The Project Gutenberg eBook of Valkoinen päällikkö: Kertomus Pohjois-Meksikosta, by Mayne Reid

1. Meksikolaisia kansanhuveja ja -leikkejä.
2. Vedonlyönti.
3. Kansanjuhla.
4. Cibolero kohtaa villiheimoja.
5. Valkoinen päällikkö.
6. Ryöstö.
7. Löytö.
8. Linnanpäällikön penkereellä.
9. Turmiollinen kirje.
10. Jälkien seuraajat.
11. Ihmismetsästäjäin kuolema.
12. Cibolero vangitaan.
13. Carlos täyttää valansa. Loppu.

ENSIMÄINEN LUKU.

Seuraavassa kertomuksessa mainitut tapaukset sattuivat jo yli sata vuotta sitten siinä osassa Pohjois-Amerikaa, joka silloin vielä kuului Espanjan alusmaihin Uudessa maailmassa, nim. silloin Meksikon pohjoisimmassa osassa.

Tämän laajan alueen kautta kulkee Kalliovuorten jatko ja sen haarautumat, joista erästä sanotaan Sierra Blancaksi.

Kun vuorivaeltaja siihen aikaan katseli joltakin näistä vuorenkukkuloista ympäröivää maisemaa, näki hän idässä suunnattoman tasangon, sen liepeillä laajoja metsäseutuja ja hedelmällisiä viljelysmaita, niitten joukossa San Ildefonson ihanan laakson, jonka läpitse juoksi mutkitellen pieni Pecos-joki.

Astuessaan vuorilta alemmas laaksoon huomasi hän uutisasunnoita, kyläkuntia, vieläpä väkirikkaan ja kukoistavan kaupunginkin presidioineen (linnoineen), jonka valleilla liehui Espanjan lippu. Mainituilta kukkuloilta voi etäämpänä nähdä useita muitakin kaupungeita, kauppaloita ja kyliä.

Kaikki ovat ne jo aikoja sitten hävinneet maan päältä; niiden nimet on unohdettu, ja vähän vaan tunnetaan niiden historiaa, sitä surullista kohtaloa, mikä tuli näitten kerran niin onnellisten pikkuyhteiskuntien osaksi. Tarinoita niistä vaan enää kulkee.

Syynä onnettomuuksiin ja lopulliseen hävitykseen oli intiaaneissa kauvan kytenyt kostonhimo sortajiaan kohtaan, mikä vihdoin aiheutti suuren kostosodan koko seudulle.

Sitä käytiin suurella julmuudella. Kaupungeita, kyliä ja uutisasunnoita hävitettiin perustuksiaan myöden, onnettomat asukkaat surmattiin, jolleivät ehtineet paeta, ja niin täydellinen oli hävitys, etteivät meidänaikuiset tutkijat löydä muuta kuin vähäpätöisiä jälkiä entisistä asumasijoista.

Seuraavassa kertomuksessa puhutaan eräistä tapauksista, mitkä sattuivat tämän kostosodan aikana San Ildefonson laaksossa. Sekin oli onnettoman sodan alueella.

Eräänä juhannuspäivänä olivat el presidio [presidiolla tarkotetaan kaupunkia, jossa on linnotus, se voi myöskin tarkottaa vaan linnotusta varustuksineen] de San Ildefonson asukkaat kokoontuneet kaupungin ulkopuolelle suurelle ruohoiselle tasangolle odotellen alkaviksi niitä juhlaleikkejä, joita erittäin loistavasti vietettiin juuri San Juanin — Pyhän Johanneksen — päivänä.

Koko seudun väestö näytti kokoontuneen tänne, sillä jokainenhan tahtoi päästä tai ottaa osaa juhliin.

Siellä olivat jo molemmat jalosukuiset padres — siirtokuntaan kuuluvat munkit — pitkissä karkeissa viitoissaan, ruususeppele ja ristiinnaulitunkuva vyöstään roikkuen; heitä seurasi kaupungin kirkkoherra, joka helposti tunnettiin mustasta viitastaan, leveälierisestä hatustaan ja mustista silkkisukistaan. Kirkkoherra hymyilee tapansa mukaan yleisölle, joskus se taas katselee sitä vakavasti, jopa synkästikin, näyttelee taas väliin valkoisia, jalokivisormuksilla koristettuja käsiään auttaessaan jotakuta señoraa paikalleen.

Vielä eivät ole juhlaleikit alkaneet, sydämiä riemastuttaakseen, mutta paljon on siltä jo näkemistä.

Edessämme on rivi penkkejä, jotka asteettain kohoavat niin, että etäämpänäkin istuvat voivat hyvin kaikki nähdä. Ne kai ovat las familias principales-henkilöille — s.o. ylhäisimmille perheille.

Ja niin onkin, sillä tuollahan istuu rikas kauppias don José Rincon rehevän rouvansa rinnalla ja katselee itsetietoisena ja ylpeänä neljää komeasti puettua ja yhtä hyvinvoivaa tytärtään. Ja tuollahan tarkastelee el alcalde — pormestari — juhlavarusteita arvokkaan näköisenä! Hänen virka-arvoansa todistavat selvästi virkasauvan tupsut. Hänkin odottaa perheensä keskuudessa juhlallisuuksien alkamista.

Toisilla penkeillä on varakkaita tilanomistajia puolisoineen; niistä on rikkain hacendado, señor Gomez del Monte, jolla on hallussaan lukemattomia karjalaumoja ja laajoja maita.

Mutta suurinta huomiota herättää kuitenkin rakastettava ja kaunis Catalina de Cruces, rikkaan vuorikaivannonomistajan don Ambrosion tytär, ja moni itserakas nuori herra pitää itseään onnellisena, jos saa häneltä ystävällisen katseen tai hymyilyn. Sellainen oikea caballero seisoo nytkin hänen vieressään; se on isän suosima kosija, kapteeni Roblado, jolle kultaisten olkalappujen ja kultakudosten koristama puku antaa, yhdessä ylpeän käytöksen kanssa, jonkinlaisen ylhäisen leiman.

Nyt tunkeutuu koko joukko katselijoita toiselle puolelle, sillä siellä tulee linnotuksen päällikkö señor Vizcarra. Huojuvine hattutöyhtöineen, kultakoristeisine takkineen ja ylpeine ryhtineen muistuttaa suurikokoinen neljänkymmenenvuotias eversti aikalailla riikinkukkoa. Suopea hymy kohdistuu etupäässä naisiin. Vilkkaasti keskustelee hän milloin kirkkoherran milloin tuomarin kanssa.

Linnotuksen sotilaat jäljittelevät lystikkäällä tavalla käynnissään ja puheessaan upseereitaan, joita on saapuvilla kolme. Kannukset kilisten ja sapeli maata laahaten pysähtyvät sotilaat milloin minkin ryhmän luo, missä heitä mielellään kuunnellaan. He ovat varmoja siitä suotuisasta vaikutuksesta, minkä heidän henkilönsä tekee yleisöön.

Seudun nuoret tytöt, sekä rumat että kauniit, ovat kaikki juhlissa. Koreat liivit, lumivalkeat hiat ja kaulukset, kirjavat hameet, helmet ja hepeneet puhuvat heidän suuresta halustaan miellyttää miehiä.

Kaupungin miespuolinen nuoriso on sekin juhlapukineissaan lukuisasti läsnä. Se erkanee suuresti los pueblos-väestä — köyhät kaivostyöläiset — ja köyhästä kaupunkilaisväestä, varsinkin lähetysoppilaista. Meksikon pueblolla on yllään pussinmuotoinen takki, lyhyet nahkahousut, sandaalit ja leveälierinen hattu.

Sadottain kuljeskelee täällä noita vähävaraisempia miehiä. Heidän vaimonsa ja tyttärensä kaupittelevat nurmikolla pienten pöytien ääressä hedelmiä y.m., ostajia odotellen. —

Mutta keitä ovat nuo rohkeat ja ylpeät ratsastajat, joitten hevoset ovat koreissa hetuleissa tehden kauniita hyppäyksiä? Mainiosti osaavat he ohjata ratsujaan ja tänään saavat he vielä koetella kilpailuissa taitoaan. Heitä on useita satoja; kuuluvat eri säätyihin. Useimmat ovat ilmottautuneet osanottajiksi kilparatsastuksiin y.m. — Tuolla tervehtivät toisiaan nuoret hacendadot ja rancherot — suuret ja pienet tilanomistajat —; vaquerot — karjanpaimenet ja cibolerot — puhvelinpyydystäjät — arvioiden tulevien kilpailijoidensa voimia. Heillä on kaikilla raikasväriset puvut, hyvin erilaiset, ja moni hieno señorita heitä ihastuksella katselee.

Ohjelman alussa on n.k. coleo de toros. [Coleo de toros voitanee parhaiten suomentaa sanalla häränheitto.] Tämä meksikolaisten mielileikki suoritetaan siten, että ratsastajat nelistäen ahdistavat pakenevaa härkää, kukin ensimäisenä koettaen saada sitä hännästä kiinni ja siitä heitetyksi juoksussa nurin. Leikki on aika vaarallista, sillä usein haavottuu hevonen tai ratsastaja tai molemmatkin. Jos hevonen kompastuu, joutuu se ratsastajineen armotta päälle ajavien kilpailijoiden jalkoihin. Koetukseen vaaditaan suurta voimaa, taitoa ja rohkeutta, ja siitäpä syystä haluaakin nuori meksikolainen tyydyttää kunnianhimoaan juuri tällaisessa yrityksessä.

Kun viimeiset juhlavarustukset oli suoritettu, huutaa muuan kuuluttaja että coleo alkaa. Katsojat peräytyvät nyt sivulle, jotta näyttämöksi jää suuri ala härän hurjaa pakoa varten.

Useat naiset rientävät carretaseihin — kärryihin — joilla katsojat ovat saapuneet juhliin. Mutta vähän peläten nousevat niihin señoritat, sillä voisihan härkä syöksyä yleisön keskuuteen. Ennenkin oli sellaista tapahtunut. Luonnollisesti tuntevat ylhäiset señorit ja señoritat itsensä varsin turvatuiksi penkeillään näyttämön sivulla. —

Tänään kilpailevista oli kaksitoista parasta valittu ensimäiseen kilpailuun, ja heidät asetettiin nyt riveihin. Samantekevää on niissä yhteiskunnallisessa asemassa he ovat; koreapukuinen ranchero istuu ciboleron rinnalla, jolla on koti aavalla tasangolla; ja heidän rinnallaan ratsastaa linnotusväen rakuuna, haluten näyttää ratsastustaitonsa etevämmyyttä.

Merkki annetaan ja härkä päästetään lähelläolevasta corralista (talosta), jossa sitä on pidetty. Sen saattajat kulkevat ratsain härän sivulla, lassoilla pidellen härkää sarvista, valmiina nykäisemään härän polvilleen, jos se yrittäisi niskotella. Härkä näyttää jo vallan raivoisalta, sillä sen silmät välähtelevät vihaisina, ja otsalla oleva tuuhea tukka häilyy kiukkuisesti. Ei sitä näy enää tarvitsevan paljoa härsyttää, sillä se jo pieksee hännällä kylkiään, puhkoo ilmaa pitkillä sarvillaan, tohisee pahasti ja kuopii maata jaloillaan. Se on varmaan hyvärotuinen espanjalainen härkä.

Puhutaan sen ominaisuuksista, ja kun muutamat katselijoista väittävät sitä liian lihavaksi voidakseen coleossa juosta tarpeeksi nopeasti, ja toiset taas ovat päinvastaista mielipidettä, niin lyödään vetoja siitä ajasta mikä kuluu ennenkuin härkä on hännästä maahan kellistetty.

Kun ajattelee että tähän kilpakoetukseen oli valittu vahvin, nopein ja villein härkä, mitä löytää voitiin, niin saattaa käsittää voittoa vaikeaksi ja suuriarvoiseksi, varsinkin kun ei saanut käyttää edes lassoa. — Kun härkä on ärsytetty, niin juoksee se melkein yhtä nopeasti kuin nelistävä hevonen — ja mitä taitoa ja voimaa, tottumusta ja varmuutta tarvitaankaan ennenkuin ratsumies saattaa lähestyä rajua eläintä, tarttua sen häntään ja temmata se nurin! Mutta kun se onnistuu niin onkin se leikki lopussa.

Ainoastaan suurissa Meksikon kaupungeissa on todellinen Plaza de toros — härkätaistelukenttä —, pienet kaupungit saavat tyytyä avonaiseen kenttään, jolla taistelut suoritetaan.

Yleisön jännitettynä katsoessa mitä tuleman pitää, kuljetetaan härkä muutamia satoja askeleita eteenpäin, pää avonaista kenttää kohden. Härkään ammutaan vielä pari palavaa nuolta, ja raivoissaan syöksee se eteenpäin yleisön huutaessa ja melutessa.

Silloin ratsastavat kisaveikot sen perään vielä huudoillaan härkää kiihottaen. Aluksi järjestetty ratsastajien rivi hajautuu. Eteenpäin syöstään hurjaa vauhtia. Kannuksia ja piiskoja käytetään ahkerasti.

Härkä juoksee sillävälin nopeasti eteenpäin, eivätkä parhaatkaan ratsastajat saavuta sitä niinkään nopeasti, varsinkin kun härälle on annettu vähän ennakkoaikaa.

Silloin vihdoin pääsee muuan vahvalla ruskealla hevosella ratsastava rakuuna härän sivulle, tarttuu sen häntään lujasti ja koettaa usealla voimakkaalla heitolla saada härkää nurin. Mutta se ei onnistu. Äkkiä kääntyy härkä sivullepäin ja jättää petetyn ahdistajan kauvaksi jälkeensä.

Lähin seuraaja, muuan nuori hacendado, joka ratsastaa komealla mustalla hevosella, koettaa sitten vuoroonsa onneaan. Mutta joka kerta kun hän ojentaa kätensä tekee härkä käänteen. Lopulta saa hacendado otteen härän häntään, mutta silloinkin vapautuu se ahdistajastaan hacendadon suureksi kiukuksi.

Häpeissään ratsastaa hän pois kuten äsken rakuuna, sillä järjestyssääntöjen mukaan saa tällaisen koetuksen tehdä vaan kerran kussakin kilpailulajissa.

Muuan toinen rakuuna koettaa sitten onneaan, mutta yhtä huonolla menestyksellä kuin edellisetkin.

Järjestyksessä seuraa sitten kolme vaqueroa. He saavat osakseen vaan yleisön pilkkanaurua! Ja suurta riemua herättää katsojissa ratsastajan ja hevosen kaatuminen, vieläpä silloinkin kun härkä niitä puhkoo sarvillaan.

Monesta haavasta jo vuotaa veri, eikä kahdestatoista kilpailijasta ole enää jäljellä muita kuin yksi. Urhealle nelijalkaiselle taistelijalle huudetaan: "bravo toro! bravissimo!"

Jo lähestyy ratkaiseva hetki. Yleisö vaikenee. Ylpeänä ratsastaa viimeinen kilpailija. — Jo ensi katseella näkee, että siinä on kentän paras hevonen ja komein ratsastaja.

Ratsu on pikimusta mustangi, jolla on pitkä ja tuuhea häntä. Komealta se näyttää vihreällä nurmikolla. Sen kaareva kaula ja jalomuotoinen pää herättävät yleistä ihastusta, kun se nelistäessään tuskin koskee maahan.

Ratsastaja on parinkymmenenneljänvuotias mies, jonka vaaleakiharaiset hiukset ja vaalea kasvonväri suuresti erkanevat muiden kilpailijoiden tummasta, auringonpolttamasta hipiästä.

Hänen yllään on täydellinen rancherovaatetus koreine neulouksineen; purppuranpunainen manga [Manga on yhdenvärisestä vaatteesta neulottu päällysviitta, jota reunustavat sametti-, kulta-, hopea- tai silkkitupsut. Sarape on muuten samallainen, on vaan koristettu kirjavammaksi. Se on aina meksikolaisen yllä paitsi kotona.], kauniimmasta ja kalliimmasta kankaasta kuin tavallinen sarape, riippuu miellyttävästi hänen olkapäiltään. Saadakseen kädet vapaiksi on hän heittänyt rikaspoimuisen viitan päätä taaksepäin, ja kun tuuli avaa sen poimut ja näyttää katselijalle koko sen väriloisteen, niin mielellään katselee jokainen tätä uutta kilpailijaa, vierasta ratsastajaa, jolla on niin uljas ryhti. Haluttiin tietää hänen nimensä.

Nähtävästi tunsivat jotkut hänet jo ennestään, mutta useimmat eivät tunteneet.

"Carramba! — Varmasti olisi hän jo ennen voinut sen tehdä!" vastasi muuan. "Hän on vaan tahtonut antaa muitten ensin koettaa, hyvin tietäen ettei siitä mitään tulisi!"

Ensi silmäyksellä saattoi arvata, että tämä ratsastaja tulisi voittamaan härän. Hevonen nelisti tosin vielä lyhyeen, mutta sen heristetyistä korvista ja pärskyvistä sieramista saattoi päättää, että sitä jo ajo kiihotti, ja että vaan kireälle vedetyt suitset pidättivät sen vauhtia.

Kun huuto "mira!" kuului, niin näytti ratsastajassa tapahtuneen äkkinäinen muutos. Vielä oli hän noin parinkymmenen askeleen päässä härästä, mutta silloin syöksyi hepo lujaan vauhtiin ja oli pian pelättävän vastustajan sivulla; sitten nähtiin ratsastajan tarttuvan pitkään, ojossaolevaan härän häntään, kumartuvan syvälle eteenpäin, sitten äkkiä kohoutuvan satulassaan ja heittävän nurmelle kellelleen härän, joka sätkytteli koipiaan ilmassa.

Hämmästynyt yleisö puhkesi kovaääniseen ja kestävään hyvähuutoon. Onnellinen voittaja kumarsi vaatimattomasti joka puolelle. Pian senjälkeen katosi hän katselijain sekaan.

Yksi ja toinen oli kyllä huomaavinaan, että cibolero kiittäessään erittäin haki silmillään kaunista Catalina de Crucea, ja että señorita vastasi lempeällä silmäniskulla ja suloisella hymyllä. Mutta voiko se olla mahdollista? Alentuisiko rikkaan don Ambrosion perijätär palkitsemaan ciboleron kunnioittavaa tervehdystä suosiollisella hymyllä?!

Varma oli kuitenkin, että muuan toinen silmäpari, erään viehättävän valkoverisen naisen, katseli ihastuneena nuorta sankaria.

Kun cibolero lähestyi sitä carretaa, jossa tyttö oli, ilmeni selvästi tytön riemu. — Mutta kun heidät näki rinnakkain, huomasi selvästi, että he olivat sisarukset — samat kasvonpiirteet, sama hipiä, sama ryhti ja vartalo!

Nuoren tytön takana carretassa istui vanha vaimo, jonka pitkät alasriippuvat hiukset olivat vallan valkoiset. Ei hän mieltään muuten ilmottanut, mutta hänen silmistään loisti mitä suurin ilo.

Muutamat katselivat vanhusta uteliaisuudella, toiset taas kauhulla, useat olivat kuulleet hänestä merkillisiä juttuja.

"Esta una bruja — una hechicera! — Hän on noita-akka!" kuiskailtiin siinä; ei kukaan kuitenkaan puhunut siitä niin, että Carlos tai nuori tyttö olisi sen kuullut. Kaikkien kammoama vanhus oli nuorten äiti.

Ciboleron kaatamalla härällä ei näyttänyt olevan mitään halua jatkaa tuimaa juoksuaan. Se ravasi vaan hiljalleen eteenpäin siksi kunnes se jälleen lassolla pyydystettiin kiinni ja annettiin palkinnoksi voittajalle.

Kilpailuja jatkettiin. Uusi härkä tuotiin tantereelle, ja kaksitoista uutta ratsumiestä koetteli onneaan. Joko heillä sitten oli yhtä hyvät hevoset kaikilla, tai oli härkä niin väsyksissä, ettei se enään jaksanut juosta kyllin nopeasti, joka tapauksessa sattui niin, että kilpailijat saavuttivat härän yhtaikaa, jopa toiset sen sivuttivatkin; mutta silloinpa kääntyikin härkä äkkiä ympäri ja alkoi katselijain suureksi kauhuksi juosta suoraan katsojaryhmää kohden.

Kuului huikeita huutoja. Penkeillä olevat ylimystönaiset huusivat samoinkuin carretoissa olevatkin, sillä muutamassa sekunnissahan oli härkä varmaan siellä. Ratsumiehet olivat kaukana härän jäljessä. He olivat hämmästyneet äkkinäistä käännettä.

Kaikeksi onnettomuudeksi ei ollut enää kukaan ensimäisistä kilpailijoistakaan ratsailla, ja kukapa olisi jalkasin uskaltanut käydä estämään raivostunutta härkää?

Joka hetki kasvoi hämminki ja neuvottomuus yleisön keskuudessa, olihan usean henki uhattu. Vaunuissaolijoita uhkasi suurin vaara, sillä vaunurivi ulottui kauvas kentälle. Mutta härkä näytti syöksyvän suorastaan penkkejä kohden, aivankuin aikoen siltä kohtaa puhkaista tien itselleen.

Mutta juuri silloin nähtiin erään miehen lasso kädessä astuvan ulos vaunurivistä. Hän oli jalkasin. Päästyään ulommaksi heitti hän lassonsa kohden härkää. Lasso tarttui sarviin, ja härän juoksu seisahtui. Hetkeäkään hukkaamatta juoksi mies lähellä olevan puun luo ja kietoi lasson toisen pään sen ympäri. Heti senjälkeen kuului kumea rusahdus: härkä oli ehtinyt köyden päähän ja syöksyi nurinniskoin juuri katsojain lavan eteen.

"Bravo! Wiva!" kuului sadoista kurkuista kun ihmiset olivat ehtineet vähän tointua säikähdyksestään. Yhä uudelleen huusivat he: "Wiva! Wiva! Carlos el cibolero!"

Sillä hän se oli, joka jo toisen kerran samana päivänä oli osottanut erinomaista urhoollisuuttaan ja taitavuuttaan pelastaen useita hengenvaarasta.

Ei oltu härkää tosin vielä kokonaan voitettu, rajotettu vaan suljettuun piiriin, mutta se näytti kuitenkin voimattomalta. Ja kun se vielä kerran koetti rynnätä katsojia vastaan, ja nämä hätääntyneinä perääntyivät, niin heittivät heti useat ratsumiehet lassoja sen sarviin ja niskaan vetäen sen maahan niin rajusti, ettei se enään kilpatantereelle voinut lähteä. —

Kun tämän päivän kilpailuita varten oli määrätty vaan kaksi härkää, niin oli samalla el coleo de toros päättynyt.

TOINEN LUKU.

Suoritettiin vielä muutamia vähäpätöisempiä ratsastuskilpailuita ajan kuluksi varustauduttaessa päivän varsinaiseen juhlaan. Niinpä koetettiin lasso heittää juoksevan ihmisen tai eläimen jalkaan ja kaataa maahan. Ratsumiehet ja nuorukaiset jalkasin koettelivat taitavuuttaan, mutta useat pitivät tällaista kisailua liian helppona.

Seurasi sitten hatun otto maasta. Ratsastaja heittää sombreronsa [sombrero on hyvin leveälierinen hattu, joskus on se koristettu hopea- tai kultasolkisella vyöllä, joskus jalokivilläkin] — hattunsa — maahan ja koettaa temmata sen käteensä ratsastaessaan täyttä nelistä ohitse.

Useimmat suoriutuvat hyvin tästä kokeesta, nuoremmat vaan katselevat ihmetellen sellaista taitavuutta.

Varsinkin on vaikeata täyttä laukkaa ratsastaen ottaa maasta niin pieni esine kuin raha, ja parhainkin caballero saa siinä koetuksessa koettaa parastaan.

Linnotuspäällikkö Vizcarra astui nyt esiin ja ilmotti kädenliikkeellä haluavansa sanoa jotakin. Hän laski espanjalaisen dollarin pehmeälle ruoholle ja sanoi:

"Tämän rahan saa se, joka sen voi ottaa maasta ensi koetuksella. Lyön vetoa viisi kulta-unzasta [unza de oro = 16 pesoa; noin 90 mk], että kersantti Gomez suorittaa sen tempun."

Syntyi hiljaisuus. Olihan se jo sellainen aarre, että vaan Kroisos saattoi uhrata sen vedonlyöntiin! Vihdoin huusi muuan nuori ranchero:

"Eversti Vizcarra!, En tosin halua lyödä vetoa sitä vastaan, ettei kersantti Gomez voisi sitä temppua suorittaa, mutta siitä uskallan lyödä vetoa, että täällä on toinenkin joka voi sen tehdä. Mutta siinä tapauksessa pyydän teitä lisäämään panoksenne kaksinkertaiseksi."

"Hyvä on, hyväksyn vedon. Mutta älkäämme rajottako kilpailua ainoastaan häneen," jatkoi eversti kääntyen yleisöön päin. — "Panen vetoa yhden peson joka kerta kun palkinto voitetaan, mutta huomattava on, että kukin ratsastaja saa koettaa vaan yhden kerran!"

Useita taitavia ratsastajia houkutteli ruoholle laskettu kiiltävä kultaraha koettelemaan taitoaan. Mutta harvojen onnistui edes koskettaa siihen tai siirtää sitä syrjään. Silloin tuli vihdoin kersantti Gomezkin, joka oli ensin yrittänyt härkäottelussa.

Vielä näytti hän synkältä ensimäisen tappionsa jälkeen. Hän oli epäilemättä hyvä ratsastaja, ja vaikkei hänen ruumiinrakenteensa näyttänytkään edellyttävän erityistä notkeutta, niin todisti kuitenkin varovaisuutta se tapa millä hän kiristi satulavyötään.

Pian ratsasti hän tasaista ravia rahaa kohden, alkoi sitten nelistää ja kumartui alas. Hän saikin rahan käteensä ja oikasi jo itsensä suoraksi satulassa kun samassa raha putosi hänen sormiensa lomitse maahan.

Voimakas hyvähuuto kajahti kun nähtiin raha rakuunan käsissä. Joittenkuitten mielestä oli sellainen mielenosotus ehkä mieleinen siirtokunnan päällikölle, jota enemmän pelättiin kuin rakastettiin. Useat sentään huusivat tyytymättömyydestä kun näkivät rahan putoavan nurmelle.

Gomezin voitonmahdollisuudet olivat nyt menneet, ja odottaen katseli yleisö kiiltävän mustan hevosen selässä ratsastavaa ciboleroa.

Tämä nuori mies oli jo herättänyt nuorten neitosten suurta ihastusta, mutta miehet eivät oikein pitäneet hänen vaaleasta ihostaan; ei ollut niinkään helppoa voittaa vastenmielisiä ennakkoluuloja tätä vaaleata nuorukaista kohtaan, joka oli toista rotua kuin he itse, vaikka amerikalaisen esiintyminen — sillä se hän oli — maan alkuasukkaista syntyneissä, puolivilleissä tagnoissa saattoi ehkä herättää eleille sen aina kyteneen toivon, että idän vaaleaverisistä miehistä heille vielä tulee vapauttajat espanjalaisten painavasta ikeestä.

Cibolero ei katsonut tällaista temppua varten ensinkään tarpeellisiksi minkäänlaisia ennakkovarusteluita, heitti vaan huolettomasti taaksepäin komean viittansa liepeet. Nopeasti nelisti ratsu, jota cibolero ohjasi suureksi osaksi polvillaan, rahaa kohden. Sen kohdalle päästyä kumartui cibolero, otti rahan ja heitti sen suoraan korkealle ilmaan, samalla pidättäen hevosensa paikallaan. Raha putosi hänen ojennetulle kämmenelleen.

Kaikki tämä suoritettiin niin ilmeisellä helppoudella ja suloudella että nekin, jotka eivät kilpailijasta pitäneet, yhtyivät toisten kanssa innokkaasti huutamaan "vivas!"

Kersantti Gomez — joka edellisenä vuonna oli voittanut näissä kilpailuissa — näytti alakuloiselta; eikä juuri paljoa loistavammalla tuulella ollut Vizcarra. Häntä ei niin paljoa suututtanut suosikkinsa häviäminen kuin menetetyt kauniit kultarahansa, ja se, että yleisö pääsi nauramaan hänelle, vedon ehdottajalle. Siitäpä syystä kasvoi hänessä yhä suurempi vastenmielisyys juhlapäivän sankaria kohtaan, kehittyen lopulta todelliseksi vihaksi.

Seuraavassa kilpailussa vaadittiin ratsastajalta suurta rohkeutta ja tottumusta hevosen ohjaamisessa. Hänen piti nim. ratsastaa täyttä nelistä kentän laidassa olevan syvän rotkon, "Zequian", reunalle.

Zequia — kanava peltojen kastelemista varten — oli niin leveä, että paraskaan hevonen tuskin olisi voinut hypätä sen yli, ja niin syväkin se oli, ettei suinkaan ollut mieleistä sinne sukeltaa.

Ratsastajan piti lentää täyttä nelistä kanavan reunalle ja pysäyttää hevosensa parin hevosen mitan päähän jyrkänteen reunasta. Reunamaa oli ihan kovaa, muutenhan olisikin yritys ollut mahdoton.

Useat suoriutuivat kilpailusta hyvin, ja innokkailla hyvähuudoilla heidät palkittiin. Kaunis oli näky kun eteenpäin lentävä hevonen silmänräpäyksessä pysähtyi äkkijyrkänteelle pää eteenpäin kurotettuna ja sieramet pärskyen.

Suurta naurua sensijaan saivat osakseen muutamat nuorukaiset, jotka eivät uskaltaneet ratsastaa kyllin lähelle, tai sitten syöksyivät päistikkaa likavetiseen kanavaan, josta suurella vaivalla saivat rämpiä kuivalle, vaatteet mudan ja liejun peitossa, yleisön nauraessa.

"Miksei cibolero kilpaile?" kysyttiin. Hänen ystävänsä selittivät vallan oikein, ettei sopinut hänen, äsken näytettyään taitavuuttaan niin loistavalla tavalla, kilpailla tällaisissa vähäpätöisemmissä koetuksissa. — Eikä Carlos todella halunnutkaan niin helppohintaisia voittoja.

Mutta eversti hautoi mielessään jotain ilkeätä juonta, ja toverin sai hän pian kapteeni Robladosta. Edellistä suututti rahojensa menettäminen, jälkimäistä se ilmeisesti suosiollinen tapa, jolla ihana Catalina katseli voittoisaa ciboleroa.

Upseerit halusivat jollakin häpeällisellä tavalla nöyryyttää Carlosta. He tulivat hänen luokseen ja tiedustelivat miksei hän ottanut osaa kilpailuun, minkä pitäisi olla cibolerolle varsin helppo tehtävä.

Syvästi loukkasi Carlosta se halveksiva äänen sävy, jolla hänen toimensa nimi lausuttiin. Aivan kuin olisi ollut jotakin halveksittavaa siinä, että metsästäjän tavoin etsi puhvelin jälkiä, surmasi niitä ja myymällä niiden vuotia ja lihoja ansaitsi elantonsa!

"Vai niin, poikaseni!" huudahti Roblado ivallisesti, "luulenpa arvaavani oikean syyn. Olisi ehkä vähän vastenmielistä sunnuntaihepenissään meloa kanavan pohjalla, sillä ette kai väitä vähäiseksi tempuksi pysäyttää hevosta kanavan jyrkänteelle?"

Tahallaan oli kapteeni puhunut niin kovaa, että kauvempanakin olijat saattoivat sen kuulla. Vieläpä hän hymyilikin ivallisesti.

Ja juuri sellaisen likakylvyn olisivat upseerit niin mielellään suoneet cibolerolle. He toivoivat jonkin sattuman, hevosen kompastumisen tai muun sellaisen auttavan heidän aikeitaan. Nauruahan synnyttää aina kurasta maalle kömpivä mies, vaikkapa olisi kuinka monta voittoa saanut. Ja sitä juuri ne toivoivat "don" Carlokselle!

Kauvan istui loukattu nuorukainen sanaakaan sanomatta satulassaan. Hän mietti oliko syytä Robladon ivan tähden ryhtyä tähänkin kilpailuun. Kielto olisi ehkä taas synnyttänyt pilkkaa muutamissa.

Vaistomaisesti aavisti hän upseereilla olevan pahaa mielessä. Häntä suututti kovasti näitten miesten lurjusmaisuus, sillä hän tunsi heidän entisenkin elämänsä, vaikka olikin heille tuntematon. Tänään olivat he taas osottaneet halpamielisyyttään, ja vielä kaikui hänen korvissaan Robladon ivanauru.

"Kapteeni Roblado, sanoin jo, ettei sellainen kilpailu minusta näytä maksavan vaivaa. En haluaisi rikkoa hevosen suuta niin turhan tähden. Kymmenvuotias poikakin saattaisi tuolla kanavan reunalla hevosen pysäyttää, mutta jos te haluatte —"

"Mitä sitten?" kysyi Roblado kerkeästi, joka puoleksi näytti aavistavan ciboleron aikomuksen.

"Jos te haluatte panna vetoa yhden kultarahan — sillä olen köyhä metsästäjä enkä voi enempää siihen uhrata — niin haluanpa koettaa jotakin sellaista, mitä ei kymmenvuotias muchachito (pikkupoika) niinkään helposti uskaltaisi."

"Pari hevosen mittaako? — Ei, muutamia jalkoja; — puolta sitä matkaa, mikä tässä kilpailussa on kanavan reunalla."

Sellainen ehdotus hämmästytti suuresti kaikkia läsnäolijoita. Se näytti niin huimapäisen rohkealta, ettei sitä todeksikaan voitu luulla. Molemmat upseeritkin hämmästyivät ja luulivat ciboleron leikkiä laskevan.

Carloksen mainitsema kallionkieleke oli sitä vuorenselkämää, mikä ympäröitsi laaksoa.

Se ulottui hyvän matkaa vuorenselkämästä ulos ja näkyi hyvästi kaikkialle laaksoon. Se kohosi ainakin 1000 jalkaa laaksoa ylemmä ja oli melkein vuoren korkuinen. Se oli muodostunut kalkki- ja hietakivikerrostumista. — Heikkohermoisille oli jo tuskallista katsellakin sinne ylös; arvata saattaa, että sieltä oli vielä paljoa kauheampaa katsella alas.

Ja puhvelinmetsästäjä tarjoutui nyt vedon perästä pysäyttämään ratsunsa täydestä nelisestä tuon kallionkielekkeen jyrkällä reunalla muutamien jalkojen päässä reunasta! Eipä siis kummakaan vaikka ihmiset olivatkin suuresti ihmeissään. Toisilleen huudahtelivat he:

"Se on mahdotonta, se on hulluutta! Ei kaiketi hän sillä totta tarkotakaan, tekee vaan pilaa upseereista."

Carlos istui kuitenkin tyynenä mustanginsa selässä odottaen vastausta.
Vähän aikaa mietittyään sanoi Roblado:

"Señores," vastasi cibolero, nähtävästi nyreissään, "ikävä kyllä en minä voi hyväksyä muuta kuin yhden vedon. Tämä kultaraha on ainoa rikkauteni, ja kukapa minulle lainaisi onzaakaan?"

Hän hymyili tätä sanoessaan, mutta ympärilläolijat näyttivät vakavilta, sillä heitä suretti se julma kohtalo, johon cibolero näytti tahallaan syöksyvän.

"Kaksikymmentä kultarahaa, Carlos! Niinpaljo kuin vaan tahdot!" huusi muuan siinä läheisyydessä, "mutta ei tuollaiseen uhkayritykseen; väärin olisi auttaa sinua siinä."

Iloisesti hämmästyen huomasi Carlos puhujan siksi samaksi nuoreksi rancheroksi, joka jo kerran oli tänään ryhtynyt häntä puolustamaan.

"Kiitoksia, don Juan", vastasi cibolero, "tiesin teidän tahtonne; mutta olkaa huoletta, rahoja ette menetä. — Ha! ha! ha! olisinko istunut kaksikymmentä vuotta ratsailla antaakseni jonkun gachupinon pilkata itseäni?" [Gachupino on pilkkanimi espanjalaisista tai heidän puhdasrotuisista jälkeläisistään. Se on aztekien kieltä. Intiaanit olivat saaneet sanan espanjalaisten kannuksista.]

"Hei mies!" kiljasivat Vizcarra ja Roblado yhtaikaa katsellen uhkaavasti puhujaan ja tarttuen miekankahvaan.

"Oh, hyvät herrat, älkää pahastuko!" sanoi Carlos heittäen heihin ivallisen katseen. "Se tuli sanottua vahingossa. Olisin hyvin pahoillani jos siitä loukkaantuisitte."

"Hillitse toisten kielesi paremmin, poikaseni!" uhkaili Vizcarra kiukkuisesti; "saattaisipa arvokas henkilönne muuten joutua ikävyyksiin."

"Suuri kiitos, herra eversti!" vastasi cibolero nauraen; "neuvonne näyttää hyvältä, koetan noudattaa sitä."

Nuori mies tuskin enää huomasikaan everstin kiukkua ja kirouksia, kun hänen sisarensa hyvin kiihtyneenä juoksi hänen luokseen. Tieto uhkayrityksestä oli jo levinnyt koko yleisölle.

"Voi veli Carlos!" huudahti hän syleillen hänen polveaan. "Onko totta, ihan totta?"

"Totta se on, Rosita — ja miksei olisi? Vapisethan sinä! Älä pelkää minun tähteni! Vakuutan sinulle, ettei se ole vaarallista; olenhan usein suorittanut yhtä vaikeita töitä."

"Rakas veli, tiedänhän minä, että sinä olet taitava ratsastaja; ei ole parempaa täällä eikä muuallakaan —, mutta ajattele kuinka suuri vaara siinä on, — voi Jumala — ajattele sitä —"

"Tyynny, rakas sisareni! Hämmentynyt mielesi sokaisee näkösi. Ethän tahtoisi ainoan veljesi joutuvan häpeään! Mennäänpä kuulemaan äidin mieltä; olen varma, ettei hän pane vastaan!"

Näin sanoen käänsi hän hevosensa ja ratsasti vaunujen luo. Nuori tyttö kulki sinne hitaasti jäljessä, huomaamatta, että yleisö mielenkiinnolla katseillaan häntä seurasi. Tuska loi hänen kauniille kasvoilleen omituisen viehätyksen. Se varsinkin pisti eversti Vizcarran silmiin. Hän jutteli tunteistaan kapteeni Robladolle, joka oli hänen toverinsa nautinnoissa niinkuin virkatoimissakin. Mutta kun poika ja äiti alkoivat keskustella, tulivat he muitten uteliaitten joukkoon vaunujen luo kuullakseen mitä puhuttiin.

"Rosita haluaa estää aikeeni, äiti", sanoi Carlos. "Tiedäthän, äiti, mihin työhön aijon ryhtyä. Luovun siitä vaan sitten jollet sinä sitä salli. Mutta toivon sinun siihen suostuvan, sillä kunnia-asia on pitää sanani."

Viimeiset sanat lausui hän erityisellä ponnella, jottei vaimolta olisi jäänyt huomaamatta asian pääpaino.

"Rositako tahtoisi sinua estää! Hän menköön kangaspuilleen ja laittamaan koruja naisille, siinä hänen tehtävänsä; mutta sinä, poikani, pystyt suurempiin töihin, sillä suonissasi virtailee sankarillisen isän verta. Hänpä suoritti aikoinaan tekoja, ha, ha, ha!"

Tämä merkillinen nauru ja vanhan vaimon villi katse vapisuttivat kuuntelijoita.

"Mene vaan!" huudahti hän työntäen hiukset taaksepäin, kohoten seisomaan ja ojentaen kätensä, "mene, Carlos el cibolero, ja näytä noille kurjille raukoille, mateleville orjille, mitä vapaa amerikkalainen kykenee tekemään! — Kalliolle! Kalliolle!"

Carlos halusi lopettaa keskustelun, sillä jo näki hän upseerien ja pappien vaihtavan keskenään merkitseviä silmäyksiä. Vaimon käytös oli suuresti heitä hämmästyttänyt.

Puristaen lämpimästi äitinsä kättä ja suudellen häntä jäähyväisiksi nosti Carlos sisarensa vaunuihin, nousi ratsaille ja kiiruhti kalliota kohden. Hetkisen tarkasteli hän vielä señorein ja señoritain ryhmiä, joissa vilkkaasti keskusteltiin uhkayrityksen johdosta.

Moni tunteellinen sydän sykki jännityksestä kiivaammin ja moni toivoi ciboleron onnellisesti vaarasta suoriutuvan; mutta pakahtua oli sen tytön sydän, jota Carlos katseillaan haki. Ei tosin muodossa mitään erityistä muutosta näkynyt, mutta Carlos arvasi sen. Valkoisella nenäliinalla heilutti cibolero hyvästiä; sitten kiiruhti hän heponsa täyteen juoksuun.

Ei tiedetty ylhäisten eikä alhaisten piirissä ketä tämä tervehdys tarkoitti, vaikka siitä yhtä ja toista arveltiin.

Kaikki ratsastajat seurasivat ciboleroa polulla, joka mutkitellen johti vuorenrinnettä pitkin laaksosta kukkulan laelle. Kun kesti yli parikymmentä minuuttia ratsastaa kukkulalle ja kilpailukenttä oli muutenkin loitommalla, seurasivat ainoastaan upseerit ja jotkut harvat asiaan erittäin kiintyneet polkua ylös. Toiset ratsastivat kukkulan juurelle ainakin lähempää nähdäkseen itse jännittävää ratsastuskoetta.

Runsaan tunnin saivat ihmiset odottaa kentällä. Mutta aikaa koetettiin kuluttaa miten voitiin. Nopeasti pantiin kuntoon pelipöydät ja montspeli nieli usean taskuista kulta- ja hopearahat siirtäen ne toisiin taskuihin. Aina kuinka onnikin vaihteli. Toiset taas kiinnittivät kaiken huomionsa kukkotaisteluun.

Mutta kun ratsastajat ilmaantuivat vuoren laelle, taukosi leikki laaksossa. Kaikki katselivat vuorelle. —

Päästyään vuorelle määräsi Carlos paikan millä aikoi suorittaa ratsastusnäytteensä, ja valitsi siksi aikaisemmin mainitsemamme kallionkielekkeen. Noin sadan askeleen päästä jyrkänteen reunasta oli kallionharjanteella tasainen kenttä, jolla kasvoi lyhyttä grammaruohoa. Siellä ei pieninkään kivi voinut vahingoittaa hevosen kavioita.

Sinne päästyään tutki cibolero ruohokenttää mitä suurimmalla huolella. Vizcarra ja Roblado olivat aina hänen lähellään. Vaaran pelko pidätti kuitenkin toiset etäämmällä reunasta huolimatta siitä, että näköala oli juhlallinen.

Cibolero istui kuitenkin satulassaan tyyneenä kuin olisi ratsastellut alhaalla kanavan reunalla ja johti matkan mittausta ja rajaviivan merkitsemistä. Hevonen tuotti isännälleen kunniaa. Ei sekään mitään pelännyt, se näytti tottuneelta niinkin vaaralliseen ratsastukseen. Välistä se kurotti kaulansa ja hirnahti iloisesti huomatessaan alhaalla laaksossa toisia hevosia. Carlos ohjaili hevostaan joskus hyvin lähelle reunaa totuttaakseen sitä jyrkänteen näkyyn ennen ratkaisevaa koetta.

Rajaviiva merkittiin vajaan parin hevosenmitan päähän jyrkänteen reunasta. Siinä kasvoi vielä ohut nurmikerros. Mutta kun upseerit tahtoivat vielä siitäkin lyhentää matkaa, vastustivat toiset sitä yleisesti.

Nuori ranchero puolusti ystävänsä etuja tässä kauheassa leikissä ja tahtoi rehellistä peliä. Vaikka hän vaan oli karjanomistaja, kuului hän kuitenkin varallisuutensa tähden yhteiskunnan etuoikeutettuihin ja uskalsi siitä syystä, rohkea mies kun muuten oli, puolustaa Carloksen oikeuksia välittämättä upseerien vihaisista silmäyksistä.

"Carlos!" huudahti hän mittauksia toimitettaessa, "ottakaa tämä kukkaroni, huomaan ettette aijo luopua järjettömästä kokeestanne, mutta en kuitenkaan voi sallia, että niin vähäisestä rahasummasta panette henkenne alttiiksi! Ottakaa se ja pankaa vetoa niinpaljosta kuin tahdotte!"

Carlos silmäili täysinäistä kukkaroa, jossa näytti olevan iso summa, kuitenkin arveli hän hetkisen. Kiitollisuus loisti hänen silmistään, mutta tarjousta ei hän silti ottanut vastaan, vaikka ranchero olisi sen niin mielellään suonut.

"Ei, hyvä don Juan!" sanoi hän liikutettuna. "Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, mutta apunne täytyy minun kuitenkin hyljätä. Lainatkaa minulle yksi onza, ei enempää! Sen avulla voin panna vetoa linnanpäällikön kanssa. — Ajatelkaapa kuinka äkkiä köyhä cibolero on tullut varakkaaksi mieheksi! Nyt voi hän jo panna vetoa kaksi kultarahaa, joista toinen on hänen omansa!"

"No niin", sanoi don Juan, "jollette te haluakaan koettaa onneanne, niin minä sen teen. — Eversti Vizcarra!" sanoi hän tälle, "otaksun teidän haluavan saada rahanne takaisin? — Ystäväni panee teidän kanssanne vetoa kaksi onzaa, minä puolestani panen kymmenen!"

"Minäkö uskallan?" kivahti eversti suuttuneena tällaisesta kysymyksestä. "Vaikka neljästi jos haluatte, hyvä herra!"

"No niin, siis nelinkerroin!" kuului tyynesti ärsyttävä vastaus.
"Neljäkymmentä onzaa siitä, että Carlos suorittaa ratsastusnäytteensä!"

Rahat laskettiin. Ne otti haltuunsa eräs läsnäolijoista. Palkintotuomarit valittiin. — Kun kaikki valmistukset oli suoritettu siirtyivät katselijat kauemmaksi jättäen ciboleron ratsuineen kallionkielekkeen kentälle. Kaikki seurasivat hänen liikkeitään mielenkiinnolla. — Ensin astui hän maahan ratsailta ja ja heitti yltään mangan nurmelle, jottei se häntä haittaisi. Sitten tarkasti hän kannustensa hihnat, pukunsa ja hattunsa. Piiskansa ja metsästyspuukkonsa jätti hän don Juanille.

Sitten kiinnitti hän koko huomionsa hevoseen, joka koko ajan oli seisonut hiljaa paikallaan, ylpeänä ja kaulaansa kaarehtien kuin hyvinkin tietäen mitä tapahtuisi. — Tarkkaan tutki Carlos päitsimet, suitset ja kuolaimet. Leukahihnan veti hän vähän kireämmälle. Hyvin tarkasti hän erittäinkin satulahihnat. Mahavyön päästi hän hetkeksi auki ja asetti satulan oikealle paikalle. Sitten kiristi hän mahavyön uudelleen, polvella tuupaten sen oikein kireälle.

Kaiken tämän varovaisuuden saattaa hyvin käsittää. Sillä jos jokin hihna katkeisi tai jokin solki murtuisi, niin voisi urhea ratsastaja syöksyä ikuisuuteen.

Kun kaikki hänen mielestään oli täydessä kunnossa, tarttui hän suitsiin ja hyppäsi kevyesti satulaan. Ensin ohjasi hän hevostaan hitaasti pitkin jyrkänteen reunaa, ainoastaan muutamien jalkojen päästä siitä, totuttaakseen sitä näkyyn ja vahvistaakseen sen hermoja, mutta pian kiristi hän hevosensa tasaiseen raviin ja siitä neliseen.

Jo tämä ratsastus oli kauheata katsella, ja alhaalla olijat seurasivat sitä vavisten ja ihmetellen.

Sitten kääntyi hän jälleen keskemmälle nurmea ja päästi ratsunsa nopeaan neliseen — juuri sellaiseen, jolla hän aikoi kokeensa suorittaa — ja veti niin äkkiä suitsista, että mustangi oli pudota istuvilleen. Sitä koetta jatkoi hän sitten ainakin kymmenisen kertaa, nelistäen ja pysäyttäen, hevosen pää milloin kentälle päin milloin jyrkänteelle päin. Tosin olisi hevonen päässyt lujemminkin, mutta siitä ei oltu ennakolta sovittu, ja mahdotonta olisi ollut vaatiakin pysäyttää hevosta niin lyhyen matkan päähän jyrkänteestä, jos se olisi juossut kilpa-ajovauhtia. Vaikka se olisi siihen paikkaan ammuttu, niin sen vauhtia ei olisi voinut pysäyttää. Reipas nelinen riitti tässä tapauksessa, ja sitä mieltä olivat palkintotuomaritkin, kun Carlos heiltä sitä kysyi.

Vihdoin nähtiin ciboleron kääntävän hevosensa kallionkärkeä kohden ensin otettuaan varmemman asennon satulassa. Hänen päättävästä katseestaan saattoi arvata, että nyt se tapahtuu.

Keveä kannusten isku pani hevosen ripeään juoksuun ja niin nelistikin se jo täyttä laukkaa suoraan jyrkänteen reunaa kohden.

Joka silmä tähtäsi rohkeaan ratsastajaan, joka sydän löi kuin kuumeessa, ei ääntäkään kuulunut suuresta väkijoukosta. Kuului vaan mustangin tasainen kavionisku kovalla nurmikolla.

Jännitystä ei kestänyt kauvan. Parikymmentä harppausta toi ratsastajan jo noin kuuden hevosenmitan päähän reunasta.

Suitset olivat vielä löysällä — Carlos ei tahtonut niitä kiristää — hän tiesi, että vähänkin niitä nykästessä hevonen pysähtyisi. Ja sehän olisi vienyt hukkaan koko koetuksen — hän olisi pysähtynyt ennen rajaviivaa. — Vielä harppaus, toinen ja kolmas! —

Niin huudahdettiin ympärillä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui katselijain kauhu suureksi iloksi, ja sadoista kurkuista kuului voimakas "viva!"-huuto sekä alhaalta että ylhäältä.

Hevonen näytti jo olevan hyppäämäisillään syvyyteen, kun ratsastaja siinä samassa veti ohjakset kireälle, ja hepo seisahtui heti, iskien jalkansa tanakasti maahan. — Sen etujalat olivat kolme jalkaa vaan jyrkänteen reunasta.

Tässä asennossa otti ratsastaja sombreronsa, heilutti sitä ilmassa ja pani jälleen polttavalle otsalleen. Kauniilta näyttivät ratsastaja ja hevonen sieltä korkeudesta laaksossa olijoille tummansinistä taivaanlakea vastaan.

Selvästi näkyi alhaalle voittajan kädet ja jalat samoinkuin hevosenkin piirteet. Ja kun tämä ryhmä ei hetkiseksi liikahtanutkaan, näytti se pronssipatsaalta, kallio jalustanaan.

Ei tämä näky sentään kauvaa pysynyt, sillä hyvähuutojen vielä yhä kaikuessa käänsi cibolero nopeasti heponsa ympäri ja katosi vuorelle.

Rohkea teko oli suoritettu, ja äsken vielä ahdistuksesta sykkivät sydämet pääsivät taas vapaaseen liikkeeseen.

KOLMAS LUKU.

Suurella riemulla tervehdittiin laaksossa ciboleroa, mutta eniten ihastutti häntä kuitenkin niitten silmien ystävällinen välke, joita hän erityisesti yleisön joukosta etsi, ja suurin palkinto oli hänelle kun tyttö huiskutti nenäliinaansa.

Kiireesti halusi hän päästä jälleen näkemään äitiään ja sisartaan. Päästyään heidän luokseen tervehti hän heitä kättä puristaen ja suudellen.

Hänen rinnallaan oli uskollinen ystävä don Juan. Hauska oli nähdä tätä nelihenkistä ryhmää, jossa näytti vallitsevan luja keskinäinen ystävyys.

Vaikka don Juan oli rikas, nuori tilanomistaja ja karjatarhojen omistaja, ja hänen nimensä eteen siitä syystä kohteliaisuudesta liitettiin sana "don", niin ei hän siitä huolimatta ollut syntyynsä nähden paljoa ciboleroa korkeammalla. Jollei hän kuulunutkaan seudun varsinaisiin säätyhenkilöihin — muuten kunnia josta hän vähät välitti — niin tunnettiin hänet kuitenkin yleensä rohkeaksi ja rehelliseksi nuoreksi mieheksi.

Hän haki parhaillaan juhlapaikalta parhaita virvokkeita vaunuissa oleville ystävilleen.

Suuri ero oli rancheron ja linnanpäällikön kasvonilmeissä. Edellinen oli ollut ystävälleen apuna ja sai sitäpaitsi saaliikseen monta kultarahaa. Hän oli iloinen ja tyytyväinen. Linnanpäällikkö kulki ympäri otsa vihaisissa rypyissä, kosto ja kiukku sydämessään!

Juhlien päättäjäisiksi julistettiin viimeinen kilpailu: "kukon tempaaminen".

Tämä kilpailu suoritetaan siten, että täyttä nelistä ratsastaen temmataan alas kukko, joka jaloistaan on sidottu niin korkeaan oksaan, että ratsumies siihen juuri ulottuu. Temppua on lisätty vielä sillä, että kukon kaula voidellaan hyvin rasvalla tai suovalla.

Kun joku on onnistunut saamaan kukon alas — hän saa sen myöskin pitää palkintonaan — niin koettavat toiset kilpailijat riistää sitä häneltä. Voittajan pitää kiertää määrätty rata ja palata sitten jälleen sen puun luo, josta kukko riippui. Joskus sattuu, että voittajalta tällä matkalla kukko riistetään. Se jää silloin riistäjän haltuun. Näytös loppuu siten, että voittaja tarjoo saaliinsa lemmitylleen, joka sitten ilolla tanssiaisissa pitää kukkoa kainalossaan fandangoa tanssiessaan.

Kolmannen kerran esiintyy rakuuna Gomez kilpailijoiden keskuudessa ja jo onkin hänen onnistunut saada, pitkä kun on, kukko oksalta. Mutta mitenkäs kävikään. Muuan nokkela vaquero tempasi sen häneltä piiriä ympäri ratsastettaessa.

Carlos ei ollut aluksi enää tässä kilpailussa, sillä hyvin käsitti hän, vaikkapa olisikin ystäviään ilahuttanut, liiaksi saavansa vihamiehiä ja kadehtijoita. Eikä hän sitä tahtonut. Mutta kun ympärilläolijat härnäilivät, ettei hän ehkä enää uskalla, pelkäsi ehkä edellisiä voittojaan, niin nähtiin sankarimme uudelleen kilpakentällä.

Tämä kilpailujen viimeinen ohjelmanumero erosi vähän edellisestä. Maahan kaivettiin pieni kuoppa ja siihen peitettiin lumivalkea haikara niin että pitkä kaula vaan oli maanpinnan yläpuolella. Kun kilpailijan piti täyttä laukkaa ratsastaen ohimennessään temmata haikara maasta, niin se ei ollut ensinkään helppoa kun haikara heilutti kovasti päätään.

Useat olivat jo turhaan koettaneet. Silloin esiintyi Carlos. Nopeasti ja taitavasti tempasi hän valittavan linnun pehmeästä mullasta, jolloin lintu iloisesti räpytteli vapautuneita siipiään. Mutta silloinpa täytyi suojella itseään toisilta kilpailijoilta. Milloin käänsi hän äkkiä hevosensa yhtäälle milloin toisaalle, milloin taas sen äkkiä pysäytti, mestarillisia käänteitä tehden. Ja lopulta onnistui hänen päästä radan loppuun.

Jo oli monen sievän kaunottaren poski punastunut toivosta saada haltuunsa suositun sankarin voitonmerkki, mutta samassa nähtiinkin linnun vapaana lentävän tiehensä. Carlos oli siitä ottanut vaan pari sulkaa ja vei ne Catalina de Crucen eteen.

Tuskin oli hän ehtinyt sen tehdä, ja Ambrosion tytär suosiollisesti kiittää "gracias caballero" — kiitos, herra — kun Ambrosio kiukusta hypähti pystyyn ja lähellä oleva Roblado heitti sulat nurmelle. Cibolero otti ne ylös vallan tyynesti ja pisti hattuunsa, jota hän vielä reippaasti heilautti hyvästiksi señoritalle ja poistui sitten.

Vähitellen alettiin sitten valjastaa aaseja ja muuleja raskaitten maalaisvaunujen eteen, ja pian oli koko kenttä autio ja tyhjä. Ennen niin vilkasliikkeisellä paikalla harhailivat enää aavikon sudet etsien jotakin syötävää nälkäisiin vatsoihinsa.

Illalla kokoontuivat kaupungin kaduille ne, jotka halusivat ottaa osaa pyhän Johanneksen kunniaksi toimeenpantavaan juhlakulkueeseen. Saattueen etupäässä kantoi viisi nuorta miestä raskasta pyhimyksenkuvaa suurella vaivalla ja ponnistuksella ympäri kaupunkia. Tämä kuva oli sangen merkillinen ilmiö. Se oli tehty vahasta ja kipsistä, ja koristettu kauhtuneilla silkkivaatteilla ja kaikellaisella muulla sälyllä, niin että se näytti pikemmin joltain intiaanien jumalalta kuin katoolisen kirkon pyhimykseltä. Vaikka meistä sellainen näytelmä saattaisikin tuntua sopimattomalta, herätti se kuitenkin silloin San Ildefonson asukkaissa suurta hartautta. Hurskaasti kumarsivat he polviaan, rukoilivat innolla hyvää pyhimystä ja saivat uutta halua ja voimaa hyviin töihin.

Maallismieliset sitävastoin kiiruhtivat la casa de cabildon — raatihuoneen — tanssiaisiin, missä ei tehty eroa säädyn ja arvon eri asteitten välillä. Siellä hyörittiin sekaisin, upseerit täysissä pukineissaan, pormestari juhlatakissaan, ahkerat kaupunkilaiskutojattaret ja sievät maalaistytöt.

Kaikki tanssivat halukkaasti, näky oli viehättävä, ja kaikki olivat huvitettuja.

Kaunis Catalinakin oli siellä. Hänen silmänsä näyttivät harhaillen etsivän jotakuta, ja äkkiä ne saivatkin suloisen kiillon, sillä ovensuussa näkyi nuorukainen, jolla oli valkoisia haikaransulkia hatussa.

Carlos tuli tanssisaliin ystävänsä don Juanin seuraamana. Hän tuli näin myöhään vasta sentähden, että oli ensin käynyt saattamassa kotiinsa äitinsä ja sisarensa.

Kun hämärä alkoi peittää maisemia, ja useat jo olivat väsyneitä, poistui tanssipaikalta jo väkeä, varsinkin hienompaa. Vaan kaikkein innokkain nuoriso karkeloi aamunkoittoon saakka.

NELJÄS LUKU.

Omituisimpia luonnonmuodostuksia laajoilla amerikkalaisilla tasangoilla on Llano estacado s.o. paalutettu tasanko, kuten metsästäjät sitä kutsuvat.

Se muodostaa ylätasangon, joka on noin 600 m. korkeammalla ympäröivää seutua ja kulkee etelästä pohjoiseen. Leveimmältä kohdaltaan se on noin 40 penikulmaa, mutta pituutta on siinä yli 60 penikulmaa. Se on alaltaan melkein yhtä laaja kuin Irlanti.

Se on osittain autiota, vallan puutonta tasankoa, paikottain taas kasvaa siellä kituvaisia akasioita. Joskus sitä taas leikkaavat syvät rotkot, joita jyrkät kalliot usealta puolen reunustavat.

Rotkojen pohjalla on suuria murskaantuneita kallionlohkareita; siellä täällä on suuria rämeikköjä ja kasvullisuus supistuu muutamiin vaivaisseetreihin.

Ainoastaan muutamin paikoin voidaan kulkea näitten rotkojen ja syvänteitten yli, mutta itse ylätasangolla kulkee kautta koko sen pituuden luotettava tie. Grammaruoho muodostaa vihreän nurmikon.

Tasangon eteläpäässä herättää huomiotamme muuan omituinen luonnonilmiö. Siellä on nim. kokonainen vyöhyke hiekkakunnaita. Monet niistä ovat 30 m korkuisia, mutta kätkevät silti laguneja, joissa vesi säilyy aina.

Llano estacadoa rajottavat pohjoisessa, lännessä ja etelässä Kalliovuoret, sekä Canadia- ja Pecosvirrat. Idässä ei ole niin selviä rajoja.

Ei yksikään ihmisolento ollut rakentanut asumasijojaan tälle tasangolle, eivätkä edes intiaanitkaan halunneet sinne pysähtyä pitemmäksi aikaa kuin mitä oli välttämätöntä lepoon pitkien matkojen jälkeen; olipa siellä sellaisiakin seutuja, joihin eivät nämäkään aavikoilla tottuneet kulkijat uskaltaneet mennä.

Suurimman haitan tuotti matkustavaisille vedenpuute, sillä ruohoa oli kaikkina vuodenaikoina yltäkyllin, mutta parhaimmankin tien varrella sai olla joskus ilman vettä penikulmamääriä. Eräs tällainen tie Santa Fén ja San Antonio de Bexarin kaupunkien välillä Teksasissa oli viitotettu paaluilla, jotta kulkijat eivät eksyisi. Siitä johtui koko tasangon nimi.

Harvoin näki Llano estacadolla kulkijaa; vaan cibolerot ja comancherot — intiaanikaupustelijat — siellä liikuskelivat. Suurissa seurueissa kulkivat he metsästämässä puhveleita tai kaupustelemassa intiaaniheimojen kanssa, vaikka heitä enemmän houkuttelikin seikkailurikas elämä kuin saaliintoivo.

Ciboleron varustukset olivat siihen aikaan yksinkertaiset; hänellä oli jousi ja nuolia, metsästyspuukko, pitkä keihäs ja lasso. Ampuma-aseelle ei hän niin erittäin suurta arvoa pannut. Suurta huomiota kiinnitti hän hevoseen, joka oli aina hyvä ja mikäli mahdollista jalorotuinen. Tavaroita oli hänellä vähän. Muutamia säkillisiä karkeata leipää, joka oli intiaanien mieliruokaa, kirjavata ja koreata sälyä yhtä toista, helakoita viittoja ja kankaita y.m. Niillä vaihtoi hän vaarallisella matkallaan puhvelinlihaa ja vuotia. Sitäpaitsi hankki hän intiaaneilta hevosia, muuleja ja aaseja, joita intiaanit ehkä vähää ennen olivat varastaneet meksikolaisilta.

Omituinen oli puhvelinmetsästäjän seurue. Sillä useilla oli mukanaan vaimo ja lapset kuin intiaaneilla. Kullakin joukolla oli johtajansa. Intiaanit ottivat kyllä mielellään luokseen tällaisia kaupustelijoita, mutta koettivat samalla pettää ja varastaa minkä suinkin saattoivat.

Härät tai muulit vetivät tavallisesti raskaita ja kömpelösti tehtyjä tavaravaunuja. Ne näyttivät suurilta hinkaloilta, jotka oli pantu soikeitten, melkein nelikulmaisten pyörien päälle. Kulkiessaan kitisivät ja kolisivat ne vallan tavattomasti.

Noin kahdeksan päivää Juhannus-juhlien jälkeen kulki muuan seurue Pecos-joen erään kaalamopaikan yli. Siinä oli viisi henkilöä, nim. eräs puoli-intiaani, kolme intiaania, jotka ajoivat härkävaunuja, ja joukon johtaja cibolero Carlos. Puoli-intiaani, nimeltään Antonio, oli kulkueen arriero eli muulinajaja, ja johti vaivaloista kulkua kaalamon yli. Carlos ratsasti joukon edellä tietä tutkistellen. Hän oli vaihtanut komean mangansa, purppuravyönsä ja koreat samettihousunsa yksinkertaisempiin vaatteisiin, jottei herättäisi intiaanien ahneutta. Sillä nämä olisivat varmaan ensi tilassa nylkeneet häneltä päänahan saadakseen haltuunsa sellaiset aarteet.

Matka oli Carlokselle hyvin tärkeä. Juhlissa voittamillaan ja don Juanin auliisti lainaamilla rahoilla oli hän ostanut yhtä ja toista korusälyä intiaaneja varten, samoin joukon espanjalaisia aseita.

Leveätä rotkoa myöten pääsi kulkue ylätasangolle, missä oli edessä pensaaton tasanko. Ei tarvinnut cibolero opasta. Kukapa olisikaan tuntenut paremmin paalutetun tasangon kuin hän? Hän käänsi mustan hevosensa erästä Punaisen virran (Red River) haarajokea kohden Lousianassa, kun oli kuullut siellä liikuskelevan nykyään suuria puhvelilaumoja.

Ensi kertaa oli hän tässä osassa tasankoa, eikä hän nytkään olisi sinne tullut, jolleivät comanchit liittolaisineen olisi olleet yksinomaisia valtiaita niillä mailla, joilla hän oli ennen metsästellyt, missä he, alituisesti ahdistamalla puhvelilaumoja, olivat tehneet ne aroiksi ja villeiksi.

Toisin oli laita Punaisen virran seuduilla. Se oli puolueetonta maata, jossa tosin käytiin verisiä taisteluita waco-, pawnee- ja cherokesi-intiaanien välillä, kun tahdottiin riistää viholliselta saalis, mutta siitäpä johtuikin puhvelien suuri lisääntyminen, sillä villit vainosivat rajummin vihollisiaan kuin puhveleita.

Carloksella oli hyvät metsästysaseet, samoin Antoniolla, ja intiaaneista oli pari osottautunut taitaviksi metsästäjiksi. Cibolero oli vaan täydentänyt asevarastoaan eräällä pitkäpiippuisella amerikalaisella pyssyllä, joka lienee tarkoitettu jotakin suurempaa saalista varten, sillä puhvelit olisivat pelästyneet kovia laukauksia.

Tämä ase oli kallis muisto rakkaasta isästä ja entisestä kodista
Pohjois-Amerikassa. Perhe oli vasta myöhemmin siirtynyt Meksikoon.

Ei voinut olla parempaa ampujaa kuin cibolero käyttäessään tätä isävainaansa asetta, joka jo oli tehnyt hänelle useita suuria palveluksia, kuten rakas mustangikin. —

Väsyttävää olisi kuvata yksityisseikoittain matkueen vaivaloista kulkua aavan tasangon halki. Hyvin oli tarpeen ciboleron erinomainen tarkkanäköisyys, suuret kokemukset ja taito. Vedenpuutteesta huolimatta ei yhtään vetojuhtaa kuollut.

Annettuaan juhtien viimeisellä vesipaikalla juoda kyllikseen, lähdettiin iltapäivällä matkalle ja kuljettiin koko yö, jolloin levättiin pari tuntia ja annettiin juhtien syödä kasteesta kosteata ruohoa, ja sitten jatkettiin matkaa taas uusin voimin iltapäivään saakka. Levättiin vähän ja taas jatkettiin matkaa.

Muutamien päivien kuluttua alettiin laskeutua ylätasangon itäistä rinnettä alangolle, jossa juoksi se aikaisemmin mainitsemamme Punaisen virran lisäjoki.

Täällä näytti maisema kokonaan muuttuneen. Heidän edessään oli laaja, vihreä aro mataline kukkuloilleen ja laaksoineen, joissa kirkasvetiset joet juoksivat. Kunnaitten rinteillä kasvoi puita. Kasvullisuus oli yleensä rehevä ja kukkia oli kaikkialla lukemattomia eri lajeja.

Ei tarvinnut ciboleron kauvan kulkea tässä ihanassa seudussa ennenkuin huomasi jäljistä, että siellä oli liikkeellä puhvelilaumoja, ja jo seuraavana aamuna oli hän keskellä suurta puhvelilaumaa, joka rauhassa käyskenteli nurmella ja söi, välittämättä ensinkään matkamiehistä.

Matkan päähän oli nyt päästy. Cibolero saattoi jo katsoa edessään käyskentelevää muhkeata karjaa kuin omakseen. Oli vaan sopivalla tavalla saatava se kotiin turvaan, ja siitä syystä oli metsästykseen ryhdyttävä viipymättä. Paljon työtä oli varmaan lihan valmistamisessa ja kuivaamisessa, ja kauppaan nähden intiaaniheimojen kanssa toivoi hän saavansa sopivan tilaisuuden seuraavassa kuussa.

Luonnon kauneutta ihailevana miehenä valitsi Carlos itselleen kauniin leiripaikan. Hän pysäytti joukkueensa nurmelle erään pienen joen rannalle. Lehtevät pekani- ja kinapuut tekivät katvea ja pieneen silkkiäispuulehtoon pystytti toivehikas cibolero telttansa.

Ripeästi ryhtyivät metsästäjät työhön ja runsaasti tuli saalista. Kun aurinko toisen kerran laski mailleen, oli heillä jo kaadettuna parikymmentä muhkeata puhvelia. Carlos ja Antonio olivat ahkerasti käyttäneet jousiaan. Intiaanit nylkivät ja palottelivat puhvelit. Lopuksi leikeltiin liha ohuihin viipaleisiin ja jätettiin kuivamaan päivänpaisteeseen. Carlos arveli tältä samalta paikalta saavansa niin paljo vuotia ja lihaa kuin suinkin jaksoi kotiin kuljettaa. Ja syyllä saattoi hän toivoa voivansa edullisesti myydä vuodat San Ildefonsossa ja muissa uusmeksikolaisissa kaupungeissa.

Kolmantena päivänä näytti kuitenkin puhvelilauman käytös muuttuneen. Ne olivat äkkiä tulleet villeiksi ja varovaisiksi. Joskus juoksi niitä pois laumottain vaikkei Carloksen miehet niitä hätyyttäneetkään.

Oikein siis arveli cibolero, että joku intiaaniheimo metsästi läheisyydessä, sillä kun hän eräältä kukkulalta katseli laajemmalle laaksoon, näki hän verrattain lähellä erään kukkulan takana intiaanileirin, jossa oli yli viisikymmentä majaa, jonkinlaisessa leirintapaisessa järjestyksessä.

Ne olivat keilanmuotoisia, tehty seipäistä, joitten yläpäät oli sidottu yhteen ja alapäät levitetty piiriin. Päälle oli heitetty puhvelinnahkoja.

"Wacomajoja!" huudahti Carlos kohta kun hänen tottunut katseensa sai eteensä nuo omituiset majat.

Antonion kokemus oli ilmeisesti pienempi kuin hänen herransa, sillä
Carlos oli jo lapsuudestaan saakka elänyt näillä aroilla.

"Minä puolestani pitäisin sitä comancheleirinä", sanoi puoli-intiaani, "sillä sellaisia juuri olen nähnyt 'puhvelinsyöjillä'".

"Sinä erehdyt, Antonio", sanoi hänen herransa; "comanchit tosin pystyttävät telttaseipäänsä samoin kuin wacotkin, mutta edellisillä ei ole savureikää, ja ne ovat sitäpaitsi kapeampia."

"Wacot eivät ole vihamielisiä meille", jatkoi cibolero, "ei meillä liene syytä peljätä heitä. Toivonpa päinvastoin, että voimme tehdä hyviä kauppoja heidän kanssaan. — Mutta missä he ovat?" ihmetteli hän, "enhän näe yhtään miestä enkä naista, lapsia enkä edes eläimiäkään koko laaksossa. Ei suinkaan leiriä ole jätetty kylmilleen? Eivätkä intiaanit varmaankaan jätä kulkusalle noin hyviä telttoja kaluineen. — Varmaankin metsästelevät he jossain tässä lähistöllä ja teurastavat pian ehkä koko puhvelilauman".

Vielä tarkasteli cibolero intiaanileiriä, kun samassa kuului kovaa huutoa. Yhä enemmän läheni melu, ja pian näkyikin suuri joukko, useita satoja ratsastajia kulkevan hitaasti leiriä kohden. Heidän vaahtoisista hevosistaan saattoi päättää, että he olivat suorittaneet raskaan päivätyön ja saaneet hyvän saaliin.

Heitä seurasi jonkin matkan päässä vielä suurempi joukko. Siinä oli hevosia ja muuleja kantaen suuria lihataakkoja ja melkein vaipuen niitten painosta maahan. Ajomiehet hätyyttivät niitä kiiruhtamaan.

Siinä oli menoa ja mylläkkää: vaimoja, poikanulikoita, parkuvia kakaroita ja suuret joukot koiria.

Intiaanit eivät ensin huomanneet Carlosta ja Antoniota, mutta kun lopulta eräs heidät huomasi, päästi hän kohta kaikuvan varotushuudon, ja silmänräpäyksessä istuivat sotilaat jälleen satulassa valmiina mahdolliseen taisteluun. Muuan ratsastajista kiiti heti ilmoittamaan jälkijoukolle uhkaavasta vaarasta. Intiaanien kasvot näyttivät säikähtäneiltä.

Carlos päästi heidät kuitenkin pian tästä pelosta ratsastamalla kukkulalle, niin että he saattoivat nähdä hänet kokonaan.

Muutamilla jo aikaisemmilla retkillään oppimilla viittauksilla selitti hän heille rauhalliset aikeensa ja "amigo" — ystävä — vielä lisäsi heidän luottamustaan. Muuan nuori waco ratsasti silloin kukkulaa ylös, mutta pysähtyi päästyään kuulomatkan päähän cibolerosta.

Puhe heidän kesken kävi vaillinaisesti, mutta onneksi osasi waco jonkin sanan espanjaa, ja viittaillen sitten puhettaan täydensivät. Lähettilään selitykset lienevät hyvin tyydyttäneet intiaaneja, koskapa he lähettivät hänet toistamiseen neuvottelemaan ja pyytämään ciboleroa seurueineen vieraakseen.

Carlos hyväksyi luonnollisesti tarjouksen, ja pian istui hän kaikessa sovussa punanahkojen keskellä syöden vierasvaraista puhvelinliha-illallista, iloisesti heidän kanssaan jutellen.

Ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä ja varmaankin heimon keskuudessa arvossapidetty päällikkö näkyi suuresti kiintyneen Carlokseen. Hän puhui sotilaistaan, retkistään ja taisteluistaan, ja halusi puolestaan mielellään nähdä kaupunkia ja kuunteli jännitettynä vieraansa kertomusta. Kun hän kuuli vieraalla olevan muassaan kankaita, lupasi hän seuraavana aamuna tulla niitä ostamaan ja antaa heimonsakin tehdä kauppaa.

Intiaanit olivat todella wacoja, kuten cibolero oli arvannut. Heitä pidettiin yleensä suuressa arvossa.

Hyvillä mielin palasi Carlos omaan leiriinsä varmasti tietäen seuraavana päivänä tekevänsä hyviä kauppoja. Päällikkö oli luvannut muuleja. Ja sehän oli matkan tarkotuskin.

Seuraavana aamuna tuli intiaanipäällikkö Carloksen leiriin, muassaan suuri joukko heimolaisia. Pian oli koko ciboleron leirilaakso täynnä iloista elämää ja häärinää. Naisia ja lapsia tunkeili tavaroitten ympärillä. Kaikkia he halusivat nähdä. Huudahdellen ihastelivat he kaunisvärisiä kankaita, eivätkä voineet kyllikseen katsella kiiltäviä ja välähteleviä helyjä. Sitten saivat miehet valita, ja moni silmä välähti iloisesti, kun vaatekääröjen keskeltä ilmestyi kalliita miekkoja ja komeita pikareita.

Siten kului koko päivä iloisessa häärinnässä, eikä illalla ollut Carloksen koko varastosta mitään jälellä, mutta sensijaan oli hänen leirinsä lähellä kokonainen lauma muuleja, ainakin kolmekymmentä, paaluihin sidottuina.

Villit olivat kaupanteossa hyvin rehellisiä, petosyritystäkään ei tehty
Hyvin oli kantanut satoa ciboleron 10 onzaa!

Kotona tiesi hän saavansa muuleista hyvän hinnan, sitäpaitsi aikoi hän lastata ne puhvelinvuodilla ja kuivatulla lihalla. Tämä aroretki tulisi kaikesta päättäen luonnistamaan hyvin, ja puoleksi se jo oli onnistunutkin. Unta odottaessaan kuvitteli cibolero jo mielessään vastaista rikkautta ja tyyntä kodin onnea.

Seuraavana päivänä jatkettiin innolla metsästystä. Olihan nyt tarpeeksi kuormajuhtia, eikä tarvinnut pelätä, että täytyi jättää liikoja lihoja tai vuotia mätänemään kedolle. Juhtia oli hänellä nyt omiensa kanssa 35 ja sitäpaitsi kahdet vankkurit, joihin mahtui tavaraa ainakin sadan dollarin arvosta.

Intiaanien kanssa oli hän vaihtanut muutamia valmiita puhvelinnahkoja. Vaihtotavaraksi oli kelvannut kaikki: napit, kultahetuleet, hänen sombreronsa soljet y.m. Hänen miehensä olivat tehneet samoin. Aseet vaan oli säästetty.

Wacoilla oli samallaiset aseet, jotenka he eivät niitä halunneet. Ciboleron pitkän pyssyn he tosin olisivat mielellään ottaneet, mutta sitä hän ei olisi myynyt vaikka olisi saanut kaksikymmentä muulia siitä.

Siten jatkettiin metsästystä muutamia päiviä. Mutta puhvelit alkoivat sillä välin tulla yhä levottomammiksi. Hän huomasi kuljeksivia joukkoja saapuvan yhä enemmän pohjoisesta päin, vaikka wacot metsästivät etelään päin. Siihen oli siis toinen syy, mutta mikä?

Yö tuli, ja metsästäjät panivat maata. Cibolerokin laskeutui makuulle.
Antonion vuoro oli vartioida puoliyöhön, jolloin toinen hänet päästäisi.

Luja ratsastus ja jännittävä ajojahti olivat kuitenkin niin raukaisseet puoli-intiaanin, että hän unenvastustuksestaan huolimatta nukahti vartionsa viimeisellä tunnilla. Mutta sitten hän äkkiä kavahtikin seisaalleen kun muulilaumasta alkoi kuulua töminää ja korskahduksia.

Hiljaa meni hän ciboleron makuusijalle ja nykäsi nukkujan kättä. Kohta oli nuori metsästäjä jalkeilla ja tarttui pyssyynsä. Se varmaan nytkin pulasta pelastaisi.

Carlos kuiskasi muutamia sanoja Antoniolle, ja pian oli hän herättänyt toisetkin miehet aseisiin vaunupiiriin, joka oli kuin pieni linnoitettu corral, aitaus. Vaunukorit suojelivat heitä kyllä nuolilta. Leirissä ei palanut tulta, se oli kokonaan pimennossa, varsinkin kun silkkiäispuut sitä pimittivät. Sen sijaan voivat he nähdä tasangolle.

Esteenä oli kuitenkin sinnepäin taaja pensaikko. Ja sen takana saattoivat viholliset piileksiä.

Metsästäjät olivat vaiti, he kuuntelivat tarkkaan oliko kenties vihollisia läheistössä.

Kerran näytti siltä kuin joku ihmisenmuotoinen olento olisi ryöminyt muulilaumaa kohden, joka oli heistä noin sadan askeleen päässä. Mutta oli vielä niin hämärä, ettei mitään voinut varmasti nähdä. Liikkuja eteni niin hitaasti, että se näytti joskus olevan ihan paikallaan.

Kauvaa ei Carlos odottanut. Hän tahtoi tietää lähestyikö todella joku elävä olento leiriä. Siitä syystä ryömi hän hiljaa liikkujaa kohden, pitäen sitä aina silmällä. Antonio seurasi häntä. Lopulta he tarkalla katseellaan huomasivat sen tosiaan liikkuvaksi olennoksi.

Samassa korskahtelivat muulit vielä entistä kovemmin, ja peloissaan tömistyttivät maata.

"Se on varmaankin karhu", kuiskasi Carlos. "Se kömpelys ei näy jaksavan enää kulkea. Kun se vaan ei säikäyttäisi muulejani. Luulenpa melkein, että ne eivät laukausta niinkään säikähtäisi".

Näin sanoen ojensi hän pyssynsä, tähtäsi niin hyvin kuin hämärässä saattoi ja ampui.

Laukaus sai varmaan liikkeelle kaikki pahat henget. Sadasta kurkusta kuului kiljuna, ja sadat kaviot tömistivät maata. Koko muulilauma joutui liikkeeseen. Ne tempasivat itsensä irti paaluista, ja koko lauma juoksi ulospäin laaksosta täyttä laukkaa.

Joukko ratsastajia seurasi niitä ja ajoi armottomasti pimeässä yössä. Ennenkuin cibolero oli ehtinyt tointua hämmästyksestään, olivat muulit ja intiaanit jo tiessään. Koko laumasta ei jäänyt paikalle ainoatakaan eläintä. Niin varmaksi luultu paikka oli nyt autio ja tyhjä.

"Sepä kävi joutuin", lausui cibolero synkkänä. "Koko kauniista muulilaumastani ei ole ainoatakaan jälellä. Kirotut intiaaniroistot!"

Hän oli täysin vakuutettu siitä, että varkaat olivat wacoja, ehkä juuri samoja, joilta hän oli muulit päivällä ostanut.

Jo entuudesta muisti hän samallaisia tapauksia. Kauppiaat olivat saaneet joskus ostaa toiseen kertaan tavarat.

"Kirotut intiaanilurjukset!" sadatteli Carlos kiukuissaan vielä toisenkin kerran. "Vieläkö ihme, että he olivat minulle niin vieraanvaraisia. He olivat varmaan jo etukäteen suunnitelleet varastavansa kaikki takaisin. Julkisesti eivät he sitä uskaltaneet, vaan yön turvissa. Nyt olen taas köyhä mies!"

Ihanista tulevaisuudenunelmistaan oli hän täten joutunut äkkiä synkkään todellisuuteen. Haihtuneet olivat toiveet riippumattomuudesta ja onnesta. Koko omaisuus ryöstetty! Vaivaloinen aavikkomatka edessään. Synkkänä tuijotti maahan muutoin niin iloinen cibolero. Pahaksi onneksi olivat hänen omat kuormamuulinsakin seuranneet muita. Vaunuhärät ja hänen hevosensa olivat jääneet.

Mutta saattaisivatko ne edes kuljettaa matkalla välttämättömät ruokavarat? Köyhempänä kuin tullessaan täytyi hänen lähteä tästä ihanasta laaksosta, jossa jo oli ehtinyt niin suloisesti unelmoida tulevaisuudesta!

Näissä synkissä mietteissä katseli cibolero ryövärien katoamaan suuntaan. Jo arveli hän lähteä heitä ajamaan takaankin. Pianhan saavuttaisi hänen nopea hevosensa heidät. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Henkensä vaan menettäisi?

Syvään huokaisten palasi hän corralille varustautumaan uusien hyökkäyksien varalle. Hän käski kuljettaa härät sinne ja sitomaan ne vaunuihin, etteivät mahdollisesti jälelläolevat intiaanit niitäkin ryöstäisi.

Vaikka kaikki olivatkin hyvin väsyksissä, ei kukaan silti voinut nukkua. Vuorotellen oltiin nyt valppaassa vartiossa.

VIIDES LUKU.

Carlos oli viettänyt surullisen yön. Kauhulla ajatteli hän mitenkä hänen silloin kävisi, jos villit palaisivat vielä laaksoon hänet lopullisesti ryöstääkseen. Ikävältä tuntui hänestä ajatella sitäkin, kuinka kotiseutulaiset ottaisivat ivalla vastaan hänet, palatessaan kotiin keppikerjäläisenä. Ei ollut myöskään ajateltavissa, että hallitus ryhtyisi puuhaamaan mitään erityistä retkeä muutamien vaivaisten muulien vuoksi. Ei linnanpäällikkö eikä ylpeä Roblado varmaankaan auttaisi ciboleroa?

Mutta eikö hän voisi saada apua muualta? — Silloin heräsi hänessä ajatus itse ratkaista kohtalonsa. Päivän koittaessa aikoi hän mennä wacojen leiriin ja selittää heille ryöstön koko ilkeys. Mutta epätietoista oli vieläkö intiaanit olivat leirissään. Mutta uudet ajatukset ponnahuttivat hänet ylös. Jollei hän saanutkaan muulejaan takaisin, niin kostaa hänen kuitenkin piti.

Carlos tiesi wacoilla olevan vihollisia, vieläpä ihan rajan takana.
Sellaisia olivat m.m. pawneet.

"Kova on kohtaloni, mutta kosto on sentään suloinen!" ajatteli hän. "Jos lähtisin etsimään pawneita ja puhuisin heille kostosuunnitelmistani? — Mitähän jos tarjoisin heidän avukseen keihääni, jouseni ja tarkan pyssyni? En ole tosin ennen tavannut heitä, enkä tiedä mitenkä he ottaisivat minut vastaan, mutta hyvän liittolaisen he saisivat minusta. Tiedänpä varmaan miestenikin seuraavan minua ja taistelevan mielellään herransa puolesta. Menenpä tosiaankin hakemaan pawneita!"

Nopeasti teki cibolero yleensä päätöksensä ja pani ne myöskin kohta täytäntöön. Ei saata ihmetellä hänen päätöstään kun muistaa kuinka kurjasti intiaanit olivat häntä pettäneet. Sitäpaitsi toivoi hän saavansa osan muuleistaan takaisin kun vaan saisi apua pawneilta.

Jo oli hän aikeessa ilmottaa päätöksensä seuralaisilleen; kun samassa
Antonio kiiruhti hänen luokseen.

"Herra", sanoi arriero, joka oli myöskin vakavasti miettinyt asiaa, "ettekö ole huomanneet mitään eriskummallista tässä tapauksessa?"

"Usein olen minäkin nähnyt comanchien rosvoavan karjalaumoja, mutta he liikkuvat aina ratsain."

"Voi olla, mutta olen aina kuullut wacojen olevan oikeita hevosintiaaneja, jotka aina suorittavat tällaiset temput ratsain."

"Asia on tosiaankin niin", vastasi cibolero, ja näytti arvelevan asiaa.
"Minusta tuntui heidän menettelytavassaan poikenneen wacojen tavoista."

"Sitäpaitsi tuntuu minusta muuan toinen seikka vähän merkilliseltä tässä hyökkäyksessä", huomautti arriero. "Ettekö ole, herra, sitä huomannut?"

"En mitään muuta erityistä. Kaikki tapahtui niin odottamatta. Mitä sinä huomasit muuta?"

"Missä minun korvani ovat olleet?" huudahti cibolero. "Oletko ihan varma siitä?"

Carlos tuumiskeli asiaa. Lopulta näytti hän päässeen johonkin tulokseen ja lausui:

"Sitäpä minäkin arvelen. Comanchit eivät kilju niin korkealla äänellä, eivät myöskään kiawait, enkä koskaan ole kuullut wacojen antavan sellaisia merkkejä. Mikseivät ne olisi voineet olla pawneita? Usein he kuljeksivat näin retkillään jalkaisin, eivätkä ole yleensä wacojen tavoin kuin kasvaneet hevosen selkään. Sitäpaitsi on tällainen salakavala yöllinen hyökkäys hyvin heidän viekkaan luonteensa mukainen."

Äkkiä oli ciboleron mielipide muuttunut. Antonion otaksuma oli hyvin todennäköinen. Ensinnäkin on pillienpuhallus pawneitten erityinen merkinantotapa, ja toiseksi kulkevat he usein retkillään jalkaisin. Vaikka he yleensä ovatkin ratsastavia intiaaneja, kulkevat he silti usein jalkaisin pitkiä matkoja etelään, toivoen viekkautensa palkaksi saavansa ratsut alleen kotiin palatessa, mikä myöskin useimmiten tapahtuu.

Carlos katui jo melkein sitä, että oli epäillyt wacoja niin kurjasta menettelystä, mutta samassa alkoi häntä arveluttaa muuan toinen seikka. Mitähän jos he olisivat vaan pettääkseen häntä jäljitelleet pawneepillejä? Pakenivathan he juuri wacoleiriä kohden? Oikein hänen tuli mielensä pahaksi ajatellessaan, että ihmiset, jotka ystävällisellä käytöksellään olivat herättäneet hänen myötätuntonsa ja luottamuksensa, taas niin ilkeällä tavalla olisivat sen menettäneet. Mutta toisaalta todisti wacojen puolesta se seikka, että he olivat metsästelleet etelässäpäin, jotavastoin puhveleita ilmeisesti viime päivinä oli ahdisteltu pohjoisesta päin.

Mietteet eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään lopulliseen varmuuteen. Sitävarten täytyi toimia; ja siitä syystä päätti hän ratsastaa wacoleiriin katsomaan varastettuja muulejaan tai ainakin ottamaan selvää asiasta.

Kun auringon ensi säteet valaisivat kukkuloitten huippuja, ja hämärä alkoi hälvetä, tutkiskeli Antonio jälkiä leirin läheistössä. Ja pian huomasikin hän merkillisiä asioita.

Lähellä muulien seisontapaikkaa näkyi maassa jotakin. Se ei voinut olla pensas. Se oli kuin jokin makaava eläin. Suuremmalta se näytti kuin susi.

Arriero näytti herralleen esinettä. Molemmat katselivat sitä. Oli kuitenkin vielä siksi hämärä ja matka pitkä, etteivät voineet tarkkaan erottaa mitä se oli. Mielellään olisi cibolero poistunut turvallisesta vaunuaitauksesta katsomaan esinettä, mutta täytyi olla varoillaan.

Kun päivä kokonaan valkeni riensivät he paikalle ja saivat arveluittensa vakuudeksi nähdä kauhean totuuden.

Heidän edessään makasi ruoholla kuollut intiaani. Kasvot olivat maata vasten, ja ohauksessa oli haava, josta näkyi verta juosseen kedolle. Se oli kuulan jälki. Amerikalaisen pyssynlaukaus oli siis osunut. He kumartuivat katsomaan ruumista ja käänsivät sen selälleen. Villi oli täydessä sotavarustuksessa, mutta alasti lantioihin saakka. Rinta ja kasvot oli maalattu hirveillä kuvilla.

Eniten herättivät ciboleron huomiota pään koristeet. Aina ohauksiin ja korviin asti oli pää paljaaksi keritty, keskelle vaan oli jätetty hiustukko, joka oli lujaan palmikoitu. Siihen oli kiinnitetty kirjavia sulkia, ja se riippui kuin naisten palmikko pitkin selkää. Sellainen komeapalmikkoinen päänahka on intiaanisoturin suurin ylpeys. Sen riistäminen viholliselta on sankarityö.

Tulipunaiset pilkut poskilla ja ohauksilla olivat kauheana vastakohtana jo ilmenneelle kalmanvärille huulissa ja muualla ruumiissa. Hetkisen tarkasteli cibolero vielä ruumista ja viitaten päähän ja mokassiineihin sanoi tyytyväisenä: "pawnee".

Katkeruus wacoja kohtaan oli hänen mielestään haihtunut. Hän tunsi heitä kohtaan samaa myötätuntoa kuin ennenkin. Eikä intiaanin kuolema hänen mieltään painostanut, päinvastoin tunsi hän tyytyväisyyttä kun tiesi voivansa puolustautua ylivoimaakin vastaan.

Ihmisen surmaamista olisi hän kyllä muissa olosuhteissa katunut, mutta olihan tämä heimolaisineen tullut tuhoamaan viattoman miehen onnea.

Wacot olivat siis viattomia. He ehkä auttaisivat häntä saamaan muulinsa vielä takaisin.

Se saattoi hyvinkin olla mahdollista, koska nämä heimot olivat verivihollisia. He auttaisivat häntä vihollisen ajamisessa jo siitäkin syystä, että heidän oma leirinsä oli vaarassa.

Itse aikoi hän lähteä viemään heille sanaa ja samalla lupautua miehineen liittyä heihin.

Ensin aikoi hän lähteä kohta, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että pawneet jo ehkä olivat ehtineet hyökätä wacojen kimppuun, koskapa yöllä olivat paenneet juuri sille taholle.

Hyökkäys Carloksen leiriin oli tapahtunut ensimäisen yövartion aikana, ja puolenyön seuduissa olivat villit sitten kiljuen paenneet ajaen muuleja edellään. Heillä oli siis hyvää aikaa aamuyöllä hyökätä wacoleiriin. Ja se oli sitäkin luultavampaa kun intiaanit mieluummin juuri silloin tekevät hyökkäyksensä, vihollisten maatessa raskaassa unessa.

Siitä syystä pelkäsikin cibolero myöhästyvänsä ja wacojen jo joutuneen turmioon. Mutta siitä huolimatta päätti hän lähteä auttamaan heitä.

Käskettyään miestensä tarkkaan vartioida leiriä ja puolustaa sitä tarpeen tullen viimeiseen saakka, otti hän pyssynsä ja jousensa, nousi mustanginsa selkään ja ratsasti wacoleiriä kohden. Matkalla eteni hän hyvin varovaisesti. Jokaista pensasta, puuta ja lehtoa hän tarkasti, joka kukkulan rinnettä tähysteli, ettei vihollisnuoli sieltä lentäisi. Eikä se tarpeetonta ollut, sillä saattoivathan pawneet hyvinkin jossain tällä matkalla väijyä häntä.

Ei hän pelännyt. Voimaan ja taitavuuteen nähden olisi hän helposti suoriutunut mistä vastustajasta tahansa, jopa kolmestakin kerrallaan. Sitäpaitsi saattoi hän täydellisesti luottaa hyvään hepoonsa, jota yksikään intiaanihevonen ei olisi voinut nopeudessa saavuttaa. Mutta saattoihan käydä, että he äkkiä ympäröisivät hänet, ennenkuin hän ehtisi wacoleiriin!

Tämä saattoi hänen varovaisuutensa äärimmilleen. Hän epäili villikalkkunan kuherrusta tammenoksilla, ja kauluskanan kaakatusta jollain kukkulalla; metsäpeuran vihellys ja arokoiran heikko haukunta pani hänet pysäyttämään hevosensa, vaikka ne muulloin olivat hänelle tuttuja ääniä.

Tänään täytyi epäillä kaikkea, sillä hän tiesi kuinka taitavia intiaanit ovat luonnonäänien matkimisessa. He antavat niillä merkkejä toisilleen.

Selvästi huomasi hän yölliset pawneejäljet. Lukuisat muulinkavion jäljet nurmikolla ja sandaalien monet jäljet jonkun ylikahlatun joen rantahiekalla todistivat sotajalalla olevan intiaaniheimon lukuisuutta.

Hänen kauniit muulinsa veivät seljässään monta miestä, mutta valtavampi oli vielä jalkamiesten luku. Sitä suuremmalla varovaisuudella kulki cibolero. Jo oli hän ehtinyt puoliväliin wacoleiriä, ja yhä vaan kulkivat vihollisjäljet samalle suunnalle. Varmaankin olivat niin tarkkavainuiset intiaanit kuin pawneet haistaneet hyvän saaliin wacojen leirissä. Eläimiä oli siellä varsinkin paljo.

Jo kuvitteli cibolero mielessään intiaanien taistelua. Varmaankin tapahtui hirmutöitä, kun elämästä ja kuolemasta oteltiin!

Äkkiä keskeytti kaukainen huuto ciboleron mietteet. Hän pysähtyi heti, mutta oli vielä niin etäällä, ettei huutoa selvemmin voinut erottaa. Sekavaa meteliä kuului. Hän säpsähti. Se oli siis tapahtunut! Wacot ja pawneet taistelivat. Raaka kiljunta todisti, että kamppailu oli kauheimmillaan.

Väliin kuului voitonhuutoja ja ilon karjuntaa, väliin taas halkoi ilmaa ja kuului yli taistelun melun terävä pillin ääni, tietäen kostoa tai voittoa.

Vallan hyvin tiesi Carlos mitä nämä äänet merkitsivät. Aikaisemmin olisi hänen pitänyt rientää auttamaan ystäviään! Pelastus ehkä oli riippunut vaan muutamista minuuteista. — "Liian myöhään cibolero", ajatteli hän, "ystäviäsi et enää voi pelastaa!"

Taistelun rymäkkä kuului kukkulan toiselta puolen. Toista puolta ratsasti hän ylös täyttä nelistä ja sieltä saattoi hän nyt nähdä koko wacoleirin laaksossa.

Hänen edessään raivosi villi, eläimellinen taistelu. Hyvin saattoi hän sitä seurata, nähdä sen kaikki kauhut.

Noin kuusisataa punaista ratsastajaa kiiti arolla. Keihäät ojossa syöksyivät he vihollisia vastaan. Ilmassa suhahtelivat nuolet Toiset iskivät tomahawkeillaan. Kaikkialta kuului kauheata huutoa. Hyökkäyksiä tehtiin ryhmittäin. Hevosetkin näkyivät purren ja potkien ottavan osaa taisteluun. Muutamat intiaaneista olivat, saadakseen varman jalansijan, hypänneet maahan ratsuiltaan ja heiluttivat sieltä tuhoisia tapparoitaan vihollisen pään menoksi. Jotkut nuoret soturit piiloutuivat puiden taa ja ampuivat sieltä otollisella hetkellä nuoliaan, tai lävistivät keihäällä vihollisen selän.

Ei kuulunut yhtään pyssyn laukausta. Ei torvien räiske eikä rummunpärinä kiihoittanut taistelijoita; eivät tykit ukkosena jyrisseet, ei savu taistelukenttää peittänyt. Sellaista ei korvan tarvinnut kuulla eikä silmän nähdä, jotta katselija olisi tullut vakuutetuksi siitä, että edessä oli villein näytelmä mitä nähdä voi — taistelu tasangolla.

Hyökkääjien sotahuuto, ja ahdinkoon joutuneitten pillienvihellys, aaltoilevat soturijoukot, voitto- ja kostohuudot, isännättöminä laukkaavat hevoset, siellä täällä makaavat intiaanit, joilta oli päänahka riistetty, ja verinen päälaki auringon valossa loisti, vierellään verinen keihäs tai kirves. Kaikki tämä todisti taistelun vakavuutta. — Cibolero kukkulallaan käsitti koko aseman kauheuden. Jo ensi silmäys sen sanoi.

Helppo oli hänen eroittaa pawneet täydellisestä sota-asustaan ja heidän sulkakoristeisista palmikoistaan. Wacoilla, joitten päälle epäilemättä oli hyökätty, ei ollut muuta tuntomerkkiä kuin metsästyspaitansa ja nahkahousunsa. Joiltakuilta puuttuivat nekin. Sitäpaitsi liehuivat heidän pitkät hiuksensa vapaasti tuulessa.

Ensin aikoi cibolero ratsastaa alas kukkulan rinnettä ja ryhtyä taistelemaan wacojen rinnalla. Ystäviensä ankara ahdistaminen ja niitten rosvojen näky, jotka muutamia tunteja sitten olivat tehneet hänestä kerjäläisen, saattoi hänen verensä kovaan kuohuntaan ja kiihotti häntä kostoon. Monet punanahat istuivat juuri häneltä ryöstämiensä muulien selässä. Carlos tahtoi saada edes osan niistä takaisin.

Jo oli hän aikeessa kannustaa vireätä mustangiansa ja sekaantua taisteluun, mutta se sai silloin sellaisen käänteen, että hän jäi paikoilleen — pawneet pakenivat.

Samassa näki hän kolmen pawneesoturin rientävän sitä kukkulaa kohden, jolla hän oli. Suurin osa heimoa pakeni taistellen toiselle suunnalle, mutta nämä kolme olivat joutuneet erilleen muista.

Samassa kuului heidän takanaan wacojen sotahuuto ja Carlos näki kaksi wacoa ajavan takaa pawneita.

Kun pakenijat huomasivat ahdistajiaan olevan vaan kaksi, pysähtyivät he ryhtyäkseen taisteluun.

Ensi kahakassa kaatui jo toinen waco, ja toinen, jonka Carlos tunsi wacojen päälliköksi, joutui yksin taistelemaan kolmea vastaan.

Nyt sekaantui cibolerokin verileikkiin. Hänen pyssynsä pamahti, ja kohta suistui yksi pawnee satulasta. Toiset eivät tietäneet kuka ampui. Wacopäällikkö hyökkäsi rajusti päälle ja halkaisi valtavalla sotakirveen iskulla toisen pawneen pään. Mutta kun ei hän kyllin nopeasti voinut kääntää kovassa vauhdissa olevaa hevostaan, iski pawnee, jättiläiskokoinen mies, keihään takaapäin hänen selkäänsä. Kovasti rääkäisten kaatui waco kuolleena maahan.

Ciboleron nuoli suhahti nyt ilmassa, myöhään tosin pelastaakseen päällikön, mutta varhain kyllä kostaakseen. Nuoli lävisti pawneen sydämen melkein samalla hetkellä kun hän heitti keihäänsä, ja kuolleena vaipui hän wacon viereen. Vielä kaatuessaankin puristi hän suonenvedontapaisesti keihäsvartta.

Carlos katseli mielenliikutuksella kaatuneita. Kun oli tarpeetonta viipyä kukkulalla, ja wacot hyvinkin saattoivat tarvita hänen pyssyään ja joustaan, riensi hän nopeasti alas laaksoon, missä asema sillävälin oli huomattavasti muuttunut.

Pawneet olivat kadottaneet paljo parhaita sotureitaan, ja huomatessaan kaatuneitten heimolaistensa suuren luvun, peljästyivät he ja syöksyivät pakoon.

Sitten alkoi takaa-ajo, johon cibolerokin otti osaa, silloin tällöin laukaisten pyssynsä ja surmaten ryöstäjiään.

Hänen tuoma apunsa oli varmaan hyvin tervetullut wacoille, mutta samalla pälkähti hänen päähänsä, että joku joukko pakenevia pawneita ehkä menee hänen leirilleen uuteen ryöstöön.

Hän erosi siitä syystä vainoojista ja ratsasti leirilleen. Antonio oli hyvin iloinen herransa pikaisesta paluusta.

Ylpeydellä näytti hän mihin toimeen hän miesten kanssa oli ryhtynyt corralin suojelemiseksi. Kaikkia täytyi Carloksen katsoa.

Parvi intiaaneja oli kyllä ratsastanut leirin ohi, mutta tunsivat kai verisen tappionsa jälkeen haluttomuutta ryöstöön.

Nämä tiedot vakuuttivat hänelle leirin turvallisuuden, ja kohta lähtikin hän jälleen taistelukentälle, jättäen arrieron vartioimaan corralia.

Äskeisellä kukkulalla pysäytti hän mustanginsa, sillä wacopäällikön ruumiin ympärillä oli suuri joukko surevia heimolaisia. He alkoivat laulaa kuolonvirttä, joka soi synkänkamalasti.

Cibolero laskeutui alas ratsailta ja läheni joukkoa. Toiset katselivat häntä ihmetellen, toiset taas, jotka olivat nähneet hänet taistelussa, tulivat häntä tervehtimään.

Muuan vanha soturi tarttui Carloksen käteen, johdatti hänet ruumiin luo ja viittasi sen kasvoihin, ikäänkuin aikoen sanoa: "Siinä makaa nyt kuolleena päällikkömme!"

Ei hän eivätkä toisetkaan soturit tienneet mitä Carlos oli tehnyt samalla kukkulalla. Kaikki olivat olleet sellaisessa taistelun tuoksinassa toisaalla, etteivät olleet sinne katselleet. Sitäpaitsi esti näkyä taaja pensasto. Vanhus tahtoi siis tavallaan selittää tapausta, eikä Carlos puhunut mitään.

Maassa oli kuolleena viisi intiaania, eikä yhdeltäkään oltu päänahkaa nyljetty. Sehän oli arvotus. Eihän ne suinkaan olleet toisiaan tappaneet pawneet?

Yksi waco ja yksi pawnee olivat vähän erillään muista, mutta kaksi pawneeta ja wacopäällikkö olivat yhdessä kasassa.

Päällikön käsi oli vielä lujasti kiinni sotakirveen varressa, ja pawneen halkaistu pää kyllä osotti kirveen tekemää jälkeä.

Se oli kyllä selvää. Mutta kuka oli sitten tappanut päällikön surmaajan? Siinä kysymys. Joku tästä joukosta oli varmaan jäänyt eloon siitä hirveästä ottelusta, joka muutamissa minuuteissa oli vaatinut viisi uhria. — Jos se olisi ollut joku pawnee, olisi hän varmaan nylkenyt wacopäälliköltä päänahan, sillä se olisi tehnyt hänestä kuuluisan miehen elinijäkseen. Jos se taas oli joku waco, niin missä oli hän? Ei kukaan voinut selittää tätä merkillistä tapausta.

Kun takaa-ajossa oli vielä joitakuita sotureita, päätettiin odottaa heidän paluutaan. Uudelleen laulettiin kuolonvirttä. Vihdoinkin olivat kaikki soturit paikalla suuressa kehässä kuuluisan vainajan ympärillä.

Silloin astui joukosta esiin päällikön arvoinen waco, viittasi kädellään vaikenemaan ja merkiten haluavansa puhua heimolle.

Vallitsi hiljaisuus kun soturi alkoi puhua: "Wacot! Keskellä voitonriemua valittavat teidän huulenne, ja teidän sydämistänne vuotaa suuri tuska. Emme näe kaatuneita taistelukentällä, sillä emme voi siirtää katsettamme tästä vainajasta, joka oli isämme ja veljemme. Kylmänä ja elottomana lepää hän jalkojemme juuressa, tämä kansamme suuri päällikkö, joka kuoloa silmiin katsoen niin monasti johdatti meidät ihaniin voittoihin. Voi, miksi juuri voitonpäivä tuli hänen kuolinpäiväkseen? —

"Kuinka olisimmekaan riemuinneet vihollisten tappiosta, jos hän olisi nyt elävänä joukossamme! —

"Surkaa, veljet, kauvan surkaa, mutta lohduttakaa itseänne sillä tiedolla, ettei hän ole kuollut kostamatta! —

"Hänen surmaajansa makaa myöskin kuolleena nuolen lävistämänä. Kuka teistä on hänet surmannut?"

Tällä kohtaa puheessaan pysähtyi puhuja kuin vastausta odottaen. Mutta kaikki vaikenivat.

"Wacot!" jatkoi hän jälleen, "näettehän, että päällikkömme surmaajalla vielä on päänahka jäljellä? — Kenelle teistä, urhoolliset soturit, kuuluu tämä voitonmerkki? Hän lähestyköön kuollutta ja ottakoon oikeutensa mukaan päänahan!"

Taas tuli hiljaisuus. Ei kukaan tullut omistamaan tekoa. Ei puhunut cibolerokaan mitään. Hän ei ymmärtänyt tarpeeksi wacokieltä, mutta hän arvasi puhuttavan kuolleesta päälliköstä.

"Veljet! Vaatimattomuus kaunistaa urhoollista soturia, ja vaiteliaisuus on hänelle kunniaksi, mutta tänään kehotan päällikkömme puolesta kostajaa esiintymään saadakseen kiitoksen ansiokkaasta teostaan. Olemme hänelle ikuisesti kiitollisia!"

"Tapa on heimomme keskuudessa sellainen, että päällikkö valitaan urhoollisimpain joukosta. Ehdotan, että tässä kaatuneen päällikkömme ruumiin ääressä valitsemme hänen seuraajakseen sen, joka hänen puolestaan on kostanut."

"Täten siis julistetaan", lausui puhuja, "että jolle pawneen päänahka kuuluu, hän on wacokansan päällikkö!"

"Sen vakuutamme juhlallisesti!" sanoivat läsnäolijat, pannen valansa merkiksi oikean kätensä sydämelleen.

"Jo riittää!" sanoi vanha soturi, kun muutamat nuoremmat alkoivat kovin äänekkäästi osottaa suosiotaan. — "Kuka on siis wacoheimon päällikkö, astukoon esiin!"

Seurasi täydellinen hiljaisuus. Miehet katselivat toisiaan että kuka esiintyisi. Ilolla olisi häntä tervehditty.

Carlos ei aavistanutkaan sitä kunniaa mikä häntä odotti. Vaiti seisoi hän punasten soturien keskuudessa ja seurasi uteliaisuudella heidän toimiaan. Muuan hänen lähellään seisova intiaani, joka osasi vähän espanjaa, ihmetteli Carlokselle tapausta ja selitti hänelle mitä oli tapahtunut.

Jo aikoi metsästäjä esiintyä ja vaatimattomasti tunnustaa ampuneensa nuolen, kun samassa muuan arvokas soturi lausui:

"Miksipä olisimme kauvemmin epätietoiset? Helppohan on saada selvä ampujasta. Jos vaatimattomuus kahlehtii soturin kielen, niin puhukoon hänen aseensa! — Kas tässä on vielä hänen nuolensa vihollisen sydämessä. Se meille kyllä puhuu ampujastaan. Katsokaa, varressa on merkki?"

Hän meni kuolleen pawneen luo, tempasi nuolen hänen ruumiistaan ja piti sitä korkealla ilmassa.

Ympärilläolijat huomasivat heti hämmästyksellä, että nuolen kärki oli rautainen.

Ei kellään wacolla voinut olla sellaista asetta. Kukapa muu siis olisi voinut olla ampuja kuin vieras, jonka silmistä loisti tyytyväisyys nähdessään nuolensa. Häntä katseltiin nyt ihmetellen, ja viimeinenkin epäilys haihtui, kun muuan waco huomasi toisen pawneen kaatuneen kiväärin kuulasta. Jokainen siis tiesi, että valkonaama oli kostanut päällikön kuoleman. Olivathan he kauppaa tehdessään nähneet hänen pitkän pyssynsä.

Kun he tahtoivat osottaa hänelle kiitollisuuttaan, astui hän esille ja kertoi äskeisen tulkin kautta vaatimattomasti päällikön kuolemasta, ja siitä mitä hän oli tehnyt tässä kahakassa.

Hyväksymisen hyminä kuului sotilaitten piiristä kertomuksen päätyttyä, ja monet riensivät osottamaan kiitollisuuttaan cibolerolle, puristamalla hänen käsiään ja monella muulla tavalla.

Useimmat punanahat tiesivät ciboleron yöllisen pyssynlaukauksen juuri olleen heille varotusmerkkinä. Ja se saattoi pawneitten yöllisen hyökkäyksen epäonnistumaan. Vallan toisin olisi voinut käydä, jollei tuo varotuslaukaus olisi kajahtanut. Sitäpaitsi oli cibolero auttanut heitä vielä itse taistelussa, kostaen heidän päällikkönsä kuoleman.

Kun melu ja kiihtynyt mieliala olivat jonkun verran asettuneet, astui taas piiristä esiin se vanha wacosoturi, joka oli esiintynyt puhujana, ja jota varmaan pidettiin suuressa arvossa, ja lausui Carlokselle seuraavat sanat:

"Valkoinen päällikkö! Olen puhunut heimojen urhoollisimpien miesten kanssa. He ovat minun kanssani yhtä mieltä siitä, etteivät sanat riitä kylliksi selittämään kiitollisuuttamme. Neuvottelustamme olet jo saanut tietää, ja olet kuullut, että olemme valinneet itsellemme uuden päällikön. Emme aavistaneet, että urhoollisin taistelussa oli valkoinen veljemme. Mutta pitäisikö meidän siitä syystä rikkoa sanamme, että sinä olet toista heimoa, toisellainen väriltäsi ja muodoltasi? Niin emme ajattele. Ja tällä samalla paikalla vahvistamme siis valamme!"

"Vala vahvistetaan!" kuului kaikkialta sotilaitten piiristä samalla kuin he laskivat kätensä sydämelleen.

"Valkoinen soturi!" jatkoi wacopuhuja, "vala on meille pyhä. Me osotamme sinulle korkeinta kunniaa mitä voimme. Ei sitä ole ennen koskaan osotettu muille kuin wacoheimon omille sankarisotureille. Ei urhoollisimmankaan päällikön poika, jolta on voimaa ja urhoollisuutta puuttunut, ole hallinnut wacoheimoa. Emme pelkää jättää kohtaloamme sinun käsiisi, olemme ylpeitä 'valkoisesta päälliköstä'; ja hän johtaa meitä ja neuvoo meitä. Johda meitä mihin tahdot, me seuraamme sinua! —

"Tunnemme sinut paremmin kuin luuletkaan. Liittolaisemme comanchit ovat sinusta puhuneet. Tunnemme hyvin cibolero Carloksen. Tiedämme sinut suureksi soturiksi ja tiedämme senkin, ettei sinua kotiseudullasi kunnioiteta arvoasi vastaavalla tavalla. Suo meille anteeksi suorapuheisuutemme. Koettele meidän sanojemme totuutta, äläkä palaja sinne missä selkääsi tahdotaan nöyryyttää ja missä ahneus ja kateus estävät miehuullisia tekojasi. Jää meidän joukkoomme, me rakastamme ja kunnioitamme sinua! —

"Sinä olet uskollisten miestesi keskellä, ja jolleivät muut siteet sinua pidätä kotiseudullasi, niin tule meidän päälliköksemme!"

Kun puhuja oli vaijennut, kertasivat kaikki piirissäolijat hänen sanansa. Sitten seurasi täydellinen hiljaisuus.

Carlos oli niin hämmästyksissään, ettei hän hetkiseksi voinut sanaakaan sanoa. Tämä omituinen ehdotus, tehtynä niin merkillisissä olosuhteissa, kummastutti häntä suuresti. Merkillistä oli hänestä sekin, että hänet tunnettiin, vaikkei hän puolestaan tuntenut ketään koko heimosta.

Viimemainitusta seikasta sai hän siis kiittää comancheja, joitten kanssa hän tosiaankin oli tehnyt silloin tällöin kauppoja, ja yleensä ollut ystävällisessä suhteessa heihin, niin että joku oli käynyt häntä tervehtimässäkin rauhan aikana San Ildefonsossa.

Mutta omituista oli se, että villit olivat huomanneet hänen suhteensa kansaansa, sillä näyttihän tosiaankin siltä kuin eläisi hän maanpaossa. Tällä hetkellä ei ollut kuitenkaan aikaa miettiä kaikkia merkillisiä seikkoja, sillä intiaanisoturit odottivat vastausta.

Ja mitä hän vastaisi? Saattoiko hän, köyhä cibolero, jolla oli omassa yhteiskunnassaan niin mahtavia vihollisia, hyljätä niin kunnioittavan tarjouksen? Kotona pidettiin häntä tuskin orjaa parempana, täällä tulisi hän hallitsijaksi, kokonaisen kansan päälliköksi!

Vaikka wacoja kutsuttiin villeiksi, niin oli hän huomannut heidät rehellisiksi ihmisiksi. Ehkäpä haluaisivat hänen äitinsä ja sisarensakin vaihtaa sivistyneen yhteiskunnan levottoman elämän erämaan rauhaan? Mutta uskalsiko hän vaatia niin paljon heidän rakkaudeltaan? Ja Catalina! Väärin olisi temmata häntä toimialaltaan erämaahan villien keskuuteen!

"Jalot soturit!" lausui hän. "Käsitän täydellisesti sen suuren kunnian, jota minulle osotatte. — En voi sanoin lausua kiitollisuuttani. Puheeni on siitä syystä lyhyt mutta avomielinen. — Totta on, etten juuri suurta kunnioitusta ole saanut osakseni nykyisessä isänmaassani, asettuessani sinne asumaan. Kaikkein köyhimpien kirjoissa elän kansani keskuudessa, mutta siitä huolimatta kiinnittävät monet siteet ja pyhät velvollisuudet minut sinne. Mikään muu ei saattaisi minua hylkäämään teidän ylevämielistä tarjoustanne. — Wacot, olen puhunut!"

"Se riittää, urhea valkoinen päällikkö", sanoi vanha wacosoturi. "Ei ole meidän asiamme udella sinun syitäsi. — Jollemme saakaan tervehtiä sinua päälliköksemme, niin toivomme sinun aina pysyvän ystävänämme, vaikka oletkin poissa keskuudestamme! Vielä enemmänkin! Suo meidän jollain tavalla osottaa kiitollisuuttamme! Vähäisen lahjan voivat wacot tarjota, mutta sitä lahjaa seuraavat sitä runsaammat onnentoivotukset ystävällemme. —

"Iloisen sanoman kerron sinulle. Suuresti sait kärsiä pawneitten ryöstöstä, omaisuutesi on nyt meidän hallussamme, ja saat sen jälleen poistuessasi meidän majoistamme. Jos haluat suoda meille suuren ilon, niin jää vieraaksemme muutamiksi päiviksi nauttimaan yksinkertaista vieraanvaraisuuttamme! Sano, jääthän?"

Noin kahdeksan päivää senjälkeen nähtiin atajon, s.o. muulijonon, kaikkiaan viiteenkymmeneen, kulkevan raskaasti kuormitettuina puhvelinnahoilla ja kuivatulla lihalla Llano estacadon itäistä rinnettä ylös ja suuntaavan matkansa luodetta kohden laajalla ylätasangolla. Johtajana oli erään muulin selässä ratsastava puoli-intiaani.

Kolmet härkien vetämät raskaat vankkurit seurasivat muulijonoa. Intiaanit ajoivat härkiä. Ne peljättivät kauhealla kolinallaan kauvaksi akasialehdoissa hiiviskelevät arosudetkin.

Muuan ryhdikäs ratsastaja istui komealla, pikimustalla ratsullaan kulkueen etupäässä. Silloin tällöin kääntyi hän katsastamaan tyytyväisyydellä rikkauttaan, lastattuja muulejaan. Se mies oli hyvä tuttavamme cibolero Carlos.

Wacot olivat todella suurellisesti osottaneet hänelle kiitollisuuttaan. He tiesivät hänen matkansa tarkotuksen, he tiesivät mitä kaikkea hän metsästysretkeltä toivoi. Ja siinä oli nyt heidän jäähyväislahjansa: raskaasti kuormitetut muulit.

Mutta vielä arvokkaampi lahja oli ciboleron povitaskussa. Siellä oli kallista ainetta, jonka intiaaniystävät olivat antaneet, ja uutta olivat vielä luvanneet lisää, kun hän toisen kerran tulisi heidän luokseen.

Mitähän siinä pussissa oli? Ehkä rahoja, ehkäpä jalokiviä? Hiekkaa se vaan oli, mutta se oli keltaista ja kiiltävää. Se oli kultaa.

KUUDES LUKU.

Olemme nyt seuranneet ciboleron vaivaloista vaellusta asumattomilla tasangoilla ja nähneet hänen villien vieras-ystävänä syövän heidän vaatimattomia aterioitaan, etupäässä puhvelinlihaa.

Siirrymme nyt San Ildefonson linnanpäällikön verrattain uljaisiin huoneisiin, jossa Juhannuksen jälkeisenä päivänä pieni, valittu seura koetti herkullisen pöydän ääressä unohtaa murheita ja huoliaan.

Meksikolaiset pidot olivatkin siihen aikaan varsin herkulliset monine kansallisine ruokalaitteineen ja mehukkaine hedelmineen. Vieraat joivat jo viiniä.

Aikaa kulutettiin hauskasti juttelemalla, ja puhelu tuli yhä vilkkaammaksi, kunnes äkkiä sattumalta mainittiin nimi, joka sai vakaviksi kaikkien kasvot. Se oli cibolero Carlos.

Sitä nimeä mainittaessa useat kasvot muuttuivat. Kapteeni Roblado rypisti synkkänä kulmakarvojaan. Linnanpäällikön silmistä välähti viha ja kostonhimo. Munkit ja kirkkoherra saivat nähtävästi mitä vastenmielisimpiä tunteita ajatellessaan vääräuskoista puhvelinmetsästäjää.

Nimen oli maininnut muuan keikaroiva nuorukainen Echevarria, jonka koko olento todisti turhamielisyyttä.

"Ritarisanani kautta tosiaan hävyttömin ihminen, minkä vielä koskaan olen tavannut. Sellainen retkale — nahkojen ja suolalihan kaupustelija, puhveliteurastaja — uskaltaakin kohottaa katseensa — mutta luulenpa, että kauniin señoritan isä pian toimittaa hänelle matkapassin, hittovieköön!"

"Minusta näytti siltä, ettei nuori neiti katsellut häntä ensinkään epäsuosiollisesti", kuului joku sanovan pöydän alapäässä.

"Erehdytte", huudahti Roblado kiihkeästi, "hän halveksii ciboleroa samoin kuin isänsäkin".

"Mutta kuka se puheenaoleva mies sitten oikeastaan on?" kysyi uteliaana muuan nuori herra.

"Oivallinen ratsastaja joka tapauksessa, sitä kaiketi ei herra linnanpäällikkö voi kieltää!" sanoi don Ramon, muuan vieraista, vähän ilkeänpisteliäästi vilkaisten everstiin.

"Te menetitte koko sievosen rahasumman sen miehen ratsastustemppujen tähden", huomautti siihen vielä lisäksi kirkkoherra nauraen.

"En ainakaan hänelle", vastasi eversti koettaen hillitä kiukkuaan, "vaan sille toiselle lurjukselle, joka kaiketi oli hänen ystävänsä. Kauniita ystävyksiä tosiaankin!"

"Kun panee vetoa sellaisten henkilöitten kanssa, niin sillä on se ikävä puoli, ettei heiltä koskaan voi saada mitään takaisin, kun heitä tapaa vaan sellaisissa erikoisissa tilaisuuksissa".

"Niin kyllä, mutta eikö hänen vaiheissaan sentään ole mitään merkillistä? Hänellähän on vaalea iho ja vaaleat hiukset, ja sehän on hyvin harvinaista meksikolaisten keskuudessa. Mitä kansallisuutta hän on?"

"Se oli hänen isänsä", sanoi eversti. "Mutta yksi täällä seurassa tietää enemmän cibolerosta. Pater voi kertoa yhtä ja toista siitä merkillisestä perheestä".

Yhteisestä vaatimuksesta kertoi pappi sitten vieraille ciboleron perheestä seuraavaa:

Carloksen isästä ei juuri paljoa tiedetty ennenkuin hän yhtäkkiä muutti laaksoon asumaan. Sellaiset tapaukset olivat siihen aikaan harvinaisia uusmeksikolaisessa siirtolassa; mutta vielä suurempaa huomiota herätti se, kun amerikalainen toi muassaan amerikalaisen vaimon — Carloksen äidin — saman vanhan vaimon, joka herätti niin suurta huomiota kansanjuhlilla Juhannuksena. Turhaan oli pater koettanut käännyttää perhettä ainoaan autuaaksi tekevään uskoon, sillä vanha metsästäjä — se oli hänen ammattinsa — kuoli kuten oli elänytkin, pilkaten pappien oppia; ja hänen leskensä huhuiltiin puuhailevan itse paholaisen kanssa. Jollei entinen linnanpäällikkö — Vizcarran edeltäjä — jostain tuntemattomasta syystä olisi heitä suojellut, niin varmaan olisivat papit karkottaneet maasta tämän kerettiläisperheen, joka niin kovasti suututti seudun oikeauskoisia.

"Mutta, hyvät herrat", jatkoi kavala pappi, luoden syrjäsilmäyksen everstiin, "sellaiset uskottomat ihmiset ovat myöskin vaarallisia kansalaisia. Heissä itää levottomuuden siemeniä, heistä voi koitua vaara koko yhteiskuntajärjestykselle. Katsokaa vaan ciboleroa! Hän on oikea isänsä poika, yhtä itserakas ja kavala, mitäpä hän muuten pitäisi yhtä noitten epäiltävien tagnojen kanssa [tagnot olivat muuan heimo sivistyneitä intiaaneja], joita hänellä on palveluksessaankin? — Sellaisia poikia kuin häntä on tarkoin pidettävä silmällä, etteivät vielä tuota valtiolle suuria huolia".

"Se on kyllä tosi. Jos asia niin on, niin heitä on valvottava", sanottiin usealta taholta. Mutta pian alettiin taas puhua hauskemmista asioista, ja iloista naurua kuului kotiin palatessa, vaikka moni liikuskelikin hiukan epävarmasti.

Useimmat olivat jo lähteneet, mutta linnanpäällikkö pyysi Robladoa jäämään vielä hetkiseksi juttelemaan erään kolmannen henkilön kanssa.

Kapteeni katsoi tutkivasti esimieheensä, mutta sytytti samassa uuden sikaarin ja lausui leikkisästi:

"Kohta on puoliyö, ja silloinhan tavallisesti kuullaan aaveita. Toivon sentään, ettei teillä, herra eversti, ole aikomus manata aaveita esille?"

Hymyillen siveli eversti partaansa ja maistoi parasta viiniä ikäänkuin vahvistukseksi suunnitelmalleen, jota oli kauvan hautonut mielessään. Sitten lausui hän:

"Ei, kapteeni, se joka nyt tulee, ei kuuluu henkimaailmaan, vaan on tosiaankin lihaa ja verta. Siirtykääpä tänne vähän lähemmä, jotta saan selittää teille, mikä on mieltäni painostanut aina sitten sen juhlapäivän! — Minun täytyy saada kostaa cibolerolle, joka on saattanut minut naurunalaiseksi koko siirtokunnan silmissä, ja kostaa täytyy sille toisellekin, joka narrasi minulta kauniit kultarahani. Mutta hiljaa, jo kuuluu koputusta!"

Samassa avautui ovi, ja rakuuna Gomez astui huoneeseen. Levottomana ja hämillään katsoi hän everstiin, mutta tämä kehotti häntä tulemaan peremmälle ja esittämään asiansa kapteenista välittämättä. Pian selveni tämän yöllisen käynnin tarkotus. Gomez oli saanut everstiltä tehtäväkseen, urkkia ciboleron olosuhteita; rakuuna oli sen tehnyt ja oli odottanut vaan vieraitten poistumista päästäkseen everstin puheille.

Nyt sai linnanpäällikkö kuulla, että cibolero asui äitineen ja sisarineen laakson äärimmäisessä majassa, hyvin erillään muun maailman elämästä.

Niin piilossa oli ciboleron pieni talo, etteivät ohikulkijat sitä juuri huomanneetkaan pensaitten ja kallionkielekkeitten keskeltä.

Rakuuna tiesi kertoa, että perheellä oli omaisuutta vaan muutamia eläimiä ja kuormavankkureita, että ciboleron palveluksessa oli neljä tagno-intiaania, ja että tämä aikoi muutamien päivien päästä matkustaa Llano estacadolle metsästämään puhveleita.

Urkkija oli sitäpaitsi saanut tietoonsa mihin linnanpäällikön rahat oli käytetty, ja että don Juan, jota hän arveli Rositan sulhaseksi, oli vielä lainannut rahaa cibolerolle vaihtotavaran ostoa varten.

Hyvin tyytyväisenä urkinnan tuloksiin tarjosi eversti rakuunalle viiniä, ja kun ei hänellä ollut muuta kerrottavaa sai hän lähteä.

"No mitäs arvelette, kapteeni, jos käyttäisimme hyväksemme ciboleron poissaoloa kostaaksemme hänelle? Se olisi nyt varsin helppoa. Ajatelkaapa hänen kauhistustaan, kun hän palaa pitkältä matkaltaan, eikä enää tapaakaan kotona rakasta sisartaan! Ja mitä antaisikaan tytön sulhanen, varakas ranchero, jos vaan löytäisi morsiamensa?"

"Mitä puhuttekaan, eversti! Aijotteko ryöstää tytön!" huudahti kapteeni hämmästyneenä.

"Juuri niin! Ensiksikin saadakseni kostaa, ja toiseksi saadakseni lunnasrahoja, siksipä pyydänkin teidän apuanne. Mutta mitä näenkään, tehän näytte vallan säikähtävän, vaikka olette usein ennen olleet tällaisissa iloisissa seikkailuissa!"

"En kiellä apuani tälläkään kertaa; mutta kuinka voitaisiin tämä työ suorittaa? Pientä salassa tehtyä pilaa en säikähtäisi vaikka siihen tarvittaisiin kaikkien pahojen henkien apu, mutta mitä sanoisikaan kansa tästä?"

"Pelkäättekö kansaa? Keksikää vaan jokin nerokas juoni. Teidän täytyy keksiä jokin suunnitelma, jonka mukaan pääsemme päämääräämme, vieläpä sen jälkeen näytämme turvattomien pelastajilta. Ajatelkaa sitä, että cibolero väijyy teidän ihanaa Catalinaanne, ja lopulta sen kultakalan teiltä tempaakin, jollette toimita hänelle muuta ajateltavaa. Ja siten juuri jouduttekin ihmisten nalkutettavaksi! Velkojat ahdistavat silloin yötä ja päivää hienoa caballeroa, jolta köyhä cibolero on vienyt saaliin ohi suun."

"Ei sanaakaan enää, herra eversti!" huudahti kapteeni, kauhulla ajatellen sellaista mahdolliseksi. "Suostun kaikkeen mitä tahdotte. Eikähän täällä muuten kukaan uskalla käydä ahdistamaan linnanpäällikköä."

"Olisipa hauska nähdä rancheron kasvoja kun hän luulee kadottaneensa pikku morsiamensa!" sanoi eversti ilosta käsiään hykerrellen. "Kokonaisen pussillisen kultaa on hän uskaltanut ciboleron tähden, mitenkä paljo uskaltaisikaan hän sisaresta? — Keksipä nyt, veliseni, sopiva temppu mitenkä me ensin voisimme ryöstää aarteen ja sitten sen onnellisina löytäjinä keventää vähän rancheron kultakuormaa!"

Pelko menettää ihana Catalina ja hänen suuri perintönsä, ja toisaalta halu ansaita löytörahat vaikutti nopeasti Robladoon. Se mies oli muuten tottunut kaikellaisiin konnankoukkuihin. Hän oli juuri aikeissa viedä viinilasin huulilleen kun samassa huudahti:

"Suurenmoista, Vizcarra! Pyhän neitsyeen nimessä, jopa luulen sen löytäneeni!"

"Hyvä, hyvä! Tiesinhän teidät parhaaksi auttajaksi; mutta puhukaa!" pyysi eversti.

"Vuorokauden kuluessa voi tyttö olla teidän hallussanne, eikä viekkainkaan kettu löydä tietä siihen pimeään luolaan. Mikä mainio ajatus! Niin sen juuri pitää käymän eikä muuten. Asia on selvä, amigo!"

"Odottakaahan kunnes ehdin ottaa ryypyn! Janottaa jo pelkkä sellainen keksintökin."

Roblado tyhjensi lasinsa yhdessä siemauksessa, siirtyi lähemmäs everstiä ja kertoi tälle tuttavallisesti kuiskaillen suunnitelmansa. Se näkyi suuresti miellyttävän kuulijaa, koskapa tämä äkkiä nousi seisaalle huudahtaen "bravo!"

Hetkisen käveli hän sitten edestakaisin huoneessa, puhkesi äänekkääseen nauruun ja huudahti:

"Caramba, hyvä veli! Tehän olette vallan nero! Enpä tiedä kuka teidät voittaisi. Santisima virgen! Suunnitelma on hyvin laadittu ja lupaan panna sen täytäntöön ensi tilassa!"

Sillä välin tapahtui siirtokunnan sisä- ja ulkopuolella sellaisia asioita, jotka ehkä saattoivat estää herrojen kaunista hanketta toteutumasta.

Jo saman vuorokauden kuluessa levisi huhu, että intiaanit olivat tehneet hyökkäyksen. Sana levisi talosta taloon. Kerrottiin, että joukko indios bravos (ryöväri-intiaaneja) — ei tiedetty varmaan olivatko ne apacheja, yutaeja vaiko comancheja — oli näyttäytynyt täydessä sotamaalauksessa ja muussa asussa siirtokunnan lähettyvillä.

Hyökkäystä saatettiin odottaa koska tahansa. Vielä varmemmin kerrottiin, että intiaanit olivat hyökänneet eräitten lammaspaimenien kimppuun ylängöillä lähellä kaupunkia, surmanneet koirat ja vieneet paljo lampaita piilopaikkoihinsa. Paimenet olivat vaivoin päässeet pelastumaan.

Toiset väittivät näitten intiaanien olevan sotamaalauksista päättäen yutaeja ja kuuluvan siihen samaan heimoon, joka Pecos-joen itäpuolella oli ahdistellut kauniin Taos-laakson asukkaita. Mikä oli siis luonnollisempaa kuin se, että he ennen palaamistaan kotiseuduilleen Rio del Norten lähteille tekisivät hyökkäyksen San Ildefonsoon, jonka rikkauksista puhuttiin yli koko maan? Muuten elettiin täällä täydessä rauhassa apachien ja comanchien kanssa, eikä oltu yleensä annettu pienintäkään aihetta sotaan.

Pahaa päivää seurasi vielä kamalampi yö, sillä villit uskalsivat jo ahdistaa itse kaupunkilaisia.

Eräältä rancherolta varastivat he kaikki nautaeläimet ihan paimenten nähden, jotka olivat niin säikähdyksissään, että kiittivät onneansa kun pelastuivat ehjin nahoin isäntänsä huoneisiin.

Ei ketään oltu vielä murhattu, luultavasti siitä syystä, ettei kukaan uskaltanut tehdä vastarintaa. Vielä ei tosin oltu taloja ahdisteltu, mutta se kai johtui intiaanien vähälukuisuudesta. Pian saattoi heitä kuitenkin olla kokonaisia laumoja, ja silloin saattoi tapahtua suurempia väkivaltaisuuksia.

Kaikki olivat levottomia. Kauvempana yksinäisissä taloissa asuvat ihmiset siirtyivät lähikartanoihin tai kaupunkiin. Kaupungin portit suljettiin yön tultua, ja valleilla kävelivät vartijat.

Oli syytä pelätä pahinta. Ennenkin olivat villit elämöineet mitä kauheimmalla tavalla, surmanneet miehet ja laahanneet mennessään naiset ja lapset. Vielä oli moni valkoihoinen heidän vankinaan turhaan pelastusta odottaen.

Linnanpäällikkö näytti kuitenkin kokonaan muuttuneen toiseksi mieheksi. Valppaana kulki hän sotilaineen lähiseuduilla, teki tarkastusmatkoja aina vuorille asti ja osotti muutenkin sellaista rohkeutta ja huolellisuutta siirtolaisia turvatakseen, että nämä alkoivat oikein kunnioittaa häntä ja pitää pelastajanaan. Ne monet jotka ennen olivat syyttäneet häntä pelkuruudesta, kiittivät nyt häntä ja kehuivat hänen uhrautuvalla esiintymisellään pelastaneen siirtokunnan perikadosta.

Kaikkialla valvoi hän asukkaitten turvallisuutta ja neuvotteli heidän kanssaan ystävällisesti kaikista puolustusta koskevista seikoista. Tarkasti valvoi hän vartionpitoa. Ei siirtokunnalla vielä milloinkaan ollut ennen ollut sellaista sotilasturvaa!

Useita päiviä kesti levottomuutta, mutta suurempaa pahaa eivät intiaanit sentään tehneet.

Koko tämän ajan elivät ciboleron omaiset yksinäisessä talossaan kahden, ilman suojaa, ja pelkäsivät silti ehkä vähemmän kuin muut.

Siihen oli erityiset syynsä. Nämä naiset olivat jo tottuneet näkemään vaarallista ja vaivaloista elämää. Sitäpaitsi oli heidän kotinsa köyhä. Minkäpä vuoksi intiaanit tulisivat sinne ryöstämään, kun läheisessä naapuristossa oli paljo varakkaampia taloja, joissa oli enemmän saalista?

Sitäpaitsi rauhotti heitä vielä muuan toinen seikka. Carlos oli tehnyt kauppoja kaikkien lähettyvillä olevien intiaaniheimojen kanssa ja tunsi hyvin heidän päällikkönsä, joilta oli saanut monta ystävyydenosotusta juuri siitä syystä että hän oli amerikalainen. Amerikalaiset olivat aina kohdelleet inhimillisesti punanahkoja, ja siitä syystä nämä heitä kunnioittivatkin enemmän kuin meksikolaisia. — Vasta myöhempinä aikoina muuttuivat nämä olosuhteet kokonaan.

Kun cibolero matkallaan tapasi ryöstöretkellä olevia intiaaneja, kehotti hän näitä säästämään ranchoaan San lldefonson laidassa. Ja sen ne olivat luvanneet. Siitä syystä saattoi hänen kotiväkensä olla rauhassa, punaiset ystävät eivät heille tekisi mitään pahaa.

Ainoa heimo, jonka kanssa Carlos ei ollut oikein hyvissä väleissä, oli kurja Jicarilla-heimo Santa Fé-vuorten koillispuolella.

Se oli muuan haara apacheja, mutta eli erillään siitä ja poikkesi muutenkin etelän kuuluisien "sudensyöjien" tavoista.

Nämä seikat etupäässä saattoivat ciboleron kotiväkeä noudattamasta don Juanin ystävällistä kutsua — hän ratsasti usein tervehtimään morsiantaan — muuttaa näinä levottomina aikoina rancheron lujasti varustettuun kartanoon, jossa oli paljo suojelusväkeä.

Äiti vaan hymyili sellaiselle turhalle pelolle, eikä Rosita tahtonut jättää yksin vanhaa äitiään.

Mutta hyvä olisi ollut jos eivät olisi niin rohkeasti luottaneet turvallisuuteensa!

Oli kulumassa kolmas yö siitä kuin intiaanit alkoivat ryöstönsä San Ildefonson seuduilla. Naiset olivat jo jättäneet kangaspuunsa lepäämään ja aikoivat itse lähteä nukkumaan, kun samassa Cibolo — heidän suuri susikoiransa — muristen syöksyi ovelle. Tämä uskollinen eläin oli heidän paras vartijansa, ja se näytti ciboleron, ainoan miespuolisen vartijan lähdettyä vielä entistä valppaammalta. Kaikki äänet se kuuli.

Cibolo oli aina ollut Rositan leikkitoverina, ja tyttö piti hyvää huolta koirastaan. — Koira oli nyt levoton. Vihainen murina muuttui pian kiivaaksi haukunnaksi. Se oli varmaan kuullut jonkun vieraan lähestyvän asuntoa. Vaistomaisesti tuntui se aavistavan, ettei yöllinen vierailu merkinnyt hyvää.

Ovi oli tosin lukittu, mutta vanha rouva, joka ei mitään pahaa aavistanut, avasi sen, edes kysymättä keitä vieraat olivat.

Suuresti kauhistuivat naiset kun samassa kuului kamala intiaaniulvonta, ja nuijanisku kaatoi vanhan vaimon lattialle.

Vaikka koira raivoisasti hyökkäsi vihollisten päälle, syöksyi ovesta huoneeseen useita villejä, kauheasti maalattuina, huutaen ja aseitaan heiluttaen. Kiivaasta vastustuksestaan ja kovasta huudostaan huolimatta oli tyttö pian sidottuna erään muulin seljässä.

Huoneesta ryöstivät rosvot kaikki arvoesineet ja sytyttivät talon tuleen; lähtien nopeasti pakomatkalle.

Rosita näki liekkien kohoavan pimeälle yötaivaalle, näki äitinsä makaavan tunnottomana, ja tuli hänet varmaankin pian polttaisi. — Tyttö koetti nousta ylös, mutta hän oli lujasti sidottu. Tuskassaan saattoi hän vaan tukahtuneella äänellä huokasta: "Voi Jumala! Voi Jumala! Kuinka käy äiti-raukalleni?"

Melkein samaan aikaan tai ehkä vähän jälkeen tämän ryöstön kävi intiaaneja myöskin don Juanin talolla. Kiljuivat kauheasti ja ammuskelivat nuolia oviin ja muualle ja lähtivät sitten pois.

Don Juan oli suuresti huolissaan ciboleron turvattoman naisväen tähden, siitä syystä hiipi hän pimeän yön suojassa sinne, kuultuaan intiaanien jo lähteneen.

Suuresti kauhistui hän nähdessään eräässä tienkäänteessä etäällä loimottavat liekit, ajattelematta lähettyvillä mahdollisesti väijyviä intiaaneja, kiiruhti hän pelastamaan rakkaita tuttujaan. Muutamien minuuttien kuluttua oli hän, nopeasti juostuaan, jo palopaikalla. Jo aikoi hän rohkeasti hypätä muutamien alassyöksyvien palavien hirsien yli, jo oli hän temmannut puukkonsa kostaakseen mahdollisesti ryöstäjille, kun hän samassa kauhukseen huomasi Rositan äidin makaavan verissään, kalman kalpeana liekkien kirkkaasti valaisemalla lattialla.

Vielä eivät olleet liekit häneen tarttuneet, mutta se saattoi tapahtua koska tahansa, ja savukin voi hänet pian tukahuttaa, jollei hän jo ollutkin kuollut.

Voimallisin käsivarsin kantoi ranchero vanhan tajuttoman vaimon pois liekkien ulottumilta ja riensi uudelleen etsimään rakasta Rositaansa, epätoivoisena huudellen häntä nimeltä.

Vain liekkien räiske, luhistuvan rakennuksen ryske, yötuulen humina ja huuhkainten huuto vastasi hänelle. Toivo oli loppunut!

Epätoivoisena, melkein tajuttomana palasi hän vaimon luo ja kumartui tutkimaan häntä. — Vielä oli hän hengissä, ehkä oli pelastettavissakin. Hän kostutti taintuneen huulia ja kohotti korkeammalle hänen päätään hengityksen helpottamiseksi. Ilo kuvastui rancheron kasvoista, kun vanhus avasi silmänsä ja liikutti huuliaan. Isku oli hänet vaan tainnuttanut. Nyt oli hankittava pehmeämpi vuode. Hän nosti vanhuksen syliinsä ja kantoi tuttua tietä pitkin asunnolleen.

Seuraavana aamuna levisi tieto tästä intiaanien uudesta tuhotyöstä kautta koko siirtolan ja lisäsi vielä enemmän asukkaitten pelkoa. — Linnanpäällikkö teki uudelleen urouden ihmeitä. Vahvan sotilasosaston etunenässä karahutti hän läpi kaupungin, komensi korkealla äänellä ja osotti muutenkin innostustaan, sitten ratsasti hän samaa tietä pitkin, jota myöden intiaanit todennäköisesti olivat uhriaan kuljettaneet.

Jo aikaisin iltapäivällä palasi kuitenkin sotilasosasto, tapansa mukaan selittäen:

He kertoivat olleensa aina Pecos-joen rannalla asti, jonka toisella rannalla olevat jäljet selvästi osottivat, että yutait olivat jatkaneet matkaansa Llano estacadolle, jotenka takaa-ajo oli siihen keskeytetty. Se tieto yleensä rauhotti asukkaita, sillä arveltiin, että intiaanit jo tyytyivät ryöstämäänsä saaliiseen ja jättäisivät vihdoinkin kaupungin rauhaan. Intiaanit kaiketi yhtyivät johonkin suurempaan heimoryhmään läheisyydessä.

Vähää sen jälkeen kuin urhea isänmaanpuolustaja oli palannut, kulki samaa tietä siirtolaa kohden toinen kulkue. Se ei kuitenkaan ollut mikään ratsastajajoukkue, vaan jono raskaasti kuormitettuja muuleja, joita tomuset ja väsyneet intiaanit ajoivat, ja härkien vetämiä kuormavankkureita. Sen edellä oli vaan yksi ratsumies, jonka puvusta ja koko käytöksestä saattoi päättää hänet karavanin omistajaksi.

Huolimatta retken monista vaivoista ja miestä sekä hevosta peittävästä hiekasta, oli helppo tuntea ratsastaja. Se oli — cibolero Carlos.

Niin lähellä oli hän jo siis retkensä päämäärää. Vielä penikulma matkaa tasangolla, sitten saisi hän nähdä rakkaan kotinsa ja sulkea syliinsä omaisensa.

Unohtuneen tuntuivat kaikki vaivat; sydän löi riemukkaammin hänen ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin muhkea muulijoukko pysähtyisi vaatimattoman kodin edustalle, ja äiti ja sisar rientäisivät ulos tervehtimään kauvan kaivattua. Kuinka he ihmettelisivätkään — ajatteli hän — hänen menestystään, rikkauttaan, ja etupäässä sitä, että neljäviikkoiseksi laskettu matka niin pian oli suoritettu!

Nyt saisi rakas sisar uuden puvun — ei yksinkertaista, villaista naguasta [rimsuilla koristettu alushame], vaan loistavasta ulkomaan silkistä tehdyn, sievän mantillan, vieläpä silkkikengät ja silkkisukat!

Ylpeydellä ajatteli hän kuinka korealta pikku sisko näyttäisi ensi juhlissa, varsin don Juanin silmissä. Vanhalle, hyvälle äidille katettaisiin pöytään teetä, kahvia ja suklaata, josta hän niin paljo pitää; atolea [atole on muuan tavallinen meksikolainen juoma] hänen ei koskaan tarvitsisi juoda. Rancho sitäpaitsi ei sellaisena enää mitenkään voinut kelvata; uusi rakennus oli rakennettava, somempi ja mukavampi. Vanhaa majaa voitaisiin sitten käyttää tallina. Varmaankin saisi hän muuleistaan niin paljo rahaa, että saattoi ostaa isohkon maapalstan siihen kuuluvine eläimineen. Ja olihan hänellä vielä sitäpaitsi isot joukot nahkoja ja lihoja; ja kultahietaa! Mitä saattaisikaan tapahtua, jos cibolerosta tulisi ranchero, joka itsenäisesti hoitaisi omaa tilaansa? — Hänen silmänsä loistivat ilosta sitä ajatellessa!

Nämä unelmat täyttivät Carloksen mielen kotimatkalla. Ja vielä suurempia tuloksia toivoi hän uudesta matkasta wacoleiriin. Hän oli varma siitä, että vaan köyhyys esti häntä naimasta Catalinaa. Jos hän rikastuisi, niin mikäpä silloin enää häntä estäisi? — Olihan jo kaikille tunnettu asia, että don Ambrosio vielä muutamia vuosia sitten oli köyhä gambucino [kullankaivaja, joka tekee työtä omissa nimissään], kuten hänkin, kunnes hän sattumalta löysi kultarikasta maata, ja tuli mahtavaksi kaivosmieheksi.

Uusissa, muuttuneissa olosuhteissa ottaisi don Ambrosio varmaan mielellään vastaan Carloksen, josta hän jo pikkupoikana oli pitänyt, ja joka oli ollut hänen tyttärensä leikkitoverina. Se varmaan onnistuisi, jos Carlos vaan pääsisi rikkaaksi ja ylhäiseksi. Mikseipä viimemainituksikin? Olihan äiti usein sanonut hänen verensä olevan yhtä jalosyntyistä kuin konsanaan jonkun hidalgon — aatelismiehen!

Tällaisia kauniita kuvia häälyi ciboleron sielunsilmissä koko matkan ajan; aina hän niitä ajatteli, päivin ja öin. Kuta enemmän koti lähestyi, sitä kärsimättömämmäksi hän tuli. Jo aikoi hän usein iskeä kannukset heponsa kylkiin ja kiiruhtaa kotiin edellä, jättäen karavaaninsa tulemaan hiljalleen perässä. Mutta hauskemmalta hänestä tuntui sentään tulla kotiin oikein juhlallisesti koko laumansa kera ja siten vakuuttaa kotiväelle kaikkea oikein todeksi. — Varmaankin he makeasti nauraisivat kuultuaan, että hän oli valittu intiaanipäälliköksi ja tehnyt reippaine seuralaisineen retken itään!

Uskollista ystäväänsä don Juania lähtisi hän kohta tapaamaan. Hänen kanssaan oli onni jaettava.

"Omituista on kuitenkin", ihmetteli hän, "ettei koko tiellä ole ketään, eikähän vielä ole niin myöhäinenkään. Missähän kaikki ihmiset ovat? Jollei tällä tiellä näkyisi niin paljo hevoskavion jälkiä, niin saattaisipa melkein luulla, että intiaanit ovat peljättäneet siirtolan asukkaat. Mutta se ei mahda olla asian laita, sillä nämä ovat rakuunain hevosen jälkiä, eikä se pelkuri linnanpäällikkö varmaankaan uskaltaisi niin kauvaksi, jos vaan intiaaneja olisi lähiseuduilla.

"En kuitenkaan muista mitä pyhimystä tänään juhlittaisiin. — Antonio varmaan sen tietää. — Kuules, Antonio, muistatko mikä juhla tänään on?"

"En luule, herra, sillä nämä ovat vallan tuoreita rakuunain hevosten jälkiä! Ei ole vielä tuntiakaan siitä kuin ovat täällä olleet. Luuletteko intiaanien silloin uskaltaneen näyttäytyä?"

Puhujan äänessä ja katseessa oli siksi ivallinen vivahdus, että cibolero heti arvasi tarkotuksen.

"Niin, ymmärrän kyllä tarkotuksesi, että linnanpäällikön hyvinvarustetut miehet pötkisivät pikemmin pakoon nähdessään intiaanien maalatut kasvot kuin ryhtyisivät taisteluun. Hauska olisi nähdä niin erilaisten soturien taistelevan keskenään. Kuinkahan siinä kävisi Uuden Meksikon urhoollisten puolustajien?"

He kulkivat edelleen, mutta ketään ei tullut vastaan isolla tiellä. Heidän pilapuheensa kuoli, ja alakuloiseksi tuli Carloksen mieli, ajatellessaan yksinäistä kotiaan ja sitä, etteivät rakkaat omaiset olisikaan vastassa. Häntä alkoi arveluttaa.

He eivät olleet vielä nähneet yhtään uutisasuntoa, kun ciboleron maja oli laaksoon tultaessa ensimäinen; siirtolaisten karjalaumat kävivät kuitenkin jo täällä saakka laitumella, ja nythän oli jo karjan kotiinajon aika. Mutta ei näkynyt karjaa eikä paimenia. Autioina olivat niityt.

Joka hetki kasvoi levottomuus, mutta Carlos ja Antonio koettivat sitä salata, rauhottaakseen toisia. — Tie ei tuntunut loppuvan ensinkään. Nyt olivat he erään käänteen kohdalla ja tulivat tammilehtoon. Jo muutamien askeleitten päästä piti ciboleron majan näkyä. Silloin säpsähti cibolero äkkiä. Hevonen hypähti sivullepäin; Carlos nousi seisaalleen jalustimille ja katseli katselemistaan äänettömänä taloa kohden.

Rakennusta ei vielä voinut nähdä pensaikolta, mutta sen aukoista näkyi musta linja, joka näytti luonnottomalta ja kauhealta, ja pensaikon yläpuolella leijaili jotain savuntapaista utua.

Heti kannusti hän hevostaan; nuolena se kiiti lyhyen matkan. — Ratsastaja hyppäsi maahan, tunkeutui kaktusaidan läpi — ja seisoi hiiltyneillä raunioilla.

Heti perässä tuli muulijono Antonion jouduttamana. Arriero juoksi majaan ja löysi sieltä herransa hiiltyneillä hirsikerroksilla, pää alas vaipuneena ja kädet pitkässä tukassa.

"Laupias Jumala! Äitini — sisareni!" siinä ainoa mitä cibolero tuskassaan saattoi sanoa.

"Laupias Jumala!" kertasi hän vieläkin kuin unissaan, ja entistä syvemmälle painui pää rinnalle, jota raskaat huokaukset tärisyttivät. — Hän tunsi kuoleman tuskaa, sillä vaistomaisesti aavisti hän koko tapauksen.

SEITSEMÄS LUKU.

Niin liikuttava oli tämä näky, että uskollinen palvelija tunsi sen kovasti koskevan sydäntään. Vaiti ollen kunnioitti hän isäntänsä suurta tuskaa. Silloin juolahti hänen mieleensä, että ystävän lohdutus olisi varmaan tässä paras, ja nopeasti hävisi hän.

Carlos ei huomannut hänen poistumistaan. Ajatukset koettivat päästä johonkin selvyyteen. Mutta samalla tajusi hän, ettei tällaiseen saamattomaan toivottomuuteen voinut heittäytyä pitkäksi aikaa. Toimia täytyi, ja pikainen apu saattoi vielä paljon parantaa. —

Hän nousi ylös, kohotti päänsä, ja edessään oli hänen paras ystävänsä don Juan, joka laski kätensä hänen olalleen.

Mutta rancheron kasvoilta kuvastui syvä huoli, mikä ei toiveita herättänyt. Siksipä huokasikin vaan cibolero:

Don Juan ei voinut heti vastata. Kurkusta ei tuntunut ääntä lähtevän. Vuolaat kyynelkarpalot virtasivat pitkin hänen poskiaan. Ne puhuivat selvää kieltä.

"Ystäväni", sanoi Carlos, "sano kaikki, puhu katkerinkin totuus. Onko sisareni kuollut?"

"Oletko varma siitä, että sen ovat tehneet intiaanit?" kysyi Carlos, luoden omituisesti tutkivan katseen ystäväänsä.

"Ei hänellä ole enää mitään hätää, mutta kovasti hän on kärsinyt. —
Kannoin hänet täältä kotiini —

"Kerron lyhyesti kuinka kaikki kävi. Muutamia päiviä sitten ovat intiaanit riehuneet täällä siirtolan läheistöllä; karjalaumoja ja paimenia ahdistelivat he; suuren osan eläimiäni veivät he, ja levittivät suurta kauhua kaikkialle. Lähetin tiedustelijoita eri tahoille ja sain kuulla intiaanien taas uudelleen olevan liikkeessä."

"Ei ehditty. Sanan saatuani intiaanien liikkeistä laitoin meillä kaikki kuntoon puolustusta varten. Joka hetki odotin hyökkäystä. He kulkivat tästä ensin ohitse, mutta palasivat pian jälleen. Luulivat kai olevan helppoa ahdistaa meitä, mutta siinä suuresti erehtyivät, sillä hacienda oli vahva kuin pieni linna ja kuumat tuliaiset olisivat ne saaneet. Siitä syystä kai katsoivatkin paraaksi poistua nopeasti. Silloin tuli mieleeni surullinen aavistus. — Ajattelin turvatonta kotiväkeäsi, ja lähdin tänne huolimatta pimeästä ja siitä, että yutaeja oli lähettyvillä."

"Sanoit heidän olleen yutaeja; olisivatko he todellakin ryöstäneet sisareni?"

"Useat paenneet lammaspaimenet ovat tunteneet heidät sotamaalauksistaan, ja minäkin olen varma siitä, sillä muuan tiedustelijoistani on tarkkaan kuvaillut heidän ulkomuotonsa. Kuulin heidän juuri poistuvan kiiruhtaessani tänne auttamaan kotiväkeäsi. Kovasti säikähdin nähdessäni talosi liekkien vallassa ja äitisi makaavan tajuttomana kynnyksellä. — Sisaresi oli kadonnut."

"Don Juan", sanoi hän lujalla äänellä, "tiedän, että olette aina ollut ystävä ja veli minulle ja omaisilleni. Kärsinyt olette samoin kuin minäkin; aavistamatta on sattunut onnettomuuden isku. — Mutta rohkeutta vaan; kuivatkaa kyyneleenne! Katsokaahan, en minäkään enää itke. Mutta eivät myöskään väsyneet silmäni unta saa ennenkuin Rosita on pelastettu tai kostettu. Toimikaamme siis viipymättä! Kertokaa kaikki mitä tiedätte täällä esiintyneistä intiaaneista. Kaikki haluan tietää. Ehkä pääsemme piankin jäljille."

Hätääntynyttä nuorta miestä lohdutti suuresti saada purkaa sydämensä ja aikalailla vahvisti häntä se, että sai voimakkaasta cibolerosta seuralaisen morsiantaan etsiessä. Ranchero koetti muistutella pienimpiäkin yksityisseikkoja viimepäivien tapahtumista, m.m. senkin, että intiaanit olivat ilmestyneet ylängöille vasta kolme päivää sitten; ja että senjälkeen alkoivat tuhotyöt siirtolan läheisyydessä, karjanryöstöt y.m.

Niinikään kertoi hän sotilaitten uutteruudesta, ja kuinka he joka aamu kävivät retkeilyllä etsimässä vihollista; — vieläpä oli hän itsekin tarjoutunut miehineen seuraamaan linnanpäällikköä, mutta tarjous oli hylätty.

"Onko linnanpäällikkö hylännyt sellaisen tarjouksen?" kysyi Carlos hyvin ihmeissään.

"Hänen mielestään olimme sotilaille pikemminkin esteeksi kuin hyödyksi. Lupasin omasta ja väkeni puolesta tarkoin noudattaa hänen määräyksiään, mutta ei sekään auttanut. Todellisena syynä luulen olevan sen, että hän on minulle vielä suutuksissaan juhannus-juhlista asti."

"Sotilaat palasivat noin tunnin verran aikaa sitten ja sanoivat seuranneensa jälkiä Pecos-joelle saakka. Vastaiselta rannalta olivat he nähneet intiaanien jälkien johtavan laajalle ylätasangolle ja keskeyttivät siitä syystä takaa-ajon. — Siten he ainakin selittivät aikaisen paluunsa."

"Jos lausun oman mielipiteeni", sanoi don Juan väkinäisesti hymyillen, "niin luulen kaupunkilaisten olevan hyvinkin mielissään intiaanien lähdöstä, ja etteivät ryhdy enää mihinkään muihin hommiin. Olen nyt omasta puolestani koonnut pienen miesjoukon ajaakseni heitä takaa. Useat kieltäytyvät kauhulla seuraamasta, mutta oma väkeni ainakin on rohkeata. — Jumalan kiitos, että te tulitte! Te ryhdytte johtoon, ja kaikki voi vielä kääntyä hyväksi."

"Rukoilkaa taivasta", sanoi Carlos, "ettei olisi jo liian myöhäistä seurata jälkiä. — Toivokaamme kuitenkin. — Toissayönähän sanoitte sen tapahtuneen? No sitten voi vielä toivoa. Ei ole sitten satanut eikä tuullut kovasti. Jäljet ehkä vielä näkyvät. Olisi vaan hyvä vainukoira. — Missä on Cibolo?"

"Koira on meillä. Luulimme ensin, että se oli tapettu tai laahattu pois, mutta puolenpäivän aikaan se palasi lian peittämänä ja keihäänhaava ruumiissa. Se on kai päässyt karkuun intiaanien kynsistä."

"Sepä on hyvin merkillistä. — Olisiko se jättänyt emäntänsä? —
Ketähän se etsi? — Voi, Rosita raukka, uskollisimpasikin ovat sinut
jättäneet! — Voi sisar raukka! Nähnenkö sinua enää milloinkaan! Voi,
Jumala armahda!"

Suru murti uudelleen hänen kalpeat kasvonsa, mutta suurella ponnistuksella voitti hän epätoivonsa.

"Olkoon tasanko kuinka laaja tahansa, ja olkoot jäljet mitenkä haihtuneet tahansa, ciboleron silmä on tarkka. Hän on löytävä sinut, rakas sisar! Vaikkapa aamusta iltaan täytyisi vaeltaa niin sinut löydän. Älä pelkää, Rosita! Veljesi jo rientää sinun avuksesi, ja armahda sitä heimoa, joka on uskaltanut sinut ryöstää!"

"Yö on jo tullut", sanoi hän ystävällisesti don Juanille, "menkäämme äitiä katsomaan. Ajo aljetaan huomenna."

Kauvan istui cibolero kuumetta sairastavan äitinsä vuoteen ääressä tuskallisissa mietteissä.

Yön hiljaisuudessa kuului vaan vanhan rouvan huokauksia. Lopulta nousi
Carlos hiljaa ryhtyäkseen varustelemaan seuraavan päivän retkeä.

Kaikki tarkastettiin huolellisesti, aseet, satulat ja hevoset. Palvelijain varustaminen kiinnitti koko heidän huomionsa. Muulien selkään nostettiin eväät, sillä Carlos ei aikonut ennen palata kuin oli valansa täyttänyt — joko vapauttanut sisarensa, tai kostanut hänen puolestaan. Lujasti oli hän päättänyt ahdistaa vihollisia vaikka tasangon reunoille, heidän salaisimpiinkin komeroihinsa.

Molempia miehiä painosti sama huoli. Nuori ranchero kärsi yhtä paljo kuin cibolerokin. Mitä olisi elämä ilman Rositaa? Ei hänkään saanut unta, ja jos se tuli, oli se lyhyt ja herääminen sitä kauheampi.

Usein kumartui Carlos katsomaan äitiään. Monia suunnitelmia laati hän. Vaikeata oli hänen ratkaista sitä kysymystä, mitä heimoa ryöväri-intiaanit olivat.

Ne eivät voineet olla apacheja eivätkä comancheja, sillä niitä hän oli tavannut kotimatkalla; ne olivat ystävällisiä entiseen tapaansa eivätkä tietäneet mitään hyökkäyksestä San Ildefonsoon. Varmaankaan eivät ryövärit olleet tehneet niin pitkämatkaista retkeä palatakseen sitten niin vähäinen saalis mukanaan. Mutta olivatpa he nyt kumpaa heimoa tahansa — ajatteli Carlos — niin varmaan vapauttavat he tytön heti, kun saavat kuulla, että hän on ciboleron sisar. — Varmaankaan ne eivät olleet apacheja eikä comancheja.

Mutta keitä siis? Yutaejako? Niin luulivat laaksolaiset, ja samaa mieltä oli don Juan. Jos siinä huhussa oli perää, niin hän saattoi olla huoleti, sillä hän kävi kauppaa tämän mahtavan ja sotaisen heimon kanssa, vaikka se nyt oli sotaretkillä pohjoisessa. Mutta toiveitten sijaan tuli aina uusia huolia kun hän ajatteli jicarilleja. He olivat arkoja ja julmia, sitäpaitsi vihamielisiä hänelle. He olisivat ilolla häneltä päänahan nylkeneet. Surullinen oli sisaren kohtalo, jos hän oli joutunut heidän valtaansa. Se hirvitti Carlosta.

Aamu jo alkoi valjeta. Seuralaiset olivat jo jalkeilla ja valmiina lähtöön. Hevoset ja muulitkin olivat jo kunnossa, ja don Juan sanoi jättävänsä johdon cibolerolle. Carlos meni jättämään hyvästi äitiään. Tämä viittasi poikansa lähemmäksi kuullakseen hänen heikkoa puhettaan.

"Poikani," sanoi hän Carloksen kumartuessa vuoteelle, "siunaan yritystäsi hakea Rositaa; mutta tiedätkö minkälaisia intiaaneja saat ajaa takaa?"

"Ei, äiti, miksi sitä kysyt, tiedäthän ettei niillä ole. — Äiti raukkani", kuiskasi hän huolestuneena don Juanille, "isku on heikontanut hänen järkeään."

"No seuraa sitten jälkiä", sanoi hän heikosti, aivan kuin ei olisi kuullutkaan poikansa kuiskausta, "ne ehkä johtavat —;" hän veti Carloksen lähemmäksi ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

"Se on vaan arvelu, mutta minulla on siihen syytä. Tyydy siihen! — mutta lähde nyt seuraamaan jälkiä, pian huomaat ovatko minun vanhat silmäni pettäneet".

Pian senjälkeen kulki ratsastajajoukko ulos talon portista tielle, joka johti pois laaksosta.

Vielä peitti hämärä maita, mutta cibolero tunsi hyvin seudun. Ja pianhan jo koitti päiväkin.

Lähes penikulman päässä don Juanin talosta haarautui tie. Eteläinen vei sinne, mistä cibolero eilen palasi, läntinen johti sinne, missä sotilaat olivat olleet, eräälle Pecos-virran kaalamolle. Sen näki vieläkin kavionjäljistä.

Helppoa olisi ollut vaikka nelistäen seurata näitä jälkiä, mutta cibolero ei pitänyt silmällä ainoastaan isoa tietä; hänen huomionsa kiintyi myöskin tien ohessa oleviin eläintenjälkiin. Ja se hidastutti matkaa. Tätä tietä olivat intiaanit epäilemättä ajaneet don Juanin karjaa, noin viittäkymmentä eläintä. Jäljet olivat arvion mukaan kahden päivän vanhoja.

Jo olivat he lähellä jokea, kun Cibolo-koira äkkiä kääntyi vasemmalle ja pysyi sillä suunnalla. Carlos ymmärsi heti, ettei se ollut sattuma, vaan että viisaalla eläimellä oli siihen syynsä. Pian huomasi hän sotilashevosten jäljistä erkanevan toiset jäljet suoraan pohjoiseen.

Se herätti erityisesti ciboleron ja rancheron huomiota, että koira kääntyi juuri tälle suunnalle, jossa ei ollut tietä, ei edes polkua, muutamia hiljantulleita hevosenjälkiä vaan.

"Tästä on kulkenut neljä hevosta ja yksi muuli!" sanoi hän. "Kahdella hevosella on ollut kengät etujaloissa, toisilla ei ensinkään. Kaikkien seljässä on ollut ratsastaja; muuli oli ehkä kuormitettu — sitä talutettiin — ei, se ei ollut mikään kuormajuhta!" selitteli cibolero jälkiä tutkien.

Muutamissa minuuteissa oli cibolero päässyt näihin tärkeisiin tuloksiin, eikä hänen johtopäätöksiään saattanut epäillä.

Kaikki seuraajat ihmettelivät johtajansa tarkkaa huomiokykyä, paitsi
Antonio, joka oli siihen jo tottunut.

"Aika sopii", sanoi Carlos don Juanille. "He ovat kulkeneet tästä eilen, aamulla varhain. Oletteko varma siitä, että he jo ennen keskiyötä lähtivät teiltä?"

"Vallan varma", vastasi ranchero. "Vasta keskiyöllä minä kannoin äitinne kotiini. Sen muistan varmaan."

"Montaa ei heitä ollut. Enempää ei selvään näkynyt kuin kolme tai neljä. Oli pimeä. Muutamat vaan kiljuivat, ja luulen niitten olleen, jäljellejääneitä, jotka kiljuivat ilosta kun rancho paloi. Retkikunta ei kaiketi ollut lukuisa."

Carlos näytti koiraa, joka palasi takaisin ja vinkui ikäänkuin pyytäen seuraamaan.

"Se on merkillistä, varmaankin on koira jo kerran ennen ollut täällä", huomautti don Juan.

"Se on minunkin mielipiteeni, mutta jäljet eivät haihdu vielä yhteen tuntiin, ja me voimme sittekin niitä seurata."

"Mutta ei sentään, se olisi ajan haaskausta," jatkoi cibolero. "Sotilaat eivät varmaankaan käyneet kaukana; he olivat jo ennen iltaa laaksossa; ja minun täytyy tietää minnepäin he ratsastivat ennenkuin jätän tavallisen kulkutien. Ratsastakaamme vielä eteenpäin tiellä päästäksemme selville siitä asiasta?"

Kiihtyneenä kannustivat kaikki hevosiaan ciboleron perään, joka yhä tarkasteli tien molemmille puolille.

Vähän ajan päästä olivat he ehtineet Pecos-joelle, sille kaalamolle, jolta sotilaat olivat kääntyneet takaisin.

Carlos huomasi, etteivät sotilaat olleet menneet yli, mutta että siitä sensijaan oli kulkenut joukko eläimiä ajajineen, kuten rannalla olevista jäljistä saattoi nähdä.

"Oh, se ei ole vaikeata, miehet ovat istuneet juuri niillä hevosilla, joitten jäljet tässä näkyvät. Eläimet voimme kai nähdä jo tuolla vuorilla."

Carlos näytti harjanteita, jotka ulottuivat hyvän matkaa ylätasangolle ja näyttivät olevan noin kolmannespenikulman päässä kaalamosta.

"Ei ihan vielä", kuului vastaus. Cibolero ei ollut vielä tehnyt varmaa päätöstä. Hän punnitsi syitä ja vastasyitä. Lopulta näkyi hän päässeen varmuuteen ja sanoi melkein juhlallisella äänellä:

"Se lienee varminta. Huolimatta kauheista epäluuloistani voin sentään olla väärässä; — mutta olisiko äiti voinut erehtyä? — Ehkä molemmat jäljet vielä yhtyvät." Viimeiset sanat lausui hän melkein itsekseen, ja vaikka don Juan ne kuuli, ei hän niitä ymmärtänyt. Hän aikoi juuri pyytää cibolerolta selitystä, kun tämä samassa kannusti hevostaan ja käski miehiä seuraamaan perässään jälkiä. Noin tunnin ratsastettuaan tuli joukkue erääseen rotkoon.

Kukapa voisi kuvata heidän hämmästystään rotkossa nähdessään sen täynnä zopiloteja, korppikotkia joita sadottain istui kallionkielekkeillä tai maassa siipiään räpytellen. Arosusiakin oli joukossa, samoinkuin muulle seuralle vastenmielinen karhu, joka oli varmaan tehnyt pitkän matkan halki ylätasangon. Eläimet taistelivat ruuasta, jota tällä kertaa kuitenkin oli erittäin runsaasti. Rotkon pohjalla nim. oli neljä tai viisikymmentä eläimenraatoa, joita don Juan ja hänen paimenensa hyvällä syyllä uskoivat rancheron karjan jätteiksi.

"Jopa minä sitä arvelin", sanoi Carlos, jonka äänestä soi synkkä huoli. "Jo sitä arvelin, mutta en olisi luullut mahdolliseksi sellaista roistomaisuutta. Mikä kurja teko! Hän pelkäsi, että jos eläimet olisivat jääneet henkiin, ne olisivat palanneet kotiin, ja koko juoni olisi paljastunut. Ah sitä konnaa! Hän se on varmaan ollut, äitini on ollut oikeassa."

"Mitä, kuka sitten, Carlos?" kysyi don Juan, jota hämmästytti vaiteliaan johtajan katkonaiset lauseet.

"Älkää kysykö nyt, don Juan, kaikki selitän myöhemmin; pääni tuntuu palavan, ja sydän lyö haletakseen. Odottakaahan vähän kunnes ehdin tyyntyä. Teko on ollut vallan kamala, ihan helvetillinen! Mutta sitä ei oltu suunniteltu niin viekkaasti, ettei cibolero olisi saanut siitä selvää. Arvotus on ratkaistu, tiedän jo kaikki! — Kurja raukka, vielä kostan sinulle! Don Juan, Antonio, seuratkaa minua, jälkiä on helppo seurata. Tiedän jo vallan liiankin hyvin mihin ne johtavat. Eteenpäin!"

Hän iski kannukset heponsa kylkiin, ja nopeasti ratsastettiin jälleen kaalamolle takaisin.

Viimeiset tapaukset olivat mitä suurimmassa määrässä hämmästyttäneet
Carloksen seuralaisia.

Vielä eivät he ymmärtäneet asemaa, mutta viipymättä seurasivat he johtajaansa Pecos-joelle. Koira kiiruhti edellä. Se haukahti välistä ja sillä näkyi olevan yhtä suuri kiire kuin herrallaankin.

Tuskin olivat he kulkeneet jälkiä seuraten neljännestunnin, kun Cibolo kääntyi äkkiä suoraan kaupunkia kohden.

Tähän saakka eivät ratsastajat vielä olleet lausuneet ihmettelyään ciboleron omituisen käytöksen johdosta, mutta nyt vasta he kummastuivat, kun tunsivat jälleen koiran osottamat jäljet. Carlos yksin oli vaiti, hän oli odottanut tätä löytöä. Hänen kasvoillaan ei ollut hämmästyksen vaan hirveän uhan leima. Syvälle päähän painuneet silmät hehkuivat kamalasti kuin jonkin sisällisen tulen polttamina; yhteenpuristetut, vaaleat huulet ilmaisivat jyrkkää päättäväisyyttä. Harvoin hän enää katsahti jälkiin, liiankin hyvin hän tiesi jo minne ne johtivat.

Heidän oli kahlattava mutaisen joen yli, josta koira vaivalla raahasi itsensä kuivalle. Sen pitkiin karvoihin jäi punertavaa savea. "Kas tuota!" huudahti don Juan ystävilleen. "Väri on aivan samaa, jota koirassa oli kun se tuli rancholle. Nyt tiedetään missä se on ollut."

Jäljet johtivat edelleen kaupunkiin päin. Ne eivät menneet enää takaisin laaksoon vaan kiersivät vielä korkeammille seuduille.

"Herra", sanoi Antonio, ratsastettuaan isäntänsä rinnalle, "nämä eivät ole intiaanien hevosjälkiä; voinpa panna vetoa, että tästä on kulkenut upseerien hevosia ennen meitä."

Cibolero istui satulassaan niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei näkynyt huomanneen, mitä Antonio sanoi eikä siihen mitään vastannutkaan.

Tämä luuli siitä syystä ettei herransa ollut häntä kuullut, ja uudisti siitä syystä huomautuksensa.

"Rakas Antonio", sanoi cibolero heittäen surullisen ja ystävällisen katseen vanhaan seuralaiseensa, "pidätkö minua sokeana vaiko tuhmana?"

Tätä ei lausuttu kiukkuisella äänellä, mutta Antonio huomasi, että herransa halusi olla yksin, ja peräytyi jälkijoukkoon.

Ratsastettiin milloin nelistä milloin ravia. Eläimet jo alkoivat väsyä; mutta vielä ei oltu perillä.

Vihdoin tultiin sille paikalle mistä polku johti mutkitellen ylängöltä laaksoon, sama polku, jota myöten Carlos juhannuksena oli ratsastanut kallion kielekkeelle. Carlos käski silloin muun joukon seisahtua ja ratsasti Don Juanin kanssa kallion reunalla asti. Kallionkielekettä sanottiin Nina perfida'ksi s.o. petolliseksi tytöksi. Täältä saattoi nähdä yli koko lakeuden ja kaupungin.

Kuinka toisellainen olikaan heidän mielialansa nyt kuin silloin juhannus-juhlissa, kun Carlos oli suorittanut rohkean ratsastusnäytteensä!

"Näettekö tuota rakennusta?" kysyi cibolero viitaten erääseen yksinäiseen asuntoryhmään heidän ja kaupungin välillä.

Jätämme nyt hetkiseksi ystävämme mietteisiinsä, ja käymme tervehtimään miestä, joka samalla hetkellä käveli asuntonsa pengermällä.

Sen toisella sivulla kulki myöskin pari muuta miestä samaa yksitoikkoista kävelyään, mutta ne olivat vartiosotilaita karbinit olalla, jota vastoin edellinen oli korkea-arvoinen upseeri, itse siirtolan pelätty kuvernööri, linnanpäällikkö eversti Vizcarra.

Rakennus oli juuri äskenmainittu presidio, ja pengermä oli upseerien rakennuksen tasaisella katolla. Upseerien asuntoryhmä oli erotettu muusta linnotuksesta yhtä korkealla muurilla kuin itse suojamuuritkin. Tämä pengermä oli rauhotettu alue, jonne ei miehistö saanut tulla muuten kuin jonkin erityisen syyn tähden.

Eversti oli puettu mitä suurimmalla huolella, ja mielihyvällä katseli hän kultanyöristä pukuaan, kiiltonahkasaappaitaan ja sormuksilla koristettuja käsiään.

Itserakas hymy leikki hänen huulillaan, mutta joskus näkyi huolen pilvikin kulkevan hänen otsallaan.

Jokin kalvava ajatus varmaankin häntä vaivasi, sillä hän säpsähti väliin ja näytti levottomalta joskus, aivankuin joku olisi voinut kuunnella hänen sisimpiä mietteitään.

"Oh, sehän oli vaan uni!" mutisi hän. "Mitäpä sitä enää ajattelen? Miksen iloitsisi menestyksestäni?" Unet vierivät kuin virta, sanoo sananlasku. "Huoli pois ja ilo sijalle! Elämä on lyhyt!"

"Mitä se on?" huudahti hän äkkiä, luodessaan sattumalta katseensa Nina perfidaan.

Tuollahan oli kalliolla ilmielävänä se haamu, joka oli koko yön häntä vaivannut, eikä nyt päivälläkään suonut hänelle rauhaa!

Eversti kalpeni säikähdyksestä, vaivoin saattoi hän hengittää; suonenvetoisesti tarttui hän aitaan.

Hänen silmänsä tuijottivat kallioon. Siellähän oli elävänä se ratsastaja, jonka kuva yöllä oli häntä vainonnut. Kuva alkoi elää.

"Jumalani, Jumalani, hän se on", huokasi eversti. "Hevonen! — Hän itse; kaikki! — Vallan kuin unessa — Hän se on — en voi häntä katsoa, en voi!" Onneton mies käänsi toisaalle päänsä ja peitti kasvot käsillään, aivankuin olisi tahtonut päästä katsomasta näkyyn. Mutta hetken päästä pakotti jokin salaperäinen voima häntä katsomaan uudelleen kalliolle. Näky oli hävinnyt. Kallio oli alaston kuin ennenkin.

"Olen varmaan uneksinut valveillani!" mutisi miesraukka itseään lohdutellen. —

"Eihän siellä ketään ole voinut olla, ei ainakaan. — Ja kuinka olisikaan se mieslurjus jo ehtinyt palata? Onhan hän monien penikulmien päässä villien keskuudessa. —

"Ihmettelenpä tosiaan mikä minulta on näön vienyt! Olenpa kuin noiduttu. Ei suinkaan uni ole voinut sitä tehdä! — Mutta tyttöhän kiljui ja katseli minua niin kummallisesti kun menin hän luokseen! — En enää viitsi ajatella asiaa. Täytyy hakea jotakin huvittavaa!"

Hänen toiveensa näkyi kohta toteutuvan, sillä portailla tuli jo ylös penkereelle kapteeni Roblado, joka iloisesti hyvää huomenta toivottaen tervehti päällikköään.

"Terve tuloa, amigo, olkaa hetkinen seurassani!" sanoi eversti, joka tunsi mielensä keventyvän.

"Voinko todellakaan olla nauramatta", huudahti Roblado. "Naamiaiset onnistuivat hyvin kai? — Kaikkea ihomaaliakaan en ole vielä saanut pois, ja kurkkuni on varmaankin viikon vielä käheänä sellaisen kiljumisen jälkeen. Syystä voimme ylpeillä yrityksestämme. — Olihan vallan naurettavaa tuo hyökkäys paimenten kimppuun; ja ne hajotetut karjalaumat, mikä oivallinen teurastus kivääreillämme! Ämmälle isku päähän! talo liekkeihin; sotamaalaukset, ja kiljunta sellainen, ettemme pitkiin aikoihin voineet puhua; sehän oli vallan suuremmoista! — Onnistuimme erinomaisesti, mutta kyllä osamme myöskin hyvin esitimme. —

"Viekas Gomez esitti osansa tässä näytelmässä moitteettomasti, ja José kiljui niin, että varmaan luulivat olleen sata päällehyökkääjää neljän asemasta. — Se on paras metku mitä täällä vielä minun ollessani on tehty. — Mutta mikä teidän on eversti? Miksi on otsanne synkkä? Mikä on vienyt hyvän tuulenne jo näin varhain?"

"Muuan uni", kuului alakuloinen vastaus. "Muuan kauhea uni, joka kiusasi minua koko viime yön."

"Tekö, urhea soturi, antaisitte unien peljättää itseänne? — Leikkiä kai laskette?"

"No kertokaahan se! Minä osaan selittää unia, ehkä voin tämänkin unen selittää teidän mieliksenne."

"Te autoitte minua eilen, ja lähditte kun työ oli suoritettu. Mutta ette tiedä mitä sitten tapahtui. —

"Miehet olivat sitoneet vaatteen tytön silmille palatessaan Pecos-joelle, — se tapahtui teidän neuvostanne ja oli älykkäästi keksitty — jottei tyttö tietäisi mihin hänet viedään, tai kuka hänet oli vanginnut. Mutta tyttö näyttää mielipuolelta. Menin häntä katsomaan siinä intiaanipuvussani; halusin selittää hänelle, ettei ollut mitään peljättävää, mutta hän ei minua kuunnellut.

"Kauheata oli nähdä hänen vääntelevän käsiään ja hänen tuijottavaa katsettaan. Hän pakeni minua kuin käärmettä. Olen jo katunut koko yritystä. Kun vaan pääsisin häntä näkemästä! Näin ajattelin tytön luota lähtiessäni, riisuin yltäni ja koetin nukkua."

"Kuten epäilemättä oli tarpeellistakin, eversti, kolmipäiväisen ratsastuksen ja häärinän perästä. Mutta entäs se unenne?"

"Join lasin viiniä poistaakseni tytön aikaansaaman ikävän mielialan. Mutta se vaan kiihotti minua. En voinut nukkua. Kaikki äsken kertomanne tapaukset pyörivät elävinä sieluni silmissä. Näin elukanraadot rotkossa, kuulin liekkien räiskeen ja näin tytön äidin vaipuvan maahan. — Mutta se oli vasta unen alkua. — Nukuin. Sitten tuntui minusta kuin olisin ollut Nina perfidalla kahden ciboleron kanssa. Hän tuntui saaneen selvän kaikesta ja oli houkutellut minut kalliolle kostaakseen minulle sisarensa puolesta. Minulla ei ollut voimaa vastustaa häntä, mutta hän veti minua jättiläisvoimin jyrkänteen reunalle. —

"Siinä me sitten taistelimme kauvan, hirveän kauvan, kunnes olin kokonaan uupunut. Silloin heitti hän minut jyrkänteeltä alas. —

"Ylhäällä näin ciboleron sisarineen, ja ihan kallion reunalla seisoi se noitavaimo ja nauroi kamalasti, hullua naurua, ja löi yhteen pitkiä, luisia käsiään. —

"Putosin yhä syvemmälle, mutta pohjaa ei vaan tullut; tätä putoamista kesti niin kauvan, että lopulta heräsin hirveään tuskaan. —

"Mutta joka tapauksessa vaan uni!" sanoi Roblado, joka oli itse tullut vallan kalpeaksi.

"Juuri hiljan, noin neljännestuntia sitten, kun tässä penkereellä kävelin edestakaisin ja mietin kaikkea tätä, väliin naurahdellen tuskalleni, väliin tehden uusia suunnitelmia vastaisiin nautinnoihin, tulin sattumalta katsoneeksi ninakalliolle; ajatteles, Roblado, ja kuvaile kauhuani — siellä oli kallion reunalla ratsastaja, joka selvästi näkyi taivasta vasten; ja se oli vallan ciboleron näköinen! —

"Tunsin täydellisesti hänen kauniin hevosensa ja amerikalaisen ryhdin.
Olin ihan varma siitä. —

"Hämmästyin niin, että luulin näkyjä näkevinäni, katsoin hetkiseksi muualle — ja sillävälin oli näky haihtunut. —

"Kaikki se kävi niin äkkiä, että luulin sen olevan mielikuvitusta; eihän ketään juuri voinut olla kalliolla; — mutta; jollen olisikaan erehtynyt, Roblado, jos tuo rohkea mies todella asettuisi meidän tiellemme?"

"Älkää sellaista ajatelko, eversti, poistakaa mielestänne sellaiset houreet!" sanoi kapteeni, joka itse tunsi ilkeän mielialan painostusta.

"Olen samaa mieltä kuin tekin", sanoi eversti, nähtävästi tyyntyneenä; "se oli varmaankin vaan mielikuvitusta; se on ainakin hyvin todennäköistä; niin, sehän on vallan luonnollista."

"Ensiksikin, herra eversti, on täältä hyvästikin viisituhatta askelta kalliolle; on siis ollut teidänkin tarkalle silmällenne mahdotonta erottaa ciboleroa muista ratsastajista. Toiseksi on mainittu puhvelinmetsästäjä kymmenien penikulmien päässä tästä hyvätuoksuisesta havannasikaaristani, etsimässä henkensä kaupalla pahanhajuisia puhvelinvuotia ja kuivattua lihaa. Toivokaamme, että hänen kuparinväriset ystävänsä ryöstävät häneltä ensin meiltä saamillaan kultarahoilla hankitut korut, ja sitten riistävät häneltä sen ihaillun vaaleatukkaisen päänahan. —

"Ja mitä taas uneen tulee, herra eversti, niin on se luonnollinen seuraus eräistä tapauksista. Ciboleron ratsastusnäyte oli teillä mielessä, ja siitä syystä olitte unissa hänen kanssaan tuolla vuorella; eikä saata luulla häntä erittäin ystävälliseksi teille, jos hän kaikki tietäisi ja kohtaisi teidät tuolla kalliolla kahdenkesken; — siinä unenselitys!"

"Entäs se vanha rouva? Jos hän haihtuukin teidän mielestänne, niin ei ainakaan minun."

Se lurjus nauroi saadakseen toverinsa siihen käsitykseen, että tapaus oli vähäpätöinen. Se muuten kyllä tuntui hänestä hyvinkin ilkeältä.

"Ja nyt, rakas ystävä, saatte heittää mielestänne kokonaan pois nuo ajatukset — ainaiseksi!"

"En voi, Roblado. Uni ahdistaa minua alituisesti. Jokin paha aavistus vaivaa minua, ja toivon jo hartaasti, että olisin jättänyt tytön majaansa. — Toivoisinpa totisesti, että hän olisi siellä jälleen. Ennen en voi olla entinen Vizcarra, ennenkun se tyttö on jälleen kotonaan."

"Kuinka voitte puhua niin, eversti, voitteko jättää kostonne niin vähään? Pääsisikö rikas ranchero niin helpolla, ja hävytön cibolero ilman muuta? Silloinhan alkaisivat minun huoleni Catalinan suhteen uudelleen; sillä niinkauvan minulla on vapaat kädet puuhailla don Ambrosion luona kuin cibolero haeskelee sisartaan."

"Eihän teidän tarvitse peljätä, että hän antaisi tyttärensä tuolle kerjäläiselle; ja mitä tulee minun kostooni, niin, hyvä ystävä, kaikki olisi sovittu, jos vaan pääsisin eroon tytöstä."

"Jos tällä puheella totta tarkotatte, eversti", sanoi Roblado, joka näki, ettei mikään vakuuttelu enää auttaisi, ja tahtoi pitää päällikön ystävänään, "niin voidaanhan asia pian niin järjestää, ettei kenellekään mitään pahaa tapahdu. —

"Viedään hänet vaan takaisin samaa tietä jota tuotiinkin. Meidän täytyy vaan vielä kerran panna toimeen naamiaiset."

"Selittäkää suunnitelmanne, niin olen hyvin kiitollinen. Mutta kiiruhtakaa, sillä tätä levottomuutta en voi kauvempaa kestää!"

"No niin", sanoi Roblado katsellen viekkaasti everstiin, "meidän täytyy vielä kerran pukeutua intiaaneiksi — meidän täytyy…"

Vizcarra päästi raskaan huokauksen. Hänen silmänsä näyttivät pullistuvan ulos päästä, huulet kalpenivat, otsasta kohosi tuskanhiki, ja koko miehen ruumis tärisi kuin kuumeessa.

Vizcarra seisoi aivan penkereen aitauksen vieressä, josta hän saattoi nähdä kasarmin pääportille johtavalle tielle. Hän katseli yli suojamuurin ja viittasi kädellään erääseen suuntaan.

Roblado, joka oli istuutunut erääseen nojatuoliin, hypähti ylös nähdessään äkkinäisen mielenliikutuksen, ja katsoi everstin viittaamaan suuntaan.

Hiekkainen ja hikinen ratsastaja nelisti tiellä. Hän oli jo niin lähellä, että hänet saattoi tuntea.

KAHDEKSAS LUKU.

Kuultuaan sanan: "Sisareni on tuolla", ja nähtyään el presidion, jossa hänen morsiamensa oli vangittuna, ei nuori ranchero voinut pidättää tunteitaan. — Selväksi kävi hänelle nyt se, minkä cibolero jo oli arvannut. He eivät olleet seuranneet intiaanien jälkiä, vaan kavalien upseerien ja näiden apumiesten Gomezin ja Josén.

Nämä neljä olivat tehneet kaikki edellisenä päivänä tapahtuneet julmuudet, ja surmattuaan kivääreillään karjan — nuoren rancheron ylpeyden aiheen —, jotteivät eläimet palaisi taloon, samalla ryöstivät he viattoman tytön rauhallisesta kodistaan kätkeäkseen hänet johonkin. Samalla olivat he teeskennelleet pitävänsä hyvää huolta yleisestä turvallisuudesta ja hankkineet itselleen kansalaisten suosion.

Don Juania suututti niin tämä kavaluus, että hänen oli vaikea pysyä alallaan satulassa kuullessaan Carloksen selityksen. Miksi viipyi hän vielä kalliolla? Miksei jo rientänyt ryöväreitä vastaan? Olisivatpa silloin saaneet tuntea, mihin pystyy epätoivoon saatettu urhea mies.

Ciboleron tarkka silmä keksi penkereellä Vizcarran juuri samalla hetkellä, kuin linnanpäällikkö tuijotti kalliolle.

"Kärsivällisyyttä! kärsivällisyyttä!" puhui Carlos itsekseen. "Kosto lähestyy jo."

Hän ratsasti jälleen pienen joukkonsa luo ja kehotti Antoniota tulemaan neuvotteluun hänen ja don Juanin kanssa. Antoniolla oli jo oma mielipiteensä asiasta, jota ei vielä ollut lausunut, mutta kun Carlos nyt ehkä aikoi vallottaa tytön takaisin linnasta, sanoi hän:

"Tiedättehän, herra, etten ole pelkuri; mielellään uhraan vaikka henkenikin teidän puolestanne, mutta olkaamme varovaisia?"

Näistä sanoista muisti cibolero äitinsä varotuksen; oli hetki hiljaisuutta; cibolero näytti tekevän uusia suunnitelmia. —

Selvästi älysi hän kaikki vaikeudet sisartaan väkivallalla vallottaessa linnasta; rakennus oli vahva ja vaikea vallottaa; linnaa, jossa sisar varmaan oli, ei hän tuntenut; mutta voiko sitäkään toivoa, että ne roistot päästäisivät sisaren vapaaksi hänen pyynnöstään?

Epäilemättä kieltäisi eversti hänen olevankaan linnassa; sehän olisi rikoksen tunnustamista. Sellaista kaiketi ei voinut tehdä se mies, joka oli asetettu muita suojelemaan; siten menettäisi hän asemansa, kunniansa, kaikki. Ja mitä todistuksia oli Carloksella tähän koiranjuoneen nähden? Ainoastaan muutamilla sotilailla oli tieto tästä ryöstöstä, ja he varmaan olivat uskollisia upseereilleen.

Eivät San Ildefonson asukkaatkaan uskoisi sitä, jos cibolero sen kertoisi. Hänelle naurettaisiin, ehkä hänet vielä vangittaisiinkin.

Saattoiko köyhä puhvelinmetsästäjä syyttää siirtolan kuvernööriä sellaisesta rikoksesta? Olihan tällä silloin tuhansia keinoja kostaa hänelle.

"Toverit", sanoi hän, "muu ei auta kuin julkisesti vaatia sisartani, ja heti. Mutta olisi hullua teidän kaikkien seurata minua. Mitäpä voisi parikymmentä urheatakaan miestä tehdä usealle sadalle asestetulle sotilaalle? He vaan suotta panisivat henkensä vaaraan. Minä lähden ihan yksin. —

"Toivon sattumalta saavani keskustella everstin kanssa kahden, vaikkapa vaan hetkisen. Hänhän on päällikkönä linnassa, jos hän siis myöntyy, onnistuu se. —

Carloksen ääni tätä sanoessaan, ja se, että hän tarttui vyössään olevan suuren metsästyspuukon varteen, selvästi osotti mitä hän ajatteli.

"Hänen täytyy siis myöntyä!" toisti cibolero, "ja pian nukkuu hän ikuista lepoa, jos onni minua suosii. Vaarasta en välitä, mutta kostaa minun täytyy, ja ihan täydellisesti."

"Mutta kuinkahan sinä pääset keskustelemaan everstin kanssa. Hän ei siihen suostu. Eiköhän valepuku auttaisi?" kysyi don Juan.

"Ihonvärini ja vaaleat hiukseni minut heti ilmaisisivat, ja maalaaminen vie liian paljon aikaa. Joka hetki on kallis, ja kenties juuri tässä neuvotellessamme häviää hänen pelastuksensa hetki. Älkää minusta välittäkö, sallikaa minun vaan mennä; mutta jos haluatte osottaa ystävyyttänne, niin seuratkaa minua erääseen paikkaan, jossa voitte odottaa tuloani, ja josta voitte tulla avukseni, jos pako on ainoa pelastus! Mutta pian! Minulla on kiire, ja aika tulee pitkäksi."

Näin sanoen hyppäsi cibolero satulaan, ja seuralaiset saattoivat häntä pitkin jyrkkää, laaksoon vievää polkua. Pian tulivat he eräälle paikalle, jossa oli taaja lehto tammia ja pensaita. Se oli taaja ja paha kulkea, mutta se suojeli samalla hyvin vierailta katseilta. Carlos käski miestensä nousta ratsailta ja sijoitti heidät niin, ettei heitä presidiosta voitu nähdä.

"Odottakaa minua täällä, rakas ystävä!" sanoi hän don Juanille. "Odottakaa minua täällä rauhassa vaikka iltaan asti; minulla on mukanani talismani, joka varmaan auttaa ja tekee ihmeitä! Katsokaahan tätä rahakukkaroa, se on täynnä kultaa! Ja tässä on", sanoi hän mustangiaan näyttäen, "sellainen ystävä, joka tarpeen tullessa tuo minut tuulen nopeudella jälleen teidän luoksenne."

Vielä kerran puristi hän rancheron kättä huusi a'dios. Päästyään ulos lehdosta kannusti hän hevostaan ja ratsasti nopeasti linnan pääporttia kohden. Uskollinen Cibolo seurasi ratsastajaa, aivankuin ei olisi uskaltanut jättää häntä. —

"Pyhä neitsyt, hän se on!" huudahti Roblado suuresti hämmästyneenä. "Se lurjus itse, tosiaankin!"

"Tiesinhän sen, tiesinhän sen", huokaili eversti, "hän se istui ratsunsa seljässä tuolla kalliolla. Se ei siis ollut mitään mielikuvitusta!"

"Onko siis tuuli tuonut hänet tänne?" huudahti Roblado hypähtäen seisaalleen ja koettaen peitellä ilkeätä tunnetta asemasta; "vai mikä pahahenki on hänelle vienyt sanan tapauksista San Ildefonsossa? Katsokaapa vaan kuinka pian hän teitä hakee eversti; hän varmaan tietää jo kaikki!"

"En voi jäädä tänne. En voi tavata häntä, Roblado. Kysykää mitä hän tahtoo? Minä menen alas."

"Se on myöhäistä, hän on jo nähnyt teidät", kuului kapteenin vastaus. "Se herättäisi varmaan hänen epäluuloaan, jos kieltäytyisitte puhuttelemasta häntä. Ja kun hän tulee noin yksinään, tulee hän varmaankin pyytämään apua intiaaneja ajaakseen takaa."

"Se on ihan varmaa. Totuutta ei hän voi tietää, jollei hän sitten ole liitossa paholaisen kanssa.

"Puhukaa hänelle täältä penkereeltä ja antakaa hänen esittää asiansa! Jos hän tulee hävyttömäksi, niin saa hän katua ajattelemattomuuttaan calabozossa (vankilassa). Mutta jos hän pyytää avukseen vaan joitakuita sotilaita, niin parasta on suostua hänen pyyntöönsä. Sillähän saatte hänestä ystävän, ha, ha, ha!"

Se ohjelma miellytti Vizcarraa. Hän päätti noudattaa sitä. Ratsastaja oli jo muuten muurin juurella.

Loppumatkaa ei cibolero nelistänyt, vaan ratsasti hiljaa, ottaen kasvoilleen kunnioittavan muodon. Hän näytti sitäpaitsi nöyrältä ja huolestuneelta. Roblado oli oikeassa; sellaiselta näytti mies, jolla oli jokin pyyntö tehtävänä.

Päästyään lähelle otti ratsastaja päästään leveälierisen hattunsa ja tervehti upseereita, joitten päät ja hartiat näkyivät penkereen aidan yli. Hän pidätteli hevostaan, tervehti nöyrästi uudelleen odottaen, että häntä puhuteltaisiin.

Tämä pyyntö tehtiin niin nöyrällä äänellä, että se heti rohkaisi Vizcarraa, ja kapteenikin tuntui päässeen ahdistavasta mielentilasta, kun peljätty mies oli tuolla alhaalla nyt niin nöyränä.

"Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne, jos cibolero raukka pyytää apuanne sellaisessa tapauksessa, jossa ei voi itse mitään. Te olette jo osottanut asialle niin suurta huomiota, ja teidän harrastuksianne kiitetään kaupungissa niin yleisesti, etten luule teillä olevan mitään pyyntöäni vastaan."

"Antakaas kuulua sitten, jollei pyyntönne ole vallan mahdoton", sanoi eversti hyväntahtoisesti. "Mitä on tapahtunut?"

Tarkotuksella lausuttiin nämä sanat niin kovalla äänellä, että vartiosotilaatkin sen kuulisivat ja huomaisivat mikä tärkeä henkilö hän oli. Mutta cibolerokin korotti ääntään, vaikka toisesta syystä, ja sanoi vihaansa hilliten:

"Pyydän teidän armoanne suosiollisesti kuuntelemaan, kun suoraan kerron mikä kauhea työ on tapahtunut. Intiaanit ovat toissayönä hyökänneet köyhän ranchoni kimppuun kylän ulkolaidassa, polttaneet sen, lyöneet tainnoksiin vanhan äitini. Sisar raukkani —".

"Olen kuullut jo kaikesta siitä", sanoi eversti lempeällä äänellä; "ja vielä enemmänkin; lähdin miehineni ajamaan villejä takaa heti kun sain tiedon tapauksesta; mutta olette kai kuulleet, että etsintäretkemme meni turhaan."

"Sen olen kuullut, ja tiedän kaikki mitä teidän armonne on tehnyt asian hyväksi. Sain kuulla siitä palattuani matkalta, enkä voi kylliksi lausua kiitollisuuttani."

"Sitä ei tarvitsekaan, olen vaan täyttänyt velvollisuuteni; valitan suuresti teidän kohtaloanne; niin, lupaan teille, että kun linnaan vaan saadaan lisää varustusväkeä, niin minä teen laajan retken villejä vastaan. — Mutta mitä te aijoitte pyytää?"

"Pyytäisin teiltä sitä suurta suosiota, että sallisitte joukkonne vielä kerran lähteä ajamaan takaa intiaaneja, joko omassa johdossanne tai jonkun urhoollisen upseerinne. Minä seuraan mielelläni oppaana, enkä liene liiaksi itserakas, jos sanon parhaiten tuntevani tiet ja polut näillä seuduilla. Jos siihen suostutte, niin panen vetoa kaiken kunniani jälkienetsijänä siitä, että voin seurata jälkiä vieköötpä sitten minne tahansa!"

"Voisitteko todella tehdä sen?" kysyi Vizcarra luoden katseen kapteeniin, jolloin molemmat vaan vaivoin saattoivat salata vastenmielisen tunteensa.

"Se lienee mahdotonta!" sanoi Roblado kiivaasti. "Jäljethän ovat jo kahden päivän vanhat, ja sitäpaitsi olemme me seuranneet niitä aina Pecos-joelle saakka, vaikka turhaan. Olisi siis suotta enää niitä seurata."

"Caballeros", jatkoi cibolero itsepäisesti, "minä vakuutan varmaan löytäväni jäljet. Ei mikään polku ole minulle siinä työssä liian vaikea, eikä mikään tie liian pitkä. Jollei päivä riitä niin jatketaan yöllä. Mutta teidänhän ei tarvitse ottaa osaa ajoon, eikä päämäärä ole ehkä niinkään kaukana kuin näytte luulevan."

"Se on hulluutta, hyvä ystävä", sopersi Roblado. "Mitä ajattelettekaan?
Villit ovat jo hyvin kaukana, ylätasangolla tai vuorilla."

"Anteeksi, kapteeni, jos uskallan olla toista mieltä. Heidät voimme kyllä saavuttaa, sillä luulenpa tietäväni mihin heimoon he kuuluvat!"

"Eivät", vastasi cibolero hyvin huomaten upseerien hätääntymisen; "ne olivat jicarilleja, vihollisiani."

"Sehän voi olla hyvinkin mahdollista", sanoi eversti keventynein mielin. "Paimenraukat säikähtivät kai niin, etteivät sen tarkemmin heitä katsoneet. Oli sitäpaitsi yö. Mutta miksi luulette heidän olleen jicarilleja?"

"Heitä oli niin vähän, eivätkä yutait kulje niin pienissä joukoissa. Jos teidän ylhäisyytenne uskoisi johdettavakseni edes pienen sotilasjoukon, niin löytäisin varmaan heidän jälkensä ja tavottaisin ryövärit, jollei muualla, niin ainakin heidän piilopaikoissaan vuorilla?"

"Kaikki käy hyvin!" sanoi Roblado kuiskaten. "Peli on voitettu. Antakaa vaan sen aasin johdettavaksi pieni miesjoukko, niin teette hänelle palveluksen ja vielä suuremman itsellenne! Hyvät ildefonsolaiset kiittävät kuvernööriään, kun hän köyhänkin asiaa niin innokkaasti ajaa."

"Mutta otaksukaapas, että tuo tarkkasilmäinen mies todella löytää meidän jälkemme, tai eläinten?"

"Älkää turhaan olko levoton! Ensiksikään ei hän kulje rotkoon päin, ja toiseksi tulen minä johtamaan joukkoa. Jollen minä pidä hänen ehdottamastaan tiestä, niin eihän meidän tarvitse sitä kulkea. Hän luultavasti tietää vuoristossa jonkin jicarillipesän, jonka tahtoo hävittää. Auttakaamme häntä siinä, siitähän on meille vaan kunniaa. Hauskoja koristuksiahan olisivat kasarmin portilla jotkut päänahat, ha, ha, ha!"

"Minä puolestani olen tyytyväinen kaikkeen, kun minun vaan ei tarvitse olla sen miehen seurassa, ja jollei teitäkään se retki huvita, niin komentakaa sinne Gomez!"

"Pidän varmimpana itse johtaa retkeä; mutta ei ole hetkeäkään aikailtava; mitä enemmän harrastusta, sitä suurempi kunnia! Ilmottakaa nyt, eversti, cibolerolle se hyvä sanoma, minä varustan sillä aikaa retkeä!"

Kapteeni kiiruhti penkereeltä alas, ja pian kuului sen jälkeen torvenääni käskevän satuloimaan hevoset.

Tämän keskustelun aikana istui Carlos liikkumatta mustan hevosensa seljässä. Häntä katselivat uteliaina ympärillä olevat joutilaat rakuunat, mutta pian kutsui torvi heidät talleihin. Sen ääni vaikutti iloisesti ciboleroon, sillä nyt hän tiesi pyyntöönsä suostutun.

Hetken päästä ilmestyi eversti penkereen aidan luo ja sanoi ylpeännäköisenä, että ciboleron pyyntöön oli suostuttu.

"Kiitän teidän armoanne tästä suuresta suosiosta; haluaisin vaan tietää tuleeko joukko minun johdettavakseni."

"Etevin upseerini kapteeni Roblado tulee retken johtajaksi; parhaillaan varustelee hän matkaa; saatte odottaa häntä", kuului Vizcarran varma vastaus; hän näytti siihen lopettavan keskustelunsa ciboleron kanssa.

Ei ollut hetkeäkään hukattava; muuten saattaisi sopiva hetki päämäärän saavuttamiseksi mennä käsistä. Roblado oli poissa. Kuuluvalla äänellä jakeli hän määräyksiään. Retkelle määrätyt sotilaat istuivat jo ratsailla, ja tie penkereelle oli avoinna.

Tuskin oli eversti jälleen alottanut kävelynsä penkereellä, kun cibolero äkkiä hyppäsi maahan ratsailta, otti pitkän pyssynsä, jonka hän tähän asti oli kätkenyt laajan viittansa liepeisiin, sekä vyössään olevan pitkän veitsen, ainoat aseensa, ja meni portille.

Muuatta seikkaa hän epäili. Päästäisikö portilla oleva vartija hänet sisälle? Jollei, niin hänen täytyi kuolla!

Päätös oli pian tehty, ja lujasti pusertaen puukonpäätä lähestyi hän porttia.

Hän meni sisälle, ja se onnistui hyvin, kaikeksi onneksi sekä hänelle että vartijalle. Vartija näytti uniselta ja huolimattomalta; hän oli kuullut Carloksen puhuvan upseerien kanssa, eikä siitä syystä mitään epäillyt, varsinkin kun cibolero kysymykseen: "Kuka siellä?" vastasi, että päällikkö tahtoi häntä puhutella penkereellä.

Carlos oli siis päässyt jo pihalle. Nopeasti juoksi hän katolle johtaville portaille ja nousi ääneti niitä ylös. Mokasinit pitivät niin vähän ääntä, että Carlos ehti jo kulkea pari askelta penkereelläkin, ennenkuin eversti huomasi mitään, kulkiessaan siinä edestakaisin niissä hauskoissa mietteissä, että nyt pääsee mukavasti koko ilkeästä jutusta.

Siellä siis oli tuskin kuuden jalan etäisyydellä ryöstetyn tyttöraukan veljestä ryöväri, teeskentelevä roisto — kuuden jalan päässä ciboleron tarkasta pyssystä aavistamatta lainkaan uhkaavaa vaaraa. Ei hän nähnyt paljastettua puukkoa eikä rihlapyssyä.

Carlos olisi voinut ampua häntä selkään, se jo juolahti hänen mieleensä, mutta heti hän sen aikomuksen karkotti. Surmata hän oli tosin päättänyt miehen, mutta ei sillä tavalla. Varovaisuuskin jo saattoi hänet miettimään jotain muuta tapaa. Puukko tekisi hyvää ja hiljaista jälkeä, ja helpottaisi siten hänen pakoaan. Siitä syystä laski hän pyssyn hiljaa lattialle aitaa vasten nojalleen.

Raudan kalskahdus aitaan, vaikka se heikosti kuuluikin, kantoi sentään everstin korvaan. Hän kääntyi äkisti ympäri ja näki suureksi kauhukseen kutsumattoman vieraansa.

Aluksi aikoi hän pelottaa miehen katseellaan, mutta ciboleron muoto oli niin uhkaava, ei rukoileva enää kuten äsken, että everstin valtasi tuska.

"Ei niin lujaa, herra eversti" kuului uhkaavansointuinen ääni, "ei niin lujaa puhetta, eversti, se voitaisiin kuulla."

Jos jo ääni oli säikäyttänyt pelkuria everstiä, niin sitä enemmän hän kauhistui, kun ciboleron kädessä välähti pitkä metsästyspuukko; ja miehen ryhti oli niin kamalan epätoivoisen uhkaava, että se näytti sanovan: "tottele tai olet ruumiina!"

Omantunnon soimaama mies menetti kaiken itseluottamuksen, kurkusta ei ääntä lähtenyt; äkkiä selvisi hänelle koko ciboleron juoni. Hänen pyyntönsä saada sotilaita oli vaan keino päästä everstin kimppuun. Cibolero oli päässyt hänen jäljilleen, hänen rikoksensa oli tunnettu, ja Rositan veli oli nyt tullut joko saamaan hyvitystä tai kostamaan.

Viimeöiset unikuvat tulivat nyt uudelleen hänen mieleensä, kun kamala todellisuus oli hänen edessään. Hänen silmänsä harhailivat kaikkialle apua etsien, mutta lähellä ei ollut yhtään ihmistä, ei laajalla linnanpihallakaan, ei ollut mitään toivoa, kylmät kivimuurit vaan, ja edessä säälimätön vastustaja.

Huutaisiko hän portilla olevalle vartijasotilaalle? — Ciboleron puukko näytti sanovan, että jos hän sen tekee, saa hän iskun heti.

"Valehtelija, eivätkö konnantyönne jo riitä? Kuuletteko kuinka raivoisasti koirani haukkuu tuolla ovella? Siellä on sisareni."

Tahdottomana katsoi eversti alas eräälle ovelle, josta koira turhaan pyrki sisälle, ja uudelleen välähti ciboleron puukko uhkaavasti.

"Te olette valmis vaikka minkälaiseen konnuuteen! — Tämän on, Jumala minua auttakoon, teidän viimeinen hetkenne, jos vielä valehtelette. — Petollinen roisto! Tunnen työnne! Tunnustakaa tai! —."

"Älkää tappako minua! Tunnustan kaikki. Hän, hän on tuolla. Vannon, ettei hänelle ole tehty mitään pahaa. Pankaa pois puukko, Carlos, vapisen sen nähdessäni."

"Tulkaa tänne, ryöväri, ihan muurin viereen! — Pian!" Cibolero oli näyttänyt erään paikan, josta näki osan pihaa. Hänen käskyään totteli eversti kohta, hyvin tietäen muuten kuolevansa.

"Käskekää nyt heti avaamaan hänen vankilansa, huutakaa se niille lurjuksille, jotka teitä siinä konnantyössä niin mielellään ovat auttaneet! Mutta jos sanalla tai viittauksellakaan kehotatte heitä tulemaan tänne ylös, niin työnnän kohta tämän puukon rintaanne!"

"Voi, Jumalani — älkää sitä vaatiko nyt! Hukka minut perii, jos se saataisiin tietää. Armahtakaa, armahtakaa, Carlos! Vannon henkeni kautta, että sisarenne vapautetaan. Jo tänä iltana saatte nähdä hänet."

"Ei, nyt kohta! Totteletteko, roisto! Luuletteko, että cibolero voi kärsiä ijankaiken? Käskekää miestenne aukaisemaan vankilan ovi, ja nopeasti! — Silmänräpäys vaan, ja…" Jo kohotti hän puukkonsa iskeäkseen.

"Voi, Jumalani! Hän murhaa minut — vielä hetkinen — odottakaa — tahdon — —."

Kun eversti katseli portaille päin, mutta cibolero oli selin sinne, ei hän nähnyt sitä muutosta mikä tuli tähän jännittävään asemaan sen kautta, että kolmas henkilö saapui penkereelle. Äkkiä tarttui vahva käsi hänen kohotettuun käsivarteensa. Hän kääntyi äkkiä ympäri, kiersi kätensä vapaaksi ja näki edessään luutnantti Garcian.

"Teille ei ole minulla mitään asiaa", huusi cibolero, "älkää tulko lähelle!"

Upseeri oli jo temmannut pistoolin ja ojentanut sen, viitsimättä vastata, ciboleron päätä kohden, kun samassa Carlos hyökkäsi hänen päälleen.

Kuului laukaus. Molemmat taistelijat peittyivät ruudinsavuun. Kuului kumea putoaminen lattialle, ja toinen syöksyi ulos savupilvestä, nähtävästi vahingoittumattomana. Se oli cibolero. Hän oli kaatanut vastustajansa. Puukko oli verinen.

Carlos riensi nyt sinne missä oli viimeksi nähnyt everstin, mutta tämä oli kadonnut. Puolustajansa kaatuessa oli eversti ajatellut vaan pakoa. Hänen onnekseen oli penkereen toisessa päässä salaportaat. Sinne syöksyi hän; mutta cibolero huomasi hänestä vielä pään ja hartiat.

Myöhäistä oli häntä enää saavuttaa, ja vaarallista oli seurata häntä pihalle saakka, sillä laukaus oli jo varmaankin herättänyt miehistön huomion. Hän oli vallan epätoivoissaan ajatellessaan, että eversti pääsisi karkuun, mutta siinä samassa huomasi hän pyssynsä.

Pakenija oli jo ehtinyt kulkea muutamia portaita salaisessa käytävässä, joka tavallisesti suljettiin luukulla ylhäältä, ja iloitsi jo, että oli päässyt niin kauheasta vaarasta ehjin nahoin.

Silloin valtasi hänet äkkiä uteliaisuus; hän tahtoi nähdä mitenkä luutnantin ja ciboleron taistelu oli päättynyt, hän aikoi vaan hetkiseksi vilkaista taakseen, mutta juuri everstin päätään kääntäessä kuului laukaus, ja mies kieri alas pitkin portaita.

Carlos näki kuulan sattuneen, ja luulipa vielä everstin kuolleeksikin. Hän kuuli jo kostonhuutoja pihalta ja tiesi olevansa kuoleman oma jollei ehtisi nopeasti paeta.

Ensin aikoi hän paeta samaa tietä jota oli tullutkin; mutta piha oli täynnä aseellisia miehiä; ehkä pääsisi hän pois niitä pieniä portaita, joilta Garcia oli niin äkkiä ilmestynyt. — Sieltäkin jo kuului huutoja ja aseitten kalsketta. Ei siis pelastusta siltäkään taholta. Aikailematta hyppäsi hän yli ruumiin, juoksi pitkin penkerettä aidan luo ja katsoi alas.

Kauhea hyppy olisi tässä ollut, mutta yhtä suurta vaaraa uhkasivat sotilaat. Jo juoksi muutamia niistä penkerettä pitkin häntä kohden. Jo kuului karbinien räiskettä, ja kuulia mennä suhisi hänen korviensa ohi; ei ollut aikaa siekailla. Silloin näki hän kauniin hevosensa nurmella seisovan kaarevin kauloin. Se oli siis vielä siellä.

Tämän näyn elähyttämänä hyppäsi Carlos yli aidan ja pääsi onnellisesti maahan. Kimakka vihellys sai hevosen kohta hänen luokseen; nopeasti oli hän ratsailla ja samassa jo porhalsi täyttä karkua avonaisella kedolla.

Kuulat vinkuivat hänen ympärillään, ja muuan asestettu sotilasjoukko koetti sulkea häneltä tien, mutta molemmista hän pelastui. Parin loikkauksen päästä oli cibolero jo taajan lehdon suojassa.

Joukko keihäillä varustettuja rakuunoita Robladon ja Gomezin johdossa seurasi häntä; ja vaikeata oli hänen varmaankin päästä sellaisen ylivoiman käsistä; mutta kuka voisikaan kuvailla takaa-ajajien kauhistusta, kun metsässä äkkiä näkyi joukko päitä ja kamala kiljunta kuului.

"Indios bravos, los barbaros! — Villejä intiaaneja!" — huusivat sotilaat, toiset pysähtyen, toiset kääntyen ympäri hakemaan apua linnasta.

Vaikka Roblado oli juuri aikonut joukkoineen lähteä ajamaan takaa intiaaneja, pysähtyi hän kuitenkin nyt hyvin säikähtäneenä odottamaan apuväkeä linnasta.

Koko varustusväki lähti liikkeelle, lehto ympäröitiin ja metsään uskallettiin lopultakin mennä, mutta ei mitään intiaaneja näkynyt.

Oliko helvetti heidät niellyt, vai oliko se harhanäky? Se ei se kuitenkaan ollut, koska maassa oli paljo kavionjälkiä kaikkialla.

Garcia oli kuollut, mutta Vizcarra eli, vaikkei hänessäkään paljoa näyttänyt henkeä olevan, kun hänet nostettiin ylös putoamisensa jälkeen portailta. Itse pelkäsi hän jo viimeisen hetkensä lyöneen. Kasvot olivat kokonaan veressä. Kuula oli mennyt poskien lävitse ja vienyt mennessään useita hampaita, niin ettei eversti voinut puhua varmaankaan moniin aikoihin. Tämä ei kuitenkaan ollut vielä pahin puoli asiassa.

Huokaillen ja ähisten makasi eversti vuoteessaan; eikä ollut hänen hauska odottaa nuoren ja kokemattoman lääkärin selitystä, joka vihdoin monen tunnin kuluttua saapui, ettei haava ollut hengenvaarallinen, vaan tavallinen lihahaava. Sairasta vaivasi kova kuume, ja se piti häntä kauhujensa vallassa.

Cibolero oli päässyt hänen käsistään. Jos hän nyt parhaillaan suunnitteli uusia hyökkäyksiä? Jos Rositan vangitseminen tulisi yleisön tiedoksi, ja voitaisiin todistaa hänen osallisuutensa siihen? — Hän toivoi yön loppuvan, vaikka sen piti suoda hänelle virkistävää unta; hän pelkäsi yön pimeyttä, sillä sen suojissa saattoi murhamies helpommin toteuttaa aikeensa.

Koko päivän vallitsi suuri hämminki kasarmissa ja kaupungissa. Koko siirtolassa puhuttiin vaan tästä merkillisestä asiasta; se levisi kuin kulovalkea tasangolla.

Asiaa kerrottiin kahdella eri tavalla. Toisaalta kerrottiin villien ciboleron johdolla hyökänneen linnaan, vieläpä suurilukuisena joukkona, koskapa olivat uskaltaneet hyökätä itse linnaa vastaan, mutta että urhoolliset sotilaat olivat vimmatun taistelun jälkeen karkottaneet heidät. Moni oli saanut taistelussa surmansa. Linnanpäällikön kerrottiin kuolleen, ja oli odotettavissa uusi hyökkäys siirtolaa vastaan - ehkä vielä samana yönä.

Toisen kertomuksen mukaan olivat los indios mansos — tähän saakka rauhalliset intiaanit — nousseet kapinaan cibolero Carloksen johdolla, tehneet epäonnistuneen hyökkäyksen presidioon, siellä taistelussa oli kaatunut eversti ja muut upseerit ja tulevana yönä tehtäisiin uusi hyökkäys, johon kaikki tagnos — rauhalliset intiaanit ja ahkerat työläiset — ottaisivat osaa.

Molemmatkin huhut tuntuivat San Ildefonson tyynistä ja viisaista asukkaista vallan uskomattomilta. Miksi olisivat intiaanit hyökänneet linnaa vastaan, kun he olisivat helposti voineet ryöstää turvattoman kaupungin tai suuret haciendat? Tai miksi olisi cibolero juuri intiaanien etunenässä ryhtynyt hyökkäykseen, kun oli tunnettua, että hänen sisarensa juuri vähäistä ennen oli joutunut intiaanien käsiin? — Toinen kertomus tuntui pelkältä tarulta, kun tagnojen nähtiin kaikkialla rauhassa suorittavan peltotöitään. Ei kuulunut kaivoksiltakaan mitään levottomia tietoja. Mistä siis olisivat kapinoitsijat tulleet? Kaikki halusivat saada tarkempia tietoja sotilailta, ja pian kokoontui siitä syystä puolet kaupunkia kasarmien ympärille. Mutta ei sieltäkään voitu saada tyydyttävää varmuutta.

Sotilaitten kertomukset olivat salaperäisiä ja sekavia, ja ristiriitaisia heidän tietonsa ciboleron avunpyynnöstä; toiset heistä eivät itsekään voineet asiaa ymmärtää, ja ne taas, jotka jotakin tiesivät, eivät uskaltaneet paljastaa päälliköidensä menettelyä. Ei uteliaiden siis auttanut muu kuin palata kotiin ja siellä miettiä näitä merkillisiä tapauksia.

Muutamat arvelivat, että cibolero oli mustasukkaisuudessaan mennyt kostamaan kapteeni Robladolle, tullut estetyksi ja käynyt siitä syystä everstin kimppuun.

Vaikka liikkeessä olikin näin erilaisia kertomuksia, tuomitsivat ne kuitenkin kaikki ciboleron. Se niissä oli yhteistä.

Hirttoköysi oli sellaiselle miehelle melkein liian lievä rangaistus, ja jos hän vaan olisi saatu kiinni, niin kyllä hän olisi saanut hyvittää pahat työnsä.

Olihan sen lurjuksen kiittämättömyys vallan tavaton. Edellisenä päivänähän olivat juuri samat upseerit käyneet retkellä häntä auttaakseen! Hän oli varmaan tullut hulluksi, tai oli hänet äiti noitunut. Oliko nyt laitaa tappaa niin suosittu mies kuin luutnantti Garcia!

Kuollut upseeri ei tosin ollut erittäin ylhäinen, mutta ystävällisellä ja vaatimattomalla käytöksellään oli hän saavuttanut kaupunkilaisten suosion.

Sinä yönä ei San Ildefonsossa tunnettu ystävällisyyttä ciboleroa kohtaan. Oli sentään kaupungissa hänellä yksi ystävätär. Yksi sydän tunsi häntä kohtaan samaa rakkautta kuin ennenkin. Se oli Catalina, Crucesin tytär. Mutta ihmetteli hänkin sitä syytä, mikä oli aiheuttanut ciboleron toimimaan niin omituisesti.

Mutta oli syy mikä tahansa, missään tapauksessa ei hän olisi tuominnut Carlosta! Mitäpä välitti hän niistä parjauksista ja solvauksista, joita syydettiin hänen rakastettunsa niskoille? Vaikkapa hän oli surmankin tehnyt, niin ei se ollut syyttä tapahtunut. Siitä oli hän vakuutettu. Tunsihan hän Carloksen jo lapsuudesta, yhteisiltä leikkiajoilta saakka, ja sitten myöhemmältä nuoruudelta niin jaloksi mieheksi, ettei hänen viattomuuttaan voinut epäillä!

Hän oli Catalinan silmissä kuin kirkas tähti pimeällä taivaalla. Ei mikään voinut riistää siltä valoa. Tuskallista oli kuitenkin tämä kaikki nuorelle tytölle, ja syvä suru valtasi hänen mielensä, — se tiesi pitkää, ehkä ikuista eroa siitä miehestä, jonka läsnäolo oli hänelle niin mieleinen.

Carlos ei luonnollisesti uskaltanut enää tulla kaupunkiin, ei koko siirtolaan; kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän saattoi vaan onnettomuutta siirtolalle.

Sentähden ajautui hän erämaahan — vainottuna kuin susi tai puhveli — hänet ehkä vangittaisiin, surmattaisiin!

Katkeria ja surullisia olivat tyttöraukan mietteet. Koska saisi hän jälleen nähdä rakastettunsa? Ehkä ei milloinkaan!

YHDEKSÄS LUKU.

Kun Carlos pakomatkallaan ehti lehtoon, olivat takaa-ajajat päässeet vasta vähän matkaa linnasta. Kaukana takanaan kuuli hän aseenkalsketta ja saattoi siitä syystä jo iloita pelastuksestaan.

Ei hän lehtoa lähetessään ajatellut enään niinkään paljo omaa pelastustaan, sillä hän saattoi huoleti luottaa hyvään juoksijaansa, niin ettei hänen edes olisi tarvinnut mennä metsän kautta pakoon; mutta paljoa suurempaa huolta tuotti hänelle don Juan ja tämän miehet. Ne oli saatava turvaan vaarallisesta asemastaan. Mitenkä pelastaisi ystävänsä?

Ratsastaisiko mahdollisesti suoraan Nina perfidaa kohden ja houkuttelisi siten rakuunat pois koko metsän läheisyydestä? Siten voisi don Juan miehineen pelastua. Mutta hän tunsi ystävänsä kiivauden ja varomattoman uhkarohkeuden, siitä syystä luopui hän tästä aikeesta. Tämä ehkä olisi lähtenyt väkineen sopimattomaan suuntaan, ja silloin olisi rauennut tyhjiin Carloksen koko suunnitelma.

Senvuoksi ratsasti cibolero suoraan kohden lehtoa, missä don Juan valmiina ratsailla oli väkineen väijyksissä.

"Jumalalle kiitos, että taas olette turvassa!" huudahti nuori ranchero. "Tuolla niitä jo tulee tusinoittain; pian olisi voinut käydä niin, ettemme olisi teitä enää koskaan saaneet nähdä."

"Niin kyllä," sanoi Carlos, "mutta nyt olen kuitenkin hyvän matkaa heidän edellään."

"Mitäs nyt on tehtävä, hajotaanko metsään, vai pysytäänkö yhdessä koossa? Pian ovat he täällä!"

Cibolero älysi kohta, ettei pitänyt hajota metsään, sillä sotilaat saattoivat kiertää metsän, joka ei ollut niin erittäin laaja. Ja silloin olisi don Juanin miehet helposti voitu vangita yksitellen. Paha oli myöskin lähteä ratsastamaan yhdessä joukossa, sillä tagnojen muulit olivat jo väsyneitä, sotilasten sitävastoin virkeitä.

"Ratsastakaa pensastoon", kuului hänen varma äänensä. "Näyttäkää sieltä päänne ja olkapäänne sekä jousenne! Kiljaiskaa sotahuuto, mutta älkää muuten näyttäytykö heille! Tulkaa sitten tänne kohta ja seuratkaa minua!"

Näin sanoen ratsasti hän edelleen. Mutta tagnot menivät don Juanin ja Antonion johdolla pensastoon, heiluttelivat sieltä aseitaan ja päästivät niin kamalan kiljunnan kuin kokonainen intiaaniheimo.

Olisi tarvittu hyvin harjaantunut silmä erottamaan sitä kuinka suuri vaara todella oli. Se näytti pahemmalta kuin se olikaan.

Useat tagnot olivat avopäin, pitkät hiukset tuulessa hulmuten, ja erosivat siten hyvin vähän villeistä veljistään aavikoilla. Kaikilla heillä oli jouset ja nuolet kuin konsanaan sotajalalla olevilla intiaaneilla.

Carlos oli oikein laskenut tämän tempun vaikutuksen. Kuultuaan sotakiljunnan pysähtyivät rakuunat heti, sillä he luulivat kohdanneensa koko heimon intiaaneja, ehkä juuri samoja, joitten jälkiä edellisenä päivänä olivat seuranneet. He eivät uskaltaneet tunkeutua pensastoon ennenkun olivat saaneet lisäväkeä linnasta, vaikkapa silloin jo olisikin myöhäistä seurata punanahkoja.

Kun tagnot käskyn mukaan olivat kokoontuneet johtajansa ympärille, saivat he määräyksen nousta satulaan ja Antonion johdolla lähteä eräälle polulle, joka johti erästä toista rotkoa pitkin, kuin Nina perfidalle vievä, ylängölle.

Täältä korkealta saivat he katsella mitenkä sotilaat piirittivät metsän ja sieltä haeskelivat vihollisiaan.

Carlos ratsasti melkein pohjoista kohden ja aikoi tämän kaarron kautta päästä eräälle rotkolle alangolle.

Tämä rotko oli erään pienen joen pohjana, jossa sadeaikana oli runsaasti vettä, mutta joka nyt oli vallan kuivillaan. Pohjalla oli pieniä piikiviä, jotenka kavioista ei jäänyt mitään jälkiä, vaikka kivisoraan tulikin lovia monien entisten lisäksi.

Tässä rotkossa seisautti Carlos joukkonsa esittääkseen seuralaisilleen erään suunnitelman, jota jo kauvan oli hautonut päässään.

Koko joukosta eivät sotilaat tunteneet muita kuin hänet. Don Juan ja Antonio eivät olleet näyttäytyneet, eivätkä tagnotkaan muuta kuin hetkiseksi päänsä. Jos he siis lähtisivät kotiin, ei heille seuraisi mitään koko retkestä.

Ei kukaan tiennyt tästä retkestä. Kotiväkeä oli ankarasti varotettu vaikenemaan, ja lähtö oli tapahtunut niin varhain, että kyläläiset vielä silloin nukkuivat.

Carloksen kotiin tuomat muulit oli viety turvaan vähän matkan päähän ranchosta, eikä ciboleron paluusta tietäneet ihmiset mitään ennenkuin kohtauksesta linnanpenkereellä.

Don Juanin piti siis joukkoineen palata kotiin; Carloksen seuralaisten piti sitävastoin mennä hänen majalleen, laittaa se uuteen kattoon ja olla sen läheisyydessä. Eihän heidän tarvinnut olla edesvastuussa herransa töistä.

Ciboleron olinpaikkaa ei voitu ilmottaa kuin aniharvoille luotettaville ystäville.

Hyvin tiesi hän suojapaikkoja erämaassa; siellä oli hänellä yhtä suuri suoja kuin vuorenonkaloissa; kattoa hän ei kaivannut, tähtitaivas oli loistavampi katto kuin ylhäisten saleissa koskaan.

Pian oli cibolero laittanut kuntoon varustuksensa, ja auringon laskiessa erottiin.

Tagnot ratsastivat ulos rotkosta vuorotellen kulkien eri tietä laaksoon. Lopulta jäi rotkoon vaan cibolero, ranchero ja arriero.

Ystävykset ratsastivat rotkon päähän, kääntyivät oikealle ja tulivat
San Ildefonson laaksoon etelästäpäin.

Oli ihan pimeä, mutta ystävykset tunsivat hyvin tien. Puolenyön seuduissa ehtivät he rancheron kotiin.

Sitä ennen lähti Antonio tutkimaan oliko tie vapaa, ja eikö sotilaita ollut väijyksissä läheistöllä. Hän toi rauhottavia tietoja, ja pian oli Carlos äitinsä luona.

Hartaan tervehdyksen perästä kertoi Carlos äidilleen kaikki tapaukset, ja useasti ojensi vanhus kätensä pojalleen osottaen sillä hyväksyvänsä sen älykkään varovaisuuden, jota Carlos yleensä oli noudattanut.

Pian päättyi keskustelu, erota täytyi, sillä rancheron koti ei ollut enää turvallinen cibolerolle. Hänen täytyi lähteä erämaahan.

Lopuksi pyysi Carlos rancheroa suorittamaan muutamia toimia ja sanomaan terveisiä Catalina de Crucesille, sanoi liikutettuna jäähyväiset äidilleen ja ratsasti ulos maailmalle.

Äiti-vanhus toivotti pojalleen menestystä, ja kyyneleitä vieri pitkin hänen kurttuisia poskiaan: olihan pojan kohtalo nyt taas niin synkkä.

Antonio seurasi häntä ajaen muulia, jonka selkään oli sälytetty ruokavaroja. Matka kulki laakson läpi Llano estacadolle. —

Ciboleron jatkaessa yöllistä ratsastustaan pistäydymme katsomaan haavotettua Vizcarraa, joka kääntelehti levottomana vuoteessaan, omantunnontuskissa ja aavistellen pahoja tapauksia.

Eniten vaivasi häntä se, mitenkä pääsisi eroon Rositasta, josta kaikki tämä hänen nykyinen kurjuutensa oli johtunut, ja kiihkeästi odotti hän kapteenin paluuta, sillä tämä älykäs mies varmaan keksisi keinon, mitenkä saada tyttö jälleen omaistensa luo niin, ettei saataisi tietää hänen nykyistä olinpaikkaansa.

Haettuaan turhaan lehdosta vihollisiaan ja seurattuaan jonkin matkaa luultujen intiaanien jälkiä, palasi Roblado presidioon kertomaan päällikölle tapausten kulkua.

Ei ollut juuri erittäin hauskaa saada kuulla, että murhamies oli päässyt karkuun. Mieluummin olisi eversti suonut makaavan tikarin lävistämänä kentällä sen miehen, joka oli niin tuhoisasti rumentanut hänen kasvonsa, ja saattoi milloin tahansa riistää häneltä aseman ja hengen.

Vaikeata oli everstille puhuminen, mutta hänen täytyi saada asiasta täysi varmuus, ja sentähden kysyi hän suurta kipua tuntien:

"En", sanoi Roblado. "Aluksi kyllä luulin niin, se on sotilaat uskoivat sitä, ja se johti minua harhaan. Nyt olen varma siitä, etteivät ne olleet indios bravos, vaan joitakuita hänen tagnoystäviään".

"Ja mitä aijotte nyt tehdä?" kysyi sairas, jolla ei ollut voimaa toimia eikä ajatella.

"Luulen, että saamme kauvan häntä pyydystellä. Gomez luulee niiden lurjuksien paenneen ylisen rotkon kautta ja olevan jo matkalla vuoristoon. Meidän täytyy sentähden kiiruusti ilmottaa toisille siirtokunnille, että tietävät olla varoillaan ja ottaa hänet kiinni, jos hän uskaltaisi ilmestyä heidän alueellaan. Mutta sitä hän ei uskaltane niinkään pian, ja meidän on kai saatava hänet kiinni viekkaudella."

"Asia käy helposti. Ensiksikin elää hänen vanha äitinsä vielä, ja on sairaana tuolla laaksossa. Poika ei jättäne siitä syystä seutua; ja sitäpaitsi pidättää häntä muuan toinen vanha vetovoima."

"Aivan niin! Sanotaan veljen pitävän hyvin paljo sisarestaan. Kun viemme Rositan sellaiseen paikkaan, missä veli voi hänet tavata, niin varmaan voidaan hänet helposti vangita. Viemme siis tytön jälleen entisen kotinsa lähelle, ja —"

"Te nostatte tosiaankin raskaan taakan päältäni, Roblado. Tapahtukoon se niin pian kuin mahdollista. Mutta mitenkä aijotte menetellä?"

"Se on varsin helppoa", sanoi kapteeni. "Jo tänä yönä tai varhain huomenaamuna vievät Gomez ja José, intiaaneiksi puettuina, tytön sellaiselle paikalle kuin heille käsken. Siellä sidotaan hänet, jotta näyttää siltä kuin hän tosiaankin olisi ollut punanahkojen vankina. Sitten joudun minä, ajaessani takaa ciboleroa, sattumalta rosvojen läheisyyteen, ammun muutamia viattomia laukauksia, vapautan tytön ja jätän hänet kaupungin viranomaisille. Siinä koko temppu, ha, ha, ha! Mitäs siitä sanotte, eversti?"

"Niin pääsemme kaikista epäluuloista, vieläpä saamme kiitosta. — Vanki on vapautettu ja jätetty ystäviensä haltuun — ja vieläpä juuri sen miehen sisar, joka koetti surmata teidät! Sanonpa teille, eversti — asian pitäisi huvittaman teitä —, että ciboleroa itseä tässä huiputetaan, ja hänen säikähdyksestä miltei hourupäinen sisarensa varmaan vannoo olleensa koko ajan intiaanien käsissä; vieläpä vakuuttaakin, että veli on erehtynyt".

"Suunnitelma on hyvä, amigo, se pitää toteuttaa jo tänä yönä", selitti eversti hyvin mielissään siitä, että jo näytti päässeen niin raskaista huolista.

Kuu sotilaat jo lepäsivät kasarmeissaan, lähti muuan merkillisesti puettu seurue ulos kasarminportista kulkien vuoristoon vievää tietä.

Siinä oli vaan kolme henkilöä. Yksi oli puettu hyvin viittoihin ja näytti naiselta; toisia olisi sulkakoristeista, maalauksista ja aseista päättäen voinut luulla intiaanisotureiksi, mutta he olivat vaan espanjalaisia ratsusotilaita, rakuunat Gomez ja José.

Seuraavana päivänä sattui sitten taas tapauksia, joista ildefonsolaiset saivat paljo puhumisen ja ihmettelemisen aihetta.

Puolenpäivän seuduissa ratsasti nim. joukko sotilaita läpi kaupungin. He olivat olleet etsimässä murhaajaa — joksi Carlosta nyt yleensä nimitettiin. Häntä he tosin eivät olleet tavanneet, mutta sensijaan kohdanneet indios bravos, joiden kanssa oli kiivaasti taisteltu.

Intiaanit olivat takaa-ajosta huolimatta voineet pelastaa haavotetut ja kuolleet, joten niitä ei oltu saatu, mutta sensijaan oli sotilaitten käsiin joutunut muuan naisraukka. Retken urhea johtaja kapteeni Roblado otaksui tyttöä samaksi, jonka intiaanit muutamia päiviä sitten olivat ryöstäneet eräästä ranchosta.

Tie linnaan ei tosin kulkenut kaupungin läpi, mutta kapteeni tahtoi ylpeillä retkestä, siitä syystä ratsasti hän torille, pysähtyi la casa de cabildon — raatihuoneen — eteen ja jätti tytön viranomaisten haltuun. Uteliasta väkeä oli kerääntynyt sinne kuuntelemaan urheiden sotilaiden kertomuksia. Kun jalo pelastaja sitten nousi ratsaille palatakseen presidioon, huusi väkijoukko alcaldin — pormestari ja tuomari — kehotuksesta eläköötä kapteenille.

Vaivoin saattoi tämä ylistetty sankari pidättää nauruaan, ajatellessaan kuinka hyvin kepponen oli onnistunut, ja kuinka helppo oli pettää yksinkertaisia ihmisiä.

Sotilaitten poistuttua kerääntyi yleisö tytön ympärille. Mutta vähän hänelle osotettiin myötätuntoisuutta. Kaiken sääliväisyyden työnsi syrjään se tieto, että tämä oli sen saman lurjuksen sisar, joka oli murhannut Garcian ja niin kiittämättömästi kohdellut everstiä. Rosita oli yhtä kaunis kuin ennenkin, vaikkei puna hänen poskillaan ollutkaan yhtä helakka, ja vaikka katse oli omituisen harhaileva. Runsas, kullankeltainen tukka ja vaalea hipiä ihastutti ihmisiä nyt samoinkuin juhannuksenakin. Kysymyksiin vastasi hän vaieten tai sitten hyvin sekavasti. Joskus hypähti hän seisoalleen ja huudahti sekavin lausein 'indios', 'barbaros'.

"Esta loca! — Hän on hullu!" kuiskailivat ihmiset toisilleen. "Hän luulee vielä olevansa villien keskuudessa!" — Ehkä oli niin! Ei hän ainakaan ystävien seurassa ollut.

Alcaldi kysyi oliko läsnäolijoissa keitään tytön sukulaisia tai muita, jotka halusivat ottaa tytön luokseen. Seurasi hiljaisuus, kunnes esiintyi juuri paikalle tullut poblana — kansannainen —, ja selitti haluavansa viedä la pobrecitan — pikku raukan — kotiinsa. Sanoi tuntevansa tytön. Siihen suostuttiin mielellään. Vaimo tarttui suojattinsa käteen ja vei pois. Yleisö hajaantui eri tahoille.

Naiset nousivat lähellä oleville rattaille, joille vaimo oli laittanut mukavan sijan tytölle, ja ystävällisesti jutellen rohkaisi hän matkatoveriaan. Mutta ei Rosita häntä tuntenut. Tuskin olivat he ehtineet kaupungin ulkopuolelle, kun heitä vastaan tiellä tuli hieno nainen kauniin hevosen seljässä ratsastaen. Tämä kiiruhti heidän luokseen nähtyään rattaat, ja pian kumartui ylpeän don Ambrosion tytär katsomaan Rosita raukan harhaileviin silmiin.

Donna Catalina oli osottautunut uskolliseksi ystävättäreksi hädässä. Ikkunastaan oli hän nähnyt sotilaitten palaavan retkeltään ja sai pian selvän siitä mitä oli tapahtunut. Heti päätti hän auttaa vankia. Mutta itse ei hän uskaltanut hakea ciboleron sisarta kotiinsa, sillä mitä olisikaan siitä sanonut hänen isänsä, mitä ihmiset? Sentähden lähetti hän kamaripalvelijansa Josefan noutamaan Rositaa.

Pian olivat rattaat kunnossa ja hänen oma hevosensa satuloituna. Nuoren naisen sydän sykki ilosta, kun sai kuulla työnsä onnistuneen ja Rositan olevan turvassa. Suuresti hän iloitsi nähdessään tytön, mutta tämän harhaileva katse häntä suuresti huoletti, samoin silmien omituinen loiste. Rakkaita sanoja hän haasteli, mutta ei Rosita näyttänyt häntä ymmärtävän; olisivatko ihmiset puhuneet totta? Olisiko hän — ei, se ei voinut olla mahdollista! Levottomana koetti hän puhua lempeästi; hiljaa kuiskasi hän Carloksen nimen ja puhui vanhasta äidistä. — Silloin vihdoin näkyi Rosita heräävän kuin unesta, keveä puna tuli hänen poskilleen, silmiin tuli kyyneleitä, ja samassa jo heittäytyi hän rakkaan ystävättären syliin, joka oli valaissut hänen sielunsa hämärän.

Mutta missä mahtoi nyt olla koditon Carlos? — Catalina käski Josefan olla koko yön Rositan luona ja sitten ottaa Antoniolta selvää cibolerosta, jonka kovaa kohtaloa hän ei itse voinut mitenkään lieventää. Hyvästiä heittäessään jätti hän Josefalle kalliin sormuksen Antonion kautta cibolerolle jätettäväksi merkiksi hänen uskollisesta rakkaudestaan. — Vielä tervehti hän jäähyväisiksi Rositaa ja palasi kaupunkiin.

Kun kirkonkellot seuraavana aamuna kutsuivat jumalanpalvelukseen, peitti hämärä vielä maisemat. Catalina oli uskovainen ja hartaasti rukoili hän Jumalalta apua. Rukouksen vahvistamana tunsi hän taas voivansa kestää elämän koettelemuksia, ja rohkaistunein mielin palasi hän jälleen kotiin.

Siellä puuhaili hän kauvan kotoisissa askareissa. Silloin tuli Josefa hänen luokseen ja sujautti kirjeen emäntänsä kouraan. Antonio oli jättänyt sen hänelle, ja oltuaan Rositan luona yötä oli hän kiiruhtanut tuomaan sitä perille. Catalina juoksi huoneeseensa lukemaan kirjettä. Se oli seuraava:

Kuinka onnelliseksi olettekaan tehnyt minut! Vielä tunti sitten olin kurjin ihminen maailmassa. Olin epätoivossa sisareni kohtalosta ja luulin teidän halveksivan minua. Vallan toisin ovat asiat nyt: pidän rakkaan Rositan kättä omassani, ja sormessani välähtelevä sormus todistaa, etteivät parjaukset eikä päälleni syydetty häpeä ole riistäneet minulta teidän ystävyyttänne.

Te ette pidä minua salamurhaajana, Jumalan kiitos; ja vannon, etten ole kunniaton roisto, vaan kostaja. Saatte tietää kaikki — kauheat juonet minua ja omaisiani vastaan —, sitä tuskin saattaisi uskoa, sillä niin suuri on roistomaisuus. Olen tosiaankin heidän uhrinsa. Viholliset vainoavat minua kuin verikoirat, en uskalla tulla siirtolaan, minua ahdistetaan kuin nälkäistä sutta, mutta mistään en välitä, kun vaan te olette ystävien joukossa.

Luotan hyvään hepooni ja uhmailen vihollisiani. Vielä kerran täytyy minun käydä kaupungissa nähdäkseni teidät! Työni ja ajatukseni selitän teille suoraan; kaikki konnanjuonen seikat saatte kuulla, en uskalla niistä kirjottaa. Älkää kieltäytykö kohtaamasta minua. Tahdon vapautua teidän silmissänne kaikista epäluuloista! Huomenyönä — puolenyön seuduissa — olen puutarhassanne, siinä mielipaikassanne. Älkää antako ystävänne turhaan odottaa!

Onnellisena pani Catalina kirjeen taskuunsa ja askarrellessaan usein mietti sen sisällystä. Niin kului tunti tunnilta, ja emännän tehtäviä näkyi riittävän runsaasti. Kaikkialla täytyi hänen olla tarkastamassa, että kaikki kävi hyvin. Vihdoin tuli ilta, silloin saattoi hän ihailla kukkien tuoksua, silloin muistella armastaan.

Hän istuutui eräälle penkille vielä uudelleen lukeakseen Carloksen kirjeen. Hän pisti kätensä taskuun ottaakseen sen, mutta voi taivas! Missä se oli? Taskussa se ei ollut enää. Hän hypähti ylös ja haki sitä kaikkialta missä oli ollut. Mutta ei sitä mistään löytynyt. Hän oli varmaan vetänyt sen vahingossa ulos taskustaan. Sen täytyi kuitenkin olla sitten hänen kamarissaan. Levottomuus eneni yhä. Joka paikasta hän etsi tuota vaarallista kirjettä. Tuskan valtaamana vaipui hän eräälle tuolille huudahtaen:

"Täytyy kysyäni Vicenzalta", sanoi hän; "sitä en tosin mielelläni tee kun tyttö on epäluotettava, ja jo kahdesti olen tavannut hänet petoksen jäljiltä. — Mutta hätäistä tuomiota ei saa tehdä, enkä minäkään sitä halua", sanoi hän itsekseen miettien, "mutta tytöltä täytyy kysyä. Hän on ehkä löytänyt kirjeen, katsonut sen arvottomaksi ja heittänyt tuleen. Onneksi ei hän osaa lukea! — Voi, olin unohtaa hänen sulhasensa, rakuuna Josén! Se kuuluu olevan huono mies, mutta Robladon ja Vizcarran suuressa suosiossa. Jos tyttö olisi löytänyt kirjeen ja näyttänyt sen sulhaselleen? Dios de mia alma! — Jumala minua armahtakoon!"

"Se olisi todella kauheata!" huudahti hän epätoivossaan käsiään väännellen. "Se olisi pahinta mitä Carlosraukalle saattaisi tapahtua! Mutta tästä epävarmuudesta täytyy päästä! — Vicenza! Vicenza!"

Huoneeseen astui palvelustyttö, jolla oli yllään lyhyt hame ja valkoinen liivi ilman hioja. Kasvonväristä näki hänet mestitsiksi, (valkoihoisen ja intiaanin lapsia). Vaikkei hän suinkaan näyttänyt rumalta, oli hänen silmissään sentään sellainen viekkauden ja ilkeyden ilme, ettei hänessä voinut olla hyveitä eikä kunniallisuutta. Hänen töykeä käytöksensä osotti äärimäistä välinpitämättömyyttä, ja Catalina olisi jo aikoja ajanut hänet pois palveluksesta, jollei hän säälistä olisi pitänyt tyttöä, kun tyttö oli yksin maailmassa.

"Mitä haluatte, armollinen neiti?" kysyi palvelija katsellen arasti emäntäänsä kuin omantunnonvaivoissa.

"Vicenza — olen kadottanut erään paperin — erään paperilapun, joka oli kokoontaitettu näin, oletko löytänyt sen?"

"Ei, en ole, vakuutan sen! Lakaissut tai polttanut? En uskalla hävittää mitään paperia, kun en osaa lukea; voisihan se olla jotain tärkeätäkin."

Tyttö vastasi varmasti, näyttipä olevan kuin nyreissään siitä, että häntä uskallettiin epäillä huolimattomuudesta.

"Uskon sanaasi, Vicenza; ja mikset sitä sanoisikin, jos olisit sen löytänyt?"

Catalina koetti yhä vielä muistella mihin se onneton kirje mahdollisesti oli voinut joutua, siitä syystä ei hän huomannut Vicenzan kasvojen ilkeätä ilmettä ja ivairvistystä poistuessaan huoneesta. Hänen katseestaan olisi varmaan nähnyt, että hän tiesi kirjeestä enemmän kuin tahtoi ilmottaa.

Catalinan yhä etsiessä oli jo tullut ilta, ja lumihuippuisten vuorten taakse katoava aurinko täytti Catalinan mielen sillä iloisella toivolla, että jo muutamien tuntien kuluttua sai lohduttaa armastaan. Mutta samalla täytti huoli hänen mielensä.

Ärtyisellä mielellä oli Vizcarra, kun lääkäri oli lähtenyt hänen luotaan, osaamatta antaa mitään lievittäviä lääkkeitä. — Ja ikuisiksi ajoiksi oli everstin kasvoista kauneus mennyt. Sen sanoi peili. Eiköhän ollut mitään taidekeinoa tämän vamman koristamiseksi.

Kiukussaan pui eversti nyrkkiä ja vannoi kalliit valat kostavansa ilkiölle. Kidutuspenkki ja tuskallinen kuolema odotti pahantekijää! Mitä äitiin tuli, niin olihan häntä varten häpeäpaalu, vieläpä roviokin, josta hengenmiehet kyllä pitivät huolta rangaistakseen vanhan vaimon noituutta.

Robladokin oli saanut kokea esimiehensä ärtyisyyttä. Koko siirtola siitä sai kärsiä.

Kapteeni istui nyt huoneessaan kasarmissa ja hautoi uusia kostojuonia suositellakseen everstiä. Jo oli hän kuulutuksella julistanut suuren palkkion annettavaksi sille, joka saisi ciboleron kiinni joko kuolleena tai elävänä. Tämän kuulutuksen olivat allekirjoituksillaan vahvistaneet sekä sotilasvallan että kaupungin hallituksen korkein päällikkö, joka viimemainittu kaikin tavoin koetti suositella yhteiskunnan turvaajaa. Muutenkin oli ryhdytty kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin ciboleron kiinnisaamiseksi.

Kapteeni mietiskeli juuri näitä asioita, kun samassa kuului hiljainen koputus ovelle.

Ovi avautui, ja huoneeseen tuli kevein, hiipivin askelin pieni mies, jolla oli ilkeämuotoiset kasvot. Hänellä oli päällään rakuunan asepuku, miekka ja kannukset, ja näytti muuten sellaiselta kavalalta lurjukselta, joka pystyi mihin konnantyöhön tahansa. Se oli José, sama mies, joka oli mukana Rositan ryöstössä, ja sama, jonka Catalina tiesi Vicenzan sulhaseksi.

"No mitä asiaa sinulla on José?" kysyi kapteeni. "Oletko nähnyt kauniin
Vicenzasi? Onko sinulla joitakin uutisia?"

"En tiedä joko teillä, kapteeni, on tietoa siitä", sanoi pieni mies, joka näytti hyvin nöyrältä; "mutta Vicenza juoksi tänne henkimeneissä kertomaan eräästä asiasta".

"Kun alcaldi eilen torilla kaupitteli sitä tyttöä kuin muutakin tavaraa, tuli sinne muuan nainen, joka sanoi tuntevansa tytön. Hän ottikin tytön mukaansa; he nousivat rattaille ja ajoivat eräälle pienelle rancholle. Nainen, joka sanoi tuntevansa tytön, vaikkei ollut koskaan häntä nähnytkään, oli señoritan uskottu palvelijatar Josefa".

"Täydellisesti. Hän tietää vielä enemmänkin. Samaan aikaan kun vaunut lähtivät, antoi señoritakin satuloida hevosensa, ratsasti pois ja palasi vasta useitten tuntien perästä".

"Se oli tuhmasti tehty etten käskenyt ketään seuraamaan don Ambrosion tytärtä tälle ratsastusretkellä."

"Vicenza luulee, että señorita itse tahtoi ottaa selvän siitä, ettei villit intiaanit olleet tehneet tytölle mitään pahaa. He näyttävät olevan hyviä ystävättäriä. Hän tietää enemmän kuin muut cibolerosta ja mitä tämä puuhailee".

"Jaha, nyt ymmärrän!" sanoi kapteeni itsekseen. "Siitäpä syystä näyttikin se kaunis neiti niin vaiteliaalta, kun hänen isänsä merkitsi puolestaan niin suuren summan ciboleron päästä; nyt ymmärrän minkätähden hän näytti niin surulliselta eikä näyttänyt kuuntelevan, kun puhuttiin murhaajasta. Odotappas, kyyhkyläiseni, ehkä juuri itse aavistamattasi saat sen vaaleakiharaisen amerikalaisen ansaan".

Kapteeni oli lausunut nämä sanat itsekseen, eikä ensin huomannut, että José jäi vielä huoneeseen, kumarrellen hyvin nöyrän näköisenä, aivankuin haluten vielä sanoa jotain. Hän näytti hyvin viekkaalta.

"Paperiliuskaa vaan", irvisteli sotilas. "Tässä se on!" sanoi hän ja availi samassa kirjettä, jotta se paremmin näkyi.

"Herra kapteeni kai ymmärtää sen paremmin kuin minä, koska en juuri paljoa osaa lukea. Señorita pudotti sen aamulla taskustaan, ja Vicenza tahtoi säästää ylösnostamisen vaivan, ja toi sen tänne. Tässä se on!"

Roblado ehti tuskin kuuntelemaan rakuunan viimeisiä sanoja kun jo tempasi kirjeen ja luki sitä ahnaasti. Luettuaan hypähti hän seisaalleen niin iloisena kuin olisi aarteen löytänyt.

"Käske pian tänne Gomez, mutta älä puhu tästä mitään kenellekään!" huudahti hän hämmästyneelle sotilaalle. "Ole valmis itsekin, tarvitsen sinuakin. Lähetä tänne Gomez heti!"

"Sepä oli onnenpotkaus! Vielä tänä yönä! Puolenyön tienoissa! Minulla on hyvästi vielä aikaa tehdä varustukseni. Jos vaan tietäisin varmaan paikan. Mutta sitä ei mainita kirjeessä".

"Niin, mitä on tehtävä?" puheli hän itsekseen. "Señoritaa täytyy vartioida kunnes hän menee kohtauspaikalle. Sen voi Vicenza suorittaa, ja minä asetun sillaikaa sotilaineni väijyksiin. Tyttö saa johdattaa meidät sinne, ja meillä on kyllä aikaa hiipiä sinne niin, etteivät kynsistämme pääse. — Jospa vaan saisin käsiini sen miehen, joka aikoo ryöstää kultakalani!"

"Gomez, laittakaa kuntoon kaksikymmentä parasta miestä! Olkaa valmiina kello yksitoista! Teillä on vielä tarpeeksi aikaa, mutta olkaakin sitten heti valmis lähtemään kun käsken! Antakaa ladata karbinit: saatte ehkä työtä! Lähtekää varustautumaan!"

Yhtä ääneti kuin oli tullutkin lähti kersantti täyttämään määräystä.

Puuttui enää tunti puoliyöstä. Kuu loisti taivaalla ja valaisi yksinäistä ratsastajaa, joka kulki laaksosta vuoristoon. Hänen varovainen ratsastuksensa ja tarkastelevat katseensa osotti, että hän jostain erityisestä syystä halusi pysyä salassa. Samasta syystä kaiketi hän myöskin mieluummin ratsasti kallion varjossa ja valopaikkaan päästyään katseli entistä tarkemmin ympärilleen.

Pitkien kiertoteitten jälkeen tuli hän sellaiselle polulle, missä ei kallio eikä pensasto häntä suojannut, ja silloin saattoi nähdä hänet cibolero Carlokseksi. Hänen uljas mustanginsa ravasi reippaasti, ja sudenkarvainen Cibolo-koira seurasi jäljessä.

Catalinan rakastettu oli jo ehtinyt erääseen lehtoon lähelle kartanoa. Oli enää ratsastettava erään niityn poikki. Sitten oli hän myöhäisen retkensä päämäärässä, don Ambrosion puutarhassa. Leveä joki erotti niityn puistosta, jossa kasvoi ihania kukkia ja muhkeita puuryhmiä. Kaksi siltaa kulki veden yli. Toinen oli kauniisti rakennettu, ja sen keskellä oli portti, joka voitiin lukita. Usein nähtiin Catalina de Crucesin kulkevan tämän sillan yli kun hän halusi pidentää kävelymatkaansa aina kauniille nurmikolle asti.

Lehtoon päästyään hyppäsi Carlos maahan ratsailta ja jätti hevosen valloilleen sidottuaan ohjakset satulannuppiin. Puhuteltuaan ystävällisesti uskollista seuralaistaan riensi cibolero metsänrinteeseen, josta saattoi hyvin nähdä yli niityn puutarhasilloille.

Muutamien minuuttien kuluttua oli kaupungin kirkonkellon aika ilmottaa puoliyön hetken tulleen.

Silloin näkyi nuori, tiiviisti mantillaansa verhoutunut tyttö tulevan pitkin komeata, puistoon johtavaa käytävää. Hetkiseksi pysähtyi hän aivankuin olisi kuullut jostain epäilyttävää ääntä, mutta hän nähtävästi luuli erehtyneensä koskapa taas jatkoi matkaansa. Päästyään keskelle siltaa, otti hän taskustaan pienen avaimen, avasi sillä portin ja palasi jälleen puistoon.

Tuskin oli Carlos huomannut nuoren tytön ilmestyvän kuuvaloon, kun hän kiiruhti sillalle päin. Cibolo olisi mielellään seurannut herraansa pitemmältäkin, mutta silloilla taputti isäntä sen päätä, puhui sille muutamia sanoja koira laskeutui maahan pitkäkseen.

Seuraavana hetkenä tervehti iloinen metsästäjä ystävätärtään, ja kuukin näytti hymyilevän ikäänkuin iloissaan nuorten kohtauksesta.

Muuan ruohopenkki siinä läheisyydessä tarjosi lepoaan. Yö oli hiljainen ja tyyni. Eivät he aavistaneet kuinka lyhyt tämä rauha tulisi olemaan. Mistäpä he olisivat vaaraa pelänneet?

Catalina raukka! Kotoa lähtiessään ei hän tiennyt, että ilkeät silmät seurasivat jokaista hänen liikettään. Eikä hän ollut erehtynyt kuullessaan jotakin outoa ääntä lehtokujalla kulkiessaan. — Vicenza oli vaan muutamien askeleitten päässä hänestä.

Kun mestitsityttö oli nähnyt emäntänsä varustautuvan yölliseen kohtaukseensa, oli hän jo etukäteen hiipinyt kujalle odottamaan.

Nyt makasi hän piilossa erään pensaan takana ja näki vahingoniloisena emäntänsä saapuvan. Sanaakaan ei jäänyt häneltä kuulematta ja katsellakin hän koetti.

Ensi hetkinä olivat Catalina ja Carlos niin liikutettuja, etteivät tahtoneet saada sanaa suustaan. Catalina alkoi ensin puhella.

"Hän voi paremmin nyt ja asuu entisessä kodissamme, jossa äiti häntä hoitelee".

"Että muuan hyvä ystävätär on pelastanut hänen sielunsa pimeyden kahleista ja antanut hänelle uutta rohkeutta elää. Voi, Catalina, mitenkä voin teitä kyllin kiittää ystävällisyydestänne minua ja omaisiani kohtaan!"

"Älkää nyt siitä puhuko, vaan iloitkaa pikemmin siitä, että se pikkutyttö, jonka kerran pelastitte koskenkuohuista, nyt jo on kasvanut niin suureksi, että voi teidän esimerkkinne mukaan taistella elämän myrskyjä vastaan".

"Kukapa tietää mihinkä Rosita olisi laahattu, jollette olisi suojellut häntä?"

"Lapsi raukka! Varmaan on hän saanut kärsiä paljo niitten villien käsissä!"

"Raa'at villit tosiaankin! Oikean nimen te heille annoitte, vaikkette tiedä kestä puhutte. Selittääkseni menettelyäni näinä viime päivinä ja puolustaakseni itseäni olen uskaltanut ratsastaa tänne. Ei mikään salaisuus saa erottaa teitä minusta. Kaikki saatte kuulla. Kuulkaa!"

Carlos kertoi sitten yksityiskohdittain kaikki tapaukset, ja suuresti ihmetteli Catalina sellaista hävyttömien juonien paljoutta.

"Voi niitä jumalattomia!" huudahti hän. "Kukapa olisi voinut sitä aavistaakaan! Asia näyttää uskottavalta vaan kun te sen kerrotte. Olen tosin kuullut heidän tehneen jo ennenkin monta konnantyötä, mutta tämä menee jo yli ymmärryksen. Santima madre! — Pyhä Jumalan äiti! — Mitä petoja ne ovat!"

"Voi, Carlos, älkää sitä ajatelko! En ole hetkeäkään pitänyt teitä syyllisenä; tiesin teidän asianne hyväksi ja oikeaksi. Älkää peljätkö! Koko maailma saa sen pian tietää."

"Koko maailma?" toisti Carlos katkerasti. "Minulla ei sitä ole enää olemassa; ei ole minulla kotia. Ihmiset, joitten keskuudessa olen elänyt, pitävät minua nyt vieraana, — maanpakolaisena. Minua ajetaan kuin metsän petoa, ja päästäni on luvattu suuri palkkio. Kuinka voisin niinollen jäädä tänne? Kuolema, niin vähintään kuolema minua odottaa. Minun täytyy lähteä täältä ja palata jälleen sille maalle, josta vanhempani lähtivät. Siellä ehkä saan uuden kotiseudun. Mutta katkerata on erota teistä!"

Catalina oli kyynelsilmin kuunnellut niin suurta tuskienkertomusta, mutta äkkiä näkyi iloinen toivonväre hänen huulillaan, se näkyi hajottavan epätoivon synkät pilvet.

"Varmaankaan ei ole eromme pitkällinen; luotan isäni jaloon mieleen. Hän on rehellinen mies. Hänen oikeudentuntoonsa luottavat ylhäiset ja alhaiset. Juuri tämän rehellisyytensä tähden vihaa hän nyt teitä ja auttaa teidän kiinniottamista, sillä teistä on hänelle puhuttu tavattomasti pahaa. Kaikkea alhaista moittii ja rankaisee hän, ja varmaan hän auttaa teitä, jota ennen poikanaan rakasti, saatuaan kuulla oikean kertomuksen teitä vastaan tehdyistä roistomaisuuksista. Hänestä saatte oikeutenne parhaan puolustajan ja hyvän nimenne puhdistajan, ja ilkeät ihmiset saavat nähdä kuinka espanjalaisen tarmokas käsi jaksaa hankkia oikeudelle voiton. Jos rakastatte Catalina de Crucesia, niin luottakaa hänen isänsä oikeudentuntoisuuteen —"

Sanat katkesivat hänen huulilleen. Hänen tarkka korvansa oli kuullut epäilyttävää kahinaa. Kuului oksien ja lehtien rapinaa, vaikkei tuulenhenki liikkunut.

Pensasto etsittiin kohta, mutta ei siellä huomattu mitään epäilyttävää. Kuunvalo oli siellä tosin vaan hämärää, mutta siellä oli siltä kylliksi valoisaa, jotta saattoi nähdä kaikki esineet ympäristöllä. Ei ollut lähellä ketään. Olikohan se kenties koira? Carlos kävi sillalla. Cibolo makasi edelleen tyyneesti vartiopaikallaan. Se oli sitten varmaan jokin sisilisko tai käärme.

Silloin juolahti Catalinan mieleen äkkiä kauhea ajatus — hävinnyt kirje — tytön merkillinen käytös. — Jos —

Hyvin tottuneena intiaanien viekkauteen tutki Carlos edelleen tarkoin epäilyttävää paikkaa; täytyihän hänen nykyisissä oloissaan olla äärimmäisesti varovainen kaikkialla. Vielä kerran meni hän lehdistön sekaan, laskeutui polvilleen tutkimaan maata ja ruohoa. Heti hypähti hän seisaalleen hämmästyksestä huudahtaen.

"Te olette tosiaan oikeassa, Catalina! Epäilemättä on täällä ollut joku; juuri tässä paikassa on hän maannut. Mihinkähän hän on mennyt? Se on ollut nainen. Tässä on vielä rintaneula."

"Vicenza!" huudahti Catalina vapisevin huulin. "Ei kukaan muu ole se voinut olla. Dios de mia alma! — Herra armahda! Hän on kuullut joka sanan. Mikä on saattanut hänet näin katalaan tekoon?"

Lyhyesti kertoi sitten Catalina, kuinka Vicenzan käytös oli muuttunut senjälkeen kun hän sai Josén sulhasekseen. Se mies oli usein tuonut herraltaan kirjeitä hänen isälleen, ja tunsi suurta vastenmielisyyttä rakuunaa kohtaan. Vicenza oli tullut valheelliseksi ja kavalaksi ja oli jo aikoja sitten menettänyt emäntänsä luottamuksen. Sitten kertoi hän kirjeen häviämisestä ja otaksui tytön löytäneen sen. Siitä syystä pyysi hän ystäväänsä kiireesti poistumaan kohtauspaikalta.

"Niin, parasta lienee minun lähteä, vaikken pelkääkään vihollisten karbineja enkä miekkoja niinkauvan kun oivallinen hevoseni on läheisyydessä."

Hän ojensi liikutetulle tytölle kätensä jäähyväisiksi ja hiljaa kuiskattiin "a'dios!"

Don Ambrosion tytär kiiruhti jälleen kotiinsa ja Carlos meni sillalle. Sinne ehdittyään kuuli hän Cibolon äkkiä alkavan murista. Hän seisahtui kohta. Kaikki oli hiljaa; ei lehti liikkunut, ei linnun siipi rävähtänyt.

Uudelleen murisi koira yhä vihaisemmin. Sitten alkoi se rajusti haukkua ensin hiljempaa varotettuaan. Siitä päätti cibolero, että jokin vaara uhkasi; mutta omasta hengestään välittämättä tahtoi hän nähdä Catalinan pääsevän turvaan. Hän palasi jälleen puistoon, mutta kun ei enää nähnyt vilaustakaan armaastaan, palasi hän nopeasti sillalle ja katseli tarkasti ympärilleen. Mutta mitä se oli?

Kavionkapsetta kuului puutarha-aidan takaa — joukko ratsastajia nelisti esiin molemmilta puolilta. Toinen joukko kuului pysyttelevän yhdessä koossa, toinen sitävastoin hajonneen. Heti senjälkeen kuuluivat sillanpalkit natisevan, jolloin koira päästi kamalan haukunnan, ja sitten näkyi ratsastajanhaamuja rannalla ja puitten välissä. Pakoon ei enää voinut päästä. Puutarha oli saarrettu.

KYMMENES LUKU.

Sopimuksen mukaan oli Vicenza väijynyt puistossa siksi kunnes kuu oli niin paljo laskenut, että hän saattoi vaaratta hiipiä pois. Hän oli liikkeissään niin varovainen, ettei kukaan huomannut hänen poistumistaan, ja jollei muuan hänen alleen taipunut oksa olisi oijetessaan vähän kahahtanut, ei señoritakaan olisi mitään huomannut.

Nopeasti juoksi mestitsityttö odottavan Robladon luo ja kertoi kohtauksesta, ja siitäpä sitten johtui, että cibolero muutamissa hetkissä oli ympäröity. Mitä piti tehdä?

Jo mietti hän kääntyä rakennukseen päin noustakseen siellä penkereelle ja hypätäkseen sieltä sopivasta paikasta maahan. Sitten voisi hän pimeän turvissa päästä kiertoteitä niitylle ja sieltä pakoon. Mutta pian hylkäsi hän tämän suunnitelman. Pihalta kuului aseitten kalsketta. Sekin oli siis jo vartioitu. Hänelle tuttu ääni käski sotilaita hyökkäämään. Puistokäytävälläkin näkyi jo sotilaita.

Nopeasti katsahti cibolero puutarhan muuriinkin, mutta se oli liian korkea, jotta sen yli olisi päässyt ilman mitään apuneuvoja. Muuta tietä ei ollut kuin rynnätä väkivallalla yli sillan. Siinä syntyisi vimmattu taistelu, mutta hän ei peljännyt. Muutamilla hypyillä oli Carlos jälleen lehdossa; pieni joki esti hänet siltä kohtaa pakenemasta.

Äänten sorinasta arvasi hän, että veden toisella puolella oli paljo vihollisia. Komento-sanoja kuului antavan vihattu Roblado.

Muutamat sotilaat hyppäsivät nyt alas ratsailta ja hyökkäsivät sillalle, kapteeni etunenässä.

Uskaltaisiko pakolainen nyt tulla sillalle? Sehän olisi hänelle varma kuolema.

Eikä ollut kuitenkaan enää valitsemisen varaa. Siekailematta hyökkäsi Carlos pistooli ojossa sillalle. Siellä tuli häntä vastaan mies toiselta puolen. Portti erotti hänet enää vihollisesta. Se oli Roblado.

Sanaakaan eivät he lausuneet. Kapteeninkin pistooli oli vireissä. Hän laukaisi, mutta ei osunut, ja peljäten vihollisensa pyssyä lähti hän pakoon miestensä luo. Samassa jo laukesi ciboleron pistooli, ja kapteeni keikahti virtaan.

Carlos aikoi juuri avata porttia, kun samassa rakuunat tähtäsivät karbineillaan häneen.

Äkkiä juolahti hänen mieleensä uusi aije, ja sen pani hän kohta täytäntöön.

Kun karbinit olivat paukahtaneet, ja savu haihtunut, ei metsästäjää näkynyt missään. Puutarhan kautta ei hän ollut voinut paeta, sillä sillä taholla sulki puolitusinaa rakuunoita häneltä tien.

"Häneen on sattunut kuula!" huusi useita ääniä. "Hän on pudonnut jokeen! Mira! — Katsokaa!"

Kaikki katselivat veteen. Selvästi oli sinne jotakin pudonnut, sillä vesi oli sekasin ja pyreili vielä. Mutta mitään ei näkynyt sen pinnalla.

"Jollei vaan ole uimalla päässyt pakoon?" arveli joku. Ja samassa jo useat ratsumiehet etsivät rannoilta.

"Ei hän ainakaan tästä ole päässyt sivutse!" huusi muuan vähän etäämpää.

Ennenkuin ehtivät ryhtyä niin hyödyttömään toimeen, tuli paikalle kapteeni, joka oli vironnut joessa. Hän olikin saanut vaan pienen haavan käsivarteensa. Roblado käski miestensä hajota joen rannoille kiljaisten: "Mitä siinä töllistelette, kiiruhtakaa, muuten hän pääsee karkuun!"

Mutta pian seisahtui pelkästä hämmästyksestä se miesjoukko, joka oli kulkenut rannalla myötävirran suuntaan. Noin sadan metrin päässä heistä nousi mies vedestä ja seisoi pian suorana kuivalla rannalla. Ihmetellen aukoivat sotilaat silmiään paikaltaan liikahtamatta. Mutta heidän ihmettelemänsä mies juoksi nopeasti yli niityn metsänrinnettä kohden.

"Halloo!" kiljasi muuan rakuuna täyttä kurkkua. "Tuollahan se mies jo juoksee! Por todos santos! — Kaikkien pyhien kautta!"

Pyssynpaukkeen halki kuului kimakka vihellys, ja ennenkuin rakuunat vielä olivat ehtineet takaa-ajoon, nelisti viidakosta esiin niitylle musta hepo. Herransa tekemästä viittauksesta pysähtyi se, nopeasti oli mies satulassa ja kajahuttaen yli niityn kuuluvan pilkkanaurun nelisti hän täyttä karkua yli lakeuden ja hävisi pimeyteen.

Rakuunat ratsastivat heti perään, mutta vaikka he ponnistivat äärimmilleen hevostensa voimat, jäivät he kauvaksi jälkeen. Heidän täytyi keskeyttää turha ajo, niin katkeraa kuin olikin tunnustaa päällikölle huono tulos.

Sen kuultuaan raivostui Roblado silmittömästi, ja vähäinen oli haavan tuottama kipu sielun tuskan rinnalla.

Linnanpäällikön huono tuuli ei suinkaan parantunut tämän yöllisen seikkailun huonosta menestymisestä. Ja siitä syytti hän etupäässä Robladoa.

Hampaitaan narskuttaen kulki kapteeni huoneessaan edestakaisin, katkerasti uhkaillen kostaa cibolerolle, eikä ajosta ennen luopuvansa kuin oli saanut uhrinsa joko elävänä tai kuolleena.

"Vaikkapa se veisi puolet elämääni, niin kostaa tahdon sille viekkaalle ketulle!" sanoi hän itsekseen. "Minä tahdon sitä!"

Seuraavana päivänä oli muutamia asioita suoritettava. Toisista siirtoloista oli pyydettävä pari upseeria apuun haavottuneitten paranemisajaksi San Ildefonsoon.

Senjälkeen kuulutettiin julistus, jossa ciboleron päästä luvattiin vielä entistä suurempi palkkio. Urkkijoita lähetettiin eri tahoille hakemaan ciboleroa, ja hänen ranchoansa samoin kun don Juanin haciendaa vartioitiin tarkasti.

Otaksuttiin nimittäin, että cibolero saattaisi jonakin yönä hiipiä sinne ja ryhtyä varustuksiin lähteäkseen omaisineen maasta pois. Se oli estettävä. Ja siitä syystä vartioitiinkin hänen äitiään ja sisartaan melkein kuin vankeja.

Niinpä siis oli ryhdytty kaikkiin mahdollisiin toimiin pakolaisen kiinnisaamiseksi, ja Roblado oli juuri istuutunut erääseen nojatuoliin levätäkseen monissa huolissaan, kun samassa kamaripalvelija tuli ilmottamaan, että ulkona oli muuan henkilö, jolla oli kerrottavana tärkeitä tietoja pakolaisesta.

Huoneeseen astui sangen vastenmielisen ja hävyttömän näköinen mies, jonka seurasta ei kapteenikaan juuri näkynyt pitävän. Mutta mikäs auttoi? Kostosuunnitelmiinsa täytyi käyttää kaikellaista väkeä.

"Haluaisin mielelläni ansaita rahaa. Ciboleron päästä maksetaan nykyään paljo; ja vaikken itse voikaan teitä johtaa jäljille, niin tiedänpä pari miestä, jotka siihen pystyvät erinomaisesti. Heitä tulin suosittelemaan."

"Pari jälkien seuraajaa. Ettekö ole kuullut puhuttavan mulatista ja zambosta?"

"Olen kuullut kehuttavan heitä hyviksi metsästäjiksi. No mistä ne ovat löytäneet pakolaisen luolan?"

"Vielä he eivät ole löytäneet pesää, mutta jäljet sinne. Pelkäämättömiä lurjuksia he ovat, ja niin taitavia kaikissa intiaanikujeissa, että ovat toveriensa keskuudessa päässeet siitä suurempaan maineeseen kuin itse cibolero. Sitäpaitsi vihaavat he pakolaista katkerasti. Mulatti on ennen ollut amerikalaisen isällä orjana, mutta on karannut, ja vihaa nyt vaaleatukkaista ciboleroa kuten kaikkea muutakin, mikä muistuttaa hänen entistä herraansa; ja zambo taas kadehtii ciboleron suurta metsästäjänmainetta. Molemmat ovat he kykeneviä miehiä, viekkaita ja väkeviä, mutta mulatti on pääjehu kaikissa koiranjuonissakin. Tarjotkaa heille hyvä palkkio, niin cibolero on pian teidän vallassanne!"

"Rahat olisivat he voineet jo aikaa sitten ansaita, onhan palkkiosta kuulutettu kautta koko siirtolan?"

"Miehet palasivat vasta eilen Ylätasangolta, ja ovat suoriutuneet matkaltaan niin hyvin — tässä iski mies merkitsevästi silmää —, että ovat saaneet aika lailla kokoon kultaa."

"Luuletteko heidän sitten ryhtyvän tähän asiaan? Hehän ovat vapaita miehiä, ja nyt koonneet varojakin, ehkeivät halua antautua näin vaaralliseen yritykseen?"

"Vaarasta ei ole heille mitään estettä, siitä uskallan panna pääni panttiin. He ovat rohkeita ja kavalia. Jos vaan tarjoatte heille tarpeeksi kultaa, niin tuovat he teille ciboleron korvat, päänahan, tai vaikkapa koko ruumiinkin, jos niin haluatte, kolmen päivän kuluessa tästä lukien."

"Tapasin heidät eilen puolenpäivän matkan päässä kaupungista — olin erään suuren haciendan asioilla. Kerroin silloin heille murhaaja Carloksesta, ja heillä näytti olevan halua puuttua asiaan. Ehdottelin siitä syystä, että minä rupeaisin välittäjäksi. Osa voitosta tulee siis minulle."

"Minun täytyy joka tapauksessa itse puhua heille. Lähettäkää jompikumpi heistä tänne!"

"Anteeksi, kapteeni. Se voisi herättää huomiota, ja silloin voisi cibolerokin saada tiedon asiasta. Parasta olisi teidän käydä heitä tapaamassa. Minun luonani asuu eräs pieni intiaanipoika; hän voisi opastaa teidät heidän luolalleen vuoristossa. Hän tuntee tien ja vaikenee, sen takaan."

"Ehkä olisi varminta lähettää joitakuita rakuunoita heidän mukanaan; cibolero ei varmaankaan ole yksin. Sanotaan erään puoli-intiaanin olevan hänen luonaan — hänen oikean kätensä jo pitemmän ajan —, ja se mies voisi herransa kanssa lähettää hyvät ystävänne toiseen maailmaan tuossa tuokiossa."

"Se on heidän asiansa. Pelkään vaan, etteivät he oikein pitäisi teidän ehdottamastanne hienosta seurasta. Kun he vaan löytävät pakolaisen pesäpaikan, niin tekee luja käsi ja hyvä puukko parempaa jälkeä, kuin tusina teidän miehiänne."

"Lähettäkää sitten intiaanipoika luokseni huomenaamuna. Haluan saada koko tämän asian päätökseen niin pian kuin mahdollista. Te saatte runsaan palkkion."

Ilkeännäköinen mies lähti pois, ja Roblado tunsi itsensä paljo tyynemmäksi.

Tuli ilta, tuli yö, ja yhä istui kapteeni vaan nojatuolissaan lähtemättä makuuhuoneeseen. Verenvuoto oli häntä heikontanut, ja vaikkei ollutkaan pelkoa käden menettämisestä, tunsi hän olevansa hyvin levoton ja kiihtynyt.

Kaikellaiset mielikuvat häiritsivät ajattelemista, ja hän toivoi jo, että välipuhe salamurhaajien kanssa olisi tehty, sillä häntä värisytti ajatellessaan toisen vahvaa kättä ja toisen tarkkaa silmää. Rauhattomasti nukkui hän vähän aikaa, eikä ollut uni virkistävää.

Varhain seuraavana aamuna oli Robladon hevonen satuloituna. José auttoi haavan tähden vielä heikkoa herraansa nousemaan ratsaille — ja niin lähti hän pientä tammilehtoa kohden.

Nuori intiaanipoika Esteban juoksi muutamia askelia edellä. Neljännestunti kuljettiin tavallista tietä, mutta sitten käännyttiin sivutielle, ja puolisentuntia vielä ratsastettuaan tuli kapteeni erään kalliorinteen juurelle.

Hän oli päässyt matkansa päämäärään ja oli nyt metsästäjien majan edustalla.

Se oli ränstynyt kota. Muutamat maahan lyödyt paalut kannattivat kallionkylkeen nojaavaa rimakattoa. Kattona oli juccas-lehtiä, asetettuina taajaan vierekkäin. Ovena oli vahvoja juccas-lautoja, jotka oli sidottu vahvoilla puhvelinnahkaköysillä.

Ikkunana oli aukko seinässä. Se suljettiin luukulla, joka niinikään roikkui puhvelinnahkaköydessä. Paaluihin kiedotut niiniköynnökset ja nuoret oksat oli savella muurattu majan kolmeksi seinäksi, neljäntenä oli jyrkkä kallioseinä.

Ei vienyt mikään perattu tie tälle kurjalle asunnolle, jonne harvoin kulkija eksyi, niin hyvin se oli kallion ja pensaitten peitossa.

Siinä oli kolme laihaa muulia, seljät täynnä haavoja, ja yhtä monta mustangia, nekin kurjassa kunnossa.

Siinä lähellä oli pieni peltotilkkukin, mutta se oli huonossa ruokossa.
Likaheinä tahtoi tukahuttaa vähäiset maissi- ja kalebastaimet.

Yhtä kurjalta näytti majan sisäpuolikin, joka oli yhtenä huoneena. Siellä oli vaan muutamia huonoja, kaikkein välttämättömimpiä talouskaluja, aseita, metsästystarpeita, verkkoja, vuotia ynnä muuta sellaista yhdessä mylläkässä.

Kaikkialla oli siivotonta ja likaista, seinät olivat ruokottomat. Maassa oli kalebassin kuoria ja saviastioita, ja kivikiukaalla palavasta tulesta nouseva savu haki vaivoin tietään kattoon tehdystä räppänästä.

Pari inhottavaa naista puuhaili ateriaa. Jo heidän näöstäänkin olisi luullut ruokahalun katoavan, mitä sitten puhettakaan puoleksi pilaantuneen, suolatun puhvelinlihan inhottavasta katkusta.

Onneksi Robladon ei tarvinnut mennä majaan, kun tapasi metsästäjät ulkona sen edustalla.

Mulatti oli kellellään nurmella ja zambo makasi kahden puun väliin vedetyssä riippumatossa, kuten entisellä kotiseudullaan sierra calientessa — kuumassa rantavyöhykkeessä.

Miehet olivat kauheannäköisiä mutta sitä paremmin näyttivät ne
Robladosta soveltuvan kostotyöhön.

Tarkastellessaan miesten julkeita, tummia kasvoja ja heidän jänteviä raajojaan, ei hän hätääntynyt, sillä nepä juuri näyttivät parhailta miehiltä hänen kataliin tarkotuksiinsa. Kumpikin heistä olisi huoleti voinut käydä taisteluun ciboleron kanssa, sillä he näyttivät molemmatkin suuremmilta ja väkevämmiltä kuin hän.

Mulatti oli toisia etevämpi ruumiin koossa, voimissa, murhanhimossa ja älykkäisyydessä.

Koko maasta olisi tuskin voinut löytää kamalampia kasvoja, paitsi zambon. Ne olivat lähes samallaiset.

Hänen ihonsa oli vaaleankeltainen ja ohut parta peitti poskia ja huulia. Hänen huulensa olivat neekerien malliin paksut ja punaiset, ja niitten takaa välähteli karsina kauheita sudenhampaita.

Silmät olivat päähän vajonneet ja niiden valkuaisissa oli keltaisia laikkuja. Kulmakarvat olivat paksut ja tuuheat.

Nenä oli leveä, sieraimet tavattoman laajat, korvat suuret, tukka paksu ja kiharainen; likainen, kirjava pumpulihuivi oli käärittynä turbaniksi pään ympärille. Kasvoilla oli rohkeuden ja villin julmuuden ilme. — Ne herättivät kauhua.

Miehellä oli yllä nahkavaatteet, kuten tavallisesti tasankojen metsästäjillä.

Ero oli sentään värissä. Se oli kuparinkarvainen ja hyvin tumma, yhdistäen itseensä sekä neekerin että intiaanin värin — ne molemmat rodut, joista hän oli saanut syntynsä.

Otsa ja huulet olivat neekerin, mutta suorat, alas hartioille valuvat hiukset muistuttivat intiaania.

Yläruumista peitti osittain karkea pumpulipaita, jossa ei ollut hioja, rinta oli puoleksi paljas. Laajat, karkeakutoiset pumpulihousunsa oli hän vyöttänyt ylleen kuluneella vyöllä. Pukuun kuului vielä karkea sarape, mutta sen oli hän nyt heittänyt sivulleen.

Roblado sattui tulemaan juuri parhaaseen aikaan näkemään erästä perhekohtausta, joka oli hyvin kuvaava kauhealle zambolle.

Hän oli kohonnut puoleksi istualleen verkkokeinussaan, mielihyvällä poltellen paperossia ja hätistellen kärpäsiä muokkaamattomasta puhvelinnahasta tehdyllä piiskallaan.

Hän huusi toiselle naiselle, joka juuri oli tullut majan ovelle: "Nina! Tahdon ruokaa! Joko guisadon on valmista?" (Guisadon on lihasta valmistettua muhennosta).

"Ei vielä, saat odottaa hetkisen", vastasi vaimo, aikoen mennä jälleen sisälle.

"No anna sitten minulle tortilla (maissileipä) ja chile coloradoa!" (chilepippuria).

Zambo makasi liikkumatta, kunnes nainen oli tullut tarpeeksi lähelle, sitten iski hän äkkiä viereensä kätkemällään piiskalla vaimoa yli selän kaikin voimin.

Naisella ei ollut selkänsä suojana muuta kuin ohut paita, siksi kiemurteli hän tuskissaan ja koetti päästä pois iskujen alta, mutta miespeto oli jo ehtinyt saada hänestä kiinni ja iski lakkaamatta uhriaan, kunnes oli vihansa lauhduttanut.

"Kas niin, Nina, sydänkäpyseni! Sinulla kai on seuraavalla kerralla tortilla ja chilepippuria, jos sattuisin niinkuin haluamaan", ivaili hän vaimoraukalleen, joka lyyhistyi kokoon majan edustalle.

Senjälkeen laskeutui hän taas pitkälleen keinuunsa, päästäen kaikuvan, raakamaisen naurunhohotuksen, johon mulattikin yhtyi.

Samassa tuli Roblado majan edustalle, missä nämä kunnonmiehet ottivat hänet kunnioittaen vastaan. Äskeisen tapauksen he olivat jo unohtaneet, sillä olipa nyt hyvää ansiota odotettavissa.

He kumarsivat syvään, ja kapteeni selitti lyhyesti asiansa. Kapteenia pyydettiin astumaan majaan, mutta hän katsoi parhaaksi pysyä ulkona, joko sitten inhoten majan likaa, tai peljäten joutua niin ahtaalle alalle kahden sellaisen rosvon kanssa.

Naiset ja intiaanipoika Esteban lähetettiin pois korvankuulomatkalta, ja kylmäverisesti ehdotti sitten Roblado, että miehet hakisivat ciboleron ja valtaisivat hänet millä tavalla parhaaksi näkivät.

Metsästäjät lupasivat toimittaa ciboleron kapteenin haltuun hyvästä palkkiosta, joka maksettaisiin kaksinkertaisena, jos he saisivat ciboleron kiinni elävänä.

Mitä sotilaitten apuun tuli, niin sitä katsoivat sekä mulatti että zambo arvolleen alentavaksi, eikä heillä sitäpaitsi ollut halua jakaa toisten kanssa tapporahoja. Kun asia oli siten järjestelty kaikkien mielen mukaan, ratsasti kapteeni takaisin presidioon. Haavan kipua ei hän enää juuri tuntenutkaan, ja unohtunut oli eilinenkin vastoinkäyminen — ciboleron pelastuminen, sillä nyt ainakin oli hän varma kostonsa onnistumisesta!

Puoli tuntia senjälkeen nousivat mulatti ja zambo — Manuele ja Pepe — ratsaille, varustettuina pyssyillä, nuolilla ja jousilla.

Zambon satulannupista riippui lasso, jolla cibolero aijottiin köyttää. Sitäpaitsi oli heillä pistooleja ja puukkoja vyössä. Ratsastajia seurasi kaksi isoa ja julmannäköistä koiraa.

Viekkaat metsästäjät halusivat kätkeä jälkensä, siitä syystä olivat he valmiit kulkemaan pitkiä kiertoteitä ja kaalaamaan kaukana yli Pecos-joen. Sitten kiipesivät he hevosineen ylös jyrkkää kallionrinnettä ja ratsastettuaan useita tunteja vaivaloisesti rotkoissa ja jyrkänteissä lähenivät he vähitellen päämääräänsä.

Sillä missäpä voisi pakolainen olla muualla kuin juuri siinä luolassa, jonka he vaan tiesivät, ja joka oli varmaan paras kätköpaikka koko seudulla.

Carloshan tunsi kaikki polut ja rotkot tällä seudulla niin tarkkaan, että hänen täytyi tietää tämäkin luola; ja siitä olivatkin ihmismetsästäjät niin vakuutettuja, että miettivätkin vaan, millä lailla hänet oli vangittava. Sitä he nyt suunnittelivat.

Cibolero sitävastoin ei voinut tietää heidän aikeistaan, sillä kaikki luulivat heidän olevan kymmenien penikulmien päässä erämaassa. Sen katsoivat he suureksi eduksi asialleen.

Ja siinä olivat he oikeassa. Sillä jos cibolero olisi tietänyt heidän palanneen, niin ei hän olisi pitänyt luolaa enää luotettavana turvapaikkana, eikä koko maatakaan. Palkkio hänen päästään oli jo siksi suuri, että se varmaan houkuttelisi vainoamiseen sellaiset taitavat jälkien seuraajat ja muuten niin konnamaiset miehet kuin nämä.

Ilolla he sentähden näkivät edessään sen luolanoven, johon heidän uhrinsa todennäköisesti oli kätkeytynyt.

Tämä luola näytti kuin luonnonoikusta aijotuksi jollekin pakolaiselle. Kahdelta puolen suojelivat sitä ylipääsemättömät vuoret. Sen suulta näki kauvaksi laaksoon, jotenka jo etäältä voi nähdä ahdistajat.

Vizcarrankaan lähettämää sotilasjoukkoa ei ciboleron olisi tarvinnut peljätä, koskapa hän tiesi salaisen uloskäytävän. Kapea, jyrkkä ja vaarallinen polku johti nim. luolasta Llano estacadolle. Ja sinne päästyään ei hänellä olisi ollut hädän pahaistakaan, sillä äärettömällä ylätasangolla sai turhaan etsiä jälkiä.

Kirkasta ja puhdasta vettä pureili eräästä pienestä vuorijoesta luolan sisällä, ja kun sitä oli niin lähellä, niin saattoi luolassa tulla toimeen isot ajat.

Jälkien seuraajat olivat sitoneet hevosensa erääseen lehtoon luolan lähelle ja odottivat kärsimättömästi yön tuloa. Se oli sama rotko, missä don Juanin karja oli surmattu. Kaikkialla oli jo valkenevia luita. Korppikotkat, sudet ja karhut olivat kalvaneet niistä lihat.

Päivällä heidän uhrinsa tuskin uskaltaisi tulla ulos kätköstään, mutta illalla ja yöllä ei häntä olisi voinut löytää luolan ulkopuoleltakaan.

Yö oli tullut. Kuu valaisi taivaalta kaikella loistollaan kallioita, rotkon seinämiä, ja puuryhmiä; vaan silloin tällöin kulki sen yli jokin pilvenhattara, pimittäen hetkiseksi seudun.

Valppaina rosvot katselivat ympärilleen. He olivat piilossa kallionlohkareitten takana ja kuuntelivat jokaista ääntäkin.

Tällä korkealla seudulla, jossa ilma oli ohutta ja puhdasta, kuului pieninkin ääni kauvaksi. He kuulivatkin sellaista, mutta sen aikaansaivat yöllä liikkuvat eläimet. Kuului harmaan karhun kuorskuntaa, arosuden ulvontaa, huuhkaimen huuhuntaa, ja yökehrääjän kimeitä ääniä.

Oli jo kulunut puolisen tuntia, ja he alkoivat peljätä yön kuluvan ilman saaliin ilmestymistä Silloin kuului joku tulevan rotkon toisesta päästä. Kuului kavionkapsetta ja kivisoran vierintää.

Rosvot odottivat liikahtamatta; he tarkastelivat rotkon tietä, joka kulki pitkin piikivistä muodostunutta pohjaa.

"Tuolla hän tulee; se on vaaleatukkainen amerikalainen! Katsohan,
Pepe!" sanoi mulatti.

"Sinä olit, Manuele, tosiaankin oikeassa otaksumisessasi. Ne olivat oikeat jäljet, ne veivät luolaan. Otamme hänet kun hän palaa. Tuolla hän on!"

Zambon vielä puhuessa näkyi luolasta poistuvan synkkä varjo. Rosvot olivat vakuutettuja siitä, että se oli heidän uhrinsa.

"Veli Emanuele", kuiskasi Pepe, "jos hän ratsastaa lähemmä, niin ammu hevonen! Näin kirkkaassa kuutamossa varmaan osaat hyvin. Kun hevonen on ammuttu, on mies helppo saada kiinni."

"Ei käy päinsä, poikani! — Haluaisitko saada hänet kiinni jalkaisin? — Hän pääsee kallioitten välistä karkuun ja pysyy siellä monta päivää. — Hän juoksee nopeammin kuin me. Etkö sitä tiedä? — Vanha suunnitelma on paras — annamme hänen kulkea rauhassa sivutse. — Kun hän sitten palaa, saamme hänet varmaan kiinni!"

"Oletko sinä minua viisaampi? Sanotko taas mutta?" sadatteli mulatti ystäväänsä, joka ei enää tehnyt vastaväitteitä. "Ei, Pepe, kärsivällisyys tässä on paras! — Mutta katsos!"

Tällä huudahduksella kiinnitti hän toverinsa huomion siihen, että hevosen ampuminen oli mahdotonta.

Ratsastaja ei tullut kantomatkallekaan kulkiessaan heidän sivutseen.
Hän ratsasti keskellä tietä.

He eivät enää aikoneetkaan ampua. He makasivat aivan ääneti painaen koiria maahan ja varottaen niitä ääntä päästämästä.

Täydessä kuuvalossa tunsi helposti ciboleron komeasta ryhdistään, vaaleasta ihostaan ja vaaleista hiuksistaan. Helppo oli myöskin tuntea hänen kaunis mustanginsa.

"Kas, sitä en ennen huomannutkaan. Kirottua! Se on koira. — Ja minkälainen sitten vielä!"

"Olen kuullut siitä puhuttavan, Pepe. — Sen pitäisi olla erinomainen vainukoira! — Sanonpa sinulle, että se elukka vielä tekee meille kolttoset. Onneksi tuulee toisaalle; — ei hätää. — Mutta katsos!"

Samassa pysähtyi ratsastaja ja tähysteli epäluuloisesti sille taholle, missä rosvot olivat piilossa.

"Koiraryökäle pilaa pian koko asiamme! — Näyttää siltä kuin se vainuaisi meidät. — Hyvä on, että tuuli puhaltaa meitä vastaan?"

Jokin heikko kolahdus — ehkä hevosen kavion tömähdys nurmeen — oli herättänyt koiran epäluulon, vaikkei sen herra ollut sitä huomannut. Ei sentään koirakaan ollut varma huomiostaan, koskapa jo taas lähti juoksemaan edelleen. Ratsastaja seurasi perässä, ja pian katosivat molemmat näkyvistä.

Miehet ratsastivat pian senjälkeen luolaa kohden samaa tietä jota cibolero oli kulkenut.

Vihdoin näkivät he luolan aukon mustana pilkkuna vuoren kyljessä. Sanaakaan sanomatta hyppäsi mulatti maahan, viittasi zambon tekemään samoin ja alkoi tutkia sisäänkäytävää. Voihan joku olla luolassa arveli varovainen metsästäjä. Kuunneltuaan hetkisen luolan suulla päästi hän koirat sinne sisälle, ja kun ne eivät haukkuneet eivätkä osottaneet muitakaan epäluulon merkkejä, oli hän vakuutettu siitä, ettei luolassa ollut ketään. Hänkin meni luolaan, kulkien pitkin sen pimeintä seinäviertä. Sitten iski hän valkeata, varjostaen kuitenkin kädellään niin, ettei liekki näkynyt ulos. Tutkittuaan luolan ja huomattuaan sen tyhjäksi, meni hän jälleen ulos hakemaan zamboa ja hevosia.

Hevosille oli siellä hyvästi tilaa. Soihdun valossa tarkastelivat uudet tulokkaat nyt luolaa ja näkivät ne vähäiset varustukset, joita cibolero käytti siellä asuessaan. Siellä oli sarape, pieni kirves puitten hakkausta varten, pata, muutamia saviastioita, kuivattua lihaa ja leipää. Siinä koko varasto. Parempaa saalista olivat he toivoneet ja heittivät sentähden kiukkuisesti sivulle sen, mitä eivät katsoneet tarvitsevansa.

Sitten hakivat he itselleen sopivat hyökkäyspaikat, sammuttivat tulisoihtunsa ja odottivat väijyen saalistaan kuin pedot. —

Kun Cibolo rosvojen kohdalla oli murahtanut, mutta sitten taas lähtenyt juoksemaan, seurasi cibolero, kuten mainittiin, koiraansa tietä pitkin edelleen.

Aavalle tasangolle päästyään antoi hän mustanginsa juosta nopeammin ja saapui pian Pecos-joen rannalle. Sieltä ratsasti hän myötävirran suuntaan ja tuli erääseen taajaan lehtoon. Se oli kohtauspaikka. Kauvan ei hänen tarvinnut lähettiä odottaa. Muuan mies tuli hiipien yli kentän. Hän vihelsi hiljaa. Cibolero vastasi siihen sopimuksen mukaan, ja pian oli Antonio — hän oli lähetti — herransa luona.

"Onko sinua seurattu, Antonio?" kysyi cibolero, mielihyvillään nähdessään uskollisen ystävänsä kasvot.

"On kuten tavallisesti, herra, mutta minun oli helppo eksyttää vakoilijat jäljiltäni."

"Taivas suokoon, että vielä muutamia päiviä voisimme eksyttää vainoojiani, kunnes ehtisin pelastaa äitini ja sisareni vaarallisesta siirtolasta. En voi saada hetkeksikään rauhaa niinkauvan kun he ovat siellä. Mutta asiat ovatkin sentään jo niin valmiit, ettei vapautukseen ole kuin muutamia tunteja."

Antonio katsoi niin kummastuneena isäntäänsä, että tämä puolestaan ihmeissään kysyi:

Ciboleron suu vähän värähti. Ei hän sanaakaan vastannut siihen, mutta selvästi huomasi hän nyt vaaran entistä uhkaavammaksi, sillä mulatti ja zambo olivat mainioita metsänkävijöitä ja rahasta valmiit mihin konnuuteen tahansa.

"En luullut heillä olevan niin kiirettä siihen. — Mutta kuinka sen tiedät, Antonio?"

"Josefa on ottanut siitä selvää. Hänen veljensä on juoksupoikana isien luona luostarissa. Tänä aamuna lähetettiin hän näyttämään tietä keltaisen metsästäjän majalle. Hän palasi hyvin tyytyväisenä saatuaan hopearahan kapteenilta. Josefa epäili jotain ja koetti pojalta saada tietoja, vaikka poikaa oli uhkaillen varotettu vaikenemaan. Hän arveli metsästäjien kohta lähteneen retkelle. Puhelu kapteenin ja metsästäjien kesken oli ollut salainen. — Josefa riensi sitten kohta ilmottamaan asiaa minulle, sillä hän aavisti pahaa. — Minä luulen heidän parhaillaan etsivän teidän jälkiänne."

"Siinä olet oikeassa, en sitä epäilekään. Minä siis karkotetaan luolastani, se on nyt jotenkin varmaa. He aavistavat kyllä piilopaikkani. Minun täytyy hakea itselleni uusi. — Onpa tosiaankin onni, että sain heistä kuulla. He toivovat saavansa minut kiinni nukkuessani, mutta sen vaivan cibolero heiltä säästää."

"Olen käynyt katsomassa äitiänne ja sisartanne, he ajattelevat aina teitä ja haluavat kuulla mitenkä voitte."

"Don Juan vangittiin sen presidiojutun jälkeen, ja senjälkeen on häntä ankarasti vartioitu. Häntä syytetään osalliseksi teidän töihinne; tutkinto häntä vastaan aletaan kohta, kun teidät on saatu kiinni."

"Silloinpa melkein voisin toivoa heidän löytävän kätköpaikkani, sillä häntä he eivät voi mistään todistaa syylliseksi. Heidän täytyy vapauttaa hänet, sillä heille ei hän ole tehnyt mitään. Hän on vaan ollut minun ystäväni." —

"Mielelläni olisin vaijennut siitä, mitä tiedän señoritasta, mutta kun kerran kysytte, niin vastattava kai on. — Puutarhakohtauksen perästä on isä hänet sulkenut haciendaan. Josefa ei ole voinut tavata häntä; siinä kaikki."

"Surullisia uutisia sinä tuot minulle tänään, Antonio, mutta kiitän sinua sentään tulostasi! Aijoin puhua sinulle suunnitelmastani hiipiä varovasti rancholleni ja vapauttaa omaiseni, mutta kertomasi uutiset pakottavat minun muuttamaan aikeeni. —

"Yksin on vaikeata taistella kahta niin vaarallista vihollista vastaan kuin mulatti ja zambo. Ja varmaankin he jo ovat jäljilläni. —

"Rauhota äitiäni ja sisartani ja tuo parempia uutisia huomenna! Jos jokin seikka estäisi minua tulemasta tänne, niin tule seuraavana yönä tai sitä seuraavana! Ratsastan nyt luolalle hakemaan vähät tavarani viedäkseni ne toiseen piilopaikkaan. — Kiitos runsaista ruokavaroistasi! — Tervehdi kotiväkeä — buenas noches, amigo — hyvää yötä, ystävä!"

Antonio hiipi jälleen varovaisesti laaksoon, mutta cibolero ratsasti ylätasangolle luolaansa kohden.

Arrieron uutiset saattoivat hänet synkälle tuulelle ja olisivat häntä peljättäneetkin, jollei sellainen tunne olisi ollut hänelle outo.

Keskustelun johdosta oli Carlos tullut entistään varovaisemmaksi ja jännitti kaikki aistimensa voidakseen menestyksellä suojella itseään.

Jos olisikin ollut edessä vaan avoin taistelu, vaikkapa niinkin vahvoja miehiä vastaan, niin ei hän olisi ollut niin levoton, mutta hän tiesi heidän tavattoman kavaluutensa. Hän tiesi, etteivät nämä rosvot koskaan hyökkäisi avoimesti hänen kimppuunsa, jollei heillä ollut suoranaista etua puolellaan; he mietiskelivät varmaan juonia vangitakseen tai surmatakseen hänet nukkuessa. Heidän juoniaan vastaan täytyi hänen siis erikoisesti olla varoillaan.

"He tietävät luolan", puheli cibolero itsekseen: "Jos he nyt poissaollessani ovat jo ehtineet sinne, niin mitäs on sitten tehtävä? — Niin, heillä on tosiaan ollut tarpeeksi aikaa ehtiä sinne, jos vaan ovat lähteneet retkelleen kohta Robladon keskustelun jälkeen. Onpa, taivaan kautta, minun aika pitää silmä kovana!"

Näin miettien kiristi hän ohjaksia niin, että hepo kulki vaan hiljalleen; hän kurottautui yli hevosen kaulan ja tähysteli pimeään yöhön. Pian oli hän rotkon alapäässä ja samalla tiellä, jolla rosvot olivat hänet ensin nähneet. Mutta kuu ei enää loistanut, eikä valaissut rotkoa.

"Olisipa juuri heidän kavaluutensa mukaista", ajatteli hän, "jos olisivat hiipineet rotkon kapeimmalle kohtaa odottamaan luolasta lähtöäni. Nuoli tai kuula osuu siellä minuun helposti, sillä he ovat maan parhaita ampujia. Mitäs jos jo olisivat siellä!"

Hän pysähtyi hetkiseksi, mutta jatkoi sitten taas matkaa. Cibolo saisi tutkia luolan jo edeltäpäin pyssynkantaman päässä hänestä.

"Jos he ovat siellä niin piilossa, ettei koirani heitä löydä, niin ovatpa tosiaan viekkaampia kuin luulinkaan. Jos taas koira heidät löytää, on minulla aikaa pelastua. — Tule tänne, Cibolo!"

Koira juoksi herransa luokse ja katseli häntä älykkäin silmin. Isäntä viittasi mihin suuntaan oli haettava ja sanoi: "Anda! — Mene!"

Se juoksi heti vainuamaan ympäristöä, Carloksen ratsastaessa yhä luolaa kohden.

Kuu valaisi jälleen kirkkaasti, ja Carlos näki, mitenkä koira syöksyi luolan suuta kohden.

Carlos aikoi huutaa koiran takaisin, kun se oli jättänyt muutamia kiviryhmiä tutkimatta, ja oli vaarallista edetä muuten, mutta koiran kiihko oli tavaton.

Cibolo oli varmaan päässyt tuoreille jäljille, niin vinhasti se juoksi — mutta silloinpa juolahtikin ciboleron mieleen, että vihollinen voi jo olla itse luolassa.

Jo haukahteli koira useasti, ja vaikkei sitä näkynyt, kuuli cibolero sen olevan luolan lähellä.

Heti pysäytti cibolero hevosensa. Edemmäs ei hän uskaltanut ratsastaa, eikä huutaa koiraakaan takaisin. Rosvot olisivat silloin, jos heitä oli luolassa, saaneet tietää, millä kohtaa hän oli.

Hän päätti senvuoksi odottaa, kunnes koira palaisi tai haukunnallaan osottaisi jotain löytäneensä. Saattoihan siellä olla jokin petokin, harmaa karhu tai susia.

Vaiti istui Carlos satulassaan valmiina kaikkeen. Hyvän pyssynsä oli hän asettanut eteensä poikittain, tarkoin tutkittuaan sytytysruudin.

Kaikkia ääniä kuunteli hän ja koetteli pimeässä tähystellä ympärilleen.

Silloin kuului äkkiä yön hiljaisuudessa niin kamala kiljunta ja elämä kaikuvassa luolassa, että cibolero säikähti siinä istuessaan varoillaan.

Kuului siltä kuin koirat olisivat tapelleet, vai olisiko Cibolo tavannut karhun? — Ei, amerikalaisen tarkka korva erotti heti mylläkästä verikoiran haukunnan.

Heti selvisi hänelle asema — viholliset odottivat häntä luolassa — siitä meteli — villi meteli lähti keltaisen metsästäjän koirasta. —

Pakolainen aikoi ensin kääntää hevosensa ja ratsastaa kiireesti pois rotkosta, mutta sitten muutti hän mieltä. — Hän kuunteli.

Vimmattu taistelu jatkui yhä, ja koirankiljunnan keskeltä kuuli Carlos miesääniä, jotka kiihottivat koiria ja puhuivat keskenään.

Vihdoin kuului taistelu päättyneen, verikoira vaan enää sillointällöin päästi kiukkuisen haukahduksen, mutta sekin jo vaikeni.

Amerikalainen päätti siitä, että Cibolo oli joko surmattu tai lähtenyt ihmisten ahdistamana pois luolasta. Edellisessä tapauksessa oli odottaminen turhaa, jälkimäisessä taas koira kyllä hänet hakisi vaikka kymmenen penikulman päästä.

YHDESTOISTA LUKU.

Rotkon päähän päästyään pysähtyi Carlos samojen kallionlohkareitten taa, joilta rosvot ensin olivat häntä väijyneet.

Suuresti iloitsi Carlos huomatessaan sen Ciboloksi. Se seurasi vaivaloisesti nyt herransa jälkiä. — Cibolo raukka! Pahasti oli sitä revitty, ja monista haavoista vuoti runsaasti verta. Kyljistä oli purtu suuria paloja ja kaulassakin oli iso haava. Koira näytti olevan ihan uupunut verenvuodosta ja pääsi vaan horjuen kulkemaan.

"Uskollinen toverini", sanoi Carlos, "sinä olet pelastanut minun henkeni! Nyt on minun vuoroni auttaa sinua, jos se on enää mahdollista".

Näin jutellen nelijalkaiselle ystävälleen hyppäsi Carlos maahan, nosti koiran syliinsä ja nousi jälleen ratsaille.

Verikoiran haukunta todisti keltaisen metsästäjän siellä oloa, eikä
Zambon olosta ollut mitään epäilystäkään.

"Nyt ratsastan joen lähelle lehtoon odottamaan Antoniota ja kätkeydyn sinne", puheli hän itsekseen, "eivät ne lurjukset voi kuitenkaan jälkiäni seurata näin pimeänä yönä. Taivas kai suosii minua, koskapa ei näy tulevan kuuvaloakaan. Koko huomisen päivän voin piileksiä siellä, jolleivät näe jälkiäni, ja jos taas löytävät ne ja seuraavat niitä lehtoon, niin nopea ratsuni minut kyllä pelastaa. — Voi, Cibolo raukka, kuinka sinusta vuotaa verta! Kuinka kauheita haavoja! Koeta nyt kestää. Kohta kun päästään suojaan, koetan parantaa niitä. — Niin, lehtoon ratsastan. He eivät luule minun uskaltaneen sinne, kun se on siirtolassa päin, yöllä he eivät taas voi nähdä jälkiäni. — Voi, unohdinhan verikoiran! Jumala minua armahtakoon! Ne voivat nyt seurata minua yölläkin!" Hänen kasvoilleen ilmestyi pelko, ja osaksi koiran painon väsyttämänä, osaksi levottomuuden vaivaamana, laski hän päänsä vaipumaan rinnalle. Ensi kertaa oli pakolainen suurimman epätoivon ja lannistuksen vallassa.

Kauvan ratsasti hän siten pää kumarassa, mutta sitten oikaisi hän itsensä äkkiä. Hän näkyi tehneen jonkin päätöksen, joka herätti hänessä uutta toivoa ja viritti hänen elintarmonsa.

"Ratsastanpa sittenkin sinne lehtoon", puheli hän itsekseen, "panen teidän taitonne koetukselle, verenhimoiset rosvot. Tänään ehkä saatte palkkanne, vaikka se voi ollakin toisellainen kuin mitä odotitte!"

Näin miettien kohensi hän ryhtinsä, nosti Cibolon mukavampaan asentoon ja ratsasti nopeammin. Ei hän kiirehtinyt pelosta joutua kiinni, sillä hevosensa nopeuteen saattoi hän aina luottaa, mutta Cibololle oli pikainen apu tarpeen.

Silloin tällöin puhutteli hän ystävällisesti koiraansa, jonka veri vuosi hänen reisilleen ja pitkin hevosen kylkiä. Siinä hevosen kaulalla ja vinhassa juoksussa oli koiralla hyvin tukala olla.

"Kärsi vielä hetkinen, uskollinen toverini. Tärinä tekee sinulle kipeätä, mutta pian saat lievitystä".

Vajaassa tunnissa ehti hän Pecos-virran lehtoon, samaan paikkaan, jossa hiljan oli Antoniosta eronnut. Sinne pysähtyi hän.

Se oli toistaiseksi suojapaikkana yön ja seuraavan päivänkin, jollei häntä häirittäisi.

Pecos-virran ranta oli tällä kohtaa matalaa; se oli autiota, melkein puutonta lakeutta; siellä täällä vaan oli joitakuita puuryhmiä. Rannalla kasvoi pajukkoa. Sen aukoista voi nähdä isot alat virtaa.

Se lehto, johon cibolero nyt oli tullut, oli vähän erillään muista, jotenka sieltä näki laajemmalle tasankoa.

Lehto näytti etäämmälle laajemmalta kun joen pajukko näytti myöskin kuuluvan siihen. Sen keskellä oli puuton aukko, jossa kasvoi tasainen grammaheinänurmikko. Se oli noin sadan jalan laajuinen, ja sen toinen reuna oli ihan lähellä rantaa ja puuton, jotenka sille taholle näki yli joen kauas tasangollekin.

Matalaa pensaikkoa ja pientä akasiapuuta kasvoi aukon reunoilla. Kauvempana oli nuorta tammimetsää. Puitten runkoihin kietoutui runsaasti lianeja. Pensaitten läpi ei voinut nähdä, vaikka metsästäjä kyllä saattoi tunkeutua niitten lävitse. Yöllä näytti se läpipääsemättömältä tiheiköltä. Tasangon puolella aukkoa kasvoi melkein tammien korkuisia kaktuksia. Maa oli kuivaa ja hiekkaista. Ne seisoivat yksinään kuin valtavat patsaat — tai ehkä voisi niitä verrata pikemminkin jättiläismäisiin kynttilähaarukoihin — ja tekivät paikan omituisen näköiseksi.

Niin varmoja kuin rosvot olivatkin hankkeensa menestymisestä, alkoi heitä sentään arveluttaa nähdessään Cibolon tulevan luolaan.

Hevosensa olivat he taluttaneet syvälle luolaan ja itse asettuneet suurien kivien taa luolan seinävierellä, hyökätäkseen sitten sopivana hetkenä tiikerien tavoin uhrinsa kimppuun.

Koirat olivat heille suurena apuna. Odottaessa makasivat ne hiljaa, mutta ensi viittauksesta hyökkäisivät ne uhrinsa kurkkuun.

Mulatti oli tehnyt tämän nerokkaan suunnitelman, ja Zambokin tunnusti sen oivalliseksi.

Heidän salainen lähtönsä siirtolasta, kiertoteitä tulo luolalle, kärsivällinen odotuksensa, että Carlos lähtisi ulos luolasta, ja luolan älykäs valtaaminen - sanalla sanoen kaikki varustukset oli suoritettu hyvin ja älykkäästi.

Enemmän vielä varmistutti heitä onnistumisestaan se, etteivät luulleet ciboleron tietävän heidän paluutaan siirtolaan. Sitäpaitsi ei kivisorassa voinut nähdä heidän jälkiään.

Kärsimättöminä odottivat he sitä hetkeä, jolloin cibolero tulisi luolaan, hevostaan taluttaen.

Silloin aikoivat he kohta hyökätä koirineen hänen niskaansa ja sitoa hänet, ennenkuin mies ehtisi tarttua pyssyyn tai puukkoonsa.

Ei heidän uhrillaan näyttänyt olevan mitään pelastumisen mahdollisuutta. Oli kuitenkin yksi sellainen: se oli koira. Sen tiesi keltainen metsästäjä. Olihan hän huomannut kuinka se jo päivemmällä vainusi heidän läsnäoloaan.

Maine kulki siirtolassa ciboleron taitavuudesta kaikissa miesten sankarileikeissä, intiaanit kehuivat hänen suurta taitoaan ampua jousella, mutta harvat tiesivät minkä hyvän opetuksen hän oli antanut viisaalle koiralleen.

Metsästäjät ajattelivat näin: joko koira kulkee isäntänsä edellä luolaan ja haukunnalla ilmottaa siellä olevan vieraita, tai sitten kulkee se isäntänsä rinnalla tai perässä, jossa tapauksessa voi ampua ciboleron tai hänen hevosensa.

Aikansa kuluksi söivät metsästäjät luolasta löytämiään ruokia, vaikkeivät ne ensin maittaneet.

Mulatti kääriytyi luolasta löytämäänsä sarapeehen ja avasi muassaan tuomansa kurbitsisäiliön, jossa oli paloviinaa; sitten viettivät he yötä koko mukavasti.

He olivat otaksuneet ciboleron ratsastavan kauvemmaksi — ehkä aina siirtolaan saakka — ja palaavan vasta aamupuoleen yötä.

Äkkiä säpsähti mulatti, joka alituisesti katseli luolan suusta isolle rotkotielle — oli vielä iltayö, — ja tarttui toverinsa käsivarteen.

Kädellään viittasi hän ratsastajanhaamuun, joka tasangolta tuli rotkotielle.

"Älä liiku, Pepe! — Hiljaa! — Pidätä koiraa! — Jää tänne, minä menen tuonne vähän ulommas! — Hiljaa!"

Zambo jäi paikalleen, mutta keltainen metsästäjä meni luolan suulle, taluttaen hihnasta verikoiraansa.

"Johan sen sanoin!" huudahti hän. "Kaikki menee helkkunaan! Ole varoillasi, Pepe! — Koira on löytänyt jo jälkemme!"

"Ole piilossa vaan; Antaa sen koiran tulla tänne vaan! Tapetaan se täällä luolassa!"

Miehet menivät peremmälle ja jäivät odottamaan. He päättivät ottaa koiran kiinni ja kuristaa sen.

Aikomus ei onnistunut, sillä viisas koira ei mennyt liian syvälle luolaan, jäi vaan eräälle kivelle ja alkoi vimmatusti haukkua.

Mulatti päästi karkean kirouksen, irrotti verikoiransa ja syöksyi puukko ojossa Cibolon kimppuun.

Nyt alkoi koirien kesken raivoisa taistelu, jossa verikoira varmaan olisi hävinnyt, jollei ylivoima — mulatti, Zambo, verikoira ja susikoira — olisi hyökännyt yhtaikaa sen päälle hampain ja puukoin.

Koira ymmärsi, ettei se voinut sellaista ylivoimaa vastaan kauvan taistella, sentähden se, viisaasti kyllä, pakeni ajoissa. Pahoja haavoja se jo oli sentään ehtinyt saada.

Rosvot eivät ajaneet sitä takaa, he näet toivoivat, että cibolero tulisi itse luolaan katsomaan mikä oli syynä meteliin.

Mutta siinä he erehtyivät, sillä pian näkivät he ratsastajan kiiruusti katoavan rotkotietä pitkin.

Karkeasti sadattelivat silloin rosvot, kun saalis näkyi päässeen heidän käsistään. Sitten menivät he hevostensa luo ja taluttivat ne ulos luolasta. Luolan suulla he jälleen hetkisen kiroilivat ja mietiskelivät mitä piti tehdä.

Ei ollut älykästä kohta ruveta seuraamaan ciboleroa, sillä hän oli jo päässyt hyvän matkaa edelle. Cibolo oli pelastanut uhrin heiltä. Siksi he koiraa kovasti kirosivat. Mutta mitäpä se auttoi.

Zambo arveli, ettei pitäisi enää yöllä seurata ciboleroa. He eivät saisi kuitenkaan kiinni niin hyvää ratsastajaa. Päivällä oli helppo seurata hänen jälkiään.

"Narri sinä olet, poikaseni Pepe!" sanoi mulatti, katsellen melkein säälien toveriaan. "Seuratako hänen jälkiään päivällä? — Niin että hän näkee meidät. — Mitä mietitkään, poikaseni?"

"Onhan meillä verikoira, Pepe. Etsiihän se jäljet yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin. Varmaan se löytää valkoisen miehen tuossa tuokiossa".

"Sinä luulet hänen ehkä yöpyvän tässä jossain lähellä. Ei, Manuele, kyllä hän ratsastaa yhden kymmenisen penikulmaa, ennenkuin yötulensa virittää; emme häntä tänä yönä tavota, mutta huomenna".

"Tuhmahan sinä olet taas, Pepe! Väsyttäisikö hän hevosensa sillä tavalla? — Ei hän ratsasta pariakaan penikulmaa. — Ei tiedä olevan verikoiraa — ei luule meidän osaavan seurata jälkiä pimeässä. — Jollei sitä koiraa olisi ollut. Arvasinhan sen!"

"Minä iskin siihen puukkoni, veli Manuele. Pitkältä se ei linkuta perässä!"

"Toivoisin olevasi oikeassa! — Jollei sitä koiralurjusta olisi ollut, niin mies olisi köysissä. — Hän ei epäile mitään — pysähtyy pian — sen vakuutan. Hyökkäämme hänen kimppuunsa nukkuessa!"

Päästyään sille kohtaa, missä olivat nähneet ratsastajan häviävän, laskeutui mulatti maahan ja kutsui verikoiran luokseen. Muutamat sanat ja viittaukset riittivät sille selittämään mitä tahdottiin. Heti alkoi se nuuskia ja juosta. — Metsästäjä istui jälleen satulaan, ja molemmat saivat kannustaa hevosiaan voidakseen seurata verikoiraa.

Kuu ei tosin enää loistanut, mutta valkokarvainen koira oli helppo nähdä viheriällä nurmella.

Mulatti oli hyvin opettanut koiransa. Sana tai ääni sai sen hänen sivulleen, ja vaikka se mielellään kaikin voiminsa olisi halunnut seurata löytämiään tuoreita jälkiä, oli mulatti opettanut sen yöllä ajamaan otusta hitaasti eikä haukkumaan; toiset samanrotuiset koirat olisivat päästäneet kaikuvan haukunnan.

Pari tuntia kesti metsästäjäin kulkea, ennenkuin näkivät edessään sen lehdon, jossa cibolero vietti yötä.

Nähdessään sen viittasi mulatti sitä kohden kädellään ja sanoi seuralaiselleen:

"Katsos, Pepe poikaseni, tänne on koira meidät johdattanut! Panenpa onzan vetoa, että cibolero on täällä! — Niin totta kuin olen Manuele, niin täällä hän on!"

Päästyään noin 500 askeleen päähän lehdosta, huusi mulatti koiran takaisin jäljiltä ja käski sen seurata perässä. Samantekevää oli oliko vainottu lehdossa tai ratsastanut läheltä, koiran levoton käytös osotti, että saalis oli lähellä. Sentähden ei enää tarvittu viisaan eläimen apua. Nyt tarvittiin kavalaa metsästäjää, ja viekkaasti oli meneteltävä.

Keltainen metsästäjä ei ratsastanut suoraan lehtoon, vaan kiersi kaaressa, aina yhtä etäältä. Zambo ja koirat seurasivat häntä.

Päästyään rantaan vievän leveän tien aukolle näkivät he äkkiä kirkkaan valkean, joka sai heidät hämmästyneinä pidättämään hevosensa. He näkivät nyt selvästi nuotiotulen keskellä lehdon sisällä olevaa aukkoa.

"Johan sen arvasin, Pepe poikaseni!" sanoi mulatti hiljaa tyytyväisenä. "Se narri nukkuu kai tuolla — ei aavistakaan, että me voisimme yöllä seurata jälkiä — ei pidä yöilmasta — on tehnyt tulen — luulee olevansa turvassa. — Tietää paikan — viekkaasti ajateltu — tuli näkyy vaan kahdelta puolen. — Kas, tuolla on hevonenkin; Nyt se saadaan!"

"Onpa totisesti amerikalainen tuhmempi kuin luulinkaan", jatkoi mulatti. "Mutta katsos! Tuollahan se mies nukkuu! Tosiaankin!"

"Santisima! Hän se on", selitti Zambo; "vallan tulen vieressä; hän on tuhma, mutta hän luottaa pimeään yöhön".

"Siellä ei ole koiraa; oikeassa olit Pepe! Hiljaa — nyt se ratkee! —
Ei enää sanaakaan — seuraa minua!"

He ratsastivat nyt kaartaen joen rantaa kohden. Suuri halu oli heillä hyökätä kohta uhrinsa päälle.

He tunsivat hyvin lehdon, sillä he olivat ampuneet siellä usein pensastosta hirviä. Lähellä rantaa sitoivat he hevoset ja koirat pajukkoon ja alkoivat hiipiä tulta kohden.

Yö oli tyyni. Ei lehtikään värähtänyt, ja pieninkin kahahdus olisi voinut kuulua tulelle. Kauvempaa kuului veden loiske Pecos-joessa, arosuden ulvontaa, ja yölinnun valittavaa ääntä. — Kaikki oli muuten hiljaa, ja vaikka rosvot kulkivat tiheätä pensastoa, ei risaustakaan kuulunut. Ei lehtien kahina, ei taittuvien oksien ritinä, eikä kuivan riisin kahina polven tai käden painosta ilmaissut ihmisten liikkeitä.

Miehet luikertelivat käärmeinä tiheikössä. Lopulta pääsivät he niin lähelle, että saattoivat helposti nähdä kaikki esineet tulen lähellä. Siellä näkivät he ciboleron mangan, sombreron, saappaat kannuksineen. Hevosen liekana oli lasso, jonka toinen pää varmaan oli sidottu nukkuvan käteen. Heti tunsivat he varman saalinsa.

Hevonen näkyi äkkiä säpsähtävän. Se polki maata, mutta oli sitten taas ihan hiljaa. Mikähän peljästytti valpasta ratsua? Olikohan petoja läheistöllä?

Ei, peto se ei ollut — jokin suurempi vaara uhkasi; onnettomuus uhkasi nukkuvaa pakolaista, eikä ollut ketään varottamassa häntä.

Aukon etelänpuolisesta pensaikosta pistihe näkyviin ihmisen kasvot. Ne näyttäytyivät vaan hetkiseksi, sitten ne jälleen katosivat. Kerran nämä kasvot nähtyään ei niitä enää saattanut unohtaa.

Minkälainen ilme niillä kasvoilla oli? Silmissä oli kauhean ilon ilme ja huulilla hirvittävä hymy! Se tiesi sitä, ettei onnettomalla uhrilla ollut armoa odotettavissa.

Molemmat katselivat nukkuvaa kohden. Menestys näytti varmalta — uhri oli heidän vallassaan.

Jälleen katosivat vakoojat. Mutta pian ilmestyi mulatin pää uudelleen aukosta ihan lähellä maata. Sitten seurasi koko ruumis. Ja kohta oli mulatti matkalla nukkujaa kohden. Zambo seurasi jäljessä. Pehmeä ruoho ei kahissut heidän allaan. He ryömivät vatsallaan ja näyttivät suurilta sisiliskoilta. He siirtyivät yhä eteenpäin perätysten.

Keltainen metsästäjä kulki edellä. Oikeassa kädessä oli hänellä pitkäteräinen metsästyspuukko, vasemmassa pyssy.

Molemmat olivat valmiit heittäytymään uhrinsa kimppuun, jos hän sattumalta äkkiä heräisi.

Vihdoin oli mulatti enää kolmen jalan päässä nukkujasta. Silloin kohosi hän polvilleen tehdäkseen loppuhyökkäyksen.

Kun hän oikasi itsensä, valaisi tuli hänen kasvonsa. Mutta silloin tulikin ratkaiseva hetki.

Kuului rihlapyssyn laukaus, ja erään lähellä olevan tuuhean tammen latvasta leiskahti tuli ja hulmahti savua. Mulatti hypähti ilmaan kauheasti karjaisten, levitti kätensä, horjui muutamia askelia eteenpäin, pudotti käsistään aseet ja kaatui suulleen tulta kohden. Zambokin hypähti seisaalleen ja, luullen nukkujan ampuneen, syöksyi hänen kimppuunsa. Rajusti iski hän puukkonsa nukkujan kylkeen. Mutta tämä makasi vaan yhtä rauhallisesti.

Mutta samassa peräytyi hän kauhusta huudahtaen ja pakeni, välittämättä haavottuneesta toveristaan, suoraa päätä tiheään pensaikkoon. Merkillinen ruumis makasi nuotion ääressä yhtä rauhallisesti.

Kun Zambo oli poistunut, kiipesi tammen oksia alas musta olento. Se oli sama tammi, josta laukaus oli ammuttu. Kuului kimeä vihellys, ja samassa oli ciboleron mustangi tammen juurella, laahaten lassoa.

Puolialaston mies pitkä pyssy kädessään istahti kohta sen selkään, jonka jälkeen ratsastaja kiiruusti katosi tasangolle.

Kukahan sitten oli se merkillinen olento nuotion ääressä, kun se ei ollut cibolero Carlos? Olihan siinä hänen mangansa — saappaansa — sombreronsa kaikki vaatteensa! — Mutta itse ei hän ollut niissä. Sitä vastoin oli juuri hän se, joka tammesta oli laskeutunut hevosen selkään.

Katsokaamme mitä hän puuhaili lehdossa yksin ollessaan, sillä aikaa kun rosvot olivat matkalla sinne. Siitä arvotus selviää.

Päästyään lehdon aukkoon pysähtyi Carlos ja alkoi kohta vaalia Ciboloa. Varovasti laski hän koiransa pehmeälle ruoholle, silitti hiljaa sen karvaa ja jutteli lohduttavasti, kuin koira olisi voinut sitä ymmärtää.

"Odota vielä hetkinen, vanha ystävä, tehdään olo täällä ensin turvalliseksi, sitten hoidellaan haavojasi!"

Mielellään hän ne olisi kohtakin sitonut, mutta ensin oli suoritettava muutamia tärkeitä töitä.

Hevosen syödessä nurmiheinää toteutti cibolero matkalla tekemänsä suunnitelman.

Ensin viritti hän tulen. Yö oli kylmä, ja niinkin karaistuneelle miehelle kuin cibolero teki nuotio hyvää. Kuivia oksia ja puunrunkoja oli kaikkialla, joten niistä helposti sai oivallisen kokon. Liekit valaisivat kirkkaasti koko aukon.

Mahtavat pitahayakaktukset kohosivat matalasta pensaikosta kuin kivipatsaat, ja herättivät hänen huomionsa.

Hän meni erään kaktuksen luo ja taittoi sen puukollaan. Sitten veisteli ja lyhenteli hän siitä oksia ja laahasi sen nuotion luo. Ei suinkaan hän aikonut heittää sitä tuleen?

Hän asetti puun muutamien jalkojen päähän tulesta niin ja sovitteli oksat siten, että se näytti ruumiilta.

Sitten levitti hän avaran mangansa sen yli. Ei puuttunut kuvalta muuta kuin pää ja jalat. Ruohoista teki hän pään kokoisen pallon, kääri kaulahuivinsa taitavasti sen ympärille ja pani sitten hattunsa sen päälle kuin tahtoisi nukkuja suojella kasvojaan kasteelta tai moskiitoilta. Ruoholla täytetyt saappaat toimittivat jalkojen virkaa.

Se työ oli vaikein petoksen peittämiseksi, sillä metsästäjien tapaan olivat jalat tuleen päin. Varret asetti hän koukkuun kaktusreisiä vastaan ja jätti kannukset paikoilleen, niin että ne tulen valossa jo kaukaa välähtelivät. Viitan liepeet heitti hän sopivasti varsien suitten yli.

Lopuksi vielä silitteli hän työtään, korjaili viitan poimuja hiukan. Ja kuva oli tosiaan nukkuvan miehen näköinen.

Cibolero katseli sitten eri puolilta työtään ja arvattavasti piti sitä onnistuneena, koskapa huulille tuli tyytyväinen hymy. Jopa häntä vähän naurattikin.

Ja jokainen olisi varmaan pitänyt sitä väsyneenä matkamiehenä, joka nukkui kannukset saappaissa.

Carlos kutsui sitten luokseen hevosen, joka kohta tulikin; talutti sen vähään matkaan tulesta ja sitoi suitset satulannuppiin.

Hyvin opetettu eläin tiesi kyllä mitä tarkotettiin: se ei saisi syödä ennenkuin herra päästi ohjakset irti.

Sitten irrotti cibolero lasson; toisen pään solmi hän kuolaimiin, toisen pään vei kuvan käteen, jotta näyttäisi siltä kuin pitäisi nukkuja lasson päästä kiinni.

Vielä ei ollut kaikki kunnossa. Cibolero katseli puita ja huomasi silloin aukon reunassa suuren tammen, jonka vaakasuorat oksat ulottuivat kauvas aukolle. Latvapuoli oli taajalehväistä, ja lianit sitä vielä tihensivät. Tämä puu oli suurempi ja tuuheampi kuin muut.

"Kuin minua varten luotu", ajatteli cibolero. "Kolmenkymmenen askeleen päässä. Juuri parhaalla matkalla pyssylleni".

"He eivät nähtävästi tule isoa tietä joelta, sillä heidät voisi silloin helposti nähdä — sellaista varomattomuutta eivät jälkien seuraajat koskaan tee; siltä taholta he kaiketi tulevat, mutta ryömivät kai pensastosta ukkoani kohden".

Cibolero kiipesi sitten tammeen ja teki siellä oksien haarukkaan sammaleista mukavan sijan ja kiipesi jälleen alas. Sitten otti hän koiran syliinsä, nosti sen olalleen ja kiipesi jälleen puuhun, laski koiransa pehmeälle sammalvuoteelle; ja siinä tuntui Cibolo viihtyvän hyvin.

Pian löysi hän itselleenkin sopivan oksahaarukan. Hän kävi noutamassa pyssyn maasta. Selkänsä nojasi hän erääseen vahvaan oksaan, ponnisti jalkansa toiseen oksaan ja kolmanteen tuki hän käsivarttaan.

Pyssynpiipun asetti hän erääseen oksanhaaruun pitäen kiinni tukista.
Pyssy oli tosin ladattu, mutta vielä halusi hän sitä tarkastaa.
Olisihan kaste voinut kostuttaa sytytysruudin. Hän pani huolellisesti
uutta ruutia sytykkeeksi.

Cibolero ei heittänyt mitään sattuman varaan, jo ennestään tiesi hän varovaisuuden suuren hyödyn.

Eikä ollut ensinkään ihmeellistä, että hän nyt oli varovainen, sillä uhkasihan häntä entistä suurempi vaara. Kostean sytytysruudin tai väärään osuneen laukauksen vuoksi olisi hän voinut menettää henkensä. Sillä vaikeata oli paeta sellaisia vainoojia kuin mulattia ja zamboa.

Hyvin hän oli valinnut yösijansa. Sieltä näki hän yli koko aukon. Ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta, ja tavallisella sitkeydellään päätti hän tyynesti odottaa, eikä suotta olla liiaksi rauhaton.

Siten kului tunti. Se tuntui hänestä ijankaikkisen pitkältä, sillä joka hetkihän saattoi varrota vimmattua taistelua.

Carlos raukka! Olisivatpa vihollisesi presidiossa tietäneet, kuinka uni karttoi silmääsi, ja kuinka suuria tuskia kärsit, niin ehkä olisivat heittäneet kostonsa.

Vihdoin kuitenkin odotus loppui. Hän näki mulatin keltaisen naaman pilkistävän pensastosta, ja mielellään olisi hän jo silloin laukaissut. Mutta pää katosi aina yhtä nopeasti.

Äärimmäisilleen jännityksissään odotti Carlos, kunnes mulatti kohosi polvilleen kasvot tulta ja tammea kohden. Se oli ratkaiseva hetki. Sormi koski liipasinta; tulisuihku suhahti tammen latvasta, ja ciboleron tarkka kuula oli lävistänyt mulatin pään.

Kun zambo kauhun vallassa oli poistunut läpi tiheikön, ja cibolero lähtenyt ratsullaan ajamaan häntä takaan, ei paikalle jäänyt ketään elävää olentoa.

Mulatin jättiläismäinen ruumis oli entisessä asennossaan, kädet levällään ja toinen käsi tulessa. Se sammutti allaan olevat kekäleet. Tulen valossa näyttivät hänen kasvonsa kamalilta.

Toverinsa hylkäämällä, eikä kenenkään suremana makasi siinä se konna, joka rahanhimosta oli tarjoutunut salamurhaajaksi.

Mutta mihinkä olivat toiset joutuneet? He näyttivät syösseen eri haaralle kuin toisiaan pakoon. Zambo oli juossut sille taholle mistä oli tullutkin. Ei hetkeksikään hän pysähtynyt, juoksi vaan hengen tiestä. Oksien kahina ja räiske todisti hänen hurjaa menoaan. Kaikki oli taas hiljaista. Ei kuulunut edes kaukaista kavionkapsetta.

Carlos ei ollut suinkaan lähtenyt zamboa pakoon. Zambo kyllä olisi välttänyt mielelläänkin kohtausta, mutta cibolero tahtoi saada tavata häntä.

Hän tiesi zambon nyt menettäneen kaiken rohkeutensa. Toverinsa kuolema niin merkillisellä tavalla oli saanut mustan miehen ihan kauhusta hulluksi.

Carlos oli arvannut vihollisten lähenevän lehdon eteläpuolelta, senvuoksi olikin hän etupäässä sinnepäin tähystellyt. Hän oli oikein arvannut.

Edelleen arveli hän heidän jättäneen hevosensa vähän loitommalle samalle suunnalle etteivät kavionäänet kuuluisi. Siinäkin oli hän oikeassa. Ja selvää oli edelleen, että zambo rientäisi suoraa päätä hevosten luo. Sitä Carlos mietti nähdessään vihollisensa syöksyvän pensastoon.

Ja juuri niin menetteli zambo. Nähdessään toverinsa kaatuvan, ajatteli zambo heti pakoa.

Hän aikoi juosta hevosten luo niin pian kuin mahdollista, istua satulaan ja nelistää karkuun. Hän toivoi, ettei cibolero niin pian löytäisi hänen jälkiään; ja yön pimeydessä toivoi hän pääsevänsä pakoon lumousta ja näkymätöntä vihollistaan.

Cibolero oli arvannut hänen aikeensa ja ratsasti nyt minkä mustangin kavioista lähti sinnepäin, missä arveli rosvojen hevosten olevan.

Carlos aikoi nyt ladata pyssynsä. Ei ollut ehtinyt ennen. Hän etsi ruutisarvea. Mutta se oli poissa. Samoin oli poissa kannikehihnakin. Ne olivat varmaan tarttuneet johonkin tammen oksaan, kun hän laskeutui alas.

Kiukussaan tästä seikasta aikoi hän juuri palata hakemaan niitä, kun samassa tiheiköstä vähän matkan päässä hiipi musta varjo. Se oli zambo.

Hetkisen oli Carlos epätietoinen. Pitikö hänen palata hakemaan ruutisarvea ladatakseen pyssyn ja päästää vihollisensa pakoon? Pitkää aikaa ei zambo tarvinnut päästäkseen hevosten luo. Sitten oli ciboleron enää vaikeata saavuttaa vihollisensa, kun tämä pääsisi ratsaille ja niinkin paljo edelle. Sitäpaitsi oli yö.

Toinen vihollinen oli tosin kuollut, mutta mielellään hän halusi päästä tästä toisestakin.

Siihen kehotti häntä viisaus ja kostonhimo, jota vielä oli kiihottanut salamurhaajien hankkeet.

Sitäpaitsi tiesi cibolero, ettei hänen henkensä ollut turvassa niin kauvan, kun vaan toinenkin rosvoista oli elossa. Sentähden ei zambokaan saanut hengissä lähteä. — Nopeasti teki Carlos päätöksensä, jätti pyssynsä maahan, käänsi hevosensa ja ratsasti nopeasti joellepäin. Pian oli hän vihollisensa luona.

Kun zambo näki, että tie hevosien luo oli suljettu, päätti hänkin antautua ratkaisevaan taisteluun. Mutta ennenkuin Carlos ehti hypätä alas hevoseltaan ja käydä vihollisensa kimppuun, valtasi pelko uudelleen zambon, ja kiiruusti heittäytyi hän pajukon läpi jokeen.

Sitä ei Carlos osannut arvatakaan. Hämmästyneenä ja pettyneenä näki hän vihollisensa pakenevan.

Seuraisiko hän perässä jalkasin vaiko hevosella? Ei ollut aikaa pitkältä siekailla, sillä jo nousi zambo vastaiselle rannalle ja juoksi tasankoa minkä vaan jaloista lähti.

Hevosen olisi ollut mahdotonta nousta äkkijyrkälle vastaiselle rannalle, eikä ollut aikaa hakea kaalamoa. Joka hetki oli kallis, ja zambo pakeni kuin vainottu hirvi.

Pian ui hän toiselle rannalle. Nopeasti kiipesi hän rantatörmää ylös ja juoksi vihollisensa jälkeen.

Tämä oli tosin edellä noin pari sataa askelta, mutta cibolero oli paljoa nopeampi juoksija. Ennenkuin zambo oli ehtinyt juosta vielä parisataa askelta, oli matka heidän välillään jo lyhentynyt puoleksi. Selvää oli siis, että cibolero pian saavuttaisi zambon, vaikka tämä juoksikin hengen tiestä.

Ajoa kesti tuskin kymmentä minuuttia. Carlos läheni yhä. Zambo kuuli hänen askeleensa jo ihan takanaan. Hän huomasi, että oli suotta enää juosta. Sentähden pysähtyi hän odottamaan päällehyökkäävää vihollista. Seuraavassa hetkessä seisoivat he jo lähekkäin, tuskin kymmenen askeleen päässä toisistaan. Molemmilla oli käsissään suuret puukot, joitten terät hämärässä yössä kamalasti välähtelivät. Tuskin ehtivät he henkeä vetämään. Raivoisasti iskivät he yhteen ja alkoivat hirvittävän kaksintaistelun.

Kauvan ei tämä ottelu kestänyt, tuskin minuuttiakaan. Väkevin ottein pitivät he kiinni toisilla käsillään koettaen väistää iskuja, hypähtelivät ja kiemurtelivat. Mutta sitten kaatui toinen maahan raskaasti huokaisten. Zambo kaatui. Hetkisen kiemurteli hän tuskissaan maassa koettaen päästä jalkeille, mutta kaatui jälleen maahan. Vielä muutamia sätkähdyksiä, ja sitten makasi hän liikkumatta. Henki oli lähtenyt. Cibolero kumartui tarkastamaan ruumista. Hämärässä saattoi hän tuskin nähdä että kuolema jo löi leimansa näille inhottaville kasvoille. Huulet valkenivat ja silmät kangistuivat.

Kauvempaa ei tarvinnut Carloksen epäillä, tästä vihollisesta oli hän päässyt rauhaan elinijäkseen. Tultuaan siitä vakuutetuksi palasi hän hitaasti Pecos-joelle. Toisin tuntein ui hän nyt joen yli uudelleen, otti pyssynsä ja meni etsimään ruutisarveaan. Se olikin tammen alla. Ladattuaan kiväärinsä uudelleen, meni hän rosvojen hevosia hakemaan.

Ne löysi hän läheltä pajukkoa. Koirat makasivat erään puun juurella vähässä matkaa sieltä. Ne molemmat hän ampui. Hevoset irrotti hän ja laski vapaiksi tasangolle. Sitten palasi hän lehtoaukolle.

Siellä kantoi hän koiran alas puusta ja toi nuotiolle. Tuli oli jo osittain korventanut keltaisen metsästäjän. Inholla katseli Carlos tätä kamalaa näkyä, puki ylleen vaatteensa, istui ratsaille ja kulki mietteisiin vajonneena takaisin luolalle.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kolme päivää oli kulunut siitä kun kapteeni Roblado kävi rosvojen luona, ja nämä hyvän palkkion yllyttäminä lähtivät hyvin toivein ihmismetsästykseen.

Aika tuntui upseereista ijankaikkisen pitkältä. Joka tunti odottivat he uutisia salamurhaajilta.

He eivät voineet epäillä metsästäjien intoa — siihen oli tapporaha liian suuri —, ja keltaisen metsästäjän tunnettu taito taas oli takeena hankkeen onnistumisesta.

Mutta kärsimättömästi he sittenkin vartosivat tietoja, ainakin sitä, että metsästäjät jo olivat jäljillä, vaikkeivät vielä olleet saavuttaneetkaan ciboleroa.

Hyvin he siitä syystä hämmästyivät, kun muuan paimen kertoi löytäneensä tasangolta kaksi miehen ruumista. Toisen oli hän tuntenut mulatti Manueleksi, toisen hänen arvoisaksi toverikseen Pepeksi. Varmasti olivat he murhatut. Ruumiit olivat olleet lähellä erästä lehtoa Pecos-joen rannalla. Sudet ja muut pedot olivat ne jo suureksi osaksi syöneet. Vaatteenriekaleista ja aseista vakuutti paimen ne tunteneensa.

Aluksi ei San Ildefonsossa ensinkään voitu selittää tätä merkillistä murhaa, mutta otaksuttiin, että indios bravos sen olivat tehneet.

Kuinkapa hyvät ildefonsolaiset olisivatkaan voineet aavistaa, että heidän oma kuvernöörinsä kapteeni Robladon kautta oli palkannut ciboleron salamurhaajiksi nämä rosvot, jotka niin arvaamatta nyt itse olivat joutuneet surman omiksi.

Vizcarra käski heti rakuunaosaston lähtemään paimenen opastamana murhapaikalle. Rakuunat palasivat ja kertoivat asian kokolailla toisin kuin paimen.

Oli käynyt selville, etteivät intiaanien nuolet olleet surmanneet metsästäjiä, vaan jonkun valkoisen miehen pyssy.

Sitä otaksumaa vahvisti sekin seikka, ettei heidän hevosiaan oltu viety, vaan laskettu vapauteen tasangolle, ja että koirat oli ammuttu. Se nähtiin niitten raadoista joen rannalla.

Murhaaja tai murhaajat eivät olleet myöskään huolineet metsästäjien vaatteista eikä aseista, jota eivät suinkaan intiaanit olisi tehneet.

Kun koirien raatojen lähellä oli hevosen jälkiä, joista useat varmuudella sanoivat tuntevansa ciboleron mustangin kaviot, niin jo arvattiin, että murhaaja oli ollut cibolero.

Häntä epäiltiin sitäkin suuremmalla syyllä, kun cibolero ja keltainen metsästäjä aina olivat olleet vihamielisellä kannalla toisiinsa. Luultavasti oli mulatti ammuttu nukkuessaan nuotion ääressä, koskapa hänen ruumiinsa oli pudonnut tuleen ja osaksi hiiltynyt; toveri sitävastoin oli paennut, mutta cibolero oli saavuttanut hänet ja tappanut puukolla.

Siirtolaiset sadattelivat yhä kovemmin sitä jumalatonta miestä. Hänen nimeään mainittaessa ristivät ihmiset itsensä tai lausuivat rukouksen; äidit pelottivat hänellä pahankurisia lapsiaan.

Ei enää monikaan epäillyt sitä, ettekö hänen äitinsä ollut noita, ja hänen äitinsä avustamiksi tai yllyttämiksi luultiin ne monet ihmeelliset teot, joista poikaa syytettiin.

Jospa se kauhea mies vaan olisi voitu vangita! Mutta kukas paholaisen kiinni voisi saada ja rangaista?

Moni hurskas ja kunniallinen porvari ehdotti totuudessa, että Carloksen äiti — noita — vangittaisiin ja poltettaisiin. Jollei sitä tehtäisi, ei ciboleroa koskaan saataisi kiinni. Vasta kun noita oli poltettu, voitaisiin poika saada oikeuden rankaiseviin käsiin.

Todennäköisesti olisi näitten yltiöhaaveksijain mielipide voittanut rauhallisemmin ajattelevan vähemmistön, jollei samaan aikaan olisi sattunut tapauksia, jotka kokonaan muuttivat aseman.

Eräänä sunnuntai-aamuna tulivat ihmiset juuri ulos kirkosta, kun eräs hiekkainen ja hikinen ratsastaja nelisti katuja ja pysähtyi plazalle — torille.

Kaikki seisahtuivat ihmettelemään kuka niin meluavasti häiritsi pyhärauhaa. Miehellä oli yllään rakuunan asepuku, ja hänen kasvoistaan saattoi päättää hänellä olevan tärkeitä uutisia.

Pian oli uteliaita suuri joukko hänen ympärillään, ja tuskin oli hän ehtinyt lausua muutaman sanan, kun jo ilo remahti julki väkijoukosta.

Päivän pyhyys oli unohdettu, hattuja heitettiin ilmaan ja vivat-huutoja kuului kaikkialla.

Ei oltu häntä vangittu väkivallalla eikä viekkaudella. Petos oli suorittanut asian. Eräs hänen omasta väestään oli hänen pettänyt.

Catalina oli luvannut isälleen selittää asioitten oikean laidan ja tapausten kulun presidiossa. Siten paljastuisi upseerien katala menettely. — Niin toivoi Carlos, mutta siinä hän pettyi.

Cibolero ei tahtonut eikä voinut jättää omaisiaan enää siirtolaan, mistä hän oli ajettu maanpakoon, ja missä ei heilläkään ollut mitään turvaa.

Tilapäinen asunto erämaassakin oli varmempi, kuin asunto vihollisten keskellä.

Vaikeata tosin oli kuljettaa pois tarkkaan vartioidut omaiset, mutta cibolero oli keksinyt siihen keinon.

Ja se olisi varmaan onnistunut, jollei hänen omassa väessään olisi petturiksi ruvennut muuan peoni, renki, joka oli ollut muassa viimeisellä metsästysmatkalla. Tämä mies ilmiantoi hänet vihollisille.

Äiti ja sisar olivat hyvin iloissaan, kun kauvan kaivattu Carlos oli jälleen kotona. Innolla järjestelivät he asioita kuntoon. Hevosen oli hän piilottanut pensaikkoon vähän matkan päähän majasta. Koira ei pahaksi onneksi ollut hänellä mukana. Se sairasti vielä haavojaan luolassa.

Eräs hänen rengeistään oli vartioimassa. Koira oli ennen hoitanut sen tehtävän erinomaisesti.

Tämän rengin olivat Vizcarra ja Roblado hiljan lahjoneet, ja niinpä menikin petturi, sensijaan että olisi isäntäänsä suojellut, heti ilmiantamaan hänet presidioon, sanoen kapteenille:

Heti ratsasti asestettu joukko majalle ja piiritti sen. Taistelussa haavottui ja kuoli usea rakuuna, mutta ylivoimalla sentään Carlos lopulta voitettiin, vaikka hän tekikin vimmattua vastarintaa.

Tuskin oli Gomez ollut viittä minuuttia torilla, kun torven ääni ilmotti sotilasosaston lähestyvän.

Keskellä sotilasryhmää oli cibolero, lujasti sidottuna muulin selkään ja lukuisan sotilasjoukon vartioimana.

Huhu sellaisesta yleistä mielenkiintoa herättävästä tapauksesta levisi kulovalkean tavoin kaupungissa, ja torille riensi kuka kynnelle kykeni katsomaan kuuluisaa cibolero Carlosta.

Ei enää nyt peljätty tätä koko seudun kauhua; hän ei voinut enää vahingoittaa.

Mutta ei Carlos yksin kiinnittänyt puoleensa yleisön huomiota. Siellä oli muutakin merkillistä katseltavaa.

He olivat naisia. Toinen, vanhempi nainen oli ciboleron äiti, ja nuori kalvakka tyttö hänen rinnallaan oli ciboleron sisar Rosita.

Luultuja noitia kuljetettaessa väkijoukon halki, iskivät heihin vaan tylyt katseet. Ihmiset kammosivat heitä. Sadatellen saatettiin heitä raskasta tietä vankilaan.

"Muera la hechicera! Muera!" — "Kuolemaan noita!" — kuului huutoja armottomasta kansajoukosta.

Ei edes nuori, katkerasti itkevä, hajahapsinen tyttö herättänyt sääliä tässä intohimojen sokaisemassa väkijoukossa. Kuului vaan kolkkoja huutoja:

Sotilaitten täytyi suojella heitä ihmisten raivolta, kunnes heidät lopulta työnnettiin vankilaan.

Hän ei edes tiennyt heitä vangitun. Hän luuli heidät jätetyn rauhaan kotiin, ajatteli vihollisten koston rajottuvan vaan häneen. — Ei hän tiennyt vihollistensa katalia aikeita.

Naiset vietiin calabozoon — kaupungin vankilaan, — mutta nuori ja voimakas cibolero, jonka irtipääsöä peljättiin, vietiin presidion holveihin, josta hänen oli mahdoton paeta.

Synkissä mietteissään ei hän huomannut sitä, kuinka illalla myöhään ovi avautui, ja joku tuli hänen koppiinsa.

Yhdessä ystävineen olivat he juoneet iloissaan yrityksensä lopullisesta onnistumisesta. Nyt tulivat he pilkkaamaan sidottua vankiaan. He loukkasivat ja häpäisivät häntä kaikin tavoin, ja kauan kuunteli hän sitä vaieten.

Vihdoin loppui vangin kärsivällisyys. Vizcarran viimeinen raaka pilkka sai hänet vastaamaan, ja kun cibolero siinä viittasi muun muassa everstin kasvoihin saamaan kolahdukseen, oli Vizcarran kiukku vallan tavaton. Tikari kädessä hyökkäsi hän vangitun uhrin päälle ja olisi ehkä tappanut hänet, jollei Roblado olisi häntä hillinnyt.

Hän kuvaili everstille vastaista koston suloisuutta, josta niin paljo toivoivat. Everstihän aikoi pilata koko huvin.

"Antakaa sen kurjan raukan elää!" sanoi hän everstille, ivallisesti silmäillen Carlosta, "huomennahan on hänellä juhlapäivä, olisihan vahinko, jollei hän saisi myöskin juhlia!"

Everstikin vähitellen tyyntyi, purettuaan vihansa ukkosta ensin siten, että iski puolustukseen kykenemätöntä vankia nyrkillä kasvoihin. Sitten jättivät upseerit vangin yksin miettimään sitä huomenna luvattua 'juhlaa.'

Carlos saattoi syystä odottaa mitä pahinta. Armoa ei hänen tarvinnut toivoa kunnan — eikä sotilashallinnon puolelta.

Hänen sielunsa oli suuresti murheissaan, ei niinkään paljo itsensä kuin vangittujen omaistensa tähden.

Aina vangitsemisestaan asti ei hän ollut saanut syödä eikä juoda. Ei lohdutuksen sanaa, ei katsettakaan! Ei yksikään ystävä käynyt häntä katsomassa — ei näkynyt merkkiäkään siitä, että yksikään sydän sykki myötätuntoisesti hänelle, tai kärsi hänen puolestaan!

Hänet laahattiin ulos vankilasta. Sotilaat asettuivat järjestykseen hänen ympärilleen ja veivät hänet pois.

Hänen silmiään ei oltu peitetty, senvuoksi näki hän kuljettavan torille, joka oli täynnä ihmisiä.

Ihmisiä oli asettunut niin paljo kuin oli mahtunut. Katoille ja parvekkeille ympäri torin. Siinä oli hacendadoja, rancheroja, vuorikaivoksien omistajia, kaivostyömiehiä ja muita.

Jokin merkillinen tapaus varmaan oli koonnut heidät tänne; ja sen näki heidän kasvoistaankin, että he odottivat jotakin merkillistä näytelmää, ehkä juuri sitä, josta Roblado oli puhunut.

Edelleen laahattiin häntä ja paiskattiin lopulta kaupungin vankilan kovalle lavitsalle.

Siinä asettui hän pitkälleen, kun lujaan sidotut kädet ja jalat estivät häntä istumasta.

Se sotilaspatrulli, joka oli hänet tuonut, jätti vartijat lukituille oville ja poistui. Sitä todisti aseitten kalina.

Onnettomuus oli murtanut hänen voimansa, hän oli epätoivoinen kohtalostaan. Ei voinut ajatellakaan pääsevänsä täältä vapaaksi.

Eivät tosin seinät olleet erittäin paksut, eivätkä kiviset, vaan tehdyt huonosta tiilestä. Mutta hänhän oli vangittu ja sidottu! Sitäpaitsi ei hänellä ollut aseita eikä aikaa murtautua niitten läpi.

Ei hän peljännyt kuolemaa, mutta ero rakkaasta äidistä tuntui katkeralta; — hän ajatteli sisartaan ja hänen uhrautuvaista sydäntään; hän ajatteli lapsuutensa leikkitoveria, ystävätärtään ja rakastettuaan.

Näissä synkissä mietteissä ei hän huomannut, kuinka valo kopissa joskus väheni.

Joku lepero — kerjäläinen — oli kiivennyt toisen hartioille katselemaan ikkunasta vankia.

"Kas niin, tappelukukko, olemme luvanneet teille tänään huvitusta, ja sana on pidettävä. Nouskaa lavitsalle ja katsokaa torille! Siellä on erinomainen näky! Nouskaa ylös nopeasti vaan, niin saatte nähdä itse! Ha, ha, ha!"

Kapteeni purskahti käheään nauruun, ja siihen yhtyivät toisetkin käytävässä olijat. Ovi suljettiin jälleen, ja turhaan koetti Carlos selittää tämän kehotuksen sisällystä.

Hänen mietteensä keskeytyivät pian; ikkuna-aukossa näkyi taas pää, ja raaka ääni huusi:

"Halloo, Carlos, puhvelinteurastaja, katsokaas tänne torille! Täällä on teillä nähtävää. Katsokaapa äitiänne, noitavaimoa! Katsokaa kuinka hän irvistelee! Ha ha, ha!"

Ei myrkyllisen käärmeen puraisu — ei vihollisen nyrkinisku kasvoihin olisi voinut pikemmin ponnahuttaa Carlosta ylös kuin tämä puhe.

Mutta hän oli unohtanut siteensä; pari kertaa horjahti hän ja kaatui sitten polvilleen.

Hän koetti uudelleen ja varovammin; se onnistui. Lopulta pääsi hän vaivoin penkille ja saattoi katsella ulos ikkunasta.

Siellä näki hän sellaista, mikä sai melkein jähmettymään hänen verensä ja pusersi tuskanhien hänen otsalleen.

Hänen sydäntään ahdisti sanomaton tuska. Oli kuin joku olisi tarttunut siihen rautakourin ja sitä äkkiä pusertanut.

Osa toria oli väestä tyhjänä, ja rakuunat ajoivat tungeksijoita loitommalle.

Keskelle oli järjestetty istumasijoja upseereille, alcaldille, kaupungin hallinnon jäsenille ja siirtolan arvohenkilöille. Toisissa olosuhteissa olisi yleisö katsellut heitä, mutta nyt kiinnitti muu heidän huomiotaan. Se oli muuan ryhmä lähellä Carloksen vankilaa. Tämän ryhmän huomasi hän ensin. — Mutta sitten ei hän muuta nähnytkään, ei väkijoukkoa, eikä koreapukuisia herroja.

Kahden pörrökarvaisen aasin selkään oli heitetty melkein maahan saakka ulottuvat karkeat, mustat loimet. Niitä talutti merkilliseen mustaan pukuun puettu lepero. Pari leperoa huiski piiskalla aaseja.

Kummankin aasin seljässä oli ihmisolento, jonka jalat oli sidottu aasin mahan alle. Kädet oli sidottu jonkinlaiseen punikeeseen aasin kaulalle. Siten tuli istujan selkä kumaraan, ja pää roikkui alaspäin. Asento oli muutenkin vaikea. He olivat naisia. He olivat paitasillaan vyötäisille asti, hiukset olivat hajallaan ja roikkuivat aasin kaulalle. Toinen naisista oli vanha ja harmaa, toinen taas elämänsä keväässä, hän näytti kauniilta ja hänellä oli runsas kullankeltainen tukka.

Voi, Jumala, mikä näky se oli Carlokselle! Nyt ymmärsi hän Robladon sanat. Uhreina olivat hänen äitinsä ja sisarensa. Hän tunsi heidät heti.

Terävä, puoleksi tukahutettu huuto pääsi hänen huuliltaan, mutta siinä oli suuren tuskan tuimuus!

Senjälkeen oli hän vaiti. — Hän näytti marmorikuvalta, ei käynyt värähdystäkään kasvoissa — sydämen tykytys näkyi pysähtyneen, silmien katse oli tuijottava ja suu oli tiviisti kiinni.

Vizcarra ja Roblado nauttivat suuresti kostostaan, joka jo näytti hyvin onnistuneen. He seisoivat keskellä toria ja näkivät Carloksen vankilanluukusta. He hymyilivät tyytyväisyydestä, mutta cibolero ei nähnyt heitä.

Naisten kasvot olivat nyt osittain yleisöönpäin, mutta hiukset peittivät ne. Kaksi pappia läheni heitä heiluttaen ristiinnaulitunkuviaan ja mutisten naisille jotakin. Sitten peräytyivät he jälleen.

Sitten tulivat piiskamiehet. Merkin saatuaan kiinnittivät he ranteensa ympärille varren tyvessä olevan hihnanmutkan ja alkoivat voimakkaasti ruoskia melkein alastomia naisia.

Iskuja annettiin säännöllisesti, ne laskettiin. Joka iskua seurasi vako, ja jos siima sattui toisesti samalle kohtaa, tuli verinen viiru ohueen paidanselkämystään.

Tyttö vähän kääntelehti iskujen sattuessa ja valitti hiljaa, mutta ei huutanut. Karaistunut vanha äiti ei liikahtanutkaan. Ei mikään merkki osottanut hänen kärsivän.

Kun leperot olivat kukin kymmenen iskuansa jakaneet, kuului ääni kansanjoukosta:

Joukko yhtyi siihen, ja se lepero, jonka tehtävänä oli lyödä noidan tytärtä, kiersi kokoon piiskansa ja astui sivulle. Toinen iski äitiä täydet kaksikymmentäviisi kertaa.

Rummunpärrytyksellä annettiin merkki, että ruoskinta keskeytettiin.
Aasit talutettiin torin toiseen kulmaan.

Siellä alkoi ruoskinta uudelleen, ja julma lepero näytti lyövän entistä kovemmin, aivan kuin vanhan vaimon selkä ei olisikaan ollut verillä.

Tällä kertaa pelastui tyttö kidutuksesta väkijoukon vaatimuksesta, mutta hänen täytyi sitä seurata häpeällisessä kulkueessa.

Ruoskinnan jälkeen pärrytettiin taas rumpua, ja siirryttiin kolmanteen ja neljänteen kulmaan, kunnes vaimo oli saanut täyden rangaistuksensa — sata iskua.

Kauhea näytelmä oli päättynyt, mutta vieläkään ei yleisö malttanut poistua. Tunkeuduttiin naisraukkojen ympärille, jotka olivat joutuneet ilkeän koston ja sokean taikauskon uhreiksi.

Ihmiset olivat uteliaita. Ja vaikka he juuri olivat päässeet näkemästä niin kauheaa rääkkäystä, ei sääliä missään näkynyt.

Uskonkiihko tukahutti ihmisten lempeämmät tunteet. Ei kukaan säälinyt noitaa eikä vääräuskoista murhaaja-ciboleron sisarta.

Oli sentään sääliväisiäkin ihmisiä joukossa, koskapa hellät kädet päästivät siteet, virvottivat vedellä taintuneitten päätä ja huulia.

Heitä odottivat yksinkertaiset ja karkeatekoiset rattaat. Ei tiedetty mistä ne olivat tulleet, eikä siitä välitettykään. Alkoi hämärtää, ja kun yleisö sai uteliaisuutensa tyydytettyä ja alkoi väsyä ja nälkiintyä, niin hajosi se vähitellen.

Vankkurien ääressä seisoi voimakas-vartaloinen mies, joka Josefan käskystä parin intiaanin avulla nosti naiset rattaille. Sitten nousi mies itse sinne ja ajoi pois. Josefa ja tagnot seurasivat perässä.

Päästyään ulos kaupungista poikkesi joukkue eräälle sivutielle, joka vei sille yksinäiselle rancholle, missä Rosita jo kerran ennen oli saanut suojaa.

Avuttomat naiset kannettiin huoneeseen, ja heitä koetettiin kaikin keinoin herättää henkiin. Lopulta saivat ystävälliset ihmiset Rositan virkoamaan, mutta hän heräsi vaan näkemään, kuinka hänen äitinsä rääkätystä ruumiista pakeni viimeinenkin elon kipinä.

Vanhan vaimon ohimoita hierottiin, huulia kostutettiin, ja verta koetettiin saada liikkeelle, mutta turhaan. Hänen korvansa eivät kuulleet rakastetun tyttären tuskanhuutoja, eivätkä hänen silmänsä nähneet tyttären katkeria kyyneleitä — kuolema oli vienyt hänen sielunsa ikuisen rauhan maille.

Carlos oli vankilan ikkuna-aukosta nähnyt koko rääkkäyksen. Voimatta liikkua paikaltaan katseli hän vaieten tätä kauheata näkyä, vaan sillointällöin, piiskan vinhemmin sattuessa, huokasi hän raskaasti. Se oli rajatonta sielun tuskaa.

Kasvot olivat hirvittävästi vääntyneet. Ne kuvastivat hänen sisässään palavaa tuskan tulta. Joka sattumalta näki vankilan ikkunassa nämä kasvot, se kauhistui niitten hirvittävää ilmettä.

Lihakset olivat jännityksestä paisuneet, hampaat karskahtelivat yhteen, huulet olivat lujasti puristetut yhteen, ja tuskanhiki virtasi otsalla. Poskien miehuullisen punan sijaan oli tullut kalman kalpeus.

Ikkunastaan oli hän nähnyt vaan ruoskinnan kahdessa ensimäisessä torin kulmassa, mutta hän tiesi sitä jatkettavan.

Kuolema olisi ollut hänelle otollinen; miksei se pelastanutkin häntä näistä tuskista? — Epätoivo toi hänelle jättiläisvoimat; hän tunsi hihnojen ranteitten ympäriltä hien tähden liestyneen. Kaikin voimin jännitti hän ranteensa auki, ja siteet heltisivät, kädet olivat vapaat.

Nyt voi hän helpommin liikkua. Ehkä saisi hän vielä kerran nähdä omaisensa rääkkäyksen jälkeen.

Mielellään olisi hän heille antanut jonkin merkin, mutta tiesivätköhän he että hän oli täällä?

Silloin kuuli hänen herkkä korvansa piiskan viimeiset iskut. Hän oli kuulevinaan äitinsä huutavan hänen nimeään.

"Laupias Jumala, armahda minua! Hän kutsuu poikaansa, enkä minä voi rientää hänen avukseen. Voi minua! Ja minun täytyy elää! Mutta vielä minä sinun puolestasi kostan niin totta kuin Jumala minua auttakoon!"

Raivoisasti pudisteli hän rautakalteria ikkunassa. Mutta se ei heilunut — mutta mitä se oli? — Raskas esine putosi lavitsalle.

Hän luuli sitä ensin kiveksi, jonka joku oli heittänyt torilta, mutta siinä kolahduksessa kuului metallin helinää, ja käärö oli pitkulainen. Nopeasti otti hän sen ylös.

Saattoiko hän uskoa silmiään? Käärössä oli kultarahoja, pitkä puukko ja kirje.

Cibolero nousi lavitsalle lukemaan kirjettä ikkunan hämärässä valossa.
Siinä oli kirjoitettuna:

"Sinun mestauksesi on päätetty suorittaa huomenna. En tiedä jätetäänkö sinut yöksi kaupungin vankilaan vai viedäänkö presidioon. Jos saat jäädä kaupungin vankilaan, voin helpommin sinua auttaa.

"Lähetän kaksi asetta: kultaa ja terävän puukon. Käytä kumpaa tahdot, tai molempia! Seinät ovat savesta, niihin voi helposti kaivaa aukon, Jos se sinulle onnistuu, on ulkopuolella apua odottamassa. Jos sinut kuljetetaan presidioon, niin koeta paeta matkalla; se on ainoa keino! Uskaliaisuutta ei sinulta puutu ratkaisevalla hetkellä, minä tunnen Carloksen! Riennä Josefan rancholle, siellä on uskollisia ystäviä odottamassa. —

Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta, mutta ilman sitäkin tiesi Carlos, keneltä se oli.

"Rohkea, jalo tyttö", ajatteli hän kätkiessään kirjeen povelleen; "sinun uskollinen rakkautesi antaa minulle uutta voimaa taisteluun. —

"Jos kuolen, niin en saa surmaani ainakaan pyövelin kädestä. Käteni ovat nyt vapaat, eikä niitä sidota niin kauvan kuin vähänkin on eloa jäljellä. — Kuolo vaan voi minut lannistaa ja voittaa."

Näin rohkaistuaan itseään istuutui hän lavitsalle ja katkoi nopeasti hihnat jaloista. Taas voi hän seisoa varmasti jaloillaan. Puukko kourassa asteli hän vinhasti edestakaisin kopissaan kiihkoisena. Kauheita silmäyksiä heitti hän ovelle ja varmaan oli hän päättänyt surmata ensimäisen tulijan.

Hän pujotti jalkansa jälleen siteisiin, pani poveensa rahat ja puukon, kietoi kätensäkin äskeisiin siteisiin, vaikka lievästi, ja paneutui pitkälleen penkille.

Kasvot olivat oveen päin, ja muuten oli hän niin liikkumaton kuin olisi nukkunut.

Vanki olisi mieluummin kohta ruvennut murtautumaan ulos, mutta hän piti viisaampana odottaa vahdinvaihtoa.

Hän tiesi uuden vartion toimensa alkaessa tulevan tarkastamaan, että kaikki olisi kunnossa. Ja sitä hän päätti odottaa.

Sitäpaitsi halusi hän vähän levätä. Nukkua ei voinut, sillä voisivathan he yöllä kuljettaa hänet presidioon, ja sitä ennen piti paon tapahtua. Jos hän vaan pääsisi täältä pois, niin takaa-ajajista ei ollut suurtakaan pelkoa voimakkaalle ja keinokkaalle miehelle. Ainoa pelon aihe oli karbinit, mutta vaikeata oli niilläkin osata, kun oli pimeä yö, eivätkä rakuunat muutenkaan olleet hyviä ampujia.

Runsaan tunnin makasi hän siinä mietteissään, valmiina äärimmäiseen uhkarohkeuteen, kun samassa kuului askeleita käytävässä. Uusi vartio oli tullut.

Hänen sydämensä sykki levottomasti. Veisiköhän tämä vartio hänet jo presidioon? Levottomana kuunteli hän joka sanaa. Suureksi ilokseen huomasi hän vartijoitten vaan vaihtuvan, ja ymmärsi joistakuista sanoista, että häntä vartioitaisiin tässä vankilassa koko yö. Se tieto oli hänelle arvokas. Heti senjälkeen avautui ovi, ja useita sotilaita tuli koppiin; eräällä oli kädessään lyhty. Sen valossa he karkeita pilkkapuheita lasketellen tutkivat vankia, ja huomattuaan hänen siteensä olevan ennallaan lähtivät pois uskoen hänen olevan varmassa tallessa. Sitten lukitsivat he oven, ja huone tuli jälleen pimeäksi.

Cibolero makasi vielä hetkisen hiljaa kunnes oli vakuutettu siitä, etteivät he enää palaisi. Pari miestä jätettiin vartioimaan ovea, muut lähtivät pois. Nyt tiesi hän heidän varmaan poistuneen.

Oli aika käydä työhän. Nopeasti kiskasi hän jälleen vapaiksi kätensä ja jalkansa, otti esille pitkän puukkonsa ja ryhtyi kaivamaan aukkoa seinään.

Jo maatessaan oli hän miettinyt vankilansa asemaa ja sopivaa paikkaa aukolle. Hän valitsi sen nurkan, joka oli kauvimpana ovesta ja huoneen peräseinällä. Tosin ei hän varmaan tiennyt, kaivoiko hän aukon ehkä toisen koppiin, vai pääsisikö ulos. Mutta hän luotti onneensa. Muuten tiesi hän, ettei muita vankeja tällä kertaa vankilassa ollut. Tämä oli nimittäin pienempien pahantekijöitten vankila, jossa pidettiin heitä vaan lyhemmän aikaa.

Eipä siis hänelle sekään tuottaisi lopullista estettä, että hän mahdollisesti tulisi aukosta toiseen koppiin. Hän alotti siis työnsä hyvin toivein. — Saviseinä mureni verrattain helposti. Se oli tehty kuivatuista savitiilistä, ja vaikka seinä oli puoli metriä paksu, onnistui Carloksen puolessa tunnissa saada niin suuri aukko, että ruumis siitä mahtuisi. Pikemminkin hän sen työn olisi voinut suorittaa, mutta kun oli työskenneltävä niin varovaisesti, ettei kolinaa yhtään kuuluisi, hidastutti se työtä. Pari kertaa luuli hän jo vartijoitten tulevan koppiinsa, ja hypähti jo seisaalle hyökätäkseen heidän kimppuunsa.

Se oli onneksi vaan mielikuvitusta. Ei kukaan hänen työtään huomannut.
Vielä viimeiset iskut, ja työ oli valmis.

Se toi hänelle uutta elinvoimaa. Täysin siemauksin hengitti hän raikasta ilmaa; kuunteli sentään samalla tarkasti. Kaikki oli hiljaista tällä puolen vankilaa. Hän pisti päänsä ulos aukosta ja koetti katsella ympärilleen. Hän näki vaan ruohoa ja villiä kaktuksia seinän vierellä.

Varovasti ryömi hän ulos aukosta ja nousi seisaalleen puukko kädessä. Hän oli rakennusten takana pensastossa. Ei ollut enää esteitä. Hän oli vapaa!

Varovasti pysytellen pensaitten varjossa hiipi hän eteenpäin. Silloin huomasi hän mustan olennon lähellään äkkiä kohoavan maasta ja hiljaa lausuvan hänen nimensä. Hän tunsi Josefan, joka viittasi häntä seuraamaan.

Hiljaa kulkivat he rautatammilehtoon ja kääntyivät eräälle sivutielle. Pian olivat he sen yksinäisen ranchon luona, jota kirjeessä oli suositeltu.

Hetkistä senjälkeen katseli Carlos äitivainajansa ruumista. Ei mikään raju tuskan ääni häirinnyt tätä juhlallista hetkeä.

Jo ennakolta oli hän aavistanut surua kohtaavansa tavatessaan jälleen rakkaat omaisensa. Hän polvistui vainajan sivulle, tarttui käteen, joka niin hellästi oli häntä vaalinut, suuteli vielä kerran kalvenneita huulia, mutta ei itkenyt. Liiaksi olivat tämän päivän kauheat koettelemukset häntä murjoneet, jotta mikään uusi suru enää olisi voinut suoda hänelle itkun lievitystä. Tuskien pikarin oli hän juonut pohjaan saakka, ja tiesi kaiken tulleen kohtalon kädestä. Äitinsä ruumiin vieressä rukoili hän Jumalalta uutta voimaa.

Hän oli juuri noussut seisaalleen, kun samassa koputettiin ovelle.
Itkuun pakahtumaisillaan avasi Rosita oven ja heittäytyi ystävättärensä
Catalinan syliin. Hän oli tulija. Mikä tuskallinen kohtaus! Saattoiko
hän tuoda näille kovanonnen lapsille lohdutusta!

Tosin oli don Ambrosion tytär tehnyt kaikki voitavansa lievittääkseen näitten onnettomien naisten tuskia, mutta Josefa oli suorittanut itse rakkauden työt. Turhaan oli hän koettanut puhdistaa Carlosta ja paljastaa konnamaisten upseerien työt. Hänen isänsä oli edelleen sairaana, eikä hän voisi terveeksi tultuaan — vaikka olisi tahtonutkin — mitään vallanpitäjille. Sen tiesi Catalina.

Mutta Catalina sanoi tehneensä päätöksen. Kun isä vaan paranisi, oli hän päättänyt taivuttaa hänet lähtemään tällaisesta maasta, jossa väkivalta ja taikausko piti kansaa kahleissaan. Hänen jalomielinen isänsä varmaan tulisi jälleen Carloksen ystäväksi, ja sitten asuisivat he kaikessa ystävyydessä.

Kiitollisena ojensi Carlos rakastettavalle tytölle kätensä, jäähyväiset sanottiin, ja señorita kiiruhti jälleen isänsä vuoteen luo.

"Rosita raukka, kuinka paljo oletkaan saanut kärsiä!" sanoi cibolero. "Kaikki sinun täytyy minulle myöhemmin kertoa! Mutta nyt kiiruusti pakoon. Missä ovat hevoset?"

Näin sanoen käänsi hän sarapeensa äidin ruumiin ympärille, otti sen syliinsä ja lähti huoneesta.

Ilo välähti ciboleron silmistä nähdessään muitten hevosten joukossa ylvään mustan ratsunsa. Antonio oli yleisessä hälinässä saanut sen kiinni vankeja torille vietäessä. Rosita istui jo satulassa, samoin Antonio ja pari peonia, jotka halusivat seurata herraansa, kun samassa don Juan juoksi paikalle ja huusi:

"Minä olen päässyt vapaaksi, ystävät; eversti on tyytyväinen kostoonsa ja on laskenut minut vapaaksi, kun pelkäsi todistustani oikeuden edessä. Ottakaa minut mukaan minne tahansa menettekin, seuraan teitä!"

"Onhan taivas meille vielä sentään armollinen!" huudahti Carlos.
"Tervetuloa!"

"Ei", sanoi Carlos hetken mietittyään; "menemme La Ninan kautta. He eivät arvaa meidän paenneen sen kautta. — Aja edellä, Antonio! — Eteenpäin!"

Pieni seurue ratsasti pois, ja tunnin ratsastettuaan, kuiskaillen vaan keskenään, ehtivät he ylängölle.

"Täällä voi äitini nukkua rauhassa. Kallioita ei voi kukaan kääntää.
Haudatkaamme hänet tänne!"

Näin sanoen alkoi hän puukollaan kaivaa hautaa. Toiset auttoivat siinä vaivaloisessa työssä, ja hartain rukouksin peitettiin vainaja haudan lepoon.

Hautakummulle koottiin ruohoisia turpeita, ja Rosita kostutti kyynelillään nurmen nukkaa. Sitten ratsasti Carlos kallionkielekkeelle, josta saattoi nähdä yli laakson, presidion ja kaupungin tuikkivine valoineen.

Uhkaavin liikkein ja kumealla äänellä huudahti hän: "Äiti, jos vielä silmäsi näkevät ja korvasi kuulevat, niin kuule valani! Vannon kostavani puolestasi. Tästä hetkestä asti omistan henkeni ja ruumiini kostolle. — Kostolleko?! — Miksi käytän sitä sanaa? — Ei kostoa, vaan oikeutta. Oikeutta heille, jotka ovat tehneet tämän häpeällisen murhan! Oi, äitini henki, kuule minua! — Iloitkaa vaan, te kurjat konnat! Teidän aikanne on tuleva pian! — Minä lähden nyt — mutta palaan ennenkuin aavistattekaan. Vielä kerran näette kasvoista kasvoihin cibolero Carloksen!"

Uhaten ojensi hän oikean kätensä kaupunkia kohden, ja voitonvälke loisti hänen silmistään. Hepo hirnahti rajusti, aivankuin sekin olisi tahtonut yhtyä herransa sanoihin. Sitten kääntyi ratsastaja ympäri ja nelisti pois.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kauhean näytelmän jälkeen torilla olivat upseerit saaneet onnentoivotuksia San Ildefonson asukkailta, sillä näitä urhoollisia miehiähän saatiin kiittää siitä, että peljätty cibolero oli vihdoin vangittu. Päivän kunniaksi oli yhteiskunnan arvohenkilöt kutsuttu juhlaan presidioon. Se oli loistava. Viini, soitto ja pila kohotti mielialaa, ja kaikki olivat iloisia.

Oli jo tullut myöhäinen ilta. Silloin ehdotteli joku vieraista, että vaarallinen vanki tuotaisiin juhlaan.

Ehdotus oli tosin omituinen, mutta sitä kannattivat monet, ja eversti myöntyi lopulta vieraittensa pyyntöön.

Juominkeja jatkettiin sitten, mutta ne saivat äkkiä lopun, kun kersantti Gomez tuli kiiruusti sisälle ja huusi kovalla äänellä:

Tämä uutinen teki seurassa pahempaa jälkeä kuin pommin räjähtäminen. Kaikki hypähtivät seisoalleen, tuolia ja pöytiä kaadettiin, laseja heitettiin lattiaan, syntyi suuri mylläkkä.

Sali tyhjeni pian; toiset menivät kotiin katsomaan vieläkö heidän perheensä oli turvassa, toiset taas riensivät kaupungin vankilaan ottamaan tarkempaa selvää asiasta.

Seinässä huomattiin silloin tosiaankin se aukko, josta vanki oli karannut, mutta kuka oli päästänyt hänen siteensä? Mistä oli hän saanut puukon? Vartijoita tutkittiin ja piestiin — piestiin ja tutkittiin, mutta ei siitä asia selvinnyt. Heillä ei ollut aavistustakaan vangin karkaamisesta ennenkuin Gomez tuli häntä hakemaan.

Rakuunoita lähetettiin kaikille suunnille, kaikki talot tutkittiin, mutta jälkiä oli mahdotonta nähdä pimeässä.

Seuraavana aamuna haettiin karkulaista vielä innokkaammin. Käytiin ciboleron kodissakin, mutta siellä ei ollut ketään ollut. Tutkittiin tiet, polut, ja rotkot, mutta turhaan. Lopulta arveltiin hänen jo päässeen pakoon kauvaksi.

Joukko ystävällisiä comancheja, jotka aika-ajoin kävivät siirtolassa, kertoivat tavanneensa ciboleron joukkueen Llano estacadolla. Siinä oli ollut muuan nuori tyttö ja useita miehiä, sekä ruokavaroilla kuormitettuja muuleja. Cibolero oli sanonut matkustavansa kauvaksi, ylätasangon toiselle puolelle.

Sellaista uutista ei voitu epäillä. Cibolero oli usein lausunut aikovansa palata kotimaahaan, Pohjois-Amerikaan. Olihan siis luonnollista, että hän tällaisissa oloissa etenkin oli pannut tämän aikeensa täytäntöön. Häntä ei enää voitu ahdistaa, ja useimmat luulivat päässeensä hänestä ijäksi, sillä ei suinkaan maasta karkotettu uskaltaisi enää palata Uuteen Meksikoon?

Kauvan puhuttiin ciboleron töistä, mutta tuli taas uusia tapauksia, jotka kiinnittivät enemmän ihmisten huomiota, ja niin unohdettiin noidan perhe.

Vizcarra vaan ei lakannut muistelemasta sitä miestä, joka oli jättänyt hänelle muistomarjan elinijäkseen, ja kapteeni Robladon täytyi suorittaa tavantakaa rahalahjuksia sille miehelle, joka oli välittänyt kauppoja salamurhaajien kanssa; varsinkin kun hän oli saanut tietoonsa yksiä ja toisia seikkoja Rositan ryöstöstä ja uhkasi antaa upseerit ilmi. Petetty kapteeni sadatteli usein maanpakolaista.

Oli sentään pari rehellistä ihmistä, jotka myötätuntoisesti muistelivat usein pakolaisia. Kun don Ambrosio useitten viikkojen kuluttua oli toipunut sairasvuoteeltaan, ilmotti Catalina hänelle, kuinka cibolero oli päässyt karkaamaan. Aluksi ei vanha herra tahtonut voida uskoa upseerien kataluutta, mutta lopulta ei hän enää voinut sitä epäillä. Kun comanchit sitten saapuivat San Ildefonsoon, hämmästyi hän suuresti, kun comanchien päällikkö halusi puhutella häntä.

Päällikkö antoi don Ambrosiolle kaksi kirjettä, joista toisessa vakavasti kehotettiin häntä tyttärineen lähtemään siirtolasta. Toisen oli lähettänyt don Juan. Siinä jätti don Juan don Ambrosiolle valtakirjan hänen talonsa myymiseen ja pyysi samalla häntä välittämään kaupan. Entinen tilanomistaja ilmotti siinä nykyisen asumapaikkansa ja sanoi hyvin menestyvänsä.

Saatuaan don Ambrosiolta Carloksen kirjeen punastui Catalina mielihyvästä, ja sitä suurempi oli hänen ilonsa, kun don Ambrosio sanoi päättäneensä myydä maatilansa ja siirtyä samalle seudulle, jossa hänen ystävänsä jo olivat. Catalina oli hyvin kiitollinen isälleen.

Ei kauvan kestänytkään kun asiat olivat järjestyksessä, ja molemmat lähtivät San Ildefonsosta.

Mitä teki Carlos? Oliko hän tosiaan kulkenut yli ylätasangon? Eikö hän enää koskaan palaisi? Kuinka kävi San Ildefonson?

Häntä seurasi viisisataa soturia — punaista soturia, jotka olivat valinneet hänet päällikökseen, — 'valkoiseksi päälliköksi'. Ne olivat wacoheimon urhoollisia sotureita, jotka olivat saaneet kuulla hänen kärsimänsä vääryydet ja olivat päättäneet kostaa hänen puolestaan.

Oli jo myöhäinen syksy, kaunein vuodenaika Amerikassa, aika, jolloin luonto niin runsaasti jakaa antimiaan. Oli ihana kuutamoyö; vuoret ja laaksot oli hopeoinut se lempeä valo, josta niin paljo on runoiltu. Llano estacadon autioille lakeuksillekin loi kuu valoaan. Muuan lammaspaimen oli siellä laskeutunut yölevolle laumansa lähelle, kun hän samassa heräsi koiransa vihaiseen murinaan. Hän hypähti äkkiä ylös ja katseli varovasti ympärilleen. Oliko se susi, harmaa karhu vai punainen puma? [puma = amerikalainen leijona] — Ei, muuta hän sai nähdä, sellaista mikä sai hänet vapisemaan.

Tasankoa pitkin kulki jono mustia olennoita. Siinä oli paljo hevosia ja ratsastajia. Hevonen seurasi hevosta pitkänä ketjuna. Se kulki idästä länteen. Se oli jo parinsadan askeleen päässä paimenesta, mutta niin hiljaa se kulki, että sitä olisi voinut luulla henkinäyksi. Ei kuulunut hiljaisessa yössä kuolainten kalinaa eikä aseitten kalsketta. Kengittämättömien kavioitten kumeat iskut nurmeen ja jokunen hirnahdus vaan todisti niitten olevan eläviä olennoita.

Juuri herännyt paimen vapisi nähdessään tämän jonon, sillä pian huomasi hän, ettei tämä ollut mikään henkinäky, vaan sotajalalla olevia intiaaneja.

Kirkkaassa kuunvalossa näki hän heidät vieläkin selvemmin. Hän näki näitten intiaanien olevan täysissä sotavarusteissa; rinta ja käsivarret maalattuina, yllään jouset, nuolet ja keihäät — sanalla sanoen, ne olivat sotaretkellä olevia intiaanisotureita.

Merkillisimmältä näytti kuitenkin tämän äänettömän joukon johtaja. Paimen saattoi tuskin uskoa silmiään huomatessaan tämän päällikön niin paljo eroavan muista muodoltaan ja varustuksiltaan. Paimen huomasi hänet selvästi valkoiseksi mieheksi, jolla oli yllään rancheron puku.

Silloin muisti hän äkkiä ne merkilliset tapaukset, joista pari kuukautta sitten San Ildefonsossa niin paljo puhuttiin. Hän muisti maanpakolaisen; eikä enää epäillytkään:

Osaksi isänmaanrakkaudesta, osaksi suuren palkkion toivossa päätti paimen ilmaista asian. Hän aikoi lähteä laaksoon ilmottamaan intiaanien tulosta presidioon. Kun jono oli päässyt hänen ohitseen, aikoi hän lähteä, mutta hän ei osannutkaan arvata valkoisen päällikön älyä.

Ennenkuin paimen oli ehtinyt paeta, saarrettiin hän laumoineen. Osa laumasta paistettiin illalliseksi niille, jotka hän aikoi antaa ilmi. Paimen vangittiin.

Vähän matkaa jakaantui tie kahtia. Vaiti ratsasti päällikkö sitten edelleen, vaiti seurasivat sotilaat. Jono kulki kuin käärme tasangolla.

Hitaasti kulkivat intiaanit. Tunnin kuluttua saapuivat he tasangon länsireunalle, sille rotkolle, jossa heidän päällikkönsä oli piilotellut. Surullisin mielin muisteli Carlos mennyttä aikaa.

Kuu valaisi kyllä lakeuden, mutta rotkoon se ei enää paistanut. Siellä oli pimeä. Laskeutuminen sinne oli vaikeata, mutta ei sellaisille miehille niin taitavan päällikön johdossa.

Valkoinen päällikkö sanoi hiljaa muutamia sanoja lähimmäiselle wacolle, ajoi rotkoon ja katosi kallioitten varjoon.

Intiaani kertasi samat sanat seuraajalleen ja katosi hänkin rotkoon; samoin tekivät kaikki, ja lopulta olivat kaikki viisisataa soturia rotkossa.

Kavionkapse sorassa kuului vielä kauvan; mutta kun ei niitä enää kuulunut, ääntelivät taas piilopaikkoihinsa paenneet pedot.

Kuului haukan kimeätä huutoa, kehrääjän valittavaa ääntä ja arosuden ulvontaa.

Vuorokausi oli kulunut. Jälleen oli kuu noussut taivaalle. Silloin näkyi jälleen sama suuri käärme kiemurtelevan rotkosta ulos tasangolle Pecos-jokea kohden. Se kulkee joen poikki ja tulee sille ylängölle, jolle jo näkyy San Ildefonson laakso.

Ylängölle se seisahtuu — kuun mentyä pilveen johtaa valkoinen päällikkö joukkonsa tammilehdon suojaan. Sotilaat laskeutuvat maahan ratsailta ja sitovat hevosensa puihin.

Mustalta näyttää presidion laaja rakennusryhmä; torninvartijaa ei näy, mutta hänen säännöllisesti uusiintuva huutonsa: "centinela alerta!" — "vartija, varoillasi!" — ilmaisee hänen olevan valveilla.

Pian on koko linnotusväestö raskaassa unessa. Yövartijakin portilla on oikassut väsyneet raajansa kivipenkille ja nukkuu makeasti.

Kaikki silmät ovat sulkeutuneet, ei kukaan aavista vaaran olevan niin lähellä.

Taas kuuluu: "centinela alerta!" ja huuto vastaa portilta, mutta ei kukaan vartijoista huomaa niitä tummia haamuja, jotka matavat maata pitkin suurien sisiliskojen lailla kohti linnanmuuria.

Portinpielessä on valaistu lyhty, joka valaisee lähintä ympäristöä, mutta vartijan selkä on hiipijöihin päin.

Äkkiä sattuu rasahdus hänen korvaansa. Huudahdus: "quien viva?" — "kuka siellä?" häipyy hänen huuliltaan, sillä hän kaatuu kuolleena maahan. Puolitusinaa nuolia lävistää hänen sydämensä.

Joukko tummia olennoita syöksyy avonaisesta portista sisälle, ja juuri unesta herätä sävähtäneet sotilaat surmataan ennenkuin ovat kerinneet tarttua edes aseisiinsa.

Kuuluu wacojen kamala sotahuuto, ja sadottain hyökkää intiaaneja linnaan. He tunkeutuvat pihalle ja sulkevat rakuunoitten kasarmien ovet.

Säikähtyneinä juoksevat puolialastomat sotilaat ulos ja syöksyvät intiaanien keihäisiin. Karbinien ja pistoolien laukauksia kuuluu kaikkialta, mutta ampujat kaatuvat ennenkuin ehtivät ladata uudelleen.

Huutoja, laukauksia ja huokauksia kuuluu kaikkialta; ovia lyödään rikki, sapelit kalisevat, ja ruumiita kaatuu maahan.

Vihdoin päättyy hirveä verilöyly. Kaikkialla on uudelleen hiljaista. Ei enään kuulu intiaanien villiä sotahuutoa. Kaikki sotilaat on surmattu.

Vizcarra ja Roblado eivät ole kuolleet. Heitä odottaa kauheampi kuolema kuin kaatuminen taistelussa. Heidät viedään ylpeästä presidiosta kamalaa kohtaloaan kohden.

Sitä ennen oli hävitettävä muurit ja vahvat varustukset. Monet kädet olivat hävittämässä, mutta pahinta jälkeä tekivät liekit. Kaikkialla ne roihusivat, ja savu tuprusi esiin joka raosta. Pian on penkere suurena tulimerenä; palkit palavat ja putoavat ryskyen. Muurit kaatuvat. Lopulta on presidio vaan tulta ja savua syöksevä raunio.

Mutta vielä ei ole kauhun mitta täysi. Pakolainen ei halunnut kostaa ainoastaan rakuunoille, vaan kaupungin asukkaillekin, jotka sydämettöminä olivat katselleet ja vaatineet vanhan vaimon ruoskimista aina kuolemaan saakka ja nuoren viattoman tytön häpeällistä rääkkäystä. — San Ildefonson asukkaatkin saivat tuta cibolero Carloksen kostoa.

Hän täytti valansa, sillä ennen auringon nousua paloi kaupunki kaikkialla, ja miehet, naiset ja lapset, nimittäin ne, joita ei kohta surmattu, pakenivat henkensä tiestä tasangolle, onnellisina kun sen saivat pelastettua.

Olemme nyt tämän murhenäytelmän loppukohtauksessa, mutta sanoin ei voi kuvailla todellisuutta, sillä se on julmempi kaikkia tähänastisia tapauksia.

Näyttämönä on La Nina, sama kallionkieleke, jolla cibolero Juhannuksena suoritti loistavan ratsastusnäytteensä.

Taaskin odottaa jännityksissään utelias katsojajoukko, kuten silläkin kertaa. Odotetaan uutta näytelmää. Mutta kuinka toisellaiset ovatkaan nyt osanottajat ja katselijat!

Kalliolla istuu kaksi miestä hevosten selissä. Mutta he eivät ole siellä vapaasta tahdostaan. Heidän kätensä on sidottu selän taakse, ja jalat hevosen mahan alle. Satulat ovat lujasti kiinni. Rajaton epätoivo ja pelkuruus kuvastuu heidän kasvoistaan!

He ovat keski-ikäisiä miehiä, molemmat täydessä upseerinpuvussa. Toinen on linnanpäällikkö, eversti Vizcarra, toinen on kapteeni Roblado.

Pakolaisen petomaiset vainoojat ovat nyt hänen vankejaan, hänen vallassaan. — Mutta mitä varten istuvat he ratsailla juuri täällä? Ja mitä varten on heidät sidottu? Mikähän näytelmä täällä alkaa?

Huomatkaa! — Heidän allaan olevat hevoset ovat villejä mustangeja!
Katsokaa niitä tarkemmin! — Hevosten silmille on sidottu huivi!

Kumpaakin hevosta pitelee vaivoin tagno. Hevosten päät on käännetty La
Ninan äkkijyrkännettä kohden.

Intiaanit muodostavat pitkän rivin vähän matkan päässä ratsastajista. Villit soturit ovat hiljaa kuin haudassa. Kaikki katsovat valkoiseen päällikköön, odottavat merkkiä häneltä. Hänen kasvonsa ovat kalmankalpeat, niitten ilme ankara, hänen siinä istuessaan pikimustan ratsunsa selässä.

Sanaakaan ei kostaja lausu uhreilleen valmistaakseen heitä kohtaloonsa. Se on tehty. He tietävät jo tuomionsa. — Kamalan hiljaisuuden vallitessa annetaan merkki. Tagnot juoksevat sivulle ja jättävät mustangit vapaiksi.

Uusi merkki annetaan ratsastaville intiaaneille. He ratsastavat eteenpäin hurjasti kiljuen. He pistävät mustangeja keihäillään. Ne eivät mitään näe ja syöksyvät suoraan kohti jyrkännettä.

Sidottujen ratsastajien tuskanhuudot voittaa villien kiljunta. — Vielä silmänräpäys — ja näytös on päättynyt! Säikähtäneet mustangit ovat syöksyneet jyrkänteeltä alas ja vieneet mennessään ratsastajat.

Tummat ratsastajat pidättävät hevosiaan jyrkänteen reunoilla ja katselevat kauhistuneina toisiansa.

Muuan ratsastaja meni vielä lähemmäs reunaa ja katseli syvyyteen. — Se oli valkoinen päällikkö.

Hetkisen katseli hän ruhjoutuneita ruumiita siellä alhaalla. Ne eivät liikahtaneet. Hevoset ja miehet olivat murskautuneet kuoliaaksi.

Syvä huokaus pääsi ciboleron rinnasta, aivan kuin olisi taakka siltä pois nostettu; sen jälkeen kääntyi hän ympäri ja sanoi vakavasti ja juhlallisesti ystävälleen:

Ilta-auringon valossa näkyi intiaanijono ratsastavan pois laaksosta
Llano estacadoa kohden; mutta he eivät palanneet kuten olivat tulleet.
Heillä oli nyt runsaasti saalista San Ildefonsosta.

Kauheat tapaukset olivat luoneet synkät varjot heidän otsalleen, mutta haihtuivat vähitellen ajatellessa uutta, onnellisempaa tulevaisuutta.

Carlos ei jäänyt pitkäksi aikaa wacoystävien luo. Hän sai runsaasti lahjoja ja ratsasti sitten itään päin uuteen, rauhalliseen kotiinsa.

Siellä otti hänet ystävällisesti vastaan don Ambrosio; ja toteen näkyivät käyneen Catalinan sanat, että don Ambrosio korvaisi entisen väärinkäytöksensä, kun oli halveksinut Carlosta.

Kun entinen cibolero pyysi vaimokseen Catalinaa, siunasi isä nuorikoita ja iloitsi heidän onnestaan.

Toteutui myöskin don Juanin hartain toive; hän järjesti onnellisen kodin puolisolleen Rositalle.

Antonio oli aina tervetullut ystävä molempiin perheisiin, ja kun Carlos silloin tällöin kävi metsästysretkillä wacoystäviensä luona, oli Antonio aina mukana.

Siitä ajasta lähtien ei enää kuultu puhuttavan San Ildefonsosta. Eikä uuttakaan siirtolaa perustettu tuohon ihanaan laaksoon.

Sen häviö olisi toisina aikoina ehkä herättänyt suurempaakin huomiota, mutta se tapahtui aikana, jolloin Espanjan valta Amerikan mantereella jo oli häviämässä. San Ildefonson hävitys oli vaan yksi monista samallaisista surullisista tapauksista siihen aikaan. — Melkein samaan aikaan joutui sadottain kukoistavia siirtoloita intiaanien käsiin. Niillä on oma historiansa, ehkä vielä jännittävämpi kuin tämä.

Carlos ei enää siihen laaksoon palannut, mutta wacointiaanit muistelivat kauvan kiitollisuudella valkoista päällikköään.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKOINEN PÄÄLLIKKÖ: KERTOMUS POHJOIS-MEKSIKOSTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.