E-text prepared by Tapio Riikonen

UPPOAVIA LAIVOJA

Kirj.

KAARLO ATRA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918.

I.

1.

Pieni kirkkopuistikko sisämaan kaupungissa.

On elokuun iltapäivä. Vanhain lehmusten ja vaahterain varjot juoksentelevat pitkinä tummina virtoina tasanukkaisilla, heleän vihreillä nurmikaistaleilla ja vaaleahiekkaisilla käytävillä.

Melkein unelias rauha vallitsee puitten alla. Se ikäänkuin valuu tänne ylempänä rinteellä päivänpaisteessa nukkuvasta kaupungista. Joskus visertää lintunen puitten latvoissa ja silloin tällöin kuuluu kirkon räystäältä kyyhkysten sävyisää kuherrusta.

Sitten taas on kaikki hiljaa.

Valovirrat pitenevät huomaamatta ja nurmi käy yhä läpikuultavamman viheriäiseksi.

Kirkon tornissa lyö kello. Hiukan väräjävinä putoavat leppoisat ääniaallot puitten kruunujen lomitse valojen ja varjojen kirjailemaan maahan.

Puistikko on lievästi viertävää ja päättyy pientä järvenlahtea uurtavaan paalutettuun rantalaituriin. Siellä on eloisampaa. Edessä oleva järvenlahti säihkyy auringon paistetta, ja päämäärää vailla henkäilevä tuuli piirtelee siihen sinisiä teitänsä.

Laiturilla leikkii muutamia lapsia. Heidän huudahduksensa ja naurunsa ovat nekin kuin heleätä, riemastuttavaa väriä ja päivänpaistetta. Muutamat heistä uittavat pieniä selluloosa-kaloja, toisilla taas on kaarna-veneitä. Pari oikeata purjevenettäkin on vesillä ja niitten vaiheita seuraa toisinaan koko liuta, kalansa ja kaarna-veneensä unhoittaen.

Ne ovat oikeita purjelaivoja, — siitä ovat kaikki yhtä mieltä. Niissä on oikeat purjeet ja lyijyköli, sitten ovat ne vielä punaiseksi ja valkoiseksi maalatutkin. Oikeita purjelaivoja ne ovat…

Purjelaivain kadehditut omistajat ovat noin kahdeksan vuotias poika ja jotenkin samanikäiseltä näyttävä tyttö. Heti ensisilmäyksellä huomaa heidät kuuluvan parempiosaisempiin kuin useimmat heidän ympärillään kuhisevassa laumassa. Rantalaiturilla juosten he langoista ohjaavat etäällä keinuvia laivojansa, kunnes vihdoin leikkiin kyllästyneinä, lankaa kerien, vetävät laivansa rantaan. Monet omistushaluiset kädet yrittävät laivoihin tarttua, mutta niitten omistajat kaappaavat ne kainaloonsa ja juoksevat puistoon, missä heidän äitinsä lehmusten varjossa käsitöineen istuvat.

Lasten lähestyessä taukoaa äideiltä keskustelu. Hymyillen nostavat he kasvonsa työstään.

— Äiti, minä tahtoisin laskea laivani menemään kauemmaksi, mutta tämä lanka on niin lyhyt. — Pikkutyttö kiertelee lankaa laivansa ympärille, odottaen äidiltänsä neuvoa.

— Kyllä se tarpeeksi kauas pääsee, vastaa tytön komeavartaloinen äiti, puoleksi hajamielisenä katsellen lapsensa ruskettuneita kasvoja.

— Mutta minä tahtoisin laskea laivani menemään kauemmaksi, kauaksi, sanoo tyttö uudestaan itsepäisenä.

— Silloin saattaa käydä niin, että sinä et saa sitä enää takaisin. — Nuori rouva katselee taaskin mielihyvällä vaaleita silmiä ja punaista suuta, joka on niinkuin kukan nuppu.

Tyttö katselee puitten lomasta kimaltelevalle lahdelle, kunnes hän äkkiä sanoo:

— Mitä se tekee, äiti, minä tahdon katsella kun laivani menee.

— Sinä et saa uutta laivaa, sanoo äiti tiukasti, ikäänkuin äkkiä muistaen kasvattajan velvollisuutensa.

Pikkutyttö ei kysy enempää, vaan katselee suu supussa järvelle.

Silläaikaa on pikkupoika laskenut laivansa tummemman naisen viereen penkille ja jäänyt kuuntelemaan viereistä keskustelua.

— Tahtoisitko sinäkin, Heikki, antaa laivasi mennä sen tien? kysyy hänen äitinsä, asiasta huvitettuna.

Heikistä kysymys on aivan mieletön. Hän tarttuu laivaansa, aivankuin pelkäisi sen karkaavan.

— E-en, sanoo hän naurahtaen.

— Kuuleppas, Ester, kuinka Heikki on järkevä, sanoo tytön äiti pikku hupakollensa.

— Esterillä on varmaankin enemmän mielikuvitusta, hymähtää tumma rouva kohteliaasti. Hänen uteliaisuutensa poikansa tuumain suhteen näyttää kuitenkin heränneen, mutta hän ei ennätä kysyä uudestaan, kun Heikki laivaansa katsellen virkkaa:

— Tämä laiva ei kannata ollenkaan lastia.

— Mutta, lapsi kulta, huvipurret eivät koskaan lastia kannata.

Äidit katsovat hymyillen toisiinsa.

— Minä tahtoisin, että se veisi lastiakin, inttää Heikki.

— Eiköhän se jotakin kannata. Mennään koettamaan uudestaan, sanoo pieni rouva, kooten käsityönsä.

Lapset juoksevat iloisina takaisin rantaan ja äidit seuraavat heitä verkalleen, hyvillään katsellen valojen ja varjojen iloista vilinää heidän vaaleilla puvuillaan.

Kun rouvat lapsinensa häviävät rantaan, niin puiston penkille jää vaan pari palvelustyttöä lastenvaunuineen, sanomalehteä lueskeleva ylioppilas ja aidan korjuussa oleva työmies, jolle vaimonsa juuri on tuonut kahvia. Mies hörppii parhaillaan ensimäistä kupillista ja vaimo odottelee sukan säärykseen peitetty pullo kädessään. He istuvat vaieten. Nähtävästi nauttivat he kauniista iltapäivästä, kahvista ja hyvästä sovusta.

— Forssnerin rouvakin näkyy jo kaupunkiin tulleen, koskapa tuossa meni meidän rouvan kanssa, sanoo vaimo vihdoin jotakin sanoakseen.

Mies hörppää kahvia vielä pari kertaa, laskee kupin teevadille ja ojentaa sen vaimollensa, joka heti kaataa uutta kahvia kuppiin.

— Se olikin sitten kai Forssnerin tyttö, joka tässä on Heikin kanssa juoksennellut, arvelee mies toista kuppia juodessaan.

— Etkö sinä sitä tunne, kun on aivan ilmetty äitinsä?

— En minä häntä niin tarkoin tullut katsoneeksi, enkä minä äitiäkään ole nähnyt muuta kuin joskus etäämpää meidän pihalla. — Mies ojentaa kupit vaimolleen, joka kaataa pullosta loput kahvia itsellensä, virkkoen:

— Mistäpä sinä hänet tuntisitkaan, kun kaiket päivät poissa olet, mutta minä hänet usein näen siellä meidän rouvan luona.

— Arkkitehti Forssnerin minä jo kyllä tunsin Hämeenlinnan ajoiltani saakka. Mies sytytti piippunsa ja alkoi etsiä jotakin työkaluansa laatikostaan.

— Niinpä niin, tehän olitte samasta kaupungista, muistelee vaimokin.

— Juu… Siinä sitten oli vasta teräväpäinen mies ja muutenkin hyvänluontoinen… Ei hän koskaan työmaille tullessaan karjunut työmiehille, niinkuin tämä meidän Selanteri tekee. Ja vaikka hän harvoin aivan selvänä työmaalle tuli, niin kyllä hän silti tehtävänsä tiesi.

— Mutta mitä semmoisen lehmän lypsystä on, joka maitonsa maahan kaataa, myhäilee vaimo. — Kummonen tuosta tytöstä tullee, kun isä oli hyvä… ja äiti lienee vielä parempi…

— Hm… murahtaa mies. Kukapa tässä oikein joutaa toisten lapsista huolehtimaan… Mutta vieläkö ne puhuvat siitä insinööri Nymanista ja Forssnerin rouvasta?

— Voi, voi, vielä kyllä. Vaimon äänessä on paheksumista, mutta mies naurahtaa:

— Ikävä kai olisi Forssnerin rouvallakin yksin olla… Eikähän se ole mikään eilisen päivän uutuus, että nuoret lesket ovat helposti lohdutettuja.

— Onhan tuota meidän rouvakin osannut leskenvuotensa kauniisti elää. Ei yhtään ole mitään rumia kuulunut. Sitä vaan monet ihmettelevät, että hän viitsii niin hyvää olla Forssnerin rouvan kanssa… Mutta ei taida tietääkään… ja sitäpaitsi on rouva Halldin niin hyvä ihminen, ettei hän juuri kai pahaa usko kenestäkään.

— Kuka heidät tietää, — eikä ole väliäkään, keskeyttää mies kuivasti, ryhtyen työhönsä.

Vaimo järjestelee koriansa ja on juuri jotakin sanomaisillaan, mutta hän huomaa rouvien tulevan heitä kohden käytävällä, ja hän sanookin vain:

— Meidän rouvalla taitaa olla jotakin asiaa, koskapa he näkyvät tännepäin tulevan.

Samassa rouvat jo saapuivatkin heidän luoksensa.

— Hyvää päivää! tervehti pienempi rouvista. Joutusiko Ahonen näinä päivinä korjaamaan meidän kellarimme portaat, kun ne ovat niin lahonneet, että tyttö jo pari kertaa on vähällä ollut jalkansa taittaa.

Ahonen lupasi ensi viikolla koettaa…

— Tulkaa illalla työstä päästyänne katsomaan, niin saamme tuumailla paljonko lautojakin tarvitaan.

Ahonen murahti taaskin jotakin myöntävää, avaten uutta naulalaatikkoa parin visakiilan avulla.

Ahoska katseli rouvia syrjästä, ollen pois lähdössä.

— Missä Janne nykyään on työssä? kysyi rouva Halldin hiukan arasti häneen kääntyen.

— Janne on nyt tulitikkutehtaassa, vastasi Ahoska, solmiten huiviansa.

— Sehän on hauskaa kuulla, sanoi rouva Halldin osaaottavasti. Hänellä olisi nähtävästi ollut halua jatkaa keskustelua, mutta hänen toverinsa oli seisahtunut odottamaan, joten täytyi kiirehtiä.

— Ahonen on hyvä ja tulee katsomaan sitten illalla, muistutti hän vielä lähteissäänkin.

— Kovin se on komea ihminen vieläkin tuo Forssnerin rouva, vaikka on kai hänelläkin vastoinkäymisiäkin ollut, konkurssit ja muut… sanoi Ahonen rouvien mentyä.

— Konstikos tuollaisten on muhkeina säilyä, sanoi vaimo katkerasti, lisäten: Ei suinkaan herrat konkursseja juuri muuten tee kuin rikkaudeksensa.

Hän kääntyi jo lähteäksensä, mutta samassa hän näkee lasten juoksevan rannasta, Halldinin pojan edellä, laiva kainalossaan ja Forssnerin tytön jälessä.

— Usein, kun katselen tuota Heikkiä siellä kotipihalla, niin tulen muistaneeksi meidän Aaku-vainaata. Sillä on hiukan samanlaiset silmätkin… Vaimon ääni värähtää lämpimästi ja hän seuraa myötätuntoisin katsein lasten kulkua.

Ahonen rykäisee kuivasti, korjaa vyötänsä ja alkaa veistää aidan listettä, aivankuin ei olisi kuullut mitään.

Mutta vaimo jatkaa puoleksi itsekseen:

— Noin suuri Aakukin jo olisi. Tuo Heikki taitaa olla saman vuoden lapsia… Se oli kai kolmannella silloin, kun maisteri Halldin vainaja sen talon osti… ja siitä on nyt syksyllä kolme vuotta.

— Kyllähän ne ajat sentään kuluvat… Ahonen tahtoo sillä sanoa jotakin hyvin ystävällistä tai ainakin osoittaa, että hän on ymmärtänyt vaimonsa kaipaavat ajatukset.

— Mihin aikaan sinä luulet täältä kotiin pääseväsi, että tiedän illallista laittaa? Janne lupasikin mennä illalla uistinta vetämään Lehtosen poikain kanssa, kysyy Ahoska, irtautuen haikeista muistoistaan.

Ahonen silmäilee listoitettavaa alaa.

— Kai sitä tänäänkin täytyy kahdeksaan saakka painaltaa, ei tämä muuten lauantaiksi joudu, arvelee hän, ja jatkaa vaimoonsa katsomatta:

— Voisi Jannekin joskus illan kotonakin olla. Kuka ne Lehtosen pojatkaan tietää, minkälaisia ne oikeastaan ovat. Parempi olisi joskuskin yönsä maata kuin soudella kaikkia järvenpoukamia.

— En minä suinkaan sellaista puolusta, mutta ei sitä voi nuoria niin kovin orjuuttaakaan, varsinkaan näin kesällä, vastaa vaimo nöyrästi.

— Samanlaista se on talvellakin… Mitähän rouvakin sitä kysyi? Ahonen puhui melkein äreästi.

— Kysyi kai vaan ilman aikojaan… tai olisiko Hilda taas rouvan poissa ollessa siellä miehiä kestännyt, mutta ei Janne ole siellä ollut kolmeen viikkoon.

— Mistä sinä tiedät, kun hän kerran kaiket yöt juoksee.

— Niin, kalassa… toisten poikain kanssa. Ja oikeastaan se on minusta paljon parempikin, kun ne naiset siinä kotipihassa sitä aina kiertävät.

Ahonen ei enää vastaa mitään, vaan naulaa aitalistoja, niinkuin ei hänen läheisyydessään ketään olisikaan.

Vaimo ottaa korin käsivarrelleen ja poistuu nöyränä, ilta-auringossa loistavaa kaupunkia kohden.

Vihdoin rouvatkin nousevat penkeiltänsä pois lähteäksensä.

Puistossa ovat varjot harvenneet. Puitten rungot eivät enää seiso tummina, valotäpläisinä, niinkuin aikaisemmin, vaan kylpevät lämpimän keltaisessa värissä, joka melkein vaakasuorasti virtaa niihin, etäisen metsänrantaan painuvasta auringosta. Jokainen ruohonkorsi hohtaa läpikuultavana, ikäänkuin tahtoen huutaa: minä olen vihreä… minä olen vihreä… Vielä on kesä, vielä, vielä…

Lapset juoksentelevat äitiensä edellä käytävällä. Heikki kantaa huolellisesti laivaansa, jonka purjeissa ja punaisessa pohjassa auringon säteet pitävät oikeata riemujuhlaa.

— Näetkö, Anna, Ester ei ole vähääkään pahoillaan siitä, että hän päästi laivansa menemään. Hän ei kerta kaikkiaan voi käsittää, että kaikkea ei enää saa takaisin tässä maailmassa, sanoo rouva Forssner toverillensa. Hänen äänessään on huolestunut sävy, mutta rouva Halldin on huomaavinaan, että siinä on ihailuakin. Hän ei kuitenkaan ole siitä tietääksensä, vaan vastaa puolittain välinpitämättömästi:

— Sinun täytyisi opettaa se hänelle. Älä osta uutta laivaa.

— Mitä se auttaa, kun isoäiti ja enot kuitenkin ostavat.

— Hm… Minusta on johdonmukaisuus ainoa keino kasvatuksessa.

— Niin kai, mutta, hyvä Jumala, kuka sitä jaksaa ja raahtii oman lapsensa kanssa olla aina niin ankaran johdonmukainen.

He olivat tulleet varjosta kadulle ja rouva Forssner aukaisi punaisen päivänvarjonsa, kevyesti huoahtaen. Hänen toverinsa huomasi väittelyn turhaksi ja kävi äänettömänä hänen rinnallaan, katseellaan seuraten lapsia, jotka juoksentelivat jo etäällä, niinkuin valkoinen perhospari.

Rouva Forssner pelkäsi sanoneensa jotakin tyhmää ja tahtoi parantaa asiaa.

— Kyllä poikia sentään mahtaa olla paljon helpompi kasvattaa kuin tyttöjä.

— Yleensä arvellaan päinvastoin. — Rouva Halldin vilkaisi toveriinsa kysyvänä.

— Katsoppas, varsinkin nykyään… Rouva Forssner tahtoi tällä kertaa punnita sanansa paremmin.

— Nykyäänhän tytöt saavat jotenkin samanlaisen kasvatuksen kuin pojatkin, huomautti rouva Halldin, uteliaana kuulemaan mitä toinen todella koetti hapuilla.

— Siinäpä se juuri onkin! Jos ajat olisivat niinkuin ennen, niin en yhtään pelkäisi Esterinkään tähden. Mutta nykyään täytyy tyttöjenkin valmistautua johonkin määrättyyn elämäntehtävään, elleivät ole varakkaita…

— No, mutta onhan se erinomaista, että heillä on tilaisuutta valmistautua omilla jaloillaan seisomaan, ettei tarvitse odotella tuulentupien varassa kuten ennen.

— Niin tietysti… yleensä. Mutta, jos Esterille on kaikki ankara tosityö yhtä vastenmielistä kuin minullekin, niin hän on hukassa.

Rouva Halldin vilkaisi toveriinsa, joka uhkeana käveli hänen rinnallansa. Vastenmielistä kuin tosi työ… Hän epäili melkein kuulleensa väärin, vaan eihän sekään ollut mahdollista. Hän muisti kerran junassa sivultapäin kuullensa parin naikkosen vakuuttelevan toisillensa aivan samaa. Hän tunsi punastuvansa harmista, eikä uskaltanut vähään aikaan sanoa mitään.

— Sinä olet ihmeellisen avomielinen, Emma, sanoi hän vihdoin, hiukan hymähtäen.

Mutta rouva Forssner ei huomannut ivallista värettä toisen äänessä, vaan silmiänsä siristellen katseli pienen suihkukaivon luona odottelevia lapsia, sanoen puoleksi itsekseen:

— Minä en ymmärrä, että hän aivan tahallaan päästi laivansa menemään…

2.

Heikki Halldinin lapsuusvuosina oli kotitalo pihoineen hänen varsinainen maailmansa.

Kotipihassaan hän leikki päivät pitkät suurissa lapsilaumoissa. Työmiesten ja pikku virkamiesten lapsia hänen toverinsa enimmäkseen olivat. Monet heistä saivat aamusta iltamyöhään saakka juoksennella pihoissa ja nurkissa ilman, että heitä kesken kaiken kovistettiin ruualle tai nukkumaan. Heikki kadehti heitä äärettömästi. Hän itse pääsi ulos ainoastaan kauniilla ilmalla ja ruuaalle ja nukkumaan täytyi hänen lähteä aina kun vaan äiti tai palvelijatar ilmestyivät portaille kutsumaan, vaikka kuinka hauskat leikit olisivat kesken jääneet. Ja vaikka hän itse mielestään jo oli suuri poika, kun hän jo oli täyttänyt kuusi vuotta, niin häntä oli ankarasti kielletty menemästä kotiportista ulos, yksinään tai toisten lasten seurassa. Se oli jo kauan ollut hänestä äärettömän nöyryyttävää. Monet häntä pienemmätkin pojat, kuten Sandströmin Kalle ja Hellforsin Väinö, tunsivat jo kaikki korttelikunnan talot paremmin tai ainakin yhtähyvin kuin hän tunsi ruudut "ämmän padassa", jota tytöt aina keväisin, heti lumen sulattua, hyppäsivät Martolan portaitten edessä. Mutta äiti oli aivan järkähtämättömän ankara sellaisissa asioissa.

Jo toukokuun alkupäivinä saivat monet hänen tovereistaan juoksennella pihassa avojaloin. He sanoivat maan olevan polttavan kuumaa ja halveksivat äärettömästi Heikkiä ja kaikkia muita lapsia, joitten täytyi vielä monta viikkoa sukat ja kengät jalassa kulkea. Sitten täytyi hänen joka ilta peseytyäkin, vaikka olisi kuinka väsynyt ollut. Ja kuitenkin hän tiesi, että monet muut saman talon lapset saivat mennä sänkyyn, vaikka heidän jalkansa olisivat olleet hiukan savisetkin. Heikki oppi aikaiseen tuntemaan ihmisten iloja ja näkemään heidän surujansakin tässä vanhassa talossa, jonka tasaista, suurta pihamaata, neljä matalaa rakennusta ympäröivät. Kuinka ne hänen tietoisuuteensa tulivatkaan? Kuka niitä kertoi? Kaikki… tai ei oikeastaan kukaan. Asiat selvenivät hänelle vähitellen, niinkuin yksityiset puut ja maiseman osat selvenevät sumussa kulkijalle. Siellä täällä kuullusta katkonaisesta lauseesta syntyi jonakin päivänä kokonaisuus kuin itsestään. Mitä ei tänään ymmärtänyt, eikä tullut keneltäkään kysyneeksikään, sen jo huomenna, jotakin uutta kuultuaan ja nähtyään, selvästi ymmärsi.

Kaikki oli niin kummallista. Kaikki oli uutta…

Isot ihmiset puhuivat usein merkillisiä asioita, kun he keskenään juttelivat, kevätiltoina istuessaan keinulaudalla sireenipensaan alla tai kohdatessaan toisiaan portilla ja pihassa. He eivät koskaan luulleet lasten mitään ymmärtävän…

Mutta paljon kummallisempia Heikki kuuli ja näki alarakennuksen pienissä kamareissa, joihin jokaiseen mentiin suuresta yhteis-keittiöstä, jossa ei ensinkään ollut hellaa, vaan suuri takka, jonka arinalla jokaisella perheellä oli padanjalkansa ja jalkapannunsa. Kahdessa kamarissa asui tehtaan tyttöjä, kolme, neljä yhdessä huoneessa. Kolmannessa kamarissa asui Wilkmanin leski, jonka poika oli rakuunarykmentissä ja jonka tytär ompeli. Mutta vastapäätä Wilkmanin kamaria asui puuseppä Rödman Riikansa kanssa.

Riikan kamari oli Heikistä kaikkein kaunein ja ihmeellisin. Siellä oli piirongin päällystäkin aivan kuin satu. Kahden puolen peiliä oli suuret paperiruusu-vihot, hopeanhohtoisissa kukkamaljakoissa. Sitten siellä oli kokonainen armeija porsliinista tehtyjä tyttöjä ja poikia, suuri-sarvinen porsliininen peura, sekä kanoja ja lintuja. — Näitä aarteita sai Heikki aina mielin määrin katsella, saipa hän nousta tuolillekin piirongin viereen seisomaan, sillä ehdolla ettei koskenut mihinkään.

Rödmanin kamarin seinällä oli hopeaisia raamatunlauseita korkki-kehyksissä, sekä kolme muuta suurempaa taulua, jotka esittivät Osman Pashaa, Skobeleviä ja Beatrice Cenciä. Beatricesta oli puuseppä Rödman kerran sanonut: "kaunis tyttö, mutta surullinen historia". Kun Heikki oli pyytänyt häntä enemmän kertomaan kauniista Beatricesta, niin Rödman oli kierrellen kaarrellen sanonut, että ei hän siitä paljon enempää tiennytkään, kun että arveltiin Beatricen murhanneen isänsä, ja että häntä oli sen tähden vankiloissa kidutettu ja vihdoin mestattu. Kuitenkin antoi tämäkin lyhyt selitys Heikille jo paljon miettimisen aihetta, ja usein katseli hän kuvaa kuin jotakin salaperäistä arvoitusta.

Mutta Osman Pashasta ja Skobelev'ista ja heidän urhoollisuudestaan Plevnassa tiesi Rödman sen sijaan paljonkin kertoa, sillä hänen setänsä oli ollut Turkin sodassa. Sotajuttujansa kertoessaan Rödman tavallisesti liimaili joitakin naapuriensa pikkuesineitä, joita hän ei viitsinyt viedä toisessa talossa olevaan verstaaseensa. Ja lopuksi hän tavallisesti hyräili:

"Paljon on haudattu Balkaanin santaan, toiselle puolelle Tonavaa…"

Mutta kaikkein syvemmän vaikutuksen Heikkiin oli kuitenkin tehnyt se, että Rödman oli sanonut Osman Pashan olevan aivan ensimäisiä miehiä Turkin sulttaanista. Ja hänen kuvansa tuli Heikistä vieläkin mielenkiintoisemmaksi, kun hän eräänä päivänä kuuli Ahosen Jannen pihalla laulavan:

"Konstantinopolin portin päällä oli Turkin keisarin kuva ja kuva. Suomen pojat ne sanoivat: hyi piru, kun se on ruma ja ruma."

Sen jälkeen koetti Heikki Osman Pashan kuvasta saada edes aavistuksen itse ihmeellisestä sulttaanista, kun he kerran niin läheisiä olivat… Mutta varmaankin oli sulttaani rumempi, sillä Osman Pasha ei häntä yhtään peloittanut…

Skobelev taas tuli ikäänkuin tutummaksi senjälkeen, kun Rödman kerran kaivolla Hakalan Pauliinan kanssa kisaillessaan, sanoi tämän olevan mustan kuin Skobelevin hentun.

Joskus, kun Riikka oli oikein hyvällä tuulella, nosti hän pari porsliini kanaa ja koiran lattialle ja haki piirongin laatikostaan piparkakun tai omenan ja jutteli Heikin kanssa aivankuin isojen ihmisten…

Mutta Heikki oli huomannut, että makupaloista, joita hän vierailuillaan sai, samoin kuin kaikesta muustakin mitä hän kuuli ja näki, mutta jota hän ei oikein ymmärtänyt, niistä oli parasta olla kotona mitään puhumatta. Äiti oli niin kummallinen toisinaan… Hän paheksui usein sellaistakin, mistä muut ihmiset olivat aivan luonnollisesti puhuneet ja jossa Heikki ei ollut osannut mitään pahaa aavistaa.

Kerrankin, eräänä kauniina kevätpäivänä, Heikki oli kuullut läkkiseppä Hultmanin rouvan sanovan kalakauppias Bastin rouvaa leipäsudeksi, joka Heikistäkin oli hyvin sanottu, sillä rouva Bastilla oli kaksi torahammasta, jotka hymyillessä painuivat hänen alahuultansa vasten, niin, että hän silloin näytti paljon peloittavammalta kuin vakavana ollessaan. — Sitten oli sattunut niin, että samana iltapäivänä Ruusa Martola sieppasi Heikin kädestä piparkakun, jonka hän juuri oli saanut Rödmanin Riikalta. Heikki juoksi ympäri pihaa koettaen tavoittaa Ruusaa, huutaen: leipäsusi! leipäsusi! Mutta samassa kuului ruokasalin akkunasta ankaraa koputusta ja Heikki näki äitinsä akkunassa, tuiman näköisenä, viittovan häntä sisälle. Mitä pahaa hän oli tehnyt? Sen sijaan, että äiti olisi edes torunut Ruusaa, vei äiti hänet ruokasalin nurkkaan pitkäksi ajaksi istumaan, eikä lievittänyt rangaistusta sittenkään, kun Heikki oli tunnustanut kuulleensa Hultmanin rouvan niin sanoneen… Päinvastoin uhkaili äiti, että hän ei tästälähin pääsisi ulos yhtä paljon kuin ennen. Ja illalla kuuli Heikki äidin sanovan eräälle vieraalle rouvalle, että talossa asui niin raakoja ihmisiä, ettei kunnolla uskaltanut lastansa ulos laskea. Sitten alkoi koulu.

Heikin maailma laajeni yhtäkkiä. Jonkun päivän kuluttua sai hän mennä kouluun yksin ja iltapäivillä sai hän pistäytyä naapuritaloissa asuvien toveriensa luo. Tästä oli seurauksena, että jo ensimäisenä kouluvuotena tunsi hän, ihmisistä puhumattakaan, melkein kaikki kissat ja koiratkin omassa kaupunki-korttelissaan.

Mutta kotitalossaan hän kuitenkin edelleenkin parhaiten viihtyi. Siellä hän sai mennä minne tahtoi ja talon "isäntänä" hän oli kaikkialle tervetullut. Noissa pienissä kamareissa oli hänestä paljon lämpöisempää ja kodikkaampaa kuin useimpain koulutovereittensa hienoissa kodeissa. Ja paljon ihmeellisempää kaikki…

Siihen aikaan oli heidän palvelustyttönsä sanonut Heikille, että Ester
Forssnerista tulisi kerran varmaankin kaupungin kaunein tyttö ja että
Heikki menisi hänen kanssaan naimisiin.

Heikistä ei siinä ollut mitään ihmeellistä. Suureksi tultuaan menivät melkein kaikki ihmiset naimisiin, eikä hän ollut riidellyt eikä tapellut Ester Forssnerin kanssa enempää kuin muittenkaan tyttö- tai poikatuttaviensa kanssa. Ainoastaan yhden ainoan kerran oli hän oikein ankarasti vetänyt Esteriä tukasta, kun tämä oli tuokkosella heittänyt vettä räystäs-saavista Heikin uudelle puvulle. Mutta oli Esterkin vielä häntä raapinutkin. Silloin hän oli pari päivää vihannut Esteriä, eikä mitenkään tahtonut myöntää hänen olevan kauniin, eikä mistään hinnasta olisi tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikka Hilda rupesi siitä asiasta puhumaan niin pian kun hän vaan päänsä kyökkiin pisti… Silloin ei hän enää olisi tahtonut lähteä edes Forssnerille vieraisillekaan. Hän oli itkenyt ja mieluummin olisi jäänyt kotiin, vaikka ruokasalin nurkkaan istumaan…

Mutta hänen täytyi lähteä. Vierailu oli kuitenkin päättynyt odottamattoman hyvin, sillä Esterillä oli ollut uusia leikkikaluja, joten he eivät sen enempää koko riitaa muistaneet.

Kaunein tyttö, jonka Heikki siihen aikaan tunsi, oli Hulda Martola, Ruusan vanhin sisar. Martolat olivat narinkka-kauppiaita ja he asuivat toisessa, katua vasten olevassa rakennuksessa, jossa heillä oli kaksi kamaria ja kyökki.

Martolan väestä puhui usein koko talo. Heikki oli kuullut sanottavan, että kauppias Martola oli ollut ylioppilas ja rouvakin parempia ihmisiä. Mutta nyt joi Martola toisinaan viikkokaudet ja rouva sai yksinään huolehtia koko perheen elatuksesta.

Hulda Martola oli kaunotar. Sen hän itse oli sanonut Heikille ja Ruusalle, kerran kammatessaan tukkaansa peilin edessä. Ja todellakin hän oli Heikistäkin hyvin kaunis. Hänen punainen tukkansa oli niin kihara, että hän aina valitteli, ettei kampakaan siihen oikein pystynyt. Sitten hänellä oli vihertävät, pyöreät silmät, aivankuin Wiikmanin lesken kissanpojalla, jota hän muutenkin muistutti… Ja sitten hänellä oli aivan samanlainen suu kuin Ester Forssnerin lempinukella.

"Kaunotar" oli aivan uusi sana Heikille ja hän oli iloinen, että hän oppi tietämään minkälainen sekin oli…

Mutta Hulda Martola oli vielä muutakin kuin kaunotar: hän oli kihloissa! Senkin Hulda oli itse sanonut eräänä päivänä, ja paria päivää myöhemmin oli Heikki nähnyt Huldan istuvan kapellimestari Kahnin sylissä, niin että tottakai se sitten totta oli.

Kapellimestari Kahnilla oli ystävälliset mustat silmät, pitkät viikset, silkkiliivi ja punainen kravattineula. Hän oli aina hyvällä tuulella: hymyili, poltteli paperosseja ja lauleli. Heikki ihaili heitä kumpaakin, sekä kapellimestari Kahnia, että Hulda Martolaa, eikä hän voinut ymmärtää mitä äidillä oli heitä vastaan. Mutta jotakin hänellä vaan oli heitä vastaan, sillä jos hän vaan aavisti kapellimestarin Martolassa vierailevan, niin silloin oli turhaa pyytääkin sinne.

Ukko Martola oli toisinaan monta päivää kotoa poissa ja silloin Martolassa aina oli rauha talossa. Rouva Martola tavallisesti neuloi lakkeja etuhuoneessa ja Ruusa pelasi Heikin kanssa tammipeliä, samassa huoneessa olevan, suuren vähäkankaalla peitetyn pöydän ääressä. Mutta peräkamarissa istui Hulda kapellimestarin sylissä, neuloen lakkeja hänkin. Usein hyräilivät he "Akselia ja Hildaa", kiikkuivat keinutuolissa ja suutelivat.

Rouva Martola polki vanhaa ompelukonettansa niin, että se pauhaten ja rämisten huojui puolelle ja toiselle. Ruusa oli kiintynyt peliin koko sielullaan ja jos hän joskus silmäsikin avonaisesta ovesta toiseen kamariin, niin ei hän mitään ihmetellyt. Ja niin uskoi Heikki alusta pitäin, että kaikki oli niinkuin pitikin, kun kaunotar on kihloissa…

Vaikka äiti melkein päivä päivältä kävikin ankarammaksi Heikin vierailuihin ja tovereihin nähden, niin salli hän edelleenkin hänen seurustella Ruusa Martolan kanssa ja käydä hänen kodissaan. Ja niinpä usein sadeilmoilla, kun ei voinut ulkonakaan juoksennella, sai Heikki luvan pistäytyä hetkeksi Martolaan. Mutta kaikesta ihmeellisestä mitä hän siellä näki ja kuuli ja mikä paljonkin askarrutti hänen ajatuksiansa, siitä hän kotona visusti vaikeni.

Yhtäkkiä ei kapellimestari Kahnia enää Martolassa näkynytkään. Ja jonkun aikaa neuloi kaunis Hulda lakkeja silmät alituisesti turvoksissa, milloin kummallisen vaiteliaana, milloin taas ärjyen ja komentaen Ruusaa, niin että hirvitti vierastakin… Eräänä päivänä uskoi Ruusa Heikille, että Hulda ei enää olekaan kihloissa ja että kapellimestari oli matkustanut kaupungista. Se oli Heikistä niin käsittämätöntä ja järkyttävää, että hänen täytyi kertoa se äidillekin ja samalla hän osanottoisena kysyi, eikö äiti luulisi Ahosen Jannen rupeavan Huldalle uudeksi sulhaseksi. Mutta äiti vaan naurahti ja käski häntä lukemaan läksyjänsä, eikä huolehtimaan sellaisista asioista.

Eräänä päivänä oli Hulda Martola taas aivankuin toinen ihminen. Hän tarjosi Heikille ja Ruusalle hienoja suklaakaramellejä ja kertoi, että nyt hänellä on uusi sulhanen, jolla on aivan samanlaiset silmät kuin Heikilläkin, ja että hän rakasti, rakasti ja oli äärettömän onnellinen…

Huldan uusi sulhanen oli konttoristi, mutta oikein hieno konttoristi, kuten Hulda vakuutti. Mutta Heikille hän oli suuri pettymys… kapellimestariin verraten. Hän ei hymyillyt, eikä laulellut, vaan joi punssia ja tuijotti Huldaa joka päivä aivankuin olisi hänet ensikerran nähnyt. Sitäpaitsi hän oli punainen koko naamaltaan, aivan kuin suutari Sjögren, joka Heikille saappaita teki. — Mutta Hulda ei ollutkaan konttoristin kanssa kauan kihloissa, joka olikin hyvin ymmärrettävää… Eikä Hulda nähtävästi viitsinyt edes itkeä hänen tähtensä, vaan lähti iltasilla huveihin, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Heikkikään ei enää ollut huolissaan hänen kohtalostaan ja se olikin tarpeetonta, sillä paria viikkoa myöhemmin viserteli Hulda olevansa kihloissa parturin kanssa, jonka isä oli oikea elävä parooni. Parturi saisi periä ja perustaisi oman liikkeen Helsingissä. Hulda vakuutti vielä, että hänellä oli hieno käytös ja yhtä valkoiset hampaat kuin Heikilläkin ja kertoi vasta nyt olevansa oikein onnellinen. Tähän saakka hän ei sanonut tietäneensä edes mitä oikea rakkaus on…

Heikki ja Ruusa kuuntelivat häntä tavallisesti vaieten, sillä mitäpä he osasivat sellaisiin asioihin sanoa. Kuitenkin oli Heikistä kummallista ja käsittämätöntä, ettei Hulda jo kapellimestarin kanssa kihloissa ollessaan ollut oppinut ymmärtämään mitä rakkaus on…

Sama uudistui sitten usein. Hulda Martola vaihtoi sulhasia useammin kuin vuodenajat vaihtuivat. Parturia seurasi manttaalikirjuri ja hänen jälkeensä tuli seurahuoneen kellarimestari. Mutta Hulda ei enää pahimmassakaan tapauksessa päivää kauemmin surrut entisiä sulhasiaan, vaan sen enemmän hän aina rakasti jokaista uutta ja vakuutteli oppivansa yhä syvemmin ymmärtämään mitä rakkaus on.

Eräänä päivänä kuuli Heikki parin palvelustytön kaivolla pahanilkisesti kikattavan, kuinka Hulda Martola lähtee joka ilta ulos ja on alituiseen kihloissa. He nauroivat ja puhuivat asiasta aivankuin siinä olisi ollut jotakin pahaa…

Sitten, joku päivä myöhemmin, tuli pastorska Sandman, alarakennuksesta, vuokraansa maksamaan. Heikki luki parhaillaan läksyjään toisessa huoneessa, eikä sen enempää seurannut mitä vieras puhui salissa äidin kanssa, kunnes hän kuuli vanhan rouvan sanovan jotakin Hulda Martolasta. Se ei missään tapauksessa voinut olla mitään hyvää, koskapa äiti siunaten huudahti ja nopeasti sulki oven.

Seuraavana päivänä kielsi äiti jyrkästi, ja ilman selityksiä, Heikkiä enää menemästä Martolaan. Ruusan kanssa sai hän leikkiä pihalla niinkuin ennenkin tai kutsua Ruusan kotiinsa leikkimään, jos tahtoi.

Mutta jo seuraavassa kuussa Martolat muuttivatkin talosta.

Heikki oli siihen aikaan valmistavankoulun ensimäisellä luokalla.

Samana vuonna sai täti Forssner insinööri Nymanilta joululahjaksi suuren taulun, jonka sanottiin olevan "Romeon ja Julian". Kaikki kiittivät sitä kauniiksi. Äitikin kiitti. Heikki katseli sitä kauan. Hän ei sanonut kenellekään mitään, mutta hän ajatteli, että silloin, kun Hulda Martola oli ollut kihloissa kapellimestari Kahnin kanssa, niin olivat he keinutuolissa suudellessaan olleet ainakin yhtä kauniita… ellei paljon kauniimpia.

3.

Kun Martolaiset olivat muuttaneet, niin oli Heikistä Ahosen Janne talon merkillisimpiä ihmisiä. Eikä hän voinut ensinkään ymmärtää, minkätähden naapurit aina Ahosista puhuessaan valittivat, ettei niin kunnon ihmisillä ollut lainkaan iloa ainoasta lapsestaan. Ja sitten he tavallisesti jatkoivat, kuinka kovin ikävää oli ollut, että Ahosilta heidän pikkupoikansa oli otettu pois, kun ei Jannesta kuitenkaan näyttänyt mitään vanhuuden iloa vanhemmilleen koituvan. Se oli Heikistä hyvin kummallista puhetta, sillä hänen tietääksensä ei Janne koskaan tehnyt mitään pahaa pienille, eikä suurillekaan. Ja äidilleen hän pilkkoi puita ja kantoi vettä, jota vaakamestari Sundströmin pojat eivät koskaan tehneet, vaikka näkivät äitinsä kantavan vettä ulos ja sisään niin, että hän aivan oli vinona. Mutta sittemmin selveni Heikille, että ihmiset varmaankin tarkoittivat sitä, ettei Janne koskaan sunnuntaiaamuina mennyt vanhempainsa kanssa kirkkoon, vaan viipyi usein myöhään sunnuntai-iltaan saakka lauantai-iltaisilla huviretkillään.

Jos kenestäkään, niin juuri Jannesta oli koko talon väellä iloa. Kevät-iltoina, työstä päästyään ja illallista syötyään, ilmestyi Janne aina pihalle, katselemaan pikkupoikain leikkejä tai keinulaudalle sanomalehtiä lukemaan. Silloin hän oli aina niin siisti ja hieno, ettei samaksi tuntea tahtonut, varsinkaan se, joka oli nähnyt hänen nokisena päivälliseltä palaavan konepajaan työhönsä. Hän oli muuttanut ylleen uuden sinisen pukunsa ja sitonut kaulaansa punaraitaisen silkkihuivin, jonka solmu Heikille ja muillekin talon pikkupojille pysyi ikuisena arvoituksena. Hänen musta sametti-lakkinsa oli aina kallellaan ja sen lipun alta valahti otsalle leveä kihara, joka oli uhmaava niinkuin hyökyaalto. Kun hän oli oikein hyvällä tuulella, niin hän otti osaa pikkupoikain leikkeihinkin, eikä niissä koskaan ollut sellaista vauhtia kuin silloin, kun Janne viitsi olla mukana. Monta kertaa, kun ketään tovereita ei ollut saatavissa, löi hän Heikinkin kanssa seinäpalloa ja monta tuuliviiriä ja myllynratastakin Janne hänelle oli tehnyt, ollessaan heidän puitaan hakkaamassa.

Mutta eihän Janne koskaan saanut pikkupoikain kanssa kauemmin leikkiä, tai keinulaudalla rauhassa sanomalehteänsä lukea. Usein sattui, että niin pian kun hän oli pihalle ilmestynyt, niin Hakalan Pauliinakin heti tuli keinulaudalle käsitöineen. Sitten ilmestyivät tehtaan tytöt, yksi toisensa jälkeen, kuistille nauramaan ja pian he tavallisesti saivatkin Jannen kuistillensa, Hakalan Pauliinan ja pikkupoikain suureksi harmiksi. Mutta Heikki tiesi, että oli muitakin, joita tuo Jannen houkutteleminen harmitti. Heidän Hildaa… Kerran, kun eno oli ollut heillä päivällisellä, niin Heikki oli kuullut äitinsä sanovan, että Hilda on ollut jo muutaman päivän ihan kuin kipeä pelkästä pahasta tuulesta ja mustasukkaisuudesta, ja että huomenna täytyy kutsua Janne puita hakkaamaan ja kyökkiin kahville, niin kai se taas ohi menee…

Tottakai hänestä kaikille iloa oli.

Tehtaan tyttöjen nimipäivillä oli Janne aivan välttämätön vieras. Ellei hän vaan jostakin syystä suvainnut saapua, niin oikeata iloa ei juhlaan tahtonut tulla sittenkään, vaikka "rouva", joksi Heikin äitiä sanottiin, ja pastorska Sandman olivat pois menneet. Jotakin puuttui ja jotakin odotettiin pitkin iltaa. Kukaan ei sitä sanonut, mutta sen näki kuitenkin kaikesta. Ja ellei Janne myöhemminkään tullut, niin silloin tytöt lauloivat lopun iltaa "Siionin kanteleesta" tai erästä pitkää laulua Maria Stuartista, jota Heikki ei vielä koskaan ollut jaksanut loppuun kuunnella, sillä melkein jokaisen säkeen jälkeen kerrattiin: "Oi, Maria, oi, Maria! Oi, kaunis Maria!"

Mutta kun Janne oli mukana, niin silloin leikittiin panttileikkejä tai "kätkettiin sormusta". Ja pienet kamarit olivat iloa täynnä. Janne osasi alinomaa sanoa jotakin sukkelaa, joka sai kaikki nauramaan. Kaikki olivat taas pitkät ajat hyviä ystäviä ja kukaan ei puhunut Ahosen Jannestakaan muuta kuin hyvää.

Mutta sitten taas tapahtui jotakin, josta koko talon väki kohisi ja supatti, missä vaan naapuruksia yhteen sattui. Heikki kuuli siitä muutamia sanoja eräänä kevätiltana heittäessään Hellforsin Väinön kanssa "nappi-kuoppaa". Rödman ja Ahonen pysähtyivät heidän peliänsä katsomaan. Rödman kysyi Ahoselta Jannea, ja sanoi, että vaikka sanotaan Hakalan Pauliinan asiat olevan hullusti, niin ei vaan saanut siitä Jannea syyttää, sillä se oli Pauliinan oma syy. "Tässä me olemme kaikin katselleet, kuinka hän on Jannea kiertänyt, niinkuin paholainen syntisen sielua". Ahonen sanoi vaan, että ikävää se on, olipa se niin tai näin, mutta minkä niille voi, ja he lähtivät Rödmanin kanssa portille kävelemään. — Heikki mietti alinomaa, mitä nuo "asiat" mahtoivat olla, sillä Pauliina oli niinkuin ennenkin, paitsi ettei hän enää iltasin istuskellut käsitöineen keinulaudalla, mutta eihän se ollut ihme, kun Janneakaan ei pitkiin aikoihin iltasin oltu pihassa nähty. — Äidiltä Heikki ei ollut enää pitkiin aikoihin uskaltanut kysyä mitään selitystä pihalla kuulemiinsa asioihin, sillä siitä seurasi tavallisesti jonkunlaisia vapauden rajoituksia. Mutta eräänä päivänä, kun äiti ei ollut kotona, kysyi hän asiaa Hildalta, kun tämä kuori kyökissä perunoita.

Hilda ei nostanut päätäänkään, vaan kysyi kuka niin oli sanonut. Heikkiä harmitti. Aina kun isoilta ihmisiltä jotakin kuulemainsa johdosta kysyi, niin he heti tokasivat: kuka niin on sanonut? Heikki mietti hetkisen. Hänen teki mielensä koetteeksi sanoa, että pastorska Sandman siten oli sanonut, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut, vaan vastasi vihdoin, että se oli ollut puuseppä Rödman. — Silloin on paras kysyä sitä Rödmanilta, vastasi Hilda. Mutta hänen äänessään oli ollut pahanilkinen kaiku, joka peloitti Heikkiä sen enempää koko asiaa keneltäkään kysymästä. Ja kun Hakalan Pauliina pian muutti maalle, niin ei siitä asiasta puhuttu enää sen enempää. Sitten tuli pitkä kesä ja Heikki ennätti maalla unhoittaa koko talon väen, melkeinpä Ahosen Jannenkin.

Eräänä syyskuun aamuna, juuri kun Heikki oli kouluun lähdössä ryntäsi Hilda hengästyneenä ruokasaliin ja suurella kohinalla kertoi, että Ahosen Janne oli vangittu. Äiti pudisti vihaisena päätään, nousi pöydästä ja seurasi Hildaa kyökkiin. Hilda nähtävästi loukkaantui, kun hänen uutisensa otettiin nuhdelleen vastaan, sillä hän kuului kovalla äänellä sanovan: "mitä rouva tuosta pojastaan oikein koettaakaan, — niinkuin se ei siitä muualtakin saisi kuulla". Samassa palasi äiti kyökistä ja sanoi vielä ovelta Hildalle, ettei koskaan saisi sillä tavalla ihmisiä säikäyttää.

Myöhemmin sai Heikki kuulla, että Janne oli joissakin tanssiaisissa riitaantunut ja lyönyt erästä toista miestä puukolla, niin että tämä oli vähissä hengin. Sen johdosta oli Janne vangittu ja kaikki sanoivat, että hänet vietäisiin linnaan. — Rödman sanoi ettei semmoinen asia miehen papinkirjassa merkinnyt juuri mitään, kun kerran toinenkin oli puukkonsa paljastanut, niin tuskinpa siitä Jannelle seuraisi muuta kuin parin kolmen kuukauden "istuminen". Mutta Ahoskan silmät olivat alituiseen punaiset, kun hänet joskus vilaukselta näki kaivolla. Ja kun Ahonen iltahämärässä tuli kotiin, niin ei hän katsonut kehenkään ja hän näytti niin väsyneeltä ja vanhalta. — Silloin ajatteli Heikki, että Jumala oli sentään ihmeellisen kova, kun hän oli antanut Ahosen pikkupojan joutua maalaisen rattaitten alle, vaikka hän kyllä jo silloin tiesi, että Jannellekin kerran näin kävisi. Ahosilla olisi nyt edes hänestä iloa ollut, kun Jännekään ei enää iltasin tullut kotiin. — Mutta äiti sanoi vaan, että kenties heistä oli hauskempaa ajatella, että pikkupoika oli päässyt pois, kun Jannestakin oli niin merkillisen hurja poika tullut, vaikka vanhemmat olivat tavallisia kunnon ihmisiä.

Eräänä iltapäivänä, kun Heikki palasi koulusta, seisoi suuri joukko heidän talon väkeä Sundbergin kulmassa. Lähemmäksi tultuaan sai hän kuulla, että he olivat siinä katselemassa kun vankeja asemalle vietäisiin, ja että tänään vietäisiin kai Ahosen Jannekin. Heikki oli kahden vaiheella uskaltaisiko hän jäädä siihen odottelemaan, mutta samassa odotetut jo tulivatkin, keskellä katua käyden. Kylmät väreet karmivat Heikin selkäpiitä, kun hän näki Ahosen Jannen kulkevan vartijain välissä, erään toisen vangin rinnalla, toisesta kädestään käsiraudalla toveriinsa kytkettynä. Janne ei katsonut keneenkään, vaan huulet yhteen puristettuina ja vakavan näköisenä jatkoi matkaansa.

— Voi surkeutta sentään, sanoi joku akoista, tuossa Jannessakin on kokoa ja näköä, mutta eipäs vaan ole miehen tapoja.

— Ei ole, myönteli joku toinen. Mutta sitä poikaa ovat myöskin viina ja naiset alusta aikain viipottaneet. —

— Ja Hakalan Pauliinalla kun kuuluu juuri muutaman päivän vanha poika olevan, sanoi kolmas.

— Voi surkeutta sentään…

Heikki tuli kotiin ääneensä itkien. Äiti koetti parhaansa mukaan häntä lohduttaa… mutta eihän Jannen asia siitä parantunut… Koko päivän painoi häntä Jannen onnettomuus. Ja vielä illallakin hän oli aivan elävästi näkevinään Jannen menevän vartiainsa välissä, ranteesta käsiraudalla toiseen kytkettynä. Kun äiti tuli iltarukousta lukemaan, niin Heikki luki sen tyynesti hänen kanssaan, eikä sen jälkeen kysellyt mitään äidiltä, eikä tahtonut edes Jumalaa ajatella sen enempää… Hän tuntui niin kaukaiselta suurelta ja ankaralta. Heikki veti peitteen korviinsa ja ajatteli Ahosta ja Ahoskaa, jotka sillä hetkellä varmaankin istuivat pienen pöytälampun valaisemassa huoneessaan ja ajattelivat Jannea niinkuin hänkin… Tänä iltana hän olisi tahtonut olla heidän pikkupoikansa ja olla heille oikein hyvä…

Sen jälkeen muuttui elämä heidän talossaan pitkiksi aikoja hyvin hiljaiseksi. Äiti puhui usein hyvillään, että nyt hänen talossaan asui vaan kunnon ihmisiä, sillä tehtaan tytötkin olivat Jannen mentyä kokonaan lakanneet pihalla keikkumasta. Loma-aikoinaan veisasivat he kamarissaan "Sionin kanteleesta" tai sitä kauhean pitkää laulua Maria Stuartista. Ja pastorska Sandmanista ja vaakamestari Lundströmistä ei koskaan ennenkään oltu sanottu muuta kun pelkkää hyvää.

Mutta Heikki ajatteli usein, että koko elämä oli talossa nyt paljon ikävämpää kuin silloin, kun kaikki ihmiset alinomaa olivat puhuneet Hulda Martolasta ja Ahosen Jannesta.

4.

Jumala…

Aikaisimmassa lapsuudessaan Heikki oli tavallisesti ajatellut Jumalaa iltasin, sängyssään odotellessaan äitiään lukemaan iltarukousta.

Talvi-iltoina paloi ruokasalissa pöydän yläpuolella suuri lamppu, jonka valovirta tulvasi avonaisesta ovesta Heikin huoneeseen, josta palvelijatar sammutti lampun heti, kun Heikki oli iltapesunsa jälkeen sänkyyn suoriutunut. — Hänestä oli miellyttävää maata siinä lämpimässä sängyssään, valohämyisessä huoneessa, ajatellen äitiä ja ajatellen Jumalaa, ja kaikkea mitä hänestä taas äidiltä kysyisi. Päivän kuluessa hän oli useimmiten nähnyt ja kuullut paljon sellaista, johon Jumalan suhtautuminen herätti mielessä monia kysymyksiä.

Kun äiti sitten tuli, lukivat he yhdessä pienen iltarukouksen ja äiti istui hetkiseksi juttelemaan hänen sänkynsä laidalle. Osasihan äiti vastata mitä ihmeellisimpiinkin kysymyksiin, mutta sittenkin jäi paljon hämäräksi. Joskus tuskastui Heikki kyyneliin saakka, mutta silloin äiti suuteli häntä, kääri peitteen huolellisesti hänen ympärillensä ja sanoi, että suureksi tultuaan Heikki kyllä ymmärtäisi… Mutta se ei oikeastaan ollut mikään lohdutus, sillä olihan äiti usein sanonut, että Jumalaa ei kukaan koskaan voinut täydellisesti ymmärtää. Ja kuinka saattaisikaan koskaan toivoa ymmärtävänsä jotakin, joka oli aina ollut ja joka aina tulisi olemaan, rajatonta, ääretöntä, kaikkialla olevaa… Se kaikki oli niin käsittämätöntä ja melkein kauhistavaa. Jos jollakin tavalla Heikki oli koettanut kiertää äitiä myöntämään, että tähtien takana tulisi jokin seinä eteen. Mutta sitä ei äiti koskaan myöntänyt, enempää kuin sitäkään, että mikään loppuisi. Sängyssäänkin näistä ajatellessaan tunsi Heikki samanlaista kummallista tunnetta kuin ensikerran katsoessaan heidän vinttinsä akkunasta kadulle…

Jumala on rakkaus… ääretön rakkaus… niin oli äiti Jumalasta sanonut siitä saakka, kun Heikki muisti. Aluksi se oli häntä tyydyttänytkin. Kauniina öinä oli äidillä tapana poistuessaan vetää akkunaverhot syrjään, niin että Heikki vuodettansa vastapäätä olevasta akkunasta näki tähtitaivaan. Ja hänestä oli turvallista ja viihdyttävää raukeilla silmillään katsella tähtiä, jotka vilkkuivat siellä kaukana, jossa Jumala oikeastaan asui, vaikka hän saattoikin olla kaikkialla. Heikkikin rakasti häntä, sillä olihan hän niin äärettömän hyvä, rakastaessaan ihmisiä enemmän kuin heidän omat isänsä ja äitinsä.

Kuitenkin oli hänen viimeinen ajatuksensa monen monena iltana, että kumpahan sentään tähtien takana olisi jokin katto tai seinä, ja että Jumalakin joskus kuolisi ja taivas lakkaisi olemasta…

Kerran yöllä oli Heikki nähnyt pahaa unta ja pelästyneenä juossut viereiseen huoneeseen, jossa hänen äitinsä nukkui. Mutta äiti ei nukkunutkaan, vaan puoleksi pukeutuneena itki, pöytää vasten nojaten. Heikki ei kysynyt mitään, vaan hänkin yltyi hillittömästi itkemään. Äiti otti hänet syliinsä ja koetti tyynnyttää häntä, mutta Heikki itki pakahtuaksensa. Hän tajusi nyt ensikerran, että jokin suuri onnettomuus painosti äitiä, onnettomuus, johon ei mikään ikuinen rakkaus näyttänyt lohtua luovan. Selittämättömillä lapsen vaistoillaan näki hän kyynelten pusertajana elämän kovuuden… ja se oli hänen pahaa untansakin pahempaa.

Äiti vei hänet uudestaan sänkyyn ja viihdyttääksensä Heikkiä aikoi hän vetää akkunaverhot syrjään, sillä ulkona näytti kuu valaisevan. Mutta Heikki hypähti kauhistuneena pystyyn. Ei, ei, nyt ei hän tahtonut nähdä tähtiä, ei taivasta, eikä Jumalaa… Hän ei sanonut mitään, vaan pyysi äitiä vetämään akkunaverhot kiinni, veti peitteen korvillensa ja vihdoin nukkui nyyhkytykseensä.

Sen jälkeen tiesi Heikki, että äiti usein öisin itkien valvoi. Kun hän joskus keskellä yötä heräsi, niin äidin huoneesta näkyi tulta ja Heikki kuuli hänen hiljaa itkevän. — Mitä hän itki? Sitäkö että isä oli kuollut? Miksikä olikaan hänen isänsä kuollut? Äiti sanoi, että Jumala antoi jokaiselle töittensä jälkeen, — mutta Hellforsin Väinö ja Sandströmin Kalle olivat varmasti paljon pahempia kuin hän, ja heidän isänsä olivat juoppoja maalareita… ja heidän äitinsä torailivat pihalla. Miksi siis oli hänen isänsä, joka oli ollut maisteri ja opettaja, täytynyt kuolla jos kerran Jumala oli rakkaus ja antoi jokaiselle töittensä mukaan…

Heikki kyseli äidiltään uudestaan ja uudestaan, mutta hänen vastauksensa olivat lopullisesti aina samoja: ihminen ei näe mitä Jumala näkee, mutta kuitenkin hän on rakkaus ja vain rakkaus ohjaa hänen tekojansa.

Sinä kesänä, jona Heikki täytti kahdeksan vuotta, asui hän äitinsä kanssa erään kaukaisen sukulaisen luona keski-Suomessa.

Mikä se olikaan, joka siellä sai hänet ajattelemaan Jumalaa enemmän kuin koskaan ennen? Oliko se alituisesti vaihteleva ulappa, joka melkein rannattomana näkyi hänen akkunaansa, milloin valkeita jättiläispilviä kuvastellen, milloin laukkavia vaahtopäitä vyörytellen, milloin taas soiluen kuin sulatettu kulta. Tai oliko se saloseudun hiljainen temppelirauha, joka alituisesti sai kysymään kaiken sisäisintä, korkeinta olemusta?

Näinä aikoina Heikkiä tavattomasti ihmetytti se, että ihmiset niin vähän puhuivat Jumalasta ja kuolemastakin… Mutta hän uskoi, että isot ihmiset niistä sittenkin enemmän tiesivät, vaikka eivät tahtoneet sitä sanoa. Olihan niin paljon asioita, joita he eivät sanoneet, vaikka tiesivät…

Siihen kesään mahtui paljon kauniita ja onnellisia päiviä, jolloin hän illalla väsyneenä vielä viimeksi ajatteli: Jumala on rakkaus… iloisena nukkuen huomispäivän odotukseen. Mutta sitten taas tuli toisia, joina hän ei ymmärtänyt mitään…

Eräänä aamuna talon emäntä itki ja isäntä kulki sanattomana ja synkkänä. Äiti kertoi Heikille, että yöllä oli halla käynyt mailla, että paljon viljaa oli paleltunut ja että kenties saataisiin katovuosi kautta maan.

Ja eräänä päivänä oli pääskysen pesä pudonnut katon räystäältä ja kissa syönyt pesässä olleet poikaset. Emälinnut lentelivät hätääntyneinä räystään ympärillä, toisinaan viistäen siivillään maata, missä murskaantuneet pesän sirpaleet olivat… Pari päivää jälkeenpäin hukkui lähellä olevan torpan mies järveen ja naapurit kertoivat äidille, että häneltä oli jäänyt tyhjään tupaan vaimo ja viisi lasta. —

Näitä ja muita asioita, joita hän päiväpäivältä enemmän näki, kuuli ja ymmärsi, katseli ja kuunteli Heikki tyrmistyneenä.

Hän huomasi, että niinäkin päivinä aurinko paistoi ja laski kultaisena kaukaisen rannan taakse, aivan kuin se olisi katsellut onnellista, ihanaa maata…

Ja äiti sanoi yhä, että kaikki mitä tapahtui täytyi tapahtua… ja että
Jumala oli rakkaus.

5.

Koko kaupunki oli kokoontunut katselemaan luistinkilpailuja, jotka eräänä maaliskuun sunnuntai-iltapäivänä pidettiin Pohjalahdessa. Luistinradalla oli yleisölle varattu tila väkeä täynnä ja läheisellä rantavuorellakin oli väkeä mustanaan. Kaikki tiesivät, että kaupungin parhaat pika- ja kaunoluistelijat ottaisivat osaa kilpailuihin. Katselijain joukossa olivat varsinkin kaupungin oppikoulut viimeistä henkeä myöten edustettuina.

Lyseossa ja tyttökoulussa ei viimeisen viikon aikana oltu puhuttu tuskin mistään muusta kuin siitä, kuinka viime sunnuntain kilpailuissa Ester Forssner oli saanut ensimäisen palkinnon. Eihän siinä muuten olisi mitään ihmeellistä ollut, mutta samalla oli tapahtunut se kumma, että Ella Andersson, joka jo parin vuoden aikana oli kaunoluistelukilpailuissa ensimäiset palkinnot voittanut, oli tällä kertaa saanut toisen palkinnon.

Ella Andersson oli Ester Forssneria kahta luokkaa ylempänä. Hän oli jo melkein täysi "daami", lyseon yläluokkalaisten epäjumala ja konventtitanssijaisten kuningatar. Ja varakkaan kirjakauppiaan tyttärenä huomattiin hänet jo vähin muuallakin. Kaupungin ijäkkäämmät neitoset alkoivat, vaarallista kilpailijaa peläten, luoda häneen yhä epäluuloisempia silmäyksiä. Ella Andersson luisteli mainiosti, mutta hän tanssi vieläkin paremmin. Ja koulussa hän oli luokkansa parhaimpia oppilaita. Hänen tekojansa täytyi itse johtajattarenkin sormiensa läpi katsella. Koulussa ei vielä ikinä oltu nähty, että johtajatar olisi taluttanut Ella Anderssonin vesihanan alle ja silittänyt suoraksi, hänen, aivan kuin uhmaten käherretyn tukkansa, — vaikka monen monet vähäpätöisemmät tytöt tuon tuostakin saivat läpäistä tällaisen vesikokeen, yrittäessään kauneuden kaipuunsa pakoittamina hiukan luontoa auttaa.

Varsinkin tyttökoululaiset olivat tavattomasti hämmästyneet, kun Ester Forssner oli viime sunnuntaina aivan odottamatta ilmoittautunut kaunoluistelukilpailuihin, vaikka hänen täytyi tietää, että Ella Anderssonkin ja vielä pari muuta yläluokan tyttöä ottaisi niihin osaa. Monesta se oli tavattoman itserakasta, melkeinpä röyhkeätäkin. — Olihan kylläkin nähty, että Ester oli koko talven luistinradalla harjoitellut jos joitakin kiemuroita, mutta kukaan ei uskonut, että hänen luistelemisestaan tulisi mitään yhtenäisempää ja vähänkään suurempia vaatimuksia kestävää, kaikkein vähemmin, että hän kykenisi kilpailemaan Ella Anderssonin kanssa. — Mutta ihme oli tapahtunut. Ester Forssner oli viileskellyt jäätä luistimillaan, niinkuin pääskynen viiltelee siivillään ilmaa. Ja hänen luistelussaan oli joustavuutta ja itsetiedotonta suloa. Yleisön myötätunto oli alusta aikain ollut hänen puolellaan, — suureksi osaksi sen vuoksi, että hän oli vielä melkein pikkutyttö, jolla ei vielä ollut kadehtijoita, eikä vihollisia. Palkintotuomarien mielipiteeseen taas vaikutti suuresti tyttökoulun voimistelunopettajattaren neiti Lundin mielipide. Neiti Lund taas ei voinut sietää Ella Anderssonia siitä saakka, kun hän oli nähnyt maisteri Erlingin saattavan tätä kaunista oppilastansa luistinradalta kotiin.

Kalpeana, mutta pää entistä pystymmässä, oli Ella Andersson viimesunnuntaina poistunut luistinradalta. Ja seuraavana päivänä oli hänen paras ystävänsä, Hilja Honkasalo, sanonut koulussa: eilen olivat vain pikkukilpailut, mutta odottakaapas, tytöt, ensi sunnuntaihin…

Tänään se nyt nähtäisiin.

Torvisoittokunta alkoi soittaa valssia ja kaunoluistelukilpailuun osaaottajat luistelivat radalle.

Ensimäisenä leijaili Ella Andersson. Heti hänen kintereillään seurasivat Ester Forssner, pari yhteiskoululaista ja tunnettu kaunoluistelija Einar Hammar lyseosta. — Ella Andersson tuskin viitsi vilkaistakaan kilpailijoihinsa, vaan keijui jäällä suuria kaaria tehden, niin kuin iso lintu lentelee pienempäin parvessa. Mutta tälläkin kertaa oli kuin noiduttua, että hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut herättää katsojissa mielenkiintoa ja myötätuntoista ihailua, jolla häntä aikaisemmin tavallisesti oli kilpailuissa hemmoiteltu. Heti alussa kysyivät kaikki, jotka eivät Ester Forssneria tunteneet: kuka on tuo hoikka, nuori tyttö? Häntä eivät luistimet paina…

… Ester Forssner… Ester Forssner…

— Tuo neiti Andersson voisikin olla jo vaikka hänen mammansa, — ilvehti väkijoukossa joku pahasuinen tehtaalaispoika.

Heikki Halldin seisoi aitausköydestä kiinni pidellen ja seurasi jännityksellä kilpailun menoa. Tai oikeammin seurasivat hänen silmänsä vain Ester Forssneria. Heikistä Ester oli tänään kauniimpi kuin koskaan ennen. Oikein jumalattoman kaunis hän oli! Vaalean tukan utu kehysti hänen ponnistuksesta värikkäitä kasvojansa. Letti heilahteli ja sininen, nahalla päärmätty hame liehui. Ja yleisön kohina, joka yhä yltyen toisti Ester Forssnerin nimeä, täytti hänet ylpeyden sekaisella ilolla. Esterin voitto oli ikäänkuin hänenkin voittonsa… Sekä lyseolaiset, että tyttökoululaiset tiesivät, että Ester oli hänen "flammansa". Tänä talvena olivat he melkein joka ilta olleet yhdessä, luistinradalla, Isollakadulla, Forssnerilla tai Huurin kondiittorissa. Mutta vaikka he tapasivatkin toisensa melkein joka päivä, niin siitä huolimatta he usein kirjoittelivatkin toisillensa. Kolme runoakin Heikki oli saanut juuri viime viikkoina Ester Forssnerilta. Hänkin olisi kernaasti vastannut runomitalla, mutta hän ei voinut saada säettäkään kokoon, vaan oli edelleenkin pakoitettu kirjoittamaan suorasanaisia vastauksia.

Siitä, mistä he kirjoittivat toisillensa, eivät he juuri milloinkaan puhuneet. Se olisi ollut puhuen niin jokapäiväistä… sillä olivathan he pitäneet toisistaan niin kauan kuin muistivat. Mutta vasta joulusta alkaen olivat he rakastaneet… ja neljä viikkoa sitten olivat he ensikerran suudelleet…

Heikki tunsi poskiensa kuumenevan ja hän havahtui ajatuksistaan aivankuin pelästyen, että vieressäolijat pääsisivät hänen salaisuutensa perille. — — —

Väliajan tultua seurasi Heikki hiukan pahalla silmällä, kuinka Einar Hammar talutti Esteriä kahvikojuun lämmittelemään ja mitenkä hän kohteliaasti auttoi turkkia Esterin harteille. Kun rouva Forssnerkin näkyi rientävän Esterin luo, niin ajatteli Heikkikin ensin mennä heitä tervehtimään, mutta Einar Hammarin tähden ei hän kuitenkaan viitsinyt, sillä hän oli aina niin kovin suurellinen ja ylimielinen.

Samassa alkoivat Heikin vieressä seisovat pari neitiä jutella ja kun he mainitsivat Ester Forssnerin nimen, niin katosi Heikiltä tykkänään halu lähteä liikkeelle.

— Lahjakas hän epäilemättä on, mutta kyllä kai hän myöskin on
kaupungin hemmotelluin tyttö, jatkoi toinen, Esteriä tarkoittaen. —
Hän kuuluu jo kirjoittelevan aika hyviä runojakin. Hänen tätinsä, rouva
Suojärvi, lausui kerran muutamia rouvasväen yhdistyksessä.

— Niin, koko sukuhan kuuluu aivan hirveästi hassuttelevan tytön lahjakkaisuudella. Kaikki mitä Ester tekee on muka erinomaista, hänen runonsa, tanssinsa ja piirustustöherryksensä… Varsinkin tuollaiset runot saisivat toistaiseksi olla pöytälaatikossa, ei niitä tarvitse ruveta täysikasvuisille ihmisille lausumaan, julkisissa juhlissa.

— No niin minäkin ajattelin, mutta onhan maisteri Kannus toki aika luotettava auktoriteetti ja hän sanoi, että on suorastaan ihmeellistä, mitenkä niin nuori tyttö kirjoittaa aivan kuin nuori nainen. Ja sellainen temperamentti…

— Pah, älä viitsi! Maisteri Kannuksesta on maailman sivun ollut jokainen runoja töhertelevä koulutyttö tai joku muu kyhäilevä letukka, aivankuin mikäkin uusi Sappho, vaikka koko heidän lyyrillisyytensä ei olisi sen merkillisempää kuin kissain keväällä…

— Hst! Hanna sinä et saa… vielä joku tuttava kuulisi.

— Kuulkoot! Minua harmittaa koko Forssnerin joukko.

— Rouva Forssner on itsekin aina ollut kuin huono runo…

— Tuolla he jo tulevatkin.

— Ja Ella Andersson aina ja jokapaikassa ensimmäisenä!

— Hän kai on sinusta ainakin edes hyvää proosaa?

— Ainakin toivon hänen siksi tulevan, — ja se on paljon parempaa kuin huono runous.

— Mutta katso nyt, kuinka Ester Forssner on suloinen!

Sekä harmistuneena, että huvitettuna oli Heikki kuunnellut tuntemattomien naisten keskustelua. Hän ymmärsi, että oli rumaa seurata vieraitten ihmisten keskustelua, mutta minkä hän korvillensa mahtoi. Olisivat olleet varovaisempia.

Ester Forssner leijaili ja tanssi taaskin aivankuin luistimet olisivat pyrkineet häntä ilmoihin nostamaan. Joskus leiskahti hän aivan Heikin eteen ja silloin Heikki aina punastui, vaikka Ester ei koskaan nostanutkaan katsettaan yleisöön. Seuraavassa hetkessä kaarteli hän jo toisella puolen luistinrataa kuin tuulessa keinuva höyhen.

Ella Anderssonkin koetti parastansa, eikä häneltäkään ihailijoita puuttunut. Hänen liikkeensä olivat raskaammat kuin Ester Forssnerin, mutta ne olivat myöskin varmemmat. Ja kilpailun loppupuolella hän ikäänkuin notkistui koko olemukseltaan, niin että mielipiteet ensimäisestä palkinnosta alkoivat vaappua sinne tänne. Monen mielestä olisi paras ratkaisu ollut: kaksi toista palkintoa, eikä ollenkaan ensimäistä.

Palkintotuomarien päätös oli pian valmis, vaikka neiti Lundin ja maisteri Erlingin välillä taaskin sattui pientä sanaharkkaa. — Ensimäisen palkinnon jaossa saivat Ella Andersson ja Ester Forssner yhtäpaljon ääniä, joten täytyi heittää arpaa. Arpa ratkaisi voiton Ella Anderssonille. Mutta joskin hänelle näin tavallaan tuli voitto, niin tuli Ester Forssnerille kunnia… Kolmannen palkinnon sai Einar Hammar ja neljännen eräs toinen poika yhteiskoulusta, mutta nämä palkinnot eivät ketään liikuttaneet.

Yhteisluistelu alkoi.

Heikki oli tuloksesta hyvin onnellinen. Hän riensi kahvikojuun onnittelemaan Esteriä, joka äitinsä kanssa oli parhaillaan poislähdössä. Ester näytti iloiselta, mutta kuitenkin huomasi Heikki, että hän ei ollut parhaimmalla tuulellaan. Arvatenkin kaiveli häntä arvan ratkaisu… kun kerran voitto oli niinkin lähellä. Mutta todellisuudessa kiukutti Esteriä se, että hän oli sattunut kuulemaan, kuinka Ella Andersson oli selittänyt suurelle poika- ja tyttöjoukolle, että Ester oli alituiseen kiertänyt hänen tiellensä, niin, että joka hetki oli saanut varoa…

Rouva Forssner oli huolissaan Esterin vuoksi, sillä samana iltana oli pankinjohtaja Auerilla tanssijaiset. Heidän täytyi rientää kotiin, että Ester ennättäisi hiukan levätä, vaikka hän vakuuttikin jaksavansa tanssia vaikka kuinka.

Tanssijaiset Auerilla…

Heikki tuli hajamieliseksi. Pojat olivat kyllä eilen lyseossa kertoneet, että Auerilla olisi piakkoin tanssijaiset, jonne ei ketään "suomettarelaisesta" kodista olevaa kutsuttaisi, mutta hän luuli koko jutun olevan tavallista poikain jupakkaa, eikä hän ollut osannut kuvitellakaan, että hänkin kuuluisi kutsumatta jätettäviin, sillä eihän hänellä ollut isää, joka olisi ollut vaikutusvaltaisessa asemassa siellä tai täällä…

Tämä kaikki oli uutta ja kummallista…

Miksi ei Esterkään ollut kertonut mitään? Hän ei ollut edes maininnut, että hänet oli kutsuttu. Heikki oli ajatuksissaan juossut katsomaan, kuinka ensimäiset raketit lensivät ilmaan ja kun ne sammuneina palasivat maata kohden, meni hän uudestaan Esterin luo ja sivumennen kuiskasi, että häntä ei oltu kutsuttukaan Auerille. Ester puhui parhaillaan ruotsia äitinsä ja Einar Hammarin kanssa ja hän vain heilutti päätänsä ja katsoi Heikkiä kuin rauhansa häiritsijää, mumisten:

— Minkä minä sille mahdan…

— Mikset eilenkään mitään sanonut? kysyi Heikki hiukan vaateliaasti, tiukasti katsoen Esteriin.

— Jes, kun sinä olet höntti, sanoi Ester, niiaten samassa eräälle ohi kulkevalle opettajattarelle.

Heikki loukkaantui ja kääntyi pois. Samassa lensi raketteja taaskin ilmaan ja hän jäi niitä katselemaan, tuntien mielensä yhä enemmän karvastuvan…

— Minnekkä sinä panit minun luistimeni? kysyi Ester Forssnerin ääni, hetken kuluttua, hänen takanansa. Kun Heikki kääntyi sanoaksensa, että ei hänellä niitä ollut, niin oli Ester jo toisaalla ja Einar Hammar heilutti kädessään hänen luistimiansa.

Heikki oli aikonut lähteä Esterin ja hänen äitinsä kanssa kotiin, mutta hän huomasi, että nyt hän olisi "viides pyörä vaunuissa", ja sen enempää Esteriä lähestymättä sitoi hän luistimet uudestaan jalkoihinsa ja luisteli tummansinisenä vilisevään väkijoukkoon, jota monivärisinä sähisevät raketit tuontuostakin valaisivat.

Luistinradalta palatessaan tapasi Heikki kotiportaissaan kauppaneuvos Luutosen, joka juuri sulki heidän oveansa. Äiti oli nähtävästi seurannut kauppaneuvosta ovelle, sillä hänen varjonsa vilahti eteisen lasioven kaihtimessa.

Heikistä oli kauppaneuvos Luutonen ollut heidän talonsa painajainen niinkauan kuin hän muisti. Jo varhaisina lapsuusvuosinansa hän oli huomannut, kuinka äiti oli alakuloinen ja masentunut kauppaneuvos Luutosen käyntien jälkeen. Ellei kauppaneuvos samassa olisi kääntynyt portaita alaspäin astumaan, niin Heikki olisi kääntynyt alaovelta takaisin. Nyt se oli kuitenkin myöhäistä. Kummallinen hervakkuus polvissaan nousi hän portaita kauppaneuvosta vastaan, kohteliaasti tervehtien. Kauppaneuvos pysähtyi, jääden hetkeksi nojaamaan hopeakahvaiseen keppiinsä. Hänen jykevälihaksiset kasvonsa olivat olevinaan ystävällisiksi viritetyt, kun hän tervehtiessään ojensi Heikille vasemman kätensä, — luultavasti siksi, että hän ei viitsinyt muuttaa keppiä oikeasta.

— Jaha… nuori mies tulee luistelemasta. Ja niin posket punaisina!
Onko otettu osaa kilpailuunkin?

Heikki vastasi, että katsomassa hän vain oli ollut, mutta kauppaneuvos Luutonen ei yleensä kysellyt vastauksia kuunnellaksensa, vaan jatkoi edelleen:

… Jaha… Kuinkas vanha sinä nyt taas oletkaan? Sinusta tulee pitkä kuin isäsi… nyt jo olet varmasti äitisi mittainen. Jaha… kuudentoista ja kuudennella luokalla… niin niin, äitisi juuri sanoikin… Sitten sopisi jo syksystä aloittaa käytännöllisellä alalla. Käytännöllinen ala on paras nykyään…

Heikki oli katsellut hänen sileäksi ajeltuja kasvojansa, joissa nahka kauttaaltaan oli tasaisen punertavaa ja kummallisen paksun näköistä ja hän muisti Schillerin säkeen: "Kasvoissa noissa ei sydäntä näy", ja luoden katseensa alas, sanoi hän varmasti:

— Minä tahdon jatkaa ainakin ylioppilaaksi.

Kauppaneuvoksesta kuulosti vastauksessa köyhän ylpeyttä. Hän alensi äänensä isällisen opettavaksi, samalla kun hymynväreet tykkänään katosivat hänen kasvoistaan.

— Juu, juu, tietysti se olisi hauskaa ja mukavaa sekin, mutta niin suuren pojan pitäisi ruveta jo vähän ajattelemaan mitenkä voisi äitiäkin auttaa…

Samassa aukeni ovi heidän takanansa ja Heikin äiti katsoi kysyvänä eteiseen.

Kauppaneuvos astui askeleen alaspäin. Heikki nosti hattuaan ja alkoi nousta portaita.

— Minä täällä vielä juttelen teidän nuoren herran kanssa, jatkoi kauppaneuvos äidille,… kun on niin kasvanut ja punaposkinen… Käytännölliselle alalle minä kehoitin, mutta ei taida olla halua… Tulee kai isäänsä. Niinpä niin… hänen puoleltaanhan Heikki tuleekin pappis-sukuun, juu juu, lukeminenkin on kai veressä… No, hyvästi vaan.

Rouva Halldin vastasi väsyneesti jotakin, että Heikki ei kai vielä ole ajatellut tulevaisuuttansa sinne eikä tänne, sanoi hyvästi, ja sulki oven.

Äitinsä kasvoista näki Heikki heti, että Luutosen käynti ei heille tälläkään kerralla mikään onnellinen sattuma ollut.

Mutta kun tällaista sattui ainakin pari kolme kertaa vuodessa, niin ei hän myöskään osannut ajatella, että Luutosen tämänpäiväisellä käynnillä olisi ollut tavallista kohtalokkaampi merkitys. Hän koetti iloisen huolettomasti kertoa mitenkä luistinkilpailut olivat päättyneet ja meni kyökkiin kuivaamaan luistimiansa.

Ahdistava tunne, joka juuri oli hänet hetkeksi jättänyt kiertyi uudestaan hänen ympärillensä. Äiti oli äärettömän väsyneen näköinen ja kalpea… raukka.

Luotosella oli kiinnitys heidän taloonsa ja muutenkin olivat he olleet aivan hänen vallassaan siitä saakka kun isä kuoli. Nyt hän oli varmaankin puristanut otteensa yhä lujempaan. Sitä kai hän oli tarkoittanutkin puheellaan äidin auttamisella ja käytännöllisellä alalla. Ah! Miksei hänessä ollut miestä vapauttamaan heidät tuon vampyyrin kynsistä! Heikki tunsi masennuksella oman voimattomuutensa. Hän ei vielä ikänänsä ollut ansainnut kuin pari sataa markkaa, opettaessaan parina viimekesänä erään perheen sairalloista poikaa. Siinä kaikki. Ja nyt! Vaikka hän jättäisi kaikki ja koettaisi ruveta miten käytännölliselle alalle tahansa, niin kestäisi kuitenkin kauan, ennenkuin hän kykenisi mitään sanottavaa ansaitsemaan. Kirottu Luutonen!

… Vai pettivätköhän hänen vaistonsa? Kenties vieläkin oli kaikki voitu toistaiseksi järjestää. Äidillä oli tapana sanoa: "joka voittaa aikaa, se voittaa kaikki…" Kenties äiti oli muuten vain tavallista väsyneempi ja kiusaantunut ainaisista asioista…

Hiukan rohkaistuneempana vei Heikki luistimet eteiseen. Äiti istui salissa lampun ääressä ja oli silmäilevinään sanomalehteä. Heikki meni myöskin pöydän luo ja otti päivän lehden käteensä, mutta se oli hänestä tyhjää täysi… Hän ei voinut parhaalla tahdollaankaan pitää ajatuksiaan koossa.

Huoneessa väreili jotakin raskasta, tuskallista, jota aina on ilmassa, kun jokin vaikea asia on sanomatta…

— Sinä kai tahtoisit teetä; minä luulin sinun menneen Forssnerille, sanoi rouva Halldin hetken kuluttua, hermostuneesti kääntäen lehteä. — Heikki kiitti.

Hän ei tahtonut mitään. Vasta hetken kuluttua heitti hän lehtensä pöydälle ja koetti huolettomasti virkkoa:

— Auerilla on tänään tanssiaiset ja Ester meni sinne.

Rouva Halldin nosti katseensa nopeasti lehdestä ja hänen kasvonsa elostuivat.

— Eikö sinua ole kutsuttu? kysyi hän hämmästyneenä, kasvot elostuen.

Heikki hymyili ivallisesti.

— Ei! Ei minua, eikä keitaan muitakaan suomettarelaisista kodeista.

Äiti näytti yhä hämmästyneemmältä.

— Niin on sanottu. Eikä meidänkään koulusta ole siellä muita kuin
Artur Holmberg, kertoivat pojat luistinradalla. Ja viimekerralla oli
siellä meidänkin luokalta… kolme, ainakin… neljä poikaa, kertoi
Heikki, naurahdellen.

Rouva Halldin nousi kiihtyneenä kävelemään.

— Mikähän vilja tästäkin vielä kypsyy, kun lapset ja lasten tanssijaisetkin sekoitetaan politiikkaan… Ja mitä suomettarelaisia mekin muka olemme! —

— Onhan äiti suomettarelainen, intti Heikki, puoleksi leikillä, — tuossa on pöydällä "Suometar" ja tuolla on Yrjö-Koskisen rintakuva…

— Älä viitsi! keskeytti rouva Halldin kärsimättömästi, jatkaen kävelyään.

— Parempi onkin, että tuollaiset ihmiset näyttävät oikean värinsä, ja pikkumaisuutensa, jatkoi hän hetken kuluttua.

Molemmat vaikenivat. Heidän oma asiansa oli vielä puhumatta.

Rouva Halldin katseli ajatuksissaan lampun helmireunustaan ja Heikin katse harhaili puolihämärällä seinällä, pysähtyen isän suurennettuun valokuvaan. Sen tummat silmät katsoivat suoraan heihin, jotka siinä lampun valaisemina istuivat. Ne silmät Heikki muisti kuitenkin paljon kummallisempina, samoin kiharan suippoparran, joka pani posken kutiamaan, niin että täytyi nauraa, nauraa loppumattomasti… Ja sitten hän muisti kylmän sateisen päivän, jolloin pappi heitti hiekkamöhkäleitä hautaan lasketulle arkulle, ja kuinka sitten alkoi sataa vettä ja ihmiset lauloivat: "taivaassa ratki taivaassa" ja kuinka hän katseli taivaalle, mitenkä pilvet olisivat rikki…

— Kai meidän täytyy nyt vihdoinkin luopua tästä talosta… ja paljosta muustakin, sanoi rouva Halldin pitkän vaitiolon jälkeen.

Heikki havahtui. Hänestä oli kuin äiti olisi sanonut saman jo aikaisemminkin.

— Luutonen siis vaatii niin?

— Tavallaan. Ja kun talo tuottaa näinä aikoina vain tappiota, niin on turhaa koettaa kääntyä kenenkään toisenkaan puoleen.

— Mutta voivathan ajat muuttua taas vuoden parin kuluttua, huomautti
Heikki.

— Se on epävarmaa ja silläaikaa me vain yhä onnettomammin velkaantuisimme, selitti rouva Halldin toivottomana.

— Siis vararikko…? Heikki kysyi tuskin kuuluvasti.

— Muuta neuvoa en minä ainakaan tällä hetkellä tiedä, vastasi äiti samassa äänilajissa.

Heikin silmäripsiin ilmestyi pari suurta kyyneltä. Rouva Halldinin äidin sydäntä ne polttivat ja hän koetti lohduttaa:

— Ehkä minä saan jotakin työtä ja kenties joku hyvä ihminen suostuu auttamaan sinua luvuissasi. Onhan se aivan toista esittääkin ihmisille kuin pyytää heitä tukemaan afääriä, joka ei kannata… Sitä minä en enää voi, enkä jaksa.

Heikki kuivasi kyyneleensä nopeasti. Oli siis tultu tähän mitä he jo vuosikaudet olivat kauhulla ajatelleet. Talo oli jo kauan ollut heille kuin hiljaa uppoava laiva. Nyt tulisi siis kai pian hetki, jolloin heidän täytyisi se jättää.

Mutta heistä kummastakin tuntui helpommalta heti, kun hetkisen olivat katsoneet kovaa todellisuutta suoraan silmiin.

Kuitenkin oli läksyjen lukeminen sinä iltana Heikistä aivan mahdotonta, sillä hänen ajatuksensa eivät hetkeäkään pysyneet koossa.

Tämä päivä oli hänestä ollut oikea onnettomuuden päivä, siitäkin huolimatta, että Ester Forssner oli saanut palkinnon… Nyt olisi hän melkein suonut ettei Ester olisi sitä saanutkaan. Miksikä kaikki noin liittyi äitiä ja häntä vastaan? Hän koetti ajatella kaikki julkiset ja salaiset pahat tekonsa, mutta mitään näin suurta rangaistusta ansaitsevaa syntiä ei hän mitenkään löytänyt, vaikka kuinka olisi muistellut. Jos kaikki ihmiset, Jumalalta tai elämältä, niinkuin maisteri Holm sanoi, saisivat pahoista töistään samanlaisia rangaistuksia, niin silloin ei kenelläkään olisi taloa, eikä tavaroita… Kohta hän ei enää voinut oikein uskoa mihinkään… Äiti puhui alituiseen koettelemuksen rististä, jota Jumala kyllä auttoi kantamaan. Minkätähden piti ihmisiä koetella ja kiusata viimeiseen saakka? Itkihän äiti muutenkin usein öisin, ja monta kertaa päivilläkin kun hän tuli koulusta, niin äidin kasvot olivat itkusta turvonneet.

Talo myytäisiin… Ja kuitenkaan ei Heikki oikein osannut kuvitellakaan kotiansa muualla kuin juuri tässä talossa. Tästä oli niin hyvä mennä hiihtelemään santakuopille, tuohon heidän lankkuaitansa taakse. Ja akkunastaan näki hän aina milloinka heidän koulun poikia alkoi sinne ilmestyä. Ja kesäisin… Täällä oli aivan kuin maalla.

Isän kiväärikin kai myytäisiin… Ensi kesänä oli hänen ollut määrä saada sitä käyttää. Isän kirjoituspöytä… Kaikki… Heillä ei varmaankaan olisi tästä talosta lähteissään senkään vertaa tavaraa kun Wiikmanin leskellä oli ollut muuttaessaan. Mutta sitten hän muisti Ester Forssneria ja sitä, että hänenkin äitinsä sanottiin tehneen konkurssin. Ja kuitenkin heillä taas oli tavaraa huoneet täynnä. Ehkä konkurssi sittenkään ei ollut niin kauheata kuin se näin ennakolta näytti.

… Ester Forssner oli parhaillaan tanssiaisissa… Hän sai syödä hedelmiä ja jäätelöä niin paljon kuin maittoi ja tanssia, tanssia… Hänkin olisi niin mielellään tanssinut, nyt kun hänellä oli aivan uusi smokingikin, joka hänellä vasta oli pari kertaa ollut tanssiaisissa. — Miksikähän äidin pitikin kuulua semmoiseen puolueeseen, jota kaikki haukkuivat bobrikoffilaiseksi ja maansa myyjäksi. Ja kuitenkin vihasi äiti Bobrikoffia yhtäpaljon kuin muutkin. Hän katkeroitui ajatuksissaan äidilleen ja kaikille ihmisille…

Einar Hammar tietysti saattaa Esteriä kotiin. Sitten he varmaankin sopivat huomisesta luistinradalle menosta…

Sopikoot ja luistelkoot! Hänkään ei tästä alkaen välitä Esteristä, vaan luistelee Aino Kajavan kanssa. Hän oli melkein yhtä sievä tyttö kun Esterkin ja vielä paljon etevämpi.

Jos hän olisi kehdannut, niin hän olisi vielä lähtenyt ulos ja mennyt Auerin akkunan taakse katsomaan… Siellä oli varmaankin toisiakin poikia katselemassa. Mutta hän ei uskaltanut, eikä viitsinyt äidiltä enää sellaista pyytää.

Hän meni aikaiseen levolle harmissaan ja masentuneena.

Yöllä näkee hän unta.

Heillä on huutokauppa. Kaikki myydään, niin ettei jää edes vanhaa tuoliakaan jälelle, vaan vieraitten täytyy seisoa heidän huoneissaan. Rouva Forssner seisoo muurin luona ja joku sanoo, että hän on niinkuin huono runo. Ihmiset itkevät. Silloin kohistaan, että Ester Forssner ja Pekka Auer avaavat tanssiaiset, ja samassa tanssivat Ester ja Pekka saliin. Pekalla on oikea aikamiesten smokingi ja kiiltonahkakengät. Ester on niinkuin prinsessa. He tanssivat, puhuen ja nauraen, eivätkä huomaa ketään, kunnes vihdoin menevät salin perällä kasvavan sireenipensaan alle keinulaudalle istumaan, ja nauravat ja suutelevat…

6.

Huutokauppapäivä oli tullut.

Jo puoli kymmenen aikaan aamupäivällä alkoi väkeä kokoontua Halldinin talon pihalle, ja kymmenen tienoissa oli piha jo mustanaan ihmisiä. — Siellä oli huutokaupasta toiseen juoksevia matameja vanhoissa silkki- tai samettikapoissa, jotka aikoinaan olivat nähneet parempia päiviä, hienojen rouvien päällysvaatteina ollessaan. Jossakin nurkassa naureskeli kopla pöhönaamaisia talonhuijareita, silmät valppaina jokapuolelle. Viimeksi saapui paikalle muutamia hienoja rouvia, käsilaukun ketju lujasti ranteen ympärille kiedottuna. He tulivat antiikki-esineiden toivossa. — Kotosalla oleva oman talon väki kurkisteli akkunoistansa tai seisoskeli portaillansa, tuttavainsa kanssa keskustellen.

Vanha vasaramies Granqvist sai juuri valmiiksi pakkalaatikoista itsellensä laittamansa korokkeen, jossa jo oli pieni pöytäkin odottamassa, kun raatihuoneen kello alkoi lyödä kymmentä. Väkijoukko alkoi tungeksia korokkeen ympärille ja ukko Granqvist nousi pöytänsä taakse, vasara ja soittokello kädessään, juhlallisin ilmein. Näki kaikista hänen eleistänsä, että hän ei ollut ensikertaa pappia kyydissä… Moniin satoihin taisivat nousta ne huutokaupat, jotka hänen suulaalla avustuksellaan oli tässä kaupungissa ja ympäristön lähipitäjissäkin pidetty. Hän katseli korokkeeltansa edessään olevaa väkijoukkoa, niinkuin pappi ennen saarnansa alkamista katselee seurakuntaansa, tai niinkuin esiintyvä taiteilija silmäilee yleisöä konserttisalissa. Vielä silmäys ympärille kasattuihin esineisiin ja rouva Halldinin kyökin portaille asettuvaan kirjuriin. Samassa löi raatihuoneen kellokin kymmenennen lyöntinsä.

Ukko Granqvist soitti aisakellollaan pitkään ja alkoi sitten yksitoikkoisella juhlallisella äänellä julistaa huutokaupan avatuksi — — — "viisipenniä saa olla pienin huutomäärä. Rahat huudoista ovat paikalla maksettavat."

Ja sitte hän alkoi tarjoilla tavaroita.

Ensinnä sai hän käsiinsä piippuhyllyn, jossa oli muutamia Heikin iso-isän vanhoja merenvahapiippuja.

— Piippuhylly, viisi hyvää merenvahapiippua… alkoi hän samalla nuotilla, mutta yleisöstä huudettiin usealta eri tahoilta äkäisesti: yksitellen, yksitellen! Vastaan napisematta otti Granqvist heti yhden piipuista käteensä ja alkoi uudestaan: — Merenvahapiippu, helmillä koristellulla varrella, helat vanhaa hopeata.

— Viisikymmentä penniä! huudettiin väkijoukosta.

— Viisikymmentä penniä, kertasi vasaramies, viisikymmen…

— Kaksi markkaa! huudettiin taampaa.

— Kaksi markkaa ensimäinen, kaksi…

— Kolme markkaa, lisäsi joku vieläkin kauempaa.

Piipun sai kahdeksalla markalla rouva Nyholm, jolla oli vanhain tavarain kauppa Laitakadulla.

Ja huutokauppa jatkui yhä vauhdikkaammin.

Oli toukokuun päivä. Tuuli lennätti taivaalla repaleisia pilvipurjeita. Suurissa vaahterissa pihan perällä lauloivat linnut. Ilmassa tuoksui kevät. Monet huutokauppavieraat katselivat kummakseen, kuinka talon makasiinin nurkalla olevassa sireenipensaassa jo oli suuria lehtinuppuja. Mutta joku ennusti vielä takatalveakin.

Heikki seisoi yksinään portailla, katsellen avonaisista ovista huutokaupan kulkua. Hän oli jäänyt tänään koulusta pois, vaikka äiti oli toivonut ettei hän jäisi tähän häläkkään… Heikki ymmärsi, että äiti oli niin toivonut säästääkseen häntä… mutta kun kerran äidinkin täytyi olla saapuvilla, niin miksei hänkin voisi katsella kuinka heidän kotinsa pirstaleet lopullisesti lähtisivät tuuliajolle. — Viime viikkoina oli hän jo tottunut ja karaistunut jos johonkin. Milloin olivat saamamiehet tarkastelleet taloa ulkoa ja sisältä ja heidän kodissaan melkeinpä eri esineitäkin. Se oli aluksi ollut kamalaa. Herra Jumala! Joskus iltapäivillä, kun hän läksyjään lukiessaan näki Luutosen parin muun pomon kanssa pihalla töllistelevän ja arvioivan, niin, jos hänellä olisi ollut rahaa, kuinka hän olisikaan mennyt ja lyönyt sitä heille suut ja silmät täyteen. Hah, luulivat muka jotakin ja enemmän olevansa siksi, että heillä oli rahaa, jota olivat joko keinotelleet, varastaneet, pettäneet tai naineet. Kyllä hän heidät tiesi jokaisen, niin, melkein jokaisen, ilman eroitusta. Kuka tuli upporikkaaksi rehellisellä työllä…?

Senkin korpit!

Noille olisi hänen äitinsä korkorästi vuodelta tai parilta ollut vain jokunen numero kirjoissa, niin tai näin, eikä mitään muuta. — Heidän käytännölliset alansa! Kuinka typerää puhua siitäkin jokaiselle, ilman poikkeusta. Mitähän siitäkin tulisi, jos vain kaikki ne lukisivat, joitten papalla oli paksu rahalompakko. Jo heidänkin koulussaan sai siitä selvän käsityksen.

Heikkiä oli koko kevään harmittanut, että hän äitinsä kehoituksesta eräänä päivänä oli näyttänyt kauppaneuvos Luutoselle viimekeväisen todistuksensa. Hän oli puolittain toivonut, että Luutonen siitäkin olisi nähnyt jonkunlaisia tulevaisuuden takeita tai edes käsittänyt, että hän kiristyksellään ehkäisi nuoren ihmisen lupaavia kehitysmahdollisuuksia… Mutta se oli ollut turhaa, turhaa. "Kyllähän se korea paperi on", oli Luutonen sanonut, lisäten samassa: "mutta sellaisia minulle tuon tuostakin nuoret miehet näyttelevät apua pyytäessään, mutta meillä on nyt jo eteviä maistereitakin kuin Wilkkilässä kissoja; käytännöllistä alaa minä vaan suositan jokaiselle". Heikkiä oli harmittanut kahdenkertaisesti. Miksi hän ei ollut luottanut silmiinsä: kun tuon miehen kasvoissa kerta ei ollut muuta kuin lihaksia… Mutta äiti oli torunut häntä ylimielisyydestä, kun Heikki oli pihdeillä ottanut Luutosen pöydälle jättämän todistuksen ja vienyt sen laatikkoon.

Huudot ja sorina havauttivat Heikin tuon tuostakin seuraamaan edessään tapahtuvaa näytelmää…

Huh! Kuinka ihmiset olivatkaan sentään… sitä oli vaikea sanoakaan… Ottipa vasaramies käteensä minkä esineen tahansa, niin sitä kaikki heti tuijottivat ahnaasti kuin siat riepua… Saakoot, ottakoot! Nyt juuri sai Luutonen, kahden markan koroituksella, itselleen empiiretyylisen kristallikruunun, jota muuan vahtimestari Heikin huoneen akkunasta näytti väkijoukolle. Kruunu oli hänen isänsä kodista ja pienenä olivat sen kristallit olleet Heikistä kuin "Tuhannen ja yhden yön sadut".

Ottakoot,… viekööt! ajatteli Heikki edelleen. Hän tunsi poskiensa kuumenevan ja koko hänen olemuksessaan kuohahti jokin kuuma virta. Sillä hetkellä tunsi hän salaisella riemulla, että hän oli nuori ja että hän oli lahjakas… Olihan koulussa kaikki ollut hänelle kuin leikkiä alusta alkaen. Miksei kaikki vastedeskin siten olisi… Jos hän tahtoo — — — ja hän tahtoo — — —, niin muutaman vuoden kuluttua hän kutsuu noita rihkaman kerääjiä jokaista omalla, oikealla nimellänsä. Silloin hän on jotakin, mutta he eivät ole mitään, enempää kuin tänäkään päivänä, vaikka heillä olisi kahdenkertaisesti rahaa ostaa leskien ja orpojen konkurssipesistä joitakin vanhoja kalleuksia… Hän kulkee omia uusia teitänsä ja hänelle ojennetaan käsiä, joita nuo eivät saa koskaan puristaa. Rikkakasalta toiselle he kulkevat, etsien mistä mitäkin saisi markkaa, paria, halvemmalla…

— Silinterihattu… huusi vasaramies.

Kuului naurun rähähdyksiä.

— Viisikolmatta penniä!

— Viisikymmentä!

… Äidillä oli muutamia haalistuneita valokuvia, joissa isällä oli päässään silinterihattu. Ne olivat heidän kihlausajaltaan. Isä oli niissä niin hienon näköinen. Heikki oli pienenä usein katsellut silinteripäisiä herroja hautajaissaatoissa, voidakseen paremmin kuvitella minkälainen isä kerran oli ollut…

— Markka seitsemänkymmentä.

— Viisi ja kuusikymmentä…! Ensimäinen… toinen… ja kolmas… kerta! Vasara paukahti pöytään ja väkijoukosta tunkeutui hölmön näköinen mies saalistaan ottamaan.

— Missä se silkkipytty on? — Hän maksoi kirjanpitäjälle rahat, myttysi lippulakin taskuunsa ja pani silinterin päähänsä ja suurenmoista ryhtiä teeskennellen tunkeutui remuavaan väkijoukkoon.

— Katsokaas, kun Jelmin Aatu on kuin suuri herra! imarteli hampaaton
Polvianderska, vanhat turkit käsivarrellaan.

— Vaatteethan herran tekevät, kikatti joku palvelustyttö joukosta.

— Ja leskien huutokaupoista saa hyvää tavaraa halvalla hinnalla, vastasi muuan hamppari, koetellen ylleen vanhaa sadetakkia.

Mutta uusi "herra" kulki väkijoukossa kädet housuntaskuissa, mahtaillen tervehtien tuttaviaan, aivankuin olisi vastikään keksinyt uuden elämäntehtävän.

Heikin silmät sumenivat. Hän lähti nopeasti sekasortoisiin huoneisiin harhailemaan.

Missähän äiti oli? Hän oli aikaisemmin hetkisen seisonut portailla. Heikki katsoi sinne ja tänne, ja viimeisestä huoneesta löysi hän äidin levähtämästä. Hän oli kalpea ja surullinen, mutta hänen silmänsä olivat kyyneleettömät.

7.

Sen jälkeen oli rouva Halldinin ja hänen poikansa elämä ikäänkuin ainaista pilvisäätä.

Rikkaita eivät he ennenkään olleet, mutta he olivat kuitenkin eläneet tavallista hyvinvoipaa elämää. Olihan heillä ollut kaunis koti, johon kuului useita huoneita, palvelija ja muita tavallisen porvarillisen elämän mukavuuksia.

Entisestä talostaan muuttivat he aivan toiseen kaupunginosaan, jossa haalistuneet rakennukset olivat sinne tänne kallellaan ja akkunat useissa paikoin talorytäkköjen välissä mutkistelevien teitten tasalla. Siellä olivat he kalustaneet pari huonetta niillä rippeillä, mitä kauppaneuvos Luutonen ja pari muuta saamamiestä olivat hyväntahtoisesti suvainneet heille jättää.

Rouva Halldin oli saanut paikan erään suuren kauppaliikkeen konttorissa, mutta vaikka hänen täytyikin olla kaiket päivät kotoa poissa, niin palvelijaa ei hän voinut ajatellakaan. Aamusilla laittoi hän ruokaa tavallisesti koko päivää varten ja koulusta tultuaan sai Heikki etsiä hellan uunista ja ruokakomeroista mitä sattui olemaan, kattaa pöytänsä ja sitten taas pestä astiat ja panna kaikki paikoilleen. Elämä oli kalseata ja rumaa… Vilua tai nälkää eivät he nähneet, mutta usein katseli harmaanaamainen köyhyys heidän akkunastansa.

Monta kertaa päätti Heikki erota koulusta ja pyrkiä jollekin noista ylistetyistä käytännöllisistä aloista, mutta äiti ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Olihan hänellä enää vain puolitoista vuotta jälellä ylioppilaaksi tuloon saakka. Jotenkin kai se aika vielä menisi. Sitten nähtäisiin… Pari kertaa pujahti Heikki kuitenkin sanomalehdissä ilmoitettuja paikkoja kysymään.

Ensimäinen tarjolla oleva paikka oli apteekissa. Hyväntahtoisen näköinen vanha apteekkari silmäili nopeasti Heikin todistuksen ja silmälasiensa takaa häntä tarkastellen ojensi sen takaisin.

— Joo, kyllähän todistus hyvä on, mutta onko teillä myöskin halua apteekkialalle?

Sitä ei Heikki voinut vakuuttaa, hän ei tiennyt…

— Kyllähän tällä alalla voi saavuttaa kauniin tulevaisuuden. Miettikää nyt huomiseen. Mutta palkkaa emme me toistaiseksi voi sanottavasti maksaa.

Heikki sanoi hyvästi ja mietti asiaa sen päivän ja seuraavan yön. Sellaistako elämä sitten olisi: juosta tiskin takana, kierrellä pillereitä, sekoitella rohtoja ja kaadella Hoffmanin ja Törnrothin tippoja pikkupulloihin… Ei, ei, kyllä hän tiesi: ei häntä sille alalle haluttanut. — Toinen paikka olisi ollut erään tehtaan varastohuoneessa. Kyllä hän sinnekin päässyt olisi. Palkkaa aluksi sata markkaa kuussa, josta sitten luvattiin vähitellen ylentää. Heikki katseli suuria pölyisiä akkunoita ja lattian, ja katonvälin täyttäviä kangaspakkavuoria. Täällä kuluisi hänen nuoruutensa kuin elävänä haudattuna pölyyn ja kangaspakkoihin. Melkein samaahan olisi olla jonkun kauppiaan makasiinirenkinä… silloin ainakin pääsisi useammin raittiiseen Jumalan ilmaan, näkemään ihmisiä ja auringon paistetta.

Kenellekään mitään virkkaamatta jätti hän paikanhakupuuhansa ainakin toistaiseksi ja koetti nureksimatta käydä kouluansa päivästä toiseen. Vaikka hän olikin hemmoiteltu, niin vaikeinta ei hänestä sittenkään ollut käydä kuluneissa vaatteissa ja huonoissa kengissä, samaan aikaan, kun useimmat hänen tovereistansa ikäänkuin heräsivät ulkoasuunsa mahdollisimman suurta huomiota kiinnittämään. Vaikeinta oli pyytää joka penni äidiltä, nyt, kun hänellä muutenkaan ei liikoja ollut, sillä melkein naurettavan pieni hänenkin palkkansa oli. Ja niin oli jokainen päivä kieltäymystä ja kärsimystä täynnänsä. — Kun hänen toverinsa iltakävelyllään joukolla poikkesivat kondiittoriin, niin täytyi Heikin melkein säännöllisesti kieltäytyä. Senvuoksi hän olikin paljon yksin, kun ei ollut mihinkään varaa. Pahin kiusaaja ja nöyryyttäjä oli Ester Forssner. Vaikka hänellä itselläänkään ei liikoja rahoja ollut, niin keksi hän aina sellaista pikkuhuvia joka maksoi. Ja kun Heikki ei voinut lähteä mukaan, niin hän suuttui ja sätti häntä saituriksi. Mutta sekin oli Heikistä helpompaa kuin alituiseen tunnustaa olevansa ilman rahaa. Teatteriin ja konsertteihinkin pääsi hän vain pari kolme kertaa vuodessa ja vaikka niistä poissa oleminen surettikin häntä paljon enemmän, niin oli se tavallaan helpompaa kieltäytymistä, sillä sitä ei koko toverilauma ollut todistamassa.

Paljon mahtui niihin vuosiin kärsimyksiä, joista varakkaitten lapset eivät tiedä mitään. Kirjakaupan akkunassa oli alinomaa houkuttelevia uutuuksia, joita hartaalla halulla olisi ostanut lukeakseen läksyjen lomassa. Niistä puhuivat opettajat ja niistä puhuivat toverit. Eikä niitä uutuuksina saanut mistään lainaksikaan, kaupungin lainakirjastoon tulivat syksyn uutuudet vasta maalis- tai huhtikuussa, jolloin kaikilla ihmisillä jo taas oli käsissään uusia kirjoja. Mutta kun ei ollut rahaa, niin ei ollut… Joskus sai hän enoltansa jonkun markan, mutta niitä odottivat monet välttämättömästi tukittavat reiät. Mihinkään hauskoihin mielitekoihin ei häneltä riittänyt rahaa juuri milloinkaan.

Kun hän viimeisenä koulukesänään palasi hymyilevästä maalaispappilasta, jossa hän oli kesäajan ollut kotiopettajana, niin oli hänellä sataviisikymmentä markkaa taskussaan ja hän oli mielestään kauhean rikas. Ja kun pahimman puutteen kärki kerran oli katkennut, niin alkoi se peräytyä ikäänkuin itsestään. Koulua kestäisi enää tulevan vuoden helmikuuhun ja sitten oli eräs äidin hyvä ystävätär, joka oli saanut pienen perinnön, luvannut avustaa häntä parin vuoden aikana.

Tulevaisuus hymyili niinkuin maisema, jota pilvipeitteestä äkkiä vapautunut päivä valaisee. Kun syksyinen ilta-taivas loimusi kylmän keltaisena ja kun kylmä tuuli lennätteli keltaisia vaahteran lehtiä yli pihojen lankkuaitojen, karkeamukulaiselle kadulle, niin Heikkiä ei ahdistanut kuten aina ennen tähän aikaan, kylmän ja pimeän lähestyessä. Tänä vuonna hänestä tuntui kuin syksy olisi jo kantanut kevättä sylissään, laskeakseen sen jonakin päivänä maille liihoittelemaan…

Hän kulki suorana ja hymyillen, tuntien olevansa nuori ja voimakas.

8.

Eräänä päivänä, kun Heikki tuli koulusta aamiaiselle, huomasi hän, että äiti ei ollutkaan varannut hänelle ruokaa. Pöydällä ei ollut mitään, hellan uuni oli myöskin tyhjä. Kyökin eteisessä oli sentään maitokannu koskemattomana. Heikkiä kummastutti tavattomasti minne äidillä sellainen kiire oli ollut, ettei hän edes ollut ennättänyt maitokannua tyhjentää. Mutta sen enempää asiaa ajattelematta etsi hän vähän leipää ja juustoa ja otti kannusta maitoa, ja iltapäiväläksyjänsä silmäiltyään lähti kouluun.

Iltapäivällä kotiin palatessaan hän oli aivan varma, että äiti olisi käynyt kotona ja kenties jättänyt pöydälle pari riviä kuten hän tavallisesti teki silloin, kun ei voinut tavallisiin aikoihin kotiin päästä. Mutta koti oli samassa kunnossa kuin aamullakin. Heikki näki kaikesta, että äiti ei ollut kotona käynyt.

Heikki alkoi aavistaa pahaa. — Tällaista ei ollut vielä koskaan tapahtunut.

Hän heitti kirjansa pöydälle ja aikoi mennä puhelimella konttoorista tiedustelemaan syytä äidin merkilliseen poissaoloon, kun ovelle koputettiin ja Verner-eno astui sisälle. Heikki näki heti hänen kasvoistansa, että hän ei tuonut hyvää sanomaa.

Tervehdittyään kutsui eno Heikkiä kotiinsa päivälliselle, nyt heti, hänen mukanaan.

— Onko äitikin siellä…? kysyi Heikki ilostuen. Sitenhän asia näytti saavan luonnollisen ratkaisun.

— Ei, mutta hän kenties tulee illalla, vastasi eno, eikä juhlallinen synkkyys vieläkään haihtunut hänen kasvoiltaan.

— Mutta missä hän sitten oikein on? ihmetteli Heikki. — Hän on nähtävästi aamulla lähtenyt ulos.

Eno aukasi päällystakkiansa ja käveli lattian yli akkunasta ulos katsomaan. Hän ei nähtävästi tiennyt miten vastata. Tätä kesti vain kenties pari kolme sekuntia, mutta silläaikaa ennätti Heikki kuvitella lukemattomia onnettomuustapauksia, joitten uhrina oli hänen äitinsä… Enon puhe äidin tulosta illalla oli tietysti vain tuollaista kömpelöä varovaisuutta, jolla valmistetaan kuulemaan järkyttävää onnettomuutta.

— Äitisi kielsi kertomasta sinulle mitään, alkoi eno viimein, — mutta eihän tällaisia asioita voida pitää salassa muuta kuin pikkulapsilta…

Heikki kalpeni ja hänen sydämensä löi kuin hengen hädässä.

— Niillä on jotakin sekavaa siellä Saleniuksen konttoorissa ja etsivä poliisi on tänään pidättänyt äitisi…

Mutta sanat takertuivat taas enon kurkkuun…

Herra Jumala! Heikin ajatukset menivät hetkeksi sekaisin ja hänestä oli kuin hän olisi uponnut jonnekkin syvälle, jossa tuli yhä pimeämpää ja pimeämpää… Äiti oli kuitenkin elossa… Hän ei ollut sairastunut, eikä joutunut yliajetuksi… Se tieto oli ensimäinen valonsäde pimeyteen ja hetken kuluttua alkoi yhä enemmän valjeta… Hän heittäytyi puolittain pöydälle ja tukehduttavan itkun seasta huusi:

— Se on mahdotonta! Sen täytyy olla mahdotonta. Täällä me olemme melkein nälkää nähneet… Se on mahdotonta…

— Niinhän sen luulisi, myönteli enokin, ikäänkuin suopeampana. —
Eihän sellaista ennenkään ole meidän suvussamme tapahtunut.

Valtavat nyyhkytykset puistattivat Heikkiä. Niinpian kuin hänen ajatuksensa vähänkin olivat ennättäneet selvitä hän oli saanut varmuuden, että tässä täytyi olla jokin onneton erehdys, mutta samalla hän tajusi yltyvällä kauhulla, että kaikki voisi olla mahdollistakin… Olihan heillä alinomaa ollut vuokrarästiä viime vuosina ja olivathan kaupunginvoudin apulaiset alinomaa käyneet kärkkymässä kunnallis- ja kirkollisveroja, joita äidin oli sanomattoman vaikea saada kokoon. Ja talven tullen, kuinka he olivatkaan saaneet kääntää ja vääntää talvitamineitaan, saadakseen niistä vähänkään käyttökuntoisia…

Meidän suvussamme…

Heikin veri alkoi kiehua. Oliko eno koskaan vähääkään äitiä tukenut! Jouluna ja pääsiäisenä olivat he tavallisesti olleet kutsutut hänen luokseen päivällisille, joka armo oli ollut yhtä kiusallinen äidille kuin Heikillekin… mennä katsomaan uusia mattoja, huonekaluja tai tapetteja, mitä enon ruotsinmaalaisella rouvalla, entisellä tarjoilijattarella, milloinkin oli näytettävänä, joita hän muka omilla rahoillaan oli taloon hankkinut. Nyt… jos jotakin onnetonta todellakin oli tapahtunut… niin olisi se tietysti häpeä koko tälle pienelle suvulle, jotka muuten eivät heistä mitään välittäneet.

— Kuinka suuren summan luulette olevan kysymyksessä? kysyi Heikki, tyyntyneempänä.

— On sanottu niin eri tavalla, viidestä kahdeksaan tuhanteen, vastasi eno hautajaisilmein.

— Pahimmassa tapauksessa se kai sentään voitaisiin järjestää, sanoi
Heikki lapsellisen miehekkäästi.

— Niin sanovat kaikki, jotka eivät ymmärrä rahan arvoa, kaikki, jotka elävät toisten kustannuksella… Olisit sinäkin konkurssinne jälkeen voinut jättää koulusi, eikä vaan itsepäisesti lukea ja lukea… ja pakoittaa äitiäsi ansaitsemaan. — Eno puhui harvakseen ja katsoi Heikkiä siristetyin silmin.

Vaikka Heikki olikin läheisimpäin sukulaistensa ajatussuunnasta selvillä, niin oli tämä solvaus juuri tällä hetkellä niin odottamaton, että hän parahti hiljaa kuin sydämeen lyöty. Samassa ei hän enää tiennyt mitä hän teki ja sanoi. Raivosta valkoisena, silmät hehkuen, huusi hän astuen pari askelta enoansa lähemmäksi:

— Minäkö pakoittanut..? Kuka sen on sanonut. Kuka? Ja eikö se ole äidin ja minun asiani? Ja mitä rahanarvon ymmärtämiseen tulee, niin siitä en tahdo teidän kanssanne kiistellä. Te sen kai aina olette paremmin ymmärtäneet… sillä…

Eno peräytyi seinää kohden ja ivallisesti hymähtäen murahti:

— Sano vaan!

Heikki sai vaivoin nieltyä kauheat sanansa enon rouvasta, mutta ne nousivat uudestaan hänen kielelleen, ja hän jatkoi melkein kähisten:

— Muuten ette kai olisi naineet rahoja, niinkuin tiedätte tehneenne ja niinkuin kaikki ihmiset tietävät. Ja minkälaisia rahoja?

— Vaiti! tiuskasi eno uhkaavana.

Heikki ei kuullut mitään.

— Luuletteko, että tässä pienessä kaupungissa on unhoitettu kuka hän oli, mistä hän tuli ja minkälaisia olivat hänen rahansa. Sitä minä olen kuullut puhuttavan jo ennen kuin sain kotiportista ulos juosta. Ja se kaikki on paljon häpeällisempää kuin väärennys… jos äiti on väärentänyt… Mies, joka nai rahoja on paljon huonompi kuin…

— Sinä olet aivan hulluna! Eno tarttui Heikin käsivarsiin ja koetti tyynnyttää häntä, mutta hän riuhtautui irti.

— Antakaa minun olla! pyysi Heikki, istahtaen pöydän ääreen kuin heräävä unissa kulkija.

Vasta nyt eno ehkä hiukan ymmärsi häntä, sillä hän meni hänen luoksensa ja taputti häntä olalle, sanoen ystävällisesti:

— Luuletko sinäkin jo kaikkea ymmärtäväsi, poika parka! Katsos… yhden täytyy tässä maailmassa tehdä sitä, toisen tätä… Teillä on kai ollut vaikeata… Olisihan minunkin pitänyt koettaa jotakin tehdä, mutta mitä minä olisin voinut… Mutta mennään nyt päivälliselle ja puhutaan toiste… jos tällaiset asiat puhumisesta paranevat.

Heikkiä tämäkin ystävällisyys liikutti, mutta hän istui edelleenkin pää käsien varassa, sanoen vain hiljaa:

— Minun ei ole nälkä.

— Mutta ei ole hyvä, että sinä jäät tänne yksin…

— Minä tahdon olla yksin.

Eno käveli mietteissään lattialla, kunnes uudestaan pysähtyi Heikin luo.

— Koeta ainakin rauhoittua, äläkä tee mitään tyhmyyksiä. Kyllä kai kaikki vielä ennen iltaa selviää. Minä soitan taas heti päivällisen jälkeen sinne… ja ellei äitisi pääse kotiin vielä illallakaan, niin tulen tänne uudestaan.

Heikki jäi yksin. Hänen päätänsä poltti ja ohimoillansa jyskytti.
Väsyneenä heittäytyi hän sohvalle, haudaten päänsä tyynyihin…

Illalla tuli äiti kotiin. Hän näytti vuosia vanhemmalta, mutta hänen katseensa oli rauhallinen ja kirkas. Nähtyään Heikin turvonneet kasvot, sanoi hän surullisesti:

— Verner ei siis luottanut minuun, muuten hän ei olisi sinulle kertonut kaikkea.

Heikki ei vastannut heti mitään. Hän vain katsoi äitiinsä, joka nyt riutuneena ja väsyneenä oli hänestä kauniimpi kuin koskaan ennen.

— Minä uskoin, että sinä olit syytön, sanoi Heikki hiljaa.

Rouva Halldinin silmät kostuivat. He olivat hetkisen vaiti, sillä
Heikki ei tahtonut kysyä mitään tämän tuskallisen päivän tapahtumia.

— Neiti Aaltonen tunnusti vihdoin ottaneensa rahat, joista minä olin vastuussa, kertoi rouva Halldin, arvaten poikansa jotakin selitystä odottavan.

— Neiti Aaltonen! huudahti Heikki hämmästyneenä. Neiti Aaltonen oli äidin konttoritoveri ja he olivat aina luulleet häntä hiukan varakkaaksikin.

— Jos minä olisin nuo rahat ottanut, niin tuskinpa olisi se ollut surullisempaa kuin nyt, jatkoi rouva Halldin. — Nyt itkee Selma Aaltosen vanha äiti silmänsä sokeaksi, ja siinä jutussa on vielä paljon muutakin surkeata.

— Mitä? kysyi Heikki arasti.

— Selma Aaltonen anasti rahat antaaksensa ne miehelle, jota hän rakasti… ja kunnottomalle miehelle…

Rouva Halldin nousi ja meni kyökkiin illallista hommaamaan.

Heikki tuijotteli mietteissään kadun toisella puolella palavaan katulyhtyyn, jonka ympärille kevätsumussa syntyi vihertävä utukehä.

9.

Aika oli synkkää.

Idän kaksipäinen, kruunattu kotka oli ryöstönhaluisempi kuin koskaan ennen, ja kohdisti raivoisan hyökkäyksen toisensa jälkeen Suomen valoilla vahvistettuihin oikeuksiin.

Mutta se ei ollut ainoa onnettomuus, joka niinä vuosina maata painoi.

Ilmaa saastutti veljesvihan myrkky. Perheetkin rikkoutuivat; poika nousi isäänsä vastaan, veli ei tuntenut veljeänsä. Kaikki ymmärsivät politiikkaa: miehet, naiset ja lapset. Kaikki siitä puhuivat ja kaikkialla. Kaikki olivat unhoittaneet, että: "Iöytyy ainoastaan yksi hyljättävä mielipide, se joka ei kärsi muita mielipiteitä kuin niitä, jotka ovat sen itsensä kaltaisia". Jokainen oli toisensa tuomari. Useimmista olivat toisinajattelevat isänmaanpettureita, joita oli oikeus kohdella miten halutti…

Otollisia tilaisuuksia alituisesti vaanivat onnenonkijain laumat riensivät vastakkain seisoviin veljesleireihin palvelustansa tarjoamaan, kukin sinne, missä laskelmainsa mukaan luuli parempien lihapatain ääreen pääsevänsä.

Siihen leiriin, joka uskoi virastojemme suomalaisina säilymisen tärkeämmäksi kuin tämän tai tuon myönnytyksen — jotka kerran taas toivottiin takaisin saatavan — siihen liittyi paljon niitäkin, joille edessä häämöittävä, nopea virkaura, oli vakaumuksen sisäisin värin määrääjä. Kyvyn puutteesta kolkutteleva omatunto oli helposti tyydytetty ajatuksilla, että eiväthän venäläiset virkamiehet sitenkään, edes läheskään, olisi noita virkoja hoitaneet. Tulihan kansa ainakin palveltua omalla kielellänsä…

Toiselle puolen taas, sinne, missä hehkuvin mielin ja suurin sanoin julistauduttiin kaiken oikeuden ja kunnian erehtymättömiksi tulkeiksi, sinne riensivät monet, joiden elämä oli ollut täynnä suuria unelmia ja suuria sanoja. Olihan tilaisuus erinomainen. Jonakin suotuisana hetkenä saattoi kääntää kaikki korkean isänmaalliset valonheittäjät itseänsä valaisemaan, ja mikä vielä ihanampaa: samalla tarjoutui erinomainen tilaisuus, rankaisematta, vieläpä suurta suosiotakin saavuttaen, syyttää ja mustata niitä, joita ehken oli kaiken ikänsä kadehtinut, ei enemmästä eikä vähemmästä kuin maankavalluksesta! Monet tavalliset katurähisijät ja kotirauhanhäritsijät kohosivat niinä aikoina hetkellisiksi kansallissankareiksi.

Mielet katkeroittuivat puolella ja toisella. Elämä Suomessa kävi yhä synkemmäksi.

Pienessä sisämaan kaupungin lyseossakin, jossa Heikki oli oppilaana, jakautuivat sekä opettajat että oppilaat, kahteen jyrkästi eroavaan leiriin: perustuslaillisiin ja suomettarelaisiin.

Oppilaitten jakautuminen tapahtui yleensä heidän vanhempainsa vakaumuksen perusteella ja oli yksilöihin nähden sitä kärjistyneempää, mitä vaikuttavimmassa asemassa kunkin isä sattui olemaan. Useinkin päättivät nuoret "aktivistit" äitiensä inspiroimana, että sitä tai tätä toveria ei tervehdittäisi, toisinaan taas päätettiin olla kutsumatta pannaan julistettuja tanssijaisiin tai muihin nuorten kemuihin. Määräykset ja niistä johtuvat menettelytavat vaihtelivat alituiseen, sillä niihin vaikuttivat monet muutkin seikat kuin puhtaasti "isänmaalliset".

"Tanssijaispanna" kohtasi Heikkiä vain kaksi kertaa. Auerilaisten esimerkkiä seurattiin pari viikkoa myöhemmin insinööri Nyholmilla. Ja näinä viikkoina katselivat onnelliset valitut tyttökoulussa ja lyseossa kutsumatta jääneitä, jotka aikaisemmin olivat olleet hyvinkin mahdollisia, aivankuin nuo onnettomat, yhdessä isäinsä kanssa, olisivat myöneet sielunsa paholaiselle…

Mutta sitten tapahtui jotakin odottamatonta.

Kauppaneuvos Sandelin, joka oli tunnustetusti ei ainoastaan rikkain, vaan muutenkin kunnioitetuin mies kaupungissa, sanoi eräissä herrain kekkereissä, että hän ei ensinkään hyväksy tuollaista nuorison seulomista ja että hänen talossaan se ei saa tulla kysymykseenkään, vaan että heille kutsutaan kaikki kuten ennenkin, ja ne, joita ei haluta tulla saavat jäädä pois.

Herrat Auer ja Nyholm olivat noloja asian tällaisesta käänteestä, sillä he olivat jo saaneet paljon tunnustustakin isänmaallisesta valppaudestaan… Ja kerran pikku-tunneilla syytti Auer rouvaansa ja Nyholm kälyänsä koko keksinnöstä. Mutta koko kaupunki odotteli suuressa jännityksessä Signe Sandelinin tanssijaisia. Monet tiesivät, että Auerilta ja Nyholmilta jäätäisiin pois. Tietysti he koppavuudessaan senkin saattoivat tehdä, sillä kummatkaan eivät tainneet olla kauppaneuvos Sandeliinille penniäkään velkaa… Mutta vahinko se heille sittenkin olisi ollut, sillä koko kaupungissa ei ollut sellaista salia kuin Sandeliinien. Ja sen talon katon alle astuminen oli kunnia…

Kaikki päättyi kuitenkin hyvin. Sandeliinille kutsuttiin nuorisoa suojat täyteen, puolueisiin tai vanhempiin katsomatta, eikä kukaan jäänyt tulematta. Ja siihen sitten päättyikin koulunuorisolle pikku-kaupungissa aiottu "tanssijaispanna".

Heikiltä ei alunpitäin kukaan ollut kysynytkään mitä hän ajatteli tai mitä mieltä hän oli, mutta koulussa joutui hän suomettarelaisten kirjoihin luultavasti äitinsä mielipiteitten vuoksi. Ja tämän suurin synti oli se, että hän oli kaupungin suomalaisen nais-yhdistyksen varapuheenjohtaja ja että hän tilasi Suometarta, jota hän aina oli tilannut. Raskain syytös mitä häntä vastaan voitiin tehdä oli kuitenkin kenties se, että hän yhä edelleenkin piti Yrjö-Koskisen rintakuvaa salissaan, vielä senkin jälkeen, kun "Unioonin" rouvat olivat rouva Forssnerin kautta lähettäneet hänelle vakavat terveiset ja hienotunteisen huomautuksen siitä, mitä isänmaa häneltä vaati tällaisena hetkenä juuri tuon kuvan suhteen… Kun rouva Halldin sitten uskalsi olla niin röyhkeä, että lähetti terveisiä takaisin, ja sanoi kunnioittavansa ketä itse hyväksi näkee, sekä omassa kodissaan pitävänsä kenen kuvia häntä vaan haluttaa, niin silloin olivat sillat poltetut…

— Vakaumus, hm! terveisten saaja kohautti olkapäitänsä, vakaumus… tällaisessa tapauksessa saattoi siis vain valittaa, että niin järkevä ja miellyttävä nainen kuin rouva Halldin, oli voinut saada niin onnettoman vakaumuksen…

— Ja säälittävää oli, lisäsi edellisen puhujan ystävätär, että hän niin sokeasti kunnioitti miehensä muistoa, ettei älynnyt ajan vaatimuksia, vaan edelleenkin piti kunniassa kansallisia suuruuksia, jotka kaikki tosi isänmaalliset, valveutuneet henkilöt, jo aikoja sitten olivat jalustoiltaan syösseet.

Eikä rouva Forssner osannut siihen sanoa mitään. Hän oli usein pahemmassa kuin pulassa siksi, että melkein kaikki ihmiset, joitten kanssa hän puhui, olivat oikeassa… ja varsinkin aina viimeinen puhuja. Pahinta oli, ettei hän parhaalla tahdollaankaan päässyt selvyyteen, mikä kanta hänen miehellään olisi ollut, jos hän vielä olisi elänyt. Siinä suhteessa oli hänen ystävättärensä Anna Halldin paljon onnellisempi, hän kun sai kulkea aivankuin viitoitettua tietä…

Koulussakin unhoittuivat opettajat usein opetustunneillaan esitelmöimään valtiollisista kysymyksistä tai oikeastaan kotoisesta, vihan myrkyttämästä puolue-elämästämme, jokainen tietysti värittäen niitä omain silmälasiensa läpi näkemillään väreillä. Tavallisesti päättyivät tällaiset tunnit siten, että opettaja jakoi, kuten entisajan papit saarnoissaan, koko kansan kahteen osaan: lampaat kunniaan, vuohet ikuiseen kadotukseen.

Kaikkein nokkelampia käännyttäjiä koko koulussa oli lehtori Kouru. Hänellä oli suorastaan virtuoosimainen taito suomentunnillaan livahtaa päivän tapahtumiin, unhoittuen niihin pitkälti ja lavealti.

Oli taaskin suomenkielen tunti. Oltiin runo-opissa. Ikäänkuin sattumalta kirjoitti lehtori Kouru runo-esimerkiksi Yrjö-Koskisen säkeet:

"Kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää, paimenten soitanto laitumen tieltä ääntänsä korviini vilistää."

Oppilaat olivat heti tunnin alussa havainneet, että sinä päivänä lehtori Kouru oli tavallista huonommalla tuulella. Tuskin hän oli kirjoittanut säkeen loppuun, kun hän alkoi pauhata suurista miehistä, lausuen: "suuret miehet" tavalla, joka sai oppilaat ymmärtämään, että hän ne kirjoittaessaan varmasti olisi käyttänyt lainausmerkkiä… Suuret miehet, ne vaaralliset suuret miehet, jotka nostavat itsensä jalustoille ja sieltä sitten saarnaavat heitä sokeasti seuraaville joukoille, joihin kaikki menee täydestä. — Sulhonsa suloutta ylistävä käki! Mikä otus sekin oli, kun kerran jokainen renkikin maalla tietää, että vain koiras käkikukkuu. — Sitten seurasi vielä pitkä saarna "suurista miehistä", jotka toisella kädellä ottavat maaltansa mitä toisella ovat antaneet… niinkuin taas näinäkin päivinä oli nähty Yrjö-Koskisenkin tekevän.

Luokalla oli aivan hiljaista. Oppilaat olivat tähän jo tottuneet. Joukossa oli sitäpaitsi paljon niitä, jotka tällaisista syrjähyppäyksistä nauttivatkin, sillä heidän kodeissaan parjattiin samoja henkilöitä, joita opettajakin koetti mustata. Mutta joukossa oli paljon sellaisiakin, jotka loukkaantuneina itsekseen kysyivät: mitä viime päivien tapahtumilla oli runo-opin kanssa tekemistä ja joista runoilijan ja valtiomiehen rinnastaminen oli aivan yhtä tarpeetonta.

Lehtori Kouru henkäsi ja kokosi nähtävästi ajatuksiansa uuteen sanatulvaan.

— Se on vaan lehtori Kouru, joka sitä sanoo, kuiskasi Antti Wiljakka
Heikin vieressä.

Heikkiä alkoi tällainen alituinen näykkiminen kuohuttaa. Eikö enää missään osattu puhua muusta kuin politiikasta! Kotona väittelivät äiti ja rouva Forssner alituiseen siitä, mitä heidän miehensä siinä ja siinä tapauksessa olisivat tehneet. Ja koulussa… Hän ei itsekään tiennyt mitenkä kaikki tapahtui, hän selvisi vasta, kun kuuli omain sanainsa kaikuvan hiljaisessa luokkahuoneessa:

— Ehkä opettaja on hyvä ja jatkaa opetusta!

Koko luokka kohahti vahingoniloisena. Tämähän oli myrskyn enne… Pojat vilkkuilivat vuoroin lehtori Kouruun, joka hämmästyneenä korjasi silmälasejaan, vuoroin tulipunaisena paikalleen istuneeseen toveriinsa. Heikki tuijotti pulpettiinsa ja koetti valmistautua vastaanottamaan ties mitä…

Lehtori Kouru tuijotti Heikkiin hetkisen kuin harhanäkyyn, sillä aikaa kuin luokalla tuskin kuului henkäystäkään… mutta pian hän havahtui ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, katsoi ympäri luokkaa, kysyen:

— No, kuka tahtoo tehdä selkoa loppusoinnusta?

10.

Toukokuun valoisa iltahämy alkoi levitä yli Helsingin. Tornit verhoutuivat kevyeen sineen ja kullankeltainen taivas valaisi kaupunkia lännen puolelta, niinkuin kesästä ja valosta kertova lupaus.

Senaatintorille alkaa kahdeksatta käydessä kokoontua yhä sankempia ihmisjoukkoja. Useimmilla on kädessään ruusuja, joko valkeisiin silkkipapereihin käärittynä tai ilman. Joukko sakenee nopeasti ja ryhmittyy yliopiston edustalle yhä tiiviimmin. Siinä on kansaa kaikista kerroksista. On hienoa pääkaupungin herrasväkeä, kokonaisia perheitä, hyvinvoipaa porvaristoa, työväkeä ja sitten taas yksinäisiä vanhanpuoleisia rouvia maaseutukaupungeista.

Tänään odotetaan uusia ylioppilaita. Millä hetkellä tahansa saattaa jo ensimäinen parvi ilmestyä yliopiston portaille…

Ilma on leppoisan lämmin, keväinen ja sekin osaltansa lisää väkijoukon iloisen herkkää tunnelmaa. Ruusut paljastuvat kääreistään… Jokainen on tahtonut saada kaikkein kauneimpia… Ja kauniita ne ovatkin kaikki. Vehmailla samettihipiäisillä lehdillä kimaltelee pieniä vesipisaroita, jotka antavat niille aamun tuoreuden. Väri koroittaa toisensa vaikutusta, vaalea tumman ja tumma vaalean. Kunpa ne kestäisivät kauniina edes huomiseen, jolloin ne valokuvataan uuden lakin kanssa, muistoksi tästä odotetusta toivojen päivästä…

Samat ajatukset ja samat tunteet yhdistävät siinä kukkineen odottelevaa joukkoa. Ajatellaan menneitä vuosia, monille kodeille vaikeita kieltäymyksen ja aherruksen vuosia, joina tämä päivä on näyttänyt niin sanomattoman kaukaiselta. Mutta nyt se on tullut ja kaikki on kuin unta. Ja monet katseet suuntautuvat tulevaisuuteen, siunaavilla toivomuksilla valaisemaan hänen tietänsä, joka ehken jo seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyy tuonne portaille kultainen lyyra otsallaan…

Yliopiston portaitten vasemmassa pielessä seisoo pari vanhaa naista. Heilläkin on pari punaista ruusua kädessään, mutta koko heidän olemuksensa kertoo köyhyydestä ja suruista. Varsinkin ovat vanhemman naisen uurteiset kasvot kalpeat ja hänen silmissään on ikäänkuin kevyt verho. Hänen kulunut päällystakkinsa on kerran ollut musta, mutta nyt on se vihertävä, ja hänen yksinkertainen hattunsa on jo aikoja sitten yksinäiseksi jäänyttä kuosia. Varmaankin on hän jonkin pikkuvirkamiehen leski ja hänen hiukan nuorempi ja varakkaammin puettu näyttävä toverinsa on kenties hänen sisarensa. Hän on nähtävästi noita kunniallisia pikkueläjiä, jotka elävät elämänsä toisten hyväksi, ja tekevät työtä työn vuoksi, saamatta milloinkaan työstään sellaista palkkaa, että sillä saattaisivat kunnollisesti elää. Kenties hän on opettajatar jossakin koulussa tai "oikea käsi" jossakin pienessä liikkeessä. Hän katselee myötätunnolla vanhempaa sisartansa, jota seisominen nähtävästi väsyttää, vaikka hän koettaakin tuon tuostakin nostaa kokoonpainuvaa laihaa vartaloansa.

— Kyllä ne vuodet sentään kulua osaavat, sanoo hän hiljaa, ehken vain vaitiolon katkaistaksensa. — Minä muistan kuin eileisen päivän, kun sinä lähdit Einon kanssa lyseoon sisäänpääsytutkintoon.

— Kuluuhan se päivä pilvessäkin, vastaa vanhempi, suojaten ruusujansa parin ohi tunkevan naisen rynnistykseltä. He ajattelevat samoja aikoja ja ymmärtävät toisensa puhumattakin. Hetken kuluttua vanhempi kuitenkin jatkaa samaa ajatusta:

— August oli jo silloin hyvin sairas… ja sitä kestikin sitten enää vain pari viikkoa…

— Syksyllä tulee jo kahdeksan vuotta umpeen, ei sitä oikein tahdo voida uskoa, keskeyttää nuorempi, tahtoen nähtävästi johdattaa keskustelua valoisassa sävyssä.

— Merkillisesti on sekin aika kulunut, mutta ilman sinua, Alma, olisi minulta ja Einolta varmasti tie pystyyn noussut. Vanhempi nainen katselee vakavana kiviportaita edessään, kunnes hän väkijoukon kahnauksen johdosta taas muistaa ruusunsa… Nuoremman naisen suun ympärillä värähtää pari kertaa ja hetken kuluttua ilmestyy hänen silmäripsiinsä suuri kyynel… Tunnustus lausuttiin hänelle kenties ensimäisen kerran, mutta enimmän liikutti häntä kai se, että todella oli kyennyt jotakin muille olemaan. Hän etsii laukustaan nenäliinan ja koettaa huomaamatta pyyhkiä kyyneleet silmistään ja virkkaa hetken kuluttua tyynesti:

— Kyllä se on Jumala, joka auttaa, ei siitä saa ihmisille kiitosta antaa.

— Niin tietysti, mutta…

Korkealla, yliopiston eteisessä vilahtaa jotakin valkeata ja väkijoukossa käy sähköinen kohahdus. Samassa juoksee parvi valkolakkisia nuoria ihmisiä yliopiston kiviportaita alas ja torilta nousevat voimakkaat hurraa- ja eläköönhuudot heitä vastaan ja väkijoukko syöksähtää kiviportaita vasten kuin hyökyaalto, sulkeakseen alas juoksevat valkolakit ruusuineen syliinsä.

— Tuolla tulee Ilmari ja Pekka! Näetkö sinä Maijua! Eero! Täällä me olemme. Onnea! No onnea, onnea!

Yliopiston edusta on täynnä riemua ja huudahtuksia ja valkoisia lakkeja, jotka ovat kuin vuosien työn, toiveitten ja kyynelten kasvattamat, vihdoinkin puhjenneet, ihmeelliset kukat, joille vain kauneimmat ruusuistakin uhriksi kelpaavat…

Portaitten pielessä odottelevat vanhat naisetkin, jotka jo monta kertaa ovat ennättäneet pelätä tulevansa kuoliaaksi muserretuiksi, keksivät vihdoin Einonsa portaita alas juoksemassa. Hän on pitkä ja voimakkaan näköinen ja hänen kasvoillaan säteilee jännityksestä iloiseksi lauennut ilme. Hän juoksee suoraan heitä kohden, vaikka he jo ovat pelänneetkin, että hän tuossa suuressa vilinässä on päässyt heiltä huomaamatta ja turhaan etsii heitä.

— Kiitos äiti! Kiitos täti! Hän sulkee heidät samaan syleilyyn ja pitäen heitä kumpaakin kädestä, hän kertoo pelostaan ja jännityksestään… Eihän sitä koskaan tiedä, ja kun hänelle suullisissa kokeissa sattui parikin kertaa sellainen onnettomuus… Mutta nyt on kaikki ohi… Hän kohottaa lakkiansa hiukan ylemmäksi otsaltansa, tai kenties hän sitä muuten vaistomaisesti koskettaa, peläten kaiken unta olevan…

Äiti ja täti näyttävät nuortuneilta häntä katsellessaan. Hän on niin pitkä… nythän on pidempi kuin koskaan ennen, heidän täytyy katsoa niin armottoman korkealle, katsoessaan valkoiseen lakkiin, jonka mustassa samettivanteessa kultainen lyyra kimaltelee. Kuin toteutuneeseen unelmaansa katsovat häneen vanha äiti ja täti. Heistä on viihdyttävää kuulla hänen puhuvan, heille on kylliksi, kun hän vaan seisoo siinä lakissaan ja ruusuissaan, kasvot palavina. Mutta sitä kestää vain hetkisen. Hän sanoo toveriensa odottavan rannassa. He lähtevät kaikin Luodolle. Kenties oli jo kohta kiirekin. Ei, kyllä hän vielä ennättää saattaa heidät kotiin, kun kello ei ole sen enemmän.

— Kyllähän me yksinkin menemme, että et jää tovereistasi, sanoo äiti, ja täti pahoittelee, että hän kokonaan unhoitti antaa hänelle rahaa illallista varten… Kyllä hänellä on mukanaankin, ellei hän ennätä kotiin tulla. Mutta Eino sanoo ennättävänsä ja onnea säteilevinä lähtevät he kaikin nousemaan Uniooninkatua, pitkälle sillalle päin…

Eläköön huutojen kaikuessa juoksi Heikki Wuollekin, uusi ylioppilaslakki päässään, yliopiston portaita alas. Hän ei aavistanut, että kukaan häntä alhaalla odottaisi, eikä hän mitään sellaista ennättänyt ajatellakaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi huimaavaa vauhtia syöksynyt pauhaten kohisevaan elämään, joka eläköön huudoin otti hänet vastaan… Ihmeellinen keveys oli vallannut koko hänen olemuksensa, niin että hänen melkein täytyi painamalla painaa jalkojansa porraskiviin. Nyt… mikä tenho olikaan eläköötä huutavassa ihmisjoukossa, jonka myötätunto nostavana voimana häntä, ja kaikkia valkolakin voittaneita, vastaan tulvahti. Viehättävää, vetävää oli lähestyä odottavaa joukkoa, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi…

Mutta portaitten alapäässä ilmestyy ihmisjoukosta yhtäkkiä hänen eteensä Ester Forssnerin valkoisen lakin koristama pää, ikäänkuin suuresta ruusukimpusta kohoavana.

— Heikki, Heikki, onnea! Kas noin, minä sain sittenkin kiinnittää rintaasi ensimäisen ruusun tänäpäivänä. He puristavat toistensa käsiä ja Heikki onnittelee vuorostaan Esteriä, huomaten vasta kömpelyytensä, kun ei ollut häntä kukilla tänään muistanut. Kuinka hän olikin niin typerä ollut. Heikki sanoo siitä jotakin, mutta Ester on tänään verrattomalla tuulella ja nauraa vain:

— Kun minä muutenkin olen tähän heinän painoon uupua! — Ei, mutta enpä minä olisi uskonut, että ylioppilaslakki sinua, Heikki, noin pukee! Se ei tee sinua yhtään nulikkamaiseksi. Jospa näkisit Gösta Sundin! Hän on aivan kuin kynitty lintu! — Ja Ester nauraa vallattomasti. Samassa tunkeutuu ihmisjoukosta rouva Forssner, kasvot punoittavina. Hän suutelee Heikkiä äidillisesti, onnittelee ja alkaa sitten torua Esteriä, joka oli jäänyt kaikessa rauhassa tähän juttelemaan, vaikka hänen oli pitänyt johdattaa Heikki hänen luoksensa, taaemmaksi, sillä hän aina niin hirveästi pelkäsi tungosta…

— Kas tässä ovat sinun äitisi ruusut, ja tässä neiti Engströmin, ja tässä kauppias Saleniuksen ja tässä äitisi konttooritoverien…

— Hyvä ihme, päivittelee Ester, — lukkoneuloja, onko äidillä lukkoneuloja, huutaa hän seuraavassa silmänräpäyksessä, ja alkaa sovitella ruusuja Heikin rintaan. — Nyt on rouva Forssner jo saanut hiukan henkeään vedetyksi ja ojennellen Esterille lukkoneuloja, alkaa hän kertoa tämäniltaisista tunnelmistaan, vähääkään välittämättä ympärillä tungeksivista ihmisistä, joilla kuitenkin on jokaisella omat touhunsa ja kuunneltavansa. — Herran jesta! kuinka minä pelkäsin teidän puolestanne, kun Tyko Nygren ensimmäisinä tuli äitinsä luo ja ajatelkaas, — ilman lakkia! Poika parka oli aivan sinisen harmaa. Kuinka minun kävi sääli häntä ja rouva Nygreniä… Hänellä oli niin kauniita ruusujakin, tottakai lapsellensa hänkin, ja rouva Nygrenin sisarella, valtioneuvoksettarella, oli myöskin mitä ihanimpia ruusuja. Kyllä ne professorit kanssa saisi panna piikkitynnyriin ja laskea noita portaita alas kieriämään…

— Kaikkiko, mamma? nauraa Ester. Eihän nyt! Minä olen jo ennakolta rakastunut professori Wettergreniin.

— Ei, kun syylliset, kaikista turhista rettelöivät, naurahtaa rouva Forssner armeliaasti… innostuen uudestaan pyhään vihaan, kovaosaisten ylioppilaskokelaiden puolesta. — Onko se lasten syy, jos ei ole opetettu… ja tarvitseeko sitä sitten laskea tänne saakka tulemaan, viimehetkeen. Kyllähän minä olen aina sanonut, että neiti Molander ei tiedä ranskankielestä muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi, mutta onko se oppilaan syy…

— Äiti, Heikki sai 38 ääntä. Salissa kävi aivan kuin tuulen suhahdus kun se mainittiin.

— Sehän kovin hauskaa, sanoo rouva Forssner makeasti. Hyvää jatkoa vaan eteenkin päin. Tietysti etevyys on erinomainen asia, mutta kyllä minä sentään olen niin hullu, että vähät minä heidän äänistänsä, kunhan vaan läpi pääsee. No, mutta miksi sinä, Ester, panit kaikki vaalean punaiset ruusut toiselle puolen? Hyvä lapsi, noinhan se on aivan muotopuoli!

— No äiti kun puhuu ja sekoittaa.

— Näkee kai tumman ja vaalean vähemmälläkin.

Ester ja Heikki hymyilevät ja Ester järjestää neuloja uudestaan.

— No nyt ne ovat hauskemmin. — Oli se vahinko, että äitisikään ei tullut täksi päiväksi tänne, kyllä kai hän sen verran olisi vapautta saanut, aloittaa rouva Forssner hetken kuluttua, lisäten matalammin: Minä olen taas niin riidellyt hänen kanssaan nimen muutoksestasi. Eikö se sentään ole synti, kun muutetaan nimet, joita isät ovat kunnialla kantaneet?

— Ne isäin nimetkin ovat kerran muutetut, eikä niin kovinkaan kauan sitten.

— Mutta eikös Halldinit oikeastaan polveudu…

— Mutta äiti kulta, älä nyt kesken kaiken rupea tässä paasaamaan noista onnettomista asioista! pyytää Ester, keskeyttäen äitinsä. Hän on saanut Heikin ruusut onnellisesti sijoitetuksi ja tarttuu äitiänsä käsivarresta ja he lähtevät väkivirran mukana esplanaadille päin.

Heikistä on itse ilmassakin jotakin koko olemusta syleilevää. Kaikki ihmiset ovat iloisia ja kaikki ovat nuoria ja kauniita. Kukoistavia kasvoja, kirkkaita silmiä, valkoisia lakkeja ja ruusuja minne vaan katsoi. Mutta kukaan ei ole niin kaunis kuin Ester Forssner. Hänen silmäteränsä palavat suurina ja alituinen hymy leikkii hänen kasvoillaan kuin auringon heijastus hiljaa väräjävällä lahden pinnalla, ja hänen huulillaan on samaa punaa kuin muutamissa hänen rinnallaan lepäävissä ruusuissa.

Rouva Forssner saattaa nuoria Kappelin edustalle olevaan puistoon, jossa heidän kaupunkinsa tämänpäiväiset valkolakit olivat päättäneet yhtyä. Hän itse liittyy pariin tuttuun rouvaan ja Heikki ja Ester sekaantuvat toisten valkolakkien ja kukkien sekaan, iloisten huudahtusten ja puheen sorinaan.

11.

Luoto ravintolan lasiverannat ovat iloa ja elämää tulvillaan. Katettujen pöytien ääressä juhlivat tänään ylioppilaaksi tulleet, pitkien kouluvuosien jälkeen vielä viimeisen kerran yhdessä, jo huomenna hajaantuaksensa eri tahoille maata.

Valkoisten lakkien sametti hohtaa lumipuhtaana kymmenien sähkölamppujen valossa ja kultaiset lyyrat kimmeltävät otsilla. Minne vain katsoo, niin kaikkialla on hehkuvia kasvoja, iloisia silmiä ja nauravia suita.

Nuoriso juhlii voiton päivänä. Edessä on elämä, ihmeellinen elämä, johon he nyt katselevat kuin kukilla ja köynnöksillä koristettuun juhlasaliin.

Tarjoilijat kiidättelevät pöytiin ruokia, viinejä, jäätelöä ja kahvia. Kevään kukkien joukossa kuultavat pöydillä vichy-vesipullot, viinit ja liköörilasit niinkuin suuret smaragdit ja almandiinit, lisäten juhlan yltäkylläistä väriloistoa, johon ulkona valkenevan toukokuun aamun kajastus yhä enemmän pyrkii heittämään satumaista, sähkövalon kanssa taistelevaa, sinistä hohdetta.

On melkein yhteen menoon laulettu pari maakuntalaulua. Nyt on ilma täynnä puheensorinaa ja naurua ja lasienhelinää.

Eräässä pöydän kulmassa, lähellä verannan lasiseinää, juttelee muuan naisylioppilas miehisen toverinsa kanssa. He ovat viipyneet menneissä vuosissa, muistelleet pieniä ja suuria tapahtumia pienessä koulukaupungissaan, siellä keski-Suomessa.

— Mahtuuhan tuohon kahdeksaan vuoteen paljon, paljon hauskojakin päiviä, sanoo nuori mies, puhaltaen hiukan tottumattomasti savupilven ilmaan.

Neitonen katsoo mitään vastaamatta kevätsumuiselle merelle.

— On se sentään kummallista, että oikeastaan vain menneisyys todella on meidän, sanoo hän hetken kuluttua, kääntyen toveriinsa.

— Nykyisyys myöskin, juuri tämäkin hetki. Maljasi Elli! Elämällä täyteläisesti edessä olevan hetken, on ainoa tapa luoda tulevaisuuttakin, joka kuitenkaan ei ole meidän.

— Ei ole meidän…? Kuinka se kuuluu kovalta… kauhealta, sanoo neitonen, juotuaan lasinsa pohjaan.

— Niin, niin. Meillä ihmisillä on vain menneisyys ja nykyhetki. Tulevaisuus ei ole meidän, se muodostuu sittenkin aina toisenlaiseksi, kuin miksi olemme sen suunnitelleet. Siihen vaikuttavat niin monet seikat, joita emme milloinkaan voi ottaa lukuun.

— Mutta onhan elämä aina niin ankarasti johdonmukaista.

— Niin, senpä vuoksi. Mutta kun on olemassa niin paljon salassa olevia vaikuttimia, niin sen vuoksi usein hämmästymme, kun tulokset ovat kokonaan toisenlaiset kuin mitä olimme odottaneet.

He vaikenevat hetken. Kummankin sisäinen katse kilpistyy muutaman sekunnin aikana yhä uudestaan läpinäkymättömästä verhosta, johon on kirjoitettu: Tulevaisuus.

Tulevaisuus…?

Ulkona aamun valo elpyy yhä voimakkaammaksi ja sähkölamppujen ympärillä leijailevat tupakansavupilvet käyvät yhä sinisemmiksi. Mutta nuoren tytön kasvot muuttuvat hetkeksi vakaviksi. Häneen koskee toverinsa epäilykset. Kuinka hänellä ei tällaisenakaan hetkenä ollut uskoa valoisaan tulevaisuuteen. Olihan heillä, heillä kaikilla, jotka täällä nyt valkenevan aamun valossa istuivat, olihan heillä, jos kenelläkään, edellytyksiä onnelliseen tulevaisuuteen.

— No terve taas! Mikä nyt niin synkistyttää? kysyy hänen miestoverinsa, kaadettuaan punssia laseihin.

— Ellei meidän koulun tytöistä, ainakin Ester Forssnerista ja Aino Kajavasta, tule jotakin suurta, niin sitten eivät mitkään merkit pidä paikkaansa, sanoo neitonen naurahtaen, koettaen nähtävästi vapautua äskeisistä ajatuksistaan.

— Mahdollisesti, mutta älä sentään ole kovin varma heistä, epäilee ylioppilas veitikkamaisena. — Ja minkälaista suuruutta sinä tarkoitat?

— Tietysti sitä, että heistä tulee kuuluisia naisia! — Neitonen on loukkaantuvinaan.

— Ethän vain tarkoita surullisen kuuluisia…?

— Varo itseäsi! Tuon minä sanon Esterille, uhkaa neitonen. Ja kun vieressä istujat samassa hetkeksi taukoavat hiljaisemmin juttelemaan, niin käyttää hän tilaisuutta hyväkseen ja huutaa pöydän toiseen päähän: Ester, Ester!

— Koetappas vain! Elli, minä suutun, jos sinä… hätääntyy uhattu, mutta neitonen koettaa vain itsepintaisesti saada Esterin huomion puoleensa ja onnistuukin vihdoin.

— Mitä pahaa minä taas olen tehnyt? kysyy Ester hymyillen.

Puhujat vaihtavat nauraen taistelevan silmäyksen.

— Erkki Honkala tahtoo juoda sinun maljasi, ja minä myös, sanoo neitonen lasiansa nostaen. Esterkin nostaa heille lasiansa, ystävällisesti nyökäten, ja kääntyy nopeasti hiukan kovaäänisiä naapureitansa kuulemaan. — — —

— Suomi on luotava uudestaan — ja me luomme sen uudestaan! — Antti
Wiljakan kookas nyrkki kolahti pöytään, niin että lasit helähtivät.
Tytöt kiljahtivat kuorossa. Mutta Antti Wiljakka jatkoi edelleen:

— Mitä me näemme muuta kuin riitaa, hometta ja vanhaa hapatusta, minne vaan katsommekin. Kirkko on vanhoillisista vanhoillisin, koulut ovat vanhoillisia — se oikeus meillä kai on tällä hetkenä sanoa! Virastot…! Parasta vaieta niistä. — Tiede ja taide ovat sitä, mitä milloinkin tuuli tuo. Ja sanomalehdet, joitten pitäisi koota voimia yhteen, valaista ja herättää, ne ovat niinkuin toinen toistaan haukkuvia vanhoja ämmiä. Halkovat hiuksia, taistelevat rikoista tunkiolla. Oman puolueen mies on niistä aina oikeassa, silloinkin, kun tavataan parhaillaan vääryyttä tekemässä, ja toiseen katraaseen kuuluva mies on jo ennakolta tuomittu väärässä olemaan. — Mutta me, me kaikki, laskemme jo piankin nuorta verta vanhaan Suomeen. Eivät ne tämän kummempia nassikoita ole aikanansa olleet, kaikki nuo tarhapöllötkään, jotka nyt niin varmoina oksillaan istuvat, mutta, jumaliste, ne pudotetaan alas! Riidelkööt sitten vanhain kantojen välissä ja nokkikoot vaikka silmät toistensa päästä. He ovat joka tapauksessa museotavaraa. Ja sitten me kokoamme ja yhdistämme kaikki nuoret voimat, niin että vielä — Antti Wiljakka alensi äänensä, niin että vain lähimpänä istujat kuulivat: "… vielä vanhemmat veljetkin…" saavat Suomesta kovan pähkinän purraksensa.

— Hyvä, hyvä! Se on puhetta, josta minä pidän! huudahti Ester Forssner haltioissaan, mutta puhuja ei näyttänyt häntä kuulevankaan, vaan jatkoi:

— Luvataan se, Heikki, sinuun, jos kehenkään minä uskon ja sinulla, jos kellään, on tulevaisuutta. Minä olen ylpeä, että sinä kuusi vuotta olet ollut minun vierustoverini, ja minä uskon, että me kaikki olemme joskus vielä ylpeämpiä, että kerran olemme olleet sinun toverejasi, ei niin paljon sinun tämän päiväisen "laudaturisi" tähden, vaan aivan yksinkertaisesti siksi, että me tiedämme, että sinä olet poikain parhaita ja kunnon toveri. Mutta muuan vika sinulla kuitenkin on, jonka vuoksi minä hiukan pelkään. Suoraan sanoen, sinä olet niitä miehiä, joilla on hyvyys vikana…

— Hyvä, hyvä! huusivat Aino Kajava ja Ester Forssner.

Antti Wiljakka tarttui lasiinsa, lausuen vielä: — Mutta koeta oppia puristamaan nyrkkisi yhteen, silloin kun mieltäsi karvastelee ja anna tulla muutamia pystykarvaisia ärräpäitä, niin kyllä siitä hyvää tulee… Hei, maljasi! Mutta vannotaan: me luomme Suomen uudestaan!

— Siihen maljaan tahdon minäkin yhtyä, huusi Ester Forssner. — Miehen malja, jolla on hyvyys vikana!

Lasit kilisivät. Heikkiä huvitti Antin rehti suorasukaisuus, mutta hän oli kuitenkin iloinen ettei Antti jatkanut pidemmältä, sillä hän näytti humaltuvan omista sanoistaan enemmän kuin viinistä. Ja pienimmänkin huomion esineenä oleminen oli Heikistä aina ollut mitä kiusallisinta.

Mutta samassa Antti Wiljakka oli jo meluavassa keskustelussa Ester Forssnerin kanssa ja ympärillä istujain huomio kiintyi heihin. Ja hetken kuluttua huusi Antti, niin että veranta kaikui: Tulkaa pojat! Täällä on neitonen, joka sanoo olevansa, ja aina tulevansa olemaan, paljon innostuneempi mies-asiasta kuin nais-asiasta. Se on suurenmoisesti sanottu!

Ja ennenkuin kukaan oikein ennätti mitään sanoa, niin ylioppilasjoukko oli nostanut Ester Forssnerin tuolissaan harteilleen ja kantoivat häntä verannan päästä toiseen, eläköön-huutojen ja huumaavan melun raikuessa. Pojat olivat haltioissaan ja tytötkin nauroivat ja taputtivat käsiään, vaikka useita Esterin riemukulku hiukan harmittikin.

— Minä tässä jo ennätin ajatellakin, että mistä ihmeestä tuo Ester tänä iltana numeron tekee, sanoi Aino Kajava, voimainsa takaa käsiään paukuttaen.

Hilja Eerola ja Selma Tuomela vaihtoivat ymmärtävän silmäyksen, ja joku kuiskasi heille takaapäin: — Paras sitä sanoo…

Ester oli aivan riehaantunut, kun hänet vihdoin tuotiin entiselle paikalleen. Hän leyhytteli nenäliinallaan hehkuvia kasvojansa, puhui ja nauroi. Heikki katseli häntä kummissaan. Noin varmana ja rohkeana ei hän vielä ikinä ollut Esteriä nähnyt. Hän näytti vuosia vanhemmalta kuin monet muut samanikäiset tytöt hänen ympärillänsä, tai oikeammin kehittyneemmältä. Ja säteilevän kaunis hän oli. Heikki vilkasi salavihkaa ympärillensä… Ei, ei se vain hänen kuvitteluansa ollut. Ester oli kun olikin täällä kaiken keskustana. Tytöt alkoivat härnätä Esteriä.

— Vastaakin puheistasi! sanoi Aino Kajava ankaruutta teeskennellen.

Ester kääntyi nauraen poikain puoleen:

— Tiesinhän minä, että nuo vielä tulisivat nokkimaan minulta silmät päästäni, sanaini tähden.

— Kyllä me puolustamme, lupasi Antti Wiljakka — ja eihän totuus pala tulessakaan. —

— Ehkä saan luvan kysyä, mikä on se "miesasia", jonka ennen nais-asiaa sanot mieltäsi kiinnittävän? kysyi Selma Tuomela.

Ester näytti hämmästyneeltä, aivankuin hän ei olisi oikein muistanut mistä oli kysymyskään, mutta hän ei kuitenkaan kauan ollut vastausta vailla.

— Hyvät ihmiset, tarkoitin tietysti miehen oikeuksia elämässä ja miehen elämän-työtä, vastasi hän viattomasti.

— Ja mistä syystä se sitten muka on sinua lähempänä kuin nais-asia, ahdisti Aino Kajava kärkkäästi.

— Mistä syystä? matki Ester ivallisesti, — tarvitseeko minun tässä tehdä teille tiliä mistä syystä.

— Ei tarvitse, ei tarvitse! huusi joku pojista. Ja toisaalta lisättiin: — Sehän on ymmärrettävä asia…

Jossakin nauraa sihitettiin. Esteriä alkoi harmittaa.

— Mistä syystä? kertasi hän, vielä ivallisemmin kuin edellisellä kerralla. — Siitä syystä, että minusta mies on työn tekijä ja nainen on hänen henkevä innoittajansa.

— Älä nyt aina puhu taiteilijoista!

— Sama sopii muihinkin. Tavallinen normaalinainen on ehdottomasti onnellisempi, voidessaan liittää kohtalonsa yhteen rakastamansa miehen kanssa ja voidessaan hänen elämän-työhönsä antaa kaiken kauneimpansa.

— Kuinka vanhoillista! huudahti Aino Kajava, hypäten seisaalleen.

— Tyyntykää nyt neiti! Ehkä se on taas jo uudenaikaistakin, naurahti
Heikki.

— Luuletteko te, jos minä tulen elämässä onnelliseksi, että minä yrittäisinkään julkisuudessa esiintyä runoilijana, vaikka minulla olisi minkälaiset edellytykset, jatkoi Ester vielä. En ikinä! Minä siroittelisin aiheet miehelleni, vuodattaisin koko runosuoneni hänen elämäänsä ja elämäntyöhönsä.

— Hyvä, hyvä, huusivat pojat.

— Katso, vaan, että et heitä päärlyjä sikain eteen! nauroi Hilja Eerola. Mutta samassa Antti Wiljakka julisti, että Ester Forssnerilla oli taas puheenvuoro.

Tarjoilijat tulivat laskuineen. — "Mies on luotu sotilaaksi ja nainen sotilaan iloksi!" Ester heitti lauseen tytöille kuin pallon.

— Älä viitsi aina Nietzschellä ratsastaa, ne laulut me jo tunnemme, torui Selma Tuomela. Mutta Aino Kajava lähestyi Esteriä pari askelta ja ainakin näennäisesti vihaisena sinkosi hänelle:

— Tytöltä, joka puhuu tuollaisia, pitäisi riistää ylioppilaslakki päästä.

— Siihen jäisi vielä kuitenkin niin kaunis tukka jälelle, puolusti
Antti Wiljakka.

— Ja toivottavasti jäisi vielä jotakin tukan allekin! Ester nauroi itsetietoisesti, napittaen hansikkaitaan.

Ulkona oli seesteä kevätaamu jo valjennut, kun valkolakkinen joukko iloisesti mekastaen lähestyi rantaa, jossa laiva ja muutamia veneitä odottelivat. Helsingin huiput hohtivat ja säteilivät riemastuttavassa valossa ja meren pinta kimoili välkkyen keveiden usvaleijujen alla.

Aamu oli täynnä kirkkautta ja kevään kohisevaa valoa ja voimaa.

II.

1.

Niihin aikoihin heräsi Heikki Wuolle öisin usein yhtäkkiä. Ja ensimäinen sekava tunne mikä hänellä oli herättyään, oli kummallinen ahdistus ja kauhu, aivankuin hän olisi herännyt uppoavassa laivassa, joka on täynnä huutoa ja hätää. Se lamasi hänet vuoteelleen pitkäksi aikaa, niin että hän ei voinut kättään liikuttaa, vaan ainoastaan ajatuksissaan kerrata: Jumala, hyvä Jumala… Minä hukun, minä hukun…

Mutta paremmin valveuduttuaan ja ennätettyään enemmän ajatella hän tavallisesti rauhoittui, eikä oikein voinut ymmärtää mistä tällainen kauhea ahdistus aiheutui, sillä hänen päivätajunnassaan ei sillä ollut lähimainkaan vertoja vetävää vastinetta. Olihan kaikki tavallaan hyvin… Hänen lukunsa olivat onnistuneet kutakuinkin. Kolmessa vuodessa hän oli suorittanut kanditaattitutkinnon, ja nyt hänellä oli enää vain muutamia koetunteja normaalilyseossa. Sitten olisi hän valmis jättämään koko Helsingin, alkaakseen syksyllä opettajatoimensa jossakin maaseutukaupungin oppikoulussa, ellei kohtalon laine sattuisi häntä tänne takaisin heittämään, joka seikka hänestä näin ennakolta näytti yhdentekevältä. Ennättäisi hän tänne päästä sitten parin kolmen vuoden kuluttuakin, jos maaseutu kovin rupeaisi tympäisemään. Siinä ei siis ollut mitään surtavaa. — Taloudellisia huolia hänellä kyllä oli. Näinä vuosina oli hän aivan pakostakin velkaantunut ja kun velalle oli maksettava korko, ja koron korko, niin oli se nopeasti kasvanut, mutta mitenkään toivoton ei hänen näittenkään asioitten tähden tarvinnut olla.

Olihan siis kaikki oikeastaan hyvin… Elämä tulisi kylläkin menemään rauhallista menoansa, sillä olivathan pahimmat vuodet jo sivuutetut… nuo vuodet, jolloin elämä aina toi jotakin uutta ratkaistavaa eteen.

Hän sytytti tavallisesti lampun ja paperossin ja nautti, että ahdistus, johon hän oli herännyt, etääntyi yhä kauemmaksi. Hm… eihän hänellä oikeastaan ollut mitään järkevää syytä pelätä huomista tai myöhempiäkään päiviä. Kenenkä elämä nyt oikeastaan oli sellaista, jommoiseksi sen varhaisemmassa nuoruudessaan oli kuvitellut… Mutta tarvitsiko sitä edes pettymyksenäkään pitää, että paljon oli käynyt toisin. Elämä oli sellaista… Kuinka moni hänen entisistä koulutovereistaan oli näinkään pitkällä. Monella olivat vielä tutkinnot kesken, raha-asiat hunningolla, mutta täällä he kuitenkin elivät päivästä toiseen, vuodesta vuoteen.

Nikotiini rauhoittaa häntä. Hän polttaa paperossin loppuun ja aikoo sammuttaa lampun ja koettaa uudestaan tavoitella unta.

… Jumala, hyvä Jumala!

Hätähuudot hänen sielussaan olivat kaikonneet, mutta ne kuuluivat selvästi vieläkin… niinkuin aina ennenkin tällaisina öinä. Hän tietää, että jos hän kaikesta huolimatta heittäytyy vuoteelleen ja koettaa koko tahtonsa lujuudella karkoittaa ajatukset luotansa, niin uni vihdoin taas häntä lähestyy, mutta aamulla herää hän kuitenkin raskaaseen epäselvyyteen, tuntien yllänsä jonkin tilittämättömän asian painon. Ja toisinaan hänestä on taas kuin lukemattomat silmät kysyvinä katsoisivat häneen, mutta joita hän ei voi, jostakin selittämättömästä syystä, suoraan silmiin katsoa.

Hän nousee vuoteeltaan, pukeutuu puolittain ja alkaa käydä huoneessaan edestakaisin. Hänen täytyy kerrankin ajatella kaikki loppuun ja kerrankin vastata noihin kaikkiin salaman tavoin välkähteleviin kysymyksiin, jotka veivät hänen päiviensä rauhan ja hänen öittensä unen… Jumala, hyvä Jumala…!

Hän ei tarkemmin ajatellessaan edes käsitä, miksi välitön hätähuuto juuri tällaisena hänen sielustaan nousee ja miksi hänen huulensa ja ajatuksensa, tuskan korkeimmilleen noustessa, sitä aina kertaavat, sillä Jumala-käsite oli hänelle kaukainen ja epäselvä, senjälkeen kun hänen lapsuutensa Jumala vuosien kuluessa oli peittynyt eri tahoilta tulvanneitten viisauksien pimentoon. Mutta se oli kai vanhaa perittyä tottumusta. Niin huusivat kaikki hädässä olevat. Ja kuitenkin: lukemattomia laivoja upposi ja miljoonittain yksilöitä ja kokonaisia kansoja sortui, hädän hetkellä huulillaan sama huuto, jota hän nimettömässä tuskassaan hiljaisina öinä kertasi. Olivatko nuo sielun välittömät huudot sittenkin kenties kuin avuttoman lapsen huudot, joka pimeässä itkee äitiänsä…? — — —

Hänellä on purressaan vuoto.

Vihdoin uskaltaa hän sen itselleen myöntää. Nyt hän tietää, että hänellä ei ole mitään uskoa. Ei mitään! Ei Jumalaan, ei elämään, ei rakkauteen, eikä isänmaahan.

Jum…!

Eikä mitään toivoa.

Hm… Olihan hänellä edessään leipävirka, tässä riitojen repimässä maassa, jota vieras valta vuosi vuodelta yhä kiivaimmin ottein kuristi. Ja vielä oli jäljellä nautintoja…

Monille olisi kaikessa tässä ollut kylliksi roihuavaa elintarmon sytykettä ja näihin saakka olivat ne hänellekin riittäneet, mutta ne olivat luhistuneet tuhaksi sinä hetkenä, jona hän oli havahtunut huomaamaan särön sielussaan… ja tietoisesti sitä suremaan.

Mitä se häntä auttoi, että kukaan ei edes aavistanutkaan mitenkä hänen laitansa oikeastaan oli. Ja mitä häntä hyödytti, että aurinko vieläkin kultasi hänen purjeitansa, kun kerran venheessään oli vuoto… kun hänen yksinäisinä hetkinään täytyi jäätävällä kauhulla havaita laivansa uppoavan, hitaasti, mutta varmasti.

Eikä rantaa näkynyt missään.

2.

Luonnossa oli taaskin kevät. Leyhkeät tuulet puhaltelivat päivin ja öin. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, niinkuin ei syksyä ja talvea koskaan olisi ollutkaan, eikä enää koskaan tulisi olemaankaan. Puitten nuput paisuivat taaskin päivä päivältä ja nurmet alkoivat vihoittaa. Se oli luomisriemua, luomisriemun vuoksi. Niinkuin joka kevät.

Näinä toukokuun päivinä eli Heikki ajatuksissaan alinomaa paria kolmea edellistä vuotta ja kevättä, jotka hän Helsingissä oli viettänyt. Herkät, humalluttavan kauniit kevätpäivät toivat mieleen muistoja menneistä samanlaisista. Paljon oli samoin kuin ennenkin, mutta paljon oli muuttunutkin… Eniten oli hän varmaankin itse muuttunut. Hän kulkee ja katselee kaikkea kuin viimeistä kertaa ja yhä uudestaan kääntyy hänen katseensa sisään päin.

Kaikki oli niinkuin unta. Edellisiin vuosiin olisi pitänyt sisältyä hänen parhaat vuotensa, joina hänen olisi pitänyt imeä itseensä valoa ja kauneutta, niinkuin sadun kiven, voidakseen säteillä sitä ympärilleen myöhäisempinä harmaina päivinä. Mutta mitä hän oli saanut? Mitä hän oli tehnyt? Kirjatietoa hän oli saanut päänsä täyteen, tutkintoja hän oli suorittanut…

Ja muuta, muuta?

Särön hän oli saanut sieluunsa. Kannattava voima oli sieltä huomaamatta virrannut pois ja elämän tyhjyys oli sen täyttänyt…

Kerta toisensa jälkeen hän sen itselleen myöntää, yksinäisinä tilinteon hetkinä, ja epätoivo laskeutuu läpinäkymättömänä sumuna hänen ympärillensä. Mutta kun se taas hetkeksi hälvenee, niin hän koettaa reipastua ja uskottelee kaiken olevan vain jotakin satunnaista alakuloisuutta. Onhan kevään kauneus toisinaan ihmiselle kuin ohimoita pakoittava, säteilevä kruunu, ja sen täyteläinen ilma melkein pakahduttavaa…

Mutta ei, ei! Hän ei tahdo kauemmin itseänsä pettää. Virvatulia kohden oli hän jo monta vuotta kulkenut ja katinkultaa ottanut oikean arvosta. Nyt ei enää enempää sellaista! Oli sittenkin helpompaa olla houkkio muitten silmissä kuin omissaan…

Ah, mitä olikaan elämä ollut, kun se parasta oli ollut. Mitä olivat olleet hänen kalliit nuoruusvuotensa?

… Lukuja, ylioppilaselämää, lukuja, osakuntaelämää, johon kiihkeä viha, >puolueviha, henkäili myrkkyjänsä. Agitatsioonimatkoja, lähetystöihin osanottamista ja vihellyskonsertteja. Ikäviä asuntoja, ikävästi kalustetuissa huoneissa ja vieläkin ikävämpiä ruokapaikkoja, joissa kaikkien hyvien tapojen ulkopuolella oleva joukkosyöminen, mieluisan ja viihdyttävän tunteen asemasta, tuotti sielullista kärsimystä kaksi kertaa päivässä. Jonkun ystävällisen kodin valaistut suojat loivat lämpöä ja viehätystä tähän kuvaan, mutta nekin olivat harvat ja enemmän tai vähemmän puolue-elämän karsinoimat: jos liittyi läheisemmin yhtäälle, niin toisaalla kylmennyttiin, aivankuin olisi talon vieraan havaittu seurustelevan rikoksellisissa piireissä.

Sitten oli kyllä vielä koteja, joihin eri puolueisiin ja piireihin kuuluvat ylioppilaat olivat tervetulleita, mutta niissä taas paasattiin ainoita, oikeita ja autuaaksi tekeviä mielipiteitä, sekä poliittisissa, että taidekysymyksissä sellaisella paatoksella, että se vähitellen alkoi korvia särkeä, eikä lopuksi enää mitenkään tehonnut kodittomaan ylioppilaaseen, ei edes teen, eikä taloissa vierailevain taiteilijain musiikkiesityksien lomassakaan. Mutta kun ystävällistä huolenpitoa nauttinut ylioppilas sitten kerran hiljaa sulki noitten talojen ovet, kiitollisena siitä minkä todella oli voinut ottaa vastaan, niin sai hän joskus myöhemmin huomata, että rakastettavien emäntien valkeissa käsissä oli myöskin taitavasti kätketyt kynnet, jotka joskus, sopivassa tilaisuudessa, pienellä raapaisulla muistivat omille huivilleen ennen aikojaan pyrähtänyttä linnun poikaa… Vaikka eihän vahinko noille rakastettaville rouville suinkaan ollut suuri, sillä tulihan ylioppilaita joka vuosi uusia, ja monen monet heistä olivat Helsingissä kodittomia ja tarvitsivat valmiita mielipiteitä, herättävää kiihoitusta oikeisiin asioihin… teetä, valoa ja musiikkia…

Heikki hymähtää näitä aikoja muistaessaan.

Mitä hyvää oli vetää suoraan koulunpenkiltä tulevat nuoret pohtimaan kysymyksistä, joista maan kypsyneimmät ja kaukonäköisimmät henkilöt olivat eri mieltä? Ja miksi usuttaa nuorisoa puoluetta tai toista vastaan, kun he tai heidän yllyttäjänsä eivät kuitenkaan voineet nähdä ja tietää puoltakaan siitä, mitä ruorissa olevat miehet näkivät ja tiesivät ja mitkä seikat heidän tekoihinsa vaikuttivat.

Ainoa varma tulos oli se, että heissä yhä voimakkaammaksi iti viha, jo koulun penkillä kylvetty viha, kaikkea ja kaikkia vastaan, jotka eivät olleet heidän kannallaan.

Oikeus ja kunnia!

Heikki oli vakuutettu ettei tässä maassa milloinkaan ennen mikään ohjaksissa oleva vanhempi polvi ollut siinä määrin itse sekaantunut, ja nuorisoltakin sekoittanut käsitteitä oikeudesta ja kunniasta kuin mitä oli tehty hänen ylioppilasvuosinaan.

Mitä toiset pitivät loistavana sankaritekona, se oli toisista mitä inhoittavin pimeyden työ. Mikä toisista oli ehdotoin isänmaallinen velvollisuus, se oli toisista maankavallusta. Ja puolella ja toisella osoitettiin auktoriteetteihin, joilla oli kunniakas menneisyys takanaan.

Ah, miksi ei silloin ollut ketään, joka olisi sanonut nuorille ihmisille, että tämä maa ei ole täynnä vain sankareita ja maankavaltajia, vaan jotenkin tasaväkistä väkeä, joka riitelee eri teistä, vaan joilla on sama päämäärä. Ja sanonut, että paljon täällä taistellaan vallasta!

Mutta sitä ei kukaan sanonut. Sen sijaan koetti jokainen, jolla vähänkin oli tilaisuutta joutua ylioppilaitten kanssa kosketukseen, vetää heitä omalle tahollensa, omia asioitansa ajamaan, välittämättä siitä, kuinka kesken-kypsyneiksi ja kiihkosieluisiksi he täten kuumennettiin. — Politiikasta puhumattakaan, johdettiin nuoret, useinkin suoraan maan sydämestä tulevat ylioppilaat, kuumimpiin teatteririitoihin, johtajakysymyksiin ja Kansallisteatterin "taiteellista tasoa" arvosteleviin kokouksiin. Ja kuitenkaan eivät monetkaan noista, joitten henkilölukuisuuden ja ylioppilaslyyran takaa heitä kalastaneet ryhmät ampuivat, ennen ensimäistä ylioppilassyksyään olleet nähneet muuta kuin joitakin maaseututeatterin tai jonkun kotipaikkakunnallaan vierailevan kiertueen esityksiä. Mutta kun hienot herrasväet aivan vakavina veivät heidät tähän korkeantaiteelliseen rintamaan, niin alkoivat he itsekin uskoa, että koko maailmassa taide on helpointa ymmärtää. — Ja ehken jo seuraavana vuonna olivat useimmat löytäneet Kansallisteatterilla oman johtajaehdokkaan, jonka syrjäyttäminen oli ilmeistä vääryyttä. Mutta sitä seuraavana keväänä olivat monet näistä, toisten esitaistelijoista, tulleet siihen hiljaiseen vakaumukseen, että paras johtaja olisi juuri hän itse! Useimmat odottivat vaatimattomina, että joku toinen olisi hänet keksinyt ja koettivat teatterin toimintaa sättien ja alasrepien herättää ympäristöänsä huomaamaan, mitenkä korkeat vaatimukset heillä oikeastaan olivat. Mutta ne, jotka suuren innostuksen herättäminä olivat kirjoittaneet jonkin seuranäytelmän ja varsinkin, jos se tekijän harjoittamana oli esitetty hänen kotipaikkakuntansa nuorisoseurassa, ne olivat jo paljon häikäilemättömimpiä "kruunun tavoittelijoita".

Heikin täytyi naurahtaa kaikkea tätä muistaessaan.

Olihan heillä hyvä, jopa parhainkin tarkoitus, kaikilla noilla hyvillä, rakkailla ihmisillä… Ja sitäpaitsi heillä oli jotakin, jota hänellä itsellään ei ollut: suuri usko ja luottamus omaan kykyynsä ja erehtymättömyyteensä. Kenties sekin oli syntymäpäivälahja, jota olevat olosuhteet sittemmin olivat suotuisasti vaalineet ja joka kenties teki omistajansa yhtä onnelliseksi kuin varmaksi…

Mutta omasta puolestaan ei hän edes näissä taiteellisissakaan, julkisissa tai yksityisissä kokouksissa, ollut saanut muuta kuin sieluunsa kaunaa ja kiihkoa vieraita henkilöitä kohtaan, joita ei hän, eikä suurin osa muistakaan läsnäolleista, tuntenut useinkaan muuta kuin nimeltä. — — —

Ester Forssnerin kuva väikkyi niissä vuosissa kaikkialla, aina viime kuukausiin saakka.

Viime kuukausiin… Niin, siitä oli todellakin vasta puolen vuotta kun hän oli matkustanut ulkomaille.

Ester Forssner… jalojäseninen, lempeäsilmäinen gaselli. Ester Forssner… notkea, kimmeltäväsuomuinen… Mikä hän oikeastaan olikaan sisimmältä olemukseltaan?

Kaksoissielu… Arvoitus…

Ester Forssner oli tullut samana syksynä Helsinkiin kun Heikkikin. Hän lauloi erään yksityisopettajan johdolla ja piirusti yliopiston piirustussalissa.

He olivat kihloissa, tosin ilman sormuksia, ilman julkaisuja, mutta heidän kummankin lähimmät omaisensa tiesivät sen ja heidän toveripiirissäänkin se oli julkinen salaisuus. Alituiseen ja kaikkialla he olivat yhdessä. Esterin kautta joutui hän, maallikko, heti alussa kaikenlaisiin taiteilijapiireihin, jotka päivä päivältä enemmän ja enemmän tulivat Esterin vakinaiseksi maailmaksi.

Päivän tunnussanana oli elää, elää polttavasti, täyteliäästi. Tuskin koskaan Helsingissä oli kiihkeämmin syöksytty elämän nautinnoihin kuin siihen aikaan. Tuskin koskaan enemmän puhuttu "elävästä elämästä", lihasta ja verestä, kuin noina vuosina, jolloin toisaalta veljesviha pimitti ilman ja ulkonainen painostus suorastaan henkeä ahdisti.

Elää, elää, syöksyä rinnoilta rinnoille, poimia paljon, nauttia paljon, "polttavasti", "sykähtelevästi", "elävästä elämästä", "lihasta ja verestä"… kun kerran nautinto oli elämän korkein päämäärä… ja kun elämä oli lyhyt, niin lyhyt.

Ilmestyi profeettoja ja papittaria, jotka sanoin ja teoin näyttivät esimerkkiä, miten pian ohi kiitävä elämä oli elettävä. Samppanja-humala oli korkein extaasi, mihin lihaa ja verta oleva ihminen saattoi päästä, ja siinä tilassa jokelletut sanat olivat korkeimpia henkisiä kalleuksia, joita muistiin piirtämään kultakynäkin oli liian halpa… Syntyi kokonainen kirjallisuus, joka kyynillisellä terävyydellä piirsi kuvia…

Kun kerran ihminen oli lihaa ja verta, kun ihana maa kerran oli niin paljon lähempänä kuin kaikki kalpeat taivaat, niin tottahan ne, jotka pöyhivät rikkakasoja, olivat lähempänä ihmistä ja elävää elämää kuin aamun kajastuksessa, puitten latvoissa laulavat linnut…

Ja taas puhuttiin lihasta ja verestä, ja nautittiin makuukomeroista tai takapihalta verrattomalla havaintokyvyllä ja hämmästyttävällä objektiivisuudella piirretyistä kuvista.

Mutta kummallisinta oli, että vaikka nuo ihmiset puhuivat vain lihasta ja verestä, enemmän kuin niistä puhutaan teurastuslaitoksissa, niin eivät tämän opin apostolit suinkaan mitään ruumiillisen terveyden kukoistavia perikuvia olleet.

… Heikki muisti pitkän sarjan olentoja, jotka olivat keskellä kirkasta aamupäivää kuin painajaisen ajamia, kasvot harmaina, silmät sameina. Hän muisti miehiä, jotka olivat kuin mullasta nostettuja, ja naisia, niinkuin luuturiepuja. — Heitä oli pitkä jono ja heihin liittyi yhä uusia. Olihan monilla joukkueen etupäässä kulkevilla jumalallinen soihtu kädessään, miksi siis olisi epäilty liittyä mukaan… Eteenpäin, eteenpäin! Olihan rakkaus vihdoinkin keksitty samaksi kuin aistilliset nautinnot. Ja kuinka suuremmoista: monet maan parhaista ja lahjakkaimmista uskalsivat sen sanoa! Olihan se suurenmoista, että vihdoinkin oli revitty kaikki romanttiset, sievistelevät harsot ja verevä, terve totuus sanottiin oikeilla nimillään.

Rakkaus…! Mitä se oli muuta kuin neitseellisissä tornikammareissa joutilaisuudessa kirjailtu kellastunut pitsi…

Uuden ajan nainen sanoi, että siinä suhteessa ei tarvinnut puhua muusta kuin uroksesta ja naaraasta… Kaikki mitä siihen lisättiin se oli pelkkää koru-kirjailua. Ihminen oli vain lihaa ja verta! Ottakoon jokainen elämältä minkä suinkin sai. Ja katsokoon jokainen eteensä. Se oli lyhyttä ja selvää!

Mutta kun ihmiset joskus yksinäisinä hetkinään näkivät elämänsä nautintojen täyttämän tyhjyyden ja olemuksensa sisäisemmistä uumenista kuulivat uupuvia huutoja, niin uskoivat he sen olevan vain väsymystä, perinpohjaista, pieniin oloihin ja typeriin ihmisiin kyllääntymistä, jolloin äitien maidossa imetyt, kymmenissä polvissa perityt, kummitustarinat heräävät elämään terveimmässäkin mielikuvituksessa…

Seuraavana aamuna näytti elämä taas paljon valoisammalta, niin että eilisiltainen mieliala aivan ihmetytti. Illalla täytettiin lasit taas uudella viinillä.

Vihdoin ei salaperäistä nyyhkintää enää kuulunut ollenkaan. Ja ihmiset uskoivat olevansa yläpuolella hyvän ja pahan…

He menivät huumaantuneina ajan virran mukana.

Ester oli hänen, kokonaan hänen… Mitä he olisivat odotelleet! Ketä liikutti, olivatko he mies ja vaimo paria vuotta aikaisemmin tai myöhemmin? Olihan elämä heidän omansa. Vain itselleenhän he olivat kaikesta edesvastuussa. Ja jos kukaan enää rakkauteen uskoi, niin ainakin heidän tunteensa sitä olivat. Esterillä olikin tapana laskea leikkiä heitä sitovista, aikaisten nuoruusvuosien "kultalangoista", jommoiseen ylellisyyteen ei tämänpäivän liitoilla enää ollut varaa. Olivathan heidän tunteensa lapsellisista haaveiluista kasvaneet niiksi voimakkaiksi siteiksi, jotka päivä päivältä yhä voimakkaammin liittivät heidät yhteen, monista eroittamaan pyrkivistä seikoista huolimatta, jommoisina erilaiset harrastukset, toverit, ja päivän polttavissa kysymyksissä eriävät mielipiteet, tuon tuostakin uhkaavina päätään nostivat.

… Mutta mikään ei ollut Heikistä mitään, kun Ester oli hänen. Koko elämä oli aivankuin epätodellista onnen huumaa. Ja usein ajatteli hän nöyrästi, että saavuttamansa onni oli ansaitsematon, täydellisesti ansaitsematon ja paljoon velvoittava. Olihan ihmeellistä, että Ester, tanssijaisten liehakoitu kuningatar, laajain toveripiirien hemmoittelema lupaava taiteilijatar ja yksityisjuhlien säkenöivän sukkela-kielinen ilon pitäjä, oli hänen, tavallisen ylioppilaan, jota ei kenties missään olisi erikoisemmin huomattu muuten kuin Ester Forssnerin sulhasena. Ja kuitenkin olivat monet tunnetut leijonat iskeneet kokeneet silmänsä Esteriin. — Toverit varoittelivat Heikkiä usein, mutta hän oli aivan rauhallinen ja varma. Olisihan Ester jo aikoja sitten voinut lentää hänen luotansa, jos olisi tahtonut. Ja kuitenkin oli hän, jota koulutytöstä saakka oli kevytmieliseksi parjattu, ollut uskollisista uskollisin…

Niihin aikoihin Heikki oli ollut varmasti vakuutettu, että Ester saattoi olla oikullinen, mutta ei kevytmielinen. — Alituiseen hän oli myöskin Esterille kiitollinen siitä hienotunteisesta tahdikkaisuudesta, jota hän osoitti, kuu innokkaat ihailijat Heikin läsnäollessa käyttivät hyväkseen heidän julkaisematonta suhdettaan. Liian kärkäs lähestyjä sai aina tuntea tulleensa liian myöhään…

Muutama ihana viikko kului onnessa, joka oli kirkas ja selkeä kuin poutapäivän taivas. He eivät tuskin muita ihmisiä maailmassa huomanneetkaan kuin toinen toisensa. Elämä oli hyvää ja hymyilevää. Ja eikö onni ollut viisautta? Oli äärettömän viehättävää omistaa toisensa näin, ilman, että siitä kukaan tiesi. Kuinka typeriä he olisivatkaan olleet, jos olisivat hukanneet nuoruusvuotensa kuluttavassa kaipauksessa, kulkien toistensa rinnalla kuin munkki ja nunna. — Mutta vapauttavat sanat olivat olleet itse ajan ilmassa… Heikki oli ollut onnellinen ja Ester oli vakuuttanut samaa. Se oli ollut niin kummallista. Keskellä ihmisvilinääkin kulkivat he noina viikkoina aivankuin omassa, kauniimmassa ilmakehässään, joka sulostuttavana seurasi heitä kaikkialle, ilman, että ihmiset heidän ympärillään sitä huomasivat tai pääsivät siihen tunkeutumaan.

Mutta silloin alkoivat ensimmäiset pilvet nousta. Ester muuttui yhtäkkiä selittämättömän ärtyiseksi ja oikulliseksi. Pienimmästäkin poikkipuolisesta sanasta nosti hän suuria kohtauksia, jotka ensin kyllä piankin päättyivät kyyneleihin ja suloiseen sovintoon, mutta vähitellen muuttuivat ne yhä vaikeimmiksi. He eivät enää tavanneet toisiaan useampaan päivään, ja aivankuin Heikkiä härnätäkseen liittyi Ester seurustelemaan piireissä, joita Heikki ei voinut sietää. Jonkun päivän kuluttua he kuitenkin taas sopivat kaikki ja nauroivat erossa elettyjen päivien ajatuksille. Ja taas näytti heidän onnensa nuortealta ja raikkaalta kuin ruoho aamukasteessa.

Silloin oli tullut eräs hirveä päivä, jonka pienimmätkin yksityiskohdat olivat syöpyneet hänen mieleensä niinkuin teräkseen piirrettyinä.

Hän oli parina päivänä turhaan käynyt Esteriä tapaamassa hänen asunnossaan, mutta siellä sanottiin neiti Forssnerin lähteneen jonnekkin maalle, josta hänen oli pitänyt palata heti seuraavana päivänä. Eikä sanaakaan, riviäkään kenellekkään? Ei mitään! — He eivät edes viimeisimpinäkään aikoina olleet mitenkään toisiaan sitoneet, mutta sittenkin oli Esterin käytös häntä harmittanut. Olisi hän sentään voinut parilla rivillä ilmoittaa matkastaan, vaikka se kuinkakin odottamatta olisi tullut, eikä jättää häntä tällaiseen ikävään levottomuuteen…

Vasta kolmannen päivän iltana tuli Ester hänen luoksensa.

Hän on heti huomannut Esterin teeskennellyssä iloisuudessa jotakin outoa. Ester kertoi huolettomasti olleensa muutamain tuttavainsa kanssa vieraisilla erään rikkaan vanhanpojan huvilassa lähellä kaupunkia. He olivat huvitelleet aivan hirveästi. Illoin oli tanssittu, aamulla nukuttu myöhään ja automatkallakin olivat he olleet. Kutka siellä olivat olleet? Ester mainitsi pari naista ja herraa, joitten nimillä ei Heikin korvissa ollut lainkaan hauska kaiku. Mutta Heikki ei vielä sanonut mitään. Ja Ester jatkoi yhtä huolettomasti: — Ai niin, sitten siellä oli vielä Erik Seger, tiedäthän sinä, laulaja, josta nykyään koko Helsinki puhuu. Hän on aivan ihastuttava ihminen.

Paha tuuli, joka jo parin päivän ajan oli Heikkiä ajoittain puistatellut, valtasi nyt hänet kokonaan ja katsomattakaan Esteriin sanoi hän ylenkatseellisesti: — Mikä ihastuttava! Tuollainen toreadore… jommoisten jälessä te naiset aina juoksette. Rouva Ekmania ja neiti Kaartoa minä en ihmettele, mutta että sinäkin viitsit…

Ester nousi kävelemään, virkkoen näennäisesti tyynenä ja välinpitämättömänä: — Mitäpä minäkään olisin muita naisia kummempi.

— Siltä se näyttää, mutta voisit sentään hiukan ajatella mainettasikin, eikä päiväkausiksi liittyä ensimäiseen vastaan tulevaan sakkiin, tuollaisiin…

Ester nosti harson kasvoiltansa ikäänkuin paremmin nähdäkseen ja kummastelua teeskentelevällä äänellä kysyi:

— Ja ketä se liikuttaa?

— Ellei sinua, niin ainakin minua! vastasi Heikki jäykästi.

— Sinua! Ester näytteli yhä suuresti kummastunutta, mutta hän alkoi kuitenkin käydä epävarmemmaksi.

— Niin minua! Minusta ei ole lainkaan yhdentekevää minkälaisissa seuroissa sinä kulloinkin iltasi vietät, sanoi Heikki yhä kiihtyneempänä.

Ester kohautti olkapäitään.

— Sepä kummallista ja minä kun en ensinkään kysellä ärhentele sinulta, missä olet nämä iltasi viettänyt, enkä tule sitä koskaan tekemäänkään.

— Sinä tiedät hyvin, että minä en ole ollut millään salaperäisillä matkoilla.

Ester käveli lattialla notkeana ja sirona.

— Minäpä olen ollut, sanoi hän ärsyttävän veikeästi.

Heikki nousi pöytänsä äärestä kiihtyneenä, astui pari askelta Esteriä kohden ja katsoi häntä suoraan silmiin.

— Mutta niin totta, kun sinä olet minun vaimoni, sinä et tee samoin toista kertaa, sanoi hän painostaen jokaista sanaa.

Ester nauroi, kummallista kylmää naurua.

— Sinun vaimosi! kertasi hän ivallisesti ja tehden suuren hovikumarruksen, jatkoi: — Minun herrani ja mieheni! "Minun vaimoni…!" Sinä sanot sen aivankuin olisi kysymys jostakin kotieläimestäsi. Se on liikuttavaa. "Minun vaimoni!" ilkkui Ester.

— Naura vaan, Ester! Mutta asia on sittenkin niin, että se on minusta kaunein ja kunnioittavin nimitys, millä mies voi rakastamaansa naista kunnioittaa.

— Siitä kauneudesta minä kiitän. Ester nauroi taaskin ylimielisesti. — Mitähän minun eilisiltainen seurani sanoisi, jos kuulisivat kuinka eräs miellyttävän näköinen nuori mies noin herttaisen viattomasti kutsuu minua omaksi vaimoksensa…

Heikki tulistui.

— Minä välitän viisi sinun eilisestä seurastasi, sanoi hän kiivaasti. — Mutta sano sinä, mitä sinä itse mielestäsi kuvittelet ja olet kuvitellut olleesi minulle?

— Ester Forssner… Esterin ilme oli mitä viattomin.

Heikki ei vastannut mitään. Hän tunsi, että kaikki loppuu huonosti, jos he vielä jatkavat tästä asiasta. Tällä hetkellä hän vihasi Esteriä. Minkähän nimen Ester olikaan antanut heidän suhteellensa…? Oh, se oli ilettävää kaikki… Ah, kuka ja mikä oli hän, joka istui tuossa vastapäätä, alati vaihtelevine hymyinensä, silmissään kyyn vihaa… Heikki puristi kädellään pöydän kulmasta, peläten seuraavassa hetkessä särkevänsä kaikki vuosien kuvat…

Esterkin nähtävästi katui äskeistä ilvehtimistään, sillä hetken äänettömyyden jälkeen hän selitti:

— Minusta vaimo-sana tuo aina mieleeni jotakin kauhean vanhanaikaista: kuvan naisesta, joka keittäen tai sukkaa kutoen odottelee miestänsä, jota hän ajattelee ja kutsuu sukunimeltään, johon hän miehen kuoltua liittää sanan autuas… Samassa Ester irroitti hatustaan pari neulaa, joilla hän oli sukkaa kutovinaan ja suu supussa huokasi: "missähän Wuolle viipyy…?" Sitten heitti hän neulat pöydälle ja ryhtyi esittämään toista kuvaa. Hän oli nyt olevinaan vanha mummo, joka hiljaa itseään huojutellen mumisi: "autuas Wuolle…"

Vaikka Heikkiä tämä näytteleminen tympäisikin, niin oli Esterin kukoistavan olemuksen ja hänen esityksiensä välillä niin koomillinen vastakohta, että hänen täytyi naurahtaa ja hänen paha tuulensa alkoi hälvetä. Ester oli kuitenkin sama, verraton Ester, silloinkin, kun hän oli kuin pieni paholainen…

— Miksi me tässä sanoista riitelemme! Tiedäthän sinä, etten minä sinun vapauttasi tahdo rajoittaa. Hän lähestyi Esteriä, tarttuen hänen käteensä.

Mutta Ester riistäytyi irti, notkeasti, niinkuin kissanpoika.

— Anna minun olla! sähisi hän, nousten kävelemään. — Ja rajoita tai ole rajoittamatta, mitä se minua liikuttaa!

Heikki katseli häntä hämmästyneenä. Hän kun oli luullut sovinnon jo olevan lähellä.

— Mikä sinua sitten liikuttaa? Sinä, Ester, olet tänään aivan mahdoton.

— Ja sinä vielä mahdottomampi! Ester istui tuolillaan kuin kivettynyt.

— Tämä kaikki on niin surkeata! Heikki sanoi sen hiljaa ja masentuneesti.

— Niin on! iski Ester, katsellen akkunasta näkyvää lehmuksen latvaa, jonka tummissa oksissa vielä värjyi muutamia keltaisia lehtiä. Heikki näki, kuinka hänen sieramensa alkoivat kiihtyneesti liikehtiä, niinkuin rotuhevosen, ja kuinka ivallinen uhman ilme uudestaan palasi hänen suunsa ympärille. Kun hän viimein käänsi silmänsä Heikkiin olivat ne vihasta hehkuvat.

— Kyllä meitä naisia aina ja kaikkialla syytetään epäjohdonmukaisuudesta, mutta kyllä te miehet usein olette monta kertaa epäjohdonmukaisempia. Hah! Ajatellaan nyt, että sinun vaimosi — niinkuin sinusta on kauneinta sanoa — että sinun vaimosi on viettänyt pari vuorokautta epäilyttävien naisten ja herrain seurassa. Mitä sanoo ja tekee rakkaudesta hiukeneva aviomies, kun hänen Magdaleenansa kolmantena päivänä palaa hänen luoksensa? Hiukan hämmästelee seuraa, jossa hänen vaimonsa sanoo olleensa — ja lopuksi ojentaa sovinnon kättä!

Ester nousi kävelemään ja lisäsi pilkallisesti:

— Se on niin haaleata kuin tämä pohjolan lokakuun päiväpaiste. Hän pysähtyi äkkiä ja linkosi vielä: — Ja se on niin häpeällistä!

— Jo riittää! Oletko sinä hullu? — Heikin kasvoille nousi tummaa punaa, mutta hän koetti kaikin voimin hillitä itseänsä. — Ester ei ollut kuulevinaankaan, vaan yltyi uudestaan puhumaan:

— Sen minkä tunnen miehiä maailman kirjallisuudesta, niin sicilialainen mies tällaisessa tapauksessa surmaisi naisensa… Italialainen potkisi häntä kuin muhamettilainen koiraansa ja karkoittaisi hänet kadulle, heittäen hänen tavaransa akkunasta jälessä…

— Ester…!

Mutta Ester näytti juopuvan omista sanoistaan.

— Pohjoismainen mies ottaa vaimokseen minkä maailman laahaaman tahansa…

— Siksi, että hän on vapaamielisempi ja vähemmän itsekäs! sai Heikki väliin sanotuksi.

— Ei kun siksi, että hän on kylmempi ja tunteiltaan kitukasvuinen. Sormien läpi katsoen omistaa hän usein rakastajattarensakin suosion, jakaen sen tietensäkin toisten kanssa…

— Mitä sinä tarkoitat? Ester, sano… sano heti!

Ester väistyi pari askelta, mutta niskojansa heittäen uhmasi hän vieläkin:

— Sitä, kun sanonkin…

Mutta samassa hän yhä peräytyi ympäri huonetta. Heikki seurasi häntä askel askeleelta. Koko maailma näytti palavan… Hän ei nähnyt minnekkään… hän ei osannut tästä kauheudesta ulos, eikä sisälle… hänen täytyi kulkea vain erästä kummallista silmäparia kohden, joka yhä etääntyi… Mitä hän aikoi sanoa…? Mitä se olikaan…? Mitä hän olikaan kuullut…? Ja mitä…? Jakaa, jakaa… Kuka? Kuka? Hän huutaa suurella äänellä, mutta hän ei kuule mitään vastausta. Kaikki on hetkisen hiljaa. Hän on tukehtumaisillaan, näkee vain liekkejä ja savua, mutta hän tahtoo pimeydestäkin etsiä uudestaan tuon silmäparin ja kiertää käsissään tuota uhmaten heittäytyvää niskaa…

Hetken kuluttua huomaa Heikki seisovansa akkunan pielessä ja samassa hän muistaa kaikki. Huoneessa on kaikki hiljaa ja kun hän kääntyy katsomaan taaksensa, niin hän näkee Esterin istuvan pöydän ääressä jotakin kirjaa selaillen. Kaikki heidän ympärillään on järjestyksessä… ja Esterkin näyttää tyyntyneeltä. Mitään kauheata ei siis ollut tapahtunut… Ja kuitenkin…

— Emme me toisiamme ymmärrä, mutta puhutaan nyt, kun kerran on puhumaan ruvettu, sanoo Ester vihdoin. Ja kun Heikki ei vastaa mitään, niin hän jatkaa: — Jos sinä rakastaisit minua, niinkuin minä tahtoisin olla rakastettu, niin sinun olisi tänään tänne tultuani pitänyt raastaa minua tukasta, pusertaa käsivarteni sinisiksi, heittää minut lattiaan ja lyödä minua. Silloin minä olisin uskonut, että sinä rakastat minua. Tiedätkö, Heikki, vaan sellaista miestä minunlaiseni nainen voi rakastaa ja kunnioittaa.

Heikki ei ymmärtänyt oliko tämä ivaa tai vakavasti tarkoitettu.

— Siinä tapauksessa minä valitan, etten ole messinalainen rantajätkä tai napolilainen camorristi, sanoi hän, lisäten väsyneesti hymähtäen: tai edes tenori… tai sankari-osien näyttelijä.

Esterkin hymyili, ja hänen katseestaan oli aikaisemmin loistanut ilkeys kadonnut.

Heikkiä väsytti. Miten, Jumalan nimessä, he olivatkaan näin onnettomaan vyyhteen seonneet? Miksi hän olikaan ryhtynyt Esterin kanssa kinailemaan tuon viattoman huvimatkan tähden. Olisihan hänen pitänyt tietää kuinka hedelmätöntä se oli. Ja kenties Ester oli väsynyt ja sairas. Heikki katui ja syytti itseänsä.

— Suo anteeksi, Ester! Hän oli mennyt Esterin luo istumaan ja ojensi hänelle kätensä.

— Ei sinulla ole mitään anteeksi pyydettävää. Minulla kai on… mutta eihän se siitä muutu, sanoi hän, katsellen Heikin kättä kädessään.

— Mitenkä mieletöntä, että me tuolla lailla raivoamme, mutta minä olen näinä päivinä ollut niin levoton sinun tähtesi, koetti Heikki selitellä.

— Ehkä sinulla oli syytäkin olla levoton…

Heikki säpsähti. Tahtoiko Ester uudestaan palata tuohon pyörremyrskyyn, jonka he juuri olivat onnellisesti sivuuttaneet? Mutta hän näytti rauhalliselta. Surulliselta.

— Syytäkin? Mikä sinua vaivaa, rakas? Sinä puhut niin viittaillen ja hämärästi, että en ymmärrä mitään, puhui Heikki ystävällisesti.

— Kuka ihminen voi toiselle kyllin selvästi puhua! huoahti Ester. — Tahdon kuitenkin sanoa, että jos sinä olisit pitänyt minusta kovakouraisemmin kiinni, älä loukkaannu, mutta minun tekee mieleni sanoa: väkivaltaisemmin… niin en olisi näin etääntynyt sinusta.

Etääntynyt… Heikistä kuului Esterin rauhallinen puhe aivankuin kovalta tuomiolta. Todellakin: kaikki ymmärtämisen mahdollisuus näytti turhalta, mahdottomalta. Näkymätön rautaesirippu laskeutui hiljaa heidän välillensä… Mitä hyödytti sanoa mitään, kun hänellä oli edessään joko leppymättömin vihollisensa tai ilmi hullu ihminen.

— Mutta tiedäthän, ystäväni, että olen tahtomalla tahtonut antaa sinun olla vapaan. Kuitenkin: vain minä tiedän mitä tuo sinun kallis vapautesi on minulle maksanut. Ja sittenkin olen aina pelännyt sinua liiaksi sitovani. Juuri siitä syystähän meillä viimeaikoina alituiseen on ollutkin pieniä kohtauksia. Heikki sanoi sen toivottomasti, jotakin sanoaksensa.

— Nainen sanoo aina toista kuin mitä tarkoittaa. Ester katsoi häntä hymyillen.

— Eikä itsekään tiedä mitä tahtoo. Eikö niin?

— Kenties…

He olivat hetkisen vaiti. Heikki näki Esterin kasvoista, että hänellä vielä oli jotakin sanottavaa, jonka hän jo kuitenkin tiesi… Tarvitsiko kaikkea sanoa, sanoa moneen kertaan…

Huoneessa oli jotakin sanomattoman tuskallista.

— Minä lähden muutaman päivän kuluttua ulkomaille, aloitti Ester hiljaa.

Heikki irroitti kätensä hänen kädestään ja hiveli sormellaan kiilloitettua pöydän reunaa, virkkoen niinkuin unissakulkija:

— Hänen kanssaan…

— Niin…

Huoneessa alkoi jo hämärtää.

Ester nousi lähteäksensä. Hän tarttui Heikin käteen, niinkuin tartutaan arkussaan makaavan kuolleen miehen käteen, ja sanoi puoleksi itsekseen:

— Sinun kätesi ovat niin kauniit. Liian kauniit… Sinussa on kaikki liian kaunista… Ester laski käden hiljaa pöydälle.

Heikki näkee vielä, kuinka hän asettaa hattunsa vaatekapin peilioven ääressä ja lähestyy häntä uudestaan, painaen nopean suudelman hänen huulillensa ja poistuu melkein äänettömästi, niinkuin poistutaan kuolleen luota…

Ulkoa kajastaa seinään katulyhdyn kuutamomaisen kelmeä valo. Boulevardin lehmuksen oksain suurentuneet varjot liikkuvat seinällä hiljaa, niinkuin jättiläiskokoinen hämähäkin verkko…

3.

Heikki oli kauan istunut puolihämärässä huoneessaan tuijottaen sulkeutunutta ovea.

… He leikkivät kotikaupunkinsa puistossa ja uittavat rantalaitureilla uusia laivojansa. Esterin laiva on jo kaukana, niin kaukana, että lanka jo on loppuun kehkeytynyt ja alkaa kiristää. Silloin Ester huudahtaa ja taputtaa käsiään. Kaikki toisetkin lapset huutavat ja hyppivät ihmetellen: "Esterin laiva menee, Ester on päästänyt laivansa menemään…" Hetkisen katselee Ester yhä kauemmaksi häipyvää laivaansa, mutta sitten hän käskee Heikkiäkin laskemaan laivansa menemään ja kun hän ei suostu siihen, niin Ester lyö kerän hänen kädestään. Kerä vierii laiturilla ja on juuri putoamaisillaan järveen, kun Heikki sen saavuttaa ja itku kurkussa alkaa nopeasti keriä lankaa. Kun hän vihdoinkin saa laivansa laiturille nostettua, niin Esterin laivaa ei enää näykään… Mutta toiset lapset huutavat, että Honkaniemen takana tuulee, vaahtopäitä näkyy tänne saakka… Ester ei ole millänsäkään, vaan naureskelee rannalla, mutta Heikin valtaa suuri tuska. Laiva menee iäksi, iäksi… eikä Ester ymmärrä sitä…

… Kirjeitä, valoja ja suudelmia. Eroa, kyyneleitä ja kuukausien katkeruutta.

Vihdoin vuosien takaa sukeltaa muuan uneksittu kuva… Ester lepää hänen käsivarsillaan hänen vaimonansa, kauniina, jumalallisena. Hiljaisuuden urut soivat heidän ympärillänsä ja kullanraskaina vierähtelevät onnen hetket ijäisyyteen. Ester avaa ihmeelliset silmänsä ja katselee häntä kauan. Mutta kun hän sulkee silmänsä, niin kuiskaa hän: "sinä olet niin… virheettömän… kaunis…" ja hänen huulillaan viipyy kummallinen väre, jota on mahdoton ymmärtää… Se on Heikille kuin kylmä pisara suoraan kuumalle sydämelle, vaan hän ei tahdo muistella sitä, eikä ajatella sitä, vaan puristaa tuon uinailevan olennon rintaansa vasten…

"… Sinun vaimosi…!" Pilkallinen huudahdus viiltää hänen luitansa ja ytimiänsä, aivankuin kylmän sahanterän vihlova raapaisu. Hän havahtuu. Huone on puolipimeä. Seinällä katulyhdyn valossa heiluvat puitten oksien varjot. Ester on poissa. Kaikki on todellisuutta…

Aikaiseen seuraavana päivänä hänen oli täytynyt lähteä muutaman päivän matkalle. Raittiissa aamuilmassa asemalle ajaessaan olivat eilisillan tapahtumat ihmeellisesti pienentyneet. Ne näyttivät mahdottomilta. Hän suorastaan ihmetteli, mitenkä oli voinutkaan noin syvästi antautua tuollaisiin tunnelmiin. Olihan Esterillä ja hänellä niin paljon yhteistä, niin paljon siteitä, että niitten katkominen olisi samaa kuin melkein koko nuoruutensa irti leikkaaminen… ja hävittäminen. Hän, Heikki, tunsi elävästi, että hänelle se olisi suoranainen mahdottomuus, eikä hän voinut uskoa, että Esterkään voisi… Heillä oli eilen sattunut olemaan onneton hetki kummallakin, mutta varmaankin kaikki taas tulisi hyväksi, niinkuin niin monta kertaa ennenkin. Mutta hän lupasi itselleen vastedes vakavasti tällaisia kohtauksia välttää, minkä se suinkin hänestä riippui. Olihan onni epäilemättä myöskin viisautta…

Hän saapui iltajunalla Helsinkiin ja kiirehti viemään matkalaukkuansa kotiin. Jotenkin varmaan luuli hän kirjeenkin kotona odottavan. Mutta siellä ei ollutkaan mitään… Pettyneenä lähti hän Esteriä tapaamaan. Mutta tultuaan hänen asuntonsa kohdalle hän näki jo kadulle, että huoneessa ei ollut tulta. Turhaa oli siis mennä kysymäänkään. Hän käveli alakuloisena kadulla, miettien minne menisi, sillä tänäiltana ei hän enää Esteriä tapaisi, eikä häntä kotiinkaan haluttanut. Silloin muisti hän yhtäkkiä, että tänäänhän oli jokin suuri iltama seurahuoneella. Kello oli jo yhdeksän. Hänen täytyisi vielä mennä kotiin pukeutumaan. Ohjelma olisi jo kokonaan loppuun suoritettu, ennenkuin hän sinne ennättäisi, mutta sehän oli saman tekevää. Hän päätti sittenkin lähteä.

Seurahuoneen suuressa salissa tanssi "kultainen nuoriso" parhaillaan, kun hän oli sinne ennättänyt. Hän koetti nopeasti silmäillä yli salin, näkyisikö Esteriä… Mutta ei näkynyt. Hän aikoi juuri lähteä alakertaan, kun joku takaapäin tarttui hänen käsivarteensa. Antti Wiljakka! Heikki ilostui edes jonkun läheisemmän tuttavan tavatessaan.

— Täällähän mies on ja aivan entisellään ja me kun tuolla juuri Aino Kajavan kanssa juttelimme, että maako sinut on niellyt, kun et eilen ollut laivalla Esteriä saattamassa.

… Esteriä saattamassa…!

Ester oli sittenkin tarkoittanut täyttä totta… Mutta näin pianko se olikin tapahtunut… Hänen oli ollut vaikea saada sanaa suustansa, Antin siinä hyväntuulisena katsellessa häntä suoraan silmiin. Hän sanoi olleensa matkalla ja sitten taas tulvahtivat ajatukset sekoittavana ryöppynä…

— Sitähän minäkin, — vaikka Aino täällä jo arveli ja uskotteli minulle vaikka mitä. Kai sinä tiedät, että Seger, tuo uusi Helsinkiläinen komeetta, matkusti samalla laivalla ja siitäkös on tytöille tullut päänvaivaa, varsinkin, kun sinuakaan ei Esteriä saattamassa näkynyt.

Heikki oli koettanut verhoutua suureen välinpitämättömyyteen ja vastasi:

— Antaa menevien mennä… yksin tai yhdessä…

Antti säpsähti.

— Älä helvetissä! huudahti hän välittömästi.

— Totta se on.

Antti oli katsellut häntä hetkisen niinkuin katsellaan miestä, joka on kadottanut kokonaisen kuningaskunnan, mutta sitten tarttui hän hänen käteensä ja lujasti sitä pusertaen sanoi:

— Nyt sinä tarvitset muutamia oikein hyviä ryyppyjä, Heikki, että et vilustu… tai saa nuhaa… Tule! Mutta älä kiusallakaan kerro Ainolle mitään, sillä hän ei nähtävästi tiedä mitenkä asiat ovat, vaikka aavisteleekin.

Heikki olisi mieluummin lähtenyt pois koko juhlasta, mutta toisaalta
Antin reippaus teki hänelle hyvää. He pujottelivat väkijoukon lomitse
Ainon luo.

Aino Kajava oli yhtä naukuva ja teeskennelty kuin ennenkin.

— Kas vaan! — hän ojensi Heikille kätensä primadonnamaisen suurenmoisesti, — ja minä kun olin aivan varma, että sinä olit eilen laivassa piilossa ja seurasit Esteriä. Matkoilla! Kuka nyt lähtee matkoille juuri siksi päiväksi, kun tuollainen tyttö lähtee kotirannasta. Se oli suurenmoista! Rantalaituri oli väkeä mustanaan. Puoli Helsinkiä oli Esteriä saattamassa ja toinen puoli Erik Segeriä…

Aino katseli häntä tutkien, mutta jatkoi edelleen yhtä huolettomasti:

— Aina minä olen Esteristä pitänyt, mutta sittenkin täytyy minun sanoa, että joskus epäilen onko Jumala todellakin vanhurskas, kun hän Esteriä aina auttaa. Onko sekin laitaa: Ester saa yötä päivää matkustaa miehen kanssa, jonka vaunujen alle puolet Helsingin naisista ilolla heittäytyisivät… ja pääsee hänen opastamanaan Italiaan!

— Kesä kaikilla, onni yksillä, naurahti Heikki välinpitämättömänä.

— Niin kyllä, mutta ette te tavalliset miehet ensinkään ymmärrä mitä tuollainen mies naiselle on… Jos te sen ymmärtäisitte, niin ette ikinä meitä päästäisi heidän kanssaan matkustelemaan, jos meistä vähänkin pitäisitte, viekasteli Aino.

— Lempoko teitä pitelee, vapaita naisia, murahti Antti ivallisesti.

— Ja sinä, Aino, olet aina saarnannut, kuinka rikoksellista on, edes vain ajatuksissaan, koettaa omistaa ja sitoa toinen ihminen, huomautti Heikki.

Aino turvautui viattomimpaan hymyynsä.

— Mutta sehän on aivan toista kuin päästää turvattomia naisia matkustelemaan suurten veitikkain kanssa, vastasi hän lapsen ilmein.

— Turvattomia naisia, nauroi Antti. — Mennään alakertaan syömään. Mutta minä valitan, että meidän seurassamme sinä, Aino, et ollenkaan voi nauttia tuosta ihmeellisestä turvattomuuden viehätyksestä, josta naiset niin paljon pitävät… ellemme juo kumpikin aivan käeksi itseämme.

Aino oli suuttuvinaan ja uhkasi Anttia viuhkallansa.

Heikkiä kiusasi heidän kisailunsa. Hänestä oli tuskallisen vaikeata hallita ajatuksiansa ja puhua aivan toista ja nauraa tyhjälle.

Sinä iltana Heikki oli ensikerran nähnyt itsensä ja koko tähän astisen elämänsä ikäänkuin etäämpää. Hän oli katsellut kaikkea, niinkuin katsellaan toisen ihmisen elämää, ja kuitenkin täyttyi hänen sielunsa suurella ahdistuksella. Tulevaisuus? Näkyikö majakoita missään? Ei! Ei ainakaan sillä hetkellä. Tulevaisuudesta häämöitti vain harmaita varjokuvia, niinkuin maisemasta usvaisena syysaamuna.

Aino Kajava ja Antti Wiljakka istuivat siinä hänen kanssaan, kauniisti valaistussa, soiton täyttämässä salissa. Se toi hänen mieleensä kevätillan Luodolla, muutama vuosi sitten. Oliko siitä todellakin vain muutama vuosi, eikä vuosikymmeniä…? Elämä oli paljon antanut niinä vuosina, mutta paljon se oli ottanutkin. Heistä kaikista oli paljon odotettu. Hm… Aino Kajavan "suuruus" oli vieläkin yhtä epämääräistä kuin silloinkin. Hän oli pari vuotta lukenut estetiikkaa ja kuumeisella kiihkolla kuluttanut pientä perintöänsä. Kiihkein airon vedoin hänkin oli harhaillut kimaltelevilla vesillä, etsien… mitä? Varmaankin sitä "sykähtelevää, lämmintä ja veripunaista elämää", josta kaikki puhuivat, mutta joka oli tyhjintä juuri siellä, missä kirkkaimmat virvaliekit paloivat. Hänen silmäkulmissaan oli hienon hieno sädeverkko. Se oli näiltä vuosilta, samoinkuin terävät, katkerat piirteet hänen suunsa ympärillä ja särkyvän lasin helinä hänen naurussaan. Tuota koulutovereitten uneksimaa "suuruutta" ei näkynyt missään. Yhtäkkiä oli hän jättänyt kirjat ja luvut sillensä ja ottanut pienen toimen eräässä virastossa. Mutta estetiikka-aikakautenaan valamansa kynttilän antoi hän loistaa toisinaan joulukirjallisuustulvan keskellä, arvostelujen muodossa, joihin väkisinkin tahtoi valua hänen suutansa piirittävän ilmeen katkeruutta.

Ja Antti Wiljakankin maailmaa mullistavista unelmistakin elämä oli paljon jo näinä vuosina ennättänyt tinkiä. Hänkin oli lopettanut vahvalla uskolla aloittamansa opinnot ja oli nykyään aputoimittajana eräässä suuressa pääkaupungin sanomalehdessä. Vuodet eivät olleet voineet hänen reipasta iloisuuttaan olemattomiin hioa ja ulkonaiselta olemukseltaan hän oli paisunut ainakin puolta suuremmaksi kuin mitä hän oli ollut ylioppilaaksi tullessaan. Mutta pettynyt hänkin oli. Alituiseen väitti hän, ettei ollut mitään sielua kuluttavampaa ahjoa kuin jokapäiväinen sanomalehtityö, eikä mitään suurempaa humbuugia kuin puoluelehdet ja puolueet. Mutta siitä asioita ei hän kuitenkaan ollut mies parantamaan. Hän uneksi omasta lehdestä, josta sitten tulisi kaikki uudistava ihanne-lehti. Kuitenkin hän oli kerran eräänä heikkona hetkenänsä Heikille uskonut, että hän jättäisi koko alan, ja painuisi maanviljelysalalle, jos vaan jokin siunattu sattuma sen vielä sallisi.

Kolmanneksi hän itse… Mutta olivathan unelmat unelmia aina ja kaikille. Koska ja missä varsinkaan näinä aikoina tapasikaan suureen sopusointuun virittyneen ihmisen, joka myönsi uneksitut päämäärät saavuttaneensa? Ja missä hän näki suurta uskoa ja palavaa rakkautta? Ei missään. Tasamittaista väkeä, minne vaan katsoikin. Miksi vaatia itseltään ehjyyttä ja sopusointua, kun sitä ei ollut koko aikakaudella…

Ja olihan muuten kaikki hyvin. Kukapa heistäkään kolmesta voi sanoa muuta kuin pelkkää hyvää. He olivat nuoria, lahjakkaita ja tulevaisuus… niin miksei sekin tulisi olemaan heillä yhtähyvä tai parempikin kuin monilla muilla samanlaisista oloista lähteneillä.

Olihan kaikki hyvin…

He joivat ahkeraan toistensa maljoja.

Antti Wiljakka alkoi selittää Heikille ihannelehteänsä, joka ei pitäisi suden eikä lampaan puolta… ja Aino Kajava sai vieraakseen erään kirjallisen nuoren herran, jolle hän pitkin iltaa oli lasiaan nostellut. Heikki kuunteli hajamielisenä pöytätovereitaan kummallakin puolella. Antin sanomalehti läheni melkein huomispäivän asiaksi. Siinä sanottaisiin kaikki asiat oikeilla nimillänsä. Klikit hajotettaisiin, trustit kaikenkaltaiset paljastettaisiin. Mausta ja väreistä ei saisi riidellä. Samassa Antin korviin jäi jotakin Ainon ja häntä tervehtimään poikenneen nuorukaisen keskustelusta. Hän iski Heikille silmää ja vaikeni hetkiseksi.

— Se on sittenkin arvostelija, joka löytää kirjailijat ja lajittelee heidät aivan kuin helmikalastaja helmet, sanoi nuorukainen, tarkkaavaisena kuuntelevalle neiti Kajavalle.

— Minä puolestani en vielä tiedä mille sijalle asettaisin Mikko Pölkyn runot, sillä se on vastuunalaista…

— Voi, herra Korvola, asettakaa ensimäisille sanon minä, se mies piirtelee kuvia niinkuin etsausneulalla, huudahti Aino, hypistellen kultaista medaljonkiansa.

Nuori mies katseli neiti Kajavan hehkuviin silmiin, joiden kulmista viinin hehku parhaiksi oli saanut säteet silitetyiksi, ja hän vastasi vakavana:

— Niin, kyllähän hän syvälle laskee luotinauhansa ihmissieluun.

Antti oli kuunnellessaan sytyttänyt sikaarin. Tällainen puhe oli hänelle liikaa.

— Anteeksi! Ehkä herrasväki sallii pienen kysymyksen sivulta päin?

Aino Kajava ja herra Korvola havahtuivat, aivankuin heidän niskaansa olisi heitetty kylmää vettä.

— Kernaasti, vastasi Aino nähtävästi jo peläten pientä pilaa, sillä
Antin kasvoilla oli ivansekainen hymy.

— Luotinauhat ja etsausneulat! Mitä helvetin rekvisiittaa ne ovat, silloin kuin on puhe kirjallisuudesta? Maallikkonakin minä luulen ymmärtäväni, että siitä puhuttaissa se on sana joka pitää. Sana, eikä neulat, nauhat ja naulat!

Aino Kajava alkoi hermostuneesti nauraa ja koetti silmät pyöreänä katselevalle herra Korvolalle selittää, että herra Wiljakka on aina niin yllättävä…

Mutta Antti puhalteli sakeita savupilviä sikaaristansa ja sanoi Heikille, että sellaisista helmikalastajista hän ei maksa viittä penniä.

Herra Korvola huomasi parhaaksi poistua ja Aino alkoi läksyttää Anttia epäkohteliaisuudesta:

— Eivät kaikki sinun tapojasi tunne. Kiltti poika säikähtyi aivan kuin olisi joutunut karhun pesään.

— Olihan siellä seraafi ovenvartijana, murahti Antti.

Heikki huomasi, että Antti alkoi tulla huonolle tuulelle ja kun samassa useita pareja lähti salista tanssimaan, niin nousi hänkin ja tarjosi kätensä Ainolle ja he poistuivat hetkeksi yläsaliin tanssimaan.

Kun he palasivat, niin Antti oli jo hyvällä tuulella ja pöydässä oli uusi viinipullo. — — —

Olihan kaikki hyvin…

Mutta sitten oli Heikistä kuin musiikki olisi häipynyt jonnekkin äärettömän kauas, valot himmenneet, ja viereiset pöytäseurueet kadonneet olemattomiin. Vain he kolmisin istuivat jossakin suuressa, tyhjässä hämäryydessä. Kolme ihmistä ilman uskoa… mihinkään… Jumalaan… rakkauteen… isänmaahan. Ei mihinkään, ei mihinkään.

Ester… Ester keinuu laivalla jossakin kaukana, toisen miehen sylissä, ja vie joka hetki yhä kauemmaksi kaikkea sitä mikä hänelle 011 kallista ja rakasta. Hänen nuoruusvuotensa Ester vie ja hänen tulevaisuutensa. Niin niin… eikö koko hänen sielunsa vankina seurannut Esteriä? Mitä hänellä enää oli.

Vanki, vanki… Hän tahtoisi tempaa itsensä irti, mutta hän on sidottu sekä käsistä että jaloista, ja hänen ympärillään on ääretön tyhjyys.

Hetken kuluttua hän kuulee puhetta ympärillään ja kaikki alkaa valjeta entiselleen. Antti kilauttaa hänen lasiinsa ja mainitsee hänen nimensä. Hän hapuilee lasinsa pöydältä ja ihmettelee, että se on niin kevyt…

— Esterin malja! sanoo hän luonnottoman rauhallisesti, vaikka sanat tulevat kuin vuorten alta.

— Heikki, sinä olet sentään… Antti Wiljakan ääni kuuluu aivankuin koskien pauhun takaa hänen korviinsa.

— Gentleman! sanoo Ainon ääni sumusta.

— Maljasi Heikki. Mikä sinua oikein vaivaa…?

— Maljasi!

— Ha, ha, haa!

Ilman uskoa… mihinkään… mihinkään…

* * * * *

Ester kirjoitti hänelle jostakin matkansa varrelta.

Se oli samanlainen kirje kuin sadat ja sadattuhannet kirjeet, joita kirjoittavat naiset, jotka eivät enää rakasta: selityksiä, puhetta kohtalosta, eroavista teistä, ennen aavistamattoman suurista tunteista ja taas kohtalosta, välttämättömyydestä, jota kohden täytyi rientää, vaikkapa sitten murskautuisi niinkuin laiva kallioita vasten… Ja lopuksi ojennettu ystävän käsi. Hm… Sekin vielä puuttui! Sehän kaikki oli hyvin ystävällistä… Mutta lukiessaan Esterin kirjettä oli hän ajatellut, että siihen mitä toisissa vihasi, siihen teki jokainen itsensä useimmin syypääksi. Hän kuuli korvissaan ivanaurun, jota Ester olisi varmasti nauranut, jos hän olisi saanut tuollaisen, jonkun toisen naisen kirjoittaman kirjeen käsiinsä. Eihän hän Esteriä mistään syyttänyt. Kenties hän itse olisi myöhemmin jättänyt hänet samalla tavalla. Niinhän heidän ympärillään näinä vuosina oli tehty: otti ja jätti kuka ensinnä ennätti ja sitten uusia tunnepyörteitä kohden, uusia ja kiihoittavampia.

Siitä oli jo puolen vuotta kulunut. Mutta haava kirveli vieläkin yhtä vereksenä kuin olisi se ollut eilispäiväinen.

Kunpa se olisi edes ollut ainoa asia… mutta oli niin paljon muutakin. Kaikki, koko elämän perustus oli hänellä hiekalle rakennettua. Syy ja suut? Ne olivat menneisiin päiviin siroiteltuina. Mikä oli vienyt hänen uskonsa? Ajan henki ja väärät profeetat… Kaikki oli viety, mutta mitään ei oltu jätetty täytteeksi. Ja kuitenkin tarvitsi jokainen ihminen jotakin uskoa elämässä lähtiessään työpäiväänsä suorittamaan. Hänellä ei ollut mitään. Jumalan kuva oli pirstautunut. Rakkaus… Kaikkialla näkyi vaan itsekkäisyyttä ja nautinnonhimoa, joka ei suinkaan auttanut häntä omaa pettymystään unhoittamaan. Isänmaa… Kuka jaksoi uskoa isänmaallisuuteen maassa, jossa jokainen syytti toistansa isänmaan petturiksi, koettaen suurilla sanoilla verhota omaa vallanhimoaan.

Mutta elämä ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan virtasi tasaisesti eteenpäin, vuolaassa virrassaan kiidättäen sekä uhmaavasti pingoittuneita purjeita, että väsyneitäkin haaksia, kauaskantavia aluksia samoinkuin niitäkin, joissa oli vuoto…

4.

Kaksi vuotta on kulunut.

Heikki Wuolle kävelee Stettinin rannassa "Ariadnen" kannella, joka parhaillaan valmistautuu Suomeen lähtemään.

Päivä on kaunis, heinäkuun viimeisiä. Matkustajia saapuu laivan vierelle ajureilla ja autoilla, kuorma toisensa jälkeen, ja laivamiehet juoksevat lankkukäytäviä edes takaisin heidän matkatavaroitaan kantaen. Aikaisemmin saapuneet matkustajat kävelevät kannella tai seisoskelevat ryhmissä, keskustellen ja nauttien turvallisesta koteutumisestaan. Kotimaan rantaan lähtevällä suomalaisella laivalla on jokainen suomalainen jo kuin kotonaan.

Heikki katselee mietteissään hyörinää rannassa ja taampana auringonpaisteessa ja kivihiilen savussa lepäävää, jokapäiväistä, raskaspiirteistä kaupunkia. Joskus, kun auto tulla huristaa laivan viereen, kävelee hänkin rannan puoleiselle kannelle katsomaan, tulisiko mahdollisesti joku tuttava. Mutta hän näkee vain vieraita kasvoja.

Hän oli pari päivää sitten saapunut Berliiniin Parisista, jossa hän oli toista kuukautta oleskellut. Sieltä oli hän aikonut vielä lähteä muutamaksi viikoksi etelä-Saksaan ja vasta lukukauden alkajaisiksi palata Suomeen, mutta edellisinä päivinä oli Euroopan valtiollinen taivas äkkiä mennyt synkkään pilveen ja yhtäkkiä syntyneet sotahuhut olivat saaneet nopeasti kasvavat siivet. Eilen ja tänä aamuna oli Berliinissä jaettu sähkösanomia, joista päättäen sodan alkaminen enää riippui vain hiuskarvasta. Senvuoksi hän olikin päättänyt jättää aikomansa etelään lähdön siksensä ja lähteä kotiin ensimmäisellä laivalla. —

Samoin olivat varmaankin monet muut ajatelleet, sillä laivan lähtöhetken lähestyessä oli kannella jo melkoista tungosta. Sotahuhuista kaikki kohisivat ja monet iloitsivat, että vielä kaikessa rauhassa kotiin ennättäisivät, mutta kuului sellaisiakin ääniä, jotka harmittelivat kenties turhaan hätäilleensä, sillä eihän ratkaisevaa sanaa vielä oltu lausuttu. Muuan Helsinkiläinen kauppamaailman merkkimies keskusteli kapteenin kanssa, poltellen hyvätuoksuista sikaariansa, ja julisti äänekkäästi, että ei tästä sodasta pitkäaikaista tulisi. Pari kolme viikkoa vain… Syyskuun alkupäivinä uskoi hän taas seisovansa tällä samalla kannella, muutaman päivän Berliinin matkalta palatessaan.

Lähtöhomma kävi yhä kuumeisemmaksi. Kettingit solisivat, laiva tuprutti sankkaa savua ja matkatavaroita kasaantui kannellakin joka nurkkaan ja käänteeseen, niin että touhuavat ihmiset olivat vähällä niihin kompastua. Aurinko paistoi kuumasti. Mutta pian kai jo lähdettäisiin. Kello oli jo soinut pari kertaa…

Vieläkin saapui muuan auto. Heikki ei voinut kaidetta vasten seisovan väkijoukon tähden heti nähdä tulijoita.

— Hyvänen aika, sehän on laulaja Erik Seger! huudahti muuan helsinkiläinen neiti, joka äitinsä ja tätinsä kanssa oli jutellut eräälle tuttavalleen vaiheistaan Marienbadissa. Heikki säpsähti ja vastustamattomasti lähestyi hänkin kaidetta, tulijaa katsomaan.

Erik Seger nousi juuri autosta ja tottunein valtiasilmein vilkasi laivan kannella katselevaan ihmisjoukkoon. Hän näytti Heikistä jokseenkin entisenlaiselta. Pitkä hän oli ja hyvinvoivan näköinen ja hänen varmassa käytöksessään oli jotakin ylimielistä.

Monien ihailevien silmäparien seuraamana hän joustavasti nousi lankkukäytävää pitkin laivaan.

— Ai, kuinka stiilikäs hän yhä vaan on! ihaili äskeinen pikku neitikin, koettaen vieläkin nähdä edes vilahduksen hyttiään etsimään rientävästä tenorista.

— Vieläkin! kertasi hänen äitinsä hymyillen. — Kun hän on juuri mies parhaassa iässään.

— Missähän se neiti Forssner lienee? kysyi eräs nuori nainen, aivan
Heikin vieressä.

— Kuka hänet tiesi, kuului välinpitämätön vastaus. — Jossakin saksalaisessa pikku oopperassa kai. Kyllähän niihin meikäläisiä mahtuu.

— Pari vuotta sitten kerrottiin hänen menneen naimisiin Erik Segerin kanssa.

— Niin kai tavallaan… Mutta ei se sen suurempaa kiintymystä ollut.
Puolen vuotta taisivat yksissä elää.

— Ai, ai, kuinka kevyttä sentään… Mutta pitihän neiti Forssnerin tietämän ettei Erik Seger kauan yhteen tyydy.

— Niinpä kyllä. Mutta kai hän oli itsekin hyvin kaunis lintu…

Näinä vuosina ei Heikki ollut paljoakaan kuullut Ester Forssnerin vaiheista. Hän oli ollut jo parin vuoden ajan hautautuneena pieneen pohjanmaan rantakaupunkiin lukukausien ajat, ja edellisen kesänkin hän oli ollut pienellä stipendillään Parisissa. Eikä hän edes äitinsä kautta ollut viimeaikoina saanut Esteristä mitään kuulla, sillä rouva Forssner oli muuttanut Helsinkiin. — Muutama kuukausi sen jälkeen, kun Ester oli lähtenyt, oli hän kuullut jotenkin samaa kuin mitä hän äsken oli kuullut tuntemattomien kertovan, vain sillä lisäyksellä, että Ester odotti lasta. — Sittemmin oli kerrottu hänen äitinsäkin matkustaneen ulkomaille, ja että he asuivat jossakin saksalaisessa pikkukaupungissa, jossa Esterillä oli paikka oopperassa. Eikä mitään muuta.

Viime aikoina ei hän enää ollut Esteriä usein ajatellutkaan. Mutta nyt, kun Erik Seger äkkiarvaamatta oli tullut hänen läheisyyteensä, täytyi hänen taas väkisinkin ajatella häntä. Nähdessään Erik Segerin kannella ja ruokasalissa, oli Heikistä kuin jotakin Esteristä uudestaan olisi kummitellut hänen läheisyydessään. Alussa hän oli pelännyt, että herra Seger tuntisi hänet… Se olisi Heikistä ollut jollain tavalla mitä epämiellyttävintä. Kenties Esterillä oli ollut paperiensa joukossa jokin kuva hänestä, kenties hän oli kertonut… Kun he ensi kerran olivat kulkeneet toistensa ohi laivan kannella, niin herra Seger oli katsonut häneen niinkuin katsotaan henkilöön, jonka hämärästi muistetaan jossakin tavatuksi, mutta seuraavalla kerralla hän oli jo kulkenut aivan välinpitämättömänä ohitse. Silloin Heikki oli varma, että herra Seger ei häntä tuntenut ja senjälkeen hän jonkunlaisella uteliaalla mielenkiinnolla huomaamatta häntä tarkasteli.

Hän ei voinut ymmärtää, mikä tuossa miehessä oli niin vastustamattomasti puoleensa vetävää, että naiset riensivät häntä kohden niinkuin yöperhoset kynttilän liekkiä… Epämiellyttävä hän ei suinkaan ollut. Mutta olisihan jokaista hienoa naista luullut ärsyttävän jo tuon korostetun varmuuden, jolla hän yksityiselämässäkin näytteli alati valloittavaa ensirakastajaa. Eivätkö he huomanneet tuota teatteri-varmuutta, tuota hänen poskillaan päilyvää itsekylläisyyttä? Mutta ehkäpä juuri siinä olikin hänen valttinsa.

Vihasiko hän tuota miestä? Ei. Ellei kohtalo olisi tuonut häntä Esterin tielle, niin olisi se varmaankin tuonut jonkun toisen. Ja tieten, tahtoen ei Seger ollut häneltä mitään vienyt. Kenties Ester oli entisyydestään kokonaan vaiennut. Heillä kahdella ei siis ollut mitään sanottavaa toisillensa.

Ja se kaikki oli jo alkanut arpeutua… Koulutyö oli tuottanut hänelle paljon suurempaa tyydytystä kuin mitä hän sitä alkaessaan oli osannut toivoakaan. — Ja kaikki muu… se, että hän oli nuoruusvuosinaan hiedalle rakentanut… se oli hänen oma syynsä… jos syystä voitiin ja voidaan puhua, varsinkaan silloin, kun aikakauden ilma oli ollut sellaista kuin se hänen arimpina kehitysvuosinaan oli ollut…

Seuraavana iltana, kun Heikki käveli laivan kannella, tuli herra Seger hänen luoksensa kohteliaasti esittäen itsensä.

— Te olette niin kummallisen tutun näköinen, että olen tänään ja eilen alinomaa ajatellut, että missä ja milloin olen teidät nähnyt, sanoi hän, nähtävästi yhä vieläkin tavoitellen pakenevia muistikuviaan.

Heikki vastasi, että hänen tietääkseen he eivät olleet koskaan ennen tavanneet.

— Sepä kummallista, ihmetteli laulaja. — Alituiseen matkoilla ollen tapaa niin paljon ihmisiä ja vihdoin ei tiedä, kutka ovat tuttavia, kutka eivät, mutta tavallisesti en minä juuri erehdy. — Suokaa anteeksi! Minä en mitenkään tahtonut häiritä. — Hän näytti jutteluhaluiselta, aikoen kuitenkin vetäytyä pois, mutta Heikki vastasi, että hän ei mitenkään häirinnyt.

He olivat seisahtuneet salongin suojaan ja alkoivat puhua jotakin sodan uhasta, josta aikaiseen huomen aamuna, Räävelin rannassa, saataisiin lähempiä tietoja. Herra Seger sanoi olevansa tavattoman jännittynyt. Jos sota todellakin syttyisi, niin hänkin menettäisi monet loistavat sitoumuksensa useammissa saksalaisissa oopperoissa. Se olisi kerrassaan musertava tappio…

Heikki kuunteli hänen äänensä metallisointua ja hänen täytyi myöntää, että tuo mies voitti paljon, kun vaan joutui puheisiin hänen kanssaan. Hän puhui paljon ja kenties itsekin nautti oman äänensä kaiusta, mutta hän ei koskaan pitkäksi aikaa unhoittanut kuuliaansakaan pelkäksi kuuliaksi, vaan veti hänet mukaansa ja kuunteli merkityksetöntäkin vuorosanaa mielenkiinnolla, niinkuin hyvä näyttelijä ainakin. Heikki mainitsi jotkin niistä mullistuksista, joita mahdollisesti alkava sota tuottaisi ympäri Eurooppaa, kaikkialla. Niin paljon murskattuja suunnitelmia…

— Eikö totta? Herra Seger astui lähemmäksi ja katsoi häntä suoraan silmiin. — Mitä oikeastaan kannattaa maailmassa suunnitella. Kenties tällä hetkellä olemme sellaisien mahdollisuuksien edessä, joita pari viikkoa sitten emme osanneet kuvitellakaan. Tavallisesti ovat naiset kaikkein pirumpia miehen tielle kolttosia tekemään, eikö totta? Mutta on sitä paljon muutakin. Yhtä viisas on se, joka ei ollenkaan ajattele huomista päivää, kuin sekin, joka huolehtii vuosisadat eteenpäin.

Samassa kulki ohitse muuan italialainen operettilaulajatar, jonka kanssa herra Seger oli ahkeraan näinä päivinä seurustellut.

— Nuo etelän naiset ovat tavattomasti erilaisia kuin meidän naisemme! huudahti Seger, laulajattaren hävittyä portaisiin.

— Kenties, myönsi Heikki, — ja minun luullakseni on meillä täällä pohjolassa aivan väärä kuva heistä.

Herra Seger innostui.

— Kerrassaan väärä kuva! Aivan päinvastainen! Tahdikkaampia ja varovaisempia he ovat. Esimerkiksi tämäkin. Hän ei suinkaan ole pohjaltaan niitä kaikkein vakavampia, mutta kun minä eilen illalla tarjosin hänelle lasin likööriä, niin eipäs ottanut. Eikä viiniä, eikä edes sampanjaakaan. Vain lasillisen teetä hän salli minun tarjota. Ajatelkaapas, mitenkä tahdikasta ja samalla kuinka viisasta, kun on matkalla sellaiseen pikkupesään kuin Helsinki, jossa hän toivoo suurta menestystä — jota muuten ei koskaan tule! Herra Seger kuiskasi sen veitikkamaisena Heikin korvaan.

— Oletteko kuullut hänen laulavan? kysyi Heikki.

— En, mutta tyttö on kaikesta päättäen yhtä tyhmä kun Jumala on viisas, sillä kun pyysin häntä laulamaan ja lupasin itse säestää, niin hän sanoi laulavansa ainoastaan suuren orkesterin säestyksellä. Ajatelkaapas…! Herra Seger nauroi makeasti, jatkaen: — Mutta tuollakin pienellä kananpojalla on jotakin sellaista hienoa vainua nokassaan, jota pohjoismaisilta naisilta useimmiten tykkänään puuttuu. Kyllä hänkin tietää, etten minä olisi häntä kuristanut tai ryöstänyt, mutta hänen vaistonsa ja makunsa sanoivat, ettei sovi ruveta ventovieraan herran kanssa kilistelemään, ainakaan tällaisessa paikassa. — Suomalaiset naiset sensijaan — — — voi, hyvä Isä! Herra Seger oli hetkisen vaiti, kunnes hän äkkiä kysyi Heikiltä:

— Oletteko paljon matkustellut ulkomailla? Heikki vastasi vaatimattomasti olleensa vain pari kertaa Ranskassa ja Saksassa. Herra Seger löi häntä olalle ja virkkoi leikkisästi:

— Vielä pari kolme kertaa lisää, ja te kyllä näette yhtä ja toista, niin että me voimme yhdessä kirjoittaa teoksen: "Suomalainen nainen ulkomailla."

— Kyllä kai naisetkin osaisivat vastata, arveli Heikki hymyillen.

— No sittenpähän olisi meilläkin "Elle et Lui". Mutta täällä tuulee. Ettekö lähde tupakkasalonkiin juttelemaan? Ja mitä jos ottaisimme vähän konjakkia ja laittaisimme lasin oikeata suomalaista totia? Ettehän liene raittiusmies?

Heikki suostui ehdoitukseen. Häntä ei vähääkään väsyttänyt. Ja tuuli alkoi todellakin kiihtyä.

Salongissa ei enää ollut ketään. Totivehkeet tuotiin pöydälle. Herra Seger laittautui mukavasti sohvan kulmaan ja sytytti uuden sikaarin, pahoitellen, että Heikki viitsi paperosseihin tyytyä.

— Hyvät sikaarit ovat yksi nautinto lisää elämässä, miksi syyttä suotta jättää itsensä sitä vaille.

— Minulle se ei vielä ole mikään erityinen nautinto, puolustautui
Heikki.

— Täytyy koettaa omaksua se. Ihminen, jolla on useampia nautintoja, on rikkaampi kuin se, jolla niitä on vähemmän.

— Entä niitten laatu? huomautti Heikki.

— Oh, se on aina makuasia. Herra Segerin oli vaikeata löytää jaloillensa mieleistään asentoa. — Mistä minun pitikään teille kertoa? Niin, niin, naiset, ne naiset! Se oli kerran Parisissa Cafe de la Régence'ssa. Te tiedätte? — No niin. Silloin olin vasta ensi vuotta Pariisissa, enkä vielä ollut vähääkään tunnettu Suomessa. Eräänä iltana, kun olin ollut mainitussa kahvilassa ja juuri olin pois lähdössä, meni ohitseni eräs suomalainen neiti, noista niin sanotuista 'hyvistä perheistä Helsingissä. Ulkona satoi. Hän kulki edelläni suurelle oopperalle päin. Hiukan tuumailtuani, lähestyisinkö häntä päätin saavuttaa hänet ja — ranskan kielellä — pyysin saada tarjota hänelle suojaa sateenvarjoni alla, johon hän empimättä suostuikin. Minä puhuin jo silloin yhtä hyvin ranskaa kuin nytkin, sillä kodissani oli koko lapsuuteni ajan ranskalainen kotiopettajatar. No niin. Meillä oli hyvin hauskaa kulkeissamme saman sateenvarjon alla. Hän kertoi minulle Helsingistä ihmeellisiä asioita ja minä kysyin josko Suomen pääkaupunki on Riika… Ajatelkaas, minä, joka olin suomalaisempi kuin hän itse, varpusenpoika… Hän sanoi suomalaisten miesten olevan kauhean ikäviä, eikä toivonut mitään niin hartaasti kuin, että Ranska tulisi vielä hänen toiseksi kotimaaksensa, johon toivomukseen minäkin liikutettuna yhdyin… Kun sitten pysähdyimme hänen portaittensa edessä, niin hänellä ei ollut vähintäkään halua sanoa minulle hyvästi ja minä uskalsin pyytää, että saisin saattaa hänet huoneeseensa saakka, sillä portaat näyttivät huonosti valaistuilta… Portaissa minä suutelin häntä. Ja kun saavuimme hänen huoneeseensa, niin näytti melkein siltä kuin hän olisi tahtonut sanoa: vihdoinkin kahden! — Istuin hetkisen, mutta meille tuli alinomaa tuollaista peloittavaa vaitioloa… ja kun minä, suoraan sanoen, aina olen ollut mainettani parempi, niin nousin ja sanoin ruotsiksi: Nyt, hyvä neiti, täytyy minun lähteä, mutta toivottavasti me tapaamme toisemme joskus Helsingissä. Hyvää iltaa! Mutta vastedes: älkää, Herran nimessä, salliko edes 'ihastuttavien ranskalaisten' saattaa teitä huoneeseenne saakka. — Jos te olisitte nähnyt hänet! Hän ei olisi voinut kauhistua enemmän, vaikka hänen 'ranskalaisensa' olisi siinä silmänräpäyksessä muuttunut itse paholaiseksi. Herra Seger nauroi makeasti ja Heikinkin täytyi nauraa.

— Te olitte julma, sanoi Heikki hetken kuluttua vakavana.

— Olihan kylpy kenties hänelle liian kylmä, mutta kuitenkin minä tein vaan mitä kunnon miehen minun asemassani tuli tehdä. Terve! — On oikein hauskaa jutella jonkun oikean ihmisen kanssa. Täällä laivalla on vaan sellaisia poroporvareita, että ellei tuota italialaista pikku pyhimystä olisi ollut, niin minulla olisi ollut oikein ikävää. Kyllähän minä heti toissapäivänä huomasin teidät, mutta te näytitte niin sulkeutuneelta, että en uskaltanut lähestyä. Mutta onko se mahdollista, että me emme ole aikaisemmin tavanneet?

Herra Seger tuli yhä vilkkaammaksi. Hän kysyi ja vastaili itse.
Tarvitsi vain kuunnella.

— Voitteko ajatella, herra Wuolle, kuinka kohtalo voi olla julma, alkoi hän, äskeiseen juttuunsa palaten. — Muutaman päivän kuluttua tuli sama neitonen Louvressa minua vastaan, tällä kertaa arvokkaitten sukulaistensa ympäröimänä. Hän oli taaskin jäykkänä kauhusta, mutta tietystikään en ollut häntä tuntevinani, etten saattaisi häntä mihinkään ikävään välikäteen. Ja koska te vaikutatte hyvin hyväsydämiseltä, niin voin teille mainita, että nykyään hän on naimisissa ja monen lapsen äiti. Kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvin.

He olivat hetken vaiti. Tuuli heitti muutamia suuria sadepisaroita akkunaan ja etäältä kuului laivan koneen jyskintä hillittynä tasaisena tykytyksenä. Herra Seger katseli mietteissään sikaarinsa savua, joka kummallisiin muotoihin ryhmittyneenä pilvenä leijaili ovea kohden. Hänen kasvoillaan oli omituinen sekoitus hyväntahtoisuutta ja kylmyyttä, niinkuin eräänlaisilla lapsilla.

Hän havahtui ja tarttui lasiinsa.

— Terve! Mutta ettehän te juo ollenkaan. — Minä tässä ajattelin, että juuri nuo niin sanotut vapaat naiset ovat itse asiassa kaikkein vaarallisempia. He tulevat miehen luo tasaväkisinä, muka omalta osaltansa vastaten kaikesta, ja he ovat valmiit vaikka mihin. Mutta kun sitten todellisuus katsoo heitä kylmästi silmiin, niin he eivät kestäkään, vaan heittäytyvät miehen kaulaan… ja siinä sitä sitten ollaan. — Varokaa tuollaisia naisia, herra Wuolle! Ellen teitä pahasti ikävystytä, niin kerron teille vielä erään toisen tarinan?

Heikki vastasi, että se päinvastoin häntä ilahuttaisi.

— Mutta, terve nyt ensinnä! Mistä teillä on silmissänne noin paljon tuollaista ihmeellistä…? Joku toinen sanoisi sitä maailmantuskaksi, mutta se on niin helppohintaiseksi käynyt käsite. Sellainen on vaarallista. Koettakaa vapautua siitä. Te ymmärrätte mitä tarkoitan, ellen osaa aivan naulan päähän sanojani sovittaa.

Heikki poltteli rauhallisena paperossiansa, mutta hän tunsi punastuvansa niinkuin koulupoika jonkin vanhemman sedän arkaluontoisista kysymyksistä. Häntä harmitti oma herkkyytensä ja hän koetti mahdollisimman välinpitämättömänä vastata, että se ei ollut mitään…

Herra Seger sytytti uuden sikaarin ja korjaili tyynyä selkänsä takana, katsellen Heikkiä hyväntahtoisesti.

— Jos viitsitte kuulla, niin olkoon menneeksi. En oikein ymmärrä, minkätähden minua haluttaa kertoa teille tarinani, sillä vain eräälle ystävälleni olen sen ennen teitä kertonut. Mutta ettekö luule, että meri tekee ihmisen herkemmäksi? Ja teissä on jotakin luottamusta herättävää ja sanoisinko… rauhoittavaa.

Heikki ei osannut vastata mitään. Tavallaan häntä hävetti, että herra Seger ajatteli hänestä vain pelkkää hyvää, vaikka hän oli suhtautunut häneen alusta alkain kylmästi ja arvostelevasti.

— Ja ellette paheksu, jatkoi herra Seger, niin minä ehdoittaisin lähempää tuttavuutta. Erik!

Heikki tarttui hänen ojennettuun käteensä, sanoen nimensä.

Erik jäi kuuntelemaan aivankuin jotakin tuttua kaikua.

— Heikki… Heikki Wuolle…? Mutta tämähän on aivankuin noiduttua, mitenkä teissä, anteeksi, mitenkä sinussa kaikki tuntuu kummallisen tutulta, ihmetteli hän.

— Niin tavallinen nimi, koetti Heikki selittää. Hän oli aivan varma, että Ester oli hänestä jotakin Erikille kertonut, mutta onneksi oli se nähtävästi Erikin muistista hälvennyt.

— Minä en ymmärrä, mutta maljasi! Toivon, että et pidä minua liian epämiellyttävän suomalaisena tavoiltani, kun näin tungettelevan nopeasti riennän tutustumaan! Yleensä en sellaista ensinkään harrasta, mutta kun nyt kerran näin pian jouduimme intiimille aloille, niin sellaisia juttelee vain ihminen ihmiselle… Ja tittelit kuulostavat silloin naurettavilta.

Heikki vastasi ymmärtävänsä hänet täydellisesti. Hän odotti malttamattomana luvattua kertomusta, sillä hän aavisti…

— Siitä on nyt syksyllä kolme vuotta, aloitti Erik. — Vietin silloin koko syksyn Helsingissä ja eräissä piireissä tutustuin hyvin sievään ja lahjakkaaseen nuoreen naiseen, joka vähäsen laulelikin, eikä oikeastaan niinkään hullummin, vaikka hänen opintonsa olivat olleet jotenkin hajanaista laatua. Olimme usein yhdessä. Ja kerran, kun hän mainitsi jotakin ulkomaanmatka-aikeistaan, niin sanoin puoleksi leikillä, että olisi hauskaa, jos hän voisi lähteä jo seuraavalla viikolla minun mukanani. Silloin en lainkaan uskonut, että hänen matkastaan tosi tulisi, vaikka hän lupasikin lähteä, sillä kerrottiin hänen olevan kihloissa, eikä hän muutenkaan näyttänyt olevan erityisen innostunut lauluopinnoihinsa. Mutta melkoiseksi hämmästyksekseni hän lähtikin mukaan. Matkustimme yhdessä Milanoon. Meillä oli hauska matka. Kaikki oli hänelle uutta ja hän nautti elämästä niinkuin vastikään lentämään oppinut linnunpoika, ja minä tein parhaani näyttääkseni hänelle matkan varrella kaikki mikä vaan näkemisen arvoista oli. Siinä kaikessa ei vielä mitään ihmeellisempää ollut. Me olimme kuin kaksi kunnon toveria, olimme iloisia aamusta iltaan ja minä vakuutan sinulle, että silloin vielä ei välillämme ollut muuta kuin jokunen suudelma, joita niissä piireissä joissa häneen olin tutustunut, otettiin ja annettiin niinkuin kotiljonkeja…

Erik vaikeni hetkeksi ja kaatoi uutta konjakkia laseihin.

Heikki oli kuunnellut henkeä pidättäen. Esterin tarina… Elämä oli aivan odottamatta tahtonut kertoa hänelle jatkon Esterin tarinaan. Miksi, miksi? kysyi hän ajatuksissaan hätääntyen. Kaikki unhoitetuksi luultu tuli uudestaan aivan ahdistavan lähelle. Tahtoiko elämä vieläkin himmentää sitä kuvaa, mikä hänellä oli Esteristä, tahtoiko se aivan kuin olemattomiin pyyhkäistä hänen kauneimmat nuoruusvuotensa? Niinkuin kotiljonkeja…! Arpeutuneessa haavassa viilsi tuskallisesti. Salonki tuntui kuumalta. Häntä ahdisti.

— Mutta sitten matkalla — kuule, älä koskaan lähde matkalle naisen kanssa, johon et ole rakastunut ja johon et erityisesti toivokaan rakastuvasi — niin sitten matkalla me päiväpäivältä yhä enemmän lähestyimme toisiamme ja lopuksi, niin, täytyyhän minun myöntää rakastuneeni häneen. Hän puolestaan sanoi ensi näkemästä alkain olleensa valmis seuraamaan minua vaikka minne, ja kihlauksensa sanoi hän olleen vain koulutytön lapsellisen tarinan. Me olimme vapaita kuin taivaan linnut…

Erik keskeytti äkkiä, kysyen ihmeissään, Heikkiin katsoen:

— Mikä sinua vaivaa?

— Ei mikään… Mitenkä niin? Heikki pyyhkäisi otsaansa ja koetti näyttää aivan tyyneltä.

— Sinä näytät niin kalpealta. Ehkei sentään… Tämä valaistus kai sen vaikuttaa ja minä join kenties lasini liian nopeasti. Erik naurahti erehdyksellensä ja kilisti Heikin kanssa. Erik imi hajamielisenä sikaariansa ja näytti hetkeksi kadottaneensa kertomuksensa punaisen langan.

— Missä minä olinkaan…? hapuili hän.

— Niin, Milanossa me muutimme yhteen asumaan ja sovimme heti alussa, että hän on edelleenkin — sanotaan nyt vaikka… neiti Pettersson, sillä varmaankaan et ole kuullut hänen nimeänsä. Mutta siinä tapauksessa, että suhteestamme syntyisi lapsi, päätimme kumpikin antaa hänelle nimemme ja kasvattaa hänet yhdessä. Ymmärrätkö? Me olimme kumpikin täydellisesti yhtä mieltä siitä, ettei meidän rakkautemme ja suhteemme ketään liikuttanut. Miksi olisimme vaivanneet pappia punomaan itseämme siteisiin, joita on vaikea aukoa tarvittaissa ja siksi älykkäitä me kumpikin olimme, että ymmärsimme, ettei meidän rakkautemme noilla siteillä sen paremmin koossa pysy, jos se kerran höltymään rupeaa. Kaikki oli hyvin. Hän oli todella kiintynyt minuun ja samaa uskallan sanoa itsestänikin. Koetin tehdä voitavani hänen opintojensa ohjaamisessa ja hän edistyikin nopeasti. Emme keneltäkään suhdettamme salanneet ja vaikka italialaiset ovatkin paljon konservatiivisempia kuin me täällä pohjolassa, niin ulkomaalaisina katsoivat monet perheet kuitenkin meidän vapaata liittoamme sormiensa läpi ja me olimme kaikkialle tervetulleita. Mutta eräänä päivänä ilmoitti Ester… no niin, sanotaan, että hänen nimensä oli Ester, hän ilmoitti minulle iloisen uutisen, ja kun suurella riemulla suljin hänet syliini, niin kuiskasi hän korvaani, että hän kernaasti tahtoisi olla minun — vihitty vaimoni!

— Ester! huudahti Heikki hämmästyneenä.

— Niin, voitko uskoa? Erik ei huomannut Heikin hämmästyksessä mitään ihmeellistä, vaan katsoi häneen ymmärrystä janoavana.

— Ja sinä voit kuvitella, kuinka vaikeata minun oli sillä hetkellä huomauttaa hänelle, että mehän olimme aivan vakavasti toisin päättäneet, tämänkin seikan lukuun ottaen. Hän kiihtyi ja sanoi, että vaikka tällainen mielijohde olisi häneltä sulaa hulluutta, niin minä olin sydämetön, kun en tällaisena hetkenä suostunut hänen toivomukseensa, jota hän ei sanonut osaavansa edes sen paremmin motiveerata. Minä vastasin myöskin jyrkästi, että tuollainen epäjohdonmukaisuus oli käsittämätöntä ja että naisena hänen olisi pitänyt osata jo aikaisemminkin kuvitella tällaista tilannetta. Selitin myöskin hänelle silloin, kuten olin jo ennenkin sanonut, että kernaasti otan kaikki isän velvollisuudet kantaakseni, mutta kaikki minun selitykseni kaikuivat kuuroille korville. Hän vetosi minun ritarillisuuteeni, isäntunteisiin ja rakkauteeni, ah, ja ties mihin. Hän pyysi, rukoili ja vaati…

— Se on uskomatonta, sanoi Heikki.

Erik jatkoi alakuloisena:

— Siihen särkyi meidän rakkautemme. Kenties se oli jossakin määrin niinkuin ansarilämmössä, teoriojen keppien tukemana kasvanut kukka, mutta siinä oli kuitenkin paljon kahden nuoren ihmisen välitöntä tunnettakin. — Erikin huulet värähtivät tuskallisesti ja alas katsoen käänteli hän sikaariansa tuhkakupin reunalla.

Heikki näki heidät elävinä edessään, Esterin ja hänen. Mutta sittenkin hänen oli paljon vaikeampaa kuvitella Esteriä pyytävänä ja rukoilevana kuin Erikiä taistelevana ja jyrkkänä. Kuultuaan Erikin kertomuksen oli vahingonilon salama välkähtänyt hänen sielussaan. Hän muisti Esterin ilkkuen lingotut sanat: vaimosi, sinun vaimosi…! Oliko elämässä noin järkähtämätön koston laki? Ah, mutta keneenkä ei sen käsi silloin ulottunut… Oli kaameata ajatella ihmispoloisia Nemesis alituiseen kintereillään. Ja vähitellen tuo nopeasti leimahtanut vahingonilon tunne vaihtui syväksi masennukseksi ja myötätunnoksi Esteriä kohtaan, aivankuin heidän välillään ei koskaan olisi mitään katkeraa ollutkaan. Pikku-gaselli parka! Olihan hänellä ja tuolla ihaillulla miehellä, joka nyt istui häntä vastapäätä, sikaarinsa tuhkaan tuijottaen, olihan heillä ollut paljon enemmän edellytyksiä tulla onnellisiksi kuin mitä Esterillä ja hänellä oli ollut. Ja kuitenkin: miksi oli heiltäkin kaikki särkynyt? — Jos hän olisi kuullut Esterin tulleen hyvin onnelliseksi, niin varmaankin hänen omakin onnen uskonsa olisi vielä kerran jaksanut maasta nousta ja avata arat lehtensä. Nyt oli taas kaikki mustin mullin…

— Jospa sinä tietäisit, mitä sitten seurasi ja on seurannut, alkoi Erik väsyneesti hetken kuluttua. — Alussa uhkasi hän vuoroin surmata meidän lapsemme, vuoroin itsensä ja toisinaan taas molemmat yhdessä. Ah, eihän sitä kaikkea jaksa edes ajatellakaan… Kenties minä olen ollut kova, mutta hänen heikkoutensa kylmensi minua. Miksei hänellä, uuden ajan kulttuurinaisella, ollutkaan kuvittelemaansa rohkeutta seisoa maailman edessä minun lapseni käsivarrellaan, ilman noita muodollisuuksia, joita hän itsekin aina oli ivaillut? Vielä tänäkään päivänä en sitä ymmärrä. Sano, Heikki, olenko todellakin ollut liian kova tai julma kenties? Ja sano myöskin, luuletko tällaisen todellisuuden olevan naiselle niin vaikean, ettei hän aikaisemmin osaa sitä kuvitellakaan. Vai eikö suurten sanain takana ollutkaan ollenkaan vakaumusta?

— Minä en tiedä, vastasi Heikki empien. — Mutta kyllähän sitä suurimmatkin vakaumukset murtuvat elämän kivikareja vastaan, niinkuin vaahtokuplat.

Hänestä kuulosti Erikin kertomus kamalalta sadulta. Ja muuan ajatus poltti hänen aivojansa. Ester oli sanonut olleensa ensinäkemästä alkain valmis seuraamaan Erikiä… Milloinka hän oli tavannut Erikin ensikerran? Monta kertaa hän oli aikonut kysyä sitä, kun Erik hetkeksi oli keskeyttänyt kertomuksensa, mutta sanat eivät tulleet hänen suustansa…

Oliko Ester jo heidän korkeimman onnensa aikanakin kuulunut Erikille…? Valhetta ja… ah, olikin siis ollut kaikki se, jota hän tarkasti oli varjellut tummentamaan hiipiviltä varjoilta. Mutta olihan se mahdotonta! Olisihan Ester jo aikaisemminkin voinut kaikki katkaista. Ei, ei! Yhtähyvin olivat hänen vakuutuksensa Erikille kaunista valhetta. "Koulutytön lapsellinen tarina…" Hän olisi hymyillyt ellei Erik olisi istunut ja katsonut häneen, yhä vieläkin vastausta odottaen.

— Minä luulin sinun kertoessasi, että kaikki aiheutui hänen silloisesta tilastaan…

— Ei, ei! keskeytti Erik, toivottomin ilmein. Ensi aikoina ajattelin minäkin jotakin sellaista. Mutta hän odotti ja pyysi minulta samaa vielä sittenkin, kun lapsi oli syntynyt ja samoin yhä vieläkin: uhkauksia, rukouksia ja kyyneleitä aina viime kuukausiin saakka, aivankuin hän olisi vietelty tyttöraukka, joka on petetty kauniilla lupauksilla. Niin, niin, se on aivan totta! Ja kuitenkin hän tietää, että meiltä jo on kaikki särkynyt ja että nyt vasta meidän avioliittomme virallistuttaminen olisi täydellistä komediaa, vain kysymys nimestä, nimestä, jonka minä annan lapselleni, mutta jota en vaan pelkästä periaatteestakaan voi antaa hänelle, jolle sitä en milloinkaan ole luvannutkaan. —

Erik puhui kiihtyneesti ja painosti jokaista sanaa.

Heikki tunsi ohimoitaan pakoittavan.

— Oletko huomannut, että meillä tämän polven nuorilla on niin paljon sellaista, joka ei kestä, sanoi hän raukeasti Erikille. Meidän korkeimmilla jalustoilla seisovat profeettamme saarnasivat meille vain elämän nautinnoista. Me kuuntelimme heitä uskoen… Ja me olemme lähteneet merelle vuotavilla veneillä.

Heikki odotti Erikiltä ivallista huomautusta, mutta hän vastasikin aivan vakavana:

— Onhan se niinkin! Meiltä on paljon viety ja meille on vähän annettu ja usein kun katselen miten meillä ja miten muualla, niin minuakin kauhistaa, miten meidän vielä käy… Mutta ethän tarkoittane, että juuri minun täytyisi maksaa noita suuria sanoja, joilla ei olekaan mitään arvoa elämässä?

— Ei! En tietystikään. Ja kuitenkin sinäkin niitä tavallasi maksat.

Erik mietti silmänräpäyksen.

— Niin tietysti, — tämä asia painaa ja kiusaa minua sanomattomasti. En soisi, että kenenkään tarvitsisi olla minulle katkera, mutta tätä en voi auttaa.

— Niin, minä ymmärrän sen kylläkin, myönsi Heikki.

— Jos Ester olisi heti alussa vaatinut samaa kuin sittemmin, niin se olisi ollut aivan eri asia, vaikka luulen että sittenkään en olisi suostunut, sillä minusta ei ole aviomieheksi, ja toiseksi: minua ovat aina kiusanneet lupaukset ja sitoumukset, joita en voi täyttää. — Olin aina uneksinut tuollaisesta ennakkoluulottomasta toverista, jollaisen sitten luulin hänessä kohdanneeni, kunnes tuli koetuskivi… Ja näin ollen en voi raivostumatta ajatella, että hänen kaltaisensa nainen ei käsitä, että hänen entinen vakaumuksensa muuttuu aivankuin avioliitto-ansaksi, jolla kytketylle miehelle sitten tehdään vaatimuksia nimestä ja oikeuksista. Ei koskaan! Oppikoot ainakin ne naiset, joita meidän täytyy tasa-arvoisina tovereinamme kunnioittaa, tietämään mitä puhuvat ja tekevät. —

Erik nousi kävelemään…

Heikin täytyi myöntää hänellä olevan oikein. Ja kuitenkin hänen sydämensä tahtomattaankin oli Esterin puolella. Ester varmaankin rakasti Erikiä vieläkin, mutta Erik… Siitä sitten aiheutui kaikki tämä sovittamaton.

Heikki ojensi Erikille kätensä ja kiitti häntä ystävällisestä luottamuksestaan.

— Kiitos sinulle, kun olet viitsinyt kuunnella minua! vastasi Erik sydämellisesti. — On niin ihmeellisen keventävää saada toiselle kertoa sitä, mikä yöt päivät sielua raskaana painostaa.

— Niin, jos vaan voi… vastasi Heikki. Erik katseli häntä myötätuntoisesti ja löi häntä olalle, virkkoen:

— Mutta ensikerran kun me tapaamme, niin on sinun vuorosi kertoa.

— Ainakin toistaiseksi on minun tarinani hyvin lyhyt, vastasi Heikki hymyillen. — Se loppuu siinä mistä sinun alkoi.

— Mistä minun alkoi, kertasi Erik, ihmetellen. Mutta sitten luuli hän
Heikin laskevan leikkiä.

— Ahaa! Joku toinen on tullut väliin…?

— Koulupojan lapsellinen tarina…

Erik katseli hiukan ihmeissään hänen hymyänsä, mutta hän ei kysynyt enempää, vaan vetäen päällystakkia yllensä, sanoi:

— Niin, niin, jokaisella meistä on omat tarinamme.

He kävelivät vielä hetkisen kannella, josta kaikki matkustajat jo olivat hävinneet. Suolainen merituuli pyyhkieli virkistävänä heidän kuumenneita kasvojansa ja hajoitti äskeisten ajatusten parven heidän ympäriltänsä.

Vaalealla taivaalla katselivat lempeäsilmäiset tähdet ja jokunen suurempi tähti heijastui himmeästi tummana kohisevaan mereen.

5.

Erikin kertomus pidätti Heikkiä kauan valveilla. Juuri kun hän oli pääsemäisillään unen rajamaille tuli vielä jokin kuva tai kysymys hänen mieleensä ja ajatukset alkoivat taas uurastaa uutta uomaa.

… Erik oli ollut julma. Jos hän todella olisi Esteriä rakastanut, niin hän ei olisi voinut noin periaatteistaan kiinni pitää ja jättää Esteriä yksin lapsensa kanssa…

Minkälainen olisikaan tämänkin mitalin toinen puoli Esterin kertomana? Ja minkälaiseksi lienevätkään kyyneleet ja kärsimykset muuttaneet Esterin? Ester itkevänä ja nöyryytettynä…? Hänen kaareva niskansa taipuneena, hänen uhmaava hymynsä kyynelvirtojen huuhtomana… Ja miltä tuntui hänestä, joka näihin saakka vain oli tuhlannut, todenteolla ansaita leipänsä oloissa, joissa kilpailu oli suuri ja elämän taistelu kokonaisuudessaan vieläkin ankarampaa kuin ikinä kotimaassa. Kenties hänen äidillään vielä oli jotakin, mutta sittenkin oli elämän kova arkipäiväisyys vienyt Esterin harmaille lakeuksillensa.

Heikkiä hämmästytti, että hänen Erikin kertomuksen jälkeen täytyi ajatella Esteriä niin paljon ja niin suurella lämmöllä. Oliko hän näinä vuosina voinut kaikki unhoittaa? Ja kuitenkin oli hänelle vielä tänäänkin selvinnyt, että Ester oli valehdellutkin jommalle kummalle heistä: Erikille tai hänelle. Mutta kuitenkin tunsi hän melkein pelolla, että hänessä oli herännyt jotakin lämmintä Esteriä kohtaan, jonka hän jo oli uskonut ainiaaksi kadonneeksi. Taaskin oli Ester hänelle sama ihastuttava olento, aivankuin ei mitään olisi ollutkaan.

Uh, mutta se oli mahdotonta! Ne olivat yön ajatuksia, jotka kylmässä päivänvalossa varmasti häviäisivät… Heidän väliltänsä olivat jo kaikki siteet katkenneet näinä vuosina, joitten todellista tuskallisuutta hän ei koskaan ollut tahtonut edes itsellensäkään myöntää.

Laineet huuhtoivat hauskasti laivan sivuja ja laivan kone tykytti niinkuin jättiläissydän. Hänen toverinsa nukkui raskaasti hengittäen. Heikki koetti heittää ajatukset luotansa ja uudestaan tavoitella unta. Mitä se kaikki häntä liikutti. Jokainen kulki oma ikeensä niskassaan ja kantoi sen niin hyvin kuin taisi…

Mutta kun ajatukset kahta lukuisimpina uudistavat rynnäkkönsä, niin koettaa hän kääriytyä välinpitämättömyyteen ja etsii apua kaikkein synkimmistä muistoistaan.

Hän ajattelee viime vuosien syysiltoja siellä kaukana, pohjanmaan pikkukaupungissa.

Katulyhdyt palavat himmeinä ja kuvastuvat kivittämättömien katujen rapakkosilmiin. Sataa, sataa… ah, kuinka siellä aina sataakin. Hän kiertää päämäärättömänä kaduilla, saadakseen vähäsen liikuntoa ja raitista ilmaa. Tuon tuostakin juoksee suuri kissa kadun poikki, kadoten johonkin porttikäytävään tai kellarin luukkuun. Muita eläviä olentoja ei missään näy, kunnes jossakin kadunkulmassa seisoo poliisi, kiiltävässä sadetakissaan, seuraten yksinäistä kulkijaa katseellaan niinkauan kuin suinkin saattaa. Hänelläkään ei ole liiaksi vaihtelua, mutta kuitenkin hänen katseensa kiusaa Heikkiä niinkauan kuin hän tietää poliisin näköpiirissä olevansa. Minne mennä? Klubille tai kotiin. Hänen opettajatoverinsa ovat naineita miehiä ja heidän pienissä kodissaan on juuri lasten maatapanoaika ja rouvalle tulisi vaivoja teestä ja leivästä… Klubille…? Siellä ei kenties tänäänkään ole muita kuin tohtori, henkikirjuri ja oluenpanija, jotka juovat ja puhuvat roskaa Signen kanssa. Huoneusto tuoksuu pikeytyneeltä tupakansavulta ja kostealta. Hän tuntee sen kaiken niin elävästi vielä eiliseltä… Hän kiertää vielä torin kulmaan, jota ympäröivät talot ovat niin toistensa kaltaisia, että ensikertalaiset eivät tavallisesti koskaan osaa omaan taloonsa, jos vähänkin ovat kaupunkia kiertäneet ja sekoneet ilmansuunnista. Kerrottiin, että raatimies Öllenberg oli kaupungin kukoistusaikana rakennuttanut talot "madameillensa" ja samanlaisia senvuoksi, ettei yksi olisi ainakaan siinä suhteessa kadehtinut toista… Onnellinen raatimies Öllenberg! Hänen ei tarvinnut kotia kompuroidessaan pahimmassakaan "sumussa" pelätä poikkeavansa väärästä portista sisälle, kun jokaisessa talossa oma ystävätär odotteli. Näitä taloja katsellessaan Heikki usein muisti mitä oluenpanija hänelle sanoi heti ensimäisenä syksynä: "Kyllä täälläkin elää osataan ja elää saattaa, kun vaan ihminen pysyy todellisuudessa ja siihen tyytyy…" Todellisuudessa… Mutta miksi hän edes ajatuksissaan näykki oluenpanijaa, sillä olihan niitä paljon muitakin jotka kuvittelivat, että vain se, mitä he itse kukin todellisuudeksi luulivat oli todellisuutta. Huuh! Hän palaa kotiin. Pöydällä on sinikantisia vihkoja. Joka ilta samoin. Kaikki on hiljaa kuin haudassa… Ja kuitenkin on kello vasta puoli kahdeksan. Muualla maailmassa elämä vasta alkaakin. — Ester Forssner… Siellä kaukana menee hänkin konsertteihin, teattereihin ja juhliin, joissa suuret kristallikruunut hehkuvat häikäisevää valoa. Siellä on paljon nuoruutta ja kauneutta. Ester on itsekin huomiota herättävän kaunis… Mies hänen rinnallaan on ylpeä hänestä.

Unettomana kuuntelee hän kuinka sadevesi lirisee läkkipeltisissä räystästorvissa.

Sinne ei hänen enää tarvitse palata. Syksystä alkaen hänellä on paikka Helsingissä. Äiti muuttaa hänen luoksensa ja heillä on taas pitkästä aikaa kunnollinen oma koti.

Eikö hänellä ollut syytä olla tyytyväinen? Olihan edessään häämöittävä "todellisuus" niin paljon valoisampi kuin takana olevat vuodet, jolloin hänellä oli ollut niin tuskallista ja sumuista siinä todellisuudessa, jota hän ei edes ajatuksissaan sitaattimerkeillä varustanut…

Kaksoiselämä, monikertainen todellisuus!

Kuinka hauskasti laineet huuhtoivatkaan laivan sivuja. Se oli paljon viihdyttävämpää kuulla kuin räystästorvien lirinä nukkuvassa, matalassa kaupungissa…

6.

Sota… sota… Ne sanat tunkeutuivat Heikin tajuntaan seuraavana aamuna jo ennenkuin hän vielä oikein oli herännytkään.

Kannelta kuului nopeita askeleita, jysähdyksiä ja vilkasta puheensorinaa.

Kunnollisesti valveuduttuaan huomasi Heikki, että laiva oli laiturissa kiinni. Oltiin siis Räävelin rannassa. Kun Heikki nosti päätänsä, istui hänen hyttitoverinsa, nuori viipurilainen teknikko, parhaillaan sohvallaan, kiireesti vetäen kenkiä jalkaansa. Hän tervehti ystävällisesti ja lisäsi samaan hengenvetoon: sota on sittenkin syttynyt!

Hänellä oli tulinen kiire kannelle ja rantaan uutisia kuulemaan. Heikkikin alkaa kiireesti pukeutua, mutta se ei ole niinkään helppoa, sillä hänen ajatuksensa ovat kaiken aikaa muualla… Käytävässä kuuluu joku sanovan, että laiva ei kenties voikaan jatkaa matkaansa Suomeen, vaan että matkustajain täytyy mahdollisesti kiertää Pietarin kautta kotiin.

Sekin vielä puuttuisi! Heikki laskee ajatuksissaan rahansa… ja iloitsee, että ainakin senvuoksi tie on hänelle auki.

Koko laiva tuntuu olevan täynnä hälinää ja sekasortoa.

Sota… sota… lausutaan alinomaa monilla eri kielillä, sekä käytävässä, että rannassa, jossa hän hytin akkunasta näkee matkustajain hätääntyneinä ahmivan sähkösanomia…

Hän ei löydä mistään kauluksennappiansa, mutta hän koettaa saada kauluksensa jotenkin huivin avulla kiinni pysymään, kokoaa tavaransa ja rientää kannelle.

Erik Seger nousee juuri laiturilta sähkösanomakimppu kädessään.

— Hyvää huomenta, huutaa hän jo kaukaa. — Tässä me nyt olemme ja saamme olla tiesi kuinka kauan… Ja minun kaikki lähimmät tulevaisuudentuumani ovat murskana…

Hän on kiihtynyt ja kalpea. Ojentaessaan Heikille sähkösanomakimpun kertoo hän, että Ranskan ja Saksan välilläkin on sota puhkeamaisillaan…

Heikki silmäilee jännittyneenä sähkösanomia, joitten lihavilla kirjaimilla painetut otsakkeet syöpyvät sieluun…

— Ellen aivan erehdy, niin kohta on koko Eurooppa sodan liekkien vallassa, sanoo Erik kun Heikki on lukenut sähkösanomat.

— Mikä kulttuurin konkurssi! virkkaa muuan kaidetta vasten nojautuva vanha herra surullisena.

— Tämä on vain alkua, sanoo muuan ruotsalainen maallikkosaarnaaja. — Kansat ovat unhoittaneet Jumalan ja ylenkatsoneet hänen pyhän sanansa ja nyt on ilmestyskirjan, miekkaa kantavan, ruskealla hevoisella ratsastajan aika tullut. Siellä sanotaan aivan selvästi, jos herrasväki muistaa: "Ja ruskia orhi meni ulos: ja sille, joka sen päällä istui, annettiin rauha maasta ottaa pois, että heidän piti keskenänsä toinen toisensa tappaman; ja hänelle oli annettu suuri miekka". Mutta häntä seuraa vielä kaksi muuta ratsastajaa… niin että tämä on vain suurten vaivain alkua…

Puhujan silmissä paloi vakaumuksen tuli ja hätääntyneet ihmiset kuuntelivat häntä vakavina. Mutta hän ei jatkanutkaan enempää, vaan alkoi mietteissään kävellä laivan kannella.

Erik tarttui Heikin käsivarteen ja he lähtivät rannalle kävelemään.

Muutamat hätiköivimmät kantavat jo tavaroitansa laivasta ja lähtevät ajamaan asemalle. Maltillisimmat hymyilevät heille ja monet ovat hymyilevinään koko sodalle. — Laiturilla kertoo helsinkiläinen tukkukauppias, levollisena sikaariaan poltellen, mitä keisari Wilhelmin on kerrottu sanoneen tätä sotaa ennustettaissa: Vain muutaman päivän juttu… Ja tietysti se niin onkin, siitä on tukkukauppias varmasti vakuutettu, eikä hän tahdo kuullakaan mitään vastaväitteitä. Ehei! Eivät sodat voi kauan kestää nykyisten merkillisten keksintöjen aikana…

Mutta ihmiset ovat sittenkin sisimmissään järkytettyjä, vaikka kukaan ei tahdo näyttää naurettavalta toisten silmissä. Jokainen tuntee vaistomaisesti, että ollaan aavistamattomien mahdollisuuksien edessä. Ja jokaisen ensimäisiä ajatuksia ovat: koti, rakkaat ja lähin tulevaisuus.

Tulivuoren purkaus on alkanut ja maaperä on peloittavan vulkaanista kaikkialla, minne katsookin.

Uusia, hätyyttäviä sähkösanomia saapuu joka hetki.

Erik kertoo Heikille perinpohjaisesti, nyt myttyyn menevistä, loistavista sitoumuksistaan Berliinissä, Dresdenissä ja Mannheimissa. Mitä, Jumalan nimessä, mitä hän nyt tekee? Ainoa mahdollisuus oli kiertää konserttimatkoilla Suomen pikkukaupungeissa, — jos sekään oli muutamiin kuukausiin mahdollista. Ah, ja se oli niin kurjaa, silloinkin, kun se parhainta oli! Minkä toisessa kaupungissa kukkaroonsa sai, sen toisessa menetti, jos hyvillä kaupunkilaisilla sattui konserttipäivänä olemaan saunapäivänsä tai jonkun kaupungin merkkihenkilön nimipäivä. Kyllä hän sen jo tunsi ja tiesi… Elämässä ei mikään, mikään ollut varmaa. Milloin tahansa saattoivat kaikki kauniit suunnitelmat olla olemattomiin puhalletut!

Heikki koetti häntä lohduttaa sodan mahdollisella lyhytaikaisuudella, mutta muuten hän kuunteli Erikiä vain puolella korvalla. Uutinen Ranskan sotaan sekaantumisesta pakoitti hänet huolestuneena ajattelemaan sikäläisiä ystäviänsä ja varsinkin kapteeni Larolles'in perhettä, jossa hän parina viimekesänä oli viettänyt muutamia unhoittumattomia kuukausia.

… Hän oli päässyt heidän tuttavuuteensa erään Parisissa kauan asuneen helsinkiläisen suosittamana. Ja he olivat avanneet hänelle sitä Parisia, johon ulkomaalaisen on vaikea tutustua: sivistyneet ranskalaiset perheet ja heitä ympäröivän, kulttuuri-ilmapiirin, jolla ei ole mitään tekemistä sen keinotekoisen huviverkon kanssa, johon Parisiin saapuvat ulkomaalaiset tavallisesti ensinnä takertuvat, niinkuin muuttolinnut linnunpyydystäjän verkkoon.

Heikki muisti elävästi illan, ensimäisen iltansa Parisissa, jolloin kapteeni Larolles nuoren rouvansa kanssa oli ilmestynyt äitinsä, vanhan rouva Larolles'in salonkiin. — Siihen saakka hän oli yleensä ajatellut sotilashenkilöltä kaikkialla, enemmän tai vähemmän tyhjänpäiväisiksi keikareiksi, pintapuolisiksi ja kylmiksi ihmisiksi. Mutta heti ensi iltana hän oli suureksi iloksensa havainnut, että kapteeni Larolles ja koko hänen perheensä olivat loistavia poikkeuksia tällaisesta ennakkokuvasta. Kapteeni Larolles tunsi laajalti Euroopan vieläpä Skandinaaviankin kirjallisuutta ja uuden ja vanhan ajan taide oli hänelle selvillä, paremmin kuin monella ammattiarvostelijalla. Ja Louvressa ja Luxembourg museossa hän oli löytänyt kokonaisen oman aarteistonsa, jossa oli paljon sellaisia helmiä, joista eivät taidehistoriat eikä Baedeckerit tietäneet mitään.

Mutta innokkaasta kirjallisuus- ja taideharrastuksistaan huolimatta, ei kapteeni Larolles suinkaan ollut mikään "väärällä uralla" oleva kaunosielu. Ei! Hän oli sotilas kaikesta sielustaan. Ja hänen nuorena luutnanttina julkaisemansa teos: "lakiasäätävä valta ja armeija vallankumouksen aikana" oli herättänyt sotilaspiireissä ainakin yhtä suurta huomiota kuin mitä taiteellisissa piireissä oli omistettu hänen myöhäisemmälle, "Italian museoista" piirtämällensä kokoelmalle. Mutta se mitä Heikki ennen kaikkea oli hänessä ja koko tässä perheessä oppinut ihailemaan oli heidän hehkuva isänmaallisuutensa, ja se aatteellinen henkevyys, joka sen ilmakehässä väreili.

Nyt… Kenties juuri tänä aamuna täytynee kapteeni Larolles'in ottaa jäähyväiset vaimoltaan, pikkutytöltään ja hopeahapsiselta äidiltään:

He eivät itke kukaan, vaan hymyilevät kirkasta hymyä ja ilme heidän silmissään on niinkuin mystikoilla haltioitumishetkenänsä… Marcel suutelee heitä kaikkia ovella vielä kerran ja vihdoin syöksyy portaisiin. Kotiin jääneet menevät verannalle, josta näkyy Luxembourg puiston viheryys, paratiisillisena keitaana, kesän polttavassa kuumuudessa. Kohta on Marcel kadulla ja lähettää tervehdyksiä verannalla seisojille… Pieni Anne-Marie viittoo kädellään… Vielä kerran katsoo Marcel taaksensa, vielä kerran nyökkäys ja hän katoaa kulman taa…

Santarmeja ja sotilasviranomaisia meni taas laivalle puhumaan kapteenin kanssa ja laiturilla kävelevät matkustajatkin alkoivat nousta laivaan viimeisiä uutisia kuulemaan. Erik ja Heikki nousivat myöskin sinne ja ohi kulkevalta perämieheltä saivat he kuulla, että laiva oli saanut luvan lähteä.

Katsellessaan santarmien ja venäläisten sotilashenkilöitten isännöiviä hommia laivalla virkkoi Heikki toverilleen katkerasti:

— Huomaa kaikesta, että lähenemme kotimaata…

— Kotimaan tuulahduksia, vastasi Erik, silmää iskien.

Kummastakin heistä tuntui kotirantaa lähestyessään, että vieraan vallan karkea raakalais-ies taas vähitellen laskeutui heidän hetkeksi vapautuneille harteilleen…

7.

Sota oli riehunut jo toista vuotta. Sen kaamea tulipalo oli levinnyt yli puolen maailmaa. Siellä missä kulttuuri jo vuosisatain aikana oli kauniimpia kukkia kasvattanut, siellä oli maa teräksen peittämä ja ilmakin kauhua täynnänsä. Hävitettyjen kaupunkien raunioilla seisoivat ruhjotut katedraalit, niinkuin marttyyrit rovioillansa.

Oli kuin itse helvetti olisi porttinsa aukaissut ja päästänyt legioonansa maanpiiriä hävittämään.

Pohjoiset maat olivat kuin ihmeen kautta säilyneet sodan kauas lentäviltä, sytyttäviltä kekäleiltä. Niissä vallitsi vielä rauha.

Mutta siinä rauhassa oli paljon sellaista joka oli sotaa surkeampaa…

Pohjolassa raivosi kultakuume. Ihmiset ostivat ja möivät. Kaikki oli kaupan. Kaikki kulki kädestä käteen, kodit ja konnut, talot ja tavarat. Ihmiset ajattelivat vain rahaa. Runoillut pohjolan maat olivat kuin markkinatoreja.

Suomessakin oli keinottelijain kirjava lauma päivä päivältä kasvanut ja yhä kasvoi. Kultakuume kiersi kulkutautina hienon maailman naisesta torimatamiin ja pankinjohtajista rikoksellisimpiin keinottelijoihin saakka.

Mitä korkeammalle taivaan rannalle nousi muissa maissa palavain talojen loimu ja mitä enemmän ilmassa värisi kuolevain tuskankorahdukset, vaikerrus ja viattomain itku, sitä kuumeisemmin kilistelivät pohjolan kansat käsissään kultaa, kokosivat rahaa ja huumaantuneina puhuivat rahasta, aivankuin olisivat siitä löytäneet uuden tien autuuteen…

8.

Näinä vuosina kulki Heikki rauhallisena syrjästäkatsojana Helsingissä, hoitaen vaatimatonta opettajatointansa eräässä oppikoulussa. Hänestä oli kaikki niinkuin pahaa unta… päivä päivältä pahenevaa.

… Hänen varhaisimmassa nuoruudessaan oli tässä maassa, syvimmän sorron painaessa, mässätty nautinnoissa kahlaten, tunnussanoina: rakkaus ja kauneus. Ja kuitenkin oli jalustalla palvottu kuva ollutkin vain kultainen vasikka, eikä puhdasotsainen Jumalatar… Mutta kukaan ei ollut sitä sanonut. Maa oli ollut täynnä vääriä profeettoja ja viisaat olivat vaienneet, peläten tulevansa tyhmäin pilkaksi.

… Nyt, kun kaikissa sotaa käyvissä maissa, isänmaallisessa innostuksessa, kannettiin isänmaalle suurimpia uhreja kuin koskaan ennen, nyt oli meillä tunnussanana raha… ja vain raha, samaan aikaan, kun vieras sotaväki rasitti maata kuin pahin valloittaja… Olivatko ihmiset houkkioita? Mitä he luulivat tekevänsä kullallansa, joka sekin todellisuudessa oli vain likaista paperia… jolla ei kohta kukaan enää vaihtanut kaalinpäätäkään?

Rauhallinen, yksinäinen syrjästäkatsoja ennätti niin paljon kysyä ja kummeksia…

Ranskalaisista ystävistään hän ei ollut mitään kuullut Pariisista lähdettyään. Itse hän oli kylläkin kirjoittanut pari kirjettä kapteeni Larolles'ille, mutta hän ei ollut edes levoton, vaan arveli heillä siellä kaukana olevan niin paljon muuta ajattelemista. Ja vaitiolon hän uskoi merkitsevän pelkkää hyvää. —

Vihdoin eräänä päivänä sai hän kirjeen, jossa oli Parisin postileima.
Käsiala oli vieras. Jännittyneenä ja pahaa aavistaen avasi hän kirjeen.
Se oli hienoa, tyypillistä ranskalaisen naisen käsialaa ja neljännen
sivun alla oli nimikirjoitus: Jeanne Marcel Larolles.

Heikki luki sitä tavu tavulta, sana sanalta, raskas paino sydämellään, peläten ja toivoen:

Parisissa syyskuun 8 päivänä 1917.

Rakas Herra.

Usein syytän itseäni, että näin pitkäksi ajaksi olen jättänyt Marcel'ini kaukana olevan ystävän ilman uutisia. Ah, millä ilolla olisinkaan niitä lähettänyt, jos ne olisivat olleet hyviä! Mutta kun tiedän, kuinka paljon te minun rakkaasta miehestäni pidätte, niin olen päivä päivältä viivytellyt saattamasta teitä osalliseksi suuresta tuskastani, alati ja epäilyksettä toivoen uutisia, joita ei ole tullut.

Ihastuttavan toivehikkaana ja uhrautuvaisuutta hehkuen lähti mieheni rykmenttinsä kanssa elokuun 6 päivänä, sankarillisesti kaatuen elokuun 22 päivänä Charleroi'n edustalla, rinta kolmen kuulan lävistämänä.

Sotamiehet nostivat hänet ja veivät erääseen belgialaiseen ambulanssiin. Hän oli tiedotonna, mutta hengitti vielä. Sitten jätti rykmentti kylän, jonka saksalaiset vähän ajan kuluttua valtasivat. Sittemmin en ole lukemattomista etsiskelyistä huolimatta saanut mitään tietoja hänestä.

Mieheni toverit ovat vakuutettuja, että hän on menehtynyt haavoihinsa ja samoin hänen rykmenttinsä pitää häntä kuolleena, mutta minä en voi sitä uskoa, minä toivon yhä vieläkin, siksi, että minä rakastan häntä, siksi, että hän on minulle kaikki kaikessa, siksi, etten voi uskoa, että meidän kaunis onnemme olisi loppunut. Uskon, että Jumala ja meidän rakkautemme ovat auttaneet häntä ja että hän palaa monien kärsimysten jälkeen. Vielä vuoden vaitiolon jälkeenkin minä häntä odotan, mutta missä tuskassa, sen te ymmärrätte, te, joka tunsitte hänet, ja tiedätte mitenkä hän oli ihailun ja rakkauden arvoinen. Mutta hän kykeni lähteissään istuttamaan minuun ihmeteltävän paljon rohkeutta ja ehtymätöntä voimaa, ja yhä vieläkin tunnen sitä häneltä saavani. Usein tunnen hänen suojelevat ajatuksensa ympärilläni ja olen kuulevinani äänen, joka sanoo, että hän elää ja palaa kerran luokseni. Onko se harhaluuloa? Vai onko se todellakin ajatuksensiirto ilmiö?

Aivankuin omituisen ennakkoaavistuksen johtamana kertasi hän usein ennen lähtöänsä: "mitä ikinä tapahtuneekin, niin älä usko pahinta, kunnes sota on loppunut." Minä tottelen häntä ja hänen kanssansa ilolla kärsin Ranskamme puolesta, valmiina kalleimpaankin uhraukseen, vaikka minua vavistuttaakin katsoa elämää silmiin ilman häntä. Mitenkä Marcel'ini kärsineekään, jos hän on vankeudessa, voimatta ottaa osaa taisteluun ja voimatta antaa minulle elonmerkkiä itsestään! Olen varma, että hän olisi onnellinen tietäessään, että olen vihdoinkin teille kirjoittanut. Suokoon Jumala, että ensi kerran saapuessanne Parisiin voisimme taas kaikin olla yhdessä meidän pienessä salongissamme, jossa niin hyvin aina viihdyimme ja johon teidät taas ilolla tervetulleeksi toivotamme hänen palaamisestaan iloitsemaan.

Pieni Anne-Marie'mme voi hyvin ja muuttuu päivä päivältä yhä enemmän isänsä näköiseksi, jota hän pikku raukka, niinkuin äitinsäkin, paljon, paljon kaipaa.

Saanhan pian kuulla uutisia teistä. Vastaanottakaa, hyvä herra, syvimmät ystävyyden tunteet, jotka aina olen säilyttävä Marcelini ystävälle.

Jeanne Marcel Larolles.

P.S.

Pari miehelleni osoittamaanne kirjettä ovat saapuneet, mutta onnetonta kyllä, en ole voinut niitä edelleen lähettää…

J.M.L.

Ovikello soi.

Heikki meni avaamaan, sillä hänen äitinsä ja palvelijatarkin olivat poissa kotoa. Tulija oli täti Forssner, puettuna silkkiin ja hermeliiniin kuten tavallisesti viime aikoina. Hän kysyi Heikin äitiä ja tulla tuoksahti eteiseen huohottamaan, pidellen sydänalastaan. Heikki arvasi, että varmaankin hänen liivinsä taaskin oli onnettoman kireällä… ja hänen täytyi hymyillä, vaikka häntä harmittakin, että hänen juuri tällä hetkellä täytyi valmistautua kuulemaan tädin porokellon soittoa, josta he äitinsä kanssa olivat viimeaikoina saaneet tarpeeksensa.

— Voi, voi, kun minä en tänään löydä ketään kotoa! Olisin pyytänyt äitiäsi kanssani kahvikonserttiin. Minua pyysi eversti Makarov jo toissapäivänä, mutta juuri kun olin valmiiksi pukeutunut, niin hän soitti ettei pääsekään. Enkä minä sinne viitsisi yksinkään mennä. Et suinkaan sinäkään…? Niin, niin työ ennen kaikkea…

Heikki pyysi häntä käymään sisälle, mutta täti ei sanonut voivansa jäädä odottamaan, sillä äiti kai viipyisi…

Mitään pahempaa kiirettä ei hänellä kuitenkaan näyttänyt olevan. Hiukan henkeään vedettyään, alkoi hän purkaa Heikille huoliaan:

— Tämä aika on niin jännittävää, että minä pelkään tulevani hulluksi… En ole taaskaan nukkunut pariin yöhön, kun… Hän sai yskäkohtauksen ja koetti tukkia suutansa voimakkaasti lemuavalla nenäliinallaan.

— Ne osake-markkinatko tätiä taas niin jännittävät? kysyi Heikki enemmän kohteliaisuudesta kuin osanotosta.

— Niin juuri, ja menestymiseen tarvitaan suurinta kylmäverisyyttä, mutta minä aina hätäilen, vaikka kuinka päättäisin pysyä rauhallisena. Ajatteleppas, että tälläkin viikolla on "Åbo järn" noussut niin, että minä olisin aivan kuninkaallisesti riippumaton, ellen keväällä olisi osakkeitani myynyt. Ja "Läskeläisiä" minä en uskalla enää ajatellakaan…

— Mutta voittihan täti niillä kuitenkin, sanoi Heikki hajamielisenä.

— Voitin minkä voitin, mutta se ei ole mikään lohdutus nyt kun niillä olisi voittanut kokonaisia omaisuuksia. Minä aavistin, että ne nousevat vielä, sillä niistä oli minulle niin moni juristikin kuiskannut… Mutta voitko sinä ajatella: eräänä päivänä tuli Agda Sjölund minua vastaan esplanaadilla ja kun kysyin, minnekkä hänellä on sellainen kiire, niin hän vaan huusi mennessään: Agda Sjölund myy tänään Läskelän osakkeet ja tee sinä samoin. Minä säikähdin niin kauheasti ja myin omani vielä samana päivänä. Mutta sitten ne vasta "nousemaan" rupesivat.

Täti Forssnerin ilme oli niin epätoivoinen ja suuressa ristiriidassa hänen ruhtinaallisen komeutensa kanssa, että Heikkiä väkisinkin tahtoi naurattaa, mutta hän ei sanonut mitään, vaan toivoi hartaasti, että täti lähtisi. Mutta hän vain alensi ääntänsä, alkaen hyvin äidillisellä ja suojelevalla nuotilla:

— Kyllä tällaisina aikoina pitäisi jokaisen koettaa katsoa eteensä… Kuka sen tietää tuleeko tällaisia mahdollisuuksia enää milloinkaan. Minä olen monta kertaa sanonut mammalle, että hänkin voisi kerran edes koetteeksi ostaa muutamia "Littois ylle". Niitä nyt taas kaikki kovin kiittävät ja jokunen osake ei nyt maita merille veisi… Niinkö, ettei häntä huvita… Niin… en minä tiedä… Minä olen niin väsynyt köyhyyteen. Sinä olet niin suuri idealisti kun Annakin… Mutta kyllä tällaisina aikoina nuortenkin pitäisi koettaa. Tuomari Farmilla sanotaan jo olevan toista miljoonaa. — Ja hukassa minäkin olisin ollut, kun Esterilläkin yhä on huononpuoleista siellä Saksassa. Minä sain juuri kirjeen Ruotsin kautta. Ei hän mitään erityisempää valita, mutta tietäähän sen, että sota-aika on sota-aikaa… mutta ei häntä nähtävästi kotiinkaan haluta. On se senvuoksi kovin hyvä, ettei minun tarvitse olla riippuvainen mitä eversti Makarov ant… milloinkin huoneistaan maksaa. Muuten hän kyllä on kovin sympaattinen ja erinomainen seuramies.

Heikkiä tädin sanat pistelivät niinkuin neulat, mutta hän koetti kärsiä tyynesti loppuun saakka. Viimein täti Forssner kai havahtui omain sanainsa kaikuun ja nousi äkkiä.

— Sinullakin taitaa olla kiire ja minä kun ihan unohdun tähän! Sano mammalle terveisiä ja että minä olen jo ihan vihanen, kun hän ei enää koskaan pistäydy Katajanokalle. Mutta hän on kai niin onnellinen, kun saa pitää poikansa luonaan… Jos minullakin olisi Ester täällä, niin en suinkaan minäkään näin lentäisi. Mutta näin kuluu edes aika, — vaikka kyllä tämä jännitys niin vie hermot… No, hyvästi, hyvästi!

Heikki huoahtaa helpoituksesta, kun hän vihdoinkin voi painaa oven kiinni. — Häntä säälittää täti Forssner, säälittää siinäkin tapauksessa, että hän näkee hänessä surkean ajan tyypillisen luoman…

Hän istahtaa tuoliinsa ja ottaa uudestaan käteensä rouva Larolles'in kirjeen, ja silmäilee uudestaan noita rivejä, jotka kertovat vuosikautisesta tuskasta toivon ja epätoivon välillä, mutta joista kuitenkin sankarillinen uhrautuvaisuus ja kirkas isänmaanrakkaus sädehtii.

Ja hän näkee satoja ja tuhansia koteja monen monissa maissa, joissa odotetaan isää, puolisoa ja poikaa taisteluista… joista he eivät enää koskaan palaa.

Myöskin oman kansansa hän näkee, tämän runoillun ja ylistetyn kansan, tässä valoisain öitten ja säihkyvien timanttikenttien tuhatjärvisessä maassa.

… Kaupustelijoita hän näkee, ostajia ja myyjiä suuressa narinkassa, jossa tuhansilla ja taas tuhansilla ei ole silmiä nähdä taivaanrannan kauhistavaa punerrusta, eikä korvia kuulla kaukaa kuuluvaa kuolinkellojen humua, eikä sydäntä ja hermoja tuntea ilmassa aaltoilevaa tuskan värinää…

Ostajia ja myyjiä…

Mitä tulisikaan tapahtumaan, jos suuresta maailman myrskystä jokin vihuri tännekin kieheltäisi ja yllättäisi tyvenessä istuvat itsekkäät mässääjät, ostajat ja myyjät..?

9.

Vallankumouksen kauan ennustettu, odotettu, epäilty ja taas uskottu ihme oli vihdoinkin tapahtunut. Tuhansien toiveitten ja kärsimysten sädekehän ympäröimä ihme…

Yhä uskottavampia viestejä saapui Suomeenkin itäisen rajan takaa, yhä raikuvampana alkoi kuulua suuren, vapautuvan kansan riemulaulu.

Ja vihdoin koitti Suomellekin suuri jäitten lähtöpäivä.

Maaliskuun aamu oli kirkas ja kaunis. Helsingissä olivat kadut täynnä punaisten lippujen johtamina marssivia joukkoja, joilla oli ympärillään aamuruskoista ilmaa.

Kaikki oli kuin kaunista unta…

Ensimäisinä vapauden häikäisevinä kevätpäivinä kulki Heikki Wuollekin suuren innostuksen huumeessa. Hänestä tuntui kuin elämä olisi yhtäkkiä avannut selko selälleen lukituimpain puutarhainsa portit.

Vapaan maan vapaa kansalainen…!

Kun todellisuus kerran oli täyttänyt rohkeimmatkin unelmat, niin täytyi tähdätä korkealle, korkeammalle kuin koskaan ennen.

Mitä merkitsivätkään yksilön ilot tai surut, kun kansa kokonaisuudessaan oli vapaa ja saattoi, ilman sortoa, kansana rientää kilpailemaan kunnian kentille…

Mutta manifestipäivänä, kun leijonaliput liehuivat ja ihmiset tyhjensivät paperikaupoista joulukuusten koristeliput, kietoillen niitä ympärillensä, niin hän ei voinutkaan kaikesta sydämestään ottaa osaa yleiseen riemuun kulkiessaan liputetun kaupungin liputetuissa joukoissa.

Hän ei itsekään ymmärtänyt yltyvää alakuloisuuttaan.

Oliko tämä liian kaunista ja liian helposti saatua…? Tai aiheutuiko se eräistä kasvoista, jotka hän oli nähnyt väkijoukossa, ivan hymy huulillaan…?

Hän kiirehti rauhallisemmille kaduille.

Mutta tuo hymy, jonka hän oli nähnyt erään, meilläkin kunnioitetun ja hienosti sivistyneenä pidetyn, muukalaisen henkilön kasvoilla, johdatti hänen mieleensä monia kiistoja sivistyneitten, vieläpä vapaamielisiksi itseään kutsuvien venäläisten kanssa, joilla kaikesta huolimatta Suomen asiasta ja oikeuksista oli jotenkin samanlaiset ajatukset kuin pahemmilla kukistuneen vallan ohjissa olijoilla. Sekä kotona että ulkomailla olivat he kiihtyen puhuneet siitä, kuinka venäläiset eivät vielä sadan vuoden kuluttua tule toimeen kunnolla verellään valloittamassaan maassa…

Kuinka he kaikki eräänä kauniina päivänä mielensä muuttaisivat! Ah, ei, ei! oli lapsellista sellaista kuvitellakaan. Olojen pakosta tapahtui mitä tapahtui… mutta eivät sympatiat siellä meille enemmistönä olleet.

Monen painon alla oli Suomen vapaus vielä silläkin taholla.

Ja eikö myöskin ollut lapsellista uskoa, että oma, supisuomalainen, keskenäinen vihamme ja kateutemme, olisi hautautunut vapauden kevättulvalaineisiin…

Kuukaudet kuluivat vapauden humussa. Uneksittiin uusia suuria unia ja nähtiin kauniita näkyjä. Mutta jo toukokuun ensimäisinä kylvöpäivinä nosti vihan kyy päätänsä Suomen vainioilla.

Veljesvihan…

Kylväjä raastettiin pelloltansa kalliimpina toukopäivinä. Ja leivosten visertäessä sinisissä ilmoissa kevään ylistystä, nousivat Suomen pelloilta karkeat kiroukset korkeuteen ja ennen iltaa oli Kainin merkki tahraamassa monien suomalaisten miesten otsaa…

Heikkiä ahdisti ja hävetti. Olihan hänkin tämän kansan lihaa ja verta. Miksi olikaan äsken niin kauniisti sarastanut aamu peittynyt tällaiseen odottamattomaan häpeän pilveen? Eikö valtava vapauden laulu voinutkaan sulattaa sydämiä vahanpehmeiksi ja notkistanut polvia suuren ja ihmeellisen elämän edessä?

Hän kysyi ja kysyi. Mutta jokainen päivä antoi edellistänsä karkeimman vastauksen…

Milloinka olikaan kylvetty se vihan ja katkeruuden siemen, joka tällaisia tähkäpäitä kasvoi?

Sitä hänen ei olisi pitänyt kysyä… sillä seuraavassa silmänräpäyksessä täytyi hänen itsellensä vastata, että tässä maassa oli lähes parin viimeisen vuosikymmenen aikana vihattu, kadehdittu ja paneteltu, niinkuin ei kenties missään muualla.

Viattomin ilmein katselivat nyt ihmiset ympärillään räiskyvää vihaa. Ja kuitenkaan ei vielä ollut kovinkaan kaukana se aika, jolloin viha oli ollut melkeinpä kansallishyve, aika, jolloin veli ei tervehtinyt veljeänsä tämän vakaumuksen tähden, aika, jolloin jokainen uskoi itsellänsä olevan välittömän tuomarinvallan.

Tämä oli tapahtunut yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa.

Niin totta kuin oli ettei ainoakaan ajatuskaan katoa olemattomiin, niin totta oli, että yllemme oli karttunut kokonaiset raskaat vuoret, jotka kerran, otollisten johtojen kautta, olivat raivolla purkautuvat…

Kuka uskalsi pestä kätensä?

Viattomin ilmein ihmeteltiin kevytmielisyyttä ja turmelusta Suomen naisten suurissa joukoissa. Unhoitettiin tai tahdottiin unhoittaa, että muutamia vuosia sitten pidettiin pienemmissä piireissä samanlaisia ilmauksia "terveen voiman" pulppuilemisena. Se oli juuri samaa rakkautta, joka oli runoudessa ollut korkeassa kurssissa, ja jota korkeammasta oli lihaa ja verta olevan ihmisen typerää uneksiakaan…

Helsingin hienot rouvat kertoivat kauhistuneina toisilleen palvelijattariensa ja venäläisten matruusien öisistä tanssiaisista keisarillisessa linnassa, jonka juhlasalin liukkaalla lattialla monet heistä olivat nuoruudessaan valtiopäivätanssiaisissa tanssineet. Se oli kuin heidän muistojensa häväistystä. Mikä olikaan ihmiset noin villinnyt…? Mutta he unhoittivat kokonaan ajan, jolloin monet Helsingin "parempien" perheitten tyttäret ja nuoret rouvat melkein joka ilta riensivät tanssimaan "tangoa" ja "one stepiä" samojen elämän vaistojen vetäminä, jotka nyt heidän palvelijattariaan huumasivat…

    Miksi siis ihmetellä viattomin ilmein?
    Siemen kasvoi vain karkeamman tähkäpään…
    Ja sato oli satakertainen.

Niin moni tunsi jäytävällä kauhulla laivansa uppoavan. Mutta vieläkin useimmat olivat unhoittaneet, mistä olivat lähteneet ja minne oli matka…

Syksyllä 1917.