The Project Gutenberg eBook of Kellanpunainen timantti, by J. S. Fletcher

      I. Sievä panttilainaajatar
     II. Rouva Goldmarkin ruokala
    III. Kuollut mies
     IV. Platinanappi
      V. Kaksi kirjettä
     VI. Espanjalainen käsikirjoitus
    VII. Parlamentin jäsen
   VIII. Tutkinto
     IX. Kenen ne sormukset olivat?
      X. Melky tulee väliin
     XI. Takaovi
    XII. Peeblesiläinen ystävä
   XIII. Avunpyyntö
    XIV. Yksityinen laboratorio
     XV. Neuvottelu
    XVI. Salapoliisi tulee käymään
   XVII. Mihin lamppujen valo osui
  XVIII. Herra Stuyvesant Guyler
    XIX. Purdie pysyy lujana
     XX. Parslettin juttu
    XXI. Miten kuollut?
   XXII. Herra Killick muistelee
  XXIII. Herra Killickin mielipide
   XXIV. Kellanpunainen timantti
    XXV. Vainajan omaisuus
   XXVI. Rotta
  XXVII. Tyhjä talo
XXVIII. Viidensadan punnan seteli
   XXIX. Herra Mori Yada
    XXX. Ruumishuone
   XXXI. Mirandoletin mielipide
  XXXII. Kello yksi yöllä
XXXIII. Salaista työskentelyä
  XXXIV. Ymmällä
   XXXV. Yada asettuu johtoon
  XXXVI. Pilmanseyn teehuoneet
XXXVII. Chang Li
XXXVIII. Juutalainen ja japanilainen
XXXIX. Timanttinen kaulakoriste

SIEVÄ PANTTILAINAAJATAR

Paddingtonin väkirikkaan piirin eteläkolkassa, suunnikkaassa, jota rajoittavat etelässä Oxfordin ja Cambridgen pengermät, pohjoisessa Praed-katu, idässä Edgware-tie ja lännessä Spring-katu, on joukko pikku katuja, joiden likaisenharmaa ja synkkä ulkonäkö on jyrkkänä vastakohtana aivan lähellä olevain Sussex-aukion ja Lancaster-portin vaateliaalle ja rakennustaiteelliselle komeudelle. Näillä kaduilla tarkastelija huomaa aina ne masentavan köyhyyden todisteet, jotka ovat silmäänpistävämmät Lontoossa kuin missään muussa Englannin kaupungissa.

Talot ovat aivan sen näköisiä kuin ei niissä koskaan kuuluisi naurua. Missä akkunavarjostimet eivät ole rikkinäiset, siellä ne ovat likaiset. Ihmiset, jotka tulevat esiin asunnoistaan, ovat huolestuneen ja alakuloisen näköiset. Niiden katujen varsilla ei juuri sijaitse muunlaisia liikkeitä kuin kehnoja ruokamyymälöitä; katujen kulmauksissa olevilta kapakoilta puuttuu vetovoima ja itseluottamus kokonaan. Kuka tahansa joutuukin näille kaduille, huomaa niiden kurjan viheliäisyyden ilmaisevan itsensä. Hän pakenee sieltä alakuloisena aprikoiden itsekseen keitä ihmisiä asuu noissa harmaissa ja elottomissa hökkeleissä, mitä he tekevät, mitä he ajattelevat ja millaiselta elämä heistä tuntuu. Yksinpä varpusetkin, jotka tappelevat räystäskouruissa pois heitetyistä sisälmyksistä, ovat hiljaisempia kuin Lontoon varpuset ylimalkaan. Mitä portailla istuskeleviin lapsiin tulee, ovat he sen näköisiä kuin olisivat vieressä olevain Kensingtonin puutarhain puiden kukat ja auringonpaiste niin kaukana kuin Gobin erämaa. Tässä kaupunginosassa eletään suorastaan aivan kuin seisovassa umpivedessä, jota ei mikään eikä kukaan voi saada liikkumaan.

Eräänä marraskuun iltapäivänä seisoi nuori mies katsellen ullakkohuoneen ikkunasta ulos eräässä vähän kunnollisemman näköisessä talossa, joka sijaitsi jonkin verran toisia katuja paremman kadun varrella. Kello oli silloin viisi, ja alkoi tulla pimeä. Pitkin päivää oli hiljainen, hellittämätön sade painanut noen alas synkistä pilvistä jo ennestäänkin likaisille katoille. Näköala, jota tämä nuori mies katseli, oli synkkä ja kurja, mutta ei niin synkkä tai kurja kuin se tilanne, jossa hän itse par'aikaa oli. Hänen alapuolellaan oleva kurja katu ei ollut sen tyhjempi iloisuudesta kuin hänen taskunsa olivat tyhjät rahasta ja hänen vatsansa ruuasta. Hän oli käyttänyt viimeisen penninsä edellisenä päivänä. Hänen loppukolikkonsa olivat menneet pieneen ruuankipeneeseen ja pisaraiseen palan painiketta. Sen koommin hän ei ollut syönyt mitään. Nyt hän oli aivan pyörtymäisillään nälästä — ja hänen tuskiensa lisäksi joku vielä laittoi sillipalleroita alakerroksessa. Paistinpannusta tuleva haju teki hänet melkein saaliinhimoiseksi.

Sitten hän kääntyi äkkiä poispäin akkunasta ja alkoi katsella pientä huonettaan. Se oli köyhän näköinen ja kehnoilla huonekaluilla sisustettu — jonkinlainen, tosin ei kovinkaan häikäisevä puhtaus ainoana suosituksenaan. Siellä oli vuode ja pesuteline ja pari tuolia — muutamilla shillingeillä olisi voinut ostaa ne kaikki joltakin käytettyjen tavarain kauppiaalta. Yhdessä nurkassa oli huoneen asukkaan matka-arkku — hänen koko maallinen omaisuutensa oli siinä muutamia kirjoja lukuun ottamatta, jotka oli huolellisesti järjestetty takanreunukselle, sekä joitakin pikkupöydällä olevia kirjoitustarpeita. Teräväsilmäinen henkilö, joka olisi vilkaissut kirjoihin ja kirjoitustarpeisiin sekä imupaperialustan päällä hajallaan oleviin käsikirjoitusarkkeihin, olisi nopeasti huomannut, että tässä oli taas, kysymyksessä vanha tarina kirjallisesta yrittelijästä, joka sai heti uransa alussa katkerasta kokemuksesta huomata, että kaikkien ammattien joukossa on kirjallinen epävakaisin.

Silloin kuului ovelle puolittain epäröivä koputus, ja heti sen jälkeen astui sisään nainen — sellainen nainen, joita nähdään noilla kaduilla joukottain — pitkähkö, laihanpuoleinen nainen, ennen aikojaan vanhentunut, alituisesti kiusaantuneen ja huolestuneen näköinen, joka hetki aivan kuin onnettomuutta odottaen. Hänen kasvonsa olivat nyt peräti huolestuneen näköiset hänen vilkaistessaan asukkaaseensa, jonka kauniit kasvot punastuivat kovasti hämmennyksestä. Hän tiesi aivan hyvin, mitä tuo nainen tahtoi — ja hän tiesi olevansa kykenemätön tyydyttämään hänen vaatimuksiaan.

"Herra Lauriston", virkkoi nainen melkein kuiskaten, "koska luulette voivanne toimittaa minulle jonkin verran rahaa? Nyt on, nähkääs, jo kuusi viikkoa mennyt näin, ja minä olen niin ahtaalla siitä, kun on vuokranmaksukin ja korot —"

Andrew Lauriston pudisti päätään — ei kieltoa ilmaistakseen, vaan pelkästä neuvottomuudesta.

"Rouva Flitwick", hän sanoi, "annan teille rahanne samalla hetkellä, jolloin vain saan rahaa käsiini! Kerroinhan teille äskettäin myyneeni kaksi kertomusta — niin, pyysin saada niistä maksun heti, ja maksuosoitus voi olla täällä missä postissa tahansa. Ja minä odotan toistakin maksuosoitusta — ihmeellistä, etteivät ne jo ole kumpikin saapuneet. Samalla hetkellä, jolloin ne saapuvat, järjestän meidän asiamme. Tarvitsen rahaa itsekin — yhtä kipeästi kuin te!"

"Sen tiedän, herra Lauriston", myönsi rouva Flitwick. "Enkä minä kiusaisi teitä, jollen olisi itse kovassa ahdingossa. Mutta talonomistaja on kimpussani — hän tahtoo rahaa tänä iltana. Ja — suokaa anteeksi, että mainitsen siitä — mutta miksi ette hanki käsiinne vähän puhdasta rahaa maksuosoituksia odottaessanne, herra Lauriston?"

"Teillä on oikein hyvä kultakello, herra Lauriston", vastasi rouva Flitwick. "Mikä panttilainaaja hyvänsä — ja niitä on varmasti paljon — lainaa teille muutamia puntia sitä vastaan. Ehkä ette ole koskaan ennen joutunut käymään panttilainaajan luona? Ette? — No niin, en minäkään ollut entiseen aikaan, mutta sitten minun täytyi, tahdoin tai en, kun aloin ottaa vuokralaisia huoneisiini, ja jos minulla olisi niin hyvä kello kuin teillä, en suinkaan rupeaisi olemaan rahattomana! Jos teille on rahaa tulossa, voitte varmasti saada tavaranne takaisin — ja minä olisin kiitollinen vähästäkin, vaikkapa parista punnasta, herra Lauriston. Talonisäntä on kovana —"

"Hyvä on, rouva Flitwick", hän virkkoi tyynesti, "minä koetan parhaani.
En osannut ajatellakaan sitä keinoa ennen."

Kun emäntä oli lähtenyt pois sulkien oven takanaan, Lauriston veti kellon taskustaan ja katseli sitä — se oli vanhanaikuinen hyvä kultakello, joka oli kuulunut hänen isälleen. Epäilemättä joku panttilainaaja antaisi rahaa sitä vastaan. Mutta tähän asti ei hänen ollut tarvinnut koskaan ajatella panttilainaajia. Hän oli tullut Lontooseen melkein kaksi vuotta sitten aikoen ansaita kynällään nimen, mainetta ja omaisuuden. Hänellä oli tullessaan ollut jonkin verran rahoja. Ne olivat huvenneet tasaisesti, ja niitä oli ollut vaikeampi korvata uusilla kuin hän oli arvioinut. Ja siinä hän nyt lopuksi oli tuossa halvassa huoneessa pennittömänä, eikä hänen kahdesta hyväksytystä kertomuksestaan ollut tullut maksuosoitusta. Ei myöskään ollut saapunut lainaa, jota hänen oli ollut kovin vastoin tahtoaan pakko pyytää ainoalta mahdolliselta mieheltä — eräältä vanhalta, Skotlannissa asuvalta koulutoverilta. Hän oli monta kertaa odottanut kuulevansa kirjeenkantajan koputuksen ja toivonut siten saavansa huojennusta neljäksi pitkäksi päiväksi — eikä ainoaakaan kirjettä ollut tullut, ja hän oli aivan epätoivoissaan ja synkkämielinen. Mutta — olihan kello olemassa!

Hän lähti pian ulos ja kohtasi kaasulampun heikosti valaisemilla portailla vuokralaistoverinsa — nuoren juutalaisen, jonka hän tunsi Melchior Rubinsteinin nimellä ja joka asui aivan hänen huoneensa seinän takana. Hän oli hiljainen, säyseä pikku mies, jonka kanssa Lauriston toisinaan vaihtoi sanan pari — ja se seikka, että hän käytti upeasti sormuksia sormessaan, suurta neulaa kaulanauhassaan ja painavia kellonvitjoja, jotka joko olivat oikeaa kultaa tai erittäin hyvästi jäljitellyt, sai Lauristonin ajattelemaan, että häneltä voisi saada jonkin neuvon. Hän pysähdytti Rubinsteinin ujon näköisenä ja kömpelösti punastuen.

"Kuulkaahan", hän virkkoi, "minä — asianlaita on niin, että minä olen nyt jonkin verran ahdingossa — tilapäisesti, nähkääs — ja haluaisin lainata jonkin verran rahaa kelloani vastaan. Voisitteko sanoa minulle, missä on kunnollinen panttilainaaja?"

Melky — jokainen talossa tunsi hänet tuolla nimellä hänen vaateliaamman varsinaisen nimensä asemesta — väänsi kaasuliekin voimakkaammaksi ja ojensi sitten hoikan, pitkäsormisen kätensä. "Näyttäkäähän kelloa", hän sanoi lyhyesti hiljaisella ja sopottavalla äänellä. "Minä tunnen kellot jokseenkin, herra."

Lauriston ojensi kellon hänelle ja katseli Melkyä uteliaasti tämän tarkastellessa sitä sisä- ja ulkopuolelta hyvin asiaa ymmärtävän ammattimiehen tavalla. Äkkiä Melky loi katseensa häneen. "Ettekö haluaisi myydä tätä kelloanne, herra Lauriston?" hän kysyi melkein mairitellen.

"Kiitoksia — mutta minä en möisi sitä mistään hinnasta", vastasi
Lauriston.

"Sanokaamme sitten neljää puntaa", ehdotti Melky itsepäisesti. "Kas niin, näin ystäväin kesken annan teille neljä ja kymmenen. Raha kouraan, huomatkaa!"

"Ei", sanoi Lauriston. "Se kuului minun isälleni. Minä en halua myydä — tahdon vain lainata."

"Menkää Praed-kadulle, herra", hän virkkoi aivan kuin käytännöllinen liikemies ainakin. "Siellä näette myymälän, jonka oven yläpuolella on nimi Daniel Multenius. Hän on minun sukulaiseni — hän tekee mitä haluatte. Mainitkaa minun nimeni, olkaa hyvä. Hän kohtelee teitä rehellisesti. Ja jos haluatte myydä, niin älkää unohtako minua."

Lauriston naurahti ja lähti alas portaita ja ulos rumaan iltailmaan. Oli vain muutaman askeleen matka Praed-kadulle, ja viiden minuutin kuluttua Melkystä erottuaan hän seisoi katselemassa Daniel Multeniuksen akkunaan. Hän muisti nyt usein nähneensä sen, vaikka ei ollutkaan huomannut sen yläpuolella olevaa kummallista nimeä. Akkunassa näkyi monenlaisia omituisia esineitä rautaristien takana timanteista ja helmistä vanhaan norsunluuhun ja kaikenlaiseen korukamaan asti. Harvinaisuuksien keräilijä olisi voinut pysähtyä tuon akkunan eteen puoleksi tunniksi — mutta Lauriston vilkaisi siihen vain pikaisesti, ennenkuin riensi pimeää sivukäytävää myöten ovelle, jonka yläpuolella heikosti valaistussa nimikilvessä näkyi: panttitoimisto.

Hän työnsi oven auki ja huomasi seisovansa muutamien pienten komeroiden edessä, joihin juuri sopi yksi henkilö. Ne olivat kaikki tyhjät tällä hetkellä. Hän meni sisälle yhteen ja, kun ei nähnyt ketään, koputti hiljaa myymäläpöytään. Hän odotti näkevänsä jonkin vanhan juutalaisen ilmestyvän — mutta sen sijaan kuului kevyitä askelia jostakin myymälän loukosta, ja Lauriston huomasi seisovansa hämmästyneenä tuijottamassa nuorta ja erinomaisen kaunista tyttöä, jolla oli kädessään jonkinlainen koruompelu ja joka katseli häntä sen ylitse suurilla, mustilla silmillä. Hetkisen aikaa nämä molemmat tuijottivat toisiaan ääneti.

"Niin — onko herra Multenius sisällä?" hän kysyi. "Minä — asianlaita on niin, että tahtoisin tavata häntä."

"Herra Multenius on ulkona", vastasi tyttö. "Mutta minä olen täällä hänen sijaisenaan, jos kysymyksessä on liikeasia."

Hän tarkasteli rauhallisesti Lauristonia ja huomasi tämän terveenväristen kasvojen voimakkaasti punastuvan.

"Minä hoidan isoisän liikettä hänen ollessaan ulkona", jatkoi tyttö.
"Haluatteko lainata rahaa?"

"Arvasitte oikein", hän vastasi. "Tahtoisin lainata rahaa tätä vastaan. Eräs tuttavani — asuintoverini — herra Melky Rubinstein — sanoi minun voivan saada täältä lainan. Tämä on todella hyvä kello, niin kuin näette."

Tyttö vilkaisi asiakkaaseensa, ja hänen katseensa ilmaisi, että hän oli nopeasti ja melkein leikillisesti tajunnut Lauristonin kokemattomuuden. Sitten hän otti kellon jokseenkin välinpitämättömästi.

"Melky siis lähetti teidät tänne", hän sanoi hymyillen. "Vai niin!"
Hän tarkasti kelloa ja naksautti kuoren auki. Sitten hän katsahti
Lauristoniin. "Paljonko haluatte tätä vastaan?" hän kysyi.

ROUVA GOLDMARKIN RUOKALA

Lauriston pisti kädet taskuihin ja katseli tyttöä aivan ymmällään. Tämä oli hyvin sievä, tumma olento, melkein yhtä pitkä kuin Lauriston itsekin, hoikkavartaloinen ja hyvin miellyttävä. Hänen silmissään ja suupielissään väikkyi selvästi leikillisyys ja hyväntuulisuus. Lauristonista alkoi äkkiä tuntua, että tyttö oli huvitettu hänen hämmingistään.

"Kuinka paljon voitte lainata minulle?" hän kysyi. "Minkähän arvoinen se on?"

"Ei, se ei ole asiallista!" sanoi tyttö, "vaan — kuinka paljon haluatte lainata? Te ette taida olla tottunut panttaamaan esineitä?"

"En", vastasi Lauriston. "Tämä en ensimmäinen kerta. Voitteko — voitteko lainata minulle muutamia puntia?"

"Lainaan teille sitä vastaan kolme puntaa ja viisitoista shillingiä", hän sanoi äkkiä liikemiehen äänensävyllä. "Sopiiko?"

"Kiitoksia", vastasi Lauriston. "Se sopii mainiosti, olen hyvin kiitollinen. Luullakseni saan kellon takaisin milloin tahansa, vai kuinka?"

"Milloin vain tuotte rahat ja maksatte koron", vastasi tyttö. "Kahdentoista kuukauden ja seitsemän päivän kuluttua." Hän otti kynän ja alkoi täyttää paperikuittia. "Onko teillä jokin kuparikolikko?" hän kysyi sitten.

"Tästä paperikuitista", vastasi tyttö. Sitten hän vilkaisi pikaisesti nuorukaiseen ja loi katseensa yhtä nopeasti alas. "Ei sillä ole väliä", hän sanoi sitten. "Minä lyhennän sen lainasta. Nimi ja osoite, olkaa hyvä."

Lauriston otti sitten paperikuitin ja sen pienen kasan kulta-, hopea- ja kuparirahoja, jonka tyttö antoi hänelle. Sitten hän empi vähäsen.

"Pidättehän huolta tuosta kellosta", hän sanoi äkkiä. "Se kuului, nähkääs, isälleni ennen."

Tyttö hymyili rauhoittavasti ja osoitti huoneen perällä olevaa raskasta rahakaappia.

"Meillä on tuolla kaikenlaista perheperintötavaraa", huomautti tyttö.
"Olkaa huoletta."

Lauriston kiitti häntä, nosti hattuaan ja kääntyi pois vastahakoisesti. Hän olisi mielellään keksinyt jonkin verukkeen voidakseen jäädä kauemmaksi — hän ei oikein tietänyt mistä syystä. Mutta hänen mieleensä ei juolahtanut minkäänlaista, ja niin hän lähti pois luoden vielä ovella katseen taakseen. Kaunis panttilainaajatar hymyili ja nyökkäsi päätään. Samassa oli Lauriston ulkona kadulla rahat taskussaan ja mielessään omituinen huojennuksen tunne, johon sekaantui myöskin hämmästystä. Sillä hän oli elänyt neljä edellistä päivää kahdella shillingillä — ja tuossa aivan hänen lähellään oli kaiken aikaa ollut paikka, jossa voi lainata helposti ja hyvin miellyttävällä tavalla.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kiirehtiä asuntoonsa ja maksaa emännälleen. Hän oli tälle velkaa kuuden viikon vuokran, kymmenen shillingiä viikolta. Siihen menisi kolme puntaa hänen juuri saamistaan rahoista. Mutta hänelle jäisi sitten vieläkin neljätoista shillingiä elantoon — ja varmasti nuo odotetut kirjeet saapuisivat lähipostissa. Hän oli pyytänyt kustantajaa, joka oli ottanut häneltä kaksi lyhyttä kertomusta, lähettämään hänelle maksuosoituksen niistä ja kokemattomuudessaan hän oli odottanut näkevänsä niiden saapuvan paluupostissa. Niinikään hän oli luopunut kokonaan ylpeydestään ja kirjoittanut pitkän kirjeen vanhalle koulutoverilleen John Purdielle kauas Skotlantiin, selittänyt nykyisen tilanteensa ja pyytänyt häntä entisten aikain vuoksi lainaamaan hänelle jonkin verran rahaa, kunnes hän saisi valmiiksi ja myydyksi erään novellin, josta hänen vakaumuksensa mukaan tulisi oikea pieni kultakaivos. Hän tiesi, että John Purdie oli nyt varakas, nuori mies — isänsä seuraaja hyvässä liikkeessä. Lauriston oli vakuutettu siitä, että häneltä tulisi vastaus. Ja nyt hänellä oli rahaa siksi odotusajaksi, jonka kuluttua kirjeet saapuisivat — ja kun on elänyt neljä päivää kahdella shillingillä, tuntuu neljätoista shillingiä oikealta omaisuudelta. Elämä oli tosiaankin saanut ruusunpunaisen hohteen viime puolen tunnin aikana — ja kaikki johtui panttitoimistossa käynnistä.

Lauriston kiirehti takaisin Praed-katua, mutta hänen askeleensa pysähtyivät äkkiä. Hän huomasi vaistomaisesti kiiruhtavansa vanhanaikuisen ruokalan ohitse, josta tuli ruokahalua kiihoittava valmisteilla olevan ruuan tuoksu. Silloin hän muisti, ettei ollut syönyt mitään kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Emännältään hän ei saanut mitään: siitä lähtien, kun hän oli muuttanut asumaan hänen luokseen, hän oli itse hankkinut ruokansa käyden muualla syömässä. Viimeiseen ateriaan, jonka hän oli nauttinut edellisenä iltana, oli kuulunut lasillinen maitoa ja kuivunut joskin kookas pannukakku, ja nyt hänellä oli kerrassaan sudennälkä. Vain kovalla tahdonponnistuksella hän sai itsensä pakotetuksi kulkemaan ruokapaikan sivu. Päästyään sen oven ohitse, hän suorastaan juoksi ja sujahdutti kolme kultaista punnanrahaa rouva Flitwickin käteen.

"Nämä selvittävät välimme tämän viikon loppuun asti, rouva Flitwick", hän virkkoi. "Pankaa kuitti minun huoneeseeni."

"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Lauriston", vastasi emäntä. "Ja olen oikein pahoillani siitä, että teillä on ollut siitä niin paljon vaivaa, mutta —"

"Hyvä on, hyvä on — ei yhtään vaivaa — ei pienintäkään vaivaa", keskeytti Lauriston. "Uskokaa minua, se oli hyvin helppoa!"

Hän lähti taas nopeasti ulos ja meni tuttuun ruokapaikkaan. Hän oli vain kahdenkymmenenyhden ikäinen, hauskan näköinen nuorukainen, joka oli aivan viime päiviin asti saanut tyydyttää tervettä ruokahaluaan. Nyt hänestä tuntui, että jollei hän saisi ruokaa ja juomia, jotakin — hän ei oikein tietänyt mitä — tapahtuisi. Hän tiesi myöskin sen, että hänen äänensä oli hyvin heikko, kun hän mentyään ravintolaan ja vaivuttuaan istumaan erääseen pieneen komeroon, jollaisia huoneessa oli monta, pyysi tarjoilijattarelta ruokaa ja juomia, jota hän tosiaankin tarvitsi hyvin kipeästi. Ja hän oli syönyt lautasellisen kalaa ja kaksi keitettyä munaa sekä muutamia paksuja voileipiä ja juonut kokonaisen kannullisen teetä, ennen kuin kohotti katseensa tarkastellakseen ympäristöään. Mutta hän tunsi nyt olevansa tyydytetty, oikaisi selkänsä ja tarkasteli paikkaa, johon hän oli niin innokkaasti rientänyt. Ja samalla hän huomasi Melkyn.

Melky oli ilmeisesti juuri tullut tähän pikku ruokalaan. Ja selvästikin hänellä ei ollut kiire saada ruokaa tai juomaa. Hän oli pysähtynyt aivan oven luona olevan pöydän luokse, jonka ääressä istui liikkeen omistaja rouva Goldmark, lihava, sievän näköinen nuori nainen, jonka tummat, välähtelevät silmät vuorotellen pitivät silmällä tarjoilijattaria, vuorotellen hymyilivät, asiakkaille heidän tullessaan pöydän ääreen maksamaan laskujaan. Melky, jolla oli keikaroivan näköinen hattu toisella korvalla ja urheilijan takin mallisessa palttoossaan kukka koristuksena, lasketteli selvästikin kohteliaisuuksia rouva Goldmarkille hänen pöytäänsä nojaten. Rouva Goldmark työnsi häntä leikillisesti loitommalle ja kutsui tarjoilijan, jolta tilasi herra Rubinsteinille maukasta paistia. Kääntyessään tyytyväisesti hymyillen poispäin emännästä Melky huomasi Lauristonin ja lähti verkalleen hänen pöytänsä luokse.

"Saitteko pikku asianne järjestetyksi?" hän kysyi tuttavallisesti asettuen istumaan vastapäätä asuntotoveriaan ja kumartuen lähemmäksi häntä. "Tapasitteko vanhan herran myöntyväisenä?"

"Serkkuni Zillah", virkkoi Melky. "Hän on kerrassaan nokkela tyttö, herra — hän on ukolle aivan rahakasan arvoinen — ymmärtää liikeasiat yhtä hyvin kuin vanhuskin. Ehkä ette uskoisikaan, hyvä herra", hän jatkoi pehmeällä, sopottelevalla äänellään, "mutta se tyttö on saanut oikein yliopistosivistyksen — se on totinen tosi. Daniel-vanhus otti hänet luokseen, kun hän oli aivan pienenä jäänyt orvoksi isästään ja äidistään, ja antoi hänelle — niin, sellaisen kasvatuksen, jollaisen olisin tahtonut mielelläni itse saada! Hän on kerrassaan hieno nainen — tuo Zillah — mutta pysyy kiintyneenä vanhaan myymälään — eikä vain puolittain!"

"Hän tuntuu olevan hyvin perillä liikeasioista", huomautti Lauriston sydämessään tyytyväisenä siitä, että oli nyt saanut tietää tuon kauniin panttilainaajattaren nimen. "Hän selvitti asiani pian."

"Se on veressä", virkkoi Melky lyhytsanaisesti. "Me puuhailemme kaikki tavalla tai toisella tuontapaisissa asioissa. No niin, meidän kesken, herra, mitä hän lainasi teille tuota kapinettanne vastaan?"

"Niille paikoin sen arvioinkin", huomautti Melky päätään nyökäyttäen. Hän kumartui vähän lähemmäksi. "Ette suinkaan tahdo myydä panttikuittianne?" hän kysyi. "Annan teille pari puntaa siitä, jos suostutte ehdotukseeni."

"Näytätte kovin innokkaasti haluavan päästä kelloni omistajaksi", sanoi
Lauriston nauraen. "Ei, minä en suinkaan tahdo myydä panttikuittiani.
En millään, hinnalla haluaisi erota tuosta kellosta."

"No niin, jollei, niin ei", sanoi Melky. "Ja mitä tulee siihen, että haluan ostaa — niin se on ammattini. Minulla ei ole mitään säännöllistä liikettä — minä ostan ja myyn mitä vain sattuu olemaan tarjolla kulta- tai hopea-alalla. Ja koska te ette halua millään hinnalla luopua tuosta taskukellosta, niin sanon teille minkä arvoinen se on, niin vanha kuin se lieneekin. Viidentoista punnan!"

"Sehän on hyvä tietää kaiken varalta", sanoi Lauriston. "Minulla on siis aina jotakin mukanani, kun minulla on se taskussani. Te olisitte siis hyötynyt aika lailla, jos olisin myynyt sen teille?"

"Maailmahan olisi peräti kehno, jollei siinä saisi laisinkaan hyötyä, vai mitä, herra?" myönsi Melky tyynesti. "Meillähän on kaikilla tarkoitus hyötyä. Kuulkaahan — näin meidän kesken — tehän olette kirjallinen henkilö, eikö niin? Kirjoittelette vähän, vai kuinka? Tahdotteko ansaita viitosen — mukavalla tavalla?"

"Minulla on ystävä", jatkoi Melky, "jalokivien tukkukauppias Shoreditch-tien varrella, ja hän haluaa julkaista luettelon. Hänellä ei ole laisinkaan kirjallisia lahjoja, nähkääs. Hän suorittaisi viitosen — käteisesti — jos joku kirjaileva henkilö vain pikkuisen tasoittelisi sitä hänelle jotenkin. Hyväinen aika! Eihän siinä olisi teille työtä muuta kuin yhdeksi päiväksi! Mitä arvelette siitä?"

"En minä suinkaan vastusta viiden punnan ansaitsemista tuolla tavalla", vastasi Lauriston.

"Hyvä on", virkkoi Melky. "Siinä tapauksessa vien teidät jonakin päivänä ensi viikolla hänen luokseen — hän on siihen asti matkalla. Ja te maksatte minulle kymmenen prosentin koron tuosta pikku puuhasta, eikö niin, herra? Liikeasiathan ovat liikeasioita."

Melky nyökkäsi ja kävi käsiksi paistiinsa, ja Lauriston lähti pois. Pöydän ääressä istuva lihava nainen hymyili hänelle ojentaessaan hänelle rahaa takaisin.

Lauriston meni takaisin huoneeseensa tuntien, että maailma oli muuttunut. Hän oli maksanut velkansa emännälle, hänellä oli hopea- ja kuparirahoja taskussaan ja mahdollisuus ansaita viisi puntaa tulevalla viikolla - sitä paitsi hän odotti joka postissa maksuosoitusta kahdesta kertomuksestaan. Ja jos John Purdie antaisi hänelle pyydetyn lainan, voisi hän käyttää kokonaisen kuukauden lopettaakseen novellinsa — ja sitten ehkä tulisi hänen osakseen mainetta ja rikkautta. Ruma marraskuun ilta haihtui olemattomiin ja sijalle tuli toivehikkaita haaveita.

Mutta viikon lopulla Lauristonin toiveet alkoivat laskea nollaan asti. Ei yhtäkään kirjettä ollut saapunut — ei John Purdielta eikä kustantajalta. Sunnuntaiaamuna hänellä oli jäljellä viimeinen puolikruununen. Sinä päivänä hän käytti rahojaan hyvin varovasti, mutta maksettuaan yksinkertaisen päivällisensä eräässä halvassa kahvilassa hän ei omistanut enempää kuin yhden shillingin. Hän lähti sinä iltapäivänä kävelemään Kensingtonin puutarhaan tuumiskellen itsekseen, mitä olisi paras tehdä. Hänen seisoessaan siinä keinotekoisen lammikon rannalla katselemassa vesilintujen puuhia tervehti joku häntä, ja hän huomasi kääntyessään panttitoimiston sievän tytön seisovan vieressään ja hymyilevän hänelle ujosti.

III

KUOLLUT MIES

Lauriston ajatteli Zillahia samalla hetkellä, jolloin tämä puhutteli häntä: tytön tummat silmät ja ystävällinen jäähyväishymyily panttitoimistossa olivat ilmestyneet hänen mieleensä aivan kuin huojentamaan hänen välittömän tulevaisuutensa herättämiä mietteitä. Ja nyt hän, nähdessään Zillahin ilmi elävänä niin lähellä, vieläpä selvästi ystävällisellä mielelläkin, punastui aivan kuin tyttö, sillä hän oli vielä siinä iässä, jolloin ujous kuuluu ehdottomasti luonteeseen. Zillahkin punastui — mutta hän sai hillityksi itsensä paremmin kuin Lauriston.

"Olen puhunut teistä serkkuni Melkyn kanssa", hän virkkoi nopeasti. "Tai paremminkin, hän on puhunut teistä minulle. Hän sanoo aikovansa esittää teidät eräälle miehelle, joka haluaa saada luettelonsa painetuksi — viiden punnan palkkiota vastaan. Älkää tehkö sitä niin vähästä! Minä tunnen tuon miehen — vaatikaa häneltä kymmenen!"

"Mutta enhän minä voi nyt menetellä niin", hän sanoi heti. "Minä olen, nähkääs, luvannut tehdä sen viidellä."

"Älkää olko tyhmä", hän virkkoi. "Jos joku Melkyn tapainen tarjoaa teille viisi puntaa jostakin, niin pyytäkää häneltä kaksin verroin. He antavat sen. Ette taida ymmärtää raha-asioista paljon?"

"En paljon", hän myönsi, "muuten ei minun olisikaan tarvinnut hiljattain turvautua tuohon pikku kauppaan, jonka tiedätte".

"Niin, siihenkö?" virkkoi tyttö välinpitämättömästi. "Sehän ei merkitse mitään. Hämmästyisitte, jos saisitte tietää millaisia ihmisiä meidän luonamme juoksee silloin tällöin — voisinpa kertoa teille muutamia salaisuuksia! Mutta — arvasin joka tapauksessa, ettette oikein ymmärrä raha-asioita. Kirjailevat ihmiset harvoin ymmärtävät."

"Olen koko ikäni ollut niiden kanssa tekemisissä enemmän tai vähemmän", sanoi Zillah. "Muu olisi ollut mahdotonta siinä ympäristössä, jossa elin. Ettehän pidä minua uteliaana, jos kysyn teiltä erästä seikkaa? Olitteko ahtaalla silloin eräänä iltana tuhossanne toimistoomme?"

"Ahtaalla on mieto sana", vastasi Lauriston ujostelematta. "Minulla ei ollut penniäkään!"

"Paitsi kultakello, joka oli kahden- tai viidentoista punnan arvoinen", huomautti Zillah kuivasti. "Ja kuinka kauan olivat asianne olleet tuolla kannalla?"

"Pari kolme päivää — ehkä enemmän tai vähemmän", vastasi Lauriston. "Minä olen, nähkääs, odottanut rahaa kauemmin kuin viikon päivät — niin oli asia."

"Niin toivon totisesti!" huudahti Lauriston. "Minä joudun taas lujille, jollen saa rahaa."

"Ja silloin tarjoudutte tekemään viidellä punnalla sellaisen työn, josta voisitte helposti saada kymmenen!" virkkoi tyttö melkein moittien. "Sallikaa minun antaa teille yksi neuvo — älkää koskaan hyväksykö ensimmäistä tarjousta. Vaatikaa ehdottomasti jonkin verran enemmän — etenkin serkkuni Melkyn tapaiselta mieheltä."

"Melky on juutalaisnuorukainen", vastasi Zillah tyynesti. "Minä en ole — muuta kuin puolittain. Olen sekarotua. Äitini oli juutalainen, isäni ei. Niin, jos tarvitsette rahaa tullaksenne toimeen toistaiseksi ja jos teillä on useampia kultakelloja, niin tiedätte, minne voitte tulla. Älkää kulkeko koskaan tyhjin taskuin Lontoossa, jos teillä on jonkin verran pantattavaa. Te ette varmaankaan ole lontoolainen?"

"Minä suorastaan arvasinkin sen teidän murteestanne", myönsi Zillah. "Ja koetatte hankkia toimeentulonne kirjoittelemalla! Niin, te tarvitsette rohkeutta — ja rahaa. Onko teillä ollut menestystä?"

"Olen myynyt kaksi kertomusta", vastasi Lauriston, josta tuntui nyt jo aivan kuin olisi tyttö ollut vanha tuttava. "Niistä saan yhteensä kaksikymmentä puntaa sen taksan mukaan, jota aikakauslehdet käyttävät, ja minä olen pyytänyt maksuosoitusta, jota nyt odotan. Sen pitäisi tulla minä päivänä tahansa."

"Vai niin, minä kyllä tunnen tuon pelin!" virkkoi Zillah. "Minulla on kaksi tyttöystävää, jotka kirjoittelevat. Tiedän kuinka he saavat odottaa julkaisemista tai seuraavaa maksupäivää. Mikä vahinko, etteivät jotkut teistä kirjailijoista harjoita jotakin muuta ammattia, josta olisi hyvät tulot! Sitten voisitte huviksenne kirjaillakin olematta riippuvainen siitä työstä taloudellisesti. Ettekö te ole sitä ajatellut?"

"Usein", vastasi Lauriston. "Mutta se ei kävisi päinsä — ainakaan minun suhteeni. Olen tehnyt vaalini. Pysyn kynäni ääressä ja uin pinnalla tai uppoan sen kera. Ja minä en aio upota!"

"Noin pitää tosiaankin puhua!" sanoi tyttö. "Mutta koettakaa pysyä rahoissa, jos suinkin voitte. Älkää kulkeko rahattomana kolmea päivää, jos teillä on jotakin, jolla saatte rahaa irti. Näette, kuinka käytännöllinen minä olen! Mutta niin on oltava tässä maailmassa. Sanotteko minulle erään asian?"

"Niin ihmeellisesti ovat asiat tosiaankin", vastasi Lauriston katsoen häntä tarkoin ja saaden punan kohoamaan hänen poskilleen, "että minä olin jo jokseenkin joutumassa niin pitkälle — että olin kertomaisillani teille jotakin. No niin, mitä haluatte tietää?"

"Ehkä minä tulen sitten taas käymään Praed-kadulle", sanoi Lauriston nauraen. "Minulla on vielä vähän jäljellä niin sanottua omaisuutta."

Tyttö nyökkäsi päätään ja kääntyi sivukäytävälle, joka johti puutarhan poikki.

"Hyvä on", hän virkkoi. "Älkää pitäkö minua uteliaana, mutta minusta on ikävä ajatella, että teidän kaltaisenne ihmiset ovat ahdingossa. En ole niin kokonaan vajonnut liikeasioihin. Puhukaamme jostakin muusta — kertokaa minulle, mistä kirjoitatte."

Lauriston kulutti lopun tätä iltaa Zillahin seurassa kävellen Kensingtonin puutarhassa. Hän oli viettänyt hyvin yksinäistä elämää aina siitä lähtien, kun oli tullut Lontooseen, ja hänelle oli aivan uusi ja mieluisa kokemus saada seurustella sivistyneen ihmisen kanssa. Kun he lopulta erosivat, tunsi Lauriston mielensä hyvin iloiseksi. Mitä Zillahiin tulee, meni hän kotiin mietteisiinsä vaipuneena ymmärtäen jo olevansa aika lailla rakastunut tuohon hauskan näköiseen nuorukaiseen, joka oli niin omituisella tavalla joutunut hänen elämäänsä. Praed-kadun nurkassa hän törmäsi Melky Rubinsteinia vastaan, tarttui hänen napinreikäänsä ja puheli kymmenisen minuuttia vakavasti hänen kanssaan. Melky, jolla oli puolestaan täysi syy pysytellä serkkunsa suosiossa, kuunteli nöyrästi kaikkea, mitä hän sanoi, ja erosi sitten hänestä luvaten ehdottomasti totella hänen määräyksiään.

— Zillah ei ole varsin vähääkään pihkaantunut tuohon miekkoseen! — tuumi Melky kävellessään. — Eikö ole tosiaankin omituista, että tyttö, joka joutuu saamaan aikamoisen perinnön, rakastuu suin päin punatukkaiseen nuorukaiseen, jolla ei ole pennin pyöreää! Mitään muuta ei hänellä ole kuin hyvä ulkomuoto ja aivot. Ja aivot ovat vain sittenkin aivot!

Sinä iltana Lauristonin istuessa kirjoittamassa pienessä ja viheliäisessä huoneessaan ovelle kuului koputus ja sisään pujahti Melky, joka painoi sormensa suuren nenänsä syrjää vastaan tuttavallisuuden merkiksi.

"Toivoakseni en häiritse teitä", virkkoi Melky. "Kuulkaahan, herra, olen miettinyt tuota luettelojuttua. Kun nyt olen ruvennut tarkemmin sitä ajattelemaan, luulen ystäväni suostuvan kymmeneen puntaan. Sanokaamme siis kymmenen puntaa, eikö niin? Ja minä vien teidät hänen luokseen ensi perjantaina. Ja sitten vielä, herra, jos punnan tai parin luotto olisi teille joksikin avuksi — niin mainitkaa vain sanakin siitä."

Tämän ystävällisen ehdotuksen tehtyään Melky pisti kätensä takataskuun ja veti sieltä esiin muutamia kultarahoja, joita tarjosi Lauristonille.

"Ottakaa nyt parin kolmen punnan laina, herra", hän sanoi suostutellen.
"Annan ne hyvin mielelläni, ja toivoakseni ne ovat tervetulleita."

Mutta Lauriston pudisti päätään; hän oli jo tehnyt oman suunnitelman siltä varalta, ettei odotettu maksuosoitus saapuisi seuraavana aamuna.

"En suostu tarjoukseenne, kiitoksia vain", hän virkkoi. "Olette tavattoman ystävällinen tehdessänne sen, mutta minä voin tosiaankin selviytyä aivan hyvin ominkin neuvoin. Ensi perjantaina siis tulen kanssanne. Olen hyvin kiitollinen teille."

Melky sujahdutti rahat takaisin taskuunsa täysin tietoisena siitä, että on suorittanut oman osansa. "Aivan kuten haluatte, herra", hän sanoi. "Mutta mielelläni tarjosin teille, herra, uskokaa se. Ensi perjantaina siis — ja voitte luottaa siihen, että siitä puuhasta maksetaan käteisellä."

Mutta maanantai-aamuna ei saapunut kumpikaan Lauristonin odottamista kirjeistä. Hän ei ollut kuitenkaan puhunut turhia sanoessaan Zillahille, että hänellä oli turvanaan vielä jonkin verran omaisuutta — kun hän nyt tiesi kuinka voi helposti saada käteistä rahaa. Hänellä oli arkussaan jonkin verran pantattavaa omaisuutta, ja kun rahakirjeitä ei saapunut, päätti hän turvautua panttaamiskeinoon. Syvällä arkun nurkassa hänellä oli kaksi arvokasta sormusta — siinä olikin kaikki, mitä hän oli perinyt äidiltään lukuun ottamatta kahtasataa puntaa, joiden turvin hän oli uskaltautunut Lontooseen ja elänyt tähän asti. Hän kaivoi sormukset esille maanantai-iltapäivänä päättäen viedä ne Daniel Multeniukselle ja saada niiden avulla tarpeelliset varat ainakin kuukauden, parin elantoon. Hänellä oli hyvin vähän aavistusta sellaisten esineitten todellisesta arvosta ja niinikään oli hänellä omat syynsä olla näyttämättä sormuksia Melky Rubinsteinille. Hänen aikomuksensa oli odottaa iltaan asti, jolloin hän lähtisi panttitoimistoon suunnilleen samaan aikaan kuin edelliselläkin kerralla, jolloin toivottavasti tapaisi Zillahin taas liikkeenhoitajana. Heidän edellisenä iltapäivänä sattuneen kohtaamisensa ja puhelunsa jälkeen hänestä tuntui, että tyttö selvittäisi liikeasiat hänen kanssaan myötätuntoisella tavalla, ja että jos hän voisi saada kaksikymmentä puntaa sormuksillaan, hän olisi vapaa kaikista rahahuolista monta viikkoa eteenpäin.

Kello oli puoli kuusi sinä maanantai-iltana, kun Lauriston kääntyi toisen kerran elämässään astumaan pitkin kapeaa kujaa, joka johti panttitoimiston ovelle. Hän oli jo tarkoin katsellut kadulta akkunan takaa toivoen näkevänsä ZilIahin myymälän etuhuoneessa. Mutta Zillahia ei näkynyt, etuhuone oli tyhjä. Ei edes silloinkaan Zillah ilmestynyt hänen eteensä, kun hän astui pieneen koppi-osastoon. Kaikkialla vallitsi omituinen äänettömyys, jota häiritsi vain kellon hiljainen ja säännöllinen tikitys. Tuo tikitys alkoi hänestä tuntua ahdistavalta niiden parin minuutin aikana, joina hän odotti kuulevansa jonkun astuvan esiin. Vihdoin hän koputti myymäläpöytään, ensin hiljaa, sitten itsepintaisemmin. Mutta kukaan ei tullut. Kello, jota hän ei voinut nähdä, tikitti yhä.

Lauriston kumartui lopulta myymäläpöydän ylitse ja kurkotti kaulaansa, nähdäkseen sisään myymälän takana olevan pikku huoneen avoimesta ovesta. Seuraavassa tuokiossa hän ajattelematta hetken hätää pitemmälle hypähti seinäkaiteen ylitse ja riensi perähuoneeseen. Siellä makasi lattialla pitkänään, pää takan edessä olevalla matolla, kädet velttoina ja hervottomina sivulla vanhus, harmaapartainen ja kunnianarvoisa — epäilemättä Daniel Multenius itse. Hän makasi hyvin hiljaa, aivan kuvapatsaan näköisenä, ja Lauriston tunsi kumartuessaan hänen ylitseen ja laskiessaan vapisevan kätensä hänen korkealle, valkoiselle otsalleen, että hän oli kuollut.

Hän suoristautui sitten ainoana ajatuksenaan avunhakeminen. Koko paikka oli niin äänetön, että hän tiesi olevansa siellä kahden kesken vainajan kanssa. Vaistonsa ohjaamana hän lähti juoksemaan myymälän etuhuoneen kautta katuovelle ja syöksyi juuri sisään tulevan miehen syliin.

PLATINANAPPI

Vastatullut, vanhahko, tukeva mies, joka yksinkertaisista vaatteistaan huolimatta näytti aivan kuin jonkinlaiselta virkamieheltä kädessään olevien asiapaperien vuoksi, joita hän katseli sisään tullessaan, hätkähti ja huudahti, kun Lauriston kiireissään syöksyi häntä vastaan.

"Hohoi!" hän sanoi. "Mikä nyt on? Näytätte olevan kovasti kiireissänne, nuori mies!"

Lauriston, joka oli kovasti hengästyksissään kiihtymyksestä, kääntyi ja osoitti pikku huoneen avonaista ovea.

"Tuolla makaa vanha mies kuolleena!" hän kuiskasi. "Harmaapartainen vanhus — onkohan hän panttilainaaja — herra Multenius?"

Vastatullut tuijotti hämmästyneenä, kurkotti kaulaansa nähdäkseen siihen suuntaan, johon Lauristonin vapiseva sormi osoitti, ja astui sitten lähemmäksi. Mutta äkkiä hän pysähtyi, viittasi Lauristonia menemään edellä ja sulki ulko-oven, ennenkuin meni perähuoneeseen hänen jäljessään.

"Vai niin, missä siis?" hän kysyi. "Kuollutko, sanotte?" Hän seurasi Lauristonia, huudahti kuuluvasti nähdessään maassa makaavan olennon, kumartui sitten alas ja laski kätensä hänen otsalleen. "Olitte oikeassa, nuori mies, hän on kuollut", hän virkkoi matalalla äänellä. "Hän on jo ollutkin kuolleena muutamia minuutteja. Mutta missä tyttö on, hänen tyttärensä tytär? Oletteko nähnyt ketään?"

"En yhtäkään sielua", vastasi Lauriston. "Siitä lähtien kun tulin, on koko paikka ollut yhtä äänetön kuin se on nyt!"

Mies tuijotti häneen jonkin hetken aivan sanattomana. Sitten hän juuri kuin tuntien huoneuston joka sopen meni sisemmälle ovelle, työnsi sen auki ja paljasti siten näkyviin portaat.

"Haloo!" hän huusi kovalla äänellä. "Haloo! Neiti Wildrose! Oletteko siellä?"

Nyt Lauriston kuuli ensimmäisen kerran Zillahin sukunimen. Tuon järkyttävän havainnonkin rinnalla se tuntui hänestä kovin runolliselta. Mutta hänellä ei ollut aikaa ruveta ajattelemaan sitä — mies palasi asuinhuoneeseen.

"Hänen täytyy olla ulkona", virkkoi tämä. "Sanotteko tavanneenne
Multeniuksen näin?"

Lauriston luuli huomaavansa epäluuloisen sävyn näissä kysymyksissä, ja hän suoristautui punastuen.

"Nimeni on Andrew Lauriston", hän vastasi. "Asun aivan lähellä. Tulin tänne asioissa. Entä kuka te olette?"

"No, jos siitä on kysymys, nuorukainen", vastasi mies, "olen etsivän osaston kersantti Ayscough — hyvinkin tunnettu näillä seuduin! Tulin tapaamaan vanhaa herraa näiden papereiden vuoksi. Mitä asiaa teillä sitten oli?"

Hän katseli Lauristonia hyvin tutkivasti, ja Lauriston, joka äkkiä tajusi epäedullisen asemansa, päätti puhua hänelle avoimesti.

"No, jos ehdottomasti haluatte tietää sen", hän virkkoi, "tulin lainaamaan rahaa näitä sormuksia vastaan".

Ja hän avasi vasemman kätensä ja näytti salapoliisille ne kaksi sormusta, jotka oli ottanut arkustaan tuskin puolituntia sitten.

Ayscoughin katse siirtyi sormuksista pöydälle, joka oli melkein keskellä huonetta. Lauristoninkin katse kääntyi sinne päin.

Kaksi seikkaa osui paikalla hänen silmiinsä. Pöydällä oli pieni tarjotin täynnä sormuksia, jokseenkin samanlaisia laadultaan ja ulkomuodoltaan kuin ne, jotka hänellä oli kädessään: vanhanaikuisia sormuksia. Uunin yläpuolella olevien kaasulamppujen valo osui noiden sormuksien timantteihin ja sytytti aivan kuin pieniä tuliliekkejä. Siellä täällä hän näki helmien välkkyvän. Mutta pöydällä oli toinenkin esine. Juuri tuon sormustarjottimen vieressä oli kirja, kauniisti sidottu nelitaitteinen teos, jonka selustassa ja reunoissa oli paljon hienoja kultakuvioita ja jonka raskaita nahkakansia liittivät toisiinsa kullatut soljet. Näytti siltä kuin joku olisi äsken heittänyt kirjan huolimattomasti pöydälle.

Mutta Ayscough kiinnitti tuskin ollenkaan huomiota kirjaan; hänen silmänsä olivat luodut tarjottimella oleviin sormuksiin, ja sitten hän vilkaisi Lauristonin sormuksiin.

"Hm", hän virkkoi sitten. "Omituista, että teillä on juuri samanlaiset sormukset kuin nuo tuolla, nuori mies. Eikö olekin?"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lauriston kovasti punastuen, "Ettehän vain luule —"

"En luule mitään — nyt vielä", vastasi salapoliisi tyynesti. "Mutta teidän on jäätävä tänne minun kanssani, kunnes saan selville enemmän. Tulkaa ovelle — meidän on saatava tänne apua."

Lauriston huomasi, ettei ollut muuta keinoa kuin totella, ja hän seurasi Ayscoughia katuovelle. Salapoliisi avasi sen, katseli ulos ja odotettuaan joitakin minuutteja viittasi luokseen poliisin, joka sattui kulkemaan ohitse. Kun Ayscough oli kuiskannut hänelle pari sanaa, lähti poliisi pois, ja Ayscough viittasi Lauristonia palaamaan myymälään.

"No niin", virkkoi salapoliisi, "joku meidän miehistä ja lääkäri tulevat muutamien minuuttien kuluttua. Kertokaapa minulle nyt tarinanne meidän odotellessamme heidän tuloaan. Olette rehellisen näköinen nuorukainen, mutta täytyyhän teidän myöntää, että näyttää jokseenkin kummalliselta, kun tapasin teidät juoksemassa ulos tästä myymälästä vanhan Multeniuksen maatessa kuolleena perähuoneessa, etenkin kun teillä on kädessänne kaksi sormusta, jotka kovasti muistuttavat hänen hallussaan olevia sormuksia! Kertokaapa nyt minulle, kuinka kaikki tapahtui."

Lauristen kertoi hänelle suoran totuuden kellon panttaamisesta tähän käyntiin asti. Ayscough katseli häntä tarkoin ja nyökkäsi sitten päätään.

"Tuo tuntuu luotettavalta kertomukselta, herra Lauriston", hän sanoi. "Minulla on suuri halu uskoa teidän joka sananne. Mutta minun on selostettava ne ja kaikki muut asianhaarat, ja teidän täytyy todistaa, että nuo sormukset kuuluivat äidillenne, ja kaikki muu, ja niinikään on teidän jäätävä tänne, kunnes tohtori ja joku poliisimies tulevat. Kuinkas kummallista, että vanhus sattui olemaan yksin! Missähän hänen tyttärensä tytär on?"

Mutta juuri hilloin aukeni katuovi, ja Zillah tuli sisään suuri kimppu kukkia toisessa kainalossa ja muutamia pieniä paketteja toisessa. Nähdessään nuo kaksi miestä hän säpsähti. Lauristonin huomatessaan hän punastui, mutta kalpeni taas nähdessään Ayscoughin ilmeisesti pitävän nuorukaista silmällä.

"Herra Ayscough!" hän huudahti. "Mikä nyt on — onko jotakin hullusti?
Mitä te teette täällä?" hän jatkoi nopeasti kääntyen Lauristoniin.
"Täällä myymälän perällä! Mitä on tapahtunut? Sanokaa minulle,
jompikumpi!"

Salapoliisi pysytteli Lauristonin kanssa tahallaan Zillahin ja myymälän perällä olevan avonaisen oven välillä. Hän kumarsi ystävällisesti Zillahille.

"Älkää pelästykö — isoisännehän oli jo hyvinkin vanha mies, emmekä me voi toivoa vanhusten elävän ikuisesti. Ottakaa siis asia rauhallisesti!"

Tyttö kääntyi ja laski kukkansa ja käärönsä pöydälle. Lauriston, joka tarkasteli häntä levottomana, huomasi hänen koettavan karaista itseään.

"Tarkoitatteko siis, että hän on kuollut?" hän kysyi. "Minä olen rauhallinen — näettehän, että olen rauhallinen. Kertokaa minulle mitä on tapahtunut, kertokaa te minulle", hän lisäsi katsoen Lauristoniin. "Kertokaa minulle nyt heti!"

"Minä tulin sisään enkä nähnyt täällä ketään ja silloin vilkaisin sisään tuon perähuoneen ovesta", vastasi Lauriston, "ja näin isoisänne makaavan lattialla. Silloin hypähdin myymäläpöydän ylitse ja menin hänen luokseen."

Zillah astui lähemmäksi ikäänkuin mennäkseen perähuoneeseen. Mutta salapoliisi pysähdytti hänet katsellen hänestä Lauristoniin.

"Te tunnette tämän nuoren miehen, neiti Wildrose?" hän kysyi. "Olette siis tavannut hänet ennen?"

"Olen", vastasi Zillah varmasti. "Hän on herra Lauriston. Olkaa hyvä ja antakaa minun mennä sisään. Eikö mitään voi tehdä?"

Mutta Ayscough vain pudisti päätänsä. Ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa tohtorin tuloa. He menivät tytön perässä vierashuoneeseen ja seisoivat hänen vieressään hänen kumartuessaan vainajan puoleen. Hän ei ilmaissut millään lailla suruaan, ja kun Ayscough sitten ehdotti, että hän menisi yläkertaan; kunnes tohtori tulisi, hän lähti rauhallisesti pois.

"Ei ennenkuin poliisi ja lääkäri ovat nähneet hänet", vastasi Ayscough pudistaen päätään. "Minä tahdon tietää kaikki tarkoin — mahdollisesti hän on kuollut luonnollisella tavalla jonkinlaiseen kohtaukseen tai mahdollisesti ei. Hetken kuluttua he ovat täällä."

Lauriston huomasi pian joutuneensa toimettomaksi katselijaksi, kun poliisikomisarjus, eräs siviilipukuinen mies, ja tohtori tutkivat ruumista kuultuaan Ayscoughin selostuksen äskeisistä tapauksista. Lauriston huomasi itseään katseltavan epäluuloisesti, ja Poliisikomisarjus käski jokseenkin jyrkästi hänen pysyä paikallaan. Ja mahdotonta olisikin ollut päästä pois, sillä eräs poliisi seisoi ovella, jonka hän oli lukinnut esimiehensä käskystä. Koko paikassa vallitsi yleinen, synkkä hiljaisuus tohtorin puuhaillessa vainajan ääressä.

"Tämän miehen kimppuun on hyökätty!" virkkoi tohtori kääntyen äkkiä poliisikomisarjuksen puoleen. "Katsokaahan tätä! — häntä ei ole ainoastaan puristettu lujasti oikeasta käsivarresta — näettehän tuon mustelman — vaan myöskin kuristettu hurjasti kurkusta. Siitä ei ole epäilystäkään. Vanha ja ilmeisestikin heikko kun hän oli, ei hän olisi muuta tarvinnutkaan kuin pelästyksen kuollakseen. Mutta asian vaiheet ovat epäilemättä olleet sellaiset kuin äsken sanoin." Komisarjus katsoi tuimasti Lauristoniin.

"Täällä ei ollut ketään minun tullessani, ei katuovella eikä sivuovella", vastasi Lauriston viipymättä. "Koko paikka oli aivan hiljainen ja autio vanhusta lukuun ottamatta. Ja hän oli kuollut, kun tulin hänen luokseen."

Poliisikomisarjus veti Ayscoughin syrjään ja he puhelivat kuiskaten muutamia minuutteja vilkaisten silloin tällöin Lauristoniin. Viimein he tulivat hänen luokseen.

"Minun tietojeni mukaan teidät tunnetaan täällä, ja asuntonne on täällä", virkkoi poliisikomisarjus. "Eihän teillä liene mitään sitä vastaan, että salapoliisi tulee kanssanne asuntoonne — epäilemättä voitte vakuuttaa hänet luotettavuudestanne ja muista seikoista. Minä en tahdo epäillä mitään, mutta — tehän ymmärrätte!"

"Ymmärrän", vastasi Lauriston. "Minä näytän tai kerron hänelle, mitä hän vain haluaa. Olen ilmaissut teille yksinkertaisen totuuden."

"Menkää siis hänen kanssaan", määräsi poliisikomisarjus. "Tehän tiedätte tehtävänne, Ayscough!"

Puoli tuntia myöhemmin, kun vainaja oli kannettu huoneeseensa ja myymälä ja talo oli suljettu, seisoi Melky Rubinstein, joka oli tullut poliisien vielä ollessa siellä ja jäänyt sinne heidän lähdettyäänkin, yläkerran arkihuoneessa puhellen Zillahin kanssa. Melky oli harvinaisen totinen. Zillah oli jo havainnut, että poliisi epäili Lauristonia.

"Minä lähden nyt katsomaan, mitä salapoliisi puuhaa hänen luonaan", virkkoi Melky. "Minä en ainakaan epäile häntä lainkaan! Mutta hän on hankalassa asemassa — ja sitten vielä nuo sormukset! Jospa hän vain olisi näyttänyt ne ensin minulle, Zillah!"

"Mene nyt, Melky!" pyysi Zillah vesissä silmin. "Tietenkään hänellä ei ole mitään tekemistä tämän jutun kanssa. Voi, jospa en olisikaan mennyt ulos!"

Melky lähti alakertaan. Hän pysähtyi hetkiseksi pieneen vierashuoneeseen katsellen mietteissään paikkaa, jossa vanhus oli tavattu kuolleena. Ja äkkiä hänen terävät silmänsä näkivät esineen, joka oli ihan tuliristikon vieressä, puolittain takkamaton reunakoristuksen alla. Hän kumartui ottamaan sen ja huomasi, että se oli kalvosimen irtonappi, platinasta tehty ja omituisella kuviolla koristettu.

KAKSI KIRJETTÄ

Päästyään ulos myymälästä Lauriston kääntyi äkkiä salapoliisin puoleen.

"Kuulkaahan!" hän virkkoi. "Toivoisin teidän ilmaisevan minulle suoran totuuden. Epäilläänkö minua? Olenko minä — tavalla tai toisella vankina?"

"Ette suinkaan vankina", hän vastasi. "Ja mitä tulee toiseen kysymykseenne, niin — no niin, tuumikaammepa sitä seuraavalta kannalta — otaksukaamme, että te olisitte ollut minun sijassani ja minä teidän sijassanne puoli tuntia sitten. Mitä olisitte ajatellut tavatessanne minut sellaisten asianhaarain vallitessa kuin minä teidät? Mitä sanotte?"

"Niin", vastasi Lauriston vähän aikaa mietittyään, "ehkäpä oli luonnollista, että epäilitte minua tavatessanne minut siellä yksin vanhuksen kanssa. Mutta —"

"Tässä tapauksessa ei ole niinkään kysymys epäluulosta kuin halusta vakuuttautua viattomuudestanne", keskeytti hänet salapoliisi. "Näytätte sivistyneeltä ja hienolta nuorukaiselta, ja luultavasti olette selittänyt kaikki aivan oikein. Minä tahdon vain päästä varmuuteen siitä — haluaisin sitä todella! En suinkaan olisi iloinen, jos tämä juttu selviäisi teidän vahingoksenne, sen vakuutan. Ja jos tahtoisitte kertoa minulle itsestänne ja siitä, kuinka johduitte menemään Multeniuksen luokse, niin se sopisi oikein hyvin."

"Siitä ei ole paljonkaan sanottavaa", vastasi Lauriston. "Tulin Skotlannista Lontooseen noin kaksi vuotta sitten ansaitsemaan elatustani kirjoittamalla. Minulla oli tullessani jonkin verran rahaa, ja sillä olen elänyt tähän asti. Nyt juuri olen vasta alkanut ansaita jotakin. Olen viime kymmenen tai kahdentoista päivän kuluessa odottanut maksuosoitusta parista kirjoituksestani. Viime viikolla jouduin rahapulaan ja niin vein kelloni panttitoimistoon, jossa tapasin tuon nuoren naisen. Kun en ollut vielä tänäänkään saanut rahojani, menin taas panttitoimistoon niiden sormusten kera, joista olen teille puhunut ja jotka näytinkin teille. Ja — siinä onkin kaikki. Se on vielä mainitsematta, että minut neuvoi herra Multeniuksen luokse eräs hänen sukulaisensa, herra Rubinstein, joka asuu samassa paikassa kuin minäkin. Hän tuntee minut."

"Siis Melky Rubinstein!" virkkoi Ayscough. "Tunnen kyllä Melkyn. Hän on nokkela mies, möi minulle kerran tämän neulan, joka on kaulaliinassani. Niin, tuo tuntuu hyvin vilpittömältä kertomukselta, herra Lauriston. En epäile laisinkaan, että asia järjestyy hyvin. Teillä on varmaankin ystäviä Lontoossa?"

"Ei sitten ainoaakaan", Lauriston vastasi. "Ei edes yhtä tuttavaakaan. Olen elänyt aivan yksikseni ja tehnyt kovasti työtä. Minulla ei ollut aikaa eikä haluakaan seurusteluun. Tässä on talo, jossa asun — ei se ole minkään arvoinen, mutta tulkaa sisään."

He olivat nyt tulleet rouva Flitwickin asunnon kohdalle, ja emäntä itse seisoi kapeassa ja kehnonnäköisessä käytävässä heidän astuessaan sisään. Hän otti heti esiin kaksi kirjettä.

"Tässä on kaksi kirjettä teille, herra Lauriston", hän sanoi vilkaisten tutkivasti Ayscoughiin. "Toinen niistä on kirjoihin merkitty, minä allekirjoitin sen. Pidin ne sitten itse hallussani enkä lähettänyt niitä teidän huoneeseenne."

"Kiitos, rouva Flitwick", virkkoi Lauriston. Hän otti kirjeet, näki kirjoihin merkityn kirjeen osoitteesta, että se oli John Purdielta, ja huomasi toisen kirjeen tulleen siltä aikakauslehdeltä, jolle hän oli myynyt kertomuksensa. Sitten hän kääntyi Ayscoughin puoleen. "Tulkaa huoneeseeni", hän jatkoi. "Jutellaan siellä."

Ayscough seurasi häntä hänen huoneeseensa. Kun he olivat päässeet sisään, ja ovi oli suljettu, avasi Lauriston aikakauslehdeltä saapuneen lähetyksen ja otti sieltä esiin painetun kaavakkeen ja kahdenkymmenen punnan maksuosoituksen. Hän vilkaisi niihin ja työnsi ne sitten salapoliisin käteen.

"Kas niin", hän virkkoi huoahtaen sekä mielenhuojennuksesta että voitonriemusta. "Tässä on todistus toisen väitteeni oikeudesta. Tämä on odotettu maksuosoitus, josta puhuin teille. Suokaa anteeksi, että silmäilen toistakin kirjettäni." Kirjoihin merkityssä kirjeessä oli kahdenkymmenen punnan seteli ja pikaisesti kyhätty kirje, jonka Lauriston luki innokkaasti. Se kuului: "Kelpo Andie. Sain vasta nyt kirjeesi, sillä olen ollut matkalla pari viikkoa enkä saanut sinä aikana lainkaan postia. Luonnollisestikin pidät minua luotonantajanasi, kunnes kirjasi ilmestyy — ja vielä sen jälkeenkin, jos se on tarpeellista. Täällä on keskeneräisenä eräs juttu, mutta minä tulen päivän parin kuluttua Lontooseen asioita järjestämään ja käyn heti tultuani luonasi. Suo anteeksi nämä huolimattomat rivit — posti lähtee juuri. Uskollinen ystäväsi John Purdie."

"Jollei minulla olekaan ystäviä Lontoossa niin tuossa on todistus siitä, että minulla on omassa maassani!" hän huudahti. "Voi, jospa nuo kirjeet olisivat tulleet ennenkuin lähdin Praed-kadulle!"

"Aivan niin!" yhtyi häneen salapoliisi vilkaisten kirjeisiin ja niiden mukana seuranneisiin rahalähetyksiin. "Joka tapauksessa minua ilahduttaa, että olette voinut näyttää minulle nämä, herra Lauriston. Mutta — näin meidän kesken sanoen — toivoisinpa, etteivät nuo sormukset olisi olleet niin suuressa määrin saman näköiset kuin ne, jotka olivat vanhuksen pöydällä tarjottimella. Se oli onneton yhteensattuma, sillä jotkut saattaisivat nähkääs luulla, että te olitte juuri siepannut pari sormusta lähtiessänne panttitoimistosta."

"Sormukseni ovat olleet tuossa arkussa pari kolme vuotta", vakuutti Lauriston. "Ne kuuluivat äidilleni, ja luulen hänen omistaneen ne monta vuotta ennen kuolemaansa. Ehkäpä ne ovat saman näköiset kuin ne, jotka näimme tarjottimella, mutta —"

"No niin, tehän voitte kutsua jonkun, jos se on tarpeellista, todistamaan, että ne olivat äitinne omat, vai kuinka?" kysyi Ayscough. "Se saattaa asiat tolalleen siinä kohden. Ja mitä muuhun tulee, on se onneksenne, että tunnette Melky Rubinsteinin ja että tyttö tunsi teidät entiseksi asiakkaaksi. Mutta olisinpa totisesti suonut, että olisitte vilahdukselta nähnyt jonkun lähtevän myymälästä! Sillä siitä ei ole epäilystäkään, että vanhusta on kohdannut väkivaltainen kuolema."

Juuri silloin Melky tuli sisään. Hän vilkaisi pöydällä olevaan maksuosoitukseen ja rahoihin ja nyökkäsi Lauristonille päätään aivan kuin olisi ymmärtänyt niiden merkityksen. Sitten hän kääntyi Ayscoughin puoleen melkein levottomana.

"Kuulkaahan, herra Ayscough!" hän virkkoi rukoilevasti. "Ette suinkaan ole niin julma, että sekoittaisitte tämän nuorukaisen äskeiseen tapahtumaan. Hitto vieköön, herra Ayscough, minä en voisi uskoa hänestä sellaista, en millään muotoa, ei myöskään serkkuni Zillah, jonka tunnette hyvin. Herra Lauriston on siivo kuin karitsa, herra Ayscough — tunnenhan minä hänet, me kun olemme asuneet monta kuukautta täällä samassa paikassa. Menen hänestä ehdottomasti takuuseen, herra Ayscough. Ja te, poliisiherrat, tunnette minut. Ettekö tunnekin, herra Ayscough?"

"Kyllä, kyllä, vieläpä oikein hyvinkin, nuorukainen", myönsi salapoliisi lämpimästi. "Ja sanonpa teille jotakin — minun on vaivattava herra Lauristonia tulemaan kanssani poliisiasemalle antamaan vain asiallinen selonteko tapauksista ja sitä paitsi vähän lisävalaistusta. Minä puolestani olen häneen tyytyväinen, ja niin ovat epäilemättä meidän toisetkin miehet. Mutta tulkaa te, Melky, meidän mukanamme sinne ja sanokaa jotakin hänen puolestaan, esimerkiksi, että olette tuntenut hänet jo jonkin aikaa. Se auttaa varmasti."

"Teen mitä tahansa ystävää auttaakseni, herra Ayscough", virkkoi Melky. Hän viittasi Lauristonia panemaan rahat taskuunsa. "On hauska nähdä, että kirjeenne ovat tulleet", hän kuiskasi heidän laskeutuessaan alas portaita. "Kuulkaahan, mitä sanon korvaanne — älkää kertoko näille poliisimiehille muuta kuin mikä on välttämätöntä — minä pidän teidän puoltanne." Salapoliisin selonteko, muutamat Lauristonille tehdyt kysymykset ja Melkyn innokas Lauristonin puolustelu riittivät tyydyttämään poliisiviranomaisia, joten Lauristonin sallittiin lähteä, poliisipäällikön vain ensin ilmoitettua hänelle, että hänen oli saavuttava tutkintoon tärkeimpänä todistajana. Lauriston lähti Melkyn kanssa kadulle.

"Tulkaa syömään illallista rouva Goldmarkin ruokalaan", ehdotti Melky. "Minulla tulee tänä iltana olemaan täysi työ ukkoraukan luona, mutta en ole nauttinut mitään päivällisestä lähtien."

Lauriston kuitenkin kieltäytyi. Hän tahtoi mennä heti kotiin kirjoittamaan kirjeitä. Mutta hän lupasi pistäytyä panttitoimistoon myöhemmin illalla nähdäkseen, voisiko olla miksikään hyödyksi ja kuvatakseen Melkylle tarkoin millaisena oli tavannut vanhan panttilainaajan.

"Vai niin", virkkoi Melky heidän pysähtyessään ruokalan ovelle. "Tulee tosiaankin olemaan jännittävää saada selville mies, joka nitisti vanhuksen. Kyllä kai! Mutta minä aion myöskin ryhtyä siihen leikkiin — saatikka sitten poliisi." Rouva Goldmark oli ulkona. Hänen sijaisenaan toimiva tarjoilijatar kertoi hänen kuulleen uutisen ja lähteneen parhaimpansa mukaan auttamaan Zillahia. Kun ei Melkyllä niin muodoin ollut tilaisuutta päästä puheisiin rouva Goldmarkin kanssa, tilasi hän illallisensa ja mietti ja punnitsi asioita kovasti syödessään. Enimmäkseen hänen ajatuksensa suuntautuivat siihen yksinäiseen platinaiseen nappiin, jonka hän oli huolellisesti sijoittanut liivintaskuunsa.

Melkyn luja vakaumus oli nyt jo, että irtonapin oli pudottanut Daniel Multeniuksen perähuoneeseen joku henkilö, jolla ei ollut sinne mitään asiaa — toisin sanoen sama mies, joka oli surmannut vanhuksen. Siitä lähtien kun Melky oli löytänyt tuon napin, hän oli harkinnut millä lailla saisi sen omistajan käsiinsä. Yhdestä asiasta hän jo oli varma — nimittäin siitä, että sen omistaja, kuka hän lieneekin ollut, ei ollut tavallinen henkilö. Eihän ihmisillä ylimalkaan ole platinasta tehtyjä kalvosinnappeja tai rintaneuloja. Mistä siis johtui, että yksinäinen koristenappi, joka oli tehty paljon arvokkaammasta metallista kuin kullasta ja valmistettu ja somistettu ihan erikoisella tavalla, oli joutunut Daniel Multeniuksen huoneen takkamatolle? Ei ollut todennäköistä, että vanhus olisi pudottanut sen sinne. Ei, Melky oli vakuutettu siitä, että sen oli pudottanut sinne kalvosimestaan joku, joka oli ollut Danielin luona vähää ennen kuin Andie Lauriston oli tullut sisään ja joka oli jostakin käsittämättömästä syystä nitistänyt vanhuksen. Nyt oli vain saatava selville, kuka tuo mies oli.

— Siitä on päästävä selville vaikka millä tavoin, — tuumi Melky. — Muuten tuo poika-parka on kauniisti pinteessä — hitto vieköön, niin hän on. Ja se ei kelpaa.

Vaikka Melky olikin nokkela liikemies ja vaikka hänen olikin täytynyt lapsesta alkaen raivata itse tiensä maailmassa, oli hän nyt tulemaisillaan herkkätunteiseksi. Hän oli tutkinut Lauristonia läheltä ja alkanut tuntea ehdotonta myötämielisyyttä häntä kohtaan. Sitä paitsi hän tiesi serkkunsa Zillahin, joka oli tähän asti ollut monen miehen ihailun esineenä, rakastuneen Lauristoniin. Lauriston oli ehdottomasti pelastettava. Melky tunsi poliisien menettelytavan ja oli vakuutettu siitä, että mitä Ayscough, hyväluontoinen mies, ajattelikin, ylemmät viranomaiset pitäisivät Lauristonin läsnäoloa panttitoimistossa erittäin epäilyttävänä. Oikea syyllinen oli ehdottomasti löydettävä. Ja hänen, Melkyn, täytyi olla mukana siinä leikissä.

Hän lopetti illallisensa yhä syvissä mietteissä. Sitten hän lähestyi kassanhoitajaa maksaakseen laskunsa. Se nuori nainen, jonka rouva Goldmark oli jättänyt sijaisekseen, kohotti pöydän kantta ottaakseen esille vaihtorahaa — ja Melkyn hämmästyneet silmät osuivat samalla erääseen esineeseen, joka oli pienen paperikasan päällä. Se oli sen platinaisen kalvosinnapin pari, joka oli Melkyn taskussa. Muitta mutkitta — tuttu kun oli talossa — hän otti sen heti käteensä.

"Tuoko?" virkkoi tarjoilijatar välinpitämättömästi. "Yksi tytöistä otti sen hiljattain pöydältä, jonka ääressä eräs vieras oli syönyt. Hän oli luultavasti pudottanut sen. Rouva Goldmark väittää sitä arvokkaaksi ja on sen vuoksi pannut sen talteen siltä varalta, että hän taas ilmestyy. Mutta emme ole nähneet häntä sen koommin."

Melky katseli tarkoin tätä toista irtonappia. Sitten hän pani sen takaisin entiselle paikalleen, otti saamansa pikkurahat ja lähti pois — pysyen merkitsevästi vaiti.

ESPANJALAINEN KÄSIKIRJOITUS

Kävellessään takaisin asunnolleen Melkystä erottuaan Lauriston mietti sitä tilannetta, johon ikävä asiain yhteensattuma oli hänet saattanut. Ayscough oli tosin ollut hyvin sovinnollinen, viranomaiset olivat poliisiasemalla kuunnelleet tarkkaavasti hänen esitystään, mutta hän tunsi yhä olevansa jossakin määrin epäluulon alainen. Sitä paitsi hän oli vakuutettu siitä, että poliisi pitäisi häntä silmällä sinä iltana. Ayscough olikin jokseenkin suoraan ilmaissut, että niin tulisi käymään. Ei ollut siis lainkaan mahdotonta, että joku siviilipukuinen poliisi oli nytkin paraikaa hänen lähettyvillään. Joka tapauksessa oli poliisikomisarjus esittänyt hänelle melkein jyrkässä muodossa käskyn saapua seuraavana aamuna ilmoittautumaan poliisiasemalle. Ei voinut kieltää sitä tosiasiaa, että hän oli jossakin määrin epäilyksen alainen.

Hän tiesi, mikä oli suurin aihe epäluuloihin: hänen molemmat sormuksensa, jotka olivat kieltämättä hyvin saman näköiset kuin ne sormukset, jotka hän ja salapoliisi olivat nähneet panttitoimiston perähuoneen pöydällä. Ei ollut vaikea sellaiselle, jolla oli jo jonkin verran kokemusta kertomusten juonien suunnittelemisessa, huomata, millä tavoin poliisit muodostaisivat oman mielipiteensä. He tuumisivat seuraavaan tapaan: — Tässä on nuorukainen, joka on ollut oman tunnustuksensa mukaan niin ahtaalla ja rahattomana, että hänen on täytynyt pantata kellonsa. Hän on päässyt jonkin verran selville nimenomaan tästä panttitoimistosta ja sen hoitajista — hän pitää silmällä, koska tyttö lähtee kotoa, ottaa selvän siitä, että vanhus on yksin, menee sisään ja näkee luultavasti sormustarjottimen esillä; hän sieppaa pari sormusta, vanhus yllättää hänet teossa, hän hyökkää ukon kimppuun vaientaakseen hänen huutonsa; vanhus, jo heikko ennestäänkin, kuolee pelästyksestä. Päivänselvä tapaus, jonka suhteen ei voi erehtyä.

Mikä hän, Lauriston, oli voidakseen kumota niin todennäköisen olettamuksen? Hän tuumi kaikkea, mitä hänen hyväkseen olisi voitu sanoa; Zillahin ja hänen serkkunsa Melkyn ystävällisyyden häntä kohtaan voi jättää huomioonottamatta. Kun tosi tulisi eteen; merkitsi se hyvin vähän kylmiä tosiasioita vastaan, jotka terävä-älyinen lakimies laskisi toiseen vaakakuppiin hyvin järjestettyinä. Hänen oman vastaväitteensä, että tuskin olisi voinut otaksua hänen menneen panttitoimistoon muuten kuin panttaamaan jotakin, nimittäin sormuksia, saisi myöskin hyvin helposti kumotuksi. Väitettäisiin, että hänen todellinen tarkoituksensa oli ryöstö vanhuksen ollessa yksin. Kuinka hän voisi todistaa, että ne, kaksi sormusta, jotka hänellä oli kädessään Ayscoughin tavatessa hänet rientämässä ulos liikkeestä, olivat todella hänen?

Tämän asian selittämisen Lauriston tiesi vaikeaksi. Hän oli pitänyt nämä sormukset turvallisesti kätkössä vanhanaikuisessa arkussaan siitä lähtien, kun tuli Lontooseen, eikä ollut kertaakaan näyttänyt niitä ainoallekaan ihmiselle. Hän ei ollut suorastaan itsekään nähnyt niitä pitkään aikaan, ennen kuin otti ne esille tuona iltapäivänä. Mutta millä hän voi todistaa sen? Hänellä ei ollut lainkaan sukulaisia, joihin olisi voinut vedota. Hänen äidillään oli ollut eläke, joka juuri riitti hänen itsensä ja hänen poikansa elantoon ja Lauristonin kunnolliseen kasvatukseen. Se tulolähde oli ehtynyt äidin kuollessa, eikä mitään muuta jäänyt Lauristonille omintakeisen elämän aloittamiseksi kuin kaksisataa puntaa ja joitakin pieniä yksityisesineitä, joihin muun muassa kuuluivat sormukset ja hänen isänsä kello vitjoineen. Ja hän muisti nyt, että hänen äitinsä oli pitänyt noita sormuksia yhtä tarkoin kätkössä kuin hän itse äitinsä kuoleman jälkeen. Hän oli nähnyt ne vain kerran ennen äitinsä kuolemaa. Äiti oli näyttänyt niitä hänelle hänen ollessaan poikasena ja sanonut niiden olevan hyvin arvokkaita. Olikohan mahdollista, että kaukana Skotlannissa oli joku, joka oli tuntenut hänen äitinsä ja tulisi avuksi — jos se oli välttämätöntä — todistamaan, että nuo sormukset olivat olleet hänen? Mutta heti tämän kysymyksen herättyä hänen mielessään, hänen täytyi vastata siihen jyrkästi kieltäen — hän ei tuntenut ketään sellaista.

Yksi toivon pilkahdus valaisi kuitenkin tätä arveluttavaa tilannetta. John Purdie tulisi Lontooseen. Lauriston oli aina tietänyt voivansa luottaa John Purdieen ja juuri saanut todistuksen siitä, ettei hän suotta turvautunut tähän vanhaan koulutoveriinsa. John Purdie kyllä sanoisi hänelle, mitä olisi tehtävä. Mahdollisesti hän voisi mainita joitakin rouva Lauristonin vanhain ystäväin nimiäkin. Ja ehkä se ei tulisikaan välttämättömäksi — varmasti keksittäisiin jokin johtolanka, jonka avulla saataisiin selville vanhan panttitoimiston omistajan murhaaja. Poliisi pääsisi varmasti selville asiasta. Nämä ajatukset kevensivät hänen mieltään, ja kun hän oli kirjoittanut vastaukset molempiin tervetulleisiin kirjeisiin ja pyytänyt John Purdieta käymään luonaan heti kaupunkiin saavuttuaan, lähti hän taas ulos mennen postitoimistoon ja sitten täyttäen Melkylle antamansa lupauksen käydä panttitoimistossa.

Lauristonin huomiokyky oli tietystikin hyvin vireillä. Hän näki nyt astuessaan huonosti valaistulle, synkälle kadulle, että eräs mies käveli edestakaisin hänen asuntonsa edustalla. Tämä mies ei kiinnittänyt lainkaan huomiota häneen hänen mennessään ohitse, mutta ennen Praed-kadulle saapumistaan hän vilkaisi taakseen ja näki miehen seuraavan itseään. Mies tuli hänen jäljessään Spring-kadun postitoimistoon pysyi hänen takanaan sittenkin, kun hän saapui panttitoimiston eteen. Niin joutilaasti ja välinpitämättömästi kuin mies näyttikin kuljeskelevan, oli Lauriston varma siitä, että hänen jälkiään seurattiin — ja hän mainitsi Melkylle tästä seikasta, kun Melky päästi hänet panttitoimistoon yksityisovesta.

"Hyvin todennäköistä, herra", huomautti Melky. "Mutta minä en vaivaisi sillä mieltäni, jos olisin teidän sijassanne. Tästä asiasta kuuluu varmasti lisää ennen pitkää. Kuulkaahan nyt", hän jatkoi astuen edellä pieneen perähuoneeseen, jossa Lauriston oli tavannut Daniel Multeniuksen kuolleena makaamassa, "nyt me olemme kahden — Zillah on yläkerrassa, ja rouva Goldmark on hänen luonaan. Kertokaahan nyt millaisena näitte tämän huoneen sisään tullessanne, herra Lauriston — älkää välittäkö poliisista — kertokaa minulle vain tosiseikat. Minä en, nähkääs, ole tyhmyri ja minä aion ottaa selvän tästä asiasta."

Lauriston kertoi Melkylle perin pohjin, mitä tiesi asiasta. Melky väänsi sormiaan yksitellen jokaisen tärkeän tiedon kohdalla. Sitten hän kääntyi pöytään päin ja näytti hienosti sidottua kirjaa, jonka Lauriston oli huomannut luotuaan yhdessä salapoliisin kanssa ensimmäisen tarkastelevan silmäyksen huoneeseen.

"Poliisi käski Zillahin panna tuon sormustarjottimen lukon taakse erääseen laatikkoon, joka hänen oli tyhjennettävä niitä varten, ja se sinetöitiin huomiseen asti. Eikö ole sitä paitsi otettu teidänkin sormuksianne, herra?"

"He sanoivat, että minun oli parasta jättää ne heille", vastasi Lauriston. "Ayscough neuvoi sitä. He antoivat minulle kyllä kuitin niistä."

"Hyvä on", Melky virkkoi. "Mutta on eräs asia, jonka arvoa he eivät ole osanneet huomata — nimittäin tuo hieno kirja. Kuulkaahan, tuo kirja ei ollut tässä perähuoneessa eikä myymälässä eikä koko tässä talossa neljännestä vailla viisi tänä iltapäivänä, kun Zillah-serkkuni lähti ulos jättäen vanhusraukan yksin. Hän voi vannoa sen. Kuka siis toi sen tullessaan ja jätti tänne? Sillä välin, kun Zillah lähti pois ja te tulitte sisään nähden sen mitä näitte, joku oli ollut täällä ja jättänyt tuon kirjan jälkeensä! Ja huomatkaa, se ei ollut pantattukaan. Se on varma juttu. Eikä se ole mikään tavallinen kirja. Katselkaahan sitä, herra Lauriston — teidänhän pitäisi ymmärtää jotakin kirjoista. Vilkaiskaapa sitä — hitto vieköön, minusta tuntuu aivan, että koko jutun johtolanka on tuossa teoksessa, kenen se sitten lieneekin!"

Lauriston otti kirjan käteensä. Hän oli aikaisemmin vain vilkaissut siihen pintapuolisesti. Nyt hän tutki sitä tarkasti Melkyn seisoessa hänen rinnallaan sitä katselemassa. Tuota salaperäistä nidosta kannatti tosiaankin tarkastella perin pohjin — se oli pieni nelitaitteinen, ihmeteltävän kauniisti sidottu kirja, jonka kannet olivat tummanpunaista sahviaania ja koristetut, harvinaisilla kultaisilla arabialaisilla kuvioilla samoin kuin selkäkin. Raskas solki, niinikään monimutkaista valmistetta, liitti kansia toisiinsa. Lauriston, kirjain ihailija, jota luontainen vaisto olisi houkutellut uhraamaan viimeisen shillingin mieluummin kirjaan kuin pihviin ja leipään, katseli ihaillen tätä kaunista kirjansitojan työtä käännellen sitä käsissään.

"Eikö tämä ole aivan täyttä kultaa?" hän kysyi avatessaan soljen.
"Tehän ymmärrätte sen."

"Täyttä kultaa se on, herra — sitä ei tarvitse epäilläkään", myönsi Melky. "Mutta mitä se sisältää? Siitä ainakin voin lyödä vetoa, ettei se ole mikään hieno tilikirja!"

Lauriston avasi nidoksen ja paljasti siten näkyviin vanhaa, hienoa nahkapaperia olevat lehdet, joita peitti kaunis, siro kirjoitus. Hän ymmärsi vieraita kieliä tarpeeksi ollakseen selvillä siitä, mitä hän nyt katseli.

"Se on espanjankielinen", hän virkkoi. "Vanha espanjalainen käsikirjoitus — ja siitä olen vakuutettu, että se on hyvin kallisarvoinen. Kuinka se on voinut joutua tänne?"

Melky otti vanhan niteen Lauristonin kädestä ja pani sen erääseen kaapin nurkkaan.

"Aivan niin, aivan niin, herra", hän sanoi. "Mutta me pidämme tämän asian omana tietonamme toistaiseksi. Älkää mainitko poliisille mitään tuosta vanhasta kirjasta — minä vihjaisen asiasta Zillahille. Siitä seikasta riippuu enemmän kuin me vielä tiedämmekään. Kuulkaahan nyt — huomenna alkaa poliisitutkinto. Olkaa varovainen! Noudattakaa minun neuvoani älkääkä ilmaisko heille enemmän kuin on välttämätöntä. Minä tulen kanssanne. Jään tänne nyt yöksi vahtikoiran virkaan, nähkääs. Rouva Goldmark ja eräs toinen tuttava tulevat myöskin olemaan täällä, joten Zillahilla on kylliksi seuraa. Ja kuulkaahan, Zillah haluaa vaihtaa jonkun sanan kanssanne — odottakaahan täällä, minä käsken hänen tulla alas."

Pian Lauriston oli Zillahin kanssa kahden kesken pienessä perähuoneessa. Tyttö katseli häntä ääneti levottoman ja tuskallisen näköisenä, äkkiä Lauriston ymmärsi; että tyttö oli levoton hänen vuokseen.

"Älkää huolehtiko", hän virkkoi mennen aivan Zillahin luokse ja laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Minä en pelkää!"

"Entä nuo sormukset?" hän kysyi. "Saatteko varmasti todistetuksi niiden alkuperän? Poliisi — voi, kuinka levoton olenkaan teidän vuoksenne!"

"Sormukset ovat minun!" huudahti Lauriston. "Sillä ei ole mitään väliä, mitä poliisit sanovat tai ajattelevat tai tekevät — tai ainakaan sillä ei saa olla väliä. Ettekä te saa olla levoton. Aivan pian tulee eräs hyvä ystäväni Skotlannista. Melky varmaankin kertoi teille, että sain tänään kahdessa kirjeessä hyviä uutisia?"

Hetkisen kuluttua Lauriston oli kadulla — muistaen vain sen, että Zillah ja hän olivat suudelleet toisiaan mitään puhumatta. Hän asteli poispäin voimakas riemun tunne mielessään ja naurahti vain nähdessään erään miehen erkanevan kadun toisella puolella seisoskelevasta joukosta ja lähtevän hitaasti astelemaan hänen jäljessään. Pitäköön vain poliisi silmällä häntä, vartioikoon hänen asuntoaan koko yön, jos haluaa — hänellä oli muuta ajattelemista. Eikä hän kotonaan viitsinyt edes vilkaista akkunastaan nähdäkseen oliko siellä vartijaa, vaan meni nukkumaan uneksiakseen Zillahin tummista silmistä.

Mutta kun aamu tuli ja Lauriston totesi, että hänellä oli kohtalokas päivä edessään, eivät hänen ajatuksensa olleet aivan yhtä ruusunpunertavat. Hän nosti akkunan kaihtimensa ylös — vastakkaisella katukäytävällä asteli tosiaankin mies edes takaisin. Päivänselvää oli, että hän ei voinut välttää valvonnanalaisuutta; esivalta piti häntä silmällä! Mitähän, jos esivalta ennen iltaa tarttuisi häneen oikein käsinkin kiinni?

Hän lähti pois akkunan luota kuullessaan sanomalehden putoavan oven taakse. Hänellä oli vain yksi ylellisyys: kappale Timesiä joka aamu. Se maksoi kolme pennyä päivältä, mutta hänen oli aina onnistunut hankkia nuo kahdeksantoista pennyä viikkoa kohti. Hän otti sen nyt lattialta, vilkaisi välinpitämättömästi etusivua ja oli aikeissa kääntää lehteä, kun hänen silmänsä osuivat erääseen huomiota herättävään ilmoitukseen, ja hän luki kiihkeästi:

"Kadotettu Holbornista Chapel-kadulle menevässä raitiovaunussa noin klo 4 eilen iltapäivällä espanjalainen käsikirjoitus, sidottu tulipunaisiin vanhoihin sahviaanikansiin. Löytäjä palkitaan kunnollisesti, kun tuo sen parlamentinjäsen Spencer Levendalelle, Sussex-aukio 591."

Lauriston luki sen kahteen kertaan, pani sitten lehden taskuunsa, lopetti pukeutumisensa ja meni suoraa päätä poliisiasemalle.

VII

PARLAMENTIN JÄSEN

Melky Rubinstein tuli esiin eräästä sivukäytävästä Daniel Multeniuksen liikkeen luona Lauristonin lähestyessä sitä. Hänelläkin pisti sanomalehti esiin takintaskusta. Lauristonin nähdessään hän veti sen näkyviin ja heilutteli sitä kiihkeästi.

'"Mitä minä sanoinkaan teille, herra!" huudahti Melky Lauristonin tullessa hänen luokseen siviilipukuinen silmälläpitäjä yhä takanaan. "Näettekö mitä tässä on?" Hän osoitti lehdessään olevaa ilmoitusta, jonka hän oli merkinnyt sinisellä lyijykynällä. "Katsokaahan, herra Lauriston! Sitä samaa vanhaa kirjaa, joka on Multeniuksen perähuoneen kaapissa, ilmoitetaan ja luvataan hyvä palkintokin tässä Daily Telegraphin numerossa. Enkö sanonut, että siitä kuuluu vielä enemmänkin?"

"Se on tässä myöskin", hän virkkoi. "Tämä mies, herra Levendale, on ilmeisestikin erittäin halukas saamaan kirjansa takaisin. Eikä hän myöskään ole tahtonut menettää lainkaan aikaa sen ilmoittamiseksi! Mutta millä ihmeen tavalla se joutui Multeniukselle?"

"Herra Lauriston!" virkkoi Melky juhlallisesti. "Meidän on nyt puhuttava asiasta poliisille. Tuosta kirjasta tulee varmasti hyvä johtolanka. En aikonut puhua siitä mitään poliiseille, mutta nyt tuon ilmoituksen jälkeen ei kannata pitää asiaa omana tietonamme. Menkäämme poliisiasemalle."

"Sitä juuri aioinkin sanoa", virkkoi Lauriston. "Etsikäämme Ayscough käsiimme."

Ayscoughin he näkivätkin ensimmäisenä poliisiasemalla noustessaan yläkertaan. Hänelläkin oli sanomalehti kädessään. Nähdessään molemmat tulijat hän viittasi heitä seuraamaan itseään sisälle toimistoon, jossa pari kolme muuta poliisilaitoksen virkailijaa puheli yhdessä. Ayscough vei Lauristonin ja Melkyn syrjään.

"Kuulkaahan", hän virkkoi. "Tämä on kummallinen juttu! Tuota kirjaa, jonka me näimme Multeniuksen perähuoneen pöydällä eilen illalla — tuota hienosti sidottua kirjaa ilmoitetaan Daily Mailissa, ja siitä luvataan hyvä palkinto."

"Niin, samoin Timesissä ja Daily Telegraphissakin", sanoi Lauriston. "Niin kuin näette — juuri sama ilmoitus. On aivan päivänselvää, että omistaja haluaa erittäin hartaasti saada sen takaisin."

Ayscough vilkaisi molempiin sanomalehtiin ja viittasi sitten oven luona seisovaa konstaapelia luokseen.

"Jim", hän virkkoi miehen tullessa hänen viereensä, "pistäytykää kadun toisella puolella olevan sanomalehtikauppiaan luona ja tuokaa minulle News Chronicle, Standard ja Morning Post. Haluaisinpa tietää", hän lisäsi kääntyen taas Lauristonin puoleen, "onko omistaja niin halukas saamaan kirjan takaisin, että on pannut ilmoituksen kaikkiin aamulehtiin. Mitä tuosta kirjasta tiedetään panttitoimistossa?" hän kysyi vilkaisten Melkyyn. "Tietääkö serkkunne mitään?"

"Herra", hän virkkoi vakavasti. "Kirjasta ei tiedetä panttitoimistossa rahtustakaan enemmän kuin täällä. Se ei ollut siellä silloin, kun Zillah jätti vanhuksen yksin neljännestä vailla viisi eilen iltapäivällä. Se oli siellä, kun tämä herra tapasi vanhuksen. Mutta sitä ei ollut lainattu eikä myyty, herra Ayscough. Multeniuksen kirjoissa olisi ollut merkintä siitä, jos se olisi otettu pantiksi tai ostettu hänen myymäläänsä — mutta sellaista merkintää ei ole. Kuka siis on jättänyt sen sinne?"

Toinen poliisivirkamies oli tullut tämän ryhmän luokse — yksi niistä miehistä, jotka olivat kuulustelleet Lauristonia edellisenä iltana. Hän kääntyi Lauristonin puoleen Melkyn lakattua puhumasta.

"En mitään, paitsi että herra Ayscough ja minä näimme sen perähuoneen pöydällä sormustarjottimen vieressä", vastasi Lauriston. "Minun silmäni kiintyivät heti kirjan kauniisiin kansiin."

"Se on hyvässä turvassa", vastasi Melky. "Ei siitä ole huolta. Mutta tämä herra, joka ilmoittelee sitä —"

Juuri silloin palasi konstaapeli tuoden muutamia sanomalehtiä, jotka ojensi Ayscoughille. Tämä levitti ne heti pulpetille ja rupesi katselemaan ilmoituksia toisten seisoessa ryhmittyneinä hänen ympärillään.

"Se on joka ainoassa lehdessä!" huudahti Ayscough hetken kuluttua. "Sanasta sanaan samoin jokaisessa Lontoon aamulehdessä! Hänen on täytynyt lähettää tuo ilmoitus kaikkiin sanomalehtikonttoreihin eilen illalla. Ja tässä näette", hän lisäsi kääntyen toisen poliisivirkailijan puoleen, "että tämä herra Levendale kadotti kirjansa noin kello neljä eilen iltapäivällä. Sen on siis täytynyt joutua Multeniuksen toimistoon sinä lyhyenä aikana, joka oli kello neljän ja sen hetken välillä, jolloin me näimme sen."

"Vanhus ehkä löysi sen raitiovaunusta", arveli kolmas poliisivirkamies, joka oli tullut paikalle. "Se olettamus tuntuu hyvin todennäköiseltä."

"Ei, herra", virkkoi Melky lujasti. "Herra Multenius ei liikkunut missään poissa asunnostaan eilen iltapäivällä. Serkultani olen kuullut sen. Vanhus ei siis löytänyt kirjaa. Se tuotiin sinne."

Ayscough otti käteensä yhden sanomalehdistä ja kääntyi Melkyn ja
Lauristonin puoleen.

"No niin", hän virkkoi. "Pian saamme valaistusta tähän asiaan. Tulkaa te molemmat kanssani — pistäydymme herra Levendalen luokse."

Kymmenen minuutin kuluttua nämä kolme miestä seisoivat Sussex-aukion laidalla erään komean talon oven ulkopuolella. Hetkisen päästä heille avasi oven miespalvelija, joka katseli heitä tyhmän uteliaasti. Lauriston sai yleisvaikutuksen suuresta varallisuudesta ja ylellisyydestä, pehmeistä matoista, hienoista tauluista ja kaikesta muusta sellaisesta, joka kuului hyvin rikkaan miehen asuntoon. Sitten hänet ja hänen toverinsa kutsuttiin suureen huoneeseen, joka oli puolittain herran työhuone, puolittain kirjasto. Siellä istui suuren, kauniisti puuleikkauksilla koristetun pöydän ääressä, jolla oli sekaisin kirjoja ja papereita, keski-ikäinen teräväkatseinen mies, joka loi silmänsä rauhallisesti tulijoihin papereistaan.

"Hiivatti! — Meikäläisiä!" kuiskasi Melky Rubinstein, joka seisoi
Lauristonin vieressä. "Sopiipa se!"

Lauriston ymmärsi aivan heti, mitä Melky tarkoitti. Herra Spencer Levendale oli varmisti juutalainen. Hänen tumma tukkansa ja partansa, hänen suuret tummat silmänsä, ihon kellertävä väri, hänen nenänsä ja huultensa kaaret, kaikki ilmaisi hänen olevan seemiläistä alkuperää. Ilmeisestikin hän oli hyvässä asemassa oleva lujaluonteinen mies, tyyni ja itsensä hillitsevä, jolla ei ollut taipumusta lavertelemiseen. Hän vilkaisi nimikorttiin, jonka Ayscough oli lähettänyt, ja kääntyen hänen puoleensa virkkoi:

"Herra Levendale, tulin sen ilmoituksen johdosta, joka on ollut kaikissa aamulehdissä", hän virkkoi. "Voin kertoa teille, että tuo kirjanne löydettiin eilen iltapäivällä omituisten olosuhteitten vallitessa. Ehkä tunnette herra Daniel Multeniuksen, Praed-kadun varrella asuvan jalokivikauppiaan ja panttilainaajan?"

"Hänet tunnettiin kunnon mieheksi siinä kaupunginosassa", huomautti Ayscough tyynesti. "No niin, herra Multeniuksen tapasi eilen iltapäivällä noin puoli kuusi kuolleena myymälänsä perällä olevassa huoneessa tämä nuori mies, herra Lauriston, joka sattui pistäytymään sinne. Minä saavuin sinne myöskin muutamia minuutteja myöhemmin. Teidän kirjanne — sillä se se varmasti en — oli sen huoneen pöydällä. Tämä toinen nuori mies, herra Rubinstein, on herra Multeniuksen sukulainen ja hänen tekemiensä tiedustelujen nojalla on saatu ehdottomasti selville, että kirja ei ollut herra Multeniuksella pantattavana eikä myytävänä, vaikka se on varmasti joutunut sinne sillä välillä, jolloin te olitte kadottanut sen ja ennenkuin vanhus tavattiin kuolleena. Nyt me — poliisiviranomaiset — tahtoisimme tietää kuinka se joutui sinne. Ja sen vuoksi olen tullut teidän luoksenne. Mitä voitte kertoa minulle, herra Levendale?" Levendale, joka oli kuunnellut Ayscoughia hyvin tarkoin ja Lauristonin mielestä erittäin valppaasti, työnsi syrjään kirjeen, joka häneltä oli jäänyt kesken, ja katseli vieraitaan toista toisensa perästä. "Missä kirjani on?" hän kysyi. "Olkaa huoletta — se on turvassa, herra", virkkoi Melky. "Se on nyt lukon takana eräässä kaapissa siinä huoneessa, josta se löydettiinkin, ja avain on minun taskussani."

"Kaikki mitä voin kertoa teille, herra Ayscough", hän virkkoi, "on — jotensakin — tyhjentävästi sanottu sanomalehti-ilmoituksessa. Tietysti voin sitä vähän täydentää. Kirja on erittäin arvokas. Minä olen nähkääs", hän jatkoi viitaten kädellään välinpitämättömästi kirjahyllyihin päin, "jonkinlainen harvinaisten kirjain kerääjä. Ostin tämän teoksen eilen iltapäivällä eräältä hyvin tunnetulta kauppiaalta High Holbornissa. Heti sen ostettuani nousin Cricklewoodin raitiovaunuun, josta astuin pois Chapel-kadulla — niin, tosiaankin Praed-kadun kulmassa, sillä halusin pistäytyä Great Western-hotellissa. Vasta sieltä tultuani huomasin jättäneeni kirjan raitiovaunuun — olin peräti vaipunut erään liikeasian pohtimiseen — olin pannut kirjan taakseni nurkkaan — ja tietysti olin unohtanut sen, niin kallisarvoinen kuin se onkin. Myöhemmin kysyin asiaa puhelimitse raitiotievirkailijoilta, mutta kun he eivät olleet kuulleet siitä mitään, lähetin ilmoituksen kaikkiin aamulehtiin. Olen hyvin iloinen saadessani nyt tiedon siitä ja mielihyvällä tulen palkitsemaan teidät", hän lopetti kääntyen Melkyyn päin. "Ja kunnollisesti, niin kuin lupasin." Mutta Melky ei tehnyt pienintäkään kiitollisuuden tai ilon merkkiä. Hän tarkasteli edessään olevaa rikasta miestä kiusallisella tavalla.

Levendale rypisti vähän otsaansa. "No niin", hän sanoi sitten tylysti.
"Mikä se on?"

"Sanon sen heti", vastasi Melky. "Oliko tuo kirja kääritty paperiin?
Oliko sen ympärillä ruskea paperi teidän jättäessänne sen?"

Lauristonista näytti, että Levendale joutui jonkin verran hämilleen. Mutta jos niin oli, ei sitä kestänyt sekuntia kauemmin. Hän vastasi hyvin pian.

"Ei, sitä ei ollut", hän sanoi. "Minä toin sen myymälästä ihan sellaisena kuin se olikin. Miksi sitä kysytte?"

"Se on erittäin hienosti sidottu kirja", huomautti Melky. "Minä olisin luullut, että jos se olisi jäänyt raitiovaunuun, kuljettaja olisi huomannut sen pian."

"Niin minäkin", myönsi Levendale. "Onko vielä muuta?" hän lisäsi vilkaisten Ayscoughiin.

"Ei, herra Levendale, kiitoksia", vastasi salapoliisi. "Ei ainakaan tällä hetkellä. Mutta asia on siten, että herra Multenius näyttää menettäneen henkensä väkivaltaisella tavalla — ja minä haluaisin tietää oliko sillä henkilöllä, joka toi kirjanne hänen myymäläänsä, mitään tekemistä asian kanssa, kuka hän sitten lieneekin ollut."

"Ahaa! — minä en kuitenkaan voi kertoa teille mitään muuta", sanoi Levendale. "Olkaa hyvä ja pitäkää tarkoin huolta kirjastani tällä välin, herra Ayscough. Hyvästi."

"Nyt on aika lähteä kuulusteluun", hän huomautti. "Tulkaa — lähtekäämme sinne yhdessä. Teitähän tarvitaan siellä molempia."

"Yhdyn teihin sitten tutkinnossa, herra Ayscough", sanoi Melky. "Viivyn muutamia minuutteja eräällä asialla — tulen pian."

Hän kiirehti pois erästä oikokujaa, joka kulki Praed-kadun poikki, ja pistäytyi rouva Goldmarkin asuntoon.

Rouva Goldmark oli yhä vielä Zillahia auttamassa, ja hänen sijaisenaan oli sama nuori nainen, jonka Melky oli edellisenäkin iltana siellä tavannut. Melky veti hänet syrjään!

"Kuulkaahan", hän virkkoi hyvin salaperäisen näköisenä. "Kysyn teiltä erästä asiaa, jonka toivon jäävän aivan meidän kahden välille. Voitteko sanoa minulle, minkä näköinen se herrasmies on, jonka luulitte kadottaneen sen kalvosinnapin, jonka näytitte minulle rouva Goldmarkin Pöytälaatikosta? Muistattehan?"

"Muistan", vastasi nuori nainen heti. "Pitkä — tumma — puhtaaksi ajeltu — hyvin ruskeaverinen — aivan saman näköinen kuin siirtomaista tulleet. Päässään hänellä oli pehmeä hattu."

"Älkää virkkako sanaakaan kenellekään", sanoi Melky entistä salaperäisemmin. Ja nyökäten päätään hyvin juhlallisesti hän lähti pois ruokapaikasta ja riensi kuolemansyyn tutkintotilaisuuteen.

VIII

TUTKINTO

Lauriston tuli ensimmäistä kertaa elämässään ruumiintarkastajan virkahuoneeseen, saapuessaan sinne nyt Ayscoughin kanssa. Hänellä ei ollut paljoakaan aavistusta siitä, mitä sellaisissa paikoissa puuhattiin. Hän tiesi, että ruumiintarkastajan toimisto on erittäin vanhanaikainen, että kun joku henkilö kuolee epäilyttäväin asianhaarain vallitessa, pitää ruumiintarkastaja silloin tutkinnon, ja että hänellä on toimessaan apuna kaksitoista valamiestä. Mutta sitä ei Lauriston tiennyt, mitä ruumiintarkastaja ja valamiehistö oikein tekivät. Hän olikin hyvin ihmeissään huomatessaan joutuneensa korkeaan saliin, joka muistutti ulkonaisesti hyvin paljon oikeussalia. Siellä oli jonkinlaisella korokkeella istuin ruumiintarkastajaa varten, aitio valamiehistölle, pöytä oikeudenpalvelijoita, ja lakimiehiä varten, koroke todistajille ja varatut paikat yleisölle. Oli ilmeisestikin selvää, että kun joku kuoli niin surkealla tavalla kuin Daniel Multenius oli kuollut, laki piti hyvää huolta siitä, että jokainen saisi tietää kaikki sitä koskevat seikat ja että kaikki mahdollinen salaperäisyys siinä perinpohjin tutkittaisiin. Varsinainen yleisö ei kuitenkaan toistaiseksi voinut tuntea suurtakaan mielenkiintoa Daniel Multeniuksen kuolemaa kohtaan. Tähän hetkeen asti tunsivat jutun poliisiviranomaisten lisäksi vain muutamat henkilöt, vainajan sukulaiset ja hänen lähimmät naapurinsa Praed-kadun varrella. Lukuun ottamatta siis muutamia harvoja asianomaisia ei tutkintotilaisuudessa ollut tällä kerralla läsnä montakaan henkeä. Pari sanomalehtien uutishankkijaa vetelehti muistiinpanokirjoineen pöydän päässä odottaen mahdollisesti saavansa hyvän selostamisaiheen. Muutamia poliisilaitoksen virkamiehiä, jotka Lauriston jo oli nähnyt, seisoi puhelemissa lääkärin ja teräväsilmäiseltä näyttävän lakimiehen kanssa, jolla oli kirjuri apunaan. Oven ulkopuolella seisoskeli miehiä, ilmeisestikin tämän seudun kauppiaita ja talonisäntiä, jotka olivat sen näköisiä kuin olisivat mielellään tahtoneet palata tavanomaisiin puuhiinsa. Melky, joka tuli sisään muutamia minuutteja Lauristonin saapumisen jälkeen, istuutui hänen viereensä ja sysäsi häntä kyynärpäähän osoittaen noita ihmisiä.

"Nuo miehet kuuluvat valamiehistöön, herra", kuiskasi Melky. "Puoli kruunua saa jokainen jutusta ja sievän sotkun he siitä välistä tekevätkin. Noilla miekkosilla on valta lähettää ihminen elinkautiseen vankeuteen — kaikki riippuu heidän tuomiostaan. Mutta herra varjelkoon — he ottavat ohjauksensa tämän tuomioistuimen puheenjohtajalta — sitä miestä teidän on pidettävä silmällä."

Sitten Melky tarkasteli ympäristöään lähemmin ja huomasi lakimiehen näköisen henkilön, joka puheli poliisin kanssa. Hän tuuppasi Lauristonia kyynärpäällään.

"Herra", hän kuiskasi, "olkaa varovainen sanoissanne joutuessanne puhumaan tuohon todistajain aitioon. Katsokaahan tuota miestä, joka puhelee salapoliisien kanssa — tuota, jolla on kultasankaiset kakkulat kukoistavalla terävällä nenällään. Se on herra Parminter — tunnen hänet hyvin, peräti hyvin. Hän on lakimies, jonka poliisit kutsuvat tämäntapaisissa asioissa todistajia kuulustelemaan, ymmärrättehän? Varokaa häntä, herra Lauriston, jos hän alkaa kuulustella teitä! — siinä on mies, joka saa jutun syntymään vaikka kuivasta kapaturskasta — menköön hiivattiin koko mies! Hän on oikea kauhun kappale, tällaisen oikeuden puheenjohtaja ei ole hänen rinnallaan mitään — hän on hyvälaatuinen mies, mutta Parminter — herra meitä auttakoon. Olen kuullut hänen kääntävän todistajat niin, että heidän sisäpuolensa on muuttunut ulkopuoleksi, eikä vain puolittain! Ja tuossa on puheenjohtaja."

Lauristen melkein unohti olevansa tärkeä todistaja. Hän oli hyvin taipuvainen pitämään itseään pelkkänä katselijana istuessaan paikallaan ja nähdessään oikeuden istunnon juhlalliset avajaiset, kaksitoistahenkisen valamiehistön vannomisen, jotka kaikki näyttivät hyvin kiusaantuneilta, ja kaikki ne alkuvalmistelut, jotka tapahtuivat ennen päivän varsinaisen työn alkamista. Mutta vihdoinkin, kun puheenjohtaja oli tehnyt muutamia esihuomautuksia, mm. ilmoittanut, että Daniel Multenius vainaja oli hyvin tunnettu ja kunnioitettu kauppias siinä kaupunginosassa, että he kaikki olivat surullisia kuullessaan hänen äkillisestä kuolemastaan, ja että siihen liittyi asianhaaroja, jotka vaativat ehdottomasti huolellista tutkimista, silloin juttu alkoi. Lauriston, joka oli ammattinsa vuoksi kuunnellut monia lakijuttuja, huomasi melkein heti, että poliisit olivat pelottavan herra Parminterin vaikutuksesta, joka nyt istui apulaisineen pöydän ääressä, huolellisesti järjestäneet todisteitten esittämisen oman suunnitelmansa ja järjestelmänsä mukaan, jonka hän tajusi kokonaisuudessaan tarkoitetun joko saattamaan hänet itsensä syylliseksi tai luomaan epäluulon varjon häneen. Hänen mielenkiintonsa alkoi saada henkilökohtaista väriä.

Selostus Daniel Multeniuksen kuolemaa koskevista asianhaaroista sellaisena kuin se esitettiin todistajain aitiossa, johon yksi henkilö astui toisensa perästä, näytti olevan hyvin selvä yhdeltä näkökannalta: sen esittämisessä oli oma viehätyksensä. Se alkoi Melkystä, joka kutsuttiin aitioon ensimmäisenä todistamaan vainajan olevan Daniel Multeniuksen, vastaamaan muutamiin yleisiin häntä koskeviin kysymyksiin ja toteamaan, että vanhus heidän viimeksi tavatessaan toisensa muutamia tunteja ennen hänen kuolemaansa oli tavallisessa voinnissaan: niin hyvässä kunnossa ainakin kuin hänen ikäisensä viidenkahdeksatta vuotias mies voi olla, joka tosin alkoi heikontua, niin kuin luonnollistakin oli. Melkyltä ei kysytty paljon eikä mitään niiden pelkkäin tosiasiain lisäksi, jotka hän vapaaehtoisesti kertoi. Teräväsilmäinen herra Parminter jätti hänet rauhaan. Tärkeämpi todistaja oli poliisilaitoksen lähettämä lääkäri, joka todisti, että vainaja oli ollut kuolleena viisikymmentä minuuttia ennen hänen paikalle saapumistaan, että hänen kimppuunsa oli epäilemättä hyökätty rajusti, että hänen kurkkuaan ja vasenta käsivarttaan oli puristettu kovasti, sillä kummassakin paikassa näkyi vielä selvät jäljet, ja että kuolemansyynä oli näiden selvien väkivallantekojen aiheuttama kauhistus. Päivänselvää oli, sanoi tämä todistaja, että vanhus oli heikko ja että hänellä oli heikko sydän. Yllä kuvatun laatuinen hyökkäys riitti täydellisesti aiheuttamaan kuoleman melkein heti.

"On siis kysymyksessä murhajuttu", mutisi Melky, joka oli palannut istumaan Lauristonin viereen. "Siihen poliisi nyt pyrkii. Olkaa varuillanne, herra!"

Mutta ennen Lauristonia kutsuttiin vielä esiin kolme muuta todistajaa. Hänestä alkoi tuntua salaperäiseltä, että hänen todistuksensa lykättiin niin pitkälle — hän oli ensimmäisenä löytänyt vanhuksen kuolleena, ja hänen olisi mielestään pitänyt joutua esiin aivan jutun alkuvaiheessa. Hän oli juuri kuiskaamaisillaan tätä asiaa koskevan käsityksensä Melkylle, kun ovi avautui ja Zillah tuli sisään Ayscoughin saattamana, joka opasti hänet todistajain aitioon.

Zillah oli jo pukeutunut suruvaatteisiin isoisänsä kuoleman jälkeen. Hän oli ilmeisesti pahoillaan siitä, että oli joutunut todistajaksi, ja oikeuden puheenjohtaja supistikin hänen tehtävänsä mahdollisimman lyhyeksi. Nyt ei esitetty montakaan kysymystä, eikä Zillah puhunut pallon. Hän oli mennyt ostoksille puoli viisi edellisenä iltapäivänä, oli jättänyt yksin isoisänsä, joka oli täysin hyvässä voinnissa. Ukko oleskeli varsinaisessa myymälähuoneessa tekemättä mitään erikoisempaa, Zillah oli viipynyt poissa noin puoli tuntia ja palatessaan tavannut herra Ayscoughin, jonka tunsi ennestään, ja herra Lauristonin, jonka hän niinikään tunsi. Molemmat herrat olivat myymälässä, ja hänen isoisänsä makasi kuolleena viereisessä arkihuoneessa. Tytön todistuksen tultua näin pitkälle puheenjohtaja huomautti, ettei hän halunnut kysellä Zillahilta lisää nyt, vaan pyysi häntä jäämään saapuville. Rouva Goldmark oli tullut hänen mukanaan, ja molemmat naiset istuutuivat nyt Melkyn ja Lauristonin lähelle. Lauriston oli puolittain vakuutettu siitä, että hänen vuoronsa tulisi nyt.

Mutta nyt kutsuttiin esiin Ayscough antamaan lyhyt ja asiallinen selostus siitä, mitä hän tiesi. Hän oli mennyt tapaamaan herra Multeniusta liikeasiassa — hän otti par'aikaa selvää eräästä varastetusta esineestä, jonka luultiin pantatun Edgware-tien lähistölle. Hän kertoi, kuinka Lauriston törmäsi häntä vastaan hänen astuessaan myymälään, mitä Lauriston sanoi hänelle, mitä hän itse näki ja arvosteli, mitä tapahtui jälkeenpäin. Se oli vaatimaton ja asiallinen selostus, jossa ei ollut pienintäkään hämmästyksen, ennakkoluulon tai oman suunnitelman merkkiä — eikä kukaan kysynyt Ayscoughilta mitään äskeisen selityksen johdosta.

"Nyt ei ole ketään muita kuin te esiin kutsumatta", kuiskasi Melky Lauristonille. "Kertokaa visusti niistä penteleen sormuksista — ja varokaa tuota Parminteria!"

Mutta Melky erehtyi — viranomaisten silmät eivät kääntyneet Lauristonin, vaan oikeussalissa olevan yleisön penkkeihin päin aivan kuin etsiäkseen sieltä jotakin henkilöä.

"On eräs todistaja, joka on vapaaehtoisesti tarjoutunut esittämään mitä tietää", virkkoi puheenjohtaja. "Mielestäni se on erittäin tärkeää. Meidän on paras kuunnella sitä nyt tässä kohdassa. Benjamin Hollinshaw!"

"Tuolla miehellä on myymälä aivan vastapäätä. Hiivatti sentään — mitä hänellä on sanottavaa?"

Benjamin Hollinshaw astui esiin. Hän oli nuorehko, jokseenkin itsetietoisen näköinen henkilö, joka astui todistajain aitioon aivan kuin hän olisi koko ikänsä suorittanut erittäin tärkeitä asioita ja pitäisi täysin luonnollisena seikkana, että niin tulisi nytkin käymään. Hän vannoi valansa ja katseli oikeusistuimen jäseniä vähän ylpeän näköisenä juuri kuin ilmaistakseen, että hän tulisi nyt paljastamaan tärkeämpiä seikkoja kuin kukaan saattoi ymmärtää. Saatuaan kehoituksen ilmaista tietonsa hän kertoi mitä tiesi, ilmeisestikin nauttien sen esittämisestä. Hänellä oli kauppa Praed-kadun varrella, tarkemmin sanoen käytettyjen vaatteiden kauppa. Hän oli omistanut sen jo monta vuotta perintönä isältään. Tietysti hän muisti eilisen iltapäivän. Noin puoli kuusi hän seisoskeli myymälänsä ovella. Se oli suoraan vastapäätä Daniel Multeniuksen ovea. Oli tullut jo pimeä, ja kadulla oli jonkin verran sumuakin, ei paljoa, mutta sentään sakeahkosti. Daniel Multeniuksen akkuna oli valaistu, mutta vain parilla kaasulampulla. Panttitoimiston sisäänkäytävän yläpuolella oleva ulkoneva osoitekilpi oli valaistu. Seisoessaan siinä ovellaan ja katsellessaan Multeniuksen puolelle hän ei muutamaan minuuttiin nähnyt kenenkään menevän sinne sisälle tai lähtevän sieltä. Mutta sitten hän huomasi Edgware-tieltä päin tulevan nuoren miehen, jonka käytös aika lailla hämmästytti häntä. Kuljettuaan hitaasti Multeniuksen myymälän ohitse nuori mies pysähtyi, kääntyi ja rupesi katselemaan sisään ulko-oven yläruudusta. Kerran tai pari hän kurkisteli sieltä. Sitten hän meni akkunan äärimmäiseen reunaan ja katseli sisään yhtä uteliaasti ja tarkasti juuri kuin olisi tahtonut saada selville kuka sisällä oli. Hän asettautui sitten eri kohdille akkunan taakse koetellen, kuinka parhaiten näkisi sisään. Viimein hän meni sivukäytävään ja astui sisään siitä ovesta, jota panttitavaraa tuovat ihmiset tavallisesti käyttävät. Hollinshaw jäi sitten myymälänsä ovelle muutamiksi minuuteiksi — viipyen vielä siihen asti, kunnes äskeinen todistaja saapui paikalle. Hän näki Ayscoughin menevän sisään Multeniuksen ulko-ovesta ja pysähtyvän heti — sitten ovi sulkeutui, ja hän itse meni omaan myymäläänsä, sillä hänen vaimonsa kutsui häntä juuri silloin teelle. "Näittekö mainitsemanne nuoren miehen aivan selvästi?" kysyi ruumiintarkastaja.

"Teillä olisi pitänyt olla lakimies apulaisena", hän virkkoi. "Hiivatti sentään — minähän olen oikea tomppeli, kun en ajatellut sitä! Olkaa varuillanne — oikeuden puheenjohtaja katselee teitä!"

Jokainen saapuvilla olevista tosiaankin tuijotti Lauristoniin. Sitten puheenjohtaja kääntyi hänen puoleensa.

"En", hän vastasi. "Se on aivan totta, mitä hän sanoi. Nimittäin mikäli se koskee minua."

Puheenjohtaja epäröi hetkisen. Sitten hän viittasi Hollinshawia poistumaan todistajain aitiosta ja kääntyi taas Lauristoniin.

"Nyt haluamme kuulla teidän todistuksenne", hän virkkoi. "Ja — sallikaa minun huomauttaa teille varalta, ettei teillä ole minkäänlaista velvollisuutta sanoa sellaista, mikä syyttäisi teitä rikoksesta."

KENEN NE SORMUKSET OLIVAT?

Kiinnittämättä laisinkaan huomiota, siihen, että Melky, joka näytti aivan kuin istuvan tulisilla hiilillä, koetti kuiskata joitakin neuvoja, Lauriston nousi heti seisomaan ja astui todistajain aitioon. Yleisön paikoilla istuvat naiset vilkaisivat häneen ihaillen ja uteliaasti — noin kaunis nuorukainen, kuiskasi eräs hentomielinen nainen, on käynyt vanhan herra Multeniuksen tapaisen miesparan kimppuun. Ja jokainen muu oikeuden puheenjohtajasta sanomalehtien uutishankkijaan asti, joka alkoi uskoa saavansa tänä aamuna sittenkin hyvän uutisen, tarkasteli häntä kiinteästi. Tässä oli kuitenkin se todistaja, joka oli löytänyt panttilainaajan ruumiina.

Lauriston, vähän punastuneena jouduttuaan näin suuren mielenkiinnon esineeksi, vastasi alkukysymyksiin sujuvasti ja viivyttelemättä. Hänen nimensä oli Andrew Carruthers Lauriston. Iältään hän oli melkein kaksikymmentä kaksi vuotta. Hän oli syntyisin Peeblesistä Skotlannista — jo manalle menneen Andrew Lauristonin ainoa poika. Hänen isänsä oli vapaakirkollinen pappi. Hänen äitinsäkin oli kuollut. Hän itse oli tullut Lontooseen noin kaksi vuotta sitten — heti äitinsä kuoleman jälkeen. Viimeksi kuluneina viikkoina hän oli asunut rouva Flitwickin luona Star-kadulla — se oli nyt hänen nykyinen osoitteensa. Hän oli kirjailija — kirjoitti kertomuksia ja novelleja. Hän oli kuullut kaikkien äskeisten todistajain lausunnot, myöskin viimeisen, herra Hollinshawin. Kaikki, mitä tämä oli sanonut, oli totta. Oli aivan totta, että hän oli mennyt Multeniuksen panttitoimistoon noin puoli kuusi edellisenä iltapäivänä omalle asialleen. Hän oli kurkistanut sisään sekä molemmista ovista että akkunasta ennenkuin astui toimistoon. Hän halusi tietää kuka oli myymälässä, herra Multeniusko vai hänen tyttärentyttärensä. Ja siihen oli hyvinkin yksinkertainen syy: hän ei ollut koskaan suorittanut asioitaan herra Multeniuksen kanssa, ei ollut tietääkseen häntä edes nähnytkään, mutta hän oli aikaisemmin tehnyt kauppaa neiti Wildrosen kanssa ja toivoi, mikäli mahdollista, saavansa selvittää asiansa nytkin hänen kanssaan. Hän ei tosiaankaan nähnyt myymälässä ketään kurkistaessaan sisään sekä akkunasta että ovenruudusta. Sen vuoksi hän kiersi panttitoimistoon sivukäytävästä.

Kaikki tämä saatiin kuulla vastauksina puheenjohtajan esittämiin kysymyksiin, joka nyt vaikeni ja vilkaisi Lauristoniin jokseenkin ystävällisesti. "Epäilemättä olette jo selvillä siitä, että teidän eilisiltainen käyntinne panttitoimistossa näyttää tai voi ainakin näyttää jonkin verran epäilyttävältä muutamien asianhaarain vuoksi", hän virkkoi. "Tahtoisitteko nyt kertoa oikeusistuimelle omalla tavallanne täsmälleen, mitä tapahtui ja mitä huomasitte astuttuanne sisään panttitoimistoon?"

"Sitä juuri toivonkin", vastasi Lauriston halukkaasti. "Olen jo kertonutkin sen useammin kuin kerran poliisille ja herra Multeniuksen omaisille — kerron sen vieläkin niin selvästi ja lyhyesti kuin voin. Menin erääseen panttiosastoon, joka oli ensimmäisenä sivuoven vieressä. En nähnyt ketään, en kuullut ketään. Koputin myymäläpöytään — kukaan ei tullut. Silloin kurkistin toisen osaston kautta taempana olevaan asuinhuoneeseen, jonka ovi oli selällään. Näin heti vanhan miehen, jonka otaksuin herra Multeniukseksi. Hän makasi lattialla — jalat olivat avonaiseen oveen päin ja pää takkamatolla lähellä tuliristikkoa. Hyppäsin silloin heti myymäläpöydän ylitse ja menin asuinhuoneeseen. Paikalla huomasin hänet kuolleeksi ja melkein heti kiirehdin ulko-ovelle hakeakseni apua. Ovella törmäsin herra Ayscoughiin, joka oli juuri tulossa sisään minun avatessani ovea. Kerroin hänelle heti löydöstäni. Siinä on avoimesti kerrottuna kaikki mitä tiedän asiasta."

"Ettekö kuullut kenenkään liikkuvan myymälän sisällä tai lähistöllä silloin, kun te astuitte sisään?" kysyi ruumiintarkastaja.

"Herra Ayscough oli luonani rahalähetyksen saapuessa", sanoi Lauriston vilkaisten salapoliisiin. "Tapasimme sen — tarkemmin sanoen kaksi kirjettä — asunnostani, kun lähdimme sinne yhdessä heti sen jälkeen, mitä juuri olen kertonut teille."

"Olitte edellisellä kerralla suorittanut asianne tyttärentyttären kanssa?" kysyi ruumiintarkastaja. "Ette ollut siis nähnyt vanhusta?"

"En koskaan tietääkseni nähnyt herra Multeniusta, ennenkuin tapasin hänet kuolleena asuinhuoneensa lattialla", vastasi Lauristen.

Puheenjohtaja kääntyi poispäin tästä todistajasta ja katsoi siihen pöytään päin, jonka ääressä herra Parminter ja poliisiviranomaiset istuivat. Herra Parminter nousi hitaasti seisomaan, vilkaisi Lauristoniin ja esitti ensimmäisen kysymyksensä rauhallisella, melkein lempeällä äänellä aivan kuin olisi aikonut antautua todistajan kanssa ystävälliseen jutteluun.

"Oletteko tehnyt mitään muuta elatukseksenne siitä lähtien kuin tulitte
Lontooseen kaksi vuotta sitten?"

"Minulla oli rahaa ennestään", vastasi Lauriston. "Minulla oli kaksi sataa puntaa kotoa lähtiessäni."

"Ja niin veitte kellonne panttitoimistoon. Ja eilen, kun eivät odottamanne rahat olleet saapuneet, teidän oli pakko mennä taas panttitoimistoon? Mukaanne otitte, niin kuin juuri sanoitte, kaksi sormusta — teidän omaisuuttanne. Olenko oikeassa?"

Herra Parminter kääntyi puhelemaan erään poliisiviranomaisen kanssa, joka nostaen syrjään erään edessään olevan ruskean paperiarkin paljasti saman sormustarjottimen, jonka Lauriston ja Ayscough olivat nähneet Multeniuksen asuinhuoneen pöydällä. Samalla Parminter nosti omia papereitaan ja otti niiden alta esiin Lauristonin sormukset. Hän otti ne, pani kämmenelleen ja ojensi ne todistajaa kohti.

Parminter osoitti tarjotinta. "Näittekö tämän asuinhuoneessa, jossa tapasitte vainajan?" hän kysyi. "Näin."

"Tuntuiko teistä kummalliselta, että omat sormuksenne muistuttivat niin huomattavasti tällä tarjottimella olevia?"

Parminter ojensi tyynesti sormustarjottimen puheenjohtajalle ja samalla Lauristonin sormukset valkoisella paperilla. "Ehkä haluatte tarkastaa näitä esineitä ja kiinnittää valamiesten huomion niihin?" hän sanoi ja kääntyi taas todistajain aitioon päin. "Tahtoisin kysyä teiltä erästä hyvin tärkeää seikkaa", hän jatkoi. "Teidän on paras harkita sitä tarkoin, ennenkuin vastaatte. Se on teille tärkeämpi kuin ehkä ensi kuulemalla tuntuu. Voitteko tyydyttävästi todistaa, että nuo kaksi sormusta, joita väitätte omiksenne, ovat todella teidän?"

Tätä kysymystä seurasi kuolemanhiljaisuus oikeussalissa. Ihmisiä oli tullut lisää vielä kuulustelun alettuakin, ja huone oli nyt täpö täynnä. Jokaisen katse oli suunnattu Lauristoniin hänen seisoessaan todistajain aitiossa ilmeisestikin syviin ajatuksiin vaipuneena. Ja kahdesta silmäparista kuvastui kiihkeä levottomuus: Melky oli hermostunut ja levoton, Zillah ilmeisestikin hyvin huolissaan. Mutta Lauriston ei vilkaissut kumpaankaan, vaan kääntyi lopulta Parminteriin päin vilpittömän näköisenä.

"Sormukset ovat minun", hän vastasi, "mutta en tiedä kuinka saan sen todistetuksi".

Hillittyä mutinaa kuului oikeussalissa. Keskellä huonetta puheenjohtaja ojensi sormukset eräälle poliisiviranomaiselle ja viittasi häntä näyttämään niitä valamiehille. Ja taas kuului Parminterin lempeä ääni. "Ette voi todistaa niitä omiksenne."

"Saanko selittää?" kysyi Lauriston. "Nähkääs — voi mahdollisesti olla ihmisiä, vanhoja ystäviä, jotka ovat nähneet nämä sormukset äitini hallussa. Mutta en tiedä, mistä löytäisin semmoisia ihmisiä. Jos se on välttämätöntä, voin koettaa."

"Teidän sijassanne ehdottomasti koettaisin", huomautti Parminter kuivasti. "Milloin nuo kaksi sormusta sitten joutuivat teidän haltuunne?"

"Ettekö ole koskaan missään tilanteessa näyttänyt niitä kenellekään?
Ajatelkaa."

"En. Otin tietysti haltuuni kaikki hänen tavaransa. En muista näyttäneeni sormuksia kenellekään."

"Piditte ne arkussanne siihen asti kun otitte ne esiin hankkiaksenne rahaa niitä vastaan?"

"Kuinka paljon rahaa teillä oli kaiken kaikkiaan, kun lähditte panttitoimistoon eilen iltapäivällä?"

"Minulla ei ollut rahaa laisinkaan, jos teidän täytyy se välttämättä tietää", sanoi hän.

Taas kuului mutinaa oikeussalissa — yleisön penkeillä istuvat herkkämieliset naiset äännähtelivät säälistä, sillä he tunsivat itse panttitoimistot sekä sen hädän, joka ajoi sinne menemään. Nyt heidän sydämessään oli herännyt voimakas myötätunto todistajain aitiossa seisovaa nuorukaista kohtaan. Mutta Lauriston alkoi äkkiä hymyillä voitonvarmasti.

"Yhdentekevää", hän lisäsi vilkaisten Parminteriin, "tuskin tuntiakaan oli kulunut sen jälkeen, kun sain neljäkymmentä puntaa kirjeissä. Ayscough tietää sen!"

Parminter ei välittänyt laisinkaan tästä huomautuksesta. Hän oli kuiskaillut poliisipäällikön kanssa ja kääntyi nyt puheenjohtajan puoleen.

"Pyytäisin, että tämä todistaja astuisi alas muutamiksi minuuteiksi", hän virkkoi. "Haluaisin saada neiti Wildrosen uudelleen esiin kutsutuksi."

MELKY TULEE VÄLIIN

Zillah oli kuunnellut, kuinka Lauriston vastaili Parminterin tarkkoihin kysymyksiin, niin levottoman näköisenä, että sen huomasivat kaikki hänen lähellään istuvat. Nämä levottomuuden merkit lisääntyivät yhä hänen astuessaan hitaasti aitioon ja hän loi oikeuden puheenjohtajaan melkein vetoavan katseen. Mutta tämä vain katseli papereitaan, ja Zillahin oli pakko kääntyä Parmnterin puoleen, jonka ääni muuttui tavallistakin imelämmäksi hänen puhutellessaan Zillahia. Kun Parminter seisoi Zillahin edessä, olisi häntä tosiaankin voinut pitää ystävällisenä ja hyväntahtoisena herrasmiehenä, jonka ainoana päämääränä oli ilmaista sääliä ja lohduttelua. Mutta harvoilta läsnäolijoilta oikeussalissa jäi kuitenkaan huomaamatta niiden kysymysten tarkoitus, joita hän alkoi esittää kaikkein makeimmalla ja lempeimmällä äänellään.

"Ymmärtääkseni olette auttanut isoisävainajaanne hänen liikkeessään?" kysyi Parminter. "Aivan niin. No, kuinka kauan olette ollut hänen apulaisenaan?"

"Kolme vuotta — tosiaanko! Ja luullakseni olette asunut hänen luonaan jo muutamia vuosia ennen sitä?"

"Herra Multenius-vainaja on siis kasvattanut teidät? Niin oikein, te siis tunsitte hänen liikettään jonkin verran jo kouluaikananne?"

"Te olitte tietysti aina saapuvilla — vai mitä. Saanen otaksua, että te vähitellen tutustuitte aika hyvin niihin esineisiin, joita isoisänne liikkeessään käsitteli? Tietysti — kiitos. Teitä tosiaankin mainitaan jonkinlaiseksi asiantuntijaksi jalokivien ja metallien alalla?"

Parminter viittasi sitä viranomaista, jolla oli hallussaan sormustarjotin, asettamaan sen todistajain aition reunalle.

"Suvaitkaa ystävällisesti katsella tätä tarjotinta ja sen sisällystä", hän virkkoi. "Tunnette sen tietysti. Aivan niin. Tiedättekö nyt, missä tuo tarjotin oli teidän lähtiessänne ulos ja jättäessänne isoisänne yksin eilen iltapäivällä?"

"Kyllä", vastasi Zillah epäröimättä. "Myymälän perällä olevan asuinhuoneen pöydällä — jossa sen näin sisään tullessanikin. Isoisäni oli ottanut sen esiin ulkoakkunalta kiilloittaakseen sormukset."

"Niin kuin helposti näkee, ovat ne irrallaan tarjottimella, joka on verhottu sametilla. Pidettiinkö niitä aina tuolla tavoin? Aivan noin. Ja te ette tiedä kuinka monta siinä oli — ettekä kuinka monta siinä pitäisi olla nyt? Oikein, oikein. Siinä on nyt tarkalleen sanoen kaksikymmentäseitsemän sormusta — ette voi sanoa, onko se oikea määrä?"

"En", vastasi Zillah, "eikä isoisänikään olisi voinut sitä sanoa. Joku sormus olisi voinut pudota tuolle tarjottimelle tai joutua pois siitä. Ne ovat kaikki vanhoja sormuksia."

"Mitä oikein ymmärrätte sanalla arvokas? Mikä esimerkiksi on tässä olevan halvimman sormuksen hinta ja mikä kaikkein arvokkaimman?"

Zillah vilkaisi melkein välinpitämättömästi edessään olevaan tarjottimeen.

"Muutamat noista sormuksista ovat vain viiden punnan hintaisia. Jotkut harvat parin-, kolmenkymmenen, pari on arvokkaampaa."

"Ne ovat kaikki vanhanaikuista työtä", sanoi Zillah. "Ne ovat jokainen monta vuotta sitten valmistettuja. Timantit ja helmet ovat tietysti oikeita."

Parminter ojensi hänelle sen paperiarkin, jolla Lauristonin sormuksia oli näytetty puheenjohtajalle ja valamiehille.

"Olkaa hyvä ja katsokaa näitä sormuksia", hän virkkoi tyynesti. "Ovatko ne samaa lajia ja samanarvoisia kuin tarjottimella olevat sormukset?"

"Mikä on noiden sormusten hinta erikseen?" kysyi Parminter. "Olkaa hyvä ja ilmaiskaa meille mielipiteenne ammatti-ihmisenä."

Zillah kumartui hetkiseksi tarkastamaan molempia sormuksia ja käänteli niitä.

"Tämän arvo on suunnilleen kolmekymmentä ja tuon noin viisikymmentä puntaa", hän vastasi vihdoin.

"Toisin sanoen nämä kaksi sormusta ovat samanlaisia muodoltaan ja arvoltaan kuin parhaat tarjottimella olevat sormukset?"

Parminter vaikeni hetkiseksi ja kiinnitti valamiesten huomion itseensä terävällä katseellaan, ennenkuin kääntyi taas todistajan puoleen.

"Ette siis voi millään tavalla sanoa ovatko nuo sormukset tuolta tarjottimelta otetut?"

"Asian laita on siis, että kaikki nuo sormukset — kaksi paperiarkilla ja kaksikymmentäseitsemän tarjottimella — ovat samaa lajia, mitä tulee ikään ja valmistustapaan — kaikki aivan toistensa kaltaisia?"

"Ettekö te voi — kaikki mitä sanotte on valallanne vahvistettu, muistakaa se — ette voi ehdottomasti väittää, että noita kahta sormusta ei ole otettu tarjottimelta toisten joukosta?"

"En", vastasi Zillah. "Mutta en voi myöskään sanoa, että ne olisi otettu. Ja minä en sitä uskokaan. Minä en usko niitä meidän sormuksiksemme!"

Parminter hymyili rauhallisesti ja loi taas pikaisen katseen valamiehiin, jotka näyttivät tuntevan mielenkiintoa juttua kohtaan.

"Kuinka kauan olette tuntenut viimeisen todistajan, Andrew
Lauristonin?" hän kysyi.

Hän oli punastunut kuullessaan Lauristonin nimen, ja Parminter huomasi sen heti.

"Tapasin hänet — sattumalta — Kensingtonin puutarhassa sunnuntaina", hän vastasi vihdoin.

"Ehkä — te näytätte olevan erittäin hyvä liikeihminen — ehkäpä annoitte hänelle jonkin neuvon?"

"Niin annoinkin. Neuvoin häntä niin kauan kuin hänellä suinkin oli jotakin pantattavaa välttämättä hankkimaan rahaa taskuunsa."

"Erinomainen neuvo", huomautti Parminter hymyillen. Hän nojautui eteenpäin katsellen todistajaa vakavammin. "Mainitsiko Lauriston sunnuntaina tai aikaisemmin hänet tavatessanne mitään hallussaan olevista kahdesta sormuksesta?"

Parminter vaikeni, epäröi, kumarsi äkkiä oikeuden puheenjohtajalle ja istuutuen jälleen paikalleen veti esiin nuuskarasiansa. Puheenjohtaja viittasi Zillahia poistumaan todistajain aitiosta ja keskeytti Parminterin nuuskaushommat.

"Luullakseni on parasta lykätä asia nyt tässä vaiheessa", hän virkkoi. "Ilmeisestikään emme voi saada sitä loppuun tänään." Hän kääntyi valamiehiin. "Ehdotan, että tätä kuulustelua jatketaan viikon päästä", hän virkkoi. "Sillä välin —"

Hänen mielenkiintonsa suuntautui nyt äkkiä Melky Rubinsteiniin, joka nousi levottoman ja epäröivän näköisenä paikaltaan ja astui pöydän eteen pyytäen julkisesti puheenvuoroa.

"Mitä nyt?" kysyi puheenjohtaja. "Kuka olette? Aivan oikein, sama todistaja, joka totesi ruumiin Daniel Multeniukseksi. No niin?"

"Herra puheenjohtaja", virkkoi Melky kaikkein juhlallisimmalla äänellään. "Tätä kuulustelua ei ole johdettu oikealla tavalla! En tarkoita teitä — mutta nämä herrat, poliisi ja herra Parminter ovat väärillä jäljillä. Ymmärrän, mitä he ajavat takaa, ja he ovat väärässä! He salaavat todisteita, herra puheenjohtaja." Melky kääntyi Ayscoughiin päin. "Millaisena johtolankana käytetään tuota vanhaa kirjaa?" hän kysyi. "Miksi ette ole esittänyt sitä? Olen Daniel Multenius-vainajan läheisin miespuolinen sukulainen ja väitän, että se johtolanka on aika paljon tärkeämpi kuin mikään muu tänä aamuna esitetyistä. Mitä siitä kirjasta nyt arvellaan, herra Ayscough? Sanokaahan — mitä siitä kuuluu? — ja mitä sen omistajasta tiedetään?"

"Jotakin, herra!" huudahti Melky. "Siinäpä on juuri — sillä välillä, jolloin serkkuni neiti Zillah Wildrose lähti hyvässä voinnissa olevan vanhuksen luota ja ennenkuin herra Lauriston tapasi hänet kuolleena, on myymälässä käynyt joku, joka on jättänyt asuinhuoneen pöydälle arvokkaan kirjan, ja se kirja, kaikkien aamulehdissä olleitten ilmoitusten mukaan, on Sussex-aukion varrella asuvan parlamentinjäsenen herra Spencer Levendalen omaisuutta. Miksi ei sitä asiaa ole esitetty? Miksi ei herra Levendalea ole kutsuttu tänne? Pyydän teitä, herra puheenjohtaja, kiinnittämään siihenkin huomiotanne! Sen takana on enemmän —"

Puheenjohtaja nosti kätensä ja viittasi poliisipäällikön ja Parminterin pöytänsä luokse. Hetkisen kuluttua kutsuttiin Ayscough. Ja Lauriston, joka odotteli tämän neuvottelun tulosta, huomasi, ettei puheenjohtaja ollut oikein tyytyväinen. Hän kääntyi äkkiä poliisipäällikön puoleen esittäen kysymyksensä niin kuuluvasti, että kaikki oikeussalissa olevat sen kuulivat.

"Miksi ei kirjaa koskevia seikkoja esitetty heti alussa oikeusistuimelle?" hän kysyi. "Minusta nähden siinä on peräti tärkeä johtolanka. Se seikka, että sieltä löydettiin kirja, olisi pitänyt ehdottomasti mainita heti. Lykkään asian tästä päivästä viikon päähän, ja te saatte tuoda silloin kirjan ja haastaa herra Spencer Levendalen tänne todistajaksi. Siis viikon päästä, herrat!"

Melky Rubinstein kääntyi, kuiskasi jotakin nopeasti Zillahille ja rouva Goldmarkille, pisti sitten kätensä Lauristonin kainaloon ja veti hänet nopeasti pois oikeussalista.

TAKAOVI

Kadulle päästyään Melky kääntyi lähimmälle poikkikadulle ja viittasi Lauristonia seuraansa. Ennenkuin he olivat kulkeneet montakaan kyynärää hän painautui aivan kiinni toveriinsa ja vilkaisi varovasti taakseen.

"Takanamme vaanii yksi noita poliisipeijakkaita", virkkoi Melky. "Mutta sitähän juuri sopi odottaakin, herra — he eivät tule jättämään teitä hetkeksikään näkyvistään, ennenkuin jompikumpi kahdesta asiasta on tapahtunut!"

"Teidän on joko todistettava täysin pätevästi, että nuo sormukset kuuluvat teille ja olivat sitä ennen äiti raukallanne", sanoi Melky, "tai meidän on saatava käsiimme se ukkeli, joka nitisti setäni. Niin on asia! Herra! — luotatteko turvallisesti minuun ja teette mitä neuvon? Se tapahtuu teidän hyväksenne."

"En tiedä mikä olisi sen parempaa", vastasi Lauriston hetkisen ajateltuaan. "Olette peräti kunnon mies, Melky — siitä olen vakuutettu! Mitä tahdotte minun tekevän?"

"Nyt on päivällisen aika", hän sanoi. "Tulkaa mukanani rouva Goldmarkin luokse haukkaamaan muutamia suupaloja. Syödessämme sanon teille, mitä on tehtävä. Mietin asioita perin pohjin sillä välin kun tuo Parminter rääkkäsi Zillah parkaa, ja hiivatti sentään, teillä ei olen nyt muuta mahdollisuutta kuin yksi ainoa, ja siihen teidän on käytävä käsiksi heti! Tulkaa vain Praed-kadulle — älkää välittäkö siitä, vaikka tuo ukkeli takanamme kuljeskeleekin kuin mikäkin varjo. Minä kykenen pääsemään hänestä voitolle yhtä helposti kuin voisin myödä hänen kellonsa! Tarvittaisiin kaikki Lontoon salapoliisit saattamaan minut ymmälle, jos vain haluaisin."

Viiden minuutin kuluttua he saapuivat rouva Goldmarkin ruokalaan. Melky, joka tunsi huoneuston täydellisesti, opasti Lauristonin erääseen sisähuoneeseen sellaiseen nurkkaan, jossa saattoi olla verrattain hyvässä rauhassa, ja kutsui tarjoilijattaren. Vasta sitten, kun he olivat päässeet ateriansa puoliväliin, hän viittasi mielessään olevaan asiaan. Hän kumartui aivan lähelle Lauristonia ja alkoi puhella.

"Peeblesistä", vastasi Lauriston. "Kuulitte kai minun mainitsevan sen oikeussalissa."

"En ole käynyt koulua", virkkoi Melky. "Minulla ei ole mitään muuta aavistusta siitä, missä Peebles, on paitsi että se on Skotlannissa. Onko se kaukana siellä, tai missä se on?"

"Sinne pääsee siis muutamissa tunneissa, jos oikein arvaan", sanoi Melky. "Pääsettekö? Sepä hyvä, herra noudattakaa siis minun vihjaustani ja lähtekää sinne! Lähtekää sinne nopeasti."

Lauriston laski kädestään veitsensä ja haarukkansa ja jäi tuijottamaan
Melkyä.

"Löytääksenne jonkun — kenet tahansa — joka voi todistaa noiden sormusten kuuluvan teille", vastasi Melky juhlallisesti ja painokkaasti. "Ei kannata kieltää sitä tosiasiaa, että olette vaarallisessa asemassa. Poliisi kulkee aina suorinta ja helpointa tietä. Heidän suuntansa oli äsken täysin selvä — Parminter sen ilmaisi. Heillä on nyt oma mielipide — heillä on aina sellainen — ja kun poliisit kerran muodostavat oman käsityksensä, ei mikään saa sitä lähtemään heidän päästään — heidän viranomaistensa päistä ainakaan. Se, mitä he aikovat sanoa ja koettavat todistaa, on seuraavaa. Että te olitte kovassa pinteessä, suorastaan pennittömänä. Menitte herra Multeniuksen luokse — te hiiviskelitte myymälän edustalla ja kurkistelitte akkunasta, jolloin huomasitte hänen olevan yksin tai ehkä näitte huoneen tyhjänä. Menitte sisään — sieppasitte pari sormusta — hän yllätti teidät — te nitistitte hänet. Se on heidän mielipiteensä — eikä Zillah voi vannoa, etteivät ne sormukset, joita väitätte omiksenne, kuulu hänen isoisälleen, ettekä te vielä toistaiseksi voi todistaa, että ne ovat teidän tai että ne aikaisemmin kuuluivat äidillenne! Herra, lähtekää heti tuonne Peeblesiin — siekailematta — ja etsikää käsiinne joku henkilö, joku vanha ystävä, joka voi vannoa tietävänsä noiden sormusten ilman pienintäkään epäilystä kuuluvan teille! Tuokaa se ystävä kerallanne — tuokaa hänet, vaikka hänet olisi kuljetettava sairasvaunussa!"

Lauristonia oli Melkyn todistelu ja hänen antamansa neuvo järkyttänyt niin, ettei tarvittu mitään lisäselityksiä, jotta hän olisi ymmärtänyt sen järkevyyden. "Mutta — kuinka minä voin päästä lähtemään?" hän kysyi. "Tuo poliisi vaaniskelee ulkopuolella — tiedän olevani silmälläpidon alaisena iltapäivästä lähtien! He eivät missään tapauksessa päästä minua lähtemään Lontoosta, vaikka kuinka haluaisin! Todennäköisesti he vangitsisivat minut, jos huomaisivat minun menevän asemalle."

"Minun mielipiteeni tämänaamuisten tapausten jälkeen on se, että joudutte vankilaan ennen iltaa, jos jäätte tänne", huomautti Melky kylmäverisesti. "Löisin kympin vetoa siitä! Mutta tehän ette jää — teidän täytyy lähteä! Tuolla syntymäseudullanne on varmisti joku, joka voi vannoa noiden kahden sormuksen olevan perheomaisuuttanne, ja teidän täytyy löytää käsiinne sellainen henkilö ja tuoda hänet tänne, jos vapautenne on teille kallis. Ja mitä tulee poliisin käsistä pujahtamiseen, niin minä järjestän sen teille, kunnollisesti! Kas niin, minkä verran teillä on rahaa, herra Lauriston?"

"Paljon", vastasi Lauriston. "Melkein neljäkymmentä puntaa — ne rahat, jotka sain eilen illalla."

"Teettekö siis minun neuvojeni mukaan?" kysyi Melky. "Ja teettekö sen heti epäröimättä ja siekailematta, käymättä kotona Flitwick-muorin luona tai ilman muuta viivyttelyä?"

"Teen", vastasi Lauriston. "Teen sen, koska olen vakuutettu siitä, että olette oikeassa."

"Kuunnelkaa siis minua — tarkoin", virkkoi Melky. "Näettekö tuon oven nurkassa? Niin pian kuin olette syönyt vanukkaanne, pujahtakaa tuosta ovesta. Huomaatte silloin olevanne pienellä pihalla. Lähtekää pois pihalta, jolloin tulette kapealle kujalle. Kulkekaa suoraan sitä myöten ja niin pääsette Market-kadulle. Astukaa suoraan Southwick-katua — tiedättehän sen — Oxfordin ja Cambridgen pengermälle, ja silloin näette ajuriaseman juuri edessä. Nouskaa ajopeleihin ja käskekää ajamaan Piccadillyn sirkukseen. Erotkaa hänestä siinä — tehkää pieni kierros, ettei hän huomaa mitä aiotte — ottakaa sitten toinen ajuri ja ajakaa St. Pancrasin kirkolle. Astukaa alas siellä ja saapastakaa King's Crossin asemalle. Ennätätte silloin helposti 3.15 lähtevään pohjoiseen junaan, ja kun kerran olette sinne päässyt, on kaikki hyvin! Matkustakaa Peeblesiin — se on tärkeintä. Hiivatti sentään, herra Lauriston, se on nyt ainoa mahdollisuus!"

Viiden minuutin kuluttua, kun ei huoneessa ollut ketään muita kuin he kahden, Lauriston puristi sydämellisesti Melkyn kättä, lähti ulos nurkkaovesta ja katosi. Yksin jäätyään Melky veti esiin paperossikotelonsa ja alkoi poltella tyynesti ja rauhallisesti. Kun tarjoilijatar palasi, kuiskasi hän hänelle pari sanaa. Tarjoilijatar nyökkäsi ymmärtävän näköisenä, sillä Goldmarkilla tunsi jokainen Melkyn, ja jos tarjoilijattaret halusivat silloin tällöin jonkin korukapineen, toimitti Melky sen heille ostohinnalla.

Mutta Melky antoi kulua kolme neljännestuntia, ennenkuin lähti ulommassa huoneessa olevan kassapöydän luokse.

Hän joi hitaasti kupin kahvia ja poltti muutamia paperosseja. Kului jokseenkin pitkä aika, ennenkuin hän astui Praed-kadulle pannen samalla kiinni päällystakkinsa nappeja. Hän huomasi, vaikka ei sitä mitenkään ilmaissut, heti ensimmäisellä silmäyksellä saman miehen, joka oli seurannut Lauristonia ja häntä oikeustalosta asti. Hänen huomiokykynsä oli melkein yliluonnollisen tarkka, ja niin saattoi hän panna merkille, että mies säpsähti hämmästyksestä. Mutta Melky ei näyttänyt eikä tuntenut minkäänlaista hämmästystä, kun vartija tuli hänen jäljessään.

"Tehän tunnette minut, herra Rubinstein", virkkoi mies melkein anteeksipyydellen. "Tiedätte tietysti, että me pidämme silmällä tuota nuorta skotlantilaista — meidän täytyy! Hänhän meni tuonne Goldmarkille teidän kanssanne? Onko hän vieläkin siellä?"

"Minusta tuntuu, ettette oikein pysty tehtäväänne", huomautti Melky kylmästi. "Hän lähti pois noin kolme neljännestuntia sitten. Meni kotiin minun ymmärtääkseni."

Mies kääntyi pois nähtävästi hämmästyneenä, mutta yhtä selvästi uskoen
Melkyn sanat. Hän lähti liikkeelle Star-kadulle päin Melkyn astellessa
hiljalleen panttitoimistoon. Hänestä tuntui välttämättömältä kertoa
Zillahille, mitä hän oli tehnyt.

Rouva Goldmark oli yhä Zillahin luona. Melky kertoi tarinansa heille molemmille. Zillah kuunteli sitä salaamatta mielenhuojennustaan. Rouva Goldmark, joka nuorena ja sievänä leskenä oli taipuvainen tunteellisuuteen, katseli Melkyä ihailevasti.

"Hyväinen aika! Tepä vasta olette nokkela, herra Rubinstein!" hän huudahti taputtaen lihavia käsiään. "Mitä minuun tulee, en olisi voinut keksiä sellaista, vaikka olisin miettinyt sata vuotta! Mutta te olette niin nopeaälyinen."

"Tiedättekö mitä, rouva Goldmark?" hän virkkoi. "Minä en aio sallia noiden poliisien kajota nuoreen Lauristoniin, en totisesti. Minulla on omat ajatukseni tästä jutusta — odottakaahan vain siksi, kunnes lasken käteni johonkin henkilöön. Eikö se ole teille kaikille selvää? Jos löydän oikean miehen, niin silloin ei tähän nuorukaiseen enää lankea minkäänlaista varjoa, vai mitä? Niin, minä en ole mikään tomppeli, rouva Goldmark, älkää erehtykökään sitä luulemaan!"

"Uskon teihin varmasti", vakuutti rouva Goldmark. "Niin, teillä ei tosiaankaan ole silmät suotta päässänne, herra Rubinstein!"

Zillah, joka oli kuunnellut hajamielisesti näitä kohteliaisuuksia, kääntyi äkkiä serkkunsa puoleen.

"Mitä aiot sitten tehdä, Melky?" hän kysyi. "Mikä merkitys tuolla kirjalla oikein on? Ja millaisiin toimenpiteisiin aiot ryhtyä?"

Mutta Melky nousi seisomaan, pudisti päätään ja napitti päällystakkinsa aivan kuin olisi napittanut sen sisäpuolelle joukon syviä salaisuuksia.

"Se, mitä sinun, Zillah, ja myöskin teidän, rouva Goldmark, on nyt juuri tehtävä", hän virkkoi, "on pitää omana tietonanne se, mitä olen pannut nuoren Lauristonin tekemään. Siitä ei saa pukahtaa sanaakaan! Jos joku noista poliiseista tulee tänne häntä kysymään, niin ette tiedä mitään — ymmärrättekö? Ette ole nähnyt häntä sen koommin, kun hän lähti minun kanssani oikeustalosta — ymmärrättekö? Niinhän muuten onkin asian laita. Ja mitä muuhun tulee, jättäkää se nöyrimmälle palvelijallenne."

"Voi, kuinka älykästä!" huudahti rouva Goldmark. "Minun älyni ei riitä mihinkään muuhun kuin liikkeeni hoitamiseen!"

"Mutta eikö siinä sitten näy älyä?" virkkoi Melky ihaillen. "Mitä olenkaan aina sanonut teistä, rouva Goldmark? Enkö ole aina sanonut, että olette taitavin liikettä hoitava nainen koko Paddingtonissa. Eikö sellaisessa ilmene älyä? Voi, minun mielestäni teillä on erittäin hyvät hengen lahjat, rouva Goldmark!"

Tämän kohteliaisuuden lausuttuaan Melky erosi rouva Goldmarkista ja
Zillahista ja palasi asuntoonsa. Katua astellessaan hän huomasi rouva
Flitwickin oven edustalla odottelevan vuokra-ajurin.

Sisällä huonossa eteishuoneessa hän tapasi kelpo emäntänsä puhelemassa erään vieraan — hyvin puetun nuoren herran kanssa, joka ilmeisestikin teki kysymyksiä. Rouva Flitwick kääntyi Melkyyn huojentuneen näköisenä.

"Ehkä te, herra Rubinstein, voitte sanoa tälle herralle, missä herra Lauriston on", hän virkkoi. "En ole nähnyt häntä sen koommin, kun hän lähti ulos heti aamulla."

Melky katseli vierasta tarkoin. Sitten hän mitään sanomatta viittasi vierasta tulemaan ulos ja käveli hänen kanssaan niin kauas, etteivät toiset voineet kuulla heitä.

"Olettekohan hänen skotlantilainen ystävänsä?" kysyi Melky. "Se sama, jolta tuli rahalähetys eilen illalla?"

"Olen", myönsi vieras. "Näen teidän olevan selvillä asiasta. Nimeni on Purdie — John Purdie. Missä Lauriston on? Haluaisin erikoisesti tavata häntä."

"Hän on matkalla sinne, josta te tulette, herra", hän virkkoi. "Kas niin — minä tiedän, kuka te olette, ja hetken kuluttua te tunnette minut. Tulkaahan huoneeseeni!"

XII

PEEBLESILÄINEN YSTÄVÄ

Melkyllä, rouva Flitwickin tärkeimmällä asukkaalla, oli hallussaan, niin kuin emännällä oli tapana sanoa, kadunpuoliset vierashuoneet — kaksi perättäistä kamaria. Toinen niistä oli kalustettu oleskeluhuoneeksi, ja sinne hän nyt vei Lauristonin ystävän, kehoitti häntä vieraanvaraisesti istumaan ja rupesi tarkastelemaan häntä. Heti hän arvioi herra John Purdien siksi, mikä hän olikin — varakkaaksi, hyvin puetuksi, tarmokkaaksi, nuoreksi liikemieheksi, joka oli todennäköisesti aina ollut tekemisissä tärkeitten ja arvokkaitten asioitten kanssa. Hyvin tyytyväisenä tähän alkutarkasteluun hän kävi heti käsiksi hetken tärkeimpään asiaan.

"Herra", aloitti Melky vetäen tuolin Purdien viereen ja omaksuen heti salaista luottavaisuutta ilmaisevan äänensävyn ja käytöksen. "Olen kuullut teistä. Minä ja herra Lauriston olemme läheisiä ystäviä. Nimeni on Rubinstein — Melchior Rubinstein, jota tavallisesti sanotaan Melkyksi. Tiedän teistä kaikki — olette se Lauristonin ystävä, jolta hän pyysi vähän apua päästäkseen lävitse muutamista vaikeuksista ikäänkuin — eikö niin? Aivan oikein — ja te lähetitte hänelle aluksi kaksikymmentä puntaa, jotka hän saikin eilen. Samalla kerralla hänelle tuli toisetkin kaksikymmentä puntaa parista kirjallisesta työstä — kertomuksista, herra! — olisinpa suonut, että hän olisi saanut rahanne ja nuo toisetkin rahat käsiinsä tuntia aikaisemmin! Hiivatti sentään — jospa nuo kirjeet vain olisivat tulleet aikaisemmassa postissa, olisi se säästänyt häneltä aika paljon harmia!"

"Kuulkaahan — minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, mitä puhutte", virkkoi Purdie hyvänluontoisesti. "Ilmeisestikin te tiedätte enemmän kuin minä. Minä tunsin Andie Lauristonin hyvin niihin aikoihin, jolloin hän lähti Peeblesistä, mutta sen koommin en ole nähnyt häntä enkä kuullut hänestä, ennenkuin hän kirjoitti minulle hiljattain. Mistä oikein on kysymys, ja miksi hän on lähtenyt takaisin Peeblesiin? Ilmoitin hänelle tulevani tänne aivan näinä päivinä. Tässä nyt olen, ja hän on lähtenyt!"

Melky työnsi tuolinsa vieläkin lähemmäksi vierastaan, loi varovaisen silmäyksen ovelle ja alensi ääntään.

"Aion kertoa teille kaikki siitä asiasta, herra", hän virkkoi. "Tiedän, että teillä skotlantilaisilla on erikoisen hyvä ymmärryskyky, ja te oivallatte koko jutun kyllä nopeasti. Kuunnelkaa nyt minua, herra Purdie, aivan kuin olisin tärkeää juttua esittävä asianajaja ja teidän pitäisi heti ruveta vastaamaan hänelle."

John Purdie, joka oli jo havainnut isäntänsä yhtä mieltäkiinnittäväksi kuin huvittavaksikin henkilöksi, kuunteli tarkoin Melkyn kertoessa hänelle Lauristonin teoista ja seikkailuista siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli mennyt panttaamaan kelloaan Multeniuksen liikkeeseen, siihen asti, jolloin hän oli Melkyn ehdotuksesta lähtenyt salaa ja kiireesti Peeblesiin. Melky ei unohtanut ainoaakaan yksityisseikkaa. Hän kertoi tarkoin jokaisesta tärkeästä kohdasta ja pani erikoisen painon ruumiintarkastajan kuulustelussa sattuneisiin seikkoihin. Lopuksi hän vetosi luottavasti puhetoveriinsa.

"Ja nyt kysyn teiltä, herra — avomielisesti!" päätti Melky. "Olisinko voinut neuvoa häntä paremmin kuin neuvoin? Eikö hänen ollut parempi lähteä sinne missä voi hankkia todistajan puolestaan kuin antautua vaaraan tulla vangituksi ja suljetuksi sellaiseen paikkaan, missä hän ei voisi tehdä mitään omaksi hyväkseen. Mitä nyt sanotte, herra Purdie?"

"Aivan niin", myönsi Purdie mietittyään vielä vähän aikaa. "Luulen teidän menetelleen oikein. Epäilemättä hän voi saada käsiinsä joitakin vanhoja peeblesiläisiä ystäviä, jotka voivat varmasti muistaa hänen äitinsä omistaneen nuo kaksi sormusta. Mutta teidän täytyy muistaa eräs asia. Sanotte poliisin vartioineen häntä eilisestä iltapäivästä lähtien. No niin, kun he huomaavat hänen paenneen, pitävät he sitä raskaana ja hyvin todennäköisenä rikollisuuden todisteena. He tulevat väittämään hänen paenneen tuomiota!"

"Ei se haittaa, herra, jos Lauriston palaa mukanaan syyttömyyden todistus", huomautti Melky.

"Niin — mutta he eivät odota sitä", virkkoi Purdie. "He varmasti kohottavat oikean takaa-ajohuudon hänen lähdettyään. Hän ei ole sitä lajia, josta voisi erehtyä tai joka voisi jäädä huomaamatta — jollei hän ole aika lailla muuttunut näinä parina vuonna — hän on aina ollut komea poika."

"No niin", jatkoi Purdie. "Tahtoisin nyt tehdä teille erään ehdotuksen. Minusta näyttää nyt viisaimmalta teidän ja minun lähteä suoraa päätä poliisiviranomaisten, luokse ja kertoa heille peittelemättä Lauristonin matkustaneen hankkimaan todistuksia siitä, että nuo sormukset todella olivat hänen, ja että hän palaa päivän parin kuluttua sen todistuksen keralla. Se luultavasti tyydyttää heitä — toivoakseni minä voin vielä lisätä yhden seikan, joka auttaa lisäksi. Me emme halua sellaisten ajatusten pääsevän valtaan, että nuorukainen on lähtenyt mieluummin pakoon kuin alistunut mahdollisesti häneen kohdistuvaan syytteeseen murhasta, ymmärrättehän!"

"Käsitän aivan teidän tarkoituksenne, herra, aivan täsmälleen", myönsi Melky. "Minä yhdyn teihin! Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Tietysti ei ole laisinkaan välttämätöntä mainita poliisille tarkemmin minne hän on lähtenyt — vai mitä?"

"Ei suinkaan!" sanoi Purdie. "Mutta minä ilmoitan heille meneväni takuuseen hänen palaamisestaan. Sovitteko te molemmat keskenänne siitä, millä tavoin pääsette yhteyteen toistenne kanssa?"

"Sovimme", vastasi Melky. "Jos jotakin erikoista tapahtuu näinä parina ensimmäisenä päivänä, on minun määrä sähköttää hänelle postitoimistoon Peeblesiin. Jos hän löytää mitä haluaa, sähköttää hän minulle heti paikalla."

"Hyvä on", virkkoi Purdie. "Sitten vielä yksi asia. Mainitsitte minulle herra Spencer Levendalesta ja siitä kirjasta, joka oli joutunut niin omituisella tavalla panttitoimistoon. Minä tunnen sattumalta herra Levendalen — oikein hyvin."

"Tapasin herra Spencer Levendalen viime syyskuussa — kaksi kuukautta sitten", jatkoi Purdie. "Hän oleskeli silloin eräässä hotellissa ylänkömailla lastensa ja heidän kotiopettajattarensa kanssa. Minä asuin samassa hotellissa kuukauden päivät, ja hän ja minä kalastelimme usein yhdessä. Tulimme hyviksi ystäviksi, ja hän pyysi minua käymään luonaan, kun ensi kerran tulen kaupunkiin. Ja tässä nyt olen. Kun ensin olemme käyneet poliisilaitoksella, menen Sussex-aukiolle ja kerron herra Levendalelle olevani Lauristonin ystävä ja sanon, että Lauriston on vaarassa tämän jutun vuoksi, ja pyydän häntä puhumaan minulle enemmän tuosta kirjasta!"

"Herra, te olette oikeaa lajia", hän virkkoi kiihkeästi. "Tuolla kirjalla on jotakin yhteyttä jutun kanssa! Minun käsitykseni mukaan se mies, joka vei tuon kirjan panttitoimistoon, on sama, joka nitisti vanhan sukulaisraukkani — se on varma, herra! Levendale ei tahtonut kertoa meille juuri mitään tänä aamuna — mahdollisesti hän puhuu teille enemmän. Auttakaa tekin Lauristonia, herra — me pelastamme hänet pulasta."

"Te näytätte olevan hyvin suopea häntä kohtaan", huomautti Purdie. "Hän on ilmeisesti miellyttänyt teitä."

"Ja Zillah-serkkuani", vastasi Melky tuttavallisesti hymyillen. "Zillah — koko Paddingtonin sievin tyttö, herra — on ihan pihkaantunut tuohon nuorukaiseen. Ja — vielä sananen korvaanne, herra — Zillah on kasvatettu hienon naisen tavoin, ja nyt ukon kuoltua hän perii sellaisen omaisuuden, joka voisi saada neekerin kalpenemaan! Eikä siinä ole minkäänlaista erehdystä. Hoidelkaa asia kuntoon, herra!"

"Minä pidän huolen siitä", virkkoi Purdie. "Kas niin, nyt nuo poliisit. Kuulkaahan, onkohan tässä lähistöllä hyvää hotellia? Minulla on kaikki kapineeni tuolla alhaalla ajurinrattaissa. Ajoin tänne suoraan asemalta, koska halusin heti tavata Andie Lauristonia."

"Raha ei luullakseni merkitse teille mitään, herra?" kysyi Melky luoden asiaa ymmärtävän katseen nuoren skotlantilaisen ulkomuotoon, jossa näkyi selviä varallisuuden merkkejä.

"Sitten sopii Great Western-hotelli Praed-kadun päässä", virkkoi Melky. "Se sopii teidän kaltaisellenne nuorelle herralle ihan oivasti. Ja te olette aivan likellä."

Keskusteltuaan puoli tuntia yksityisesti poliisiviranomaisten kanssa Purdien onnistui saada heidät ymmärtämään muutamia seikkoja uudessa valossa. He alkoivat katsella asioita toisin. Tässä oli varakas nuori skotlantilainen tehtailija, taatussa yhteiskunnallisessa asemassa oleva henkilö, joka voi mennä takuuseen Andrew Lauristonin puolesta useammassa kuin yhdessä suhteessa, joka oli tuntenut hänet lapsuudesta asti ja luotti täydellisesti häneen ja hänen sanaansa, sekä oli vakuutettu siitä, että tultaisiin ehdottoman varmasti huomaamaan todeksi se, mitä Lauristen oli sanonut sormuksista ja Daniel Multeniuksen löytämisestä. He suostuivat mielellään luopumaan enemmistä toimenpiteistä Lauristonin suhteen, kunnes hän palaisi — ja Purdie huomasi pakostakin hymyillen, että he nimenomaan välttivät kyselemästä minne hän oli lähtenyt. Hän palasi tuosta keskustelutilaisuudesta Ayscoughin saattaessa häntä, ja ulkopuolella odotteleva Melky huomasi asiain luistaneen hyvin.

"Ehkäpä hyväntahtoisesti ilmoitatte minulle täkäläisen osoitteenne, herra Purdie", virkkoi Ayscough. "Mahdollisesti esiintyy asianhaaroja, joista tahtoisin ilmoittaa teille."

"Great Western-hotelli", sanoi Purdie. "Asun siellä, kunnes Lauriston on palannut ja tämä asia on täysin selvitetty, mikäli se häntä koskee. Tulkaa sinne, jos haluatte tavata minua. Hyvä on", hän jatkoi kävellessään Melkyn kanssa pois poliisiasemalta. "He hyväksyivät minun takuuni eivätkä tee mitään, ennenkuin Lauriston palaa. No niin, te tunnette tämän seudun, minä en — neuvokaa minulle tie Sussex-aukiolle — menen nyt heti tervehtimään Levendalea."

John Purdiella oli kaksinkertainen syy mennä tervehtimään herra Spencer Levendalea. Hän oli Melkylle maininnut, että Levendale heidän tavatessaan ylänkömailla oli ollut leski, jolla oli mukanaan lapsensa ja näiden kotiopettajatar. Mutta hän ei ollut kertonut rakastuneensa kotiopettajattareen eikä sitä, että yhtenä syynä hänen Lontooseen tuloonsa juuri silloin oli ollut uudistaa tuttavuutensa hänen kanssaan. Pääasiassa tätä kotiopettajatarta hän ajatteli seisoessaan Sussex-aukion varrella olevan suuren talon portailla — ehkäpä hän muutaman minuutin kuluttua tapaisi hänet jälleen.

Mutta Purdien ei onnistunut sinä päivänä nähdä herra Spencer Levendalea eikä sievää kotiopettajatarta. Palvelija ilmoitti herra Levendalen olevan asioilla kaupungilla ja syövän ulkona sinä iltana, neiti Bennet taas oli vienyt molemmat lapset Hounslowiin tervehtimään erästä heidän sukulaistaan eikä palaisi, ennenkuin myöhään illalla. Purdie siis kirjoitti vain lyijykynällä lontoolaisen osoitteensa nimikortteihinsa, jätti yhden sekä herra Levendalelle että neiti Bennetille ja palasi hotelliinsa, jonne asettui odottelemaan tapausten kehittymistä. Hän vietti illan lukemalla Daniel Multeniuksen jutun selostuksia — useammassa kuin yhdessä lehdessä ne olivat erittäin täydelliset ja seikkaperäiset, eikä hänen tarvinnut paljonkaan ponnistaa nopeaa käsityskykyään tullakseen vakuutetuksi siitä, että hänen vanha koulutoverinsa oli selvästi vaarassa, ellei hänen onnistuisi todistaa sormuksia omikseen.

Seuraavana aamuna hän oli juuri lopettanut aamiaisensa ja aikoi lähteä Melky Rubinsteinin luokse kuullakseen, oliko Lauriston ilmoittanut mitään itsestään, kun tarjoilija toi hänelle Ayscoughin nimikortin ilmoittaen, että sen lähettäjä odotti tupakkahuoneessa. Purdie lähti heti sinne. Salapoliisi, joka näytti hyvin vakavalta ja miettiväiseltä, veti hänet syrjään erääseen turvalliseen nurkkaan.

"Yön aikana on sattunut kummallinen tapaus, herra Purdie", virkkoi Ayscough heidän jäätyään kahden kesken. "Ja minun käsitykseni mukaan se on yhteydessä tämän Multeniuksen jutun kanssa."

"Se on seuraava", virkkoi Ayscough. "Eräs Praed-kadun varrella asuva pikkukauppias tavattiin kuolevana rauhallisella Maida Valen kadulla kello kaksitoista yöllä, ja hän kuoli pian sen jälkeen. Ja — hänet on myrkytetty, mutta tohtorit eivät voi vielä sanoa millä tavoin."

XIII

AVUNPYYNTÖ

Purdie, jonka luonteenlaatu oli sellainen, että hän esiintyi hitaasti ja varovasti vakavissa tilanteissa, viittasi salapoliisia istuutumaan tupakkahuoneen rauhalliseen nurkkaukseen, jonne he olivat vetäytyneet, ja otti itselleen tuolin hänen viereensä.

"No niin", hän virkkoi, "kuinka te nyt ensiksikin arvelette tämän asian olevan yhteydessä vanhan panttilainaajan jutun kanssa? Siinä täytyy olla jokin yhdistävä rengas."

"Niin siinä onkin", vastasi Ayscough. "Viime yönä murhattu mies oli Daniel Multeniuksen lähin naapuri, jonka nimi oli Parslett — James Parslett, hedelmä- ja vihanneskauppias. Pienihän hänen liikkeensä oli, mutta hyvin tunnettu siinä kaupunginosassa. Nyt kerron teille jotakin. En ole mikään piirtäjä", jatkoi salapoliisi, "mutta luulen voivani tälle paperipalalle hahmotella ääriviivat, niin että teille selviää sen paikan pohjapiirustus. Nämä kaksi viivaa kuvaavat Praed-katua. Tämä risti merkitsee Daniel Multeniuksen panttitoimistoa. Sen etuosa — jalokiviosasto — on Praed-kadulle päin. Vieressä on kapea sivukäytävä: siitä pääsee panttausosastoon. No niin, Multeniuksen liike oli käytävän toisella puolella, Parslettin toisella. Parslettin asunnon ovi on ihan Multeniuksen panttitoimiston ovea vastapäätä. Onko se selvä, herra Purdie?"

"Minun käsitykseni on nyt sellainen; että Parslett näki Daniel Multeniuksen todellisen murhaajan tulevan ulos Multeniuksen sivuovesta hänen, Parslettin, seisoessa omalla ovellaan, että tämä tunsi murhaajan ja koetti eilen kiristää häneltä lahjuksia, ja että tuo mies antoi hänelle myrkkyä, niin että Parslett kuoli hänestä erottuaan", virkkoi Ayscough kuiskaamalla. "Se on vain minun käsitykseni — mutta lyönpä vetoa, että se ei paljon poikkea todellisesta asianlaidasta!"

"Mitä syytä teillä on otaksua Parslettin vaatineen lahjuksia murhaajalta?" kysyi Purdie.

"Sanon sen heti", vastasi salapoliisi melkein voitonriemuisella äänellä. "Niin varhaista kuin onkin, olen jo tänä aamuna suorittanut muutamia pikku tutkimuksia, Kun Parslett löydettiin ja vietiin sairaalaan — Marian sairaalaan, joka on aivan tässä lähellä — huomattiin hänellä olevan viisikymmentä kultapuntaa taskussaan. Tänä aamuna haastattelemani Parslettin lesken sanojen mukaan oli hänen miehensä verrattain ahtaalla raha-asioissa eilen. Kauppa ei ollut viime aikoina oikein vedellyt, ja vaimo tietysti tuntee hänen talousasiansa. Hän lähti kotoansa eilen illalla yhdeksän aikoina sanoen menevänsä vähän kävelemään, ja leski sanoo olevansa varma siitä, että hänellä ei ollut noita viittäkymmentä puntaa silloin — ihme olisi ollut, sanoo vaimo, jos hänellä olisi edes ollut viisikymmentä shillingiä! Mitä arvelette, herra Purdie, mistä saattoi tuollainen mies saada viisikymmentä puntaa kotoa lähtönsä jälkeen ja ennen sitä hetkeä, jolloin hänet löydettiin kuolevana kadulla?"

"Ajattelin minäkin sitä", sanoi Ayscough. "Sehän tuntuu luonnolliselta. Mutta rouva Parslett sanoo, ettei heillä ollut ainoaakaan ystävää, jolta hän olisi voinut lainata sellaisen summan! Ei, herra Purdie, minun käsitykseni on se, että Parslett näki jonkun miehen menevän Multeniukselle ja lähtevän sieltä pois, että hän tunsi miehen, että hän meni ilmaisemaan hänelle olevansa selvillä jutusta, että mies antoi hänelle nuo rahat päästäkseen sillä hetkellä eroon hänestä ja päätti sitten myrkyttää hänet."

"No niin", hän virkkoi vihdoin, "jos asia on niin, silloin on kaksi asiaa varmasti totta — ensiksikin, että murhaaja on joku tässä lähistöllä asuva henkilö ja toiseksi, että hänellä on kokemusta myrkkyjen alalla."

"Aivan niin", myönsi Ayscough. "Se on totta. Sitä paitsi tulisi vielä eräs muu seikka varmaksi sen kautta — ystävänne Lauristonin viattomuus." Purdie hymyili.

"En minäkään, näin meidän kesken sanoen", huomautti Ayscough vilpittömästi. "Sanoin virkatovereilleni, että omasta puolestani olin vakuutettu tuon nuorukaisen täydellisestä viattomuudesta ensimmäisestä hetkestä alkaen — ja minähän hänet ensimmäiseksi tapasin panttitoimistossa. Oli kerrassaan onneton seikka, että hän sattui olemaan siellä, ja surullinen yhteensattuma, että nuo hänen sormuksensa niin suuressa määrässä muistuttivat ukon tarjottimella olevia sormuksia — mutta en ole koskaan epäillyt häntä. Ei, herra Purdie, minun käsitykseni mukaan koko tämä juttu on paljon monimutkaisempi. Se ei ole mikään jokapäiväinen tapaus — joku hyökkäsi vanhan Daniel Multeniuksen kimppuun — joku! — jostakin erikoisesta syystä — ja siitä ei ole mikään helppo asia saada selkoa. Ja minä olen vakuutettu siitä, että tämä Parslettin juttu liittyy siihen — että Parslett myrkytettiin, koska hän tiesi liian paljon."

"Te sanotte, ettei tiedetä, mitä myrkkyä nimenomaan oli käytetty?" kysyi Purdie. "Jos sen tietäisi, voisi päästä vähän jäljille. Sillä jos se olisi jotakin hyvin harvinaista lajia, saisi siten selville, että kuka tahansa sen lieneekin laatinut, hän on erikoisesti tutkinut myrkkyjä."

"En tiedä sitä vielä", vastasi Ayscough. "Mutta", hän jatkoi nousten seisomaan, "jos viitsitte lähteä kanssani sairaalaan, voisimme saada tietää sen nyt. Pari heidän erikoista asiantuntijaansa on suorittanut tutkimuksen. Sinne on hyvin pieni matka."

Purdie lähti salapoliisin mukana astelemaan Praed-katua. Ennenkuin he pääsivät sairaalan ovelle asti, tuli eräs mies Ayscoughin luokse: tanakka, hyvinvoipa mies, jolla oli varovainen käytös ja valpas katse. Hänen silmänsä siirtyivät tarkastelevan näköisinä salapoliisista hänen seuralaiseensa. Hän näytti ymmärtävän, että Ayscough luotti Purdieen ja puhui sellaisella tavalla kuin ainakin henkilö, jolla on kerrottavana jotakin salaperäistä ja tärkeää.

"Suokaa anteeksi, herra Ayscough", hän virkkoi. "Saanko vaihtaa muutaman sanan kanssanne? Tunnettehan minut, herra Ayscough?"

Ayscough katseli häntä terävästi. "Herra Goodyer, eikö niin?" hän kysyi. "Niin, nyt muistankin. Mistä on kysymys? Voitte huoletta puhua tämän herran kuullen."

"Se koskee viime yön juttua — Parslettia", virkkoi Goodyer vetäen salapoliisin syrjään ja alentaen ääntään, niin että ohikulkijat eivät kuulisi. "Siinä on eräs seikka, josta minun on puhuttava teille — olen kuullut asiasta Parslettin vaimolta. Mutta en ole maininnut hänelle siitä, mitä teille ilmaisen, herra Ayscough."

"Omistan nähkääs sen talon, jossa Parslett asuu", jatkoi Goodyer. "Hänellä on jo muutamia vuosia ollut sekä myymälänsä että asuntonsa minun talossani. Syystä tai toisesta ei Parslett ole viime aikoina menestynyt oikein hyvin, ja hän oli minulle velkaa puolen vuoden vuokran. Näin hänet eilen ja sanoin, että minun oli saatava rahat heti. Minä suorastaan ahdistin häntä kovasti niistä — olin käynyt hänen luonaan pari kolme viikkoa aikaisemmin ja saatoin nähdä, ettei laisinkaan kannattanut antaa asian jatkua ennallaan. Hän oli ollut surkeana asian johdosta edellisellä viikolla, mutta eilen illalla hän oli hyvin luottavaisella mielellä. 'Teidän ei tarvitse laisinkaan olla levoton, hän virkkoi. Tänä iltana minulle suoritetaan sievä summa rahaa, ja minä selvitän asiani kanssanne, ennenkuin lasken pääni yön lepoon', hän virkkoi. 'En voi määrätä sitä minuutilleen, mutta voitte luottaa siihen, että käyn luonanne ennen kello yhtätoista ja tuon rahat tullessani.' Ja hän oli niin varma siitä, herra Ayscough, että en sanonut mitään muuta kuin mainitsin olevani hyvin kiitollinen siitä ja lupasin istua valveilla häntä odottaen, Ja", lopetti Goodyer, "minä odotin puoli yhteen, mutta hän ei tullut. Tänä aamuna tietysti tulin käymään tänne ja silloin kuulin mitä oli tapahtunut — kuinka hänet oli tavattu henkihieverissään kadulla ja kuinka hän sitten oli kuollut — viisikymmentä kultapuntaa taskussaan. Niihin rahoihin hän tietysti oli vedonnut, herra Ayscough."

"Älkää puhukokaan siitä", sanoi Ayscough. "Säilyttäkää se omana tietonanne, kunnes minä ilmoitan toisin. Ette kuullut Parslettilta mitään siitä, mistä hän odotti rahaa?"

"En yhtä tavuakaan", vastasi Goodyer. "Mutta sen huomasin, että hän oli ehdottoman varma sen saamisesta."

"No niin, vaietkaa nyt tarkoin asiasta", jatkoi Ayscough. "Asiassa pannaan tietysti toimeen tutkinto, ja minä kyllä huolehdin siitä, että teidän tietonne tulee siellä kuuluville. Tässä asiassa on jotakin salaperäistä, herra Goodyer, ja sen selvittelemisessä on aika työ."

Hän lähti pois, ja Ayscough viittasi Purdielle kehoittaen häntä kanssaan sairaalaan.

"Se on kerrassaan omituista", hän mutisi. "Peräti omituista! Mutta kaikki viittaa siihen, että minun otaksumani on oikea. Ehkäpä te nyt hyväntahtoisesti jäätte odotushuoneeseen, niin minä otan selville, ovatko tohtorit päässeet lopullisesti perille tuon myrkyn laadusta."

Purdie odotti kymmenen minuuttia mietiskellen sen salaperäisen asian omituisuuksia, johon hän oli niin kummallisella tavalla sekaantunut. Vihdoin Ayscough palasi päätään pudistaen.

"En voi vielä saada heiltä täyttä selvyyttä", hän virkkoi heidän lähtiessään yhdessä pois. "Siellä on pari kolme asiantuntijaa — miksi sitä tiedettä nyt sanoinkaan — niin, toksikologian tuntijaa, jotka päät yhdessä puuhailevat analysoimishommissa, mutta he eivät ilmaise mitään toistaiseksi — he jättävät sen poliisikuulusteluun. Mutta sen verran ymmärsin erään puhuttelemani sanoista, että tuo Parslett myrkytettiin jollakin erikoisen ovelalla tavalla ja sellaisella myrkyllä, jota ei yleensä tunneta ja joka hänelle annettiin luultavasti puoli tuntia ennen kuin se teki tehtävänsä. Mihin se viittaa muuhun kuin että kuka tahansa hänelle tuon myrkyn antoikin, hän on erikoinen asiantuntija? Se on ovela teko, herra Purdie, kerrassaan ovela teko. Nyt luulen, ettei ole paljonkaan syytä olla levoton tuon nuoren ystävänne vuoksi: Olen jollakin tavoin vakuutettu siitä, että se mies, joka myrkytti Parslettin, on sama, joka tappoi Daniel Multenius raukan. Mutta — me saamme nähdä sen!"

Purdie erosi Ayscoughista sairaalan ulkopuolella ja lähti astelemaan rouva Flitwickin asuntoon. Ovessa hän tapasi Melky Rubinsteinin, joka oli tulossa ulos. Melky vetäisi heti taskustaan sähkösanoman ja työnsi sen Purdien käteen.

"Saavuitte parhaiksi, herra Purdie", huudahti Melky. "Tässä on sanoma teille — olin juuri menossa hotelliinne. Lukekaa, mitä siinä on."

"Jäljille päässyt kuulin Purdie kaupungissa jos hän tulee Star-kadulle selittäkää kaikki hänelle sähkötän taas myöhemmin tänään."

"Hyvä on", virkkoi Purdie. Hän ojensi takaisin sähkösanoman ja katseli mietteissään Melkyyn. "Onko teillä töitä tänä aamupäivänä" hän kysyi.

"En tee mitään, herra", kuiskasi Melky juhlallisesti. "En ennenkuin tämä asia on järjestyksessä — se on varma."

"Tulkaa sitten kanssani hotelliin", jatkoi Purdie. "Haluan keskustella kanssanne eräästä asiasta."

Mutta heidän saavuttuaan hotelliin haihtui Purdien mielestä kokonaan ajatus ruveta keskustelemaan. Eteisvartija ojensi hänelle kirjelipun ja ilmoitti sen juuri saapuneen. Purdie punastui tuntiessaan käsialan. Hän kääntyi äkkiä sivuttain ja repi auki kirjekuoren. Se sisälsi arkin puolikkaan, johon oli kirjoitettu muutamia rivejä herra Spencer Levendalen kauniin kotiopettajattaren käsialalla.

"Voitteko tulla heti minua tapaamaan? Eräs seikka oli oikein vakavasti huolestuttavalla kannalla. Olen hyvin levoton eikä minulla ole Lontoossa ketään, johon voisin turvautua."

Pyydettyään nopeasti Melkyltä anteeksi Purdie riensi ulos hotellista totellen heti kirjeessä saapunutta kutsua.

XIV

YKSITYINEN LABORATORIO.

Kääntyessään kulkemaan Spring-katua Sussex -aukiolle päin Purdie palautti pikaisesti mieleensä tuttavuutensa Spencer Levendalen ja hänen perheensä kanssa. Hän oli tavannut heidät vain kaksi kuukautta sitten kaukaisella ja syrjäisellä seudulla Skotlannin Ylämaassa hotellissa, jossa hän ja he olivat olleet melkein ainoat vieraat. Sellaisissa olosuhteissa vieraatkin pian liittyvät toisiinsa, ja kun Levendalella ja Purdiella oli yhteisenä harrastuksena kalastus, sopivat he hyvin yhteen. Mutta astellessaan nyt Levendalen Lontoon-asuntoon päin Purdie ajatteli, että hän tosiaankin tunsi hyvin vähän tuota miestä, joka ilmeisesti oli jollakin tavoin sekaantunut siihen salaperäiseen juttuun, johon Andie Lauristonkin oli niin onnettomasti sotkeutunut. Hän tiesi Levendalen varmasti hyvin varakkaaksi mieheksi. Kaikki hänessä ilmaisi sitä: hän oli tuonut mukanaan muutamia palvelijoita Ylämaahan ja rahaa näytti hänellä olevan aivan kuin piikiviä merenrannalla. Purdie tuli tietämään vähin erin, että Levendale oli hankkinut itselleen suuren omaisuuden Etelä-Afrikassa, että hän oli palannut Englantiin ja joutunut parlamentin jäseneksi, että hän oli leski ja kahden pikku tytön isä. Hän sai myöskin tietää, että lasten kotiopettajatar, neiti Elsie Bennet, sievä ja miellyttävä kahden- tai kolmenkolmatta vuotias tyttö, oli tullut heidän kanssaan Kapkaupungista. Mutta Levendalen todellisesta luonteesta ja olemuksesta hän ei tietänyt enempää kuin niitä saattoi saada selville loma-ajan tuttavasta. Erinäiset Melkyn kertomat seikat, jotka koskivat Multenius-ukon perähuoneen pöydälle jätettyä harvinaista kirjaa, panivat Purdien jonkin verran epäilemään, että Levendale salasi jotakin siinä asiassa — ja nyt neiti Bennet kirjoitti sellaista, mikä sisällöltään selvästi muistutti avunpyyntökirjettä ikäänkuin jotakin olisi tapahtunut.

Purdie huomasi heti sisään astuttuaan, että jotakin oli tapahtunut. Levendalen pöytäpalvelija, joka oli ollut isäntänsä mukana Ylämaassa ja tuntenut Purdien heti hänen käydessään talossa eilen, riensi häntä vastaan eteishuoneessa samalla kuin ovenvartija avasi oven.

"Ettekö ole nähnyt herra Levendalea sen jälkeen kun kävitte täällä eilen?" hän kysyi hiljaisella levottomalla äänellä.

"Nähnytkö herra Levendalea? En", vastasi Purdie. "Minkä vuoksi — mitä tarkoitatte?"

Pöytäpalvelija vilkaisi pariin miespalvelijaan, jotka seisoskelivat oven luona.

"Älkää viitsikö osoittaa minkäänlaista levottomuutta sen johdosta, herra Purdie", hän kuiskasi, "vaikka se onkin jo hyvin tunnettu asia koko talossa. Asianlaita on nimittäin sellainen, että herra Levendale on kadoksissa."

"Vain eilisillasta alkaen", vastasi pöytäpalvelija, "mutta muutamat seikat ovat hyvin kummalliset. Hän söi eilen illalla muutamien Cityn herrain kanssa jossakin ja tuli kotiin noin puoli kymmeneltä. Kauan hän ei viipynyt täällä, vaan lähti laboratorioonsa — hän nähkääs käyttää paljon aikaa kemiallisiin kokeisiin — ja kutsui minut sinne. 'Lähden taas tunniksi ulos, Grayson', hän virkkoi. 'Olen takaisin kotona kello yksitoista, älkää menkö nukkumaan, sillä tarvitsen teitä minuutiksi, pariksi'. Siinä ei tietysti ollut mitään kummallista, herra Purdie, ja minä odotin häntä. Mutta hän ei palannutkaan — eikä lähettänyt minkäänlaista sanaa. Hän ei tullut, laisinkaan kotiin, ja tänä aamuna olen puhelimitse kysellyt häntä hänen molemmista klubeistaan ja parista muusta paikasta Cityssä — mutta kukaan ei ole kuullut hänestä tai nähnyt häntä. Enkä voi kuvitellakaan, mitä on tapahtunut — se on kaikki aivan vastoin hänen tapojaan."

"Ei, mutta hän lähti jalkaisin", vastasi palvelija, "minä päästin hänet ulos ja näin hänen kääntyvän Paddingtonille päin."

"No niin", hän virkkoi vihdoin, "huomasin jotakin. Tulkaa tänne, herra
Purdie."

Lähtien pois eteishuoneesta hän ohjasi Purdien kirjaston kautta, jossa Levendale oli ottanut vastaan Ayscoughin ja hänen toverinsa, pieneen huoneeseen, joka oli sen vieressä. Purdie katseli ympärilleen ja huomasi seisovansa laboratoriossa, joka oli varustettu kaikkein uusimmilla kemiallisilla kojeilla. Joka puolella näkyi sellaisessa huoneessa tarvittavia kapineita: hyllyillä oli rivittäin pulloja, suuri kirjahylly oli täynnä teknillisiä teoksia, kaikki tässä huoneessa todisti tiedemiestutkijan harrastuksista. Ja Purdien tarkka hajuaisti ilmaisi heti rohdosten ja kemiallisten aineitten läsnäolon.

"Täällä tapasin herra Levendalen eilisiltana", sanoi palvelija. "Hän kutsui minut sisään. Hän mittasi jotakin noista pulloista pieneen lasiputkeen, herra Purdie — ja pani lasiputken liivintaskuunsa. Katsokaahan noita pulloja, herra — näettehän, että ne sisältävät kaikki myrkkyä — voitte huomata sen niiden muodosta."

Purdie vilkaisi hyllylle, jota palvelija osoitti. Kaikki siihen järjestetyt pullot olivat sinistä lasia ja kaikki kolmikulmaisia muodoltaan ja jokaisen kyljessä oli silmäänpistävä punainen lappu, joka sisälsi sanan Myrkkyä.

"Kummallista", hän virkkoi. "Onko teillä jokin aavistus?" hän jatkoi katsellen tarkasti palvelijaa. "Onko mielessänne jotakin tätä asiaa koskevaa? Mitä se on?"

"No niin, herra Purdie", hän vastasi, "kun näette jonkun herrasmiehen mittaavan myrkkyä lasiputkeen, jonka hän panee huolellisesti poveensa ja kun hän lähtee ulos palaamatta enää ja kun ette saa tietoa hänestä mistään paikasta — niin mitä ajattelette? Se näyttää kummalliselta, eikö niin, herra Purdie?"

"En tunne herra Levendalea tarpeeksi voidakseni sanoa sitä", vastasi
Purdie. "Hänen poissaoloonsa voi olla syynä jokin luonnollinen asia.
Eihän hänellä ollut minkäänlaisia huolia?"

"Eilen hän näytti pari kertaa vähän kiihtyneeltä — ja myöskin edellisenä iltana", sanoi palvelija. "Huomasin sen pikku seikoista. No niin, en voi ratkaista sitä asiaa. Minä olen nähkääs ollut hänen luonaan siitä asti, kun hän palasi Englantiin — jo muutamia vuosia — ja tunnen hänen tapansa perin pohjin. Mutta me emme voi muuta kuin odottaa — neiti Bennet luullakseni lähetti kutsumaan teitä, herra Purdie?"

"Olkaa hyvä ja tulkaa tänne", sanoi palvelija. "Neiti Bennet on nyt yksin — lapset ovat juuri lähteneet ulos hoitajattarineen."

Hän ohjasi Purdien talon lävitse arkihuoneeseen, josta oli näköala puistoon, ja vei hänet kotiopettajattaren luokse.

"Olen kertonut herra Purdielle kaikki siitä, neiti", hän virkkoi tuttavallisesti. "Ehkä te haluatte puhella siitä hänen kanssaan. Minun ymmärtääkseni me emme voi tehdä mitään, ennenkuin saamme kuulla jotakin."

Kahden jäätyään Purdie ja Elsie Bennet katselivat toinen toistaan kätellessään. Neiti Bennet oli vaalea hoikka tyttö, luonnostaan ujo ja vaatimaton. Nyt hän oli oikein silminnähtävästi ujo uudistaessaan tuttavuutensa Purdien kanssa, ja Purdie, joka oli selvillä omista tunteistaan häntä kohtaan, oli hämillään ja tunsi itsensä kömpelöksi.

"Lähetitte kutsumaan minua", hän virkkoi lyhyesti. "Lähdin heti kirjeenne saatuani. Grayson viivytti minua ala-kerrassa puhelullaan. Olette huolissanne — herra Levendalesta?"

"Niin", myönsi Elsie. Sitten hän viittasi tuoliin. "Ettekö istuudu?" hän kysyi ja veti toisen tuolin aivan lähelle. "Kutsuin teitä, koska — se voi näyttää omituiselta, mutta niin on asia — en voinut ajatella ketään muuta. Tuntui onnen sattumalta, että olitte Lontoossa, ja niin lähellä. Minulla oli se tunne, että — että saatoin luottaa teihin."

"Grayson on kertonut teille kuinka herra Levendale lähti eilen illalla eikä palannut enää, ei edes lähettänyt mitään tietoa itsestään?" jatkoi Elsie. "Niin kuin Grayson on sanonut, on se perin kummallista herra Levendalen tapoihin nähden. Mutta minä haluan kertoa teille vielä muutakin, minun täytyy ilmaista se jollekulle! Ja minä tiedän, että jos puhun sen teille, te pidätte sen salassa — kunnes tai jollette luule tarpeelliseksi mainita siitä poliisille!"

"Oletteko lukenut tuosta Praed-kadun salaperäisestä tapauksesta?" hän kysyi. "Tarkoitan selostusta tutkintotilaisuudesta?"

"Joka sanan — ja kuullut sitä paitsi enemmänkin", vastasi Purdie. "Tuo nuori mies, Andie Lauriston, on vanha koulutoverini ja ystäväni. Tulin tänne eilen häntä tapaamaan ja sain tietää hänen sotkeutuneen tähän juttuun. Hän on ehdottomasti täysin viaton."

"Ei", vastasi Purdie. "Hän on lähtenyt pois — hankkiakseen todistuksia siitä, että nuo sormukset, jotka ovat niin tärkeänä tekijänä jutussa, ovat todella hänen ja että ne aikaisemmin ovat kuuluneet hänen äidilleen."

"Huomasitteko kuulustelun lopussa nimenomaan niitä seikkoja, jotka koskivat panttitoimistossa löydettyä kirjaa?" jatkoi Elsie. "Espanjalaista käsikirjoitusta?"

"Jonka herra Levendalen sanottiin kadottaneen raitiovaunussa", virkkoi
Purdie. "Kyllä. Mitä siitä?"

"Tuntuu kauhealta puhua siitä asiasta", hän kuiskasi, "mutta minun täytyy kertoa jollekulle — en voi, en uskalla pitää sitä enää omana tietonani! Herra Levendale ei ole ilmaissut asian todellista laitaa siinä kohdin."

Purdie vilkaisi vaistomaisesti ovelle — ja veti tuolinsa lähemmäksi
Elsietä.

"Oletteko varma siitä?" hän kuiskasi. "Aivan niin! No — millä tavoin sitten?"

"Tässä sanotaan", jatkoi Elsie koskettaen sormellaan sanomalehteä, "että herra Levendale kadotti tämän kirjan raitiovaunussa, josta hän lähti Chapel-kadun kulmassa, ja että hän oli niin huolissaan asiasta, että lähetti heti ilmoitukset jokaiseen Lontoon aamulehteen. Jälkimäinen osa siitä on totta — alkupuoli ei. Herra Levendale ei hukannut kirjaansa — hän ei jättänyt sitä raitiovaunuun! On ikävä, että minun täytyy sanoa niin — mutta kaikki se on vain hänen keksintöään — en tiedä mistä syystä."

Purdie oli kuunnellut tätä samalla kuin hänen levottomuutensa ja epäluulonsa yhä kasvoivat. Levendalen ympärille kerääntyvät pilvet tummenivat yhä.

"Kertokaapa nyt minulle, kuinka tiedätte tuon kaiken?" hän sanoi.
"Luottakaa minuun täydellisesti."

"Minä kerron teille", virkkoi Elsie halukkaasti. "Noin kello neljä sinä iltapäivänä, jolloin vanhus kuoli, minä satuin olemaan Chapel-kadun kulmassa. Näin herra Levendalen tulevan alas raitiovaunusta. Hän ei huomannut minua. Hän käveli Edgware-tien poikki ja lähti nopeasti Praed-kadulle, Ja hänellä oli tuo kirja kädessään!"

"Tässä sanomalehtiselostuksessa ja ilmoituksessa esitetyn kuvauksen mukaan — olen", vastasi Elsie. "Minä huomasin sen hienot kannet. Vaikka herra Levendale ei nähnyt minua — siinä oli paljon väkeä, — olin ihan hänen lähellään. Olen vakuutettu siitä, että se oli tässä kuvattu kirja."

"Ja hän lähti astumaan panttitoimistoon päin?" kysyi Purdie. "Mitä ihmettä se kaikki merkitsee? Mitä kummaa hän tarkoitti lähettäessään sanomalehtiin ilmoituksen kirjasta, kun —"

Ennen kuin hän sai puhutuksi pitemmälti koputettiin ovelle ja palvelija tuli sisään tuoden kädessään avonaisen sähkösanoman. Hänen kasvoillaan oli huojentunut ilme.

"Tässä on sähkösanoma herra Levendalelta, neiti Bennet", hän virkkoi. "Se on osoitettu minulle. Hän sanoo: 'Viivyn asioitten vuoksi kotoa poissa muutamia päiviä. Antakaa kaiken luistaa entiseen tapaansa.' Se kuuluu jo paremmalta, neiti. Mutta", jatkoi Grayson vilkaisten Purdieen, "se on sittenkin omituista — sillä näettekö, herra, mistä tuo sähkösanoma on lähetetty? Spring-kadulta, aivan vierestä!"

NEUVOTTELU

Purdie tunsi jo tarpeeksi Paddingtonin kaupunginosan pohjakarttaa ymmärtääkseen Graysonin huomautuksen merkityksen. Se Spring-kadun toimisto, josta Levendalen sähkösanoma oli lähetetty, oli vain muutamien minuuttien kävelymatkan päässä Levendalen talosta. Se oli aivan Purdien hotellin ja Sussex-aukion välillä, ja hän oli kulkenut sen ohitse tullessaan Levendalen asuntoon. Oli tosiaankin kummallista, että mies, joka oli viiden minuutin kävelymatkan päässä kotoaan, lähetti sähkösanoman sinne silloin, kun hänen olisi tarvinnut kävellä vain yhtä katua ja kääntyä toiselle voidakseen henkilökohtaisesti selittää asiansa.

"Katsokaahan, se on lähetetty kaksikymmentä minuuttia sitten", huomautti palvelija osoittaen muutamia sähkösanomakaavakkeessa olevia numeroita. "Herra Levendalen on siis täytynyt olla hyvin lähellä."

"Ei välttämättömästi", sanoi Purdie. "Hän on voinut lähettää jonkun viemään tuota sähkösanomaa — ehkä hän itse astui junaan Paddingtonissa."

Grayson pudisti asiantuntevan näköisenä päätään. "Sikäläisellä asemalaiturilla on sähkösanomatoimisto", hän virkkoi. "Mutta tässä se nyt joka tapauksessa kuitenkin on, ja minun luullakseni me emme voi ryhtyä mihinkään nyt."

Hän poistui ja Purdie vilkaisi kotiopettajattareen. Tämäkin katsahti häneen. Kummankin silmissä kuvastui kysymys. "Mitä päättelette tästä?" kysyi Purdie hetken päästä.

"Se näyttää kummalliselta — mutta siihen voi olla jokin syy", sanoi Purdie. "Kuulkaahan, minä kysyn nyt teiltä erästä seikkaa. Mitä te tiedätte herra Levendalesta? Tehän olette jonkin aikaa ollut hänen lastensa kotiopettajattarena."

"Kuusi kuukautta ennenkuin hän lähti Kapkaupungista ja koko tämän kolmen vuoden ajan siitä lähtien, kun tulimme kaikki Lontooseen", vastasi Elsie. "Tiedän, että hän on hyvin rikas ja hyvin toimelias, eduskunnan jäsen, ja että hän liikkuu Cityn liikekeskuksessa aika paljon — siinä kaikki. Hän on hyvin hillitty käytöksessään — minulle hän ei tietysti koskaan kerro mitään. En ole koskaan puhellut hänen kanssaan muusta kuin lapsista."

"Miksi herra Levendale sanoi jättäneensä kirjan raitiovaunuun, kun näin hänen poistuvan vaunusta kirja kädessä ja lähtevän kävelemään se mukanaan Praed-katua?" hän kysyi. "Eikö näytä aivan siltä kuin hän olisi sama henkilö, joka jätti kirjan siihen huoneeseen, jossa vanhus tavattiin kuolleena?"

"Ehkäpä siinä juuri onkin oikea syy siihen, minkä vuoksi hän ei soisi ihmisten tietävän, että hän on jättänyt sen sinne", huomautti Purdie tyynesti. "Tähän kaikkeen kätkeytyy varmasti enemmän kuin mitä pinnalta näkee. Tahtoisitteko kuulla minun neuvoni? No niin — älkää puhuko kenellekään asiasta mitään, ennenkuin taas tapaamme. Minun täytyy taas nyt lähteä — hotellissani odottaa eräs mies minua. Saanhan taas tulla käymään?"

"Tietysti", vastasi Elsie ojentaen kätensä. "Tämä asia vaivaa mieltäni, sitä on turha kieltää, eikä minulla ole ketään, jolle siitä puhuisin. Tulkaa milloin tahansa."

Purdie hillitsi voimakkaan halunsa jäädä kauemmaksi ja suunnata keskustelun yksityisluontoisempiin asioihin. Mutta hän oli aito liikemies, ja nykyhetken asiat näyttivät hyvin tärkeiltä. Hän siis lupasi palata, kiiruhti hotelliinsa ja tapasi Melky Rubinsteinin astelemassa edes takaisin sisäänkäytävän ulkopuolella. Purdie taputti Melkyä olkapäälle ja viittasi häntä tulemaan kanssaan Praed-kadulle.

"Kuulkaahan", hän virkkoi. "Pyytäisin teitä viemään minut serkkunne luokse panttitoimistoon. Meidän täytyy puhella hänen kanssaan. Sanoittehan serkkunne ymmärtävän hyvin liikeasioita. Hän on siis sitä lajia, jonka kanssa voi keskustella niistä seikoista, vai mitä?"

"Serkkuni Zillah Wildrose on parhaita sen lajin ihmisiä", sanoi Melky juhlallisesti. "Hänellä on parempi nuppi hartioillaan kuin minulla — ja se on aika paljon se. Aioin pyytääkin teitä lähtemään sinne. Puhella — hiivatti sentään, herra Purdie — minusta tuntuu, että meidän täytyykin harrastaa sitä lajia aika paljon, ennenkuin asiat ovat selvillä. Mitä tuumitte tuosta viime yön jutusta? Tapasin juuri herra Ayscoughin, joka meni tästä ohitse, ja hän kertoi minulle sen kokonaan. Luuletteko sen olevan jollakin tavoin yhteydessä meidän asiamme kanssa?"

"En voi sanoa", vastasi Purdie. "Odottakaahan siksi, kunnes voimme puhella kaikesta serkkunne kanssa." Melky astui edellä sisään panttitoimiston sivuovesta. Vanhuksen kuoleman jälkeen liike oli pidetty suljettuna — Zillah oli kieltäytynyt kokonaan hoitelemasta asioita, kunnes hautajaiset olisivat ohitse. Hän otti vieraansa vastaan siinä arkihuoneessa, jossa Daniel-ukko oli tavattu kuolleena. Tarkasteltuaan tyttöä hetkisen ja vaihdettuaan hänen kanssaan muutamia sanoja Lauristonista Purdie ehdotti, että he istuutuisivat kaikki puhelemaan asioista.

"Malttakaas hetkinen!" sanoi Melky. "Jos me aiomme pitää ministeriön neuvottelun, herra, niin erään naisen täytyy saada ottaa osaa siihen, nimittäin rouva Goldmarkin. Tiedän jotakin, johon hän voi antaa lisänsä. Mietiskelin juuri asioita teitä odotellessani, herra Purdie, ja aion kertoa teille ja Zillahille ja rouva Goldmarkille eräästä omituisesta seikasta, jonka tiedän. Minä noudan hänet — ja minun poissa ollessani Zillah voi näyttää teille sen kirjan, joka löydettiin täältä."

Purdie katseli uteliaana sitä espanjalaista käsikirjoitusta, joka tuntui niin tärkeältä tekijältä.

"Luullakseni ette ole nähnyt tätä koskaan ennen?" hän kysyi, kun Zillah pani sen pöydälle hänen eteensä. "Ja olen varma siitä, että se ei ollut täällä teidän lähtiessänne ulos tuona iltapäivänä ja jättäessänne isoisänne yksin?"

"Siitä olen ehdottomasti varma", vastasi Zillah. "En ollut nähnyt sitä eläissäni koskaan ennen, kunnes huomioni kiintyi siihen hänen kuolemansa johdosta. Tämä kirja on tuotu tänne minun poissa ollessani, eikä se ollut ostettu eikä pantattu, siitä olen täysin vakuutettu. Tiedätte luonnollisesti kenen se on?"

"Herra Spencer Levendalen", vastasi Purdie. "Niin, tunnen kaikki, nuo yksityisseikat, kirjaa koskevat ilmoitukset ja vähän muutakin. Ja nyt haluan keskustella kaikesta tuosta teidän ja serkkunne kanssa. Onko tuo rouva Goldmark täysin luotettava?"

Zillah vastasi, että rouva Goldmark on ehdottomasti luotettava vanha ystävä. Kun Melky juuri palasi hänen kanssaan, ehdotti Purdie, että he istuutuisivat puhelemaan ilman muodollisuuksia ja luvaten vaieta kaikesta muiden seurassa.

"Tehän tiedätte jo, minkä vuoksi minä tunnen suurta mielenkiintoa tätä asiaa kohtaan?" hän kysyi katsellen kolmea toveriaan. "Toivon hartaasti, että Andie Lauriston vapautuisi täydelleen jutusta. Luotan häneen epäröimättä, hän on minun ymmärtääkseni päässyt alulle menestyksellisellä uralla, ja olisi kauheaa, jos minkäänlainen epäluulon varjo lankeaisi häneen. Hänen vuokseen tahdon siis perin pohjin selvittää tämän salaperäisyyden, joka peittää sukulaisenne kuoleman."

"Herra" virkkoi Melky kaikkein juhlallisimmalla äänellään. "Puhuen serkkuni ja itseni puolesta vakuutan, ettei ole mitään, mitä emme tekisi saadaksemme herra Lauristonin eroon tästä asiasta. Meillä ei ole alun pitäen ollut hetkenkään epäilystä hänen suhteensa, sillä mehän tunsimme hänet. Me olemme siis teidän kanssanne samalla kannalla siinä asiassa, vai mitä, Zillah?"

"Herra Purdie huomaa sen varmasti", myönsi Zillah vilkaisten Lauristonin vanhaan koulutoveriin. "Hänelle ei ole tarpeellista vastata, Melky."

"Olen vakuutettu siitä", virkkoi Purdie. "No niin, pankaamme siis päämme yhteen, harkitsemme sitten kysymystä, käännymmekö poliisin puoleen, kun ensin olemme nelisin asiasta neuvotelleet. Nyt haluaisin kysyä muutamia hyvin yksityisluontoisia seikkoja. Ne johtuvat tuosta harvinaisesta kirjasta. Ei ole epäilystäkään siitä, että tuo kirja on herra Levendalen. Tietääkö kumpikaan teistä, oliko herra Levendalella mitään liikesuhteita herra Multenius-vainajan kanssa?"

"Ei mitään — minun tietääkseni", hän vastasi. "Olen auttanut isoisääni liikehommissa jonkin aikaa. En kuullut hänen koskaan mainitsevan herra Levendalea, eikä herra Levendale koskaan käynyt täällä, se on varmaa."

"Kun herra Ayscough ja herra Lauriston ja minä menimme Sussex-aukiolle tapaamaan herra Levendalea tuon kirjailmoituksen johdosta", huomautti hän, "sanoi hän, ettei ollut koskaan kuullut Daniel Multeniuksesta. Se on varmaa, herra."

"Oliko herra Multeniuksella joitakin yksityisiä liikeasioita, joista hän ei puhunut teille?" kysyi Purdie Zillahilta.

"Mahdollisesti hänellä oli", myönsi Zillah. "Hän oli liikkeellä aika paljon. En tietänyt, mitä hän puuhaili lähtiessään ulos. Hän oli vähäpuheinen. Me — turhahan sitä on kieltää — emme tietäneet kaikkia hänen hommiaan. Hänen lakimiehensä ottaa parhaillaan selville muutamia seikkoja — odotan häntä tänään tänne millä hetkellä hyvänsä."

"Seuraava on nyt varmaa", huomautti Purdie. "Isoisänne joutui väkivaltaisen kuoleman uhriksi. Mies, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa, tuli tänne teidän poissa ollessanne. Se kysymys, jonka haluan saada selville, on — oliko se mies, joka epäilemättä jätti kirjan tänne, syyllinen? Jos niin — kuka hän on?"

"Aion kertoa nyt jotakin, jota en ole kertonut vielä kenellekään", hän virkkoi. "En edes Zillahille. Kun ihmiset olivat poistuneet tästä arkihuoneesta, tarkastelin ympäristöäni. Minulla on terävät silmät, herra Purdie. Löysin tämän puoleksi peitossa tuon maton alta, jonka päällä ukko parka oli maannut." Hän veti esiin platinanapin, pani sen kämmenelleen ja ojensi rouva Goldmarkille. "Te olette ennenkin nähnyt tällaisen, vai mitä?" hän kysyi.

"Taivas varjelkoon!" huohotti rouva Goldmark säpsähtäen. "Sen vastapari on minun pöytälaatikossani!"

"Ja sen jätti teidän ravintolanne pöydälle eräs mies, joka näytti siirtomaissa oleskelleelta", jatkoi Melky. "Niin, minä tiedän, näin sen sattumalta teidän ravintolassanne samana iltana, ja eräs apulaisistanne kertoi minulle siitä. Tässä on taas lisää ihmettelemisen syytä, herra Purdie, ja ehkäpä arvoituksen ratkaisukin. Nämä platinaiset kalvosinnapit ovat arvokkaat — niin, antaisinpa tällaisesta parista aika monta puntaa. Kuka nyt on se mies, joka pudotti yhden tähän huoneeseen — juuri tähän! — ja jätti toisen rouva Goldmarkin ravintolaan? Sillä ne ovat pari! Siitähän ei ole epäilystäkään, herra, kummassakin on sama omituinen ja harvinainen tunnusmerkki. Herra, nuo napit on jolloinkin tehty jotakin erikoista tarkoitusta varten!"

"En koskaan", vastasi Zillah. "Asia on niin kuin Melky sanoo — ne ovat valmistetut jossakin erikoisessa tarkoituksessa."

"Ja teilläkö on sen vastapari, jätettynä ravintolaanne?" jatkoi Purdie kääntyen rouva Goldmarkin puoleen.

"Se on hyvin tuon näköinen", myönsi rouva Goldmark kiihtyneenä, "ja se on pöytälaatikossani! Sen pudotti eräälle pöydälle muutamana iltapäivänä mies, joka herra Rubinsteinin sanain mukaan oli juuri siirtomaissa oleskelleen näköinen. Ainakin löysi tarjoilijattareni Rosa sen juuri siitä, missä tuo herra oli istunut. Niin panin sen sitten syrjään, jotta hän saisi sen tullessaan hakemaan. Niin oli asia."

"Hän ei ole kertaakaan ennen ollut ovieni sisäpuolella ennen sitä iltaa", vastasi rouva Goldmark juhlallisesti, "eikä kertaakaan sen jälkeen! Mutta minä säilytän hänelle kuuluvan esineen. Minun pöytälaatikossani se on!"

"Nyt on siis kysymys seuraavasta", hän virkkoi sitten. "Onko mies, joka ilmeisestikin näyttää pudottaneen nuo molemmat napit, sama, joka toi kirjan tänne? Vai kävikö herra Multeniuksen luona täällä kaksi eri henkilöä sillä välin kun te olitte poissa, neiti Wildrose? Ja — kuka on tuo salaperäinen mies, joka pudotti kalvosinnapit, perin kallisarvoiset kapineet, joissa on oma salaperäinen merkkinsä? Hänen jälkiänsä on seurattava! Rouva Goldmark, voitteko tarkoin kuvailla häntä?"

Ennenkuin rouva Goldmark ennätti vastata, koputettiin ovelle. Zillah meni avaamaan ja palasi takaisin seurassaan keski-ikäinen, rauhallisen näköinen herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit ja jonka hän esitti Purdielle herra Penniketinä, Daniel Multenius-vainajan lakimiehenä.

XVI

SALAPOLIISI TULEE KÄYMÄÄN

Herra Penniket, joka ilmeisestikin tunsi oikein hyvin molemmat serkut ja rouva Goldmarkin, vilkaisi kohteliaan kysyvästi vieraaseen istuutuessaan tuolille, jonka Melky tarjosi hänelle.

"Koska otaksun herra Purdien keskustelevan tästä asiasta kanssanne", hän huomautti, "luulen teidän tarkoituksenne olevan, että hän saa kuulla kaikki mitä minulla on teille sanottavaa".

"Niin on asia, herra Penniket", vastasi Melky. "Herra Purdie on meikäläisiä niin sanoakseni. Voitte puhua hänen saapuvilla ollessaan kaikki mitä haluatte. Olimme juuri joutumaisillamme yksityiskohtiin teidän saapuessanne. Nyt on ratkaistava eräs peräti omituinen seikka, herra Penniket. Ja me haluamme saada sen vähän selvemmäksi, ennenkuin kerromme poliisille mitä tiedämme."

"Aika paljonkin!" vastasi Melky lyhytsanaisesti. "Tästä jutusta näyttää sukeutuvan sellainen verkko, josta kukaan ei pääse niinkään hevillä selville!"

"Ennenkuin nyt kerron mitä olen juuri saanut selville", hän virkkoi kääntyen Melkyyn päin, "luulen olevan parasta, että ilmaisette minulle kaikki mitä tiedätte ja mistä olette puhelleet. Minulla on mahdollisesti kerrottavana sellaista, joka vie voiton siitä, mitä olette saanut selville. Puhukaamme siis suumme puhtaaksi!"

Hän kuunteli tarkkaavasti Purdien kertoessa Zillahin pyynnöstä lyhyesti, mitä oli puhuttu ennen hänen saapumistaan. Purdie huomasi heti, ettei mikään seikka kummastuttanut häntä. Hän kysyi rouva Goldmarkilta yhden tai pari seikkaa siitä miehestä, jonka otaksuttiin pudottaneen toisen kalvosinnappinsa hänen ravintolaansa. Yhden kerran hän kysyi Melkyltä lisäselvitystä siihen, kuinka hän oli löytänyt toisen napin. Hän ei ruvennut ollenkaan tekemään huomautuksia niistä vastauksista, joita he antoivat hänelle. Lopuksi hän veti tuolinsa lähemmäksi pöytää, jonka ääressä he istuivat ja kehoitti heitä tarkkaavaisuuteen.

"Ei ole epäilystäkään siitä", hän virkkoi, "että minua lakimiehenään käyttäneen vainajan kuolemaan liittyy erikoisen salaperäisiä seikkoja. Lyhyesti sanoen me tahdomme vain saada selville mitä tapahtui tässä huoneessa puoli viiden ja puoli kuuden välillä maanantai-iltapäivänä. Me voisimme myöskin supistaa sen seuraavaan kysymykseen: mitä tapahtui sinä aikana, joka oli kymmenen minuuttia vailla viiden ja kymmenen minuuttia yli viiden välillä? Daniel Multenius jäi yksin — sen tiedämme. Joku henkilö epäilemättä tuli tänne, ehkäpä useampiakin kuin yksi. Kuka hän oli? Oliko täällä kaksi ihmistä? Jos täällä oli kaksi, niin tulivatko he yhdessä vai yksitellen? Kaikki tuo on ratkaistava, ennenkuin saamme selville kuka hyökkäsi vainajan kimppuun ja teki hänelle siinä määrin väkivaltaa, että hän kuoli pelästyksestä. Kuulkaahan, neiti Wildrose ja herra Rubinstein, on yksi seikka, jonka voitte heti painaa mieleenne. Teidän sukulaisvainajallanne oli omat salaisuutensa."

Ei Zillah eikä Purdie huomauttanut mitään tämän johdosta, ja lakimies jatkoi luoden paljon merkitsevän katseen Purdieen.

"En tarkoita sillä, että Daniel Multenius oli ilmaissut niistä mitään minullekaan", hän virkkoi. "Olen toiminut hänen apulaisenaan lakiasioissa muutamia vuosia, mutta vain ihan tavallisissa jutuissa. Hän oli varakas mies, herra Purdie — suorastaan rikaskin, melkoisen omaisuuden haltija — hoidin kaikki hänen senlaatuiset asiansa. Mutta mitä hänen salaisuuksiinsa tuli, niistä en tiedä mitään; sen vain olen eilisestä lähtien saanut selville, että hänellä varmasti oli niitä. Minä olen, niin kuin neiti Wildrose tietää — ja hänen kehoituksestaankin — kysellyt erilaisia seikkoja siitä Lombard-kadun varrella sijaitsevasta pankista, jossa herra Multenius hoiti asioitaan — ja olen tehnyt muutamia omituisia havaintoja samalla. Voin nyt sanoa näin meidän kesken — herra Purdiehan on esitetty minulle teidän täydellistä luottamustanne nauttivana henkilönä — että Daniel Multeniuksella oli aivan varmasti sellaisiakin liikehommia, joilla ei ollut mitään yhteistä hänen jalokivi- tai panttitoimistoalansa kanssa. Se on ehdottomasti varmaa. Ja mikä myöskin on varmaa, on se, että hän oli noissa hommissa tavalla tai toisella hyvin läheisessä yhteydessä sen miehen kanssa, jonka nimeä on jo usein mainittu maanantaista alkaen, nimittäin herra Spencer Levendalen!"

"Hiivatti sentään", mutisi Melky. "Kuulin omin korvin Levendalen väittävän että hän ei tuntenut vanhusparkaa!"

"Se on hyvin uskottavaa", myönsi Penniket kuivakiskoisesti. "Voimme otaksua, että hänen ei sopinut myöntää sitä juuri silloin. Mutta minä olen saanut pankkimiehiltä selville, että täsmälleen kaksi vuotta sitten herra Spencer Levendale maksoi Daniel Multeniukselle summan, joka nousi kymmeneen tuhanteen puntaan. Niin on asia!"

"En voi sanoa — kukaan ei sitä tiedä", vastasi lakimies. "Joka tapauksessa hän, maksoi nuo rahat henkilökohtaisesti Daniel Multeniuksen nimellä yllämainittuun pankkiin. Ne sijoitettiin hänen tavalliselle tililleen, ilman muita mutkia, ja herra Multenius käytti niitä ominaan - niin kuin ne epäilemättä olivatkin. Kuulkaahan nyt", virkkoi Penniket Zillahiin kääntyen, "haluaisin kysyä teiltä erästä tärkeää asiaa. Tiedän teidän auttaneen isoisäänne aika paljon viime aikoina. Oliko teillä mitään tekemistä hänen pankkitilinsä kanssa?"

"Ei", vastasi Zillah heti. "Se oli se ainoa seikka, jonka kanssa ei minulla ollut mitään tekemistä. En nähnyt koskaan hänen vastakirjaansa, talletuskirjaansa enkä shekkikirjaansa. Hän huolehti itse niistä kaikista."

"Aivan niin", virkkoi Penniket. "Silloin ette luonnollisestikaan tiedä, että hän liikutteli melkoisia summia — ilmeisesti aivan kokonaan tämän liikehommansa ulkopuolella. Hän suoritti toisinaan hyvinkin suuria summia. Ja — olen vakuutettu siitä, että tämä on erittäin tärkeää siinä pulmassa, jota koetamme selvittää — useimmat noista summista oli osoitettu Etelä-Afrikkaan."

Lakimies tarkasteli puhuteltaviaan ikään kuin kiihkeästi toivoen huomaavansa, että he kaikki käsittivät tämän uutisen merkityksen. Ja Melky päästi heti kuuluville ainakin kolmen läsnä olevan ensimmäisen vaikutelman.

"Levendale on tullut juuri sieltä", hän mutisi. "Hän tuli sieltä pari kolme vuotta sitten — kaikesta kuulemastani päättäen."

"Aivan niin", virkkoi Penniket. "Sen vuoksi on hyvin luultavaa, että tämä Etelä-Afrikan juttu, johon Multenius-vainaja oli epäilemättä sekaantunut, on yhteydessä herra Levendalen kanssa. Sen voi saada selville. Mutta minulla on vielä muutakin kertomista — ehkäpä, jos kaikki asiat punnitsee, koko sotkun tärkein seikka. Viime maanantai-aamuna — siis muutamia tunteja ennen kuolemaansa — herra Multenius kävi siinä pankissa ja otti sieltä pienen paketin, jonka hän oli uskonut pankkiirin säilytettäväksi vain kaksi viikkoa aikaisemmin. Pankkimiehet eivät tiedä mitä tuossa paketissa oli — hän oli useammin kuin kerran antanut heidän hoitoonsa samanlaisia paketteja silloin tällöin. Mutta he kuvailivat sen minulle nyt juuri. Se sisälsi ilmeisesti pienen kovan laatikon, noin neljän viiden tuuman mittaisen joka suuntaan, kovaan kartuusipaperiin käärityn ja monesta kohdin punaisella lakalla sinetöidyn. Siihen oli herra Multenius itse kirjoittanut nimensä ja osoitteensa. Kuulkaahan nyt, neiti Wildrose, hän otti tuon paketin pankista noin puoli yksi maanantaina. Oletteko nähnyt sitä?"

"En vilaukseltakaan", vastasi Zillah epäröimättä. "Täällä ei ole mitään sellaista pakettia, herra Penniket. Olen tarkastanut isoisäni kuoleman jälkeen kaikki — kaapit, lipastot, laatikot, enkä ole löytänyt mitään, josta en olisi jo ennen tiennyt. Muistan hänen menneen ulos viime maanantaiaamuna. Hän viipyi poissa pari tuntia ja tuli taas kotiin noin neljännestä yli yksi, mutta en koskaan ole nähnyt hä nen hallussaan sellaista pakettia kuin te olette kuvannut. En tiedä mitään siitä."

"No niin, sillä lailla ovat asiat", virkkoi lakimies hetken vaitiolon jälkeen. "Ja nyt on kysymys siitä — eikö meidän pitäisi nyt heti kertoa tätä kaikkea poliisille. Tämä Levendalen yhteys entisen päämieheni kanssa — mikä oli yhtä epäilemätön kuin se näyttää olleen salainen — tarvitsee tutkistelemista. Herra Purdien tietämän mukaan on herra Levendale äkkiä kadonnut — tai ainakin jättänyt kotinsa salaperäisten asianhaarain vallitessa. Onko tuolla katoamisella mitään tekemistä Multeniuksen kuoleman kanssa? Onko sillä mitään tekemistä tämän naapurin, Parslettin, viime yönä sattuneen kuoleman kanssa? Ja onko Levendalella mitään yhteistä sen vieraan miehen kanssa, joka pudotti yhden platinaisen kalvosimennapin rouva Goldmarkin ravintolaan ja toisen tähän huoneeseen?"

Ei kukaan koettanut vastata näihin kysymyksiin heti. Sitten Melky aivan kuin äkillisen mielijohteen valtaamana läimäytti kätensä pöytään ja kumartui sen ylitse lakimiehen puoleen.

"Herra Penniket", hän sanoi katsellen ympärilleen aivan sen näköisenä kuin olisi vaatinut kaikkia hyväksymään hänen sanansa. "Te olette lakimies, herra. Te osaatte järjestää asiat ja esittää ne aivan kuin ne olisivat tavaraluettelossa! Viekää koko juttu New Scotland Yardin etsivällevirastolle, herra! Antakaa päämajan suurten herrain pohtia sitä. Se on minun ehdotukseni! Kaiken tämän pohjalle kätkeytyy jokin kummallinen salaisuus, herra Penniket, eikä se ole yhden miehen selvitettävissä. Lähtekää tuonne virastoon, herra, ja antakaa heidän askarruttaa aivojaan sen miettimisellä!"

Zillah huomautti hiljaisella äänellä jotakin, joka näytti vahvistavan hänen serkkunsa ehdotusta. Herra Penniket kääntyi Purdien puoleen.

"Tehän olette, mikäli kuulin, liikemies", hän huomautti. "Mitä te arvelette?"

"Sen mukaan mitä minä näistä asioista ymmärrän", vastasi Purdie, "olen kanssanne täydellisesti yhtä mieltä siinä, että herra Multeniuksen kuolemaan liittyy joku merkillinen salaisuus. Ja koska New Scotland Yardin etsivävirasto on olemassa sellaisten arvoitusten ratkaisemista varten, niin minä tosiaankin kertoisin sikäläisille viranomaisille kaikki, mitä tiedetään. Miksi ei?"

"Hyvä on", sanoi Penniket. "Parasta on, että te kumpikin tulette kanssani, Mitä enemmän tietoja me voimme antaa rikosasiain tutkimusosastolle, sitä parempi. Lähtekäämme sinne heti."

Muutamien minuuttien kuluttua kaikki kolme miestä olivat poistuneet.
Zillah ja rouva Goldmark, kahden jäätyään, katselivat toinen toistaan.

"Rouva Goldmark", virkkoi Zillah pitkän vaitiolon jälkeen. "Näittekö itse sen miehen, jonka otaksutaan pudottaneen platinanapin ravintolaanne?"

"Näinkö minä hänet!" huudahti rouva Goldmark. "Näettekö te minut, Zillah? Se on selväkin, että näin hänet — vaikka en koskaan ennen enkä koskaan sen jälkeen! Ja enkö minä muista hyvin kasvoja — ja enkö minä tuntisi häntä taas, jos hän osuisi tielleni? Tiedättekö mitä? En ole koskaan unohtanut kasvoja, jotka olen kerran nähnyt. Se johtuu siitä, että olen tottunut pitämään silmällä sellaisia ruokavieraita, jotka ovat sen näköisiä kuin olisivat unohtaneet ottaa rahaa mukaansa."

"Soisinpa teidän näkevän sen miehen vielä", huomautti Zillah.
"Antaisinpa paljon, jos saisin kaiken tämän salaperäisen selvitetyksi."

Rouva Goldmark sanoi, ettei salaisuuksia selvitetty yhdessä päivässä, ja lähti sitten pois katsomaan, että hänen liikettään hoidettiin kunnollisesti. Hän on näinä päivinä uhrannut aikansa Zillahille hyvän naapurin tavoin, mutta hänen täytyi käväistä joka tunti tai ainakin joka toinen ravintolassaan pitämässä silmällä asiain kulkua. Kun hän taas oli poissa varhain illalla samana päivänä, kuuli Zillah, joka oli yksin kotona, ovelle koputettavan. Mentyään avaamaan hän tapasi Ayscoughin, jonka ulkomuodosta saattoi päättää hänellä olevan uutisia tiedossaan. Zillah vei hänet sisään.

"Hyvä on. Minulla on teille kerrottavana sellaista, jonka toivon teidän pitävän omana tietonanne toistaiseksi. Se koskee niitä sormuksia, joita tuo nuori mies Lauriston väittää omikseen ja joiden hän sanoo aikaisemmin kuuluneen äidilleen."

"Vai niin", sanoi Zillah hiljaa puolittain aavistaen, että oli tulossa huonoja uutisia.

"Meikäläiset ovat käyttäneet apunaan jotakin asiantuntijaa — jalokivikauppias tai mikä hän lienee ollut", jatkoi salapoliisi. "Hän on tutkinut noita sormuksia ja verrannut niitä teidän tarjottimellanne oleviin. Tuolla tarjottimella on joitakin sormuksia, joissa on erikoismerkki sisäpuolella. Ja kuulkaahan, niissä kummassakin sormuksessa, joita Lauriston väittää omikseen, on täsmälleen samanlainen merkki!"

XVII

MIHIN LAMPPUJEN VALO OSUI

Zillah nojautui äkkiä siihen pöytään, jonka ääressä hän seisoi, ja Ayscough, joka tarkoin piti silmällä uutisensa vaikutusta, näki hänen kalpenevan. Zillah tuijotti häneen jonkin aikaa mitään puhumatta. Sitten häneltä pääsi kimeä huudahdus, ja samassa hetkessä väri palasi hänen kasvoilleen — entistäkin voimakkaampana hämmästyksen ja suuttumuksen vaikutuksesta.

"Mahdotonta!" hän virkkoi. "Sitä en voi uskoa! Meidän sormuksissamme saattaa olla merkkejä sisäpuolella — se on hyvinkin luultavaa. Mutta kuinka ne voisivat olla samanlaisia kuin hänen sormuksissaan?"

"Uskokaa minua, kun sanon niin olevan", vastasi Ayscough. "Olen omin silmin nähnyt niissä olevat merkit. Tänä iltana johtui erään meikäläisen päähän tutkituttaa nuo kaikki sormukset tarkoin jollakin asiantuntijalla — hän kutsutti erään miehen Edgware-tien varrella olevasta jalokivikaupasta. Tuo mies osoitti hyvinkin pian, että noiden sormusten sisäpuolella, joita nuori Lauriston väittää omikseen ja jotka hän sanoo perineensä äidiltään, on muutamia erikoisia merkkejä — kultasepän merkeiksi tuo mies niitä nimitti — jotka ovat ehdottomasti samanlaisia kuin muutamissa niistä sormuksista, jotka olivat tarjottimella tällä pöydällä. Niin on asia, uskokaa minua — olen itse nähnyt ne kaikki! Ja ymmärrättehän mitä se merkitsee! Meikäläiset ovat nyt tietysti ehdottomasti vakuutettuja siitä, että Lauristonin kertomus on väärä ja että hän sieppasi nuo kaksi sormusta tarjottimelta. Ymmärrättehän?"

"No, meidän kesken sanoen, en ole", hän vastasi. "Minulla on alun pitäen ollut se tunne, että tuo nuorukainen on kylläkin viaton. Mutta se on kummallinen juttu — ja se on kauheaa hänelle. Ja — mikä muu selitys voi olla mahdollinen?"

"Sanotteko nähneenne nuo merkit", virkkoi Zillah. "Tuntisitteko ne vieläkin? Muissa esineissä?"

"Varmasti", vastasi Ayscough. "Voin sanoa teille, millaiset ne ovat. Niissä on M-kirjain ja kaksi ristiä, yksi kummallakin puolella kirjainta. Ne ovat hyvin pienet ja kuluneetkin. Se mies, josta puhuin teille, käytti jonkinlaista suurennuslasia."

Zillah kääntyi pois ja meni myymälään, joka oli aivan pimeänä. Ayscough, joka odotti häntä, kuuli avainta käännettävän ja sitten metallin kilahduksen. Pian tyttö palasi tuoden mukanaan toisessa kädessään sametilla päällystetyn tarjottimen, toisessa kultasepän suurennuslasin.

"Kaikki sillä tarjottimella olevat sormukset, josta puhutte ja jonka veitte mukananne, ovat hyvin vanhaa varastoa", sanoi Zillah. "Olen kuullut isoisäni kertovan, että hänellä oli ollut hallussaan joitakin niistä kolmisenkymmentä vuotta, vieläpä kauemminkin. Tässä on muutamia samanlaisia — katsokaammepa, onko niissä samanlaisia merkkejä."

Viiden minuutin kuluttua Zillah oli pannut syrjään muutamia sormuksia, joissa oli Ayscoughin kuvailema merkki, ja hän kääntyi niistä Ayscoughin puoleen pelästyneen näköisenä.

"En voi ymmärtää sitä!" hän huudahti. "Tiedän, että nämä sormukset sekä tuolla poliisilaitokseen viedyllä tarjottimella olevat ovat osa vanhasta varastosta, joka isoisälläni oli meidän tänne tullessamme. Hänellä oli monta vuotta sitten liike Cityssä — en tiedä aivan täsmälleen missä kohdin — ja nämä kuuluvat siihen varastoon, jonka hän toi sieltä. Mutta kuinka herra Lauristonin sormuksissa saattoi olla samanlaiset merkit? Sillä, mikäli minä ammattiamme tunnen, nuo olivat salaisia merkkejä — isoisäni yksityinen leima!"

"Niin, aivan oikein. Teidän on helppo kuvitella mitä meikäläiset ovat taipuvaisia siitä sanomaan", virkkoi salapoliisi. "He väittävät nyt, etteivät ne kaksi sormusta, joita Lauriston sanoo omikseen, ole hänen eikä hänen äitinsä, vaan että hän varasti ne isoisänne tarjottimelta. He ovat nyt piintyneet siihen ajatukseen."

"Mihin he sitten ryhtyvät?" kysyi Zillah levottomasti. "Onko hän vaarassa?" Ayscough vilkaisi häneen salaperäisen näköisenä.

"Meidän kesken sanoen", hän virkkoi alentaen äänensä kuiskaukseksi, "tulin tänne yksityishenkilönä — omasta halustani nimittäin. Olisin pahoillani, jos tämä tosiaankin saadaan tuon nuoren miehen syyksi — siihen tosin kätkeytyy jotakin salaperäistä, mutta se on saatava selville. Hän kuuluu nyt lähteneen etsimään käsiinsä sellaista henkilöä, joka voi todistaa noiden sormusten todella kuuluneen hänen äidilleen. Te epäilemättä tiedätte, minne hän on lähtenyt?"

"Kyllä — mutta sitä en kerro", virkkoi Zillah lujasti. "Älkää kysykökään minulta!"

"Hyvä on — en minä sitä halua tietää", vastasi Ayscough. "Ja teillä on luultavasti aavistus siitäkin, milloin hän palaa? Aivan oikein — noudattakaapa minun vihjaisuani. Pitäkää hänet vähän aikaa poissa näkyvistä — estäkää häntä pääsemästä tähän kaupunginosaan. Ilmoittakaa hänelle noista merkeistä — ja jos hän voi selittää, niin kaikki hyvin. Ymmärrättehän? Ja tämä kaikki pysyy tietysti vain meidän kahden tietonamme."

"Olette hyvin ystävällinen, herra Ayscough", sanoi Zillah lämpimästi. "En tule unohtamaan teidän avuliaisuuttanne ja olen varma siitä, että tuo sormusten merkkejä koskeva juttu selviää — mutta miten, sitä en tiedä."

"Tehkää siis niin kuin olen sanonut", virkkoi salapoliisi. "Melky-serkullenne ja tuolle nuorelle skotlantilaiselle herralle voitte mainita asiasta — antakaa heidän pitää Lauristonia syrjässä muutamia päiviä. Sillä välin — tämä on tosiaankin hyvin kummallinen juttu! — voi sattua jotakin, joka todistaa jonkun toisen syylliseksi sitovasti. Minulla on omat mielipiteeni ja käsitykseni — mutta saammehan nähdä. Ehkäpä saamme vielä todeta aika paljon — ja jokainen tulee olemaan enemmän ymmällään kuin on osannut aavistaakaan."

Lausuttuaan tämän hämärän ja pahaa ennustavan arvelun Ayscough lähti pois ja Zillah vei sormukset takaisin myymälään ja lukitsi ne sinne. Sitten hän istuutui odottamaan rouva Goldmarkia ja ajattelemaan. Hän ei ollut koskaan hetkistäkään epäillyt Lauristonin sanoja eikä hän epäillyt niitä nytkään. Mutta hän käsitti kyllä nopeasti, mikä vakava merkitys kaikella sillä saattoi olla, mitä salapoliisi juuri oli kertonut hänelle, ja hän tajusi, että tosiaankin oli toimittava hänen antamainsa ohjeitten mukaan. Hän pukeutui lähteäkseen ulos ja pyysi anteeksi rouva Goldmarkilta tämän palatessa kotoaan. Mainitsematta hänelle mitään asiansa laadusta hän kiirehti Star-kadulle Melky Rubinsteinia tapaamaan ja kertomaan hänelle uudesta asiain vaiheesta.

Rouva Flitwick avasi itse oven Zillahille ja ohjasi hänet kapeaan käytävään. Mutta Melkyn nimen kuullessaan hän pudisti päätään.

"En ole nähnyt herra Rubinsteinia vilaukseltakaan aamun jälkeen", hän virkkoi. "Hän lähti ulos tuon nuoren skotlantilaisen herran kanssa, joka tuli tänne eilen herra Lauristonia kysymään. Eikä hän ole käväissytkään kotona — ei edes pistänyt nenäänsä ovesta sisään. Ja kello kahdentoista aikana hänelle tuli sähkösanoma — jo toinen tänä aamuna. Ensimmäisen hän tietysti sai ennen uloslähtöään, puolenpäivän aikana saapunut odottaa häntä yhä. Ei, en ole nähnyt häntä koko päivänä."

"Oh, minä tunnen kaikki tuota sähkösanomaa koskevat seikat, rouva Flitwick", hän virkkoi. "Se on yhtä paljon minulle kuin serkullenikin. Antakaa se minulle, ja jos herra Rubinstein palaa pian, tai milloin tahansa hän tulleekin, sanokaa minun ottaneen sen ja pyytäkää häntä heti tulemaan luokseni — se on tärkeää."

Rouva Flitwick toi sähkösanoman heti, ja Zillah, lausuen vielä uudelleen terveisensä Melkylle, poistui kiireesti. Mutta ensimmäisen lampun kohdalla hän pysähtyi, repi auki sähkösanoman ja alkoi lukea sitä. Se oli Lauristonilta niin kuin hän oli otaksunutkin ja oli jätetty sähkölennätintoimistoon Peeblesissä kello yksitoista samana aamuna.

"Saanut välttämättömiä tietoja palaan heti tulkaa tapaamaan minua King's Crossilla yhdeksän ja kaksikymmentä tänä iltana.

Zillah vilkaisi kelloonsa. Se oli kymmentä vailla yhdeksän. Oli täsmälleen puoli tuntia Lauristonin junan saapumiseen. Hetkeäkään epäröimättä hän kääntyi takaisin Star-kadulle, riensi Edgware-tielle, otti ensimmäiset tapaamansa ajopelit ja käski ajajan laskettaa mahdollisimman nopeasti Great Northern-radan asemalle. Mitä muuta saattoikin tapahtua, Lauriston oli saatava käsiin ja häntä oli varoitettava.

Vuokra-ajuri kiidätti aika vauhtia pitkin Marylebone- ja Euston-katuja, ja King's Crossin sisäänkäytävän yläpuolella olevan kellon osoittajat eivät olleet vielä aivan neljännestä yli yhdeksänkään, kun Zillah laskeutui siinä maahan. Hän kiirehti sisälle tulevain junain pysähdyslaiturille. Koko matkan ajurin rattailla istuessaan hän oli pohtinut, mitä oli tehtävä sitten, kun hän tapasi Lauristonin — ei sitä oliko hänen kerrottava nuorukaiselle asian viimeisestä vaiheesta, sillä se oli hänestä selvää, vaan mitä häntä oli neuvottava tekemään, jotta noudatettaisiin Ayscoughin vihjausta ja Lauristen pysyisi kätkössä toistaiseksi. Zillah tunsi häntä jo kylliksi tietääkseen, että hänellä oli ylevä ja rohkea mieli ja että hänelle olisi vastenmielistä kaikenlainen piileskeleminen tai paon ajatuskin. Mutta mikä muu keino olisi mahdollinen, jos hän haluaisi välttää vankilaan joutumista? Zillah oli useammin kuin yhden kerran lyhyen liike-uransa aikana joutunut tekemisiin poliisiviranomaisten ja heidän menettelytapansa kanssa ja hän tiesi, ettei ollut olemassa mitään, josta ammattisalapoliisi olisi enemmän pitänyt kuin siitä, että sai seurata helpoimpia ja luotettavimpia jälkiä. Hän oli heti osannut arvioida kaiken sen merkityksen, mitä Ayscough oli hänelle kertonut — hän tiesi millainen poliisien ajatuksenkulku olisi tässä asiassa. Heille riittäisi täydellisesti se, että niissä sormuksissa, joita Andie Lauriston väitti omikseen, oli aivan samanlaiset merkit kuin Multenius-ukonkin omissa. Nyt, kun poliisiviranomaisilla oli tuo tosiasia tiedossaan, he arvelematta ja epäröimättä jättäisivät kaikki muut Multeniuksen kuolemaan liittyvät salaperäiset vaiheet ja haarautumat oman onnensa nojaan tai aikaa myöten selvittelemään itse itsensä. Yksi asia oli varma — Andie Lauriston oli suuremmassa vaarassa nyt kuin koskaan ennen siitä lähtien, jolloin Ayscough oli tavannut hänet panttitoimistosta lähdössä. Zillahin täytyi pelastaa hänet — vaikkapa vastoin hänen omia väitteitään, jos niin tarvittaisiin.

Mutta ennenkuin pohjoisesta tuleva juna saapui, valmisti kohtalo hänelle vielä uudenkin kokemuksen. Hän oli asettunut erään hyvin voimakkaan lampun alle juuri tulevain junain asemalaiturin päähän, jotta Lauriston, jonka ehdottomasti täytyi mennä siitä ohitse, huomaisi hänet varmasti. Kun hän kääntyi äkkiä katsomaan katon rajassa olevaa kelloa, huomasi hän nuoren pitkän, voimakasjäsenisen miehen, jonka ihonväri oli hyvin ruskea aivan kuin Etelän aurinko olisi sitä kauan paahtanut. Hän seisoi siinä erään joutilasten ryhmän takana raskas päällystakki ja sen alla oleva nuttu avoimina ja tunnusteli liivintaskuaan ikään kuin tulitikkuja etsien — sytyttämätön sikaari jokseenkin tylyn ja lujan näköisten huulien välissä. Mutta Zillah ei katsellut hänen huuliaan tai sikaariaan tai haparoivia sormiaan tuon ensimmäisen yleissilmäyksen jälkeen — hänen silmänsä tuijottivat suoraan erääseen esineeseen, joka kimmelsi hänen päänsä yläpuolella loistavan kirkkaan lampun valossa. Miehellä oli vanhanaikuiset, kahdella nappirivillä varustetut kuviolliset liivit, mutta niin matalat, että niiden yläpuolelta näkyi aika paljon hänen paidanrintaansa. Ja siinä Zillah näki miehen sinisen, vapaaksi solmuksi sitaistun kaulanauhan alapuolella paidannapin, jonka hänen harjaantunut katseensa heti totesi platinaiseksi, ja siihen oli kaiverrettu sama kummallinen merkki, jonka hän oli jo nähnyt kerran aikaisemmin samana päivänä — Melkyn näyttämässä kalvosinnapissa.

Tyttö oli heti paikalla vakuutettu siitä, että tässä oli sama mies, joka oli käynyt rouva Goldmarkin ruokalassa. Hänen ensimmäinen mielijohteensa oli vaatia miestä edesvastuuseen tästä seikasta, — mutta kun Zillah oli päässyt vähän lähemmäksi häntä, löysi mies tulitikkulaatikkonsa, raapaisi tikun ja alkoi sytyttää sikaariaan. Samassa saapui kohdalle pikajunan veturikin kovasti läähättäen ja pysähtyi juuri heidän kohdalleen. Ihmiset alkoivat asemalaiturilla liikkua ja työnsivät Zillahin syrjään. Hänen asemansa oli tosiaankin hankala — oliko hänen pidettävä silmällä miestä ja siten ehkä eksyttävä Lauristonista, sillä ihmisiä tungeskeli jo pois junasta, vai —

Mies puuhaili yhä joutilaan näköisenä sikaareineen. Zillah kääntyi ja astui muutamia askeleita eteenpäin asemalaiturilla. Äkkiä hän huomasi Lauristonin, riensi häntä kohti ja tarttuen hänen käsivarteensa veti hänet lampun luokse. Mutta juuri noina neuvottomuuden hetkinä mies oli hävinnyt.

XVIII

HERRA STUYVESANT GUYLER

Lauristen, joka oli aika lailla ihmeissään nähdessään Zillahin, joutui yhä enemmän ymmälleen, kun tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja kiidätti häntä eteenpäin asemalaiturilla välittämättä laisinkaan matkustajien ja kantajien ryhmistä, joita tungeskeli matkatavaroitten ympärillä.

"Mikä nyt on?" kysyi Lauriston. "Onko jotakin tapahtunut? Minne menemme?" Mutta Zillah riensi päättäväisesti eteenpäin katse lujana.

"Nopeasti", hän virkkoi huohottaen. "Eräs mies, jonka näin äsken juuri. Hän oli tuolla — nyt hän on poissa — hän on hävinnyt sillä välin, kun minä etsin teitä. Meidän täytyy löytää hänet! Hän on varmasti mennyt tänne päin. Andie! — koettakaa katsella missä hän on! Hän on pitkä sileäksi ajeltu mies, jolla on pehmeälierinen hattu ja painava matkapalttoo — joku ulkomaalainen. Voi, katsokaahan!"

Ensimmäisen kerran oli Zillah maininnut Lauristonia etunimeltä, ja nuorukainen puristi vaistomaisesti hänen kättään heidän rientäessään eteenpäin.

"Mutta miksi?" hän kysyi. "Kuka hän on? Mitä asiaa teillä on hänelle?
Mitä kaikki tämä merkitsee?"

"Voi, koettakaa löytää hänet!" huudahti Zillah. "Te ette ymmärrä kuinka tärkeää se on! Jos nyt kadotan hänet näkyvistäni, en luultavasti enää koskaan saa nähdä häntä. Ja hänet täytyy löytää — ja saada pysähtymään — teidän vuoksenne!"

He olivat tällä välin tulleet asemalaiturin päähän, ja Lauriston katseli oikeaan ja vasempaan löytääkseen kysymyksessä olevan miehen. Äkkiä hän käänsi Zillahin ympäri.

"Onko hän tuolla — tuo mies, joka puhelee toisen kanssa?" hän kysyi.
"Katsokaahan — tuolla."

"On", virkkoi Zillah. Hän näki taas miehen, jolla oli platinainen paidannappi, ja pysähtyi samassa äkkiä pidättäen Lauristonia. Mies poltteli rauhallisena sikaariaan ja puheli toisen miehen kanssa, joka oli ilmeisestikin tullut vastasaapuneessa junassa päättäen siitä, että hänellä oli toisessa kädessään matkalaukku ja toisella käsivarrellaan matkapeite. "Niin", vahvisti Zillah. "Hän se on! Ja meidän on seurattava häntä minne tahansa hän meneekin!"

"Minkä ihmeen vuoksi?" kysyi Lauriston. "Mikä salaperäinen juttu tämä on? Kuka hän on?"

Samassa molemmat miehet erosivat puristaen lämpimästi toistensa kättä. Mies, jolla oli matkalaukku ja peite mukanaan, kääntyi maanalaiselle, rautatielle johtaville portaille. Toinen asteli hitaasti aseman julkisivun puolelle ja sieltä Great Northern-hotellille päin. Zillah veti heti Lauristonia perässään pysytellen muutamain kyynäräin välimatkan päässä vieraasta, mutta astellen kuitenkin itsepintaisesti eteenpäin. Muukalainen meni kadun poikki ja kääntyi hotellin porttikäytävään päin, kun Zillah teki pikaisen päätöksen.

"Meidän on puhuttava tuolle miehelle", hän virkkoi. "Älkää nyt kysykö miksi — saatte tietää muutamien minuuttien kuluttua. Kysykää häneltä tahtooko hän puhua kanssani."

Lauriston tarttui vieraaseen, kun tämä astui hotellin edessä oleville portaille. Hänestä tuntui epämiellyttävältä ja typerältä, mutta Zillahin äänenpaino ei jättänyt mitään sijaa vastaväitteille. Hänen oli toteltava.

"Suokaa anteeksi", Virkkoi Lauriston niin kohteliaasti kuin suinkin, "mutta tämä neiti haluaa hartaasti puhella kanssanne".

Mies kääntyi, vilkaisi Zillahiin, joka oli tullut lähemmäksi, ja kohotti pehmeälieristä hattuaan vanhanaikuiseen kohteliaisuuteen vivahtavalla tavalla. Juuri heidän yläpuolellaan paloi voimakas lamppu: sen valossa he kaikki kolme tuijottivat toinen toistaan. Muukalainen hymyili — vähän ihmeissään.

"Niinkö tosiaankin!" hän virkkoi sellaisella äänenpainolla, joka ehdottomasti paljasti hänet amerikkalaiseksi syntyperältään. "Olen hyvin iloinen. Ette suinkaan erehdyksessä luule minua joksikin toiseksi henkilöksi?"

Zillah oli jo punastunut hämmennyksestä. Nyt kun hän oli pannut alulle asian, vieläpä niin vähällä vaivalla, hän tuskin tiesi miten oli jatkettava.

"Pidätte tätä varmasti hyvin kummallisena", hän sopersi, "mutta ehkä ei teillä ole mitään sitä vastaan, että kerrotte minulle muutamia seikkoja. Näin teidät nimittäin juuri asemalla, kun tunnustelitte missä tulitikkulaatikkonne oli, ja huomasin, että teillä oli platinainen irtonappi, jossa oli omituinen tunnusmerkki."

Amerikkalainen naurahti hyväntahtoisesti ja iloisesti ja avasi takkinsa. Samalla hän työnsi kalvosimensa näkyviin.

"Tämä nappiko", hän virkkoi. "Se on totta — se on platinaa ja siinä on harvinainen tunnusmerkki. Ja se on myöskin näissä, katsokaahan näitä kalvosinnappeja! Mutta —"

Hän vaikeni ja vilkaisi Zillahiin, jonka katse oli kiintynyt irtonappeihin ja joka oli ilmeisestikin niin hämmästynyt, että oli menettänyt puhekykynsä.

"Näytätte tavattoman hämmästyneeltä minun nappieni vuoksi", virkkoi muukalainen taas naurahtaen. "Suonette anteeksi, jos kysyn - minkä vuoksi?"

Zillah sai vaivoin mielenmalttinsa takaisin ja käyttäytyi taas yhtä asiallisesti kuin tavallisestikin.

"Pyydän teitä olemaan ajattelematta, että kysyisin vain turhan vuoksi ja tarkoituksettomasti", hän virkkoi. "Oletteko ollut kauan Lontoossa?"

"Oletteko lukenut siitä jutusta, jota sanomalehdet jo nimittävät
Praed-kadun murhajutuksi?" jatkoi Zillah.

"Olen", vastasi vieras muuttuen vakavan näköiseksi. "Siinähän oli kysymys tuosta vanhuksesta, panttilainaajasta, jolla oli omituinen nimi. Muistan sen hyvin!"

"Minä olen vanhuksen tyttärentytär", virkkoi Zillah suoraan. "Nyt kerron teille, miksi olin kummissani nähdessäni teidän platinanappinne. Yksi platinainen irtonappi, joka oli koristettu aivan samalla kuviolla kuin teidänkin, löytyi meidän arkihuoneestamme isoisäni kuoleman jälkeen — ja toinen, ilmeisestikin sen vastapari, eräästä ravintolasta aivan lähellä. Ymmärrättehän nyt miksi halusin puhella kanssanne?"

Zillahin puhuessa amerikkalaisen kasvot olivat muuttuneet yhä vakavammiksi. Kun tyttö oli lopettanut, vilkaisi vieras Lauristoniin ja pudisti päätään.

"Jopa nyt", hän virkkoi. "Sehän on vakava juttu. Oletteko varma siitä, että tuo tunnusmerkki oli sama ja nappi platinaa?"

"Minä olen jonkin verran perillä jalokivikauppiaan ammatista", vastasi Zillah. "Ne napit, joista puhun, ovat platinaiset, ja niiden kuva on täsmälleen sama kuin teidänkin napissanne."

"No mutta — sepä on peräti ihmeellistä!" huomautti amerikkalainen. "En voi näin ensi hetkellä sanoa teille, minkä vuoksi se on niin kummallista, mutta vakuutan teille, että se on kaikkein omituisinta, mitä eläissäni olen kuullut — ja minä olen tutustunut moneen ihmeelliseen juttuun. Kuulkaahan, minä asun tässä hotellissa, ettekö tahtoisi tulla sisään kanssani? Etsimme itsellemme rauhallisen sopukan ja puhelemme hiukan. Tulkaa siis, olkaa hyvät."

Hän astui edellä hotelliin ja meni pitkää käytävää myöten, josta pääsi muutamiin seurusteluhuoneisiin. Sitten hän kurkisti sisään erääseen pieneen tupakkasoppeen ja kutsui heitä sinne. Mutta kynnyksellä Zillah pysähtyi. Hänen käytännöllinen vaistonsa oli nyt täysin hereillä. Hän tajusi selvästi, että kuka tämä muukalainen sitten olikin, ei hänellä ollut mitään tekemistä Praed-kadun jutun kanssa, mutta että hän kuitenkin voisi luoda aivan erikoista valoa siihen. Zillahin teki mieli astua pitkä askel lähemmäksi sen jutun selvittämistä. Hän kääntyi amerikkalaisen puoleen.

"Kuulkaahan", hän virkkoi, "olen kertonut teille, minkä vuoksi olen seurannut teitä ja kuka olen. Tämä herra on Andrew Lauriston. Luitteko hänen nimensä poliisikuulustelun selostuksista sanomalehdissä?"

"Hän juuri", vastasi Zillah. "Paraikaa eräät ystävämme koettavat ottaa asioista selvää herra Lauristonin puolesta. Toinen niistä on serkkuni herra Rubinstein, toinen herra Purdie, herra Lauristonin vanha ystävä. Minä tiedän suunnilleen, missä he ovat tällä hetkellä — onko teillä mitään sitä vastaan, jos kutsun heidät puhelimitse tänne nyt heti, niin että hekin voivat kuulla, mitä teillä on meille kerrottavana?"

"Ei vähintäkään", vastasi amerikkalainen sydämellisesti. "Autan mielelläni niin paljon kuin suinkin voin. Asia herättää harrastustani. Kuulkaahan, likellä tuossa on puhelinkomero. Menkää sinne ja kutsukaa nuo herrat tänne ja pyytäkää heitä tulemaan hyvin nopeasti!"

Hän ja Lauriston odottivat Zillahin ollessa puhelinkomerossa. Tyttö oli jokseenkin vakuutettu siitä, että Melky ja Purdie olivat jo nyt palanneet Praed-kadulle, ja hän soitti rouva Goldmarkille Pyytäen häntä kysymään panttitoimistosta. Minuutin parin kuluttua hän palasi Lauristonin ja amerikkalaisen luokse. Hänen poissa ollessaan viimeksi mainittu oli vaihtanut joitakin sanoja tarjoilijan kanssa ja vei nyt molemmat vieraansa yksityiseen huoneeseen.

"Saamme täällä olla paremmassa rauhassa", hän huomautti. "Meidän ei tarvitse pelätä, että kukaan keskeyttää meidät tai kuulee puheluamme. Olen sanonut tarjoilijalle, että odotamme kahta herraa ja että heidät on opastettava tänne niin pian kuin he saapuvat. Viipyyköhän siihen kauan?"

"He ovat täällä kahdenkymmenen minuutin kuluttua", vastasi Zillah.
"Olette kovin ystävällinen nähdessänne niin paljon vaivaa."

Amerikkalainen veti nojatuolin tulen ääreen ja kehoitti kädenliikkeellä
Zillahia istuutumaan siihen.

"Kas niin", virkkoi amerikkalainen, "tämäntapaisessa vakavassa jutussa ei voi nähdä liiaksi vaivaa. Tämä asia herättää harrastustani — vieläpä aivan erikoisessa määrin nyt, kun kuulin platinanapeista. Luulen tosiaankin voivani luoda asiaan jonkinlaista valaistusta. Mutta jättäkäämme se siksi kunnes ystävänne saapuvat. Ja minähän en ole esittänytkään itseäni — nimeni on Stuyvesant Guyler. Olen newyorkilainen, mutta olen kuljeskellut siellä täällä jonkin verran, vieläpä melkoisestikin. Kuulkaahan, onko teillä minkäänlaisia arveluita siihen suuntaan, että tämä salaperäinen juttu olisi jollakin lailla yhteydessä Etelä-Afrikan kanssa? Ja sitä paitsi mahdollisesti jalokivien kanssa?"

"No niin — mutta se sisältyy siihen, mitä aion kertoa", vastasi
Guyler. "Kuulette sen aikanaan. Mutta epäilittekö te mitään?"

"En ollut ajatellut jalokiviä, mutta tosin kyllä Etelä-Afrikkaa", myönsi Zillah.

"Samaa tuntuu molemmilla tahoilla", huomautti Guyler mietteissään. "Mutta tulette ymmärtämään sen, kun kuulette, mitä minulla on kerrottavaa."

Purdie ja Melky astuivat sisään kahdenkymmenen minuutin kuluttua niin kuin Zillah oli ennustanutkin ja olivat peräti kummissaan tavatessaan Zillahin ja Lauristonin ventovieraan seurassa. Mutta Zillah selitti asian muutamin sanoin ja kielsi kyselemästä mitään, kunnes herra Stuyvesant Guyler olisi ilmaissut, mitä tiesi asiasta.

"Ja ennenkuin minä aloitan", virkkoi Guyler, joka oli tyynesti tarkastellut molempia vastatulleita Zillahin selittäessä tilannetta, "tahtoisin mielelläni nähdä sen platinaisen irtonapin, jonka herra Rubinstein löysi lattialta — jos se nimittäin sattumalta on hänellä mukanaan."

"En ole eronnut siitä, herra, hetkeksikään sen jälkeen kun löysin sen", hän virkkoi ottaen esiin pienen silkkipaperiin käärityn esineen. "Katsokaas, tässä se on!" Guyler otti Melkyn ojentaman napin ja pani sen pöydälle, jonka ympärillä he kaikki istuivat. Vilkaistuaan siihen hän veti pois käsistään molemmat kalvosimensa ja laski ne sen viereen.

"Niin, se on varmasti yksi siitä ryhmästä", hän huomautti mietteissään. "Minun ymmärtääkseni ei tässä ole minkäänlaista sijaa epäilykselle. Niin, tämä on tosiaankin peräti kummallista. Nyt kerron teille suoraan kaikki mitä tiedän. Nämä irtonapit — kaikki järjestään — kuuluvat kuuteen samanlaisten nappien ryhmään, jotka ovat kaikki valmistetut tuosta hyvin kalliista metallista, platinasta, täsmälleen saman muotoisiksi ja kaikki koristetut samalla varta vasten keksityllä tunnusmerkillä. Ne antoi eräs mies, joka muutamia vuosia sitten hankki itselleen suuren omaisuuden Etelä-Afrikassa, kuudelle henkilölle, jotka olivat auttaneet häntä aika paljon. Niin on asia!"

"Hänen nimensä", vastasi Guyler, "oli Spencer Levendale — timanttikauppias".

XIX

PURDIE PYSYY LUJANA

Tämän uutisen aikaansaama vaikutus oli ilmeisestikin aivan sellainen kuin amerikkalainen oli aavistanutkin, ja hän hymyili vähän jurosti, katsellessaan vuoron perään kunkin kasvoja. Mitä hänen vieraisiinsa tulee, he vilkaisivat ensin toinen toiseensa ja sitten häneen. Guyler naurahti ja jatkoi.

"Se saa teidät säpsähtämään", hän virkkoi. "Lukiessani hiljattain selostukset sanomalehdistä tuosta jutusta huomasin Spencer Levendalen nimeä mainittavan jonkin vanhan kirjan yhteydessä, joka oli jäänyt Daniel Multeniuksen arkihuoneeseen tai joka ainakin löydettiin sieltä. Päättelin tietysti, että hän oli sama Spencer Levendale, jonka olin tuntenut Etelä-Afrikassa viisi vuotta sitten. Ja totta puhuen olen lukenut teikäläisiä sanomalehtiä aamuin illoin nähdäkseni oliko hänestä lisätietoja. Mutta tähän mennessä en ole löytänyt mitään."

Purdie ja Melky vilkaisivat toisiinsa ja Melkyn ilmeisesti kehoittavan silmäyksen huomattuaan Purdie puhui.

"Me voimme antaa teille lisätietoja", hän virkkoi. "Se tulee huomisaamuna olemaan kaikkien tiedossa. Levendale on salaperäisesti kadonnut talostaan ja kaikista muistakin paikoista, joissa hänet on joka päivä nähty, ja kukaan ei tiedä, missä hän on. Arvellaan tämän katoamisen olevan jollakin tavoin yhteydessä Praed-kadun tapauksen kanssa."

"Selvä on", myönsi Guyler, "siitä ei hevin ole epäilystäkään. Ja Praed-kadun jutussa tulevat nämä platinaiset irtonapit näyttelemään melkoista osaa, ja kun te ja täkäläiset poliisit olette päässeet asian perille, tulette varmasti huomaamaan, että jollakin muulla seikalla on myös suuri tehtävä siinä."

"Jalokivillä", vastasi amerikkalainen rauhallisesti hymyillen. "Juuri jalokivillä! Jalokivet tulevat olemaan sen kaiken pohjalla varmasti!"

Seurasi hetkiseksi hämmästynyt hiljaisuus. Sitten Melky kääntyi kiihkeästi amerikkalaisen puoleen.

"Herra!" hän virkkoi. "Käykäämme nyt käsiksi asioihin! Mitä te nyt tiedätte tästä Levendalesta?"

"En paljon", vastasi Guyler. "Mutta minulla on vapaus kertoa, mitä tiedän. Olen ollut jossakin määrin vierivän kiven kaltainen, nähkääs. Olen harhaillut maailmassa yhdessä jos toisessakin paikassa, tehnyt yhtä ja toista, ja olen omalta kohdaltani kumonnut vanhan sananparren, sillä minun on onnistunut kerätä aika paljon sammalta vieriessäni. No niin, oleskelin Kap-kaupungissa jonkin aikaa viitisen vuotta sitten ja tapasin siellä Spencer Levendalen. Hän oli silloin jalokivikauppias — en voi täsmälleen sanoa mikä oli hänen alansa lähemmin määriteltynä, sillä en koskaan kuullut sitä tarkemmin. Mutta se tiedettiin yleisesti, että hän oli koonnut suuren omaisuuden ostamalla ja myymällä jalokiviä. Minä ja viisi muuta miestä — kaikki eri kansallisuuksia — olimme hyväksi avuksi Levendalelle eräässä suuressa kaupassa, jonka hän halusi hartaasti luonnistuvan — yhdentekevää mikä se oli — ja hän oli hyvin kiitollinen meille minun ymmärtääkseni. Ja kun me olimme kaikki rahan puolesta varsin toimeentulevia, ei hän voinut lahjoittaa meille shekkejä ja keksi sen vuoksi sellaisen keinon, että laitatti tarpeellisen määrän platinaisia irtonappeja — platinahan on niin kuin tiedätte kalleinta tunnettua metallia — ja jokaiseen irtonappiin kaiverrettiin huolellisesti hänen itse keksimänsä tunnusmerkki. Tässä ovat minun nappini — ja se, joka on herra Rubinsteinin hallussa, kuuluu toiseen samanlaiseen ryhmään. Mutta kuka nyt on se mies, joka on pudottanut kalvosimennappinsa?"

Purdie, joka oli kuunnellut amerikkalaisen kertomusta suurella mielenkiinnolla, esitti heti erään kysymyksen.

"Siihenhän saa vastauksen kysymällä teiltä erästä asiaa", hän virkkoi. "Te epäilemättä tiedätte niiden miesten nimet, joille nuo irtonapit jaeltiin?"

"Kah, en vainkaan", hän vastasi. "Asianlaita on siten - niin kuin ymmärtäisitte, jos tuntisitte jutun yksityiskohdat — että tämä oli omituisenlaatuinen salaperäinen kauppa, jossa tarvittiin muutamain eri kansallisuuksiin kuuluvain miesten apua, eikä kukaan meistä tuntenut toisiaan. Mutta minä tapasin sattumalta sen englantilaisen, joka oli yksi meistä — jälkeenpäin. Tunsin hänet tietysti heti hänen irtonappiensa avulla."

"Purvis-niminen mies, Stephen Purvis", vastasi Guyler. "Minun kaltaiseni mies, joka oli matkustellut vähän joka suunnalla ryhtyen milloin mihinkin hommaan mikäli siitä oli rahaa ansaittavissa. Tapasin hänet Johannesburgissa ehkä seuraavana vuonna sen jälkeen kun tuo kauppa oli tehty, josta mainitsin. Hän ei myöskään tietänyt, keitä nuo toiset miehet olivat."

"Ettekö ole kertaakaan nähnyt häntä sen jälkeen?" kysyi Purdie. "Ettekö tiedä missä hän on?"

"Minulla ei ole siitä pienintäkään aavistusta", virkkoi Guyler. "En ole puhellut hänen kanssaan useammin kuin sen yhden ainoan kerran, ja silloinkin vain noin tunnin ajan."

"Herra!" huudahti Melky kiihkeästi. "Voisitteko kuvailla nyt tämän
Purvisin? Vain suunnilleen?"

"Varmasti", vastasi amerikkalainen. "Nimittäin sellaisena kuin minä muistan hänet. Suurehko, isoluinen, karaistuneen näköinen — noin minun ikäiseni — sileäksi ajeltu — enemmän siirtomaissa oleskelleen kuin englantilaisen näköinen — hän oli ollut poikasesta asti Etelä-Afrikassa puuhaillen milloin mitäkin."

"Hiivatti sentään, tuopa kuulostaa olevan juuri sama mies, joka kävi rouva Goldmarkin ravintolassa", virkkoi Melky. "Ainakin rouva Goldmark on kuvaillut hänet juuri sellaiseksi."

"Niin, minä tosiaankin uskon hänet samaksi", huomautti Guyler. "Sitä minä olen arvellutkin koko ajan. Uskokaa minua, kun sanon, että tämä koko salaperäinen asia kiertyy erään jalokivijutun ympärille, johon tämän neidin isoisä, herra Spencer Levendale ja tuo Purvis-niminen mies ovat sekaantuneet — se on varma! Ja nyt on, minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan, tärkeintä löytää heidät molemmat! Mitä nyt on tehty ja mitä aiotaan tehdä siinä suhteessa!"

"New Scotland Yardin etsivällävirastolla on Levendalen juttu hallussaan", sanoi Purdie. "Käväisimme siellä pikimmältään herra Multeniuksen lakimiehen kanssa tänä iltana. Mutta emme luonnollisestikaan voineet puhua mitään toisesta miehestä, koska emme vielä tietäneet hänestä mitään! Olisiko teillä mitään vastaan lähteä sinne huomisaamuna?"

"Ei suinkaan", vastasi Guyler reippaasti. "Asustan tässä hotellissa viikon parin ajan. Osuin tänne tullessani kaupunkiin pohjoisesta päin muutamia päiviä sitten. Tämä on minulle hyvin sopiva paikka, ja olen jokseenkin varma siitä, että asun täällä koko ajan, jonka nyt viivyn Lontoossa. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että sekaannun tähän juttuun. Mutta minun nähdäkseni on asia vielä hyvin hankalalla kannalla tämän nuoren herra Lauristonin kohdalta. Luin kaikki sanomalehdet huolellisesti ja ymmärsin hänen tukalan tilansa. Nimittäin nuo sormukset?"

Zillah muisti äkkiä kaikki, mitä Ayscough oli kertonut hänelle sinä iltana. Hän oli unohtanut mistä syystä oli lähtenyt King's Crossille: niin kiihtyneenä hän oli kuunnellut amerikkalaisen kertomusta. Nyt hän kääntyi Purdien ja molempain toisten maanmiestensä puoleen.

"Olen aivan unohtanut!" hän huudahti. "Siinähän on vielä vaara. Ayscough on ollut tänä iltana käymässä liikkeessämme. Poliisit ovat tutkituttaneet asiantuntijalla sekä herra Lauristonin sormukset että ne, jotka olivat meidän tarjottimellamme. Hän väittää herra Lauristonin sormuksissa olevan salaisia jalokivikauppiaan merkkejä, jotka ovat aivan samanlaiset kuin meidänkin sormuksissamme. Ja se onkin aivan epäilemätöntä. Nyt ovat poliisit tietysti vakuutettuja, että nuo kaksi sormusta on otettu meidän tarjottimeltamme — ja — ja aikovat pidättää — Andien!"

"Kaikki on perätöntä — mitä poliisi sanoo!" hän huudahti. "Minä olen saanut selville kuka antoi nuo sormukset äidilleni! Voin todistaa sen! En välitä hiventäkään poliiseista enkä heidän merkeistään — nuo sormukset ovat minun!"

"Eihän kukaan meistä vielä tiedä mitä olet tehnyt tai saanut selville Peeblesissä noiden sormusten suhteen", hän virkkoi. "Kerrohan! Esitä vain lyhyet tosiasiat."

"Niin minä aionkin", virkkoi Lauriston yhä suutuksissaan. "Mietin koko asiaa perin pohjin matkustaessani täältä pois. Muistin, että jos Peeblesissä vielä eläisi joku, joka tietäisi äidistäni ja noista sormuksista, se olisi eräs hänen vanha ystävättärensä rouva Taggart — muistathan hänet, John?"

"En tietänyt vieläkö rouva Taggart eli", jatkoi Lauriston. "Mutta läksin liikkeelle varhain tänä aamuna ja tapasin hänet. Hän muistaa nuo sormukset ihan hyvin ja kuvaili ne tarkoin. Vieläpä häin kertoi sellaistakin, jota minä en tietänyt nimittäin kuinka ne joutuivat äidilleni. John, sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin että isäni ja äitini eivät olleet kovinkaan varakkaita, ja että äidilläni oli tapana ansaita lisärahoja vuokraamalla huoneita kesäasukkaille. Eräänä kesänä hänellä oli vuokralaisenaan muuan lontoolainen lakimies herra Killick, joka viipyi kuukauden päivät. Tai hän ainakin tuli vain kuukaudeksi, mutta sairastui ja viipyi yli kaksi kuukautta. Äitini hoiti häntä hänen sairautensa aikana, ja Lontooseen palattuaan herra Killick lähetti hänelle nuo sormukset. Ja jos niissä on merkkejä", lopetti Lauriston, "jotka ovat samanlaisia kuin tuolla tarjottimellakin olevissa sormuksissa, niin en voi sanoa mitään muuta kuin että niiden merkkien täytyi olla sormuksissa silloin kun herra Killick osti ne! Sillä ne ovat siitä pitäen olleet meidän hallussamme — äitini ja minun — kunnes vein ne panttitoimistoon?"

Zillah taputti äkkiä käsiään, ja hän ja Melky vaihtoivat paljon puhuvan silmäyksen, jota toiset eivät ymmärtäneet.

"Niin se on!" Zillah huudahti. "Se minua juuri hämmästyttikin alussa.
Nyt on enää ole ihmeissäni. Melky tietää, mitä tarkoitan."

"Se, mitä hän tarkoittaa, herra", virkkoi Melky taputtaen Purdien käsivartta, "on juuri sama asia, joka minuakin alussa hämmästytti. Se on juuri niin kuin herra Lauriston sanoo — nuo salaiset merkit olivat sormuksissa silloin kun herra Killick osti ne. Nuo kaksi sormusta sekä ne tarjottimella olevat sormukset, joista oli kysymys. ovat lähteneet saman tekijän käsistä Tuossa kaikessa ei ole mitään kummallista minulle eikä Zillah-serkulleni. Me nähkääs olemme perillä tässä ammatissa. Mutta nuo poliisit! Ne ovat niin epäluuloisia, että —. Mutta, hyvät herrat, nyt meidän on etsittävä käsiimme herra Killick."

"Sitäpä minä juuri en tiedä", hän vastasi. "Kaksikymmentäviisi vuotta sitten hän antoi äidilleni nuo sormukset ja rouva Taggartin sanain mukaan hän oli silloin keski-ikäinen mies, joten hänellä on nyt ikää jo aika lailla. Mutta jos hän on elossa, voin löytää hänet."

"Meidän on saatava hänet käsiimme", virkkoi Purdie lujasti. "Minun käsitykseni mukaan hän voi todistaa jotakin sellaista, joka on tärkeämpää kuin noiden sormusten pelkkä tunteminen — älkää nyt välittäkö siitä, mitä arvelen asiasta. Meidän on pohdittava sitä huomenna."

"Mutta sillä välin", keskeytti Zillah hänet, "Andie ei saa lähteä asuntoonsa rouva Flitwickin luokse. Minä ymmärsin mitä Ayscough tarkoitti tänä iltana, ja muistakaa kaikki, että se oli aivan yksityisluontoista hänen ja minun välilläni. Hänet täytyy pitää jonkin aikaa poliisin tietämättömissä, ja —"

"Ei", hän virkkoi. "Ei sinne päinkään! Me emme turvaudu minkäänlaiseen pakoilemiseen ja piileskelemiseen. Andie Lauriston ei tule ilmaisemaan pienintäkään pelkoa poliiseja tai mitään heidän Johtopäätöksiään kohtaan. Hänen on seurattava tarkoin minun ohjeitani, ja minä vien hänet täksi yöksi hotelliini — jättäkää hänet minun haltuuni! Minä kyllä pidän huolen siitä, että tämä juttu selviää oikealla tavalla ja perin pohjin — olkoon lopputulos sitten millainen tahansa. Kas niin, erotkaamme nyt. Herra Guyler!"

"Tulkaa tapaamaan minua hotelliini huomisaamuna kello kymmenen", virkkoi Purdie. "Uusi luku alkaa silloin."

PARSLETTIN JUTTU

Seuraavana aamuna neljännestä yli kymmenen Ayscough puheli kahden kesken erään New Scotland Yardin etsivänviraston rikososastoon kuuluvan miehen kanssa yksityishuoneessa. Saapuvilla oli myöskin eräs ylempi virkamies, joka oli kutsuttu Praed-kadun panttitoimistoon heti sen jälkeen kun Andie Lauriston oli löytänyt sieltä Daniel Multeniuksen ruumiin. Tämä virkamies esitti nyt kummallekin poliisille kantansa murhajutussa — tietäen koko ajan, että kumpikaan heistä ei ollut hänen kanssaan yhtä mieltä.

"Tehän ette voi sivuuttaa sitä seikkaa, että noiden eri sormusten tunnusmerkit ovat samanlaiset", hän virkkoi tuttavallisesti. "Minun käsitykseni mukaan koko juttu on selvä kuin päivä — nuori mies oli ahdingossa — hän tunnusti, ettei hänellä ollut penniäkään — hän meni sinne, huomasi myymälän tyhjäksi, näki nuo sormukset, sieppasi niistä pari, silloin vanhus yllätti hänet — Lauriston nitisti hänet kuoliaaksi! Se on minun käsitykseni. Minä kehoitan pidättämään hänet ja jatkamaan sitten tutkimusta — kaikki muut asiaan liittyvät seikat kuuluvat johonkin toiseen juttuun."

Ayscough katseli mitään puhumatta New Scotland Yardin miestä, joka pudisti päätään jyrkästi kieltävällä tavalla.

"Se ei ole minun mielipiteeni", hän virkkoi päättävästi. "Eikä se myöskään ole meidän virastomme miesten mielipide. Me tutkimme tätä juttua melkein koko eilisen iltapäivän yhdessä tuon pienen juutalaisen Rubinsteinin ja erään skotlantilaisen herra Purdien kanssa, ja me tulimme siihen johtopäätökseen, että vanhan Multeniuksen kuolemaan liittyy oikein tärkeitä seikkoja. Siinä on oikein salaperäisyyksien verkko! Vanhuksen kuolema — tuo kirja, jota Levendale ei unohtanut raitiotievaunuun huolimatta omista sanoistaan ja ilmoituksestaan! — Levendalen selittämätön katoaminen — tuo Parslettin omituinen kuolema — lisäksi panttitoimiston arkihuoneeseen ja rouva Goldmarkin ruokalaan pudotettujen platinanappien salaperäisyys — ei! — koko juttu on peräti monimutkainen. Se on minun käsitykseni siitä."

"Niin minunkin", virkkoi Ayscough. Hän vilkaisi epäuskoisen näköiseen virkamieheen ja kääntyi sitten hänestä katsellakseen akkunasta ulos kadulle. "Jo nyt —!" hän huudahti äkkiä. "Tuolla tulee Lauriston Purdien kanssa ja heidän mukanaan eräs amerikkalaisen näköinen mies. Uskonpa tosiaankin, että Lauriston on saanut todistuksia omistusoikeudestaan noihin kahteen sormukseen — häntä ei ainakaan tunnu peloittavan esiintyä täällä päättäen siitä, että hän astelee suoraa päätä jalopeurain luolaan, vai mitä?"

"Tuokaa heidät kaikki sisään!" määräsi ylempi virkamies vähän äreästi.
"Nyt saamme kuulla, mitä tässä oikein on kysymyksessä."

Pian Purdie ilmestyi Ayscoughin jäljessä kahden toverinsa edellä. Hän ja New Scotland Yardin salapoliisi nyökkäsivät toisilleen päätään; he olivat olleet aika paljon yksissä edellisenä päivänä. Hän kumarsi myöskin ylemmälle virkamiehelle, mutta tämä katseli Lauristonia.

"Oletteko saanut mitään todisteita noista sormuksista?" hän kysyi.
"Tietysti, jos teillä, on —"

"Ennenkuin Lauriston puhuu mitään siitä", keskeytti Purdie hänet, "pyytäisin teitä kuulemaan, mitä tällä newyorkilaisella herralla Stuyvesant Guylerillä on teille kertomista. Se on tärkeää — se suorastaan liittyy tähän juttuun. Jos vain kuuntelette, mitä hänellä on sanottavana —"

Molemmat salapoliisit kuuntelivat Guylerin kertomusta platinaisista irtonapeista suurella mielenkiinnolla, vaikkakin vaieten. Sen loputtua he vilkaisivat toinen toiseensa ja sitten saapuvilla olevaan virkamieheen, joka näytti tulevan vastoin tahtoaankin vakuutetuksi toisen sanoista.

"Sitä minä sanoinkin muutamia minuutteja sitten", mutisi New Scotland Yardin mies. "Se on peräti monimutkainen juttu. Sitä ei selvitetäkään viidessä minuutissa."

"Ei edes kymmenessä", sanoi Ayscough lyhyesti. Hän vilkaisi Guyleriin.
"Tuntisitteko varmasti tuon Purvisin, jos näkisitte hänet?" hän kysyi.

"Tottahan nyt", vastasi amerikkalainen. "Niin luulen, ja jos hän on sama mies, joka nähtiin ruokapaikassa muutamia päiviä sitten, ei hän ole laisinkaan muuttunut — tai ei ainakaan paljon."

Kirjoituspöydän ääressä istuva mies kääntyi Purdieen ja vilkaisi sitten
Lauristoniin.

"Mitä kuuluu noista sormuksista?" hän kysyi. "Mitä herra Lauristonilla on sanottavana?"

"Anna minun kertoa", sanoi Purdie Lauristonin aikoessa ruveta puhumaan "Herra Lauriston", hän jatkoi, "on ollut Peeblesissä, jossa hänen isänsä ja äitinsä ovat asuneet. Hän on tavannut erään heidän vanhan ystävänsä rouva Taggartin, joka muistaa sormukset aivan hyvin Sitä paitsi rouva Taggart tietää, että rouva Lauriston-vainaja oli saanut ne Edward Killickiltä, lontoolaiselta lakimieheltä, joka tietysti voi tuntea ne. Mitä niissä oleviin merkkeihin tulee, luulen teidän löytävän niihin ammattiselityksen — nuo sormukset samoin kuin herra Multeniuksen tarjottimellekin kerätyt ovat luultavasti saman miehen tekemät. Selailtuani osoiteluetteloa olen huomannut, että herra Edward Killick on luopunut asianajajantoimestaan, mutta samalla saa myös nähdä, että hän on vielä elossa ja ehdotan, että hänet kutsuttaisiin tänne. Sillä välin haluaisin tietää miten aiotte menetellä herra Lauristonin suhteen. Tässä hän on."

"Luullakseni teikäläiset ovat nyt ottaneet tämän jutun kokonaan haltuunsa?" hän kysyi.

"Oletteko saanut joitakin ohjeita herra Lauristonin suhteen?" kysyi virkamies. "Ettekö? Herra Lauriston on siis vapaa lähtemään minne haluaa, mikäli se meistä riippuu", hän lisäsi kääntyen Purdieen. "Mutta hänen olisi ehdottomasti paras pysyä saapuvilla, kunnes kaikki on selvitetty."

"Niin on tarkoituksemmekin", virkkoi Purdie. "Milloin tahansa tarvitsette herra Lauristonia, tulkaa luokseni hotelliini — hän on siellä vieraanani, ja minä kyllä tuon hänet näkyviinne. Nyt on meidän ryhdyttävä etsimään herra Killickiä."

Hän, Lauriston ja Guyler lähtivät yhdessä ulos. Poliisitoimiston portailla Ayscough huusi Purdien jälkeen.

"Kuulkaahan", hän virkkoi tuttavallisesti. "Jättäkää tuo herra Killickin asia tunniksi pariksi. Minä voin kertoa teille paljon mieltä kiinnittävämpää kuin se on ja mahdollisesti paljon tärkeämpääkin. Lähtekää ruumiintarkastajan virastoon. Herra Lauristonhan tietää, missä se on."

"Siellä tutkitaan Parslettin kuolemantapausta", vastasi Ayscough nyökäyttäen merkitsevästi päätään. "Kuulette peräti kummallisen todistuksen, jollen erehdy. Lähden itsekin sinne heti."

"Kuulkaahan", virkkoi Guyler. "Noudattakaamme tuota ystävällistä neuvoa. Lähtekäämme sinne."

Lauriston opasti heidät siihen paikkaan, jossa häntä itseään oli äskettäin kuulustellut herra Parminter. Mutta nyt oli siellä väkeä tungokseen asti. Vain suurella vaivalla heidän onnistui tunkeutua sinne erääseen nurkkaan. Eräässä toisessa nurkassa kaukana heistä Lauriston huomasi Melky Rubinsteinin. Melky, joka oli kovassa ahdingossa, niin ettei voinut liikkuakaan, ilmaisi Lauristonille kasvojen eleillä ja viittaamalla peukalollaan ovelle päin, että heidän pitäisi tavata toisensa ulkona, kun toimitus olisi ohitse.

Kuulustelu oli jo alkanut, kun Purdie tovereineen tunkeutui sisälle. Todistajain aitiossa oli Parslett-vainajan leski — juhlallinen mustapukuinen olento, joka kertoi kuulustelijalle, että samana iltana, jolloin hänen miehensä kuoli, hän oli lähtenyt myöhään ulos tehdäkseen pikku kierroksen, niin kuin hän oli sanonut. Ei — ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, minne hänen miehensä oli lähtenyt eikä siitäkään, oliko hänellä määrättyä tarkoitusta ulos mennessään. Hänen miehensä ei ollut sanallakaan maininnut vaimolleen, että tulisi saamaan rahaa keneltäkään. Todistaja ei ollut nähnyt miestään enää sen jälkeen kun tämä oli lähtenyt ulos, ennenkuin tapasi hänet St. Maryn sairaalassa tohtorin käsiteltävänä. Mies kuoli tuntoihinsa tulematta heti vaimon päästyä sairaalaan.

Purdie ajatteli todistuksen loputtua, ettei siinä ollut mitään kummallista, ja ihmetteli, miksi Ayscough oli lähettänyt heidät sinne. Mutta seuraavan todistajan lausunto herätti jo suurempaa mielenkiintoa. Hän oli keikaileva, puuhakkaan näköinen, keski-ikäinen mies, varakas liikemies, joka astui todistajain aitioon aivan samoin kuin olisi asettunut omaan liikehuoneeseensa ja aikonut soittaa kelloa pyytääkseen päivän sanomalehtiä. Oikeudenjäsenten kuiskailusta saattoivat katselijat päättää, että tämä oli sama herra, joka oli löytänyt Parslettin kadulta. Purdie ja hänen molemmat toverinsa heristivät korviaan.

Martin James Gardiner, kilpa-ajojen vedonlyöntiasiamies Portsdown-kadun varrelta Maida Valessa, oli asunut siellä muutamia vuosia ja tunsi hyvin sen kaupunginosan — ei tuntenut Parslett-vainajaa ulkonäöltäkään — ei ollut tietääkseen koskaan nähnyt häntä, ennenkuin puheena olevana iltana.

"Kertokaa meille kaikki tarkoin, mitä tapahtui, herra Gardiner — omalla tavallanne", sanoi oikeuden puheenjohtaja.

Gardiner nojautui todistajain aition reunaa vasten ja koetti tehdä miellyttävän vaikutuksen sekä oikeuden jäseniin että yleisöön.

"Kirjoittelin kirjeitä jokseenkin myöhäiseen eilen illalla", hän virkkoi. "Vähän jälkeen yhdentoista lähdin viemään niitä lähimpään postilaatikkoon. Kun menin alas taloni portaita, astui Parslett ohitseni. Hän käveli Portsdown-katua Clifton-kadulle päin. Mennessään minun ohitseni hän nauraa hihitti hiljaa itsekseen. Sen huomatessani luulin hänen olevan hieman humalassa, suoraan sanoen, mutta seuratessani häntä hyvin lähellä näin hänen puhelevan aivan järkevästi. Hän oli edelläni kuusi tai kahdeksan metriä kunnes tulimme noin parinkymmenen metrin päähän Ciifton-kadun kulmasta. Silloin äkkiä — niin äkkiä, että minun on vaikea sitä kuvaillakaan — hän tuntui suorastaan luhistuvan kokoon. Näytti siltä kuinhan olisi silmänräpäyksessä kutistunut kasaan. Hänen polvensa menettivät voimansa ja hänen koko ruumiinsa lysähti katukäytävälle läjäksi!"

"Huudahtiko hän — kirkaisiko kuin äkillisestä tuskasta — tai mitään siihen tapaan?" kysyi oikeuden puheenjohtaja. "Kuului jonkinlainen koriseva ääni — en ole varma siitä, vaikka hän olisikin lausunut sanan pari lysähtäessään maahan", vastasi todistaja. "Mutta se kävi niin äkkiä, että en voinut erottaa mitään tarkasti. Se on ainakin varma, ettei hänen huuliltaan enää hänen kaaduttuaan päässyt minkäänlaista muuta ääntä kuin perin hiljaista omituista valittelua. Luulin tietysti miehen pyörtyneen. Riensin hänen luokseen. Hän makasi käppyrässä siinä, mihin oli kaatunut. Aivan lähellä oli katulamppu — näin hänen kasvoilleen levinneen omituisen värin ja hänen silmäinsä jo olevan lujasti ummessa. Sitä paitsi huomasin hänen hampaittensa olevan lujasti yhteen puristettuina ja hänen sormiensa kämmeniin painettuina."

"Vääntelehtikö hän ollenkaan — tekikö minkäänlaista liikettä?" kysyi tutkija.

"Ei pienintäkään! Hän oli hiljaa kuin ne kivet, joiden päällä hän makasi", sanoi todistaja. "Olen täysin vakuutettu siitä, että hän ei hievahtanutkaan sen jälkeen kun oli kaatunut. Juuri silloin ei ollut ketään muuta saapuvilla, ja minä aioin juuri soittaa lähimmän talon kelloa, kun eräs poliisi tuli nurkan takaa. Minä huusin hänelle, ja hän tuli paikalle. Me tutkimme miestä minuutin ajan. Sitten minä juoksin hakemaan tohtori Mirandoletia, jonka klinikka on juuri vieressä. Tapasin hänet siellä; hän lähti aivan heti sekä määräsi miehen viipymättä siirrettäväksi sairaalaan. Poliisi nouti apua ja mies vietiin pois. Tohtori Mirandolet lähti heidän mukanaan. Minä palasin kotiin."

Gardinerilta ei kysytty enää mitään mainitsemisen arvoista. Oikeuden puheenjohtaja vaihtoi joitakin lyhyitä kuiskauksia oikeudenpalvelijan kanssa ja vilkaisi sitten todistajain aition takana istuvaan ryhmään, jossa kaikilla oli lääkärien virkapuku päällään.

Samalla hetkellä Purdie kohtasi Ayscoughin katseen. Salapoliisi iski hänelle merkitsevästi silmäänsä, kun omituisen näköinen olento astui esiin joukosta ja asettui paikalleen todistajain aitioon.

XXI

MITEN KUOLLUT?

Eräs niistä kolmesta toveruksesta, jotka seisoivat uteliaasti katsellen uutta todistajaa tämän tullessa vapaalle paikalle oikeuden jäsenten eteen, oli nähnyt hänet ennen. Lauriston, joka oli Paddingtonissa asuessaan kävellyt aika paljon Maida Valessa ja St. John's Woodin tienoilla, tunsi tohtori Mirandoletin heti samaksi mieheksi, jonka hän oli usein tavannut noilla kävelyretkillään ja jota hän oli joka kerta ihmetellyt. Hän oli jonkin verran merkillisen näköinen olento — pitkä hintelä mies, jolla oli silmään pistävän selvä oma persoonallinen olemuksensa — sen tapainen mies, joka ehdottomasti vetäisi huomion puoleensa missä tahansa liikkuikin ja jota ihmiset kääntyisivät katsomaan kaikkein vilkasliikkeisimmälläkin kadulla. Hänen kotkannäköisiä piirteitään, melkein kalmankarvaista ihonväriään ja leimahtelevia, syvällä sijaitsevia silmiään ympäröi paksu pikimusta tukka, valahtaen tuuheina suortuvina hänen avaralle pehmeälle kaulukselleen, jota piti kohdallaan suuri musta silkkinen kaulanauha. Hänen hintelää vartaloaan, joka näytti tavattoman laihalta leveitten hartiain ja suuren pään rinnalla, verhosi päästä jalkoihin asti valtava viitta, yhtä pikimusta kuin hänen tukkansakin, ja sen niskassa riippui tohtorinviittaan kuuluva huppu. Ei ainoakaan läsnä olevista olisi voinut luulla tohtori Mirandoletia muuksi kuin ulkomaalaiseksi, vieläpä sellaiseksi ulkomaalaiseksi, joka ei tietänyt juuri mitään Englannista ja englantilaisista. John Purdie, jonka mielenkiinto oli nyt täysin virinnyt, hämmästyi kuullessaan todistajan vastaavan välttämättömiin alkukysymyksiin. Nicholas Mirandolet — Englannin alamainen — syntynyt Maltassa — kasvatettu Englannissa — sekä kirurgian että lääketieteen tohtori — harjoittanut yksityistä lääkärinammattia Portsdown-kadun varrella Maida Valessa viimeisen kymmenen vuoden aikana.

"Luullakseni teidät, tohtori Mirandolet, kutsui vainajan luokse äskeinen todistaja?" kysyi oikeuden puheenjohtaja. "Aivan niin! Pyydän teitä kertomaan meille mitä huomasitte."

"Tapasin vainajan makaamassa katukäytävällä arviolta kahdentoista metrin päässä talostani", vastasi tohtori Mirandolet terävällä, katkonaisella äänellä. "Eräs poliisi oli kumartuneena hänen ylitseen. Herra Gardiner kertoi meille nopeasti, mitä oli nähnyt. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miehen oli kohdannut niin sanottu halvaus — jonkinlainen kaatuvataudin kohtaus esimerkiksi. Tutkin hänet pikaisesti ja huomasin ensimmäisen vaikutelmani täysin vääräksi."

"Mitä sitten ajattelitte?" kysyi tuomari. Tohtori Mirandolet pysyi vaiti ja alkoi rummuttaa todistajain aition reunakaidetta pitkien ja hoikkien ihan valkeiden sormiensa päillä. Hän pani sileiksi ajellut huulensa suipolleen ja katseli miettivästi ympärilleen — tarkastellen rauhallisesti häneen suuntautuneita kasvoja. Lopuksi hän vilkaisi oikeuden puheenjohtajaan ja laukaisi kuuluviin vastauksen:

"En", kertasi tohtori Mirandolet. "En tiedä. Ja sanonpa teille miksi. Koska minä huomasin nopeammin kuin osaan teille kertoa, että oli kysymyksessä jotakin täydelleen yli minun ymmärrykseni menevää!"

"Taitoni?" tokaisi todistaja vääntäen kasvonsa omituiseen irvistykseen. "Yli minun ymmärrykseni! Olen nopea havaintojen tekijä. Näin muutamissa sekunneissa, että tässä oli mies, joka oli kirjaimellisesti luhistunut keskellä elämän kukoistusta aivan kuin — no niin, suoraan sanoen aivan kuin jokin merkillinen voima olisi laskenut surmaavan kätensä suoraan hänen elinhermolleen. Minä olin ymmällä."

"Käskin poliisin hankkia apua ja sairasvaunut sekä kuljettamaan miehen St. Maryn sairaalaan mahdollisimman kiireesti", vastasi tohtori Mirandolet. "Poliisin poissa ollessa tutkin miestä tarkemmin. Hän oli silloin kuolemankielissä — ja minä ymmärsin täydellisesti, ettei mikään lääketaito voinut häntä pelastaa. Tähän mennessä hän oli muuttunut aivan hiljaiseksi. Hänen ruumiinsa oli lauennut pingoituksestaan luonnolliseen asentoonsa, hänen kasvonsa, jotka minun ne ensiksi nähdessäni olivat olleet omituisen värikkäät, olivat muuttuneet tyyniksi ja kalpeiksi. Hän hengitti säännöllisesti, vaikkakin hyvin heikosti — ja teki ilmeisesti lähtöä. Minä ymmärsin täydellisesti mitä oli odotettavissa ja huomautin herra Gardinerille, että mies kuolisi puolen tunnin kuluttua."

"Kyllä — arviolta kahdenkymmenenviiden minuutin kuluttua siitä kun olin hänet ensiksi nähnyt", vastasi todistaja. "Menin sairasvaunujen mukana! Mies kuoli hyvin pian sairaalaan jouduttuaan, aivan niin kuin olin aavistanutkin. Ei mikään lääketieteellinen kyky olisi voinut häntä pelastaa!"

Oikeuden puheenjohtaja vilkaisi pieneen ryhmään lääkäripukuisia miehiä, jotka istuivat todistajain aition takana. Hän näytti tuumivan itsekseen oliko tarpeellista kysyä tohtori Mirandoletilta lisää. Varmuuden vuoksi hän kääntyi vielä hänen puoleensa.

"Teidän todistuksenne, tohtori Mirandolet, sisältää siis seuraavaa", hän sanoi. "Teidät kutsuttiin tuon miehen luokse ja te huomasitte heti, että itse ette voinut tehdä mitään hänen hyväkseen, jonka vuoksi toimititte hänet sairaalaan mahdollisimman nopeasti. Mutta minkä tähden olitte sitä mieltä, että teidän oli mahdotonta auttaa häntä?"

"Selitän sen teille muutamin sanoin", vastasi tohtori Mirandolet. "Se johtui siitä, että en tuntenut enkä ymmärtänyt ainoaakaan näkemistäni taudinoireista. Se johtui suoraan sanoen siitä, että tiesin täysin hyvin olevani tuiki kykenemätön ymmärtämään, mikä miestä vaivasi. Ja sen vuoksi toimitin hänet kiireimmiten sellaisten henkilöitten luokse, joiden pitäisi tietää enemmän kuin minä tiesin ja jotka ovat taitavamman maineessa kuin minä olen. Lyhyesti sanoen, huomasin joutuneeni näkemään jotakin sellaista, mikä oli täydellisesti minun taitoni ja ymmärrykseni yläpuolella."

"Sallinette minun vielä esittää parisen kysymystä", sanoi oikeuden puheenjohtaja. "Oletteko muodostanut jonkinlaisen oman mielipiteen miehen kuoleman syystä?"

"Olen", myönsi todistaja epäröimättä. "Olen toki. Luulen hänen saaneen myrkkyä mitä taitavimmalla ja kavalimmalla tavalla. Ja" — tohtori Mirandolet vilkaisi syrjäsilmällä takanaan istuvia miehiä — "tulen olemaan perin ihmeissäni, jollen saa tukea sille käsitykselleni. Mutta kymmenen tuhatta kertaa enemmän hämmästyn, jos Euroopassa on ainoatakaan asiantuntijaa, joka voi sanoa, mitä tuo myrkky oli!"

"Salaista!" huudahti tohtori Mirandolet. "Niin, salainen, se on juuri oikea sana. Tosiaankin, salaista se oli!"

"Vain yhden seikan vielä", vastasi todistaja oltuaan vaiti vähän aikaa. "Sitä voi käyttää todistusaineksena. Kumartuessani tuon miehen ylitse hänen maatessaan katukiveyksellä huomasin hänen vaatteissaan jonkinlaista omituista hyvää tuoksua. Alussa se oli voimakas ja haihtui vähitellen. Mutta minä kiinnitin poliisin ja herra Gardinerin huomion siihen. Se tuntui hänessä hyvin heikosti vielä silloinkin kun saimme hänet sairaalaan. Mainitsin sielläkin siitä seikasta."

"Niin", vastasi tohtori Mirandolet. "Niin oli asia. Se johti mieleeni itämaat — olen asunut idässä — Intiassa, Birmassa, Kiinassa. Minusta näytti, että tuo mies oli saanut käsiinsä jotakin itämaista hajuainetta ja mahdollisesti tiputtanut sitä jonkin verran vaatteilleen. Siihen seikkaan kannattaa kiinnittää huomiota. Sillä olen kuullut — en voi sanoa itse joutuneeni näkemään sellaista — että ihmisiä on kuollut pelkästään myrkyn hengittämisestä."

Oikeuden puheenjohtaja ei tehnyt mitään huomautusta — hänen käytöksestään kävi selvästi ilmi, että hän piti tohtori Mirandoletin väitettä hyvin epäluotettavana. Tohtori Mirandolet poistui todistajain aitiosta, ja hänen tilalleen astui sinne viranomaisten kehoituksesta tohtori John Sperling-Lawson.

"Hän on nykyään elävistä kaikkein luotettavimpia asiantuntijoita", kuiskasi Lauriston Purdielle tohtori Sperling-Lawsonin vannoessa valaansa ja vastatessa muodollisiin alkukysymyksiin. "Hän on ylilääkäri siinä sairaalassa, josta he puhuvat, ja esiintyy aina tämäntapaisissa jutuissa. Niinikään on hän sisäministeriön palveluksessa — hän juuri esiintyi erittäin tärkeänä todistajana Barnsburyn murhajutussa hiljattain — etkö muista sitä?"

Purdie muisti ja katseli kuuluisaa asiantuntijaa suurella mielenkiinnolla. Mutta tohtori Sperling-Lawsonin ulkomuodossa ei ollut mitään merkillistä. Hän oli hiljainen, maltillinen, tavallisen näköinen herrasmies, joka olisi aivan hyvin voinut olla asianajaja tai pankin virkailija, vaikka hänen tiedettiinkin olevan aivan toista. Hän esitti todistuksensa asiallisella äänellä — päinvastoin kuin tohtori Mirandolet, joka oli puhunut jokseenkin kiihtyneesti, mutta Purdie huomasi, että saapuvilla olevat kuuntelivat innokkaasti joka sanaa.

Tohtori Spering-Lawson sanoi sattumalta olleensa sairaalassa, kun Parslett tuotiin sinne, ja nähneensä hänen kuolevan. Hän oli tohtori Mirandoletin kanssa täysin samaa mieltä siinä, että oli aivan mahdotonta pelastaa miehen henkeä enää hänen sairaalaan jouduttuaan, ja hän oli valmis väittämään, että se oli mahdotonta jo sillä hetkellä, jolloin Gardiner oli nähnyt Parslettin lysähtävän kadulle. Toisin sanoen, Parslett oli kuoleman oma jo kaatuessaan.

"En voi vastata siihen kysymykseen", hän lopulta sanoi. "Voin vain esittää oman käsitykseni eräästä seikasta. Luulen — olenpa suorastaan vakuutettukin siitä — että hän oli saanut myrkkyä. Olen aivan varma asiasta. Mutta minun on pakko myöntää, että en tiedä, mitä myrkkyä oli käytetty, ja että en mitä huolellisimman tutkimuksen jälkeenkään ole voinut todeta pienintäkään merkkiä mistään tuntemastani myrkystä. Joka tapauksessa olen varma siitä, että hän kuoli myrkyn vaikutuksista, mutta mitä se oli tai kuinka se vaikutti, sitä en suodaan sanoen ymmärrä!"

"Niin toimitin", vastasi lääkäri, "yhdessä tohtori Seracoldin kanssa. Vainaja oli täysin terve ja hyvässä ravitsemistilassa oleva henkilö. Hänen elimistössään ei ollut missään paikassa pienintäkään sairauden merkkiä — hän oli ilmeisestikin kohtuullisesti elänyt mies, joka olisi aivan hyvin voinut elää yli seitsenkymmenvuotiaaksi. Mutta, niin kuin olen sanonut, minkäänlaisia myrkyn jälkiä en voinut löytää. Nimittäin mitään minun tuntemani myrkyn jälkiä."

"Nyt haluaisin esittää teille aivan erikoisen tärkeän kysymyksen", sanoi oikeuden puheenjohtaja. "Onko myrkkyjä, joiden luonnetta ette tunne?"

"On", vastasi lääkäri avomielisesti. "On niitä. Mutta enpä luulisi voitavan niiden käytöstä puhua Lontoossa."

"Onko sellaista eurooppalaista asiantuntijaa, joka voisi jotenkin valaista tätä asiaa?" kysyi kuulustelija.

"On", vastasi Sperling-Lawson. "Yksi henkilö — professori Gagnard Pariisissa. Suoraan sanoen, olen jo erikoisen lähetin mukana toimittanut hänelle pieniä kappaleita muutamista Parslettin elimistä. Jollei hän niiden avulla pääse tuon myrkyn jäljille, niin ei siihen kykene kukaan eurooppalainen tai amerikkalainenkaan asiantuntija, siitä ole varma — se on itämainen salaisuus."

"Hyvät herrat", virkkoi oikeuden puheenjohtaja, "me lykkäämme asian viikoksi. Siihen mennessä varmaankin saapuu tieto Pariisista."

Ihmiset lähtivät ulos kosteaan marraskuun aamuun innokkaasti keskustellen äsken esitetystä todistuksesta. Purdie, Lauriston ja Guyler, kaikki yhtä vähäpuheisina, seurasivat toisten jäljessä alkaen jo pohtia asiaa ja muodostaen siitä oman mielipiteensä. Äkkiä Melky Rubinstein riensi heidän luokseen heiluttaen paperia kädessään.

"Ulkona odotti eräs mies, joka toi tämän Zillahilta", sanoi Melky. "Hän oli kuullut, että te olitte kaikki täällä, ja minun hän myöskin tiesi täällä olevan. Meidän on heti lähdettävä sinne — hän on löytänyt muutamia kirjeitä, joita hänen isoisänsä on saanut tuolta Purvisilta. Tulkaa siis — sinne on vain muutamia askelia."

XXII

HERRA KILLICK MUISTELEE

Ayscough ja New Scotland Yardin mies tulivat samassa ulos oikeusrakennuksesta keskustellen innokkaasti ja vakavasti. Melky Rubinstein erosi toisista kolmesta ja kiirehti uutisineen molempain salapoliisien luokse. Kaikki kuusi olivat nyt menossa Praed-kadulle. Ja Purdie, joka par'aikaa näytti niin innostuneelta kuin hänen luonteensa ja liikemiestottumuksensa suinkin sallivat, otti Scotland Yardin miestä napinlävestä kiinni ja veti hänet syrjään.

"Mikä on teidän käsityksenne ammattimiehenä siitä, mitä olemme nyt juuri kuulleet?" hän kysyi. "Luonnollisestikin vain meidän kesken?"

Salapoliisi, joka oli jo muutamia kertoja keskustellut Purdien kanssa poliisilaitoksella edellisenä iltapäivänä ja iltana ja tunsi hänet varakkaaksi nuoreksi mieheksi, joka halusi innokkaasti puhdistaa ystävänsä Lauristonin kaikista epäluuloista, pudisti päätään. Hän oli tyyni, älykäs, keski-ikäinen mies, joka nähtävästikin mietti tarkoin sitä, mitä kulloinkin hänen kohdalleen sattui.

"Sitä on vaikea sanoa, herra Purdie", hän vastasi. "En epäilekään sitä, että me päästyämme tämän jutun perille saamme huomata sen hyvin yksinkertaiseksi — mutta nyt on vain päästävä perille siitä. Tiet ovat monimutkaiset — jopa aivan harvinaisessa määrässä! Nyt me olemme sokkelossa, josta etsimme oikeaa polkua."

"Luuletteko tällä Parslettin jutulla olevan mitään yhteistä
Multeniuksen kuoleman kanssa?" kysyi Purdie.

"Tietysti — epäilemättä", vastasi salapoliisi. "Minulla mielestäni ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että se henkilö, joka myrkytti Parslettin, on sama, joka aiheutti vanhan panttilainaajankin kuoleman. Minä kuvittelen asiaa seuraavalla tavalla. Parslett näki jollakin tavoin vilahdukselta tuon miehen lähtevän Multeniuksen myymälästä, — epäilemättä sivuoven kautta — ja myös tunsi hänet — tunsi hänet hyvin, pankaa se merkille! Kun Parslett kuuli, mitä oli tapahtunut Multeniuksen perähuoneessa, niin hän piti asian omana tietonaan ja meni vaatimaan mieheltä rahaa vaikenemisensa palkaksi. Mies antoikin hänelle viisikymmentä puntaa kullassa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni — epäilemättä luvaten antaa hänelle myöhemmin lisää — samalla hän kavalalla tavalla myrkytti hänet. Se on minun mielipiteeni, herra Purdie."

"Aivan niin, herra Purdie", myönsi salapoliisi. "Yksi asia on aivan varma — jos nimittäin minun mielipiteeni on oikea. Hän on nokkela mies — ja asiantuntija myrkkyjen alalla."

"Ei kannata salailla mitään", hän virkkoi vihdoin. "Epäilettekö te herra Levendalea kaiken sen jälkeen, mitä olette saanut kuulla, taikka sen johdosta, mitä minä olen kertonut teille hänen palvelijansa nähneen - nimittäin pullon ja lasiputken?"

"Otaksun Levendalen sekaantuneen siihen", vastasi salapoliisi varovasti. "Olen vakuutettu siitä, että hänellä on jollakin tavoin yhteyttä jutun kanssa. Meidän miehemme kyselevät hellittämättä häntä tänään eri paikoista — Cityssä ja West Endissä on liikkeellä puolisen tusinaa meidän paraita miehiämme. Hänet löydetään varmasti. Ja samoin myöskin tuo Stephen Purvis — kuka hän lieneekin. Meidän on saatava hänetkin käsiimme."

"Ehkäpä nuo kirjeet, joista Melky Rubinstein puhui, voivat luoda jotakin valoa asiaan", sanoi Purdie. "Varmasti on olemassa jokin keino, jonka avulla hänet löydetään jostakin."

He olivat nyt saapuneet panttitoimistoon ja kaikki kuusi miestä marssivat sisään sivuovesta. Daniel Multenius-vanhus, jolla ei ollut aavistustakaan siitä millaista hälinää ja mielenvaivaa hänen kuolemansa oli aiheuttanut, haudattaisiin hiljaisesti sinä iltapäivänä. Zillah ja Melky olivat surupuvussa. Mutta Zillah ei ollut menettänyt mitään käytöllisistä tottumuksistaan ja vaistoistaan. Uskollisen rouva Goldmarkin hoidellessa hautajaisvieraita yläkerrassa Zillah itse oli toisten vieraitten seurana alakerran perähuoneessa. Pöydällä hänen edessään ilmeisesti aivan näytteille asetettuna oli kolme esinettä, joihin hän heti kiinnitti vastatulleitten huomion — yksi oli vanhanaikuiset, kahdella nappirivillä varustetut liivit, nähtävästikin aika vanhat ja hyvin kuluneet, molemmat toiset kaksi ulkomaalaiselle paperille kirjoitettua kirjettä.

"Mieleeni ei juolahtanut kertaakaan ruveta tutkimaan niitä vaatteita, jotka isoisälläni oli päällään kuollessaan", virkkoi Zillah käyden suoraan asiaan. "Vasta tunti pari sitten tulin ajatelleeksi sitä. Hän on käyttänyt samoja vaatteita useampia kuukausia. Olen tarkastanut kaikki hänen taskunsa. Niissä ei ollut mitään tärkeää — paitsi nämä kirjeet. Löysin ne liivien sisätaskusta. Lukekaa ne."

K.H. — Olen lähettänyt sen pikku esineen, josta jo olen kirjoittanut tarkemmin teille ja herra L:lle, teidän osoitteellanne tavallisena kirjoihin merkittynä lähetyksenä. Parasta on, että sijoitatte sen pankkiinne, kunnes saavun. Ilmoitan tuonnempana tulopäivästäni. Teidän

"Tämä", huomautti Ayscough toisiin vilkaisten, "viittaa selvästi siihen, että mikä esine sitten lieneekin kysymyksessä herra Multenius otti sen pankista kuolinpäivänänsä aamulla. Se viittaa epäilemättä myös herra Levendaleen." Hän otti toisenkin kirjeen käteensä ja luki sen.

K.H. — Ilmoitan vain lyhyesti lähteväni täältä höyrylaiva Golcondalla päivän parin kuluttua. Tämä saapuu käsiinne päivää kahta aikaisemmassa postissa. Toivon pääseväni Englantiin marrask. 15 p. — niin on ainakin laivakonttorissa ilmoitettu — ja tulen luoksenne heti saavuttuani. Suotavaa olisi, että järjestäisitte heti kohtauksen herra S. L:n ja meidän molempain kesken. Teidän

"Marrask. 15 p.?" sanoi Ayscough. "Herra Multenius kuoli marrask. 19 p. Jos siis Purvis saapui Englantiin 15 p., on hän luultavasti käynyt täällä ennen 19 p:ää. Mehän tiedämme hänen joka tapauksessa olleen rouva Goldmarkin ruokalassa 18 p. Hyvä on, neiti Wildrose — me otamme nämä kirjeet mukaamme."

Lauriston jättäytyi jäljelle toisten miesten lähtiessä ulos voidakseen vaihtaa muutaman sanan kahden kesken Zillahin kanssa. Hänen tullessaan kadulle olivat kaikki muut lähteneet paitsi Purdie, joka puheli Melkyn kanssa sivukäytävän ovella. "Siinä on varmasti oikea suunta", kuului Melky juuri sanovan. "Ottakaa vain siitä selvä. Herra Lauriston", hän jatkoi, "tehkää, mitä ystävänne neuvoo. Me käsittelemme asiat yhden kerrallaan."

"Melkyn ehdotus on, että lähdemme ottamaan selvää siitä, mitä herra Killick voi todistaa", hän virkkoi. "Se on sitä paitsi parastakin meille, Andie. Nyt kun salapoliisit ovat par'aikaa tiedustelumatkoillaan ja heillä on hallussaan aika joukko kummallisia tietoja ja asiapapereita, niin me voimme suorittaa oman pikku osuutemme — nimittäin selvittää sinut täydelleen asiasta irti. On useampiakin kuin yksi seikka, jonka vuoksi meidän on yritettävä sitä, vanha veikko!"

"Mistä sinä oikein puhut, John?" kysyi Lauriston. "Sinulla on nyt jokin tuuma päässäsi!"

"Ja se on se, että sinä ja tuo tyttö olette rakastuneet toisiinne!" sanoi Purdie viekkaan näköisenä.

"Mutta ethän sinä voi pyytää ketään tyttöä vaimoksesi, hyvä mies, niin kauan kuin on olemassa pieninkään epäluulon varjo siitä, että olet aiheuttanut hänen isoisänsä kuoleman", huomautti Purdie neuvovalla äänensävyllä. "Syökäämme siis nyt vain yhteinen ateria, ottakaamme sitten vuokra-ajuri ja ajakaamme hakemaan sitä vanhaa herraa, joka antoi äidillesi sormukset. Tule pois hotelliin."

"Ymmärrä asia niin, että minä olen itsekäs mies, joka olen alkanut tuntea harrastusta tätä asiaa kohtaan ja noudatan omaa mielihaluani", sanoi Purdie.

"Hiisi vieköön! En ole koskaan ennen sekaantunut salapoliisi- juttuun.
Tämä ihmisten ajaminenhan vie aivan voiton metsästämisestä!"

Tutkittuaan ahkerasti osoiteluetteloja ja nimikirjoja varhain sinä aamuna Purdien ja Lauristonin oli onnistunut päästä selville herra Edward Killickin asunnosta. Hän oli aikanaan ollut tunnettu asianajaja Cityssä ja noudattanut sitten hyvin menestyneitten miesten esimerkkiä vetäytymällä syrjään sievään maalaishuvilaan nauttiakseen siellä vaivojensa hedelmiä. Hän oli valinnut oleskelupaikakseen hauskan vanhanaikuisen Stanmoren kylän, ja siellä Purdie ja Lauriston tapasivat hänet kauniitten puitten ja huolellisesti tasoitettujen ruohokenttäin ympäröimässä hauskassa vanhassa talossa. Hän oli terve ja virkeä vanhus, ei vielä seitsenkymmenvuotiaskaan, ja nousi nojatuolistaan suuressa kirjastohuoneessaan ja loi hämmästyneenä katseensa palvelijan juuri tuomista nimikorteista niiden omistajiin.

"Herra varjelkoon!" hän huudahti. "Oletteko te molemmat nuoret miehet minun peeblesiläisten vanhain ystäväini poikia?"

"Olemme", vastasi Purdie. "Tämä on Andrew Lauriston ja minä John Purdie. Ja me olemme hyvin iloisia huomatessamme teidän vielä muistavan omaisiamme, herra Killick."

Herra Killick siunaili vieläkin ja puristettuaan lämpimästi vieraittensa käsiä pyysi heitä istuutumaan. Hän sovitteli silmälasit nenälleen ja katseli hyvin huolellisesti molempia nuorukaisia.

"Muistan tosiaankin aivan hyvin teidän omaisenne", hän sanoi. "Minä kalastelin toisinaan Tweed-joessa ja Eddlestonin järvessä isänne kanssa, herra Purdie, ja teidän isänne ja äitinne luona asuin jonkin aikaa, herra Lauriston. Äitinne olikin hyvin ystävällinen minulle — hän hoiti minua erään sairauden aikana, joka kohtasi minua Peeblesissä ollessani."

Lauriston ja Purdie katsahtivat toisiinsa. Yhteisestä suostumuksesta
Purdie rupesi selittämään heidän asiaansa.

"Herra Killick", hän virkkoi, "juuri erään tuon sairauden aikana sattuneen tapauksen vuoksi olemmekin tulleet teitä katsomaan. Sallikaa minun aluksi kertoa vähän. Andie Lauriston on asunut Lontoossa kaksi vuotta — hän on kirjallinen kyky ja toivoo voivansa luoda nimen itselleen ehkäpä omaisuudenkin. Minä olen ryhtynyt jatkamaan isäni liikettä ja olen vain käymässä Lontoossa. Ja hyvä oli, että tulinkin, sillä Andie tarvitsi ystävää. Ennenkuin jatkan, herra Killick, haluaisin kysyä teiltä oletteko sanomalehdistä lukenut niin sanotusta Praed-kadun jutusta?"

"Hyvä nuori herra", hän sanoi viitaten kädellään kirjoihinsa päin, "en ole innokas lehtien lukija — vähän politiikkaa tosin seuraan. En ole laisinkaan lukenut salaperäisistä jutuista — syrjään vetäydyttyäni olen kokonaan heittäytynyt muinaisesineitten tutkijaksi. Ei, en ole lukenut Praed-kadun jutusta — en edes kuullutkaan siitä. Toivoakseni ette te kumpikaan ole siihen sekaantuneet?"

"Melko lailla sentään", vastasi Purdie "Jopa useammalla kuin yhdellä tavalla, Ja te voitte olla suureksi avuksi. Herra Killick — matkustettuanne pois Peeblesistä tuon sairautenne jälkeen, te lähetitte rouva Lauristonille lahjaksi kaksi arvokasta sormusta. Muistatteko sitä?"

"Voitteko myöskin muistaa keneltä ostitte nuo sormukset?" kysyi Purdie innokkaasti.

"Voin, aivan kuin se olisi eilen tapahtunut", vastasi Killick. "Ostin ne eräältä Cityssä asuvalta jalokivikauppiaalta, jonka tunsin aivan hyvin siihen aikaan. Hänen nimensä oli Daniel Molteno!"

XXIII

HERRA KILLICKIN MIELIPIDE

Vanhan asianajajan harjaantunut silmä ja nopea äly ymmärsivät heti, että tällä tiedonannolla oli jokin tärkeä merkitys hänen molemmille vierailleen. Purdien ja Lauristonin huomiota olikin heti herättänyt Molteno- ja Multenius-nimien yhtäläisyys, ja he vaihtoivat toisen katseen, jonka heidän isäntänsä näki ja ymmärsi heti merkitsevän jotakin. Hän kumartui eteenpäin tuolillaan.

"Se hämmästyttää teitä molempia", hän sanoi. "Mistä oikein on kysymys?
Uskokaa minulle asianne."

"Juuri sen vuoksi me tulimmekin, herra Killick", vastasi Purdie ripeästi. "Ja teidän luvallanne kerron koko jutun. Se on pitkä ja monimutkainen, herra Killick, mutta uskallanpa olla sitä mieltä, että te olette pitkän lakimiestoimintanne aikana kuullut monta sekavaa juttua, ja te voitte epäilemättä huomata tässä sellaisia seikkoja, joita emme ole nähneet. No niin, siten ovat asiat, ja minä kerron kaikki alusta asti …"

Vanha herra kuunteli kärsivällisesti ja valppaasti Purdieta, joka silloin tällöin Lauristonin keskeyttämänä ja täydentämänä kertoi Praed-kadun juttua siitä alkaen, kun Lauriston ensimmäisen kerran kävi panttitoimistossa, tämän aamun tapauksiin asti. Kerran pari herra Killick kysyi jotakin, kerran hän pyysi Purdieta pysähtymään hetkiseksi, että hän saisi miettiä jotakin seikkaa. Kertomuksen päätyttyä hän veti esiin kellonsa ja vilkaisi sitten ulos akkunasta.

"Saanko päätellä, että se pika-ajuri, joka odottaa ulkopuolella, on siellä teidän varaltanne, nuoret herrat?" hän kysyi.

"Niin on asia", vastasi Purdie. "Meidän on välttämättömästi päästävä takaisin kaupunkiin mahdollisimman nopeasti, herra Killick."

"Hyvä on", sanoi herra Killick mennen kirjastonsa ovelle. "Mutta minä lähden kanssanne niin pian kuin vain ennätän saada palttoon päälleni. Kas niin!" hän lisäsi muutamien minuuttien kuluttua, kun he kaikki kolme nousivat ajopeleihin.

"Käskekää miehen ajaa suoraan sille poliisiasemalle, jossa olette äskettäin olleet, ja antakaa minun koko matka rauhassa miettiä. Luullakseni voin sanoa enemmän tässä asiassa kuin mitä nyt huomaan. Mutta jos se tuottaa teille jonkinlaista mielenhuojennusta, voin heti sanoa teille, että minulla on aika paljon kertomista. Kummallista, kerrassaan kummallista, kuinka asiat kiertyvät toisiinsa ja kuinka pieni tämä maailma sittenkin on!"

Lausuttuaan nämä salaperäiset sanat herra Killick vaipui istumaan ajopelien nurkkaukseen ja pysyi siinä asennossa siihen asti, kunnes ne melkein tuntia myöhemmin vasta pysähtyivät poliisiaseman ovelle. Viiden minuutin kuluttua he olivat keskustelemassa eräässä yksityishuoneessa muutamien päällysmiesten kanssa, joiden joukossa olivat Ayscough ja se New Scotland Yardin salapoliisi, jonka kanssa, he olivat jo aikaisemmin olleet tekemisissä.

"Te kai tunnette minut tai olette kuullut minusta, ainakin joku teistä?" sanoi vanha asianajaja ja pani nimikorttinsa pöydälle, jonka viereen hänelle oli asetettu tuoli. "Minä olin nähkääs aika lailla tunnettu Cityn poliisiasemille ennenkuin vetäydyin yksityiselämään kolmisen vuotta sitten. Nämä kaksi nuorta herraa ovat juuri kertoneet minulle kaikki tämän peräti kummallisen jutun yksityiskohdat — ja minä luulen voivani, luoda jonkin verran valoa siihen — ainakin johonkin osaan siitä. Näyttäkäähän minulle aluksi niitä kahta sormusta, joista on ollut kysymys niin monta kertaa."

Ayscough veti sormukset esiin lukitusta laatikosta. Kaikki läsnä olevat katselivat tarkkaavasti herra Killickin tutkiessa ja käsitellessä niitä. Heti paikalla saattoi huomata, että hän tunsi ne samoiksi, jotka oli itse aikanaan ostanut ja lahjoittanut. Hetkisen kumpaakin tarkasteltuaan hän työnsi ne salapoliisille.

"Asia on varma", hän virkkoi täysin vakuutettuna. "Nämä ovat samat sormukset, jotka annoin rouva Lauristonile tämän nuoren miehen äidille. Tunsin ne heti. Jos on tarpeellista, voin näyttää teille myyjän niistä antaman kuitin. Lähemmät yksityiskohdat on määritelty tuossa kuitissa — ja tiedän sen varmasti vielä olevan tallessa. Tyydyttääkö todistukseni teitä?"

Korkein saapuvilla oleva virkamies vilkaisi New Scotland Yardin mieheen ja nähdessään tämän nyökkäävän päätään hymyili vanhalle asianajajalle.

"Minun mielestäni voimme täysin luottaa todistukseenne, herra Killick", hän sanoi. "Meidän oli vain saatava varmuus asiasta, niin kuin ymmärrätte. Mutta nuo merkit! Eikö siinä sittenkin ole kummallinen yhteensattuma, kun asiaa ajattelee?"

"Ei laisinkaan", vastasi herra Killick. "Ja minä sanon teille miksi. Juuri sen vuoksi olenkin tullut mukavan kotilieteni äärestä Stanmoresta. Siinä ei ole pienintäkään yhteensattumaa. Olen näiltä kahdelta nuorukaiselta kuullut kokonaan tuon Praed-kadun jutun. Ja yhtä vähän kuin epäilen näkeväni teidät edessäni epäilen, että se vanha panttilainaaja, jonka te tunnette täällä Daniel Multeniuksen nimellä, oli sama mies kuin Daniel Molteno, jolta ostin nuo sormukset aikoja sitten. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä!"

Kukaan läsnäolijoista ei huomauttanut mitään tämän hämmästyttävän uutisen kuullessaan, ja herra Killick jatkoi taas.

"Niin kuin ehkä joku teistä tietää, harjoitin asianajaja-ammattiani Cityssä, tarkemmin sanoen Moorgate-kadun varrella", hän virkkoi. "Daniel Moltenolla oli jalokivi- kauppa Houndsditchissä. Joskus jouduin ammattimiehenä avustamaan häntä asioissa. Ja toisinaan kävin hänen liikkeessään, jos satuin tarvitsemaan joitakin koruesineitä. Hän oli silloin noin viisikymmenvuotias, pitkä, selväpiirteinen juutalainen, jo aivan patriarkan näköinen, vaikka ei hänellä ollut ainoatakaan harmaata karvaa suuressa mustassa parrassaan. Hän oli mieltäkiinnittävä mies ja täysin selvillä jalokivien historiasta. Muistan peräti hyvin kuinka ostin nuo sormukset häneltä — muistan senkin, mitä niistä maksoin — seitsemänkymmentäviisi puntaa yhteensä. Nuo salamerkit niiden sisällä ovat tietysti hänen lyöttämiään — ja nehän ovatkin aivan samanlaiset kuin hänen yksityiset merkkinsä tarjottimella olevissa sormuksissa. Mutta en ole tullut tänne kertoakseni teille vain siitä. Se on vasta alkuvalmistelua."

"Joka tapauksessa se on peräti mieltäkiinnittävää", huomautti Ayscough.
"Ja mahdollisesti hyvin tärkeääkin."

"Ei puoliksikaan niin tärkeää kuin se, mitä nyt aion kertoa", sanoi herra Killick lyhyesti naurahtaen. "Mikäli nuoren herra Purdien kertomuksesta on käynyt ilmi, olette nykyään kaikki hyvin selvillä siitä, että tämä Praed-kadun juttu on jollakin lailla yhteydessä erään herra Spencer Levendalen kanssa, joka luullakseni on erittäin rikas mies, asuu eräässä tämän kaupunginosan hienoimmista taloista sekä on parlamentin jäsen. Päättäen siitä, mitä olette saaneet selville tähän mennessä, Spencer Levendalella on ollut vanhan Daniel Multeniuksen kanssa jokin yhteinen liikeyritys, joka näyttää jollakin lailla olleen tekemisissä Etelä-Afrikan kanssa. Seuratkaa nyt tarkoin mitä sanon: Niihin aikoihin, jolloin tunsin Daniel Moltenon Houndsditchissä, hänellä oli liiketoveri — nuorempi mies, jonka nimi ei kuitenkaan esiintynyt kyltissä. Hän oli Danielia paljon nuorempi — hän oli tosiaankin aivan nuori mies, luullakseni noin kolmen- tai neljänkolmatta vuotias silloin, ei sen vanhempi. Hän oli keskikokoinen, tumma, selvästi juutalainen piirteiltään suurine tummine silmineen, oliivinvärisine ihoineen, hauskan näköinen, nokkela ja tarmokas. Ja hänen nimensä, nimittäin se nimi, jolla minä hänet tunsin, oli Sam Levin." Kuuntelijat vilkaisivat toinen toisiinsa — ja yksi heistä kuiskasi hiljaa sen, mitä kaikki ajattelivat.

"Aivan niin", myönsi Killick. "Se kiinnitti heti minunkin huomiotani, Sam Levin — Spencer Levendale. No niin, minä jatkan. Eräänä päivänä menin herra Daniel Moltenon liikkeeseen korjauttamaan jotakin ja huomioni kiintyi siihen asiaan, että en ollut nähnyt Sam Leviniä parina kolmena viime kertana siellä käydessäni. 'Missä on liiketoverinne?' kysyin Daniel Moltenolta. 'En ole nähnyt häntä viime aikoina.' 'Minulla ei ole enää liiketoveria, herra Killick', vastasi Molteno. 'Olemme eronneet, hän on lähtenyt Etelä-Afrikkaan.' 'Mihin hommiin sinne?' kysyin. 'No', vastasi Daniel Molteno, 'hänet on vallannut kuume päästä jalokivialueitten lähistölle. Hän on lähtenyt sinne rikkauksia kokoamaan ja aikoo palata miljoonamiehenä.' 'Vai niin', sanoin minä, 'Hän voi hyvinkin onnistua.' 'Aivan niin', myönsi Molteno, 'hän kyllä menestyy.' Sen enempää ei puhuttu — ja mikäli muistan oikein en sen koommin tavannut Daniel Moltenoa enää. Kului jonkin aikaa ennenkuin satuin taas kulkemaan niillä tienoin. Kun sitten kerran osuin sinne, hämmästyin nähdessäni uuden nimen myymälän kyltissä. Menin sisään ja kysyin, missä entinen omistaja oli. Uusi liikkeenomistaja sanoi herra Moltenon myyneen kaupan hänelle. Eikä hän tietänyt minne herra Molteno oli lähtenyt vai oliko hän kokonaan luopunut liikehommista. Hän ei tietänyt mitään eikä ilmeisesti välittänytkään tietää. Ja siihen päättyvät tietoni tässä kohdin!"

"Herra Spencer Levendale on iältään hyvin lähellä viittäkymmentä", huomautti Ayscough mietittyään jonkin aikaa mitään puhumatta, "ja minun käsittääkseni hän on kaksikymmentäviisi vuotta sitten ollut juuri sellainen kuin herra Killick on kuvannut."

"Voitte uskoa minua", sanoi vanha asianajaja, "kun ottamalla huomioon kaiken sen, mitä nyt on puhuttu, väitän, että Spencer Levendale on Sam Levin, joka on palannut Etelä-Afrikasta miljoonamiehenä. Olen vakuutettu siitä! Niin, hyvät herrat, mitä tämä kaikki silloin merkitsee? Epäilemättä vanhalla Multeniuksella ja Levendalella oli salaisia yhteishommia. Minkälaisia sitten? Mikä salaperäinen merkitys on sillä kirjalla, joka oli jätetty Multeniuksen perähuoneeseen ja josta Levendale ilmoitti heti, aivan kuin se olisi ollut suorastaan korvaamaton? Miksi on Levendale perin tietymättömissä? Ja kuka on tuo Purvis ja mitä hänellä on asian kanssa tekemistä? Olette saaneet pureskeltavaksenne erittäin kovia pähkinöitä, vieläpä kokonaisen korillisen. Näin monimutkaisesta jutusta en ole ennen kuullut. Ja minulla on kuitenkin jonkin verran kokemasta rikosasioissa!"

"Juuri tänään olen saanut vähän tietoja Levendalesta ja Purvisista", sanoi Ayscough. Hän kääntyi toisten viranomaisten puoleen. "Minulla ei ollut tilaisuutta puhua teille siitä aikaisemmin", hän jatkoi. "Olin kolmen aikana herra Levendalen talossa hankkimassa lisäselvityksiä. Kuulin silloin kaksi uutista. Ensiksikin — vein erään kemistin tutkimaan erinäisiä esineitä, myös sitä pulloa, josta Levendale täytti pienen lasiputken ja pani sen sitten liiviensä taskuun lähtiessään ulos viimeistä kertaa — muistattehan, herra Purdie, että hänen palvelijansa kertoi teille siitä — niin, se pullo sisältää kloroformia. Se on pykälä numero yksi. Toinen on eräs herra Levendalen autonkuljettajan vapaaehtoisesti kertoma juttu. Herra Multeniuksen kuoleman jälkeisenä aamuna ja ennenkuin te, herra Lauriston, herra Rubinstein ja minä kävimme herra Levendalen luona, hän oli lähtenyt Cityyn autollaan. Hän käski kuljettajan ajaa Hyde-puiston ja Victoria Gaten kautta sekä pysähtyä ruutimakasiinin luona. Siellä hän astui alas autosta ja lähti jalan Serpentinen siltaa kohti. Autonkuljettaja seurasi häntä koko ajan silmillään ja näki hänen tapaavan erään pitkän, sileäksi ajellun, hyvin ahavoituneen miehen, joka selvästikin odotteli häntä. He puhelivat jonkin aikaa sillan korvassa, ehkäpä viitisen minuuttia. Sitten vieras mies lähti kävelemään siltaa myöten Kensingtonin suuntaan ja Levendale palasi autoonsa. Minun käsitykseni mukaan tuo muukalainen oli Purvis, josta olemme kuulleet: Ja se näyttää olevan viimeinen kerta, jolloin kukaan meidän tapaamamme henkilö on nähnyt hänet. Samana iltana, käytyään ensin kotonaan ja otettuaan kloroformipullosen mukaansa Levendalekin lopullisesti katosi ja lähetti seuraavana aamuna aivan kotinsa lähettyviltä palvelijalleen sähkösanoman, jossa mainitsi viipyvänsä poissa muutamia päiviä. Miksi hän ei itse käynyt sitä ilmoittamassa?"

Herra Killick, joka oli tarkkaavasti kuunnellut Ayscoughia, naurahti ja kääntyi viranomaisiin päin luoden heihin terävän katseen.

"Saanko ilmaista teille nyt mielipiteeni kuultuani äsken kerrotut seikat?" hän kysyi. "No niin, Levendale ei ole lähettänyt tuota sähkösanomaa. Se vain lähetettiin Levendalen nimessä, jotta ei asiasta nousisi hälinää. Minun käsitykseni mukaan Levendale on joutunut ansaan — ja Purvis hänen kerallaan!"

XXIV

KELLANPUNAINEN TIMANTTI

Kaikki saapuvilla olijat olivat kuunnelleet vanhan asianajajan sanoja selvän ja voimakkaan mielenkiinnon valtaamina. Sitten yksi heistä puki sanoiksi sen, mitä kaikki muut ajattelivat.

"Mikä johtaa teidät ajattelemaan sellaista, herra Killick?" kysyi New Scotland Yardin mies. "Miksi Levendale ja Purvis olisivat joutuneet ansaan?"

Herra Killick, joka ilmeisestikin mielellään palasi takaisin sille näyttämölle, jolla muutamat läsnä olevat hyvin muistivat hänen näytelleen tärkeää osaa usein käytettynä asianajajana, vilkaisi äskeiseen kysyjään merkitsevästi.

"Te olette kokenut mies", hän vastasi. "Kuulkaahan siis. Eikö mieleenne ole juolahtanut, että jotakin tapahtui ennen vanhan Daniel Multeniuksen kuolemaa — joko tuo kuolema nyt sitten johtui harkitusta murhasta tai äkillisen hyökkäyksen aiheuttamasta pelästyksestä? Mitä sanotte?"

"Mitäkö sanon?" kysyi salapoliisi epävarmasti. "En voi ehdottomasti väittää sellaista ajatelleeni. Mitä te arvelette tapahtuneen ennen sitä?"

"Ryöstön!" hän huudahti voitonriemuisesti. "Ryöstön! Vanhukselta anastettiin jotakin! Luultavasti — ja tällaisissahan tapauksissa ei voi nojautua muuhun kuin mahdollisuuksiin — hän yllätti varkaan itse teossa ja menetti henkensä puolustaessaan omaisuuttaan. Olettakaamme nyt, että Levendale ja Purvis olivat osakkaina tuossa omaisuudessa ja panivat koko kykynsä liikkeelle saavuttaakseen sen takaisin ja joutuivat näissä ponnistuksissaan — esimerkiksi kokonaisen rosvojoukon virittämään ansaan. Tai", lopetti Killick hyvin pontevasti ja merkitsevästi, "ehkäpä heidät on murhattukin kaikesta siitä päättäen, mitä tiedämme. Mitä arvelette tällaisesta otaksumasta?"

"Ajatelkaahan nyt asiaa", sanoi vanha asianajaja. "Levendale on tunnettu henkilö — parlamentin jäsen — tuttu ilmestys Cityssä, jossa hän on useamman kuin yhden johtokunnan puheenjohtaja — sellainen mies, jonka jäljille pitäisi tavallisissa oloissa päästä muutamissa tunneissa. Olen teiltä juuri kuullut, että puolisen tusinaa parhaita miehiänne on koettanut kaksi vuorokautta seurata Levendalen jälkiä saamatta kuitenkaan pienintäkään seikkaa hänestä selville! Minkä johtopäätöksen voi tästä tehdä? Tunnettu henkilö ei voi kadota sillä tavoin muuten kuin hyvin vakavasta syystä. Kaikesta siitä päättäen mitä tiedämme Levendale — ja Purvis hänen kerallaan — voi olla lujasti ansassa vain puolen kilometrin päässä Praed-kadulta — tai, uskokaa minua, heidät on voitu aivan tyynesti murhata. Yhdestä asiasta olen kuitenkin ehdottomasti vakuutettu. Jos haluatte päästä tämän jutun perille asti, on teidän saatava selvä noista kahdesta miehestä!"

"Asia muuttuisi suuresti, jos meillä olisi aavistustakaan siitä, mitä Daniel Multeniuksella oli siinä käärössä, jonka hän nouti pankista murhapäivänään", huomautti Ayscough. "Jos ryöstö on tapahtunut, on se juuri voinut olla varkaan saalis."

"Se edellyttää, että varas olisi tietänyt mitä käärössä oli", virkkoi
Purdie. "Kukahan sen voisi tietää? Senhän voimme otaksua, että
Levendale ja Purvis tiesivät — mutta kuka muu olisi siitä selvillä?"

"Niin — kuinka pääsemme sen asian jäljille?" kysyi New Scotland Yardin mies. "Jos vain tietäisin sen verran —"

Mutta juuri sillä hetkellä eikä suinkaan minkään yhteensattuman, vaan sen todennäköisyyslain perusteella, johon herra Killick oli viitannut — oli tieto siitä seikasta tulossa. Ovelta kuului koputus, ja sisään tuli konstaapeli, joka kuiskasi joitakin sanoja korkeimmalle virkamiehelle. Hänkin puolestaan vastasi kuiskaamalla ja kääntyi sitten toisten puoleen miehen poistuttua huoneesta.

"Tässä on jotakin lupaavaa", hän virkkoi. "Ulkona odottaa eräs herra John Purvis Devonshirestä. Hän sanoo olevansa sen Stephen Purvisin veli, jonka on lehdissä kerrottu salaperäisesti kadonneen. Hän tahtoo kertoa poliisiviranomaisille jotakin. Tuossa hän tuleekin."

Huoneessa olevat miehet kääntyivät peittelemättömän utelias mielenkiinto kasvoillaan oveen päin, joka nyt avautui. Sisään tuli suuri, terveenvärinen maalaismies, jolla oli päällään paksu matkatakki. Hän astui peremmäksi ja katseli terävästi kaikkia huoneessa olijoita. Mies oli ilmeisestikin varakas maanviljelijä, joka vietti huoletonta elämää. Mutta jonkinlainen levottomuus ilmeni hänen käytöksessään, kun hän kääntyi sen virkamiehen puoleen, joka istui pöydän ääressä ryhmän keskellä.

"Meille on ilmoitettu, että olette sen Stephen Purvisin veli, jonka haluaisimme saada tietoomme tämän Praed-kadun jutun yhteydessä", vastasi virkamies. "Olette epäilemättä lukenut siitä sanomalehdistä, herra Purvis? Olkaa hyvä ja istuutukaa — teillä on kai jotakin kerrottavana meille? Me par'aikaa juuri keskustelemillekin siitä asiasta."

Vastatullut istuutui tuolille, jonka Ayscough oli tarjonnut hänelle, ja avasi paksun päällystakkinsa, jonka alta näkyi vaaleanruskea karkeakankainen ratsastuspuku.

"Näette, että olen lähtenyt tänne hyvin äkkiä", hän virkkoi hymyillen. "Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta tulla Lontooseen lähtiessäni maatilaltani tänä aamuna. Sen vuoksi en ole asianmukaisesti puettukaan. Asianlaita on niin, että maatilani on hyvin syrjäisessä paikassa Moretonhampsteadin ja Exeterin välillä, enkä näe sanomalehtiä muulloin kuin ajaessani kahdesti viikossa Exeteriin. Tänä aamuna sinne saapuessani näin pari eilisiltaista Lontoon lehteä ja luin tästä jutusta. Ja silloin minulle selvisi kohta, että minun oli parasta lähteä tänne mahdollisimman nopeasti. Siinä paikassa jätin kaikki asiani ja matkustin ensimmäisellä pikajunalla Paddingtoniin. Ja tässä nyt olen! Oletteko kuullut Stephen-veljestäni mitään muuta kuin mitä lehdissä on kerrottu? Näin tämän päivän lehdet tänne matkustaessani."

"Emme mitään", vastasi johtava virkamies. "Ei vähintäkään. Olemme oikein tarkoituksella antaneet kaikki tiedot sanomalehdille emmekä niin ollen tiedä enempää kuin lehdetkään. Voitteko siis kertoa meille jotakin?"

"Voin kertoa kaikki mitä itse tiedän", vastasi John Purvis pudistaen juhlallisesti päätään. "Ja uskonpa tosiaankin, että sillä on aika paljon yhteyttä Stephenin katoamisen kanssa — ja siinä seikassa on varmasti jotakin hullusti. Minun mielipiteeni, hyvät herrat, on se, että veljeni on murhattu. Niin on asia!"

Kukaan ei huomauttanut mitään, mutta herra Killick mutisi jotakin ymmärtämisen merkiksi ja nyökäytti pari kolme kertaa päätään.

"Murhattu, mies parka, niin minä luulen", jatkoi John Purvis. "Ja kerronpa teille, miksi niin uskon. Tämä kuun 8 tai 9 päivänä — en muista päivää niin tarkalleen — sain Stepheniltä sähkösanoman, joka oli lähetetty Las Palmasista Kanarian saarilta. Siinä hän ilmoitti saapuvansa Plymouthiin 15 päivänä ja pyysi minua tulemaan sinne häntä vastaan. Minä lähdinkin Plymouthiin 15 päivän aamulla. Hänen laivansa Golconda saapui illalla, ja me menimme yhdessä hotelliin, jonne jäimme yöksi. Emme olleet tavanneet toisiamme vuosikausiin, ja hänellä oli tietysti paljon kertomista — mutta yksi seikka oli erikoisen tärkeä — hänellä oli ollut niin hyvä onni kerallaan, ettei ennen koskaan. Eikä hän suinkaan ollut milloinkaan mikään huonon onnen poika!"

John Purvis katseli ympärilleen aivan kuin ottaakseen selvän siitä, että kaikki kuuntelivat tarkkaavaisina.

"Hän on Etelä-Afrikassa, sisämaassa, saanut onnellisella kaupalla haltuunsa erään kauneimpia timantteja, mitä koskaan on löydetty", hän vastasi. "Minä en ymmärrä mitään sellaisista asioista, mutta hän sanoi, että se oli kellanpunainen timantti, joka painoi hiottuna vähintäinkin satakaksikymmentä karaattia ja oli hänen arvionsa mukaan noin kahdeksankymmenen tai yhdeksänkymmenen tuhannen punnan hintainen. Ainakin hän arveli saavansa siitä sen verran täällä Lontoossa. Paitsi tämän kertoakseen halusi hän tavata minua etenkin siitä syystä, että tahtoi ostaa kunnollisen maatilan Devonshiressä ja asettua tänne vanhaan kotimaahan. Mutta pelkäänpä hänen hyvän onnensa päättyneen huonoon loppuun. Hyvät herrat, olen varma siitä, että veljeni on murhattu tuon timantin vuoksi!"

Aivan kuin yhteisestä suostumuksesta vilkaisivat poliisiviranomaiset herra Killickiin ja näyttivät katseillaan pyytävän häneltä apua. Vanha herra nyökkäsi päätään ja kääntyi tulijan puoleen.

"Herra Purvis", hän sanoi, "sallikaa minun tehdä teille muutamia kysymyksiä. Kertoiko veljenne teille, että tämä timantti oli hänen yksityisomaisuuttaan?"

"Sanoi. Hän sanoi muutamia vuosia käyneensä sellaisten esineitten kauppaa pikku erissä kahden lontoolaisen miehen kanssa — Multeniuksen ja Levendalen, jotka hän tunsi molemmat. Hän oli lähettänyt timantin etukäteen Multeniukselle kirjoihin merkittynä lähetyksenä, joten hänen ei tarvinnut olla levoton itse sitä kuljettaessaan."

"Tuosta viime huomautuksestanne voin siis päättää, että veljenne oli kertonut joillekin toisille omistavansa tuon jalokiven? Se on tärkeä tietää."

"Hän ei maininnut mitään nimiä, mutta hän sanoi parin henkilön tietävän hänen hyvästä onnestaan ja hänellä oli sellainen käsitys, että häntä oli pidetty silmällä Kap-kaupungissa ja että joku oli seurannut häntä Golcondalla", sanoi John Purvis. "Hän nauroi sille ja sanoi, ettei hän ollut niin hullu, että olisi kuljettanut sellaista kapinetta mukanaan."

"Sanoiko hän varmasti tietävänsä, että timantti oli saapunut
Multeniukselle?" kysyi Killick.

"Sanoi. Hän sai vielä Las Palmasiin Multeniukselta sähkösanoman, jossa ilmoitettiin timantin tulleen. Hän mainitsi minulle, että Multenius säilyttäisi timanttia lontoolaisessa pankissaan, kunnes hän itse saapuisi sinne."

"Hyvä on", virkkoi Killick. "No te epäilemättä puhelitte aika paljon tästä asiasta. Kertoiko veljenne teille, mitä timantilla aiottiin tehdä? Oliko hänellä ostaja tiedossa?"

"Oli suunnilleen", vastasi John Purvis. "Hän sanoi, että Multenius ja Levendale tulisivat muodostamaan tai että he par'aikaa suunnittelivat yhtymän muodostamista ostaakseen sen häneltä. He aikoivat minun ymmärtääkseni hiottaa sen Amsterdamissa. Hän arveli saavansa tuolta yhtymältä kahdeksankymmentätuhatta puntaa."

"Erosimme seuraavana aamuna", sanoi John Purvis. "Matkustimme yhdessä Exeteriin asti. Hän tuli Paddingtoniin, minä palasin maatilalleni. Enkä ole kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kunnes luin sanomalehdistä hänestä."

Killick nousi ylös ja alkoi napittaa päällystakkiaan. Hän kääntyi poliisin puoleen.

"Nyt tiedätte, mitä halusimmekin tietää", hän sanoi. "Tuo timantti on kaiken alkusyy. Daniel Multenius kuristettiin tuon timantin vuoksi — Parslettin kuolema aiheutui tuosta timantista — kaikki on saanut siitä alkunsa. Ja nyt, kun te poliisiviranomaiset tiedätte tuon kaiken, tiedätte myös, mihin teidän on ryhdyttävä. Teidän on saatava käsiinne se mies tai ne miehet, jotka olivat Daniel Multeniuksen puodissa noin viiden aikana tuona määräpäivänä ja jotka veivät tuon timantin. Herra Purvis, viivyttekö nyt kaupungissa?"

"En lähde Lontoosta, ennenkuin saan kuulla kuinka veljeni on käynyt", sanoi hän.

"Tulkaa sitten mukanani", virkkoi herra Killick. Hän vaihtoi pari sanaa poliisien kanssa, viittasi sitten Lauristonia ja Purdieta seuraamaan häntä ja Purvisia ja astui ensimmäisenä ulos. Siellä hän veti Purdien luokseen. "Hankkikaa ajuri", hän kuiskasi, "niin lähdemme kaikki yhdessä tapaamaan tuota amerikkalaista, josta olette kertonut, Guyleria. Ja hänet nähtyämme voitte viedä minut Daniel Multeniuksen tyttärentyttären luokse."

XXV

VAINAJAN OMAISUUS

Vanha Daniel Multenius oli hiljaisesti haudattu sinä iltapäivänä. Samalla hetkellä, jolloin Killick tovereineen ajoi poliisiasemalta tapaamaan Stuyvesant Guyleria, herra Penniket oli sulkeutunut Zillahin ja tämän serkun Melky Rubinsteinin kanssa Praed-kadun myymälän takana olevaan arkihuoneeseen. He olivat siellä suljettujen ovien takana eivätkä aikoneet avata kellekään. Nyt kun vanhus on kuollut ja haudattu, oli välttämättömästi otettava selville mitä hän oli jälkisäädöksessään määrännyt omaisuudestaan. Eikä ollut mitään syytä lykätä asian tutkimista tuonnemmaksi, niin kuin herra Penniket oli huomauttanut heidän ajaessaan takaisin hautuumaalta. Zillah ja Melky olivat ainoat sukulaiset ja ainoat ihmiset, joita asia koski, sanoi Penniket. Viidessä minuutissa he kyllä saisivat selville kaikki jälkisäädöksen varsinaiset kohdat — mutta sitten olisi perehdyttävä yksityisseikkoihin. Nyt he istuivat kaikki kolme pöydän ympärillä, ja herra Penniket veti povitaskustaan esiin kaksi paperia. Zillah katseli häntä melkein välinpitämättömästi, ja Melkyn kasvoilla oli tavallinen tyynen juhlallinen ilme. Jokaisella oli verrattain selvä aavistus siitä, mitä tulisi, ja kaikki pitivät tätä tilaisuutta pelkkänä muodollisuutena.

"Tässä on jälkisäädös", sanoi Penniket lajitellen papereita ja avaten niitä. "Tein sen noin vuosi sitten. Minä nimittäin kirjoitin sen. Se on lyhyt, hyvin lyhyt ja selvä paperi, jonka laadin nyt kuolleen liiketuttavani, teidän isoisänne, täsmällisten määräysten mukaan. Yhtä hyvin voin muutamin sanoin kertoa, mitä se sisältää. Kaikki, mitä hän on jättänyt, on myytävä. Tämä liike kannattavana kauppayrityksenä, kaikki hänen osakkeensa, kaikki hänen kiinteimistönsä. Koko omaisuuden saavat muuttaa rahaksi perijät — juuri te kaksi. Toinen puoli kuuluu teille, neiti Wildrose, toinen teille, herra Rubinstein. Ja", lopetti Penniket käsiään hieroen, "tulette huomaamaan itsenne hyvin varakkaiksi, joskaan ette suorastaan rikkaiksi, molemmat nuoret. Onnittelen teitä menestyksestänne! Ehkäpä nyt haluatte lukea jälkisäädöksen?"

Penniket laski jälkisäädöksen pöydälle molempien serkusten eteen; he kumartuivat eteenpäin ja lukivat sen tavallisella lakikielellä sepitetyt lauseet. Sitten Zillah puhui ensimmäisenä.

"En koskaan tiennyt, että isoisällä oli kiinteimistöjä", hän virkkoi.
"Olitko sinä, Melky, kuullut siitä?"

"Hiivatti sentään, Zillah, minulla ei ollut aavistustakaan sellaisesta", vastasi Melky. "Hänellä oli omat salaisuutensa ja hän osasi säilyttää ne. Ei, en ollut koskaan kuullut hänellä olevan muuta omaisuutta kuin tämä liike. Mutta olisihan minun pitänyt tietää, että hän käytti ansaitsemiansa varoja tavalla tai toisella."

Lakimies avasi toisen asiapaperin. "Tässä on herra Multeniuksen itsensä laatima selvitys tämän liikkeen ulkopuolella olevasta omaisuudesta. Sen hän antoi minulle vasta muutamia viikkoja sitten", sanoi Penniket. "Mainitsen siitä pääerät. Osakkeita Great Western rautatieyhtiössä. Osakkeita Lontoon, Brightonin ja Etelärannikon rautatieyhtiössä. Valtion obligationeja. Erinäisiä amerikkalaisia rautatieosakkeita. Ne on kaikki lueteltu yksityiskohdittain — ja kaikki pelkkiä ensiluokkaisia vakuuksia. Niin, sitten vielä hänen kiinteimistöistään. Hampsteadissa on vuokrakasarmi-ryhmä. Kuusi taloa Highgatessa. Finchley-tien varrella kolme huvilaa. Vuokrat on niistä kaikista saanut koota talonvälitysliike Holder & Keeper, ja nähtävästikin he ovat vieneet rahat suoraan pankkiin isoisänne tilille. Ja sitten lopuksi on vielä pieni huvila Maida Valessa, jonka hän on vuokrannut kalustettuna. Ettekö ole koskaan kuulleet siitä?"

"Tämän selvityksen lopussa on erityinen huomautus siitä", jatkoi Penniket. "Se on tehty hänen omalla käsialallaan niin kuin kaikki muukin. Näin hän kirjoittaa: 'Huom. Molteno Lodge, Maida Vale — kaikki huonekalut, taulut, taloustarpeet siellä ovat minun — olen vuokrannut sitä kalustettuna asuntona 12 punnasta kuukaudessa semmoisenaan jo muutamia vuosia. Nyt sen on saanut samoilla ehdoilla (vuokra maksettava neljännesvuosittain etukäteen) kaksi kiinalaista herrasmiestä, Chang Li ja Chen Li — hyviä asukkaita.'"

Zillah huudahti taas kimeästi ja hypähti seisomaan. Hän meni vanhanaikuisen tukevan kirjoituspöydän luokse, joka oli huoneen nurkassa, veti taskustaan avainkimpun ja avasi pöydän kannen.

"Tämä selittää jotakin!" hän virkkoi. "Katselin vähän tämän pöydän sisällystä eräänä päivänä. Isoisällä oli tapana heittää sinne toisinaan kirjeitä ja papereita päivän kuluessa ja panna ne syrjään yöksi. Tässä on maksuosoitus, joka hämmästytti minua — en ymmärrä sitä lainkaan. Mutta se lienee neljännesvuoden vuokra tuosta talosta. Katsokaahan allekirjoituksia!"

Hän laski maksuosoituksen Melkyn ja Penniketin eteen ja seisoi vieressä heidän katsellessaan sitä. Paperissa ei ollut mitään kummallista — se oli osoitettu herra Daniel Multeniukselle tai hänen määräämälleen henkilölle, summana 36 puntaa. Mutta omituisilta näyttivät sen. alapäässä nimet Chang Li, Chen Li. Muuten se oli aivan saman näköinen kuin maksuosoitukset yleensä, kirjoitettu Edgware-tien varrella olevan pankin tiliin ja asianmukaisesti siirretty. Mutta Melky huomasi heti päivämäärän ja pani pitkän sormensa sen kohdalle.

"Marraskuun 18 päivänä", hän virkkoi, "Samana päivänä, jolloin hän kuoli. Huomasitko sitä, Zillah?"

"Kyllä", vastasi Zillah. "Se on varmaankin tullut postissa, ja hän on heittänyt sen niin kuin hänen tapansa oli tuohon kirjoituspöydän laatikkoon. Niin, sehän on nyt selvä! Se on varmasti neljännesvuoden vuokra tuosta kalustetusta talosta, herra Penniket."

"Ilmeisestikin", myönsi lakimies. "Ei luonnollisestikaan tarvitse kiinnittää mitään huomiota noihin kahteen muukalaiseen vielä. Kestää varmasti jonkin aikaa, ennenkuin pesä on täysin selvitetty, ja te voitte antaa heidän olla kaikessa rauhassa siihen mennessä. Tiedän keitä he ovat — isoisänne mainitsi heistä — kaksi lääketieteen ylioppilasta, jotka opiskelevat yliopisto-kolleegion sairaalan kursseilla. Heistä ei sen enempää. Niin, siihen päättyy se luettelo. Mitä tulee pesänselvittelyyn —"

Äkkiä kuului hiljainen, mutta varma koputus sivuovelta, ja Zillah nousi seisomaan.

Hetkisen kuluttua Ayscough hyvin vakavan ja paljon tietävän näköisenä istuutui toisten seuraan pöydän ääreen. Hän pudisti päätään vilkaistessaan Penniketiin.

"Tulin tänne kertoakseni teille uutisia", hän sanoi. "Tänä iltana on selvinnyt paljon tärkeätä. Tiedättehän nimeltä tuon Stephen Purvisin, jonka on mainittu käyneen täällä? No niin, tänään iltapäivällä saapui Devonshirestä hänen veljensä. Hän tahtoi tavata meitä kertoakseen meille jotakin. Hän luulee, että Stephen on murhattu!"

"On käynyt ilmi, että Stephen on lähettänyt herra Multeniukselle harvinaisen kauniin timantin — hiomattoman — Etelä-Afrikasta", vastasi Ayscough. "Ainakin kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoisen."

Hän katseli tarkkaavasti Zillahia ja Melkyä tämän sanoessaan ja nopeasti hän huomasi heidän suuren hämmästyksensä. Zillah kääntyi lakimiehen puoleen, Melky löi kämmenensä pöytään.

"Sen juuri ukko varmasti haki pankistaan tuona päivänä", hän huudahti.
"Hiivatti sentään, jollei jo ala valjeta! Ryöstö — ennen murhaa!"

"Siltä näyttää", myönsi Ayscough. "Mutta minä kerron teille kaikki, mitä on käynyt ilmi."

Hän selosti sitten sen iltapäivän tapaukset herra Killickin ja hänen toveriensa saapumisesta poliisiasemalle John Purvisin tuloon asti, ja hänen kolme kuuntelijaansa ahmivat joka sanan yhä kasvavalla mielenkiinnolla. Penniket muuttui yhä vakavammaksi.

"Lähteneet tavoittamaan sitä amerikkalaista — Guyleria", vastasi Ayscough. "He arvelivat, että kun hänellä on kokemusta noista Etelä-Afrikan asioista, hän mahdollisesti tietää jotakin siitä, kuinka Stephen Purvisia on voitu vaania. Nähkääs — jokin otaksuma on muodostettava. Näyttää siltä kuin olisi Stephen Purvisia vainottu timantin vuoksi. Varkaat luultavasti seurasivat timanttia tähän myymälään asti - hyvin luultavasti kävivät herra Multeniukseen käsiksi sen vuoksi. He olivat jokseenkin varmasti olleet täällä juuri ennenkuin nuori Lauriston tuli sisään."

"En voi vielä sanoa", vastasi Ayscough epäröiden. "Mutta mahdollisesti hän ja Levendale pääsivät selville siitä, keitä varkaat olivat ja lähtivät ottamaan heitä kiinni ja joutuivat ansaan tai suorastaan murhatuiksi niin kuin John Purvis otaksuu. Siitä tulee entistäänkin monimutkaisempi juttu!"

"No niin", sanoi Ayscough. "Eipä juuri voi tarttua asioihin sen lujemmin kiinni kuin nyt on tartuttu. Sekä Levendalesta että Purvisista puhutaan paljon sanomalehdissä. Jokainen uutistenhankkija ponnistaa voimansa saadakseen jotakin heistä selville. Ja me jakelemme ilmoituslippuja joka suunnalle ja kuulutamme heitä — noita julistuksia kiinnitetään jokaisen Lontoon poliisiaseman ulkopuolelle — ja huomisaamuna niitä on jo monessa paikassa Englannissa. Ja tietysti olemme itse työssä koko ajan. Mutta toistaiseksi meillä ei vielä ole pienintäkään aavistusta varkaista. Sillä siitä ei nyt ole epäilystäkään, että ensin tapahtui varkaus ja sitten vasta kaikki muu!"

"Luullakseni ei kumpikaan teistä ole kuullut koskaan tuosta timantista", hän sanoi, "tai tietänyt, että herra Multeniuksella oli sellainen säilytettävänään? Niin, aivan oikein. Koko kaupan verhosi salaperäisyyden ilmakehä. Niin, muuta en voi sanoa kuin että teidän on haettava Levendale käsiinne. Hän varmasti voi selittää paljon."

"Ettekö kertaakaan ole isoisänne kuoleman jälkeen nähnyt minkäänlaista pikku laatikkoa tai kääröä tai mitään sen tapaista missään kuljeskelemassa?" hän kysyi. "Aprikoin kovasti sitä, mihin tuo timantti oli kääritty hänen tuodessaan sen pankista. Minun käsitykseni on, että hän tarkasteli tuota timanttia silloin kun hänen kimppuunsa hyökättiin, ja siinä tapauksessa se laatikko, josta hän oli sen ottanut, olisi jossakin syrjään heitettynä."

"En minäkään", sanoi Zillah. "Ja ettekö luule, että kuka tahansa tuon timantin sieppasi, hän otti myöskin sen säiliön? Uskon herra Penniketin olleen oikeassa sanoessaan, että Levendale on saatava käsiin. Jos on olemassa sellainen henkilö, joka tietää kuka tappoi isoisäni, on se Levendale. Koettakaa saada hänet käsiinne."

Rouva Goldmark tuli sisään juuri silloin ollakseen taas Zillahin seurana ja salapoliisi lähti pois. Melky pukeutui päällystakkiinsa, seurasi häntä ulos ja laski sivukäytävässä kätensä hänen käsivarrelleen.

"Kuulkaahan, herra Ayscough", hän kuiskasi tuttavallisesti. "Tarvitsen teidän apuanne. Nyt juuri on käynyt ilmi sellaista, josta en ole ilmaissut sanaakaan Penniketille enkä serkulleni — mutta teille puhun siitä. Tiedättekö mitä, herra Ayscough — kuulkaahan nyt!" — ja hän kertoi salapoliisille Maida Valessa olevasta kalustetusta huvilasta, sen kiinalaisista asukkaista ja heidän maksuosoituksestaan. "Ja se on päivätty juuri samana päivänä, jolloin ukko nitistettiin!" huudahti Melky. "Mitä nyt sanotte, herra Ayscough? Jospa asia onkin niin, että jompikumpi noista vinosilmistä kävi täällä maksuosoituksen kanssa samana iltapäivänä, jolloin Zillah oli ulkona, tapasi ukon täällä yksinään ja timantin hänen kädessään. Mitä arvelette?"

"Ahaa", hän virkkoi. "Totta totisesti, siinä on ajatusta! Missä sanotte tuon talon olevan? Molteno Lodge, Maida Vale? Tiedän sen — se on pieni erillinen rakennus puutarhan keskellä. Kuulkaahan, lähtekäämme katsomaan sinne!"

"Sitä juuri aioin ehdottaa — vieläpä heti", vastasi Melky. "Menkäämme, mutta matkalla meidän on poikettava erään henkilön luokse. Haluan kysyä erästä asiaa tohtori Mirandoletilta."

XXVI

ROTTA

Ayscough ja Melky astelivat äänettöminä vilkasliikkeisillä kaduilla. Vasta heidän päästyään Paddingtonin kanavan takana oleville rauhallisemmille syrjäkaduille ja käännyttyään Portsdownin tielle salapoliisi kosketti toverinsa käsivartta. "Mitä te tiedätte näistä kahdesta kiinalaisesta nuorukaisesta, joilla on hallussaan tuo teidän kalustettu talonne?" hän kysyi. "Paljonko vai vähän?"

"Emme tiedä kerrassaan mitään, herra Ayscough, nimittäin serkkuni ja minä", vastasi Melky. "Emme ole koskaan kuulleetkaan heistä. Emme edes tietäneet heidän asuvan siellä! Emme sitäkään, että ukolla oli kalustettu talo vuokrattuna Maida Valessa! Hän oli umpimielinen tuo ukko, muutamiin asioihin nähden. Tuo oli yksi niistä. Herra Penniket kuitenkin kuuli tästä, mutta aivan hiljattain. Hän sanoo heidän olevan kunnollisia lääketieteen ylioppilaita jossakin sairaala — niin, yliopisto-kolleegion sairaalassa. Sehän kai on Gower-kadun varrella, eikö niin? Ukko oli merkinnyt erääseen tätä Molteno Lodgea koskevaan paperiin, että nämä vinosilmät olivat hyviä asukkaita. Tiedän, mitä hän sillä tarkoitti: pojat maksoivat vuokransa säännöllisesti etukäteen."

"Niin, niillä veitikoilla on aina paljon rahaa", huomautti Ayscough. "Olen koettanut tässä muistutella olenko koskaan nähnyt heitä kumpaakaan. Mutta taivas varjelkoon — siinä kaupunginosassa asuu niin paljon ulkomaalaisia, etenkin japanilaisia ja siamilaisia — lakitieteen ja lääketieteen ylioppilaita ja muita sen tapaisia — että koskaan ei tule kiinnittäneeksi erikoisemmin huomiotaan pariin itämaalaiseen — ja hehän epäilemättä pukeutuvatkin kuin englantilaiset. Mutta minkä tähden haluatte tavata tuota tohtoria?" hän kysyi heidän pysähtyessään tohtori Mirandoletin ovelle. "Onko sillä seikalla mitään tekemistä tämän asian kanssa?"

"Saatte nähdä hetken kuluttua", vastasi Melky soittaessaan kelloa. "Eräs seikka vain on johtunut mieleeni. Ja niillä asioilla on varmasti jotakin yhteyttä."

Tohtori Mirandolet oli kotonaan ja otti vieraat vastaan huoneessa, joka oli puolittain haavasairaala, puolittain kemiantutkijan työhuone ja viimeistä soppea myöten täynnä hänen ammattinsa todistuskappaleita ja tarvekaluja. Hänellä oli päällään valkoinen liinainen työtakki, ja hänen tummat kasvonsa ja musta tukkansa näyttivät entistäänkin tummemmilta ja mustemmilta sen rinnalla. Melky katseli häntä pelonsekaisen kunnioituksen vallassa istuutuessaan Mirandoletin hänelle tarjoamalle tuolille ja huomatessaan tohtorin luoneen häneen läpitunkevat silmänsä.

"Vain pari kysymystä, herra", hän sanoi anteeksi pyydellen. "Minä ja tämä herra Ayscough koetamme vähän ottaa selvää tästä Multeniuksen jutusta, ja koska tiedän teidät taitavaksi mieheksi ammatissanne, johtui mieleeni, että voisitte ilmaista minulle jotakin. Olin nähkääs läsnä Parslettin juttua tutkittaessa, herra."

"Herra", hän virkkoi kumartuen äkkiä eteenpäin ja koskettaen tohtorin polvea tuttavallisesti. "Kuulin teidän tuossa tutkinnossa sanovan, että olette asunut Itämailla?"

"Aivan niin", sanoi Mirandolet. "Monta vuotta. Intiassa — Birmassa —
Kiinassa."

"Tunnette siis, herra, nuo itämaalaiset ja heidän pikku temppunsa?" sanoi Melky. "Olisikohan liian rohkeaa — en tahdo udella mitään ammattitietoja, jos se on sopimatonta! — mutta olisikohan liian rohkeaa kysyä teiltä, ovatko nuo ihmiset kovin taitavia myrkyttäjiä?"

Mirandolet nauroi paljastaen erittäin valkeat hampaansa ja vilkaisi
Ayscoughiin aivan kuin kehoittaen häntä ottamaan osaa tähän ilonpitoon.
Hän taputti Melkyä olkapäälle kuin tämä olisi sanonut jotakin
huvittavaa.

"Taitaviako, nuori ystäväni?" hän huudahti. "Maailman parhaita! — Enemmän kuin mestareita! Täysin oppineita! Myrkyttävät ihmisen sillä välin kun vain katsahtavat häneen."

"Niin yli teidän ymmärryksenne, ystäväni", vastasi Mirandolet. "Jollen kovin pahasti erehdy kasvonpiirteittenne suhteen, olette itse syntyisin vanhasta rodusta, jolta ei suinkaan puutu taitoa ja oveluutta — mutta sellaisissa asioissa, joista olette maininnut, olette oikeita lapsia noihin kaukaisiin Idän kansoihin verrattuna."

"Aivan oikein, herra, uskon teitä", virkkoi Melky juhlallisesti. "Ja keitä pidätte muita ovelampina niistä, joiden piirissä sanotte eläneenne? Mainitsitte kolmesta eri kansallisuudesta — intialaisista, birmalaisista ja kiinalaisista. Keitä pitäisitte heistä taitavimpina, jos kysymykseen tulisi tuollaisen kavalan työn tekeminen?"

"Sentapaisessa teossa, jota tarkoitatte, ystäväni", vastasi Mirandolet, "ei kukaan voita kiinalaista. Oletteko tyytyväinen tähän?"

Melky nousi seisomaan ja vilkaisi salapoliisiin, ennenkuin kääntyi tohtorin puoleen.

"Herra", hän sanoi. "Juuri niin minäkin olisin sanonut. Mutta halusin vain kuulla, mitä teidän kaltaisenne suuri mies arvelisi. Nyt sen tiedän. Olen hyvin kiitollinen teille, herra. Jos joskus voin tehdä jotakin puolestanne, herra — jos haluatte joskus todella hyvän esineen, nimittäin jalokivialaan kuuluvan — niin ihan ostohinnalla —"

"Mihin meidän nuori ystävämme oikein pyrkii?" hän kysyi hyväntuulisesti. "Mitä hän ajaa takaa?"

"Hukka minut periköön, jos sen tiedän, tohtori", sanoi Ayscough pudistaen päätään. "Hänen päähänsä on piintynyt jokin ajatus. Oletteko nyt tyytyväinen, herra Rubinstein?"

"Sanoinhan juuri niin", hän vastasi. "Tulkaa mukanani, herra Ayscough, ja käykäämme taas asiaan käsiksi. Kuulkaahan", hän virkkoi, tarttuen salapoliisia käsivarteen heidän päästyään ulos. "Lähdetäänpä katsomaan noita vinosilmiä. Minulla on sellainen käsitys, että heillä on jotakin yhteyttä tämän jutun kanssa — ja minä aion lähteä heidän luokseen ja kysyä heiltä paria seikkaa. Ja te tulette minun kanssani?"

"Kuulkaahan mitä sanon", virkkoi Ayscough. "He ovat arvossapidettäviä herrasmiehiä — vaikka ovatkin ulkomaalaisia. Parasta on olla varovainen — emme tiedä mitään heitä vastaan."

"Älkää pelätkö mitään", sanoi Melky. "Minä kyllä käsittelen heitä oikein. Eikö minulla ole hyvä selitys käynnilleni, herra Ayscough? Kysyn vain kohteliaasti yhtä asiaa. Pyydän anteeksi, että tunkeudun heidän luokseen, mutta koska neiti Zillah Wildrose ja minä olemme herra Daniel Multeniuksen valitettavan kuoleman jälkeen perineet hänen omaisuutensa, haluaisin tietää, aikovatko molemmat herrat edelleen asua huvilassa ja onko mahdollisesti jotakin, jota voimme tehdä heidän hyväkseen. Kyllä minä puhun heille sopivasti!"

"Mihin te sitten lopulta oikein pyritte?" kysyi salapoliisi. "Selittäkää tarkemmin." Melky puristi toverinsa käsivartta. "Tahdon nähdä heidät", hän kuiskasi. "Se on yksi syy. Ja sitten tahdon saada tietää, kuinka heidän viimeinen maksuosoituksensa joutui Multeniuksen arkihuoneeseen. Lähetettiinkö se postissa vai toimitettiinko se sinne henkilökohtaisesti. Ja kuka sen siinä tapauksessa toi."

"Te olette terävä mies", huomautti Ayscough. "Teidän olisi paras tulla meidän virastoomme."

"Kiitoksia, herra Ayscough, mutta on sattunut tapaus, joka antaa minulle puuhaa muualla", sanoi Melky hilpeästi. "Tiedättekö, että kelpo sukulaisvainajani on jakanut kaikki varansa minun ja serkkuni kesken? Olen nyt rikas mies, herra Ayscough. Hiivatti sentään! En tiedäkään kuinka rikas olen! Sen selville ottamisessa on jonkin verran puuhaa."

"Teilläpä oli onnea", sanoi salapoliisi sydämellisesti. "Hauska kuulla! Otaksunpa, että te ja serkkunne teette naimiskaupan ja säilytätte rahat suvun keskuudessa, vai kuinka?"

"Siinä tapauksessa kuvittelette väärin", hän sanoi. "Ennen pitkää solmitaan kyllä avioliittoja — mutta ei teidän otaksumallanne tavalla! Tuollahan on Molteno Lodge tien toisella puolen. Hiivatti sentään, usein olen nähnyt tuon pikku asumuksen raitiovaunun katolta, mutta en aavistanutkaan sen kuuluvan ukkoparalle!"

He olivat nyt tulleet Maida Valen alempana olevaan osaan, jossa on paljon yksityisiä, aidalla varustettuja, puutarhojen ympäröimiä rakennuksia. Melky näytti erästä pientä taloa, rapattua huvilaa, jonka valkeat seinät loistivat marraskuun kuuvalossa. Sen korkean aidan ympäröimä puutarha oli jonkin verran suurempi kuin naapuritalojen, ja siellä kasvoi paljon jokseenkin korkeita jalavia ja niiden juurella suuria pensaita.

"Tämäpä on hauska ja todella oikein maaseutua muistuttava paikka", hän huomautti Melky heidän astuessaan tien poikki ja lähestyessään veräjää. "Ja kun sisälle pääsee, on se epäilemättä harvinaisen rauhallinen. Mitä te sanotte, herra Ayscough?"

Salapoliisi tarkasteli veräjää. Se oli omituisen näköinen, kahden tukevan pylvään reunustama ja valmistettu takoraudasta, jonka verkon silmukat olivat hyvin lujasti punotut. Ayscough kurkisti sisään sen yläosasta ja näki hyvin hoidetun nurmikentän, jonkun veistokuvan, puutarhapenkin ja muita sellaisia piirteitä, joiden avulla lontoolaiset huvilanomistajat tahtovat luoda ympärilleen maalaisleimaa. Mutta minkäänlaisia elonmerkkejä hän ei huomannut puutarhan perällä olevassa talossa.

"Tämän ja tuon naapuritalon välillä on kuja", hän sanoi. "Tulkaahan katsomaan — eiköhän siellä ole jonkinlainen takakäytävä."

"Onpa tämän kiviaidan päällä aika paljon rautapiikkejä ja lasinsiruja", huomautti Ayscough heidän kiertäessään kapeaa käytävää myöten huvilan taakse. "Isoisänne halusi ilmeisestikin, ettei kukaan kovin helposti pääsisi hänen alueelleen, herra Rubinstein. Kuuden jalan korkuinen aita ja sen päällä ihan oikean linnoituksen varustukset! Mitä nyt aiotte tehdä?"

Melky oli astunut erääseen sivumuurin syvennykseen ja tarkasteli vankkaa ovea, jonka alapuolella saattoi kuuvalossa selvästi erottaa sanan sivukäytävä. Hän käänsi portinkahvaa ja huudahti.

"Avonainen", hän sanoi. "Tulkaa mukaan, herra Ayscough, mennään sisään, jos joku on sisällä, niin hyvä on, jollei — niin yhtä hyvä. Minä aion vähän tarkastaa paikkoja."

Salapoliisi meni Melkyn jäljessä huvilan takana olevalle kivetylle pihalle. Siellä tuntui vallitsevan täysi pimeys — ja akkunat olivat pimeät.

"Ei valoja julki- eikä takasivulla", huomautti Ayscough. "Ei sisällä voi olla ketään. Ja kuulkaahan — jos jompikumpi noista kiinalaisista herroista tulisi pääportista omalla avaimellaan ja huomaisi meidän vaaniskelevan täällä, niin se ei näyttäisi oikein hyvältä, vai mitä? Eiköhän olisi parasta tulla uudestaan päiväsaikaan?"

"Mitä tyhjiä", sanoi Melky. "Enkö minä ole toinen tämän hauskan pikku talon omistajista? Ja eikö tämä veräjä ollut auki? Tulkaa pois talon julkisivulle."

Hän lähti astelemaan hiekoitettua polkua, joka kiersi talon ympäri, ja nousi portaita pylväitten reunustamalle paraatiovelle. Siellä hän soitti kelloa, ja hänen toverinsa kuuli sen äänekkään kilinän talon sisällä. Mutta kukaan ei tullut avaamaan — ja koko paikka näytti entistäänkin pimeämmältä ja hiljaisemmalta.

"Ei siellä tietysti ole kukaan sisällä", kuiskasi Ayscough. "Tulkaa nyt, lähtekäämme jo pois."

Melky ei vastannut. Hän meni alas portaita ja käveli katua vastaan olevan rautaportin viereiselle nurmikolle. Hänen oikealla puolellaan oli tiheä rautatammi- ja laakeripuupensaikko, ja kun hän meni sen ohitse, lähti sieltä liikkeelle jokin vilkas ja nopsa ja mutkitteleva eläin ja kiiti nurmikon poikki.

"Voi taivas!" huudahti Ayscough. "Sehän oli rotta Ja aivan kaniinin kokonainen!"

Melky pysähtyi, katseli rotan jälkeen ja sitten sitä paikkaa, josta se oli tullut esiin. Ja äkkiä hän lähti pensaikkoon päin ja työnsi syrjään paksut laakeripuun oksat. Samassa silmänräpäyksessä hän peräytyi salapoliisin luokse ja hänen kasvonsa kalpenivat kuuvalossa.

"Herra Ayscough!" hän huohotti. "Hiivatti sentään! Siellä on kuollut mies! Katsokaa itse!"

XXVII

TYHJÄ TALO

Ayscough oli ilmaissut jonkinlaista pidättyväisyyttä ja vastahakoisuutta toverinsa puuhia kohtaan siitä lähtien kun tämä sai hänet tulemaan sisään Molteno Lodgen takaveräjästä — nämä hommat tuntuivat hänestä tarkoituksettomilta ja vääriltä. Mutta kuullessaan Melkyn äkillisen huudahduksen hän hyökkäsi ammatti vaistonsa yllyttämänä eteenpäin ja katsoi raosta, jonka Melky teki pensaikkoon.

Täysikuu oli nyt korkealla pilvettömällä taivaalla ja sen valo osui suoraan keltaisille kasvoille ja keltaisessa kaulassa olevalle tummalle haavalle. Kuka mies lieneekään ollut, oli hänet tapettu voimakkaalla veitseniskulla, joka oli osunut suoraan ja erehtymättä kaulasuoneen. Ayscough osoitti suurta leveää tahraa maassa pensaitten juurella.

"Lävistetty", hän kuiskasi, "pistetty kuoliaaksi! Ja laahattu tänne — katsokaahan tuota — ja tuota!"

Hän kääntyi ja näytti useampia tahroja heidän takanaan hiekoitetulla polulla — tahroja, jotka pienin välimatkoin ulottuivat melkein ovelle asti. Sitten hän veti taskustaan tulitikkulaatikon raapaisi valoa, meni lähemmäksi ja piti tulitikkua lähellä vainajan kasvoja. Melkykin, joka seisoi aivan hänen vieressään, tarkasti kuollutta.

"Epäilemättä toinen noista kiinalaisista", huomautti Ayscough tikun lepattaessa ja sammuessa. "Tai joka tapauksessa joku kiinalainen. Ja hän on ollut kuolleena jo joitakin päiviä! Tämäpä nyt on kummallista!"

Ayscough katseli ympärilleen. Häntä ihmetytti kuinka oli mahdollista, että kuollut mies saattoi maata muutamia päiviä kenenkään löytämättä tuossa puutarhassa aivan lähellä vilkasliikkeistä katua, jota myöten lakkaamatta virtaa jos jonkinlaisia ajopelejä ja kulkijoita. Mutta tutkittuaan pikaisesti ympäristöä hän käsitti asian. Rakennus sijaitsi puutarhan yhdellä syrjällä, muita kolmea reunaa varjostivat naapuritalot ja kadun puolella korkea aita, suuret puut ja tiheät pensaat. Kadun puoleinen portti oli lukossa tai säpissä; kukaan muu ei ollut tullut sisään paitsi veitsen omistaja, joka oli lyönyt tuon haavan ja tiesi murhatun makaavan laakeripuitten juurella. Vain Melkyn askelten pelästyttämä rotta oli ollut asiasta selvillä.

"Odottakaa täällä", virkkoi Ayscough. "No niin, ainakin portin sisäpuolella sitten, älkää tulko ulos, minä en halua herättää huomiota. Jossakin lähistöllä on varmasti poliisi."

Hän meni rautaristikkoiselle portille Melkyn seuratessa hänen kintereillään, löysi ja irroitti patenttisäpin ja pujahti kadulle. Parin minutin kuluttua hän palasi poliisin kanssa. Hän viittasi miestä tulemaan aidan sisäpuolelle ja lukitsi taas portin.

"Koska te tunnette tämän vahtialueen", sanoi hän rauhallisesti aivan kuin jatkaen aikaisemmin aloitettua keskustelua, "niin varmaankin tunnette myöskin ne kaksi kiinalaista herrasmiestä, jotka asuvat täällä?"

"Olen kyllä nähnyt heidät", vastasi poliisi. "Kaksi hiljaista pientä miestä — olen nähnyt heidät usein — tavallisesti iltaisin."

"Niin, nyt kun johdun sitä ajattelemaan, en ole", vastasi poliisi. "En muutamiin päiviin."

"Oletteko huomannut, että talo on ollut suljettuna — että julkisivun akkunoissa ei ollut valoja?" kysyi salapoliisi.

"Täällä ei tosiaankaan koskaan näe valoa, herra Ayscough", selitti poliisi, "akkunat ovat luukuilla varustetut. Tiedän sen, koska minulla oli tapana tarkastella talon ollessa tyhjänä."

"Heillä ei ollut laisinkaan palvelijoita", vastasi poliisi. "Minusta tuntui siitä vähästä päättäen, mitä heitä näin, että he eivät käyttäneet taloa juuri mihinkään muuhun kuin nukkumiseen. Olen nähnyt heidän lähtevän aamulla kirjat ja paperit kainalossaan ja palaavan illalla samoin. Mutta palvelijoita ei täällä ole. Onko jotakin hullusti, herra Ayscough?"

"Tämän verran on hullusti", hän vastasi. "Toinen heistä makaa kuolleena noiden laakeripuitten takana veitsenhaava kurkussaan. Ja varmalta näyttää kaikesta päättäen, että hän on maannut, siellä muutamia päiviä. Katsokaahan!"

Poliisi kurkisti pensaikkoon, päästi, kimeän huudahduksen ja näytti aivan hölmistyneeltä. Hän katseli tovereitaan, katseli ympärilleen puutarhassa ja osoitti äkkiä tummaa tahraa maassa.

"Verta!" huudahti Ayscough. "Tällä polulla on verta pitkin matkaa. Mies on pistetty kuoliaaksi tullessaan sisään tuosta ovesta, sitten hänen ruumiinsa on laahattu polkua pitkin ja heitetty tänne. No niin, lähtekää nyt poliisiasemalle ja kertokaa siellä, mitä olemme löytäneet Hankkikaa apua, hänet on kuljetettava ruumishuoneeseen. Ja tuokaa miehiä vartioimaan tätä taloa — kertokaa poliisikomisarjukselle kaikki ja sanokaa että minä olen täällä. Ja vielä — antakaa minulle tuo lamppunne."

Poliisi irroitti sähkölampun vyöstään ja ojensi sen Ayscoughille. Tämä päästi hänet ulos portilta, palasi sitten Melkyn luokse ja viittasi häntä tulemaan rakennuksen sisään.

"Katsokaamme päästäänkö jollakin tavoin tuonne sisään", hän sanoi. "Totisesti, herra Rubinstein, jokin vaisto varmaankin ohjasi teitä tulemaan tänne tänä iltana! Olemme keksineet jotakin, mutta taivas sen tietää, että en aavista, mitä se on!"

"Herra Ayscough", virkkoi Melky. "En aavistanutkaan mitään tämän tapaista — se on ollut minulle todellinen yllätys. Mutta sen kyllä voin varsin hyvin ymmärtää, mitä se merkitsee. Se on vain yksi palanen tuosta suuresta jutusta. Murha, herra Ayscough, verinen murha! Kaikki tuon kellanpunaisen timantin vuoksi, josta lopultakin kuulimme. Voi, jos vain olisin tietänyt, että se oli koko tämän jutun pohjalla, olisin varmasti osannut tehdä terävämpiä johtopäätöksiä! Kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen timantti —"

Ayscough, joka oli käsitellyt paraatioven lukkoa, keskeytti äkkiä toverinsa mietteet.

"Ovi on auki!" hän huudahti. "Auki! Ei edes salpa ole päällä. Tulkaa mukaan!"

Melky peräytyi vähän nähdessään pimeän eteishuoneen. Puutarhassa tuntui kammottavalta kirkkaassa kuunvalossa, Mitä kaikkea saattoikaan olla sisällä mustassa äänettömässä talossa?

"Kas niin, sytyttäkää nyt tuo sähkölamppunne!" hän sanoi. "En ole vähintäkään mieltynyt tämän tapaisiin tutkimuksiin. Meillä olisi välttämättä pitänyt olla revolverit mukanamme."

Ayscough sytytti lampun ja astui edellä eteiseen. Siellä ei voinut nähdä mitään muuta kuin sellaista, mikä kuului asiaan hyvin kalustetussa talossa. Ensimmäisessä huoneessa, johon he katsoivat, oli vain kauniita huonekaluja, pehmeitä mattoja ja vanhoja tauluja. Mutta sen takana olevassa huoneessa oli selviä jälkiä siitä, että siellä oli hiljattain asuttu. Sinne oli katettu illallispöytä, jossa oli ruokaa, kylmää linnunpaistia, kieltä. Toisella lautasella oli molempia näitä leikkeleitä ja niiden päällä ristissä veitsi haarukka Lähellä sitä toisella lautasella oli taitettu leipäviipale. Kaikista näistä seikoista saattoi päättää, että illallinen oli katettu kahdelle, että vain yksi oli istuutunut sitä syömään, että hänet oli keskeytetty ihan aterian alussa — syrjään sysätyn lautasen vieressä oli lasi puolillaan vaaleaa ranskalaista viiniä. "Näyttää aivan siltä, että toinen heistä oli ollut aterialla, sitten pakosta keskeyttänyt sen eikä enää koskaan palannut sitä jatkamaan", huomautti Ayscough. "Epäilemättä hän, joka makaa tuolla ulkona. Tarkastelkaamme toisiakin huoneita."

Mitään mainitsemisen arvoista ei ollut nähtävissä paitsi että eräässä makuuhuoneessa auki jätetyssä lipaston laatikossa näkyi paljon hopea- ja kuparirahoja, joiden joukossa siellä täällä kimmelsi kultakolikkokin. Ayscough nyökäytti merkitsevästi päätään tämän nähdessään.

"Toinen todistus kiireestä", hän virkkoi. "Joku on kiitänyt täältä niin nopeasti kuin suinkin on voinut. Näkyviin jätetyt rahat — keskeytynyt ateria — avonainen ovi — kaikki selviä todistuksia. No niin, me olemme toistaiseksi nähneet tarpeeksi. Meidän miehemme saavat myöhemmin tehdä perinpohjaisen tutkimuksen. Tulkaa taas alakertaan."

Ei kumpikaan heistä tuntenut suurta halua keskustelemiseen tai otaksumien esittämiseen ja he odottivat poliisin tuloa äänettöminä lähellä porttia, kumpikin ajatellen sitä mykkää olentoa, joka makasi laakeripuitten takana. Sitten Ayscough ja poliisikomisarjus neuvottelivat kuiskailemalla, järjestivät vainajan siirtämisen ruumishuoneeseen, talon vartioinnin ja perinpohjaisen tutkimisen. Sen jälkeen Ayscough viittasi Melkyä mukanaan kadulle.

"Hauska on päästä pois tuolta ainakin toistaiseksi", hän sanoi huojentuneen näköisenä. "Minun mielestäni siellä on aivan liian paljon murhan ja salaperäisyyden, juuri itämaisen salaperäisyyden tuntua, herra Rubinstein! Mutta erään asian me voimme suorittaa nyt heti. Ettekö sanonut näiden molempain olevan lääketieteen ylioppilaita yliopistokolleegion sairaalassa?"

"Niin herra Penniket selitti", vastasi Melky. "Hiivatti sentään! En ole koskaan kuullut heistä, ennen kuin vasta tänään iltapäivällä!"

"Todennäköisesti saatte ennen pitkää kuulla heistä aika paljon", huomautti Ayscough. "Ajakaamme nyt Gower-kadulle, Luullakseni joku siellä voi kertoa heistä jotakin."

Hän käveli St. John's Wood -kadun varrella olevalle ajuriasemalle, jossa hän työnsi Melkyn vuokra-ajurin rattaille ja käski ajaa täyttä vauhtia yliopistokolleegion sairaalaan. Sen käskyn täyttäminen ei vienyt pitkää aikaa, mutta heidän perille saavuttuaan ei suinkaan ollut helppoa löytää sellaista henkilöä, joka olisi voinut antaa Ayscoughin haluamat tiedot. Vihdoin, heidän odotettuaan jonkin aikaa vastaanottohuoneessa, tuli sisään muuan nuori sairaalan lääkäri ja katsoi heihin kysyvästi.

"Mitä te haluatte tietää näistä kahdesta kiinalaisesta ylioppilaasta?" hän kysyi vähän kärsimättömästi vilkaisten Ayscoughin nimikorttiin. "Onko jotakin hullusti?"

"Tahtoisin tietää monta seikkaa", vastasi Ayscough. "Ainakin myöhemmin, joskaan ei tällä hetkellä. Tunnette ne molemmat miehet, joita tarkoitan — Chang Lin ja Chen Lin — he ovat luullakseni veljeksiä?"

"Tunnen heidät. He ovat viime joulusta lähtien opiskelleet täällä", vastasi nuori lääkäri. "Asianlaita on niin, että he eivät ole veljiä, vaikka ovatkin hyvin toistensa näköisiä ja vaikka molemmilla onkin sama sukunimi — jos Li on mikään sukunimi. He ovat ystävyksiä, eivät veljeksiä, niin he ovat itse selittäneet meille."

"Nyt kun asiaa ajattelen, muistan siitä olevan jo muutamia päiviä", vastasi lääkäri. "Huomautin siitä tänään, sillä kaipasin heitä eräällä luennolla."

"Sanoitte heidän olleen toistensa näköisiä", huomautti salapoliisi.
"Luullakseni voitte kuitenkin erottaa toisen toisesta?"

"Tietysti. Mutta mitä tämä oikein merkitsee? Näen, että olette salapoliisi. Ovatko he jossakin hädässä?"

"Tämän asian laita on niin", vastasi Ayscough, "että toinen heistä makaa kuolleena ruumishuoneessa. Olisin teille hyvin kiitollinen, jos tulisitte meidän kanssamme ajurilla toteamaan kumpi heistä on kysymyksessä. Tämä on nimittäin murhajuttu!"

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Ayscough astui nuoren sairaalalääkärin edellä synkkään ja hiljaiseen huoneeseen ja nosti verhon keltaisilta kasvoilta.

XXVIII

VIIDENSADAN PUNNAN SETELI

Ayscough peitti taas vainajan kasvot ja viittasi tohtoria tulemaan ulompana olevaan huoneeseen, jossa Melky Rubinstein odotti heidän paluutaan miettien yhä vakavasti illan tapauksia.

"Tuolla siis on Chen Li", sanoi Ayscough viitaten peukalollaan ruumishuoneeseen päin. "Oletteko varma siitä?"

"Sitä en voi väittää", hän vastasi. "Vaikeaa olisi sanoa kumpi kahdesta suunnilleen yhdenikäisestä kiinalaisesta on vanhempi. Mutta tuo on Chen. Hän ja Chang Li ovat hyvin toistensa näköiset, mutta Chen oli vähän pienempi ja lyhyempi."

"Hyvin vähän", vastasi lääkäri. "Meillä on siellä muutamia ulkomaalaisia opiskelijoita ja nämä tulivat noin viime joulun aikoina, ehkäpä uuden vuoden tienoilla. En tiedä heistä mitään muuta kuin että ne olivat samanlaisia kuin useimmat itämaalaiset — hyvin tyyniä, vaatimattomia ja hyväluontoisia miehiä, hyvin uutteria opinnoissaan ja töissään, tuottamatta koskaan minkäänlaista vaivaa, ja hyvin täsmällisiä velvollisuuksiensa suorittamisessa."

"Ja sanotte, ettei heitä siis ole muutamiin päiviin nähty sairaalassa?" jatkoi Ayscough. "Voitteko nyt mainita minulle — se olisi hyvin tärkeää — täsmälleen, niistä päivästä alkaen he ovat olleet poissa?"

Sairaalalääkäri tuumi hetkisen. Sitten hän äkkiä veti povitaskustaan pienen muistikirjan.

"Ehkäpä voin", hän vastasi käännellen sen lehtiä. "Kyllä — heidän olisi kumpaisenkin pitänyt olla eräällä minun luennollani kahdentenakymmenentenä päivänä, kello kymmenen kolmekymmentäviisi. He eivät saapuneet. Sen koommin en ole heitä nähnyt — olenpa aivan vakuutettu siitä, että he eivät ole sen koommin siellä olleet."

"Kahdentenakymmenentenä?" huomautti Ayscough. Hän vilkaisi Melkyyn, joka seurasi keskustelua suurella mielenkiinnolla. "Katsotaanpa — ukko Moltenius sai loppunsa kahdeksannentoista iltapuolella. Parslett myrkytettiin yhdeksäntenätoista yöllä. Hm!"

"Ja Parslett löydettiin noin puolitiessä kiinalaisten talon ja oman asumuksensa välillä, herra Ayscough, älkää unohtako sitä", kuiskasi Melky. "Minä en unohda — älkää vain tehkö mitään erehdystä?"

"Ette tiedä näistä kahdesta mitään muuta, jota voisitte kertoa?" kysyi salapoliisi nyökäyttäen rauhoittavasti päätään Melkylle ja kääntyen sitten lääkärin puoleen. "Jotakin pikku seikkaa? Ei tiedä kuinka paljon hyötyä mistäkin seikasta on."

"En tiedä mitään", vastasi lääkäri, joka oli ilmeisestikin hyvin ihmeissään siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut. "Nuo itämaalaisethan ovat hyvin umpimielisiä. En voi muistaa mitään."

"Ettekö voi mainita ketään heidän ystäväänsä tai tuttavaansa?" kysyi
Ayscough. "Luullakseni heillä oli joku noiden opiskelijain joukossa?"

"En nähnyt heitä koskaan kenenkään seurassa mainittavammin — paitsi erään nuoren japanilaisen, joka kuunteli joitakin samoja luentoja heidän kanssaan", vastasi lääkäri. "Olen nähnyt heidän puhelevan yhdessä Gower-kadulla."

"Herra Mori Yada", vastasi lääkäri heti. "Hän asuu Gower-kadun varrella — talon numeroa en tarkemmin tiedä Niin, tuolla tavoin hänen nimensä kirjoitetaan. Hän on minun tietääkseni ainoa mies, joka näytti tunteneen nuo kiinalaiset."

"Kyllä, säännöllisesti, vieläpä tänäänkin", vastasi lääkäri. Hän odotti ilmeisesti jonkin aikaa vielä uusia kysymyksiä. Kun ei niitä enää kuulunut, hän virkkoi: "Chang Li on varmaankin kadoksissa?"

"Nyt lisään vielä jotakin", sanoi lääkäri. "Omasta kokemuksestani tiedän, että Tottenham Court -tien varrella on teehuone — jonkinlainen yksityisluontoinen paikka — Pilmansayn teehuone, jossa nuo molemmat usein kävivät. Lieneekö siitä teille mitään hyötyä?"

"Kaikki pikkutiedot ovat hyödyksi", vastasi Ayscough merkiten osoitteen muistikirjaansa. "Nyt käsken tuon vuokra-ajurin viedä teidät takaisin sairaalaan. Tulen sinne käymään huomisaamuna ja haluaisin silloin tavata myöskin tuon nuoren japanilaisen herran. Tämä on nähkääs murhajuttu ja sen taakse kätkeytyy jotakin muuta myös."

"Epäilette, että Chang Li on syyllinen?" sanoi lääkäri heidän mennessään ajurin luokse.

"En voi toistaiseksi väittää sitä", vastasi Ayscough jurosti. "Enhän tiedä vaikka myöskin Chang Li olisi murhattu. Mutta siitä minulla on jokseenkin selvä käsitys, miksi Chen Li menetti henkensä!"

"Tulkaa takaisin Molteno Lodgeen", hän sanoi. "Siellä toimitetaan par'aikaa tarkastusta. Menkäämme katsomaan ovatko he saaneet selville mitään tärkeää."

Talo, joka oli ollut ihan kuollut ja autio Melkyn ja salapoliisin käydessä siellä aikaisemmin illalla, oli heidän nyt palatessaan täynnä toimeliaisuutta ja virkeyttä. Yksi poliisi vartioi pääportilla, toinen pihaovella. Itse talossa oli lukittujen ovien ja suljettujen akkunaluukkujen ja verhojen takana jokainen huone valaistu, ja teräväsilmäiset miehet kääntelivät joka paikan ylös alaisin. Eräs seikka tässä tutkinnossa pisti heti vastatulleitten silmiin: se kohta maassa, jossa Melky oli löytänyt vainajan, oli huolellisesti ympäröity nuoralla. Ayscough viittasi kädellään merkitsevästi siihen suuntaan.

"Hyvä on ", hän virkkoi. "Tuo osoittaa, että he ovat löytäneet askelten jälkiä. Siitä saattaa olla hyötyä. Menkäämme kuulemaan, mitä muuta he ovat saaneet selville."

Näiden tutkimusten johtaja seisoi ruokasalissa, kun Ayscough ja Melky astuivat sisään. Hän viittasi heitä tulemaan luokseen ja sulki oven.

"Olemme tehneet pari kolme löytöä", hän sanoi vilkaisten Ayscoughiin. "Ensiksikin, sen pensaikon ympärillä, jossa mies makasi, oli jokseenkin harvinaisia jalanjälkiä, jonka vuoksi käskin ympäröidä sen huolellisesti nuoralla. Päivänvalossa tarkastelemme sitä lähemmin. Hyvin pieniä jälkiä nähkääs, paremminkin naisen kuin miehen jalan jättämiä."

Ayscoughin terävät silmät kääntyivät tulisijaan päin. Ristikon vieressä oli pari kolme paria tohveleita, joita hän osoitti. "Näillä kiinalaisilla on minun ymmärtääkseni hyvin pienet jalat", hän sanoi. "Jäljet ovat varmaankin heidän. No niin, mitä muuta?"

Puhuteltu veti takkinsa taskusta pienen paketin ja rupesi availemaan sitä tilapäisestä käärepaperista. "Ehkä herra Rubinstein tuntee tämän. Me löysimme sen eräästä yläkerran makuuhuoneen uunista puoleksi palaneena."

Hän näytti pientä tukevatekoista pahvilaatikkoa, kooltaan noin kolme tuumaa eri suuntiin. Se oli kääritty paksuun, kiiltäväpintaiseen, tummanharmaaseen paperiin, johon oli painettu muutamia sanoja syvillä kultakirjaimilla. Laatikko oli jokseenkin hiiltynyt ja vain osia kannessa olevista sanoista oli säilynyt pilaantumattomina — mutta ei ollut vaikea saada selvää mitä nuo sanat olivat olleet:

….ENIUS, … JA JALOKIVIKAUPPIAS, …ED-KATU.

"Se on herra Multenius-vainajan laatikoita", vakuutti Melky heti. "Daniel Multenius, panttilainaaja ja jalokivikauppias, Praed-katu — niin se kuuluu kokonaisuudessaan. Sanotteko löytäneenne sen uunista, herra? Ja — mitä hän lienee ottanut siitä, ennenkuin heitti laatikon pois, herra, Ayscough — kuka hän nyt sitten lieneekin ollut?"

"Tuon siunatun kellanpunaisen timantin tietysti", sanoi Ayscough. "Se on selväkin! No niin, mitä muuta vielä?"

Tarkastuksen suorittaja kääri jalokivikauppiaan laatikon huolellisesti paperiin ja pani taskuunsa. Sitten hän loi merkitsevän silmäyksen salapoliisitoveriinsa, työnsi pari sormea liivintaskuunsa ja veti esiin rypistyneen paperipalan.

"No niin", hän vastasi, "tämän löysimme juuri tuolta. Lattialta, tämän pöydän päästä."

Hän levitti puhuessaan rypistyneenä paperin ja piti sitä toisten silmäin edessä Ayscough tuijotti siihen melkein silmiinsä uskomatta ja Melky huudahti kuuluvasti:

"Niin on", myönsi poliisikomisarjus. "Englannin pankin viidensadan punnan seteli! Vieläpä oikein hyvä. Lattialle heitettynä."

"Ottakaa se talteen", sanoi Ayscough lyhyesti. "Ettekö ole löytänyt mitään papereita, asiakirjoja tai muuta sellaista, josta saisi lisävalaistusta?"

"Tuolla on aika joukko papereita", vastasi tarkastuksen suorittaja osoittaen pöydällä olevaa kirja- ja paperiläjää, "mutta ne näyttävät olevan pääasiassa luentomuistiinpanoja. Myöhemmin kyllä tarkastan ne."

"Katsokaa, voisitteko löytää joitakin kirjeitä, osoitteita ja muuta sentapaista", neuvoi Ayscough. Hän käänteli muutamia kirjoja, jotka olivat kaikki lääketieteellisiä oppikirjoja, ja availi joitakin niistä umpimähkään. Äkkiä hänen silmänsä osuivat samaan nimeen, jonka sairaalalääkäri oli maininnut hänelle puoli tuntia aikaisemmin. Irtolehdelle oli kirjoitettu Mori Yada, Gower-katu 491. Hänen päähänsä juolahti eräs asia. Hän kehoitti tarkastuksen suorittajaa pitämään silmänsä avoinna eikä jättämään mitään tutkimatta, tarttui sitten Melkyn käsivarteen ja talutti hänet ulos. "Kuulkaahan", hän virkkoi vetäen kellon taskustaan heidän kulkiessaan eteisen poikki, "nyt on tuskin vielä kymmenenkään, ja minä olen saanut tietooni tuon nuoren japanilaisen osoitteen. Tulkaahan — mennään kysymään häneltä paria seikkaa."

Niin oli Melky, joka alkoi huomata, ettei heidän ajojahtinsa suinkaan noudattanut suoraa viivaa, toisen kerran samana iltana Gower-kadulla ja seurasi Ayscoughia ihmetellen itsekseen, mitä taas tulisi tapahtumaan, kunnes salapoliisi pysähtyi korkean talon ovelle pitkän kadun keskivaiheilla ja soitti kelloa. Nokkelan näköinen palvelijatar tuli avaamaan ja katseli neuvottomana Ayscoughia, kun tämä pyysi tavata herra Mori Yadaa. Kyllä herra Yada oli kotona, mutta hän ei tahtonut tavata ketään iltaisin, jolloin hän oli syventynyt lukuihinsa — olipa hän suorastaan kieltänyt päästämästä ketään häiritsemään itseään.

"Luullakseni hän kuitenkin tahtoo tavata minua", virkkoi Ayscough vetäen esiin yhden ammattinimikorteistaan. "Antakaa hänelle tämä, olkaa hyvä, ja sanokaa, että minulla on hyvin tärkeää asiaa."

Hän kääntyi Melkyn puoleen sillä välin kun tyttö, joka yhä näytti vastahakoiselta, oli lähtenyt yläkertaan. Hän sysäsi toveriaan kylkeen ja kuiskasi: "Kun kohta pääsemme tuonne yläkertaan, niin pitäkää te silmällä tuota japanilaista veitikkaa minun puhutellessani häntä. Tarkastelkaa hänen kasvojaan ja pankaa merkille, hämmästyttääkö jokin seikka häntä."

"Se on pulmallinen tehtävä, kun edessä on japanilainen", mutisi Melky. "Yhtä hyvin voisitte käskeä minun pitää silmällä kivikasvoja — heidän kasvonsahan ovat kuin puuta."

"Koettakaa kuitenkin", sanoi Ayscough. "Silmäluomen värähdys, huulen vääristys — tai mitä tahansa! Tuossa tyttö tuleekin takaisin."

Hetkistä myöhemmin Melky, joka seurasi aivan salapoliisin kintereillä, huomasi seisovansa kirkkaasti valaistussa, liian lämpimässä, verraten upeasti sisustetussa huoneessa. Siellä, erittäin mukavassa nojatuolissa, sikaari suussa, keltakantinen romaani kädessään istui hintelä, hienosti puettu nuori herrasmies, jonka kasvot olivat sulamaisillaan hymystä.

XXIX

HERRA MORI YADA

Ayscough oli varuillaan niin pian kun näki tuon hymyn. Hän oli elämänsä varrella jo tullut tuntemaan jonkin verran eri kansallisuuksien luonteita ja tiesi, että kun itämaalainen näyttää avomieliseltä ja hymyilevältä, on paras olla varuillaan hänen suhteensa. Hän aloitti kohtauksen kumartamalla kohteliaasti. Samalla hän tarkasti pikaisesti herra Mori Yadaa. Tämä oli hänen arvionsa mukaan iältään noin kahden- tai kolmenkolmatta, mustatukkainen, mustasilmäinen herra, ilmeisestikin ylpeä englantilaisesta puvustaan, englantilaisista liinavaatteistaan, englantilaisesta kaulanauhastaan, sukistaan ja kengistään - lyhyesti sanoen hän oli aika keikari - ja ympäristöstään päättäen hyvin ihastunut englantilaisiin mukavuuksiin - eikä suinkaan tuntenut vastenmielisyyttä sitä englantilaista tapaa kohtaan, että nautti vähän väkijuomia tupakkansa keralla. Pöydällä hänen ulottuvillaan oli viinikarahvi, sen vieressä imupilli kivennäisveden nauttimista varten ja pikari herra Yadan hoikkien ja kellertäväin sormien lähettyvillä.

"Palvelijanne, hyvä herra", sanoi Ayscough. "Olen rikosasiain salapoliisiosaston virkamies Ayscough ja tämäkin ystäväni. Luullakseni herra Yada - herra Mori Yada?"

"Hyvä on", hän virkkoi hyvällä englannin kielellä. "Hauska nähdä teitä — olkaa hyvä ja istuutukaa, samoin ystävänne! Haluatte puhella kanssani?"

"Kiitoksia, herra Yada", hän sanoi. "Niin, asianlaita on siten, herra Yada, että tulin luoksenne hyvin tärkeässä asiassa. Teidän nimenne kuulin tänä iltana eräältä tämän kadun varrella asuvalta nuorelta sairaalalääkäriltä, tohtori Pitteryltä."

"Tohtori Pittery kertoi minulle", jatkoi Ayscough, "että te tunnette kaksi kiinalaista herraa, jotka ovat opintotovereitanne sairaalassa, herra Yada?"

Japanilainen taivutti sileää päätään ja puhalsi suun täydeltä savua sikaaristaan.

"Aivan oikein", hän vastasi heti. "Herra Chang Li — herra Chen Li.
Tunnen heidät."

"Tahtoisin kysyä teiltä erästä seikkaa, herra Yada", sanoi Ayscough kumartuen eteenpäin ja heittäytyen tuttavallisen näköiseksi. "Milloin näitte viimeksi nuo herrat tai jommankumman heistä?"

Yada nojautui taaksepäin mukavassa pieluksilla varustetussa tuolissaan ja loi katseensa kattoon. Äkkiä hän hypähti seisomaan.

"Suvaitsetteko vähän viskyä ja soodaa?" hän kysyi vieraan varaisesti ja ojensi puhtaan lasin Ayscoughille. "Niin — noudan toisen lasin toverillenne. Ottakaa itsellenne, olkaa hyvä. Minä katson muistikirjastani voidakseni vastata kysymykseemme. Suokaa anteeksi, hetkinen vain."

Hän meni huoneen poikki kirjoituspöydän luokse, joka oli nurkassa, ja otti käteensä imupaperin päällä olevan pikku muistikirjan. Hänen käännellessään sen lehtiä Ayscough, joka kaatoi itselleen ja Melkylle juomaa, iski merkitsevän näköisesti silmää toverilleen.

"En ole nähnyt herra Chang Litä enkä Chen Litä sen jälkeen kuin marraskuun kahdeksantenatoista aamulla", sanoi Yada äkkiä. Hän heitti kirjan takaisin pöydälle, palasi takan edessä olevalle matolle ja asettui seisomaan selin uuniin kädet housuntaskuissa. Hän kumarsi kohteliaasti, kun hänen vieraansa kohottivat lasinsa häneen päin. "Onko jotakin hullusti, herra etsiväkersantti?" hän kysyi.

Ayscoughin onnistui painaa jalallaan Melkyn jalkaa samalla kun hän vastasi suoraan tähän kysymykseen.

"Asianlaita on niin, herra Yada", hän vastasi, "että toinen noista nuorista miehistä on murhattu. Murhattu!"

Yadan selväpiirteiset kulmakarvat kohosivat vähän, mutta muuten ei hänen kasvoillaan mikään muuttunut. Hän katseli Ayscoughiin kiinteästi sekunnin pari sitten hän lausui yhden sanan:

"Tohtori Pitteryn mukaan Chen Li", vastasi Ayscough. "Tohtori Pittery tunsi hänet. Hänet on murhattu, herra Yada! Veitsellä viilletty kurkkuun."

Salapoliisi näytti tuntevan jonkinlaista tyydytystä toistaessaan sanan murhattu, mutta se ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta japanilaiseen. Taas hän päästi suustaan yhden sanan.

"Hänen ruumiinsa löydettiin sen talon puutarhasta, jossa he asuivat vuokralla Maida Valessa", vastasi Ayscough. "Molteno Lodgessa. Epäilemättä olette käynyt siellä heidän luonaan, herra Yada?"

"Kyllä, muutamia kertoja", myönsi Yada. "En aivan äskettäin. Mutta missä on Chang Li?"

"Sitä juuri me emme tiedä ja haluaisimme tietää", sanoi Ayscough. "Häntä ei ole nähty sairaalassa kahdennenkymmenennen päivän jälkeen. Ja te sanotte, ettette ole nähnyt kumpaakaan kahdeksannentoista jälkeen?"

"En ollut sairaalassa yhdeksäntenätoista päivänä", vastasi Yada. Hän heitti pois sikaarin lopun, otti uuden pöydällä olevasta laatikosta, työnsi laatikon lähemmäksi vieraitaan ja veti taskustaan hopeisen tulitikkulaatikon. "Mitkä ovat tämän murhan lähemmät yksityisseikat? Murhaahan ei tavallisesti tehdä ilman jotakin tarkoitusta."

Ayscough otti tarjotun sikaarin, antoi laatikon Melkylle ja sytyttäessään sikaariaan ajatteli rauhallisesti. Hänellä oli jännittävä peli käynnissä japanilaisen kanssa, ja oli välttämätöntä ajatella täsmällisesti ja nopeasti. Äkkiä hän teki ratkaisun ja heittäytyi vilpittömän näköiseksi.

"Asianlaita on seuraavalla tavalla", hän sanoi. "Yhdentekevää, vaikka kerronkin teille kaikki. Olette epäilemättä sanomalehdistä lukenut tuosta Praed-kadun jutusta? No niin. Siitä on aiheutunut peräti merkillisiä seikkoja. Niin on selvinnyt."

Melky istui vieressä levottoman ja huolestuneen näköisenä Ayscoughin selostaessa äskettäin ilmi tulleita seikkoja sulavakäytöksiselle, tyynelle ja rauhallisesti kuuntelevalle olennolle, joka seisoi tulisijan edessä matolla. Hän ei ymmärtänyt salapoliisin menettelytapaa. Hänestä näytti aivan mielettömyyden huipulta kertoa muukalaiselle, vieläpä itämaalaiselle, että kaikkien näiden salaperäisten tapausten ja murhien aiheuttajana oli kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen timantti. Mutta hän suoritti oman velvollisuutensa ja piti tarkoin silmällä Yadaa, voimatta kuitenkaan hänen tyynillä kasvoillaan huomata merkkiäkään mistään muusta kuin aivan luonnollisesta mielenkiinnosta.

"Niin on asia", lopetti Ayscough. "En epäile laisinkaan, että Chen Li kävi Multeniuksen liikkeessä maksamassa vuokraa, näki ukolla timantin ja nitisti hänet sen vuoksi. Parslett näki Chen Lin pujahtavan pois tuosta sivuovesta ja kuullessaan Multeniuksen kuolemasta alkoi epäillä Chen Litä siitä ja koetti kiristää häneltä rahaa vaitiolonsa palkaksi. Chen Li myrkytti Parslettin, mutta sai itse veitsenhaavan kurkkuunsa tuon timantin vuoksi. Mutta keneltä? Chang Li on kadonnut!"

"Niin epäilen", myönsi Ayscough. "Kiinalainen — hyvinkin kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen timantti — mitä sanotte?" Äkkiä hän loi silmänsä Yadaan kysyvän näköisenä. "Kuinka paljon tiedätte näistä molemmista?"

"Hyvin vähän — paitsi että he olivat opintotovereitani", vastasi Yada.
"Joskus kävin heidän luonaan, he välistä täällä — siinä kaikki."

"Voitteko kertoa meille mitään heidän tavoistaan ja oleskelupaikoistaan sekä siitä, mitä he ylimalkaan puuhailivat silloin kun eivät olleet sairaalassa?" kysyi salapoliisi.

"Minun ymmärtääkseni he olivat kotonaan lukemassa silloin, kun eivät olleet sairaalassa", vastasi Yada kuivasti. "He olivat ahkeria miehiä!" Ayscough nousi seisomaan. "Olen teille hyvin kiitollinen, herra Yada", hän sanoi. "Tulin luoksenne, koska nimenne mainittiin heidän ystävänään. Tietystikin suurin osa siitä, mitä olen teille kertonut, on sanomalehdissä huomisaamuna. Jos satutte kuulemaan jotakin tästä Chang Lista, niin ilmoitatte kai meille, herra Yada?"

"Ei voine sattua mitään, herra etsiväkersantti", hän vastasi "En tiedä mitään muuta kuin mitä olen sanonut. Saadaksenne lisätietoja on teidän paras mennä Kiinan lähetystöön."

Hän kumarsi ja poistui Melkyn kanssa. Päästyään tovereineen kadulle hän veti hänet sellaiseen paikkaan, joka oli täysin varjossa. Siellä oli tekeillä jonkinlaisia alkuvalmistuksia talon rakentamiseksi. Ayscough veti Melkyn telineen alle, joka ulottui sivukäytävän yläpuolelle.

"Varmaankin teitä ihmetytti miksi kerroin tuolle miehelle niin paljon?" hän kuiskasi. "Etenkin tuosta timantista? Mutta minulla oli omat syyni — ja varsinkin oli tärkeää kertoa hänelle sen arvosta."

"Sitä minä en olisi tehnyt, herra Ayscough", virkkoi Melky, "eikä sen minun ymmärtääkseni olisi tarvinnut tulla sanomalehtiinkään. Yleisön ei ole hyvä tietää, että Lontoossa on jossakin liikkeellä kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen timantti — ja mitä tulee siihen, että kerroitte sen tuolle vinosilmäiselle miehelle —"

"Odottakaahan hetkinen, nuorukainen", keskeytti Ayscough. "Minulla oli omat syyni, vieläpä oikein hyvätkin. Kuulkaahan nyt, meidän on toistaiseksi pidettävä silmällä tuota ovea. Jos japanilainen tulee ulos, niin kuin minä otaksun hänen tulevan, niin lähdemme hänen jälkeensä. Ja koska olette nuorempi ja solakampi, ja vähemmän silmäänpistävä kuin minä, niin pysytelkää täällä kadun varjopuolella, jos hän tulee ulos, ja seuratkaa häntä turvallisen välimatkan päässä niin taitavasti kuin voitte. Minä tulen perässä."

"Älkää välittäkö siitä nyt", vastasi Ayscough. "Ja jos joudutte ajamaan häntä takaa ja hän ottaa ajurin, niin koettakaa pysytellä lähettyvillä. Nyt on aika paljon ihmisiä liikkeellä, ja jos olette varovainen, ei hän näe teitä. Ja — kas niin, mitä minä sanoin teille? Hän tulee nyt ulos! Olkaa taitava, siitä riippuu enemmän kuin arvaattekaan!"

Siitä ovesta, josta he olivat äsken tulleet, astui nyt esiin Yada, jonka saattoi selvästi nähdä kadun sille puolelle osuvassa kirkkaassa kuunvalossa. Hänen kuosikasta harmaata villapukuaan peitti paksu, turkiskauluksella varustettu päällystakki. Päässään hänellä oli kalpeita kasvojaan varjostamassa korkea musta hattu. Hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle, vaan käveli nopeasti Euston-kadulle päin. Kun hän oli päässyt noin kolmenkymmenen kyynärän päähän, työnsi Ayscough Melkyn eteensä heidän piilopaikastaan.

"Menkää te edellä", hän kuiskasi, "minä tulen jäljessänne. Pitäkää häntä silmällä niin kauan kuin voitte — enkö sanonut teille, että hän tulisi ulos meidän lähdettyämme? Olkaa varuillanne!"

Melky hiipi eteenpäin kadun varjonpuolisella käytävällä ja seurasi hoikkaa olentoa, joka käveli nopeasti kuun valossa. Hän riensi hänen jäljessään sairaalan ohitsekin vielä muutamia askelia, jolloin Yada äkkiä astui kadun poikki maanalaisen rautatien asemalle päin. Hän meni sisään siitä käytävästä, joka johti Cityyn meneville junille, ja katosi. Melky, joka ei oikein tietänyt, mitä oli tehtävä, melkein hyppeli kiihtymyksestä, kun Ayscough saapui hitaasti hänen luokseen. "Pian, pian!" huudahti Melky. "Hän meni alas tuonne — Cityn junille. Hän pääsee lähtemään, jollette käy häneen käsiksi!"

"Hyvä on, nuorukainen", hän sanoi "Antakaa hänen mennä nyt. Olen nähnyt, mitä odotinkin näkeväni."

XXX

RUUMISHUONE

Melky, joka oli ihan hengästynyt koettaessaan suorittaa toverinsa määräyksiä, kääntyi nyt katselemaan häntä yrittämättäkään salata hämmästystään.

"Hiivatti sentään, tepä vasta olette tyyni, herra Ayscough. Ensinnäkin on nähtävä paljon vaivaa seuratessa miestä tähän maanalaisen rautatien asemalle, sitten huomataan hänen pujahtavan sinne kuin kaniini koloonsa — ja annetaan hänen mennä! Miksi me lähdimme hänen jäljessään Gower-katua pitkin? Vain nähdäksemmekö hänen lähtevän matkalle?"

"Hyvä on, nuorukainen", sanoi Ayscough taas. "Ette oikein ymmärrä meidän pikku temppujamme. Odottakaahan hetkinen."

Hän veti taskustaan yhden nimikorttinsa, meni se kädessään matkalippukonttoriin ja vaihtoi lippuluukulla muutamia sanoja myyjän kanssa. Sitten hän palasi Melkyn luokse. "Hän osti lipun Whitechapeliin", sanoi Ayscough heidän astellessaan rauhallisina eteenpäin. "Mutta minkä vuoksi lähtee nuori japanilainen lääketieteen ylioppilas sinne päin kello yhdentoista aikana illalla? Epäilemättä on siinä takana jotakin tärkeää, herra Rubinstein. Mutta minä lähden nyt länteen päin. Aion pistäytyä Great Western -hotelliin kuulemaan, onko herra Purdie saanut joitakin tietoja tuosta amerikkalaisesta. Sitten menen kotiin nukkumaan. Haluatteko tulla kanssani hotelliin?"

"Minusta tuntuu, että voimme aivan hyvin hommailla koko yön läpeensä", huomautti Melky, kun he taas astuivat kadun poikki ja menivät länteen päin lähteville junille. "Meillä on ollut sellainen ilta, että en olisi osannut aavistaakaan. Herra Ayscough, koska ihmeessä tässä alkaa jotakin selvitä?"

"Minun käsitykseni mukaan tämä lähestyy loppuaan", sanoi hän. "Huomenna koko kaupunki tulee puhumaan tuon kiinalaisen murhasta. Ja jollei se houkuttele Levendalea esiin piilopaikastaan, niin sitten en ymmärrä vähintäkään, mikä hänet houkuttelisi!"

"Niinkö luulette?" sanoi Melky. "Mutta miksi tuo uutinen toisi hänet näkyviin?"

"En tiedä", vastasi Ayscough melkein välinpitämättömästi. "Mutta olen melkein varma siitä, että niin tulee tapahtumaan. Nähkääs, otaksun Levendalen etsiskelevän Chen Litä. Jos Levendale nyt kuulee Chen Lin makaavan kuolleena ruumishuoneessamme, niin — ymmärrättekö?"

Melky muisti, että Ayscough oli taitava mies, ja vaipui ajatuksiinsa, kunnes juna pysähtyi Praed-kadulle. Hän käveli salapoliisin mukana pitkin katuja ja sitten hotelliin ihmetellen itsekseen kuinka monta kertaa he sinä päivänä olivat olleet tuossa kaupunginosassa tämän aivan loppumattomalta näyttävän ajojahdin kestäessä. Hän oli melkein huumaantunut, mutta Ayscough, joka yhä poltteli Yadan hänelle tarjoamaa sikaaria, astui edellä hotelliin virkeän ja terveen näköisenä.

Purdiella oli yksityinen oleskeluhuone makuuhuoneensa vieressä. Siellä he tapasivat hänet ja Lauristonin, molemmat piippua polttamassa ja ilmeisestikin kaikenlaisten ajatusten ja arveluitten valtaamina. He ponnahtivat seisomaan salapoliisin saapuessa.

"Kuulkaahan!" huudahti Lauriston. "Onko se totta, mitä tuosta kiinalaisesta kerrotaan? Onko sekin tämän meidän juttumme yhteydessä, niin kuin poliisiasemalla otaksuvat? Olemme odottaneet toivoen teidän tulevan."

"Niin", sanoi Ayscough vaipuen tuolille, "olemme puuhailleet aika lailla, minä ja herra Rubinstein. Meillä on ollut kerrassaan kova työ yhden illan osalle. Niin, se on totta, herrat — yksi askel lisää tikapuilla — yksi tiilikivi lisää rakennuksessa! Me pääsemme eteenpäin, herra Purdie, me pääsemme eteenpäin. Olette siis olleet meidän laitoksellamme ja teille kerrottiin siellä asiasta?"

"He mainitsivat meille vain pääpiirteet", vastasi Purdie. "Vain tärkeimmät kohdat. Luullakseni ette ole kuullut mitään toisesta kiinalaisesta?"

"Emme vähintäkään vielä — toistaiseksi", sanoi Ayscough. "Mutta minulla on toivoa — olen luullakseni päässyt vähän lähemmäksi päämäärää herra Rubinsteinin avulla, vaikka hän ei oikein ymmärräkään minun menettelytapaani. Mutta, hyvät herrat, tulin tänne kysymään, oletteko kuulleet mitään Guyleristä. Mitä hän arveli siitä, mitä John Purvis kertoi meille tänään iltapäivällä?"

"Hän ei siitä hämmästynyt", vastasi Purdie. "Ettekö muista hänen väittäneen alun pitäen, että kaiken tämän pohjalla oli jalokiviä? Mutta hän hämmästytti meitä!"

"Guyler vannoo nähneensä Stephen Purvisin tänä aamuna", vastasi Purdie.
"Hän on vakuutettu siitä!"

"Nähneensä Stephen Purvisin tänä aamuna!" huudahti Ayscough. "Mutta missä?"

"Guylerillä oli asioita Cityssä — sen kauimmassa päässä", sanoi Purdie. "Hän meni par'aikaa Bishopsgaten poikki nähdessään Stephen Purvisin — hän vannoo, että se oli Stephen Purvis! — mikään ei saa hänen uskoaan horjutetuksi. Hän, Purvis, kääntyi juuri silloin kapealle kujalle, joka johti kadun poikki. Guyler riensi hänen jälkeensä, mutta hän oli kadonnut. Guyler odotti vaanien tuota kujaa aivan kuin kissa vaanii hiirenkoloa, niin kuin hän sanoi — mutta kaikki turhaan. Hän odotti tunnin, mutta siitä ei ollut apua."

"No, jos se oli Purvis", sanoi Ayscough, "oli hän tietysti mennyt kujaa myöten ja tullut ulos sen toisesta päästä".

"Ei", sanoi Lauriston. "Ei ainakaan Guylerin sanojen mukaan. Guyler sanoi, että se oli pitkä, kapea kuja — Purvis ei olisi voinut ennättää sen toiseen päähän ennen kuin hän ennätti toiseen. Hän väittää, — nimittäin Guyler — että kummallakin puolella tuota käytävää on vieri vieressä liikehuoneustoja. Hänen arvionsa mukaan siellä on muutamia satoja ovia, joten kestäisi ainakin viikon, ennen kuin hän ennättäisi kysellä jokaisesta. Mutta hän on vakuutettu siitä, että Purvis katosi yhteen niistä, ja myös ehdottomasti varma, että se oli juuri Stephen Purvis. Purvis siis elää!"

"Hän asuu Guylerin kanssa Great Northern-hotellissa", vastasi Lauriston. "Me olemme kaikki neljä olleet keskikaupungilla, Cityssä, tarkastelemassa paikkoja. Guyler ja John Purvis lähtevät taas aamulla sinne, John Purvis on tietysti hyvin iloinen kuultuaan, että Guyler varmasti väittää nähneensä hänen veljensä. Kuulkaahan, arvatkaapa, mikä on Guylerin käsitys Stephenin timantista!"

"No, mikähän se voi olla?" kysyi salapoliisi. "Siitä on niin monta nerokasta mielipidettä, että voimmehan vieläkin koettaa kuulla lisää. Herra Rubinstein tuossa on väsynyt eri teorioihin."

"Hän vain kiusoittelee, herra Lauriston", hän sanoi. "Älkää välittäkö hänestä! Mitä Guyler arvelee?"

"No niin, Guyler ei luonnollisestikaan vielä tiedä tästä kiinalaisvaiheesta", sanoi Lauriston. "Guyler arvelee, että ryöstön on suorittanut joukko miehiä — nokkelia jalokivivarkaita, jotka tiesivät Stephen Purvisilla olevan hallussaan tuon, kellanpunaisen timantin ja ryhtyivät tarmokkaasti puuhaamaan sen haltuunsa saamista niin pian kuin se tulisi Englantiin. Ja hän uskoo tuon joukon napanneen kiinni Levendalen ja Stephen Purvisin salaisesti yrittävän päästä heihin käsiksi. Se on joka tapauksessa Guylerin käsitys."

"Hyvä on", sanoi Ayscough. "Ja voi siinä olla jotakin oikeaakin. Mitä tähän etsintään tulee — niin eihän meillä ainakaan ole mitään varmuutta siitä, ettei jommallakummalla noista kiinalaisista ole ollut jotakin yhteistä tuon varasjoukon kanssa. Eihän sitä voi koskaan tietää — ja on melkein mahdotonta päästä suoraan päämaaliin tällaisissa jutuissa. No niin, me olemme joka tapauksessa ryhtyneet toimenpiteisiin saadaksemme uutisen tuosta timantista ja Chen Lin katoamisesta huomisaamun sanomalehtiin, ja jollei se herätä koko kaupungin mielenkiintoa —"

Ovelle kuului koputus ja sisään tuli tarjoilija, joka katseli anteeksipyytävän näköisenä huoneessa olijoita.

"Suokaa anteeksi, hyvät herrat", hän sanoi. "Onko herra Ayscough täällä? Ulkona on eräs herra, joka tahtoo nähdä teitä."

Ayscough otti hattunsa ja lähti ulos. Siellä odotti häntä eteisessä komean näköisenä tohtori Mirandolet suuressa mustassa viitassaan, leveälierinen hattu päässään. Hän astui eteenpäin nähdessään salapoliisin.

"Tulin tänne, kun kuulin teidän olevan täällä", hän sanoi taluttaen Ayscoughia poispäin. "Kuulkaahan, ystäväni, yksi meidän miehistä kertoi minulle Molteno Lodgen jutusta ja kiinalaisen ruumiin löydöstä."

"Se nuori herra, Rubinstein, joka kävi luonanne tänä aamuna ja oli pyytänyt minut mukaansa, löysi sen", sanoi Ayscough, joka ihmetteli itsekseen, mihin tohtori oikein pyrki. "Olin siellä hänen kanssaan."

"Olen sitäpaitsi kuullut", jatkoi Mirandolet, "niinikään eräältä meikäläiseltä siitä ihmeellisestä timanttia koskevasta tarinasta, jonka on tänään iltapäivällä kertonut sen omistajan veli. Nyt tahtoisin nähdä tuon kiinalaisen ruumiin — syyn kerron teille jälkeenpäin. Minulla on aivan erikoinen aihe siihen. Lähdettekö kanssani ruumishuoneeseen?"

Ayscoughin uteliaisuus oli herännyt Mirandoletin käytöksen johdosta ja tulematta enää Purdien huoneeseen hän lähti ulos tohtorin kanssa. Mirandolet pysyi omituisen äänettömänä, kunnes he saapuivat sille kadulle, jonka varrella ruumishuone sijaitsi.

"Tämä on kummallinen ja salaperäinen juttu, ystäväni", hän sanoi. "Tuolla, pienellä Rubinsteinilla oli varmaankin jokin omituinen ennakkoaavistus, kun hän tuli tänään luokseni esittäen omituisen kysymyksensä kiinalaisista."

"Sitäpä minäkin juuri sanoin, tohtori", virkkoi Ayscough. "Näytti aivan siltä, kuin hänellä olisi ollut ennakkoaavistus. Mutta — kuulkaahan!"

Hän vaikeni äkkiä, kun katua tulivat hyvää vauhtia vuokra-ajurin rattaat, kiitivät heidän ohitseen nopeasti ja kääntyivät leveämmälle kadulle. Hänen huuliltaan pääsi äkillinen huudahdus, sillä hän luuli nähneensä ajopelien kiitäessä ohitse niissä keltaihoiset kasvot vain sekunnin murto-osan ajan. Niin pikaisesti kuin Ayscough olikin tuon huomannut, näki hän vielä nopeammin vuokra-ajurin numeron ja merkitsi sen muistiinsa.

"Kummallista", hän mutisi. "Kummallista. Olisin vaikka voinut vannoa —" Hän vaikeni äkkiä ja kiirehti Mirandoletin jäljessä, joka oli kulkenut eteenpäin. "Nyt me olemmekin perillä, tohtori", hän sanoi heidän saapuessaan ruumishuoneen ovelle. "Täällä on yövahti, joten ei ole mitään vaikeutta tänne pääsemisessä."

Kuului kuinka salpa vedettiin syrjään ja avain kääntyi kukossa. Ovi avautui ja ulos katsoi mies, joka Ayscoughin ja tohtori Mirandoletin nähdessään päästi heidät eteishuoneeseen ja sytytti kaasulampun.

"Haluamme katsoa tuota kiinalaista, George", sanoi salapoliisi. "Emme pidätä teitä kauan."

"Eräs nuori ulkomaalainen tohtori kävi juuri häntä katsomassa, herra Ayscough", sanoi mies. "Sivuutitte kai hänen ajopelinsä kadulla — siitä on tuskin kolme minuuttia, kun hän lähti. Nuori japanilainen, jolla oli teidän nimikorttinne mukanaan."

Ayscough kääntyi mieheen päin kuin tämä olisi ilmoittanut mitä hämmästyttävimmän asian.

"Näytti minulle sen heti tänne päästyään", vastasi yövahti ihmeissään Ayscoughin ällistyksestä. "Sanoi teidän antaneen sen hänelle, jotta hän voisi tulla tänne todetakseen kenen ruumis tuolla on. Minä tietysti päästin hänet sisään."

Ayscoughin suu levisi pelkästä hämmästyksestä. Mutta ennenkuin hän sai sanaakaan lausutuksi, puhui Mirandolet tarttuen ruumishuoneen vartijaa kiihkoissaan käsivarteen.

"Päästittekö tuon miehen — japanilaisen — kiinalaisen ruumista katsomaan — yksin?" hän kysyi.

"Tietysti", vastasi vahti äreästi. "Hänellähän oli herra Ayscoughin nimikortti ja —"

Mirandolet päästi irti miehen käsivarren ja nosti ylös pitkät valkeat kätensä.

XXXI

MIRANDOLETIN MIELIPIDE

Se äänettömyys, joka seurasi tätä kummallista huudahdusta, katkesi äkkiä. Ruumishuoneen vahti, joka oli ollut menossa huoneen sivuseinällä olevalle ovelle, pudotti avainkimppunsa. Sen aiheuttama omituinen metallinen kilahdus herätti ajatuksistaan Ayscoughin, joka säpsähti ja jäi avosuin tuijottamaan Mirandoletin heiluviin käsiin. Hän tarttui tohtorin käsivarteen.

"Mitä ihmettä te tarkoitatte?" hän murahti. "Puhukaa — mikä nyt on?" Mirandolet rupesi äkkiä nauramaan. "Mikäkö on?" hän huudahti. "Juuri siitä on kysymys, mitä äsken suoraan sanoin! Tuo mies on varmasti vienyt täältä timantin, joka oli kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen! Teidän nimikorttinne! — Voi, mies, mies, mitä te olettekaan tehnyt? Mutta nopeasti! — kuka on tuo japanilainen? — kuinka hän tuli teidän nimikorttinne mukanaan? Nopeasti, kuulkaahan, jos haluatte saada hänet kiinni!"

"Minut saa vaikka vetää hirteen, jos ymmärrän, mitä tämä merkitsee!" mutisi Ayscough. "Mitä siihen tulee, kuka hän on, niin jos hän on sama mies, jolle annoin nimikorttini, on hän nuori japanilainen lääketieteen ylioppilas, eräs Yada, joka oli noitten kiinalaisten ystävä. Kävin tänä iltana hänen luonaan Rubinsteinin kanssa ottamassa selvää, voisiko häneltä saada mitään tietoja. Lähetin hänelle tietysti ammattinimikorttini. Mutta — me näimme hänen suuntaavan matkansa East Endiin!"

"Pyh", nauroi Mirandolet. "Hän on - niin kuin sanotaan, huiputtanut teitä, ystäväni! Hän tuli tänne! Ja hän on nyt lähtenyt — päästen jo kauas ulottuviltamme — tuo timantti taskussaan!"

"Mitä hittoa te sillä tarkoitatte?" kysyi Ayscough kiivaasti.
"Timantti! Timantti! Mistä hän olisi löytänyt timantin — täällä?
Ruumishuoneessa? Mistä te oikein puhutte?"

Mirandolet naurahti taas ja vilkaisten salapoliisiin melkein säälivän halveksivasti kääntyi hämmästyneeseen yövahtiin.

Yövahti, joka oli antanut avainkimpun olla lattialla tämän kummallisen kohtauksen aikana, otti sen ylös, valitsi siitä yhden ja avasi sen oven, jonka vieressä seisoi. Hän väänsi lampun palamaan ruumishuoneessa, ja Mirandolet astui sisään ja Ayscough jurona ja ihmeissään hänen kintereillään.

Chen Li makasi siinä, missä salapoliisi oli hänet viimeksi nähnyt, tyynenä ja jäykkänä, peite vedettynä huolellisesti keltaisille kasvoilleen. Sanaakaan lausumatta Mirandolet veti kasvoliinan syrjään viittasi toveriaan tulemaan lähemmäksi ja osoitti hienosta sinisestä silkistä valmistettua patalakkia, joka peitti kiinalaisen päätä.

"Katsokaa tuota", hän kuiskasi. "Tiedätte, mitä sen alla on. Sellaista, mistä todellinen kiinalainen ei koskaan luovuta edes silloin, kun hän tulee Eurooppaan ja käyttää eurooppalaisia vaatteita ja eurooppalaista päähinettä — hänen niskapalmikkonsa! Katsokaahan!"

Hän siirsi patalakin tyynesti syrjään ja näytti molemmille hämmästyneille miehille huolellisesti takaraivolle käärityn mustan hiustukon. Sen sisään hän työnsi pitkät hoikat sormensa ja veti ne taas pois huudahtaen tavalla, joka ilmaisi hänen arvanneen oikein.

"Aivan niin kuin sanoinkin", hän huomautti. "Mennyttä kalua! Herra salapoliisi, sinne Chen Li kätki timantin ja tuo japanilainen on ottanut sen. Ja nyt teidän olisi parasta lähteä hänen jälkeensä. Puolen tunnin etumatka merkitsee hänelle samaa kuin kokonaisen viikon teille."

Hän veti liinan taas vainajan kasvoille ja lähti ulos Ayscouhgin seuratessa häntä synkkänä, vähäpuheisena eikä suinkaan vakuutettuna.

"Kuulkaahan", hän sanoi heidän tultuaan toiseen huoneeseen. "Kyllähän tuo kaikki sopii, tohtori Mirandolet, mutta onhan se sittenkin vain teidän otaksumanne."

"Se on otaksuma, jonka tulette huomaamaan ehdottoman oikeaksi, hyvä ystävä", sanoi Mirandolet tyynesti. "Minä tunnen kiinalaiset — paremmin kuin luulettekaan. Heti tänä iltana kuultuani tästä asiasta tulin luoksenne kertomaan teille, että kiinalaisilla on tapana kätkeä arvoesineitä niskapalmikkoihinsa — mieleeni ei juolahtanut, että timantti olisi nyt täällä, vaan ajattelin, että mahdollisesti löytäisitte jotakin. Mutta tultuamme tänne ruumishuoneeseen ja kun olin kuullut japanilaisen käyneen täällä näyttäen teidän nimikorttinne, vaikka hänellä ei ollut mitään syytä sen näyttämiseen, silloin arvasin heti, mitä oli tapahtunut. Ja nyt kun olette maininnut kertoneenne hänelle tästä jutusta, olen vakuutettu käsitykseni oikeudesta. Herra kersantti, lähtekää etsimään tuota timanttia!"

"Onhan hyvin mahdollista, että hän ei laisinkaan tullut timantin vuoksi", sanoi hän närkästyneenä ja epäuskoisena. "Onko juuri luultavaa, että hän olisi otaksunut sen olleen tuon kuolleen miekkosen niskapalmikossa, kun toinen kiinalainen oli kadoksissa? Changhan nyt omistaa timantin — eikä Chen!"

"Aivan oikein, ystäväni", sanoi Mirandolet. "Te olette epäilemättä viisaampi kuin minä. Siis — hyvää yötä vain!"

Hän lähti pois ja kääntyi jyrkästi kulkemaan katua ylöspäin. Ayscough murahti kerran pari ja palasi sitten yövahdin luokse.

"Kuinka kauan tuo japanilainen oli sisällä?" hän kysyi nyökäyttäen päällään ruumishuoneeseen päin.

"Ei minuuttiakaan, herra Ayscough", vastasi mies. "Hän käväisi vain siellä pikipäin."

"Kyllä, pari sanaa", vastasi vahti. "Hän sanoi. 'Se on hän' ja meni suoraan ulos ajurin rattaille."

"Aivan niin ja näytti minulle nimikorttinne", myönsi mies. "Minulla ei tietysti ollut mitään syytä epäillä hänen sanojaan."

"Kuulkaahan George", sanoi Ayscough, "älkää mainitko asiasta kenellekään! Älkää sanoko mitään ainoallekaan meidän miehelle, jos joku heistä tulee käymään. En usko puoleksikaan sitä, mitä tohtori juuri sanoi, mutta käyn kuitenkin kysymässä paria seikkaa. Hissukseen sillaikaa. Ymmärrättehän, George?"

George vastasi ymmärtävänsä aivan hyvin, ja Ayscough lähti heti pois. Päästyään ulos ruumishuoneen oven yläpuolelle asetetun lampun kohdalle hän veti kellon taskustaan. Oli juuri puoliyön aika. Ja jossakin tuo kirottu nuori japanilainen kiiti Lontoon katuja eteenpäin, petettyään häntä, Ayscoughia, hänen omassa pelissään.

Hän oli jo pohtinut tarkoin kaikki Yadaa koskevat seikat. Yada oli puijannut häntä — aivan niin kuin Melky Rubinstein oli arvellut ja epäillytkin — koko hänen asunnossaan tapahtuneen keskustelun ajan. Luultavasti oli Yada katsellut vierashuoneensa akkunasta kuinka hän ja Melky pujahtivat kadun poikki ja piiloutuivat vastapäätä olevan rakennusaitauksen taakse. Sitten Yada oli lähtenyt ulos tietäen, että häntä seurattaisiin, ja saanut heidät sievästi ansaan mennen itään päin lähtevään maanalaiseen junaan, astunut sitten taas kaikessa rauhassa pois seuraavalla asemalla, ottanut vuokra-ajurin ja kääntynyt länteen päin Ayscoughin nimikortti taskussaan.

Mutta Ayscough tiesi erään hyödyllisen asian. Hän oli painanut muistiin sen vuokra-ajurin kirjaimet ja numeron, jonka rattailla Yada oli ajanut hänen ja Mirandoletin ohitse, L. C. 2571 — hän oli kerrannut sitä mielessään tuon tuostakin. Nyt hän veti esiin muistikirjansa ja merkitsi sen siihen. Sen tehtyään hän lähti poliisiasemalle haluten kaikkein ensimmäiseksi päästä kosketuksiin New Scotland Yardin kanssa puhelimitse.

Niin kuin useimmilla lontoolaisilla ammattitovereillaan oli Ayscoughilla aika paljon yleistietoja asioista ja niitä hän nyt käytti avukseen tässä tapauksessa. Hän tiesi, että jos japanilainen todella oli saanut haltuunsa kellanpunaisen timantin (jota olettamusta hän Mirandoletin varmasta väitteestä huolimatta hyvin epäili), yrittäisi hän ehdottomasti päästä pakoon. Hän lähtisi kiireimmän kautta mannermaalle. Mutta Ayscough tunsi hyvin mannermaalle lähteväin junain aikataulut. Muutamia tunteja täytyi kulua ennenkuin Yadan onnistuisi päästä Doveriin, Folkestoneen tai Newhaveniin lähteviin juniin, lyhyintä tietä rantaan, tai pitempää tietä Harwichin tai Southamptonin satamiin. Ehdottomasti oli nyt heti järjestettävä tarpeeksi vahteja Victorian, Charing Crossin, Holborn Viaductin ja London Bridgen asemille Yadan varalta. Ja keskiyöllä parhaana nukkumisaikana hän työskenteli kaksi tuntia puhelimitse antaen määräyksiä ja lisätietoja ja järjestellen sellaisen verkon levittämistä, josta otaksuttu pakolainen ei voisi livahtaa pois.

Kun kaikki tuo vihdoin oli tyydyttävästi järjestetty, alkoi Ayscoughista tuntua, että se saattoi kaikki olla turhaa työtä. Mahdollisesti hän oli kokonaan väärillä jäljillä tuon kummallisen Mirandoletin epäluulojen ja väitteitten johtamana. Saattoi olla kysymyksessä jotakin salaperäistä — Ayscoughin mielestä oli kiinalaisten ja japanilaisten ja hindujen hommissa aina jotakin salaperäistä. Yadalla voi olla hyväkin syy halutessaan nähdä Chen Li vainajan ruumiin ja käyttäessään salapoliisin nimikorttia päästäkseen ruumishuoneeseen. Tämän kummallisen käytöksen voisi selittää. Mutta kuitenkaan Ayscough ei voinut laiminlyödä kaikkien mahdollisten seikkain hyväkseen käyttämistä, ja niin väsynyt kuin olikin, hän lähti etsimään sitä vuokra-ajuria, jonka nimen hän oli huolellisesti merkinnyt muistikirjaansa.

Tämä toimitus ei tuottanut suurtakaan vaikeutta. Oli vain ajan kysymys käydä keskustoimistossa ottamassa selvää miehen nimestä ja osoitteesta. Kello kuuden aikana aamulla Ayscough oli pienessä talossa kurjan näköisen kadun varrella Kentish Townissa puhuttelemassa erästä vaimoa, joka oli juuri noussut tulta sytyttämään ja oli äreän haluton herättämään miestään, joka hänen sanainsa mukaan oli päässyt vuoteeseen vasta lähempänä neljää. Hän ei ollut juuri sen tyytyväisempi, kun Ayscough ilmoitti hänelle ammattinsa — mutta mies noudettiin joka tapauksessa. "Te kuljetitte tänä yönä erään ulkomaalaisen — japanilaisen Paddingtonin ruumishuoneelle?" sanoi Ayscough käyden käsiksi suoraan asiaan mainittuaan miehelle kuka oli. "Näin hänet vilahdukselta rattaillanne ja merkitsin muistiin numeronne. Missä hän ensiksi nousi rattaillenne?"

Juuri tätä Ayscough oli odottanutkin. Aivan oikein: hänen oma aavistuksensa oli osoittautunut todeksi.

"Mahdollisesti", vastasi Ayscough. "No niin, hän siis nousi rattaillenne siellä ja te veitte hänet suoraa päätä ruumishuoneelle?"

"Ei — ei niin", sanoi mies. "Poikkesimme ensiksi yhteen paikkaan, Eustoniin. Hän meni sinne sisään, käväisi vasemmassa matkatavaratoimistossa ja palasi taas mukanaan pieni laatikko — aivan pieni. Sitten ajoimme ruumishuoneelle."

"Oxford Circusin kohdalle", vastasi ajuri. "Sinne jätin hänet hänen käskynsä mukaan — vastapäätä maanalaisen radan asemaa — kadun toiselle puolelle."

"Näin. Suoraan Oxford-katua Tottenham Court Roadille päin", sanoi ajuri. "Kantaen laatikkoaan, joka oli aivan pieni, niin kuin sanoin, ja harpaten hyvin nopeasti. Siinä hänet viimeksi näin, herra."

Ayscough lähti pois ja palasi siistimpiin kaupunginosiin. Hän oli lopen uupunut ja rasittunut yön työstä ja iloinen voidessaan istuutua varhain avattuun kahvilaan nauttiakseen jotakin aamiaisekseen. Hänen syödessään ja juodessaan tuli sisään poika tuoden ensimmäiset aamulehdet. Ayscough otti käteensä yhden ja näki heti suuren otsakkeen:

PADDINGTONIN TAPAUKSET

UUSIA JA HÄMMÄSTYTTÄVIÄ SEIKKOJA. 80,000 PUNNAN ARVOISTA TIMANTTIA ETSITÄÄN. MURHA MAIDA VALESSA.

Ayscough laski lehden kädestään ja hymyili. Levendalelta tuskin voisi jäädä tuo näkemättä — jos hän oli elossa.

XXXII

KELLO YKSI YÖLLÄ

Viisi minuuttia sen jälkeen, kun Ayscough oli lähtenyt tohtori Mirandoletin kanssa, saman hotellin palvelija, joka oli kutsunut hänet pois Purdien huoneesta, koputti taas ovelle ja pisti sisään aika salaperäisiltä näyttävät kasvonsa.

"Suokaa anteeksi, herra", hän virkkoi vilkaisten Purdieen, joka par'aikaa kyseli Melky Rubinsteinilta Maida Valessa sattuneitten tapausten yksityisseikkoja. "Käytävässä on kaksi naista, jotka haluavat tavata teitä. Mutta he eivät tahdo tulla sisään, herra, jolleivät saa tietää, keitä täällä on. He eivät halua tavata vieraita, herra."

Purdie hypähti seisomaan, työnsi palvelijan sivuun ja kurkisti hämärästi valaistuun eteiseen. Siellä muutamien askelten päässä seisoi Zillah ja puolittain piilossa hänen takanaan rouva Goldmark.

"Tulkaa toki sisään!" huudahti Purdie. "Ei täällä ole ketään muita kuin Andie Lauriston ja Melky Rubinstein. Teillä on jotakin kertomista. Onko jotakin tapahtunut?"

Hän vei heidät sisään, lähetti pois palvelijan, joka ilmeisestikin oli kovasti utelias näitten tapausten vuoksi, ja sulki oven.

"Hiivatti sentään!" huudahti Melky. "Eikös vaan ole taas lisää yllätyksiä, Zillah? Ette te ole suotta tulleet tänne tähän aikaan vuorokaudesta! Mitä teillä on kerrottavana, Zillah? Uusi vaiheko?"

"Rouva Goldmarkilla on jotakin kerrottavaa", vastasi Zillah. "Me emme ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, etkä sinä tullut, Melky, eikä kukaan tullut, ja niin me lukitsimme oven ja läksimme herra Purdien luokse. Rouva Goldmark on nähnyt jonkun!"

"Sen miehen, joka kävi hänen ruokalassaan", vastasi Zillah. "Sen miehen joka pudotti platinanappinsa!"

Rouva Goldmark, joka oli vaipunut istumaan Purdien häntä varten pöydän viereen vetämälle tuolille, huojutti merkitsevästi päätään.

"Näin se tapahtui", hän sanoi tuntien jonkinlaista nautintoa saadessaan henkilökohtaisesti esiintyä uuden lisäpiirteen kertojana tässä salaperäisessä jutussa. "Minulla, on ystävä, joka asuu Stanhope-kadun varrella — rouva Isenberg. Hän lähetti minulle puoli yhdentoista aikana tiedon, että hän oli sairas. Menin heti häntä katsomaan. Tapasin hänet hyvin kipeänä. Jäin hänen luokseen yli yhdentoista auttaen niin kuin osasin. Sitten saapui hänen sisarensa; en osannut tehdä muuta, tulin pois. Ja minä kävelin Sussex-aukion poikki palatessani Praed-kadulle Zillahin luokse. Mutta ennenkuin olin päässyt pitkällekään Sussex-aukiolla, pysähdyin äkkiä, tällä tavoin. Miksi? Koska — näin erään miehen. Sen miehen! Saman, joka pudotti kalvosimennappinsa minun pöydälleni. Juuri niin!"

"Oletteko varma, että hän oli sama mies, rouva Goldmark?" kysyi Melky kiihkeästi. "Ettehän vain erehdy?"

"Erehdynkö, kun sanon näkeväni teidät, herra Rubinstein?" huudahti rouva Goldmark juhlallisesti ja painokkaasti. "Ei, minä en erehdy laisinkaan sellaisissa tapauksissa. Eikö kaduilla ole kaasulamppuja? Eikö minulle ole suotu hyvät silmät? Minä näin hänet niin kuin näen tuossa teidät, nuo nuoret herrat ja Zillahin. Se on varma!"

"No niin, — ja mitä hän teki?" kysyi Purdie haluten kuulla tarkemmin asiasta. "Tuliko hän jostakin talosta vai meni sisään — vai mitä?"

"Minä kerron, teille", vastasi rouva Goldmark. "Kaikki kerron teille aikanaan. Näin oli asia Eräs vuokra-ajuri saapuu minua kohti. Se pysähtyy katukäytävän viereen. Kaksi miestä astuu siitä alas. Hän ensiksi. Sitten toinen. He maksavat ajurille ja kävelevät sen jälkeen vähän matkaa — vain muutamia askelia. He menevät erääseen taloon. Tuo toinen mies avaa sen oven. Omalla avaimellaan. Ovi avautuu — ja sulkeutuu. He ovat sisällä. Sitten minä menen Zillahin luokse ja kerron hänelle, mitä olen nähnyt. Niin on asia!"

Kaikki kolme miestä vilkaisivat toisiinsa ja Purdie kääntyi kertojan puoleen.

"Siitä lähtien kun tämä juttu sai alkunsa olen usein tehnyt itselleni tuon kysymyksen", vastasi rouva Goldmark. "Sillä hänhän on tavallaan naapuri. Ei, en tunne, en voi sanoa, että häntä olisi koskaan näytetty minulle."

"Tehän voitte kumminkin kuvailla minkä näköinen se mies oli, joka otti taskustaan avaimen ja avasi oven", huomautti Purdie. "Kyllä kai te tarkastitte häntä?"

"Vieläpä aika lailla", vastasi rouva Goldmark. "Hän oli meikäläisiä — näin hänen nenänsä ja silmänsä. Ja olin ihmeissäni nähdessäni niin köyhän näköisellä miehellä olevan avaimen niin komeaan taloon. Hän oli puettu huonoihin vaatteisiin ja näytti likaiselta ja kurjalta."

"Parrakas tumma mies?" kysyi Purdie. "Ei laisinkaan", vastasi rouva
Goldmark. "Sileäksi ajeltu mies, vaikka tumma hän saattoi olla."

"Ei se ollut Levendale", hän sanoi. "Sileäksi ajeltu! Levendalella on sekä parta että viikset — onpa hän jonkun verran ylpeäkin parrastaan. Hm, oletteko aivan varma tuosta toisesta miehestä?"

"Yhtä varma kuin siitä, että nyt puhelen teidän kanssanne", väitti rouva Goldmark. "Näin hänet yhtä selvästi kuin näin hänet liikkeessäni silloin, kun hän pudotti platinanappinsa pöydälleni. Niin, en erehdy nyt lainkaan, herra Purdie."

"Älkää kysykö minulta, herra Purdie" virkkoi Melky. "En tiedä mitä pitäisi sanoa. Tuntuu aivan siltä kuin nuo miehet olisivat menneet Levendalen taloon. Mutta kenellä muulla miehellä kuin Levendalella olisi ollut sinne avain? Yhä vain lisää salaperäisiä tapauksia — ja eikö niitä jo ole kylliksi ennestään? Jollei nyt herra Ayscough olisi lähtenyt pois —"

"Kuulkaahan", sanoi Purdie tehden pikaisesti päätöksen, "minä lähden sinne. Tahdon tietää, mitä tämä merkitsee — menen ottamaan siitä selvää. Teidän hyvät naiset, on paras mennä kotiin. Jos te toiset viitsitte tulla Sussex-aukion kulmaan, niin tulkaa mukaan. Mutta minä menen yksin sisään Levendalen taloon. Saan varmasti jotakin selville."

Hän ei sanonut muuta. Vasta Zillahin ja rouva Goldmarkin lähdettyä kotiin päin ja hänen tultuaan molempien toveriensa kanssa poikkikadulle, joka johti Sussex-aukiolle, hän äkkiä pysähtyi ja puhutteli heitä. "Minulla on aivan erikoinen syy, jonka vuoksi tahdon mennä sinne yksin", hän sanoi. "Mitään vaaraa ei ole — uskokaa minua. Mutta jos en ole luonanne taas noin neljännestunnin kuluttua, voitte tulla kysymään minua. Käsitykseni on, että tapaan Levendalen siellä. Ja - niin kuin tiedät Andie — minähän tunnen Levendalen."

Hän jätti heidät seisomaan ulkonevan pylväskäytävän varjoon, meni suoraan Levendalen paraatiovelle ja soitti kelloa. Mistään akkunasta ei näkynyt valoa. Jossakin kaukana talon sisällä hän kuuli kellon soivan. Ja äkkiä seisoessaan siinä odottaen ja kuunnellen hän erotti äänen, joka tuli juuri hänen läheltään, ja huomasi, että ovessa oli pieni ristikko-akkuna, jonka lävitse katselivat eräät kasvot.

Ovi avautui samassa ja sulkeutui yhtä äkkiä Purdien päästyä sisään Kuului sähkönappulan raksahdus ja lamppuun syttyi tuli, jonka valossa Purdie hämmästyksekseen näki erään miehen seisovan vieressään. Tämä hymyili hänelle kummallisesti ja vältellen. Hän ei ollut ja samalla kuitenkin oli Levendale.

"Kyllä", sanoi Levendale säveästi. "On vainkin. No niin, Purdie, tulkaa tänne."

Purdie meni Levendalen jälessä pieneen huoneeseen käytävän oikealle puolelle. Keskelle siirretyllä pöydällä näkyi varjostimella peitetyn lampun valossa jätteitä kylmästä, ilmeisestikin aivan tilapäisesti laaditusta ateriasta. Kaksi miestä näkyi olleen syömässä, mutta Levendale oli yksin nyt. Hän hymyili vieraalleen taas omituisella tavalla ja viittasi ensin tuoliin ja sitten viinikarahviin.

"Istuutukaa ja juokaa vähän", hän sanoi, "Tämä on kummallinen kohtaaminen! Emme ole tavanneet toisiamme sen jälkeen kun —"

"Laupias taivas!", keskeytti Purdie tuijottaen häneen. "Mitä tämä kaikki merkitsee? Oletteko — oletteko te valepuvussa?"

Levendale naurahti surullisesti ja vilkaisi niitä kehnoja vaatteitaan, joista rouva Goldmark oli puhunut.

"Välttämättömyys!" hän sanoi. "Minun täytyi! Voi, kuinka kummallisia päiviä olen elänyt ja kuinka kummallisissa paikoissa olen ollut! Kas niin, mitä te tiedätte?"

"Tiedänkö!" huudahti Purdie. "Kehoitatteko te minua kertomaan kaikki, mitä tiedän — yhdellä lauseella? Hyvä mies, siihen menisi kokonainen kuukausi! Mitä te tiedätte? Näyttää siltä, että olette kokenut monenlaista."

Levendale pyyhkäisi kädellään otsaansa. Hänen eleensä osoitti niin suurta väsymystä, että hänen vieraansa ymmärsi hänen olevan lopen uupunut.

"Aivan niin", sanoi Levendale. "Mutta sanokaahan, onko John Purvis tullut tänne veljeään katsomaan."

"Onko hän kertonut tuosta timantista? Nimittäin poliisille?", kysyi
Levendale.

"On", vastasi Purdie. "Sen tietävät kaikki. Stephen Purvis — missä hän on?"

"Yläkerrassa — nukkumassa — lopen uupuneena", sanoi Levendale. "Olemme väsyneitä — kumpikin. Yötä päivää yötä päivää — voisin vaipua tälle lattialle ja ruveta nukkumaan —"

"Tiedättekö, kuka murhasi tuon ukon Praed-kadun varrella?" hän kysyi.
"Sitä minä koetan saada selville."

"En", vastasi Levendale jyrkästi. "En edes tiedä sitä, että hänet murhattiin." Hän tuijotti nyt vuorostaan vieraaseensa hetkisen. Sitten hän lisäsi merkitsevästi: "Mutta siitä tiedän aika paljon, että häneltä ryöstettiin jotakin."

"Tämä käy minulle aivan käsittämättömäksi", hän sanoi. "Te, Levendale, olette itse merkillisin ilmiö kaikessa. Kuulkaahan, mitä te aiotte tehdä? Ettekö aio selittää tätä kummallista katoamistanne — tätä poissaoloanne — paluutanne ilman partaa ja noin puettuna? Poliisit —"

"Kyllä", sanoi Levendale. "Kello kymmenen aamulla poliisiasemalla. Tulkaa sinne — te kaikki — kuka tahansa — kuka tahansa, jonka mieli tekee — kerron poliiseille kaikki, mitä tiedän. Purvis ja minä emme enää voi tehdä mitään — meitä on nähkääs vedetty nenästä! Mutta lähtekää nyt pois, Purdie, ja päästäkää minut nukkumaan — olen aivan lopussa!" Oltuaan kymmenen minuuttia poissa Lauristonin ja Melky Rubinsteinin luota Purdie palasi heidän seuraansa ja viittasi heitä tulemaan pois Sussex-aukiolta.

"Tämä on kaikkein ihmeellisintä", hän sanoi heidän lähtiessään liikkeelle. "Levendale on aivan oikein siellä, omassa talossaan! Ja hän on ajanut pois partansa ja viiksensä ja pukeutunut suorastaan kulkurin vaatteisiin. Hän ja Stephen Purvis ovat yötä päivää ajaneet takaa tuota kirottua timanttia ja kahdeksaakymmentä tuhatta puntaa! Ja — kaiken lisäksi ei Levendale tiedä, kuka murhasi Daniel Multeniuksen, ei edes sitä, että hänet on murhattu! Mutta se on varmaa, hyvät toverit", hän lisäsi, kun St. Jamesin kirkon kello korkealla heidän päittensä yläpuolella löi yhtä, "että hän tietää jotakin tärkeää — ja meidän on odotettava yhdeksän tuntia saadaksemme kuulla sen!"

XXXIII

SALAISTA TYÖSKENTELYÄ

Poliisiaseman perähuone oli täynnä miehiä kello kymmenen aikaan aamulla. Purdie tuli sinne Lauristonin kanssa viittä minuuttia ennen kymmentä, tapasi Melky Rubinsteinin odottelemassa ulko-ovella ja ennätti tuskin varoittaa toveriaan pysymään vaiti heidän keskiyöllä tekemästään keksinnöstä, kun Guyler ja John Purvis saapuivat paikalle yhdellä vuokra-ajurilla ja herra Killick toisella. Sisällä keskusteli aamiaisen ja yhden tunnin unen virkistämä Ayscough poliisikomisarjuksen ja New Scotland Yardin miehen kanssa. Kaikki he vilkaisivat kysyvästi vastatulleihin.

"Onko joku herroista saanut uusia tietoja?" kysyi poliisikomisarjus vilkaisten pikimmältään läsnäolijain kasvoihin. "Eikö — luullakseni haluaisitte kaikki tietää, emmekö me ole saaneet?" Hän katsahti Ayscoughiin, joka näytteli New Scotland Yardin miehelle muutamia kohtia aamulehdistä. "Asianlaita on niin", hän jatkoi, "että on esiintynyt kummallisia vaiheita sitten viime yön — enkä oikein ymmärrä, kuinka kaikki on käsitettävä. Mielipiteeni on se, että meidän olisi parasta odottaa muutamia tunteja, ennenkuin sanomme mitään — varmempaa — minun mielestäni nuo sanomalehdet mainitsevat liian monta seikkaa, antavat aivan kuin viholliselle tietoja. Viisainta olisi, jos jättäisitte asiat toistaiseksi meidän haltuumme, hyvät herrat."

Näistä sanoista ilmeni muutakin kuin kohtelias huomautus siitä, että niin monen henkilön läsnäoloa ei kaivattu — mutta John Purvis asettui heti selvälle kannalle ja sanoi: "Haluan tarkoin tietää, mitä on tehty ja mitä aiotaan tehdä veljeni suhteen. Minulla on oikeus siihen. Sen vuoksi minä olen täällä. Mitä muuhun tulee —"

"Veljenne on täällä", sanoi Purdie, joka seisoi akkunan ääressä ja katseli alas kadulle. "Ja herra Levendale hänen mukanaan — eikö olisi hyvä kutsua heidät heti sisään?" hän jatkoi kääntyen poliisikomisarjuksen puoleen. "He ovat kumpikin sen näköisiä kuin heillä olisi paljon kertomista."

Mutta Ayscough oli jo poistunut huoneesta ja hetkisen kuluttua hän saapui sisään vastatulleitten kanssa. Purdie huomasi heti, että se Levendale, joka astui sisään tukku aamulehtiä kädessään, oli aivan toisen näköinen kuin se Levendale, jonka hän oli nähnyt yhdeksän tuntia aikaisemmin likaisena, siivottomana ja väsymyksen näännyttämänä. Tuuhea parta ja viikset olivat auttamattomasti mennyttä, ja Levendalen kasvoilla näkyi sellaisia piirteitä, jotka olivat ennen peittyneet niiden alle. Mutta Levendale itse oli nyt virkeän ja siistityn näköinen ja huolellisesti puettu ja heti sisään astuttuaan hän käyttäytyi maailmanmiehen tapaan, nyökäten tyynesti poliisilaitoksen virkamiehille.

"Kas niin, herra komisarjus", hän sanoi mennen suoraan pöydän luokse Stephen Purvisin kääntyessä veljensä puoleen, "sanomalehdistä näen, että te olette kaikki puuhanneet paljon herra Purvisin ja minun vuokseni. Siitä näkee hyvin, kuinka pari miestä voi kadota ja tuottaa aika paljon vaivaa, ennenkuin heidät löydetään! Mutta tässä me nyt olemme — ja sen vuoksi olemme täällä, että olemme joutuneet häviölle — koetimme kulkea omia teitämme ajaessamme takaa omaisuuttamme — ja nyt olemme lopussa! Emme voi enää tehdä mitään — ja niin tulimme teidän luoksenne."

"Teidän olisi pitänyt ensimmäiseksi tulla tänne, herra Levendale", sanoi poliisikomisarjus vähän äreästi. "Olisitte säästäneet niin paljon vaivaa — niin hyvin itseltänne kuin meiltäkin. Mutta sillehän ei nyt enää voi mitään — teillä on varmaankin jotakin kerrottavana meille?"

"Ennenkuin kerron mitään", vastasi Levendale, "haluan tietää erään seikan". Hän osoitti mukanaan tuomiansa aamulehtiä. "Nämä kirjoittajat", hän virkkoi, "näyttävät saaneen haltuunsa aika paljon tietoja, epäilemättä kaikki teiltä. Nyt kun on käynyt ilmi, mitä ajamme takaa, ilmaiskaamme se muutamilla sanoilla. Pykälä yksi: kellanpunainen timantti, kahdeksankymmenen tuhannen punnan arvoinen ja tämän herra Stephen Purvisin omaisuutta. Pykälä kaksi: kahdeksankymmenen tuhannen punnan maksuosoitus — minun omaisuuttani. Kas niin, onko kenelläkään teistä pienintäkään aavistusta siitä, kuka on ottanut timantin ja minun rahani? Sanokaa!"

"Sitten minä sanon teille", virkkoi Levendale. "Kiinalainen mies — eräs Chang Li. Hän on vienyt ne — molemmat. Ja Stephen Purvis ja minä olemme ajaneet häntä takaa siitä lähtien, kun katosimme — ja olemme joutuneet häviölle! Nyt saatte te ottaa asian haltuunne — ja minun on parasta selittää teille peittelemättä kaikki se, mikä on epäilemättä näyttänyt peräti kummalliselta alun pitäen. Puolen tunnin puhelu nyt heti säästää monen tunnin selittelemisen tuonnempana. Kuunnelkaa siis minua kaikki — näen täällä jo kaksi herrasmiestä, herrat Killicikin ja Guylerin, jotka voivat kumpikin omalta osaltaan vahvistaa tosiksi muutamia yksityiskohtia, joita aion teille kertoa. Olkaa hyvät älkääkä päästäkö ketään keskeyttämään meitä minun esittäessäni teille kertomustani."

Ayscough vastasi hänen pyyntöönsä asettumalla seisomaan ovea vasten, ja Levendale otti tuolin pöydän viereen ja loi katseen ympärillään odottaviin kuuntelijoihin.

— Se on kummallinen ja muutamissa suhteissa monimutkainen juttu, hän sanoi, mutta minä koetan saada teidät ymmärtämään asiat oikein, ennen kuin olen lopettanut. Minun täytyy palata ajassa taaksepäin aika monta vuotta — niihin aikoihin, jolloin minä, niin kuin herra Killick tietää, olin Daniel Moltenon osakas eräässä jalokiviliikkeessä Cityssä. Erosin hänestä ja lähdin Etelä-Afrikkaan, jossa rupesin käymään kauppaa timanteilla. Onnistuin harvinaisen hyvin muutamissa yrityksissäni ja palasin Lontooseen joittenkin vuosien kuluttua hyvin varakkaana miehenä. Vähän ajan kuluttua kohtasin taas entisen liiketoverini. Hän oli muuttanut nimensä Multeniukseksi ja asui Praed-kadun varrella jalokivikauppiaana ja panttilainaajana. Minulla ei tietysti ollut mitään sitä vastaan, että rupesin jatkamaan kaupankäyntiä muutamien entisten liiketoverieni kanssa Kapkaupungissa, ja neuvoteltuani asiasta jonkin aikaa Multeniuksen kanssa hän ja minä päätimme ostaa ja myydä timantteja yhdessä täällä Lontoossa, ja minä luovutin hänelle heti määrätyn summan rahaa liikepääomaksi. Kaupat suoritettiin hänen nimessään. Hän pääasiassa hoitikin ne — en ole koskaan tuntenut sen parempaa ja tarkempaa timanttien tuntijaa kuin hän oli — eikä kukaan täällä tietänyt, että minulla oli asian kanssa mitään tekemistä. En käynyt hänen liikkeessään Praed-kadun varrella muulloin kuin kahdesti. Jos hänen välttämättä täytyi tavata minua, sovimme kohtauksen Cityssä eräässä yksityisessä liikehuoneustossa, joka minulla on siellä. Nyt ymmärrätte hyvin, millaisessa suhteessa Daniel Multenius ja minä olimme toisiimme. Me olimme liiketoverit — salaisesti.

— Sitten johdumme äskeisiin tapahtumiin. Aikaisemmin tänä syksynä saimme tiedon Stephen Purvisilta, jonka kanssa minulla oli erinäisiä kauppasuhteita Etelä-Afrikassa, että hän oli saanut haltuunsa harvinaisen kauniin kellanpunaisen timantin ja aikoi lähettää sen meille. Se saapui Multeniukselle — Multenius toi sen minulle Cityssä olevaan konttoriini ja me tutkimme sitä yhdessä, jonka jälkeen Multenius vei sen pankkiinsa. Me päätimme ostaa sen yhdessä — minun oli hankittava rahat. Stephen Purvisilta saamamme ilmoituksen mukaan tiesimme hänen saapuvan kaupunkiin marraskuun kahdeksantenatoista, ja me järjestimme kaikki siksi päiväksi. Se päivä siis käy erikoisen tärkeäksi — mitä marraskuun kahdeksantenatoista päivänä tapahtui Multeniuksen liikkeessä iltapäivällä puoli viiden ja puoli kuuden välillä, se tietysti on todellisen tärkeätä nyt. No, mitä tapahtui? Voin sanoa sen teille — yhtä seikkaa lukuun ottamatta, joka ehkä merkitsee enemmän kuin kaikki muut. Siitä seikasta en voi sanoa mitään varmaa, mutta hyvän arvelun voin siitä kyllä esittää.

— Stephen Purvisin oli määrä käydä Daniel Multeniuksen liikkeessä Praed-kadun varrella viiden ja puoli kuuden välillä iltapäivällä marraskuun kahdeksantenatoista sopimassa lopullisesti timantin kaupasta. Kahdentoista aikaan samana päivänä Daniel Multenius pistäysi Cityyn. Hän nouti timantin pankistaan ja tuli sitten minun konttoriini, jossa annoin hänelle kahdeksankymmentätuhatta puntaa pankkiseteleinä — suurina seteleinä. Mukanaan timantti ja rahat hän sitten lähti takaisin Praed-kadulle. Minun oli määrä mennä sinne hänen luokseen heti viiden jälkeen.

— Nyt tulemme minun eri puuhiini. Söin puolisen Cityssä ja menin sitten erään Holbornissa asuvan tunnetun kirjakauppiaan luokse, joka oli kirjeellisesti ilmoittanut minulle, että hänellä oli myytävänä eräs arvokas teos, jota hän tiesi minun haluavan — olen aina Englantiin paluustani asti kerännyt harvinaisia kirjoja. Vietin noin tunnin kirjakaupassa. Ostin sen teoksen, jota olin mennyt katsomaan — ja maksoin siitä erittäin suuren hinnan. Otin sen lähtiessäni kainalooni ilman käärepaperia ja ajoin raitiovaunussa Praed-kadun päähän saakka. Siellä astuin alas. Ja — päinvastoin kuin mainitsin seuraavan aamun sanomalehdissä olleissa ilmoituksissani — oli minulla kirja kädessäni raitiovaunusta lähtiessäni. Minkä vuoksi uskottelin kadottaneeni sen, minkä vuoksi toimitin tuon ilmoituksen sanomalehtiin, kerron teille pian — se oli kaikki yhtenä osana siinä pelissä, johon minun oli pakko ryhtyä.

— Mikäli muistan, oli kello vähän yli viisi minun kääntyessäni kävelemään Praed-katua. Pimeä alkoi juuri tulla, satoi vähän ja sumuakin tuntui olevan Mutta huomasin kuitenkin erään seikan — olen luonnostani nopea tekemään havaintoja. Astuessani Iron Gaten laiturikadun poikki, joka kiertää Grand Junction-kanavan allasta, näin sille kääntyvän hyvin nopeaa vauhtia erään kiinalaisen ja tunsin hänet toiseksi niistä kiinalaisista lääketieteen ylioppilaista, jotka asuivat Daniel Multeniuksen kalustetussa talossa Maida Valessa. Hän oli selin minuun, enkä siis erottanut kumpi hän oli heistä. En kiinnittänyt asiaan sen enemmän huomiota, vaan kävelin eteenpäin. Minuutin kuluttua olin panttitoimistossa. Avasin oven, astuin sisään ja menin suoraa päätä pieneen takahuoneeseen, jossa olin ollut pari kertaa ennen Daniel Multeniuksen ollessa yksin kotona, joten osasin sinne nytkin helposti. Niin kuin jo mainitsin, menin suoraan perälle ja ovessa juoksi minua vastaan Stephen Purvis.

— Purvis oli kiihdyksissä — hän ihan vapisi, niin suuri mies kuin onkin. Hän saa vahvistaa todeksi kaikki, mitä siellä sanottiin ja tehtiin. Sanaakaan lausumatta hän kääntyi ja osoitti lattialle, jossa Daniel Multenius makasi kuolleena. 'En ole ollut täällä minuuttiakaan', sanoi Purvis. 'Tulin sisään ja näin hänet tuossa noin! Ketään ei ole täällä. Jumalan tähden, missä minun timanttini on?

— Harkitsin tilannetta nopeasti. Viidessä sekunnissa muodostin mielessäni käsityksen asioista. Tuo kiinalainen oli käynyt täällä — tavannut vanhuksen pyörtyneenä tai mahdollisesti kuolleen — oli luultavasti nähnyt timantin perähuoneen pöydällä, samoin setelitukun jossakin lähellä ja siepannut kaikki lähtien sitten pois. Se oli minun käsitykseni, ja vieläkin uskon, että se oli oikea. Ja sanon teille suoraan, että siitä hetkestä lähtien kohdistuivat kaikki ajatukseni kiinalaiseen. Ajattelin ja toimin salaman nopeasti. Ensiksi tutkin kiireesti Daniel Multeniuksen, tunnustelin hänen taskunsa ja huomasin, ettei niissä ollut mitään sellaista, jota hain, ja että hän oli kuollut. Sitten muistin, että käydessäni kerran aikaisemmin hänen luonaan hän oli päästänyt minut asunnostaan ulos erään takaoven kautta, joka vei Market-kadulle johtavaan kapeaan käytävään. Sekuntiakaan viivyttelemättä tartuin Purvisin käsivarteen ja vein hänet nopeasti ulos. Käytävässä oli hyvin pimeä, siellä ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, me kuljimme Market-kadun poikki, käännyimme, oikealle ja olimme Oxfordin ja Cambridgen pengermällä, ennenkuin pysähdyimme. Vaistoni sanoi minulle, että oli parasta päästä pois Multeniuksen asunnosta. Ja vasta ollessamme kaukana sieltä huomasin jättäneeni kirjani sinne!

XXXIV

YMMÄLLÄ

Levendale vaikeni päästyään tähän asti kertomuksessaan ja katseli ympärilleen toisten odottaviin kasvoihin. Hän huomasi kahden henkilön tarkastelevan häntä erikoisen tarkkaavasti — Ayscoughin ja vanhan lakimiehen. Ruvetessaan taas jatkamaan kertomustaan hän vilkaisi merkitsevästi Killickiin.

— Otaksunpa, että jotkut teistä haluaisivat kysyä minulta — ja myöskin Stephen Purvisilta — muutamia seikkoja äskeisen kertomukseni johdosta? hän sanoi. Saatte vapaasti kysyä mitä haluatte ja kuka vain haluaa, kun ensin olen lopettanut. Mutta sallikaa minun nyt päättää tämä, sillä sitten ehkä täysin ymmärrätte, mistä oikein on kysymys.

— Purvis ja minä kävelimme jonkin aikaa edes takaisin Oxfordin ja Cambridgen pengermällä neuvotellen tilanteesta. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä varmempi olin siitä, että heti alussa muodostunut mielipide oli oikea — kiinalainen oli vienyt sekä timantin että mainitut rahat. Tiesin noiden kahden kiinalaisen asuvan Multeniuksen kalustetussa talossa, olinpa sattunut olemaan läsnä Praed-kadun varrella olevassa liikkeessä eräällä aikaisemmalla käynnilläni heidän sopiessaan asiasta Multeniuksen kanssa. Nyt oli käsitykseni seuraava: jompikumpi heistä oli tullut ukon luokse maksamaan vuokraa tai jollekin muulle asialle, huomannut hänet joko sydänkohtauksen vallassa tai sellaisen johdosta kuolleena, nähnyt pöydällä timantin ja rahat, jotka odottivat siinä Purvisin saapumista, ottanut ne kaikki haltuunsa ja lähtenyt pakoon. Purvis oli kanssani yhtä mieltä. Ja sekä Purvis että minä tunnemme hyvin kiinalaisen luonteen ominaisuudet ja erikoisuudet. Me tiesimme, mitä oli tehtävä. Halusimme saada takaisin timantin ja minun rahani. Ja koska me tiesimme ikäväksemme, kuinka ovela ja taitava varas niitä nyt talletti, olimme täysin selvillä siitä, että meidän oli itsekin turvauduttava viekkauteen — vieläpä aika harvinaiseen. Sen vuoksi päätimme, että emme missään tapauksessa vielä kääntyisi poliisin puoleen.

— Nyt te poliisiviranomaiset saatatte sanoa tai sanotte varmastikin, että meidän olisi pitänyt suoraa päätä tulla teidän luoksenne, etenkin kun kysymyksessä oli murha. Mutta me emme tietäneet laisinkaan varmasti, että se oli murha. Emme olleet huomanneet mitään väkivallan merkkejä ukossa — tiesin hänet hyvin heikoksi ja uskoin häntä kohdanneen äkillisen halvauksen tai jonkin muun sen tapaisen. Harkitsin huolellisesti asioita Ilmeisestikin Daniel Multenius oli jäänyt yksin myymäläänsä ja koko asuntoonsa ja hänen tyttärentyttärensä oli joillakin asioilla. Sen vuoksi ei kukaan tietänyt timantista eikä rahoista. Emme tahtoneetkaan kenenkään tietävän niistä. Jos olisimme menneet poliisin luokse ja puhuneet heille, mitä tiesimme, olisivat asiat heti levinneet maailmalle ja saapuneet kiinalaisenkin korviin. Tiesimme aivan hyvin, että jos aioimme saada omaisuutemme takaisin, ei varasta saisi peloittaa — seuraavana aamuna ei sanomalehdissä saisi olla mitään asiasta. Kiinalainen ei saanut aavistaakaan, että timantin ja noiden rahojen todelliset omistajat epäilivät häntä — hän ei saanut tietää, että uutinen hänen saaliistaan mahdollisesti ilmoitettaisiin poliisille. Hänet oli jätettävä — ainakin muutamiksi tunneiksi — siihen uskoon, että se omaisuus, joka oli joutunut hänen haltuunsa, kuului kuolleelle miehelle, joka ei voinut ilmaista mitään.

— Mutta tuon kuolleen miehen arkihuoneessa oli minun kirjani! Oli mahdotonta mennä sinne takaisin noutamaan sitä. Yhtä mahdotonta oli, että siihen ei kiintyisi huomio. Daniel Multeniuksen tyttärentytär, jonka otaksuin erittäin älykkääksi nuoreksi naiseksi, huomaisi sen ja ymmärtäisi sen joutuneen heille hänen poissa ollessaan. Pohdin kovasti tuota seikkaa — ja lopuksi kyhäsin ilmoituksen, jonka lähetin välitystoimistoon käskien toimittamaan sen jokaiseen seuraavan aamun Lontoon lehteen. Miksi? Koska halusin suunnata tutkijain huomion toisaanne. Halusin nyt aluksi saada ihmiset uskomaan, että joku oli löytänyt tuon kirjan raitiovaunusta, poikennut Multeniukselle myymään tai panttaamaan sen, tavannut ukon yksinään, hyökännyt hänen kimppuunsa ja ryöstänyt häneltä jotakin. Kaikki tämä oli tarkoitettu kiinalaisen silmänlumeeksi. Jotakin täytyi tehdä, mitä tahansa — jotta hän ei saisi tietää Purvisin ja minun olevan selvillä asian todellisesta laidasta.

— Mutta — mitä me sitten aioimme tehdä? Sanon teille, että koska emme edellyttäneet Daniel Multeniuksen joutuneen väkivaltaisen kuoleman uhriksi, emme laisinkaan kiinnittäneet huomiota asian siihen puoleen, vaan kohdistimme kaikki voimamme omaisuutemme takaisin saamiseen. Tiesin, missä talossa nuo kiinalaiset asuivat. Sinä iltana Purvis ja minä lähdimme sinne. Olemme kumpikin aikoinamme tottuneet erinäisiin salaperäisiin puuhiin ja menettelytapoihin ja me pääsimme tuon talon alueelle kenenkään sitä huomaamatta. Ei kestänyt kauan ennenkuin tulimme vakuutetuiksi siitä, että talo oli tyhjä. Se pysyi tyhjänä koko yön — Purvis vartioi sitä eräässä vajassa puutarhassa. Ei kukaan mennyt sinne eikä lähtenyt sieltä ennenkuin Purvis seuraavana aamuna tuli pois — hän nimittäin vartioi siellä siihen asti, kunnes oli määrä tulla minua tapaamaan Hyde puistoon. Ennenkuin menin tuohon kohtaukseen, olivat luonani käyneet etsivä kersantti Ayscough, herra Rubinstein ja herra Lauriston — he tietävät mitä sanoin heille. En voinut silloin sanoa mitään muuta — minulla oli tarpeeksi tuumimista omissa huolissani.

— Kun Purvis ja minä kohtasimme, neuvottelimme uudestaan ja päätimme, että ottaen huomioon kaikki ilmi tulleet ja sanomalehdissäkin julkaistut seikat oli nuoreen herra Lauristoniin langennut epäluulo parasta, Mitä saattoi tapahtua meille: se rauhoittaisi kiinalaista. Ja me päättelimme varmaksi, että Maida Valessa sijaitseva talo ei varmaankaan pysyisi asumattomana sinä yönä, ja sovimme yhtymisestä siellä kello yhdeksitoista. Olimme varmat, että miekkosemme oli lukenut kaikki sanomalehtiuutiset, tuntien itsensä turvalliseksi ja että me tapasimme hänet. Mutta, huomatkaa, meillä ei ollut aavistustakaan, kumpi noista kahdesta kiinalaisesta oli syyllinen. Yhdestä seikasta olimme joka tapauksessa vakuutetut. Kumpi lieneekään ollut hän, jonka minä olin edellisenä päivänä nähnyt pujahtavan Iron Gaten laiturikadun nurkkauksesta, joko hän siis oli Chang Li tai Chen Li, hän oli varmasti säilyttänyt salaisuuden omanaan! Oli nyt vain mentävä tuohon taloon, ryhdyttävä keskusteluun molempain kanssa, päästävä selville siitä, kumpi heistä oli syyllinen, ja sitten meneteltävä oman suunnitelmamme mukaan, joka oli valmiiksi harkittu.

— Nyt on siis kuvattava meidän toinen käyntimme Maida Valessa. Täsmällisesti sanoen, se tapahtui yhdentoista ja kahdentoista välillä toisena yönä timantin katoamisen jälkeen. Samoin kuin edellisenäkin yönä saavuimme puutarhaan takana olevasta portista. Se oli kummallakin kerralla lukitsematta, kun taas Maida Valen tielle johtava portti oli lujasti salvassa. Ja samoin kuin edellisenäkin yönä huomasin pian, että ainakin toistaiseksi ei talossa ollut ainoaakaan ihmistä. Mutta niin ei ollut asianlaita puutarhassa! Minun pitäessäni silmällä talon takasivua Purvis tarkasti varovasti puutarhaa. Pian hän palasi ja veti minut lähemmäksi sitä asfalttikujaa, joka johtaa kadunpuoleiselta veräjältä paraatiovelle. Kuu oli noussut talojen ja puitten yläpuolella — ja sen valossa hän näytti veritahroja. Hyvät herrat, niitä ei tarvinnut tarkastaa sen lähemmin, ennenkuin huomasimme ne uusiksi — tuoreiksi. Joku oli murhattu tuossa puutarhassa muutamia minuutteja — suorastaan muutamia minuutteja ennen meidän tuloamme. Parisen minuuttia vielä etsiskeltyämme löysimme murhatun, joka makasi polun vasemmalla puolella olevassa pensaikossa. Tunsin hänet nuoremmaksi noista kahdesta kiinalaisesta. Hän oli Chen Li.

— Tämä huomio luonnollisestikin paljasti meille, että asia oli joutunut uuteen vaiheeseen. Ei kestänyt kauan ennenkuin ymmärsimme, kuinka kaikki oli tapahtunut. Chang Li oli saanut selville, että hänen ystävällään oli hallussaan nuo arvoesineet. Hän oli nähnyt joko timantin tai setelikimpun tai molemmat — yhdentekevää millä tavoin. Mutta ottaessamme kaikki huomioon olimme vakuutettuja siitä, että hän oli saanut tuon asian tietoonsa, luultavasti vaaninut Chen Litä tämän palatessa kotiin myöhään illalla, iskenyt häntä veitsellä hänen tulessaan puutarhan käytävää pitkin, laahannut ruumiin pensaikkoon, anastanut itselleen saaliin ja lähtenyt pakoon. Ja nyt meidän oli ryhdyttävä siihen työhön, jonka arvasimme vaikeimmaksi tehtävistämme — nimittäin Chang Lin etsimisen. Hetkeäkään hukkaamatta aloitimme sen heti.

— Olen kertonut teille, että Purvis ja minä tunnemme aika hyvin kiinalaisia. Meillä on kummallakin jokseenkin tarkoin selvillä heidän tapansa ja minä puolestani tunnen verraten hyvin Lontoossa asuvat kiinalaiset, sillä olen vuos'kausia ollut liikeasioissa kiinalaisten kanssa sekä Lontoossa että Etelä-Afrikassa. Aavistin jokseenkin selvästi, kuinka Chang Li tulisi menettelemään. Hän piileskelisi, tarvittaessa vaikkapa kuukausiakin, kunnes ensimmäinen kiihkeä takaa-ajohuuto, jonka hän tiesi varmasti kajahtavan ilmoille, olisi vaiennut. Lontoon itäosassa on joitakin maanalaisia kätköpaikkoja, joihin hän voisi mukavasti ja turvallisesti vetäytyä piiloon, kunnes tarjoutuisi tilaisuus pujahtaa maasta huomaamatta. Minä tunnen jo niitä muutamia. Ja lisää oppisin tuntemaan.

— Purvis ja minä lyöttäysimme heti sille tolalle — sen verran kuin siinä oli suuntaa olemassa. Lähdimme suoraa päätä itäiseen kaupunginosaan. Ennen aamua olin ajanut partani ja viikseni, pukeutunut tuntemattomaksi vanhoihin vaatteisiin ja aloitin työni. Seuraavana aamuna suoritin heti kaksi asiaa: toimitin Spring-kadulta palvelijalleni sähkösanoman, jossa ilmoitin mahdollisesti viipyväni poissa toistaiseksi, ja sitten varoitin salaisesti Englannin pankkia noista suurista seteleistä. Mutta en suinkaan odottanut, että Chang Li koettaisi vaihtaa niitä; arvasin hänen käyttävän kaiken tarmonsa timantin suojelemiseen. Mutta mahdollisesti hän kuitenkin voisi koettaa vaihtaa yhden setelin ja epäilemättä onnistuisikin siinä, jollen minä olisi ryhtynyt tuohon varokeinoon.

— Seuraavana päivänä Purvis ja minä kumpikin tahollamme etsiskelimme itäisessä kaupunginosassa ja kuulimme pian, kuinka Praed-kadun varrella asuvan pikku kauppiaan Parslettin oli käynyt. Se mielestäni vahvisti olettamukseni oikeaksi. Kun samana ja seuraavana päivänä ilmestyi uusia sanomalehtiä, saimme tietää tarkemmin Parslettin jutusta. Ymmärsin asiat heti. Parslett, joka oli Multeniuksen lähin naapuri, oli luultavasti nähnyt Chen Lin - jota nyt luulimme todelliseksi varkaaksi — pujahtavan Multeniuksen ovesta. Kun sanoma Danielin kuolemasta levisi, oli hän sovittanut kaksi selvää asiaa yhteen ja tietäen kiinalaisten asunnon lähtenyt Maida Valeen kiristämään heiltä rahoja vaitiolon palkaksi. Arvasin, mitä sitten oli tapahtunut. Jotta Parslettista päästiin aluksi eroon, oli hänelle työnnetty viisikymmentä kultapuntaa ja luvattu enemmän — ja sitten hänet oli taitavasti myrkytetty sellaisella tavalla, että hän varmasti ennätti pois kiinalaisien asumuksen lähettyviltä, mutta kuoli ennen kotiin pääsemistään. Ja kun hän oli turvallisesti poissa, oli Chang Li murhannut Chen Lin ja lähtenyt pakoon. Siis — ja samaa mieltä olen vieläkin — olivat kaikki meidän arvelumme oikeat. Oli vain löydettävä Chang.

Tässä Levendale vaikeni, vilkaisi Stephen Purvisiin ja levitti kätensä epäonnistumista ja pettymystä ilmaisevalla eleellä. Hänen katseensa siirtyi Stephen Purvisista poliisiviranomaisiin.

"Kaikki turhaan!" hän huudahti. "Ei kannata kieltääkään sitä. Olen ollut jokaisessa kiinalaisten pesässä ja tyyssijassa itäisessä Lontoossa ja olen vakuutettu siitä, että Chang Li ei ole siellä missään. Olen antanut rahaa virrata kuin vettä, käyttänyt apunani sellaisia kiinalaisia ja itämaalaisia, joihin olen voinut luottaa — eikä jälkeäkään hänestä! Ja niin luovuimme asiasta eilen illalla. Purvis ja minä olemme joutuneet häviölle. Olemme tulleet teidän, poliisien, luokse —"

"Se teidän olisi pitänyt tehdä aikaisemmin, herra Levendale", huomautti poliisikomisarjus vakavasti. "Ette ole minun ymmärtääkseni paljonkaan luottanut meihin, ja jos olisitte kertonut tuon kaiken heti —"

Ennenkuin komisarjus ennätti sanoa enemmän, kuului ovelle koputus ja eräs konstaapeli kurkisti sisään. Hänen silmänsä etsivät Ayscoughia.

"Täällä on eräs nuori herra — ulkomaalainen — joka kysyy teitä, herra
Ayscough", hän sanoi. "Hän tahtoisi tavata teitä heti — nimi on Yada."

XXXV

YADA ASETTUU JOHTOON

Ayscough ennätti vain luoda varoittavan katseen ja lausua pari sanaa toisille, ennenkuin herra Mori Yada astui sisään. Jokainen katsoi häneen hänen tullessaan sisään — muutamat läsnäolijoista ihmetellen, toiset uteliaasti ja ainakin pari — Levendale ja Purvis — epäillen. Mutta Yada itse oli ulkomuodostaan päättäen täysin välinpitämätön häneen päin suunnattujen katseiden suhteen. John Purdiesta, joka muisti kaikki, mitä oli edellisenä iltana kuullut, näytti, että tuo nuori japanilainen lääketieteen ylioppilas oli erikoisen kylmäverinen ja maltillinen. Yada oli tosiaankin juuri sen näköinen kuin olisi tullut hyväin ystäväin hänen kunniakseen järjestämään tilaisuuteen. Melky Rubinstein, joka myöskin tarkasteli häntä hellittämättä, huomasi heti hänen pukeutuneen erikoisen harkitusti sinä aamuna. Yadan tumman päällystakin alta, joka oli huolettomasti jätetty auki, näkyi harmaa hieno puku, toisessa hansikoidussa kädessään hänellä oli uusi hattu, toisessa tiukasti kääritty sateenvarjo. Hän näytti niin varakkaalta ja viimeisen kuosin mukaan puetulta kuin ei millään salaperäisillä eikä maanalaisilla jutuilla olisi voimaa ulottua häneen. Se aulis hymy, jolla hän tervehti Ayscoughia, oli niin vilpitön ja rehellinen, että se olisi hyvin voinut kumota kaikki epäilykset. "Hyvää huomenta, herra salapoliisi", hän aloitti astuessaan kynnyksen yli ja vilkaistessaan ensin Ayscoughiin ja sitten toisten tarkkaavaisen näköisiin kasvoihin. "Kuulkaahan, haluaisin vähän puhua kanssanne tuosta eilisillan pikku jutusta. Otaksun teidän puhelevan siitä näiden herrain kanssa? Ehkäpä voin nyt ilmaista teille sellaista, josta on hyötyä."

"Mielellämme kuulemme mitä tahansa, herra Yada", sanoi Ayscough, joka koetti kaikin voimin salata hämmästystään. "Mitä tahansa, jota voitte meille kertoa. Oletteko viime yönä kuullut jotakin?"

Yada nauroi ystävällisesti, paljastaen valkoiset hampaansa. Hän istuutui tuolille, jonka Ayscough työnsi hänelle, ja veti hitaasti hansikkaansa pois käsistään. "Otin itse selvän eräästä asiasta teidän lähdettyänne luotani eilisiltana", hän sanoi salaperäisen näköisenä. "Käytin hyväkseni teidän nimikorttianne, herra salapoliisi. Menin se mukanani ruumishuoneeseen."

Ayscoughin onnistui antaa merkki poliisikomisarjukselle, jotta tämä jättäisi kyselemisen hänen tehtäväkseen. Hän työnsi peukalonsa sisään liiviensä hihanrei'istä, asettui mukavassa asennossa nojaamaan ovea vastaan ja katseli mietiskelevän näköisenä vastatullutta.

"Vai niin, ja mikä johtikaan teidät siihen, herra Yada?" hän kysyi puolittain huolettomasti. "Tunsitte hiukan uteliaisuutta, vai kuinka?"

"En joutavaa uteliaisuutta, herra salapoliisi", vastasi Yada. "Halusin päästä varmuuteen siitä, kumpi noista kahdesta kiinalaisesta oikein oli siellä kuolleena. Näin hänet. Nyt tiedän. Chen Li!"

Yada kääntyi äkkiä tuolillaan ja antoi katseensa hitaasti siirtyä pöydän toisella puolella istuvista miehistä yhdestä toiseen. Hänen silmänsä olivat kylmät, rohkeat ja puolittain uhkamieliset ja siirtyivät kasvoista toisiin sellaisella tavalla, että saattoi selvästi huomata kaikkien olevan tuntemattomia hänelle. Vasta Melky Rubinsteinin valppaat piirteet nähdessään Yada kumarsi vähän ja kääntyi sitten taas Ayscoughin puoleen.

"Kuka näistä herroista on timantin omistaja?" hän kysyi tyynesti. "Kuka taas on kadottanut kahdeksankymmentätuhatta puntaa? Sen haluaisin tietää, ennenkuin puhun lisää."

Sen hiljaisuuden, aikana, joka seurasi Ayscoughin ilmeistä neuvottomuutta, oliko tuohon kysymykseen vastattava suoraan, Levendalelta pääsi kimeä ja puolittain ärtynyt huudahdus.

"Taivaan nimessä", hän sanoi, "kuka tämä nuori mies on? Mitä hän tietää timantista ja rahoista?"

Yada kääntyi katsomaan kysyjää, hymyili sitten heti, työnsi kätensä povitaskunsa ja veti esiin nimikorttikotelonsa. Kohteliaasti kumartaen hän ojensi kortin Levendalelle.

"Sallikaa minun, sir", hän sanoi säyseästi. "Nimikorttini. Mitä muuhun tulee, ehkä tämä herra salapoliisi suvaitsee selittää sen teille."

"Asia on tällainen, herra Levendale", sanoi Ayscough. "Eräältä yliopistokolleegion sairaalan nuoremmalta lääkäriltä tohtori Pitteryltä kuulin, että herra Yada oli noiden molempain kiinalaisten opintotoveri ja jossakin määrin heidän tuttavansakin. Tämän kuultuani lähdin eilisiltana herra Yadan luokse kysymään muutamia seikkoja. Ja tietysti minun oli kerrottava hänelle kadoksissa olevista arvoesineistä — vaikka ne asiathan ovat nyt kaikille tuttuja sanomalehdistä. Ja — mitä muuta te nyt tiedätte, herra Yada?"

Mutta Yada katseli Levendalea, joka puolestaan tarkasteli yhtä kiinteästi Yadaa. Toiset huoneessa olijat tuijottivat näihin kahteen ikään kuin vaistomaisesti aavistaen, että tästä hetkestä asiat ratkaistaisiin Levendalen ja Yadan välillä eikä Yadan ja Ayscoughin. Edelliset kaksi tarkastelivat toinen toistaan ja ikään kuin punnitsivat toinen toisensa arvoa — ja niin tyyniltä kuin heidän kasvonsa näyttivätkin, saattoi selvästi huomata kummankin jännityksellä odottavan, mitä toinen ensiksi tekisi.

Levendale puhui ensin aivan kuin hän ja nuori japanilainen olisivat olleet ainoat henkilöt huoneessa ja kuin ei mikään muu olisi mitään merkinnyt. Hän kumartui eteenpäin lähemmäksi Yadaa.

"Se on suora ja samalla laaja kysymys, herra Levendale", hän vastasi vähän naurahtaen. "Huomaan teidän hyvin kiihkeästi haluavan saada apua minulta. Luulette ilmeisestikin minun tietävän jotakin. Mutta te ette ole timantin omistaja! Kuka näistä herroista hän on?"

Levendale teki puolittain kärsimättömän liikkeen Stephen Purvisiin päin, joka kumarsi Yadalle, mutta pysyi vaiti.

"Hän se on", sanoi Levendale äreästi. "Mutta te voitte ilmaista tietonne minulle. Kysyn taas — kuinka paljon te tiedätte tästä asiasta?"

"Kylliksi, jotta teidän kannattaa hieroa kanssani sopimusta siitä", vastasi Yada. "Onko se yhtä selvää kuin teidän kysymyksenne?"

"Haluan", myönsi Yada, "ja olen vakuutettu siitä, että te mielellänne hierotte kauppaa".

Taas he molemmat mittelivät toisiaan silmillään. John Purdiesta, joka väitti ymmärtävänsä ihmisten ilmeitä, oli nuorempi ainakin vanhemman vertainen, jollei etevämpikin. Levendale taipui ja siirrettyään katseensa pois Yadasta loi sen Stephen Purvisiin.

Stephen Purvis nyökkäsi taas ja murahti: "Sopikaa hänen kanssaan ehdoista. Tässä ei minun ymmärtääkseni ole muuta neuvoa!"

"Kuulkaahan, herra Yada", sanoi Levendale, "en tiedä teistä mitään muuta kuin mitä minulle nyt on kerrottu — nimikortistanne ei käy ilmi mitään muuta kuin että asutte, luullakseni vuokralla, Gower-kadun varrella. Olette jollakin tavoin sekaantunut tähän juttuun ja myös saanut haltuunne tietoja, joista voitte ansaita. Mutta minä en osta, jollen ensin tiedä, mitä minun on ostettava. Antakaapa siis kuulua, mitä teillä on myytävänä."

"He ovat kaikki joko poliiseja, salapoliiseja tai asianosaisia", vastasi Levendale. "Ei tässä ole mitään salaisuutta. Toistan vieläkin — mitä teillä on myytävänä? Määritelkää se!"

"Siis kolme eri kohtaa", hän vastasi hilpeästi. "Ensiksikin — tieto siitä, kenellä on hallussaan timantti ja rahat. Toiseksi — tieto siitä, missä hän on tällä hetkellä ja tulee vielä olemaankin muutamia tunteja. Kolmanneksi — tieto siitä, kuinka voitte menestyksellä saada hänet kiinni ja päästä omaisuutenne haltijaksi. Kolme hyvää myyntikelpoista asiaa, luulisin minä — vai kuinka?"

Purdie tarkasteli valppaasti Yadan kavalia kasvoja odottaen näkevänsä niillä jonkin ahneuden välähdyksen. Hämmästyksekseen hän ei huomannut mitään sellaista. Päinvastoin Yada muuttui melkein ulkokullatun näköiseksi. Hän näytti tuumivan asiaa, vaikka vastasikin hyvin nopeasti.

"Minä en tahdo ansiotta hyötyä tässä asiasta", sanoi hän. "Samalla minä kaikesta kuulemastani päättäen teen hyvin suuren palveluksen teille ja ystävällenne, ja minusta on aivan kohtuullista, että hyödyn siitä. Antakaa minulle jotakin opintokustannusteni huojentamiseksi, herra Levendale, antakaa minulle viisisataa puntaa."

Vaihdettuaan hyvin pikaisen silmäyksen Stephen Purvisin kanssa Levendale otti esiin pankkiosoituskirjansa, repäisi siitä lehden, kirjoitti kiireesti jonkun sanan ja ojensi paperin japanilaiselle, joka sujahdutti sen povitaskuunsa.

"Varmasti", vastasi Yada. "Kas niin, Chang Lilla on timantti ja rahat. Ja hän on tällä hetkellä siellä, missä on ollut muutamia päiviä piilossa. Hän on salaisessa huoneessa Pilmanseyn teehuoneiksi nimitetyssä paikassa Tottenham Court -tien varrella, jossa meidän kolleegiomme lääketieteen ylioppilaat usein käyvät. Asian laita on niin, herra poliisikomisarjus ja te kaikki muutkin, että Pilmanseylla on salainen ooppiumiluola, vaikka siitä eivät muut tiedä kuin harvat siellä kävijät. Ja sieltä te löydätte Chang Lin."

"Näin hänet siellä viime yönä — tiedän hänen olevan siellä ja tulevan pysymäänkin siellä joko siihen asti, kunnes te otatte hänet haltuunne, tai kunnes hän saa asiansa kuntoon päästäkseen pois tästä maasta", vastasi Yada.

Levendale hypähti seisomaan ikäänkuin käydäkseen suoraan käsiksi asiaan. Mutta poliisikomisarjus kosketti häntä rauhallisesti olkapäähän.

"Hän lupasi kertoa teille, kuinka hänet saa kiinni, herra Levendale", sanoi hän. "Kuunnelkaamme nyt kaikki, mitä voimme saada tietoomme. Me tulemme nähkääs olemaan teidän mukananne jutussa."

"Herra poliisikomisarjus on oikeassa", virkkoi Yada. "Teillä tulee olemaan edessänne niin sanottu ajojahti. Tehkää nyt aivan niin kuin minä neuvon teille. Pilmanseyn teehuoneusto on vanhanaikainen paikka, hyvin vanha talo rakennusteknilliseltä kannalta, oikealla puolella Tottenham Court -tien varrella. Menkää sinne tänään puolenpäivän aikaan, vähän ennen yhtä, jolloin siellä aina on paljon vieraita. Viekää sinne monta tuollaista siviilipukuista miestänne, niin kuin herra Ayscough. Asettukaa sinne paikoillenne aivan kuin olisitte tavallisia kahvilavieraita — toistan vieläkin, että teidän on mentävä sinne monilukuisina. On kaksi Pilmansey-veljestä, keski-ikäisiä, viekkaita, liukaskielisiä ja petollisia. Kun olette kaikki siellä, menetelkää niin kuin tavallisestikin, sulkekaa kaikki ovet, jos se näyttää teistä tarpeelliselta, mutta pitäkää lujilla Pilmanseyn veljeksiä, sanokaa heille olevanne poliisi ja vaatikaa heitä viemään teidät yläkertaan ja näyttämään ooppiumiluolaansa. He väittävät vastaan, he valehtelevat, he tekevät vaikka vastarintaa — te käytätte omia keinojanne. Mutta tuossa ooppiumiluolassa te tapaatte Chang Lin — ja omaisuutenne!"

Tätä sanoessaan hän oli vetänyt käsiinsä hansikkaansa, otti nyt hattunsa ja sateenvarjonsa, kumarsi kohteliaasti huoneessa olijoille ja kääntyi ovelle.

"Saan kai poistua nyt?" hän kysyi. "Pian alkaa eräs tärkeä lääketieteellinen luento, josta en saa olla poissa. Tulen itsekin Pilmanseylle vähän ennen yhtä — olkaa hyvät älkääkä kiinnittäkö minuun lainkaan huomiota. En tahtoisi esiintyä toimivana tässä teidän hommassanne."

Sitten hän lähti ja toiset vaipuivat niin syvästi pohtimaan hänen ilmaisemiaan uutisia, ettei kukaan huomannut Melky Rubinsteinin hiipivän pois nurkastaan ja pujahtaneen hiljaa ulos ovesta juuri ennen kuin Yada sai viimeisen hansikkaannappinsa kiinni.

XXXVI

PILMANSEYN TEEHUONEET

Vain tuntia myöhemmin, neljännestä vailla yksi, Purdie ja Lauriston astuivat vuokra-ajurin rattailta Tottenham Court -tien pohjoispäässä ja kävelivät sitten eteenpäin vilkasliikkeisen valtaväylän oikeaa puolta, pysytellen ulkonaisesti huolettoman näköisinä, mutta samalla valppaasti pitäen silmällä, milloin saisivat ensimmäisen vilahduksen sovitusta kohtauspaikasta. Mutta Pilmanseyn teehuoneita ei tarvinnut erityisesti etsiä. Suurten uudenaikaisten rakennusten, pääasiassa huonekalu- ja verhoilijaliikkeiden välissä, oli siellä siihen aikaan ryhmä vanhoja rakennuksia, jotka olivat lontoolaisiksikin taloiksi vanhanaikaisen näköisiä. Ne olivat selvästikin peräisin kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolelta, punaisista tiili kivistä rakennettuja taloja, joiden julkisivuissa oli kapeat akkunat ja korkeissa viettävissä katoissa niinikään akkunat. Muutamat niistä olivat jo tuomitut heti purettaviksi, asukkaat oli toimitettu pois, vara-aitauksia oli rakennettu suojelemaan ohikulkijoita putoavalta rappaukselta, ja luhistuville seinille kiinnitetyissä julistuksissa ja ilmoituslipuissa tehtiin tiettäväksi, että liikettä jatkettiin entiseen tapaan jossakin toisessa tarkemmin mainitussa paikassa. Mutta Pilmanseyn teetalo oli toistaiseksi paikallaan, ja toverukset näkivät, että ihmisiä meni sinne sisään ja tuli ulos aavistamatta mitään siitä, että ennen iltaa heidän suosittu oleskelupaikkansa, jossa he nauttivat kevyen päiväateriansa, saavuttaisi sellaisen maineen ja kuuluisuuden, että sitä ei olisi laisinkaan voinut arvata sen tavallisesta ja jokapäiväisestä ulkomuodosta.

"Erinomainen esimerkki sen vanhan väitteen totuudesta, että ei koskaan pitäisi arvostella ulkomuodon mukaan, Andie veikkoseni!" huomautti Purdie heidän luotuaan pikaisen yleissilmäyksen ympäristöönsä. "Kuka voisi kuvitella, että rikoksia, pimeitä salaisuuksia ja kaikenlaista muuta tuollaista olisi kätkettynä tällaiseen paikkaan — teen ja leivosten, maidon ja pannukakkujen mahdollisuuksien taakse… Tämä Lontoo on kummallista maailmaa — koskaan ei tiedä, mitä on tuon vähäisen pienoismaailman pikku palasen takana. Mutta menkäämme katsomaan, miltä sisällä näyttää."

Ensimmäiseksi sisään astuessaan he huomasivat alakerroksen huoneessa New Scotland Yardin miehen, joka yhdessä toisen, hyvin tavallisen näköisen henkilön kanssa istui pienen pöydän ääressä heti sisäänkäytävän vieressä ja nautti mukavassa asennossa kahvia lihavoileipäin kanssa. Hän vilkaisi molempiin nuoriin miehiin aivan kuin hän ei olisi koskaan heitä nähnyt. He myöskin säilyttivät välinpitämättömän ilmeensä täysin uskottavasti, joskaan ei niin helposti ja harjaantuneesti kuin salapoliisi, ja menivät peremmäksi huomaten samalla Levendalen ja Stephen Purvisin, jotka olivat löytäneet itselleen mukavan pöydän rauhallisessa nurkassa huoneen keskimailla. He eivät myöskään osoittaneet mitenkään tuntevansa vastatulleita. Purdie astui heidän ohitseen toverinsa seuraamana erään vapaana olevan pöydän luokse, jonka ääreen kehoitti häntä istuutumaan.

"Tutustukaamme hieman ympäristöön", kuiskasi hän heidän asettuessaan paikoilleen. "Tämähän näyttää yhtä viattomalta ja jokapäiväiseltä sisältä kuin se on ulkoakin, Andie. Mutta käytä silmiäsi — tämän pitäisi tuottaa sinulle hyvää tekstiä."

Lauriston katseli ympärilleen. Huone, jossa he istuivat, oli pitkä ja matalakattoinen ja ulottui ulko-ovelta perällä olevaan jonkinlaiseen tarjoilupöytään. Sen takana oli pienempi huone, jota nähtävästi käytettiin varastona ja tarjoilutarkoituksiin. Suuren huoneen tarjoilupöydällä oli esillä ruokavaroja: reisipaistin viipaleita, liikkiötä, kieltä, leipää, kakkuja, makeisia. Sen takana seisoi kaksi miestä, jotka katselijoiden oli helppo arvata liikkeen omistajiksi. Nuoria siistin näköisiä mustapukuisia naisia, joilla oli valkoiset esiliinat ja pikku myssyt, liikkui nopeasti tämän tarjoilupöydän ja kahvilavieraitten välillä. Mitä näihin vieraisiin tuli, olivat he kumpaakin sukupuolta ja suurin osa heistä nuoria. Pilmanseylla ei tupakanpoltto näyttänyt olevan kielletty — sakeita sinisiä savupilviä kohosi monista paperosseista, ja turkkilaisen tupakan haju sekaantui vasta jauhetun kahvin tuoksuun. Selvästikin oli Pilmanseyn teehuone sellainen paikka, jossa voi saada hyvän voileivän, hyvää teetä ja kahvia, polttaa paperossin, pari ja viettää mukavasti tunnin pakinoimalla vapaasti ystävänsä kanssa aamun ja iltapäivän työn välillä.

Mutta Lauristonin huomio oli kokonaan kiintynyt niihin kahteen mieheen, jotka seisoivat tarjoilupöydän takaa valvoen ja ohjaten näppäriä apulaisiaan. Viekkaita, liukaskielisiä ja petollisia miehiä — sellaisiksi oli Mori Yada heidät kuvannut. Lauriston yhtyi ajatuksissaan heti japanilaisen mielipiteeseen ensimmäisen vaikutelman nojalla. He olivat keski-ikäisiä, lihavia miehiä, jotka saattoivat olla ja mahdollisesti olivatkin kaksoisia, käyttivät kumpikin poskipartaa, hyviä liinavaatteita ja mustia kaulanauhoja — he olisivat voineet olla vahvoja, hyvin kunnioitettavia hovimestareita. Kumpikin oli ilman takkia, kummallakin oli moitteettoman puhdas liinaesiliina, kumpikin käytteli leikkuuveistä ja haarukkaa, kumpikin viilteli silava- tai kieli- tai häränlihaviipaleita, kumpikin osasi tässä puuhassaankin ollen seurata tarkkanäköisillä silmillään, mitä tapahtui suuressa tarjoiluhuoneessa. Tämä oli ilmeisestikin varakas vanha liike ja sen omistajat rikkaita miehiä. Lauristonia kummastutti se, että he voivat antautua pienimpäänkään vaaraan kätkemällä salaisen ooppiumiluolan jonnekin tähän vanhaan huoneustoonsa.

Heidän par'aikaa siinä tuumiskellessaan tuli eräs tarjoilijatar heidän luokseen. Lauriston, jolla sellaisissa asioissa oli nopeampi ymmärrys kuin Purdiella, tilasi kahvia ja voileipiä. Niitä odotellessaan hän sytytti paperossin ja tekeytyi huolettoman näköiseksi, vaikka hän sisimmässään olikin hyvin kiihtynyt.

"Tuntuu aivan siltä kuin odotettaisiin räjähdystä", kuiskasi hän
Purdielle. "En vieläkään oikein ymmärrä, mitä tulee tapahtumaan."

"Tuossa on ainakin Ayscough", sanoi Purdie. "Hän on juuri sen näköinen kuin ei mitään olisi tekeillä."

Ayscough, jolla oli mukanaan toinen mies, meni huolettoman näköisenä huoneen poikki. Hän sivuutti New Scotland Yardin miehen silmääkään räpäyttämättä, ei näyttänyt laisinkaan tuntevan Lauristonia eikä Stephen Purvisia, katseli täysin vieraasti Purdieta ja Lauristonia ja ja ohjasi toverinsa kahden nurkassa olevan vapaan paikan luokse. Tuskin he ennättivät istuutua sinne, kun sisään tuli vanha herra Killick John Purvisin ja Guylerin kanssa ja asettui tyynesti huoneen keskellä olevan pöydän ääreen. Lauriston tuumiskeli itsekseen, että tässä nyt oli yksitoista miestä salaisen sopimuksen mukaan saapuneina — ja varmasti oli huoneessa vielä enemmänkin sellaisia, vaikka hän ei heitä tuntenut.

"Mutta missä Melky Rubinstein on?" hän kuiskasi äkkiä. "Olisinpa tosiaankin uskonut hänen saapuvan paikalle — hänhän on niin innokkaasti koettanut selvittää tätä asiaa."

"Nyt on vielä aikaa", vastasi Purdie. "Kello ei ole aivan yhtä vielä. En myöskään näe täällä japanilaista. Mutta tässä tulee komisarjus — siviilivaatteissa."

Poliisikomisarjus saapui erään miehen kanssa, jota eivät Purdie ja Lauriston olleet ennen nähneet. Hän oli rauhallisen näköinen hyvin puettu mies, jonka olemuksessa ilmeni selvä ylemmyyden ja arvovallan leima. He astuivat huoneen poikki lähellä tarjoilupöytää sijaitsevan pöydän luokse, tilasivat kahvia ja sytyttivät paperossit. Molemmat nuoret skotlantilaiset, jotka katselivat heitä tarkoin, huomasivat heidän visusti tutkivan ympäristöään aivan kuin päästäkseen selville voimainsa vahvuudesta. Lauristonin syödessä toista voileipäänsä poliisikomisarjus nousi äkkiä, meni tyynesti tarjoilupöydän luokse, kumartui sen ylitse ja puhui jotakin toisen sen takana seisovan valkoesiliinaisen miehen kanssa.

Mutta Purdien silmät olivat jo luodut Pilmanseyn veljeksiin, jotka hän tiesi tärkeiksi näyttelijöiksi nyt alkavassa näytelmässä. Se heistä, joka oli vähän pitempi ja harmaampi kuin toinen, kumartui eteenpäin poliisikomisarjuksen puoleen ja oli ilmeisestikin hyvin hämmästynyt siitä, mitä hänelle sanottiin, sillä hän säpsähti, vilkaisi kysyvästi puhuttelijaansa, vaihtoi kiireesti sanan pari hänen kanssaan ja kääntyi sitten veljensä puoleen. Silmänräpäyksessä he kumpikin laskivat käsistään suuret veitsensä ja haarukkansa, lähtivät tarjoilupöytänsä takaa ja viittasivat poliisikomisarjusta seuraamaan heitä suuren salin perällä olevaan huoneeseen. Poliisikomisarjus puolestaan antoi pelkällä katseella merkin Ayscoughille ja tämä taas viittasi toisia asianosaisia mukaansa.

Teehuoneuston omistajat olivat vieneet poliisikomisarjuksen ja hänen seurassaan olevan miehen erääseen yksityisasunnon näköiseen huoneeseen. Lauristonin ja Purdien tullessa sisään Pilmanseyt seisoivat takan edessä olevalla matolla vieretysten kumpikin hyvin hämmästyneen näköisinä tuijottaen asiapaperiin, jota poliisikomisarjus heille näytti. He nostivat katseensa siitä ja vilkaisivat tuskastuneen näköisinä toisiin miehiin, joita saapui tyynesti ja ryhmittyi odottavan näköisinä huoneeseen.

"Lisää teidän miehiänne?" sanoi vanhemman näköinen veljeksistä vaikeroivalla äänellä. "Kuulkaahan, me emme ymmärrä, mitä hyötyä on koko tästä hälinästä ja siitä, että te keskeytätte meidän liikkeemme tällä tavoin! Yksi tai kaksi teistä olisi varmasti ollut kylliksi. Turhaan olette tuonut kokonaisen joukon ihmisiä meille — se on kaikki ihan tarpeetonta!"

"Sallikaa meidän itse ratkaista, mikä on tarpeellista ja mikä ei, herra Pilmansey", vastasi poliisikomisarjus. "Ei tästä synny minkäänlaista hälinää eikä kiusaa — ei siitä ainakaan tarvitse sellaista syntyä, jos kerrotte meille, mitä haluamme tietää, ettekä vastusta meitä sellaisessa, mihin meillä on valta. Tässä meillä on valtakirja — määrätyn ilmoituksen nojalla laadittu — tarkastaa teidän huoneustonne. Sallinette meidän toimittaa sen rauhallisesti."

"Mutta mistä syystä?" kysyi nuorempi Pilmansey. "Meidänkö huoneustomme? Liikkeemme on sijainnut täällä hyvinkin sata vuotta, eikä koskaan ole kuulunut ainoatakaan moitteen sanaa meitä vastaan. Minkä vuoksi tahdotte toimeenpanna tutkimuksen?"

"Sanon sen teille heti", vastasi poliisikomisarjus. "Me etsimme erästä nuorta kiinalaista, Chang Litä, joka meidän saamamme tiedon mukaan on kätkettynä täällä mukanaan arvokasta varastettua tavaraa. Tiedättekö siis jotakin hänestä? Onko hän täällä?"

Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa. Hetkisen he pysyivät vaiti, sitten vanhempi puhui katsahtaen läsnäolijain odottaviin kasvoihin.

"Ennenkuin sanon mitään muuta", hän vastasi, "haluaisin tietää, keneltä olette asiasta kuulleet".

"Ei", vastasi poliisikomisarjus lujasti, "sitä en sano. Mutta sen verran kerron teille, että tätä Chang Litä haetaan erään hyvin vakavan asian vuoksi, josta tulemme häntä syyttämään. Meillä on varma tieto siitä, että hän on täällä, ja teidän on viisainta totella neuvoani, kun kehoitan teitä viemään meidät hänen luokseen, jos hän on täällä. Kas niin, herra Pilmansey, onko hän täällä?"

Vanhempi Pilmansey pudisti päätään, mutta se pudistus ilmaisi paremminkin epäilyä kuin kieltoa.

"Mitä se merkitsee?" kysyi poliisikomisarjus. "Mahdollisesti? Totta kai te sen tiedätte, kuka on teidän oman kattonne alla?"

"En", sanoi Pilmansey, "en tiedä. Asianlaita on seuraavalla tavalla. Viime aikoina on luonamme alkanut kulkea joitakin ulkomaalaisia. Nimittäin muutamia harvoja kiinalaisia ja japanilaisia lääketieteen ylioppilaita. Parisen vuotta sitten jotkut heistä kysyivät, emmekö voisi vuokrata talon yläkerrassa heille kolmea tai neljää huonetta, jonne he voisivat perustaa jonkinlaisen oman pienen klubin, jotta heillä, nähkääs, olisi kokoontumispaikka. He olivat kaikki siivoja, täysin kunnioitettavia nuoria herroja, joten me suostuimme. Heillä on. hallussaan tämän rakennuksen yläkerros, he kalustivat ja järjestivät sen oman mielensä mukaan. Sinne on eri sisäänkäytävä myymälän sivusta. Jokaisella heillä on oma avain. Niin he voivat pujahtaa sinne ja pois sieltä aivan vapaasti häiritsemättä meitä koskaan. Mutta asianlaita on niin, että siinä klubissa on nykyään ainoastaan neljä tai viisi jäsentä ja toiset kaikki ovat lähteneet pois. Nyt on asia suoraan puhuttuna — ja vakuutan teille, että en tiedä onko herra Cheng Li siellä vai ei. Me emme tiedä mitään siitä, mitä he puuhailevat huoneessaan, he ovat vain vuokralaisiamme."

"Sallikaa minun kysyä teiltä erästä asiaa", sanoi poliisikomisarjus. "Onko kumpikaan teistä koskaan käynyt näissä huoneissa sen jälkeen kun vuokrasitte ne heille?"

"No niin", käski poliisikomisarjus, "parasta on tulla sinne nyt meidän kanssamme."

XXXVII

CHANG LI

Murahdellen jotakin ajanhukasta ja liikkeen keskeyttämisestä Pilmanseyn veljekset astuivat edellä eräälle sivuovelle, joka johti pitkin myymälän sivua kulkevaan käytävään ja josta pääsi talon yläkerrokseen. Vanhempi veli näytti erikoisesti käytävän päässä olevaa ovea.

"Huomaatte kai tuosta, että ne nuoret miehet, joista puhuin teille, pääsevät omaan huoneustoonsa tämän kautta", hän sanoi. "Se ovi on aina lukossa, heillä on kaikilla oma avain sinne. He eivät koskaan liiku meidän kahvilahuoneemme kautta. Meillä ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan eikä meillä ole minkäänlaista tietoa siitä, mitä he puuhailevat huoneustossaan. Me emme välitä muusta kuin että he suorittavat vuokransa ja käyttäytyvät kunnollisesti. Ja hyvin siivoja he ovat olleetkin — meillä ei ole pienintäkään valittamisen syytä."

"Ja koska heillä kaikilla on oma avaimensa, niin he varmaankin voivat päästä huoneustoonsa milloin tahansa päivällä tai yöllä?" kysyi poliisikomisarjus. "Ei siis mikään estä heitä pääsemästä tänne yöllä?"

"He voivat tulia ja mennä milloin vain haluavat", vastasi vanhempi Pilmansey. "Uskokaa minua, kun sanon, ettemme ole heihin missään muussa kuin huoneustonomistajan suhteessa."

"Ei vaan muualla", sanoi nuorempi veli, joka oli tähän asti pysynyt melkein vaiti, mutta näyttänyt kuitenkin olevan poliisien menettelystä närkästyneempi kuin veljensä. "Tämä liike avataan kello kahdeksan aamulla ja suljetaan kello seitsemän illalla. Me emme ole kumpikaan täällä koskaan seitsemän jälkeen."

"Ette siis koskaan näe noita ulkomaalaisia yön aikaan?" kysyi poliisikomisarjus. "Ette siis tiedä, mitä he puuhaavat?"

"Me emme koskaan näe heistä ketään", vastasi vanhempi veljeksistä. "Niin kuin näette, ovat tämä käytävä ja nuo portaat meidän liikkeemme ulkopuolella. Me emme tiedä heistä mitään muuta kuin mitä olemme teille kertoneet."

"No niin, viekää meidät sinne, että saamme nähdä, mitä on tehtävä", määräsi poliisikomisarjus. "Me lähdemme nyt tarkastamaan niitä huoneita, herra Pilmansey, niin että asia saadaan selväksi nyt heti."

Tuon vanhan talon alakerroksen ja ullakon väliset huoneet näyttivät olevan varastoina käytettyjä. Avonaisista ovista näkyi tynnyreitä, laatikoita, nassakoita sekä korkeita pinoja leivos- ja makeisrasioita. Siellä ei ollut mitään salattavaa, tuumivat ne teräväsilmäiset miehet, jotka marssivat peräkkäin ylös tummia portaita närkästyneitten teehuoneen omistajain jäljessä. Mutta yläkerroksen ovi oli kiinni ja kun Ayscough väänsi sen lukkoa, huomasi hän sen sisäpuolelta teljetyksi.

"Heillä on tähänkin oveen omat avaimensa", huomautti nuorempi Pilmansey. "En ymmärrä, kuinka te pääsette sinne sisään, jollei siellä ole ketään nyt."

"Me menemme sinne, joko siellä sitten on ketään tai ei", vastasi poliisikomisarjus. "Koputtakaa, Ayscough, koputtakaa kuuluvasti."

Miehet kokoontuivat kaikki heidän taakseen täyttäen kokonaan lukitun oven takana olevan avonaisen paikan ja odottaen jännittyneinä siinä hiljaisuudessa, joka seurasi Ayscoughin lakattua kolkuttamasta oveen. Muutamia minuutteja kului. Salapoliisi kolkutti uudelleen itsepintaisemmin. Äkkiä ja äänettömästi ovi avautui, ensiksi tuuman, pari, sitten vähän enemmän. Ayscough työnsi tukevakenkäisen jalkansa ovenrakoon, josta kurkistivat ulos keltaiset tummain pienten silmäin valaisemat kasvot, häviten samassa silmänräpäyksessä.

Ayscough työnsi oven auki ja astui sisään muiden tunkeutuessa sinne juuri hänen kintereillään. Purdie, joka oli aivan ensimmäisten joukossa, tunsi heti kaksi eri hajua. Toinen johtui tuoksuvasta teestä, toinen oli jotakin hyvin voimakasta ja huumaavaa ja voitti heti teen tuoksun jättäen pistävän ja katkeran maun jälkeen.

"Ooppiumia", kuiskasi Purdie Lauristonille, joka seisoi hänen vieressään. "Ooppiumia, tunnetko?"

Mutta Lauriston oli sillä hetkellä paremmin silmänä kuin nenänä. Hän samoin kuin useimmat toisetkin katseli paikkaa, johon he olivat tulleet. Huone oli verraten suuri ja kaltevasta katostaan päättäen osa vanhan talon ullakkokerroksesta. Seinillä riippui pehmeitä itämaalaisia kudoksia ja verhoja. Sinne tänne oli sijoitettu muutamia pajusta valmistettuja nojatuoleja ja joitakin samasta aineesta tehtyjä pieniä pöytiä. Niinikään oli siellä paljon paksuja mattoja ja pieluksia. Yhdessä nurkassa paloi tuli kaasukeittiössä, ja sen päällä porisi iloisesti vesikattila. Se nuori mies, joka oli avannut oven, oli vetäytynyt uunin luokse. Purdie huomasi, että hänellä oli toisessa kädessään teekannu. Huoneen vasemmassa nurkassa istui pienen pöydän ääressä shakkipeliin syventyneinä kaksi muuta kiireestä kantapäähän ihan selvästi kiinalaisen näköistä miestä, joilla oli päällään moitteettomat englantilaiset puvut.

Se mies, jolla oli teekannu kädessään, loi pikaisen silmäyksen niihin henkilöihin, jotka olivat tulleet häiritsemään tätä rauhallista paikkaa, ja laski teekannun kädestään. Shakinpelaajat nostivat katseensa hetkiseksi, mutta eivät näyttäneet pienintäkään häiriintymisen merkkiä, vaan jatkoivat sitten taas peliään. Sitten teekannua hoidellut mies lausui kaksi sanaa. "Mitä nyt?" hän kysyi. "Asianlaita on niin, hyvä herra", selitti vanhempi Pilmansey, "että nämä ovat poliisilaitoksen virkamiehiä. He haluavat tavata erästä tuttavaanne, herra Chang Litä."

Huoneessa oleviin kiinalaisiin ei tämä tehnyt mitään vaikutusta. Shakinpelaajat jatkoivat omaa hommaansa, ja kolmas mies otti käteensä teerasian tyhjentäen sen sisällyksen kannuunsa.

"Sulkekaa tuo ovi ja pankaa se oikein lukkoon, Ayscough", sanoi poliisikomisarjus. "Seisköön joku sen vieressä. Kas niin", hän jatkoi kääntyen noiden kolmen kiinalaisen puoleen, "onko joku teistä Chang Li, hyvät herrat?"

"Onko hän täällä?" kysyi poliisikomisarjus. Kun hän sitten taas huomasi itämaalaisten tyyneyden, kääntyi hän Pilmanseyn veljesten puoleen. "Mitä muita huoneita täällä on?" hän kysyi.

"Kaksi muuta vielä", vastasi vanhempi veljeksistä osoittaen huoneen perällä olevia verhoja. "Toinen tuolla, toinen taas tuolla. Noitten verhojen takana on kaksi pienempää huonetta."

Polisikomisarjus meni huoneen perälle ja veti verhot syrjään. Hän työnsi auki toisen oven ja perääntyi sitten vetäen syvään henkeään.

Se voimakas huumaava tuoksu, jonka Purdie oli huomannut heti huoneesta tultuaan, tuntui nyt vasta-avatusta ovesta uudestaan paksuna aaltona. Ja kun kaikki toisetkin menivät sinne poliisikomisarjuksen perästä, näkivät he mistä se johtui. Se oli pieni huone, jonka seiniä peittivät, samoin kuin edellisenkin, omituisilla kuvioilla koristetut verhot, ja siihen tuli valoa vain kattoakkunasta, jonka eteen oli kiinnitetty neliönmuotoinen sininen kankaanpala. Tässä himmeässä valaistuksessa he näkivät, ettei huoneessa ollut mitään muita huonekaluja kuin leposohva, jossa oli pehmeitä patjoja ja pieluksia. Siinä makasi hintelä, höllään vaippaan verhoutunut nuori kiinalainen, joka ensimmäisten saapuessa hänen luokseen katseli heidän ihmetteleviä kasvojaan räpytellen silmillään, joitten terät olivat vieläkin supistuneet. Hänen vieressään oli ooppiumipiippu ja hyvin lähellä pienellä telineellä lisätarpeita saman aineen nauttimiseksi.

Se mies, joka oli tullut teehuoneeseen yhdessä poliisikomisarjuksen kanssa, astui lähemmäksi ja tarttui tuota makaavaa olentoa hartioihin ja ravisti häntä hiljaa.

"Kas niin", hän virkkoi kuuluvasti. "Herätkää, hyvä mies! Oletteko
Chang Li?"

Lasimainen katse suuntautui häneen vähän ihmettelevänä ja kuivat huulet liikkuivat.

"Kuinkako kauan? Voi, en tiedä. Mitä te tahdotte?" kysyi Chang Li.
"Minä en tiedä."

"Ei hän voi kertoa teille mitään", hän sanoi virnistäen. "Hän on jo monta päivää ollut tuossa ooppiumihumalassaan. Hänellä on joskus tuontapaisia kohtauksia. Joskus hän antautuu ooppiumin valtaan ihan samoin kuin joku teikäläisistä alkoholia nauttimaan. Nyt hän aikaa selvitä siitä ja huomenna hän varmasti on hyvin, hyvin onneton."

"Kuulkaahan", sanoi hän, "tiedättekö, kuinka kauan hän on ollut täällä huumaamassa itseään? Yhdenkö päivän vai useampia?"

"Hän on ollut täällä tuossa kunnossa joitakin päiviä", hän sanoi. "On nähkääs perin turhaa koettaa vaikuttaa häneen mitään silloin kun tuo himo saa hänet valtaansa. Jos haluatte saada häneltä joitakin tietoja, on teidän paras tulla uudelleen muutamien tuntien kuluttua."

"Tarkoitatteko siis, että hän on ollut täällä tuossa kunnossa jo joitakin päiviä?" kysyi poliisikomisarjus.

"Hän ei ole ollut ainoallakaan lääketieteellisellä luennolla marraskuun seitsemännentoista päivän jälkeen", sanoi hän. "Minä tiedän sen, me kuulumme samaan ryhmään. Täällä hän on ollut koko sen ajan ja tuon näköisenä."

"Seitsemännentoista!" hän huudahti. "Ja tuo juttu tapahtui kahdeksantenatoista! Siis —"

Chang Li haparoi jotakin viittansa taskusta. Hän löysi sieltä jotakin, nosti käden huulilleen ja nielaisi sitten. Muutamien sekuntien kuluttua hänen silmänsä kirkastuivat ja hän loi epäluuloisen ja synkän katseen häntä tarkastelevaan ryhmään.

"Haluamme kysyä teiltä muutamia asioita", sanoi poliisikomisarjus.
"Milloin tapasitte viimeksi veljenne tai ystävänne tai mikä hän nyt on
— Chen Lin?"

Chang Li pudisti päätään. Saattoi selvästi huomata, että hän ei muistanut mitään varmaa.

"En tiedä", vastasi hän. "Ehkä juuri äsken — ehkä huomenna — ehkä en pitkään aikaan."

Mutta Chang Li ei vastannut siihen mitenkään muuten kuin vähän otsaansa rypistämällä. Oli helppo huomata, että samalla kuin hänen ajatuksensa selvisivät, hänen luonteensa muuttui häijyksi. Hän alkoi katsella ympärilleen ymmärtäväisen näköisenä tuijottaen yhä suurempaa vastenmielisyyttä kuvastavin ilmein huoneessa olijoita. Sitten hän murahteli vieraalla kielellä itsekseen jotakin, mikä ei suinkaan kuulunut kohteliaalta häntä katselevista miehistä. Äkkiä Ayscough kääntyi ylempäin virkamiesten puoleen. "Jos tämä mies on ollut täällä seitsemännestätoista päivästä lähtien", hän sanoi, "ei hänellä ole voinut olla mitään tekemistä Praed-kadun varrella ja Maida Valessa tapahtuneitten asiain kanssa! Mitähän — otaksukaamme niin — jos tuo nuori japanilainen on valehdellut koko ajan?" Hän kääntyi taas, tällä kerralla molempain shakinpelaajain puoleen, jotka olivat nyt keskeyttäneet pelinsä ja nojautuivat taaksepäin tuoleissaan ilmeisestikin huvitettuina etsijäin nolaantuneita kasvoja katsellessaan. "Kuulkaahan", hän jatkoi, "tunnetteko erästä Yadaa — Mori Yadaa — japanilaista? Kuuluuko hän teidän joukkoonne?"

"Kyllä", vastasi toinen pelaajista. "Yada? Kyllä. Tunnemme hänet, nokkela mies, tuo Yada. Tunnetteko tekin hänet?" Mutta ennenkuin Ayscough sai vastatuksi mitään tähän jonkin verran ärsyttävään kysymykseen, saapui se poliisi, joka oli jätetty teehuonetta vartioimaan, kiireesti yläkertaan ja riensi heidän luokseen. Hän meni suoraan poliisikomisarjuksen luokse.

"Mies toimistostamme, sir, ulkopuolella autossa!" huudahti hän hengästyneenä. "Olette väärillä jäljillä, teidän on heti lähdettävä Multeniuksen liikkeeseen Praed-kadulle. Oikea mies on siellä!"

XXXVIII

JUUTALAINEN JA JAPANILAINEN

Pujahdettuaan hiljaa pois poliisiasemalta Melky Rubinstein meni kadun poikki, asettui aivan vastapäätä olevaan kapeaan käytävään ja alkoi pitää silmällä sitä ovea, josta oli juuri itse tullut. Hän oli tehnyt vakavan suunnitelman mielessään ja päätti toteuttaa sen yksin.

Pian tuli Mori Yada alas poliisilaitoksen portaita niin tyynenä ja huoleti kuin suinkin ja lähti hitaasti astumaan katua, heilutellen lujalle käärittyä sateenvarjoaan. Niin kauan kuin hän oli poliisilaitoksen akkunain näkyvissä, hän ei muuttanut hidasta vauhtiaan, mutta heti ensimmäisestä kadunkulmasta käännyttyään hänen askeleensa muuttuivat joutuisammiksi, ja hän suuntasi kulkunsa sinne, mihin Melky oli arvannutkin — autoasemalle, jossa odotti pari kolme vuokra-ajuria. Hän oli päässyt ensimmäisen luokse ja puhutteli juuri ajuria kun Melky, joka oli pysytellyt muutamia metrejä taempana hänestä, hiipi hiljaa hänen viereensä ja taputti häntä olkapäälle.

Yada kääntyi puhuttelijaan päin nopeasti kuin käärme, ja silmänräpäykseksi hänen valkoiset hampaansa tulivat näkyviin oikein vihaisella tavalla ja hurja hehku ilmestyi hänen mustiin silmiinsä. Mutta nuo vihan ilmaukset hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleet näkyviinkin ja samassa silmänräpäyksessä hän hyräili niin ystävällisesti kuin konsanaan. "Kas vain", hän sanoi. "Tekö siinä olettekin, mitä kuuluu? Ehkä tulette samaan suuntaan kuin minäkin. Voin päästää teidät ajurista matkalla. Sopiiko?"

Melky veti Yadan metrin parin päähän sivummalle ja alensi äänensä kuiskaukseksi.

"Herra", hän sanoi niin suurta tuttavallisuutta ilmaisevalla äänellä, että Yadaa alkoi äkkiä peloittaa, "herra, minä en lähtisi minnekään juuri nyt, jos olisin teidän sijassanne. Te olette vaarassa, herra, te pistitte päänne jalopeurain luolaan tullessanne äsken tuonne, missä näin teidät. Ovelia, ovelia ovat nuo miehet, herra, heillä on vahva aikomus nujertaa teidät. Minä tiedän, minne aiotte mennä noilla ajopeleillä, herra. Älkää tehkö sitä, vaan noudattakaa minun neuvoani!"

"Katselin Levendalen selän takaa hänen kirjoittaessaan tuota maksuosoitusta, herra", vastasi Melky kaikkein rauhallisimmalla äänellään. "Aiotte mennä hänen pankkiinsa muuttaaksenne sen käteiseksi. Ja jos te menette sinne, niin ette enää tule sieltä yksin ulos! Herra, he aikovat siepata teidät kiinni siellä. Ansa on viritetty teille!"

Melky tarkasteli Yadan kasvoja syrjäsilmällä ja huomasi hänen oliivinvärisen ihonsa vähän kalpenevan ja hänen viekkaitten silmiensä kutistuvan. Ja samassa hän päätti jatkaa omaa menettelytapaansa ja käyttää hyväkseen havaintojaan. Hän oli oikein tarkoituksella taluttanut japanilaisen vilkasliikkeisemmälle paikalle katua ja käänsi hänet nyt sivukujalle, joka johti kapeille sokkeloisille syrjäkaduille. Hän tunsi, että Yada alkoi taipua tuntemattoman pelon ahdistamana. Mutta äkkiä Yada pysähtyi koettaen irtautua Melkyn kädestä, joka oli laskeutunut hänen olkapäälleen.

"Mihin te oikein pyritte?" hän kysyi. "Mitä peliä te oikein pelaatte?
Koetatteko peloittaa minua? Mitä tahdotte?"

"En mitään kohtuutonta, herra", vastasi Melky. "Teidän on helppo tyydyttää minun vaatimukseni. Peliäkö? Kuulkaahan, herra, minä ymmärrän teidän pelinne! Pankkiin ensin saamaan jonkin verran käteistä, sitten jonnekin hankkimaan vähän matkatarpeita, sen jälkeen rautatieasemalle. Eikö asia olekin niin? Ei kelpaa mihinkään, herra, he ovat vaanimassa teitä samalla hetkellä, jolloin menette tuohon pankkiin. Jolleivät he silloin käy käsiksi teihin, niin he odottavat vain seuratakseen teitä asemalle. Herra, teillä ei ole pienintäkään pakenemisen mahdollisuutta, olette mennyttä miestä, jollette suostu käyttämään hyväksenne minun apuani. Mitä arvelette?"

Yada katseli ympärilleen neuvottoman näköisenä. He olivat tähän mennessä kääntyneet jo parista kolmesta kadunkulmasta ja olivat nyt leveällä kadulla, joka oli Praed-kadun takana. Hän vilkaisi Melkyn kasvoihin, joista ei sillä hetkellä ilmennyt mitään muuta kuin nokkeluutta ja juonien punomista.

"Mitä te voitte tehdä minun puolestani?" kysyi japanilainen. "Kuinka paljon te tahdotte? Rahaako?"

"Sanokaamme sata kolikkoa, herra", virkkoi Melky. "Vain sata kultakolikkoa, ja minä toimitan teidät sellaiseen paikkaan, josta eivät kaikki Lontoon poliisit voi löytää teitä koko päivänä, ja autan teidät sieltä yön aikaan ulos sellaisella tavalla, että tunnette olevanne yhtä hyvässä turvassa kuin kotonanne. Ette tule koskaan enää näkemään kotianne Japanissa, herra, jollette luota nöyrimpään palvelijaanne. Ja satahan ei ole mitään verrattuna siihen, mitä teillä on pantavana vaaralle alttiiksi."

"Minulla ei ole sataa puntaa teille annettavaksi", vastasi Yada.
"Minulla on tuskin muuta rahaa kuin se maksuosoitus."

"Sehän on selvää", sanoi Melky. "Minä haistoin teidän pelinne heti — tehän tulitte poliisiasemalle vain hankkiaksenne varoja matkakustannuksia varten. Mutta se asia kyllä järjestyy, tulkaa mukanani, niin toimitan teidät turvalliseen paikkaan. Sitten annatte minulle tuon maksuosoituksen, ja minä vaihdan sen käteiseksi käyttämättä minkään pankin apua. Tässä lähellä asuu eräs ystäväni, joka vaihtaa sen pankissaan — kuka tahansa, suostuu ottamaan Levendalen paperin. Tulkaa nyt mukaan, herra, olemme lähellä sitä turvapaikkaa, josta kerroin teille."

Julkea uskottelu kävi aivan täydestä. Melky tunsi yhtä hyvin kuin näkikin, että Yada nieli sen semmoisenaan. Hän pujotti kätensä toverinsa kainaloon ja ohjasi hänet Praed-kadun poikki talojen taitse siihen kapeaan katusolaan, josta pääsi Multenius-vainajan asunnon pihanpuolelle, ja vei sille pienelle ovelle, joka johti niin monien viimeaikaisten tapausten näyttämönä olleeseen arkihuoneeseen. "Minne te viette minut?" kysyi Yada epäluuloisesti heidän astuessaan kynnyksen ylitse.

"Kaikki on selvää", vastasi Melky rauhoittavasti. "Täällä asuu minun serkkuni. Kaikki on hyvin ja täysin turvallista. Olette yhtä hyvässä suojassa kuin jos olisitte haudassanne, herra — hiivatti sentään, niin te olette! Zillah!"

Zillah tuli arkihuoneeseen myymälästä ja vahvisti Melkyn häntä kohtaan tunteman voimakkaan luottamuksen, kun ei ilmaissut minkäänlaista kummastusta eikä hämminkiä. Hän vain vilkaisi Yadaan ja kääntyi sitten Melkyn puoleen.

"Minulla on vähän asioita tämän nuoren herran kanssa, Zillah", sanoi
Melky. "Saammeko mennä tuonne yläkerran pikkuhuoneeseen, vai mitä?"

"Tietysti", vastasi Zillah välinpitämättömästi. "Sinähän kyllä osaat sinne — ja siellä teillä on hyvä rauha."

Melky viittasi Yadaa mukaansa ja meni itse edellä talon ylimpään kerrokseen. Hän opasti japanilaisen pieneen huoneeseen, jossa oli joitakin vanhoja koin- ja madonsyömiä huonekaluja, pari vanhaa arkkua ja paljon pölyä. Sitten hän lukitsi huolellisesti oven päästyään sinne vankinsa kanssa.

"Kas niin, herra", sanoi hän, "olette täällä niin hyvässä turvassa kuin suinkin voitte olla missään — paikassa koko avarassa maailmassa. Käykäämme nyt käsiksi asioihin ja ymmärtäkäämme toinen toistamme. Te haluatte vaihtaa tuon maksuosoituksen käteiseksi ja haluatte päästä pois Lontoosta tänä yönä? Hyvä on, antakaa siis minulle tuo maksuosoitus ja pysykää hiljaa, kunnes minä palaan. Haluatteko jotakin muuta, esimerkiksi vähän matkatavaroita?"

"Se riittää minulle, herra", vastasi Melky. "Olen nähkääs köyhä mies. En minä joka päivä onnistu pääsemään kiinni sataan puntaan, uskokaa minua! Jos siis on jotakin —"

"Pieni laukku — Oxford Circus Tuben matkatavaratoimistossa", sanoi Yada. "Se minun täytyy saada, se sisältää papereita. Jos tuotte sen minulle —"

"Antakaa minulle siinä tarvittava vastalippu ja tuo maksuosoitus", sanoi Melky. Hän sujahdutti nuo molemmat paperit taskuunsa ja lähti ovelle. "Minä käännän avaimen lukkoon ulkopuolelta", sanoi hän. "Olette silloin paremmassa turvassa. Asettautukaa tänne mukavasti, herra, palaan tunnin kuluttua rahain ja tavarain kanssa."

Parin minuutin kuluttua Melky seisoi vastapäätä Zillahia arkihuoneessa ja näytti hyvin merkilliseltä. Zillah katseli häntä epäluuloisesti.

"Zillah", sanoi Melky, "tulet olemaan ylpeä serkustasi Melky Rubinsteinista jo ennen päivällisaikaa, se on varma, Zillah. Ja siihen mennessä, pidä asia salassa, Zillah, minä lähden hakemaan tänne tukevan poliisin."

"Onko tuo japanilainen lukittuna pieneen ullakkohuoneeseen?" kysyi Zillah. Melky naputteli nenänsä syrjää ja katseli kadulle sanaakaan lausumatta. Sivukäytävällä käveli hiljakseen eräs poliisi, joka oli tarpeeksi suuri kaikenlaisiin käytännöllisiin tehtäviin. Toinen, yhtä vahvan näköinen, katseli erästä myymälän akkunaa parinkymmenen metrin päässä kadun toisella puolella. Muutamien minuuttien kuluttua Melky oli tuonut heidät kummankin Multeniuksen arkihuoneeseen ja ilmaisi heille ja Zillahille pikaisesti, mutta tarkoin suunnitelmansa.

"Tiedätkö varmasti olevasi oikeassa, Melky?" kysyi Zillah. "Et suinkaan vain erehdy?"

"Minäkö!" huudahti Melky ivallisesti. "Saat nähdä sen minuutin kuluttua. Kas niin", hän lisäsi kääntyen poliisien puoleen. "Tulkaa vain rauhallisesti ylös ja tehkää aivan niin kuin olen teille sanonut. Pian saamme nähdä, millaisia erehdyksiä on tehty, Zillah!"

Yksin jäätyään Yada oli viettänyt aikaansa katselemalla ulos vankilansa likaisesta akkunasta. Näköalaa ei ollut juuri nimeksikään. Akkunasta saattoi erottaa vain joitakin sen kaupunginosan takapihoja. Hän tarkasteli asiaa siltä kannalta, millaisia pakomahdollisuuksia huoneesta olisi. Hänen alapuolellaan oli jonkinlainen ulkonema ja sopiva vesijohtoputki. Jos hätä tulisi, voisi hän käyttää tuota uhkarohkeaa laskeutumiskeinoa. Mutta sittenkin hän uskoi tuohon pieneen juutalaiseen ja vielä enemmän hän luotti tuon pienen juutalaisen suureen haluun päästä sadan punnan omistajaksi. Niin ovelasti hymyilevä pikku juutalainen oli huomannut, että nyt oli tilaisuus ansaitsi rahaa mukavalla tavalla, ja käyttänyt sitä hyväkseen. Ei ollut mitään huolestumisen syytä, tuumiskeli Yada itsekseen. Ja kuitenkin heräsi hänen mielessään kauhea epäilys. Mitähän, jos tuo Melky saatuaan maksuosoituksen haltuunsa ja vaihdettuaan sen käteiseksi, olisi lähtenyt karkuun kaikkien rahain kanssa eikä tulisi takaisin laisinkaan?

Melky palasi paljon nopeammin kuin Yada oli odottanutkaan. Hän avasi oven ja viittasi vankia portaiden yläpäässä olevalle pimeälle avopaikalle.

"Tulkaahan tänne hetkiseksi, herra", sanoi Melky ystävällisesti. "Vain sananen!"

Yada, joka ei osannut pelätä mitään, astui ulos — ja huomasi kahden tukevan poliisin tarttuvan lujasti hänen käsivarsiinsa. Poliisit olivat aivan hiljaa, mutta Melky nauroi iloisesti Yadan huudahtaessa ja kirotessa häntä. Nauraessaan Melky tunnusteli vankinsa taskut tottuneesti ja taitavasti ja löydettyään sen, mitä halusikin, hän antoi auttajainsa lukita Yadan taas ullakkohuoneeseen. Sitten hän meni molempien poliisien kanssa alakerran arkihuoneeseen ja laski siellä löytönsä heidän ja Zillahin eteen. Siinä oli suuri moninkertaiseen silkkipaperiin kääritty kellanpunainen timantti sekä paksu nippu seteleitä, joita sitoi toisiinsa kuminauha.

Nämä arvoesineet olivat huolimattomasti esillä siinä pöydällä, kun tunnin kuluttua Pilmanseyn teehuoneista palasi koko tutkijaseurue kolistellen myymälän kautta perähuoneeseen. Melky poltteli tyynenä sikaariaan ja tupakoi sittenkin vielä, kun opasti poliisikomisarjuksen ja hänen apulaisensa yläkertaan vangin luokse. Hän ei voinut olla käyttämättä hyväkseen sopivaa tilaisuutta, vaan kiusoitteli vähän Ayscoughia.

"Tällä kerralla teidät taas voitettiin, herra Ayscough", sanoi hän laskiessaan kätensä lukitun huoneen avaimelle. "Jollen minä nyt olisi nähnyt tuon nuoren herran lävitse —"

Mutta avatessaan oven Melky keskeytti itsetietoiset sanansa äkkiä. Hänen kasvoilleen levisi nolo ilme, kun hän sai tuijottaa tyhjään huoneeseen. Yada oli pannut niskansa vaaralle alttiiksi ja laskeutunut alas vesijohtotorvea myöten.

XXXIX

TIMANTTINEN KAULAKORISTE

Melkein kaksi viikkoa New Scotland Yardin ajokoirat koettivat seurata Mori Yadan jälkiä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa Lontoossa ja lähettivät kyselyltään paljon laajemmallekin. Heidän ei onnistunut löytää häntä. Pienen johtolangan he kyllä saivat varsin helposti. Kun etsintäkuulutukset olivat tulleet tietoon, saapui eräs Edgeware-tien panttilainaaja ilmoittamaan poliisille, että noin kello kahden aikoina samana iltapäivänä, jolloin Yada oli paennut akkunasta, muuan nuori japanilainen, joka mainitsi nimekseen Motonon ja osoitteekseen juuri vieressä olevan hotellin ja joka omasta alotteestaan oli selittänyt olevansa tilapäisessä rahapulassa, kunnes eräs rahalähetys saapuisi, oli lainannut häneltä viisi puntaa kaulanauhastaan ottamaansa helmikoristeista neulaa vastaan. Hän oli epäilemättä Yada, mutta siitä lähtien hänen jälkensä katosivat.

Mutta nälkä on taitavin salapoliisi, ja noin parin viikon kuluttua muutamat Lontoossa olevan Japanin lähetystön virkamiehet saivat kuunnella kummallista tarinaa. Sen esitti heille eräs pakolainen, jonka laina oli loppunut, jolla ei ollut ketään kenen puoleen kääntyä eikä ainoaakaan muuta ihmistä, johon voisi turvautua kuin oman kansansa edustajat. Yada kertoi kummallisen jutun, sitäkin kummallisemman, kun poliisiviranomaiset, jotka oli kutsuttu sitä kuuntelemaan, saattoivat todeta, että siinä luultavasti oli jonkun verran tottakin. Sen lopputarkoitus oli seuraava. Yada oli halukas tunnustamaan olleensa muutamien päivien aikana hyvin menestynyt varas, mutta kielsi jyrkästi olevansa murhaaja.

Näin hän esitti kertomuksensa. — Marrask. 18 päivän iltana hän oli klubissaan Pilmanseyn yläkerroksessa. Siellä hän näki Chang Lin, joka toisten läsnäolevain kertomusten mukaan oli taas joutunut silloin tällöin palaavan ooppiumihimonsa valtaan ja oli jo edellisestä päivästä lähtien majaillut sisemmässä huoneessa itseään huumaten. Yada tiesi, että Chang Lin olisi välttämättä pitänyt lähipäivinä olla saapuvilla yliopistokolleegion sairaalassa, ja koetti herättää häntä tuosta tilasta, mutta turhaan. Seuraavana päivänä, 19:ntenä, hän meni taas Pilmanseylle. Chang Li oli siellä yhä samassa huumauksessaan ja sen näköinen, että saattoi arvata hänen aikovan nauttia siitä kyllikseen. Pariin päivään ei kukaan klubissa eikä sairaalassa ollut nähnyt Chen Litä — ja Chen Li oli ainoa henkilö, joka voi jotakin vaikuttaa Chang Lin. Sen vuoksi Yada lähti myöhään sinä iltana, marraskuun 19 p:nä, Maida Valeen ottaen Chang Lin avaimet mukaansa. Hän avasi ensin puutarhaveräjän ja sitten talon oven ja huomasi joka paikan tyhjäksi. Mutta juuri aikoessaan mennä sisään paraatiovesta hän kuuli Chen Lin äänen puutarhan portilla; niinikään hän saattoi eroittaa erään englantilaisen äänen. Sitä paitsi hän sai jonkin verran selvää siitä, mitä tuo englantilainen puhui. Hän sanoi Chen Lille, että tämän olisi parasta päästää hänet sisäpuolelle ja sopia ehdoista hänen kanssaan — muuten kääntyisivät asiat hyvin hullulle kannalle. Sen kuullessaan Yada oli pujahtanut sisälle rakennukseen, sulkenut rauhallisesti ulko-oven takanaan, mennyt ensimmäiseen huoneeseen, kätkeytynyt verhon taakse ja jäänyt odottamaan.

Siihen samaan huoneeseen oli Chen Li pian tuonut erään miehen. Hän oli Yadan kuvauksen mukaan alaluokan englantilainen, oli heti alkanut uhata Chen Litä ja kertoi sitten, mitä tiesi. Hän sanoi olevansa Praed-kadun varrelta herra Daniel Multeniuksen, Chen Lin isännän, lähin naapuri. Hänen nimensä, jos Chen Li halusi sen tietää, oli Parslett, hedelmä- ja vihanneskauppias, ja sen saattoi joko Chen Li tai kuka tahansa lukea hänen myymälänsä oven yläpuolelta selvistä kirjaimista. Hänellä oli asuntoonsa sivuovi, joka oli aivan vastapäätä herra Multeniuksen perähuoneeseen vievää sivuovea. Edellisenä iltana hänelle, Parslettille, oli tullut erittäin hieno sienilähetys — harvinaista tavaraa siihen vuodenaikaan — ja tietäen, että ukko piti niistä kovasti välittämättä niiden kalliista hinnastakaan, hän vei Multeniuksen puolelle vadillisen noita sieniä houkutellakseen häntä ostamaan niitä. Hän tapasi ukon arkihuoneessa laskemassa isoa setelinippua. Niiden täytyi Parslettin käsityksen mukaan vastata hyvin suurta rahasummaa. Ukko käski hänen jättää sienet, sanoi heti lähettävänsä rahat niistä ja viittasi häntä poistumaan. Parslett laski sienivadin kädestään eräälle lipastolle ja lähti pois. Vähän myöhemmin hän sattui seisoskelemaan ulko-ovellaan katsellen kadulle ja näki Chen Lin avaavan Multeniuksen liikkeen oven sekä sitten poistuvan nopeasti. Puolen, tunnin kuluttua hän oli kuullut jotakin tapahtuneen Multeniuksen luona ja myöhemmin illalla kerrottiin ukon kimppuun hyökätyn sellaisten asianhaarain vallitessa, että täytyi otaksua murhan tapahtuneen ryöstämistarkoituksessa. Silloin hän, Parslett, oli sovittanut asiat yhteen ja arvannut Chen Lin syylliseksi. Ja nyt — kuinka paljon aikoi Chen Li maksaa hänelle vaitiolon paikaksi?

Yadan väitteen mukaan ei Chen Lilla ollut paljonkaan sanottavaa — sen hän vain oli välttämättä tahtonut tietää kuinka paljon mies tahtoi. Parslettilla oli se kyllä selvillä. Hän tahtoi saada tuhat puntaa, vieläpä kullassa, ja nyt heti paikalla niin paljon siitä kuin Chen Li vain saattoi saada irti. Hän ei tahtonut laisinkaan uskoa, ettei Chen Lilla olisi ollut kultaa aika paljon jossakin — hän oli Parslettin käsityksen mukaan varmasti vaihtanut jonkin noista suurista rahoista, koska oli varastanut ne edellisenä päivänä. Chen Li väitti vastaan ja sanoi, että hänellä oli vain viisikymmentä tai kuusikymmentä puntaa kullassa, mutta hän lupasi hankkia seuraavaksi illaksi loput lupaamistaan tuhannesta punnasta. Sitten hän antoi Chen Lille viisikymmentä puntaa, sopi Parslettin kanssa siitä, että tämä tulisi seuraavana iltana, ja tarjosi hänelle sitten juomaa. Parslett pani rahat taskuunsa ja lupasi sitten juoda, mitä hänelle tarjottiin. Piilopaikastaan Yada näki Chen Lin menevän sivupöydän luokse, sekoittaen viskyä ja soodavettä sekä tiputtavan siihen muutamia pisaroita povitaskustaan ottamastaan pikku pullosta. Parslett joi lasin sisällyksen ja Chen Li meni häntä saattamaan portille.

Yada seurasi heitä ulko-ovelle ja katseli kapeasta raosta. Puutarhaa valaisi selvästi juuri noussut kuu. Hän näki Chen Lin päästävän miehen ulos. Sitten hän näki hänen kääntyvän portilla ja astelevan hitaasti rakennukseen päin. Sen jälkeen seurasi jotakin aivan toista. Suuren laakeripuun takaa hyppäsi äkkiä esiin lyhytvartinen, solakka mies, joka syöksähti Chen Lin kimppuun notkeasti kuin pantteri. Hän näki veitsen välähtävän kuunvalossa, kuuli tukahdetun huudahduksen ja kauhistuneen voihkaisun. Sitten hän näki Chen Lin lysähtävän maahan ja makaavan siinä ilmeisestikin kuolleena. Hän näki murhaajan kumartuvan alas, tarttuvan uhriaan hartioista ja laahaavan hänet pensaikkoon. Sen jälkeen murhaaja enempää viivyttelemättä kiirehti portille. Hän näytti olevan ihan vakuutettu siitä, ettei ketään muuta ollut lähettyvillä, avasi veräjän ja hävisi. Yada vannoi tämän todeksi kaikkein pyhimmillä valoillaan. Eräästä toisestakin asiasta hän oli varma — murhaaja oli kiinalainen.

Nyt alkoi hänen oma rikollinen uransa. Juuri silloin hän oli kovassa rahapulassa. Hän oli kuluttanut paljon enemmän kuin mihin hänen kuukausirahansa olisivat riittäneet — hän oli velassa sekä asuntoonsa että muualle. Siitä hän oli vakuutettu, että jossakin tuossa rakennuksessa olivat ne rahat, jotka Chen Li oli nähtävästikin varastanut ukko Multeniukselta. Heti paikalla hän alkoi etsiä niitä. Eikä siinä ollutkaan suurta vaikeutta. Pankinsetelit olivat siinä laatikossa, josta hän oli nähnyt Chen Lin ottavan kultarahat tuolle kiristäjälle, Parslettille. Kiireesti hän sijoitti ne omaan taskuunsa ja lähti pois siitä ovesta, joka johti puutarhan perälle. Vasta myöhään samana iltana päästyään rauhaan omaan asuntoonsa hän oli huomannut omistavansa melkein kahdeksankymmentä tuhatta puntaa.

Muutamia päiviä hän oli ollut aivan neuvoton sen suhteen, miten tuota saalista olisi ollut hoidettava. Häntä peloitti lähteä koettamaan vaihtaa edes viidensadan punnan seteliä. Hän kyseli varovasti, kuinka olisi meneteltävä, ja alkoi jo ajatella, että nuo suuret setelit olivat hänelle melkein roskapaperin arvoiset. Silloin Ayscough tuli käymään hänen luokseen, ja niin hän kuuli ensimmäisen kerran kellanpunaisesta timantista.

Silloin hänen aivoissaan syntyi suunnitelma. Hän tunsi hyvin tarkoin kiinalaisten tavat ja erikoisominaisuudet ja oli vakuutettu siitä, että Chen Li oli kätkenyt timantin niskapalmikkoonsa. Sitten hän käytti hyväkseen hallussaan olevaa salapoliisin nimikorttia päästäkseen ruumishuoneeseen, saadakseen olla minuutin pari kahden kesken vainajan kanssa ja voidakseen tunnustella sormillaan ruumiin päätä peittävän silkkilakin alta. Sieltä hän löysikin timantin ja ymmärsi, että jolleivät pankin setelit olisikaan hänelle minkään arvoiset, timantti varmasti olisi, jos hänen vain onnistuisi livahtaa mannermaalle.

Mutta häneltä puuttui kipeästi käteistä rahaa. Silloin hänen mielessään heräsi rohkea ajatus hankkia palkkio tiedoistaan. Hän lähti poliisiasemalle, suunnitellen vaatimuksekseen perin vähäistä summaa — viidelläkymmenellä punnalla hän pääsisi Wieniin, jossa hän kyllä saisi timantin sijoitetuksi ilman että siitä kyseltäisiin mitään. Mutta tavatessaan saapuvilla timantin ja myöskin rahojen omistajat hän päätti siepata suuremman palkkion. Hän saikin mitä pyysi, ja ilman tuota pientä juutalaista, hän sanoi ilkeästi, hän olisi päässyt lähtemään Englannista tuona samana tapauksista rikkaana iltapäivänä. Mutta niin ei ollut sallittu, ja peli oli lopussa. Mutta se, mitä hän oli sanonut, oli totta. Tehkööt nyt hänelle mitä tahtoivat, mutta lähettäkööt myöskin ottamaan selvää Chen Lin murhaajasta.

Ne henkilöt, jotka pääasiassa olivat tunteneet mielenkiintoa kellanpunaista timanttia ja Englannin pankin kahdeksankymmenentuhannen kultapunnan arvoisia seteleitä kohtaan, eivät olleet niin innokkaita todistamaan Yadan kummallista kertomusta oikeaksi kuin hän itse. Tärkeintä heistä oli se, että olivat saaneet omaisuutensa takaisin. Luonnollisestikin he tunsivat suurta kiitollisuutta Melky Rubinsteinia kohtaan siitä neuvokkuudesta, jota hän oli osoittanut vetäessään Yadaa nenästä aivan yhdennellätoista hetkellä.

Eräänä päivänä sellaiseen aikaan, jolloin ruokalassa liike on vähäistä ja jokainen haluaa nauttia rauhasta päivällisen jälkeen, Melky tuli käymään rouva Goldmark'n luona ja asettui hänen kanssaan tuttavallisesti kahden kesken ruokalan perällä olevaan pieneen arkihuoneeseen, jota omistajatar piti yksityishuoneenaan. Rouva Goldmark, jolla oli tarkka huomiokyky, näki Melkyn pukeutuneen parhaimpiinsa, uuteen silkkihattuun ja uusiin hansikkaihin sekä panneen jalkaansa kiiltonahkakengät, jotka hän — säälivin sydämin — huomasi ainakin yhtä numeroa liian pieniksi. Melky huoahti heidän istuessaan vierekkäin sohvalla ja rouva Goldmark vilkaisi häneen myötätuntoisesti.

"Millainen tämä viime aika onkaan ollut teille, herra Rubinstein", hän sanoi tunteellisesti, "sellaista vaivaa ja sellaisia huolia! Ja mihin vaaraan te antauduittekaan ottaessanne ypö yksin kiinni tuon pahan nuoren miehen! Kuinka urhoollisesti menettelittekään! Teidän pitäisi saada tuollainen muistomitali, joita ihmisille annetaan!"

"Niinkö arvelette", vastasi Melky ilahtuen arveluttavasti. "Voi, rouva Goldmark, teidän sananne ovat kuin viiniä. Koko elämäni olen toivonut, että joku kaunis nainen sanoisi minulle tuon tapaista! Nyt minusta tuntuu kuin olisin kaksi jalkaa kookkaampi, rouva Goldmark! Mutta minä en tahdo mitään muistomitaleja. Herra Levendale ja herra Purvis tulivat minun luokseni ja sanoivat tahtovansa antaa minulle palkkion, oikein tuntuvan palkkion siitä, että olin hankkinut heille takaisin heidän omaisuutensa. Silloin minä sanoin ei — minä en tahtonut mitään itselleni. Mutta sitten lisäsin, että erään henkilön pitäisi saada palkkio. Rouva Goldmark, tiedättekö mitä! Minä ajattelin teitä, kun sanoin niin!"

Rouva Goldmark huudahti hiljaa, liitti kätensä yhteen ja tuijotti
Melkyyn melkein vesissä silmin.

"Minuako!" hän huudahti. "Mutta enhän minä ole tehnyt mitään, herra
Rubinstein!"

"Kuunnelkaa minua", jatkoi Melky lujasti. "Näin minä sanoin herra Levendalelle. Jollei rouva Goldmarkilla olisi ollut ruokalaansa ja jollei herra Purvis olisi mennyt sinne syömään kyljystä ja pudottanut platinanappiaan pöydälle ja jollei rouva Goldmark olisi ottanut talteen tuota nappia ja jolleivät asiat olisi lähteneet kehittymään siitä, niin mitä luulisitte minun tietäneen? Rouva Goldmarkilla siis on oikeus pieneen lahjaan, jos sellaista ajattelette. Niin minä sanoin, rouva Goldmark. Ja herra Levendale ja herra Purvis olivat yhtä mieltä minun kanssani. Ja, rouva Goldmark, ettekö te salli minun nyt kiinnittää tätä kauniin kaulanne ympärille?"

Rouva Goldmark kirkaisi taas, kun Melky veti näkyviin timanttisen kaulakoristeen, joka oli sinisellä sametilla sisustetussa sahviaanilaatikossa. Timanttien kimmellys muutti molempain katselijain äänet aivan käheiksi mielenliikutuksesta.

"Tiedättekö mitä, rouva Goldmark?" kuiskasi Melky. "Se on varmasti maksanut tuhat puntaa! Taivuttakaa nyt kaunista päätänne, niin panen sen kaulaanne. Voi, tehän olette kauniimpi kuin Saban kuningatar! Ja ettekö olekin Melkynne kuningatar, rouva Goldmark, sanokaa, että olette!"

"Voi taivas, herra Rubinstein", sanoi rouva Goldmark ujosti. "Aivanhan tuntuu siltä kuin te kosisitte minua!"

"Niinhän minä kosinkin!" huudahti Melky rohkaisten luontonsa. "Ettekö näe, että olen parhaissa vaatteissani? Kuuluuko nykyään mistään muusta kuin kihlauksista? Herra Lauriston menee naimisiin Zillahin kanssa ja herra Purdie on saanut omakseen Levendalen kotiopettajattaren, ja — voi rouva Goldmark, enkö minä ihaillut teitä rajattomasti joka kerta, kun tulin päivälliselle teidän ruokalaanne? Ettekö ole suloisin olento koko Paddingtonissa? Vastatkaa nyt minulle, rouva Goldmark, ettekö näe minun olevan niin nälkäisen, että voisin ihan syödä teidät?"

Sitten rouva Goldmark antoi vastauksensa ja pakeni heti Melkyn kiihkeästä syleilystä katsellakseen itseään ja kaulakoristustaan kuvastimesta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KELLANPUNAINEN TIMANTTI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.