Title: Sokkosilla: Yksinäytöksinen huvittelu
Author: Valto Edward Aaltio
Release date: December 7, 2021 [eBook #66896]
Most recently updated: January 18, 2022
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
Yksinäytöksinen huvittelu
Kirj.
EETU ANTELO [Valto Edward Aaltio]
Seuranäytelmiä N:o 98
Hämeenlinnassa, Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino, 1909.
ELMA TERHO, orpotyttö.
HERVENIUS, koulun soitonopettaja.
RAPONEN, hänen nuori ystävänsä.
ÅHLMAN, leskirouva, Elman täti.
TOIVO, nuori talonpoika, Elman sulhanen.
TERHOLA, talollinen, Elman setä ja holhooja.
MAIJU SURVONEN. Herveniuksen rakastettu.
NANNY KURTÉN. Raposen rakastettu.
Tapahtuu pääkaupungissa rouva Åhlman'in kodissa. — Vaatimaton, mutta kutakuinkin hienosti kalustettu huone. Pöydällä kukkavaasissa lemmikkejä. Pöydän takana sohva. Muu kalusta somassa järjestyksessä. Kaksi ovea, joista toinen tulee eteisestä, toinen rouva Åhlman'in puolelta. Jälkimäisessä oviverhot.
Elma, Terho ja Hervenius.
(Soittotunnin lopulla. Elma soittaa jonkun loppusäveleen viululla).
Hervenius:
Olen kovin tyytyväinen teihin neitiseni. Te edistytte kaunein askelin tässä jalossa taiteessa. Suoraan puhuen olette kohta aivan opettajanne tasalla.
Elma:
Ohoo, herra Hervenius. Te imartelette aivan liiaksi. Minäkö Teidän tasallanne, joka olette maamme etevimpiä viulutaiteilijoita. Olette antaneet konsertteja ulkomaillakin. — Teettehän minusta vallan itserakkaan hah, hah.
Hervenius:
(Itsekseen). Hän on uskonut kaikki loruni! (Kovaa). Ah, arvoisa neiti En tahdo teitä imarrella, enkä tehdä itserakkaaksi. Se ei ole tarkotukseni. Mutta tulee tuhlattua väkistenkin suuria sanoja, tuntiessaan sydämensä niin täyteliääksi ja mielensä niin iloiseksi siitä, että on taasen ollut onni kehittää niin oivallisia taipumuksia tässä jalossa taiteessa, kuin teidän, neiti Terho.
Elma:
No, no herra Hervenius! Puhutte vieläkin aivan liikoja. Ei minun lahjoistani voine kai paljon sanoa. Mutta innostuneeksi olette minut saaneet. (Näpäyttää viulun kieliä). Siitä teille kiitos ja kunnia.
Hervenius:
Puhuitte lähtevänne takaisin sinne maalle. Sanokaa, eihän se ollut totta, ettehän jätä meitä?
Elma:
Niin kyllä, se on täyttä totta. Mutta siellä minä vasta soittelenkin. Soitan niin, että vasikatkin ilosta tanssivat. Ja kun iltaisin auringonlaskun aikaan menen järven rannalle ongelle, on minulla viuluni mukanani ja soitollani houkuttelen koko ahdin valtakunnan onkeani nypistelemään.
Hervenius:
Ei, ei neiti Terho. Te laskette vaan leikkiä. Te ette saa mennä enään maalle, sillä niin monet seikat pidättävät teitä täällä.
Elma:
Mutta nyt en ymmärrä teitä herra Hervenius! — Monet seikat — —?
Hervenius:
Niinkuin sanoin, monet seikat pidättävät teitä täällä. Jo teidän taiteelliset taipumuksenne ovat siihen auttamattomana esteenä. Teidän pitää niitä kehittää ja vain täällä käy se laatuun.
Elma:
Mutta olenhan jo oppinut niin paljon, kuin kotitarpeiksi vaaditaan. Ja enhän minä maalaistyttö muuta kaipaakaan. Soittelen vaan aikani kuluksi ja ikävien hetkien iloksi.
Hervenius:
Ah, älkää puhuko noin. Se koskee niin minuun, joka olen oppinut kunnioittamaan, rakastamaan teitä. Minä katson parastanne, kuin olisin oma veljenne. — Meidän jokaisenhan tulee työskennellä kotimaisen taiteemme kunniaksi ja kohottamiseksi. Ja soittotaide, tuo jaloin taiteista! Sen eteen kannattaa uhrata henkensä ja elämänsä! Oi neiti! Elkää antako suurien lahjojenne hukkua unholaan.
Elma:
(Itsekseen). Nyt hän varmaankin kosasee, sillä noin juhlallinen ei hän ennen ole ollut. (Kovaa). Mutta herra Hervenius! Taaskin te imartelette minua. Tulenhan sanojenne johdosta vallan mielettömäksi itserakkaudesta.
Hervenius:
(Itsekseen). Ei hänen päähänsä sovi järkeä. (Kovaa). Anteeksi neiti. En tahtonut teitä imarrella, enkä tehdä itserakkaaksi. Tahdoin vain huomauttaa. — Mutta eikö teillä hyvä neiti ole mitään muuta, joka pidättäisi teitä täällä kaupungissa? Eikö niin mitään? —
Elma:
No en tiedä juuri sanoa. Olenhan vaan yksinkertainen maalaistyttö, enkä maalla kasvaneena voi oikein viihtyä tällaisessa suuren kaupungin humussa.
Hervenius:
(Itsekseen). Vaatimaton tyttö. Mutta, joka itsensä alentaa, hän ylennetään. (Kovaa). Ettekö neiti Terho todellakaan ole huomannut — —? Muutkin seikat kuin ihana soittotaide pidättävät teitä täällä.
Elma:
Mitä ne mahtavatkaan olla?
Hervenius:
Te olette kiinnitetty rakkaussiteillä tänne. Teidän tätinne ja hm — —
Elma:
(Itsekseen). Arvasinhau! Tästä seuraa vielä hauska jatko. (Kovaa). Niin tosin. Paljon pidänkin vanhasta, hyvästä tädistäni. Ikävä onkin hänestä erota.
Hervenius:
Mutta neiti Terho, ettekö voisi arvata henkilöä, johonka oleile kiinnitetty vielä paljon lujemmilla rakkaussiteillä, jotka kestävät — —
Elma:
(Keskeyttäen). En, enhän toki. Kunpa tietäisinkin sen.
Hervenius:
(Rohkaistuneena). Kallis neiti Terho, rakastettu oppilaani! En jaksa kauvemmin pidättää niitä tunteita, joita olen rinnassani teitä kohtaan kantanut. Vain teille minä olen näinä aikoina elänyt. Teille yksin jalon taiteeni hedelmät kantanut — —. Te näytätte hämmästyneeltä — käännätte kasvonne pois — — Kenties joku nuorempi on jalon sydämenne voittanut? Mutta armas neiti! Mitä minulta puuttuu — nuoruus ja iloisuus, sen tahdon teille soitollani tuhansin kerroin korvata. (Vaipuu polvilleen). Oi hyvä neiti, yksi sana. Minä rukoilen — —
Elma:
(Vaivoin pidättäen nauruaan). Mutta herra Hervenius! Malttakaa nyt toki. Niin paljon kuin pidänkin teistä ihanan soittonne takia, en voi teille kuulua, sillä rakastan toista.
Hervenius:
(Itsekseen) Voi sun pahuus! Taas iskin kirveeni kiveen. Mutta viimeisen kerran. (Kovaa). Kiitoksia neiti!
Elma:
Mutta mistä? Eihän teillä liene mitään kiittämistä minulle.
Hervenius:
Kyllä, siitä että herätitte minut. Nähkääs minä välistä joudun rakkaan taiteeni johdosta sellaiseen hurmaustilaan. — Ja kun vielä on niin soitannollinen oppilas, niin ymmärrättehän, kuinka se oli mahdollista. Oh, pyydän anteeksi, mitä äsken houreissani puhuin. Ehkä sanani eivät sentään teitä kovin loukanneet?
Elma:
Ei toki millään muotoa. Mutta ettekö voisi löytää elämänkumppania muualta. Eihän kaunis Helsinki niin tyhjä tytöistä ole.
Hervenius:
Heillä ei ole rahaa… hm, hm… rakkautta. Ja sitäpaitsi olen luvannut elää ilmoisen ikäni vanhana poikana, viulu elämänkumppanina, hah, hah, haa. — Lupaahan rakas oppilaani pitää salaisuutenaan?
Elma:
Olkaa huoleti. Mitäpä se hyödyttäisi minua. Mutta jätetään tämä. Mieluummin noudatte nyt herra Hervenius ystävänne Raposen tänne ilahduttamaan meitä sievillä lauluillaan. Tätikin on niistä kovin huvitettu. Ehkä joudutte jonkun hetken kuluttua, noin klo 8.
Hervenius:
Kiitoksia, kiitoksia! Olemme siis tervetulleita?
Elma:
Sydämellisesti tervetulleita.
(Menevät, Elma sisä-, Hervenius eteisovesta).
Hervenius:
(Mennessään). Raponen on kuitenkin sydämellisimmin tervetullut. (Palaa takaisin, lyö otsaansa). Olemme usein veli Raposen kera kinastelleet laulun ja soiton merkityksestä, mutta luulenpa tässä tapauksessa, että ne ovat hänen rakkauslaulunsa, jotka "jöötä pitävät", toisin sanoen, jotka kiliseviä meille tuovat, hah, hah, haa! Kun sen pahuuksen saisi vain taipumaan. Mutta minä pakoitan. Ei auta enään vastaanvänkytykset. (Menee). Tyttö rakastaa häntä, ja jollei se vintiö — —
Elma ja sitten rouva Åhlman.
Elma:
(Tulee jälleen, ei kutenkaan heti Herveniuksen mentyä. Nauraa tullessaan). Hah, hah, haa. — Enpä todellakaan olisi uskonut! Hyvä viulunopettajani vielä kosii! Ikuinen vanha poika ja alkaa tuollaisia höperöidä. Voi miten mainio tilaisuus meni hukkaan. Kunhan vaan Toivo olisi ollut läsnä, olisi hän havainnut, kuinka paljon välitän hänen pelkäämistään herroista, — Herveniuksesta ja hänen kaltaisistaan. Korkeat kaulukset, kalvosimet, frakkipuvut hah, hah, aivan apinan näköisiä! (Istuutuu sohvaan, ottaa kirjeen pöytälaatikostaan, jatkaa). Sinä kelpo poika, tietäisit kuinka suurta lohdutusta paperilippusi ovat tuoneet mukanaan minulle tänne pääkaupungin ikävään ilmaan. — Mutta tyhmä sinä olet, kun niin kauan olet kiusannut minua täällä. Sinä suvaitsit sanoa minulle: "mene kaupunkiin tätisi luokse. Siellä tutustut elämään, joka sopii sinulle. Siellä näet sinä komeita herroja, jotka sinulle, kapteenin tyttärelle sopivat paremmin, kuin minä yksinkertainen talonpoika." Sellaisia tyhmyyksiä! Mutta minä annan hänelle kaikki anteeksi, koska hän jo niin pian lupaa tulla minua noutamaan. (Lukee kirjeestä). "Tulen aivan kohdakkoin sinua katsomaan sinne, ja jos vielä olet omani, niin — —" niin silloin kohtapuoleen tulen olemaan rakas puolisosi. Eikö niin Toivo, olisit sen voinut kirjeeseen panna, hah, hah, haa —
Rouva Åhlman:
(Tulee sisään sisäovesta). Ahaa tyttöseni, nytpä näytät iloiselta taas pitkästä aikaa. Olet saanut kirjeen. Sekö sinua niin huvittaa?
Elma:
(Panee kirjeen pöytälaatikkoon takaisin). Niin, rakas täti. Se on maalta hyvältä holhoojaltani. Niinkuin tiedät, onhan hän hyvä leikinlaskija. Minuakin rupesi oikein naurattamaan. — (Itsekseen). Tahdon yllättää tätini, en mainitse hänelle asian oikeaa laatua.
Rouva Åhlman:
Se kunnon ukko Terhola. Minäkin hänestä pidän niin paljon hänen suoran luonteensa ja verrattoman hilpeytensä vuoksi. — Ah, hänen vertaistaan en ole tavannut, kuin yhden — rakkaan miesvainajani. — Eikä isäsi merikapteeni Terho olisi sinua, pikkutyttöä, kuollessaan varmempiin käsiin voinut jättää, kuin oman veljensä. —
Elma:
Isän, äidin sijaisena on setäni minulle ollutkin. Siitä olen ijäti hänelle kiitollinen. Ja sinä rakas tätini olet myöskin minun orporaukan kaitsijana ollut. Olethan minusta aina huolehtinut. Ja nyt taas olen täällä saanut nauttia hyvyyttäsi.
Rouva Åhlman:
(Silittää hänen hiuksiaan). Pikku ystäväni. — Mutta sanoppas, mikä sinua oikein vaivaa täällä? Ensiaikoina olit hiukan iloisempi, — mutta sitten —. Tiedäppäs, minä olen hiukan ihmistuntija ja olen havainnut sinussakin tyttöseni jotakin.
Elma:
Mitä tarkoitat, täti?
Rouva Åhlman:
Niin — ajattelin vaan, että —. Mutta sanoppas nyt tädillesi suoraan.
Ethän sinä kultaseni vaan ole rakastunut?
Elma:
Rakastunut! Kehenkä minä — —?
Rouva Åhlman:
Oh, täällä meidän pääkaupungissamme vilisee nuoria, rikkaita herroja, joilta ei puutu mitään muuta kuin elämän sulostuttaja. — Olethan sinäkin tullut tuntemaan heitä. — He voittavat sydämiä kauniilla ulkonäöllään. Eikä olisi mikään ihme, jos he sinutkin pikkuhupakon pauloihinsa saisivat.
Elma:
(Itsekseen). Tunnustan hänelle, mutta en kaikkea. Tahdon yllättää. (Kovaa). Täti hyvä, en salaa sinulta enään. Olen rakastunut — niinkuin sanoit ja vielä enemmän — olen kihloissa.
Rouva Åhlman:
Kihloissa! Sinä minut vallan hämmästytät. Olinhan huomaavinani jotain, mutta en osannut arvellakaan, että olisit jo niin pitkällä. Mutta olen hirveän utelias. Sano nyt pian hänen nimensä.
Elma:
Sitä en aivan vielä voi sanoa sinulle. Katsohan, se on meidän nuorten välinen asia eikä kukaan muukaan siitä vielä tiedä. Kohta saat rakas täti nähdä hänet, huomenna, ehkä jo tänä iltana. Ja varmasti rakastut sinäkin häneen.
Rouva Åhlman:
Siitä saat olla huoleti, kultaseni. — Täytyy kait sitten antaa uteliaisuudelleen perää, kun jo niin pian saan nähdä hänet. Lapseni, aina olen koettanut sinun parastasi huolehtia. Niin, ymmärräthän. —
Elma:
Ymmärrän sinua, täti. Rakastan sinua. — Kun vaan oikein tulisit viihtymään meidän luonamme uudessa kodissa.
Rouva Åhlman:
Aina viihdyn luonasi, kultaseni. — Mutta sinulla oli soittohajotuksesi tänä iltana. Mitä pidät opettajasi herra Herveniuksen nuoresta ystävästä herra Taposesta? Hän laulaa minusta niin hyvin. Eikö hän ole kunnon mies?
Elma:
En tiedä sanoa. Olen hänen kanssaan kyllä seurustellut. —
Rouva Åhlman:
No niin, mutta nyt täytyy mennä hiukan askareille.
(Menee sisäovesta).
Elma:
(Huutaa perään). Täti, täti, unhotin sanoa.
Rouva Åhlman:
(Tulee takaisin). No, mitä, mitä?
Elma:
He tulevat tänne tänä iltana. Herrat Hervenius ja Raponen. Kello 8 lupasivat tulla, pyysin heitä.
Rouva Åhlman:
Aijai, nyt ymmärrän. Onnea vaan sinulle, pikkulintuni!
Elma:
Mutta mitä tarkoitat?
Rouva Åhlman:
Niin, niin, luuletko vanhaa tätiäsi niin huonojärkiseksi. Kyllä ymmärrän nuoren mielen. Täytyy mennä kiireesti laittamaan kahvitarpeet kuntoon. Kello on vaan muutamia minuuttia vailla. (Mennessään). Juomme kihlajaiskahvit sitten! (Menee).
Elma:
Hah, hah, nyt iski viisas tätini varmaankin harhaan. Mutta ellen vallan suuresti erehdy, seuraa tänä iltana vielä samanlaatuista. Ja viuluniekka saa nuoresta laululinnustaan seuraajansa. Kyllä ymmärrän, mikä niitä kaupungin herroja vetää puoleeni, kuin olisin mitäkin magnetia. Ei se ole rakkaus — hui, hai! vaan se on raha. Sillä isäni jätti minulle muutamia tuhansia perintöä ja nuo tuhannet panevat heidän päänsä pyörälle. — Voi sinua Toivo, kun minut tänne narrasit, minä kostan siis niillekin. Minä osoitan, että vielä sinua rakastan. — Mutta pitäähän minun hiukan auttaa rakasta tätiäni hänen askareissaan ja vielä siistiä itseäni. Enhän voi tällaisena hienojen herrojen kanssa seurustella. (Menee sisäovesta).
(Näyttämö hetkisen tyhjänä).
Rouva Åhlman ja Raponen. (Tulevat sisään eteisovesta).
Rouva Åhlman:
Tehkää niin hyvin ja istukaa. Olkaa kuin kotonanne!
Raponen:
(Haaveellisen näköinen nuorukainen. Katselee ympärilleen). Kiitos! Onko tämä neiti Terhon huone?
Rouva Åhlman:
Niin, täällä hän on asustanut tyttörukka ikävässä, kaihoten kuin lintu häkissään.
Raponen;
Onko hänellä ollut ikävä täällä? — Kuinka kaunis huone hänellä on! Ja kuinka kauniita kukkia on hänellä pöydällään. — Lemmenkukkia, niin ihana on niiden tuoksu! (Vetää henkeensä).
Rouva Åhlman:
Niin, se tyttöhupakko on käynyt hakemassa niitä ulkopuolelta kaupunkia.
Hän pitää niistä niin — —.
Raponen:
Minä pidän myöskin paljon lemmikeistä. Mutta missä on kukkien ystävä?
Rouva Åhlman:
Anteeksi, minä luulen, että hän pukeutuu.
Raponen:
Mutta eikö ystäväni Hervenius ole täällä?
Rouva Åhlman:
Herra Hervenius ei ole vielä saapunut. Ehkä hän kohta tulee. (Nousee). Anteeksi, jos jätän teidät yksin muutamaksi minuutiksi. Menen hiukan auttamaan Elmaa ja — —
Raponen:
Rouva Åhlman, älkää menkö aivan vielä. Haluaisin hiukan puhua kanssanne.
Rouva Åhlman:
(Istuutuu jälleen uteliaana odotellen, mitä Raposella on sanomista.
Äänettömyyttä).
Raponen:
Ajattelen vain puhua hiukan — luulen, että jätämme myöhempään. Anteeksi rouva Åhlman. Ei minulla ollutkaan mitään tärkeämpää. Aioin vain — —
Rouva Åhlman:
(Itsekseen). Oh, kuinka ne lapset ovat itsepintaisia. (Kovaa). Kyllä ymmärrän, että teillä sittenkin oli jotakin tärkeämpää sydämellä, herra Raponen. — Ajattelette varmaankin sievää kotia, jossa teillä on kainaloinen kananen. — (Itsekseen). Kyllä ymmärrän nuoren mielen!
Raponen:
(Itsekseen). Mikä tympäisevä vertaus. (Kovaa). Ei, ei rouva! En pidä edes kananmunista, vielä vähemmin kanoista!
Rouva Åhlman:
Pidätte kait sitten lemmikistä, joka kukkii kauniisti ja tuoksuu vielä kauniimmin! — (Ottaa vaasista lemmikin). Kas tällaisesta.
Raponen:
Niin, sellaisesta hienosta, solakasta, sinisilmäisestä lemmenkukasta minä pidän ja olen aina pitänyt, vieläpä rakastanut!
Rouva Åhlman:
(Nauraen). Arvasinhan! Niin herra Raponen, kyllä ymmärrän nuoren mielen. (Nousee). Herra Raponen on hyvä ja kuluttaa nyt aikaansa katselemalla Elman muotokuva-albumia. (Antaa hänelle ottamansa albumin; menee vasemmanpuolisesta ovesta).
Raponen:
(Avaa albumin. Puhuu itsekseen). Kukahan tuo nuorukainen tässä ensisivulla? Niin puhtaan ja rehdin näköinen, säännölliset kasvonpiirteet, vaaleat, aaltoilevat hiukset, — luultavasti siniset silmät. Hän on varmaankin hyvä maalaisnuorukainen, — tietämätön maailman pahuudesta. (Kääntää lehteä). Siinä sinä tyttö, joka olet myöskin mielikuvituksessani leijaillut, välistä lemmenkukkana, joskus — kaakuvana kanana. Olen sinullekin runojani kirjoitellut, laulujani laulellut. En tiedä rakastanko sinua. Joskus tuntuu siltä, kun olet pois luotani. Mutta istuissamme teatterissa katsomassa näytäntöä tunnuit epämiellyttävältä ja tuoksusit, hm, kuin navetalle. — Oh, en ilman hänen rahojaan, en ilman tuon pirullisen nylkyrin pakoitusta koskaan häntä kosisi — nylkyrin, jota minun täytyy ystäväkseni kutsua saadakseni häneltä rahaa. Ja mielissäni olisin, kun rukkaset saisin. Sitä pahempi: hän vakuuttaa ja vakuuttaa, että tyttö minua rakastaa. — Mutta he sopisivat yhteen — avosilmäinen nuorukainen ja hän. Aavistan sisäistä yhteyttä. He molemmat ovat niin onnellisen näköisiä. Voithan, laulaja, iskeä harhaan.
Raponen ja Hervenius
Hervenius:
(Tulee eteisovesta hermostuneessa mielentilassa. Itsekseen). Jumalalle kiitos, että vihdoinkin hänet löysin. (Kovaa). Lurjus! Täällä sinä istut kaikessa rauhassa haaveilemassa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Raponen:
Terve kunnon veli. Olet varmaankin saanut taas hyvät rukkaset. Vai mitä uusia?
Hervenius:
(Matkii). Vai mitä uusia! Olen hypännyt perässäsi aivan koiran tavalla. Olen nuuskinut jälkiäsi oopperat ja kappelit, kysellyt armailtasi, käynyt läpi sen seitsemätkin kapakat. Nyt olen näännyksissä kuin märkä riepu. (Pyyhkii hikeä). Ja tyttö voi matkustaa maalle milloin hyvänsä ja hyvät humalat menevät hukkaan.
Raponen:
Rauhoitu, rauhoitu, lhanhan läkähdyt. Olin tosiaankin Nanny Kurténin luona hänen kahvilassaan. Vietin siellä ihania hetkiä. Vannoin hänelle ikuista rakkautta.
Hervenius:
(Itsekseen). Se peijakkaan Nanny. (Kovaa). Sinä aasi, tyhmyri. Olisit jättänyt Helsingin tyttöletukat rauhaan edes silmänräpäykseksi. Olisit laulanut laulusi sille, jolle ne kuuluvat, kuuletko, sille jolla on rahaa. Niille kerjäläisille sinä vaan veisaat. Ajattelehan tuuman verran pitemmälle nenääsi. — Mutta taivaastako sinä tänne putosit?
Raponen:
Niin taivaasta, pikku enkelini Nannyn luota.
Hervenius: Sinä viholainen! Tarkoitan, mistä osuit juuri tänne?
Raponen:
Niin tulin sitten helve… hm hm… tarkoitan sinun, ystäväni Herveniuksen asuntoon, koska rahani olivat kaikki, (itsekseen) mutta en tavannut itse pääpaholaista kotosalla. (Kovaa). Aioin taaskin kääntyä puoleesi, että vippaisit jonkun kympin…
Hervenius:
No, no, kerrohan eteenpäin.
Raponen:
En tavannut miestä, enkä peliä kotosalla. Arvasin silloin, että olet noilla iankaikkisilla friiaus- ja soittolunneillasi. Käväsin siis ensiksi Maiju Survosen luona, joka sinua vanhuudestasi, ja hm, huolimatta rakastaa, mutta jota et tahdo ottaa, koska hänellä ei ole enempää kuin tuo vähäinen kymmenentuhatta.
Hervenius:
Supenna suutasi — sinä ikuinen pilkkakirves, ja kerro parilla sanalla.
Raponen:
Juoksin perässäsi paikasta toiseen sievien oppilaittesi luona. — Tulin kiertokulullani tännekin. Ja koska sinut nyt vihdoinkin tapasin, niin uudistan pyyntöni, että lainaisit jonkun kympin.
Hervenius:
Sinä saat heti. (Ojentaa hänelle setelejä, jotka toinen pistää välinpitämättömästi taskuunsa). Tiedäppäs, meidät on kutsuttu tänne oikein visiitille. Tyttö kutsui, eritoten sinua. Ja nyt muista se, kosit tyttöä jolla on 100,000 à 200,000.
Raponen:
Taas tuo vanha virsi. — Sanonko hänelle, että kosin hänen rahojaan?
Hervenius:
Sinä olet aivan auttamaton! — Laulat tietysti hänelle rakkauslauluja.
Lausut runojasi, joita olet kirjoittanut, esimerkiksi — —
Raponen:
(Keskeyttää). Esimerkiksi kenelle?
Hervenius:
Vaikkapa Nanny Kurténille.
Raponen:
En koskaan! — Sinä loukkaat minua. Ymmärrä toki, että ne ovat hänelle pyhitettyjä, hänelle yksinoikeutettuja. Ei niitä lauleta kaikille navettapiijoille.
Hervenius:
Tyhmyri! Et siis aijo kosia häntä laisinkaan?
Raponen:
Kosin taikka en. En tyttöä itseään, vaan hänen rahojaan.
Hervenius:
Mutta ethän kuitenkaan hänelle sano, hänen rahojansa kosivasi?
Raponen:
Hah, hah. Olisinpa tosiaankin tyhmä, oikea helsinkiläinen. — En ole ensipäivän lapsia tässä kaupungissa. Kyllä tunnen pääkaupungin tavat.
Hervenius:
(Nousee, puristaa Raposen kättä). Nyt ymmärrän sinua. Sinä olet sittenkin paras ystäväni. — Sss — Sieltä kuuluu joku tulevan. (Salaperäisesti.) Siis ei mitään tyhmyyksiä. Tyttö sinua varmasti rakastaa.
Raponen:
Voi minua onnetonta!
Hervenius:
Oi sinua onnellista! 100,000 à 200,000!
Edelliset ja rouva Åhlman.
Rouva Åhlman:
(Tulee sisäovesta). Herra Hervenius on jo täällä. Tervetuloa!
Hervenius:
Kiitoksia, arvoisa rouva! Tulin oikopäätä, koska arvelin jo koko seuran olevan koolla.
Rouva Åhlman:
Hyvät herrat! Ikäväkseni täytyy minun sanoa, että lintuni on lentänyt.
En tiedä minne?
Raponen:
(Iloisesti). Eikö neiti Terho ole kotona?
Hervenius:
Eikö rakas oppilaani olekaan kotona?
Rouva Åhlman:
No, no hyvät herrat! Hiukan kärsivällisyyttä. Kello ei ole vielä niin paljon. Pyydän anteeksi Elman puolesta. Se tyttö on niin kaino, sellainen hupakko. Kun herra Hervenius tuli eteisessä, sai hän äkillisen päähänpiston lähteä kävelemään kaupungille. Laitoin palvelustytön häntä hakemaan. Luulen hänen pian olevan täällä. —
Hervenius:
(Itsekseen). Saakeli, se tyttö loukkaantui sittenkin. Parasta, että laputan. — Mutta ei — minun täytyy jäädä. Tuo lurjus puhuisi tuhmuuksia ja kaikki menisi päin seiniä! (Askeleita kuuluu). Voi, nyt se tulee! (Rouva Åhmanille). Huomaan, että nuori ystäväni haluaa yksinäisyyttä.
Rouva Åhlman:
Niin, ehkä saamme jättää herra Raposen hetkeksi. — Herra Hervenius haluaa varmaankin katsella minunkin huoneitani — vanhan rouvan mööpeleitä.
Hervenius:
Kiitoksia, mielelläni. (Raposelle). Nyt ratkaise tulevaisuutesi. Hienoa elämää, tanssiaisia… (Menevät sisäovesta).
Raponen:
Ymmärrän sinua, vanha juutalainen. — (Itsekseen). Voi, voi minua! Korppikotkat lentelevät ympärilläni. — Minun on pelastuttava velkojani kynsistä. Nyt laulaja tee halpamainen päätös — petä ja ota!
Elma ja Raponen.
Elma:
(Tulee eteisovesta).
Raponen:
(Kumartaa).
Elma:
Hyvää iltaa, herra Raponen. Olette varmaankin minua odottaneet. Pyydän anteeksi viipymiseni. — Mutta kuinka te täällä niin yksinänne? Missä ovat toiset?
Raponen:
Anteeksi, tätinne ja ystäväni arvelivat, että haluan olla yksin ja menivät.
Elma:
Mikä päähänpisto? Mutta ehkä minäkin — —?
Raponen:
Ei, ei, neiti Terho. Istuutukaa hetkiseksi! Minulla on hiukan puhumisia teistä ja teidän rah… hm, hm…
Elma:
Mutta mitä teillä on minusta, minun hm, hm, puhumista?
Raponen:
(Itsekseen). Kuinka alottaisin. Se Hervenius-riiviö! (Kovaa). Ajattelin vain kysyä, mistä olette löytäneet näitä kauniita lemmikkejä? Niin ihana niiden tuoksu! (Vetää henkeensä).
Elma:
(Itsekseen). Eikö sen enempää? (Kovaa). Meren rannalta olen niitä poiminut. Entä sitten?
Raponen:
Haluaisin vaan kysyä: löytyykö niitä paljonkin siellä? Minä en ole koskaan huomannut — —
Elma:
Hyvin niukasti olen minäkin niitä löytänyt. Enempi kasvaa lemmikkejä
Kotijärveni rantamilla.
Raponen:
Pidättekö merestä?
Elma:
Kyllä — vähän. Enempi pidän pienestä kotijärvestäni.
Raponen:
Ah, ketä ei meri miellyttäisi! (Innostuen). Meri tyvenenä on ihana, mutta myrskyisänä, silloin kun aallot valtavina hyrskivät, vaahtopäisinä pauhaavat, se silloin suorastaan hurmaa! Se on taivaallista! Aaltojen hurja laulu. Mitä ovatkaan ihmisäänet sen rinnalla! — Usein seison aavan meren rannalla ja kuuntelen tuota raivoisaa laulua. Tuhansia eri äänivivahduksia eroittaa korva. Joskus tuntuu kuin hiukan käsittäisi… Ja minun korvissani tuntuu sydämeen asti tunkeutuen, kuin aallot hyrskien loistaisivat yhtä sanaa: rakkaus, rakkaus, (Itsekseen). Ja rinnallani seisova ajattelee aivan samoin.
Hervenius:
(On raottanut tämän R:n puheen aikana ovea. Verhot estävät Elman häntä näkemästä. Itsekseen). Mainiosti puhuu nuori viftitoverini. Pitäisipä minun joskus olla säestämässä viulullani hänen rakkauttaan, hah, hah haa!
Elma:
Kuinka kauniisti te osaattekin puhua, herra Raponen. Aivan hämmästytätte minua maalaista. — Isäni oli merikapteeni. Hänellä oli myöskin meri kaikki kaikessa. Mutta minä olen elänyt ikäni maalla, maaelämän yksinäisyydessä. Sentähden pidänkin enempi pienestä kotijärvestäni kuin ihailemastanne merestä. Myöskin minä, ollessani lemmenkukkia noukkimassa kotijärveni rannalla, kuuntelen laineiden hiljaista laulua. Niin tasaisesti, vakuuttavasti loiskivat ne kotirantani heinäistä pengertä vastaan, laulaen minulle vaatimatonta rakkauttaan.
Hervenius:
(Ovelta). Joudu, näethän, että tyttö on herkimmillään.
Raponen:
(Hänelle). En kosi tuota kanaa.
Hervenius:
Mutta se kana munii kultamunia.
Raponen:
(Elmalle). Saanko kysyä vielä teiltä jotakin?
Elma:
(Nyökyttää).
Raponen:
Eikö siellä järven toisella puolella, josta tuuli tuo laineita kotirantanne pengertä vastaan, ole kaunis punaiseksi maalattu talonpoikaistalo?
Elma:
(Hämmästyen). Mistä ihmeestä tiedätte sen?
Raponen:
Saanko kysyä vielä enempi?
Elma:
(Nyökäyttää).
Raponen:
Eikö siellä punaisessa talossa asu kaunis, vaaleakutrinen, sinisilmäinen nuorukainen?
Elma:
(Hämmästyen yhä enemmän). Mutia mistä herran nimessä sen tiedätte? Ette ole koskaan käyneet siellä?
Raponen:
Ja vielä yksi kysymys: Te rakastatte häntä?
Hervenius:
(Hänelle). Hiiteen lörpötyksesi, asiaan!
Elma:
(Kiivaasti). Te olette tunkeilevainen. En vastaa teille enää mitään!
Hervenius:
(R:lle ovelta). Nyt sotkit taas kaikki. Muista suuria velkojasi, minulle 3.000, vaadin ne sinulta. Karhunen on kimpussasi 2.500:sta, ja niin aina loppumattomiin.
Raponen:
(H:lle). Konna, nylkyri! (Itsekseen). En jaksa kauvemmin, sorrun…
(Vaipuu polvilleen).
Hervenius:
(Hänelle). Olet kosio-asemassa. Rohkeutta! 100.000 à 200.000 — olet pelastettu. (Itsekseen). Arvasinhan, ystäväni pään saa pyörälle kuka tahansa, vain numeroita luettelemalla, hah, hah. Mutta rouva Åhlman kuuluu tulevan askareiltaan. Minä otan hänen suostumuksensa ja kaikki on hyvin. (Poistuu ovelta, vetää sen kiinni).
Raponen:
Rakkaus on ihanaa! Raha on vain roskaa — ja kuitenkin se murtaa minut.
Elma:
(Itsekseen sivulle). Nuorukaisraukka! — Hänen hyväksensä on jotakin tehtävä.
Edelliset ja Toivo.
Toivo:
(Tulee eteisovesta, jää hämmästyneenä ovensuuhun, itsekseen). En siis suotta epäillyt. Voi minua! (Kovaa). A-a-anteeksi, että tulin häiritsemään.
Elma:
(Menee tervehtimään). Tervetuloa. Toivo, vihdoinkin! Älä hämmästy.
Raponen:
(Nousee äkkiä polvistuneesta asennosta. Itsekseen sivulle). Mikä raukka minä olenkaan. Johan minulle harakatkin nauravat. Minä houkka!
Toivo:
(Elmalle). Olet siis kuitenkin unhoittanut lapsuuden ystäväsi keikarin vuoksi. Voi minua onnetonta!
Elma:
En ole unhoittanut.
Raponen:
(Itsekseen). Tuo on se sama maalaisnuorukainen. Kiusaanpa häntä hiukan. Hän näyttää olevan mustasukkainen minulle. (Kovaa, kääntyen). Jah, hah. Tekös se olette neiti Terhon hm, Elman entinen rakastettu? Olette tulleet Helsinkiä katsomaan?
Toivo:
Kyllä, mutta mitä se teihin koskee!
Raponen:
Anteeksi, olette hiukan tuittupäinen, huomaan. No miltäs tämä pääkaupunki näyttää?
Toivo:
Kuin vanhalta harakanpesältä.
Raponen:
Hah, hah: Meidän kuulu Helsinkimme kuin harakanpesä. Olipa sekin vertaus. — — Olette tullut noutamaan neiti Terhoa? Mutta entäs jos hän jääkin harakanpesään, hah, hah, haa.
Toivo:
(Itsekseen). Tuon narrin kanssa en puhu sanaakaan. (Elmalle). Olet siis pettänyt minut. Tahdon suustasi kuulla synkän totuuden. Vastaa?
Elma:
No, mutta Toivo! Kuinka sinä olet omituinen. Istuhan nyt ja kerro, mitä sinne maalle kuuluu. Setäni on varmaan myöskin tullut?
Toivo:
Niin, tulimme yhtä matkaa noutaaksemme teidät kotiin. Teimme siis hukka matkan?
Elma:
Kuinka sinä olet paha. Teitittelet minua ja — ja.
Raponen:
Minusta hän näyttää oikein hyvältä nuorukaiselta.
Toivo:
Heitän takaisin mokomat kohteliaisuutenne. Itsehän olette paljon parempi hänen silmissään.
Raponen:
Kyllä minä luulen, että te se sittenkin olette.
Toivo:
Ivaatte vielä. En pyrikään teidän tiellenne. (Elmalle). Sinä et vastaa kysymykseeni edes. Minulla ei siinä tapauksessa ole muuta tekemistä täällä. (Aikoo lähteä).
Elma:
Mutta, Toivo, minä selitän. Istu nyt, tee niin hyvin.
Toivo:
(Istuutuu syrjään, raskaasti huahtaen).
Raponen:
(Itsekseen). Oh, jos ei tyttö rakastakaan häntä enään. Mitä on minun siinä tapauksessa tehtävä? (Kovaa Elmalle). Neiti Terho, teitä en ymmärrä oikein. Näettehän, kuinka suuressa tuskassa sulhasenne on teidän tähtenne. Miksi häntä niin kohtelette?
Elma:
En ymmärrä oikein itsekään. — Mutta mitä te ajattelette?
Raponen:
(Hämmästyen). En tiedä — niin, mutta missä viipyvät tätinne ja ystäväni?
Elma:
Heillä on varmaankin kahdenkeskistä. — Saanko kysyä teiltä jotakin, herra Raponen?
Raponen:
(Rauhattomasti). Ky-ky-kyllä.
Elma:
Te varmaankin menisitte mielellänne rikkaaseen avioliittoon.
Raponen:
Se olisi ystäväni Herveniuksen hartain toivomus.
Elma:
Ja te itse.
Raponen:
E-e-en tiedä oikein sanoa.
Edelliset. Rouva Åhlman ja Hervenius. (Tulevat sisäovesta).
Rouva Åhlman:
Ja niin onnellisen näköisiä.
Hervenius:
Onni ja elämä.
Rouva Åhlman:
(Elmalle). Puhuimme laajasti tulevaisuudestasi, rakas lapsi. Joudut hienoon seurapiiriin.
Elma:
Niinkö täti, en suinkaan! (Jatkavat puhelua).
Hervenius:
(Raposelle samaan aikaan, kuin edelliset). Kaikki hyvin rakas ystäväni. (Salaperäisesti). Ostat rahoillasi komean kivimuurin. Elämme kuin ruhtinaat. Ethän unhoita vanhaa ystävääsi?
Raponen:
En unhoita sinua. Kunhan sinä vain lupaat unhoittaa tuon vähäisen velkani.
Hervenius:
(Ojentaa hänelle kätensä). Niistä emme hiisku halaistua sanaa.
(Jatkavat puhelua).
Toivo:
(On istunut syrjässä ja kuunnellut näitä puheita. Rouva Åhlman huomaa hänet).
Rouva Åhlman:
Elma, Elma, kuka tämä vieras? Aivan pelästyin.
Elma:
Toivoako? — Olet unhoittanut, täti. Onhan siitä jo niin monta vuotta. Muistat kuitenkin, kun olit meidän luonamme maalla, sen kiltin naapurin pojan siellä järven toisella puolella. Sen pikkusen Toivon, joka usein tuli meille leikkimään kerallani "isäntää ja emäntää". Sinäkin täti pidit hänestä niin paljon.
Rouva Åhlman:
Ah, nyt muistan pikku Toivon! Ja hän on kasvanut noin suureksi mieheksi. Olkaa tervetullut! (Tervehtivät). Uskon, että teillekin on lapsuuden leikkitoverin onni kallis.
Toivo:
Kyllä, kyllä. Haluaisin puhua vaan kanssanne pari sanaa — Elmasta.
Elma:
Täti, täti ole kiltti ja mene nyt jo kihlajaiskahvit hommaamaan. Minä pyydän täti, mene. Pidän kyllä seuraa herroille sen ajan.
Rouva Åhlman:
Niin totta. Aivanhan minä unhoitan kihlajaiskahvit. (Toivolle). Olisiko se tärkeätäkin? Ehkä voimme puhua siitä myöhemmin?
Toivo:
(Istuutuu nyrpeänä jälleen paikalleen).
Elma:
Sinä, Toivo, istut siellä niin piilossa. (Menee hänen luokseen). Tule nyt, ethän ole vielä esitettykään näille herroille. Katsos, se kuuluu tapoihin.
Hervenius:
(Ivallisesti). Hän on hiukan kaino, teidän lapsuusleikkitoverinne, neiti Terho.
Elma:
Jouduppas nyt. (Ottaa häntä kädestä ja tuo lähemmäksi).
Toivo:
Voinhan tuon tehdä mieliksenne.
Elma:
(Esittää ensin Herveniukselle). Saan luvan esittää: herra Hervenius ja sulhaseni Toivo.
Hervenius:
(Keskeyttäen). Mitä te sanoitte, neiti Terho? En kuullut oikein.
Toivo:
Niin, mitä sanoit? En usko korviani?
Elma:
(Esittää Raposelle). Herra Raponen ja sulhaseni.
Raponen:
(Kohteliaasti). Oikein hauska tutustua.
Hervenius:
(Vihaisesti). Mitä hornan peliä tämä on? Neiti, oletteko suvainnut tehdä ivaa?
Elma:
En millään muotoa, herra Hervenius. Tahdoin vaan esittää sulhaseni teille. Mitä kummallista siinä on! Vai mitä ajattelette te, herra Raponen?
Raponen:
Aivan luonnollista minustakin.
Hervenius:
Sinustakin lurjus! Sinä viholainen olet yhtynyt yhteen juoneen maalaispöllöjen kanssa. Ja sitten te kaikki yhdessä olette vetäneet minua huulesta!
Elma:
Kuules Toivo. Saamme vähemmän kunnioitettavia arvonimiä.
Toivo:
Mitäs siitä, jätämme ne omaan arvoonsa, kunhan vain sinä olet vielä omani. Saanko sinua kutsua pikku morsiamekseni?
Elma:
Saat tietysti. Minä selitän hiukan. (Herveniukselle). Hyvä herra Hervenius! Te itse äskettäin lausuitte, huomaamattanne, pari sanaa: "onni ja elämä". Te ehkä myöskin käsitätte, että tässä on kysymyksessä kahden onni. — Olemme vaan tahtoneet teitä saattaa oikealle tielle. Siitä älkää suuttuko.
Hervenius:
Hah, hah. Suuriapa luulette itsestänne. Te minua oikealle tielle saattaa. Sitä näsäviisautta!
Raponen:
No, no, ystäväni.
Hervenius:
Sinun ystäväsi! Välimme ovat tästä lähtein selvät. Piru olkoon sinun ystäväsi!
Raponen:
On ollut, mutta koska niin tahdot, ei ole enään.
Hervenius:
Arvoisa herrasväki, suvaitsee minun lähteä.
Raponen:
Saanko kysyä, minne?
Hervenius:
Niin, niin. Menen Maiju Survosen… hm, hm… Mutta eihän se asia sivullisiin kuulu! (Menee eteisovesta).
Raponen:
(Itsekseen). Jumalan kiitos! Hän menee kuitenkin sinne. — Ja tytön kalpeat kasvot saavat jälleen punan. Hän tulee vielä onnelliseksi. (Elmalle ja Toivolle, jotka ovat vilkkaasti keskustelleet). Pyydän anteeksi, jos olen jollain tavoin loukannut. — Ehkä saan minäkin luvan — (Aikoo lähteä).
Elma:
Ei, ei herra Raponen. Jääkää vielä hetkiseksi tänne. Ettehän te ole millään muotoa meitä loukannut. Minusta löydätte oikean syntipukin. Olen kepposellani varmaankin rikkonut kahden ystävysten välit.
Raponen:
Ehei! Ette ollenkaan. Sellaisia pikkuriitoja on meillä usein, mutta niiden jälestä ovat välit aina paremmat. Te olette päinvastoin tehnyt ystävälleni palveluksen.
Elma:
Tottako? Mutta millä tavalla?
Raponen:
Vielä tänä iltana menee hän erään rakastettunsa pakinoille, jota ei hän ole tahtonut ennen ottaa tämän vähävaraisuuden vuoksi. Ja uskokaa, hän tulee vielä kiittämään teitä siitä, että "veditte häntä huulesta".
Elma:
Siis kepposistakin on välistä hyötyä.
Raponen:
Tänä iltana olivat kepposenne oikein opettavaisia. Nyt ymmärrän minäkin elämää.
Toivo:
Myöskin minulle antoi pikkumorsiameni aimo ohjauksen, kun häntä typeryydessäni epäilin.
Elma:
Voitko sitten nyt luottaa minuun, armaani?
Toivo:
Elämän ikäni.
Edelliset, Terhola ja sitten rouva Åhlman.
Terhola:
(Tulee sisään eteisovesta). Hyvää iltaa taloon. — Tyyntä varmaankin myrskyn perästä. Vai miten onnistuit leikissä, josta juttusit, tyttöseni?
Elma:
Tähän asti paremmin kuin osasin toivoakaan.
Raponen:
Niin, olemme tyytyväisiä leikkiin.
Toivo:
Ja ukko osallisena juonessa?
Terhola:
Sepä tietty. — On siinä tyttöä! Taisipa antaa pienet sapiskat itse kullekin. Hah, hah, haa — hoksasi minut, kun tästä ohitse lamppasin. Sitä kyytiä pihalle ja nyt sanomaan, jotta eikös tehtäisi yhdessä taas kepponen. Laita Toivo tulemaan vaan tänne ensiksi. Itse tulet kihlajaiskahville. — — Mutta jo käryävät nokassani kihlajaiskahvit.
Rouva Åhlman:
(Tulee sivuovesta kantaen täysinäistä kahvitarjotinta). Täältä ne odotetut vihdoinkin joutuvat. (Laskee tarjottimen pöydälle). Mutta mitä mä näenkään! Itse Terholan isäntä, ilmielävänä edessäni. Tervetuloa! (Kättelevät). Osuittehan ihan kreivin aikaan onnittelemaan rakasta kasvintytärtänne. Hän kun on täällä Helsingissä omansa löytänyt!
Terhola: Niin pitkälle se tyttö kuuluu jo kerinneen.
Rouva Åhlman:
Nyt on seuramme siis täydellinen. — Mutta eipäs. Missä on ystävänne, herra Raponen? (Ovikello soi).
Raponen:
Jos oikein arvaan, meni hän noutamaan lisää kihlajaisvieraita.
Kaikki edelliset, Hervenius, Maiju Survonen sekä sitten Nanny Kurtén.
Rouva Åhlman:
(Menee vastaanottamaan. Sisään astuvat Hervenius ja Maiju).
Maiju:
No rakkaani, ketä saan minä kiittää, sano pian.
Hervenius:
(Hänelle). Heti, heti. (Kovaa). Rohkenen vielä tulla tänne, mutta nyt katuvaisena anomaan anteeksi sopimatonta käytöstäni. Sillä nyt vasta tunnen olevani täysin valveilla ja sydämeni pohjasta saan kiittää neiti Terhoa jälleenherättämisestäni. Samalla saan esittää kaikille oman rakkaan morsiameni Maiju Survosen.
Maiju:
(Elmalle). Siis teitä saan minä kiittää ja siunata. Sulhaseni vakuuttaa, että te olette saattaneet hänet oikealle tielle — meidän molempien onneksi. (Ovikello soi).
Raponen:
Nyt ei olisi enään ihme, vaikka Nannyseni lentäisi ovesta sisään.
(Samassa on Nanny Kurtén sisällä).
Nanny:
Oi, sinut vihdoinkin löydän, armaani. Miltei toisen puolen kaupunkia olen hakenut sinua. Mutta, vaikka minun olisi pitänyt koko Helsinki nurin kääntää, olisin sittenkin sinut etsinyt. Ja nyt valmista itsesi kuulemaan suurta uutista ja ilosanomaa.
Raponen:
Mitä loruatkaan, satakieli!
Nanny:
Ei se ole lorua! Ei sinne päinkään! Nyt alkaa meidänkin Onnen aika.
(Vetää esiin selkänsä takaa sähkösanoman). Lue, lue kaikkien kuullen.
Ei se mitään tee, sillä koko maailman pitää sen kuulla.
Raponen:
(Lukee). Täten ilmoitamme, että neiti Nanny Kurtén on perinyt Amerikassa kuolleen sukulaisensa M—— H——n omaisuuden, joka nousee 100.000 à 200.000 Smk. (Keskustelevat keskenään).
Rouva Åhlman:
Elma, Elma selitä sinä. En jaksa käsittää tätä onnea. Herra Raponenko oli jo kih — — —
Elma:
(Keskeyttää). Nyt on täti yksin Sokko. (Kietasee liinan hänen silmilleen). No sokko, sokko. Etsippäs sulhaseni.
Toivo:
No elä nyt — kihlajaiskahvien takiahan tätisi vielä sokko on.
Elma:
Ei auta, haeppas tyttösi sulhanen! (Pyörittää häntä ympäri).
Rouva Åhlman:
Aivanhan pyörryn. Kuinka voin minä näin paljojen vieraiden joukosta
— — (Hapuilee, saa Toivon kädestä kiinni).
Elma:
(Poistaa liinan). Katsos heti löysit. Mitäs nyt sanot tätiseni?
Rouva Åhlman:
(Toivolle). Ja mikä oli se tärkeä asia?
Toivo:
Pyydän Elmaa puolisokseni.
Elma:
Tee pikku tyttösi onnelliseksi.
Rouva Åhlman:
Olen vieläkin aivan ymmällä — —. Niin, eihän minulla mitään vastaan ole. Ottakaa toisenne ja tulkaa onnelliseksi, jos kerran holhoojan ajatus on sama?
Terhola:
On kyllä, hyvä rouva. Minun mielipiteeni on aina ollut, jotta omilla vesillä kalat kutevat.
Raponen:
Ja tässä on minun lemmikkini, josta puhuimme. (Tarkoittaa Nannya).
Rouva Åhlman:
Täytyy minun tunnustaa, sittenkin tunnustaa, että tänä-iltana en ole oikein ymmärtänyt nuorten mieliä. Mistä johtunee kaikki tämä?
Elma:
Rakas täti, mehän olemme leikkineet vaan sokkosilla.
Hervenius:
Minä olen kulkenut silmät ummessa tähän saakka. Mutta nyt näen päivän valon edessäni. (Katsoo Maijua silmiin).
Raponen:
Ja meillä oli vaate silmillämme. Emmehän osanneet uneksiakaan mitään niin suuremmoista.
Terhola:
Niinhän se on tässä matoisessa maailmassa. Useinkin me ihmiset kuljemme — niinkuin sanottu — silmät ummessa, taikka vaate silmillä, vain yksityiset pyyteet kainalossa, emmekä osaa eroittaa hyvän ja pahan tiedon puuta. Silloin voi käydä niin hullusti, että nappaamme suuhumme sen korealta välkkyvän, mutta kielletyn omenan. — Niin ei ole Jumalan kiitos käynyt tänä iltana ja sentähden — — hei, täällä on viulu! Soittajat, laulajat esille, sillä nyt päättyneiden, niin onnellisten sokkosten perästä seuraa tietysti iloiset kihlajaiset.
Hervenius taiteellisessa viulunsoitto-asennossa näppäilee kiellä. Raponen hänen rinnallaan valmiina laulamaan. Rouva Åhlman kaataa kahvia kuppeihin ja morsiamet haistelevat tuoksuavia lemmikkejä. Terhola huvittaa Toivoa.
Esirippu laskee.