The Project Gutenberg eBook of Marie-Claire: Romaani, by Marguerite Audoux

Francis Jourdain uskoi minulle muutamana iltana erään naisen surullisen elämäntarinan, ollen tämän naisen läheinen ystävä.

Nainen oli nimeltään Marguerite Audoux, — ompelijatar, alituisesti kivulloinen, hyvin köyhä, joskus leivätönkin. Kun tuskallinen silmätauti oli tehnyt hänet kykenemättömäksi työskentelemään ammatissaan, ja lukemaankin, alkoi hän kaiken arkuutensakin uhalla kirjotella.

Ei hän toivonut saavansa teoksiaan julkisuuteen, vaan hän kirjotteli päästäkseen liiaksi hautomasta kurjaa tilaansa, saadakseen iloa yksinäisyyteensä, ikäänkuin seuraa hankkiakseen, ja kaiketi myöskin syystä että kirjallinen työ häntä miellytti.

Jourdain mainitsi minulle erään hänen teoksensa, Marie-Clairen, joka oli hänestä tuntunut hyvin kauniilta. Hän pyysi minua lukemaan sen. Minä pidän Jourdainin kirjallisesta mausta ja annan sille suuren arvon. Hänen henkensä joustavuus, hänen tunneherkkyytensä miellyttää minua tavattomasti… Käsikirjotuksen minulle lähettäessään hän vielä lisäsi:

"Philippe-ystävämme ihaili sitä kovin… Hän olisi mielellään nähnyt kirjan tulevan julkisuuteen. Mutta mitäpä hän pystyi muiden hyväksi tekemään, joka ei kyennyt itseänsäkään auttamaan?…"

Olen vakuutettu siitä, että hyvillä kirjoilla on oma häviämätön voimansa… Tulkootpa kuinkakin kaukaa, olkootpa miten kätkettyinä työläisasumuksen tuntemattomiin kärsimyksiin, aina ne aikanaan joutuvat päivän valoon… Tietenkin katsellaan niitä karsain silmin… Niiltä kielletään kaikki arvo tai niistä tehdään pilkkaa… Vaan mitä siitä. Ne ovat voimakkaampia kuin kaikki ja koko maailma.

Ja tästä on todistuksena se, että Marie-Claire tänään ilmestyy kirjan muodossa, Fasquellen kustannuksella.

Ilomielin puhun tästä ihailtavasta teoksesta, ja tahtoisinpa sydämeni vakaumuksella herättää sitä kohtaan harrastusta kaikissa niissä, joilla vielä on halua lukemiseen. Heille, kuten minullekin, se varmaan tuottaa harvinaista iloa, ja herättää heissä voimakkaita tunteita.

Marie-Claire on hienon aistin tuote. Sen koruttomuus, todellisuus, hieno henkevyys, sen syvyys ja uutukaisuus tehoavat välittömästi mieleen. Kaikki on siinä kohdallansa — esineet, maisemat, ihmiset. Niillä on oma leimansa kaikilla ja ne ovat yhdellä piirteellä hahmoiltuja, sellaisella joka saa ne eläviksi ja unohtumattomiksi. Yhtään kohtaa ei tule toivoneeksi toisenlaiseksi, niin on kaikki täsmällistä, viehättävää, värikästä, ladullaan pysyvää. Ja ennen kaikkea hämmästyttää lukijaa tässä teoksessa, hänen mielensä tenhoten, sisäisen toiminnan voima sekä se lämmin, lempeä valo, joka säteilee sen lehdiltä kuin aurinko kauniina aamuna. Ja useastipa tapaamme sellaisia lauseita, jotka ovat suurten kirjailijain: sointuja, jollaisia emme enää kuule tahi ani harvoin saamme kuulla, ja jotka herättävät hämmästystä sielussamme.

Marguerite Audoux ei ollut mikään yhteiskunnallisesta luokastaan vajonnut sivistyneen säädyn jäsen; hän oli todellakin pikku ompelijatar, joka milloin kävi porvariskodeissa neulomassa kolmen frangin päiväpalkasta, milloin ahersi omassa kamarissaan, niin pienessä, että ompelukoneen ääreen päästäkseen täytyi siirtää pukujen koettelemista varten hankittu nukke tieltä pois.

Hän on kertonut, että hänelle avasi tarujen maailman muuan vanha teos, jonka hän löysi aitasta, ollessaan nuoruudessaan eräällä solognelaisella maatilalla lammaspaimenena. Siitä päivästä alkaen hän yhä yltyvällä kiihkolla luki kaikki mitä käsiinsä sai: sanomalehti-novelleja, vanhoja kalentereita j.m.s. Ja hänet valtasi arka, epämääräinen halu kirjottaa joskus itsekin kertomuksia. Ja se halu toteutui silloin kun Hôtel-Dieun sairaalan lääkäri kielsi häneltä ompelemisen, ilmottaen hänen muutoin tulevan sokeaksi.

Sanomalehtien kertojat ovat kuvitelleet, että Marguerite Audoux oli silloin huudahtanut: "Koska en voi enää puseroita ommella, niin minä teen jonkun kirjan." Tämä tarina, joka on omiaan tyydyttämään porvarillista mieltymystä eriskummallisuuteen ja kuvaa kirjallisuuden halveksumista sillä taholla, on väärä ja järjetön.

Marie-Clairen tekijättäressä ei kirjallinen harrastus ole erotettavissa eräänlaisesta ylevästä elämänuteliaisuudesta. Häntä huvitti ilman muuta piirrellä muistiin jokapäiväisen elämän näytelmää, ja vielä enemmän hän iloitsi tapaamiensa ihmisten kuvitelluista ja arvaamalla muodostetuista elämänkohtaloista. Ja hänen sielullinen näkemyksensä olikin yhtä tarkka kuin hänen havaintokykynsä… Hän ei koskaan ilmaissut kenellekään tätä sepittämiskiihkoansa, ja hän poltti kaikki paperiliuskat siinä käsityksessä, etteivät ne voisi syrjäisessä mitään mielenkiintoa herättää.

Sattuma johdatti hänet muutamien nuorten taiteilijain piiriin, jossa hänelle vasta selvisi, kuinka suuresti hänen kertojalahjansa tenhosi ja viehätti kuulijoita. Etenkin Charles-Louis Philippe rohkaisi häntä, kuitenkaan antamatta milloinkaan hänelle neuvoja. Philippe tunsi yhtä hyödyttömäksi kuin vaaralliseksikin tyrkyttää neuvoja naiselle joka jo oli niin herkistynyt, jonka tahto oli niin keskittynyt ja luonne niin valmispiirteinen.

Nykyisin kaikki sivistyneet ihmiset, ja ne jotka luulevat olevansa sivistyneitä, huolehtivat kovasti perintötapoihin palaamisesta ja puhuvat ankaran itsekurin välttämättömyydestä… Eikö ole hupaista, että juuri työläisnainen, jonka oikokirjotuskaan ei ole virheetöntä, löytää jälleen — tahi oikeammin itse keksii — kaikki nuo suuret ominaisuudet: kohtuullisuuden, hyvän aistin, elävyyden, joita pelkkä kokemus ja tahto ei milloinkaan kykene saavuttamaan?

Tahtoakaan ei puutu Marguerite Audouxilta, ja kokemusta hänellä taasen vastaa synnynnäinen kielitaju. Hän ei kirjota unessakävijän tavoin, vaan rakentelee lauseensa, asettaa ne tasapainoon, yksinkertaistuttaa ne omituisen poljennon mukaan, jonka lakeja hän ei ole opetellut tuntemaan, mutta joista hänellä on erehtymättömän neron ihmeellinen ja salaperäinen tietoisuus.

Hänellä on mielikuvitusta, eikä tavallista, vaan — se huomattakoon — ylevää, hehkuvaa ja suurenmoista mielikuvitusta, joka ei ole nuorten naisten tavallista unelmoimista eikä harkitsevien romaanikirjailijain kekseliäisyyttä. Hän ei ole elämän syrjästäkatsoja eikä hän ole sen yläpuolella; hän näyttää vain jatkavan tekemiänsä havaintoja ja selventävän niitä. Jos olisin arvostelija tahi, Jumala varjelkoon, sielutieteilijä, niin nimittäisin tällaista mielikuvitusta deduktiiviseksi. Mutta tälle vaaralliselle alueelle en uskalla astua.

Lukekaa Marie-Claire… Ja luettuanne te, tahtomatta ketään loukata, kysytte itseltänne, kuka meidän kirjailijoistamme — ja minä ajattelen heistä kuuluisimpia — olisi kyennyt kirjottamaan sellaista kirjaa, niin nuhteettoman hillitysti, niin säteilevän puhtaasti ja ylevästi.

OCTAVE MIRBEAU.

ENSIMÄINEN OSA.

Eräänä päivänä kävi meillä paljon ihmisiä. Miehet astuivat sisälle kuin kirkkoon, ja vaimoväki teki poistuessaan ristinmerkin.

Minä hiivin vanhempieni huoneeseen, ja kovin kummastutti minua nähdä äidilläni iso vahakynttilä vuoteensa vieressä palamassa. Isä kumartui vuoteen jalkopään yli katsomaan äitiä, joka nukkui kädet rinnalla ristissä.

Naapurimme, muori Colas, piti meitä koko päivän luonansa. Kaikille meiltä tuleville naisille hän hoki:

Seuraavina päivinä oli meillä isoruutuiset valkean ja mustan kirjavat puvut yllämme.

Muori Colas antoi meille ruokaa ja lähetti meidät kedolle leikkimään. Sisareni, joka oli jo iso, murtautui pensas-aitojen läpi, kiipeili puihin ja tepasteli vesilätäköissä, palaten illalla taskut täynnä kaikenlaisia pikku elukoita, jotka saivat minut pelosta huutamaan ja muori Colasin vimmastumaan.

Erittäinkin kammosin minä kastematoja. Tuo punertava ja venyvä olento täytti minut sanomattomalla kauhulla, ja jos huomaamattani polkaisin sellaista luikertajaa, niin minua puistatti ja ellotti vielä kauvan jälkeenpäin. Niinä päivinä, jolloin minulla tuntui pistoksia kyljessä, kielsi muori Colas sisartani lähtemästä minnekään. Mutta sisarelle tuli ikävä ja hän tahtoi kaikin mokomin saada minut matkaansa. Hän keräsi kastematoja ja suljutteli niitä sormiensa välissä, kohottaen kätensä lähelle kasvojani. Paikalla vakuutin minä, etten ollut enää kipeä, ja annoin hänen laahata itseni kedolle.

Kerran hän viskasi hameelleni koko kimpullisen matoja. Minä kavahdin niin äkkiä taaksepäin, että kaaduin kuumaan vesikattilaan. Muori Colas voivotteli minua riisuessaan. Minulle ei tullut suurtakaan vauriota; muori lupasi sisarelleni kelpo löylytyksen, ja kun nuohoojia parhaillaan kulki ohitse, huusi hän heitä viemään sisareni mukanaan.

Kaikki kolme tulivat sisälle säkkeineen ja köysineen: sisarelta pääsi huuto ja hän pyysi anteeksi, ja minua kovin hävetti, kun olin aivan alasti.

Isäni otti meidät usein mukaansa erääseen paikkaan, missä miehet joivat viiniä. Hän nosti minut pöydälle lasien väliin, jotta laulaisin "Brabantin Genovevan valitusta". Miehet nauroivat, syleilivät minua ja koettivat saada minut juomaan viiniä.

Kun me palasimme kotiin, oli aina yö. Isä astui pitkään ja horjui; hän oli monasti kaatua; toisinaan hän rupesi ääneensä itkemään, väittäen että hänen talonsa oli muutettu toisaanne. Silloin alkoi sisareni huutaa, ja vaikka oli pimeä, niin hän se kuitenkin aina lopulta kotimme löysi.

Eräänä aamuna sydäntyi muori Colas torumaan meitä kovasti, sanoen meitä kovan onnen lapsiksi, joita hän ei enää ruokkimaan rupeaisi. Me saisimme vain laputtaa hakemaan isäämme, joka oli ties minne hävinnyt. Kiukkunsa purettuansa hän antoi meille ruokaa niinkuin ennenkin; mutta jonkun aikaa sen jälkeen hän käski meidän nousta ukko Chiconin vankkureihin. Vankkureissa oli täysi kuorma olkilyhteitä ja jyväsäkkejä. Minut sijotettiin takapäähän jonkinlaiseen syvennykseen säkkien rakoon; kärryt keikkuivat takapäin, ja jokainen nytkähdys solautti minut oljille.

Koko taipaleen pelkäsin minä kamalasti; luisuessani luulin aina putoavani tielle tai pelkäsin säkkien vyöryvän päälleni.

Pysähdyttiin majatalon edustalle. Joku vaimo auttoi meidät alas, pudisteli pehkut vaatteistamme ja antoi meille maitoa juodaksemme. Meitä hyväillessään hän virkkoi ukko Chiconille:

Ukko Chicon puisti päätään, kopistellen piippuansa pöydän laitaan; hän veti isot huulensa kieroon ja vastasi:

"Hän on kukaties mennyt vielä etemmäs. Girardin poika sanoi minulle kohdanneensa hänet Parisin tiellä."

Vanhus vei meidät sitten erääseen kauniiseen rakennukseen, jonka portaissa oli paljon pykäliä.

Hän puheli pitkään erään herran kanssa, joka viittilöi vilkkaasti ja mainitsi jotakin kiertelemisestä ympäri Ranskaa. Tämä herra laski kätensä pääni päälle ja toisti moneen kertaan:

Minä käsitin hänen puhuvan isästäni ja pyysin saada nähdä häntä. Herra katseli minua mitään vastaamatta, kysyen sitten ukko Chiconilta:

Meidät kyydittiin vankkureissa takaisin muori Colasin luokse, joka vastaanotti meidät toraten ja töykkien. Joitakuita päiviä myöhemmin hän toimitti meidät junaan ja saman päivän iltana me olimme isossa rakennuksessa, jossa oli paljon pieniä tyttöjä.

Sisar Gabrielle erotti meidät oitis. Hän sanoi, että sisareni on kyllin iso menemään keskiluokkaan, ja että minä jäisin pienokaisten joukkoon.

Sisar Gabrielle oli hyvin pieni, vanha, laiha ja köyryinen; hänellä oli hoidossaan makuu- ja ruokasuojat. Makuusuojassa hän työnsi kuivan ja kovan käsivartensa paitamme ja lakanan väliin, päästäkseen selville siisteydestämme, ja määrähetkellä hän suomi kaikkia niitä vitsoilla, joiden hurstit olivat olleet kosteita.

Ruokasuojassa hän valmisti salaatin jättiläismäisessä keltaisessa kulhossa.

Hihat olkapäihin asti kierrettyinä hän yhä uudestaan upotti mustat ja kyhmyiset käsivartensa kasviksiin, joiden seoksesta hän nosti ne taas kiiltävinä ja tiukkuvina. Ne muistuttivat minusta kuivia puunoksia sateisina päivinä.

Hän oli tuskin korkeampi kuin lavitsa, jolla minä istuin. Siekailematta nojasi hän kyynäspäänsä minuun ja sanoi:

"Niin oikein", arveli hän; "äitisi oli rintatautinen, ja sisar
Gabrielle on sanonut, että sinä kuolet ennen pitkää."

Hän kapusi lavitsalle ja istuutui taivuttaen pienet säärensä alleen. Sitte hän kysyi nimeäni ja ikääni, kertoi nimensä olevan Ismérie, olevansa minua vanhempi ja lääkärin sanoneen, ettei hän enää milloinkaan kasvaisi. Lisäksi ilmotti hän, että meidän luokkamme opettajatar oli nimeltään sisar Marie-Aimée, että hän oli hyvin häijy ja rankaisi lörpöttelijöitä ankarasti.

Hänen äänensä oli kuin puolikasvuisen pojan, ja sääret olivat hiukan koukistuneet.

Leikkiloman lopulla huomasin hänet Augustinen seljässä. Tämä kiikutteli häntä olalta toiselle ikäänkuin uhkaillen heittää hänet maahan. Minut sivuuttaessaan hän huusi minulle käreällä äänellään:

Silmätauti, joka minua vaivasi, paheni. Öisin takertuivat silmäluomeni niin lujasti kiinni, että olin ihan sokea, kunnes niitä oli haudeltu. Augustine sai toimekseen viedä minut sairaalaosastoon. Joka aamu tuli hän noutamaan minua pikku makuusuojasta. Ovelta asti jo kuulin hänen askeleensa. Hän ei suotta siekaillut: hän otti minua kädestä ja riepotti minut samalla vauhdilla mukanaan, välittämättä siitä, kolahtelinko minä vuodepatsaisiin.

Me kiidimme kuin tuuli käytäväin läpi ja syöksyimme kuin lumivyöry kaksi kerrosta alaspäin; joskus koskettivat jalkani jotakuta porrasta, muulloin tuntui minusta kuin olisin ollut putoamassa tyhjyyteen. Augustinella oli tukeva käsi, ja se piteli minua lujasti.

Sairaalaosastoon päästäksemme täytyi meidän kiertää kappeli ja sitten eräs aivan valkoinen pikku rakennus; sen kohdalla hän lisäsi vauhtinsa kaksinkertaiseksi.

Eräänä päivänä, kun minä en enää jaksanut pysyä mukana, vaan lankesin polvilleni, hän nosti minut jaloilleni, samalla kopauttaen minua päähän, ja sanoi:

Siitä asti hän joka päivä, jott'en vain olisi kaatunut, julisti minulle, milloin olimme ruumishuoneen kohdalla.

Minä pelkäsin etenkin Augustinen pelkoa. Koska hän noin nopeasti juoksi, niin totta oli vaara tarjona. Saavuin sairaalaosastoon hiestyneenä ja hengästyneenä; joku nakkasi minut pienelle tuolille, ja kylkeäni oli jo aikaa herjennyt pistämästä, kun tultiin silmiäni hautomaan.

Augustine se minut myöskin vei sisar Marie-Aiméen luokkaan. Hän muutti äänensä arkailevaksi ja sanoi:

Minä odotin jotakin tylyä huomautusta, mutta sisar Marie-Aimée hymyili minulle, suuteli minua monta kertaa ja sanoi:

Siinä pulpettikomerossa oli niin hyvä olla! Ja niin suloisesti hyväili lämmin villamekko ruumistani, jonka puiset ja kiviset portaat olivat kolhineet!

Useasti asettui kaksi jalkaa pikku jakkarani molemmin puolin, ja minä jouduin puserrukseen kahden suonikkaan, lämpimän säären väliin. Hapuileva käsi painoi pääni villamekkoa vasten polvien lomaan, ja siihen minä nukuin pehmeän käden suojaamana lämpimälle päänaluselle.

Herätessäni muuttui päänalus pöydäksi. Sama käsi asetteli siihen leivoksenjäännöksiä, pikku sokeripaloja ja namusia.

Pääni yläpuolelta käski täyteläinen, lämmin ääni kaikkien olla hiljaa, säestäen käskyänsä viivottimen lyönneillä pulpettiin; ne kaikuivat minun komerossani tavattomalla kolinalla.

Toisinaan tapahtui suuri mullistus. Jalat soluivat alas pikku jakkaraltani, polvet lähenivät toisiansa, tuoli huojui, ja minä näin valkean nunnahilkan kumartuvan pesääni päin, sitte hienon leuan, kapeat ja terävät hampaat ja lopuksi parin lempeitä silmiä, jotka herättivät minussa luottamusta.

Heti kun silmätautini parani, tuli namusien lisäksi aapinen. Se oli pieni kirja, jossa sanain rinnalla oli kuvia. Minä usein tarkastelin isoa mansikkaa, jota kuvittelin vähintään sämpylän kokoiseksi.

Sitte kun luokkahuoneessa ei enää ollut kylmä, asetti sisar Marie-Aimée minut eräälle penkille Ismérien ja Marie Renaudin väliin, jotka olivat vuodenaapureitani. Tuon tuostakin antoi hän minun kuitenkin palata rakkaaseen komerooni, missä tapasin satukirjoja, jotka saivat minut unohtamaan ympäristöni.

Eräänä aamuna veti Ismérie minut hyvin salaperäisenä syrjään ilmottaakseen, että sisar Marie-Aimée luopuu luokan opettajattaren toimesta ja tulee sisar Gabriellen sijalle makuu- ja ruokasuojain puolelle. Hän ei minulle sanonut, mistä oli saanut tämän tietoonsa, mutta kovin suruissaan hän siitä oli.

Hän piti paljon sisar Gabriellesta, joka aina kohteli häntä kuin pikku lasta; mutta hän ei rakastanut "tätä sisar Aiméeta", kuten hän halveksivin ilmein nimitti opettajatartansa milloin tiesi ainoastaan meidän olevan kuulemassa.

Hän arveli myös, ett'ei sisar Marie-Aimée sallisi hänen kiivetä meidän selkäämme, ja ett'ei hänestä voisi tehdä pilaa kuten sisar Gabriellesta, joka niin hullunkurisesti nousi portaita ylös.

Iltarukousten jälkeen ilmotti meille sisar Gabrielle lähtevänsä pois. Hän syleili meitä kaikkia, pienimmistä alottaen. Suuressa sekamelskassa nousimme makuusuojaan: isommat supattivat ja jo ennakolta napisivat "tätä sisar Aiméeta" vastaan, pienokaiset itkeä pillittivät kuin vaaran lähetessä.

Ismérie, jota minä kannoin seljässäni, itki suurella äänellä; hänen pienet sormensa kiristivät vähän kurkkuani ja kyyneleet tippuivat kaulalleni.

Kenenkään mieleen ei juolahtanut nauraa sisar Gabriellea, joka vaivaloisesti kiivetessään portaita lakkaamatta kielteli: "tst! tst!" melun silti heikkenemättä. Pienen makuusuojan hoitajatar itki myöskin; hän ravisti minua hiukkasen, riisuessaan vaatteitani, ja sanoi:

"Olenpa varma, että sinä kyllä olet tyytyväinen, kun saat sisar
Marie-Aiméesi tänne."

Kolmesta hoitajattarestamme oli hän minulle mieluisin. Hän oli kyllä vähän ärtyinen, mutta piti meistä paljon.

Öisin hän herätti ne lapset, joilla oli pahoja tapoja, säästääkseen heitä seuraavan aamun piiskoilta. Silloin kun minua yskitti hän nousi makuultaan ja kopeloiden pisti suuhuni kostutetun sokeripalan. Monet kerrat hän myöskin oli kantanut minut vuoteeltani, jossa makasin jähmettyneenä, ja ottanut viereensä lämpenemään.

Seuraavana aamuna astuimme aivan hiljaa ruokasuojaan. Hoitajattaret käskivät meidän jäädä seisomaan. Jotkut isommat pitivät ryhtinsä hyvin suorana ja olivat ylpeän näköisiä. Hoitajatar Justine seisoi nöyränä ja surumielisenä pöydän alapäässä, mutta hoitajatar Néron, joka oli näköjään kuin santarmi, asteli edes takaisin pitkin permantoa.

Sisar Marie-Aimée astui sisälle, jättäen oven auki taaksensa; hän näytti minusta valkeine esiliinoinensa ja valkeine hihoinensa kookkaammalta. Hän käveli verkalleen, tähystellen jokaista; sivulla riippuva rukousnauha kalisi hiukan, ja mekon lieve heilahteli keveästi. Hän nousi lavansa kolme astuinta ylös ja kätensä liikkeellä käski meidät istumaan.

Oli hyvin kuuma. Minä istuuduin eräälle kummulle hänen lähelleen; hän lueskeli kirjaa, luoden kaitsevia silmäyksiä pikku tyttöihin, jotka kisailivat niityllä alapuolellamme. Kauvan katseli hän laskevaa aurinkoa ja huudahteli:

Samana iltana katosivat vitsat pikku makuusuojasta, ja ruokasuojassa hämmennettiin salaati pitkillä kauhoilla. Muita muutoksia ei tehty. Kello yhdeksästä kahteentoista asti istuimme me luokkahuoneessa, ja ehtoopäivällä kuorimme pähkinöitä jollekulle öljykauppiaalle.

Isommat tytöt särkivät niitä vasaralla ja pienemmät irrottelivat sydämiä. Oli ankarasti kielletty syömästä niitä, eikä se todella helppoa ollutkaan; aina oli joku antamassa ilmi, herkuttelun herättämästä kateudesta.

Hoitajatar Esther tarkasteli meidän suitamme. Toisinaan hän otti jonkun parantumattoman ahmatin kiinni. Silloin hän levitti silmänsä suuriksi, lyödä läpsäytti syyllistä ja sanoi:

Muutamiin meistä hän suuresti luotti. Hän kiepautti meitä pari kertaa ympäri, ollen meitä tarkastavinansa, ja sanoi sitte nauraen:

Minun teki usein mieleni maistella, mutta minä muistin silloin aina hoitajatar Estherin hyvät silmät ja minä punastuin ajatellessani pettäväni hänen luottamuksensa.

Mutta ajan mittaan yltyi haluni niin voimakkaaksi, etten enää mitään muuta ajatellut. Päivät pitkät etsiskelin tilaisuutta maistaa pähkinöitä joutumatta kiinni. Yritin pistää muutamia hihoihinikin, mutta olin niin kömpelö, että heti pudotin ne. Ja sitten taas halusin syödä niitä paljon, paljon. Minusta tuntui kuin olisin voinut syödä kokonaisen säkillisen.

Vihdoinkin tuli eräänä päivänä suotuisa hetki. Meitä makuusuojaan viedessään luiskahti hoitajatar pähkinään ja pudotti lyhtynsä; se sammui. Minä kun juuri olin ison, kuorituilla pähkinöillä täytetyn kattilan vieressä, sieppasin runsaan kourallisen ja pistin taskuuni.

Heti kun kaikki olivat makuulla minä hain pähkinät hameeni taskusta ja panin niitä suuni täyteen, pitäen päätäni hupussa peitteen alla. Mutta samassa tuntui minusta kuin kuulisi koko makuusuoja leukojeni rouskeen. Niin hiljaa ja hitaasti kuin pureskelinkin, kuulosti se minun korvissani niinkuin olisi vasaralla hakattu. Hoitajatar Esther nousi vuoteeltaan: hän sytytti lampun ja lyyhistyi kurkistelemaan vuoteiden alle.

Kauhuissani katselin häntä, kun hän tuli minun lähelleni. Hyvin hiljaa sanoi hän:

Sitte hän pitkitti etsiskelyänsä. Hän meni makuusuojan päähän asti, avasi ja sulki oven. Mutta tuskin oli hän jälleen käynyt levolle ja sammuttanut lampun, kun säppi loksahti kuin olisi ovea avattu.

"Tämäpä vasta kovin merkillistä on. Eihän toki kissa yksinänsä ovea avanne."

Minusta hän näytti olevan peloissaan: kuulin hänen kääntelehtivän vuoteellaan, ja yht'äkkiä hän alkoi huudahdella:

Ismérie kysyi häneltä, mikä häntä vaivasi. Hän vastasi, että joku käsi oli avannut kissalle oven, ja että hän oli juuri tuntenut voimakkaan hengähdyksen kasvoillansa.

Hämyssä näkyi ovi puoleksi avoinna. Minä olin hirveästi säikähtynyt. Luulin pahanhengen tulleen minua hakemaan. Pitkään aikaan emme kuulleet enää mitään. Hoitajatar Esther kysyi, eikö joku meistä tahtoisi nousta sammuttamaan lamppua, vaikk'ei se ollut kovinkaan kaukana hänen vuoteestaan. Kukaan ei vastannut. Silloin hän huusi minua. Minä nousin, ja hän sanoi:

Hän vaikeni heti kun minä puhalsin lampun sammuksiin. Mutta minä näin tuhansia hehkuvia pisteitä ja tunsin jäätävän kylmyyden poskillani. Vuoteiden alta väijyivät minua, siltä minusta tuntui, tulikitaiset vihreät lohikäärmeet. Niiden kynnet nipistelivät jalkojani, ja tulisia kieluja hyppi joka puolella pääni ympärillä. Olin lyyhistyä siihen paikkaan, ja vuoteelleni saapuessani uskoin lujasti, että olin menettänyt molemmat jalkani. Vihdoinkin uskaltaessani tarkemmin tutkia asiaa huomasin, että ne kyllä olivat jokseenkin kylmät, ja lopulta vaivuin uneen, pidellen niitä käsieni välissä.

Juttu kerrottiin sisar Marie-Aiméelle. Hän arveli, että kissa se varmasti oli säppiä vääntänyt ja avannut oven. Mutta asia ei koskaan oikein selvinnyt, ja pienokaiset supisivat siitä vielä kauvan.

Seuraavalla viikolla kaikki kahdeksan vuotta täyttäneet siirtyivät alas isoon makuusuojaan.

Minä sain vuoteeni ikkunan ääreen, ihan lähelle sisar Marie-Aiméen kamaria.

Marie Renaud ja Ismérie pysyivät naapureinani. Meidän maatessamme sisar Marie-Aimée usein tuli ikkunani ääreen istumaan. Hän otti minua kädestä, silitteli sitä, kaiken aikaa tähystellen ulos. Eräänä yönä oli naapuristossa iso tulipalo. Se valaisi kirkkaasti koko makuusuojan. Sisar Marie-Aimée avasi ikkunan selko seljälleen, ravisteli sitte minua ja sanoi:

Hän otti minut käsivarrelleen. Hän hiveli kädellään kasvojani, saadakseen minut valveutumaan, ja kertasi yhä:

Mutta minä olin niin uninen, että pääni yhä retkahti hänen olalleen. Silloin hän antoi minulle hyvän korvapuustin, sanoen minua pieneksi elukaksi. Tällä kertaa valpastuin toden teolla ja pillahdin itkuun. Hän otti minut taas syliinsä, istuutui ja tuuditteli minua, puristaen minut lujasti rintaansa vasten.

Hän käänsi päänsä ikkunaa kohden. Kasvonsa olivat kuin läpikuultavat, ja silmät hohtivat.

Ismérie olisi mielellään suonut, ett'ei sisar Marie-Aimée olisi koskaan tullut ikkunaimme luo. Se esti häntä loruilemasta, ja hänellähän aina oli jotakin sanottavaa. Hänen äänensä oli niin kova, että kuului makuusuojan toiseen päähän. Sisar Marie-Aimée tapasi sanoa:

Moinen röyhkeys hävetti minua. Olin vakuutettu siitä, että sisar
Marie-Aimée vain tekeytyi kuulemattomaksi.

Sellaista sanaa me keskenämme käytimme merkitsemässä: "Katso nenästäni, kuuntelenko sinua", s.o. mitäpä minä mokoman puheista.

Sisar Marie-Aimée tapaili vitsaa. Minä vapisin Ismérien pikku ruumiin puolesta, mutta hän heittäysi vatsalleen, sätki ja rimpuili hurjasti parkuen. Inhoten työnsi sisar Marie-Aimée hänet jalallaan luotansa ja huudahti heittäen loitolle vitsan:

Siitä asti hän ei ollut huomaavinaankaan Ismérietä eikä ottanut tämän hävyttömyyksiä kuuleviin korviinsa. Joka tapauksessa hän ankarasti kielsi meitä kanniskelemasta häntä seljässämme. Se ei kuitenkaan estänyt Ismérietâ kiipeämästä minun kimppuuni kuin apina. Minä en rohjennut irrottaa häntä, ja hiukan köyristyen annoin hänen asettua hartioilleni.

Niin kävi etenkin makuusuojaan noustessamme. Hänelle oli kovin vaikeata nousta ylös portaita; hän nauroi sitä itse, ja sanoi kiipeävänsä niinkuin kana.

Kun sisar Marie-Aimée aina kulki edellä, koetin minä pysytellä viimeisten joukossa. Joskus sattui hän äkkiä kääntymään, katsoakseen taakseen; silloin Ismérie ihmeteltävän nopeasti ja näppärästi solahti selkääni pitkin alas.

Sisar Marie-Aiméen katse aina hämmennytti minua hieman, eikä Ismérie kertaakaan ollut pitittelemättä:

Hänen ei ollut milloinkaan onnistunut kavuta Marie Renaudin selkään. Tämä torjui hänet aina luotansa, sanoen Ismérien kuluttavan ja tahrivan toiselta vaatteet.

Joka aamu hän auttoi minua vuoteeni tekemisessä; huolellisesti silitteli hän hursteja, tasottaakseen kaikki poimut. Hän epäsi itsepintaisesti minun apuni oman vuoteensa laittamisessa sillä verukkeella, että minä vain läjäisin hurstit ties miten. Minua aina hämmästytti nähdä, että hänen vuoteessansa ei aamuisin ylös noustaessa ollut pienintäkään epäjärjestystä.

Lopulta hän ilmaisi minulle kiinnittävänsä lakanat ja peitteet nuppineuloilla patjaan. Hänellä oli kaikenlaisia pikku kätköjä, joihin hän keräili jos jonkinlaisia kapineita. Aterialla hän aina söi pikku palan edellisenpäiväistä jälkiruokaa, korjaten taskuunsa tämänpäiväisen. Sitä hän sitte myötäänsä hypisteli ja nakerteli palan kerrallaan. Usein yllätin hänet jossakin loukossa nuppineulalla nopostelemassa pitsiä.

Hänen suurin ilonsa oli harjata, laskostaa ja siistitä; hänenpä ansiostaan olivatkin kenkäni aina moitteettomasti kiillotetut ja pyhävaatteeni huolellisesti poimutetut laskoksille.

Tätä kesti aina siihen asti kunnes meille tuli uusi hoitajatar nimeltä Madeleine. Hän huomasi piankin, ettei minulla ollut mitään osuutta asuni hyvään kuntoon, ja nosti siitä aika toran, nimitellen minua korunukeksi ja veltoksi laiskuriksi, joka palvelutin itseäni kuin mitäkin neitiä, ja häpeällisesti panin puolestani työtä tekemään tämän Marie Renaud paran, jossa tuskin oli henkeä kahden pennin edestä. Hoitajatar Néron lyöttäysi häntä säestämään, sanoen minua pöyhkyriksi, joka luulottelin olevani kaikkien muiden yläpuolella ja tahdoin aina olla toisin kuin muut; hoitajattareni eivät muka ikinä olleet nähneet minunlaistani tyttöä, ja selvästi oli minulla päässä vikaa.

En voinut olla ajattelematta kahta kiukkuista haltijatarta, mustaa ja valkeaa: pitkää ja mustaa hoitajatar Néronia ja vaaleanverevää, kukoistavaa Madeleinea, jolla oli paksut, avoimet huulet, leveärakoiset hampaat ja leveä, paksu kieli, joka oli aina liikkeessä ja kokosi sylkeä suupieleen.

Jo kauvan olin tiennyt, että hoitajatar Néron muistutti härkää, mutta mahdoton oli minun keksiä elukkaa, johon Madeleinea verrata. Päiväkausia pohdin tätä pulmaa, johtaen muistiini kaikkien luontokappaleiden nimet mitä tunsin, ja lopultakin täytyi minun luopua yrityksestä.

Hän oli pyylevä ja käveli lonkkiansa heilutellen; ääni oli vihlova ja kuului kaiken muun ylitse.

Hän pyysi saada laulaa kappelissa, mutta kun hän ei tuntenut hengellisiä lauluja, niin sisar Marie-Aimée antoi minun toimekseni ohjata häntä niissä. Niinpä pääsi Marie Renaud taas harjailemaan ja laskostamaan vaatteitani kenenkään sitä näköjään huomaamatta. Hän oli siitä niin mielissään, että lahjotti minulle varmuusneulan, kiinnittääkseen sillä nenäliinani, jonka yhtämittaa hukkasin. Kaksi päivää sen jälkeen olin hukannut sekä nenäliinan että neulan.

Voi sitä nenäliinaa, millainen pelottava painajainen se minulle olikaan! Vielä nytkin sitä ajatellessani ahdistaa mieltäni. Vuodet läpeensä minä säännöllisesti hukkasin nenäliinan joka viikko.

Sisar Marie-Aiméella oli tapana antaa meille puhdas nenäliina likaisen sijalle, jonka me heitimme hänen eteensä maahan. Aina täytyi minun ajatella yksinomaan tätä hetkeä; silloin käänsin kaikki taskuni nurin, juoksin kuin hullu pitkin makuusuojia ja käytäviä alikertaa myöten, etsiskelin kaikkialta. Hyvä Jumala, jospa vain löytäisin nenäliinani!

Pyhän Neitsyeen kuvan sivuuttaessani minä liitin käteni hartaasti ristiin: "Ihmeitätekevä Äiti, suo minun löytää nenäliinani!"

Mutta minä en löytänyt. Punehtuneena, hengästyksissäni, hätääntyneenä palasin alakertaan, uskaltamatta ottaa sitä puhdastakaan nenäliinaa, jota minulle sisar Marie-Aimée ojensi.

Ansaitut nuhteet kaikuivat korvissani jo ennakolta. Milloin ei soimauksia kuulunut, silloin näin rypistyneen otsan ja suuttuneet silmät, jotka herkeämättä seurasivat minua kauvan aikaa jälkeenpäin. Olin niin häpeän musertama, että tuskin kykenin jalkojani nostamaan. Kävelin kuin puukuva, ruumistani liikuttamatta; ja kaikesta huolimatta hukkasin nenäliinani yhä uudestaan.

Madeleine silmäili minua teeskennellyllä säälillä eikä voinut olla sanomatta minulle joka kerta, että minun sietäisi saada kelpo kuritus.

Hän näytti olevan hyvin kiintynyt sisar Marie-Aiméehen, palveli häntä huomaavaisesti ja puhkesi pienimmästäkin moitteesta kyyneliin.

Hänellä oli oikeita itkunpurkauksia, joita sisar Marie-Aimée tyynnytteli taputtelemalla häntä poskelle. Silloin hän yhtähaavaa nauroi ja itki. Omituinen hartiain liike paljasti silloin hänen valkean kaulansa, ja siitä johtui hoitajatar Néron huomauttamaan, että hän muistutti kissaa.

Eräänä päivänä aamiaispöydässä sattuneen kiivaan kohtauksen jälkeen hoitajatar Néron meni matkoihinsa, syvän hiljaisuuden vallitessa. Hän huudahti yht'äkkiä:

Kun sisar Marie-Aimée tuijotti häneen hämmästyneenä, kääntyi hän päin, kumarassa, puistaen päätään ja pukaten sitä edellään, ja kirkui vielä kovemmin, ettei hän voinut enää kauvemmin sietää minkään väkänokan, niin juuri, väkänokan, itseänsä komentelevan.

Hän oli selkä edellä lähentynyt ovea; hän avasi sen, pudisti raivokkaasti päätänsä ja kadotessaan heristi pitkää käsivarttaan sisar Marie-Aiméelle, sanoen syvästi halveksivalla äänellä:

Muutamat pikku tytöt värisivät kauhusta; toiset purskahtivat nauramaan. Madeleine sai täydellisen hermopuuskan: hän heittäysi sisar Marie-Aiméen jalkoihin, syleili hänen polviansa, suuteli hänen lievettänsä ja sieppasi hänen kätensä paksuille ja kosteille huulilleen, kaiken aikaa hurjasti kirahdellen, kuin olisi hirvittävä onnettomuus tapahtunut.

Sisar Marie-Aimée ei mitenkään päässyt irtautumaan; lopulta hän suuttui. Silloin Madeleine taintui ja kaatui seljälleen.

Avatessaan hänen vaatteitaan sisar Marie-Aimée teki minuun päin merkin. Luulin hänen tarvitsevan minun apuani ja juoksin hänen luokseen. Mutta hän lähetti minut pois:

Hän ojensi tälle avainkimppunsa, ja vaikk'ei Marie Renaud ollut milloinkaan käynyt sisar Marie-Aiméen kamarissa, löysi hän tarvittavan pullon kuitenkin heti.

Madeleine toipui nopeasti, ja ottaessaan hoitajatar Néronin sijan hän otti ylivallan käsiinsä. Sisar Marie-Aiméen edessä hän pysyi arkana ja nöyränä, mutta piti sen sijaan sitä lujemmalla meitä, yhtämittaa toraten, että hänet oli pantu meitä paimentamaan eikä palvelemaan.

Sinä päivänä, jona hän oli pyörtynyt, olin nähnyt hänen povensa, ja se oli minusta näyttänyt niin kauniilta, ett'en olisi osannut kuvitella mitään sen vertaista.

Mutta minä havaitsin hänet tyhmäksi enkä ollut millänikään hänen kehotuksistansa. Tämä kiukutti häntä; hän syyti minulle karkeita sanoja, ja lopuksi aina päätyi kohtelemaan minua jonkunlaisena prinsessana.

Hän ei voinut sietää sisar Marie-Aiméen mieltymystä minuun, ja nähdessään tämän syleilevän minua punastui hän kiukusta.

Minä aloin varttua ja olin nyt jokseenkin hyvissä voimissa. Sisar Marie-Aimée sanoi olevansa ylpeä minusta. Syleillessään hän puristi minua niin lujasti, että minulle teki kipeätä. Sitte sanoi hän, laskien hellästi sormensa otsalleni:

Leikkilomien ajaksi minä usein jäin hänen luokseen. Minä kuuntelin, kun hän luki ääneensä. Hän luki soinnukkaasti ja terävästi korostaen, mutta kun henkilöt olivat hänelle aivan liiaksi vastenmielisiä, silloin hän kiivaasti paiskasi kirjan kiinni ja yhtyi kanssamme leikkimään.

Meillä oli kolme lehmää. Monasti ne saivat laitumekseen erään niityn, jonka keskessä kasvoi jättiläismäinen kastanjapuu. Valkea lehmä oli vihainen, ja me pelkäsimme sitä, se kun jo oli ruhjonut erään pikku tytön.

Mainittuna päivänä näin molemmat punikit, ja ihan kastanjapuun alla kauniin mustan lehmän. Minä sanoin Ismérielle:

"Kas, valkea lehmä onkin vaihdettu pois, varmaankin siksi että se oli vihainen."

Ismérie oli huonolla tuulella ja alkoi torata, että minä aina tein pilaa muista, koettaen heille uskotella kaikenlaista hölynpölyä.

Minä osotin hänelle lehmää; hän intti sitä valkeaksi lehmäksemme, minä taasen väitin kiven kovaan, että lehmä oli musta.

Sisar Marie-Aimée sattui kuulemaan. Hän näytti kovin kiusautuneelta, sanoessaan:

Samassa lehmä hiukan siirrähti. Nyt se näytti mustan ja valkean kirjavalta, ja minä käsitin, että kastanjapuun varjo oli vienyt minut harhaan. Tyhmistyin niin kerrassaan, ett'en tiennyt mitä vastata, miten selittää erehdykseni. Sisar Marie-Aimée ravisti minua rajusti.

Rangaistukseksi lähetti hän minut vajaan, vakuuttaen, ett'en saisi mitään muuta ravintoa kuin leipää ja vettä.

Vajassa ei ollut muuta kuin vanhoja kaappeja ja puutarhakapineita. Minä kiipeilin ympäri vajaa ja pian olin kaikkein korkeimman kaapin päällä istumassa.

Olin kymmenen vuoden vanha ja ensi kertaa aivan yksinäni. Minä tunsin siitä jonkunlaista tyytyväisyyttä. Siinä jalkojani huojutellessani loihdin eteeni uuden, näkymättömän maailman. Eräästä vanhasta kaapista, jonka helat olivat ruosteessa, sukeusi upean linnan portti. Minä olin vuorelle hyljätty pieni tyttönen; muuan haltijattaren tavoin puettu kaunis nainen oli havainnut minut ja tuli minua noutamaan. Ihmeellisiä koiria hyppelehti hänen edellään. Ne olivat jo melkein jaloissani, kun huomasin rautahelaisen kaapin edessä sisar Marie-Aiméen tähyilemässä joka suunnalle.

Minä en muistanut, että istuin kaapin päällä; luulin yhä olevani vuorenhuipulla ja olin vain nyreissäni siitä, että sisar Marie-Aiméen tulo oli häivyttänyt linnan ja sen kaikki asukkaat.

Säärieni heiluminen saattoi minut ilmi, ja samassa kuin Marie-Aimée älysin minäkin olevani kaapin päällä.

Hän jäi tuokioksi seisomaan katse minuun kohotettuna; sitte hän otti esiliinansa taskusta leipäpalan, makkaranpätkän ja pikku pullollisen viiniä, näytti minulle kutakin erikseen ja sanoi suuttuneella äänellä:

Vähän myöhemmin toi minulle Madeleine leipää ja vettä, ja minä sain iltaan asti jäädä vajaan.

Sisar Marie-Aimée oli jonkin aikaa ollut surumielinen. Hän ei enää leikkinyt meidän kanssamme, unohtipa usein päivällistuntimmekin. Madeleine silloin lähetti minut hakemaan häntä kappelista, missä tapasin hänet polvillaan, kasvot käsiin kätkettyinä.

Minun täytyi nykiä häntä hameesta, saadakseni hänet kuulemaan. Monasti näytti hän minusta itkeneeltäkin; mutta minä en rohjennut katsella häntä, peljäten vihoittavani häntä. Hän tuntui olevan aivan muissa ajatuksissaan, ja puhuteltaessa hän kuivakiskoisesti joko myönsi tahi kielsi yhdellä sanalla.

Kuitenkin otti hän innokkaasti osaa jokavuotisen pikku pääsiäisjuhlamme valmisteluihin. Hän kannatti esille kakut, jotka järjestettiin pöydälle ja verhottiin valkealla pöytäliinalla, jott'eivät herkkusuut olisi joutuneet liian kovaan kiusaukseen.

Päivällisen aikana oli ollut suunnaton hälinä, sillä meillä oli juhlapäivinä lupa jutella pöydässä. Sisar Marie-Aimée oli asettanut eteemme ruuat, ja omistanut itsekullekin herttaisen hymyilyn ja ystävällisen sanan. Hän valmistautui juuri leivoksia jakamaan, käyttäen Madeleinea apunansa nostaessaan pois liinan, joka oli niiden peitteenä.

Silloin hyppäsi liinan alta lattialle kissa, ja livisti pakoon.
Sisar Marie-Aimée ja Madeleine kiljaisivat yht'aikaa, ja sitte huusi
Madeleine:

Sisar Marie-Aimée ei pitänyt kissasta. Hän seisoi hetkisen liikahtamatta, sitte juoksi hän noutamaan kepin ja hyökkäsi ajamaan elukkaa takaa.

Siitä tuli hirveä hämminki: hätäytynyt kissa hyppi joka taholle, väistellen keppiä, joka sattui vain penkkeihin ja seiniin. Kaikki pikku tytöt pyrähtivät peljästyneinä ovelle. Sisar Marie-Aimée pysähdytti heidät jyrkästi:

En ollut enää tunteakaan hänen kasvojaan: yhteen puristetut huulet, posket yhtä valkeat kuin hänen nunnahilkkansa ja salamoivat silmät tuntuivat minusta niin pelottavilta, että peitin kasvoni käsivarrellani.

Mutta väkisinkin täytyi minun katsella uudestaan. Takaa-ajo jatkui: sisar Marie-Aimée juoksenteli äänettömänä, keppi koholla; hänen huulensa olivat auki ja pienet terävät hampaat välähtelivät. Hän juoksenteli ristiin ja rastiin, hyppeli penkeille, kiipesi pöydille, nopeasti kietaisten liepeensä kokoon. Juuri kun hän oli saamaisillaan kissan kiinni, ponnahti se huimalla loikkauksella ikkunaverhoihin ja kapusi niitä myöten ikkunan yläpieleen asti.

Madeleine oli seurannut sisar Marie-Aiméen kaikkia liikkeitä kömpelönlaisen koiranpenikan tavoin ja aikoi nyt lähteä hakemaan pitempää keppiä, mutta sisar Marie-Aimée pysähdytti hänet kätensä liikkeellä, sanoen:

Hoitajatar Justine, joka seisoi minun vieressäni, voihkasi silmänsä peittäen:

Minustakin tuntui kohtaus hävettävältä: mielessäni ajattelin jotakin sisar Marie-Aiméelle alentavaa, minä joka olin aina pitänyt häntä virheettömänä. Vertasin tätä näytelmää erääseen toiseen, joka oli sattunut kerran ankaralla raju-ilmalla. Kuinka paljon muita korkeammalla olikaan minusta sinä päivänä Marie-Aimée tuntunut olevan! Näin hänet nyt taas semmoisena kuin hän silloin seisoi penkillä: levollisena oli hän sulkenut korkeat ikkunat, kurkottaen kauniit käsivartensa niin että väljät hihat soluivat olkapäihin asti, ja vaikka me olimme aivan säikähtyneet salamoista ja vinhoista tuulenpuuskista, sanoi hän rauhallisella äänellä:

Sisar Marie-Aimée käski nyt pikku tyttöjen vetäytyä suojan perälle. Hän avasi oven selkosen seljälleen, ja kissa pakeni kolmella hyppäyksellä.

Ehtoopäivällä minä olin ihmeissäni, kun iltamessua ei toimittanutkaan vanha pastorimme.

Uusi oli kookas ja vahva mies. Hän veisasi lujalla ja tempoilevalla äänellä. Kaiken iltaa puheltiin vain hänestä. Madeleinen mielestä hän oli kaunis mies, ja sisar Marie-Aimée kiitti hänen nuorekasta ääntänsä, vaikka sanat hän lausui niinkuin vanha ukko. Hän lisäsi vielä, että uusi pastori käveli joustavasti ja kauniisti.

Pari kolme päivää jälkeenpäin tuli hän meille käymään. Silloin huomasin, että hänellä oli valkeat hiukset, jotka soluivat kaulalle asti, ja että hänen silmänsä ja kulmakarvansa olivat hyvin mustat.

Hän pyysi saada nähdä niitä tyttöjä, jotka valmistausivat rippikouluun, ja tahtoi tietää kunkin nimen. Sisar Marie-Aimée vastasi minun puolestani. Hän pani kätensä pääni päälle ja sanoi:

Ismérie läheni vuorostaan. Pastori silmäili häntä hyvin uteliaasti, käänsi hänet selin ja antoi hänen astua jonkun askeleen edessään. Hänestä oli Ismérie kolmivuotiaan lapsen kokoinen, ja kun hän kysyi sisar Marie-Aiméelta, oliko pienokainen älykäs, pyörähti Ismérie päin ja sanoi että hän on vähemmän tyhmä kuin toiset.

Pastori purskahti nauruun, ja minä huomasin, että hänen hampaansa olivat hyvin valkeat. Puhuessaan hän nytkähteli eteenpäin kuin tahtoen ottaa kiinni sanansa, jotka näyttivät kuin vahingossa pääsevän hänen huuliltaan.

Sisar Marie-Aimée saattoi häntä suuren pihan portille asti. Muita vieraita oli hänen tapa saatella vain suojan ovelle.

Hän palasi takaisin lavalleen, ja tuokion kuluttua virkahti, kenenkään katsahtamatta:

Uusi pastorimme asui pienessä talosessa ihan kappelin vieressä. Iltasin hän käyskenteli pitkin lehmuskujia. Hän kulki silloin aivan läheltä sitä nurmikkoa, jolla me kisailimme, ja tervehti, hyvin syvään kumartaen, sisar Marie-Aiméeta.

Torstaisin hän tuli aina iltapäivällä käymään meillä. Hän istui nojaten taaksepäin tuolin selkämystään, ja pantuaan jalkansa ristiin päällekkäin rupesi kertomaan meille juttuja. Hän oli hyvin hilpeä, ja sisar Marie-Aimée sanoi että hän nauroi niin sydämellisesti.

Joskus oli sisar Marie-Aimée sairaloinen; silloin pastori nousi hänen kamariinsa tervehdykselle.

Madeleinen näimme menevän ohitse kantaen tarjottimella teekannua ja kaksia kuppeja; hän oli punakka ja puuhassa.

Kun kesä oli mennyt, hra pastori tuli katsomaan meitä aina illallisen jälkeen; hän vietti illan meidän seurassamme.

Kellon lyödessä yhdeksää hän täsmällisesti läksi pois, ja sisar Marie-Aimée saattoi häntä joka kerta pitkin käytävää aina pääportille asti.

Hän oli ollut meillä jo vuoden, enkä minä vieläkään ollut saanut tottuneeksi ripittämään itseäni hänelle. Useinkin hän katseli minua nauraen sillä tavalla kuin olisi hän muistanut minun pienet rikkomukseni, niin minusta tuntui.

Me kävimme ripittämässä itsemme määräpäivinä, kukin vuoronsa jälkeen; kun oli enää yksi tahi kaksi menemättä ennen minua, aloin minä vapista.

Sydämeni löi haljetakseen, ja vatsassani kouristi niin että hengitykseni oli salpautua.

Sitten kun vuoroni vihdoin tuli, minä nousin notkuvin polvin, humisevin korvin ja posket kylminä. Lysähdin polvilleni rippituoliin, mutta samassa rohkaisi minua jo hra pastorin hyväntahtoinen, ikäänkuin etäältä hymisevä ääni. Kuitenkin täytyi hänen joka kerta auttaa minua rikkomusteni luettelemisessa, muutoin olisin puolet unohtanut.

Ripityksen lopulla hän aina kysyi nimeäni. Olisin mielelläni sanonut hänelle toisen, mutta vielä sitä miettiessäni pääsi jo oikea nimi huuliltani.

Ensimäisen ehtoollisella käynnin päivä läheni; ripille laskemisen piti tapahtua toukokuun keskivaiheilla, ja ryhdyttiin jo valmisteluihin.

Sisar Marie-Aimée sepitti uusia virsiä; hän oli myöskin runoillut jonkinlaisen hra pastorille omistetun ylistyshymnin.

Kahta viikkoa ennen pyhää toimitusta meidät erotettiin toisista. Me vietimme kaiken aikamme rukouksissa.

Hän oli hiljainen, ja me kartoimme kaikkia riitaisuuksia. Puhelimme vakavista asioista. Minä tunnustin hänelle vastahakoisuuteni ripityksellä käyntiin, ja kuinka suuresti sydäntäni painosti pelko, että pyhälle ehtoolliselle mennessäni en olisi oikeassa mielentilassa.

Hän oli hyvin harrasmielinen eikä voinut ollenkaan käsittää arveluitani. Hän huomasi minussa hartauden puutetta, olipa nähnyt minun rukouksissa nukahtavankin.

Hän puolestaan ilmaisi minulle kovasti pelkäävänsä kuolemaa; hän puhuikin siitä arasti ja äänensä alentaen.

Hänellä oli melkein vihreät silmät ja niin kauniit hiukset, ett'ei sisar Marie-Aimée ollut koskaan hennonnut niitä leikata kuten muiden pikku tyttöjen.

Yleinen rippini ei ollut sentään kovin tukala: se vaikutti minuun melkein samalla tavalla kuin hyvä kylpy. Tunsin itseni sangen puhtaaksi.

Silti vapisin ehtoollisleipää tarittaessa niin kovasti, että osa siitä tarttui hampaisiini. Minä tulin pahoinvoivaksi, ja tuntui ikäänkuin musta esirippu laskeutuvan eteeni. Olin kuitenkin tuntevinani sisar Marie-Aiméen äänen, joka kysyi:

Hämärästi tajusin hänen saattavan minua rukousjakkaralleni asti, painavan kynttiläni minun käteeni ja sanovan:

Kurkkuani ahdisti niin, että minun oli mahdoton niellä, ja minä tunsin jotakin nestettä valuvan suustani.

Silloin syntyi minussa mieletön pelko, sillä Madeleine oli meitä varottanut, että jos me sattuisimme puraisemaan öylättiä, niin Jeesuksen veri rupeaisi juoksemaan suustamme, eikä mikään voisi saada sitä pysähtymään.

Kurkkuni väljeni ja minä nielasin nopeasti öylätin ja melkoisen määrän sylkeä.

Nyt uskalsin tarkastaa vaatteilleni valunutta verta, mutta huomasin vain pikku täplän, jollainen vesipisarasta saattaa syntyä.

Nostin nenäliinan huulilleni ja pyyhkäisin kieltäni: verta ei näkynyt nenäliinassakaan.

Aivan varma en vieläkään ollut, mutta kun meitä nyt käskettiin laulamaan seisaaltamme, niin minäkin koetin laulaa muiden mukana.

Kun hra pastori tuli päivemmällä katsomaan meitä, sanoi Marie-Aimée hänelle, että minä olin ehtoollisella ollut pyörtyä. Hän kohotti päätäni, katsoi minua syvälle silmiin, rupesi sitte nauramaan ja sanoi, että minä olin hyvin herkkätunteinen pikku tyttö.

Ripille laskemisen jälkeen me emme enää käyneet luokkahuoneessa. Hoitajatar Justine opetti meille liinavaatteiden ompelua. Me teimme talonpoikaisnaisille hilkkoja. Työ ei ollut kovinkaan vaikeata, ja kun sillä oli uutuuden viehätystä, niin ahersin innokkaasti.

Hoitajatar Justine vakuutti, että minusta tulee varsin hyvä liinavaatteiden ompelija. Sisar Marie-Aimée sanoi minua syleillen:

Mutta moniaita hilkkoja valmistettuani, ja kun minun täytyi aina taas alottaa alusta, pääsi velttouteni jälleen pian voitolle. Minua kyllästytti, enkä enää saanut ryhdytyksi työhön.

Olisin voinut istuskella tuntikausia tekemättä mitään, muiden puuhaa katsellen.

Marie Renaud ompeli äänettömänä. Hän teki pistokset niin pieniä ja tiheitä, että tarvittiin tarkat silmät niitä näkemään.

Toiset neuloivat selkä köyryssä, otsa rypyssä ja kostein sormin, joissa silmäneulat tahtoivat luisua; toiset ompelivat hitaasti, huolellisesti, väsymättä, ikävystymättä, hiljaisella äänellä laskien pistoksia.

Olisinpa minä tahtonut olla niinkuin nuo! Minä soimasin itseäni ankarasti ja tein työtä taas jonkun minuutin kuten hekin.

Mutta pieninkin ääni sai minut tasapainostani ja minä jäin kuuntelemaan tahi katselemaan, mitä ympärilläni tapahtui. Madeleine sanoi, että minulla on aina nenä taivasta kohti.

Kaiken aikaa minä haaveksin, minkälaista olisi, jos olisi neuloja, jotka ompelisivat itsestään.

Kauvan minä toivoin, että joku kiltti pikku eukko, joka näkyisi ainoastaan minulle, astuisi esille isosta rautauunista, ja päättäisi minun ompelukseni yks kaks.

Lopulta kokonaan paaduin moitteille. Sisar Marie-Aimée ei enää tiennyt mitä tehdä minua rohkaistakseen tahi rangaistakseen.

Kerran hän päätti luetuttaa minulla ääneen kahdesti päivässä. Se oli minulle suuri ilo; tuskin jaksoin odottaa lukutuntiani, ja pahoilla mielin aina painoin kirjan kiinni.

Hän lauloi aina samoja lauluja, mutta ääni oli hänellä niin kaunis, ett'ei sitä väsynyt kuulemaan. Hän lauloi koruttomasti, työstään taukoamatta, vain huojuttaen päätänsä hiukan.

Hoitajatar Justine, joka tiesi kaikkien asiat, kertoi Coletten olleen vielä ihan pieni, kun hänet oli tuotu tänne molemmat jalat murskaantuneina.

Nyt oli hän kahdenkymmenen vanha: vaivalloisesti liikkui hän kahden kepin varassa eikä tahtonut käyttää kainalosauvoja, jott'ei olisi näyttänyt vanhalta akalta.

Lomahetkinä näin hänen aina istuvan eräällä penkillä yksinänsä. Hän venyttelihe lakkaamatta, taivuttaen vartaloansa taaksepäin. Hänen mustissa silmissään oli niin isot terät, että valkuaista tuskin näkyikään.

Minä tunsin suurta kiintymystä häneen; olisin halusta ollut hänen ystävättärensä. Hän näytti hyvin ylpeältä, ja jonkun pikku palveluksen hänelle tehdessäni oli hänellä tapa sanoa minulle: "kiitoksia, lapseni", niin että heti muistin olevani vasta kaksitoistavuotias.

Madeleine otti hyvin salaperäisen muodon, huomauttaakseen minulle, että oli jyrkästi kiellettyä puhella Coletten kanssa kahden kesken, ja kun tahdoin tietää miksi, sotkeusi hän pitkään ja mutkikkaaseen juttuun, josta en tullut sen viisaammaksi.

Minä vetosin hoitajatar Justineen, mutta hänkin selitteli kierrellen, että Colettesta puhuttiin paljon pahaa ja että minun laiseni pikku tytön ei sopinut häntä lähennellä.

Minä en voinut mitenkään käsittää, minkätähden. Pitäessäni häntä silmällä huomasin, että aina kun joku isompi tarjosi hänelle käsivartensa, häntä hiukan kävelyttääkseen, yhtyi heihin heti kolme tai neljä muuta juttelemaan ja naureskelemaan hänen kanssaan.

Minä ajattelin ett'ei hänellä ollut yhtään ystävätärtä. Hänen minussa herättämää kiintymystä vahvisti syvä säälin tunne, ja eräänä päivänä kun isommat olivat jo ottaneet hänet yksikseen, tarjosin minä hänelle käsivarteni, viedäkseni hänet nurmikolle kävelemään.

Minua itketti niin että kurkkuani kouristi. Autoin häntä nousemaan istualtaan. Hän nojasi toista kättään keppiinsä, mutta tuki itseään kuitenkin minuun koko painollaan.

Käsitin kuinka työlästä liikkumisen täytyi hänelle olla. Koko kävelymme aikana hän ei puhunut minulle sanaakaan; vietyäni hänet takaisin penkilleen hän virkahti minua katsellen:

Nähdessään minut Coletten kumppanina hoitajatar Justine kohotti kätensä kohti taivasta ja teki ristinmerkin.

Nurmikon tuonpuoleiselta laidalta huusi Madeleine minulle ja heristi nyrkkiään.

Illalla huomasin kyllä, että sisar Marie-Aimée tiesi, mitä olin tehnyt, mutta hän ei minua sanallakaan nuhdellut.

Seuraavana lomahetkenä hän veti minut jalkajakkarallensa, otti pääni käsiensä väliin ja kumartui ylitseni. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen katseensa ihan tunkeutui sieluuni: hänen silmänsä tuntuivat ikäänkuin käärivän minut suojaansa. Minun tuli lämmin ja rauhallinen olla. Hän suuteli minua pitkään otsalle, hymyili sitte ja virkkoi:

Minusta hän oli monin värivivahduksin säteilevine silmineen niin kaunis, että sanoin hänelle:

Kun istuin hänen viereensä, katseli hän minua uteliaasti: hänestä olivat minun kasvoni hullunkuriset.

Eräänä päivänä hän kysyi minulta, pidinkö häntä sievänä. Samassa johtui mieleeni, että sisar Marie-Aimée oli sanonut häntä mustaksi kuin myyrä.

Näin kuitenkin, että hänellä oli laaja otsa, isot silmät ja muuten hienot kasvonpiirteet. Häntä katsellessani tulin ajatelleeksi, en tiedä mitenkä, syvää ja mustaa kaivoa, joka muka oli kuumaa vettä täynnä.

Ei, sievänä en voinut häntä pitää! Mutta sitä minä en uskaltanut hänelle sanoa, hän kun oli niin kivulloinen, ja vastasinkin vain, että hän olisi vielä paljoa sievempi, jos hänellä olisi valkea iho.

Hän ilmaisi minulle salaisuutenaan, että hän toivoi pääsevänsä naimisiin, kuten iso Nina, joka kävi luonamme sunnuntaisin lapsensa kanssa.

Joinakuina päivinä itkeä nyyhkytti hän niin hirveän surullisesti, ett'en osannut hänelle mitään sanoa.

Hän oli ihan ihmeissään, kun ei ollut sitä jo ennemmin ajatellut: olihan vain oikeus ja kohtuus, että hänellä olisi suorat jalat kuten muillakin!

Hän selitti minulle, että tarvittiin useampia nuoria tyttöjä yhdeksänpäiväiseen hartaudenharjotukseen. Meidän tuli puhdistautua käymällä Herran ehtoollisella ja yhdeksän päivää herkeämättä rukoilla, tullaksemme armosta osallisiksi.

Sovittiin että kumppanini Sophie otettaisiin joukkoomme suuren hartautensa tähden. Colette otti toimekseen puhutella muutamia hyväsydämisiä isompia tyttöjä.

Coletten tuli paastota ja tehdä parannusta nuo yhdeksän päivää. Kymmenentenä, joka sattui sunnuntaiksi, kävisi hän Herran ehtoollisella kuten ainakin, nojaten keppiinsä ja jonkun meikäläisen käsivarteen. Sitte hän, ehtoollisleipä sydämessään, tekisi pyhän lupauksen kasvattaa lapsensa Pyhän Neitsyeen rakkaudessa. Lopuksi hän ojentautuisi ihan suoraksi ja kaijuttaisi mahtavalla äänellään Te Deum'in, johon me kuorona yhtyisimme.

Nuo yhdeksän päivää minä rukoilin niin palavasti, ett'en ollut koskaan ennen sillä tavalla rukoillut. Tavalliset rukouksemme tuntuivat minusta sisällyksettömiltä. Minä lausuilin Jumal'äidin litanioita, etsiskelin kaikkein kauneimmat ylistysvirret ja hoin herkeämättä:

Ensi kerralla olin niin kauvan aikaa polvillani, että sisar Marie-Aimée tuli minua torumaan.

Kukaan ei huomannut niitä pikku merkkejä, joita me vaihdoimme keskenämme, ja yhdeksänpäiväinen hartaudenharjotus päättyi tarkoin säilytettynä salaisuutena.

Colette oli aivan valju messuun tullessaan; poskipäät olivat vielä entistä terävämmät. Hän piti katseensa maahan luotuna, ja hänen silmäluomensa sinersivät.

Ajattelin että nyt oli hänen marttyyrikautensa loppumassa, ja rintaani paisutti syvä riemu.

Ihan lähelläni valkokauhtanainen Pyhä Neitsyt hymyili minulle, ja kaiken uskoni innolla huokasin hänelle anomukseni:

Ja ohimoitani pusertaen, pakottaakseni ajatukseni pysymään koossa, minä kertoilin:

Nyt astui Colette Herran ehtoolliselle. Hänen keppinsä kolahteli hiljaa lattialaakoihin.

Kun hän oli polvistunut, palasi hänen saattajatoverinsa, tuoden kepin mukanaan; niin varma oli hän, että se oli tuleva tarpeettomaksi.

Colette pyrki jaloilleen ja lyyhistyi takaisin polvilleen. Hänen kätensä hapuili keppiä, ja kun hän ei sitä löytänyt, yritti hän uudestaan nousta ylös.

Hän tarttui alttaripöytään ja ripustausi vieressään ehtoollista nauttivan sisaren käsivarteen. Sitte hänen hartiansa huojuivat, ja hän lysähti lattialle, tempaisten sisaren mukanaan.

Meistä kiirehti kaksi esille ja laahasi Colette poloisen hänen penkkiinsä asti.

Isommat tytöt olivat kerääntyneet hänen ympärilleen ja koettivat häntä lohduttaa, neuvoen häntä ainiaaksi antautumaan Jumalalle. Hän itki hiljaa, nyyhkimättä, pää hiukan kumarassa; kyyneleet putoilivat hänen käsilleen, joita hän piti ristiin puristettuina.

Coletten tapaus tuli pian tunnetuksi koko laitoksessa. Se sai kaikki alakuloisiksi, jonkavuoksi leikitkään eivät olleet meluisia. Ismérie luuli minulle ilmottavansa ihmeellisen uutisen, kertoessaan tapauksen.

Sophie-kumppanini sanoi minulle, että oli alistuttava Pyhän Neitsyeen tahtoon, koska hän tiesi paremmin kuin me, mikä Coletten onnelle oli parhainta.

Olisin mielelläni tahtonut tietää, oliko sisar Marie-Aiméelle kerrottu asiasta. Näin hänet vasta ehtoopäivällä, kävelytunnilla. Hän ei näyttänyt surulliselta; pikemmin olisi häntä voinut sanoa tyytyväiseksi. Hän ei ollut minusta vielä koskaan näyttänyt niin kauniilta. Hänen kasvonsa ihan säteilivät.

Kävelymatkalla huomasin hänen kulkevan niin joustavasti, kuin olisi jotakin ylentävää liikkunut hänen mielessään. En muistanut milloinkaan nähneeni häntä noin eloisana. Huntu liehahteli hiukan hartioilla, ja valkea hilkka ei kokonaan peittänyt kaulaa.

Hän ei ollenkaan ottanut meitä huomatakseen, ei katsellut mitään, ja kuitenkin tuntui, kuin olisi hän jotakin nähnyt. Tuolloin tällöin hän hymyili kuin sisäisen äänen puhuttelemana.

Illallisen jälkeen huomasin hänet istumassa eräällä vanhalla penkillä ison lehmuksen suojassa. Hra pastori istui hänen vieressään, selkä puunrunkoa vasten.

Minä kuulin heidän puhelevan Colettesta, ja pysähdyin muutaman askeleen päähän heistä.

"Viidentoista vuoden ijässä on kutsumuksia joka taholle: yksi ystävällinen tahi välinpitämätön sana riittää silloin kannustamaan meidät uralle tai toiselle, tahi siltä käännyttämään."

He olivat kauvan ääneti; sitte sisar Marie-Aimée kohotti sormeaan ikäänkuin kehotukseksi ja sanoi:

Kello alkoi kajahdella makuullemenon hetkeä, ja hra pastori katosi lehmuskujiin.

Vielä kauvan jälkeenpäin kertailin kuulemiani sanoja itsekseni, mutta en koskaan oikein kyennyt sovittamaan niitä Coletten juttuun.

Colette ei enää odottanut mitään ihmettä, voidakseen lähteä pois, mutta ei kuitenkaan voinut alistua siihen ajatukseen, että jäisi laitokseemme.

Nähdessään ikätoveriensa muuttavan pois, toisen toisensa jälkeen, alkoi hän kapinoida. Hän ei enää tahtonut käydä itseänsä ripittämässä eikä Herran ehtoollisella; messuun hän vain meni, kun kerran lauloi siellä ja rakasti soittoa.

Sisar Marie-Aimée, joka oli jonkun aikaa ollut kivulloinen, kääntyi kerrassaan sairaaksi.

Madeleine hoiteli häntä uhrautuvaisesti ja kohteli meitä niin ja näin. Minuun hän oli erikoisesti silmänsä iskenyt, ja aina kun näki minun kyllästyvän ompelemiseen, sanoi hän ylpeätä ilmettä tavotellen:

Eräänä sunnuntaina hän keksi panna minut messun aikana siistimään portaita. Oli tammikuu; kostea kylmänhenki puhalteli käytävissä, huokui ylös portaita ja tunki läpi vaatteitteni.

Urkuharmoonin säveleet kuuluivat kappelista portaille asti. Toisinaan erotin Madeleinen kimeän ja vihlovan äänen ja hra pastorin nytkähtelevän veisuun.

Seurasin messua virsien mukaan. Silloin kajahti äkkiä Coletten ääni voimakkaana ja puhtaana. Se laajeni, häivytti urkuharmoonin säveleet, kuului yli kaiken, lenti sitte ulos yli lehmusten latvojen, rakennusten kellotorninkin yläpuolelle kohoten.

Minua värisytti kuunnellessani sitä, ja kun ääni hiljalleen vavahtelevana vaipui, ikäänkuin palaten kirkkoon, tukahtuaksensa urkuharmoonin sointuihin, puhkesin minä nyyhkyttämään kuin pikku lapsi. Silloin kimahti taaskin Madeleinen terävä ääni, ja minä lakaisin pitkin vedoin, kuin olisi minun luudallani pitänyt pyyhkiä pois tuo minulle vastenmielinen äänikin.

Samana päivänä kutsutti sisar Marie-Aimée minut luoksensa. Runsaasti kahteen kuukauteen ei hän ollut askeltakaan liikkunut huoneestaan. Hän oli nyt paranemaan päin, mutta minä huomasin, ett'ei hänen silmissään ollut enää ollenkaan kiiltoa. Minusta ne muistuttivat melkein hälvennyttä sateenkaarta.

Hän antoi minun kertoa kaikkia sill'aikaa sattuneita hupaisia pikku tapauksia. Hän tahtoi kuunnellessaan hymyillä, mutta ainoastaan toinen suupieli kohosi. Hän kysyi minulta myös, olinko kuullut hänen huutavan.

Oi, kyllä, olinhan kuullut, hänen sairautensa aikana. Keskellä yötä oli hän silloin päästellyt niin hirveitä parahduksia, että niihin koko makuusuoja heräsi. Madeleine silloin touhusi edes takaisin. Me kuulimme hänen kantavan vesiä; ja kysyessäni häneltä, mikä sisar Marie-Aiméeta vaivasi, vastasi hän yksikantaan:

Minun oli paikalla täytynyt ajatella että hoitajatar Justinellakin oli kipuja, mutta milloinkaan ei hän ollut huutanut samalla tavalla. Siksipä kuvittelinkin sisar Marie-Aiméen sääret kolmin verroin turvonneemmiksi kuin hoitajatar Justinen.

Kirkaukset olivat käyneet yhä kovemmiksi. Yksi oli niin kauhea, että se tuntui ihan hänen sisälmyksistään purkautuvan. Jälkeenpäin kuului vain muutamia valituksia. Sitten ei enää mitään.

Tovin kuluttua oli Madeleine tullut puhuttelemaan Marie Renaudia. Tämä pukeutui paikalla ja minä kuulin hänen laskeutuvan alas portaita.

Hetken perästä hän palasi hra pastorin kanssa. Pastori meni nopeasti sisar Marie-Aiméen huoneeseen, ja Madeleine sulki joutuin oven hänen jälkeensä.

Kauvan ei hän siellä viipynyt, mutta palatessaan hän käveli paljoa hitaammin kuin oli tullessaan kävellyt. Hän astui pää kumarassa, ja oikealla kädellään hän piteli kaapunsa kulmaa vasemmalla käsivarrella, kuin jotakin kallis-arvoista esinettä suojellen.

Minä ajattelin hänen kantavan pyhää sakramenttia enkä rohjennut häneltä kysyä, oliko sisar Marie-Aimée kuollut.

En ollut nimittäin vielä unohtanut nyrkin iskua, jonka olin saanut Madeleinelta tarttuessani häntä hameen liepeeseen. Hän oli töykännyt minua ja sanonut hiljaa ja nopeasti:

Sisar Marie-Aiméen tultua jälleen terveeksi Madeleine heitti korskean sävynsä ja kaikki palasi ennalleen.

Minulla oli yhä ainainen vastenmielisyyteni ompelutyötä kohtaan, ja sisar Marie-Aimée alkoi käydä levottomaksi.

Hän puhui siitä minun kuulteni hra pastorin sisarelle. Tämä oli pitkäkasvoinen vanha neiti, jolla oli isot himmentyneet silmät. Häntä nimitettiin neiti Maximilienneksi.

Sisar Marie-Aimée kertoi, kuinka huolissaan hän oli minun tulevaisuudestani; hän oli havainnut minut erinomaisen nopeaksi oppimaan, mutta tuiki haluttomaksi kaikkiin käsitöihin.

Hän oli jo kauvan sitte huomannut, että minä pidin lueskelemisesta. Sen johdosta oli hän tiedustellut, eikö minulla ollut elossa kaukaisempiakaan sukulaisia, jotka olisivat voineet ottaa minut huomaansa, mutta minulla oli vain muuan ijäkäs sukulainen, joka oli jo ottanut sisareni kasvatikseen ja kieltäysi minuun puuttumasta.

Neiti Maximilienne tarjoutui ottamaan minut muotiliikkeeseensä. Hra pastori piti sitä oivallisena keksintönä. Hän lisäsi mielihyvällä itse käyvänsä sitte pari kertaa viikossa minulle hiukan opetustakin antamassa. Sisar Marie-Aimée näytti todella onnelliselta; hän ei tiennyt miten ilmaista kiitollisuuttansa.

Päätettiin siis, että minä siirtyisin neiti Maximiliennen palvelukseen
heti kun hra pastori palaisi matkalta, joka hänen piti tehdä Roomaan.
Sisar Marie-Aimée otti pitääkseen huolta vaatevaroistani, ja neiti
Maximiliennen tuli mennä hankkimaan lupa luostarinjohtajattarelta.

Minulle oli kerrassaan epämieluinen se ajatus, että luostarinjohtajatar joutuisi minusta päättämään. En voinut olla ajattelematta niitä vihaisia katseita, joita hän loi meihin päin, kulkiessaan sen vanhan penkin ohitse, jolla hra pastorin oli tapana istua.

Niinpä odotinkin kärsimättömästi, minkä vastauksen hän neiti
Maximiliennelle antaisi.

Hra pastori oli ollut matkallaan viikon, ja sisar Marie-Aimée pakinoi kanssani joka päivä uudesta asemastani. Hän puheli, miten hauskaa hänen olisi nähdä minua sunnuntaisin. Hän antoi minulle tuhansia kehotuksia ja hyviä neuvoja terveyteni hoitamiseksi.

Sisälle astuessani näin hänen istuvan leveässä punaisessa nojatuolissa. Mieleeni johtui hänestä kuulemiani kummitusjuttuja, ja nähdessäni hänet siinä kokonaan mustiin puettuna punaisessa ympäristössä vertasin häntä jättiläismäiseen valmuun, joka oli siirretty hämärään kellariin.

Hän laski ja nosti silmäluomiansa useaan kertaan. Hänen hymyilynsä teki ikäänkuin loukkaavan vaikutuksen. Tunsin sävähtäväni tulipunaiseksi enkä silti voinut kääntää hänestä katsettani.

"Niin oikein, neiti Maximiliennesta! No niin, heittäkää harhakuvitelmat. Me olemme päättäneet sijottaa teidät eräälle maatilalle Sologneen."

"Teidän täytyy siivota navettaa. Se löyhkää pahalta, ja paimentytöt ovatkin likaista väkeä. Sitten auttelette kaikissa talon askareissa, teitä opetetaan lypsämään lehmiä ja ruokkimaan sikoja."

Hän puhui hyvin äänekkäästi, niinkuin peljäten, ett'en häntä ymmärtäisi.

Hän kohottausi lepotuolinsa käsinojain varassa, tähysteli minua kiiluvilla silmillään ja kysyi vielä:

Hän näytti kovasti hämmästyneeltä; mutta kun hymyilyni pysyi muuttumattomana, oli hänen äänensä jonkun verran lauhtunut, kun hän sanoi:

Hän painui takaisin lepotuoliinsa, laski silmäluomensa alas ja alkoi puhua yksitoikkoisella äänellä, kuin olisi lukenut rukouksia. Hän muistutti, että tulee olla isäntäväellensä alamainen ja aina täyttää uskonnolliset velvollisuutensa, ja sanoi että lampuodin vaimo aikoi noutaa minut juhannusaattona.

Minä poistuin hänen luotansa tuntein, joita en olisi osannut ilmaista.
Mutta vallitsevana oli minussa pelko, että tuotan surua sisar
Marie-Aiméelle. Miten kertoa hänelle asia?

Minulla tuskin oli aikaa miettiäkseni. Hän odotteli minua käytävämme päässä; hän tarttui minua olkapäistä kiinni ja kysyi, kumartuen puoleeni:

Hänen katseensa oli huolestunut ja vastausta vaativa. Minä sanoin siekailematta:

"Hän on hankkinut minulle paikan eräältä maatilalta, ja siellä minä lypsän lehmiä ja ruokin sikoja."

Sisar Marie-Aimée työnsi minut luotansa niin kiivaasti, että minä lensin seinää vasten.

Hän syöksähti ovelle. Luulin hänen suoraa päätä juoksevan Juostarinjohtajattaren puheille, mutta hän viipyi ulkona vain hetkisen, palasi taas ja alkoi pitkin askelin kävellä edes takaisin käytävässä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja polki jalkaa, kiepahti ympäri ja huohotti raskaasti. Sitte hän nojautui seinää vasten, antoi käsivarsien vaipua alas kuin menehtyneenä ja sanoi äänellä, joka tuntui tulevan kaukaa:

"Etkö sinä sitten sanonut hänelle, että sinä et tahdo? Etkö sinä rukoillut saada mennä neiti Maximiliennen palvelukseen?"

Minä vain pudistin päätäni merkiksi, että en. Kerroin sitte järjestään kaikki ja samoilla sanoilla, mitä luostarinjohtajatar oli käyttänyt.

Hän kuunteli minua keskeyttämättä. Lopuksi pyysi hän minua olemaan asiasta puhumatta toverieni parissa. Hän ajatteli kai että asia järjestyisi, kunhan vain hra pastori palaisi matkaltansa.

Seuraavana sunnuntaina, asettuessamme riveihin messuun mennäksemme, syöksähti Madeleine saliin kuin järkensä menettäneenä. Hän huusi kädet koholla:

Kaikki hälinä taukosi, juostiin Madeleinen luo, joka päästi vihlovia kirahduksia. Tahdottiin kuulla kaikki. Mutta hän vain kiemurtelihe pöydällä ja voihki epätoivoisena:

Minä en mitään ajatellut; en edes tiennyt, koskiko viesti minuun, ja koko messun ajan kuulin vain Madeleinen äänen soivan korvissani kuin kellon.

Sinä päivänä ei kävelytuntia käynyt ajatteleminenkaan. Pienimmätkin olivat vaiteliaita. Minä läksin etsimään sisar Marie-Aiméeta. Hän ei ollut saapunut jumalanpalvelukseen, vaikka Marie Renaud oli minulle sanonut, ett'ei hän ollut sairaana.

Tapasin hänet ruokasuojassa. Hän istui lavallaan, pää pöydänlaitaan painuneena, käsivarret riipuksissa.

Minä istuuduin jokseenkin etäälle hänestä, ja kuullessani hänen tuskallisen voihkinansa aloin minäkin nyyhkyttää, peittäen kasvot käsiini. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; tunsin pian, ettei minua ensinkään surettanut. Ihan yrittämällä koetin itkeä, mutta minun oli mahdoton heruttaa enää ainoatakaan kyyneltä. Minua hiukan hävetti, koska ajattelin velvollisuudekseni itkeä silloin kun joku oli kuollut; enkä minä uskaltanut paljastaa kasvojani, peljäten sisar Marie-Aiméen pitävän minua kovasydämisenä.

Nyt kuuntelin hänen itkuansa. Hänen pitkälliset voihkauksensa muistuttivat talvisen tuulen kohinaa rautauunissa. Ne nousivat ja laskivat ikäänkuin jonkinlaista laulua tapaillen; sitte soinnut sekosivat, katkeilivat nikahduksiin ja päättyivät matalaan värisevään hyrinään.

Vähän ennen päivällistuntia tuli Madeleine ruokasuojaan. Hän vei pois sisar Marie-Aiméen, tukien häntä hellävaroen.

Iltasella hän kertoi meille, että hra pastori oli kuollut Roomassa, ja että ruumis tuotaisiin tänne sukuholviin kätkettäväksi.

Sisar Marie-Aimée ryhtyi seuraavana päivänä meidän kanssamme toimiin tavallisuuden mukaan. Hän ei enää itkenyt, mutta ei kärsinyt kenenkään puhuttelua, hän käveli katse maahan luotuna ja näytti ihan unohtaneen minut.

Tällöin oli minulla enää yksi päivä oltavaa laitoksessa. Luostarinjohtajattaren sanojen mukaan saapui lampuodin vaimo huomenna minut noutamaan, sillä ylihuomenna oli Juhannuspäivä.

Illalla rukousten lopulla sisar Marie-Aimée, lausuttuansa sanat: "Herra, armahda maanpakolaisia ja ole vangittujen turvana", lisäsi korkealla äänellä:

Ymmärsin heti, että oli minusta kysymys, ja tunsin itseni yhtä säälittäväksi kuin maanpakolaiset ja vangitutkin olivat.

Sinä iltana oli minun mahdoton nukkua. Tiesin huomenna joutuvani pois, mutta en tiennyt, mikä se Sologne oikein olikaan. Kuvittelin hyvin etäistä seutua, jonka tasangot loistelivat kukkaniittyinä. Näin itseni kauniiden valkeain lammasten kaitsijattarena; minulla oli vierelläni kaksi koiraa, jotka pelkästä viittauksesta ajoivat lauman koolle. Enhän olisi uskaltanut sitä sisar Marie-Aiméelle sanoa, mutta sinä hetkenä pidin mieluisempana ruveta paimentytöksi kuin myymäläneidiksi.

Ismérie, joka kuorsata jyristeli vieressäni, johti ajatukseni takaisin tovereihini.

Yö oli niin kuulakka, että näin selvästi kaikki vuoteet. Katseeni solui toisesta toiseen, hetkeksi pysähtyen niihin, joissa rakkaimmat toverini lepäsivät. Melkein vastapäätä näin Sophien uhkean tukan; se oli hajallaan päänalusella ja kirkasti vuoteen vielä valoisammaksi. Hieman loitompana olivat Chemineau Ylpeän ja hänen kaksoissisarensa Chemineau Tyhmän vuoteet. Chemineau Ylpeällä oli korkea, valkea ja sileä otsa sekä isot lempeät silmät. Hän ei milloinkaan puolustautunut, kun häntä syytettiin jostakin virheestä; hän kohautti vain olkapäitänsä ja katseli halveksivasti ympärilleen.

Sisar Marie-Aimée sanoi, että hänen omatuntonsa oli yhtä valkea kuin otsansakin.

Chemineau Tyhmä oli päätänsä pitempi kuin sisarensa; hänen karkeat hiuksensa ulottuivat tuskin yli silmäkulmien; olkapäät olivat kulmikkaat ja lanteet leveät. Me nimittelimme häntä sisarensa vahtikoiraksi.

Hän yhä luuli, että minä menen neiti Maximiliennelle. Hän oli vakuutettu siitä, että minä joutuisin hyvin nuorena naimisiin, ja minun oli täytynyt luvata noutaa hänet heti naimisiin mentyäni kotiini.

Kauvan pysyi Colette ajatuksissani. Sitte katsahdin ikkunaan: lehmusten varjot heittyivät minuun asti. Minä kuvittelin niiden tulevan jäähyväisille, ja minä hymyilin niille.

Lehmusten tuolla puolen häämötti sairaalarakennus. Se näytti tahtovan piilottautua, ja sen pienet ikkunat saivat minut ajattelemaan kipeitä silmiä.

Siihenkin pysähtyi katseeni, sisar Agathen vuoksi. Hän oli niin iloinen ja herttainen, että pikku tyttöset aina nauroivat, kun hän torui heitä.

Kun tuli hänen apuansa pyytämään loukkautuneelle sormelle, otti hän vastaan hupaisella rupattelulla. Ja sen mukaan oliko potilas herkkusuu tai keikaileva lupasi hän kakunpalan tai nauhanpalasen, minkä hän antoi tiedoksi epämääräisellä pään liikahduksella.

Sill'aikaa kun sairas etsi silmillään kakkua tai nauhaa, oli ajos jo puhkaistu, pesty ja sidelty.

Mieleeni johtui paleltuma, joka oli märkinyt jalkani, ja joka ei ottanut parantuakseen. Eräänä aamuna sanoi minulle sitte kerran sisar Agathe totisena:

"Kuulepas nyt, minä sivelen siihen jumalallista ainetta, ja ellei jalkasi ole kolmen päivän kuluttua terve, niin se täytyy sahata pois."

Ja kolmeen päivään minä en ollenkaan kävellyt, jott'ei jumalallinen laastari olisi luiskahtanut pois. Ajattelin hänen käyttäneen palasta Kristuksen ristinpuusta tai Pyhän Neitsyeen hunnun rihmaa.

Kolmantena päivänä oli jalkani ihan terve, ja ihmelääkkeen nimeä kysyessäni vastasi sisar Agathe veitikkamaisesti nauraen:

Vasta myöhään yöllä vaivuin uneen, ja aikaisesta aamusta asti odotin lampuodin vaimoa. Toivoilin hänen tuloansa ja pelkäilin sitä kuitenkin.

Olimme juuri päivällistämme lopettamassa, kun portinvartijatar tuli kysymään, olinko valmis lähtöön.

Sisar Marie-Aimée toimitti hänet pois, sanoen minun olevan tuossa tuokiossa valmis.

Hän nousi, viitaten minua seuraamaan. Hän auttoi minua pukeutuessani, ojensi minulle mytyllisen liinavaatteita ja sanoi äkkiä:

"Vanno minulle, että joka ilta lausut hänen edestään yhden kerran De
Profundis."

Minä kuljin pihan yli ihan yksinäni, ja lampuodin vaimo, joka minua odotti, vei minut heti mukanaan.

TOINEN OSA.

Pian olin istumassa tyhjien vasujen keskellä purjekuomuisissa vankkureissa, ja silloin kun hevonen itsestään pysähtyi maatalon pihaan, oli jo yö pitkälle kulunut.

Vuokratilan isäntä tuli talosta, ja hänen käsivarrellaan heilui lyhty, joka ei valaissut muuta kuin hänen puukenkiensä kärkiä. Hän lähestyi meitä, auttoi minut alas vankkureista, nosti sitte lyhtynsä kasvojeni tasalle ja sanoa tokaisi peräytyen:

Lampuodin vaimo opasti minut kamariin, jossa oli kaksi vuodetta. Hän osotti minulle oman makuusijani ja sanoi minun jäävän huomispäiväksi yksikseni lehmipaimenen kanssa, koska kaikki muut aikoivat Juhannus-juhlille.

Aamulla heti herättyäni vei minut lehmipaimen omettaan, jossa minun piti häntä auttaa elukkain ruokkimisessa. Hän näytti minulle lammasnavetan ja kertoi minun tulleen karitsain kaitsijaksi vanhan Bibichen sijalle. Vuosittain erotettiin nimittäin karitsat emoistansa ja niitä kaitsemaan tarvittiin toinen paimen. Maatila oli nimeltään Villevieille (Vanhakaupunki), eikä kenelläkään, kertoi hän minulle vielä, ollut täällä mitään valittamisen syytä, sillä isäntä Sylvain ja emäntä Pauline olivat kelpo ihmisiä.

Kun karja oli tullut vaalituksi, laittoi lehmipaimen minut kastanjakujaan rinnalleen istumaan. Sieltä näkyi polvitteleva tie ja koko maatilan alue. Rakennukset muodostivat nelikulmion, ja keskellä olevasta suunnattomasta lantaläjästä nousi lämmin lemu, joka voitti puolikuivien heinien tuoksun.

Syvä hiljaisuus vallitsi talon ympäristössä, ja joka taholla näkyi vain kuusia ja viljavainioita. Minusta tuntui kuin olisin joutunut autioon erämaahan ja kuin jäisin nyt ainiaaksi viettämään yksinäistä elämää lehmipaimenen ja nautojen parissa, joiden kuulin ometassa ammuvan. Oli paahtavan kuuma, ja minua herpaisi raskas unteluus; mutta uuden ympäristöni pelko pidätti minua antautumasta uneen. Kaiken värisiä kärpäsiä pörräsi ympärilläni kierrellen. Lehmipaimen punoi niinivasua, ja koirat uinailivat rauhallisina.

Auringon laskiessa ilmestyivät vuokratilan väen vankkurit tien käänteeseen. Niissä oli viisi henkeä, kaksi miestä ja kolme naista. Emäntä hymyili minut sivuuttaessaan ja toiset kurottausivat katsomaan. Vähän myöhemmin tuli talo eloisaksi, ja kun oli liian myöhäinen illallisen valmistamiselle, niin kaikki tyytyivät leivänpalaan ja maitokulholliseen.

Heti työpäiväni alkaessa antoi emäntä minulle paksun palttinakauhtanan, ja minä läksin vanhan Bibichen matkaan oppimaan karitsain paimentamista.

Vanha Bibiche ja hänen narttunsa Castille olivat niin toistensa kaltaisia, että aina ajattelin heidän olevan samaa sukua. Molemmat näyttivät saman ikäisiltä, ja himmeissä silmissä oli sama väri kumpaisellakin. Karitsain poiketessa tieltä äänteli Bibiche: "Hauku, Castille, hauku!" Hän kertaili lausettansa niin sukkelaan, että se kuulosti yhdeltä sanalta, ja silloinkin kun Castille ei käskyä noudattanut, keräysivät harhailijat taas tolalleen, niin suuresti vanhuksen ääni muistutti hänen koiransa ääntä.

Elonleikkuun alkaessa tunsin joutuvani salaperäiseen maailmaan. Miehet menivät pellolle ja kaatelivat viljaa tahdikkain, pontevin leikkauksin maahan, ja toiset kokosivat sitä lyhteiksi, joita pystyttelivät toinen toisensa nojaan… Leikkuumiesten huudot kuulostivat usein tulevan ylhäältä päin, enkä voinut olla kohottamatta päätäni, nähdäkseni muka elovaunujen vilistävän ilmassa ylitseni.

Illallisen aikana keräysi koolle kaikki väki. Kukin asettui pitkän pöydän ääreen mihin kohti sattui, ja emäntä täytteli lautaset reunojansa myöten. Nuoret iskivät hampaansa rivakasti lepäänsä, mutta vanhat leikkasivat visusti jokaisen suupalansa erikseen. Kaikki söivät ääneti, ja harmaanruskea leipä näytti heidän mustuneissa kourissaan milt'ei valkealta.

Aterian loputtua vanhemmat miehet pakisivat vuodentulon toiveista isännän kanssa, nuorten lörpötellessä keskenään ja laskiessa leikkiä Martinen, pääpaimenettaren kanssa. Hän se tavallisesti jakeli leipää ja kaatoi viiniä. Nauraen vastaili hän jokaiseen pilapuheeseen, mutta kun muuan nuorukainen tapaili häntä kädellään, pujahti hän vikkelästi erilleen eikä koskaan antautunut kiinni. Kukaan ei ottanut huomatakseen minua, joka istuin loitommalla halkojen päällä katsellen ympärilläni olevia kasvoja. Isäntä Sylvainilla oli isot mustat silmät, jotka katselivat jokaista rauhallisina. Hän puheli ääntänsä korottamatta, nojaten kämmenillään pöytään. Emännän vakavat kasvot olivat aina hiukan huolestuneet; olisi voinut sanoa hänen alituiseen aavistavan jotakin onnettomuutta, ja tuskin hän hymyilikään silloin kun muut remahtivat täyttä kurkkua nauramaan.

Vanha Bibiche aina luuli minun uupuvan uneen. Hän tuli minua nykäisemään hihasta, saadakseen minut mukaansa makuulle. Hänen vuoteensa oli minun makuusijani vieressä; riisuutuessaan hän höpötti rukouksensa ja sammutti sitte lampun, pitämättä minusta sen enempää väliä.

Heti elonkorjuun jälkeen jätti hän minut paimentamaan yksikseni narttunsa avulla. Castille oli minun seurassani ikävissään; se heitti minut oman onneni nojaan ehtimiseen, vilistäen takaisin taloon vanhan emäntänsä luokse.

Sain paljon ponnistella kerätäkseni koolle karitsani, jotka juoksentelivat joka haaralle. Vertasin itseäni sisar Marie-Aiméehen, joka hänkin sanoi vaikeaksi johtaa pikku laumaansa; ja kuitenkin sai hän meidät kokoontumaan kellon kilistyksellä, tai vaikenemaan vain hiukan ääntänsä korottamalla. Mutta minä sain korottaa ääntäni tai läiskytellä ruoskaani, kuinka paljon hyvänsä, — karitsat eivät siitä mitään ymmärtäneet, ja minun oli pakko koiran tavoin juoksennella lauman ympärillä.

Eräänä iltana huomattiin että minulta kaksi puuttui. Joka ilta oli minulla tapana asettua oven eteen, päästääkseni sisälle vain yhden kerrallaan; siten oli ne helppo lukea.

Menin lammasnavettaan ja yritin lukea uudestaan. Sepä ei ollut helppoa, ja minun täytyi heittää se sikseen, kun sain aina enemmän kuin piti ollakaan.

Lohdutin itseäni sillä, että olin ensimäisellä kerralla laskenut väärin, enkä hiiskunut asiasta kenellekään. Seuraavana päivänä luin ne navetasta lähtiessään: niistä puuttui sittenkin kaksi.

Olin kovin rauhaton. Koko päivän haeskelin niitä kedoilta, ja illalla, varmistuttuani siitä, että karitsat yhä olivat kadoksissa, ilmotin asian emännälle. Niitä etsittiin useina päivinä, mutta teille tietymättömille ne jäivät. Silloin miehet rupesivat puhuttelemaan minua yksitellen. Minun piti mukamas tunnustaa, että jotkut miehet olivat käyneet sieppaamassa karitsat, ja he takasivat, ett'en saisi nuhteita, jos ilmaisisin totuuden. Vakuutinpa kuinka lujasti tahansa, ett'en tiennyt minne karitsat olivat joutuneet, huomasin kyllä ettei sanojani uskottu.

Nyt minua alkoi pelottaa laidunmailla, kun tiesin varkaita piileksivän siellä lampaita vaanimassa. Olin aina näkevinäni jonkun liikkuvan pensikossa.

Minä opin jokseenkin pian lukemaan laumaa silmämäärältä; ja olivatpa eläimet hajallaan tai likekkäin, tiesin minä muutamassa minuutissa, olivatko kaikki tallessa.

Tuli syksy, ja ikäväni kasvoi. Kaipasin sisar Marie-Aiméen hellyyttä. Niin kiihkeästi halusin häntä nähdä, että monasti ummistin silmäni ja kuvittelin hänen olevan tien käänteessä tulossa, ja kuulinpa hänen askeleensakin ja hänen hameensa liepeen kahinan ruohikossa. Sitte kun tunsin hänen jo olevan ihan lähellä, avasin silmäni, ja kaikki häipyi heti.

Kauvan aioskelin kirjottaa hänelle, mutta en rohjennut pyytää kirjotusneuvoja. Emäntä ei ollut kirjotustaitoinen, eikä talossa kukaan milloinkaan saanut kirjeitä.

Rohkaisin viimein mieleni ja pyysin isäntä Sylvainia hyväntahtoisesti ottamaan minut mukanaan kaupunkiin jonakin päivänä. Hän ei vastannut heti, vaan tähysteli minua isoilla rauhallisilla silmillään ja sanoi sitten, ett'ei lammaspaimenen sopinut koskaan jättää laumaansa. Mielellään lupasi hän viedä minut tuolloin tällöin kylään jumalanpalvelusta kuulemaan, mutta minun ei tarvinnut ajatellakaan pääseväni kaupunkiin.

Minä olin menettää malttini. Oli kuin olisi minua kohdannut suuri onnettomuus, ja joka kerta kun sitä ajattelin, oli sisar Marie-Aimée minun silmissäni kuin joku hyvin suuri-arvoinen kalleus, jonka lampuoti oli varomattomuudessaan särkenyt.

Seuraavana lauvantaina näin talonväen taas lähtevän matkalle tapansa mukaan. Mutta sen sijaan että olisivat viipyneet iltaan asti, palasivat he jo ehtoopäivällä ja toivat mukanansa kauppiaan, joka aikoi ostaa osan karitsalaumasta.

Ei ollut juolahtanut mieleenikään, että kaupungissa voisi niin vähäisessä ajassa käväistä. Sain päähäni sellaisen aatoksen, että jätän lampaani kerran päiväksi laitumelle ja riennän syleilemään sisar Marie-Aiméeta. Pian kuitenkin huomasin sen mahdottomaksi ja päätin mennä yöllä. Toivoin, ett'en tarvitsisi kävelyyni paljoakaan enempää aikaa kuin lampuodin hevonen, ja että puoleltayöltä taipaleelle lähtien ehtisin ajoissa takaisin viemään karitsoitani laitumelle.

Sinä iltana menin vaatepäällä makuulle, ja kun iso kello oli lyönyt puoli-yön hetken, otin kengät käteeni ja menin hiljaa ulos. Kopeloimalla solmesin kengät jalkaani, nojaten tyhjiin kärryihin, ja riensin yön pimeyteen.

Heti maatilan rakennukset sivuutettuani huomasin, ett'ei yö kovin musta ollutkaan. Tuuli puhalteli raivoisasti ja paksuja pilviä kulki kuun ohitse. Maantie oli etäällä; jos mieli päästä sinne, oli kuljettava rappeutuneen puusillan yli; pikku joki oli äskeisistä sateista paisunut, ja vesi kohisi siltalankkujen yli.

Pelko valtasi minut, sillä vesi ja tuuli synnyttivät kohinan, jommoista en ollut eläissäni kuullut. Mutta minä ponnistelin pelkoa vastaan, ja vikkelästi juoksin liukkaiden lankkujen poikki.

Saavuin viertotielle pikemmin kuin odotinkaan, ja käännyin vasemmalle, niinkuin olin nähnyt isännänkin tekevän lähtiessään kaupunkiin markkinoille. Mutta hiukan etäämpänä haarautuikin tie. En tiennyt kumman tien valitsisin. Poikkesin milloin toisaanne, milloin toisaanne. Vasemmanpuoleinen houkutteli minua enemmän; valitsin lopulta sen, ja kävelin hyvin rivakasti, saadakseni takaisin hukkaan menneen ajan.

Loitompana häämötti silmääni joku musta röykkiö, joka salpasi koko maiseman. Se tuntui verkalleen lähenevän minua, ja hetken jo teki mieleni pyörtää takaisin. Koiran haukunta, joka silloin alkoi kuulua, rohkaisi minua vähän, ja melkein samalla huomasinkin, että musta röykkiö oli metsä, jonka halki tie tästä oli kulkeva. Siihen saapuessani tuntui tuuli puhaltavan entistäänkin kovemmin, vinhoina puuskina, jotka armottomasti taivuttelivat huojuvia ja voihkivia puita. Ympärilläni vinkui viima, rungot nauskuivat ja oksat ritkahtelivat. Sitte kuulin askeleita takanani ja tunsin jonkun koskettavan hartioitani. Käännyin nopeasti, mutta en nähnyt ketään. Ja kuitenkin olin varma siitä, että joku oli koskenut minuun sormellaan; askeleitakin kuului yhä, kuin olisi näkymätön olento minua kaarrellut. Silloin lähdin juoksemaan niin vikkelästi, ett'en enää tuntenut, koskivatko jalkani maahankaan. Somero sinkoili kenkieni alta ja pirisi niinkuin raesade taakseni. Minulla oli vain yksi ajatus: päästä metsästä pois.

Pian saavuin suurelle aukealle. Täysikuu valaisi sitä kirkkaasti, ja tuuli pöyryytti riehuen lehtikasoja maasta, pyöritellen niitä ilmassa joka suunnalle.

Mieleni teki seisahtua tuokioksi hengähtämään; mutta isot puut huojuivat huumaavalla ryskeellä. Niiden varjot heittyivät äkkiä isojen mustien petojen näköisinä tien yli ja hävisivät sitte jälleen puiden taakse väijymään. Muutamat noista varjoista olivat muodoltaan minulle tuttuja. Mutta useimmat liikehtivät ja hyppelehtivät edessäni ikäänkuin tahtoen ehkäistä etenemistäni. Jotkut olivat niin kammottavia, että tarvitsin kaikki voimani hyppiäkseni niiden ylitse; minä pelkäsin niin kovasti koskettavani niihin jaloillani.

Tuuli tyyntyi ja alkoi sataa ropsahdella isoja pisaroita. Aukio loppui, ja eräälle metsään johtavalle tielle tullessani olin näkevinäni valkean seinän häämöttävän edessäni. Hiukan lähemmäksi päästyäni näin, että se oli kapea ja korkea pikku talo. Sen enempää ajattelematta kolkutin ovelle; tahdoin pyytää suojaa kunnes taukoisi satamasta. Kolkutin toistamiseen, ja silloin kuulin heti liikettä sisältä. Luulin, että joku tuli ovea avaamaan, mutta alikerran akkuna vaan aukesikin. Myssypää mies ilmestyi akkunaan ja kysyi:

Hämmästyneellä äänellä kertasi mies: "Pieni tyttö!" ja tiedusti sitte, mistä tulin, minne olin menossa ja mitä tahdoin.

En ollut valmistautunut näihin kaikkiin kysymyksiin, ja mainitsin vain maatilan nimen, josta olin tulossa; mutta valehtelin lisäksi, kun sanoin olevani menossa sairasta äitiäni tapaamaan. Pyysin häntä hyväntahtoisesti laskemaan minut sisälle sateen ajaksi.

Hän käski minun odottaa, ja minä kuulin hänen puhelevan toisen henkilön kanssa. Sitte hän palasi ikkunaan ja kysyi, olinko minä yksin. Hän tahtoi myöskin tietää ikäni, ja kuultuansa että olin kolmentoista vanha arveli hän, ett'en ainakaan ollut arkalasta, koskapa olin öiseen aikaan kulkenut metsän läpi.

Hän jäi vähäksi aikaa kurkistelemaan ikäänkuin koettaen nähdä kasvojani, jotka pidin häneen päin kohotettuina. Sitte hän käänteli päätänsä oikealle ja vasemmalle, tunkeakseen katseensa metsän pimentoon. Lopuksi hän neuvoi minua kävelemään vielä kappaleen matkaa, vakuuttaen että metsän tuonpuoleisessa laidassa oli kylä. Siellä kyllä tapaisin jonkun talon, missä voisin vaatteitani kuivata.

Minä lähdin taas yön selkään. Kuu oli kokonaan piiloutunut ja nyt sataa tihuutti herkeämätöntä vihmaa. Sain taivaltaa vielä kauvan, ennen kuin saavuin kylään. Talot olivat kaikki suljetut, ja vaivoin niitä hämärässä erottikaan. Ei ollut enää valveilla muita kuin seppä. Hänen talonsa kohdalle tultuani nousin sen kahdet portaat, aikoen päästä sinne levähtämään. Hän oli juuri työntämässä isoa rautakankea hehkuvien hiilten ahjoon; ja kun hän kohotti käsivarttansa, paljetta painaltaakseen, näytti hän minusta niin suurelta kuin sadun jättiläinen.

Jokaisella palkeen puhalluksella leimahti lieska ja kipunat räiskyivät; hohde valaisi seinät, joille oli ripustettu viikatteita, sahoja ja kaikenlaisia rautakaluja. Miehellä oli otsa rypyssä ja katse tiukasti tuleen tähdättynä.

Tunsin ett'en millään tavalla rohkenisi häntä puhutella, ja poistuin niin hiljaa kuin pääsin.

Kun päivä täydellisesti valkeni, huomasin ett'en enää ollut kaukanakaan kaupungista. Tunsin samoja seutujakin, joissa sisar Marie-Aimée oli meitä kävelytunneillamme kuljettanut. Kävelin nyt aivan verkalleen, laahaten jalkojani, jotka tekivät minulle kovin kipeätä. Olin niin näännyksissäni, että ainoastaan suurilla ponnistuksilla maltoin olla istumatta kiviläjiin tien viereen.

Täyttä vauhtia lähenevien vaunujen kolina pakotti minut katsomaan taakseni. Jäin liikkumattomana siihen paikkaan, ja sydämeni löi rajusti: olin tuntenut meidän talon punaisen tamman ja isäntäni mustan parran. Hän seisahdutti hevosen ihan viereeni ja hiukan kumartuen tarttui minua yhdellä kädellä pukuni vyötäröistä. Hän asetti minut rinnalleen istuimelle ja käänsi hevosen, ja niin lähdettiin täyttä juoksua takaisin.

Kun pääsimme metsään, antoi isäntä Sylvain hevosen kävellä. Hän kääntyi katsomaan minua ja sanoi:

"Olipa sinun onnesi, että tavotin sinut. Muutoin sinut olisi tuotu kahden santarmin välissä."

"Et taida tietääkään, että on santarmeja, jotka tuovat karanneita pikku tyttöjä takaisin?"

Hän ei nähtävästi ymmärtänyt, vaan pitkitti kysymyksiänsä, mainiten nimeltään jok'ainoan talon asujan, saadakseen tietää, kuka oli minulle antanut valittamisen aihetta. Mutta joka kerralla oli vastaukseni sama.

Minä katsoin häneen ja vakuutin jälleenkin karkaavani, ellei hän veisi minua sisar Marie-Aiméen luokse. Vastausta odottaessani en hellittänyt hänestä katsettani, ja huomasin selvästi, että hän tuli hämilleen. Hän mietiskeli pitkän aikaa ja sanoi sitte, laskien kätensä polvelleni:

Ja nyt minä sain tietää, että hän oli sitoutunut holhoomaan minua kahdeksantoistavuotiaaksi asti ja olemaan ottamatta minua milloinkaan mukanansa kaupunkiin. Sain kuulla vielä, että luostarinjohtajattarella oli kaikki oikeudet minuun, ja jos vielä yrittäisin karkuteille, niin hän varmastikin panettaisi minut kiinni sillä verukkeella, että minä muka juoksentelin yksinäni metsissä öisin. Hän sanoi lopuksi toivovansa, että unohtaisin luostarin ja kiintyisin häneen ja hänen vaimoonsa, jotka tahtoivat vain katsoa parastani.

"No niin", virkkoi isäntä ojentaen minulle kätensä, "olkaamme hyviä ystäviä, eikö ollakin?"

Minä annoin hänelle käteni ja hänen puristaessaan sitä jokseenkin lujasti vastasin minä:

Sataa tihuutti yhäkin hienoa usmavettä, ja pellot avautuivat eteemme entistään mustempina.

Muutamaa tiepuoleen ulottuvaa sarkaa pitkin asteli meitä kohti mies, tehden kädellään kiivaita liikkeitä. Ensi näkemällä luulin hänen uhkaavasti heristelevän minulle nyrkkiänsä, mutta kun hän tuli lähemmäksi, näin hänen pitelevän jotakin esinettä vasemmassa kainalossaan, oikean käsivarren heiluessa pään tasalla kuin niittomiehellä. Tulin niin uteliaaksi, että katsoin kysyvästi isäntä Sylvainiin. Samassa hän virkahti ikäänkuin vastaukseksi:

Emäntä odotti meitä kynnyksellä. Nähdessään minut hän avasi suunsa kuin olisi jo kauvan pidätellyt hengitystään, ja hänen vakavilta kasvoiltaan hälveni hetkeksi huolestunut ilme. Minä menin hänen ohitseen noutamaan kauhtanaani ja sitte suoraa päätä lammasnavettaan.

Lampaat menivät ulos hyppelehtien ja tungeskellen. Niiden olisi jo aikaa sitte pitänyt olla laitumella.

Kaiken päivää ajattelin isännän kertomia asioita. En voinut käsittää, miksi luostarinjohtajatar tahtoi estää minut tapaamasta sisar Marie-Aiméeta. Mutta sen käsitin, ett'ei sisar Marie-Aimée enää voinut mitään tehdä hyväkseni, ja minä alistuin siihen ajatellen sen päivän kerran tulevan, jolloin ei kukaan voisi estää minua hänen seurastaan.

Makuulle mennessäni tuli emäntä mukaani, pannakseen yhden peitteen lisää vuoteelleni. Toivotettuaan minulle hyvää yötä, kielsi hän minua puhuttelemasta häntä rouvaksi: minun piti vain ilman muuta sanoa häntä Paulineksi. Hän poistui vakuutettuansa minulle vielä, että minua pidettäisiin talossa kuin omaa lasta ja että hän tahtoi tehdä kaikkensa, saadakseen minut totutetuksi talon oloihin.

Seuraavana päivänä isäntä Sylvain pani minut pöydässä istumaan veljensä viereen. Nauraen kielsi hän tätä antamasta minun paastota, koska minun oli vielä kelpo lailla kasvettava.

Isännän veljen nimi oli Eugène. Hän puhui hyvin vähän, mutta katsoi aina niihin jotka puhuivat; ja hänen pienissä silmissään oli useasti ilvehtivä ilme. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen, mutta näöltään ei paljoakaan yli kahdenkymmenen vanha. Hänellä oli aina vastaus valmiina, mitä tahansa häneltä kysyttiin, ja hänen kanssaan minä en ollenkaan oudostellut.

Hän painautui seinään, tehdäkseen minulle väljempää tilaa, ja vastasi isännälle vain:

Nyt, kun kaikki pellot oli kynnetty, vei Martine hoidokkinsa hyvin kaukaisille laitumille, joita hän sanoi "yhteismaiksi". Lehmipaimen ja minä sitä vastoin käyttelimme laumojamme pientareilla ja kanervikoissa. Minua paleli kovasti, vaikka minulla olikin iso kantapäihin asti ulottuva villainen kauhtanani. Lehmipaimen teki usein nuotion ja jakoi kanssani perunat ja kastanjat, joita hän hiilillä paisteli. Hän opetti minua tuntemaan tuulensuunnat, jotta saatoin käyttää hyväkseni pienintäkin suojaa kylmältä; ja lämmittelemässä ollessamme hän yhtämittaa hyräili laulua "vedestä ja viinistä".

Siinä oli ainakin kaksikymmentä säkeistöä. Vesi ja viini syyttelivät toinen toistansa ihmiskunnan onnettomuudentuottajaksi, ylistellen itseänsä pilviin asti. Minusta tuntui vesi olevan oikeassa, mutta lehmipaimenen mielestä ei viinikään ollut väärässä.

Tuntikausia vietimme siten yhdessä. Hän kertoili minulle kotiseudustaan, joka oli hyvin kaukana Solognesta. Lehmiä paimentamassa oli hän ollut pienestä pitäen, ja hänen ollessaan vielä lapsi oli vihainen härkä puskenut hänet maahan ja ruhjonut pahanpäiväisesti. Kauvan oli hän ollut kipeä, ja kärsinyt tuskia, jotka pakottivat huutamaan; vähitellen olivat kivut lakanneet, mutta hän oli jäänyt sellaiseksi rujoksi jommoisena nyt hänet edessäni näin. Hän muisti nimeltään kaikki maatalot, joissa oli ollut paimenessa. Ihmiset olivat olleet joko hyviä tai häijyjä, mutta milloinkaan ei hän ollut niin hyvää isäntäväkeä tavannut kuin Vanhassakaupungissa. Myöskin oli hän pannut merkille, että isäntä Sylvainin lehmät eivät olleet saman näköisiä kuin hänen kotiseutunsa pienikasvuinen karja, jolla oli terävät kierteiset sarvet. Tämän talon lehmät olivat vantteria ja voimakkaita, sarvet särmikkäitä ja tylppiä. Hän rakasti niitä ja puhutteli niitä nimeltään. Hänen lemmikkinsä oli kaunis valkea lehmä, jonka isäntä Sylvain oli keväällä ostanut. Tuon tuostakin se nosti päänsä ja katseli kauas, ja lähti sitte yht'äkkiä kaula ojossa juoksuun.

Useimmiten se pysähtyi itsestään, mutta täytyipä väliin lähettää koira sitä palauttamaan. Silloin se joskus yltyi taistelemaan vastaan, saadakseen mennä omaa tietänsä, ja yhtyi laumaan vasta kun koira oli puraissut sitä turpaan.

Joulukuusta alkaen saivat lehmät kokonaan jäädä navettaan. Ajattelin että lampaille käy samoin. Mutta isännän veli selitti minulle, että Sologne oli kovin karua seutua ja ett'eivät sen asukkaat saaneet riittävästi rehuvaroja kaikkien elukkainsa ruokkimiseen.

Niinpä jouduin minä yksikseni kuljeksimaan niityillä ja metsissä. Kaikki linnut olivat muuttaneet pois. Sumu laskeusi kyntömäille, ja metsissä oli haudan hiljaisuus. Toisin ajoin tunsin itseni niin ypö-yksinäiseksi, että koko maa tuntui vajonneen tyhjyyteen ympäriltäni, ja kun korppi lensi huutaen ohitseni harmaalla taivaalla, tuntui minusta kuin olisi sen voimakas käheä ääni julistanut minulle mailman suruja.

Lampaatkaan eivät enää hypelleet. Kauppias oli vienyt mukanaan kaikki pässit, ja pikku karitsat eivät osanneet leikkiä keskenänsä. Ne astua tepsuttelivat kylki kyljessä, ja syömästäkin herjetessään pitivät päätään riipuksissa.

Muutamat niistä muistuttivat minusta pikku tyttöjä, jotka olin tuntenut. Minä silittelin niitä ja koetin kohottaa niiden päätä. Mutta silmät pysyivät maahan luotuina, ja niiden terät olivat elottomat kuin himmennetty lasi.

Eräänä päivänä yllätti minut niin sakea sumu, että minun oli mahdoton tuntea tietäni. Olin yht'äkkiä aivan oudon metsän laidassa. Puiden latvat häipyivät kokonaan sumun verhoon, ja kanervat näyttivät villaan käärityiltä. Valkeita hahmoja laskeusi puista ja leijaili kanervien yli pitkinä, läpinäkyvinä huntuina. Minä ajoin nyt lampaita viereiselle niitylle päin, mutta ne sullousivat vain yhteen, eivätkä taipuneet menemään eteenpäin. Läksin edelle katsomaan, mikä niillä oli esteenä, ja silloin huomasinkin sen pikku joen, joka kierti kukkulan juurta. Vettä tuskin erottikaan; se tuntui uinailevan paksun, valkean villapeitteen alla. Kauvan seisoin sitä katsellen, ennen kuin läksin viemään laumaani metsänreunaa pitkin. Yritellessäni arvailla, millä suunnalla talo oli, risteilivät lampaat pitkin metsää ja joutuivat pian pensas-aitojen saartamalle tielle. Sumu yhä tiheni, ja minusta näytti kuin olisin kulkenut kahden korkean muurin välissä. Seurasin lampaita tietämättä, minne ne minut veisivät. Äkkiä poikkesivat ne tieltä oikealle, mutta samassa minä ne pysähdytin; olin nimittäin nähnyt kirkon sisäänkäytävän. Ovet olivat selällään, ja molemmin puolin hohti punainen valo, joka kirkasti harmaata holvikattoa. Jättiläismäisiä pilareja kohosi suorina riveinä taustalle asti, jonka perällä pieniruutuiset ikkunat laskivat heikkoa valonkajastusta lävitsensä. Suurella vaivalla sain ehkäistyksi lampaat tunkeutumasta lähemmäksi kirkkoa, ja siinä estellessäni huomasin niiden olevan ylt'yleensä koristeltuja pienillä valkeilla helmillä. Samassa ne ravistelivat itseään, ja silloin helmet ikäänkuin kilahtelivat hiljaa. En tiennyt mitä tästä kaikesta ajatella; sitte kävin kovin rauhattomaksi muistellessani, että isäntä Sylvain tietenkin kärsimättömästi odotteli minua. Uskottelin itselleni, että omia askeleitani takaisin seuraten löytäisin helposti talon. Mahdollisimman hiljaa häätelin siis laumaani tielle, jolta olin vast'ikään poikennut. Mutta juuri tielle tullessani kuului läheltäni miehen ääni. Se sanoi:

Ja samassa mies käännytti lauman kirkkoa kohti. Tunsin heti Eugènen, isännän veljen. Hän pyyhkäisi kädellään yhden lampaan turkkia ja sanoi:

"Sieviltä ne näyttävät huurrehelmissä, mutta ei se ole niille terveellistä."

En ollenkaan hämmästynyt kohdatessani hänet täällä. Viittasin kirkkoa kohti ja kysyin, mikä se oli.

"Tein sen sinua varten", vastasi hän. "Pelkäsin, ettet löydäkään kastanjakujaa, ja siksi ripustin kummallekin puolelle lyhdyn."

Ajatukseni hämmentyivät, ja vasta tuokion kuluttua älysin, että mustuneet ja ajan syömät jättiläispilarit aivan yksinkertaisesti olivat kastanjapuiden runkoja. Samassa myöskin tunsin ison tupamme pienet ikkunaruudut, joita rautauunin hohde valaisi.

Eugène luki lampaat itse ja auttoi minua lämpimän olkialusen levittämisessä niille. Kun olin lähtemäisilläni navetasta, hän pidätti minut ja kysyi, enkö todellakaan tiennyt, mihin nuo kaksi kadonnutta karitsaa olivat joutuneet. Minua hävetti kovasti ajatus, että hän saattoi uskoa minun valehdelleen, enkä voinut pidättää kyyneleitäni, vakuuttaessani hänelle karitsain kadonneen minun huomaamattani. Silloin hän ilmotti löytäneensä ne eräästä lammikosta hukkuneina.

Minä luulin että nyt hän toruu minua huolimattomuudestani. Mutta hän sanoi leppeästi:

Päätin seuraavana aamuna mennä katsomaan lammikkoa. Mutta yöllä pyrytti niin sakeasti, ett'ei ollut ajattelemistakaan lähteä ulos. Auttelin vanhaa Bibicheä liinavaatteiden paikkaamisessa, ja Martine pani rukkinsa pyörimään ja alkoi laulella säestykseksi.

Illallisen aikana haukkuivat koirat raivokkaasti ja herkeämättä. Martine näytti rauhattomalta. Hän kuunteli koiria ja sanoi sitte isännän puoleen kääntyen:

Isäntä nousi katsastamaan koiria ja läksi lyhty kädessä kierrokselle navettoihin.

Kahdeksanpäiväisen pyry-ilman kestäessä tuli talon maille satoja korppeja. Ne olivat niin nälissään, ett'ei mikään saanut niitä pelotelluksi. Ne tunkeusivat talleihin ja jyväaittaan, ja hävittivät vilja-aumoja. Isäntä tappoi niitä paljon. Muutamia valmistettiin ruuaksi ihralla ja kaalilla höystettynä. Kaikki pitivät keittoa maukkaana; koirat vain eivät koskaan suostuneet maistamaankaan.

Ensimäisenä päivänä, jona laumojen oli taas lähdettävä ulos, olivat kuuset vielä kokonaan lumen peittämät. Kukkulakin oli ihan valkoisenaan; se näytti siirtyneen paljon lähemmäksi taloa. Kaikkialla hohtava valkeus huikaisi silmiäni; en enää löytänyt mitään entisiltä paikoiltaan ja pelkäsin aina kadottavani näkyvistäni sinisen savun, joka nousi talon kattojen yli.

Lampaat eivät löytäneet mitään syödäkseen; ne juoksentelivat joka suunnalle. Minä en antanut niiden poikkeilla kauvas; ne olivat itsekin lumen näköisiä, ja minun täytyi olla hyvin varuillani, jott'eivät ne päässeet silmiltäni välttymään. Minun onnistui koota ne niittypalaselle ison metsän reunaan. Kaikki puut olivat parhaillaan vapautumassa raskaista lumikantamuksistansa, isot oksat viskasivat pois taakkansa yhdellä tempaisulla, heikommat taasen keinuivat hiljaa, saadakseen sen vähitellen solumaan maahan.

En ollut milloinkaan käynyt tässä metsässä. Tiesin vain, että se ulottui hyvin laajalle, ja että Martine usein vei laumansa sinne. Kuuset olivat siellä hyvin korkeita ja kanerva oli versonut pensaiksi.

Olin katsellut hetken ajan erästä isoa kanervamätästä. Olin ollut näkevinäni sen liikahtavan; samassa oli kuulunut sellainen rasahdus kuin olisi joku polkaissut kuivaa närettä.

Minut valtasi oitis rauhattomuus. Ajattelin: "Siellä on joku." Sama risahdus toistui paljon lähempänä, mutta mikään ei liikkunut. Koetin tyynnyttää mieltäni uskottelemalla, että jänis taikka joku muu pieni metsän elävä oli siellä ravintoansa etsimässä. Mutta kaikista ajattelemistani pätevistä syistä huolimatta jäin kuitenkin vakuutetuksi, että siellä oli joku.

Minun tuli niin tukala olla, että päätin lähestyä taloa. Siirryin pari askelta lampaitani kohden, mutta samassa ne äkkiä sulloutuivat pelokkaasti yhteen, etääntyen metsästä yhä kauemmaksi.

Koetin nopeasti saada selville, mikä ne oli sillä tavoin säikähdyttänyt, ja kahden askeleen päässä itsestäni, keskellä laumaa, huomasin keltaisen koiran, joka laahasi lammasta hampaissaan. Ensin ajattelin, että Castille oli tullut raivoon, mutta samassapa Castille surkeasti ulisten heittäysikin luokseni ja kätki päänsä hameitteni suojaan. Huomasin nyt heti, että susi oli hyökännyt laumaani. Se kantoi lammasta keskeltä ruumista kita ammollaan. Keveästi kapusi se viemärin partaalle, ja kun se loikkasi tämän leveän ojan yli metsän reunaan, suhahtivat sen takajalat ilmassa kuin siivet. Sillä hetkellä en olisi pitänyt ihmeellisenä, jos se olisi lähtenyt lentämään puiden yli.

Seisoin kotvan, tuijotellen tyhmistyneenä, tietämättä pelkäsinkö vai en. Sitte tunsin, ett'en voinut enää kääntää katsettani viemäri-ojasta. Silmäluomeni olivat niin kangistuneet, että minusta tuntui kuin en enää koskaan voisi niitä ummistaa. Tahdoin huutaa talosta apua, mutta ääni tukahtui kurkkuuni. Olisin juossutkin, mutta polveni hetkuivat niin hervottomina, että minun täytyi istua märkään maahan.

Castille ulisi yhä kuin olisi sitä pieksetty, ja lampaat seisoivat yhdessä rykelmässä. Saatuani ne vihdoinkin ajetuksi pihalle juoksin isäntä Sylvainea noutamaan. Nähdessään minut hän oitis arvasi, mitä oli tapahtunut. Hän huusi veljeänsä ja kävi noutamassa kaksi muskettia, ja minä koetin kuvata paikkaa, mihin susi oli kadonnut He palasivat vasta yön suussa, tavoteltuansa turhaan sutta.

Koko ehtoopäivänä ei muusta puhuttu. Eugène tahtoi tietää, minkä näköinen se susi oli ollut, ja vanhaa Bibicheä närkästytti kun minä kerroin, että se oli ollut pitkä- ja keltavillainen niinkuin Castille, mutta paljon kauniimpi.

Seuraavana päivänä oli Martinen vuoro. Hän oli juuri laskenut ulos laumansa eikä ollut vielä päässyt kastanjakujan päähän, kun kuultiin hänen tukahtuneet huutonsa.

Kaikki juoksivat paikalle. Minä ennätin ensimäisenä Martinen luo. Hän seisoi kumarassa, kaikin voimin pitäen karitsaa, jota susi oli iskenyt kurkkuun ja koetti laahata mukaansa. Se piti sitä kaulasta kiinni ja veti puolestaan yhtä lujasti kuin paimen omalta taholtaan.

Martinen koira puri sutta äkäisesti reisiin, mutta se ei näyttänyt olevan siitä millänsäkään, ja vasta kun isäntä Sylvain ampui siihen hyvin tähdätyn luodin, tuiskahti se nurin, hampaissaan yhä kappale karitsan kaulaa.

Martinen silmät olivat auenneet suuriksi ja huulet vaalenneet. Hilkka oli solunut niskaan, ja tukan jakaus näytti minusta leveältä tieltä, jolla saattoi huoletta kävellä. Hänen kasvojensa luja ilme oli vaihtunut tuskalliseksi, ja kädet avautuivat ja puristuivat nyrkkiin koneellisella säännöllisyydellä. Hän lähti kastanjapuun luota, jonka runkoon hän oli nojautunut, ja läheni Eugènea, nähdäkseen sutta. Jonkun aikaa seisoi hän sitä katsellen ja huudahti sitte:

Isäntä viskasi suden ja karitsan samoille työntökärryille, viedäkseen ne taloon. Koirat seurasivat pelokkaasti luskuttaen. Useina päivinä peräkkäin metsästi isäntä veljensä kanssa ympäristössä. Minut sivuuttaessaan Eugène aina seisahtui ja sanoi minulle muutamia ystävällisiä sanoja. Hän vakuutti minulle, että musketinlaukaukset pelottivat susia loitommalle, ja että niitä harvoin näkikään näillä main. En kuitenkaan enää uskaltanut palata ison metsän lähettyville. Mieluummin nousin kunnaalle, joka kasvoi pelkkää hiirenhernettä ja kanervaa.

Alkukeväästä opetti emäntä minua lypsämään lehmiä ja ruokkimaan sikoja. Hän sanoi tahtovansa tehdä minusta kelpo talon-emännän. Ehdottomasti tulin ajatelleeksi luostarinjohtajatarta, joka oli minulle niin halveksivasti sanonut:

Näillä sanoilla oli hän näyttänyt tahtovan rangaista minua, mutta nyt minusta oli aivan mieluista puuhailla elukkain parissa. Enemmän voimaa saadakseni painoin otsani lehmän kupeeseen, ja pian täyttyi raintani. Maidon päällä poreili vaahto monivärisenä, ja kun päivä siihen paistoi, näytti se niin ihmeen kauniilta, ett'en väsynyt sitä ihailemaan.

Sikojen ruokkiminen ei minua laisinkaan inhottanut. Niille syötettiin keitettyjä perunoita ja piimää. Minä työnsin käteni sankoon, hämmentääkseni seoksen hyvin, ja hauskaa oli katsella, kuinka ne odottelivat osuuttansa. Niiden kimeä vinkuminen ja elävät kärsäin liikkeet huvittivat minua aina.

Toukokuussa isäntä Sylvain lisäsi minun laumaani vuohen. Hän oli sen ostanut, jotta hänen vaimolleen kävisi helpommaksi ravita pikku lasta, joka oli ilmestynyt maailmaan heidän kymmenen vuotta naimisissa oltuansa.

Tämä vuohi oli työläämpi paimentaa kuin koko muu lauma. Sen syytä se oli, että lampaani tunkeusivat kaurahalmeeseen, joka jo aaltoili jokseenkin korkeana.

Lampuoti huomasi tämän ja torui minua. Hän syytti, että minä torkuin jossakin sopessa, sill'aikaa kun lauma tärveli hänen viljojansa.

Minun täytyi joka päivä kulkea nuoren kuusimetsikön ohi. Kolmella hyppäyksellä oli vuohi keskellä metsikköä, ja sill'aikaa kun minä olin sitä etsimässä ahmivat karitsani kauraa.

Ensimäisellä kerralla odotin kauvan aikaa, että se palaisi itsestään. Houkutellen huhuilin sitä takaisin. Lopulta päätin lähteä sitä noutamaan. Mutta kuusikko oli niin tiheä, ett'en tiennyt miten päästä pujottautumaan sen läpi.

En kuitenkaan voinut poistua ennenkuin tiesin, mihin vuohi oli joutunut. Luulin tuntevani sen kohdan, josta se oli tiheikköön kadonnut, ja minä pujottausin sisälle, molemmin käsin suojellen kasvojani neulasilta. Melkein heti huomasinkin vuohen sormieni lomitse; se oli ihan lähellä. Ojensin käteni tarttuakseni sen sarveen, mutta se livahti läpi oksien, jotka takaisin ponnahtaessaan iskevät kipeästi vasten kasvojani. Viimein onnistui minun saada se kiinni ja viedä takaisin laumaan.

Joka päivä oli sama juttu. Minä ajoin lampaani mahdollisimman loitolle kaurahalmeesta ja riensin ajamaan karkulaista takaa.

Vuohi oli kokonaan valkea, ja minä olin huomannut heti, että se muistutti Madeleinea. Molemmilla oli silmät hyvin etäällä toisistaan. Kun minä pakotin sen peräytymään kuusikosta, tuijotti se minua kauvan silmiänsä räväyttämättä.

Eräänä päivänä, tultuani kuusikosta hiukset ihan hajallaan, heilautin minä ne päätäni puistamalla kasvoilleni. Paikalla hypähti vuohi syrjään ja määkäisi pelosta. Se kävi kimppuuni sarvet kyrmyssä, mutta minäkin painoin päätäni alas ja ravistin hiuksiani, jotka venyivät maassa. Silloin se lähti pakoon, tehden kerrassaan hullunkurisia hyppyjä. Joka kerta kun se sitte livahti kuusikkoon, kostin minä sille säikyttelemällä sitä hiuksillani.

Isäntä Sylvain yllätti minut eräänä aamuna, juuri hätyyttäessäni sitä tuolla tavoin. Hän puhkesi hillittömään nauruun, joka saattoi minut ihan hämilleni. Seisahduin heti kohta, koettaen järjestää tukkaani.

Vuohi oli jälleen lähestynyt minua. Se katseli minua kaulaansa venytellen ja koivet hullunkurisesti käpertyneinä, valmiina livistämään käpälämäkeen pienimmästäkin liikkeestäni. Isäntä nauroi nauramasta päästyänsäkin; hän hytkyi kaksin kerroin koukistuneena ja purskahti yhä uudestaan hohottamaan. Näki vain hänen mekkonsa, partansa ja ison hattunsa. Hänen äänekäs iloisuutensa herätti minussa halun itkeä, sillä minusta tuntui että hän jää siihen ainiaaksi käppyrässä höröttämään.

Vihdoinkin tyynnyttyänsä hän ystävällisesti uteli minulta välejäni vuohen kanssa. Kerroin hänelle elukan kujeista. Silloin hän uhkasi sitä sormellaan ja alkoi taas nauraa.

Martine sai vuohen mukaansa seuraavana aamuna. Mutta jo toisena päivänä selitti hän, että mieluummin hän muuttaa pois paikastaan kuin kauvemmin paimentaa mokomaa paholaisen riivaamaa elukkaa.

Vanha Bibiche arveli, että vuohet tarvitsevat keppiä. Ja silloin minä muistin ainoan kepin-iskun, minkä olin sille antanut: sen kupeista oli lähtenyt niin kummallinen ääni, ett'en ollut sen koommin rohjennut toista kertaa lyödä.

Niin jätettiin se kuljeskelemaan irrallaan kartanolle, ja eräänä päivänä se katosi, eikä kukaan saanut koskaan tietoonsa, mikä sen oli perinyt.

Juhannus läheni, ja Eugène arveli, että minut oli otettava mukaan kylälle, jotta juhlisimme minun maatilalle tuloni vuosipäivää.

Juhlapäiväksi lahjotti emäntä minulle keltaisen puvun, jota hän oli itse käyttänyt nuorena tyttönä.

Kylä oli nimeltään Sainte-Montagne (Pyhä-Vuori). Siinä oli yksi ainoa katu, jonka päässä oli kirkko.

Martine kuljetti minut rivakasti mukanansa messuun, joka oli jo alkanut. Hän työnsi minut erääseen penkkiin ja itse istui lähinnä edessäni olevaan.

Vakava mieliala, joka oli minut kirkkoon astuessani vallannut, hälveni melkein heti. Takanani jutteli kaksi vaimoa herkeämättä edellisenpäiväisistä markkinoista, ja miehet ovensuussa ihan ääneensä keskustelivat huolettomasti keskenänsä.

Hiljaisuus palautui vasta papin noustessa saarnatuoliin. Luulin hänen ryhtyvän pitämään saarnaa, mutta hänpä lukikin pelkkiä avioliittokuulutuksia, ja jokaisen uuden nimen kuullessaan nyökkyivät naiset hymyillen oikealle ja vasemmalle.

Ei juolahtanut mieleenikään rukoilla. Katselin Martinea, joka rukoili polvillaan. Hänen ruskeat ja kiharaiset suortuvansa näkyivät kirjaillun hilkan alta. Hänellä oli leveät hartiat, ja hänen valkea miehustansa oli uumilta sidottu mustalla nauhalla. Koko hänen olentonsa oli raikas ja nuorekas.

Ja kuitenkin oli luostarinjohtajatar minulle sanonut, että paimentytöt olivat likaisia letukoita.

Minä näin ajatuksissani Martinen edessäni, laumansa keskellä, lyhyessä raidallisessa hameessaan, kireälle vedetyissä sukissaan ja nahkapäällystäisissä puukengissään, joita hän kiillotti kuin saappaita. Silti piti hän tarkoin silmällä laumaansa, ja emäntä väitti hänen tuntevan erikseen jok'ainoan lampaansa.

Kirkonmenojen päätyttyä hän jätti minut, juosten erään vanhan vaimon luo, jota hän hellästi syleili. Sitte kadotin hänet näkyvistäni ja seisoskelin yksinäni, älyämättä minne menisin.

Jokseenkin lähellä näin minä "Valkean Hevosen" majatalon. Sieltä kuului äänekästä puheen sorinaa ja lautasien kalinaa. Ihmiset tunkeilivat sinne ryhmittäin, ja hetken perästä ei paikalla ollut enää ketään.

Aijoin mennä takaisin kirkkoon odottamaan, kunnes Martine tulisi minua noutamaan. Silloin näin Eugènen tulevan kiireissään. Hän tarttui minua käteen ja huudahti nauraen:

"Ellei pukusi olisi ollut niin helakan keltainen, olisin varmasti unohtanut sinut!"

Hän vei minut koulumestarin luo, pyytäen tätä antamaan minulle aamiaista ja viemään minua lapsukaistensa kanssa kävelylle.

Koulumestari oli pukeutunut kaupunkilaisherrain tavoin, kun taasen Eugènella oli vain sininen mekkonsa yllään, niin että minua aika lailla kummastutti, kun kuulin heidän sinuttelevan toisiansa.

Kylän torilla tytöt ja pojat tanssivat auringon paisteessa tomupilven keskellä. Pidin heidän hyppelyänsä liiallisena ja heidän iloisuuttaan liian remuavana.

Mieleni tuli kovin suruiseksi. Ja kun yön tullen vankkurit veivät meidät maatilalle takaisin, tuntui minusta todelliselta huojennukselta päästä jälleen hiljaisuuteen ja niittyjen tuoksuun.

Moniaita päiviä myöhemmin, ollessamme kotiin menossa, eräs lampaistamme, joka käveli pitkin pensasaidan sivustaa, hyppäsi korkealle ilmaan. Astuessani lähemmäksi huomasin, että siltä vuoti verta nokasta. Arvelin sen satuttaneen turpansa terävään okaaseen, pesin haavan puhtaaksi enkä ajatellut asiaa sen enempää. Seuraavana päivänä kauhistuin nähdessäni, että sen pää oli tursistunut milt'ei muun ruumiin kokoiseksi. Huutoni johdosta juoksi Martine hätään, ja hänen kirkaisunsa taasen juoksutti koolle koko talonväen.

Kerroin edellisen päivän tapahtuman, ja lampuoti selitti, että lammasta oli epäilemättä purrut kyykäärme.

Nyt piti sille toimittaa huuhteluja ja jättää se navettaan, kunnes turvotus katoaisi.

Minä en parempaa pyytänyt kuin saada vaalia elukka poloista, mutta jäätyäni yksikseni sen kanssa valtasi minut kammo.

Tuo suhdaton pää, joka huojui pienoisessa ruumiissa, herätti minussa mieletöntä kauhua. Ylen määrin pullistuneet silmät, pöhöttynyt turpa, pystyiksi jäykistyneet korvat muodostivat sellaisen hirviön, jota on vaikea kuvitellakaan. Se pysyi liikahtamatta navetan keskilattialla, ikäänkuin peljäten tölmäävänsä seinään. Koetin lähestyä sitä, hokien itsekseni, että lammashan se vain oli. Mutta heti kun se kääntyi minuun päin, lennähdin minä ovelle niinkuin nuoli. Kuitenkin tuli minun sitä kovasti sääli. Toisin ajoin näytti minusta siltä, kuin tuo edes takaisin huojuva pää olisi minua nuhdellut. Silloin sekosivat ajatukseni ja tunsin olevani hulluksi tulemassa. Minun täytyi tunnustaa, että olisin voinut vaikka antaa sen kuolla nälkään, kauhuni ja inhoni vuoksi.

Sanoin sen lehmipaimenelle, ja hän otti auliisti hoitaakseen lammasta, kunnes se paranisi. Hän naureskeli hätääni, kykenemättä käsittämään, miten saatoin noin peljätä sairasta lammasta.

Minä sain vuorostani tilaisuuden tehdä hänelle vastapalveluksen, ja olin siitä hyvin mielissäni.

Eräänä aamuna oli hän sonnia irti päästäessään kompastunut ja langennut sen eteen. Sonni oli nuuskinut häntä, puuskuen ja pärskien. Se oli nuori elukka, talossa kasvatettu, ja nyt alkanut häijytellä.

Lehmipaimen pelkäsi sen joskus joutuvan raivoihinsa, ja hän oli vakuutettu siitä, että se silloin muistaisi nähneensä hänet jo kerran jaloissaan.

Olisin halusta tyynnyttänyt häntä, mutta en tiennyt mitä piti sanoa tuollaisessa tapauksessa. Lisäksi minua ällistytti, kun hän näytti nyt yht'äkkiä niin vanhaltakin: hän oli heittänyt hattunsa maahan, ja minä huomasin ensi kerran, että hänen tukkansa oli ihan harmaja.

Kaiken päivää ajattelin häntä, enkä voinut seuraavana aamuna olla menemättä omettaan silloin kun lehmät yksitellen päästettiin ulos.

Lehmipaimen katsoi tiukasti sonnia, joka nyki kytkyttänsä kärsimättömästi. Minä lähestyin elukkaa, silittelin sitä ja päästin sen irti.

Lehmipaimen laski sonnin ohitsensa, ja se porhalsi hurjana ulos; paimen ontui itse perässä, katseltuansa minua hämmästyneenä.

Pelkäsin sonnia paljon vähemmän kuin pöhöttynyttä lammasta, ja joka aamu menin omettaan, pitäen tarkasti huolta siitä, ettei kukaan minua nähnyt.

Kuitenkin oli Eugène nähnyt minut. Hän talutti minut syrjään, tähyili minua pienillä silmillään ja kysyi:

Pelkäsin tuottavani lehmipaimenelle ikävyyksiä, jos sanoisin totuuden, ja koetin sopertaa jotakin selitystä, mutta en keksinyt mitään. Vihdoin sanoin, että en sitä minä päästänytkään irti. Mutta Eugène sanoi siihen pilkallisesti:

Nyt vasta ilmaisin hänelle kaikki, ja jo seuraavana lauvantaina oli sonni myyty.

Olin useastikin pannut merkille, kuinka hyvä Eugène oli kaikkia kohtaan. Aina kun lampuodilla tuli erimielisyyttä työläistensä kanssa, kutsui hän lopulta veljensä avuksi. Tämä sovitteli asiat muutamin sanoin.

Hän hyöri samoissa töissä kuin isäntäkin, mutta kieltäysi käymästä markkinoilla: hän ei muka olisi osannut juustonkimpalettakaan myydä.

Hän asteli verkkaan, hiukan huojuen, ikäänkuin sovelluttaakseen käyntiänsä härkien mukaan.

Melkein kaikki sunnuntainsa vietti hän Pyhässä-Vuoressa. Milloin oli liian paha ilma, jäi hän tupaan lueskelemaan. Usein pidin häntä silmällä, toivoen hänen kerrankin unohtavan kirjansa, mutta sitäpä hän ei koskaan tehnyt. Olin suuttunut siitä, ett'en milloinkaan saanut talossa mitään luettavaa käsiini. Keräsinkin itselleni senvuoksi paperinsiekaleet, mitä milloinkin löysin.

Emäntä oli sen lopulta huomannut, ja hän arveli, että minä olin saituriksi tulossa.

Eräänä sunnuntaina sain niin paljon rohkeutta että pyysin Eugènelta jotakin kirjaa, ja hän lahjotti minulle paksun lauluvihon.

Kaiken kesää kuljettelin sitä ulkosalla mukanani. Sepittelin sävellyksiä niihin lauluihin, jotka minua parhaiten miellyttivät; sitten minä kyllästyin siihen. Mutta kerran kun minä autoin emäntää Pyhäinmiestenpäivän suursiivouksessa, löysin useita kalenteri-vuosikertoja.

Pauline käski minun kantaa ne aittaan, mutta minä olin ne unohtavinani entiseen laatikkoonsa, mistä sitte salavihkaa vein niitä lukeakseni toinen toisensa perästä. Ne olivat täynnä huvittavia juttuja, ja talvi kului niin että minä en tiennyt juuri mitään pakkasista.

Sinä päivänä, jona ne lopuksi vein aitan ylisille, katselin kaikkialle ympärilleni, enkö löytäisi vielä muitakin kirjoja. En kuitenkaan muuta keksinyt kuin pienen kirjasen ilman päällyslehteä. Lehtien kulmat olivat pyöristyneet, kuin olisi kirjaa kauvan kannettu taskussa; kaksi ensimäistä sivua puuttui, ja kolmas oli niin tuhrautunut, että kirjaimet olivat kerrassaan kuluneet. Lähestyin kattoluukkua, nähdäkseni paremmin lukea, ja sivujen yläotsikoista havaitsin kirjan olevan Telemakhoksen seikkailut.

Avasin nyt kirjan useammasta paikasta, ja muutamat sieltä täältä lukemani rivit kiinnittivät niin suuresti mieltäni, että pistin sen muitta mutkitta taskuuni.

Ollessani juuri alas menossa juolahti mieleeni, että Eugène se kenties oli kirjan sinne pannut, ja että hän saattoi milloin hyvänsä tulla noutamaan sitä takaisin. Silloin panin sen takaisin mustalle orrelle, jolla se oli ollutkin. Joka kerta kun sain tilaisuutta pistäytyä aittaan, otin selvän siitä että kirja yhä oli vanhalla paikallaan, ja luinkin sitä aina sen verran kuin uskalsin viipyä.

Tähän aikaan sairastui taaskin yksi lampaistani. Sen nivuset menivät niin kuopalle, kuin ei se olisi pitkään aikaan syönyt mitään. Menin emännältä kysymään, miten sitä olisi hoidettava.

En vastannut heti. Ihmettelin itsekseni, mitä se mahtoikaan merkitä. Sitten ajattelin, että kaiketikin täytyi kaikkien kipeiden lammasten olla pullollaan. Vastasin siis myöntävästi, ja lisäsin varmemmaksi vakuudeksi:

Emäntä purskahti minulle nauramaan, ja ilvehti Eugènelle, joka vihelteli muutaman askeleen päässä:

"KuuIes tätä, Eugène. Hänellä on lammas pullollaan ja litteänä yhtähaavaa."

Eugènekin nauroi, ylisteli minua erinomaiseksi lammaspaimeneksi ja selitti minulle lopuksi, että lampaat ovat pullollaan silloin kun niiden maha on paisunut.

Kaksi päivää jälkeenpäin Pauline sanoi minulle, että hän ja isäntä Sylvain olivat tulleet siihen käsitykseen, ett'ei minusta koskaan tule kunnon lammaspaimenta. He olivat sen vuoksi päättäneet siirtää minut sisätöihin. Vanha Bibichehän ei enää pystynytkään juuri mihinkään, eikä Pauline itse kyennyt kaikkia omin voimin hoitamaan, sitte kun hänellä oli lapsensa.

Minulla oli heti selvänä, että tällä tavoin kävisi minulle helpoksi usein pistäytyä aittaan, ja minä sanoin emännälle sulimmat kiitokset.

Nyt kun olin talon palvelijatar, piti minun teurastaa siipikarjaa ja kaniineja. En saanut sitä luonnoltani tehdyksi, eikä emäntä voinut käsittää arasteluani. Hän sanoi minun olevan samanlaisen kuin Eugène, joka pakeni sikaa teurastettaessa.

Hyvää tahtoani osottaakseni yritin kuitenkin kerran tappaa kanaa. Se reutoi käsissäni, ja pian olivat oljet ylt'ympärillä punaisinaan. Sitte kun se ei enää liikahtanut, jätin sen jyväaittaan odottamaan vanhan Bibichen kynimistä. Mutta tämäpä minulle ilvehtimään, kun tapasi kanan täysinäisessä jyvähinkalossa tepastelemassa. Se söi ahnaasti, ikäänkuin tahtoen kiireimmiten parantua vammasta, jonka olin sille tuottanut. Vanha Bibiche sieppasi sen käsiinsä, ja sitte kun hän oli painanut veitsellään sen kaulaa, olivat oljet paljoa punaisemmat kuin edellisellä kerralla.

Päivällislevon aikana pistäysin aittaan hiukkasen lukemaan. Avasin kirjan umpimähkään, ja joka kerta keksin jotakin uutta, niin usein kuin sitä lueskelinkin.

Minä rakastin tätä kirjaa; se oli minulle kuin nuori vanki, jota minä kävin varkain tervehtimässä. Kuvailin sitä mielessäni hovipojaksi pukeutuneena, odottelemassa minun tuloani, mustalla orrella istuen. Eräänä iltana tein hänen kanssaan viehättävän matkankin.

Lyötyäni kirjan kiinni nojauduin katselemaan kattoluukusta ulos. Päivä oli lopullaan, ja kuuset näyttivät vähemmän viheriäisiltä. Aurinko painui valkeihin pilvenhattaroihin, jotka näyttivät pullistuvan ja kutistuvan niinkuin untuvat.

Ties miten, mutta yht'äkkiä leijailin Telemakhokseni kanssa puiden latvojen yläpuolella. Hän piteli minua kädestä, ja päämme melkein koskettivat taivaan sineen. Telemakhos ei virkkanut sanaakaan, mutta minä tiesin, että me lensimme aurinkoon.

Alhaalta huusi minua vanha Bibiche. Etäisyydestä huolimatta tunsin hänen äänensä selvästi. Hän mahtoi olla kiukuissaan, kun noin kovasti huusi. Mutta minä en välittänyt siitä mitään. Näin vain loistavat untuvat, jotka kaartelivat aurinkoa ja alkoivat nyt avautua laskeaksensa minut kulkemaan läpi.

Minua lyötiin käsivarteen ja minä putosin ylisen lattialle taas. Vanha
Bibiche veti minut pois luukulta ja sanoi:

"Onko tämä nyt laitaa, että saa huutaa ihmistä minkä jaksaa! Runsaasti kaksikymmentä kertaa olen huutanut sinua illalliselle."

Vähän jälkeenpäin en enää löytänytkään kirjaa orrelta. Mutta minulla oli nyt ystävä sydämeeni kätkettynä, ja kauvan olin uskollinen sen muistolle.

Kahta päivää ennen joulua valmistausi isäntä Sylvain teurastamaan sikaa. Hän hioi kaksi isoa veistä, ja levitettyään keskelle pihaa kerroksen vereksiä olkia päästi hän sian ulos. Se alkoi vinkua ikäänkuin kohtaloansa aavistellen. Hän köytti siltä sorkat ja sanoi vaimolleen:

Pauline antoi minulle käteen syvän sangon, jota minun tuli pidellä taitavasti, niin ettei ainoakaan pisara menisi hukkaan, kun verta laskettiin.

Isäntä lähestyi sikaa, joka oli kaatunut kyljelleen. Hän taivutti toisen polvensa maahan ja koetettuaan kaulan seutua ojensi kätensä vaimoaan kohden, joka antoi hänelle isomman veitsistä. Hän painoi kärjen sormensa osottamalle kohdalle ja antoi sen verkalleen painua lihaan.

Haavasta juoksi verta pitkänä punaisena viiruna. Sitte syöksähti kaksi verisuihkua ensin pitkin veitsen terää ja sitten isännän kädelle. Veitsen tunkeuduttua kahvaan asti painoi isäntä Sylvain sitä vielä hetken kaikella voimallaan, ja veti sen sitte ulos yhtä verkalleen kuin oli sen työntänytkin.

Nähdessäni terän Veripunaisena tulevan esille haavasta tunsin minä, että huuleni kylmenivät ja suustani kuivuivat nesteet.

Isäntä Sylvain näki sen: hän kohotti katseensa minuun ja huudahti vaimolleen:

En kyennyt sanaakaan sanomaan, mutta pudistin päätäni. Lampuodin levollinen katse oli lannistanut mieleni kuohun, ja vakavalla kädellä pitelin nyt sankoa pulppuavan verivirran alla.

Sian herjettyä kiljumasta lähestyi Eugène meitä. Hän näytti ällistyvän, nähdessään minun huolellisesti ottavan vastaan viimeisiä veripisaroita, jotka tipahtelivat yksitellen kuin kyyneleet.

"Onpa niinkin", vastasi lampuoti; "se osottaa, ett'ei hän olekaan sellainen jänistelijä kuin sinä."

"Pyh!" sanoi isäntä Sylvain; "eläimet ovat luodut meidän ravinnoksemme kuten metsä lämpimiksemme."

Hänellä oli kapeat hartiat, ja hänen kaulansa oli yhtä pyöreä kuin
Martinen.

En ole milloinkaan nähnyt hänen kiivastuvan. Hänen kuultiin alituiseen laulelevan heikolla, mutta sointuvalla äänellä.

Iltasin palasi hän kedolta, istuen härän selässä ratsain, ja usein hyräili hän samaa laulua.

Se kertoi soturista, joka palajaa sotaan tavattuansa morsiamensa toisen vaimona.

Vain luodin tahtoo sydämein sen menneen lemmen tähden: hyvästi siis, mun kultasein, ma taisteloihin lähden.

Pauline puhutteli häntä aina kunnioittavasti. Hän ei käsittänyt, miten minä saatoin esiintyä hänen seurassaan niin vapaasti.

Ensimäisenä iltana, jona hän oli nähnyt minun istuvan Eugènen rinnalla talon edustalle asetetulla penkillä, oli hän viitannut minua tulemaan sisälle. Mutta Eugène oli huutanut minut takaisin, sanoen:

Huuhkaja uskalsi tulla portin luona kasvavaan vanhaan jalavaan asti. Sen hiljainen huhuilu tuntui toivottavan meille hyvää yötä; sitte se lensi tiehensä, ja sen suuret siivet liihottivat kuulumattomina päällitsemme.

Minua ihan värisytti. Tuo täyteläinen ääni yön pimeydessä muistutti mieleeni Coletten äänen.

Eugène läksi sisälle äänen tauottua, mutta minä pysyin alallani, toivoen saavani kuulla sitä vielä. Silloin hän kehotti:

Ja nyt, kun oli jälleen talvi emmekä enää voineet istuskella talon edustalla, jäi se sittenkin ikäänkuin salaiseksi siteeksi meidän välillemme. Laskiessaan leikkiä jostakusta etsivät hänen viekkaat silmänsä minun katsettani, ja vaikeissa tapauksissa, lausuessaan mielipidettänsä, kääntyi hän minuun päin, ikäänkuin hyväksymistäni odottaen.

Minusta tuntui kuin olisin hänet aina tuntenut, ja sieluni sisimmässä nimitin häntä isoksi veljekseni.

Hän kysyi Paulinelta usein, oliko hän tyytyväinen minuun. Pauline vastasi, ett'ei minulle tarvinnut kahdesti neuvoa samaa tehtävää; hän moitti minua yksistään siitä, ett'ei minulla ollut oikeata järjestystä työssäni. Hän arveli minun yhtä hyvin alottavan lopusta kuin alustakin päin.

En ollut unohtanut sisar Marie-Aiméeta; mutta minä en häntä enää niin ikävöinyt, ja tunsin oloni maatilalla onnelliseksi.

Kesäkuussa tuli sitte miehiä, niinkuin joka vuosi, toimittamaan lampaitten keritsemistä. He toivat mukanaan huonon viestin: koko paikkakunnalla sairastuivat lampaat heti keritsemisen jälkeen, ja niistä oli kuollutkin suuri joukko.

Isäntä Sylvain ryhtyi varokeinoihin, mutta hänen kaikista ponnistuksistaan huolimatta oli meillä pian satakunta lammasta kipeänä.

Eläinlääkäri vakuutti, että useita saataisiin pelastetuksi kylvettämällä lampaita joessa. Silloin lampuoti kahlasi vyötäisiään myöten veteen ja painoi yksitellen lampaat sukelluksiin. Hän oli punehduksissaan, ja otsalta heruva hiki putoili karpaloina jokeen.

Illalla hän meni makuulle kuumeisena, ja kolmantena päivänä hän kuoli keuhkotulehdukseen.

Pauline ei voinut uskoakaan onnettomuuttaan, ja Eugène hiipi kammoksuvin katsein navetoissa.

Pian lampuodin kuoleman jälkeen tuli maatilan omistaja meille. Hän oli pienikasvuinen, kuivettunut mies, joka ei pysynyt hetkeäkään istuallaan, ja toviksi seisahtuessaankin näytti hän minusta aina kuin tanssivan yhdellä jalalla.

Astuttuaan tupaan, jossa minä istuin Paulinen kanssa, kiersi hän sen ensin yhteen kertaan selkä köyryssä ja sanoi minulle sitte lasta osottaen:

Menin kartanolle, ja samalla kun olin lasta kävelyttävinäni, astelin avonaisen ikkunan alla edes takaisin.

Pauline ei ollut liikahtanutkaan tuoliltaan. Hän piti käsiänsä ristikkäin helmassaan ja päätään etukumarassa, ikäänkuin koettaen tajuta jotakin vaikeata. Hra Tirande puheli häneen katsomatta. Hän astuskeli rautauunin ja oven väliä, ja kengänkantain kolahtelu lattialautoihin sekausi hänen rikkeimen äänensä sorahteluun.

Hän poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja kun minä olin huolissani, menin heti kysymään Paulinelta, mitä hän oli sanonut.

Pauline otti lapsen syliinsä ja ilmotti itkien, että hra Tirande tahtoi toimittaa hänet pois maatilalta, antaakseen sen pojalleen, joka oli vast'ikään mennyt naimisiin.

Loppuviikolla saapui hra Tirande taas, poikansa ja miniänsä keralla. He tarkastivat ensin navettasuojat, ja kun he sitte tulivat taloon, seisahtui hra Tirande hetkiseksi minun eteeni ja sanoi, että hänen miniänsä oli päättänyt ottaa minut palvelukseensa.

Pauline kuuli sen. Nopeasti siirtyi hän muutaman askeleen minua kohti, mutta samassa astui Eugène tupaan paperitukku kädessä, ja kaikki istuivat pöydän ympärille.

Heidän lueskellessaan papereita ja varustaessaan niitä allekirjotuksillaan minä tarkastelin hra Tiranden miniää. Hän oli kookas tummaverinen nainen, jonka silmät olivat muljottavat ja kasvojen sävy itsekylläinen.

Hän poistui miehensä kanssa, katsahtamatta koko aikana yhtään kertaa minun puoleeni.

Kun heidän vaununsa olivat kastanjakujan päässä kadonneet näkyvistämme, kertoi Pauline Eugènelle, mitä hra Tirande oli minulle sanonut.

Eugène, joka oli juuri ulos menossa, pyörähti kiihtyneesti minuun päin. Hän näytti vihastuneelta, ja ihan muuttuneella äänellä sanoi hän, että nuo ihmiset määräilivät minusta kuin jostakin talouskapineestansa. Ja Paulinen säälitellessä minun kohtataloani ilmotti hän minulle, että hra Tirande se aikoinaan oli pakottanut isäntä Sylvaininkin ottamaan minut maatilalle. Hän muistutti Paulinelle, miten syvästi isäntä-vainaja oli surkutellut minua huomatessaan minut niin kivuloiseksi, ja vakuutti minulle olevansa kovin pahoillaan siitä, ett'eivät he saattaneet ottaa minua mukaansa uudelle maatilalleen.

Me seisoimme kaikki kolme suuressa tuvassa. Tunsin kasvoillani Paulinen murheellisen katseen, ja Eugènen ääni kuulosti hellyyttä uhkuvalta laululta.

Paulinen piti muuttaa maatilalta loppukesällä. Työskentelin nyt päivät päästään laittaen liinavaatteita kuntoon: en olisi suonut hänen vievän mukanaan ainoatakaan rikkinäistä vaatekappaletta. Siksi paikkailin ja parsiskelin parhaani mukaan käyttäen hoitajatar Justinen opetuksia hyväkseni, ja huolellisesti taitoin laskoksille joka esineen.

Kuutamo kirkasti loistollaan rakennusten katot, ja lantakasaa ympäröitsi valkea höyry niinkuin tiivis harsohuntu.

Navetan puolelta ei kuulunut ääntäkään. Kehto vain hiljaa narahteli
Paulinen keinutellessa lastansa uneen.

Elonkorjuun jälkeen Eugène oitis ryhtyi muuttopuuhiin. Lehmipaimen ajoi pois karjansa, ja vanha Bibiche läksi vankkureissa, joihin oli sijotettu kaikki kanatarhan siipikarja.

Niinpä ei kohta jäänyt maatilalle muuta kuin kaksi valkoista härkää, joita Eugène ei tahtonut uskoa kenenkään hoitoon. Hän sitoi ne kärryihin, joissa Pauline lapsensa kanssa aikoi lähteä.

Poikanen oli nukahtanut oljilla sisustettuun vasuun, jonka Eugène nosti kärryihin, pojan siitä heräämättä. Pauline verhosi hänet shaalillaan, ja tehtyään juhlallisen ristinmerkin taloa kohti, tarttui hän ohjaksiin; niin lähtivät kärryt vierimään kastanjakujaa pitkin.

Minulla oli halu saattaa niitä valtamaantielle asti, ja minä kävelin härkien perässä Eugènen ja Martinen välissä.

Me kuljimme äänettöminä. Eugène hoputti aina väliin härkiänsä laskemalla kätensä niiden selkään.

Olimme jo edenneet kauvas maantielle, kun Pauline huomasi, että hämärä oli tulossa. Hän seisahdutti hevosensa, ja kun minä nousin jalkalaudalle häntä syleilemään, sanoi hän surullisesti:

Vähän matkaa käveltyäni käännyin katsomaan heitä vielä kerran; ja vaikka yö pimeni yhä, minä näin että Eugène ja Martine kulkivat käsi kädessä.

KOLMAS OSA.

Uusi väki saapui seuraavana päivänä. Päivätyöläiset ja palvelijatar olivat tulleet jo aamulla varhain, ja kun isäntäväki illalla tuli taloon, tiesin jo, että heitä nimitettiin hra ja rouva Alphonseksi.

Hra Tirande jäi kahdeksi päiväksi Vanhaankaupunkiin ja huomautti minulle lähtönsä edellä, että minä olin nyt yksinomaan hänen miniänsä palveluksessa ja kokonaan vapaa maatilan töistä.

Heti ensimäisellä viikolla teki rouva Alphonse Eugènen kamarista liinavaatehuoneen. Hän pani minut istumaan ison pöydän ääreen, jolle hän asetti useita kappaleita kangasta; minun piti niistä valmistaa kaikenlaatuisia liinavaatteita.

Hän tuli istumaan minun lähelleni ja alkoi kutoa pitsiä. Päiväkausia istuskeli hän siten, puhumatta sanaakaan.

Hänen äänensä oli soinnuton, ja hänen huulensa tuskin liikkuivatkaan puhuessa.

Hra Tirande näytti tavattomasti pitävän miniästänsä. Aina hän vieraisille tullessaan tiedusteli hänen toivomuksiansa.

Rouva Alphonse ei pitänyt muusta kuin liinavaatteista. Niinpä hra
Tirande lähtiessään aina lupasikin lisää palttinaa.

Hra Alphonsea tuskin muulloin näkikään kuin aterioilla. Minun olisi ollut vaikea sanoa, millä hän aikansa kulutti.

Hänen kasvonsa muistuttivat luostarinjohtajatarta. Hänelläkin oli kellertävä iho ja kiiluvat silmät: hänen sisällään tuntui hehkuvan tuli, joka saattoi milloin tahansa kuluttaa hänet loppuun.

Hän oli hyvin hurskas, ja joka sunnuntai läksi hän puolisonsa kanssa jumalanpalvelusta kuulemaan siihen kylään, jossa hra Tirande asui.

Alussa tahtoivat he ottaa minut mukanansa vaunuihin; mutta minä kieltäysin, pitäen mieluisempana mennä Sainte-Montagneen, missä toivoin joskus tapaavani Paulinen tai Eugènen.

Toisinaan lähti päiväläisistä joku mukaani, mutta useimmiten kuljin yksinäni oikotietä, joka suuresti lyhensi taivalta.

Se oli jyrkkä ja kivinen polku, ja se johti kunnaalle tiheän hiirenherneen halki.

Tämä talo oli leveä ja matala. Seinät olivat yhtä mustat kuin katto-oljetkin, ja ympärillä kasvoi pensaikko niin korkeana, että talon olisi voinut sivuuttaa sitä näkemättäkään.

Minä poikkesin aina sisälle sanomaan hyvää päivää Punaiselle Hannulle, jonka tunsin siitä asti kuin olin Vanhaankaupunkiin tullut.

Hän oli aina tehnyt työtä isäntä Sylvainille, joka piti hänestä hyvin paljon. Eugène sanoi, että hänet saattoi panna mihin toimeen tahansa ja että kaikki mitä hän teki, oli hyvin tehtyä.

Mutta hra Alphonse ei tahtonut enää käyttää häntä töissään, puhelipa ottaakseen häneltä pois kunnas-talonkin. Punainen Hannu oli tästä niin hädissään, ett'ei enää muuta ajatellutkaan.

Heti messun jälkeen palasin samaa tietä. Hannun lapset keräysivät ympärilleni vastaanottamaan siunattua leipää, jota minä niille toin. Niitä oli kuusi, vanhin ei vielä kahtatoista täyttänyt. Siunattu leipäni ei ollut paljoakaan suurempi suupalaa, jonka vuoksi minä annoinkin sen Hannun vaimolle jaettavaksi yhtä suuriin osiin.

Sill'aikaa asetteli Punainen Hannu minua varten takkavalkean eteen jakkaran, itse istahtaen ympyriäiselle pölkynpätkälle, jonka kieräytti jalallaan tulisijan luo. Hänen vaimonsa kohensi kekäleitä raskailla pihdeillä, ja kattilakoukussa riippui muuripata, jossa porisi isoja keltaisia perunoita.

Ja vähitellen oli hän minulle kertonut, että hänet oli kuudentoista vanhana sijotettu halonhakkaajan palvelukseen tähän samaiseen kunnas-taloon. Aivan pian oli hän oppinut kiipeilemään puiden latvoihin, sitoakseen sinne köyden, jolla piti taivuttaa puuta alaspäin. Päivätyön päätyttyä hän sitte halkokantamus seljässään läksi edellä, ehtiäkseen pikemmin taloon, missä halonhakkaajan pikku tyttö oli valmistamassa illallista.

Vanha halonhakkaaja läksi keskiyön jumalanpalvelukseen, luullen lasten sikeästi nukkuvan. Mutta hepä olivatkin nousseet jalkeille heti hänen mentyänsä. He tahtoivat vanhukselle palaamaksi valmistaa pikku jonlukemut ja iloitsivat jo ennakolta hänen hauskasta hämmästyksestänsä.

Tyttönen pani kastanjia paahtumaan sekä nosti pöydälle hunajaruukun ja omenaviinihaarikan, ja Hannu sytytti isoista haloista kelpo takkavalkean.

Aika kului; kastanjat olivat kypsiä, mutta halonhakkaaja yhä viipyi poissa. Lapset istuivat lattialle tulen eteen lämmittelemään ja lopulta nukahtivat siihen, toinen toiseensa nojaten.

Hannu heräsi pikku tytön kirkunaan. Ensimältä hän ei käsittänyt, miksi se kohotti käsivartensa korkealle ilmaan pesän edessä.

Vasta kun tyttö ponnahti jaloilleen, lähteäkseen juoksemaan, näki
Hannu, että hän oli syttynyt palamaan.

Tyttö oli jo avannut puutarhan veräjän ja juoksi nyt puiden lomitse, valaisten niitä liekeillään.

Silloin Hannu syöksi hänen jälkeensä, otti kiinni ja heitti hänet lähteensilmään.

Tuli sammui heti, mutta yrittäessään sitte vetää häntä lähteestä maalle huomasi Hannu hänet niin raskaaksi, että luuli hänen kuolleen. Hän ei liikuttanut jäseniään, ja pojan kesti kauvan ponnistella, ennen kuin sai hänet ylös. Sitte hän vei tytön takaisin taloon, laahaten häntä perässään kuin halkosylystä.

Isot halot olivat jo silloin punaisena hiiloksena; yksi ainoa, kaikkein isoin, joka oli muita kosteampi, oli jäänyt savuamaan ja hiipumaan.

Pikku tytön kasvot olivat pelkkänä mustansinervänä pöhöttymänä, ja hänen puolialastomassa ruumiissaan näkyi isoja punaisia täpliä.

Hän sairasti kauvan, ja kun hänet vihdoin luultiin parantuneeksi, huomattiinkin hänen menettäneen puhelahjansa.

Hän kuuli varsin hyvin, saattoipa nauraakin kuten muutkin; mutta hänen oli mahdoton ääntää ainoatakaan sanaa.

Kun Punainen Hannu kertoi minulle noista tapahtumista, seurasi hänen vaimonsa häntä katseillaan, kuin kirjaa lukien.

Hänen kasvoissaan oli syvien palohaavojen arpia, mutta siihen tottui pian, ja silloin huomasi vain hänen sievän suunsa, valkeat hampaansa ja hieman levottomat silmänsä. Hän kutsui lapsiaan pitkäveteisellä äänellä, ja silloin pienokaiset juoksivat paikalle, ymmärtäen kaikki hänen liikkeensä.

Minäkin olin suutuksissani siitä, että heidän piti muuttaa pois kunnas-talosta.

He olivat viimeiset ystävät, mitä minulle oli jäänyt, ja minulle juohtui ajatus kertoa heistä rouva Alphonselle siinä toivossa, että hän suostuttelisi miehensä antamaan heidän pysyä paikassaan.

Tilaisuuden puhutteluun sain kerran, kun hra Tirande pistäytyi poikansa kanssa liinavaatehuoneeseen, keskustellen kaikenlaisista maatilalla tehtävistä muutoksista.

Hra Alphonse ei tahtonut pitää karjaa. Hän puhui maanviljelyskoneiden ostamisesta, kuusien kaatamisesta ja kunnaan rakennuttamisesta. Navettarakennuksista muodostettaisiin konevajat, kunnas-talosta tulisi rehulato.

En tiedä, kuunteliko rouva Alphonse; hän häkilöitsi pitsiänsä hyvin tarkkaavaisesti.

Niin pian kuin molemmat miehet olivat menneet, uskalsin ruveta puhumaan
Punaisesta Hannusta.

Minä selitin kuinka suurta hyötyä hän oli tuottanut isäntä Sylvainille, puhuin siitä murheesta, joka hänessä oli herännyt ajatellessaan, että hänen täytyisi poistua niin kauvan asumastansa kodista. Kun vihdoin vaikenin, odottaen tuskallisesti vastausta, veti rouva Alphonse virkkausneulansa takaisin pitsin silmästä ja pahotteli:

Kun minä vein tämän vastauksen Punaiselle Hannulle, hän vimmastui ja heristeli nyrkkiään Vanhaakaupunkia kohti. Mutta hänen vaimonsa laski kätensä hänen olalleen, katsoen häntä silmiin. Paikalla tyyntyi Hannu.

Hän muutti pois kunnas-talosta tammikuun lopussa, ja minä tulin hyvin surulliselle mielelle.

Nyt minulla ei enää ollut yhtään ystävää. Maatilaa oli vaikea tunteakaan. Kaikki järjestivät asioita omaksi mukavuudeksensa, ja minusta tuntui kuin minä yksin olisin ollut uusi tulokas. Palvelijatar silmäili minua epäluuloisesti, ja päiväläiset karttelivat joutumasta puheisiin minun kanssani.

Palvelijattaren nimi oli Adèle. Kaiken päivää kuuli hänen morisevan ja loksuttavan puutöppösiänsä. Hän kolisteli aina, oljillakin kulkiessaan. Pöydässä hän söi seisaallaan, ja hän vastaili isäntäväkensä huomautuksiin töykeästi.

Hra Alphonse oli korjauttanut pois talon edustalta penkin ja istuttanut sijalle pieniä viheriöitseviä pensaita, jotka ympäröittiin ristikkosuojuksilla.

Vanha jalavakin, johon huuhkaja oli kesä-iltasin liihottanut huhuilemaan, kaadettiin.

Vanha puu oli kaiketikin jo aikaa sitte herjennyt luomasta varjoa talolle. Ainoastaan latvassa oli enää lehväviuhka: se oli ikäänkuin pää, jota se taivutti kuuntelemaan mitä alhaalla sanottiin.

Puunhakkaajat arvelivat, ett'ei sen kaataminen olisi kovinkaan helppo urakka. Se saattaisi suistuessaan ruhjoa talon katon.

Asiata pohdittiin puoleen ja toiseen, puun tyveä kierreltiin ja kaarreltiin, kunnes viimein päätettiin köyttää se paksuilla köysillä, joista sitte vedettäisiin, niin että se kaatuisi lantakasan päälle.

Kaksi miestä työskenteli kokonaisen päivän kaatopuuhassa, ja samassa kun sen luultiin rauhallisesti kallistuvan kyljelleen, heltisi yksi köysi, ja vanha jalava kimmahti pystyyn, kaatuen vastakkaiselle suunnalle kumoon. Se viisti pitkin kattoa, pyyhkäisten mukanaan savutorven ja ison kasan kattotiiliä, ja rouhittuansa vielä seinää se mätkähti oven eteen poikittain. Yksikään sen oksista ei koskettanut lantakasaan.

Hra Alphonse ei voinut pidättää vimmastunutta karjahdusta. Hän tempasi puunhakkaajalta kirveen ja löi puuta sellaisella raivolla, että kappale kaarnaa singahti liinavaatehuoneen ikkunaan ja puhkaisi ruudun.

Rouva Alphonse näki lasinsirpaleita putoavan minun päälleni. Hän hypähti jaloilleen vilkkaammin kuin olisin osannut häneltä odottaa. Vapisevin käsin ja huolestunein katsein tutki hän juurtajaksain pöytäliinan, jota olin parhaillaan kirjailemassa.

Mutta hän ei nähnyt, että minä pyyhkielin nenäliinallani verta pikku naarmusta, jonka lasinpalanen oli raapaissut poskeeni.

Hän oli niin arka liinavaatteistaan, jotka jo alkoivat pinoutua vuoriksi, että vei minut seuraavana päivänä äitinsä luokse, näyttääkseen minulle, millä tavoin vaatekaapit on järjesteltävä.

Rouva Alphonsen äiti oli nimeltään rouva Deslois; mutta päivätyöläiset puhuivat aina "hovin rouvasta".

Hän oli minua silloin lähestynyt ja silmiään siristellen tähystellyt minua hyvin likeltä. Hän oli kookas nainen, mutta käveli kumarassa, niinkuin olisi etsinyt jotakin maasta. Hän asui isolla Gué Perdu'n (Hävinneen Kaalamon) valtiotiluksella.

Rouva Alphonse asteli jäykkänä polkuansa, mutta minulle tuotti iloa tepastella pehmeässä ruohikossa.

Pian saavutimme sen ison metsän, jonka reunassa susi oli siepannut minulta karitsan.

Olin tuntenut salaperäistä kammoa tätä metsää kohtaan, ja minut valtasi kerrassaan kauhu, kun poikkesimme polultamme metsän halki johtavalle tielle.

Tie oli kuitenkin leveä; sitä näkyi rattaanjälkien syvyydestä päättäen ajetun ahkerasti hevosillakin.

Päämme yllä havuneulaset rahisivat vastakkain. Niiden hieno ja kepeä sipse oli kokonaan toisenlaista kuin se kuiva ja katkonainen ritinä, jota oli metsästä kuulunut silloin kun se oli lumessa. Silti en voinut pidättyä tuolloin tällöin katsahtamasta taakseni.

Kauvan emme metsässä kulkeneetkaan; tie kääntyi vasemmalle, ja tuossa tuokiossa olimme Hävinneen Kaalamon kartanossa.

Täällä kierteli karjarakennusten taitse sama pikku joki kuin Vanhassakaupungissakin. Mutta vainiot olivat ahdatut ihan likekkäin, ja rakennukset näyttivät piiloutuvan kuusikkoon.

Asuinrakennus oli näöltään kokonaan toisenlainen kuin oli näillä seuduin tavallista. Alikerran vanhat muurit olivat hyvin paksut, ja näytti siltä kuin olisi yläkerta vain tilapäisesti nostettu sen päälle.

En voinut tuossa rakennuksessa havaita mitään hovimaista; pikemmin se johti mieleeni kannon, josta hairahtunut vesa oli puhjennut.

Ja taaskin tähysteli hän minua silmiänsä räpytellen. Samassa hän äänekkäästi ilmotti hukanneensa olkien sekaan yhden soun-rahan, ja ihmetteli, ett'ei sitä ollut kahdeksassa päivässä vielä kukaan löytänyt. Puhuessaan hän jalallaan pöyhi oven eteen levitettyä ohutta olkikerrosta.

Rouva Alphonse ei ottanut häntä kuunnellakseen. Hänen pullistuneet silmänsä tuijottivat sisälle kamariin, ja hän oli melkein innostuksissaan, selittäessään käyntimme tarkotusta.

Rouva Deslois suvaitsi itse saattaa minut liinavaatehuoneeseen; hän laski avaimet kaappien päälle ja jätti minut yksikseni, kehotettuaan minua olemaan hyvin tarkkaavainen ja varomaan panemasta mitään epäjärjestykseen.

Muutamassa minuutissa olin avannut ja taas sulkenut isot kiiltävät vaatekaapit.

Mieleni olisi tehnyt lähteä heti pois. Tämä iso kylmä vaatekamari kammostutti minua kuin vankila; askeleeni kumahtelivat lattialaudoilla, niinkuin niiden alla olisi ollut syviä luolia. Minusta alkoi yht'äkkiä tuntua, kuin en enää pääsisikään koskaan ulos tästä varastokammiosta.

Minä heristelin korviani, enkö kuulisi karjapihalta jotain elämää, mutta korviini kaikui vain rouva Desloisin ääni. Se oli kova ja järeä, niin että se tunki läpi seinien kaikkialle.

Astuin ikkunan luo, jotta olisin tuntenut itseni vähemmän yksinäiseksi, mutta samassa avautui äkkiä takanani ovi, jota en ollut huomannutkaan. Käänsin päätäni ja näin sisään astuvan nuoren miehen, jolla oli pitkä valkea pusero yllään ja harmaa lakki päässä.

Hän seisahtui, ikäänkuin kummastellen, että huone ei ollut tyhjillään, ja minä yhäti katsoin häneen, kykenemättä siirtämään katsettani pois.

Hän astui lattian poikki, katseittemme hellittämättä toisistaan, ja poistui, tölmäten mennessään ovenpieleen. Minuuttia myöhemmin hän meni ikkunan ohi, ja silloin taaskin sattuivat katseemme vastakkain.

Minulla oli rauhaton olla, ja minä suljin häneltä auki jääneet ovet, tietämättä miksi.

Vähän jälkeenpäin rouva Alphonse tuli minua noutamaan, ja me läksimme takaisin Vanhaankaupunkiin.

Hra Alphonsen tultua Paulinen sijalle olin minä ottanut tavakseni mennä istumaan jonkun matkan päähän maatalosta, rehevään pensaikkoon, rautatammesta muodostetulle istuimelle.

Nyt kevään tullen pistäysin sinne tavallisesti silloin kun päiväläiset polttelivat piippuaan tallin seinustalla.

Kauvan aikaa istuskelin siellä illan kohinaa kuunnellen, ja useinkin syntyi minussa kiihkeä toivo olla puiden kaltainen.

Tänä iltana johduin minä ajattelemaan Hävinneen Kaalamon miestä. Mutta joka kerta kun yritin päätellä hänen silmiensä väriä, tunkeutuivat ne niin syvälle minun silmiini, että ne tuntuivat kokonaan valaisevan sieluni.

Seuraava sunnuntai oli Pääsiäispäivä. Adèle oli hra Alphonsen vaunuissa lähtenyt messuun. Minä jäin yksikseni yhden päiväläisen kanssa pitämään talosta huolta. Aamiaisen jälkeen mies heittäysi pitkälleen olkiläjälle oven eteen, ja minä kätkeysin pensaikkooni.

Koetin kuulla kellojen kumahtelua. Mutta maatila oli liiaksi kaukana kylistä, eikä kellonääni miltään taholta kantanut minuun asti.

Ajatukseni liitelivät sisar Marie-Aiméehen. Muistelin myöskin Sophieta, jolla oli tapana herättää minut joka vuosi kuuntelemaan kaupungin kaikkia kelloja, silloin kun ne yht'aikaa kaijuttelivat pääsiäis-soittoa.

Kerran sattui, ett'ei hän herättänytkään ajoissa, ja hän oli siitä niin pahoillaan, että seuraavana vuonna pisti ison kivenmukulan suuhunsa, valvoaksensa kerrassaan koko yön. Aina kun uni uhkasi hänet voittaa, kalahtivat hampaat kiveen, ja hän valpastui heti.

Minä muistelin myöskin isoa messua, jossa Colette oli laulanut niin voimakkaalla äänellä. Verestin muistissani huimat kisamme nurmikoilla ja sisar Marie-Aiméen toimekkaat puuhat suurilla juhlapäivällisillä.

Mutta tänä iltana näenkin sisar Marie-Aiméen hienojen ja lempeiden kasvojen sijasta rouva Alphonsen tylyn hahmon ja hänen miehensä kiiluvat silmät, jotka minua kovin pelottivat. Ja ajatellessani, että minun täytyisi vielä kauvan oleskella maatilalla, tuli mieleni hyvin alakuloiseksi.

Kun vihdoin olin väsyksiini asti itkenyt, huomasin hämmästyksekseni, että aurinko oli jo aivan alhaalla. Pensaikon oksien lomitse näin poppelien pitkien varjoviirujen niityllä yhäti pitenevän. Ja lähempänä itseäni huomasin niinikään suuren varjon, joka liikahteli. Se läheni, pysähtyi, ja läheni taas.

Huomasin heti, että joku oli tulossa piilopaikkani ohitse, ja melkein samassa tunkeusikin pensastoon se valkopuseroinen mies, kulkien kumarassa oksia väistääkseen.

Toinnuin sentään hyvin nopeasti, vaikka minua edelleen puistatti hermostunut vavahtelu, jota en kyennyt salaamaan.

Minä näin hänen silmissään kuvastuvan lempeyden, ja tunsin lämmön palaavan ruumiiseeni.

Huomasin, että hänellä oli värillinen paita, kuten Eugènella, ja kauluksen alle solmittu kaulahuivi. Ja kun hän puhui, tuntui minusta ääni jo ammoin tutulta.

Hän nojasi isoon oksaan vastapäätä minua ja kysyi, eikö minulla enää ollut vanhempia.

Hän antoi nuorten silmujen verhoaman vesan luisua sormiensa lomitse ja jatkoi minuun katsahtamatta:

Ja antamatta hänelle aikaa muuta kysellä, selitin, kuinka kiihkeästi minä sisarta rakastin ja kuinka kärsimättömänä odottelin hetkeä, jolloin saisin jälleen olla yhdessä hänen kanssaan.

Kerroin hänen kauneudestaan ja viisaudestaan, jotka minusta tuntuivat olevan yläpuolella kaiken.

Mainitsin myöskin hänen murheestaan minun lähtöpäivänäni ja kuvailin hänen ilahtumistansa silloin kun tulemme kohtaamaan toisemme.

Minun puhuessani hän ei siirtänyt silmiänsä kasvoistani, mutta hänen katseensa näytti tähtäävän paljoa etäämmäksi.

Vastasin, ett'ei hän ollut häijy eikä hyvä, ja että voisin lähteä hänen luotaan vähääkään surematta.

Samassa kuulin hra Alphonsen palaavien vaunujen ratinan ja nousin lähteäkseni.

Hän väistyi hiukan syrjään, antaakseen minulle tilaa, ja jäi yksin pensaikkoon.

Illalla minä käytin Adèlen satunnaista hyväntuulisuutta hyväkseni ja tiedustelin häneltä, tunsiko hän Hävinneen Kaalamon päivätyöläisiä. Hän sanoi niistä tuntevansa ainoastaan vanhimmat, sillä sen koommin kuin rouva Deslois oli leskeksi jäänyt eivät uudet pysyneet pitkää aikaa paikassaan.

Joku selittämätön arkuus esti minua mainitsemasta valkopuseroista miestä; ja Adèle lisäsi leukojansa käännellen:

"Onneksi on hänen vanhempi poikansa palannut kaupungista: päivä työläisten asema paranee."

Seuraavana päivänä, rouva Alphonsen häkilöidessä kapulapitsiä ja itse ommellessani, ajattelin minä valkopuseroista työmiestä.

En voinut ajatuksissani erottaa häntä Eugènesta. Hän käytti samanlaisia sanoja kuin Eugène, ja olin minä heissä huomaavinani yhdennäköisyyttäkin.

Illemmalla luulin nähneeni hänen astelevan karjarakennusten ohi, ja hetken kuluttua hän todellakin ilmestyi liinavaatehuoneen kynnykselle.

Hänen katseensa solui minusta pois, pysähtyäkseen rouva Alphonseen; hän piti päätänsä pystyssä, ja vasen suupieli oli vähän kohollaan.

Hän antoi suudella itseään molemmille poskille ja osotti sitte vieressään olevaa tuolia. Mutta puhuteltu siirsi palttinan syrjään ja istuutui vinoon pöydänlaidalle.

Olin hyvän aikaa ymmällä; sitten yht'äkkiä tulin selville, että hän oli rouva Desloisin vanhempi poika.

Minulle ennen outo häpeäntunne sai minut rajusti punehtumaan, ja sydämeni pohjasta pahottelin, että olin hänelle puhunut sisar Marie-Aiméesta.

Minusta tuntui kuin olisin heittänyt kauneimman kalleuteni tuulen vietäväksi, ja kaikista ponnistuksistani huolimatta oli minun mahdoton pidättää muutamia karvaita kyyneliä, jotka heruivat suupieliini ja siitä vasta tipahtelivat hienolle pellavakankaalle, jota pallistin.

Joka hetki tunsin hänen katseensa kasvoillani ikäänkuin raskaana painona, joka esti minua kohottamasta otsaani.

Nähdessäni hänet rautatammi-istuimella, tunsin jalkojeni herpaantuvan, ja minä seisahduin.

Hän nousi oitis luovuttaakseen minulle paikkansa, mutta minä vain yhäti tuijotin häneen.

Hänen silmissään oli sama leppeys kuin ensimäiselläkin kerralla, ja ikäänkuin odottaen minulta jotakin uutta kertomusta kysyi hän:

Kaikki mieleeni johtuvat puheenparret tuntuivat minusta turhilta; pudistin vain päätäni. Hän jatkoi:

Minä varoin häneen katsahtamastakaan, mutta hänen äänensä kuohutti aina syvästi mieltäni.

Punaisen Hannun lähdettyä en tiennyt miten kuluttaa aikaani messun jälkeen. Joka sunnuntai kävelin kunnas-talon ohi. Monasti pilkistelin ikkunaluukkujen raoista sisälle, ja kun sattumoilta löin otsani lautaan, narahti luukku niin oudosti, että kammostuneena hätkähdin taaksepäin.

Eräänä sunnuntaina huomasin, ett'ei ovessa ollutkaan lukkoa. Painoin sormellani säppiä, ja paikalla kimmahti ovi kumeasti auki.

En ollut odottanut sen avautuvan niin helposti, ja seisoskelin nyt siinä, aikoen sulkea sen jälleen, jatkaakseni kävelyäni. Mutta kun kolina oli tauonnut, ja aurinko paistoi huoneeseen häikäisevänä valosuunnikkaana, päätin minäkin mennä sisälle, jättäen oven auki.

Isosta liedestä olivat poissa sekä kattilakoukku että korkeat patajakkarat; koko huoneessa oli jäljellä vain paksut pölkynpäät, joita Punaisen Hannun lapset olivat istuiminaan käyttäneet. Kaarna oli hivuuntunut pois, yläpinnat paljosta käytännöstä kiillottuneet ja ikäänkuin vahatut. Toinen kamari oli typö tyhjä; sen lattia ei ollut kivilaatoilla laskettu, ja sängynjalat olivat kaivaneet kuoppia kovaksi tallattuun multapermantoon.

Multapenkeissä oli vielä muutamia talvikasviksia, ja hedelmäpuut hohtivat kukkasissansa.

Useimmat niistä olivat hyvin vanhoja, monet käyristyneitä, ja niiden oksat riippuivat kuin tuntien kukatkin liian raskaiksi kantaa.

Puutarhan päässä kunnas laskeusi loivana rinteenä laajalle tasangolle, jota käytettiin karjan-laitumena, ja taampana kohosi poppelirivi erottajana tasangon ja taivaanrannan välille.

Vähitellen opin tuntemaan jokaisen kohdan maisemasta. Tuossa kunnaan juurella kiertelee pikku joki. Vettä en näe, mutta pajupensaat näyttävät taipuvan taaksepäin, päästääksensä sen ohitseen.

Se katoaa Vanhankaupungin rakennusten taakse, joiden katot ovat saman väriset kuin kastanjapuutkin, ja tuolla se taas pistäikse esille. Se kimaltelee paikotellen soleitten poppelien välissä ja häviää sitten isoon kuusimetsään, joka näyttää ihan mustalta ja jossa Hävinnyt Kaalamo piilee. Tuolla on tie, jota myöten kävelin rouva Alphonsen kanssa hänen äitinsä luokse… Hänen veljensä oli tietysti tullut samaa tietä silloin kun oli ilmestynyt eteeni rautatammipensaikossa.

Tänään ei tiellä liikkunut ketään. Kaikkialla loisti hieno vehreys, ja niin kauvan kuin tähystelinkin puuryhmien lomiin, ei missään näkynyt valkoista puseroa.

Pensaikkoakin haki minun katseeni, mutta maatalon rakennusten katot kätkivät sen näkyvistä.

Henri Deslois oli Pääsiäissunnuntain jälkeen käynyt siellä jo monta kertaa. En olisi osannut sanoa, mistä sen tiesin; mutta niinä päivinä en voinut pidättyä kiertelemästä pensaikkoa.

Eilen oli Henri Deslois tullut liinavaatehuoneeseen minun ollessani siellä yksin. Hän oli tehnyt sellaisen liikkeen, kuin aikoessaan puhutella minua.

Silloin oli katseeni kiintynyt häneen niinkuin ensimäisellä kerralla, ja hän oli poistunut sanaakaan puhumatta.

Ja nyt seisoessani tässä aitaamattomassa puutarhassa, kukkivien värihernepensaikkojen ympäröimänä, minut valtasi kaipuu saada asua täällä koko ikäni.

Lähde kumpusi vanhan puunrungon ontelosta, liristen pikku purona kukkalavojen lomitse.

Tämä kukkasista ja kirkkaasta vedestä rikas kasvimaa näytti minusta maailman kauneimmalta yrttitarhalta, ja kääntäessäni pääni taloa kohti, joka oli kokonaan avoinna auringolle, odotin aina yliluonnollisia olentoja sieltä esille astuvaksi.

Tämä matala ja väritön talo oli minusta viehättävän salaperäinen.
Sieltä kuului äkillisiä ja säännöttömiä rasahduksia, ja samassapa
olin ihan kuulevinani samanlaisen kapsahduksen kuin silloin kun Henri
Deslois laski jalkansa Vanhankaupungin kartanon kynnykselle.

Minä kuuntelin ikäänkuin toivoen hänen lähestyvän. Mutta askeleitten ääntä ei kuulunut. Hetken kuluttua alkoi pensaista ja puista kuulua salaperäistä sipinää.

Kuvittelin mielessäni, että olin hento puu, jota tuuli voi vapaasti huojuttaa. Sama raikas tuulahtelu, joka taivutteli pensaita, puhalteli päätäni ja sekotti hiuksiani; ja kuin omenapuuta jäljitelläkseni kumarruin minä kastamaan sormeni lähteen kirkkaaseen veteen.

Uusi rasahdus käänsi katseeni taloa kohti, enkä vähääkään hämmästynyt, nähdessäni ovella Henri Desloisin.

Hän astahti pari askelta puutarhaan päin, ja hänen katseensa tähysteli tasangon yli etäisyyteen.

Kauvan seisoi hän hievahtamattomana, mutta käännähti sitte suoraan minua kohti.

Kaksi puuta vain oli välissämme. Hän astui taas askeleen eteenpäin, tarttui sitte toisella kädellään puun vesaan, joka oli hänen edessään, niin että kukkivat oksat muodostuivat vihoksi hänen päänsä yli. Oli niin valoisaa, että minusta tuntui puiden kuori kimaltelevan ja jokainen kukka sädehtivän. Henri Desloisin silmissä loisti niin syvä leppeys, että vähääkään ujostelematta lähenin häntä.

Hän ei liikahtanutkaan; mutta pysähtyessäni hänen eteensä vaalenivat hänen kasvonsa valkeiksi kuin pusero hänen yllään, ja hänen huulensa värisivät.

Hän tarttui molempiin käsiini, painaen ne lujasti ohimoillensa, ja sanoi hyvin hiljaisella äänellä:

Sillä hetkellä alkoivat Sainte-Montaignen kirkonkellot soida. Kajahdukset kiitivät ylös kunnaan rinnettä ja häipyivät ylä-ilmoihin, tuokion levähdettyänsä yläpuolellamme.

Hetket hupenivat päivän mukana. Laumat katosivat tasangolta yksitellen. Valkeata huurua leijaili pikku joen yllä. Sitte painui aurinko poppelisulun taakse, ja värihernepensaitten kukkaset alkoivat tummentua.

Henri Deslois saattoi minua kotimatkalla. Hän käveli kaitaa polkua pitkin edelläni, ja kun hän jätti minut vähän matkan päässä kastanjakujasta, tunsin häntä rakastavani enemmän kuin sisar Marie-Aiméeta.

Joka sunnuntai tapasin siellä Henri Desloisin, ja kuten Punaisen Hannunkin aikoina toin minä mukanani siunattua leipää, jonka nauraen jaoimme keskenämme.

Meissä oli herännyt vapaudenhuumaus, jonka vaikutuksesta me juoksentelimme ympäri puutarhaa, niin että kenkämme olivat lähteen vedestä likomärät.

Henri Deslois ei väsynyt kuulemasta minun kertomuksiani sisar Marie-Aiméen seurassa viettämistäni lapsuuden ajoista. Puhelimme myöskin Eugènesta, jonka hän tunsi. Hän sanoi Eugènen olevan niitä, joita mielellään pitää ystävinänsä.

Tunnustin hänelle niinikään, kuinka kehno olin lammaspaimeneksi. Ja vaikka odotin hänen tekevän minusta pilaa, kerroin hänelle jutun pöhöttyneestä lampaasta. Hän ei minulle nauranutkaan, pyyhkäisi vain sormellaan otsaani, sanoen:

Eräänä päivänä me pysähdyimme lähelle suunnattoman laajaa viljavainiota, jonka loppua ei näkynytkään. Tuhannet perhoset liihottivat tähkien yllä. Henri Deslois oli ääneti, ja minä katselin tähkäpäitä, jotka nuokkuivat ja kohoilivat kuin haluten lähteä lentoon. Olisi voinut luulla, että perhoset tahtoivat auttaa niitä siivillänsä lentämään; mutta niin kiihkeästi kuin tähkäpäät liikahtelivatkin, maassa ne vain pysyivät.

Minä sanoin sen Henrille, joka tarkasteli laihoa pitkään. Sitte hän puheli verkkaan ikäänkuin itsekseen:

"Samoin on ihmisten laita. Joku lempeä olento saattaa tulla hänen tielleen, samanlainen kuin tasangon valkeat perhoset. Hän ei tiedä, nouseeko se maasta vai laskeutuuko korkeudesta alas; hän vain tuntee, että hän voisi sen olennon kanssa elää ohitse humisevasta tuulenhengestä ja kukkien hunajasta. Mutta kuten olki on juurillaan maahan sidottu, samoin kiinnittää hänet velvollisuutensa salaperäinen side, joka on niin luja kuin maa."

Minusta vavahti hänen äänessään tuskainen tunto ja näytti siltä kuin hänen suupielensä olisivat laskeutuneet vielä alemma. Mutta samassa kääntyi hänen katseensa minuun, ja hän sanoi lujalla äänellä:

Meni kesä, ja sitten syksykin; ja joulukuun pahoista säistä huolimatta emme voineet päättää lähteä pois kunnas-talosta.

Henri Deslois toi mukanaan kirjoja, joita me lueskelimme, pyöreillä pölkyillä istuen, puutarhan puoleisessa kamarissa. Pimeän tullen palasin minä taloon, ja Adèle aina kummasteli minun surumielisyyttäni; hän luuli, että minä kuljin kylän tansseissa.

Melkein joka päivä tuli Henri Deslois Vanhaankaupunkiin. Minä kuulin hänen tulonsa jo etäältä; hän ratsasti ilman suitsia ja satulaa isolla valkealla tammalla, joka raskaasti astuskeli peltojen ja niittyjen pientareita pitkin. Se oli kärsivällinen ja säveä juhta. Se jäi isännältään valtoimeksi kartanolle, kun hän tuli rouva Alphonsea tervehtimään. Heti kun Alphonse kuuli hänen tulleen, saapui hän liinavaatehuoneeseen.

He puhelivat maataloudellisista parannuksista tai tutuista henkilöistä; mutta keskusteluun pujahti aina joku sana tai puheenparsi yksistään minua varten, ja se tuntui minusta Henri Desloisin näkyväiseltä ajatukselta.

Usein kohtasin minä hra Alphonsen katseen, enkä voinut silloin aina olla punastumatta.

Eräänä ehtoopäivänä, kun Henri Deslois juuri oli hymyillen astunut sisälle, huusi hänelle hra Alphonse:

Molemmat miehet silmäilivät toisiaan ja kävivät niin kalpeiksi kumpainenkin, että pelkäsin heidän kuolevan siihen paikkaan. Sitte nousi hra Alphonse tuoliltaan, nojautuakseen uunin kamanaan, Henri Desloisin turhaan yrittäessä sulkea ovea.

Rouva Alphonse laski pitsinypläyksen helmaansa ja virkahti kuin läksyä kerraten:

"Rakennuksestahan ei ollut mitään hyötyä, ja minua ilahuttaa, että se on myyty."

Henri Deslois istuutui pöydän ääreen, niin lähelle minua, että melkein kosketti minuun. Hän sanoi jotensakin rauhallisella äänellä:

"Minä olen pahoillani, että möitte sen, sanomatta ennakolta minulle, sillä minulla oli aikomuksena ostaa se."

Hra Alphonse koukistausi kuin mato. Hän ponnistihe väkinäiseen nauruun ja huusi naurun sekaan:

Hra Alphonse alkoi kävellä edes takaisin uunin edessä. Hänen kasvonsa olivat keltamullan karvaiset; kädet olivat housuntaskuissa, ja jalat nousivat niin vikkelästi maasta, kuin olisi hän nykinyt niitä nuorasta molemmin käsin.

Sitte hän nojausi pöytään vastapäätä meitä, katseli meitä kumpaistakin erikseen ja sanoi kiiluvin silmin, rajusti nytkäyttäen yläruumistansa eteenpäin:

Tätä seuranneen hiljaisuuden kestäessä kuului huoneeseen, kuinka valkea tamma kuopi kynnystä, ikäänkuin isäntäänsä kutsuen.

Henri Deslois kääntyi ovelle, mutta läheni sitte jälleen minua, ottaakseen maasta ompelukseni, joka oli huomaamattani luisunut käsistäni.

Seuraavan päivän aamuna rouva Deslois saapui liinavaatehuoneeseen. Hän kävi suoraa päätä ahdistamaan minua loukkaavin sanoin.

Mutta hra Alphonse sai hänet vaikenemaan rivakalla liikkeellä; sitte hän minuun kääntyen sanoi hillityllä äänellä:

"Rouva Alphonse lähettää minut sanomaan teille, että hän kovin mielellään pitää teidät luonansa. Hän haluaa vain, että vast'edes tulette meidän kanssamme kirkkoon."

Ensi kertaa puhutteli hän minua suoraan. Hänen äänensä tuntui minusta hiukan peitetyltä, niinkuin hän olisi ollut jonkun verran hämillään.

En tiedä miksi ajattelin, että rouva Alphonse ei ollut mitään tuollaista sanonut ja että hänen miehensä valehteli. Lisäksi hän tällä hetkellä niin suuresti muistutti luostarinjohtajatarta, ett'en voinut olla häntä uhmailematta.

Vastasin ett'ei minua haluttanut kulkea vaunuissa ja että edelleenkin kävisin Sainte-Montagnessa.

Hän nyrpisti alahuultansa alkaen sitä pureskella. Sitten lähestyi rouva Deslois minua uhkaavan näköisenä ja huusi, että minä olin hävytön. Hän hoki tätä sanaa ikäänkuin ei löytäisi mitään muuta.

Hän kirkui sitä yhä kovemmin ja kovemmin, ja joutui pian kerrassaan suunniltaan. Silmänvalkuaiset punertuivat, ja hän kohotti kätensä lyödäkseen minua.

Rouva Deslois kompastui tuoliin, joka keikahti kumoon, ja hänen täytyi pidellä kiinni pöydän laidasta, jott'ei olisi kaatunut.

Tahdoin poistua liinavaatehuoneesta; mutta hra Alphonse oli asettunut oven eteen ikäänkuin vartioimaan, ja niin jäin minä seisomaan pöydän taakse vastapäätä rouva Desloisia.

Hän puhui nyt tukahtuneella äänellä, soperrellen sanoja, joiden sisältöä en tajunnut. Huomasin vain, että niissä oli jotakin raakaa. Vihdoin hän taukosi, huudettuaan minkä jaksoi:

Marie-Aimée, kallis äitiseni, oi, kuinka olitkaan kaunis tähän toiseen äitiin verraten, ja kuinka rakastinkaan sinua tällä hetkellä! Silmäsi säteilivät sateenkaaren värikimmellyksenä ja valaisivat koko mustan vaatetukseni, ja kasvosi hohtivat puhtoisina valkeissa puitteissansa! Niin selkeästi kuvastuit sinä silmissäni, kuin olisit todella seisonut edessäni.

Olin niin ihmeissäni, kun huomasin seisovani kunnas-talon edustalla; ja vasta nyt näin senkin, että pyry riehui ympärilläni. Astuin sisälle suojaa saadakseni ja menin suoraa päätä puutarhan puoleiseen kamariin.

Koetin koota ajatuksiani, mutta ne hyörivät päässäni kuin lumihiutaleet, jotka näyttivät yht'aikaa tupruavan maasta ja putoilevan taivaasta. Aina kun yritin ajatella, tuli mieleeni vain palasia eräästä laulusta, jota pikku tyttöset tavallisesti laulelivat karkeloissaan ja jossa sanottiin:

    Niin saatiin eukko tanssimaan,
    hän että kuoli tanssissaan,
    tirelii,
    me tanssikaamme vaan!

Tuisku taukosi, ja puut näyttivät minusta yhtä kauniilta kuin sinä päivänä, jona olin niitä täydessä kukoistuksessaan katsellut. Mutta äkkiä palasi mieleeni kaikki se, mitä oli tapahtunut; näin sen selkeästi edessäni. Näin rouva Desloisin kulmikkaat sormetkin; minua värisytti: kuinka inhottava käsi, ja kuinka suuri hän olikaan!

Ja sitte hra Alphonsen kasvojen ilme, silloin kun hän tarttui käsivarteeni. Nyt sitä ajatellessani muistin jo ennen nähneeni saman katseen eräällä pikku tytöllä.

Minä olin kerran tahtonut varastaa puusta pudonneen hedelmän; pienokainen oli syöksähtänyt esiin, sanoen:

Minut oli vallannut syvä vastenmielisyys jakaa sitä hänen kanssaan, ja minä olin vienyt hedelmän takaisin puun alle sillä uhallakin, että sisar Marie-Aimée näkisi minut.

Ja tätä kaikkea ajatellessani minut valtasi kiihkeä halu nähdä sisar Marie-Aiméeta. Olisin tahtonut lähteä heti paikalla. Mutta samassa muistin Henri Desloisin eilistä hyvästiä: "Huomiseen asti."

Kenties oli hän jo maatilalla odottamassa minua ja huolissaan siitä, mihin olin saattanut joutua.

Henri Deslois oli avopäin kuten ensi kerralla tänne tullessaan. Pusero paisui tuulessa, ja hän piteli ratsunsa harjasta kiinni.

Ratsastaja kumartui eteenpäin ja otti kiinni molemmista käsistäni, jotka kohotin häntä kohti.

Hänen kasvoissaan oli jotakin kidutettua, mitä en ollut niissä ennen koskaan havainnut. Huomasin myöskin, että hänen silmäkulmansa olivat vetäytyneet kurttuun, kuten rouva Desloisin. Hän sanoi hiukan hengästyneesti:

Hän avasi taaskin huulensa, ja minä olin heti varma siitä, että hänen sanansa tuottaisivat minulle iloa.

Vielä lujemmin hän puristi käsiäni ja virkkoi samalla hengästyneellä äänellä:

Korvissani surisi, ikäänkuin ison sahan äänellä. Minä näin, että Henri
Desloisia puistatti, ja kuulin hänen vielä sanovan:

Sitten en enää tuntenut hänen käsiensä lämpöä omissani; ja niin pian kuin huomasin seisovani yksinäni tiellä, näin enää vain valkeanharmaan möhkäleen, joka näytti äänettömästi luisuvan lumista polkua alas.

Olin jo ehtinyt taipaleen puoliväliin, kun muuan talonpoika tarjosi minulle sijan kärryissään. Hänkin oli kaupunkiin matkalla, ja pian olin minä Orpokodin edustalla.

Sen lisänimen olimme hänelle antaneet syystä että hänellä oli iso valkea silmä. Hän avasi, sitte kun oli tuntenut minut hänkin. Hän pyysi minua sisälle, mutta jo ennen kuin sai sulkeneeksi portin jälkeeni sanoi hän:

Kuulin sen kyllä, mutta en sitä sen enempää tarkannut. Kaikki oli kuin unta, jossa tulee kokeneeksi mitä ihmeellisimpiä tapauksia, jotka sitte eivät herätä vähintäkään kummastusta.

Hän salpasi portin ja jätti minut seisomaan katoksen alle, mennen itse ilmottamaan johtajattarelle Hän palasi sanoen, että johtajatar tahtoi puhutella sisar Désiréetä ennen kuin vastaanottaisi minut.

Ensi alussa en muuta nähnyt kuin pihisevän pystyvalkean loimun.
Johtajattaren ääni sai minut katsomaan likemmä. Hän sanoi:

Koetin koota ajatuksiani; en oikein tiennyt, olinko todella palannut.
Hän jatkoi:

Pidin sitä pahan uneni jatkona ja yskäisin herätäkseni; sitte tuijottelin tuleen ja yritin pohtia, miksi se niin pihisi. Johtajatar sanoi vielä:

Käsitin lopullisesti, että olin tullut takaisin ja että olin johtajattaren luona. Minä kohtasin hänen tiukan katseensa ja muistin kaiken.

"Kas vain", arveli hän, "olonne maailmalla ei ole saanut teitä paljoakaan kasvamaan."

Hän nojasi toisella kyynäspäällään pöytään ja kysyi, minkätähden olin tullut takaisin.

Olin vastaamaisillani, että haluaisin tavata sisar Marie-Aiméeta; mutta pelkäsin taaskin kuulevani, ett'ei sisar Marie-Aimée enää ollut täällä, ja pysyin sen vuoksi ääneti.

Hän otti pöytälaatikosta kirjeen ja sanoi mitättömällä asialla häirityn ihmisen vaivaantuneella sävyllä:

"Tästä kirjeestä olen jo saanut tietää, että teistä on tullut ylpeä ja julkea tyttö."

Hän työnsi kirjeen väsyneellä liikkeellä luotansa, hengähti syvään, ja jatkoi:

Pystyvalkea pihisi herkeämättä. Minä yhäti tuijottelin siihen, kykenemättä saamaan selville, mikä se noista kolmesta halosta oli, joka pihisi.

Johtajatar korotti yksitoikkoisen äänensä, herättääkseen tarkkaavaisuuttani. Hän huomautti, että sisar Desirée tulee pitämään minua ankarasti silmällä, ja että minun ei ole lupa puhella entisten toverieni kanssa.

Ihan alueen toisessa päässä, puistokujan takana, näin keittiöosaston. Sisar Desirée seisoi pitkänä ja suorana ovella, minua odotellen. En nähnyt hänestä muuta kuin valkean päähineen ja mustan puvun, ja minä kuvittelin hänet vanhaksi ja kuihtuneeksi.

Mieleeni juolahti juosta tieheni; minun tarvitsi vain rientää ja sanoa Kaunosilmälle, että käyntini oli tehty. Hän laskisi minut ulos, ja siinä kaikki.

Mutta sen sijaan että olisin kiirehtinyt portille käännyinkin niitä rakennuksia kohti, joissa olin viettänyt lapsuuteni.

En tiedä mikä minua sille taholle veti, mutta vastustaa en sitä voinut. Samalla tunsin suurta väsymystä ja olisin mielelläni oikaissut itseni pitkäksi aikaa nukkumaan.

Vanha penkki oli vieläkin paikoillaan. Pyyhkäisin kädelläni pois lumen sen päältä ja istuuduin nojautuen lehmukseen, kuten aikoinaan hra pastori oli tehnyt.

Odotin jotakin, enkä tiennyt mitä. Katselin sisar Marie-Aiméen kamarin ikkunaa.

Siinä ei ollut entisiä kauniita, kirjailtuja musliini-uutimia, mutta vaikka se nyt olikin muiden kaltainen, niin minusta se kuitenkin oli aivan erilainen; ja jos paksut karttuuni-uutimet eivät muitakaan ikkunoita rumentaneet, niin tämä ikkuna näytti niiden reunustamana kuivilta kasvoilta.

Mutta ruumiini oli kuin ruhjottu; minusta tuntui niinkuin olisivat isot ja kovat kädet raskaasti laskeutuneet pääni päälle, ja aina palasivat samat sanat, kuin olisin ne ääneeni lausunut: "Kaunosilmä avaa minulle portin."

"Minä pyydän teitä, Marie-Claire, älkäähän tuolla tavoin istuko lumessa!"

Kohotin pääni: edessäni seisoi ihan nuori nunna, jolla oli niin kauniit kasvot, ett'en muistanut niiden vertaista koskaan nähneeni.

Hän kumartui auttamaan minua jaloilleni, ja kun minun oli vaikea pysyä seisaallani, veti hän käsivarteni kainaloonsa, sanoen:

Näin hänen nyt taluttavan minua keittiörakennusta kohti, jonka iso lasi-ovi oli kirkkaasti valaistu.

En enää ajatellut mitään. Hieno ja kova lumi pieksi terävästi kasvojani ja silmäluomiani kirveli kipeästi. Keittiöön tullessani tunsin ne kaksi nuorta tyttöä, jotka seisoivat ison nelikulmaisen lieden ääressä.

Ne olivat Véronique Viisastelija ja paksu Mélanie, ja ihan olin kuulevinani sisar Marie-Aiméen äänen lausumassa heidän nimiänsä.

Ainoastaan paksu Mélanie teki minulle pikku merkin ohi mennessään, ja minä astuin nuoren sisaren kanssa kamariin, jota yölamppu valaisi.

Nuori sisar käski minun istua tuolille, jonka hän nouti esiripun takaa, ja poistui puhumatta mitään.

Pian saapuivat paksu Mélanie ja Véronique Viisastelija vaihtamaan puhtaat makuuvaatteet pikku rautasänkyyn, jonka vieressä minä istuin.

Heidän lopetettuaan työnsä kääntyi minun puoleeni Véronique, joka oli kartellut katsettani, ja sanoi, että eipä olisi kukaan osannut uskoa minun tulevan takaisin. Hän huomautti sen niin halveksivasti, kuin olisi nuhdellut minua jostakin häpeällisestä.

Paksu Mélanie liitti kätensä leuan alle yhteen. Hän piti yhäti päätänsä kallellaan, kuten pikku tyttönäkin. Sydämellisesti hymyillen virkahti hän minulle:

Kun he olivat menneet ja sulkeneet oven perässään, lähestyin minä vuodettani.

Iso valkea esirippu vaikutti mieleeni. Olin näkevinäni liikkuvia varjoja poimuissa, joita yölamppu ei päässyt valaisemaan.

Ruokakellon ääni käänsi huomioni toisaanne. Minä tunsin sen soinnun, ja tahtomattanikin luin lyönnit.

Sitte seurasi hiljaisuus, ja nuori sisar astui jälleen huoneeseen. Hän toi minulle kulhollisen höyryävää lihalientä.

Hän työnsi esiripun syrjään ja teki melkein saman liikkeen kuin
Mélanie, sanoessaan:

Tunsin heti huojennusta, nähdessäni hänen makuusijansa samanlaiseksi kuin omanikin. Aloin ajatella jo että edessäni olikin sisar Désirée, mutta vielä en sitä rohjennut uskoa, ja sen vuoksi kysyin häneltä.

Hän nyökkäsi, ja lykäten tuolinsa ihan viereeni sanoi hän, kasvot valoon päin kumartuneina:

Ei, minä en häntä tuntenut: olinpa varmakin siitä, ett'en ollut häntä milloinkaan nähnyt, sillä minä en voinut kuvitellakaan, että tuollaisia kasvonpiirteitä yhden ainoankin kerran nähtyään voisi unohtaa.

Désirée Joly?… oi, enkö muka muistanut häntä! Hän oli silloin nuori noviisi-kauttansa suorittava tyttö, jonka kasvot olivat ruusujakin ruusuisemmat, jolla oli hieno vartalo ja joka oli hilpeä ja herttainen. Piirileikeissämme karkeloidessaan hän hyppeli niin vallattomasti, että sisar Marie-Aimée useinkin sanoi hänelle:

Ja katselinpa nyt sisar Désiréetä kuinkakin tarkoin, mahdoton oli minun havaita hänessä mitään tuttua. Hän arveli:

Hän työnsi nopealla liikkeellä hihansa ylemmä ja lisäsi samassa, äskeisellä lystillisellä ilmeellä:

"Unohtakaa, että minä olen sisar Désirée, ja muistakaa, että Désirée
Joly aikoinaan piti teistä paljon."

"Voi, minähän tunsin teidät oitis. Teillä on yhäti samat pikku tytön kasvot."

Kun sanoin kuvitelleeni sisar Désiréetä hyvin vanhaksi ja häijyksi vastasi hän:

"Erehtyneet olemme kumpikin. Teidät on minulle kuvailtu turhamaiseksi pöyhkeilijäksi. Mutta nähdessäni teidän itkevän, lumisateessa, ajattelin, että teillä oli ainakin murheita, ja niin tulin luoksenne."

Autettuaan minut makuulle jakoi hän vuoteen esiripulla, ja minä vaivuin heti uneen.

Mutta minä näin pahoja unia. Heräilin tuon tuostakin; yhtämittaa painoi raskas kivi rintaani, ja milloin minun onnistui vierittää se pois, sirkoili se moniksi kappaleiksi, jotka putoilivat päälleni ja ruhjoivat jäseniäni.

Sitte olin astelevinani terävillä kivillä siroteltua tietä. Eteneminen oli suunnattoman työlästä; mutta molemmin puolin tietä oli vainioita, niittyjä ja rakennuksia.

Talot olivat kaikki lumen kattamat, samalla kun kuitenkin hedelmissään hohtelevia puita kirkasti kaunis aurinko.

Minä poikkesin tieltä kedolle ja pysähdyin jokaisen puun luokse maistamaan niiden hedelmiä, mutta ne olivat kaikki karvaita, ja minä viskasin ne inhoten pois.

Koetin mennä nyt lumen kattamiin taloihin, mutta ainoassakaan ei ollut ovea. Palasin tielle, mutta kivetpä kasaantuivatkin niin, ett'en enää päässyt etenemään. Silloin aloin huutaa apua; huusin voimieni takaa, mutta kukaan ei minua kuullut. Ja tuntiessani hautautuvani tuon suunnattoman röykkiön alle tein niin rajun ponnistuksen vapautuakseni, että heräsin.

Hetkisen luulin vieläkin näkeväni unta. Kamari näytti minusta luonnottoman korkealta. Esiripun tanko kiilteli paikotellen, ja seinään kiinnitetty pyökkipuun-oksa venytti varjoansa Pyhään Neitsyeeseen asti, joka ojensi käsivarsiansa nurkassa.

Sitte kiekui kukko. Se alotti moneen kertaan uudestaan ikäänkuin tahtoen häivyttää ensimäisen kiekahduksensa, joka oli loppunut lyhyeen kuin tuskan kirahdus.

Yölamppu alkoi hiutua. Se lekutti kauan ennenkuin sammui, ja kun kamari pimeni, kuulin minä sisar Désiréen hiljaisen ja tasaisen hengityksen.

Kauvan ennen päivänkoittoa nousin alottamaan toimintaani keittiöpalvelijattarena.

Mélanie näytti minulle, millä tavoin oli nostettava suunnattoman suuria patoja.

Siihen tarvittiin sekä taitoa että voimaa. Minulta meni runsas viikko, ennenkuin edes kykenin tuollaista paikoiltaankaan siirrähdyttämään.

Mélanie se niinikään opetti minut soittamaan raskasta aamukelloa, osottaen miten oli pidettävä nuoria kolkkareen läppäämiseksi. Pian opin kaiuttelemaan säännöllisen tahdikkaita heilahduksia, ja joka aamu tuotti minulle aamukellon soitto suurta mielihyvää, olipa sää kylmä tai sateinen.

Kellolla oli heleä sointu, jota tuuli lujensi tai heikensi, enkä minä väsynyt sitä kuuntelemaan.

Toisina päivinä soitin niin pitkään, että sisar Désirée avasi ikkunan ja pyytävästi myhäillen huusi:

Siitä saakka kun keittiöpuolella jouduin yritteli Véronique Viisastelija minua puhutellessaan olla minua näkemättäkään, ja jos häneltä tiedustin jonkin esineen säilytyspaikkaa, niin hän osotti sen minulle vain käden liikkeellä.

Sisar Désirée seurasi häntä silloin katseillaan ja hänen suupielensä värähtelivät veitikkamaisesti.

Hänessä ei enään ollut nuoren noviisin huimapäisyyttä, mutta entisen hilpeytensä ja leikkisyytensä hän oli säilyttänyt.

Joka ilta tapasimme toisemme kamarissamme. Aina hän nauratteli minua joillakuilla leikkisillä huomautuksilla pikku päiväntapauksista.

Toisinaan sattui, että nauruni päättyi tuskallisiin nyyhkytyksiin. Silloin hän liitti kätensä pyhimyksen lailla yhteen ja sanoi katseensa taivasta kohti nostaen:

Sitte hän polvistui rukoilemaan, ja useinkin minä vaivuin uneen jo ennen kuin hän oli asennostaan noussut.

Keittiöaskareet olivat minulle kovin raskasta työtä. Minä auttelin
Mélanieta patojen puhdistamisessa ja lattiain pesemisessä.

Hän se isomman osan työtä suoritti; hän oli voimakas kuin mies ja aina avulias. Oitis kun näki minun väsyvän, pakotti hän minut istumaan, sanoen käskevästi hymyillen:

Heti ensimäisinä päivinä oli hän huomautellut minulle, kuinka vaikea hänen oli ollut oppia katekismustansa. Hän ei ollut unohtanut, että minä olin kokonaisen lukukauden ajan käyttänyt lomahetkeni harjaannuttaakseni häntä ulkoluvussa. Ja nyt oli hänen ilonaan suoda minulle hiukan helpotusta.

Véroniquen tehtäviin kuului kasviksien valmistaminen ja lihan vastaanottaminen teurastusliikkeestä.

Jäykkänä ja huulet tiukasti yhteen puristettuina seisoi hän vaa'an vieressä, jolle teurastamon apulaiset latoivat tavaransa.

Usein hän kinasteli heidän kanssaan; aina oli hänen mielestään lihankappaleet hakattu joko liian isoja tai liian pieniä.

Lopuksi tuojat alkoivat syytää hänelle pahoja sanoja, ja sisar Désirée antoi minun toimekseni vastaanottaa heidät Véroniquen sijasta.

Hän saapui silti seuraavana päivänä vaa'alle, mutta minä seisoin sen ääressä, ja sisar Désirée näytti minulle, miten punnitseminen toimitettiin.

Eräänä aamuna toinen teurastajan-apulaisista huudahti ihmetyksestä, kuullessaan minun nimeni. Sisar Désirée astui lähemmä, ja minä katselin poikaa kummissani. Hän oli ensi kertaa asiallaan; mutta pian minä tunsin hänet Punaisen Hannun vanhimmaksi pojaksi. Iloissaan astui hän luokseni ja alkoi heti kertoa vanhemmistaan, jotka olivat viimein saaneet, hyvän paikan Hävinneen Kaalamon tilalla. Hänellä itsellään ei ollut minkäänlaista halua maantöihin, joten oli tullut kaupunkiin teurastusliikkeen palvelukseen.

Yhteen menoon jatkoi hän, että Hävinnyt Kaalamo oli ihan lähellä Vanhaakaupunkia, ja kysyi, tunsinko minä sen; minä nyökkäsin vastaukseksi.

Hän jatkoi ja sanoi vanhempiensa olleen siellä jo useita kuukausia, ja että edellisellä viikolla oli ollut isot juhlat hra Henri Desloisin häiksi.

Sitte vaihtui keittiön kirkas aamuvalo mustaksi yöksi; tunsin lattialaakojen vajoavan aitani ja upottavan minut pohjattomaan kuiluun.

Tajusin vielä, että sisar Désirée riensi avukseni, mutta jo oli raateleva peto iskeytynyt rintaani. Se päästeli ääniä, joita minun oli kamala kuulla; ne olivat kuin hirvittävää nyyhkinää, joka aina katkesi samaan kohtaan. Sitte palasi valo, ja minä näin sisar Désiréen ja Mélanien kasvot ylitseni kumartuneina. Molemmat hymyilivät huolestuneesti ja Mélanien leveät kasvot muistuttivat suuresti sisar Désiréen hienoja valjuja kasvoja.

Kohosin istualleni vuoteellani, kovin kummastellen, että olin makuulla keskipäivällä; mutta minä en noussut jalkeilleni. Pikku Punaisen Hannun muisto palasi mieleeni, ja tuntikausia koetin minä tukahduttaa tuskaani.

Levolle menon aikana, tullessaan huoneeseen, istuutui sisar Désirée vuoteeni jalkopäähän. Hän liitti kätensä jälleenkin pyhimyksen lailla yhteen ja sanoi minulle:

Minä kerroin, ja oli kuin olisi jokainen lausumani sana osaltaan huojentanut tuskaani. Kun olin kaikki sanonut, sisar Désirée nouti kirjan Kristuksen seuraamisesta ja alkoi ääneensä lukea minulle.

Hän luki hiljaisella ja alistuvalla äänenpainolla, lausuen joitakuita sanoja verkalleen, ikäänkuin loppuunsa sointuvina valituksina.

Lähipäivinä tapailin minä Punaisen Hannun poikaa jälleen. Hän kertoili lisää Hävinneestä Kaalamosta, ja hänen kuvaillessaan vanhempiensa tyytyväisyyttä ja isännän hyväntahtoisuutta heitä kohtaan, kuvastui minun eteeni taaskin kunnas-talo kukoistavine puutarhoinensa ja kirkkaine lähteinensä, jonka puroset värihernepensaitten kätkössä laskeusivat pikku jokeen.

Usein puhelin siitä sisar Désiréelle, joka kuunteli minua halukkaasti. Hän tunsi sen kaikki sopet ja loukot, ja kun hän eräänä iltana istui haaveksien, ja minä kysyin syytä, vastasi hän, katse etäisyyteen tähdättynä:

"Kohta on kesä mennyt, ja minä ajattelen, että puutarhan puut ovat hedelmiä täynnä!"

Kaunosilmä ilmotti heidän tulonsa kellonlyönnillä. Jokaisella lyönnillä pujahti Véronique ulos katsomaan, kuka tulija oli, ja hänellä oli joku epämieluisa sana jokaisesta nunnasta, jonka hän tunsi.

Minä ryntäsin ovelle ja olin juosta kumoon Vèroniquen, joka ei tahtonut päästää minua ohitseen.

Mutta minä olin jo sisar Marie-Aiméen luona. Olin heittäytynyt häntä vastaan niin rajusti, että olimme olleet kaatua yhdessä.

Hän sulki minut kiihkeästi syliinsä. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja hän oli ihan hurmaannuksissaan.

Hän otti pääni käsiensä väliin ja suuteli moneen kertaan kasvojani, kuin olisin ollut pikku sylilapsi.

Hänen nunnahilkkansa kahisi kuin röyhytelty paperi, ja väljät hihat solahtivat kyynärpäihin.

Mélanie oli oikeassa: johtajatar näki minut. Hän astui ulos kappelista ja läheni meitä puistokujaa pitkin.

Sisar Marie-Aimée näki hänet; hän herkesi minua suutelemasta ja laski kätensä olalleni; minä kiedoin käsivarteni hänen vyötäisilleen, estääkseni johtajatarta erottamasta minua ystävättärestäni.

Molemmat katselimme nyt hänen tuloansa. Hän sivuutti meidät katsettansa kohottamatta, eikä näyttänyt huomaavan sisar Marie-Aiméen vakavaa tervehdystä.

Heti hänen mentyänsä vedin sisar Marie-Aiméen meidän vanhalle penkillemme. Hän epäröitsi vähän ja sanoi:

Hän istuutui lehmukseen nojautumatta, ja minä polvistuin ruohikolle hänen jalkoihinsa.

Hänen silmistään oli säteily poissa; tuntui siltä, kuin olisivat niiden värit häipyneet, ja hänen kasvonsa, nuo hienot kasvot, olivat ikäänkuin pienentyneet ja vetäytyneet hilkan syvyyteen. Valkea etumus ei enään kaareutunut rinnan yli kuten ennen, ja käsissä näkyi sinisiä suonia.

Hänen katseensa kiintyi hetkeksi tutun kamarin ikkunaan, siirtyi sitten lehmuskujia pitkin, kiersi avaran nelikulmaisen pihan, ja kun se pysähtyi johtajattaren asuintaloon, pääsi hänen huuliltansa hiljainen soperrus:

Hän hiveli kämmenillään silmiäni kuin tahtoen pyyhkäistä jotakin, mikä ei häntä miellyttänyt: ja pitäen niitä ummessa sopersi hän taaskin:

"Monet kärsimykset meitä kohtaavat!" Hän veti kätensä pois, laskeakseen ne minun käsiini, ja herkeämättä minua katsellen puheli hän rukoilevasti:

"Meidän mustanvalkea vaatetuksemme julistaa meille, että me olemme voimallisia ja valoisia olentoja, ja kaikki kyyneleet vuotavat edestämme, kaikki kärsimykset etsivät meiltä lohdutusta. Mutta meistä ja meidän kärsimyksistämme ei kukaan välitä; on kuin ei meillä olisi kasvoja." Sitte hän puhui tulevaisuudesta ja sanoi:

"Minä olen nyt lähdössä sinne johon lähetyssaarnaajat menevät. Siellä asun rakennuksessa, joka on kauhua täynnä; alituiseen on minulla siellä silmieni edessä kaikki mahdollinen rumuus ja rujous!"

Kuuntelin hänen äänensä syvää sointua. Siinä uhkui intoa, kuin olisi hän itsensä kyllin voimakkaaksi ottamaan kaikki mailman kärsimykset kantaaksensa.

Hänen sormensa irtausivat minun sormieni lomasta. Hän silitti niillä poskiani, ja hänen äänensä kävi hyvin helläksi, kun hän sanoi:

"Jumala on meille antanut muistin, eikä kenenkään vallassa ole ottaa sitä pois meiltä."

Hän nousi penkiltä; minä saatoin häntä ulos käytävälle asti, ja kun Kaunosilmä oli sulkenut raskaan portin hänen perässänsä, kuuntelin minä sen kumeaa kaikua vielä kauvan.

Sinä iltana sisar Désirée tuli kamariimme tavallista myöhemmin. Hän oli ottanut osaa erityisiin esirukouksiin sisar Marie-Aiméen edestä, joka oli lähtemässä pitaalitautisten siirtolaan.

Sisar Désirée oli heti huomannut minun lukuhaluni; hän toi minulle vähin erin sisarten koko kirjaston.

Ne olivat enimmäkseen lapsekkaita kirjoja, joita lueskellessani kääntelin useampia sivuja kerrallaan. Matkakertomukset olivat mielilukemistani, ja niitä ahmin yölampun hämyssä yökaudet.

Sisar Désirée torui minua heräillessään, mutta niin pian kun hän oli jälleen nukahtanut, otin taas kirjani esille.

Vähitellen oli sydämellinen ystävyys liittänyt meidät toisiimme. Valkeata esirippua ei enään öisin ollut erottamassa vuoteitamme; keskinäinen ujostelumme oli mennyt menojaan, ja kaikki ajatuksemme olivat yhteisiä.

Yksi ainoa kiusa tuntui hänellä olevan elämässään: nunnanpuku. Hän piti sitä raskaana ja epämukavana; usein hän virkkoi väsyneesti:

"Pukeutuessani tuntuu minusta siltä, kuin joutuisin huoneeseen, joka on aina pimeä."

Iltasin hän riisui hyvin joutuin ja oli kerrassaan onnellinen päästessään yöpuvussa sipsuttelemaan lattialla.

"Alanhan minä tulla toimeen, mutta ensi aikoina raappi hilkka poskiani ja puku painoi olkapääni kumaraan."

Hänen pitkä ja solakka ruumiinsa näytti vielä hennommalta. Kaiken hyväntuulisuutensa hän edelleenkin säilytti; hän valitti vain, että puku kävi yhä painavammaksi.

Olin lukenut kaiken yötä ja huomasin vasta yht'äkkiä, että aamu hämärsi. Sammutin yölampun ja yritin vielä vähän nukahtaakin.

Luulin hänen taaskin puhuvan unissaan, mutta hän toisti selkeällä äänellä:

Minä nousin ylös varmistuakseni siitä, että hän nukkui. Mutta minä näin hänen istuvan vuoteellaan. Hän oli heittänyt syrjään peitteensä ja avasi yömyssynsä nauhoja. Hän otti myssyn päästänsä ja viskasi sen vuoteensa jalkopäähän; sitte hän pudisti päätänsä, niin että lyhyet kiharat valahtivat otsalle, ja silloin tunsin Désirée Jolyn.

Minä avasin ikkunan selki seljälleen, ja kääntyessäni takaisin kohotti sisar Désirée yhteen liitetyt kätensä nousevaa aurinkoa kohti ja sanoi äkkiä heikentyneellä äänellä:

Pidättelin hengitystäni kauvan, kuullakseni hänen hengittävän; sitte hengähdin pitkään kuin olisi puhallukseni pitänyt hänenkin rinnassaan elvyttää eloa.

Mutta lähempää tarkastaessani näin minä, että hän oli jo huokaissut viimeisen hengähdyksensä. Hänen suuret avoimet silmänsä näyttivät katselevan auringon sädettä, joka kiiti pitkänä nuolena häntä kohti.

Pääskyset pujahtelivat edestakaisin ikkunan editse huudahdellen iloisesti kuin tyttölapset, ja korvissani humisi ääniä joita en ollut ennen kuullut.

Kohotin pääni makuusuojan ikkunoita kohti siinä toivossa, että kenties joku saisi kuulluksi, mitä minulla oli sanottavaa.

Mutta katseeni kohtasi ainoastaan korkean tornikellon taulun, joka tuntui katselevan kamariin lehmuksien ylitse; sen osottaja näytti viittä. Silloin vedin peitteet sisar Désiréen ylle ja läksin soittamaan aamukelloa.

Minä läppäyttelin pitkään; kajahdukset värjyivät kauvas, kauvas! Ne kiersivät sinne, minne sisar Désirée oli mennyt.

Soittelin kauvan, sillä minusta tuntui kuin julistaisi kello mailmalle, että sisar Désirée oli kuollut.

Soittelin siitäkin syystä, että toivoin hänen vielä kerran kumartavan kauniit kasvonsa ikkunaan, huutaakseen minulle:

Mélanie tempasi yht'äkkiä nuoran kädestäni. Kieli heilahti harhaan ja kello särähti valittaen.

Véronique tuli meidän kanssamme huoneeseen. Hän huomasi, että valkea esirippu ei enään erottanut vuoteitamme, ja huomautti halveksivasti, kohottaen olkapäitään, että oli häpeällistä nunnan antaa nähdä hiuksensa.

Mélanie pyyhkieli sormellaan pois jokaisen poskille herahtelevan kyyneleen. Hänen päänsä kallistui sivulle vielä enemmän, ja hiljaisesti sanoi hän minulle:

Muutamia nunnia kävi kuollutta katsomassa. Eräs heistä peitti kasvot valkealla liinalla, mutta minä siirsin sen pois heti kun hän oli lähtenyt.

Mélanie tuli valvomaan yön kanssani. Suljettuaan ikkunan sytytti hän ison lampun, jotta sisar Désiréen ei tarvitsisi taas katsella pimeään, sanoi hän.

Kahdeksan päivää myöhemmin tuli Kaunosilmä keittiöön. Hän tuli ilmottamaan minulle, että minun piti valmistautua lähtemään vielä samana päivänä. Hänellä oli kourassaan kaksi kultarahaa, jotka hän laski lieden kulmalle vierekkäin; sormenpäällään niitä koskettaen sanoi hän:

En tahtonut poistua hyvästelemättä Colettea ja Ismérietä, jotka olin usein nähnyt nurmikon toisella puolella.

Mutta Mélanie vakuutti minulle, ett'eivät he tunteneet minua kohtaan muuta kuin halveksumista.

Colette ei käsittänyt miten minä en vielä ollut naimisissa, ja Ismérie ei voinut antaa minulle anteeksi, että rakastin sisar Marie-Aiméeta.

Kulkiessani vanhan penkin ohi huomasin sen toisen jalan murtuneen, ja penkin toisesta päästään vaipuneen ruohikkoon.

Tuskin olimme kadulle päässeet, kun hän pysähdytti minut käsivarteeni tarttuen ja kysyi äänellä, joka oli yhtä kova kuin hänen silmänsäkin, paljonko minulla oli rahaa.

"Siinä tapauksessa", jatkoi hän, "sinun on parempi jäädä kaupunkiin, missä helpommin saat itsellesi paikan."

Kävellessämme edelleen ilmotti hän olevansa naimisissa erään lähiseudun maanviljelijän kanssa, huomauttaen ett'ei hän tahtonut toimittaa itselleen mitään kiusaa minun takiani.

Hän veti minut mukanaan asemasillalle auttaakseen häntä muutamien myttyjen kantamisessa; hän sanoi minulle hyvästi, juna lähti liikkeelle, ja minä jäin seisomaan ja katselemaan sen loittonemista.

Melkein samalla hetkellä seisahtui toinen juna kohdalleni. Virkailijat juoksentelivat asemasillalla huutaen:

Samalla hetkellä näin minä edessäni Parisin korkeine rakennuksinensa, jotka olivat kaikki niinkuin palatseja ja joiden katot olivat niin korkealla, että ne koskettivat pilviä.

Muuan nuori virkamies tölmäsi minuun ohi mennessään; hän seisahtui eteeni kysyen:

Minä pistin hänen tuomansa matkalipun ja muutamat pikku rahat sekaisin taskuuni, astuin raiteen yli hänen opastuksellaan ja nousin kiireesti junaan.

Nuori virkailija jäi hetkiseksi seisomaan vaununosaston oven eteen; sitte hän poistui, kääntyen vielä kerran katsomaan. Hänellä oli, kuten Henri Desloisilla, lempeät silmät ja vakavat kasvot.

Veturi vihelsi ensimäisen kerran. Se tuntui minusta ikäänkuin varotukselta. Ja kun juna lähti minua viemään pois, kuului toinen vihellys, ja se oli niinkuin pitkä, kirkas huuto.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARIE-CLAIRE: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.