The Project Gutenberg eBook of Salainen puutarha, by Frances Hodgson Burnett

1. Ketään ei jäänyt. 2. Mary-neiti, ärripää. 3. Halki nummen. 4. Martha. 5. Käytävästä kuuluu huutoa. 6. "Joku siellä huusi — huusi varmasti!" 7. Puutarhan avain. 8. Punarinta näytti tietä. 9. Näin merkillistä taloa ei ole toista. 10. Dickon. 11. Laulurastaan pesä. 12. "Saanko palasen maata?" 13. "Minä olen Colin". 14. Nuori radzha. 15. Pesää rakentamassa. 16. "En tahdot". 17. Raivokohtaus. 18. "Meidän on toimittava pian". 19. "Se on tullut!" 20. "Minä saan elää ikuisesti!" 21. Ben Weatherstaff. 22. Auringon laskiessa. 23. Taika. 24. "Naurakoot vain". 25. Verho. 26. "Äiti". 27. Puutarhassa.

FRANCES HODGSON BURNETT (1849-1924)

Frances Hodgson Burnett on nimeltään tämän kirjan tekijä — kertoja, joka on kirjoittanut viehättävät kirjat "Pikku lordi" ja "Pikku prinsessa" ja joka Louisa M. Alcottin ja L. M. Montgomeryn rinnalla kuuluu maailman suosituimpiin, jopa suorastaan klassillisiin nuorisonkirjailijoihin.

Frances Hodgson (Hodgson oli hänen tyttönimensä) oli jo pikkutyttönä verraton tarinoiden kertoja. Siitä saakka kun hän oppi kirjoittamaan, hän pani paperille kertomuksiaan, kirjoitti vaikkapa hiilellä jollei ollut lyijykynää, ja paperin puutteessa jopa lastuillekin.

Frances, joka oli syntynyt ja kasvanut Englannissa, muutti 16-vuotiaana Amerikkaan. Silloin alkoi myös hänen kirjailijanuransa — hän oli päättänyt palauttaa perheensä varallisuuden kirjoittamalla kirjoja. Hodgsonit olivat näet saaneet kamppailla köyhyyttä vastaan aina siitä lähtien, kun isä Hodgson oli kuollut — Frances oli silloin vasta nelivuotias. Mutta ennen kuin Frances saattoi ruveta kirjailijaksi, hänen täytyi ansaita rahat paperin, musteen ja postimerkkien ostamiseen. Yhdessä sisartensa kanssa hän alkoi poimia metsämarjoja ja myydä niitä kaupungissa, ja sillä tavalla saatiin rahaa kirjoitustarvikkeita varten.

Frances kopioi 13-vuotiaana kirjoittamansa tarinan ja lähetti sen erään aikakauslehden toimitukseen. Mutta kun toimittaja epäili, ettei niin nokkela kertomus voinut olla hänen ikäisensä tytön kirjoittama, Francesin täytyi sepittää uusi tarina verrattavaksi. Lopulta lehti ottikin julkaistakseen molemmat jutut, ja Frances sai nostaa ensimmäisen tekijänpalkkionsa, 35 dollaria.

Siitä pitäen Frances Hodgson kirjoitti hyvin ahkerasti noin 60 vuoden ajan, kaikkiaan yli 50 teosta (enimmäkseen nuorisonkirjoja), jotka saivat niin erinomaisen menestyksen, ettei sanaakaan siitä, mitä hän kirjoitti, jäänyt myymättä. Hänen teoksiaan esitettiin sitä paitsi näytelminä teattereissa ja elokuvina. — Kirjailijatar meni Amerikassa naimisiin kuuluisan lääkäri Burnettin kanssa ja sai kaksi poikaa, joille hän heidän vartuttuaan luki kertomustensa käsikirjoituksia.

Yhtä työteliäs kuin rouva Burnett oli kirjailijana, yhtä puuhakas hän oli auttaessaan muita ihmisiä. Hänellä oli hyvin lämmin sydän ja hän otti syvästi osaa toisten suruihin ja vastoinkäymisiin. Avuliaisuus saattoi hänet itsensä usein suuriin rahavaikeuksiin.

KETÄÄN EI JÄÄNYT

Kun Mary Lennox lähetettiin Misselthwaite Manoriin setänsä luo, kaikki olivat sitä mieltä, että hän oli harvinaisen ikävän näköinen pikku tyttö, ja totta se olikin. Hänen kasvonsa olivat pienet ja kapeat, vartalo hintelä ja hiekan värinen tukkakin perin ohut. Kasvot olivat yrmeän näköiset ja väriltään kellertävät, sillä hän oli syntynyt Intiassa ja sairastellut milloin mitäkin tautia.

Maryn isä oli toiminut virkamiehenä Intiassa, ja hän oli aina ollut kiireissään tai sairaana hänkin. Äiti taas oli ollut kaunotar, joka ei harrastanut juuri muuta kuin kutsuja ja iloista seuraelämää. Hän ei ollut lainkaan toivonut lasta, ja siksi hän luovuttikin pikku tyttönsä kokonaan aian, intialaisen lastenhoitajan, hoiviin. Tämä huomasi piankin, että jos mieli pysyä rouvan — memsahibin — suosiossa, oli lapsi pidettävä mahdollisimman paljon poissa näkyvistä. Niinpä kärtyisä, ruma sairasteleva vauva eristettiin tykkänään vanhemmistaan, ja kun hänestä kasvoi kärtyisä, sairasteleva pikku tyttö, häntä pidettiin yhä heistä erillään.

Mary ei nähnyt juuri muita ihmisiä kuin mustia palvelijoita, ja kun nämä aina tottelivat häntä ja antoivat hänelle kaikessa periksi, jottei memsahib häiriintyisi ja hermostuisi hänen itkustaan, hän oli kuusivuotiaana niin komenteleva ja itsekäs pikku otus kuin kuvitella saattaa. Nuori englantilainen kotiopettajatar, joka tuli neuvomaan tytölle lukemisen ja kirjoittamisen alkeita, ei voinut sietää Maryä, vaan lähti talosta jo kolmen kuukauden kuluttua, eikä yksikään niistä nuorista naisista, joita myöhemmin palkattiin samaan toimeen, pysynyt edes niin kauan kuin ensimmäinen. Ellei lukeminen olisi Marystä ollut hauskaa, hän ei olisi oppinut ensinkään aakkosia.

Eräänä painostavan helteisenä päivänä ollessaan noin yhdeksänvuotias Mary heräsi hyvin pahantuulisena, ja vielä äreämmäksi hän kävi huomatessaan, ettei vuoteen ääressä seisova palvelija ollutkaan hänen aiansa.

— Mitä sinä täällä teet? hän sanoi vieraalle naiselle. — Et sinä saa olla täällä. Lähetä tänne minun aiani pukemaan minua.

Nainen änkytti pelästyneen näköisenä, ettei aia voinut tulla, ja kun Mary alkoi kiukuissaan lyödä ja potkia häntä, hän näytti yhä säikähtyneemmältä ja toisti, ettei aia mitenkään voinut tulla neiti sahibin luo.

Jotakin salaperäistä oli ilmassa sinä aamuna. Ei mikään sujunut niin kuin ennen. Alkuasukaspalvelijoista osa oli kadonnut ja toiset hiipivät tai kiiruhtivat hätäisinä paikasta toiseen. Mutta kukaan ei suostunut kertomaan Marylle mitään eikä aiaakaan kuulunut. Jäätyään lopulta aivan yksin Mary lähti puutarhaan ja alkoi leikkiä kuistin vieressä kasvavan puun alla. Hän oli tekevinään kukkapenkkiä, ja pistellessään suuria tulipunaisia hibiscuksen kukkia pieniin multakumpuihin hän ärtyi yhä enemmän ja jupisi itsekseen sapekkaita sanoja, jotka oli tarkoitettu Saidielle kun tämä palaisi.

— Sika! Sika! Emäsika! hän sanoi, sillä pahemmin ei voi alkuasukkaita loukata kuin sättimällä heitä siaksi.

Hän kyyrötti siinä suu mutrussa ja hoki herjaavia sanojaan yhä uudelleen, kun hänen äitinsä tuli äkkiä kuistille nuoren vaaleaverisen miehen seurassa. He juttelivat keskenään merkillisen matalalla äänellä.

Mary tunsi tuon poikamaisen nuoren miehen; hän oli hiljakkoin Englannista Intiaan tullut upseeri. Tyttö tuijotti hartaasti häneen, mutta vielä hartaammin äitiinsä. Niin hän aina teki, kun hänellä oli tilaisuus nähdä äitiään, sillä memsahib — siksi Marykin tavallisesti sanoi häntä — oli pitkä, kaunis, solakka olento, jolla oli aina yllään ihmeen kaunis puku. Hänen hiuksensa olivat kuin taipuisaa silkkiä, pieni soma nenä näytti hiukan halveksivalta ja suurissa silmissä päilyi alati nauru. Hänen vaatteensa olivat ohuet ja hulmuavat, "täynnä pitsejä", sanoi Mary. Tänä aamuna ne näyttivät hulmuavan vieläkin enemmän kuin tavallisesti, mutta silmät eivät nyt nauraneet. Suurina ja rukoilevina ne tarkastivat nuoren upseerin kasvoja.

— Se on kerrassaan hirveätä, vastasi nuori upseeri ääni värähtäen. — Hirveätä, rouva Lennox. Teidän olisi pitänyt lähteä vuoristoon jo kaksi viikkoa sitten.

— Voi, tietysti minun olisi pitänyt! hän sanoi. — Mutta minä hupsu halusin jäädä noihin typeriin päivälliskutsuihin!

Samassa palvelijain asunnoista alkoi kuulua äänekkäitä valituksia, niin kaameita, että hän tarrautui nuoren miehen käsivarteen. Maryä värisytti päästä jalkoihin.

— Joku on kuollut, vastasi nuori upseeri. — Ette sanonut, että se raivoaa jo omien palvelijoittennekin keskuudessa.

— En tiennyt sitä! äännähti memsahib. — Tulkaa! Tulkaa! Ja hän kääntyi kiireesti ja juoksi sisään.

Tämän jälkeen sattui monta kammottavaa tapausta ja aamun käsittämättömät yksityiskohdat selvisivät Marylle. Kolera oli levinnyt paikkakunnalle ja ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä. Aia oli sairastunut yöllä, ja palvelijain majoista kuuluvat valitushuudot merkitsivät, että hän oli juuri heittänyt henkensä. Samana päivänä kuoli kolme muuta palvelijaa ja toiset riensivät pakoon kauhun valtaamina. Kaikissa bungalow'issa voihki kuolevia.

Toisena päivänä, kun hämmennys ja sekasorto olivat pahimmillaan, Mary pysytteli lastenkamarissa kaikkien unohtamana. Ei kukaan ajatellut eikä kaivannut häntä, eikä hän tiennyt lainkaan mitä talossa tapahtui. Päivä kului itkemiseen ja nukkumiseen. Mary tajusi vain, että sairaita oli kaikkialla, ja hänen korviinsa kuului salaperäisiä, kammottavia ääniä.

Kerran hän hiipi ruokasaliin, mutta siellä ei ollut ketään. Kesken jäänyt päivällinen oli vielä pöydällä, ja näytti siltä, kuin aterioitseville olisi äkkiä tullut kiireinen lähtö.

Tyttö söi hiukan hedelmiä ja keksejä ja tyhjensi janoonsa melkein täyden viinilasin. Viini oli makeata, eikä hän tiennyt kuinka väkevää se oli. Niinpä hän piankin kävi nuokkuvan uniseksi ja palasi lastenkamariin palvelijain majoista kuuluvien huutojen ja askelten töminän säikyttämänä. Häntä nukutti niin etteivät silmät pysyneet auki, ja hän heittäytyi vuoteelleen tietämättä pitkään aikaan mitä hänen ympärillään tapahtui.

Paljon tapahtuikin hänen raskaasti nukkuessaan, mutta ei mikään häirinnyt häntä, eivät valitukset eivätkä askelet, kun kantamuksia vietiin edestakaisin.

Herättyään hän makasi alallaan tuijottaen seinään. Talosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Varmaan koko onnettomuus oli jo ohitse, kun mistään ei enää kuulunut valituksia eikä askelia. Kukahan Marystä nyt pitäisi huolta, kun hänen aiansa oli kuollut? Kai hän saisi toisen aian, ja ehkä vielä sellaisen, joka osaisi kertoa uusia tarinoita. Hän olikin jo lopen kyllästynyt entisiin.

Hoitajansa kuolemaa Mary ei itkenyt. Hän ei ollut kiintyväinen lapsi eikä ollut ikinä välittänyt sanottavasti kenestäkään. Melu ja hätäinen juoksu talossa sekä kolerasairaiden valitushuudot olivat vain säikähdyttäneet häntä ja hän oli suutuksissaan siitä, ettei kukaan näyttänyt muistavankaan häntä. Mutta jos kaikki olivat jo terveitä, niin varmaan joku tulisi pian häntä katsomaan.

Mutta kukaan ei tullut, ja hänen maatessaan siinä odottamassa hiljaisuus alkoi tuntua ahdistavalta. Matolta kuului kahinaa ja kurottautuessaan katsomaan hän näki pienen tarhakäärmeen, joka luikerteli pitkin lattiaa ja tarkasti häntä säkenöivillä jalokivisilmillään. Maryä ei pelottanut, sillä se oli vaaraton pikku eläin. Käärme näyttikin hätäisesti pyrkivän pois huoneesta; se puikahti oven alle Maryn katsellessa sitä.

— Kuinka lystikäs ja rauhallinen se on, tuumi Mary. — Tuntuu siltä kuin bungalow'ssa ei olisi muita kuin minä ja käärme.

Melkein samassa hän kuuli askelia kuistilta. Tulijat olivat miehiä ja he juttelivat matalalla äänellä. Ei kukaan mennyt vastaan tai puhutellut heitä, ja he kuuluivat aukaisevan ovia ja kurkistelevan huoneisiin.

— Kylläpä on kolkkoa! hän kuuli jonkun sanovan. — Tuo kaunis viehättävä nainen! Ja nähtävästi lapsikin on mennyt. Heillä kuului olleen lapsikin, vaikkei häntä koskaan näkynyt.

Heidän avatessaan lastenkamarin oven pari minuuttia myöhemmin Mary seisoi keskellä lattiaa. Siinä hän seisoi rumana ja kiukkuisena pikku äkäpussina, sillä hänen alkoi olla nälkä ja hänestä oli häpeällistä, että hänet oli näin jätetty oman onnensa nojaan. Ensimmäinen tulijoista oli kookas upseeri, jonka Mary oli kerran nähnyt puhelevan isänsä kanssa. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta, ja Maryn nähdessään hän hätkähti yllättyneenä.

— Barney! hän huudahti. — Täällä on lapsi! Lapsi ihan yksin!
Tällaisessa paikassa! Ihme ja kumma, kuka hän mahtaa olla.

— Minä olen Mary Lennox, sanoi tyttö suoristaen jäykästi selkäänsä. Oli hyvin epäkohteliasta sanoa hänen isänsä bungalow'ta "tällaiseksi paikaksi"! — Minä nukahdin, kun kaikki sairastuivat koleraan ja heräsin juuri. Miksi ei kukaan tule tänne?

— Siinä on nyt tuo lapsi, jota ei kukaan ole ikinä nähnyt! huudahti mies seuralaiselleen. — Totisesti: hänet on unohdettu tänne!

— Miksi minut on unohdettu! kivahti Mary jalkaansa polkien. — Miksi ei kukaan tule?

Nuori Barney-niminen mies katseli häntä surullisesti, ja Mary näki hänen räpyttävän silmiään aivan kuin ne olisivat kostuneet.

— Pikku raasu, hän sanoi. — Ei ole jäljellä ketään joka tulisi. Näin oudolla ja äkillisellä tavalla Mary sai tietää, ettei hänellä ollut enää isää eikä äitiä. Molemmat olivat kuolleet yöllä, ja heidät oli kannettu pois. Ne muutamat alkuasukaspalvelijat, jotka olivat säästyneet sairaudelta, olivat lähteneet suin päin talosta muistamatta ensinkään pientä neitiä. Siksipä kaikkialla olikin ollut niin hiljaista. Mary ja kahiseva käärme olivat todella äsken olleet ainoat elävät olennot koko bungalow'ssa.

MARY-NEITI, ÄRRIPÄÄ

Marystä oli aina ollut hauskaa katsella äitiään ja ihailla häntä kaukaa. Mutta kun äiti oli pysynyt hänelle melkein vieraana, ei ollut ihme, ettei tyttö osannut häntä paljon ikävöidä. Oikeastaan hän ei ikävöinyt ensinkään; umpimielisenä lapsena hän ei ajatellut juuri muuta kuin itseään.

Jos Mary olisi ollut hiukan vanhempi, hän olisi varmaan miettinyt huolissaan tulevaisuuttaan; hänhän oli jäänyt ypöyksin maailmaan. Mutta hän oli vielä lapsi, eikä osannut kuvitellakaan, ettei hänestä pidettäisi edelleen huolta niin kuin tähänkin asti. Hän oli jännittynyt vain siitä, millaisten ihmisten luokse hän joutuisi, oltaisiinko hänelle kohteliaita ja saisiko hän noudattaa omaa mieltään kuten ollessaan aian ja muiden alkuasukaspalvelijain hoivissa.

Hän tiesi, ettei jäisi pitkäksi aikaa englantilaisen papin kotiin, jonne hänet ensin vietiin. Ei hän tahtonutkaan jäädä. Pappi oli köyhä ja hänellä oli viisi jotensakin samanikäistä lasta; heillä oli tahraiset vaatteet ja he riitelivät alinomaa leluista. Mary ei voinut sietää perheen epäsiistiä bungalow'ta ja oli lapsille niin tyly ja ärtyisä, ettei kukaan heistä parin päivän kuluttua enää tahtonut leikkiä hänen kanssaan. Toisena päivänä annettiin hänelle pilkkanimi, joka sai hänet raivostumaan.

Basil sen alkuaan keksi. Basil oli ujostelematon pikku poika, jolla oli siniset silmät ja terhakka pysty nenä, ja Mary inhosi häntä. Tyttö leikki yksikseen puun alla samoin kuin sinäkin aamuna, jolloin kolera puhkesi. Kun hän siinä taputteli pieniä multakumpuja ja puutarhapolkuja, tuli Basil seisomaan hänen viereensä ja tarkkasi hänen työtään hartaasti.

— Miksi et tee siihen kiviläjää, ne voisivat olla olevinaan kallioita? hän virkkoi äkkiä. — Tuohon, juuri keskelle, ja hän kumartui osoittamaan sormellaan.

Basil näytti ensin suuttuvan, mutta sitten hän alkoi kiusoitella. Hän kiusoitteli aina sisariaan. Hän hyppeli ja tanssi Maryn ympärillä, väänteli kasvojaan, nauroi ja lauloi:

"Mary-neiti ärripää miten kasvaa tarhas tää? Liljat, kaalit, orvokit kaikki rinnan istutit."

Hän lauloi sitä, kunnes toisetkin lapset kuulivat sen ja rupesivat nauramaan, ja mitä äkäisemmäksi Mary tuli, sitä enemmän he lauloivat: "Mary-neiti ärripää". Ja sen jälkeen he sanoivat häntä aina Mary-neiti ärripääksi, usein hänelle itselleenkin.

— Sinä saat lähteä kotiin loppuviikolla, sanoi Basil Marylle. — Ja siitä me olemme hyvillämme.

— Hän ei tiedä, missä koti on! sanoi Basil seitsenvuotiaan mahtava ylenkatse äänessään. — Koti on tietysti Englanti. Isoäiti asuu siellä ja Mabel-sisko lähetettiin hänen luokseen viime vuonna. Sinä et lähde isoäitisi luo. Sinulla ei ole isoäitiä. Sinä lähdet setäsi luo. Hänen nimensä on Archibald Craven.

— Et tietenkään, vastasi Basil. — Tytöt eivät koskaan tiedä mitään. Kuulin isän ja äidin puhuvan hänestä. Hän asuu autiossa vanhassa talossa eikä kukaan käy hänen luonaan. Hän on niin kiukkuinen, ettei huoli ketään luokseen, ja vaikka huolisikin, niin kukaan ei menisi. Hän on kyttyräselkäinen ja ihan kamala.

— En usko sinua, sanoi Mary ja käänsi Basilille selkänsä tukkien sormillaan korvansa, sillä hän ei tahtonut kuulla enempää.

Mutta jäljestäpäin hän mietiskeli pitkään asiaa, ja kun rouva Crawford samana iltana kertoi hänelle, että hän saisi parin päivän kuluttua matkustaa setänsä, herra Archibald Cravenin luo, joka asui Misselthwaite Manorissa, hän näytti niin ynseältä ja välinpitämättömältä, etteivät Crawfordit tienneet mitä hänestä ajatella.

— Hän on raukka kovin ruma, sanoi rouva Crawford säälivästi, kun Mary oli lähtenyt huoneesta. — Ja äiti oli niin kaunis. Hän oli käytökseltäänkin viehättävä, mutta Mary on niin ikävä ja epäystävällinen, että harvoin näkee sellaista lasta. Lapset sanovat häntä nykyään Mary-neiti ärripääksi, ja vaikka se on häijyä, voi sen hyvin ymmärtää.

— Ehkäpä Marykin olisi hiukan toisenlainen, jos hänen äitinsä olisi vähän useammin näyttänyt lastenkamarissa kauniita kasvojaan ja sievää käytöstään. On oikein surullista ajatella, että harvat ihmiset tiesivät hänellä olleenkaan lasta.

— Lieneekö hän koskaan edes katsellut tyttöä, huokasi rouva Crawford. — Hoitajansa kuoltua tuo pikku raukka jäi aivan turvattomaksi. Ja palvelijat juoksivat tiehensä ja jättivät hänet ypöyksin autioon bungalow'hon! Eversti McCrew sanoi, että hän ei ollut uskoa silmiään, kun hän oven avatessaan näki tytön seisovan yksinään keskellä huonetta.

Maryn huoltajana pitkällä merimatkalla oli eräs upseerin rouva, joka matkusti Englantiin viemään lapsiaan kouluun. Rouvalla oli yllin kyllin puuhaa omissa lapsissaan, ja hän oli mielissään, kun sai Lontoossa luovuttaa Maryn herra Archibald Cravenin taloudenhoitajattarelle, joka oli lähetetty noutamaan tyttöä. Taloudenhoitajattaren nimi oli Medlock. Hän oli punakka ja tukeva, ja hänen mustat silmänsä tähystelivät terävinä ympärilleen. Hänellä oli sinipunertava puku, musta, ripsuilla koristettu silkkikaapu ja musta hattu, jonka sinipunertavat samettikukat hyppivät hänen liikuttaessaan päätään. Mary ei pitänyt hänestä ensinkään, mutta sehän ei ollut ihme, koska hän ei pitänyt juuri kenestäkään. Sitä paitsi rouva Medlock ei näyttänyt liioin välittävän hänestä.

— Voi ihmettä, millainen pieni rääpäle! hän puuskahti. — Ja joku väitti, että hänen äitinsä oli kaunotar. Eipä hän tosiaankaan ole tyttärelleen suuria peruja antanut.

— Ehkäpä hän vanhemmaksi tultuaan muovautuu, sanoi upseerin rouva hyväntahtoisesti. — Kun hän ei vain olisi niin väritön ja ynseän näköinen. Lapset muuttuvat kasvaessaan.

— Kyllä hänen sitten onkin muututtava aika paljon, vastasi rouva Medlock. — Eikä Misselthwaite suinkaan ole sellainen paikka, missä lapset kaunistuvat — sen saatte uskoa.

He eivät tienneet Maryn kuulevan, sillä hän seisoi melko kaukana hotellin ikkunan ääressä. Hän katseli raitiovaunuja, ajoneuvoja ja ihmisiä, mutta seurasi koko ajan keskustelua ja oli hyvin utelias tietämään, millainen hänen setänsä oli ja millainen se paikka, jossa hän tulisi asumaan. Millainen oli kyttyräselkäinen ihminen? Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään kyttyräselkäistä. Ehkäpä sellaisia ei Intiassa ollutkaan.

Jouduttuaan hoitajansa kuoltua toisten ihmisten pariin Mary oli alkanut tuntea itsensä yksinäiseksi, ja hänen mielessään liikkui aivan uusia ajatuksia. Hän oli alkanut pohtia, miksi hän ei milloinkaan ollut tuntunut kenenkään lapselta, ei edes siihen aikaan, kun hänen isänsä ja äitinsä olivat elossa. Toiset lapset näyttivät kuuluvan vanhemmilleen, mutta hän ei ollut ikinä kuulunut kenellekään. Palvelijoita, ruokaa ja vaatteita hänellä oli ollut, mutta ei kukaan ollut hänestä välittänyt. Hän ei tiennyt sen johtuvan siitä, että hän itse oli töykeä ja pahantuulinen. Muita hän kyllä usein piti epämiellyttävinä, mutta omaa luonteenvikaansa hän ei huomannut lainkaan.

Punakka, arkipäiväisen näköinen rouva Medlock oli hattuineen kaikkineen Maryn mielestä epämiellyttävin olento, jonka hän koskaan oli nähnyt. Kun he seuraavana päivänä lähtivät matkalle Yorkshireen, hän asteli asemasiltaa pää pystyssä koettaen pysytellä rouva Medlockista niin loitolla kuin mahdollista, sillä hän ei tahtonut näyttää kuuluvansa samaan seuraan. Häntä olisi suututtanut kovasti, jos ihmiset olisivat luulleet, että hän oli rouva Medlockin tytär.

Mutta rouva Medlock välitti vähät Marystä ja hänen ajatuksistaan. Hän oli niitä naisia, jotka "eivät voi sietää, että lapset ovat nenäkkäitä". Hän ei ollut lähtenyt Lontooseen lainkaan mielellään, sillä matka sattui juuri siksi päiväksi, jolloin hänen Maria-sisarensa tytär vihittiin. Mutta hänellä oli mukava toimi ja hyvä palkka, ja jos mieli pysyä herra Archibald Cravenin taloudenhoitajattarena, oli viisainta noudattaa empimättä hänen käskyjään.

— Kapteeni Lennox ja hänen vaimonsa ovat kuolleet koleraan, oli herra Craven sanonut lyhyeen, kylmään tapaansa. — Kapteeni Lennox oli vaimoni veli ja minä olen heidän tyttärensä holhooja. Lapsi on tuotava tänne. Teidän on mentävä Lontooseen häntä noutamaan.

Mary istui rautatievaunun nurkassa rumana ja kärttyisänä. Hänellä ei ollut mitään luettavaa eikä katsottavaa, ja hän piteli laihoja, mustiin käsineisiin verhottuja käsiään helmassaan. Mustassa puvussaan hän näytti tavallistakin keltaisemmalta, ja suruhatun alta hapsottava tukka oli ohut ja väritön. Noin ikävää ja hemmoteltua tenavaa en ole eläissäni tavannut, mietti rouva Medlock. Hän ei ollut ikinä nähnyt kenenkään lapsen istuvan niin hiljaa ja haluttomana, ja viimein hän kyllästyi katselemaan murjottavaa tyttöä ja alkoi puhella kovalla, kimeällä äänellään.

— Kerronpahan tässä sinulle hiukan paikasta, mihin olet menossa, hän sanoi. — Oletko kuullut mitään sedästäsi?

— Ei, sanoi Mary otsaansa rypistäen. Hän muisti, etteivät hänen isänsä ja äitinsä yleensä puhuneet hänelle mistään.

— Hm, mutisi rouva Medlock tuijottaen hänen töykeihin pikku kasvoihinsa. Tuokion verran hän oli vaiti, sitten hän aloitti uudelleen.

— Voisinhan minä sinulle jotain kertoakin — valmistaa sinua. Sinä tulet merkilliseen paikkaan.

Mary ei virkkanut mitään. Rouva Medlockia näytti harmittavan tytön näennäinen välinpitämättömyys, mutta hän veti syvään henkeään ja jatkoi:

— Ei sen puolesta, onhan se komea ja suurellinen paikka, vaikka vähän kolkko, ja herra Craven on tavallaan ylpeäkin siitä. Talo on kuudensadan vuoden vanha, ja siinä on lähes sata huonetta, vaikka useimmat ovat käyttämättä ja lukittuja. Ja tauluja siellä on, vanhoja hienoja huonekaluja ja kaikenlaista tavaraa, joka on ollut siellä ties kuinka kauan. Talo on nummen laidassa, mutta sitä ympäröi suuri puisto ja puutarha — vanhat puut, joiden oksat viistävät maata… Hän vaikeni ja veti uudelleen henkeään. — Mutta siinä onkin kaikki, hän päätti äkkiä puheensa.

Mary oli alkanut kuunnella vasten tahtoaan. Kaikki tuntui olevan niin erilaista kuin Intiassa, ja uusi oli hänestä aina jännittävää. Mutta hän ei halunnut näyttää kiinnostustaan. Niinpä hän istui vaiti.

— Vai et! hän sanoi. — Sinähän olet kuin vanha ihminen. Etkö lainkaan välitä, millaista siellä on?

— Siinä sinä kyllä olet oikeassa, arveli rouva Medlock. — Ei sitä kukaan kysy. En todellakaan voi käsittää, mitä sinä Misselthwaite Manorissa teet; setäsi kai arvelee pääsevänsä sillä keinoin helpommalla. Ei hän itse aio vaivautua sinun tähtesi, se on kyllä varma.

— Hänen selkänsä on viallinen, hän sanoi. — Sen takia hänellä kaikki meni vinoon. Hän oli kitkerä ja ärtyisä nuori mies eikä voinut nauttia rahoistaan ja suuresta maatilastaan ennen kuin meni naimisiin.

Unohtaen että oli aikonut näyttää välinpitämättömältä, Mary katsoi häneen kysyvästi. Hän ei ollut ikinä tullut ajatelleeksi, että kyttyräselkäiset voisivat mennä naimisiin, ja oli hiukan hämmästynyt. Rouva Medlock huomasi sen, ja koska hän oli puhelias nainen, hän jatkoi yhä paremmalla vauhdilla.

— Hänen rouvansa oli suloinen ja kaunis, ja herra Craven olisi ilomielin noutanut hänelle ruohonkorren vaikka maailman toisesta äärestä, jos hän olisi niin toivonut. Ei kukaan uskonut hänen menevän naimisiin herra Cravenin kanssa, mutta hän meni, ja ihmiset sanoivat, että hän otti miehen rahojen tähden. Mutta se ei ollut totta — ei missään tapauksessa, sanoi rouva Medlock hyvin päättävästi. — Kun hän kuoli —

— Voi, kuoliko hän? hän huudahti aivan vaistomaisesti. Hän oli juuri muistanut ranskalaisen sadun poloisesta kyttyräselkäisestä miehestä ja ihanasta prinsessasta, ja herra Archibald Craven rupesi äkkiä kovasti säälittämään häntä.

— Hän kuoli, vastasi rouva Medlock. — Ja silloin herra Craven muuttui vielä merkillisemmäksi kuin ennen. Hän ei välitä kenestäkään eikä tahdo nähdä ketään. Hän on enimmäkseen matkoilla, ja kotona ollessaan hän sulkeutuu läntiseen kylkirakennukseen eikä näyttäydy muille kuin Pitcherille. Pitcher on jo vanha mies, mutta hän hoiti herra Cravenia jo silloin, kun tämä oli lapsi ja tuntee hänen tapansa.

Tämä kaikki kuulosti peräti merkilliseltä, se oli kuin satua eikä suinkaan herättänyt Maryssä iloisia toiveita. Talo, jossa oli sata huonetta, melkein kaikki asumattomia ja lukittuja — talo nummen laidassa — minkähänlainen tuo nummi olikaan? herätti sangen kaamean mielikuvan. Entä tuo kyttyräselkäinen mies, joka sulkeutui telkien taakse! Huulet yhteen puserrettuina Mary tuijotti ulos ikkunasta, ja kun sade alkoi vihmoa ruutuun harmaita, vinoja vesiviiruja, ne tuntuivat hänestä aivan luonnollisilta. Jos sedän kaunis rouva olisi ollut elossa, hän olisi ehkä tuonut iloa taloon ja liehunut kuten hänen oma äitinsä edestakaisin huoneissa ja käynyt kutsuissa yllään puku, joka oli "täynnä pitsejä". Mutta hän oli mennyt hänkin.

— Älä odota näkeväsi setääsi, sillä lyön vaikka vetoa, ettei hän halua tavata sinua, sanoi rouva Medlock. — Äläkä kuvittele, että siellä on ihmisiä, jotka juttelevat kanssasi. Sinun täytyy leikkiä itseksesi ja tulla toimeen omin neuvoin. Et saa juoksennella kaikissa huoneissa. Sinulle sanotaan, missä saat olla ja missä et. Puutarhassa saat leikkiä mielin määrin. Mutta talon seinien sisällä ollessasi älä kuljeksi ympäri urkkimassa. Sitä ei Craven kärsi.

— En minä aio urkkia, virkkoi pikku Mary, ja hänen säälin tunteensa herra Archibald Cravenia kohtaan sammui yhtä äkkiä kuin se oli herännytkin. Hänestä alkoi tuntua, ettei niin epämiellyttävä mies sen parempaa kohtaloa ansainnutkaan kuin hänen osakseen oli tullut.

Ja hän käänsi kasvonsa rautatievaunun sateen liottamaa ikkunaa kohti ja tuijotti ulos harmaaseen sadetulvaan, joka näytti jatkuvan iankaikkisesti. Hän tarkasti sitä kauan ja tiukasti, kunnes sankka harmaus yhä sakeni hänen silmissään ja hän nukahti.

HALKI NUMMEN

Hän nukkui kauan aikaa. Sillä välin rouva Medlock osti eräältä asemalta lounaskorin, ja Maryn herättyä he söivät kananpaistia, voileipiä ja kuumaa teetä. Sade pieksi ikkunaruutuja entistä rajummin ja asemalla seisojien sadetakit valuivat vettä noronaan. Junailija sytytti lamput vaunussa, ja rouva Medlock reipastui koko lailla nautittuaan osansa teestä ja kananpaistista. Hän söi vahvasti ja nukahti sitten hänkin ruoan jälkeen. Mary tuijotti hänen hattunsa uhkeaan nauharuusuun, kunnes nukahti uudelleen vaununnurkkaansa rapisevan sateen tuudittamana. Oli jo aivan pimeä, kun hän taas heräsi. Juna oli pysähtynyt eräälle asemalle ja rouva Medlock ravisteli häntä.

— Oletpa sinä nukkunut kauan! hän sanoi. — On jo aika herätä. Olemme
Thwaiten asemalla, ja meillä on edessämme pitkä ajomatka.

Mary nousi pystyyn ja koetti pitää silmänsä auki rouva Medlockin kootessa tavarakääröjään. Tyttö ei tarjonnut apuaan, sillä Intiassa alkuasukkaat aina kiirehtivät tarttumaan tavaroihin ja kantamaan ne, ja Marystä oli aivan luonnollista, että toiset ihmiset palvelivat häntä.

Asema oli aivan pieni eikä junasta näyttänyt astuvan ulos muita kuin he. Asemapäällikkö, rehevä, hyväntuulinen mies, tuli juttelemaan rouva Medlockin kanssa. Hän puhui leveää Yorkshiren murretta.

— Vai olette te palannut matkaltanne, hän sanoi. — Ja pikkarainen on tullut mukana.

— Niin, siinähän hän on, vastasi rouva Medlock nyökäyttäen päätään olkapäänsä yli Maryä kohti. — Miten rouvanne jaksaa?

— Hyvin vain. Hevonen on ulkopuolella teitä vastassa. Asemasillan toisella puolella olevalla tiellä odottivat vaunut.

Ne olivat sirot ajoneuvot, ja Mary huomasi, että häntä vaunuihin auttava palvelija oli hienoissa tamineissa. Hänen pitkä, kiiltävä sadetakkinsa ja vedenpitävä hattunsa tihkuivat vettä.

Palvelija sulki vaunujen oven, kiipesi kuskipukille ajajan viereen, ja sitten lähdettiin liikkeelle. Mary huomasi istuvansa mukavasti pehmeän istuimen nurkassa, eikä häntä nyt ensinkään nukuttanut. Hän katseli ikkunasta pimeään toivoen näkevänsä edes hiukan maisemaa, joka ympäröi tuota rouva Medlockin kuvaamaa merkillistä paikkaa. Arka hän ei ollut eikä häntä juuri pelottanut, mutta kukapa tiesi, mitä saattoi tapahtua nummen laidalla olevassa talossa, jossa oli sata miltei asumatonta huonetta.

— Katsele ulos ikkunasta kymmenen minuuttia, niin tiedät, vastasi nainen. — Meillä on viiden mailin ajomatka Misseliin nummen halki, ennen kuin tullaan Manoriin. Paljon et pysty näin pimeässä näkemään, mutta ehkä sentään jotain.

Mary ei kysellyt enempää vaan tyytyi tähystelemään ikkunasta. Vaunujen lyhdyistä heijastuvan valon välähdellessä tien laitaan hän silloin tällöin näki vilahduksen seudusta, jonka halki kuljettiin. Asemalta lähdettyä oli ajettu läpi pienen kylän; sen talot hohtivat valkoisina ja kapakan ikkunasta loisti valoa. Oli sivuutettu kirkko ja pappila sekä pienen kauppapuodin ikkuna, jossa oli leluja, makeisia ja kaikenmoista pikku rihkamaa. Kylän toisessa laidassa tultiin maantielle, jonka varsilla oli pensasaitoja ja puita. Sen jälkeen ei pitkään aikaan näkynyt mitään erikoista.

Lopulta hevoset hiljensivät vauhtia. Ajettiin ylämäkeä, ja samassa pensasaidat ja puut hävisivät tien vieriltä. Ei näkynyt enää muuta kuin sakeaa pimeyttä molemmin puolin. Mary kumartui eteenpäin ja litisti kasvonsa ikkunaa vasten juuri kun vaunut saivat kovan sysäyksen.

— No niin, nyt ollaan nummella, sanoi rouva Medlock. Vaunujen lyhdyistä tulvehti kellertävää valoa kuoppaiselle tielle. Se näytti kiemurtelevan pensaitten ja pitkin maata kasvavien matalien kasvien läpi loputtomaan pimeyteen, joka tuijotti vastaan joka puolelta, edestä ja takaa. Tuuli alkoi puhaltaa ja nostatti omituisen, hurjan, kohisevan suhinan.

— Eihän se ole — eihän se ole meri? virkkoi Mary kääntyen seuralaisensa puoleen.

— Eihän toki, vastasi rouva Medlock. — Eikä nummella ole peltoja eikä vuoria, onpahan vain maileittain viljelemätöntä maata, jossa ei kasva muuta kuin kanervaa ja sananjalkoja ja josta eivät muut eläimet löydä ravintoa kuin lampaat ja villiponit.

— Jos siinä olisi vettä, luulisin sitä mereksi, sanoi Mary. — Se kuohuu kuin meri juuri nyt.

— Tuuli vain puhaltaa pensaikossa, virkkoi rouva Medlock. — Autiota, yksitoikkoista seutua tämä on, vaikka onhan sellaisiakin ihmisiä, jotka pitävät siitä — varsinkin kun kanervikko kukkii.

Yhä eteenpäin he ajoivat halki pimeän, ja vaikka sade oli tauonnut, vinkui tuuli yhä herkeämättä nostattaen outoja ääniä heidän ympärillään. Mäkeä ylös ja mäkeä alas tie kulki, ja usein vaunut vierivät pienelle sillalle, jonka alitse vesi ryöppysi vuolaana virtana. Marystä ajomatka tuntui loputtomalta, laaja kolkko nummi oli hänestä kuin musta valtameri, jonka yli he ajoivat kapeata kangasta pitkin.

— En pidä tällaisesta, hän saneli itsekseen. — En pidä tällaisesta, ja hän pusersi ohuet huulensa yhteen tavallista tiukemmin.

Hevosten kavutessa kuoppaista mäkeä ylös alkoi pimeässä vilkkua valoa.
Rouva Medlock näki sen yhtä aikaa kuin Marykin ja huoahti helpotuksesta.

— Kas, miten iloiseksi tuo valopahanen tekee, hän huudahti. — Se tulee ulkokartanon ikkunasta. Kohta saamme kupin kuumaa teetä.

Kului aikaa ennen kuin he saivat teensä, sillä portilta oli vielä kaksi mailia ajomatkaa puiston läpi pitkin lehtokujaa, jossa korkeiden puiden latvat melkein koskettivat toisiaan, niin että tuntui kuin olisi ajettu läpi pitkän, pimeän kaariholvin.

Holvista tultiin aukealle paikalle, ja vaunut pysähtyivät kivipihan ympäröimän tavattoman pitkän, mutta matalan talon eteen. Ensin se näytti aivan pimeältä, mutta astuessaan ulos vaunuista Mary huomasi eräästä yläkerran nurkkahuoneen ikkunasta tuikkivan himmeän valon.

Rakennuksen pääovi oli suunnattoman suuri, tehty jykevistä, omituisesti yhteen liitetyistä tammilaudoista, joita pönkittivät isot rautanaulat ja tukevat rautatelat. Se aukeni avaraan halliin, jonka hämärässä valaistuksessa haarniskat ja seinillä riippuvat muotokuvat näyttivät niin aavemaisilta, ettei Maryn tehnyt ensinkään mieli katsella niitä. Hän tunsi olevansa pieni, hylätty, yksinäinen olentoraukka, ja pieneltä ja yksinäiseltä hän näyttikin seisoessaan siinä kivilattialla mustassa puvussaan.

Laiha, siistin näköinen vanha mies seisoi ovea avaavan miespalvelijan vieressä.

— Teidän on vietävä lapsi huoneeseensa, hän puhui puolittain kuiskaamalla. — Ei hän halua nähdä tyttöä. Hän lähtee huomisaamuna Lontooseen.

— Hyvä on, herra Pitcher, vastasi rouva Medlock. — Kyllä minä järjestän asiat, kun vain tiedän, miten niiden pitää olla.

— Teidän on järjestettävä niin, ettei herra Craven tule häirityksi ja ettei hän näe, mitä hän ei halua nähdä, sanoi herra Pitcher.

Ja niin Mary Lennox vietiin ensin leveitä portaita ylös ja sitten läpi käytävän ja sitten taas portaita ylös vielä kahden muun käytävän läpi, kunnes ovi avattiin ja hän huomasi olevansa huoneessa, missä takkatuli räiskyi ja pöydälle katettu illallinen odotti häntä.

— No niin, nyt olet perillä. Tässä ja viereisessä huoneessa saat asua — ja niissä sinun on pysyttävä. Pidä se mielessäsi!

Tällainen oli Maryn tulo Misselthwaite Manoriin, eikä hän arvatenkaan ollut milloinkaan ennen elämässään ollut niin ärripäällä kuin nyt.

MARTHA

Aamulla hän heräsi siihen, että nuori palvelustyttö puhalteli äänekkäästi takan hiillokseen kyyhöttäen polvillaan uunimatolla. Mary seurasi häntä hetken ja alkoi sitten katsella ympärilleen. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt sellaista huonetta; se oli hänen mielestään niin merkillinen ja synkkä. Seiniä peitti metsämaisemaa kuvaava gobeliinikangas. Puiden alla oli ihmisiä oudonnäköisissä pukimissa ja etäällä näkyi vilahdus ritarilinnan torninhuipuista. Siellä oli metsästäjiä ja hevosia, koiria ja hienoja naisia. Marystä tuntui aivan siltä kuin hän olisi ollut metsässä heidän seurassaan. Korkeasta ikkunasta hän saattoi nähdä laajan puuttoman maiseman; se muistutti suuresti jylhää, sinipunertavalle vivahtavaa merta.

— Mitä tuo on? hän sanoi viitaten kädellään ikkunaa kohti. Martha, nuori sisäkkö, nousi ja osoitti Maryn katsetta seuraten hänkin sormellaan.

— Nummihan se on, virkkoi tyttö hyväntahtoisesti virnistäen. — Mitäs pidät siitä?

— No, sinä et ole tottunut siihen, sanoi Martha palaten takaisin takkavalkean ääreen. — Se on mielestäsi liian suuri ja autio. Mutta vielä sinä opit pitämään siitä.

— Totta kai, vastasi Martha reippaasti uuninristikkoa kiillottaen. — Oikeinhan minä rakastan sitä. Eikä se ole ollenkaan autio. Siellähän kasvaa vaikka mitä ja tuoksuu mahdottoman hyvältä. Keväällä ja kesällä, kun kanervat ovat kukassa, se on ihmeen kaunis. Se tuoksuu melkein kuin hunaja ja siellä on puhdasta ja raitista — ja taivas tuntuu olevan korkealla ja mehiläiset ja leivoset pitävät sellaista hauskaa ääntä, surisevat ja laulavat. Semmoista täällä on! En minä tahtoisi nummea jättää, en mistään hinnasta.

Mary kuunteli häntä totisena ja hämmästyneenä. Tämä tyttö oli aivan erilainen kuin intialaiset alkuasukkaat, joihin hän oli tottunut. He olivat kuuliaisia ja nöyristeleviä eivätkä rohjenneet puhutella isäntäväkeään vertaisinaan. Intialaisia palvelijoita ei koskaan pyydetty tekemään mitään, heitä komennettiin. Ei heille, sanottu "olkaa hyvä" ja "kiitos". Suuttuessaan Mary oli aina läimäyttänyt aiaa vasten kasvoja. Hän olisi tahtonut tietää, mitä tämä tyttö tekisi, jos joku läimäyttäisi häntä vasten kasvoja. Hän oli pullea, punaposkinen ja hyväntahtoisen näköinen, mutta hänen käytöksensä ja puhetapansa oli pelotonta, eikä ollut ensinkään varmaa, ettei hän voisi lyödä läiskäyttää takaisin — jos lyöjä sattuisi olemaan vain pikku tyttö.

— Sinä olet merkillinen palvelija, hän sanoi tyynyjensä nojasta jotensakin ylväästi.

Martha istui kyykkysillään ja nauroi näyttämättä vähääkään loukkaantuneelta.

— Niinpä kai, tiedänhän minä sen, hän vastasi. — Jos Misselthwaitessa olisi mahtava emäntä, en minä kelpaisi edes sisäkön apulaiseksi. Minä olisin navetan puolella enkä huoneita siivoamassa. Minä olen maalainen ja puhunkin maalaisesti. Mutta tämä talo on kovin eriskummallinen, vaikka on mukamas olevinaan niin hieno. Ei täällä tunnu olevan isäntää eikä emäntää, ei muita kuin herra Pitcher ja rouva Medlock. Herra Craven ei tahdo täällä ollessaankaan tietää mistään, ja harvoinhan hän täällä käykin Rouva Medlock antoi minulle tämän paikan pelkkää hyvyyttään. Hän sanoi, ettei koskaan olisi voinut sitä tehdä, jos Misselthwaite olisi ollut samanlainen kuin muut hienot kartanot.

— Tuleeko sinusta minun palvelijani? kysyi Mary yhtä lyhyesti ja käskevästi kuin hänen tapansa oli ollut Intiassa.

— Minä olen rouva Medlockin palvelija, hän sanoi mahtavasti. — Ja hän on herra Cravenin. Mutta minun on määrä tehdä sisäkön töitä ja auttaa sinua hiukan. Mutta ethän sinä paljon apua tarvitse.

— En, vastasi Mary hyvin närkästyneenä. — En ole eläissäni pukenut itse. Tietenkin aiani puki minut joka aamu.

— Vai niin, no onpa sitten jo aika oppia, sanoi Martha nähtävästi vähääkään aavistamatta olevansa häikäilemätön. — Sinulle tekee vain hyvää oppia tulemaan toimeen omin päin. Äiti sanoo aina, ettei olisi ihme, vaikka herrasväen lapsista tulisi minkälaisia hupsuja — kun niillä on aina hoitajat kintereillään ja kun niitä pestään ja puetaan ja viedään ulos kävelylle kuin nukkeja.

— Intiassa on aivan toisin, sanoi Mary halveksivasti. Tämä oli hänestä sietämätöntä.

— Niinpä kyllä, tiedänhän minä, että toisin siellä on, hän vastasi melkein säälivästi. — Siellähän on paljon mustia ja vain vähän valkoisia ihmisiä. Kun kuulin, että sinun piti tulla Intiasta, luulin sinuakin mustaksi.

— Mitä? hän kirkaisi. — Mitä? Sinä luulit, että minä olen musta alkuasukas! Sinä — sinä emäsika!

— Ketä sinä siaksi sätit? hän sanoi. — Ei sinun tarvitse noin kovasti kiukustua. Ei nuoren herrasneidin sovi puhua tuolla tavoin. Enkä minä vihaa mustia yhtään. Lähetyssanomissakin kerrotaan vähän väliä, kuinka jumalisia ne ovat. Aina niissä sanotaan, että musta on ihminen ja meidän veljemme. En ole eläissäni nähnyt mustaa, ja minä ihastuin, kun luulin kerrankin saavani nähdä yhden aivan läheltä. Kun tänä aamuna tulin huoneeseesi tulta sytyttämään, hiivin vuoteellesi ja vedin varovasti peiton päältäsi katsellakseni sinua. Mutta Martha sanoi pettyneenä, et sinä ollut sen mustempi kuin minäkään — vaikka oletkin aika keltainen.

— Sinä luulit minua intialaiseksi! Kuinka sinä uskalsit? Sinä et tiedä mitään Intiasta. Sinä et tiedä mitään!

Hänen raivonsa vain kiihtyi tytön ällistellessä häntä mykkänä ja äkkiä hän tunsi olevansa niin hirvittävän yksinäinen, niin kaukana kaikesta, mitä hän ymmärsi ja mikä ymmärsi häntä, että hän heittäytyi kasvoilleen tyynyille ja puhkesi kiihkeisiin nyyhkytyksiin. Hän itki niin hillittömästi, että hyväntahtoinen Martha ihan pelästyi ja rupesi säälimään häntä. Hän astui vuoteen luo ja kumartui Maryn puoleen.

— Älähän toki tuolla tapaa itke! hän pyyteli. — Älä toki. Totta sinä puhuit, en minä tiedä mitään. Anna hyvä ihminen anteeksi ja lakkaa itkemästä!

Marthan maalaisessa puhetavassa oli niin paljon teeskentelemätöntä ystävällisyyttä, että se alkoi vaikuttaa Maryyn. Vähitellen hän lakkasi itkemästä ja makasi hiljaa. Martha huoahti helpotuksesta.

— Nyt on jo aika nousta sängystä, hän sanoi. — Rouva Medlock sanoi, että minä saan tuoda ateriasi tähän viereiseen huoneeseen. Se on muutettu lastenkamariksi sinua varten. Minä autan sinua pukemisessa, jos nouset sängystä. Jos napit ovat selässä, et osaa itse napittaa niitä.

Päätettyään lopultakin nousta Mary huomasi Marthan ottavan vaatekaapista puvun, jota hänellä ei ollut yllään eilisiltana.

Hän katseli arvioiden Marthan käsissä olevaa paksua valkoista villatakkia ja pukua ja sanoi sitten kylmän hyväksyvästi:

— Nämä sinun on pantava päällesi, vastasi Martha. — Herra Craven käski rouva Medlockin ostaa ne Lontoosta. Hän sanoi: "En tahdo, että lapsi kuljeskelee täällä mustana kuin mikäkin kadotettu sielu. Paikka tulee entistäkin kolkommaksi. Pukekaa hänet kirjaviin." Äiti sanoi ymmärtävänsä mitä hän tarkoitti. Äiti tietää aina, mitä ihmiset tarkoittavat. Ei hän itsekään pidä mustasta.

— En voi sietää mustia vaatteita, sanoi Mary. Kummallakin oli yhtä ja toista opittavaa pukemisen aikana.

Martha oli tottunut napittamaan siskojensa vaatteita, mutta hän ei ollut ikinä nähnyt kenenkään lapsen seisovan liikkumatta odottamassa, että toinen suorittaisi kaiken hänen puolestaan, aivan kuin hän itse olisi vailla käsiä ja jalkoja.

— Miksi et pistä itse kenkiä jalkaasi? hän sanoi, kun Mary tyynesti kurotti esiin jalkansa.

Hän sanoi hyvin usein — "niin oli tapana". Intialaiset palvelijat sanoivat aina niin. Jos heitä käskettiin tekemään jotakin, jota heidän esi-isänsä eivät olleet tehneet tuhansien vuosien aikana, he silmäilivät käskijää lempeästi ja sanoivat: "Niin ei ole tapana", ja silloin ei asiasta kannattanut sen enempää väitellä.

Mary oli todella tottunut seisomaan pukemisen kestäessä niin kuin "oli tapana" jäykkänä ja liikkumattomana. Mutta tänä aamuna hänestä alkoi tuntua, että hänen oli Misselthwaite Manorissa opittava aika paljon uutta — muun muassa vetämään itse jalkaansa sukat ja kengät sekä korjaamaan tavarat, joita hän pudotteli. Jos Martha olisi ollut hyvin opetettu, hieno kamarineiti, hän olisi ollut nöyrempi ja kunnioittavampi käytökseltään ja hän olisi tiennyt, että hänen toimiinsa kuului hiusten harjaaminen ja kenkien napittaminen ja pudonneiden esineiden korjaaminen lattialta. Mutta hän oli vain kouluttamaton yorkshirelainen maalaistyttö; hän oli kasvanut salomaan mökissä pikku veljiensä ja siskojensa parissa, jotka eivät koskaan olleet voineet muuta kuvitellakaan kuin että heidän oli huolehdittava itsestään ja kapaloissa itkevistä tai konttaavista sisaruksistaan.

Jos Mary Lennox olisi ollut herkkä nauramaan, ei Marthan puhetulva olisi voinut olla huvittamatta häntä, mutta hän kuunteli sitä haluttomasti ja ihmetteli tytön kursailematonta käytöstä. Marthan puhua pärpättäessä hyväntahtoiseen, tuttavalliseen tapaansa hän alkoi kuitenkin vähitellen kiinnittää huomiota siihen mitä tämä sanoi.

— Voi sentään, kun näkisit ne kaikki, Martha jutteli. — Meitä on kaksitoista ja isä ansaitsee vain kuusitoista shillinkiä viikossa. Äiti on usein helisemässä, arvaahan sen, kun pitää hankkia puuroa kaikille. Lapset piehtaroivat nummella ja leikkivät siellä kaiken päivää ja äiti sanoo, että nummi-ilma lihottaa. Hän sanoo, että he osaavat syödä ruohoa niin kuin nummen villit ponit. Dickon-veikko on kahdentoista vuoden vanha, ja hän on ottanut kiinni nuoren ponin, jota hän pitää omanaan.

— Nummelta hän sen löysi. Se oli emonsa kanssa, se oli aivan pieni ja hän alkoi kesyttää sitä ja antoi sille milloin palasen leipää, milloin tuoretta ruohoa. Se on niin kiintynyt Dickoniin, että seuraa hänen kintereillään ja antaa hänen nousta selkäänsä. Dickon on kiltti poika ja eläimet ovat hulluina hänen peräänsä.

Marylla ei ollut koskaan ollut omaa lemmikkieläintä, vaikka hän oli aina sitä halunnut. Niinpä Dickon alkoi häntä jotenkin kiinnostaa, ja se oli jo terveiden tunteiden sarastusta, hän kun oli tähän saakka ollut kiinnostunut vain omasta itsestään. Tultuaan viereiseen huoneeseen, joka oli tehty lastenkamariksi, hän huomasi, että se oli jotensakin saman näköinen kuin se, missä hän oli nukkunut. Se ei ollut kalustettu lapsia, vaan aikuisia varten. Siellä oli synkkiä vanhoja tauluja ja vanhoja jykeviä tuoleja. Keskellä huonetta oli pöydälle katettu maukas, vankka aamiainen. Mutta hänellä oli aina ollut huono ruokahalu, ja Marthan asettaessa ensimmäisen lautasen hänen eteensä hänen katseensa ilmaisi muutakin kuin välinpitämättömyyttä.

— Et tiedä kuinka hyvää se on. Tiputa päälle vähän siirappia tai sokeria.

— Vai et! sanoi Martha. — Minä en voi sietää, että Jumalan viljaa halveksitaan. Ollapa meidän lapset tämän pöydän ääressä, niin he tyhjentäisivät vadit tuossa tuokiossa.

— Miksi? äännähti Martha. — Siksi että he ovat tuskin koskaan eläessään syöneet vatsaansa täyteen. He ovat niin nälkäisiä kuin haukan ja ketun poikaset.

— En tiedä, millaiselta tuntuu olla nälkäinen, sanoi Mary välinpitämättömästi.

— Vai niin, sittenhän sinun olisi hyvä kokea sekin. Sen näkee selvästi, virkkoi hän kursailematta. — En voi olla suuttumatta, kun näen ihmisten töllistelemässä hyvää ruokaa ja juomaa. Voi toki, ollapa vain Dickonilla, Filillä, Janella ja niillä muilla edes hiukankaan tätä hyvää.

— Eihän se ole minun, vastasi Martha loukkaantuneena. — Eikä tänään ole vapaapäivänikään. Kerran kuukaudessa minulla on vapaapäivä. Silloin käyn kotona ja toimitan siellä kaikki askareet, että äiti saa vähän levätä.

— Pukeudu lämpimästi ja juokse ulos leikkimään, sanoi Martha. — Siitä sinä reipastut ja vatsasikin alkaa vielä kurnia nälästä.

Mary astui ikkunan luo. Hän näki puutarhan käytävineen ja suurine puineen, mutta kaikki näytti viluiselta ja kylmältä.

Sisustaessaan lastenkamaria rouva Medlock ei ollut ajatellut hauskuutta. Kannatti ehkä sittenkin mennä puutarhaa tarkastamaan.

— Sinun täytyy lähteä yksinäsi, hän vastasi. — Täytyy oppia leikkimään kuten muutkin lapset, joilla ei ole veljiä eikä sisaria. Dickon-veikko menee yksinään nummelle ja leikkii siellä tuntikausia. Siellä hän sai poninkin ystäväkseen. Nummella käyvät lampaatkin tuntevat hänet ja linnut tulevat nokkimaan ruokaa hänen kädestään. Oli leipää vaikka kuinka niukalti, niin aina häneltä liikenee murunen noille ystäville.

Tuo tuntematon Dickon sai Maryn tekemään päätöksensä, vaikka hän itse ei sitä tiennyt. Mary ilmoitti menevänsä ulos. Poneja ja lampaita ei puutarhassa tosin ollut, mutta sen sijaan kyllä lintuja. Ne olivat tietenkin toisen näköisiä kuin Intian linnut ja niitä oli ehkä huvittavaa katsella.

Martha nouti hänen päällystakkinsa ja hattunsa, toi hänelle tukevat pikku kengät ja vei hänet sitten alakertaan.

— Mene tuota tietä, niin tulet puutarhaan, hän sanoi viitaten pensasaidan verhoamassa muurissa olevaan porttiin. — Kesäaikaan siellä on runsaasti kukkia, mutta nyt siellä ei kuki mikään. Hän näytti epäröivän silmänräpäyksen ja lisäsi sitten: — Osa puutarhaa on lukittu. Kukaan ei ole ollut siellä kymmeneen vuoteen.

— Herra Craven sulki sen, kun hänen vaimonsa kuoli. Hän ei salli kenenkään mennä sisään. Se oli rouvan puutarha. Hän lukitsi oven ja kaivoi kuopan, johon hän hautasi avaimen. Rouva Medlock kuuluu huutavan — minun täytyy juosta.

Hänen mentyään Mary pyörähti käytävälle, joka johti pensasaidan portille. Hänen ajatuksensa kiertelivät puutarhassa, jota ei kukaan ollut nähnyt kymmeneen vuoteen. Hän mietti, miltä se mahtoi näyttää ja olikohan siellä vielä kukkia elossa. Astuttuaan pensasaidan portista sisään hän huomasi olevansa suuressa puutarhassa, missä oli laajoja ruohokenttiä ja kiemurtelevia käytäviä. Siellä oli puita ja kukkapenkereitä ja omituisen muotoisiksi leikeltyjä ikivihantapensaita ja vanha harmaa suihkulähde keskellä suurta lampea. Tämä ei ollut lukittu puutarha. Miten oli mahdollista lukita puutarhaa? Puutarhaanhan saattoi aina mennä.

Tätä juuri miettiessään hän näki kulkemansa tien päässä muratin verhoaman pitkähkön muurin. Hän ei ollut vielä tutustunut Englantiin niin paljon, että olisi tiennyt tulevansa keittiöpuutarhaan, jossa kasvoi vihanneksia ja hedelmiä. Hän kulki kohti muuria ja huomasi muratin keskellä vihreän oven, joka oli auki. Tämä ei tiettävästi ollut kielletty puutarha. Hän saattoi siis mennä portista.

Puutarhaan tultuaan hän näki, että sitä ympäröi muuri joka puolelta ja että tällaisia muurien ympäröimiä toisiinsa avautuvia puutarhoja oli useita. Muurien vierustoilla kasvoi hedelmäpuita; pensaiden ja polkujen välissä oli talvivihannespenkkejä ja laseilla peitettyjä lavoja. Maryn mielestä kaikki näytti autiolta ja rumalta. Kesällä täällä oli ehkä hauskempaa, kun kaikki oli vihreätä, mutta nyt ei ollut kaunista.

Samassa astui viereisen puutarhan portista sisään vanha mies lapio olalla. Hän näytti hämmästyvän nähdessään Maryn ja kosketti sitten lakkiaan. Hänen jurot vanhat kasvonsa ilmaisivat tyytymättömyyttä, kun hän näki Maryn — eikä ihmekään, sillä Mary puolestaan oli tyytymätön hänen puutarhaansa, ja se kuvastui selvästi Mary-ärripään kasvoiltakin.

— Sekin on keittiöpuutarha, kuului lyhyt vastaus. — Muurin toisella puolella on vielä yksi ja sen takana on hedelmäpuutarha.

Mary ei vastannut. Hän meni käytävää pitkin ja pujahti toisesta vihreästä puutarhaovesta. Hän näki uusia muureja ja vielä enemmän talvivihanneksia ja lasipeittoisia lavoja, mutta taustalla näkyi taas vihreä ovi ja se oli kiinni. Ehkä se johti puutarhaan, jossa kukaan ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen.

Mary ei ollut suinkaan arka lapsi; hän teki aina mitä häntä halutti. Nytkin hän astui rohkeasti vihreän puutarhaoven luo ja käänsi kahvaa. Hän toivoi ettei ovi avautuisi, jotta hän voisi olla varma, että oli löytänyt salaperäisen puutarhan. Mutta se aukeni helposti, ja hän astui hedelmäpuutarhaan. Sitäkin ympäröivät puiden varjostamat muurit, ja alastomia hedelmäpuita kohosi kylmän ruskettamasta ruohikosta. Vihreätä ovea ei näkynyt missään, mutta siirryttyään puutarhan perälle Mary huomasi, että hedelmäpuutarhaa kiertelevä muuri näytti ulottuvan kauemmas, aivan kuin se olisi ympäröinyt jonkin toisella puolella olevan alueen. Muurin ylitse hän saattoi nähdä puiden latvoja, ja seisoessaan liikkumatta niitä tähystämässä hän näki punarintaisen linnun istuvan erään puun latvassa; se puhkesi aivan äkkiä laulamaan talvilauluaan, ikään kuin se olisi huomannut Maryn ja tahtonut kutsua häntä.

Mary kuunteli sitä hievahtamatta, ja sen hupainen, ystävällinen pikku viserrys jotenkin rohkaisi hänen mieltänsä — juro ja ynseä pikku tyttökin saattaa ikävöidä, ja iso lukittu talo, iso autio nummi ja iso autio puutarha olivat saaneet hänet tuntemaan, ettei koko maailmassa ollut elossa muita kuin hän yksin. Jos hän olisi ollut kiintyväinen lapsi ja rakkauteen tottunut, hänen sydämensä olisi murtunut painon alla, mutta "Mary-neiti ärripäänäkin" hän tunsi itsensä hylätyksi ja sirorintainen pikku lintu nostatti hänen happamille pikku kasvoilleen hymyntapaisen ilmeen. Hän kuunteli sen liverrystä, kunnes se lensi tiehensä. Se ei ollut intialaisten lintujen kaltainen; hän piti siitä ja mietti, näkisiköhän hän sitä enää toiste. Ehkäpä se asusti salaperäisessä puutarhassa ja tiesi, millaista siellä oli.

Hänellä ei ollut mitään tekemistä, ja siksi hänen ajatuksensa kiertelivät alinomaa hylätyssä puutarhassa. Hän oli utelias tietämään, millainen se oli. Miksi Archibald Craven oli haudannut maahan avaimen? Miksi hän vihasi puutarhaa, jos hän oli niin suuresti rakastanut vaimoaan? Saisiko hän milloinkaan nähdä setäänsä? Hän tiesi, etteivät he pitäisi toisistaan, jos sattuisivat yhteen. Ja sitä paitsi hän seisoisi ja tuijottaisi vain setään puhumatta mitään, vaikka häntä kauheasti haluttaisi kysyä, miksi setä oli menetellyt niin merkillisesti.

— Ihmiset eivät koskaan pidä minusta enkä minäkään pidä heistä, hän mietti. — En voi jutella, nauraa ja elämöidä, kuten Crawfordin lasten oli tapana.

Hän ajatteli kultarintaa ja miten se oli näyttänyt laulavan hänelle. Muistaessaan puunlatvaa, jonne se oli lentää pyrähtänyt, hän äkkiä pysähtyi.

— Se puu on varmasti salaisessa puutarhassa, hän tuumi. — Puutarhan ympärillä on muuri, mutta siinä ei ole ovea.

Hän palasi ensimmäiseen keittiöpuutarhaan ja tapasi vanhan miehen siellä kuokkimassa. Mary asettui seisomaan hänen viereensä ja tarkkasi häntä tuokion kylmällä tavallaan. Ukko ei ollut häntä näkevinään, ja niinpä Mary aloitti puheen.

— Siihen, joka on muurin toisella puolella, vastasi Mary. — Siellä on puita, minä näin niiden latvat. Punarintainen lintu istui eräässä puussa ja lauloi.

Maryn hämmästykseksi vanhoilta, ahavoituneilta kasvoilta katosi äkkiä juro ilme. Niille kohosi hidas hymy, ja puutarhuri näytti aivan toisenlaiselta. Mary tuli ensi kerran ajatelleeksi, kuinka paljon hauskemman näköinen ihminen voi olla hymyillessään. Se ei ollut ennen tullut hänen mieleensä.

Puutarhuri kääntyi hedelmäpuutarhaa kohti ja alkoi viheltää — hiljakseen, vienosti. Mary ei voinut käsittää, kuinka tuollainen happamen näköinen olento saattoi saada suustaan niin houkuttelevia ääniä.

Melkeinpä siinä tuokiossa tapahtui jotakin ihmeellistä. Ilmasta kuului kevyttä suhinaa — ja samassa lensi punarintainen lintu heidän luokseen ja asettui istumaan suurelle multalohkareelle juuri puutarhurin saappaan viereen.

— Kas, tässä se on, hihitti vanha mies, ja sitten hän alkoi supattaa linnulle kuten pienelle lapselle.

— Missä olet ollut, senkin pieni vekkuli? hän sanoi. — Vasta ensi kertaa näen sinut tänään. Oletko jo tähän vuodenaikaan emännän haussa? Onpa sinulla kiire.

Lintu kallisteli hentoa päätään ja katseli häneen pehmeillä, kirkkailla silmillään, jotka muistuttivat kastehelmiä. Se liikkui hyvin tuttavallisesti eikä näyttänyt pelkäävän vähääkään. Näppärästi se hyppeli ympäri noukkien maasta siemeniä ja hyönteisiä. Maryn sydämessä tuntui aivan omituisen lämpöiseltä, sillä lintu oli niin sievä ja hupainen, ihan kuin inhimillinen olento. Sillä oli siro, pulleahko ruumis, hieno höyhenpeite ja notkeat, hoikat sääret.

— Tuleehan se. Minä olen tuntenut sen siitä lähtien, kun se oli piipittävä poikanen. Sen pesä oli toisessa puutarhassa. Tultuaan ensi kerran muurin yli se ei jaksanut lentää takaisin ennen kuin parin päivän kuluttua, ja sillä aikaa meistä tuli hyvät ystävät. Kun se sitten pääsi takaisin muurin toiselle puolelle, sen koko muu perhe oli kadonnut, ja se tuli takaisin minun turviini.

— Etkö tiedä? Se on punarintasatakieli, linnuista hauskin ja kesyin. Punarinta on melkein yhtä ystävällinen kuin koira — jos vain tietää, miten sitä on kohdeltava. Seuraapas sitä, nokkiessaan se vähän väliä pysähtyy ja katselee meitä. Se tietää, että siitä puhutaan.

Vanha mies oli todella hassunkurinen. Hän katseli pientä, pulleata, helottavan punarintaista lintua ylpeänä ja ihastuneena.

— Se on sellainen itserakas otus, hän nauraa hihitti. — Se on mielissään, kun siitä puhutaan. Ja miten utelias se on — ei kukaan osaa olla niin utelias toisten asioista kuin se. Aina se haluaa tietää mitä minä istutan. Se tietää kaiken sellaisenkin, mistä herra Craven ei koskaan vaivaudu ottamaan selkoa. Se se totta tosiaan pääpuutarhuri onkin.

Lintu hyppeli vikkelästi nokkien ja pysähtyi tuon tuostakin luodakseen heihin silmäyksen. Mary arveli sen katselevan häntä uteliaasti mustilla kastepisarasilmillään. Näytti aivan siltä kuin se olisi tiedustellut tarkkaan, millainen tyttö Mary oli. Omituinen lämmin tunne hänen sydämessään tuli yhä voimakkaammaksi.

— Kuka sen tietää. Vanhemmat karkottavat ne pesästä ja pakottavat ne lentämään, ja niin ne ovat siinä tuokiossa hajallaan. Tämä tässä oli älykäs lintu, ja se tiesi olevansa yksinäinen ja hylätty.

— Minulla on ikävä yksin, hän virkkoi. Hän ei ollut ennen tiennyt, että tämä oli osaksi syynä hänen happamuuteensa ja ärtyisyyteensä. Nyt hän näytti oivaltavan sen seisoessaan siinä punarintaa katselemassa.

Vanha puutarhuri työnsi lakkinsa kaljulle takaraivolleen ja tuijotti häneen hetken.

— Oletkos sinä se pieni intialainen tyttö? hän kysyi. Mary nyökäytti päätään.

— Eipä sitten olekaan ihme, jos olet ikävissäsi. Ja ikävämpi sinulle täällä vielä tulee, kunhan aika kuluu.

Hän alkoi uudelleen kaivaa ja iski lapionsa syvälle mustaan, mehevään puutarhamultaan punarinnan touhutessa vikkelänä hänen ympärillään.

— Ben Weatherstaff. Sitten hän lisäsi jörösti naurahtaen: — Yksinäistä minunkin elämäni on paitsi silloin kun tuo on seurassani, ja hän osoitti peukalollaan lintua. Se on ainoa ystäväni.

— Minulla ei ole yhtään ystävää, virkkoi Mary. — Eikä ole koskaan ollutkaan. Aia ei pitänyt minusta, enkä ole koskaan leikkinyt kenenkään kanssa.

Yorkshirelaisten on tapana lausua ajatuksensa kursailematta, ja Ben
Weatherstaff oli Yorkshiren nummen kasvatti.

— Sinä ja minä olemme samanlaisia, hän sanoi. — Ei meistä kumpikaan ole erikoisen kaunis, ja sisus on yhtä hapan kuin kuorikin. Meillä on kummallakin yhtä kiukkuinen luonto, siitä olen varma.

Tämä oli suoraa puhetta, ja ensi kerran eläissään Mary Lennox sai kuulla suoran arvostelun. Intialaiset palvelijat kumartelivat aina ja olivat alamaisen nöyriä, teki Mary mitä hyvänsä. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut ulkomuotoaan, mutta nyt hän pohti, oliko hän todella yhtä epämiellyttävän näköinen kuin Ben Weatherstaff ja näyttikö hän yhtä happamelta kuin tämä oli näyttänyt ennen punarinnan tuloa. Ja oliko hänellä, Marylla, kiukkuinen luonne? Hän kävi rauhattomaksi.

Äkkiä kajahti hänen takanaan pieni kirkas, helmeilevä ääni, ja hän kääntyi katsomaan. Hän seisoi parin askelen päässä nuoresta omenapuusta, ja lintu oli lentänyt sen oksalle päästellen nyt kurkustaan ystävällisiä säveliä. Ben Weatherstaff nauroi täyttä kurkkua.

— Se on päättänyt hieroa ystävyyttä kanssasi, vastasi Ben. — Senkin vietävä, se on totta tosiaan ihastunut sinuun.

— Minuunko? äännähti Maryjä lähestyi varovasti pientä puuta lintua silmäillen.

— Tahtoisitko tulla ystäväkseni? hän sanoi puhutellen sitä kuin ihmistä. — Tahtoisitko? Eikä ääni nyt ollut kova eikä käskevä, vaan niin vieno, pyytelevä ja houkutteleva, että Ben Weatherstaff hämmästyi yhtä paljon kuin Marykin oli hämmästynyt kuullessaan hänen viheltävän.

— Kas vain, hän huudahti, niinhän sinä nyt puhut kuin olisit oikea ihmislapsi etkä mikään vanha äreä akka. Melkeinhän sinä puhelet kuin Dickon nummen kesyttömille eläimille.

— Kaikkihan hänet tuntevat. Dickon kuljeksii kaikkialla. Sinivatukat ja kanervankukatkin tuntevat hänet. Varmasti ketut näyttävät hänelle pentujensa turvapaikat ja leivonen pesänsä.

Maryä olisi haluttanut tiedustella lisää. Hän oli melkein yhtä utelias tietämään jotakin Dickonista kuin salaisesta puutarhasta. Mutta juuri silloin lintu lopetti laulunsa, päristeli hiukan siipiänsä, levitti ne ja pyrähti lentoon. Se oli käynyt vierailemassa ja kiiruhti nyt muille asioille.

— Se lensi muurin yli! huusi Mary seuraten sitä katseellaan. — Se lensi hedelmäpuutarhaan — se lensi toisen muurin yli — puutarhaan, missä ei ole ovea!

— Siellä se elää, sanoi vanha Ben. — Siellä sen emo hautoi sen. Ja se punarinta-neito, jonka kanssa se veitikka kuhertelee, asustaa varmaan vanhoissa ruusupuissa.

— Tahtoisin nähdä niitä, sanoi Mary. — Missä on vihreä ovi? Täytyyhän siellä olla ovi.

Ben työnsi voimakkaasti lapionsa maahan ja oli taas yhtä äreän näköinen kuin silloin, kun Mary näki hänet ensi kerran.

— Ei sitä ovea ainakaan kukaan löydä eikä kenenkään tarvitsekaan löytää sitä. Äläkä rupea urkkimaan ja pistämään nenääsi asioihin, jotka eivät sinulle kuulu. No niin, minun on ryhdyttävä työhön. Mene matkoihisi ja ala leikkiä. Ei minulla ole enää aikaa.

Ja hän herkesi äkkiä kaivamasta, heitti lapion hartioilleen ja meni tiehensä vilkaisemattakaan Maryyn tai sanomatta hyvästi.

KÄYTÄVÄSTÄ KUULUU HUUTOA

Alussa Mary Lennoxin päivät kuluivat samaan yksitoikkoiseen tapaan. Joka aamu hän heräsi seinäverhoilla koristetussa huoneessaan ja näki Marthan polvillaan takan ääressä tulta sytyttämässä; joka aamu hän joi lastenkamarissa aamuteensä — aina yhtä yksitoikkoinen toimitus —, tähysteli syötyään ikkunasta laajaa nummea, joka näytti leviävän kaikkiin suuntiin ja kohoavan pilviin asti, ja tuijotettuaan siihen kotvan aikaa huomasi parhaaksi lähteä ulos, sillä sisällä ei ollut mitään tekemistä. Hän ei tiennyt, että hänen ripeä käyntinsä ja juoksunsa poluilla ja lehtokujilla pani hänen hitaasti virtaavan verensä liikkeelle ja teki hänet vahvemmaksi taistelemaan nummelta puhaltavaa tuulta vastaan. Hän juoksi vain lämpimikseen ja hän vihasi tuulta, joka piehtaroi hänen kasvoillaan ja painoi häntä näkymättömän jättiläisen tavoin väkisin taaksepäin. Mutta hän veti keuhkoihinsa syvin siemauksin kanervikon tuimaa, raitista ilmaa, joka virkisti hänen pientä, laihaa ruumistaan, nosti hiukan punaa hänen poskilleen ja sytytti loistetta hänen raukeisiin silmiinsä.

Jo parin ulkoilmassa vietetyn päivän kuluttua hän aamulla herätessään tiesi, millaista on olla nälissään. Käydessään ruokapöytään hän ei halveksivasti silmäillyt puuroaan eikä työntänyt sitä luotaan, vaan otti lusikkansa ja söi yhtä päätä, kunnes puurokulho oli tyhjä.

— Nummen ilmahan se panee vatsasi kurnimaan, vastasi Martha. — Sinä onnellinen saatkin aina syödä tarpeeksesi, kun olet nälkäinen. Meidän mökissä on kaksitoista nälkäistä vatsaa eikä paljon mitään niihin pantavaa. Kunhan vain edelleenkin leikit joka päivä ulkona, karttuu luittesi päälle vähän lihaa etkä ole niin keltainen.

— En viitsi leikkiä, sanoi Mary. — Ei minulla ole mitään millä leikkisin.

— Ei mitään millä leikkisit! puuskahti Martha. — Meidän lapset leikkivät tikuilla ja kivillä. Siinä juostaan ja huudetaan, katsellaan ja näytellään.

Mary ei huutanut ja näytellyt esineitä, mutta hänkin alkoi katsella. Muuta tekemistä ei ollut. Hän kierteli kiertelemistään puutarhoissa, vaelteli pitkin puiston polkuja. Toisinaan hän meni tapaamaan Ben Weatherstaffia, mutta tämä hääräili aina ahkerassa työssä tahi näytti niin happamelta, ettei Mary päässyt puheen alkuun. Kerran kun Mary oli menossa hänen luokseen, hän herkesi kaivamasta, heitti lapion olalleen ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan ikään kuin Maryä välttääkseen.

Oli paikka, jossa Mary kävi useammin kuin missään muualla. Se oli pitkä käytäväpolku muurien ympäröimän puutarhan ulkopuolella. Sen kummallakin puolen oli alastomia kukkapenkereitä, ja muuria verhosi sankka murattiköynnös. Muuria pitkin kiemurtelivat tummanvihreät lehvät olivat eräässä paikassa tuuheammat kuin muualla. Paikka oli nähtävästi kauan aikaa ollut hoitoa vailla. Muratti oli muuten karsittu ja leikelty siroksi, mutta täällä polun alapäässä sitä ei ollut tasoitettu ensinkään.

Pari päivää sen jälkeen kun oli puhellut Ben Weatherstaffin kanssa Mary huomasi sen ja pysähtyi ihmettelemään. Kun hän seisoi siinä seuraten katseellaan pitkää, tuulessa huojuvaa muratinoksaa, hänen silmiensä ohi vilahti jokin tulipunainen, ja riemukas liverrys kajahti hänen korvaansa. Muurin yläreunalla istua piipotti Ben Weatherstaffin punarinta kurottuen eteenpäin pikku pää kallellaan, jotta näkisi paremmin Maryn.

— Oh! Mary huudahti. — Sinäkö siellä olet — sinäkö? Ja hänestä tuntui luonnolliselta jutella linnulle aivan kuin se olisi ymmärtänyt puheen ja vastannut siihen.

Se vastasikin. Se viserteli ja liverteli ja hyppeli pitkin muurin reunaa ikään kuin kertoen hänelle kaikenmoisia juttuja. Ja Marystä tuntui kuin hän olisi ymmärtänyt sitä. Se tuntui sanovan:

— Hyvää huomenta! Eikö tuuli ole herttainen? Eikö aurinko ole herttainen? Eikö kaikki ole herttaista? Viserrellään, hypitään ja liverrellään yhdessä. Tule! Tule!

Mary alkoi nauraa ja hyppeli pienin harppauksin pitkin muuripolkua linnun kintereillä. Laiha, kalpea, ruma Mary-rukka — tällä hetkellä hän oli melkein sievä.

— Minä pidän sinusta! Minä pidän sinusta! hän huusi. Ja hän viserteli ja koetti viheltää, vaikkei hänellä ollut pienintäkään aavistusta, miten oli meneteltävä. Mutta tyytyväiseltä punarinta näytti ja se viserteli ja liverteli hänelle vastaukseksi. Lopulta se levitti siipensä ja pyrähti lentoon asettuen istumaan muurin toisella puolella olevan puun latvaan, jossa se rupesi heleästi laulamaan.

— Se on puutarhassa, johon ei kukaan voi päästä, tuumi Mary itsekseen. — Se on puutarhassa, johon ei ole ovea. Siellä se asuu. Kuinka hauskaa olisi nähdä, millaista siellä on.

Hän juoksi käytävää pitkin vihreälle ovelle, josta oli tullut puutarhaan ensimmäisenä aamuna. Sitten hän juoksi vielä toisen puutarhan läpi, kunnes tuli hedelmäpuutarhaan. Sinne hän pysähtyi katselemaan muurin toisella puolella olevaa puuta. Punarinta oli lopettanut juuri laulunsa ja alkoi nokallaan puhdistaa sulkiaan.

Hän kiersi muuria ja tähysteli sitä tarkkaan joka puolelta, mutta tulos oli sama kuin ennenkin — ovesta ei näkynyt merkkiäkään. Hän juoksi uudelleen keittiöpuutarhojen läpi ja pysähtyi vasta pitkän, murattien verhoaman muurin vierellä kulkevalle käytävälle. Hän kulki sen päähän asti ja palasi sitten toiseen päähän tarkastellen muuria. Mutta ovea hän ei löytänyt.

— Merkillistä, hän mietti. — Ben Weatherstaff oli oikeassa: ei siinä ole ovea. Mutta kymmenen vuotta sitten on täytynyt olla, koska herra Craven kaivoi avaimen maahan.

Tämä pulmallinen seikka antoi hänelle niin paljon päänvaivaa, ettei hän enää surrut tänne joutumistaan. Intiassa hän oli aina ollut niin uupunut, ettei jaksanut välittää mistään. Nummen raikas tuuli oli nyt alkanut puhallella rikki hämähäkinverkkoja hänen nuorista aivoistaan ja herätellä häntä torkkumistilasta.

Hän oleskeli ulkona melkein koko päivän, ja istuutuessaan illalla teepöytäänsä hän oli nälkäinen, uninen ja tyytyväinen. Marthan lavertelukaan ei enää suututtanut häntä; hänestä oli melkein hauskaa kuunnella tytön juttuja. Lopulta hän päätti tehdä Marthalle erään kysymyksen. Käytyään illallisen jälkeen istumaan uunimatolle tulen ääreen hän katsoi hetken sopivaksi.

Hän oli pyytänyt Marthaa viipymään vähän aikaa, eikä tällä ollut mitään sitä vastaan. Hänestä alakerrassa palvelijain huoneessa oli ikävää, sillä miespalvelija ja pääsisäköt ivailivat hänen Yorkshiren murrettaan ja kohtelivat häntä yliolkaisesti. Martha piti juttelemisesta, ja tuo outo Intiasta tullut tyttö, jota "mustat" olivat palvelleet, oli hänelle mielenkiintoinen uusi elämys.

— Vieläkös sinä ajattelet sitä puutarhaa? hän sanoi. — Arvasinhan minä. En minäkään saanut sitä mielestäni, kun kuulin siitä ensi kerran.

— Miksi setä vihasi sitä? toisti Mary itsepintaisesti. Martha ojenteli jalkojaan ja asettui istumaan.

— Kuuntele, miten tuuli ulvoo talon nurkissa, hän sanoi. — Voisit tuskin pysytellä pystyssä nummella, jos sattuisit tänä iltana olemaan ulkona.

Mary kuunteli ja ymmärsi, mitä Martha tarkoitti "ulvomisella". Kumea voihkiva ärjyntä tärisytti taloa joka kulmalta, ikään kuin näkymätön jättiläinen olisi kiskonut ja piiskannut seiniä saadakseen ne luhistumaan. Mutta ei ollut pelkoa että se tunkeutuisi sisään, ja tuntui kodikkaan turvalliselta istua sisällä hehkuvan hiilloksen ääressä.

— Mutta miksi hän sitä vihasi? kysäisi Mary uudelleen hetken aikaa kuunneltuaan. Hän tahtoi päästä selville, tiesikö Martha.

— Pidä mielessäsi, hän sanoi, että rouva Medlock on kieltänyt puhumasta siitä. Tässä talossa on paljon sellaista, josta ei saa puhua. Herra Craven on kieltänyt. Hän sanoo, etteivät hänen surunsa kuulu palvelijoille. Ellei tuota puutarhaa olisi, hän olisi toisenlainen. Se oli rouva Cravenin puutarha; hän oli laitattanut sen itselleen silloin kun he menivät naimisiin. Se oli rouvalle hyvin rakas ja he hoitivat sitä yhdessä. Puutarhuria ei päästetty sinne koskaan. Herra ja rouva menivät aina sinne yhdessä ja sulkivat oven ja olivat siellä sitten tuntikausia, lukivat ja juttelivat. Rouva oli sellainen pikkuinen ja hento tipsukka, ja puutarhassa oli vanha puu, jonka oksa oli vääntynyt istuimen tapaiseksi. Ja hän istutti ruusuja sen puun ympärille, ja siitä oksasta tuli hänen lempipaikkansa. Mutta kerran juuri kun hän oli istumassa oksalla, se katkesi, ja hän putosi maahan ja loukkaantui niin pahasti, että kuoli seuraavana päivänä. Tohtorit luulivat, että herra menisi sekaisin ja kuolisi hänkin. Siksi herra vihaa sitä puutarhaa. Ei kukaan ole sen jälkeen käynyt siellä eikä hän salli kenenkään puhua siitä.

Mary ei kysellyt enempää. Hän tuijotti hiillokseen ja kuunteli tuulen ulvontaa. Se ulvoi nyt hurjemmin kuin koskaan.

Tällä hetkellä Mary koki neljännen ratkaisevan elämyksensä Misselthwaite Manorissa. Hän oli elänyt hetken, jolloin tunsi ymmärtävänsä punarintaa ja arveli punarinnan ymmärtävän häntä; hän oli juossut tuulessa, kunnes hänen verensä oli lämmennyt; hän oli tuntenut kunnon nälkää ensi kerran elämässään, ja hän oli kokenut, miltä tuntui sääliä jotakuta. Hän edistyi.

Mutta kuunnellessaan tuulen ääntä hän alkoi kuulla jotain muutakin. Hän ei tiennyt mitä se oli, sillä alussa sitä saattoi tuskin erottaa tuulesta. Se oli omituinen ääni — melkeinpä kuulosti siltä kuin jossakin olisi itkenyt lapsi. Toisinaan tuulikin pauhasi kuin itkevä lapsi, mutta pian Mary oli varma, että tämä ääni tuli sisältä eikä ulkoa. Se oli kaukana, mutta talosta se kuului. Hän käännähti ja katsahti Marthaan.

— En, hän vastasi. — Tuulihan se vain on. Joskus kuuluu siltä kuin joku eksynyt valittaisi nummella. Onhan niitä ääniä vaikka minkälaisia.

— Mutta kuuntele, sanoi Mary. — Se kuuluu talosta — se tulee tuolta pitkän käytävän päästä.

Ja samassa varmaan alakerrassa avattiin jokin ovi, sillä käytävässä kävi veto ja sen huoneen ovi, missä he istuivat, lensi paukahtaen auki. Heidän hypähtäessään pystyyn tuuli puhalsi kynttilän sammuksiin ja itkevä ääni eteni jossakin pitkin käytävää joten sen saattoi kuulla selvemmin kuin ennen.

— No niin, huudahti Mary. — Enkö sitä sanonut? Joku itkee — mutta se ei ole aikaihminen.

Martha juoksi sulkemaan ovea ja kiersi sen lukkoon, mutta sitä ennen he kuulivat kumpikin ovea paiskattavan kiinni jossakin kaukaisessa käytävässä, ja sitten kaikki oli hiljaista, sillä tuulikin lakkasi silmänräpäyksessä ulvomasta.

— Tuulihan se oli, hoki Martha itsepintaisesti. — Tai lieneekö ollut pikku Betty Butterworth, keittiötyttö. Hänellä on ollut hammassärkyä kaiken päivää.

Mutta hänen käytöksensä oli niin oudon hätääntynyttä ja kömpelöä, että
Mary silmäili häntä hyvin pitkään. Hän ei uskonut Marthan puhuvan totta.

"JOKU SIELLÄ HUUSI — HUUSI VARMASTI!"

Seuraavana päivänä sade valui jälleen virtanaan, ja katsellessaan ulos Mary tuskin erotti nummea sumun ja pilvien välistä. Tänään ei voinut mennä puutarhaan.

— Mitä te teette mökissänne tällaisena sadepäivänä? hän kysyi
Marthalta.

— Koetetaan estää mukuloita joutumasta toistensa jalkoihin, vastasi Martha. — Kyllä sitä joukkoa onkin silloin koolla. Äiti on hyvänahkainen ihminen, mutta hänkin on silloin vähällä tuskastua. Isoimmat menevät navettaan leikkimään. Dickon ei märästä piittaa. Satoi tai oli satamatta, ulos hän menee yhtä kaikki. Hän sanoo, että sateella näkee sellaista, mitä ei koskaan kauniilla säällä näe. Kerran hän löysi pienen ketunpoikasen luolasta melkein hukkuneena ja kantoi sen kotiin paitansa alla, että se pysyisi lämpimänä. Kettuemo oli melkein hengetön ja luola aivan veden vallassa, ja muut pennut olivat kaikki kuolleet. Toisen kerran hän löysi vedestä henkihieverissä olevan nuoren variksen, ja hän toi senkin kotiin ja kesytti sen. Sen nimi oli Nokipekka, kun se on niin musta, ja se hyppii ja lentää kaikkialle hänen kintereillään.

Maryä ei enää harmittanut Marthan tuttavallinen juttelu. Se alkoi jo huvittaakin häntä, ja hän oli pahoillaan, kun tyttö herkesi puhelemasta tai meni tiehensä. Aian kertomat tarinat olivat olleet aivan toisenlaisia kuin Marthan kuvaukset nummimaan mökistä, jossa neljätoista henkeä asui neljässä pienessä huoneessa saamatta milloinkaan syödä kyllikseen. Lapset piehtaroivat ja pyöriskelivät kuin pahnoilla telmivät koiranpennut. Kaikkein hauskinta Marystä oli, kun Martha kertoi äidistään ja Dickonista.

— Jos minulla olisi korppi tai ketunpoika, voisin leikkiä sen kanssa, sanoi Mary. — Mutta minulla ei ole mitään.

— No mikset sitten lue jotakin tai opettele kirjoittamaan? Olethan jo tarpeeksi vanha istuaksesi kirjan ääressä.

— Sepä vahinko, sanoi Martha. — Jos rouva Medlock antaisi sinun mennä kirjastoon, saisit sieltä tuhansia kirjoja.

Mary ei tiedustellut, missä kirjasto oli, sillä hänen mieleensä iski äkkiä uusi ajatus. Hän aikoi lähteä omin päin etsimään sitä. Rouva Medlock tuntui aina istuvan mukavassa, taloudenhoitajattarelle varatussa olohuoneessaan. Tässä merkillisessä talossa ei näkynyt koskaan muita ihmisiä kuin palvelijoita, ja nämä oleskelivat aina alakerrassa, jossa he isäntänsä poissaollessa elivät varsin komeasti. Siellä oli avara keittiö kiiltävine kupari- ja tina-astioineen ja iso palvelijainhuone, missä joka päivä syötiin neljä tai viisi runsasta ateriaa ja mistä aina kuului kovaäänistä ja vilkasta puhetta, kun rouva Medlock oli poissa näkyvistä.

Maryn ateriat tarjoiltiin täsmällisesti ja Martha hääri hänen palvelijanaan, mutta muuten ei kukaan välittänyt hänestä vähääkään. Rouva Medlock tuli häntä katsomaan kerran tai kahdesti päivässä, mutta kukaan ei kysellyt häneltä mitä hän teki, tai sanonut mitä hänen oli tehtävä. Hän arveli, että Englannissa oli kai tapana kohdella näin lapsia. Intiassa oli aia aina seurannut hänen askeliaan, meni hän minne tahansa, ja palvellut häntä kaikin tavoin. Maryä oli usein kyllästyttänyt hänen seuransa. Nyt ei häntä seurannut kukaan, ja hänen oli opittava omin neuvoin pukeutumaan, sillä Martha näytti pitävän häntä avuttomana ja typeränä, kun hän juoksutti Marthaa hakemaan milloin mitäkin tai vaati häntä auttamaan pukeutumisessa.

— No, johan sinä olet vallan järjetön, sanoi Martha kerran kun Mary seisoi odottamassa, että hänelle vedettäisiin käsineet käteen. — Susan Ann on kaksi kertaa vikkelämpi kuin sinä, ja hän on vain neljän vuoden vanha. Välistä olet kuin hiukan kaistapäinen.

Tämän jälkeen Mary oli murjottanut tunnin, mutta se johti hänen ajatuksensa tykkänään uusille urille.

Hän seisoi kymmenisen minuuttia ikkunan ääressä sen jälkeen, kun Martha oli häipynyt alakertaan. Hänellä oli uusi suunnitelma, joka oli juolahtanut hänen mieleensä kirjastosta puhuttaessa. Itse kirjastosta hän ei paljonkaan välittänyt, sillä hän ei ollut lukenut montakaan kirjaa, mutta se toi hänen mieleensä nuo sata lukittua huonetta, joista hän oli kuullut kerrottavan. Olivatkohan ne kaikki lukittuja ja mitähän niissä näkisi, jos voisi päästä sisään? Olikohan niitä todellakin sata? Miksi hän ei voisi mennä katsomaan ja koettaa laskea ovet? Hän ei ollut koskaan oppinut pyytämään lupaa mihinkään, eikä hän sen vuoksi olisi pitänyt tarpeellisena kysyä asiaa rouva Medlockilta, vaikka olisi hänet tavannutkin.

Hän avasi huoneensa oven ja pujahti käytävään, ja niin hänen vaellusretkensä alkoi. Käytävä oli pitkä ja haarautui toisiin käytäviin, joista taas matalat porraskerrokset johtivat uusiin käytäviin. Ovia oli kaikkialla ja tauluja seinillä. Oli tummia, outoja maisemamaalauksia, mutta eniten muotokuvia, miehiä ja naisia merkillisen näköisissä, uhkeissa silkki- ja samettipukimissa. Hän huomasi joutuneensa pitkään galleriaan, jonka seinät olivat täynnä muotokuvia. Hän ei ollut koskaan uskonut, että missään talossa saattaisi olla niin paljon tauluja. Hän asteli verkalleen eteenpäin tuijottaen kaiken aikaa outoihin kasvoihin, jotka nekin näyttivät tuijottavan häntä. Hänestä tuntui kuin ne olisivat kummastelleet, mitä tuollaisella pienellä Intiasta tulleella tyttösellä oli tekemistä tässä talossa.

Siellä oli lasten muotokuvia — pieniä tyttöjä paksuissa jalkoihin ulottuvissa silkkihameissa ja pitkätukkaisia poikia, joilla oli kohohihat ja pitsi- tai röyhelökaulukset. Hän pysähtyi aina lasten kuvien eteen ja olisi kovasti tahtonut tietää heidän nimensä ja mihin he olivat menneet ja miksi heidän vaatteensa olivat niin kummalliset. Siellä oli jäykkä, ruma pikku tyttö, joka muistutti paljon häntä itseään. Hänellä oli yllään vihreä brokadipuku ja sormensa päässä hän piteli vihreätä papukaijaa. Hänen silmissään oli terävä, utelias katse.

— Missä sinä mahdat asua? puheli Mary ääneen hänelle. — Jospa sinä olisit täällä.

Niin merkillistä aamuhetkeä lienee tuskin milloinkaan kukaan pikku tyttö viettänyt. Tuntui siltä kuin ei koko avarassa, kaikuvassa talossa olisi ollut muita kuin hänen oma pikku minänsä, joka vaelteli portaita ylös ja alas, milloin kapeita, milloin leveitä käytäviä. Kun kerran niin monta huonetta oli rakennettu, oli täällä tietenkin asunut ihmisiä, mutta talo tuntui nyt niin autiolta kuin kukaan ei olisi kulkenut täällä ennen häntä; hän ei oikein voinut kuvitella kenenkään asuneen täällä.

Vasta toiseen kerrokseen kavutessaan hänelle pälkähti päähän koetella muutamien huoneiden ovenkahvaa. Kaikki ovet olivat lukossa, kuten rouva Medlock oli sanonut, mutta viimein hän alkoi vääntää varovasti muuatta kahvaa. Hän melkein säpsähti tuntiessaan sen esteettömästi vääntyvän. Hän työnsi ovea ja se aukeni verkalleen ja raskaasti. Ovi oli jykevä ja aukeni isoon makuuhuoneeseen. Seiniä peittivät kirjaillut verhot ja huonekaluihin oli intialaiseen tapaan kiinnitetty puulajeista tehtyjä veistoksia. Leveä ikkuna lyijypuitteisine ruutuineen oli nummelle päin, ja uuninreunalla oli sama jäykän, ruman pikku tytön kuva, joka näytti silmäilevän häntä vieläkin uteliaammin kuin äsken.

— Ehkäpä hän on joskus nukkunut täällä, sanoi Mary. — Hän tuijottaa minuun oudosti.

Tämän jälkeen hän avasi yhä useampia ovia. Hän näki niin monta huonetta, että lopulta väsyi ja uskoi niitä varmasti olevan sata, vaikka ei ollut laskenut niitä. Melkein kaikissa oli vanhoja maalauksia tai vanhoja gobeliinikankaita, jotka kuvasivat outoja maisemia ja tapauksia. Kaikissa oli myös omituisia, vanhoja huonekaluja ja ornamentteja.

Eräässä rouvan arkihuoneelta näyttävässä huoneessa oli kirjaillut samettiverhot, ja eräässä kaapissa oli sata pientä norsunluusta valmistettua norsua. Ne olivat erikokoisia ja toisilla oli selässä suojus. Jotkut olivat isoja, jotkut taas aivan pieniä. Hän avasi kaapin oven ja leikki niillä jakkaralla seisten hyvän aikaa. Väsyttyään leikkimiseen hän järjesti norsut paikoilleen ja sulki kaapin oven.

Vaellusretkellään läpi pitkien käytävien ja tyhjien huoneiden hän ei ollut nähnyt ainoatakaan elollista olentoa, mutta tässä huoneessa hän näki jotakin. Suljettuaan kaapin oven hän kuuli heikkoa rapinaa takanaan. Ääni sai hänet säpsähtämään ja katsahtamaan uunin vieressä olevaan sohvaan, josta ääni tuntui tulevan. Sohvan nurkassa oli sametilla päällystetty tyyny ja siinä oli reikä, josta pilkisti näkyviin pelästynyt silmäpari.

Mary hiipi hiljaa huoneen poikki paremmin katsellakseen. Kirkassilmäinen pieni hiiri oli syönyt reiän tyynyyn ja valmistanut itselleen mukavan pesän. Kuusi hiirenpoikasta nukkui kyyryssä emon turvissa.

Hän oli vaeltanut jo siksi kauan paikasta paikkaan, että väsymys alkoi painaa ja hän kääntyi paluumatkalle. Kaksi tai kolme kertaa hän kääntyi väärään käytävään, ja hänen täytyi kömpiä portaita ylös ja alas, kunnes hän löysi oikean käytävän. Mutta lopulta hän saapui jälleen omaan kerrokseensa, vaikka hän oli vielä etäällä omasta huoneestaan, eikä ollut selvillä siitä, missä oli.

— Luultavasti olen taas eksynyt, hän sanoi pysähtyen lyhyen käytävän päähän. — En tiedä mihin päin kääntyä. Onpa täällä hiljaista!

Hänen seisoessaan näissä mietteissä kuului hiljaisuuden keskellä huuto. Se ei ollut aivan samanlainen kuin edellisenä iltana. Se oli lyhyt, kiukkuinen ärähdys, joka tunkeutui seinien läpi vaimentuneena hänen korviinsa.

— Nyt se on lähempänä kuin ennen, kuiskasi Mary sydän sykkien. — Ja huutamista se on.

Hänen kätensä sattui hipaisemaan lähellä olevaa gobeliinikangasta, ja samassa hän hypähti taaksepäin pahasti säikähtyneenä. Gobeliini peitti ovea, joka lensi selälleen ja nyt näkyi käytävän toinen pää, ja rouva Medlock astui sieltä häntä kohti avainkimppu kädessään ja hyvin kiukustunut ilme kasvoillaan.

— Mitä sinä täällä teet? hän sanoi tarttuen Maryä käsivarteen ja työntäen hänet pois. — Mitä minä olen sinulle sanonut?

— Minä käännyin väärään suuntaan, selitteli Mary. — En tiennyt mitä tietä mennä, ja kuulin jonkun huutavan.

Hän ihan vihasi rouva Medlockia, mutta tuo viha kasvoi vielä seuraavina hetkinä.

— Vielä sinä mitä kuulit, sanoi taloudenhoitajatar. — Mene heti takaisin omaan kamariisi tai saat korvillesi.

Ja hän puristi Maryä käsivarresta ja puolittain tuuppi, puolittain veti häntä käytävästä toiseen, kunnes työnsi hänet ovesta sisään hänen omaan huoneeseensa.

— Kas niin, hän sanoi. — Pysy siellä missä sinun on käsketty pysyä tai joudut lukkojen taakse. Parasta olisi, että isäntä toimittaisi sinulle kotiopettajattaren, kuten hän lupasi. Sinä olet sitä lajia, että sinua on pidettävä tarkasti silmällä, ja minulla on kyllä muutakin tekemistä.

Hän lähti huoneesta paiskaten oven jäljestään kiinni, ja Mary kävi istumaan uunimatolle kalpeana raivosta. Hän ei itkenyt, vaan kiristeli hampaitaan.

Nyt hän oli kuullut sen jo kahdesti, ja kerran hän pääsisi siitä perille. Hän oli nähnyt paljon tänä aamuna. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut pitkällä matkalla. Hän oli leikkinyt norsunluisilla elefanteilla ja nähnyt harmaan hiiren poikasineen samettityynypesässä.

PUUTARHAN AVAIN

Kun Mary kaksi päivää myöhemmin avasi aamulla silmänsä, hän nousi heti pystyyn vuoteessaan ja huusi Marthaa.

Rankkasade oli tauonnut; tuuli oli pyyhkäissyt pois pilvet ja harmaan sumun ja sitten oli tullut tyyni. Loistavana, tummansinisenä kaareili korkea taivas nummimaiseman yllä. Koskaan, koskaan ei Mary ollut uneksinut niin sinisestä taivaasta. Intiassa taivas oli kuuma ja paahtava, täällä se hohti syvää, viileätä sineä, joka kimalteli kuin ihanan pohjattoman järven pinta, ja siellä täällä korkealla, korkealla kaartuvassa sinessä uiskenteli pienoisia lumivalkeita untuvaisia pilviä. Avara nummi ei enää ollut kolkon sinipunertava eikä yksitoikkoisen harmaa, vaan pehmeän sininen sekin.

— Kas niin, sanoi Martha tyytyväisesti virnistäen. — Myrsky on taas vähäksi aikaa tiessään. Tähän vuodenaikaan on tällaista aina. Myrsky menee menojaan yhdessä yössä, ikään kuin ei muka olisi ikinä täällä ollutkaan eikä koskaan aikoisi palata. Kevät, näetkös, on tuossa.

— Vielä mitä, huudahti Martha istuen kyykkysillään mustien uuniharjojensa keskellä. — Siinä kyllä erehdyt! Yorkshiren kaltaista aurinkoista paikkaa ei ole koko maailmassa, jos vain päivänpaistetta annetaan. Sanoinhan sinulle, että kyllä sinä ihastut nummeen. Kun vielä vähän odotat, saat nähdä nummen kukkivan. On siinä silloin koreutta, on kullankeltaista ja sinipunaa, kun kanervat oikein rehottavat ja perhoset lentelevät ja mehiläiset surisevat ja leivoset liitelevät korkealla. Tekee mieli lähteä nummelle jo auringon noustessa ja olla siellä kaiken päivää kuten Dickon.

— Pääsenköhän minä koskaan sinne? mietti Mary katsoen ikkunasta kaukaiseen sineen. Nummi oli kuin uusi. Se oli avara ja ihmeellinen ja ihanan sininen.

— Enpä tiedä, vastasi Martha. — Minusta tuntuu, että et ole ikinä oikein käyttänyt sääriäsi. Sinä et jaksaisi kävellä viittä mailia. Meidän mökkiimme on viisi mailia.

Martha silmäili häntä tuokion tutkivasti ennen kuin tarttui kiillotusharjaansa alkaakseen uudelleen hangata uuninristikkoa. Hän mietti mielessään, että nuo pienet rumat kasvot eivät olleetkaan enää aivan niin happamet kuin ensimmäisenä aamuna. Ne muistuttivat melkein Susan Annin kasvoja, kun tämä hyvin hartaasti halusi jotakin.

— Minäpäs kysyn äidiltä, hän sanoi. — Hän tietää melkein aina jonkin neuvon. Tänään on vapaapäiväni ja minä menen kotiin. Heh, kylläpä on hauskaa! Rouva Medlock kuuntelee aina äitiä. Ehkäpä äiti voisi puhua hänelle.

Martha kyykötti jälleen kantapäittensä varassa ja hieroskeli kämmenellään nenänvarttaan ikään kuin neuvottomana, mutta sitten hän sanoi:

— Näetkös, hän on niin järkevä ja työteliäs ja hyväntahtoinen ja siisti, ettei kukaan voi olla hänestä pitämättä, näki hänet tai oli näkemättä. Kävellessäni kotiin lomapäivinäni nummen poikki minä oikein hypin ilosta.

— No niin, virkkoi Martha ylpeänä, sanoinhan sinulle, että hänestä
pitävät kaikki, linnut, kaniinit, lampaat ja villiponit, jopa ketutkin.
Olisipa hauska tietää, hän sanoi silmäillen Maryä miettivästi, mitä
Dickon mahtaisi sinusta ajatella.

— Ei hän pitäisi minusta, virkkoi Mary jäykkään, kylmään, pikkuvanhaan tapaansa. — Ei kukaan pidä minusta.

— Oikeastaan en ensinkään, hän vastasi. — Mutta en ole koskaan ennen ajatellut sitä.

— Äiti kysyi kerran samaa minulta, hän sanoi. — Hän seisoi pesusoikkonsa ääressä, ja minä olin pahalla päällä ja panettelin ihmisiä. Lopulta hän kääntyi minuun päin ja sanoi: "Olet oikea pieni suupaltti. Siinä sinä seisot ja hurpatat, ettet pidä tästä etkä tuosta. Mitäs sinä itsestäsi sitten pidät?" Silloin minua alkoi naurattaa, ja siinä samassa minä tulin järkiini.

Martha lähti hyväntuulisena heti kun oli toimittanut aamiaisen Marylle. Hänen oli käveltävä viisi mailia nummen poikki kotimökille, ja perille tultuaan hän aikoi auttaa äitiään pyykinpesussa ja leipomisessa ja pitää oikein hauskaa.

Marthan poistuttua talosta Mary tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Hän jouduttautui puutarhaan niin pian kuin mahdollista, ja ensi työkseen hän juoksi kymmenen kertaa suihkukaivopuutarhan ympäri. Hän laski tarkasti kerrat ja viimeisen kierroksen jälkeen hänen oli keveämpi olla.

Päivänpaiste muutti koko paikan toisennäköiseksi. Korkea, sininen taivaanlaki kaartui Misselthwaiten ylitse, ja hän kohotti kasvonsa taivasta kohti ja katseli sitä väsymättä koettaen kuvitella mielessään, miltä tuntuisi maata jollakin tuollaisella lumivalkoisella pilvellä ja ajelehtia hiljakseen eteenpäin. Hän meni ensimmäiseen keittiöpuutarhaan ja tapasi siellä Ben Weatherstaffin kuokkimassa kahden muun puutarhurin kanssa. Sään vaihdos näytti tehneen hänellekin hyvää. Hän alkoi jopa jutella Marylle.

Mary haisteli ja arveli tuntevansa. — Täällä tuoksuu hyvältä, raikkaalta ja kostealta, hän sanoi.

— Se on mullan, hyvän, mehevän mullan tuoksua, vastasi Ben jatkaen kuokkimistaan. — Se on hyvillään, kun istutusaika lähenee. Talvella se on ikävissään, kun sillä ei ole mitään tekemistä. Tuolla kukkapuutarhassa alkaa elämä herätä jo mullan sisässä. Auringon lämpö pääsee sinnekin. Vähän ajan kuluttua saat nähdä pikkaraisten, vihreiden silmujen pistävän esiin mustasta mullasta.

— Krookuksia ja lumipisaroita ja keltanarsisseja. Etkö ole koskaan nähnyt niitä?

— En. Intiassa on kaikki kuumaa ja märkää ja vihreätä sateen jälkeen, selitti Mary. — Ja siellä taisivat kukat kohota maasta yhdessä yössä.

— Nämä tässä eivät nouse yhdessä yössä, sanoi Weatherstaff. — Kyllä niitä pitää odottaa. Jokainen lehti vaatii oman päivänsä. Kylläpähän näet, jahka pidät niitä silmällä.

Samassa kuului ilmassa vienoa siipien suhinaa, ja Mary tiesi heti, että punarinta oli jälleen tullut. Se oli hyvin nopea ja vikkeläliikkeinen, se hyppeli hänen jalkainsa juuressa niin lähellä ja kallisteli päätänsä puolelle ja toiselle silmäillen häntä niin viekkaasti, että hän kyseli Beniltä:

— Muistavan sinut! toisti Ben närkästyneenä. — Se tuntee joka kaalintaimen puutarhassa, eikö se sitten ihmisiä tuntisi? Se ei ole milloinkaan ennen nähnyt pientä naisihmistä, ja nyt se tahtoo päästä oikein perille sinusta. Siltä vekkulilta ei kannata koettaa salata mitään.

— Nousevatko taimet mullan sisässä siinäkin puutarhassa, missä se oleskelee? tiedusteli Mary.

— Siinä, missä on vanhoja ruusupuita. Mary ei voinut olla kyselemättä, sillä hän halusi niin hartaasti tietää. — Ovatko kaikki kukat jo kuolleet, vai vieläkö toiset niistä heräävät kesällä? Onko siellä koskaan ruusuja?

— Kysy siltä, sanoi Ben Weatherstaff viitaten punarintaan. — Kukaan muu ei tiedä mitään — ei ole tiennyt kymmeneen vuoteen.

Kymmenen vuotta on pitkä aika, arveli Mary. Hän oli syntynyt kymmenen vuotta sitten.

Hän poistui puutarhasta verkalleen ja mietteissään. Hän oli alkanut pitää puutarhasta samoin kuin punarinnasta, Dickonista ja Marthan äidistä. Marthastakin hän jo alkoi pitää. Olihan siinä jo koko joukko ihmisiä — sille joka ei ollut tottunut pitämään kenestäkään. Punarinnan hän laski ihmisten joukkoon.

Hän meni tapansa mukaan pitkän, murattia kasvavan muurin viertä kulkevalle käytävälle, josta hän saattoi nähdä puiden latvat; ja kun hän asteli siinä edestakaisin, hänelle sattui jännittävä tapaus, jonka aiheuttaja oli Ben Weatherstaffin punarinta.

Hän kuuli vieressään piipitystä ja visertelyä, ja siinä se hyppeli alastomalla kukkapenkereellä ja oli nokkivinaan syötävää maasta, jottei Mary arvaisi sen seuranneen häntä. Mutta hän tiesi, että se oli seurannut häntä, ja tämä huomio sai hänet melkein vavahtamaan iloisesta hämmästyksestä.

— Sinä muistat minut! hän huudahti. — Muistat varmasti! Sinä olet kauniimpi kuin mikään muu maailmassa!

Hän leperteli ja jutteli ja mielisteli lintua jos jollakin tavoin, ja se hyppeli ja heilutteli pyrstöään piipitellen. Se tuntui puhelevan. Sen punainen rinta oli silkinkiiltävä, ja se pöyhisteli siinä ja oli niin hieno ja sievä ja mahtava kuin olisi tahtonut näyttää tytölle, miten merkillinen ja suuresti inhimillisen olennon kaltainen punarinta saattaa olla. Mary unohti tykkänään ynseän juroutensa, kun lintu salli hänen tulla lähelleen ja kumartua puoleensa ja piipitellä kuten punarinnat.

Oh, miten lähelle se salli Maryn hiipiä! Se tiesi, ettei mikään maailmassa olisi saanut häntä kurkottamaan kättänsä ja säikäyttämään sitä hiukkaakaan. Mary oli niin onnellinen, että uskalsi tuskin hengittää.

Kukkapenkki ei ollut aivan paljas. Kukkia siinä ei ollut, mutta sen takana kasvoi korkeita ja matalia pensaita sakeana tiheikkönä. Kun punarinta hyppeli pensaiden alla, Mary huomasi siellä pienen vasta käännetyn multakasan, jolle lintu pysähtyi etsimään matoa. Jokin koira oli kuopinut mullan pinnalle myyrän pesää hakiessaan. Maassa oli syvä kolo.

Mary jäi katselemaan kuoppaa miettien, miten se oli syntynyt. Tuijottaessaan siihen hän huomasi, että maasta pisti esiin jokin esine. Se oli ruosteisen rauta- tai messinkirenkaan näköinen, ja kun punarinta lensi viereiseen puuhun, Mary kurottautui sieppaamaan renkaan käteensä. Mutta se ei ollutkaan rengas. Se oli vanha avain, joka näytti olleen mullassa kauan aikaa.

— Se on voinut olla kymmenenkin vuotta haudattuna, hän kuiskasi. —
Ehkä se on puutarhan avain.

PUNARINTA NÄYTTI TIETÄ

Mary katseli avainta hyvän aikaa. Hän käänteli sitä käsissään ja tuumiskeli. Jos se tosiaan oli suljetun puutarhan avain ja jos hän löytäisi oven, niin hän voisi päästä näkemään, mitä muurien kätkössä oli ja miten vanhojen ruusupuiden oli käynyt. Hän halusi nähdä puutarhan, joka oli ollut suljettuna niin kauan. Varmasti se oli erilainen kuin muut paikat; hänestä tuntui, että siellä oli täytynyt kymmenen vuoden kuluessa tapahtua jotakin merkillistä. Sitä paitsi: jos hän pitäisi puutarhasta, hän voisi mennä sinne joka päivä, sulkea oven perässään ja leikkiä siellä jotakin keksimäänsä leikkiä. Ja hän leikkisi siellä ypöyksin eikä kukaan koskaan tietäisi missä hän oli, vaan kaikki luulisivat puutarhan olevan yhä edelleen lukossa ja avaimen maahan haudattuna. Hän oli hyvin innoissaan tätä ajatellessaan.

Eristetty elämä suuressa, salaperäisessä talossa oli saanut Maryn joutilaat aivot työskentelemään ja herättänyt hänen mielikuvituksensa. Epäilemättä myös voimakas, raikas ja puhdas nummi-ilma oli omiaan virittämään toiminnanhalua. Intiassa Mary oli aina ollut kuumuuden uuvuttama ja veltto, mutta tässä ympäristössä hän alkoi elpyä ja halusi puuhailla aina jotakin. "Ärripää" oli jo koko lailla talttunut, vaikkei hän itse tiennyt syytä siihen.

Hän pisti avaimen taskuunsa ja asteli käytävää edestakaisin. Kukaan muu kuin hän ei näyttänyt koskaan liikkuvan tässä puutarhan kolkassa; niinpä hän saattoikin kulkea verkalleen ja tutkia tarkasti muuria — tai oikeammin sitä peittävää murattia. Mutta vaikka olisi tähystellyt kuinka, ei kiiltävässä, tummanvihreässä köynnösmatossa näkynyt aukkoa tai saumakohtaa.

Mary oli hyvin pettynyt. Hän tarkasteli muurin syrjää ja koetti kurkkia sen ylitse nähdäkseen paremmin toisella puolella huojuvat puiden latvat. Kerrassaan ärsyttävää olla niin lähellä salaperäistä puutarhaa pääsemättä kumminkaan sisälle, hän tuumi vihoissaan. Mary pisti avaimen taskuunsa palatessaan taloon ja päätti kuljettaa sitä ulos mennessään aina mukanaan siltä varalta, että joskus sattuisi löytämään kätkössä olevan oven.

Martha oli saanut luvan jäädä yöksi kotiinsa, mutta aamulla hän taas oli työssä punaposkisena ja hyväntuulisena.

— Minä olin jo kello neljältä jalkeilla, hän sanoi. — Kyllä nummi oli kaunis, kun linnut heräsivät unestaan ja jänikset loikkivat pesistään ja aurinko nousi. Ei minun tarvinnut kävellä koko matkaa. Eräs mies otti minut rattailleen, ja usko pois, että siinä oli hauska istua.

Hänellä riitti juttuja päivän hauskuuksista. Hänen äitinsä oli ollut hyvillään hänen kotiintulostaan, ja he olivat yhdessä leiponeet ja pesseet pyykkiä. Ja hän oli leiponut kullekin lapselle lämpimäispullan ja pistänyt siihen täytteeksi ruskeata sokeria.

— Otin pullat uunista sihisevän kuumina, kun lapset palasivat nummelta leikkimästä. Ja koko tupa tuoksui lämpöiseltä leivältä, ja takassa paloi iso tuli, ja lapset oikein huusivat mielihyvästä. Dickon-veikko sanoi, että kelpaisipa vaikka kuninkaan asua meidän tuvassamme.

Illalla he olivat kaikki istuneet tulen ääressä ja Martha oli auttanut äitiä vaatteiden paikkaamisessa ja sukkien parsimisessa. Ja Martha oli kertonut heille pienestä tytöstä, joka oli saapunut Intiasta ja jota "mustat" olivat palvelleet syntymästä lähtien niin ettei hän osannut vetää omia sukkiaan jalkaansa.

— Ja he kuuntelivat korvat hörössä, kun kerroin sinusta, sanoi Martha. — Mustista he halusivat tietää kaiken, ja laivasta jossa tulit. Mutta en minä tiennyt paljonkaan.

— Kerron sinulle lisää, ennen kuin menet seuraavan kerran kotiisi, hän sanoi. — Silloin sinulla on enemmän puhuttavaa. Kai he mielellään kuulisivat, millaista on ratsastaa norsulla ja kamelilla ja kuinka upseerit lähtevät metsästämään tiikereitä.

— Herranen aika! huusi Martha ihastuneena. — Johan he joutuisivat aivan suunniltaan. Kerrotko tosiaan lisää? Se on melkein yhtä jännittävää kuin villieläinten näyttely, joka on kuulemma ollut Yorkissa.

— Intia on aivan erilainen kuin Yorkshire, sanoi Mary verkalleen ikään kuin asiaa punniten. — Sitä en koskaan ennen ole tullut ajatelleeksi. Kuuntelivatko Dickon ja äitisi mielellään, kun juttelit minusta?

— Hoh, Dickonin silmät kävivät ihan pyöreiksi; ne olivat pudota päästä, vastasi Martha. — Mutta äiti oli huolissaan siitä, että sinut on jätetty niin oman onnesi nojaan. Hän kysyi: "Eikö herra Craven ole hankkinut hänelle kotiopettajatarta tai hoitajaa?" Ja minä sanoin: "Eikä ole, vaikka rouva Medlock arvelee, että kyllä hän hankkii jahka hoksaa, mutta saattaa kulua kaksi, kolme vuotta, ennen kuin se tapahtuu."

— Mutta äiti sanoo, että sinun olisi jo aika ruveta lukemaan kirjoja.
Lisäksi sinulla pitäisi olla naisihminen, joka pitää huolta sinusta.
Äiti sanoi: "Ajattelehan toki, Martha, miltä itsestäsi tuntuisi olla
tuollaisessa suuressa talossa ja vaellella siellä yksinäsi ilman äitiä.
Koeta sinä parastasi ja hauskuta häntä." Ja minä lupasin.

— Kyllä sinä hauskutatkin minua, hän sanoi. — Minusta on mukavaa kuunnella juttujasi.

Martha katosi huoneesta ja palasi vähän ajan kuluttua piilotellen jotakin esiliinansa alla.

— Arvaas mitä, hän sanoi tyytyväisesti virnistäen. — Minä olen tuonut sinulle lahjan!

— Lahjan! toisti Mary hämmästyneenä. Miten tuvasta, johon oli ahdettu neljätoista nälkäistä ihmistä, saattoi riittää lahjoja?

— Eräs kulkukauppias kulki nummen poikki ja pysäytti hevosensa meidän ovelle, selitti Martha. — Hänellä oli vateja ja pannuja ja jos jotakin, mutta äidillä ei ollut rahaa ostaa mitään. Juuri kun hän oli lähtemäisillään tiehensä, huusi Lisabeth Ellen: "Äiti, hänellä on hyppynuoria ja niissä on siniset ja punaiset kädensijat." Ja samassa äiti kutsui miehen takaisin. "Hei, odottakaapa hiukan, miten paljon ne maksavat?" Niiden hinta oli kaksi penceä, ja äiti alkoi kopeloida taskuaan ja sanoi minulle: "Martha, sinä olet kelpo tyttö, kun tuot äidillesi palkkasi. Onhan niitä reikiä jos jonkinlaisia mihin sen työntää, mutta kaksi penceä minä sittenkin siitä otan saadakseni hyppynuoran tuolle lapselle", ja hän osti yhden, ja tässä se on.

Hän veti sen esiliinansa alta ja heilutteli sitä ylpeän näköisenä. Se oli pitkä, joustava nuora, jonka kummassakin päässä oli puna- ja siniviirukas kädensija. Mutta Mary Lennox ei ollut koskaan ennen nähnyt hyppynuoraa. Hän tuijotti siihen käsittämättä mitään.

— Mitä tehdään? ällistyi Martha. — Eikö Intiassa ole hyppynuoria?
Mitäs sitten kannattaa puhua norsuista, tiikereistä ja kameleista?
Kummako sitten, että ihmiset siellä ovat niin mustia. Tällaista sillä
tehdään!

Hän juoksi keskelle huonetta hyppynuora käsissään, alkoi hyppiä ja hyppi hyppimistään. Mary katseli häntä ihmeissään, ja vanhat muotokuvatkin näyttivät tuijottavan hyppijää kuin kummastellen, mitä tytönhäiläkkä rohkeni tehdä heidän nenänsä edessä. Mutta Martha ei edes vilkaissut niihin. Häntä ilahdutti Maryn kasvoista kuvastuva mielenkiinto ja uteliaisuus, ja hän hyppi hyppimistään laskien ääneen hypyt, kunnes oli päässyt sataan.

— Ennen jaksoin hyppiä vielä kauemmin, hän sanoi lakattuaan. — Kahdentoista vanhana pääsin viiteensataan, mutta silloin en ollutkaan niin lihava kuin nyt.

— Se näyttää hauskalta, hän virkkoi. — Äitisi on hyvä ihminen.
Luuletko että minä osaisin hyppiä tuolla tavalla?

— Koetahan, kehotteli Martha ojentaen hänelle hyppynuoran. Aluksi et jaksa sataakaan kertaa, mutta jos harjoittelet, pääset pian vauhtiin. Niin sanoi äitikin. Hän sanoo: "Ei mikään ole hänelle niin hyvä kuin hyppynuora. Se on järjellisin lelu, jonka lapselle voi antaa. Kyllä sääriin ja käsivarsiin karttuu pian voimaa, kun tyttö vähän hyppelee ulkoilmassa."

Näki kyllä, ettei Maryn säärissä ja käsivarsissa ollut kehuttavasti voimaa, kun hän yritti ensi kerran. Hänen liikehtimisensä oli kankeaa ja avutonta, mutta silti hyppääminen oli hänestä niin hauskaa, ettei hän halunnut lopettaa.

— Pistä vaatteet yllesi ja juokse ulos hyppäämään, sanoi Martha. — Äidin mielestä sinun olisi oltava ulkona niin paljon kuin voit, vaikkapa hiukan sataisikin.

Mary otti takkinsa ja hattunsa ja heitti hyppynuoran käsivarrelleen. Ovea avatessaan hän kääntyi verkalleen; jokin asia oli juolahtanut hänen mieleensä.

— Martha, ne olivat sinun palkkarahojasi, hän sanoi. — Sinunhan nuo kaksi penceä olivat. Kiitos. Hänen äänensä kuulosti jäykältä, sillä hän ei ollut tottunut kiittämään eikä huomaamaan, milloin hänen hyväkseen tehtiin jotakin. — Kiitos, hän sanoi ojentaen Marthalle kätensä, sillä hän ei ymmärtänyt mitä muuta saattaisi tehdä.

Marthakin näytti olevan tottumaton tällaiseen, sillä hän ravisteli kömpelösti Maryn kättä. Sitten hän nauroi.

— Voi toki, niinhän sinä olet kuin vanhat ihmiset, hän sanoi. —
Lisabeth Ellen olisi antanut minulle suukon.

— En toki, hän vastasi. — Jos olisit toisenlainen, niin ehkä sinunkin tekisi mieli. Mutta sinä et halua. Juokse vain ulos leikkimään hyppynuorinesi.

Mary poistui huoneesta hiukan nolostuneena. Yorkshirelaiset tuntuivat olevan merkillistä väkeä, ja Martha saattoi hänet alati ymmälle. Alussa hän ei ollut voinut sietää Marthaa, mutta nyt oli toisin.

Hyppynuora oli ihmeellinen kapine. Hän laski ja hyppi ja hyppi ja laski, kunnes hänen poskensa olivat aivan punaiset. Hänellä ei ollut koskaan elämässään ollut näin hauskaa. Aurinko paistoi ja kasvoihin puhalteli tuulenhenki — ei tuima tuuli, vaan iloisia pikku puhalluksia, jotka kuljettivat mukanaan tuoreen, vasta käännetyn mullan tuoksua. Hän hyppi suihkukaivopuutarhan ympäri ja käytäviä ristiin rastiin. Lopulta hän hyppi keittiöpuutarhaan ja näki siellä Ben Weatherstaffin, joka jutteli kuokkiessaan jalkainsa juuressa keikistelevän punarinnan kanssa. Kun Mary hyppi käytävää pitkin ukon luokse, tämä suoristautui ja silmäili hämmästyneenä tyttöä. Juuri sitä Mary oli toivonutkin. Hän tahtoi näyttää Benille hyppytaitoaan.

— No, ihme ja kumma! ällisteli puutarhuri. Eikös vain sinun suonissasi sittenkin virtaa lapsen verta eikä pelkästään kirnupiimää. Sinähän olet hyppinyt poskesi punaisiksi, totta totisesti! En olisi uskonut sinun siihen pystyvän.

— En ole koskaan ennen hypännyt nuoraa, sanoi Mary. — Aloitin vasta nyt. Minä en pääse kuin kahteenkymmeneen.

— Anna mennä vain, sanoi Ben. — Tuohan on vallan sopivaa tytölle, joka on elänyt pakanain parissa. Katsopas vain, miten se tarkkaa sinua, hän sanoi nyökäten punarintaan päin. Se seurasi jälkiäsi eilen, ja niin se tekee tänäänkin. Se ei jätä sinua rauhaan ennen kuin on päässyt selville, mikä hyppynuora on. Se ei ole ennen nähnyt sellaista kapinetta. Niin vainenkin! Ben ravisteli päätänsä linnulle. — Uteliaisuutesi vie sinut perikatoon, ellet pidä varaasi.

Mary hyppi ympäri puutarhojen ja ympäri hedelmätarhan levähtäen tuontuostakin. Viimein hän tuli omalle lempikäytävälleen ja päätti koettaa, voisiko hyppiä levähtämättä sen päästä päähän. Matka oli aika pitkä, ja hän aloitti verkalleen, mutta jo ennen puoliväliä hän oli silti niin kuumissaan ja hengästynyt, että hänen täytyi pysähtyä. Se ei kyllä häntä paljonkaan harmittanut, sillä hän oli jo laskenut kolmeenkymmeneen. Hän pysähtyi mielissään ja huomasi samassa punarinnan, joka jo keikkui pitkällä muratinoksalla. Se oli seurannut Maryä ja tervehti häntä nyt viserryksellä. Hyppiessään lintua kohti tunsi Mary jonkin kovan taskussa lyövän häntä polveen joka hyppäyksellä, ja nähdessään punarinnan hän naurahti uudelleen.

— Sinä osoitit minulle eilen missä avain oli, hän sanoi. — Tänään sinun pitäisi näyttää minulle ovi. Mutta sitäpä sinä et taidakaan osata.

Punarinta lensi huojahtavalta murattiköynnökseltään muurin harjalle ja alkoi lasketella äänekkäitä, kauniita liverryksiä näyttääkseen taitoaan.

Mary Lennox oli kuullut aian juttelevan paljon taioista ja ihmeistä, ja se mikä nyt tapahtui, tuntui melkein taialta.

Käytävää pitkin tulla suhahti hilpeä tuulenpuuska, joka keinutti puiden latvoja ja huojutti muurilta riippuvaa murattia. Mary oli juuri tullut lähelle punarintaa, kun tuuli taivutti äkkiä syrjään muutamia höllästi riippuvia muratinoksia. Yhtä äkkiä Mary hypähti niitä kohti ja tempaisi ne käteensä. Sillä hän oli nähnyt jotakin: köynnöksen kätköstä oli hetkeksi paljastunut pieni pyöreä nuppi.

Hän upotti kätensä köynnösvyyhteen ja alkoi työntää oksia syrjään. Niin läpitunkemattomalta kuin murattikerros näyttikin, se peitti muurin irtonaisena verhona; vain muutamat oksat olivat takertuneet ovipuuhun ja rautaan. Maryn sydän jyskytti ja hänen kätensä vapisivat, niin ihastunut ja jännityksissään hän oli. Punarinta lauleskeli yhä ja kallisteli päätään puoleen ja toiseen, ikään kuin se olisi ollut yhtä kiihtynyt kuin Mary. Mikä oli tuo rautainen, neliskulmainen esine, jota hänen kätensä kopeloivat ja jossa hänen sormensa tapasivat loven?

Se oli lukko, jota ei ollut avattu kymmeneen vuoteen, ja hän pisti kätensä taskuun, veti sieltä avaimen ja huomasi sen sopivan avaimenreikään. Hän väänsi lukkoa. Hän ponnisteli kaksin käsin, ja lopulta avain kääntyi.

Silloin hän hengähti syvään ja katsahti taakseen, näkyikö pitkällä käytävällä ketään. Tietenkään ei ketään näkynyt, ja hän hengähti uudelleen syvään, työnsi syrjään huojuvat muratinoksat ja painoi ovea, joka verkalleen aukeni.

Sitten hän pujahti sisään ja sulki oven. Hän nojasi selkäänsä sitä vasten katsellen ympärilleen ja hengittäen taajaan kiihtymyksestä, ihmetyksestä ja ihastuksesta.

NÄIN MERKILLISTÄ TALOA EI OLE TOISTA

Mitään niin viehkeää, niin salaperäiseltä näyttävää paikkaa ei olisi voinut kuvitella. Korkeita muureja, jotka sulkivat puutarhan syliinsä, peittivät tiheiksi ja takkuisiksi kasvaneiden köynnösruusujen lehdettömät rungot. Kaikki nurmikot olivat talvisen, ruskehtavan ruohon peitossa, ja niistä kohosi paikoittain pensaskimppuja, ruusuja nähtävästi nekin. Puutarhassa oli muitakin puita, ja pitkin niiden runkoja kierteli köynnösruusuja. Ne riippuivat alas pitkinä, taipuisina lonkeroina, jotka kutoutuivat kuin kevyiksi verhoiksi; siellä täällä ne olivat takertuneet toisiinsa tai johonkin etäämpänä olevaan oksaan ja pujottautuivat puusta toiseen taipuen sieviksi silloiksi. Nyt ei niissä ollut lehtiä eikä kukkia, eikä Mary tietänyt olivatko ne kuolleita vai elossa, mutta niiden ohuet, harmaat ja ruskeahkot oksat ja köynnökset näyttivät usvaiselta viitalta, johon kaikki peittyi — muurit, puut, vieläpä ruskea nurmikin. Tämä usvainen, takkuinen, puusta puuhun kulkeva köynnösvyyhti sai kaiken näyttämään hyvin salaperäiseltä. Mary ei todellakaan ollut koskaan nähnyt sellaista paikkaa.

— Kuinka hiljaista täällä on! hän kuiskasi. — Kuinka hiljaista!
Sitten hän seisoi tuokion hievahtamatta kuunnellen hiljaisuutta.

Punarinta, joka oli lentänyt puunlatvaan, oli yhtä liikkumaton ja ääneti kuin kaikki muukin. Se ei edes räpyttänyt siipiään, katsoi vain Maryyn.

— Ei ole ihme, että täällä on hiljaista, hän kuiskasi uudelleen. —
Minä olen ensimmäinen, joka kymmeneen vuoteen on täällä mitään puhunut.

Hän lähti kulkemaan eteenpäin hiljaa, aivan kuin olisi pelännyt herättävänsä jonkun. Hän oli hyvillään siitä, että hänen jalkainsa alla oli ruohikkoa, joka vaimensi askelten äänen. Hän kulki puiden lomitse silmäillen köynnöksiä ja lonkeroita, jotka muodostivat hänen ylleen sadunomaisen holvin.

— Onkohan kaikki ihan elotonta? hän mietti. — Onko tämä kuollut puutarha?

Ben Weatherstaff olisi heti ensi näkemältä voinut sanoa, olivatko puut elossa, mutta Mary saattoi vain todeta, että oksat ja köynnökset olivat harmaanruskeita ja ettei hennointakaan lehtinuppua näkynyt missään.

Mutta yhtä kaikki hän oli nyt ihmeellisessä puutarhassa, ja hän saattoi tulla tänne muratin läpi puutarhanovesta milloin häntä vain halutti. Hänestä tuntui kuin hän olisi löytänyt maailman, joka kuului yksin hänelle.

Aurinko paistoi, ja korkea, sininen kaarikatto tuntui täällä säteilevän vielä kirkkaampana ja pehmeämpänä kuin nummella. Punarinta lehahti maahan puunlatvasta ja hyppeli vikkelästi ruohikolla tai seurasi Maryä lentäen pensaasta toiseen. Se viserteli ahkerasti ja hääräsi toimeliaana kuin mikäkin opas. Kaikki oli outoa ja hiljaista, ja Marystä tuntui, että hän nyt oli satojen peninkulmien päässä ihmisten ilmoilta, mutta hänestä ei suinkaan ollut pelottavan yksinäistä. Hän olisi vain halunnut tietää, olivatko kaikki ruusut kuolleet vai odottivatko ne vain lämmintä säätä puhjetakseen lehtiin ja nuppuihin. Jos puutarha oli vielä elossa se mahtoi olla ihana siihen aikaan, kun tuhannet ruusut kukkivat!

Hyppynuora riippui hänen käsivarrellaan, ja hetken aikaa käveltyään hän päätti hyppiä ympäri koko puutarhan. Siellä täällä näytti olleen ruohopolkuja, ja parissa nurkkauksessa oli murattilehtimaja ja kivi-istuimet, joiden keskellä oli korkea, sammaltunut kukkauurna.

Toista lehtimajaa lähestyessään hän lakkasi hyppimästä. Paikalla oli ollut kukkapengermä, ja hänestä näytti kuin mustasta maasta olisi kurkistanut vaaleanvihreitä tiploja, kuin pieniä keihäänkärkiä. Hän muisti, mitä Ben Weatherstaff oli sanonut, ja polvistui maahan niitä tarkastamaan.

— Ne ovat todella pieniä eläviä kasveja, ja niistä voi tulla krookuksia, lumipisaroita ja keltanarsisseja, hän kuiskasi.

Hän kumartui hyvin lähelle haistellen tuoretta, kosteata maata. Hän piti sen tuoksusta.

— Ehkäpä täällä on niitä vielä muuallakin, hän tuumi. — Parasta tarkastaa koko puutarha.

Hän ei hyppinyt, vaan käveli verkalleen silmät maahan luotuina. Hän tähysteli vanhoja kukkapenkkejä ja nurmikkoa, ja kierrettyään koko puutarhan hyvin tarkkaavana hän oli huomannut vaikka kuinka monta teräväkärkistä, vaaleanvihreätä täplää ja oli aivan innoissaan.

— Eihän tämä olekaan kuollut puutarha! Jos ruusut ovatkin kuolleet, niin muualla on kuitenkin eloa.

Mary ei tiennyt puutarhatöistä mitään, mutta hänestä näytti, että lakastunutta ruohoa oli paikoitellen vihreiden versojen ympärillä niin paksulti, ettei niillä ollut tarpeeksi kasvutilaa. Hän löysi terävähkön tikun, jolla hän kaiveli maata, ja nyhti siitä ruohotupsut, kunnes multa versojen ympärillä oli melkoisen puhdasta ja sileätä.

— Nyt ne näyttävät voivan hengittää, hän tuumi saatuaan ensimmäiset taimet vapaiksi. — Täällä on vielä paljon muitakin, joita täytyy auttaa. Minä laitan ne kaikki kuntoon. Kaikki jotka vain näen. Ellen ennätä tänään, voin tulla takaisin huomenna.

Hän kulki paikasta toiseen muokaten ja peraten ja syventyi niin innokkaasti tähän työhön, ettei malttanut keskeyttää, vaan kulki penkiltä penkille etsien versoja ruohikosta ja puiden alta. Siinä puuhaillessa hänelle tuli niin lämmin, että hän heitti yltään ensin takin ja sitten hatun, ja tietämättään hän kaiken aikaa hymyili ruohikolle ja vaaleanvihreille suippokärkisille kasvinaluille.

Punarinnalla oli hirveästi puuhaa. Se oli ihastunut nähdessään, että puutarhatyö oli käynnissä sen omalla alueella. Usein se oli kummastellut Ben Weatherstaffia. Puutarhaa muokattaessa nousee pinnalle mullan mukana kaikennäköistä herkullista syötävää. Tämä uusi olento ei ollut edes puoliksi Benin kokoinen, ja kuitenkin hän oli siksi järkevä, että ymmärsi tulla punarinnan puutarhaan ja ryhtyä paikalla työhön.

Mary ahersi puutarhassa, kunnes hänen piti lähteä syömään päivällistä. Aika oli kulunut hänen huomaamattaan, ja pukiessaan ylleen päällystakkinsa ja hattunsa ja ottaessaan hyppynuoransa maasta hän huomasi ihmeekseen tehneensä työtä kaksi tai kolme tuntia. Hänellä oli ollut kovin hauskaa kaiken aikaa. Hennot, vaaleanvihreät, teräväkärkiset versot nousivat nyt siistiksi muokatusta maasta ja näyttivät somilta ja terhakoilta päästyään vapaaksi tukahduttavasta heinästä.

— Iltapuolella tulen takaisin, hän sanoi silmäillen uutta valtakuntaansa ja puhutellen puita ja ruusupensaita kuin kuulevia ja ymmärtäviä olentoja.

Sitten hän juoksi kevyesti poikki nurmikon, avasi raskaan, vanhan oven ja pujahti siitä ulos muratin alitse. Hän oli niin rusoposkinen ja kirkassilmäinen ja söi niin vahvasti päivällistä, että Martha oli ihastuksissaan.

— Kaksi lihapalasta ja kaksi annosta riisivanukasta, hän sanoi. — Hei, kyllä äiti on mielissään kun kuulee, mitä hyppynuora on saanut aikaan.

Muokatessaan maata teräväkärkisellä tikulla Mary oli kaivanut pinnalle valkoisia juuria, jotka muistuttivat ruokasipuleita. Hän oli upottanut ne huolellisesti takaisin maahan ja taputellut multaa niiden päälle.

— Martha, mitä sellaiset valkeat juuret ovat, jotka näyttävät aivan sipuleilta? hän kysyi.

— Ne ovatkin kukkasipuleita, vastasi Martha. — Niistä kasvaa kaikenlaisia kevätkukkia. Ihan pikkaraiset ovat lumipisaroita ja krookuksia, ja suuret ovat valko- ja keltanarsisseja. Et voi uskoa, miten sieviä ne ovat. Dickon on istuttanut niitä paljon meidän puutarhapahaseemme.

— Onko Dickon taitava puutarhatöissä? kysyi Mary, jonka päähän pälkähti äkkiä uusi ajatus.

— Meidän Dickon saa kukan kasvamaan vaikka kiviaidan rakosessakin.
Äiti sanoo, että kasvit tottelevat häntä kuin mitäkin taikuria.

— Pysyvätkö kukkasipulit kauan aikaa elossa? Voisivatkohan ne elää vaikka vuosikausia, ellei niitä kukaan hoitaisi? kysäisi Mary levottomana.

— Kyllä ne miekkoset itsestänsä huolen pitävät, sanoi Martha. — Siksipä köyhilläkin on varaa pitää niitä. Kunhan saavat olla rauhassa, niin ne viihtyvät maan alla vaikka koko ihmisiän ja levittäytyvät ja lisääntyvät. Puistometsikössä kasvaa tuhansittain lumipisaroita. Keväällä se on kaikkein kaunein näky Yorkshiressa.

— Olisipa nyt jo kevät, huudahti Mary. — Tahtoisin nähdä, mitä kaikkea Englannissa kasvaa.

Hän oli päättänyt ateriansa ja käynyt istumaan mielipaikalleen uunimatolle.

— Mitä sinä lapiolla? naurahti Martha. — Aiotko ruveta kääntämään maata? Sepä huvittaa äitiä, jahka kerron.

Mary silmäili takkavalkeaan ja tuumiskeli. Hänen täytyi olla varovainen, jos tahtoi säilyttää salaisen valtakuntansa. Eihän hän mitään vahinkoa tehnyt, mutta jos herra Craven pääsisi ovijutun perille, hän suuttuisi hirmuisesti ja hankkisi uuden avaimen ja lukitsisi oven ainaiseksi. Sitä hän ei todella voisi kestää.

— Tämä on niin iso ja yksinäinen paikka, hän sanoi verkalleen ikään kuin punniten asiaa mielessään. — Rakennus on yksinäinen, puisto on yksinäinen ja puutarhat ovat yksinäiset. Täällä pidetään niin monta paikkaa lukittuna. Intiassa en tehnyt juuri mitään, mutta siellä näki enemmän ihmisiä — alkuasukkaita ja sotureita marssi ohitse — ja joskus soittokunnat soittivat ja aiani kertoi minulle juttuja. Täällä en voi jutella kenenkään muun kanssa kuin sinun ja Ben Weatherstaffin. Ja sinullakin on omat työsi, eikä Ben Weatherstaff viitsi usein jutella minun kanssani. Ajattelin, että jos minulla olisi pieni lapio, voisin kääntää maata kuten hänkin ja tehdä pienen puutarhan, jos hän antaisi minulle hiukan siemeniä. Marthan kasvot säteilivät mielihyvästä.

— Kas vain! hän huudahti. — Sitähän äitikin juuri sanoi. Hän sanoi: "Onhan siellä lääniä vaikka miten paljon, miksi ei lapselle anneta omaa pientä maatilkkua, johon hän voisi istuttaa vaikka parsaheinää ja retiisejä. Sitä hänen sitten kelpaisi muokata ja kaivaa ja siitä hän varmaan pitäisi." Niin äiti sanoi.

— Eikö tiedäkin! sanoi Martha. — Hän sanookin: "Nainen, jonka pitää kasvattaa kaksitoista lasta, tietää muutakin kuin aakkoset. Lapset selvittävät ajatuksia yhtä paljon kuin laskento."

— Muistan nähneeni siellä puutarhakaluja, lapion, kuokan ja haravan, kaikki yhteen kimppuun sidottuina, ja ne maksoivat kaksi shillingiä. Ja ne kestävät kyllä oikeata työntekoa.

— Rouva Morrisonilta sain viisi shillingiä, ja rouva Medlock antoi minulle vähän rahaa herra Cravenin puolesta.

— Rouva Medlock sanoi, että minä saan taskurahaa. Hän antaa minulle shillingin joka lauantai. En tiedä mihin nuo rahat käyttäisin.

— Voi hyvänen aika, shillinki on iso raha, sanoi Martha. — Sinä voit ostaa mitä vain haluat. Me maksamme mökistä vuokraa shillingin ja kolme penceä, ja kyllä siinä saa hikoilla, ennen kuin ne ovat hyppysissä. Mutta kuulepas, mitä tuli mieleeni, sanoi Martha pannen kädet lanteilleen.

— Thwaitessa myydään siinä samassa kaupassa kukansiemenpaketteja ne maksavat vain pennyn. Ja Dickon tietää tarkalleen, mitkä kukat ovat kauneimpia ja miten ne saadaan kasvamaan. Hän kävelee monta kertaa Thwaiteen vain lystikseen. Osaatko kirjoittaa painokirjaimin? hän kysäisi äkkiä.

— Kyllä minä osaan muutenkin kirjoittaa, vastasi Mary. Martha pudisti päätään.

— Dickon lukee vain painokirjaimia. Jos osaat kirjoittaa painokirjaimia, niin voisimme kirjoittaa hänelle kirjeen ja pyytää häntä ostamaan puutarhatyökalut ja siemenet samalla kertaa.

— Voi, miten kiltti sinä olet! huudahti Mary. — Ihan totta. En ole tietänytkään, että olet niin kiltti. Osaan minä varmasti kirjoittaa painokirjaimiakin jos koetan. Pyydetään rouva Medlockilta kynä ja hiukan paperia.

— Kyllä minullakin on, sanoi Martha. — Ostin paperia, että voisin aina sunnuntaisin kyhätä äidille kirjelapun. Minä menen hakemaan.

Hän juoksi ulos huoneesta ja Mary seisoi takkatulen ääressä puserrellen laihoja pikku käsiään hyvillä mielin.

Iltapuolella hän ei mennyt enää ulos. Martha toi näet kirjoitustarvikkeet, mutta viedessään päivällisastioita alakertaan hän joutui työhön keittiöön ja Mary sai odottaa kauan aikaa ennen kuin hän tuli takaisin. Sitten ryhdyttiin kirjoittamaan kirjettä Dickonille, ja siinä oli aika urakka. Kotiopettajattarien alituisen vaihtumisen vuoksi Maryn kirjoitustaito oli jäänyt heikoksi, mutta hän huomasi sentään osaavansa kyhätä painokirjaimia, kun oikein yritti. Marthan sanelema kirje kuului näin:

Rakas Dickon! Minä olen terve ja toivotan sitä samaa Jumalan lahjaa sinulle. Mary-neidillä on kosolti rahaa, ja etkö sinä menisi Thwaiteen ja ostaisi hänelle vähän kukansiemeniä ja työkaluja, joita tarvitaan, kun tehdään kukkapenkkejä. Ota kauniita ja sellaisia, jotka helposti kasvavat, sillä hän ei ole ennen tehnyt puutarhatyötä, kun hän on ollut Intiassa, ja siellä on ihan toisenlaista. Äidille rakkaat terveiset ja myös kaikille muille. Mary-neiti aikoo kertoa minulle vielä kaikenmoista, niin että ensi vapaapäivänäni saatte kuulla kameleista ja kuinka herrat metsästävät tiikereitä ja jalopeuroja.

— Pannaan rahat kirjekuoreen; minä annan sen teurastajan pojalle, että hän vie sen mukanaan. Hän on Dickonin hyvä ystävä, sanoi Martha.

— Mutta miten ne tavarat saadaan tänne sitten kun Dickon on ne ostanut? kysyi Mary.

— Sittenhän minä saan nähdä hänet, huudahti Mary. — Luulin etten ikinä tapaisi Dickonia.

— Onko sinusta hauskaa tavata hänet? kysäisi Martha äkkiä. Mary oli näyttänyt niin ihastuneelta.

— On oikein hauskaa. En ole koskaan nähnyt poikaa, jota ketut ja harakat pitävät ystävänään. Minä haluan oikein hartaasti nähdä hänet.

Martha hätkähti hiukan, ikään kuin jotakin olisi äkkiä juolahtanut hänen mieleensä.

— Voi sentään kun unohdin, vaikka minun piti kertoa sinulle eräs asia ensimmäiseksi tänä aamuna, hän puhkesi sanomaan. — Minä kysyin äidiltä ja hän lupasi itse puhua rouva Medlockille.

— Mitä minä sanoin sinulle tiistaina. Äiti kysyy häneltä, pääsetkö jonakin päivänä ajelemaan meidän mökillemme.

Kaikki jännittävät tapaukset tuntuivat kertyvän tämän päivän osalle.
Minkälaista olisi ajaa nummen yli, kun taivas oli näin sininen?
Minkälaista olisi mökissä, johon mahtuu kaksitoista lasta?

— Kyllä hän arveli. Rouva Medlock tietää, kuinka siisti äiti on ja kuinka puhtaana hän pitää mökin.

— Silloin saisin nähdä äitisikin samoin kuin Dickonin, puheli Mary pohtien ajatuksissaan tätä uutta suunnitelmaa, johon hän oli perin ihastunut. — Hän näyttää olevan aivan erilainen kuin Intian äidit.

Ahkera puutarhatyö ja iltapuolen kiihdyttävät tapaukset tekivät Maryn lopulta hyvin hiljaiseksi ja miettiväiseksi. Martha viipyi hänen luonaan, kunnes tuli teenjuonnin aika, mutta kumpikin istui ajatuksissaan puhumatta paljon mitään. Vasta kun Martha oli lähdössä alakertaan teetarjotinta noutamaan, pujahti Maryn huulilta kysymys.

— Martha, onko keittiötytöllä taas tänään ollut hammassärkyä? Martha säpsähti silminnähtävästi.

— Katsos, odotellessani sinua avasin oven ja menin käytävään katsomaan, joko olit tulossa. Ja kuulin taas jostain etäältä itkua, juuri samanlaista kuin silloin kerran. Tänään ei tuule ensinkään, eikä se siis voinut olla tuuli.

— Kaikkea vielä! virkkoi Martha rauhattomana. — Älä sinä kuljeskele käytävissä kuuntelemassa. Jos herra Craven sen tietäisi, niin hän suuttuisi — suuttuisi ihan silmittömästi.

— En minä kuunnellut, penäsi Mary. — Olin vain odottamassa — ja silloin kuulin tuon äänen. Tämä on jo kolmas kerta.

— Hyvänen aika! Rouva Medlockin kello kutsuu taas, sanoi Martha ja kiiruhti juoksujalkaa ulos huoneesta.

— Näin merkillistä taloa ei varmaan ole toista, mutisi Mary unisena kallistaen päänsä vieressä olevan nojatuolin pehmeälle istuimelle. Raitis ilma, kuokkiminen ja hyppääminen olivat raukaisseet häntä niin suloisesti, että hän vaipui uneen.

DICKON

Viikon päivät paistoi aurinko salaiseen puutarhaan. Salaiseksi puutarhaksi Mary sitä aina sanoi ajatuksissaan. Nimi miellytti häntä ja vieläkin enemmän häntä miellytti se, ettei kukaan tiennyt missä hän oli, kun puutarhan kauniit vanhat muurit kätkivät hänet suojaansa. Tuntui melkein kuin hän olisi siirtynyt pois maailmasta johonkin lumottuun paikkaan. Hän oli lukenut muutamia satukirjoja, joissa oli kerrottu kätkössä olevista puutarhoista. Toisinaan ihmiset nukkuivat niissä sata vuotta, mikä oli hänen mielestään aika typerää. Mary ei suinkaan aikonut pitää puutarhaansa torkuskelupaikkana; hän tunsi olevansa päivä päivältä yhä enemmän hereillä. Hän viihtyi nykyisin mainiosti ulkoilmassa eikä vihannut enää tuulta, vaan nautti siitä. Hän jaksoi juosta nopeasti ja kauan ja hyppiäkin jo sataan asti.

Salaisen puutarhan kukkasipulit mahtoivat olla hyvin ihmeissään. Niitä ympäröivä maa muokattiin niin pehmeäksi ja puhtaaksi, että niillä oli yllin kyllin hengitystilaa. Jos Mary olisi voinut kurkistaa maan sisään, hän olisi nähnyt, miten sipulit alkoivat pimeässä virota ja uutterasti työskennellä.

Mary oli merkillinen, päättäväinen pikku olento, ja nyt kun hänen tarmonsa oli löytänyt mielenkiintoisen kohteen, hän suuntasi kaikki ajatuksensa siihen. Hän kaivoi ja kiskoi maasta rikkaruohoja, ja mieltyi tunti tunnilta yhä enemmän työhön.

Noita vaaleanvihreitä versoja löytyi puutarhasta paljon enemmän kuin hän oli voinut aavistaa. Niitä näytti puhkeavan maasta kaikkialla, ja joka päivä hän tiesi varmasti löytävänsä uusia, niin hentoja ja arkoja, että ne vain hiukan uskalsivat kurkistaa mullasta. Ne olivat olleet oman onnensa nojassa kymmenen vuotta, ja ehkäpä ne sinä aikana olivat lisääntyneet tuhansiin kuten lumipisarat, joista Martha oli puhunut. Mary mietti, miten kauan mahtoi kestää, ennen kuin ne kukkivat. Toisinaan hän lakkasi äkkiä kaivamasta katsellakseen puutarhaa ja koettaakseen mielessään kuvitella, miltä se mahtoi näyttää, kun tuhannet ihanat kukat helottivat väriloistossaan.

Tänä aurinkoisena viikkona hän ystävystyi yhä enemmän Ben Weatherstaffin kanssa. Usein hän hämmästytti tätä ilmestymällä äkkiä hänen eteensä kuin maasta nousseena. Totta puhuen hän pelkäsi Benin sieppaavan työkalunsa ja lähtevän tiehensä nähdessään hänen tulevan, ja siksi hän aina lähestyi ukkoa niin kuulumattomin askelin kuin mahdollista. Mutta Ben ei ollutkaan enää niin murjottava ja tyly hänelle kuin alussa. Ehkäpä hän oli salaisesti hyvillään nähdessään Maryn selvästi viihtyvän hänen, vanhan miehen, seurassa. Ja olihan Marykin tullut hiukan kohteliaammaksi. Ensimmäisen kerran Benin tavatessaan hän oli tietämättään puhutellut tätä kuin intialaista alkuasukasta; mitenpä hän olisi ymmärtänyt, ettei vanha, äreä, juro yorkshirelainen ole tottunut kumartelemaan isännilleen tai olemaan heidän komennettavissaan.

— Niinhän sinä olet kuin punarinta, sanoi Ben eräänä aamuna kehottaessaan päätänsä ja nähdessään Maryn seisovan vieressään. — En koskaan tiedä, milloin ilmestyt eteeni tai mistä tupsahdat tänne.

— Sehän on sen tapaista, ärähti Ben Weatherstaff. — Naisväkeä se mielistelee pelkästä turhamaisuudesta ja huikentelevaisuudesta. Kyllä se tekee vaikka mitä, kunhan vain saa keimailla ja näytellä pyrstösulkiaan. Se on niin täynnä ylpeyttä kuin mikäkin.

Ben oli harvasanainen. Usein hän vastasi Maryn kysymyksiin vain mörähtäen, mutta tänä aamuna hän jutteli tavallista enemmän. Hän suoristautui ja laski jalkansa lapiolle katsellen Maryä.

— Misselthwaite voi olla ylpeä, virkkoi Ben. — Olet melkoisesti lihonnut, etkä ole enää niin keltainenkaan. Olit kuin kynitty variksenpoika tullessasi ensi kerran tähän puutarhaan. Ajattelin mielessäni, etteivät silmäni koskaan olleet nähneet rumempaa ja äreänaamaisempaa tyttölasta.

Mary ei ollut turhamainen, eikä hän erityisesti pahastunut, koska ei ollut milloinkaan kuvitellut suuria ulkomuodostaan.

— Kyllä minä tosiaan olen lihavampi kuin ennen, hän sanoi. — Sukkani ovat käyneet tiukemmiksi sääristä. Ennen niihin jäi aina ryppyjä. Hei, tuossa tulee punarinta, Ben Weatherstaff.

Siinä se jo olikin, ja Marystä se oli somempi kuin koskaan ennen. Sen punainen rinta oli kiiltävä kuin silkki, ja se päristeli siivillään ja pyrstöllään, pöyhisteli ja keikutti pikku päätään ja hyppeli jos jonkinmoisissa koukeroissa. Se näytti päättäneen saavuttaa Benin ihailun. Mutta Ben oli ivallinen.

— Vai siinä sinä olet! hän murisi. — Kyllä minä kelpaan taas vähän aikaa paremman seuran puutteessa. Oletkos muuta nyt tehnyt kahden viikon aikana kuin kiillottanut punaista rintaasi ja sulkiasi? Kyllä minä sinut tunnen. Sinä kosiskelet jotakin pöyhkeätä nuorta neitokaista. Uskottelet sille olevasi muka hienoin punarintakukko Misselin nummella ja lupaat tapella kaikkia muita vastaan.

Punarinta oli nähtävästi vallattomalla, kiehtovalla tuulella. Se hyppeli yhä lähemmäksi katsellen kaiken aikaa hyvin mielistelevästi Ben Weatherstaffia. Se lensi lähimpään viinimarjapensaaseen ja pyörittäen päätänsä lauleli pienen laulun suoraan hänelle.

— Luuletko saavasi minut noin lepytetyksi? jupisi Ben vääntäen naamansa sen näköiseksi, että Mary huomasi selvästi hänen koettavan kätkeä mielihyväänsä. — Sinä luulet, ettei kukaan kykene sinua vastustamaan — niinpä luuletkin.

Punarinta levitti siipensä — Mary saattoi tuskin uskoa silmiään. Se lensi suoraan Ben Weatherstaffin lapiota kohti ja laskeutui sen varren päähän. Silloin ukon kasvoille levisi verkalleen uusi ilme. Hän uskalsi tuskin hengittää — ikään kuin hän ei mistään hinnasta olisi suostunut liikahtamaan, jotta lintu ei pyrähtäisi lentoon. Hän puheli melkein kuiskaamalla.

— Voi hyvä tavaton! hän virkkoi leppeästi, aivan muuttuneella äänellä.
— Kyllä sinä konstit tiedät, senkin vekkuli! Tämähän on sulaa ihmettä.
Oletpa sinä viisas.

Ja hän seisoi liikkumatta, melkein henkeään pidättäen, kunnes punarinta räpäytti siipiään toisen kerran ja lensi tiehensä. Hän seisoi vielä hetken katsellen lapionsa kädensijaan ikään kuin siihen olisi jäänyt taikaa, ja alkoi sitten uudelleen kuokkia puhumatta vähään aikaan mitään.

Mutta kun leveä, hyväntuulinen virnistys tuon tuostakin puhkesi hänen kasvoilleen, uskalsi Mary puhua hänelle.

— Mutta jos tekisitte itsellenne kukkatarhan, penäsi Mary, mitä sitten istuttaisitte?

Ben Weatherstaff nyhtäisi maasta rikkaruohon ja viskasi sen menemään ennen kuin vastasi:

— Pidän. Muuan nuori rouva, jonka puutarhurina olin, opetti minua pitämään niistä. Hänellä oli niitä kosolti eräässä paikassa, jota hän rakasti, ja hän helli niitä kuin ne olisivat olleet lapsia — tai punarintoja. Toisinaan hän oikein kumartui suutelemaan niitä. Ben kiskaisi irti vielä toisenkin rikkaruohon ja tuijotti siihen vihaisesti.

— Taivaassa mikäli pastorin sanoissa on perää, vastasi Ben ja iski lapionsa syvälle maahan.

— Kuolivatko ne? Kuolevatko ruusut tykkänään, jos ne jäävät oman onnensa nojaan? uskalsi hän udella.

— Hm, olin ruvennut niistä pitämään… ja pidin hänestä… ja hän piti niistä, myönsi Ben vastahakoisesti. — Kerran tai kahdesti vuodessa minä kävin hiukan hoitelemassa niitä — karsin niitä ja kaivelin juurien kohdalta. Ne ovat villiintyneet, mutta ne ovat väkevässä maassa, joten muutamat niistä ovat vielä elossa.

— Kuinka voi tietää, ovatko ruusut kuolleita vai elossa, kun ei niissä ole yhtään lehtiä ja ne näyttävät vain harmailta ja kuivilta, tiedusteli Mary.

— Odotas vain, kun kevät tulee. Kunhan alkaa sataa ja paistaa vuorotellen, niin kylläpähän näet.

— Katsele tarkkaan oksia, ja jos näet siellä täällä ruskean paisuvan silmun, niin pidä sitä silmällä lämpimän sateen jälkeen, kyllä sitten saat tietää mitä tapahtuu. Hän vaikeni äkkiä ja katsahti uteliaasti Maryn hehkuviin kasvoihin. — Miksi sinä nyt yhtäkkiä olet niin innostunut ruusuista ja muusta? hän kysyi.

— Minä… minä tahtoisin leikkiä, että minulla on oma puutarha, hän änkytti. — Minä… minulla ei ole mitään tekemistä. Minulla ei ole mitään… ei ketään.

— No niin, sanoi Ben verkalleen yhä häntä silmäillen. — Se on totta.
Ei sinulla ole ketään.

Hän lausui sen niin oudolla äänellä, että Mary jäi miettimään, mahtoiko Ben hiukkasen sääliä häntä. Mary ei ollut koskaan säälinyt itseään. Hän oli vain ollut väsyksissä ja ärtyisä, kun ihmiset ja asiat eivät olleet ensinkään hänelle mieleen. Mutta maailma tuntui nyt muuttuvan ja tulevan hauskemmaksi. Ellei kukaan saisi tietää hänen puuhistaan salaisessa puutarhassa, hänen ei tulisi koskaan ikävä.

Hän viipyi vielä Benin luona kymmenen tai viisitoista minuuttia tiedustellen häneltä kaikkea, mitä uskalsi kysyä. Ben vastasi kaikkiin kysymyksiin murahtavaan tapaansa, mutta ei hän näyttänyt olevan tosissaan äreä eikä hän siepannut lapiotansa ja lähtenyt tiehensä. Hän mainitsi jotakin ruusuista juuri kun Mary oli lähtemäisillään, ja tämä toi tytön mieleen vielä yhden kysymyksen.

— Tänä vuonna en ole käynyt. Jäseneni ovat niin pahasti reumatismin kangistamat.

Sitten hän äkkiä näytti suuttuvan, vaikka Mary ei voinut käsittää syytä siihen.

— Kuulehan, hän ärähti, älä sinä kysele niin paljon. Uteliaampaa tyttölasta en ole ikinä tavannut. Mene leikkimään. Minä olen jo soittanut suutani tämän päivän osalle.

Tämä sanottiin niin äkäisesti, että Mary oivalsi olevan hyödytöntä viipyä kauemmin. Hitaasti hyppien hän poistui paikalta miettien mielessään, että hän piti vanhasta Ben Weatherstaffista tämän omituisuudesta ja äreydestä huolimatta. Piti kuin pitikin. Hänen teki aina mieli houkutella Ben juttelemaan. Mary alkoi myös uskoa, että Ben tiesi kukista kaiken.

Salaisen puutarhan ohi kiemurteli laakeripensaiden reunustama käytävä, joka vei puistoon johtavalle portille. Mary lähti hyppimään käytävää pitkin puistoon päin katsoakseen, näkyisikö siellä kaniineja. Lähestyessään käytävän päätä hän kuuli metsästä matalaa vihellystä. Mitähän se mahtoi olla? Hän tuli uteliaaksi ja pujahti portista katsomaan.

Varsin merkillinen näky hänen eteensä avautuikin. Hän pysähtyi henkeään pidättäen. Puun alla runkoon nojaten istui poika puhaltaen puupilliä. Hän oli lystikkään näköinen, kahdentoista korvissa oleva poika. Hän näytti hyvin puhtaalta, nenä oli terhakasti pystyssä ja posket rusottivat kuin punaiset unikot, eikä Mary ollut vielä koskaan nähnyt kellään niin pyöreitä ja sinisiä silmiä. Puunrungolla, johon hän nojasi, kiipesi ruskea orava häntä tähystellen; läheisen pensaan takaa kurkisteli fasaanikukko arasti kaulaansa venytellen, ja aivan lähellä soittajaa istua nökötti kaksi kaniinia varovasti kuonollaan nuuskien — ja ne kaikki näyttivät tosiaankin siirtyvän lähemmäksi katsomaan häntä ja kuuntelemaan hänen pillistään lähtevää matalaa vienoa kutsua. Nähdessään Maryn poika nosti kätensä ja puhutteli häntä äänellä, joka oli melkein yhtä matala kuin pillin puhallus ja muistuttikin paljon sitä.

Mary seisoi hievahtamatta. Poika lakkasi puhaltamasta pilliä ja alkoi verkalleen nousta seisomaan. Hän liikkui niin hitaasti, että näytti tuskin ensinkään liikkuvan, mutta viimein hän oli pystyssä, ja silloin orava harppasi takaisin puun oksalle, fasaani herkesi kurottamasta kaulaansa ja kaniinit alkoivat loikkia tiehensä näyttämättä silti lainkaan säikähtyneeltä.

Mary oli ensi hetkestä alkaen tiennyt, että poika oli Dickon. Eihän kukaan muu olisi osannut lumota fasaaneja ja kaniineja niin kuin alkuasukkaat Intiassa lumoavat käärmeitä. Pojalla oli leveä, punainen, ilmeikäs suu, ja hänen hymynsä levisi yli koko kasvojen.

— Minä nousin seisomaan niin hitaasti, sillä ne säikkyvät, jos liikahtaa äkkiä, hän selitti. On liikuttavaa verkalleen ja puhuttava hiljaa, kun lähettyvillä on metsän eläimiä.

Hän jutteli Marylle kuin vanhalle tutulle. Mary oli hyvin harvoin joutunut tekemisiin poikien kanssa, ja hän puhui hiukan jäykästi, koska ujosteli Dickonia.

Hän kumartui ottamaan maasta käärön, joka hänen pilliä puhaltaessaan oli ollut hänen vieressään.

— Minä olen hankkinut puutarhavehkeet. Tässä on lapio ja hara ja kuokka ja vielä haravakin. Kyllä niitä kelpaa käytellä. Ja nainen, joka oli myymässä, pisti vielä kaupantekijäisiksi paperiin hiukan valkoisia unikonsiemeniä ja kehäkukkia, kun ostin muut siemenet.

Kunpa hän olisi osannut puhua samalla tapaa, yhtä nopeasti ja luontevasti kuin Dickon. Kuulosti siltä kuin Dickon olisi pitänyt Marystä eikä ensinkään epäillyt, ettei Mary pitäisi hänestä, vaikka hän oli vain mökinpoika, jolla oli paikatut vaatteet. Astuessaan lähemmäksi häntä huomasi Mary hänestä uhoavan puhdasta, raitista kanervan ja heinän tuoksua. Se miellytti Maryä kovasti, ja kun hän katsahti pojan punaisiin poskiin ja sinisiin silmiin, häneltä unohtui kokonaan ujous.

He kävivät istumaan, ja Dickon kaivoi taskustaan pienen paperikäärön. Hän avasi sen ja otti esiin useita pieniä paperipusseja, joissa kussakin oli kukan kuva.

— Tässä on resedoja ja unikkoja, hän sanoi. — Mikään kukka ei tuoksu niin hyvältä kuin resedat, ja ne kasvavat mihin niitä vain sirottelet, aivan niin kuin unikotkin. Sen kuin vihellät, niin ne jo kohoavat maasta ja alkavat kukkia.

Hän vaikeni ja kääntyi nopeasti kuuntelemaan iloinen välähdys punaposkisilla kasvoillaan.

— Missä on tuo punarinta, joka kutsuu meitä? hän kysyi. Visertely tuli tiheästä, marjoja punaisenaan hohtavasta rautatammipensaasta, ja Mary arveli tietävänsä, kenen ääni se oli.

— Tietysti, sanoi Dickon puhuen aivan kuin luonnollisesta asiasta.
Juuri tuolla tavalla punarinnat juttelevat ystävilleen. Se sanoo näin:
"Tässä minä olen. Katseles minua. Minua haluttaisi vähän jutella."
Siellähän se onkin pensaassa. Kenen se on?

— Se on Ben Weatherstaffin, mutta luulen, että se tuntee minutkin, vastasi Mary.

— Vai tuntee se sinut, puheli Dickon jälleen kuiskaamalla. — Ja se pitää sinusta. Se on seurannut sinua. Se juttelee kyllä kohta minulle, mitä se tietää sinusta.

Hiljakseen, verkkaisin liikkein hän lähestyi pensasta, ja sitten häneltä pääsi äännähdys, melkein punarinnan liverryksen kaltainen. Punarinta kuunteli parin silmänräpäyksen ajan hievahtamatta ja tarkkaavasti, sitten se visersi ikään kuin vastaukseksi kysymykseen.

— Luuletko niin? huudahti Mary innokkaasti. — Luuletko sen todella pitävän minusta?

— Miksikäs se muuten pyrkisi sinua lähestymään, vastasi Dickon. — Linnut ovat tavattoman herkkiä ja älyävät sukkelammin kuin ihmiset, mitä lajia kukin on. Katsopas, nyt se oikein mielistelee sinua. "Etkö sinä huomaa lainkaan minua miekkosta?" se sanoo.

Ja niin näytti sanovankin. Se käänteli päätänsä, keimaili, liverteli ja hyppeli aivan väsymättömästi.

— Luulen ymmärtäväni, ja kyllä nekin uskovat minun ymmärtävän, hän sanoi. — Olen niin kauan elänyt nummella niiden parissa. Olen nähnyt niiden puhkaisevan munankuorensa ja tulevan ulos ja saavan höyheniä ja oppivan lentämään ja alkavan laulaa, niin että lopulta jo luulen itsekin olevani lintu. Välistä minusta tuntuu, että ehkä olenkin lintu tai kettu tai kaniini tai orava tai vaikkapa vaapsahainen, vaikken itse ole selvillä siitä.

Hän istuutui jälleen pölkylle ja rupesi uudelleen puhumaan kukansiemenistä. Hän selitti Marylle, millaisia kukkia niistä tuli, ja neuvoi häntä istuttamaan, hoitamaan ja kastelemaan niitä.

— Kuulehan, hän sanoi äkkiä kääntäen katseensa Maryyn. — Minäpä kylvän ne sinulle. Missä sinun puutarhasi on?

Maryn helmassa olevat kädet pusertuivat yhteen. Hän ei tiennyt mitä sanoa eikä siksi virkkanut mitään. Tätä hän ei ollut ensinkään ajatellut. Hän oli perin onneton. Hän tunsi punastuvansa ja kalpenevansa.

Dickon huomasi Maryn hämmennyksen, ja kun tyttö oli yhä ääneti, hän joutui ymmälle.

— Eikö sinulle annetakaan maata? hän tiedusteli. Etkö ole vielä saanut sitä?

— En tiedä mitään pojista, hän sanoi verkalleen. — Voisitkohan säilyttää salaisuuden, jos uskoisin sen sinulle? Se on suuri salaisuus. En tiedä mitä tekisin, jos joku pääsisi sen perille. Varmaankin kuolisin. Viimeiset sanat lausuttiin melkein hurjasti.

Dickon joutui yhä enemmän ymmälle ja kynsi pyöreätä päätään, mutta siitä huolimatta hän vastasi hyväntuulisesti:

— Ainahan minä salaisuudet säilytän. Ellen pitäisi toisilta pojilta salassa, mitä tiedän ketunpoikasista, linnunpesistä ja kaikkien nummen eläinten kätköistä, ei kukaan olisi turvassa. Kyllä minä osaan pitää suuni kiinni.

— Minä olen varastanut puutarhan, hän puhui hätäisesti. — Se ei ole minun. Se ei ole kenenkään. Ei kukaan sitä tarvitse, ei kukaan välitä siitä, siellä ei koskaan käy kukaan. Kenties kaikki siellä onkin jo kuollut.

Hän kiihtyi omista sanoistaan, ja vanha ärripää nosti taas päätään voimakkaampana kuin koskaan ennen.

— Minä teen mitä tahdon, minä teen mitä tahdon! Ei kellään ole oikeutta viedä sitä minulta. Minä pidän siitä, mutta kukaan muu ei siitä välitä. Kaikki jättävät sen kuolemaan, ihan oman onnensa nojaan, hän päätti kiihkeästi kätkien kasvonsa käsivarsiinsa ja puhjeten itkuun — pikku poloinen.

— Ä-l-ä-h-ä-n! hän sanoi venyttäen ääntään ihmeissään ja myötätuntoisesti.

— Minulla ei ole mitään tekemistä, virkkoi Mary. — Minulla ei ole mitään. Itse minä sen löysin ja itse minä sinne menin. Minä tein aivan samoin kuin punarinta, eikä kukaan halua viedä sitä punarinnaltakaan.

Mary nousi heti pölkyltä. Hän tiesi olevansa jälleen ärripää, mutta siitä hän vähät välitti.

Hän opasti Dickonia laakerikäytävälle, ja sieltä he kääntyivät polulle, jota reunusti muratin peittämä muuri. Dickon seurasi häntä kasvoillaan omituinen, miltei säälivä ilme. Kun Mary pysähtyi muurin eteen ja siirsi syrjään köynnökset niin että ovi tuli näkyviin, poika hätkähti yllättyneenä. Mary työnsi oven verkalleen auki, ja he astuivat yhdessä puutarhaan. Sitten Mary jäi seisomaan viitaten uhmaavasti kädellään.

— Tässä se on, hän sanoi. — Tämä on salainen puutarha, ja minä olen ainoa koko maailmassa, joka tahdon sen jäävän eloon.

— Voi toki! hän puheli kuiskaamalla. — Onpa se merkillinen ja soma paikka. Niinhän tämä on kuin kaunista unta.

LAULURASTAAN PESÄ

Muutamia minuutteja hän seisoi paikallaan Maryn tarkastellessa hänen kasvojaan, sitten hän lähti kävelemään hiljaa, vielä kepeämmin kuin Mary, kun tämä ensi kerran liikkui puutarhan neljän muurin sisällä. Dickonin silmät näyttivät huomaavan kaiken — harmaat puut ja niitä pitkin kiemurtelevat harmaat köynnösoksat, muurien ja nurmikoiden takkuisen peitteen, murattimajat kivi-istuimineen ja niiden edustalla seisovat korkeat kukkauurnat.

— Täytyy puhella hiljaa, hän varoitteli, muuten joku kuulee ja ihmettelee mitä täällä on tekeillä.

— Voi, minä unohdin! virkkoi Mary pelästyneenä ja painaen kätensä suulleen. — Tiesitkö mitään puutarhasta? kysäisi hän uudelleen toinnuttuaan pelästyksestään.

— Martha kertoi minulle täällä olevan puutarhan, jossa ei kukaan koskaan käy, hän vastasi. — Me olemme aina pohtineet, millainen se mahtaa olla.

Hän vaikeni ja siirsi katseensa viehkeään, harmaaseen, takkuiseen köynnösvyyhteen, ja hänen pyöreissä silmissään kiilsi ihmettelevä mielihyvä.

— Hei! Täälläpä vasta on linnunpesiä kevätaikaan, hän sanoi. — Tämä on varmasti turvallisin pesimispaikka koko Englannissa. Ei ainoatakaan elävää sielua lähettyvillä, ja lymypaikkoja kosolti. Ihme ja kumma, etteivät kaikki nummen linnut pesi täällä.

— Tuleeko ruusuja? hän kuiskasi. — Mitä luulet? Olen pelännyt, että ne ovat ehkä kaikki kuolleet.

— Vielä mitä! Eivät ne ole kuolleet, eivät ainakaan kaikki! vastasi
Dickon. — Katsopas!

Poika astui lähimmän, ikivanhan puun luo, jonka kuori oli kokonaan sammalten peittämä. Hän otti taskustaan paksun veitsen ja leikkasi sillä oksasta haaran.

— Täällä on paljon kuivia puita, jotka olisi hakattava, hän sanoi. — Mutta monet vanhat puut ovat tehneet uusia vesoja. Tämä tässä on aivan uusi, ja hän kosketti vesaa, joka ei ollut kova, kuiva ja harmaa, vaan ruskean vihertävä.

— Sepä on hauskaa, sanoi Mary kuiskaten. Kunpa niissä kaikissa olisi elämää. Tehdään kierros puutarhan ympäri ja lasketaan, kuinka monta puuta on vielä elossa.

Hän aivan huohotti innostuksesta, ja Dickon oli yhtä innoissaan kuin hänkin. He kulkivat puulta ja pensaalta pensaalle. Dickon piteli veistä kädessään ja näytti hänelle ihmeellisiä seikkoja.

— Ne ovat villiintyneet, sanoi Dickon, mutta vahvimmat ovat siitä vain elpyneet. Kaikkein hennoimmat ovat kuolleet, mutta toiset ovat kasvaneet kasvamistaan ja lisääntyneet niin vahvasti, että sitä voi pitää ihmeenä. Katsopas! ja hän painoi maahan paksun, harmaan, kuivuneen oksan. Tätä voisi luulla kuolleeksi, mutta en usko että se on — juurta myöten. Kunhan katkaisen sen poikki, niin nähdään.

Hän laskeutui polvilleen ja katkaisi veitsellään elottomalta näyttävän oksan melkein juuresta.

— No niin! hän huudahti innoissaan. — Sanoinhan jo. Tämä puu on vielä tuore. Katsohan.

— Kun se on hiukankin vihertävä ja mehevä niin kuin tämä tässä, niin siinä on eloa, selitti Dickon. — Jos se on sisästä kuiva ja katkeaa helposti niin kuin tämä oksa tässä, silloin puu on mennyttä. Tässä on iso juuri, josta kaikki terveet oksat ovat lähtöisin, ja jos kuivettuneet oksat hakataan pois ja puun alus muokataan pehmeäksi ja perataan, niin silloin — hän vaikeni ja kohotti päätään katsellakseen päänsä päällä kiemurtelevia ja riippuvia köynnöksiä — täällä nähdään tänä kesänä kokonaisia ruusutelttoja.

Puulta puulle ja pensaalta pensaalle he kulkivat. Dickon käytti puukkoaan taitavasti, ja hän tiesi, miten kuolleet ja kuivat osat oli karsittava puusta sekä milloin jossakin kituvassa oksassa oli vielä kipinä elinvoimaa. Työkalut olivat hyvään tarpeeseen. Dickon opetti Maryä möyhentämään haralla mullan kuohkeaksi sitä mukaa kuin hän itse käänsi sitä lapiolla juurien kohdalta.

Heidän uutterasti hääräillessään komean ruusupensaan ympärillä Dickonin silmät sattuivat johonkin, mikä sai hänet hämmästyksestä huudahtamaan.

— Mitä kummaa? hän ihmetteli viitaten parin metrin päässä olevaan ruohikkoon. — Kuka tuon on tehnyt?

— Kas vain, luulin että olet puutarhatöissä aivan taitamaton, huudahti
Dickon.

— Niin olenkin, vastasi Mary, mutta nuo versot olivat niin pikkuisia ja ruoho niin paksua, ja ne näyttivät aivan tukehtuvan siihen. Siksi minä laittelin niille tilaa. En tiedä edes, mitä kasveja ne ovat.

Dickon meni tarkastamaan versoja ja paneutui polvilleen niiden eteen leveästi myhäillen.

— Oikein tehty, hän sanoi. — Ei puutarhurikaan olisi voinut neuvoa sinua paremmin. Kyllä ne nyt kasvavat kuin Jaakon pavunvarsi. Ne ovat krookuksia ja lumipisaroita ja nämä tässä narsisseja. Niistä tulee vielä upeita.

— Paljon oletkin saanut tehdyksi, vaikka oletkin tuommoinen pieni tiitiäinen, hän virkkoi silmäillen Maryä.

— Minä olen lihonnut, vastasi Mary, ja vahvemmaksi olen myös tullut. Ennen olin aina uuvuksissa. Nyt en ensinkään väsy kaivaessani maata. On hauskaa haistella multaa.

— Se tekeekin sinulle tavattoman hyvää, sanoi Dickon nyökäyttäen päätään viisaan näköisenä. — Mullan haju on parasta maailmassa, se ja lehtien lemu sateella. Sadepäivinä minä usein menen nummelle, heittäydyn pitkälleni pensaan alle ja kuuntelen siellä sateen hiljaista pisaroimista kanervikolle ja haistellen haistelemistani. Minun sieraimeni vavahtelevat melkein kuin kaniinin, sanoo äiti.

— Etkö milloinkaan vilustu? tiedusteli Mary ihmetellen. Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt niin lystikästä ja hauskaa poikaa.

— Vielä mitä, virnisteli Dickon. — En ole vielä eläissäni vilustunut. En ole tottunut semmoiseen. Minä olen samoillut nummen ristiin rastiin niin kauniilla ilmalla kuin pahallakin, aivan kuin kaniinit. Äiti sanoo, että kahdentoista vuoden aikana olen haistellut sieraimiini niin paljon raitista ilmaa, ettei minun tarvitse haistella nuhaa koko elinaikanani. Minä olen sitkeä kuin katajapensas.

Puhellessaan hän lapioi kaiken aikaa ja Mary seurasi häntä auttaen kuokalla tai haralla, milloin se oli tarpeen.

— Kyllä täällä työtä riittää! arveli Dickon katsoen ihastuneena ympärilleen.

— Tuletko takaisin auttamaan minua? pyyteli Mary. — Kyllä minäkin osaan jotakin tehdä, osaan ihan varmaan. Voin kaivaa ja kiskoa rikkaruohoja ja tehdä mitä sinä käsket. Tule, Dickon!

— Tulen vaikka joka päivä jos tahdot, satoi tai paistoi, vakuutti Dickon mahtavasti. — Näin hauskaa puuhaa ei minulla ole eläissäni ollut — olla salaa herättämässä nukkuvaa puutarhaa.

— Jos vain tulet, sanoi Mary, jos vain autat minua herättämään sitä eloon, niin minä… en tiedä mitä tekisin, hän päätti avuttomana. — Mistähän pojat pitäisivät?

— Minäpä sanon, mitä sinun on tehtävä, sanoi Dickon tyytyväisenä myhäillen. — Sinun pitää tulla lihavaksi ja nälkäiseksi kuin nuori kettu. Ja oppia juttelemaan punarinnan kanssa. Kyllä meille tulee lystiä.

Hän astuskeli ympäriinsä tähystellen miettivän näköisenä puita, muureja ja pensaita.

— Minä en tahtoisi tehdä tästä niin siistittyä, katkottua ja tasoiteltua kuin puutarhurin puutarha. Tahtoisitko sinä? hän kysyi. — Mukavampi se on tällaisena, kun kaikki on villiintynyttä ja oksat heiluvat toisiinsa kiinni takertuneina.

— Siistiksi se ei saa tulla, virkkoi Mary levottomana. — Jos se on siisti, niin se ei ole ensinkään salainen puutarha.

— Salainen puutarha tämä kyllä on, hän sanoi, mutta tottapa täällä sittenkin on käynyt joku muukin kuin punarinta sen jälkeen kun tämä suljettiin kymmenen vuotta sitten.

— Mutta ovi oli lukossa ja avain haudattuna maahan, huomautti Mary. —
Ei kukaan ole päässyt sisään.

— Se on totta, vastasi Dickon. — Tämä on merkillinen paikka. Mutta minusta näyttää kuin täällä olisi hiukan karsittu puita ja pensaita myöhemmin kuin kymmenen vuotta sitten.

— Siinäpä se! Miten? hän mutisi. — Kun ovi oli lukossa ja avain maan sisässä.

Myöhemmin Mary usein ajatteli, että elipä hän vaikka kuinka vanhaksi tahansa, hän ei milloinkaan unohtaisi tätä ensimmäistä aamua, jolloin hänen puutarhansa alkoi kasvaa. Sillä tänä aamuna se näytti rupeavan viheriöimään. Kun Dickon alkoi muokata maata kylvökuntoon, oli Mary polvillaan vieressä siemeniä pidellen.

— Dickon, hän sanoi äkkiä. — Sinä olet niin kiltti kuin Martha sanoi sinun olevan. Minä pidän sinusta ja sinä olet jo viides josta pidän. En ole koskaan luullut voivani pitää niin monesta ihmisestä.

Dickon istui kyykkysillään, kuten Marthan oli tapana takanristikkoa kiillottaessaan. Kuinka lystikkäiltä ja hauskoilta hänen pyöreät sinisilmänsä, punaiset poskensa ja tyytyväisenä nököttävä pystynenänsä näyttivätkään!

— Pidätkö vain viidestä ihmisestä? hän kysyi Maryltä. — Keitä ne toiset neljä sitten ovat?

— Sinun äitisi ja Martha, Mary laski sormillaan, ja punarinta ja Ben
Weatherstaff.

Dickonilta pääsi niin äänekäs nauru, että hänen täytyi painaa suunsa käsivarteen estääkseen ääntä kuulumasta.

— Sinusta minä varmaankin olen hyvin merkillinen poika, mutta minusta sinä olet merkillisin tyttölapsi, jonka koskaan olen nähnyt.

Silloin Mary teki jotakin omituista. Hän kumartui Dickonin puoleen ja kysäisi häneltä jotakin, jota hän ei koskaan ennen ollut uneksinutkaan keltään kysyvänsä.

— Totta kai! vastasi Dickon reippaasti. — Pidän minä. Minä pidän sinusta aivan ihmeesti, ja kyllä punarintakin sinusta pitää, luulisin.

Ja sitten alettiin taas tehdä työtä entistä uutterammin ja iloisemmalla mielellä. Kun pihan suuri kello löi, huomasi Mary hämmästyksekseen ja mielipahakseen, että hänen päivällisaikansa oli käsissä.

— Minun täytyy mennä, hän sanoi allapäin. — Ja kaiketi sinunkin täytyy mennä. Täytyykö?

Minun päivällisestäni ei ole paljon huolta, se on matkassani, hän sanoi. — Äiti antaa minulle aina hiukan evästä taskuuni. Hän sieppasi päällystakkinsa nurmikolta ja kaivoi sen taskusta esiin pienen, paksun, puhtaaseen karkeaan sini- ja valkoraitaiseen nenäliinaan kierretyn käärön. Siinä oli kaksi paksua leivänkyrsää, joiden välissä näytti olevan jotakin.

— Tavallisesti minulla ei ole muuta kuin leipää, sanoi hän. — Mutta tänään pantiin väliin aimo viipale hyvää silavaa.

— Onpa tuokin päivällinen, ajatteli Mary itsekseen, mutta Dickon alkoi halukkaasti haukata.

— Juokse syömään, hän kehotti. — Minä kyllä selviän pian. Täällä riittää vielä työtä ennen kuin pääsen lähtemään kotiin.

— Kutsun punarinnan tänne, hän virkkoi, se saa nokkia silavan kuorta.
Linnut ovat niin ahneita sille.

Marystä oli ikävää lähteä. Tuntui aivan siltä kuin poika olisi joku metsän haltija, joka saattaisi hävitä näkymättömiin Maryn poissa ollessa. Hän oli liian hyvä ollakseen todellinen. Mary astui verkalleen muurin ovea kohti, mutta puolitiessä hän pysähtyi ja palasi takaisin.

Dickonin helakanpunaiset posket olivat pullollaan leipää ja silavaa, mutta hänen onnistui kuitenkin hymyillä Marylle rohkaisevasti.

— Jos sinä olisit laulurastas ja näyttäisit minulle pesäsi paikan, luulisitko minun kertovan siitä kenellekään? Enhän toki, hän vakuutti. — Sinä olet yhtä turvassa kuin rastas.

"SAANKO PALASEN MAATA?"

Mary juoksi niin kiireesti, että hän oli aivan hengästynyt tullessaan huoneeseen. Hänen hiuksensa olivat pörröllään, otsalle ja poskille oli kohonnut heleä puna. Päivällinen odotti pöydällä ja sen vieressä odotti Martha.

— Tiesinhän hänen tulevan, virkkoi Martha silmät loistaen. — Mitäs pidit hänestä?

— No niin, hän tuumi, parempaa poikaa kuin Dickon ei olekaan, mutta en ole koskaan pitänyt häntä kauniina. Hänen nenänsä on liian pysty.

— Ja hänen silmänsä ovat pyöreät, jatkoi Martha hiukan epäröiden. —
Vaikka on niissä sievä väri.

— Minä pidän pyöreistä silmistä, tokaisi Mary. — Ja niissä on juuri sama väri kuin nummen taivaassa.

— Äiti sanoo hänen saaneen silmiensä sinisen värin siitä, että hän aina katselee pilviä ja lintuja. Mutta suuri suu hänellä ainakin on, eikös olekin?

— Minä pidän hänen suuresta suustaan, sanoi Mary itsepintaisesti. —
Ollapa minullakin samanlainen suu.

— Sinun kasvoissasi se näyttäisi oudolta ja hassunkuriselta, hän sanoi. — Mutta tiesin että pidät hänestä. Mitä pidit siemenistä ja puutarha vehkeistä?

— Heh! Tiesinhän minä, ettei hän tulisi ilman, jos niitä yleensä oli saatavana Yorkshiressa. Häneen voi luottaa, sen takaan.

Mary pelkäsi Marthan alkavan udella asioita, joita hän ei tahtonut kertoa, mutta niin ei käynyt. Hänen mieltään kiinnittivät kovasti siemenet ja puutarhavehkeet, ja vain kerran Mary joutui pulaan. Silloin nimittäin, kun Martha tiedusteli, mihin hän aikoi kukat kylvää.

— Pääpuutarhurilta minä en tahtoisi pyytää. Herra Roach on niin mahtava ja ollakseen.

— Minä en ole koskaan nähnyt häntä, virkkoi Mary. — Olen nähnyt vain alipuutarhurit ja Ben Weatherstaffin.

— Minä pyytäisin lupaa Ben Weatherstaffilta, jos olisin sinun sijassasi, neuvoi Martha. — Hän ei ole läheskään niin kiukkuinen kuin miltä näyttää, vaikka hän mulkoileekin niin äkäisesti. Herra Craven antaa hänen tehdä mitä hän haluaa, sillä hän oli täällä jo rouva Cravenin eläessä ja sai rouvan usein nauramaan. Hän piti Benista. Ehkä hän voi löytää sinulle jonkin syrjäisen kolkan.

— Jos se on syrjässä eikä sitä tarvita, niin eihän kukaan voi pahastua siitä, että otan sen? kysyi Mary levottomana.

— Ei ainakaan kenenkään luulisi pahastuvan, arveli Martha. — Ethän sinä ole silloin kenenkään tiellä.

Mary söi päivällisensä niin joutuin kuin taisi. Pöydästä noustuaan hän oli menossa huoneeseensa noutamaan hattuaan kun Martha pysähdytti hänet.

— Minulla on sinulle jotakin kerrottavaa, hän sanoi. — Ajattelin antaa sinun syödä päivällisesi ensin. Herra Craven tuli kotiin tänä aamuna ja tahtoo luultavasti tavata sinut.

— Oh! hän huudahti. — Miksi! Miksi! Hän ei tahtonut nähdä minua, kun tulin. Kuulin Pitcherin sanovan, ettei hän tahtonut.

— Katsos, selitti Martha, rouva Medlock sanoi, että hän suostui äidin tähden. Äiti oli menossa Thwaiten kylään ja kohtasi siellä herra Cravenin. Hän ei ollut koskaan ennen puhunut herra Cravenin kanssa, mutta rouva Craven on käynyt kaksi tai kolme kertaa meidän mökissämme. Herra Craven ei sitä enää muistanut, mutta äiti muisti ja rohkeni pysähdyttää herra Cravenin. En tiedä, mitä hän sinusta sanoi, mutta ainakin herra päätti ottaa sinut puheilleen ennen kuin lähtee huomenna taas matkoille.

— Hän lähtee pitkäksi aikaa eikä taida palata ennen kuin syksyllä tai talvella. Hän matkustaa ulkomaille. Niin hän aina tekee.

— Voi kuinka hauskaa, kuinka hauskaa! hoki Mary iloisena. Ellei hän palaisi ennen talvea tai vaikkapa syksyä, olisi Marylla kyllin aikaa nähdä salaisen puutarhansa virkoavan eloon. Vaikka herra Craven pääsisikin sitten asian perille ja ottaisi puutarhan häneltä pois, hän olisi ainakin ehtinyt saada siihen asti iloa siitä.

Kesken hänen lausettaan ovi aukeni ja rouva Medlock astui sisään. Hänellä oli yllään paras musta pukunsa ja myssynsä ja hänen kaulustaan piti kiinni iso rintaneula, johon oli kuvattu miehen kasvot. Se oli värillinen muotokuva herra Medlockista, joka oli kuollut vuosia sitten, ja juhla-asussa ollessaan rouva Medlock aina piti sitä rinnassaan. Hän näytti hermostuneelta ja kiihtyneeltä.

— Sinun hiuksesi ovat pörröiset, hän puheli kiireisesti. — Mene harjaamaan ne. Martha, auta häntä panemaan ylleen paras pukunsa. Herra Craven käski minun viedä hänet lukuhuoneeseensa.

Helakka puna katosi Maryn poskilta. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää ja hän tunsi muuttuvansa uudelleen jäykäksi, rumaksi ja vaiteliaaksi. Hän ei suvainnut vastata mitään rouva Medlockille, kääntyi vain äkkiä ja meni makuuhuoneeseensa Marthan seuraamana. Pukua vaihdettaessa ja hiuksia harjattaessa hän ei puhunut mitään, ja kun hänet oli perin pohjin siistitty, seurasi hän rouva Medlockia käytävään yhä puhumattomana. Mitä hän olisikaan sanonut? Hänet pakotettiin näyttäytymään herra Cravenille, joka ei pitäisi hänestä enempää kuin Mary puolestaan hänestä. Mary tiesi, mitä herra Craven hänestä ajattelisi.

Hänet opastettiin siihen osaan taloa, missä hän ei ollut ennen ollut. Rouva Medlock naputti ovelle, ja kun joku sanoi "sisään" he astuivat yhdessä huoneeseen. Nojatuolissa takkatulen ääressä istui mies, ja rouva Medlock puhutteli häntä.

— Voitte mennä ja jättää hänet tänne. Soitan, kun tahdon teidän noutavan hänet, sanoi herra Craven.

Kun hän oli mennyt ja sulkenut oven, jäi Mary odottelemaan nyppien laihoja käsiään, ruma pikku Mary-raukka. Nojatuolissa istuva mies ei ollut kovinkaan pahasti kyttyräselkäinen, mutta hänen hartiansa olivat hyvin korkeat ja kumarassa, ja mustissa hiuksissa oli valkeita juovia. Hän käänsi päänsä Maryä puhutellessaan.

— Tule tänne! hän sanoi. Mary astui hänen luokseen. Herra Craven ei ollut ruma. Kasvot olisivat olleet kauniitkin, elleivät olisi näyttäneet niin perin onnettomilta. Hän katseli Maryä hyvin kiusaantuneen ja ärtyneen näköisenä ikään kuin ei olisi tiennyt mitä sanoa hänelle.

— Minä olen jo alkanut lihota, vastasi Mary mahdollisimman jäykällä äänellä.

Kylläpä hänellä olikin onnettomat kasvot. Hänen mustat silmänsä näyttivät tuskin näkevän Maryä, ne ikään kuin tähystelivät kaukaisuuteen, ja hänen oli vaikeata pitää ajatuksensa Maryssä.

— Minä olin aivan unohtanut sinut, hän sanoi. — Kuinka olisinkaan voinut muistaa sinua? Aikomukseni oli lähettää sinulle kotiopettajatar tai hoitaja tai jotakin sen tapaista, mutta se unohtui.

— Pyytäisin, aloitti Mary. — Pyytäisin… Ja sitten hänen kurkkuunsa tuntui nousevan pala, joka oli tukehduttaa hänet.

— Minä olen… minä olen niin suuri, etten tarvitse enää hoitajatarta, sammalsi Mary. — Ja pyytäisin… pyytäisin, ettei minulle vielä hankittaisi kotiopettajatarta.

— Sitähän Sowerbyn vaimokin sanoi, hän mutisi hajamielisesti. Silloin
Mary sai rohkeuden puuskan.

— Hän ymmärtää lapsia, sanoi Mary. — Hänellä on kaksitoista. Hän ymmärtää.

— Tahtoisin leikkiä ulkona, vastasi Mary koettaen estää ääntään vapisemasta. — Intiassa en koskaan pitänyt siitä. Täällä minä tulen ulkona nälkäiseksi ja alan lihota.

— Rouva Sowerby sanoi sen olevan terveellistä sinulle. Ehkäpä se onkin, hän virkkoi. — Hän arveli, että sinun pitäisi tulla vahvemmaksi ennen kuin saat kotiopettajattaren.

— Minä tunnen vahvistuvani, kun leikin ja tuuli puhaltaa nummelta, kiiruhti Mary vakuuttamaan.

— Kaikkialla, läähätti Mary. — Marthan äiti lähetti minulle hyppynuoran. Minä hypin ja juoksentelen — ja katselen ympärilleni nähdäkseni, milloin kasvit alkavat pistää esiin maasta. En minä tee mitään vahinkoa.

— Älä näytä niin pelästyneeltä, sanoi herra Craven väsähtäneesti. — Mitä vahinkoa sinä voisit tehdä, tuollainen lapsi? Saat tehdä mitä haluat.

Mary vei kätensä kurkulleen, sillä hän pelkäsi herra Cravenin näkevän, kuinka kiihtyneesti hän nielaisi, ikään kuin kurkkuun olisi tarttunut palanen.

Hänen hätääntyneet pikku kasvonsa näyttivät kiusaavan herra Cravenia yhä enemmän.

— Älä näytä niin pelästyneeltä, hän huudahti. — Saat tietystikin. Minä olen holhoojasi, vaikka ei minusta juuri ole lapsen holhoojaksi. En voi uhrata sinulle aikaa enkä huolenpitoa. Minä olen liian sairas, kurja ja hajamielinen. Lapsista en tiedä paljon mitään, mutta rouva Medlockin on pidettävä huolta siitä, ettei sinulta puutu mitään. Lähetin noutamaan sinut puheilleni, koska rouva Sowerby sanoi, että minun pitäisi nähdä sinut. Hänen tyttärensä oli puhunut sinusta. Hän arveli, että sinä tarvitset raitista ilmaa ja vapautta ja ulkona juoksentelemista.

— Niinpä luulisin. Hän oli mielestäni melko rohkea pysähdyttäessään minut nummella, mutta hän sanoi, että vaimoni oli ollut hänelle ystävällinen. Herra Cravenin näytti olevan vaikeata mainita kuollutta vaimoaan. — Rouva Sowerby on hyvä ihminen. Nyt kun olen nähnyt sinut, huomaan hänen puhuneen järkevästi. Leiki ulkona niin paljon kuin mielesi tekee. Täällä on kyllä tilaa, saat mennä minne haluat ja huvitella miten haluat. Tahtoisitko jotakin? hän kysyi. — Tahdotko leikkikaluja, kirjoja, nukkeja?

Hän oli niin innokas, ettei hän huomannut, kuinka merkillisiltä hänen sanansa kuulostivat. Herra Craven näytti oikein hätkähtävän.

— Johon saan kylvää siemeniä… jotta kukat alkaisivat kasvaa… ja elää, änkytti Mary.

Herra Craven tuijotti Maryyn hetkisen ja varjosti sitten äkkiä silmiään kädellään.

— Intiassa en tietänyt puutarhasta mitään, sanoi Mary. — Olin aina sairas ja uupunut ja siellä oli liian kuuma. Toisinaan laitoin santaan pieniä kukkapenkkejä ja pistin niihin kukkia. Mutta täällä on toista.

— Palasen maata, hän puheli itsekseen ja Marystä näytti, kuin nämä sanat olisivat johdattaneet hänen mieleensä jotakin. Hänen tummat silmänsä olivat melkein lempeät ja ystävälliset, kun hän lopulta pysähtyi ja puhutteli Maryä.

— Ota itsellesi niin paljon maata kuin haluat, hän sanoi. — Sinä tuot mieleeni erään, joka rakasti maata ja kukkasia. Missä näet palasen maata, joka on mieleesi, ota se, lapsi, ja saata se elämään. Jotakin hymyntapaista päilyi herra Cravenin huulilla.

— Mistä hyvänsä, vastasi hän. — Kas niin! Nyt sinun täytyy mennä.
Olen väsynyt. Hän kosketti kelloa kutsuakseen rouva Medlockin. —
Hyvästi. Minä olen poissa koko kesän.

Rouva Medlock ilmestyi niin äkkiä, että Mary arveli hänen olleen käytävässä odottamassa.

— Rouva Medlock, sanoi herra Craven, nyt kun olen nähnyt lapsen käsitän, mitä rouva Sowerby tarkoitti. Hänen täytyy voimistua, ennen kuin hän aloittaa koulunkäyntinsä. Antakaa hänelle yksinkertaista, terveellistä ravintoa. Antakaa hänen juoksennella vapaasti puutarhassa. Älkää pitäkö häntä liian paljon silmällä. Hän tarvitsee vapautta, raitista ilmaa ja telmimistä ulkona. Rouva Sowerby tulkoon silloin tällöin häntä tervehtimään, ja hän saa joskus mennä mökille.

Rouva Medlock oli mielissään. Hän tunsi huojennusta kuullessaan, ettei hänen tarvinnut liian paljon "pitää silmällä" Maryä. Hän oli pitänyt tyttöä ikävänä vastuksena ja olikin laiminlyönyt häntä niin paljon kuin oli uskaltanut. Sen lisäksi hän oli kiintynyt Marthan äitiin.

— Kiitos, sir, rouva Medlock sanoi. — Susan Sowerby ja minä olimme koulutovereita, ja sen järkevämpää ja hyväsydämisempää naista ei voi löytää hakemallakaan. Itselläni ei minulla ole ollut lapsia, mutta hänellä on kaksitoista, ja terveempiä ja parempia lapsia ei ole missään. Mary-neiti ei opi mitään pahaa heiltä. Jos minulla itselläni olisi lapsia, kuuntelisin aina Susan Sowerbyn neuvoja. Hän on, niin kuin sanotaan, tervejärkinen… jos herra ymmärtää, mitä tarkoitan.

— Ymmärrän, vastasi herra Craven. — Viekää Mary-neiti nyt pois ja lähettäkää Pitcher tänne.

Kun rouva Medlock oli saattanut Maryn tämän omaan käytävään, tyttö syöksähti takaisin huoneeseensa. Siellä hän tapasi Marthan odottamassa.

— Minä saan oman puutarhan! huusi Mary. — Saan valita sen mistä mieleni tekee. Minulle ei vielä pitkään aikaan hankita kotiopettajatarta! Sinun äitisi tulee käymään täällä ja minä saan mennä teidän mökillenne! Hän sanoi, ettei pikkuinen tyttö voi tehdä mitään vahinkoa ja että saan tehdä mitä haluan — kaikkialla.

— Martha, sanoi Mary juhlallisesti, hän on todella herttainen, vahinko vain, että hänen kasvonsa ovat niin surkean näköiset ja että hänen otsansa on niin rypyssä.

Mary juoksi puutarhaan niin joutuin kuin taisi. Hän oli ollut poissa paljon kauemmin kuin oli aikonut, ja hän tiesi, että Dickonin oli ajoissa lähdettävä viisi mailia pitkälle kotimatkalleen. Pujahtaessaan puutarhaan muratin alitse hän näki pojan kadonneen. Puutarhavehkeet olivat kasassa puun alla. Hän juoksi sinne tänne tähystellen ympärilleen, mutta Dickonia ei näkynyt missään. Hän oli hävinnyt, ja salainen puutarha oli tyhjä — lukuunottamatta punarintaa, joka oli juuri lentänyt muurin yli ja istui nyt ruusupensaassa häntä tarkastellen.

— Hän on lähtenyt, sanoi Mary murheellisena. — Voi, entä jos hän sittenkin oli vain haltija?

Samassa hän huomasi, että ruusupensaaseen oli kiinnitetty jotakin valkoista. Se oli paperiliuska — näköjään palanen siitä kirjeestä, jonka hän oli Marthan puolesta kirjoittanut Dickonille lähetettäväksi. Se oli kiinnitetty pensaan pitkään okaaseen, ja samassa hän oivalsi Dickonin jättäneen sen sinne. Siinä oli muutamia kömpelösti piirrettyjä kirjaimia sekä jonkinlainen kuva. Ensin hän ei voinut ymmärtää, mitä se oli. Sitten hän näki, että se oli pesässään istuva lintu. Alapuolelle oli kirjoitettu:

"MINÄ OLEN COLIN."

Mennessään illallista syömään Mary pisti kuvan taskuunsa ja näytti sen
Marthalle huoneessaan.

Hän toivoi Dickonin tulevan takaisin seuraavana päivänä, ja iloisessa huomispäivän odotuksessa hän vaipui uneen.

Mutta Yorkshiressa ei koskaan tiedä, mitä ilmojen haltijalle pälkähtää päähän, ei ainakaan kevätaikaan. Yöllä Mary heräsi ropinaan. Sade pieksi raskain pisaroin ikkunoita. Se valui rajuna virtana, ja tuuli vonkui nurkissa ja avaran vanhan talon savupiipuissa. Mary nousi istualleen vuoteessaan synkkänä ja suuttuneena.

— Sade on samanlainen ärripää kuin minä olin ennen, hän mietti. — Se tuli vain tekemään kiusaa minulle.

Hän heittäytyi takaisin vuoteelleen ja kätki kasvonsa pieluksiin. Hän ei itkenyt, vaan makasi harmitellen tuulta ja sen vonkunaa. Nukkua hän ei enää voinut. Valittava ääni piti häntä hereillä, sillä hän itsekin tunsi halua valittaa. Se olisi luultavasti tuudittanut hänet uneen, jos hän olisi ollut keveämmällä mielellä.

— Kuuluu aivan siltä kuin joku harhaileva eksynyt itkisi nummella, hän tuumi.

Noin tunnin verran hän oli levottomana kääntelehtinyt vuoteessaan, kun jokin ääni sai hänet äkkiä kavahtamaan istualleen. Hänen päänsä kääntyi ovea kohti, ja hän kuunteli korvat hörössä. Hän kuunteli kuuntelemistaan.

— Tuo ääni ei ainakaan ole tuuli, hän kuiskasi itsekseen. — Tuuli se ei ole. Se on muuta. Se on samaa itkua, jota olen ennenkin kuullut.

Hänen huoneensa ovi oli raollaan ja ääni, kaukainen, ärtyisän itkun ääni tuli käytävän päästä. Parin minuutin ajan hän kuunteli, ja sitten hän oli aivan varma. Hänestä tuntui, että hänen täytyi saada tietää mikä se oli. Tämä oli vielä salaperäisempää kuin salainen puutarha ja multaan kätketty avain. Ehkä hänen rohkeutensa yltyi siitä, että hän oli niin kapinallisella tuulella. Hän työnsi jalkansa vuoteesta ja laskeutui lattialle seisomaan.

— Nyt minä otan selvän, mitä se on, hän päätti. — Kaikki ovat levolla ja rouva Medlockista en välitä.

Vuoteen vieressä oli kynttilä, hän sytytti sen ja hiipi hiljaa ovesta. Käytävä näytti hyvin pitkältä ja pimeältä, mutta hän oli liian kiihtynyt kiinnittääkseen siihen huomiota. Hän arveli muistavansa nurkkaukset joissa hänen oli käännyttävä tullakseen siihen lyhyeen käytävään missä oli gobeliinivaatteella verhottu ovi — sama, josta rouva Medlock oli tullut sinä päivänä, jolloin hän oli eksynyt. Ääni oli tullut siitä käytävästä. Niinpä hän astui eteenpäin kantaen himmeää valoaan, tunnustellen tietä pimeässä, ja hänen sydämensä sykki niin kovasti, että hän oli kuulevinaan sen jyskytyksen.

Heikko, etäinen itkun ääni kuului yhä edelleen ja se opasti häntä eteenpäin. Toisinaan se taukosi silmänräpäykseksi ja alkoi sitten uudelleen. Oliko hän kääntynyt oikein? Hän pysähtyi miettimään. Oli kyllä. Ensin pitkin tätä käytävää, sitten vasemmalle, sitten kaksi leveätä porrasta ylös ja sitten taas oikealle. Oikein, tuossa oli verhottu ovi.

Hän työnsi sen auki hyvin hiljaa ja sulki sen jälkeensä, ja seisoessaan käytävässä hän saattoi kuulla aivan selvästi itkua, vaikkei se ollut äänekästä. Se tuli vasemmalta, seinän toiselta puolen, ja parisen metrin päässä hänestä näkyi ovi. Hän saattoi nähdä valonsäteen tuikkivan rakosesta. Joku itki tässä huoneessa — joku lapsi.

Niinpä hän astui ovelle, työnsi sen auki ja seisoi tuossa tuokiossa huoneessa.

Huone oli iso, vanhoilla kauniilla huonekaluilla sisustettu. Hiillostuli hehkui himmeänä takassa ja yölamppu paloi veistoksilla koristetun, nelipylväisen, paksujen silkkiverhojen varjostaman vuoteen vieressä. Ja vuoteessa makasi ikävissään itkevä poika.

Oliko tämä totta, mietti Mary, vai oliko hän jälleen nukahtanut huomaamattaan?

Pojalla oli kapeat, hennot norsunluunväriset kasvot ja silmät, jotka olivat aivan liian suuret niin pieniin kasvoihin. Hänellä oli myös sankka, paksuina kiharoina otsalle valuva tukka, joka sai hänen pienet kasvonsa näyttämään vieläkin kapeammilta. Hän näytti olevan sairas, mutta hänen itkunsa ei tuntunut tuskien aiheuttamalta, se oli pikemmin väsyneen ja ärtyisän lapsen itkua.

Mary seisoi oven luona kynttilä kädessään ja henkeään pidättäen. Sitten hän hiipi huoneen poikki, ja hänen lähestyessään herätti kynttilänvalo pojan huomiota. Hän käänsi päätään tyynyllä ja tuijotti Maryyn; harmaat silmät laajentuivat melkein luonnottoman suuriksi.

— Kuka sinä olet? hän virkkoi viimein kuiskaamalla säikähtynyt väre äänessään. — Oletko aave?

— En, en ole, vastasi Mary hänkin kuiskaten puolittain säikähtyneenä.
— Oletko sinä?

Poika tuijotti tuijottamistaan. Mary ei voinut olla ihmettelemättä hänen tavattomia silmiään. Ne olivat harmaansiniset ja niitä ympäröivät mustat ripset. Silmät näyttivät aivan liian suurilta hänen kasvoissaan.

— Sinun isäsi! läähätti Mary. — Ei kukaan ole kertonut minulle, että hänellä on poika! Miksi ei?

— Tule tänne, sanoi poika yhä tarkastaen Maryä levoton katse omituisissa silmissään.

Mary tuli aivan lähelle vuodetta ja sairas ojensi kätensä koskettaen häntä.

— Sinä olet elävä tyttö, olethan? hän sanoi. — Minä näen usein unia, jotka tuntuvat todelta. Sinäkin saattaisit olla unta.

Mary oli heittänyt ylleen villaisen peitteen ennen kuin hän poistui huoneestaan, ja hän työnsi nyt kaistaleen siitä pojan hyppysiin.

— Hierohan tätä ja katso, miten paksu ja lämmin se on, hän sanoi. —
Minä nipistän sinua hiukan jos sallit, näyttääkseni kuinka elävä olen.
Silmänräpäyksen ajan minäkin luulin, että sinä ehkä olitkin vain unta.

— Omasta huoneestani. Tuuli vonkui niin, etten voinut nukkua, ja minä kuulin jonkun itkevän ja tahdoin päästä selville, kuka se oli. Miksi sinä itkit?

Poika hypisteli edelleen Maryn peitteen reunaa, mutta hän näytti jo alkavan uskoa, että Mary oli tähän maailmaan kuuluva.

— Koska minä olisin pelännyt sinun näkevän minut. En salli, että ihmiset näkevät minut ja juttelevat minusta.

— Miksi et? kysäisi Mary uudelleen ihmetellen yhä enemmän kaikkea tätä salaperäisyyttä.

— Koska minä olen aina tällainen ja aina vuoteessa. Isänikään ei salli ihmisten puhua minusta. Palvelijoita on kielletty puhumasta minusta. Jos jään eloon, tulen kyttyräselkäiseksi, mutta minä en elä kauan. Isä ei kestä ajatusta, että tulen samanlaiseksi kuin hän.

— Oh, onpa tämä merkillinen talo! huudahti Mary. — Kaikkialla salaisuuksia! Huoneet lukittuja ja puutarhat lukittuja — sinäkin! Oletko sinäkin ollut lukon takana?

— En. Olen tässä huoneessa, koska en tahdo liikkua minnekään täältä.
Se väsyttää minua liiaksi.

— Äitini kuoli syntyessäni, ja isä tulee onnettomaksi, kun hän katsoo minua. Hän luulee etten minä tiedä, mutta minä olen kuullut ihmisten puhuvan. Hän miltei vihaa minua.

— Hän vihaa puutarhaakin, koska hänen vaimonsa kuoli, sanoi Mary puolittain itsekseen.

— Oh! Vain — vain erästä puutarhaa, josta äitisi oli pitänyt hyvin paljon, änkytti Mary. — Oletko aina ollut täällä?

— Melkein aina. Joskus minut on viety merenrannikolle, mutta en tahdo viipyä siellä, sillä ihmiset tuijottavat aina minua. Minulla oli ennen rautainen vehje selässä pitämässä minua suorana, mutta Lontoosta tuli kuuluisa tohtori minua katsomaan ja hän sanoi, että se oli typerää. Hän käski heidän ottaa sen pois ja pitää minua raittiissa ilmassa. En voi sietää raitista ilmaa, enkä tahdo ensinkään mennä ulos.

— En minäkään tahtonut ensin tänne tultuani, sanoi Mary. — Miksi sinä katselet minua tuolla tavalla?

— Koska minä vieläkin mietin, oletko sinä totta vai unta, vastasi poika hiukan ärtyisästi. — Välistä silmäni avatessani en usko olevani valveilla.

— Kyllä me olemme valveilla, vakuutti Mary. Hän katseli korkealla olevaa kattoa, huoneen pimeitä nurkkia ja himmeää hiilivalkeaa. — Tämä on aivan kuin unta, nyt on keskiyö ja kaikki talossa nukkuvat — kaikki paitsi me. Me olemme ihan valveilla.

— Ellet pidä siitä että sinua katsotaan, tahdot kai minunkin lähtevän tieheni.

— En, hän virkkoi. — Jos nyt menet, luulen varmasti näkeväni unta. Jos sinä olet oikein todellinen, niin käy istumaan tuolle suurelle jakkaralle ja ala jutella. Minä tahdon kuulla sinusta.

Mary asetti kynttilän vuoteen vierellä olevalle pöydälle ja istahti pehmoiselle jakkaralle. Hän ei ensinkään halunnut lähteä tiehensä. Hän halusi jäädä tähän salaperäiseen huoneeseen ja jutella tälle salaperäiselle pojalle.

Poika tahtoi tietää, kuinka kauan Mary oli ollut Misselthwaitessa; hän tahtoi tietää, missä käytävässä hänen huoneensa oli; mitä hän oli tehnyt; missä hän oli elänyt ennen Yorkshireen tuloaan; inhosiko Mary nummea yhtä kovasti kuin hän itse.

Mary vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin ja moneen muuhunkin, ja Colin lepäsi tyynyllään kuunnellen. Hän pyysi Maryä kertomaan paljon Intiasta ja matkastaan valtameren yli. Mary huomasi, ettei hän ollut saanut opetusta kuten muut lapset, nähtävästi siitä syystä että oli niin paljon sairastellut. Muuan hänen hoitajattarensa oli opettanut häntä lukemaan jo hänen ollessaan pikku poika, ja hän lueskeli melkein aina ja katseli komeita kuvakirjoja.

Isä tuli harvoin hänen luokseen silloin kun hän oli hereillä, mutta hän oli lähettänyt pojalle viihdykkeeksi kaikenmoisia ihmeellisiä esineitä. Mutta siitä huolimatta Colinilla näytti olevan aina ikävä. Hän sai kaiken mitä pyysi, eikä häntä koskaan pakotettu tekemään mitään, josta hän ei pitänyt.

— Kaikkien on oltava minulle mieliksi, hän sanoi välinpitämättömästi.
— Minä sairastun, kun suutun. Ei kukaan usko minun elävän aikuiseksi.

Äänensävystään päätellen hän oli niin tottunut tuohon ajatukseen, ettei siitä kannattanut enempää puhua. Hän tuntui pitävän Maryn äänestä ja kuunteli unisen huvittuneena, kun tämä jatkoi juttelemistaan. Pari kertaa Mary jo luuli hänen torkahtaneen. Mutta lopulta hän teki kysymyksen, joka johti keskustelun uuteen suuntaan.

— Kymmenen vuoden, vastasi Mary lisäten varomattomasti. — Ja niin olet sinäkin.

— Sillä kun sinä synnyit, lukittiin puutarhan ovi ja avain haudattiin maahan. Ja se on ollut lukittuna kymmenen vuotta.

— Minkä puutarhan ovi lukittiin? Kuka sen teki? Mihin avain haudattiin? kysyi Colin kiinnostuen äkkiä.

— Se… se oli se puutarha, jota herra Craven vihaa, virkkoi Mary hermostuneena. — Hän lukitsi oven. Ei kukaan… ei kukaan tiedä, mihin hän kaivoi avaimen.

— Ei kukaan ole saanut mennä sinne kymmeneen vuoteen, kuului Maryn varovainen vastaus.

Mutta oli jo liian myöhäistä olla varovainen. Colin muistutti luonteeltaan liian paljon häntä. Hänelläkään ei ollut mitään ajateltavaa, ja kätkössä oleva puutarha herätti hänen uteliaisuutensa. Kysymyksiä alkoi sataa. Eikö Mary ollut koskaan etsinyt ovea? Eikö hän ollut koskaan kysynyt puutarhurilta?

— Kukaan ei tahdo puhua siitä, sanoi Mary. — Luulen että kaikkia on kielletty vastaamasta.

— Saisitko? änkytti Mary alkaen tuntea pelkoa. Jos Colin pakottaisi ihmiset vastaamaan kysymyksiinsä, niin kukapa tietää miten tässä saattaisi käydä.

— Kaikkien on pakko tehdä minulle mieliksi. Sanoinhan jo sinulle, sanoi poika. — Jos minä jäisin eloon, niin tämä paikka tulisi kerran kuulumaan minulle.

Mary ei ollut tiennyt olleensa itse pilalle hemmoteltu, mutta hän tajusi selvästi, että tämä salaperäinen poika oli kasvanut vinoon: hänhän luuli koko maailman kuuluvan itselleen. Kuinka eriskummainen poika ja kuinka kylmäverisesti hän puheli siitä, ettei jäisi eloon.

— Luuletko ettet elä kauan, hän kysyi osittain uteliaisuudesta, osittain toivoen johtavansa hänen ajatuksensa pois puutarhasta.

— En usko tulevani aikuiseksi, vastasi Colin yhtä välinpitämättömästi kuin ennenkin. — Olen kuullut ihmisten sanovan siten niin kauan kuin saatan muistaa. Ensin he luulivat, että olen liian pieni ymmärtääkseni, ja nyt he luulevat etten kuule. Mutta minäpäs kuulen. Tohtori, joka minua hoitaa, on isän serkku. Hän on aivan köyhä, ja jos minä kuolen, hän saa koko Misselthwaiten isäni kuoltua. Hän ei juuri taida toivoa minun jäävän eloon.

— En, vastasi Colin äreästi ja väsyneesti. — Mutta en tahdo kuollakaan. Kun olen sairas, makaan täällä ja mietin kaikenlaista, ja silloin itken yhtä mittaa.

— Kolme kertaa olen kuullut sinun itkevän, sanoi Mary. — Mutta en tiennyt kuka itki. Sen tähdenkö sinä juuri itkitkin? Hän halusi kovasti saada Colinin unohtamaan puutarhan.

— Sen tähden tietenkin. Puhutaan nyt jostakin muusta. Juttele puutarhasta. Etkö tahtoisi nähdä sitä?

— Minä tahtoisin, hoki poika itsepintaisesti. — Olen tuskin koskaan ennen toden teolla halunnut nähdä mitään, mutta sen puutarhan haluan nähdä. Avain on kaivettava esille piilosta. Ovi on avattava. Minut voitaisiin viedä sinne tuolissani. Silloinhan saisin raitista ilmaa. Minä panen heidät avaamaan tuon oven.

Hän oli aivan kiihtynyt, ja hänen omituiset silmänsä kimaltelivat kuin tähdet luonnottoman suurina.

— Heidän täytyy tehdä minulle mieliksi, hän sanoi. — Minä käsken heidän viedä minut sinne ja sinäkin saat tulla.

Mary väänteli käsiään. Kaikki oli hukassa — kaikki! Dickon ei tulisi koskaan takaisin. Hän, Mary, ei milloinkaan enää tuntisi olevansa laulurastas turvallisessa piilopesässään.

— Miksi ei? hän äännähti. — Sanoithan juuri, että tahtoisit nähdä sen.

— Niin tahdonkin, vastasi Mary itku kurkussa, mutta jos sinä annat avata oven ja kannatat itsesi sinne, ei se enää ole mikään salaisuus.

— Salaisuus, hän virkkoi. — Mitä sinä tarkoitat? Sanohan. Maryn sanat tulvivat yhtenä ryöppynä hänen huuliltaan.

— Näetkös… näetkös, hän läähätti, ellei kukaan muu tiedä kuin me — jos siellä olisi ovi jossakin muratin takana kätkössä — jos olisi — ja me voisimme löytää sen; ja jos voisimme siitä yhdessä pujahtaa puutarhaan ja sulkea oven jälleen, eikä kukaan tietäisi ketään olevan siellä, ja me sanoisimme sitä omaksi puutarhaksemme ja olisimme olevinamme — laulurastaita, ja se olisi meidän pesämme ja me leikkisimme siellä melkein joka päivä ja kaivaisimme maata ja kylväisimme siemeniä ja saisimme sen virkoamaan eloon…

— Pian se kuolee, ellei kukaan välitä siitä, jatkoi Mary. —
Kukkasipulit virkoavat, mutta ruusut —.

— Ne ovat keltanarsisseja ja liljoja ja lumipisaroita. Nyt ne liikahtelevat maan sisässä, työntävät pinnalle vaaleanvihreitä versoja, kun kevät on tulossa.

— Onko kevät tulossa? huudahti Colin. — Miltä se näyttää. Sitä ei voi nähdä kun on sairas ja huoneessa.

— Päivä paistaa sateen jälkeen ja päivänpaisteen jälkeen sataa, ja maasta kohoaa kasveja, sanoi Mary. — Jos puutarha olisi salaisuus ja me voisimme mennä sinne, niin voisimme nähdä kasvien kasvavan joka päivä ja huomata, montako ruusua on elossa. Etkö käsitä? Oh, etkö käsitä, kuinka paljon hauskempaa olisi, jos se olisi muilta salassa?

— Minulla ei ole koskaan ollut salaisuutta, hän sanoi. — Ei muuta kuin se, etten elä aikuiseksi. He eivät tiedä minun tietävän sitä, ja silloinhan se on salaisuus. Mutta tällainen salaisuus on paljon hauskempi.

— Ellet sinä käske heitä viemään sinua puutarhaan, pyyteli Mary, niin ehkä — minä olen melkein varma, että keksin jonkin keinon, miten voimme päästä sinne joskus. Ja silloin… jos tohtori määrää, että sinun pitää lähteä ulos tuolissasi, ja jos sinä voit aina tehdä mitä mielesi tekee… niin ehkä… voisimme löytää jonkun pojan, joka työntää sinut, ja me voisimme mennä sinne muiden tietämättä, ja se pysyisi aina salaisena puutarhana.

— Se olisi hyvin hauskaa, sanoi Colin verkalleen tuijottaen uneksivasti eteensä.

Mary hengitti jo vapaammin, sillä Colin näytti mieltyneen siihen ajatukseen, että heillä olisi yhteinen salaisuus. Hän oli aivan varma, että jos hän yhä edelleen juttelisi ja voisi kuvata puutarhan hänelle sellaisena kuin hän, Mary, sen oli nähnyt, niin poika ihastuisi siihen ja hänestä olisi vastenmielistä ajatella, että kuka tahansa saisi tallata sen nurmea.

— Minä kerron sinulle, millaiseksi minä olen sen kuvitellut, jos voisimme päästä sinne, hän virkkoi. — Se on ollut niin kauan suljettuna, että kaikki kasvaa siellä sekavana vyyhtenä.

Colin lepäsi liikahtamatta Maryn kertoessa edelleen ruusuista, joiden oksat olivat ehkä takertuneet toisiinsa kiinni ja riippuivat köynnöksinä puusta puuhun — linnuista, jotka olivat rakentaneet sinne pesänsä, siellä kun oli niin turvallista. Ja sitten hän kertoi punarinnasta ja Ben Weatherstaffista. Punarinnasta olikin paljon puhuttavaa; se oli niin helppo ja vaaraton puheenaihe, että Mary lakkasi pelkäämästä. Punarinta huvitti Colinia niin että hän hymyili, ja silloin hän muuttui kauniiksi, vaikka Mary oli ensi näkemältä pitänyt häntä oikein rumana, vieläpä rumempana kuin hän itse oli.

— En tietänyt sellaisia lintuja olevan olemassa, sanoi Colin. — Mutta kun aina on sisällä huoneessa, ei koskaan näe mitään. Kylläpä sinä tiedät paljon asioista. Minusta tuntuu aivan siltä kuin olisit ollut siinä puutarhassa.

Mary ei tiennyt mitä vastata, siksi hän ei puhunut mitään. Colin ei nähtävästi vastausta odottanutkaan ja seuraavassa tuokiossa hän Maryn hämmästykseksi sanoi:

— Nyt näytän sinulle jotakin. Näetkö tuota ruusunväristä silkkiverhoa, joka riippuu takanreunan yläpuolella.

Mary ei ollut ennen sitä huomannut, mutta nyt hän seurasi Colinin katsetta ja näki pehmeän silkkiverhon, joka nähtävästi oli ripustettu jonkin taulun peitteeksi.

Mary nousi salaperäisen odotuksen vallassa ja löysi nuoran. Hänen sitä vetäessään punainen silkkiverho solui syrjään paljastaen taulun. Taulu kuvasi naurusuista tyttöä. Sininen nauharuusuke piti koossa hänen vaaleita hiuksiaan, ja hänen hilpeät, kauniit silmänsä olivat juuri samanlaiset kuin Colinin tyytymättömät silmät, harmaansiniset ja mustien ripsien varjostamat, joten ne näyttivät kahta vertaa suuremmilta kuin olivat.

— Hän on äitini, sanoi Colin valittavasti. — En käsitä miksi hänen piti kuolla. Toisinaan olen vihainen hänelle siitä.

— Jos hän olisi elänyt, en varmaankaan olisi aina ollut sairas, nurisi poika. — Luultavasti minäkin olisin silloin saanut elää. Eikä isä kammoksuisi nähdä minua. Ehkä minulla olisi terve ja vahva selkä. Vedä verho paikoilleen.

— Hän on paljon kauniimpi kuin sinä, sanoi tyttö. — Mutta hänen silmänsä ovat samanlaiset kuin sinun — ainakin niissä on sama muoto ja väri. Miksi sen edessä on verho?

— Minä panetin sen siihen, hän sanoi. — Toisinaan minua kiusaa, kun hän katsoo minua. Hän hymyilee liian paljon, kun minä olen sairas ja onneton. Sitä paitsi hän on minun, enkä tahdo että kaikki katsovat häntä.

— Mitä luulisit rouva Medlockin tekevän, jos hän saisi tietää minun käyneen täällä?

— Hän tekisi mitä minä käskisin, vastasi Colin arvelematta. — Ja minä sanoisin hänelle, että sinun pitää käydä täällä joka päivä juttelemassa kanssani. Olen iloinen siitä, että tulit.

— Niin minäkin, sanoi Mary. — Minä tulen niin usein kuin voin, mutta hän epäröi — minun täytyy joka päivä etsiä puutarhan ovea.

— Niin täytyy, virkkoi Colin, ja sitten voit kertoa minulle. Hän makasi mietiskellen pari minuuttia ja sitten hän jälleen alkoi puhua.

— Minusta sinäkin voisit olla salaisuus, hän sanoi. — En aio kertoa heille, ennen kuin he saavat itse sen selville. Hoitajattaren voi aina lähettää pois ja sanoa, että haluan olla yksikseni. Tunnetko Marthan?

— Tunnen varsin hyvin, vastasi Mary. — Hän toimittaa kaikki askareet minulle.

— Hän nukkuu tuossa toisessa huoneessa. Hoitajatar lähti eilen sisarensa luo ja viipyy siellä aamuun asti, ja hän panee aina Marthan hoitamaan minua, kun häntä haluttaa lähteä jonnekin. Martha sanoo sinulle, milloin sinun pitää tulla.

Nyt Mary ymmärsi, miksi Marthan katse oli hätääntynyt, kun hän uteli
Colinin itkua.

— Niin on, hän hoitelee minua usein. Hoitajatar käy aina mielellään jossain, ja silloin tulee Martha.

— Minä olen ollut täällä jo kauan, sanoi Mary. — Menenkö nyt pois?
Silmäsi ovat niin uniset.

— Ummista silmäsi, sanoi Mary vetäen jakkaransa lähemmäksi vuodetta. — Minä teen kuten aiani Intiassa. Minä silittelen kättäsi ja laulan jotakin hiljakseen.

Maryn kävi sääliksi unetonta poikaa, ja hän nojautui vuoteeseen ja alkoi hiljakseen silitellä Colinin kättä laulaen hyvin vienolla äänellä pientä yksitoikkoista laulunpätkää.

— Se tuntuu hyvältä, sanoi Colin yhä unisemmin, ja Mary jatkoi laulamistaan ja silittämistään, kunnes näki pojan mustien ripsien laskeutuneen poskille. Colinin silmät olivat ummessa, ja hän oli vaipunut syvään uneen.

NUORI RADZHA

Aamun tullessa nummi oli verhoutunut sumuun ja sade virtasi yhä ryöppynä. Ulos ei voinut mennä. Marthalla oli niin paljon kiireellisiä töitä, ettei Mary saanut tilaisuutta jutella hänen kanssaan, mutta iltapuolella hän pyysi Marthaa istumaan huoneeseensa. Martha tuli kädessään sukanneule, jota hän aina pisteli milloin hänellä ei ollut muuta tekemistä.

— Mikä sinua vaivaa? Martha uteli pian kun he olivat käyneet istumaan.
— Olet sen näköinen kuin sinulla olisi jotakin kerrottavaa.

— Minulla onkin. Minä olen päässyt selville siitä, mitä se itku oli, sanoi Mary.

— Kuulin sitä taas yöllä, jatkoi Mary. — Ja nousin katsomaan mistä se tuli. Ja silloin löysin Colinin.

— Voi, Mary! Sinun ei olisi pitänyt lähteä katsomaan, hän puolittain itki. — Ei olisi pitänyt, ei! Tästä tulee minulle harmia. Minä en ole puhunut sinulle sanaakaan hänestä, ja silti minulle tulee harmia. Minä menetän paikkani ja mitä äiti silloin tekee?

— Et sinä paikkaasi menetä, sanoi Mary. — Hänestä oli hauskaa kun tulin. Me juttelimme vaikka kuinka kauan ja hän sanoi olevansa hyvillään, kun löysin hänet.

— Vai oli? huudahti Martha. — Ihanko varmaan? Etpä tiedä millainen se poika on vihapäissään. Hän itkee kuin sylivauva, ja kun hän oikein vimmastuu, niin hän parkuu ja kirkuu ilkeästi säikyttääkseen meitä. Hän tietää, että olemme kokonaan hänen kynsissään.

— Ei hän ollut vihoissaan, kertoi Mary edelleen. — Minä kysyin häneltä, oliko minun mentävä pois, ja hän pyysi minua jäämään. Hän kyseli minulta kaikenlaista, ja minä istuin jakkaralla juttelemassa hänelle Intiasta ja punarinnasta ja puutarhasta. Hän ei päästänyt minua. Hän näytti minulle äitinsä kuvan. Ennen kuin lähdin pois, lauloin hänet uneen.

— Tuo on aivan käsittämätöntä, hän hoki. — Voisit yhtä hyvin astua jalopeuran luolaan. Jos hän olisi ollut tavallisella päällään, niin hän olisi saanut raivokohtauksen ja nostattanut koko talon jalkeille. Hän ei anna vieraitten katsella itseään.

— Mutta minun hän antoi. Minä katselin häntä koko ajan, ja hän katseli minua, sanoi Mary.

— Mitä minä nyt teen? Martha vaikeroi hätääntyneenä. — Jos rouva Medlock saa tietää tämän, niin hän luulee minun kertoneen sinulle, ja minä saan aika kyydin talosta.

— Ei Colin aio kertoa rouva Medlockille. Hän haluaa pitää meidän tapaamisemme vielä salassa, selitti Mary totisena. — Ja hän sanoo, että kaikkien täytyy tehdä niin kuin hän haluaa.

— Siinä hän kyllä on oikeassa, se ilkeä poika! huokasi Martha pyyhkien otsaansa esiliinallaan.

— Hän sanoo, että rouva Medlockinkin täytyy. Ja hän haluaa, että minä tulen joka päivä hänen luokseen juttelemaan. Ja sinun on tuotava sana minulle, milloin hän tahtoo tavata minua.

— Minunko? äännähti Martha. — Minä menetän paikkani, menetän varmasti!

— Etpä menetä, jos vain teet mitä hän tahtoo, sillä kaikkien on pakko totella häntä, vakuutti Mary.

— Minä menin vain hänen huoneeseensa ja hämmästyin niin hänet nähdessäni, että jäin jäykistyneenä paikalleni. Ja silloin hän käännähti ja tuijotti minuun. Ja hän luuli minua aaveeksi tai uneksi, ja minä luulin samaa. Tuntui hirveän oudolta olla siellä kahden keskellä yötä tietämättä toisistaan mitään. Ja sitten rupesimme kyselemään toisiltamme kaikenlaista. Ja kun kysyin häneltä, pitikö minun mennä tieheni, hän kielsi minua.

— Kuka sen niin varmaan tietää, sanoi Martha. — Herra Craven oli mennä päästään vialle pojan syntyessä. Tohtorit luulivat, että hänet oli vietävä mielisairaalaan. Rouva Cravenin kuolema koski häneen kovasti, niin kuin jo kerroin. Poikaa hän ei kärsinyt silmäinsä edessä. Raivosi vain kuin hullu ja sanoi, että lapsesta tulee samanlainen kyttyräselkäinen vaivainen kuin hän itsekin on ja että pojan olisi parasta kuolla.

— Ei hän vielä ole, virkkoi Martha. — Mutta häntä hoidettiin takaperoisesti jo alun pitäen. Äiti sanoo, että pojan syntyessä oli talossa sellainen hätä ja murhe, että mikä lapsi tahansa olisi siitä saanut vamman. Pelättiin että hänen selässään on vikaa, ja sitä on hoidettu kaiken aikaa. Hän on maannut vuoteessa koko ikänsä. Kerran hänelle määrättiin selkään rautavanne, mutta siitä hän kiukustui niin että tuli peräti sairaaksi. Sitten tuli kuuluisa tohtori häntä katsomaan ja otatti pois koko vehkeen. Hän puhui sille toiselle tohtorille suoraa kieltä. Hän sanoi, että pojalle oli annettu liian paljon lääkkeitä ja ettei pitäisi antaa hänelle aina periksi.

— Sen häijympää nuorta komentajaa ei ole missään, puuskahti Martha. — Mutta onhan hän sairastellutkin paljon. Kaksi tai kolme kertaa hänessä on ollut niin kova yskä ja kuume, että hän on ollut henkihieverissä. Kerran hänessä oli lavantauti ja kerran tuhkarokko. Voi toki, silloin oli rouva Medlock helisemässä. Poika makasi aivan tiedottomana, kun hän jutteli hoitajattaren kanssa, ja hän luuli, ettei sairas ymmärrä mitään, ja sanoi: "Tällä kertaa hän varmasti kuolee ja parastahan se on hänelle itselleen ja kaikille muillekin." Ja samassa hän huomasi Colinin makaavan silmät suurina ja tuijottavan häneen yhtä selväjärkisenä kuin hän itse. Rouva Medlock jäi aivan sanattomaksi, mutta Colin vain tuijotti häneen ja sanoi: "Antakaa minulle vähän vettä ja heretkää juttelemasta."

— Äiti sanoo, että mitäs sellaisen lapsen kannattaa elää, joka ei koskaan tahdo hengittää raitista ilmaa eikä tee muuta kuin makaa selällään, lukee kuvakirjoja ja ottaa lääkkeitä. Hän on heikko eikä suostu lähtemään ulos, kun häntä kiukuttaa kaikki puuha ja hääriminen, mikä siitä syntyy. Ja hän sanoo tulevansa vain sairaaksi raittiissa ilmassa.

— Eiköhän hänelle tekisi hyvää mennä puutarhaan katselemaan, miten siellä kaikki kasvaa, hän sanoi hitaasti. — Minulle se teki hyvää.

— Kerran hänet vietiin siihen nurkkaukseen, missä on ruusuja ja suihkulähde. Silloin hän sai niin pahan raivokohtauksen, ettei hänellä monesti ennen ollut sellaista ollut, jutteli Martha. — Hän oli lukenut lehdestä, että ihmisiin tulee joskus tauti, jota hän sanoi "ruusukuumeeksi", ja hän rupesi aivastamaan ja väitti jo saaneensa sen, ja samassa uusi puutarhuri, joka ei tiennyt käskyistä mitään, kulki siitä sivu ja katseli häntä uteliaasti. Hän hurjistui siitä aivan hirveästi ja sanoi puutarhurin katsovan häneen, koska hänestä tulee kyttyräselkäinen. Hän huusi itselleen kuumeen ja oli sairas kaiken yötä.

— Jos hän joskus on kiukkuinen minulle, en enää milloinkaan mene häntä katsomaan, sanoi Mary.

— Kyllä sinä menet häntä katsomaan, jos hän vain tahtoo, vakuutti
Martha. — Parasta on, että jo alun pitäen olet siitä selvillä.

— Hoitajatar kai tahtoo taas minua vähäksi aikaa istumaan hänen luokseen, hän sanoi. — Kunpa hän edes olisi hyvällä tuulella.

Martha viipyi poissa noin kymmenen minuuttia ja sitten hän tuli takaisin neuvottoman näköisenä.

— Johan minä sanoin, että sinä olet noitunut hänet, sanoi hän. — Hän istuu sohvalla kuvakirjoineen. Hän lähetti hoitajattaren pois ja käski hänen palata vasta kuudelta. Minun piti olla viereisessä huoneessa odottamassa hänen käskyjään. Samassa kun hoitajatar oli tiessään, hän kutsui minut sisään ja sanoi: "Minä tahdon, että Mary Lennox tulee juttelemaan kanssani, ja pidä mielessäsi, ettet puhu tästä kellekään." On parasta, että menet niin joutuin kuin suinkin pääset.

Mary ei vitkastellut. Hän ei halunnut tavata Colinia yhtä hartaasti kuin Dickonia, mutta joka tapauksessa oli hauskaa tavata häntäkin.

Takassa räiskyi leimuava tuli hänen tullessaan Colinin luokse, ja päivänvalossa huone näytti erittäin kauniilta. Siellä oli värikkäitä mattoja ja verhoja ja tauluja, jotka tekivät huoneen lämpimäksi ja kodikkaaksi harmaasta taivaasta ja rankkasateesta huolimatta. Colin itsekin oli kuin maalaus. Hänellä oli yllään samettinen aamutakki ja selkänsä tukena iso silkillä päällystetty sohvatyyny. Hänen poskillaan paloivat punaiset täplät.

— Minäkin olen ajatellut sinua, vastasi Mary. — Et arvaa, kuinka pelästynyt Martha on. Hän sanoo, että rouva Medlock luulee hänen kertoneen minulle sinusta, ja silloin hänet lähetetään pois.

— Mene kutsumaan hänet tänne, hän käski. — Hän on viereisessä huoneessa.

Mary katosi ja palasi Martha mukanaan. Tyttöraukka tutisi hädissään.
Colin rypisteli yhä otsaansa.

— No niin, jos minä käsken sinun tuoda Mary-neidin tänne, kuinka rouva
Medlock voi silloin lähettää sinut pois, jos hän saa sen tietää.

— Minä lähetän hänet tiehensä, jos hän uskaltaa hiiskahtaa sinulle sanaakaan, sanoi nuori herra Craven mahdikkaasti.

— Se riittää, sanoi Colin vieläkin mahdikkaammin. — Minä pidän huolta sinusta. Mene matkoihisi nyt.

Kun ovi oli sulkeutunut Marthan jälkeen, huomasi Colin Maryn katsoa tuijottavan häneen aivan ihmeissään.

— Miksi sinä katsot minuun tuolla tapaa? hän kysyi. — Mitä sinä ajattelet?

— Ensimmäinen on tämä, sanoi Mary istuutuen isolle jakkaralle. — Intiassa näin kerran pojan, joka oli radzha, ruhtinas. Hän oli kauttaaltaan rubiinien, smaragdien ja timanttien peitossa. Hän puhutteli väkeänsä juuri niin kuin sinä puhuttelit Marthaa. Kaikkien oli aina toteltava häntä aivan heti. Luultavasti heidät muuten olisi surmattu.

— Kerro minulle enemmän radzhasta, sanoi Colin. — Mutta sanopas ensin, mikä se toinen asia oli.

Mary arveli saattavansa kertoa hänelle Dickonista. Voisihan hän puhua Dickonista mainitsematta salaista puutarhaa. Olihan Marykin mielellään kuunnellut Marthan juttuja hänestä.

— Hän on Marthan veli. Hän on kaksitoistavuotias, selitti Mary. — Hänen kaltaistaan ei ole toista koko maailmassa. Hän osaa lumota kettuja ja oravia ja lintuja niin kuin intialaiset lumoavat käärmeitä. Hän soittelee pillillään hyvin hiljaista säveltä, ja silloin ne tulevat kuuntelemaan.

Pöydällä Colinin vieressä oli muutamia suuria kirjoja, ja hän sieppasi äkkiä niistä yhden.

— Tässä on kuva käärmeenlumoojasta, hän huudahti. Kirjassa oli kauniita ja upeasti väritettyjä kuvia, ja Colin näytti niistä yhtä Marylle.

— Hän soitteli pilliään, ja eläimet kuuntelivat, selitti Mary. — Mutta se ei ole taikaa, hän sanoo. Hän sanoo tuntevansa niiden tavat, koska hän oleskelee niin paljon nummella. Hän pitää eläimistä niin, että hänestä toisinaan tuntuu kuin hän itse olisi lintu tai kaniini. Minusta näytti kuin punarinta ja Dickon olisivat jutelleet visertelemällä keskenään.

Colin nojasi suureen tyynyynsä. Hänen silmänsä suurenivat suurenemistaan, ja täplät hänen poskillaan hehkuivat.

— Hän tuntee lintujen munat ja pesät, jatkoi Mary. — Ja hän tietää kaikki kettujen ja mäyrien ja saukkojen luolat, mutta ei kerro niistä kenellekään, etteivät muut pojat löytäisi niitä ja säikyttäisi eläimiä. Hän tuntee kaiken, mikä kasvaa tai elää nummella.

— Pitääkö hän nummesta? kysyi Colin. — Kuinka voi pitää tuollaisesta autiosta, ikävästä paikasta?

— Sehän on kaunis, väitti Mary. — Siellä on tuhansia kauniita kasveja ja tuhansia pikku eläimiä ahkerassa työssä. Ne rakentavat itselleen pesiä, koloja ja luolia ja nakertelevat, laulavat tai vikisevät toisilleen. Ne ovat toimeliasta väkeä ja pitävät hauskaa maan alla, puissa ja kanervikossa.

— Miten sinä tiedät tuon kaiken? huudahti Colin kääntyen kyynärpäänsä varassa katsomaan häntä.

— Oikeastaan en ole kertaakaan ollut nummella, sanoi Mary äkkiä muistaen. — Olen vain pimeässä ajanut sen läpi. Se oli mielestäni hirvittävää. Mutta Martha kertoi siitä minulle ensin ja sitten Dickon. Dickonin puhuessa tuntuu kuin näkisi ja kuulisi mitä siellä tapahtuu, kuin seisoisi kanervikossa päivänpaisteessa ampiaisten ja mehiläisten keskellä hengittämässä nummen tuoksua, joka on kuin hunajaa.

— Jos on sairas, ei näe ikinä mitään, sanoi Colin rauhattomana. Hän muistutti henkilöä, joka kuuntelee kaukaisuudesta tulevaa outoa ääntä ja ihmettelee mitä se on.

— Mistä sinä sen tiedät? sanoi Mary hiukan ärtyisästi. Häntä harmitti pojan tapa puhua kuolemastaan. Tuntui melkein kuin Colin olisi kerskunut sillä.

— Niin kauan kuin saatan muistaa olen aina kuullut, että minä pian kuolen, vastasi Colin nyrpeänä. — Aina he kuiskailevat ympärilläni. Ja päälle päätteeksi he toivovat sitä!

— Silloinpa minä en kuolisikaan, hän tokaisi. — En uhallakaan. Kuka toivoo sinun kuolevan?

— Palvelijat — ja tohtori Craven tietysti, että hän saisi Misselthwaiten ja tulisi rikkaaksi, kun hän on köyhä. Hän ei uskalla sanoa sitä, mutta hän on aina tyytyväisen näköinen silloin kun minä olen huonompi. Kun minulla oli lavantauti, hän lihoi aivan silmissä. Luulen että isäkin toivoo sitä.

— Sitä en usko, sanoi Mary hyvin vastustushaluisena. Colin käännähti ja silmäili häntä pitkään.

Ja sitten hän vaipui tyynynsä varaan ja näytti miettivän. Seurasi pitkä hiljaisuus. Ehkäpä kumpikin ajatteli outoja asioita, sellaisia joita lapset eivät tavallisesti ajattele.

— Tuo kuuluisa Lontoosta tullut lääkäri käski ottaa pois sen rautavanteen, sanoi Mary viimein. — Sanoiko hänkin sinun kuolevan?

— Hän ei kuiskaillut, vastasi Colin. — Ehkä hän tiesi minun vihaavan kuiskailua. Yhden asian hän sanoi aivan ääneen. Hän sanoi: "Poika saattaa jäädä eloon, jos hän itse päättää elää. Pitäkää hänet hyvällä tuulella." Kuulosti aivan siltä kuin hän olisi ollut harmissaan.

— Minäpä tiedän, kuka voisi saada sinut hyvälle tuulelle, sanoi Mary miettivänä. — Dickon varmasti voisi. Hän puhuu aina elävistä asioista. Hän ei koskaan puhu kuolleista tai sairaista. Hän tähystelee aina taivasta ja katselee lentäviä lintuja — tai maata nähdäkseen, mitä siitä kasvaa. Hänellä on pyöreät siniset silmät ja ne ovat selkoselällään alituisesta ympärilleen katselemisesta. Ja hän nauraa leveätä naurua suurella suullaan — ja hänen poskensa ovat punaiset — punaiset kuin kirsikka.

Hän veti jakkaransa lähemmäksi sohvaa, ja hänen ilmeensä aivan muuttui, kun hän palautti mieleensä ystävänsä leveän suun ja suuret mulkosilmät.

— Kuulehan, hän sanoi. — Ei puhuta nyt kuolemasta. Ei se ole mukavaa. Puhutaan elämästä. Jutellaan Dickonista, vain Dickonista. Ja katsellaan sitten sinun kuviasi.

Parempaa hän ei olisi voinut keksiä. Kun puheli Dickonista, täytyi samalla kertoa mökistä ja sen neljästätoista asukkaasta — lapsista, jotka tulivat lihaviksi nummen ruohosta kuin kesyttömät ponit. Ja Dickonin äidistä — ja hyppynuorasta — ja päivänpaisteisesta nummesta — ja vaaleanvihreistä versoista, jotka pistivät esiin mustasta mullasta. Ja kaikki oli niin elävää, että Mary kertoessaan vilkastui vilkastumistaan eikä Colinkaan ollut koskaan ennen jutellut niin paljon. Ja he alkoivat molemmat naureskella aivan ilman syytä kuten lasten on tapana viihtyessään toistensa seurassa. He nauroivat niin kovasti ja pitivät sellaista melua kuin olisivat olleet kaksi tavallista, tervettä kymmenvuotiasta — eivätkä pieni, kova, tyly tyttö ja sairas poika, joka luuli pian kuolevansa.

He pitivät niin hauskaa, että unohtivat kuvakirjat ja ajan. He olivat
nauraneet äänekkäästi Ben Weatherstaffille ja hänen punarinnalleen, ja
Colin istui niin suorana kuin olisi kokonaan unohtanut heikon selkänsä.
Äkkiä hänen mieleensä juolahti jotakin.

— Tiedätkö, erästä asiaa emme ole ensinkään muistaneet, hän sanoi. —
Me olemme serkukset.

Hullunkurista, etteivät he olleet aikaisemmin keksineet tuota pientä tosiseikkaa! He nauroivat sen huomatessaan katketakseen, sillä nyt heitä huvitti aivan kaikki. Ja kesken ylintä iloa aukeni ovi, ja sisään astuivat tohtori Craven ja rouva Medlock.

Tohtori Craven säpsähti pelästyksestä, ja rouva Medlock oli kaatua selälleen, sillä tohtori oli vahingossa törmännyt häntä vasten.

— Herra varjelkoon! äännähti rouva Medlock-raukka tuijottaen heitä niin ällistyneenä, että silmät olivat tipahtaa päästä. — Herra varjelkoon!

Silloin Mary jälleen muisti nuoren radzhan. Colin oli niin välinpitämätön kuin ei tohtorin säikähdys enempää kuin rouva Medlockin kauhistus olisi liikuttanut häntä vähääkään.

— Tässä on serkkuni Mary Lennox, hän sanoi. — Minä pyysin häntä juttelemaan kanssani. Minä pidän hänestä. Hänen täytyy tulla juttelemaan kanssani milloin vain haluan.

— Voi, tohtori, läähätti taloudenhoitajatar. — En voi käsittää, miten tämä on tapahtunut. Koko talossa ei ole ainoatakaan palvelijaa, joka olisi uskaltanut puhua — kaikille on annettu käskyt.

— Ei kukaan olekaan kertonut hänelle mitään, sanoi Colin. — Hän kuuli minun itkevän ja löysi itse minut. Olen iloinen, että hän tuli. Älkää olko hupsu, rouva Medlock.

Mary huomasi, ettei tohtori Craven näyttänyt olevan hyvillään, mutta nähtävästi hän ei uskaltanut vastustaa potilastaan.

— Pelkään että olet liiaksi kiihdyttänyt itseäsi. Kiihtyminen ei tee sinulle hyvää, poikaseni, hän sanoi.

— Silloin vasta kiihtyisinkin, jos en näkisi häntä, vastasi Colin, ja hänen silmänsä alkoivat uhkaavasti säkenöidä. — Minä olen terveempi. Hän tekee minut terveemmäksi. Hoitajattaren täytyy tuoda teetä hänellekin. Me juomme teetä yhdessä.

Rouva Medlock ja tohtori Craven silmäilivät toisiaan neuvottomina, mutta asia ei nähtävästi ollut autettavissa.

— Hän näyttää todella terveemmältä, tohtori, huomautti rouva Medlock. — Mutta — lisäsi hän tarkemmin asiaa mietittyään — hän näytti terveemmältä jo aamulla ennen kuin tyttö tuli huoneeseen.

— Hän tuli minun huoneeseeni viime yönä. Hän viipyi luonani kauan aikaa. Hän lauloi minulle intialaisen laulun ja sai minut nukkumaan, sanoi Colin. — Olin terveempi herätessäni. Minulla oli nälkä. Ja nyt haluan teetä. Pyytäkää hoitajatarta tuomaan teetä, rouva Medlock.

Tohtori Craven ei ollut kauan potilaansa luona. Hän jutteli sairaanhoitajattaren kanssa pari minuuttia tämän tultua huoneeseen ja lausui muutamia varoituksia Colinille. Hän ei saanut puhella liian paljon, hän ei saanut unohtaa olevansa sairas, hän ei saanut unohtaa, että hän väsyi niin helposti. Olipa siinä koko joukko ikäviä seikkoja, joita ei saanut unohtaa, mietti Mary itsekseen.

Colin näytti ärtyneeltä ja silmäili kaiken aikaa tohtori Cravenia omituisilla mustaripsisillä silmillään.

— Minä tahdon unohtaa että olen sairas, hän sanoi viimein. — Hän saa minut unohtamaan. Siksi tahdon olla hänen seurassaan.

Tohtori Craven ei ollut tyytyväisen näköinen lähtiessään huoneesta. Hän vilkaisi neuvottomana jakkaralla istuvaan tyttöön. Mary oli muuttunut jälleen jäykäksi ja vaiteliaaksi, eikä tohtori voinut käsittää, mikä hänessä saattoi viehättää Colinia. Mutta poika näytti toden teolla virkeämmältä — ja tohtori huokasi jotensakin raskaasti astuessaan käytävään.

— Aina minua vaaditaan syömään, vaikka en halua, sanoi Colin hoitajattaren tuodessa teetarjotinta ja asettaessa sen pöydälle sohvan viereen. — Mutta jos sinä syöt, syön minäkin. Nuo tortut näyttävät maukkailta. Kerro minulle radzhasta.

PESÄÄ RAKENTAMASSA

Kun oli satanut vielä viikon päivät, tuli sininen taivas uudelleen näkyviin ja aurinko paistoi jo kuumasti. Oli kauan siitä, kun Mary oli nähnyt salaisen puutarhan ja Dickonin, mutta tämä viikko oli kulunut varsin hauskasti. Joka päivä hän oli viettänyt tuntikausia Colinin luona kertoen radzhasta, puutarhasta ja Dickonista tai mökistä ja nummesta. He olivat katselleet Colinin kauniita kirjoja ja lukeneet vuorotellen ääneen. Toisinaan kun Colin oli innoissaan tai huvittunut, ei hän Maryn mielestä olisi näyttänyt ensinkään sairaalta, ellei hän olisi maannut sohvalla ja ollut kasvoiltaan niin kalpea.

— Aika ovela pikku otus sinä oletkin, kun tuolla tapaa nouset vuoteestasi ottamaan selvää asioista, sanoi rouva Medlock kerran Marylle. — Mutta usko pois, se voi olla aika siunattu asia meille muille. Hänellä ei ole ollut raivokohtausta eikä itkunpuuskia sen jälkeen kun teistä tuli ystävät. Sairaanhoitajatar oli juuri lähtemäisillään talosta, hän oli niin työlästynyt poikaan, mutta nyt hän sanoo mielellään jäävänsä, kun on saanut auttajan, hän lisäsi nauraen.

Jutellessaan Colinin kanssa salaisesta puutarhasta Mary oli koettanut olla hyvin varovainen. Hän halusi saada selville kaksi Colinia koskevaa seikkaa, mutta ne olivat senlaatuisia, ettei hän voinut kysyä niitä suoraan. Ensiksikin hän halusi tietää, oliko Colin niin luotettava, että hänelle voi uskoa salaisuuden. Dickoniinhan häntä ei tietenkään voinut verrata. Mutta toisaalta: hän oli selvästi tavattoman ihastunut siihen ajatukseen, että puutarhasta eivät tietäisi muut kuin Mary ja hän. Ehkäpä se teki hänet luotettavaksi. Maryn piti kuitenkin tutustua Coliniin paremmin ollakseen varma asiasta.

Toinen seikka, jonka Mary halusi saada selville, oli tämä: olisiko mahdollista viedä Colin puutarhaan kenenkään tietämättä? Kuuluisa tohtori oli sanonut hänen tarvitsevan raitista ilmaa, ja Colin oli sanonut, että salaisessa puutarhassa hän voisi sietääkin sitä. Kenties hän ei ajattelisi niin paljon kuolemaa, jos saisi runsaasti raitista ilmaa ja tutustuisi Dickoniin ja punarintaan ja näkisi, miten kasveja kohoaa maasta. Viime aikoina Mary oli joskus katsahtanut peiliin ja huomannut olevansa kokonaan eri olento kuin se lapsi, joka oli saapunut Intiasta. Tämä lapsi oli sievempi. Marthakin oli huomannut muutoksen.

— Nummen ilma on jo tehnyt sinulle hyvää, hän oli sanonut. — Et ole enää läheskään niin keltainen ja laiha kuin ennen. Tukkasikin on aivan toisen näköinen.

— Se on kuten minä itse, sanoi Mary. — Se on tullut vahvemmaksi ja paksummaksi.

Koska puutarha ja raitis ilma olivat olleet terveellisiä Marylle, niin ehkäpä ne virkistäisivät Coliniakin. Mutta suostuisiko hän tapaamaan Dickonin? Hänhän ei kärsinyt sitä, että ihmiset katsoivat häntä.

— Minä en ole koskaan voinut sietää sitä, vastasi Colin. — En silloinkaan, kun olin aivan pieni. Kun minut vietiin vaunuissani merenrannalle, pysähtyivät kaikki tuijottamaan minua, ja rouvat ja neidit juttelivat hoitajattareni kanssa, ja sitten he alkoivat kuiskailla ja tiesin heidän sanovan, etten elä kauan. Joskus nuo naiset taputtivat minua poskelle ja sanoivat: "Lapsiparka!" Kerran kun eräs rouva teki niin, kirkaisin ääneen ja puraisin häntä käteen. Hän säikähti ja juoksi tiehensä.

— Miksi ihmeessä et kirkaissut ja purrut minua, kun tulin huoneeseesi? sanoi Mary.

— Luulin sinua aaveeksi tai uneksi, vastasi Colin. — Aavetta ei voi lyödä, eikä untakaan, ja kirkumisesta on vielä vähemmän apua.

— Olisiko sinusta ilkeätä, jos — jos joku poika katsoisi sinua? kysyi
Mary varovaisesti.

Colin painautui tyynylleen ja vaipui mietteisiinsä. Sitten hän sanoi verkalleen ikään kuin joka sanaa mielessään punniten:

— Luulen että antaisin yhden pojan katsella itseäni. Sen pojan, joka tietää missä ketut asuvat. Dickonin.

— Eiväthän linnutkaan pelkää häntä eivätkä muut eläimet, tuumi Colin yhä miettivänä. — Miksi sitten minä pelkäisin. Hän on jonkinlainen eläinten kesyttäjä, ja minä olen poikaeläin.

Sitten hän naurahti ja Marykin naurahti, ja loppujen lopuksi molemmat alkoivat nauraa sydämensä pohjasta ajatellessaan, kuinka hullunkurinen olisi tuollainen luolassaan piilevä poikaeläin.

Mutta Mary oli päässyt perille siitä, ettei Dickonista ollut mitään vaaraa.

Ensimmäisenä aamuna kun taivas oli jälleen sininen, Mary havahtui hyvin aikaisin. Auringon säteet kurkistivat verhojen lomitse sisään niin hilpeän näköisinä, että Mary hypähti vuoteestaan ja juoksi ikkunaan. Hän veti ylös kaihtimet ja avasi ikkunan. Vahva tuulahdus raitista, sulotuoksuista ilmaa tulvahti häntä vastaan. Nummi oli sinertävä ja koko maailma niin muuttunut kuin sitä olisi kosketettu taikasauvalla. Kaikkialta kuului vienoa piipitystä, aivan kuin kokonainen lintuparvi olisi virittänyt soittimiaan aloittaakseen konsertin. Mary pisti päänsä ulos ikkunasta.

— On lämmin, lämmin! hän kuiskasi. — Nyt vihreät versot työntyvät esiin, ja kukkasipulit ponnistelevat voimainsa takaa mustassa mullassa.

— On kai hyvin aikaista, hän tuumi. Pilvenhattarat ovat vaaleanpunaisia, en ole ikinä nähnyt taivasta tuonnäköisenä. Ei kukaan ole hereillä, eivät tallipojatkaan.

Hän oli jo oppinut pukeutumaan omin päin, ja viidessä minuutissa hän oli saanut vaatteet ylleen. Hän tiesi pienen syrjäoven, jonka lukon hän osasi itse aukaista; niinpä hän juoksi alakertaan kengät kädessä ja pisti ne hallissa jalkaansa. Hän irrotti ketjut ja avasi salvan, ja kun ovi aukeni, hän hypähti pihalle yhdellä harppauksella. Siinä hän nyt seisoi vihertävällä nurmikolla auringon säteiden ja pehmeiden tuulahdusten hyväilemänä, ja joka pensaasta ja puusta kuului piipitystä, visertelyä ja laulua. Hän löi kätensä yhteen pelkästä ilosta ja katsahti taivaalle, joka oli niin sininen ja vaaleanpunainen ja säteilevä, että hänestä tuntui kuin hänenkin pitäisi ruveta visertelemään ja laulamaan kuten rastaat ja punarinnat ja leivoset. Hän juoksi ohi pensaitten ja polkujen kohti salaista puutarhaa.

— Kaikki näyttää jo toisenlaiselta, hän mietti. — Ruoho on vihreämpää, taimet työntyvät esiin maasta, ja lehtisilmuja on näkyvissä. Dickon tulee varmasti tänään iltapäivällä.

Saapuessaan paikalle, missä puutarhan ovi oli kätkössä muratin takana, hän säpsähti kuullessaan omituista, kimeätä ääntä. Se oli rääkynää — mustavariksen rääkynää, ja se tuli muurilta. Katsahtaessaan sinne hän näki kiiltohöyhenisen, sinisen mustan linnun, joka silmäili häntä varsin viisaan näköisenä. Hän ei ollut koskaan ennen niin läheltä nähnyt mustavarista, ja se hermostutti häntä hiukkasen, mutta samassa se levitti siipensä ja lensi tiehensä poikki puutarhan. Hän toivoi, ettei se jäisi sinne, ja työnsi oven auki uteliaana näkemään, minne se oli lentänyt. Puutarhaan tultuaan hän näki sen laskeutuneen kääpiöomenapuulle ja omenapuun alla makasi pieni punertava, tuuheahäntäinen eläin ja molemmat tarkkasivat ruohikossa polvillaan työskentelevää Dickonia. Mary suorastaan lensi ruohikon poikki hänen luokseen.

— Oh, Dickon, Dickon! hän huusi. Kuinka pääsit tänne näin varhain?
Kuinka pääsit? Aurinko on vasta äsken noussut!

Dickon nousi seisomaan nauravana, hehkuvana ja mullan ryvettämänä, silmissään kappale taivaan sineä.

— Niin, mutta minä olin jalkeilla jo paljon ennen sitä, hän hymyili. — Tänä aamuna on maailma taas muuttumassa koreaksi, usko pois. Ja kaikkialla on työntekoa ja surinaa, raaputusta ja viserrystä ja pesän rakentamista ja hyvää hajua. Kukapa tässä malttaisi maata varpaat pystyssä. Kun aurinko putkahti taivaalle, niin nummi oli tulla hulluksi riemusta, ja minä juoksin keskellä kanervikkoa aivan kuin olisin minäkin vähän hassahtanut. Ja sitten tulin suoraan tänne. Tämä puutarha, näetkös, on avun tarpeessa.

Mary painoi kätensä rinnalleen läähättäen kuin olisi itsekin juossut kovasti.

— Oh, Dickon, Dickon! hän huudahti. — Minä olen niin onnellinen, että voin tuskin hengittää!

Nähdessään pojan puhuttelevan vierasta pieni, tuuheahäntäinen eläin nousi paikaltaan puun alta ja tuli Dickonin luokse, ja varis lensi rääkyen oksaltaan asettuen hänen olkapäälleen.

— Tämä on pieni ketunpentu, Dickon sanoi raapien pienen punertavan eläimen päätä. — Sen nimi on Kapteeni. Ja tämä tässä on Nokipekka. Nokipekka lensi nummen poikki minun seurassani, ja Kapteeni juoksi kuin koirat olisivat olleet sen kintereillä. Ne tunsivat kumpikin samaa kuin minä.

Eläimistä ei kumpikaan näyttänyt vähääkään arastelevan Maryä. Dickonin alkaessa kävellä pysyi Nokipekka hänen olkapäällään ja Kapteeni tassutteli rauhallisena hänen vieressään.

— Katsohan! sanoi Dickon. — Katsos, mitä tässä on noussut maasta, ja tässä ja tässä. Ja voi toki, katso näitä tässä!

Hän heittäytyi polvilleen, ja Mary laskeutui maahan hänen viereensä. He olivat löytäneet kokonaisen kimpun erivärisiä krookuksia, sinipunertavia, oranssin- ja kullanvärisiä. Mary taivutti päätänsä ja suuteli niitä.

— Ei ketään ihmistä voi koskaan suudella tällä tapaa, hän sanoi kohottaessaan jälleen päätänsä. — Kukat ovat niin toisenlaisia.

— No, olen minä monesti suudellut äitiä tuolla tapaa, kun olen tullut kotiin samoiltuani koko päivän nummella ja kun hän on seisonut ovella päivänpaisteessa iloisena ja hyväntuulisena.

He juoksivat ympäri puutarhaa ja löysivät niin monta ihmettä, että heidän täytyi alinomaa kehottaa toisiaan puhumaan hiljempaa. Dickon näytti Marylle kuolleilta näyttäneiden ruusunoksien paisuvia nuppuja. Hän näytti hänelle kymmeniätuhansia uusia vihreitä täpliä, jotka työntyivät näkyviin mullasta. He työnsivät innokkaat nenänsä aivan kiinni maahan ja haistelivat sen lämmintä tuoksua; he kaivoivat ja kitkivät ja nauroivat hiljaa ihastuksissaan, kunnes Maryn hiukset olivat yhtä pörröiset kuin Dickonin ja posketkin yhtä helakan punaiset kuin hänen.

Niinpä salaisessa puutarhassa oli sinä aamuna iloa ja riemua, varsinkin kun kesken kaiken keksittiin vielä uusi, perin ihmeellinen hauskuus. Muurin yli lensi nopeasti varjoisaan kolkkaan punarintainen lintu riiputtaen jotakin nokassaan. Dickon seisoi aivan liikahtamatta viitaten Maryäkin olemaan hiljaa.

— Ei saa liikahtaa, hän kuiskasi. — Tuskin saa hengittää. Viime kerralla nähdessäni sen tiesin, että sillä oli toveri. Se on Ben Weatherstaffin punarinta. Se alkaa rakentaa pesää. Se tekee sen tänne, kun emme säikytä sitä.

— Ei saa katsella niin tarkkaan, että se luulee meidän vahtivan sitä, sanoi Dickon. — Silloin ei kannata enää pyrkiä sen ystäväksi. Se on nyt ihan kuin toinen lintu, kunnes se on saanut pesän tehdyksi. Se perustaa omaa kotia. Se on tästä puoleen arempi ja pahastuu helposti. Nyt ei riitä aikaa vieraissa käyntiin ja haasteluun. Meidän pitää vähän aikaa olla hiljaa ja koettaa näyttää siltä, kuin olisimme ruohoa ja puita tai pensaita. Sitten kun se on tottunut meihin, minä visertelen hiukan, ja silloin se tietää, ettei meillä ole pahaa mielessä.

Mary ei ollut ensinkään selvillä siitä, miten oli meneteltävä, jos halusi näyttää ruoholta ja puilta ja pensailta. Mutta Dickon näytti pitävän sitä kaikkein luonnollisimpana asiana maailmassa, ja Mary tarkkasi häntä hartaasti parin minuutin ajan ihmetellen mielessään, pystyisikö hän todella muuttumaan vihreäksi ja puskemaan itsestään oksia ja lehtiä. Mutta Dickon istui vain ihmeteltävän hiljaa ja puhui aivan matalalla äänellä.

Pesänrakentaminen kuuluu kevääseen, puheli Dickon. — Linnut ajattelevat ja tekevät työtä omalla tavallaan, ja ihmisten on parasta olla sekaantumatta niiden asioihin.

— Jos me puhelemme siitä, en voi olla katselematta sitä, kuiskasi
Mary. — Jutellaan jostakin muusta. Tahtoisin kertoa sinulle jotakin.

— Punarinta onkin hyvillään, jos puhumme jostakin muusta, arveli
Dickon. — Mitä aioit kertoa?

— Minä olen tavannut hänet. Minä olen käynyt hänen luonaan juttelemassa joka päivä tällä viikolla. Hän sanoo, että minä saan hänet unohtamaan sairauden ja kuoleman, vastasi Mary.

Dickon näytti rauhoittuvan, ja hämmästys katosi hänen pyöreiltä kasvoiltaan.

— Siitä olen hyvilläni, hän huudahti. — Oikein hyvilläni. Tuntuu paljon helpommalta. Minua on kielletty hiiskumasta hänestä mitään ja asiain salassa pitäminen ei ole minusta hauskaa.

— Siitä en koskaan puhu mitään, vastasi poika. — Mutta äidille sanoin: "Äiti, minulla on salaisuus. Ei se ole mikään paha, senhän sinä arvaat. Ethän sinä siitä pahastu?"

Dickon virnisteli lystikkääseen tapaansa. — Hän taputti minua päähän, nauroi ja virkkoi: "Ei, poikaseni, pidä sinä niin monta salaisuutta kuin mielesi tekee. Olenhan minä tuntenut sinut kaksitoista vuotta."

— Kaikki jotka tuntevat herra Cravenin, tietävät että hänellä on pieni vaivainen poika ja ettei herra Craven siedä hänestä puhuttavan. Ihmiset säälivät herra Cravenia, sillä rouva Craven oli nuori ja kaunis ja he pitivät hurjasti toisistaan. Rouva Medlock pistäytyy aina meidän mökkiimme Thwaiteen mennessään, ja hän puhuu aivan avoimesti äidille meidän lasten kuullen, sillä hän tietää, ettei äiti salli meidän levittää salaisuuksia. Miten sinä pääsit selville Colin-herrasta? Martha oli oikein hädissään viime kerralla kotona ollessaan. Hän sanoi sinun kuulleen hänen kiukutteluaan ja kysyneen mitä se oli, eikä hän tietänyt mitä olisi virkkanut.

Mary kertoi hänelle, miten hän sydänyöllä oli herännyt tuulen vonkunaan ja kuultuaan etäistä, valittavaa itkua alkanut kynttilä kädessä vaeltaa pimeitä käytäviä pitkin ääntä kohti, kunnes avasi himmeästi valaistun huoneen oven, jossa näki nelipylväisen, veistoksilla koristetun vuoteen. Hänen kuvaillessaan pieniä, luunkeltaisia kasvoja ja mustaripsisiä silmiä Dickon pudisti päätänsä.

— Samanlaiset silmät oli hänen äidillään, mutta sanotaan, että ne nauroivat aina, hän sanoi. — Herra Craven ei kuulemma kärsi nähdä häntä hänen valveilla ollessaan, koska pojan silmät ovat niin samanlaiset kuin äidin ja sittenkin aivan erilaiset hänen surkeassa naamapahasessaan.

— En. Mutta hän kai toivoo, ettei tämä olisi milloinkaan syntynyt. Äiti sanoo, että sen pahempaa ei lapselle voi tapahtua maan päällä. Sellaiset lapset tuskin koskaan menestyvät. Herra Craven tahtoisi ostaa poikaraukalle kaiken mitä rahalla saa, mutta samalla hän unohtaisi mielellään, että koko poikaa on olemassakaan. Hän pelkää, että pojasta tulee kyttyräselkäinen.

— Sitä Colin itsekin pelkää niin, ettei uskalla istua kunnollisesti, sanoi Mary. — Hän sanoo, että jos hän tuntisi nystyrän selässään, hän luultavasti tulisi hulluksi ja kirkuisi itsensä kuoliaaksi.

— Älähän! Ei hänen sellaista pitäisi ajatella, sanoi Dickon. — Ei kukaan poika tule terveeksi, jos mokomia ajattelee.

Kettu loikoi ruohikolla hänen vieressään katsoen häneen silloin tällöin ikään kuin hyväilyä pyytääkseen, ja Dickon kumartui sen puoleen ja kyhnytti hiljakseen sen niskaa mietteisiinsä vaipuneena. Parin minuutin kuluttua hän kohotti päätänsä silmäillen ympärilleen.

— Silloin kun me tulimme tänne, näytti kaikki harmaalta, hän sanoi.
Katselehan ympärillesi ja sano, eikö nyt ole erilaista.

— Tosiaan! hän sanoi. — Harmaa on väistymässä. On aivan kuin sen ylle vetäytyisi vihreä utu. Kaikkea peittää vaaleanvihreä harso.

— Niinpä niin, sanoi Dickon. Ja yhä vihreämmäksi se tulee, pian harmaa on peräti hävinnyt. Arvaapas, mitä minä ajattelin?

— Jotakin hauskaa, sen tiedän, sanoi Mary innokkaasti. — Se koskee varmaan Colinia.

— Minä ajattelin, että jos hänkin olisi täällä, ei hän odottaisi kyttyrän kasvamista selkäänsä vaan nuppujen puhkeamista ruusupensaisiin, ja se olisi varmasti hänelle terveellistä, selitti Dickon. — Minä mietin juuri, saisikohan hänet houkutelluksi tulemaan tänne puun alle vaunuissaan.

— Sitä minäkin olen miettinyt. Melkein aina kun juttelen hänen kanssaan ajattelen sitä, huudahti Mary. — Osaisikohan hän säilyttää salaisuuden ja voisimmeko me tuoda hänet tänne kenenkään näkemättä? Sinä kai voisit työntää hänen vaunujaan? Tohtori on käskenyt hänen oleskella raittiissa ilmassa, ja jos hän tahtoo lähteä ulos, ei kukaan uskalla vastustaa. Ehkäpä muut ovat iloissaankin siitä, että hän suostuu tulemaan meidän kanssamme. Hän voisi käskeä puutarhureita pysymään poissa näkyvistä.

— Hyvää se hänelle tekisi ihan varmasti, hän arveli viimein. — Hän olisi kolmantena joukossa, ja meillä olisi hupaisa kevät, kun seuraisimme puutarhan kasvamista. Siitä olisi taatusti enemmän apua kuin mokomasta tohtorista.

— Hän on maannut huoneessaan niin kauan, että on tullut vähän kummalliseksi, sanoi Mary. — Kirjoista hän on oppinut aika paljon asioita, mutta mitään muuta hän ei tiedäkään. Hän kammoksuu ulos menemistä eikä voi sietää puutarhoja ja puutarhureita. Mutta tästä puutarhasta hän kuulee mielellään kerrottavan, koska se on salainen. Paljon en uskaltanut hänelle kertoa, mutta hän sanoi että haluaisi nähdä sen.

— Kyllä me hänet joskus tänne tuomme, usko pois, sanoi Dickon. — Minä voin työntää vaunuja. Oletko huomannut, miten punarinta on toverinsa kanssa ahertanut sillä välin kun me olemme istuneet täällä? Katsopas, se tuumii tuolla oksalla, minne olisi parasta asettaa nokassa oleva varpu.

Hän vihelsi hiljaa, ja punarinta kääntyi katsomaan häneen kysyvästi, varpu yhä suussaan. Dickon puhutteli sitä ystävällisen neuvovalla äänellä.

— Pane minne panet, hän sanoi, hyvä siitä tulee. Sinä tiesit miten pesä on rakennettava, ennen kuin olit munastakaan päässyt. Rakenna sinä vain, veikkonen, sinulla on tietysti kiire.

— Voi, kuinka on hauskaa kuulla sinun puhelevan sille! nauroi Mary ihastuksissaan. — Ben Weatherstaff toruu sitä ja tekee siitä pilaa, ja se hyppelee ja vilkuilee häneen kuin ymmärtäisi joka sanan, ja aivan selvästi se pitää siitä. Ben väittää, että se on hirveän itsekeskeinen. Sen mielestä olisi kaikkein kurjinta, jos kukaan ei sitä huomaisi; mieluummin sitä saa vaikka heitellä kivillä.

— Sinä tiedät, ettemme me sinua häiritse. Olemmehan itsekin melkein kuin metsän eläimet. Pesää mekin olemme rakentamassa, näetkös. Pidä vain varasi, ettet kerro kenellekään.

Ja vaikkei punarinta voinut vastata koska sen nokka ei ollut vapaa, luki Mary sen kasteenkirkkaista silmistä, ettei se missään tapauksessa aikonut kertoa heidän salaisuuttaan.

"EN TAHDO!"

Sinä aamuna oli puutarhassa paljon tehtävää. Mary tuli myöhään aamiaiselle ja oli niin hätäinen palaamaan työhönsä, että Colin johtui hänen mieleensä vasta viime hetkessä.

— Sano Colinille, etten voi vielä tulla hänen luokseen, hän sanoi
Marthalle. — Minulla on paljon puuhaa puutarhassa.

— Voi sentään, hän saattaa kiukustua siitä pahanpäiväisesti, tyttö voivotteli.

Mutta Mary ei pelännyt Colinia kuten muut ihmiset, eikä ollut uhrautuvainen luonteeltaan.

— En voi jäädä, hän vastasi. — Dickon odottaa minua. Ja hän juoksi tiehensä.

Iltapuoli oli vielä ihanampi ja puuhakkaampi kuin aamu. Melkein koko puutarha tuli puhdistetuksi rikkaruohoista, ja useimmat ruusut ja puut karsittiin ja maa niiden juurilla kuokittiin pehmeäksi. Dickon oli tuonut oman lapionsa, ja hän opetti Maryä käyttämään kaikkia työvälineitään. Nyt jo saattoi selvästi nähdä, että tästä viehättävästä paikasta tuli uhkuva yrttitarha, ennen kuin kevät oli mennyt ohi.

— Täällä tulee olemaan omenan- ja kirsikankukkia aivan joka puolella, sanoi Dickon iskien lapionsa maahan hikipäässä. — Ja muurin luona olevat persikka- ja luumupuut kukkivat ja nurmi on yhtenä kukkapeitteenä.

Ketunpentu ja varis olivat yhtä ihastuksissaan kuin hekin, ja punarinta kiiti tovereineen silloin tällöin ohi. Toisinaan varis lyödä räpäytti mustia siipiään ja leijaili puunlatvojen yli puistoon. Takaisin tullessaan se laskeutui joka kerta Dickonin viereen ja rääkyi ahkerasti ikään kuin seikkailustaan kertoen, ja Dickon puheli sille samalla tapaa kuin punarinnallekin. Kerran kun Dickon ei ennättänyt vastata heti, Nokipekka lensi hänen olkapäälleen ja kutkutteli leppeästi hänen korvaansa isolla nokallaan. Kun Mary halusi hiukan levähtää, he kävivät istumaan puun alle ja Dickon veti pillin taskustaan ja puhalteli siitä vienoja, outoja säveliä, ja silloin ilmestyi muurille kaksi hartaasti kuuntelevaa oravaa.

— Sinä olet jo koko joukon vahvempi kuin ennen, sanoi Dickon kun hän katseli Maryn kaivamista. — Sinä alat jo olla toisen näköinen, usko pois.

— Minä tulen joka päivä yhä lihavammaksi, hän sanoi iloisesti. — Rouva Medlockin on hankittava minulle isompia vaatteita. Ja Martha sanoo, että tukkani on käynyt tuuheammaksi. Se ei ole enää niin kuiva ja suora kuin ennen.

Aurinko oli jo laskemassa ja sen leveitä, kullanvärisiä juovia pujottautui puiden lomitse heidän erotessaan.

— Huomenna on kaunis ilma, sanoi Dickon. — Minun täytyy olla työssä jo auringon noustessa.

Hän juoksi takaisin taloon minkä jaloistaan pääsi. Hänen teki mielensä kertoa Colinille Dickonista, ketusta ja variksesta ja ihmeellisestä kevääntulosta. Hän oli varma, että Colinia huvittaisi kuulla kaikesta. Siksipä häntä harmitti, kun hän ovea avatessaan näki Marthan seisovan häntä odottamassa hyvin nyreän näköisenä.

— Mikä nyt? hän kysyi. — Mitä Colin sanoi, kun ilmoitit etten voinut tulla?

— Voi jospa olisit tullut! sanoi Martha. — Hän oli vähällä saada raivokohtauksen. Olimme aivan helisemässä, ennen kuin saimme hänet pysymään siivolla. Kaiken aikaa hän on pitänyt kelloa silmäinsä edessä.

Mary pusersi huulensa yhteen. Hän ei ollut tottunut enempää kuin Colinkaan välittämään muiden tahdosta, eikä hän aikonut antaa kiukkuisen pojan komennella itseään. Hän ei ymmärtänyt, kuinka säälittäviä ovat sairaat ja hermostuneet ihmiset, jotka eivät tiedä, että pahaa tuulta voi hillitä. Kun Marylla itsellään oli Intiassa ollut päänkivistystä, hän oli tehnyt parhaansa aiheuttaakseen kaikille muillekin päänkipua, ja hänellä oli mielestään ollut täysi oikeus olla pahantuulinen. Colinin kiukkua hän ei sen sijaan lainkaan hyväksynyt.

Colin ei levännyt sohvalla Maryn astuessa huoneeseen. Hän makasi selällään vuoteessa eikä kääntänyt päätään Maryn astuessa sisään. Alku oli huono, ja Mary jäykkeni vuodetta lähestyessään.

— Aamulla sinua odottaessani nousin, vastasi poika häneen katsomatta. — Iltapuolella paneuduin jälleen vuoteeseen. Selkään koski ja päätä kivisti ja olin väsyksissä.

— Se poika ei saa enää tulla tänne, jos sinä olet hänen kanssaan etkä tule tänne juttelemaan, hän sanoi.

Mary raivostui. Hän saattoi raivostua melua nostamatta. Kävi vain happameksi ja itsepintaiseksi eikä välittänyt vähääkään siitä, mitä tapahtui.

— Jos sinä lähetät Dickonin pois, en milloinkaan enää tule tähän huoneeseen! hän julisti.

— Kyllä minä saan sinut tulemaan, sanoi Colin. — Sinut raahataan sisään.

— Vai raahataan, herra radzha! puuskahti Mary suunniltaan. — Raahattakoon sitten, mutta puhumaan minua ei saada. Minä vain istun ja kiristelen hampaitani, enkä virka sinulle ainoatakaan sanaa. En aio edes katsoa sinuun. Minä tuijotan lattiaan!

He olivat sievoinen pari istuessaan siinä toisiinsa mulkoillen. Jos he olisivat olleet katupoikia, he olisivat karanneet toistensa tukkaan ja löylyttäneet toisiaan aika tavalla. Mutta kun he eivät olleet katupoikia, asia kehittyi toisella tavalla.

— Entä sinä? tiuskaisi Mary. — Itsekkäät ihmiset aina syyttävät toisia. Heistä kaikki ovat itsekkäitä, jotka eivät tee heidän mielensä mukaan. Itsekkäämpi sinä olet kuin minä. Sinä olet itsekkäin poika, jonka milloinkaan olen nähnyt.

— Enkä ole! ärähti Colin. — En ole ollenkaan niin itsekäs kuin tuo mainio Dickonisi! Hän houkuttelee sinut leikkimään kanssaan vaikka tietää, että minä olen aivan yksinäni. Hän on itsekäs, sano mitä sanot!

— Kiltimpää poikaa kuin hän ei ole koskaan elänyt! hän huusi. — Hän on — kuin enkeli! Vähän hullunkuriselta vertaus ehkä kuulosti, mutta siitä hän vähät välitti.

— Suloinen enkeli! ilkkui vimmastunut Colin. — Sivistymätön mökkiläisen poika nummelta!

— Hän on parempi kuin sivistymätön radzha! julisti Mary. — Tuhat kertaa parempi!

Hän oli vahvempi kuin Colin, ja siksipä hän tunsikin olevansa voiton puolella. Tosiasia oli, ettei Colin eläessään ollut koskaan riidellyt kenenkään vertaisensa kanssa, ja tämä riita virkisti häntä, vaikkeivät Mary ja hän sitä tietäneet. Hän käänsi päänsä sivuun, ja suuri kyynel pusertui hänen silmästään poskelle. Hän oli masentunut ja alkoi sääliä itseään.

— Minä en ole niin itsekäs kuin sinä, sillä minä olen aina sairas ja tiedän varmasti, että selässäni on nystyrä, hän sanoi. — Sitä paitsi minä kuolen pian.

Colin avasi vihoissaan silmänsä selkoselälleen. Sellaista ei ollut kukaan ennen lausunut. Hän oli samalla haavaa raivostunut ja hieman mielissään.

— Vai en? hän huusi. — Enkö? Sinä tiedät että kuolen! Kaikki sanovat niin!

— Minä en sitä usko! virkkoi Mary ynseästi. — Sinä vain sanot niin pahoittaaksesi toisten mielen. Luulen että oikein ylpeilet siitä. Minä en sitä usko! Jos sinä olisit kiltti poika, niin se saattaisi olla totta — mutta sinä olet liian häijy.

Sairaasta selästään huolimatta Colin kavahti istualleen vuoteessaan terveen raivon vallassa.

— Ulos huoneesta! hän kirkaisi tempaisten käteensä tyynyn ja lennättäen sen Maryä kohti. Hän ei jaksanut heittää sitä kauas, se putosi vain Maryn jalkoihin, mutta tyttö pusersi huulensa lujasti yhteen.

— Minä aioin kertoa sinulle kaikenlaista hauskaa, hän sanoi. — Dickonilla oli mukanaan kettunsa ja variksensa, ja minä aioin kertoa niistä sinulle. Nyt en kerro sinulle kerrassaan mitään!

Hän marssi huoneesta sulkien oven jälkeensä, ja sen ulkopuolella hän suureksi hämmästyksekseen tapasi sairaanhoitajattaren seisomassa ja nähtävästi kuuntelemassa — nauraen. Hän oli pitkä, kaunis nuori nainen, jonka ei olisi pitänyt ensinkään ruveta sairaanhoitajattareksi, sillä hän ei ollut innostunut työhönsä, vaan jätti kaikenlaisten tekosyiden varjolla potilaansa vähän väliä Marthan tai jonkun muun haltuun. Mary ei ollut koskaan pitänyt hänestä, ja hän pysähtyi kylmästi katselemaan, kun hoitajatar tyrski nenäliinaansa.

— Teitä kahta, sanoi sairaanhoitajatar. — On oikein tuolle kivulloiselle, hemmotellulle pojalle, että joku yhtä hemmoteltu nolaa hänet. Ja hän alkoi uudelleen nauraa nenäliinaansa. — Jos hänellä olisi ollut äkäpussisisar jonka kanssa riidellä, se olisi varmaan ollut hänen pelastuksensa.

— En tiedä enkä välitä tietää, vastasi sairaanhoitajatar. — Puolet hänen sairauttaan on hysteriaa ja kiukkua.

— Kyllä sinä pääset siitä perille, jos aiheutat hänelle raivokohtauksen — mutta joka tapauksessa olet antanut hänelle hysterian aihetta ja siitä minä olen hyvilläni.

Palatessaan huoneeseensa Mary oli aivan toisenlaisessa mielentilassa kuin hän oli ollut puutarhasta tullessaan. Hän oli äkäinen ja pettynyt, mutta ei vähääkään pahoillaan Colinin takia. Hän oli palavasti halunnut kertoa serkulleen päivän suurista tapahtumista; lisäksi hän oli aikonut vihdoinkin ratkaista kauan hautomansa ongelman ja ilmaista hänelle puutarhan salaisuuden. Hän oli jo taipunut uskomaan, että Coliniin uskaltaisi luottaa, mutta nyt hän oli tykkänään muuttanut mielensä. Hän ei ikinä kertoisi puutarhasta Colinille. Jääköön vain huoneeseensa, olkoon ilman raitista ilmaa ja kuolkoon jos teki mieli! Se olisi hänelle parhaiksi! Mary oli niin äreä ja kiukkuinen, että hän hetkeksi melkein unohti Dickonin ja nummelta puhaltelevan vienon tuulen.

Martha odotti häntä, ja hänen kasvonsa olivat jännittyneet ja uteliaat.
Pöydällä oli aukaistu puulaatikko, joka oli täynnä somia kääröjä.

— Herra Craven lähetti sen sinulle, sanoi Martha. — Siinä näyttää olevan kuvakirjoja.

Marylle muistui mieleen, mitä hänen setänsä oli kysynyt häneltä sinä päivänä, jolloin hänet oli kutsuttu tämän huoneeseen. "Haluatko jotakin — nukkeja — leikkikaluja — kirjoja?" Hän avasi käärön uteliaana. Oliko siinä nukke ja mitä hän sillä tekisi? Mutta nukkea setä ei ollut lähettänyt. Kääröstä tuli esiin useita kauniita kirjoja, samanlaisia kuin Colinilla; joukossa oli kaksi hienosti kuvitettua puutarhakirjaakin. Lisäksi siinä oli pari kolme seurapeliä ja pieni nimikirjaimin varustettu kirjoituslipas, jossa oli kultakynä ja mustepullo.

Tavarat olivat niin sieviä, että suuttumus alkoi karista Maryn mielestä. Hän ei ollut osannut odottaakaan, että herra Craven muistaisi häntä, ja hänen kovettunut pikku sydämensä lämpeni kerrassaan.

— Ensimmäiseksi kirjoitan tällä kynällä kiitoskirjeen sedälle, hän sanoi.

Jos Mary ei olisi ollut riidoissa Colinin kanssa, hän olisi juossut heti näyttämään tälle lahjojaan, ja he olisivat katselleet kuvia, lukeneet puutarhakirjoja ja ehkäpä vielä pelanneet dominoakin. Ja Colinilla olisi ollut niin hauskaa, ettei hän olisi kertaakaan muistanut kuolevansa pian tai tunnustellut, oliko hänen selässään jo kyttyrän alkua.

Hän tunnusteli sitä usein, ja se oli Marystä kauheata. Hän näytti aina silloin niin säikähtyneeltä, että Marykin hätkähti. Colin sanoi, että jos hän tuntisi selässään joskus pienenkin nystyrän, hän tietäisi kyttyrän alkavan kasvaa. Hän oli kuullut kerran, mitä rouva Medlock kuiskasi sairaanhoitajattarelle; asia oli syöpynyt hänen mieleensä ja hän oli salassa hautonut sitä, kunnes siitä oli tullut pakkomielle. Rouva Medlock oli sanonut, että juuri sellaisia oireita ilmeni herra Cravenin selässä silloin kun se alkoi kasvaa vinoksi hänen lapsena ollessaan.

Colin ei ollut koskaan uskonut muille kuin Marylle, että useimmat hänen niin sanotuista "raivokohtauksistaan" johtuivat tästä salaisesta pelosta. Mary oli säälinyt häntä sen kuullessaan.

— Hän alkaa aina ajatella sitä ollessaan ärtyinen tai väsynyt, mietti Mary. — Ja tänään hän on ollut ärtyinen. Ehkä… ehkä hän on ajatellut sitä koko iltapäivän.

— Sanoin etten milloinkaan enää tule takaisin — hän epäröi ja rypisteli silmäkulmiaan — mutta ehkä menen sittenkin katsomaan häntä… aamulla, jos hänen on ikävä minua. Hän voi heittää taas tyynyn päälleni, mutta — kyllä minä sittenkin menen.

RAIVOKOHTAUS

Mary oli noussut varhain aamulla ja uurastanut puutarhassa. Hän oli väsyksissä ja uninen, ja niinpä hän illallisen syötyään paneutui tyytyväisenä levolle. Laskiessaan päänsä tyynylle hän mutisi itsekseen:

— Ennen aamiaista menen puutarhaan tekemään työtä Dickonin kanssa ja sitten myöhemmin — luulen että menen tervehtimään Colinia.

Joskus puolenyön aikaan hän heräsi niin kauhistuttavaan kirkunaan, että hän samassa silmänräpäyksessä hypähti vuoteestaan lattialle. Mitä se saattoi olla — mitä? Ovia avattiin ja suljettiin, ja joku itki ja kirkui samalla haavaa, kirkui ja itki hirvittävästi.

— Se on Colin, kuiskasi Mary. — Nyt hänellä on tuollainen raivokohtaus, jota hoitajatar sanoo hysteeriseksi. Kuinka kammottavalta se kuuluu!

Kuunnellessaan tuota nyyhkyttävää kirkunaa hän ymmärsi, miksi pojalle annettiin kaikessa periksi. Ääni oli todella kauhistava, ja ihmiset myöntyvät mihin tahansa päästäkseen sitä kuulemasta. Väristen ja kalpeana Mary peitti käsillään kasvonsa.

— Mitä minä teen? Mitä minä teen? hän toisti toistamistaan. — En kärsi kuulla tätä.

Mitähän jos hän uskaltautuisi Colinin luo, olisiko siitä apua? Mutta poikahan oli ajanut hänet ulos huoneesta: luultavasti hän Maryn nähdessään yltyisi kahta kauheammaksi. Mary painoi kätensä lujasti korvilleen, mutta ei voinut estää noita hirveitä ääniä kuulumasta. Ne tuskastuttivat ja kammottivat tyttöä niin, että hän äkkiä suuttui. Hän tunsi olevansa itsekin lähellä raivokohtausta ja halusi säikäyttää Colinia niin kuin häntä oli säikäytetty. Hän hypähti pystyyn ja polki jalkaansa.

— Hänet on saatava vaikenemaan! Jonkun täytyy saada hänet vaikenemaan!
Jonkun pitäisi lyödä häntä! hän huusi.

Samassa käytävästä kuului juoksun töminää. Ovi aukeni ja hoitajatar astui sisään. Tällä kertaa häntä ei ensinkään naurattanut; hän oli melko kalpea.

— Hän on saanut hysteerisen kohtauksen, sanoi hoitajatar kiireisesti.
— Hänen voi käydä huonosti. Ei kukaan pysty tekemään hänelle mitään.
Tule sinäkin koettamaan, niin olet kiltti tyttö. Sinusta hän pitää.

— Hän ajoi minut ulos huoneesta tänä aamuna, vastasi Mary kiihtyneenä jalkaansa polkien.

Jalan polkeminen melkein ilahdutti hoitajatarta. Hän oli näet pelännyt tapaavansa Maryn itkemästä pää peitteen alla.

— Se on oikein, hän lausui. — Niin on hyvä. Mene torumaan häntä. Anna hänelle jotain uutta ajateltavaa. Tule, lapsi, tule niin joutuin kuin suinkin pääset.

Vasta myöhemmin Mary tuli ajatelleeksi, kuinka hullunkurista ja kauheaa oli, että aikuiset tulivat peloissaan etsimään apua häneltä, koska arvasivat hänen olevan melkein yhtä kiukkuinen kuin Colinkin.

Mary karkasi läpi käytävän ja mitä lähemmäksi kirkunaa hän tuli, sitä enemmän hän vimmastui. Ovelle saavuttuaan hän aivan puhkui. Hän kiskaisi sen auki ja juoksi poikki huoneen pylvässängyn luo.

— Lopeta jo! hän huusi minkä kurkusta lähti. — Lopeta! Minä vihaan sinua! Kaikki vihaavat sinua! Olisi oikein hyvä, jos kaikki lähtisivät talosta ja jättäisivät sinut kirkumaan itsesi kuoliaaksi! Sinä ulvot, kunnes olet kuollut, ja parasta se onkin!

Kiltin ja myötätuntoisen lapsen mieleenkään ei olisi tullut kohdella sairasta poikaa näin. Mutta sattumalta sanat olivat juuri paikallaan, sillä Colin, jota kukaan ei ollut milloinkaan uskaltanut hillitä eikä vastustaa, sai kerrankin kokea terveellisen järkytyksen.

Poika oli maannut kasvoillaan piesten tyynyään molemmin käsin, ja hän melkein hyppäsi selälleen, niin äkkiä hän kääntyi kuullessaan raivostuneen pikku äänen. Hänen kasvonsa olivat kauhean näköiset, kirjavan kalpeat ja pöhöttyneet, ja hän veti henkeään kuin tukehtumaisillaan. Mutta vimmastunut Mary oli säälimätön.

— Jos sinä vielä jatkat kirkumistasi, niin minäkin rupean kirkumaan, hän julisti. — Ja minä osaan kirkua vielä kovemmin kuin sinä ja saan sinut pelkäämään. Kyllä minä saan sinut pelkäämään.

Colin oli todella herennyt kirkumasta, sillä hän oli säpsähtänyt Maryn huudosta. Kyynelet virtailivat pitkin hänen kasvojaan, ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

— Vai et voi! huusi Mary. — Puolet sairauttasi on hysteriaa ja kiukkua — juuri hysteriaa — hysteriaa — hysteriaa! ja hänen jalkansa polki lattiaa joka kerta, kun hän lausui tuon sanan.

— Minä tunsin nystyrän selässäni… tunsin nystyrän, läähätti Colin. — Minä olen aina tiennyt sen tulevan. Minä saan kyttyrän selkääni ja sitten minä kuolen. Ja hän kääntyi uudelleen kasvoilleen alkaen kiemurrella, nyyhkiä ja vaikeroida, mutta ei enää kirkunut.

— Et sinä mitään tuntenut! väitti Mary vihaisesti vastaan. — Ja jos tunsitkin, niin se oli vain hysteerinen nystyrä. Sinun inhottavaa selkääsi ei vaivaa mikään, ei mikään muu kuin hysteria! Käännä selkäsi tänne, että saan katsoa sitä.

Sana "hysteria" miellytti häntä suuresti ja hänestä tuntui, että sillä oli syvä vaikutus Coliniinkin. Hän ei ollut nähtävästi enempää kuin Marykään ennen kuullut koko sanaa.

— Hoitajatar, komensi Mary, tulkaa tänne ja näyttäkää minulle heti paikalla hänen selkänsä.

Sairaanhoitajatar, rouva Medlock ja Martha seisoivat yhteen kyyristyneinä oven luona tuijottaen ihmeissään häneen. Hoitajatar astui hiukan peloissaan vuoteen luo. Syvät pidätetyt nyyhkytykset puistattivat Colinia.

— Kenties hän — hän ei salli sitä, sanoi hoitajatar hiljaa ja epäröiden.

Laiha ja surkea oli poloisen selkä, kun se paljastettiin. Kylkiluut ja selkänikamat saattoi hyvin laskea, vaikkei Mary niitä laskenut kumartuessaan tarkastamaan poikaa kasvot totisina ja suuttuneina. Hän näytti niin happamelta ja pikkuvanhalta, että hoitajatar kääntyi sivulle salatakseen nytkähdyksiä suupielissään. Seurasi minuutin hiljaisuus, sillä Colinkin koetti pidättää henkeään Maryn tarkastaessa hänen selkärankaansa ylhäältä alas ja alhaalta ylös niin tarkkaan ja huolellisesti kuin olisi ollut kuuluisa lontoolainen lääkäri.

— Täällä ei ole pienintäkään nystyrää! hän sanoi viimein. — Ei edes neulannupin kokoista nystyrää — paitsi selkänystyröitä, ja ne tuntuvat vain siksi, että olet niin laiha. Selkänystyrät minulla on itsellänikin, ja ne pistivät näkyviin samalla lailla kuin sinun ennen kuin rupesin lihoamaan, enkä ole vieläkään niin lihava, ettei niitä näkyisi. Siellä ei ole neulannupin kokoista nystyrää! Jos sinä vielä puhut tuosta nystyrästäsi, niin minä nauran.

Colin yksin tiesi, miten tärisyttävä vaikutus noilla lapsellisilla, ärtyisästi lausutuilla sanoilla oli häneen. Jos hän olisi jollekulle uskonut salaisen kauhunsa — jos hän olisi koskaan uskaltanut kysellä — jos hänellä olisi ollut ikäisiään tovereita eikä hän olisi maannut selällään isossa, yksinäisessä talossa oppimattomien ja häneen kyllästyneiden ihmisten ympäröimänä, niin hän olisi tiennyt, että hänen kauhunsa ja sairautensa olivat enimmäkseen hänen omaa aikaansaannostaan. Tunteja, päiviä, kuukausia ja vuosia hän oli maannut vuoteessaan pohtien sairauttaan, kipujaan ja väsymystään. Ja kun vihainen, säälimätön tyttö nyt itsepintaisesti väitti, ettei hän ollut läheskään niin sairas kuin luuli, hänestä tuntui, että tyttö puhui totta.

— En tiennyt hänen kuvittelevan, että hänellä on selkärangassaan jokin nystyrä, pahoitteli hoitajatar. — Hänen selkänsä on heikko, kun hän ei halua istua. Olisin tietysti voinut sanoa hänelle, ettei siellä ole nystyrää.

Colin nielaisi nyyhkytyksen ja käänsi hiukan päätänsä katsoakseen häneen.

Colin käännähti jälleen kasvoilleen ja makasi liikkumatta minuutin verran. Kyynelet vierivät viljavina hänen kasvoiltaan tyynylle, ja hän päästi pitkän katkonaisen huokauksen nyyhkytysten myrskyn jälkeen. Kyynelet merkitsivät itse asiassa omituista, suurta huojennusta. Äkkiä hän jälleen käänsi päänsä hoitajatarta kohti ja radzhasta ei, ihme kyllä, näkynyt merkkiäkään hänen kysyessään:

Hoitajatar ei ollut älykäs eikä hellämielinen, mutta hänelle johtui mieleen, mitä kuuluisa lontoolainen lääkäri oli sanonut.

— Luultavasti voitte, jos teette mitä käsketään ja suostutte olemaan paljon ulkoilmassa ettekä anna valtaa pahalle tuulelle.

Colinin raivokohtaus oli mennyt menojaan, hän oli heikko ja itkusta uupunut ja nöyrä. Hän kurotti hiukan kättään Maryä kohti, ja koska myös tytön raivokohtaus oli asettunut, hänkin heltyi puolestaan. Hän ojensi kätensä Colinille, ja sovinto oli tehty.

— Sinun kanssasi minä kyllä tahdon… tahdon lähteä ulos, Mary, Colin sanoi. — En vihaa raitista ilmaa, jos voimme löytää… Hän oli sanoa jos voimme löytää "salaisen puutarhan", mutta huomasi ajoissa vaaran ja lisäsi: — Minä lähden mielelläni sinun kanssasi, jos Dickon tulee työntämään tuoliani. Haluan nähdä Dickonin ja ketun ja variksen.

Hoitajatar pöyhi uudelleen sotkuisen vuoteen ja ravisteli ja kohenteli tyynyjä. Sitten hän lämmitti Colinille lihalientä ja antoi Maryllekin kupillisen, ja hyvälle liemi maistuikin kaiken kiihtymyksen jälkeen. Rouva Medlock ja Martha pujahtivat tyytyväisinä tiehensä, ja kun kaikki oli kunnossa ja rauhallista, näytti hoitajattarenkin tekevän mieli vuoteeseen. Hän haukotteli peittelemättä katsellessaan Maryä, joka oli työntänyt jakkaransa aivan lähelle pylvässänkyä ja piteli Colinin kättä.

— Sinun on mentävä huoneeseesi ja nukuttava, hän sanoi. — Hetken kuluttua hän nukahtaa, ellei hän ole liiaksi kiihdyksissään. Silloin minäkin menen lepäämään viereiseen huoneeseen.

Colin kosketti hänen kättään ja katsahti häneen rukoilevasti väsyneillä silmillään.

— Minä odotan kunnes hän nukkuu, sanoi Mary haukottelevalle hoitajattarelle. — Kyllä te voitte mennä jos haluatte.

— No niin, sanoi hoitajatar yrittäen heikosti vastustaa. — Kutsu minut, ellei hän puolen tunnin kuluttua ole nukahtanut.

Hoitajatar katosi tuota pikaa huoneesta, ja heti kun hän oli poissa,
Colin kosketti uudelleen Maryn kättä.

— Olin vähällä kertoa, hän sanoi, mutta keskeytin ajoissa. En tahdo jutella, tahdon nukkua, mutta sinä sanoit, että sinulla on paljon hauskaa kerrottavaa minulle. Oletko — luuletko saaneesi tietää, missä on salaisen puutarhan ovi?

Mary silmäili pojan surkeita väsyneitä kasvoja ja pöhöttyneitä silmiä, ja hänen sydämensä suli.

— Lu-luulen, hän vastasi. — Jos nyt rupeat nukkumaan, niin kerron sinulle huomenna.

— Voi, Mary! hän huudahti. — Voi Mary! Kuule, entä jos et sittenkään laulaisi, vaan kertoisit minulle hiljaa, niin kuin silloin ensimmäisenä päivänä, miltä kuvittelet siellä näyttävän. Olen aivan varma, että se saa minut nukahtamaan.

Colin ummisti silmänsä ja makasi aivan hiljaa; Mary piteli hänen kättään ja alkoi puhua hyvin verkalleen ja aivan matalalla äänellä:

— Luulen että se on ollut oman onnensa nojassa niin kauan, että kaikki siellä on kasvanut viehättäväksi sekavaksi vyyhdeksi. Luulen että ruusut ovat levinneet köynnöksiksi, yhä uusiksi köynnöksiksi, kunnes ne riippuvat alas oksilta ja muureilta ja kiemurtelevat pitkin maata — ne peittävät kaiken melkein kuin oudon näköinen harmaa sumu. Toiset ruusuista ovat kuolleet, mutta monet elävät, ja kesän tullessa siellä on aivan kuin ruusuluolia ja -käytäviä. Maa on aivan täynnä narsisseja, lumipisaroita, liljoja ja iiriksiä, jotka ponnistelevat näkyviin pimeydestä. Nyt on kevät alkanut — kenties — kenties…

Kuunnellessaan hänen vienoa, tasaista puhettaan Colin kävi yhä hiljaisemmaksi. Mary huomasi sen ja jatkoi edelleen.

— Ehkäpä ne kohoavat pinnalle ruohikosta, ehkäpä siellä on suuria kimppuja sinipunervia ja kullanvärisiä krookuksia — jo nyt. Ehkäpä lehdet jo alkavat puhjeta ja tulla silmuille, ja ehkäpä harmaa väri on peittymässä, ja vihreä harsohuntu vetäytyy kaiken yli. Ja linnut tulevat katsomaan sitä, sillä siellä on niin turvallista ja rauhallista. Ja ehkäpä… ehkäpä… ehkäpä — hän sanoi oikein hiljaa ja verkalleen, punarinta on löytänyt toverinsa ja rakentaa itselleen pesää.

"MEIDÄN ON TOIMITTAVA PIAN"

Aamulla Mary nukkui myöhään, sillä hän oli väsyksissä. Tuodessaan hänelle aamiaista Martha kertoi, että Colin oli rauhallinen, mutta sairas ja kuumeinen kuten aina näiden uuvuttavien itkukohtausten jälkeen. Mary söi hitaasti aamiaistaan kuunnellessaan.

— Hän pyytää, että menisit käymään hänen luonaan niin pian kuin voit, sanoi Martha. — On oikein merkillistä, kuinka ihastunut hän on sinuun. Sinä puhuit suusi puhtaaksi viime yönä — totisesti. Ei kukaan muu vain olisi uskaltanut. Voi poloista sentään! Hän on niin hemmoteltu, että se on aivan kauheata. Äiti sanoo, että pahempaa onnettomuutta ei lapsen osaksi voi tulla kuin että hän ei milloinkaan saa tehdä niin kuin haluaa — tai että hän saa tehdä aina. Äiti ei tiedä, kumpi on pahempaa. Osasit sinäkin olla aika kiukkuinen. Mutta aamulla kun minä kävin hänen huoneessaan, hän sanoi: "Ole hyvä ja kysy Maryltä, voiko hän tulla puhelemaan minun kanssani?" Ajatella, hän sanoi todella: ole hyvä! Menetkö sinä?

— Juoksen ensin tapaamaan Dickonia, sanoi Mary. — Ei, ensin menen tapaamaan Colinia ja kerron hänelle — kyllä tiedän, mitä hänelle kerron. Ja Maryn silmissä välähti äkillinen innostus.

Hän pistäytyi Colinin huoneeseen ulos mennessään, ja huomatessaan hatun hänen päässään poika näytti pettyneeltä. Hän makasi vuoteessaan säälittävän kalpeana, ja silmien ympärillä oli mustat renkaat.

— Hauskaa että tulit, hän sanoi. — Päätäni kivistää ja koko ruumistani kivistää, olen niin väsyksissä. Aiotko mennä jonnekin?

— En viivy kauan, hän sanoi. — Menen Dickonin luo, mutta tulen pian takaisin. Colin, se koskee — se koskee salaista puutarhaa.

— Todellako? hän huudahti iloisesti. — Näin koko yön siitä unta. Kuulin sinun puhuvan jotain sellaista, että harmaa on muuttunut vihreäksi, ja uneksin seisovani paikalla, joka oli täynnä väriseviä, vihreitä lehtiä — ja kaikkialla istui lintuja pesässään, ja ne näyttivät lempeiltä ja rauhallisilta. Minä ajattelen sitä tässä maatessani, kunnes sinä tulet takaisin.

Viiden minuutin kuluttua Mary oli Dickonin luona puutarhassa. Pojalla oli mukanaan taas kettu ja varis ja lisäksi vielä kaksi kesyä oravaa.

— Ratsastin tänne ponilla, sanoi Dickon. — Et usko, kuinka mainio pikku otus Hyppyjalka on! Nämä kaksi toin tänne taskussani. Tämä on Pähkinä ja toinen on Kuori.

Hänen sanoessaan "Pähkinä" hypähti toinen orava hänen oikealle olkapäälleen, ja hänen sanoessaan "Kuori" hypähti toinen vasemmalle.

He kävivät istumaan ruohikolle. Kapteeni kyyristyi heidän jalkainsa juureen, Nokipekka kuunteli totisena puun oksalla ja Pähkinä sekä Kuori nakertelivat jossakin heidän takanaan. Marystä tuntui mahdottomalta luopua tästä hauskuudesta, mutta kun hän alkoi kertoa Colinista ja silmäsi Dickonin lystikkäitä kasvoja, hänen mielialansa muuttui. Hän huomasi, että Dickon oli Colinin puolesta enemmän pahoillaan kuin hän. Dickon katseli taivasta ja kaikkea ympärillä olevaa.

— Kuuntelehan lintuja, miten ne visertelevät ja piipittävät aivan kuin maailma olisi niitä täynnä, sanoi Dickon. — Katsele niiden lentoa ja kuuntele, miten ne kutsuvat toisiaan. Lehdet puhkeavat aivan silmissä, ja voi miten hyvältä täällä tuoksuu! Hän nuuhki tyytyväisenä ilmaa. — Ja tuo poikapoloinen makaa huoneessaan ja näkee niin vähän, että rupeaa tuumimaan semmoista, mikä panee hänet kirkumaan! Sehän on nurinkurista. Ulos hänet on saatava, ulos katsomaan ja kuuntelemaan ja haistelemaan kevättä, niin että aurinko saa oikein huuhdella häntä. Ja meidän on toimittava pian.

— Hän on hyvin ihastunut sinuun, huomautti Mary. — Hän tahtoo nähdä sinut ja Nokipekan ja Kapteenin. Kun menen takaisin sisään puhelemaan hänen kanssaan, kysyn häneltä, voitko tulla huomenaamuna ja tuoda kaikki eläimesi, ja sitten kun lehdet ovat hiukan auenneet ja muutama nuppukin on jo näkyvissä, me viemme hänet ulos. Sinä työnnät hänen tuoliaan ja me tuomme hänet tänne ja näytämme hänelle kaiken.

Puutarha oli nyt kuin loihdittu. Päivin ja öin tuntuivat näkymättömät kädet kiskovan maasta ja oksista ihanuutta, jota ne levittelivät kaikkialle. Marystä oli ikävää lähteä juuri tällä hetkellä, varsinkin kun Pähkinä oli pelkäämättä pujahtanut hänen hameensa helmoihin ja Kuori kavunnut sen omenapuun rungolle, jonka alla he istuivat, ja tähysteli sieltä häntä kysyvin katsein. Mutta hän palasi taloon, ja kun hän istui Colinin vuoteen ääressä, tämä alkoi nuuhkia kuten Dickonin oli tapana, vaikkei läheskään niin harjaantuneesti.

— Sinä tuoksut samalle kuin kukat ja — tuore ruoho, Colin sanoi iloisesti. — Mitä tuo tuoksu oikein on? Se on samalla kertaa viileätä, lämmintä ja suloista.

— Se on nummen tuulta, sanoi Mary. Minä olen istunut ruohikossa puun alla Dickonin ja Kapteenin ja Nokipekan ja Pähkinän ja Kuoren kanssa. Kevät ja ulkoilma ja päivänpaiste, nehän ne tuoksuvat.

Koettaen jäljitellä Dickonia hän puhui leveätä Yorkshiren murretta, ja se kuulosti perin lystikkäältä. Colin purskahti nauruun.

Ja sitten he molemmat nauroivat eivätkä voineet heretä, ja rouva Medlock, joka avasi oven tullakseen sisään, vetäytyi takaisin käytävään ja jäi sinne hämmästyneenä kuuntelemaan.

— No, ihme ja kumma! hän virkkoi. — Onko mokomaa kuultu? Kuka olisi kuuna päivänä voinut sitä uskoa?

Oli paljon puhuttavaa. Colin ei tuntunut saavan kylliksi Dickonista, Kapteenista, Nokipekasta, Pähkinästä, Kuoresta ja Hyppyjalka-ponista. Mary oli juossut Dickonin kanssa metsään katsomaan Hyppyjalkaa. Se oli hento, pieni, pörröinen nummen poni; sankka, kihara harja riippui sen silmillä, kasvot olivat sievät, ja nuuhkiva turpa sametinhieno. Se oli jotensakin laiha, se kun eli pelkästä nummen ruohosta, mutta sitkeä se oli ja joustava kuin sen säärijänteet olisivat olleet terästä. Dickonin nähdessään se oli heti nostanut päätään ja hirnunut hiljaa, ravannut hänen luokseen ja hieronut turpaansa hänen olkapäähänsä. Ja Dickon oli puhellut sen korvaan, ja Hyppyjalka oli vastannut pienin lystikkäin hirnahduksin ja korskahteluin. Dickon oli käskenyt sitä ojentamaan Marylle pienen etukavionsa ja suutelemaan häntä samettiturvallaan.

— Siltä näyttää, vastasi Mary. — Dickon sanoo, että kaikki eläimet ymmärtävät, jos vain on niiden oikea ystävä.

Colin lepäsi hetken aikaa äänettömänä, ja hänen harmaat, omituiset silmänsä näyttivät tuijottavan seinään, mutta Mary tiesi hänen miettivän.

— Kunpa minäkin olisin jonkun ystävä, hän sanoi viimein. — Mutta minulla ei ole koskaan ollut mitään eläintä, jonka ystävä voisin olla. Ihmisiä taas en voi sietää.

— Voin kyllä, vastasi Colin. — Sinusta minä jopa pidän, eikö se ole lystikästä?

— Ben Weatherstaff sanoi, että hän ja minä olemme samanlaiset, sanoi Mary. — Hän väitti, että meillä on kummallakin yhtä kiukkuinen luonne. Sinäkin taidat kuulua joukkoon. Me olemme kaikki kolme samaa maata — sinä ja minä ja Ben Weatherstaff. Hän sanoi, ettei meitä ole ilo katsella ja että meissä on sisus yhtä hapan kuin kuorikin. Mutta minä en usko olevani enää niin hapan sen jälkeen kun opin tuntemaan Dickonin ja punarinnan.

— Vihasin, vastasi Mary avomielisesti. — Olisin inhonnut sinuakin, jos olisin nähnyt sinut ennen kuin Dickonin ja punarinnan.

— Mary, hän virkkoi. — Minä kadun, että sanoin lähettäväni Dickonin pois. Minä olin vihainen sinulle, kun sanoit Dickonin olevan kuin enkeli. Mutta… mutta hän onkin enkeli.

— No niin, olihan hiukan hullua sanoa niin, myönsi Mary tyynesti. — Dickonilla on pystynenä, ja hänen suunsa on hyvin iso ja vaatteet paikkoja täynnä, ja hän puhuu leveätä Yorkshiren murretta, mutta — mutta jos joku enkeli tulisi asumaan Yorkshiren nummelle — jos olisi olemassa jokin erityinen Yorkshiren enkeli — niin luulen, että hänkin ymmärtäisi kaikenlaisia kasveja ja saisi ne kukkimaan ja tietäisi, miten eläimille on puhuttava, ja hänestä ja niistä tulisi varmasti hyvät ystävät.

— En suutu, vaikka Dickon katselee minua, sanoi Colin. — Tahdon nähdä hänet.

Äkkiä iski hänen päähänsä, että nyt oli aika paljastaa salaisuus. Colin tunsi, että jokin uutinen oli tulossa.

Mary oli niin rauhaton, että hän nousi jakkaraltaan ja tarttui Colinin käsiin.

— Voinko luottaa sinuun? Dickoniin minä luotin, koska linnutkin luottivat häneen. Voinko luottaa sinuun — varmasti — varmasti — varmasti? hän rukoili.

— No niin, Dickon tulee tervehtimään sinua huomisaamuna ja hän tuo eläimensä mukanaan.

— Mutta siinä ei ole vielä kaikki, jatkoi Mary melkein kalpeana juhlallisesta kiihtymyksestä. — Paras tulee viimeiseksi. Puutarhassa on ovi. Se on muurissa muratin peitossa.

Jos Colin olisi ollut vahva, terve poika, hän olisi arvatenkin huutanut ja riehunut ilosta. Mutta hän oli heikko ja perin hermostunut. Hänen silmänsä vain suurenivat suurenemistaan ja hän sai tuskin vedetyksi henkeään.

— Oh, Mary! hän äänsi puolittain nyyhkyttäen. — Saanko minä nähdä sen? Pääsenkö minä sinne? Saanko elää ja mennä sinne? Ja hän takertui Maryn käsiin.

— Tietysti sinä saat, ärähti Mary harmistuneena. — Totta kai sinä elät ja näet sen. Älä ole hupsu!

Mary suhtautui Colinin purkaukseen niin luontevasti ja terveen järkevästi, että pojan kiihtymys asettui samassa ja hän alkoi nauraa itselleen. Parin minuutin kuluttua Mary istui jälleen jakkaralleen kertoen hänelle, minkälaiseksi hän oli kuvitellut salaisen puutarhan, ja kuunnellessaan häntä Colin unohti kipunsa ja väsymyksensä.

— Sellainen se varmaan on kuin olet kuvannut, hän sanoi viimein. — Tuntuu aivan siltä kuin olisit todella nähnyt sen. Muistathan että sanoin samaa kun ensin kerroit siitä minulle?

— Minä olen nähnyt sen, ja minä olen ollut siellä, hän sanoi. — Minä löysin avaimen ja menin sinne jo viikkoja sitten. Mutta en uskaltanut kertoa sinulle. En uskaltanut, sillä pelkäsin, etten voisi luottaa sinuun — varmasti!

"SE ON TULLUT!"

Tohtori Craven oli tietenkin noudettu taloon Colinin raivokohtauksen jälkeisenä aamuna. Hänet noudettiin aina kohtauksen sattuessa, ja hän saapui tavallisesti siinä vaiheessa, jolloin poika virui kalpeana ja vapisevana vuoteessaan valmiina saamaan uuden itkunpuuskan pienimmästäkin aiheesta. Itse asiassa tohtori Craven pelkäsi ja kammoksui näitä sairaskäyntejä ja niihin liittyviä ikävyyksiä. Tällä kertaa hän tuli Misselthwaite Manoriin vasta iltapuolella.

— Miten hänen laitansa on? hän kysyi rouva Medlockilta jotensakin ärtyneenä. — Häneltä ratkeaa vielä jokin suoni, jos hän jatkaa tuota menoa. Poika on hysteerinen ja hillitön.

— Omituinen juttu, tohtori, te ette varmaan voi uskoa silmiänne nähdessänne hänet nyt, vastasi rouva Medlock. — Tuo ruma, nyreänaamainen tyttö, joka on melkein yhtä häijy kuin hän itse, on lumonnut hänet. Ei kukaan tiedä, miten se on tapahtunut. Herra paratkoon, ei tuolta tytöltä tavallisesti heltiä montakaan sanaa, mutta hänpä vain teki sen, mitä ei yksikään meistä olisi uskaltanut. Hän karkasi viime yönä vuoteen luo kuin pieni kissa ja polki jalkaansa ja käski pojan heretä kirkumasta, ja eikös vain Colin-herra pelästynyt niin että tosiaan lopetti. Ja tänä iltapuolena — no niin, tulkaapa itse katsomaan, tohtori. Se on aivan uskomatonta. Tohtori Cravenia kohtasi todellakin hämmästyttävä näky, kun hän astui potilaansa huoneeseen. Rouva Medlockin avatessa oven hän kuuli naurua ja juttelua. Colin istui sohvalla yönutussaan selkä suorana ja katseli puutarhakirjaansa. Hän jutteli pikku tytölle, jota tällä hetkellä tuskin ensinkään saattoi sanoa rumaksi, sillä hänen kasvonsa hehkuivat mielihyvästä.

— Noita korkeita, sinisiä, kellomaisia kukkia — niitä meidän on hankittava oikein kosolti, sanoi Colin.

— Dickon sanoo, että ne ovat jalostettuja kukonkannuksia, huusi Mary.
— Siellä on jo niitä ennestään vaikka kuinka paljon.

Samassa he näkivät tohtori Cravenin ja vaikenivat. Mary jähmettyi paikalleen, ja Colin näytti ärtyisältä.

— Kuulin ikäväkseni, että olit sairas eilisiltana, poikaseni, sanoi tohtori Craven hieman hermostuneena. Hän oli yleensä hermostunut mies.

— Nyt voin jo paremmin, paljon paremmin, vastasi Colin muistuttaen taas radzhaa. — Päivän tai parin kuluttua lähden ulos tuolissani, jos on kaunista. Minä tarvitsen raitista ilmaa.

Tohtori Craven kävi istumaan hänen viereensä ja tunnusteli hänen valtimoaan utelias katse silmissään.

— Sinun ei ole hyvä mennä, jollei päivä ole erityisen kaunis, hän sanoi. — Ja muista varoa, ettet väsy liikaa.

Kun aikaisemmin oli puhuttu raittiista ilmasta, tämä samainen nuori herra oli joutunut raivon valtaan ja väittänyt itsepintaisesti vilustuvansa ja kuolevansa siitä. Eipä ole kumma, että hänen lääkärinsä oli hiukan hämmästynyt.

— En pidäkään kun olen yksin, vastasi Colin, mutta serkkuni tulee minun kanssani.

— Ei, kyllä serkkuni pitää minusta huolen. Ja pyörätuolia työntää eräs hyvin vahva poika, jonka tunnen.

Suunnitelma huolestutti tohtori Cravenia. Jos tämä väsyttävä, kiukkuinen poika sattuisi paranemaan, hän itse joutuisi tietenkin luopumaan perinnön toiveista. Mutta hän ei ollut kovasydäminen mies, vaikka olikin luonteeltaan heikko, eikä hän aikonut antaa Colinin vaarantaa henkeään.

— Hän on Dickon, vastasi Mary äkkiä. Hänestä tuntui, että jokaisen nummen lähistöllä asuvan täytyi tuntea Dickon. Ja oikeassa hän olikin. Hän huomasi tohtorin totisten kasvojen lauhtuvan.

— Ahaa, Dickon, tämä sanoi ilahtuneena. — Siinä tapauksessa olet hyvässä turvassa. Dickon-poika on voimakas kuin nummen poni. — Nautitko sinä rauhoittavan lääkkeesi viime yönä, Colin? hän kysyi sitten potilaaltaan.

— En, vastasi Colin. — Ensin en tahtonut ottaa sitä, ja saatuaan minut vaikenemaan Mary jutteli minut nukuksiin. Hän kertoi miten kevät hiipii puutarhaan.

— Se kuulostaakin rauhoittavalta, sanoi tohtori Craven joutuen yhä enemmän ymmälle ja vilkaisten Maryyn, joka istui jakkarallaan äänettömänä mattoon tuijottaen. — Sinä voit nähtävästi paremmin, mutta sinun on muistettava…

— En tahdo muistaa, keskeytti Colin jälleen radzhan äänellä. — Kun makaan yksinäni ajattelemassa, minua alkaa kivistää joka paikasta ja muistan asioita, jotka panevat minut kirkumaan. Jos jossakin olisi lääkäri, joka saisi minut unohtamaan, että olen sairas, eikä aina muistuttaisi siitä, niin haetuttaisin hänet tänne. Serkkuni saa minut unohtamaan, ja siksi hän tekee minut terveemmäksi.

Tohtori Craven ei ollut milloinkaan ennen selviytynyt niin nopeasti talosta "kohtauksen" jälkeen; tavallisesti hän oli joutunut viipymään hyvän aikaa ja hänellä oli ollut paljon tekemistä. Tänä iltana hän ei antanut mitään lääkettä eikä uusia määräyksiä, ja hän säästyi epämieluisilta kohtauksilta. Laskeutuessaan alakertaan hän näytti mietteliäältä, ja kun hän tuli kirjastoon juttelemaan rouva Medlockin kanssa, tämä huomasi hänen olevan hyvin ymmällä.

— Asiat ovat tosiaankin kääntyneet uudelle tolalle, sanoi tohtori. —
Ja kieltämättä entistä paremmalle.

— Luulen että Susan Sowerby on oikeassa, sanoi rouva Medlock. — Eilen käydessäni Thwaitessa pistäydyin hänen mökkiinsä ja istuin hetken juttelemassa hänen kanssaan. Ja hän sanoi minulle: "Näetkös, Sarah Ann, saattaa olla, ettei tuo tyttönen ole erityisen herttainen ja soma lapsi, mutta hän on yhtä kaikki lapsi, ja lapset tarvitsevat toisiaan." Me olimme koulutovereita, Susan Sowerby ja minä.

— Rouva Sowerby on paras sairaanhoitajatar jonka tunnen, sanoi tohtori
Craven vetäessään päällystakkia yllensä. — Kun löydän hänet jostakin
mökistä, tiedän että minulla on suuri mahdollisuus pelastaa potilaani.
Hän on teräväjärkinen nainen.

— Niin on, hänellä on oma tapansa puhua suunsa puhtaaksi, hän puheli mielissään. — Monesti olen sanonut hänelle: "Näetkös, Susan, jos sinä olisit joku muu etkä puhuisi niin leveätä Yorkshiren murretta, niin minä olisin valmis sanomaan, että sinä olet älykäs."

Sinä yönä Colin nukkui kertaakaan havahtumatta, ja aamulla avatessaan silmänsä hän makasi liikahtamatta ja myhäili tietämättään — olo tuntui omituisen hyvältä. Oli todella mieluista olla hereillä, ja hän käännähti toiselle kyljelleen ja oikoili tyytyväisenä jäseniään. Sen sijaan että olisi harmitellut heräämistään hän uppoutui mielessään suunnitelmiin, joita Mary ja hän olivat eilisiltana punoneet. Oli hauskaa, kun oli jotakin ajateltavaa. Eikä hän ollut kymmentäkään minuuttia ollut hereillä, kun hän kuuli käytävästä juoksuaskelten töminää ja Mary ilmestyi ovelle. Seuraavassa tuokiossa hän oli huoneessa ja vuoteen luona tuoden mukanaan tuulahduksen raitista aamuilmaa.

Mary oli tullut juoksujalkaa, ja hänen hiuksensa olivat pörröiset ja kasvot punoittivat, vaikkei hän itse voinut sitä nähdä.

— Siellä on ihanaa! hän huusi hengästyneenä. Et ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista! Se on tullut! Luulin sen tulleen jo ennemmin, mutta silloin se oli vain tulossa. Nyt se on tullut. Kevät! Dickon sanoo niin!

— Onko? riemuitsi Colin, ja vaikkei hän tiennyt paljon mitään keväästä, hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä. Hän nousi istumaan vuoteessaan. — Avaapas ikkuna! hän pyysi, ja hänen hymyssään oli samalla kertaa hilpeää kiihtymystä ja pientä itseivaa.

Mary kiirehti ikkunaan ja aukaisi sen selkoselälleen. Sisään tulvehti kevään tuoksua ja lintujen laulua.

— Tämä on raitista ilmaa, sanoi Mary. — Makaa selälläsi ja hengitä sitä sisääsi pitkin siemauksin. Sillä tapaa Dickon tekee nummella maatessaan. Hän sanoo tuntevansa, miten se virtaa suoniin ja tekee hänet voimakkaaksi, ja hänestä tuntuu kuin hän voisi elää ikuisesti. Hengitä sitä, hengitä sitä yhä uudelleen!

— "Ikuisesti!" Tuntuuko hänestä siltä? hän tuumi ja vetäessään syvään henkeä hän koki mieluisan uudistumisen tunteen.

— Nuppuja on kaikkialla, ja vihreä huntu on peittänyt melkein kaiken harmaan, ja linnuilla on sellainen kiire rakentaa pesää, että muutamat oikein taistelevat paikoista salaisessa puutarhassa. Ja ruusupensaat ovat niin sieviä, ettei sen sievempää voi olla, ja metsät ja tienreunat ovat esikkoja täynnä, ja ne siemenet, jotka kylvimme, ovat jo nousseet, ja Dickonilla on mukanaan kettu ja varis ja oravat ja vastasyntynyt karitsa.

Ja sitten hän vaikeni vetääkseen henkeä. Dickon oli löytänyt kolme päivää sitten vastasyntyneen karitsan nummen kanervikosta kuolleen emonsa vierestä. Se ei ollut Dickonin ensimmäinen orpo karitsa, ja hän tiesi mitä sille oli tehtävä. Hän oli vienyt sen mökkiin takkiinsa käärittynä ja asettanut sen makaamaan takkavalkean eteen ja ruokkinut sitä lämpimällä maidolla. Se oli pehmoinen ja sillä oli somat, tyhmät pikkulapsen kasvot ja pitkät jalat. Dickon oli aamulla tuonut sen nummen poikki sylissään, ja maitopullo ja orava olivat olleet hänen taskussaan, ja istuessaan puun alla ja tuntiessaan helmassaan karitsan lämpimien jäsenten värähtelyn Mary oli ollut niin ylen onnellinen, ettei ollut saanut sanaa suustaan. Karitsa — karitsa! Elävä karitsa, joka lepäsi sylissä kuten pikkuvauva!

Tätä kaikkea hän kuvaili hyvin riemastuneena, ja Colin kuunteli hengittäen kevätilmaa pitkin siemauksin hoitajattaren astuessa sisään. Tämä hätkähti hiukan nähdessään avatun ikkunan. Monena helteisenä päivänä hän oli ollut tukehtumaisillaan potilaansa huoneessa, tämä kun oli itsepintaisesti väittänyt vilustuvansa raittiista ilmasta.

— Ei, kuului vastaus. — Minä hengitän oikein syvään raitista ilmaa. Siitä tulee voimakkaaksi. Minä tahdon nauttia aamiaiseni sohvalla, ja serkkuni aterioi minun kanssani.

Palvelijain parissa oli hupaisempaa kuin sairashuoneessa, ja nykyisin jokainen halusi kuulla uutisia yläkerrasta. Keittiössä naurettiin nuoren herran kustannuksella ja laskettiin leikkiä siitä, että hän oli "kerrankin joutunut jyrän alle", kuten keittäjä sanoi. Palvelijoiden puolella oltiin hyvin kyllästyneitä Colinin raivokohtauksiin, ja hovimestari, joka oli perheellinen mies, oli monta kertaa lausunut mielipiteenään, että parasta olisi antaa potilaalle "kelpo selkäsauna".

Kun hoitajatar oli kattanut pöydälle aamiaisen, Colin ilmoitti hänelle arvokkaalla äänellä:

— Eräs poika, jolla on mukanaan kettu, varis, kaksi oravaa ja vastasyntynyt karitsa, tulee tervehtimään minua tänä aamuna. Heidät on tuotava heti tänne yläkertaan. Ette saa ruveta leikkimään eläinten kanssa palvelijain huoneessa ettekä pidättää niitä siellä. Ne on tuotava tänne.

— Voitte käskeä Marthan tuomaan heidät tänne. Poika on Marthan veli.
Hänen nimensä on Dickon, ja hän on eläinten kesyttäjä.

— Intiassa on käärmeenkesyttäjiä, sanoi Mary. — He työntävät usein käärmeen pään suuhunsa.

He söivät aamiaisensa ikkunasta tulvivassa auringonpaisteessa. Colin pisteli aimo annoksen ja Mary tarkkasi häntä kiinnostuneena.

— Sinä alat lihota niin kuin minäkin, hän sanoi. — Intiassa ei aamiainen maistunut minulle koskaan, ja nyt se maistuu aina.

— Tänä aamuna minun olikin nälkä, sanoi Colin. — Kenties se johtui raittiista ilmasta. Milloin luulet Dickonin tulevan?

Colin kuunteli, ja hänen korviinsa kantautui talon seinien sisältä outo ääni, käheä "kvaak — kvaak".

— Se on Nokipekka, sanoi Mary. — Kuuntele uudelleen! Kuuletko määkinää — hyvin vienoa?

Dickonin jalkineet olivat raskaat ja kömpelöt, ja vaikka hän koetti kävellä hiljaa, erottui hänen askeltensa kopse jo etäältä, kun hän marssi pitkin käytäviä, kunnes pehmeä matto vaimensi äänen hänen tullessaan käytävään, josta päästiin Colinin huoneeseen.

— Jos suvaitsette, ilmoitti Martha juhlallisesti avatessaan ovea, jos suvaitsette, täällä on Dickon ja hänen elukkansa.

Dickon astui sisään kasvoillaan leveä myhäily. Pieni karitsa oli hänen sylissään, ja punertava ketunpoikanen tassutteli hänen vieressään. Pähkinä kökötti vasemmalla ja Nokipekka oikealla olkapäällä ja Kuoren pää ja käpälät kurkistivat esiin takintaskusta.

Colin kohosi hitaasti istumaan ja tuijotti tuijottamistaan — kuten hän oli tuijottanut nähdessään Maryn ensi kertaa. Huolimatta kaikesta mitä oli kuullut hän ei ollut osannut kuvitella, millainen tämä poika oli, ja että hänen kettunsa, variksensa, oravansa ja karitsansa saattaisivat olla niin lähellä häntä, että ne melkein tuntuivat olevan osa häntä itseään. Colin ei ollut eläissään puhunut kenenkään pojan kanssa, ja hän joutui sellaisen ihastuksen ja uteliaisuuden valtaan, että hän unohti puhua.

Mutta Dickon ei ujostellut eikä arkaillut. Ei hän silloinkaan ollut joutunut ymmälle, kun hän oli ensimmäisen kerran tavannut variksen ja tämä oli hänen kieltään ymmärtämättä vain tuijottanut häneen mitään virkkamatta. Sellaisia eläimet aina olivat ennen kuin perehtyivät ihmisiin. Hän meni Colinin luo ja laski rauhallisesti karitsan hänen syliinsä, ja pikku eläin alkoi heti nuuhkia kuonollaan pehmeän samettitakin laskoksia ja hieroskella kiharaista päätään hiukan kärsimättömänä Colinin kylkeä vasten.

— Se kaipaa emoaan, myhäili Dickon. — Toin sen tänne sinun luoksesi, koska tiesin, että tahtoisit nähdä miten se syö.

— Tästä saat, pikkarainen, hän sanoi kääntäen hellävaroen ruskealla kädellään pientä valkoista, villaista päätä. — Tätä sinun mielesi tekee. Siitä kostut enemmän kuin kaiken maailman samettinutuista. Kas tässä. Hän työnsi pullon suun ahneesti etsivään suuhun, ja karitsa alkoi himokkaasti imeä.

Samassa kielenkannat irtosivat. Colin kyseli kyselemistään ja Dickon vastaili iloisesti. Heidän puhellessaan karitsa nukahti, Nokipekka lensi ulos ja sisään avoimesta ikkunasta ja Pähkinä ja Kuori retkeilivät ulkona olevissa suurissa puissa. Kapteeni taas kyyristyi uunimatolla istuvan Dickonin viereen.

He katselivat puutarhakirjoissa olevia kuvia, ja Dickon tunsi kaikki kukkaset nimeltä ja tiesi tarkalleen, mitä niistä jo kasvoi salaisessa puutarhassa.

— Tuota nimeä en osaa lausua, hän virkkoi viitaten kuvaan, jonka alla oli nimi "Aquilegia". — Täällä päin sitä sanotaan akileijaksi. Ja tuo tuossa on leijonankita. Niitä kasvaa molempia villeinä pientareilla, mutta nämä jalostetut lajit ovat isompia ja koreampia. Siellä puutarhassa on muutamia isoja akileijakimppuja. Ne näyttävät aivan sinivalkoiselta perhosparvelta sitten kun ne kukkivat.

"MINÄ SAAN ELÄÄ IKUISESTI!"

Heidän täytyi odottaa toista viikkoa, sillä ensin tuli muutamia tuulisia päiviä ja sitten Colinia vaivasi lievä vilustuminen. Nämä viivytykset olisivat epäilemättä saaneet hänet raivostumaan, ellei hänellä olisi ollut yllin kyllin ohjelmaa. Oli tehtävä salaisia suunnitelmia; lisäksi Dickon pistäytyi melkein joka päivä vaikkapa vain pariksi minuutiksi kertomaan, mitä tapahtui nummella ja kedoilla ja pensasaidoissa ja virran rannikoilla.

Perin jännittäviä olivat ne valmistuspuuhat, joita Colinin kuljettaminen puutarhaan vaati, jottei salaisuus paljastuisi. Ei kukaan saanut nähdä pyörätuolia eikä Dickonia ja Maryä heidän käännyttyään pensasaitakulmauksesta käytävälle, joka kulki murattien peittämän muurin vieritse. Päivä päivältä Colin tunsi yhä selvemmin, että puutarhan suurimpia vetovoimia oli sen salaperäisyys. Sitä ei saanut mikään pilata. Eikä kukaan saanut epäillä, että heillä oli salaisuus. Palvelijoille oli uskoteltava, että hän lähti ulos Dickonin ja Maryn kanssa vain siksi, että piti heistä.

Heillä oli hauskoja ja pitkiä keskusteluja siitä, mitä teitä kuljettaisiin. Ensin oli mentävä tätä tietä, sitten alas tuota tietä, ja tässä oli kuljettava yli ja kierrettävä suihkukaivon kukkapenkit ikään kuin haluttaisiin katsella pääpuutarhurin järjestämiä kukkaistutuksia. Sehän näyttäisi niin järjelliseltä, ettei kukaan voisi epäillä mitään. Sitten häivyttäisiin pensasaidan taakse ja pysyttäisiin näkymättömissä, kunnes tultaisiin pitkien muurien kohdalle. Kaikki harkittiin melkein yhtä huolellisesti kuin suurten kenraalien taistelusuunnitelma sota-aikana.

Kartanon perillistä koskevat merkilliset huhut olivat kuitenkin tihkuneet palvelijain huoneesta tallirenkien ja puutarhurien puolelle. Siitä huolimatta pääpuutarhuri Roach melkein säikähti eräänä päivänä, kun Colin-herra oli lähettänyt sanan, että hänen oli ilmaannuttava siihen osaan taloa, jota ei yksikään syrjäinen ollut vielä nähnyt, ja että sairas poika itse halusi puhutella häntä.

— Jopa nyt, jopa nyt, hän puheli itsekseen vaihtaessaan kiireisesti ylleen toista takkia. — Mitähän nyt on tekeillä? Hänen Kuninkaallinen Korkeutensa, jota ei ole lupa katsella, kutsuu puheilleen miespoloisen, johon hän ei ole koskaan suvainnut luoda ainoatakaan silmäystä.

Herra Roach oli hieman utelias. Hän ei ollut koskaan nähnyt edes vilahdusta pojasta, ja hän oli kuullut jos jonkinlaisia juttuja hänen kammottavasta ulkonäöstään ja käytöksestään sekä hänen sairaalloisista kiukunpurkauksistaan. Yleensä arveltiin, että poika saattoi kuolla minä hetkenä tahansa, ja ihmiset, jotka eivät olleet koskaan nähneet häntä, kertoivat mielikuvituksellisia tarinoita hänen kyttyräselästään ja vaivaisista sääristään.

— Asiat ovat muuttumassa tässä talossa, herra Roach, sanoi rouva Medlock opastaessaan häntä takaportaita ylös tuohon salaperäisenä pysyneeseen huoneeseen.

— Toivotaan, että ne muuttuvat parempaan päin, rouva Medlock, vastasi puutarhuri.

— Eivätpä ne juuri huonommiksikaan voisi muuttua, jatkoi rouva Medlock. — Ja kumma kyllä, yhdellä jos toisellakin on nyt paljon helpommat päivät poikaa hoitaessaan. Älkää pahasti hämmästykö, herra Roach, jos tapaatte itsenne keskeltä eläintarhaa. Dickon on siellä enemmän kotonaan kuin koskaan te tai minä.

Dickonia ympäröi todella jonkinlainen taikakehä, kuten Mary aina itsekseen arveli. Kuullessaan hänen nimensä herra Roach hymähti suopeasti.

— Hän olisi yhtä kotonaan Buckinghamin kuninkaallisessa palatsissa kuin hiilikaivosten syvyyksissä, hän sanoi. — Eikä hän kuitenkaan ole röyhkeä eikä tungetteleva. Kelpo poika tuo Dickon.

Oli hyvä, että häntä oli varoitettu, muuten hän ehkä olisi säpsähtänyt.
Iso varis, joka näytti kotiutuneen veistoksin koristellun tuolin
korkealle selkänojalle, julisti vieraan tulon vaakkumalla äänekkäästi:
"Kvaak-kvaak."

Nuori radzha ei ollut vuoteessaan eikä sohvalla. Hän istui nojatuolissa, ja hänen vieressään oli pieni karitsa, joka häntäänsä viputtaen imi Dickonin pitämästä maitopullosta. Sirosti pähkinää nakerteleva orava nökötti Dickonin kumarassa olevalla selällä. Pieni Intiasta tullut tyttö istui isolla jakkaralla tätä katselemassa.

Nuori radzha kääntyi ja mittaili katseellaan palvelijaansa — siltä ainakin pääpuutarhurista tuntui.

— Vai olette te Roach, hän sanoi. — Minä kutsutin teidän tänne antaakseni teille muutamia hyvin tärkeitä määräyksiä.

— Hyvä on, vastasi Roach odottaen uteliaana, olisiko hänen kaadettava kaikki puiston tammet maan tasalle tai muokattava hedelmäpuutarhat kukkapenkeiksi.

— Minä aion tänään iltapäivällä lähteä ulos pyörätuolissani, sanoi Colin. — Jos raitis ilma tuntuu tekevän minulle hyvää, lähden ehkä joka päivä ulos. Sinä aikana ei yksikään puutarhureista saa olla missään pitkän käytävän puutarhamuurien läheisyydessä. Siellä ei saa olla ketään. Kello kahden aikaan lähden ulos, ja kaikkien on pysyttävä poissa, kunnes lähetän sanan, että työt voidaan aloittaa.

— Hyvä on, vastasi herra Roach huojentuneena kuullessaan, että tammet saivat jäädä paikoilleen ja hedelmäpuutarhat olivat turvassa.

— Mary, jatkoi Colin, miten Intiassa taas sanotaankaan, kun on puhuttu loppuun ja tahdotaan, että ihmiset lähtevät.

— Minä sallin teidän poistua, Roach, hän sanoi. — Mutta muistakaa, tämä on hyvin tärkeätä.

— Kvaak — kvaak! huomautti varis käheästi, ei kuitenkaan epäkohteliaasti.

— Hyvä on. Kiitoksia, sanoi herra Roach ja poistui rouva Medlockin seuraamana. Roach, hyvänahkainen mies, hymähti käytävään tultuaan ja alkoi viimein nauraa.

— Totta totisesti, sillä pojalla on mahtavan käskijän tavat. Luulisi hänen edustavan koko kuninkaallista perhettä, joka on sulanut yhdeksi henkilöksi.

— Hoh, hoh, päivitteli rouva Medlock. — Meidän on jokaisen täytynyt olla aina hänen peukalonsa alla, ja sitä varten hän kai luulee ihmisten maailmaan syntyneenkin.

— No niin, eräs asia ainakin on varma, sanoi rouva Medlock. — Jos hän todella saa elää ja tuo tyttö jää tänne, niin hän kyllä opettaa pojalle, ettei koko puurovati kuulu hänelle, kuten Susan Sowerbyn on tapana sanoa.

— Nyt saamme olla huoleti, hän sanoi. — Ja tänä iltapuolena saan sen nähdä, saan kuin saankin!

Dickon palasi puutarhaan eläimineen ja Mary jäi Colinin luo. Tämä ei näyttänyt uupuneelta, mutta hän oli hyvin vaitelias ennen kuin väliateria tuotiin ja hyvin äänetön heidän sitä syödessään. Mary ihmetteli ja uteli syytä siihen.

— Sinun silmäsi ovat kauhean suuret, Colin, hän sanoi. — Kun sinä mietit jotakin, ne tulevat aina suuriksi kuin teevadit. Mitä sinä nyt mietit?

— Kevät, sanoi Colin. — Tulin ajatelleeksi, etten ole oikeastaan milloinkaan ennen nähnyt sitä. Olen tuskin koskaan ollut ulkona, ja kun olen ollut, olen tuskin lainkaan katsonut sitä. En ole edes ajatellut sitä.

— En minäkään Intiassa koskaan nähnyt sitä, sillä siellä ei ole kevättä, huomautti Mary.

Colin oli viettänyt eristettyä ja synkkää elämää, mutta hänellä oli vilkkaampi mielikuvitus kuin Marylla, ja sitä paitsi hän oli kuluttanut paljon aikaa kirjojen ja kuvien parissa.

— Sinä aamuna, jolloin sinä juoksit sisään ja huusit: "Se on tullut! Se on tullut!" minusta tuntui perin oudolta. Oli aivan kuin suuri helisevä juhlakulkue olisi ollut tulossa soittaen riemusta. Eräässä kirjassani on kuva siitä — kauniita ihmisiä suunnaton joukko seppeleillä ja kukkaköynnöksillä koristettuina, ja kaikki nauravat, tanssivat ja soittavat huilua. Siksi minä sanoinkin "Ehkä saamme kuulla kultatorvien toitottavan" ja pyysin sinua avaamaan ikkunan.

— Aika hullunkurista, sanoi Mary. — Kyllä siinä olisi joukkoa, jos kaikki kukat ja lehdet ja linnut ja metsän eläimet tanssisivat yhtaikaa ohi. Kyllä ne varmaan tanssisivat ja laulaisivat ja toitottaisivat, niin ettei soitosta olisi puutetta.

He nauroivat molemmat, mutta ei siksi että ajatus oli naurettava, vaan koska se miellytti heitä.

Hiukan myöhemmin hoitajatar tuli Colinia pukemaan. Hän huomasi, ettei tämä entiseen tapaansa maannut pölkkynä vaatteita ylle vedettäessä, vaan että hän kohosi istualleen pyrkien itsekin auttamaan ja jutteli kaiken aikaa Maryn kanssa.

— Tämä on yksi hänen hyviä päiviään, sanoi hoitajatar tohtori Cravenille, joka pistäytyi tarkastuskäynnille. — Hän on niin hyvällä tuulella, että hän vahvistuu siitä.

— Minä käyn katsomassa häntä myöhemmin sen jälkeen kun hän on palannut sisään, sanoi tohtori Craven. — Minun täytyy nähdä, miten oleskelu ulkoilmassa vaikuttaa häneen. Soisin, hän sanoi hyvin hiljaa, että hän sallisi teidän lähteä mukaan.

— Ennemmin jätän paikkani tässä hetkessä kuin suostun olemaan läsnä, jos sellaista ehdotetaan, vastasi hoitajatar nopeasti ja päättävästi.

— En todella aikonutkaan ehdottaa sitä, sanoi tohtori hieman ärtyneenä. — Voimmehan tämän kerran kokeilla. Dickonin huostaan voisin uskoa vaikka vastasyntyneen lapsen.

Talon vankin miespalvelija kantoi Colinin alakertaan ja sovitti hänet pyörätuoliin, jonka ääressä Dickon odotteli. Kun kaikki tyynyt ja peitteet oli saatu kuntoon, viittasi radzha kädellään palvelijalle ja hoitajattarelle.

— Minä sallin teidän poistua, hän sanoi, ja kumpikin katosi joutuisasti. Tosin he nauraa hihittivät päästyään hänen näkyvistään.

Dickon alkoi työntää pyörätuolia verkalleen ja varmasti. Mary asteli vieressä, ja Colin nojautui taaksepäin kohottaen kasvonsa taivasta kohti. Se näytti kaartuvan hyvin korkealla, ja pienet hahtuvapilvet leijailivat valkoisten lintujen tavoin sinen alla. Nummelta tulevat pehmeät tuulet olivat täynnä outoa, villiä tuoksua. Colin veti vetämistään ilmaa laihaan rintaansa, ja hänen suuret silmänsä näyttivät kuuntelevan — kuuntelevan korvien asemesta.

— Täällä on niin monenlaista laulua, surinaa ja viserrystä, hän huudahti. — Mitä on tuo tuoksu, jota tuuli puhaltaa tänne?

— Se tulee nummen kanervikosta, joka on juuri kukassa, vastasi Dickon.
— Nyt on mehiläisillä hyvät päivät.

Ei ainoatakaan ihmisolentoa näkynyt teillä, joita pitkin he kulkivat. Mutta kun he saapuivat pitkälle käytävälle muratin peittämän muurin luo, sai lähestyvän hetken jännitys jostakin selittämättömästä syystä heidät puhelemaan kuiskaten.

— Tässä se on, hengähti Mary. — Tässä minä kävelin edestakaisin ja mietin — mietin.

— Tässäkö? huudahti Colin, ja hänen silmänsä alkoivat innokkaina etsiskellä muratin lehvien takaa. — Mutta eihän tässä näy mitään, hän kuiskasi. Ei tässä ole ovea.

— Ja tässä, jatkoi Mary juhlallisesti viitaten ison sireenipensaan alle, tässä se laskeutui pienelle multaläjälle näyttäen minulle avaimen.

— Siinäkö? hän huudahti. Dickon herkesi työntämästä ja pyörätuoli seisahtui.

— Ja tässä, sanoi Mary astuen muratin juurella olevalle kukkapenkille, tässä minä rupesin juttelemaan sen kanssa, kun se viserteli minulle muurilta. Ja tässä on se muratinoksa, jonka tuuli puhalsi syrjään. Hän tarttui kiinni löyhänä riippuvaan, vihreään verhoon.

— Ja tässä on ovenkahva ja tässä on ovi. Dickon, työnnä hänet sisään — työnnä joutuin!

Mutta Colin oli painautunut takaisin tyynyilleen ja peitti käsillään silmänsä sulkien näkyvistään kaiken, kunnes he olivat tulleet puutarhaan, jolloin tuoli pysähtyi kuin taikasauvan koskettamana ja ovi sulkeutui. Silloin vasta hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, katseli katselemistaan, kuten Dickon ja Marykin olivat tehneet. Ja yli muurien ja maan ja puiden ja huojuvien oksien ja köynnösten levittäytyi hentojen pikku lehtien vihreä huntu ja ruohikossa puiden alla ja lehtimajojen harmaissa kivimaljakoissa, kaikkialla välähteli kultaa, sinipunertavaa ja valkoista, ja pään yläpuolella huojuivat puut vaaleanpunaisina ja lumenpuhtaina, ja ilmassa oli siipien suhinaa ja heikkoa, suloista piipitystä ja surinaa, ja kaikkialla tuoksua — tuoksua. Päivän lämpimät säteet hyväilivät hänen kasvojaan kuten hyväilevän käden lempeä kosketus.

Mary ja Dickon katselivat häntä ihmeissään. Colin näytti oudolta ja toisen näköiseltä, sillä vaaleanpunainen värihohde oli todella peittänyt hänet — kasvot ja niskan ja kädet ja kaiken.

— Minä tulen terveeksi! hän huusi. Mary, Dickon, minä tulen terveeksi.
Ja minä saan elää ikuisesti!

BEN WEATHERSTAFF

Maallisen elämän omituisuuksiin kuuluu, että ihminen vain silloin tällöin on aivan varma siitä, että hän tulee elämään ikuisesti. Joskus tietää aamusarastuksen hetkenä, kun nousee vuoteeltaan ja menee ulos tähystelemään kalpeata taivasta, joka verkalleen muuttuu ja rusottaa, kunnes sydän melkein herkeää lyömästä auringon ihmeellistä, muuttumatonta, majesteettista nousua katsellessa. Silloin sen tietää ehkä silmänräpäyksen ajan. Ja joskus sen tietää, kun on yksin metsässä auringonlaskun aikaan, kun syvä, salaperäinen, kullanhohtava, puiden välitse ja alitse hiipivä hiljaisuus tuntuu kertovan jotakin, jota ei voi täysin kuulla vaikka kuinka koettaisi. Joskus myös tummansinisen yötaivaan ääretön rauha ja sen miljoonat vartioivat tähdet tuovat varmuuden; joskus etäinen soitto, joskus jonkun silmien katse.

Näin kävi Colinin, kun hän ensimmäisen kerran salatun puutarhan muurien sisäpuolella näki ja kuuli ja tunsi, millainen oli kevät. Tänä iltapuolena maailma tuntui tekevän kaikkensa näyttääkseen koko rikkautensa, säteilevän ihanuutensa ja anteliaisuutensa yhden ainoan pojan takia. Tuon tuostakin Dickon pysähtyi kesken puuhiaan ja seisoi päätään pudistaen, harras ihmetys kasvoillaan.

— No totta totisesti, oikein tämä on ihmettä, virkkoi hän. — Minä olen kolmannellatoista, ja kahdentoista vuoden aikana olen ennättänyt nähdä päiviä jos jonkinlaisia, mutta en koskaan tämän veroista.

— Ihme on, on tosiaan, toisti Mary jäljitellen Dickonin puhetapaa ja huoaten mielihyvästä. — Näin suurenmoista päivää ei ole ennen nähty.

He työnsivät tuolin valkoisena upeilevan ja mehiläisten surinasta soivan luumupuun alle. Se oli kuin kuninkaan, keijukaiskuninkaan valtaistuinkatos. Katoksen kukkivien oksien lomitse pilkisti päivinä sinistä taivasta.

Mary ja Dickon kitkivät hiukan sieltä täältä ja Colin seurasi katseillaan heidän työtään. He toivat hänen nähtäväkseen nuppuja, jotka olivat avautumaisillaan, toisia jotka olivat tiiviisti ummessa, ruohikolle pudonneen tikan höyhenen, jonkin munankuoren, josta varhainen poikanen oli päässyt ulos. Dickon työnsi hitaasti tuolia ympäri puutarhan pysähtyen tavan takaa antaakseen Colinin katsella maan tai puiden ihmeitä.

— Saat nähdä tarpeeksesi kunhan odotat, vastasi Dickon. — Jahka se on nokkinut munat rikki ja saanut pikku joukkoa pesäänsä, sillä on niin paljon touhua, että se on ihan helisemässä. Silloin näet sen lentää suhahtelevan edestakaisin kantaen suussaan melkein yhtä isoja matoja kuin se itse on, ja pesässäkös on hälinää, kun se tulee sinne, eikä se tiedä, mihin suureen suuhun ensimmäisen palan panisi. Nokka selko selällään ja piipittäen poikaset ahdistavat emoa joka puolelta.

Tuo mielikuva sai heidät niin hilpeiksi, että heidän oli pantava kätensä suun eteen, jottei nauru kuuluisi kauas. Colin oli jo monena päivänä harjoitellut kuiskailemista. Tämä salaperäisyys viehätti häntä ja hän teki parhaansa, mutta melko vaikeata on olla remahtamatta nauruun, kun on mielihyvästä halkeamaisillaan.

Joka hetki toi uutta nähtävää, ja tunti tunnilta auringon kulta kävi kirkkaammaksi. Pyörätuoli oli sysätty katoksen alle. Dickon oli käynyt ruohikolle istumaan ja oli juuri kaivanut pillinsä taskustaan, kun Colin äkkiä keksi jotakin, jota ei ollut ennen huomannut.

Dickon loi silmäyksen ruohikon syrjässä olevaan puuhun; Marykin katseli sitä, ja molemmat olivat tuokion vaiti.

— On se, vastasi Dickon sitten, ja hänen matalassa äänessään oli vieno sointu.

— Oksat ovat harmaat, eikä lehtiä näy missään, jatkoi Colin — Se on aivan kuollut, eikö olekin?

— Onhan se, myönsi Dickon. — Mutta annas kun ruusut ovat täynnä lehtiä ja kukkia, niin kyllä kaikki harmaat paikat peittyvät. Ei se silloin näytä kuolleelta. Siitä tulee kaunein koko joukosta.

— Siitä on näköjään taittunut iso oksa, sanoi Colin. — Mitenkähän se on mahtanut tapahtua?

— Siitä on varmasti monta vuotta, vastasi Dickon — Hei! hän huusi äkkiä keventyneenä, ja laski kätensä Colinin olalle. — Katso punarintaa. Siinä se on! Se on käynyt ruoanhaussa.

Colin ennätti töin tuskin nähdä vilauksen ohi kiitävästä punarintaisesta linnusta, jonka nokassa riippui jotakin. Se lensi vehreän puutarhan läpi tiheikkönurkkaan ja katosi näkyvistä. Colin nojautui naurahtaen tyynyynsä.

— Se vie toverilleen iltapäiväteetä. Kello taitaakin olla jo viisi.
Minäkin tahtoisin juoda teetä.

— Punarinnan tulo oli kyllä taikuutta; sanoi Mary Dickonule jälkeenpäin. Tiedän että se oli taikuutta. Sillä sekä Dickon että hän olivat pelänneet Colinin alkavan udella jotakin puusta jonka oksa oli taittunut kymmenen vuotta sitten, ja he olivat jo aikaisemmin pohtineet asiaa Dickonin huolestuneena raapiessa ruosteenkarvaista päätään.

— Ei olla huomaavinamme, että se on erilainen kuin muut puut hän oli sanonut. — Eihän Colinille voi kertoa, kuinka se katkesi. Jos hän jotakin siitä sanoo, niin meidän täytyy — meidän täytyy vain näyttää iloiselta.

— Rouva Craven on ollut hyvin herttainen nuori rouva, Dickon jatkoi. — Ja meidän äiti uskoo, että hän käy aina silloin tällöin täällä katsomassa mitä Colinille kuuluu; niin tekevät kaikki äidit, kun heidät on otettu maailmasta. Heidän on tultava takaisin, näetkös. Usko pois, hän on ollut täällä puutarhassa. Hän se meidät pani työhön ja kehotti meitä tuomaan Colinin tänne.

Mary oli luullut hänen tarkoittavan jonkinlaista taikuutta. Hän uskoi vahvasti taian voimaan. Salaisesti hän oli varma, että Dickon vaikutti taikavoimalla kaikkeen, mikä oli hänen lähettyvillään, siksi ihmiset pitivät hänestä ja nummen eläimet tiesivät hänet ystäväkseen. Hänestä tuntui, että Dickonin taikavoima oli ollut vaikuttamassa koko iltapuolen ja tehnyt Colinista aivan erinäköisen pojan. Oli mahdotonta ajatella häntä samaksi rajuksi olennoksi, joka oli kirkunut, lyönyt ja purrut tyynyään. Hänen norsunluun värinen ihonsakin näytti muuttuneen.

Kaksi tahi kolme kertaa he näkivät punarinnan kuljettavan ruokaa aviopuolisolleen, ja tämä tuntui niin houkuttelevalta, että Colin alkoi ikävöidä iltapäiväteetänsä.

— Mene pyytämään, että joku miespalvelijoista tuo ruokakorin rhododendron-käytävälle, hän ehdotti Marylle. — Sinä ja Dickon voitte noutaa sen sieltä tänne.

Sepä olikin mieluisa tuuma ja helposti toteutettukin. Ruohikolle levitetylle pöytäliinalle katettiin teetä, paahtoleipää, voita ja kakkuja, jotka katosivat nopeasti nälkäisiin suihin. Tuon tuostakin pysähtyi paikalle joku kotiaskareissaan puuhaava lintu kyselemään, mitä tässä toimitettiin, ja tutkimaan innokkaasti muruja. Pähkinä ja Kuori kapusivat puihin kakkupalasilla evästettyinä, ja Nokipekka kuljetti kokonaisen voileivänpuoliskon syrjäiseen kolkkaan ja nokki ja tutki ja käänteli sitä puolelle ja toiselle tehden siitä käheällä äänellään huomautuksia, kunnes lopulta nielaisi sen ahneesti yhtenä suupalana.

Iltapuoli läheni hämyhetkeä. Auringon säteet syvenivät, mehiläiset palasivat kotiinsa ja linnut lentelivät harvemmin ohi. Dickon ja Mary istuivat ruohikolla, teekori oli sullottu valmiiksi taloon vietäväksi, ja Colin lepäsi tyynyjensä varassa kasvoillaan terve väri ja ruskeat kiharat otsalta syrjään työnnettyinä.

— En soisi tämän iltapäivän loppuvan, hän sanoi. — Mutta huomenna tulen takaisin, ja sitten seuraavana päivänä ja taas seuraavana.

— En välitä mistään muusta, vastasi Colin. — Nyt olen nähnyt kevään ja aion vielä nähdä kesän. Aion nähdä kaiken kasvavan täällä. Aion itsekin kasvaa täällä.

— Kyllä kasvatkin, sanoi Dickon. — Ennen pitkää sinä kävelet täällä ja kuokit maata niin kuin muutkin.

Dickon vilkaisi häneen hienotunteisen tutkivasti. Ei hän enempää kuin Marykään ollut milloinkaan kysellyt, oliko hänen säärissään mitään vikaa.

— Totta kai, hän sanoi reippaasti. — On — on kai sinullakin sääret kuten muillakin ihmisillä.

— Ei niitä oikeastaan vaivaa mikään, tämä vastasi. — Ne ovat vain ohuet ja heikot. Ne tutisevat niin, että pelkään seisoa niillä.

— Sinä seisot niillä sitten kun herkeät pelkäämästä, Dickon sanoi yhä rohkaisevammin. — Ja pian sinä kyllä herkeätkin pelkäämästä.

He olivat kaikki tuokion ajan hyvin vaiteliaita. Aurinko solui alemmaksi. Oli tullut hetki, jolloin kaikki luonnossa hiljenee, ja heillä olikin ollut puuhakas ja kiihdyttävä iltapäivä. Kesken tätä hiljaisuutta Colin kohotti hiukan päätänsä ja häneltä pääsi äänekäs, pelästynyt kuiskaus:

Mary ja Dickon kääntyivät katsomaan. Ben Weatherstaffin vihaiset kasvot tuijottivat heihin muurin toiselta puolelta tikapuilta. Hän totisesti heristi nyrkkiään Marylle.

— Jos sinä vain olisit minun kakarani, niin kyllä nyt saisit kyytiä, hän huusi.

Ukko kiipesi uhkaavasti askelman ylemmäksi tikapuillaan ikään kuin olisi aikonut hypätä alas kurittamaan tyttöä. Mutta kun Mary astui askelen lähemmäksi, hän malttoi mielensä ja tyytyi heristämään nyrkkiään tikapuittensa päästä.

— En ole ikinä välittänyt sinusta! hän kiukutteli. — Ensi hetkestä lähtien tiesin, että sinä olet sietämätön tenava. Senkin laiha kalkkinaama! Päälle päätteeksi kyselet jos jotakin ja pistät nenäsi asioihin, jotka eivät kuulu sinulle. Ja minä kun en ole osannut ollenkaan arvata, minkä takia sinä aina kieput perässäni. Jollei punarintaa olisi ollut… Hornantuuttiin koko lintu…

— Ben Weatherstaff, sai huohottava Mary vihdoinkin huudetuksi. — Ben
Weatherstaff! Punarinta näytti minulle tien!

Silloin Ben raivostui niin pahanpäiväisesti, että hän näytti tällä kertaa todella muksahtavan sille puolelle muuria, missä Mary oli.

— Mokomakin letukka! hän huusi. — Vai panet sinä punarinnan niskoille omat elkeesi — ei sen puolesta, ettei sekin olisi tarpeeksi hanakka tekemään mitä tahansa! Vai sekö? Kas vain sinua kelvotonta.

Mary huomasi, että voittamaton uteliaisuus pani seuraavat sanat hänen suuhunsa. — Miten kummassa pääsit sisälle?

— Punarinta näytti minulle tien, väitti Mary yhä. — Ei se kai sitä tahallaan tehnyt, mutta se se joka tapauksessa oli. Enkä minä voi ruveta teille täältä mitään selittelemään, jos te vielä puitte nyrkkiä minulle.

Samassa Ben taukosikin heristämästä nyrkkiään ja hänen kasvonsa venyivät pitkiksi hänen ällistellessään Maryn pään yli jotakin, jonka hän näki tulevan ruohikon poikki häntä kohti.

Kuullessaan Benin ensimmäiset sanat Colin oli niin hämmästynyt, että hän istui vain kuuntelemassa kuin noiduttuna. Mutta ei aikaakaan, kun hän tointui ja viittasi käskevästi Dickonille.

— Työnnä minut tuonne, hän komensi. — Työnnä aivan lähelle ja pysähdy juuri hänen eteensä!

Juuri tämä näky sai Ben Weatherstaffin ällistyneenä vaikenemaan. Häntä kohti kulkevassa pyörätuolissa, ylen komeiden tyynyjen ja peitteiden varassa istui nuori radzha kuninkaallisen käskijän katse suurissa mustaripsisissä silmissään ja laiha valkoinen käsi mahtavasti ojennettuna. Ja pyörätuoli pysähtyi juuri Ben Weatherstaffin nenän eteen. Ei ihme, että hän jäi töllistelemään.

Ben Weatherstaffin vanhat, punaiset silmät tuijottivat pyörätuoliin kuin siinä olisi istunut aave. Hän töllisteli töllistelemistään ja nielaisi, mutta ei virkkanut sanaakaan.

Ben Weatherstaff pyyhkäisi silmiään ja otsaansa nystyräisellä kädellään ja vastasi sitten oudolla, täräjävällä äänellä:

— Kukako olet? Heh, enkö tietäisi — kun tirkistelet minua äitisi silmillä? Herra tietää, miten tänne olet tullut. Sinäkö sitten olet se rampa poloinen?

— Ei hän olekaan! huusi Mary tulistuneena. — Ei hänellä ole selässä nystyrää, ei edes nuppineulanpään kokoista. Minä olen katsellut eikä siellä ole mitään — ei niin mitään.

Ben Weatherstaff vei uudelleen kätensä otsalleen ja tuijotti tuijottamistaan. Hänen kätensä tutisivat, ja hänen suunsa tutisi, ja hänen äänensä tutisi. Hän oli tietämätön vanha mies, jolla ei ollut juuri käsitystä tahdikkuudesta, ja kun jokin asia oli iskeytynyt hänen päähänsä, ei se aivan helposti lähtenyt sieltä pois.

Tämä oli jo liikaa. Ei kukaan ollut vielä panetellut Colinia vääräsääriseksi — ei edes kuiskauksin — ja Ben Weatherstaffin ääni paljasti niin selvästi hänen vahvan yksinkertaisen uskonsa Colinin vääräsäärisyyteen, ettei radzha voinut sitä kestää. Hänen vihastuksensa ja loukattu ylpeytensä saivat hänet tällä hetkellä unohtamaan kaiken muun, niin että hänen voimansa kasvoivat luonnottomasti.

— Tule tänne! hän huusi Dickonille, ja hän alkoi tosiaan työntää pois jalkojaan suojelevia peitteitä. — Tule tänne! Heti paikalla!

Dickon oli silmänräpäyksessä hänen luonaan. Mary alkoi säikähdyksestä huohottaa ja kävi aivan kalpeaksi.

— Hän voi tehdä sen! Hän voi tehdä sen! Hän voi tehdä! Hän voi! hän jupisi itsekseen.

Jalat piehtaroivat hetken rajusti, peitteet lensivät maahan, Dickon piteli Colinia käsivarresta, laihat sääret tulivat näkyviin, laihat jalat olivat ruohikolla. Colin seisoi pystyssä suorana kuin nuoli ja näyttäen oudon pitkältä — pää taaksepäin heitettynä ja omituiset silmät salamoiden.

— Katso tänne! hän huusi muurilla olevalle Ben Weatherstaffille. —
Katsopa minua — sinä siinä! Katso minua!

— Hän on yhtä suora kuin minäkin! huudahti Dickon. — Hän on yhtä suora kuin muutkin pojat Yorkshiressa!

Marystä Ben Weatherstaff nyt käyttäytyi perin merkillisesti, aivan käsittämättömästi. Hän rykäisi ja nielaisi, ja äkkiä alkoi kyynelkarpaloita tippua hänen ahavoituneille poskilleen hänen kouristaessaan vanhoja käsiään.

— Jo osaavat ihmiset levitellä valheita, hän puhkesi sanomaan. — Sinä olet laiha ja valju kuin haudasta karannut, mutta eihän sinussa ole vähäistäkään vikaa. Vielä sinusta ihminen tulee. Jumala sinua siunatkoon!

Dickon piti lujasti Colinia käsivarresta, mutta poika ei horjahtanut. Hän ojentautui yhä suoremmaksi ja katseli Ben Weatherstaffia tiukasti kasvoihin.

— Minä olen sinun isäntäsi isäni poissa ollessa, hän sanoi. — Ja sinun on toteltava minua. Tämä on minun puutarhani. Uskallapas vain lausua sanaakaan siitä. Laskeudu alas tikapuiltasi ja mene pitkälle käytävälle, Mary tapaa sinut siellä ja tuo sinut tänne. Haluan puhua kanssasi. Emme ole tahtoneet sinua tänne, mutta nyt sinun on päästävä salaisuuden perille. Joudu!

Ben Weatherstaffin järeät vanhat kasvot olivat yhä kosteat noista merkillisistä kyynelistä. Hän ei näyttänyt voivan siirtää silmiään laihasta, suorana seisovasta Colinista.

— Kas poikaa, virkkoi hän melkein kuiskaten. — Kas poikaa! Ja sitten hän äkkiä havautui ajatuksistaan ja koskettaen hattuansa puutarhurin tavoin sanoi: — Kyllä, herra! ja laskeutui tottelevaisesti alas ja katosi näkyvistä.

AURINGON LASKIESSA

— Mene tapaamaan häntä, hän sanoi, ja Mary lensi poikki ruohikon muratin peittämälle ovelle.

Dickon tarkasteli Colinia terävästi. Tämän poskilla hehkui punaisia täpliä ja hän oli oudon näköinen, mutta hän ei osoittanut kaatumisen oireita.

— Sanoinhan että voit kun herkeät pelkäämästä, vastasi Dickon. — Sinä herkesit, näetkös?

— Itsehän sinä harjoitat taikomista, hän vastasi. — Se on samaa taikaa, joka panee nämä tässä nousemaan maasta, ja hän kosketti paksulla jalkineellaan ruohikolla olevia krookuskimppuja.

— Niin, hän tuumi verkalleen, suurempaa taikaa ei voi ajatella. Hän ojentautui entistä suoremmaksi.

— Minä aion kävellä tuon puun luo, hän sanoi osoittaen muutaman metrin päässä olevaa puuta. — Aion seisoa, kun Weatherstaff tulee tänne. Jos haluan levätä, voin nojata puuhun. Kun haluan istua, niin istun, mutta en ennen. Tuo huopapeite tuolilta.

Hän astui puun luo ihmeteltävän varmasti, ja Dickon tuki yhä häntä käsivarresta. Hän nojautui puun runkoa vasten, mutta tuntui tuskin ensinkään tarvitsevan tukea siitä, ja hän seisoi yhä vielä niin suorana, että näytti pitkältä.

Tullessaan puutarhan muurin ovesta Ben Weatherstaff näki Colinin seisovan ja kuuli Maryn mutisevan jotakin hampaittensa takaa.

— Mitä sinä sanot? kysyi Ben ärtyisesti. Mutta Mary ei vastannut. Hän manasi hiljaa itsekseen:

Hän saneli sitä Colinin tähden, sillä hän tahtoi saada taikomalla hänet pysymään pystyssä. Sydän kurkussa hän odotti, jaksaisiko Colin kestää vai olisiko hänen pakko antaa periksi heikkoudelleen Ben Weatherstaffin nähden. Colin ei antautunut. Mary näki ihmeekseen, että hän näytti aika kauniilta laihuudestaan huolimatta. Colin iski silmänsä Ben Weatherstaffiin lystikkään käskevään tapaansa.

— Katso minua! hän komensi. — Katsele minua oikein tarkkaan! Olenko minä kyttyräselkäinen? Onko minulla väärät sääret?

Ben Weatherstaff ei ollut vielä täysin selvinnyt mielenliikutuksestaan, mutta hän vastasi jotensakin levollisesti:

— Vielä mitä. Ei sinne päinkään. Mitäs peliä sinä olet oikein pitänyt — piilotellut ihmisten näkyvistä ja uskotellut heille, että olet rampa ja vähäjärkinen?

— Hupsut ihmiset, sanoi Ben. — Maailma on täynnä jaarittelijoita, eivätkä ne milloinkaan jaarittele muuta kuin valheita. Miksikäs et näyttänyt itseäsi ihmisille?

— Kaikki luulivat minun kuolevan, sanoi Colin lyhyesti. — Mutta minä en kuole.

Ja sen hän lausui niin päättävästi, että Ben Weatherstaff tarkasti häntä kiireestä kantapäähän.

— Vai kuolisit, puhkesi hän lopulta sanomaan kuiva mielihyvä äänessään. — Siitä ei ole puhettakaan. Sinussa on liiaksi miestä kuolemaan. Kun näin sinun laskevan jalkasi maahan sellaisella kiireellä, niin tiesin, ettei sinussa ollut vikaa. Käy peitteelle istumaan vähäksi aikaa, nuori herra, ja käske sitten, mitä haluat.

Hänen käytöksessään oli eriskummainen sekoitus juroa hellyyttä ja ovelaa ymmärtämystä. Heidän kulkiessaan pitkää käytävää oli Mary päästänyt puhetulvan valloilleen. Benille jäi vain mieleen pääasia, että Colin oli parantumaisillaan — todella parantumaisillaan. Puutarha sen teki. Ei kukaan saanut puhella hänelle nystyröistä ja kuolemasta.

— Kaikkea mitä minun käsketään tehdä, vastasi vanha Ben. — Minua pidetään täällä armosta — koska hän piti minusta.

— Äitinikö? toisti Colin luoden miettivän silmäyksen ympärilleen. —
Tämä oli hänen puutarhansa, eikö ollutkin?

— Oli! Ben Weatherstaff loi niin ikään katseen yli puutarhan. — Ja se oli hänelle niin ihmeen rakas.

— Nyt se on minun puutarhani. Minä rakastan sitä. Minä tulen tänne joka päivä, julisti Colin. — Mutta se on pidettävä salassa. En halua kenenkään tietävän, että me tulemme tänne. Dickon ja serkkuni ovat tehneet työtä saadakseen puutarhan virkoamaan. Minä lähetän joskus noutamaan sinua avuksi — mutta sinun on tultava niin ettei kukaan sitä näe.

Ben Weatherstaff raapi leukaansa ja silmäili ympärilleen. Siitä on lähes kaksi vuotta, kun viimeksi olin täällä, hän sanoi.

— Mutta kukaan ei ole ollut täällä kymmeneen vuoteen! huudahti Colin.
— Ovi oli lukossa!

— En tullutkaan ovesta, sanoi Ben kuivasti. — Kiipesin muurin ylitse!
Kahtena viimeisenä vuotena en ole päässyt reumatismini vuoksi.

— Sinä siis olet latvonut ja karsinut täällä hiukan, huudahti Dickon.
— En ole voinut keksiä, miten se on tapahtunut.

— Tämä puutarha oli hänelle hyvin rakas — niin oli! virkkoi Ben Weatherstaff hitaasti. — Ja hän oli niin kaunis nuori rouva. "Ben", hän sanoi kerran nauraen, "jos minä joskus sairastun tai lähden pois, on teidän pidettävä huoli minun ruusuistani." Kun hän oli lähtenyt pois, annettiin sellainen käsky, ettei kukaan saisi koskaan mennä lähelle niitä. Mutta minäpäs menin, hän sanoi jörön itsepintaisesti. — Kiipesin muurin yli — kunnes en enää päässyt reumatismiltani — ja kerran vuodessa askartelin täällä hiukan. Hänhän oli käskenyt niin.

— Puutarha ei olisi ollut näin kaunis, jollet sinä olisi käynyt täällä, sanoi Dickon. — Kylläpä minä ihmettelin.

— Osaan minä, herra, vastasi Ben. — Ja helpompihan on reumatismia potevan miehen tulla ovesta sisään.

Mary oli pudottanut lapionsa ruohikolle lähelle puuta. Colin kurotti kätensä ottaakseen sen ylös. Hänen kasvoilleen tuli kummallinen ilme, ja hän alkoi raapia maata. Hänen ohut kätensä oli melko voimaton, mutta toisten seuratessa katseillaan hänen liikkeitään — Mary jännityksestä henkeään pidättäen — hän työnsi piankin lapion terän multaan kääntäen siitä aimo kokkareen.

Dickonin pyöreistä silmistä kuvastui palava uteliaisuus, mutta hän ei virkkanut mitään. Ben Weatherstaff seurasi yritystä kiinnostuneena.

Colin oli itsepäinen. Käännettyään muutaman lapiollisen multaa hän huudahti haltioissaan Dickonille:

— Sinä sanot, että minä voisin kävellä kuten muutkin ihmiset — ja minä luulin sinun sanovan niin vain minun mielikseni. Tämä on vasta ensimmäinen päivä, ja nyt olen jo kävellyt — ja tässä minä käännän maata.

— Tekisikö mielesi istuttaa jotakin pientä? ehdotti tyytyväisyydestä virnistävä Ben Weatherstaff. — Voin hankkia tänne ruukkuruusun.

— Mene noutamaan se! sanoi Colin kaivaen aivan kiihtyneenä. —
Sukkelaan! Sukkelaan!

Sukkelaan se todella tuotiinkin. Ben Weatherstaff alkoi mennä laputtaa unohtaen tykkänään reumatisminsa. Dickon otti lapion ja kaivoi reiän syvemmäksi ja avarammaksi kuin uuden kaivajan laihat, valkoiset kädet olivat jaksaneet kaivaa. Mary pujahti noutamaan ruiskukannua. Kun Dickon oli tehnyt reiän tarpeeksi syväksi, Colin käänteli ja penkoi yhä pehmeätä multaa. Innosta hehkuen hän katsahti taivaalle.

Marystä tuntui melkein kuin aurinko olisi varsin tahallaan viivytellyt parisen minuuttia. Ben Weatherstaff toi taimilavalta ruusun ruukkuineen. Hän köpitti ruohikon yli niin sukkelaan kuin suinkin pääsi. Hänkin oli kiihtynyt. Hän kävi polvilleen reiän ääreen ja särki ruukun.

— Kas tässä, poika, hän sanoi ojentaen kasvin Colinille. — Istuta se, niin kuin olisit kuningas, joka tulee uuteen paikkaan.

Ohut, valkoinen käsi vapisi hiukan, ja puna Colinin poskilla kävi kirkkaammaksi hänen sovitellessaan ruusua multaan ja pidellessään sitä, sillä välin kun vanha Ben painoi mullan kiinteäksi ja lujaksi. Mary kumartui eteenpäin käsiensä ja polviensa varassa. Nokipekka oli lentänyt puusta maahan nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Pähkinä ja Kuori juttelivat kirsikkapuussa.

— Se on istutettu! sanoi Colin viimein. — Ja aurinko on juuri pujahtamaisillaan piiloon. Auta minut seisomaan, Dickon. Tahdon seisoa, kun se laskee. Se kuuluu taikaan.

Ja Dickon auttoi häntä, ja taika — tai mikä lienee ollut — soi Colinille niin paljon voimaa, että auringon pujahtaessa piiloon hän toden teolla seisoi jaloillaan — nauraen.

TAIKA

Kun he palasivat kotiin, oli tohtori Craven jo hetken aikaa odottanut heitä. Hän oli jo alkanut tuumia, eikö olisi viisainta antaa etsiä lapsia puutarhan käytävistä. Kun Colin kuljetettiin takaisin huoneeseensa, miespoloinen tarkasteli häntä tutkivasti.

— Sinun ei olisi pitänyt viipyä niin kauan, hän sanoi. — Sinä et saa rasittua liiaksi.

— En ole ensinkään väsyksissä, sanoi Colin. — Olen tullut terveeksi.
Huomenna lähden ulos sekä aamu- että iltapäivällä.

— Tuskinpa voin sitä sallia, vastasi tohtori Craven. — Pelkään ettei se olisi viisasta.

— Ei olisi viisasta koettaa estää minua, virkkoi Colin aivan rauhallisesti. — Minä menen joka tapauksessa.

Marykin oli jo tullut huomaamaan, miten töykeä pikku riiviö Colin oli ympäristöään komennellessaan. Poika oli kaiken ikänsä elänyt ikään kuin autiolla saarella, ja koska hän oli ollut sen kuningas, hän oli muodostanut itselleen omat tapansa, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut tilaisuutta verrata itseään muihin ihmisiin. Mary oli jotensakin samantapainen itsekin, ja Misselthwaiteen tultuaan hänelle oli vähitellen selvinnyt, että hänen oma käytöksensä oli tavallisuudesta poikkeavaa ja epämiellyttävää. Tehtyään tämän havainnon hän tietenkin piti sitä niin mielenkiintoisena, että siitä oli syytä jutella Colinillekin. Niinpä hän tohtori Cravenin poistuttua istui hetken aikaa Colinia katsellen.

— Niin minunkin, sanoi Colin rauhallisesti, mutta tyytyväisen näköisenä. — Nyt hän ei saa Misselthwaitea, kun minä en kuolekaan.

— Tietysti minun käy häntä sääliksi senkin vuoksi, sanoi Mary. — Mutta ajattelin juuri, että mahtaa olla aivan hirveätä, kun on pakko kymmenen vuoden aikana olla kohtelias pojalle, joka on aina epäkohtelias. Minä en suostuisi siihen koskaan.

— Jos sinä olisit ollut hänen oma poikansa ja hän olisi kärkäs lyömään, niin hän varmaankin olisi läimäyttänyt sinua poskelle.

— Ei, ei uskaltanut, vastasi Mary aivan puolueettomasti asiaa punniten. — Ei kukaan ole milloinkaan uskaltanut tehdä mitään, mikä ei ole ollut mieleesi — koska sinun muka piti kuolla ja muuta sellaista. Sinä olit sellainen säälittävä raukka.

— Mutta minä en aio enää olla säälittävä raukka, vastusteli Colin. — En salli ihmisten ajattelevan niin. Minä seisoin jo pystyssä tänä iltana.

— Kun aina olet saanut seurata omaa päätäsi, niin olet tullut niin kummalliseksi, jatkoi Mary ajatuksenjuoksuaan.

— Olet, vastasi Mary, hyvin eriskummallinen. Mutta älä huoli suuttua, hän lisäsi tyynesti, sillä olenhan minäkin kummallinen — ja on Ben Weatherstaffkin. Mutta minä en ole niin omituinen kuin olin, ennen kuin rupesin pitämään ihmisistä ja ennen kuin löysin puutarhan.

— Minä en tahdo olla kummallinen, sanoi Colin. — Minä en aio enää olla sellainen. Ja hän rypisti uudelleen silmäkulmiaan päättävän näköisenä.

Hän oli luonteeltaan hyvin ylpeä. Hän makasi hetken aikaa miettien, ja sitten Mary näki kauniin hymyn kohoavan hänen kasvoilleen ja vähitellen tykkänään muuttavan ne.

— Jos menen joka päivä puutarhaan, niin minusta häviää kummallisuus, hän sanoi. — Siellä on taikaa — hyvää taikaa, näetkös, Mary. Olen varma, että siellä on.

— Vaikka siellä ei olisikaan oikeata taikaa, jatkoi Colin, niin voimme olla uskovinamme, että on. Jotakin siellä on — jotakin!

Ja taikavoimat lienevät todella olleet liikkeellä seuraavina kuukausina — noina ihmeellisinä kuukausina — säteilevinä kuukausina — hämmästyttävinä kuukausina. Oh, mitä kaikkea puutarhassa tapahtuikaan! Jollei sinulla ole milloinkaan ollut puutarhaa, niin et voi käsittää sitä, ja jos sinulla on ollut puutarha, niin tiedät, että voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan kaikesta mitä siellä tapahtuu. Ensin näytti siltä kuin loputon tulva vihreää olisi puskenut itselleen tietä läpi maan, ruohikon, kukkapenkkien ja vieläpä muurien rakostenkin. Sitten vihreässä alkoi näkyä nuppuja ja nuput alkoivat paisua muuttuen värikkäiksi ja saaden kaikki mahdolliset sinisen, sinipunertavan ja punaisen vivahdukset. Kukkia oli työntynyt kasvamaan joka tuuman alalle, joka reikään ja kolkkaan.

— Nuori rouva oli niin rakastunut niihin — oikein kovasti, sanoi Ben Weatherstaff. — Hän piti sellaisista esineistä, jotka viittasivat ylös taivaaseen päin, hän sanoi usein. Ei sen puolesta, että hän itse olisi ollut niitä ihmisiä, jotka kammoksuvat kaikkea maanpäällistä — vielä mitä. Kyllä hän maatakin rakasti, mutta sininen taivas oli aina niin hupaisa hänen mielestään.

Dickonin ja Maryn kylvämät siemenet kasvoivat kuin keijukaisten vaalimina. Silkinpehmeät unikot tanssivat tuulessa, iloisina uhmaten niitä kukkia, jotka olivat vuosikausia asustaneet puutarhassa ja näyttivät ihmettelevän, miten sinne oli pesiytynyt niin paljon uutta väkeä. Entä ruusut — ruusut! Vaaleita, tuoreita lehtiä ja nuppuja — ensin hentoja, sitten paisuvia, kunnes ne puhkesivat loistoonsa levittäen tuoksunsa koko puutarhaan.

Kaiken tämän näki Colin, ja hän seurasi tarkkaavasti tapahtumia. Joka aamu hänet vietiin ulos, ja jos ei satanut hän oleskeli puutarhassa kaiken päivää. Harmaatkin päivät miellyttivät häntä. Hänen oli tapana loikoa nurmella katselemassa, kuinka kaikki kasvoi. Jos oikein kauan ja tarkasti katseli, hän selitti, niin saattoi nähdä nuppujen puhkeavan verhostaan. Muurahaiset, ampiaiset, mehiläiset, sammakot, linnut ja kasvit antoivat hänelle uuden maailman tutkittavaksi, ja kun Dickon johdatti hänet vielä kettujen, saukkojen, oravien ja mäyrien maailmaan, ei juttelemisesta eikä miettimisestä tullut koskaan loppua.

Eikä tässä ollut puoliakaan taikavoimasta. Colin oli saanut hirveästi päänvaivaa siitä tosiasiasta, että hän oli seisonut omilla jaloillaan, ja Maryn kertoessa hänelle manauksestaan hän innostui ja mieltyi siihen suuresti.

— Maailmassa on tietenkin hyvin paljon taikaa, mietti hän eräänä päivänä, mutta ihmiset eivät tunne sen mahtia eivätkä osaa sitä käyttää. Ehkä se alkaa vain sillä, että sanelee jotakin, jota hartaasti toivoo tapahtuvaksi, kunnes saa sen todella tapahtumaan. Minä aion tehdä kokeen.

Seuraavana aamuna heidän tultuaan salaiseen puutarhaan hän lähetti heti noutamaan Ben Weatherstaffia. Ben tuli niin joutuin kuin pääsi ja tapasi radzhan seisomassa puun alla hyvin mahdikkaana, mutta samalla hyvin kauniisti hymyillen.

— Hyvää huomenta, Ben Weatherstaff, hän sanoi. — Sinun ja Dickonin ja Maryn on nyt seisottava rivissä ja kuunneltava minua, sillä minulla on hyvin tärkeätä puhuttavaa teille.

— Ymmärrän, herra! vastasi Ben Weatherstaff lakkiansa koskettaen. Ben Weatherstaff osasi vastata merimiesten tavalla, sillä hän oli poikana karannut merille ja nähnyt monia maita.

— Minä aion tehdä tieteellisen kokeen, selitti Colin. — Kun kasvan suureksi, aion tehdä suuria tieteellisiä keksintöjä, ja nyt aion aloittaa tästä kokeesta.

— Ymmärrän, herra, sanoi Ben Weatherstaff rohkeasti, vaikka hän nyt ensimmäisen kerran kuuli puhuttavan suurista tieteellisistä keksinnöistä.

Ensimmäisen kerran Marykin nyt kuuli niistä, mutta hän oli jo näihin aikoihin tehnyt sen huomion, että vaikka Colin oli hyvin omituinen poika, hän oli lukenut koko joukon merkillisiä asioita ja saattoi vakuuttavasti puhua niistä. Kun hän kohotti päänsä ja silmäili toista kummallisilla silmillään, häntä tuli uskoneeksi vasten tahtoansakin, vaikka hän oli vain kymmenen vuoden vanha — yhdennellätoista. Ja tällä hetkellä hän tuntui erikoisen vakuuttavalta, sillä hän oli innostunut pitämään puhetta kuin mikäkin puhuja.

— Ne suuret tieteelliset keksinnöt, jotka aion tehdä, koskevat taikaa, jatkoi Colin. — Taika on hyvin merkittävä ilmiö, ja tuskin kukaan tietää siitä mitään, paitsi jotkut ihmiset, joista vanhat kirjat kertovat — ja Marykin hiukan, koska hän on syntynyt Intiassa, missä on fakiireja. Luullakseni Dickonkin on jonkin verran perillä taiasta, vaikkei hän ehkä tiedä olevansa. Hän lumoaa eläimiä ja ihmisiä. En olisi milloinkaan päästänyt häntä luokseni, ellei hän olisi ollut eläinten lumooja — siis myös poikien lumooja, sillä onhan poikakin eläin. Olen varma siitä, että kaikessa on taikaa, vaikka me emme osaa käyttää sitä hyödyksemme — kuten on laita esimerkiksi sähkön ja höyryn.

Tämä kuulosti niin vakuuttavalta, että Ben Weatherstaff oli joutumassa aivan haltioihinsa ja ojentautui hyvin suoraksi.

— Kun Mary löysi tämän puutarhan, se näytti aivan kuolleelta, jatkoi puhuja. — Silloin alkoi jokin työntää kasveja maan sisästä pinnalle ja kuolleeseen tuli eloa. Toisena päivänä ei ollut mitään nähtävää ja toisena oli. En ollut koskaan ennen katsellut ympärilleni, ja nyt tulin hyvin uteliaaksi. Tiedemiehet ovat aina uteliaita, ja minä aion tulla tiedemieheksi. Minä sanon lakkaamatta itselleni: "Mitä se on? Mitä se on?" Jotakin se on. Ei se voi olla tyhjää! Sen nimeä en tiedä, sanon sitä siis taiaksi. En ole koskaan nähnyt auringon nousevan, mutta Mary ja Dickon ovat, ja heidän kertomuksistaan päättäen siinäkin on varmasti taikaa. Jokin nostaa sen ylös ja vetää sitä. Toisinaan puutarhaan tultuani olen puiden välitse katsahtanut taivaalle, ja silloin minulla on ollut hyvin hyvä olla, aivan kuin jokin työntäisi ja vetäisi minun rinnassani ja panisi minut hengittämään nopeasti. Taika työntää ja vetää kaikkea ja saa kuolleeseen eloa. Kaikki on taian tekemää, lehdet ja puut, kukat ja linnut, myyrät ja ketut ja oravat ja ihmiset. Niin on laita kaiken, mikä ympäröi meitä. Tässä puutarhassa — kaikkialla. Tämän puutarhan taika on saanut minut nousemaan jaloilleni ja tuntemaan, että tulen kasvamaan mieheksi. Nyt aion tehdä sellaisen kokeen, että koetan siirtää itseeni tätä taikaa, jotta se alkaisi minussa työntää ja vetää ja tekisi minut vahvaksi. En tiedä, miten se on tehtävä, mutta arvelen, että jos te yhtenään ajattelette sitä ja kutsutte sitä tulemaan, niin se ehkä tulee. Kun minä yritin seisoa silloin ensimmäisen kerran, saneli Mary itsekseen niin joutuisaan kuin taisi: "Sinä voit seisoa!" Ja minä voin. Minun täytyi tietysti itsekin ponnistella minkä jaksoin, mutta taika auttoi minua — Dickonin taika myös. Joka aamu ja ilta ja päivälläkin niin usein kuin vain saatan muistaa tulen sanomaan: "Taika tekee minut terveeksi! Minä aion tulla yhtä vahvaksi kuin Dickon!" Ja teidän kaikkien on tehtävä niin. Tämä on minun kokeiluni. Tahdotko auttaa, Ben Weatherstaff?

— Jos sinä yhtenään sanelet sitä säännöllisesti kuin liikkeitä harjoitteleva sotilas, niin saamme nähdä mitä tapahtuu ja onnistuuko koe. Ihminen oppii asioita kertaamalla niitä mielessään yhä uudelleen ja ajattelemalla niitä, kunnes ne tarttuvat muistiin ainiaaksi, ja samoin on luullakseni taiankin laita. Jos me väsymättä kutsumme sitä luoksemme ja autamme sitä, siitä tulee ikään kuin osa meitä itseämme, ja se jää meihin ja saa aikaan ihmeitä.

— Kuulin kerran erään upseerin Intiassa kertovan äidilleni, että on olemassa fakiireja, jotka toistavat sanoja yhä uudelleen tuhansia kertoja.

— Olen kuullut Jim Fettleworthin muijan toistavan samaa asiaa senkin tuhannen kertaa — kutsuvan Jimiä juoppolalliksi, virkkoi Ben Weatherstaff kuivasti. — Olihan siitä jotain hyötyä, sepä tietty. Jim antoi hänelle kelpo löylytyksen ja meni Siniseen Jalopeuraan, jossa joi itsensä sikahumalaan.

Colin rypisteli silmäkulmiaan ja tuumi parisen minuuttia jotakin. Mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.

— No niin, hän huudahti, siinä näet, että siitä seurasi sittenkin jotakin. Mutta Fettleworthin vaimo käytti väärää taikaa, ja siitä johtui piekseminen. Jos hän olisi käyttänyt oikeata taikaa ja sanonut jotakin ystävällistä, niin ehkäpä Jim ei olisi juonut itseään sikahumalaan ja ehkäpä — ehkäpä hän olisi ostanut hänelle uuden huivin.

Ben Weatherstaff nauraa hihitti ja hänen pienistä, vanhoista silmistään vilkkui ovelaa ihailua.

— Siinäkös vasta poika, yhtä viisas kuin sääriltään suora, hän virkkoi. — Kun ensi kerralla tapaan Betty Fettleworthin, annan hänelle pienen vihjeen, mitä hyvää taika voi tehdä hänelle. Olisipa hänellä hyvä mieli sellaisesta tieteellisestä kokeesta — ja kyllä olisi Jimilläkin.

Dickon oli kuunnellut luentoa pyöreät silmät uteliasta mielihyvää kiiluen. Pähkinä ja Kuori kipusivat hänen hartioillaan, ja sylissään hän piteli pitkäkorvaista, valkoista kaniinia, jota hän hiljakseen silitteli.

— Luuletko kokeen onnistuvan? kysäisi Colin häneltä haluten tietää, mitä hän mietti. Hyvin usein häntä halutti tietää, mitä Dickon mietti, kun hän näki tämän tyytyväisesti myhäillen tarkastavan häntä tai jotakin eläimistään.

— Luulen, hän vastasi. — Käy samalla lailla kuin siemenille päivän paistaessa niihin. Varmasti menestyy. Aloitammeko nyt heti?

Colin oli ihastunut ja samoin Mary. Innostuneena kuvissa näkemistään fakiireista ja loitsijoista Colin ehdotti, että he istuisivat jalat ristissä puun alla, joka muodosti kuin katoksen.

— Istumme silloin kuin jonkinlaisessa temppelissä, sanoi Colin. —
Olen aika tavalla väsyksissä ja tahdon istua.

— Älähän toki! sanoi Dickon. — Ei saa heti alussa puhua väsymyksestä.
Se saattaisi pilata taian.

Colin kääntyi katsomaan häntä — hänen viattomiin, pyöreisiin silmiinsä.

— Sehän on totta, hän vastasi verkalleen. — Minun täytyy ajatella yksinomaan taikaa.

Perin juhlalliselta ja salaperäiseltä tuntui koko toimitus heidän istuessaan ympyrässä. Ben Weatherstaffista tuntui kuin hän olisi jollakin merkillisellä tavalla joutunut hartaustilaisuuteen. Mary oli juhlallisessa hurmostilassa, Dickon piteli kaniiniaan sylissään, ja ehkäpä hän lausui jonkin toisilta kuulematta jääneen loitsun, sillä kun hän kävi istumaan asettaen säärensä ristiin samoin kuin muut, vetäytyivät harakka, kettu, orava ja karitsa verkalleen lähemmäksi ympyrää asettuen lepäävään asentoon ikään kuin tietoisina hetken juhlallisuudesta.

— Eläimet ovat tulleet, virkkoi Colin vakavana. — Ne tahtovat auttaa meitä.

Marystä Colin oli oikein kaunis tällä hetkellä. Tämä piti päätään korkealla, ikään kuin tuntien olevansa jonkinlainen ylipappi, ja outo välke kiilsi hänen suurissa, omituisissa silmissään. Päivä paistoi häneen oksakatoksen lomitse.

— Aloitetaan, hän sanoi. — Huojummeko eteenpäin ja taaksepäin kuten dervishit, Mary?

— En minä kykene huojumaan eteenpäin enkä liioin taaksepäin, sanoi Ben
Weatherstaff. — Reumatismi haittaa.

— Taika vie sen pois, saneli Colin ylipapin äänellä, mutta jääköön huojuminen kunnes se on tapahtunut. Nyt vain laulamme.

— En minä pysty laulamaankaan, sanoi Ben Weatherstaff hiukan äreästi.
— Minut ajettiin pois kirkkokuorosta, kun kerran yritin sinne.

Ei ketään naurattanut. Kaikki olivat liian juhlallisia. Colin ajatteli yksinomaan taikaa.

— Silloin minä laulan, sanoi Colin. Ja hän aloitti kuin mikäkin henkiolento. — Aurinko paistaa — aurinko paistaa. Se on taikaa. Kukat kasvavat — juuret liikkuvat. Se on taikaa. Eläminen on taikaa — voimakkaaksi tuleminen on taikaa. Taika on minussa — se on minussa. Se on meissä kaikissa. Se on Ben Weatherstaffin selässä. Taika! Taika! Tule meitä auttamaan!

Hän toisti tämän toistamistaan, ei juuri tuhatta kertaa, mutta hyvin monta kertaa. Mary kuunteli haltioituneena. Hänestä koko toimitus oli omituinen ja kaunis, ja hän toivoi Colinin jatkavan sitä loputtomiin. Ben Weatherstaff alkoi tuudittautua varsin mieluisaan torkkumistilaan. Kukkasissa touhuavien mehiläisten surina sekaantui laulavaan ääneen sulautuen unettavaksi sorinaksi. Dickon istui sääret ristissä uinuva kaniini sylissään, painaen kädellään karitsan selkää. Nokipekka oli työntänyt oravan syrjään ja kyykistyi hänen olkapäälleen, ja harmaa sumu oli laskeutunut sen silmille. Viimein Colin herkesi laulamasta.

Ben Weatherstaffin pää oli juuri retkahtanut alas, ja se kohosi nyt nytkähtäen pystyyn.

— Mitä vielä, mutisi Ben. — Olihan saarna melko hyvä, mutta minun on mentävä tieheni ennen kuin kolehtia ruvetaan kantamaan.

— Minäkö? virkkoi Ben ojentautuen suoraksi. — Kuka sitten sanoi, että olen. Kuulin joka sanan. Sanottiin, että selässäni on taika. Tohtori sanoo sitä reumatismiksi.

— Se oli väärä taika, hän sanoi. — Sinä tulet paremmaksi. Saat mennä työhösi. Mutta tule takaisin huomenna.

Hän oli itsepintainen vanha mörkö, eikä oikein täydelleen luottanut taikaan; hän oli päättänyt, että jos hänet ajetaan pois, hän kiipeää tikapuilleen ja kurkistaa muurin yli ollakseen valmiina, jos sattuisi kompastumisia.

Radzha ei vastustanut hänen jäämistään, ja kulkue järjestäytyi. Ja juhlallinen kulkue siitä tulikin. Etumaisena kulki Colin Dickonin ja Maryn välissä. Takana asteli Ben Weatherstaff ja häntänä Dickonin perässä pysytellen kulkivat karitsa ja ketunpentu, valkean kaniinin hypellessä vieressä silloin tällöin jotakin nakerrellen ja Nokipekan seuratessa arvokkaana ja tärkeänä.

Hitaasti mutta arvokkaasti tämä kulkue liikkui eteenpäin. Aina kun oli kuljettu parisen metriä, pysähdyttiin hetkeksi. Colin nojasi Dickonin käsivarteen ja Ben Weatherstaff piti häntä kaiken aikaa tarkasti silmällä, mutta tuon tuostakin Colin irrotti kätensä tuestaan ja asteli joitakin askelia yksinään. Hän kulki pystyssä päin näyttäen hyvin mahtavalta.

— Taika on minussa! Taika on minussa! hän saneli lakkaamatta. — Taika tekee minut voimakkaaksi! Voin tuntea sen! Voin tuntea sen!

Jokin häntä nähtävästi piteli pystyssä ja kohotti häntä. Hän istahti lehtimajoissa ja levähti kerran tai kahdesti ruohikolla, ja useita kertoja hän pysähtyi tiellä Dickoniin nojaten, mutta hän ei tahtonut heittää kesken, vaan ponnisteli kierroksen loppuun. Hän palasi katospuun alle posket punoittaen ja katse voitonvarmana.

— Se onnistui! Taika tehosi! hän huudahti. — Tämä on ensimmäinen tieteellinen keksintöni.

— Hän ei sano mitään, vastasi Colin, sillä hänelle tätä ei kerrota. Ei kukaan saa tietää mitään, ennen kuin minä olen tullut niin voimakkaaksi, että voin kävellä ja juosta kuten muut pojat. Joka päivä minä tulen tänne tuolissani ja joka päivä minut viedään takaisin siinä. En voi sietää ihmisten kuiskailuja ja kyselyjä, enkä tahdo isäni tietävän asiasta, ennen kuin koe on täysin onnistunut. Sitten joskus hänen palattuaan Misselthwaiteen minä astun äkkiä hänen työhuoneeseensa ja sanon: "Tässä minä olen aivan kuten muutkin pojat. Minä olen ihan terve ja aion tulla mieheksi. Sen on tieteellinen koe saanut aikaan."

Colin punoitti voitonvarmana. Hän oli saanut itsensä uskomaan, että hän tulee terveeksi, mikä merkitsi voiton olevan jo lähellä, vaikkei hän itse sitä tiennyt. Ja mielikuvituksessaan hän ajatteli alinomaa jännitystä tuntien, miltä hänen isänsä näyttäisi nähdessään, että hänen poikansa oli yhtä suora kuin muidenkin isien pojat. Hänen menneiden synkkien päiviensä raskaimpia kärsimyksiä oli ollut voimaton vihantunne siitä, että hänen täytyi olla sairaalloinen, vaivainen poika, jota oma isä pelkäsi katsella.

— Kyllä hänen on uskottava, hän sanoi. — Kun taika on saanut vaikuttaa, aion ennen keksijäksi tuloani ruveta painijaksi.

— Ei kai kestäne viikkoakaan, ennen kuin näemme sinut nyrkkitaistelussa, virkkoi Ben Weatherstaff. — Lopulta sinusta tietysti tulee Englannin ensimmäinen kilpapainija.

— Weatherstaff, hän sanoi, tuo on nenäkästä. Sinä et saa ruveta liian rohkeaksi, vaikka tiedät salaisuuden. Olkoonpa taika vaikka kuinka tehoisa, niin kilpapainijaa minusta ei tule. Minusta tulee oppinut keksijä.

— Anteeksi — pyydän anteeksi, herra, vastasi Ben kohottaen lakkiaan. — Olisihan minun pitänyt tietää, ettei tämä ole leikin asia. Mutta hänen silmänsä vilkkuivat ja hän oli salaa tavattoman hyvillään. Torat eivät häntä vähääkään masentaneet, sillä ne osoittivat vain, että pojan voimat ja elämänhalu olivat karttumassa.

"NAURAKOOT VAIN"

Salainen puutarha ei ollut Dickonin ainoa työmaa. Nummella mökin ympärillä oli maatilkku, jota ympäröi matala, karkeista kivistä kyhätty aita. Varhain aamulla ja myöhään illalla sekä kaikkina niinä päivinä, jolloin Colin ja Mary eivät voineet tavata häntä, Dickon ahersi siellä istuttaen ja hoitaen perunoita ja kaaleja, nauriita, porkkanoita ja muita vihanneksia. Hänellä oli aina "elukat" mukanaan eikä hän näyttänyt koskaan väsyvän työhön. Ruokkiessaan tai rikkaruohoja nyhtäessään hän milloin vihelteli ja lauleli yorkshirelaisia nummilauluja, milloin puheli Nokipekan ja Kapteenin tai pienten siskojensa kanssa, jotka hän oli opettanut apulaisikseen.

— Meidän elämämme ei olisi ollenkaan näin mukavaa, sanoi rouva Sowerby, ellei meillä olisi Dickonin puutarhaa. Hän saa kaiken kasvamaan. Perunat ja kaalit ovat hänellä kahta vertaa suuremmat kuin muilla, ja niissä on toisenlainen hajukin kuin muissa.

Kun Susan Sowerbylta liikeni hetkinenkään joutoaikaa, hänen teki mielensä ulos juttelemaan Dickonin kanssa. Illallista seurasi pitkä, hämyisä työaika, ja se oli hänen lepohetkensä. Silloin hän usein istui matalalla, epätasaisella kiviaidalla katsellen kuinka Dickon puuhaili ja kuunnellen kertomuksia päivän tapahtumista. Näitä hetkiä hän rakasti.

Puutarhassa ei ollut yksinomaan vihanneksia. Dickon oli silloin tällöin ostanut pennyn maksavia kukkasiemenpusseja ja kylvänyt värikkäitä kasveja karviaismarjapensaitten väliin ja kaalimaahankin, ja hän viljeli riveittäin resedoja, neilikoita ja orvokkeja ja muita kukkia, joiden siemeniä hän saattoi säästää vuodesta toiseen ja joiden varret kukkivat keväisin komeina kimppuina. Tuo matala aita oli Yorkshiren somimpia nähtävyyksiä, sillä hän oli pistellyt joka loveen nummen vihantaa, kissankelloja, sananjalkoja, nousuruohoa ja pensasaitakukkia, kunnes kivistä ei näkynyt muuta kuin vilahdus siellä täällä.

— Eiväthän ne kaipaa menestyäkseen mitään, äiti, hänen oli tapana sanoa, kun vain hoitelee niitä kuten elukoitakin. Kun niitä janottaa, antaa niille juotavaa, kun ne ovat nälkäisiä, antaa niille hiukkasen ravintoa. Jos ne kuolisivat, minun olisi aika ikävä olla, sillä silloin olisin hoitanut niitä kehnosti.

Näinä hämyhetkinä rouva Sowerby vihdoinkin sai kuulla kaiken, mitä oli tapahtunut Misselthwaite Manorissa. Ensin hän sai tietää, että Colin oli mielellään ulkona puutarhassa Maryn kanssa ja että hän näytti siitä virkistyvän. Mutta eipä aikaakaan, kun lapset jo sopivat siitä, että Dickonin äiti oli "päästettävä mukaan salaisuuteen". He olivat aivan varmoja siitä, että häneen voi taatusti luottaa.

Niinpä Dickon eräänä kauniina, hiljaisena iltana kertoi koko jutun kaikkine jännittävine yksityiskohtineen: se alkoi maahan kätketystä avaimesta ja punarinnasta ja päättyi Ben Weatherstaffin muurin yli kurkistaviin vihastuneisiin kasvoihin ja Colinin äkilliseen, suuttumuksen nostattamaan voimannäytteeseen. Susan Sowerbyn herttaiset kasvot oikein punoittivat hänen kuunnellessaan Dickonia.

— Jopa nyt! hän huudahti. Olipa oikein siunattu asia, että tuo pikkutyttö tuli taloon. Oikeinko Colin seisoi? Ja me kun olemme luulleet häntä poloiseksi puolihulluksi pojaksi, jolla ei ole yhtään suoraa luuta ruumiissaan.

— Mitä talossa ajatellaan — kun hän on niin terve ja reipas eikä koskaan valita? hän tiedusteli.

— He eivät tiedä mitä ajatella. Hänen kasvonsa muuttuvat päivä päivältä. Ne pyöristyvät pyöristymistään, ja hipiästäkin on vahan väri katoamassa. Mutta valittelemista on kumminkin vielä jatkettava. Ja Dickonin suu vääntyi hilpeään virnistykseen.

— Hän valittelee, jotteivät muut arvaisi mitään. Jos tohtori tietäisi, hän pääsisi pian selville siitäkin, että Colin voi seisoa jaloillaan, ja silloin hän tietenkin kirjoittaisi ja kertoisi herra Cravenille. Colin tahtoo itse kertoa salaisuutensa. Hän aikoo harjoitella taian voimaa joka päivä, kunnes hänen isänsä tulee kotiin, ja silloin hän aikoo marssia hänen huoneeseensa ja näyttää hänelle, että hän on yhtä suora kuin kuka muu poika tahansa. Mary arvelee, että paras keino, jottei kukaan pääsisi jäljille, on valitella ja juonitella aina vähän päästä.

Rouva Sowerby nauroi matalaa, tarttuvaa nauruansa jo paljon ennen kuin
Dickon oli puhunut loppuun.

— Voi toki! hän virkkoi. — Se pari pitää hauskaa keskenään, sen arvaa. Heidän täytyy näytellä koko lailla, eivätkä lapset pidä mistään niin paljon kuin näyttelemisestä. Kerropas, mitä he tekevät, Dickon.

Dickon herkesi kitkemästä ja istui kyykkysillään. Hänen silmänsä vilkkuivat kujeellisina.

— Colin kannetaan alas tuoliinsa joka kerta, kun hän lähtee ulos, hän selitti. — Ja hän ärjäisee Johnille, palvelijalle, ettei tämä muka kanna häntä kyllin varovasti. Hän tekeytyy niin avuttoman näköiseksi kuin voi eikä nosta kertaakaan päätään, ennen kuin olemme poissa talon näkyvistä. Ja hän ähkii ja kiukuttelee minkä jaksaa, kun hänet pannaan tuoliin. He ovat niin lystikkäitä, hän ja Mary, kun hän ähkii ja valittelee, sanoo Mary: "Colin-raukka, koskeeko taas noin kovasti? Kylläpä sinä olet heikko!" Paha vain, että heitä naurattaa kamalasti. Kun me pääsemme turvaan puutarhaan, he nauravat aivan läkähtyäkseen. Ja heidän täytyy upottaa kasvonsa Colinin tyynyihin, etteivät puutarhurit kuulisi, jos joku heistä sattuisi olemaan lähettyvillä.

— Sitä parempi mitä enemmän nauravat! sanoi rouva Sowerby itsekseen hymyillen. — Hyvä, terve nauru on parempi kuin mitkään pillerit. Kyllä he varmasti pulskistuvat.

— He pulskistuvat minkä jaksavat, sanoi Dickon. — He ovat aina niin nälkäisiä, etteivät tiedä miten jaksaisivat syödä kyllikseen herättämättä huomiota. Colin sanoo, että jos hän aina mankuu lisää ruokaa, häntä ei lopulta uskota ensinkään sairaaksi. Mary sanoo antavansa hänelle osansa, mutta ei Colin siihen suostu, hänestä heidän on molempien tultava yhtaikaa lihaviksi.

— Kuulkaas nyt, hän sai viimein sanotuksi. — Kun sinä aamulla menet heitä tapaamaan, otat matkaasi kannullisen hyvää, nuorta maitoa, ja minä leivon heille lämpimän kakkaran tai rusinapullia, joista te lapset pidätte. Ei mikään ole niin makeata kuin tuore maito ja leipä. Silloin he voisivat haukata ensi nälkäänsä puutarhassa ollessaan ja syödä jo maltillisemmin hienon ruoan, jota sisässä tarjotaan.

— Voi, äiti, huudahti Dickon ihaillen, oletpa sinä koko aarre. Sinä keksit aina neuvon hädässä. He sanoivat eilen olevansa aivan nälkään kuolemassa, kun eivät uskaltaneet pyytää lisää ruokaa.

— Tietäähän sen, kaksi kasvavaa lasta, kumpikin parhaillaan toipumassa. Lapset ovat siinä iässä kuin sudenpennut, ja ruoka on heille a ja o, sanoin Susan Sowerby. — Mutta hauskaa heillä on yhdessä, on varmasti, lisäsi hän myhäillen.

Ja oikeassa hän oli, tuo ihmeteltävä, lämminsydäminen äitiystävä — oikeassa siinäkin, että "näyttelemisestä" koitui heille erikoista iloa. Se oli Colinille ja Marylle alituisena jännittävien ja huvittavien tapausten lähteenä.

— Teidän ruokahalunne on suunnattomasti lisääntynyt, Colin-herra, oli hoitajatar sanonut eräänä päivänä. — Ennen ette syönyt mitään, ja moni ruokalaji sai teidät voimaan pahoin.

— Minä en voi pahoin enää mistään, vastasi Colin, mutta nähdessään hoitajattaren tarkastavan häntä uteliaasti hän äkkiä muisti, ettei hänen pitäisi näyttää liian terveeltä. — Ainakaan en voi pahoin niin usein kuin ennen. Raitis ilma sen vaikuttaa.

— Ehkäpä, sanoi hoitajatar yhä tarkastaen häntä uteliaasti. — Mutta minun täytyy puhua siitä tohtori Cravenille.

— Kuinka hän tuijotti sinuun! huudahti Mary hänen poistuttuaan. —
Ikään kuin epäilisi tässä olevan jotakin, josta on otettava selvää.

— En tahdo, että hän rupeaa ottamaan selvää mistään, sanoi Colin. —
Ei kukaan saa vielä aavistaa mitään.

Kun tohtori Craven samana aamuna saapui, hänkin näytti olevan ymmällään. Hän kyseli kaikenmoista Colinin suureksi mieliharmiksi.

— Sinä oleskelet paljon puutarhassa, hän tuumi. — Missä päin sinä siellä tavallisesti istut?

Colinin kasvoille tuli hänen mieli-ilmeensä — arvokas välinpitämättömyys.

— Sitä ei tarvitse kenenkään tietää, hän vastasi. — Olen siellä eräässä paikassa, josta pidän. Kaikille on annettu käsky pysyä loitolla. En siedä vahtimista ja tuijottamista. Senhän tiedätte.

— Sinä olet ulkona kaiken päivää, mutta en luule siitä koituvan mitään vahinkoa sinulle — en ollenkaan luule. Hoitajatar sanoo sinun syövän enemmän kuin koskaan ennen.

— Ehkä ruokahaluni on sairaalloinen, sanoi Colin äkillisen mielijohteen innostamana.

— Sitä en usko, sillä sinä näyt sulattavan hyvin ravintosi, tuumi tohtori Craven. — Painosi lisääntyy nopeasti ja ihonvärisi on terveempi.

— Ehkä minä olen kiihtynyt ja kuumeinen, murahti Colin muuttaen kasvonsa kolkon tyytymättömiksi. — Kuolemaan tuomitut ihmiset ovat usein — hyvin oikullisia.

Tohtori Craven pudisti päätänsä. Hän piti Colinin rannetta kädessään ja työntäen syrjään hihan tunnusteli hänen valtimoansa.

— Et sinä ole kuumeinen, hän sanoi miettivänä. — Jos tätä menoa jatkuu, poikaseni, ei meidän kannata puhua kuolemasta. Isäsi tulee hyvin onnelliseksi kuullessaan tästä huomattavasta edistyksestä.

— Ei hänelle saa puhua mitään! tiuskaisi Colin rajusti. — Hän vain pettyy, jos tulen taas huonommaksi. Saan vaikka raivokuumeen. Minusta tuntuu kuin se olisi jo tulossa. En salli, että isälle kirjoitetaan — en — en salli! Te saatte minut suuttumaan, vaikka tiedätte että se vaikuttaa minuun pahasti. Nyt olen jo aivan tulistunut. Siedän yhtä vähän, että minusta kirjoitetaan ja puhellaan kuin että minuun tuijotetaan.

— Hiljaa, poikaseni! tyynnytteli tohtori Craven häntä. — Ei mitään kirjoiteta sinun luvattasi. Sinä olet liian herkkätunteinen. Et saa repiä alas sitä hyvää, mikä on tehty.

Hän ei puhunut sen enempää herra Cravenille kirjoittamisesta, ja tavatessaan hoitajattaren kahden kesken hän varoitti tätä mainitsemasta pojan kuullen herra Cravenia lainkaan.

— Poika on huomattavasti parempi, hän sanoi. — Hän edistyy melkein luonnottomasti. Mutta se on ymmärrettävää, sillä nyt hän omasta vapaasta tahdostaan tekee kaiken, mihin emme voineet ennen häntä pakottaa. Hän kiihtyy kumminkin vielä hyvin helposti, joten hänelle ei saa virkkaa mitään, joka voisi häntä ärsyttää.

Mary ja Colin olivat hyvin säikähtyneitä ja neuvottelivat levottomina keskenään. Tästä hetkestä heidän "näyttelemisensä" sai alkunsa.

— Minun kai täytyy saada raivokohtaus, valitti Colin. — Ei minua ensinkään haluttaisi, enkä ole nykyään siinä mielentilassa, että voisin saada aikaan kunnon raivokohtauksen. Enpä tosiaan luule pystyväni enää siihen. Minä ajattelen alinomaa hauskoja asioita enkä kiusallisia. Mutta jos vielä puhutaan isälle kirjoittamisesta, niin jotakin minun on tehtävä.

Hän päätti lopulta ruveta syömään vähemmän, mutta pahaksi onneksi ei tätä loistavaa ajatusta voitu käytännössä toteuttaa, sillä hän heräsi joka aamu uskomattoman nälkäisenä, ja hänen sohvansa viereiselle pöydälle oli katettu aamiainen: kotona leivottua leipää, tuoretta voita, munia, vattuhilloa ja kuohukermaa. Mary söi aina aamiaista hänen kanssaan, ja ruokapöydässä istuessaan — varsinkin jos hopeisen kannen alla sihisevistä herkullisista liikkiöviipaleista tunki nenään houkuttelevia tuoksuja — he silmäilivät toisiaan epätoivoisina.

— Syödään vielä tämän kerran kaikki loppuun, Mary, Colin tavallisesti päätti. — Lähetetään takaisin sitten osa lounaasta ja jätetään päivällistäkin jonkin verran.

Mutta he eivät koskaan voineet lähettää takaisin mitään, ja kiiltäviksi kaavitut lautaset ja vadit herättivät keittiöön palatessaan paljon päänvaivaa.

— Ollapa kinkkuviipaleet hiukan paksumpia, harmitteli Colin edelleen.
Eikä yksi piirakka henkeä kohden riitä mihinkään.

— Se riittää kyllä ihmiselle, joka aikoo kuolla, vastasi Mary kuullessaan tämän ensimmäisen kerran. — Mutta sille, joka aikoo jäädä elämään, siinä ei ole tarpeeksi. Toisinaan kun ikkunasta tulvii sisään noita ihania, raittiita kanervatuulahduksia, tuntuu kuin voisin syödä vaikka kolme kappaletta.

Sinä aamuna, jolloin Dickon heidän huviteltuaan puutarhassa noin parisen tuntia katosi ison ruusupensaan taakse ja toi sieltä kaksi kapeata sankoa, joita tutkittaessa toisen havaittiin sisältävän sakeata kermansekaista maitoa ja toisen mökissä leivottuja, lämpimiä rusinakakkuja, syntyi puutarhassa iloisen yllätyksen myrsky. Oli aivan ihmeellistä, että rouva Sowerby tuli tätä ajatelleeksi. Kylläpä kakut maistuivat! Entä tuo tuore maito!

— Hänessä on taikaa juuri kuten Dickonissakin, sanoi Colin. — Se neuvoo häntä mitä hänen on tehtävä, kun hän tahtoo ilahduttaa muita. Hän on taikahenkilö. Sano hänelle, Dickon, että olemme kiitollisia, ylen kiitollisia. Colin puhui toisinaan mielellään aikaihmisten tavoin.

Tämä oli vain monen samanlaatuisen mieluisan yllätyksen esimakua. Pian heille kuitenkin valkeni se tosiasia, ettei rouva Sowerbyllä arvatenkaan ollut varaa tyydyttää kahta ylimääräistä syöjää niiden neljäntoista lisäksi, joille hänen oli joka päivä hankittava ravintoa. Niinpä he pyysivät, että hän suostuisi ottamaan heiltä hiukan rahaa tavaroiden ostoa varten.

Dickon teki sen virkistävän keksinnön, että puiston metsikössä puutarhan ulkopuolella oli pieni syvennys, johon saattoi rakentaa kivistä pikku uunin perunain ja munien paistamista varten. Paistetut munat olivat tätä ennen olleet tuntematonta ylellisyyttä, ja kuumat, suolan ja tuoreen voin kera nautitut perunat maistuivat kerrassaan herkullisilta. Perunoita ja munia saattoi ostaa ja syödä vaikka kuinka monta tuntematta omantunnonvaivoja siitä, että otti ruoan neljäntoista ihmisen suusta.

Jokaisena kauniina aamuna harjoiteltiin taikaa luumupuun alla, joka lyhyen kukkimisaikansa päätyttyä muodosti vihreän, tuuhealehväisen katoksen tuon salaperäisen seuran ylle. Toimituksen päätyttyä alkoivat aina Colinin kävelyharjoitukset, ja pitkin päivää hän tuon tuostakin harjoitteli vasta keksimäänsä taitoa. Joka päivä hän tuli voimakkaammaksi ja pystyi kävelemään varmemmin ja pitemmän matkaa. Ja joka päivä lujittui hänen uskonsa taikaan — eikä ihmekään. Tuntiessaan voimiensa karttuvan hän kokeili jos jollakin tavalla, mutta Dickonilta hän lopulta sai parhaat ohjeet.

— Eilen kävin äidin asioilla Thwaitessa ja tapasin Sinisen Lehmän ravintolan luona Bob Haworthin, kertoi Dickon eräänä aamuna oltuaan kotvan aikaa poissa. — Hän on nummen vahvin poika. Hän on kilpapainija ja hyppää korkeutta paremmin kuin kukaan muu. Hän on monena vuotena ollut Skotlannissakin kilpailemassa urheilukisoissa. Hän on tuntenut minut aivan pikkuisesta asti, ja kun hän on hyväluontoinen, niin minäpä aloin kysellä häneltä kaikenlaista. Ajattelin sinua, Colin, ja sanoin: "Miten olet saanut lihaksesi tuolla tapaa paisumaan, Bob? Oletko tehnyt jotakin erikoista tullaksesi noin vahvaksi?" Ja hän vastasi: "Olenpa niinkin, poikaseni. Thwaitessa oli kerran muuan näyttelijäseurue, ja siellä eräs vahva mies opetti minulle, miten on harjoitettava käsivarsia, sääriä ja muita ruumiin lihaksia." Ja minä kysyin: "Tiedätkö voiko heikkojäseninenkin poika kehittää voimiaan sillä tapaa?" ja hän vähän nauroi ja kysyi: "Sinäkö se heikkojäseninen poika olet?" mutta ystävällinen kaveri kun on, hän nousi seisaalleen ja näytti minulle, ja minä matkin hänen liikkeitään kunnes osasin ne ulkoa. Colin oli kuunnellut jännittyneenä.

— Tietysti, vastasi Dickon nousten seisaalleen. — Mutta hän sanoi, että liikkeet pitää alussa tehdä hiljakseen ja olla varovainen, ettei liiaksi väsy. Välillä on aina levättävä ja vedettävä syvään henkeä eikä saa harjoitella kovin kiivaasti.

Dickon astui ruohikolle ja suoritti verkalleen sarjan harkitun tehokkaita, mutta yksinkertaisia lihasten vahvistusharjoituksia. Colin tarkkasi häntä silmät selällään. Muutamia niistä hän saattoi istualtaan itsekin tehdä. Eipä aikaakaan, kun hän jo nousi seisomaan vahvistuneille jaloilleen ja alkoi hellävaroen harjoitella. Marykin seurasi esimerkkiä. Nokipekka katseli heitä, tuli hyvin rauhattomaksi ja lähti lopulta tuskastuneena hyppimään, kun ei voinut tehdä samoja liikkeitä kuin muut.

Tästä hetkestä alkaen myös nämä harjoitukset kuuluivat päivän säännöllisiin tehtäviin. Kerta kerralta Colin ja Mary saavuttivat niissä yhä enemmän kestävyyttä, ja niiden jälkeen heillä oli niin valtava ruokahalu, että ilman Dickonin koria he olisivat olleet huutavassa hukassa. Mutta pieni paistinuuni ja rouva Sowerbyn herkut täyttivät niin hyvin tehtävänsä, että rouva Medlock ja hoitajatar ja tohtori Craven joutuivat uudelleen ymmälle. Voi olla välinpitämätön aamiaisen suhteen ja olla halveksivinaan päivällistä, jos on sullonut vatsansa täyteen paistettuja munia ja perunoita ja mehevästi kuohuvaa nuorta maitoa ja ohrarieskaa ja leivoksia ja nummen hunajaa ja paksua kermaa.

— He eivät syö suorastaan mitään, sanoi hoitajatar. — He kuolevat nälkään, ellei heitä saa taivutetuksi nauttimaan enemmän ruokaa. Katsokaa miltä he näyttävät yhtä kaikki.

— Niin kyllä, vai vielä katsoa! kiukutteli rouva Medlock. — Hohhoh, minä olen aivan kuoliaaksi kiusaantunut heidän tähtensä. He ovat oikeita vintiöitä, nuo lapset. Milloin palaavat puutarhasta hihat puhki, milloin nyrpistävät nenäänsä herkuille, joilla keittäjä koettaa heitä houkutella. Eilenkään he eivät ottaneet edes suupalasen vertaa haarukkaan tuosta suussa sulavasta kananpaistista — ja naisparka tarjosi heille vanukasta, jonka hän oli valmistanut ihka oman reseptinsä mukaan — ja takaisin sekin tuotiin. Hän oli pillahtaa itkuun. Hän pelkää saavansa vielä syyn päälleen, jos ruokahalun puute vie heidät hautaan.

Tohtori Craven tuli ja silmäili Colinia kauan ja tutkivasti. Hän oli tavattoman kiusaantuneen näköinen hoitajattaren puhellessa hänen kanssaan ja näyttäessä hänelle melkein koskematonta aamiaistarjotinta, jonka hän oli pannut syrjään tohtorille näytettäväksi — mutta vielä kiusaantuneemmalta hän näytti käydessään istumaan sohvan viereen ja tutkiessaan Colinia. Hän oli käynyt Lontoossa asioilla eikä ollut nähnyt poikaa lähes kahteen viikkoon. Kun nuoret vesat alkavat toipua, käy paraneminen nopeasti. Colinin hipiästä oli haihtunut vahanväri; hänen kauniit silmänsä olivat kirkkaat, ja kolot poskissa ja ohimoilla olivat tasoittuneet. Hänen huulensa olivat täyteläiset ja terveen punaiset. Kuolemaan tuomitun pojan mallikappaleeksi häntä ei todella olisi uskonut.

— Onpa ikävä, ettet syö mitään, sanoi tohtori. — Ei sellainen kelpaa. Sinä menetät kaiken mihin olet päässyt — ja hämmästyttävästi oletkin lihonut. Jonkin aikaa sitten söit niin vahvasti.

Mary istui jakkaralla sohvan vieressä ja päästi äkkiä perin merkillisen äänen, jonka hän koetti tukahduttaa niin rajusti, että oli vähällä tukehtua.

— Se oli jotakin aivastuksen ja yskän väliltä, hän vastasi nuhtelevan arvokkaasti, ja se tarttui kurkkuuni.

— Mutta en voinut pidättää itseäni, hän sanoi jäljestäpäin Colinille. — Olin purskahtaa nauruun, kun mieleeni muistui äkkiä viimeinen suuri perunasi ja kuinka sinä vääntelit suutasi pistäessäsi suuhusi paksun herkullisen leipäkannikan hilloineen ja kermahyytelöineen.

— Onko noilla lapsilla jokin salainen keino, jolla he hankkivat ruokaa itselleen? kysäisi tohtori Craven rouva Medlockilta.

— Ei heillä voi olla, elleivät he kaiva sitä maasta tai poimi puista, vastasi rouva Medlock. — He ovat kaiken päivää ulkona eivätkä näe muita kuin toisensa. Ja jos he haluavat syödäkseen jotakin muuta kuin mitä heille tarjotaan, ei heidän tarvitse muuta kuin pyytää.

— No niin, arveli tohtori Craven, niin kauan kuin ruoatta oleminen ei haittaa heitä, ei meidän tarvitse olla levottomia. Poikaa ei tuntisi enää samaksi.

— Eikä tyttöäkään, tokaisi rouva Medlock. — Nyt kun hän on lihonut ja hapan ilme on kadonnut hänen kasvoiltaan, hän on muuttunut suorastaan kauniiksi. Hänen tukkansa on kasvanut paksuksi ja vahvaksi ja hänen hipiänsä on ihan kirkas. Miten kiukkuinen pikku otus hän tullessaan olikaan, ja nyt he yhdessä Colin-herran kanssa nauraa kikattavat kuin mitkäkin hassut. Ehkäpä heitä lihottaakin juuri se.

VERHO

Ja salainen puutarha kukoisti kukoistamistaan, ja joka aamu paljastui uusia ihmeitä. Punarinnan pesässä oli munia ja punarinnan kumppani hautoi niitä. Alussa se oli hyvin hermostunut, ja punarinta itse oli ärtyisen varovainen ja piti Maryä ja Colinia tarkasti silmällä. Jotenkin se tiesi, ettei Dickonia tarvinnut pitää silmällä. Samalla hetkellä kun sen kirkas musta silmä keksi Dickonin, se tiesi ettei tämä ollut muukalainen, vaan jonkinlainen nokkaa ja höyheniä vailla oleva punarinta. Hän osasi puhua punarinnan kieltä. Sitä Dickon aina puhui punarinnalle; tuo merkillinen mongerrus, jota hän käytti ihmisolentoja puhutellessaan, ei niin muodoin haitannut vähääkään. Hänen liikkeensäkin olivat kuten punarinnan. Ne eivät milloinkaan säikäyttäneet ketään eivätkä olleet niin äkillisiä, että olisivat näyttäneet vaarallisilta ja uhkaavilta. Dickonia saattoi mikä punarinta tahansa ymmärtää, hänen läsnäolonsa ei siis tuottanut minkäänlaisia häiriöitä.

Mutta alussa näytti olevan tarpeellista olla varuillaan noiden kahden toisen suhteen. Ensinnäkin poikaolento ei tullut puutarhaan säärillään kävellen. Häntä työnnettiin eteenpäin pyörillä kulkevassa esineessä, ja hänen ylleen oli heitetty villieläinten nahkoja. Se oli jo epäilyttävää. Kun hän sitten alkoi nousta seisaalleen ja liikuskella ympäri, se tapahtui merkillisen tottumattomasti, ja toisten täytyi näköjään auttaa häntä. Punarinnan oli tapana piiloutua pensaikkoon ja silmäillä tuota toimitusta levottomana kallistaen päätänsä puolelta toiselle. Se arveli pojan verkkaisten liikkeiden merkitsevän sitä, että tämä valmisteli äkillistä hyppäystä kuten kissat. Parin päivän aikana punarinta pohti ahkerasti tätä seikkaa kumppaninsa kanssa, mutta sitten se päätti olla ensinkään koskettelematta aihetta, sillä puoliso joutui niin suuren kauhun valtaan, että punarinta pelkäsi munien saattavan siitä kärsiä.

Oli sanomattoman suuri huojennus, kun poika alkoi kävellä omin voimin ja liikuskella sukkelammin. Mutta vielä kauan aikaa — ainakin punarinnasta aika tuntui pitkältä — hän antoi aihetta levottomuuteen. Hän ei käyttäytynyt toisten ihmisolentojen tavoin. Hän tuntui olevan hyvin ihastunut kävelemiseen, mutta vähän päästä hän, omituista kyllä, kävi istumaan tai makaamaan hetkeksi, ja sitten hän aloitti taas uudelleen, mikä oli hyvin epäilyttävää.

Kotvan kuluttua poika alkoi liikkua puutarhassa kuten muutkin, mutta näihin aikoihin lapset alkoivat jokainen järjestänsä tehdä jotakin hyvin tavatonta. Heidän oli tapana seisoa puiden alla liikutellen käsivarsiansa, sääriään ja päätään tavalla, joka ei ollut kävelemistä, juoksemista eikä istumistakaan. Joka päivä näitä liikkeitä suoritettiin vähän päästä, eikä punarinta koskaan pystynyt puolisolleen selittämään, mitä he tekivät tai yrittivät tehdä. Kun tuo punarinnan kieltä sujuvasti puhuva poika oli mukana tuossa joukossa, niin tottapa linnut sentään saattoivat olla huoleti siitä, ettei toimitus ollut vaarallista laatua.

Kun poika alkoi kävellä ja juoksennella, kuokkia ja kitkeä, vallitsi pesässä puutarhan nurkassa suuri rauha ja tyytyväisyys. Pelko ja rauhattomuus kuului menneisyyden huoliin. Hautominen oli nyt hupainen toimitus, sillä munien tiedettiin olevan hyvässä turvassa. Sattuipa niinkin, että sateisena päivänä munien äiti oli hiukan ikävissään, kun lapset eivät tulleet puutarhaan.

Mutta Marylla ja Colinilla ei ollut ikävä, ei edes sateisina päivinä. Eräänä aamuna, kun satoi kaatamalla ja Colin alkoi tuskaantua sohvalla loikomiseen, sillä pystyssä oleminen ja liikkuminen olisi ollut perin varomatonta, iski Maryn päähän loistava ajatus.

— Nyt kun olen oikea poika, sääreni ja käsivarteni ja koko ruumiini ovat niin täynnä taikaa, etteivät ne pysy alallaan, oli Colin sanonut. — Ne pyrkivät väkisinkin liikkeelle. Tiedätkö, Mary, että herätessäni aamulla kun kaikki ulkona tuntuu oikein huutavan ilosta, minunkin tekee mieleni hypähtää vuoteesta ja ruveta huutamaan. Ja arvaathan, mitä silloin tapahtuisi.

— Hoitajatar ja rouva Medlock hyökkäisivät sisään ja luulisivat, että sinä olet tullut hulluksi ja lähettäisivät noutamaan tohtoria.

Colinkin tirskui. Hän saattoi nähdä heidän kauhistuneet ja ällistyneet kasvonsa, kun hän seisoisi pystyssä kirkuen täyttä kurkkua.

— Kunhan isä tulisi kotiin, sanoi hän. — Tahdon itse kertoa hänelle. Ajattelen sitä aina — mutta tällä tapaa emme voi jatkaa enää kauan. En voi maata alallani ja olla olevinani sairas, enkä sitä paitsi näytäkään sairaalta. Kunhan vain lakkaisi satamasta.

— Colin, hän aloitti salamyhkäisesti, tiedätkö kuinka monta huonetta tässä talossa on?

— Täällä on melkein sata huonetta, joissa ei kukaan koskaan käy, sanoi Mary. — Ja kerran sateisena päivänä minä kävin katsomassa niitä, kävin vaikka kuinka monessa huoneessa. Kukaan ei ole koskaan saanut tietää, vaikka rouva Medlock oli vähällä päästä minun jäljilleni. Tullessani takaisin eksyin ja jäin seisomaan sinun käytäväsi päähän. Silloin minä kuulin sinun toisen kerran huutavan. Colin kavahti istualleen sohvallaan.

— Sata huonetta, joissa ei kukaan käy, hän huudahti. — Sehän on yhtä jännittävää kuin salainen puutarha. Eiköhän lähdetä niitä katsomaan? Sinä voisit työntää minun tuoliani, eikä kukaan saisi tietää, mihin olemme menneet?

— Sitä minä juuri tuuminkin, sanoi Mary. — Ei kukaan uskaltaisi seurata meitä. Siellä on käytäviä, joissa voisit juosta. Me voisimme tehdä tavallisia harjoitusliikkeitämme. Siellä on pieni intialainen huone, jossa on kaappi täynnä norsunluusta tehtyjä norsuja. Siellä on huoneita vaikka minkälaisia.

— Tuolini on tuotava tänne, hän sanoi. — Serkkuni ja minä lähdemme katsomaan sitä osaa rakennusta, joka ei ole käytössä. John saa työntää minut taulugalleriaan asti, sillä portaissa tarvitaan apua. Sitten hänen on mentävä tiehensä ja jätettävä meidät rauhaan, kunnes hänet kutsutaan takaisin.

Sinä aamuna haihtui sadepäivän kammottavuus. Kun palvelija oli pyöräyttänyt tuolin taulugalleriaan ja käskyä totellen jättänyt lapset kahden kesken, katsahtivat Colin ja Mary ihastuneina toisiinsa. Niin pian kuin Mary oli varmistunut siitä, että John todellakin oli mennyt omalle puolelleen, Colin kapusi alas tuoliltaan.

— Minäpä alan juosta gallerian toisesta päästä toiseen, hän huudahti, ja sitten alan hyppiä ja sitten rupeamme tekemään Bob Haworthin liikkeitä.

Ja kaiken tämän he tekivätkin ja paljon muuta lisäksi. He katselivat muotokuvia ja löysivät papukaijaa sormiensa päässä pitelevän ruman pikku tytön, jolla oli vihreä silkkipuku.

— Nämä kaikki ovat tietenkin olleet sukulaisiani, tuumi Colin. — Siitä on kulunut pitkä aika, kun he elivät. Tuo papukaijaa pitelevä on luullakseni joskus maailmassa elänyt isoäitini. Hän muistuttaa sinua, Mary — ei sellaisena kuin nyt olet, vaan niin kuin olit tänne tullessasi. Nyt olet jo paljon lihavampi ja sievempi.

He menivät intialaiseen huoneeseen ja leikkivät norsunluisilla elefanteilla. He löysivät sohvatyynystä reiän, missä hiiri oli asustanut, mutta hiirenpoikaset olivat kasvaneet ja juosseet tiehensä ja reikä oli tyhjä. He katselivat monia huoneita ja keksivät enemmän nähtävyyksiä kuin Mary ensimmäisellä vaellusretkellään. He viettivät aamupäivän ihmeen hupaisesti ja tuntui salaperäiseltä ja jännittävältä, kun tiesi, että he olivat kuin peninkulmien päässä muista talon ihmisistä.

— Olipa hauskaa että tulimme, sanoi Colin. — En ole koskaan tiennyt asuvani näin merkillisessä vanhassa talossa. Minä pidän siitä. Me tulemme tänne jokaisena sadepäivänä. Aina täältä löytyy uusia merkillisiä komeroita ja esineitä.

Sinä aamuna heidän ruokahalunsa paisui niin suunnattomaksi, että kun heille tuotiin aamiainen Colinin huoneeseen, kävi kerrassaan mahdottomaksi lähettää sitä takaisin koskemattomana.

Viedessään tarjottimen alakertaan hoitajatar paiskasi sen keittiön pöydälle, jotta keittäjä voisi nähdä kiiltäviksi kaavitut vadit ja lautaset.

— Katsokaapas! hän puuskahti. — Tämä talo on täynnä salaperäisyyttä, ja nuo kaksi lasta ovat sen suurin arvoitus.

— Jos tätä vielä jatkuu, virkkoi nuori, vahva John-palvelija, täytynee minun lähteä paikastani, jotteivät lihakseni tekisi tenää. Poika painaa tänään kaksi kertaa enemmän kuin kuukausi takaperin.

Mary huomasi samana iltapäivänä Colinin huoneessa tapahtuneen jotakin uutta. Hän oli sen huomannut jo edellisenäkin päivänä, mutta ei ollut puhunut mitään, koska arveli muutoksen johtuneen sattumasta. Ei hän tänäänkään puhunut mitään, mutta hän silmäili herkeämättä takanreunan yläpuolella olevaa kuvaa. Nyt hän saattoi katsella sitä, sillä verho oli vedetty syrjään. Siinä oli se muutos, jonka hän oli huomannut.

— Tiedän mitä toivot minun sanovan sinulle, huomautti Colin, kun Mary oli istunut kuvaa katselemassa parin minuutin ajan. — Minä tiedän aina, milloin toivot minun sanovan sinulle jotakin. Sinä mietit, miksi verho on vedetty syrjään. Minä aion pitää sen auki.

— Koska minusta ei enää ole kiusallista nähdä hänen nauravan. Kaksi yötä sitten, kun oli kirkas kuutamo, minä heräsin, ja minusta tuntui kuin taika olisi täyttänyt huoneen ja tehnyt kaiken niin loistavaksi, etten voinut maata alallani. Nousin vuoteestani ja katselin ikkunasta. Huone oli ihan valoisa ja kuvan verholla hyppeli kuutamotäplä ja siitä juolahti mieleeni vetää verhoa. Äiti katseli suoraan minuun, ja hän hymyili ihan kuin mielissään siitä, että minä seisoin siinä. Siksi minusta on hauska katsella häntä. Minä tahdon aina nähdä hänen hymyilevän tuolla tapaa. Ehkäpä hän on ollut jonkinlainen taikahenkilö.

— Nyt olet niin hänen näköisensä, sanoi Mary, että välistä luulen sinua hänen hengekseen, joka on muuttunut pojaksi.

Tämä ajatus teki valtavan vaikutuksen Coliniin. Hän mietti hetken ja vastasi sitten verkalleen.

— Olen ollut niin katkera siitä, ettei hän rakasta minua. Jos hän alkaisi minua rakastaa, niin puhuisin varmaan hänelle taiasta. Hänen mielensä kävisi siitä iloisemmaksi.

"ÄITI!"

Heidän luottamuksensa taikaan tuli pysyväksi. Aamun loitsusanojen jälkeen Colin piti heille joskus esitelmän taiasta.

— Minusta on hyvä pitää esitelmiä, hän selitti, sillä kun isoksi tultuani teen suuria tieteellisiä keksintöjä, minun on pakko puhua niistä, ja siksi on hyvä harjoitella. Mutta en minä vielä osaa puhua niin pitkään kuin pitäisi, enkä voisikaan, sillä Ben Weatherstaff luulisi taas olevansa kirkossa ja nukahtaisi.

— Parasta esitelmien pidossa on se, virkkoi Ben, että joku miekkonen voi nousta seisomaan ja laverrella mitä ikinä haluaa eivätkä toiset poloiset voi sanoa siihen mitään. Tekisipä minunkin mieleni joskus pitää esitelmiä.

Mutta Colinin luennoidessa puun alla vanha Ben tarkasteli häntä kaiken aikaa ihailevin, arvostelevin silmin. Luento ei kiinnostanut häntä niin paljon kuin esitelmöitsijän sääret, jotka näyttivät päivä päivältä käyvän suoremmiksi ja vahvemmiksi, poikamainen taakse viskattu pää, pyöristyneet posket ja silmät, joissa oli alkanut välkkyä hohde, joka palautti ukon mieleen erään toisen silmäparin.

— Mitä sinä mietit, Ben Weatherstaff? kysäisi Colin, jonka Benin hartaat katseet toisinaan saivat siihen luuloon, että esitelmä oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

— Sitä minä tässä mietin, vastasi Ben, että tällä viikolla on painosi lisääntynyt kolme tai neljä naulaa, siitä uskallan lyödä vaikka vetoa. Katselin tässä juuri pohkeitasi ja hartioitasi. Tekisipä mieleni keikauttaa poika vaa'an päälle.

— Taika sen on tehnyt ja — ja rouva Sowerbyn maito ja pullat ja muut herkut, sanoi Colin. — Tieteellinen keksintöni on onnistunut, näetkös.

Sinä aamuna Dickon myöhästyi luennolta. Perille tullessaan hän punoitti kovasti juoksemisesta, ja hänen lystikkäät silmänsä vilkkuivat tavallista kirkkaampina. Sateen jälkeen oli paljon kitkemistä, ja niinpä ryhdyttiinkin heti työhön. Rikkaruohot kostuivat sateesta yhtä paljon kuin kukatkin, ja maasta työntyi ilmoille hentoja ruohonvarsia ja sirkkalehtiä, jotka oli nyhdettävä pois, ennen kuin juuret pääsivät varttumaan. Colin oli näihin aikoihin jo yhtä reipas kitkijä kuin muutkin, ja kitkiessään hän osasi luennoidakin.

— Taika vaikuttaa parhaiten juuri työssä ollessamme, sanoi hän sinä aamuna. — Sen tuntee luissa ja lihaksissa. Luita ja lihaksia aion tutkia kirjoista, mutta taiasta aion itse kirjoittaa kirjan. Minä jo mietin, mitä panen siihen, ja teen kaiken aikaa huomioita.

Kotvan kuluttua hän laski kädestään rikkaruohoharansa ja nousi seisomaan. Hän oikaisi selkänsä niin suoraksi kuin saattoi ja levitteli innostuneena käsivarsiaan. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hänen omituiset silmänsä laajenivat ilosta. Jokin seikka näytti hänelle selvinneen sillä hetkellä.

— Muistatteko sitä ensimmäistä aamua, jolloin toitte minut tänne? hän kysäisi.

— Juuri tällä hetkellä, jatkoi Colin, aivan äkkiä muistin sen itsekin — kun minä katselin rikkaruohoja kitkevää kättäni, ja minun täytyi nousta pystyyn nähdäkseni, onko se totta. Ja totta se on! Minä olen terve — olen terve!

Hän oli kyllä tiennyt sen jo aikaisemmin, hän oli toivonut ja mietiskellyt sitä, mutta juuri tällä hetkellä tuo totuus syöksähti häneen — jonkinlaisena varmuuden riemastuksena, ja tunne oli niin voimakas, ettei hän voinut olla huutamatta sitä julki.

— Minä elän ikuisesti ja ikuisesti ja ikuisesti! hän huudahti juhlallisesti. — Minä keksin tuhannen tuhatta seikkaa. Minä teen keksintöjä ihmisistä ja eläimistä ja kaikesta, mikä kasvaa — niin kuin Dickon — enkä koskaan lakkaa harjoittamasta taikaa. Minä olen terve! Tahtoisin huutaa jotain — jotain kiitollista ja riemukasta.

— Voisithan veisata kiitosvirren, hän murahti kuivaan tapaansa. Hän ei tehnyt ehdotustaan erikoisen hurskaassa mielessä, sillä hän ei ollut mikään virsienlaulaja.

— Kirkossa sitä veisataan, hän sanoi. — Äiti kyllä uskoo, että leivoset laulavat sitä joka aamu herätessään.

— Silloin se mahtaa olla kaunis virsi, vastasi Colin. — En ole koskaan ollut kirkossa. Olen aina ollut sairas. Veisaa, Dickon! Tahtoisin kuulla.

Dickon suhtautui kehotukseen tyynesti ja hämilleen joutumatta. Hän käsitti Colinin tunteet paremmin kuin tämä itse. Hän otti lakin päästään ja silmäili ympärilleen yhä myhäillen.

— Sinun on otettava lakki päästäsi, hän sanoi Colinille. — Ja niin sinunkin, Ben, ja sinun on noustava seisomaan.

Colin sieppasi lakin päästään, ja aurinko paistoi lämpimästi hänen tuuhealle tukalleen. Ben Weatherstaff kömpi seisomaan ja paljasti päänsä hänkin hiukan nolostuneena ja yrmeän näköisenä käsittämättä oikein, miksi tämmöiseen eriskummaiseen hommaan oli ryhdyttävä.

Dickon seisoi puiden ja ruusupensaiden keskellä ja alkoi veisata yksinkertaisesti ja vähääkään ujostelematta vahvalla heleällä äänellään:

    — Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa:
    Hän on ratki hyvä. Elämän lähde on Hän sangen syvä
    on Hän sangen syvä. Hänestä vuotaa lahja enentyvä.
    Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa.

— Se on hyvin kaunis virsi, hän sanoi. — Minä pidän siitä. Ehkä siinä tarkoitetaan juuri samaa, mitä minäkin tarkoitan, kun minua haluttaa huutaa ääneen, että olen kiitollinen taialle. Hän vaikeni ja näytti neuvottomalta. — Ehkä molemmat ovatkin sama asia. Miten me voisimme tarkalleen tietää sen oikean nimen? Veisaa se kerran vielä, Dickon. Meidänkin pitää koettaa, Mary. Minäkin haluan veisata sitä. Se on minun oma virteni. Miten se alkaa? "Kiittäkää Herraa, kiittäkää Herraa!"

Ja he veisasivat virren uudelleen. Mary ja Colin korottivat äänensä niin sointuvaksi kuin saattoivat, ja Dickonin ääni kohosi ylinnä voimakkaana ja kauniina. Toista säettä veisattaessa Ben Weatherstaff karaisi kurkkuansa rykäisten, kolmatta aloitettaessa hän yhtyi siihen niin rajusti kuin olisi ollut vihoissaan, ja kun viimeinen sana oli saatu veisatuksi, Mary huomasi vanhan Benin kasvoilla saman ilmeen kuin silloin, kun hänelle selvisi, ettei Colin ollutkaan rampa — hänen leukapielensä vapisivat ja hän räpytteli silmiään ja tuijotti, ja hänen vanhat, koviksi ahavoituneet kasvonsa olivat märät.

— Ennen virrenveisuu oli minusta joutavaa, hän sanoi käheästi, mutta eipä tiedä, vaikka vielä mieltyisin siihen. Olet varmasti pulskistunut viisi naulaa tällä viikolla, nuori herra, olet vainenkin.

Colinin huomio oli kääntynyt puutarhan perälle, ja hänen kasvoilleen kohosi säikähtynyt ilme.

Heidän veisatessaan viimeistä säettä oli murattimuurin ovi työntynyt hiljalleen auki ja eräs nainen astui sisään. Hän jäi seisomaan paikalleen kuunnellen ja katsellen heitä. Vihreä muratti taustanaan, puiden lomitse pilkistävien auringonsäteitten hypellessä hänen sinisellä viitallaan hän muistutti lempeine silmineen, verevine, hymyilevine kasvoineen jotakin Colinin kuvakirjan hienosti väritettyä kuvaa. Hänen silmänsä olivat ihmeen hellät, ne näyttivät sulkevan katseeseensa heidät kaikki ja "elukat" ja jokaisen kukkivan kukan. Vaikka hän ilmestyi niin odottamatta, ei heistä yksikään pahastunut hänen tulostaan. Dickonin silmät tuikkivat.

— Äitihän se on — niin onkin! hän huudahti lähtien juoksemaan poikki ruohikon.

Colinkin alkoi lähestyä vierasta ja Mary seurasi häntä. Kumpikin tunsi sydämensä lyövän kiivaammin.

— Se on äiti! sanoi Dickon uudelleen, kun he kohtasivat toisensa puolitiessä. — Tiesin teidän haluavan nähdä hänet, ja siksi kerroin hänelle, missä ovi on.

Colin ojensi kätensä kuninkaallisen mahtavasti ja kuitenkin ujosti ja punastuen, mutta hänen silmänsä oikein ahmivat "äitiä".

— Jo silloin kun olin sairas, halusin nähdä teidät, hän virkkoi, teidät ja Dickonin ja salaisen puutarhan. En ole koskaan ennen halunnut nähdä ketään tai mitään.

Susan Sowerbyn kasvot muuttuivat äkkiä, kun hänen silmänsä kiintyivät Colinin kohotettuihin kasvoihin. Puna levisi hänen kasvoilleen, suupielet värähtivät, ja hänen silmiinsä kohosi ikään kuin sumua.

Hän sanoi poikaseni, aivan kuin hän olisi puhunut Dickonille. Colin piti siitä.

Rouva Sowerby laski kätensä hänen olalleen ja hymyili kosteuden pois silmistään.

— Olen, hän virkkoi. — Mutta sinä olet niin äitisi näköinen, että sydän hypähti rinnassani.

— Luuletteko, sanoi Colin hiukan kömpelösti, että se auttaa isää pitämään minusta?

— Tottahan toki, poikaseni, vastasi Dickonin äiti sivellen lempeästi hänen olkapäitänsä. — Hänen on tultava kotiin — kotiin hänen on tultava.

— Susan Sowerby, sanoi Ben Weatherstaff astuen lähemmäksi. — Katsopas tuon pojan sääriä. Mitäs sanot? Kaksi kuukautta sitten ne olivat hoikat kuin paistinvartaat — ja näivettyneet ja heikot. Katsopas nyt niitä!

— Vähän ajan kuluttua niistä tulee oikein vahvan ja pulskan pojan sääret, hän sanoi. — Annas kun tätä menoa yhä jatkuu, kun yhä edelleen leikitään ja tehdään työtä puutarhassa, syödään vahvasti ja juodaan aika tavalla tuoretta maitoa, niin ei koko Yorkshiressä ole komeampia sääriä, Jumalan kiitos.

Hän laski kätensä Maryn hartioille ja tutkisteli hänen pieniä kasvojaan äidilliseen tapaansa.

— Entä sinä sitten? hän virkkoi. — Niinhän sinä kasvat kuin meidän Lisabeth Ellen. Sinäkin taidat olla äitisi näköinen. Meidän Martha kertoi rouva Medlockin kuulleen, että hän oli kaunis. Sinusta tulee kuin ruusu, jahka kasvat suureksi, pikku tyttöseni.

Tullessaan kotiin vapaapäivänään ja kuvaillessaan rumaa, väritöntä intialaista lasta Martha oli tosin tuhahtanut, ettei hän luottanut rouva Medlockin tietoihin tipan tippaa. — Eihän kenenkään järki-ihmisen päähän mene, että tuollaisen pienen kummituksen äiti olisi ollut kaunis ihminen, hän oli sanonut. Mutta sen Susan Sowerby piti omana tietonaan.

Mary ei ollut kerinnyt kiinnittää paljonkaan huomiota ulkonäköönsä. Hän tiesi vain olevansa nyt toisen näköinen ja lihavampi kuin ennen ja totesi tukkansa kasvaneen vahvasti sekä pituutta että paksuutta. Mutta hän muisti, kuinka hauskaa oli ollut ennen aikaan katsella memsahibia, ja siksi hän oli mielissään kuullessaan sanottavan, että hänestä ehkä joskus tulee äitinsä näköinen.

Lapset kuljettivat Susan Sowerbyta ympäri puutarhan; hänelle kerrottiin juurta jaksain sen tarina ja näytettiin jokainen eloon vironnut pensas ja puu. Colin ja Mary astelivat hänen molemmilla sivuillaan. He eivät irrottaneet silmiään hänen punakoista, leppoisista kasvoistaan, hänen vieressään tuntui lämpimältä ja turvalliselta. Hän näytti ymmärtävän heitä niin kuin Dickon ymmärsi "elukoitaan". Hän kumartui katselemaan kukkia ja puhui niistä kuten lapsistaan. Nokipekka seurasi häntä vaakkuen kerran tai pari ja lensi viimein hänen olkapäälleen.

— Uskotteko taikaan? kysyi Colin selitettyään hänelle Intian fakiireista. — Uskottehan toki?

— Uskonhan minä, poikaseni, vastasi hän. — Sellaista nimitystä en tosin tunne, mutta eihän nimi tässä suuria merkitse. Sillä taitaa olla oma nimensä Ranskassa ja oma nimensä Saksassa. Sama mahti, joka saa siemenet itämään ja auringon paistamaan, teki sinutkin terveeksi pojaksi. Vähät siitä, miksi me sitä nimitämme, ei se ole meidän vaivaisten kaltainen. Suuri Hyvä Henki ei pahastu moisesta, ei toki. Älä sinä kuuna päivänä lakkaa uskomasta Suureen Hyvään Henkeen, sillä maailma on täynnä sitä — nimittäkööt sitten ihmiset sitä miksi haluavat. Te lauloitte juuri sen kunniaksi, kun minä tulin puutarhaan.

— Minä olin iloinen, sanoi Colin luoden häneen kauniit, omituiset silmänsä. — Äkkiä tunsin kuinka toisenlainen nyt olin — miten voimakkaat sääreni ja käsivarteni, nähkääs — ja kuinka minä saatoin kuokkia ja seisoa — ja niin minä hypähdin pystyyn ja halusin huutaa jollekin, joka kuuntelee.

— Kyllä taika kuunteli, kun kiitosvirttä veisattiin. Olisi se kuunnellut muutakin laulua. Ilo oli tärkeintä. Voi sinua, poikaseni — eihän Ilon Antaja välitä mitään nimistä. Ja hän siveli uudelleen hyväillen pojan olkapäätä.

Hän oli tuonut korissa suurenmoisen juhla-aterian, ja kun heille tuli nälkä, Dickon nouti sen piilopaikasta. Äiti kävi istumaan heidän kanssaan puun alle katsellen heidän syömistään ja nauraen mielissään heidän ruokahalulleen. Hän oli täynnä veitikkamaisuutta ja huvitti heitä jos jonkinlaisilla hullunkurisilla jutuilla. Hän kertoi heille yorkshirelaistarinoita ja opetti heille uusia murresanoja. Hän nauroi aivan katketakseen, kun he kuvailivat hänelle, miten vaikeaksi oli käynyt ajan pitkään teeskennellä, että Colin oli yhä parantumaton sairas.

— Yhdessä ollessamme me melkein kaiken aikaa nauramme, näettekös, selitteli Colin. — Eikä se ole ollenkaan sairaiden tapaista. Me koetamme pidättää nauruamme, mutta silloin me tyrskimme, ja se on kaikkein pahinta.

— Hyvänen aika sentään, kyllä saattekin olla kekseliäitä, sanoi Susan Sowerby. — Mutta ei sinun enää kauan tarvitse näytellä. Herra Cravenin on tultava kotiin.

— Taitaisipa sydämesi aivan haljeta mielipahasta, jos hän pääsisi asian perille, ennen kuin itse kerkeäisit ilmoittaa sen hänelle omalla tavallasi, hän sanoi. — Olet kai yökausia maannut valveilla ja miettinyt sitä.

— En siedä ajatellakaan, että joku muu kertoisi sen hänelle, vastasi Colin. — Joka päivä minulla on erilainen suunnitelma. Nyt juuri tahtoisin juosta hänen huoneeseensa.

— Siitäpä tulisi hänelle aimo hätkähdys, tuumi Susan Sowerby. — Tahtoisinpa minäkin nähdä hänen kasvonsa, poikaseni. Tahtoisin totisesti! Hänen on tultava kotiin — välttämättä.

Puheltiin vielä paljon kaikenmoista, varsinkin pohdittiin mökkiin suunniteltua retkeä. Päätettiin ajaa poikki nummen ja syödä päivällistä ulkoilmassa kanervikossa. Mary ja Colin saisivat nähdä mökin kaksitoista lasta ja Dickonin puutarhan ja lähtisivät kotimatkalle vasta sitten, kun alkaisivat väsyä.

Viimein oli Susan Sowerbyn lähdettävä taloon rouva Medlockia tervehtimään. Colininkin oli jo aika kömpiä pyörätuoliinsa joutuakseen kotiin. Mutta ennen sitä hän asettui seisomaan Susanin eteen silmäillen häntä puolittain ujosti, mutta siitä huolimatta ihailevasti. Äkkiä hän sieppasi kiinni Susanin sinisen viitan liepeestä ja piteli sitä kädessään.

— Teitä — juuri teitä minä olen kaivannut, hän sanoi. — Kunpa te olisitte minun äitini niin kuin Dickonin.

Susan Sowerby kumartui samassa hänen puoleensa vetäen hänet lämpimillä käsivarsillaan povelleen sinisen viitan alle — kuin hän olisi ollut Dickonin veli. Sumuverho laskeutui hänen silmilleen.

— Voi sinua, poikaseni! hän kuiskasi. — Oma äitisi on varmaan tässä puutarhassa, sen uskon. Hän ei voisi olla tulematta tänne. Isäsi täytyy tulla kotiin luoksesi — hänen täytyy!

PUUTARHASSA

Maailman alusta alkaen on jokaisella vuosisadalla keksitty kaikenmoista ihmeellistä. Viime vuosisadalla keksittiin enemmän hämmästyttäviä seikkoja kuin millään edellisellä vuosisadalla. Nykyisellä vuosisadalla tullaan saattamaan päivänvaloon satoja seikkoja, jotka ovat vieläkin ihmeellisempiä. Ensin ihmiset eivät ota uskoakseen, että jokin kummallinen, uusi seikka on mahdollinen, sitten he alkavat toivoa, että se on saavutettavissa, sitten he näkevät, että se onkin mahdollinen, sitten se toteutetaan, ja silloin koko maailma ihmettelee, kuinka sitä ei osattu toteuttaa vuosisatoja sitten. Viime vuosisadan kuluessa päästiin muun muassa selville siitä, että ajatukset — pelkät ajatukset — ovat yhtä voimakkaita kuin sähköparistot — yhtä hyviä ihmiselle kuin päivänvalo tai yhtä pahoja kuin myrkky. Yhtä vaarallista on sallia lamauttavan tai huonon ajatuksen tulla mieleen kuin päästää tulirokkosiemen ruumiiseensa. Jos sen antaa jäädä sinne, saattaa käydä, ettei siitä pääse eroon koko elinaikanaan.

Niin kauan kuin Maryn mieli oli täynnä pelkkää happamuutta ja kiukkuisia ajatuksia ihmisistä, niin kauan kuin hän ei ollut mistään huvittunut eikä pitänyt mistään, niin kauan hän oli keltanaamainen, sairaalloinen, kärttyisä ja onneton lapsi. Mutta olosuhteet olivat hyvin suopeat hänelle, vaikka hän ei itse sitä tiennyt. Punarinta ja nummen mökki, vanha, merkillinen, muriseva puutarhuri ja pieni yorkshirelainen palvelustyttö, kevät ja päivä päivältä eloon elpyvä salainen puutarha sekä lopuksi nummen poika "elukkoineen" askarruttivat niin hänen mieltään, ettei siinä enää ollut sijaa nyrpeille ajatuksille, jotka vaikuttivat haitallisesti hänen maksaansa ja ruoansulatukseensa tehden hänet keltaiseksi ja haluttomaksi.

Niin kauan kuin Colin huoneeseensa sulkeutuneena hautoi mielessään vain omia vaivojaan, pelkoaan, heikkouttaan ja ihmisvihaansa ja mietti kyttyrää ja varhaista kuolemaa, oli hän hysteerinen, puolihullu pikku erakko, joka ei tiennyt mitään auringosta eikä keväästä eikä sitäkään, että hän saattaisi tulla terveeksi ja seisoa omilla jaloillaan, jos vain koettaisi. Kun uudet, kauniit ajatukset alkoivat työntää syrjään entisiä vastenmielisiä ajatuksia, alkoi elämä palata takaisin häneen, veri virtasi terveenä suonissa ja hän tunsi voimainsa karttumistaan karttuvan.

Sillä välin kun salainen puutarha oli elpymässä eloon ja kaksi lasta sen keralla, harhaili muuan mies kaukaisilla seuduilla, Norjan vuonoilla ja Sveitsin laaksoissa ja vuoristoissa. Kymmenen vuotta tämä mies oli lakkaamatta hautonut mielessään synkkiä, sielua raastavia ajatuksia. Hän ei ollut miehekäs; hän ei ollut milloinkaan koettanut karkottaa niitä. Hän oli kuljeskellut sinisten järvien rannoilla niitä miettien; hän oli levännyt vuorten kupeilla tummansinisen kukkapeitteen keskellä ja hengittänyt tuoksuvaa ilmaa niitä miettien.

Kauhistava suru oli vyörynyt hänen ylleen murskaten hänen onnensa, ja hän oli avannut sielunsa pimeydelle ja estänyt itsepintaisesti pienintäkin valonpilkettä pujahtamasta sinne. Hän oli unohtanut kotinsa ja velvollisuutensa. Kun hän matkusteli, häntä ympäröi sellainen pimeydenkehä, että hän tuntui jo pelkällä kolkolla olemuksellaan myrkyttävän ilman toisilta ihmisiltä. Vieraat pitivät häntä joko hulluna tai ihmisenä, jolla oli salainen rikos omallatunnollaan. Hän oli pitkä, kyttyräselkäinen mies, ja hänen kasvonsa olivat kolkot, uurteisiin vääntyneet. Hotelliluetteloihin hän merkitsi aina nimekseen: "Archibald Craven, Misselthwaite Manor, Yorkshire, Englanti."

Sen jälkeen kun hän oli puhunut Maryn kanssa huoneessaan ja luvannut hänelle "palasen maata", hän oli matkustellut maita mantereita. Hän oli käynyt Euroopan ihanimmilla seuduilla, vaikkei viipynyt missään paria päivää kauemmin. Hän oli valinnut hiljaisimmat ja kaukaisimmat seudut. Hän oli ollut pilviä tavoittelevien vuorten kukkuloilla ja sieltä katsellut alas toisille vuorille auringon noustessa ja valaessa niille hohdetta, kuin maailma olisi juuri syntymässä.

Mutta valo ei milloinkaan tuntunut saavuttavan häntä itseään ennen kuin eräänä päivänä, jolloin hän hämmästyksekseen huomasi oudon seikan tapahtuneen ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Hän on ihmeen ihanassa laaksossa Itävallan Tyrolissa. Hän oli kulkenut pitkän taipaleen, mutta hänen sielunsa oli yhä varjossa. Mutta lopulta hän oli väsyneenä laskeutunut levähtämään sammalpeitteelle puron rannalle. Puro oli kirkas ja pieni ja kierteli hilpeänä eteenpäin pitkin kapeata uomaansa läpi kimaltavan, kostean ruohikon. Toisinaan kuului kuin matalaa naurua, kun se pulpahteli yli kivien tai porisi niiden ympärillä. Hän näki lintujen tulevan sen rannalle, kostuttavan päätään siitä juodessaan ja sitten taas levittävän siipensä ja lentävän tiehensä. Virran vieno ääni sai hiljaisuuden ikään kuin syvenemään, vaikka se oli kuin elollinen olento. Laakso oli hyvin, hyvin hiljainen.

Istuessaan katselemassa kirkasta, juoksevaa vettä Archibald Craven tunsi vähitellen mielensä ja ruumiinsa vaimentuvan lepoon, tuudittuvan hiljaiseksi kuin itse laakso. Hän luuli jo vaipuvansa nukuksiin, mutta niin ei käynyt. Hän istui tuijottamassa aurinkoa heijastelevaa vettä, ja hänen silmänsä avautuivat näkemään mitä sen rannoilla kasvoi.

Aivan lähellä virtaa, melkein kostuttaen lehtiään sen veteen, helotti kimppu sinisiä lemmikkejä, ja hän huomasi katselevansa niitä samalla tavalla kuin vuosia takaperin. Hänen mielensä oikein heltyi, kun hän ajatteli, miten herttaisia ne olivat ihmeteltävässä sinessään, nuo sadat pikku kukat. Ja verkalleen, hiljakseen, tämä yksinkertainen ajatus täytti hänen mielensä — ja työnsi sieltä toiset ajatukset syrjään. Oli ikään kuin suloinen, kirkas kevätvesi olisi alkanut paisua likalätäköissä ja paisunut paisumistaan, kunnes se lopulta pyyhkäisi tiehensä samean veden. Mutta tästä hän ei tietenkään ollut itse selvillä. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän istui vienoon pehmeään sineen tuijottaen, mutta viimein hän liikahti ikään kuin unesta heräten ja nousi hitaasti seisoalleen hengähtäen ihmeissään syvään ja vapautuneena.

— Mitä tämä merkitsee? hän sanoi miltei kuiskaamalla pyyhkäisten kädellään otsaansa. — Tuntuu melkein kuin — olisin elossa!

En tunne tarpeeksi hyvin salattujen asioiden ihmeellisyyttä kyetäkseni selittämään, miten tämä oli tapahtunut hänelle. Itse hän ei ensinkään sitä käsittänyt, mutta hän muisti tämän merkillisen hetken kuukausia myöhemmin, kun hän oli jälleen Misselthwaitessa ja sattumalta sai tietää, että juuri samana päivänä Colin oli huutanut ääneen salaiseen puutarhaan tullessaan:

Tuo outo rauhallisuus pysyi hänessä kaiken iltaa, ja hän nukkui tasaista virkistävää unta. Mutta kauan ei sitä kestänyt. Seuraavan illan tullessa hän oli avannut ovet selkoselälleen pimeille ajatuksilleen, ja ne olivat karanneet ryntäämällä takaisin. Hän lähti laaksosta ja jatkoi kuljeskelemistaan. Mutta joskus kului minuutteja — toisinaan puolituntisiakin — jolloin käsittämättömästä syystä taakka tuntui jälleen vierivän hänen hartioiltaan ja hän tiesi olevansa elävä ihminen eikä kuollut. Hiljakseen — hiljakseen — hän oli elpymässä eloon kuten puutarhakin.

Kultaisen kesän vaihtuessa syvempään syksynkultaan hän lähti Comojärvelle. Hän vietti päivänsä järvellä tai tallasi kukkuloiden pehmeätä vihantaa, kunnes oli niin väsyksissä, että häntä rupesi nukuttamaan. Näihin aikoihin hän oli alkanut nukkua paremmin, ja unet olivat lakanneet olemasta hänen kauhunsa.

Se alkoi voimistua, mutta hänen sielunsa alkoi myös verkalleen elpyä. Hänen ajatuksensa eksyivät usein Misselthwaiteen ja hän rupesi tuumimaan kotiin lähtöä. Silloin tällöin hän myös hämärästi muisteli poikaansa ja tutkisteli itseltään, miltä tuntuisi taas seisoa pylväsvuoteen vieressä katselemassa nukkuvan teräväpiirteisiä, norsunluunvärisiä pikku kasvoja ja umpeenpainuneita silmiä, jotka mustat ripset saivat näyttämään niin hämmästyttäviltä. Häntä pelotti ajatella sitä.

Eräänä päivänä hän oli harhaillut niin etäälle, että kuu kumotti korkealla ja pyöreänä hänen palatessaan ja koko maailma oli sinertävien ja hopeisten varjojen peitossa. Hiljaisuus järvellä, rannoilla ja metsässä oli niin ihmeellinen, ettei hän mennytkään huvilaan, missä hän asui. Hän astui pienelle, veden sopukassa olevalle kaareutuvalle penkereelle ja vaipui istumaan hengittäen yön monia taivaallisia tuoksuja. Hän tunsi tuon oudon rauhan uudelleen hiipivän itseensä ja yhä syventyvän, kunnes hän nukahti siihen.

Hän ei ollut selvillä siitä, milloin hän nukahti ja milloin hänen unensa alkoi; se oli niin elävä, ettei se hänen mielestään unta ollutkaan. Myöhemmin hän muisti, miten virkeästi valveilla hän oli luullut olevansa kaiken aikaa. Istuessaan hengittämässä syyskesän ruusujen tuoksuja ja kuunnellessaan vetten loiskintaa jalkainsa juuressa hän oli erottavinaan äänen, joka kutsui häntä nimeltä. Se oli suloinen, kirkas, onnellinen ääni. Se tuli hyvin etäältä, mutta hän kuuli sen niin selvästi kuin se olisi ollut hänen vieressään.

— Archie! Archie! Archie! puhui ääni, ja sitten uudelleen entistä suloisemmin ja selvemmin: — Archie! Archie!

Ja samassa hänen unensa katkesi. Mutta hän ei herännyt. Sikeästi ja suloisesti hän nukkui koko ihanan yön. Kun hän lopultakin heräsi, oli jo loistava aamu ja eräs palvelija seisoi hänen edessään tuijottaen häneen. Hän oli italialainen ja tottunut, kuten kaikki huvilan palvelijat, muukalaisen isäntänsä päähänpistoihin. Ei heistä yksikään milloinkaan tietänyt, milloin hän menisi ulos tai tulisi kotiin tai missä häntä haluttaisi nukkua, harhailisiko hän puutarhassa vai makaisiko järvellä veneen pohjalla kaiken yötä. Mies piteli hopeatarjotinta, jossa oli muutamia kirjeitä, ja odotti rauhallisesti, että herra Craven ottaisi ne. Hänen mentyään herra Craven istui parisen minuuttia pidellen niitä kädessään ja katsellen järvelle. Hänet valtasi jälleen tuo outo rauha. Hän muisteli untansa, ihmeellistä, elävää untansa.

— Puutarhassa! hän sanoi itsekseen ihmetellen. — Puutarhassa! Mutta ovi on lukittu ja avain on syvälle haudattu.

Kun hän pari minuuttia myöhemmin silmäili kirjeitään, hän huomasi, että päällimmäinen oli englantilainen ja Yorkshiresta tullut. Osoite oli kirjoitettu harjaantumattomalla naisen käsialalla, jota hän ei tuntenut. Hän avasi sen kirjoittajaa ajattelematta, mutta ensimmäiset sanat kiinnittivät heti hänen huomiotaan.

Minä olen Susan Sowerby, joka kerran nummella rohkeni puhutella Teitä. Mary-neidistä minä silloin puhuin. Nyt rohkenen taas avata suuni. Ei pidä panna pahaksi, mutta minä tulisin kotiin, jos olisin herra. Luulen että ilostuisitte jos tulisitte ja — pyydän anteeksi — luulen että rouva pyytäisi teitä tulemaan, jos hän olisi täällä.

Herra Craven luki kirjeen kahdesti, ennen kuin hän pisti sen takaisin kirjekuoreen. Uni oli yhä hänen mielessään.

Parin päivän kuluttua hän oli jälleen Yorkshiressa, ja pitkän rautatiematkan aikana hän huomasi ajattelevansa poikaansa aivan toisenlaisin tuntein kuin aikaisemmin. Näinä kymmenenä vuotena hän oli vain toivonut voivansa unohtaa hänet. Ei hän nytkään aikonut häntä ajatella, mutta siitä huolimatta hänen mieleensä ajelehti lakkaamatta muistoja hänestä. Hän muisteli noita mustia päiviä, jolloin hän oli raivonnut mielipuolen tavalla, koska lapsi oli jäänyt eloon ja äiti kuollut. Hän ei tahtonut nähdä lasta, ja kun hän lopulta oli mennyt katsomaan sitä, hänelle oli näytetty kurja, vikisevä pikku olento, jonka ei luultu elävän montakaan päivää. Mutta hoitajainsa hämmästykseksi se jäi elämään, ja sitten luulivat kaikki, että siitä tulisi viallinen ja rampa raukka.

Hän ei ollut aikonut olla huono isä, mutta hänellä ei ollut ensinkään ollut isän tunteita. Lääkäreitä, hoitajattaria ja ylellisyyttä hän oli hankkinut, mutta häntä oli puistattanut jo pelkkä ajatuskin, että hänellä oli poika, ja hän oli hautautunut omaan kurjuuteensa. Kun hän vuoden poissa oltuaan ensimmäisen kerran palasi Misselthwaiteen ja tuo pieni, kehno ihmisalku väsyneenä ja välinpitämättömänä kohotti häneen suuret, harmaat, mustaripsiset silmänsä, niin samannäköiset ja sittenkin niin hirvittävän erinäköiset kuin ne onnea säteilevät silmät, joita hän oli jumaloinut, ei hän sietänyt nähdä niitä, vaan kääntyi poispäin kuolemankalpeana. Sen jälkeen hän oli tuskin koskaan nähnyt poikaansa paitsi tämän nukkuessa, eikä hän tiennyt hänestä paljon muuta kuin että hän oli parantumattoman sairas, sisukas, hysteerinen ja puolittain hullu. Vain sallimalla hänen pienimmissäkin yksityisseikoissa noudattaa omaa mieltänsä voitiin estää hänen raivonpuuskansa, jotka olivat vaarallisia hänelle itselleen.

Nämä muistot eivät olleet mieltä virkistäviä, mutta junan kiemurrellessa läpi vuorensolien ja tasankojen "eloon virkoava" mies alkoi ajatella aivan toisella tavalla.

— Kenties olenkin tehnyt väärin kymmenen vuotta, hän saneli itsekseen. — Kymmenen vuotta on pitkä aika. Saattaa olla myöhäistä ryhtyä enää mihinkään — aivan liian myöhäistä. Missä ovat ajatukseni olleet?

Hän mietiskeli, oliko Susan Sowerby rohkaissut mielensä ja kirjoittanut hänelle vain siksi, että tuo äidillinen sielu oli selvillä siitä, että poika oli paljon huonompi — ehkä kuolemaisillaan. Ellei tuo outo, selittämätön rauha olisi yhä vielä pitänyt häntä lumoissaan, hän olisi tuntenut itsensä surkeammaksi kuin koskaan ennen. Mutta rauhan keralla oli tullut rohkeutta ja toivoa.

— Luuleekohan Susan Sowerby todella, että minä mahdollisesti kykenisin tekemään pojalle hyvää ja ohjaamaan häntä? hän mietti. — Pistäydyn katsomassa Susania matkallani Misselthwaiteen.

Mutta kun hän nummen poikki matkatessaan pysähdytti vaununsa mökin kohdalla, kerääntyi seitsemän tai kahdeksan ulkona leikittelevää pienokaista hänen ympärilleen kertoen ystävällisesti ja kohteliaasti niiaillen, että äiti oli aikaisin aamulla lähtenyt nummen perälle auttamaan erästä vaimoa, joka oli saanut pikku vauvan taloon. Dickon-veikko, he kertoivat, oli lähtenyt puutarhatöihin taloon, missä hän työskenteli monta päivää viikossa.

Herra Craven silmäili noita reippaita pikku palleroita ja heidän pyöreitä, punaposkisia kasvojaan, joista kukin virnisteli hänelle omalla, erikoisella tavallaan, eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että siinä oli terve ja herttainen lapsilauma. Hän myhäili heidän hyväntahtoiselle virnistykselleen, otti kultarahan taskustaan ja antoi sen "meidän Lisabeth Ellenille", joka oli vanhin.

— Jos tasaatte tämän kahdeksaan osaan, kukin teistä saa puolikruunusen, hän virkkoi.

Sitten hän ajoi tiehensä jättäen taakseen ylenpalttisesti ihastuneen lapsilauman, joka tuuppi toisiaan ja heitteli iloisia kuperkeikkoja.

Nummen ihmeellinen, jylhä kauneus vaikutti häneen rauhoittavasti. Miksi se sai hänet tuntemaan kotiintulon riemua? Olisikohan mahdollista, että hänen pojassaan olisi tapahtunut muutos parempaan päin ja että hän voisi voittaa vastenmielisyytensä häneen? Kuinka elävä hänen unensa olikaan ollut — kuinka ihmeellinen ja kirkas se ääni, joka oli sanonut hänelle: "Puutarhassa — puutarhassa!"

— Koetan löytää avaimen, hän sanoi. — Koetan avata oven. Minun täytyy — vaikka en tiedä miksi.

Hänen saapuessaan taloon vastassa olevat palvelijat huomasivat hänen näyttävän terveemmältä. Hän meni kirjastoon ja lähetti noutamaan rouva Medlockin luokseen. Tämä saapui hiukan uteliaana, kiihtyneenä ja hengästyneenä.

— Niin, nähkääs, herra, vastasi rouva Medlock, hän on — kuinka sanoisinkaan — hän on erilainen kuin ennen.

— Nähkääs, herra, hän koetti selittää, hänestä ei kukaan pääse oikein selville, ei tohtori Craven, ei hoitajatar enkä minä.

— Totta puhuakseni, Colin-herra saattaa olla parempi, mutta saattaa olla huononemaankin päin. Hänen ruokahaluansa ei voi ymmärtää — ja hänen käytöksensä —.

— Onko hän tullut vieläkin kummallisemmaksi? kysyi hänen isänsä rypistäen tuskaisena silmäkulmiaan.

— Siinäpä se, sir. Hän on käynyt hyvin kummalliseksi verrattuna siihen, minkälainen hän oli ennen. Ensin hän ei syönyt mitään ja sitten hän äkkiä alkoi syödä ihan suunnattomasti — ja sitten hän taas lakkasi ja ateriat lähetettiin takaisin vallan koskemattomina. Ette kai tiedäkään, ettei hän koskaan ennen suostunut hyvällä lähtemään ulos. Vieläkin sääreni tutisevat ajatellessani, mitä meidän oli kestettävä, ennen kuin saimme hänet ulos pyörätuolissa. Hän kiihdytti itsensä sellaiseen tilaan, että tohtori Craven ei sanonut uskaltavansa pakottaa häntä. No niin, eipä aikaakaan niin hän — juuri yhden tuollaisen kauhean raivokohtauksen jälkeen — äkkiä vaati päästä ulos joka päivä Mary-neidin kanssa, ja Susan Sowerbyn pojan Dickonin piti työntää pyörätuolia. Hän on hyvin mieltynyt sekä Mary-neitiin että Dickoniin, ja Dickon toi hänelle kesyjä eläimiä, ja uskokaa tai älkää, ulkona puutarhassa hän on aamusta iltaan.

— Jos hän nauttisi ravintonsa tavallisten lasten tavalla, niin voisi luulla hänen ruvenneen lihoamaan — mutta pelkäämme, että se on jonkinlaista paisumista. Joskus hänen kuulee nauravan kummallista naurua, kun hän on kahden serkkunsa kanssa. Ennen hän ei milloinkaan nauranut. Tohtori Craven tulee heti käymään täällä, jos suvaitsette, herra. Hän ei ole koskaan eläessään ollut niin ymmällä.

— Puutarhassa. Hän on aina puutarhassa — vaikkei yhdenkään ihmisolennon ole sallittu mennä lähelle, kun hän niin pelkää, että häntä katsotaan.

— Puutarhassa! hän sanoi lähetettyään rouva Medlockin pois. Ja hän toisti toistamistaan: — Puutarhassa!

Vaivoin hän tempautui takaisin nykyisyyteen, kääntyi ja poistui huoneesta. Hän kulki samaa tietä kuin Marykin, läpi pensasaitaportin, sivu laakerien ja suihkukaivopengerten. Suihkukaivot ruiskuttivat nyt vettä, ja niitä ympäröivät syyskukkien loistavat rivit. Hän kulki poikki nurmikon ja kääntyi pitkälle käytävälle murattimuuria kohti. Hän astui verkalleen silmät maahan luotuina. Hänestä tuntui kuin jokin salainen voima olisi työntänyt häntä kohti paikkaa, joka oli ollut hylättynä niin kauan. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä verkkaisemmaksi kävivät hänen askelensa. Hän tiesi, missä ovi oli, vaikkakin se oli sakeain murattiköynnösten peitossa — mutta hän ei tarkalleen tiennyt, missä tuo kuopattu avain oli.

Niinpä hän seisahtui ja seisoi hievahtamatta paikallaan ympärilleen katsellen. Mutta samassa hän hätkähti ja alkoi kuunnella — ja kysellä itseltään, kävelikö hän unissaan.

Muratti kiemurteli tuuheana peittäen oven, avain oli kaivettu pensaiden alle, ei yksikään ihmisolento ollut kymmeneen kolkkoon vuoteen kulkenut ovesta sisään — ja kuitenkin kuului puutarhasta ääniä — juoksemista, jalkojen töminää, puiden alitse kiitävää takaa-ajoa, hillittyjä huudahduksia ja hilpeätä mutta tukahdutettua kirkunaa. Se kuulosti totta tosiaan lasten riemukkaalta naurulta, lasten, jotka koettavat estää nauruansa kuulumasta, mutta jotka millä hetkellä tahansa — kiihtymyksen kohotessa — saattoivat murtaa kaikki varovaisuuden sulut. Mitä taivaan nimessä tämä merkitsi — mitä taivaan nimessä kuulivat hänen korvansa? Oliko hän menettämäisillään järkensä ja kuvitteliko hän kuulevansa ääniä, jotka eivät olleet ihmiskorvan kuultavissa? Tätäkö tuo etäinen, kirkas ääni oli tarkoittanut?

Ja sitten tuli hetki, jolloin vallattomat äänet unohtivat kaiken varovaisuuden. Juoksevien jalkojen töminä vilkastui vilkastumistaan — se lähestyi puutarhanovea — kuului nopeata, voimakasta, nuorta hengitystä ja hurjia, nauravia huutoja, joita oli mahdotonta pidättää — ja muratinoksien huojahtaessa syrjään lensi muurin ovi selkoselälleen. Ja siitä tupsahti poika lennähtäen täyttä vauhtia melkein oven takana seisovan syliin näkemättä häntä.

Herra Craven ennätti töin tuskin ojentaa horjuen käsivartensa säilyttääkseen tasapainonsa, ja kun hän ällistyneenä piteli juoksijasta kiinni katsoakseen häntä, hänen hengityksensä oli salpautua.

Poika oli pitkä ja kaunis. Hän hehkui elämää, ja juoksu oli nostattanut loistavan punan hänen poskilleen. Hän työnsi syrjään ohimoilta paksun tukkansa ja kohotti herra Cravenia kohti omituiset, harmaat, kauniiden mustien ripsien ympäröimät silmänsä — silmät täynnä poikamaista naurua. Nämä silmät olivat pysähdyttäneet herra Cravenin hengityksen.

Tätä ei Colin ollut odottanut — tätä hän ei ollut suunnitellut. Hän ei ollut koskaan ajatellut tällaista kohtaamista. Vaikka kenties tämä puutarhasta ryntääminen, tämä juoksukilpailun voittaminen sopikin ehkä vielä paremmin. Hän ojentautui niin suoraksi kuin suinkin. Mary toisena kilpajuoksijana oli myös rynnännyt paikalle, ja hänen mielestään Colin tällä hetkellä näytti monta tuumaa pitemmältä kuin tavallisesti.

— Isä, huudahti poika, minä olen Colin! Voitko uskoa sitä? Itsekään tuskin sitä käsitän. Minä olen Colin.

Hän ei sen paremmin kuin rouva Medlockaan ymmärtänyt, mitä hänen isänsä tarkoitti, kun tämä kiireisesti puhkesi sanomaan:

— Niin, sanat tulivat tulvimalla Colinin suusta. Puutarha sen teki — ja Mary ja Dickon ja eläimet — ja taika. Kukaan ei tiedä mitään. Me olemme pitäneet sen salassa saadaksemme kertoa sinulle kun tulet. Olen terve; voitan Marynkin kilpajuoksussa. Minusta tulee painija.

Hän puhui innostuneena, posket punoittivat kuin terveellä pojalla ainakin, ja herra Cravenin sielua vapisutti outo ilo.

— Etkö ole hyvilläsi, isä? Etkö ole hyvilläsi? Minä aion elää ikuisesti ja ikuisesti!

Herra Craven asetti kätensä pojan hartioille ja pidätti hänet alallaan.
Kotvaan hän ei uskaltanut avata suutansa.

— Vie minut puutarhaan, poikaseni, virkkoi hän viimein. — Ja kerro miten kaikki on tapahtunut.

Ja niin he taluttivat hänet puutarhaan. Syksyn kulta ja purppura ja sinipunertava ja hehkuva tulipuna olivat levitelleet värivivahduksiaan sen nurmikolle, ja joka taholla kohosi kimpuittain syysliljoja — valkeita ja punavalkeita. Hän muisti hyvin, milloin ensimmäiset niistä istutettiin juuri sen tähden, että niiden myöhäinen loisto paljastuisi juuri tähän vuodenaikaan. Ruusuköynnöksistä riippui ja luikerteli myöhästyneitä ruusuterttuja, ja auringon kirkastaessa puiden kellertävää hehkua tuntui melkein siltä kuin olisi seisonut lehtimajan ympäröimässä temppelissä. Hän seisoi liikahtamatta; hän katseli katselemistaan.

— Niin Marykin ensin luuli, sanoi Colin. — Mutta se virkosi eloon. Sitten he asettuivat istumaan puunsa alle — kaikki paitsi Colin, joka tahtoi seisoallaan kertoa tarinansa.

— Tämän ihmeellisempää en ole koskaan kuullut, mietti Archibald Craven, kun tarina lapsen hätiköivänä sanatulvana vyöryi Colinin suusta. Salaperäisyyttä ja taikaa ja nummen eläimiä, tuo tenhoisa keskiyön kohtaus — kevään tulo — loukatun ylpeyden aiheuttama tulistuminen, joka oli saanut nuoren radzhan ryntäämään pystyyn Ben Weatherstaffin solvaavan epäluulon raivostuttamana. Entä tuo outo toveruus, näytteleminen ja niin huolellisesti säilytetty salaisuus! Kuuntelija nauroi, kunnes kyynelet tipahtivat silmistä, ja toisinaan ne tipahtivat silloinkin, kun hän ei nauranut. Painija, luennoitsija, tieteellisten keksintöjen tekijä oli naurava, rakastava, terve nuori ihmisvesa.

— No nyt, virkkoi Colin kertomuksensa lopussa, nyt minun ei enää tarvitse pitää sitä salassa. Kunhan vain eivät pelästyksestä kaatuisi selälleen minut nähdessään — mutta pyörätuoliin en ikinä enää kömmi. Minä kävelen kanssasi takaisin taloon, isä.

Hyvin harvoin Ben Weatherstaff pistäytyi minnekään toimiltaan, mutta tällä hetkellä hän teki keittiöön asiaa vieden sinne hiukan vihanneksia. Rouva Medlock kutsui hänet palvelijain huoneeseen juomaan lasillisen olutta, ja niin hän oli saapuvilla — kuten oli toivonutkin — kun esitettiin dramaattisin kohtaus, mitä miesmuistiin oli Misselthwaite Manorissa nähty.

Toisesta pihanpuoleisesta ikkunasta saattoi nähdä myös vilahduksen nurmikosta. Rouva Medlock, joka tiesi Benin tulevan puutarhasta, toivoi, että tämä olisi osunut näkemään isännän ja ehkäpä sattumalta isän ja pojan tapaamisen.

— Kummankin, myönsi Ben Weatherstaff. — Kiitän nöyrimmästi, rouva, voisin minä ryypätä vielä toisenkin tuopillisen.

— Yhdessäkö? virkkoi rouva Medlock täyttäen kiihdyksissään tuopin yli reunojen.

— Yhdessä, rouva, ja Ben hörppäsi yhdellä siemauksella puolet tuopin sisällyksestä.

— Sitä en kuullut, sanoi Ben, tikapuiltahan minä vain heidät näin muurin yli katsellessani. Mutta sen minä teille sanon, että ulkona puutarhassa on tapahtunut sellaista, josta teillä sisälläistujilla ei ole aavistustakaan. Pian saatte tietää jotakin.

Ja jo parisen minuutin kulutta ryypättyään oluensa loppuun hän osoitti juhlallisena tuopillaan ikkunaa, josta näkyi kaistale nurmikkoa.

— Katsokaapas jos olette utelias, hän sanoi, — Katsokaapas, keitä tuolta ruohikon poikki on tulossa.

Rouva Medlock kurkisti ikkunasta, kohotti kätensä ja päästi pienen parahduksen, ja kaikki palvelijat, miehet ja naiset, ryntäsivät ikkunaan ja seisoivat siinä töllistelemässä silmät selällään.

Nurmikkoa pitkin astui Misselthwaiten isäntä, eikä monikaan heistä muistanut ennen nähneensä häntä sen näköisenä. Ja hänen vieressään, pystyssä päin, nauravin silmin, asteli yhtä voimakkaana ja vankkana kuin kuka muu Yorkshiren poika tahansa — Colin-herra!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SALAINEN PUUTARHA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.