The Project Gutenberg eBook of Sateenkaari: Romaani, by Rex Beach

     I. Onnen laakso.
    II. Espanjan kulta.
   III. O'Reilly.
    IV. Pahan palkka.
     V. Erämaan ääni.
    VI. Etsintä alkaa.
   VII. Mies, joka tahtoi oppia tuntemaan elämää.
  VIII. Espanjalainen kultaraha.
    IX. Rosvot.
     X. O'Reilly puhuu "risakieltä".
    XI. Kenraalin käsi.
   XII. Kahakka.
  XIII. Pako.
   XIV. Nainen, jolla oli tehtävä.
    XV. Salakuljettajat.
   XVI. Palmujen siimeksessä.
  XVII. Kerjäläisten kaupunki.
XVIII. Keskustelua ruoasta.
   XIX. Odottamaton löytö.
    XX. Demonion pienokainen.
   XXI. Aarre.
  XXII. Trocha.
XXIII. Kuolon kaupunki.
  XXIV. Rosa.
   XXV. Aaveiden puutarha.
  XXVI. Kun Cobo seisoi päällään.
XXVII. Morin kalastaja.
XXVIII. Matkamiehet palaavat.
  XXIX. Mitä tapahtui auringon laskiessa.
   XXX. Huuhkaja ja jänis.

ONNEN LAAKSO.

Yumurin laakson näette ensi kerran todennäköisesti Montserraten luostarista, johon oppaat, cocheros, vievät teidät mutkittelevaa polkua pitkin. Pieni kirkko on kapealla, korkealla harjanteella, jonka laelle kerran päästyänne näette maailman kauneimman näköalan. Merenlahti on takananne ja syvä rotko oikealla puolellanne, mutta edessänne on Yumuri — 'maailman ihanin kolkka', kuten Humboldt sanoo — todellinen onnen laakso, paratiisin palanen, joka kiehtoo silmät ja hurmaa mielen.

Laakso on suurempi kuin miltä se ensin näyttää, ja sen läpi virtaava, polveileva joki kätkeytyy siellä ja täällä tiheän viidakon helmaan ja katoaa viimein rotkoon, joka on kuin halkeama kauniisti väritetyn maljan laidassa. Tuntuu kuin paikka olisi aiottu satujen haltioiden ja hengetärten asunnoksi. Ympäröivien jyrkkien rinteiden väriloisto hivelee silmää ja tasainen pohja on kuin kauneimman viheriän kirjokankaan peittämä. Kaikkialla näkyy heleitä täpliä, ja siellä ja täällä pyrkii jokin alaston vuorenseinämä tahi suunnaton kallion kieleke turmelemaan paikan sopusointuisen kauneuden. Laajat viljelykset siintävät edempää ja jokin harmaantunut katto pilkottaa viidakon vehreydestä.

Mahtavia palmuja kasvaa kaikkialla, yksinään ja ryhmittäin. Niiden tuuheat lehvät muistuttavat suunnattomia strutsinsulkia ja niiden solakat rungot ovat sileät ja valkoiset kuin jättiläissorvissa muovaillut ja sitten posliinisavella sivellyt. Koko Kubassa, lumoavien näköalojen maassa, ei ole toista Yumuria, eikä luultavasti koko avarassa maailmassa ole laaksoa, jonka kauneus olisi niin vaihteleva ja hurmaava. Teidän pitäisi nähdä se illan rauhassa laskevan auringon punatessa sen rinteet, tahi varhain aamulla, kun yön sumut alkavat häipyä kuin unten häilyvät utukuvat — silloin ovat värit heleimmät — tahi myrskyn raivotessa, kun se peittyy sadekuuroihin ja palmut taipuvat melkein maahan vihurien rynnistyksessä. Mutta näettepä Yumurin mihin päivän- tahi vuodenaikaan hyvänsä, on sen näkeminen saava teidät onnesta sanattomaksi, ja te vannotte, että paikka on ihanin, minkä ihmissilmä on konsanaan nähnyt.

Solasta, josta joki laskee laaksoon, näette, Montserraten pyhäkön luona seisoen, korkean kukkulan, La Cumbren, jonka rinteiltä on melkein yhtä hurmaava näköala. Oppaanne voi kertoa teille monta tarinaa upeista kartanoista, jotka kaunistivat vuoren rinteitä siihen kultaiseen aikaan, jolloin Kuballakin oli oma ylimystönsä. Rakennukset olivat kauniita roomalaismallisia huviloita, sellaisia, jotka muinoin reunustivat Via Appian tietä, pieniä marmorista ja Euroopasta tuoduista jaloista puulajeista tehtyjä palatseja, jotka olivat täynnä mitä kalleimpia aarteita — sillä silloiset kubalaiset olivat rikkaita ja käyttelivät tuhlaten rahojaan. Tämän loiston surumielisiä muistoja on vieläkin olemassa. Siellä ja täällä tapaa raunioita, joiden katkenneet marmoripilarit ja aitauksien jäännöksiä koristavat posliinimaljakot kertovat muinaisesta mahtavuudesta. Oppaanne voi näyttää teille erään rehevän oranssilehdon, joka on nyt metsittynyt läpitunkemattomaksi viidakoksi, ja kertoa teille tarinan don Estevan Varonan kauniista kartanosta ja sen salaisesta aarteesta, pikku Estevanista ja Rosasta, jotka olivat kaksoissisarukset, ja Sebastianista, jättiläiskokoisesta orjasta, joka raivostuttuaan kosti kärsimänsä vääryydet ja kuoli kenellekään ilmaisematta, minne aarre oli kätketty.

Espanjalaisten hallussa olleilla alueilla, etenkin Antillien saarilla, on paljon tarinoita kätketyistä aarteista, sillä muinoin olivat ihmiset, varsinkin niillä seuduilla, pakotetut turvautumaan monenlaisiin merkillisiin keinoihin rikkauksiensa suojelemiseksi. Noilla tarinoilla on aina ollut merkillinen, kiihoittava viehätysvoima, ja monet ovat niiden lumoihin jouduttuaan poikenneet hirveimpienkin rikosten teille aarteita etsiessään. Oli kuin nuo kätketyt rikkaudet olisivat olleet kirotut, sillä melkeinpä jokaisen, joka niitä himosi, kävi onnettomasti. Sellainen oli Varonankin aarre. Don Estevan ei ollut parempi eikä huonompi kuin muutkaan hänen aikalaisensa, ja vaikka osa hänen kätkeneistään kalleuksista olikin ansaittu orjien hiellä ja verellä, niin oli suurin osa saatu rehellisin keinoin. Hänen teoillaan oli niin kauaskantava merkitys ja aarteella, jonka hän kätki, oli niin tärkeä osa hänen jälkeläistensä kohtaloissa, että lienee paikallaan hiukan selostaa noita tapahtumia.

Donna Rosa Varona eli tuskin niin kauan, että hän ehti kuulla synnyttäneensä kaksoiset. Don Estevan, joka oli ankara ja tarmokas mies, otti vastaan tuon musertavan iskun hänen kaltaiselleen henkilölle ominaisella tavalla. Jättäen polvistuneen papin ja lapsosia hoitelevan lääkärin, hän astui haikeasti itkevien orjanaisten ohi ilta-auringon valaisemalle kuistille. Edempää, neekerien majoista, kuului myös äänekästä valitusta, sillä donna Rosaa olivat kaikki rakastaneet ja tieto hänen kuolemastaan oli levinnyt nopeasti.

Don Estevan oli itsekäs luonne ja sentähden sekoittui nyt kiivas viha hänen suruunsa. Miksi oli näin käynyt? mietti hän. Millä oli hän tämmöisen iskun ansainnut? Eikö hän ollut antanut kirkolle runsaat lahjat? Eikö hän ollut käynyt jalkaisin Montserraten luostarissa ja antanut uhrilahjaksi korvarenkaat, kaulakoristeen ja ristin, jotka kaikki oli tehty kauneimmista ja puhtaimmista timanteista? Eikö hän ollut polvillaan rukoillut rakkaan puolisonsa edestä ja sitten luovuttanut lahjansa pyhän neitsyen kuvalle kuten Loyola aseensa? Don Estevan rypisti kulmiaan, sillä jalokivet olivat olleet hänen kallisarvoisimpansa ja olisivat varmaankin riittäneet korvaamaan pyhän neitsyen vaivat, jos tämä olisi suvainnut kuulla hänen rukouksensa. Ne olivat ainakin viidentuhannen peson arvoiset — siis viiden orjan hinta. Hänen parhaat viisi naimaiässä olevaa ja taloustoimiin opetettua neekerityttöänsä vastasivat juuri tuota summaa. Johan tämä oli vallan kohtuutonta! Don Estevan tunsi rahan yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja hän vannoi, ettei hän enää antaisi kirkolle mitään lahjoja.

Hän katsahti ylös synkistä mietteistään ja näki edessään jättiläismäisen paljasjalkaisen neekerin. Orja oli keski-ikäinen ja hänen villatukkansa alkoi harmaantua, mutta hänen vartalonsa oli ryhdikäs ja sopusuhtainen ja puuvillakankaasta tehdyn puvun verhoamat lihakset olivat sileät ja täyteläiset kuin nuorukaisen. Mustilla kasvoilla kuvastui sanomaton suru.

Sebastian seisoi liikkumattomana koettaen voittaa liikutuksensa ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Vihdoin hän sanoi: "Hän oli liian hyvä tähän maailmaan. Jumala oli kateellinen ja vei hänet paratiisiin."

"Paratiisiin!" huudahti don Estevan. "Eikö tämä ole paratiisi?" ja hän katsoi salamoivin silmin ympärilleen. "Katso Yumuria tuolla! Luuletko, että taivaassa saa nähdä sen kauniimpaa? Katso tuonne!" ja hän viittasi satamaan kaukana alhaalla, jossa laivojen purjeet kuvastuivat meren välkkyvään kalvoon. Lahden toisella puolen siinsi korkea vuoristo parinkymmenen penikulman päässä. [Tässä kirjassa puhutaan vain englanninpenikulmista.] Kääntyen etelään päin Don Estevan näki koko San Juanin laakson aina mahtavaan Pan Matanzan harjanteeseen saakka, mikä oli todellakin suurenmoinen näky. Hetkisen kuluttua hän suuntasi katseensa, kuten aina ennenkin, jälleen Yumuria, onnen laaksoa kohti.

"Todellakin paratiisi!" mutisi hän. "Minä annoin hänelle kaikki.
Kuolemallaan hän ei voittanut mitään."

"Aivan niin, herra", sanoi Sebastian vakavasti. "Hänellä oli kaikki, mitä naisen sydän voi konsanaan toivoa, ja lahjoittamalla teille lapset hän palkitsi hyvyytenne. Olette menettänyt hänet, mutta hän jätti teille perinnön, tytön, josta kasvaa toinen donna Rosa. Surin kerran, kuten te nyt surette, sillä vaimoni kuoli lapseni syntyessä. Muistatteko? Mutta tyttäreni elää ja hän on vanhuuteni ilo. Sitä vartenhan lapset syntyvätkin." Hän vaikeni ja tietämättä oikein, miten asiansa esittää, hän kohotteli jalkojaan ja kaiveli hiekkaa mustilla varpaillaan. "Herra", sanoi hän vihdoin hitaasti, "eräs seikka johtui mieleeni. Tahtoisin tietää —"

"Puhuiko donna Rosa kenellekään salaisuudesta? Noille papeille tahi lääkäreille, tehän ymmärrätte?"

"Herra!" Sebastian suoristausi ja hänen mustilla kasvoillaan kiivastui todellinen arvokkuus.

"Ymmärrä, Sebastian, että koko omaisuuteni on tuossa kätkössä — kaikki, yksinpä asiakirjatkin, joilla voin todistaa omistusoikeuteni tiluksiini. Jos pelkäisin sinun pettävän minut, käskisin reväistä kielen suustasi ja puhkaista silmäsi."

"Tunnette minut, herra", vastasi musta mies koruttomasti. "Tiedätte, että olen uskollinen. Mutta tämä salaisuus painaa vanhoja hartioitani kovin, herra, ja minä olen ajatellut — ajat ovat levottomat ja kuolema tulee varoituksetta. Olette maakunnan rikkain mies, don Estevan, ja hallituksen virkamiehet ovat konnia. Ajatellaanpa, että kuolisitte? Entä sitten?"

"He ovat kansalaisiani", virkkoi don Estevan hetken tuumittuaan, "mutta siitä huolimatta kirottuja roistoja. Kun lapseni ovat päässeet siihen ikään, että he voivat säilyttää salaisuuden, niin kerrottakoon asia heille. Jos olen kuollut, niin jää tehtävä sinulle. Mene nyt; puhumme asiasta myöhemmin."

Sebastian poistui yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin. Kotimatkalla hän poikkesi katsomaan lähellä olevaa kivilouhimoa, josta kaikki tarvittavat rakennuskivet oli murrettu. Siellä hän oli työskennellyt melkein koko ikänsä, ja kun rakennukset oli saatu valmiiksi, oli hän kaivanut louhimon pohjaan syvän kaivon, jonka jääkylmä ja kirkas vesi kumpuili jostakin maanalaisesta lähteestä. Ympäristön hän oli sitten omin käsin raivannut ja siistinyt, niin että vanha kivilouhimo oli nyt Varonan kartanon kaunein paikka. Kaivon suulla kasvoi palmuja, oranssi- ja tamarindipuita ja louhimon seinämillä rehoittivat villiviini ja muhkeat sananjalat. Sebastian oli aina huolehtinut paikan kauneudesta, ja vanhasta tottumuksesta hän suuntasi askeleensa nytkin sinne.

Hämärässä hän kohtasi päällysmies Pancho Cueton. Tämä oli nuorenpuoleinen kapeakasvoinen mies, jonka tummat ja pistävät silmät olivat hyvin lähellä toisiaan. Nähtyään Sebastianin sanoi hän:

Orja pyyhkäisi silmiään suurella, ruskealla kädellään ja vastasi kunnioittavasti:

"Niin on, don Pancho. Kaksi pientä enkeliä, pojan ja tytön." Rypistäen harmaita kulmakarvojaan tuskaisesti hän jatkoi: "Donna Rosa oli pyhimys. Taivaassa riemuitaan varmaankin suuresti hänen tulostaan. Vai mitä te luulette?"

"Eiköhän", vastasi Cueto. "Don Estevan suree häntä suuresti, mutta tohdinpa melkein vannoakin, että jonkun ajan kuluttua hän menee uusiin naimisiin. Ja miksi ei hän sitä tekisi? Jokainenhan tietää, kuinka rikas hän on. Kubassa ei ole naista, joka ei olisi kuullut hänen aarteestansa."

"Kylläpä sinä olet olevinasi varovainen", sanoi hän sitten nauraen. "Eipä ihme, että hän luottaakin sinuun. Mutta luuletko sinä, ettei minulla ole silmiä eikä korvia? Hyvä Sebastian, sinä tunnet kyllä salaisuuden ja tiedät enemmän asioita kuin don Estevan haluaisikaan. Älä nyt teeskentele."

"Mitä tuohon aarteeseen mahtanee kuulua?" kysyi hän. "En ole milloinkaan kuullut siitä puhuttavan."

"Kultaa, jalokiviä, hopeaharkkoja ja kalliita koristeita", vastasi Cueto ojentaen päänsä eteenpäin. Hänen sieraimensa värisivät ja hampaat loistivat hämärässä. "Tiedät sen aivan hyvin. Älä koetakaan kieltää. Enhän ole hullu. Mihin joutuvat orjatytöistä saadut rahat? Entä sokerista ansaitut summat? Aseisiinko kapinallisille ehkä? Eikö mitä. Don Estevan kätkee rahat, ja sinä olet hänen apulaisensa. Hän lienee satumaisen rikas tätä nykyä. Etkö ole milloinkaan ajatellut, että yhdellä jalokivikoristeella tahi pienellä kultakasalla voisit ostaa vapautesi?"

"Don Estevan on luvannut vapauttaa minut ja tyttäreni", vastasi
Sebastian koetettuaan pari kertaa keskeyttää Cueton intohimoisen puheen.

"Niinkö?" Päällysmies oli ilmeisesti hämmästynyt. "Sitä en lainkaan tiennyt". Hetkisen kuluttua hän purskahti nauruun. "Ja sitten sinä vielä tahdot uskotella, ettet tiedä aarteesta mitään. Ha! Ha! Olet kunnon poika, Sebastian, ja niin olen minäkin. Minä vallan ihailen sinua. Olemme molemmat isännällemme uskolliset, eikö niin? Tyttäresi Evangelina on viehättävä tyttö", Cueton kasvojen ilme koveni, "ja täysikasvuiseksi tultuaan maksetaan hänestä enemmän kuin sinusta, hänen isästään. Älä millään muotoa unhota, että don Estevan on ennen kaikkea liikemies. Ole varuillasi, Sebastian. Eräänä kauniina päivänä voi joku tarjota hänestä niin suuren hinnan, että don Estevan unhottaa lupauksensa ja — myy hänet."

"Evangelinaa hän ei milloinkaan myy!" huudahti Sebastian käheästi, ja hänen silmänvalkuaisensa välähtivät hämärässä.

"Eipä tietenkään", nauroi Cueto. "Hän ei ehkä tohtisi? No niin, minähän vain kiusoittelen sinua. Mutta sinä olet ilmaissut itsesi, näetkös. Huomaan kaikesta, että tiedät aarteesta."

"Tiedän vain yhden asian", sanoi orja hitaasti suoristautuen, "ja se on, että olen uskollinen don Estevanille." Hän kääntyi ja poistui Pancho Cueton jäädessä tuijottamaan miettiväisesti hänen jälkeensä.

Vaimonsa kuoleman ja lastensa syntymisen jälkeen pysytteli don Estevan kuten ennenkin mahdollisimman erillään valtiollisesta elämästä. Hän ei tahtonut joutua selkkauksiin espanjalaisten viranomaisten kanssa, jotka hallitsivat saarta, eikä hän myöskään tahtonut täydellisesti erottautua naapureistaan, jotka kapinoivat hallituksen mielivaltaa ja häikäilemätöntä sortoa vastaan. Tämä ei ollut suinkaan helppoa, sillä hallituksen virkamiehet olivat kauttaaltaan turmeltunutta ja tunnotonta väkeä, ja maan syntyperäiset asukkaat olivat melkein kaikki joko julkisesti tahi salaisesti saaren itäosassa puhjenneen kapinan kannattajia. Don Estevan luovi varovasti molempien puolueiden välissä kartuttaen omaisuuttaan orjien kasvatuksella ja sokerin viljelyksellä. Orjien kysyntä lisääntyi päivä päivältä, kun neekerien maahantuonti oli käynyt mahdottomaksi, ja sokerin viljelys tuotti hyvin, joten Pancho Cueto saattoi täydellä syyllä ihmetellä, mihin rahat mahtoivat joutua.

Kaksoiset, Estevan ja Rosa, kasvoivat ja varttuivat vuosi vuodelta ja olivat Sebastianin ja Evangelinan, joiden hoitoon heidät oli uskottu, ylpeys ja ilo. Evangelina, tuo nuori neekerityttö, oli täysikasvuiseksi tultuaan seudun kaunein ja viehättävin orjatar, ja joka kerta kun Sebastian katseli häntä, kiitti hän Jumalaa onnestaan.

Eräänä päivänä meni don Estevan sitten uudelleen naimisiin ja donna Isabel, eräs Havannan kuuluisa kaunotar, muutti asumaan Varonan kartanoon. Tuo vaatimattomien vanhempien kunnianhimoinen tytär oli usein kuullut puhuttavan La Cumbren salaperäisestä aarteesta, ja hän oli lakkaamatta ajatellut sitä.

Suuria juhlallisuuksia pidettiin ja paikkakunnan espanjalaiset virkamiehet ja Matanzan ja seudun huomatuimmat kansalaiset kävivät toivottamassa tervetuloa don Estevanin kauniille puolisolle. Mutta kuherruskuukausien ensimmäisen hehkun jäähdyttyä alkoi onnellinen aviomies pelätä tehneensä suuren erehdyksen. Donna Isabel oli, hän huomasi, sekä turhamainen että itsekäs. Hän ei vaatinut ainoastaan suurinta ylellisyyttä ja loistoa, vaan vaati myös mitä itsepintaisimmin saada tietää miehensä kaikki raha-asiat.

Don Estevan ei ollut enää nuori. Hän oli ajan oloon kovettunut ja käynyt epäluuloiseksi ja huomattuaan joutuneensa omanvoitonpyyntöisen naisen pauloihin hän alkoi tuntea tätä kohtaan mitä suurinta katkeruutta. Donna Isabelin uteliaisuus harmitti häntä, ja hän sanoi aivan suoraan, ettei hänellä ollut mitään rikkauksia. Hän koetti todellakin aivan ärsyttävällä viattomuudella saada puolisonsa uskomaan, että hän oli aivan varaton. Mutta Isabelia ei petetty niin helposti. Huomattuaan, etteivät hänen metkunsa ja kiemailunsa hyödyttäneet mitään, hän joutui vihan vimmoihin ja myrskyisä kohtaus — sarjan ensimmäinen — seurasi. Hän ei voinut saada rauhaa, ennenkuin hän sai tietää, miten aarteen laita oli. Rajattomassa ahneudessaan hän aivan vapisi himosta saada tunnustella kultaa täynnä olevien pussien painoa ja nähdä jalokivien salamoivan povellaan. Hänen omanvoitonpyynnön vallitsema mielensä kuvitteli lopulta nuo salaperäiset rikkaudet moninkertaisiksi ja don Estevanin vastarinnan aiheuttama närkästys syveni vähitellen intohimoiseksi vihaksi.

Hän tutki kartanon joka sopen, milloin hänellä vain oli tilaisuutta, mutta ei löytänyt mitään, ja vihdoin salaisuus valtasi kaikki hänen ajatuksensakin. Hän etsi pimeimmätkin nurkat, kyseli orjilta ja öisin hän makasi valveilla kuunnellen don Estevanin hengitystä, toivossa, että tämä ilmaisisi salaisuuden unissaan. Tämmöinen elämä oli miehelle luonnollisesti hyvin tukalaa, mutta mitä kiihkeämmin donna Isabel ahdisti häntä, sitä lujemmin hän päätti olla ilmaisematta mitään. Sivullisten läsnäollessa he olivat aina mitä sopusointuisin aviopari, sillä he olivat ylpeitä, ja Varonan perhe oli seudun arvokkaimpia, mutta heidän yksityiselämänsä paheni pahenemistaan. Vihdoin oltiin niin pitkällä, että he olivat täydellisesti vihamielisellä kannalla toisiinsa nähden. Heillä ei ollut toisilleen ainoaakaan ystävällistä sanaa. Donna Isabel lateli vain soimauksia ja yltyi tämän tästä vihan vimmoihin, ja don Estevan ivasi häntä sillä, ettei hän ollut viekkaudestaan huolimatta päässyt toiveidensa perille.

Tarina Varonan aarteesta unhottui vähitellen kokonaan tahi joutui satujen joukkoon. Vain donna Isabel, joka puolisonsa vaitiolosta huolimatta oli saanut tietää yhtä ja toista, ja Pancho Cueto, joka teki omat johtopäätöksensä isäntänsä suurista tuloista, pitivät asian visusti muistissaan. Päällysmies oli kärsivällinen. Hän seurasi mielenkiinnolla isäntäväkensä eripuraisuuden kehitystä ja aikoi hyötyä siitä sopivan tilaisuuden sattuessa.

Oli aivan luonnollista sellaisten olosuhteiden vallitessa, että donna Isabel alkoi vihata lapsipuoliaan — don Estevan oli sanonut suoraan, että lapset perisivät hänen koko omaisuutensa. Ajatus, ettei hän lopultakaan saisi hituistakaan aarteesta, jonka tähden hän oli uhrannut nuoruutensa ja kauneutensa, sai donna Isabelin aivan hulluuden rajoille, ja kuten voidaan ajatellakin, kohdistui hänen raivonsa niin ollen pienokaisiin. Vanhaa Sebastianiakin ja hänen tytärtään hän alkoi vihata ja saipa Evangelinan sulhanenkin, eräs Asensio-niminen orja, tuntea hänen kyntensä.

Syy, miksi Sebastianilla oli niin paljon etuoikeuksia, oli pian selvennyt donna Isabelille, ja hän oli ensin koettanut kaikin mahdollisin keinoin voittaa vanhuksen luottamuksen. Mutta turhaan. Sebastian oli luja kuin tammi, joka kestää kesän helteet ja talven myrskyt, eivätkä donna Isabelin juonet ja imartelut hyödyttäneet mitään.

Orjan uskollisuus raivostutti häntä, ja hän päätti tehdä kaikkensa rikkoakseen tämän ja don Estevanin hyvät välit.

Donna Isabel oli tarmokas. Hän alkoi kaikin keinoin vainota Evangelinaa, mutta vasta kuukausien kuluttuahan uskalsi ehdottaa don Estevanille, että tämä myisi tytön. Don Estevan kieltäytyi tietysti jyrkästi. Hän sanoi pitävänsä Sebastianin tyttärestä niin paljon, ettei hän voinut sellaista ajatellakaan.

"Siinäpä se on", ivasi donna Isabel. "Tyttöhän onkin nuori ja kaunis.
Taidat olla aivan ra —"

Don Estevan kykeni vaivoin pidättämään kirouksen. "Erehdyt", sanoi hän jäykästi. "Sebastian on palvellut minua uskollisesti ja Evangelina on lasteni leikkitoveri. Hän on hyvä heitä kohtaan ja on ollut heille äidin asemassa enemmän kuin sinä konsanaan."

"Ja senkö tähden sinä puet hänet niin hienosti? Joutavaa puhetta", sanoi Isabel heilauttaen kaunista, tummaa päätänsä. "Näen kyllä, mitä ympärilläni tapahtuu. Enhän ole sokea. Tämäpä on vasta kaunis juttu, kun ystäväsi saavat kuulla sen. Tyttö, musta kuin sysi, ja sinä —"

"Sinunko talossasi?" huusi don Estevan suunniltaan raivosta, johon donna Isabelin mielettömät syytökset olivat hänet saattaneet. "Sinunko talossasi? Millä oikeudella sanot tätä taloa omaksesi?"

"Kirous ja kuolema! Niin — puolisoni — uhriinsa imeytynyt iilimato sinä olet. Imet vereni kuiviin!"

"Veresi?" nauroi donna Isabel kimeästi. "Eihän sinussa ole tippaakaan verta. Suonissasi on vain sappea. Olet kurja saituri!"

"Saituri ja saituri! Tuota sanaa en kärsi enää kauemmin. Etkö keksi jo muuta, jolla voisit minua ärsyttää? Tunnusta suoraan, että otit minut vain rahojeni tähden!" ärjyi don Estevan.

"Tietysti. Sehän on selvää. Luuletko, että minun kaltaiseni kaunotar olisi muutoin sinusta huolinut? Erehdyin kuitenkin suuresti."

"Olin mikä hyvänsä, mutta tässä talossa aion hallita, enkä anna paksuhuulisen neekerin häväistä itseäni. Näkeehän sen jo päältäpäinkin, mikä hän on. Hän on julkea ja hävytön. Hän nauraa minulle, mutta naurakoon vain. Sittenpähän saavat ystäväsi nauraa sinulle ja oikein kyllikseen."

Uhkauksen loppua odottamatta don Estevan syöksyi huoneesta, heittäytyi satulaan ja ratsasti täyttä laukkaa Sateenkaari-kaupunkiin, jossa hän vietti yön juoden ja pelaten. Mutta hän ei myynyt Evangelinaa.

Seuraavina viikkoina sattui monta samanlaista kohtausta, ja mitä onnettomammaksi kotielämä kehittyi, sitä useammin don Estevan haki seuraa muualta. Hän joi ja pelasi ja tuoden usein ystävänsä mukanaan hän koetti unhottaa onnettoman kotielämänsä meluisissa juomingeissa.

Mutta hänen vaimollaan oli siitä huolimatta riittävästi tilaisuuksia ärsyttää häntä viittauksilla orjatyttöön ja katkeroittaa hänen mielensä ainaisilla syytöksillä ja soimauksilla.

II.

ESPANJAN KULTA.

Kaksoiset olivat seitsemän vuoden vanhat, kun donna Isabelin juonet kantoivat ensimmäisen katkeran hedelmänsä, ja tapaus sattui eräänä yönä, kun don Estevan melusi kotonaan espanjalaisine ystävineen. Pikku Rosa oli herännyt isänsä vieraiden nauruun ja huutoihin ja häntä pelotti, sillä äänissä oli jotakin vierasta ja outoa. Hiipien viereiseen huoneeseen hän herätti veljensä, ja yhdessä he sitten kuuntelivat.

Don Mario de Castaño esitti jonkun laulun, jonka sanoja ei kuulunut, mutta jota tervehdittiin myrskyisin huudoin. Äänistä sisarukset tunsivat don Pablo Pezan, jonka muhkeata, mustaa partaa he olivat usein ihmetelleet, ja eversti Mendoza y Linareksen, jolla oli epäilemättä loistava univormunsa yllään. Lapset tunsivat vieraat hyvin, mutta siitä huolimatta alkoi Rosa nyyhkyttää, ja kun Estevan koetti lohduttaa häntä, vapisi hänenkin äänensä pelosta.

Siinä värjötellessään he kuulivat jonkun itkevän. Sitten kuului käytävästä kiireisiä askeleita ja seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyi Evangelina huoneeseen. Hän huomasi heti vuoteella istuvat kaksi pientä valkoista olentoa, sillä ulkona oli kirkas kuutamo.

"Oi, pieni herrani ja pieni valtijattareni!" nyyhkytti hän heittäytyen polvilleen. "Tahdottehan pelastaa minut? Mehän rakastamme toisiamme, eikö niin? Mikä hirveä rikos tämä onkaan? Sanokaa, että tahdotte pelastaa minut!" Hän oli aivan suunniltaan ja hänen äänensä oli käheä ja tuskan sortama. Käsiään väännellen hän heilutti ruumistaan puoleen ja toiseen, painautui suonen vedon tapaisesti sisaruksia vasten ja suuteli näiden vaatteita.

"Mitä on tapahtunut? Kuka on ollut sinulle paha?" sopertelivat lapset pelästyksestään huolimatta.

"Don Pablo Peza", itki tyttö. "Isänne on myynyt minut hänelle — menetti korttipelissä. Isäni, Sebastian, ei usko sitä. Hän rukoilee. Ja Asensio — oi, Jumalani! Eiväthän he voi millään minua auttaa! Vain te voitte pelastaa minut. Ettehän anna don Pablon viedä minua? Se tappaisi minut."

"Odotahan!" Estevan kiipesi vuoteestaan. "Älä itke enää; kerron isälle, ettet pidä don Pablosta."

"Minä tulen mukaasi", huusi Rosa seuraten veljensä esimerkkiä.
"Käskemme don Pablon mennä kotiinsa ja jättää Evangelinamme rauhaan."

"Te siunatut lapset! Mutta mahtanevatko he välittää sanoistanne?" valitti orja.

"Isä tekee kaikki, mitä pyydämme", vastasivat lapset luottavasti. "Jos hän suuttuu, niin tulemme heti takaisin ja kätkemme sinut tuohon suureen vaatesäiliöön, josta ei kukaan kuunaan sinua löydä." Ja käsi kädessä ja pitkiä yöpaitojaan kannattaen sisarukset menivät sitten käytävän läpi huoneeseen, josta nauru ja huudot kuuluivat.

Don Mario de Castaño, joka istui ovea vastapäätä, keskeytti vallattoman laulunsa ja huudahti: "Hyvä Jumala ja kaikki pyhimykset! Mitä näenkään?"

Toiset katsahtivat ovelle ja purskahtivat nauruun nähdessään tupakansavun keskeltä häämöttävän kaksi lapsukaista, jotka olivat toistensa näköiset kuin kaksi marjaa. Valoisaan huoneeseen jouduttuaan räpyttelivät pienokaiset silmiään kuin kaksi pientä huuhkajaa, ja heidän ilmeinen hämminkinsä huvitti vieraita suuresti.

"Mitä nyt, rakkaani?" kysyi hän sameasti. "Kiiruhtakaa takaisin vuoteillenne. Täällä ette voi olla."

"Rakastamme Evangelinaa", sanoivat sisarukset, "etkä saa antaa don
Pablon viedä häntä."

"Niin. Pidämme hänestä — hän leikkii joka päivä kanssamme — tahdomme pitää hänet täällä — hän on meidän."

He olivat tottuneet saamaan tahtonsa heti täytetyksi, ja sentähden he puhuivat ensin hyvin käskevästi, mutta nähdessään isän synkät kasvot heidän äänensä alkoivat väristä kiihtymyksestä ja pelostakin.

"Me tahdomme Evangelinan. Hän on meidän", huusivat lapset itsepäisesti yhteen ääneen.

"Onko asian laita niin?" sanoi don Pablo nauraen täyttä kurkkua. "Sittenpä taidan menettää voittoni. Antakaa nyt molemmat minulle suukkonen, niin katsotaan, mitä voitaisiin tehdä."

Mutta lapset näkivät, että don Pablon kasvot olivat oudon punaiset ja hänen muhkea partansa viinin kostuttama, ja sentähden he siirtyivät epäröiden etemmäksi.

"Älkää välittäkö näiden lörpötyksistä!" ärjäisi don Estevan hänelle.
"Voititte pelin rehellisesti ja sillä hyvä."

"Evangelina on meidän", toistivat pienokaiset vielä kerran, mutta silloin isä julmistui.

"No perhana!" huusi hän nousten. "Uneksinko minä, vai ettekö te todellakaan aio totella? Vuoteillenne ja paikalla!" Kun lapset vieläkin epäröivät, meni hän ovelle ja sanoi: "Hoi! Isabel; tulehan tänne, rakkaani, ja vie nämä pikkupaholaiset nukkumaan. Vai täytyykö minun omin käsin opettaa heille kuuliaisuutta? Tämäpä on todellakin kaunista! Saavatko he harhailla öisin ympäri taloa ja hankkia siten kuumeen itselleen?"

Äitipuolen nimen mainitseminenkin oli kylliksi Rosalle ja Estevanille. He kiiruhtivat matkaansa, minkä jaloista pääsivät, ja kun donna Isabel tuli hetkistä myöhemmin heitä katsomaan, olivat he jo vuoteissaan ja nukkuvinaan. Evangelina kyyrötti eräässä nurkassa. Isabel oli kuullut vedonlyönnin ja hänen musta sydämensä riemuitsi. Ilkkuen hän riuhtaisi neekeritytön seisoalleen, ja läjähtävä korvapuusti lennätti tämän huoneesta. Sitten hän kääntyi jälleen sisarusten puoleen ja poistui. Hänen mentyään he itkivät kauan ja katkerasti sekä Evangelinan, jota he rakastivat, että itsensäkin tähden.

Aamu sarasti jo, kun don Estevan hyvästeli vieraitaan talonsa rappusilla. Tätä hetkeä oli Sebastian-parka, joka oli aivan suunniltaan surusta, odottanut monta pitkää tuntia, ja astuen esiin rappusten pimennosta hän heittäytyi nyt maahan herransa eteen ja rukoili liikuttavasti Evangelinan edestä.

"Caramba!" kiroili don Pablo, joka oli aikalailla päihtynyt. "Olenpa tainnut voittaa oikean aarteen. Tyttöhän voi olla enemmän kuin tuhannen peson arvoinen ja siinä tapauksessa voitte väittää, että olen tehnyt teille vääryyttä, don Estevan."

"Eikö mitä. Hän on vain tavallinen orja. Vaimoni ei pidä hänestä ja sentähden olin päättänyt toimittaa hänet pois talostani. Voititte pelin ja tyttö on nyt teidän", vastasi don Estevan kylmästi.

"Lähettäkää hänet sitten luokseni. Naitan hänet kuskilleni
Salvadorille, joka on vahvin mieheni."

"Vaiti!" ärjäisi don Estevan. Väkijuomat tekivät hänet aina rajuksi ja riidanhaluiseksi, mutta nyt oli niiden vaikutus tuntuvien pelihäviöiden tähden moninverroin ärsyttävämpi. "Mitä tämä merkitsee?" karjui hän. "Mene töihisi!"

Mutta ollen aivan suunniltaan mielikarvaudesta ei Sebastian totellut. "Hän on ainoa lapseni. Te lupasitte vapauttaa hänet. Minä varoitan teitä —."

"Mitä!" Don Estevan astahti eteenpäin ja tuijotti orjaan liekehtivin silmin. Hän tiesi kyllä tehneensä väärin, kun oli pannut tytön pelivoitoksi, ja hän tiesi myös, että hän katuisi tekoaan humalasta selvittyään, mutta nyt tämä tietoisuus saattoi hänet yhä suurempaan raivoon. "Varoitatko sinä minua? Ja mistä?" huusi hän.

Kukaan ei voi oikein tarkoin sanoa, mitä sitten tapahtui. Sebastian kohotti kätensä korkealle — liikkeellään hän ikäänkuin tahtoi kutsua taivaat todistamaan, miten kauan hän oli uskollisesti herraansa palvellut — mutta don Pablo ymmärsi hänet väärin ja iski ratsupiiskallaan vanhusta selkään huudahtaen:

Sebastian värähti kiireestä kantapäähän. Pyörähtäen ympäri hän tarttui don Pablon ranteeseen, ja väänsi piiskan hänen kädestään, ja ote oli niin kiinteä, että tuo väkevä espanjalainen parahti tuskasta.

"Pancho!" huusi hän. "Tänne, Pancho!" Ja päällysmiehen kiiruhdettua paikalle selitti hän: "Tuo hullu on vaarallinen. Hän aikoi käydä don Pablon ja minun kimppuun." Sebastian koetti saada äänensä kuuluviin, mutta turhaan. "Sido hänet tuohon ikkunaa peittävään rautaristikkoon", käski don Estevan, joka oli vieläkin aivan mieletön raivosta, "ja anna ruoskasi vinkua. Kiiruhda, mies!"

Sebastianilla ei ollut aikaa tointua hämmästyksestään, ja sanottavampaa vastarintaa tekemättä hän antoi kahlehtia kätensä vanhanaikaisilla raskailla käsikahleilla korkealle ikkunan ristikkoon. Maailma pyöri hänen silmissään, ja hän luuli näkevänsä vain pahaa unta.

Cueton raskas ruoska heilui ja iskujen läjähdykset kaikuivat kautta koko talon kutsuen paikalle muiden muassa donna Isabelinkin, joka tyytyväisesti hymyillen katseli näytelmää ikkunaluukkujen raosta.

Sebastian ei valittanut. Hän kääntyi isäntäänsä päin ja hänen kasvoillaan kuvastui sanomaton suru ja hämmästys. Ruoska puri syvään iskien veren vuotamaan joka lyönnillä, mutta siitä huolimatta olivat uhrin sieluntuskat suuremmat kuin ruumiilliset kärsimykset. Hänen koko olemuksensa oli niin perinpohjin järkytetty, ettei hän voinut tuntea ruumiillista kipua. Evangelina, hänen lapsensa, oli myyty, hänen uskollisuutensa oli näin palkittu, don Estevan, hänen ylpeytensä, oli kääntynyt häntä vastaan — enempää ei hänen yksinkertainen mielensä voinut enää kestää. Vähitellen alkoi kuitenkin kaikki tämä huutava vääryys raivostuttaa häntä ja synkkä viha alkoi liekehtiä hänen sisimmässään. Se kiihtyi kiihtymistään, kunnes hänen koko ruumiinsa vavahteli alkuperäisten, villien vaistojen temmellyksessä.

"Riittää jo, Cueto!" huudahti don Estevan hetkisen kuluttua. "Jätä hänet siihen ja pitäkööt kärpäset lopusta huolen. Ne kyllä saavat hänet muistamaan hävyttömyytensä."

Sebastian seisoi koko aamun kädet ristikkoon kahlehdittuina. Aurinko paahtoi yhä tulisemmin hänen raadeltuun selkäänsä, veri kuivui ja maksoittui, ja Cueton ruoskan iskemille syville haavoille kokoontui kärpäsiä kuin pilveä.

Ennen lähtöään don Pablon luo tuli Evangelina heittämään isälleen tuskalliset jäähyväiset, ja vielä kauan hänen mentyään seisoi vanhus paikoillaan aivan liikkumattomana ja tunnottomana. Hän tuskin hengittikään. Muut orjat eivät tohtineet lähestyä häntä myötätuntoaan osoittaakseen. Kauhu sydämessä he kiiruhtivat ohitse ja käänsivät päänsä poispäin.

Kello yhdeksän don Estevan nousi, sillä hänen rasittuneet hermonsa, tahi ehkä se oli hänen omatuntonsa, eivät suoneet hänelle hetkenkään lepoa. Hän oli vielä juovuksissa ja yhtä raju kuin aamullakin ja sentähden hän ei ollut hevosensa selkään noustessaan lainkaan näkevinään ikkunaristikkoon kahlehdittua olentoa. Sebastian oli kiintynyt isäntäänsä koiran uskollisuudella ja oli kärsinyt rangaistuksen kuin koira ollen sen johdosta enemmän hämmästynyt kuin vihainen, mutta tämä tarkoituksellinen ja tunteeton välinpitämättömyys sytytti vanhuksen sydämessä palon, joka oli kuumempi ja tulisempi kuin hänen kärpästen peittämien haavojensa polte. Hänellä oli hirveä jano, mutta se oli kuitenkin lievin hänen tuskistaan.

Iltapäivällä neekeri kuuli jonkun puhuttelevan häntä ikkunasta, jonka ristikkoa vasten hän nojasi. Puhuja oli donna Isabel. Odotettuaan, kunnes hän tiesi neekerin olevan kärsimyksiinsä menehtymäisillään, hän oli hiipinyt ristikon takana olevaan huoneeseen, josta hän saattoi kenenkään huomaamatta uhria puhutella.

"Mikä julma teko! Kuinka voi Kuban uskollisin orja joutua tämmöisen kohtelun alaiseksi?"

Neekeri kohotti päätään ja pudistaen ruumistaan hän koetti karkoittaa kärpäset, jotka kiduttivat häntä.

"Varmasti. Saat suuren maljallisen ja juuri kaivosta noudettua, mutta sinun täytyy ensin kertoa minulle jotakin. On jo aika, että ymmärrämme toisiamme."

"Kulaus vettä, Kristuksen rakkauden tähden", huohotti vanhus, ja nähdessään tämän kuivat ja halkeilleet huulet donna Isabel huomasi, että mies oli menehtymäisillään.

"Enemmänkin", lupasi hän ja hänen äänensä oli hunajansuloinen. "Käsken Pancho Cueton irroittaa kahleesi, vaikka ärsyttäisinkin siten don Estevanin kimppuuni. Olet kärsinyt liiaksi, kunnon Sebastian. Voin auttaa sinua nyt ja tulevaisuudessakin, mutta — voin tehdä elämäsi milloin hyvänsä yhtä kurjaksi kuin se nytkin on. Tahdotko olla ystäväni? Tahdotko sanoa minulle jotakin?" Hänen silmänsä kiiluivat ja hänen kasvonsa aivan hehkuivat ahneudesta.

"Oh, kyllähän sinä tiedät! Olen kysynyt sitä usein, mutta sinä olet aina valehdellut samoinkuin isäntäsikin. Hän on saituri, sydämetön saituri, joka ei välitä kenestäkään, kuten huomaat. Sinun täytyy vihata häntä nyt niinkuin minäkin häntä vihaan." Donna Isabel vaikeni hetkeksi ja katseli tutkivasti noita kidutusten jäykistämiä kasvoja koettaen saada selville, mitä neekerin mielessä mahtoi liikkua. "Tahdotko?" kysyi hän sitten.

"Sanopas siis minulle — onko tuo aarre todellakin olemassa, vai —?" Donna Isabel saattoi tuskin hengittää, niin kiihtynyt hän oli, ja kykeni vaivoin puhumaan pelosta, että hänen toiveensa raukeaisivat nytkin. "Sano minulle, Sebastian, miten asian laita oikein on. Olen kuullut niin paljon valheita, että olen alkanut epäillä." Tarttuen ristikkoon hän ravisti sitä kiihkeästi.

"Jumalani! Oletko nähnyt sen?" Donna Isabel vapisi kuin horkassa. "Minkä arvoinen se on? Hyvä Sebastian, saat vettä; vapautan sinut, jos kerrot minulle kaikki."

"Minkäkö arvoinen? Sitä en tiedä. Mutta nassakkoihin ja pieniin lippaisiin ladottuja espanjalaisia kulta- ja hopearahoja on paljon ja kulta- ja hopeaharkkojen ja pieniin nahkapusseihin pantujen jalokivien määrää en tiedäkään." Sebastian kuuli selvästi kuulijan huohotuksen ja tämän kädet puristivat lujasti rautaristikon tankoja hänen päänsä yläpuolella.

"Kalliita koristeitakin on. Ne ovat luultavasti taivaasta kotoisin, niin kauniit ne ovat. Ja Caribbeanin helmiä, jotka ovat suuria kuin luumut."

"Jokaista kolikkoa, jokaista harkkoa ja jokaista koristetta, jalokiveä ja helmeä olen pidellyt kädessäni. Minähän kätköpaikan valmistin. Señora, kalleudet, joista kerroin, ovat kaikki siellä. Tämän kartanon ja siihen kuuluvien sokeriviljelysten kiinnekirjatkin, jotka hallitus on vahvistanut, ovat myöskin siellä. Don Estevan pelkäsi ennen hallituksen viranomaisia, niin että hän kätki paperinsa varmaan talteen. Ilman niitä ei voi omistaa maata. Ymmärrättekö?"

"Sitä ette voi milloinkaan arvata!" Sebastianin ääni lujeni. "Vaikka kymmenentuhatta miestä etsisi paikkaa kymmenentuhatta vuotta, niin he eivät sitä löytäisi. Salaisuutta ei tiedä kukaan muu kuin don Estevan ja minä."

"Uskon sanasi. Olen aina tiennyt, että aarre on olemassa. Sanopas nyt, mihin olet sen kätkenyt."

Donna Isabel jaksoi tuskin hillitä itseänsä. "Annan sinulle vettä", sanoi hän, "mutta ensin sinun täytyy sanoa, missä aarre on. Missä — missä! Taivaan Jumala, etkö näe, että olen myös aivan menehtymäisilläni?"

Sebastian nosti päätään ja kohdatessaan puhujan katseen hän purskahti käheään nauruun. Kuullessaan tämän luonnottoman iloisuuden donna Isabel kavahti takaisin kuin käärme olisi pistänyt häntä, ja tuijotti hämmästyksestä sanatonna orjan kasvoihin. Hämmästys muuttui pian raivoksi ja päätään pidellen hän änkytti:

"En suinkaan! Aarre on olemassa ja se on Kuban suurin, mutta te ette saa milloinkaan tietää, missä se on. Siitä pidän kyllä huolen. Te myitte tyttäreni, te saatoitte minut tähän kurjuuteen ja teidän kätenne heilutti ruoskaa. Kerronpa don Estevanille, kuinka koetitte houkutella minulta hänen salaisuutensa. Mitä luulette hänen silloin tekevän, häh? Saatte tuntea ruoskan pian omassa valkoisessa selässänne —"

"Sinä hullu!" Donna Isabelin katsanto oli murhaava. "Tämän saat maksaa. Pakotan sinut puhumaan, vaikkapa minun täytyisi hieroa suolalla haavojasi."

Mutta Sebastian sulki silmänsä väsyneesti. "Ette voi tuottaa minulle suurempia kärsimyksiä kuin mitä olen jo kestänyt. Olkaa ikuisesti kirottu! Koitukoon tuo aarre kuolemaksenne! Olkoon koko jäljellä oleva elämänne samanlaista kidutusta kuin nyt kärsin! Muuttukoot kauniit kasvonne niin rumiksi, että miehet sylkevät teidät nähdessään! Älköön teillä olko tämän jälkeen yön lepoa eikä päivän rauhaa, kunnes vihdoin kuolette puutteeseen ja kurjuuteen —".

Mutta donna Isabel, joka oli hyvin taikauskoinen, pakeni huoneesta tukkien korvansa. Hän ei tohtinut myöskään toteuttaa raakaa uhkaustaan ymmärtäen hyvin, että sellainen menettely olisi vain ilmaissut hänen pyrkimyksensä ja tehnyt hänen miehensä entistä varovaisemmaksi. Sen sijaan hän sulkeutui huoneeseensa ja käveli rauhatonna edestakaisin miettien miettimästä päästyäänkin, missä kätkö mahtoi olla. Samalla hän koetti keksiä jonkun keinon, jolla hän saisi Sebastianin vaikenemaan. Varmuus aarteen olemassaolosta ja ajatus, että nuo molemmat, jotka tiesivät missä se oli, olivat koko ajan nauraneet hänelle ja hänen ahneudelleen, tuottivat hänelle tuskia, jotka olivat melkein Sebastianin kärsimysten veroiset.

Aurinko alkoi laskeutua Yumurin harjanteen taa ja laakson lehdot alkoivat jo tummeta, kun Estevan Varona ratsasti kotiinsa. Hän oli, jos mahdollista, rajumpi kuin konsanaan, sillä hän oli jälleen juonut ja koettanut etsiä unhoa viinisarkasta. Hänellä oli kuusi toveria mukanaan, jotka tulivat päivälliselle ja aikoivat viettää toisen remuisen yön hänen kustannuksellaan. Siinä oli Pablo Peza, Mario de Castaño, eversti Mendoza y Linares, vanha Pedro Miron, joka oli tuomari, ja pari muuta, jotka olivat liittyneet seuraan espanjalaisten klubista. Isäntä laskeutui satulasta ja katseli pihan yli Sebastiania.

"Hän rohkeni kohottaa kätensä erästä vierastani vastaan", sanoi don
Estevan lyhyesti.

Sebastianin kasvot nytkähtelivät, kun hän kääntyi isäntäänsä päin ja sanoi: "En puhuisi totta, jos sanoisin, että kadun tekoani. Olette tehnyt minulle vääryyttä. Tämä rikos mustaa sielunne. Missä on tyttäreni?"

"Kuolema ja helvetti! Kun kuulee puheesi, niin voisi luulla, että olet vapaa mies." Don Estevanin silmät verestivät ja hän heilutti ratsupiiskaansa uhkaavasti. "Teen orjilleni, mitä ikinä tahdon, enkä kärsi julkeutta ja hävyttömyyttä. Tyttäresikö? Hän on nyt don Pablon kuskin, Salvadorin, luona, jolle hänet naitimme. Ole huoletta, tyttäresi kesytetään samoinkuin olen sinutkin kesyttänyt."

Kärsimysten kokonaan herpaisemana nojasi Sebastian ikkunaristikkoon, mutta nämä sanat kuullessaan hän kavahti äkkiä ylös. Oli kuin sähkövirta olisi jännittänyt hänen jäntereensä. Hän kiskoi kahleitaan ja ristikko ritisi hänen painostaan. Silmät alkoivat pyörähdellä ja hampaat paljastuivat, niin että sinertävät ikenet näkyivät. Tämä peloittava näky sai don Estevanin raivoihinsa ja hän iski ratsupiiskallaan Sebastianin raadeltuun selkään huudahtaen:

"Kirous sinulle ja suvullesi!" karjui raivostunut orja. "Kohdatkoon kaikki tämä kurjuus, jonka olet minulle aiheuttanut, omaa itseäsi. Mädätkööt luusi miljoonia vuosia helvetissä!" Iskut satelivat nyt tiheään, sillä don Estevan oli menettänyt malttinsa kokonaan. "Nähkööt lapsesi nälkää ja turmelkoot taudit heidän ruumiinsa! Joutukoot he —" Sebastian aivan ulvoi sanat, vaikka hänen äänensä olikin tuskasta käheä, ja hänen selästään räiskähti veri joka sivalluksella. Hän väänteli ja repi kahleitaan mielettömän hurjuudella.

"Pablo! Tikarinne, sukkelaan!" huohotti orjain omistaja. "Herran kuolema! Minä tapan kerta kaikkiaan tuon mustan pirun!"

Vieraat olivat katselleet näytelmää yhtä välinpitämättömästi kuin juonikkaan hevosen kuritusta, ja kun eläin näytti käyvän vaaralliseksi, oli heidän mielestään aivan luonnollista, että se otettiin hengiltä. Don Pablo Peza meni hevosensa luo ja kiskaisi puukon satulaan kiinnitetystä tupesta, mutta hän ei ehtinyt antaa sitä don Estevanille. Hän kuuli raivoisan karjahduksen ja heti kääntyen hän ehti paraiksi nähdä yhtä ihmeellisen kuin peloittavankin näyn.

Sebastian oli ponnistanut jalkansa seinää vasten ja jättiläisruumiinsa koko voimalla hän repi nyt ristikkoa, joka irtautui äkkiä ikkunanpuitteista yhtä helposti kuin pensas pehmeästä maasta. Tangot taipuivat ritisten ja putosivat helähtäen kivikolle. Sebastian kääntyi kiduttajaansa päin. Hän oli murtanut kahleensa, joiden raskaat renkaat olivat vielä hänen ranteissaan, mutta muutoin hän oli täysin vapaa. Hän oli hirveän näköinen ja hänen raivon vääristämät kasvonsa muistuttivat jotakin jättiläisapinaa. Suoristautuessaan täyteen pituuteensa isäntänsä edessä hän oli yhtä hurjan näköinen kuin jokin Afrikan viidakoissa elänyt villi esi-isänsä.

Hänen nyrkkinsä olivat jo hirveät aseet, mutta nyt ne olivat vielä
Pancho Cueton niihin lukitsemien kahlerengasten lujittamat. Kietaisten
jäljellä olevan ketjunpätkän kätensä ympärille orja syöksyi don
Estevanin kimppuun ja iski kerran. Kuului ilkeä rusahdus, ja don
Estevan kaatui maahan murskatuin päin ja ääntä päästämättä.

Toisilta valkoisilta miehiltä pääsi kauhun huuto, ja don Pablo Peza syöksähti karjahtaen Sebastianin kimppuun. Hän heilutti uhkaavasti pitkää puukkoaan, mutta ennenkuin hän kerkesi iskeä, oli neekeri käynyt häneen kiinni ja molemmat kaatuivat kivitykselle. Sebastian iski jälleen raudoitetulla nyrkillään ja on aivan paikallaan sanoa, että don Pablon pää oli joutunut moukarin ja alasimen väliin. Neekeri oli aina ollut suunnattoman vahva, mutta nyt olivat hänen voimansa kymmenkertaiset. Kun hän nousi, oli veitsi hänen kädessään, ja don Pablon aivot punasivat hänen rystysiään.

Kaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä eivätkä katselijat olleet vielä ehtineet tointua ensimmäisestä hämmästyksestään, vaan haparoivat vielä aseitaan, kun Sebastian oli jo puukkoineen heidän kimpussaan. Tuomari Pedro Miron oli kolmas uhri. Hän koetti väistää hurjistunutta neekeriä, mutta ollen jo ikämies hän ei ollut enää kyllin ketterä ja kaatui parahtaen puukon lävistämänä.

Hevoset olivat myöskin tunteneet veren hajun ja kuopivat ja korskuivat levottomasti. Kavioiden kopina, jota ratsastajien kiroukset säestivät, ja Sebastianin eläimellinen karjunta tekivät metelin vieläkin hirveämmäksi.

Don Estevanin vieraat taistelivat sekä henkensä edestä että kostaakseen murhaajalle, sillä Sebastian oli kuin raivostunut gorilla. Hän näytti aikovan tappaa heidät kaikki. Hän kävi kaikkien kimppuun, jotka sattuivat hänen tielleen, hevostenkin, ja haavoittuneiden eläinten tuskalliset huudot sekaantuivat taistelun melskeeseen.

Ottelu oli todellakin kamala. Tuntuu aivan uskomattomalta, että yksi ainoa mies saattoi niin lyhyessä ajassa tehdä niin hirmuista jälkeä. Don Estevan ja kaksi hänen ystäväänsä olivat jo kaatuneet, kaksi oli pahasti haavoittunut ja yksi uljas ratsuhevonen makasi potkien maassa, kun eversti Mendoza y Linares vihdoin lävisti neekerin kallon hyvin tähdätyllä laukauksella.

Melu oli houkutellut paikalle lukuisasti väkeä, mutta nähtyään, mitä oli tapahtunut, poistuivat kaikki kauhun valtaamina. Pancho Cueto käski orjien tulla auttamaan häntä kuolleiden korjaamisessa, mutta he sulkeutuivat majoihinsa surun ja pelon lamauttamina.

Tieto verityöstä oli pian levinnyt kaupunkiin eivätkä itku ja valitukset vaienneet sinä yönä Varonan, kartanossa. Kuolleiden ja haavoittuneiden omaiset olivat saapuneet noutamaan ja hoitamaan omiansa, mutta donna Isabel oli kaikista surevista lohduttomin. Hän itki ja valitti tukkaansa raastaen ja voi sanoa, että hän sai täysin maistaa oman ahneutensa valmistaman maljan katkeruuden. Hän käsitti menneensä liian pitkälle, eikä erehdystä voinut enää korjata. Maailmassa oli ollut vain kaksi henkilöä, jotka olivat tienneet aarteen salaisuuden, ja nyt hän oli aiheuttanut kummankin kuoleman. Hän muisti myös Sebastianin sanat, että maatilan kiinnekirjatkin olivat tuossa kätkössä, jota kymmenentuhatta miestä ei löytäisi, vaikka he etsisivät kymmenentuhatta vuotta.

Tämä haikea ja lohduton suru sai don Estevan-vainajan ystävät arvelemaan, että leski oli varmaankin rakastanut puolisoaan hyvin hellästi. He sanoivat toisilleen, että he olivat väärin häntä tuominneet.

III.

O'REILLY.

Ikä ja ylellinen elämä olivat vaikuttaneet, että sokerikauppias don Mario de Castañon paino oli arveluttavasti lisääntynyt. Hän oli todellakin niin lihava, että hän käveli kuin pingviini, ja kun hän ratsasti, olivat hevoset nääntyä. Tuo kunnon kauppias ei ollut mieleltään keveämpi kuin ruumiiltaankaan, sillä hän oli sekä rikas että vakava, ja kun rikas ja lihava mies ottaa rikkautensa ja lihavuutensa mitä vakavimmalta kannalta, on tulos aina sangen vaikuttava.

Luonteeltaan oli don Mario käytännöllinen ja arkipäiväinen ja hän kehuikin, etteivät hänen harrastuksensa olleet milloinkaan kohdistuneet muihin kuin liikeasioihin. Mutta nyt oli hän suuresta vatsastaan, paksusta niskastaan, helteestä ja hengenahdistuksesta huolimatta aivan hurmiotilassa. Don Mario oli rakastunut ja uskoi hellien tunteidensa saavuttaneen myös vastakaikua. Hänen palvontansa esine oli pieni Rosa Varona, hänen entisen ystävänsä tytär, ja ajatellessaankin tyttöä hän jo lämpeni — ainakin hän uskoi niin, vaikka tuo lämpö saattoi yhtä hyvin johtua kesän helteestä, joka rasitti häntä kovin. Hänen sydämensä aivan pompahteli riemusta, mikä oli sangen vaarallista hänen kaltaiselleen sydäntautiin taipuvaiselle henkilölle. Hän oli tavannut Rosan vain pari kertaa tämän kotiuduttua koulusta Pohjois-Amerikasta, mutta se oli ollut kylliksi; hän oli heti päättänyt naida tytön, mikä oli tälle suuri kunnia.

Don Marion kaltaisen mahtavan henkilön päätös oli ratkaiseva muillekin, ja koska hän tiesi donna Isabelin, Rosan äitipuolen, elävän tunnetusti niukoissa oloissa puolisonsa kuoltua, ei hänen mieleensäkään johtunut, ettei hänen kosintansa onnistuisi. Ja nyt hän oli matkalla vartavasten sopimaan asiasta donna Isabelin kanssa.

Hiki valui virtana jokaisesta huokosesta ja ratsun selkä taipui aivan kaareksi hänen painonsa alla, mutta siitä huolimatta hän tunsi ruumiissaan nuoruuden notkeutta ja mielessään poikamaista hilpeyttä. Hän oli mielestään kuin uljas prinssi, joka ratsastaa noutamaan lemmittyään tämän vaatimattomasta majasta.

Hänen tulonsa oli donna Isabelille täydellinen yllätys ja kiiruhtaessaan vierasta vastaan jaksoi hän tuskin hillitä uteliaisuuttansa, sillä don Mario ei juuri rasittanut itseään vieraskäynneillä. Kun ensimmäiset muodolliset tervehdykset oli vaihdettu, katseli vieras ympärilleen arkihuoneessa ja huomautti huoaten:

"Epäilemättä", myönsi leski. "Ajat ovat olleet kovat Estevan-raukan kuoltua."

"Se oli kamala tapaus, Värisen vieläkin, kun muistelen sitä", sanoi don Mario. "Olin edellisenä yönä täällä hänen luonaan ja muistan hyvin, kun hän pani peliin neekeritytön, sen Evangelinan, joka aiheutti koko murhenäytelmän. Niin, niin! Kuka olisi voinut uskoa, että tytön kohtalo teki hänen isänsä, tuon vanhan orjan, mielipuoleksi? Todellakin järkyttävä tapaus, joka ei mene milloinkaan mielestäni."

"Niin. Mutta mitä ajattelette siitä, kun Estevanin kaltainen rikas mies jättää perheensä puutteeseen? Miten hän saattoikin kuolla ilmaisematta, mihin hän oli aarteensa kätkenyt?"

Donna Isabel tunsi ilmeisesti kärsineensä veristä vääryyttä ja puhui kuin hänen puolisonsa olisi surmauttanut itsensä vain hänen uhallaan.

Don Castaño pudisti pyöreätä päätään ja sanoi hiukan kärsimättömästi:

"Tuo aarre kummittelee yhä mielessänne? Parahin Señora, Varona ei jättänyt muuta aarretta kuin kauniit lapsensa ja teidät." Hän katui heti sanojaan, sillä hän muisti, että aarretarina oli donna Isabelin arin kohta.

"Minä tiedän, että se on olemassa", vastasi leski närkästyneemmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan. "Mihin joutuivat Estevanin kaikki rahat, ellei hän kätkenyt niitä? Minulle hän ei antanut milloinkaan mitään, sillä hän oli saituri. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin hänen ansainneen suunnattomasti orja- ja sokerikaupoillaan, ja onhan aivan yleisesti tunnettua, että hän kätki joka peson vihollisiansa peläten. Mutta mihin? Mihin? Siitäpä onkin kysymys."

"Jos kenenkään, niin teidän pitäisi tietää se", huomautti kauppias. "Olettehan vuosikausia etsinyt sitä. Jumalani! Estevan oli tuskin haudattu kun aloititte. Kerrottiin, että aioitte jaoittaa maahan koko talon."

"Kaikesta huolimatta en ole löytänyt mitään. Ympäristössäkin olen toimittanut kaivauksia."

"Enkö ole sitä sanonut? Ei, señora, kaikkea muuta voi kätkeä, mutta ei rahaa. Kukaan ei voi piilottaa sitä niin, ettei toinen löytäisi."

Jo tämän lyhyen keskustelun aikana olivat donna Isabelin piirteet kovettuneet ja hänen kasvoilleen oli ilmestynyt ahne ilme. Hänen silmänsä kiiluivat ja hänen pitkäaikainen vakaumuksensa aarteen olemassaolosta oli lujempi kuin konsanaan.

"En pyydä ketään uskomaan tarinaa", sanoi hän happamesti. "Ja se on kuitenkin tosi. Sebastian kertoi minulle kaikki. Kätkössä on kulta- ja hopearahoja nassakkoihin ja lippaisiin ladottuina, jalokiviä, koristeita ja Caribbeanin helmiä, suuria kuin luumut."

"Luonnollisesti, luonnollisesti! Asiasta en tahdo suinkaan väitellä", myönteli don Mario heilauttaen lihavaa kättään. "Mutta, donna Isabel —"

"Niinkuin aarteen menettäminen ei olisi jo kylliksi", jatkoi leski kiihtyneesti, "vaan aikoopa hallitus vielä vapauttaa kaikki orjammekin. Vähemmästäkin voi raivostua, etenkin kun sokerinviljelys ei kannata enää. Istutukseni —"

"Oh, teidän laitanne on vallan toisin. Kaikki, mihin koskette, muuttuu kullaksi. Mutta te ette olekaan minkään tilanhoitajan armoilla."

"Aivan oikein. Hoidan itse asiani. Elleivät satonne ole tuottavat, pettää Pancho Cueto teitä. Siihen hän kyllä kykenee. Ajakaa hänet tiehensä. Mutta en tullut tänne keskustelemaan Estevanin kätketystä aarteesta, enkä hänen viljelyksistään ja Pancho Cuetosta, vaan tulin puhumaan tytärpuolestanne Rosasta."

"Tunnen häntä kohtaan suurta mielenkiintoa. Hän on kauniimpi kuin taivaan tähdet." Don Mario muljautti silmänsä korkeata kattoa kohti, joka oli maalattu vaaleansiniseksi. "Niin, hän on todellakin miellyttävä", ja maiskauttaen turpeita huuliaan hän näpsäytti peukalollaan ja etusormellaan lentosuukon ilmaan.

Donna Isabel oli aina kiihkeästi vihannut tyttöä ja sentähden hän ei voinut heti käsittää vieraansa innostusta.

"Hän on nyt kahdeksantoista", jatkoi lihava kosija hurmaantuneesti, "ja niin kauttaaltaan viehättävä — mutta miksi tuhlata aikaa kauniisiin puheisiin? Olen päättänyt naida hänet."

Don Castaño otti taskustaan vahvasti tuoksuavan silkkinenäliinan ja kuivasi otsaansa ja huuliaan. Hän hikoili aina kun hän teki jonkun poikkeuksen tavallisesta päiväjärjestyksestään.

"Tietysti, tietysti", puuttui don Mario puheeseen, "niinhän me jokainen teemme, mutta puhukaamme nyt peittelemättä. Tunnette minut ja tiedätte siis, että olen sangen huomattu henkilö. Olen kyllin rikas hankkiakseni itselleni kaikki mitä haluan ja minä maksan hyvin. Tehän ymmärrätte? Olette Rosan holhooja ja voitte taivuttaa hänet mielenne mukaan."

"Kunpa niin olisikin!" huudahti donna Isabel, "mutta Estevan ja Rosa eivät välitä minusta vähääkään. Ja mikä sisu heillä on — aivan kuin isällään! He eivät ole milloinkaan pitäneet minusta ja koettavat kaikin mahdollisin keinoin katkeroittaa elämäni. Kuten tiedätte he olivat isänsä ainoat perilliset ja hänen kuolemastaan, köyhyydestämme ja kaikista vastoinkäymisistämme he syyttävät vain minua. Olemme kuin kissat ja koirat."

"Anteeksi, señora!" huudahti hän, "mutta en välitä hituistakaan kotioloistanne; ne eivät minua liikuta, ja mielipiteenne Rosaan nähden vain kiihoittavat minua, sillä minä inhoan uneliaita naisia. Sanokaas minulle nyt, onko hänellä — onko hänellä mitään lemmensuhteita?"

"E-ei, ellei oteta lukuun tuota joutavanpäiväistä hakkailua hänen ja Juan O'Reillyn, tuon nuoren amerikkalaisen välillä." Donna Isabel lausui espanjalaisten tavoin "O'Rail-ye."

"Juan O'Reilly! O'Reilly? Jaha, nyt tiedän. Mutta mitäpä hän voisi tarjota? Hänhän on vain vaatimaton kauppa-asiamies."

"Asia on kuten olen teille sanonut, mutta suhde ei ole vielä kehittynyt sen pidemmälle."

"No, hyvä!" Don Mario nousi lähteäkseen, sillä häntä janotti kovin ratsastuksen jälkeen. "Avustuksen korvauksen saatte itse määrätä ja minä maksan summan päivänä, jolloin minut ja Rosa vihitään. Olkaa nyt niin ystävällinen ja ilmoittakaa hänelle aikeeni ja sanokaa, että tulen pian häntä tervehtimään."

Oli aivan totta, ettei Johnnie O'Reilly voinut ylvästellä maallisen tavaran paljoudella, ja juuri sentähden hän oli ottanutkin Kubassa tarjotun toimen vastaan, sillä siellä olivat hänen mielestään menestyksen mahdollisuudet paljon suuremmat kuin liikkeen New Yorkin konttorissa. Tullessaan Kubaan oli hän valmistautunut elämään maanpakolaisen yksinäistä elämää, jos nyt kukaan O'Reilly saattoi olla missään yksinään, ja lyhyen ajan hän oli ollut kylläkin alakuloinen ja masentunut.

Mutta O'Reillyt ovat olleet ylimuistoisista ajoista maailmanrannan kiertäjiä, ja Johnnie O'Reilly ei ollut suinkaan mikään poikkeus. He olivat synnynnäisiä seikkailijoita ja vieraiden, kaukaisten maiden näkeminen oli heille yhtä välttämätöntä kuin ruoka ja juoma. He olivat rohkeata ja kunnollista väkeä, rehtiä joukkoa, jolla oli ydintä luissa ja malttia mielessä. Ehkä he olivat hieman liian huimapäisiäkin ja samalla myös liian hyväsydämisiä, mutta ystäviä he saivat, minne he vain tulivat. Espanja, Ranska ja molemmat Amerikat ovat toivottaneet O'Reillyt tervetulleiksi ja Kubankin aikakirjoihin on tuo nimi lähtemättömästi kirjoitettu. Ja niin tapahtui, ettei Johnniemme ollut kubalaisten mielestä mikään muukalainen, vaikka hän tunsikin olevansa ensimmältä sangen yksinäinen tuossa vieraassa maassa.

Vilkkaat silmät puhuvat kaikkia kieliä ja laulava sydän saa aina kuulijoita. Ennenkuin tuo nuori irlantilais-amerikkalainen oli tuskin oppinut tavallisimmat espanjalaiset sanat ja lausetavat, oli hän jo tutustunut muutamiin Matanzan mitä erilaisimpiin asukkaisiin. Hän saattoi heidät ymmälle, sillä he eivät voineet käsittää, miksi hän oli aina niin pulppuavan iloinen, mutta he tahtoivat saada salaisuuden selville ja siten heistä tuli ystäviä. Heidän tyttärilleen oli asia selvempi ja moni ylhäinen señorita tunsi varmasti ymmärtävänsä tuon rotevan ja vaalean muukalaisen, jos tämä olisi suonut heille vähäisimmänkin kokeilun mahdollisuuden. Ja Johnnielle kävi samoin kuin toisillekin O'Reillyille oli muissa maissa käynyt, ettei hänen maanpakolaisuutensa ollutkaan mikään maanpakolaisuus. Hän suhtautui ympäristöönsä hyvin välinpitämättömästi, mutta kun Rosa Varona tuli kotiin, katosi hänen mielenrauhansa kokonaan. Kaikki hänen mielipiteensä ja toiveensakin muuttuivat.

Hän huomasi esimerkiksi, ettei Matanza ollut millään muotoa sellainen syrjäinen maailman kolkka, jona hän oli sitä ensin pitänyt. Kohdattuaan Rosan kerran sattumalta, kaksi kertaa tarkoituksella ja kolmesti keskinäisen sopimuksen perusteella hänelle oli selvinnyt, että se oli Kuban tärkein kaupunki, ellei suorastaan keskipiste, jonka ympäri koko maailma kieppui. Ainakin se oli maailman viehättävin kaupunki, koska siellä oli kaikki mitä ihmisen onneen saattoi kuulua. Mutta heräämisensä hurmasta huolimatta ei O'Reilly ollut oikein tyytyväinen itseensä, sillä asian laita oli siten, että kotona oli eräs toinen tyttö, jolle hän oli yksinäisyytensä ensimmäisinä vuosina kirjoitellut vapaammin ja ahkerammin kuin mihin hänen kaltaisellaan miehellä olisi ollut oikeus.

O'Reillyllä ei ollut mitään kirjallisia taipumuksia ja siitä huolimatta tuntui hänestä, kun hän muisteli kirjeitään, kuin hänen kynänsä olisi ollut taikakeinoin teroitettu ja kuutamossa loihdittu, sillä tyttö oli ilmaissut kiihkeän halunsa saada auttaa häntä hänen taloudellisten pulmainsa ratkaisussa ja odotti vain hetkeä, jolloin hän saisi siihen laillisen oikeuden. Hänen isänsä ja O'Reilly olivat liikekumppanit ja tämän seikan huomioonottaen selvennee, että Rosa Varonan kotiintulo saattoi asiat kaikinpuolin ja mitä vakavimmin sekaisin.

O'Reilly ratsasti mietteisiinsä vaipuneena La Cumbren rinnettä ylös Varonan kartanoa kohti saman päivän iltana, jolloin don Mario oli käynyt siellä vierailulla. Menemättä suoraan taloon, kuten kauppias oli tehnyt, O'Reilly poikkesi tieltä ja sidottuaan hevosensa tiheään guava-pensaikkoon hän jatkoi matkaansa jalkaisin. Hän ei pitänyt donna Isabelista eikä donna Isabel pitänyt hänestä. Ja tänään hänellä oli erikoinen syy karttaa tätä.

Varonan alueen rajalla hän pysähtyi hetkeksi ihailemaan näköalaa. Toisella puolen oli ihana Yumuri ja toisella kaupunki satamineen, eikä kukaan kaupunkilainen noussut milloinkaan kukkulalle ihailematta laaksoa, joka uinui kätkössään harjanteiden välissä. Sen näkeminen tuotti aina mieluisen yllätyksen, sillä katselija hämmästyi joka kerta nähdessään sen paikoillaan. Olemmehan tavallisesti tottuneet ajattelemaan, ettei täydellinen kauneus voi olla pysyväinen, mutta Yumuri ei muutu milloinkaan, ja siinäpä onkin sen suurin ja merkillisin ihme.

Metsistyneiden viljelysten halki, jotka olivat olleet muinoin hyvin hoidetut, O'Reilly suuntasi kulkunsa vanhaa rappeutunutta puutarhaa kohti, joka oli vieläkin viehättävän kaunis. Perille saavuttuaan hän istahti kivelle odottamaan Rosaa. Paikka oli vanha kivilouhimo, jonka seinämät olivat rehevän kasvullisuuden peitossa, ja tuuheat palmu-, oranssi- ja tamarindi-puut estivät muinaisen kaivannon näkymästä. Aukeaman keskellä oli vanha kaivo, jonka katos oli hajonnut vanhuuttaan.

Kun Rosa vihdoin ilmestyi, ei O'Reilly voinut olla sanomatta, vaikkakin hieman soperrellen, että hän oli epäilemättä Varonan kartanon suloisin kukkanen, ja koska tämä hieman kulunut kohteliaisuus oli rohkein tunnustus, mitä hän oli milloinkaan tohtinut tytölle lausua, katsahti tämä puhujaan kauniisti punastuen ja hymyili mielihyvästä ja hämmästyksestä.

"Mutta voitte olla varma, etten ole lainkaan suloisella päällä", sanoi
Rosa vakavasti. "Olen juuri nyt hirveän vihainen."

"Ohoh! Oletteko taas riidelleet? Lienee maailman helpoin asia joutua riitaan hänen kanssaan. Hän on ehkä ainoa henkilö koko Matanzan piirikunnassa, joka ei näe minussa mitään hyvää. Oikein pelkään puhua hänen kanssaan, sillä jokainen tapaamisemme vain lujittaa hänen vakaumustaan, että olen todellakin täysin inhoittava."

Rosa nauroi näyttäen kauniit, säännölliset hampaansa ja O'Reilly ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt kauniimpia ja valkoisempia hampaita.

"Hänen kanssaan on hyvin vaikea tulla toimeen", sanoi Rosa. "Jospa hän vain aavistaisi, että tapaan teidät niin usein, niin —" Hän nosti kätensä korkealle ja loi toivottoman katseen taivaalla ajelehtiviin pilviin. "Juuri sentähden tämä onkin luullakseni niin hauskaa — ärsyttelen häntä, milloin vain voin."

"Kas niin!" O'Reilly nyökäytti päätään rypistäen kulmiaan. "Miksi ette ole siinä tapauksessa tahtonut nähdä minua useammin? Olisimme voineet tehdä hänen elämänsä kerta kaikkiaan aivan sietämättömäksi."

"Hölmö! Eihän hän tiedä tästä mitään." Ja teeskennellysti huoaten Rosa lisäsi: "Sehän se juuri turmeleekin koko huvin. Ja ellei menettelyni lopultakaan harmita häntä, niin luulen, etten salli teidän tullakaan enää."

"Olette aivan oikeassa", sanoi hän, "sillä mitäpä semmoinen kosto hyödyttää, olipa se kuinka hirveä hyvänsä, josta vihollisenne ei tiedä eikä ehkä välitäkään. Mutta koska kerran olette päättänyt pitää äitipuolenne kuumana, niin ehkä häntä kiukuttaisi aivan sanomattomasti, jos minä muitta mutkitta kosisin häntä."

"Osaisinko? Se taito on O'Reillyillä jo veressään. Kuulkaas nyt kun koetan", ja astuen eteenpäin hän tarttui Rosan käteen. "Hiljaa!" huudahti hän, kun tyttö vastusteli. "Otaksukaa nyt olevanne rouva Varona, oma äitipuolenne, ja että minä puristan hänen lihavaa kättään."

Rosa purskahti nauruun, mutta ei vetänyt kättään pois. "Mutta Isabelin käsi ei ole lihava", sanoi hän, "vaan laiha ja luiseva. Poskeni tietävät sen kyllä."

"Vaiti! En voi enää kauemmin vaieta ja minun täytyy sanoa teille, että olen aivan hullaantunut teihin. Näin teidät ensi kerran Espanjan klubin tanssiaisissa" — Rosa yritti vetää jälleen kättänsä pois, mutta O'Reilly tarttui toisellakin kädellään tytön käteen lisäten nopeasti: "teidät ja tytärpuolenne Rosan. Muistatteko ensimmäisen valssin? Nojatessanne käsivarteeni ja katsoessanne minuun loistavin silmin luulin olevani taivaassa, kuten teille sanoinkin."

"Isabel, sydänkäpyseni, voin tuskin hengittää ajatellessani sinua ja huuleni janoavat suuteloitasi —"

"'Isabel!'" huudahti eräs ääni ja rakastavaiset kavahtivat äkkiä kauemmaksi toisistaan. Kääntyessään he näkivät Estevanin, Rosan kaksoisveljen, joka tuijotti heihin ihmeissään. "'Isabel?'" toisti hän vielä kerran. "Mitä maailmassa tarkoitatte?"

"Keskeytitte näytöksen. Harjoitin parhaillaan tulista rakkaudentunnustusta, jonka aion tehdä rakastetulle äitipuolellenne", selitti O'Reilly teeskennellyn närkästyneesti.

"Niin, Señor O'Reilly uskoo voivansa raivostuttaa Isabelin kosimalla häntä. Hän on aina valmis kujeiluun —." Rosa punehtui yhä enemmän huomatessaan veljensä huvitetun katseen. "Hänen kosintansakin oli sangen ontuva."

"Eikö mitä", sanoi Estevan ojentaen kätensä O'Reillylle. "Se vähä, minkä kuulin, sujui mainiosti."

Estevan oli kaunis poika, solakka ja ryhdikäs ja käytökseltään miehekäs ja hänen yhdennäköisyytensä Rosan kanssa oli vallan hämmästyttävä.

"Rosa kertoi tapaavansa teidät täällä", sanoi hän miellyttävän suorasti, "ja minä tulen pyytämään anteeksi äitipuolemme epäkohteliaisuutta. Olen pahoillani, ettemme voi pyytää teitä käymään sisään, mutta — tehän ymmärrätte? Emme pidä hänestä. Olemme melkein amerikkalaisia, näettekös, ja tahdomme olla täysin vapaat."

"Ehkä häntä huvittaisi tietää, että minä puolestani kubalaistun niin nopeasti kuin ikinä voin?" ehätti O'Reilly sanomaan.

"Älkää uskoko. Hän vihaa myös kubalaisia, sillä hän on, nähkääs, espanjalainen", nauroi poika. "Olipa onni, ettette nähnyt häntä tänään. Pyysin häneltä rahaa, kuten tavallisesti ja siitäkös elämä syntyi. Sitä sisua! Rahaa en tietystikään saanut, kuten tavallisesti, mutta siitä saatte olla varma, että ensi yönä hän kävelee unissaan enemmän kuin milloinkaan ennen."

O'Reilly oli sanomaisillaan jotakin leikillistä, mutta huomatessaan
Rosan vakavan ilmeen, hän kysyi uteliaasti:

Sisarukset kiiruhtivat selittämään, että donna Isabel käyttäytyi usein hyvin omituisesti, erittäinkin vihastumisen tahi jonkun muun kiihtymyksen jälkeen. Hän oli hyvin rauhaton ja käveli usein unissaan.

"Hänen laitansa ei ole oikein", lopetti Estevan. "Luultavasti ei hänen paha omatuntonsa suo hänelle mitään rauhaa."

"Hänellä oli ennen tapana hiiviskellä öisin huoneesta toiseen ja ulkona puutarhassakin yllättääkseen isän tahi Sebastianin menossa aarteen kätköpaikalle tahi sieltä tulossa", jatkoi Rosa. "He saivat molemmat surmansa, kuten tiedätte, ja he olivat ainoat, jotka tiesivät, mihin aarre oli kätketty. Isabel on kertonut heidän ilmestyvän hänelle unessa ja hänen täytyy auttaa heitä aarteen etsinnässä, tahtoipa tahi ei. Se on hänen rangaistuksensa." Puhuja pudisti päätään ja värisi, mutta Estevan hymyili.

"Mitä joutavia!" huudahti hän. "Uskon aaveisiin vasta sitten kun näen semmoisen. Isabel toivoo yhä löytävänsä tuon aarteen", lisäsi hän ravistaen päätään. "Hän tahtoisi nähdä Rosan naimisissa ja minun sotivan kapinallisia vastaan, että hän voisi vapaasti toimittaa etsintöjään."

O'Reilly katseli puhujaa hetkisen ja sanoi sitten poikkeuksellisen vakavasti: "Mahtanetteko tietääkään, että teidän epäillään työskentelevän — kapinallisten hyväksi?"

"Niin on kuitenkin asian laita." O'Reilly kuuli Rosan huokaisevan heikosti. "Onko väitteessä perää?"

"Aivan oikein. Mutta kukaan espanjalainen ei ole milloinkaan kasvattanut täällä espanjalaisia lapsia. Olemme kubalaisia, Rosa ja minä."

"Sh!" kuiskasi Rosa. "On vaarallista puhua noin, kun ajat ovat niin levottomat."

"Niin olenkin", myönsi amerikkalainen, "ja senpätähden puhunkin näistä seikoista. Toivottavasti ette ole liian uhkarohkeasti sekaantunut kapinallisten hommiin."

"Siinä kuulet, Estevan!" Ja kääntyen O'Reillyn puoleen Rosa lisäsi rukoilevasti: "Koettakaa puhua hänelle järkeä. Hän on nuori ja hurjapäinen eikä hän välitä rahtuakaan minun puheistani."

Estevan synkistyi. "Nuoriko? Välistä ovat nuoret tehneet tekoja, joihin vanhemmilla ei olisi ollut uskallusta."

"Mitä esimerkiksi?" kysyi O'Reilly yhä katsellen poikaa. "Minulle voitte kyllä kertoa."

"Luulenpa voivani", myönsi toinen. "Tunnen kaikki Matanzassa, menen minne haluan, ja kuuntelen espanjalaisten upseerien keskusteluja. Jonkun täytyy olla eversti Lopezin silmänä ja korvana."

Rosan kasvot olivat valahtaneet valkoisiksi ja kotvan ajan olivat kaikki hiljaa. Vihdoin lausui amerikkalainen hitaasti: "Teidät ammutaan, jos joudutte kiinni."

"Jonkun täytyy uskaltaa", sanoi nuorukainen lujasti. "Taistelemme sortoa vastaan ja koko Kuba on ilmiliekissä. Minun täytyy suorittaa oma osani."

"Mutta ennemmin tahi myöhemmin joudutte kiinni — entä sitten?" jatkoi
O'Reilly.

Estevan liikahti levottomasti ja katsoi maahan. O'Reilly laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Teillä ei ole oikeutta saattaa hänen turvallisuuttaan näin vaaranalaiseksi", sanoi hän. "Jos teidän käy onnettomasti, niin keneen hän silloin turvautuu?" Tyttö loi ihailijaansa kiitollisen katseen.

"Mutta olen juuri matkalle lähdössä." Seisoen melkein selin Rosaan O'Reilly pikemmin tunsi kuin näki tytön hätkähtävän. Hän kiinnitti katseensa aivan tarkoituksella Estevaniin, sillä hän ei tahtonut nähdä tytön vaalenevia poskia eikä silmissä kuvastuvaa syvää tuskaa. "Tulin hyvästelemään teitä molempia. Matkustan pois joksikin ajaksi, enkä — enkä tiedä milloin palaan."

"Lähtönne surettaa minua kovin", sanoi Estevan vilpittömän murheellisesti. "Olemme suuresti teihin kiintyneet, ja minä olen varma, että jätätte Matanzaan paljon ystäviä. Mutta tehän tulette pian takaisin, vai kuinka?"

"Kyllä, niin pian kuin suinkin. Nimittäin jos —" Hän ei lopettanut lausettaan.

"Mainiota. Olette meikäläisiä. Poissaolonne aikana muistelen, mitä olette sanonut, ja koetan parhaani mukaan olla varovainen." Estevan nousi ripeästi ja puristettuaan O'Reillyn kättä hän jätti rakastavaiset sanomaan toisilleen jäähyväiset miten heitä parhaiten miellytti.

Mutta kerran oli O'Reillynkin kerkeä kieli vaiti ja nauru oli hävinnyt hänen silmistään, kun hän kääntyi vierellään seisovan tytön puoleen.

"Sanoitte lähtevänne täältä?" kysyi Rosa henkeään pidättäen. "Mutta minkätähden?"

"Tämän sodan ja — eräiden muidenkin seikkojen tähden. Aioin sanoa sen teille eilen, mutta en voinut. Kun kapina alkoi, luuli jokainen, ettei se ollut vakavampaa laatua, ja samoin kirjoitin liikekumppanillenikin, mutta siunatkoon, sehän on levinnyt kuin kulovalkea ja nyt on saaren koko itäosa ilmitulessa."

"Estevan sanoo, etteivät kymmenvuotisen sodan kauhut ole mitään sen rinnalla, mitä on tulossa."

"Jumala varjelkoon! Niin, niin, kaikki vanhat urhothan ovat mukana jälleen. Kukaan ei uskonut, että Maximo Gomez on palannut, mutta se on kuitenkin totta. Ja Maceo Costa Ricasta on myöskin täällä. Antonio on jo vallannut melkein koko Santiagon maakunnan ja etenee taukoamatta länteen päin. Espanjalaiset koettavat luonnollisesti salata hänen menestystänsä, joten emme täällä tiedä, mitä oikein on tekeillä. Kauppa on kuitenkin lamassa ja minut on kutsuttu kotiin selostamaan, millä kannalla liikkeemme asiat täällä ovat. Siellä näyttävät kumppanini vaativan minut vastuuseen tästä kapinasta."

O'Reillyn hämmennys aiheutti painostavan vaitiolon, jonka hän koetti naurahtaen rikkoa.

"Niin onkin. Muutoin olisin jäänyt tänne ja ahnaat ystäväni olisivat saaneet viheltää pitkään voitto-osuudelleen. Näyttää aivan siltä kuin minua aina seuraisi kirotun hyvä onni. Ettekö tekin ole huomannut sitä? Ettekö? No niin, ehkäpä minä olen sitten erinomainen liikemies. Ainakin yhtiöni johtaja on siinä luulossa ja toivoo minua vävypojakseen."

"Teitäkö — sittenhän —!" huudahti Rosa, mutta O'Reilly kiiruhti selittämään:

"Tuommoisilla rikkailla äijillä on aina kaikenlaisia mielettömiä päähänpistoja. Otaksun —"

Nuorukainen nyökkäsi innostuneesti. "Niin teenkin. Lemmin todellakin — Kuban suloisinta tyttöä. Siinähän pulma juuri onkin. Sydämeni roihuaa jo kuin roviotuli ja minun täytyy kiiruhtaa täältä, etten kokonaan palaisi." Tahtomatta katsoa liian kauan tahi liian syvään Rosa Varonan tummiin silmiin, ennenkuin tämä oli ehtinyt ymmärtää koko totuuden, hän seisoi vaitiollen katsoen maahan. "Olen iloinen, että ratkaisun hetki tuli", lisäsi hän vihdoin, "voinhan puhua suuni puhtaaksi. Toivottavasti ei tyttö välitä minusta". Ja hetkisen kuluttua hän rohkeni jatkaa: "Vai välittääkö hän — välitätkö sinä, Rosa?"

"Minäkö? Teistäkö?" Rosa kohotti kulmiaan ollen suuresti hämmästyvinään. Sitten kallisti hän viehkeästi kaunista päätään niinkuin hän olisi tarkoin harkinnut kysymystä. "Olette luonnollisesti hyvin miellyttävä, mutta — mutta minä en ehdi teitä enää paljon ajatella, sillä menen pian naimisiin."

"Naimisiin? Mitä ihmettä?" O'Reilly hätkähti kovin ja tyttö huudahti osaaottavasti:

"Oi, Señor! Satutitte itsenne jälleen tuohon piikkiseen pensaaseen.
Tästä ei voi piakkoin enää kulkeakaan."

"Käsiäni en haavoittanut, mutta jokin pisti minua suoraan sydämeen. Naimisiin? Mitä joutavia?"

"Hyvä Jumala! Te" — O'Reilly nielaisi tarmokkaasti. "En tahdo sanoa teille totuutta, jonka niin hyvin itse tunnette."

O'Reilly nauroi helpotuksesta, ja vaikka Rosa koetti näyttää loukkaantuneelta, täytyi hänen pakostakin hymyillä. "Hän on tosin lihava", myönsi hän, "ja hengittää hassusti puuskuttaen, mutta hän on rikas kuin Kroisus ja minä jumaloin rikkaita miehiä."

"Ja minä vihaan", julisti O'Reilly. Tarttuen sitten Rosan pehmoiseen käteen hän sanoi hyvin vakavasti: "Olen aivan varma, että käsität nyt, armas, miksi en osaa kosia. Me irlantilaiset olemme semmoisia, näetkös. Tahdotko odottaa, kunnes tulen takaisin?"

O'Reilly katsoi syvälle noihin tummiin silmiin, joissa kuvastui nyt sanomaton hellyys äskeisen veitikkamaisuuden asemasta. Hän ojensi kätensä riemusta huudahtaen ja Rosa Varona painautui hänen povelleen kuiskaten:

IV.

PAHAN PALKKA.

Vaikka donna Isabel oli jo kauan ollut varma, että tilanhoitaja Pancho Cueto petti häntä, ei hän ollut kuitenkaan milloinkaan uskaltanut vaatia häntä tilille. Ja hänen menettelyllään oli pätevä syy. Mutta don Castañon umpimähkäinen syytös ja monet huutavat puutteet olivat lujittaneet hänen epäluulonsa lujaksi päätökseksi ja kauppiaan vierailun jälkeisenä päivänä hän lähetti hakemaan päällysmiestä, joka asui siihen aikaan eräässä syrjäkartanossa.

Sananviejän lähdettyä valtasi hänet kuitenkin suunnaton hätä ja hän oli jo lähettämäisillään hakemaan lähetin takaisin. Levottomuus yltyi illan tullen ja yö oli sitäkin kurjempi. Tämä ei ollut suinkaan mitään uutta, sillä hän oli tottunut näkemään pahoja unia, ja menneiden aikojen tutut hahmot ahdistivat häntä. Eikä hän suinkaan hämmästynyt, kun hän herätessään aamuisin huomasi, että tohvelit olivat märät ja tahraiset ja yöpuku kasteen kostuttama.

Cueto oli ilmeisesti sangen utelias kuulemaan, miksi hänet oli käsketty saapumaan, mutta koska hän ei aloittanut keskustelua, oli hänen emäntänsä tehtävä se. Usean onnistumattoman yrityksen jälkeen sai donna Isabel vaivoin sanotuksi:

"Parahin Pancho, ajat ovat huonot. Tila rappeutuu eikä tuota enää, niin etten —."

Pancho Cueton silmät olivat hyvin lähellä toisiaan, hänen laihat kasvonsa olivat kapeat ja julmat ja hän tuijotti puhujaan niin synkin ja röyhkein katsein, että tämä tuskin kykeni lopettamaan lausettansa: "niin etten voi enää kauemmin palkata itselleni tilanhoitajaa ja pitää teitä palveluksessani."

"Mahdotonta! Tämä sota uhkaa turmella viimeisetkin mahdollisuudet ja kun Estevan ja Rosa ovat nyt kotona, tuhlaavat he rahaa kuin vettä. Näännyn köyhyyteen."

"Niin, he eivät näytä tyytyvän vähään. Mutta siitä syystähän onkin apuni tarpeellinen."

Vaikka tämä ehdotus oli aivan luonnollinen, tyrmistyi donna Isabel kokonaan ja hänen väkinäinen hymynsä vääntyi irvistykseksi. Hän ihmetteli, mahtoiko Cueto aavistaa hänen aikeensa. "Myydäkö Varonan maita?" toisti hän hetkisen kuluttua. "Ei. Silloinhan Estevan nousisi haudastaan. Hän tahtoi, että kartano joutuisi kokonaisuudessaan hänen lapsilleen."

"Ja hänen tahtonsa on teille pyhä?" Cueto nyökäytti hyväksyvästi päätään, vaikka hänen hymynsä oli sangen omituinen. "Todellakin ihailtava uskollisuus, joka tuottaa teille kunniaa! Mutta näistä asioista puhuessani muistuu mieleeni tuo riita, jonka José Oroz tässä tuonnoin alkoi La Joya-alueen rajoista. Hän on suuri roisto, tuo Oroz, ja hän varastaisi mehunkin kasvavista sokeriruo'oistanne, jos hän vain voisi. Olen luvannut näyttää hänelle La Joyan alkuperäiset maakirjat ja todistaa, että raja kulkee oikein. Se olisi paljon tepsivämpi toimenpide kuin oikeudenkäynti, eikö niin?"

Cueto kohotti varoittavasti kätensä ivallisen ilmeen samassa häivähtäessä hänen kasvoilleen. "En voi sietää, että antaudutte tuon roiston armoille", sanoi hän sitten hartaasti. "Ennen menen itse kaiken uhallakin. Rakastan don Estevanin lapsia kuin omiani ja teitä, señora —"

Isabel tiesi, että hänen täytyi saavuttaa joko täydellinen voitto tahi joutua auttamattomasti tappiolle.

"Ei konsanaan!" keskeytti hän päättävästi. "Alttiuttanne en voi käyttää hyväkseni. En ole sitä ansainnut. Olkaa ystävällinen ja laittakaa tilikirjanne heti kuntoon. Tahdon antaa teille niin kauniin lahjan kuin nykyiset olosuhteeni suinkin sallivat pitkän ja uskollisen palveluksenne kiitokseksi."

Pancho Cueton käytöksessä tapahtui nyt odottamaton muutos. Hän naurahti lyhyesti ja ravisti päätään.

Donna Isabel oli vähällä pyörtyä, ja hänen äänensä vavahteli, kun hän sanoi: "Ymmärtäkää minut oikein. Eroamme hyvinä ystävinä huolimatta kaikesta, mitä olen teistä kuullut. En usko maailman juoruja, sillä teillä on todennäköisesti paljon vihollisia. Ja vaikka kaikki, mitä kerrotaan, olisikin totta, tahdon kuitenkin olla teille lempeä rakkautenne tähden miesvainajaani kohtaan."

Cueto nousi vieläkin hymyillen. "Minä se olen, joka olen ollut lempeä", virkkoi hän.

"Varsin kernaasti. Olen jo kauan epäillyt, että don Estevan kätki maidensa kiinnekirjat samaan paikkaan, johon hän piilotti rahansakin, ja teidän täytyy myöntää —?"

Donna Isabel hätkähti kovin. "Myöntää? Mitä? Oletteko tullut hulluksi? Kiinnekirjat! Mitä te oikein puhutte?" Hän kesti urheasti Cueton terävän katseen, mutta hän tunsi huultensa vapisevan.

Luopuen kaikesta teeskentelystä päällysmies huudahti: "Por el amor de Dios! Tämä ilveily loppukoon nyt! Minä tiedän kyllä, miksi lähetitte hakemaan minua. Olette varma, että olen pettänyt teitä. Niin olenkin, myönnän sen rehellisesti. Miksi raataisin kuin juhta, kun te ja nuo kaksoiset elätte täällä ylellisyydessä ja laiskuudessa rahoilla, joihin teillä ei ole mitään oikeutta?"

"Ei ainakaan paremmin kuin minullakaan. Ettekö jo ymmärrä? Ette ole näiden maiden omistaja, vaan minä. Olen jo monet vuodet maksanut verot omasta taskustani."

"Jumalani, mikä katala petos! Ja te, joka olitte miesvainajani uskollisin palvelija!"

"Kiinnekirjat ovat olleet hukassa jo niin kauan, että maat olisi palautettu kruunulle, ellei minua olisi ollut. Epäilettekö sanojani? Vedotkaa oikeuteen, niin saatte nähdä, että puhun totta. On säädetty uusia lakeja, joita voi sovittaa kaikkiin tapauksiin, ja jos viranomaiset tietäisivät, ettei testamenttia ole, riistäisivät he teiltä jollakin syyllä kaiken omaisuuden. Teille ei jätettäisi kattoa päänne päälle. Onneksi voin sen estää, sillä olen nyt maiden omistaja paremman puutteessa."

Donna Isabelin mielessä riehui ankara taistelu, ja hetken hiljaisuuden jälkeen hän sanoi kiihkeästi:

"Olin kaikesta tietämätön ja te käytitte tilannetta hyväksenne pettääksenne minua. Viranomaiset tunnen kyllä. Jos on säädetty laki, joka soveltuu minun kohtaani, niin voidaan säätää toinen, jota voidaan sovelluttaa teihin. Kun kerron heille, mitä olette tehnyt, niin tuskinpa teitä kohdellaan niin hyvin kuin näytätte luulevan."

Cueto kohautti olkapäitään. "Ehkä. Siitä juuri tahtoisin puhuakin teille, kunhan vain olisitte hiukankin järkevä. Keskustelkaamme nyt rauhallisesti. Eikö olisi parempi antaa asioiden olla ennallaan, koska laitamme on nyt melkein samoin?" Hän tuijotti rävähtämättä kuulijaan. "Tarkoitan täyttä totta. Eikö teidän ole parempi tyytyä siihen, minkä hyvä sydämeni velvoittaa teille antamaan, kuin saattaa meidät molemmat vaaraan koettamalla anastaa liian paljon?"

"Laupias Jumala, minkälainen roisto olettekaan! Arvelen teidän rikastuneen varastuksellanne." Isabelin ääni oli alentunut hämmästyksestä.

"Rikastunutko? Eipä sentään, mutta hyviin varoihin olen joka tapauksessa päässyt." Cueto hymähti. "Avomielisyyteni saattaa teidät varmaankin ymmälle. Ehdotukseni taitaa närkästyttää teitä? Mitäpä siitä, ajattelette sitä vielä paljonkin, jos olette järkevä nainen."

"Oh, señora! En suinkaan. Don Estevan oli hyväntekijäni, kunnioitan hänen muistoaan, ja tunnen velvollisuuteni olevan huolehtia, ettei hänen perheeltään puutu mitään. Sentähden olen huolehtinut teistä ja annan teille edeskinpäin kohtuullisen toimeentulon. Mutta koska nyt voimme vihdoinkin iloita välillemme muodostuneesta luottavaisesta suhteesta, niin älkäämme enää epäilkö toisiamme. Unhottakaamme tämä ikävä väärinkäsitys ja olkaamme ystäviä kuten ennenkin."

Sanottuaan tämän seisoi Pancho Cueto hetkisen odottaen, mutta kun vastausta ei kuulunut, kumarsi hän syvään ja poistui huoneesta.

Varkauden tunnustus saattoi ahnaan donna Isabelin aivan suunniltaan ja tietoisuus, että hän oli avuton ja eli vain Cueton armoilla, masensi sanomattomasti hänen ylpeyttään.

Hän mietiskeli koko päivän, ja illan tullen hän oli niin hermostunut, ettei voinut syödäkään. Milloin hän käveli levotonna ja käsiään väännellen huoneessaan, milloin hän heittäytyi tuskissaan vuoteelleen ja pureskeli käsiään koettaen keksiä jonkun keinon, millä hän voisi karkoittaa petollisen päällysmiehen. Mutta lakiin turvautuminen kauhistutti häntä ja mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä selvemmin hän ymmärsi olevansa aivan avuton. Oli aivan varmaa, että viranomaiset oli lahjottu. Siihen he olivat ennenkin olleet tunnetusti taipuvaiset ja sota oli tehnyt heidät entistä huonommiksi. Turmelus levisi kaikkialle. Olisi ollut suurin hulluus ilmoittaa, ettei don Estevan ollut jättänyt mitään kiinnekirjoja. Ei, donna Isabelin täytyi myöntää olevansa täydellisesti Cueton armoilla.

Illan kuluessa hän sai hurjan päähänpiston. Päällysmies oli jäänyt taloon yöksi ja hän päätti surmata tämän. Teko näytti ensin sangen helpolta — pistoolinlaukaus tahi puukonisku vain, ja kaikki olisi ohi — mutta asiaa tarkemmin harkitessa ilmestyi kaikenlaisia vaikeuksia ja ilmitulon vaarakin alkoi hirvittää. Ei, myrkky oli paljon turvallisempi keino.

Hän valvoi kauan tehden lopullisen ja yksityiskohtaisen suunnitelman ja vaipui sitten sopivaa hetkeä odottaessaan keveään horrokseen. Kokonainen sarja vaihtelevia haavekuvia ilmestyi hänen eteensä ja menneiden aikojen muistojen paljous oli rajaton; toiset kuvat olivat todellisia ja toiset merkillisiä unihoureita. Horros syveni sikeäksi uneksi ja näyt selvenivät vain sitä mukaa kuin donna Isabelin tietoisuus ympäristöstä hämärtyi.

Aarteen alituinen ajatteleminen oli jo kauan sitten muuttunut sairaalloisuudeksi, eikä se suonut hänelle unissakaan rauhaa. Nyt hän näki jälleen unta siitä ja kummallista kyllä oli uni tällä kertaa hyvin miellyttävä. Sebastian oli hyvin lempeä eikä lainkaan uhkaillut häntä, kuten aina ennen, ja don Estevan oli yhtä ritarillinen ja kohtelias kuin muinoin Havannassa. Donna Isabel huomasi pukeutuneensa valkoiseen morsiuspukuunsa ja olevansa sangen kaunis. Näytti myös siltä kuin hänen tenhovoimansa olisi selittämättömästi lisääntynyt, sillä don Estevan oli aivan hänen vallassaan, ja hän saattoi nähdä ihmeteltävän kauas — uusi ja miellyttävä tunne. Ilma oli täynnä ihanaa, hurmaavaa tuoksua, kaukaa kuului vesiputousten kohinaa ja hän ymmärsi tuulen kuiskeen. Se oli suloista ja hämmästyttävää. Estevan ja hän käyskentelivät ulkona kedoilla ja Estevan kertoi noista nassakoista, jotka olivat täynnä kultarahoja, lippaista, kulta- ja hopeahelyistä ja helmistä, jotka olivat suuria kuin luumut. Hänen puhuessaan Isabel tuli vuoroin kuumaksi ja kylmäksi jännityksestä ja hän aivan hypähteli riemusta. Hän tunsi, että hänen täytyi tanssia ja juosta ilosta. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista riemua kuin nyt, kun Estevan vei häntä kätköpaikalle puhuen hänelle nuorekkaalla kiihkolla.

Sitten hänen koko unimaailmansa sortui äkkiä. Hän heräsi nimeään huudettaessa, tahi ainakin luuli niin tapahtuneen, mutta vaikka hän tunsi hätkähtävänsä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin, kuten henkilö, joka äkkiarvaamatta herätetään unestaan, tuntui hänestä kuitenkin, että hän vielä nukkui, sillä hänen ympärillään oli sumuista ja pimeää, ilma oli kylmä ja kostea ja märkä ruoho hyväili hänen polviaan. Hänen mielessään välähti ajatus, että hänen kaunis unensa oli yksinkertaisesti muuttunut hirvittäväksi painajaiseksi, ja hän koetti kaikin voimin vapautua siitä, mutta turhaan. Samassa hän tunsi putoavansa. Putoamisen tunne ei ollut hänelle suinkaan outo — kaikki painajaisen ahdistamat tuntevat sen — mutta siitä huolimatta hänet valtasi sanomaton kauhu. Hän kuuli huutavansa epätoivoisesti ja käsitti liian myöhään, että hän oli todellakin valveilla. Kuului kummallista melua, läiskähdys — kirkkaat salamat häikäisivät hänen silmänsä — ja sitten pimeni kaikki.

Estevan Varona valvoi sinä iltana myöhäiseen kirjoittaen kirjettä, jonka laatiminen vaati mitä suurinta varovaisuutta. Paperi oli mahdollisimman ohutta ja kuori, johon kirje suljettiin, oli samaa lajia. Kun työ oli vihdoin valmis, pisti hän kuoren taskuunsa osoitetta kirjoittamatta, sammutti kynttilän, hiipi varpaisillaan ovelle, joka oli hänen ja Rosan huoneen välillä, ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei hiiskaustakaan kuulunut. Varmistuttuaan siitä, että sisar nukkui sikeästi, hän hiipi eteishalliin. Siellä hän pysähtyi hetkeksi kuunnellen ensin Pancho Cueton ja sitten äitipuolen ovella. Hän kuuli selvästi päällysmiehen raskaan hengityksen ja donna Isabelin järjettömän puhelun — viimeksimainittu valitti ja huudahteli taukoamatta, mutta kun se oli aivan tavallista, ei Estevan välittänyt siitä sen enempää.

Livahtaen ulos hän kiiruhti vanhaan puutarhaan. Kasteesta raskaat hämähäkin verkot sulkivat tien välkkyen kuutamossa kuin jalokivet, kukkien tuoksu oli huumaava ja salaperäiset yölinnut liitelivät äänettömästi puiden ja pensaiden välissä. Hän sivuutti vanhan kaivon aivan läheltä ja sen musta aukko, jota peittävä puusuojus oli jo ammoin lahonut ja sortunut, muistutti häntä lupauksesta, jonka hän oli antanut sisarelleen. Hän oli luvannut kattaa kaivon laudoilla, sillä semmoisenaan se oli sangen vaarallinen sekä eläimille että ihmisillekin, jotka eivät tienneet sitä varoa. Hän päätti ryhtyä työhön heti seuraavana aamuna.

Istahtaen eräälle vanhalle kivipenkille nuori mies sytytti savukkeen ja valmistautui odottamaan. Hän istui kauan mietteisiinsä vaipuneena ja oli juuri uneen torkahtamaisillaan, sillä hiljaisuus oli painostava ja häntä nukutti, kun vihdoin eräs olento hiipi pimennosta hänen luokseen. Tulija oli repaleinen neekeri, maan köyhemmän väestön tavoin puettu.

"Luulin, ettet tulisikaan, Asensio. Hankin täten kuumeen itselleni," sanoi Estevan ärtyisästi.

"Matka on pitkä, don Estevan, ja Evangelina ei päästänyt minua lähtemään ennen pimeän tuloa. Emme voi olla kyllin varovaiset."

Asensio huokaisi helpotuksesta istahtaessaan penkille. "Kuuleehan sitä paljonkin uutta, mutta on vaikea tietää, mitä uskoa ja mitä ei. Santa Claran luona tapellaan ja Maceo etenee länttä kohti."

"Minulla on nyt toinen ilmoitus eversti Lopezille", sanoi Estevan ottaen taskustaan kirjoittamansa osoittamattoman kirjeen.

"Pahuksen Lopez!" murahti neekeri. "Tänään hän on täällä ja huomenna tuolla eikä häntä milloinkaan mistään löydä, vaikka kuinka etsisi."

"Sinun täytyy löytää hänet ja heti, Asensio. Tässä kirjeessä on niin tärkeitä uutisia — niin tärkeitä" — Estevan naurahti huolettomasti — "että jos huomaat vaaran uhkaavan, niin niele kirje mahdollisimman nopeasti. Sen neuvon annan sinulle."

"Painanpa sen mieleeni", tuumi neekeri, "sillä tehtävä on kylläkin vaarallinen. Pelkään espanjalaisia sotilaita vähemmän kuin noita kaikkialla retkeileviä sissijoukkueita, jotka sanovat olevansa isänmaansa ystäviä, mutta ovat vain roistoja ja ryöväreitä. Ne —"

Asensio vaikeni äkisti. Hän tarttui kumppaninsa käsivarteen ja tuijotti eteenpäin kumartuen puutarhan aukeaman toisella puolen olevaan synkkään pimentoon. Puiden alla liikkui jokin. Näkyi jotakin valkoista, joka näytti kulkevan eteenpäin sinne tänne mutkitellen.

"Mi-mikä tuo on?" änkytti neekeri alkaen vapista kiireestä kantapäähän ja huohottaen äänekkäästi. Estevanin täytyi kaikin voimin pidellä häntä kiinni, sillä muutoin hän olisi juossut tiehensä. "Jesu Cristo! Se on vanha don Estevan, teidän isänne. Sanotaan hänen kuljeskelevan täällä keskiyön hetkellä ja kanniskelevan päätään sylissään."

"Hiljaa!" sai nuori Varona vaivoin kuiskatuksi osoittaen siten ihmeteltävää rohkeutta. "En usko kummituksiin." Mutta sanoistaan huolimatta hän oli juuri antamaisillaan Asensiolle esimerkin pelkurimaisesta paosta, kun salaperäinen olento samassa ilmestyi pimennosta kirkkaaseen kuutamoon. Häneltä pääsi helpotuksen huokaus. "Nyt tiedän. Äitipuolenihan se on. Hän kulkee unissaan."

"Unissaanko?" Asensio suhtautui selitykseen hyvin epäilevästi. Hän oli vielä niin peloissaan, ettei Estevan tohtinut irroittaa otettaan.

"Tuo ei minua lainkaan miellytä", tunnusti neekeri vapisevalla äänellä. "Miten saattaa hän kulkea, jos hän kerran nukkuu? Jos hänen silmänsä ovat auki, niin miten voi hän olla meitä näkemättä? Tehän tiedätte, että hän vihaa minua ja Evangelinaa."

"Hän ei näe eikä tiedä mitään —" Hetkisen katselivat molemmat valkopukuista olentoa, mutta sitten Estevan liikahti ja nousi. "Hän menee liian lähelle kaivoa." Hän syöksähti pari askelta eteenpäin. "Sanotaan, että unissakävelijät menettävät järkensä, jos heidät herätetään aivan äkkiarvaamatta, mutta kuitenkin —"

Donna Isabel puheli matalalla ja luonnottomalla kurkkuäänellä, ja vaikka sanat olivatkin kaikkea merkitystä vailla, vaikutti hänen koko esiintymisensä salaperäiseltä ja kaamealta keskiyön hiljaisella hetkellä. Vilunväreet puistattivat Estevania.

Kun unissakävelijä yhä vain läheni kaivon aukkoa, mainitsi Estevan hiljaa hänen nimensä. "Donna Isabel!" Ja sitten kovemmin: "Donna Isabel! Herätkää!"

Nainen näytti sekä kuulevan äänen että olevan sitä kuulematta. Hän käänsi hiukan päätään kuin kuunnellakseen, mutta jatkoi käyntiään. "Älkää säikähtykö", sanoi Estevan rauhoittavasti, "minähän se olen, Estevan — donna Isabel! Seis! Jumalan tähden, seis!" Estevan syöksyi esiin huutaen täyttä kurkkua, sillä kuullessaan nimeään mainittavan oli donna Isabel kääntynyt suoraan oikealle, liike, joka saattoi hänet aivan kuilun partaalle.

"Takaisin! Takaisin!" huusi nuorukainen. Mutta hänen varoituksensa hukkui tuskalliseen ja läpitunkevaan hätähuutoon, johon sisältyi niin sanoin kuvaamaton kauhu, että linnutkin puissa vaikenivat. Donna Isabel kompastui polvilleen ja haparoi käsillään ympärilleen koettaen saada kiinni jostakin, mutta maa ja rappeutunut sementti murtuivat hänen allaan. Hän luisui eteenpäin ja katosi äkkiä näkyvistä melkein Estevanin käsien välistä. Kaukaa alhaalta kuului kumea loiskahdus, kivien putoilemista veteen ja viimeksi vesikuplien synnyttämää heikkoa poreilemista. Sitten oli kaikki hiljaa. Estevan seisoi paikallaan kauhun jäykistämänä ja olisi luultavasti horjahtanut aukkoon, ellei Asensio olisi vetänyt häntä syrjään.

Pancho Cueto, joka nukkui hyvin raskaasti, heräsi viimeiseksi Estevanin hätähuutoihin. Hän sivalsi vaatteet ylleen ja kiiruhti palvelijoiden luo, joille Estevan huuteli määräyksiä selittäen, miten donna Isabelin oli käynyt. Hän vaati lyhtyä ja vahvaa köyttä. Cueto luuli ensin, että kaikki olivat menettäneet järkensä, kunnes hän vihdoin kuuli, mikä onnettomuus oli kohdannut hänen emäntäänsä. Toimen miehenä hän oli heti valmis toimintaan ja kun hän ja Estevan saapuivat juosten onnettomuuspaikalle, olivat sekä lyhty että köysi heti käsillä. Ennenkuin Estevan oli ehtinyt kiinnittää köyden ympärilleen, oli useita auttavaisia käsiä tarjolla laskemaan hänet kuilun syvyyteen.

Neekerien käytös ilmaisi selvästi, minkälainen suhde oli vallinnut heidän ja donna Isabelin välillä. Onnettomuustapauksesta keskusteltiin sangen kiihkeästi, mutta enemmän uteliaasti kuin osaaottavasti, ja Pancho Cueton maatessa pitkällään kaivon reunalla antaen neuvoja köyttä piteleville miehille, puhelivat neekerit koko ajan kuiskaten ja näyttivät suhtautuvan tapaukseen huonosti salatulla iloisuudella.

Tehtävä, jonka Estevan oli ottanut omalle osalleen, ei ollut suinkaan helppo, sillä kaivo oli ollut jo kauan käyttämätönnä, seinät olivat paksun liman peitossa ja vesi oli pilaantunutta ja mustaa. Hän oli aivan pyörtymäisillään, kun hän vihdoin kiipesi ylös jättäen neekerien tehtäväksi hinata ilmoille vettä valuvan ja raskaan taakan, jonka hän oli tavannut kaivon pohjalla.

Vanhan Sebastianin kirous oli toteutunut. Donna Isabelin oli käynyt niinkuin hän oli ennustanut päivänä, jolloin hän riippui kahleissaan veriin piestynä ja kärpästen kiduttamana. Aarre, jonka tähden donna Isabel oli punonut niin monet juonet, oli vihdoin koitunut hänen kuolemakseen. Petollisen virvatulen lailla se oli viekoitellut hänet kuolemaan, ja oli kuin kohtalon julminta ivaa, että hänen oli viimeisellä hetkellään suotu löytää se. Eläessään hän oli sitä turhaan etsinyt, kuollessaan hän melkein syleili sitä.

Pahimman hämmingin asetuttua ja sananviejän lähdettyä kaupunkiin, tiedusteli Cueto Estevanilta tarkemmin tapahtumaa.

"Järkyttävä ja omituinen tapaus", sanoi hän. "Mikään ei olisi voinut minua enemmän hämmästyttää."

"Aivan niin! Ja kaikki vain tuon onnettoman unissakävelyn tähden.
Vapisen vieläkin kauhusta."

"Olenhan jo kertonut teille tapauksen." Estevanin kärsivällisyys alkoi loppua.

"Mutta sanotaan, että unissakävelijät aina varjeltuvat onnettomuuksiin joutumasta. Jokin kuudes aisti johtaa heitä — varoittaa heitä vaaroista ja syvänteisiin ja kuiluihin putoamasta. Minä — minä en voi ymmärtää —"

"Kaivo on vaarallinen kenelle hyvänsä. Ensin en huomannutkaan, miten lähellä hän oli aukkoa, ja kun huusin hänelle, näytti hän vain kiiruhtavan kulkuaan." Nuorukainen värisi, sillä tapaus oli vielä aivan elävästi hänen mielessään.

Estevan huomasi Cueton ilkeän kasvojenilmeen ja hätkähti. "Se — se on minun asiani. Ettehän suinkaan luule —"

"Olkaa huoleti! Voitte luottaa minuun." Päällysmies nyökytteli hymyillen päätään.

"Aivan niin! Ja tuo asioiminen kannatti kyllä!" Cueto nauroi. "Eihän minun tarvitse sanoa teille, ettei donna Isabelin kuolema sureta ketään. Onhan aivan selvää —"

"Vaiti!" Estevan vuoroittain kalpeni ja punehtui. "Hävyttömyytenne menee jo liian pitkälle."

"No, no, olkaamme järkevät, poikaseni. Ymmärrän sinut täydellisesti. Mutta poliisiupseeri saapuu millä hetkellä hyvänsä ja tahtoo varmasti tietää, miten satuit olemaan läsnä, kun äitipuolesi putosi tuohon satimeen. Niin että olepas varuillasi! Mitä hyödytti hälyyttää väki nyt liikkeelle? Olisithan voinut odottaa huomiseen. Mutta keskiyöllä ja aivan yksin! Hänestä tämä tuntuu varmaankin sangen kummalliselta. Entä jos hän saa kuulla, että olit eilen viimeksi riidellyt raha-asioista donna Isabelin kanssa?"

Nuori Varona tyyntyi pian. Hän tarkasteli nyt kiusanhenkeään kulmat rypyssä, ja kun Cueto oli lopettanut, virkkoi hän rauhallisesti: "Donna Isabel ja minä riitelimme usein rahoista, niin ettei siinä ole mitään omituista. Tahtoisitte saada minut myöntämään hautoneeni joitakin mustia suunnitelmia voidaksemme tulla siten paremmiksi ystäviksi, eikö niin? Mutta nyt sattuikin niin onnellisesti, etten ollutkaan yksin, eräs toinen henkilö näki myöskin tuon nais-raukan kuoleman ja voi todistaa jokaisen sanani. Ei Panchoseni, lennätte välistä liian korkealle. Ja" — Estevan oli äkkipikainen ja oli jo vuosikausia tuntenut voittamatonta inhoa tilanhoitajaa kohtaan — "painakaa visusti mieleenne, että olen nyt isäntä täällä ja teidän päällikkönne. Teette viisaammin, kun huolehditte omista asioistanne ettekä minun. Ymmärrättekö? Olen jo kauan epäillyt, että puuhianne olisi pidettävä tarkoin silmällä, ja minä aionkin toimittaa täällä hetimiten perinpohjaisen tarkastuksen. Tiedätte kyllä, että osaan käytellä numeroita." Ja kääntäen päällysmiehelle selkänsä nuorukainen poistui ylpein askelin.

Oikeastaan ei Cueto epäillytkään pojan viattomuutta, vaikka donna Isabelin kuoleman yhteydessä olleet asianhaarat olivat kyllä sellaiset, että kuka hyvänsä saattoi ajatella samoin, mutta pojan uhkausten johdosta hän katsoi olevan viisainta koettaa jotenkin turvata selkänsä kaiken varalta. Siinä mielessä hän palasi aamuhämärissä vanhaan puutarhaan toivoen paikkaa tutkimalla keksivänsä jonkun keinon, ja hänen toiveensa toteutuivatkin odottamattoman hyvin.

Istuessaan eräällä vanhalla kivipenkillä muistutellen mieleensä onnettomuustapausta Estevanin kertomuksen mukaan, näki hän maassa kirjekuoren. Se oli sinetöity, mutta ilman osoitetta. Cueto avasi sen vitkalleen ja alkoi lukea, mutta hätkähti samassa kovasti ja katsahti hätäisesti ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Hän luki kirjeen loppuun saakka pirullisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen. Estevania hänen ei tarvinnut enää pelätä. Tuo nuori huimapää päinvastoin melkein säälitti häntä, sillä kädessään olevalla kirjeellä hän ei voisi ainoastaan raivata poikaa iäksi tieltään, vaan saisi ilman muuta Varonan koko omaisuudenkin omakseen. Sallimus oli hänelle todellakin suosiollinen. Vuosien kärsivällinen vehkeily oli nyt palkittu.

Eräänä iltana noin viikkoa myöhemmin tuli don Mario de Castaño huohottaen kartanoon ja vaati saada heti tavata Rosaa, joka ilmestyi, ennenkuin vieras oli ehtinyt kuivata ponnistuksen aiheuttaman hien kasvoiltaan. Don Mario sanoi kursailematta, mikä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan.

"Rosa kultaseni, teidät ja Estevan on saatu ilmi! Olin aamiaisella kaupunginpäällikön luona ja kuulin kaikki. Ystävyytemme tähden hän lupasi antaa teille tunnin ajan ehtiäksenne pakoon."

"Älkää turhia teeskennelkö!" huudahti vieras kärsimättömästi. "Näettehän, että voitte luottaa minuun. Jumalani, miten hulluja ja huimapäisiä nuoret ihmiset ovatkaan! Ettekö voineet antaa vanhempien ja kokeneempien huolehtia tuosta kapinoimisesta? Vai oliko vehkeily mielestänne ehkä aivan viatonta, jotakin huvittavaa —"

"Vai ette tiedä!" Don Marion posket kävivät entistä punaisemmiksi. "Käskekää Estevan heti tänne. Emme saa hukata hetkeäkään." Kun nuorukainen saapui, puuskahti don Mario hänelle soimaavasti: "Hyvä herra, olettepa keittänyt itsellenne kauniin sopan. Tulin varoittamaan teitä, mutta Rosa ei ole tietävinään mistään mitään. Ehkä teille on mielenkiintoista kuulla, että eversti Fernandez on antanut määräyksen vangita teidät ja sisarenne kapinallisten asiamiehinä."

"Mitä?" Estevan peräytyi. Rosa kalpeni valkeaksi kuin lilja ja saattoi tuskin hengittää. "Ensi yön saatte molemmat viettää San Severinossa", ilmoitti pyylevä vieras julmasti. "Tiedätte, mitä se merkitsee. Linnoitukseen viedyt kubalaiset palaavat harvoin. Olettehan huomanneet, että muurien juurella parveilee aina joukko suuria haikaloja? Tiedättekö, minkätähden? Minäpä sanon sen teille. Kapinallisten auttajien ruumiit ovat syötti, joka houkuttelee noiden teidän kaltaisten hullujen, jotka sanovat itseään isänmaanystäviksi."

"Eversti Fernandez", jatkoi don Mario mahtipontisesti, "on ystäväni ja salli minun tulla varoittamaan teitä, sillä hän tietää, että olen Rosan kosija. Huolimatta velvollisuudestaan ja todistuksista —"

"No, esimerkiksi tuota Lopezille osoitettua kirjettä, jossa häntä varoitetaan joutumasta Santa Claran luona viritettyyn ansaan ja jossa hänelle annetaan tietoja Sabanillan luo kootuista hallituksen joukoista. Älkää koettakokaan kieltää! Luin kirjeen omin silmin. Teitä ei voi kukaan pelastaa."

Sanoja seurasi painostava hiljaisuus. Don Marion hengästynyt läähätys kuului entistä äänekkäämmin ja hänen kasvoiltaan juoksi hiki kuin räystäältä sadevesi. Vihdoin lausui Rosa hiljaa: "Varoitinhan sinua, Estevan."

Estevan oli ymmällään, mutta näki selvästi, ettei hän ollut lainkaan peloissaan. "En ole vielä heidän kynsissään", nauroi hän.

"Sanoitte, että minut aiotaan myöskin vangita?" Rosa katsoi vieraaseen tuskaisesti.

"Niin, miksi? Kuka häntä syyttää ja mistä?" kysyi Estevan närkästyneestä

"Hän juuri. Hän on ilmiantanut teidät molemmat ja kirje on luullakseni vain pieni näyte hänen tiedoistaan. Hänen muita todistuksiaan en tosin tiedä, mutta voitte olla varmat, ettei hallitus vaadikaan nykyään kovin päteviä todistuksia, epäluulokin ja riittää. Ymmärrätte siis, miksi olen täällä. Minulla on vaikutusvaltaa, voin pelastaa Rosan, mutta pelkään, etten voi tehdä mitään teidän hyväksenne, Estevan. Teidän täytyy selvitä tästä omin neuvoin. Mitä tuumitte? Tuhlaamme vain kallista aikaa seisoessamme tässä suu auki."

Kun Estevan näki, miten kalpeaksi hänen sisarensa oli käynyt, kietoi hän kätensä tämän ympärille ja sanoi lempeästi: "Olen suuresti pahoillani, rakkaani. Kaikki on minun syyni." Ja kauppiaalle: "Teitte hyvin kun tulitte varoittamaan meitä."

Don Mario vilvoitteli nenäliinaa huiskuttaen. "Minua ilahduttaa, että annatte arvoa ponnistuksilleni. Uskolliset ystävät ovat korvaamattomat! Menen Rosan kanssa naimisiin ennenkuin tunti on kulunut ja olenpa melkein varma, että nimeni kykenee suojelemaan —"

Rosa kääntyi kosijaansa päin ja niiasi syvään. "En ansaitse niin suurta kunniaa", sanoi hän. "Näettekös, minä — minä en rakasta teitä, don Mario."

"Rakasta!" huudahti vieras. "Jumala siunatkoon, eihän rakkaus tähän kuulu. Estevanilla on vain kymmenen minuuttia aikaa kiirehtiäkseen pakoon ja kaikki omaisuutenne takavarikoidaan. Olisihan parempi laittautua valmiiksi ja lähteä heti mukaani."

Nuo pari sanaa näyttivät tyrmistyttävän de Castañon. Hän istahti raskaasti lähimpään nojatuoliin ja tuijotti ihmeissään tyttöön märkä nenäliina kädessään. Silmät olivat pyöreät ja ulkonevat ja hiki vuosi ohimoilta virtanaan; hän oli kuin jokin vastikään vedestä noussut merihirviö, jonka auringonvalo on hetkeksi sokaissut.

"Te — te olette mieletön", änkytti hän vihdoin. "Selittäkää hänelle,
Estevan, mitä tuommoinen pako oikein merkitsee."

Mutta siihen ei Estevan kyennyt, sillä hänellä ei ollut itselläänkään hämärintä aavistustakaan siitä, mikä häntä odotti. Hänelle oli vain kerrottu, että vuoristo oli täynnä isänmaanystäviä, ja muusta hän ei välittänytkään. Hän oli nuori ja kuumaverinen ja vihasi espanjalaisia ja Pancho Cuetoa luontonsa koko hillittömyydellä. Hän oli valmis uhraamaan intomielin nuoren elämänsä vapaan Kuban puolesta. Sentähden hän sanoikin: "Rosa tehköön, niinkuin hän itse tahtoo. Jos meidän täytyy lähteä maanpakoon, niin kärsimme yhdessä. Palaamme pian."

"Sinä hullu!" riehahti don Mario. "Silloin on parempi, että heität hänet heti San Severinon haikaloille. Kaupunkien ulkopuolella ovat naiset kaikkea lain turvaa vailla. Saarellamme vallitsee täydellinen laittomuus. Nuo isänmaanystävät, joista puhut, ovat vain neekereitä, mulatteja — sanalla sanoen Kuban kaikkein alhaisinta ja laiskinta väestöä."

"Oi, kuulkaa, don Mario", rukoili tyttö. "En voi mennä kanssanne naimisiin — rakastan toista."

"Rakastan toista. Olen O'Reillyn, tuon amerikkalaisen kihlattu — ja kun hän palaa, menemme naimisiin."

De Castaño nousi vaivalloisesti tuolistaan ja meni ovelle. Hän oli punainen raivosta ja pettymyksestä. Kynnykselle päästyään hän sähähti: "Hyvä on. Menkää! Olen tehnyt voitavani. Olisin mielelläni auttanut teitä tuota Cueto-roistoa vastaan, mutta nyt saa hän periä kaiken omaisuutenne. Nyt ovat todellakin roistot ja ryövärit vallalla! Minä — minä —" Kykenemättä enää sanomaan mitään don Mario syöksyi ulos höpisten itsekseen.

Tunnin kuluttua olivat kaksoiset matkalla Yumurin halki Asension ja
Evangelinan kotia kohti, sillä se oli heidän ainoa turvapaikkansa.
Oli hyvä, että he olivat kiiruhtaneet, sillä samassa kun he pääsivät
laaksoon, ratsasti joukko sotilaita Matanzasta rinnettä ylös Pancho
Cueton johdolla.

ERÄMAAN ÄÄNI.

New York tuntui Johnnie O'Reillystä sangen oudolta, kun hän saapumisensa jälkeisenä aamuna lähti kaupungille. Oli kylmää ja kolkkoa ja Baffinlahdelta puhaltava pohjatuuli oli niin pureva, että hän oli kiitollinen päästessään suojaan taloon, jossa Carterin tuontiyhtiön konttorit olivat. Lämpöinen ilmanala oli ohentanut O'Reillyn veren, sillä Kuban tuulet ovat hyväilevän pehmoiset, ja sentähden hän pysähtyi hetkeksi porraskäytävään lämmitelläkseen hiukan, joutuen siten toimiinsa kiiruhtavien miesten ja naisten tyrkittäväksi. Oikeastaan ei O'Reillyllä ollut ainoastaan kylmä; hän oli peloissaankin.

Hän ei ollut suinkaan mikään pelkuri. O'Reillyt eivät olleet sitä lajia, ja Johnnien itseluottamus oli niin suuri, että sitä olisi voinut pitää pöyhkeytenä, ellei hänen miellyttävä hymyilynsä olisi todistanut toista. Koko kotimatkan oli hän hengessään nähnyt vanhan Sam Carterin istuvan kumarassa lavean pöytänsä takana, ja tuo kuva oli monta kertaa saanut hänet unohtamaan huolellisesti valmistetun puheensa, jolla hän aikoi esittää luopuvansa liikkeen palveluksesta ja toiveista päästä vanhuksen vävypojaksi.

Herra Carterin pöydällä vallitsi aina moitteeton järjestys, ikäänkuin taisteluun valmiin laivan kannella, ja se olikin saanut kestää monet tuimat ottelut, sillä sen takana istuva mies ei arkaillut lausua julki mielipiteitänsä. Hän oli tarmokas luonne, voimakas ja kiivas kuin vanhanaikaisesta hitaasti syttyvästä mustasta ruudista ja nykyajan nitroglyseriinistä tehty seos, jossa piilevä voima on purkautuessaan aavistamattoman tuhoisa. Välistä hän ei räjähtänyt ilmivalkeastakaan, ja toisinaan kun liikkeen henkilökunta hiipi hiirenhiljaa hänen ovensa ohi, ettei hän häiriytyisi, saattoi pieninkin risaus aiheuttaa onnettomuuden. Räjähdys oli aina vakavinta laatua ja siitä selviydyttiin harvoin vaurioitta. O'Reilly tiesi jo edeltäpäin, ettei sitä voitu välttää, olipa herra Carter kuinka hyvällä päällä hyvänsä heidän keskustelunsa alussa, sillä hänen tuomat uutisensa vaikuttaisivat ehdottomasti kuin parhaimmat nallit. Tilinteko liikkeen toiminnasta Kubassa ei häntä lainkaan peloittanut, sillä Samuel Carter saattoi kuunnella aivan tyynesti selostuksia suuristakin tappioista, mutta vanhuksen ylpeydelle oli kova isku saada kuulla, että jokin toinen tyttö saattoi syrjäyttää hänen tyttärensä. Johnnie pudisteli hartioitaan ja kopisteli jalkojaan, mutta vilu ei lähtenyt hänen ruumiistaan.

Hänen rohkeutensa palasi kuitenkin, kun hän ajatteli Rosa Varonaa. Hän muisteli eron hetkeä, jolloin tyttö oli seisonut hänen edessään tuskaisesti ojennetuin käsin, silmät kyynelissä ja vavahtelevin huulin, ja tuo kuva lämmitti häntä ihmeellisesti. Se terästytti hänen tahtonsa, ja päättäen selvittää tilanteen mitään salaamatta hän astui urheasti hissiin.

Carterin tuontiyhtiön henkilökunta katsahti ylös, kun liikkeen Kuban edustaja astui sisään, mutta koska henkilökunta oli melkein kokonaan muuttunut sisäkonttorissa raivonneiden myrskyjen tähden, ei häntä tunnettu, ennenkuin hän esitti itsensä herra Slackille, Samuel Carterin luotetulle yksityissihteerille.

Herra Slack hymyili riutuneesti ja ojensi tulijalle luisevan ja kylmän kätensä, joka oli jäykkä kuin kuollut kala.

"Teitä on odotettu", sanoi hän. "Herra Carter tahtoo tavata teitä ennen lähtöään Californiaan."

"Kohtaamiseni ei ole omiaan sulostuttamaan hänen matkaansa", vastasi
O'Reilly synkästi.

"Pelkäsimme, ettette pääsisikään lähtemään Kubasta; ajattelimme jo kääntyä Amerikan konsulin puoleen."

"Oh, olettehan isäntämme lemmikki, niinkuin hyvin tiedätte." Herra Slackin kohteliaisuudessa oli huonosti salattua kateutta, sillä hänestä ei O'Reilly ollut muita merkillisempi. "Huonot markkinat, vai?"

"Niin. Tavaraa ei ole", vastasi toinen. "Liike-elämä on seisauksissa. Espanjalaiset eivät pidä meistä, ja syystä kylläkin, tohdin sanoa, kun otetaan huomioon kaikki huhut ja puheet sekaantumisestamme Kuban asioihin ja salaisesta kapinallisten avustamisesta. Minut pidätettiin Havannassa, vakoojaksi epäilivät, ja kun erehdys huomattiin, olivat viranomaiset aivan raivoissaan pettymyksestä. Juonikasta joukkoa, nuo espanjalaiset."

"Ilmoitan herra Carterille, että olette täällä." Sihteeri hiipi hiljaa yksityiskonttorin ovelle, katosi, ilmestyi jälleen yhtä hiljaa ja liikutti etusormeaan kutsuvasti. O'Reilly lähti kohtaamaan isäntäänsä kuin vanki, jota viedään mestauslavalle.

Sisälle päästyään hän masentui yhä enemmän, sillä herra Carter toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Vanhus syleili häntä, taputti häntä selkään ja kysyi ainakin kolmesti, miten hänen terveytensä laita oli. O'Reillyllä ei ollut enää kylmä, hiki virtasi joka huokosesta ja hän tunsi kauluksensa kostuvan. Särkeä tuon vanhuksen toiveet ja suunnitelmat oli samaa kuin potkaista lasta kasvoihin. Carter ei ollut milloinkaan ollut niin innokas ja sydämellinen; hänen koko tervehdyksensäkin oli melkein teatraalinen. O'Reillyn sydäntä oikein vihlaisi, kun hän huomasi, miten suuresti hänen isäntänsä oli kiintynyt häneen. Herra Carter, joka oli muuten kuuluisa itsensähillitsemistaidostaan, käyttäytyi nyt kuin hän olisi ollut aivan suunniltaan ilosta, mikä tuntui kuitenkin hyvin teeskennellyltä eikä oikein sopinut tilanteeseen, ja kun hän neljännen kerran tiedusteli Johnnien vointia, muuttui tämän pelko vilpittömäksi hämmästykseksi. Vihdoin huomautti herra Carter totisen leikillisesti: "No, poikaseni, sinähän onnistuit erinomaisen hyvin, eikö niin?" Äänensävy oli melkein imarteleva.

"Älä sano minulle 'kyllä, herra'. Olemmehan ystävät, eikö totta?
Käsitän kaikki vallan hyvin enkä syytä sinua mistään — tuo järjetön
vallankumoushan markkinat turmeli. En voi ymmärtää noita ihmisiä.
Toimit olosuhteisiin nähden loistavasti."

"Kapinaan on kyllä syytä — sorto käy sietämättömäksi." O'Reilly mutisi tuon tutun lauseen melkein tietämättään vastaukseksi herra Carterin tuttavalliseen ystävällisyyteen.

"Kaikissa Espanjan maissa on asian laita sama", murahti vanhus, "on aina ollut ja tulee aina olemaan. Niitä hallitaan sorrolla ja politiikka on vain keinottelua. Muuten tohdin sanoa, ettei tuo kapina kauan kestä."

Keskustelun käänne oli O'Reillylle sangen mieluinen, sillä hänestä ei ollut mikään niin joutavaa kuin aiheeton ylistely, ja näistä asioista puheleminen viivyttäisi sitäpaitsi tulevaa räjähdystä. Oli muuten hyvin omituista, että Samuel Carterilla oli aikaa jutella näin ylimalkaisista seikoista. Johnnie ihmetteli, miksi vanhus ei syventynyt heti liikettä koskeviin yksityiskohtiin.

"Kapina on kehittynyt hyvin uhkaavaksi", sanoi hän. "Saaren itäosa on jo kapinallisten huostassa ja lähtiessäni etenivät Maceo ja Gomez parhaillaan länttä kohti."

"Rahaa on", sanoi O'Reilly painokkaasti. "Marti sai käytettäväkseen toista miljoonaa dollaria, ja jokainen kubalainen sikaarinvalmistaja Yhdysvalloissa luovuttaa tarkoitukseen osan viikkopalkastaan. Kuban väestön parhaimmat ovat mukana taistelussa. Kapinalliset ovat tosin huonosti aseistetut, mutta osaavat tapella. Espanja on melkein voitettu, eikä jaksa enää kauan liikettä vastustaa."

"Voin melkein varmaan sanoa, että kubalaiset lopettavat hulluttelunsa, kun nälkä alkaa heitä ahdistella. Hallitus antaa heidän nääntyä nälkään. Oli miten oli, sota on tehnyt liiketoimintamme siellä mahdottomaksi ja" — herra Carter siirsi varovasti mustepullon hiukan edemmäksi ja pisti paperiveitsen kalenterin väliin — "lienee paikallaan, että hiukan neuvottelemme keskinäisistä asioistamme." Vanhus rykäisi kuivasti: "Muistathan sopimuksemme? Annoin sinulle tilaisuuden koettaa luoda itsellesi vakavan yhteiskunnallisen aseman ennenkuin — ennenkuin suunnitelmasi tyttäreeni nähden saattoivat tulla kysymykseenkään."

"Niin." O'Reilly tunsi, että hänen olisi ollut nyt alettava huolellisesti valmistettu puheensa, mutta onnettomuudeksi hänen oli aivan mahdotonta muistaa, miten tuo hänen joutsenlaulunsa alkoi. Hän vaivasi päätään ja mietti ja muisteli, mutta ei saanut sanoista kiinni.

Herra Carter oli myöskin vaiti. Hän aukaisi kyllä pari kertaa suunsa, mutta ei sanonut mitään. Painostavan hiljaisuuden jälkeen karaisivat molemmat miehet sitten yhtäaikaa kurkkuaan ja katsahtivat toisiinsa odottavasti. Kului vielä hetkinen ja sitten alkoivat molemmat yhtäaikaa:

"Ajattelin vain, mikä onni oli, että sinä ja Elsa odotitte hiukan. Hm-m!" Herra Carter siirteli jälleen esineitä pöydällään. "Todellakin onni! Elsa on tunteellinen tyttö ja hänellä on herkkä omatunto ja nainen, jolla on herkkä omatunto, on sangen harvinainen kapine. Mielipiteemme eroavat kylläkin välistä, mutta jos hän on saanut päähänsä jotakin, niin hän ajaa tahtonsa perille, teinpä mitä hyvänsä. Mitäs iloa lapsesta olisi, ellei heitä hemmoteltaisi?" Hän katsahti ylös närkästyneen vetoavasti, ja kun kuulija näytti olevan samaa mieltä, huokaisi hän tyytyväisesti. "Varhaisia avioliittoja en hyväksy, mutta hän näyttää olevan toista mieltä, ja ehkä hän on oikeassakin. Vastustukseni hän on murtanut, joten olen pois pelistä, ja hän tahtoo mennä heti naimisiin, ennenkuin lähdemme länteen. Sentähden odotin sinua. Olet järkevä mies, Johnnie, etkä mikään pöhkö. Eihän sinulla ole mitään vastaan väittämistä, vai kuinka? Meidän miesten on tyhjennettävä kalkkimme miehuullisesti."

"No, no, minä tiedän, että sinulla on kyllä sisua, mutta —" Sytytin oli alkanut sähistä ja Johnnie oli näkevinään, kuinka hänet raastettiin vastoin tahtoaan alttarin eteen. "Elsa pitää kyllä puolensa, ellen erehdy, ja jos olet järkevä, niin autan sinua kuin oma isäsi ja teen sinusta liikemiehen. Tulen vanhaksi, eikä Ethelbert kykene siihen milloinkaan. Muutoin —" vanhus vaikeni ja hänen silmänsä alkoivat hehkua vihaisesti.

"Miten niin, hitto vie? Hänestähän juuri puhun. Kiltti poika ja paljon parempi kuin maineensa."

"Hyvä Jumala, no, sitä juuri! Etkö ymmärrä enää englannin kieltä? En luullut, että se koskisi sinuun niin kovasti — aion antaa sinulle paikan täällä liikkeessäni, mutta luonnollisesti, jos — mitä? Mitä perhanaa sinä oikein tarkoitat?"

Samuel Carter tuijotti eteensä sanatonna hämmästyksestä, sillä hänen tyttärensä huikentelevaisuuden surkuteltava uhri oli hypähtänyt ylös ja ravisti voimakkaasti hänen kättään lausuillen käsittämättömiä sanoja, jotka tuntuivat ilmaisevan helpotusta, iloa, onnea ja kaikkea muuta paitsi sitä, mitä vanhus oli odottanut.

"Täydellisesti päästäni vialla. Kas asian laita on siten, että minäkin olen muuttanut mieltäni."

"Olen kohdannut kauneimman, suloisimman" — O'Reilly hengähti ja alkoi sitten uudestaan, "kauneimman, suloisimman —"

"Älä siinä viserrä — olen kuullut tuota kylliksi jo kotonakin. Ethän suinkaan tahtone väittää, että hän on kauniimpi ja suloisempi kuin Elsa? Olet rakastunut johonkin toiseen tyttöön. No hyvä! Nuori mies, minä sanon sinulle, että olet totisesti hullu."

Näin altis myöntyväisyys näytti hieman tyynnyttävän herra Carteria, joka huokaisi helpotuksesta ja murahti äkäisesti: "Hm! Tämähän kävi paremmin kuin olin toivonutkaan. Minä en totisesti tiennyt, mitä oikein sanoisin, kun astuit sisään. Ja ajatella, ettet ollut lainkaan säälin tarpeessa!"

"Mitä joutavia! On parempi odottaa. En oikein luota noihin varhaisiin avioliittoihin."

"Saadaanhan sitten nähdä. Mutta oletpa sinä oikein aika poika! Ensin hylkäät tyttäreni ja samassa hengenvedossa jo kiristät minulta työtä. Pysy alallasi, sanon minä, äläkä potki rikki hienoa mattoani. Minun pitäisi totisesti suuttua oikein hirmuisesti, ja sen minä vielä teenkin — mutta menehän nyt, niin soitan asiasta Elsalle, että hänkin saa vuorostaan tanssia."

O'Reilly kirjoitti sinä iltana pitkän kirjeen Rosa Varonalle. Seuraavina päivinä pantiin hänen hyvä tuulensa kovalle koetukselle ja hän suorastaan uhmasi herra Slackia, joka oli herra Carterin lähdettyä ottanut ylleen synkän arvokkaan ilmeen, joka sopi mainiosti hänen nykyisen asemansa raskaaseen vastuunalaisuuteen.

Kirje seurasi kirjettä ja oli aivan varmaa, että O'Reillyn kynä oli nyt noitakeinoin teroitettu. Hän luki itsekin suurella nautinnolla kirjeitään. Hän pyysi Rosaa valmistautumaan hänen paluunsa ja sitä välittömästi seuraavan avioliiton varalle; tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveilut omasta kodista, jonka he laittaisivat New Yorkiin, nielivät sivuja lukemattomat määrät. Hän kuvaili haltioituneesti huonekalustoa, jonka hän oli päättänyt ostaa, ja tuhlasi sanoja tuhansittain kertoessaan näkemästään kiinalaisesta pöytäkalustosta. Huoneistojakin hän oli jo ollut katsomassa, ja ensimmäisen sellaisen retken selostus täytti kolme kokonaista arkkia. On todellakin merkillistä, millä runollisella hartaudella ja välittömällä lämmöllä rakastunut sulhasmies osaa kuvata viiden huoneen huoneiston; pienellä palkallaan hän sisustaa sen satumaisella loistolla ja sittenkin jää niin paljon jäljelle, että voidaan elää huolettomasti ja ylellisestikin.

Mutta O'Reillyn kirjeet eivät sisältäneet ainoastaan käytännöllisten ja aineellisten seikkojen selvittelyjä, niissä oli myöskin paljon lemmen runollisuutta. Kuten kaikki lempivät kirjoitteli hänkin sivuittain hehkuvia lemmenvaloja ja iäisiä uskollisuuden, kunnioituksen ja rajattoman rakkauden lupauksia, lauseita, jotka hämmästyttivät häntä itseäänkin, kun hän luki ne. Mutta hän ei epäillytkään niiden vaikutusta Rosaan, ja oli varma, että Rosa olisi milloin hyvänsä valmis seuraamaan häntä ja jättämään synnyinmaansa. O'Reillyn rakkaus oli rajaton ja hänen luottamuksensa tyttöön ehdoton. Hän tunsi ja tiesi myöskin, että tyttökin rakasti häntä ja luotti häneen. Tämä olikin hänen mielestään varsin ihmeellistä — harvinainen tapaus, jota hän ei voinut milloinkaan kyllin ihmetellä. Hän ei uneksinutkaan, että kaikki miehet ovat ihmetelleet samaa.

Ja niin kuluivat päivät nopeasti. Oli kyllä omituista, ettei hänen kirjeisiinsä vastattu. O'Reilly alkoi hermostua, hän kirosi vallankumousliikkeen, joka oli tehnyt postiyhteyden kovin epävarmaksi, ja vihdoin hän sähkötti, mutta mitään ei kuulunut. Hänen kärsimättömyytensä muuttui vähitellen peloksi ja kaikenlaiset arvelut ja luulot veivät hänen mielenrauhansa kokonaan.

Suuri oli siis hänen helpotuksensa, kun eräänä päivänä oli hänen pöydälleen pantu kulunut ja ryvettynyt kirje, jonka osoite oli kirjoitettu Rosan käsialalla. Amerikan postileima ja Key Westin postimerkki näyttivät sangen oudoilta, mutta — olihan kuoressa Rosan käsiala. Rosan ensimmäinen kirje! O'Reilly ihmetteli, olikohan hänen ensimmäinen kirjeensä mahtanut liikuttaa Rosaa niin syvästi kuin tämän ensimmäinen kirje liikutti häntä. Hän suuteli kuorta kohtaan, jota Rosan huulet olivat koskettaneet kirjettä kiinniliimatessa, ja avasi sitten kirjeen innosta vavahtelevin sormin.

Kirje oli pitkä ja tiheään kirjoitettu, mutta luettuaan vähän matkaa muuttui hänen ilonsa viiltäväksi tuskaksi ja viimeiselle ohuelle sivulle ehdittyään oli hän aivan suunniltaan. Hän luuli näkevänsä unta. Hänen päätänsä huimasi ja vapautuakseen painajaisestaan hän katsoi ympärilleen kuin apua etsivä, mutta kirjoituskoneiden kylmä rätinä ja läheltä kuuluva ääni, joka saneli kahvitilausta Brasiliaan, todistivat hänen olevan auttamattomasti valveilla. Arkki, jota hän piteli kädessään, oli todella olemassa, ja oli kirjoitettu täyteen Rosan käsialalla. Hän oli varmaankin lukenut väärin. Hän alkoi lukea toistamiseen, mutta hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän voinut pidellä kirjettä kädessään, vaan hänen täytyi levittää se pöydälle.

Kirjeen kyhääminen oli varmaankin pannut Rosa-paran kovalle koetukselle, mutta ensimmäisten lauseiden vanhanaikainen muodollinen jäykkyys oli vain omiaan antamaan sitä suuremman painon hänen tuskalliselle ja epätoivoiselle avunhuudolleen, joka oli kirjeen lopussa.

"Tartun kynään arkaillen ja epäröiden, sillä pelkään, että sinä pidät käytöstäni sopimattomana, kun kirjoitan sinulle näin vain ilman muuta. Mielestäni on sivistyneen nuoren naisen oltava aina mahdollisimman varovainen myöskin kirjevaihdossaan miehen kanssa, joka on kunnioittanut häntä kosinnallaan, mutta nyt ovat olosuhteet sellaiset, että nämä seurustelusäännöt saavat luvan väistyä.

"Jumalani! Mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua lähdettyäsi Matanzasta ja mihin kurjuuteen minä ja Estevan olemmekaan joutuneet! Miten voi ilo niin äkkiä murheeksi muuttua, yltäkylläisyys puutteeksi ja turvallinen olo alituisten vaarojen uhkaamaksi? Tiedän tuskin mistä aloittaisin ja mitä sinulle kertoisin; käteni vapisee ja kyyneleet himmentävät näköni enkä myöskään tohdi uskoa tämän kirjeen milloinkaan joutuvan käsiisi, sillä minä ja Estevan olemme kodittomia karkulaisia, henkipattoja, ja asumme nyt vuoristossa Asension ja Evangelinan, isämme entisten orjain, luona. Köyhyytemme on sanoin kuvaamaton. Mutta he olivat ainoat ystävämme ja me rakastamme heitä, sillä he ottivat meidät hoiviinsa, kun jouduimme kodittomiksi.

"Näen sinun tuijottavan näihin sanoihin ja kuulen sinun sanovan: 'Rosa on varmaankin tullut hulluksi niinkuin hänen äitipuolensakin!' Ja totisesti luulen itsekin välistä samoin. Mutta niin ei ole kuitenkaan käynyt. Kaikki, mitä kerron, on totta. Oikein helpottaa, kun saa puhella sinulle kaikesta, vaikka et kirjettäni milloinkaan saisikaan. Asensio toimittaa kirjeen kapinallisten leiriin, joka on monen penikulman päässä täältä, ja ystävämme eversti Lopez on luvannut jollakin salaperäisellä tavalla toimittaa sen edelleen sinulle vihollistemme nenien editse. Niin, meillä on vihollisia! Meillä, jotka emme ole kenellekään pahaa tehneet! Odotahan kun kerron sinulle.

"Mutta jospa tämä kirje saapuukin perille — luen rukouksen lähettäessäni sen matkalle — niin mitä sitten? En tohdi ajatella sitä kovin paljon, sillä miehen sydän on erilainen kuin naisen. Mitä mahdatkaan ajatella, kun kuulet, että ihailemasi Rosa Varona ei olekaan enää sama Rosa kuin silloin? Kuulen sinun mutisevan: 'Tyttö unhottaa itsensä!' Mutta olosuhteet ovat kokonaan muuttuneet ja minun on myöskin täytynyt luopua kaikesta, mihin olin tottunut. Olen nyt turvaton kuin ahdistettu metsän eläin."

O'Reilly tunsi suurta tuskaa ajatellessaan, että Rosa oli voinut hetkisenkään epäillä häntä. Mutta oikeastaan ei Rosa epäillyt; lausutut arvelut olivat vain satunnaisia ja kokonaan ohimenevää laatua. Kirjeen sävystäkin hän jo huomasi, että hän uskoi sisimmässään järkkymättömästi O'Reillyn rakkauteen.

Hän kertoi tarkkaan donna Isabelin kuoleman ja kaikki sitä seuranneet tapahtumat, ja O'Reilly luki kuin lumouksen vallassa. Kaikki tuntui aivan mahdottomalta.

"Siten jouduimme Asension ja hänen vaimonsa luo", jatkui kirje. "Kuvittelehan! Majamme on kaukana Yumurin tiheikössä ja mahdollisimman vähäpätöinen, ettei kukaan sitä keksisi. Piilottelemme kuin arat villieläimet, vaikka luonto ei ole meille suonut yhtä suurta taitoa vaaroja välttääksemme. Emme ole enää mitään huomattuja henkilöitä; turvallisuutemme on vain sen varassa, miten näkymättömät voimme olla. En rakasta erämaata, se täyttää mieleni pelolla, öisin kuulen katto-olkien risahtelevan yläpuolellani ja aamuisin lasken jalkani paljaalle maalle. Elämme hedelmillä ja Evangelinan tarhan kasviksilla, ja kun Asensio on kotosalla, saamme välistä vaihteeksi jonkun linnun tahi muun eläimen. Estevan näyttää viihtyvän hyvin, mutta minä en voi tottua uuteen ympäristööni. Välistä minun täytyy aivan purra kieleeni pidättääkseni valitukseni, etten pahoittaisi hänen mieltään.

"Koko maassa on kauhea sekasorto. Työtä ei tehdä missään, vain epäluulot, viha ja väkivalta rehoittavat. Oi, minkä hävityksen tämä sota on saanut aikaan! Estevanista on jo tullut partiolainen eli guerillero. Hän on varastanut jostakin lehmän, niin että meillä on maitoa kahviimme, mutta kahvia on vain hiukkanen jäljellä ja enemmästä ei ole juuri toivoakaan. Rosvoilevia espanjalais-joukkueita retkeilee kaikkialla ja niistä on liikkeellä pöyristyttäviä juttuja. Miten tämä kaikki päättynee? Kuinka kauan kuluu, ennenkuin meidät löydetään ja viimeinen tuho tulee?

"Heti tänne saavuttuamme lähti Estevan eversti Lopezin leiriin sopimaan meidän liittymisestämme tämän armeijaan, mutta hän palasi masentunein mielin. Se näyttää olleen mahdotonta juuri minun tähteni. Kapinallisilla on vielä huonommat olot kuin meillä ja eversti Lopez oli sanonut suoraan, ettei hän tahdo leiriinsä naisia, joista on vain vastusta ja huolta. Estevan on siis toistaiseksi luopunut taisteluhaaveistaan ja tekee nyt kaikkensa suojellakseen minua. Minulla ei ole muuta turvaa kuin hänen kätensä voima. Kaupungit ovat espanjalaisten hallussa ja maaseudulla vilisee roistoja ja pahantekijöitä, niin että on hyvin vaikea pysyä piilossa pitempää aikaa. Tunnen olevani taakka toisille. Estevan suunnittelee omaa partiojoukkoa ja minä olen aivan tyrmistynyt pelosta. Kaikki hänen vihansa on nyt kohdistunut Cuetoon, petolliseen palvelijaamme, jonka konnamaisuus lopultakin saattoi meidät tähän kurjuuteen. Estevan on niin nuori ja huimapäinen. Jospa vain olisit täällä häntä ohjaamassa.

"Jospa vain olisit täällä — oi, kallehin Juanini! Jospa vain olisit täällä — niin ottaisit minut syliisi ja karkoittaisit tämän alituisen kauhun sydämestäni. Olisitpa täällä kertomassa minulle, että rakastat minua vieläkin kaikista onnettomuuksista huolimatta. Katso! Kyyneleeni tipahtelevat kirjoittaessani. Silmäni ovat himmeät, käteni vapisee ja voin vain kirjoittaa kun muistelen, että lupasit palata luokseni. Tulethan? En osaisi näin kirjoittaa, ellen olisi varma, ettet milloinkaan lue näitä rivejä, öisin rukoillessani — mutta en tahdo kertoa sinulle rukouksistani; saat kirjeen, jos niin on sallittu. Kun epäilykset ahdistavat minua, toistelen mielessäni yhä uudestaan, että sinä tulet varmasti minua noutamaan.

"Välistä leikin Evangelinan kanssa — ainoata leikkiämme. Kokoilemme villejä kukkia. Sitten minä puen ylleni parhaimman leninkini, jonka onnistuin sieppaamaan mukaani, ja koristelen kukkasilla itseni. Hymyilen ja nauran sitten hetkisen ja Evangelina selittää, että olen kyllin kaunis sinua miellyttääkseni. Mutta kukat kuihtuvat ja näissä oloissa lakastuu kauneuskin. Miten sitten käy? kysyn itseltäni.

"Kun palaat Kubaan — katso, uskoni on vahva jälleen — niin vältä menemästä Matanzaan meidän kummankin tähden. Don Mario tahtoi mennä kanssani naimisiin pelastaakseen minut tästä pakolaisuudesta, mutta minä kieltäydyin. Kerroin olevani sinun kihlattusi ja hän raivostui. Hän on vaikutusvaltainen henkilö, hän nujertaisi sinut ja San Severinossa on aina yhdelle tilaa. Pancho Cuetokin, joka elää nyt loisteliaasti rikostensa hedelmillä, pitäisi sinua turvallisuudelleen vaarallisena. Näetkös? miten viekkaaksi rakkaus on tehnyt minut?

"Tulisin luoksesi, jos voisin. Mutta kun olen jo henkipatto, niin en voi päästä täältä. Jos siis vielä haluat minut omaksesi, niin sinun on tultava minua noutamaan. Tahdothan? Luotan siihen yhtä lujasti kuin ristiinnaulittuun. Epäilysten valtaan antautuminen olisi sama kuin tuhoutuminen. Jos meidän täytyisi muuttaa toiseen piilopaikkaan, mikä on sangen todennäköistä, niin saat tietää olinpaikkamme eversti Lopezilta.

"Oi, jos olisit pyytänyt minua tulemaan mukaasi tuona päivänä! Olisin ollut heti valmis, sillä sydämeni sykki jo silloin yhtä kiivaasti kuin nytkin vain sinulle.

"Kynttilä loppuu pian ja kohta alkaa aamukin sarastaa, ja silloin on tämän kirjeen lähdettävä pitkälle ja vaaralliselle matkalleen. Hiivin nyt vuoteelleni rukoilemaan ja uneksimaan. Majassa on kylmä näin ennen auringon nousua ja katto-oljet risahtelevat yläpuolellani. Olen sangen masentunut, alakuloinen ja orpo, O'Reilly, mutta vielä ovat poskeni pyöreät ja heleät, huuleni voisivat oppia hymyilemään jälleen, eikä sinun tarvitsisi hävetä minua.

"Asensio nousee. Hän menee hevostaan hakemaan ja minun on lopetettava. Suokoon Jumala, että tämä joutuisi käsiisi jolloinkin ja jotenkuten. Toivon, etteivät nämä monet tahrat anna sinulle aivan väärää käsitystä kirjoitustaidostani. Käsialani on hyvin sievä ja säännöllinen, mutta nyt on muste niin kehnoa ja sitä on niin vähänkin. Täällä Asension majassa on kaikkea muuta hyvin niukasti paitsi kyyneleitä. Mutta miehethän eivät pidä kyyneleistä ja sentähden koetan hymyillä nyt kun piirrän nimeni:

VI.

ETSINTÄ ALKAA.

Kun O'Reilly oli lukenut kirjeen toistamiseen, oli tuhraantuneelle arkille ilmestynyt yhä uusia tahroja. "Käsialani on hyvin sievä —" "Täällä Asension majassa on kaikkea muuta hyvin niukasti —" "Majassa on kylmä —" … Pieni Rosa-parka! Hän oli aina pitänyt tätä ylpeänä rohkeana ja vilkkaana tyttönä, mutta Rosa, joka oli tämän kirjeen kirjoittanut, oli aivan toinen henkilö. Tytön avunhuuto pani hänen koko sydämensä väräjämään ja hänen irlantilaisen luonteensa kaikki ritarilliset vaistot heräsivät. Tyttö epäili häntä ja pelkäsi, ettei hän täyttäisikään lupausta. No, ne epäluulot hän pian poistaisi. "Oi, Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!" O'Reilly hypähti tuolistaan ja pyyhkäisi kyyneleet silmistään.

Herra Slack katsahti hämmästyneesti mieheen, joka oli syöksynyt hänen eteensä. Hän oli tosin tottunut O'Reillyn aina täydellä höyryllä käypään olemukseen eikä suinkaan hyväksynyt sitä, mutta hän ei ollut milloinkaan nähnyt häntä näin kiihdyksissä — mieshän aivan hypähteli; ääni oli terävä; kädet vapisivat ja silmät olivat siniset, kirkkaat ja kylmät.

Herra Slack vihasi kaikkea kiihtymystä ja inhosi kiirettä; hän ihaili vain käytöstä, jolla oli kauttaaltaan kylmän ja kiihkottoman liikeneuvottelun luonne.

"Heti, ja ellette liiku nyt kuin rasvattu salama, niin koskee eroni teitä pian henkilökohtaisesti."

"Hiiteen herra Carter! Kirjoittakaa heti maksuosoitus. Ettekö aio —" O'Reilly puristi huulensa yhteen ja tuhauttaen nenäänsä omituisesti hän tarttui raskaalla kädellä sihteerin olkapäähän. "Koetapas nyt joutua, vanha hyytelökala!"

O'Reillyn katse oli omituisen hurja ja kerrankin herra Slack näki parhaaksi noudattaa erään alaisensa määräystä. Hän koetti joutua.

Johnnien muut valmistukset suoritettiin yhtä kiivaalla tarmolla, ja kahden tunnin kuluttua olivat matkavarustukset valmiit. Mutta hän ajatteli koko ajan kylmästi ja selvästi kaikesta kiireestä huolimatta. Rosan varoitus, että hänen täytyi kaikin mokomin välttää joutumasta Matanzaan, oli epäilemättä paikallaan ja hänen omat kokemuksensa, miten Havannan viranomaiset amerikkalaista kohtelevat, olivat vielä tuoreessa muistissa. Espanjalaiset epäilivät kaikkia amerikkalaisia, etenkin maahan pyrkiviä, ja tämän tietäen hän päätti välttää kaikkia suurempia kaupunkeja ja livahtaa sisämaahan ikäänkuin jostakin takaovesta viranomaisten huomaamatta. Hän tunsi saaren tarkoin. Itäosa oli kapinallisten hallussa ja sinne kerran päästyään hän kyllä keksisi jonkun keinon pettää paikalliset virkamiehet ja yhtyä eversti Lopezin joukkoihin.

O'Reilly mietti näitä seikkoja hetkisen ja kiiruhti sitten Kuban avustamisyhdistyksen toimistoon.

Siihen aikaan kiinnitti Yhdysvaltojen sanomalehdistö suurta huomiota Kuban kapinaliikkeeseen. Espanjalaisten julmuuksien selostukset, joihin vähitellen totuttiin, herättivät ensin kaikissa piireissä suuttumusta ja inhoa ja ne olivat harvat lukijat, jotka eivät tienneet aina jotakin Kuban isänmaanystävien yhdistyksen päämajan toiminnasta. Toimisto oli sijoitettu New Streetin varrelle numeroon 56 ja sanomalehdet väittivät, että kaikki kapinaliikkeeseen tarvitut rahat oli tuo toimisto hankkinut. Sen sanottiin myös huolehtineen aseiden ja ampuma varojen kuljetuksesta kapinallisille.

Toimiston huoneisto ei tehnyt lainkaan sotaista vaikutusta; seinillä ei ollut sotakarttoja, eikä asevarastoja eikä sotilashenkilöltä ollut missään huomattavissa — sotaisesta vehkeilystä ei sanalla sanoen näkynyt jälkeäkään. Huoneiden sisustus oli melkein vaatimaton ja pettymystä tuottavan jokapäiväinen. Eräs kohtelias nuori mies tuli kysymään, mitä asiaa O'Reillyllä oli.

Johnnie sanoi niin paljon kuin hän piti tarpeellisena ja pyysi sitten saada tavata jotakin toimiston johtohenkilöä. Hänen irlantilainen hymynsä oli ehkä niin miellyttävä tahi hänen taivutuskykynsä niin vastustamaton, että hänet ennen pitkää kutsuttiin herra Enriquezin, erään keski-ikäisen ja arvokkaan näköisen kubalaisen puheille.

"Sanoitte teillä olevan minulle tärkeää asiaa?" kysyi tämä hienostuneella äänenpainolla.

O'Reilly selitti asiansa mutkittelematta, ja kun hän oli lopettanut, kysyi herra Enriquez:

"Tarvitsen neuvojanne enemmän kuin apuanne. Voittehan sanoa minulle, missä eversti Lopez tätä nykyä majailee."

Enriquez silmäili puhujaa terävästi. "Tuo tieto mahtaisi todellakin olla hyvin arvokas", sanoi hän. "Mutta, kuten ymmärrätte, emme tiedä täällä juuri mitään Kuban tapahtumista — ainakin paljon vähemmän kuin espanjalaiset itse. Pelkään, etten voi auttaa teitä."

"Epäilette minua vakoojaksi, eikö niin?" lausui Johnnie hymyillen valoisinta hymyään.

"Ette ole sen näköinen, mutta me emme voi milloinkaan heti tietää, kehen voi luottaa. Kuka on tuo nuori nainen, josta olette niin huolissanne?"

"Niinkö?" Enriquez kohautti kulmiaan. "Ei suinkaan tuon kuuluisan
Varonan aarteen perijätär?"

"Juuri sama, jos vain aarre on olemassa." Sitten oli hetkisen hiljaista, jonka kuluessa kubalainen naputteli miettiväisesti pöytänsä reunaan. "Hänen veljensä Estevan kertoi minulle, että hän työskenteli asianne hyväksi. Pyysin häntä olemaan varuillaan, mutta —" O'Reillyn ääni sortui. "Kas tässä. Lukekaa. Tahdon, että luotatte minuun." Ja hän pani Rosan kirjeen kunnioittavasti tämän maanmiehen eteen. "Tapani ei ole näytellä kirjeitäni vieraille, mutta minä luulen tämän saavan teidät uskomaan, etten ole vakooja."

Hän odotti vaitiollen, kunnes kirje oli luettu, eikä hän pettynytkään tuloksesta. Herra Enriquezin tummissa silmissä kuvastui lämmin osanotto, kun hän katsahti nuoreen mieheen sanoen:

"Kirje on hyvin liikuttava ja minä kiitän teitä, että sallitte minun lukea sen. En epäile teitä enää. Poloinen Kuba! Poikiesi täytyy olla urhoolliset ja tyttäriesi kärsivälliset."

"No niin! Nyt siis ymmärrätte, miksi minulla on niin kiire ja miksi en tohdi viivytysten pelosta mennä Matanzaan tai Havannaan. Tahdon nousta maihin kauempana idässä ja toivon, että autatte minua pääsemään eversti Lopezin luo."

Herra Enriquez rypisti miettivästi kulmiaan. "Mitä äsken teille sanoin, on aivan totta", sanoi hän vihdoin.

"Emme tiedä joukkojemme olinpaikkoja ja epäilemme myös kaikkia muukalaisia, mihin meillä on kyllä pätevät syyt. Mutta — nytpä tiedän." Hän poistui anteeksi pyytäen. Kun hän palasi, huudahti hän: "En muistanut sanoakaan teille, että meitä pidetään aina silmällä, joten julkinen avunantomme varmasti turmelisi tehtävänne onnistumisen. Mutta olen juuri keskustellut puhelimessa erään ystäväni kanssa, johon voin luottaa, ja kerroin hänelle tarinanne. Hänellä on sukulaisia Kubassa ja hän lupasi auttaa teitä, jos hän suinkin voi. Hänen nimensä on Alvarado." Hän kirjoitti osoitteen käyntikortille, jonka hän antoi O'Reillylle. "Menkää hänen luokseen, kertokaa hänelle sama kuin minullekin ja toimikaa hänen neuvojensa mukaan. Älkää myöskään käykö enää täällä, ellei se ole aivan välttämätöntä; noustuanne maihin Kubassa saisitte ehkä katua sitä." Herra Enriquez ojensi hänelle kätensä, mutta kun O'Reilly kiitti häntä, pudisti hän päätään. "Älkää minua kiittäkö. Toivotan teille onnea ja menestystä, mutta — pelkään teidän ryhtyneen kovin vaaralliseen yritykseen."

Tohtori Alvarado, joka oli joka suhteessa tyypillinen kubalainen, odotti häntä ja kuunteli kärsivällisesti vieraansa hiukan hätiköityä asian esitystä.

"Teette oikein kun vältätte kaupunkeja, joissa teidät tunnetaan", myönsi hän. "Näin ollen olisi Matanzassa näyttäytyminen sulaa hulluutta; teidät karkoitettaisiin heti — nuo ystäväinne viholliset pitäisivät siitä kyllä huolen. Siinäpä juuri pulma onkin, miten päästä kapinallisten luo —"

Tohtori hylkäsi ehdotuksen heti. "Ettehän suinkaan luule, että tämä käy kuin leikitellen vain? Ensinnäkin teidät tutkitaan ja ehkä tarkastetaankin, nousittepa maihin missä hyvänsä. Jos teiltä löydettäisiin tuommoinen kirje, niin teillä ei olisi enää mitään onnistumisen mahdollisuuksia ja henkilöt, joille kirje olisi osoitettu, joutuisivat kärsimään. Minulla ei ole mitään oikeutta saattaa vaaraan ystäviä, joita rakastan. Nyt uhkaa vaara kaikkia kunnon kubalaisia, herra O'Reilly. Enriquez kertoi minulle tuosta tyttö-poloisesta. Hänellä on tunnettu nimi ja minä tahdon auttaa teitä." Hän otti silmälasit nenältään ja kuivasi ne huolellisesti. "Meitä Alvaradoja on vielä kolme elossa. Veljeni Tomas ja Ignacio asuvat Kubassa ja me työskentelemme jokainen suunnallamme maamme itsenäisyyden puolesta. Minä elän täällä täysin turvassa, mutta he ovat vaarojen ympäröimät. Olkaa siis äärimmäisen varovainen pyrkiessänne heidän yhteyteensä, sillä minä uskon heidän henkensä teidän käteenne ja minä — rakastan heitä suuresti."

"Hyvä on sitten! Veljeni Tomas asuu Nuevitaksessa, johon täältä lähtee eräs höyrylaiva kolmen, neljän päivän kuluttua. Voin järjestää teille paikan laivassa ja perille päästyänne te menette sopivan tilaisuuden sattuessa veljeni puheille, joka on hammaslääkäri, ja sanotte näin: 'Terveisiä Felipeltä. Hän kertoi minulle kerran, että löitte häntä piiskalla estääksenne häntä lähtemästä kymmenvuotiseen sotaan!' Muuta ei tarvita; hän kysyy teiltä heti, kuka olette ja mitä tahdotte."

"Ei, ei suinkaan. Minun ei ole vielä kertaakaan tarvinnut sitä käyttää", ja tohtori Alvarado hymyili hilpeästi nähdessään O'Reillyn kasvoilla kuvastuvan hämmästyksen. "Teidän ei tarvitse sanoa enempää. Ei kukaan, paitsi Tomas ja minä, tiedä, että hän löi minua kerran, mutta se on kuitenkin totta. Olin nuori ja tahdoin lähteä sotaan, mutta hän jäähdytti intoni bamburuo'olla. Sovimme myöhemmin, ettei asiasta mainittaisi kenellekään halaistua sanaa. Kuullessaan lauseen hän tietää, että luotan teihin, ja hän auttaa teitä pääsemään kapinallisten luo, jos se vain käy päinsä. Mutta sanokaahan minulle, mitä aiotte sitten tehdä, kun olette löytänyt neiti Varonan?"

"Miten? Luuletteko voivanne noin vain ilman muuta mennä johonkin satamaan ja astua laivaan? Joudutte heti maahan tultuanne tarkan valvonnan alaiseksi ja sisämaahan häivyttyänne olette merkitty mies."

"Mitäpä siitä; menen jo siellä tytön kanssa naimisiin. Olenhan Amerikan kansalainen —"

"Älkää luottako liian paljon siihen seikkaan", varoitti tohtori. "Espanjalaiset vankilat ovat vahvat ja maanne ei ole milloinkaan vaatinut kansalaistensa loukkaamattomuutta yhtä jyrkästi kuin muut maat."

"Ehkä. Mutta ensin minun täytyy löytää neiti Varona ja saattaa hänet turvaan. En välitä paljoakaan, mitä sitten tapahtuu."

Alvarado nyökäytti hymyillen päätään. "Jumalani! Miten tämä maailma olisikaan ikävä, ellei tunteita olisi! Elämä suosii rakastavaista sydäntä. Ihailen rohkeuttanne ja toivon sydämestäni, että saan pian jälleen nähdä teidät ja — vaimonne."

O'Reilly punastui ja yritti sanoa jotakin, mutta tuo kunnon kubalainen taputti häntä ystävällisesti olkapäälle. "Tulkaa palattuanne luokseni ja tuokaa minulle terveisiä Tomas-veljeltäni. Hyvästi nyt ja onnea matkalle, toveri."

O'Reilly sai vaikeudetta paikan englantilaisessa höyrylaivassa Dunham Castle'ssa, joka oli matkalla suoraan Nuevitakseen, ja eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin näki hän sumun keskeltä Kuban rannikon, jota kohden laiva pyrki kaikin voimin keikkuen ilkeästi valtameren aallokossa.

Loppumatka oli sangen tukala. Kun Hatteras oli sivuutettu, sai Dunham Castle taistella kaksitoista tuntia kovassa myrskyssä, joka hellitti vasta kun oltiin päästy Bahama-salmeen. Aallokko oli kuitenkin niin ankara, että laivan ilkeä keinuminen taukosi vasta Nuevitaksen sataman ahtaan suun sisäpuolella. Ilma kirkastuikin sitten hämmästyttävän nopeasti ja rannalta puhaltava tuuli oli täynnä ihania tuoksuja, joita Johnnie O'Reilly iloiten hengitti.

Hänellä oli mukanaan mahdollisimman vähän tavaraa; vain yksi varapuku, välttämättömimmät matkavarusteet ja Colt-pistooli, joka oli hänellä ollut jo kauan. Hän katseli sitä tuumien mihin hän sen kätkisi, kun laivan kapteeni tuli hytin ovelle ja huudahti aseen nähtyään: "Halloo! Kapinallisilleko aseita, vai mitä?" O'Reilly naurahti. "Tämä on vain vanha ystävä. En tiedä oikein, mihin sen panisin."

"Kuulkaahan, on parasta, että sanotte ystävällenne hyvästit ja heitätte sen laidan yli, ennenkuin se tuottaa teille ikävyyksiä."

Mutta Johnnie epäröi. Hänen suunnitelmansa eivät tosin olleet sotaiset, mutta niiden vaarallisuuteen nähden hän ei olisi halunnut luopua ainoasta aseestaan. Hän tarkasteli vaatevarastoaan ja keksi toisten housujensa sisäsaumojen kummallakin puolen melkoisen kaistaleen liikaa kangasta. Ottaen neulan ja lankaa hänen onnistui kiinnittää ase lahkeen sisäpuolelle niin, että se pysyi vakavasti hänen oikeata reittään vasten. Hankalaahan se oli, mutta hänen seisoessaan ei asetta voitu huomata. Tyytyväisenä keksintöönsä hän riisui sitten talvivaatteensa ja muutti ylleen kevyemmän puvun.

Aurinko paahtoi jo kuumasti, kun hän tuli kannelle ja näki edessään Nuevitaksen kirkkaan valkoiset talot. Lähempänä kaupunkia oli sataman vesi muuttunut likaiseksi, rantalaiturit olivat aivan lahoneet ja usein paikoin sortuneetkin ja ilman täytti epäterveellinen löyhkä, ikäänkuin koko kaupunki olisi ollut sairas. Mutta kauempana kohosi puhdas ja vehreä vuoristo hedelmällisine rinteineen. Siellä oli Kuba, jonka O'Reilly tunsi.

Lähellä olevista kuljetuslaivoista nousi parhaillaan maihin espanjalaista sotaväkeä, tavaroita purettiin ja rannalta kuului merkkitorvien toitahduksia. Satamassa oli myös useita rannikkovartioaluksia, joissa kaikissa liehui Espanjan lippu.

Vaikka Dunham Castle'ssa oli vain muutamia matkustajia, saivat he odottaa sangen kauan, sillä epäluuloiset viranomaiset tarkastivat huolellisesti kaikki matkatavarat ja pitivät kuulusteluja. Vihdoin sai O'Reillykin luvan lähteä maihin. Hän oli selvinnyt koetuksesta hyvin ja halusi nyt ennen kaikkea päästä johonkin matkailijakotiin voidakseen vapautua pistoolistaan, joka hakkasi tuimasti hänen oikeaa jalkaansa joka askeleella. Laiturilla hän ojensi laukkunsa eräälle neekerille ja lähti kulkemaan edellä, mutta samassa nousi lähellä olevalta penkiltä kaksi miestä, jotka pysähdyttivät hänet. Merkeistä päättäen he olivat valtiollisen poliisin väkeä ja O'Reilly tunsi sydämessään omituisen ailahduksen.

Mutisten anteeksipyynnön otti toinen neekeriltä matkalaukun ja toinen alkoi tunnustella O'Reillyn taskuja etsien aseita. Hän taputteli Johnnien joka taholta, tasku taskulta, tottuneen poliisimiehen kaikella kätevyydellä, ja nyt, kun oli liian myöhäistä, Johnnie alkoi katua, ettei hän ollut noudattanut kapteenin neuvoa. Tilanne oli kieltämättä mitä uhkaavin ja rukoillen Jumalaa, etteivät nuo tunkeilevat kourat yhyttäisi hänen salaisuuttaan, hän seisoi hievahtamatta pistooli tiukasti jalkojen väliin puristettuna. Kun joka tasku oli taputeltu aina lahkeiden suuhun saakka, nyökäytti upseeri hyväksyvästi päätään, jolloin hänen toverinsa napsautti myös laukun kiinni ja ojensi sen kantajalle.

O'Reilly viivähti paikalla hetkisen kuivatakseen hien kasvoiltaan ja antaakseen pamppailevan sydämensä hiukan rauhoittua. Hän toivoi kiihkeästi, ettei tulevaisuudella olisi hänelle enemmän tämmöisiä yllätyksiä; hänen hermonsa voisivat pettää.

El Gran Hotel Europea oli Nuevitaksen parhain hotelli. Se oli sangen vähäpätöinen ja kaikkea muuta kuin eurooppalainen, mutta se oli Nuevitaksen hienoin ja Señor Carbajal oli mitä huomaavaisin isäntä. Rakennus oli vanha ja likainen ja pääkadun puolella oleva kahvila aivan kiehui kärpäsiä, kiviset pöydät olivat paksun, kadulta kantautuneen tomun peitossa ja pihalta — tahi ehkä pihan toisella puolen olevasta keittiöstä — levisi vastenmielinen haju. Syötyään paikassa ensimmäisen ateriansa O'Reilly oli varma, että löyhkä oli kotoisin keittiöstä.

Señor Carbajal oli pyöreähkö ja rasvaisen kiiltävä, pienenläntä mies, joka O'Reillyn mielestä muistutti elävästi öljypisaraa. Hän osoitti aivan tavatonta mielenkiintoa amerikkalaista vierastaan kohtaan, mielenkiintoa, joka pian kehittyi tavaksi ilmestyä tämän tästä ja aivan äkkiarvaamatta jollakin tekosyyllä viimemainitun huoneeseen. Hän tahtoi vain nähdä, puuttuiko jotakin, mutta kun huoneessa oli vain vuode, pesuteline ja tahrainen vaatenaulakko, jolla näytti olevan hyvin synkkä entisyys, tuntui Johnniesta isännän huomaavaisuus hieman omituiselta. Kun tämä ilmestyi kolmannen kerran oveen naputtamatta, alkoi hän epäillä jotakin.

"Teillä on kaikki, mitä tarvitsette?" kysyi herra Carbajal vilkuillen ympärilleen pienillä silmillään.

"Onko vadissa vettä?" Kysyjä meni pesutelineen luo ja silmäili ohimennen O'Reillyn pesu- ja pukeutumisvehkeitä.

"En voi milloinkaan olla varma. Palvelijat ovat niin huolimattomat.
Mutta — missä ovat muut matkatavaranne?"

"Sitten olette huvimatkailija. Tahdotte nähdä näköaloja, vai kuinka?
Niin, Kuba on kaunis."

Herra Carbajal pudisti vieraalleen paksua etusormeaan. "Kas, kas! Tehän tunnette Kuban. Puhutte kieltämme paremmin kuin monet meikäläiset. Te veitikka!" Hän hymyili koko naamallaan ja iski silmää koettaen siten voittaa vieraansa luottamuksen ja oli hyvin pettynyt, kun hänen yrityksiään ei oltu huomaavinaankaan. "Niin, te amerikkalaiset olette urhoollista väkeä", jatkoi hän koettaen ilmeisesti pitää keskustelua kaikin mokomin vireillä, "ja haluatte olla aina siellä missä taistellaan."

"Ha, ha, ha!" nauroi isäntä ja muuttui sitten vakavaksi. "Nuevitaksessa ei ole matkailijalle mitään mielenkiintoista — paitsi sota."

"Vai niin. Sepä merkillistä." Herra Carbajal istahti vuoteen laidalle, josta hän saattoi nähdä O'Reillyn matkalaukkuun. "Ei matkailija eikä kauppamatkustaja. Mistähän syystä olette sitten Kubaan tullut?"

O'Reilly katsahti kysyjään vakavasti ja surullinen ilme synkensi hänen miellyttävät kasvonsa. "Matkustelen terveyteni tähden", sanoi hän.

"Tekö —!" Carbajalin koko ruumis alkoi keinua ja hänen pyöreä vatsansa heilui kuin jokin näkymätön käsi olisi ravistellut häntä. "Jumalani! Ha, ha! Olettepa todellakin sukkela!"

"Kas niin! Tiesinhän sen!" huudahti O'Reilly riemuitsevasti. Hän tarttui isännän tahmeisiin käsiin ja puristi niitä kiihkeästi. "Annatte minulle toivoa! Teette minusta uuden ihmisen. Nuo lääkärit eivät tee muuta kuin kiihoittavat ihmisraukkojen tuskia; minut he olisivat jo haudanneetkin. Tätä ilmanalaa he eivät milloinkaan suositelleet, eivät milloinkaan. Vain lihasvaiva, sanoitte, hiukan jäykkyyttä. Siitäkinhän jo huomaa, että tuo kiusallinen tauti on täällä aivan tuntematon. Kiitän teitä, señor."

"Ette ole sairaan näköinen", mutisi Carbajal. "Olette aivan erilainen kuin tuo toinen amerikkalainen."

"Eräs omituinen mies. Ohut kuin lanka, yski hirvittävästi ja sylki verta, milloin hän ei haukkunut hotelliani. Muutti sitten Puerto Principeen, jossa hänet tapaatte, ellei yskä ole häntä tappanut. Minä luulen, että hän kirjoittelee sanomalehtiin. Olen aina valmis mielihyvällä palvelemaan teitä, herra; käskekää minua milloin vain tahdotte." Herra Carbajal nousi vastahakoisesti ja meni ähkyen alas pöytiensä ja kärpästensä pariin.

O'Reilly käsitti tilanteen täydellisesti. Oli aivan selvää, että hotellin isäntä oli läheisessä yhteydessä espanjalaisten viranomaisten kanssa, joten hänen täytyi keksiä paikkakunnalla oleskelulleen jokin pätevä syy, joka kestäisi kaikki epäluulot. Hän mietti ja mietti, mutta kun hän ei voinut keksiä parempaa syytä kuin tuon kolotuksen, niin hän päätti turvautua siihen.

VII.

MIES, JOKA TAHTOI OPPIA TUNTEMAAN ELÄMÄÄ.

Myöhemmin päivällä lähti O'Reilly katselemaan kaupunkia. Häntä seurailtiin — sitä hän oli odottanutkin ja huomio enemmän huvitti kuin pelästytti häntä. Mutta kun hän palasi hotelliinsa ja huomasi, että hänen huoneensa oli tarkastettu hänen poissaollessaan, kävi hän hiukan levottomaksi. Hän oli kaikesta päättäen tarkan valvonnan alainen, ja hänen arvelunsa muuttui varmaksi vakaumukseksi, kun hän kuuli, että henkilö, joka oli ollut hänen "varjonaan", oli majoittunut viereiseen huoneeseen. Tohtori Alvarado oli ollut oikeassa. Oli varmaa, että hänen jokaista liikettään vakoiltiin, ja huoneiden välinen seinä oli niin ohut, että hengitys kuului sen läpi. Hän tunsi, että nyt oli oltava varuillaan, ja hän alkoi miettiä, mihin hän voisi kätkeä pistoolin, joka saattoi tuottaa hänelle ikävyyksiä millä hetkellä hyvänsä. Koska hänen tavaransa oli tarkastettu jo kolme kertaa, niin oli todennäköistä, että neljännellä kerralla joutuisi hän itse tarkastettavaksi. Hänen oli siis viipymättä päästävä eroon aseesta, mutta siinäpä olikin pulma. Oli vaarallista heittää asetta menemään eikä huoneessa ollut mitään piilopaikkaa. Myöhään illalla hän kutsui herra Carbajalin puheilleen ja kysyi, oliko mahdollista saada kylpyä.

Herra Carbajal oli heti valmis. El Gran Hotel Europea oli ensiluokkainen joka suhteessa, mitään menoja ei oltu säästetty sitä sisustettaessa. Señor O'Rail-ye oli todellakin valinnut oikein asettuessaan sinne asumaan, sillä hotellin kylpyhuone oli kaupungin parhain — ja niin suuri, että kymmenen henkeä mahtuisi yhtäaikaa kylpemään. Puolen tunnin päästä olisi kylpy valmis — huoneessa oli tällä haavaa jonkun verran heiniä postihevosia varten, mutta puolen tunnin päästä olisi huone moitteettomassa kunnossa. Herra Carbajal lupasi itse valvoa, ettei kuuman veden pitänyt loppuman.

O'Reilly kiitti. Tuntia myöhemmin hän lähti sitten huoneestaan avojaloin ja peite ympärillään, jättäen tahallaan oven lukitsematta ja kaikki vaatteet esille. Mutta peitteen suojassa hän kantoi pistoolia vasemmassa kainalossaan.

Hän kylpi kauan, ja kun hän palasi huoneeseensa, olivat hänen vaatteensa laskostetut melkein samoin kuin hän oli ne jättänyt. Hymyillen tyytyväisesti hän paneutui levolle ja kiinnitti sääskiverkon ohuen patjan laitoihin. Nyt saisi tarkastaa hänet milloin vain halutti, sillä pistooli ja panoskotelo kalliine sisältöineen olivat varmassa tallessa kylpyhuoneen erään mustuneen katto-orren päällä, paikassa, johon ei kukaan huomaisi milloinkaan kurkistaa.

Syödessään seuraavana aamuna aamiaistaan ja ollessaan pienellä aamukävelyllä huomasi O'Reilly, että silmälläpito jatkui. Hotelliin palattuaan hän tapasi herra Carbajalin sekoittamassa virvokkeita muutamille upseereille, jotka loivat amerikkalaiseen röyhkeitä ja vihamielisiä silmäyksiä. O'Reilly valitti isännälle potevansa ankaraa hammassärkyä.

Herra Carbajal oli heti valmis tekemään kaikkensa ja pahoitteli kovin, että kylvyllä oli ollut niin ikävä vaikutus. Hiottava kylpy oli sangen vaarallinen talvisaikaan, selitti hän, sillä se avasi kaikki huokoset, kuivasi ihon ja teki ruumiin kaikille taudeille alttiiksi. Kuumuus ja hiki vaivaavat? Aivan oikein, mutta oliko nyt viisasta turvautua tuommoisiin luonnottomiin ja vaarallisiin keinoihin vapautuakseen niin mitättömästä vaivasta? Jos hiki olisi vahingollista, niin luonto ei olisi sitä milloinkaan laatinutkaan. Juuri sen avullahan luonto pitää ruumiin puhtaana, ja jos se alkoi käydä vastenmieliseksi, niin saattoihan käyttää hajuvettä, joka vaikutti paremmin ja edullisemmin kuin sata kylpyä. Sitä vartenhan hajuvesi olikin. O'Reilly sai todennäköisesti kiittää kolotuksestaan tuota onnetonta tapaa kylpeä säännöllisesti viikon tahi parin päästä. Herra Carbajal tiesi asian tarkalleen. Hän ei ollut milloinkaan kärsinyt mitään kipua ja hänen hampaansa olivat täysin terveet.

O'Reilly myönsi, että isäntä saattoi olla aivan oikeassa, mutta onnettomuudeksi se ei voinut parantaa hänen tautiaan, joka lopulta veisi hänet hautaan. Kun päivän helle oli polttavin ja koko kaupunki uinui unen helmoissa, ilmestyi hän toisen kerran kahvilaan pidellen poskeaan. Hän selitti, ettei hän saanut enää hetkenkään rauhaa, ja kysyi, kuka oli kaupungin etevin hammaslääkäri.

Herra Carbajal luetteli useita nimiä, muiden muassa tohtori Tomas Alvaradonkin, ja O'Reilly kiiruhti heti tiehensä salapoliisin seuratessa häntä kunnioittavan välimatkan päässä.

Koska tohtori Alvarado ei ottanut vastaan potilaita tähän aikaan päivästä, kuten O'Reilly oli laskenutkin, jatkoi hän matkaansa tämän yksityisasunnolle. Hetkisen epäröityään hän painoi soittokellon nappia ja sattui niin, että tohtori tuli itse aukaisemaan. O'Reilly tunsi hänet heti veljensä näöstä. Hän lausui englannin kielellä:

"Terveisiä Felipeltä. Hän muistaa vielä hyvin päivän, jolloin löitte häntä piiskalla estääksenne häntä menemästä kymmenvuotiseen sotaan."

Päiväunen jälkeinen raukeus katosi tohtorista kuin taikaiskulla. Hän hätkähti ja hänen silmänsä laajenivat.

"Nimeni on O'Reilly, olen amerikkalainen ja ystävänne, niin että älkää säikähtykö. Mies, jonka näette tulevan tuolla, seurailee minua, mutta hän luulee, että tulin luoksenne hampaitteni tähden."

"Varjo" oli nyt jo aivan lähellä. Koettaen näyttää mahdollisimman tyyneltä tohtori vastasi rauhallisesti: "No hyvä. Lähden puolen tunnin kuluttua vastaanotolleni, niin että sittenhän saatamme katsoa, mitä voin tehdä." Hän kumarsi ja O'Reilly poistui hattuaan kohottaen.

Tohtori Alvaradon odotus- ja työhuoneessa oli kadunpuolella suuret maarajaan ulottuvat ikkunat, joiden auki ollessa huoneet ja katukäytävä olivat melkein yhtä. Nojatuoli, jossa potilaita käsiteltiin, oli tämmöisen ikkunan edessä. Kun O'Reilly puolen tunnin kuluttua saapui paikalle, olivat kaikki ikkunat auki, mutta tohtori näkyi tietävän, miten oli meneteltävä. Kun O'Reilly oli istunut nojatuoliin ja tuon kiusallisen hampaan tutkiminen alkoi, kuiskasi hän hiljaa:

"Minua pidetään myös silmällä. Puhukaa englantia, ja kun minä painan näin suulakeenne, on se merkki, että joku kulkee sivu. Mitä nuo Felipen kummalliset terveiset oikein merkitsevät?"

Tohtori Alvaradon ollessa työskentelevinään täysin terveen poskihampaan kimpussa sai Johnnie lukuisista keskeytyksistä huolimatta, selitetyksi syyn, miksi hän oli kaupunkiin saapunut.

"Mutta tässä läheisyydessä ei ole kapinallisten joukkoja", sanoi Alvarado. "Maaseudullehan voisitte ehkä kyllä päästä, mutta entä sitten? Minne menisitte? Ja mistä teidät tunnettaisiin?"

Tohtori oli hetkisen vaiti. "Teidän on lähdettävä Puerto Principeen", sanoi hän vihdoin. "Miehemme liikehtivät siellä aivan lähellä ja veljeni Ignacio auttaa teidät kyllä heidän luokseen. Saatte viedä hänelle minulta suunnilleen samanlaiset terveiset kuin toitte minulle Felipeltä." Hän hymyili. "Mieleeni johtui eräs seikka. Monta vuotta sitten minä lainasin hänelle erään kirjan, josta pidin paljon, mutta jonka hänen lapsensa repivät säpäleiksi. Vihastuin kovin ja vannoin, etten enää milloinkaan lainaa hänelle kirjaakaan, enkä ole lainannutkaan. Nyt annan teille juuri tuon saman kirjan; viekää se hänelle ja sanokaa, että minä olin pyytänyt teitä tuomaan sen hänelle. Tahtoisinpa nähdä hänen kasvonsa, kun hän kuulee sananne ja näkee kirjan."

O'Reilly kiitti ja lupasi menetellä mahdollisimman varovasti terveisten perille saatossa. Tuo äärimmäinen varovaisuus, joka näkyi olevan välttämätön veljestenkin kesken, sai hänet ymmärtämään selvemmin kuin ennen konsanaan, että hän oli vihollisten keskellä.

Seuraavana aamuna hän maksoi laskunsa Carbajalille ja nousi sisämaahan lähtevään postivaunuun. Tomas Alvaradon arvokas kirja oli hänen laukussaan ja hänen alituinen "varjonsa" ratsasti vaunun vieressä.

Pääpiirteissään oli Puerto Principe aivan samanlainen kuin Kuban muutkin kaupungit, joissa O'Reilly oli käynyt. Se oli vanha ja tiheästi rakennettu, ja kerrottiin, että kadut, jotka olivat ahtaat ja mutkikkaat, oli tahallaan tehty niin sokkeloisiksi. Muinoin olivat merirosvot usein ryöstelleet kaupungissa, ja sentähden oli kadutkin laadittu mahdollisimman eksyttäviksi, niin että väkivallan harjoittajat eksyivät järjiltään ja joutuivat kiinni. Siellä ja täällä oli suuria savimaljakoita sadevettä varten, joihin jokaiseen oli merkitty päivänmäärä, jolloin savenvalaja oli hellittänyt sen kädestään. Kirkkoja oli huomattavan paljon ja pohjoisessa siinsi Cubitaksen vuoriharjanne, johon O'Reilly tiesi kapinallisten leiriytyneen. Hänen päämaalinsa näytti olevan aivan käden ulottuvilla ja hän oli monta kertaa ankarassa kiusauksessa heittää kaiken varovaisuuden sikseen ja yrittää uhkarohkeasti päästä perille, kunnes hän vihdoin huomasi, että kaupunkia vartioitiin tarkasti. Puerto Principeen ei päässyt eikä sieltä saanut poistua ilman lupalippua. Kaupungin ulkopuolella ei ollut mitään rakennuksia ja kadut loppuivat piikkilankaesteisiin. Ja jokaisen kaupunkiin vievän tien varrella oli pieni espanjalaisten sotilasten miehittämä linnake. Kaduilla liikkui paljon sotaväkeä, vartijoita ja ratsumiehiä, ja kaupunki oli julistettu piiritystilaan. Nyt alkoi O'Reillykin tuntea tuon rautaisen käden voiman, joka puristi saarta niin säälimättömästi. Valmisteluista päättäen ei Espanja aikonut hevillä luopua uuden maailman viimeisestä alueestaan.

Kuljeskellessaan kaupungilla Johnnie piti silmänsä auki, ja hänen täytyi kysyä itseltään, miten oli mahdollista, että nuo harjaantumattomat, huonosti varustetut ja vaillinaisesti järjestyneet kapinalliset voivat toivoakaan voittavansa vastustajan, jolla näytti olevan väkeä, aseita ja kaikkea yllin kyllin. Yritys näytti toivottomalta. Mikäli O'Reilly tiesi, ei kapinallisten hallussa ollut vielä yhtään satamaa, kaupunkia tahi linnoitusta; he piilottelivat metsissä tahi ratsastelivat aavikoilla pienissä joukoissa, olivat tänään täällä ja huomenna tuolla ja heidän auttamisensa tahi suojelemisensa oli valtiorikos. He saattoivat ilmestyä viidakosta silloin kuin heitä vähimmän odotettiin ja katosivat taas äkkiä kun kaste maasta. Heidän sodankäynnissään ei näyttänyt olevan mitään johdonmukaisuutta ja heidän suurimpia voittojaankin saattoi seurata yleinen peräytyminen. Miten saattoivat he sitten uskoa voittavansa?

Espanjan voimasuhteet olivat heihin nähden niin moninverroin mahtavammat, että heidän voittonsa tuntui mahdottomalta, mutta espanjalaisen sotaväen runsaudesta ja valppaudesta päättäen mahtoi vihollinen olla kuitenkin aivan hirmuinen. O'Reillyllä ei ollut itse sodan kanssa mitään tekemistä, mutta hänestä tuntui tämä ihmishenkien ja varojen haaskaus niin tuiki mielettömältä, kun sovinto olisi ollut milloin hyvänsä mahdollinen. Itsepäinen ja järjetön vanhoissa periaatteissa pysyminen oli kaiken syy. Emämaan olisi tarvinnut tehdä vain muutamia aivan pieniä ja vähäpätöisiä myönnytyksiä ja miehet, jotka nyt vainosivat ja tappoivat toisiaan, olisivat syleillen tehneet veljeyden liiton.

Näissä mietteissä O'Reilly palasi hotelliinsa. Istuessaan kahvilassa mehulasistaan maistellen kuuli hän jonkun sanovan muutamia sanoja hyvin murteellisella espanjan kielellä, ja katsahtaessaan ovelle hän huomasi, että huoneeseen oli tullut toinenkin amerikkalainen. Vieras oli pitkä ja kalpea nuori mies ja hänen syvälle vajonneet silmänsä kiiluivat oudosti. Hän pyysi vettä ja jäätä, mutta hänen espanjan kielestään ei saanut kukaan selvää.

"Hei, George!" huusi hän, "tuokaa minulle keltaista mehuvettä." Sanat lausuttiin painokkaasti. "Ja oikein iso lasi."

Edeskäypä silmäili häntä kärsivällisesti eikä näyttänyt ymmärtäneen hituistakaan hänen puheestaan.

"Mehuvettä — vettä ja jäätä. Jäätä. JÄÄTÄ!" toisti mies yhä kovemmin, ja kun ei vieläkään mitään tulosta näkynyt, ärjäisi hän: "Ettekö tiedä mitä 'jää' on?" Hän kietoi pitkät ja ohuet käsivartensa ympärilleen ja värisi. "Kylmä, palelee!"

Nyt asia selveni ja hymyillen ja anteeksipyyntöjä mutisten edeskäypä kiiruhti hakemaan noita haluttuja tavaroita.

O'Reilly astui esiin ja esitti itsensä. "Nuevitaksen hotellin isäntä sanoi, että tapaisin teidät täällä. Te olette —"

"Branch, Leslie Branch. Vai sanoi Carbajal niin, että tapaisitte minut täällä? Se rasvainen valehtelija. Hän luuli voivansa keitoksillaan tappaa minut, minkä hän melkein tekikin." Herra Branchin koko luisevaa olemusta puistatti ja hänen kasvoillaan kuvastui syvä inho. "Mitä piditte hänen voistaan? Se oli kunnioitettavan vanhaa, mutta minä en välitä antiikkisista tavaroista. Muutoin on Carbajal tiedusteluosaston miehiä, ja liukas ja sukkela vakooja hän onkin."

Herra Branchin juoma tuotiin samassa. Edeskäypä asetti hymyillen hänen eteensä pienen lasin ja mustan pullon. Branch tuijotti siihen hetkisen ja loi sitten mieheen kiukusta kipenöivän silmäyksen.

"Karvasvettä! Ja minä kun pyysin mehuvettä." Branchin ääni aivan vapisi. "Olen kuumeeseen kuolemaisillani ja tämä norsunluinen pässinpää tuo minulle vielä myrkkyä. Tuhat tulimmaista!" Sadatteluja, jotka höystivät tämän muuten viattoman purkauksen, on mahdoton kuvata. "Raatelen hänen kurkkunsa niin heikko kuin olenkin", ja hän kiristeli uhkaavasti hampaitaan ja kohotti pihtejä muistuttavat kätensä.

Edeskäypä oli hämmästynyt, mutta ei peloissaan. Hän risti käsivartensa samalla tavoin kuin vieraskin oli äsken tehnyt ja värisi; sitten hän osoitti karvasvesipulloa ja nyökkäsi rohkaisevasti.

Miehelle olisi varmasti tapahtunut jotakin ikävää, ellei O'Reilly olisi rientänyt selittämään, että vieras tahtoi: "Un vaso de agua con hielo." Palvelijan hämmästys oli vilpitön eikä hänen anteeksipyynnöistään tahtonut tulla loppuakaan.

"Te siis taidatte kielen", ihmetteli herra Branch. "Minä en opi sitä milloinkaan enkä välitäkään. En voi sietää mitään espanjalaista. Onhan tämä maakin jo koko helvetti, kun voikin on niin vanhaa, että sillä voi myrkyttää ihmisen kuoliaaksi."

O'Reilly nauroi. "Olette varmaankin tullut toimeen jonkun matkaoppaan sanaston avulla. Carbajal sanoi ohimennen, että kirjoittelette lehtiin."

Herra Branch nyökkäsi välinpitämättömästi. "Tulin tänne kapinaliikettä seuraamaan ja kirjoittamaan siitä lehteeni, mutta espanjalaiset eivät salli minun lähteä minnekään. He pelkäävät, että kirjoitukseni voisivat vahingoittaa heitä. Kyllästyn jo tähän pilaan."

"En uskalla." Puhuja taputti sisäänpainunutta rintaansa. "Keuhkot päin hiiteen. Tulin tänne kuolemaan ja toivon sen tapahtuvan pian. Mitä teillä on Kubassa tekemistä?"

"Oleskelen täällä myös terveyteni tähden." Toinen todellinen sairas vain tuijotti. "Minua vaivaa kolotus."

"Aiotteko hikoilla sen ruumiistanne? Niin, hikoileminen on minunkin ainoa —" ankara yskänkohtaus puistatti Branchin hoikkaa olemusta — "ainoa työni — hikoileminen ja yskiminen. Tuhat tulimmaista! Tästä yskästä ei voi erehtyä, vai mitä?" Hiukan hengähdettyään hän jatkoi: "Kas niin! Kasvonne miellyttävät minua, ja minä aion luottaa teihin, kävi miten kävi. Tuo puhe sanomalehtiin työskentelystäni on vain paljasta pötyä. En jaksaisi kirjoittaa niin paljon, että eläisin sillä. Tulin tänne parantamaan keuhkojani ja — tarvitsen apuanne."

Miehet katselivat hetkisen toisiaan. "Mitä ajattelettekaan —?" alkoi
O'Reilly.

"Puhumatta paras! Tehtäväänne en luonnollisestikaan tiedä — olette luultavasti dynamiittimiehiä. Huhutaan nimittäin, että kapinalliset ovat palkanneet palvelukseensa muutamia amerikkalaisia asiantuntijoita näyttämään heille, miten ainetta käytetään, ja he ovatkin, Jumala paratkoon, opetuksen tarpeessa. Oli miten oli, tuo puhe kolotuksesta ei pysty minuun. Luulen teidän voivan auttaa minua — ottaa minut mukaan, tahdottehan?"

Herra Branch oli hetkisen vaiti. "Asian laita on siten", virkkoi hän sitten, "että minä pelkään kuolla näin tuuma tuumalta ja tunti tunnilta. Pelkään sanomattomasti." Näytti mahdottomalta, että tuon sairaan miehen posket olisivat voineet käydä enää valkoisemmiksi, mutta nyt hän kalpeni huomattavasti. "Jumalani! Ette voi kuvitellakaan, kuinka käy hermoille, kun näkee itsensä vähitellen kuihtumistaan kuihtuvan. Tahtoisin tämän loppuvan äkkiä, näin!" Hän huudahti viimeisen sanan kovasti ja näpsäytti sormiaan. "Olen jo pari kertaa yrittänyt, mutta rohkeutta puuttui. Merkillistä, vai mitä? Sitten sanoivat lääkärit, että toinen talvi New Yorkissa saattaisi minut ehdottomasti ruusupuiseen näytearkkuun, ja silloin minä lähdin Coloradoon, mutta siellä tautini vain paheni. Sitten päätin lähteä Kubaan ja yhtyä kapinallisiin ja — antaa luotien pitää lopusta huolen. Espanjalaisia en ole milloinkaan voinut sietää — heidän ruoanlaittonsa inhoittaa minua. Ja sitäpaitsi tahdon niin mielelläni nähdä, missä ja miten luotini kohtaan. Jännitys, tuo 'elämän suola', kuten joku on sanonut, houkuttelee vahvasti. Mitä pidätte suunnitelmastani? Pelaan maailman korkeinta peliä."

"Luonteiden erilaisuus. Luulen, että päähänpistoni on sairaalloisuutta, mutta olkoon. Olen nyt täällä, mutta nuo kirotut Romeot eivät päästä minua kaupungista. Jos olette se, joksi minä teitä luulen, niin auttakaa minua. Olen tosin vain mädännyt haaska, mutta tahdon tapella, jos kubalaiset huolivat minusta."

"Kyllä. Tuolla vuoristossa. Tiedän kaikki tarkalleen. Tulkaa luokseni, niin näytän teille erään kartan, jos haluatte."

VIII.

ESPANJALAINEN KULTARAHA.

Pancho Cueton suunnitelmat olivat onnistuneet mainiosti. Todistettuaan, että Varonan sisarukset työskentelivät kapinan hyväksi, oli hän saavuttanut hallituksen luottamuksen ja oli nyt heidän koko omaisuutensa haltija, päämäärä, johon hän oli pyrkinyt aina siitä saakka, kun hän luki Estevanin kirjeen donna Isabelin kuoleman jälkeisenä aamuna. Tiluksiin oli päällysmies jo kauan sitten hankkinut jonkinlaisen omistusoikeuden huolehtimalla verojenmaksusta, mutta kaikista kiihkeimmin oli hän himoinnut pääkartanoa rakennuksineen ja kätkettyine aarteineen. Aarteen olemassaoloa ei Cueto ollut milloinkaan epäillytkään ja saatuaan paikan haltuunsa aloitti hän etsinnän heti.

Cueto oli tarmokas ja perinpohjainen kaikissa toimissaan ja sentähden hän ei hapuillutkaan sinne tänne kuten donna Isabel. Hän alkoi kartanon alueen ulommaisesta reunasta ja kaivaukset toimitettiin järjestelmällisellä tarkkuudella. Työhön meni monta viikkoa, ja kun alue oli etsitty läpikotaisin, oli tuskin ruohonkortta pystyssä. Vain muutamat suurimmat puut säästettiin. Cueto oli sangen pettynyt, kun ei mitään löytynyt, mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan. Entiset orjien asunnot ja ulkohuonerakennukset purettiin maan tasalle ja sitten hän kävi päärakennuksen kimppuun. Hän repi sen pala palalta ja hän möyri perustuksetkin löytämättä kuitenkaan pesetaakaan. Kun rakennuksesta La Cumbren rinteellä oli jäljellä vain raunioläjä ja sitä ympäröivät ihanat puistikot oli tyystin hävitetty, täytyi hänen pettyneenä ja täysin ymmällä luopua turhasta työstään koko Matanzan nauraessa hänelle. Hävitettyään näin kauniin kartanon, jota hän aina oli himoinnut, hän asettui jälleen asumaan La Joya'an ja hänen sydäntään kaiveli sanomaton katkeruus.

Cueto oli raivoissaan ja hänen vastenmielisyytensä sisaruksia kohtaan, joille hän oli tehnyt vääryyttä, muuttui nyt polttavaksi vihaksi. Kun hän ei vaivannut päätään keksiäkseen, mihin don Estevan-vainaja oli rikkautensa kätkenyt, kirosi hän elävää Estevania ja tämän sisarta, joita hän piti jotenkin syypäinä pettyneisiin toiveisiinsa.

Hän käsitti myös, että niin kauan kuin he eläisivät, voisi hän milloin hyvänsä menettää äsken saamansa omaisuuden. Katkeruus kapinallisia kohtaan oli kyllä suuri, mutta täytyihän sodan kerran loppua. Entä sitten? Myötätunto oli aina heikkojen ja sorrettujen puolella ja tilinteon päivä oli kerran koittava.

Ja aivan kuin hänen pelkoaan lisätäkseen alkoi liikkua huhuja eräästä Yumurin kukkuloilla majailevasta sissijoukosta, joka teki espanjalaisille tiedustelijoille laaksossa liikkumisen sangen vaaralliseksi. Sanottiin, että joukkoa, johon kuului vain neekereitä, johti eräs huimanrohkea poika.

Cueto kirosi Varonan nimenkin ja aseistautui. Hän ei tohtinut mennä minnekään yksinään ja donna Isabelin tavoin hän alkoi öisin nähdä pahoja unia.

Eräänä päivänä hävitti tuli Cueton sokeriruokoistutukset ja hänen työmiehensä ilmoittivat nähneensä Estevanin ja muutamien neekerien ratsastavan kiireesti tiehensä. Hän hyppäsi satulaan ja laukoitti suin päin Matanzaan erään eversti Cobon puheille, joka oli vapaaehtoisen espanjalaisen joukon päällikkö, tuon innoittavan joukon, joka oli muodostettu Pines-saarelle sijoitetuista rangaistusvangeista, jotka olivat tekemistään julmuuksista päättäen enemmän susien kuin ihmisten kaltaisia.

"Jahah, vai niin! Olen kuullut tuosta Varonan pojasta", murahti Cobo kuultuaan Cueton asian. "Sanonpa, että hänellä onkin syytä vihata teitä, sillä tehän riistitte hänen omaisuutensa." Eversti hymyili happamesti. Hän oli roistomaisen näköinen mies ja niin tummaverinen, että saattoi täysin uskoa juorupuheisiin hänen syntyperästään. Hän puhui aina kovalla äänellä ja käyttäytyi mahdollisimman pöyhkeästi, ja hänen Santa Claran maakunnassa tekemänsä urotyöt olivat sitä lajia, että niistä puheltiin vain miesten kesken.

Cueto mutisi jotakin, että hän oli lain mukaan ja hallituksen luottamusmiehenä saanut omistusoikeutensa, minkätähden laki kyllä suojelisi häntä, mutta eversti Cobon kunnioitus lakia kohtaan näytti olevan sangen vähäinen. Hänen mielestään vallitsi maassa vain yksi laki, väkevämmän oikeus.

"Mitä joutavia. Hänen kaltaisiaan on viljalti ja paljon pahempiakin. Murhapoltot eivät ole mikään uutuus. Teen kyllä pian lopun hänestä, mutta tällä haavaa ovat melkein kaikki mieheni Cardenaksessa. Meillä on työtä yllin kyllin."

"Yrittää kannattaisi, jos vain onnistuisitte saamaan hänet kynsiinne", sanoi Pancho hidastellen. Samassa hänen mieleensä juolahti eräs kertomus Cobosta ja hän jatkoi: "Heitä on kaksi, poika ja tyttö, kuten tiedätte."

"Ohoh! Hän on Matanzan kaunein tyttö. Kaikki miehet olivat häneen hullaantuneet." Cueton silmät kiiluivat viekkaasti, sillä hän tiesi osuneensa oikeaan Coboon nähden. "Hän olisi saanut vanhan Castañon rahoineen päivineen, jos hän olisi tahtonut, mutta kapinaliike oli hurmannut hänet kokonaan. Hän ja poika vakoilivat meitä, kuten tiedätte, ja antoivat tärkeitä tietoja tuolle kapinoitsija Lopezille."

"Pahinta lajia. Sitä saattoi tuskin uskoa niin kauniista ja hienosti sivistyneestä tytöstä. Voin sanoa, että hänen salaisuutensa ilmitulo mursi monen sydämen. De Castaño esimerkiksi ei ole sen koommin entisensä kaltainen. Hän istuu kaiket päivät kasinolla ja suree tyttöä. Sellainen tukka ja sellaiset silmät ja iho kuin maito. Ette voisi uskoa, että sellaista suloutta on olemassakaan."

Eversti Cobo, partiojoukon päällikkö, nuolaisi turpeita huuliaan ja siveli suurella kädellään lyhyeksi leikattua tukkaansa. "Sanoitte tietävänne, missä hän — missä he oleskelevat?"

"Tarkalleen. Sinne on tuskin päivän matka, ja teidän ei tarvitse ottaa lukuun muita kuin poika."

"Mitä maksatte hänestä?" kysyi eversti tylysti ja Cueto istahti tekemään laskelmia.

"Luuletko, että hän on saanut kirjeeni?" kysyi Rosa eräänä iltana veljeltään heidän istuessaan penkillä majan ovella. Kysymys oli Estevanille tuttu ja hän oli jo usein siihen vastannut.

"Sinun täytyy olla kärsivällinen, kultaseni. Ajattele kaikkia vaikeuksia, joista hänen on selviydyttävä."

Tyttö huokaisi. "Niin teenkin. Muuta en ajattelekaan. Välistä tuntuu minusta aivan kuin hän olisi luonani — olen tuntevinani hänen läsnäolonsa ja välistä raatelevat hirveimmät epäilykset sydäntäni. Kuulithan tuosta toisesta tytöstä. Ehkä —"

"Älä nyt turhia latele!" huudahti Estevan; "ikäänkuin hän voisi muita ajatellakaan sinut nähtyään. Eikö hän sanonut sinulle sen seitsemänkin kertaa, että hänen täytyi lähteä New Yorkiin juuri tuon asian tähden? Hän tulee saatuaan kaikki reilaan ja sillä hyvä." Nuori Varona joutui aina huonolle tuulelle kun tuli puhe tästä ja sentähden hän muutti heti puheenaihetta. "Kuule! Et ole kuullutkaan, miten hyvä onni minulla oli tänään. Sain kiinni toisen suuren käärmeen, joka paistatti päivää tuolla kalliolla, ja voin vannoa, että se on menoa, kun minä panen sille tulen häntään. Se on kiitävä tuulen nopeudella ja Pancho Cueton satoon on jälleen tuleva aika iso lovi."

"En lakkaa, ennenkuin kaikki on tuhkana. Olisitpa nähnyt rotat, jotka valelimme öljyllä ja sytytimme palamaan. Ne juoksivat nopeasti, mutta eivät ehtineet kauas, sillä niiden karva on lyhyt. Käärmeet ovat paljon paremmat."

"Sallisitko sitten tuon petturin rikastua meidän maittemme sadoilla?" puuskahti Estevan, sillä hän menetti heti malttinsa, kun keskustelu kääntyi Pancho Cuetoon. "Hän luulee olevansa turvassa ja hän valmistautuu myymään sadon kalliilla hinnalla, mutta Varonan maista hän ei hyödy dollariakaan niin kauan kuin minä elän. Tuhoan hänet niinkuin hänkin meidän onnemme tuhosi."

Rosa pudisti surullisesti päätään. "Niin, olemme todellakin kaikkea vailla. Muistelehan kaunista kotiamme ja kaikkia kauniita tavaroitamme! Olimme mielestämme köyhiä, mutta miten vähän tiesimmekään todellisesta köyhyydestä. On niin paljon, mitä kaipaan. Onko sinulla vielä rahaa?"

"Katsoin olevan parasta ostaa pyssyt", mutisi veli vältellen, "sillä sellaista tilaisuutta ei tule toista tarjolle."

"Ei varmastikaan. Näyttää siltä kuin nuo espanjalaiset olisivat valmiit myymään sielunsakin."

"Ihan. Ravintomme voimme kaivaa maasta ja poimia puista, mutta hyviä mausereita ei kasvakaan joka pensaassa. Ja mitäpä hyötyä meillä rahasta olisi, kun emme voi sitä kuitenkaan mihinkään käyttää?"

"Niinpä niin." Rosa mietti hetkisen ja virkkoi sitten: "Onkohan Cueto mahtanut löytää aarteen? Jos se vain olisi hallussamme, niin —"

"Hän ei ole löytänyt sitä", sanoi Estevan varmasti, "ja minä — minä luulen melkein tietäväni, miksi."

"Ja ainoastaan häneen isämme luotti. Tuo rappeutunut puutarha on kokonaan Sebastianin laittama ja siellä hän työskenteli kaiket päivät, vaikka hän oli suuri ja vahva mies ja kykeni mihin työhön hyvänsä. Kukaan muu ei saanut puutarhaa hoitaa. Ja minkätähden? Sentähden, että he pelkäsivät päästää muita kaivolle. Isabel etsi vuosikausia, ja jos aarre olisi ollut maan pinnalla, niin hän olisi kyllä tarkalla vainullaan löytänyt sen. Entä Cueto? Hänhän on mullistanut koko kartanon."

"Minä en otaksu, minä tiedän sen varmaan", väitti poika. "Katsopas tätä", ja hän kaivoi housujensa taskusta vanhanaikaisen kultarahan, jonka hän pani Rosan käteen.

"Mitä ihmettä! Tämähän on espanjalainen kultaraha", sanoi tyttö. "En ole milloinkaan ennen tämmöistä nähnyt. Mistä löysit?"

"Luulet minua hassuksi, kun sanon sinulle — välistä luulen itsekin niin. Löysin sen Isabelin kädestä, kun nostin hänet kaivosta." Rosa oli aivan mykistynyt. "Hän puristi sitä kovasti", jatkoi Estevan, "mutta kun kiinnitin köyden, aukeni käsi ja minä näin rahan lyhdyn valossa. Tuntui aivan siltä kuin — kuin hän olisi tahtonut antaa sen minulle. Olin silloin niin säikähtynyt, etten kyennyt ajattelemaan paljon mitään, kuten voit kuvitellakin. Paikka oli kaamea; vesi oli iljettävää ja kallioseinät olivat paksun liman peitossa. Mutta tämä raha oli hänen kädessään."

Rosa kykeni tuskin sanomaan: "Mahdotonta! Sitten se oli hänellä jo ennenkuin hän putosi."

"Ei ollut. Minä näin kuutamossa selvästi hänen sormensa, kun hän haparoi ympärilleen."

"Niin. Ehkä jokin näkymätön käsi johdatti hänet sinne, niin että me vihdoinkin saisimme omamme. Kukapa tietää? Ensin en asiaa paljonkaan ajatellut, sillä minulla oli muutakin tekemistä, mutta nyt olen tuuminut, että paikassa, josta tämä löytyi, täytyy olla muitakin kultarahoja. Isä on epäilemättä kätkenyt rahansa sinne. Orjistaan hän sai kultaa ja hän osti jalokiviä, kalliita metalleja ja helmiä ja kätki kaikki varmaan talteen. Kaivossa on vain vähän vettä, niin että rahan on täytynyt osua pohjasta Isabelin käteen. Jonakin kauniina päivänä tutkin paikan ja — sitten saamme nähdä."

Rosa heittäytyi kiihkeästi veljensä kaulaan ja suuteli häntä. "Eikö se olisi ihanaa?" huudahti hän. "Eikö olisi ihmeellistä olla rikas ja omistaa kaikkea yllin kyllin, käydä hienosti puettuna ja syödä kaikkea hyvää — niin, kaikkea hyvää!" Hänen huulensa vapisivat. "Minulla on niin nälkä!"

"Odotahan, kun O'Reilly saa kuulla tämän." Rosa joutui aivan haltioihinsa. "Miten hän mahtaakaan iloita tulostaan, jos hän vain tulee."

Estevan hyväili hänen hiuksiaan. "Hän tulee varmasti, älä ollenkaan pelkää. Etkö muista, että hän kehoitti minua olemaan varovainen. Minä — minähän olen syypää siihen, että on näin käynyt. Itsestäni en luonnollisesti välitä, mutta sinulle tämmöisen elämän täytyy olla kauheaa. Tiedän sen. Joka kerta kun lähden luotasi on sydämeni kurkussa pelosta, että jotakin tapahtuisi poissa ollessani — enkä voi mitenkään aina olla luonasi."

"Kas niin! Myönnät, että olen vastuksenasi. Ellei minua olisi, niin niittäisit nimellesi mainetta ja kunniaa."

"Eikö mitä. Luultavampaa olisi, että kaatuisin piankin. Ei! On parempi näin. Meidän täytyy vain kestää urhoollisesti ja olla kärsivälliset ja ajatella, mitä kaivon pohjalla on meitä varten."

Estevan Varonalla oli todellakin ollut hyvä onni, kun hän oli eräältä espanjalaiselta sotilaalta onnistunut ostamaan puoli tusinaa mausereita. Asension välityksellä hän oli käyttänyt hyväkseen erään vihollisen epärehellisyyttä, ja vaikka kaikki hänen rahansa olivatkin menneet, oli kauppa hänen mielestään uhrauksen arvoinen. Hänen isänmaallinen innostuksensa oli yhtä hehkuva kuin hänen vihansa Pancho Cuetoa kohtaan, ja neljä luotettavaa neekerinuorukaista, joille hän oli antanut kiväärit, ja hän ja Asensio muodostivat joukon, joka täytyi ottaa huomioon. Nuo neekerit olivat kuumaveristä väkeä ja niin ollen huonoja ampujia, mutta jokaisella oli vyöllään pitkä veitsi, jota he taas osasivat käyttää erinomaisesti. Oltuaan Estevanin johdolla ensin pienemmillä ryöstöretkillä heillä alkoi olla jonkinlainen käsitys tehtävästä, johon he olivat antautuneet, ja oppivat pian ehdottomasti tottelemaan päällikkönsä käskyjä.

Kuban kapinallisten riveissä oli paljon neekereitä, eikä kukaan heidän valkoihoinen toverinsa taistellut urhoollisemmin tahi kestänyt kaikkia sissisodan vaivoja paremmin kuin he. Kenraali Antonio Maceo oli sekarotuinen, ja hän ei ollut ainoastaan harvinaisen taitava sotapäällikkö, vaan oli myös kuuluisa suuresta urhoollisuudestaan ja rohkeudestaan. Hänen monet veljensä tekivät Kuballe myös paljon suuria palveluksia, mutta heitä oli vain muutamia tuohon mustaihoiseen sankarijoukkoon verraten. Tämä taistelu itsenäisyyden puolesta ei ollut kansalaissota, saaren parhaimmisto ja muut kansanluokat olivat nousseet yhtenä miehenä sortajaa vastaan.

Seuraavana aamuna oli Estevan jalkeilla jo päivän sarastaessa ja jakeli määräyksiä miehilleen. Hän aikoi jälleen tehdä hävitysretken Cueton vainioille ja oli käskenyt miehensä koolle näin varhain, koska La Joya'an oli pitkä matka vuorten yli.

"Sinun itsesi tulee olla varovainen", nauroi Estevan. "Tähystelkää tarkoin ja piiloutukaa heti, kun luulette vaaran uhkaavan. En luule kenenkään teitä häiritsevän, espanjalais-roistot ovat saaneet minulta jo niin monta kertaa rokkiinsa ja Cueto pakenisi suin päin viidakkoon, jos hän näkisi meidät. Hän on arka kuin hiiri." Estevan suuteli hellästi sisartaan ja karkuutti sitten tiehensä risaisen joukkonsa etunenässä.

Rosa heilutti hänelle kättään jäähyväisiksi, kunnes miehet katosivat viidakkoon, ja saadakseen ajan kulumaan hän autteli sitten Evangelinaa talousaskareissa, jotka eivät olleet suuren suuret. Kun sisällä oli kaikki valmista, menivät he kasvistarhaa perkaamaan.

Evangelinan kiintymys valtijattareensa ei ollut lainkaan vähentynyt, vaan päinvastoin, ja kun orjat vapautettiin, olisi hän palannut rakastamainsa kaksoisten luo, ellei donna Isabel olisi kieltäytynyt vastaanottamasta häntä. Hän ja Asensio olivat menneet naimisiin ja Rosan avulla he olivat saaneet ostetuksi majan ympäriltä pienen maatilkkusen. Rosan oli täytynyt kieltäytyä paljosta voidakseen tehdä kaupan mahdolliseksi ja hänen uhrautuvaisuutensa oli kantanut hedelmän: hänen lapsellinen hyväntekeväisyytensä oli valmistanut turvapaikan sekä hänelle että Estevanille samalla kuin se oli muuttanut Evangelinan jo ennestään lämpimän rakkauden häntä kohtaan suorastaan jumaloimiseksi.

Evangelinan iloa saada jälleen hoidella Rosaa, olla hänen seurassaan joka päivä, koskea häneen ja palvella häntä, häiritsi vain se, että tyttö oli niin syvästi onneton. Hän torui ja pauhasi, kun ei muu auttanut, ja teki kaikkensa ilahduttaakseen vierastaan; hän vartioi tätä kuin haukka eikä mikään työ Rosan hyväksi ollut hänen mielestään liian raskas. Jos joku olisi lähestynyt Rosaa paha mielessä, niin hänen olisi käynyt onnettomasti, sillä Evangelina oli vahva ja vikkelä; hänellä oli miehen jäntevät kädet ja isänsä, Sebastian-vainajan jäyheä luonne.

Tämä pieni uudisasutus oli niin syrjässä Yumurin pääteistä, ettei sinne rauhallisinakaan aikoina juuri kukaan kulkija osunut, ja niinpä kului tämäkin päivä tavallisuuden mukaan aivan rauhallisesti. Evangelina työskenteli ahkerasti päästämättä Rosaa hetkeksikään näkyvistään, samalla kuin hän tähysteli valppaasti joka taholle, ettei mikään vaara voisi heitä yllättää. Kun ilta joutui, valmisti hän heidän niukan illallisensa ja alkoi toruskella, kun Rosa tahtoi auttaa häntä. Sitten he istuivat tunnin tahi pari penkillä oven edessä ja puhelivat Juan O'Raill-ye'stä ja tekivät laskelmia, milloin tämän todennäköisesti pitäisi saapua.

Asension majassa ei ollut enää kynttilöitä, ja jos olisi ollutkin, niin naiset eivät olisi tohtineet ottaa tulta. Pimeys on takaa-ajettujen ystävä; päivällä ovat vaarat lukemattomat.

Kun Rosa oli huolissaan veljestään, lohdutti Evangelina häntä kaikin tavoin. "Älkää olko peloissanne, pieni kyyhkyseni", sanoi hän, "Estevan-herra on suuri soturi. Espanjalaiset voivat todellakin olla hyvillään, ettei hän ole kenraali, sillä hän ajaisi heidät Kubasta tuossa tuokiossa."

"Hän tietää kyllä, mitä hän tekee, eikä Asensio sitäpaitsi sallisikaan hänelle mitään pahaa tapahtuvan. Sanoinpa vielä Asensiolle, että jos hän sallisi Estevanin saada yhden naarmunkaan, niin minä vetäisisin hänen mahansa halki hänen omalla puukollaan. Ja Asensio tuntee minut kyllä. Nyt alkaa jo tulla liian viileä ja yöilmasta saa kuumeen. Hiipikää nyt vuoteellenne, kullannuppuseni, ja uneksikaa kauniista sulhostanne."

Evangelina närkästyi. "Menkää!" huudahti hän. "Miten punaisten poskienne käy, ellette nuku? Luuletteko, että tuo amerikkalainen huolii vanhasta ryppyisestä akasta? Hän voi olla täällä jo huomenna — olenpa melkein varma siitä, että hän onkin."

Rosa totteli, vaikkakin vastahakoisesti. "Nukun hetkisen", sanoi hän, "mutta sitten on minun vuoroni valvoa."

Tietäen hyvin nuorten unen Evangelina suostui ehdotukseen mielihyvällä, mutta päivänkoittoon oli vielä pitkältä, kun Rosa ilmestyi majan ovelle ja tuli lupauksensa mukaan vahtivuorolleen pahoitellen, että oli nukkunut liian kauan. Evangelina vastusteli, vaikka hänen silmänsä tahtoivat painua kiinni ja haukotuksista ei ollut parin viimeisen tunnin kuluessa tahtonut tulla loppuakaan. Mutta tyttö ei hellittänyt. "En voi enää nukkua", sanoi hän. "Miksi täytyy minun maata valveilla pimeään tuijottaen, kun yhtä hyvin voin antaa sinun levätä." Hän istahti Evangelinan paikalle ja sipaisten pienet jalat allensa hän nojasi leuan käteensä ja alkoi muistella O'Reillyä. Hetki oli kuin haaveilua varten luotu. Viidakosta ei kuulunut risahdustakaan ja yön tumma taivas oli täydessä tähdessä.

"Jättäkäämme hevoset tähän", sanoi Pancho Cueto takanaan ratsastavalle eversti Cobolle, joka oli sangen huonolla tuulella pitkän ja vaivalloisen ratsastuksen jälkeen, jonka eräs Cueton tekemä erehdys oli tarpeettomasti pidentänyt.

"No voi sun —" Satulavyöt narahtivat ja surkeasti ähkäisten laskeutui eversti maahan. "Kuulkaahan, parahin Cueto", sanoi hän uhkaavasti, "minä vannon, ettette ikinä unhota minua, jos vain kerran vielä eksytte tieltä. Kirous ja kuolema, minkälainen yö! Musta kuin helvetti."

"Mainiota! Sittenpähän näen käsitellä teitä, jos vain olette pettänyt minut." Miehet saivat käskyn laskeutua satulasta. Osa jätettiin hevosia vartioimaan ja toiset lähtivät Cueton johdolla hiipimään eteenpäin tähtien valossa.

IX.

ROSVOT.

Yllätys onnistui helposti, sillä eversti Cobon miehet olivat tottuneet tämmöisiin tehtäviin. Penkillä kyyröttävä Rosa ei nähnyt eikä kuullut mitään, ennenkuin miehet olivat aivan hänen vieressään. Hänen valkoinen pukunsa, joka oli kuin fosfori välke tummassa vedessä, ilmaisi hänet heti, ja kun hän hypähti ylös, tarttuivat karkeat kädet häneen. Hän huusi kerran, kahdesti; sitten painui tukeva koura hänen huulilleen, ja hän alkoi kynsiä ja potkia kuin raivostunut kissa.

Evangelina, joka oli herännyt ensimmäiseen huutoon, kohtasi kynnyksellä sisään tunkeutuvat rosvot. Viidakon syvä hiljaisuus oli rikottu ja huudot ja kiroukset kajahtelivat kauas tyynessä yössä. Majasta kuului taistelun melske ja harvat, puunkuorilla päällystetyt seinät taipuivat ja rusahtelivat. Sysipimeässä majassa riehui neekerinainen kuin pesäänsä puolustava villipeto, ja hänen kimeät huutonsa kaikuivat ylinnä. Joku tuikkasi tulen olkikattoon, joka roihusi pian ilmiliekissä kurkihirttä myöten ja valaisi ympäristön.

Rosa näki edessään tumman ja lihavahkon miehen, jolla oli espanjalaisen everstin univormu, ja hänen takanaan Pancho Cueton. Kiskaisten käden suultaan hän huusi Cuetoa nimeltä, mutta tämä ei ollut kuulevinaankaan. Hän näytti pitävän silmällä vain majan ovea odottaen millä hetkellä hyvänsä Estevanin syöksyvän ulos. Hänellä oli pistooli kädessään, mutta aseen tärinästä päättäen hän oli suuresti peloissaan. Hän olisi todellakin mieluummin juossut tiehensä kuin jäänyt paikoilleen. Rosa huudahti jälleen hänen nimensä ja sitten kuuli tyttö upseerin kysyvän:

Evangelinan karjahdukset taukosivat äkkiä ja taistelun melskekin loppui samassa. Palavasta mökistä syöksähti kaksi miestä pudistellen säkeniä vaatteistaan ja heitä seurasi kolmas, joka raahasi Evangelinaa käsipuolesta perässään. Musta nainen, jonka vaatevähät olivat ottelussa niin repeytyneet, että hän oli melkein alaston, oli tajuton ja jäi makaamaan liikkumatonna paikkaan, johon sotilas kiskaisi hänet.

Rosa tunsi pyörtyvänsä eikä tiennyt kotvan aikaan mistään mitään. Hetkisen kuluttua hän tunsi jonkun ravistavan häntä ja kuuli everstin sanovan:

"Miksi ette vastaa?" Hän veti tytön etäämmälle mökistä, joka oli nyt vain roihuava rovio. "Missä ovat armas veljenne ja hänen musta seuralaisensa?"

"Ja vain teidän kirotun hitautenne tähden", ärjäisi Cobo vimmoissaan. "Herran kuolema! Ei paljon puutu, etten lennätä teitä tuohon rovioon!" Hänen huomionsa kiintyi jälleen Rosaan, jonka hän kiskaisi käsipuolesta eteensä. Nykäys havahdutti tytön täyteen tajuntaan. "Sanokaa heti, missä he ovat!" jyrisi eversti.

"En tiedä — en tiedä, missä he ovat!" änkytti Rosa. "Täällä he eivät ole." Hän katsahti rukoilevasti Cuetoon. "Pancho, etkö tunne minua?"

"No, olemmehan antaneet heille kelpo muistutuksen", sanoi Cueto katsoen pelokkaasti Coboon. "Jotakin olemme kuitenkin saaneet, eikö niin?" Hän nyökkäsi Rosaan päin. "Katsokaapas tyttöä tarkemmin. Eikö hän ole täysin sellainen kuin teille sanoin?"

Eversti Cobo tarkasteli vankiaan perusteellisesti. Hän käänsi tytön valkeaa vasten ja murahti sitten:

"Onpa niinkin! Pienoinen, näppärä vakooja, joka kylläkin kelpaa palkinnoksi. No niin, tahdon, että kerrotte minulle kaikki, mitä tiedätte veljestänne." Cobo puhui jo paljon leppoisemmin. "Cueto sanoi, että tapaisin hänet täällä. Kas, kas! Älkäähän nyt turhia pelätkö! Tiedän kyllä, miten naisia tulee pidellä, ja voin vaikka vannoakin, että olette vielä iloinen saadessanne kertoa minulle kaikki." Rosvot riitelivät jo niukasta saaliista ja huomattuaan tämän Cobo kääntyi heihin päin ja käski heidän lähteä liikkeelle.

Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Rosa riuhtaisi kätensä irti ja juoksi maassa liikkumattomana makaavan Evangelinan luo. Hän heittäytyi tämän päälle ja huusi häntä nimeltä, mutta ei saanut mitään vastausta.

Päivän ensimmäinen kajastus alkoi jo hiipiä idän taivaalle, ja heti kun oli tullut valoisa, alkoi eversti Cobo miehineen valmistella paluuta hevosten luo. Maja oli tuhkana; vain muutamissa sortuneissa tukihirsissä ja jäljellejääneissä kömpelöissä salvoksissa kyti vielä heikko valkea, kun hän käski miehensä koolle ja antoi lähtömerkin.

"Tule, sydänkäpyseni", sanoi hän tytölle. "Tuosta haaskasta pitävät korppikotkat kyllä huolen."

Rosa katsahti ylös ja näki miehen ilkeän katseen. Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja huudahti:

Tyttö nousi. Hän oli kuolonkalpea ja hänen koko ruumiinsa vapisi vihasta. "Antakaa minun olla!" huusi hän. "Mitä pahaa olen teille tehnyt? Älkää —"

"Caramba! Sitä sisua! Ja voimaa on myös kuten äsken huomasin. Täytyykö minun sitoa nuo kauniit kädet vai —?" Eversti Cobo sieppasi hänet nauraen syliinsä ja kiiruhti miestensä jälkeen, välittämättä vähääkään tytön raivoisasta riehunnasta.

Estevanin joukkue saapui hyvissä ajoin San Juanin maakuntaan vuorten takana, sillä Asensio tunsi tiet tarkoin, ja iltapäivällä he olivat perillä La Joya'n alueella. Cueton vainioilla oli sokeriruoko tiheää ja pitkää, se oli kypsä sekä sirpille että tulelle. Tehden pitkän kierroksen murhapolttajat lähestyivät viljelyksiä idästä päin, niin että tuuli oli heille aivan myötäinen. Hevoset jätettiin metsään ja satuloihin kiinnitetyt säkit otettiin mukaan. Säkeissä oli käärmeitä, joista suurimmat olivat kahdeksankin jalan pituisia. Niiden häntään neekerit sitoivat nahkahihnan, johon oli kiinnitetty palanen sähkölennätinlankaa. Lennätinlangan päässä oli silmukka, johon pujotettiin öljyssä lioitettuja vaateriepuja. Kun nämä alkutoimitukset oli saatu valmiiksi, vietiin matelijat eri paikkoihin sokeriruokovainioon ja rievut sytytettiin.

Satulassaan istuen näki Estevan sieltä täältä kohoavat ensimmäiset hienot savukiehkurat, jotka näyttivät siirtyvän nopeasti syvemmälle kypsään satoon kasvaen samalla paksuiksi juoviksi. Pian leimahtivat liekitkin näkyviin ja ruokojen vehreät latvat alkoivat käpertyä ja huojua sitä mukaa kuin navakka itätuuli sai tulen oikein vauhtiinsa. Liekit hulmusivat jo laajalla alalla ja räiske, joka syntyi, kun ruohojen mehuiset varret kuumettuaan syttyivät tuleen, oli korvia huumaava. Ruokojen juurella oli runsaasti kaikenlaista kuivaa törkyä, joka oli mahdollisimman tulenarkaa, ja siihen viritettyä tulta oli mahdoton pysähdyttää. Tuli oli päästetty valloilleen ainakin kymmenessä eri paikassa, jotka olivat kaukana toisistaan, ja taivaalle nouseva sankka savu, joka painui länttä kohti tuulen ajamana, tiesi kertoa suuresta hävityksestä. Jostakin kuului heikko huudahdus, pari laukausta ja vihdoin hätäkellon läppäyksiä.

Estevan viipyi vain niin kauan, että hän näki suunnitelmansa onnistuvan, ja lähti sitten miehineen paluumatkalle kukkuloita kohti. Auringon laskiessa hän saapui harjanteen laelle ja kääntyi katsomaan taaksensa laaksoon. Siellä oli koko tienoo mustan savun peitossa, ikäänkuin kokonainen kaupunki olisi ollut tulessa.

Ottaen käteensä leveälierisen hattunsa nuorukainen kumarsi pilkallisesti itää kohti.

"Hyvästi, Pancho Cueto!" huusi hän. "Siinä terveiseni kaksoisilta, joita niin hellästi rakastat!"

Erään vuorisolan kätkössä joukkue sitten asettui aterioimaan ensi kerran matkalle lähdettyään, ja kun he lopettivat oli jo tullut pimeä. Neekerit, jotka olivat lopen uupuneet, tahtoivat viettää yön samassa paikassa, mutta Estevan, joka tahtoi olla varovainen, ei suostunut siihen. Miehet tottelivat hiukan vastahakoisesti, ja kun hevoset olivat levänneet vielä vähän, lähdettiin liikkeelle. Matka sujui hitaasti, sillä metsässä oli pilkkopimeä, ja kun polut olivat kaitaiset, täytyi miesten pyrkiä eteenpäin vain askel askeleelta. Vihdoinkin saavuttiin Yumurin alueelle, mutta näytti siltä, ettei päivä valkenisikaan.

"Niin on", myönteli Asensio. "Kylläpä Cueto mahtaa olla nyt raivoissaan. Ehkä minä kohtaan hänet kerran vielä ja silloin minä tapan sen roiston."

Estevan pidätti hevostaan. "Katsohan!" sanoi hän; "näetkö tuota valonkajastusta?"

Asensio ratsasti lähemmäksi ja tuijotti pimeyteen. Oli aivan hiljaista ja päivänkoittoon oli vain puoli tuntia.

"Näetkös? Nyt valo kirkastuu!" Seuraavina hetkinä kuului vain hevosten huohotus ja satulavöiden narahtelua, kun miehet kurottautuivat eteenpäin nähdäkseen alempana olevien puiden latvojen yli. Sitten Estevan huudahti:

"Tulkaa! Pelkään tulen näkyvän majaltamme." Pelko melkein lamautti hänet, mutta hän kykeni lisäämään rauhallisesti: "Ehkä siellä on tapahtunut jokin — onnettomuus."

Asensio koetti päästä hänen ohitseen ja jonkun matkaa laukkasivat hevoset vieretysten. Kaukaa kajastava valo näkyi nyt selvästi ja loimotti kaameasti, kun miesjoukko karahdutti aukeamain poikki sitä kohti. Mutta matkaa oli vielä pitkälti ja lännen taivas oli alkanut jo punoittaa, ennenkuin kukkulan rinteiden tiheä viidakko harveni.

Estevanin kasvot olivat kuolonkalpeat, kun hän huusi miehilleen viimeisen ohjeen ja hoputti väsyneen ratsunsa nopeampaan juoksuun. Hän saapuikin ensimmäisenä perille ja näki yhdellä silmäyksellä, mitä oli tapahtunut.

Majasta oli jäljellä vain tuhkaläjä ja joukko ilakoivia vapaaehtoisia tuli juuri aukeaman poikki kantaen mukanaan majan vähiä tavaroita. Heidän jäljessään kulki eräs upseeri riuhtoileva Rosa sylissään.

Estevan ei viivytellyt. Hän syöksähti aukealle kuin vihuri ja hänen äkillinen ilmestyksensä näytti melkein lamauttavan rosvot. Ennenkuin he olivat ehtineet heittää tavarat luotaan, saada kiväärit käsille ja laukaista, oli hän jo päässyt matkan puoliväliin. Laukaukset alkoivat räiskähdellä, mutta niitä hän tuskin kuuli; hän kumartui vain matalammaksi ja ratsasti suoraan tuota mustanaamaista everstiä kohti itkien ja kiroten raivoissaan.

Mutta hän oli hyvä maalitaulu nopeudestaan huolimatta. Hänen hevosensa kaatui äkkiä luodin lävistämänä ja hän lennähti sen pään yli suin päin maahan. Ellei multa olisi ollut niin pehmeä, olisi hän varmasti loukkaantunut. Kun hän nousi hengästyneenä ja yltäpäältä punaisen saven peitossa, kuuli hän samassa kavioiden äänen ja Asensio suhahti hänen ohitseen kuin nuoli. Hän näki vilahdukselta neekerin kasvot, jotka olivat raivon vääristämät ja hirveän näköiset. Valkoiset hampaat olivat irvissä ikeniä myöten ja silmien valkuaiset olivat oudosti laajentuneet, ja ennenkuin Estevan ehti mihinkään ryhtyä, oli Asensio saavuttanut eversti Cobon, joka hellitti heti taakkansa ja koetti päästä pakoon. Asensio iski häntä peloittavalla puukollaan, mutta joutui samassa käsikähmään erään paikalle kiiruhtaneen sotilaan kanssa.

Toiset neekerit saapuivat samassa ja aloittivat heti kiivaan tulen rosvoja vastaan, ja vaikka heillä ei ollut aikaa tähdätä sen tarkemmin, oli ammunnalla toivottu vaikutus. Cobon miehet luulivat joutuneensa tuhon omiksi ja syöksyivät pakoon kauhistunut Pancho Cueto etunenässä. Eversti ei kyennyt enää heitä kokoamaan; Asensio oli sivaltanut puukollaan hänen poskensa halki ja säikähdys ja kipu olivat lamauttaneet hänet. Valkoiselle takin rintamustalle virtaava veri hirvitti häntä, ja kun hän näki miestensä lähtevän pakoon, kiiruhti hän heidän jälkeensä. Hän juoksi kasvistarhan läpi painaen haavaa kädellään ja kirkui kuin mieletön miehilleen käskyjä, joita ei kukaan kuullut.

Viidakko oli lähellä ja muutamassa silmänräpäyksessä olivat rosvot kadonneet sen peittoon paitsi yksi, joka makasi potkien maassa Asension säikähtyneen hevosen jaloissa ja jota kohti neekeri huhtoi sokeasti pitkällä puukollaan.

Tämä oli Estevanin joukon ensimmäinen yhteenotto vihollisen kanssa, ja helposti saavutettu voitto kiihoitti heitä sanomattomasti. Heittäen kiväärit maahan neekerit syöksyivät viidakkoon ajamaan vihollista takaa.

Rosa selvisi säikähdyksestään veljensä sylissä ja kertoi vavisten ja nyyhkyttäen mitä oli tapahtunut. Estevan hyväili ja lohdutteli häntä parhaansa mukaan, ja vaikka hän oli itsekin melkein suunniltaan, vakuutteli hän, ettei pelkoon ollut enää mitään aihetta. Ennenkuin Estevan oli ehtinytkään kuulla kaikkea, ilmestyi mulatti Lorenzo tuoden mukanaan kolme ratsuhevosta ja kerskuen urhoollisuudestaan. Estevan kiitteli häntä, ja mies laukoitti jälleen tiehensä huudellen mitä hirveimpiä ja vertatihkuvimpia uhkauksia.

Evangelina ei ollut kuollut, vaan pyörtynyt, mistä hän sai kiittää lujaa kalloaan. Hän virkosi vähitellen Rosan ja Estevanin huolellisella hoidolla, ja kun toiset miehet palasivat, oli hän täydessä tajussaan, mutta sairas ja heikko.

Majan raunioilla vallitsi ilo ja riemu. Asensio, jonka raivo oli tyyntynyt, oli nyt kyyneliin saakka liikutettu, ja hänen toverinsa eivät väsyneet kertomasta ja kehumasta urotöitään. Kahakka tarkasteltiin yksityiskohdittain yhä uudelleen ja lopulta oli tappelu ollut niin hirmuinen, että koko viidakon täytyi olla täynnä ruumiita.

Vain Estevan oli vakava. Hän oli kuullut eversti Cobosta ja hän tiesi, että kahakalla olisi vakavat seuraukset. Vapaaehtoiset olivat kostonhimoista väkeä ja heidän päällikkönsä oli sitä lajia, ettei hän antaisi milloinkaan anteeksi syvää nöyryytystään. Heidän jokaisen päästä julistettaisiin varmasti suuri palkinto ja heitä alettaisiin vainota kuin metsän petoja. Myös Rosan äskeinen kamala tilanne ja siitä aivan viime tingassa pelastuminen täyttivät hänen sydämensä sanomattomalla kauhulla.

Hän neuvotteli heti Asension kanssa tilanteesta ja he päättivät olevan parasta paeta. Myöhään saman päivän iltana he sitten lähtivät etsimään turvallisempaa piilopaikkaa ja erotessaan rakkaasta kasvistarhastaan Evangelina itki katkerasti. Heidän kuormahevosensa, yksi niistä kolmesta, jotka Lorenzo oli anastanut viholliselta, kantoi säälittävän pientä taakkaa — hiukan työkaluja, muutamia keittoastioita ja mytty hiiltyneitä vuodevaatteita.

Johnnie O'Reilly sai helposti selville Ignacio Alvaradon asunnon, mutta päästä hänen puheilleen oli aivan toinen asia, kun tuo väsymätön "varjo" Nuevitaksesta oli aina hänen kintereillään. Leslie Branchin selitykset Puerto Principen oloista olivat saaneet hänet noudattamaan äärimmäistä varovaisuutta, ja heidän ensimmäisen keskustelunsa jälkeen oli hän nähnyt parhaaksi jälleen kätkeä pistoolinsa varmaan talteen. Hän koetti kaikin tavoin käyttäytyä niin, ettei hän antaisi aihetta epäluuloihin.

Onnettomuudeksi oli hänen huoneensa hotellin toisessa kerroksessa, joten hänen oli mahdoton tulla tahi mennä kenenkään huomaamatta. Mutta hän oli huomannut, että yläkerran käytävän ikkunan alla oli jokin tiilikattoinen varastohuone, jonka takana oleva hotellin aluetta ympäröivä aita oli sileäharjainen eikä lyöty täyteen suuria piikkejä ja särjettyjen pullojen pohjia, kuten Kubassa oli tapana. Sitä tietä hän saattoi poistua, kun aika oli tullut. Pieni öljylamppu, joka paloi aivan hänen ovensa kohdalla, valaisi käytävää, ja sen lepattava liekki oli aina sammumaisillaan, minkä seikan Johnnie totesi suurella mielihyvällä. Eräänä iltana ajoi äkillinen sadekuuro hänet katon alle, ja kun hän meni huoneeseensa, näki hän, että käytävän lamppu heilahteli ja savusi ilmanvedossa. Ulkona oli pilkkopimeä ja hän päätteli, että kadut olivat aivan autiot. Hakien esille kirjan, jonka hammaslääkäri Alvarado oli antanut, hän pisti sen kiireesti poveensa ja asettui aivan ovensa eteen, ja kuultuaan vakoilijan menevän viereiseen huoneeseen hän hiipi käytävään ja puhalsi lampun sammuksiin. Hetkistä myöhemmin hän oli jo varastohuoneen katolla ja kiipesi varovasti alas rukoillen, ettei kukaan olisi huomannut hänen pakoaan. Sade valui virtanaan ja hän oli aivan läpimärkä, kun hän pudottautui pihalle, mutta siitä huolimatta häntä nauratti. Aidasta hän suoriutui helposti ja kiivettyään vielä toisen aidan yli hän oli eräällä pimeällä syrjäkadulla, joka oli aivan autio. Pysytellen aina synkimmässä varjossa ja lukuisten parvekkeiden pimennoissa hän lähti sitten ripeästi eteenpäin.

Alvaradon asunnon suljettujen ikkunaluukkujen raoista näkyvä valo ilmaisi, että perhe oli kotosalla, ja hetkisen hapuiltuaan O'Reilly löysi oven, jonka hän avasi koputtamatta, ja astui sisään. Hän tuli, kuten hän oli arvannutkin, perheen arkihuoneeseen ja säikähdytti siellä olijat pahanpäiväisesti. Kuului naisen kirkaisu ja eräs mies, jonka O'Reilly heti tunsi Ignacio Alvaradoksi, hypähti ylös huudahtaen:

"Ystävä. Älkää pelästykö." Johnnie hymyili miellyttävintä hymyään ja otti povestaan kastuneen paketin. "Terveisiä Tomas-veljeltänne. Hän pyysi minua antamaan teille tämän kirjan tervehdyksellä, että hän palauttaa sen nyt monin kiitoksin."

"Mitä tarkoitatte?" Ilmeisesti ei kysyjä ymmärtänyt tästä kaikesta rahtuakaan ja hänen äänensä melkein vapisi pelosta. O'Reilly aukaisi paperin ja pani kirjan Alvaradon käteen.

"Katsokaa, olkaa hyvä, ja asia selviää heti. En joutanut koputtamaan ovelle pelosta, että joku seuraisi minua."

Alvarado tuijotti kirjaan ja sitten puhujaan. Hetkisen kuluttua hän pyysi kädenliikkeellä vaimoaan poistumaan ja kysyi sitten väkinäisesti:

O'Reilly selosti asiansa muutamin sanoin, jolloin Alvaradon jännitys näytti laukeavan.

"Nyt käsitän", sanoi hän hymyillen. "Mutta kylläpä te pelästytitte minut aikalailla. Caramba! Ja tämä kirja! Ha, ha! Tomaksella on aina omat keinonsa. Olipa hyvä, että olitte varovainen, sillä minua pidetään tarkoin silmällä. Autan teitä mielelläni, mutta ette saa enää tulla tänne. Menkää asuntoonne ja — antakaahan olla." Herra Alvarado mietti hetkisen ja jatkoi sitten: "Nyt tiedän! Joka aamu puoli yhdeksän kulkee hotellinne ohi eräs mies, jolla on panamahattu ja harmaa silkkinen kaulaliina, joka on kiinnitetty suurella kultaneulalla. Hänet kyllä tunnette. Eräänä päivänä, en voi vielä sanoa, milloin, hän nostaa hattuaan, näin, ja pyyhkäisee samalla kasvojaan. Ymmärrättekö? Hyvä. Seuratkaa häntä. Hän antaa teille lopulliset ohjeet. Sillä aikaa ilmoitan täällä olostanne eräälle ystävällemme, johon voi luottaa. Tunnetteko rohdoskauppias Maninin? Puhukaa hänelle, ja hän ilmoittaa kyllä teille aina, miten asiamme edistyy. Nyt menkää, ennenkuin kukaan tulee."

O'Reilly pudisti Alvaradon kättä ja astui ulos sateeseen jättäen huoneen puhtaalle siniselle mosaiikkilattialle suuren vesilammikon.

O'REILLY PUHUU "RISAKIELTÄ".

Käyntinsä jälkeen Ignacio Alvaradon luona O'Reilly käyttäytyi niin huolettomasti, että häntä valvomaan asetettu valtiollisen poliisin asiamies katsoi voivansa vähentää valppauttaan. Ja mitäpä epäilyttävää olisi voinut olla miehessä, joka vietti kaikki aamupäivänsä nojatuolissaan istuen ja ohikulkijoita katsellen ja iltapäivällä joko käveli kaupungilla ja viivähti hetkisen Maninin rohdoskaupan kuistilla juoden lasin suudavettä tahi tarinoi maanmiehensä, tuon amerikkalaisen sanomalehtimiehen kanssa. Tämä O'Reilly oli varmaankin aivan vaaraton henkilö. Mutta vakoilija ei voinut arvata, miten kärsimättömäksi O'Reilly alkoi käydä, kun pari viikkoa oli kulunut eikä merkkiä näkynyt. Manin kehoitti häntä pysymään tyynenä ja toisti yhä uudelleen, että Cubitaksen harjanteilla majailevat ystävät olivat saaneet tiedon ja olivat ryhtyneet toimenpiteisiin. Mutta Johnnie ei voinut olla rauhallinen. Toimettomuus tylsistytti ja lamautti hänet, ja hän tuli melkein sairaaksi ajatellessaan, miten paljon oli haaskautunut kallista aikaa. Sitäpaitsi alkoivat hänen rahansakin loppua.

Vihdoin kuitenkin valkeni päivä, jolloin mies, jolla oli harmaa kaulaliina, nosti hattuaan ja pyyhkäisi kasvojaan hotellin ohi kulkiessaan. Johnnie malttoi tuskin pysyä tuolissaan. Hetkisen kuluttua hän nousi vitkalleen, venyttelihe perusteellisesti ja lähti hitaasti miehen jälkeen, jota hän piti koko ajan silmällä näkemättä kuitenkaan mitään muuta merkkiä. Mies pysähtyi tervehtimään tuttaviaan ja kävi ostoksilla suunnaten vähitellen tämän näköjään aivan tarkoituksettoman kävelynsä yhä kauemmaksi laitakaupungille. O'Reillyn varjoa ei onneksi näkynyt missään.

Luomatta silmäystäkään taakseen mies kääntyi vihdoin erääseen suureen aitaukseen. O'Reilly seurasi ja huomasi tulleensa vanhalle hautausmaalle, jonka erästä varjoisaa kujaa myöten mies kiiruhti edelleen kääntyen äkkiä vasemmalle. Kun O'Reilly tuli paikalle, ei ketään näkynyt. Peläten erehtyneensä hän jatkoi kiireesti matkaansa ja kuljettuaan hetkisen hän kuuli suureksi helpotuksekseen hiljaisen:

Ääni tuli eräästä tiheiköstä, jossa O'Reilly tapasi kubalaisen odottamassa. Tämä sanoi nopeasti:

"Valmistukset on tehty. Kuulkaa tarkoin. Viikon kuluttua tästä päivästä lukien teidän täytyy olla kello kymmenen aamulla Maninin rohdoskaupassa, jonka ohi näette kahden neekerin kuljettavan kolmea hevosta. Viisitoista minuuttia yli kymmenen menette San Rafael-katua pitkin kaupungin laitaan sairaalan luo. Neekerit tulevat jäljessänne. Lähellä on pieni linnake —"

"Jos menette sen ohi, niin teidän käsketään pysähtyä. Sentähden kulkekaa sairaalaa kohti, mutta älkää menkö portista sisälle, sillä portin edessä ottavat neekerit teidät huostaansa. Kun he pysähtyvät korjaamaan kolmannen hevosen satulavyötä, hypätkää selkään ja antakaa mennä täyttä laukkaa. Espanjalaiset ampuvat kyllä jälkeenne, mutta jos teihin sattuu, niin neekerit pitävät teistä huolen. Jos heistä jompikumpi haavoittuu tahi menettää hevosensa, niin teidän on vietävä hänet mukananne. Ratsastettuanne noin puoli penikulmaa te tapaatte oikealla olevassa metsikössä joukon kapinallisia. He tietävät tulostanne. Hyvästi siis ja onneksi olkoon." Mies puristi hymyillen O'Reillyn kättä ja poistui nopeasti, ja O'Reilly palasi hotelliinsa.

Vihdoinkin! Viikko vielä ja tämä toimettomuus loppuisi ja hän saisi aloittaa etsintänsä. Ajatus pani hänen verensä kiertämään nopeammin ja hänen korviaan kuumensi. Rosa oli varmaankin jo siinä uskossa, että hän oli muuttanut mielensä eikä enää tulisikaan. Niinkuin hän voisi tehdä sen! "Oi Jumalani! Tule pian, jos rakastat minua!" No, viikossahan oli vain seitsemän päivää ja sitten — O'Reilly olisi ollut heti valmis antautumaan alttiiksi espanjalaisten luodeille.

Mutta nuo seitsemän päivää olivat enemmän kuin viikko, ne olivat koko iankaikkisuus. Tunnit kuluivat vitkalleen, ja O'Reilly oli aivan kuumeessa kärsimättömyydestä.

Hänen täytyi tällä ajalla pakostakin seurailla Leslie Branchin puuhia. Tämä oli kaikkea muuta kuin hilpeä kumppani, sillä hänen luja uskonsa tautinsa pahenemiseen teki hänet toivottoman synkkämieliseksi. Mies oli todellinen epätoivon kaivo. Hän valitti aina eikä mikään miellyttänyt häntä, ja ellei hänellä olisi ollut erästä hyvää puolta — hänen alituinen ärtyisyytensä ilmaantui välistä sangen huvittavalla tavalla — niin ei kukaan olisi voinut häntä sietää. Branchia oli aivan mahdoton rohkaista, ja vaikka Johnniesta näytti, että Kuban ilmanala sopi tälle mainiosti, ei Branch sitä myöntänyt. Hän aivan suuttui, jos sanottiin, että häneltä puuttui vain hyvää tahtoa voittaa sairautensa. Jokainen rohkaiseva sana, jopa viittauskin siihen suuntaan, oli hänen mielestään hänen rehellisyytensä epäilemistä tahi sydämettömän välinpitämättömyyden ilmaus. Hän puheli toivehikkaasti liittymisestään kapinallisiin, ja jos O'Reilly olisi voinut, niin hän olisi mielellään toteuttanut Branchin toiveen saada maistaa tuota "elämän suolaa", mutta koska hänen oma tulevaisuutensakin oli tuntemattomien ystävien varassa, ei hän tohtinut ryhtyä mihinkään. Hän oli niin varovainen, ettei hän puhunut Branchillekaan seikkailusta, joka häntä odotti.

Tuo päivien päivä valkeni vihdoin ja Johnnie oli jo hyvissä ajoin Maninin luona juoden mautonta mehuvettä ja vartioiden kiihkeästi katua. Neekerit ilmaantuivat hevosineen määrätyllä hetkellä, ja O'Reilly alkoi vahtia kelloaan sellaisella tarmolla, ettei rohdoskauppias voinut olla ilveilemättä hänelle.

Mutta hänen ilottelunsa loppui äkkiä. Kadulta kuului kimeä torventoitahdus ja parisataa ratsumiestä ilmaantui näkyviin. Ne kääntyivät San Rafael-kadulle ja katosivat näkyvistä laitakaupungille päin.

O'Reilly koetti pysyä tyynenä pannen samalla merkille, että liike kadulla vilkastui joka hetki. Jalankulkijat pysähtyivät ryhmiin, kauppiaat ilmestyivät puotiensa portaille, ja ilmassa aivan sinkoili kysymyksiä. Sitten kuului San Rafael-kadun päässä olevan linnakkeen taholta kaukaista ammuntaa, torven toitahduksia ja huutoja.

"Jotakin on hullusti", kuiskasi hän. "Tuossa metsässä tien varrella tapellaan. Meidät on petetty."

"Kello on nyt viisitoista yli kymmenen", sanoi O'Reilly. "Minun täytyy lähteä."

Manin koetti painaa Johnnien takaisin tuoliin. "Tehän olette aivan järjiltänne", huohotti hän. "Ystävämme peräytyvät parhaillaan vuoristoon, joten yrityksestä ei tule nyt mitään. Menkää sukkelaan hotelliinne."

Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana Manin kuuli tuon hyvänsävyisen amerikkalaisen kiroavan. O'Reillyn silmät leimusivat, ja hän oli todellakin menettänyt kokonaan malttinsa.

"Mutta minä menen sittenkin", huusi hän. "Kuban kaikki kirotut espanjalaiset eivät voi minua enää pidättää. Jumalani! Olen jo kyllin kauan odottanut ja nyt yritän, vaikka —"

"Olette totisesti hullu!" julisti rohdoskauppias. "Tahdotte siis aivan tahallanne tapattaa itsenne?" O'Reilly lasketti toisen kirouksen ja riuhtaisihe irti.

"Hyvä on sitten", huudahti Manin, "mutta ajatteletteko lainkaan meitä, jotka olemme uskaltaneet henkemme tähtenne? Otaksutaanpa, että pääsette pakoon. Minkälaisen vastaanoton luulette saavanne meikäläisten luo päästyänne? Ettekö usko heidän ajattelevan, että juuri te olitte houkutellut heidät viekkaasti ansaan?"

Nuoren miehen kiihtymys alkoi asettua, ja hänen silmäinsä hurja ilme lientyi vähitellen.

"Ei!" jatkoi Manin. "Teidän täytyy odottaa, kunnes —" Hän vaikeni äkisti ja astui myymäläpöytänsä taakse, sillä eräs espanjalaisen upseerin univormuun puettu mies oli tullut kuistille.

Tulija, joka oli hienon ja valppaan näköinen nuori mies, meni suoraan O'Reillyn luo ja sanoi katseltuaan ympärilleen niin kovalla äänellä, että molemmat kuulivat:

"Señor, olette vaarassa. Teidät vangitaan ensi yönä, ja minä pyydän teitä huolehtimaan, ettei hallussanne ole silloin mitään vaarallista tahi luvatonta."

O'Reillyn kasvoilla kuvastui mitä vilpittömin hämmästys. "Vangitaan? Ja minkätähden? Miksi —"

Vieras kohautti hartioitaan. "En tiedä. Toverinne, sanomalehtimies, vangitaan samalla, joten teidän pitäisi varoittaa häntä. Mutta olkaa varovainen sitä tehdessänne, sillä häntä vartioidaan tarkasti ja hänen jokainen sanansakin kuullaan."

"Miksi ilmoitatte tämän minulle — te? Oliko — oliko tämä ehkä jokin juoni saada tarpeellista tukea epäluuloillenne?" kysyi O'Reilly. Manin katseli heitä huolestuneesti, ja hänen kielellään pyöri sama kysymys.

"Ei!" Upseeri pudisti päätään. "Olen ystävä — kubalainen tästä univormusta huolimatta. Jos toistatte sanani kuulustelussa, niin minut ammutaan tunnin kuluttua. Minä pyydän" — hänen äänessään oli rukoileva sointu — "olkaa varovainen ja ottakaa varoitukseni huomioon. Minä en tiedä, oliko teillä mitään tekemistä äskeisen kahakan kanssa, mutta vähän aikaa sitten tuli linnakkeesta sana, että kapinalliset olivat lähellä. Toivottavasti kaikki meni onnellisesti. Muistakaa nyt — ensi yönä!" Upseeri poistui kumartaen.

Manin huokaisi helpotuksesta. "Caramba! Kylläpä minä säikähdin.
Luulin jo viimeisen hetkeni tulleen. No, mitä minä sanoin?"

"Epäilemättä. Meillä on paljon kannattajia. Nyt näette, mitä olisi tapahtunut, jos olisitte yrittänyt lähteä. Valmistautukaa nyt pahimman varalle."

Noin puolta tuntia myöhemmin O'Reilly näki ratsuväkiosaston palaavan, ja miehet nauroivat ja huutelivat joitakin ivallisia huomautuksia kahakasta katukäytävillä kulkevalle yleisölle. Pari haavoittunutta oli joukossa. He olivat kalpeat ja pysyivät satulassa vain toveriensa tukemina, mutta yleisön huomio ei ollut heihin kiintynyt. Kaikki katselivat joukon takana köydessä venyvää veristä ryysyläjää, joka oli ollut vielä äsken taistelukuntoinen mies. Köysi nytki säälimättömästi hervottomia jäseniä, ja mudan mustaamat kasvot tuijottivat sokeasti ylöspäin.

O'Reilly tuijotti kadulle kauhun lamauttamana. Hänen päätänsä alkoi pyörryttää ja päästäkseen näkemästä tuota kauheata näkyä hän hoippui huoneeseensa mielessään kaamea kysymys, oliko hän mahtanut aiheuttaa tuon miespoloisen kuoleman. Nyt ei Puerto Principen kaduilla hurrattu sotilaiden ratsastaessa ohitse. Yleisö kääntyi katsomaan joukon jälkeen ja jäi tuijottamaan kauhun valtaamana köydessä venyvään ruumiiseen. Keskustelu vaikeni ja hiljaisuudessa kuultiin vain aseiden kalahtelua ja loittonevan ratsujoukon kavioiden kopinaa, jota espanjalaisten sotilaiden raa'at huudahdukset säestivät.

Jostakin syystä ei Leslie Branchia löytynyt nyt mistään; hänen ovensa oli lukittu eikä kukaan ollut nähnyt häntä, joten O'Reilly ei voinut varoittaa häntä ennen iltaa, jolloin Branch ilmestyi aivan äkkiarvaamatta juuri kun Johnnie istahti illallispöytään.

"Olinpahan vain viikkopakinaani kirjoittamassa. Kerroin aamullisesta 'taistelusta', mutta kun en voinut työskennellä huoneessani, niin —"

"Istu nyt ja älä hypähdä ylös kun kuulet mitä on tapahtunut. Meidät nitistetään ensi yönä."

"Arvelen, etteivät espanjalaiset viranomaiset voi ylimalkaan sietää meitä. Onko sinulla mitään luvatonta huostassasi?"

"Ei — ei suinkaan. Paitsi henkilötodistuksiani ei minulla ole muita papereita kuin — kuin suosituskirjeeni kenraali Maximo Gomezille."

O'Reilly menetti äkkiä vähäisenkin ruokahalunsa. "'Ei muita papereita kuin kirje kenraali Gomezille!'" toisti hän hillitysti. "Hyvä Jumala, Branch! Sinut ammutaan varmasti huomenna aamun sarastaessa."

Branch rykäisi kuivasti. "Niinkö luulet? Arvelet ehkä, että olisi viisainta hävittää tuo kirje?"

"Hm! Siinä tapauksessa on tehtävä sangen vaikea, enkä voi taata onnistutko lainkaan." O'Reillyn aivot toimivat tarmokkaasti. "Mikäli olen ymmärtänyt puheistasi vartioidaan sinua huoneessasikin."

"Etkö voisi käyttää jotakin toista kirousta?" sanoi O'Reilly ärtyisesti. "Mielestäni on 'tuhat tulimmaista' aina ollut mitättömän laimea ja kaikkea vaikutusta vailla."

"Viereiseen huoneeseen tuli aamulla uusi asukas. Kuulin sieltä liikettä ja olen varma, että se roisto on tehnyt väliseinään tirkistysreiän." Branch oli nähtävästi hyvin hermostunut.

"No, aivan varmasti. Minulla on samanlainen naapuri; tuo tuolla, joka parhaillaan katselee meitä."

Leslie loi kiukkuisen katseen mieheen, jota hänen ystävänsä oli tarkoittanut. "Oikea vakoilijan naama, eikö niin? Mutta sanopas, mitä minä teen tuolle kirjeelle?"

"Sitä juuri mietiskelen", vastasi Johnnie. Hetkisen kuluttua ystävykset nousivat ja poistuivat huoneesta Johnnien yhä miettiessä pulmaa.

Tultuaan Branchin asuntoon O'Reilly tutki huoneen niin tarkoin kuin hän suinkin tohti. He olivat molemmat jännityksessä, sillä heidän mielestään oli aivan varmaa, että vihamieliset silmät vartioivat heitä koko ajan, mutta siitä huolimatta he olivat huolettoman näköiset ja juttelivat iloisesti. Tuon suosituskirjeen polttaminenhan näytti olevan maailman helpoin asia, mutta he käsittivät täysin, että tilanne kävisi monin verroin vaikeammaksi, jos heidän epäluuloissaan olisi perää ja teko huomattaisiin. He eivät voisi selittää sitä niin tyydyttävästi, että kuulustelijat tyytyisivät. Tuon salaperäisen paperin hävittäminen, ja varsinkin kun tuo hävittäminen tapahtui niin myöhään illalla, tuntuisi jo mahdollisimman omituiselta, jopa niin epäilyttävältä, että se voisi tuhota heidät perinpohjin. Saarelta hänet ainakin karkoitettaisiin, siitä oli O'Reilly varma, sillä hän tiesi, että viranomaiset etsivät vain jotakin syytä päästäkseen hänestä eroon. Hänen kynsiään vallan kihelmöi polttaa kirje poroksi lampun liekissä. Vankeus ja melkeinpä mikä muu rangaistus hyvänsä olivat hänen mielestään siedettävämmät kuin karkoitus. Silloin hänen täytyisi alkaa alusta jälleen.

Puhuessaan hän silmäili koko ajan ympärilleen, ja lopulta hän oli keksivinään keinon. Ollakseen varma, ettei hänen sanojaan ymmärrettäisi, hän kysyi toveriltaan:

O'Reillyä nauratti tilanteesta huolimatta ja turvautuen "risakieleen", joka syntyy kun sanojen tavut muutetaan määrätyn järjestelmän mukaan, ja jota jokainen amerikkalainen koulupoika osaa, hän kiinnitti kumppaninsa huomion huoneen tiilikattoon.

Branch oli teräväjärkinen mies ja hän ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Talo oli yksikerroksinen ja katto oli tehty parin jalan pituisista tavallisista Kuban kattotiilistä. Tiilet oli ladottu peräkkäin säännöllisiin riveihin harjalta räystäälle saakka niin, että kuperat puolet olivat alaspäin, ja kahden tämmöisen tiilirivin välinen sauma peitettiin kolmannella rivillä, johon tiilet ladottiin kupera puoli ylöspäin. Monet tiilet olivat vääristyneet poltettaessa, niin etteivät liitokset olleet tiiviit, joten katossa oli runsaasti kirjeelle sopivia piilopaikkoja. Salakieltään käyttäen O'Reilly käski kumppaninsa avata pöytälaatikon, jossa tuo kovanonnen kirje oli, niin että tämä löytäisi paperin heti pimeässäkin. Branch teki, kuten häntä oli pyydetty.

He puhelivat vielä hetkisen ja nousivat sitten poistuakseen. O'Reilly viivähti oven edessä, jossa oli aivan hänen päänsä yläpuolella melkoinen lovi tiilien välissä, ja Branch puhalsi lampun sammuksiin. Sitten kuului paperin kahahdus ja seuraavassa silmänräpäyksessä Branch oli O'Reillyn vieressä, joka kumartui samassa ja nosti hänet sääristä katon rajaan. Parin sekunnin kuluttua O'Reilly tunsi heikon puserruksen olkapäissään, jolloin hän laski taakkansa äänettömästi maahan, ja molemmat lähtivät huoneesta.

Kun he olivat päässeet turvallisesti kadulle, alkoi Branch tunnustella päälakeaan, ja lausui huolestuneesti: "Tuhat tulimmaista, kuinka vahva olet! Ei paljon puuttunut, ettet puskenut päätäni katon läpi. Mutta luulenpa papereiden olevan hyvässä tallessa."

"Niinpä niin. Kätkin henkilötodistuksetkin, sillä nämä halvatun don
Juanit näkyvät vihaavan amerikkalaisia. Olen nyt englantilainen
ja sinun olisi parasta seurata esimerkkiä. Olen — tuota noin —
Pawtucketin kreivin poika — nuorin poika, ja sinä voisit sanoa, että
Irlannin herttua-vainaja oli setäsi, tahi jotakin sinnepäin."

XI.

KENRAALIN KÄSI.

O'Reilly vangittiin puoliyön aikaan. Kun perusteellinen ruumiintarkastus oli toimitettu ja kaikki hänen tavaransa tutkittu perinpohjin, lähdettiin päävahtiin, jossa Leslie Branch jo oli.

Sairas sanomalehtimies näytti pidemmältä, laihemmalta ja verettömämmältä kuin milloinkaan ennen, ja hänen toivottoman synkät kasvonsa soveltuivat tilanteeseen ihailtavan hyvin.

Sitten seurasi pitkä väliaika, jonka kuluttua vangit vietiin suureen huoneeseen, jossa espanjalaisen varusväen koko esikunta näytti olevan koolla. Univormujen kokoelma oli todellakin vaikuttava, ja julmia kasvoja oli pitkä rivi. Molemmat amerikkalaiset otettiin vastaan kiukkuisin ja vihaisin silmäyksin.

Vangit saivat käskyn seisoa vieretysten syyttäjiinsä päin, ja sitten heitä kuulusteltiin vuorotellen. Kuulustelu oli ankara ja säälimätön, mutta kun O'Reilly osasi espanjan kieltä, tuli hän tulkitta toimeen. Hän sanoi tulleensa saarelle vain terveytensä tähden ja oli aina koettanut noudattaa mahdollisimman tarkoin vallitsevia määräyksiä. Jos hän oli niitä jotenkin rikkonut, niin hän oli tehnyt sen tietämättään eikä tahallaan. Hän kielsi jyrkästi olevansa missään yhteydessä kapinallisten kanssa, ja vaati selitystä, miksi hänet oli vangittu.

Mutta hänen uskottavalta kuulostava puheensa ei tehnyt pienintäkään vaikutusta kuulijoihin. Kaupungin varusväen päällikkö, kenraali Antuna, jolla oli hovimiehen hieno käytöstapa, mutta sotilaan kylmä ja rohkea katse, nojautui eteenpäin sanoen:

"Ja kolme päivää sitten olitte ulkona kaupungilla myrskyssä ja sateessa", hymähti kenraali.

"Sateen tauottua palasitte hotelliinne. San Rafael- ja Estrella-katujen kulmaan oli muodostunut suuri lätäkkö, jonka yli hyppäsitte. Olenko oikeassa?"

Kenraali Antuna katsahti paperiin, joka oli hänen edessään pöydällä. "Tuo lätäkkö oli kuusi jalkaa ja neljä tuumaa läpimitaten. Voitteko vaatia minun uskovan, että kolotusta sairastava henkilö voisi loikata sellaisen matkan?"

Leslie Branch muutti jalkaansa ja kostutti huuliaan, mutta O'Reilly kohautti vain kärsimättömästi hartioitaan. "Hyvä kenraali", sanoi hän, "ettekö ole milloinkaan potenut kolotusta tahi hermosärkyä? Niinkö? No, sittenhän tiedätte, että jomotus on aivan yhtämittainen, eikö niin? Mutta nyt on asian laita siten, ettei tautini vaivaa minua juuri ollenkaan tässä ilmanalassa, ja sentähden olen täällä."

Kenraali valikoi pöydällä olevien esineiden joukosta keskikokoisen pistoolinammuksen, jota hän näytti O'Reillylle kysyen:

"Tämä löytyi matkalaukkunne vaatelokerosta." O'Reilly rypisti ensin kulmiaan, mutta samassa hänen rohkeat kasvonsa kirkastuivat. "Se on varmaankin unohtunut laukkuuni, kun lähdin Matanzasta kolme kuukautta sitten."

"Mitä? Matanzastako!" huudahti eräs eversti kiihkeästi. "Mitä teillä oli Matanzassa tekemistä?"

Kieroilu oli nyt tarpeetonta, ja Johnnie selosti tarkkaan olonsa
Matanzassa Carterin tuontiyhtiön edustajana, mainitsi nimiä, osoitteita
ja tekemiään kauppasopimuksia ja pyysi läsnäolijoita tiedustelemaan
Matanzasta, oliko hän puhunut totta vai ei.

Muutamiin kuulijoihin puhe epäilemättä vaikutti, mutta hänen nykyisten puuhiensa viattomuutta ei kukaan uskonut; näyttipä aivan siltä, että tuon julman everstin mielestä oli syytetyn aikaisempi oleskelu Kubassa mitä luotettavin todistus tämän kuulumisesta kapinallisten järjestöön. Johnnie arvasi, että hänen epäiltiin olevan niitä amerikkalaisia insinöörejä, joita huhu kertoi vihollisen palkanneen armeijaansa räjähdysaineiden käyttöä ohjaamaan. Häntä koetettiin kiertää mahdollisimman viekkaasti laadituilla kysymyksillä ja monimutkaisia teknillisiä lauseparsia käyttäen, niin että hän vahingossa sanoisi jotakin, joka ilmaisisi hänen oikean ammattinsa ja vahvistaisi häneen kohdistuneet epäluulot. Hänen kätensäkin tutkittiin erittäin huolellisesti, oliko niissä muutamia varmoja tunnusmerkkejä tahi kemiallisten aineiden käsittelyn jättämiä jälkiä, ja vihdoin päätti tuo kiihkoisa eversti lopullisesti musertaa O'Reillyn ottamalla pöydältä pienen nikkelöidyn esineen, jota hän heilutteli riemuiten tämän silmäin edessä.

Johnnie teki niin, mutta hänen selityksensä ei saavuttanut vähintäkään luottamusta everstin ivallisista hymähdyksistä ja paljonpuhuvista eleistä päättäen. "Siinä kuulette!" huudahti tämä kääntyen esimieheensä. "Mies valehtelee, niin että nokka heiluu."

Toiset upseerit tarkastelivat uteliaasti tuota harvinaista esinettä ja kuiskailivat keskenään ja uskalsipa eräs varovasti koetella sen kärkeäkin.

"Mikä tuo esine sitten oikein on?" kysyi kenraali. Nyt oli everstin suuri hetki tullut. "Sanon sen heti", alkoi hän vilkaisten syrjäkareittain O'Reillyyn. "Tiedän yhtä ja toista mekaniikan alalta ja sentähden en uskonut siteeksikään tuon lurjuksen julkeita valheita. Tämä" — hän loi tovereihinsa leimuavan katseen — "tämä esine on minun tietääkseni koje, jolla ruiskutetaan räjähdyselohopeaa dynamiittipanoksiin." Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Upseerit tuijottivat tuohon pikkuiseen ruiskuun hämmästyksestä sanattomina.

"Laite on noita nerokkaita amerikkalaisia keksintöjä, mutta en ole sattunut vielä semmoista näkemään. Hyvän järkeni avulla vain ymmärsin tähän kätketyn ajatuksen. Onhan selvää, että tämä kärki pistetään dynamiittiin, näin, ja painetaan mäntää —" Kenraali Antunalta pääsi huikea hätähuuto, ja läiskäyttäen kädet silmilleen hän nousi horjuen tuolistaan. Tehdäkseen selityksensä mahdollisimman havainnolliseksi oli eversti painanut mäntää sillä seurauksella, että ruiskun sisältö sattui suoraan hänen hartaasti kuuntelevan päällikkönsä tarkkaavaisiin kasvoihin.

"Silmäni! Dios mio! Olen menettänyt näköni ainiaaksi!" huusi onneton kenraali hänen alaistensa tuijottaessa häneen kauhun valtaamina. Onnettomuuden aiheuttaja kalpeni liidunvalkeaksi ja lysähti tuoliinsa kuin halvauksen saanut.

"Lääkäri, sukkelaan!" karjui joku. "Jumalani, miten ajattelemattomasti tehty."

"Tämä — tämä on hirmuista", änkytti toinen. "Se — se räjähtää pian."

Kaikki syöksähtivät kauemmaksi pöydän luota, mutta Leslie Branch nauroi, niin että hän aivan tärisi. Hänen laiha ruumiinsa nytkähteli kuin suonenvedossa, kalpeat kasvot olivat punehtuneet ja sinertäviltä huulilta kuului sarja hermostuneita hykäyksiä, jotka päättyivät käheään ja vinkuvaan köhimiseen. O'Reilly ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen nauravan.

"Sano — sano niille, että ruiskussa oli vain suolavettä", sai Leslie vihdoin vaivoin sanotuksi.

Kun tämä tervetullut huomautus oli käännetty ja kenraali huomannut sen todeksi, pääsi kaikilta helpotuksen huokaus, jota seurasi arka silmäys everstiin. Tämä oli sangen murheellinen ja saatettuaan itsensä ja päällikkönsä naurunalaisiksi hän kätki nyt häpeänsä ottamalla kasvoilleen ilmeen, jossa synkkä ja loukattu arvokkuus kuvastui. Oli kuitenkin ilmeistä, että hän piti vieläkin näitä amerikkalaisia sangen vaarallisina henkilöinä ja oli epäluuloisempi kuin konsanaan.

Tämä välikohtaus keskeytti O'Reillyn kuulustelun ainakin hetkeksi, ja huomio kiintyi nyt hänen kumppaniinsa. Branchin kohta oli ilmeisesti toivoton. Hän myönsi olevansa sanomalehtimies ja lähettäneensä postitse julkaistaviksi aiottuja kirjoituksia, mikä oli jo aivan tarpeeksi upseerien ilmeistä ja silmäyksistä päättäen. Näki kaikesta, ettei häntä kohtaan aiottu osoittaa vähintäkään sääliä. Mutta hän aiheutti täydellisen yllätyksen, kun hän aivan rauhallisesti sanoi olevansa Englannin alamainen ja varoitti vangitsijoitaan kohtelemasta häntä yhtä hävyttömästi ja ankarasti kuin amerikkalaisia. Hänen sanansa vaikuttivat, omituista kyllä, sillä hänen tuomiotaan ei julistettu heti, vaan vangit vietiin huoneesta ja käskettiin odottamaan.

Vihdoin sai O'Reilly käskyn tulla kenraalin luo, joka oli aivan yksinään tuossa suuressa huoneessa, kun O'Reilly astui sisään.

"Suokaa minulle anteeksi häiriö, jonka olemme teille aiheuttaneet", aloitti kenraali.

Kenraalin silmät välähtivät. "En uskonut hetkeäkään tuota puhetta, että olette dynamiittimiehiä", lausui hän. "Ei, minulla on omat epäluuloni, joita tämä kuulustelu ei ole ikävä kyllä lainkaan kyennyt poistamaan."

"Saanko kysyä, mistä sitten minua oikein epäilette?" Johnnien mielenkiinto oli todellakin herännyt.

"Herra O'Reilly", sanoi kenraali painolla ja vakavasti, "uskon teidän olevan maalleni paljon vaarallisemman henkilön kuin tusina pommimiehiä. Olette kirjailija."

"Miten milloinkin. Nyt esimerkiksi ovat Yhdysvallat taipuvaiset tunnustamaan Kuban kapinan oikeutetuksi, ja välit Espanjan kanssa kiristyvät joka päivä; kärsimättömyys kasvaa kummallakin puolella, ja kaikkeen ovat syynä vain nuo liioitellut kuvaukset ja ilkeämieliset valheet, joita sanomalehdistöllenne täältä käsin syötetään. Olemme päättäneet kukistaa tämän kapinan omalla tavallamme emmekä aio sietää muukalaisten sekaantumista asioihimme. Sotaa ei käydä milloinkaan huvikseen, mutta te sanomalehtimiehet olette kaunistelleet verenvuodatuksen, johon kapinalliset ryhtyivät aloittaessaan sodan, ja samalla olette vääristelleet syyt, joiden takia Espanjan on tukahdutettava tämä mieletön liike, maksoi mitä maksoi. On jo suuri vaara tarjona, että sytytätte palon, joka on tätä moninverroin hirmuisempi. Ymmärrätte siis mitä tarkoitan, kun sanon, että olette paljon vaarallisempi henkilö kuin tusina pommimiehiä. Teidän kynänne voi tehdä enemmän vahinkoa ja tuhota enemmän espanjalaisia sotilaita kuin kokonainen rykmentti amerikkalaisia pommimiehiä. Englantilainen kumppaninne ei salaa tointaan, niin että hänet saattelemme Nuevitakseen, jossa hänen on heti mentävä laivaan ja lähdettävä saareltamme."

"Toistaiseksi. Niin on virallinen päätökseni, mutta" — puhujan silmät välähtivät omituisesti — "näin kahden kesken puhuen tahtoisin mielelläni varoittaa teitä. Olette urhoollinen ja neuvokas mies — sitä ei taida kieltää — ja toisissa olosuhteissa haluaisin kernaasti tutustua teihin lähemmin. Juuri sentähden olen kovin pahoillani, kun minun täytyy varoittaa teitä jäämästä Kubaan — täällä olonne kävisi sangen tukalaksi, siitä voitte olla varma. Minua suorastaan harmittaa, ettemme voi syyttää teitä mistään; asia olisi ollut silloin paljon selvempi. Kysyn sentähden vielä kerran, eikö olisi parempi myöntää, että olen arvannut salaisuutenne?"

O'Reillyn hämmästys alkoi muuttua kipenöitseväksi kiukuksi, sillä hänestä näytti, että hänen kanssaan vain kujeiltiin. Siitä huolimatta hän pudisti päätään ja vastasi tyynesti: "Jos myöntäisin, niin valehtelisin, herra kenraali."

Kenraali Antuna huokaisi. "Siinä tapauksessa tarjoaa tulevaisuus vain ikävyyksiä meille molemmille."

"Ei suinkaan. Ymmärtäkää minut oikein, sillä tarkoitan vain teidän parastanne. Ette ole voinut olla huomaamatta, että sotilaamme katsovat hyvin karsaasti teitä amerikkalaisia, ja onnettomuuksia ei voida välttää. Ajatelkaapa, että teille tapahtuisi jotakin. Sille emme voisi parhaalla tahdollakaan mitään, ja siinäpä juuri pulma onkin. Te tulitte Kubaan nauttiaksenne sen suloisesta ilmanalasta ja haluatte niin ollen liikkua mahdollisimman paljon ulkosalla, sehän on selvää. No hyvä! Nyt on asian laita siten, että armeijassamme on paljon nuoria alokkaita, joista minulla on paljon huolta. He ovat kyllä isänmaanrakkauden innostamia kunnon poikia, mutta niin kovin huolimattomia. Hyvästä ampumataidosta heillä ei ole aavistustakaan, eivätkä he näy lainkaan käsittävän, miten vaarallisia kapistuksia pyssyt ovat. Ampua räiskitään aamusta iltaan ja on hyvä, jos neljästäkymmenestä laukauksesta yksi osuu maaliin. Minun on täytynyt puuttua asiaan useamman kerran päällikkyyteni kaikella ankaruudella. Minun on oikein paha olla, kun ajattelen, mitä kaikkea teille voi tapahtua ulkona kuljeskellessanne."

"Huolenpitonne on vallan liikuttava", sanoi O'Reilly kumartaen ivallisesti, mutta kenraali Antuna ei ollut äänensävyä huomaavinaan, vaan jatkoi viekasteluaan:

"Ajatelkaahan miltä minusta tuntuisi, jos teidät eräänä kauniina päivänä löydettäisiin hengettömänä." Puhujan äänessä kuvastui syvä tuska. "Millä itseäni puolustaisin ja miten saisin syyllisen selville?"

"Pitämällä minua tarkoin silmällä kuten tähänkin saakka", vastasi
O'Reilly kuivasti.

"Luonnollisesti olette yötä päivää tarkimman valvonnan alainen ja ollakseni täysin varma turvallisuudestanne pyydän teitä sallimaan, että joku mieheni saa aina olla läheisyydessänne, minne ikinä menettekin. Emme haluaisi päästää teitä hetkeksikään näkyvistämme, ja sentähden olisi hyvä, jos sallisitte hänen oleskella kanssanne huoneessannekin kotosalla ollessanne. Tosin en luota salapoliiseihimme, sillä he ovat mielestäni kovin huolimattomia ja välinpitämättömiä, mutta nämä varovaisuustoimenpiteeni vapauttaisivat minut ja maani hallituksen syytöksistä ja kaikesta vastuunalaisuudesta, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus. Keinoon ryhdyn kuitenkin sangen vastahakoisesti, sillä kaikesta huolimatta se olisi omiaan vain jännittämään maittemme jo ennestään kireitä välejä. Kuten näette, olen täysin rehellinen teitä kohtaan." Kenraali huokaisi. "Toivoisin, että löytäisitte toisen ilmanalan, joka olisi kolotuksellenne yhtä edullinen. Silloin vierittäisitte raskaan taakan hartioiltani. Antaisin luotettavan saattueen seurata teitä Nuevitakseen, josta matka New Yorkiin sujuisi hupaisesti hyvän ystävänne herra Branchin keralla." Puhuja vaikeni toivehikkaasti ivallisen hymyn väikkyessä hänen huulillaan.

Johnnie ei jaksanut hymyillä vastaan, sillä hänen sydämensä oli lyijynraskas. Hän käsitti vastustelun olevan hyödytöntä, sillä hän tiesi aivan varmaan, että jääminen Puerto Principeen tämän selvän varoituksen jälkeen kävisi kovin vaaralliseksi. Hänet yllättäisi jokin onnettomuus, jota hän ei voisi välttää, ja jo tuo kovennettu valvontakin tekisi tyhjäksi hänen suunnitelmansa. Hetkisen kuluttua hän lausui vakavasti:

"Kiitän hienotunteisuudestanne, herra kenraali. Olen päättänyt noudattaa kehoitustanne ja — lähteä täältä." Kenraali Antunan julmat kasvot kirkastuivat ja hypähtäen tuolistaan hän meni O'Reillyn luo ja tarttui tämän käsiin; näyttipä hän melkein haluavan syleillä tätä. "Kiitän teitä", huudahti hän. "Teette minulle korvaamattoman palveluksen. Nyt voin jälleen hengittää. Sallikaa minun tarjota teille jotakin — hienointa Espanjan viiniä ehkä? Eikö? No, sytyttäkää nyt ainakin sikaari — kas tässä Kuban parhaimpia!"

Hänen kiitollisuutensa oli ylitsevuotavainen ja hän vannoi, että
O'Reilly oli tehnyt hänelle maailman suurimman palveluksen.

"Saatatte minut aivan hämilleni", Vastasi O'Reilly koettaen kestää miehuullisesti häviönsä. Mutta hänen mielensä oli niin katkera, ettei hän voinut olla lisäämättä: "Jos kirottu tautini uusiintuu, niin kenties tapaamme piakkoin jälleen, joko täällä tahi muualla."

"Sitä hupia en tohdi toivoakaan", vastasi kenraali nopeasti. "Mutta jos niin kävisi, niin muistakaa, että meillä espanjalaisilla on varma kolotuksenparannuskeino. Hiukan vastenmielinen tosin, mutta vaikuttava! Vain pieni nikkelipilleri, ja siinä kaikki." Kenraali Antuna hymyili niin että hampaat näkyivät. "On toinenkin parannuskeino, joka ei ole niin varma, mutta hyvä kylläkin. Olen kokeillut sillä ja minun mielestäni se on erinomainen. Pitää juoda paljon kokos-pähkinän maitoa, joka näkyy olevan hyvin yleinen lääke täällä Kubassa, mutta edellinen keino, jota sanon Espanjan kuuriksi, on paljon tehokkaampi, kuten jo huomautin. Olen mielihyvällä huolehtiva, että laivallenne tuodaan suuri varasto kokos-pähkinöitä teitä varten. Toivon, että hedelmien vaikutus on mitä parhain, ja kun syötte niitä, niin muistelkaa minua."

Kehoitus oli tarpeeton, sillä O'Reilly ajatteli kenraalia koko ajan, kun häntä vietiin aamun sarastaessa rautatieasemalle suoraan vaunuun, jossa hän istahti penkille Branchia vastapäätä vartijasotilasten tunkeutuessa sisään heidän jäljessään. Hän oli toivottoman synkkä ja vannoi, ettei hän voisi milloinkaan unhottaa tuota vanhaa ilveilijää ivallisine hymyineen. Hän kirosi ja sadatteli muistellessaan noita turhaan kuluneita viikkoja ja joutui aivan epätoivoon, kun hän ajatteli, miten lähellä hän oli jo ollut päämääräänsä. Missä mahtoi Rosa-poloinen nyt olla? Milloin ja miten kävisi saarelle paluu mahdolliseksi? Hän jaksoi tuskin voittaa kiusauksen heittäytyä junasta, mutta tyyntyi muistaessaan, etteihän Kuba ollut sentään aivan pistinten piirittämä. Hän palaisi mahdollisimman pian.

"Sinähän olet rikas. Minut nylki emäntäni putipuhtaaksi. Mutta eikö hallituksilla ole tapana kustantaa vieraidensa kotimatka?"

"Kunhan ostavat minulle piletin ensimmäiseen satamaan, niin en muusta välitäkään. Vapaaksi päästyäni koetan jälleen uudestaan. Merimatka hirvittää minua kyllä, sillä olisi kaikkein kamalinta tulla mereen haudatuksi." Ja Branch alkoi rykiä käheästi.

Helppous, jolla Kubasta lähtö kävi päinsä, oli täydellinen vastakohta vaikeuksille, jotka kohtasivat saarelle saapuvia. Eräs laiva lähti Nuevitaksesta saman päivän iltana, jolloin molemmat amerikkalaiset saapuivat kaupunkiin, ja heidät vietiin suorinta tietä laivaan. Sotilassaattue erosi heistä vasta sitten, kun ankkuri oli nostettu.

O'Reilly katseli tuskallisin silmäyksin etäisyyteen häipyviä valkoisia talorivejä, ohikiitäviä mangrove-soita ja kaukaa siintäviä kukkuloita, ja kun aavan meren suolainen hengähdys alkoi jäähdytellä hänen polttavia ohimoitaan, haki hän hytistään kokos-pähkinöitä täynnä olevan korin, jonka kenraali Antuna oli ystävällisesti hänelle varannut, ja heitti sen laidan yli mutisten:

"Suuria uutisia!" huudahti Estevan Varona, kun hän eräänä päivänä hyppäsi satulasta. "Kävin Yumurissa saakka ja kohtasin tiellä muutamia Lacret'n miehiä, jotka kertoivat, että kenraali Campos on eronnut. Hän on myöntänyt olevansa voimaton kukistamaan Kubassa riehuvaa kapinaa. Mitäs siitä tuumit?"

"Eikö mitä. Hänen sijaansa on tullut toinen — hän on parhaillaan Havannassa — pieni, musta mies, joka ei milloinkaan hymyile. Hänellä on iso nenä ja pitkä leuka ja hän kuuluu pukeutuvan aivan mustiin — oikea juutalaiskoira, kaikesta päättäen. Hänen nimensä on Weyler — Valeriano Weyler, Teneriffan markiisi." Estevan nauroi ylenkatseellisesti, ikäänkuin nimi Weyler ei olisi merkinnyt hänelle mitään.

"Eihän ole ihmeellistä, ettemme ole kuulleet mitään", sanoi tyttö. "Piilottelemme kuin metsän otukset emmekä näe välistä viikkoihin ketään. Usein ihmettelenkin, miten O'Reilly lainkaan voi löytää meidät."

"Älä sitä sure", sanoi Estevan rohkaisevasti katsellen samalla hyväksyvin silmäyksin uutta majaa ja kasvistarhaa, jonka Evangelina oli rohkeasti pannut alulle. "Paikka ei ole niinkään huono, vai mitä? Eversti Cobo ei ainakaan löytäisi meitä yhtä helposti kuin viime kerralla."

Estevan synkistyi. "Olen nähnyt hänet useasti, mutta hän on aina mahdollisimman varovainen liikkuessaan Yumurin suunnalla. Sanotaan hänen päättäneen hävittää koko laakson."

"Niin, hän ei unhota tappiotaan milloinkaan." Estevan ei kertonut sisarelleen lähimainkaan kaikkea, mitä hän kuuli ja näki retkillään, sillä hän tiesi, että Cobon nimen mainitseminenkin sai tytön kauhusta vapisemaan. Hän oli kuitenkin varma, että Rosa tiesi yhtä hyvin kuin hänkin, miksi tuo julmuri niin uupumatta vainosi laakson asukkaita — heidän yksinäiseen piilopaikkaansa oli saapunut viestejä miehen hillittömästä julmuudesta, viestejä, jotka tekivät sisarukset sairaiksi pelosta. Huhu kertoi everstin olleen kuolemaisillaan saamansa haavan tähden ja vannoneen toinnuttuaan elävältä korventavansa ampiaiset, jotka olivat häntä pistäneet. Hän oli vannonut toisiakin valoja, jotka karkoittivat öisin unen Estevanin silmistä.

Estevan jumaloi sisartaan ja tämän onni oli hänen korkein päämääränsä. Sentähden saattoi jo ajatuskin, että tuo roisto ja murhamies ajoi tätä takaa kiukkuisesti kuin haukka kyyhkystä, hänet sanomattomaan raivoon. Yhtä katkera oli hänen vihansa Pancho Cuetoa, tuota petturia kohtaan, joka oli entisten konnuuksiensa lisäksi usuttanut tämän uuden vihollisen heidän jäljilleen, ja koska Rosan turvallisuus ja hänen oma kunniansa vaativat, että noiden roistojen täytyi kuolla, oli hän päättänyt tuhota nämä tavalla tahi toisella. Vapaaehtoisten päällikön kimppuun oli luonnollisesti vaikea käydä, mutta Cueto asui vielä kaikessa rauhassa mustuneiden vainioidensa keskellä, ja hänet valitsi Estevan ensimmäiseksi uhrikseen.

Cobon nimen mainitseminen oli kääntänyt pojan ajatukset hetkeksi muualle, mutta samassa hän havahtui. "Odotapas! Olin aivan unhottaa. Katsohan, mitä Lacret'n miehet minulle antoivat." Hän otti taskustaan julistuksen, joka oli uuden kenraalin allekirjoittama, ja alkoi lukea. Julistus kuului:

"Kaikkien maaseudun asukasten, tahi sellaisten, jotka asuvat kaupunkien alueiden ulkopuolella, on kahdeksan vuorokauden kuluessa muutettava kaupunkeihin, joihin on sijoitettu sotaväkeä. Henkilöt, jotka eivät noudata tätä määräystä, vangitaan kapinallisina."

Juuri tämä epäinhimillinen keskitysmääräys, teko, jolla ei ole vertaistaan sotahistoriassa, antoi kenraali Weylerille, joka oli tunnetusti raa'an ja julman kansansa oikein tyypillinen edustaja, nimen "Weyler teurastaja". Estevan ja Rosa eivät kumpikaan täysin ymmärtäneet julistuksen merkitystä, ja kukapa olisi voinutkaan sen tehdä. Olihan aivan mahdotonta aavistaa sitä säälimätöntä viattomain ihmisparkojen teurastusta, joka nyt alkoi. Kaupunkeihin kerätyt avuttomat miehet, naiset ja lapset nääntyivät nälkään, ja lopusta pitivät kulkutaudit huolen. Satojentuhansien Kuban asukasten täytyi heittää kotinsa oman onnensa nojaan ja sulloutua suojattomiin vankileireihin, joissa kolmattasataatuhatta henkeä kuoli nälkään ja tauteihin. Ennen niin hedelmällinen maa oli nyt aivan autioksi hävitetty, kukoistavat viljelykset muuttuivat vähitellen tuhanharmaiksi, ja hirvein nälänhätä kuristi otteeseensa saaren koko länsiosan aina Pinar del Rioon saakka. Ja kaiken tämän sanomattoman hädän ja kurjuuden aiheutti juuri tuo "Weyler teurastajan" julistus, jota Estevan parhaillaan luki.

"Varmasti! Mutta meitäpä ei löydetä. Menkööt ne tyhmeliinit, jotka pelkäävät tuon vanhan korpin vaakkumista, kaupunkeihin; sitä enemmänhän meillä on täällä syötävää!" Estevan rutisti paperin palloksi ja heitti menemään. "Nyt on aika lähteä Pancho Cueton luo ja saattaa hänet tilille konnuuksistaan." Estevanin huoleton käytös rohkaisi Rosaa suuresti.

XII.

KAHAKKA.

Estevan valmisteli hävitysretkeään Pancho Cueton luo nuoruuden koko tarmolla ja innolla. Ensin hän hankki suurella vaivalla dynamiittia ja sytytyslankaa ja muutamia litroja paloöljyä, ja sitten hän kutsui miehensä koolle ja lähti joukkoineen San Juaniin.

Nyt oli matka La Joyaan pidempi kuin ennen, ja kun seurueen jokaisesta jäsenestä oli luvattu palkinto, noudatti Estevan suurinta varovaisuutta. Mutta se oli melkein tarpeetonta, sillä seutu oli jo aivan autio Weylerin julistuksen johdosta. Kaikkialla oli hiljaista ja kuollutta, ja vain puiden latvoissa saattoi huomata jotakin elämää ja liikettä, mutta linnutkin näyttivät pelästyneiltä ja masentuneilta. Estevanista tuntui niin omituiselta. Oli kuin koko luonto olisi surrut. Hän ei nähnyt muita lintuja kuin korppeja ja tummia, kirkuvia kottaraisia keltaisine nokkineen. Edempänä leijaili laakson yläpuolella paksu savupilvi; siellä polttivat espanjalaiset niiden koteja, jotka eivät olleet kyllin nopeasti totelleet keskitysmääräystä.

La Joyassa olivat asukkaat kuitenkin vielä kotona, ja kun tilan oikea omistaja saapui iltahämärissä, näkyi asuinrakennuksesta ja muutamista ulkohuoneista valoa. Estevan kokosi miehensä, ja hevosten pureskellessa ruohoa ja neekerien levätessä ratsastuksen jälkeen hän laittoi kalliin panoksensa kuntoon. Oli luultavaa, ajatteli hän, että Cueto oli hankkinut taloonsa lujan vartioston, ja kun hän tunsi talon tarkoin, ei hän aikonutkaan yrittää murtaa sen tukevaa raudoitettua ovea.

Estevanin näin askarrellessa ulkona oli Pancho Cuetolla sisällä vastenmielisiä vieraita. Illan suussa oli kymmenkunta vapaaehtoista saapunut äkkiarvaamatta taloon, ja kun Pancho ja heidän everstinsä eivät olleet parhaimmat ystävät tuon Yumurin retken jälkeen, pelästyi hän henkimenokseen nähdessään miehet, varsinkin kun heidän johtajansa osoittautui olevan itse tuo peloittava eversti Cobo.

Eversti oli kertonut tulevansa San Juanista, jossa hän oli ollut vangitsemassa asukkaita, jotka eivät olleet totelleet Havannasta tullutta määräystä. Etelästä näkyvä savu kohosi kotien raunioista, jotka hän oli sytyttänyt tuleen; monta hyvää satoa oli hävitetty, monta taloa poltettu ja moni miekkonen oli saanut ansaitun rangaistuksensa; sanalla sanoen retki oli onnistunut hyvin, joten eversti oli sangen hyvällä tuulella, sillä hän piti semmoisista tehtävistä. Hän oli pyytänyt Cuetolta yösijaa itselleen ja joukolleen, josta osa oli jäänyt jälkeen ja saapuisi vasta myöhemmin.

Cueto oli toivottanut vieraansa tervetulleeksi, ja neuvottuaan sotilaat sokerimyllyn tyhjään varastosuojaan hän luovutti Cobolle talon hienoimman huoneen ja haki esille ruokaa, juotavaa ja tupakkaa.

Illallisen jälkeen hän ja eversti valvoivat vielä kauan kahvin ja liköörin ääressä, josta viimemainittu tuli yhä paremmalle tuulelle. Kävi ilmi, että hän, Cobo, oli vallan ihastunut uuteen ylipäällikköön, joka oli aivan hänen mielensä mukainen mies. Tämä Weyler, ennusti hän, lopettaisi kapinan käden käänteessä, sillä nyt ei siveltykään maitosormin kuten Campoksen aikana tehtiin, mikä menettely oli ollut omiaan vain yllyttämään kapinaan. Cobo hyväksyi uudet toimenpiteet täydellisesti.

"Tämä maakunta on nyt puhdas kuin luudalla lakaistu, ja Matanza on aivan tulvillaan pakolaisia", kertoi hän. "Ne sanovat olevansa puolueettomia, mutta ovat kuitenkin vihollisen kätyreitä. Nyt se peli loppuu."

"Ruokkikoot itse itsensä. Onko meidän syymme, että meidän täytyy ryhtyä tämmöisiin toimenpiteisiin? Ei millään muotoa. Niitä, jotka ovat keskitysleireissä, ei meidän tarvitse pelätä, ja maaseudulle jääneet ovat pian poimitut." Puhuja otti syvän kulauksen Cueton hienoa likööriä ja maiskautti huuliaan. "Tämä 'poimiminen' on juuri tehtävä, joka minua miellyttää. Määräaika oli kyllin pitkä, ja nyt emme säästä ketään, ei vaimoja eikä lapsiakaan. Miehet ovat pettureita, naiset synnyttävät niitä, ja lapset kasvavat ja varttuvat."

Cueto nyökäytti päätään hyväksyvästi. "Tietysti", sanoi hän. "Tämä kapinahenki on tarkoin tukahdutettava, tahi muutoin ei täällä voi kukaan turvassa elää. Minä esimerkiksi olen ainaisessa pelossa tuon nuoren Varona-lurjuksen takia. Toivoakseni ette ole unhottanut häntä?"

"Unhottanutko?" Eversti Cobo hypisteli vasta hiljattain parannutta arpea, joka teki hänen inhoittavat kasvonsa entistä rumemmiksi, ja kirosi sitten karkeasti. "On vain Jumalan suuri armo, että elän vielä. Enkä ole unhottanut tyttöäkään. Hänen on tultava keskitysleiriin muiden mukana. Hän ei voi jäädä pois, vaikka poika jäisikin." Cobo nuolaisi huultaan. "Odotahan, kunnes olen tehnyt selvän tästä laaksosta. Sitten lähden Yumuriin, ja jahdin pitää olla niin ankara ja säälimätön, ettei koiraakaan jää henkiin."

Kun puhe oli kääntynyt Rosaan, lörpötteli eversti yhtä ja toista, mistä Cueto ymmärsi, että tyttö oli tehnyt everstiin syvän vaikutuksen. Cueto oli mielissään, ja kun Cobo vihdoin lähti levolle, oli hän paljon paremmalla tuulella kuin vieraan saapuessa. Olihan jo sekin hauskaa, että tiesi voivansa nukkua yhden yön turvallisesti. Panchon pelko oli aina vain kiihtynyt, eikä hänellä ollut enää mitään rauhaa.

Mutta hänestä tuntui, että hän oli tuskin ummistanut silmiään, kun hän havahtui hirmuiseen heilahdukseen ja huomasi olevansa keskilattialla tietämättä, oliko hän itse hypännyt vuoteestaan vai oliko hänet paiskattu. Siinä vielä ymmällään seisoen hän kuuli Cobon huoneesta käsin äänekkään huudon ja useiden jalkojen töminää, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kiskaistiin hänen ovensa auki. Useiden soihtujen valossa hän näki kynnyksellä Estevan Varonan ja joukon ryysyisiä neekereitä. Cueto tiesi, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut, ja kirkaisten kimeästi kauhusta hän sieppasi pistoolin ja laukaisi umpimähkään. Samassa olivat hyökkääjät hänen kimpussaan ja parissa sekunnissa oli taistelu ratkaistu. Estevan iski häntä kohti kiväärinsä perällä, mutta Cueto väisti, joutuen samassa pitkän puukon tielle, joka välähti hänen eteensä hämärästä. Huutaen tuskasta ja pelosta hän koetti päästä pakoon, mutta liian myöhään. Teräs välähti, ja viimeinen kauhun huuto tyrehtyi hänen kurkkuunsa.

"Valelkaa vuode öljyllä ja sytyttäkää tuleen", käski Estevan. "Joutuin nyt!" Sitten hän kiiruhti ottamaan selvää, mistä tuo toinen huuto oli kuulunut. Etsittyään hetkisen hän löysikin huoneen ja alkoi hakata ovea kiväärinsä perällä, mutta hän ehti lyödä vain pari kertaa, kun sisältä kuului laukaus ja kuula lävisti oven melkein hänen päänsä kohdalta. Samassa puhallettiin jossakin talon ulkopuolella espanjalaisen sotaväen hälyytysmerkki.

Nuori Varona ja hänen miehensä eivät viivytelleet silmänräpäystäkään, vaan käsittäen vaaran, johon he olivat tietämättään joutuneet, he pakenivat talosta niin nopeasti kuin jaloistaan pääsivät. Kysymykset olivat tarpeettomat, sillä sokerimyllyltä päin kuului äänekkäitä käskyjä ja miesten huutoja hevosilleen. Melun aiheuttajat olivat ilmeisesti espanjalaista ratsuväkeä ja toimivat niin nopeasti, että sissimme olivat tuskin päässeet satulaan, kun sotilaat olivat jo hevosineen heidän kintereillään. Paluutie vainioiden poikki oli katkaistu, minkävuoksi Estevan kannusti hevosensa suoraan valtamaantiehen yhtyvälle ajotielle huutaen miehiään seuraamaan.

La Joyan luona oli tie noin puolen penikulman pituudelta mahtavien palmujen reunustama, joiden varjossa oli päivisin suloisen viileätä ja yöllä pimeätä kuin tunnelissa. Lähellä valtamaantietä oli tie puhkaistu kapean ja korkean harjanteen läpi, niin että se katosi siinä paikassa kokonaan viiniköynnösten peittämien, jyrkkien rinteiden väliin.

Sissit karahduttivat suinpäin tähän palmujen muodostamaan mustaan tunneliin ja takaa-ajajat olivat aivan heidän kintereillään ampuen hurjasti, sillä he olivat aivan suunniltaan raivosta, kun pakenijat eivät olleet kuulevinaankaan heidän pysähdyskäskyjään, mikä on kaikille kubalaisille ominaista.

Estevanin joukon pako olisi epäilemättä onnistunut mainiosti, elleivät Cobon jälkeenjääneet miehet olisi juuri silloin sattuneet palaamaan ryöstöretkiltään; yhteentörmäys tapahtui tuossa ahtaassa solassa, jossa tie leikkasi harjanteen. Pakenijat saivat kiittää pimeyttä ja hurjaa vauhtiaan siitä, etteivät he heti tuhoutuneet, sillä rinteet olivat liian jyrkät hevosten kiivetä ja takaa-ajajien kirkuva joukko oli melkein kantapäillä.

Solassa syntyi hirmuinen ähellys ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua olivat joukot niin sekaisin, ettei erottanut ystävää vihollisesta, vaan jokainen ampui ja huhtoi sokeasti ympärilleen. Tuo rauhallinen paikka oli muuttunut äkkiä kuin hornanhenkien pesäksi, josta kuului hirmuinen meteli, huutoa, sadattelua ja hevosten tuskallista hirnuntaa. Miehet taistelivat seisoallaan ja maassa riuhtoen, suuremmissa ryhmissä ja kahden kesken, ja hevoset potkivat ja purivat toisiaan. Muutamat taistelijat pysyttelivät satuloissaan ja ottelivat jalustin jalustimessa kiinni kiväärin perillä ja pitkillä puukoillaan tietämättä, oliko vastassa ystävä vai vihollinen. Toiset ratsastajatta jääneet hevoset pyrkivät pakoon ja koettivat siinä tarkoituksessa syöksyä rinteitä ylös, mutta vierähtivät aina takaisin potkien vimmatusti ympärilleen, ja niiden terävillä nauloilla kengitetyt kaviot iskivät hirveämmin kuin vanhanaikaiset sotatapparat. Sokerimyllyltä päin kiiruhtavat Cobon miehet kuulivat metakan, ja luullen sissien järjestäytyneen vastarintaan he alkoivat pyyhkeillä tietä kiivaalla kivääritulella, jonka jälkeen hirmustunut eversti käski miestensä hyökätä. He olivat tuokiossa omien toveriensa kimpussa, ja nyt kiihtyi taistelu entistä raivokkaammaksi. Espanjalainen iski espanjalaista, ja toisistaan eksyneet sissit riehuivat henkensä edestä tuossa sanomattomassa sekasorrossa, yksi yhtäällä ja toinen toisaalla.

Estevan eksyi miehistään heti taistelun alussa eikä joutanut heitä paljon ajattelemaankaan, sillä hänen kimppuunsa käytiin joka taholta. Tilanteen selvittyä hänelle kaikessa hirveydessään ei hän enää toivonutkaan pelastuvansa, vaan päätti myydä henkensä mahdollisimman kalliisti, mutta jännityksestä huolimatta hänen ajatuksensa toimivat täysin kylmästi ja selvästi. Hetkisen riehuttuaan hän muisti Rosan ja miten välttämätön hän oli tälle, ja aivan sisarensa takia hän alkoi pyrkiä pois taistelupaikalta. Hänellä ei ollut aikaa ladata pyssyään, jonka kuumaa piippua hän piteli molemmin käsin, ja katsoen ympärilleen hän näki vieressään Asension, joka heilui puukkoineen kuin murhanenkeli. Huumaava isku löi hänet samassa melkein pyörryksiin, ja välttääkseen potkivia hevosia hän hyppeli sinne ja tänne ja läimäytteli pyssynsä perällä kiukkuisesti ympärilleen, milloin vain tilaisuus tarjoutui. Hän kompasteli ja lankeili ja sai vihdoin käsivarteensa tuiman iskun joko kiväärinperästä tai hevosen kaviosta — hän ei tiennyt, kummasta — ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kontallaan koettaen ryömimällä kiivetä rinnettä ylös päästäkseen tuosta hornantuutista. Mutta hänen jäsenensä olivat omituisen voimattomat — hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista — ja hän oli varma, että hän oli haavoittunut. Hän kiipesi kuitenkin kaikin voimin ylöspäin ja onnistuikin vihdoin pääsemään kyllin korkealle, mikä häntä itseäänkin ihmetytti. Alhaalla tapeltiin vielä yhtä rajusti, ja hän ei voinut ymmärtää, miksi espanjalaiset nyt tappoivat toisiaan, kun hänen miehensä olivat jo kaikki kaatuneet tahi kuolettavasti haavoittuneet. Tuo näytti hänestä kovin oudolta ja antoi hänelle paljon päänvaivaa.

Vihdoin hän pääsi harjanteen laelle ja nousi seisomaan palmunrunkoon nojaten. Toinen käsi oli aivan hervoton, ja hän huomasi sitä hetkisen tunnusteltuaan, että se oli poikki. Haavoja oli useampia, joista vuoti runsaasti verta, mutta hän saattoi kuitenkin jotenkuten kävellä.

Hän olisi tahtonut nähdä, miten taistelu päättyi, mutta muistaessaan, että Rosa odotti häntä, hän poistui paikalta palaneiden sokeriruokoviljelysten poikki hoiperrellen. Yö oli nyt valoisampi kuin äsken, mikä seikka ensin hämmästytti häntä suuresti, mutta sitten hän huomasi, että talo oli ilmitulessa. Kirkkaat liekit purkautuivat ikkunoista valaisten kauas, ja Estevan naurahti kaameasti muistaessaan Cueton.

Hervottomuus katosi vähitellen hänen ruumiistaan sitä mukaa kuin hän kiiruhti eteenpäin, ja ennen pitkää hän alkoi tuntea polttavia tuskia käsivarressa ja koko ruumiissaan. Hän oli niin sairas, että hän luuli kuolevansa, ja tuo vasen käsikin retkotti ja heilui aina tiellä hänen kävellessään. Hän kaatui monta kertaa, mutta vaistomainen tietoisuus, että Rosa tarvitsi häntä, sai hänet nousemaan ja pakotti eteenpäin.

Jonkun ajan kuluttua hän huomasi joutuneensa eräälle metsätielle, ja sitten hän kulki jälleen vainioiden ja viljeltyjen seutujen poikki. Sallimus johdatti vihdoin hänet pienelle purolle, joka lirisi erään kuivuneen joen uomassa, ja istahtaen kivelle hän joi ahnaasti ammentaen vettä kädellään. Meni kauan, ennenkuin jano oli sammutettu, ja vielä kauemmin, ennenkuin hän jaksoi jälleen lähteä liikkeelle. Vihdoin alkoi päivä koittaa, ja luonto heräsi. Hän pysähtyi useamman kerran kuulemaan, mikä metsässä huusi, mutta tunsi samassa oman äänensä.

Aurinko nousi yhä korkeammalle ja helle kävi vihdoin niin rasittavaksi, että Estevanin silmissä alkoi kaikki lainehtia, ja koko luonto muuttui niin oudon ja kummallisen näköiseksi. Hän etsi vettä kaikkialta, mutta turhaan. Jatkuva pouta oli kuivannut joet ja purot, paahtanut maat ja metsät ruskeiksi ja kuumentanut kivet niin, että ne melkein hehkuivat. Sitä saattoi tuskin uskoa, mutta se on kuitenkin totta.

Estevan päätteli olevansa kodin lähellä, sillä hän oli vaeltanut päiviä — vuosiakin. Seutu oli kuitenkin aivan outo, ja tietä, jota hän kulki, ei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt. Mutta se ei ollut vielä mitään. Hän tiesi kulkevansa länttä kohti, mutta nouseva aurinko paistoi häntä suoraan kasvoihin. Siitä hän jo huomasi, että maailma oli mennyt vallan sekaisin. Hän muisti hämärästi jotakin tapahtuneen, mutta mitä se oli, siitä hän ei päässyt selville. Jotakin hirveän voimakasta ja väkivaltaista sen oli täytynyt olla, koska se oli pannut maan pyörimään toisin päin. Hän oli aivan varma, että maa pyöri väärään suuntaan; tunsihan hän jaloissaankin aivan selvästi, miten se mennä huristi. Oliko sitten ihmeellistä, että matka oli pitkä? Hänestä tuntui niinkuin hän olisi polkenut suunnatonta polkuratasta tahi pysytellyt nuorallatanssijan tavoin vinhaa vauhtia pyörivän jättiläispallon päällä. Sittenhän oli selvintä pysähtyä ja antaa maailman pyörähtää sen verran, että hän tulisi kohtaan, jossa Rosa häntä odotti. Hän mietti asiaa hetkisen oikein tosissaan, mutta huomasi sitten ajatustensa järjettömyyden. Hän oli varmaankin hulluksi tulemaisillaan. Joka tapauksessa oli välttämätöntä, että hän käveli, kunnes hän pääsi tuon suuren polkurattaan sille puolapuulle, jolla Rosa oli.

Mutta tuli hetki, jolloin hän ei enää jaksanutkaan kävellä. Hän koetti kolmesti, mutta lysähti joka kerta polvilleen, ja maa hänen allansa tuntui pyörivän yhä vinhemmin ja uhkasi sinkauttaa hänet avaruuteen. Tunne oli kaamea, ja heittäytyen pitkälleen hän iskeytyi kynsin ja hampain maan kamaraan kiinni itkien pelosta ja uupumuksesta. Hän tiesi Rosan olevan seuraavalla puolapuulla, ja hän huusi saamatta kuitenkaan mitään vastausta eikä hän tohtinut ryömiä eteenpäin, sillä hän tunsi otteensa heltiävän. Sormet luistivat — hän tunsi sen selvästi — ja hänen tuskansa oli sanoinkuvaamaton. Hän kokosi viimeiset voimansa, mutta ei jaksanut korjata otettaan, ja kun sormet vihdoin oikenivat, tunsi hän lennähtävänsä kiivaasti pyörähdellen avaruuden äärettömään tyhjyyteen. Viimeiseen saakka hän ajatteli sisartaan, joka ei saisi milloinkaan tietää, miten väsymättömästi hänen veljensä oli viimeiseen saakka koettanut päästä hänen luokseen.

XIII.

PAKO.

Asensio saapui kotiin myöhään taistelun jälkeisenä päivänä. Rosa ja Evangelina, jotka olivat suuresti peloissaan miesten viipymisen tähden, kuulivat hänen huutavan heille metsästä, jossa hän vielä piilotteli, ja he aavistivat pahinta. Hän oli aseeton, ryvettynyt ja verissään, joten selitykset olivat melkein tarpeettomat. Pelastuttuaan tuosta kuoleman solasta kuin ihmeen kautta hän oli kulkenut jalkaisin vuorten yli. Kumppaneistaan hän ei tiennyt mitään, ja Estevania mainitessaan hän huusi ääneen tuskasta ja löi rintaansa. Hän oli väsynyt ja kuumeen heikontama ja hänen kuvauksensa tuosta yöllisestä ottelusta oli niin räikeä ja liioiteltu, että Rosa melkein pyörtyi kauhusta.

Tyttö kuunteli hengähtämättä neekerin kertomusta, miten he olivat joutuneet taisteluun ja kuinka sanomattoman urhoollisesti hän oli pitänyt puoliaan aina siihen saakka, jolloin hän oli sattumalta päässyt livahtamaan solasta ja kätkeytynyt tien viereen ruohikkoon. Levähdettyään hiukan hän oli ryöminyt erään muurin juurella kasvavaan tiheään pensaikkoon, jossa hän oli lymynnyt taistelun loppuun saakka. Espanjalaiset olivat vihdoin huomanneet erehdyksensä ja tauonneet peittoamasta toisiaan, ja hän oli kuullut eversti Cobon kiroilevan niin hirvittävästi, että tämän omat miehet olivat lopulta ruvenneet siunailemaan. Sitten hän oli hiipinyt valtamaantien poikki ja piilotellut metsissä päivänkoittoon saakka, mistä asti hän oli kulkenut kertaakaan pysähtymättä päästäkseen kotiin kuolemaan.

Rosa kuuli selostuksen vain osittain, sillä kauhu oli hänet kokonaan lamauttanut; verikin tuntui hyytyneen hänen sydämeensä. Hänen tuskansa oli niin valtaava, että kyyneleetkin jähmettyivät, ennenkuin ne kerkesivät kohota hänen silmiinsä, ja se jäykisti hänen koko olemuksensa. Hän vain tuijotti eteensä tummissa silmissään lasimainen katse ja vaalenneet huulet hiukan raollaan. Samassa kaikki pimeni hänen ympärillään ja hän tuli tuntoihinsa vasta monta tuntia myöhemmin, jolloin hän huomasi makaavansa kurjalla vuoteellaan Evangelinan kumartuessa hänen puoleensa. Hän oli ollut tiedoton koko illan ja yön, ja vasta aamupuoleen alkoi hänen tajuntansa vähitellen palata.

Evangelina oli aivan suunniltaan; hän pelkäsi suojattinsa menettävän järkensä pelosta ja surusta. Mutta Rosa oli nuori ja erittäin vahva voimiltaan, vaikka hän olikin hento varreltaan, ja kykeni kestämään koviakin koettelemuksia ja kärsimyksiä. Oli aivan suuri arvoitus, miten hän jaksoi elää ensimmäiset seuraavat päivät — päivät, jolloin hän ei tehnyt muuta kuin rukoili joka hetki, että hän saisi kuolla. Ja mitä tuskia hän tunsikaan, kun hän vihdoin huomasi voivansa itkeä ja kyynelöidä! Hänen ja Estevanin väliset siteet olivat olleet lujemmat kuin tavallisesti sisarusten välillä; Estevan oli ollut kuin hänen toinen minänsä, johon Rosa oli kohdistanut kaiken rakkautensa ja joka oli ollut Rosan ainoa ilo ja ylpeys. He eivät olleet milloinkaan riidelleet eikä kumpikaan muistanut, että he olisivat sanoneet toisilleen pahaa sanaa. Heidän keskinäinen ymmärryksensä oli päinvastoin aina ollut suorastaan yliluonnollinen, ja jos toiselta oli puuttunut jotakin, ei toisen uhrautuvaisuudella ollut mitään rajaa. Estevanin menetys erotti tytön sielun ja sydämen, ja Rosa tunsi, ettei hän voisi elää ilman Estevania. Samalla tunnilla maailmaan syntyneinä ja äitinsä kuolintuskien yhteenliittäminä olivat Estevan ja Rosa samaa lihaa ja verta, ja heidän henkensäkin oli sama. Sama elämänlähde oli pannut heidän sydämensä sykkimään ja sama henki elävöitti heidät. Toinen ei ollut milloinkaan sairastanut toisen tuntematta samoja oireita, ja jos toinen oli ollut iloinen tahi surullinen, oli toisen laita ollut aivan samoin. Tämmöiset tapaukset eivät ole harvinaiset, ja toisiinsa niin läheisesti kiintyneiden henkilöiden erottaminen on usein sangen vaarallista.

Rosan elämään oli kuitenkin tunkeutunut jotakin, jota hän ei voinut veljelleen jakaa, nimittäin hänen rakkautensa O'Reillyyn. Espanjalaissyntyinen nainen ei tavallisesti leiki rakkaudella, vaan hän ottaa sen heti vakavalta kannalta, kun se syttyy hänen sydämessään, vaikka se olisikin tuommoinen ensi lemmen hurma vain, josta vanhemmat ja ajattelevammat ihmiset niin paljon saarnailevat. Niin oli Rosa Varonankin laita. Olivatpa hänen ensimmäiset tunteensa tuota irlantilais-amerikkalaista kohtaan olleet kuinka häilyväiset hyvänsä, olivat ne syventyneet kiihkeäksi varmuudeksi kaipauksen ja kärsimysten kovassa koulussa. Kuten vanhan ajan viisaat miehet, jotka pakenivat erämaiden yksinäisyyteen totuuden suurta arvoitusta miettimään, oli Rosakin yksinäisyydessään saanut selville sydämensä salaisuudet. Nyt äärimmäisen hädän hetkinä oli O'Reillyn muisteleminen paras lääke. Tuo suuri ikävä ja varma usko rakastetun paluuseen pitivät tytön toivon vireillä ja auttoivat hänet paranemaan.

Ja vihdoin valkeni päivä, jolloin hänen päänsä oli selvä ja hän jaksoi käydä majan ympäri. Mutta hän oli vain varjo entisestään, ja hän puhui vain harvoin eikä nauranut milloinkaan, ei edes hymyillytkään. Hän saattoi istua tunneittain samassa paikassa etäisyyteen tuijottaen, ja tuntiessaan poskiensa kostuvan kyynelistä hän hämmästyi, sillä hän luuli jo kauan sitten viimeiset vuodattaneensa.

Asensio parani myöskin, ja hänessä oli myös tapahtunut surullinen muutos. Sotilaallisesta reippaudesta ja rohkeudesta ei ollut jälkeäkään; hän pelkäsi espanjalaisia ja kertomukset näiden julmuuksista saivat hänet kauhusta vapisemaan.

Niihin aikoihin saapui Cobo Yumuriin, ja tuo jo ennestään autio laakso oli pian reunojaan myöten täynnä palavien viljelysten ja talojen savua, jonka läpi aurinko häämötti kuin suuri kuparikilpi. Pakolaiset tunkeutuivat yhä kauemmaksi vuoristoon, ja eräänä päivänä sanoi Asensio, että heidänkin oli lähdettävä. Niin he kokosivat vähät tavaransa, jotka he jaksoivat kantaa selässään, ja lähtivät pakoon pysähtyen vasta Pan de Matanzan harjanteen louhikkoiselle rinteelle, johon he kyhäsivät majan itselleen. Elintarvekysymys oli vaikeampi kuin ennen konsanaan ja antoi heille paljon miettimisen aihetta.

Asensio ei olisi muutosta suuriakaan välittänyt, jos hän olisi ollut yksin, sillä metsässä oli paljon villejä hedelmiä ja maat, jotka olivat sattumalta säästyneet espanjalaisten hävitykseltä, olivat täynnä kaikenlaisia mehuisia juuriksia, joilla hänenlaisensa vaatimaton luonnonihminen olisi tullut hyvin toimeen. Mutta kun hänellä oli nyt kaksi naista huolehdittavanaan, joista toinen oli hento kuin kedon kukkanen, oli elintarvekysymys Asension mielestä äärimmäisen vaikea ja kävi päivä päivältä yhä pulmallisemmaksi, sillä metsissä piileskeli muitakin pakolaisia, ja sitäpaitsi kulki kaikkialla espanjalaisia partiojoukkoja, joilla oli käsky hävittää kaikki, mikä voisi kelvata ihmisravinnoksi. Eläimet surmattiin ja niiden ruumiit jätettiin mätänemään, hedelmäpuut kaadettiin ja viljat poltettiin pelloille. Weylerin suunnitelmaa maan rauhoittamiseksi toteutettiin kaikessa kamaluudessaan, ja nälkä ajoi vähitellen viimeisetkin vastustelijat hänen verkkoonsa. Ryöstelevät partiojoukot hävittivät sillä aikaa kaikki suurimmat ja sitkeimmät perheet, joiden piilopaikat he vähitellen löysivät.

Harjanne, jonka suojassa nyt kymmeniä nälkiintyneitä pakolaisia piileskeli, oli nimeltään Pan de Matanza, kuten jo sanoimme, eli "Leipä-Matanza", minkä nimen se oli saanut sentähden, että sen huippu oli tarkalleen suuren limpun näköinen, mutta nyt oli tuo nimi kuin kohtalon julminta ivaa noita ihmis-parkoja kohtaan. Leipää! Rosa Varona ei muistanut enää, milloin hän oli viimeksi maistanut sellaista herkkua. Raaka, sokeriruoko, kokospähkinät, mauttomat juuret ja palmunlatvojen ydin olivat hänen ravintonaan, eikä hän suinkaan voinut hyvin. Hänellä oli aina enemmän tahi vähemmän nälkä. Vaatteet olivat kuluneet rääsyiksi ja hän värisi vilusta yöt läpeensä, jotka olivat kylmät ja pitkät. Rosa näki itsessään tapahtuneen muutoksen vain katselemalla kuvaansa lähteen kalvossa, josta he noutivat vettä, ja nähdessään olevansa kovin laiha hän arveli poskiensakin punan kokonaan kalvenneen, mikä seikka sai hänet sangen murheelliseksi O'Reillyn tähden.

Ajan oloon alkoi Asensio puhella vankileiriin lähdöstä. Hehän nääntyivät vähitellen nälkään, sanoi hän, ja Rosa oli ennestään sairas. Sitäpaitsi he olivat aina vaarassa tulla huomatuiksi. Oli parempi mennä niin kauan kuin he jaksoivat kuin menehtyä metsään hitaasti, mutta varmasti. Hän oli kuullut, että Matanzassa oli kaksikymmentätuhatta pakolaista. Sellaiseen joukkoon he voisivat helposti piiloutua; ainakin heidät ruokittaisiin toisten mukana.

Kukaan ei ollut Asensiolle kertonut, ettei hallitus antanut pakolaisille naulaakaan jauhoja tahi vähintäkään suojaa pään päälle; he saivat huolehtia itsestään.

Evangelina vastusti ensin jyrkästi selittäen, ettei Rosa pääsisi milloinkaan kaupunkiin niin kauan kuin nuo roistomaiset ratsumiehet vartioivat teitä. Mutta hänen miehensä ei hellittänyt. Rosa ei ottanut neuvotteluihin osaa, sillä hänestä oli samantekevä, menikö hän vai ei.

Mutta kurjuus lamauttaa ja Evangelinan rohkeus alkoi pettää. Hän alkoi valmistella Rosaa. Kooten yrttejä ja lehtiä hän keitti niistä tummaa väriä, jolla hän värjäsi tytön kasvot ja koko ruumiin, ja sitten hän kietoi lehdistä suuren kyttyrän tämän selkään, niin että tyttö tuli aivan muodottomaksi. Tukeva sauva, johon Rosa liikkuessaan nojasi, täydensi muutoksen.

Lähdön edellisenä iltana Rosa Varona rukoili kauan ja kiihkeästi, vähemmän itsensä, mutta sitä enemmän noiden kahden neekerin edestä, jotka olivat saaneet kärsiä niin paljon hänen tähtensä. Hän rukoili myöskin, ettei O'Reilly tulisi liian myöhään.

XIV.

NAINEN, JOLLA OLI TEHTÄVÄ

Saavuttuaan New Yorkiin O'Reilly soitti heti Felipe Alvaradolle ja kertoi, miten nolosti hänen Kuban matkansa oli loppunut.

"Sitähän minä pelkäsin", vastasi tohtori. "Olipa onni, että selviydyitte hengissä jupakasta."

"En vielä. Mutta ettekö tahtoisi puhua puolestani Kuban seuralle? Sehän huolehtii aselähetyksistä kapinallisille, ja minä voisin ehkä päästä saarelle lyöttäytymällä salakuljettajien sakkiin."

"Hm — voisihan sitäkin ajatella." Alvarado oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Tulkaa tänään luokseni illalliselle, niin saamme keskustella rauhassa. Ikävöin uutisia ja haluan mielelläni esittää teidät eräälle vanhalle ystävälleni, joka on luvannut tulla minua tervehtimään tänään. Norinen mielestäkin on asianne sangen mielenkiintoinen."

"Nainenpa hyvinkin ja päälle päätteeksi sangen harvinainen nainen. Hän on uhrannut paljon asiamme hyväksi, ja minä toivon, että tulette tuntemaan hänet."

"Kiitos, kiitos, mutta minulla ei ole muuttaa toista pukua ylleni, ja näissä en oikein ilkeä esiintyä."

"Mitä vaatteista!" nauroi tohtori. "Oma pukuvarastoakin on sangen puutteellinen, sillä olen jaellut tarvitseville maanmiehilleni kaikki, mitä minulta on suinkin liiennyt. Illallinenkin, jonka tarjoan, on sangen vaatimaton, sillä jokainen liika dollari menee samaa tietä kuin liiat housunikin. Syömme vain vaatimattoman 'rakkauden aterian'. Tulkaa sitten lyönnilleen kello seitsemän. Näkemiin."

"Vai on sinut pyydetty illalliselle, sinä onnen poika", sanoi Leslie Branch, kun hän kuuli kutsusta. "Ja saatpa vielä kohdata erään hyväntekeväisyyttä harjoittavan vanhan tädinkin! Ha, ha! Kenties hän tarjoutuu ottamaan sinut ottopojakseen, jos oikein hyvin käy!"

"Sepä tietty", myöntyi toinen heti. "Puetan sinut ainoaani, mutta pidäkin sitä siististi. Varo kalvosimia — vähinkin varomattomuus lihalientä hörppiessäsi voi turmella meidän tulevaisuutemme. Ymmärräthän, että tämän illallisen jälkeinen ateriamme voi olla vain sen varassa, onko tämän paidan puhtaus moitteeton?" Branch avasi matkalaukkunsa ja otti esille kubalaiseen sanomalehteen käärityn jäykäksi silitetyn paidan. Hän katseli ihaillen sen valkoista rintamusta ja mutisi: "Kaunis kappale, vai mitä?" Samassa hänet tapasi peloittava yskänkohtaus, joka oli aivan tukehduttaa hänet. Levähdettyään hetkisen hän jatkoi entiseen tapaan: "Sanon sinulle vielä kerran juhlallisesti, että tämä tahraton rintamus on ainoa linnamme ja varustuksemme tulevaisuuden varalle. Kustantajat ovat niin kirotun turhanpäiväisiä, ja pieninkin tahra voisi turmella kaikki. Mutta onneksi ovat tiedot Kuban sodasta sangen haluttuja, ja niitä minulla on yllin kyllin: olen taistellut juoksuhaudoissa ja kuunnellut tykkien ja kanisterien —"

"Aivan oikein. Mikäpä ne kaikki oudot nimet muistaa. Kirjoittelen kaikki omasta päästäni, ja kun ainakin tiedän, miltä taistelun pitää näyttää ja tuntua, olen varma, että jokainen uusi ajatus synnyttää heti toisen. Sommittelen semmoisia sotakuvauksia, että lukijat tukehtuvat jännityksestä. Ja kukapa voisi kirjoitelmiani valheeksikaan väittää?"

O'Reilly katsoi puhujaan hyväksyvästi. Kotimatkalla hän oli oppinut pitämään Leslie Branchista, sillä hän oli huomannut, että tämän luonteenlaatu oli kaikessa erikoisuudessaan sangen miellyttävä. Yleensä oli Branch katkera, ärtyinen ja synkkä, mutta kun vastoinkäymiset uhkasivat kokonaan nujertaa hänet, reipastui hän ihmeellisesti. Näytti aivan siltä kuin uhkaavat onnettomuudet olisivat kiihoittaneet hänet jonkinlaiseen vaistomaiseen automaattiseen toimintaan niiden torjumiseksi. Kun ystävykset lähtivät Kubasta, oli heidän tilanteensa kylläkin tukala; rahaa ei ollut ja tuo heikkorintainen Branch tiesi nyt joutuvansa mahdollisimman sopimattomaan ilmanalaan, mutta päästyään merelle oli hän unhottanut murjottamisensa ja hämmästytti kumppaniaan taukoamattomalla hilpeydellään. O'Reilly oli nytkin aivan ymmällä: hän ei päässyt selville, oliko miehen huolettomuus kylmää rohkeutta vaiko toivotonta välinpitämättömyyttä. Mutta oli miten oli, vaikutus oli sangen miellyttävä. Ja kun Leslie hyväntahtoisesti hymyillen tarjosi hänelle puolet tuloista, jotka hän toivoi ansaitsevansa sanomalehtikirjoituksillaan, lujittui O'Reillyn mieltymys häneen hartaaksi ystävyydeksi. O'Reilly saattoi siten palata Kubaan heti ensimmäisen tilaisuuden sattuessa. Mutta samalla Branchin huolettomuus vaivasi häntä; sehän saattoi yhtä hyvin merkitä, että mies oli sairaampi kuin hän tahtoi myöntääkään.

O'Reilly tuli tohtori Alvaradon luo jo hiukan ennen määräaikaa saadakseen puhella tämän kanssa hetkisen kahden kesken.

"Olen ollut Enriquezin puheilla", kertoi hän tohtorille, "mutta hän ei luvannut panna kortta ristiin puolestani. Hän sanoi tarjokkaita olevan lukemattomia, ja kun vetosin Rosaan, kertoi hän, että Kubassa on tuhansia naisia, joiden tilanne on aivan yhtä kurja, mikä voi olla kylläkin totta, eipä sillä. Hän sanoi vielä, että nyt täytyi kaikkien yksityisten harrastusten väistyä."

"Niinpä niin", myönteli tohtori. "Täällä kerrotaan hirveitä juttuja kurjuudesta, jonka keskitysmääräykset ovat aiheuttaneet. Minä — minä en voi uskoa huhujen puhuvan totta."

"Totta joka sana", vastasi O'Reilly kiihkeästi, "ja sentähden minun täytyy siekailematta palata sinne."

"Naisella, joka tulee luokseni tänään, on suuri vaikutusvalta Enriqueziin — muistattehan, että sanoin hänen uhranneen paljon asiamme hyväksi. Kenties hän voi auttaa teitä."

"Sairaanhoitajatar!" O'Reillyn silmät suurenivat. "Sairaanhoitajatar, jolla on rahoja. Semmoisia en luullut olevankaan."

"En minäkään. Ne ovat vielä harvinaisempia kuin rikkaat lääkärit", vastasi tohtori Alvarado. "Mutta sairaidenhoito on neiti Evansin elämäntehtävä, näettekös. Hän on noita harvoja rikkaita naisia, joilla on todelliset ihanteet ja jotka elävät niiden hyväksi."

"Hänellä on siis jokin 'harrastus'!" Johnnie ajatteli hengessään pakanalähetystä, ja hänen mielenkiintonsa tohtori Alvaradon toista vierasta kohtaan laimeni äkkiä. Hänen äänensävynsäkin oli ilmaissut sen. Samassa ovikello kilahti, ja tohtori riensi avaamaan ehtimättä vastata hänen huomautukseensa.

O'Reilly oli tavannut useita naisia, joilla oli ihanteensa, elämäntehtävänsä ja päämääränsä, ja käsitys, jonka hän oli saanut heistä, ei ollut lainkaan edullinen. Hän oli aina todennut, että naiset, joilla oli jokin "elämäntehtävä", olivat sangen väsyttäviä. Tämä tohtori Alvaradon tuttava oli harvinainen vain siinä suhteessa, että elämäntehtävän valinta oli osunut tähän armeliaisuustyön tavallista harvinaisempaan puoleen. Rikkaankin naisen ajanvietteenä oli sairaidenhoito O'Reillyn mielestä kaikkea muuta kuin miellyttävää. Neiti Evans oli varmaankin pitkä vanhanpuoleinen nainen ja litteä kuin lauta, täynnä mahdottomia suunnitelmia kansan alempien kerrosten valistamiseksi. O'Reilly oli varma, että hänen täytyisi kuunnella koko ajan pitkiä selostuksia ja kuvauksia neidin työmailta, ja saisipa vielä nuhteitakin välinpitämättömyydestään kärsiviä kohtaan. Johnnie oli liian köyhä ollakseen armelias, ja hänellä oli tällä haavaa kylliksi tekemistä omien asioiden selvittelyssä voidakseen välittää rahtuakaan "syvien rivien" hädästä.

Tohtori Alvaradon vieras oli siis eräs neiti, mikä todennäköisesti merkitsi, että hänellä oli suuret silmälasit ja kotona kissa.

Eteisestä kuuluva helähtelevä nauru keskeytti hänen mietteensä, ja hetkistä myöhemmin tohtori Alvarado esitteli hänet eräälle nuorelle naiselle, joka oli kaikkien hänen ennakkopäätelmiensä niin täydellinen vastakohta, että O'Reilly aivan hämmentyi. Hän huomasi tuijottavansa säihkyviin, harmaisiin silmiin, joiden katse oli miellyttävän rohkea, ja tunsi kättään puristettavan melkein miehekkään lujasti. Tämä täydellinen yllätys päättyi heti johtopäätökseen, että neiti Evans oli melkein viehättävin olento mitä hän oli milloinkaan nähnyt, henkilö, jonka seurassa ei kenenkään nuoren miehen voisi tulla ikävä. Jos neiti Evansilla oli kissa, niin sen täytyi olla hienointa persialaista rotua, jota kannatti pitää, päätteli Johnnie. Tyttö oli tuonut huoneeseen sähköistä vilkkautta, raikkaan tuulahduksen, jota oli melkein mahdoton kuvata. Silmät olivat hymyilevät ja nerokkaat, ja hampaat, jotka näkyivät aina kun hän hymyili ystävällistä ja teeskentelemätöntä hymyään, olivat terveet ja hohtavan valkoiset. Hänen koko olemuksensa uhkui terveyttä ja nuoruuden hurmaavaa luontevuutta, niin ettei O'Reilly voinut tehdä muuta kuin soperrellen ilmaista mielihyvänsä esittelyn johdosta. Sisimmässään hän kirosi synkästi äskeiset hullut mietteensä. Hän huomasi myöskin, miten suuresti kohtaus huvitti tohtori Alvaradoa, ja se vain lisäsi hänen hämminkiään.

"Tohtori on kertonut minulle kaikki", sanoi neiti Evans Johnnielle olkansa yli irroittaessaan käsineensä ja pienen pukevan hattunsa. "Olen aivan menehtymäisilläni kiihkosta saada kuulla, mitä teille tapahtui matkallanne."

"Samoin minäkin", tunnusti Alvarado. "Tehän tiedätte, että herra
O'Reilly on tavannut veljeni."

"Teidän miesten täytyy nyt puhella niin vapaasti kuin ei minua olisikaan. En keskeytä paitsi kun huudan vivas tahi caramba tahi — onko espanjan kielessä muita naisellisia huudahduksia?"

"Paljonkin", lausui Johnnie, "mutta minä koetan aina käyttää vain englantilaisia voimasanoja."

Alvarado laski kätensä sydämellisesti neiti Evansin olkapäälle. "O'Reilly, tämä tyttö on tehnyt Kuban hyväksi enemmän kuin kukaan meistä. Vain lääketarpeisiin hän on jo uhrannut pienen omaisuuden."

"Noiden miesraukkojen täytyy aivan elää kiniinillä", huudahti tyttö. "Jokaisen, joka on tohtinut leikkiin lähteä, täytyy saada mitä hän tarvitsee, ja pillerien jakeleminen on aina ollut intohimoni."

"Tuosta nyt ei kannata puhua", sanoi tyttö kiivaasti. "Kun se ei ollut edes mikään uhraus. Ostin lääkkeet vain omaatuntoani rauhoittaakseni, jos teidän nyt välttämättä täytyy tietää se, sillä hemmoittelen itseäni aivan liiaksi. Tavallisesti menen aina kohtuuttomiin, mutta se on minusta hauskaa, eikö teistäkin, herra O'Reilly?"

"Varmasti! Se on minunkin auttamaton vikani", vastasi Johnnie muistellen samassa haikeudella neljää dollariaan, jotka olivat hänen ja Leslie Branchin koko omaisuus, mutta hänestä oli päivänselvää, että hänen täytyi myöntyä kaikkeen, mitä neiti Evans sattui sanomaan. Ensimmäisellä ystävällisellä hymyllään oli tyttö voittanut hänen jakamattoman suosionsa, ja luottaen tarkkaan huomiokykyynsä koetti Johnnie nyt tehdä johtopäätöksiään. Neiti Evansin ikää hän ei voinut arvata, sillä varakas ja tuhlaileva nainen voi pettää varmimmankin silmän. Vanha hän ei ollut, siitä saattoi olla varma, ja Johnniesta tuntui, että neiti Evans olisi empimättä ilmoittanut ikänsä, jos hän olisi kehdannut kysyä. Eikä hän ollut kaunotarkaan, vaan jotakin paljon parempaa; hän oli vilkas, luonnollinen ja mielenkiintoinen. Ja se seikka, ettei hän ottanut elämäntehtävätään niin hirveän vakavalta kannalta, osoitti hänen olevan tavallista järkevämpi nainen. Niin hän olikin, Norine Evans oli erittäin järkevä ja turmeltumaton nuori nainen, joka ihailtavalla tavalla osoitti, mitä puhtaat elämäntavat ja terve henkinen elämä voivat aikaansaada. O'Reilly tuumi, että siinä oli tyttö, joka osasi keittää teetä ja hoidella sairaita ja pelata pitkää palloakin, jos niikseen tuli.

Neiti Evans oli myös sanansa veroinen: hän ei puuttunut keskusteluun kertaakaan, kun tohtori Alvarado illallista syödessä otti puheeksi Johnnien viimeiset seikkailut Kubassa, mutta tytön väsymätön mielenkiinto aiheutti, että O'Reilly puhui enemmän hänelle kuin tohtorille. Hän kuunteli koko ajan suurella osanotolla, ja O'Reilly huomasi, että neiti Evans ymmärsi Kuban tilanteen yhtä hyvin ja paremminkin kuin hän itse. Hänen kysymyksensä olivat järkeviä ja asiallisia, joihin muutamiin O'Reillyn oli sangen vaikea vastata tyydyttävästi. Tähän saakka oli Kubassa puhjennut kapina ollut Johnnien mielestä vain joutavanpäiväinen, mutta sangen harmillinen selkkaus, joka oli vaikuttanut sanomattoman haitallisesti hänen yksityisiin asioihinsa, eikä hän ollut sen enempää pohtinut, kumpi riitapuoli oli oikeassa. Mutta Norine Evans arvosteli asiaa heti paljon laajemmalta näkökannalta. Kuban urhea nousu sortajiaan vastaan liikutti häntä syvästi, ja kun noustiin illallispöydästä, hämmästytti hän toiset sanattomiksi sanomalla:

"Älkää koettakokaan saada minua muuttamaan päätöstäni", keskeytti
Norine. "Olen jo kauan tuuminut asiaa, ja —"

"Mutta se on aivan mahdotonta", sanoi tohtori lujasti ja O'Reilly yhtyi häneen.

"Havannaan tietysti pääsisitte", virkkoi viimemainittu, "mutta mitään ette saisi nähdä."

"Minun mukanani!" O'Reillyn oli vaikea salata iloa, joka hänet valtasi. "Enhän tiedä edes, sallitaanko minun lähteäkään."

"Mistä saitte nyt tämän hullun päähänpiston, neiti Evans?" kysyi tohtori Alvarado huolestuneesti.

"Se on juuri minun tapaistani", nauroi tyttö, "mutta todellisiakin syitä on tuhansia. Ensinnäkin on pillerien jakeleminen mielityötäni, ja tehän sanoitte äsken, ettei vallankumouksellisilla ole yhtään sairaalaa, hoitajista puhumattakaan, ja —"

"Tietenkin, mutta minä aion viedä mukanani tuntuvan varaston kaikenlaisia lääkintätarpeita. Olen aivan tosissani, niin että älkää nyt turhia vastustelko."

O'Reilly oli aivan varma, että tyttö tarkoitti täyttä totta; vastustelut eivät hyödyttäneet mitään. Tuo säihkyväsilmäinen neiti Evans, jonka posket olivat nyt helakanpunaiset, oli ilmeisesti henkilö, joka oli tottunut aina saamaan tahtonsa perille.

"Päätöstänne ette voi pitää", sanoi O'Reilly vakavasti. "Matka on tehtävä salakuljettajien mukana jollakin vanhalla, partaita myöten lastatulla laivarämällä, jossa on miestä vaikka minkälaista, ja espanjalaisten saarroslinjan läpi murtautuminen on sangen vaarallista. Jos teidät vangittaisiin, kohdeltaisiin teitä samoin kuin meitä muitakin."

"Hurmaavaa! Laskemme maihin pienillä venheillä jonakin pimeänä yönä, ja ehkäpä saamme tapellakin!"

"No, otaksutaanpa, että pääsette onnellisesti maihin, entä sitten? Saatte asua jossakin mökkirähjässä ilman ruoan muruakaan ja taistella täiden, käärmeiden ja kärsimysten kanssa."

"Nyt en enää arvelekaan. Tohtori Alvarado on jo usein sanonut, että syön liiaksi. Mökkejä ihannoin, ja syöpäläiset eivät ole ennenkään välittäneet minusta."

Tohtori liikahti levottomasti. "Mutta tämähän on aivan mieletöntä!" huudahti hän. "Jokin toinen nainen voisi tuon tehdä, mutta ette te. Te olette — suokaa minulle anteeksi — mitä viehättävin nuori nainen, ja siellä joudutte raakojen miesten pariin."

"On aivan turhaa koettaa peloitella minua. Tulen kyllä toimeen, ja onhan herra O'Reilly luonani."

"Omaisenne eivät suostu", uskalsi O'Reilly huomauttaa, jolloin tyttö purskahti nauruun.

"Minulla ei ole sellaisia, olen aivan orpo ja itsenäinen. Harva tyttö on ollut niin onnellisessa asemassa, vai mitä? Mutta odottakaahan hetkinen — järjestän tämän asian minuutissa", ja hän hypähti tuolistaan puhelimeen ja pyysi erään numeron.

"Enriquezin numero", huokaisi tohtori. "Enriquez ei henno kieltää häneltä mitään."

"En huoli naista mukaani", kuiskasi O'Reilly kiukkuisesta "Otaksutaanpa, että hän sairastuisi! Suuri Jumala, silloinhan minun pitäisi hoitaa häntä!" ja hän pyyhkäisi hien otsaltaan.

"Sitä ei tarvitse pelätä; hän ei sairastu. Todennäköisesti hoitaa hän teitä ja — ja kaikkia tovereitanne. Pidätte siitä, ja ennen pitkää te kaikki rakastutte häneen — niinhän jokaisen käy — ja rupeatte tappelemaan keskenänne. Kas niin! Nyt hän on saanut Enriquezin kynsiinsä. No, antaapa kuulua!"

Johnnieta värisytti suoruus, jolla neiti Evans esitti asiansa. "Ymmärrättehän, että tahdon mennä itse katsomaan", kuului tämä sanovan. "Jos tarvitsette lääkkeitä, niin ostan niitä tynnyreittäin, ja järjestän käden käänteessä muutamia kenttäsairaaloita — mitä? — lahjomistako? — no, sanokaa vain sitä lahjomiseksi, jos teitä huvittaa, mutta siitä voitte olla varma, että minä menen, ja sitäpaitsi on herra O'Reilly vapaaehtoisesti tarjoutunut huolehtimaan minusta. Ehdotukseni on aivan hurmannut hänet" — neiti Evans nauraa hihitti — "ja sentähden teidän on sallittava hänen tulla mukaan." Sitten seurasi hetken vaitiolo, jonka kuluessa miehet katsoivat toisiinsa huolestuneesti.

"Hän ei näytä paljonkaan välittävän, mitä hän sanoo", mutisi O'Reilly.
"Enriquezin sijassa minä nolaisin hänet."

"Antakaa se kirjallisesti, olkaa niin kiltti", kuului neiti Evans jatkavan. Sitten seurasi jälleen hetken hiljaisuus, jonka lopetti huudahdus: "Oi, lukekaa se nyt heti, niin että saan kuulla, mitä olette kirjoittanut, ja lähettäkää se viipymättä minulle. Olen parhaillaan tohtori Alvaradon luona, joka on tässä vieressäni suunniltaan ilosta. Niin hirveän paljon kiitoksia. Olette aina yhtä kiltti." Hän kääntyi ystäviinsä päin kasvot riemusta säteillen. "Nyt teillä ei ole enää mitään mukisemista. 'Kuban väliaikainen hallitus kutsuu New Yorkissa olevan edustajansa välityksellä neiti Norine Evansin vierailemaan päämajaansa Sierra de' — kas kun en muista enää paikan nimeä — 'ja pitää suurena kunniana saada kohdella neiti Evansia vieraanaan niin kauan kuin hän haluaa viipyä väliaikaisen hallituksen alueella. Olkoon kaikille upseereille ja muille viranomaisille kunnia-asia huolehtia hänen turvallisuudestaan ja mukavuudestaan.' Enriquez luki minulle kaiken tämän, ja neljännestunnin kuluttua minulla on siitä mustaa valkoisella. Juhlikaamme siis!"

Hän hypähti muutamin tanssiaskelin pöydän luo ja huudahti teekuppiaan kilistäen: "Täyttäkää kupit, tohtori Mökötys! Juokaamme Kuban vapauden malja."

"Juokaamme sitten holhoojantoimeni onneksi", sanoi hän. "Espanjalaiset eivät siedä minua, ja nyt saan kubalaisetkin kimppuuni. Tulevaisuus on todellakin lupaava."

XV.

SALAKULJETTAJAT.

Leslie Branch nukkui, kun O'Reilly tuli kotiin, mutta heräsi heti kuullakseen tämän kiihkeätä kuvausta illallisesta.

"Olen aivan ymmälläni", sanoi Johnnie. "Tuo tyttö tuppautuu väkisellä mukaani, enkä minä voi sille mitään."

"Sanot hänen olevan nuori, kaunis ja — rikas?" Leslie oli sangen epäileväinen.

"Miten niin! Sentähden, että olet aivan tolkuttomasti päissäsi. Eihän minua nyt niin vain huiputeta. Rikkaat naiset ovat aina vanhoja ja rumia."

"Tietysti, tietysti", myönteli Branch rauhoittavasti. "Menehän nyt nukkumaan, ja älä muistele häntä enää, niin olet kiltti poika! Aamulla on kaikki jälleen hyvin. Kenties et ole tavannutkaan ketään naista." Puhuja haukoitteli ja käänsi kylkeään.

"Älä ole aasi", huusi Johnnie kiukkuisesti. "Mitä ihmettä me tuolla naisella teemme?"

"Me? Äläpäs tyrkytä häntä minulle. Mitäkö sinä teet? Totuushan on päivänselvä; tämä neiti Evans on rakastunut sinuun, ja sinä et tiedä sitä. Hän näkee sinussa ihanteensa, mutta ellet huoli hänestä, niin voinhan minä ottaa hänet. Nautin hänen lääkkeitään ja menen vaikka naimisiin tuon vanhan orporaukan kanssa, jos hän on rikas."

O'Reilly nousi varhain seuraavana aamuna ja kiiruhti Kuban seuran toimistoon toivoen voivansa todistaa herra Enriquezille, miten mieletöntä oli antaa neiti Evansin saada tahtonsa perille tässä asiassa. Nyt vallankin tuntui neiti Evansin vaatimus hänestä aivan mahdottomalta, ja hän uskoi Enriquezin myöntyneen tytön pyyntöön vain siitä luonnollisesta syystä, ettei hän kubalaisena voinut kieltää mitään kauniilta naiselta. Mutta O'Reillyn kunnioitus neiti Evansin tarmoa kohtaan kasvoi huomattavasti, kun hän perille saavuttuaan sai kuulla, että tyttö oli ollut häntä vikkelämpi ja oli parhaillaan Enriquezin puheilla. Johnnie odotteli levotonna, ja kun tyttö vihdoin ilmestyi huoneeseen herra Enriquez vanavedessään, masentui hän kokonaan, sillä kubalaisen kasvot aivan säteilivät ilosta.

"Kaikki on reilassa", huudahti neiti Evans nähdessään O'Reillyn. "En antanut heille mitään rauhaa."

"Sanokaas muuta", keskeytti Enriquez. "Sitä intoa ja vauhtia! Aivanhan tässä menee pyörälle päästään."

"Seuralla ei näyttänyt olevan varoja kustantaa uutta lähetystä, minkätähden minusta tuntui olevan paikallaan tarjota apuani. Viikon kuluttua olemme matkalla."

"Minun täytyy sanoa, että tämä tuli kuin taivaasta pudoten", puuttui puheeseen Enriquez. "Rahapulamme on autettu, ja —"

"Olette molemmat järjiltänne", keskeytti Johnnie hermostuneesti. "Kuba ei ole mikään sovelias paikka amerikkalaiselle tytölle. Vaaraa joutua vangiksi sinne matkalla en niinkään pelkää, vaan kaikkia niitä lukemattomia vaivoja ja kärsimyksiä, joista hän ei voi perillä säästyä, ja sitä, että hän joutuu siellä tekemisiin kaikenlaatuisen väen kanssa."

Enriquez kohotti päätään. "Jokainen kubalainen tietää, kuka neiti Evans on ja mistä saamme häntä kiittää. Teillä ei näytä olevan juuri suuria käsityksiä ritarillisuudestamme, herrani."

"Yritys on luonnollisesti vaarallinen", jatkoi Enriquez, "sillä rannikoita vartioidaan tarkasti, mutta maihin päästyään hän on luotettavien ystävien luona. Hän on leirissämme yhtä hyvässä turvassa kuin kotonaan konsanaan."

"Älkää olko noin nyrpeä ja hermostunut", sanoi neiti Evans, "tahi minä alan uskoa, että olette holhoojaksi syntynytkin. Karkoittakaa nyt huono tuulenne ja koettakaa oppia minua sietämään. Nyt lähdette mukaani kaupungille ja autatte minua hankkimaan kaikki, mitä kuumassa ilmanalassa välttämättä tarvitaan."

Nyökäyttäen päätään Enriquezille hän pujotti kätensä O'Reillyn kainaloon ja vei hänet mukanaan Johnnien hätääntyneistä vastalauseista ja vakuutteluista huolimatta, ettei hän tiennyt tämän taivaallista, mitä nuori nainen ylimalkaan mahtoi tarvita.

Neiti Evans piti hänet luonaan koko aamupäivän raahaten häntä kaupasta toiseen ja antaen hänelle kannettavaksi lukemattoman määrän paketteja, ja kun ostokset oli tehty, velvoitti hän Johnnien tarjoamaan hänelle aamiaisen. Tyttö oli niin innostunut ja iloinen heidän matkastaan, ettei Johnnie jaksanut murjottaa kauemmin, vaan hänen kumppaninsa vastustamaton pirteys ja iloisuus tarttuivat pian häneenkin. Ruoka maistui erinomaisesti, ja kun O'Reilly kääntyi kotiaan kohti erottuaan neiti Evansista tämän asunnon edessä, täytyi hänen kävellä, sillä hänellä ei ollut varaa ajaa raitiovaunulla. Osterit, kananpoikasalaatti, ranskalaiset leivokset, jäätelö y.m. herkut olivat tyhjentäneet hänen kukkaronsa viimeistä senttiä myöten.

Nyt seurasi muutamia päiviä kiihkeätä odotusta, joka pani O'Reillynkin laisen rauhallisen miehen kovalle koetukselle. Hän ei kuullut Kuban seuran hankkeista mitään, ja tämän epätietoisuuden tähden hän ei voinut kiinnittää itseään mihinkään työhön. Leslie Branch ei myöskään saanut vakinaista työtä, mutta kyhäyksiään myymällä hän ansaitsi sen verran, ettei ystävysten tarvinnut nähdä nälkää. Mutta kevät oli kylmä, ja hänen yskänsä paheni päivä päivältä. Samalla hänen hilpeytensä yhä lisääntyi, niin että hänestä tuli mahdollisimman rattoisa toveri. Johnnieta, joka oli alkanut yhä enemmän pitää hänestä, tämä aina vain lisääntyvä hilpeys huolestutti, sillä hänestä näytti, että Branch oli aivan haudan partaalla.

Eräänä iltana heille tuotiin vihdoin kirje, joka karkoitti kaikki synkät mietteet. Enriquez käski heidän olla valmiit lähtemään Jersey Citystä kello seitsemän seuraavana aamuna. Sinä yönä ei paljon nukuttu.

Odotellessaan aseman suuressa hallissa he näkivät Enriquezin tulevan heitä kohti neiti Evans mukanaan. Tytön silmät säihkyivät iloa, ja hän aivan hypähteli innostuksesta, ja Leslie Branch, joka näki hänet ensi kerran, vihelsi hiljaa ja pitkään.

"Tyttöhän on kerrassaan häikäisevä!" huudahti hän. "Nuori jumalatar! Ja minä onneton kun sanoin häntä 'vanhaksi orporaukaksi'."

Kun Norine tarttui lämpöisellä ja sydämellisellä otteellaan hänen luisevaan, läpikuultavaan käteensä ja tervehti häntä ystävällisesti hymyillen, oli Branch kokonaan voitettu. Hän koetti ilmaista ilonsa tapaamisen johdosta mahdollisimman pyöristetyin lausein, mutta hämmentyi jo alussa niin auttamattomasti, että Norine sanoi nauraen:

"Riittää jo, herra Branch. Urheat merirosvot eivät pidä pitkistä puheista. Kohauttakaa vyötänne ja sanokaa: 'Halloo Norine!' niin olen tyytyväinen. Aion sanoa teitä vain Leslieksi."

Sitten hän loi toisiin ylpeän silmäyksen, ikäänkuin hän olisi sanonut jotakin erinomaisen sukkelaa. Näki kaikesta, että Norine Evans oli voittanut hänet täydellisesti.

Enriquez esitteli seurueelle erään tuiman näköisen ja ryhdikkään kubalaisen, majuri Ramoksen, jonka haltuun aselähetysretkikunnan johto oli uskottu.

"Tehtäväni loppuu nyt", lausui Enriquez. "Majuri Ramos huolehtii teistä, ja teidän täytyy ehdottomasti totella häntä. Älkää tehkö kysymyksiä, sillä hän ei kuitenkaan vastaa. Luuletteko muutoin voivanne seurata näitä ohjeita?"

"Varmasti en, enkä aio koettaakaan", vastasi Norine. "Olen aivan räjähtämäisilläni uteliaisuudesta."

"Hyvästi sitten ja onnea matkalle." Enriquez puristi jokaisen kättä ja suuteli kunnioittavasti neiti Evansin siroja sonnia. "Rukoilen Jumalaa varjelemaan teitä kaikista vaaroista, señorita, ja minä olen valvova, että Kuba muistaa velkansa teille." Hänen mentyään seurasivat nuo kolme amerikkalaista uutta opastaan asemalaiturille.

Majuri Ramos osoitti tietävänsä, miten määräyksiä noudatetaan, mutta seurueen toisten jäsenten laita oli niin ja näin. Hän oli aivan kuuro neiti Evansin kiihkeille pyynnöille saada tietää jotakin retken suunnitelmista; hän ei sanonut edes minne oltiin matkalla, missä retkikunnan toiset jäsenet tavattaisiin ja mistä satamasta lähdettäisiin. Niin paljon hän kuitenkin sanoi, että vastapuolue oli saanut vihiä yrityksestä ja oli ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin saadakseen sen raukeamaan, toimenpiteisiin, jotka vaativat hänen puoleltaan mitä suurinta valppautta ja varovaisuutta. Tämä luonnollisesti vain kiihoitti tytön uteliaisuutta, mutta hänen viekkaimmatkaan kysymyksensä eivät voineet yllättää majuria, jonka järkkymätön vaiteliaisuus oli suorastaan ihmeellinen. Kun Philadelphia, Washington, Baltimore ja vihdoin Richmondkin oli sivuutettu, oli neiti Evans toden totta aivan räjähtämäisillään, ja hänen molemmat kumppaninsa osoittivat myöskin samanlaisia oireita.

Majuri Ramos ei ollut luonteeltaan mikään erikoisen hiljainen mies; päinvastoin hän oli sangen puhelias kuten etelämaalainen ainakin ja kauniin naisen seurassa ritarillisen kohtelias. Hän sanoikin usein, että nuo tiukat määräykset, joita hänen täytyi ehdottomasti totella, harmittivat häntä. Muutoin hän oli hauskin matkatoveri ja jutteli vapaasti kaikista asioista auringon alla, paitsi retkikunnan suunnitelmista. Hän oli tottunut "skruuvin" pelaaja ja koetti kaikin tavoin ja kerrassaan ihailtavalla huomaavaisuudella huolehtia Norinen mukavuudesta. Vasta kun juna lähestyi Charlestonia, sanoi hän vihdoin:

"Kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. Matkamme loppuu tähän: retkikunnan muut jäsenet ovat jo täällä. Mutta te ette saa olla heitä näkevinännekään ettekä antautua puheisiin kenenkään tuntemattoman kanssa, sillä ystävämme ovat tiukan silmälläpidon alaiset. Espanjan lähettilään salapoliisit ja Yhdysvaltojen sotilasasiamiehet ovat täällä mahdollisimman varuillaan. Pieninkin erehdys voi turmella kaikki."

"Paikalliset viranomaiset aikovat pysähdyttää laivamme, kun lähdemme, minkätähden meidän pitää olla varovaiset."

Hotelli, johon majuri Ramos opasti vieraansa, oli jo ennestään melkein täynnä, ja lämpiö, jossa näkyi istuvan paljon kubalaisia jutellen ja poltellen, oli aivan harmaa tupakansavusta. Kun majuri astui huoneeseen, katsahtivat kaikki häneen uteliaasti ja mielenkiinnolla ja alkoivat sitten tarkastella hänen seuruettaan melkeinpä julkean arvostelevasti. Varsinkin neiti Evans joutui useamman kuin yhden ihailevan katseen maalitauluksi.

Kuban savukkeiden tuttu tuoksu ja espanjankielinen keskustelu saivat O'Reillyn sydämen kiivaasti sykkimään. Hän käsitti, rinnassaan omituinen sykähdys, että nuo vilkkaat tummakasvoiset miehet olivat nyt hänen ystäviään, ja nuo siellä täällä istuskelevat valppaat amerikkalaiset hänen vihollisiaan, vakoojia, joista Ramos oli puhunut. Viimemainittuja oli ainakin parikymmentä ja heidät erotti joukosta helposti, ja pian kävi ilmi, että hekin tunsivat suurta mielenkiintoa vastatulleita kohtaan, sillä he koettivat kaikin mokomin rakennella tuttavuutta.

Norine Evansista oli tämä kaikki äärettömän hauskaa. Herättämänsä huomio huvitti häntä suuresti ja hän melkein loukkaantui, kun O'Reilly uhkasi muurata silmät kiinni eräältä erikoisen tunkeilevalta miekkoselta lopettaen siten Norinen huvin.

Kubalaiset ovat aina tavallisen levotonta väkeä, mutta huoneessa vallitseva mieliala oli nyt tavallista hermostuneempi. Miehet istuivat suuremmissa ja pienemmissä ryhmissä päät toisissaan kiinni kuiskutellen ja poltellen kiihkeästi ja katsahtivat välistä uhkaavasti johonkin salapoliisiin, joka kävi kovin uteliaaksi. Jännitys tuntui lisääntyvän joka hetki.

Kaupungille oli levinnyt huhu, että joukko aseiden salakuljettajia oleili paikkakunnalla, ja uteliaat ihmiset vaelsivat joukoittain rantaan katsomaan erästä suurta valtamerihinaajalaivaa, joka oli pujahtanut satamaan edellisenä iltana. Laiva oli Dauntless ("peloton"), kuuluisin Kuban saarroslinjan murtaja, ja kun saatiin kuulla, että itse O'Brien, "dynamiitti-Jonne", oli komentosillalla, kiihtyi uteliaisuus joka hetki. Charlestonin asukkaat tunsivat tarkoin tuon pelätyn merikarhun kaikki urotyöt, ja heidän jakamaton myötätuntonsa oli luonnollisesti hänen ja sen asian puolella, jota hän palveli; sentähden olivatkin kaikki sangen alakuloiset, kun tullikutterin huomattiin ankkuroineen aivan aluksen läheisyyteen. Dauntless oli kaikesta päättäen valmis lähtemään, höyrynpaine oli kyllin suuri, ja kaikki näytti olevan reilassa, mutta olihan aivan mahdotonta, että "dynamiitti-Jonne" voisi ottaa lastin ja matkustajat laivaan aivan tuon tullikutterin nenän edessä. Muutamat väittivät aivan varmasti tietävänsä, että Dauntless aikoi ajaa kutterin muitta mutkitta upoksiin, ja olipa eräs iltalehtikin kuullut kerrottavan samaa, koska siinä oli ankara varoitus olla ryhtymättä mihinkään semmoisiin hullutuksiin. Samassa yhteydessä kerrottiin, että Charlestonin edustalla oli kolmen penikulman päässä eräs espanjalainen risteilijä vaanimassa.

Tämä sai koko Charlestonin liikkeelle, ja kubalaiset isänmaanystävät, jotka huomasivat joutuneensa yhtäkkiä kaikkien huomion esineeksi, hermostuivat entistä enemmän. Kuiskailut muuttuivat yhä salaperäisemmiksi ja tupakankäyttö kiihtyi kiihtymistään, samalla kuin salapoliisien valppaus kasvoi kiusallisesti.

O'Reillyn ja hänen kahden kumppaninsa mielestä oli yritys jo rauennut. Jonkin erehdyksen tahi laiminlyönnin tähden oli suunnitelmista saatu vihiä, ja kaikki oli mennyt myttyyn. Näiden kubalaisten pahin vikahan olikin, etteivät he voineet salata mitään. Branch asteli edestakaisin kuin ärsytetty leijona, ja O'Reilly oli raivoissaan. Koko seurueesta säilytti vain majuri Ramos entisen hilpeytensä; hän oli koko illan neiti Evansin kanssa eikä näyttänyt huomaavankaan vallitsevaa alakuloisuutta ja jännitystä.

Seuraavana iltana saatiin sana olla valmiit ja kooten vähät tavaransa alkoivat retkikunnan jäsenet poistua hotellista pienemmissä ryhmissä valppaat vakoojat tietysti kintereillään.

Kun nuo kolme amerikkalaista olivat valmiit lähtemään, kuiskasi Norine: "Kuulkaa! Kaikki on hyvin. Me emme matkustakaan Dauntless'illa; se on täällä vain näön vuoksi ja johtamassa vakoojat harhaan."

"Majuri Ramos on itse levittänyt kaikki nuo kaupungilla kiertelevät huhut, joista mainittiin lehdissäkin; kaikella on tarkoituksensa. Enhän luvannut tästä kertoa kenellekään, mutta en voi sille mitään, että pidin välttämättömänä ilmoittaa teille asiasta. Saattepa nähdä, että kaikki käy hyvin."

Leslie Branch pudisti synkästi päätään. "Tehän voitte kyllä iloita, mutta minun laitani on toisin", mutisi hän. "Retkemme loppuu varmasti siten, että meidät siepataan kiinni, ja silloin on loppuni tullut. Minun laiseni huonokeuhkoisen miehen tarvitsee olla vain viikon kosteassa kopissa ja —"

O'Reilly, jonka pahatuuli oli hävinnyt kuin taikavoimalla, taputti häntä sydämellisesti olkapäälle sanoen: "Onnittelen! Voit jo paljon paremmin."

Ramos vei kumppaninsa rautatieasemalle ja sijoitti heidät erään etelään päin lähtevän junan viimeiseen vaunuun, johon retkikunnan toisetkin jäsenet olivat asettuneet. Eräs urkkija aikoi tunkeutua vaunuun heidän jäljessään, mutta vaunun jarrumies löi oven kiinni hänen nenänsä edessä sanoen:

"Tänne ette voi tulla; tämä vaunu on varattu jollekin huvimatkueelle.
Ketäkö? Kreikkalaisia tahi armeenialaisia, luulisin."

Toisilla urkkijoilla oli yhtä huono menestys, eikä vaunuun päästetty koko matkalla ketään sivullisia. Kun juna lähti liikkeelle, hengähtivät kaikki helpotuksesta ja pian oli vilkas ja vapaa keskustelu käynnissä.

Iltaa seurasi yö ja juna kiiti aina vain yhtä huimaa vauhtia eteenpäin kenenkään joukkueesta voimatta aavistaakaan, minne heitä vietiin. Puoliyön vaiheilla huomasivat valveillaolijat, että juna oli pysähtynyt synkkään metsään jollekin lastausvaihteelle, ja kun juna lähti jälleen liikkeelle, ei heidän vaununsa liikahtanutkaan. Kepponen selvisi heti: myöhäiseen aikaan katsoen oli melkein todennäköistä, ettei junassa kukaan huomannut yhden vaunun jääneen taipaleelle.

Hetken oli kaikki hiljaista; sitten ilmestyi eräältä sivuraiteelta pimeä veturi äänettömästi kuin aave, kytkimet kiinnitettiin ja pian kiiti "huvimatkue" nopeinta vauhtia parinkymmenen penikulman päässä olevaa rannikkoa kohti.

"Mitäs tästä tuumitte?" kysyi majuri Ramos nauraen kolmelta suojatiltaan. "Kuvitelkaapa noiden urkkijoiden tunteita, kun he huomaavat petoksen. Uskallan lyödä vaikka vetoa, että he hierovat silmiään kauan ja lujasti."

"Teillä täytyy olla mahtavia ja vaikutusvaltaisia ystäviä", hymyili
O'Reilly, ja kubalainen nyökäytti myöntävästi päätään.

"Semmoiset ovat välttämättömiä", sanoi hän. "Kiinnitin aivan tarkoituksella charlestonilaisten huomion meihin, ja sillä aikaa laivamme lastasi kaikessa rauhassa. Nyt se on valmis ja odottaa vain meitä lähteäkseen matkalle. Päivän koittaessa meidän pitäisi jo olla kaukana Amerikan rantaviivalta. Dauntless nostaa ankkurinsa suunnilleen yhtäaikaa ja laskee täydellä höyryllä pohjoiseen päin toivoakseni kaikki tullikutterit kintereillään."

Yön pimeimmällä hetkellä juna pysähtyi erään joen yli vievälle sillalle, jonka alla pienenpuoleisen höyrylaivan ääriviivat häämöttivät. Fair play'n ("reilu peli") miehistö oli valveilla ja oli laittanut kaikki kuntoon. Vastasaapuneet kiiruhtivat laivaan, ja puolen tunnin kuluttua oltiin matkalla ulos merelle.

Kun nousevan päivän kajastus karkoitti pimeyden, täytyi vauhtia lisätä turvallisuuden takia, ja tuo vanha ja ruosteinen laiva kiiti eteenpäin niin nopeasti kuin sen koneista suinkin irti sai. Kolmen penikulman levyisestä rantavyöhykkeestä selvittiin onnellisesti, ja sitten käännettiin kokka etelään. Ulappa oli aivan autio niin kauas kuin silmä kantoi, eikä taivaanrannallakaan näkynyt ainoaakaan savupatsasta.

Yö oli ollut sangen rasittava, ja kun idässä oleva ranta oli häipynyt aaltoihin, alkoivat miehet ajatella lepoa. Kannella tarjottiin vaatimaton aamiainen, jonka jälkeen kaikki, paitsi laivamiehistö, heittäytyivät pitkäkseen, onnellisimmat varaamiensa hyttien vuoteille ja toiset mikä minnekin.

Johnnie O'Reilly oli liian jännittynyt voidakseen nukkua. Hengessään hän jo katseli iltaruskon purppurassa uinailevia Kuban kukkuloita, tunsi kapeiden katujen tulisen keskipäivähelteen, hengitti mangrove-soiden suloista, mutta myrkyllistä tuoksua, ja kuuli korvissaan korkeiden, ylevien palmujen ikuisen huminan. Kuinka sanomattomasti hän oli tuota kaikkea ikävöinyt, ja miten nuo lukemattomat viivytykset olivat saattaneetkaan häntä raivostuttaa! Hän oli kokonaan Kuban lumoissa, ja hän tiesi, ettei hän voisi olla missään muualla onnellinen.

Miten helpolta oli paluu tuntunutkaan silloin kun hän oli sanonut jäähyväiset Rosalle! Tämän pelastaminen oli hänen mielestään ollut silloin maailman yksinkertaisin asia. Mutta päivät olivat pidenneet viikoiksi ja viikot kuukausiksi, eikä hän ollut vielä kyennyt tekemään mitään. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, että hän oli koettanut kaikkensa; hän ei ollut levähtänyt hetkeäkään saatuaan Rosan kirjeen. Hänen lemmittynsä vainoojat olivat jo kerran pyörtäneet hänet takaisin, mutta tällä kerralla ei paluu tulisi kysymykseenkään — ennen hän ampuisi kuulan otsaansa tahi menehtyisi johonkin vankityrmään.

O'Reilly oli niellyt katkeran palansa kuin mies — alakuloisuudestaan huolimatta hän oli pysynyt tyynenä; mutta nyt, kun potkurin jokainen kierros kiidätti häntä lähemmäksi hänen kiihkeimpien toiveidensa päämäärää, valtasi hänet sanomaton riemuntunne, jota hän tuskin jaksoi hillitä. Hänen valtimonsa löi voimakkaasti ja hänen rintansa paisui ilosta. Nukkuako? Se oli niitä varten, jotka uskalsivat vain henkensä Kuban puolesta. Nälkäkö? Mikään ruoka ei voinut tyydyttää isoavaa henkeä. Levätäkö? Hän ei lepäisi, ennenkuin hän pitelisi Rosa Varonaa sylissään. Tämä vanha, ruostunut laivarämäkin tuntui juuttuneen paikalleen, niin hidas oli sen vauhti hänen mielestään.

"Oh, kuinka jännittävää tämä on! Tuolla laitetaan tykkiä juuri kokoon, niin että voimme taistella, jos niin tarvitaan."

"Herra hyvästi hallitkoon, en! Nyt elän oikeata elämää. Olin aivan kuolla uteliaisuudesta, kunnes sain majuri Ramoksen puhumaan."

"Sitä — sitä minäkin pelkään", myönsi tyttö naurahtaen. "Luulisi melkein, ettei hän ole milloinkaan ennen nähnyt naisia. Hän on hyvin — kiihkeä."

"Käytöksestänne päättäen ette pidä minua enää holhoojananne eikä minään. Olette keimaillut koko ajan aivan hirvittävästi."

"Hiukan joka tapauksessa; tahdoin vain saada selville, mitä oli tekeillä. Ja minä — onnistuin."

"Mutta hauskuuttani minä en anna hänen turmella, vai mitä? En tietenkään. Ja sentähden minä jäähdyttelin hänet äkkiä. Kerroin hänelle teistä — tahi oikeammin meistä."

"Ettehän vain suutu, lupaattehan? Kun hän alkoi käydä runolliseksi, sanoin minä, että hän oli ilmestynyt näköpiiriini liian myöhään. Tunnustin hänelle, että olin rakastunut erääseen toiseen — teihin." Kuulijan kavahtaessa ihmeissään pari askelta taaksepäin, neiti Evans lisäsi nopeasti: "Oi, älkää pelästykö, eihän se ole puoleksikaan —"

"En suinkaan. Ajattelin, että se masentaisi hänen intoaan, mutta mitä vielä. Silloin valehtelin oikein roimasti ja sanoin, että te ja minä olimme kihloissa." Puhuja nauraa hihitti ja oli näköjään hyvin tyytyväinen itseensä.

"Niin juuri. Eiväthän ihmiset mene kihloihin mennäkseen — mennäkseen vaikkapa kalastamaan, vai mitä? Minun täytyi sanoa hänelle jotakin, sillä hän oli jo aivan kuin kuumeessa. Ellei hän olisi tullut järkiinsä, olisin sanonut hänelle, että olimme salaisesti naimisissa."

"Teistä tuo saattaa olla kylläkin sukkelaa", sanoi nuori mies jäykästi, "mutta minusta ei."

"Älkää nyt olko noin synkän näköinen. Tiedättehän, etten tarkoita kaikella tällä kerrassaan mitään." Kujeileva ilme katosi tytön kasvoilta ja hän jatkoi vakavasti: "Tohtori Alvarado kertoi tarinanne, joka on minusta aivan ihmeellinen. Jos sallitte, niin autan teitä löytämään pienen Rosa-poloisenne. Kun äsken tulin luoksenne, niin muistelitte häntä, eikö niin?" Johnnie nyökäytti päätään. "Ettekö — ettekö tahtoisi kertoa minulle hänestä — puhella kanssani hänestä?"

O'Reillyn ääni oli sortunut ja värähteli, kun hän vastasi: "En tohdi oikein luottaa lujuuteeni, sillä olen niin peloissani. Hän on niin nuori, suloinen ja kaunis — ja maassa raivoaa julma sota — minua melkein kauhistuttaa ajatellakin —"

Norine näki kumppaninsa poskien hitaasti kalpenevan, hymyilevän katseen synkistyvän ja laitaan nojaavan ruskean ja jäntevän käden puristuvan nyrkkiin, niin että rystyset valkenivat. Aivan tietämättään hän laski kätensä O'Reillyn kädelle.

"Älkää antako surulle valtaa", sanoi hän lempeästi. "Jos hänen turvallisuutensa olisi rahalla ostettavissa, niin on koko omaisuuteni käytettävänänne. Mutta olemalla urhoollinen, uskollinen ja kärsivällinen olette löytävä hänet. Ja minä olen varma, ettei teiltä puutu hyvää tahtoa. Kesken kaiken pyydän, ettette muistelisi äskeisiä höpsytyksiäni; sellainen on juuri minun tapaistani. Tunnen itseni ensi kerran oikein vapaaksi, näettekös, ja se on noussut päähäni."

XVI.

PALMUJEN SIIMEKSESSÄ.

Yö oli pimeä ja lämmin. Ohut sumuvaippa himmensi tähtien valon, ja vain avomeren fosforihohteessa kykenivät Fair Play'n matkustajat toteamaan, että taivaanrannassa häämöttävä tumma juova oli maata. Itse laiva oli vain pimeydessä hiipivä tumma pilkku, eikä sen olemassaoloa ilmaissut mikään muu kuin fosforoidun veden pärske keulassa ja perässä. Oli annettu mitä ankarimmat määräykset, ettei savukettakaan saanut sytyttää, ja kannelle ryhmittyneet miehet tottelivat auliisti, sillä vain pari yötä sitten oli Fair Play, kaikista varokeinoista huolimatta, ollut pistää nokkansa suoraan herhiläispesään ja sai kiittää pelastuksestaan vain pimeyttä ja suurta nopeuttaan.

Oli päästy noin parin penikulman päähän edeltäpäin sovitusta maihinnousupaikasta, kun yhtäkkiä jonkun espanjalaisen vartijaristeilijän valonheittäjän häikäisevän kirkas valokeila halkaisi pimeän yön, ja kuin työssään yllätetty varas Fair Play käänsi kokkansa merelle eikä pysähtynyt ennenkuin Bahama-saaristossa.

Nyt se hiipi takaisin, mutta kulki hiukan kauemmaksi länteen. Majuri Ramos oli kapteenin luona komentosillalla, ja pari miestä luotasi taukoamatta, sillä oltiin matalikkojen lähellä. Kun väylä alkoi arveluttavasti mataloitua käski kapteeni pysähdyttää koneet, ja laiva pysähtyi vähitellen keinuen hiljaa mainingeissa. Leslie Branchin yskä kuului selvästi hiljaisuudessa.

"On vaarallista mennä lähemmäksi riuttojen takia", selitti O'Reilly kumppanilleen.

"Olen kuulevinani jotakin pauhua", huomautti Norine, "mutta ehkä korvani vain humisevat."

"Niin luultavasti", sanoi Branch. "Olen ihan jäykkä pelosta, sillä en pidä riutoista lainkaan. Onkohan näissä vesissä haikalojakin?"

Majuri Ramos sanoi matalalla äänellä pimeältä komentosillalta, että oli miehitettävä venhe ja mentävä tiedustelemaan, mistä voisi päästä riuttojen toiselle puolelle. Ennenkuin hän kerkesi sanoa sanottavansa loppuun, oli O'Reilly tarjoutunut lähtemään.

Kymmentä minuuttia myöhemmin istui hän erään laivavenheen peräsimessä ohjaten eteenpäin. Fair Play häipyi pimeään jo sadan kyynärän päässä, mutta ohjaten suoraan edessä häämöttävää tummaa juovaa kohti hän soudatti ainakin puoli penikulmaa, ennenkuin käski miesten lepuuttaa airojaan. Hiljainen kohina kantautui heidän kuuluviinsa; riutat olivat lähellä.

Tuuli oli tyyntynyt auringon laskussa, ja vain pitkät, leppoisat mainingit panivat meren tyynenä päilyvän pinnan kohoilemaan, mutta pienen venheen päästyä hiukan edemmäksi koveni kohina arveluttavasti, ja pian osoitti valkoinen vaahtojuova, missä koralliriuttojen hampaat ulottuivat pintaan saakka.

Pitkä ja vaivalloinen työ oli edessä; aika kiirehtijä O'Reilly alkoi risteillä vaahtojuovan ulkopuolella tutkien joka sopukan ja yllyttäen miehiään ponnistelemaan väsymättä. Tämä aukon etsiminen oli vaarallista työtä, ja vaara tulla huomatuksi suureni joka hetki.

Soudettiin penikulma — toinen, miehistä tuntui kuin niitä olisi ollut kymmenen, ja vihdoin näkyi leveä juova tyyntä vettä fosforihohteisen vaahdon keskellä. O'Reilly tutki paikan nopeasti ja sitten lähdettiin paluumatkalle. Kun oli päästy niin kauas, että arveltiin laivan olevan lähellä, sytytettiin lyhty, jota O'Reilly heilautti takin liepeen suojassa merelle päin. Hetkisen kuluttua näkyi pimeältä ulapalta vähäinen punertava piste kadoten samassa, ja O'Reilly ohjasi purtensa suoraan laivalle.

He pääsivät pian perille, ja parin minuutin kuluttua laski Fair Play vakaasti ja varmasti riutan poikki vievää väylää kohti. Sillä aikaa alkoi kannella kuumeinen työ; lastihuoneista nosteltiin ampumatarve- ja lääkeainelaatikoita, keulaan sijoitettu tykki purettiin nopeasti ja kaikki laivavenheet, joita oli useampia, heilautettiin kannattimistaan laidan ulkopuolelle, niin että Fair Piay'n pysähtyessä mahdollisimman lähelle rantaa kaikki oli valmista.

Retkikunnan jäsenet olivat enimmäkseen nuoria liikemiehiä, sikaarinvalmistajia ja keveämpien ammattien harjoittajia, niin että vain harvat olivat tottuneet raskaampaan ruumiilliseen työhön, mutta siitä huolimatta raatoivat kaikki innolla ja väsymättä, ja komentosillalta tähysteltiin koko ajan valppaasti ja herkeämättä.

O'Reilly ohjasi ensimmäisen lastin riutan sisäpuolelle, ja purki sen loivasti viettävälle hiekkarannalle. Kukaan ei näyttänyt oikein varmaan tietävän, kuuluiko rannikko Kuban mannermaahan vai oliko jouduttu jollekin pienemmälle saarelle, mutta kun lähempiin tutkimuksiin ei ollut aikaa, ei valinnan varaa ollut. Miehet hyppäsivät veteen ja kiidättivät laatikot rannalle niin kauas, että ne olivat turvassa nousuvedeltä. Työ sujui kuumeisella kiireellä ja kummaltakin puolelta kuului pimeydestä vedenloisketta, joka ilmaisi toisten venheiden olevan yhtä kovassa touhussa.

Johnnie lähti viemään jo toista lastia, ennenkuin viimeinen venhe oli ehtinyt lähteä ensimmäiselle retkelleen, ja niin jatkui työ taukoamatta useita tunteja. Pari venhettä eksyi pimeässä koralliriutalle, ja miesten täytyi purkaa lasti riutan harjan vaahtoryöppyyn, josta he toivoivat voivansa korjata tavarat päivän valjettua. Kaikki kastuivat ihoa myöten, hikiset selät höyrysivät, ja miehet, jotka olivat ponnistelleet airoissa, niin että kädet olivat verillä, kiroilivat ja sadattelivat väsymystään. Mutta minuuttiakaan ei laiskoiteltu; lopen uupuneet heittäytyivät hietikolle pitkäkseen ja levähtivät, kunnes jaksoivat jälleen ryhtyä työhönsä.

Aamu alkoi sarastaa, kun viimeinen venhe irtausi laivan kyljestä, ja päästäen käheän, mutta riemuitsevan puhalluksen Fair Play käänsi kokkansa merelle ja häipyi pian näkyvistä. Se oli tehnyt tehtävänsä.

O'Reilly kantoi Norine Evansin rannalle, ja kun tyttö laski jalkansa
Kuban hiekalle, kietaisi hän kätensä Johnnien kaulaan huudahtaen:

"Vedimme heitä nenästä, Johnnie! Mutta ellei sinua olisi ollut, niin olisimme palanneet tyhjin toimin; kapteeni pelkäsi noita riuttoja."

"Samoin oli minunkin laitani", huokaisi Johnnie väsyneesti. "Nyt meidän on vain varottava, etteivät rannikkovartijat huomaa mitään."

Aamun kirkastuessa huomattiin, että retkikuntaa oli suosinut todellakin erinomainen onni, sillä he olivat Kuban mantereella, ja paikkaa suojaava yhtenäinen koralliriutta ulottui itään ja länteen niin kauas kuin silmä kantoi. Maihinnousupaikan tarkasta asemasta kartalla ei oltu vielä oikein selvillä, sillä rannan tiheä viidakko esti näkemästä kauemmaksi sisämaahan, mutta se ei ketään huolettanut. Miesten voimat alkoivat olla lopussa, mutta majuri Ramos ei antanut kenenkään levätä, ennenkuin koko kallis tavaravarasto oli kätketty pensaikkoon. Sitten hän avautti pari laatikkoa ja jakeli miehille aseet.

Äkkiä huusi tähystäjä, että itäpuolella olevan niemen takaa näkyi savua, jolloin jokainen kiirehti piiloon; pensaikossa maaten tuo pieni joukko sitten katseli, kun eräs espanjalainen risteilijä hiipi ohi vajaan penikulman päässä vaahtojuovan ulkopuolella.

Neiti Evans, O'Reilly ja Branch pureskelivat parhaillaan merikorppuja aamiaisekseen, kun majuri Ramos tuli heidän luoksensa. Hän ei ollut enää sama moitteettoman hieno herrasmies kuin ennen; hän oli avojaloin, vaatteet olivat repeytyneet, meriveden turmelemat housut oli kääritty polvien yläpuolelle, ja vyöllä heilahteleva suuri revolveri ja rinnan yli risteilevät ammusvyöt tekivät hänet peloittavan julman näköiseksi. Aina siitä lähtien kun Norine oli niin säälimättömästi murskannut hänen lemmenhaaveensa, oli majuri kohdellut sekä häntä että O'Reillyä kohteliaasti, mutta jäykän arvokkaasti. Hän kääntyi nyt O'Reillyn puoleen sanoen:

"Sanansaattajani ovat juuri lähdössä kenraali Gomezin päämajaan pyytämään, että joukko kuormahevosia ja vahva vartiosto lähetettäisiin noutamaan tuomamme tavarat. Täällä uhkaavat meitä monet vaarat, niin että kenties haluatte lähteä sanansaattajien mukaan."

"Älä höpsi! Minä jaksan kyllä", huudahti Norine ja oli todellakin sen näköinen mukavassa kävelypuvussaan ja tukevissa saappaissaan.

Branch oli ainoa, joka kieltäytyi. Hän vannoi olevansa liian heikko kyetäkseen liikkumaan paikaltaankaan. Jos oli toivon hiventäkään päästä ratsastaen sisämaahan, niin hän odottaisi tilaisuutta rauhallisesti antautuen siten vaaraan joutua milloin hyvänsä taisteluun espanjalaisten rannikkovartijain kanssa.

Muutamassa minuutissa oli O'Reilly pannut reppuun, mitä matkalla välttämättä tarvittiin, ja Norine seurasi puuhaa masentunein mielin.

"Enkö saa ottaa mitään vaatteita mukaani?" kysyi hän hätääntyneesti.
"En voi elää, ellen saa vaihtaa alusvaatteita."

"Siihen täytyy tottua", sanoi Johnnie. "Vallankumouksellinen, jolla on kaksi paitaa, on rikas. Muutamilla ei ole ainoatakaan."

Norine mietti hetkisen ja purskahti sitten nauruun. "Sepä mahtaa tuntua hupaiselta", sanoi hän.

Majuri Ramoksen valitsemat kolme sanansaattajaa tunsivat seutua jonkun verran. He olivat epäilemättä urhoollisia miehiä ja hyviä tappelijoita, mutta uutuuttaan kiiltävistä aseistaan huolimatta he olivat vielä vähemmän sotilaan näköiset kuin heidän majurinsa. Kaikki olivat samassa asussa kuin New Yorkista lähtiessä, olipa eräällä viimeisen muodin mukainen hienon hieno huopahattukin ja ruskeat ohutpohjaiset nauhakengät. Norine Evansin mielestä oli heidän pieni viisihenkinen seurueensa kuitenkin erittäin sotaisen näköinen viidakon helmaan häipyessään.

Ensimmäiset viisi penikulmaa olivat vaikeimmat, sillä seutu oli suoperäinen ja viidakon matala pensaikko oli melkein läpitunkematon, mutta sitten varvikko harveni ja viidakko muuttui vähitellen ihanaksi palmumetsäksi, josta hetkisen kuluttua tultiin vehmasta ruohoa kasvavalle, aukealle tasangolle. Yhdeksän vaiheilla saavuttiin erääseen maakartanoon, jonka omistajan oppaat tunsivat, ja seurue pysähtyi tiedustelemaan hevosia ja ruokaa.

Paikka oli kerrassaan lumoavan kaunis. Pienoinen asuinrakennus oli suurten mango-puiden varjossa, jotka olivat täynnä suuria hedelmiä, ja tilavalta kuistilta oli tasangolle ihana näköala. Ja ihmeitten ihme, erään katoksen varjossa makasi kuusi lehmää rauhallisesti märehtien. Nähdessään eläimet Norine vaati paikalla lasin maitoa, minkä pyynnön O'Reilly tulkitsi talon isännälle.

Mies oli heti valmis täyttämään pyynnön, mutta kun hän kuuli, että neiti tahtoi juoda maidon aivan tuoreeltaan niin lämmintä kuin se oli, kieltäytyi hän jyrkästi. Tuoreesta maidosta saa kuumeen, selitti hän. Sensijaan hän sanoi tuovansa maitoa, joka oli keitetty ja suolattu maan tavan mukaan. Sen hän tekikin, mutta maistettuaan tuota karvasta juomaa Norine uudisti äskeisen pyyntönsä. Pudistaen paheksuvasti päätään ja vielä kerran varoittaen isäntä käski poikansa täyttää tuon kauniin neidin pyynnön selittäen, ettei hän aikonut vastata seurauksista.

Johnnie oli sangen väsynyt yön ponnistelujen jälkeen ja löydettyään varjoisan paikan hän heittäytyi pitkäkseen levätäkseen hetkisen. Hän tiedusteli tarkkaan, oliko seudulla espanjalaisia, ja sai kuulla, että niin oli asian laita. Taloon nämä olivat kuitenkin poikenneet vain ani harvoin.

"Tänne ne eivät olisi milloinkaan tulleet, elleivät keskuuteemme tunkeutuneet kurjat petturit — taivaan tuli heidät tuhotkoon! — olisi rahan himossaan neuvoneet heille tietä", selitti isäntä. "Haluaisinpa minäkin opastaa heitä kerran. Veisin koko joukon suohon ja jättäisin mutaan vaipumaan, ja jonkun ajan kuluttua minä menisin ja katkaisisin kaulan jokaiselta. Ha, ha! Silloinpa voisin olla tyytyväinen, eikö niin?"

O'Reilly myönsi unisesti, että olisihan se suuri tyydytys, olisipa tosiaankin.

"Olen uskollisin isänmaanystävä mitä Jumala on milloinkaan luonut", jatkoi isäntä. "Senhän näkee jo päältäkin päin, vai kuinka. Mutta voitteko ajatella? Minulla on veli, joka myisi itsensä pesetasta milloin hyvänsä. Pari päivää sitten hän ratsasti tästä ohi suuren espanjalaisen ratsumiesjoukon etunenässä." Puhuja kiristeli hampaitaan ja sähähti raivoisasti: "Jumaliste, millä nautinnolla minä upottaisin puukkoni hänen kurkkuunsa!"

Varjossa oli niin suloista loikoa ja O'Reilly nukahti. Hän heräsi kuitenkin pian tuimaan ravistukseen ja huomasi, että huopahattuinen mies oli kumartunut hänen puoleensa. Mies oli nähtävästi hyvin kiihdyksissä; kasvoilla kuvastui mitä suurin hätä ja katse oli tuijottava. Äänekkäitä huudahduksia kuului taampaa asuinrakennukselta käsin.

"Mikä on hätänä? Espanjalaisiako?" Johnnie oli samassa silmänräpäyksessä seisoallaan.

"Ei, ei! Señoritaänne —", änkytti mies. "Jumalan rakkauden tähden, tulkaa pian!" Hän poistui juoksujalkaa, ja Johnnie seurasi mielessään pahat aavistukset.

Juostuaan talon ympäri he törmäsivät pahki erääseen ryhmään, jonka keskellä Norine istui maitokulho toisessa kädessään ja puoleksi syöty mango-hedelmä toisessa. Ensi silmäyksellä ei voinut huomata mitään puuttuvan; talon isäntä vain hyppeli tytön edessä koettaen riistää tältä ensin mangon ja sitten maitokulhon, ja hänen vaimonsa väänteli käsiään huutaen kimeästi:

"Herra armahtakoon! Niin nuori ja kaunis! Että näin onnettomasti piti käydäkin!"

Johnnien pari seuralaista ja talon vanhin poika olivat nähtävästi myös aivan suunniltaan ja valittivat ja vaikeroivat surkeasti, pienempien lasten katsellessa kauempaa katkerasti nyyhkyttäen.

Norine oli niin ymmällään, että hän kykeni tuskin vastaamaan, ja sitäpaitsi hänellä oli täysi työ torjuessaan isännän hyökkäykset. Vihdoin hän sanoi: "En ymmärrä, mitä ne tahtovat. Kaikki huutavat yhteen ääneen. Ole niin kiltti ja kysy, mitä minä olen oikein tehnyt." Samassa hän vei kypsän mangon huulilleen, jolloin isäntä ponnahti kiljahtaen hänen kimppuunsa ja väänsi hedelmän hänen kädestään.

"Kas niin!" huohotti isäntä kääntyen O'Reillyyn "Siinä nyt näitte! Hän ei totellut vaimoani, vaan —"

"Teidän täytyy sanoa hänelle, mitä hän on tehnyt", virkkoi huopahattuinen mies.

"Kyllä, kyllä, mutta sanokaa ensin, mitä hän on sitten tehnyt?" sai
Johnnie kysytyksi, jolloin kaikki rupesivat viiteen ääneen selittämään.

"Hän ei tule milloinkaan vaimoksenne — katsokaahan, tämä mango kykenee tappamaan vaikka koko armeijan — hän on syönyt niitä useampia, kuten näette — kuulkaahan! Kysykääpä häneltä, montako hän on syönyt. Kysykää, Señor, oi, kysykää, minä rukoilen teitä."

Seurasi hetken hiljaisuus, jolloin Johnnie tulkitsi kysymyksen
Norinelle ja ilmoitti vastauksen.

"Hän ei sano muistavansa lukumäärää; hedelmät olivat niin kauniit ja kypsät."

"Niin kauniit ja kypsät", vaikeroi mies, joka oli herättänyt O'Reillyn. "Majuri Ramos sanoi, että minä vastaan hengelläni neiti Evansin turvallisuudesta, koska hän on Kuban vieras. Siispä tapan itseni."

"Mikä maailmassa näitä ihmisiä oikein vaivaa?" kysyi kaiken tämän huomion esine. "Enhän ole ryöstänyt lapsia enkä tehnyt muutakaan pahaa. Ehkä he pelkäävät, etten maksa ruoastani?"

Samassa O'Reilly ymmärsi kaikki. "Nytpä tiedän", sanoi hän. "Mango-hedelmiä ja maitoa pidetään täällä myrkyllisinä. Vaimo tahtoo tietää, miten voit."

"Myrkyllisinä! No, kaikkea sitä kuuleekin! Ne olivat mainion hyviä.
Sano hänelle, että olen vieläkin nälissäni."

Nyt ilmeni, että eräs heidän kolmesta seuralaisestaan osasi odottamattoman hyvin englannin kieltä, minkä taidon hän oli ujoudessaan siihen saakka salannut. Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti:

"Aivan varmasti. Ehkä tunnette jo päänkipua?" Puhuja siveli otsaansa ja kumartui odottavasti eteenpäin.

Tämä tunnustus tahi sen vääristelty käännös oli toisille tarpeeksi. Heidän pahimmat aavistuksensa toteutuivat. Isäntä tarjoutui ratsastamaan lähimmän papin luo, mutta sanoi sitten sen olevan vain ajan hukkaa, sillä neiti kuolisi puolen tunnin kuluttua. Hänen vaimonsa haki sisältä ristiinnaulitun kuvan ja rukousnauhan, jonka hän tahtoi kaikin mokomin ripustaa Norinen kaulaan. Sitten vaimo käski miehensä kantaa sairaan sisälle, sillä hän tahtoi, että hänen vieraansa saisi viettää viimeiset hetkensä niin mukavasti kuin suinkin. Kun Norine kieltäytyi, selitettiin hänelle, että vähinkin ponnistus vain jouduttaisi loppua, joka oli jo muutenkin, Jumala paratkoon, liian lähellä.

Kaikkien läsnäolijoiden varma vakaumus ei voinut olla vaikuttamatta O'Reillyyn, varsinkin kun kubalaiset vain ivasivat häntä, kun hän uskalsi otaksua, etteivät maito ja mango-hedelmät ehkä olleetkaan niin vaarallisia amerikkalaisille. Mikään, sanottiin hänelle, ei voinut olla tappavampi kuin tuo sekoitus.

Itse uhri oli koko ajan mahdollisimman epäuskoinen ja otti asian sangen kevyeltä kannalta, ja kun hän vihdoin suostui paneutumaan pitkäkseen, teki hän sen vain toisten mieliksi ja levätäkseen, sillä hän oli melkoisen väsynyt. "He ovat nyt saaneet päähänsä, että minä kuolen, ja minua melkein hävettää pettää heidät, kun he ovat niin kovin kilttejä", sanoi hän O'Reillylle. "Mutta minulla on vieläkin, aivan totta, niin hirveän nälkä. Älä unhota sanoa minulle, kun päivällinen on valmis."

Ateria viipyi, sillä keittovehkeet olivat sangen alkuperäiset ja talon säikähtynyt emäntä ei voinut olla kauan poissa sairaan luota. Hän pistäytyi Norinen luona tuhkatiheään, ja jokaisen käynnin jälkeen hän ilmoitti kuiskaten, miten potilas jaksoi. Neiti on hyvin kalpea — hengitys heikkenee — hän on jo menettänyt tajuntansa — kaikki on pian ohi — oli parempi antaa hänen muuttaa rauhassa ja tuskitta paratiisiin kuin kiduttaa häntä hyödyttömillä lääkkeillä. Myrkky oli siis jo alkanut vaikuttaa, minkätähden miehet hiipivät ovelle varpaisillaan ja kurkistivat sisään säälivästi, jolloin kuoleva kohotti päätään sen verran, että hän kykeni haukkumaan heitä "vanhoiksi hakoniskoiksi" ja käskemään heidän laputtaa tiehensä.

"Hän hourailee", selitti isäntä ja lisäsi kuin O'Reillyä rohkaistakseen: "Hän on nuori ja vahva, niin että hän voi kestää iltaan saakka."

Ateria valmistui vihdoin ja miehet istuivat alakuloisina pöydän ääreen.
Samassa syöksähti kuoleva huoneestaan ja istahti heidän joukkoonsa.

"Señorita! Tämä on itsemurha!" huudahtivat kaikki, mutta kun Norine ei välittänyt heidän rukouksistaan, vaan kävi reippaasti ruokiin käsiksi, menettivät miehet ruokahalunsa ja nousivat pöydästä.

"Minä pyydän, antakaa hänen olla; kuolevilla on välistä omat päähänpistonsa", lausui O'Reilly vakavasti ja iski silmää Norinelle.

Niin kylmä välinpitämättömyys sulhasmiehen taholta sai nuo kunnon kubalaiset aivan ymmälle. He katselivat O'Reillyä erittäin nuhtelevasti, ja kaikesta ilmeni, että amerikkalaiset olivat heidän mielestään raa'an kylmäverinen ihmisrotu. Samalla he seurasivat pelolla ja vavistuksella Norinen jokaista suupalaa.

Mutta ateria meni onnellisesti, ja kun Norine ehdotti, että jatkettaisiin matkaa, kuiskailivat miehet hetkisen keskenään ja myöntyivät vihdoin. Olihan viisainta olla kaikin tavoin hänen mielikseen. Hänhän oli heidän hallituksensa vieras, jonka mieltä ei saanut millään muotoa pahoittaa. Koska hän oli jo auttamattomasti mennyttä, niin olihan aivan samantekevää, missä hän veti viime henkäyksensä. Hevoset satuloitiin ja niin lähdettiin.

Norine oli koko iltapäivän noiden kolmen kubalaisen oppaan hellimmän huolenpidon alainen. He pelkäsivät joka hetki lopun olevan käsissä, ja kun tyttö oli aina vain yhtä pirteä, eivät he voineet kyllin ihailla ja ihmetellä hänen suurta mielenlujuuttaan.

Illalla tultiin toiseen vaatimattomaan maataloon, johon jäätiin yöksi, ja kun seuraavana aamuna kuultiin Norinen ei ainoastaan voivan hyvin, vaan tahtovan aamiaiseksi mango-hedelmiä ja maitoa, ojensi huopahattuinen mies kätensä taivasta kohti ja huudahti O'Reillylle:

"On jo suuri ihme, että hän on vielä hengissä, mutta nyt hän kiusaa Jumalaa, señor! Minä puolestani en aio enää kuunaan lyöttäytyä semmoisen henkilön seuraan, joka aivan tahallaan antautuu tuommoiseen uhkapeliin elämästä ja kuolemasta. Minusta ovat kaikki amerikkalaiset pähkähulluja."

Seurue oli saapunut Sierra de Cubitas-harjanteiden juurelle, ja kuta korkeammalle päästiin, sitä jylhemmiksi maisemat muuttuivat. Kuban maisemat ovat yleensä hivelevän kauniit, ja koko saari aivan kuin hymyilee. Usein sanotaankin, että Kubassa ovat kaikki ystävällisiä; asukkaat ovat hyväntahtoisia ja rakastettavia ja eläimet ja hyönteisetkin ovat vaarattomat. Kubassa on karja arkaa, hevoset kärsivällisiä ja lauhkeita, käärmeet myrkyttömiä, ja vaikka hämähäkit ja skorpioonit ovat hirvittävän suuria, ei niiden purema ole vaarallinen. Mutta Cubitaksen harjanteilla on kaikki toisin. Maisemat ovat peloittavan jylhät. Syvien rotkojen äkkijyrkät, kosteudesta niljakat seinät ovat huimaavan korkeat, ja kapeat ja mutkaiset polut kiertelevät jyrkänteiden reunoilla kaveten välistä pyörryttäviin korkeuksiin ja välistä häipyen rotkojen tummiin pimentoihin, jotka ovat yhtä synkät kuin espanjalaisten vankilat. Näiden luoksepääsemättömien kukkuloiden ja rotkojen kätköön olivat vallankumoukselliset sijoittaneet päämajansa. Siellä Gomezin, Maceon ja Garcian sotilaat levähtelivät taistelujen lomassa turvassa kaikilta yllätyksiltä. Siellä hoideltiin haavat ja koottiin voimia uusiin hyökkäyksiin.

Paikka oli todellakin oudon näköinen ollakseen armeijan päämaja ja hallituksen keskus — maailmassa ei ole ollut toista samanlaista — sillä armeija oli puettu rääsyihin, ja hallintorakennukset olivat kurjia, oksista ja lehdistä kyhättyjä hökkeleitä. Hevoset kävivät laitumella ruohoisilla kaduilla eli kujilla, nuotiot loimusivat ja tuulenhenki lennätti savun milloin minnekin.

Toisena iltana lähdön jälkeen neiti Evans ja O'Reilly seuralaisineen pääsivät perille, ja suuri joukko miehiä ja hevosia lähetettiin heti retkikunnan avuksi. Norinen suosituskirje tarkastettiin ja tyttö toivotettiin sydämellisesti tervetulleeksi. Paras maja luovutettiin hänen käytettäväkseen ja kaikki viranomaiset velvoitettiin huolehtimaan hänestä mitä parhaiten.

XVII.

KERJÄLÄISTEN KAUPUNKI.

O'Reilly huomasi pian, että Cubitaksessa oli muitakin amerikkalaisia. Kuljeskelussaan aikansa kuluksi erästä kujaa pitkin, kuuli hän itseään puhuteltavan omalla kielellään, ja eräs nuorukainen, jolla oli valkoiset, hirveästi ryvettyneet housut ja samanlainen takki, kiirehti häntä kohti.

"Tervetuloa kaupunkiimme!" huusi tuntematon. "Minä olen tykistökapteeni Judson, ja te olette varmaankin tuon kiniinineidin seuralainen, eikö niin?"

"Koko leirissä ei puhuta muusta kuin hänestä ja noista mango-hedelmistä. Saamari sentään! Olipa kumma, ettei hän kuollut pelosta. Taidatte olla irlantilainen? No, sitähän minäkin. Entä oletteko perehtynyt tykkien käyttöön?"

"Sepä ikävää — meillä on puute tykkimiehistä. Ainakin tiedätte niistä yhtä paljon kuin mekin tänne tullessamme."

Kapteeni Judson ei salannut pettymystään, mutta siitä huolimatta hän sanoi olevansa aina valmis auttamaan maanmiestään, jos niin tarvittaisiin. "Oletteko tavannut 'ukon'?" kysyi hän — "kenraali Gomezin, tarkoitan."

"Tulkaa sitten kanssani; esitän teidät samalla. Nyt on sopiva aikakin, niin että hän on luultavasti hyvällä päällä. Hän potee ankaraa päänsärkyä ja on välistä sangen ärtyinen."

Aurinko lähenteli jo taivaanrantaa, ja harjanteiden itäisiä rinteitä kattoi synkkä varjo. Kaikkialla leirissä oli iltaruoka tulella, ja ilma oli täynnä palavien risukimppujen tuoksua, jonka kaikki leirielämää rakastavat tuntevat. O'Reillyn tuo tuoksu aivan hurmasi, sillä toivo täytti hänen sydämensä, hänen askeleensa oli kepeä, ja hän uskoi olevansa jo aivan päämaalinsa välittömässä läheisyydessä.

Kenraali Maximo Gomez, vallankumouksellisen Kuban isä ja vahvin tuki ja turva, lepäsi riippumatossa lukien muutamia kirjeitä. O'Reilly oli nähnyt hänestä paljon kuvia ja tunsi hänet heti. Gomez oli reipas ja pirteä vanhus, ja hänen valkoinen pukunsa ja lumivalkeat, tuuheat viiksensä vaikuttivat, että hänen päivänpolttamat kasvonsa näyttivät tavallista tummemmilta. Hän katsahti ylös Judsonin tervehtiessä ja loi sitten O'Reillyyn kysyvän silmäyksen. Kirkkaiden silmien katse oli kylmä ja lasinkova, ja totisten kasvojen ilmeessä oli kotkan tuimuutta. Maximo Gomezia pidetään maailman taitavimpana sissipäällikkönä, ja totisesti tarvittiinkin todellisen sotaneron lannistumaton innostus muodostamaan noista säännöttömistä, kurittomista ja huonosti aseistetuista irtolaisjoukoista, jotka ensin liittyivät häneen, yhtenäinen ja niin taistelukelpoinen armeija, että se kykeni pitämään puolensa kymmenen kertaa voimakkaampaa vihollista vastaan ja voittamaankin sen. Tämän kaiken tuo vanha puertoricolainen kuitenkin teki voittaen siten kaikkien sota-asioiden tuntijain jakamattoman tunnustuksen ja ihailun. Hän kantoi Kuban vapaussodassa raskaimman taakan, ja hänen taitavuutensa ja lannistumaton tarmonsa olivat jo aikaansaaneet niin paljon, että saaresta oli enemmän kuin puolet valloitettu. Hän taisteli itsepintaisesti ja väsymättä ja murskasi ikuisiksi ajoiksi Espanjan kaikki pyyteet ja toiveet uuden maailman alueisiin nähden.

Hän kysyi lyhyesti, mutta ei töykeästi, minkätähden O'Reilly oli tullut Kubaan. Mutta ennenkuin tämä ehti vastata, heilautti hän kädessään olevaa kirjettä sanoen: "Majuri Ramos kertoo teidän edistäneen mitä tehokkaimmin retkikunnan maihinnousua, mutta samalla hän sanoo, ettette ole tullut riveihimme yhtyäksenne? Mitä hän sillä tarkoittaa?"

"Se on luultavasti hänen nimensä — hän on toiminut Matanzan tienoilla.
Hän tietää jotakin — ystävistäni."

"No, häntä ei teidän tarvitse kaukaa hakea." Hymy kirkasti kenraali Gomezin päivänpolttamat piirteet. "Hän sattuu olemaan juuri nyt täällä Cubitaksessa." Kääntyen Judsonin puoleen hän jatkoi: "Amigo, vie herra O'Reilly eversti Lopezin luo; hän on jossakin tuollapäin. Olen pahoillani, ettemme saa tästä nuoresta miehestä asekumppania; hänellä on miehen koko ja ryhti, ja hän vastaa varmasti viittä quintos'ta, vai mitä?" Kubalaiset olivat antaneet vihollisilleen haukkumanimen quintos — viidesosa miestä! Kenraali heilautti kättään ja syventyi kirjeisiinsä.

"Kun olette toimittanut asianne Lopezin luona, niin tulkaa kämppääni illalliselle. Esitän samalla koko sakkini. Ruokaa ei voi juuri kehua, eikä sitä ole runsaasti tarjollakaan tällä haavaa, mutta lännessä, josta Lopez tuli, on suorastaan nälänhätä."

Eversti Miguel Lopez, pulska ja reipas soturi, puristi sydämellisesti O'Reillyn kättä tämän ilmoitettua nimensä, mutta samassa hänen muotonsa synkkeni ja hymy katosi.

"Jahah! Te olette siis tuo Matanzan O'Reilly", sanoi hän. "Olen kuullut teistä, mutta en luullut meidän milloinkaan tapaavan toisiamme."

"No niin, vihdoinkin olen täällä, mutta kovalle se otti. Olen koettanut kaikki keinot päästäkseni saarroslinjan läpi ja lopulta onnistuinkin. Espanjalaiset vangitsivat minut Puerto Principessä ja karkoittivat saarelta. Olen ollut aivan hulluksi tulemaisillani. Minä — te —" O'Reilly nielaisi pari kertaa — "te varmaankin tiedätte, missä Estevan on? Sanokaa —"

"En kerrassaan mitään. Tarkoitan, tuota noin, senjälkeen kuin Rosa,
Estevanin sisar — olemme kihloissa, kuten ehkä tiedätte —"

"Niin, niin; Estevan kertoi minulle kaikki." Kubalaisen vakavuudessa oli jotakin selittämättömän toivotonta, ja O'Reillyn valtasi äkkiä suunnaton hätä. Hänen äänensä vapisi, kun hän kysyi:

Vastaus oli tarpeeton. Eversti loi katseensa maahan ja O'Reilly ymmärsi pahimpien aavistustensa toteutuneen. Hänen kasvonsa kalpenivat, ja kostuttaen huuliaan hän koetti sanoa jotakin, mutta sai kuuluviin vain käheän, katkonaisen kuiskauksen.

O'Reillyn koko vartalo lyhistyi kokoon ja hänen kalpeat kasvonsa vavahtivat suonenvedontapaisesti. Sitten hän alkoi vavista kiireestä kantapäähän kuin horkassa ja kädet puristuivat nyrkkiin.

Lopez tarttui hänen käsivarteensa. "Koettakaahan rauhoittua", sanoi hän, "ja istukaa tähän, niin kerron sen vähän, mitä tiedän. Mutta eikö olisi parempi, että odotamme, kunnes olette rauhallisempi…?" Kun O'Reilly ei puhunut mitään, vaan tuijotti häneen tuskallisen odottavasti, jatkoi eversti huoaten: "Kuten tahdotte, mutta teidän täytyy kestää kaikki miehuullisesti, niinkuin meidän muidenkin on ollut pakko. Paljon olen minäkin saanut kärsiä. Minun isäni" — Lopezin viiksien varjostama ylähuuli vetäytyi ylös, niin että hampaat näkyivät — "kuoli Laurelin kanavan luona Cabannaksessa ensimmäisen voittoni jälkeisenä päivänä — ampuivat — vanhan miehen. Jumaliste sentään! Tuommoiset konnantyöt ovat juuri saattaneet meidät kubalaiset raivoon, niin että me tappelemme hammasta purren, vaikka näemme nälkää, emmekä hellitä, ennenkuin viimeinen espanjalainen on saareltamme mereen syösty. Niinkauan kuin ne heittiöt täällä mellastavat, uhkaa meitä kaikkia sama kohtalo, jonka omaksi niin moni on jo joutunut ja joka teitäkin nyt niin kauhistuttaa — vanhempamme ja omaisemme murhataan, sisaremme ja lemmittymme raiskataan…"

O'Reilly ponnahti melkein seisoalleen, mutta vaipui sitten tuskaisesti parahtaen takaisin penkille ja peitti kasvonsa kuin ruoskan iskua torjuakseen.

"Kerron teille kaikki, mitä tiedän, mikä ei ole kovinkaan paljon. Estevan Varona tuli luokseni heti sen jälkeen kuin hän oli sisarineen paennut kotoaan; hän tahtoi yhtyä joukkooni, mutta kun olin silloin kovin tukalassa asemassa, en tohtinut ottaa tyttöä huolekseni — kukaan nainen ei olisi kestänyt rasituksia, joita saimme kärsiä. Selitin hänelle, että hänen ensimmäinen ja ehdoton velvollisuutensa oli huolehtia sisarestaan ja sitten vasta ajatella isänmaataan, ja hän myönsi minun olevan oikeassa. Hän oli kunnon poika — hieno poika, ja niin rohkea ja sisukas. Ostamalla muutamia varastettuja kivääreitä hän muodosti muinaisista neekeripalvelijoistaan pienen partiojoukon — ei lainkaan hullumpi tuuma — ja alkoi käydä sotaa omin neuvoin. Kuulin usein hänestä. Häntä ei tohtinut kukaan häiritä, ennenkuin hän nitisti hengiltä muutamia espanjalaisia sotilaita, mutta sittenhän ajojahti luonnollisesti alkoi. Omat maatilansa ja alueensa, jotka Cueto oli riistänyt häneltä, hän ehti kuitenkin tuhota. Tunsitteko Cueton?"

"Hänellekin Estevan maksoi ansion mukaan; ratsasti eräänä yönä suoraan La Joyaan, särki oven ja keihästi roiston omaan sänkyynsä. Mutta samalla hän näyttää tehneen jonkun erehdyksen, sillä Cobon vapaaehtoiset, jotka luultavasti majailivat jossakin lähistöllä, mitä seikkaa Estevan ei näytä tienneen, hyökkäsivät kiukkuisesti hänen kimppuunsa. En tiedä sen tarkempaan, miten sitten kävi, sillä tapauksesta kuulin kerrottavan vasta hiljattain, joten tiedot eivät ole enää luotettavat, mutta se on ainakin varmaa, että Estevan on riehunut miehineen kuin hornan henki, sillä vihollisen mieshukka oli ollut vallan tavaton. Mutta hän ja hänen miehensä olivat vain ihmisiä — he eivät voineet tuhota kokonaista rykmenttiä, ja näyttää kuin heistä olisi vain kaksi päässyt pakoon."

Eversti Lopez nyökkäsi ja virkkoi sitten vakavasti. "Cobo ei ota vankeja. Tappelin Rubin tienoilla niihin aikoihin, mutta palasin Matanzaan noin kuuden viikon kuluttua. Tapauksen kuultuani minä koetin luonnollisesti kaikin mokomin löytää tytön, mutta Weylerin rauhoituskäskyä toteutettiin silloin parhaillaan, ja koko Yumurissa ei ollut enää ristin sielua jäljellä; paikka oli autioksi hävitetty."

"Niin, poika surmattiin varmasti, mutta Rosan kohtaloa en tiedä — minulla on siitä oma mielipiteeni. Kävi nimittäin siten, että eräs Estevanin mies yhtyi hiljattain joukkooni, ja häneltä minä kuulin yhtä ja toista Rosasta ja miksi Estevania oli niin säälimättä ja taukoamatta vainottu. Se oli kaikki Cobon ansiota. Oletteko kuullut miehestä? Vai ette? Hän on pahimmistakin pahin — peto — julmuri!" Puhujan ääni vapisi vihasta ja raivosta. "Hän oli nähnyt neiti Varonan, joka oli kaunis tyttö, ja…"

"Sain selville, ettei Rosa ollut ensin totellut Weylerin määräystä. Hän ja pari neekeriä — hänen isä-vainajansa entisiä orjia — kätkeytyivät luultavasti Matanzan rinteille, mutta hiukan myöhemmin Cobon miehet kävivät siellä hävitysretkellä — ja murhasivat suuren joukon pakolaisia. Muutamat harvat pääsivät pakoon etäisimpiin rotkoihin, mutta Rosa ei ollut niiden joukossa. Estevanin tähden toimitin mahdollisimman tarkkoja etsintöjä, mutta en löytänyt tytöstä jälkeäkään."

"En, mutta sanon vielä kerran, ettei Cobo ota vankeja. Kun kuulin viimeisestä hävitysretkestä, en enää etsinytkään."

"Tuo — Cobo —" amerikkalaisen ääni vapisi, vaikka hän koetti hillitä itseään — "toivon kohtaavani hänet jonkun kerran."

Eversti Lopezin kasvoilla kuvastui äkkiä hillitön raivo, jonka illan hämärä kuitenkin melkein kokonaan salasi. "Niin; juuri niin!" huudahti hän, "ja te olette vain yksi sadasta, jotka toivovat samoin; minä olen toinen. Olen antanut miehilleni tiukan määräyksen, ettei Coboa ja hänen miehiään saa missään tapauksessa säästää, eivätkä ne roistot odotakaan armoa meikäläisten kynsiin jouduttuaan. Kas niin, toveri —" kubalainen laski kätensä O'Reillyn olkapäälle — "olen pahoillani, että minulla oli teille ikäviä uutisia, mutta mehän olemme miehiä — ja sota on semmoista."

"Ei, ei! Sotaa se ei ole — vaan hillitöntä julmuutta. Murhata lapsia ja raiskata naisia — sehän on rikos kaikkia sotalakeja vastaan."

"Lakeja!" toisti eversti käheästi. "Lakejako? Onko helvetissä lakeja? Sota on vain hävitystä — vääryyttä — sortoa — hulluutta. Se vie miehiltä järjen ja tappaa naiset epätoivoon. Se on Jumalan uhmaamista. Sodassa saavat sääli ja armeliaisuus väistyä eikä minkäänlainen hyvyys voi tulla kysymykseenkään, ihmisyyden lakien noudattamisesta puhumattakaan."

"Me kubalaiset tiedämme kyllä, mitä suru ja epätoivo ovat, mutta sorto ja kärsimämme vääryydet ovat tehneetkin meidät lujiksi ja urhoollisiksi. Täällä idässähän tulemme sentään hyvin toimeen, mutta te ette voi kuvitellakaan lännen asukasten hirveitä kärsimyksiä ja hävitystä, joka on pantu siellä toimeen — kokonaiset maakunnat on poltettu poroksi ja asukkaat murhattu tahi jätetty nälkään kuolemaan. Tällaista viattomain ihmisten teurastusta, jonka Weyler on siellä järjestänyt, ei ole maailmassa ennen kuultu eikä nähty. Jos Jumala on todellakin olemassa — epäilen sitä välistä — niin hän ei voi sallia tämän kauheuden jatkua; jokaisen surmatun ja kärsimyksiin kuolleen kubalaisen tilalle on nouseva kymmenen kostajaa, kunnes olemme syösseet perivihollisemme armeijoineen mereen. Palatkaa kotimaahanne, ja jos surunne on saattanut teidät meille myötätuntoiseksi, niin huutakaa koko maailmalle, miten tuo Havannan musta paholainen täällä mellastaa, ja pyytäkää hallitustanne auttamaan meitä, että saisimme aseita. Aseita!"

"Niinkö!" huudahti eversti. "Miksikäpäs ei! Niin kauan kuin emme varmasti tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, voimme ainakin toivoa. Mutta jos olisin teidän sijassanne, niin ajattelisin mieluummin, että hän on kuollut kuin joutunut vangiksi johonkin keskitysleiriin. Te ette tiedä, ystäväni, mitä nuo leirit ovat, mutta minä tiedän. Jätän teidät nyt. Tällaisina hetkinä on mieluummin yksinään, kenenkään häiritsemättä, eikö niin?" Eversti puristi O'Reillyn kättä ja häipyi pimeään.

Kukaan ei nähnyt O'Reillyä sinä yönä, mutta seuraavana aamuna hän ilmestyi kenraali Gomezin luo. Hän oli kalpea ja riutunut, mutta kylmän päättäväisen näköinen. Kenraali oli kuullut Lopezilta kaikki ja tunsi nuorukaista kohtaan syvää myötätuntoa.

"Olen pahoillani, että pitkä ja vaivalloinen matkanne palkittiin niin ikävillä uutisilla", sanoi hän. "Sota on surullista ja lohdutonta hommaa."

"En ole vielä menettänyt kaikkea toivoa", vastasi O'Reilly. "Tahdon jäädä tänne ja — ja tapella."

"Tiesin sen kuultuani Lopezin kertomuksen." Kenraali nyökäytti valkoista päätään. "Teistä tulee kelpo soturi, ja me olemme iloiset saadessamme teidät joukkoomme." Hän ojensi kätensä, jota O'Reilly kiitollisesti puristi.

Matanzan alue oli "rauhoitettu". Niin kuului kenraali Weylerin pöyhkeilevä julistus. Ja kerjäläisten lukemattomasta paljoudesta näki, ettei hän ollut lainkaan liioitellut. Kaikista Valeriano Weylerin sotilaallisista toimenpiteistä oli tämä lännen kaupunkien ja maakuntain "rauhoittaminen" parhaiten onnistunut ja tuotti toimeenpanijalleen suurinta tyydytystä, sillä missäpä saattoi kapinaliike enää menestyä — paitsi ehkä niiden onnettomain keskuudessa, jotka olivat kätkeytyneet vuoristoon eläen siellä taivasalla turvattomina. Niskurointi oli lannistettu eikä espanjalaisia tohtinut kukaan vastustaa. Weylerin keino nopea ja säälimätön hävitys, oli yksinkertainen, mutta vaikuttava.

Köyhyys oli jo ennen sotaa ollut yleinen ilmiö Matanzassa, mutta nyt oli kaupungissa niin paljon kerjäläisiä, ettei niitä voitu laskeakaan. Kun pakolaisia alkoi tulvia tuhansittain, ja kun saatiin kuulla, ettei hallitus aikonut pitää huolta niiden ruokkimisesta, yrittivät varakkaammat kansalaiset lievittää hätää, mutta aika oli kova, elintarpeita oli vähän ja hinnat olivat huimaavat. Sitäpaitsi annettiin pian ymmärtää, että sotilaallinen johto katseli karsain silmin kaikkea armeliaisuustoimintaa, minkätähden pakolaisten täytyi pakostakin jäädä oman onnensa nojaan. Nämä onnettomuudet ja kärsimykset olivat aivan tyrmistyttäneet yksinkertaisen ja rauhallisen maalaisväestön; he kuljeskelivat ympäriinsä aivan ymmällään odottaen pelolla ja vavistuksella jotakin uutta iskua. He eivät olleet tottuneet kerjäämään eivätkä niinmuodoin tahtoneet pyytää almua, mutta kaiket päivät he kyselivät työtä leipäpalkalla, ettei heidän pienokaistensa tarvitsisi kuolla nälkään. Työtä oli kuitenkin vielä niukemmin kuin ruokaa, ja pian tuli aika, jolloin nuo onnettomat ryömivät porttikäytävissä ja kynnyksillä masentuneina ja toivottomina leipäpalaa anellen ja samalla kuin äänettömästi nuhdellen niitä, jotka olivat heitä onnellisemmat. Silmät suurenivat ja painuivat syvemmälle onttoihin kuoppiinsa ja ojentuvat kädet laihtuivat läpikuultaviksi. Kaikkialla kuului naisten valitusta ja nälkäisten lasten itkua.

Kaupungin laidassa, aivan teräslankaesteiden sisäpuolella, oli isohko ala "viljelysmaata", johon vangit saivat kyhätä majansa oksista, lehdistä ja puunkuorista — kurjia hökkeleitä, joissa kauniilla ilmalla tuli jotenkin toimeen, mutta jotka eivät pystyneet ollenkaan suojaamaan tuulelta ja sateelta. Siellä nuo onnettomat elelivät yhteensullottuina sanoinkuvaamattomassa likaisuudessa nälän kanssa taistellen, ainoana lohdutuksenaan se, että kaikki olivat yhtä kurjassa asemassa. Koska heillä ei ollut siementä, ei työkaluja eikä mitään keinoa, millä viljellä heille luovutettua maata, jäi se koskemattomaksi, ja nälkä kiihtyi päivä päivältä. Kaupungin ulkopuolella oli jamssia, perunoita, maukkaita juuria ja paljon muuta syötäväksi kelpaavaa, sillä espanjalaisten oli ollut mahdoton kaikkea hävittää, eikä Kuban maaperää voi kukaan tyhjäksi riistää, mutta "rauhoitetut" eivät saaneet poistua kaupungin alueelta.

Kaloja oli myös viljalti satamassa, mutta niitä ei saanut pyydystää. Vahdit olivat varuillaan ladatuin kiväärein ja paljastetuin miekoin, ja joka aamu kuljetettiin keskitysleirin läpi niiden onnettomain ruumiita, jotka olivat yöllä tohtineet hiipiä ravinnon hakuun. Välistä noita kaameita jäännöksiä laahattiin köydessä hevosten jäljessä; niin, se olikin kaikkein suosituin tapa.

Koirat ja kissat olivat hienointa herkkua, kunnes ne hävisivät kokonaan. Aivan tyyten ei hallitus kuitenkaan noita onnettomia unhottanut; välistä jaeltiin yucca-juuria, mutta ne olivat kovia ja melkein mahdottomia käyttää. Niiden syömisestä lasten kasvot ja jäsenet surkastuivat, kun taas vatsat paisuivat suunnattomiksi. Matanzaan ilmestyi siten aivan erikoinen ihmisrotu pieniä muodottomia olentoja, joilla oli lapsen jäsenet, mutta vanhuksen kuihtuneet kasvot.

Kulkutaudit alkoivat luonnollisesti pian raivota, sillä noissa likaisissa ja saastaisissa hökkeleissä niljakkoine savipermantoineen ei voinut olla puhettakaan terveydellisistä toimenpiteistä. Hätä oli sanoinkuvaamaton. Lapset kuolivat ensin ja sitten vanhat ja kivulloiset. Ruumiiden näkeminen kaupungilla oli hyvin tavallista, niitä löydettiin melkein joka aamu porttikäytävistä. Toiset nälkiintyneet ihmisraukat koettivat raahautua torille toivossa saada kerjätyksi kipenenkään ruokaa, ja monet kuolivat sinne tyhjien kojujen väliin. Raskaat ruumisvankkurit, täynnä tuonen saalista, jyrisivät taukoamatta kaduilla tyhjentäen sisältönsä kaupungin ulkopuolelle, jossa oli hautaamattomia ruumiita jo ennestään jättiläismäinen kasa.

Lavantauti, isorokko ja keltakuume raivosivat hillittömästi. Sairaalat olivat ääriään myöten täynnä, eikä niissäkään noudatettu alkeellisimpiakaan varokeinoja. Sanottiin olleen tapauksia, että kuolleeksi luultu oli ryöminyt omaistensa luo ruumiskasasta, johon hänet oli heitetty, mutta kenenkään ei tiedetty palanneen noista rutonpesistä, olipa hän sitten kubalainen tai espanjalainen. Sentähden jäivät taudinsaastuttamat mieluummin omaistensa luo saadakseen kuolla heidän parissaan.

Niin, Matanza oli rauhoitettu. Weyler ei pöyhkeillyt suotta. Koko maakunnassa ei ollut kylvettyä pellonpalaa eikä kaupunkien ulkopuolella ainoatakaan rakennusta jäljellä. Matanzan kaupunkiin sijoitettu keskitysleiri ei ollut ainoa laatuaan, toisia oli Santa Clarassa, Havannassa ja Pinar del Riossa, ja niissä oli puoli miljoonaa ihmistä nälkään nääntymässä. Mitään kapinallista maata ei ole milloinkaan niin täydellisesti rauhoitettu, eikä mitään kansaa ole niin perinpohjin lannistettu ja masennettu. Vastarinnasta ei puhuttu enää, vaan rukoiltiin pyhää neitsyttä lopettamaan kurjuus. Kädet nousivat kyllä, mutta vain rukoukseen, ja tuonen sato oli runsas Jucarosta aina San Antonion niemeen saakka.

Rosa Varona ja hänen kaksi neekeriseuralaistaan tulivat Matanzaan, kerjäläisten ja kuoleman kaupunkiin, toivossa päästä siedettävämpiin oloihin. Matka sinne sujui onnellisesti, sillä he olivat liian risaiset ryöstettäviksi, ja Rosan valepuku salasi hyvin, mitä hänen kauneudestaan oli jäljellä. Mutta kun oli päästy kaupunkiin, niin minkä näyn he näkivätkään! Suuri Jumala, sitä kärsimysten ja kurjuuden pohjattomuutta, sitä ryysyjen paljoutta! Yllätys oli hirveä, ja kaikki kolme aivan tyrmistyivät inhosta ja kauhusta, mutta takaisinkaan ei voinut palata.

Asensio kyhäsi La Cumbren lähelle — Varonan kartanon rauniot näkyivät ylhäältä — jonkinlaisen hökkelin, johon he asettuivat asumaan. He olivat toivoneet voivansa kätkeytyä toisten vankien joukkoon, mikä onnistuikin täydellisesti, sillä vankileirin yleisessä kurjuudessa eivät naapurit välittäneet toisistaan rahtuakaan, ja sotilasten mielestä ei voinut olla mitään mielenkiintoista kahdessa ryysyisessä neekerissä ja näiden kyttyräselkäisessä tyttäressä.

Asensio oli uuttera ruoan hankkija, ja ensin hän onnistuikin haalimaan elintarpeita pienelle perheelleen aivan kylliksi. Hän saavutti aivan ihmeteltävän taidon kasviksien ja hedelmien löytämisessä, ja hän varasti, kerjäsi ja nuuski kaikki mahdolliset paikat. Eräänä päivänä vahti yllätti hänet, ja hänet pantiin patteritöihin sellaisten vankien mukana, joiden huomattiin kykenevän raskaampaankin työhön. Palkkaa ei maksettu, mutta jokainen sai aterian päivässä, ja Asensio onnistui joka ilta tuomaan osan annoksestaan kotiin.

On aivan hämmästyttävää, miten vähällä ihminen voi pysyä hengissä. Rosa ja hänen molemmat ystävänsä olivat jo kauan kamppailleet nälän kanssa, mutta nyt he saivat juoda kieltäymyksen maljan pohjaan saakka, sillä oli päiviä, jolloin Asensio ja hänen työtoverinsa eivät saaneet ruoan muruakaan. Jonkun ajan kuluttua Evangelina alkoi tehdä vakkoja ja palmikoida hattuja palmunsyistä, joita hän myyskenteli kuudella sentillä kappaleen. Hän neuvoi työn Rosallekin ja he työskentelivät aamusta iltaan saadakseen Asension tuomat annokset hiukan suuremmiksi ja torjuakseen aina uhkaavan nälkäkuoleman. Mutta se oli turhaa ja toivotonta työtä. Oli toisia, jotka ahersivat yhtä väsymättömästä, ja hattujen kysyntä oli rajoitettu. Heidän majastaan oli esteetön näköala San Severinon tielle, tuolle via dolorosa'lle, tuskien tielle, jota myöten kuolemaantuomitut vietiin teloitettaviksi, ja pian molemmat naiset oppivat tuntemaan torven äänen, joka ilmoitti, että jonkun kubalaisen viimeinen hetki oli tullut. Kun toitahdus kantautui heidän kuuluviinsa aamun sumusta, keskeyttivät he työnsä tehdäkseen ristinmerkin ja kuiskatakseen rukouksen niiden onnettomain sielujen puolesta, jotka olivat matkalla kuolemaan. Mutta se olikin päivässä ainoa lepohetki, jonka he soivat itselleen.

Ero entisen ja nykyisen elämän välillä antoi Rosalle paljon miettimisen aihetta. Matanzan hän tunsi syntymästään saakka ja oli lukemattomat kerrat astellut sen kaduilla hienona ja kaikkien ihailemana. Hänellä oli ollut kymmenittäin ystäviä kaupungin hienoimmissa piireissä, mutta niiden joukossa ei ollut ketään, johon hän olisi tohtinut nyt hädän hetkellä vedota. Espanjalaiset ja heidän puoluelaisensa vihasivat verisesti vallankumouksellisia, joiden kannattajia ei ollut Matanzassa ainoaakaan jäljellä. Sitäpaitsi oli Estevanin liittyminen vallankumouksellisiin katkaissut kaikki ystävyyssiteet heidän ja niiden perheiden välillä, jotka olivat hallitukselle uskolliset. Rosa tiesi, ettei häntä kukaan säälisi. Hän oli seurannut kaksoisveljeään vain sulasta rakkaudesta, mitään muuta ajattelematta, mutta teko oli leimannut hänetkin maanpetturiksi ja koko yhteiskunnan viholliseksi, joka oli kohtalonsa hyvin ansainnut. Tyttö oli saanut kokea liiankin hyvin, mikä henki oli vallalla. Mutta vaikka hän olisi ollut varma, että häntä olisi kohdeltu myötätuntoisesti, niin hän oli liian ylpeä anoakseen sitä. Hänkö kerjäisi? Hän, eräs Varona, Kastilian grandien jälkeläinen ja Kuban hienoimman perheen ainoa edustaja! Ei kuunaan! Siten hankittu leivänmurukin olisi polttanut hänen kättään. Rosa kärsi mieluummin nälkää ja odotti hetkeä, jolloin nälkä tahi tauti saisi hänet unhottamaan menneet onnen päivät ja lopettaisi tämän kurjuuden, joka oli kuin hirveä uni.

Hän pelkäsi myöskin, että vanha Mario de Castaño, joka oli säälimätön ja kostonhimoinen mies, tuntisi hänet. Hänen viimeisistä sanoistaan, kun hän raivoissaan poistui heidän luotaan, oli Rosa selvästi ymmärtänyt, ettei hän antaisi saamiaan rukkasia milloinkaan anteeksi, ja Rosa vältti aina joutumasta hänen tielleen. Rosa näki hänet kerran. Don Mario oli matkalla torille perunain ostoon ja oli yhä vain lihonut, niin että hän oli nyt todellinen läskivuori, joka hyllyi joka suuntaan hevosen liikkeiden mukaan. Hän ratsasti tietään näkemättä ja kuulematta mitään, lasten itku ei liikuttanut hänen kivisydäntään, ja turhaan kurottelivat äidit laihoja käsiään almua anellen. Rosa pujahti erääseen porttikäytävään ja veti ryysyisen saalinsa alemmaksi kasvoilleen pelosta, että don Mario voisi tässä epämuodostuneessa vartalossa ja näissä surkastuneissa ja mustaksi värjätyissä kasvoissa tuntea ihanan kukkasen, jota hän oli omakseen himoinnut.

Eversti Cobo oli toinen, jota Rosa ei voinut milloinkaan unhottaa ja jota hän pelkäsi aivan hillittömästi. Kun hän ensi kerran näki miehen ratsastavan kaupungin läpi kurkunleikkaajaansa edellä, oli hän pyörtyä siihen paikkaan ja piilotteli sitten koko päivän majassaan vavahtaen pienimmästä risahduksestakin.

Näinä hädän synkkinä ja pitkinä päivinä muistuivat muinaiset huhut isän kätketystä aarteesta usein hänen mieleensä, ja hän mietiskeli asiaa paljonkin, voimatta kuitenkaan tulla muuhun kuin siihen johtopäätökseen, että kaikki oli vain satua. Estevanin merkillinen otaksuma aarteen kätköpaikkaan nähden oli ensin tuntunut kylläkin uskottavalta ja todennäköiseltä, mutta nyt kun Rosalla oli viljalti aikaa pohtia asiaa oikein perinpohjin, johtui hänen mieleensä kymmenenkin eri selitystä, miten kultaraha oli joutunut donna Isabelin käteen, ja niistä oli jokainen yhtä mahdollinen kuin Estevanin väite. Aarre saattoi tietysti olla olemassa ja oli ehkä kätkettykin juuri Estevanin otaksumaan paikkaan, mutta uskomatonta se oli. Kauempaa katsoen verhoutuu alastominkin totuus ruusuiseen hohteeseen kuin etäiset maisemat siintävään sineen, joka kuitenkin katoaa, kun päästään lähemmäksi. Niin oli Rosankin laita. Nähdessään joka päivä raunioiksi raastetun kotinsa hänen toivonsa masentui ja veljen väite alkoi tuntua niin tuiki mahdottomalta.

Hän olisi niin mielellään tahtonut uskoa veljen olleen oikeassa, mutta hirveä kurjuus, johon hän oli joutunut, masensi hänet aivan maahan. Sellaisia ihmeitä tapahtui vain ihanissa saduissa, tuumi hän, ja tottahan olikin, ettei hän, tyttö parka, voinut pitää itseään onnetarten suosikkina.

Häntä halutti monta kertaa jutella asiasta Evangelinalle ja Asensiolle, mutta hän jätti sen kuitenkin tekemättä. Evangelinan vaitioloon hän saattoi kyllä ehdottomasti luottaa, mutta hän ymmärsi, ettei Asension kaltaiselle henkilölle voinut uskoa suuria ja tärkeitä salaisuuksia — tämä oli puhelias ja itserakas kerskailija, joka olisi kaikessa hyväntahtoisuudessaan pian puhunut liikoja ja tuhonnut siten heidät kaikki. Rosa oli kyllin järkevä ymmärtämään, että he kaikki olisivat joutuneet hirvittävään hengenvaaraan, jos isän rikkaudet olisivat löytyneet. Asia ei olisi voinut pysyä salassa. Hän tahtoi kuitenkin päästä johonkin varmuuteen, ja eräänä päivänä hän ja Evangelina lähtivät etsimään kasviksia ja juuria La Cumbren rinteeltä, joka kuului kaupungin alueeseen.

Käynti entisen kodin raunioilla oli surullinen. Evangelina itki ääneensä nähdessään Pancho Cueton toimeenpaneman kaamean mullistuksen, ja Rosaa ahdistivat tuskalliset muistot. Kodista ei ollut paljon jäljellä. Koko alue oli myllerretty ja kaivettu, puut kaadettu juurineen ja pinottu suuriin kasoihin, ja koko päärakennus oli jaoitettu maan tasalle kivi- ja soraläjäksi. Rosan silmät peittyivät kyyneliin, ja hetkisen kuluttua hän jätti Evangelinan itkemään raunioiden luo ja hiipi vanhaan puutarhaan, jossa hävityksen kauhistus ei ollut niin huomattava. Mutta entisestä kauneudesta oli siitä huolimatta vain rippeet jäljellä. Hoitamattomat viiniköynnökset roikkuivat pengermiltä melkein kuihtuneina ja säästyneet hedelmäpuut olivat nääntyneet hoidon puutteeseen; aika ja elementit olivat täydentäneet hävitystyön.

Kaivo oli vielä jäljellä, mutta oli peitetty laudoilla, ja Rosa huomasi, että sinne oli vierinyt paljon törkyä. Pieni vesilätäkkö vain kimalteli pohjalla. Tyttö katseli aukkoon kauan ja tarkkaan ja nousi vihdoin ollen varma, että Estevan oli erehtynyt. Oli aivan mahdotonta ajatella, että hänen isänsä, don Estevan, olisi valinnut sellaisen kätköpaikan, etenkin kun tilusten kiinnekirjat olivat hänen omaisuutensa arvokkain osa. Ei, jos aarre todellakin oli olemassa, oli se kätketty muualle. Kaivossa se ei ollut, mutta paikkaan liittyvät muistot olivat kalliit, sillä ne johdattivat Rosan mieleen menneet onnelliset ajat. Ja noita muistoja oli kaivo, niin, koko paikka ääriään myöten täynnä. Siellä olivat hän ja Estevan lapsina leikkineet, ja siellä oli hän ensimmäiset unelmansa unelmoinut. Siellä hän oli kohdannut O'Reillyn, hymyilevän ritarinsa, ja noiden pensaiden suojassa oli tämä painanut hänet povelleen ja pyytänyt odottamaan, kunnes hän palaisi. Ja Rosa oli odottanut.

Mutta oliko tuo Rosa Varona, joka silloin uskollisuutta vannoen lemmitystään erosi, tämä säälittävä, laiha, nälkäinen ja ryysyinen Rosa? Mahdotonta! Onni, tyytyväisyys ja ihanat toiveet olivat häilyviä unikuvia vain, ja ainoastaan kurjuus, epätoivo ja kärsimykset olivat todellisia. Mutta uni oli ollut ihmeen ihana, ja Rosa vannoi sitä aina riemuiten muistelevansa.

Evangelina tapasi tytön päivänpaisteessa istumassa. Tämän kasvot loistivat ja kyynelistä vielä kosteat silmät hymyilivät.

"Tule, pieni kyyhkyseni", sanoi Evangelina. "Menkäämme työhömme, sillä täällä ei ole mitään syötävää."

XVIII.

KESKUSTELUA RUOASTA.

Huomattavin piirre Kuban kapinan johtajien sodankäyntitavassa on se, että he jakoivat joukkonsa pienempiin osiin voidakseen nopeasti ja äkkiarvaamatta hyökätä heikompien espanjalaisten joukkojen kimppuun ja tuhota näiden avuksi lähetetyt osastot. Nämä erillään liikehtivät joukot koottiin yhteen kohtaan vain silloin, kun valmistauduttiin antamaan jokin ratkaiseva isku. Tämä menetelmä ei ollut vain sotilaallisesti edullinen, mikä pian huomattiin, vaan se oli aivan välttämätön sentähden, että vallankumouksellisten joukkojen täytyi tulla toimeen omasta maasta saaduilla elintarpeilla.

Kun O'Reilly ja Branch liittyivät idän armeijaan, kirjoitettiin heidät eversti Miguel Lopezin joukkoon, ja hänen päällikkyytensä alaisina he saivat tutustua kubalaisten sodankäynnin omituisuuksiin.

Palvelus alkoi heti, ja viikko oli tuskin kulunut loppuun, kun Leslie Branch sai maistaa "elämän suolaa" suun täydeltä, sillä heidän nuori everstinsä oli niitä harvoja kubalaisia sotapäälliköitä, jotka todellakin halusivat tapella.

Ensin oli hiukan epäilty, mahtoiko Branch kyetä lainkaan kenttäpalvelukseen — hän oli saanut ankaran katarrin heti Cubitakseen saavuttuaan — mutta hän ei hellittänyt, ennenkuin hänet hyväksyttiin sotilaaksi. Hän ei tahtonut olla muita huonompi. Kubalaiset katselivat häntä säälivästi ja ylenkatseellisestikin, sillä vähemmän lupaavaa vapaaehtoista ei ole milloinkaan nähty. Hän olisi epäilemättä voinut saada monta hyvää ystävää heidän keskuudessaan kaikesta huolimatta, ellei hän olisi aloittanut palvelustaan kieltäytymällä noudattamasta mitään kuria ja rikkomalla kaikkia aseenkäytön sääntöjä. Tuo kaikki oli hänen asemassaan vain turhaa voiteen haaskausta, selitti hän. Sellainen käytös herätti luonnollisesti pahennusta toisten joukossa, ja pian rupesi kuulumaan mutinaa, että miksi tuolle sairaalle huimapäälle suotiin kaikenlaisia merkillisiä etuoikeuksia. Mutta tämä kateus katosi heti ensimmäisessä taistelussa kuin taikaiskulla, sillä vaikka Branch ei välittänyt määräyksistä rahtuakaan, osoitti hän taistelussa niin hämmästyttävää rohkeutta ja vihollisluotien halveksumista, että toiset aivan tyrmistyivät. Tällä mielettömällä rohkeudellaan, joka oli sitä huimempi, mitä äreämpi hän oli, hän saavutti pian maineen, joka oli vertojaan vailla.

Tähän yleiseen ihailuun hän suhtautui yhtä odottamattomalla tavalla kuin järjellisiin taistelutapoihinkin. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan mitään kiitosta tahi palkintoa, ja hän rähisi ja haukkui hirmuisesti, kun toverit lausuivat hänelle jonkun ihailevan sanan — käytös, joka herätti vieläkin suurempaa ihailua kubalaisten keskuudessa. Tavallisesti hän oli aina huonolla tuulella; hän murisi, ivasi ja huomasi kaikkialla vain vikoja ja virheitä, ja hänellä oli kerkeä kieli, jota hän käytti valitettavan huolettomasti.

Oli todellakin onni, ettei hän osannut espanjan kieltä eivätkä hänen kubalaiset toverinsa englantia, sillä muussa tapauksessa olisi ihailijain pitkämielisyys pantu liian kovalle koetukselle. Näin ollen kuuntelivat hänen asekumppaninsa naureskellen hänen herjauksiaan pitäen häntä hupaisena, vaikkakin hiukan omituisena veikkona, jonka isänmaallinen innostus oli suorastaan harvinainen.

Vain O'Reilly ymmärsi miehen sairaalloisen äreyden ja kuolemaa halveksivan uhkarohkeuden, mutta kun hän sanoi jotakin, käskettiin hänen pitää suunsa kiinni ja huolehtia omista asioistaan. Branch ei muuttanut käytöstään ja näytti kaikin mokomin tahtovan ehättää tautinsa edelle, joka turmeli hänen elämänsä.

Mutta kuten tavallista oli kohtalo määrännyt toisin, eikä sairaan toivo täyttynyt. Kun Leslie, uhmattuaan kuolemaa sokeasti, oli selvinnyt kaikista taisteluista vahingoittumattomana, hämmästyi hän melkein sanattomaksi ja alkoi pelätä ihmeellisen onnensa vain tarkoittavan sitä, että hänen täytyi nääntyä leirielämän puutteisiin ja kärsimyksiin. Kubalaiset ruoka-annokset olivat mitä niukimmat, ja yöt olivat kylmät ja kaste vahva — siis mitä epäedullisimmat olosuhteet heikkorintaiselle miehelle. Branchia alkoi suututtaa. Sade täytti hänet suuremmalla kauhulla kuin lasketut pistimet, ja vilu hirvitti häntä enemmän kuin tuhat espanjalaista; häntä alkoivat vaivata tuskalliset näyt, miten hän makasi heikkona jossakin sairaalahökkelissä. Omituisinta hänen äreydessään oli se, että hän piti O'Reillyä ikäänkuin jollakin tavalla vastuunalaisena, ja oli tätä kohtaan kaikista katkerin.

Branchin kieli terävöityi päivä päivältä, hänen seuransa kävi sietämättömäksi ja hänen synkkyytensä painostavaksi ja vastustamattoman tarttuvaksi. Kun osasto vihdoin palasi leiriin hiukan lepäilemään, oltuaan useampia viikkoja partioretkillä, päätti O'Reilly koettaa vapautua Leslien synkkämielisyyden aiheuttamasta taakasta ja, jos mahdollista, vierittää osan siitä kapteeni Judsonin niskoille.

Leiriin tulon jälkeisenä päivänä O'Reilly ja tuo roteva tykkimies menivät eräälle viehättävälle purolle uimaan ja vaatteitaan pesemään, ja kun pyykki oli levitetty auringonpaisteeseen kuivamaan ja he loikoivat riippumatoissaan rääsyisen öljyvaatepeitteen suojassa, sanoi O'Reilly:

"Minä alan jo kyllästyä Lesliehen. Hän on maailman synkin mies ja maalaa koko elämän niin mustaksi ja toivottomaksi, että minä aivan masennun. Sinun täytyy ottaa hänet hoiviisi."

"Etkö ole arvannut, miksi hän on niin tulimmaisen uhkarohkea? Hän on sairas, ja kun hän uskoo kuitenkin pian kuolevansa, tahtoo hän lopettaa jutun äkkiä, ja minä saan kärsiä hänen kaiken katkeruutensa. Hän on sentähden aina niin kirotun huonolla tuulella, että hänellä on niin hyvä onni."

"Minäkö?" O'Reilly teki toivottoman liikkeen. "Kun minä koetan rohkaista häntä, murisee hän jotakin ihmisten sydämettömästä välinpitämättömyydestä, ja kun minä olen myötätuntoinen, väittää hän minun tyrkkivän häntä lähemmäksi haudan reunaa — sanoo minun potkivan maan hänen jalkainsa alta. Hän on aivan pähkähullu. Ennen olen vaikka — vaikka kyykäärmeen kanssa."

O'Reillyn nuorekas apulainen, asistente, vuovasi parhaillaan itselleen suurta mustaa sikaaria tupakasta, jonka hän luultavasti oli jostakin varastanut, mutta kuullessaan Branchin nimeä mainittavan hän kohotti päätään ja siirtyi lähemmäksi huudahtaen:

"Caramba! Hän se vasta sankari on! Herra Branch on urhoollisin mies mitä milloinkaan olen nähnyt. Meidän miehet ovat antaneet hänelle nimen El Demonio."

O'Reilly nyökäytti päätään puhujaan päin. "Siinä kuulitte. Hän on maineen kukkuloilla, ja se häntä vasta harmittaakin. Kubalaiset alkavat pian ajatella, että hän on noiduttu."

"Eikö mitä", sanoi kapteeni. "Hän on vain niin pahuksen ohut, etteivät espanjalaiset osu häneen, on aivan kuin ampuisi syrjittäin asetettuun pelikorttiin. Annie Oakley on ainoa, joka ehkä osaisi taidon."

"Oli miten oli, minun hermoni eivät kestä enää. Olen saarnannut ääneni käheäksi, mutta hän vääristelee kaikki. Toivon sinun saavan hänet uskomaan, että hänen käy vielä hyvin; se voisi saada hänet paremmalle tuulelle, mutta ellei mikään auta, niin minut tuomitaan hyvin pian nukkuvan miehen ampumisesta — ja minä osun kyllä, ihan keskelle lasken, olipa hän kuinka ohut hyvänsä." O'Reilly vaikeni ja puristi huulensa tiukasti yhteen.

Poika, joka oli saanut sikaarinsa valmiiksi, sytytti sen nyt ja toisti: "Aivan totta, hyvät herrat, herra Branch on urhoollisin mies mitä milloinkaan olen nähnyt. Muistattehan ensimmäisen taistelun? Kun espanjalaiset näkivät hänen tulevan irvillä ikenin, heittivät he kiväärinsä pois ja vaipuivat polvilleen. Olinpa, hitto vie, aivan kuolla naurusta."

"Jacket" oli Lopezin komennuskunnan nuorin ja samalla jumalattomin soturi. Hänen parrattomilta huuliltaan purkautui mitä pöyristyttävimpiä kirouksia heti kun hän avasi suunsa puhuakseen englantia, ja O'Reillyn kaikki yritykset kitkeä pojasta tuo paha tapa eivät hyödyttäneet mitään.

"Eversti Miguel sanoo", jatkoi poika, "että jos hänellä olisi sata samanlaista sairasta kuin El Demonio, niin hän marssisi suoraan Havannaan. Mitäs siitä tuumitte? Jumaliste sentään!"

Judson kääntyi riippumatossaan niin että hän näki pojan. "Olethan sinäkin oiva sotilas, ainakin puolen veroinen", virkkoi hän naureskellen.

"Pidä vain varasi, ettei jokin espanjalainen pistä sinua taskuunsa ja syö sinut suuhunsa", varoitti O'Reilly, jolloin poika nauroi ja pudisti päätään. Hän alkoi tottua amerikkalaisten leikinlaskuun ja rupesi pitämään siitä.

Poika hymyili ja veteli pitkää sikaariaan. "Sanonpa — sanonpa, että espanjalainen sylkäisisi minut suustaan tavallista sukkelammin."

Tämä camagueyanilainen poika, oli aivan erikoinen. Hän oli ehkä täyttänyt kuusitoista, mutta oli pieni ikäisekseen — melkeinpä lapsi vielä. Siitä huolimatta hän oli jo kokenut sotilas ja oli kaikkien amerikkalaisten asekumppaniensa suosikki. Hän oli kaunis ja miellyttävä poika; suuret silmät olivat tummat ja sametinpehmeät, ja hänen tyttömäiset kasvonsa olivat viisaat ja eloisat. Nuoruudestaan huolimatta hän oli saavuttanut urhoollisuudellaan ja rohkeudellaan suhteellisesti aivan yhtä suuren maineen kuin Leslie Branch.

Vallankumouksellisten riveissä oli paljon tällaisia nuoria huimapäitä ja monella heistä oli oma, erikoinen arvonsa. Kaikissa sodissa on jokaisella armeijalla poikansa — ihmeelliset, rakastetut lapsensa, joita vanhemmat toverit hellivät, kiusoittelevat ja jumaloivat. Ollen hurjia ja nuorekkaan huimapäitä ja himoiten mainetta ja kunniaa he muodostavat sotivien joukkojen ylimystön. Riemuiten he antautuvat mielettömimpiin seikkailuihin, ja heidän esimerkkinsä saa vanhemmatkin toverit innostumaan. Kaikkien aikojen historia on täynnä semmoisia urotöitä.

Jacket oli yksi sellainen ja ehkä Lopezin joukon innostunein ja uskollisin isänmaanystävä. Isänmaan vapaus ei ollut hänelle vain jokin hämärä käsite tahi periaate, vaan jokin todellinen, korkea ja saavutettava päämäärä, jonka puolesta ei mikään uhri ollut liian suuri. Kaikki Kuban kärsimät vääryydet kirvelivät hänen sydäntään. Itse hänen ei ollut tarvinnut milloinkaan kärsiä, mutta se ei merkinnyt mitään — isänmaan hätä oli hänenkin hätänsä, ja hänen rakkautensa synnyinmaataan kohtaan oli hehkuva, puhdas ja turmeltumaton. Jos toiset lannistuivat, seisoi hän vielä pystyssä päin.

Oppiakseen paremmin englannin kieltä — mistä taidosta hän oli sanomattoman ylpeä — hän oli vapaaehtoisesti ruvennut O'Reillyn aseenkantajaksi sillä seurauksella, että heidän välilleen oli kehittynyt luja ystävyys. Liikanimi oli O'Reillyn antama ja johtui eräästä yleisesti tunnetusta seikasta. Asian laita oli nimittäin siten, että vaikka Jacketilla oli kaikki vallankumouksellisen soturin pukuun kuuluvat vaatekappaleet, piti hän niistä vain yhtä. Kylminä öinä ja joskus muulloinkin hän veti paidan ylleen, mutta muuten hän piti vain housuja ja oli aina avojaloin. Niin oli asianlaita nytkin, kun hän täydellisesti huoletonna ja kenestäkään piittaamatta istui varjossa nurmikolla pitkää sikaariaan pöllytellen. Hän jatkoi vielä äskeistä puhettaan:

"Niin, minä uskallan luvata vaikka mitä, etten maistuisi hyvältä espanjalaisen suussa. Olenko kertonut teille kahakasta Pino Bravon luona? Enkö?" Suuret, ruskeat silmät kääntyivät O'Reillyyn päin. "Jumaliste! Tapoin silloin hyvän joukon toistakymmentä miestä!"

"Ohoh!" huudahtivat molemmat amerikkalaiset, ja O'Reilly lisäsi nuhtelevasti: "Ettes häpeä valehdella noin törkeästi, Jacket."

"No, silmäänikin!" vannoi poika. "Tapoin vihollisia ainakin tusinan. Hiivimme niiden kimppuun takaapäin, eivätkä ne huomanneet meitä lainkaan, nähkääs. Pthyi!" Pitkä sylki tirskahti puroon. "Siinä meni miestä kuin heinää."

"Siinä oli todellakin kuumat paikat", todisti Judsonkin. "Joukko Luque'n neekereitä, noita pitkiä, laihoja ja nälkiintyneitä Santiagon poikia, oli murtautunut teräslankaesteiden läpi erään vihollisjoukon taakse, joka oli asettunut asemiin kukkulan juurelle. Pojat hiipivät puukot hampaissa espanjalaisten kimppuun päästen aivan näiden selän taakse, ja silloinkos verileikki alkoi — voit arvata, ettei armoa annettu. Ja tämä Jacket-poika oli tietysti livahtanut mukaan ja riehui kuin riiviö tiheämmässä joukossa. Hän on kuin onkin oikein miesten mies, muy malo, niinkuin täällä sanotaan."

Oltuaan hetkisen vaiti Judson jatkoi: "Mutta saman päivän iltana sattui jotakin sangen omituista. Jacketin vuoro oli olla yöllä vahdissa, ja hän pelkäsi pimeätä. Kuulimme hänen itkevän ja volisevan —"

Jacket ponnahti seisoalleen. "Se on valhe, että minä pelkään pimeätä!" huudahti hän närkästyneesti.

"Minä en pelkää pimeätä", toisti poika melkein itkien kiukusta, mutta hänen pöyhkeytensä oli äkkiä kadonnut. Sikaankaan ei nähtävästi maistunut enää, sillä hän otti sen käteensä ja tuijotti siihen hajamielisesti.

"Itkitkö sinä?" kysyi O'Reilly hymyillen, ja poika nyökäytti päätään vastahakoisesti.

"Hänhän hälyytti koko leirin", sanoi Judson. "Luulimme vihollisen olevan kimpussamme."

"Minä — minä tuota —" Pojan sileät ja päivänpaahtamat kasvot kalpenivat ja hän kuivasi kosteat silmänsä. "Minä en säikähdä elävää espanjalaista milloinkaan, mutta — mutta kuollutta minä pelkään. Näin kuolleita kaikkialla!" Poika värisi tahtomattaan. "Ne ajoivat minut kenraali Gomezin turviin ja — caramba, kuinka ukko suuttui, mutta kerrottuani hänelle, mitä olin nähnyt pimeässä, hän sanoi, ettei minun tarvinnut palata vahtiin enää. Hän antoi minun nukkua teltassaan ja sitten minä vähitellen tyynnyin. Sen jälkeen en ole ollut yöllä vahdissa enkä menekään."

Tuosta kaameasta tapahtumasta keskusteleminen oli nähtävästi sangen vastenmielistä Pino Bravon nuorelle sankarille, sillä hän siirtyi vähitellen kauemmaksi ja katosi viimein näkyvistä.

"Hän on kelpo poika", sanoi kapteeni Judson miettivästi, "ja sinua hän aivan jumaloi."

O'Reilly nyökäytti päätään. "Mihinkä hänkin, poika parka, joutunee sodan jälkeen? Sodan jälkeen!" toisti hän hiljaa. "Mahtaakohan tämä sota milloinkaan loppua?"

"Jos meillä olisi useampia Gomezin, Garcian ja Maçeon laisia kenraaleja, niin —?"

"Aivan oikein!" Tykkimies nyökäytti päätään merkiksi, että hän oli ymmärtänyt. "Onpa keltaisella Jaskalla taas työtä espanjalaisten keskuudessa. Mitä muutoin tuumit neiti Evansin sairaalahommista?"

Judson kääntyi niin että hän näki lehdon läpi kuultavan valkoisen teltan, leirin ainoan, joka oli pystytetty saman päivän aamuna saapuneelle Norine Evansille. Kapteenin silmät olivat melkein kiinni ja hänen jurot kasvonsa hymyilivät. Hän ei näyttänyt odottavan vastausta kysymykseensä.

"Niinkö sanot!" Judson pudottautui takaisin riippuverkkonsa pohjalle. "Minunkin mielestäni hän on vallan ihmeellinen nainen." Kapteeni vaikeni ja katseli jälleen telttaan päin.

O'Reilly hymyili. Nyt hän ymmärsi, miksi hänen kumppaninsa oli aamulla käytellyt vettä ja saippuaa aivan järjettömästi tuhlaten ja kestänyt hymyillen kidutuksen, kun eräs vapaaehtoinen parturi, joka osasi heilutella puukkoa paremmin kuin partaveistä, oli siistinyt hänen naamansa.

Judsonin oli kaikesta päättäen käynyt samoin kuin majuri Ramoksen, eversti Lopezin, Leslie Branchin ja kaikkien muiden. No, senhän saattoi arvatakin. Ennenkuin O'Reilly oli ollut viikon Kubassa, oli hän huomannut, että kaikki miehet koettivat esiintyä mahdollisimman edukseen neiti Evansin läsnäollessa.

Mutta O'Reilly jatkoi toisen töykeydestä huolimatta. "Minun mielestäni hänen täällä-olonsa on häpeällisintä, mitä milloinkaan olen kuullutkaan. Ajatella nyt, että hänenlaisensa varakas ja sivistynyt tyttö on aivan yksinään täällä Kubassa! Eihän sellainen voi käydä laatuun!"

Judsonin riippuverkko alkoi rajusti heilahdella ja oli vähällä revetä, kun hän nousi istumaan heilauttaen paljaat säärensä reunan yli. Hänen kasvonsa olivat synkät ja hänen eteenpäin työntynyt alaleukansa vavahteli, kunhan kulmat rypyssä ärjäisi:

"Vai et." O'Reilly katsahti häneen kiusoittelevasti. "Antaisitko sisaresi tehdä, mitä hän tekee?"

"Kuten tahdot, mutta tämä ei ole missään tapauksessa sopiva paikka kellekään naiselle, olipa hän kuka hyvänsä. Nämä kubalaiset ovat jo tietävinään yhtä ja toista."

"Vai niin?" Judson tuijotti kumppaniinsa. "Tahtoisinpa kuulla, mitä he tietävät, ja nähdä nuo tietäjät, tahtoisinpa totisesti." Hän puristi suuret kätensä nyrkkiin. "Täyttäisinpä heidän sairaalansa, niin että seinät pullistuisivat." Hetkisen kuluttua hän jatkoi rauhallisemmin: "Sinua tuo kaikki tietysti eniten huolettaa, kun olet vastuunalainen hänen täällä-olostaan, tavallaan, mutta —" Judson heittäytyi jälleen pitkäkseen ja lopetti: "Sinä olet, hitto vie, ainoa mies täällä, jolle en voi olla vihainen."

Toinen pudisti päätään. "Olen aivan päästäni pyörällä. Luuletko hänen huolivan minusta?"

"Häh? Miksi ei? Minä olen kunnon mies, ja kun sota on loppunut, otan minä jonkun toimen hallituksessa, ja —"

"Siinäpä pulma juuri onkin. Hän ottaa jonkun toisjalkaisen onnettoman. Hänen laisensa naiset tekevät aina niin. Heillä täytyy olla aina jokin hoidettava, näetkös. Antaisinpa paljonkin, jos tietäisin hänen pääsevän täysin vahingoittumattomana takaisin New Yorkiin."

Judson, joka nähtävästi tunsi tykit paremmin kuin naiset, mietti vakavasti O'Reillyn selitystä ja synkistyi.

"Jokin toisjalkainen onneton, jokin Branchin kaltainen mies, vai mitä?" Hetkisen kuluttua hän jatkoi toivehikkaammin: "Branch se ei ainakaan ole; hän ei elä niin kauan, ja se minua hiukan lohduttaa. Voisin melkein —"

O'Reilly viittasi häntä vaikenemaan, sillä Branch oli ilmestynyt näkyviin ja tuli hitaasti heidän luokseen. Hän oli tavallista synkemmän näköinen ja oli kuljeskellut ympäri leiriä levottomaan tapaansa.

"Enpä tiedä", vastasi kapteeni yksikantaan. "Ilahduttanut sairaita ja haavoittuneita, ja jaellut ympärillesi hymyjä ja päivänpaistetta, kuten tavallisesti?"

"Hm! Olet erittäin sukkela tänään, eikö niin? Oikein minua naurattaa, kun katselen sinua — olet kuin taittunut pölkky. No niin, olen koettanut hankkia neiti Evansille jotakin syötävää, mutta en ole löytänyt mitään."

"En mitään hänelle sopivaa. Et kai voi odottaa, että hän voisi tulla toimeen vain meidän iankaikkisella ja kirotulla häränlihamuhennoksella —" Branch värisi ja sylkäisi. "Minulle on syötetty eläimistä semmoisia paikkoja, joita ei ole milloinkaan aiottu ihmisten ruoaksi. Tämä vallankumouksellinen ruokajärjestys vie minulta hengen, hänestä puhumattakaan."

"Meidän täytyy ottaa asiasta selvä", huudahti Judson ja huomattuaan vaatteiden kuivuneen hän alkoi kiireesti pukeutua.

Sitten nuo kolme toverusta tutkivat yhdessä leirin elintarvevaraston ja huomasivat Branchin olevan oikeassa. Elintarpeita oli vähän ja vain välttämättömimpiä lajeja. Tämmöinen asiain tila ei olisi heitä tavallisuudessa lainkaan hämmästyttänyt, sillä he olivat tottuneet sangen niukkoihin annoksiin, mutta nyt, kun neiti Evans oli leirissä, oli asian laita toinen. He keskustelivat vielä tilanteesta, kun neiti Evans astui ulos teltastaan levättyään helteisimmän ajan päivästä.

Kun hänen kolme ystäväänsä olivat kertoneet, mitä heillä oli sydämellään, rypisti Norine kulmiaan ja lausui surullisesta: "Viime viikko oli jo sangen kova, ja majuri Ramos sanoi minulle, että täällä olivat olot paljon paremmat. Toivoin pääseväni täällä oikein herkkujen ääreen."

Norine oli solakampi ja ruskeampi kuin Kubaan tullessaan, mutta ei ollut lainkaan sen näköinen, että hän olisi ollut ravinnon puutteessa. Yksinkertainen ruoka ja ulkoilmaelämä olivat vaikuttaneet häneen hämmästyttävän edullisesti.

"Minä pelkään, että ruokakaappimme on peloittavan tyhjä", sanoi
O'Reilly huolestuneesti.

"Tänään teurastetaan jälleen yksi noita kuttaperkkahärkiä — tuommoinen kuivettunut sotavanhus kymmenvuotisen sodan ajoilta", murahti Branch. "Saamme jälleen muhennosta! MUHENNOSTA! Yksi härkä ja kolmisenkymmentä hehtoa perunoita neljäänsataan mieheen! Onko tämä laitaa?"

"Tiedättekö mitä tahtoisin illalliseksi?" kysyi Norine. "Lampaankyljystä vihreiden herneiden kera, viipaleen ranskanleipää, salaattia ja kahvia."

Nuo kolme miestä loivat häneen tuskallisen silmäyksen, ja Judson liikahti levottomasti.

Huoaten helpotuksesta kapteeni huudahti: "Ja minä kun luulin, että sanelitte meille käskyn."

"En toki!" Tyttö istahti nauraen kenttätuolilleen viitaten miehiä istumaan maahan hänen ympärilleen. "Jos te tulette toimeen tarjolla olevalla ruoalla, niin tulen minäkin. Kertokaahan nyt, mitä olette tehneet sen jälkeen kuin lähditte Cubitaksesta. Olen ollut niin peloissani, että joku teistä olisi haavoittunut. Sentähden olen ollutkin yötä päivää työssä saadakseni sairaalat valmiiksi, sillä minä — minä en saata ajatella, että haavoittuneiden täytyisi olla hoidon puutteessa."

"Meidän haavoittumisestamme ei ole ollut puhettakaan", sanoi O'Reilly, "mutta tämä Leslie on mainitsemisen veroinen. Hän tekee nykyisin vain sankaritöitä."

Branch hymähti halveksivasti. "Sankaritöitä! Olen sairas mies ja tahdon mieluummin tulla ammutuksi kuin kitua vitkalleen kuoliaaksi; sehän on minun oma asiani, vai kuinka? En aio jäädä tähän maailmaan vieraiden ihmisten vastuksiksi kitumaan. Mutta olisinpa mielelläni syönyt vaihteeksi jotakin oikein hyvää. Minäkö sankari? Mitä vielä."

Norine katseli häntä tarkkaan ja sanoi sitten: "Ruokajärjestys sopii sinulle. Olet terveemmän näköinen kuin ennen."

Branch loi häneen synkän silmäyksen ja naurahti sitten katkeran ivallisesti. Hän uskoi ilmeisesti tytön puheen, mutta ei tahtonut näyttää sitä kenellekään. Hetkisen kuluttua hän lausahti:

"Kuulkaahan", sanoi Norine. "Pelatkaamme erästä peliä, jonka olen keksinyt. Kuvittelemme istuvamme Delmonicon suuressa ruokasalissa ja tilaamme vuorotellen parhaita ruokia, mitä voi ajatella. Kekseliäin voittaa. Se kiihoittaa ruokahalua. Leslie alkaa. Tulkaa nyt ja ojentakaa hattunne ovipojalle ja seuratkaa sitten hovimestaria. Tätä tietä, arvoisa herra. Pöytä yhdelle? Kiitän. Tässä sähköviuhkan edessä on viileä paikka. Meillä on tänään aivan erikoinen valikoima hienoja leikkeleitä. Ehkä kylmä kampela —"

"Ei kampelaa", vastasi Branch koettaen tarmokkaasti eläytyä Norinen mielikuvitelmaan. "Söin sitä aamiaiseksi. Ja kääntäkää tuo viuhka sivulle, tulen juuri Kubasta. Sitten voitte tuoda minulle muutamia ostereita ja —"

"Ostereita", toisti Branch itsepintaisesti. "Sitten viipale kananpoikaa, käristettyä leipää ja Melba-juustoa."

Joe Judson lopetti äkkiä Branchin tilailun heittämällä tätä multakokkareella ja huudahtaen: "Olet nyt Delmonicossa etkä Battle Creekissä. Anna jonkun toisen, joka tietää, hoitaa tilaaminen. Tahdomme kaikki sipulilihaa."

"Mutta minä tahdon mansikoita!" huusi Norine. "Ne ovat nyt kypsiä.
Mansikoita ja kermaa — oh! Ajatelkaas!"

Seurasi pitkä ja painostava hiljaisuus, jonka O'Reilly vihdoin rikkoi sanomalla: "Arvelen, ettei tämä peli olekaan niin huvittava, miltä se ensin tuntui."

"Pojat", kuten neiti Evans nimitti pientä amerikkalaisten ryhmää, jonka hän oli Kubassa kohdannut, antoivat hänelle paljon huolta, ja lukuisista kysymyksistä päättäen oli heidän hyvinvointinsa aina hänen sydämellään.

"Pojat" juttelivat mielellään, ja Norine sai pian jotakuinkin selvän käsityksen kubalaisten omituisesta, puutteellisesta ja tarkoituksettomalta näyttävästä, mutta kuitenkin tehokkaasta sodankäyntitavasta. Hänelle kerrottiin loppumattomista marsseista sinne ja tänne, satunnaisista kahakoista, kepposista ja ratkaisematta jääneistä taisteluista, jotka kaikki kuuluivat yleiseen sotasuunnitelmaan — liikkeistä, joiden tarkoitus oli pitää vihollinen aina varuillaan ja vihdoin kokonaan masentaa sen kärsivällisyys ja kestävyys. Norine kertoi vuorostaan, mitä hänellä oli tekeillä ja kuinka hänen armeliaisuustoimintansa edistyi.

"Olen jo menettänyt rohkeuteni melkein kokonaan", sanoi hän lopuksi. "Kaikki on niin erilaista kuin luulin, ja minä olen niin heikko ja saamaton. Tuomani lääkintätarpeet ovat pian lopussa, ja minä olen saanut kokea, kuinka vaikea on järjestää sairaaloita, kun ei ole tarpeita. Tämän puolen miehiä on mahdoton saada huolehtimaan itsestään — varokeinoihin ryhtyminen tautien varalta on heidän mielestään pelkuruutta. Kesä, tuo keltakuumeen aika, on käsissä, ja — ja minä alan masentua. Masentunut ja nälkäinen! Tuo kaikki on minulle jotakin aivan uutta ja vierasta." Hän huokasi. "Kuvittelin saavani ihmeitä aikaan — voivani työskennellä Florence Nightingalen lailla, niin että kaikki miehet jumaloisivat minua."

"Vaiti, hävytön!" ärjäisi kapteeni. Hän nielaisi sitten tarmokkaasti ja lisäsi: "Mutta koska asia nyt tuli puheeksi, niin minä olen kyllä valmis milloin hyvänsä."

"Olen aivan tosissani", vastasi tämä nöyrästi. "Voinhan keventää sydämeni yhtä hyvin tässä kaikkien kuullen. Ympärilläsihän on aina joukko urkkijoita ja kehittelijöitä."

"Hän tarkoittaa sinua, Leslie", sanoi O'Reilly. "Eikö olisi viisainta, että menisit pienelle kävelylle?"

Branch loi uhkaavan silmäyksen tykkimieheen, ja hänen alahuulensa työntyi hiukan eteenpäin. "En liiku paikaltani. Kun tuo on saanut vasikannahat, aion minä yrittää."

"Kylläpä te olette hassuja, pojat!" nauroi Norine. "Muut vain ilvehtivät, mutta te —"

"Ilvehtivät?" toisti O'Reilly hymyillen. "Ei suinkaan. Olen ainoa koko leirissä, joka ei ole sinuun rakastunut. Kun saavuit tänne aamulla, ryntäsivät kaikki purolle naamaansa ja vaatteitaan pesemään, ja minä olen varma, että tuon puron kalat maistuvat vielä vuosien päästä saippualle."

Ja kuin O'Reillyn sanojen vahvistukseksi ilmestyi eversti Lopez samassa paikalle. Hänen kasvonsa olivat paikoin aivan vereslihalla "parturissa" käynnin jälkeen, ja hänen jotensakin moitteeton univormunsa oli vielä märkä. Miehet nousivat tervehtimään päällikköään, joka viittasi heitä pysymään alallaan, sillä muodollisuuksista ei pidetty niin tarkkaa lukua. Hän ei ollut ainoa, joka oli nähnyt neiti Evansin tulevan teltastaan, sillä majuri Ramos, Norinen seuralainen päämajasta, ilmestyi myös pian kaksi camagueyanilaista luutnanttia mukanaan.

Viimemainitut olivat varakkaiden vanhempain lapsia. Ennen sotaa he olivat olleet hienoja keikareita, ja heillä oli vieläkin erittäin suuret käsitykset viehätysvoimastaan, mutta kun he eivät osanneet englannin kieltä, olivat he sangen vaarattomia kilpailijoita. Heidän silmänsä olivat taas sitä kaunopuheliaammat, ja katseita, joiden hehku melkein poltti, ei voinut väärinymmärtää.

"Olemme tässä puhelleet ruoasta", sanoi Leslie Lopezille. "Neiti Evans ei ole niin kiihkeä vallankumouksellinen kuin me muut, ja sentähden hän ei voi tulla toimeen vain keitetyllä häränlihalla, joka on syötävä hevosenkaviosta, kun ei ole lautasia eikä kuppejakaan."

"Vai sillä lailla?" Lopezin kauniit kasvot synkistyivät. "Olette siis nälissänne?"

"Nytpä tiedän", huudahti eversti. "Eräässä talossa, jonne on parin penikulman matka, on vuohi, Jumalan kiitos."

"Mutta minä en huoli vuohesta!" huusi Norine. "Tahtoisin picklestä, sokerihilloa, sardiineja ja — marmelaatia ja — hammaspulveria! Oikeita koulutyttöjen herkkuja! Olisin valmis vaikkapa ryöstämällä hankkimaan noita hyvyyksiä, jos niitä olisi jossakin saatavissa."

Lopez pureskeli viiksiään ja näytti kohdistaneen ajatuksensa kiinteästi johonkin seikkaan. Vähän myöhemmin, toisten vielä jutellessa vilkkaasti, hän vei Ramoksen hiukan syrjään, ja kuiskailtuaan tälle tovin ajan hän kutsui Judsonin vielä kolmanneksi neuvotteluun.

Vasta noin tunnin kuluttua O'Reilly sai puhua Norinen kanssa kahden kesken, sillä upseeri toisensa jälkeen oli tullut tekemään tuttavuutta neiti Evansin kanssa. Kun viimeinen oli vastahakoisesti poistunut, sanoi O'Reilly:

"Puhelin Joen kanssa sinusta, ja minun mielestäni ei ole oikein soveliasta, että liikut näin vapaasti kaikkialla ja aivan yksinäsi."

"Sinähän tiedät, että tuommoinen jurnutus saa minut raivoon", varoitti
Norine.

"Saakoon vain, mutta minä en voi olla rauhallinen, ennenkuin olet jälleen New Yorkissa, terveenä ja vahingoittumattomana; ja minä en herkeä nuhtelemasta sinua, ennenkuin —"

"Älä nyt joutavia jaarittele. Hän ei ole sen kummempi holhooja kuin minäkään."

"Kylläpä sinä olet hirveän itsepäinen, Johnnie!" huudahti Norine kiukkuisesti. "Nyt ei ole aika puhua tuommoista hölynpölyä."

"Työsi laatu on tosin sellainen, että asemasi on poikkeuksellinen, mutta sinä et tunne latinalaisen rodun luonnetta kuten minä. Näillä kubalaisilla on aivan erilaiset käsitteet kuin meillä. He luulevat hyvin helposti, että —"

"En välitä rahtuakaan, mitä he luulevat", sanoi tyttö, "kun vain omatuntoni on puhdas, ja sillä hyvä."

Sanoja seurasi hetken hiljaisuus. Sitten O'Reilly virkkoi: "En pelkääkään, että sinä tekisit jotakin sellaista, joka ei olisi oikein, sillä sinä olet paras tuomari erottamaan oikean väärästä, mutta minua huolettaa vain se, miten tämä kaikki voi sinuun vaikuttaa. Olet vielä kokematon, runollinen" — Norine naurahti, mutta O'Reilly jatkoi itsepäisesti — "ja juuri sellainen tyttö, jonka hetkellinen mielijohde voi kokonaan vallata."

"No hyvä. Entä mitä tarkoitat tuolla 'hetkellisellä mielijohteella'?
Mihin sinä oikein pyrit?"

"Minä pelkään" — O'Reilly epäröi, mutta pelko, joka oli ahdistanut häntä enemmän kuin hän tohti myöntääkään, antoi hänelle rohkeutta — "että jokin ajattelematon kiintymys, jokin rakkaus —"

Norine purskahti heleään nauruun, joka oli niin luonnollinen ja teeskentelemätön, että jännitys, jonka väittely oli aiheuttanut, laukesi heti.

"Täällä ovat kaikki rakastuneet sinuun, mikä on aivan luonnollista", kiirehti O'Reilly edelleen; "ja minä olen ihan sairas pelosta, että unhottaisit olevasi liian hyvä ainoallekaan heistä."

"Mikä tunnontarkka kaitsija oletkaan!" vastasi tyttö; "mutta voit olla täysin rauhallinen. Minua vaivaa sellainen koti-ikävä, että ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa olen valmis lähtemään tieheni. Lupaan sinulle jotakin, Johnnie. Jos päätän rakastua johonkin näistä ryysysankareista, niin en voi valita muita kuin sinut. Useimmat ovatkin siinä uskossa, että meidän välillämme on jotakin."

"En oikein tiedä, miten jaksaisin pitää puoleni siinä tapauksessa", tuumi O'Reilly, "sillä minun mielestäni olet täysin vastustamaton. Juuri sentähden minusta ehkä onkin niin vastenmielistä ajatella, että ottaisit jonkun tämän leikkisodan toisjalkaisen sankarin."

"Naiset eivät välitä jaloista naimisiin mennessään", huomautti Norine hilpeästi. "Mihin toimenpiteisiin olet ryhtynyt Rosaan nähden?" kysyi hän sitten vakavasti.

"Odottelen kuulumisia Matanzan kulmalta. Armeijassa ollessani minun täytyy tietenkin mennä, minne määrätään, mutta kenraali Gomez toimittaa parhaillaan tiedusteluja, ja saatuani luotettavia tietoja minä lähden jälkiä seuraamaan."

Kun O'Reilly tapasi Judsonin illallisen aikaan, hymyili tämä leveintä hymyään. "Näyttää siltä", virkkoi hän, "kuin olisimme sittenkin voittaneet jotakin äskeisellä pelillämme. Satuloi hevosesi kuun noustua!"

"Eversti otti neiti Evansin sanat toden kannalta. Ratsastaa hurautamme San Antonioon — parisataa miestä — noutamaan neidillemme picklestä, hilloa, marmelaatia ja hammaspulveria."

XIX.

ODOTTAMATON LÖYTÖ.

Kertomuksissa ja selostuksissa Kuban vapaussodasta puhutaan aina "San Antonio de los Banoksen taistelusta", kuinka tuhatkunta vallankumouksellista valloitti kaupungin sitkeän ja verisen ottelun jälkeen; kuinka he vapauttivat espanjalaisten vangit, ottivat runsaan saaliin ja peräytyivät viimein, ennenkuin vihollisen apujoukot ehtivät hätään. Tapaus esitetään kylläkin jännittävästi, mutta noilla kertomuksilla on eräs paha vika, kuten kertomuksilla yleensä — ne eivät ole todenmukaiset.

Ensinnäkään ei voida puhua taistelusta, vaan ryöstö- ja hävitysretkestä, johon otti osaa vain viidesosa kertomuksissa ilmoitetusta miesluvusta, ja joka ei hyödyttänyt mitään sotilaalliselta kannalta katsoen. Muuten oli hyökkäys hyvin järjestetty ja suoritettiin tulisella vauhdilla, sitä ei käy kieltäminen. Varovaisuudesta ei välitetty vähääkään, mutta hyökkääjäthän olivatkin nälkiintyneitä vallankumouksellisia, jotka kävivät päälle kuin kauan nälässä ollut maankiertäjäjoukko ruokamyymälän kimppuun. Koska seikkailulla oli kuitenkin suoranainen vaikutus monen tässä kertomuksessa esiintyvän henkilön elämänvaiheisiin, niin lienee paikallaan selostaa tapaus kokonaisuudessaan.

St. Anthonyn kylpylän suurin vetovoima oli rikkilähde, joka oli jo vuosikausia ollut suuressa maineessa kolotusta potevien camagueyanien keskuudessa, ja tämän lähteen ympärille oli vähitellen kasvanut pienoinen kaupunki, jossa kaupankäynti oli tavallista vilkkaampi muihin maaseutukaupunkeihin nähden. Juuri tämä seikka oli houkutellut tuon urhoollisen ja ritarillisen eversti Lopezin yritykseen, sillä, kuten hän selitti amerikkalaisille ystävilleen, jos Kubassa oli toinen paikka, paitsi Havanna, jossa oli saatavana picklestä, hilloa, sardiineja, hammaspulveria, marmelaatia ja muita herkkuja, jotka olivat välttämättömät heidän luonaan vierailevan amerikkalaisen neidin hyvinvoinnille, niin se oli San Antonio de los Banos. Eversti Lopez oli toiminnan mies, ja kun hän kerran oli päättänyt täyttää Norine Evansin toivomukset, olisi hän tehnyt sen oman henkensä uhallakin; hän olisi ampunut viimeisenkin tykinammuksensa San Antonio de los Banoksen muureihin, ennenkuin hän olisi palannut tyhjin toimin retkeltään. Mutta tykkejä ei nyt tarvittukaan, sillä kaupungin ympärillä ei ollut muureja, vaan jokunen mitätön ampuma-aukoilla varustettu hirsimökki.

Kaupungilla ei ollut mitään muuta suurenmoista kuin nimi. Kadut olivat viettävät, jyrkät ja kiviset ja pientä pölyistä toria reunustavat kauppapuodit oli rakennettu tavalliseen tapaan avoimin etusivuin, niin että ratsastavat maalaiset saattoivat toimittaa ostoksensa satulasta laskeutumatta. Kaupungin laidassa oli pari puulinnaketta, fortinas, joissa espanjalainen varusväki oli vetelehtinyt jo pari kuukautta.

Lopez lähestyi joukkoineen aamun valjetessa, ja kun hyökkäys oli heti tehtävä, jakeli hän miehilleen muutamia määräyksiä.

"Sinä, O'Reilly ja Señor Branch tarkastatte kaupat ja ostatte kaikkea mitä luulette neiti Evansin haluavan, ja kapteeni Judson ja majuri Ramos huolehtivat lääkeaineista — niitä pitäisi olla täällä suuri varasto — ja hankkivat tuota hammaspulveria, marmelaatia ja sen semmoista. Minä tyhjennän kadut ja koetan saada jostakin picklestä, mutta minä pelkään, Jumala paratkoon, ettei sitä ole muualla kuin Havannassa."

Leslie Branch, jonka mielialaa pitkä, yöllinen ratsastus ei ollut suinkaan keventänyt, kysyi pilkallisesti:

"Tarkoitatteko, että meidän pitäisi ostaa nuo tavarat? Minä puolestani olen aivan 'pankki', ja samoin on O'Reillynkin laita."

"En ole ansainnut kolikkoakaan sen jälkeen kuin luovuin sanomalehtimiehen toimesta. Ja mikä pahinta, minä tarvitsisin yhtä ja toista itseänikin varten."

"Ellette voi vipata meille, eversti, niin me otamme tavarat teidän laskuunne", lisäsi O'Reilly.

"Caramba!" murahti Lopez. "Ja minä kun toivoin saavani lainata teiltä, hyvät herrat. No, mitäpä siitä — pakkoluovutamme, mitä tarvitsemme, Kuban tasavallan nimessä."

Lopezin hyökkäys oli täydellinen yllätys sekä kaupungin asukkaille että espanjalaiselle varusväelle. Kuului vain torventoitahdus, ja ennenkuin siellä ja täällä kuljeksivat sotilaat olivat ehtineet paikoilleen ja kaupunkilaiset turvapaikkoihinsa ja kauppiaat ehtineet sulkea myymälänsä, karahdutti kaduille kaksisataa repaleista ratsumiestä kiljuen hirvittävästi.

Hyökkäys tehtiin aito kubalaiseen malliin — kymmenen kiljahdusta laukausta kohti. Säikähtynyttä väestöä kaahattiin kaduilta hirmuisella melulla, ja kaikkialta kuului ammuntaa, hurraahuutoja, kirkumista ja voimakasta manausta linnakkeiden saamattomuuden johdosta.

Varusväki tointui vähitellen hämmästyksestään ja aloitti pian kiivaan tulen kaupunkiin, mutta hyökkääjät olivat nyt talojen suojassa, ja kun linnakkeista voitiin ampua vain paria katua pitkin, ei espanjalaisten tuli hyödyttänyt mitään. Edeltäpäin annetun määräyksen mukaan laskeutui osa Lopezin joukosta satulasta asettuen asemiin mahdollisen hyökkäyksen varalta, niin että toiset saivat rauhassa tyhjennellä kauppapuoteja. Laitakaupungilla rätisivät mauserit taukoamatta ja luodit vingahtelivat ilmassa kuin kiukkuiset ampiaiset.

Ratsumiehet ryntäsivät kauppoihin kuin heinäsirkat vihreään laihoon. Asukkailla ei ollut aikaa eikä haluakaan asettua vastarintaan, ja rähinä ja sekasorto olivat korvia huumaavat. Toiset kauppiaat toivottivat tulijat sydämellisesti tervetulleiksi, mutta toiset pakenivat suin päin jättäen kaikki oman onnensa nojaan.

O'Reilly laski täyttä karkua ensimmäisen kaupan eteen, Branch ja Jacket kintereillään. Tavaroita oli runsaasti kaikenlaatuisia, mutta liikkeen omistaja, joka oli kaikesta päättäen espanjalainen, ei jäänyt hintoja ilmoittelemaan, vaan syöksyi ratsumiehet nähtyään suin päin takaovelle ja häipyi kirkuen näkyvistä. Repaleisten ratsumiesten äkillinen ilmestyminen, ammunta ja hurja melu olivat nähtävästi säikähdyttäneet tuon rauhallisen liikemiehen aivan suunniltaan, ja hän pakeni perheineen jonkun naapurin puutarhaan turvaa etsimään.

Aikaa ei ollut hukata. Johnnie hyppäsi satulasta ja mennen hyllyjen ääreen, joille oli pinottu kaikenlaisia ulkomaisia makeisia ja herkkutavaroita, hän aloitti valikoimisen Jacketin suosiollisella avulla. Tuo pieni kubalainen riehui kuin villitty ja tyhjensi hyllyn toisensa jälkeen kiroillen koko ajan aivan syytämällä kuten todellisen verenhimoisen ryövärin pitääkin. Pojat ovat jo luonnostaan ryöväreitä, ja siitä saa olla varma, että Jacket käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Hei, Leslie! Haepas jotakin, johon voin panna nämä", huusi O'Reilly olkansa yli, mutta kun hän kuuli vain epämääräistä mutinaa vastaukseksi, kääntyi hän katsomaan ja näki maanmiehensä siepanneen katosta ainakin pari tusinaa käsittävän nauhan leveälierisiä olkihattuja, sombreroja, ja koettavan niitä päähänsä.

"Katsos perhanaa!" mutisi Branch. "Nämä ovat kaikki ainakin neljänkymmenen dollarin hintaisia, mutta liian pieniä. Siinä on varmasti ollut kävelykepin pää mittana, kun näitä on tehty."

"Ota koko nauha, mutta hae jotakin, johon voimme kääräistä kaikki nämä purkit! Joutuin nyt!"

O'Reillyn äänensävyn ja ulkopuolella ammuttujen laukausten kiiruhtamana Leslie katosi myymälän takana oleviin huoneisiin ja ilmestyi hetkisen kuluttua syli täynnä vuodevaatteita, jotka hän oli siepannut ilmeisesti aivan umpimähkään. Vuodetta peittänyt sääskiverkko oli kiireessä repeytynyt irti ja takertunut hänen päähänsä häilyen hänen takanaan kuin morsiushuntu.

"Luulenpa tässä olevan jo tarpeeksi!" huudahti hän. "Patja! Tyynyjä! Ja sääskiverkkokin! Nukunpa mukavasti tästä lähtien."

Jostakin aivan läheltä kuuluva pikkulapsen itku todisti parhaiten, miten hillittömän kiireesti kauppias ja hänen vaimonsa olivat rientäneet pakoon. Laskettuaan taakkansa lattialle Branch valitsi pari tukevaa peitettä, joiden kulmia hän alkoi sitoa yhteen.

Hän oli tuskin saanut työnsä valmiiksi, kun Judson karahdutti ovelle ja huusi O'Reillylle: "Olemme jo tyhjentäneet apteekin, ja on parasta, että liikutte liukkaasti, sillä pian on lähdettävä. Kuulin vankilassa olevan muutamia kubalaisia vankeja, jotka aion ottaa mukaani, jos tulet minua auttamaan."

"Varmasti!" O'Reilly hyppäsi satulaan ja käski Jacketin kuormata tavarat hevosensa selkään ja ratsastaa tiehensä. Katsahtaessaan sitten taaksensa hän näki aseenkantajansa lähtevän matkaan, satulan edessä ja takana valtaiset taakat täynnä ryöstösaalista. Poni parka melkein huojahteli kuormansa alla, mutta paljasjalkainen ratsastaja sai sen vihdoin hoputetuksi horjahtelevaan juoksuun. Hetkisen kuluttua ilmestyi Branchkin suunnaton hatturykelmä takanaan ja kirjavaan peitteeseen käärityt vuodevaatteet edessään heilahdellen.

Hyökkäyksen aiheuttama tavaton meteli oli karkoittanut vankilan vartioston kuulumattomiin, joten Lopezin miehet saivat esteettömästi murtautua vankilaan, ja kun O'Reilly saapui paikalle, oli työ täydessä käynnissä. San Antonion vankila oli paksuseinäinen kivirakennus, jonka ovet olivat lujat ja ikkunoissa jykevät rautaristikot, mutta esteet oli pian murrettu, ja sissit ryntäsivät sisään. Siepaten aseeksi, mitä käteen sattui, Judson ja O'Reilly avasivat kopin toisensa jälkeen, jättäen toisten huoleksi korjata niiden asukkaat. Tämä vankila oli kurjimpiakin kurjempi ja tuskin ansaitsi vankilan nimeäkään, mutta siitä huolimatta siellä vallitsivat todelliset vankilaolot ja mahdollisimman espanjalainen järjestys. Käytävät olivat pimeät ja haisevat ja kopit sanomattoman likaiset, ja kierrellessään ympäriinsä O'Reilly ja Judson näkivät, kuulivat ja haistoivat kyllikseen ollakseen varmat, että kaikki vangit, olivatpa ne mitä rikoksentekijöitä hyvänsä, olivat jo kärsineet tarpeeksi suuren rangaistuksen.

Kaikki kävi nopeasti. Käytävät kajahtelivat huudoista ja miesten askelista, ja ulkopuolelta kuuluva säännötön ammunta kiirehti vapauttajia rientämään. Sitä mukaa kuin amerikkalaiset särkivät lukot, vietiin hämmästyneet vangit kadulle, josta ne otettiin ratsujen selkään satulan taakse.

Työ oli tehty ja peräytymismerkki puhallettiin. Judson ja O'Reilly syöksyivät ulos vankilasta, hyppäsivät satulaan ja tavoittivat pian toverinsa, jotka laskettivat toria kohti.

"Hohoi!" huokasi Judson pyyhkien hikeä otsaltaan; "olipa se urakka. Mahtoikohan kukaan edes kysyä, minkätähden nuo poloiset olivat vankilaan joutuneet?"

"Ei ollut tarpeellistakaan", vastasi Johnnie. "Virua tuolla kuukausi on jo kyllin suuri rangaistus murhamiehellekin."

"Apteekkari sanoi, että useimmat ovat valtiollisia vankeja, joita espanjalaiset ampuvat pari, kolme joka sunnuntai. Kun ei voida toimeenpanna kukkotaisteluja, on vankien murhaaminen ainoa sunnuntaihuvi. Näitkö sitä sairasta poikaa?"

"Hän näytti olevan aivan nälkään kuolemaisillaan. Miestemme täytyi viedä hänet mukanaan kantamalla."

Eversti Lopez laukoitti heidän luokseen ja kysyi kiihkeästi:
"Löysittekö, mitä pyysin?"

"Hyvä! Mutta minun kävi huonosti. Kyselin kaikkialla picklestä, mutta, caramba! semmoisesta ei täällä ole kukaan kuullut puhuttavankaan!"

"Eikö mitä!" nauroi eversti. "Hän oli niin hätäinen, että hän rikkoi nyrkillään erään näytelaatikon lasit."

Sissit peräytyivät yhtä hirvittävästi meluten kuin hyökkäsivätkin; he ammuskelivat yhtä mittaa, huusivat kaameita uhkauksia näkymättömälle viholliselleen ja vaativat häpeällisin herjauksin tätä tulemaan taistosille. Tämän julman menon tarkoitus oli kuitenkin vain pitää asukkaat pelon vallassa ja säikyttää varusväki niin ettei se tohtinut ruveta hyökkäämään. Linnakkeista ammuttiin koko ajan kiivaasti, mutta suuresta rohkeudestaan huolimatta varoivat sissit visusti joutumasta vihollisen tulelle alttiiksi.

Leslie Branch oli luonnollisesti poikkeus, kuten tavallisesti. Hän ratsasti huolettomasti keskellä katua kiinnittämättä mitään huomiota kaikkialla ympärillä ja aivan hevosen jaloissa maasta pöllähteleviin pieniin pölypilviin tahi ilmasta äkkiarvaamatta sinkoileviin kalkkirappaussiruihin.

Hän oli koko ajan tarkastellut noita autioita kauppapuoteja, ja suunnattoman makuuvaatemyttynsä ja hatturykelmänsä lisäksi hän oli vielä valikoinut sekalaisen kokoelman kaikenlaista tavaraa, kuten pakan kalikookangasta, kenkäparin, keittoastioita, päivänvarjon ja — mikä merkillisintä — suuren kullattupuitteisen kuvastimen. Saada nämä esineet eheinä talteen näytti huolettavan häntä enemmän kuin oma turvallisuus. Nähdessään O'Reillyn hän huudahti:

Mutta Branch pudisti vain päätään. "Eiväthän ne mihinkään osu!" virkkoi hän.

Samassa helähti hänen kuvastimensa tuhannen sirpaleiksi ja oli vain suuri ihme, että hän itse pääsi ehein nahoin pälkähästä. Pysähdyttäen hevosensa hän tarkasteli hetkisen särkynyttä kalleuttaan, mutta heitti sen sitten kirahtaen menemään.

"Tule pois, Johnnie!" hoilasi Judson. "Tapattakoon tuo kirottu hullu itsensä rauhassa!"

Mutta O'Reilly oli liian helläsydäminen voidakseen aivan välinpitämättömästi ratsastaa eteenpäin kuten hänen toverinsa teki. Hän oli niin huolissaan Branchin takia, että tämän mieletön uhkarohkeus suututti hänet aivan silmittömästi, ja pysähdyttäen hevosensa silloin tällöin hän piti ystäväänsä tarkoin silmällä.

Tämä matkasi eteenpäin yhtä huolettomasti kuin ennenkin katsellen kaikesta päättäen, mistä hän voisi täydentää vaatevarastoaan, mikä — totta puhuen — oli todellakin sen tarpeessa. Mutta useimmat kauppiaat olivat jo ehtineet sulkea ikkunansa ja pönkittää ovensa, ja kun Branch oli sivuuttanut viimeisen puodin, tiesi O'Reilly pahimman olevan ohi ja kannusti ratsunsa täyteen laukkaan.

Sissit olivat hyökänneet kaupunkiin suoraan ketojen ja viljelysten poikki, mutta nyt johti eversti Lopez joukkonsa valtatielle, joka kulki jonkun matkan jokirantaa pitkin. Eräässä paikassa tämä tie oli aivan suojaton toisen linnakkeen tulelta, mutta sitten se häipyi kunnaiden taakse.

O'Reilly oli viimeisten joukossa, kun tuo vaarallinen paikka sivuutettiin, ja hän oli jo hyvillään, että kaikki olivat selvinneet onnellisesti seikkailusta, kun hän samassa näki eversti Lopezin karkuuttavan suuren miesjoukon seuraamana erään kunnaan laelle ja viittovan kiivaasti kaupunkiin päin.

Johnnie kääntyi katsomaan ja näki Branchin, joka oli jäänyt kauas jälkeen, laskeutuvan satulasta ja menevän rannalle, jossa oli levitetty paljon vaatteita kiville kuivumaan. Hän oli aivan suojaton, ja espanjalaisten joka hetki yltyvä tuli osoitti, että he olivat päättäneet nitistää tuon uskalikon. Veden pinnasta ponnahteli lukemattomia pieniä suihkuja kuin kalaparvi olisi siinä temmeltänyt, ja kivistä kaikkiin suuntiin kimpoilevat luodit surisivat ilkeästi.

Johnnien katsellessa näytelmää melkein hengittämättä Branch koppoi käsivarrelleen pari, kolme puuvillapukua ja kapusi rauhallisesti törmän päälle, jossa hevonen odotti. Noustuaan satulaan hän ajoi sitten kiirehtimättä toveriensa luo, jotka tervehtivät häntä raikuvin hurra huudoin, sillä hänen uhkarohkea seikkailunsa oli juuri omiaan saamaan kubalaiset aivan haltioihinsa.

"Caramba! Sai kuin saikin puhtaan paidan! No, siinä on mies! Espanjan mehiläisten surina on hänen mielestään maailman ihaninta musiikkia! Hyvä! Hyvä! Bravissimo! Kerropas meillekin, mitä säveltä luodit korvissasi soittelivat!" huutelivat miehet tungeskellen hänen ympärillään ihailevassa piirissä.

Voimatta enää hillitä kiukkuaan O'Reilly puuskahti: "Sinä helvetin hullu! Aioitko tapattaa itsesi aivan tahallasi? Ja vain muutaman paidan tähden!"

"Älä puhu pötyä!" ärähti Leslie. "Sanoinhan sinulle, että tarvitsen vaatteita."

"Sinut pitäisi tuomita sotaoikeudessa. Entä mitä aiot tehdä tuolla patjamytyllä? Mukanasi et voi sitä raahata."

"Odotahan, niin näet, sanotaan", vastasi toinen. "Aion järjestää oloni —" samassa hän vaikeni kasvoillaan omituisen hämmästynyt ilme ja kysyi hetkisen kuluttua: "Kuulitko mitään?"

"Eipä juuri mitään." He ratsastivat vaieten eteenpäin, ja sitten Leslie jatkoi: "Minulle tapahtui jotakin vallan omituista juuri kun nuo roomalaiset kiihkeimmin pommittivat minua. Kuulin selvästi pikkulapsen itkua."

"Niin juuri. Otaksun pesijättären pienokaisen olleen jossakin läheisyydessä, johon äiti oli varmaankin sen jättänyt kiirehtiessään pakoon nähdessään meidän tulevan. Lapsi parkui niin vietävästi."

Jacket ja toiset tavaroiden kaitsijat, samoinkuin vapautettuja vankeja kuljettavat miehet oli lähetetty jo paria tuntia ennen taipaleelle, ja he odottivat nyt kumppaneitaan parin penikulman päässä kaupungista. Pysähdyspaikalle saavuttaessa O'Reilly aikoi juuri sanoa jotakin Branchille, kun samassa alkoi selvästi kuulua pikkulapsen itkua.

"Olen kuunnellut tuota jo kauan", sanoi Branch, "mutta minä luulin korvani valehtelevan."

Lähimmät miehet vaikenivat äkkiä ja katselivat toisiaan kysyvästi kuin kuuloaan epäillen.

Ääni — heikko, tukahdutettu valitus — oli alkanut jälleen kuulua. Johnnie katseli hetkisen ympärilleen silmät hämmästyksestä pyöreinä, mutta sitten hän hypähti Branchin eteen ja huudahti:

"Leslie! Se — se kuuluu sinun mytystäsi!" Hän osoitti suurta vuodevaatekääröä, joka heilahteli Branchin satulannupissa.

"Oletko järjiltäsi!" Branch hyppäsi maahan ja nosti mytyn tien viereen alkaen vapisevin sormin raastaa solmuja auki. "Mitä sitä joutavia puhuu, aika mies", mutisi hän äreästi. "Tässä on vain vuodevaatteita, jotka kahmaisin syliini suoraan —" lause loppui kimeään kirkaisuun ja Leslie kavahti ylös kuin hänen sormensa olisivat sattuneet niljakkaan ja kylmään käärmeeseen. "Hyvä Jumala!" Hän huojui ja oli aivan suunniltaan. "Johnnie, katso! Se on ihka elävä!"

Rohkaisten mielensä Branch kumartui ja hajoitti mytyn kokonaan, ja miesten hämmästyneiden katseiden eteen ilmestyi hyvin hento, ruskea ja hyvin pieni rintalapsi, jolla ei ollut sitäpaitsi langankiertämää yllään. Lapsi sulki silmänsä jouduttuaan äkkiä kirkkaaseen auringonpaisteeseen, ja toinen pikku nyrkki katosi kokonaan suureen suuhun, joka oli vielä aivan hampaaton, kymmenen naurettavan pienen varpaan liikkuessa hämmästyttävän vilkkaasti.

"Voi, hyvä isä sentään!" huudahti Branch epätoivoisella äänellä. "Sehän on aivan — aivan vastasyntynyt! Eihän sillä ole vielä silmiäkään!"

Kubalaiset soturit, jotka olivat katselleet kohtausta sanattomina hämmästyksestä, purskahtivat nyt hillittömään nauruun, joka houkutteli ohi ratsastavan eversti Lopezinkin paikalle.

"Mitäs täällä on tekeillä?" kysyi hän pakottaen hevosensa tunkeutumaan El Demonio'n ja hänen taakkansa ympärille muodostuneen piirin lävitse ja katsahti maahan. Samassa hän hypähti satulasta ja kysyi:

"Minä — minä — tuota noin — kyllä se on minun. Minä tarkoitan, minä —" Branch tuijotti pienokaiseen suunniltaan kauhusta ja änkytti ja nieleskeli ja väänteli koko ajan hermostuneesti käsiään.

"Se varmaankin nukkui, minä — minä vain kahmaisin — ymmärrättehän — minä —" Branch hätääntyi yhä enemmän. "Katsokaa!" huudahti hän käheästi. "Nyt se alkaa itkeä tahi jotakin sinnepäin."

Hän oli oikeassa. Lapsi näytti lujasti päättäneen kuuluvasti ilmoittaa närkästyksensä häntä kohdanneen väkivallan johdosta. Käsi irtautui suusta ja puristui nyrkkiin ja kasvot rypistyivät omituisesti. Luoden lapsenryöstäjään leimuavan katseen Lopez kääräisi pienokaisen peitteeseen ja otti hellävaroin syliinsä, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään, ennenkuin itku alkoi.

Uutinen levisi nopeasti. Miehet huusivat ja viittoivat tovereitaan tulemaan katsomaan El Demonio'n saalista, jonka ympärillä hälisi pian tiheä joukko nauraen ja rähisten. Eversti Lopez koetti kaikin keinoin saada lapsen tyyntymään, mutta onnistumatta, ja viimein hän ojensi taakkansa Leslielle.

Leslie kavahti takaisin "En — en suinkaan. En koskisi häneen tuhannesta dollaristakaan!" huusi hän.

Mutta Lopez oli järkähtämätön. Hän sanoi käskevästä: "Tee, mitä sanon! Nyt otat hänet! Kerrassaan kauniisti tehty varastella lapsia! Mikä tässä nyt neuvoksi tulee? Takaisin emme voi häntä viedä, sillä koko kaupunki on raivoissaan. Tästä saan varmasti vielä kuulla."

Ja Branchin hätääntyneistä vastalauseista ja heikosta vastarinnasta huolimatta eversti pani kirkuvan vieraan hänen syliinsä ja kääntyi sitten miehiin päin antaen lähtökäskyn.

Branch jäi seisomaan paikalleen liikkumattomana kuin kuvapatsas. Hän oli aivan tyrmistynyt. Hän pelkäsi pitää lasta sylissään, mutta ei tohtinut laskea sitä maahankaan, ja hikoillen tuskasta hän kysyi melkein nyyhkyttäen:

"Sen Jumala tiennee", vastasi eversti. "Tuumin asiaa, mutta sinä saat vastata kaikesta. Tule nyt, meidän täytyy kiirehtiä!"

Lopez ei voinut olla hymyilemättä. "Sinun olisi pitänyt ottaa kaikki nämä seikat huomioon, toveri. No, älähän huoli, leirimme läheisyydessä on eräässä talossa lehmä; minä lähetän heti aamulla miehen sitä hakemaan ja toivon, että omistaja lainaa eläimen meille pariksi viikoksi, kunnes olen jollakin tavoin saanut sanan lapsen vanhemmille. Tahi ehkä" — hänen kauniit kasvonsa kovenivat jälleen — "tahdot mieluummin viedä lapsen takaisin sinne, josta sen otitkin?"

Branch katseli ympärilleen epätoivoisesti ja kostutti huuliaan. "Tämä on pienin, mitä milloinkaan olen nähnyt. Ehkä se ei olekaan tottunut lehmänmaitoon?"

"Muuta en voi sille tarjota. Huolehdi siitä hyvin, kunnes olen keksinyt jonkun keinon ilmoittaa asiasta sen vanhemmille."

O'Reilly oli katsellut ystävänsä pulaa vahingoniloisella riemulla, mutta käsittäen, että Branch varmasti koettaisi tyrkyttää pienokaista hänelle, hän pujahti tiehensä ja ratsasti Judsonin luo, joka parhaillaan kyhäsi paareja vankilasta vapautettua sairasta varten. O'Reillyn kerrottua, mitä Branch oli löytänyt ryöstämistään vuodevaatteista, Judson hymyili leveästi.

"Se oli hänelle oikein", nauroi hän. "Ehkäpä hänen mielenlaatunsa muuttuu nyt, kun hän saa valvoa öitäkin lasta hoidellessaan." Sitten hän jatkoi vakavasti: "Tämän poika paran asiat ovat sangen huonosti. Pelkäänpä, saammeko hänet kunnialla perille."

Seuraten Judsonin katsetta O'Reilly näki lopen laihtuneen olennon makaavan lähellä olevan guava-pensaan varjossa. Miehen vaatteet olivat sanomattoman repaleiset, likaisia kasvoja peitti pitkä parransänki ja kuumeiset silmät tuijottivat rävähtämättä kirkkaan taivaan sineen. Huulet liikkuivat soperrellen taukoamatta käsittämättömiä sanoja, mutta muuta elonmerkkiä ei ollut huomattavissa.

"Sanoit hänen olevan nälkään kuolemaisillaan." Johnnie laskeutui satulasta ja alkoi auttaa paarien teossa.

"Ensin luulin niin, mutta sitten näin, että hän on muutenkin sairas.
Hän on luultavasti saanut tuon kirotun vankilakuumeen, poika parka."

"Sitten on parasta, että pidämme itse hänestä huolen. Nuo kubalaiset ovat niin huolimattomia, kuten tiedät. Voimme asettaa paarit hevostemme väliin ja —"

Judson katsahti ylös ja näki, että Johnnie seisoi kuin ukkosen lyömänä, suu auki ja kädet puolivälissä ylhäällä. Sairas puhui nyt kovemmin, ja O'Reilly kuunteli noita katkonaisia ja hajanaisia sanoja kasvoillaan omituisen hämmästynyt ilme.

Ensin ei Johnnie liikahtanutkaan, mutta meni sitten sanaakaan virkkamatta sairaan luo ja kumartui tarkastamaan tämän ylöspäin kääntyneitä ilmeettömiä kasvoja. Samassa häneltä pääsi nyyhkytyksen tapainen, tukahdutettu huudahdus, ja hän sulki tuon hennon ja ryysyisen olennon syliinsä.

"Estevan!" huudahti hän. "Estevan! Tämä on O'Reilly. O'Rail-ye! Etkö tunne minua? O'Reilly, ystäväsi, veljesi. Sano Jumalan tähden, mitä ne ovat sinulle tehneet? Katso minuun, Estevan! Katso minuun! Katso minuun! Voi, Estevan!"

O'Reillyn äänessä kuvastui sellainen hätä, kiitollisuus ja intohimoinen sääli, että Judson astui lähemmäksi. Hän huomasi hetkellisen järjen pilkahduksen sairaan silmissä, mutta sitten ne samenivat jälleen ja hourailu jatkui. Hän oli kuullut yhtä ja toista O'Reillystä ja myös nimet Rosa ja Estevan, ja sentähden hän seisoi aivan hiljaa kuunnellen ihmeissään ystävänsä hätäisiä sanoja. O'Reilly puristi poikaa hellästi rintaa vasten ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskilleen, kun hän rukoili Estevania puhumaan ja kuulemaan häntä.

"Koeta kuulla, mitä sanon. Koeta!" Huudahduksessa oli tuimaa tuskaa. "Missä on Rosa?… Rosa?… Olet turvassa nyt… Kerro minulle… Olet turvassa O'Reillyn luona… Tulin takaisin… Tulin takaisin sinun ja Rosan luo… Missä hän on?… Onko hän — onko hän kuollut?"

Miehet kokoontuivat jo riveihin ja joukko oli valmis lähtemään, mutta Judson viittasi Lopezia tulemaan paikalle ja kertoi tälle, kuka sairas oli. Eversti astui ripeästi O'Reillyn luo ja pani kätensä tämän olkapäälle.

"Olit sittenkin oikeassa. Estevan Varona ei ollutkaan kuollut. Oli varmaankin Jumalan tahto, että hyökkäsimme San Antonioon."

"Hän on sairas, kuoleman sairas!" sanoi O'Reilly sortuneella äänellä. "Nuo espanjalaisroistot! Katso, miten häntä on kohdeltu! Tulin taas liian myöhään. Minä tulen aina liian myöhään!" lisäsi hän epätoivoisesti. "Hän heittää henkensä, ennenkuin ehtii kertoa minulle —"

"Rauhoituhan, toveri! Teemme kaikkemme pelastaaksemme hänet.
Lähtekäämme nyt tahi muutoin saamme pian koko San Antonion niskaamme."

O'Reilly nousi. "Nostakaa hänet syliini!" määräsi hän "Kannan itse hänet leiriin."

"Matka on pitkä ja hänen olisi parempi levätä paareilla. Onpa meillä, Jumalan kiitos, leirissämme armelias enkeli odottamassa, joka kyllä osaa hänet parantaa."

Kun joukko lähti liikkeelle, makasi Estevan Varona heiluvalla vuoteella O'Reillyn ja Judsonin hevosten välissä. He kuljettivat häntä mahdollisimman varovasti koko tuon pitkän ja helteisen matkan, mutta hän ei tullut kertaakaan tajuihinsa eikä tauonnut hetkeksikään hourailemasta.

XX.

EL DEMONION PIENOKAINEN.

Seuraavina päivinä ei O'Reilly voinut kyllin siunata onnellista sattumaa, joka oli tuonut Norine Evansin Kubaan. Paluumatkalla San Antoniosta hän oli huomannut, kuinka sairas ja huono Estevan todellakin oli, ja hän alkoi pelätä, että tuo pahoinpitelyn, nälän ja taudin runtelema poika poloinen oli menettänyt järkensä ainiaaksi. Tämä musertava mahdollisuus aivan hyydytti hänen verensä, kun hän ajatteli, että noissa kuumeen myllertämissä aivoissa saattoi piillä täysi selvyys Rosan kohtalosta eikä hän voinut saada sitä mitenkään tietoonsa. Nämä jännityksen päivät olivat O'Reillyn elämän pisimmät.

Mutta Norine Evans rohkaisi häntä. Kun he saapuivat leiriin, otti Norine sairaan kokonaan huostaansa ja käski sitten suorasukaiseen tapaansa O'Reillyn mennä kursailematta levolle, mikä oli tälle sangen tarpeellista. Estevan oli sairas, hyvin sairas, myönsi hän, kykenevää lääkäriä ei ollut saatavissa ja hänen oma sairaanhoitotaitonsa oli sangen puutteellinen, mutta siitä huolimatta hän toivoi voivansa hoitaa terveeksi nuorukaisen, jonka vahva ja muuten peräti terve ruumiinrakenne oli hänen paras apulaisensa, kuten hän sanoi O'Reillylle. Norinen toivehikkuuden lohduttamana O'Reilly nukkui sitten rauhallisesti koko yön.

Leslie Branch saapui hiukan myöhemmin, sillä pienokainen oli sangen hankala pidellä, eivätkä toverit välittäneet rahtuakaan hänen avunpyynnöistään. Hänen tekoaan tuomittiin ankarasti ja väittivätpä toiset, että hän oli menettänyt kaikki oikeutensa heidän ystävyyteensä ja osanottoonsa.

Branch otti kaiken todeksi ja oli aivan epätoivon partaalla leiriin saapuessaan. Toivoen voivansa luovuttaa hankalan taakkansa Norine Evansille hän kiiruhti suoraan tämän teltalle, mutta Norine oli kuullut jutun — Lopez oli varoittanut häntä — ja pyörsi hänet takaisin.

"Ei puhettakaan", vastasi Norine. "Ja sitäpaitsi teltassani on jo yksi sairas."

"Mutta ole nyt armelias! Pienokainen pelkää minua. Katsohan! Olen ollut pudottaa hänet sen seitsemänkin kertaa, ja minä — minä jätän hänet kuitenkin jonnekin."

Mutta Norine oli järkähtämätön. "Minun kynnykselleni et saa löytökäistäsi ainakaan jättää! Kun kerran rupesit lapsia varastamaan, niin olisit ensin ajatellut, miten voit niistä huolehtia." Jaksaen vain vaivoin hillitä halunsa ottaa tuo nälkäinen ja itkevä pienokainen syliinsä hän lisäsi: "Mene nyt matkaasi ja viihdytä turvattiasi miten parhaiten taidat, kunnes pojat tuovat lehmän."

"Viihdytä!" huudahti Branch traagillisesti. "Viihdyttää nälkäistä lapsimukulaa! Miten taivaan nimessä se olisi mahdollista?"

"Mitenkäkö? Leiki hänen kanssaan, näyttele kelloasi ja konttaa ja ilveile, mutta älä millään muotoa anna hänen itkeä. Hän voisi silloin sairastua."

Branch tuijotti puhujaan kiukkuisesti, mutta muutti sitten käytöksensä ja alkoi suostutella. "Oi, Norine", pyysi hän, "minä en osaa häntä hoidella. Se on aivan mahdotonta. Olen kuolemaan saakka väsynyt ja sitäpaitsi on kelloni koko leirin ainoa, joka käy oikein. En nukkunut silmän täyttä koko yönä, ja nyt saan valvoa tämänkin yön lapsen kanssa. Pienokainen on todellakin soma, katsohan, ja on naisellisen hoidon tarpeessa —"

Norine kohotti teltan lievettä ja viittasi sisään, jossa Estevan Varona makasi hänen vuoteellaan tuijottaen kattoon ja liikutellen huuliaan. "Rouva Ruizilla ja minulla on kyllin työtä tuota poika parkaa hoidellessamme. Hänellä on luultavasti jokin tarttuva tauti, mikäli me tiedämme."

Branch oli äärimmäisen häpeämätön, itsekäs ja säälimätön. "Minä olen myös sairas — paljon sairaampi kuin hän", väitti hän. "Oletko aivan sydämetön? Minähän panin henkeni alttiiksi hankkiakseni sinulle jotakin hyvää syödäksesi —"

"Niin! Naurettavin yritys mitä milloinkaan olen kuullut. Mistä tuo järjetön juoni päähäsi pälkähti?" Norine oli nyt todellakin närkästynyt.

"Tein sen vain sinun tähtesi, ja minusta tuntuu, että vähin vastapalvelus, minkä —"

"Ainoa ehdoton velvollisuuteni on koettaa pelastaa tämä miespoloinen", vastasi Norine lujasti. "Paina jalkoihisi nyt! Ottaisin lapsen, jos voisin, mutta minä en voi."

"Mitä turhia! Hänhän on tervein pikku vauva mitä milloinkaan olen nähnyt. Odotahan, kun saat hänelle ruokaa, niin saatpas nähdä, kuinka hän nauraa sinulle." Norine pujahti telttaansa, ja Branch tallusteli vastahakoisesti tiehensä.

Hän vei pienokaisen ensin Judsonin ja sitten O'Reillyn luo, mutta molemmat kieltäytyivät jyrkästi sekautumasta asiaan, luvaten kuitenkin auttaa häntä ruokakysymyksen järjestämisessä. Lasten hoidosta ylimalkaan he keskustelivat kyllä mielellään, mutta heidän hyväätarkoittavat neuvonsa saivat Branchin vihan vimmoihin, ja hän poistui synkästi kiroillen. Eikä hänen mielestään ollut sekään mikään ystävyyden osoitus, kun toverukset tulivat illalla katsomaan, miten lypsäminen luonnisti — yritys, jota kaikki jännityksellä odottivat, sillä Branch tiesi lehmistä tarkalleen yhtä paljon kuin pikkulapsistakin.

Leslie alkoi nyt huomata, että häntä vastaan oli tehty täydellinen salaliitto, ja hän suhtautui tilanteeseen synkällä murjotuksella. Espanjan kielen taitamattomuus harmitti häntä kuitenkin syvästi, sillä hän olisi mielellään vastannut joka taholta sateleviin kompiin.

Maailmassa on lehmiä, joita kuka hyvänsä voi lypsää, mutta on toisenkinlaisia, ja tämä leiriin lainattu mansikki sattui olemaan pahinta lajia, arka ja hermostunut, jota Branchin tottumaton haparointi suuresti ärsytti. Savannain vapaudessa kasvaneena se oli tottunut lujiin ja päättäväisiin miehiin, ja kun Leslie koetti kohteliaasti ja ikäänkuin anteeksi pyydellen pakkoluovuttaa siltä maidon, puski se häntä.

Katselijat ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä, mutta Branch oli nyt odottamattoman nöyrä ja hiljainen. Hän myönsi olevansa täydellisesti tottumaton ja pyyteli ystäviään melkein kaunopuheliaasti hakemaan jonkun asiantuntijan apuun. Mutta Judson selitti vakavasti:

Leslie katsahti puhujiin raivosta kalpeana. "Luulette varmaankin olevanne nyt kirotun sukkelat, vai mitä? Aiotte pitää hauskaa minun kustannuksellani, eikö niin? Mutta minä näytänkin, että selviän pelistä. Jos pitelette lehmää, niin minä lypsän, lypsän, perhana vie, niin että se pyörtyy."

"Vedä lujalle", tiuskasi Leslie, "äläkä anna tuumaakaan perään, tahi minun käy hullusti."

Kun ystävykset olivat valmiit, lähestyi Leslie varovasti kiuluineen, mutta päinvastaiselta puolelta kuin äsken. O'Reilly ja Judson tiukensivat otettaan.

Kumma kyllä eläin seisoi hetkisen aivan rauhallisesti — se oli luultavasti niin hämmästynyt — ja Leslie onnistui saamaan maitotilkan astiansa pohjalle, mutta vihdoin sai väkivallan aiheuttama närkästys ylivallan. Lehmä nosti hitaasti toisen takajalkansa ikäänkuin tuumien, mihin päin isku oli suunnattava, ja antoi sitten potkun, joka lennätti Branchin selälleen.

"Mitäs tästä sanot!" huudahti O'Reilly ihaillen. "Sehän pyyhkäisi sinut kumoon kuin höyhenen."

Judson oli myös olevinaan suuresti hämmästynyt. "Useimmat lehmät ovat vasenkätisiä", selitti hän. "Koetahan toiselta puolelta."

Branch kuivasi maidon kasvoiltaan. "Kylläpä teillä nyt on hauskaa", virkkoi hän kiukusta vapisevalla äänellä ja valmistautui uuteen yritykseen.

Kauan aikaa näytti siltä, ettei lypsämisestä tulisi mitään, mutta vihdoin oli astia puolillaan maitoa, jonka Branch miedonsi haalealla vedellä lähimmän nuotion ääressä. Mutta vaikeudet eivät päättyneet vielä. Hän otaksui, että kaikki lapset osaavat juoda, ja meni ainakin puoli tuntia, ennenkuin hän huomasi erehdyksensä. Hän ei enää toivonutkaan saavansa muilta apua ja alkoi sentähden muitta mutkitta itse kyhätä imetyspulloa, mikä vihdoin onnistuikin käyttämättömän sikaari-imukkeen ja puhtaan nenäliinan avulla.

Kun hän sitten vihdoin istahti ja alkoi hellävaroin ruokkia itkeskelevää pienokaista, muuttui kubalaisten käytös heti. Nauru vaikeni ja joka taholta alkoi kuulua ihastuksen mutinaa. Heidän sankarinsa, tuo tuittupäinen, omituinen ja hurja El Demonio ruokkimassa pientä, hentoa sylilasta öisen leirinuotion hohteella oli näky, joka täytti heidän sydämensä suurella ilolla ja tyydytyksellä.

O'Reilly nousi jo päivän koittaessa ja pyysi saada auttaa Estevan
Varonan hoitelemisessa, mutta Norine ei suostunut.

"Kuume on hiukan laskeutunut ja hän on saanut hiukan ruokaakin", ilmoitti tyttö. "Herkut, joiden takia te pojat panitte henkenne alttiiksi, ovat nyt hyvään tarpeeseen."

"Mahtaneeko hän kyetä puhelemaan kanssani jo tänään?" kysyi O'Reilly kiihkeästi.

"Ellet pahastu, niin olisin mielelläni hänen läheisyydessään kuullakseni; mitä hän puhelee", sanoi O'Reilly toivehikkaasti. "Hän voisi virkkaa silloin tällöin jonkun sanan Rosastakin."

"Tähän saakka hän ei ole vielä maininnut sisarensa nimeäkään. Minähän en tosin ymmärrä paljoakaan hänen puheistaan, mutta rouva Ruiz sanoo, että kaikki on vain järjetöntä hourailua. Mitenkäs Leslien pienokainen voi?"

"Oikein hyvin. Se oli jo hereillä, kun nousin, ja kirkui aamiaista. Leslie sytytteli tulta lämmittääkseen maidon ja valitti, ettei hän ollut nukkunut koko yönä."

"Älä huoli, niin olet kiltti. Lopez tahtoo antaa hänelle pienen opetuksen, ja tämä oli onnellisin sattuma, mitä voi ajatella. Olemme selittäneet Leslielle, että lasta on mahdoton viedä takaisin, ja hän luulee nyt täytyvänsä huolehtia siitä iät päivät. Asian todellinen laita on kuitenkin niin, että Jacket lähtee tänä aamuna viemään San Antonion kaupunginpäällikölle kirjettä, jossa ilmoitetaan lapsen voivan hyvin ja pyydetään lähettämään hakemaan sitä."

"Eikö se ole kovin vaarallista?" kysyi Norine. "Eivätkö espanjalaiset hyökkää kimppuumme kuullessaan, missä olemme?"

"Lopez ei usko sitä. Sanansaattajaa oli vaikea saada, mutta Jacket tarjoutui vapaaehtoisesti. Hän on valmis vaikka mihin, tuo poika, eivätkä espanjalaiset todennäköisesti tee hänelle mitään pahaa. Meillähän on pienokainen panttina, näetkös."

Vaikka Norine ei myöntynytkään Branchin pyyntöihin, ei hän ollut suinkaan mitenkään kovasydäminen. Hän piti koko päivän lasta silmällä ja erittäinkin sen ruokintaa.

Onneksi oli lapsi hyvin kiltti, ja niin kauan kuin se oli kylläinen, se oli tyytyväinenkin. Se nukkui pitkät tovit, ja kun se oli hereillään, imeskeli se pikku nyrkkejään ja oli näköjään hyvin mielissään, kun miehet oikein kilvan viihdyttelivät sitä sylissään. Joukossa oli luonnollisesti monta, jotka ymmärsivät El Demonio'n vaikean tilanteen eivätkä tahtoneet joutavalla pilkanteolla lisätä hänen kuormaansa, joka oli jo kyllin rasittava, ja he kokivat kaikin tavoin auttaa häntä.

Sinä päivänä saivat kaikki tosi työt olla. Miehet kokoontuivat El Demonio'n ympärille ja keksivät kymmeniä keinoja hauskuuttaakseen pienokaista, josta tuli ennen iltaa koko leirin lemmikki. Branch alkoi itsekin osoittaa lasta kohtaan yhä lisääntyvää mielenkiintoa. "Olen tätä pientä veitikkaa hoidellessani huomannut yhtä ja toista, josta minulla ei ollut ennen aavistustakaan", sanoi hän O'Reillylle illallista syödessä. "Olen aina luullut, että tämmöiset pienet sylilapset ovat jonkinlaisia tylsiä, voille tuoksuvia eläimiä, mutta olen ollut aivan väärässä. Tämä osaa jo ajatella. Hän tuntee minut jo, ja kun minä otan hänet syliini, nauraa hän, jolloin pienet hymykuopat ilmestyvät poskiin. Sanohan, minkä nimen me annamme hänelle?"

"Niin, eilen se tuntui minusta aivan mahdottomalta, mutta mihinkäpä minä hänet nyt panen", vastasi Branch miettivästi. "Siinäpä pulma juuri onkin. Läheisyydessä olevissa maataloissa on mukuloita enemmän kuin tarpeeksi, joten en voi häntä niin vain heittää vieraiden ihmisten armoille."

"Kuljetat siis lasta aina mukanasi, minne hyvänsä menemmekin?" kysyi
O'Reilly huvitettuna.

O'Reilly pudisti päätään. "En luule sen käyvän niinkään helposti päinsä; joukkomme ei ole mikään rauhallinen pitkäpallojoukkue. Entä mitä arvelet lapsen äidin nyt ajattelevan?"

"Tulimmainen! Oli siinäkin äiti, sanon minä! Hän luultavasti tahtoi päästä pienokaisesta, koska hän oli niin valmis karkaamaan tiehensä. Tuommoiset ihmiset, jotka eivät välitä lapsista sen enempää, eivät lainkaan ansaitsisi sellaista suurta siunausta kuin lapset ovat. Tahtoisin mielelläni kasvattaa tämän pienokaisen omien periaatteideni mukaan." Branchin kasvot kirkastuivat samassa. "Nytpä olen keksinyt nimen!"

"Eikö olisikin sopiva nimi? Uusi ja sisältörikas, vai mitä? 'Tuli,
Sade, Branch!' Mitäs pidät? Sehän sointuu mainiosti."

"Jos otat hänet todellakin ottolapseksesi, niin luonnollisesti voit ristiä hänet miksi tahdot — mutta hän on niin kovin tumma. Minä epäilen, että hän on — mulatti!" sanoi O'Reilly harkitun ilkeästi.

Branch suuttui. "Hän on yhtä valkoinen kuin sinäkin ja ehkä valkoisempikin!" tiuskaisi hän. Nähdessään sitten hilpeän välähdyksen O'Reillyn silmissä hän kääntyi poispäin vihaisesti mutisten.

Leslien omituinen suunnitelma sai kummallista kyllä paljon kannattajia, ja monet hänen asekumppaninsa alkoivat puhella, että El Demonio'n pienokainen tuottaisi varmasti onnea, jos se voitaisiin pitää leirissä. Tyttösen ottolapseksi ottamisesta keskusteltiin sinä iltana aivan vakavasti monen nuotion ääressä.

Aamiaisen jälkeen seuraavana aamuna pienokainen kylvetettiin, mistä tärkeästä tapahtumasta oli tieto levinnyt kaikkialle, ja suuri joukko tummia savukeniekkoja seurasi ihaillen ja tarkkaavaisesti Branchin puuhailua Norinen tarjous toimittaa tehtävä oli hylätty. Leslie kuivaili parhaillaan lapsen pehmoisia jäseniä, kun hänet äkkiarvaamatta keskeytettiin.

Jacket oli selvinnyt matkastaan täysin onnellisesti, ja sen sijaan että hän olisi tuonut mukanaan sotilaskomennuskunnan, oli hänellä lapsen vanhemmat seurassaan, mikä olikin paljon järkevämpää.

Kauppias saapui vaimoineen kaikessa hiljaisuudessa varoittamatta ketään tulostaan ja tuhlailematta kohteliaisuuksia kotinsa ryöstäjille. Kuullessaan lemmikkinsä kimeän ja kärsimättömän äänen he syöksyivät paikalle kuin kaksi kotkaa taivaan pilvistä. Branch katsahti ylös kuullessaan tulijain nopeat askeleet ja näki samassa vento vieraan naisen rientävän ojennetuin käsin ja tuskallisesti parahtaen häntä kohti. Nainen sieppasi lapsen sanaakaan sanomatta hänen käsistään ja painoi sen ruskealle, täyteläiselle povelleen.

Leslie nousi aikoen panna kiukkuisen vastalauseen vieraan väkivaltaista käytöstä vastaan, mutta joutui juuri paraiksi lapsen raivostuneen isän hyökkäykselle alttiiksi. Hän kaatui ehtimättä ajatella mitään ja näki ympärillään vain raivoisasti heiluvia jalkoja ja nyrkkejä, jotka kaikki tähtäsivät häntä kohti, häntä potkittiin, lyötiin, revittiin ja raastettiin kaikin mahdollisin tavoin, kunnes hänen ystävänsä tulivat hätään ja vapauttivat hänet. Noustuaan hän näki edessään pienen, pyöreän espanjalaisen, joka oli nyt kääntynyt poispäin ja suudella mäiskäytti intohimoisesti lapsen selkää ja niskaa, jotka näkyivät äidin sylistä.

Norine kuuli myös metelin, joka oli niin äkkiarvaamatta rikkonut sunnuntaiaamun rauhan, ja hän kiiruhti katsomaan mitä oli tekeillä. Kun hän tuli paikalle, selittivät miehet parhaillaan yhteen ääneen kauppiaalle ja tämän vaimolle, miten lapsenryöstö oli oikein tapahtunut ja ettei kukaan ollut tarkoittanut tehdä mitään pahaa heidän lemmikilleen. Asia selvisi lopulta kokonaan, mutta lapsen äiti ei voinut olla sittenkään luomatta Lesliehen murhaavia katseita.

Isä oli kuitenkin järkevämpi ja kun hän oli todennut, että lapsi oli täysin terve, ei hänen kiitollisuudellaan ollut mitään rajoja. Hän syleili kaikkia, jotka olivat lähettyvillä. Hän suuteli Norinea, O'Reillyä ja Judsonia, yrittipä hän käydä Lesliehenkin käsiksi samassa ystävällisessä tarkoituksessa, mutta tämä ymmärsi väärin ja puikki pakoon. Välittämättä rahtuakaan siitä, että nämä samat miehet olivat väkivalloin tyhjentäneet hänen puotinsa ja ryöstäneet hänen rakkaan lapsensa, hän jakeli heille auliisti kaikki rahansa ja mitä hänellä vain sattui taskuissa olemaan. Lyöden rintaansa hän pyysi heitä osoittamaan hänelle sen suuren kunnian, että he tulisivat San Antonio de los Banokseen ja ottaisivat haltuunsa hänen koko maallisen omaisuutensa ja polttaisivat sitten hänen kauppansa.

Jacket oli myös suuren huomion esine, ja siitä voi olla varma, että hän kehui ja kerskui määrättömästi matkastaan kertoessaan.

"Tuo kaupunginpäällikkö oli minulle hiton kohtelias", kertoi Jacket, "ja kaikki ihmiset sanoivat, että minä olen maailman urhoollisin poika. Lähtiessäni sain ainakin tuhat sikaria, ja kun ratsastin kaupunginpäällikön asunnon ohi, tein minä kunniaa ja huusin minkä kurkusta lähti: 'Eläköön vapaa ja itsenäinen Kuba, eläköön!' Ja kaikki nauroivat kuin helvetti. Siellä ei oltu luultavasti milloinkaan ennen nähty ketään minun laistani."

Iltapäivällä, kun kauppias ja hänen vaimonsa hankkiutuivat kotimatkalle, kokoutui suuri joukko vallankumouksellisen armeijan sotureita toivottamaan heille onnellista matkaa ja katsomaan vielä kerran pienokaista. Äidin pelko oli jo muuttunut äidin ylpeydeksi ja hän kuunteli hymyillen kohteliaisuuksia, joita tuhlailtiin hänen lemmikilleen, ja vastaili sattuvasti niihin, jotka oli tarkoitettu hänelle itselleen. El Demoniokin sai suudella lasta hyvästiksi. Kauppias oli leiriin saavuttuaan saanut kuulla paljonkin tuosta omituisesta amerikkalaisesta, ja pyydellen nyt anteeksi äkkipikaista käytöstään aamulla hän kutsui Branchin vierailemaan luoksensa sodan loputtua, kun Kuba oli vapaa, ja huolimatta Leslien vastarinnasta hän lopuksi syleili tätä ja suuteli molemmille poskille. Pienokaiselle huudettiin huikea eläköön ja raikuvien hurraahuutojen ja sydämellisten onnentoivotusten saattamina vieraat sitten lähtivät kotimatkalle.

Lopez pujotti kätensä O'Reillyn kainaloon heidän palatessaan palmulehtoon ja virkkoi hymyillen:

"Minä pelkään päinvastoin, että hän varastaa heti ensimmäisen, jonka näkee. Pienokainen oli vallannut hänen sydämensä kokonaan, ja hän tahtoi pitää hänet."

"Niin, niin, hän ei ole ainoa, jonka on niin käynyt. On todellakin omituista, kuinka herkkätuntoisia sotilaat voivat olla. Olen useasti huomannut sen. Ollessani Rubin kulmalla ottivat muutamat mieheni vuohen elätikseen, ja kun ruokavarat kuluivat vähiin, täytyi eläin teurastaa, mutta nuo miehet eivät koskeneetkaan sen lihoihin, vaikka he olivat nälissään. Asiasta toiseen, miten nuori Varona voi?"

Lopez rypisti kulmiaan. "Minun täytyy lähettää hänet huomenna
Cubitakseen, sillä meidän täytyy lähteä liikkeelle."

"Jos hänet on vietävä täältä, niin antakaa se minun huolekseni. Tahtoisin olla hänen luonaan, kun hän selviää houriostaan, ja kuulla, mitä hän tietää sisarestaan." O'Reillyn ääni oli kiihkeä.

Eversti myöntyi heti. "Mene kaikella muotoa. Ilmoittaudu kenraali Gomezille, joka varmasti antaa sinun olla pojan luona, kunnes tämä kykenee selvästi puhumaan. Siihen mennessä ehkä saat Matanzastakin uutisia."

O'Reilly puristi kiitollisesti everstin kättä. "Olette hyvin hyvä", sanoi hän. "Vielä yksi pyyntö. Tahdotteko pitää hiukan silmällä Branchia poissaollessani ja hillitä hänen liiallista uhkarohkeuttaan?"

Lopez nauroi iloisesti. "Huimapäisyytensä hän unhottaa pian kokonaan. Tämä elämä sopii hänelle. Hänhän on jo aivan toinen mies. Kun hän voi hyvin ja saa jotakin, jonka tähden kannattaa elää, niin hän tahtoo elää. Saatpas vain nähdä."

XXI.

AARRE

Oli lämmin ja suloinen aamupäivä pari viikkoa O'Reillyn saapumisen jälkeen Cubitakseen. Vuoristo oli vehmaan vehreä äskeisen sateen jälkeen, mökkien edessä räiskyivät iloiset nuotiot, joiden savu kierteli hiljaa korkealla kaartuvaa sinistä taivasta kohti, tasangoilta oli juuri saapunut kuormahevosia tuoden ruokavaroja, joita repaleiset miehet parhaillaan purkivat säilöön pantaviksi. Taampaa kuului iloisia ääniä. Siellä oli joukko lapsia pitkää palloa lyömässä.

Puiden väliin ripustetussa riippuverkossa makasi Estevan Varona kuunnellen hoitajansa nuhteita ja varoituksia.

Johnnie O'Reilly oli juuri toivottanut heille molemmille sydämellisesti hyvää huomenta ja Norine sanoi: "Vain yksi tunti eikä ollenkaan enemmän. Teillä oli jälleen kuumetta eilen illalla, ja se johtui vain paljosta puhumisesta."

"Nyt voinkin paremmin", selitti Estevan. "Puheleminen tekee hyvää, mutta ensin olin tietysti väsynyt. Nyt sitävastoin —"

"Nyt! Nyt teette juuri niinkuin minä määrään. Sairaskäyntini kestävät tarkalleen tunnin, ja ellette ole ehtinyt kertoa kaikkia seikkailujanne, kun tulen takaisin, niin saatte jatkaa huomenna. Painakaa se mieleenne." Norine nyökäytti hymyillen päätään ja lähti.

"Hän antaa minulle uuden elämän", sanoi hän O'Reillylle. "Hän on niin vahva, niin terve ja niin elämänhaluinen, että sen täytyy tarttua toisiinkin. Hän on suorastaan ihmeellinen! Kun ensi kerran näin hänet ylitseni kumartuneena, luulin näkeväni unta, ja vielä nytkin minä välistä luulen, että hän on vain unikuva. Mutta hänhän on varmasti olemassa, eikö niin?"

"Tiedän heti, milloin hän on jossakin läheisyydessäni, sillä tuskani helpottavat silloin. Se on totta. Entä hänen kätensä —! Kun hän sivelee otsaani, niin kivistys taukoaa ja kuume katoaa. Hänen kosketuksensa on jotakin suloisen viileätä ja salaperäisen viihdyttävää, joka saa ihmisen elämänhalun virkoamaan. Olet ehkä itsekin huomannut samaa?"

"En — enhän minä! Näetkös, hän ei sivele milloinkaan minun otsaani. Mutta voin sanoa, että olet aivan oikeassa. Kaikki sairaat sanovat samaa."

Estevan loi puhujaan nopean silmäyksen, ja hänen kasvonsa synkistyivät.
"Hoitaako — hoitaako hän muitakin? Enkö minä olekaan ainoa?"

Molemmat olivat hetkisen vaiti. Sitten Estevan muutti asentoaan ja sanoi: "Sanohan, oletko kuullut mitään uutisia?"

"Sinun luja uskosi on minulle yhtä kallisarvoinen kuin tuon neidin hellä huolenpito. Mutta kun menet pois ja minä jään yksinäni, ja kun rupean ajattelemaan —"

"Älä ajattele liian paljon, äläkä epäile", sanoi O'Reilly nopeasti. "Rosa on elossa, uskallan sen vannoakin, ja me löydämme hänet vielä jostakin. Sinä olit kuullut hänen joutuneen Cobon kynsiin, kun tämä riehui Yumurissa, mutta nyt me tiedämme hänen olleen Pan de Matanzassa kauan sen jälkeen. Lopez väitti aivan samoin, että sinäkin olit kuollut. Kas niin! Siinä näet, kuinka luotettavia huhut ovat. Ei, Rosa on elossa, ja kenraali Gomez saa pian kuulla hänestä jotain. Sitähän minä olen koko ajan odottanutkin, sitä ja mitä sinä mahdoit tietää."

"En tiedä vielä miten jouduit San Antonio de los Banoksen vankiluolaan, joka on kahdensadan penikulman päässä paikasta, jossa sinua haavoitettiin."

"Kaikki kävi hyvin yksinkertaisesti, amigo. Annahan olla: kerroin viimeksi La Joyan kahakasta ja kuinka minä pyörryin."

"Muutamat laupiaat ihmiset löysivät minut pari tuntia sen jälkeen kuin olin pyörtynyt, ja he luulivat espanjalaisten ratsumiesten surmanneen minut, mutta huomattuaan, että vielä elin, he veivät minut kotiinsa. He olivat vanhoja ystäviä Matanzasta, Valdes nimisiä, sivistynyt perhe, joka oli paennut kaupungista ja piilotteli maaseudulla kuten monet muut meikäläiset."

"Sama juuri. Alberto Valdes neljän tyttärensä kanssa. Taivas opasti heidät luokseni. Alberto on vanha mies ja hänellä on raskas työ haalia lapsilleen ruokaa, mutta siitä huolimatta hän ei hylännyt minua. Tytöt olivat ruskettuneet ja repaleiset ja arat kuin metsäkauris. He hoitelivat minua viikkomääriä, sillä olin saanut haavakuumeen. Jumalani! Minusta tuntuu nyt, että makasin vuosikausia heidän luonaan sairaana ja avutonna. Kun pääni oli selvempi, koetin ajatella Rosaa, mutta silloin kuume yltyi ja minä olin menehtyä siihen paikkaan. Oi, kuinka kärsivällisiä ja ystävällisiä nuo ihmiset olivatkaan! Näetkös, olin kulkenut itään päin sen sijaan että minun olisi pitänyt pyrkiä länteen, ja olin siten joutunut penikulmain päähän kotoani, ja välillä oleva alue oli tulvillaan espanjalaisia, jotka polttivat, hävittivät ja murhasivat. Sinä et tuntisi enää Yumuria ja Matanzan seutuja, O'Reilly. Kaikki on vain hävitettyä erämaata."

"Vihdoin toivuin niin paljon, että kykenin hiukan kävelemään, mutta en voinut mitenkään saada sanaa Rosalle, ja epävarmuus oli vähällä tehdä minut hulluksi. Vaatteeni pysyivät tuskin koossa ja nahka oli aivan luussa kiinni. Mahdoin olla kummallisen näköinen! Eräänä päivänä minä sitten tapasin erään miehen, joka oli viemässä Gomezille tietoja. Hän oli Lopezin miehiä ja kertoi, että Lopez oli lähtenyt Maceon kanssa Rubiin, joten Matanzan maakunnassa ei ollut enää ainoaakaan meikäläistä. Hän tiesi muutakin. Häneltä nimittäin sain kuulla" — Estevanin laihat kädet puristuivat riippuverkon reunoihin ja hän kääntelehti levottomasti — "että Cobo oli hävittänyt Yumurin — sisareni oli kadonnut. Jumaliste!"

"Niin, niin, mutta nythän tiedämme jo paljon enemmän", sanoi O'Reilly lohduttavasti.

"Miehen kertomus oli todellakin kamala — murhia, ryöstöjä ja pöyristyttäviä julmuuksia — olin aivan tulla hulluksi. Uskoin kaikki, sillä kertoja oli luotettava henkilö, eikä hän suinkaan liioitellut, kuten nyt tiedämme vaivuin synkimpään epätoivoon, kaikki elämänhalu katosi, ja minä olin pahoillani, etten kuollut silloin kun sorruin tielle taistelun jälkeen. Olin aina aavistanut jonkun onnettomuuden tapahtuvan, ja joka kerta kun lähdin Rosan luota, olin melkein sairas pelosta, etten näkisi häntä jälleen. Päätin lähteä Matanzasta, joka oli synnyinseutuni, ja sanoa hyvästit kaikelle, jota olin rakastanut ja kalleimpanani pitänyt, ja uhrata mitä minusta oli jäljellä Kuban pyhän asian hyväksi."

"Luulen, että Alberto ja hänen tyttärensä olivat hyvillään päästessään minusta, kun elintarvepula oli niin vaikea, ja, näin meidän kesken sanoen, minä sain sanansaattajan suostumaan ottamaan minut mukaansa. Koska en voinut päästä Lopezin luo, päätin lähteä itään yhtyäkseni siellä liikehtiviin joukkoihimme."

"Siten jouduin näille seuduille. Toverini ei päässyt milloinkaan tietoineen perille, sillä hän sai surmansa saartolinjan poikki pyrkiessämme, ja minä jouduin vangiksi. Ellen olisi ollut niin heikko ja sairas, olisi minutkin tapettu. Tuntuu siltä kuin tuosta yöstä olisi kulunut kokonainen vuosisata. Myöhemmistä tapauksista on minulla vain sangen hämärä muisto, sillä vankilaan jouduttuani sairastuin uudelleen ja olin melkein koko ajan tiedotonna ja houreissa. Muistan nähneeni korkean paaluaitauksen ja toisia vankeja, joista muutamat hoitelivat minua. Sanoit löytäneesi minut San Antonio de los Bafioksen vankilasta? Minä en tiennyt suuntiakaan, missä olin."

Molemmat olivat vaiti. Estevan sulki väsyneesti silmänsä, ja O'Reilly vaipui mietteisiinsä, jotka eivät suinkaan olleet valoisinta laatua. Sisimmässään hän ei ollut lainkaan niin varma Rosan kohtalosta kuin mitä hän oli Estevanille uskotellut, ja rohkaistessaan tätä hän oli itse joutunut pelon ja pahojen aavistusten valtaan. Hän oli sentähden sangen iloinen, kun Norine tuli takaisin ja karkoitti hänen synkät mietteensä.

Estevan oli melkein terve; tytöllä oli harvinainen taito luoda valoa ympärilleen ja ihmeellinen voima parantaa niin ruumiillisia kuin henkisiäkin vammoja. Tämä siunattu ominaisuus oli aivan riippumaton hänen taidostaan käytellä lääkeaineita — se oli jumalallinen lahja, joka oli hänestä yhtä erottamaton kuin auringonsäteistä niiden parantava voima.

Estevanin pikainen parantuminen oli parhain näyte Norinen menestyksellisestä toiminnasta, sillä tämä oli palauttanut tuon kuoleman kielissä kamppailevan nuorukaisen melkein ilman mitään lääkkeitä elämään jälleen. Oli siis aivan luonnollista, että Norine oli ylpeä tuloksesta eikä sallinut määräyksiänsä rikottavan. Yhtä luonnollista oli, että Estevan vaati itselleen muihin nähden suuremman osan hänen huolenpidostaan.

"Olen. Tästä lähtien en puhu enää sanaakaan niistä surullisista asioista", vastasi tämä.

Estevan kääntyi hoitajattarensa puoleen ja kysyi äkkiä: "Luuletteko
Rosan olevan elossa?"

Itsessään eivät sanat todistaneet mitään, mutta kaikesta huolimatta miesten mielet keventyivät, ja Estevan huokasi syvään helpotuksesta. "Tahtoisin kertoa jotakin teille molemmille", virkkoi hän hetkisen kuluttua.

Mutta Estevan oli itsepäinen. "Tahdon kertoa sen nyt", sanoi hän. "Löysittekö taskuistani vanhan kultarahan — vanhan espanjalaisen kultarahan?"

"Taaskin tuo kultaraha!" Norine kohotti torjuen kätensä ja katsahti merkitsevästi O'Reillyyn. "Kokonaiseen viikkoon ette puhunut mistään muusta. Antakaas kun tunnustelen valtasuontanne."

"Kultarahoja! Hopeaharkkoja! Kalliita kiviä!" huudahti Norine. "Merirosvojen aarteita! Tämä kaikki muistuttaa kertomusta 'Kalliosaaren aarteesta', puujalka-Johnniesta, Ben Gunnista ja kaikista muista."

Estevan hymyili. "Aivan niin. Nyt onkin kysymys todellisesta aarteesta.
Tuo kultaraha kuului Varonain kadonneeseen aarteeseen."

"Kadonneeseen aarteeseen?" Norinen harmaat silmät suurenivat. "Mitä te oikein puhutte?"

"Perheessämme on tarina eräästä salaperäisestä aarteesta, jonka minun isäni kätki jonnekin. Hän oli hyvin rikas, niinkuin tiedätte, ja pelkäsi espanjalaisia. O'Reilly tietää kyllä koko jutun."

Estevan kohottautui kyynärpäidensä varaan. "Luulet, että kaikki on vain satua, mutta niin ei kuitenkaan ole. Tiedän, missä aarre on. Löysin sen!"

"Älä nyt turhia!" Estevan vaipui jälleen tyynyilleen. "Minulla ei ole lainkaan kuumetta. Olen täysin taidollani. Aarre on olemassa ja tuo kultaraha ilmaisi minulle sen piilopaikan. Pancho Cueto tunsi isäni ja hän uskoi, mitä ihmiset puhuivat. Hän uskoi niin lujasti, että hän lopulta ilmiantoi minut ja sisareni maankavaltajina, ja hän hävitti kotimme kivi kiveltä aivan maan tasalle, mutta ei löytänyt mitään." Estevania nauratti. "Isäni, don Estevan, oli viisas ja osasi kätkeä kalleutensa paremmin kuin harakka kiiltoesineen, ja minun oli sallittu keksiä hänen salaisuutensa."

"Aarre! Todellinen aarre! Miten sanomattoman ihmeellistä!" läähätti Norine Evans. "Kertokaa pian, miten sen löysitte. Muistathan, Johnnie, että hän houraili jostakin kultarahasta —"

Tyttö kääntyi lempeästi potilaansa puoleen. "Uskon teitä, herra Varona. Kertomukset kätketyistä aarteista olen aina ottanut toden kannalta, ja kuta suurempi aarre on sitä parempi. Minä suorastaan jumaloin merirosvoja, ja jos olisin mies, niin olisin varmasti merirosvo. Tiedättekös, minulla on aina ollut suuri halu kätkeä rahani jonnekin ja mennä sitten etsimään niitä."

"En, en suinkaan!" Norine oli närkästynyt. "Tämä Johnnie ei usko ylimalkaan mitään, mutta hän onkin irlantilainen. Mutta minä uskon — olen aivan hullaantunut tuommoisiin kertomuksiin. Ellette kerro tarinaanne, niin minä suutun."

"On aivan varmaa, että isälläni oli paljon rahaa ja rikkautta", alkoi
Estevan, "hän oli Kuban rikkaimman kaupungin rikkain mies ja —"

O'Reilly nojautui takanaan olevaa puuta vasten, ja kasvoillaan lempeä nuhde hän kuunteli päätään epäilevästi pudistellen tuota tuttua tarinaa don Estevanista ja Sebastian-orjasta.

Nuori Estevan kertoi hyvin. Hänen oma varma vakaumuksensa vaikutti, että kertomus tuntui täysin uskottavalta, ja Norine kuunteli melkein hengittämättä. Don Estevanin kaamea loppu sai hänet kauhusta värisemään, ja hänen kasvonsa synkkenivät, kun Estevan kuvaili hänen ja Rosan ilotonta lapsuutta ahneen äitipuolen kiinteän valtikan alla. Selostusta donna Isabelin kuolemasta ja kultarahan löydöstä ei O'Reilly ollut ennen kuullut ja se muutti hänen mielipiteitään tuntuvasti. Kun Estevan lopetti, huokasi Norine syvään.

"Enpä ole milloinkaan kuullut kummempaa. Ajatella, että kaikki nuo kalleudet ovat siellä kaivossa nytkin, juuri tällä minuutilla! Miten saatoitte poistua ja jättää ne?"

"En ajatellut niitä silloin. Minun täytyi paeta enkä ole voinut palata sinne."

"Siitä ei ole pelkoa. Aarre on ollut kätkössään jo sukupolven ajan, ja tarinakin on melkein unohtunut." Estevan kääntyi O'Reillyyn päin ja lisäsi riemuiten: "Luuletko vieläkin, että hourin?"

O'Reilly ei ollut oikein selvillä ajatuksistaan. Kultarahan löydön yhteydessä olevat asianhaarat olivat kylläkin kummalliset, mutta monella eri tavalla selitettävissä. Jos kultaraha todellakin oli ollut olemassa ja Estevan oli löytänyt sen kuolleen äitipuolensa kädestä, niin se ei vielä suinkaan todistanut, että tuo sadunomainen tarina Varonan aarteesta oli tosi, eikä myöskään ilmaissut piilopaikan salaisuutta. Hän epäili sangen vahvasti, että Estevanin jokin kuumehoure oli muuttunut pysyväiseksi päähänpistoksi.

"Mielenkiintoinen otaksuma", myönsi hän. "Mutta oli miten oli, niin sitä ei tarvitse pelätä, että joku voisi löytää aarteen. Cueto yritti kylliksi ja joutui kaikkien naurettavaksi, ja sinulla on kaikki edellytykset tehdä samoin sodan loputtua."

"Teidän täytyy molempien auttaa minua löytämään se", vastasi Estevan.
"Jaamme kaikki tasan teidän kummankin, Rosan ja minun kesken."

"Minun tähteni. Eikö O'Reilly vapauttanut minut vankilasta, ja ettekö te ole pelastanut minut kuolemasta ja parantanut minut terveeksi? Teitä molempia saan kiittää hengestäni."

"Mitä tyhjää! Minä en ainakaan huoli dollariakaan", sanoi tyttö. "Autan vain kaivamisessa, ja jos lupaatte minulle sen työn, niin —"

"Mutta teidän täytyy, tahdon niin. Tiedänhän, että sairaanhoito on kovin huonopalkkainen ammatti. Ettekö tahtoisi olla rikas?"

"Ammatti! Ja huonopalkkainen!" mutisi Norine vihaisesti. "Niinkuin olisin täällä maksun edestä."

"Niinkuin minä voisin unohtaa suuren palveluksen jonkun kurjan kerjäläisen tavoin!" vastasi Estevan jäykästi.

O'Reilly purskahti nauruun. "Älkäämme riidelkö saaliista, ennenkuin olemme saaneet sen", sanoi hän. "Kaikkien aarteenetsijöiden käy tavallisesti niin, ja välttääksemme verenvuodatusta, suostun minä myymään osuuteni huutokaupalla. Mitä tarjotaan? Aletaanko dollarista? Dollari ensimmäinen, dollari toinen ja — eikö kukaan lisää? — dollari kolmas kerta! Osuuteni Varonan kuuluisaan aarteeseen menee nyt yhdestä dollarista!"

"Näkeehän sen, ettei hän usko sanaakaan kertomuksestani", sanoi Estevan äreästi.

"Onhan niitä ihmisiä, jotka eivät edes usko olevansa hengissä, elleivät saa hengittää kuvastimeen", vastasi Norine kohauttaen hermostuneesti olkapäitään. "Jumalani, kuinka minä vihaan tuommoisia epäuskoisia virnottajia!"

O'Reilly nousi suojellen toisella kädellään kasvojaan. "Poistun hyvän sään aikana ystävyytemme tähden, sillä muutoin käymme pian toisiimme käsiksi. Olkoot kaikki kätketyt aarteet kirotut!"

Mennessään hän kuuli Norinen sanovan: "Älkää välittäkö hänestä. Menemme kahden ja kaivamme aarteen esiin, emmekä odota sodan loppua."

Estevan ja hänen hoitajattarensa istuivat vielä tunti sen jälkeen päät yhdessä puhellen kultaharkoista ja luumun kokoisista Caribbeanin helmistä, kun O'Reillyn huudahdus havahdutti heidät. He katsahtivat ylös ja näkivät Johnnien juoksevan heitä kohti viittoen ja huudellen. Hän oli nähtävästi sangen kiihdyksissä ja läähätti kovin perille saapuessaan.

Estevan koetti nousta, mutta Norine ehätti hätään eikä laskenut häntä ylös.

"Hyviä uutisia! Rosa lähti Pan de Matanzasta noiden kahden neekerin keralla ennen Cobon hävitysretkeä."

"He näyttävät nähneen nälkää ja tottelivat Weylerin käskyä. He ovat nyt
Matanzan kaupungissa."

"Kuuletko, Estevan?" Norine ravisti potilastaan olkapäästä. "Hän on elossa. Etkö huomaa nyt, että kannattaa aina toivoa parasta?"

"Elossa! Ja turvassa!" kuiskasi Estevan. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä ja puristaen lujasti Norinen kättä hän ojensi toisen kätensä O'Reillylle, joka tarttui siihen suurten kyynelhelmien vieriessä poskille. "Siis Matanzan keskitysleirissä! Hyvä. Meillä on siellä paljon ystäviä, jotka kyllä pitävät hänestä huolen. Tämä uutinen teki minusta uuden ihmisen. Katsokaa! Olen vahva jälleen. Menen hänen luokseen."

"Sinäkö?" huudahti Norine. "Sehän olisi sama kuin itsemurha. Et ole vielä kyllin vahva, ja sitäpaitsi on päästäsi luvattu suuri palkinto! Matanza on saarrettu kaupunki, jossa jokainen sinut tuntee, ja siellä raivoavat kulkutaudit, keltakuume, lavantauti —"

"Aivan oikein. Ja nälkä myös. Entäpä, jollei kukaan ole ottanutkaan Rosaa hoitoonsa? Nuo keskitysleirit eivät ole juuri hauskimpia olinpaikkoja."

"Mutta odotapas! Minulla on Washingtonissa vaikutusvaltaisia ystäviä, jotka kyllä sähköttävät Amerikan konsulille, että hän pitää Rosaa silmällä. Matanzaan paluuta et voi yksinkertaisesti suunnitellakaan." Norinen ääni värähti ja hän kääntyi poispäin.

O'Reilly nyökäytti päätään. "Sinähän olet vielä sairas", sanoi hän, "eikä meidän molempien tarvitse lähteä."

"Lähden heti. Minun täytyy viedä tietoja kenraali Betancourtille, ja olen jo tunnin kuluttua matkalla. Nyt on alkukuu, ja saarroslinjan poikki on päästävä ennenkuin —"

"Niin, tuo saarroslinja, trocha!" Estevan kohottautui jälleen kyynäspäiden varaan.

"Ole varovainen, O'Reilly. Vartijat ovat valppaat, eikä piikkilankaesteissä ole ainoatakaan aukkoa. Huolehdi tarkoin, että leikkaat poikki joka säikeen, ja kääri hevosten kavioiden ympärille vaatetta, kun menet rautatien poikki. Siinä juuri jouduimmekin kiinni. Pablon ratsun kavio kolahti kiskoon, ja vartijat ampuivat heti ääntä kohti. Hän kaatui ääntä päästämättä. Minä tunnen kyllä tuon trocha'n!"

"Lemmon trocha!" huudahti O'Reilly. "Nyt siis saan minäkin tehdä jotakin. Kuinka kauan olen odottanutkaan!"

Estevan veti ystävänsä luokseen ja syleili tätä maan tavan mukaan.
"Rosa on myöskin odottanut", sanoi hän värähtävällä äänellä. "Me
Varonat osaamme odottaa, O'Reilly, ja Rosa ei lakkaa odottamasta,
ennenkuin tulet. Sano hänelle —"

Norine siirtyi hiljaa kauemmaksi. Hän oli omituisen hellästi kiintynyt tuohon onnettomaan tyttö parkaan, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt, ja hän oli alkanut suuresti kunnioittaa O'Reillyn rakkautta. Tämän äänessä kuvastunut haikea kaipuu oli liikuttanut häntä syvästi, ja se oli nostattanut tuskallisen huokauksen hänen povestaan, sillä O'Reilly oli myös hänelle rakas. Ja hänen täytyi pyytää tätä menemään, vaikka hän hyvin tiesi, kuinka vaarallinen matka oli. Norinen kurkkua kuristi ja rintaa ahdisti. Jos Rosa todellakin oli Matanzassa, niin miten ihmeen lailla, mietti Norine, O'Reilly voisi päästä hänen luokseen? Johnnie oli ilmeisesti tehnyt jonkun huiman suunnitelman, ja Norine oli varma, ettei hän välittäisi hengestään rahtuakaan, mutta onnistuminen näytti niin mahdottomalta. Matanza oli piiritystilaan julistettu kaupunki, johon muukalaisia ei päästetty. Jos Rosa olisi ollut jossakin muualla piilossa, mutta ei vankilan muurein sisäpuolella, niin tehtävä olisi ollut paljon yksinkertaisempi. Mutta hän oli Matanzassa, joka oli paikoista pahin!

Sitäpaitsi tiesivät kaikki huhut kertoa, että keskitysleirien asukkaita kuoli kuin kärpäsiä, eikä Norine voinut olla ajattelematta, mahtoiko O'Reillyn matka loppua sydäntäsärkevän surullisesti. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja surulliset, kun hän kääntyi tarttuakseen O'Reillyn ojennettuun käteen kuullessaan tämän lähestyvän.

"Koetathan olla varovainen, koetathan?" pyyteli hän. "Ja pysy lujana, mitä sulle ikinä tapahtuneekin."

O'Reilly nyökkäsi. "Tänne Cubitakseen on pitkä matka. Voihan käydä niin, ettet näe minua enää."

"Niin, niin!" Tyttö purskahti itkuun. "Tarkoitat, ettet — ettet tulekaan takaisin. Voi, Johnnie!"

"No, no, älähän nyt! Me O'Reillyt olemme sitkeähenkisemmät kuin tusina kissoja. Tarkoitin, ettet ehkä näe minua ennenkuin sodan loputtua New Yorkissa, jossa sitten jälleen varmasti tapaamme toisemme. Niin, olemme olleet hyvät ystävät ja — minä olen iloinen, että tulit Kubaan." Hän puristi lujasti tytön molempia käsiä.

"Minähän tiedän kyllä, että sinun on mentävä, enkä minä koetakaan estää sinua, mutta —" Norinen ääni sortui ja samassa hän kietoi kätensä O'Reillyn kaulan ympärille ja painoi kiihkeän suutelon tämän huulille kuiskaten: "Tämä Rosalle!" Sitten hän hellitti kätensä ja katseli kyyneleisin silmin O'Reillyn jälkeen tämän häipyessä nopeasti palmulehtoon.

XXII.

TROCHA.

Trocha — estelinja tahi juoksuhauta — oli ehkä kaikista omituisin taistelukeino, johon espanjalaiset turvautuivat Kuban itsenäisyyssodissa. Martinez Campos rakensi ensimmäisen trocha'n kymmenvuotisen sodan riehuessa Cubitaksesta hiukan länteen, jossa saari on kaitaisin, toivoen tämän keinotekoisen sulun avulla voivansa rajoittaa kapinaliikkeen saaren itäpäähän, mutta hän pettyi siinä yhtä surkeasti kuin toimeenpannessaan laajan suunnitelmansa keskittää kaikki maalaisväestö kaupunkeihin, mikä toimenpide osoittautui myös aivan hyödyttömäksi. Mutta vasta Weylerin aikana nämä kaksi rauhoittamiskeinoa, trocha ja keskitysleirit, otettiin mahdollisimman laajaan ja mitä voimaperäisimpään käytäntöön, ja tulos olikin sellainen, että koko maailma kauhistui, ja Weylerinkin kaltainen julmuri saattoi olla tyytyväinen. Uusia estelinjoja rakennettiin kaikille tärkeimmille paikoille ja koko maaseutu hävitettiin tyhjäksi ja autioksi, mutta kaikista näistä voimakeinoista huolimatta ei espanjalaisten asia kuitenkaan edistynyt, vaan päinvastoin huonontui. Estelinjat ja vankileirit muuttuivat espanjalaisten omiksi hautuumaiksi.

Weylerin estelinjat oli huolellisesti rakennettu piikkilankaestein ja lukuisin linnakkein ja maksoivat miljoonia, mutta sekä niiden kaivaminen että miehitys vaativat lukemattomia uhreja. Espanjalaisten lapiot möyrivät kuumeen ilmoille höyryävistä soista, ja kun joukot majailivat varustuksissa toimettomina helteessä ja sateessa, olivat nuo peloittavat kenraalit Kesä-, Heinä- ja Elokuu taukoamattomassa työssä kapinallisten puolesta pinoten valtaisia ruumiskasoja pitkin estelinjoja. Ja niin kauan kuin kaupungit olivat tulvillaan rauhoitettuja ja ilma kulkutautien saastuttama, kuoli espanjalaista varusväkeä kuin kärpäsiä myrkytetyn raadon ympärille.

Ylänkömaiden viileydessä ja tasankojen puhtaassa ilmassa, jossa kapinalliset oleskelivat, asui terveys. Nämä kapinalliset olivat kyllä laihoja, rääsyisiä ja huonosti aseistettuja, joita nälkä piti alituisessa liikkeessä, mutta he olivat terveitä, eivätkä kulkutaudit saaneet jalansijaa heidän keskuudessaan.

Johnnien lähtiessä Matanzaan oli sota — sota, jossa ei ollut taisteluja, ei voittoja eikä tappioita — muuttunut julmaksi kestävyyskilpailuksi. Idässä, jossa kapinalliset isännöivät, oli vielä elintarpeita jonkun verran, mutta Campoksen rakennuttaman Jucaro-Maron-trocha'n toisella puolella vallitsi äärimmäinen hätä. Lähinnä oleva alue, jota kubalaiset mainitsevat nimellä Los Villas, veti jo viimeisiä henkäyksiään, ja Matanzan, Havannan ja Pinar del Rion kokonaiset maakunnat olivat jo kauan sitten sanan täydessä merkityksessä kuolleet. Nämä kolme viimemainittua olivat kuin luurangot, joiden luista Weyler oli lihat nokkinut.

Jucaro-Maron-trocha'a, joka oli rakennettu saaren poikki menevän rautatien yhteyteen, oli sitten Campoksen jälkeen paljon korjailtu ja vahvistettu. Aina neljännespenikulman päässä oli pieniä linnakkeita, jotka olivat puhelin ja lennätinyhteydessä keskenään ja välille sijoitettujen lukuisien vahtikojujen kanssa. Viidakko oli harvennettu molemmin puolin, ja pitkiin kantoihin ja kaatuneisiin puunrankoihin oli laitettu niin tiheä piikkilankaeste, että päivälläkään tuskin olisi voinut sen läpi ryömiä. Vartijat olivat valppaat, sormi aina liipasimella, ja Jucaro-Maron-trocha'lla seurasi seis-käskyä heti laukaus.

O'Reilly otti mukaansa kolme seuralaista — aina uskollisen Jacketin, erään vanhan ja ryppynaamaisen camagueyanin, joka tunsi maakuntansa kaikki polut yhtähyvin kuin kettu tuntee luolansa, ja erään vaiteliaan guajiron, joka ollen lännestä kotoisin tunsi tarkoin lännen hävitetyt alueet. Molemmat oppaat, jotka olivat menneet trocha'n poikki useamman kuin yhden kerran, puhuivat halveksien koko laitoksesta, ja heidän huolettomuutensa tarttui O'Reillyynkin Jacketin varoituksista huolimatta.

Johnnie ei ollut ajatellutkaan ottaa Jacketia mukaansa, mutta kun hän ilmoitti lähtevänsä, sanoi poika tulevansa mukaan. Kun ei muu ollut auttanut, oli Jacket mennyt suoraan kenraali Gomezin puheille. Hän oli selittänyt kyynelsilmin, että isänmaanrakkaus oli kylläkin hyvä ja ihailtava ominaisuus, mutta hänen isänmaanrakkautensa ei ollut hetikään niin pyhä kuin hänen kiintymyksensä Johnnie O'Reillyyn. Hän oli luvannut jakaa amerikkalaisen ystävänsä kanssa niin hyvät kuin pahatkin päivät, eikä mikään inhimillinen mahti voinut heitä erottaa, vakuutti poika. Hän uhkasi sitäpaitsi riisua heti aseensa, ellei hän saisi seurata hyväntekijäänsä länteen, missä tapauksessa kenraali Gomez saisi vapauttaa Kuban miten parhaiten taisi. Jacketin puolesta sai Kuba mennä vaikka helvettiin — hän ei liikauttaisi sormeakaan sen pelastamiseksi. Mutta kummallista kyllä ei kenraali Gomez lainkaan säikähtynyt, vaan käski tunnettuun juroon tapaansa pojan mennä selkäsaunan uhalla heti tiehensä. Mutta Jacket oli päättänyt pitää oman päänsä ja oli sisukas. Kuullessaan kenraalin kylmän kiellon hän vallan raivostui. Hyppien aivan tasajalkaa hän vuorotellen itki, kirosi ja rääkkyi kuin villitty ja heittäytyi vihdoin maahan pieksäen sitä nyrkeillään kyynelten valuessa poskia pitkin. Eikä hän vaiennut, vaikka Gomez ärjyi ja noitui, vaan kirkui vastaan yhä hurjemmin, niin että tuo vanha soturi oli vihdoin hyvillään voidessaan päästä pojasta eroon antamalla tälle luvan mennä O'Reillyn mukaan. Samalla hän ennusti, että tuon itsepäisen poikarakkarin kävisi hyvin todennäköisesti juuri siten kuin tämä oli äskeisissä uhkailuissaan Kubasta lausunut.

Saatuaan tahtonsa perille Jacket korjasi luunsa tavallista sukkelammin ja riensi riemuiten rakkaan O'Reillynsä luo.

Noin viidenkymmenen penikulman vaivalloisen ratsastuksen jälkeen saavuttiin trocha'n luo toisena aamuna Cubitaksesta lähdön jälkeen ja leiriydyttiin sopivaan paikkaan. Myöhemmin päivällä hiipi Hilario, tuo vanha camagueyani, tiedustelemaan. Hän palasi hämärissä, mutta ei puhunut mitään, mitä hän oli nähnyt, ja vasta O'Reillyn toimeenpaneman ankaran ristikuulustelun jälkeen hän ilmoitti vastahakoisesti, että kaikki näytti hyvin lupaavalta. Hän oli katsonut ylimenopaikan valmiiksi ja yöllä oli sitten yritettävä. Muuta ei vanhus sanonut kaikista ponnisteluista huolimatta, ja Johnnie ihmetteli levotonna, eikö tämä vastahakoisuus johtunut pikemmin pelosta kuin synnynnäisestä juroudesta. Oli sen asian laita nyt miten oli, miehen käytös ei tuntunut lainkaan luottamusta herättävältä, ja kun ilta pimeni, hermostui Johnnie yhä enemmän.

Vaatimaton illallinen oli pian syöty. Sitten seurasi pitkä ja herpaiseva odotus, sillä kirkas kuu purjehti korkealla pilvettömällä taivaalla ja oppaat kieltäytyivät liikahtamasta askeltakaan ennenkuin se oli laskenut. Yö oli tyyni ja hiljainen eikä viidakossa lehtikään värähtänyt. Miesten ympärillä pilveilevät sääsket vain lauloivat ikuista ääretöntä nälkäänsä ja silloin tällöin kuului jonkun yöeläimen käheä äännähdys, joka oli välistä tuttu ja välistä taas kummallinen ja outo. Kuta pitemmälle yö kului sitä vilkkaammaksi elämä vilkastui viidakossa. Kuului vihellyksiä, äänekästä kotkotusta ja toisinaan kuin kimeätä naurua, oksat heilahtelivat ylhäällä, joka taholta kuului liikettä ja risahtelua, ja äkillistä hiljaisuutta seurasi aina sitä vilkkaampi toiminta. Istuessaan siinä sääskien syöttinä ja noiden salaperäisten äänten ympäröimänä ja ajatellessaan uhkarohkeata suunnitelmaansa, joka oli pian toteutettava, O'Reilly alkoi kirota vilkasta mielikuvitustaan ja kadehti kumppaniensa välinpitämättömyyttä. Jacketkin, huomasi hän, kesti jännityksen paremmin; poika oli hilpeä ja jutteli entiseen tapaansa eikä välittänyt vähääkään ympäristöstä. Kun sääsket kävivät kovin kiukkuisiksi, veti hän housut vastahakoisesti ja kiroillen jalkaansa.

O'Reillystä näytti kuu pysyvän aivan yhdessä kohden taivaan laella, ja hän oli jo monta kertaa antamaisillaan lähtökäskyn, mutta ajatteli sentään että aukealla täytyi kuutamon olla paljon kirkkaamman kuin sankan lehdistön varjostamalla leiripaikalla. Hetkisen kuluttua hän alkoi jälleen miettiä, mahtoivatko hänen oppaansa olla niin luotettavia kuin oli sanottu, ja johtuiko Hilarion itsepäinen vaiteliaisuus vain synnynnäisestä juroudesta vai pelosta tahi jostakin muusta. Molemmat olivat hänelle aivan oudot, eikä hänellä ollut mitään takeita heidän rehellisyydestään. Kun jonkun petoksen mahdollisuus oli kerran johtunut hänen mieleensä, vaadittiin voimakas tahdon ponnistus, että hän pääsi epäluuloistaan ja sai takaisin entisen lujan luottamuksensa kubalaisten vilpittömyyteen — olosuhteisiin nähden sangen niukka lohdutus.

Keskiyöllä virinnyt lämmin ja kostea tuulenhenki nostatti taivaalle muutamia pilvenhattaroita, jotka aika-ajoin peittivät kuun kuin ohut huntu, ja O'Reilly toivoi jo, että nuo pienet pilvet olivat myrskyn ennustajia. Mutta mitään myrskyä ei kuulunut, ja vasta sitten kun yön kuningatar oli häipynyt puiden latvojen taakse, vanha Hilario polki savukkeensa sammuksiin ja alkoi satuloida hevostaan. Toiset seurasivat ripeästi hänen esimerkkiään, ja kun Hilario tunkeutui pimeään metsään, tulivat toiset varovasti jäljessä. Puhella ei tohdittu, ja vain kavion kolahdus puunjuuriin ja kiviin, satulan nahkojen narahtelu ja oksien heilahtelu ilmaisivat miesten läsnäolon.

Kun oli kuljettu pari penikulmaa, pysäytti Hilario hevosensa, ja toiset tulivat lähemmäksi. Yön tummaa taivasta vasten erotti selvästi, että viidakko harveni edessäpäin. Kuunneltuaan hetkisen Hilario laskeutui hiljaa satulasta ja hiipi eteenpäin toisten jäädessä jännitettyinä kuuntelemaan. Yön tuhannet äänet kuuluivat jälleen — sirkkojen sirkutus, puusammakkojen kimeät huudot ja sääskien yksitoikkoinen soitto.

Hilario palasi sanomaan, että kaikki oli hyvin, ja jokainen laskeutui satulasta käärimään hevosten kavioiden ympärille säkkikaistaleita, joita oli varattu mukaan tätä tarkoitusta varten. Sitten he hiipivät yksitellen aukeaman laitaan. Trocha oli heidän edessään.

Viidakon pimeyteen verraten tuntui yö nyt paljon valoisammalta, ja O'Reilly näki edessään noin neljännespenikulman levyisen aukeaman, joka oli täynnä pitkiä kantoja ja kaatuneita puunrunkoja ja joka ulottui oikealle ja vasemmalle silmänkantamattomiin. Toisella puolella oleva metsä oli kuin tumma seinä vaaleampaa taivaanrantaa vasten, ja aukeaman keskellä kohosi rautatiepenkere, jonka kahden puolen näkyi pari lennätinpylvästä. Kaikki oli hiljaa, eikä elonmerkkiäkään ollut huomattavissa. Koko paikka oli kuin kuollut. Ja kuitenkin, kun O'Reilly katseli aukeamaa, tuntui hänestä, että siellä oli kätkössä paljon miehiä, jotka tuijottivat häneen pimeästä. Rungot muuttuivat sotilaiksi, aavemaisia hahmoja liikkui ratapenkereellä ja kannotkin näyttivät liikkuvan.

O'Reilly tunsi käteensä pistettävän suitset ja kääntyessään katsomaan hän näki Hilarion tarkastelevan tukevia levysaksia.

Tämä pudisti päätään. "Antonio tulee mukaani vartioimaan minun tehdessä tietä", sanoi hän: "Jos kuulette tahi näette jotakin, niin —"

"Sh!" suhahti Jacket. "Katsokaa! Tuolla!" Lyhdyn tapainen kirkas valopiste oli ilmestynyt pimeästä ja laskeutui nopeasti ratapenkerettä alas.

O'Reilly tarttui lujasti vanhan camagueyanin käsivarteen ja kysyi epäluuloisen terävästi: "Mitä tuo merkitsee — hälyytyskö?"

Hetkisen seurasivat miehet hengittämättä mutkitellen liikkuvaa valoa ja sitten Antonio kuiskasi naurahtaen: "Tuliperhonen! Cucullo! Ettekö ole ennen nähnyt cuculloa, kun ette tunne sitä?" Ja varmistettuaan varovasti karbiininsa Antonio kiristi hiukan nuoranpätkää, joka hänellä oli vyönä.

O'Reilly huokaisi helpotuksesta. Hän ei ollut milloinkaan tottunut noihin kuuman ilmanalan jättiläiskiiltoperhosiin, vaikka hän oli usein vahdissa ollessaan katsellut kelloaan niiden avulla ja nähnyt kubalaisten naisten pitävän niitä hiuskoruinakin.

Hilario jatkoi: "Jos jokin käy hullusti, niin odottakaa tässä. Älkää ratsastako tiehenne, ennenkuin —"

Nuo kaksi valkopukuista olentoa hiipivät tiehensä ja häipyivät pian näkyvistä. Yö oli helteinen ja surullisesti laulavat sääsket kerääntyivät pilveksi odottavain ympärille purren kiukkuisesti. Hetkisen kuluttua korskahti eräs hevosista, ja Jacket kiroili hermostuneesti.

"En. Ja Jumala armahtakoon minua enää joutumasta semmoisten hakoniskojen seuraan."

"Hm! Minä en usko mitään, mutta mitäpä siitä. Heistä teen pian selvän, jos he osoittautuvat pettureiksi."

"Dios!" murahti Hilario. "Tässä espanjalaisessa kitarassa on paljon kieliä, ja siitäpä nouseekin aika meteli, kun he huomaavat, miten kubalaisen sakset purevat." Vanhus näytti olevan jo paremmalla päällä, ja O'Reilly häpesi äskeisiä epäluulojaan.

"On rautatielle saakka. Siellä kuulimme puhetta ja palasimme takaisin. Kun pääsemme yli, katkomme langat toisella puolella. Tulkaa nyt ääneti jäljessäni." Taluttaen hevostaan suupielestä Hilario lähti aukealle toisten seuratessa varovasti. Kätkeytyminen ei tullut enää kysymykseenkään, ja pimeys oli heidän ainoa turvansa. O'Reillyä vaivasi se kiusallinen tunne, että heidän matkueensa oli liian suuri voidakseen pysyä salassa; hän oli kuin heikolla jäällä liikkuva ihminen, joka kaikki hermot jännityksessä odottaa ensimmäistä rasahdusta. Kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta liikkuivat hevoset peloittavan äänekkäästi, tahi ainakin tuntui siltä, ja huolimatta Hilarion pujottelusta ei voitu välttää kaikkia piikkilangan mutkia, jotka viilsivät rikki sekä vaatteet että nahan. Vihdoin saavuttiin ratapenkereen juurelle ja pysähdyttiin hetkeksi. Oikealta kuului hiljaista äänten mutinaa. Nuo neljä miestä nousivat mahdollisimman varovasti penkerettä ylös, menivät radan poikki ja laskeutuivat toiselle puolelle, ja hetkisen kuluttua he olivat täydessä työssä pyrkimässä toisen piikkilankaesteen läpi. Hilarion saksien terävät näpähdykset kuulostivat O'Reillyn mielestä pistoolinlaukauksilta. He tunkeutuivat eteenpäin kyynärä kyynärältä taivuttaen katkotut langat varovasti sivulle. Piikit haavoittivat ja jokainen askel oli harkittava, joten eteneminen kävi sangen työläästi.

Äkkiä kuului takaapäin jyrähtävä huuto "quin vive (kuka siellä)?" jota tuima pamaus seurasi. Miehet eivät voineet käsittää, mikä oli ilmaissut heidät. Pamausta seurasi kokonainen yhteislaukaus, kun vahdit tyhjensivät kiväärinsä heitä kohti.

Antonio kääntyi ympäri ja nosti hanan, mutta toinen sanoi lujasti: "Oletko järjiltäsi? Jos laukaiset, niin leimahdus ilmaisee olinpaikkamme ja meidät ammutaan seuloiksi. Piru vieköön hämähäkin, joka kutoi tämän verkon."

Nyt pantiin miesten rohkeus kovalle koetukselle, sillä tuon sotkuisen piikkilankatiheikön läpi tunkeutuminen ankarassa kuulasateessa oli hermoille käypää hommaa. Jostakin kauempaa kuului jokin komentohuuto, juoksevien askelten töminää, ja oppaille tuli kova kiire. Siepaten raskaan puukkonsa Antonio alkoi raivoisasti hakata lankoja poikki auttaakseen Hilariota. Iskujen ääni ilmaisi heidän olinpaikkansa niin selvästi, ettei Hilario jaksanut lopulta enää hillitä itseään, vaan sähähti hampaidensa välistä.

"Ampukaa pojat vastaan, niin että metsä kajahtelee; sen leikin kyllä osaamme!"

O'Reilly oli koko ajan puristanut pyssyään lujasti uskaltamatta laukaista, ja hänen sydämensä löi kuin moukari. Hän oli ensi kertaa näin uhkaavassa tilanteessa, eikä hän voinut kyllin ihmetellä, miten suuresti kiväärin kohottaminen ja laukaiseminen rauhoittivat häntä. Pyssyn navakka potkaisu helpotti ankaraa mielenjännitystä ja selvitti ajatustoiminnan, ja hänen Jacketille antama kylmä ja rauhallinen käsky tähdätä alas hämmästytti häntä itseäänkin. Tyhjennettyään kiväärinsä panossäiliön yhden kerran pimeyteen hän tarttui hevosten suitsiin ja lähti taas pyrkimään eteenpäin auttaen välillä oppaita tien raivaamisessa.

Vihdoin he selvisivät verkosta ja pääsivät viidakon suojaan, jossa säkkirievut irroitettiin hevosten kavioista, ja sillä aikaa trocha'n puolustajat laskivat yhteislaukauksen toisensa jälkeen umpimähkään pimeään viidakkoon.

Hilario imi känsäisiin käsiinsä saamia haavojaan ja sylkäisi veren suustaan sanoen:

"Jos Gomezilla olisi noin paljon ampumavaroja kuin nuo hullut parhaillaan tuhlaavat, niin hän vapauttaisi Kuban käden käänteessä."

Nyt, kun kahakka oli ohi, alkoi Jacketkin kerskua tapansa mukaan. "Ha! ha!" nauroi hän. "Ehkäpä nuo vietävät osaavat varoa näyttäytymästä, kun ensikerran satun taas näille maille. Näittehän! Tänä yönä tein jälleen monta leskeä."

"Tämmöisessä olenkin oikein vanha tekijä, uskokaa pois", väitti Jacket. "Ammun pimeässä aivan yhtä hyvin kuin päivän aikaan." Tämä oli joka sana totta, ja kun ei kukaan väittänyt vastaan, jatkoi hän kehumistaan, kunnes hän äkkiä parahti tuskallisesti.

"No, katsokaa nyt!" valitti sankari. "Muhkeista housuistani on toinen puoli jäänyt piikkilankatiheikköön!"

Antonio keikahti satulaan sanoen: "Meillä on viidenkymmenen penikulman matka edessämme, niin että satulaan, amigos. Sota kerkeää loppua, jos tässä kauan lörpöttelemme."

XXIII.

KUOLON KAUPUNKI

O'Reillyn monet ja jännittävät seikkailut matkalla Los Villas alueen läpi sivuutamme. Hänen täytyi monta kertaa ajatella ja toimia sukkelaan välttääkseen joutumasta kosketukseen espanjalaisten sissijoukkueiden kanssa, joita harhaili kaikkialla, ja hän kiersi huolellisesti kaikki suuremmat kaupungit, jotka useimmat olivat linnoitetut ja vaaralliset lähestyä, minkätähden hänen täytyi pysytellä syrjäteillä ja salaisimmilla poluilla. Mutta hänen molemmat oppaansa eivät joutuneet milloinkaan pulaan, vaan olivat aina neuvokkaat ja rohkeat, eikä hänen tarvinnut kertaakaan epäillä heidän rehellisyyttään.

Sodan jälkiä alkoi näkyä yhä enemmän mitä kauemmaksi päästiin. Laitumet olivat tulvillaan ruohoa, mutta karjaa ei näkynyt; kylät olivat autiot ja majat alkoivat rappeutua; poltetut vainiot joutuivat rikkaruohon valtaan ja hävitettyjen varastohuoneiden rauniot osoittivat, missä kapinalliset olivat olleet työssä. Tämä oli hedelmällisin sokerialue, Kuban sydän, jonka verta Espanja oli jo kauan imenyt, ja alusta alkaen olivat kapinan johtajat menetelleet siten, että suurimmat varastot ja viljelykset hävitettiin tyyten, ja vain pienet maatalot säästettiin, sillä näiden omistajain tiedettiin olevan Kuban itsenäisyyden uskollisia kannattajia.

Elintarvekysymys kärjistyi heti, kun oli päästy trocha'n poikki. Metsissä piileskelevät perheet, jotka Antonio tunsi kaikki, auttoivat kyllä mielellään, mutta ruokaa oli vähän, minkä tähden O'Reillyn täytyi seuralaisineen tottua tulemaan toimeen villeillä hedelmillä, marjoilla ja palmunlatvojen ytimellä. Kerran he saivat kiinni porsaan, joka oli luultavasti ainoa eloonjäänyt jossakin viidakon helmassa tapahtuneesta murhenäytelmästä, mutta muuten oli heidän ruokajärjestyksensä kuten yllä on kerrottu. Vaihteeksi he pyydystivät iguanoja — noita suuria ja inhoittavia sisiliskoja — ja peltorottia, jotka eivät olleet niinkään pahoja syödä kuin olisi luullut. Edellisten liha oli valkoista ja mureaa, ja rottapaisti kävi myöskin laatuun nälkäisten miesten haukata, kuten Jacket sanoi. Hän ei ollutkaan ensi kerran pappia kyydissä, sillä hän oli ollut ennenkin lännessä ja oli tottunut rottiin, joita hän kertoi kumppaneineen kerran syöneensä niin kauan, etteivät he voineet lähestyä vihollista muuten kuin metsästäjäin tavoin vastatuuleen. Jacket kertoi aivan vakavasti ystävälleen, että espanjalaiset vainusivat heidät rotan hajusta viidenkin kilometrin päästä, minkä väitteen O'Reilly olosuhteiden vaikutuksesta kernaasti uskoi.

Hevosilla oli onneksi puuttumattomasti ruokaa, ja lukuisista kierroksista huolimatta matka edistyi nopeasti. Matanzan raja jäi pian taakse, ja harjanteiden yli, tasankojen halki ja hävitettyjen viljelysten ja autioiden kylien ohi riennettiin nopeasti matkan määrää kohti. Onnellinen sattuma opasti heidät kenraali Betancourtin armeijaan kuuluvan tiedustelijajoukon luo, johon he liittyivät, ja eräänä kauniina iltana pari päivää myöhemmin he saapuivat perille tuon kuuluisan kenraalin päämajaan.

Kenraali Betancourt luki kirjeen, jonka O'Reilly ojensi hänelle, ja katsahti sitten hymyillen vieraaseen.

"Jahah! Te olette siis noita Gomezin amerikkalaisia, vai mitä? Sitä en olisi mitenkään voinut arvata näöstä päättäen, sillä aurinko ja tuulet ovat tehneet teistä oikein aitokubalaisen. Entä pukunne —! Joku voisi erehdyksessä luulla teitä kubalaiseksi esikuntaupseeriksi."

O'Reilly yhtyi kenraalin sydämelliseen nauruun, sillä hän oli aivan yhtä repaleinen kuin tämän köyhin soturi. Kengät olivat aivan hajoamistilassa, ja piikkilankojen ja pensaiden repimä puuvillapuku, joka oli matkalla pahoin tahraantunut, oli välttämättä korjattava kelvatakseen enää käytäntöön. Parta oli saanut rauhassa rehoittaa, ja iho oli paahtunut mahongin ruskeaksi. Hänen ulkomuodossaan ja asussaan ei ollut tosiaankaan mitään, joka olisi ilmaissut hänen kansallisuutensa.

"Tässä kirjeessä", jatkoi kenraali, "on minulle määräys auttaa teitä jossakin yrityksessä. Olen käytettävänänne."

Johnnie selosti asiansa mahdollisimman lyhyesti, ja kenraali kuunteli nyökäyttäen silloin tällöin päätään ollen samalla hyvin hämmästyneen näköinen.

"Niin, minä sain vihdoin selville, että neiti Varona oli mennyt kaupunkiin. Epäilettekö —"

"Tässä — tässä on varmaankin jokin väärinkäsitys Neiti Varona on
Matanzan kaupungissa — hän on vanki."

Kenraali Betancourt hämmästyi niin, että hän astahti askeleen takaisin.
"Hyvä mies!" huudahti hän. "Oletteko totisesti hullu?"

"Taidanpa olla", vastasi O'Reilly heikosti hymyillen. "Luulen, että kaikki rakastuneet ovat enemmän tahi vähemmän päästään vialla."

"Rakastuneet? Vai niin! No, nyt alan jo ymmärtää. Tuota noin — miten olette muuten ajatellut suoriutuvanne tuosta — tuosta aivan mahdottomasta yrityksestä?"

"Sanoitte juuri minulle, ettei kukaan voi erottaa minua kubalaisesta, mihin seikkaan minä nyt perustan koko suunnitelmani. Jos kerran pääsen kaupunkiin, niin jotenkin minä keinottelen itseni sieltä uloskin ja tuon hänet mukanani."

"Hm!" Kenraali katseli O'Reillyä miettivästi. "Kaupunkiin pääsette varmasti hyvinkin helposti, kun puhutte kieltämme kuin synnynnäinen kubalainen, mutta poispääsy on vallan toinen asia, minkä kyllä tulette huomaamaan. Matanza on nyt vain ruton, nälän ja epätoivon koto, johon ei kukaan mene enää vapaaehtoisesti ja josta ei kukaan pääse elävänä ulos."

"Tehän olette vallan merkillinen nuori mies!" huudahti kenraali hämmästyen yhä enemmän. "Onko mahdollista, ettette käsitä, kuinka hirveä ja vaarallinen tilanne kaupungissa on?" Hänen mieleensä näytti äkkiä johtuvan jotakin, ja hän lisäsi nopeasti: "Sanokaahan, ettehän vain ole sattumalta tuo kuuluisa sankari El Demonio? Olen kuullut kerrottavan, että hän on todellinen hornanhenki. Ettekö? No hyvä! Sanotte tahtovanne mennä Matanzaan, ja minun pitäisi auttaa teitä. Teen voitavani kun vain sanotte, miten se käy päinsä."

O'Reilly epäröi hetkisen. "Ensinnäkin tarvitsen rahaa", sanoi hän sitten viivytellen. "Minulla — minulla ei ole nimittäin pesetaakaan."

Johnnie kiitti sydämellisesti. "Vielä yksi seikka", jatkoi hän sitten. "Oletteko niin hyvä ja annatte Jacket-pojalle, joka on ollut mukanani koko matkan, eheät housut ja lähetätte hänet ensi tilassa takaisin itään?"

"Tietysti. Sehän on selvää?" Kenraali laski ystävällisesti kätensä O'Reillyn olkapäälle lisäten vakavasti: "Tuntisin äärettömän suurta helpotusta, jos saisin lähettää teidät hänen mukanaan, sillä minä pelkään seikkailunne päättyvän onnettomasti. Matanza on helvetti, joka on jo niellyt kansalaisiamme tuhansittain, ja minä pelkään, ettette ymmärrä vaaran suuruutta, johon antaudutte."

Tämä hyvää tarkoittava varoitus ei vaikuttanut O'Reillyyn rahtuakaan, eikä hän näyttänyt kuulevankaan joka taholta satelevia pyyntöjä luopua mielettömästä suunnitelmastaan, joka oli pian tullut koko leirin tietoon. Hän päinvastoin laittoi kaikki kuntoon lähtöä varten ja oli koko iltapäivän mitä parhaimmalla tuulella, kun monet todistivat todeksi, että Rosa oli mennyt seuralaisineen kaupunkiin ennen Cobon hävitysretkeä.

Betancourtin armeijassa oli eräs mies, joka oli piileskellyt vuoristossa silloin kun Asensio oli perheineen lähtenyt keskitysleiriin, ja häneltä O'Reilly kuuli ensimmäiset luotettavat selostukset Cobon vapaaehtoisten harjoittamista julmuuksista. Mies oli menettänyt vaimonsa, pienen poikansa ja kaikki, mitä hän oli omistanut, ja pudistaen nyrkkiään taivasta kohti hän kirosi nyt raivoisasti onnettomuuksiensa aiheuttajan.

"Elän vain sentähden", huusi hän käheästi, "että saisin kohdata tuon miehen ja silpoa hänet pala palalta, niinkuin hän silpoo naiset ja lapset."

Ikävimmän tehtävänsä O'Reilly jätti viimeiseksi. Kun kaikki muut valmistukset oli tehty ja hän oli ottanut kaikista seikoista mahdollisimmin tarkan selon, vei hän Jacketin hiukan syrjään ja ilmoitti, että heidän täytyi erota seuraavana aamuna, mutta kuten hän oli odottanutkin ei poika ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviinsakaan, ja kun O'Reilly ei antanut perään, turvautui Jacket samoihin voimakeinoihin, jotka olivat murtaneet Gomezinkin vastarinnan. Ensin hän alkoi itkeä, joka kiihtyi lopulta semmoiseksi ulvonnaksi, että koko leiri oli herätä, mutta O'Reilly oli järkähtämätön. "Ole vaiti!" sanoi hän pojalle. "Minä en huoli sinua mukaani, ja sillä hyvä."

"Kun yhdenkin miehen on vaikea pujahtaa vartijaketjujen läpi, niin kaksi joutuisi varmasti kiinni", selitti O'Reilly.

Jacket polki kiukuissaan paljasta jalkaansa ja huusi kimeästi: "Ette voi jättää minua — ette voi!"

"Kuulehan nyt. Matanzassa on ankara nälänhätä, siellä raivoavat taudit, ja ihmiset kuolevat kaduille."

Mutta Johnnie pudisti päätään, ja Jacket raivostui aivan suunniltaan. Hän riehui kuin villitty ja sadattelujen tulva, jonka hän päästi valloilleen, oli aivan hämmästyttävä. Hän kirosi espanjalaiset, O'Reillyn, itsensä ja koko maailman ja ihmiskunnan, ja tuomitsi synkästi naisen, joka oli tunkeutunut hänen ja hänen hyväntekijänsä väliin. Viimemainittu kuunteli hymyillen pojan raivonryöppyä.

"Olet sisukas poika", nauroi hän, kun Jacket oli hiukan tyyntynyt.
"Pidän sinusta ja ottaisin sinut mielelläni mukaani, jos vain voisin.
Mutta yritys, johon nyt ryhdyn, ei ole poikasia varten, niin että tämä
metelöimisesi ei hyödytä mitään."

Jacket turvautui nyt todisteluihin. Hän koetti kaikella kaunopuheliaisuudellaan näyttää toteen, että hänen apunsa oli korvaamaton tämmöisissä vaarallisissa tehtävissä, ja selitti olevansa ainoa sopiva henkilö koko Kubassa jakamaan O'Reillyn vaarat ja vaikeudet. Ensinnäkään hän ei pelännyt espanjalaisia lainkaan, eikä keitään muitakaan — sanoja seurasi kuvaava olkapäiden nykäys, ja viekkauteen, neuvokkuuteen ja varovaisuuteen nähden hänellä ei ollut vertaistaan koko maailmassa. Ja jos tuli kysymykseen kestää puutetta ja kärsimyksiä, niin hän oli todellinen spartalainen — hän oikeastaan rakasti köyhyyttä ja puutetta. Hän oli vaitelias — ominaisuus oli perinnäinen hänen suvussaan ja taito selvitä kaikista tilanteista oli hänen vahvin puolensa. Nälkä ei häntä peloittanut — siitä ei O'Reillyn tarvinnut olla lainkaan huolissaan, sillä hän söi vähän ja lihoi lakastuneilla lehdilläkin. Sairastuako? Mitä tyhjää! Jacketia aivan nauratti. Hän tunsi taudit paremmin kuin moni lääkäri ja oli etevämpi sairaanhoitaja kuin kuunaan neiti Evans. Hän ei tahtonut mitenkään kerskailla, vaan oli päinvastoin aina hyvin vaatimaton, minkä hänen kaikki ystävänsä saattoivat todistaa, mutta hänen täytyi nyt totuuden nimessä tehdä tiettäväksi, että hän oli juuri sopiva O'Reillyn toveriksi. Hän ei yksinkertaisesti voinut kehua itseään liiaksi ja vannoi sielunsa autuuden nimessä, ettei hän voinut ajatella mitään tehtävää, johon hän ei kykenisi, eikä voinut ymmärtää, miksi hänen hyväntekijänsä ei tahtonut käyttää hyväkseen hänen hämmästyttävää nerokkuuttaan. Yritys oli vaikea, ja hänettä se varmasti epäonnistuisi.

Johnnie kuunteli vaieten, eikä häntä hymyillyttänytkään, sillä pojan kiihkeys oli liikuttava ja nosti melkein kyyneleet hänen silmiinsä. Nyt vasta hän huomasi, kuinka suuresti hän oli kiintynyt tuohon omituiseen poikaan, ja kun tämä lopetti katsoen toivehikkaasti häneen, kiersi Johnnie kätensä hänen ympärilleen.

Jacket riistäytyi irti ja istahti vähän matkan päähän ottaen taskustaan puoleksi poltetun sikaarin, jonka hän sytytti, ja katseli kyräten ystäväänsä. Ja illan kuluessa O'Reilly näki useasti tuon synkän ja vihaisen katseen seuraavan itseään.

Kenraali Betancourt oli seuraavana aamuna varhain ylhäällä sanoakseen jäähyväiset vieraalleen, ja oli, huolimatta yrityksestä tehdä ero mahdollisimman hilpeäksi, ilmeistä, ettei hän toivonutkaan saavansa enää nähdä tuota huimapäistä amerikkalaista.

Tämä huonosti salattu surumielisyys ei masentanut lainkaan Johnnien hyvää tuulta, sillä hänellä oli, kuten hän itse sanoi, rahaa taskussa, ja Matanza oli lähellä. Mutta sanoessaan hyvästit Jacketille tunsi hän suurta pettymystä. Kummallista kyllä suhtautui poika melkein välinpitämättömästi hänen lähtöönsä ja tuskin ojensi kättään hyvästiksi kuitaten O'Reillyn jäähyväissanat huolettomalla "Adios!"

"Emmekö eroakaan hyvinä ystävinä?" kysyi tämä loukkaantuneen hämmästyneesti.

Jacket oli herttainen poika, jonka kiintymys oli lämmin ja välitön ja jonka mieltä oli hyvin vaikea pahoittaa. Lähtiessään leiristä kenraali Betancourtin antaman oppaan seurassa O'Reilly oli sentähden enemmän pahoillaan kuin hän tohti myöntääkään.

Ilma oli kostea ja raikas yöllisen sateen jälkeen, mutta pilvetön taivas ennusti helteisen päivän olevan tulossa. Sade oli pehmittänyt tiet, ja savisilla paikoilla upposivat hevosten jalat syvälle liejuun.

Kun oli menty erään kallioisen harjanteen poikki, tultiin aavalle viettävälle rinteelle, jossa kasvoi polvenkorkuinen ruoho ja runsaasti putelipalmuja, noita omituisia puita, joiden runko on laajentunut aivan suuren saviruukun muotoiseksi. Siellä täällä näkyi kaadettuja ja kuihtuneita kaalipalmuja, joiden viheriä ydin oli jo kauan ollut kapinallisten pääravinto. Espanjalaisten kirveet olivat olleet täällä työssä, eikä ainoaakaan puuta oltu säästetty. Alempana olevan laakson vehreydestä erotti silmä jo kauas korkean kuningaspalmun, tuon kuuman ilmanalan metsien valtijaan, joka tekee Kuban maisemat niin erikoisen ihaniksi.

"Tuolla on valtatie", sanoi opas viitaten laaksoon, "johon tämä polku päättyy, ja tuolla" — hän kääntyi pohjoista kohti — "on Matanza. Jumala kanssanne ja älkää juoko kaivovettä, sillä se on sateen saastuttama." Heilauttaen hymyillen kättään mies pyöräytti ratsut ympäri ja katosi viidakkoon.

Laskeutuessaan rinnettä alas O'Reilly tunsi olevansa todellakin yksin ja vihollisen alueella. Pinar del Rion itäpuolella olevat kukkulat ja metsät olivat kubalaisten hallussa, mutta kaupunkien läheisissä laaksoissa ja tasangoilla olivat espanjalaiset herroina. O'Reilly tiesi, että hänen oli nyt tultava yksin toimeen. Yrityksen koko menestys ja hänen henkensäkin olivat vain sen varassa, miten taitavasti hän osasi näytellä kurjaa ja avutonta "rauhoitettua". Hän tunsi mielessään outoa jännitystä, joka ei ollut suinkaan miellyttävä.

Tie, jolle hän tuli, kierteli punertavien savitöyräitten välissä, eikä ihmisasuntoja näkynyt missään; laakso oli aivan autio. Tuo ennen niin viljava seutu oli kuollut, ei kuulunut kukon laulua, ei tiukujen kilinää eikä karjan ammumista. Tämä lohduton tyhjyys teki O'Reillyyn masentavan vaikutuksen, sillä siinä oli jotain kaameata ja uhkaavaa.

Keskipäivällä tuuli tyyntyi ja helle kävi sietämättömäksi. Johnnie meni lähimpään varjopaikkaan odottelemaan sadetta, joka oli pian tulossa itäisellä taivaalla ajelehtivista pilvistä päättäen, ja alkoi syödä niukkaa murkinaansa. Hän kuori juuri maukasta perunaa, kun takaa kuuluva ääni sai hänet ponnahtamaan äkkiä seisoalleen ja pyörähtämään ympäri. Häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Noin viidenkymmenen askeleen päässä istui paljasjalkainen poika, joka myös kuori rauhallisesti perunaa. Se oli Jacket. Ruskeat posket olivat itkusta turvonneet, ja hän katseli O'Reillyä kysyvästi ja soimaavasti kirkkailla silmillään alta kulmain kyräten.

"Vai niin! Lähdit kuitenkin jälkeeni, vaikka minä sanoin, etten huoli sinusta!" O'Reillyn ääni oli nuhteleva, mutta se ei vaikuttanut poikaan vähääkään.

"Katsos nyt", O'Reilly astui lähemmäksi, "koeta nyt olla järkevä, Jacket." Mutta Jacket oli varuillaan, ja tunkien perunan suuhunsa hän peräytyi turvallisen väli matkan päähän. Hän ei ilmeisesti luottanut O'Reillyn aikeisiin, ja mutisten jotakin hän sieppasi käteensä tukevan seipään.

Mutta Jacket pudisti vain päätään, ja saatuaan perunan niellyksi hän käski ihanteensa mennä Kubaa hiukan kuumempaan paikkaan.

Sitten vaihdettiin muutamia sanoja, ja kun poika huomasi, ettei hänelle aiottu tehdä mitään pahaa, istahti hän kuuntelemaan. Mutta kaikki nuhteet ja pyynnöt eivät hyödyttäneet mitään. Hän kielsi lähteneensä hyväntekijänsä jälkeen ja sanoi olevansa vapaa mies, joka sai mennä minne hän itse tahtoi. Jos kävi siten, että hän saapui Matanzan kaupunkiin silloin kun O'Reilly sattui tulemaan sinne, oli se vain kohtalon oikku, ja jos hänen seuransa oli vastenmielinen, niin O'Reillyhän saattoi odottaa ja tulla myöhemmin; se asia ei liikuttanut Jacketia lainkaan. Hänen täytyi toimittaa Matanzassa muutamia tärkeitä asioita, eikä hän aikonut kääntyä takaisin. Poika, valehteli oikein roimasti, oikein julkeasti, mutta piti siitä huolimatta kuulijaa tarkoin silmällä.

Jacketin kasvot kirkastuivat heti, ja hän aivan säteili tullessaan lähemmäksi.

"Onpa tosiaankin." O'Reilly pani kätensä hellästi uskollisen aseenkantajansa hartioille. "Ja minun täytyy sanoa, että olen sangen iloinen, kun pidit oman pääsi. Minusta alkoi tuntua niin — niin yksinäiseltä. En tiennyt, että pidin sinusta niin paljon. Mutta meidän täytyy tehdä jokin sotasuunnitelma, jonka mukaan sitten toimimme. Olepas vaiti — sinun oikea nimesihän on Narciso —?"

"Aivan niin. Minä olen sitten Juan Villar, sinun vanhempi veljesi, ja tästä lähtien puhumme vain espanjan kieltä. Sano minulle nyt, mikä oli isämme nimi, missä kotomme oli ja mitä me nyt puuhailemme."

Luonnon odottaessa hengähtämättä sateen puhkeamista he istuivat päät yhdessä keskustellen kiihkeästi, ja kun tuuli vavahdutti puiden oksia ja viileä sade alkoi rapisuttaa lehtiä, tarttuivat he myttyihinsä ja lähtivät jatkamaan matkaansa. Suuret sadepisarat kastelivat nopeasti, ja ohuet vaatteet tarttuivat ihoon kiinni veden virratessa ruumista pitkin. Mustien pilvien peittämällä taivaalla risteilivät kirkkaat salamat, ja avaruuden täytti huumaava jyrinä, mutta he astelivat hilpeästi eteenpäin lotisevalla tiellä.

Jacket oli taas aivan entisellään, ja kumartuen vihuria vasten hän koetti pysytellä O'Reillyn rinnalla. Hän koetti viheltääkin, mutta hänen hampaansa kalisivat raikkaassa tuulessa niin, ettei se onnistunut, ja karkoittaakseen vilun ruumiistaan ja rohkaistakseen ystäväänsä hän alkoi sitten hyräillä jotakin laulunpätkää. Nyt kun hänet oli vihdoinkin otettu osakkaaksi yritykseen, oli hänen velvollisuutensa ei vain jakaa vaarat, vaan myöskin koettaa lieventää yhteisiä kärsimyksiä ja huolehtia, ettei aika käynyt pitkäksi.

Sade oli kylmä, tien vieressä kasvavat orjantappurat viiltelivät julmasti paljaita sääriä ja vatsassa oleva yksinäinen peruna kaipasi kipeästi kumppania, mutta ilo, ylpeys ja innostus paisuttivat hänen rintaansa, ja hän oli mielestään onnellinen, hyvin onnellinen poika. Eikö hän ollut löytänyt veljensä, joka rakasti häntä? Viimemainittua seikkaa ei tarvinnut epäilläkään, sillä O'Reillyn katse oli aina sanomattoman lempeä ja hymyilevä, kun hän katsahti hentoon kumppaniinsa, ja hänen äänensä oli ystävällinen ja sydämellinen. Siinä oli mies, jonka puolesta kannatti vaikka kuolla, ajatteli Jacket.

Sadekuuro meni pian ohi, ja hetkisen kuluttua olivat vaatteet kokonaan kuivuneet kuumassa auringonpaisteessa. Illan tultua Villarin veljekset yöpyivät erääseen vanhaan sokerimyllyyn, tahi oikeammin sen raunioihin, ja seuraavana päivänä he saapuivat puolenpäivän tienoilla Matanzan näkyviin.

O'Reilly tunsi äkillistä liikutusta nähdessään tuon tutun kaupungin. Etäältä katsoen se oli aivan samanlainen kuin ennenkin, vain sillä erotuksella, että sinisenä päilyvä satama oli melkein tyhjä, kun taas harjanne, jonka takana oli Yumuri — tuo onnen laakso, joka oli hänen ajatuksissaan niin läheisesti liittynyt Rosa Varonaan — näytti hymyilevän hänelle vanhan ystävän lailla. Kuinka lukemattoman monta kertaa hän kysyikään itseltään, mahtoiko hän tulla vielä ajoissa lemmittyään pelastamaan, vai olivatko nuo kohtalon sallimat onnettomat viivytykset murskanneet iäksi heidän onnensa.

O'Reilly tiesi, että vaikka Matanza oli vankila ja rutonpesä, oli Rosan kaltainen tyttö siellä alttiina paljon hirveämmille vaaroille kuin vankeus ja kulkutaudit, ja tuo ajatus kiusasi häntä sanomattomasti.

Elonmerkkejä alkoi ilmestyä vähitellen. He näkivät pieniä puutarhoja ja jonkun pellonpalasen ja kohtasivat kaupunkiin matkaavia kuormarattaita, ja täytyipä heidän kerran kätkeytyä nopeasti tien viereen, kun espanjalainen ratsuväenosasto karahdutti ohi.

O'Reilly pysähtyi puhuttelemaan erästä ryppynaamaista vanhusta, joka lepuutti uupuneita juhtiaan.

"Kaupunkiinko matka?" kysyi ukko. "Nälkäkö pakotti? No niin, sehän on aivan samantekevää, missä nälkään nääntyy."

"No, mikäs, ettei." Ukko naurahti ontosti ja lisäsi sitten vakavasti: "Kääntykää takaisin metsiin kuolemaan. Matanzassa on vain raatojen löyhkää. Kääntykää takaisin sinne, jossa ilma on puhdas." Hän heilautti pitkää piiskaansa ja vankkurit lähtivät valittavasti natisten liikkeelle.

Ansaan pääsee aina helposti. Sotilaita vilisi kaikkialla, mutta he eivät näyttäneet huomaavankaan noita kahta kurjaa kulkuria, jotka olivat niin repaleiset, ettei tarkastus olisi mitään hyödyttänyt. Pari kertaa heille tehtiin muutamia ylimalkaisia kysymyksiä ja käskettiin sitten mennä edelleen, mitä kehoitusta he vaieten noudattivat, ja ennenkuin he tiesivätkään he olivat päässeet vahtien ohi kaupungin laitaan ja yhtyneet kerjäläisten viisitoistatuhantiseen armeijaan.

XXIV.

ROSA.

"Katso!" Jacket tarttui O'Reillyn käteen ja silmäili vavisten ympärilleen. "Katso, kuinka paljon kerjäläisiä! Cristo! Entä nuo pienet lapset!" Hän koetti nauraa, mutta nauru tyrehtyi kurkkuun, "Ovatko ne lapsia vai sääritettyjä rumpuja?"

Mutta O'Reillyn huomio oli kiintynyt muualle. Hän katseli eteensä aukenevaa Matanzan pääkatua, jonka kaikkiin taloihin hän oli kerran ollut sydämellisesti tervetullut vieras. Mutta ajat olivat toiset. Poissa olivat nuo hienosti puetut ja hyvinvoivat naiset ja herrat, joiden tapana oli tähän aikaan päivästä ajella loistavissa ajoneuvoissa kaupungin muhkeimmalla kadulla, ja kadonnut oli myös paikan entinen hilpeä ja iloinen leima. Matanza näytti köyhältä ja kurjalta, kadut olivat rappeutuneet ja Plaza de la Libertad — mikä julma iva — oli yleisön vallassa, jonka kaltaista se ei ollut O'Reillyn aikana milloinkaan nähnyt. Siellä harhaili vain olentoja, jotka olivat kaikki poikkeuksetta säälittävän ryysyisiä ja laihoja kuin luurangot. Ei ollut enää mitään hienoston iltapäiväparaatia, ei naurua eikä melua; penkit olivat kyllä täynnä, mutta istujat olivat vaiti ja liian sairaat tahi heikot kyetäkseen liikkumaan. Ilakoivat lapset olivat myös kadonneet. Pieniä, melkein nelikulmaisia olentoja näkyi kylläkin siellä ja täällä, mutta täytyi katsoa vähintään kahdesti, ennenkuin huomasi, etteivät ne olleet kääpiöitä tahi kokoonkutistuneita vanhuksia, vaan lapsia. Ei ollut oikeastaan lainkaan ihmeellistä, että Jacket oli verrannut niitä sääritettyihin rumpuihin, sillä he olivat kaikki alasti, ja useimpien ruumiit olivat turvonneet aivan muodottomiksi. He olivat todellakin sangen merkillisen näköisiä hoikkine hämähäkin jalkoja muistuttavine majoineen ja pienine, kuihtuneine kasvoineen.

O'Reilly pyyhkäisi silmiään ja hänen kätensä vapisi. "Oi Jumalani!" kuiskasi hän. "Onko — onko Rosa yksi noista!"

Kaupungin laidassa sai jo jonkinlaisen käsityksen vallitsevista olosuhteista, sillä sielläkin näki näkyjä ja tunsi hajuja, jotka tekivät katsojan melkein sairaaksi, mutta keskikaupungilla esiintyi kurjuus kaikessa kamaluudessaan ja niin hirveänä, että O'Reilly tuskin saattoi uskoa silmiään. Ryysyläisjoukosta lähtevä inhoittava löyhkä vaivasi häntä ja Jacketia sanomattomasti, sillä he olivat tottumattomat näissä espanjalaisten keskitysleireissä vallitsevaan äärettömään likaisuuteen, jonka nälästä johtunut välinpitämättömyys aiheutti, ja tuo lian ja taudin löyhkä kuvasi kyllin selvästi olosuhteita, joissa vangit elivät. Moni epätoivon tylsistyttämä ontto katse kiintyi noihin kahteen vastatulleeseen näiden kulkiessa hitaasti ja viivytellen eteenpäin.

"Rauhoitetut" täyttivät Matanzan kuin saastainen hyönteisparvi; kadut ja torit olivat heitä aivan tulvillaan, eikä heitä koetettukaan pysyttää heitä varten määrätyllä alueella kaupungin laidassa. Auringon laskiessa he vetäytyivät sinne yötä viettämään, mutta jo varhain aamulla he lähtivät joukoittain kaupungille kuluttaen koko päivän hyödyttömässä ravinnon etsinnässä. Mitään huoltotoimintaa ei järjestetty hallituksen eikä yksityistenkään taholta, sillä elintarpeita ei ollut riittävästi, eikä kukaan voinut käsittää, millä pakolaiset elivät ja mistä he saivat murut, joilla he ylläpitivät heikon elonkipinän kurjuuden runtelemassa ruumiissaan.

Kaupungissa oli luonnollisesti muitakin asukkaita kuin tämä nälkiintynyt kerjäläisjoukko, joka oli tuskin viidesosa kaupungin rauhanaikaisesta asukasluvusta, ja elämä kulki jotakuinkin entistä tuttua latuaan. Kaupat olivat auki, Havannaan oli säännöllinen junayhteys, ja kasarmit olivat täynnä espanjalaista sotaväkeä. Nuo viisitoistatuhatta vankia elivät tämän vakinaisen asujamiston hylkäämillä muruilla, joita oli kuitenkin niin niukasti, että ne olivat omiaan vain pidentämään kärsimyksiä hidastuttamalla nälkäkuolemaa.

Näiden sodan viattomain uhrein näkeminen herätti O'Reillyssä synkän ja kiihkeän vihan koko sitä maata kohtaan, jonka hallituksen ja päämiesten käskystä tämä julma ja hirveä rikos oli tehty. Espanjalaisethan ovat kristitty kansa, joka on pystyttänyt enemmän ristejä kuin mikään muu kansa, mietti O'Reilly, mutta näiden ristien juurella se on sitten murhannut enemmän ihmisiä kuin maailman kaikki kansat yhteensä. Tämä kylmästi ja tarkoin harkittu suunnitelma hävittää sukupuuttoon Kuban koko väestö oli hänestä sanomattoman julma ja kaiken ihmisyyden vastainen, ja hän ihmetteli, voitiinko sallia, että se toteutettiin täydellisesti.

Ystävyksillä oli onneksi kenraali Betancourtin antamia rahoja, joten heidän ei tarvinnut heti tuntea nälänhädän kauhuja. Tehtyään muutamia ostoksia ja syötyään mahdollisimman säästäväisesti he alkoivat etsinnän, ja illalla he yöpyivät rautatieaseman porttikäytävään.

Yö oli uneton ja levoton, sillä yleinen alakuloisuus oli tarttunut heihinkin, ja päivän koittaessa he huomasivat, että nuo onnettomat ihmiset näännytettiin tahallaan kuoliaaksi. Aseman kivityksellä lepäsi jälleen useita kuolleita, ja elossa olevat valittivat, huokailivat ja hourivat, niin että sielläolo kävi vihdoin aivan sietämättömäksi O'Reillylle ja hänen nuorelle kumppanilleen.

"Minä en kestä tätä", sanoi hän. "En voi nukkua, kun ihmiset kuolevat vierelläni nälkään. Nämä rahat ihan polttelevat taskussani. Minä — minä —"

Jacket ymmärsi hänen tarkoituksensa, ja tarttui varoittavasti hänen käsivarteensa.

Mutta Jacket oli näköjään aivan tunteeton ja harkitsi asioita vain kylmän järjen kannalta. "Mitä luulet muutamain kolikkojesi hyödyttävän tuossa suuressa laumassa?" kysyi hän. "Jumala on sallinut näin tapahtua ja hän tietää, mitä hän tekee. Sitäpaitsi on lemmittysi todennäköisesti yhtä nälkäinen kuin kaikki muutkin, ja kun löydämme hänet, tarvitsee hänkin varmasti ruokaa."

O'Reilly veti kätensä vitkalleen taskustaan. "Niin, olet oikeassa", sanoi hän, "rahat ovat Rosan. Mutta lähtekäämme täältä — minä — minä en kestä tätä."

He palasivat Plaza de la Libertad-kadulle ja istuivat eräälle penkille päivää odottamaan. He olivat hyvin uupuneet, mutta nukkumisesta ei tullut enää mitään, sillä kuolleita kokoilevat ruumisvaunut jyrisivät kaduilla.

Etsinnän huolellinen suoritus vaati, että heidän oli tunkeuduttava keskitysleirin joka soppeen, ja kauhuja, joita he siten joutuivat näkemään, ei kumpikaan voinut milloinkaan täysin unhottaa. Heidän näkemänsä näyt olivat sellaiset, että heidän nuorekas hilpeytensä katosi muutamassa päivässä olemattomiin. Päivän toisensa jälkeen he kulkivat aamusta iltaan tarkastellen pakolaisten majoja, tutkien kasvoja ja kysellen ja tiedustellen kaikilta, kunnes he olivat lopen uupuneet ja surusta sairaat.

Kun kaikki etsiskelyt olivat hyödyttömät eikä Rosa Varonasta löytynyt jälkeäkään, alkoivat kamalat aavistukset painaa O'Reillyn mieltä; kasvoihin ilmestyi ryppyjä, hartiat painuivat kumaraan ja astunta kävi laahustavaksi. Oli vain Jacketin ansiota, että hän välitti enää lainkaan olla liikkeellä. Poika, joka oli nyt todellakin tarpeellinen, osoittautuikin oikeaksi jalokiveksi; häntä ei mikään masentanut, eikä hänen uskonsa milloinkaan pettänyt, ja O'Reilly alkoi tuntea sisimmässään suurta kiitollisuutta, että sai pitää hänet luonaan.

Jacketin kasvot kalpenivat myös ja huulet painuivat harmaiksi, mutta hän koetti aina olla hyvällä tuulella eikä valittanut milloinkaan. Joka aamu hän kävi uudella innolla työhön ja odotti kiihkeästi, mitä päivän mittaan mahtoi tapahtua, ja etsinnän onnellista ratkaisua hän ei epäillyt silmänräpäystäkään. Sellainen esimerkki vaikutti suuresti hänen toveriinsa. He elivät mahdollisimman säästeliäästi uhraten toimeentuloon vain pari senttiä päivässä ja tutkivat perusteellisesti koko kaupungin laidasta laitaan.

Ensimmältä O'Reilly mietti useinkin, miten pako oli suunniteltava etsinnän loputtua, mutta kuta pidemmälti aikaa kului sitä vähemmän hän ajatteli asiaa. Eikä hänen tarvinnut enää huolehtia siitäkään, että hänet tunnettaisiin. Hän oli usein kohdannut vanhoja tuttaviaan näiden huomaamatta mitään, ja kerran hän sattui tulemaan aivan suoraan vanhaa don Mario de Castañoa vastaan. Don Mario oli myöskin muuttunut; hän oli vanhentunut ja lihavat kasvot olivat huolestuneiden ryppyjen uurtamat. O'Reilly oli kuullut huhuja, että sota oli köyhdyttänyt hänet.

He olivat vihanneet toisiaan, mutta siitä huolimatta O'Reilly tunsi äkillistä halua ilmaista itsensä ja tiedustella Rosan kohtaloa. Mutta hän muisti ajoissa, että don Mariota oli aina mainittu kostonhimoiseksi, minkätähden hän hillitsi halunsa. Eräs toinen tapaaminen painui sitä vastoin iäksi hänen mieleensä.

Hän ja Jacket sattuivat olemaan eräänä päivänä rautatieasemalle kokoontuneessa kerjäläisjoukossa, joka pyyteli almua Havannasta saapuvan junan matkustajilta, joita oli siihen aikaan sangen vähän ja enimmäkseen vain espanjalaisia upseereita, joille tuo nälkiintynyt ryysyläisjoukko ei ollut mitään uutta. Välistä sattui kuitenkin, että tuon sanomattoman kurjuuden näkeminen sai jonkun vieraan hellittämään kukkaron nauhoja, minkätähden odottava joukko oli aina saapuvilla. Tänään O'Reilly kuuli suuresti hämmästyen, että nuo kimeät avunpyynnöt muuttuivat äkkiä raivoisaksi mutinaksi. Vihellyksiä sekautui herjausten tulvaan ja sitten tuli oudon hiljaista, kun eräs roteva ja turpea vapaaehtoisten everstin univormuun puettu mies tunkeutui joukon läpi. Mies oli tavattoman tumma ja synkän näköinen, ja toisessa poskessa oli pitkä punainen arpi, joka veti suupielen hiukan ylös omituiseen irvistykseen, niin että pari hammasta näkyi.

O'Reilly ei ymmärtänyt ensin lainkaan tätä äkillistä käytöksen muutosta, vihellyksiä ja hillittyjä kirouksia, mutta asia selveni heti, kun hän kuuli kuiskattavan nimen "Cobo". Hän hätkähti jäykistyen samassa ja katsoi miestä kiinteästi.

Herättämänsä huomio näytti suuresti miellyttävän eversti Coboa. Ilkeä ilme mustissa silmissään hän meni rinta mahtavasti koholla joukon läpi ja iski joka askeleella kantapäänsä lujasti kivitykseen. Kun hän oli mennyt, kirosi Jacket karkeasti.

"Tuoko siis oli se lasten murhaaja!" huudahti hän. "Kiskaisisinpa iloiten sydämen hänen rinnastaan."

O'Reilly ajatteli melkein samoin kuin hänen pieni toverinsa. Hänen huulensa olivat kalpeat kun hän sanoi:

Hän huomasi vapisevansa kiireestä kantapäähän ja tunsi itsensä selittämättömän masentuneeksi ja heikoksi. Hän koetti urheasti karkoittaa tuon tunteen, mutta ei onnistunut, sillä Rosan katkerimman vihollisen näkeminen ja miehen ylväs olemus olivat vaikuttaneet häneen omituisen musertavasti. Cobon itsetietoinen ja varma käytös sai O'Reillyn tuntemaan avuttomuutensa sitä voimakkaammin, ja ajatellessaan, kuinka himokkaasti tuo mies oli vainonnut Rosaa, kauhistui hän. Seuraavana päivänä hän jatkoi jälleen etsintäänsä maja majalta, mutta haluttomasti, mikä johtui siitä varmasta vakaumuksesta, että hän oli taas tullut liian myöhään.

Saman päivän iltana harhailivat ystävykset La Cumbren juurelle kyhättyjen kurjien hökkeleiden keskellä, mitä aluetta he eivät olleet vielä tutkineet. San Severinon vankila näkyi alhaalla ja heidän yläpuolellaan olivat Varonan kartanon rauniot. Useamman kuin yhden kerran oli O'Reilly kaupunkia kierrellessään katsahtanut sinne ylös tuntien suurta halua käydä paikalla, jossa hän oli sanonut Rosalle jäähyväiset, mutta pelosta, että vaikutus olisi kovin surullinen, hän oli jättänyt sen toistaiseksi tekemättä. Tänään hän ei kuitenkaan voinut enää vastustaa haluaan, ja huolimatta Jacketin vastaväitteistä tuon hyödyttömän voimaintuhlauksen johdosta hän alkoi kavuta rinnettä ylös. Poika ei luonnollisesti voinut antaa hänen mennä yksin.

Matkalla ei lausuttu montakaan sanaa, ja tie La Cumbren huipulle tuntui olevan nyt niin pitkä ja jyrkkä. Kuinka kevyesti O'Reilly olikaan ennen rientänyt sitä ylös! Nousu ei ollut milloinkaan väsyttänyt häntä niin kuin nyt, ja hän arveli, että nälkä oli heikontanut hänet enemmän kuin hän oli luullutkaan. Jacket uupui myöskin; hän huohotti kovasti ja levähti tuhkatiheään. O'Reilly huomasi pojan paljaiden, ruskeiden säärien käyneen kovin luiseviksi sitten kuin hän oli viimeksi kiinnittänyt niihin huomionsa, ja hän tunsi pistoksen sydämessään, että oli tuonut tuon pikku miehen tähän kärsimysten paikkaan.

"Niin, poikaseni", sanoi hän heidän pysähtyessään levähtämään; "minä pelkään meidän tulleen liian myöhään."

Jacket nyökäytti päätään välinpitämättömästi; hänkin oli menettänyt toivonsa. "He ovat varmasti kaikki kuolleet", sanoi hän, "sillä muussa tapauksessa me olisimme löytäneet heidät jo kauan sitten." Kun O'Reilly ei puhunut mitään, lisäsi hän: "On jo aika ruveta tuumimaan, miten pääsemme täältä pois, vai mitä?"

Johnnie istui pää käsiin vaipuneena. "Mitenkäs me täältä pääsemme?" kysyi hän asentoaan muuttamatta. "Matanzaan pääsee kyllä helposti, mutta —" Hän kohautti olkapäitään toivottomasti.

Paikasta, jossa he istuivat, he näkivät vastapäätä olevan kukkulan rinteen, osan laaksoa ja korkean piikkilankaesteen, joka kiersi koko kaupungin ympäri. Aitauksen luona näkyi säännöllisten välimatkojen päässä pieniä olentoja, jotka liikkuivat hitaasti edestakaisin. Ne olivat espanjalaisia vartijoita.

Paon ajatus sai Jacketin vilkastumaan. "Tohdinpa vaikka vannoakin", sanoi hän, "että löydämme jonkun reiän. Emme ole niinkuin nuo toiset, jotka eivät uskalla edes koettaakaan. Caramba! Muistatko rottia, joita söimme? Ne olivat kyllä sitkeitä, mutta niiden hajukin jo saisi minut hyvälle tuulelle. Hitto kumminkin! Vielä viikko tätä menoa, ja me saamme kaivella tunkioita noiden toisten onnettomain lailla."

Jättäen Jacketin tyyntymään Johnnie jatkoi yksin matkaansa ajatellen koko ajan pojan sanoja. "Rohkeutta koettaa!" Mihin oli hänen oma rohkeutensa joutunut, ihmeteli hän. Ehkä kaikki kurjuus, jonka hän oli nähnyt, oli murskannut sen, sillä hän oli totisesti nähnyt tarpeeksi. Ainainen oleskelu sairaiden ja kuolevien parissa ja sellaisen pohjattoman epätoivon ja suunnattoman kurjuuden keskellä riitti kyllä tappamaan kenen hyvänsä toiveet, ja vaikka hän oli koettanut pysyä lujana, oli hänen pelkonsa kiihtynyt joka hetki. Nyt kun hän arvosteli asiaa kylmästi ja johdonmukaisesti, oli hänestä aivan mieletöntä hetkeäkään uskoa, että Rosa Varonan kaltainen hento tyttö olisi voinut näin kauan kestää tämän kauhujen paikan kaikki kärsimykset; vahvempiakin ihmisiä oli jo sadoittain sortunut. Nytkin olivat sairaalat täynnä, eikä hökkeleissä makaavia sairaita hoitanut kukaan. Mikäli O'Reilly tiesi, ei kukaan ollut arvioltakaan laskenut, montako kuoli päivittäin ja montako ruumisvankkurit olivat jo vieneet kaupungin ulkopuolelle, mutta niitä oli paljon. Saattoiko millään syyllä ajatella, ettei Rosa ollut viimemainittujen joukossa? Olisi ollut paljon parempi, että hän olisi pysytellyt Pan de Matanzan autioilla ja hävitetyillä rinteillä, sillä maassa oli ainakin mehuisia juuria ja metsän puissa hedelmiä ja marjoja, kun täällä ei ollut mitään muuta kuin tappavat taudit ja hirvein nälänhätä.

Päästyään La Cumbren laelle O'Reilly näki jonkun matkan päässä kumartuneen olennon, joka kaiveli maata teroitetulla kepillä. Kaivaja oli neekerivaimo, joka, luotuaan tulijaan tutkivan silmäyksen, jatkoi työtään.

Varonain kodista oli jäljellä vain kivi- ja muurilaastiröykkiö, ja alue, joka oli ollut kaunis donna Isabelinkin laiminlyönnin aikana, oli nyt tyyten hävitetty. Muutamia oranssipuita oli vielä jäljellä, mutta niissä ei ollut mitään hedelmiä, vaikka ne olivat elinvoimaiset ja täydessä lehdessä, ja niiden suloinen tuoksu vain vaivasi ja ivasi nälkäistä vierasta. Cueton säälimättömän hävityksen jäljet vaikuttivat O'Reillyyn syvästi ja johtivat hänen mieleensä tuskallisempia ajatuksia kuin mitä hän oli aavistanutkaan. Vaikka paikkaa oli melkein mahdoton tuntea, muistutti se Rosasta, ja onneton O'Reilly jaksoi tuskin hillitä liikutuksen, jonka se aiheutti. Hänen ei olisi pitänyt antaa valtaa sairaalloiselle halulleen, mutta kun hän oli kerran tullut, ei hän voinut poistua. Melkein tietämättään hän suuntasi kulkunsa vanhan kivilouhimon puutarhaan, paikkaan, jossa hän ja Rosa olivat niin usein kohdanneet toisensa.

O'Reillyn hartain toivo oli saada olla yksin tällä hetkellä, mutta hän huomasi, että jokin toinen oli ehtinyt ennen häntä — eräs nainen, joka oli ilmeisesti samanlainen kurja "rauhoitettu" raukka kuin hän itsekin ja näytti myöskin etsivän juuria, sillä O'Reilly oli aivan kompastua häneen guava-pensaikon läpi tunkeuduttuaan.

Nainen pelästyi aivan suunniltaan ja koetti horjuen kiiruhtaa pakoon, mutta tyyntyi O'Reillyn lausuttua muutamia rauhoittavia sanoja. Repaleiset vaateriekaleet eivät voineet salata, että hänen selkänsä oli käyristynyt kyttyrälle.

Paikka oli melkein entisensä kaltainen — tuossa oli kivipenkki, jonka luona hän oli sanonut Rosalle jäähyväiset, ja tuolla oli kaivo —

"Señor!" kuuli O'Reilly tuon kyttyräselkäisen naisen sanovan. Ääni oli heikko ja värähteli kiihkeästi, mutta hän oli ajatuksissaan eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

"En tiedä", vastasi hän mietteissään. "Kyllä, etsin jotakin — erästä —"

Kysymys, joka oli tehty tuskin kuuluvalla äänellä, vaikutti O'Reillyyn syvästi, sillä se soveltui täydellisesti hänen surullisiin mietteisiinsä. Hänen silmiään kirveli ja kurkkuun oli kohonnut karvas pala. Hänen lujuutensa oli murtumaisillaan.

O'Reillyn kuulokin alkoi pettää, sillä hän oli kuulevinaan jonkun kuiskaavan hänen nimensä. Hyvä Jumala! Tämä paikka ei ollut kuollut — siellä oli eloa — muistoja, ääniä, näkymätöntä, mutta todellista läsnäoloa. Hän tarttui lähimpään pensaaseen tukea etsiäkseen ja sulki silmänsä vain kuullakseen nimeään selvemmin mainittavan.

Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja kääntyi, hän kuunteli, mutta ketään ei ollut näkyvissä paitsi tuo repaleinen olento, joka oli suoristautunut ja katseli häntä. Hän tarkasteli naista toistamiseen ja maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, kun hän astui horjuen lähemmäksi. Hän katsoi jälleen, tarkemmin, sillä hänen silmänsä alkoivat hämärtää.

Nainen oli laiha — melkein kuin luuranko — ja niin hento, että iltatuuli näytti häntä häilyttelevän, mutta ylöspäin kohotetut kasvot olivat kuin kirkastetut. O'Reilly tuijotti häneen kuin maahan naulittuna, ja kun nainen aukaisi silmänsä, huudahti hän riemuiten:

Hän otti tuon epämuodostuneen olennon syliinsä ja peitti suudelmilla nuo kuihtuneet värittömät kasvot. Mutta Rosa ei vastannut hänen hyväilyihinsä, vähäiset voimat olivat pettäneet, ja hän lepäsi O'Reillyn käsivarsilla liikkumattomana ja tuskin hengittäen. Kyyneleet vierivät poskille ja sormet sivelivät hyvin heikosti O'Reillyn partaista poskea.

Kului hetkinen, ennenkuin Johnnie selvisi hämmästyksestään ja käsitti täydellisesti, että kaikki oli totta, mutta sittenkään hän ei saanut sanaakaan lausutuksi, sillä hänen mielensä oli hurjassa kuohuntatilassa. Ilo, kiitollisuus, sääli ja tuhannet muut tunteet yhtyivät jonkinlaiseksi huumaukseksi, joka teki selvän ajatustoiminnan ja puhumisen mahdottomaksi.

Pelko palautti hänet vihdoin järkiin, sillä hän huomasi, että Rosa oli mennyt tajuttomaksi eikä tuntenut hänen hyväilyjään. O'Reilly kantoi hänet nopeasti penkille ja alkoi virvoitella häntä, ja hetkisen kuluttua Rosa avasikin silmänsä ja sanoi hymyillen tuskin kuuluvalla äänellä:

"Olen kuolemaisillani, O'Rail-ye", kuiskasi hän. "Odotin vain saadakseni nähdä sinut vielä kerran."

Hennoilla sormillaan Rosa siveli jälleen O'Reillyn poskia ja kosketti tämän repaleista pukua. "Sinä olet myöskin kärsinyt. Mikä on tehnyt sinusta niin köyhän, että sinun täytyy nähdä nälkää, O'Rail-ye?"

"En ole köyhä, vaan rikas. Kuuletkos?" Hän helisteli rahoja taskussaan. "Minulla on rahaa, rahaa sinulle, sydänkäpyseni, jolla ostan sinulle lääkkeitä ja ruokaa, niin että tulet terveeksi ja vahvaksi jälleen. Rosa kultaseni, olen etsinyt sinua niin kauan, niin kauan —" Ääni sortui ja hän antoi päänsä vaipua. "Minä — minä pelkäsin —"

"Odotin niin kauan kuin jaksoin", sanoi tyttö. "On vain paha, että tulit niin myöhään."

Hän vaipui jälleen heikkouden aiheuttamaan tiedottomuuteen, ja O'Reilly hyväili hänen käsiään mainiten häntä nimeltä ja pyydellen häntä jäämään hänen luoksensa. Hän oli nyt kykenemätön auttamaan, ja hänet valtasi kauhea epätoivo ja avuttomuuden tunne.

Kuullessaan jonkun puhuvan hän katsahti ylös ja näki vieressään tuon neekerivaimon, joka oli kaivanut rinteellä hiukan alempana. Se oli Evangelina, joka oli laihtunut vain luuksi ja nahaksi. Silmät olivat sameat ja syvälle vajonneet, ja kutistuneet kasvot muistuttivat apinaa, mutta O'Reilly tunsi hänet heti ja hän O'Reillyn.

"Hän on usein noin heikko. Nälkä sen tekee. Meillä ei ole mitään syötävää, herra. Minä olen myöskin kuolemaisillani ja Asensio —! Oh, te ette voi kuvitella, kuinka me olemme saaneet kärsiä."

"Meidän täytyy saada Rosa kotiin. Missä te asutte?" Evangelina kääntyi kaupunkiin päin. "Tuolla alhaalla", sanoi hän. "Mutta mitä se hyödyttää. Siellä ei ole ruuan hiventäkään, ja Rosa pelkää noita vankkureita. Tehän tiedätte, — noita, jotka kokoilevat kuolleita. Hän tahtoi, että toisin hänet tänne kuolemaan."

"Nuo vankkurit! Älä anna panna minua sinne toisten kuolleiden joukkoon.
Ruumiit ladotaan korkealle —" Heikko vavahdus värisytti häntä.

"Sinä et kuole, Rosa. Minulla on rahaa, jolla saamme ruokaa. Nousehan,
Rosa, nouse!"

"Hän rukoilee puolestanne joka ilta", sanoi Evangelina. "Sellainen usko! Sellainen luja luottamus! Hän ei milloinkaan epäillyt, ettette palaisi hänen luokseen. Välistä hän kyllä itki, mutta vain silloin kun hän muisteli veljeään. Estevanhan on kuollut, kuten ehkä tiedätte. Niin, kuollut, kuten kaikki muutkin."

"Estevan ei ole kuollut", vastasi O'Reilly. "Hän elää. Rosa, kuuletko, että Estevan elää ja on terve! Hän on idässä Gomezin luona, ja minä olen tullut noutamaan sinua hänen luokseen."

"Estevanko elossa? Laskette leikkiä." Evangelina nyökytteli päätään.
"Me tiedämme kyllä."

"Sanon teille, että hän elää", sanoi O'Reilly lujasti, ja kuullessaan Jacketin huutelevan häntä, huhusi hän vastaan, ja kun poika saapui, selitti hän lyhyesti, mitä oli tapahtunut, antamatta Jacketille aikaa ilmaista suurta hämmästystään.

"Etsintämme on loppunut; olemme löytäneet heidät. Mutta he eivät tahdo uskoa, että Estevan elää. Kerro heille."

"Hän on elossa. Löysimme hänet eräästä vankilasta mätänemästä ja vapautimme hänet", todisti Jacket. Hän tuijotti uteliaasti penkillä lepäävään muodottomaan olentoon ja sitten O'Reillyyn ja vihelsi pitkään. "Hän on siis lemmittysi, vai mitä? Hän — minä — tuota — enpä olisi tuntenut häntä. Mutta ethän sinäkään ole enää miesten kauneimpia, vai mitä arvelet?"

Evangelina, joka näytti olevan kestämäinsä sanomattomain kärsimysten tylsistyttämä, laski luisevan kätensä O'Reillyn olkapäälle ja sanoi kiihkeän varoittavasti: "Varokaa Coboa! Olettehan kuullut hänestä? Niin, hän on kaiken kurjuutemme alku ja juuri. Hän kaahasi meitä paikasta toiseen, ja hänen tähtensä minä laitoin tuon kyttyrän Rosan selkään. Ymmärrättehän, Rosa on suora — kyllin suora ja kaunis kenelle hyvänsä amerikkalaiselle. Hänen ihonsa on myöskin maidonvalkoinen, ja hänen hiuksensa — hänellä oli tapana pitää kukkia hiuksissaan teitä miellyttääkseen, ja sitten me leikimme ja haaveilimme tulevista onnen päivistä. Mutta te ette tullut milloinkaan. Ettehän välitä siitä, minkä näköinen hän nyt on, ettehän?"

"Rosa parka! Te ihmisraukat!" O'Reillyn ääni vapisi ja hän kätki kasvonsa lemmittynsä rintaa vasten.

Silloin Rosa heräsi ja huokaisten syvään hän alkoi hyväillä O'Reillyn hiuksia.

O'Reillyn nousu kukkulalle oli käynyt hitaasti, mutta laskeutuminen sujui monin verroin hitaammin, sillä Rosa oli niin heikko, ettei hän kyennyt juuri lainkaan kävelemään, eikä O'Reilly jaksanut kantaa häntä pitkääkään matkaa kerrallaan. Vihdoin he kuitenkin saapuivat erään kurjan hökkelin luo, jossa Asensio makasi, ja jättäen Rosan sinne Johnnie kiiruhti kaupunkiin. Hän palasi pian tuoden mukanaan useita pieniä paketteja, jotka hän oli kätkenyt vaatteidensa alle, ja alkoi Evangelinan avulla heti valmistaa jotakin syötävää.

Rosalla ja noilla kahdella neekerillä ei ollut vähintäkään ruokahalua — he olivat jo kauan sitten sivuuttaneet sen asteen, jolloin he vielä tunsivat olevansa nälkäiset — ja O'Reillyn täytyi pakottaa heidät syömään. Annettuaan heille niin paljon kuin hän tohti, tarjosi hän loput Jacketille.

Poika nuolaisi huuliaan ja hypisteli sormiaan, mutta pudisti kieltävästi päätään.

"En välitä", sanoi hän välinpitämättömästi. "Minulla on torilla eräs tuttu kalakauppias; menen varastamaan häneltä jonkun kalan."

O'Reilly taputti häntä olkapäälle sanoen: "Olet hyvä poika. Sinähän ymmärrät, että nämä sairaat ihmisraukat tarvitsevat enemmän ruokaa kuin jaksamme ostaa, joten meidän täytyy vain kiristää nälkävyötämme?"

"Luonnollisesti. Syöminen on vain totuttu tapa, josta me miehet kyllä selviämme. Minä löydän aina jotakin meille molemmille, sillä minä olen hiton hyvä varastamaan. Voin varastaa hiuksen miehen päästä, jos vain oikein koetan." Ja nyökäyttäen päätään hän lähti hankkimaan illallista hyväntekijälleen.

Jacket vihelteli sankarillisen iloisesti niin kauan kuin hän oli O'Reillyn näkyvissä, mutta sitten hänen käytöksensä muuttui. Suupielet alkoivat vavahdella, ja silmät kostuivat. Hän hieroi likaisella kädellään vatsaansa ja mutisi heikosti: "Cristo! Kylläpä ottaa lujalle pysyä miehuullisena, kun paistinhaju nenään lehahtaa!"

XXV.

AAVEIDEN PUUTARHA

Rosa Varona ei kuollut. Kihlattunsa hellässä hoidossa hän päinvastoin toipui niin hämmästyttävän nopeasti, että muutoksen saattoi huomata tunti tunnilta; hän elpyi kuin näivettynyt kukkanen virkistävässä sateessa. O'Reillyn läsnäolo merkitsi yhtä paljon kuin rahoilla hankitun ravinnon vaikutus, ja tietoisuus, että Estevan oli elossa ja turvassa, kiihoitti yhä enemmän hänen elämänhaluaan. Rosa tunsi toivon heräävän sydämessään, ja eräänä päivänä hän huomasi nauravansa. Hän ei tahtonut uskoa korviaan. O'Reilly istui hänen vieressään lehtivuoteella ja äkkiarvaamatta Rosa painoi hänen kätensä huulilleen ja kysyi, kuten hän oli jo lukemattomat kerrat kysynyt:

Rosa painoi hänen kätensä poskelleen etsien sanoja iloaan ja onneaan ilmaistakseen.

"Näin suurta onnea on vain taivaassa", kuiskasi hän viimein. "Välistä se aivan peloittaa minua. Kun olet luonani, on tämä vankila kuin paratiisi, eikä minulta puutu mitään. Sota, kärsimykset, epätoivo — en voi kuvitella, että niitä on enää olemassakaan."

"Niin on kuitenkin asianlaita, ja Matanza on kaikkea muuta kuin paratiisi", sanoi Johnnie. "Matanza on helvetti, josta meidän on päästävä pian pois."

"Paetako, tarkoitat? Mutta se on aivan mahdotonta. Asensio tietää kyllä. Espanjalaiset antoivat ensin miehille luvan mennä piikkilankaesteen ulkopuolelle ruokaa etsimään, mutta se oli vain sotajuoni. Kukaan ei tullut milloinkaan takaisin — heidät murhattiin kaikki. Nyt ei kukaan enää koetakaan."

"Täällä emme voi kuitenkaan enää kauan olla." Nähdessään tytön kysyvän katseen hän lisäsi: "Rahani ovat menneet — melkein viimeistä senttiä myöten, ja kun ne on syöty, ei ole enää mitään keinoa jäljellä. Jacketilla on jokin salaperäinen elintarvevarikko, josta hän onnistuu välistä saamaan jotakin, mutta meitä on viisi, ja hänellä on tarpeeksi työtä hankkia oma ravintonsa. Ei, meidän on yritettävä nyt, kun vielä jaksamme."

Rosa ei ollut tiedustellut, mistä tuo siunattu ravinto saatiin, joka palautti elämän hänen ruumiiseensa, ja vaikka ruokaa ei ollut paljon — hiukan jauhoja, juureksia, silloin tällöin jokin paistettu kala tahi lihaa — ei hänen mieleensä ollut kertaakaan johtunut, että sekin vähä voisi loppua. Mutta hän ajatteli asiaa urhoollisesti.

"Olen ollut jo niin kauan kuoleman lähellä", sanoi hän, "niin että tuo kaikki merkitsee minulle sangen vähän. Sinähän olet luonani ja sinun rinnallasi minä kestän vaikka mitä."

"Meidän täytyy yrittää niin kauan kuin jaksamme", vastasi Johnnie. "Jos minulla olisi rahaa, niin olisi helppo lahjoa jokin vartija, niin että pääsisimme ulos, mutta kakki kenraali Betancourtilta saamani rahat ovat menneet." Hän siveli Rosan tummaa tukkaa ja hymyili rohkaisevasti. "Keksin kyllä jonkin keinon, niin että älä vaivaa suloista päätäsi. Ryöstän rahat vaikka don Mariolta. Enkö ole mielestäsi aivan maantierosvon näköinen! Pelkkä ilmestymiseni saisi tuon lihavan roiston kauhistumaan."

"Mielestäni olet niin kaunis", kuiskasi tyttö. Ja katsoen maahan hän lisäsi: "Kuinka minä turmelenkaan sinut! Olen aivan unhottanut säädyllisen käyttäytymisen — Isabel oli oikeassa sanoessaan, että olin röyhkeä ja tunkeilevainen letukka. Käännä nyt kasvosi poispäin, että voin ajatella, sillä siitä ei tule mitään, kun katsot minuun — rakastan sinua niin äärettömästi. Kas niin! Nyt on hyvä. Pidän sinua kädestä, ja kun suutelen sitä, voit vilkaista minuun."

"Ennenkuin tulit, olin jo monta kertaa kääntymäisilläni jonkun entisen ystäväni puoleen, mutta ne ovat kaikki espanjalaisia ja siis vihamiehiäni. Ymmärräthän?"

"Täydellisesti. Olen samassa asemassa, sillä jokainen entinen tuttavani täällä olisi heti valmis ilmiantamaan minut, jos ilmaisisin itseni. Ja taisteltuani kapinallisten riveissä minä en tohdi mennä Amerikan konsulinkaan puheille apua pyytämään — jos täällä enää onkaan Amerikan konsulia."

"Näin viime yönä niin merkillisen unen — ehkä se oli jokin enne, kukaties? Uneksin äitipuolestani. Muistathan, miten hän kuoli? Kirjoitin sinulle —"

"Estevan nosti hänen ruumiinsa kaivosta ja eräänä päivänä piileskelyssämme metsässä kaukana Yumurin toisella puolella hän näytti minulle vanhaa kultarahaa —"

"Tiedän", sanoi O'Reilly nopeasti. "Hän kertoi minulle koko jutun. Hän on siinä uskossa, että tuo kultaraha on avain isänne aarreaittaan, mutta — minun mielestäni hänen luulonsa on aivan aiheeton. Minä en ole tähän hetkeen saakka edes uskonut, että tuo kultaraha oli olemassakaan."

"Ei suinkaan, se —" Rosa keskeytti huudahtaen: "Sinä katsot minuun,
O'Reilly!"

"Eikö mitä; panit itse kätesi minun huulilleni." He katselivat toisiaan
vaieten ja unhottivat hetkeksi kaiken muun. Sitten Rosa kuiskasi:
"Miten omituista! Silmäsi ovat välistä siniset ja välistä harmaat.
Merkitseekö se, että rakkautesikin voi muuttua?"

"Ei varmastikaan. Mutta jatkahan kertomustasi Estevanista ja tuosta kultarahasta."

Lujalla tahdonponnistuksella tyttö palautti itsensä todellisuuteen jälleen. "No niin, tuo viimeinen uneni johdatti mieleeni ajatuksen, että Estevan saattoi sittenkin olla oikeassa. Kukaan perheeseemme kuulumaton henkilö ei luonnollisesti usko tuota vanhaa tarinaa, vaikka isääni pidettiin aikoinaan hyvin rikkaana miehenä, mutta Pancho Cueto uskoi, ja hän tiesi tarkalleen talon asiat."

Rosa kohottautui kyynärpäiden varaan ja hänen silmänsä säteilivät.
"Eikö olisi ihmeellistä, jos kaikki olisikin totta? Ajattelehan,
O'Reilly, nassakoittain Espanjan kultaa, arkuittain hopeaa, nipuittain
kalliita koruja, oh, olen kuullut Isabelin puhuvan niistä kyllin usein!"

"Älä millään muotoa unhota noita luumun kokoisia Caribbeanin helmiä", hymyili O'Reilly. "Tuota kaikkea en ole voinut milloinkaan oikein sulattaa. Viinimarjankin kokoisella helmellä voisimme ostaa vapautemme vaikka paikalla." Hetkisen kuluttua hän jatkoi vakavammin: "Tahtoisinpa mielelläni tarkastaa tuota kaivoa jo tänä iltana. Turhaahan se tietysti on, mutta — kertomus tuntuu nyt todennäköisemmältä kuin ennen, kummallista kyllä. Ehkä se on hyvinkin tutkimisen arvoinen." Hän teki nopeasti päätöksensä. "Lähden — lähden juuri tällä minuutilla."

Kun O'Reilly astui ulos majasta, näki hän Jacketin työskentelevän ahkerasti kädessään tahkon palanen, jonka hän oli jostakin puhaltanut. Poika katsahti ylös nähdessään ystävänsä lähestyvän ja näytti pitkää, ohutta viilaa, jonka kärkeä ja särmiä hän kaikin voimin teroitti.

"Mitäs tästä tuumit?" kysyi hän ylpeästi. "Se voi olla hyvään tarpeeseen, kun kerran olemme valmiit lähtemään tästä rutonpesästä."

"Varastin tietysti. Nykyään varastan kaikki, mitä suinkin kykenen. Eihän sitä tiedä, milloin täytyy jokin kurkku katkaista, ja viilat tehdään tavallisesti hyvästä teräksestä."

"Koska olet niin sukkela varas, niin voisitkohan varastaa jotakin minullekin?" kysyi O'Reilly. "Pari syltä köyttä?"

"Köyttä?" toisti Jacket hämmästyneesti. "Köyttähän tarvitaan vain espanjalaisia hirtettäessä. Mutta ystävälläni kalakauppiaalla on jaala, josta minä ehkä voin nipun nykäistä." Kätkettyään tavaransa Jacket nousi ja lähti kiireesti rantaan päin, ja kun hän tunnin kuluttua palasi, oli hänellä paidan alla nippu hyvin kulunutta, mutta täysin käyttökelpoista köyttä. Selittämättä tarkemmin mihin köysi tarvittiin O'Reilly pujotti kätensä pojan kainaloon ja suuntasi matkan La Cumbren rinteille, ja kun hän vanhaan kivilouhimoon päästyään selitti Jacketille aikovansa tutkia tuon vanhan kaivon, ei pojan kummastuksella ollut enää mitään rajoja.

"Totta puhuen en yhtään mitään", vastasi Johnnie. "Aion etsiä Varonain kätkettyä aarretta, mutta koko tuuma alkaa tuntua minusta joutavalta."

"Kätkettyä aarretta!" Jacketin äänensävy ilmaisi, että hän luuli ystävänsä joutuneen hiukan päästä vialle, ja O'Reillyn kerrottua koko tarinan don Estevanin kadonneista rikkauksista ivasi hän koko juttua. Hän kurkisteli tutkivasti kaivon mustaan aukkoon ja pudisti päätään. "Caramba, minkälainen päähänpisto? Oliko ukko hullu, kun heitti rahansa menemään?"

"Hänellä — hänellä oli, tuota noin, enemmän kuin hän tarvitsi ja hän tahtoi pelastaa rahansa espanjalaisten kynsiin joutumasta", selitti O'Reilly haluttomasti.

"Hm! Kenelläkään ei ole enemmän rahaa kuin tarvitsee." Semmoinen lapsellinen herkkäuskoisuus harmitti Jacketia ilmeisesti. "Tämähän on kaikesta päättäen aivan tavallinen kaivo, ehkä hiukan syvempi, niin että on parasta olla hyvin varovainen. Muuten voit taittaa niskasi, niinkuin tuo donna 'Mikä-hänen-nimensä-taas-olikaan'."

O'Reillystä tuntui todellakin siltä, että hän teki itsensä naurettavaksi, mutta siitä huolimatta hän sitoi nuoran lujasti kiinni ja laskeutui pimeään aukkoon jättäen Jacketin vartioimaan. Noin viidentoista minuutin kuluttua hän ilmestyi jälleen aukon reunalle huohottaen ponnistuksesta.

Hän oli märkä ja limainen ja yltäpäältä liejun tahrima ja Jacket nauroi henkimenokseen hänet nähtyään.

"Ha, ha! Mikäs suuri sisilisko tämä on? Kauniit vaatteesihan ovat nyt aivan pilalla. Entä aarre? Missäs se on?" Poika oli sanomattomasti huvitettu. Hän taputti paljaita sääriään ja hyppi ja nauroi aivan kyykkysillään.

O'Reilly hymyili hyväntahtoisesti ja asetettuaan aukkoa peittävät lankut paikoilleen hän kätki köyden lähimpään pensaikkoon. Kotimatkalla hän kuunteli hajamielisesti Jacketin iloittelua, mutta Asension majan lähellä hän sai pojan jälleen hämmästymään kysymällä:

Jacketin silmät suurenivat ja hän pysähtyi keskellä hämärää tietä.
"Mitä sinä näit siellä alhaalla, toveri? Kerrohan."

"Enpä paljon mitään. Juuri sen verran, että haluan nähdä enemmän.
Luuletko voivasi varastaa minulle jonkinlaisen työaseen?"

"Ole niin kiltti. Ja muista, ettet puhu mitään Asension tai hänen vaimonsa kuullen."

O'Reilly kohtasi Rosan ovella ja huudahti hämmästyksestä, sillä hänen poissaollessaan oli Rosa pessyt värin kasvoiltaan ja poistanut kyttyrän, jonka Evangelina oli laittanut hänen selkäänsä heidän lähtiessään Pan de Matanzan kätköstä. Hän seisoi nyt O'Reillyn edessä suorana, solakkana ja suloisena — hänen unelmiensa Rosa — mutta oli vielä hyvin laiha ja hento. Repaleet vain lisäsivät hänen viehkeyttään, ajatteli O'Reilly.

"Rosa armaani! Luuletko, että voit olla turvallinen näin?" kysyi hän epäröiden.

Evangelina, joka oli kumartunut miehensä puoleen, suoristausi ja tuli hymyillen heidän luokseen.

Rosa oli onnellinen ja hämillään O'Reillyn peittelemättömän hämmästyksen ja ihailun johdosta. "En olekaan siis niin kovin paljon muuttunut?" kysyi hän.

"Niin, et ole lainkaan muuttunut, paitsi että olet entistä kauniimpi. Evangelina on oikeassa, olet liian kaunis katseltavaksi. Kuulehan!" Hän vei Rosan hiukan sivulle ja kuiskasi: "Olin kaivossa." Hänen äänessään ja katseessaan oli jotakin, joka sai tytön tarttumaan kiihkeästi hänen käteensä. "Ehkä olen väärässä", jatkoi hän nopeasti, "ehkä siellä ei olekaan mitään — mutta minä näin kuitenkin jotakin."

"Jonkinlaisen hirsiseinän, joka oli kehäkivityksen takana." Kun Rosa ei näyttänyt ymmärtävän, jatkoi hän selitystään. "Ensin en nähnyt mitään tavatonta. Pohja on melkein kuiva — täyttynyt, ymmärräthän, ylhäältä vierineillä kivillä ja soralla, mutta sitten huomasin, että vaikka kaivo on louhittu kallioon, on se katettu kivikehyksellä alhaalta ylös asti. Tämä tuntui minusta heti kummalliselta."

"Eräässä kohden huomasin vielä, että tuon kivityksen takana oli jonkinlainen hirsiseinä — ikäänkuin hirsillä olisi peitetty jonkun luolan suu. Sinähän tiedät, että nämä Kuban kalliot ovat täynnä luolia."

Rosa risti vavisten kätensä. "Olet löytänyt sen, O'Reilly — olet löytänyt sen", kuiskasi hän.

"Ei, ei! En ole vielä löytänyt mitään. Mutta olen lähettänyt Jacketin hankkimaan kuokan tahi rautakangen, ja tänä yönä minä aion murtaa alas tuon kivityksen ja tarkastaa, mitä sen takana oikein on."

"Tänä yönäkö? Sinun täytyy antaa minun tulla mukaan. Tahdon auttaa sinua."

"Hyvä on, mutta älä anna toiveillesi kovin suurta valtaa, sillä meillä on kaikki mahdollisuudet pettyä katkerasti. Äläkä puhu mitään Evangelinalle. Minulla on vielä muutamia pennyjä jäljellä, joilla aion ostaa pari kynttilää."

Rosa syleili lemmittyään kiihkeästi. "Jokin sanoo minulle, että kaikki on totta! Tiedän nyt, että sinä pelastat meidät kaikki."

Evangelina mutisi nurkassaan miehelleen: "Noita lemmenlintuja! He ovat kuin pari kyyhkystä; yhtä suutelemista ja kuhertelua!"

Jacket palasi illan pimetessä tuoden mukanaan ruosteisen, ainakin kolmen jalan mittaisen, tukevan rautakangen, joka oli nähtävästi kuulunut johonkin ikkunaristikkoon. Poika oli väsynyt ja tuskastunut. "Kuokka! Rautakanki! Yhtähyvin voisi koettaa varastaa kanuunan San Severinosta. Olen valmis tekemään kaikkea, jossa on jotakin järkeä, mutta —"

"Hauskaa kuulla", murahti Jacket; "tuo kepakko oli maksaa minulle henkeni. Selkäni melkein katkesi, kun väänsin sitä irti, ja tuo roisto, joka omistaa talon — taivaan tuli hänet murskatkoon — ajoi minua takaa, kunnes olin läkähtyä. Jos veitseni olisi ollut valmis, olisin kääntynyt päin ja antanut hänelle jotakin kylkiluiden väliin. Juoksin niin, että keuhkoni olivat haljeta."

Majassa oli enää vain sen verran ruokaa, että se tuskin riitti naisille ja sairaalle Asensiolle, ja kun O'Reilly oli ostanut viimeisillä rahoillaan kynttilöitä, täytyi hänen ja Jacketin olla jälleen syömättä. Myöhään illalla, kun kaikkialla kurjassa keskitysleirissä vallitsi yön syvä hiljaisuus, hiipivät nuo kolme aarteenetsijää majastaan ja suuntasivat kulkunsa kukkulalle. Jännityksestä huolimatta he liikkuivat kaikki sangen hitaasti, sillä heillä ei ollut voimia kiiruhtaa, ja onneksi ei kaupungin piirin sisäpuolella ollut enää kulkuvahteja, kun nälkä oli riistänyt pakolaisilta voimat uskaltaa yrittää paeta. Espanjalaisten valppaus oli vähentynyt samassa suhteessa, ja nyt vartioitiin vain tuota korkeata piikkilankaestettä, joka kiersi koko kaupungin ympäri. Ketään ei kohdattu.

Jättäen Jacketin tähystelemään kukkulan laelle ja Rosan kaivon suulle O'Reilly laskeutui kaivon pohjalle. Sytytettyään kynttilän hän tutki paikan huolellisesti tuloksella, että Estevanin otaksuma tuntui entistä todenmukaisemmalta. Muuraustyö oli tehty niin verrattoman huolellisesti, ettei ajan hammas ollut pystynyt siihen juuri lainkaan, ja oli erinomainen näyte siitä, kuinka perinpohjin hyvää työtä orjilta oli vaadittu. Siellä ja täällä oli muurilaasti hiukan irtautunut, mutta enimmäkseen se oli yhtä lujaa ja lujempaakin kuin muuraukseen käytetyt kivet. Olkapäänsä korkeudella eräällä sivuseinämällä O'Reilly huomasi kivityksessä kohdan, jossa muuraus oli rosoisempi kuin muualla, ja tutkittuaan erästä rakoa hän oli näkevinään kostean hirren. Tästä oli paras alkaa, ajatteli hän, ja tarttui rautakankeensa, mutta hän huomasi pian tekevänsä melkein turhaa työtä. Laasti oli kuin piikiveä, johon hänen tylsä työaseensa teki tuskin jälkeäkään. Voidakseen käyttää kankeaan vipuna hän koetti kaikin voimin hakata rakoa suuremmaksi seisoen syvällä mutaisessa vedessä. Hiki juoksi virtanaan ja hänen heikkoutensa alkoi harmittaa häntä, sillä hänen täytyi levähtää aina vähän väliä.

Rosa seurasi kiihkeästi hänen työskentelyään ja koetti rohkaista häntä kaikin tavoin. Levähtäessään O'Reilly saattoi nähdä hänen kalpeiden kasvojensa häämöittävän ylhäällä kynttilän himmeässä valossa.

Kun hän oli ahertanut tunnin tahi pari, ilmoitti hän, että hänestä alkoi todellakin näyttää siltä kuin seinässä olisi jonkinlainen suljettu aukko.

Rosa taputti käsiään ja nauroi riemuiten. "Kiiruhda, kultaseni, minä aivan kuolen jännityksestä."

O'Reilly huokasi raskaasti. "Tuo Sebastian tunsi tehtävänsä", sanoi hän valittavasti. "Laasti on kovaa kuin teräs, ja minä pelkään, että katkaisen vielä kankeni."

Rosa suuteli keveästi lehteä, jonka hän löysi maasta, ja heitti sen kaivoon lausuen hymyillen: "Tuo antaa sinulle uusia voimia, kultaseni."

O'Reilly ei huomannutkaan enää ajan kulkua, vaan työskenteli ahkerasti, eikä hän tahtonut uskoa korviaan, kun Jacket tuli huomauttamaan, että päivänkoittoon oli vain tunti aikaa. "Enhän minä ole vielä ehtinyt oikein alkaakaan", vastusteli hän. Hän huomasi suureksi hämmästyksekseen olevansa melkein kaatumaisillaan väsymyksestä ja että kädet olivat naarmuuntuneet ja rakoilla. Kiivettyään köyttä myöten toisten luo vaipui hän uupuneena nurmikolle. "En — en ole oikein entiselläni", puolusteli hän — "ravinnon puute — tiedättehän. Mutta tästä lähtien sujuu työ helpommin, sillä olen jo päässyt hyvään alkuun."

"Luuletko vieläkin —?" Rosa epäröi lausua julki kysymystä, joka pyöri hänen huulillaan.

"Ensi yönä tiedän varmasti", vastasi O'Reilly. Hän käski Jacketin panna kaivon suuta peittäneet lankut paikoilleen, ja kaikki kolme hiipivät sitten tiehensä.

O'Reilly makasi koko päivän uupumuksen aiheuttamassa horroksessa Rosan vaaliessa häntä huolestuneesti. Jacket näytti nukkuneen rauhallisesti jo vartiopaikallaan, joten hän käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja valmisteli veistään. Sinä iltana syötiin viimeiset ruuantähteet.

Yön tultua oli aika jälleen lähteä La Cumbren huipulle ja O'Reilly ihmetteli, mahtoiko hänellä olla enää työn suorituksen vaatimia voimia. Hän oli haluton ja heikko, joka luuta ja lihasta kihelmöi ja pakotti, ja hän sai panna liikkeelle kaiken tarmonsa päästäkseen perille. Hän punnitsi oliko viisasta näin tuhlata viimeiset vähäiset voimansa niin epävarman asian hyväksi, mutta toisekseen hän oli jo melkein varma, että Varonan aarre oli olemassa, ja tunsi vastustamatonta uteliaisuutta saada tietää, minkä salaisuuden nuo vettyneet hirret kätkivät. Hän käsitti luonnollisesti, että nyt, kun ruoka ja rahat olivat loppuneet, paon mahdollisuudet huononivat joka hetki, minkä he Matanzassa viipyivät, mutta jos hänen oli sallittu löytää nuo kätketyt rikkaudet, ajatteli hän, niin heidän kaikkien pelastus oli taattu. Panoksesta kannatti pelata, tuumi hän.

Sopivilla työaseilla olisi ollut helppo murtaa tuo luja kivitys, mutta kun tarjolla olivat vain paljaat kädet ja tuo taipuisa rautakanki, täytyi O'Reillyn ahertaa jälleen melkein koko yö, mutta jo kauan ennenkuin viimeinen kivi oli väännetty irti hän näki jotakin, joka sai hänet katsahtamaan Rosaan kiihkeästi.

"Lukolla? Sitten me olemme löytäneet sen." Rosa sulki silmänsä ja hänen päätään aivan huimasi. "Estevan oli oikeassa. Lukot merkitsevät tietysti sitä, että oven takana on jotakin kätkössä. Oi, jospa vain voisin auttaa sinua!"

"Jumalani! Kunpa minulla olisi edes jonkinlainen kunnollinen vehje, millä murtaa tuo ovi!" mutisi O'Reilly alkaessaan jälleen työnsä kaksinkertaisin voimin. Hän ei koettanutkaan enää säästää itseään, sillä aarteenetsijän kiihko oli kokonaan vallannut hänet, ja Rosa yllytti käsiään väännellen häntä kiiruhtamaan.

Mutta tuo matala ja paksu ovi, joka oli tehty jostakin erittäin kovasta ja sitkeästä puulajista, oli nyt märkä ja niljakka, eivätkä O'Reillyn iskut voineet sille mitään. Tukevat saranat ja lukkoraudat olivat kyllä syvältä ruostuneet, mutta vielä järkähtämättömän lujat, ja O'Reillyn täytyi vihdoin pysähtyä levähtämään melkein suunniltaan pettymyksestä ja väsymyksestä.

Päivä alkoi jo sarastaa, mutta hän kieltäytyi lopettamasta ja ahersi edelleen itsepintaisesti ja epätoivon vimmalla, kunnes Rosa pyysi häntä taukoamaan.

Johnnie vaipui jälleen nurmikolle rajusti huohottaen toisten asetellessa lankut paikoilleen.

"Jos olisin jatkanut vielä tunnin, niin olisin päässyt sisään", kuiskasi hän.

Rosa kumartui lemmittynsä puoleen säteilevin silmin ja huulet hiukan raollaan.

"Niin", sanoi hän, "ole kärsivällinen, O'Reilly. Tulemme takaisin, ja ensi yönä olemme rikkaat."

Eversti Cobo sytytti väkevän savukkeen ja puhalsi sieraimistaan mahtavan savupilven nojaten mukavasti nojatuolinsa selustaan ja tuijotti synkästi aliupseeriin, joka oli pyytänyt päästä hänen puheilleen.

"Mitä lorua tämä on?" kysyi hän vihdoin. "Totta, joka sana. La
Cumbrella kummittelee, ja minä tahtoisin puhua asiasta papille."

Aliupseeri — matalaotsainen ja tyhmännäköinen mies — liikahti levottomasti. "Henget — pahathenget helvetistä", sanoi hän. "Miehet tahtoisivat ostaa esirukouksia."

"Ette usko minua? En minäkään uskonut ensin, kun minulle kerrottiin asiasta, mutta nyt uskon. Näin omin silmin."

Cobo nojautui eteenpäin ja oli hiukan hämmästynyt. Hänen koko roistojoukossaan oli tämä mies viimeinen, josta hän olisi voinut ajatella jotakin tämmöistä. "Mitä sinä näit?" kysyi hän.

"En mitään muuta kuin aaveen, herra eversti. La Cumbre ei ole mikään sopiva paikka rehelliselle kristitylle."

Eversti purskahti ivalliseen nauruun. "Rehelliselle kristitylle, kuten sinulle! Olethan pahin koko roistojoukossani. Olet varas, valehtelija ja salamurhaaja, ja sinä valehtelet nytkin. Totuus esiin tahi minä käsken piiskurin miehineen heti tänne."

"Jumala olkoon tuomarini, että puhun totta", vastusteli sotilas. "Ruoskittakaa minut, jos tahdotte — ennen menen piiskurin luo kuin yöllä La Cumbrelle. Tiedättehän tuon vanhan kartanon?"

"Senkö, jonka Pancho Cueto repi raunioiksi? Aivan hyvin. Aiotko sanoa nähneesi vanhan don Estevanin kävelevän siellä pää sylissään."

"Toissa yönä. Hän seisoi kaivon reunalla, ja kasvot loistivat pimeässä kuin lyhty. Ne olivat kuin tulessa, ja hän katosi ja ilmestyi jälleen kuin perhonen lampun valoon. Menen heti tunnustamaan syntini. Miehet nauroivat samoin kuin minäkin ensin nauroin, kun kerroin heille, mitä olin nähnyt, mutta viime yönä meni pari pahinta epäilijää tuota kummaa katsomaan."

"Anteeksi, eversti. He palasivat kylmä hiki otsallaan ja viettivät loppuyön polvillaan. Nainen oli siellä jälleen. Olettehan nähnyt meren välkehtivän yöllä? Miehet sanoivat, että naisen kasvot hehkuivat aivan samalla tavalla, ja maan sisästä kuului kahleiden kalinaa ja vasarain pauketta. Kertomuksen onnettomuustapauksesta tiedätte, joten asia on selvä. Mutta kamalaa se vain on."

"Todellakin kummallista", myönsi Cobo; "mutta jokin selitys on luonnollisesti olemassa ja aivan yksinkertainen. Henget — jos nyt sellaisia onkaan — ovat vain tyhjää — kuin ilmaa; miten siis semmoiset voisivat kalistella kahleita? Näit luultavasti vain jonkun kurjan 'rauhoitetun', joka oli etsimässä jotakin syötävää, ja kuvittelit loput."

"En suinkaan! Kuulinhan kaikki omin korvin. Kuiskauksia, äänten mutinaa, valitusta ja vanhan Sebastianin vasaran kalkutusta. Tuo vanha orja on synteinsä tähden kahlehdittu johonkin La Cumbren luolaan. Äänetönkö? Enhän ole lapsi! Tiedän kyllä milloin nukun ja milloin olen valveilla. Paikka on noiduttu, enkä lähde sinne enää millään hinnalla."

Cobo vaipui mietteisiinsä antaen savukkeen hiiltyä, niin että se viimein poltti hänen paksuja sormiaan. Hän ei ollut lainkaan taikauskoinen eikä ylimalkaan uskonut mitään yliluonnollista olevan olemassakaan, mutta siitä huolimatta hän oli varma, ettei aliupseeri valehdellut, ja Pancho Cueton mainitseminen johti hänen ajatuksensa oudoille urille. Hän oli tuntenut Cueton hyvin, ja tämän järkähtämätön usko aarteen olemassaoloon oli usein johtunut hänen mieleensä. Hän kummaili nyt, oliko jokin toinen, jolla oli yhtä luja usko, mahtanut jotenkin keksiä salaisuuden avaimen ja toimitti nyt etsintöjä kaikessa hiljaisuudessa. Ajatus oli uskomaton, mutta siitä huolimatta Cobo päätteli, että jos joku kerran oli nuuskimassa noiden autioiden raunioiden ympärillä, täytyi tällä olla pätevät syynsä. Tuon naisen läsnäolo — naisen, jolla oli hehkuvat kasvot, oli kyllä sangen kummallista, mutta koko juttuhan oli kummallinen. Hän päätti ottaa siitä selvän ja mutisi: "Tahtoisinpa nähdä tuon hengen."

Aliupseeri kohautti olkapäitään. Hänen kasvoistaan näki selvästi, ettei hän aikonut vastata onnettomuuksista, jotka tuommoisen toivomuksen toteutuminen voisi aiheuttaa. "Ensi yönähän sopii koettaa", sanoi hän.

"Hyvä on! Käyn katsomassa, ja jos näen jotakin tavatonta, niin — tuota noin — sitten uskon, mitä olet minulle puhunut. Mene nyt kaikella muotoa papin luo, sillä se ei sinua suinkaan vahingoita."

XXVI.

KUN COBO SEISOI PÄÄLLÄÄN.

Rosa ja O'Reilly istuivat koko sen päivän käsi kädessä ja odottivat nälkää ja väsymystä tuntematta kärsimättömästi ja mitä suurimmassa jännityksessä yön tuloa. Välistä he olivat aivan suunniltaan ilosta ja puhelivat riemuiten hyvästä onnestaan ja välistä pettymyksen pelko teki heidät ihan sairaiksi. Kerta toisensa jälkeen he astuivat ulos majasta ja tuijottivat pelokkaasti La Cumbren rinteelle ollakseen varmat, ettei kaikki ollut vain ihmeellistä satua, ja yhä uudelleen Johnnie kuvaili pienimpiä yksityisseikkoja myöten, mitä hän oli nähnyt kaivon pohjalla. Iltapäivällä hän koetti useamman kerran nukkua, mutta ei voinut, sillä heti kun hän sulki silmänsä, oli hän kuilussa harjanteen laella koettaen murtaa tuota lujaa kivitystä ja vettyneitä hirsiä. Toimetonna oleminen hermostutti, ja väsymys teki hänet kuumeiseksi ja kärsimättömäksi.

Jacket oli myöskin jännityksessä, ja koetettuaan monta kertaa turhaan saada unen päästä kiinni hän nousi ja meni ulos auringon paisteeseen veistään teroittamaan. Hiottuaan sen kahdenpuolen teräväksi hän teki siihen pään ja ripusti sitten laitteen nuoraan kaulansa ympärille. Hän näytti sitä O'Reillylle, ja saatuaan kiittävän arvostelun hän meni jälleen ulos ja koetti unhottaa kuinka sairas hän oli. Mustia pilkkuja häilyi silmäin edessä, ja välistä huimasi päätä niin, että hän pelkäsi kaatuvansa. Hän tiesi tämän kaiken johtuvan ravinnon puutteesta ja oli ollut jo niin kauan nälissään, että häntä inhoitti ajatellakin ruokaa, kummallista kyllä. Kukkulalle nousu alkoi hirvittää, sillä hän pelkäsi, ettei hänellä olisi enää voimia laskeutua sieltä alas.

Salaisuuden säilyttäminen onnistui hyvin, sillä Evangelina oli ravinnon etsinnässä melkein koko päivän, ja Asensio makasi kuumehoureissa, ollen liian sairas kiinnittämään mitään huomiota toisten puuhiin.

Pimeän tultua nuo kolme lähtivät sitten jälleen kapuamaan raunioille, ja heistä tuntui kaikki niin kummalliselta, ja epätodelliselta. He eivät puhelleet enää, sillä keskustelu väsytti ja koko päivän kestänyt jännitys alkoi herpaista. O'Reilly horjahteli kulkiessaan, jalat olivat lyijynraskaat, ja työ, johon hänen oli jälleen ryhdyttävä, peloitti häntä. Hän ei voinut muuta ajatellakaan, ja hänestä tuntui, että tuon oven murtamiseen tarvittiin vähintäin Herkuleen voimat. Mutta päästyään jälleen kaivon pohjalle hän sai uutta tarmoa katsellessaan Sebastianin käsialaa, ja kun hän ei voinut ovelle mitään, muutti hän menettelytapaa ja alkoi vääntää irti kiiloja, joilla ovi kehyksineen oli kiinnitetty lujasti aukkoon. Hän riehui epätoivon vimmalla ja hetkisen kuluttua hän oli lrroittanut koko ovilaitteen paikoiltaan, jolloin kaivon seinämään syntyi niin suuri aukko, että hän mahtui parahiksi ryömimään lävitse.

"Kaikki valmista!" huusi hän Rosalle, ja ottaen kynttilän käteensä hän kumartui katsomaan aukkoon. Hän näki, mitä hän oli odottanutkin, pienen luolan, joka oli ilmeisesti louhittu kaivoa kaivettaessa, ja käsitti nyt, kuinka helppo oli ollut kätkeä se aivan jäljettömästi. Rosa odotti ylhäällä melkein hengittämättä, kunnes O'Reilly suoristausi ja katsahti häneen.

O'Reilly koetti puhua, mutta ei saanut sanaa suustaan, ja hänen kädessään oleva kynttilä häilyi sinne tänne.

Rosa unhotti ympäristönsä kokonaan ja liittäen kätensä ristiin hän pyysi O'Reillyä tarkoin huolehtimaan, että he saisivat aarteen haltuunsa. Hän meni peloittavan lähelle kaivon reunaa ja polvistui kuin jokin rukoileva papitar; silmät olivat kyynelissä ja korvissa kaikui huumaava kohina. Ei ollut lainkaan ihmeellistä, ettei hän huomannut suurta tummaa olentoa, joka ilmestyi pimeästä hiipien ja pysähtyi hänen taaksensa.

"Hän tarkoitti sen lapsilleen", nyyhkytti hän, "ja sallimus pelasti sen julmilta vihollisiltamme. Jumala johdatti meidät tänne, O'Reilly. Sanohan, mitä nyt näet?"

O'Reilly oli nyt ryöminyt sisälle tuohon kosteaan kammioon, ja kynttilän liekki loi kapean valojuovan kaivon vastapäiselle seinälle. Rosa kuuli hänen puhelevan liikkuessaan.

Don Estevan Varonan maanalaiseen kätköpaikkaan olisi mahtunut suurempikin aarre kuin tämä; kammio oli noin kymmenen jalan pituinen ja niin korkea, että pitkäkin mies saattoi seisoa suorana. Perällä oli rivissä useita pieniä puunassakoita ja toisella sivuseinällä joukko lippaita, sellaisia, joissa oli tapana sälyttää kalliita viinejä ja liköörejä. Kaikki oli liman ja homeen peitossa, rautasiteet olivat läpi ruostuneet ja ilma oli sanomattoman ummehtunut.

O'Reilly katseli hämmästyneenä tätä Aladdinin luolaa, ja hänen täytyi asettaa kynttilä maahan, sillä hänen kätensä vapisi ankarasti. Hän kumartui varovasti kuin peläten rikkovansa jonkin lumouksen ja koetti nostaa erästä nassakkaa, mutta se oli kuin juotettu kallioon kiinni. Huomattuaan, että kansi oli pullistunut kuin kosteuden vaikutuksesta, hän tarttui rautakankeensa ja iski lujasti uurteeseen. Puu murskautui ja toisella iskulla kansi irtautui kokonaan. Näky aivan häikäisi hänet ja hän seisoi hetkisen räpytellen silmiään sillä nassakka oli reunojaan myöten täynnä rahoja — kultarahoja, suuria ja pieniä. Hän kahmaisi niitä kourallisen ja meni lähemmäksi kynttilää; rahojen joukossa hän näki samanlaisen espanjalaisen kultarahan, jonka Estevan oli löytänyt.

Hän koetteli toisten nassakoiden painoa ja huomasi kaikkien olevan yhtä raskaat, ja yrittämättäkään lähimainkaan arvioida löytöä hän, ollen hiukan asiantuntija, tiesi, että nassakat sisälsivät suunnattoman omaisuuden. Sykkivin sydämin aukaisi hän sitten lähimmän lippaan. Siinä oli useampia osastoja, joissa jokaisessa oli erisuuruisia ja -muotoisia, huolellisesti käärittyjä kääröjä. Päällekirjoituksia ei voinut enää lukea, mutta ensimmäisessä käärössä, jonka O'Reilly avasi, oli erinomaisen taiteellisesti tehty hopeahaarikka. Se oli mustunut aikojen kuluessa, mutta O'Reilly näki heti, että se oli kauttaaltaan hopeaa. Hän oli sattumalta ilmeisesti avannut lippaan, joka sisälsi vanhan ja kallisarvoisen espanjalaisen pöytäkaluston.

Lippaan eräässä kulmauksessa hän näki metallisen asiakirjakotelon, jonka hän sai hetken ponnisteltuaan aukimurretuksi. Päällä oli paksu pinkka vanhoja papereita, joissa riippui mahtavia sinettejä. Kosteudesta huolimatta olivat kaikki hyvässä kunnossa, ja kirjoituksista ja sineteistä O'Reilly totesi, että paperit olivat juuri nuo kadonneet kiinnekirjat, nuo kruunun antamat omistustodistukset, joita donna Isabel oli turhaan etsinyt. Papereiden alla oli useita nahkapusseja, jotka olivat niin lahoneet, että ne hajosivat käsiin. Niissä oli suuri valikoima erilaatuisia irtonaisia jalokiviä, joista toiset hehkuivat kuin verenpisarat ja toiset olivat kirkkaat kuin vesihelmet. Siinä olivat rubiinit ja timantit, jotka olivat koituneet donna Isabelin kuolemaksi.

O'Reilly ei malttanut katsella kauemmin. Kynttilä kädessä hän ryömi luolasta kertomaan Rosalle näkemiään. "Olemme löytäneet sen! Kultaa on kasoittain ja siellä ovat maittenne kiinnekirjatkin. Ja niin paljon jalokiviä! Voin — voin tuskin uskoa silmiäni." Hän näytti Rosalle kourallisen kultarahoja. "Katsopas! Näitä on tuhansia. Olet Kuban rikkain tyttö. Rubiineja, timantteja ja helmiäkin — tohdinpa melkein sanoa —" Hän alkoi nauraa hermostuneesti.

"Olen usein kuullut kerrottavan noista helmistä", huudahti Rosa. "'Caribbeanin helmiä, suuria kuin luumut'. Isabel houri niistä aina unissaan."

Rosa nousi vaikeasta asennostaan, sillä hän oli aivan jäykistynyt väsymyksestä, ja päätä huimasi. Noustessaan hän kosketti johonkin, joka oli lihaa ja luuta ja joka seisoi aivan hänen takanaan. Hän kavahti vaistomaisesti takaisin horjahtaen aivan kuilun reunalle, jolloin raskas käsi ojentui pimeästä ja tarttui häneen, ja hän huomasi tuijottavansa kasvoihin, jotka eivät olleet suoneet hänelle yölläkään rauhaa, kasvoihin, joiden muisteleminenkin sai hänen verensä jähmettymään. Ne olivat kamalat kasvot; iho oli tumma ja huulet paksut, ja niitä rumensi ohimosta suupieleen saakka ulottuva arpi, ja pienissä, kekäleinä hehkuvissa silmissä, joita ympäröivä valkuainen näkyi kokonaan, oli mielettömän hurja ilme.

Rosa jäykistyi ensin aivan sanattomaksi eikä yrittänytkään paeta. Ilmestys salpasi hänen henkensä ja lamautti hänet sekä ruumiillisesti että henkisesti. Hän luuli ensin menettäneensä järkensä, mutta hän oli tuntenut Cobon käsien puristuksen ennenkin, ja selvittyään ensimmäisestä hämmästyksestään hän käsitti olevansa täydessä tajussaan. Hän koetti huutaa ja työntää miehen luotaan, mutta hänen riuhtoilemisensa oli heikkoa ja hyödytöntä kuin pikku linnun räpistely. Cobo painoi hänet maahan ja tukahdutti hätähuudon.

Kauhu voi olla niin rajaton, ettei sitä voi kestää, mutta Rosa meni onneksi heti tajuttomaksi. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän tunsi vaipuvansa äärettömään tyhjyyteen.

O'Reilly tuijotti ylöspäin ja kysyi levottomasti: "Mikä on hätänä?" Hän kuuli askelia ja jalkojen töminää, mutta ei saanut mitään vastausta. "Rosa! Mikä sinua säikähdytti. Rosa?" Hän odotti hetkisen tuskallisen vaiti, mutta sitten hän työnsi hartioillaan ovilaitteen paikoilleen ja alkoi kiivetä köyttä myöten ylös. Mutta hän oli päässyt vain vähän matkaa, kun köysi äkkiä irtautui ylhäältä ja hän putosi takaisin kaivon pohjalle.

"Rosa!" huusi hän jälleen pelosta sortuneella äänellä ja kavahti samassa kaivon seinää vasten hengityksen salpautuessa hänen kurkkuunsa.

Kaivon reunalla näkyi ensin hämärästi tumma pää, sitten leveät hartiat ja vihdoin kaksi käsivartta. Olento kumartui alemmaksi, ja O'Reilly tunsi nuo tummat kasvot, jotka hän oli nähnyt Matanzan rautatieasemalla. Ei ollut epäilystäkään — se oli Cobo.

Miehet tuijottivat toisiinsa sanaakaan sanomatta, ja Cobo näytti olevan äärimmäisen kiihtynyt. Hänen katseensa sattui aarrekammion aukkoon ja saadakseen täyden varmuuden, että hän oli kuullut oikein, hän kumartui yhä pidemmälle käsiinsä nojaten ja käänteli päätään puoleen ja toiseen paremmin nähdäkseen. Hän näytti huojuvan kaivon reunalla kuin suunnaton musta ja lihava hämähäkki.

"Uneksinko minä — vai oletteko te todellakin löytänyt tuon aarteen?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

O'Reillyn ylöspäin kääntyneet kasvot olivat aavemaisen kalpeat. Hän kostutti huuliaan ja kuiskasi hiljaa nimen: "Rosa".

"Varonain rikkaudet! Jumaliste, mikä löytö!" Cobon suu vetäytyi ahneeseen irvistykseen, niin että hampaat loistivat. "Hyvä, hyvä! Ja te olette vanhan Sebastianin La Cumbren sisuksiin kahlehdittu henki? Ha ha! Tämmöisiäkö ne aaveet olivatkin, ha, ha!" Hän purskahti nauruun, mutta hänen ivallinen naurunsa kuulosti hukkuvan korinalta.

"Aarre on varmaankin hyvin suuri kaikista kertomuksista päättäen — oikein kuninkaallinen, kuten Cuetokin aina sanoi. Niin juuri: 'kuninkaallinen'."

Cobo käänteli yhä päätään puoleen ja toiseen tuijottaen syvyyteen, niin että silmät näyttivät olevan päästä putoamaisillaan. Pitkään aikaan hän ei kiinnittänyt mitään huomiota O'Reillyyn, mutta kun hän oli hiukan tyyntynyt, katsahti hän tähän, ja hänen käytöksensä muuttui. Hän nojautui vasempaan käteen ja veti oikealla revolverin vyöstään.

Kysymys näytti suuresti kummastuttavan everstiä. "Hullu! Luuletko, että aion jakaa sen kanssasi?" kysyi hän.

"Täällä on kylliksi meille kaikille", vastusteli O'Reilly heikosti, ja kuullessaan hanan napsahduksen hän lisäsi sukkelaan: "Antakaa meidän mennä — maksan hyvin — teen teistä rikkaan miehen." Epätoivoissaan hän ojensi kätensä lyöden kynttilän sammuksiin, mutta samassa eversti laski varovasti hanan ja sanoi:

"Olette oikeassa. Mitä minä ajattelenkaan? Ei mitään melua, ei millään muotoa. Caramba! Olisipa se ollut kaunista, kun kaikki mieheni olisivat kiiruhtaneet tänne ylös katsomaan, mitä oli tekeillä. Ei, ei! Ei laukauksia eikä mitään melua. Ymmärrättehän tarkoitukseni?"

Hän irvisti julmasti pannessaan revolverin syrjään ja alkoi sitten irroittaa suurta kiveä kaivon rappeutuneesta reunasta. "Ei mitään melua!" nauraa hykerteli hän. "Ei millään muotoa mitään melua."

O'Reilly, jonka tuon hirviön äkillinen ilmestyminen ja pelko Rosan kohtalosta olivat ensin kokonaan tyrmistyttäneet, huomasi nyt, että mies aikoi säälimättä murskata hänen päänsä. Tuskissaan hän katsahti ympärilleen aikoen hakea suojaa aarrekammiosta, mutta pakotie oli suljettu, sillä pelästyksessään hän oli sysännyt oven paikoilleen. Hän oli kuin rotta loukussa, kokonaan tuon roiston armoilla. Kivi putosi jymähtäen O'Reillyn jalkoihin ja Cobo nauroi pirullisesti.

"Ha, ha, ha!" hirnui hän; "olen hieman taitamaton, vai mitä? Mutta eipä tässä ole kiirettä." Hän alkoi irroittaa toista kiveä. "Jalokiviä! Luumun kokoisia helmiä! Enhän minä, köyhä mies parka, osaa sitä vielä uskoakaan!" Kivi ei irtautunut, minkätähden hän nojautui yhä kauemmaksi. "Helmiä todellakin. Yhdestäkin passittaisin vaikka kymmenen miestä helvettiin —"

O'Reilly seisoi paikallaan kauhun lamauttamana kalliota vasten painautuen ja seurasi tyrmistyneenä toisen hitaita liikkeitä. Samassa hän näki Cobon ilman mitään ymmärrettävää syytä rupeavan äkkiä vapisemaan ja kääntelehtimään tuskallisesti. Sitten tämä jäykistyi paikalleen suonenvedontapaisesti, katse alkoi harhailla, ja O'Reilly kuuli hänen huokaisevan raskaasti. O'Reilly ei voinut käsittää, mikä miehelle tuli. Hänestä tuntui, että Cobo oli tuossa nojaavassa asennossaan kokonaisen iankaikkisuuden, ikäänkuin jokin ääni tahi melu olisi säikähdyttänyt hänet liikkumattomaksi. Mutta asianlaita ei ollut ilmeisesti siten, koska Cobon kasvot alkoivat ensin vavahdella suonenvedontapaisesti ja sitten niillä kuvastui ääretön ja vilpitön hämmästys. Miehet tuijottivat äänettöminä toisiinsa, O'Reilly ylöspäin kääntynein kasvoin ja Cobo käsiinsä nojaten, tuijottavissa silmissään tuo omituisen ihmettelevä katse. Sitten alkoi hänen asentonsa hitaasti muuttua. Hän vaipui yhä syvemmälle kuin raskaan taakan painosta, pää nousi ja laski kääntyillen sinne tänne, ja hän huokaisi toisen kerran tuskallisen raskaasti.

"Jumalani! Oi Jumalani —" kuiskasi hän sopertaen. Pää valahti rinnalle, kädet eivät jaksaneet enää kannattaa hänen painoaan, ja hetkisen kuluttua luiskahti toinen käsi irti kaivon reunasta ja hän horjahti eteenpäin. Silmänräpäyksen ajan hän heilui vyötärönsä varassa ja sitten näytti kaikki voima katoavan hänen suuresta ruhostaan. Murennutta muurilaastia, soraa ja pieniä kiviä putoili ensin varoittavasti kaivon pohjalle ja sitten suistui Cobo kuin eloton liharöykkiö pää edellä O'Reillyn niskaan.

Johnnie kohotti kätensä vastaan, mutta valahti polvilleen, ja kun hän melkein pyörryksissä raahautui seisoalleen, oli hän pilkkopimeässä. Jalkoja likisti jokin raskas taakka. Kauhun terästämällä voimalla hän riuhtaisi jalkansa irti, ja kun ei mitään ääntä kuulunut, haparoi hän kynttilän käteensä ja sytytti sen vapisevin sormin. Hänen oli vaikea uskoa silmiään. Hänen pelastuksensa oli niin käsittämätön, aivan yliluonnollinen. Hän oli nähnyt kuoleman leiman Cobon vääristyneillä kasvoilla jo tämän koettaessa pysytellä käsiensä varassa ennen putoamista, mutta hän ei voinut kuolemakseen käsittää, mikä oli aiheuttanut kaiken tämän, mikä näkymätön käsi oli surmannut hänen vihollisensa. Hän kumartui katsomaan ruumista, ja silloin hän ymmärsi. Cobo oli kuin luuton kasa, vain käsiä ja jalkoja; kasvoja ei näkynyt, mutta hartioiden välissä törrötti kotitekoisen veitsen kömpelö pää, jossa oli nauhasilmukka.

O'Reilly tuijotti veitseen tyrmistyneesti ja katsahti sitten ylös. Yön tummaa taivasta vasten hän näki nuoret, parrattomat kasvot ja kiihkeän silmäparin.

Hän huusi Jacketia nimeltä ja poika vastasi hymyillen ja varoitti: "Tuo veitsi mukanasi, kun tulet ylös."

"Sinäkö!" O'Reillyn ääni oli heikko ja vapisi. "Minä luulin —" Hän pani kynttilän maahan ja peitti kasvonsa käsillään.

"Veitsi on hyvä ja teräväkin, eikä tuo mies paljoa sätkytellyt, vai mitä?" puheli Jacket. "Kukahan se mahtaa olla?"

"Cobo? Cobo, tuo lasten murhaaja! No, hitto!" Jacketin täytyi oikein hengähtää. "Tuo siunattu veitsi!" Poika kumartui niin alas, että hän oli vaarassa seurata uhriaan syvyyteen. "Kylläpä sattui hyvin. Ja ajatella, että hän kuoli yhtä helposti kuin jokin toinenkin."

"Hän on kyllä tallella", vastasi Jacket huolettomasti. "Luulen, että hän on pyörtynyt. Caramba! Naiset ovat naisia. Ei paljon tarvita, ennenkuin holtti on poissa, eikö niin? Mutta, toveri — sepäs vasta oli isku Kuban itsenäisyyden puolesta, vai mitä? Minusta puhutaan vielä kauan sen jälkeen kuin olen yhtä hengetön kuin tuo sika. Kun ihmiset näkevät minut, sanovat he: 'Tuolla menee Narciso Villar, Cobon tappaja.'" Jacket nauroi menehtyäkseen. "Luulin — luulin ensin, että hän hyppäisi ylös ja lähtisi jälkeeni, minkätähden kiiruhdin pakoon, mutta hänhän suistui suoraan hautaansa, eikö niin? Hänen lihansa oli kuin voita, O'Reilly."

"Auta minut sukkelaan ylös! Kas tässä köysi." Johnnie heitti köyden pään nuorelle ystävälleen, ja hetkistä myöhemmin hän oli kiivennyt kaivosta, joka oli äkkiä joutunut semmoisten järkyttäväin tapausten näyttämöksi.

XXVII.

MORIN KALASTAJA.

Kun Rosa Varona oli tullut kyllin tajuihinsa voidakseen täysin käsittää mitä oli tapahtunut, osoitti hän suurta itsensähillitsemiskykyä. Ensin hän kyllä joutui aivan suunniltaan, mikä oli vallan luonnollista, mutta O'Reilly onnistui pian rauhoittamaan hänet, eikä häntä tarvinnut kahdesti muistuttaa, ettei heikkouden valtaan antautuminen ollut nyt paikallaan. Hän se oli, joka ensiksi huomautti, että kuollut Cobo oli tuskin vaarattomampi kuin elävä.

Jacket käsitti myös tilanteen vakavuuden. "Meidän täytyy päästä hänestä joutuin eroon", sanoi hän, "sillä hänen miehensä ovat lähellä, ja häntä aletaan kaivata ja etsiä."

"En tosin tahtoisi lahjoittaa hänelle tuota aarretta", sanoi O'Reilly julmasti hymyillen, "mutta muuta pelastuksen keinoa ei ole."

"Mutta mihin kätkemme hänet?" kysyi Jacket käsittämättä O'Reillyn tarkoitusta. "Yhtä hyvin voisi yrittää kätkeä kirkkoa; häntä ei jaksaisi härkäkään kaivosta kiskoa."

"Aivan niin! Hän säästi meiltä kaikki vaivat. Rahoja voimme ottaa vain pienen osan mukaamme, ja loput saavat olla täällä, kunnes sota on loppunut. Vartioikoon Cobo niitä!"

Jacket hyväksyi tuuman heti. "Sehän on kaikista selvintä!" huudahti hän. "Hänen henkensä on kyllin paha pitämään ihmiset loitolla, ja me vieritämme kiviä hänen päällensä, niin että hän saa maistella omaa lääkettään. Onpa todellakin hauskaa ajatella Cobon seisovan päällään iankaikkisesta iankaikkiseen tuon kaivon pohjalla."

Viime puolentunnin järkyttäväin tapausten vastavaikutus alkoi nyt täysin tuntua, ja O'Reilly oli aivan menehtymäisillään uupumuksesta, mutta käsittäen, että työ oli tehtävä valmiiksi, hän laskeutui vielä kerran kaivoon. Käsivarret olivat puutuneet ja sormet kankeat, niin että hän enemmän putosi kuin liukui köyttä myöten. Saatuaan aarrekammion oven auki hän ryömi sisään ja mätti taskunsa kukkuroilleen kultarahoja. Jalokivilippaan hän sitoi köyden päähän, ja kun se oli vedetty ylös, raahasi hän Cobon ruumiin aarrekammioon ja laittoi oven paikoilleen. Sitten alkoi ylöskiipeäminen, mutta voimat alkoivat pettää, ja Rosa ja Jacket saivat ponnistaa kaikki voimansa saadakseen hänet pois kaivosta.

"Kootkaa nyt kiviä ja kaikenlaista törkyä ja heittäkää kaivoon", huohotti hän.

Poika ja tyttö noudattivat kehoitusta mielihyvällä ja hetkisen kuluttua alkoi Johnniekin auttaa heitä risujen, lehtien ja kivien kantamisessa. Tarkoitus oli peittää kaivon pohja niin paksulta, että heidän vihollisensa lepopaikan sisäänkäytävä peittyisi kokonaan näkyvistä. He raatoivat kuin orjat ja O'Reilly salli lopettaa työn vasta sitten kun kaikki olivat vaipua maahan uupumuksesta. Päiväkin alkoi jo koittaa.

Laskeutuminen sujui äärettömän hitaasti, ja kun he vihdoin saapuivat Asension majalle, olivat he aivan sairaat ja kuoleman väsyneet, mutta siitä huolimatta olivat heidän sydämensä toivoa täynnä, sillä O'Reillyn ryysyt olivat revetä kullan painosta ja tuo pieni metallilipas, jota hän kantoi, oli raskas. Aarteen salassapysyminenkään ei huolettanut heitä suuresti sillä luolan sisäänkäytävä oli syvälle haudattu, ja Cobo, partiojoukkojen päällikkö, vartioi lippaita ja rahanassakoita.

Evangelina joutui ensin aivan ymmälleen nähdessään kultarahan, joka pantiin hänen käteensä, mutta lähti sitten kiireesti ruokaa ostamaan ja keitti ja paistoi melkein koko päivän, ja aarteen etsijät vuorotellen söivät ja nukkuivat. Vasta iltamyöhällä Rosa ja O'Reilly tunsivat halun katsella jalokivilippaan sisältöä, ja selin oveen ja päät yhdessä he sitten toimittivat nopean tarkastuksen. He olivat kuin lumouksen vallassa, sillä irtonaisia jalokiviä oli suuri valikoima, toiset ihmeen kauniita ja toiset pienempiä; oli vanhoja espanjalaisia koristeita, jotka olivat suuriarvoiset jo vanhuutensa tähden; hopea- ja kultahelyjä, joista useimmat olivat mitä hienointa valmistetta; smaragdeja ja safiireja, joiden hintaa he eivät koettaneetkaan arvioida, ja sitäpaitsi suuri joukko halvempia jalokiviä. Toiset säteilivät kuin kimalteleva lukinseitti tulen valossa, ja toiset hehkuivat kuin verenpisarat. Erisuuruisia ja -värisiä opaaleja oli hieno kokoelma — muun muassa useita suuria ja tummia, joiden alati vaihteleva väritys oli sanoinkuvaamattoman ihana. Mutta kaikista kauneimmat olivat helmet. Miten don Estevan oli saanut ne haltuunsa, pysyi salaisuutena, sillä hän oli matkustellut verraten vähän. Helmet olivat kerrassaan häikäisevän kauniit ja ainoat laatuaan kokoon ja loistoon nähden. Toisissa heijastuivat kaikki sateenkaaren värit kuin saippuakuplissa, ja toisten väri vaihteli vaaleanpunaisesta tummanruskeaan. Niihin koskettaminen tuntui pyhyyden loukkaukselta.

O'Reilly käsitti hämärästi pitelevänsä käsissään omaisuutta, jonka vertaista hän ei ollut milloinkaan voinut kuvitellakaan. Jalokivethän olivat kuin jonkun rajahin aarreaitasta kotoisin. Oli aivan uskomatonta, että tuo repaleinen tyttö hänen vierellään oli kaiken perijätär, aarteen omistaja, jota kuninkaatkin saattoivat kadehtia. Hän käsitti, että näiden jalokivien omistaminen saattoi heidät uuteen ja alati uhkaavaan vaaraan.

Rosa ja hän istuivat koko illan majan pimeässä nurkassa kiihkeästi kuiskaillen, ja heistä tuntui, että monet ja tuntemattomat vaarat vaanivat heitä yön pimeydessä.

Aamulla he olivat jo kaikki paljon rauhallisemmat ja tunsivat ensi kerran pitkästä kotvasta olevansa nälissään, mikä osoitti voimain ja terveyden vähitellen palautuvan. Asensiokin sanoi aivan ihmeellisesti vahvistuneensa. Evangelinan valmistaessa aamiaista miettivät Rosa ja Johnnie sopivan selityksen, mistä he olivat saaneet tuon kultarahan, ja hiukan myöhemmin Johnnie vielä kerran varoitti Jacketia pitämään suunsa kiinni.

"Meidän täytyy olla nyt äärimmäisen varovaiset", sanoi hän pojalle. "Harkitsematon sana tahi pieninkin varomattomuus voi tuhota meidät kaikki."

Jacket nyökäytti päätään merkiksi, että hän ymmärsi täydellisesti. "Aivan niin! Espanjalaiset ovat kaikki rosvoja ja tappaisivat meidät yhdestä pesostakin, eivätkä 'rauhoitetut' ole lainkaan paremmat. Meidän täytyy laittautua täältä joutuin tiehemme."

"Aioin järjestää tuon seikan heti, mutta jalokivet ovat saaneet minut pelkäämään. Jos meidät tarkastetaan, tahi jos meitä vain epäilläänkään —"

"Niin, siinä tapauksessa ei Rosalla olisi enää mitään iloa koreista helyistään. Hän olisi taivaassa, ennenkuin ehtisit pyyhkäistä nenääsikään."

O'Reillyn muoto synkistyi. "Rosa on vielä heikko. Mahtaisiko hän kestää kaikki vaivat, joihin joudumme, jos — jos lähtisimme täältä?"

"Niinkö?" O'Reilly katsahti kiihkeästi nuoreen ystäväänsä, jonka neuvokkuudesta hänellä alkoi olla suuret ajatukset, ja etenkin viimeöisen urotyön jälkeen hän oli heti valmis kuulemaan, mitä Jacketilla oli ehdotettavana.

"Minähän olen kertonut sinulle useasti ystävästäni kalakauppiaasta", alkoi Jacket. "Hän on kyllä vain kurja espanjalainen, mutta hänen poikansa on vuoristossa."

Hetken olivat molemmat vaiti ja sitten sanoi O'Reilly viivytellen, ikäänkuin hän olisi pelännyt lausua ääneen ajatuksensa: "Sinä tarkoitat siis, että — että hän voisi viedä meidät täältä — aluksessaan?"

"Kenties. Hän ei ole mikään paha ihminen, ja hän pitää minusta. Mutta naisia hän ei varmastikaan huoli mukaansa."

O'Reilly tuumi hetkisen ja sanoi sitten: "Vie minut hänen luoksensa, mutta muista, että olen veljesi Juan."

Matanzan torilla oli sangen hiljaista ystävysten saapuessa sinne. Oli jo keskipäivä, joten tarjolla olleet elintarpeet olivat jo kauan sitten loppuneet, ja melkein kaikki myyntikojut olivat tyhjät. Joukko nälkiintyneitä 'rauhoitettuja' harhaili niiden välissä etsien syötäväksi kelpaavia jätteitä tahi kerjäten apua myyjiltä, jotka vielä viipyivät torilla. Espanjalaisen tavan mukaan olivat myyntikojut kaikkea muuta kuin puhtaat, ja niistä lähtevä haju oli vastenmielinen nälkäänäkevillekin. Kalamyymälöiden luona, jossa haju oli voimakkain, Jacket pysähtyi tervehtimään erästä kiukkuisen näköistä vanhaa laivuria, jolla oli punainen myssy, väljä pusero ja yhtä väljät housut sekä jaloissa kuitusandaalit.

Espanjalainen kohotti päätään ja rypisti julmasti kulmiaan heilauttaen uhkaavasti pitkää ohutteräistä veistään.

"Ahaa! Vai täällä sinä roisto taas maleksit! Korjaa nyt luusi, ennenkuin vetäisen halki pienen ahneen mahasi!" Sanat lausuttiin vihaisella ja käheällä äänellä. Kun Jacket ei hätäillyt, huitoi espanjalainen hänelle suurta nyrkkiään, johon oli kuivunut verta ja suomuja. "Enkö minä vannonut luovuttavani sinut sotilaille, jos vain vielä kerran tulet minua kiusaamaan?"

Tämä vihamielinen vastaanotto ei vaikuttanut Jacketiin vähääkään. Hän hymyili leveästi ja tarkasteli nenäkkään uteliaasti tyhjiä vakkoja. "Missä on minun kalani?" kysyi hän. "Niin totta kuin elän minä pelkään, että olette myönyt sen! Jumalani, minkälainen saituri! Antaisitte varmaankin minun kuolla nälkään, jos saisitte sentin? Onko teillä lainkaan sydäntä?"

"Sinunko kalasi!" ärjäisi laivuri iskien veitsensä raihnaiseen pöytäänsä. "Ei ole haikalaa, joka olisi varastanut niin paljon kaloja kuin sinä. Tulehan vain tänne, niin minä teen sinusta lopun kerta kaikkiaan saadakseni olla hiukan rauhassa. Nälissäsikö? Sinäkö? Ha, ha! Vatsasihan on kuin rumpu!"

"Niin, ja aivan yhtä tyhjä. Olen nälissäni koska teillä on sydän kivestä. Yksi ainoa kala, vain sormenne pituinen. Vain yksi!"

"Ei häntääkään!" huusi mies. "Pitääkö minun ruokkia Matanzan kaikki kapinalliset?"

"Vain yksi pieni kala", vinkui Jacket. "Miguelin tähden, joka taistelee urhoollisesti vuoristossa, ja häpeäksi hänen vanhalle ja saidalle isälleen, joka lihoo minunlaisteni uskollisten isänmaanystävien valituksilla! Täytyykö minun jälleen muistuttaa teitä, että Miguel oli veljeni? Täytyykö minun jälleen kertoa nähneeni nälkää vain sentähden, että hänellä olisi syötävää?"

"Miguel Moriniako? Jolla on arpi niskassa? Idän urhoollisinta poikaako? Kysykää häneltä, tunteeko hän Narciso Villaria. Antakaa nyt minulle kalani! Vai täytyykö minun kuolla tähän silmäinne eteen osoittaakseni olevani nälissäni?"

"Mikä harminkappale!" mutisi laivuri kurkottaen kätensä erääseen vakkaan, josta hän lennätti pöydälle makrillin. "Siinä! Säästin sen sinulle ja jätin Matanzan kunnon emännät ilman. Mutta tämä onkin viimeinen kerta. Jos tulet vielä näkyviini, vetäisen mahasi halki ja lyön suolaa sisääsi."

"Olette aina minun kunnon kapteenini!" huudahti Jacket riemuiten ja sieppasi saaliinsa. "Mihin olisin minä kurja joutunutkaan ilman teitä?" Kääntyen O'Reillyyn, joka oli taampana seurannut tätä teeskenneltyä riitelyä, hän lisäsi: "Kapteeni Morin, tuolla on veljeni Juan, josta olen teille puhunut."

Morin hymyili Johnnielle ja ojensi likaisen kätensä. "Näyttää siltä, että tämä pikku mies osaa puhua tottakin, kun tahtoo. Aloin jo epäillä, olikokaan hänellä veljeä. Semmoinen nallikka!" Hän kumartui lähemmäksi ja kuiskasi: "On parempi antaa hänelle kala, sillä muuten hän varastaa koko korillisen. Mutta hän on suuri valehtelija. Enhän ole vieläkään varma, tunteeko hän Miguelito poikaseni."

"Niin." Kalastaja katsahti pälyillen ympärilleen. "Hän on isänmaanpetturi pahinta lajia, enkä minä tunnusta häntä enää lapsekseni, mutta hän on urhoollinen poika ja taistelee mielellään. Välistä minä kaipaan häntä niin sanomattomasti."

"Jumala varjelkoon!" Morin nosti kätensä taivasta kohti. "Olen lain kuuliainen kansalainen."

"No niin, mutta me aiomme lähteä takaisin omiemme luo. Pakenemme ja yhdymme jälleen Gomezin armeijaan!" lausui Jacket rauhallisesti.

"S-sh! Mitä puhetta!" Morin hermostui aivan suunniltaan pelosta, että joku olisi kuullut sanat. "Niinkuin Matanzasta voisi kukaan paeta! Miksi sitten tulitte tänne, kun olette niin innostunut tappelemaan?"

"Sanon sen teille", puuttui O'Reilly puheeseen nähtyään mihin suuntaan keskustelu kääntyi. "Meitä on kolme veljestä, me molemmat ja pikku Estevan. Cobon miehet saivat hänet vangiksi ja toivat hänet tänne, ja me tulimme hakemaan häntä."

"Tulitte tänne — tännekö Matanzaan?" ihmetteli vanha Morin epäillen ja kiroili partaansa. "Sepä oli kauniisti tehty. Entä löysittekö hänet?"

"Niin, niin. Nuo ihmisraukat ovat kaikki kuolemaisillaan! Hirveätä kerrassaan."

"Me — "O'Reilly'n ääni värähti hieman, sillä kaikki oli nyt sen varassa, miten Morin suhtautui siihen, mitä hän aikoi nyt sanoa. "Me tahdomme saada hänet täältä pois — meidän täytyy tehdä se, tahi muussa tapauksessa hän kuolee varmasti."

Espanjalainen katsahti puhujaan terävästi, sillä hänestä tuntui, että sanoissa piili jotakin, ja hänen ruskeat kasvonsa synkkenivät.

"Miksi sanotte minulle tämän?" kysyi hän. "Ettekö pelkää, että annan teidät ilmi santarmeille?"

"Tiedän, ettette tee sitä. Teillä on hyvä sydän ja olette pelastanut
Narcison nälkäkuolemasta vain poikanne tähden."

"Te olette hullu!" Morin silmäili pelokkaasti ympärilleen. "Olen köyhä mies. Nuo kaksi alusta, kalasumppi ja jaala, jolla kuljetan hiiliä, ovat ainoa omaisuuteni. Luuletteko todellakin, että tahtoisin menettää ne ja oman henkeni vielä päällepäätteeksi vain parin muukalaisen takia?"

O'Reilly kumartui lähemmäksi. "Sanoitte olevanne köyhä. Minä maksan hyvin."

Morin mitteli tuota repaleista puhujaa närkästynein silmäyksin eikä näyttänyt kiinnittävän lupaukseen suurtakaan huomiota, minkä tähden O'Reilly otti taskustaan kultarahan, jonka nähdessään laivuri hätkähti.

"Minä olen myöskin vain köyhä mies parka, mutta tahdon ostaa pikku veljeni ja itseni vapaiksi."

"Ja minä kun olen antanut sinulle kalat ilmaiseksi!" huudahti Morin mulkoillen Jacketiin kiukkuisesti. Kultarahan näkeminen oli saattanut hänet aivan ymmälle, ja hän mutisi kauan partaansa.

"Migueliton tähden", pyyteli Jacket. "Caramba, kuinka kovasydäminen isä tuolla pojalla on!"

"Vaiti!" ärähti Morin, ja kääntyen O'Reillyyn hän lisäsi: "Menettelette väärin kiusatessanne köyhää miestä."

"Veljeni Estevan on sairas. Hän on hento ja pieni, kyttyräselkäinen poikanen. Jumala on palkitseva hyvyytenne."

O'Reilly tarttui Jacketin käteen ja kääntyi mennäkseen. "Olen hyvin pahoillani", sanoi hän. "Toivoisin voivani tarjota teille enemmän."

Kun he olivat menneet vähän matkaa, huusi Morin harmistuneesti heidän jälkeensä:

Villarin veljekset tulivat Morinin kalakaupan luo seuraavana päivänä iltapäivällä ja sitten joka päivä, kunnes he vihdoin saivat espanjalaisen voittamaan pelkonsa ja lupaamaan auttaa heitä. Ja ollakseen täysin valmiit lähtemään milloin hyvänsä he tekivät varovasti muutamia ostoksia. He ostivat takin yhtäältä, housut toisaalta ja paidan jostakin kolmannesta paikasta, niin että he saivat kokoon täydellisen pojan puvun.

Rosa kieltäytyi ensin jyrkästi jättämästä uskollisia neekeriystäviään ja alkoi tutustua pakosuunnitelmaan vakavasti vasta sitten, kun O'Reilly oli esittänyt asian Asensiolle ja Evangelinalle ja molemmat olivat kieltäytyneet lähtemästä mukaan. Asensio sanoi olevansa liian sairas kyetäkseen lähtemään ja jäi monin verroin mieluummin sinne, missä hän oli, kun hän vain sai riittävästi rahaa tullakseen toimeen. Ja Evangelina oli samaa mieltä.

Monien suostuttelujen jälkeen alkoi Rosa vihdoin laittautua valmiiksi. Ensin hän käski Evangelinan leikata tukan, pyhyyden loukkaus, joka pusersi tuosta kunnon neekerivaimosta monet huokaukset, kyyneleet ja äänekkäät valitukset, ja sitten hän puki pojan vaatteet ylleen.

Kun hän vihdoin astui O'Reillyn eteen arvosteltavaksi, oli hän niin ujo ja arka ja niin vähän pojan näköinen, että tämä pudisti hymyillen päätään.

"Mutta odotahan kun panen tuon kamalan kyttyrän selkääni ja tuhrin naamani, niin saat nähdä, kuinka ruma voin olla."

"Ehkä", sanoi O'Reilly epäillen, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat samassa. "Nytpä tiedän", huudahti hän. "Sinä otat jalokivet."

Rosa laittoi jalokivet ja korut nopeasti pieneen, lujaan kääröön — Evangelina ja Asensio eivät tienneet vieläkään mitään lippaan sisällöstä — ja kiinnitti sen lujasti selkäänsä takin alle. Saatuaan sen tyydyttävästi paikoilleen hän käski O'Reillyn kääntyä katsomaan. Tämä oli nyt paljon tyytyväisempi; epämuodostuman vaikutus sai hänet aivan hämmästymään, ja opetettuaan Rosalle muutamia miehiselle sukupuolelle ominaisimpia käytöstapoja, hän sanoi valepuvun olevan niin täydellisen kuin voi toivoakin. Kun kasvot oli tuhrittu Evangelinan väriaineella ja pukua hiukan revitty ja liattu, sanoi O'Reilly, että Rosa menisi pojasta missä hyvänsä.

Eräänä pimeänä iltana nuo kolme sanoivat sitten hyvästit Evangelinalle ja Asensiolle ja hiipivät hiljaa kaupungin läpi Pueblo Nuevo nimiselle alueelle. Siellä he poikkesivat rantaa pitkin menevälle tielle ja pysähtyivät vihdoin erään rappeutuneen rakennuksen suojaan, joka oli kerran maailmassa ollut uimahuoneena. Rakennus oli osaksi paalujen varassa ja he ryömivät sen alle seisoen polvia myöten liplattelevissa laineissa. Matanzan valot näkyivät vasemmalta ja Penas Altas-linnoituksen tulet oikealta, mutta suoraan edessäpäin, jossa satama oli, oli aivan autiota ja pimeää. Jonkun ohilipuvan aluksen lyhty vain pilkoitti himmeästi.

Pakolaiset saivat odottaa kauan ja alkoivat jo pelätä, että vanhan Morinin hermot olivat pettäneet yhdennellätoista hetkellä, kun he samassa näkivät veneen ilmestyvän pimeästä. Se tuli lähemmäksi, ja matala ääni kuiskasi:

Pian olivat kaikki veneessä, Morin tarttui airoihin ja vene kiiti ulapalle kuin nuoli. "Näkikö teitä kukaan?" kysyi hän.

Hän souti hetkisen aivan ääneti, mutta sanoi sitten: "Tämmöiset hommat eivät miellytä minua lainkaan. Vaara on liian suuri. Ajatella, että minäkin, vanha mies, antaudun tämmöisiin seikkailuihin —"

"Hi, hi!" nauroi Jacket. "Tämähän se vasta hauskaa onkin. Jos Miguelito olisi isänsä laivan kapteeni, olisimme päivänkoitossa Cardenaksessa."

"Milloin lähdette?" kysyi O'Reilly. "Aamun sarastaessa, jos Jumala sallii. Teidän täytyy pysyä koko ajan piilossa ettekä saa hengittääkään. Olen sanonut miehilleni teidän olevan vaimoni sukulaisia — kunnon espanjalaisia, mutta minä epäilen, etteivät he ota oikein uskoakseen puheitani."

"Olette siis enoni?" kysyi Jacket keulasta. "Caramba! Tämä on jo liikaa! Onhan jo kyllin paha, että meitä luullaan espanjalaisiksi, mutta olla tuommoisen kalalle haisevan vanhan saiturin sisaren- tahi veljenpoika on jo liikaa!" Mutta tämmöinen härnäily ei ärsyttänyt enää tuota kunnon kalastajaa. "Nykyään tarkastetaan aluksemme vain ani harvoin", sanoi hän toivehikkaasti, "mutta eihän sitä voi milloinkaan olla aivan varma. Ehkäpä onnistumme livahtamaan tiehemme aivan nuuskijoiden nenän edestä."

Hän souti veneen vanhan jaalan kylkeen, ja matkustajat kiipesivät kannelle. Perässä oli pieni kajuutta, jonka katolla nukkui pari miestä suojellen itseään yökasteelta isonpurjeen laskoksella. Tulijat seurasivat Morinia tuohon pienen pieneen kajuuttaan, jossa tämä varoitti heitä kaameasti kuiskaten:

"Ei äännähdystäkään, muistakaa se! Jos joku tulee laivaan, niin ryömikää lastiruumaan ja kätkeytykää sinne. Tarkastuksen sattuessa —" Hän mutisi jotakin partaansa ja hiipi sitten kannelle sulkien oven visusti.

Kajuutassa oli pilkkopimeä, niin että sisälläolijat eivät tohtineet liikkua askeltakaan peläten herättävänsä katolla nukkuvat merimiehet. Aika kului hitaasti. Jacket haukotteli tiheään ja kiukuteltuaan hetkisen itsekseen hän oikaisihe kajuutan kapealle penkille ja nukahti heti. O'Reilly istahti erääseen nurkkaan ja veti Rosan luoksensa, ja tyttö kyyristyi mukavasti hänen syliinsä painaen päänsä hänen olkapäätään vasten. He olivat nyt ensi kerran todellakin kahdenkesken.

Vaarallinen yritys oli alkanut. Rosa oli nyt kokonaan antautunut hänen johdettavakseen, ja O'Reilly tunsi nyt, kun vaarat vaanivat heitä joka taholla, että tyttö kuului hänelle ehdottomammin ja täydellisemmin kuin milloinkaan ennen, ja hän painoi tämän hellästi povelleen kuiskaillen hänelle lemmen suloisia sanoja ja tunnustaen tunteensa kiihkeämmin kuin hän oli milloinkaan ennen uskaltanut. Oli kuin ympäröivä pimeys olisi liittänyt heidät lujemmin toisiinsa, ja tuntiessaan Rosan sydämen lyönnit omaansa vasten O'Reillyn sieluun tulvahti sanomaton onnentunne.

He kuiskailivat hiljaa, etteivät herättäisi nukkuvaa poikaa, eivätkä huomanneetkaan ajan kulkua. Rosa lepäsi lemmittynsä olkapäätä vasten ja kertoi monien hyväilyjen keskeyttämänä, kuinka katkerasti hän oli sulhoaan ikävöinyt ja kuinka äärettömän onnellinen hän nyt oli. Hetki oli heidän elämänsä onnellisin.

Välistä O'Reilly luuli, että Rosa uinaili, mutta ei ollut milloinkaan varma, sillä tyttö tunsi hänen pienimmänkin liikkeensä ja vastasi hänen huultensa arimpaankin kosketukseen. Yö kului sukkelaan ja heidän mielestään liiankin pian.

Päivän koittaessa Morin herätti väkensä. Kannelta kuului uneliasta mutinaa, paljaiden jalkojen töminää ja väkipyörien kitinää, kun purjeita levitettiin. Keulassa kuului joku hakkaavan puita aamiaisen valmistusta varten. Toinen purjealus teki äänistä päättäen myöskin lähtöä ja eräs kalastajavene, täynnä yön saalista, ankkuroi lähelle. Villarin veljekset tunsivat jaalan rupeavan hiljaa keinumaan ja tiesivät sen suuntaavan kulkunsa sataman suulla olevaa espanjalaista kanuunavenhettä kohti, joka oli siellä vartioimassa juuri tämmöisten yritysten varalta. Hetkisen kuluttua kuului huuto, joka hyppäytti heidän sydämensä kurkkuun. Morin itse vastasi:

"Huomenta, toveri! Oletteko saaneet kiinni noita kirottuja salakuljettajia sitten kuin näin teidät viimeksi? Niinkö? Cayo Romanonko? Kas vain! Ne tulevat yöllä ja menevät yöllä. Jos olisin laivanne peräsimessä, niin minä vannon, että veisin teidät paikkaan, jossa saisitte kiinni koko roistojoukon. Tunnen tarkkaan nämä vedet. Mitäkö kuljetan?" Morin purskahti nauruun. "Senhän kyllä tiedätte — tietysti tykkejä ja ammuksia kapinallisille. Tahdotteko tulla katsomaan?… Eikö?… No kuppi kuumaa ehkä maistuisi näin aamutuimaan?"

O'Reilly tirkisti kajuutan pienestä tuhruisesta ikkunasta ja näki, että jaala lipui juuri panssarilaivan perän ohi, joten hän kavahti kiireesti syrjään.

Vieraanvaraisista sanoistaan huolimatta ei kapteeni Morin poikennut suunnastaan tuumaakaan, vaan viiletti rauhallisesti eteenpäin huudellen silloin tällöin jonkun leikkisän sanan näkymättömälle puhekumppanilleen. Näytti aivan uskomattomalta, että espanjalaiset päästäisivät jaalan menemään ilman mitään muodollista tarkastustakaan, vaikkapa vain lyhemmällekin matkalle, mutta niin oli kuitenkin asianlaita. Järjestys oli kokonaan höltynyt. Espanjalaiset olivat ilmeisesti saaneet kyliänsä noiden pienten alusten tarkastuksesta. Todellakin heidän tapaistaan.

Yksi vaarallinen kohta oli nyt onnellisesti sivuutettu, mutta niitä oli vielä paljon jäljellä, sillä Morinin jaalan saattoi pysäyttää jokainen rannikkoa vartioiva laiva, joita oli lukuisasti itäänpäin mennessä. Siitä huolimatta katsoivat pakolaiset olevansa pelastetut, kun tuskallisessa jännityksessä vietetyn tunnin kuluttua päästiin sataman suusta aavalle merelle.

Morin tempaisi oven auki ja kurkisti hymyillen kajuuttaan. "Hei, te laiskurit!" huusi hän. "Herätkää, sillä Panchon kahvi tuntuu jo kiehuvan, ellei nenäni erehdy."

XXVIII.

MATKAMIEHET PALAAVAT.

Estevanin toipuminen kävi hyvin hitaasti. O'Reillyn Cubitaksesta lähdön jälkeisinä viikkoina hän voimistui päivä päivältä, mutta vain määrättyyn rajaan saakka, jonka yli hän ei näyttänyt kykenevän pääsemään. Sitten alkoivat voimat jälleen vähetä. Norine huomasi sen kyllä heti, mutta meni jonkun aikaa, ennenkuin hän oli varma asiasta. Hän käsitti, että pitkällinen vankinaolo, pahoinpitely, kidutukset, nälkä ja kaikkinainen hoidon puute olivat tukahduttaneet melkein kaiken elämän Estevanin ruumiissa. Kuume näytti kuluttaneen hänet loppuun, ja jokin hiipivä tauti, joka vielä piili hänen elimistössään, näytti kokonaan sammuttaneen tuon kipinän, jota paremman nimen puutteessa sanomme elinvoimaksi.

Estevan totesi myöskin heikontuvansa päivä päivältä, ja oli sangen pahoillaan, sillä hänen elämäänsä oli ilmestynyt jotakin hyvin ihmeellistä, ja hän vietti enimmät aikansa suloisessa haaveilussa odottaen sopivaa hetkeä, jolloin hän voisi toteuttaa ihanat unelmansa. Hänestä tuntui, että hän oli aina rakastanut Norinea, joka oli varmasti vallannut hänen sydämensä ja kauan ennen kuin hän oli selvinnyt kuumehoureistaan, sillä tullessaan täyteen tajuunsa hän oli jo täydellisesti rakkautensa orja. Alkua hän ei tiennyt, vaan oli astunut pimeydestä häikäisevään kirkkauteen, ja vasta sitten kun hän huomasi jälleen heikontuvansa, hän koetti hillitä tunteitaan, sillä siihen saakka hän ei ollut milloinkaan ajatellut, oliko hänellä oikeutta rakastaa. Tämä oli hyvin vaikeaa ja melkein liian raskas taakka hänen kannettavakseen, mutta yritys osoitti suurta luonteen jaloutta.

Vihdoin oltiin niin pitkällä, ettei hän voinut enää sallia tytön koettaa pettää häntä ja itseään urhoollisesti teeskennellyllä hilpeydellään. Norine oli juuri sanonut hänelle, kuinka joutuin hänen parantumisensa edistyi, mutta Estevan pudisti hymyillen väsynyttä päätään.

"Olkaamme rehelliset", sanoi hän. "Sinä tiedät ja minä tiedän, että heikonnun päivä päivältä."

Norine siisti parhaillaan majaa, johon Estevan oli sijoitettu, ja keskeyttäen työnsä hän kysyi silmät suurina:

"En voi enää lainkaan hyvin, minkä olen tiennyt jo kauan. Sinä tiesit sen myöskin, mutta hyvä sydämesi ei sallinut —"

"Älä menetä rohkeuttasi", sanoi hän vakavasti. "Muista, että ilmanala on sinulle sopimaton eikä meillä ole mitään lääkkeitä. Ruokakin on niin kurjaa." Estevanin hymy muuttui surumieliseksi. "Nuo seikat eivät vaikuta kuumeeni jatkumiseen. Jos minussa olisi hivenenkään terveyttä ja elämää jäljellä, niin sinä saisit ne kyllä elpymään, mutta minua kalvaa jokin merkillinen paha, ja — me vain tuhlaamme aikaa."

"Sinä et yksinkertaisesti saa puhua noin", huudahti tyttö ja nähdessään Estevanin hellän katseen hänen äänensä värähti. "Sinä — sinä tuhoat kaikki hyvät saavutuksemme. Oi, jospa olisimme jossakin sellaisessa paikassa, jossa voisin sinua oikein hoitaa!"

Estevan taputti hänen kättään rauhoittavasti. "Mahdotonta, Norine. Olet ollut minulle niin ihmeen hyvä, enkä voi sinua kyllin kiittää —" Norine liikahti, mutta Estevan ei hellittänyt hänen kättään, kosketuksen antaessa hänelle rohkeutta jatkaa. "Olen jo kauan aikonut sanoa sinulle jotakin. Tahdotko kuunnella?"

Norinen olemuksessa oli aina jotakin vallitsevaa ja hillitsevää ja hänellä oli ihmeellinen taito ohjata tilanteet mielensä mukaan, mutta nyt hän menetti äkkiä varmuutensa ja hätääntyi aivan suunniltaan.

Norine ei voinut kyllin ihmetellä hämminkiään, joka oli vain naisellista heikkoutta, ja mahdollisuus saada kuulla jotakin, jota hän oli kauan odottanut, herpaisi hänet kokonaan.

"Tiedän, kuinka tämä työ sinua kyllästyttää", sanoi Estevan, "ja minä tiedän, että tahtoisit mielelläsi palata omaan elämääsi jälleen."

"Olet jäänyt tänne vain minun tähteni, eikö totta?" Norine nyökäytti päätään hiukan empien. "Nyt sinun täytyy lakata ajattelemasta minua — ja järjestää kotimatkasi."

Norine loi puhujaan omituisen katseen. "Tätäkö sinä olet niin kauan aikonut minulle sanoa?" kysyi hän.

Estevan oli hetkisen vaiti, mutta vastasi sitten viivytellen: "Niin. Minähän tiedän, kuinka tämän kurjuuden, puutteen ja tämän toivottoman taistelun täytyy väsyttää sinua. Sinä et ole kubalainen eikä asiamme ole sinulle kallis. Yhdysvalloista saapuu retkikuntia aina vähän väliä, ja hallituksemme huolehtii kyllä, että pääset turvallisesti ensimmäisellä laivalla, joka lähtee paluumatkalle. Kyllä kait minä aina jotenkin tervehdyn."

Väri oli palautunut Norinen kasvoille, kun hän kumartui riippuverkon ylitse silmät kyynelissä. "Etkö sinä tarvitse, etkö sinä kaipaa minua enää?" kysyi hän.

Estevan käänsi pois väsyneen katseensa peläten sen ilmaisevan hänen toivottoman viheliäisyytensä. "Olet tehnyt kaikki, mitä ylimalkaan voi tehdä. Tahdon, että palaat takaisin omaan maailmaasi ja unhotat —" Samassa antoi tyttö täyden vallan jollekin äkilliselle mielijohteelle, hän kumartui ja kiersi nuoret ja voimakkaat kätensä sairaan ympärille huudahtaen: "Älä ole tuhma. Sinun maailmasi on minunkin maailmani, Estevan rakkaani, enkä minä jätä sinua milloinkaan, en milloinkaan, kuuletko?"

"Norine!" Estevan ponnistelihe heikosti päästäkseen vapaaksi. "Sinun täytyy —"

Norine nauroi, vaikka silmät olivat kyynelissä. "Kun et sinä tahtonut puhua, niin puhuin minä. Kuinka hullunkurista! Luuletko sinä, Estevan kultaseni, etten tiedä aivan tarkalleen, kuinka suuresti minua rakastat? Olethan sanonut sen minulle tuhatkin kertaa."

"Älä, älä!" huusi Estevan vapisevalla äänellä. "Tämä ei käy laatuun.
Minä en voi sallia sinun — sinun laisesi tytön, jolla on kaikki —"

"Sh!" Norine puristi häntä yhä lujemmin. "Aiot sanoa olevasi köyhä ja ettei sinulla ole mitään, mitä minulle tarjoisit. Juuri niin hienosti ja jalosti aiot nyt käyttäytyä, mutta minä en voi kärsiä niin jaloja ihmisiä. Olen itsekäs, äärettömän itsekäs ja hemmoiteltu, enkä aio antaa ryöstää itseltäni mitään, josta pidän, kaikista vähimmän elämäni onnea. Sinähän rakastat minua, eikö niin?" Estevan kiersi huudahtaen kätensä hänen ympärilleen, ja Norine vastasi hyväilyyn sydämensä koko lämmöllä. "Miksi sitten puhut noin? Enhän — enhän voi jatkaa kosintaani loppumattomiin. Eihän se ole naisellista."

"Olemme aivan mielettömät, aivan järjettömät", virkkoi Estevan hetkisen kuluttua. "Minun on nyt paljon vaikeampi sinusta luopua."

"Sinun ei tarvitsekaan luopua minusta eikä sinun tarvitse kuollakaan.
Minä en salli. Nyt vasta kannattaakin elää."

"Minähän se olin, joka annoin myöten. Täytyykö minun nyt sanella kaikki? Etkö sinä aio kysyä? —"

Estevan meni aivan sanattomaksi, hän katsoi syvälle Norinen silmiin ja sulki silmänsä pudistaen päätään. "Ei niin", kuiskasi hän. "Oi, ei niin —"

"Mikä onnen hetki!" kuiskasi Estevan. "Oi, jospa olisin terve — Mutta minä en salli sinun mennä naimisiin kuolevan kanssa."

Norine nousi ja hänen kasvonsa säteilivät tarmoa ja päättäväisyyttä. Hän pyyhki kyyneleet silmistään ja järjesti tukkansa näppärin, vaistomaisin ottein katsellen hymyillen riippuverkossa lepäävää nuorukaista. "Palautin sinut elämään aivan kuoleman kidasta. Pelastin henkesi, kun toiset olivat menettäneet kaiken toivon, ja nyt sinä teet juuri niin kuin minä tahdon. Olet minun enkä neuvottele enää —" Hän kääntyi, sillä joku oli avannut oven. Tulija oli eräs hänen englannin kieltä taitava hoidokkinsa, joka toimi jonkinlaisena lähettinä.

"Señorita", sanoi mies hymyillen niin että valkoiset hampaat loistivat. "Meillä on nyt toinenkin sairas, ettekä te voi arvatakaan, kuka. Tuo amerikkalainen, El Demonio —"

"Tietysti. Tulen heti." Kun lähetti oli mennyt, kumartui Norine ja painoi kiihkeän suudelman Estevanin huulille. "Muista, että sinun täytyy nyt totella minua", sanoi hän ja kiiruhti tiehensä ruohoista kujaa pitkin.

Branch odotteli Norinen tuloa ja hänen toinen kätensä oli kaulan ympärille kiinnitetyssä kantosilmukassa. Hän katsahti ylös tytön lähestyessä, mutta tämä tuskin tunsi hänet, niin muuttunut hän oli.

Leslie oli lihonut. Päivän paahtamien kasvojen väri oli raikas, lihakset olivat kimmoiset ja silmät kirkkaat.

Norine pysähtyi hämmästyneenä. "Leslie! Oletko pahoinkin haavoittunut? Pelästyin jo aivan pahanpäiväisesti."

"Ei. En antanut noiden kömpelösormisten välskärein peukaloida sitä. He olisivat heti katkaisseet sen olkapäätä myöten, enkä minä luota heihin."

Mutta Leslie kohautti vain olkapäitään. "Se tuntuu olevan nyt oikein hyvä eikä vaivaa minua lainkaan. Tahdoinkin vain saada nähdä sinut —"

"Kylläpä sinä olet pulskan näköinen", keskeytti Leslie. "Sinuahan katselee mieluummin kuin herkullista päivällispöytää."

"Entä sinä!" Norine katseli häntä arvostelevasti. "Olethan kuin toinen mies."

"Varmasti! Kuulepas tätä." Hän löi rintaansa. "Parempia keuhkoja ei ole koko Amerikan valtakunnassakaan. Ulkoilman ansiota kaikki."

"Kuinka ikävää, että sinun piti haavoittua juuri tervehdyttyäsi. Mutta sinähän oletkin aina niin mielettömän uhkarohkea. Katsotaanpa nyt haavaasi", ja Leslien vastustelusta huolimatta Norine työnsi hänet majaansa.

"Sitä ei todellakaan lainkaan pakota", vakuutti Leslie. "Se on vain vähäpätöinen naarmu."

"Välskäreitä en voi sietää. Heidän repostelunsa aiheuttaa vain kylmänvihat."

"Ole sitten siivolla." Norine painoi potilaansa tuolille ja irroitti käden silmukasta. Sitten hän purki näppärästi siteet Leslien vastusteluista huolimatta. Tämän kasvojen ilmeestä Norine sai sen käsityksen, että hänen kosketuksensa aiheutti kovia tuskia, mutta kun viimeinen side heltisi, katsahti hän ylös ihmeissään.

"Niin, niin! Miksi olit niin itsepäinen?" mutisi tämä. "Minähän sanoin sinulle, että se oli aivan vähäpätöinen." Hän koetti katsoa tyttöä silmiin, mutta painoi sitten katseensa maahan.

Molemmat olivat hetkisen vaiti ja sitten Norine kysyi uteliaasti: "Mitä tämä oikein merkitsee? On parasta, että teet nyt täyden tunnustuksen."

Branch nieleskeli hetkisen ja sanoi sitten: "Niin — niinhän minä aionkin. Nyt ehkä ymmärrät, miksi en tahtonut mennä lääkärille: minä — minä ammuin haavan itse. Ethän sano sitä kenellekään?"

"Olen hirveässä pulassa. Tahdoin päästä pois rintamalta eikä muuta keinoa ollut. Tarkoitukseni oli ampua kuula suoraan lävitseni ja minä koetin kolmesti, mutta en osunut."

Branch pyyhkäisi hien otsaltaan. "Suljin silmäni, kun painoin liipasinta — pelkäsin."

Norinen täytyi istua. Hän tuijotti ihmeissään tuohon onnettoman näköiseen puhujaan. "Pelkäsit! Sinä, El Demonio! Ethän sinä pelkää mitään."

"Uskotko sinäkin niin, sanohan? Minä pelkään omaa varjoanikin ja olen aina pelännyt, enkä minä ole ollut milloinkaan urhoollinen. Lääkärit sanoivat minun kuolevan pian, ja minä säikähdin niin, että päätin koettaa tehdä lopun kaikesta mahdollisimman pian. En voinut sietää ajatustakaan, että minun täytyisi kuolla hitaasti, noin tuuma tuumalta, mutta Jumalani, kuinka minua peloitti lähteä taisteluun. Olin koko ajan ihan sokea pelosta, eikä se ole siitä muuttunut. Kun vain näenkään kiväärin, värisen, ja jokainen laukaus saa minut hätkähtämään. Jumalani, kuinka olenkaan kärsinyt. Ensimmäisessä taistelussa minä menetin malttini kokonaan — olin aivan järjiltäni pelosta. En tiennyt, missä olin ja mitä ympärilläni tapahtui, ja kun minulle sitten hurrattiin kuin sankarille ainakin, luulin toverien laskevan leikkiä. Olin aivan, varma, että kaikkien oli täytynyt nähdä, kuinka peloissani olin. Myöhemmin kyllä huomasin, että petin heitä, ja minua alkoi hävettää. Minun täytyi sitten pakostakin pitää huolta maineestani tahi joutua naurunalaiseksi. Mutta se oli viedä minulta hengen."

"Jos puhut nyt totta, niin et ole lainkaan semmoinen pelkuri kuin luulottelet", sanoi Norine.

"Olen kylläkin. Odotahan! Ennenkuin tiesinkään, olin saavuttanut suuren maineen, jota minun oli sitten ylläpidettävä." Puhuja huokasi raskaasti. "Niin kauanhan se aina kävi laatuun, kun olin sairas, mutta kun aloin tervehtyä —" Branch loi Norineen epätoivoisen katseen ja muutti ääntään. "Kerronpa sinulle, mikä minut paransi. Pelko! Nuo keuhkoihini pesiytyneet täit tukehtuivat, sillä minä en tohtinut hengittääkään, jos jokin espanjalainen oli kilometrin päässä, ja eräänä kauniina päivänä minä huomasin, etten voinut rykiä, vaikka kuinka olisin koettanut. Vahvistuin, nukuin hyvin ja söin. Sitä ruokahalua! Hotkaisin annokseni parissa silmänräpäyksessä ja kerjäsin lisää ja varastin tovereiltani. Tulin iloisemmaksi ja elämä alkoi näyttää niin ihanalta ja ruusuiselta. En tahtonut enää kuolla — enkä ole oikeastaan milloinkaan tahtonut, paitsi kun halusin petkuttaa noita keuhkojani kaluavia täitä, ymmärräthän? Minua aivan hirvitti ajatellakin, kuinka uhkarohkea olin ollut. Olla vahva, terve ja kivuista vapaa, voida syödä ruokansa villieläimen ahneudella ja kyetä ilolla tekemään raskastakin työtä — tuo kaikki oli minulle jotakin aivan uutta ja ihmeellistä. Olin kuin juovuksissa ilosta enkä voinut sietää ajatusta, että saatoin milloin tahansa saada kuulan kallooni, joutua raajarikoksi ja tulla jälleen tuommoiseksi säälittäväksi raukaksi, joka olin ollut. Pelkoni kiihtyi moninkertaiseksi, sillä nyt minulla oli paljon enemmän menetettävää. Sinähän ymmärrät? Minun täytyi pakottamalla pakottaa itseni tuohon hurjaan uhkarohkeuteen, johon toverini olivat tottuneet — tosin aivan luonnollista ylpeyttä — mutta kun olin yksinäni, häpesin sanomattomasti. Ryömin vatsallani ja kätkeysin tiheikköihin kuin käärme koloonsa."

"Sinulla on ylimalkaan kirotun omituiset käsitykset huumorista!" purskahti Branch entiseen ärtyiseen tapaansa.

"Niin! Suoriutuakseni leikistä mahdollisimman kivuttomasti koetin valikoida hyvän paikan, joka ei olisi niin vaarallinenkaan, mutta ihmisruumiissa ei ole semmoista kohtaa. Joka tuuma on tarpeellinen. Ajattelin ampua jalkaani, mutta jalkani ovat täynnä luita, ja minä näin hengessäni, että kävelin koko loppuikäni kainalosauvojen varassa."

"Miksi et eronnut armeijasta? Eihän sinua otettukaan palvelukseen laillisessa järjestyksessä, joten olisit varmasti saanut eron, jos olisit tahtonut."

Branch nyökäytti päätään. "Ajattelin kyllä sitäkin, — mutta olen saavuttanut maineen, josta en halua luopua ja josta olen, kumma kyllä, äärettömän ylpeä. Ajattelin, että jos kaadun taistelussa, surraan minua sankarina ja saatetaan haudan lepoon liehuvin lipuin. Tahdon kertoa lapsilleni, jos sellaisia joskus saan, mikä kuuluisa sankari olen ollut ja kuinka urhoollisesti olen taistellut Kuban itsenäisyyden puolesta. Minun täytyy valehdella lapsilleni kuin varas! Nyt siis ymmärrät, miksi en tarvitse lääkäriä. Maailmassa on vain yksi, jota ikävöin ja kaipaan — ja se on — koti." Leslie huokasi raskaasti. "Olen aivan sairas koti-ikävästä."

"Niin minäkin", sanoi Norine lämmöllä. "Luulen ymmärtäväni, miltä sinusta tuntuu, enkä voi moittia sinua, että tahdot elää, kun olet saanut kokea, kuinka ihanaa elämä on."

"Jos O'Reilly olisi ollut luonani, olisin luultavasti päässyt paljon helpommalla, sillä hän ymmärsi tilani. Minä — minä en lähde enää milloinkaan rintamalle — en, vaikka tapettaisiin. Oletko kuullut mitään Johnniesta?"

"En sanaakaan. Kuba on niellyt hänet kokonaan. Oi, Leslie, tämä on julma maa. Se vie kaikki parhaimmat ja nuorimmat. Minä — minä en tahdo enää olla täällä."

Leslie hymyili surullisesti. "Täällä olen kuitenkin tervehtynyt, mutta siitä huolimatta minä oleskelen mieluummin paikassa, jossa voin pestä itseni milloin haluan ja pitää muitakin vaatteita kuin vain purjekangasalushousuja. Olen kyllästynyt sotaan; toivon, että jokin konstaapeli ilmestyisi seisauttamaan liikenteen ja auttaisi minut kadun yli. Haluan istahtaa mukavasti hyvään aamiaispöytään, tarttua sanomalehteen ja iskeä pari munaa kuonooni. Tuota kaikkea kaipaan niin sanomattomasti."

Norine kaatoi vettä maljaan ja pesi haavan ja kääri sitten puhtaan siteen käsivarren ympärille. Branch katseli häntä koko ajan levottomasti ja rypisteli otsaansa, kun haavaan koskettiin. Vihdoin hän kysyi pelokkaasti: "Onko se ajettunut?"

"No hyvä! Olisipa ollut todellakin onnetonta, jos olisin saanut verenmyrkytyksen kaiken lisäksi."

"Mitä? Tietysti." Hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä ja hän huudahti: "Norine! Tarkoitatko täyttä totta?"

Leslie painautui takaisin tuoliinsa. "Tohdinpa melkein vannoakin, että joku kubalainen esikuntaupseeri voisi toimittaa toimituksen jotakuinkin hyvin."

Branch hypähti seisoalleen suu auki. "Sinäkö? Mitä joutavia!" Kun Norine nyökäytti päätään, synkistyi hän. "Kuka hän on? Jokin rasvainen kubalainen varmaankin."

"'Estevan parka'! Kaikkihan ne ovat parkoja ja sitäpaitsi rutiköyhiä.
Hän kosi sinua vain saadakseen rahasi."

"Hän ei kosinut, vaan minä. Hän on — kuolemaisillaan, Leslie." Norine vaikeni ja lisäsi hetken päästä: "Menen hänen kanssaan naimisiin ja vien hänet kotiini, jossa voin hoitaa hänet terveeksi."

"Pelkään, ettemme näe O'Reillyä enää milloinkaan. Kuba on niellyt hänet ja nielee pian Estevaninkin — minun sydämeni aivan pakahtuu — pelkään tätä saarta."

Norine katsoi häneen ja noiden sinisilmien syvyydestä Branch luki vastauksen kysymykseensä. "No niin, asiahan on sitten selvä", huokasi hän. "Täällä pitäisi olla jonkinlainen oikeusministeri, ja minä olen kuullut, että hän on oikeutettu toimittamaan kaikki tämmöiset toimitukset. Hänet löydämme pian."

Sattuikin niin onnellisesti, että presidentti ja melkein koko väliaikainen hallitus olivat Cubitaksessa, ja Norine ja Leslie menivät suoraan ensinmainitun puheille, joka oli heti valmis kaikin tavoin palvelemaan maansa kunnioitettua vierasta ja tämän huimapäistä maanmiestä, liikanimeltä El Demonio. Oikeusministeri haettiin joutuin paikalle, ja hän asettui heti mielihyvällä Norinen käytettäväksi sanoen koettavansa parastaan, vaikka hän ei ollut vielä milloinkaan toimittanut avioliittoon vihkimistä. Uutinen levisi kulovalkean nopeudella ja pian oli koko leiri jalkeilla, ja kun Norine poistui hallitustalosta, tervehdittiin häntä raikuvilla hurraahuudoilla. Naiset nyökyttelivät hänelle hymyillen päätään, repaleiset soturit heiluttivat leveälierisiä hattujaan ja lapset juoksivat ilakoiden hänen ympärillään. Tämä tunkeileva tuttavallisuus oli kyllä kiusallista, mutta samalla hyvin liikuttavaakin, sillä jokainen hymyily kuvasti vilpitöntä ihailua, rakkautta ja hyväntahtoisuutta. Norinea sekä itketti että nauratti, kun hän syöksyi läähättäen Estevanin majaan jättäen Branchin odottamaan ulkopuolelle.

Nähdessään hänet Estevan huudahti hiljaa ilosta. "Sinäkö armaani? Olen maannut koko ajan aivan onnen huumaamana. Maailma on kirkastunut, ja minä kuulen ihmisten nauravan. Mikä ihmeellinen muutos! Entä miten on El Demonio'n laita?"

"Hän voi hyvin ja tahtoo nähdä sinut, mutta ensin — olen järjestänyt kaikki valmiiksi! Presidentti on seurueineen läsnä vihkimätilaisuudessa."

Estevan oli kuin kivettynyt kyynärpäidensä varaan. "Mitä sinä olet oikein järjestänyt?" kysyi hän tiukasti.

"Sh-h!" Norine painoi sormen huulilleen. "Tasavallan vieras menee tänään naimisiin. Ylhäisimmät arvohenkilöt, raharuhtinaat ja kaikki viranomaiset ovat liikkeellä hänen kunniakseen. Juhlatilaisuutta varten pestään ja lainaillaan puhtaita paitoja kuumeisella kiireellä. Oikeusministerillä on säästössä uudet saappaat, jotka hän on luvannut vetää jalkoihinsa satoi tahi paistoi."

"Norine! Oi rakas Norine!" valitti sairas. "En voi sallia sinun tehdä tätä mieletöntä tekoa. Ajattelehan toki. Olen haudan partaalla —"

"Tämä tekee sinut terveeksi. Lähdemme täältä kun ensimmäinen retkikunta saapuu."

Mutta Estevan vastusteli yhä. "Ei, ei! Minulla ei ole mitään sinulle antaa. Olen kerjäläistäkin köyhempi."

"Mutta minulla on kylliksi, Jumalan kiitos. Olen upporikas, vaikka en ole puhunut sinulle siitä mitään, Estevan, eikä minun olisi tarvinnut tulla Kubaan, se oli vain tuommoinen edesvastuuttoman ja hemmoitellun naisen päähänpisto. Annoin suunnattoman summan New Yorkin Kuban seuralle ja siten pääsin tänne."

"Miten kummallista!" Sairas oli hämmästynyt, mutta pudisti päätään hetkisen kuluttua. "Minun täytyy sanoa, vaikka se onkin vaikeaa, etten tiedä, rakastatko minua todellakin vai onko säälittävä tilani niin liikuttanut jalon sydämesi. Olet saanut selville sydämeni salaisuuden ja toivot ehkä täten voivasi parantaa minut terveeksi. Onko niin?"

"Ei, ei! Olen itsekäs ja minun täytyy saada, mitä tahdon. Ja minä tahdoin sinut. Niin että älä väittele suotta." Norine kietoi kätensä hellästi Estevanin hennon vartalon ympärille. "Sinun täytyy tulla terveeksi — tahi muutoin kuolen minäkin."

"Minulla ei ole voimaa kieltäytyä", huokasi Estevan. "Mutta kuitenkin, miten hennon jättää Kuban? Millä oikeudella minä voin omistaa tämän onnen ja jättää Rosan —?"

Tätä Norine juuri pelkäsikin, kysymystä, johon hän ei voinut vastata.
Hänellä ei ollut rohkeutta keskustella siitä, eikä hän yrittänytkään.
Sensijaan sanoi hän, painaen sairaan hellästi tyynyjen varaan:

"Leslie odottaa tuolla ulkona saadakseen toivottaa sinulle onnea ja pikaista tervehtymistä. Pyydänkö hänet sisään?"

Norine astui ovelle ehtien parhaiksi näkemään Leslien kiiruhtavan joutuin ja ilmeisesti hyvin kiihdyksissä tiehensä. Tyttö katsoi hänen jälkeensä hämmästyneesti ja närkästyneestikin ja aikoi juuri huutaa häntä tulemaan takaisin, mutta hillitsi itsensä, sillä samassa hän näki, mikä oli aiheuttanut Leslien äkillisen lähdön. Majojen välitse luikertavan kujan päässä näkyi pieni ryhmä, joka läheni hitaasti, ja vielä Norinen katsoessa tuo ryhmä suureni nopeasti, sillä miehiä, naisia ja lapsia kiiruhti joka taholta paikalle heittäen askareensa. Tulijoita oli kolme, eräs mies ja kaksi poikaa, jotka kävelivät hitaasti ja laahustaen kuin pitkästä matkasta väsyneet.

Norine totesi heti, etteivät tulijat olleet Cubitaksen asukkaita, vaan uupumuksesta nääntymäisillään olevia "rauhoitettuja". Hän näki Branchin porhaltavan äkkiä täyteen juoksuun, kuuli tämän huudahtavan jotakin ja näki kyynelten kohotessa silmiin tämän syleilevän kiihkeästi tulijoista pisintä. Joukko tiheni ja ympäröi heidät kokonaan.

"Estevan!" huudahti Norine äänellä, jota hän tuskin itsekään tunsi, ja peräytyi oviaukkoon painaen kädellään kiivaasti sykkivää sydäntään. "Estevan! Katso! Et arvaa, kuka on juuri saapunut? Leslie on mennyt —." Hän koetti terästää näköään pudistamalla päätään, ja hänen kielensä alkoi aivan sammaltaa kiihkosta. "Nyt ne tulevat! Jumalani! O-O'Reilly!"

Estevan ponnisti kaikki voimansa ja pääsi riippuverkosta. "Rosa!" huusi hän minkä jaksoi. "Rosa!"

Norine kiiruhti häntä tukemaan, sillä muuten hän olisi kaatunut, ja Estevan repi ja riuhtoi kuin vimmattu päästäkseen irti tytön lujasta otteesta. "Toiko hän Rosan mukanaan? Onko Rosa täällä? Miksi et vastaa minulle, Rosa —?" Estevan alkoi mutista käsittämättömiä sanoja ja hurjistui niin, ettei Norine tahtonut jaksaa hallita häntä, ja kirkkaaseen oviaukkoon tuijottava katse aivan liekehti kiihtymyksestä. Norinesta tuntui, että tuo jännitys saada tietää miten Rosan oli käynyt, oli viemäisillään Estevanin hengen.

Ulkoa kuului liikettä ja äänten sorinaa. Joukko oli lähellä. Estevan vaikeni ja tarttui lujasti Norinen ranteisiin polttavilla ja luisevilla käsillään. Hän kumartui eteenpäin ja hänen koko sielunsa näytti keskittyvän hänen kuumeisten silmäinsä jännittyneeseen katseeseen.

Oviaukko hämärtyi ja kynnykselle ilmestyi eräs paljasjalkainen mies, joka oli repaleinen kuin linnunpelätin. Housut olivat aivan hajoamistilassa, piikkipensaat olivat repineet rikki takin ja paidan, niin että paljas rinta näkyi; parta ja hiukset olivat ruokkoamattomat ja takkuiset, ja koko tuo savessa ja liejussa ryvettynyt puku todisti monesta vaivalloisesta taipaleesta.

Hän katseli silmiään räpytellen hämärään majaan, ja sitten hän kääntyi ja otti kädestä hentoa, kyttyräselkäistä poikaa, jonka kasvot olivat melkein yhtä tummat kuin mulatin. Käsi kädessä he astuivat sisään, ja vielä kerran Estevan huudahti ikävöivän sydämensä koko kiihkeydellä: "Rosa!" Hän ojensi vapisevat, kaipaavat kätensä ja tuo kyttyräselkäinen poikanen heittäytyi hänen syliinsä.

Hämmästyksen mykistämänä ja kyynelten sokaisemana Norine huomasi tuijottavansa O'Reillyn kasvoihin ja kuuli tämän sanovan:

Seuraavassa silmänräpäyksessä Norine nojasi hänen rintaansa vasten ilosta itkien.

XXIX.

MITÄ TAPAHTUI AURINGON LASKIESSA.

Uutinen O'Reillyn paluusta herätti suunnatonta huomiota ja hänen kertomuksensa Rosan pelastuksesta keskeytettiin tuhkatiheään. Keskeytykset kävivät lopulta niin häiritseviksi, että Norine, peläten hoidokkinsa rasittuvan liiaksi, karkoitti O'Reillyn vieraat ja vei tämän ja Branchin omaan majaansa jättäen sisarukset kahdenkesken. Norinen majassa O'Reilly sitten lopetti tärkeimpien tapahtumien ja seikkailujensa selostuksen. Hän oli nääntymäisillään väsymyksestä, mutta hänen molemmat ystävänsä eivät välittäneet siitä rahtuakaan; he olivat aivan hassuja ilosta hänen paluunsa johdosta ja kohtelivat häntä kuin kuolleista noussutta, niin että hänen täytyi kertoa kaikki alusta loppuun saakka. Hän kertoi vaarallisesta matkastaan länteen, tulosta Matanzaan ja siellä näkemästään sanomattomasta kurjuudesta, ja kun hän kuvaili, miten hän oli vihdoinkin löytänyt Rosan, olivat kuulijain silmät kyynelissä. Kertomusta paosta he kuuntelivat melkein hengittämättä.

"Pakomme kävi oikeastaan naurettavan helposti", sanoi hän, "sillä meillä oli aina hyvä onni, oikea irlantilainen onni. Olen varma, että kapteeni Morin epäili Rosan olevan tytön, mutta hän oli aivan hurmaantunut Jacketiin ja oli kärsivällinen hänen tähtensä. Tuota poikaa saamme kiittää kaikesta, hän on kerrassaan ihmeellinen. Lahjoin Morinin rahalla, mutta raha ei vaikuttanut sitä, että hän toi meidät Turiguanoon saakka, vaan Jacket. Hän vei meidät maihin yöllä Moron trochan tällä puolella, ja sen jälkeen olemme tarponeet soissa kainaloita myöten, tunkeutuneet viidakkojen läpi ja pureskelleet puunkuorta — ja nyt olemme täällä." Johnnie huokasi syvään helpotuksesta.

"Mistä sinä sait rahaa vuokrataksesi kuunareita ja lahjoaksesi kapteeneita?" kysyi Branch: "Silloin kun tunsin sinut, olit aivan 'pankki'."

"Kyllä sinä saat vieläkin auttaa kaivamisessa", nauroi O'Reilly. "Emme voineet tuoda kaikkea mukanamme; otimme vain jalokivet, asiakirjat ja niin paljon rahaa kuin vaatteemme kestivät. Loput —"

"Odota, odota nyt hiukan, hyvä mies!" vaikeroi Branch pidellen päätään. "'Vain jalokivet, asiakirjat ja niin paljon rahaa kuin vaatteet kestivät?' Tuhat tulimmainen! Niinkuin yksi puku ei kestäisi kantaa maailman kaikki rahat. Uneksinko minä? Rahaa! En ole nähnyt vanhaa, kunnon dollaria sitten kun vedin pitkät housut jalkoihini. Miltä raha näyttää? Onko se pyöreä vai —?"

Branchin silmät työntyivät ulospäin, ja hän otti kunnioittavasti yhden kolikon hyppysiinsä, koetteli huolellisesti sen painoa ja lopuksi suuteli sitä. Sitten hän hieroi sitä poskeaan vasten ja hiuksiinsa ja pisti sen hampaidensa väliin ja puri.

"Ne ovat Rosan hallussa, kätkettyinä hänen kyttyräänsä. Selkäkyttyrät tuottavat onnea, kuten tiedätte, ja hänen on miljoonien arvoinen."

"Se muistuttaa —" Branch vaikeni ja nyökäytti tytölle varoittavasti päätään. "En usko sanaakaan kaikesta tästä, ja on parasta, ettet sinäkään usko. Johnnie keksi koko jutun purjehdusmatkallaan. Maailmassa ei ole ensinnäkään killinkiäkään enää; rahapajat on pantu kiinni. Jos minä kirjoittaisin tuommoisen merimiesjutun, niin —"

"Uskomatontahan se on", myönteli Johnnie. "Tuon Aladdinin luolan löysin joka tapauksessa, mutta" — hän kalpeni ja liikahti levottomasti — "mutta tuo löytö oli tuhota meidät kaikki. En ole kertonut vielä kaikkea; olette kuulleet vain puolet."

Ja toisten kuunnellessa hämmästyksestä kivettyneinä ja korviaan epäillen hän selosti tuon La Cumbren laella vietetyn unohtumattoman yön tapahtumat; kuinka Cobo hiipi paikalle ja joutui ansaan, ja miten Jacket yllätti tuon murhamiehen tämän polvistuessa kaivoon kurkistamaan ja iski veitsensä hänen selkäänsä.

Kun Johnnie oli lopettanut, olivat kaikki hiljaa pitkän tovin. Sitten Norine lausui värähtelevällä äänellä: "Sitä poikaa! Sitä siunattua poikaa!"

Branch kuiskasi heikosti: "Kaatakaa vettä päälleni, tahi muuten menehdyn. Minä — sinä —" Kun hän ei keksinyt sopivia sanoja tunteitaan tulkitakseen, turvautui hän mielihuudahdukseensa ja hihkaisi: "No, tuhat tulimmainen!"

"Kaikki on todellakin niin satumaista", hymyili O'Reilly, "mutta kysykää Rosalta tahi Jacketilta; poika on aivan räjähtämäisillään halusta saada kertoa seikkailujaan. Hän oli jo aivan kuolla, kun hän ei voinut kerskua urotöistään kapteeni Morinille, ja nyt ei häntä hillitse kukaan. Pelkään hänen lörpöttelevän jotakin aarteesta kaikista varoituksista huolimatta. Nuo jalokivet houkuttelevat, enkä voi olla rauhallinen ennenkuin ne ovat varmassa tallessa jonkun pankin lujassa kassaholvissa. Nyt olen siis kertonut kaikki ja nyt on teidän vuoronne. Olen aivan kuolemaisillani uutisten nälkään. Jutelkaa itsestänne, Estevanista ja kaikista. Luulin hänen olevan jo aivan terveen. Mikä häntä vaivaa?"

"Oi, Johnnie!" alkoi Norine. "Hän on hyvin sairas, eikä parantuminen edisty enää lainkaan." Äänessä oli jotakin, joka sai O'Reillyn katsomaan Norineen tutkivasti. Branch nyökytteli päätään ja viittoi merkitsevästi ja tyttö tunnusti punastuen: "Niin! Sinähän sanoit, Johnnie, että rakastuisin johonkin köyhään vaivaispoloiseen. Olen hyvin onnellinen ja samalla — hyvin murheellinen."

"Mitä joutavia! Hän on kaukana köyhästä ja vaivaisesta", oikaisi Leslie. "Hän omistaa puolet kyttyrällisestä timantteja ja kullan täyteisestä kaivosta, kuten muinoin parooni Münchhausen. Nyt on kiima-aika Kubassa kiihkeimmillään, Johnnie; Norine kosi häntä ja tuo poika parka oli jo liian pitkällä voidakseen kieltäytyä. Tulit juuri paraiksi estämään ajattelemattoman avioliiton."

"Onko se totta?" Kun Norine vastasi myöntävästi, tarttui Johnnie hänen molempiin käsiinsä. "Olen niin iloinen — niin iloinen."

Kyyneleet tulvahtivat tytön silmiin ja hänen äänensä sortui, kun hän huudahti: "Auta minua, Johnnie! Auta minua saamaan hänet kotiin —"

O'Reilly taputti hänen käsiään lohduttavasti ja hänen sydämellinen lupauksensa sai tytön tyyntymään.

"Tietysti minä autan. Viemme hänet ja Rosan mukanamme sinne, jossa he voivat unhottaa Kuban ja kaikki kärsimykset, jotka se on heille saattanut. Teemme Estevanin terveeksi, niin että älä yhtään sure. Mutta asiasta toiseen. Rosa tarvitsee ruokaa ja vaatteita, ja samoin minäkin."

Kulkiessaan kujaa pitkin he näkivät Jacketin kiihkeästi kuuntelevan miesjoukon keskellä. Hetki oli pojan, joka tiesi käyttää sitä täysin hyväkseen, ja paisuen ylpeydestä hän tuprutteli nautinnolla miehiltä saamaansa suurta mustaa sikaria.

"En liioittele ollenkaan", kuului hän sanovan. "O'Reilly voi todistaa, että tapoin Cobon yksin ja kenenkään avutta. Mies hävisi yhtäkkiä ja koko Matanza on ymmällään. Tässä on käsi, joka iski, ja tämän puukon terä on vieläkin tuon murhamiehen veressä. Tätä veistä säilytetään vielä Havannan museossa, johon minulle laitetaan muistopatsaskin." Jacket huomasi O'Reillyn ja huusi häntä nimeltä. "Sano näille kunnon miehille, kuka tappoi Cobon. Eikö se ollut Narciso Villar?"

Joukosta kuului hämmästynyttä mutinaa, ja miehet pakkautuivat tiheämmin Jacketin ympärille; veitsi kulki kädestä käteen. Epäilijät vaikenivat ja poika paisui silminnähtävästi. Hän aivan hypähteli kaikkien ihailevien katseiden vaikutuksesta, ja kun O'Reilly oli päässyt äänen kuulumattomiin, jatkoi hän kuvaustaan:

"Jumalani, minkälainen nujakka se oli. Aivan noiden muinaisaikojen gladiaattoriottelujen kaltainen, joista olette kuulleet kerrottavan. Mies oli kyllä urhoollinen, sitä ei taida kieltää, ja rohkea kuin kymmenen miestä — kuin vihainen sonni, mutta minä —! Olin kerrassaan oivallinen, suurenmoinen, kaiken arvostelun yläpuolella! Cobo ähki, karjui ja ruikutti; hän hyökkäili niin että multa pöllysi pilviin, mutta minä olin banderillero, picador ja matadori, kaikki yhdellä kertaa. Olin täällä, olin tuolla ja kaikkialla yhtäaikaa; liikuin niin nopeasti, ettei silmä voinut minua erottaa." Jacket säesti kertomustaan notkeilla ponnahduksilla ja hypyillä puoleen ja toiseen. "Hänen julma maineensa hirvitti minua kyllä ensin, mutta se antoi minulle rohkeuttakin. Muistelin urhoollisia miehiämme ja noita viattomia naisia ja lapsia, jotka hän on murhannut, ja minä kävin hänen kimppuunsa kuin vimmattu joka taholta yhtäaikaa. Milloin olin edessä ja milloin takana, ja samassa pyörähtelin jo tässä tahi tuossa hänen sivullaan. Huusin iskiessäni: 'Tässä Los Villaksen asukasten puolesta! Tässä San Juanin naisten puolesta! Ja tässä vielä kerran kaikkien murhaamaisi pienokaisten puolesta!'"

Jacket elävöitti kuvauksensa tyrkkäämällä etusormellaan kolmea kuulijaa vuoron perään rintaan. "Hän hullaantui viimein kuin sonni ainakin, mutta minäpä olinkin toinen Rafael Guerra. Hänestä vuoti veri aivan tulvien, maa kävi niljakaksi ja nurmikko punoitti. Vihdoin hän alkoi huojua seisoessaan ja oli niin hengästynyt, että hän läähätti pauhaten kuin pyörremyrsky. Hän oli uupunut ja aivan vaahdossa, ja jäsenet näyttivät olevan lyijynraskaat. Odottamani hetki oli tullut. 'Kaikkien rikostesi kostoksi!' huusin minä ja iskin puukkoni hänen sydämeensä sellaisella voimalla, että kärki tuli selästä ulos, noin! Veljet, hänen lihansa oli kuin mädännyttä; veitseni upposi kuin voihin."

Jacket oli enemmän kuin tyytyväinen kertomuksensa vaikutukseen, sillä lapset alkoivat parkua, naiset värisivät ja miehet silmäilivät toisiinsa järkytettyinä. Hän käsitti, että hieman vilkkaampi ja seikkaperäisempi kuvaus olisi saanut kylmäluontoisimmankin kuulijan kauhistumaan ja naiset pyörtymään. Hän lopetti kertomuksensa huomauttamalla harkitun huolettomasti: "O'Reilly tuli liian myöhään, mutta hän auttoi minua hautaamaan, mitä oli jäljellä. Heitimme hänet päälleen erääseen vanhaan kaivoon ja vieritimme kiviä päälle. Siellä hän maatkoon kunnes Kuba on vapaa. Näin, ystäväni, juuri näin sai Cobo surmansa."

O'Reilly näki lemmittyään hyvin vähän sinä päivänä, sillä Norine vei tytön omaan majaansa ja huolehti siellä tämän tarpeista, joista vaatteiden puute oli suurin. Norinen puvustossa ei ollut juuri valinnan varaa, mutta he pienensivät sukkelasti erään sairaanhoitajattarenasun niin että se sopi hennommankin vartalon ylle. Siinä työskennellessään nuo molemmat tytöt tutustuivat kummankin suureksi iloksi nopeasti toisiinsa.

O'ReiIlyn samoin siistiessä itseään säädylliseen kuntoon hän ja Branch keskustelivat vakavasti tuloksella, että he lähtivät heti Gomezin puheille.

Kenraali toivotti heidät tervetulleiksi ja kuunteli mielenkiinnolla selostusta O'Reillyn seikkailuista ja kuvausta Matanzan oloista. O'Reilly lopetti sanomalla: "Olen suorittanut sen, mitä varten tänne tulinkin, mutta neiti Varona on vielä hyvin heikko ja järkytetty kaiken sen jälkeen, mitä hän on saanut kärsiä. Hän on hyvin hermostunut eikä lainkaan terve. Estevan on myöskin sangen sairas."

Kenraali Gomez nyökäytti päätään. "Neiti Evans on sanonut, että hänen pitää välttämättä päästä toisiin oloihin, ja asian vaatimiin toimenpiteisiin on jo ryhdytty. Aion lähettää hänet pois Kubasta. Hänen sisarensa, tuo lapsiparka, voi mennä samalla."

"Kuka tietää. Ei kuitenkaan aivan pian. Yhteytemme ulkomaailman kanssa on niin säännötön."

"Mutta heidän täytyy päästä heti", sanoi O'Reilly painokkaasti. "Sentähden juuri tulimme puheillenne. Sallikaa meidän — Branchin ja minun — viedä heidät kaikki kolme Yhdysvaltoihin."

"Mutta miten aiotte menetellä? Miten voitte ottaa kaksi naista ja sairaan —?"

"Selviämme kyllä jotenkuten", selitti O'Reilly. "Bahama-saaristoon ei ole pitkä matka."

"Aivan oikein. Se on meidänkin maanalainen reittimme — meidän — vedenalainen rautatiemme. Kuten luultavasti tiedätte, kuljettaa eräs uskalias maanmiehemme kaikki salaiset tiedonantomme juuri tuota tietä. Hänen avullaan olemme yhteydessä New Yorkissa olevien ystäviemme kanssa, ja hän on tehnyt meille suuria palveluksia. Hän puikkelehtii edestakaisin pienellä venheellään, mutta kukaan ei tiedä, milloin hän aina tulee ja menee. Espanjalaiset vaanivat häntä, ja hänen päästään on luvattu palkinto, niin ettei pääsy salmen yli käy niinkään helposti ja turvallisesti. Varokaa vain, ettette käänny erehdyksessä jonkun toisen puoleen."

Gomez pudisti valkoista päätään. "Ei", sanoi hän. "Tulitte tänne lemmittynne tähden ja rupesitte vapaaehtoisesti palvelukseemme, kunnes olitte löytänyt hänet. Emme tahdo pitää täällä ketään vastoin tahtoaan, ja jonkun täytyy seurata neiti Evansia, joka on vieraamme. Te molemmat olette juuri soveliaat! Hän luottaa teihin ja jos hän uskaltaa lähteä mukaanne tahtomatta odottaa, kunnes voimme taata hänelle mukavamman ja turvallisemman matkan, niin emme tahdo estää häntä lähtemästä. Huolehdin, että pääsette turvallisesti rannikolle, mutta sitten saatte turvautua Jumalan johdatukseen."

Branch tunsi rajatonta helpotusta; hän yhtyi äänekkäästi O'Reillyn kiittelyihin ja unhotti kätensä kokonaan, joka ei näyttänyt vaivaavan häntä enää lainkaan. Päästä kunnialla rauhaan näytti olevan hänen ainoa toivomuksensa.

"Luulin saavani olla läsnä eräässä iloisessa juhlatilaisuudessa tänä iltana", jatkoi Gomez. "Onko saapumisenne muuttanut suunnitelmat?"

"Ei suinkaan, herra kenraali", vastasi O'Reilly ripeästi. "Tahtoisin tehdä sen kaksinverroin hauskemmaksi, jos neiti Varona vain suostuu."

"Bravo! Teillä on tapana tehdä aina jotakin odottamatonta. Kaksoissisarukset ja kaksoishäät! Mikäs sen nätimpää on? Saada nähdä hiukan onneakin tekee hyvää meille kaikille, jotka melkein pakostakin unhotamme, että elämä ja suuri maailma kiertävät tavallista rataansa. Luultavasti ei neiti Varona voi kieltää teiltä mitään."

Tuo vanha soturi oli oikeassa. Rosa suostui heti, ja auringon laskiessa tuo palmulehdon kaupunki näki harvinaisen näyn.

Leirin naiset iloitsivat suuresti voidessaan auttaa Norinea, ja Estevanin vaatimaton hökkeli oli pian muuttunut ihanaksi kukkaismajaksi. Kauneimmat kukat valikoitiin morsiamille, joiden puvut olivat pian uhkeassa kunnossa ahkerien sormien avulla, ja kun tytöt astuivat käsi kädessä kujaa pitkin, tervehdittiin heitä jymisevin hurraahuudoin. Norine oli hyvillään; hän hymyili ja punasteli ja kesti tämän yleisen huomion täysin urhoollisesti. Mutta Rosa oli väsynyt päivän liikutuksista ja oli aivan menehtyä uupumuksesta. Siitä huolimatta hän oli kuitenkin onnellinen; silmät loistivat, kasvot säteilivät ja hänen kylmä ja vavahteleva kätensä lämpeni ja vakautui pian O'Reillyn lujassa otteessa.

Koko Cubitas oli kokoontunut juhlimaan näitä romanttisia kaksoishäitä, mutta vain harvat pääsivät näkemään vihkimistoimituksen, sillä Estevanin maja oli niin ahdas, ettei sinne mahtunut kuin väliaikaisen hallituksen ylhäisimmät viranomaiset, joten toisten täytyi odottaa ulkopuolella illan pimenevässä hämärässä. Ja kuinka kirjava olikaan tuo ministerein, sihteerein, kenraalein ja everstein joukko! Tuskin yhdelläkään oli ehyt puku yllään. Ne olivat päivänpaahtamaa ja ahavoittunutta väkeä, vanhukset olivat huolien harmentamat ja nuorempiin olivat leirielämän kärsimykset lyöneet leimansa. Mutta repaleet eivät voineet salata heidän ylhäistä ja hienostuneen kohteliasta käytöstään. He olivatkin Kuban vanhinta ja jalointa verta ja hienosti sivistyneitä miehiä. Sekä Norine että Johnnie olivat ansainneet heidän kiitollisuutensa, ja Varonan kaksoisten tarina, joka oli tuolle kovalle ajalle luonteenomainen, haihdutti pian kaiken jäykkyyden. Sydämellisiä onnentoivotuksia lausuttiin, ja sulavia ja hyvin harkittuja espanjalaisia kohteliaisuuksia tuhlattiin molempien morsianten kauneudelle.

Myöhemmin odotti juhlavieraita suuri ja täydellinen yllätys. Upseerein tilavaan kokousrakennukseen oli katettu muhkea juhla-ateria, ja soitosta huolehti pieni orkesteri, joka oli kätketty pehmeään maahan pistettyjen, tuoreiden palmunlehvien taakse. Tämä oli miesten järjestämä kunnianosoitus Kuban vieraalle. Kalusto oli kyllä puutteellinen, tinalautasia, kolhiintuneita posliinikuppeja ja kiviruukkuja, eikä syömistäkään ollut paljon, mutta todellista juhlatunnelmaa oli kaikesta huolimatta. Kuban tasavallan tunnusmerkki oli koristeltu tähtilipuilla, ja puheiden sarja oli pitkä.

Norinen vastustelut lähteä Estevanin luota kaikuivat kuuroille korville, ja Leslie Branch saatteli hänet kunniapaikalle sulhasen asemesta, joka lepäsi riippuverkossaan onnesta unelmoiden. Norinen hämmästyksellä ei ollut mitään rajoja, kun palmunlehvien takaa alkoi kuulua ihanaa soittoa, ei mandoliinein ja kitarain, vaan valikoidun orkesterin, jota Kuban etevin konserttimestari johti. Mistä soittajat ja soittokoneet olivat ilmestyneet, jäi salaisuudeksi, mutta soitto oli kaunista, aivan jumalallista, musiikkia kaivanneiden juhlavierasten mielestä.

Mikä ihana juhla se olikaan! Oli valmistettu jonkunlaista viiniä ja oli kahviakin, viidakon yrteistä keitettyä. Presidentin, joka oli ollut aikoinaan saaren huomatuimpia henkilöitä, täytyi viimein astua esiin ottamaan vastaan seurueen myrskyiset suosionosoitukset ja kiitokset onnistuneen juhlan johdosta.

Rosa oli hyvin suloinen lainatussa sairaanhoitajatarasussaan ja herätti suurta huomiota harvinaisella kauneudellaan, mutta kun häntä puhuteltiin Señora O'Reillyksi, punastui hän hiusmartoa myöten ja painautui miehensä turviin. Tuntea itsensä turvalliseksi, nähdä joka taholla ystävällisiä kasvoja ja tietää, että kaikki nämä hienot herrat ja naiset — läsnä oli monta kubalaista kunnon perheenemäntää — olivat hänen omia kansalaisiaan, jotka tarkoittivat vain hänen parastaan, oli aivan uskomatonta. Hänen oli täytynyt niin kauan piileskellä henkensä edestä ja pelätä jokaista vierasta, ettei tämä hänen arkuutensa ollut lainkaan ihmeellistä. Hän oli väsynyt, ja juhla rasitti häntä sanomattomasti.

Branch osoittautui hyvin onnistuneeksi Estevanin edustajaksi, sillä hän lievensi hilpeydellään Norinen huolia ja karkoitti tämän pelon. Kun häntä vaadittiin puhumaan, tekaisi hän verrattoman sukkeluuden rehellisesti tunnustamalla vilpittömän ilonsa sen johdosta, että pääsi pois sodan lukemattomista vaaroista. Jokin omituinen päähänpisto tahi viinin liiallinen nauttiminen pakotti hänet avoimesti tunnustamaan hämmästyttävän pelkuruutensa.

O'Reilly oli tulkkina ja melkein jokaiselle lauseelle naurettiin katketakseen. El Demonio'n sankarimaine oli ehtinyt Cubitakseen ennen häntä, joten kuulijakunta piti hänen vilpitöntä yritystään saattaa itsensä pilkan esineeksi vain jonakin hänen omituisuutensa hullunkurisena ilmauksena. Koettaen murtaa tämän järkkymättömän epäuskon muurin, joka ympäröi hänet joka taholla, Branch lämpeni ja innostui yhä enemmän; hän kertoi surumielisen vakuuttavasti kuvaavia esimerkkejä halpamaisesta arkuudestaan ja pelkuruudestaan ja kauhusta, jota hän aina tunsi aseita ja verta nähdessään. Hänen pitkät ja kapeat kasvonsa olivat vakavan juhlalliset ja ääni värähteli, kun hän otsa tuskallisesti rypyssä kertoi kaameita seikkailujaan. Hän näytti päättäneen kerta kaikkiaan vapauttaa omantuntonsa sitä rasittavasta taakasta, mutta hänen rippinsä sai kuulijat vain vääntelehtimään naurusta. Kaikki nauroivat silmät kyynelissä ja sanoivat yksimielisesti, että Leslie oli verraton näyttelijä ja harvinaisin ja merkillisin koomikko, mitä he olivat milloinkaan sattuneet kuulemaan. He vannoivat, että menettäessään hänet Kuba menetti suurimman sankarinsa, ja kun Leslie lopetti puheensa tahi tunnustuksensa, tervehdittiin häntä raikuvin eläköönhuudoin, ja orkesteri alkoi soittaa innostavaa marssia.

Leslie kääntyi saadakseen ilmaista kiukkunsa ja ihmettelynsä Norinelle, mutta tämä oli pujahtanut tiehensä, ja hän kohtasi sen sijaan O'Reillyn hymyilevän katseen. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten tämä oli osannut tulkita hänen puheensa niin täydellisesti ja taitavasti väärin.

Kun Rosa ja O'Reilly palasivat Estevanin majalle, oli Norine jo siellä. Hän oli polvistunut riippuverkon viereen, jossa sairas lepäsi, ja heidän ääntensä hellä sointu kuului avoimesta ovesta. Rosa veti miehensä etemmäksi ja kuiskasi onnellisena:

"Estevan paranee varmasti. Jumala ja tuo ihmeellinen tyttö eivät anna hänen kuolla."

XXX.

HUUHKAJA JA JÄNIS.

Matka rannikolle sujui mukavasti, ja Estevan kesti sen hyvin. Jännitys kyllä väsytti häntä, ja paarien heiluminen oli kiusallista, mutta Norine ja Rosa olivat aina hänen luonaan. Oppaita ja hevosia oli runsaasti ja sairasta varten oli teltta, ja O'Reilly oli koko retkikunnan valpas päällikkö, missä toimessa Branch auttoi häntä vointinsa mukaan. Kerran maailmassa Branchkin taipui tekemään jotakin hyödyllistä eikä koettanutkaan päästä mahdollisimman vähällä, kuten ennen. Kipeä käsi parani ihmeen pian, ja hän puuhaili aamusta iltaan ravinnon hankinnassa huvittaen kumppaneitaan puuttumattomalla leikillisyydellään.

Jacket tuli luonnollisesti mukaan, sillä kuultuaan O'Reillyn aikovan lähteä kotiinsa Yhdysvaltoihin, oli hän heti jättänyt Kuban oman onnensa nojaan. Hän kielsi isänmaansa kokonaan ja vannoi olevansa Amerikan lainkuuliainen kansalainen. Hän selitteli ja todisteli vielä viimeisen kerran, että minne O'Reilly meni, sinne täytyi hänenkin mennä, sillä he olivat erottamattomat, eikä häntä surettanut suunnata askeleensa uusille teille ja uusia seikkailuja kohti.

Luottaen Cubitaksesta annettuihin ohjeisiin O'Reilly oli toivonut voivansa ostaa purjeveneen eräältä kalastajalta, jonka tiedettiin olevan luotettavan, mutta niin ei käynytkään. Kun saavuttiin määräpaikkaan pohjoisrannikolle, oli kalastajan mökki autio ja veneet tiessään, paitsi eräs pieni ruuhi, joka oli kuitenkin liian laho liikuteltavaksi. Se oli kumollaan kaukana hietikolla; laidat olivat madonsyömät ja kaikki saumat olivat vääntyneet auki kuumassa auringonpaisteessa.

Kun Estevan oli sijoitettu mökkiin, neuvotteli O'Reilly oppaiden kanssa tilanteesta, mutta ei tullut paljoakaan viisaammaksi. Toista kalastajaa ei ollut näillä main, ja lähimmät kaupungit olivat espanjalaisten hallussa, oli parasta palata heti Cubitakseen. Mutta O'Reilly ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Ottaen mukaansa Leslien ja Jacketin hän lähti ratsain tiedusteluretkelle ja lähetti oppaat päinvastaiseen suuntaan samassa tarkoituksessa. Kun oli ajettu muutamia penikulmia rantaa pitkin, tulivat O'Reilly, Branch ja Jacket laajalle mangrovesuolle, joka ulottui kuka tiesi kuinka pitkälle sisämaahan. He seurasivat vähän matkaa sen reunaa, mutta kääntyivät pian takaisin, sillä viidakko tiheni niin läpipääsemättömäksi, että he pelkäsivät eksyvänsä. Oli jo pimeä, kun he saapuivat leiripaikalleen, eivätkä he olleet nähneet ristin sielua, ei tietä eikä mökin pahaistakaan koko matkalla. Toinen tiedustelijajoukko oli toiminut paremmalla menestyksellä; aivan lähellä, leiripaikasta itään, oli pieni maatalo, jonka omistaja oli varoittanut menemästä kauemmaksi, sillä vahva espanjalainen sotilaskomennuskunta liikkui lähistöllä vaanien tuota amerikkalaista salaisten tiedonantojen kuljettajaa. Sama komennuskunta oli karkoittanut kalastajankin, ja oli aivan varmaa, ettei ainoaakaan venettä ollut saatavissa.

O'Reilly ei tiennyt oikein mitä tehdä. Hän epäili suuresti, ettei
Estevan kestäisi enää paluumatkan vaivoja, ja kun hän puhui asiasta
Norinelle, säikähti tämä melkein suunniltaan.

"Ei, ei!" huudahti hän tuskaisesti. "Hänen täytyy päästä täältä pois. Oi, Johnnie, hänen paranemismahdollisuutensa huononevat joka päivä, jonka olemme pakotetut hukkaamaan sopivaa tilaisuutta odotellessamme! Hän elää nyt vain toivossa päästä pois täältä ja on varma matkamme onnistumisesta, niin että hän varmasti kuolee, jos hänen täytyy palata takaisin."

"Meidän yksinkertaisesti täytyy saada jostakin vene!" huudahti hän. "Estevanin täytyy saada lääkkeitä, hyvää hoitoa ja hyvää ruokaa voidakseen tervehtyä. Pettymys jo —." Ääni värähti, kyyneleet kohosivat silmiin ja hän alkoi vavista tuskallisesti. "Jos hän — jos menetän hänet, niin kuolen minäkin", nyyhkytti hän.

O'Reilly koki lohduttaa, ja Norine painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.

"Kyllä, jos vain tohdit antautua tuon kurjan ruuhen varaan, jonka löysimme rannalta —"

"Se kyllä kantaa meidät kaikki, jos vain saamme sen vedenpitäväksi, mutta turvallinen se ei ole. Tähän vuodenaikaan ovat ilmat tavallisesti hyvin kauniit, niin ettemme viipyisi kauankaan matkalla Androkseen, jos onni on muuten myötäinen. Vastoinkäymisten sattuessa —"

Norine kuivasi silmänsä. "Mitä tekisit, jos olisit yksin? Tohtisitko yrittää?"

O'Reilly pudisti päätään. "Viipyisi liian kauan, vaikka meillä olisi kaikki tarpeet ja työkalut. Espanjalaiset ovat vain kymmenen penikulman päässä idässä päin, joten meidän on toimittava mahdollisimman nopeasti, ennenkuin he saavat vihiä meistä."

Niin kävikin. Kun O'Reilly esitti asian Rosalle, ilmaisivat poskien kalpeneminen ja silmäin kauhistunut katse, kuinka suunnattomasti hän pelkäsi viipyä kauemmin tässä vihan ja vainon maassa. "Älä käänny takaisin", pyyteli hän. "En ole enää sama kuin ennen. Olen kärsinyt täällä niin hirveästi — että olen aina peloissani. Ehdota mitä hyvänsä muuta, mutta älä takaisin paluuta."

Seuraavana aamuna O'Reilly tarkasteli lähemmin tuota veneenhylkyä. Tulos ei ollut suinkaan rohkaiseva, ja kun hän selitti Leslielle aikovansa laittaa hylyn kuntoon, tuijotti tämä häneen suu auki.

"Tappelua jatkamaan, niinkö? Ei kiitoksia. Olen saanut päähäni, että minut ammutaan ensimmäisellä pyssyllä, jonka näen."

Jacket tarkasti myöskin veneen perinpohjin ja huudahti rohkaisevasti. "Tällä minä seilaisin vaikka maailman ympäri. Lahohan tämä tosin on, laidan puhkaisee vaikka sormellaan, mutta eihän kaloilla ole sormia, ja minähän voin äyskäröidä vaikka koko matkan."

"Ky-kyllä-kyllähän minä!" änkytti Branch, "mutta on synti ja sääli menettää Rosan kaikki timantit."

O'Reilly ja eräs opas ratsastivat maatalolle, joka oli löydetty edellisenä iltana, ja palasivat pian tuoden mukanaan työkaluja, tervaa ja nipun galvanoitua teräslankaa.

Teräslangasta tehtiin nauloja ja silmukoita, joilla irvistelevät saumat kiristettiin kiinni, ja mökistä löytyneitä vanhoja vaaterääsyjä ja miesten vaatteista revittyjä suikaleita käytettiin tilkkeiksi. Tervaa siveltiin päälle paksulta. Toisten kyhätessä mastoa ja airoja tekivät toiset Estevanin teltasta purjeen. Kankea, auringon kovettama häränvuota liotettiin pehmeäksi ja naulattiin keulaan jonkunlaiseksi etukannen tapaiseksi, jonka alla Estevan saattoi olla suojassa auringon polttavilta säteiltä ja sateelta. Jacket kiipesi lähellä oleviin kookospalmuihin ja pudotteli runsaan varaston pähkinöitä matkaeväiksi.

Miehissä ahkeroidessa sujui työ nopeasti ja myöhään illalla oli vene kunnossa. Sitä täytyi pidellä sangen varovasti, ja kun se lykättiin vesille, vuoti se kuin seula. Mutta se turposi yön kuluessa niin paljon, että se voitiin aamulla äyskäröidä tyhjäksi.

O'Reillyn täytyi myöntää olevansa sangen tyytymätön veneeseensä. Branch haukkui sitä ruumisarkuksi ja sanoi olevan suorastaan itsemurhan uskaltaa lähteä sillä vesille, mihin mielipiteeseen kubalaiset yhtyivät, mutta tytöt olivat ihastuksissaan. Heidän mielestään tuo vaappera vene oli vakava ja luja, ja he olivat aivan kuumeessa päästä lähtemään.

Illalla tuuli tyyntyi hiljaiseksi viriksi, kookospähkinät ja muut eväät sijoitettiin veneeseen ja häränvuodan alle laitettiin lehvistä vuode, jolle Estevan asetettiin lepäämään. Oppaille sanottiin jäähyväiset ja niin lähdettiin.

Lähtöpaikasta oli ehkä noin viisi penikulmaa saariston kärkeen, joka oli vanhan Bahamareitin toisella puolella, ja meren ollessa tyynenä oli matka joutuin tehty. Vene oli täysin käyttökelpoinen ja kaikki paikat kestivät, mutta siitä huolimatta oli O'Reilly, joka oli perämies, sangen levoton ja jännityksessä. Hänen täytyi tähystellä tarkoin, oliko rannikkoa vartioivia kanuuna venheitä näkyvissä, ja sitäpaitsi hän pelkäsi tekevänsä väärin saattaessaan kalliin lastinsa Atlantin oikuille alttiiksi. Vaikka hänellä olisi ollut mukanaan vain taitavia purjehtijoita, olisi tämä matka hirvittänyt häntä sittenkin, sillä se oli epäilemättä hänen hurjin seikkailunsa, ja kaikkiin mahdollisiin vaaroihin viitaten hän luovutti lopullisen ratkaisun kumppaneilleen. Branch kieltäytyi äänestämästä, mutta Estevan ja tytöt vaativat kiihkeästi, että lähdettäisiin heti, ja Jacket oli luonnollisesti täydellisesti heidän puolellaan.

Auringon laskiessa he astuivat veneeseen ja pakovesi kiidätti heidät kauas avoimelle merelle, jossa he pian keinahtelivat valtameren mahtavissa mainingeissa. Vene kiikkui harjalta toiselle ja pyrki taukoamatta autiota pohjoista taivaanrantaa kohti tuikkiva Pohjantähti tienviittana. Hiljainen tuulenhenki pani merenpinnan karehtimaan, taivas oli kirkas ja ystävällisesti vilkuttavat tähtöset näyttivät olevan aivan lähellä.

Kun Kuban rannikko oli häipynyt tummaksi juovaksi, hiipi Rosa perään ja istahti miehensä viereen.

"Hengitän vapaasti ensi kerran sen jälkeen kuin don Mario tuli kosimaan minua", sanoi hän. "Menneisyys alkaa tuntua vain pahalta unelta, ja minä tunnen olevani niin iloinen. Olen kuin uudestisyntynyt, O'Rail-ye."

"Pari tuntia vielä, ja me voimme kaikki hengittää vapaasti", hymyili O'Reilly. Rosa pani pienen kätensä hänen peräsintä pitelevälle kädelleen, jolloin hän huudahti teeskennellyn tuimasti: "Pois sormet! Älä häiritse perämiestä, tahi muutoin hän voi ohjata harhaan. Ellet pysy alallasi, saat mennä omalle paikallesi takaisin."

Rosa totteli vastahakoisesti ja O'Reilly rankaisi häntä painamalla suudelman suoraan hänen suipistuneille huulilleen, jolloin Rosa painautui yhä lähemmäksi. "Kuinka sinua rakastankaan!" kuiskasi hän. "Mutta enhän voi sitä sinulle milloinkaan sanoa, kun emme ole milloinkaan kahdenkesken. Onko kuunaan nähty sellaista uhrautuvaa rakkautta, sellaista vihkimätoimitusta ja sellaisia häitä kuin meidän?"

"Olemme kuin vanhan sadun huuhkaja ja jänöjussi, jotka lähtivät merelle kauniilla palkoveneellä 'runsaasti hunajaa ja kasoittain rahaa mukanaan'. Kun kerran pääsemme rauhamme satamaan ja minä saan työskennellä kovasti henkemme pitimiksi, muistelemme näitä aikoja runollisina ja viehättävinä ja ehkä ikävöidenkin."

"En minä ainakaan", sanoi Rosa väristen. "Ollessani turvassa ja omistaessani sinut kokonaan olen täysin tyytyväinen."

"Sitten vuokraamme tuon pienen huoneuston, jota olin jo katsomassa, tahi jonkin toisen aivan samanlaisen."

"Minä — minä unhotin sen. Otaksukaamme sitten, että olemme köyhiä.
Ajattelehan, kuinka paljon naapureillamme olisi puhumista tuosta
neljännen kerroksen sievästä rouva O'Reillystä ja hänen jalokivistään.
He voisivat vaikka vannoa, että olen salakuljettaja."

Veneen lipuessa tasaisesti päämääräänsä kohti he istuivat koko illan onnestaan unelmoiden, ja keulassa vietti toinen onnellinen pari iltaansa samalla tavalla. Branch ja Jacket äyskäröivät vuorotellen.

Yö venyi sangen pitkäksi, sillä vene oli tilavuudestaan huolimatta sangen epämukava. Kompassia ei ollut, mutta O'Reilly koetti ohjata mahdollisimman suoraan pohjoista kohti. Päivän koittaessa alkoi taivas vetäytyä pilveen, tuuli kiihtyi ja O'Reillyn pelko kasvoi samassa suhteessa, sillä nopeampi vauhti sai veneen vuotamaan pahemmin, niin etteivät Branch ja Jacket tulleetkaan enää avutta toimeen. Syvä salmi oli jo kaukana takanapäin ja vene kiikkui nyt Bahaman matalikkojen hyrskyissä. Valkoinen, heleäväristen merikasvien koristama korallipohja näkyi selvästi, ja veden pinnassa häilyi pitkiä leviä. Pohjoisessa taivaanrannassa ei näkynyt vielä mitään ja Androkseen oli vielä pitkä matka.

Pilviverho ei ollut onneksi niin vahva, että se olisi peittänyt auringon näkyvistä, joten O'Reilly saattoi ohjata oikeaan suuntaan. Mutta tilanne ei miellyttänyt häntä.

Kymmenen tienoissa oli meri jo sangen levoton ja vene keikkui ankarasti. Purjetta täytyi pienentää, mutta siitä huolimatta makasi Estevan pian vesilätäkössä. Vene vuoti nyt niin kovasti, ettei vettä saatu vähenemään, vaikka tytötkin olivat rientäneet auttamaan; tuuli kiihtyi yhä, ja kaikki työskentelivät epätoivon vimmalla ihoa myöten märkinä.

Sitten alkoi sataa, jolloin aurinko häipyi kokonaan pilvien peittoon, niin että tienviittana oli vain sateen suunta.

Kukaan ei virkkanut sanaakaan. Estevankin oli aivan vaiti väristen säälittävästi märällä vuoteellaan. O'Reillyn käskystä heitti Jacket melkein kaikki kokospähkinät laidan yli jättäen vain tusinan verran jäljelle.

"Uppoammeko?" kysyi Rosa suoristaen pakottavaa selkäänsä ja hymyili miehelleen.

"Eikö mitä! Tämä aallokko johtuu vain mainingeista", sanoi Johnnie rauhoittavasti, vaikka hän itse oli kaukana rauhallisesta. Hän koetti rohkaista itseään todistelemalla, etteivät hän ja hänen kumppaninsa voineet joutua tämän navakan tuulen uhreiksi, sillä he olivat jo pelastuneet niin monesta paljon suuremmasta vaarasta. Eihän kohtalo voinut olla niin julma, että heidän täytyisi tuhoutua juuri kun he olivat turvaan pääsemäisillään. Mutta tuossa vihmovassa sateessa, jonka kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin saakka, ja vaahtoharjaisten aaltojen temmellyksessä oli noiden todistelujen suoma lohdutus sangen pieni.

Pelastus tuli äkkiä ja aivan odottamattomalta taholta. Eräs vastatuulessa luoviva kuunari ilmestyi sateensumusta ylähangan puolelta. Pakolaiset alkoivat huutaa yhteen ääneen ja heiluttivat vimmatusti hattujaan ja äyskäreitään seisoen nilkkoja myöten vedessä. Heidät huomattiin vihdoin ja laiva kääntyi tuuleen.

Rajaton kiitollisuus ja suloinen helpotus herpaisivat O'Reillyn niin, että hän tuskin sai ohjatuksi veneensä lähemmäksi. Hän näki tummia kasvoja, kuuli hämmästyneitä huudahduksia ja kiihkeitä kysymyksiä ja sitten lennähti vetoköysi veneeseen, joka vedettiin laivankylkeen kiinni.

Rosa itki ilosta ja Norine tuki Estevania suurten kyynelten tipahdellessa tämän kasvoille.

Kuunari oli matkalla Nassauhun; ja sen neekerimiehistö, joka puhui englannin kieltä, auttoi veneessäolijat auliisti kannelle nauraen ja huudellen lapsellisen iloisesti. Kuinka lujalta ja suloiselta tuo tukeva kansi tuntuikaan! O'Reillyn polvet kävivät äkkiä heikoiksi, ja hän tarttui pakottavilla käsillään köysistöön pysyäkseen pystyssä antaen Branchin ja Jacketin kertoa, miten he olivat joutuneet näille vesille. Lämmin ruoka ja kuuma kahvi olivat pian tarjolla ja kuivat vuoteet ja peitteet niitä tarvitseville.

Johnnie peitteli Rosan hyvin erään hytin kovaan vuoteeseen ja kumartui sitten suutelemaan häntä. Rosan hampaat kalisivat, mutta hän hymyili onnellisena.

"Jumala johdatti meitä", kuiskasi hän. "Täytyy vain rukoilla kyllin kauan ja väsymättä, niin hän kuulee."

Kuukautta myöhemmin. Vanhanaikainen kunnon Nassau uinaili iltapäivän helteessä, leveät kadut, matalat talot ja sileä ranta olivat häikäisevän valkoiset, ikäänkuin koko kaupunki olisi pesty puhtaaksi ja levitetty sitten auringonpaisteeseen kuivamaan. Taivaanrannassa näkyi valkoisia hyrskyjä, jotka näyttivät pesupaikalta singahtaneelta saippuavaahdolta. Tuulenhenki pani merenpinnan hauskasti väreilemään, ja rannalta, jossa paljasjalkaiset kalastajat askartelivat veneidensä luona, kuului naurua ja puheensorinaa. Tukevat neekerivaimot kantoivat koreja ja vakkoja päänsä päällä ja pysähtyivät silloin tällöin lörpöttelemään jonkun tuttavansa kanssa tahi huutelivat rannalla puuhaileville miehilleen. Rannalla oli melua ja hyörinää, mutta kaupunki uinui rauhallisena ja hiljaisena. Se lepäsi kuin päiväpaisteeseen nukahtanut laiskuri lipottavien laineiden ja hyönteisten surinan tuudittamana.

O'Reilly ja hänen nuori aseenkantajansa tulivat rannalta. Heillä oli puhtaat, valkeat vaatteet ja kuukauden lepo oli tehnyt heille hyvää. Jacket ei ollut enää laiha ja kuivettunut, vaan pyöreäposkinen ja kiiltävä ja täynnä kepposia kuin nuori varsa, ja O'Reillyn kulmikkuus oli kadonnut ja hän täytti vaatteensa kuten miehen pitääkin. He olivat olleet riutoilla kalastamassa ja veivät nyt kotiin saaliinsa parhaimmat kalat.

He kääntyivät eräästä portista sisälle ja kulkivat kukkaisistutusten läpi menevää käytävää pitkin, joka oli reunustettu ylösalaisin käännetyillä pullonpohjilla Bahamasaarten vanhan tavan mukaan. Käytävä päättyi pieneen huvilaan, jonka väljät kuistit olivat melkein kokonaan jasmiinipensasten, kuusamain ja villiviinin peitossa.

O'Reillyn silmät loistivat ja hän huudahti iloisesti, mutta hänen ei olisi tarvinnut ilmoittaa tuloaan, sillä portin salvan ensimmäisellä kilahduksella ilmestyi eräs viehkeä olento pensaiden tuoksuavasta kätköstä ja kiiruhti häntä vastaan.

"Katsopas, Rosa!" Jacket nosti raskasta kalanippuaan. "Meillä oli suurenmoinen kalaonni." Mutta Rosa oli heittäytynyt miehensä syliin ja he näkivät vain toisensa kuulematta mitään.

"Katsos! Kaikista suurin on minun saamani, kuten tavallisesti", ylpeili Jacket. "Olen vanha onkimies ja tiedän taiat, mutta O'Reilly istuu haaveillen ja antaa kiiskien syödä madon koukusta." Kun tämäkään ei herättänyt mitään huomiota, kohautti poika närkästyneesti olkapäitään ja meni tiehensä mutisten: "Caramba! Luulisi heidän aivan sairastuvan noin paljosta hyväilemisestä ja kuhertelusta. Mutta johan nyt! Minun täytyy varastaa hänet mukaani uimaan tahi ongelle saadakseni puhua edes jonkun sanan hänen kanssaan. Ja nuo toiset ovat aivan yhtä hulluja — samanlainen kyyhkyspari. On kuin asuisi kyyhkyslakassa."

Rosa oli myöskin suuresti muuttunut. Hänellä oli hurmaavan sievä musliinipuku, hymykuopat olivat jälleen ilmestyneet poskiin ja puseron rintamukseen oli pistetty kaunis, hiukan auennut ruusunnuppu. O'ReiIly katseli häntä ihaillen.

Rosa hypähteli varpaillaan ja veti häntä mukaansa. "Tule nyt sukkelaan katsomaan, minkä yllätyksen olemme sinulle valmistaneet. Olen odottanut sinua kuin kuumeessa, niin että joudu nyt." Hän vei miehensä nopeasti portaita ylös ja kuistilla seisoi Estevan Varona erääseen nojatuoliin nojaten. "Hän on pukeutunut itse ja tullut omin voimin tänne. Hän on terve!"

Nuorukainen nyökäytti päätään. "Rosa puhuu totta. Nousin vihdoinkin kapinaan. Huomenna kävelen portille saakka, ja ylihuomenna menemme ongelle."

Norine ilmestyi samassa kuistille. "Hän käytti hyväkseen poissaoloani, kun olin postia hakemassa", huudahti hän, "ja nyt ei häntä voi hillitä kukaan. Leslieltä tuli kirje. Hän on saanut hyvän paikan kotona New Yorkissa ja toivoo meidän tulevan pian jäljessä. Samalla hän ilmoittaa suuren uutisen: Kuban asioihin sekaantumista vaaditaan yhä kiihkeämmin, ja hänen täytyy ehkä palata sinne sotakirjeenvaihtajana. Ajatelkaahan! Tehtävä peloittaa häntä sanomattomasti."

O'ReilIy nyökäytti päätään. "Amerikan on pakko tulla väliin, ja kun
Sam-setä tarttuu ohjaksiin, on Kuba pian vapaa ja itsenäinen."

Norine yhtyi häneen. "Olen varma siitä. Sitten me lähdemme kaikki sinne sateenkaaremme päähän kultamaljaamme hakemaan."

Estevan katsoi puhujaan ihaillen ja tarttui hellästi tämän käteen.
"Olen löytänyt sateenkaareni pään", sanoi hän.

"Minä myöskin", lisäsi O'Reilly. "Olen löytänyt isänne aarteen ja enemmänkin — olen löytänyt Länsi-Intian kalleimman ja kauneimman helmen." Hän kiersi kätensä Rosan ympärille, ja he poistuivat sisälle.

Estevan istui nojatuoliinsa sulkien silmänsä ja Norine istahti sen käsinojalle jalkojaan lepuuttamaan. Talon takaa kuului Jacketin ääni. Poika oli hyvin puheliaalla tuulella ja oli jälleen koonnut päivittäiset kuulijansa, joille hän kuului kertovan englannin kielellä:

"Ja Pino Bravon luona tapoin espanjalaisia enemmän kuin tusinan verran. Olin päivän sankari ja oikeastaan minun olisi silloin pitänyt päästä kenraaliksi, mutta —"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATEENKAARI: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.