The Project Gutenberg eBook of Kolme toverusta: Romaani, by Gustav Frenssen

Heidän on matka rantavallille, sen laelta tähystelläkseen ulos
Pohjanmerelle, olisiko vihollislaivoja näköpiirissä. On nimittäin
Isänmaa vaarassa, Gravelotten taistelu on taisteltu kolme päivää sitten.

Maa ja rannikko ovat miehittämättä, kaikki ovat Ranskassa. Siksipä pitää nuoren Holsteinin astua jalkeille. "Kolmeksi toverukseksi" kutsuvat he itseään. Kaikki ovat he yhdenikäisiä, kymmenen vuotta vanhat.

Hän joka ratsastaa oikealla, hän on Andrees Strandiger, Strandigerkartanon ainoa lapsi. Hän on sen Strandigerin poika, jonka nousuvesi tavotti ja sieppasi tuolla ulkona matalikolla, Wattilla. Vielä nykyäänkin, kun tapauksesta jo on kulunut lähes kolmekymmentä vuotta, muistellaan sitä, kun länsituuli pauhaa rantavallilla, surulla marskitaloissa ja tuvissa, sillä, tämä Strandiger oli ollut vakava kunnollinen mies.

Hänen vasemmalla puolellaan ratsastaa Frans Strandiger. Hän on vierailulla Strandigerkartanossa. Hänen isänsä, luutnantti yhdeksännen armeijakunnan tykkiväessä, lepää kuolinpäivästä asti, keuhkot läpiammuttuina ja toivottomasti haavoittuneena talossa, joka on ensimmäisenä Vernevillessa de la Cusse'n käsin. Poika ei tiedä siitä vielä, hän saa kuulla siitä vasta viikkojen perästä, kun hän pulan äitinsä luokse. Hän ei aavista, että elämänkulussaan on tapahtunut käänne, ja käänne kovalle vaikealle taipaleelle; nyt on hänen kasvatustaan nimittäin ohjaava äitinsä ja tämän perhe, joka asuu Berlinissä, ja se suku on kovakouraista väkeä.

Hän on taivuttanut kätensä puuskaan kylkeänsä vastaan, kuten on nähnyt isänsä tekevän ja ratsastaa parhaiten pojista.

Mutta Strandigerkartanon perillinen on johtajana. Hän onkin levollisin ja järkevin heistä.

"Neljääkarua!" komentaa Andrees, ja hevoset painautuvat liikkeelle.
Rantavalli ylenee edessä.

Kolmas on Heim Heiderieter, Nummitalon poika. Hänellä on pyöreät pyyleät lapsenkasvot ja käherä vaalea tukka. Silmänsä ovat siniset, syvät ja vilpittömät. Olentonsa ja käytöksensä on arka ja kaihtiva. mutta sekä opettaja että pappi sanovat, että hänellä on hyvä pää. Siksi onkin hän jo pääsiäisestä asti opiskellut latinaa.

Hän on saanut huonoimman hevosen, vanhan seitsentoista talvisen konin, joka juosta komppuroi niin kömpelösti.

Toiset ovat jo saapuneet vallin harjalle ja tähystelevät sieltä kädet tötterössä silmäinsä edessä ulos viheriälle alavalle niemekkeelle ja avaralle matalikolle, jonka yllä aurinko loistaa.

Frans kohottaa kätensä lakin rajalle: "Käskekää, herra översti… eteläänpäin lahdesta, Norderpiep'in kohdalla näen kaksi alusta, jotka eivät ole kalastajavenheitä."

Översti kiikaroi käsiensä välitse luodetta kohden. Hyvin etäällä kaukaisuudessa eroitti kolme neljä mustaa pilkkua, jotka olivat kuin kudotut siihen hopeaiseen kimalteiseen vyöhön, joka ympärillä kaarsi merta.

"Meidän pitää vartoa tässä!" sanoi hän, "emme ole vielä selvillä laivojen laadusta."

Andrees kääntyi ympäri ja katsoi Heimiin, joka nyt verkalleen ratsasti paikalle, ja tekeytyi kuin ei hän olisi kuullut ehdotusta. Se sopikin mainiosti hänelle överstinä.

Adjutantti liikahteli levottomana ruskeallaan, katsahti tuimasti ja silmissään välähti. Hän maltti kuitenkin mielensä ja sanoi jyrkästi:

"Salliiko herra översti, että ratsastan rannalle lähemmältä tarkastamaan laivoja?"

Silloin lähti Frans Strandiger ratsastamaan viistoon alas vallin kuvetta, ja ajoi sitte rivakkaa karua pehmeää tietä, niinkutsuttua mutatietä, joka vie suoraan matalikolle. Hän istui varmasti ja lujasti satulallaan; näytti kuin kiinnittäisi häntä ruskea vyö hevoseen. Hän ratsasti ihan rannalle asti: siellä pysähti hän hetkeksi ja tähysteli ulos lahdelle. Sitte ratsasti hän edelleen, ihan veden rajaa myöten. Näki selvästi auringonvalossa, kuinka hevosen kaviot viskelivät harmaata mutaa ja pärskyvää vettä ilmaan.

Andrees sillä välin pidätteli nurpean näköisenä hevostaan ylhäällä harjulla. Se ei oikein ollut mieleensä, että serkkunsa oli ensiksi huomannut nuo laivat tuolla taivaan rannalla, ja sitte pelkäsi hän, että adjutantti ajaisi hevosen turmiolle tuossa pehmeässä mutasavessa. Hän kääntyi Heimiä kohden ja sanoi äreästi:

"Ja miltä tekin nyt näytätte. Heiderieter! Ikinä ei teistä tule miestä satulaan. Kuin mikäkin pojan nulkki istutte siinä!"

Sotamies Heiderieter lensi punaiseksi ja koetti saada kankeita engelskannahkaisia housujaan, jotka olivat survoutuneet ylös, liukumaan alas lähemmä karkeatekoisia kenkiään.

Översti suuntasi taaskin katseensa ulos matalikolle ja sotamies rupesi taaskin tapansa mukaan uneksumaan. Hän unohti koko sotaleikin ja överstin, unohti uneksumisissaan koko osansa ja sanoa tokaisi kirkkaalla lapsenäänellään: "Mutta Andrees. Franshan voi helposti sotkeutua saveen. Ja siinä on syvää, kuule!"

Silloin unohti Andrees Strandigerkin virkansa ja arvonsa ja sanoi nurpeana: "Hän nyt on olevinaan aina jotain erityisiä! Hurjapää hän on, ja teoillaan ei ole mitään tarkoitusta. En saa kärsityksi häntä muutonkaan."

"En minäkään!… Kun eilen tulimme tästä yli vallin, survasi hän saappaankärjellään niin hirveästi hevoslurvakkoani, että se hypähti syrjään niinikään… No nyt ja… Siinä sitä ollaan, Andrees?… Näetkös?… Siinä hän nyt on savessa? Vatsaansa asti patasavessa!"

"Mutta nyt rivakasti!" Hän ratsasti alas vallin kuvetta ja sitte neljääkarua tietä pitkin alas matalikolle. Heim perässä, minkä ennätti.

He saivat ratsastaa kauan, melkein kokonaisen neljännestunnin. Hevonen oli liukastunut kallioisella epävarmalla maaperällä rantapengermän jyrkällä reunalla ja makasi siinä nyt kyljellään. Ratsastaja, jonka, sininen puku oli ihan savessa, oli polvillaan makaavan eläimen vieressä ja kiskoi käsin irtonaista multaa, hevosen etukaviot olivat uponneet: hän kääntyi heitä kohden, kun he lähestyivät, nousi ylös ja ilmoitti: "Hevonen kaatunut."

"Niin, se on ikävä juttu se", sanoi Andrees: "miksi ratsastit myöskin niin lähellä rantapengertä? Jos vielä kerran teet siten, alennan sinut tavalliseksi sotamieheksi!"

Silloin välähti moitetta saaneen silmissä äkillinen vihastus. Hän kourasi kätensä mutaa täyteen ja huudahti hurjana: "Älkää tulko liika lähelle minua! kuulkaa se!… Olette tekin komeita sotamiehiä! Tuolla seisotte vallin laella ja katsoa tollotatte ilmoihin! Näkisi kuningas Wilhelm tuon!" Viha sai hänet ihan kuohuksiin, hän kohotti kätensä, jossa oli mutaa.

"Palaa takaisin, Heiderieter, senkin lumppujaakko! En ilkeä nähdä sinua. Ihme pöhköltä näytät pukinkoipisella konillasi." Hän heitti häntä kohtien. "Olet saava kerran vielä tanssia isäni kurikan alla, senkin vetelys!"

Andrees katseli nurpeissaan ja vaieten makaavaa hevosta ja nousevaa merivettä, joka huuhtoili hevosen kavioita.

"Sinäkö sen nostaisit?" sanoi Frans halveksivasti, "sinähän et kuitenkaan tohdi astua liejuun, sinä sileöiksi kammattuine hiuksinesi ja kiiltävine saappainesi. Luulottelet itsestäsi ties mitä äitisi tähden, hän kun on Strandigerkartanon omistaja; mutta sinulla itselläsi", sanoi hän ja löi kädellään rintaansa vastaan, "sinulla ei olo tässä paikassa mitään."

"En minä viitsi!… Ja jos viitsinkin, niin en sittenkään rupea ratsastamaan teidän kanssanne. Silloin ratsastan tuonne… saarelle, joka on tuolla matalikon tuolla puolen. Flackelholmiin lähden, ihkasen yksin ja tarkastan noita laivoja. Ajakaa te vaan kotiin taas, äidin tykö!"

"Heiderieter pysyköön puolessa, muutoin rupeaa kuulumaan jotain.
Tuommoisia miehiä! Tulkaapas lähelle, koettakaas!"

"Minä ratsastan pois!" sanoi Heim, "vesi nousee jo ja lurvakkoni ei enää saa koipiaan liejusta."

Andrees oli hyvin huolissaan ja katseli vuoroin valleja kohti, vuoroin pillastuneeseen adjutanttiinsa: "Kuulesta nyt! Saat seuraavat kahdeksan päivää olla överstinä, jos nyt rupeat auttamaan hevosta!"

Samassa kumartui jo Frans Strandiger, tarttui hevosen kavioihin, jotka olivat liejussa ja kiskoi ne irti, niin että savinen vesi pärskyi hänelle päin silmiä. Sitten tempoi hän nuorilla pojanvoimillaan hevosta kuolattimista, huusi ja potki sitä ja hoputti, ja hirmuisesti puhkuen ja puhaltaen ja savea ympärilleen räiskytellen kiskasi se itsensä vallalleen.

Samassa sovitti Frans jo jalkansa hevosen vasenta polvea vastaan, tarttui sitä harjaan, hypähti ja keikahutti itsensä sen selkään. Sitte ratsasti hän kiintonaiselle maaperälle, ja laskien hevosensa raviin, kääntyi hän taakseen ja sanoi lyhyeen ja kopeasti:

Samat sanat oli entispäivänä, täsmälleen kello kolme iltapäivällä, lausunut hänen isänsä, kun hänen kapteeninsa kädestä liukui miekka.

"Koululle!" § He laskivat ravissa rantavallin ylitse, ajoivat viheriää, peltotietä Eschenwinkelin matalain rakennusten välitse, sitte hiekkatietä ylös, ja sitoivat hevosensa Nummitalon rappeutuneeseen tuvan oveen. Sitte lähtivät he koulutalolle.

Kouluhuoneessa istui kolme neljä vierasta koolla ja pakinoivat huhuista, joita sanomalehdet viime päivinä olivat tietäneet, ja joita ihmiset sitte olivat levitelleet talosta taloon, he tarkastelivat suurta Saksan karttaa, joka riippui seinällä vasemmalla opettajan istuimesta, ja olivat läsnäolijain silmät siinä puhellessa liitettyinä varsinkin yhteen kohtaan kartalla.

Ihmeellisiä huhuja liikkui kylästä kylään. Ne olivat, ikäänkuin tahtoisivat ne puhua, mutta näytti kuin tyrehtyisi se puhe johonkin kamalaan. Niiden silmät hehkuivat intoa, mutta olivat kuitenkin säikähtyneet, niiden kädet olivat kohotetut, mutta ei tietänyt, tapahtuiko se riemussa vai hädäntuskassa. Yhteenpurrusta suusta kamppaili esiin hengenhätäinen huokaus ja hiukset nousivat koholle syviin ryppyihin runneltujen otsien yllä.

Missä ne liitivät ohitse, siellä riemastuivat kaikki suuret lapset ja kaikki pienet lapset; jumalaapelkääväiset laskivat vakavina kätensä ristiin, ne, joilla oli isä tai puoliso tai poika siellä kaukana, ne vavahtivat. Ainoastaan kurjat maassa kohauttivat välinpitämättömästi olkapäitään. Mutta ne olivat harvat.

Kaksi ja kolme erällään yhdessä ryhmässä tulivat ihmiset kylästä ja Eschenwinkelistä ja keskustelivat huhujen johdosta. Tuli nuoria ja vanhoja vaimoja, ja tyttöjä. Kaikki olivat arkivaatteissaan, olivat auringon paahtamia ja työstä hikisiä. Rukiinleikkuu auringolla oli juuri saatu päätteeseen, ja kohta oli vehnänleikkuu marskeilla oven edessä.

Joku näytti muuatta sotapostikorltia. Oikeata sotapostikorttia! Jan Peters, suur'renki, oli mahallaan maaten, kirjoittanut sen juomakuppiaan vastaan: "Majuuri oli kysynyt miehiltä kaikilta: 'Noh, mitäs teette, jos turkkilaiset tulevat?' Miehet kaikki kuin tuhannen pirua huutamaan ikäänkuin olisi ollut jokaisen rensselin päällä villejä kissoja! Näinikään huusivat: 'Päin nunnaa annamme.' Sekös meni majurin suihin, hän on liian perso nunnaamaan. Minä puolestani olen perso myöskin silavan perään! Mutta täällä ei ole mitään, homehtunutta leipää vaan ja turkkilaisia."

"Luuletko, että olen niin kankeakuuloinen? Haller otti tänään mukaansa käärön."

Rohde Eschenwinkelistä oli vienyt teurastuseläimiä Hampuriin ja kertoi kiihkoissaan, vaikka hän muuten on hyvin levollinen mies: "Mikä liike ja elämä asemilla! Aivan kuin olisi siellä kokonainen kansa vaeltamassa."

"Silloin, neljäkymmentäkahdeksan, silloin ei ollut johtoa… mitään vauhtia! Siinä vika oli!"

"Kun olin paluumatkalla, oli eräs mies junassa, joka tunsi Bismarckin.
Se sanoi: 'kun tehtiin rauha kuus'kymmentäkuus', oli hän lyönyt nyrkkiä
niin kauan pöytään, että kaikki olivat muijina edessään.' Hän sanoi
'Bismarck on suurin mies koko sotajoukossa.'"

"Hän osaa kaikkia kieliä. Ranskalaisen kanssa puhuu hän ranskaa, turkkilaisen kanssa turkkia. Alasaksaakin osaa hän. Mutta on sillä miehellä kalloa kanssa!"…

"Noo, tuohan tarkoittaa, että hän tietää, mitä hän tahtoo. Ja hän saa toimeen sen, mitä hän tahtoo."

Kolme toverustamme tulivat kankaalta alas tien poikitse ja astuivat koulutupaan. Molemmat Stradigerit menivät kopeasti nojaamaan penkkejä vastaan. Heim vetäytyi ujona seinämälle. Kohta senjälkeen meni opettaja Haller väsyneenä ja tomuisena akkunan editse. Häntä seurasi hänen vaimonsa. Molemmat olivat vielä nuorenpuoieisia ihmisiä.

Haller seisoi kateederin vierellä, ja repi sanomalehtiä auki. Hän luki niistä niiden lyhyet, hätäiset ja sekavat uutiset. Mutta se ainakin näkyi olevan varmaa, että suuri vihollisarmeija oli kuninkaan johdolla saarrettu Metziin ja että Schleswig-Holsfeinilaiset olivat olleet siinä mukana.

"Mutta sittehän ovat meidän miehemme tehneet koko käännöksen, kasvot, päin Saksaa?"

Ne nimet saa lukea monessa kirkossa, monella hautakivellä
Schleswig-Holsteinissä.

"Tappiot ovat suuret: mutta niiden suuruutta ei vielä voida määritellä.
Yhä löydetään uusia haavotettuja!"

Ovelta käsin kuului kirkas, voimakas ääni: "Kaksikymmentäneljä tuntia ovat ne seisoneet verissään."

Sen lausui pastori Frisius. Heikkokasvuisena ja hiukan kumarassa, parrattomin kulmikkain kasvoin seisoi hän siellä.

Pulpetin ääressä neuvoteltiin matalaäänisesti. Leski Thiel, jonka poika Henrik myöskin oli mukana retkellä, oli astunut lähemmä. Ihan hänen vieressään seisoi Antje Witt, suurpiika Strandigerkartanossa, jota pidettiin Henrik Thielin morsiamena. Hänen veljensäkin, Reimer Witt, oli vihollista vastassa. Antjella oli jalot vapaat kasvonpiirteet ja tummat hiukset, hän oli terve ja kookas, ja ystävällisyytensä tähden pitivät hänestä kaikki. Väitettiin sentään hänestä, että hengenlahjansa olivat jotakuinkin vähäiset, jopa niinkin vähäiset, että hän oli melkein yksinkertainen. Joka tapauksessa oli hän aina hyvin hiljainen ja arka, ja kirkkaat silmänsä olivat ilmeettömät.

"Onko siellä mitään kahdeksannenkymmenenviidennen miehistä?" kysyi
Thiel eukko.

Silloin rohkaisi Antje Witt itsensä: "Hän lupasi, että hän kirjoittaa kohta."

Muutamat keski-ikäiset miehet kertoivat Koldingista ja Idstedt'istä. Siellä täällä penkeillä istui naisia, jotka nauroivat Antje Witt'iä, siinä kun hän niin hätäyneen näköisenä seisoi pulpetin äänessä, ja neuvottelivat aina tuontuostakin nauraen ilotulituksesta, jonka he aikoivat panna toimeen.

"Ei… mutta minulla pitäisi olla taskussa eräs sotapostikortti", sanoi Haller, "olen unohtanut sen, en ole lukenutkaan sitä… oli semmoinen sekasorto!…" Hän etsi… "tuossa… sinulle, Antje!… Todellakin!"

Antje seisoi, silmät selkosen selällään, hänen vierellään, sanaa ei hän saanut suustaan. Hän pyysi, että hän lukisi sen hänelle, osoittaen korttia. Opettaja katsahti siihen, voihkasi syvään ja tarttui molemmin käsin pöytään.

"Metz'in luona, kahdeksantena tai yhdeksäntenätoista päivänä elokuuta, en tiedä kumpana. Minun pitää ilmoittaa sinulle, että Henrikkisi on kaatunut. Menen etsimään voisinko löytää hänet; sanotaan että hän makaa lähimmässä talonpoikaistalossa tässä lähellä asemaamme. Nyt olen etsinyt häntä kokonaisen tunnin, enkä vaan ole löytänyt. Veljesi Reimer, joka on säilynyt eheänä; se oli kamala päivä."

Thielin vaimo pusersi huulensa tiukasti yhteen ja katsahti eteensä.
Pastori Frisius astui hänen eteensä ja silitti hänen kumpaakin kättänsä.

Haller kohautti olkapäitään, tohti katsahtaa häneen ja kalpeni. Perästäpäin hän toisinaan kertoi, vaikkei hän mielellään puhunut siitä, ett'ei hän Mäissään ollut nähnyt niin tyhjiä silmiä, kuin Antje Wittin sinä silmänräpäyksenä olivat.

Hän käännähti hitaasti lähteäkseen pois. Mutta kun hän jo oli ovella, kääntyi hän taakseen ja sanoi äänekkäästi, ja oli kummallista nähdä, ettei hän ollenkaan ollut hämillään: "Minä en usko sitä! Hän oli niin iloissaan, kun hän läksi."

"Minä, niin, minä tahtoisin", sanoi vaimo… "että ne toiset… kaikki ne toiset… olisivat myöskin kaatuneet."

"Eikö?" vastasi hän terävästi. "Miksi piti juuri hänen kaatua, ja kaikki toiset saivat jäädä elämään? Kun minulla ei enää ole poikaa, miksi pitää toisilla olla? Luuletteko te, että minun poikani oli minulle vähemmän rakas, vaikka olenkin vaan köyhä leskiparka?"

"Thiel eukkoseni!" sanoi eräs talonemäntä, jolla myöskin oli poika sodassa, "vaikenehan nyt Herran nimessä. Tule kanssani. Saat ruukullisen voita!"

Silloin heltesi vaimo itkemään. "Lähetin eilispäivänä hänelle palasen silavaa, sitä hän ei enää ole saanut. Kuka senkin nyt syönee!"

Hän itki katkerasti. Hän näytti pienemmältä kuin tavallisesti, ja oli kuin olisivat hiuksensa muuttunut harmaammiksi. Häntä saatti naisten sydämestä lähtevä äänekäs sääli, kun hän köyhempänä, paljoa köyhempänä. kuin oli sinne tullessaan, lähti kouluhuoneesta.

Hetkisen istui hän vielä opettajan puolella pikku Otton kehdon ääressä. Nuori rouva polvistui hänen viereensä ja itki, leskivaimo mietti ja mietti. Nuoren vaimon ajatukset, liikkuivat tulevaisuudessa, vanhan menneissä päivissä.

Myöhään illalla, kun jo oli pimeä, komensi Frans vielä vahtimaan vallille. Hän sanoi, että se tapahtui laivojen vuoksi. Muuten oli hänelle yhdentekevää, mitä ajutantti Strandiger ja vielä enemmän, mitä sotamies Heiderieter tuumivat hänen määräyksistään. Niinpä lähtivät he isännöitsijän hupaisasta tuvasta ja hiipivät tietä vallille. Mutta matkalla, lepistössä, kieltäytyi Andrees tottelemasta: hän sanoi, että oli vallan mieletöntä lähteä näin keskellä yötä; tämmöinen ei enää ollut mitään leikkiä. Niinpä kääntyi hän takaisin ja lähti kotiin.

Heim jätettiin vartioksi vallin laelle. Hän sai käskyn lymyillä ruohikossa aitauksen vieressä, olla liikkumatta ja kaikella muotoa varoa nukahtamasta. Toinen lähti yksin pimeälle niemikölle alhaalla.

Heim istui ja katseli rantakanavan ylitse, jonka pinta oli ihan pimeä, valaistusta kohden, joka heijasteli kylän yllä. Siellä oli järjestelty kynttilöitä ikkunoihin: voiton riemu oli sentään taas vallannut mielet. Strandigerkartano tosin näkyi hiljaisena ja pimeänä: sillä kun Frans kiihkeästi oli vaatinut, että sytytettäisiin kynttilät, oli rouva Strandiger ruvennut itkemään. Hän itkikin paljon siitä saakka, kun miehensä oli hukkunut matalikolla. Opettajankin asunto oli pimeänä, puolisot istuivat hiljaa, rinnakkain ja kuuntelivat, kuinka lapsensa hengitti. Mutta kylän keskellä, missä tie nousee ylös kirkolle ja taittaa vasemmalla kirkkotarhan sivutse, olivat ikkunat kummallakin puolella valaistut. Kauppiaan talo kirkon vieressä loisii kirkkaimpana. Kynttilät seisoivat tiheissä riveissä. Mutta mies ja vaimo kävelivät ulkona huoneen edustalla, kirkkotarhaa kohden, katselivat valaistusta ja itkivät hiljaa itsekseen. Heillä oli yksi lapsi kirkkotarhalla ja toinen Metz'in edustalla.

Heim istui ja ihmetteli toverinsa rohkeutta, joka oli ikäänkuin kadonnut mustaan pimeyteen alhaalla. Heim rupesi uneksumaan. Ja kohta asteli hän ystävänsä Reimer Wittin rinnalla taistelun tuoksinassa Metz'iä kohden. Hehkuvia kuulia vinkui kaupunkia kohden, oli meteli pahempi kuin kisatanterella ja Metz'in yllä heijasteli valaistus. Ja hän ja Reimer olivat ensimmäiset, aivan ensimmäiset. He mursivat portin, se oli ihan samallainen kuin Strandigerkartanon tallin ovi; Bazaine oli polvillaan Heimin edessä, mutta Reimer ei tahtonut suoda mitään armoa. Silloin tuli kuningas Wilhelm siihen mustalla orhillaan, hänellä oli kultainen kruununsa valkeilla hiuksillaan ja hän kiitti heitä kumpaakin, ja oli enää ainoastaan siitä kysymys, kumpi heistä saisi aina ratsastaa kuninkaan rinnalla.

Aitauksella hänen rinnallaan istui Antje Witt ja oli hyvin pimeätä.
Antje Witt sanoi: "Kuules, Heim, anna kätesi tänne."

Antje puhui niin kummallisesti, kuin semmoinen, joka on kovasti juovuksissa. Heim antoi arkaillen kätensä hänelle.

Hän pusersi pojan lämmintä kättä ja puheli sitte, kieli kankeana: "Noin lämmin oli hänenkin kätensä, kun hän kolme viikkoa sitten lähti. Ja sinä et ole kuollut…. siis ei hänkään ole kuollut!… Vai oletko sinä kuollut?" kysyi hän, ja katsoi häntä läheltä suoraan silmiin. Silloin huomasi poika, että Antjen kasvot olivat ihan väännyksissä. Hän kirkaisi kovasti, tempasi itsensä irti ja juoksi, niin nopeasti kuin taisi, ja tuli itkien Nummitaloon. Emännöitsijä ei saanut häntä rauhoittumaan, ei päässyt siitäkään selville, mitä hänelle oikein oli tapahtunut, sillä hän ei kehdannut puhua, kun ei hän ollut selvillä, mikä oli ollut totta, mikä uuta.

Seuraavana päivänä kertoi Frans Strandiger, että alhaalla kaivannoilla oli ollut vieraita mustia aluksia, mutta että ne olivat lähteneet pois, kun hänen huudoistaan olivat huomanneet, ett'eivät voineet salaa laskea maihin.

Usko näihin mustiin laivoihin oli silloin, ja vielä vuosia jälkeenpäinkin, hyvin yleinen rannikkokansan keskuudessa.

Nämä nyt olivat kolmen toveruksemme sotamuistot. Siten leikkivät lapset tuon kamalan sodan kynnyksellä.

TOINEN LUKU.

Laakea tasainen kangas aukeni kylästä metsän rantaan asti. Kun makasi pitkänään kankaalla, kuten Heim Heiderieter teki, niin ei tällaisena toukokuun päivänä, joka oli hiukan usvainen, nähnyt muuta kuin toisella puolen metsän, hyvin vaatimattoman, länsituulien runteleman metsän, toisella puolen kirkon tornin, muutamia olkikattoisia päättyjä ja puulatvoja. Sen näki, muuta ei. Kaikki muu, muu maailma, oli Heim Heiderieteriltä sumun peitossa, vaikka hän nyt jo olikin kuudentoista vanha, ja ollut mukana sodassa Ranskaa vastaan ja vaikka hän kääntelikin pastori Frisiuksen johdolla vanhaa kreikkalaisukkoa Homeroa saksaksi.

Kankaan rajalla, länttä päin lähellä kylää, yritteli leveä ja matala olkikatoksinen rakennus, jonka räystäät kummallakin puolella melkein koskettivat maahan, kurkistella kankaan ylitse. Siinä se vetelehti laiskana sumun keskellä. Se oli Heim Heiderieterin isän asunto, äitinsä oli hän jo aikoja sitten kadottanut; siskoksia ei hänellä ollut koskaan ollutkaan. Niinpä oli hänellä ollut hyvä tilaisuus kehittyä oikeaksi Heiderieteriksi.

Heiderieterit olivat jo kolmattasataa vuotta asustaneet tuossa talossa kankaan rajalla. Heidän ilmaansa oli, kun leijaili sumu kankaalla. Maailma semmoisena kuin se näkyy, ilmiöineen ja kuvineen, oli Heiderietereille aina ollut sumun ja usvan harsossa. Siksipä eivät olleetkaan tiluksensa laajenneet, eivätkä tulleet arvokkaammiksi. Heille kuului kyllä paitsi jonkinvertaa peltoa marskeilla, myöskin kangas, mutta se oli yhä yhtä muokkaamaton, kuin ensimmäisen Heiderieterin päivinä; ja oli heillä siis kyllä vielä yllinkyllin tilaa heittäytyä pitkäkseen ja oijennella pitkiä jäseniään kangaskanervikolla ja tähystellä ulos sumuun, joka kätki maailman heidän uneksuvilta silmiltään.

Pastori Frisius tapasi sanoa: "Heiderieterit ovat laiskoja vetelyksiä", mutta pastori Frisius ei ole mikään ihmistuntija, ja lisäksi liikkuu verensä hitaasti. Opettaja Haller taas sanoi: "Ne ovat hienoa hupaista väkeä", mutta opettaja Haller paisuu ruumiillaan yhä tukevammaksi ja ottaa elämän vielä kevyemmältä kannalta, ja mietiskelynsä tapahtuvat, kaikki kirkkaassa auringonpaisteessa.

Totuus ei ole kummallakaan heistä; sen löytää siitä välimaalta:
Heiderieterit ovat hienoja ja vetelyksiä.

Kun peltomies näyttää perunoitaan, joita hän on viljellyt, niin ottaa hän säkistä ja sanoo: "Tuommoisia ovat pienimmät!" ja vielä kerran kourasee hän ja sanoo: "Ja tuommoisia suurimmat! Muut ovat siinä välillä." Jos tekee siten Heiderieterien kanssa, niin oli suurin heistä se, joka eli kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten, ja jonka nimi tunnustuksella mainitaan maan taidehistoriassa. Hän oli, kuten jokainen taiteentuntija tietää, kuvanveistäjä. Mutta kun eivät aika ja ihmiset sallineet hänelle tilaisuutta luoda jotakin suurta kiveen tai pronssiin, niin on hän näperrellyt pienempää. Onpa sentään muutamissa kartanoissa ori lahoilla maata, kuten esimerkiksi Husanmin linnassa, liesiä, toisin paikoin kivisiä portinpieluksia, jotka osoittavat varsin jaloa ja eloisaa muotoaistia. Hänen elämästään on hyvin niukat tiedot. Hän lienee ollut komean näköinen, ja noista linnoista, joissa hän ansaitsi hyvän toimeentulon, lienee hän karkoitettu jonkun rakkausjutun vuoksi. Sittemmin on hän kunnioitettuna ja arvossapidettynä elellyt eräässä hansakaupungissa mestarina, joka osasi yhdistää toisiinsa taiteen ja käsityön. Vanhuutensa päivät ja loppuikänsä eli hän Nummitalossa. Tuo on omituisia. Oliko Heiderieterluonto vielä kerran pujahtanut näkyviin? Ja olikohan se sen hieno vai vetelys-puoli?

Vähäpätöisin kaikista Heiderietereistä taas oli hän, joka vielä oli elossa, Heimin isä.

Kun tulee metsästä taloa kohden, niin joutuu astumaan erään kankaanpalasen poikki, joka kanervikon alla on kuin pienissä lyhyissä aalloissa. Tämän maanpalasen oli isänsä kerran muinoin raivannut viljelyskelpoiseksi, oli kylvänyt ruista siihen ja sitte kuollut. Hänen poikansa ei kylvänyt peltoa, ja se maatui nummeksi taas. Mutta kyntövaot näkyivät sillä vielä, kuin jähmettyneet aallot. Onpa hänestä toinenkin juttu, kuinka joku häijynkurinen kerran oli ehdottanut, että hän valittaisiin kirkonisännäksi. Mutta pastori Frisius kielsi sen jyrkästi, hän kun sanoi hieman epäilevänsä semmoista kirkonisäntää, joka ei pitänyt kunnossa ja puhtaana omaa taloaan, niin, eipä edes omaa päätänsäkään.

Viimeiset kaksikymmentä vuottansa vietti hän siten, että kaiveli jätinhautoja, joita oli kankaallaan. Niin pitkän ajan oli hän häärinyt tässä toimessa, ja niin yksinomaan, että poikansa, Heim, oli lopulta tullut siihen käsitykseen, että käytti aikaansa parhaiten, kun innolla ja halulla etsi outoja esineitä maan povesta, tai, kun ei kumminkaan voinut avata kaikkia hautoja maailmassa, loikoi kesät kankaalla, talvet uunin päällä ja mietti ja kuvittelu mitä kaikkea semmoisissa mahtoi piillä. Niinpä oli hänkin hyvällä tolalla kehittyä todelliseksi Heiderieteriksi.

Heiderieter nimen kielijohdosta on ollut paljon kiistaa. Opettaja Hallerin mukaan merkitsisi se kankaallaratsastajaa, siis miestä, joka joko metsästäjänä tai vartijana ratsastelee kangasta: pastori Frisiuksen mukaan merkitsisi se taas kankaanraatajaa, miestä siis, joka raataa kangasta ja tekee sen viljelyskelpoiseksi. Jos nyt arvostelee Heiderietereitä ensimmäisestä viimeiseen tämän jälkimmäisen selityksen mukaan, niin ansaitsisi heistä vaan yksi, tuo ylempänä mainittu Heimin isoisä, tämän nimen. Toiset kaikki eivät ole panneet montakaan kortta ristiin pysyttääkseen tuota, aina eteenpäin tunkevaa kangasta etäällä omasta olkikatostaan, jonka alla he uneksuen elustivat.

Heim makasi kankaalla ja katseli isäänsä, joka jo oli useat päivät peräkkäin verkkaan ja arvellen hääräillyt avaamassa erästä hautaa. Kuuli lapion pehmeän suhauksen ja mullan hiljaista vierintää. Muuta ei. Molemmat olivat vaiti: he eivät koskaankaan puhuneet keskenään mitään. Kumpikin kehräsi omia ajatuksiaan, todellisella Heiderieterillä olikin aina riittävästi miettimisen aihetta.

Ukko laski lapion kädestään ja lähti astelemaan Nummitaloa kohden. Kuten tavallisia, oli hän unohtanut lippaan, johon hänen oli lapana sulkea löytöesineet. Hänen vanha, raihnainen jakkunsa roikkui etupuolella polviin asti; harmaat, melkeinpä valkeat hiuksensa ja partansa törröttivät tappuraisina ja sekaisina suuren päänsä ympärillä, hän astua komppuroi hitaasti ja kömpelösti ja koko ryhtinsä oli vanhuuden ja velttouden murjoma.

Heim makasi ja katseli vanhuksen jälkeen. Samassa muisti hän, että lapio oli kirahtanut. Hän sujahutti viime unensa sielunsa sunnuntaikammioon, joka oli hyvin avara, ja kohdisti älykkäät silmänsä sinne, mistä kivi kurkisti mullan peitosta. Verkalleen ryömi hän lähemmälle, pitkät käsivarret ja sääret neliniitisessä palttinassa, jaloissa kömpelöt pujotinkengät: ihan kuin suuri harmaa sisilisko. Maaten pitkänään koetti hän saada liikahtamaan hiukan puoleen kahta kiveä, jotka kehystivät hautaa: mutta se ei onnistunut. Hyvin vaivalloisesti mutta levollisena tunki hän sitten pitkän ruskean kätensä kivien rakoon ja tunnusteli varovasti haudan soralla täytettyä sisustaa. Silloin hykähti koko pitkässä ruumiissaan, tuoksahti hiukan ruskeaa multaa kivien raosta esiin, ja kohta jälestä tuli sieltä näkyviin sormenlevyinen keltainen vanne, rannerengas.

"Nyt on niitä minulla kolme!" sanoi hän matalaan, otti renkaan ja käänteli ja punnitsi sitä kädessään. "Kolme!… mutta tämä on raskain…" Hän katseli miettiväisenä rengasta kädessään. "Kunpa vaan nyt vihdoinkin saisin käyttää niitä! Vihdoinkin! Kolme niitä minulla nyt jo on. Enkä vielä ole saanut yhtään käytetyksi!"

Ukko läheni kankaan poikitse. Häilyvästi ja epäselvästi näkyi hänen ryhditön haamunsa sumun lävitse. Hänellä oli lipas kainalossa ja kädessä rautakanki.

Niinpä täytyi Heimin ylös ja tarttua kankeen. Kun ei ukon onnistunut saada suurta kansikiveä liikkumaan puoleen, rynnisti Heim painollaan sitä vastaan; silloin se antoi myöten.

"Myyrä!" tuumi Heim ja silitteli huolellisesti tasaiseksi jäljen, joka arveluttavasti muistutti sormen jälkeä.

Ei vaihdettu sanaakaan kun he huolellisesti tarkastelivat multaa ja nostivat pienimmätkin sirut ja palaset lippaaseen. Nyt oli hauta tutkittu. Ukko tunnusteli varovasti kädellään multaa ja kohotti päätään.

Silloin lähti Heim, kädet upotettuina syvälle housuntaskuihin, levollisin pitkin askelin kankaan ylitse: mutta hän ei mennytkään Nummitaloa kohden, vaan Wodanin kukkulalle, joka kohosi metsän rajalla. Ja siinä astellessaan naurahteli hän tyytyväisesti itsekseen: "Nyt löytää hän tikarin… no, löytäköön!"

Kymmenessä minuutissa oli hän ennättänyt kukkulalle ja istahti alas eräälle parin valkean koivun välillä olevalle istuimentapaiselle kanervamätläälle jo rupesi hankaamaan rannerengasta kirkkaaksi karheata nuttuansa vastaan. Siten askarteli hän vaieten ja kasvot umpimielisen näköisinä lähes pari tuntia, ainoastaan puol'avoimissa silmissään välkähteli elämä, värikäs kuin muinaisaikuisissa haudoissa. Hän kuvitteli, kuinka hän käyttäisi näitä kolmea rannerengastaan, ja kuinkahan tuo suuri ihmeellinen tapaus oikein tulisi sukeumaan.

Aurinko oli voittanut sumut ja lepäsi nyt kirkkaana ja lämpimänä lännen taivaalla, tavoitellen jo kultaisilla pitkillä sädesiivillään meren rantaa. Täytyi sentään tietää, että se siellä oli meri, omasta päästään ei sitä olisi kukaan keksinyt. Mutta tuo mahtava hopeainen viiru taivaan rannalla, joka näkyi lännessä, ja joka ikäänkuin eroitti ihmisten maailman Jumalan maailmasta, se on Pohjanmeri, joka luodeajaksi on vetäytynyt kaukaisuuteen.

Tie, joka johti maailmasta tänne kankaan yksinäisyyteen, tuli viistoon Wodanin kukkulan takaa metsästä. Tuo hiljainen metsätie, jolla harvoin näki ihmistä, vilkastui nyt tänä iltana yht'äkkiä. Kuului lähenevän askeleita ja rupesi puiden välistä kuulumaan miesten ja naisten ääniä ylös Wodanin kukkulalle.

Heim Heiderieter antoi rannerenkaan livahtaa taskuunsa ja katsahti kummissaan ylös. Uupuneen näköisiä miehiä asteli hiekkaista tietä, ne olivat tummissa sarkapuvuissa ja astuntansa todisti pitkää matkaa ja raskasta työtä. Heidän jälissään asteli neljä viisi naista, hekin näyttivät uupuneilta, mutta olivat kuitenkin yhä vielä puheliaita. Yksi niistä, roteva, voimakaskasvuinen nainen keksi pojan kukkulalla ja kysyi häneltä oudolla yläsaksalaisella murteella, oliko vielä pitkäkin matka lähimpään kaupunkiin. Poika nousi ylös ja astui alas kukkulan rinnettä.

He jatkoivat matkaansa tuontuostakin katsahtaen taakseen: Heim seisoi ruskeat sormensa kouraistuina valkean koivunrungon ympärille ja katseli heidän jälkeensä. Säännöllisesti nousivat ja laskivat naisten värikkäät huivit.

Nyt kääntyivät he kerran vielä katsomaan, ja kirkas nauru helähteli tieltä metsää kohden.

Heimistä oli tämä kaikki kuin unta. Tuossahan oli ihan ilmielävänä edessään mitä hän tänään aamuna oli lukenut pastori Frisiuksen hiljaisessa työhuoneessa. Kasvoilleen oli herännyt kärsivä ilme, otsalleen nousi silmäinsä ylle syviä suoria ryppyjä, ja yhteenpuristetun suunsa pielukset nuutuivat alaspäin. Siten kyyristeli hän koivun vieressä, pensaikko melkein peitti hänet.

Odysseys hän oli, josta hän näinä viikkoina oli lukenut ja jonka seikkailut olivat kokonaan täyttäneet hänen mielikuvituksensa! Tuntematonna oli hän palannut kotimaalleen ja tähysteli nyt suojaavan pensaikon varjosta kosijain kopeata kulkuetta. Uhkaavasti huudahti hän poistuvien jälkeen:

    "Teitä, te koirat! Jo jääneen luulitte mun ikipäiviks'
    Kauas rannoille Troian! Te mässätä saittekin täällä:
    Ah! väkivaltaa teitte mun linnani naisille kilvan,
    Ahmatit, vaimon mun jopa liehaten ahdistitte!
    Ettekö peljänneet edes taivahan hallitsijoita?
    Tai häpeäännekö tyystin jo muistonne haipunut lienee?
    Nyt toki kuoleman hetki on koittanut, kaikille teille!"

[Tämä, samoin kuin muutkin kirjassa löytyvät runot on suomentanut maisteri O.E. Helkiö.]

Silloin helkkyi metsästä iloista naurua ja joku lapsenääni sanoi: "Oletko sinä siis Odysseus?" Siellä istui eräällä puuntyngällä sievä, ehkä noin neljätoistavuotias tyttö, hänellä oli päässään punaisenkirjava huivi ja näytti hän matkaväsyneeltä.

Heim Heiderieterkös hypähti suorana ylös ja katsoi arastelematta suoraan noihin nuoriin lämpöisiin kasvoihin siellä alhaalla. Kasvonsa olivat punastuneet, vaaleita kiharia hiuksiaan kultasi ilta-aurinko, ja silmänsä olivat sulaa säteilyä ja kysymyksiä.

"Tules tänne ylös!" sanoi hän ripeästi. Ja hän kääntyi hiukan ja osoitti istuinsijaa vieressään.

"Oh!… he jäävät kaupunkiin! Ja sinne sinä kyllä ennätät. Istu tähän nyt… Kuuletko? Tänne. Rohkeasti vaan."

Hän kutsui ja viittoi. Koko ruumiinsa oli liikkeessä, silmänsä hymyilivät ja säteilivät, ja sanansa sujuivat, vaikka hän puhuikin yläsaksaa, liukkaasti ja pyöreästi ja keveästi huuliltaan kuin helmet.

Sillä tämähän oli elämää! Tämä oli todellisuutta! Tuo muu kaikki, isä ja kylä ja marski: ne olivat vaan ikävää yksitoikkoista unta. Mutta tämä oli värikästä ihanaa todellisuutta! Nythän hän voi pukea sanoiksi kaiken sen, josta hän niin usein, kankaalla loikoessaan, oli uneksinut. Nythän oli elävää todellisuutta se suuri tapaus, joka niin oli väikkynyt mielessään, ja jonka hän niin usein oli jokaiseen yksityisseikkaan asti niin selvästi ja värikkäästi itselleen kuvitellut!

Tyttö istui nyt todellakin siinä mättäällä! Kirjava huivinsa oli soljunut alas ja hänen melkein mustat, hiukan kiharat hiuksensa vivahtelivat ilta-aurinkoa vastaan metallisesti. Tyttö loi silmänsä uteliaasti häneen ja hymyili hiukan ja nojautui voimakkaalla, jäntevällä vartalollaan mukavasti koivunrunkoa vastaan.

"Nyt sinun pitää olla mukana", sanoi poika. "Ja älä lainkaan pelkää!" Ja suurekkaalla liikkeellä osoitti hän kankaalle: "Tuo on kaikki meidän, marskeillakin on meillä maata ja hevosia ja lehmiä. Tässä on meidän kuningaskuntamme! Ja tiedämme kuinka vierasta on kohdeltava! Isien Homeroa!"

"Luonnollisesti! Sinähän olet kuninkaan tytär!" Ja hän naurahti vapaasti ja hilpeästi, kuin ei ikinä ennen.

"Sinä puhut niin hienoa kieltä, aivan toisellaista kuin täällä. Mistä sinä olot?"

"Olen nyt, en aiemmin! He ovat tiilentekijöitä, tiedätkö. Lippe-Detmoldista. Teidän kaupunkiinne on perustettu uusi tiilitehdas, he tulevat sinne työhön."

"Vanhempani ovat asuneet Hessissä, ja ovat jo kauan sitte kuoileet."
Hän katsahti ajatuksissaan kankaan ylitse ja näytti hyvin väsyneeltä.

Poika kääntyi vilkkaasti häntä kohden: "Nyt sinun pitää jäädä minun luokseni. Näetkös, olemme ihan yksin maailmassa? Tuolla lännessä ja tuonne etelään on kaikki merta, tuonne pohjoiseen on kangasta, ja idässä metsää, tuhannet penikulmat."

Nyt nauroi tyttö taaskin, ja silmissään välkkyi satu. "Mitä nyt siis?" sanoi hän.

Hän otti tyttöä kädestä, ja sanoi, hieman hämillään ja hieman juhlallisesti: "Sinäpäs olot oikein mieleiseni tyttö!"

"Sepä somaa", vastasi tyttö ja katsahti poistuvia kohden; "minusta ei kukaan muutoin välitä, eikä kukaan kysy minulta, mikä olisi minun mieleeni."

"Näetkös! Nyt sinä olet niinkuin ihmiset silloinkin! Nyt me teemme, mitä itse ikinä tahdomme. Tule, niin menemme metsään."

"Minä tiedän erään sievän paikan puron rannalla, istut sinne, ja minä kerron sinulle, mitä olen lukenut, ja enemmänkin."

Tyttö lähti hidastellen hänen mukaansa, Matalain pyökkien oksat sulkeutuivat hiljaa kuin ovet heidän takanaan. Tuuli pidätti hengitystään ja aurinko kurkisteli heidän jälkeensä. Muurahaiset seisahtuivat askareissaan, ja linnut keskeyttivät lauluharjoituksensa. Siellä lähellä metsän rantaa hoikkien solakkain koivujen varjossa, juosta Iiritteli nopeasti, hiljaa solisten, valkealla sannallaan pieni kirkas puro. Se oli niin kapea, että helposti voi hypätä sen ylitse.

Poika astui ensin yli, tyttö seurasi häntä nojaten hänen käteensä. Hän oli ensi kertaa näin lähellä jotakin tyttöä. Hänellä oli ihan sama tunne, kuin äskeisin, kun hän oli kahden pastori Frisiuksen kanssa kirkossa levittämässä punaista pääsiäisvaatetta alttarille. Hän hellitti hänestä kohta, ja osoitti sammalia jaloissaan, joka kaltevasti yleni koivujen juurille. Siinä oli pehmyt, hempeävärinen matos, jota heleäväriset pilkut vilkastuttivat.

Tyttö solahti uupuneena istumaan ja nojasi päätään kädellään, poika istui hänen eteensä. Siinä vilkkaasti puhellessaan nojautui Heim milloin kumpaankin kyynäspäähänsä, milloin taas nousi hän ylös ja oli polvillaan, niin että tyttö nauroi hänen hullunkuriselle asennolleen, ja sanoi että hän oli kuin jänis kaalimaassa, korvat vaan hiukan erilaiset! Ja hän katseli hänen korviaan, jotka somasti liketen päätä pilkistivät esiin kiharain hiusten alta.

He juttelivat keskenään, aivan kuin olisivat kasvaneet yhdessä, aivan kuin veli, joka juttelee pikkusiskolleen. Poika oli ihan unohtanut olla hämillään. Yläsaksa, jota hän muuten puhui vaan pastorin luona, ihan tulvi huulilleen. Mutta mikään ei ihmetyttänyt häntä: olihan kaikki sulaa, kirkkainta todellisuutta! Hän kertoi kankaasta ja Pohjanmerestä, kertoi, mitä muinoin, ammoisina aikoina oli tapahtunut kankaalla ja sotatanterilla, oli kovin toimissaan ladellessaan näitä kirjavia viisauksiaan, ja innostui tuontuostakin tekemään kulmikkaan kädenliikkeen, niin että tyttö sanoi: "Olet aivan kuin suuri metsästyskoira!" Tyttö nauroi, oli pujottanut kätensä ristiin päänsä taakse ja nojasi niitä yhteen pujotettuja käsiään vastaan. Näki hänen silmistään ja siitä kuinka mukavasti ja täynnä hyvää tuntua hän nojausi siinä, kuinka onnellinen hän oli.

"Mutia nyt kerron vielä sinulle jotain, sen olen itse kokenut. Ja sinun pitää sanoa, onko se totta." Ja nyykäyttäen päätään, kuten tahdiksi, alkoi hän lausua. Tuuli tulla humisteli kevyenä kankaalta käsin metsään ja häivytti ja hämmensi nuorta lehvistöä; ja nuo lukemattomat, punaiset pilkut, jotka aurinko oli kuvannut metsäruohikolle, heräsivät elämään ja koettivat tavoitella toisiaan.

    On metsässä kevään tuoksu,
    Ja puro soljuen soi;
    Ja ääressä puron juoksun
    Poikanen unelmoi.

    Niin unen uinuvi oivan
    Hän sammalvuoteellaan,
    Hän kuulee puron soivan,
    Kuiskivan kulkeissaan.

    "Mun verhoni eikö loista?
    On rintani hopeinen,
    Ei valkoviittani moista
    Vihreäreunaisen!

    "Kuin tehoo lauluni sinuun,
    Tää sointujen kirkas vuo?
    Et kyltyä voikkaan minuun,
    Kerta kun käyt mun luo!

    "Mun silmiin hurmau etkö?
    On matkani kauas, hei!
    Mun lempeä pyytänetkö?
    Ei ole aikan, oi!"

    "Oi, ellös poistu, armas!"
    Hän valveten kirkaisee;
    On vastassa povi armas,
    Vaahtoa syleilee.

    Kun taasen on tyyni laine
    Ja puru kirkas on,
    Hän aallossa näkee vainen
    Katsehen angervon.

    On nurmi suruissansa
    Ja kukkuin painuu pää;
    Ja puro matkallansa
    Vieläkin nyyhkyttää.

"Sinäkö?" sanoi tyttö. "Veijari sinä olet? Nytpäs pääsin selville sinusta!" Hän nojautui taas taaksepäin, ihan pitkäkseen, ja räpytteli silmiään auringon valoa vastaan, joka pujotteli viistoon koivulehvikön välitse. Poika istui hänen edessään vaan ja katseli -häntä.

"Ennenkuin lähdet", sanoi hän, "pitää meidän vaihtaa lahjoja! Tiedätkö mitä? Semmoisia vaihtoivat ne muinoin aina."

Tyttö katsahti häneen mietteissään, sitte taivutti hän suruisan näköisenä päätään hiukan syrjään ja sanoi: "Nyt pitää minun nousta, pitää lähteä."

"Minä olen jo jäänyt tunnin matkan jälille toisista. Oh. kunpa taas saisin palata kotiin!"

Tyttö ei kuunnellut häntä. Unet olivat unohtuneet. "Näytä minulle nopeasti nyt, mistä tie menee?"

Poika lähti edellä pensaikon lävitse, taivuttaen oksat huolellisesti syrjään. Siten saapuivat he tielle.

"Niin", sanoi poika pikaisesti, "nyt sinun pitää lähteä, mutta kas tässä… tämän saat minulta, näetkös? Lahjaksi!" Ja hän antoi hänelle rannerenkaan, joka yht'äkkiä oli ilmestynyt käteensä, "Se on kultaa", sanoi hän, "säilytä se, että tunnen sinut sitte, kun olemme tulleet suuriksi."

Silmät luotuina renkaaseen, jota hän piti kädessään, kääntyi tyttö hänestä ja lähti vitkaan pois.

Pojan silmät riippuivat tytössä. Heidän välillään väreili jotain henkistä. He palasivat uudelleen toistensa luoksi ja antoivat kätensä toisilleen. Sitte lähti kumpikin sanaa sanomatta tietään.

Vanha Heiderieter oli sillävälin palannut kotiin Kyökissä seisoi Telsche Spieker avoimen lieden edessä. Isäntä astui hänen ohitsensa ja meni viistoilla lasiruuduilla ja kiemuroivilla puuleikkelyillä varustetun kaksoisoven kautta saliin.

Nummitalo oli kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten ollut kappalaisen asuntona ja oli se hupaisa yhdistymä oppineen asunnosta ja talonpoikaistalosta. On kuvaavaa Heiderietereille, että juuri he silloin hankkivat itselleen tämän talon. Sen täytyi miellyttää sukua, joka oli puolin taiteellista, puolin talonpoikaista.

Ukko meni pitkin laahustavin askelin tuon juhlallisen vanhanaikaisen huoneen lävitse, jossa vaan oli harvassa huonekaluja, ja avoi vasemmalla erään kamarin oven, johonka hän vihdoin viimein oli syvältä taskustaan löytänyt avaimen.

Kun hän oli työntänyt puoleen erään niistä tomuisista verhoista, jotka peittivät kumpaakin ikkunaa, ja tarkastanut, että koulukartano siinä edessä oli tyhjänä, rupesi hän katselemaan aarteitaan. Ja täällä, näiden elottomien hautalöytöjen keskellä, jotka olivat ladottuina puupöydille ympärilleen, muuttui miehen ryhti, ikäänkuin poikansa silloin kun oli nähnyt tuon vieraan tytön. Asetettuaan ensin lippaansa pöydän reunalle, rupesi hän vilkkaasti ja ääneen itsekseen puhuen vapisevin ja ripein käsin sijoittamaan uusia löytöjään paikoille, johon ne ikänsä ja laaatunsa mukaan kuuluivat. Viimeiseksi asetti hän miekan, joka oli noin käsivarren mittainen, suora ja noin kolme tuumaa leveä, kahden muun samallaisen aseen viereen, ja sanoi: "Nyt niitä on kolme!" Ja näki, kuinka vanhat kurttuiset kasvonsa välähtivät iloisiksi. Sitte merkitsi hän uudet löytönsä, nähtävästi hyvinkin tottuneella kädellä kirjoihin, merkitsi löytöpaikankin ja haudun rakennusmuodon erääseen laajaan karttaan, jolla oli kuvattuna koko kangas. Tätä työskennellessään muuttuivat liikkeensä vilkkaiksi ja innokkaiksi, ja näki hyvin, että sielunsa, kun liikkui iällä alalla, työskenteli tavallista suuremmalla lahjakkuudella, ja elävän mielikuvituksen ja rehellisen rakkauden elähyttämänä.

Kun tuli ilta, istuivat isä ja poika myöhään yöhön lampun valossa pöydän ääressä, joka seisoi keskellä salia. Poika yritteli kääntää jonkun sivun Homeroa, isä luki jotakin vanhaa kotikalenteria. Kumpikin istua torkkui sanattomana ja tuhman näköisenä siinä, kaikki väike näytti sammuneen heissä. Telsche Spieker oli pistäytynyt opettaja Hallerilla, jonka rouvan kanssa hän oli hyvä ystävä, ja oli sitte, kyllästyneenä noihin ikäviin ihmisiin, jotka istuivat salissa, mennyt makuulle.

Seuraava päivä oli selkeä ja kirkas. Kangas lepäsi kuin ruskea lapsi, selällään, auringon paahteessa, ja kuitenkin hyvillään auringosta, joka paistoi sitä kasvoihin, kasvoihin, joissa elivät nuo levolliset, hiljaiset silmät.

Sepäs oli oikea päivä loikoilla nummella, loikoilla ja antaa mielikuvainsa liikkua, ihan hukkua mielikuviinsa, raueta ihan, lopulta ei enää liikahtaakaan: uneksua, uneksua vaan. Oli päivä, ikäänkuin taivaan lahja vartavasten jollekin Heiderieterin kaltaiselle.

Heim palasi illalla kello kuuden tienoissa pappilasta, ja oli hyvin nyrpeissään pastori Frisiukselle, joka oli pitänyt häntä työssä koko päivän. Niin, eihän matematiikka ja Virgilius häntä niin pahasti kiusannut: mutta se Helmiä kiusasi, että tämmöinen ilma kului turhaan, tahtoo sanoa, ilman että sai uneksua siinä. Viimein, kun kuusien varjot venyivät yhä pitemmiksi, oli hän rohkaissut mielensä ja pyytänyt päästä pois, ja pastori Frisius, joka istui syviin ajatuksiin vaipuneella kirjoituspöytänsä ääressä, oli siellä syvistä maailmoistaan nyökäyttänyt päätään.

Nummitalossa laski Heim kirjat kädestään pöydälle ja palasi ulos taas. Kun hän näki edessään tuon hiljaisen avaran kankaan, etäisyydessä metsän rannan ja sen edessä Wodanin kukkulan, silloin leimahti silmissään sama tuli, joka niissä oli eilenkin puron rannalla leimunut.

Joku hypähti kova-äänisesli huutaa huikahuttaen aitauspengermän ylitse.
Kohta hänen takanaan ilmestyi esiin Andrees Strandiger.

Heim Heiderieter seisoi pahasti hämmentyneenä paikallaan. Joku vieras henkilö siinä! Edessään seisoi nuori mies, pitkä ja solakka, ryhtinsä varma ja itsetietoinen, pukunsa hieno. Heim yritti kumartaa, se ei onnistunut oikein, kuten vastaisuudessakin, sanoaksemme sen nyt kohta, ei häneltä koskaan oikein onnistunut tehdä kumarrusta, niin että Heim Heiderieter, kun hän myöhemmin tuli hiukan itsetietoisemmaksi kokonaan jätti sen, ja kulki elämänsä lävitse suorana, kuten oli Jumalan luomasta. Andrees Strandiger oijensi kätensä hänelle ja sanoi: "Tietysti et olo keksaissut ajatella, että helluntailoma alkoi eilen!… Tunnetkos vielä Frans Strandigerin?"

Heim lensi punaiseksi ja nyökäytti päätään; mutta Frans astui häntä kohden ja oijensi toverillisesti kätensä: "Sinutellaan toisiamme vaan kohta:

Frans oijensi suoriksi molemmat käsivartensa: "Hei, nyt lähdemme kankaalle. Meillä on loma! Loma!"

"Syksyllä. Pastori Frisius toivoo, että pääsisin lähinnä korkeimmalle luokalle."

"En minä tiedä", vastasi Heim hämillään. "Minunhan pitää ensin perehtyä asioihin."

Ei, sitä ei Heim tietänyt. Yhtenä päivänä oli hän tuuminut sitä, toisena tätä, ja useimmasti jotakin ihmeellistä ja erinomaista. Jonkun aikaa oli hän tuuminut lähteä Friedrich Schillerin jälkiä, kunnes surukseen huomasi, että Schiller jo oli edeltäkäsin ajatellut kaikki ajatukset, jotka hänellekin tulivat mieleen kankaalla. Toisinaan taas suunnitteli hän aikaa, jolloinka lähtisi ensimmäiselle pohjoisnaparetkelleen, ja oli vaan huolissaan siitä, että joku tässäkin ennättäisi hänestä edelle.

Oli hän jo tuuminut valtiomieheksikin ja sotapäälliköksi, mutia niillä aloilla ei ollut Bismarckin ja Moltken jälkeen enää pitkiin aikoihin mitään tehtävää. Mutta mitähän, jos lähtisi Afrikaan! Niin, Afrikaan! Hän upotti molemmat kätensä syvälle avaroihin taskuihinsa ja rupesi uneksumaan. Ja unensa virkosivat kohta eläviksi kuin todellisuus. Nyt hän oli Indian valtamerellä, vasemmalla Sansibar'ista, ja laski maihin Daressalaamin luona, niskallaan valkea korkkikypäri.

Frans Strandigerin ääni palautti hänet takaisin Wodanin kankaalle: "Minä rupean pörssimieheksi, ja varmaan!" sanoi hän. "Sitä tietä saa rahaa kokoon. Ja kun on rahaa, niin on mies vapaa. Sisareni Lena sanoi pääsiäisenä minulle, kun olin Berlinissä: 'Kuuleppas Frans, laita sinä itsesi rikkaaksi vaan, niin herätän minäkin enemmän huomiota, ja saan jonkun kaartinkapteenin!'" Hän kääntyi Heimiin: "Ajatteleppas, tyttö on juurikään saanut pitkän hameen ja ajattelee jo tuommoisia! Osaatkos kuvitella semmoista?"

Ei, sitä ei Heim osannut, niin vilkas kuin mielikuvituksensa olikin!
Hän katsahti neuvottomana Andreekseen: "Ja miksikä sinä, sitte aiot,
Andrees?" Hän kysyi ainoastaan seljetäkseen toisesta, jonka varmuus sai
hänet hämilleen.

Silloin viuhautti Frans Strandiger keppiään ilmassa: "Mitä sinä sillä tarkoitat?

"Minä rupean valtion virkamieheksi, valtiomieheksi! Ja silloin teen sitä, mikä on kansallemme tarpeen."

Heim kumarsi kiharaa päätään, kuunteli hiljaa ja ihmetteli: "Kuinka tyyneesti hän sanoo tuon! Hän on tekevä sen. Helposti on hän sen tekevä!" Ja Heim vaipui taaskin mietiskelyihinsä, kätensä uppoutuivat taskuihin ja hän katseli uneksuvin silmin kankaalle: "Ja kun hän on saavuttanut tuon suuren päämääränsä, silloin lähettää hän minut lähettiläänään… Afrikaan, paljon väkeä ja paljon rahaa mukanani."

Uneksuvasti kohotti hän oikeaa kättään, sysäsi korkkikypärinsä niskaan ja veti syvään ja voimakkaasti henkeään.

Silloin jatkoi Heim kuvitteluaan ääneen: "Minusta", puhui hän hiljaa ja verkalleen, "minusta olisi elämäni kulunut hukkaan, ell'ei minulla kolmenkymmenen vanhana olisi ainakin kahta ritarimerkkiä."

Frans purskahti nauramaan täyttä kurkkua. Hänen koko kauniit Strandigerkasvonsa ihan säkenöivät ivaa ja hän ravisteli unistaan herätetyn, säikähdystään melkein tupertuneen Heimin kättä: "Noista sanoistasi muistutan sinulle. Heim Heiderieter, kun olet kolmenkymmenen vuotias. Noniinhän! Sinullahan on vielä neljätoista vuotia laakeriesi hankkimiseen."

"Ja sinulla", huudahti Frans, "kuningaskuntasi!" Hän näpäytti sormillaan ja nauroi: "Enpäs ole unohtava tätä mieleenpainuvaa päivää, jolloin kolme tuhmaa poikaa jakoivat maailman keskenään."

"Tuleppas", sanoi Andrees, "niin menemme takaisin. Sinun pitää myöskin tulla mukaan Strandigerkartanoon. Siellä on tänään jotain erikoista. Muistathan, että joku vuosi sitte eräs hampurilainen kapteeni rouvineen ja lapsineen oli vierailemassa Strandigerkartanossa ja viipyi siellä muutaman viikon. Muistatko vielä nuo molemmat pienet tytöt? Nyt ovat heidän vanhempansa kuolleet. Ensin kuoli rouva, joka oli kaukaista sukua äidilleni, sitten mies, joka oli matkalla Eleläamerikkaan, keltakuumeeseen. Nyt on hän jättänyt jälkeensä määräyksen, jonka mukaan pyydettäisiin, jos hän sattuisi kuolemaan, minun äitiäni kasvattamaan lapset. Hän kirjoittaa, että silloin käydessään meillä, olivat sekä hän että hänen vaimonsa niin mieltyneet äitiini ja tulleet häntä niin lähelle, että hän nyt sydämensä pohjasin huolissaan lastensa puolesta, tohti pyytää näin paljoa. Arvaathan, mitä äitini on vastannut kirjeeseen."

"Minä tiedän", vastasi Heim ripeästi: "Hän on vastannut: 'Jumalan nimeen!' Hän on paras nainen maailmassa. Hän on minunkin äitini."

Andrees nyökäytti päätään, ja laski kätensä ystävänsä olalle. Siten kulkivat he hetken rinnakkain, kankaan rantaa kohden, länteen. Edessään, kaksi tai kolmekymmentä jalkaa alempana levittäysi marskilakeus.

Kaikki nuo pellot edessään, joita ojat viiltelivät, aina rantalakeille, ja laakea rantama aina nousuveden peittämälle matalikolle asti kuuluivat kaikki Strandigereille. Eikä kukaan voinut riidellä Strandigereiltä sitäkään uutta maata, joka oli muodostumassa tuolla ulkona rannikolla ja matalikolla, he itse olivat nimittäin voittaneet nämä marskit mereltä, ja itse olivat niin kauas kuin ihmiset muistivat ja asiakirjat tiesivät kertoa, omasta kukkarostaan ja omalla lapiollaan pitäneet kunnossa rantatokeet ja kaivaneet rantamalle ne ojat, joihin kerääntyi muta, josta sitten oli muodostuva uutta hedelmällistä maata.

Mutta vanhat rantatoeasiakirjat, jotka ovat kaupungissa maaneuvosvirastossa, ne eivät tiedä paljoa maan lisääntymisestä, useammin kertovat ne tokeitten särkymisestä. Asianomainen Strandiger velvoitetaan maan turvallisuuden vuoksi tämän vuoden Martin päiväksi korjaamaan ja uudesti laittamaan sen osan rantavallia, joka kuuluu hänelle… tai: "Asianomainen Strandiger rakentakoon vielä tänä vuonna Stülper-tokeen kulmauksesta sinne asti, josta tie kulkee talolle, paikalle, jossa virta ja nousuvesi kolmantena päivänä marraskuuta, nousi niityille, seitsemänkymmentä jalkaa pitkän ranta-tokeen…"

Merellä on oikkunsa, milloin liehuu se, milloin hymyilee, milloin on se ahnas, milloin antelias. Se oli muuttunut sangen anteliaaksi! Ja Strandigerit, jotka aina olivat voimakkaita sitkeitä miehiä, oikeita friesejä, ryhtyivät ripeään työhön vallien tuolla puolen. He kalvoivat pitkiä, viistoon käyviä ojia rantakaistaleeseen ja pian lainehti näiden ojien välillä mataloilla kohoumilla pitemmältä ja pitemmältä matalaa viheriää ruohoa, ja nyt jo kantoi tuo viherjä rantakaistale rouva Strandigerille yli kolmentuhannen markan vuokraa.

Mutta ulkona tuolla, kaukana ulkona neljän tunnin matkan päässä matalikolla, jossa ulkoaallokko murtuu, oli kohonnut pitkä valkea jono hiekkasärkkiä, olivat kohonneet yhä korkeammiksi ja korkeammiksi, ja naiden särkkien suojiin, mannermaalta käsin oli muodostunut avara keväisen viherjä niittylakeus.

Saarta kutsutaan Flackelholmiksi. Se on melkein tuntematon, se kun on uusi ja sijaitsen ihan yksinään ja sille kun on vaikea laskea maihin matalikon ja merenkäynnin vuoksi. On karttoja, joihin ei sitä ole edes merkittykään, ja on julaistuna kertomuksia rantasäikistä, joissa sitä ei ole mainittu. Se on kuitenkin myöskin rantasäikkä, on upoksissa ollut, mutta taas ilmoille kohonnut jäännös ammoista kimbriläistä marskia. Ja kuten nyt näyttää, on se kaikista säikistä se, jolla on suurin tulevaisuus edessään; toisia nimittäin täytyy suojella tokeilla, ett'ei meri nielisi niitä takaisin. Niiden rannat varustetaan kivitokeilla, joihin meri riehuu voimansa. Flackelholm sitä vastoin kasvaa itse omin voimin ja laajentaa alaansa vuosi vuodelta. Sen eteen on meri itse rakentanut vallin ja rajan itselleen, korkean seinämän valkeata santaa.

Kun matkustaa Hampurista Helgolandiin ja ylälaidalla on kadonnut näkyvistä mannermaa, niin voi, jos on hyvä kiikari, pohjoisessa nähdä valkean säikkäjonon, voipa eroittaa merenajamasta bamburuo'osta kyhätyn lipputangonkin ja lipun vieressä nähdä seisomassa sen miehenkin, joka nyt asuu siellä, elettyään ja koettuaan sen, mitä tässä kirjassa tulee kerrottavaksi.

Kun ystävät astelivat puistokujannetta, joka johti ylös kartanoon, ja jossa jalavain varjossa jo oli melkein pimeätä, seisoivat sisäänkäytävän edessä upeat vaunut, ja rouva Strandiger silitteli kahta mustapukuista lasta poskille, vuoroin toista, vuoroin toista, ett'ei kumpikaan jäisi ilman. Vanhempi, neljäntoistavuotias Maria, tummanverevä tyttö, jolla oli ruskeat lempeät silmät, itki; kahdeksanvuotias Ingeborg, jolla oli siniset, vilkkaat siimat, katseli luottavasti ylös tuohon ystävälliseen naiseen, joka puhui niin verkkaan ja hiljaa ja jonka silmät olivat niin lyhytnäköiset ja itkettyneet, ja tuota suurta, harmaata rakennusta. Sitte käänsi hän ripeästi päätään — punevvanvaaleat hiuksensa heilahtivat olalta toiselle — ja keksi nuo kolme poikaa, jotka hitaasti lähenivät puiden varjosta.

"Katsokaas!" sanoi rouva Strandiger, "tuossa tulevat ystävänne." Ja hän mainitsi heidän nimensä.

Kohta senjälkeen seisoi Heim rouva Strandigerin takana, ja odotti, kunnes tuli hänen vuoronsa tervehtää. Hän tähysteli ylös vanhoihin menneenvuotisiin variksenpesiin, joita oli ylhäällä jalavissa, ja laski niitä. Kaksi kerta vaan, ennenkuin hän siirsi silmänsä seuraavaan pesään, vilkaisivat silmänsä pikaisesti ja arasti sieltä juhlallisista puista alas noihin nuoriin lapsiin, joilla oli niin lempeä ääni, ja niin ihmeellisen kauniit hiukset. Mutia kun lasten silmät kääntyivät häneen, tähysteli Heim jo taaskin ylös vanhaa varista kohden, joka siellä ylhäällä vaakkui maailmankatsomustaan.

Siten rääkkyi vanhus siellä äveänä, eikä tiedä, kuinka kauan tuota keskustelua olisi jatkunut, ell'eivät lapset olisi astuneet Heimin luokse ja tervehtäneet häntä.

Illallisen jälkeen lähtivät he vielä käymään avaralle nurmikolle, jonka ympärillä tukevat puunrungot kohosivat kuin vartioina, rupesi jo hiljalleen hämärtämään siellä puiden siimeksissä. Lännestä käsin, mereltä, pilkoitti sentään vielä heikko iltavalaistus, se sattui kahteen päätyakkunaan, ja katseli kuin lempein puolisulkeuvin silmin ihmisiin, jotka käyskelivät puutarhassa. Tässä järjestyksessä he kulkivat: edellä Frans Strandiger, ja hänen rinnallaan tumman verevä Maria; Frans kertoi hänelle vilkkaasti ja reippaasti suurkaupungin elämästä, paraadeista, kaduista ja palatseista, ja hän kuunteli luottavasti ja katsahti toisinaan ylös häneen. Mutta kun Frans toisinaan vilkastui ja vaikka hän koettikin hillitä itseään, hän oli nimittäin ihmistuntija — ja sattui nauraen kertomaan jotain surullista tai jotain, joka herätti sääliä tai inhoa, silloin muuttui tyttö kohta araksi ja katsahti hänestä Andreekseen ja Heimiin silmillä, jotka ikäänkuin säikähtyneesti kysyivät: "Oletteko tekin samallaisia?" Ja Andrees, joka katseli häntä, vastasi joka kerta, katsoen häntä lempeästi ja ystävällisesti silmiin. Mutta Heimin silmät! yks' kaks' — olivat ne jalavien varjossa.

Andrees oli ottanut käteensä pikku Ingeborgin käden. "Kuinka vanha sinä olet, Ingeborg Landt?"

"Minä olen kuudentoista. Paljonkos minä olen vanhempi kuin sinä? Yks', kaks?…"

"Enhän minä mitään niksauttele!" Nyt oli äänensä yht'äkkiä paljoa syvempi. "Sehän on vaan lystikseni… kun me käymme näin verkkaan."

Poika pudisti järkevänä päätään: "Se ei sovi isoille ihmisille!" sanoi hän.

Silloin asteli tyttö hiljempänä käsi hänen kädessään. Toveruus oli mennyttä. Poika oli tullut tytölle kaukaiseksi ja vieraaksi. Sydämensä, joka oli lentänyt Andreekselle, oli säikähtänyt takaisin ja lensi nyt toisia teitä, Frans Strandigeriä kohden, joka astui heidän edellään iloisesti puhellen. "Andrees saa huomenna näyttää minulle talon", ajatteli hän, "ja hevoset ja lampaat. Fransin kanssa leikin minä sillävälin piilosta puiden lakana. Tuonne, tuon suuren puun taakse menen minä piiloon; otan hameen näin kokoon, sitte ei hän näe minua. Mutta tuota kolmatta, sitä en minä saa kärsityksi. Hänelle en minä sano mitään; hänellä on harmaat kengät, joissa on nahkanauhat."

Heim asteli rouva Strandigerin rinnalla ja kuunteli hiljaisena, mitä hän jutteli lasten elämästä ja koulutodistuksista ja heidän vastaisesta opetuksestaan, jota Frisius ja Haller ohjaisivat. Sillävälin kukisti hän useita neekeriheimoja Tanganjika-järven rannoilla, jotka juhlallisista ja sanarikkaista uskollisuuslupauksistaan huolimalla jo kolmannen kerran olivat nousseet kapinoimaan häntä vastaan; hän tähysteli pimeihin varjopaikkoihin tien sivuilla, olisiko siellä väijyksissä villejä mustia miehiä, joilla oli silmät kuin tulihiilet, ja jotka vartoivat tilaisuutta hyökätäkseen sen suloisen lapsen päälle, joka käveli Frans Strandigerin rinnalla ja katsoi häneen. Heim Heiderieteriin, kuin pyytäisi hän apua. Maria Landt taas ajatteli, kun pojan katse arasti lensi häneen: Mikä hyvä armas ihminen hän olleekaan!

Seuraavana iltana tulivat Andrees ja Maria yhdessä sisään ja Andrees lausui, kohottaen lakkiaan, kun hän astui Marian sivutse: "Jos viitsit, niin näytän sinulle näkö-alan, joka meillä on yläkerroksesta."

He nousivat rinnakkain pimeitä, kuluneita rappusia, jotka upean leveinä ja tummanvärisillä rikkaasti koristetuilla nojapuilla varustettuina ylenivät vasemmalla sisäänkäytävästä. Kapea käytävä, johonka he sitten tulivat, oli ikkunaton, ja sen keskikohdalla oli kaksi porrasta, siinä täytyi hänen ottaa tyttöä kädestä. Mutta kun käsi, joka niin luottavasti lepäsi hänen kädessään, oli niin pehmyt ja lämmin, ei hän kohta osannut hellittää siitä, vaan johti häntä käytävän päähän jyrkkiä ahtaita portaita, joilla vaan on sileä puutanko käsipuuna.

"Ingeborg viihtyy hyvin täällä", sanoi tyttö. "Kun lähdimme Hampurista, itki hän."

"Minäkö? Ensin pelkäsin, teitä poikia nimittäin. Minä luulin, että te olisitte ylpeitä. Suuret pojat ovat usein niin ylpeitä."

Tyttö vaikeni ja päänsä vaipui. "Älä vaan pahastu!" sanoi hän sitte. Hän oli itkuun puhkeemaisillaan. Sisarensa Ingeborg olisi nauranut, mutta hänellä oli täysi työ pidättää kyyneliään.

Poika sysäsi jalallaan oven auki: he olivat kamarissa, joka oli laitettu vinnille rakennuksen päättyyn. Jyrkässä päätyseinässä oli leveä ikkuna. Toisiaan vastapäätä, kaltevassa tiilikatossa, oli kaksi pienempää, joissa oli rautaiset kehykset; toinen niistä antoi itäänpäin, kankaalle, toinen länteen, merelle. Useissa talonpoikaistaloissa rannikolla on samallaiset ikkunat tai luukut, joista pahalla säällä voi tähystellä, miltä rantakaistale ja matalikko näyttävät, onko karja rauhallinen laitumella, tai näyttääkö nousuvesi uhkaavalta.

"Tule!" sanoi Andrees. "Tänne!" Ja hän laski suojelevasti, kuten vanhempi veli ainakin pikkusiskolleen, kätensä hänen olkapäilleen ja veti hänet päätyikkunan eteen. Hän oli paljoa kookkaampi kuin tyttö, pitkä ja kehittymätön, nenänsä oli suora ja kopeannäköinen — se kuului Strandigerien perintö-ominaisuuksiin, oli heidän vaakunakilpensä — suu oli hyvin kaunispiirteinen, mutta ankara, silmät ylpeät, mutta niiden tuli ei vielä ollut täysi, leveän, mutta ei korkean otsan yllä ylenivät tummat suorat hiukset, jotka sileästi ja tasaisesti lepäsivät päälaen mukaan, yleten taappäin, kuten Ingeborgin vaaleat hiukset. Jos seisoo Andreasta ja Ingeborgia vastapäätä, ja on tarpeeksi pitkä, niin näkee aina takapuolella päätä vahvasti kohoavan päälaen. Ei koskaan näe Andrees Strandigeria huolettomasti kammatuin hiuksin, aina ovat ne tuommoiset suorat ja sileänkiiltävät, ja hänellä on tupana tuontuostakin huolellisesti vetäistä kädellään päälakensa ylitse, kädenliike, joka hänellä on vielä tänäpäivänä, jolloin hän jo rupeaa olemaan seudullaan tunnettu ja huomattu mies. Tämä kädenliike osoittaa jonkinmoista turhamaisuutta, mutta vielä enemmän osoittaa se turhantarkkaa huolellisuutta ja mietiskeliästä perinpohjaisuutta tunnesävyssä ja luonteenlaadussa.

Tyttö astui Andreeksen käsivarsi olkainsa ympärillä, ikkunan ääreen, mutta hän ei vielä voinut huomata, mitä silmänsä näkivät, hän ajatteli ainoastaan: "Kuinka lujasti hän pitää minusta!" Ja hellä, kaikille vaikutuksille altis sydämensä sykähteli ilosta.

Tyttö katseli poikki veden. "Kenen ovat nuo pienet rakennukset tuolia?" kysyi hän vilkkaasti.

Ilta-aurinko välkkyi Eschenwinkelin pieniä mainioita ikkunoita vastaan, niin että ne kellersivät ja liekehtivät kuin ilmivalkeassa.

"Ne ovat työväenasuntoja", sanoi Andrees ja aikoi vetää hänet ikkunan äärestä. Mutta tyttö oli unohtanut hänen käsivartensa: "Siellä leikkii lapsia!" huudahti hän, "ja paljain jaloin!"

Hän veti hänet toiseen ikkunaan, joka antoi itään päin. Siellä aukeni eteen avara ilta-auringon valaisema kangas. Edessä yleni se ehkä noin parikymmentä jalkaa, sitte leveni se lakeana ja tasaisena metsään saakka, eteläänpäin aina taivaanrannalle asti.

"Näetkö tuossa kankaan rajalla ihan kylän liepeellä tuota leveätä olkikattoista rakennusta? Se on Heim Heiderieterin koti."

Andrees käänsi hänet käsivarrellaan itseään kohden. Tyttö kohotti hienot kasvonsa häntä kohden, onnellisena ja hiukan hämillään: "Sinä sanot, että Heim on hyvä! Mikset sano, että hän on kaunis? Hänellähän on kiharat hiukset ja älykkäät ystävälliset silmät."

Tyttö katsahti syrjään ja näki taaskin lapset. "Katsos", sanoi hän ja nauroi hiljaa, "lapset tanssivat piiritanssia ja laulavat."

Silloin veti Andrees hänet kärsimättömänä toiseen ikkunaan, josta aurinko lännestä käsin loisti sisään.

Lapsen silmät liitelivät veden avaraa selkää, kuten rantalintu, joka on lähtenyt liika aikaisin vallilta, eikä löydä kuivaa paikkaa, jolle laskeutuisi. Hänen lapsuutensa oli kulunut suurkaupungin seinämien välillä. Näky edessään oli liika suuri hänelle. Sanansa muodostuivat rukoukseksi: "Kuinka maailma on suuri… oi, sitä en ole aavistanutkaan. Minä pelkään."

Poika naurahti lyhyeen — Strandigerit eivät osaa nauraa, se loppuu aina niin lyhyeen ja kuivakiskoiseen —: "Luulin, että sinä osaisit iloita suuresta, etkä näkisi pientä. Mutta sinä iloitsetkin paljasjalkaisista lapsista Eschenwinkelissä, ja kun näet meren, niin pelkäät."

Tyttö koetti koota ajatuksiaan: "Kaikkein kauneinta mitä näen, ovat minusta nuo saarnien alla leikkivät lapset."

"Vai niin! Ja senjälkeen Heim Heiderieter ja hänen kotonsa, ja senjälkeen? Ja koska tulee minun vuoroni?"

"Tule!" sanoi hän ja lähti edeltä ja astui rappuja alas. Mutta hän ei enää antanut tytölle kättään. Käytävässä pysähtyi hän ja sanoi: "Tässä on kaksi rappusta."

Kun he tulivat sisäovesta puutarhaan, juoksi siellä Frans Strandiger täyttä vauhtia Ingeborgin jälissä. Hän oli kuitenkin löytänyt hänet jalavan takaa, Kummankin silmät säteilivät, ja jokainen heidän liikkeensä oli kaunis. Heim Heiderieter taas seisoi kädet taskuissa syrjempänä aitausta vastaan ja katseli, pää eteenpäin kumartuneena tyttöä, kuin olisi hän aikonut suoraapäätä maalata hänet.

KOLMAS LUKU.

Heim ja Andrees olivat keskivälissä syyskuuta palanneet kotiin. He olivat suorittaneet päästötutkinnon.

Andrees oli antanut kimnasistilakkinsa äidilleen, joka oli pyytänyt sitä. Tämä lakki löydettiin, kertoaksemme sen kohta, rouva Strandigerin kuoleman jälkeen, joka tapahtui kahdeksantoista vuotta jälkeenpäin, pähkinäpuisen piirongin alimmasta laatikosta, joka oli hänen vuoteensa jalkapäässä. Samasta laatikosta löydettiin myöskin hänen morsiushuntunsa, jonka kolmella sivulla oli hänen itsensä kutomaa pitsiä, ja Andreeksen ensimmäiset mustasta vuohennahasta tehdyt kengät ja hänen miehensä matala verkalakki, jonka meri toisena päivänä hänen kuolemansa jälkeen oli huuhtonut rannalle. Siellä oli myöskin se uusi Bielefeldiläisestä palttinasta tehty paita, ne valkeat hansikkaat ja se valkea myssy, joissa hän tahtoi tulla haudatuksi. Vanhempana kävi hän nimittäin mielellään puettuna valkeaan aamumyssyyn, mieluimmin koko päivän. Vanhemmat siistit naiset meidän paikoilla tuntevat ainakin erityistä mieltymystä valkeihin myssyihin.

Andrees oli ostanut itselleen jonkinlaisen metsästyslakin, joka puki häntä erinomaisesti ja teki hänet miehekkään näköiseksi. Hänen käytöksensä oli hyvin levollinen ja järkevä ja mielipiteensä niin vaimenneet, ett'ei hän, vaikka hän kohteliaana miehenä koettikin sitä, voinut yhtyä pastori Frisiuksen enemmän teoreettisiin mielipiteisiin, eikä niihinkään enemmän käytännöllisiin, joita opettaja Haller esitti. Elämänkatsomuksessaan ei enää ollut vähintäkään aukkoa, ja sydämensä, sen liesi hän varmasti, ei ikinä lähtisi kulkemaan teitä, joita ei kokemuksensa ja ajattelunsa varmasti ja tyystin ollut punninnut Hän oli nuori mies, joka tiesi, mitä hän tahtoi, jolla oli nuori voimakas hevosensa satuloituna, ja joka nyt lähti koulun ovelta ulos maailmalle, edessään tuttu, ihana, siimeksinen tie, joka vei suureen kaupunkiin, jossa kaikki oli oleva myötäistä hänelle: neitojen rakkaus oli kaunistava hänen tietään, nuoret olivat etsivät hänen kokeneita neuvojaan, vanhat olivat antavat arvoa hänen punnitsevalle perusteelliselle mielelleen.

Heim Heiderieter kantoi vielä tulipunaista kimnasistilakkiaan, vielä kun ei ollut sattunut mitään ylimääräisiä rahoja, joilla olisi voinut hankkia hatun. Häneltä riitti ylimalkaankin hyvin hiukan ajatuksia rahoihin, joita oli tarpeen. Antoi vaan isäukon pukeutua vanhoihin harmaihin kenkiinsä ja tuumia, mistä niitä piti lähteä. Hän kuleksi vaan onnellisissa kirjavissa ajatuksissaan syksyistä tummaa kangasta ja uneksi vanhoista kuuvalon valaisemista linnanraunioista, hupaisista ravintoloista jossain vuorten rinteillä ja hiljaisista metsäteistä, joilla käyskeli ihania lapsia ja joitten vierillä linnut livertelivät pensaikoissa.

Hän istui Andreeksen kanssa Wodanin kukkulan ruohoisella rinteellä, ja tuijotteli kankaalle, jolta aamu-usva huuruili, kuin olisi se ollut auringon säteistä kudottu peite, jota hellät lämpimät äidinkädet hiljaa kohottivat puoleen, ja unensa liihoittelivat kirjavina ja värikkäinä avaraa hämärää kangasta.

Näihin aikoihin oli hänellä aate — hän ei ole toteuttanut sitä aatettaan — kirjoittaa runo tai satu tapaan, joka silloin oli muodissa: Joku ritari näiltä kankailta, ei mikään Heiderieter, vaan joku Andrees Strandiger, palaisi niihin kirjaviin aikoihin, jolloin puettiin sääripari, joka kuului yhteen, toinen siniseksi, toinen punaiseksi, Tübingenistä Holsteiniin ja pelastaisi jollakin tulvillaan olevan Neckarin ylitse kaareuvalla sillalla jonkun nuoren tytön elämän. Ja uhkarohkeassa nuorukaisylimielisyydessään saisi hän tytön kiitollisen, lapsirikkaan humaltuneen isän lupaamaan, 'että hän tuo tämän saman lapsen, kun tästä on tullut neito, hänelle hänen linnaansa Pohjanmeren rannalla. -Ja kun tyttö sitte, kun oli vierähtänyt kolme vuotta, todella tulikin korkeana ja solakkana kullankellervät hiuksensa lainehtivina ja silmänsä tummina, tuli erään vanhan palvelijattaren saattamana, arkana kysellen ja pelokkaana, kuinka hänet valtasi koti-ikävä ja kuinka hän lohduttomana katseli ulos yli meren, ja kuinka ylpeytensä kuohahti kerskaksi, kuin se tummanruuni orhi' jolla nuorukainen ratsasti rantasäikkien ylitse. Ja kuinka nuorukainen teeskeli itsensä niin kylmäksi ja niin välinpitämättömäksi ja tahtoi vaan vartoa, että neito ensiksi tulisi hänen luokseen, vaikka sydämessään painikin rakkaus, kuin aamuaurinko neitsytkammion lyijyikkunoissa, jotka välkkyvät metsää kohden. Ja kuinka he ratsastivat rinnakkain kangasta, ja kuinka nuorukainen, kun he vielä ratsastivat kumpikin hevosellaan, ja neidon hiukset hulmahtelivat hänen kasvoilleen, kuitenkin ensiksi läheni neittä ja rukoili hänen rakkauttaan, rukoili ylpeänä ja nöyränä, niinkuin naiset niin mielellään näkevät miehen rukoilevan… "Etkös usko, että siitä syntyy kaunista, Andrees? Hän oli hypähtänyt seisaalleen rinteellä ja osoitti kädellään kankaalle: Tuolla… tuolla he ratsastavat! Näetkös?"

Eräänä toisena iltana, kun lähtöpäivä jo oli lähellä, istuivat molemmat ystävykset puutarhassa jalavan juurella, joka on etelään nurmikosta. Sinne oli Heim nikkaroinut penkin ja pöydän; Ingeborg oli auttanut häntä.

He väittelivät Mariasta ja lngeborgista. Heim väitti, että Maria oli liika hyvä maailmaan. "Oletko sinä nähnyt hänen vihastuvan? Onko hän koskaan hermostunut, oikullinen tai äkkipikainen? Onko hän kenellekään ylpeä? Jos se kristillisyys, jota Frisius saarnaa" — he sanoivat nyt aina Frisius, ei koskaan pastori Frisius — "jos se todellakin elää jossakin ihmisessä, niin elää se Maria Landtin sielussa!" Hän löi kädellään pöytään, jonka hän oli tehnyt.

Andrees nojausi taaksepäin ja sanoi: "Olemme aivan yhtä mieltä. Sinä sanot monisanaisesti: 'hän on pyhimys'. Niinpä jätkänkin siitä: siis hän ei ole käyttökelpoinen elämässä. Hän on liika hellä, liika luottavainen, hänen silmiään peittää sumuharso. Hän seurustelee ainoastaan äitini ja mahdollisesti lasten kanssa Eschenwinkelissä. Tuollainen pehmeä hento luonne! Ja tuollainen hento, lapsekas, kyynelsilmäinen seurapiiri! Mitä on siitäkin lähtevä?"

"Varroppas vaan, jahka on kulunut vielä neljä vuotta! Hän on yksi noita vanhoja muinoisia germaaneja, jotka lähtivät näiltä rannoilta Englantiin! Voimakas, vaaleat, heikosti punervat hiukset, säihkyvät, sinisen harmaat silmät! Hänen äitinsä oli sukua äidillesi..Mutta sinun äitisi on sukuisin näiltä seuduilta, ja kuuluu vanhaan Horstensukuun. Mutta nyt on historiallisesti todistettu, että Hengis ja Horsa, vaeltamaan lähteväin saksalaisheimojen ruhtinaat, ovat olleet maanomistajia näillä seuduin."

"Kuulithan sen: hän on pyhimys! Niiksi siis kysyt? Entä sinä ja
Ingeborg sille?"

Heim vetäisi suurella laihalla kämmenellään kerran suunsa ylitse ja vaikeni: sitte sanoa tokaisi hän: "Jos sanon hänelle: 'Rakas Ingeborg!', niin katsoo hän minuun näin ja sanoo: 'Heim…"

He istuivat hetken miettivinä, kunnes molemmat tytöt tulivat jalavain varjosta ja astuivat puutarhan lävitse: Maria ei enää näyttänyt lapselta, mutta oli yhä vielä hentorakenteinen, liikkeensä olivat arat ja hiukan verkalloiset ja silmänsä lempeät, Ingeborg oli vielä lapsi, mutta pitempi kuin Maria, puheensa ja liikkeensä olivat hiukan kulmikkaat: "kuivin kaislaruoko vallin rantamalla", sanoo Andrees hänestä, "lentävä nuoli", sanoo Heim.

Ystävykset nousivat kohteliaasti seisaalleen ja Heim sanoi Ingeborgille: "Ystävämme kaupungista kirjoittavat meille, että he aikovat matkustaa jo huomenna. Me matkustamme yhdessä heidän kanssaan."

Maria riensi Wodaninkukkulaa ylös ja jäi, arvatenkin neuvottomuuttaan, kun Andrees tänään oli niin vieras ja jäykkä, seisomaan ruohikkorinteelle, ja nojasi kädellään koivun runkoon. Andrees oli kohta rinnallaan, hän oli vihoissaan, kun tyttö pysyi noin väliäpitämättömänä, ja koskei hän ollut saavuttanut mitään, laski hän nopeasti ja lujaan käsivartensa hänen vyötäisilleen. Aurinko lepäsi meren yllä kuin kultapallo hopeaisella tasolla. Ilma oli kirkas ja. selkeä kuin väritön lasi, maailmassa oli ihan hiljaista, ja oli kuin koko maailma olisi ollut ihan virheetön ja tuskaton. Silloin laski Maria Landt ensikertaa käsivartensa luottavasti Andreas Strandigerin olalle.

"Näetkös, Maria, tuolla kaukana, ihan taivaan rannalla noita valkeita pitkiä juovia, jotka nousevat ja laskevat, ne kierteleivät kuin pitkät välkkyvät käärmeet aurinkoa kohden: nousuvesi lähenee siellä."

"Mutta mitä on tuo tuolla oikeaan auringosta, Andrees?… Oi, mutta katsos: valkea vuori keskellä merta!"

Tytön pää oli keveästi hipaissut hänen päätään vastaan. Hänen hiuksensa ja osoittava käsivartensa peittivät Andreekselta näköalan.

Silloin tarttui hän tytön käteen, ja nyt näki hän sen selvästi etäällä meressä: "Oi!" huudahti hän… "Tuo on harvinainen näky. Se on Flackelholm!"

Tyttö hengähti syvään: "Tuoko on Flackelholm! Kaunis ja rauhallinen on se tuolla. Niin puhdas ja valkea."

Andrees naurahti lyhyeen: "Hirveän autiota ja ikävää mahtaa siellä olla. Mutta kadun kuitenkin, ett'en tälläkään kertaa ole tullut käyneeksi siellä. En ole vielä koskaan ollut siellä; äitini ei salli sitä."

"Isäni on sijoittanut sinne enemmän kuin kymmenentuhatta markkaa ojiin ja kaivantoihin, siellä seisovat vielä pystyssä ne kaksi majaa, joissa työmiehet asuivat. Isän kuoleman jälkeen ei siellä enää ole tehty mitään. Ei olo enää siedetty mainitakkaan koko Flackelholmia."

"Kuinka rauhaisana ja valkeana se tuolla välkkyy! On kuin aurinko armastaisi sitä. Se on laskeutunut ihan sen rinnalle."

"Harvat tuntevat tien sinne. Sampikalastajat Elbellä laskevat toisinaan ankkuriin sen läheisyyteen; on vaikeata laskea maihin sille, eikä siellä ole mitään löydettävissä, korkeintaan lokin munia, tai joskus jonkun rannalle ajauneen laivahylyn jätteitä, tai joku kuollut hylje."

"Laskuveden aikaan voi sinne päästä jalankin. Mutta se on vaarallinen, monta tuntia kestävä matka. Minun isäni hukkui semmoisella matkalla."

"Ei! Säikän suojassa on tasaista alavaa maata, monta hehtaaria, sanovat, ja sen muta sanotaan olevan hyvin hedelmällistä. Kun palaan, käväisen siellä ja katselen hiukan. Sanotaan kyllä, että kasvullisuus siellä on suolaista ja suomaista, ja ett'ei mikään eläin syö sitä, ja että koko saari on ihan arvoton. Ja hirveän ikävää siellä ainakin on."

"Mutta jos ihminen olisi kipeä, Andrees, minä tarkoitan, siten sielussaan, suruisa tai katkeroitunut, tai onneton, jos ihmiset olisivat tehneet vääryyttä hänelle, tai hän itse toisille: silloin olisi hänen hyvä mennä sinne."

Andrees nykäytti olkapäitään ja hellitti hänen kädestään: "Semmoista minä en osaa kuvitella!" sanoi hän.

"Oi", sanoi Maria, "maailmassa on sentään niin paljon kurjuutta ja onnettomuutta! Eschenwinkelissäkin on melkein aina joku sairaana. Pikku Schütt on kovassa kuumeessa, ja huone, jossa hän makaa, on niin matala ja ummehtunut. Reimer Wittin vaimo on myöskin taas sairaana. Ja heillä on kuusi lasta."

Andrees hellitti kätensä hänen olaltaan. Kasvoilleen nousi tyytymätön ilme.

Silloin huomasi Maria, että hän oli loukannut häntä, ja koetti hyvittää häntä taas: "Kuka tuntee tien Flackelholmiin?"

Andrees naurahti lyhyeen: "Ystävättäresi Antje Witt ja hänen veljensä Reimer. He tuntevat sen. Sanotaan, että Antje Witt laskuvedellä lähtee ulos ja kuljeksii tuntikausia ulkona matalikolla vältellen pitkissä kaarroksissa juoksuvesikaivantoja, ja saapuu siten Flackelholmille. Totta ainakin on, että hän toisinaan lähtee ulos laskuvedellä, eikä palaa nousuvedeksi. Missä hän muuten oleskelisi? Täytyyhän hänen toki jossain olla löytänyt maata? Mutta tuo on sentään aina uhkapeliä. Olen niitannut kartalla matkan sinne, ja se tekee neljännesosan matkasta Helgolandiin."

"Tule!" sanoi Andrees. "Puhutaan jostain muusta! Mitä liikuttaa minua tuo autio saari? Täällä on kaunista ja edessäni on koko maailma." Ja ikäänkuin sulkeakseen vielä kerran sydämelleen koko synnyinseutunsa, loi hän katseensa kankaan ylitse ja sanoi taaskin: "Huomenna lähden maailmalle!"

Hän ei luonut katsettaankaan tyttöön, eikä kiinnittänyt huomiotaan häneen. Oli kuin olisi hän unohtanut hänet.

Silloin ajatteli Maria: Hän iloitsee, että hän pääsee pois. Ja hän mietti ja mietti, mikähän se oli, joka teki heidät niin erilaisiksi ja eroitti heitä. Eikä hän vaan päässyt siitä selville.

Viistoon kankaan ylitse näkyivät rattaitten jäljet, jotka veivät Strandigerkartanolle. He seurasivat niitä. Kumpikin astui omaa jälkeään: heidän välillään oli matala kaistale, joka kasvoi korkeata kanervaa. Niin liikkuivat heidän ajatuksensakin siten rinnakkain kuin nuo pyöräin jäljet, jotka eivät ikinä kohdanneet toisiaan. —

Aurinko oli laskeumaisillaan mereen: iltarusko alkoi sytytellä valojaan hajanaisten pilvien takana, silloin läheni Heim Heiderieter pohjoisesta kankaan ylitse. Ingeborg asteli hänen rinnallaan, heilutellen kädessään ruskeata olkihattuaan ja huolettomasti tyrkkien jalankärjellään nummea. Siten käydä retosteli hän veltosti ja huolimattomasti. Välittiköhän Ingeborg Landt näihin aikoihin ylialaan mistään? Eiköhän hän elänyt ihan huolitta ja ihan ajatuksitta? Kuten pääsky, kuten leijaava lokki? Eikö hän näihin aikoihin ollut hyvin kaunis, hyvin komea ja hyvin pitkäkaulainen ohdake? Oliko hän kankaalla suriseva metsämehiläinen? Heim sen tietää! Niin, sellainen ihan hän oli.

Kun Maria käveli kangasta, seisahti hän tuontuostakin säikähtyneenä ja pelkäsi nähneensä käärmeen, joka mateli ruohikossa, ja lähti ainoastaan pelokkaasti eteenpäin. Mutta Ingeborg tyrkkäsi kanervikkoon, ja sanoi: "Antakaa sijaa tai kumartukaa!" eikä välittänyt käärmeistä. Hän kulki kuin nuori kuningatar valtakunnassaan. Silmänsä välkkyivät kirkkaina ja tulisina, kirkkaan sininen pukunsa, jossa oli pieniä valkeita täpliä, mukautui vaatimattomasti ja nöyränhyväilevästi hänen muotojensa, mukaan pyytämättä muuta kuin pidättää Heimin silmiä, jotka toisinaan pyrkivät liika rohkeiksi.

Ingeborg asteli hiukan edellä ajatuksiinsa vaipuneena, nyt kääntyi hän ympäri ja katsahti Heimiin.

Tyylisenä ja juhlallisena kuin odottaisi se vieraita, seisoi metsä heidän edessään; siellä täällä oli joku valkokoivu astunut hiukan eteen ikäänkuin ottaakseen vastaan vieraita.

Metsällä oli kirjavanvälkkyvä hienokuteinen puku, säädyllinen ja siveä. Tuolla syvemmällä ainoastaan, jossa puno kurkistelee kirkkaine silmineen lehvien välitse, ovat puvun liepeet hiukan kohotetut, pistää esiin jalankärki. Metsä vaeltaa nimittäin verkalleen länttä kohden kankaan ylitse.

Edustalla on tiheikkö matalaa pensaikkoa, sen jaloissa myllertää sanajalkoja ja kanervaa kuin pikkulapsia; pensaikkoa seuraavat pyökit, jotka alaslaskettuine vehreine huntuineen verhoovat metsän salaisuuksia. Näiden kaikkien edessä seisoo siellä täällä, keskellä kangasta valkokoivuja, solakoita nuorukaisia. Länsituuli huojuttelee niitä usein ankarasti ja taivuttelee niitä, mutta ne pitävät lujasti kiinni pehmeistä hatuistaan ja vartioivat metsän edustalla, seisoen yksikseen tai kaksi ja kolme yhdessä.

Tuossa on Wodanin kukkula. Se ylenee metsän edessä, ei ylen korkeana, kaksikymmentä jalkaa vaan, ja on ihan pyöreä. Metsän pihkaiset lyhytsääriset peikot ovat pystyttäneet sen tähystelläkseen laelta kankaan ylitse ja kauemmaksi merellä ja kauemmaksi vielä, niin kauas kuin metsäpeikon silmä kantaa. Ne ovat istuttaneet sille koivujakin, kapuavat niihin, istuvat ja kurkistelevat sieltä, kohooko meren ylle pilviä ja uhkaako kova ilma. Sitte liitävät ne itkien ja voihkien metsän ylitse, koko sen rintaa, ja ilmoittavat, mikä lähenee: "Lujaan juuret nyt ja taipuisaksi runko! Ylväänä huojukoon latva!" Pauhaten vinkuen tulee ensi puuska, ryhmyisen juuren alle iivahtaa vaikertaen metsänpeikko.

Mutta kun aurinko loistaa kuin tänään ja ieyhyy lempeä leppeä tuuli, silloin istuvat ne kahdeksan yhdeksän rinnakkain — ne ovat nimittäin pienen pieniä raukkoja — penkeillä, joita he ovat laittaneet itselleen mättäistä, ja tarinoivat keskenään muinaisista ajoista, ja niistä kahdesta lempivästä, jotka viime sunnuntaina hiipivät metsän lävitse ja Heim Heiderieterin kahdesta kultaisesta rannerenkaasta, jotka yhä vielä ovat mättään alla… Hshth! Poissa he ovat! Tuossa tulee Heim Heiderieter, tuo rauhanrikkoja, ja ihana Ingeborg.

"Älä puhu noin kovaan, Ingeborg! Ilma on niin kirkas ja tyyni. Se kuuluu kauemmalta kuin luuletkaan. Älä heilauta kättäsi noin ilmassa, se kuuluu, kuin löisit lasiin. Jos aiot laulaa, niin laula jotain vakavaa ja hienoa, sillä se kuuluu portille asti, jota enkelit vartioitsevat."

Ingeborg käännähti häntä kohden ja katsahti häneen, kuin olisi häntä arveluttanut. "No nyt… nythän olet taas lennossa! Nyt ei sinun kanssasi enää voi vaihtaa järkevää sanaa."

He nousivat rinnakkain kukkulan rintaa. Heim katseli, kuinka Ingeborgin polvet ponnistivat pukua vastaan.

Hän heittäysi ruohikkoon ja katsahti tyttöön. "Tietysti tiedän; olenhan minä sunnuntailapsi."

    Niin ylväs linnan valtias
    Ol' Pohjanmeren ruhtinas.
    "Nyt" — lausui — "alkaa kiista.
    Jo vartoo syksyn riista!"

    He kiertää metsät, manteret
    Ja kaataa uljaat otukset.
    Ja raikui riemun sarvi,
    Kun palas miesten parvi.

    Mut ruhtinas ei palaakkaan.
    Jää yksin metsään huokaamaan.
    "Suo, Wodan, saalis aino,
    Oi, poista lemmen paino!"

    Hän uinailee, ja nukkuukin,
    Saa metsän käärme esihin,
    Jo usvattaret vuottaa,
    Nyt kuolo rauhan tuottaa.

    Metsässä hänen haudallaan
    En rinnan rauhaa saa mä vaan.
    Mä etsin saalistani,
    Mi ain' on aatteissani.

"Tuo käy nyt taas minun ymmärrykseni ylitse", sanoi tyttö. Mutta Heim huomasi hyvin, että hän sentään oli hiukan ymmärtänyt siitä, sen verran kuin ymmärtää pilveä, joka ylenee etäältä. Hän oli aukaissut hiukan suunsa, ja rintansa nousi ja laski hitaasti ja syvään. Kun vaan tietäisi, mitä hän nyt ajattelee! Mutta hän on aina kuin lintu: juuri kun luulee, että nyt se on paulassa, silloin ilkkua visertää se jo lähimmällä puunoksalla, ikäänkuin ei olisi koko maailmassakaan mitään kettuja ja linnunpyydystäjiä.

"Etkös näe? Missä silmäsi ovat? Andrees ja Maria käyvät tuolla. Andrees ei ole vielä koskaan pyytänyt minua käymään kanssaan. Noh, se onkin ihan yhdentekevää."

"Andrees pitää Mariasta; siksi käy hän hänen kanssaan. Minä pidän sinusta, siis!"

"Mutta soisinpa", sanoi Heim, ja silmänsä välähtivät vihastuneesti, "soisinpa, että edes kerrankin olisit ystävällinen minulle. Nyt edes viimeisenä päivänä!"

"Ja minä… minä soisin, että jättäisit tuon kerjäämisen. Andreekselle ei ikipäivinä juohtuisi mieleenkään tuolla tapaa kerjäillä ja juosta jonkun tytön perässä… mutta sinä olot aivan raukka!" Hän hypähti ylös ja lähti pää jäykästi pystyssä ja heilutellen hattuaan kädessään alas kukkulanrinnettä Strandigerkartanoa kohden.

Ingeborg meni yli kankaan ja ajatteli Andreesta. Sillä Andrees oli ylpeintä ja ihaninta, mitä maanpäällä löytyi. Hän oli yhtä ylevä ja loistokas, kuin kaikki ne miehet, joista hän viime viikkoina oli lukenut pastori Frisiuksen luona, kuin Theodor Kölner, kuin Friedrich Frisen ja kaikki nuo muut vapaussodan sankarit. Niin kaunis hän oli ja niin varma, ja semmoiset ylpeät silmät kuin hänellä olivat! Ja oli vallan hirveätä, ett'ei hän välittänyt mitään Ingeborg Landtista! Mutta Heim taas? Ei, Heim oli liika lauha, liika levoton, liika ystävällinen. Heim ei ollut mikään sankari!

Heim seisoi hetken vielä ja katseli hänen jälkeensä. Sitte upotti hän kätensä taskuihin, ja katseli iltaruskoa, joka ihmeellisen loistavana säteili taivaalla. Se valtasi hänen mielensä. Kasvojensa kiusautunut jännitys suli, ja silmissään syttyi tuli. Hän unohti tuon Ingeborgin, joka tuolla syrjempänä kulki kankaan ylitse, ja rupesi puhelemaan sen toisen kanssa, joka en hänen mielikuvituksessaan, joka ratsasti hänen sivullaan kankaan yli, ja joka oli hänen armaansa. Hän astui ripeämmin eteenpäin, ja kun hän siinä kulki tietään, silmänsä illanruskossa, kohotti hän kätensä, ja kaikki muu maailmassa hälveni mielestään: "Koko linna on liekkien vallassa, Ingeborg! Nyt täyttä karua! Ja älä pelkää! Etkö näe, kuinka lujina ja upeina nuo pilvenharmaat muurit ylenevät? Ne eivät ikinä voi sortua. Mutta sisällä on paljasta liekkiä ja lieskaa. Liekit kurkistavat mielettömin punaisin silmin joka ikkunasta, ne lieskaavat joka käytävässä, ne kapuavat ylisille ja kiipeävät ylös tornia. Näetkös? Nyt lentää punainen kukko katonharjalle. Pysy tiellä. Ingeborg ja pidä lujasti ohjaksista! Näetkö kuinka lieska loimuu kauniissa salissa? Pöytien ja vuoteitten ylitse leimuavat ja liekehtivät nuo punaiset tulihenget… Älä itke, Ingeborg! Me rakennamme uuden talon, ihanamman kuin entisen, rakennamme alttaanin, jolta saa katsella metsiin, ja korkeat ikkunat merelle käsin… Nyt uupuu lieska… liekit sammuvat… ontot silmät tuijottavat vastaani… oh… nyt on kaikki raunioina!"

Hän antoi käsiensä vaipua, ja seisoi hiljaa uniinsa unohtuneena. Kotipihansa oli lähellä, ja aitausvallin takana makasi Ingeborg pitkänään ja nauroi.

Silloinkos Heim hämmentyi ja aikoi vihoissaan kääntyä pois. Mutta kun tyttö lepäsi siinä ja katseli ja nauroi häntä niin ylimielisen vallattomasti, ja kun hänen vaaleat hiuksensa sekautuivat kanervikkoon, niin ei Heim osannutkaan irroittaa silmiään hänestä. Hän seisoi hänen edessään ja ajatteli: Ehkä hän kuitenkin pitää sinusta! ja tyttö salli hänen kernaasti katsella, kun ei hän vaan häirinnyt häntä puheillaan, ja oijenteli ja oikoili itseään siinä, kuin kissanpoikanen, joka haluaisi leikkiä.

Silloin kääntyi Heim hiljaa poispäin, hän kalpenikin hiukan, ja silloin hypähti tyttö pystyyn ja lähti hänen kanssaan rinnettä alas. Marskia ja merta peitti jo illan hämärä.

"Siedänpä sinua sentään!" sanoi tyttö yht'äkkiä. "Enhän muuten viitsisi aina käydä kanssasi täällä kankaalla."

"Mutta sitte tulet yht'äkkiä niin epäystävälliseksi ja rupeat riitelemään."

"Niin, odotithan, ja sentähden… ja koska…" Hän pani kätensä taskuunsa ja etsi sieltä ja katsoi häneen… mutta silloin olivat tytön silmät taas yht'äkkiä tuollaiset suuret ja kummastelevat, ikäänkuin näkisi hän yht'äkkiä "elefantin edessään." Niitä silmiä!

Kun hän palasi yksin rantamaa pitkin, otti hän yht'äkkiä rannerenkaan taskustaan, ja heitti sen äkkiä vihastuneesti veteen. Vilahti hopeaisesti veden kalvossa, ja vedenneitojen kädet kurkottivat ahnaasti vedestä aarteen perään. Niitäkin varomattomin!

"Ei siitä kuitenkaan ikinä mitään synny!" sanoi Heim. "Hän on liika itsepintainen. Hän on toisellainen kuin minä!"

NELJÄS LUKU.

Heim Heiderieter, yhdeksännettä lukukauttaan viettävä ylioppilas, oli aamusti saapunut Bebenhauseniin, oli uneksinut koko päivän Bebenhausenin kauniissa hiljaisessa linnassa, tuossa kuninkaallisessa erakkolassa, ja käyskeli koko iltapäivän Schönbuchissa jatkaen ja kehitellen näitä uneksumisiaan. Milloin kuleksi hän rauhaisan hiljaisilla metsäpoluilla, milloin päätiellä, jonka ylitse pyökit tuuheine oksineen riippuivat. Nyt tuli hän uupuneena, kengät tomusta valkeina ja kasvot kuumina, viimeistä kukkulan rinnettä alas. Pyökit väistyivät edestä, ja sadut ja unet kaikkosivat metsien piiloon, maailma avautui eteen taas: tuossa seisoi Tübingenin linna. Ilta-aurinko välkkyili pitkissä ikkunariveissä. Tuo vanha kaupunki seisoi rauhaisana tuossa edessä, laajana ja omaisena tuossa laakson pohjalla.

Heim Heiderieter laskeusi verkkaan mäen rinnettä. Hän uneksi yhä vielä. Vielä ei ollut kukaan herättänyt häntä, ei ollut kukaan ottanut häntä palvelukseensa. Sen teki sittemmin kotiseutu.

Pukunsa oli hyvin yksinkertainen, ruskeata sarkaa, valkeilla kiharoilla hiuksillaan oli pehmeä hattu ja kädessään luja tammisauva.

Kasvonpiirteensä olivat vuosien vieriessä miehistyneet ja elämänuskallus ja aurinko olivat saaneet ne ruskeiksi ja voimakkaiksi, mutta silmänsä olivat yhä pysyneet entisinä, olivat yhä samat uskolliset puhtaat silmät, joiden takaa välkkyi värikkäitä kirjavia ajatuksia, kuin ikkuna, jonka takana seisoo sytytetty joulukuusi.

Mutta siinä juuri onkin Heim Heiderieterin heikkous. Eihän aina olo jouluaatto. Milloin ryhdyt sinä arkipäivätoimiin, Heim Heiderieter?

Torin vierellä, lähellä kirkkoa, on ravintola, joka ehkä on jo yli kahdensadan vuoden vanha. Sinne meni hän sisään.

Tuo matala avara huone yksinkertaisine pöytineen, penkkineen ja tuoleineen on täpötäynnä ylioppilaita, jotka nauttivat vaatimatonta illallistaan, leipää ja juustoa, tai istuvat oluthaarikkojensa ja viinilasiensa ääressä ja pakinoivat keskenään korkeaäänisesti ja iloisesti. Siinä ravintolassa kävi etupäässä pohjoissaksalaisia. Monta verevää reipasta nuorukaista saa siellä nähdä. Muutamat ovat vielä hyvin nuoria, vasta koulusta päässeitä, kasvoillaan on vielä päästötutkintojen kalpeus, ja liikkuvat he vielä enemmän tai vähemmän epävapaasti, eivätkä vielä ole oikein kotiutuneet vapaaseen ylioppilaselämään. Toiset taas ovat jo vanhempia, heiltä on tuuheat viikset, ja siellä täällä antaa joku lyhyt vaalea poskiparta aihetta viattomiin leikinlaskuihin. Mutta on joukossa vanhempiakin, rappeutuneita elämän kuluttamia miehiä, ne ovat yliopiston kiusanlapsia, sen silmien edessä pilalle joutuneita; näkee kasvoja, jotka puhuvat joko uneliaisuudesta tai juopottelusta, vartaloita, jotka ovat joko liika ohuet tai liika tukevat, käytöstä, joka osoittaa joko velttoutta tai raakuutta. Ne ovat reippaan nuorison pilkan esineinä ja rasitukseksi tovereilleen ja tuttavilleen. Ne ovat vanhempain ja sisarusten huoli ja Jumalan kauhistus.

Heim Heiderieter ripustaa hattunsa käyräkahvaisen keppinsä nenään ja sijoittaa molemmat nurkkaan, sivasee kerran pieniä viiksiään ja oijentaikse suoraksi, niin että päänsä melkein koskee kattoon, ja lähtee sitte, milloin nyökäyttäen tervehdykseksi päätään, milloin kumartaen — nyökäyksensä ovat aina sydämelliset, on kuin välähtäisi joka kerta lämpöä silmistään, kumarruksensa ovat jäykät ja taipumattomat — ja pujotteleikse pöytien välitse pyrkien holsteinilaisten pöytää kohden.

Sen sanoo eräs viimeistä lukukautta opiskeleva lääketieteen ylioppilas, hupainen hauska mies, kirkkaitten silmälasien takana välkkyvät kirkkaat silmät. Hänen isänsä, eräs lääkäri, käy virkamatkoillaan välistä aina Eschenwinkelissä saakka, ja poikansa on tuntenut Nummitalon jo, kun Heim vielä juosta livisti paljain jaloin hiekkatietä koululle.

"Mutta ne ovat minulla taskussani. Tuossa!" Hän näytti nauraen risuista nidosta.

"Mutta kuulkaas, Heiderieter", kysäsee eräs vanhempi ylioppilas, joka vasta äskettäin on tullut Tübingeniin, eräs teräväpiirteinen juristi: "Mihinkä tiedekuntaan te oikeastaan kuulutte?"

Kysymyksessä piilee pientä ivaa ja pientä uteliaisuutta. Mutta pöydässäkös remahdetaan nauramaan, ja satelee sukkeluuksia asian johdosta. Jotkut arvelevat: "Viidenteen!" Toiset taas tuumivat, että Heiderieter kuuluu "Uhlandin tiedekuntaan" ja että "koko Württemberg on opintosalinaan." Viimeksi selittää joku, että Heiderieter oleksii liika harvoin Tübingenissä, jotta edes voisi semmoisia kysyäkään.

Tuo ystävällissilmäinen lääketieteen ylioppilas saa hälinässä, joka oli syntynyt, tilaisuuden matalalla äänellä selittää kysyjälle, että Heiderieter oli mukava, mutta omituinen nuorukainen, joka, ikävä kyllä ei tietänyt, miksi hän pyrki.

Heimistä on kiusallista olla keskustelun keskipisteenä ja on hämillään. Hän on, kun on kahdenkesken ajatustensa kanssa, ylen rohkea mies; hän puhuu kokonaisille kansanjoukoille, eikä hän valtiopäivillä jää ketään vastaan sanattomaksi. Kahdenkesken jonkun tuttavansa kanssa on hän hupainen seuranpitäjä, avaa sydämensä ja tarjoo siellä sijaa niin vilpittömällä ystävyydellä, että tuntee ihan ilostuvansa. Mutta hän joutuu hämilleen, kun on ympärillään kuusi, seitsemän miestä ja kaikki katsovat häneen, ja aina menee hän ensimmäisenä luentosaliin — jos hän ylialaan menee sinne nimittäin — ett'ei, kun hän astuu ovesta, kaikkien silmät kääntyisi häneen. Niinpä onkin käynyt niin, että Heim Heiderieter, joka kullekin erikseen esiintyy mielevänä, vilpittömänä ja lahjakkaana miehenä, on tuttavapiirilleen kokonaisuudessaan hyvänsävyisen leikinlaskun esineenä, ravistavatpa muutamat jyrkempiluontoiset ja ylpeämmät päätäänkin hänestä puhuttaessa.

Tällä kertaa pelasti hänet pälkähästä voimakas käsi. Oli astunut ravintolaan joku vieras nuori herra, kookas komea mies, jonka tummat, suorat hiukset, tummat silmät, jalot kasvojenpiirteot ja hieno puku tekivät varsin edullisen vaikutuksen. Tämä mies pysähti hetkeksi itsetietoisen ja varman näköisenä keskelle huonetta, hattu kädessään, ja katseli etsivästi ympärilleen. Sitte kuuli hän keskustelun holsteinilaisten pöydän ääressä, ja samassa laski hän kätensä Heimin olalle.

Heim hypähti pystyyn ja laski kummankin kätensä toisen olalle:
"Andrees, Andrees!"

"Tule!" sanoi Andrees. "Riisuin eilen Berliinissä yltäni ulaanitakin, ja olen suoraapäätä matkustanut tänne näkemään ja puhuttelemaan sinua. Vaikeatapa oli löytää Tübingeniä, Stuttgartissa olin jo heittää koko yrityksen sikseen. Vielä vaikeampi oli löytää sinua." Hän kääntyi pöytäseuran puoleen: "Olette saaneet pitää tätä miestä viisi vuotta. Minulla on vanhat oikeudet häneen; sallikaa hän minulle täksi illaksi."

Ulkona oli ruvennut hämärtämään, oli jo melkein ilta. Mutta taivas oli kirkas. Oli hiljainen, ihana kesä-ilta.

"Tuolla syrjempänä", sanoi Heim hieman arasti. "Olon vuokrannut itselleni pienen huvimajan tuolla ulkona viinitarhoissa. Mutta voisimmehan mennä sinun hotelliisi. Minne olet ottanut asuntoa?"

He astelivat kapeaa epätasaista polkua ylös kukkulalle. Kuu kurkisteli etäisten puunlatvojen ylitse; sen valo heitti kiemuroivia viinilehväin varjoja tielle. Toisinaan näki hieno- ja siromuotoisen viinirypäleen lepäävän kivityksellä, viheriän viinirypäleen.

Heim tuijotteli miettivän näköisenä tiehen, Andrees piti tapansa mukaan päätään ylhäällä ja katseli ympärilleen; liikkeensä eivät sentään enää olleet niin rauhalliset kuin ennen, niihin oli tullut jotain äkillistä ja levotonta.

He vaikenivat kumpikin: Tuolloin tällöin kuului joku yksinäinen arka lintu huutavan yössä.

Silloin väistyivät vasemmalle tiestä viinipensaat ja edessä seisoi pienen lavan päällä neliskulmainen huvimaja, jonka ovi oli auki.

Sen muodosti yksi ainoa huone, noin tavallisen pienen huoneen kokoinen. Seinällä vastapäätä ovea oli puupenkki, joka oli maalattu viheriäksi, se oli varustettu patjoilla ja näytti käyvän vuoteesta. Huoneen oikealla seinällä seisoi kirstu, jonka Andrees kohta tunsi, se oli ennen seisonut Nummitalon salissa. Muun osan huonetta anasti pyöreä pöytä.

Kun tämän huvilan asujalla oli luonaan enemmän kuin kolme vierasta, täytyi hänen ottaa ne kolme kirjaa, jotka olivat kirstulla ja nostaa ne pöydälle. Näistä kolmesta kirjasta lupasi yksi opastaa ahkerat lukijansa koko vanhaan filologiaan, toinen oli päiväkirja ja kolmas Uhlandin runot. Ensimmäistä ei hän ollut aukaissutkaan, toisessa oli ainoastaan tyhjiä valkeita lehtiä ja käytettiin sitä spriikeittiön alustana, kolmannen osasi Heim ulkoa.

Strandiger katsahti päätä pudistellen ympärilleen: "Saakohan täällä edes kupin kahvia tai jotain semmoista?"

"Paikalla!" vastasi Heim ja laski pienen spriikeittiönsä punaisenkirjavalle pöytäliinalle. Andrees seurasi tarkasti jokaista hänen kömpelöä liikettään.

"Keittiö seison muuten tavallisesti tässä arkulla", sanoi Heim, etsien paraikaa samasta arkusta kahvitötteröä.

Heim kääntyi ympäri, ja survasi konetta kämmenellään, niin että se, sensijaan että olisi hiukan siirtynyt syrjään, pannuilleen päivineen lensi lattialle. Lattialle juokseva väkiviina syttyi kohta palamaan. Nyt paloi jo kahdessa kohdassa, ja Heim seisoi niiden välillä.

"Jos sinä aiot antaa sen palaa", sanoi Andrees, "niin pitää meidän vähitellen ruveta poistumaan."

Nyt maltti Heim mieltään ja iski leveällä kämmenellään palavaan pöytäliinaan, ja saikin tulen kohta sammumaan.

"Tule", sanoi Andrees, "mennään istumaan tuonne ulos penkille, kuu nousee laakson ylle. Ympäristö näkyy olevan hyvin kaunis… onko sinulla jotain juotavaa?"

He menivät istumaan ulos penkille, viini välillään. Silloin tällöin ottivat he siemauksen. Lasia ei ollut.

"Emme ole tavanneet toisiamme viiteen vuoteen", sanoi Andrees…
"Kuinka pitkälle sinä olot edistynyt?"

Heim nojasi kyynäspäillään polviinsa ja katseli avaraan laaksoon edessään. Valkeine kiharoine hiuksineen ja partoineen ja voimakkaine suurine piirteineen muistutti hän, siinä kun hän terävästi ja kuitenkin uneksuvasti katseli kuuvalovälkkeiseen hämärään, etelään, noita vaeltavia germaaneja, jotka muinoin joskus matkahaluisina ja kaihoten olivat näiltä samoilta kukkuloilta tähystelleet etelään, ikävöiden tuonne kaukaisuuteen, jota eivät tunteneet, ja joka oli tuleva heidän tuhokseen.

"Pitkällekö olen edistynyt jo?" kysyi hän neuvottomana. "Enhän tiedä edes, pitääkö minun pyrkiäkään mihinkään."

"Mutta sallihan sitte, miekkoseni, että kysyn sinulta jotakin! Paljoko jätti isäsi sinulle perintöä?"

"Vai niinkö luulet… Noh, ja sitäpaitsi! Tottahan sinä johonkin sentään pyrit. Mitä sinä toimittelet?"

Silloin naurahti Andrees harmistuneesti: "Olen saanut kaksi kirjettä", sanoi hän, "toinen on Maria Landt'ilta, toinen Telsche Spiekeriltä. Oletkohan utelias?"

"Vai niin? Sittehän ei minun tarvitse sitä kertoakaan. Hän kirjoittaa: säästöpankki lähettää sinulle vielä puoleksi vuodeksi rahaa. Nummitalo on jo savupiippua myöten velassa ja tämä savupiippu huojuu jo perustuksillaan."

Silloin purasi Heim huuleensa, mutta ei kääntänyt katsettaan laaksosta:
"Siispä pitää minun ryhtyä johonkin."

"Sen pitäisi sinun itse parhaiten tietää! Mutta uskonpa kylläkin, ett'et pysty siihen. Ei ole yksikään Heiderieter koskaan suorittanut mitään tutkintoja, tai saanut mitään valmista aikaan… Neuvon sinua, kuule. Palaa kotiin ja rupea Nummitalon isännäksi."

"Enpäs ikinä! Kiitos siitä! Keksinhän aina jotain. Jossain maailman kolkassa! Matkustan ulkomaille."

"Mutta toisessa sävellajissa. Olen jättänyt hänen kirjeensä pöydällesi.
Voit lukea sen perästäpäin."

"Mariaanko? Hän kirjoittaa hyvin järkeviä kirjeitä. Ensi rivillä seisoo: Äitisi tulee vanhaksi ja on jo melkein sokea. Ja toisella: Rakennukset Eschenwinkelissä luhistuvat jo huomispäivänä. Sitten palataan taas äitiin ja taas Eschenwinkeliin."

Andrees kohautti olkapäitään. "Mitä minä siellä? Kerran käväisin, kolme vuolta sitten. Maria oli matkustanut pois. En osaa mukautuu noihin pieniin oloihin siellä. Kuulun suurkaupunkiin. Mutta, kuule, sinulle tahdon tunnustaa jotain: Sinun pitää hoitaa pientä omaisuuttasi, kuten kaikki isäsi. Sinä kuulut kotiseudulle."

"Pysy hiljaa vaan! Enhän ajattelu halveksivasti sinusta. Senhän tiedät. Mutta olen aina aavistanut, että loppu tulisi tämmöinen. Heiderietereistä ei ole vieraisiin oloihin. Jos sinusta joskus jotain kunnollista tulee, niin tulee sinusta sitä kotona, siellä metsän ja rannan välillä. Sinne kuulut sinä, sinne kuuluu sydämesi ja sinne voimasi. Siellä voit joskus ehkä käyttää, mitä täällä vieraissa maissa olet nähnyt ja oppinut."

Silloin nousi Heim seisaalleen ja astui jonkun askeleen eteenpäin ja katseli laakson ylitse. Kaikilta rinteiltä huurusi kaste usvaisina pilvinä laaksojen ylle.

"En voi jättää tätä ihanaa lempeätä maata", puhui hän matalaan, "siellä ylhäällä, kaukana on minusta liika autiota ja kylmää. Ihmiset ja maa, kaikki ovat niin tasaista, niin lakean aavaa ja kaukaista." Hän kääntyi ympäri: "Miksi et sinä palaa kotiseudulle?"

"Minäkö? Minä kuulun kaupunkiin." Hän naurahti: "Kun johtuu mieleeni tuo Maria Landt, tuo hiljainen sävyisä pyhimys! Että silloin muinoin olin ihastunut häneen! Mutta sitenhän käy. Ell'ei näe ja saa mitään muuta, niin tyytyy siihen, mitä on saatavilla. Muistatko serkkuani, Frans Strandigerin sisarta?"

"Hänestä tulee maanviljelijä. Konttorituoli tuntui hänestä liika kovalta, ja seinät liika ahtailta, hän on nyt jossain Itäpreussissa jollain maatilalla… Mutta tuon Lena Strandigerin, hänen sisarensa, tahtoisin kerran nähdä rinnan Maria Landtin kanssa. Sekös olisi oiva pila! Suurempia vastakohtia ei löydy."

Heim katsahti ystäväänsä, ja kuun valossa näki hän nyt selvästi, mitä hän jo oli ollut tuntevinaan hänen äänensä sävystä, että Andrees Strandiger oli saanut toiset silmät. Ne silmät olivat kyllä vielä ylpeät ja kauniit, mutta ne eivät enää olleet rauhalliset ja puhtaat. Ja tämä viilsi hänen sieluaan: hän ajattelu että hän nyt oli ihan yksin maailmassa: "minulla ei enää ole yhtään ystävää!"

"Tuumin", jatkoi Andrees, "antaa Strandigerkartanon vuokralle. Naiset voivat asua yläkerrassa, eikä heidän tarvitse huolehtia talonpidosta. Minä jään Berliiniin ja tutustun suureen maailmaan. Mitä muutakaan hyvää rahoista on?"

Heim ei virkannut mitään. Hän ei ollut vielä tarpeeksi ajatellut näitä asioita. "Mitä muutakaan hyvää rahoista? Että saisi nauttia elämästä! Luonnollisesti! Sitähän varten rahat ovat ja maat ja väki! Olisi minulla vaan rahaa!" Hän havahtihe unistaan.

"Lena jäi äitinsä kanssa Stuttgartiin. Me jatkamme huomenna matkaa
Schweitsiin."

"Tein tämän syrjämatkan luoksesi, tuodakseni sinulle Marian kirjeen ja laskeakseni minäkin sydämellesi, että palaisit takaisin Nummitaloon. Sinne sinä kuulut ja siellä olet paikallasi."

"En ikinä!" sanoi Heim ja ravisti uhkamielisesti kiharoita hiuksiaan. "Palaisinko kotiin näin hyljättynä ja näin menneenä miehenä? Avaraan maailmaan minä lähden!"

Andrees oijensi kätensä hänelle. "Oma olet käskijäsi. Tee, kuinka tahdot. Minun pitää lähteä. Löydän kyllä itse kaupunkiin takaisin. Eikö täälläpäin ole tapana sanoa: Jumalan haltuun? Jumalan haltuun, Heim!"

Heim piti yhä vielä hänen kättään kädessään ja aikoi sanoa: "Jää nyt vielä luokseni tänne! Olemmehan lapsuudesta asti parhaimmat ystävät." Mutta Andrees kääntyi poispäin, ja taaskin hänen viime katseessaan, huomasi Heim tuon vieraan hänessä. Silloin hellitti hän hänen kädestään.

Hetken seisoi hän oven edessä ja kuunteli hänen askeleitaan, ne kuuluivat, yhä alemmalta. Yhä kauempaa kuului tuo tripp, trapp… Ja nyt oi enää mitään… Kaikki hiljaista.

Hän puisteli hämmentyneenä päätään, tähysteli laakson ylitse, kääntyi ympäri, ja astui, mielensä levottomasti lainehtivana, majaansa.

Silloin näki hän pöydällä tuon kirjeen ja tarttui siihen, kuin johonkin, joka vielä oli hänelle omaista ja läheistä.. Hän astui taaskin ulos ja koetti lukea sitä kalpeassa kuunvalossa, joka väreili ilmassa. Siinä oli ainoastaan muutama sana, jotka olivat kirjoitetut erään kämmenenkokoisen valokuvan takapuolelle: "Äiti Strandiger sanoo: Heiderieterit ovat aina pyrkineet vieraaseen ja laiminlyöneet kotonsa; mutta Heimistä en olisi uskonut sitä. Jos kaikki olisimme Heiderietereitä, olisi kaikki paljasta ohdaketta ja orjantappuraa, ja kaikki olisimme katottomia. Kangas on hiipinyt aina ikkunalautoihin asti ja livahtanut katolle. Nummitalo on suotta kutsuva poikaansa ja kangas isäntäänsä, kunnes viimein palaa kotiin kelvoton mies, josta ei kotiseudulle ole mitään hyötyä."

Hän näki sen selvästi kuunvalossa. Hän astui hiukan syrjempään, niin ett'eivät viinipensaat riistäneet häneltä hituistakaan kuun hopeavalosta: "Nummitalo! Tosiaankin… Ei, mutta! Nummitalo!… Eipäs… Katsokaas toki!" Hän kertoi viinipensaille, hän puhui ääneen, kuin joku, joka hilpeänä ja keveänä tarinoi viinipikarin ääressä: "Nähkääs! Todentotta, kaikki vajan ikkunat ovat rikki, sen ovat ne pojan viekanat, senkin ilkimykset, tehneet. Ovat sen perineet niiltä ajoin, kuin minä aloitin… onkin osaava heitto pienelle pojanvekaralle! Ken osasi, sai palkinnoksi pienen piipunnysän. Luulenpa todentotta, että tuolta salin ruudun takaa kurkistaa esiin Telsche Spiekerin naama, Sekös osasi murista. Mutta mepäs istuimme vallin takana vaan ja nauroimme."

Hän puisteli ihmeissään päätään. Kuunvalo hiipi joka hiuskarvallaan ja välkkyi joka suortuvallaan.

"Enpäs enää voisi astua suorana tuosta ovesta sisään… en likimainkaan! Minun täytyy taivuttaa päätäni syvään, oikein kumartua täytyy minun, kun palaan! Minä… niinpä, näkisinpä mielelläni taas kerran tuon vanhan talon, ainoastaan nähdäksenikin, miltä se nyt näyttää… sali ja kellarikamari ja kyökki avoimine liesineeen, jolla mustat härkäpavut ratisten paistuvat pannussa… ruton hyvää ruokaa se! Mutta seassa pitää olla perunanpalasia ja ne pitää olla paistetut rasvassa, niin, ja oikeastaan pitää länsituulen viuhua kankaalla, tuommoisen oikean märän, kolakan länsituulen. Sillä se on oikeata rannikkoväen ruokaa se."

"Tuosta menee polku puutarhan lävitse ja tuossa on vallinaukko. Tosiaankin, aukko näyttää pieneltä, se on nurmettunut, siitä ei enää käy kukaan metsään ja Wodaninkukkulalle. Ja siellä turpeen alla on yhä vielä se kolmas rannerengas. Olisipa somaa tietää, kuka senkin on saava! Ne molemmat toiset ovat menneet linnunteitä! Mutta kolmas kerta olen osaava oikeaan!"

"Missähän lienee sekin rengas, jonka lahjoitin silloin purolla? Lieneekö sen käsivarsi yhä yhtä ruskea ja silmät yhtä kirkkaat? Näkisinpä… näkisinpä mielelläni puron taaskin, jonka rannalla lepäsin hänen edessään, ja tahtoisinpa nähdä paikankin, jolla hän erosi minusta. Missä lienee hän nyt? Missä?"

Hän puisti päätään, ja tuijotti otsa rypyssä ja silmät tuimina kuvaan kädessään. Kuun valo lepäsi sillä. Tuntui hänestä, kuin katselisi siitä kotinsa ja kotiseutunsa häntä uskollisesti ja vilpittömästi silmästä silmään.

"Ja kohtapa tulee aika, jolloin villihanhet lentävät kankaan ylitse, aamusin toisaalle päin ja illalla takaisin, lentävät kolmikulmaisessa jonossa ja räikeästi kirkuen. Olenpas monta kertaa väijynyt niitä turhaan pyssyilleni metsän reunassa.

"Olisikohan tosiaankin niin, että kotona ilmenisi minussa tuo hyvä ja voimakas — tunnen että minussa piilee jotakin — joka ei täällä vaan tahdo päästä virkenemään? Suuri on siellä luonto, raittiina humisevat tuulet ja kauas kantaa silmä. Sielläpä pitäisi ihmisessä herätä hurskaus, voima ja ilo."

Ja yht'äkkiä tulvahti rikkaan riemuisasti sielussaan: "Minä… lähden kotiin!" huudahti hän. "Huomenna, jo… huomenna lähden!" Silmänsä tulivat kosteiksi ja äänensä värisi.

Sinä yönä nukkui hän hyvin vähän. Kaikki ajatukset, jotka liikkuivat vilkastuneessa sielussaan, kehäsivät yhdessä asiassa vaan: Minä lähden kotiin!

Seuraavana aamuna lähti hän matkalle, jalkaisin, loput rahansa taskussaan, selässään musta nahkalaukku, jonka hän kerran, viisi vuotta sitten oli ostanut S:t Paulilla Hampurissa, kädessään oli tammisauva. Siten vaelsi hän viimeistä kertaa Schönbuchin lävitse. Yleensä noudatti hän Neckarin juoksua, vältti sentään suurempia kaupunkeja. Mitä kauemmas matkansa joutui, sitä varmemmaksi tuli hän siitä, että hän oli oikealla tiellä, ja sitä iloisemmaksi, luottavammaksi ja uskaliaammaksi tuli mielensä. Tunto voimakkaasta, hyvästä teosta ylensi hänen sieluaan, sai silmänsä kirkkaiksi ja askeliinsa voimaa. Näinä tyyneen vaelluksen, hiljaisen itseensäsyventymisen ja voitollisten taistelujen päivinä, jolloin hän heilautteli ruskeassa kädessään jykevää tammisauvaansa, näinä päivinä, jolloin kotiseutunsa heräsi sielussaan yhä kirkkaampana ja selvempänä ja yhä ihanampana ja avarampana, jolloin elämän vakavuus valtasi hänen mielensä ja unet hälvenivät edestään kuin sumuharsot, runoili hän seuraavat värssyt, jotka hän illalla lyijykynällä kirjoitti pieneen mustaniteiseen taskukirjaansa. Seuratkoon niitä tässä pari näytteeksi hänen silloisesta mielialastaan.

    Jo koittaa aamun koi!
    Saa aurinkoinen loistossaan
    Taas taivahalle paistamaan.
    Nyt kotiin, oi!

    Käy aika kiirehtäin.
    On kuuma paahde auringon;
    Mun tieni vuoristohon on,
    On kotiin päin!

    Jo huippu häämöttää;
    Ylhäältä luota pyökkien
    Mä kodin nähdä himoitsen,
    Miks' sit en nää?

    En näe mä kotoain;
    Vain kirkon tornin kaukaa näin.
    Mi tuska polttaa silmässäin?
    Ei itku vain?

    Jo sammuu päivän lies.
    Nään enkeleitten viittaavan,
    Kun painun laakson helmahan
    Mä matkamies.

    Istun lehmuksen alla ja uinun;
    Äkkiä leijaa lehviltä maahan
    Mun eteen aivan
    Yks' keltalehti.

    Tunnen kaihoa: kesä nyt kukkii,
    Kypsä ei pellon vihreä vilja,
    Oi, mistä lehti.
    Tää kuolon enne?

    Taaskin leijavi ylhäältä maahan
    Nurmelle hiljaa: eessäin seisoo
    Kuin taian tuoma
    Yks' kirjolintu.

    Seisoo, keikkuu, sorjana leikkii,
    Nyökkivi päällään, heiluvi pyrstö.
    On silmä kirkas
    Sen punapulmun.

    Istun ja haaveksin uusin toivein:
    Vihryt on vilja ja pitkä on kesä,
    Ja kirjolinnun
    Mä — pyytää mielin.

Kolmantena matkapäivänään aikoi hän jättää Neckarin ja poiketa Würzburgia kohden. Silloin sai lian kuulla, että Heidelberg valmistautui seuraavana päivänä, viettämään yliopistonsa viisisatavuotista muistojuhlaa. Silloin päätti hän pysyä uskollisena virtaystävälleen Heidelbergiin asti, ja sitte jatkaa matkaansa suoraan pohjoiseen. Matkalla, kauniilla laaksotiellä, antoi hän monen iloisen ylioppilasparven, ja monen lehväkoristeisen, lippuliehuisen vaunun ajaa ohitsensa. Hän pysytteli yksin, kuitenkin tervehti hän ja vastasi iloisesti tervehdyksiin. Aikaiseen seuraavan päivän aamulla levähti hän hiukan eräässä ravintolassa, joka on hetken matkan päässä Heidelbergista. Sen avara aurinkoinen suoja oli tungokseen asti väkeä täynnä. Hän istahti väsyneenä alas, ja, ajatuksensa kun kaikki liikkuivat kotona, unohti hän itsensä, ja tilasi leveällä alasaksallaan: "Leipää ja juustoa ja lasi viiniä!"

Siinä istui lähellä pari vilkasta tyttöä, joiden jalat olivat yhtä valkeanpölyiset kuin hänenkin. Heillä oli mukana isänsä, kookas, vakava, polvihousuihin puettu mies, jolla oli älykkäät kasvonpiirteet ja lyhyt poskiparta. Kun he kuulivat vieraan sanat, joita he eivät ymmärtäneet, lähenivät nuo tummat päät toisiaan ja lämpimät posket hipaisivat toisiinsa, ja laskivat he arvelujaan, kukahan tuo oli ja mistä, arvelivat hänen vaaleista hiuksistaan ja leveästä puheenparrestaan, että hän mahtoi olla joku alankomaalainen tai tanskalainen ja kurkistelivat siinä päätä käännellessään aina tuontuostakin häneen ja näyttivät hyvinkin halukkailta antaumaan jo ennen Heidelbergiakin pieneen hupaisaan seikkailuun. Ukkovanhus katseli vakavana eteensä, otti aina joukkoon tyytyväisen näköisenä siemauksen lasistaan ja istui siinä kuin ainakin mies, joka nauttii sitä, mikä hänelle maistuu, ja jolle on pieni asia maksaa kestinsä.

Sillävälin lämpeni Heim hiukan noiden vallattomain silmien tulesta. Ja kun ukko sattumalta lähti ulos — joukko varsoja talutettiin nimittäin ohitse, kohotti hän täysinäisen lasinsa ja sanoi hymyillen ja päätä nyökäyttäen: "maljanne!…" ja tytöt vastasivat perin somasti ja nauraa tirskuivat keskenään ja kätkivät tyttömäisesti silmänsä ja katsahtivat toisiinsa ja nauroivat, eivätkä unohtaneet tuontuostakin vilkaista häneen. Ja kaikkia kolmea huvitti, he kun puhuivat eri kieliä, keskustella toistensa kanssa silmillä. Sittemmin, kun hän lähti pois, tapasi hän pienemmän tytöistä puolipimeässä käytävässä, ja ehkä olisivat he siellä tulleet lähempäänkin keskusteluun, ellei Heim yht'äkkiä olisi unohtanut itseään ja puhutellut häntä schwabilaismurteella ja ell'ei toinen tytöistä olisi ilmestynyt käytävän toiseen päähän. Silloin naurahtivat kumpikin hämillään, ja palasivat takaisin ravintolaan.

Niinpä jatkoi hän matkaansa, vilkastuneena pienestä seikkailustaan ja jatkaen ja kehitellen sitä mielikuvituksissaan kaikille suunnille, menneisyyteen ja tulevaisuuteen, rakentaen siitä oikean ilmalinnan korkeine, uhkarohkeine kaarineen, ja kiemuroivine koristeineen, jonka kullalle hohtelevissa saleissa hän molempine kaunottarineen käyskeli.

Mitä lähemmäksi hän tuli Heidelbergia, sitä kauemmas unohtui mietiskely ja ajattelu. Sielunsa avautui ja kurkisti esiin hänen kirkkaista silmistään. Hän, joka matkallaan yksinäisillä poluilla hiljaisissa metsissä oli ollut uneksija, hän muuttui nyt tarkkasilmäiseksi katsojaksi. Heidelberg oli näyttämönä, ja sen asukkaat näyttelijöinä.

Ja mikä avara aurinkoinen näyttämö ja millaiset todelliset ja arvokkaat näyttämövarustukset ja millaiset vilkkaat ja iloiset näyttelijät! Nuo vanhat kiemuroivat kadut, nuo vanhat, korkeapäätyiset talot, nuo juhlivat kansallispukuiset ihmiset, ja nuo nuoret, reippaat ylioppilaat, joiden silmistä ja poskilta loisti juhlailo ja juhlaviini! Ja tätä kaikkea elämää edessään katsoen seisoi juhlallisen vakavana linna tyhjine ikkunoineen ja jaloine muotoineen, ikäänkuin joku ylhäinen harmaahapsinen vanhus, jolta raa'at vihollisensa ovat puhkaisseet loistavat silmät.

Ja ylempänä vielä linnan yllä, ja yllä tuon kaiken aitosaksaiaisen näkymön vietti saksalainen aurinko.

Heim Heiderieter meni, minne vaan häntä uteliaisuutensa veti. Pyöreä hattunsa kaukana takaraivolla, molemmat kätensä sauvansa kahvalla, jota hän piti edessään, seisoi hän, kasvot linnaan päin, joka yleni kukkulalla rakennusten yllä, ja antoi kirjavain juhlakulkueiden samoilla ohitsensa. Tuskinpa kukaan, joka näinä loistavina juhlapäivinä katseli näitä juhlakulkueita, oli syvemmän liikutuksen ja voimakkaamman lumon vallassa, kuin tämä yksinkertainen ylioppilas, joka ensi kertaa näki ruumiillistuneina edessään nuo haamut, jotka hän mielikuvituksissaan oli lapsuudestaan asti aina nähnyt edessään. Kun nuo kaikki, nuo kirjavat värikkäät kuvat Saksan muinaisuudesta olivat liikkuneet ohitse ja kaikki kadut tulvivat äänekästä iloa ja reipasta, täyteläistä vuolasta elämää, silloin lähetti hän silmillään tervehdyksen tuonne ylös linnanraunioille: "Olisipa sinulla vielä silmäsi, että saisit nähdä lastesi ilon."

Kun rupesi hämärtämään, tuli hänen nälkä. Hän ei ollut koko päivään, sitte kuin hän silloin aamulla ulkopuolella kaupunkia oli nauttinut hiukan leipää ja viiniä, muistanut ajatellakaan ruokaa tai juomaa, Iloinen soitto ja riemukas äänten ja lasien helinä johtivat hänet erääseen puistoravintolaan. Hän istuutui erään yksinäisen pöydän ääreen, ja tilasi itselleen illallista. Kun hän oli ravittu, nojautui hän mukavasti taaksepäin, ja antoi väsymättömäin silmiensä taas lähteä seikkailuille. Siinä istui viereisessä pöydässä vieraita, jotka kielimurteensa mukaan näyttivät olevan Keskisaksasta, ne olivat hyvinvoipia, hyvin vaatetettuja keski-ikäisiä ihmisiä, miehiä ja naisia, ja kuuluivat he juttelevan juhlasta ja juhlavaikutelmistaan. Taampana, kauempana puutarhan taustassa, jossa oli hämärää, jota kuu ja tähdet vaan heikosti valaisivat, samalla kuin muu puisto oli valaistu, istui eräässä pitemmässä pöydässä nuorta väkeä, naisia ja herroja. Ne olivat kaikki ottaneet osaa juhlakulkueeseen, ja olivat vielä kulkuepuvuissaan. Heidän suuret leveälieriset hattunsa, kirjavat, kullalla kirjaillut ja raskaat pukunsa, miekat miesten vöillä, ja leveät kultaiset reunustat naisten puvuissa, lisäksi tuo iloinen vilkas haastelu ja kuunvalo, joka värjyi puiden lehvistössä, kaikki tuo synnytti kokonaisuuden, jota Heim Heiderieter hiljaa ja kauan avoimella mielihyvällä katseli.

Kesti vaan tuokion, kun seura jo huomasi kiinnittäneensä hänen huomionsa. Iloisia kun olivat, ja säälien hänen seurattomuuttaan, ja koska hän katseli siinä niin tyytyväisenä ja hyvillään, ehkä miellytti hänen komea voimakas nuoruutensakin ja reippaat virkeät kasvonsa kiharoine hiuksineen ja partoineen naisia, lähettivät he hetken neuvoteltuaan nuorimman keihäsmiehensä, soman nuorukaisen kutsumaan vierasta, viittoillen samalla myöskin käsillään ja haarikoillaan ja laseillaan. Silloinpa lähti Heim heidän joukkoonsa ja istahti pöytään ja, ollen yhtäläisessä juhlahuumeessa kuin toisetkin, iloitsi iloitsevaisten kanssa. Ja kaikki katselivat hyvillään hänen säteileviin kasvoihinsa, joille lankesi kirkas kuunvalo.

Häntä vastapäätä istui joku ylhäinen porvarisneiti yliopiston perustamisen ajoilta, silkkisen sinisen aluspuvun yllä oli hänellä väljä vaalea päällyspuku, jota reunusti kultaiset päärmeet. Korkea huippuhuntu, jota hän oli kantanut juhlakulkueessa, oli illennmältä tuntunut hänestä epämukavalta, nyt hänellä oli päässään kevyt huivi, joka välkkeili vilkkaissa turkkilaisissa, väreissä. Saattoi kuvitella, että tämä huivi oli ristiretkien ajoilta asti saanut levätä jossain tammiarkun pohjalla, ja että se nyt oli haettu esiin juhlan kunniaksi. Hän näytti olevan huvitettu osastaan, ja käytti puheessaan yhä jäykkiä vanhanaikaisia käänteitä ja kätki kasvonsa syvälle huiviin, jonka varjo peitti hänen otsansa ja silmänsä. Hän oli kookkaan, komean ja täyteläisen näköinen, ja loistavata pukuaan kantoi hän sillä varmuudella ja sillä suurekkaalla ja kuitenkin mukavalla ryhdillä, kuin pitikin. Hänen vieressään istui hänen kanssanäytlelijänsä, tämä oli puettu hienoon, hopealla ja kullalla kirjailtuun viittaan ja tummanväriseen matalaan lakkiin, hän ei sentään osannut näyttää yhtä arvokkaalta kuin neitinsä. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta, näyttää ryhdikkäältä ja komealta, näytti hän vaan lyhyeltä, paksulta ja hyvin jokapäiväiseltä ja joutui hän ylhäisnäköisen seuralaisettarensa rinnalla ala-arvoiseen, melkeinpä naurettavaan valoon. Heim Heiderieter, joka sai olla hyvinkin omassa rauhassaan toisten huomiolta, katseli häntä niin usein kun vaan luuli, ett'ei hau. kiintyneenä keskusteluun, huomannut sitä. Mutta hän havaitsi pian, että tyttökin oli kiinnittänyt huomionsa häneen. Kuitenkaan ei johtunut mieleensäkään ruveta puhuttelemaan tuota ylhäistä neitiä, joka tummilla silmillään katseli häntä silmäkulmat rypyssä.

Sattui silloin että toinen puoli seuraa erittäin vilkkaassa haastelussa kääntyi toisaanne päin, toinen puoli toisaanne. Silloin laski tuo ylhäinen neiti käsivartensa pöytää vastaan, ja kysyi matalaan, mutta äänellä, jossa kajasti mielenkiintoa, ehkä liitimen veitikkamaisuuttakin: "Tohtiikohan kysyä vieraalta hänen kotiseutuaan?"

Heim loi häneen välähtelevät syvät silmänsä ja vastasi samassa sävellajissa: "Kotoni ikkunasta näen minä meren."

"Kangasta ja merta! Kuinka ihanaa!… Mutta onko metsää? Eikö metsää ollenkaan?"

Heim oli kuulevinaan, että hänen äänensä värähteli, mutta näki ainoastaan hiukan hänen kasvoistaan ja joskus tumman väläyksen hänen silmistään, kun hän hiukan taivutti päätään syrjään.

Tyttö vaikeni hetken. Heim odotteli uusia kysymyksiä. Ylen mielellään kuunteli hän tuota lempeän pehmeätä, syvää ääntä, ja tämän paikkakunnan siroa murretta, kun se kuului tuosta suusta. Mutta tyttö istui miettivänä eikä liikahtanutkaan. Hänen toinen kätensä piti haarikasta, joka oli edessään.

Silloin nosti tyttö silmänsä taas ja katsahti häneen, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa häntä hänen sieluunsa, niin pitkään ja liikkumattoman syvästi hän katsoi. Selvästi näki hän nyt hänen silmäinsä kostean loiston.

"Minä olen matkalla sinne." Ja avomielisten ihmisten tapaan ja vilkkaampana taas pitkän yksinäisen matkansa jälkeen, innostui hän puhumaan: "Minä olin Tübingenissä, ja sain yht'äkkiä kovan koti-ikävän ja lähdin kohta ja jalkaisin vaan" — hän katsahti sauvaansa ja kohotti sitä ilmaan —, "ja kun pääsen kotiin, rupean minä eräässä pienessä nummitalossa maamieheksi kuten isänikin."

Tyttö vaikeni taaskin tuokion, sitte irroitti hän kätensä haarikasta ja sanoi hiljaa ja heleästi nauraen: "Vaan eihän kangas yksin ja puro ja meri kutsu vaeltajaa kotiin, vaan myöskin neito, morsian!"

Heim pudisti nauraen päätään: "Täytyypä Nummitalon pusertaa kaikkensa voidakseen elättää minut yksinkin. En ole löytänyt rikkauksia vierailla mailla, ja kotona olen köyhä."

"Ihminen 'on rikas, kun sydämensä vaan on hyvä ja ystävällinen. Mutta ette saa, kuten moni tekee, sulkea sitä, mitä tuolla ulkona olette nähnyt ja oppinut, itseenne, vaan jakakaa siitä ympärillenne. Kun ihminen vaan on ystävällinen ja tuntee mielenkiintoa ja osaanottoa, niin on hän rikas. Tiedättekö, että jo tänään iltapäivällä näin teidät, kun menimme läpi kaupungin? Teillä oli hattu vielä kauempana takaraivolla kuin nyt. ja olin loukkaantunut, kun ette katsahtaneetkaan minuun, vaan yhtäpäätä tuijotitte tuonne linnaan. Nähkääs, siksi toimitinkin teidät, kun näin teidän istuvan tuolla, kutsutuksi tänne pöytään, olitte kiinnittänyt huomioni, herraseni."

"Juuri niin! Tuumin noin: sääli häntä. Hän näyttää kuin voisi hän olla iloinen: niin, ja jotain muutakin ajattelin…"

"Päivä oli ihana!" huudahti Heim innoissaan. "Mutta teidän hyvyytenne tekee illan vielä ihanammaksi. Minä kiitän teitä."

Seura nousi pöydästä ja rupesi hojaumaan. Tukeva patriisimme unohti innokkaassa keskustelussa kokonaan neitinsä. He jäivät kahden.

"Saatte saattaa minut puutarhasta", sanoi tyttö, "serkkuni on unohtanut ja jättänyt minut." Ja katsahtaen Heimiin, jatkoi hän: "Teidän olisi pitänyt olla mukana juhlakulkueessa tänään. Tuommoisia noin ryhdikkäitä miehiä, kuin te, ei meillä ollut monta."

"Sinne, missä nytkin käytte! Ulisimme muodostaneet muhkean parin. Eikö teistäkin? Olkaamme sitä, kunnes tulemme puistosta."

Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja asteli hänen rinnallaan. Ensi kertaa elämässään kulki Heim nyt naisen käsi käsivarrellaan, ja hän astui ylpeästi ja varmasti: sillä tämä oli nyt kerrankin elämää ja todellisuutta. Niinkauan kun he vielä olivat toisten seurassa, ei hän ollut oikein vapautunut ujoudestaan, mutta nyt tuntui hänessä iloiselta ja keveältä, nyt virtasi juhlanilo keveänä ja tulisena jäseniään. Nyt piti hän neidon kättä lujasti käsivarrellaan.

Puistosta johti tuuhea puukujanne eräälle kadulle. Tätä puukujannetta astelivat he nyt, kumpikin vaieten, ja kumpikin liikutettuna ja tunteittensa vallassa. Kumpikaan ei tohtinut sanoa mitään, kun pelkäsi, että varomaton sana, tai ajatus, joka voisi toiselle olla vieras tänä silmänräpäyksenä, voisi särkeä sen aran hennon harson, joka eroitti unen todellisuudesta.

Siellä, missä puistokujanne päättyi ja yön tähdet hiukan kimmelsivät lehvien välitse, pysähtyi neito.

"Tervehdi kotiseutuasi!" sanoi neito. "Tervehdi kangasta ja puroa ja
Wodaninkukkulaa ja koko nuoruuttasi!"

"Älä lähde vielä. Suo minun hetki vielä olla kanssasi… Ei ikinä vielä ole kukaan ollut minulle niin omainen ja hyvä kuin sinä."

"Ei, ei ikinä… Tai oli eräs lapsi kerran… siitä on jo pitkä aika.
Hänellä oli sydän kuin sinulla. Siitä on pitkä aika… Jää kanssani!
Kaikki ajatukseni ovat olevat sinun luonasi… Kuu olkoon vartijasi."

"Luotanhan sinuun jo! Kaikkea hyvää uskon sinusta. Mutta minä en voi, minun pitää kotiin. Jumalan haltuun!"

"Tule tänne!" Ja ennenkuin Heim ennätti ajatella, mitä hän aikoi, oli tyttö likistänyt itsensä häntä vastaan ja suudellut häntä. Sitte työnsi hän hänet puoleen ja pujahti samassa portin taakse jo ja sanoi sieltä: "Oi, kuule! älä vaan ajattele pahaa minusta."

Heim Heiderieter seisoi vielä hetken nojaten porttia vastaan, ja antoi silmänsä liikkua ylös ja alas pitkin pimeää katua.

Samana yönä jatkoi hän vielä matkaansa pohjoiseen, silmänsä säteilivät onnea.

Mitä pitemmälle matkansa joutui sitä selvempinä näki hän edessään nuo vanhat kuvat, jotka hän oli nähnyt, kun hän muinoin poikana oli uneksinut kanervikossa. Mutta ne kuvat olivat muuttuneet. Nyt ne eivät enää olleet vieraita, ne eivät enää tulleet vierailta mailla, eivät ne enää lähteneetkään vieraisiin maihin tekemään suur'tekojaan; nyt ne olivat kotiseudun lapsia, jotka koettivat palvella kotiseutuaan, jotka ottivat osaa sen kärsimyksiin, ja iloitsivat sen onnesta. Kangasta ne ratsastivat ja rakensivat ensimmäisen majansa sen reunaan, merta vastapäätä, ja lähtivät alas sen viettävää kuvetta valtaamaan uutta maata. Tokeita rakennettiin ja niitä reuhtoi vinkuva myrsky. Mutta ne eivät väsyneet, ne kestivät työläässä työssään, kunnes viherjä maa ulottui kauas matalikolle.

Siten oli tämä vaeltaja jo kotonaan, uneksi kanervikossa, kulki matalikkoa, ja luuli jo voittaneensa itsessään kaiken vieraan ja teeskennellyn.

Kun hän, oikealla puolellaan Harz-vuori, asteli alas Hildesheimiä kohden ja näki edessään tuon avaran tasangon, menetti hän kärsivällisyytensä. Hän jätti jalanmatkaamisen ja meni junalla pohjoiseen.

Illalla tuli hän viimeisellä junalla kaupunkiin ja asteli pimeitä katuja toria kohden. Mutta osaamatta tehdä mitään ratkaisevaa päätöstä, poikkesi hän kohta oikealle, ja tapasi itsensä rauta-aitauksen takana, jonka ristikon lävitse hän urheilukentän poikitse tuijotteli kimnaasin korkeata hiljaista rakennusryhmää kohden, ja lähti sitte ajatuksissaan torille. Tuolia eteläsyrjällä? Mikä juosta livistää siellä pitkin askelin ja häviää yöpimeälle sivukadulle? Heim seisoo ja kuuntelee.

"Vait! Se oli joku yläluokkalainen! Minun aikaani kantoivat ne housuja, jotka olivat liika lyhyet. Se näkyy muuttuneen. Mutta entisellään on kaikki muu: hän hävisi saman oven taakse, jonka taakse kahdeksan vuotta sitten hävisi Heim Heiderieter."

"Niinpä olenkin tänään viimeistä kertaa kevytmielinen." Ja Heim lähti yläluokkalaisen jälissä syrjäkadulle.

Kotiintulon herättämä ilo pysyi hänessä hereillä myöhään sydänyöhön.
Aamusti — oli tyyni, kaunis elokuun yö — saapui hän kotikyläänsä.
Hän asteli pää kumarassa ja otsa rypyssä, keppinsä kilahteli terävästi
kiviin.

Idässä valkeni hiljaa metsän yllä ensimmäinen aamukajaste, vanha
Pellwormer-ukko, yövartija, joka änkyttää niin pahasti, tuli
Strandigerkartanolta käsin rantavallia pitkin viimeistä kiertoaan, ja
lauloi kauniilla ja kirkkaalla ja vähän värisevällä äänellään:

    Löi kello neljä,
    Jo neljä löi,
    Yön synkeän päivä jo karkottaa.
    Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa
    Ja Herraa kiittäkää!

TOINEN KIRJA

ENSIMMÄINEN LUKU.

Telsche Spieker astui kantaen kädessään lamppua, jonka hän kyökissä oli puhdistanut, kirjoituspöydän ääreen: "Sytytänkö sen?"

Heim kohotti päätään, ja katsahti ällistyneenä ja tajuamatta mitään, ylös kirjastaan: "Mitä? sytyttääkö?"

"Noh, älä nyt ole noin tuhma, Heim! Enhän minä sinua pyydä sytyttää, en upeata taloasikaan, tämän lamppupahasen vaan."

"Kaukaa kai palasit nyt? Mitä on tuo nahkanidos kirjojaan, kun niin unohdat kuulemasta ja näkemästä? Neljä viikkoa olet jo ollut kotona, ja istua nökötät vaan ja tuijotat tuohon kirjaräähkään."

"Se on eräs vanha kirkonkirja, Telsche, arvonsa sille! Uskoisitko, että matalikko tuolla ulkona on kerran ollut asuttua ja viljeltyä maata? Siellä on seisonut taloja ja ylennyt kirkkoja, Telsche, tuolla ulkona syvien aaltojen alla. Jokseenkin niillä paikoin, missä nyt on Flackelholm, täytyy ennen muinoin olla seisoneen kirkon, jonka nimi oli Pyhän Andreaksen kappeli."

"Niin, entäs sitte?" sanoi Telsche. "Mitä sinä noista vanhoista kirkoista, jotka ovat aaltojen alla? Huolehdi sinä kirkosta, joka seisoo keskellä kylää. Siellä et sinä käy!

"No, käythän sinä. Mutta pelkäänpä, että käyt siellä enemmän katsellaksesi kuin kuunnellaksesi. Nähdäksesi Ingeborg Landt'in, siksi käyt sinä kirkossa."

"Tuo on raskas syytös!" sanoi Heim, ja, kohottausi verkalleen ylös ja läheni Telscheä. Hän katsoi tuimasti ja synkästi Telscheen, mutta silmäkulmissaan nykähteli veitikka.

Hänen solakan vartalonsa takaa pilkisti esiin Telsche Spiekerin pienempi tukevampi vartalo.

"Näetkös?" sanoi Telsche. "Tuossa kuhnailee hän nyt aikansa. Päivät vaeltaa hän matalikot ristin ja rastin, ja illalla ovat hänellä nuo iänikuiset tuhmat kirjansa. Neljä tai viisi tuntia kyntää hän. Mutta tänään iltapäivällä tuli hän jo kello neljältä kotiin. Hän puhella höpisi silloin, ett'ei hän voisi sietää tätä kauemmin, ajatuksensa seisoivat muka sulasta pitkästymisestä päällään. Hänen ajatuksensa! Mitä lienevät mokomatkin! Laiskuutta se on! Ja meillä on vielä kaksi tynnyrinalaa perunoita maassa."

"Missä renki on?" kysyi Ingeborg. "Joutivasikka on kiskonut itsensä irti ja navettaan puhaltaa märkä kylmä tuuli. Etköhän voisi hiukkaakaan pitää silmällä, taloutta, sill'aikaa kuu Telsche ja renki ovat pellolla? Joutaisit toki kuunnella, kun joku puhuu kanssasi."

Mutta silloin rupesi Telsche Spieker puolustamaan veijaria, kuten ainakin, kun joku vaan moitti häntä: "No, annahan hänen olla, Ingeborg! Emme kumminkaan saa häntä toiseksi kuin hän on. Hän on samallainen kuin isänsä. Sitäkin kiinnittivät kirjat enemmän kuin navetta."

"Niin", virkkoi Ingeborg, "kun vaan saisit jotain kunnollista toimeen.
Mitä sinä nyt oikein toimaat sitte?"

"En minä ole mikään sinun rakas lapsesi! Ja millä naamalla hän sen sanoo, Telsche!"

"Minä aioin sanoa: Minun pitää ensin saada tottua tähän uuteen elämääni. Kun eilen vielä oli yliopistossa, niin eihän sitte tänään saata koko päivää olla perunoita nostamassa."

"Kun on laiskotellut viisi vuotta, niin eihän sitte sovi odottaa, että mies nyt palaisi sulaa työ-intoa!"

"Tahdon tutustua tämän paikkakunnan, meidän kotiseutumme historiaan, etenkin sen alkuperäisimpään asutus-historiaan."

"Olisinpa utelias kuulemaan", vastasi Ingeborg rivakasti, "mitä käytännöllistä hyötyä siitä lähtee. Onhan jokseenkin yhdentekevää, onko se tai tämä maanpala ojitettu ennenkuin se ja se. Ja kuule nyt, tiedätkö, noita tuommoisia mielitekoja sopii parhaiten noutaa illallisen jälkeen ja sunnuntai-iltapäivisin."

Heim huojutti päätään edestakaisin: "Oh, Ingeborg! Käytännöllinen hyöty! Tiede elää itsensä vuoksi."

"Hölynpölyä! Ellei se hyödytä minua tai naapuriani mitään, niin menköön vaikka kuuhun koko loru!" Hän astui kirjoituspöydän ääreen ja rupesi välinpitämättömästi selailemaan tuossa vanhassa paperipinkassa. "Sinun pitää kirjoittaa tämän maakunnan historia, tai…" sanoi hän ja katsoi häneen suurine harmaine silmineen ikäänkuin näkisi miehen ensi kertaa edessään ja ihmettelisi otusta: "Kuulehan, sinä olet mies yhtä sekava kuin hiuksesi. Luulenpa että voisit kirjoittaa jonkinmoisen romaanin, jonkin historiallisen. Kasvannaisia siihen kyliä tulisi, mutta ne leikkelisimme me, Frisius, Telsche ja minä pois."

Silloin iski Heim kämmenellään lujasti pöytään: "Kuka tietää Ingeborg, mitä vielä tapahtuu! Perunain nostaminen, tiedätkös…"

Silloin aukaistiin ovi ja Maria Landt astui sisään ja sanoi: "Andrees tulee huomenna!"

"Andrees?! Andrees?!" Molemmat kirjoituspöydän ääressä istujat olivat hypähtäneet pystyyn ja katselivat ilmiötä ovessa.

Maria läheni rauhaisaan lempeään tapaansa, hän oli tummanverevä ja voimakasmuotoinen kaunotar, jotavastoin Ingeborg oli kookkaampi ja solakampi. Hänen mukanaan oli pieni nelivuotias Fritz Witt pujahtanut saliin.

"On, hän tulee huomenna!" sanoi Maria epävarmaan tapaansa. "Hänen mukanaan tulee Frans Strandiger ja tämän sisar ja äiti."

Heim kummasteli ja mietti; mutta Ingeborg tokaisi yht'äkkiä sydämensä pohjasta: "Nyt minä tulen uteliaaksi!"

"Kuule Heim!" sanoi Maria, "otin mukaani pikku Fritzin. Hän on aina niin terve, mutta nyt hänellä on jotain rohtumaa. Tarkasta sinäkin sitä!" Hän polvistui pojan viereen ja riisui häneltä hänen paikatun takkinsa. Sitte työnsi hän paidan olalta puoleen. Sen kaiken teki hän, hiljainen, rauhallinen ilme kalpeilla rasvoillaan ja toimeliain käsin.

"Tuossa! Näetkö? Sitä on melkein koko selkä täynnä. Emännöitsijä luulee että se on jonkinlaatuista rupea tai savipuolta."

"Siinä tapauksessa pitäisi meillä olla voidetta, tai paremmin, meidän pitäisi valmistaa semmoista." Hän katsahti ajatuksissaan eteensä.. "Tuo on niin surullista", sanoi hän. "Meillä on yllinkyllin lääkäreitä ja apteekkeja, mutta suurin osa varattomia saa sentään kitua sairauksissaan ja vammoissaan, kun lääkärit ja lääkkeet ovat liika kalliita. Kuinka monta ihmistä voisi parantua ja tulla iloiseksi ja voimakkaaksi. Nyt pitää meidän ruveta puoskaroimaan, niin epämieluista kuin se onkin. Vai mitä arvelet sinä, Heim?"

"Niin, niin minäkin luulen. Kun Ingeborg oli pieni, oli hänellä savipuolta, silloin kysyttiin neuvoa lääkäriltä, ja hän antoi hienon kirjavan rasian, oikean apteekkirasian." Hän puisti surunvoittoisesti tummaa päätään. "On maailma sentään nurin kurin. Lääkärit oppivat valtion kustannuksella neuvomaan kansaa parantamaan sairauksiaan. Mutta kun he ovat oppineet sen, niin ovat olot niin nurjat, että heidän tietonsa ovat ihan hyödyttömät suurimmalle osalle kansaa, ja kaikkea tuota tuon vaivaisen rahan vuoksi ainoastaan."

Toiset nauroivat. Maria Landt vaan pysyi yhä yhtä hiljaisena kasvoiltaan. Kukaan ei muista, että hän koskaan olisi nähnyt Maria Landt'ia iloisena. Hän oli aina kaunis, aina hiljainen ja ystävällinen, mutta ei koskaan iloinen.

Kun he saivat riisutuksi pojan, tervasivat he hänen. Heim tahtoi tehdä sen. "Likastat sormesi, Maria." Mutta Fritz ei luottanut häneen: "Et sinä osaa." Ja Maria sanoi: "Minä teen sen itse." Sitte veivät he hänet kyökkiin, että hän kuivuisi takan edessä. Ingeborg oli lähtenyt, pois. Nyt valmistautui Mariakin lähtemään.

"Witteillä on aina onnettomuutta", sanoi Telsche lyhyesti. Telsche ei saanut siedetyksi Wittejä, varsinkaan ei vaimoa.

Maria ei kuunnellut häntä: "Hänellä on hyvin paha yskä, ja Antjesta ei ole mihinkään. Hän käy yhä kummallisemmaksi."

"Hän puhuu alinomaa Andreeksesta, hän on muka auttava häntä. Se on onnetonta!"

He astuivat yhdessä Reimer Wittille. Hänen huoneensa oli ensimmäinen
Eschenwinkelissä, se sijaitsi ihan hietasäikän juurella vastapäätä
Nummitaloa. Kun he palasivat sieltä ulos, aikoi Maria oijentaa kätensä
hyvästiksi seuraajalleen.

Pää kumartuneena alaspäin asteli Maria hänen rinnallaan. Oli kostea sumuinen syyskuun ilta. Heim näki siinä hämärissä, kuinka hänen tummissa peittämättömissä hiuksissaan kimalteli vesipisaroita. Niinkauan kuin hän oli tuntenut Marian, oli hän tuntenut veljellistä kunnioittavaa rakkautta häntä kohtaan, ja hellä sydämensä olisi mielellään auttanut häntä: mutta hän ei tietänyt — eikä sitä tietänyt kukaan — mikä häntä rasitti. Se ei kai ollut mikään erikoinen tapaus, joka oli saanut hänet semmoiseksi niin hiljaiseksi, hän oli semmoinen jo lapsesta saakka. Se että hän alinomaa oli rouva Strandigerin läheisyydessä, oli ehkä myöskin vaikuttanut häneen. Ingeborg oli juossut pastori Frisiukselle tai opettaja Hallerille ja livistänyt kankaan poikitse, niin että pitkät hiuksensa liehuivat takanaan; Maria taas oli istunut tuon hiljaisen naisen luona, jonka silmät olivat sokeat, ja jonka elämänrohkeus oli murtunut sinä hetkenä, jona hän oh saanut kuulla miehensä kuolemasta. Maria oli niin hiljainen ja syvä, kuin vedet rantakanavassa ja niin heikko ja lento kuin pajupensaat sen rannalla. Hän oli kehittynyt yhä pitemmälle siihen suuntaan, jota Andrees ei ollut saanut siedetyksi silloin kun vielä olivat lapsia.

Länsi-tuuli, tuo väsynyt matalikkojen vaeltaja, astui pitkävartisissa vesisaappaissaan maille ja meni, hiljaa itsekseen humisten, heidän ohitsensa. Laulu, jota se lauloi, oli suruisa. Nyt ei Andrees enää lainkaan voisi sietää Maria Landtia, nyt kun hän palaisi.

Silloin, kun muinoin murtuivat takeet, oh maihin ajautunut myöskin valkeita meren neitoja, myrsky oh säikähyttäayt ne ja masentanut mahdittomiksi ja viskannut ne vasten tahtoa edellään. Kiivaasti ja korkealle viskautuen olivat ne vastustaneet — oli selvästi nähty ne — mutta niiden oli täytynyt vaan yli tokeitten. Kun sitte yöllä tuuli kääntyi ja vedet kuohuivat takaisin, niin eivät ne enää osanneet takaisin. Aukko oli liika ahdas, ja syvillä väijyvillä vesillä ainoastaan solahtelee merenneito. Niinpä olivat ne jääneet rantakanavaan. Moni neito on säikähtänyt niitä, kun hän hämärissä on pajukosta tullut vettä noutamaan. Ääneen kirkahtaen on hän viskannut sankonsa kädestään ja palannut vasta kun oli seurassaan se, johonka hän luotti, ja joka suojelisi häntä. Mutta kerran oli eräs, kun hän kumartui ottamaan vettä, nähnyt edessään kuolemansuruiset naisen kasvot. Hänen päätään oli huimannut ja hänet oli vallannut halu, sanotaan, syleillä kuvaa siellä alhaalla ja itkeä hänen kanssaan. Hän oli suistunut päittäin veteen ja hukkunut.

Maria katseli pajukon välitse veteen. Askelensa ikäänkuin hapuilivat, ja viivähtelivät ja näytti kuin aikoisi hän seisahtua. Silloin kosketti Heim häntä käsivarteen. "Sinun pitää herätä unistasi. Maria."

Maria ei kohottanut päätään ja asteli edelleen, ja teeskeli, kuin olisi hän herännyt unistaan, mutta yhä piti hän päätään syrjäänpäin käännettynä ja kuunteli kaislikon kuiskintaa. "Andrees tulee tänä iltana", sanoi Heim hiljaa.

Maria antoi päänsä taaskin painua. "Ajattelen sitä. Mutia aioin kysyä sinulta: luuletko, että Reimer Wittin vaimon täytyy kuolla?"

"Luulen, Maria! Ja sen sinäkin tiedät. Olethan nähnyt jo monta sairasta ja kuolevaa, niin nuori kuin oletkin. Sinä tiedät, että hänen täytyy kuolla."

Maria huoahti syvään ja käyntinsä kävi hitaammaksi: "Elämä ei ole suonut hänelle mitään, ei yhtään mitään."

"Onhan. Maria! Nuoruuden, rakkauden, lapset. Meidän pitää tyytyä vähään."

"Mutta kun toisilla ei ole muuta kuin iloa ja onnea ja runsautta, ja toisilla taas…"

"Ulkokuori saattaa usein pettää, Maria… Ja muuten on kai Jumalan tahto semmoinen."

Maria säikähti: "Se ei ole mahdollista, Heim. Se on varmasti Jumalan tahtoa vastaan. Kun Jumala loi maailman, sanoi hän: 'Ja katso, se oli kaikki sangen hyvä'. Mutta nyt ei ole enää sangen hyvää. Sitä ei voi ymmärtää, ja se on vaikeata kestää."

Heim tarttui häntä käteen: "Älä ajattele tuommoisia, Maria, sinä olot vielä liika nuori, et paljoa yli kahdenkymmenen, ja terve, ja me pidämme kaikki sinusta. Katsos vaan, Ingeborg liikkuu paljon ihmisissä, käy usein Hallerilla ja Frisiuksella, käy silloin tällöin kaupungissakin — meillähän on nyt asema tässä lähellä — nyt ovat silmänsä kirkkaat ja hän on iloinen ja osaa nauraa niinkuin kahdeksantoistavuotiaan tuleekin. Mutta sinä taas istut aina täti Strandigerin luona, joka on heikko ja alakuloinen ja elää suruisissa muistoissa. Käy oikein usein meidän luonamme, Maria, Hallerin ja Frisiuksen ja minun!"

Maria puisti päätään: "Minä en osaa olla iloinen. Minun täytyy aina ajatella kaikkea, ja kaikkia, sairaita ja surunkalvaamia ja kuolleita. Näen kaikessa kärsimystä ja on, kuin en olisi itsessäni, vaan kuin olisin aina ulkona vaelluksella, näkemässä kaikkia surun rasittamia. Reimerin vaimon luona olen, kaiket yöt kuulen hänen äänensä. Koetan kuvitella, mitä hän mahtaa ajatella. Ja joka lapsensa on sydämelläni. Ihmettelen, ett'en yski niinkuin hänkin, yhtä vaikeasti ja tuskallisesti. Andreestakin ajattelen."

"Tämä ei pääty onnellisesti, Heim. Minä tiedän sen. Hänen kirjeensä äidille ovat niin tyhjiä. Ja nyt hän tuo mukanaan nuo vieraat. Muistatko vielä Lena Strandigerin kuvan, siinä kun hän nauraa valkeine hampaineen? Hinnerk Elsen on ajanut kaupunkiin noutamaan heitä. He saattavat koska tahansa olla täällä. Mitä on tästäkin tuleva?"

"Se on tämä ikävä, kylmä ja kostea ilma, joka saa sinut noin alakuloiseksi."

Maria seisahti kahden ensimmäisen jalavan välille, jotka ylenivät mahtavina ja tuuheina: "Kiitos sinulle, Heim! Olen iloinen, että sinä olet palannut. Olet palannut samallaisena kuin lähditkin. Käy huomenna taaskin katsomassa Reimerin vaimoa! Kuulitko, Heim! Älä unhota tehdä sitä. Se viihdyttää häntä. Sinä olet niin iloinen."

Sitten palasi Heim hitaasti ja raskaihin ajatuksiin vaipuneena takaisin. Tuo koleankostea hämärä oli tarttunut hänenkin sieluunsa.

Maria seisoi vielä hetken paikallaan. Nojaten kädellään puunrunkoon, katseli hän taakseen rantakanavalle. Hän näki enää ainoastaan sen valoisamman rannan, ja oli kuulevinaan kuinka aallot ja kaislikko ääntelivät. Silloin hellitti hän hitaasti ja haluttomasti kätensä puunrungosta ja lähti tietä takaisin. Hän taivutti huolellisesti puoleen märät pajunoksat ja meni alas ja seisahti porraspuille. Kummallakin puolellaan seisoivat nuo lukemattomat kaislat suorina kuin ihmiset portilla ja kuiskuttelivat hiljaa keskenään: "Niin", puheli hän, "hyvin ei tuo ikinä pääty. Hän on tullut ylpeäksi ja kovaksi. Jo silloin vivahti hänessä semmoista, kun hän vielä oli täällä luonani." Hän kumartui toiselle polvelleen, ja istui siten ja nojausi puupaaluun vierellä, joka tuki porraspuuta. Ja kun hän istui siinä, unohti hän kylmän ja pimeän, ja lähti uneksien ja mietteissään kulkemaan takaisin lapsuuspolkujaan.

Sisällä, pehmeillä vaunupatjoilla istuivat Andrees, Lena ja Frans. Rouva Strandigerin, heidän äitinsä, piti muutaman päivän kuluttua tulla jälestä. Vaunun ikkunaruudut kilahtelivat tuolloin tällöin, koko vaunuihin oli levinnyt hienoa tuoksua. Lena Strandiger virui hienot jäsenensä ja musta päänsä valuneina patjoille ja katseli puol'sulkeuneilla silmillään Andreesta. Tämä mietti hiljaa itsekseen.

Ulkona kuskin istuimella, sumussa ja kosteudessa, istui Hennerk Elsen ja muisteli, niinpaljon kuin tunnollisuutensa ihmisenä ja kuskina sen salli, niitä aikoja, jolloin hän Andreeksen kanssa oli leikkinyt hiekkakuopissa kankaan reunalla ja rantamudassa. Mutta nuo ajatukset olivat tyyniä rauhaisia ajatuksia. Hinnerk Elsen on vaan kaksi kertaa elämässään joutunut suunniltaan.

Sisällä vaunuissa kertoi Frans viime vuosista, jotka hän oli viettänyt toisena taloudenhoitajana eräällä posenilaisella maatilalla. Lyhyeksi leikatulla, voimakasilmeisellä päällään nyökäytti hän tuon tuostakin arvokkaasti selitystensä vahvistukseksi. Lopuksi sanoi hän: "Sinä, ystäväni, sinä et harrasta lainkaan maatoimia! Sinun pitäisi vuokrata pois koko tiluksesi. Taloudenhoitajasikin käy jo liika vanhaksi."

"Olen itsekin tuuminut sitä, Frans. Mutta niin kauan kuin äitini on elossa, ei se käyne päinsä. Hän ei voi kuvitellakaan muuta, kuin että minä otan haltuuni kartanon."

"Sinäkö eläisit täällä?" kysyi Lena, "Tässä yksinäisyydessä? Sinä?
Kuinka kauan luulet viihtyväsi semmoisessa?"

Andrees loi epävarman katseen puhujaan, joka niin huolettomasti nojausi patjoihinsa: "Noh, eihän minun tarvitsisi aina olla täällä. Voisinhan tehdä vaikka viikkoja kestäviä matkoja."

Sisarukset loivat toisiinsa silmäyksen. "Onpas sillä niskaa!" sanoi veljen katse. Mutta sisaren viehkeät tummat silmät ilkkuivat: "joutavia! kyllä minä hänet vielä!"

"Kylä!" Hetken kuluttua sanoi hän: "Tässä oikealla on koulu." Sitten kumartui hän yht'äkkiä kurkistamaan ruudusta: "Kas, tosiaankin! Tuossa istuu Heim Heiderieter lamppuineen kirjoituspöytänsä ääressä! Sepä näyttää kodikkaalta!"

Andreeksen piti kiskaista itsensä hereille omituisista unista! "Oh, tiedäthän toki! Eschenwinkel. Oli pitkät jupakat niistä asunnoista."

Vaunut tulivat esiin jalavain peitosta. Somer kirahteli. Ingeborg seisoi huoneessa, vasemmalla sisäänkäytävää, jossa nuoren isännän piti asua. Hän nojausi lujasti ikkunan pieltä vastaan ja piti edessään Lena Strandigerin kuvaa, sitä valkeine hampaineen, ja tarkasteli sitä otsa rypyssä ja silmät terävinä. Hän ajatteli ainoastaan Lena Strandigeria.

He istuivat. Andrees ja hänen äitinsä ja Frans ja Lena, siinä hauskassa avarassa huoneessa, joka on vastapäätä sisäänkäytävää. Ingeborg oli hetkeksi ilmestänyt pihalle, ja oli tervehtinyt vieraita lyhyellä ylpeällä pään Hyökkäyksellä. Mutta kun hän näki, kuinka äiti Strandiger itkien oli levännyt poikansa sylissä, oli hän rientänyt ylös portaita, eikä ollut vielä tullut näkyviin. Maria oli kutsuttu Eschenwinkeliin.

Huone oli kalustettu yksinkertaisesti ja vanhanaikuisesti, mutta siellä oli hupaista tuossa avarassa mukavassa huoneessa mahtavine kattopalkkineen, suurine valkoisine uunineen ja kolmine korkeine ikkunoineen. Ja rouva Strandiger epävarmoine liikkeineen hän oli silloin jo melkein sokea — ja mustassa villapuvussaan sopi erinomaisesti siihen ympäristöön.

"Olen jättänyt kaiken entiselleen. Andrees, sekä ulkona että sisällä. Nyt olet sinä isäntänä. Minä olen Marian ja Ingeborgin kanssa muuttanut ylikerrokseen. Täällä alhaalla saat sinä vallita."

Silloin sanoi Andrees ohimennen. "Lenallahan on hyvä aisti, äiti. Hän saa sitte järjestää, kuinka hänestä näyttää mukavimmalta."

"Ja eihän tässä merkitse pari tuhatta markkaa sinne tai tänne mitään", sanoi Frans ja naurahti lyhyeen.

"Maria arvelee", haasteli äiti Strandiger ilmeettömällä äänellään, "että sinun pitäisi ensiksi tehdä jotain Eschenwinkeliläisten hyväksi."

Frans vilkasi Andreekseen lyhyesti ja ivallisesti ja astui ikkunan ääreen. Kohta jälkeen tuli hänen sisarensa hänen luokseen.

"Täällähän on ikävää", puheli tämä, "ikävämpää vielä kuin luulin. Eihän voi vaihtaa järkevää sanaa tuon hyvänsävyisän rouvan kanssa. Kun ei ihmisellä enää ole silmiä?! Ja tytöillä ei näy olevan aavistustakaan oikeista elämäntavoista. Enpä tunne kovinkaan suurta halua jäädä ikävystymään tänne tähän autioon taloon sinun aikeittesi vuoksi, tunnenpa halun lähteä kohta takaisin."

"Ja mitä sitte aiot? Millä aiot elää? Yhä vieläkö riippuvaisena enostamme, jonka valtikan alla olemme olleet niinkauan kuin muistumme? Varro nyt vielä joku viikko, niin rupeaa häntä kiusaamaan tämä yksitoikkoisuus ja yksinäisyys. Silloin matkustat sinä hänen kanssaan avaraan maailmaan ja minä vuokraan Strandigerkartanon. Ja silloin olemme kumpikin pelastetut."

"Vastustajia?" Frans katsahti huoneeseen. Rouva Strandiger oli lähtenyt ulos. Mutta oven suuhun ilmestyi yht'äkkiä kaksi haamua, ne näyttivät vastustajilta.

Siellä seisoi kookas vaalea tyttö ja voimakasvartaioinen, noin nelikymmenvuotias työläisnainen, sen kasvot olivat tummat ja auringon paahtamat ja silmät selkeät, mutta avuttomat ja harhailevat.

"Hyvää iltaa, Andrees!" huudahti Ingeborg kirkkaalla äänellään. "Tässä tuon luoksesi Antje Wittin. Hän ei saa katsotuksi sinua."

Antje Witt jäi hätäytyneenä oven suuhun seisomaan ja käänteli päätään ja silmiään sinne tänne.

"Hyvää iltaa, Andrees, hyvää iltaa! Tiedäthän, mikä onnettomuus minua on kohdannut… jo kaksikymmentä vuotta sitten."

"Tiedän!" sanoi Andrees, "Gravelotten päivänä. Etkö saa sitä mielestäsi?"

"Niin Andrees, näetkös… sinä näytät niin hienolta, ja minä olen sentään pitänyt sinua käsivarsillani, silloin ennen sotaa, kun palvelin täällä… Näinikään tein aina!" Ja hän kohotti molemmat kätensä ja tuuditti niitä kahtaanne. "Mutta he sanovat, ett'en ole oikein täysjärkinen."

"Oh, Antje!" keskeytti Ingeborg hänet. "Älä pidä niin pitkiä puheita!
Sehän on luonnollista, että Andrees on iloinen, kun saa nähdä sinut.
Mutta esiin nyt vaan pyyntöinesi!"

"Niin, Andrees!… Pastori arvelee myöskin siten ja samoin Heim. Nimittäin että!… Enhän oikein tiedä, onko Henrik Thiel oikein totta jäänyt Gravelottelle. Ja minä en usko sitä. Hänhän oli niin vahva. Hänhän kantoi niin kevyesti tynnyrillisen papuja välikön poikitse ja sitte lupasi hän myöskin varmasti palata, kun sota olisi lopussa. Ja kun nyt ei ole niin kovin pitkää matkaa sinne, kissan loikkaus vaan, sanoo Heim, niin antaisit sinä rahaa minulle, sinä ja kunta, ja minä ehkä löytäisin hänen hautansa, tai näkisin kaikki ne haudat, ne monet tuhannet haudat, jotka siellä kuuluvat olevan, ja siiloin, arvelee Heim, en enää sanoisi, että hän elää vielä, enkä enää puhelisi hänen kanssaan ja saisin nukkua. Eilen, matalikolla, kohtasin hänet. Se on ihan totta."

Andrees aikoi vastata tyynnyttävästi ja ystävällisesti. Mutta samassa huomasi hän katseen, jolla Lena tarkasteli häntä. Hän tunsi nuo silmät ja mitä ne puhuivat. "Sinä olet ja pysyt maalaispoikana, Andrees."

Ingeborg tokaisi sekaan: "Pyydä nyt, Antje. Olemmehan kaikki kristi-ihmisiä toki."

"Ei nyt ole, kuten näet, sopiva aika tuommoiseen, Ingeborg. Esitän pyyntösi kunnalle, Antje. Mutta epäilen, voiko matka mitään auttaa. Heiderieterillä on aina niin kummallisia päähänpistoja."

Ingeborg katsahti häneen hämmästyneesti: "Helmilläkö?" sanoi hän. "Mutta Maria sanoo sitä myöskin. Hän sanoo, että Antjen täytyy saada nähdä taistelutanner: ne monet haudat."

"Sinähän sanoit äsken, että aioit sisustaa uudestaan tämän huoneen", huudahti Ingeborg. "Tuhannen markkaa sinne tai tänne ei merkitsisi mitään. Minä kuulin sen, kun seisoin ovessa. Sadalla markalla voisit sisustaa tämän sielun uudestaan. Mutta kuten tahdot! Sinä olet isäntä. Tule, Antje! Älä itke! Me kokoomme ropomme yhteen, Eschenwinkelissäkin kokoomme ja Heim Heiderieterkin antaa meille jotain, jos hänellä vaan on."

Kun hän taaskin kääntyi sisään huoneeseen, seisoi Andrees edessään:
"Esitänhän sinut toki, Ingeborg Landt."

"Tiedänhän, tiedänhän, Andrees", sanoi hän, ja koetti olla tyyni ja ystävällinen. He seisoivat toisiaan vastapäätä: Ingeborg, pitkä, vaalea ja kalpea, Lena Strandiger, tumma, siro, viehkeä ja paljoa lyhempi. Frans Strandiger oli kohottaunut huolettomasta asennostaan ja katseli mielenkiinnolla noihin kalpeihin kasoihin, joista välähtelivät kirkkaat ja rohkeat silmät. "Mehän olemme vanhoja tuttuja!" sanoi hän. "miks'emme saa nähdä sisartanne?"

"Hän on katsomassa erästä sairasta naista Eschenwinkelissä ja pyytää saada, tervehtiä vieraita huomenna."

"Ei hän ole näin pitkä", vastasi Ingeborg nauraen. "Hän ei muutenkaan olo minun laiseni. Hän on tumma, minä vaalea; hän on lempeä, minä kova; hän on hiljainen, minä äänekäs: hän on suruisa, minä iloinen. Enpäs tiedä, mitä -Jumala minustakin tuuminee."

Lena Strandiger nauroi: "Tuopas oli rehellinen itsetutkimus, neiti
Landt. Ja lopuksi vielä jumal'isämme kriitikona?"

"Kriitikona? Tietysti! Siitähän juuri riippuu! Mitä hän ajattelee ja sanoo ihmisestä!"

"Mitä sinä arvelet, veli Frans? Pidätkö sinäkin häntä kriitikona? Tai sinä, Andrees?"

Silloin kajahti taaskin tuo ääni, jota heidän kaikkien täytyi kuunnella, niin kirkas ja selkeä se oli. "Hyvää yötä, Andrees! Hyvää yötä!"

Hän kääntyi rappusia kohden mennäkseen kohta ylös. Mutta sitte tuli mieleensä, että Antje Witt arvatenkin vielä oli kyökissä ja tarvitsisi rohkaisua. Se olikin Ingehorgin vahva puoli, hän osasi rohkaista. Hän oli aina kohta niin lähellä ihmistä.

Ja aivan oikein! Siellä istuivat hänen uskolliset ystävänsä takan ääressä. Hinnerk Elsen, Antje Witt ja hänen veljensä, vaaleaviiksinen Reimer Witt, joka oli ollut mukana 1870, ja tämän tytär Anna, joka oli sisäpiikana. Hinnerk Elsen otti juuri lyhyttä piipun nysäänsä suustaan ja veti kellon taskustaan ja sanoi arvokkaasti: "Kirkonkello lyö kohta yhdeksän."

"Oh, sinä kelloinesi! Sanokaa ennemmin, mitä pidätte noista tuolla ylhäällä."

Toiset vaikenivat, vähän hämillään, vaikka tunsivatkin Ingeborgin tavat: mutta Hinnerk Elsen vastasi punnitsevasti: "Enpä tiedä, mitä ajatella Andreeksesta. Hevosiinsa hän ei katsahtanutkaan, minua… ei hän katsonut, vaikka monta kertaa olen viskannut hänet nummelle, ja vaikka minulla on osakseni pankissakin, siellä on nyt 1.835 markkaa. Muuta en sano, sillä se ei koske minua mitään. Mutta että tuo toinen, Frans Strandiger nauroi niin Anna Wittille tuolla väliköllä, se oi ollut mieleeni. Se koskee minua, sillä Reimer Witt on sanonut, että minun pitää pitää silmällä hänen tytärtään. Etkö ole, Reimer?… Noh! ja nyt pitää meidän levolle, kello on yhdeksän."

Se oli nyt Hinnerk Elsenin mielipide, ja enempää hän ei sanonut.
Hän pisti piippunsa takkinsa povitaskuun ja lähti käytävää omaan
huoneeseensa. Toisetkin hankkiutuivat lähtemään. Käytävällä sanoi
Ingeborg: "Mitenkä on vaimosi laita??

"Tulen huomenna teille. Heim saa tulla mukaan. Lähetämme ruokaa teille ja lapsille."

"Maria tuli jo kello seitsemältä", sanoi Reimer, "kohta kun vaunut olivat ajaneet meidän ohitsemme. Hän aikoo valvoa sairaan luona tämän yön, vaikka hän näyttää hyvin väsyneeltä."

Tänä yönä, jolloin kolme toverustamme ensi kertaa taas olivat yhtähaavaa kotiseudulla, nousi kello kahdentoista tienoissa, nousuveden tullessa ensimmäinen syysmyrsky. Se karisti maahan monta vanhaa oksaa Strandigerkartanon jalavissa ja iski tuimin käsin siihen katto-ikkunaan, jonka takana kerran muinoin oli palanut valkea, jonka piti näyttää tietä ulkona matalikolla harhailevalle kartanonherralle. Se mellasteli ja vinkui Eschenwinkelin rakennusten välillä, niin ett'ei voinut kuulla sairaan yskintää. Se kiiti hiekkasäikkää ylös ja riehui vinkuen ja puuskuillen Nummitalon nurkissa, niin että Telsche, joka makasi valveilla, luuli sisäänkäytävän oven lentäneen auki, ja Heim unissaan luuli viikingillä viiltelevänsä vyöryävää merta, vallatakseen "Maineen" maan, joka oli sadat peninkulmat tuolla puolen Islannin. Ja kaikki oli juhlallista ja suurekasta, ainoastaan kaipaus Ingeborg Landtin perään kiusasi häntä.

TOINEN LUKU.

Jo seuraavana aamuna tuli Fransin ja Lenan äiti ja anasti kohta haltuunsa Andreeksen.

Tämä rouva Strandiger oli aina, siitä asti kuin hän oli leski, puettuna mustaan; harvoilla harmailla hiuksillaan kantoi hän sentään siroa, kankeata myssyä, joka oli vilkkaampivärinen. Hän oli solakka ja melkoisen pitkä, kasvonpiirteensä olivat terävät, silmänsä älykkäät ja tutkivat ja nenä hieno ja sievästi kaaressa. Ryhdissään oli jotain jyrkkää ja kulmikasta ja liikkeissään jotain ripeätä ja ahnasta ja Heim, joka mielellään teki uhkarohkeita vertauksia, sanoi myöhemmin Ingehorgille, että rouva muistutti närheä, joka syksymyöhään kypärä päässä ja olalla viitta pyydystelee terhoja ja pähkinöitä. Ingeborg, joka metsissä kulkijana hyvin tunsi närhen ja asuntokumppanina rouvan kirjavine myssyineen ja äkkijyrkkine liikkeineen, nyökäytti oikein sydämen pohjasta päätään, ja näytti kuin olisivat taipumattomat hiuksensa iloinneet mukana, niin terävän pistävinä vilkahtivat lyhyet suortuvansa hänen kirkassilmäisten kapeitten ja kalpeitten kasvojensa ympärillä.

Lena Strandigerin äidin kohtalo oli ollut sama, joka tapaa olla niillä naisilla, jotka ovat miestään etevämmät henkevyydessä ja tahdonlujuudessa: kotiseudullaan oli hän vielä ihmisien kesken säilyttänyt tyttönimensä. Aiemmin kun hän vielä oli luutnantti Strandigerin nuori rouva, oli häntä kutsuttu Lena Hobookeniksi, ja nyt kun hiuksensa jo olivat melkein valkeat, kulki hän vanhan Hobookenin nimellä. Ihmiset eivät kursaile suuria!

Andrees astui tätinsä käsi käsivarrellaan molempain huoneitten läpi, tuon avaran, upean seurusteluhuoneen, ja tuon pienen hupaisen yksi-ikkunaisen huoneen, jossa seisoo tuo avattava vanha iso-isän aikuinen lipas kiemurtelevine kulmapilarineen. Joka kerta, kun nämä kaksi tulivat kulmapeilin näköpiiriin, loivat he pikaisen silmäyksen sinne, vanha rouva nähdäkseen, miltä hän näytti tuon sorean nuorukaisen rinnalla, Andrees, nähdäkseen Lenaa, joka kyyristeli heidän takanaan sohvalla. Mutta kun he tulivat toiseen huoneeseen, katsahti Andrees ovea kohden, josta Maria oli astuva sisään, ja sydämensä sykähti voimakkaammin. Hän ei ollut vielä nähnyt Mariaa.

"Ei sanaakaan menneisyydestä!" sanoi vanha rouva. "Olet tarvinnut rahoja voidaksesi nauttia elämästä. Mutta puhukaamme tulevaisuudesta! Kuinka aiot järjestää olosi?"

"Luulen, ett'et ole punninnut asiaa tyystin. Voit rauhassa jatkaa elämää, jota tähän asti olet viettänyt, ja jota, sikäli kuin tiedän, mielelläsi edelleenkin viettäisit, jos noudat neuvoani kahdessa asiassa. Ensinnäkin: sinun pitää tehdä säästöksiä tilan hoidossa. Ja sellaisia voi tehdä paljokin."

"Vierasta työväkeä! Hävität koko Eschemvinkelin ja rakennat sijaan asuntokasarmin."

"Isäsi, Andrees — älä pane pahaksesi sitä — oli liiaksi tunne-ihminen. Siinäpä joutui rahakukkaro välikäteen. Hänhän oli kristitty? Niin… minä aioin sanoa — kristittyjähän mekin ollaan — minä tarkoitan vaan: hän koetti todenteolla elää siksi. Hän ei tahtonut olla kristitty yksin itselleen, omassa kodossaan, viettää nuhteetonta elämää, pitää pöytärukouksia, ja semmoista, jossa nyt ei ole mitään niin moitittavaa, vaan tahtoi myöskin kohdella lyöväkeään kristillisesti, ostaa ja myydä kristillisesti, lyhyesti, hoitaa talouttaan kristillisesti."

Andrees katseli hiljaa eteensä, sitte puki hän sanoiksi ajatuksen, joka arkana ja surunvoittoisena heräsi sielussaan: "Soisinpa, että isäni olisi elänyt kauemmin. Moni asia olisi silloin ehkä toisin."

"Siitä asti kun hän oli kotona, sitte eilisen, oli hänellä niin kummallisia mieleenjohtumia, tuommoisia niin vanhoja, unohtuneita ajatuksia heräsi mielessään."

Vanha rouva heitti häneen pikaisen silmäyksen ja sormensa pujottelivat rauhattomina kultaisissa kellonvitjoissa, jotka riippuivat olaltaan: "Olisi minulla eräs toinenkin neuvo vielä", sanoi hän. "Anna Strandigerkartano vuokralle! Sinä et ole mikään maamies. Vuokraa kartano Fransille ja palaa minun ja Lenan kanssa takaisin Berliiniin!"

"Aiotko viettää elämäsi täällä sitten? Sinä loistavine ulkonäköinesi, voimakkaine nuoruuksinesi, tietöinesi ja varallisuuksinesi? Miksi hyväksi on sinulla kaikki nuo sitten?"

Taaskin tuommoinen vanha ammoinen ajatus: "Isä sanoisi: palvellaksesi maata ja kansaa."

"Tuuminpa sitä, täti. Paljo riippuu Lenasta. Toivon vielä, että hän viihtyisi täällä ja että hän päättäisi toistaiseksi jäädä tänne."

Kun hän sanoi tämän, olivat he astuneet ruokasaliin. Siellä seisoi Maria Landt pöydän ääressä, ja nojausi raskaasti toisella kädellään pöytää vastaan. He näkivät toisensa ensikertaa siitä saakka kun he viisi vuotta sitten olivat seisoneet rinnakkain Wodaninkukkulalla.

"Maria!" sanoi hän. Eikä saanut sanotuksi sen enempää, niin järkytti häntä hänen katseensa ja koko hänen näkynsä. Tuossa seisoi yht'äkkiä hänen edessään tuo sama kirkas- ja vakava- ja lämminkatseinen Maria Landt, jonka hän viisi vuotta sitten oli jättänyt, jolla oli ollut niin suuri vetovoima häneen, ja joka aina taas oli sysännyt hänet luotaan.

Hän ei hellittänyt Marian kädestä, ja hän, tuo tyyni mies, joka oli päättänyt osoittaa äitinsä monivuotiselle seuralaiselle ja hoitajattarelle kaikkea asiaankuuluvaa ystävyyttä ja kunnioitusta, hän, joka tuolla vieraassa maailmassa ja tuossa kylmässä kylmäkiskoisessa perheessä ja pintapuolisessa seurustelussa oli oppinut ajattelemaan kylmästi ja toimimaan tyynen punnitsemisen mukaan, hän jätti vanhan rouvan yksin, ja tarttuen Marian toiseenkin käteen sanoi hän nopeasti ja värähtelevällä äänellä: "Tule Maria, minun täytyy puhua kanssasi, tule!" Ja hän vei hänet ulos ovesta etehisen kautta omaan huoneeseensa.

Ja kun he kahden seisoivat siinä kirjoituspöydän edessä, silloin tuntui kuin olisivat nuo viisi vuotta, jotka he olivat olleet erillään toisistaan, haihtuneet kuin heidän henkäyksensä edestä, kuin olisi yksi ainoa heidän silmäinsä katse saanut ne häviämään yöhön ja ja unhotukseen. He tulivat taaskin yhteen siinä, missä ennen olivat eronneet, olivat taaskin yhtä etäällä toisistaan, ja oi, yhtä lähelläkin, kuin silloinkin, kun he astuivat kumpikin omaa pyöränjälkeänsä kankaalla.

"Andrees! Älä vuokraa taloa! Muista isääsi, muista äitiäsi ja
Eschenwinkelin asukkaita. Älä kuuntele noita toisia!"

"En, Andrees! Sitä et usko minusta! Sinä tiedät, että sinun onnesi on aina oleva minun iloni. Ja onnetonta muunlainen rakkaus olisikin!"

Andrees puisteli hämmennyksissään päätään: "Ja sinä olet… sinä olet kaikki nämä vuodet tuntenut minua kohtaan semmoista rakkautta?"

"Minä soisin niin mielelläni, että sinä jäisit tänne kotiseudulle, ja että tulisit semmoiseksi kuin isäsi. Siksi pyysin niin kiihkeästi sinua, että vihdoinkin kerran taas tulisit kotiisi ja äitisi luokse, joka jo on melkein sokea."

"Älä tuommoisia! Että jäisin sinun luoksesi, sen soisit. Olet ihan kuin kaikki toisetkin!"

Maria kalpeni hiukan, ja hellitti kätensä hänen käsivarreltaan. "Kun sinä vaan tulet onnelliseksi, Andrees, niin olen minä iloinen. Mutta sillä tiellä, jota nyt jo olet monta vuotta kulkenut, et sinä onneasi tapaa. Niinä viikkoina, jotka nyt seuraavat, pitää kodin ja kotiseudun voittaa sinussa vieras, muuten jäät elämäksesi ihmiseksi, jolla ei ole rauhaa ja tyyssijaa. Sinä kulut turhaan tuolla ulkona, kuten Heimkin. Minähän tunnen sinut, Andrees."

Silloin levitti Maria kätensä ja sanoi rukoilevasti: "Oi, Andrees, sinä tiedät, että minun kohtaloni on pitää sinusta ja samalla tietää, että olemme niin erillaisia. Minun onneton osani on, että minun koko sielullani täytyy riippua sinussa, ja ett'emme sentään ymmärrä toisiamme, kummallakin meistä on oma uskonsa ja uskontonsa, oma rakkautensa ja omat toivonsa, enkä näe mitään, mikä olisi yhteistä meille… Niin, kun vaikenet! Ah, kun vaikenet! Mutta kohta kun avaat suusi tai kirjoitat, niin kohta puhumme omaa kieltämme, ja omasta maailmastamme: minä kodosta, sinä vieraasta maailmasta, minä Jumalasta, sinä valloista, minä Eschenwinkelistä, sinä suurkaupungin loistavasta elämästä. Tiedänhän sen sinun kirjeistäsi."

Andrees katseli suruisana eteensä, hän oli antanut päänsä vaipua noiden totuuksien edessä, jotka lausuttiin niin vannalla ja lempeällä ja suruisalla äänensävyllä. Ja yht'äkkiä laski hän molemmat kätensä Marian kummallekin olalle ja kuiski hänelle rakkautta ja ystävyyttä, sillävälin kun Maria taivutti tummaa päätään Taaksepäin ja hätäynein silmin katseli hänen kiihtyneihin ja liikutettuihin kasvoihinsa.

He eivät, nähneet eivätkä kuulleet, kuinka Frans Strandigerin kasvot ilmestyivät ja taaskin katosivat kapeassa ovenaukossa.

Huulet puserrettuina yhteen palasi hän takaisin seurusteluhuoneeseen ja asettui seisomaan ikkunan eteen. "Vai tuolla tapaa ovat asiat?" ajatteli hän. "Vai tuolla tapaa? Tuopa oli pahasti. Ja Lenan pitää voittaa. Olen jo kyllästynyt olemaan toisten renkinä. Tämä on paikka kuin minua varten. Täällä on maata ja rahaa. Minun pitää puhuu Lenan kanssa, heti paikalla! Hänen pitää ottaa hänet itselleen, ja äkkiä. Ja kun Lena on saanut hänet — juoni on ovela, ja saanpa sen käymään, sillä minä olen nopeampi ja päättävämpi kuin he kaikki, — kun Lena on hänen kanssaan toisilla manterilla, ja minä täällä vuokraajana… ja minä en jääkkään koko elämäkseni taloudenhoitajaksi ja vuokraajaksi, minä tahdon itse olla herrana, sitte otan koko tuon Eschenwinkelin ja Antje Wittin ja Reimerin, ja kaiken muun, ja punon niistä paulan ja pyydystän siihen Maria Landtin ja otan hänet itselleni: silloinpa ei sanota ikinä irti Strandigerkartanon vuokrasopimusta, niin… silloinpa on vuokraaja vaimonsa rahoilla jonakin kauniina päivänä ostava Strandigerkartanon…"

Sisarensa astui hänen luokseen, katsoi häntä kasvoihin ja sanoi: "Aioin tulla sanomaan, että täällä on ikävää ja yksitoikkoista, mutta nyt kun näen silmäsi… Mitä on tapahtunut?"

Veljensä tarttui kummallakin kädellään häneen, ja sanoi matalaan nauraen: "On kuin onkin, Lena Strandiger! Jotain on tapahtunut! Olen nähnyt, että Andrees Strandiger alkaa kääntyä kauniista suunnitelmistamme ja joutua toisten syliin."

"Luulin, että silmäsi olisivat tarkat! Mutta käväiseppäs nyt hänen huoneessaan! Siellä seisovat he ehkä vieläkin, enkä tiedä, mitä lisäksi lienee tapahtunut. Tiedäthän, hän näyttää komealta juhlapuvussa, hänellä on vartalo kuin kuusella, noh, sinähän et ole niin erityinen puiden ihailija… kuin ulaanilla. Pääset morsiusneidoksi ja Eschenwinkeliläiset saavat ihailla näkyäsi ja pukuasi."

"Vaikene nyt!" sanoi sisko, ja hänen syvä täyteläinen äänensä oli soinnuton ja tummissa silmissään pisti.

"Miksi niin? — Sehän on tapahtunut! Vai aiotko alkaa taistella hänestä? Mutta sanonpa sinulle, hän oli ottanut hänet lujasti syliinsä, näytänkö sinulle? Noin! Eikä ole oleva niinkään helppoa saada häntä irtaumaan. Olet antanut tilaisuuden livahtaa käsistäsi, Lena. Sillä tapaa on jo monesta tullut vanhapiika."

Illallisen jälkeen ilmestyi Heim Ingeborgin seurassa seurusteluhuoneeseen ja esitettiin. Hän tuli tervehtimään vanhoja ystäviään ja noutamaan Mariaa, jonka vielä iltamyöhään piti kerran käydä katsomassa Wittin vaimoa.

Ingeborg oli etehisessä kuiskannut hänelle korvaan, että hänen piti olla kohtelias, mutta kun lattiapeite, peräti harvinainen kapine hänelle, sai hänelle huolta aikaan, ja kokonaan anasti hänen ajatuksensa, niin unohti hän käydä varovasti käsiksi vanhaan Hobookeniin, ja pusersi niin lujaan tämän kättä, että vanhan rouvan kasvot väännähtivät. Sitte istuttiin alas, koska Heimillä vielä oli puoli tuntia aikaa ja tarinoitiin yhtä ja toista, kaupunkielämästä ja maa-elämästä, kaupunki-ihmisistä ja maalaisihmisistä. Kun vanha rouva oli hiukan ennättänyt toipua, otti hän kiivaasti osaa väittelyyn. Frans ja Lena lähtivät huoneesta.

Heim ja Ingeborg istuivat ihan vierekkäin, ja näin, tällaisesta varmasta asemastaan puolustivat he maaseutua ja maa-ihmisiä. Vanhan rouvan ääni kuului kimakkana ja kovana: "Kaupungeissa asuu äly ja tieto, intelligenssi!"

"Ja mailta on se lähtöisin", vastasi Heim. "Me emme varusta kaupunkeja ainoastaan kaalinkerillä ja juurikkailla, vaan myöskin lihalla ja hengellä."

"Luonnollisesti!" sanoi Heim, joka lämpeni ja istui siinä jo aivan kuin kotonaan ja hyvillään: "Ja sen, mitä kaupunki ei voi käyttää, loput ja ruuput, sen lähettää se takaisin meille tänne maille."

"Niinkö!" sanoi vanha rouva, ja nousi suoremmaksi ja katsoi hämmästyneenä puhujaan.

"Ell'ei ihmisellä enää ole pohjaa jalkainsa alla", sanoi Heim, "niin on hän hukassa. Sen olemme me, Andrees ja minä monasti painiskellessamme saaneet kokea. Ilmassa! Läiskis! ja siinä makaa. Senvuoksi onkin suurkaupunkilaisissa aina jotain levotonta, ryhditöntä ja ahnasta itsessään."

"Läsnäolevia tietysti edelleenkin lukuunottamatta!" sanoi Ingeborg ja hiussuortuvansa ja silmänsä säikkyivät ja pistivät.

"Meillä on täällä maata yllin ja kyllin!" sanoi Heim. -"Käykääs vaan kerran kankaalla! Ja jos tullaan sinne kiusaamaan meitä, niin pakenemme ulos matalikolle. Siellä mudassa voi seistä niin jykevän lujasti. Maa, se tekee puut ja ihmiset niin vahvoiksi!"

Siten puheli Heim, oli oientanut pitkät säärensä eteensä, ja oli unohtanut, missä hän oli eikä huomannut, että Lena Strandiger seisoi ovensuussa ja katseli häntä kummissaan. Silloin kiinnitti Ingeborg hänen huomionsa siihen. Ja samassa muuttui Heim hiljaiseksi ja itseensäsulkeuneeksi. Lena Strandigerin silmät tulivat maailmasta, jota ei Heim ikinä ollut oppinut tuntemaan ja sulkivat hänen sydämensä ja huulensa.

Kun Maria, valmiina lähtemään Eschenwinkeliin astui huoneeseen, nousi Heim vapahtuneesti hengähtäen ylös ja lähti hänen kanssaan etehisen kautta ulos. Ulkoetehisessä huomasi hän, että hän oli unohtanut keppinsä käytävään. Hän kääntyi takaisin ja loi sattumalta katseensa lasioven läpi. Siellä oli Anna Witt noussut eräälle tuolille ja väänsi lamppua sammuksiin, Frans Strandiger seisoi vierellään ja autti häntä.

Kun he olivat tulleet rantakanavalle, tuli Hinnerk Elsen heitä vastaan. Piipustaan lensi kipunoita viistoon pimeän tien poikitse. Hän asteli tavallista, itsetietoisen varmaa käyntiään. Silloin jäi Heim hiukan jälille.

"Eipäs poikaseni! Minä tarkoitan muuta. Pidä sinä tarkasti silmällä
Anna Wittiä!

"Noh", sanoi Heim, "sitte ei hätää! Minä vaan arvelin, että kyyhkystä on väijymässä näätä."

Hinnerk Elseniä ei niin hevillä säikytetty: "Sanon aina hänelle, että hänen pitää olla kunnollinen. Kunnollisuudella pääsee ihminen kauniimmaksi."

Heim kosketti häntä olkapäähän ja kohotti silmäkulminaan. "Sen tiedän poikaseni, sillä hän on naapurini tytär. Mutta tiedätkö, jos minun pitäisi pitää vaaria semmoisesta tytöstä, jolla on niin vilkkaat iloiset silmät kuin Anna Wittillä; luulenpa, ett'ei riitä, että sanot hänelle, että hänen pitää pysyä kunnollisena, vaan sinun pitää lisäksi auttaa häntä siinä, sinun pitää tehdä hänelle keveämmäksi pysyä kunnollisena… Missähän olit näin myöhään?"

"Tänään päivällisiksi ei siellä ole ollut juuri mitään, mutta noin lähemmä kello viittä toi rouva Haller suuren jauhopiirakan, siitä ovat lapset syöneet puolet ja menneet nukkumaan. Reimer ja Antje valvovat sairaan luona."

He jatkoivat matkaansa pimeässä yössä. Vieno surunkaihoisa länsituuli puhalsi rantavallilla kanavan poikitse ja humisi tuota matalaa rakennusta vastaan pitkäräystäisine olkikattoineen: rakennus oli ihan viheriä sammaleesta, nyt yöllä näytti se mustalta.

Oikealla ja vasemmalla sisäänkäytävästä oli kummallakin puolella huone.
Huoneessa vasemmalla makasi sairas, oikean puolisessa nukkuivat lapset.

Sairaan huoneessa liikkui kookas naisen haamu edestakaisin. Se tuuditti päätään edestakaisia ja kuului laulavan. Reimer Witt istui selkä kumarassa vuoteen ääressä, josta nyt kuului ikkunan läpi tuskaista yskintää. Sen keskeyttämänä kuului Antje pelokkaalla, takertuvalla äänellä laulavan:

    Yö kun tumma, raskas hiljaa
    Taivahalta maille hiipii,
    Ja kun töllit, mannut peittyy
    Öisen tuulen usvasiipiin;

    Milloin lapset tuhatmäärin
    Unen hellään helmaan vaipuu,
    Niityn heinä, pellon olki,
    Kaikki lepoon kun jo taipuu;

    Silloin saapuu vuoteelleni
    Huolet valjut lukuisasti,
    Ja ne haastaa synkkää kieltä
    Harmaasen ain' aamuun asti.

    Niin ne kertoo tietämänsä,
    Ett'en onneain mä voita,
    Että kurjan, mielettömän
    Pelastus ei koskaan koita.

    Vaan kun päivän koitto kultaa
    Metsän latvat säteillänsä.
    Aurinko kun maille valaa
    Ensi sädesäikeitänsä;

    Kun taas lapset tuhatmäärin
    Vuotehelta nostaa päänsä,
    Ja kun uuden päivän toimet
    Vartovat taas tekijäänsä.

    Silloin seestyy rinnassani
    Riemun sää, mi huolet poistaa,
    Ja mä katson intomielin.
    Kuinka aamu raikas loistaa.

Sitten tuli hiljaista. Sairas oli nukahtanut. Reimer Wittin selkä köyristyi yhä syvemmälle. Hänen kätensä riippuivat ristissä polvien välillä, ja hän istui ja katsoa tuijotti liikkumattomasti sairaaseen. Antje oli vaipunut tuolille ikkunan ääressä, oli laskenut kätensä pöydälle ja antanut päänsä painua käsivarsiensa varaan. Hänen hiuksilleen lankesi lampusta samea valo. Hänen tummissa hiuksissaan näkyi jo monta harmaata karvaa.

"En menekkään sisään", sanoi Maria, ja palasi tielle takaisin. "Lasten huoneessa näkyy olevan valkeata, minä pistäyn katsomassa, nukkuvatko he."

Siellä seisoi keskellä pöytää vanha kyökkilamppu, ja sen vieressä suurella valkoisella lautasella puoliksi nautittu jauhopiirakas. Se oli vielä niin suuri, ett'ei se ollut luhistunut nurin.

Seinäännaulatussa sängyssä rupesi joku nukkujista liikkumaan. Sieltä ilmeni näkyviin eräs pellavapää, joka tirkisteli valoa kohden. Hienorakenteinen suora sääri pujahti esiin vuoteen laidalle. Se oli kymmenvuotiaan Doran. Hitaasti, unenvelttona ja silmät puoliummessa nousi lapsi, seisahti hetkeksi horjuen vuoteen eteen, lähti sitte käydä komppuroimaan eteenpäin, palasi takaisin taas ja otti sisartaan, joka oli maannut vieressään, kädestä ja kääntyi taaskin ja lähti silmiä räpytellen käydä komppuroimaan pöytää kohden, aukaisi siellä totuttuun tapaansa laatikon ja sai käteensä kahvelin ja, koskei koko huoneessa ollut yhtään tuolia, nojautui hän raskaasti pöydän laitaa vastaan ja rupesi syömään. Toinen sisko, suuri Bertha tuli ja nojautui hänen rinnallaan.

Silloin narahti pöytä. Sen kai kuuli kaksitoistavuotias Karsten, joka. ei suinkaan sattumalta, paraikaa uneksi suuresta jauhopiirakasta. Hän kohosihe vuoteellaan ja näki silmäinsä raoista jauhopiirakan puolikuun muotoisen varjon, näki käsien liikkeet ja kahvelien työskentelyn, ja koska mielikuvituksensa juuri oli liikkunut samassa asiassa, tarvitsi hän vaan lyhyen ajan, ennenkuin hän unenhumalaisena hypähti ylös.

Kun he olivat saaneet ensimmäisen lapsensa, olivat he, silloin vielä nuoria elämänhaluisia ihmisiä, kinastelleet lapsen nimestä. Silloin oli tullut paikalle vanha Thomählen eukko, joka silloin asui kylän äärimmäisessä rakennuksessa — nyt hän on kuollut —, ja jolla, hän kun ei enää jaksama tehdä työtä, ei ollut muuta tehtävää, kuin varoa itseään rikkomusta kahdeksatta käskyä vastaan. Tämä oli tullut ja sanonut: "Tulette saamaan paljon lapsia! Tunnen sukunne. Sinun äidilläsi, Rieke, oli niitä kahdeksan, ja sinun, Reimer, niin monin, ett'ei hän lopulta enää muistanut niiden lukuakaan, hänen muistonsa heikkeni nimittäin hiukan. Niitä oli kolmetoista tai viisitoista. Ja hän on kertonut minulle usein, että joka kerta oli huoneessa syntynyt aika tora Nimestä, Reimer! Äitisi olisi tahtonut kauniita nimiä, isäsi lyhyitä nimiä. Tiedättekö, kuinka teidän pitää tehdä? Teidän pitää alkaa A:sta ja sitte mennä aakkosjärjestyksessä. Kutsukaa tyttöä. Annaksi!"

Siten tapahtuikin, ja se on sama Anna, josta Hinnerk Elsen nykyään niin oivallisesti pitää huolta, että hän pysyy kunnollisena. Toinen lapsi, joka syntyi vuoden kuluttua, sai nimekseen Bertha. Kolmas lapsi oli poika. Hänen piti saada nimekseen Carsten. Mutta pastori Frisius, joka ei tuntenut Thomählin säännöksiä, kirjoitti pojan kovalla K:lla kirkonkirjaan. Niinpä oli koko kaunis suunnitelma pilassa ja vanhalla Thomählilla oli taaskin kerran tilaisuus väittää, että pastori toisinaan on sentään aika hopilo. Ja siten hän taas kompastui kahdeksatta käskyä vastaan.

He pysyivät sentään aakkosjärjestyksessään ja välttivät riitaa, ja pikku Hannu, kahdeksas lapsi, oli juuri tullut ja tuo matala rakennus täydessä miehistössään, ja olivat kaikki voimakkaita vilkkaita lapsia hyvällä ruokahalulla, silloin sairastui äiti. Lapset olivat ottaneet hänestä kaiken terveen. Mitä hänestä oli jälellä, riutui keuhkotautiin.

Sairaan huoneesta kuului taaskin vaivalloista yskintää. Mutia lasten huoneessa pujahti näkyviin yhä uusia sääriä ja pieniä käsivarsia. Pikku Fritz, joka makasi kahden nuorimman kanssa lattialla, ravistettiin kovakouraisesti hereille. Hän armahti molempia pienempiä ja nosti heidät hereille vuoteessa ja hekin, sanattomina kuin kaikki toiset, lähtivät käydä komppuroimaan pöytää kohden. Jokainen oli ottanut kahvelin laatikosta ja työskenteli ahkerasti. Pikku Hannun oli Bertha nostanut pöydälle. Hän piti silmiään ihan ummessa ja hengitti syvään ja raskaasti, mutta joka kerta kun joku lähensi täysinäistä kahveliaan hänen suutaan kohden, haritti hän sen selkosen selälleen ja kahmaisi kohden. Joka kerta horjahti hän silloin eteenpäin; he kohottivat hänet silloin aina vasemmalla kädellään ylös, oikeassa oli kahveli.

Taistelu päättyi lyhyeen. Jauhopiirakka oli se, joka joutui tappiolle. Fritz, joka oli vilkasluontoisin kaikista Wittin lapsista, kohotti ylös tuon raskaan vadin; koko mies melkein hävisi sen taakse: ylösalaisin kääntyi kivivati. Sitte asetti hän sen varovasti eteensä. Ja nyt oli vati puhdas. Ihan peilikirkas oli se. Bertha vei Kustaan ja Hannun takaisin vuoteelle. Heidän omaksi huolekseen jäi huolehtia siitä, että pääsivät peiton alle. Huoneessa tuli hiljaista. Lamppu heijasti kirkkaampana ja valaisi hiljaista huonetta.

Heim Heiderieter astui syvään hengähtäen ikkunan äärestä: "Kuule", virkkoi hän, "olisinpa suonut, että vanha Hobooken olisi ollut täällä näkemässä tätä. Olisin ottanut lujasti häneen, ja rutistanut lujasti ruutua vastaan, ensin tuota sairashuoneen, ja sitte tätä vastaan. Ja ell'ei hänen kuivettunut sydämensä olisi sulanut tästä näystä, niin olisinpa likistänyt häntä kerran oikein kunnollisesti tuota muuria vastaan tuossa."

Maria Landt puisti hiljaiseen tapaansa päätään: "Sinä olet liika kiihkeä. Semmoisia ihmisiä ei voi muuttaa, sen täytyy tapahtua ylhäältä. Jos maassa tulee ilmi vanhoja, hautautuneita kultakaivoksia tai jos kansassa herää uusia voimakkaita ajatuksia, tapahtuu se kaikki Jumalan tahdosta. Ja jos se tapahtuu, tapahtuu se voimakkaampana ja voimakkaampana, kuin kevättuuli, eikä sitä voi pidättää. Vanhat sitovat siteitä ja tukkivat korvansa ja sanovat, etteivät he siedä sitä kuulla, ja lapset ryömivät nurkkiin ja sanovat, että he pelkäävät: mutta tuuli kohisee vaan teitään. Mutta me taas, me, joilla on itsessämme tulta, meillä pitää nyt jo olla silmämme tyyneen kirkkaat, meidän pitää olla ystävällisiä ja antina jokaisen niin paljon kuin taidamme. Ja, Heim!" hän tarttui häntä käsivarteen. "Jos jollakin on voimaa siihen, ja hänellä on Jumalalta lahjat, niin kertokoon hän kansalle siitä voimakkaasta vapahtavasta tuulesta, joka on lähenemässä ja jonka huminan jo kuulemme, kertokoon Jumalan suuresta tyyneestä voimasta, joka vaikuttaa kaikkialla. Kylpeköön sielunsa uskon täydellisyydessä ja kastakoon hän kynänsä toivoon, ja puhukoon ihmisille Jumalan rakkaudesta, joka alati uutena tulvii maille ja ihmisille. Kansan sydämestä puhukoon hän kansalle, puhukoon sen hädästä ja vaivannäöstä, puhukoon sen kamppailusta ja harhamatkoista, puhukoon sen uljuudesta ja sen kyynelistä. Niistä hän puhukoon, ja loistakoot silmänsä lempeä ja iloa. Loistakoot sanansa, jotka hän kirjoittaa, kuin korkeina tuliviittoina, niin että ihmiset näkevät ne kaukaa jo, ja ehkä ohjaavat elämänsä niiden mukaan, ja löytävät pikemmin sen tien, joka johtaa uuteen aikaan."

Niin puhui Maria ja äänensä kuului puhtaana ja lempeänä ja hiljaisena ja kuitenkin täyteläisenä kuin kirkonkello, johon keveästi koskettaa sormellaan. Heim astui askelen taaksepäin ja katsahti häneen ja ihmetteli, ett'ei hän tuntenut rakkautta tuota puhdasta olentoa kohtaan, ainoastaan kunnioittavaa tulista ihastusta. Vasta myöhemmin, kun Maria jo lepäsi Strandigerin perintöhaudassa, oppi hän ymmärtämään, mitä Maria oli hänen elämälleen merkinnyt, ja että hän tänä yöhetkenä, Reimer Wittin majan edustalla oli piirtänyt hänen eteensä hänen elämäntehtävänsä, oli piirtänyt sen selvemmin ja syvemmin, kuin yksikään ihminen tai kirja oli sen voinut.

Maria palasi takaisin kartanoon; mutta Heim istui vielä hetken kirjoituspöydän ääressä, kasvot vakavina ja kalpeina.

KOLMAS LUKU.

Kahdeksan päivää senjälkeen, eräänä kolakkana lokakuuniltana, istui Hinnerk Elsen Anna Wittin kanssa pöydän ääressä. He olivat lakanneet aterioimasta, emännöitsijä oli jo noussut pöydästä. Kun Hinnerk Elsen hyvillään sytytteli piippuaan, muistui mieleensä, mitä vanha ystävänsä Heim Heiderieter silloin illalla oli puhunut kanavan rannalla. Tämä taas tuli hänelle mieleen sentähden, että Anna Witt koko päivän oli ollut niin omituisen hiljainen. Muutenhan täytti hänen äänensä koko talon.

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" sanoi Hinnerk Elsen, ja otti kummissaan piipun suustaan.

"Isäni on sanonut, että sinun pitää pitää silmällä minua vai? No, pidähän Herran nimessä sitte."

Tyttö tuijotti eteensä: "Niinkö vai?" sanoi hän. "Luulenpa, että vielä minä sinulta puijataan." Nyt katsahti hän nauraen ylös, mutta silmäinsä pohjalla piili levottomuutta ja hätää.

"On iltasin niin yks'toikkoista!" sanoi hän ja leikki näppärillä sormillaan pöytäliinan kanssa. "Emännöitsijä menee nukkumaan jo puoli yhdeksältä, sinä täsmälleen kello yhdeksältä. Mutta silloin en minä vielä ole väsynyt. Sinun pitäisi silloin vielä pieneksi aikaa jäädä kanssani."

Nyt hän katsahti taas häneen, ja taaskin piili silmäinsä pohjalla hätää. Mutta Hinnerk Elsen ei sitä huomannut. Hän kaiversi piippuaan, joka oli tukossa. Miten epäsäntillistä tuommoinen, piippu tukossa! Hinnerk Elsen oli levollinen tuumiva mies, joka oli liian mukava, kiinnittääkseen tarkempaa huomiota toisiin, ja liika itserakas, voidakseen uskoa, että jotakin voisi olla häneltä salassa. Hän oli niin vakuutettu omasta erinomaisuudestaan, että hän olisi uskaltanut vaikka ummessa silmin taivaltamaan maailman lävitse. Kukahan voisi ja tohtisi puijata Hinnerk Elseniä?

Hän siirsihe lähemmäksi häntä, nojautui taaksepäin ja sanoi: "Minä olen vielä niin nuori."

"Niin, mutta sinä luulet, että minä olen vielä lapsi kuin Bertha. Mutta sitä en ole."

"Et ole!" sanoi hän ja lämpeni hieman: "Et ole lapsi enää, sen näen päältäsi. Mutta et ole vielä tarpeeksi järkevä. Kun olet tullut järkeväksi ja minä olen saanut täydet kaksituhatta markkaa säästöpankkiin, niin sitte…" ja hän nyökäytti päätä hänelle, vilkauttaen hiukan silmiään.

Tyttö nojautui häntä vastaan ja sanoi: "Minä olen tarpeeksi vahva nyt jo. Minä ansaitsen viisikymmentä taalaria. Jos sinä pidät minusta, niin voithan osoittaa sen. Onhan tapahtunut usein, että on tullut jotain väliin, ja on tullut onnettomuutta. Jos nyt livahtaisinkin pois sinulta? Etkä olisikaan pitänyt tarpeeksi silmällä minua?"

Silloin kohottausi Hinnerk Elsen arvonsa tuntevana miehenä seisomaan ja sanoi: "Tyttö, tyttö, mitä kuhiseekaan päässäsi. Kyllä minä sinua silmällä pidän, ja ovathan isäsi ja äitisi myöskin lähellä."

Silloin oli tyttökin seisaallaan vihastuneena ja kiihdyksissään: "Niinpä, jos olisinkin joku hieno neiti! Ne saavat olla kotona, ja ovat hyvissä turvissa. Silloin ei minullekaan tapahtuisi mitään! Mutta äiti on kipeä, ja isä raataa pellolla ja minä olen vieraassa talossa, ja sinä?" — hän tyrkkäsi häntä kädellään ja katsahti häneen hurjasti — "sinä olet vanha ja nitkistynyt kuin Pellwormer! Olet kova ja sitkistynyt kuin anturanahka!"

Niinpä rukoili Anna Witt kahteen kertaan sielunsa puolesta. Mutta Hinnerk Elsen ei ymmärtänyt sitä rukousta. Hänellä oli varma mielipiteensä kaikesta, eikä hän ollut mikään ihmistuntija. Hän oli liika kankealiikkeinen kumartuakseen toisten pienten ihmisten puoleen ja kurkistaakseen niitä silmiin, piilisikö niissä mahdollisesti tuskaa tai huolta. Yhdeltäkään toiselta ei ole Anna Witt, sikäli kuin tiedetään, pyytänyt apua.

Samana iltana meni Andrees oikotietä kankaan poikitse kylää kohden. Ilma oli sumuinen ja kostea, oikea tuollainen surunhimmeä, uneksumaan saava ilma. Silloin, kun hän siinä koetti taistella ajatuksiaan vastaan ja irroittaa niitä kotiseudusta ja vanhasta rakkaudestaan, tuli hänelle vastaan kylästä käsin Maria. Hänen kookas naisvartalonsa tuli esiin hämärtävästä ilmasta, kuin joku ilmestys.

"Jätä sinä tuo vanhojen naisten tehtäväksi", sanoi hän nyrpeästi, "niissä ei ole mitään turmeltumisen varaa!"

"Sinä et käsitä, Andrees, että ihmisen sydän saattaa hehkua halusta auttaa."

Andrees puisti ylpeästi päätään. "En, sitä minä en käsitä. Minä en ymmärrä sinua."

"Minä tiedän sen. Andrees… Aiotko todellakin jättää meidät, ja Frans
Strandiger tulee isännäksemme?"

"Voinko minä jäädä tänne teidän kanssanne, tänne, jossa ei kukaan minua ymmärrä?"

"Sinä itse et ymmärrä itseäsi. Andrees! Itse et! Jos nyt lähdet pois… niin on tuleva aika, jolloin kaipaat ja ikävöitset tänne, jolloin olisit iloinen, kun saisit nähdä edessäsi kankaan ja Pohjanmeren ja saisit kuulla jonkunkin puhuvan alasaksaa. Sydämesi on hiutuva ikävästä, ja mielessäsi on tuntuva tyhjältä ja kylmältä, ja jos vaan on mahdollista, niin palaat tänne, joll'et muuta varten, niin ainoastaan saadaksesi edes kuolla täällä. Tunnen sinut lapsuudesta asti ja tiedän että sisimmällä sydämelläsi riiput kotiseudussa ja että koto ja kotiseutu siitä saakka, kun olet täällä taaskin, taistelevat saadakseen sielusi takaisin. Olen joka kirjeestäsi tuntenut, ett'et tuolla ulkona vieraassa elämässä ole löytänyt mitään tyydytystä, ja näin sinut eilen, kun tulit ulos alhaalta puutarhasta, ja aurinko paistoi, ja sinä jäit katsomaan kaunista vanhaa taloasi ja navettojasi ja kuulit eläinten mekastelevan ja katselit niin rauhattomana ja onnettomana kaikkea, mikä on sinun omaasi."

Hän katsahti ulos kankaalle ja kalpeat kasvonsa olivat liikutetut: "En se ole minä, joka sinua pyydän. Minä olen kokonaan vetäynyt itseeni, ja minä en toivo mitään ulkopuolellani. Mutta oma kotisi puhuu sinulle. Maa ja koko seutu syyttää sinua." Hän osoitti kädellään metsää kohden, joka seisoi liikkumattomana raskaassa ilmassa, ikäänkuin kuuntelisi se. "Tuolta ovat esi-isäsi tulleet, ja pitkän taistelun jälkeen, joka melkein kävi ihmisvoimien ylitse, ovat he ottaneet voiton mereltä. Voitetun alueelle ovat he rakentaneet Strandigerkartanon. Nyt hallitsee siellä viides tai kuudes sukupolvi, ja nyt aiot sinä jättää kaiken, vuokrata pois ja myydä kurjasta rahasta? Ja lapsesi ja jälkeläisesi ovat olevat kodittomat sinun tähtesi."

"Olenko minä mikään orja? Tekeehän jokainen, joka vaan voi, mitä itse tahtoo."

"Ei, me emme tee, mitä itse mielimme. Sinun isäsi ei asettunut uunin taakse loikoamaan: hän meni ulos matalikolle valtaamaan mereltä uutta maata itselleen ja lapsilleen. Reimer Witt lähti sotaan, eikä kysynyt, miksi; hän sanoi itselleen, että sen täytyi tapahtua, maan vuoksi, nyt raataa hän aamusta iltaan raskaassa loputtomassa työssä. Antje Witt menee penikulmia, aamun sarastaessa, ulos vaaralliselle matalikolle etsimään lapsille, jotka eivät ole hänen omiaan, ravintoa. Kaikilla meillä on työmme. Meitä ajaa velvollisuuden pakko. Me tottelemille omaatuntoamme, koska se puhuu meille kovalla tunkevalla äänellä. Me luulemme, että meidän täytyy, vaikk'emme tahtoisikkaan, ja me tiedämme, että siinä löydämme rauhamme. Me teemme kaikki lyötä, koko kylä, ainoastaan vanhat eivät, jotka eivät enää jaksa, jotka istuvat tien varrella ja odottavat Herraa, sinä yksin et, ja ne, jotka sinä olet tuonut kanssasi, -ja semmoisia… semmoisia halveksimme me!"

"Älä hänestä nyt! Jätä hänet poikkeukseksi! Hän on vielä muodostumassa. Älä väitä, että hän on laiska. Hän kantaa raskaita vakavia ajatuksia itsessään, eikä elämänsä ole kevyt. Koti ja kotiseutu ovat auttavat häntä, niin että hänestä tulee ehyt ihminen."

"Mutta ell'et tahdo? Kun sysäät luotasi ja hylkäät kaiken hyvän ja rakkaan ja entisen, ett'ei se häiritsisi sinua? Eiköhän siten ole vai? Vai puhunko perättömiä. Jos jäisit tänne, voisitko täällä pysyä laiskana, nauttijana? Eiköhän kotosi ja maasi, ystäväsi ja Eschenwinkel, matalikko ja Flackelholm, eivätkö ne kaikki kannustaisi sinua työhön, tekemään hyvää ja luomaan uutta? Mutta tuolla, vieraassa maailmassa, tuolla, kaukana kotiseudun puutteesta ja vaivannäöstä, siellä voit olla laiska ja nauttia, ja elättää itseäsi kotiseutusi hiellä ja työllä."

Silloin kääntyi Maria poispäin ja lähti pois, ja Andrees ei voinut olla katsomatta hänen jälkeensä, kunnes hän oli kulkenut yli kankaan ja hävisi sumuun.

Andrees jatkoi matkaansa kankaan poikitse kylää kohden, ulkonaisesti näytti hän kyllä tyveneltä, käyntinsä oli varma ja ylpeä, mutta sielunsa pohjalla kuohui ja aaltoili: "Minä teen sen! Mitä pitää minun tehdä?"

Hän ei ajatellut itselleen selväksi, minne hän nyt aikoi, ja kuitenkin tiesi hän tarkalleen, mikä oli matkansa päämäärä! Edessään ylenivät kylän ensimmäiset rakennukset, pitkiä, jykeviä olki- tai turvekatoksia matalain punaisten seinien yllä. Ilta hämärsi jo, missään ei näkynyt valoa, ei kuullut ainoatakaan ääntä, eikä nähnyt yhtään ihmistä. Kaikki näytti kuolleelta yhtä hyvin ylhäällä taivaassa kuin alhaalla ihmisten kesken. Navetoista kuului silloin tällöin kytkyinten kitinää. Häntä rupesi melkein kammottamaan.

Kirkkotarhan portti aukeni matalasti kirahtaen, ja hiekkakivinen patsas isänsä haudalla seisoi hänen edessään kuin kivettyneenä suorana miehenä ja katsoi mykkänä ja ikäänkuin väliäpitämättömänä häneen. Ajatuksettomasti ja kuitenkin hyväillen hiveli hän kädellään murattiköynnöstä, joka kiemuroi kirkkotarhan aitausta. Tuolla kirkontornin ja kirkon välillä seisoi se mies, jonka luokse hän oli matkalla, ja jonka sanaa hän halusi kuulla, niin paljon kuin hän peikäsikin sitä.

Frisius, joka kumarassa hartein ja vaivalloisesti — hän oli silloin jo hyvin heikko — läheni ylös polkua myöten, oijensihe hämmästyneenä suoremmaksi: "Andrees, poikaseni? Et ole käynyt vielä minua tervehtimässä! Aioitko minun luokseni?

"Käväisin siellä!" sanoi Andrees. "Aioin ilmoittaa sinulle, setä, ennenkuin ennättäisit kuulla siitä muilta, että olen tuuminut vuokrata maatilani."

Pastori Frisius katsahti ylös Andreekseen, — hän oli paljoa lyhyempi kuin Andrees Strandiger. "Olen kuullut, siitä. Heimiltä. Selitä minulle se! Ryhdytkö johonkin virkaan, vai oletko saanut jonkun toimen kaupungissa?"

"En semmoista! Vaan… olen päässyt näkemään liika paljon maailmaa ja ihmisiä."

"Ja sekö estää sinua viljelemästä isäisi maata, ja täyttämästä velvollisuuksiasi. Hautaa siinä tapauksessa kaikki näkemäsi ja oppimasi, Andrees: mutta älä tänne, hyvään maahan, vaan jonnekin, jonne semmoiset kuuluvat."

"Ei, vaan se on kummallista, ett'et sinä ymmärrä meitä… sinä aiot vuokrata talon Frans Strandigerille?"

"Ihmiset täällä eivät voi pitää hänestä, eivät ole lapsesta asti osanneet pitää. Hänessä on jotain semmoista kovaa ja tylyä, ja hän halpelee kansan miestä. Sanovat täällä, että hänellä ei ole sydäntä. Teillä kummallakaan, teillä ei ole sydäntä!"

"Muistatko vielä kertomuksen, Andrees, hänestä, joka myöskin tahtoi ja lähti pois, ja muutti kauas vieraille maille? Tiedätkö, miksi hän lähti? Sanon sen sinulle: siksi että elämä isänsä huoneessa oli liika rauhallista ja ahkeraa ja siivoa hänelle."

Frisius nyökäytti harmaata päätään, ja katseli hautakivien ylitse, jotka lepäsivät tai seisoivat ympärillä ja jäi tuijottamaan koillista kohden matalain pajukkojen ylitse, joiden yllä haaleanharmaa ilta-utu loputtomana huuruili. "Niin sanovat. En ryhdy väittelemään siitä: siitä ei väittelyillä selvitä. Näetkös, sumu harsoo tänä iltana kaiken. Mutta nämä asiat ovat aina sumun harsoomina. Siitä huolimatta emme osaa olla yrittämättä kurkistaa sinne taakse, tuijottaa sinne ja etsiä tietä. Ainoastaan ihan joutavimmat, hyvän Jumalan lammaspaimenet harhailevat tylsinä ja määkien, tarkoituksetta ja päämäärättä edes- ja takaisin sumussa, eivätkä tutki ja kysy. Mutta me toiset kysymme, me, sinä, minä monta muuta ympärillämme, myöskin Antje Witt ja Reimer ja Reimerin vaimo, joka on pyytänyt pyhää ehtoollista, ja jonka on niin vaikea hengittää. Me kaikki kuljemme sumussa ja kysymme: Missä olemme? Minne menemme? Emmekä saa lepoa ennen, kuin luulemme sen tietävämme."

"Filosofiako? Arvonsa sille! Sekin tähystelee hengen silmillä sumuun. Kuinka kauas kantaa sen katse? Sano minulle ainoakin tulos, joka on varma, sano minulle ainoakin tie, joka vie valoon! Voisin laulaa laulun, suruisan laulun filosofian kirouksesta, sen siunauksesta, tässä suhteessa, voisin puhua hyvin vähän. Se on tehnyt enimmät lapsensa ylpeiksi ja koviksi ja yksinäisiksi. Se ei ole mikään äiti, sillä on kivikasvot.

"Ja luonnontieteet?" Hän seisahti, ja syvällepainuneissa silmissään hehkui tulinen kirkas innostus. "Kävin kaksi vuotia sitten Berlinissä — se oli ensimmäistä ja viimeistä kertaa, minä en nimittäin elä enää kauan. Silloin kävin 'Uraniassa'. Viisi tuntia viivyin siellä, katselin ja tarkastelin kaikkia koneita, ystävällinen oppaani selitti minulle kaiken — ja minä", äänensä melkein katkesi liikutuksesta, "minä iloitsin jumalaisesti, Andrees. Tarkoin silmin ja tarkoin tähystimin katsovat he ja katseensa kantaa kauas, kauas sumuihin. Paljon maailmoja näkevät he, mutta eivät kaikkia. Ehkä tuhannennen osan. He tuntevat ne aineet, joista ne ovat muodostetut, ja tuntevat ne lait, joiden mukaan ne matkaavat avaruutta. He ovat kolpolnilla tutkineet hänen tekojaan, ja ovat kuin toukat kalunneet hänen istuimensa jalkalaudan lävitse, Monta seikkaa tuntevat he hänen työpajassaan. Mutta tuntevatko he silti hänet itsensä? he sanovat itse, ett'eivät he tunne häntä. Olethan kurkistellut heidän kirjoihinsa. Oletko kuullut heidän huutoaan sumussa? Olemme harhassa. Taaskin harhassa! Emme ikinä ole löytävät tietä."

"Mutta kuule nyt, kun sanon: sumut niittyjen yllä. Andrees, ne voi eräs hajoittaa. Ainoastaan yksi ainoa. Näin sen tänä kesänä, eräänä iltana, siiloin nousi tuolla toisella puolella — tuolla toisella puolella. Andrees! — ukkosilma, kirkas salama välähti ja kohotti silmänräpäyksen ajaksi esirippua, välähti kaksi kertaa, kolme kertaa, kolmannella ihan kirkkaasti. Selvästi näin silloin edessäni niityn ja valkean tien, joka vie kaupunkiin. Me itse, Andrees, emme omin voimin voi täältä nähdä sitä tietä: on liika pimeätä. Mutta tuo suuri salaperäinen lähetti salamansa tuolta puolen, kaksi kertaa, kolme kertaa, ja silloin näimme selvästi tien!"

Andrees Strandiger pudisti päätään. Suunsa ympärillä oli katkera tuskaisa ilme. "Olette haaveksijoita kaikki tyyni, setä. Sinä ja Maria ja Antje Witt…"

"Tuo on oikein, mainitse meidät kolme rinnan! Me kuulumme yhteen. Me emme häpeä sisartamme. Tässä olemme. Ja esitäppäs sinä nyt kaikki maineettomat ja maineekkaat nimesi meitä vastaan. Nyt on usko uskoa vastaan. Sillä sekin, mitä te sanotte näistä asioista, on uskoa, aivan kuin meidänkin, eikä mitään tietoa. Ja nyt kysyn sinulta, Andrees, miten arvelet, kummat ovat onnellisempia, uskollisempia ja rauhallisempia, ne joilla on risti johtotähtenään elämänsumussa, vai ne, joilla on harppi johdattajanaan? Kummalla on kirkkaammat silmät? Sano, koeta se!"

Andrees ei vastannut. Hän seisoi tuokion vaieten toisen edessä.
"Suvaitse että lähden!" sanoi hän viimein — "joku toinen kerta…"

Ja Andrees palasi tietään hiljaisen kylän lävitse, pujotteli talonpoikaisasuntojen välitse, joiden ikkunoista sieltä täältä pilkoitteli kotoinen valkea kirkkaasti ulos pimeään yöhön. Sitten muuttui maaperä alavammaksi, ja hiekkaisemmaksi. Vasemmalla näkyi Nummitalo ja oikealla koulu, ja nyt rupesi häämöttämään pimeästä esiin Reimer Wittin tupa.

Poikkitiellä seisoi pikku Fritz Witt ja kertoi: "Isä on mennyt apteekkiin ja äiti yskii."

"Isä on sanonut äidille, ett'ei meillä ole ropostakaan rahaa koko talossa. Onko sinulla yhtään groschenia?"

"Minäkö? Minä en ole mikään kerjäläispoika! Mutta sinähän menet ohitse tästä! Ja äiti sanoo, että Annalla vielä on viisitoista markkaa saatavana paikastaan. Tulehan kanssani!"

Strandiger punastui koko kauniilta ylpeiltä kasvoiltaan ja lähti pojun mukana.

Hänestä tuntui niin epämukavalta. Välikkö oli niin matala, perunoita oli kaadettu nurkkaan, ilma tuvassa oli niin ummehtuneen vari ja Rieke Witt näytti niin kalpealta ja laihalta ja hänen silmänsä olivat niin suuret ja kuumeiset. Millaiseksi olikaan tuo reipas tyttö muuttunut, joka kerran muinoin oli palvellut Strandigerkartanossa.

"Lapsi sanoo, että teillä on vielä viisitoista markkaa saatavana tyttärenne palkasta?"

Rieke Witt olisi niin mielellään kutsunut häntä Andreekseksi ja sinutellut häntä, koska hän sentään tunsi hänet lapsesta saakka, ja koska tapa oli sellainen, mutta koska hän nyt käyttäytyi noin ylhäisesti ja vieraasti, eikä ollenkaan kysynyt hänen vointiaankaan — hän oli jo ennakolta niin iloinnut siitä, että hän kävisi hänen luonaan ja kutsuisi Rieke'ksi ja olisi ystävällinen, sitte puhuisi hän hänen kanssaan lapsistaan, etenkin Annasta — mutta nyt tuntui sydämessään niin ahdistuneelta ja kylmältä ja sanansa jähmettyivät kielellään.

Silloin aukeni ovi, ja hartiat kumarassa, hän kun muuten olisi syössyt kiharan päänsä oveen, astui sisään Heim Heiderieter. Hän kantoi pyssyä kädessään, ja harmaan verkatakkinsa päällä oli suuri metsästyslaukku, pitkävartiset saappaansa olivat märät ja saviset. Hän nyökäytti ohimennen päätään Andreekselle ja läheten vuodetta, puhui hän luonnollisella avomielisellä tavallaan: "No tyttöseni, mitä nyt kuuluu?"

Silloin muuttuivat yht'äkkiä auo kalpeat näivettyneet kasvot, ja lensi kuin vilaus nuoruutta niiden ylitse, ja hän katsahti hymyillen Heimin säihkyviin, ystävällisiin silmiin: "Kiitos, Heim, kun sinä olet täällä…"

"Ja Ingeborg ja Maria, mitäkö? ja Haller, mitäkö? No, meillä nyt ei tavallisesti ole mukanamme kuin tyytyväiset iloiset kasvot…"

"Niin, tällä kertaa." Hän kourasi laukkuunsa. "Nuori jänis, kuules!
Tulin näyttämään sitä sinulle. Telsche laittaa sen sinulle huomiseksi."

Hän asettui mukavasti istumaan vuoteen reunalle, ja laski pitkät säärensä ristiin toistensa päälle. Hän näytti niin tuiki sydämellisen tyytyväiseltä ja iloiselta siinä. Siitä saakka kuin hän oli kotona ja vanhojen tuttujen parissa, oli hänessä herännyt semmoinen turvallinen varmuuden tunne, hänen astuntansakin oli muuttunut tyyneeksi ja jykeväksi ja uskalsi hän toisinaan vastustaa itse Telsche Spiekeriäkin ja kinastella Andreeksen kanssa.

"Oikeastaan on tässä tuvassa nyt kaksi jänistä. Kun tulin alas kankaalta, näin Ingeborgin alempana tiellä. Luulen, että hän aikoi tervehtimään Telsche Spiekeriä. Se on taaskin puhelevä hänelle suut silmät täyteen. Minulla ei nimittäin ole oikein puhdasta omaatuntoa, en ole tänään taas tehnyt liikoja töitä. Silloin pakenin minä virkaveljeni, tämän toisen jäniksen kanssa tähän taloon. Jos Ingeborg tulee, ryömin sängyn alle."

"Olet liika pitkä. Fritz, ryömii sinne usein. Pallonsa kierii toisinaan sängyn alle."

Ja hän koetti asettua mukavammin istumaan vuoteen reunalla. "Kuule,
Ingeborg kertoo, että aiot vuokrata koko romun? Frans Strandigerille?
Siinä tapauksessa on meitä kolme jänistä tässä tuvassa."

"Kiitoksia. Andrees! Aivan oikea huomautus! Tuossapa sain. Rieke, kuulitkos?" ja hän vilautti veitikkamaisesti silmiään.

"On siinä pieni eroitus sentään, Andrees!" sanoi Heim sitte. "Näetkös. Heimilla on kuusi lehmää, kuusi sikaa, viisi vasikkaa, kahdeksan joutia, neljä hevosta ja kaksikymmentäkaksi hehtaaria maata, sitäpaitse kangas, pyssy, kynä ja Telsche Spieker. Mutta sinä, Andrees, taas isännöit laajoja maita ja olet varattu huolehtijaksi ja auttajaksi monelle ihmiselle."

"Isä Jumalamme! sanoo Ingeborg Landt. Siten sanoo hän, kun hän lakaisee minun oveni edustua."

Samassa avattiin ripeästi ulko-ovi, ja kuului keveitä ja pehmeitä askeleita välikön poikitse.

Ingeborg aukaisi solmusta kirjavan huivinsa, jossa välkkyili sadehelmiä. "Pois tieltä. Heim!" sanoi hän, "enhän pääse pitkäin sääriesi sivutse vuoteelle."

Heim nousi totteliaasti ylös ja asettautui nojalleen seinää vastaan,
Ingeborg istahti tuolille vuoteen viereen, ja silitti sairasta kädelle.

"Hän puhuu sinut ihan kipeäksi, Rieke, sinun pitäisi lähettää hänet pois."

"Jätähän hänet rauhaan nyt, Ingeborg! Hän puhuu minut melkein terveeksi. Tiedäthän sen."

Ingeborg käänsi päätään ja katsahti häneen ja vältti katsomasta
Andreekseen. "En ymmärrä, mitä ihmiset oikein ovat löytävinään sinussa."

Heim tekeytyi kummastuneeksi hänkin: "Enkä minäkään!" sanoi hän, ja nyt täytyi Ingeborgin rypistää kasvonsa ankarammiksi, ett'ei hän purskahtaisi nauramaan.

"Rakas lapsi!" sanoi Heim sitte. "Esitit miilulle joku päivä sitten maailmankatsomuksesi. Olet varmaan saanut sen pastori Frisiukselta; arvelit silloin, että olisi terveellistä että me, Andrees ja minä, toisinaan saisimme kuulla sen."

Tyttö nojaasi taaksepäin tuolillaan ja yhä silitellen kädellään sairaan kättä ja silmänsä luotuina sairaaseen, nousi kasvoilleen hehkuva puna. "No niin ja!" sanoi hän, pää jäykästi pystyssä. "Jos haluatte kuulla sen, niin ei se todellakaan haitanne. Juuri teitä ei! Sehän on varsin yksinkertainen asia. Mistä sen olen saanut, sitä en kiellä! Pastori Frisius on antanut siihen ainakin pohjan. Kuulkaa siis! Hyvä Jumala jakoi maan niinkuin puutarhan ja antoi kullekin palstansa! Heim Heiderieter sai hyvin suuren palasen, Nummitalon, kaikkineen, mitä siihen kuuluu, ja sitäpaitsi tänne jotain!" Hän osoitti sormellaan otsaansa. "Andrees Strandiger sai hyvin suuren palasen." Hän teki laajan liikkeen käsivarrellaan. "Niin sai kukin ihminen osansa, pienemmän tai suuremman." Sitte teki hän kädellään tällä tapaa! ja sanoi: "viljelkää se!"

"Tuota et ole saanut Frisiukselta, tuo on omaasi. Tuollaisia kädenliikkeitä ei Frisius tee."

"Vaiti nyt! Nyt voi jokainen viljellä maapalaansa. Mutta hän voi myöskin jättää sen tekemättä. Jos hän viljelee sitä, on hänellä leipää ja hyvä omatunto. Ell'ei hän tee sitä, kasvaa maansa rikkaruohoa ja nurmettuu. Ja tämä on ensimmäinen rangaistus: he saavat nähdä nälkää, täällä!" — hän osoitti sormellaan rintaansa vastaan. "Eikö totta, Rieke? Mutta jälkeenkinpäin, kun he lähtevät täältä maanpäältä, saavat he kärsiä siitä, ett'eivät pitäneet puutarhaansa kunnossa. Mutta jos kokonainen kansa antaa puutarhansa joutua häviölle, koska on laiska ja unelias, tai koska tungettelevat ja sysivät toisiaan, ja nimittelevät rajoja, kunnes pienten ja vähäväkisten, jotka asuvat keskuudessaan, maapalaset ovat ihan mitättömät, tai ne jo istuvat ojan reunalla tien varrella, eikä koko kansassa nouse ketään, ketään voimakasta tai viisasta, joka taistelisi näiden vähäväkisien puolesta tai kannustaisi laiskoja, niin että he taaskin uljaasti ryhtyisivät työhön, silloin vihastuu puutarhan mahtava valtijas ja lähettää voimakkaampia heidän päälleen tai ruhjoo heidät ja antaa heidän maansa toisille", hän löi kädellään keveästi vuoteen reunaa vastaan, "kuten moni lehti maailmanhistoriassa voi todistan."

Heim oli antanut päänsä vaipua ja kuunnellut hiljaisena. Nyt kohotti hän pikaisesti päätään ja kätensä: "Oivallisesti puhuttu! Nyt vaan johtopäätös hänen suhteensa tuossa!"

"Niin, Andreeksen?" Hänen katseensa oli yhä luotuna sairaaseen ja kapeille kasvoilleen kohosi taaskin puna: "Andreeksen? Andreaksen tulee huolehtia puutarhastaan!"

"Niin, lapseni, sitähän hän aikookin. Hän palkkaa itselleen kotipuutarhurin, ja aikoo itse, pitkä piippu suussaan ja yllään väljä yönuttu…"

Silloin hypähti Ingeborg ylös, ja silmänsä leimuivat: "Se ei ole mahdollista. Se on halveksittavaa!"

Sairas yski: "Jääkää luoksemme!" sanoi hän. "Niin monen ihmisen onni riippuu teistä."

Heim seisoi kookkaana ja suorana Ingeborgin rinnalla: "Jos Frans
Strandiger pääsee isännöimään täällä, hävittää hän koko puutarhan."

Niinpä kolkutettiin kolme kerma Andrees Strandigerin sydämelle, ja kolme kertaa pysähti hän ja kuunteli. Mutta vielä kietoutui sydämensä kaksin verroin pauloihin.

Kun Andrees palasi kotiin, näyttivät kaikki jo menneen levolle. Oli ihan hiljaisia koko tuossa avarassa vanhassa talossa. Hän aukaisi, ei suinkaan sattumalta, vaan veti häntä uhka ja salainen toivo, seurusteluhuoneen oven. Siellä lepäsi Lena Strandiger nojatuolilla, joka oli oikealla pöydästä ikkunan ääressä, muuten ei ollut ketään ihmistä huoneessa…

Hän seisoi hänen edessään, ja he katsoivat toisiinsa. Lena ei liikahtanutkaan.

"En tiedä!" vastasi Andrees ja äänensä värähteli. "Enhän sitä vieläkään tiedä."

"Olet sinä oikea karhu! Ja pidän sinusta juuri, koska olet semmoinen karhu. Herrat, jotka olen tuntenut, ja kuinka monta olenkaan niitä tuntenut, ovat kaikki niin sileitä ja liukkaita ja mietoja… en saa siedetyksi niitä!"

Andrees ei liikahtanut, ja Lena naurahti hiljaa itsekseen kuin uneksuisi hän, sitte loi hän silmänsä taaskin häneen, viehkeinä, hymyilevinä ja pyytävinä: "Muistan erään kerran, joka oli samallainen kuin tämä. Olin kutsuttu erään komppanian päällikön luokse illalliselle. Koko huoneusto oli täynnä nuoria, soreita miehiä, ja kaikki olivat hyvin huomaavaisia kohtaani. Muistan, että eräs nuori kauppias lupasi minulle enemmän, kuin hänen oikeastaan olisi tullut, ja luulen, että lämpenin hieman, vaikka vakuutinkin itselleni, ett'ei koko seurassa ollut omaani. Mutia jälkeenpäin, kun läksin — olin tanssinut paljon — ja tulin erään etuhuoneen lävitse, seisoi siellä eräs nuori sotilas, voimakas reipas nuorukainen kuin sinä. Andrees, tuuhein vaalein viiksin. Hän katsoi minuun niin vapaasti ja näin, ett'ei hän ollut arka, ja että miellytin häntä, ja minua — minua ei ollut ravinnut kaikki tuo joutava herkkuruoka tuolla sisällä —, hän puhui alasaksaa, oli ehkä kotoisin näiltä seuduin, joku talonpoikaispoika, enhän tiedä."

"Jos joku minua miellyttää, oikein sydämen pohjasta, oikein sydämestä, tästä, missä minä pidän kättäni, niin silloin olen hänen, ja hänellä on tässä lämmin ja hyvä paikka."

"Soisinpa", sanoi Andrees käheällä äänellä, "ett'et ikinä olisi tullut tielleni."

"Hiljaa nyt. Sanon sen sinulle. Tästä pitää kumminkin tulla loppu. Älä katso noin minuun. Katso pois! Sanon sen sinulle: minä olen vallanhimoinen ja kiivas, tahdon temmaista, riuhtaista itselleni sen, mikä on mieleeni, enkä kysy. itkevätkö vai nauravatko ihmiset ympärilläni, ja tämä puoli minussa pyrkii sinua kohden, sillä sinä olet samallainen… sinä! Mutta sydämeni pohjalla liikkuu jotain uivan toista."

"Se on perintöä isältäni. Se on jotakin lämmintä ja lempeätä, se tahtoo välkkyä silmistä, ja tahtoo nauraa ja itkeä ihmisten mukana, jotka ovat ympärilläni, se rakastaa kotoa ja kotiseutua, eikä tahdo pois kototalosta ja isäni haudan luota ulos vieraaseen maailnaan. Ja siitä saakka, kun olen taas nähnyt kotini ja meren ja Eschenwinkelin ja haudan ja kirkon ja…"

"Maria Landtin!" huudahti hän ja viskasi Lenan käden puoleen. "Sinä olet kova, mutta hän on lempeä ja hyvä ja kuitenkaan… kuitenkaan en osaa luopua sinusta."

"Hellitähän kädestäni toki. Työnnän sen puoleen, noin helposti! Sotilas silloin, hän aavisti, mitä minussa oli. Hänessä oli tultu kuin minussakin. Hänet täytyi minun sysätä luotani. Palanen hihani pitsiä jäi hänen käteensä, niin lujasti piti hän, ja niin minä riuhtasin itseni irti. Mutta sinut, Andrees Strandiger, sinun kätesi työnnän minä puoleen. Mitä tekemistä on sinun käsilläsi minun sylissäni?"

"Sinun pitäisi laskea minut pois, ja jo huomenna viedä minut asemalle, aamulla varhain jo! Minä olen vaarallinen. Kukaties kiedon vielä sieluparkasi pauloihin."

"Kun voisit tulla toiseksi ihmiseksi, kun olisi sinussa jotain pehmyttä, sydän…"

"Ehkä! Mutta ei täällä! Berliinissä. Kun saisin olla luonasi, aina sinun luonasi, oikein lähellä sinua, niin että tulisin lämpöiseksi ja helläksi!"

"Sanoa? Olen osoittava sen sinulle! Tule kanssani, Andrees! Tule Berliiniin!" Hän oli hypähtänyt ylös, oli kiihkeästi likistäytynyt häntä vastaan ja samassa työntänyt hänet luotaan.

NELJÄS LUKU.

Oli taaskin kulunut kahdeksan päivää, ja vieläkään ei ollut ilma muuttunut.

Andrees Strandiger palasi hitaasti iltahämärissä kotiapäin. Hän oli käynyt jalkaisin kaupungissa, oli kohdannut kaupungissa joitakuita tuttujaan, ja pelkäsi palata kotiin.

Hetkeksi pysähti hän ja oli kahdenvaiheilla, palaisiko hän kylään takaisin ja viettäisi iltaa Heimin luona. Mutta hehän eivät ymmärtäneet häntä kukaan, eikä hän heitä. Parasta oli siis kai, että hän teki ripeän päätteen tälle, ja lähti ulos avaraan maailmaan.

Maata käsin puhalsi hiljainen raskas tuuli. Se kantoi mukanaan maan mehuista, raikasta tuoksua. Kosteana ja kylmänä puhalteli se. Keneen se koski, sai poskensa raikkaiksi ja hiuksiinsa kastehelmiä. Semmoiseksi oli se tänään iltapäivällä saanut Ingeborg Landtin. Hän tuli kanavan vartta ilman päähinettä, hiukset keveässä solmussa, kuten hän usein niitä piti. Ja Andrees oli tullut häntä vastaan ja ajatellut: "Ingeborgilla on vielä kerran tuleva voimakas ja kaunis neito. Mutta vielä ei ole hänen aikansa. Hänellä on silloin oleva, mitä Marialta nyt puuttuu: iloinen uskalias sydän."

Tuuli puhalteli edelleen ja kantoi hiljaa hyräellen pitkiä sunuverkkoja mereltä.

"Tuolla vastapäätä on Flackelholm, suoraan tuolla, josta tuuli nyt puhaltaa. Suurena, rauhallisena ja yksinäisenä lepää se tuolla, kuin joku jättiläinen, joka on laskeutunut pitkäkseen meren kuohuin ranteelle ja nukkuu siinä ja käyristyneellä leveällä selällään pidättää meren tulon. Kuinka rauhallista lienee siellä! Ei ainoatakaan ihmistä siellä, aavaa lakeutta vaan ympärillä ja matalikot harmaina ja tasaisina ja loputtomina ympärillä, ja ääretön meri. Kun olisin siellä nyt yksin, kahdeksan päivää ympärilläni tuo ääretön hiljainen autius, niin ehkä näkyisivät asiat täällä minulle toisessa valossa. Flackelholmista, niin, sieltä käsin katsottuna täytyy koko maailman ja yksityisen elämän näyttää loiselta kuin muulloin."

Tuuli puhalteli ohitse kuin valitellen ja äännellen hiljaista laulua, semmoista laahustavaa, raskasta, jommoista merimiehet joskus laulavat, kun kiskovat ankkuria ylös.

"Kaukana meressä on Flackelholm. Mutta kuka osaa tien sinne? Tuhmia mieleenjohtumia!"

Tuossa ovat jalavat. Ja tuossa vilkahtelevat esiin kartanon valkeat. Tuossa alhaalla on kulmakamari, siinä on valoa Lenan ikkunassa ja tuossa seisoo hän. Hän pitää kädessään käsipeiliä puuveistoksisine kehyksineen, jonka hän oli lahjoittanut hänelle ja järjestää varovasti ja huolella hiuksiaan, kauniita tummia hiuksiaan. Andrees seisoo ja tuijottaa sinne ja hengittää syvään.

Ja hänessä herää utelias halu mennä kurkistamaan Mariankin ikkunan taakse ja näkemään, mitä hän toimittelee. Hän menee rakennuksen ympäritse ja näkee ylhäällä äitinsä makuuhuoneessa valkeata, kun hän hiukan astuu taaksepäin, näkee hän Maria Landt'in istuvan ikkunan ääressä. Maria on nojannut molemmat käsivartensa ylös ja laskenut vasemman poskensa ristiinlasketuille käsilleen. Andrees ei eroita mitään hänen kasvoistaan. Mutta hän näkee sen koko asennosta, ja tietäähän hän sen sitäpaitsi muutenkin: käsien takana ovat suruisat silmät ja kalpeat kasvot, ja tummien hiusten alla ei liiku ainoatakaan nuorta rohkeata ajatusta.

Hän pudisti päätään, kääntyi takaisin ja tuli etusisäänkäytävän kautta sisään. Ja kun ovikellon heläys kaikuili käytäviä ja huoneita, laski Lena Strandiger peilin kädestään ja sanoi ääneen: "Tänä iltana kiedon hänet." Maria Landt taas sykähti kokoon: "Tuossa hän tulee! Ja minä en voi pidättää häntä itselleni, niin lujasti kuin pitäisinkin käsilläni."

Anna Witt astui Lenan huoneeseen. Poskensa hohtivat ja silmänsä olivat kirkkaat ja säihkyivät.

Maria Landt'in huoneeseen taas astui Antje Witt, katsahti tuskauneesti ympärilleen ja sanoi hätäisesti: "Tule, Maria! Rieke Witt kuolee. Kuolema tuli kirkkotarhalta käsin hiekkatietä pitkin ja meni kanavaa kohden ja hipaisi valkeilla lakanoillaan ikkunoihin, niin että ne kilahtivat. Nyt hän ei enää saa hengitetyksi."

Seurusteluhuoneessa oli lämmintä ja kodikasta. Kynttilät kruunussa paloivat ylpeinä ja suorina, ne kun luulivat, valaisevansa onnellisia ihmisiä. Tuommoinen tuhma kynttilä ei tiedä mitään eroa loiston ja onnen välillä. Pehmeä tummu lattiaverho puhui: "Ikinä ei vielä ole minua polkenut niin pehmeät jalat kuin Lena Strandigerin." Nojatuoli oikoili itseään yhä pehmeämpänä ja mukavampana, ja puhui: "Istuhan, Andrees! Lena Strandiger tulee kohta: hän puhuu kanssasi pitkistä matkoista ja kauniista suuresta kaupungista. Maria Landtin silmät ovat suruisat ja Rieke Wittin sairashuoneessa on ilma raskasta ja ummehtunutta. Sinä ja Lena Strandiger kuulutte tänne."

Ja Lena tuli ja oli saanut kirjeitä Berliinistä. Kaikki tuttavat lähettivät terveisiä ja kysyivät: "Milloin palaa herra Strandiger taas? Kaipaamme häntä, hänen vakavia kasvojaan, hänen ylpeitä silmiään ja hänen ryhdikästä ulkonäköhän." Olivat lähettäneet myöskin luettelon taidenäyttelystä, jossa oli näytteitä taideteoksista, se oli soma, sievä nidos pyöreine kulmineen, ja Lena tuli ihan lähelle häntä istumaan, ja heidän tummat päänsä kumartuivat toisiaan lähemmä. Lena näytti hänelle kuvat, ja kiinnitti hänen huomiotaan tunnetumpiin nimiin. Ja siinä selaillessaan sattui eteensä kangasmaisema, taustassa vanha rappeutunut olkikatos, ja Lena sanoi nauraen: "Heim Heiderieterin Nummitalo."

Siten puheli hän ja teki huomautuksiaan ja otti hänen sieluaan kädestä ja johti sitä vilkkaita, eloisia katuja ja ihaniin linnoihin iloisten ihmisten keskelle ja tuuletutti häntä suurkaupungin ilmalla. Andrees pysyi vaiti.

Silloin astui Frans äitlneen huoneeseen. Ja kun Lena kääntyi katsomaan, kuka sieltä tuli, ja hiukan kumartui syrjään, tuli hän nojautumaan kiinteästi Andreeksen olkaa vastaan. Sisarukset vaihtivat keskenään nopean katseen.

Frans Strandiger astui huolettomasti Andreeksen luokse ja oijensi hänelle erään paperin. "Asianajaja on kirjoittanut vuokravälikirjan toivomuksiesi mukaan. Minusta voisimme nyt jo sopia asiasta."

Andrees kumartui suurten paperiarkkien ylle. Taaskin hipaisi Lenan pää hänen poskeensa.

Sitte alkoivat he puhella. He puhuivat äänekkäämmin, rauhallisemmin ja huolettomammin kuin tavallisesti. He juttelivat kuin ihmiset, jotka neuvottelevat vähäpätöisistä sivuseikoista. Vanha rouva asteli rivakasti edestakaisin, mutta hän ei astu kertaakaan toiseen huoneeseen, vaikka ovi onkin selkosen selällään, ja vaikka se muutoin on hänen tapansa. Hän käy kiivaasti edes- ja takaisin, edes- ja lakaisin, kädet selän takana ristissä. Kun tuo paperi nyt vaan on allekirjoitettu, niin on Frans täällä vuokraajana, myöhemmin ehkä omistajanakin: Andrees lähtee Lenan kanssa Berliiniin, ja kaikki on hyvin. Hän on kokenut kovia vuosia. Yksin Andreeksen korkeat asuntomaksut ja hänen veljensä, erään iäkkään vanhanpojan vuotuiset raha-avustukset ovat jotakuinkin pitäneet yllä Berliniläistä taloudenpitoa, mutta se on ollut vaan tyhjää ulkokorua, vaivaista, paperikultaa! Raskaita vuosia ne! Mutta nyt on muuttuva toiseksi.

"Ja äidillesi ja sinulle jää koko yläkerros, sekä yhdet vaunuvaljakot.
Lähemmin on siitä tässä viidennessä kohdassa."

Andrees istui pöydän ääressä, nojasi päätään kädellään ja katseli kynänvartta, jolla hän oli seurannat rivejä paperilla, ja ihmetteli, kuka oli lykännyt hänen käteensä tuon siron kapineen, joka oli kuin nuoli.

Lena katsahti häneen kysyvästi, silmissä hillittyä hellyyttä. Mutta, Andrees taas ajatteli Maria Landtia ja Eschenwinkelin asujamia. Ja kynä arkaili liikkua paperilla.

"On niin omituista ajatella", sanoi hän verkalleen ja tunsi hetken merkityksen että voi luovuttaa oikeutensa maahan ja ihmisiin palasella paperia… "Niin koditon sitte!…"

Ja yht'äkkiä, kun sielunsa liikkui isiltä perittyjä maitaan ja tiluksiaan, heräsi hänessä omituinen ajatus. Veri valahti kasvoihinsa ja silmänsä harhailivat pöytää. Hänen mieleensä muistui tuo yksinäinen hiljainen maa, jonne ajatuksensa tänä iltana olivat vaeltaneet, ja yht'äkkiä muisti hän kuin unohtuneen unen, joka taaskin virkoo eläväksi, että Marin Landt kerran oli Wodaninkukkulalla puhunut Flackelholmista kuin onnettoman viimeisenä tyyssijana.

"Ei siitä ole mitään mainintaa, mutia se kuuluu tässä kolmannessa kohdussa mainittuihin maa-alueisiin."

"Flackelholm ei ole mikään mutakaistale, se on itsenäinen saari." Hän tarttui taaskin kynään, jonka hän oli hellittänyt kädestään. "En tiedä, miksi… ehkä joskus käyn metsästämässä siellä. Eroitan saaren ja sen rannikon." Ja hän kirjoitti: "Paitsi Flackeiholmia rannikkoineen ja matalikkoineen, jotka ylettyvät Flackstrom'iin saakka."

Vilkas valpas sielunsa huomasi kohta, että tapahtui jotain erikoista. Hän näki paperiarkit ja kynän Andreeksen kädessä, katsahti kerran läsnäoleviin ja tiesi kaiken. Hän kohotti päätään ja silmänsä suurenivat. Siten jäi hän seisomaan kynnykselle.

"Minä olen siitä saakka, kun muistan, kunnioittanut sinua. Minä luulin, että sinä olisit sankari…"

Hänen veljensä Frans katseli ihmeissään Ingeborg Landtia. Hän näyttikin verrattomalta siinä.

"Jos pitäisinkin hänestä", sanoi Ingeborg Landt kovaan, "niin mitä kuuluu se teihin? Sehän on muutenkin tuiki yhdentekevää. Jos hän nyt häpeällisesti jättää meidät, niin soisinpa, ett'en ikinä olisi tullut hänen taloonsa."

Silloin nousi Andrees ylös ja läheni häntä. "Ingeborg", sanoi hän tylysti, "sinä unohdat itsesi! Sinä Käyttäydyt sopimattomasti ja loukkaat hyviä tapoja."

"Tule kerran vielä ulos kankahalle, Andrees. Tule Frisiuksen luokse! Tai ei! Minä tiedän: mennään Heimin luokse, ja me kaikki kolme. Heim, sinä ja minä, neuvotteiemme vielä kerran kaikesta. Kuulehan, istumme siellä sen viheriän uunin edessä, jossa valkea räiskyy niin hauskasti, lamppu seisoo kistulla ja Heim on niin hupainen ja kertoo vanhoja juttuja täältä kotiseudulta."

Frans Strandiger katsoi Ingeborgia. Hän oli, silmänräpäysihminen kun oli, ja helposti innostuva, unohtanut koko välikirjan, ja nautti kohtauksesta. Vaikka hän olikin hyvin kärkäs tekemään pilaa kaikesta, ja vaikka hän kaikissa sattuvissa tilaisuuksissa kohta tulisikin itsensä aseman herraksi, oli koko ihailunsa nyt sentään tuon nuoren reippaan tytön puolella, joka ensin niin ylpeänä ja melkein pilkallisena oli seisonut kynnyksellä ja nyt taas niin pyytävänä.

Tämä kääntyi häntä kohden: "Vaiti nyt", sanoi hän tylysti. "He tarkoittavat parastasi."

Silloin huomasi Frans Strandiger hänen äänensä sävystä, että koko asiansa oli kyseessä, ja samassa oli hän kuin muuttunut. Hän läheni Ingeborgia ja katsoen häneen ylpeästi ja voimistaan tietoisena sanoi hän vakavasti ja silmät säihkyvinä: "Neiti Landt! Tuo mies tuossa, Andrees Strandiger, täyttää kohta kolmenkymmenen. Minä olen melkein samanikäinen. Kumpikin olemme täys'ikäisiä. Punnitkaa nyt itse — teillähän on selvä järki" — tällä hetkellä hän ei ilkkunut — "miltä näyttää, että te kahdeksan-, yhdeksäntoista vuosinenne sekaannutte meidän toimituksiimme. Sanokaas" — hän laski kätensä serkkunsa olalle — "onko hän mies tässä vai ei?"

Silloin loi Ingeborg silmänsä maahan. Tuo voimakas itsetietoinen miehekkyys, joka ilmeni noissa silmissä ja tuossa ryhdissä, masensi hänet. Hänet valtasi kuin ruumiillinen pelko, että tuo mies saattaisi laskea voimakkaan kättensä hänenkin olkapäälleen, ja hänen täytyisi vaipua polvilleen.

Ingeborg katsoi häntä silmiin, kasvonsa lensivät yltä ja yltä punaisiksi: "Kaikki, mitä seuraa tästä", sano: hän verkkaasti, "lasken minä hänen edesvastuulleen." Hän kääntyi poispäin ja lähti ulos.

Kohta sen jälkeen tuli Anna Witt Ingeborgin luokse hänen huoneeseensa.
"Minut käskettiin pyytämään viinikellarin avainta. He aikovat tyhjentää
pullon parasta viiniä, sanoo neiti Strandiger. Herra palaa takaisin
Berliiniin ja herra Strandiger jää tänne!"

"Koko elämäni on ollut lauantai-iltaa, herra pastori, aina puhdistamista ja aina siivoomista. Muuta ei. Niin monta lasta kun oli!"

"Niin seuraa. Ja se on mieleeni. Itseni vuoksi! Sydämessäni tuntuu niin kevyeltä nyt pyhän ehtoollisen jälkeen. Käyköön, kuinka käykin! Niinpä ajattelenkin nyt hyvää Jumalaa. Mutta Reimer? Ja lapset!"

"Olemme kaikki koettavat pitää huolta heistä, Rieke. Ole sinä rauhassa vaan!"

Sairas käänsi hitaasti päätään katsoakseen tupaan, joka oli täynnä ihmisiä.

"Niin, kaikki koetamme pitää huolta heistä", sanoi eräs vaimo, jolla itsellään oli neljä lasta.

Thiel eukko palasi ikkunan äärestä, jossa hän oli hiljaa istunut koko ajan, kun pastori oli sisällä.

"Parasta on, Rieke, että sanot miehellesi, että hän menee uusiin naimisiin. Hänen täytyy tehdä se lasten vuoksi. Jos sinä sanot sen hänelle, tekee hän sen ennemmin. Silloin saavat lapset hoidon."

Sairaan kasvojen ylitse liiti hento puna ja silmänsä muuttuivat vielä loistavammiksi. Mutta sitte ajatteli hän kohta taas lapsiansa.. Olisi joku kunnon tyttö, ei enää vallan nuori, niin olisi se paras. Antje ei voi sitä tehdä.

Vanha puuseppä astui vuoteen ääreen. Hänellä oli suussaan lyhyt piipunnysä kuten aina, vaikkei hän enää moneen vuoteen ollut polttanut. Lääkäri oli kieltänyt sen häneltä.

"Jos vaan käy päinsä, Nahwer, niin tee kaunis arkku, hiukan hopeaista korennusta kanteen, ja kaksi seppelettä lasihelmistä. Lasten vuoksi.

"Saat yhtä sievän arkun, kuin Thomählen mummo, Rieke. Minulla on vielä jälellä niitä kauniita pielusruusukkeita. Ne kuuluvat oikeastaan sänkyihin ja piironkeihin; mutta ne näyttävät sieviltä."

"Sen teen tyttöseni!" Peter Nahwer astui pois sängyn viereltä ja imi piippuaan. Thiel eukko viittasi suurella kämmenellään hänet luokseen ja sanoi hiljaa, luoden häneen tuiman silmäyksen: "Sinä teet minulle ihan samallaisen arkun kuin Thomählillekin. Kaikki vuodet olen rinnan hänen kanssaan mennyt ylös kartanoon. En tahdo olla huonompi kuin hänkään. Kuuletko?"

Vuoteen vierellä seisoi nyt eräs toinen naapuri. Matalalla, heikolla lapsen äänellä kutsui hän heitä, ja he tulivat kohta ja puhuivat hiljaa ja kumartuivat vuodetta kohden ja palasivat takaisin ja sanoivat toisilleen: "Nyt hän ei enää kestä kauan", ja hän kuuli sen ja odotti loppuaan.

Maria Landt seisoi vuoteen jalkapäässä, nojasi tummaa päätään vuoteen päätylautaa vastaan, silmänsä olivat tulvillaan kyyneliä.

Silloin aukeni ovi, ja sisään astui Ingeborg. Hän meni suoraan sisarensa luokse ja sanoi: "Kuule… Andrees on allekirjoittanut vuokrasopimuksen, talo on vuokrattu."

Sitte kuului joitakuita matalaäänisiä, tyyniä huomautuksia: "No. niinhän siis! Nyt ei Eschenwinkel enää seiso kauvoja!"

Sairas käänsi katseensa Mariaan. "Minua ei enää koske mikään. Minun työni talossa on päättynyt. Sinä sanoit aina, että hän olisi hyvä ihminen."

"Sinä voit vaikuttaa enimmän häneen. Sinä voit kääntää kaiken vielä hyväksi. Älä unhota sitä. Minä… minä tahdon ajatella jotain muuta, nyt… On aika jo. Lapset… Maria, rukoilisitko sinä? Mutta korkealla äänellä. Minusta on, kuin en kuulisi enää. Mutta vilpittömästi, Maria, sinä tiedät, kuinka asiat ovat."

Silloin rukoili Marin, rukoili herkästi ja lämpimästi, ikäänkuin kohoisi rukouksensa, ei enää suustaan, vaan suoraan syvimmästä sydämestään: "Nöyrinä rukoilemme sinua, rukoilemme kahdeksan lapsen puolesta, että varjelisit heitä nälältä ja kaikelta ynseydeltä ja ansaitsemattomasta pahoinpitelystä ja pahoilla ihmisiltä ja erikoisilta onnettomuuksilta. Koska ei heitä enää voi olla suojelemassa äiti suuremmissa ja pienemmissä vastoinkäymisissä, niin rukoilemme me, että sinä sulkisit heidät huomioosi. Me rukoilemme sinua että sinä vaalisit heidän nousemistaan ja nukkumistaan, ja ett'ei heidän tarvitsisi palella talvella, ja että heillä olisi joku, jonka kaulan ympäri he saisivat kietoa kätensä. Me tiedämme että sinä olet kaikkien orpojen isä, ja ett'et anna yhdenkään orvon hukkaan joutua, mutta me tiedämme myöskin, että iloitset, kun lapsesi lähestyvät sinua pyytäen tai kiittäen. Me uskomme sinun lupauksiisi elämästä ja kuolemasta. Amen."

Hän antoi vaipua kätensä, jotka hän oli likistänyt rintaansa vastaan, ja odotti levottomana, kunnes tukehduskohtaus oli ohitse ja sairas taas raukeana ja vaikeasti hengittäen makasi, silmät puolisulkeuneina.

"Rukoilkaa hänen puolestaan! Huokuu niin raikasta puhdasta ilmaa rintaani vastaan, kun sinä rukoilet. Rukoile!"

Silloin sanoi Ingeborg: "Anna kun minä!" Ja hän rukoili, äänessään rohkea luottamus: "Hyvä Jumala! Me kaikki olemme tuskassa ja vaarassa, koko Eschenwinkel ja me ja hänen äitinsä ja hän itse. Sinä voit kyllä tehdä, mitä sinä tahdot, mutta hän ei voi tehdä, mitä hän tahtoo. Osoita sinä hänelle voimasi. Muista lupauksesi, että tahdot, että kaikki ihmiset saavat avun. Niin auta siis meitä, anna kullekin leipänsä kotonsa ja talonsa. Meitä uhkaa hätä ja puute, emmekä ymmärrä sinua ja sinun tekojasi, mutta me uskomme Jesukseen Kristukseen ja luotamme häneen. Sinä olet saattava kaikelle hyvän lopun. Amen!"

Tähän tapaan rukoili hän, otsansa oli kyllä syvissä rypyissä, mutta silmänsä loistivat. Tuuli kohisi viuhuen kanavalla ja sade roiskui ikkunoihin.

Hänen vielä rukoillessaan, oli Reimer Witt astunut sisään. Hän oli työ-asussaan, ja talvitakki vedettynä korville. Hän näytti väsyneeltä. Kun hän näki ihmiset ja kuuli että rukoiltiin, huomasi hän, että loppu oli lähellä, Hän ei itkenyt: silmänsä eivät edes kostuneet, mutia kasvonsa lensivät kalman kalpeiksi ja silmiinsä nousi jäykkä tuijottava synkeys. Hän oijensi lääkepullon, joka hänellä oli kädessään, Marialle ja kumartui vuoteen ylle.

"Hän seisoo tuolla ulkona ikkunan takana, ja katsoo tupaan. Jumala tietäköön, mitä hän siellä tekee… Rieke…"

"Oma Reimerini… Hänen pukunsa istuu hyvin, Reimer! Nyt en voikkaan tänä vuonna mennä Herran ehtoolliselle… ensi vuonna menen. Pukusi istuu hyvin, Bertha!… Fritz, sinä et voi tulla mukana kirkkoon. Nuttusi… Nyt heitä on vielä kuus' jäljillä, Reimer. Nyt lähdemme. Jumalan kiitos, että taas on kerran sunnuntai."

Sielunsa yritteli ensimmäisiä raukeita siivenlyöntejään: hengitys heikkeni ja keveni. Noin keveästi ei oliut Rieke Witt pitkiin aikoihin hengittänyt. Sielunsa astui kynnykselle, silloin seisahti sydän. Sielu kohosi korkeuteen, maja oli tyhjänä. Ja kun maja on tyhjä, rappeutuu se. Tuossa olivat enää vaan rauhalliset kuolleenkasvot.

Silloin meni Maria Landt loiselle puolelle lasten luokse. Ovi aukeni edessään keveästi, kuin itsestään. Fritz tuli hänelle vastaan. Maria polvistui hänen eteensä. Nyt oli Fritz aivan yhtä pitkä kuin tuo pitkä, kaunis neito.

Suuremmat lapset rupesivat itkemään, pienemmät yhtyivät heihin. Fritz yksin pysyi tyyneenä. Hän rypisti otsansa, kuten Ingeborg äsken rukoillessaan.

"Noh… sittehän on hyvä, että hän on lähtenyt. Täällä ei aina ole niinkään hääviä. Mutta nythän me kerran taas saamme jotain. Kun Hans Leesenin isä kuoli, niin toivat ihmiset lihaa ja kakkuja, suuria valkeita rinkilöitä."

Maria Landt! nousi seisaalleen. Sielussaan tuntui kuumaa haikeata itkua: On toki toisinaan hyvä, että joku lähtee pois. Silloin tulevat toiset ravituiksi. Tuo on sitä 'toisten tähden kuolemisia'.

Päätään rupesi pakottamaan, ikäänkuin olisi joku laskenut kätensä raskaasti hänen päälaelleen. Hän palasi takaisin tupaan. Kaikki olivat poistuneet. Reimer Witt istui yksin vuoteen ääressä. Maria tarjoutui valvomaan yön hänen kanssaan, mutta Reimer pyysi häntä lähtemään.

Hän lähtikin, lähetettyhän ensin Antjen, joka ihan hämmennyksissään seisoi väliköllä, lasten luoksi. Kun hän meni kanavan vieriä, — oli ihan pimeätä, ja hänen oli vaikea päästä eteenpäin, niin kiivaasti iski tuuli häntä vastaan — tunsi hän yht'äkkiä taas itsensä niin heikoksi, että hän jäi seisomaan. Taaskin heräsi hänessä, kuin painaisi sen hänen aivoihinsa joku raskas käsi, tuo umea kolkko ajatus, että toisen kuolo on toisen onni. Niin äkillisesti ja ruumiillisesti tuli tämä ajatus häneen, että hän tunsi päätään huimaavan. Mutta hän kiskaisi itsensä tällä kertaa vielä vapaaksi. Hän nousi raskaasti polviltaan ja lähti lannistuneena ja mieli samean alakuloisena eteenpäin.

Kuolema, jota hän oli ollut näkemässä, oli koskenut liika kovasti hänen sieluansa, joka luonnostaankin oli pehmeä ja herkkä, hän ihan hupeni tuskautuneeseen mielialaansa ja kadotti kaiken yhteyden tuntemisessaan ja tahtomisessaan. Toivoton lohduton hämmennys kartanon ja Eschenwinkelin oloissa hämmensi koko hänen sielunsa. Myrsky oli jo kauan riehunut hänessä, ja yhä kasvavalla voimalla. Nyt, tänä yöhetkenä, vilahti ensimmäinen valkea vaahto näkyviin tokeitten tuolla puolen. Vielä sysäys, ja hurjistunut meri on hukuttava sielunsa.

Kuitenkin nukkui hän seuraavat yöt, senmukaan kuin Ingeborg muistaa, syvästi ja rauhallisesti ja toipui hiukan.

Hän kävi ja kävi ympäri pöytää, joka seisoi keskellä huonetta. Joka kerta, kun hän meni vuoteen puolelta, katsoi hän noita kalpeita hiljaisia kasvoja, ja joka kerta kun hän meni ikkunan puolelta, katsoi hän erästä kuvaa, joka oli ripustettu kummankin ikkunan väliin seinälle. Oikeastaan piti siinä riippua peili, ja he olivat usein puhuneet siitä, että ostaisivat siihen kauniin peilin, kun neljä vanhinta lasta olivat päässeet ripille. Sitä ennen arvelivat he, ei heiltä liikenisi rahaa semmoiseen. Niinpä riippui siinä nyt kuva. Se oli kirjava kuva, kaksi korttelia korkea ja saman verran leveä, ehkä noin kaksikymmentä vuotta vanha, ja sen alla seisoi lukea: Vernevillen taistelu.

Ensinnä hän ei tietänyt, mitä noilla oli yhteistä, noilla kahdella, noilla kalpeilla kasvoilla ja tuolla kirjavalla kuvalla. Mutia sitte se yht'äkkiä selkeni hänelle. Otsalleen helmeili hikipisaroita, kun hän nyt jatkoi ajatella sitä.

Hän oli tähän asti elämässään kokenut yhden ainoan järkyttävän päivän, tuon päivän Vernevillen luona, ja nyt liittyi siihen päivään tämä tämänpäiväinen päivä, yhtä kamala ja yhtä sydäntäjärkyttävä. Tuo päivä silloin oli tehnyt hänestä vakavan mielien, tämä nykyinen teki hänestä hiljaisen. Ja tämä ajatus sai sydämensä lyönnit seisahtumaan.

Kun sielunsa kamppaili nykyhetken tuska-aallokosta, uupui se menneitten tuskien muistelemiseen.

Jan Requast, hänen vierustoverinsa rintamassa, Stülperkoogin renki, tuijottaa häneen silmät selkosen selällään. Kypäränsä on liukunut niskaan ja otsallaan poreilee suuria hikikarpaloita, kuin valkeita naulankantoja.

He ovat kumpikin vielä nuorukaisia, kahdenkymmenen vuoden vanhoja, ovat astuneet auran kurjessa, antaneet lokkien leijailla ympärillään ja laulaneet. Joskus silloin tällöin ovat käyneet kirkossa, joskus tansseissa, eivätkä ole suuria tuumineet sinne eikä tänne.

Reimer Witt purasi huulensa yhteen. Silmänsä tuijottivat synkkinä valkeaa pölyisiä maantietä eteenpäin. Toinen pataljoona marssii ohitse, tuonne kanuunoja kohden. Henrik Thieliä ei näy missään.

"Onpa onni, että he kaikki lähtevät yht'aikaa. Kymmenen tuhatta edessä ja kymmenen tuhatta takana… muuten viskaisi kaikki, kaikki kädestään ja juoksisi, juoksisi, kunnes tapaisi jonkun pellon, kaukana tästä rutinasta ja räiskeestä ja jyrähtelystä ja jyskeestä, ja auran sillä pellolla, tai lapion, jonka voisi ottaa käteensä ja ruveta muokkaamaan peltoa ahkerasti ja kunnollisesti, armasta rauhallista peltoa, jonka yllä lokit leijailevat.

Tuossa edessä on kaikki sinisenharmaata pilveä. Ne heittelehtivät, nuo pitkät veltot jättiläiset, levittäytyvät koko pituudessaan maanpinnalle ja jyrähtelevät.

"Me olemme vielä kaukana ampumalinjasta, Jan!… Luulen ett'emme tulekkaan siihen vielä ennenkuin… huomenna ehkä."

Vaan harvassa siellä täällä näkee jonkun upseerin, kyyristyneenä alas, kuin aikoisi hän hypähtää, sapeli pistettynä maahan eteensä. Pari kolme hevosta pitkät siniset satulaloimet liehuvina nelistää makaavain ihmisten ylitse.

"Siirry hiukan syrjempään. En voi tähdätä. Näetkö noita punahousuisia miehiä tuolla?"

Kuin kuolleena? Pajunetti makaa viistoon maata vastaan, pää on vaipunut pyssynperää vastaan, vasen silmä on sulkeutunut, ja karsastava, oikea silmä… se on auki?

Edessä kaatuu eräs upseeri, vielä eräs: edellinen kaatuu eteenpäin kuin tinasotilas, toinen vaipuu polvilleen ja pitää käsiään korkealla ristissä miekkansa kahvalla. Vasemmalta kuuluu vaikeroiva kirkaisu. Joku husaari ratsastaa viistoon heitä kohden, hän ei välitä ampumisesta, hän tulee paljainpäin ja käsivarsi paljaana, sitä myöten valuu verta. Kun hän tulee lähemmäksi, näkee Reimer Witt, että punainen heinikko on värjännyt hänen saappaansa punaisiksi.

Yht'äkkiä, ikäänkuin teatterissa, kun tapahtuu näyttämönmuutos, nykäys… ja kaikki muuttui sielussaan… Kaikki mikä äsken oli niin tärkeänä ja leveänä ja suurekkaana seisonut etualalla: nuo kirjavat univormut, ja kaupunkityttö ja ruoska nahasta nivottuine varsineensa. Jan Requast, tuo iloinen paras ystävänsä…. ne pienenevät ja väistyvät puoleen… ja nyt tuli taas esiin jotakin… joka oli ollut ihan taustassa piilossa sielussaan kaikellaisen särkyneen ja hyljätyn leikkikaluroinan seassa. Tähän loukkoon syöksyivät ajatuksensa ja etsivät ja löysivät joitakin katkonaisia särkyneitä palasia ja karkasivat niihin kiinni kaksin käsin.

"Nuo kirotut ruskeat miehet tuolla vallin takana!… Witt! tähtää… tarkkaan…"

    Mä oon vain lapsi pienoinen,
    On heikot voimat mun;
    Oi, missä löydän autuuden,
    Miss' onnen kaivatun?

"Kolmensadan metrin päähän! Kuule, minä osasin. Hän sai kylliksensä…
Minuun on sattunut… minäkin… sain… kyltikseni…"

    Jos sinun henkes lohdun tois
    Mun viime hetkelläin,
    Niin kolkko kuolo matka ois
    Vain taivaan maita päin.

"Ylös!" Rummut soivat. "Pois tieltä niiden pitää, niin totta kuin olemme schleswig-holsieinilaisia." Kolme kaatuu yhtä haavaa.

    Kun saavun taivaan portillen,
    Niin, isä ikuisiin
    Suo asuntoihin autuuden
    Mun päästä ihaniin.

Reimer Witt- kääntyi katsomasta kuvaa ja lähti hitaasti ja verkalleen jatkamaan vaellustaan tupaa ympäri, ja kävi kuin joku poika, jonka pitäisi toimittaa joku asia, ja joka astelee hitaammin ennen juuri kuin pääsee perille, muistellen, mitä hänen pitäisi sanoa. Kun hän tuli vuoteen kohdalle, aikoi hän jatkaa kävelyään. Mutta silloin kääntyi hän puolittain, ikäänkuin kuuntelisi hän jotain kaukaista ääntä, jotain komentokäskyä, ja yht'äkkiä lankesi hän alas, aivan kuin kerran Vernevillen luonakin, pysyi hiljaa polvillaan, ja taaskin, kuin silloinkin sammalteli hän lapsuudenaikaisia rukouksiaan. Mutta tällä kertaa hän ei noutanutkaan niitä huoneen loukosta. Nyt ne loistivat kuin säteilevät helmet ihan edessä oven suussa.

Sitte Vernevillen päivän tiesi Reimer Witt, että maailmaa hallitsi Jumala, Jumala niin läheinen ja persoonallinen, että häntä voi puhutella "sinuksi".

Sanovat, että siitä on nyt niin ja niin pitkä aika, kun teimme retkemme Ranskaan! Mutta on vielä tuhansia koteja avarassa isänmaassamme, on pieniä ja suuria, on vuorien rinteillä ja virtojen varsilla ja merien rannoilla, joissa tänä päivänä vielä taistellaan taistelua Ranskaa vastaan. Muistossa, valvoen ja unissa, taistelevat muutamat, toiset ovat tuoneet mukanaan kuoleman idun märjästä leiristä, kylmistä vartiopaikoista, nälän ja kylmän vaivoista, haavoista ja sairaudesta, ja kaatuvat yhä tänä päivänä isänmaan puolesta: toiset, jotka ovat olleet lähellä taistelutanterella tai jälkeenpäin kaatuneita, kantavat sielussaan ja elämässään, ravinnossaan ja puvussaan, kasvatuksessaan ja elämäntavoissaan Vernevillen luona saatuja arpia. Kuinka kauan taistelemme vielä? Tämä koko sukupolvi on saanut vaeltaa haultaan, ennenkuin meillä on rauha.

VIIDES LUKU.

Elettiin joulukuussa ja jouluaatto läheni. Vaaleanharmaat pilvet vaeltelivat taivaan kantta kuin raskaasti kuormatut kauppamiehet ja pukivat maat tavanmukaiseen valkeaan juhlapukuun. Pilvivaunu toisensa jälkeen vaelsi raskaana täydessä kuormassaan ohitse. Ja kun ne siinä vaelsivat matkaansa, sirottivat ne osan kuormaansa alas, niin että marskit ja kangas muuttuivat valkeiksi. Ne tulivat lännestä, ja lainehtivalle merelle jo pudottelivat ne valkeita tähtiään. Miksi kylmälle levottomalle merelle tuommoista valkeata pehmeätä peitettä, se ei kumminkaan nukahda sen alle?

Ihmiset ovat iloissaan noiden lumivaunujen tulosta. Lapset iloitsevat, että saavat tehdä lumiukkoja, täysikäiset sanovat, ett'ei joulu joululle tunnu ilman lunta. Vanha Pellwormer, yövartija, lukenut ja syvämielinen mies, menee väitöksissään niinkin pitkälle, että sanoo, että valkea jouluaatto kuuluu niihin asioihin, jotka meille ovat luvatut Noa'an ajoista asti.

Kun Heim Heiderieter heräsi — kello oli noin lähemmä puol' kahdeksaa — huomasi hän kohta siitä kirkkaammasta päivänvalosta, joka sarasti sisään matalasta leveästä ikkunasta, mitä yöllä oli ulkona tapahtunut. Hän aukaisi ikkunan ja katseli ulos avaralle lumivalkealle kankaalle, katseli marskeille, ja nyökäyttäen vilkkaasti päätään, ilmaisi hän mielihyväänsä yllä liitäville pilville. Sitte pukeutui hän täydellisesti ja lähti suoraa päätä saliin ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja työskenteli pari tuntia.

Hän oli eilen iltana istunut, ravintolassa kello kahteentoista asti, oli juhlinut kokonaista kolme markkaa, ja nyt oli omatuntonsa kipeä ja hän pelkäsi tulla Telsche Spiekerin kasvojen eteen.

Hän ei kuullut askartelua kyökissä ja navetassa; Telsche Spiekeriä hän ei nähnyt.

Hän istui, luki ja mietti. Hän etsi jotakin aihetta, jotakin kaunista kertomusta. Hän rakenteli linnoja pilviin ja antoi niiden häipyä taas pilvien lennoksi, hän kuvitteli itselleen köyhien ja varattomien kohtaloa, ihmisten, jotka elivät niinkuin hän tahtoi elettävän, jotka pyrkivät ja taistelivat ja sitte kuolivat. Hän kuvitteli ja muovaili ihmisiä, kuin kaksivuotias lapsi rakennuksiaan.

Hän unohti kaiken ympärillään. Jänis, joka kyyristeli kaalimaassa, olisi huoletta voinut kurkistaa ikkunasta sisään, Heim oi olisi sitä huomannut.

Kello kymmeneltä tuli Telsche Spieker, mukanaan raikasta navetan tuoksua, pää ja hartiat kiedottuina lämpimään saaliin. Hän näytti oikein reippaalta, ja silmänsä olivat kirkkaat.

Heim kohotti päätään ja tirkisteli likinäköisesti syrjään häntä kohden: "Mikä nyt hätänä? Tahdotko pullon lämmintä jäniksille, jotka istuvat kaalimaassani? Vai onko Ingeborg taas saanut pääsi pyörälle?"

"Älähän kujeile toisten kustannuksella; saattaisivat maksaa samalla mitalla… Minä kävin Wittillä."

"Tuo ei enään saa jatkua pitemmälti. On epäkristillistä nähdäkkin sitä. En ymmärrä, mikä on mennyt Landt'eihin. Hekään eivät nyt enää suuria välitä pienemmistään."

"Lapset pysyvät vuoteella, eivätkä suostu nousemaan siitä koko päivän, ja tekevät oikeinkin siinä, sillä tupa on kylmä, ja hiilos samoin. Bertha ja Karsten ovat koulussa. Fritz kyyristelee kylmällä uunilla."

"Hän on eilen mennyt viemään Klaussenin härkiä Hosumin markkinoille.
Hän on valittanut minulle vaivojaan."

"He ovat eilen saaneet kirjeen apteekarilta. Siinä puhutaan panteista.
Ja nyt on Antje matkalle sinne."

"Senkin saituria! Olisi mies tässä edessäni, suurimmassa rouhinvadissaan! Ei tiedä, kuinka lämpimissä hän istuu, ja kuinka kylmissä lapset!"

"Herjaa sinä vaan! Hänellä on kai koronmaksupäivä lähellä! Auta sinä nyt, Heim!"

"No… eivätkö he… tuolla?" Hän osoitti peukalollaan suunnilleen sinne kohden, missä oli koulu.

Telsche Spieker kiivastui: "Eivätkö he ehkä ole tehneet tarpeeksi koko sinä vuonna, jolloin Rieke sairasti? Eivätkö he itsekin ole niukalla? Tänään iltapäivällä palaavat molemmat pojat joululomalle. Ja silloin ovat molemmat vanhukset tietenkin ihan suunniltaan. Kuuletko? Lapset laulavat joululauluja. Tänään iltapäivällä päättyy koulu."

He kuuntelivat kumpikin. Etäällä kuului se seinien ja ikkunan lävitse sinne heille. Tuo tuttu sävel hyväili ja tyynnytti heidän mieliään. He vaikenivat hetkeksi. Heim tuijotti silmät synkkinä leveihin lattiapalkkeihin kirkkaine naulankantoineen, jotka kuluneilla lankuilla näkyivät pienten pyöreäin kohoumien yllä.

"Ett'ei toki ikinä saa olla iloinen!" sanoi hän ja löi kämmentään pöytään. "Ei edes jouluiltana! Ovat olevinaan, ikäänkuin jouluna kaikki ihmiset olisivat onnellisia, kirjoittelevat ja valehtelevat, ja jokainen kääriytyy korvia myöten lämpimiin peitteisiinsä. Kaikki ihmiset onnellisia! Kirottu kurja valhe!"

"Niin, onko sinulla rahaa, Heim? Minulla on vielä viisi taalaria talousrahoja, ja niillä pitää minun tulla toimeen, kunnes myymme joutin."

"Niin juuri, rahaa! Sinun pitäisi hoitaa tulotiliäsi hyvin, ryhtyä siihen kerran oikein kaksin kourin, ja ainakin olla viskelemättä rahojasi ulos ikkunasta, että sinulla sitte olisi antaa jotakin tarvitseville!"

"Kuule nyt, kun sanon kerran, Heim: tätä ei saa jatkua pitemmälle!" — nyt hän oli todellakin ihan tulipunainen kasvoiltaan — "Sinun pitää mennä naimisiin! Jos minä jään tänne luoksesi, ei sinusta tule mitään. Sinä et tunne kunnioitusta minua kohtaan, etkä tunne mitään tarvetta täyttää tehtäviäsi. Ajattelet vaan: 'No, Telsche Spieker kyllä pitää siitä huolen. Niinpä saan minä levätä patjoillani ja käydä ravintolassa.'"

Nyt oli Heim lyöty mies. Hän kääntyi ikkunaa päin, ja hänet valtasi lohduton yksinäisyyden tunne.

Silloin kävi Telschekin tyyneemmäksi ja leppeämmäksi: "Ajattelen todenteolla jättää sinut, Heim. Teen sen sinun itsesi vuoksi. Mutta sano nyt, mitä teemme Wittien kanssa?"

"Ja kuka keittää ruuan, ja siivoo huoneen, ja pitää huolta pesusta? Antje ei siihen pysty. Tiedäthän, hän on tänään kotona, huomenna ulkona matalikolla, tänään kylläkin mukiinmenevä, huomenna päin männikköön."

"No mihinkä muuhunkaan naisista on?" sanoi hän yhä vielä nyreissään.
"Lyökää viisaat päänne yhteen ja keksikää joku neuvo!"

Puolta tuntia myöhemmin, kun Telsche kuuli koululasten remun ja metakan, kun ne huutaen ja nauraen juoksivat leikkikentälle ja tielle, meni hän ovelle, ja aukaisi sen yläpuoliskon, ja kun hän sai silmiinsä Bertha Wittin, viittasi hän hänet luokseen. Tuo pitkäksi pujahtanut tytönletukka juoksi hänen luokseen, niin että tohvelinsa viskelivät löyhää lunta ilmaan ja ohuet vaatteensa löivät hänen hoikanhintelöitä jäseniään vastaan. Hänellä oli yllään tavallinen harmaa pukunsa, joka oli tehty eräästä rouva Strandigerin hameesta, kaulassa oli hänellä surun merkkinä mustaksi värjätty huivi. Tämä huivi oli värjännyt hänen kaulansakin sinisen mustaksi.

Kohta senjälkeen istui tyttö lämpimän lieden ääressä ja lusikoitsi suuhunsa lämmintä hernelientä.

Telsche Spieker palasi taaskin askareihinsa navetassa ja lypsi pienen mustankirjavan lehmän, joka kolme päivää sitten oli poikinut, eikä nähnyt ja kuullut mitään.

Silloin avattiin varovasti ulko-ovi ja Karsten Witt hiipi, tollukkaat kädessä välikön poikki kyökkiin. Hän heitti ainoastaan yhden ainoan silmäyksen sisään, yhden ainoan pitkän syyttävän katseen; sitte pysyi hän silmänräpäyksen liikkumatonna; sitte ajatteli hän, mitä juuri oli opetettu koulussa, kuinka viidennessä käskyssä käsketään auttamaan ja holhoamaan kaikkia elämänhuolissa. Kuin tuiskuna palasi hän välikön läpi takaisin, viskasi tollukkaat maahan, astui ulos, juoksi tietä alas ja huusi: "Telsche Spiekerillä on hernerokkaa, Bertha syö jo."

Samassa, ilman mitään järjestystä, mutta kuitenkin niin ett'ei kukaan jäänyt jälellä hyökkäsivät kaikki tietä ylös, vetivät kaikki kuin käskystä vaikk'ei kukaan siitä huomauttanut, tollukkaat ovella jaloista — Hannu oli tullut sukillaan — ja nyt seisoivat he lieden ympärillä, ja katselivat tuota suurta mustaa pataa, jossa porisi niin kodikkaasti ja lämpimästi, ja odottivat.

Silloin tuli sisään Heim Heiderieter, joka luuli että vasikat olivat tulleet välikölle.

Hänelle selveni kohta asiain tila. Silmissään välähti ilo ja riemu. Siinä seisoi vieressä ruskea kivivati, jossa Telsche Spiekerin oli tapana tehdä taikinan. Siihen pisti hän kuumaa lientä. Nyt vielä seitsemän puulusikkaa.

Heim istui penkille, jolla tavallisesti oli vesisaavi, asetti vadin puutuolille edessään ja piti haolla kahdesta pienimmästä. Nyt syntyi lyhyt, tulinen ja äänetön taistelu.

Telsche Spieker, joka tuli välikön läpi, kuuli hiljaista matalaa ääntä. Sitte kun hän tuli lähemmä, oli kuin koko kyökki olisi pidättänyt hengitystään. Heim tuijotti tyhjään vatiin ja purasi huuliinsa. Silloin astui Telsche Spieker sisään.

Mutta Fritz pelasti asemasta kaiken kiusallisen. Hän ei vähintäkään peljännyt Telscheä. Hän sanoi: "Kuules, koetappas kurkistaa, vieläkö putissa on mitään?"

"Niinkö!" sanoi Telsche osoittaen sormellaan ja painavasti: "Nyt saat tuumia itse, mistä saat päivällistä. Minä en keitä sinulle. Tulitteko ravituiksi?"

"Sitte saatte vielä jokainen palasen leipää. Siihen kuluu taaskin kokonainen puolikas. Bertha, mene sinä kotiin ja sytytä tuli! Ja lakase tupa! Tulen tänä iltana vielä katsomaan teitä…"

Telsche Spieker oli syönyt palasen leipää ja puuhaili huonetta puhdistamassa. Siinä ohessa toraili hän lapsia, jotka olivat tuoneet niin paljon lunta sisään. Heim Heiderieter käyskeli edestakaisin navetan ja salin väliä, koetti olla näyttämättä nälkäänsä, ja kurkisti tuontuostakin kyökinovesta sisään, hävisi taas kohta, kun kuuli toraa sieltä sisältä.

Kun hän taaskin seisoi kirjoituspöytänsä edessä, tuli Anna Haller, naapurin ainoa viisitoistavuotias tytär, juosten pihalle. Hän tunsi hänen askelensa kohta, vaikka hänellä olikin tollukkaat. Se harmitti häntä; "Miksi on tytönhujakolla tollukkaat?"

Kyökinovelta kuului hänen ystävällinen lapsenäänensä: "Olemme saaneet pestyksi jo, juuri saimme valmiiksi. Joko olette syöneet?"

"Tulin kysymään, voisimmeko saada lainata reen ja hevosen. Pojat tulevat tänään iltapäivällä."

"Oh!" sanoi Telsche Spieker. "Herra? Vai herrako? No, minkä herra sitte? Minunko? Vai tämän talonko? Paljoko on siitä hänen omaansa? Tai edes itsensäkö? Eipäs! Ei itsensäkään herra! Sillä hän on istunut kahteentoista asti ravintolassa. Oh… Hän vaatii, että häntä kutsutaan herraksi! Herra Heiderieter!"

Heim meni hänen kanssaan heille, astuen hänen takanaan. Tytöllä oli omituinen lapa käydä; oli kuin hän — niin paljon kuin hän kiirehtikin — ensin aina olisi etsinyt paikkaa, mille astua. Se sai hänen käyntinsä hiukan lapsellisen avuttomaksi. Hän astui niin varovasti ja niin arasti, kuin kulkisi hän ihan raivaamatonta tietä.

"Nyt on kai omatuntosi taaskin oikein hyvä?" huomautti Heim ohimennen.
"Astut lumella, kuin kulkisit pilvillä."

Vilkas kinastelunhaluinen tyttömielensä älysi kohta näistä sanoista hänen omantuntonsa tilan.

"Älä silloin kadehdi minulta hyvää omaatuntoani! Eilen hiukan! Huomenna hiukan."

Kyökissä, kun Heim oli mennyt sisähuoneeseen, sanoi tyttö kiireeninnokkaasti: "Kuule, äiti, Heim meni sisään. Hän sanoo, että hän on syönyt jo, mutta Telsche vilkutteli niin omituisesti silmiään. Älä tarjoa hänelle mitään!"

Ja siten tapahtuikin. Ei tarjottukaan ja hän istui siinä, jäykkänä ja ikävänä. Kaali tuoksui hyvälle, ja sitä jäi paljon.

Silloin kantoi Anna loput kyökkiin: "Pojat ovat nälissään", sanoi hän. "Pistän kaalin lämpiämään heidän varalleen. Oi, kuinka hauskaa, että pojat tulevat!"

Sitten kuuli, kuinka tyttö kyökissä rämisteli lautasia ja lauleli hiljaa yksikseen. Sitte rupesi ukko, joka oli sytyttänyt piippunsa, puhumaan viidennen käskyn käsittelystä opetuksessa ja laski kaiken painon lauseelle, 'että häntä autamme ja kolhoomme.' "Sillä eiväthän ne toki ketään surmaamaan rupea!"

"Niinhän!" tuumi ukko. "Wittitkin olivat tänään päivällisillä luonasi.
Näin heidän tulevan sinne. Mitä teillä oli?"

Ukko istui ikkunan ääressä kuin mikäkin maaton ruhtinas, puhalteli suostaan mahtavia savupilviä ja katseli ulos lumimaisemaan.

Heim rupesi luulemaan itsensä heikoksi. "Käväisempä hiukan kyökissä", sanoi hän.

"Ja minä käväisen hiukan maailmalla", sanoi ukko ja kohotti sanomalehteään.

"En voi löytää tästä kaalia. Sanoisitko minulle, missä kulmassa tätä lautasta se on?"

"Herneliemen ovat Wittit kulettaneet meidän pihan piiristä pois. Anna minulle enemmän kaalia, tai särjen kaikki lautaset palasiksi."

Niinpä tehtiin Heim Heiderieterillekin viidennen käskyn mukaisesti, vaikka vähän myöhään, kello oli jo yksi.

Muutamaa tuntia myöhempään — rupesi jo hämärtämään — palasi reki kaupungista. Heimin ja Annan välillä istui Otto, seminaristi, jolla nyt on hyvä paikka lähellä Hampuria. Takana, takapakilla istui Richard, lukkosepän oppilas, jalat oljilla täytetyissä puusaappaissa, ja uneksi äidin joululeivoksista. Nyt on hän ensimmäisenä koneenkäyttäjänä matkalla Kiinaan ja taaskin on lähenemässä jouluaatto.

Illalla istui Heim huonolla omallatunnolla kirjoituspöytänsä ääressä. Hän ei ollut tehnyt mitään, ei yhtään mitään tänään koko päivänä, ja taaskin tunsi hän itsessään vetoa pistäytyä kylän ravintolassa. Jos jatkui tähän tapaan, niin mitä oli hänestä sitten tuleva?

Kirjoitushommansa eivät vaan tahtoneet oikein sujua, hän kun ei osannut oikein ilolla ryhtyä niihin. Miksei hän osannut ryhtyä niihin ilolla? Kaikki oli niin etäistä hänelle, mitä hän kirjoitti. Tuntui niin turhanpäiväiseltä, joutavalta ja naurettavalta. Ei ollut hänen omaansa, mitä seisoi tuossa paperilla..

"Mitä olen nyt siis saanut toimeen oikein siitä saakka, kun läksin Tübingeniin? Juossut luentosalista toiseen. Mutta kohta kun olen hiukan kurkistanut sisään, olen kohta livistänyt tieheni taas. Tieteellä on valtaava kita. Aivan kuin haukottelisi joku krokodiili. Kun se kerran saa ahmaistuksi ihmisen, niin silloin istuu elämäkseen pimeässä, ja iäksi peittyy silmistä kaikki kaunis ja vapaa ja avara… Noh niin ja… olihan sitäpaitsi ehkä hieman laiskuuttakin pelissä."

Hän sovittausi vaivalloisesti pitkille säärilleen, ja lähti raskain pitkin askelin ovelle. Navetalta käsin kuului eläinten ammuntaa ja torailua.

"Pitäisi kirjoittaa jotain muuta kuin tuommoista! .. Jotain aivan toista. Mutta enpä tiedä, mihin minun oikein pitäisi ryhtyä. Toisinaan näkyy se minulle kuin purje, joka ilmestyy näkyviin ja taaskin katoo; aivan kuin jono lokkia, jotka kääntyvät ja antavat valkeitten siipiensä hetkeksi vilahtaa auringossa. Mutta samassa on taaskin hämärää… Pitäisi kirjoittaa jotakin, joka olisi vahvaa ja iloista ja tervettä kuin Fritz Witt. Kun olisi lukenut semmoista, pitäisi vetää henkeään syvään kuin länsituulen puhaltaessa. 'Tuo oli raikasta ja ihanaa!' Pitäisi tuntua ihmisestä kuin astuisi hän ulos tuomiokirkosta… tuomiokirkosta, eikä olisi siellä nähnyt heikonhentoja hurskailevia ihmisiä raukeanhienoin käsin ja nöyrin silmin, vaan kuin olisi hän nähnyt itse mahtavakäyntisen puhdassilmäisen Siegfriedin ylevänuljaine ryhtineen rinnallaan Kriemhildinsä. Jumalan edessä nöyrä! Semmoinen pitää ihmisen olla, niinkauan kuin maailma seisoo. Mutta ihmisten edessä ylpeä: tahtoo sanoa: puhdas ja vapaa.

"Mutta siihen ei minussa ole miestä. Siihen eivät voimani riitä, eikä silmäni ole tarpeeksi terävä. Ja kuitenkin täytyy minun… minun täytyy kirjoittaa jotakin, joka on hurskasta ja voimakasta, ja jossa on rohkeutta.

"Kohta täytän kolmenkymmenen! Ja mies roteva kuin tammi. Mitenkä sanoi Telsche? 'Sinun pitää mennä naimisiin'. Naimisiin? Mutta eihän minulla ole leipää toiselle. Ja kenen kanssa sitte? Ingeborgin?

"Ingeborg! Ei, siitä ei synny mitään! Ensinnäkin niin eihän voi vaatiakaan, että hän huolisi minusta. On kasvanut Strandigerkartanossa. ja muuttaisi Nummitaloon? Ei! Ja sitte emme sovi toisillemme. Tuo on vanhaa viisautta, jonka sain oppia poikana. Rannerengas on vielä merenpohjassa. Se toinen silloin, ruskeine käsineen…" Hän puisti päätään. "Omituinen kohtaus!… Ja se heidelbergiläistyttö sitte? Kummallista! Poissa, mennyttä! Missä lienevät maailmassa hekin?

Hän katseli, ajatuksiinsa vaipuneena, ulos kankaalle: "Tuossa ulkona on aava kangas, ja tässä sisällä lasin ja ikkunan kehysten takana minä, varjokuva ihmisestä, en mikään ihminen. Tuo paperin tuhrailu tuossa on ihan arvotonta. Ihmisillä ei ole säihkyviä silmiä. Äitelyksiä he ovat, ilman uskoa ja ilman rakkautta. Vai onko asianlaita se, ett'ei minulla ole uskoa ja rakkautta? Siitäkö se ehkä riippuukin?" Hän ravisti päätään. "Siitä ei se riipu. Syy on toinen. Se on aineessa, jonka olen valinnut. Sen haamuissa ei ole mitään oikeata mehua… Minun pitäisi kuvata muinaisajan ihmisiä, mahtavaryhtisiä luonteita. Se ajatus on jo usein lentänyt päähäni. Kirjoitan yliopistoon ja pyydän heidän lähettämään minulle kirjoja, että saisin tunkeutua syvemmälle maan historiaan."

"Ei siitäkään lähde apua! Se ei voi riippua aineesta, niin tärkeä kuin se onkin. Se täytyy riippua minusta itsestäni. Luulenpa, että se riippuu siitä… siitä, etten seiso molemmin jaloin keskellä ihmisten ja elämän pyörrettä. Minun pitää asettua seisomaan hajasäärin molemmille tukeville jaloilleni ja pitää silmäni auki. Minun pitää nähdä elämä semmoisena kuin se on ympärilläni. Tuossa nyt esimerkiksi Andrees… ja Reimer Witt. Kun katson tuota omine silmineni ja omalla tavallani. Se on jotakin."

Hän näpäytti sormiaan ja asteli pitkin askelin huonetta, silmänsä rupesivat loistamaan. "Pitää käydä asioihin käsiksi semmoisina kuin no ovat. Pitää katsella elämää, ja sitte etsiä sen lähteet. Elämä kumpuilee ja versoo ympärillämme; mutta kuka näkee lähteet ja vesisuonet maan alla? Ihmiset seisovat ja ihmettelevät: kirjava on elämä, sekavaa pyörrettä!

"Eipä! Sillä on lähteensä ja juoksusuuntansa. Se on virta. Mistä se tulee? Minne se menee? Ken tietää vastata siihen, hän tietää enemmän kuin muut!"

"Luulenpa, että nyt löin naulaa kantaan! Puhun siitä joskus
Ingeborgille. Asiat selkenevät, kun niistä saa puhua jonkun kanssa. Ja
kenenkä kanssa muuten? Ainoastaan Ingeborgin! Mukava tyttönen hän on!
Ingeborg! Toverini!"

Ja Ingeborg ilmestyi oveen. Hän oli kokonaan suuren kyökkiesiliinan peitossa. Näytti aina, kuin olisi hän juuri tänään pukeunut uuteen pukuun, niin uudelta näytti kaikki hänessä.

Heim istahti alas ja oli hiukan hämillään. Tyttö istui häntä vastapäätä hänen suureen kirjoitustuoliinsa, hänen molemmat kätensä olivat esiliinan taskuissa ja katseli hän vakavasti eteensä. "Täällä sinun luonasi", sanoi hän, "on ilma raikas. Täällä tulee kohta kuin toiseksi ihmiseksi. Mutta meillä kotona ovat kaikki kuin lyijytaakan alla. Maria on kuolon kalpea ja on kuin olisi hän ihan unohtanut kaiken ympärillään. Ja Andrees…" Hän hypähti ylös. "Heim!" sanoi hän. "Olisitko ikinä uskonut sitä mahdolliseksi? Oi, kuinka kurjaa, kurjaa!"

"Oh… niin, sekin on halpaa. Mutta ajatteles; Andrees!… Hyljätä meidät kaikki, noin raukkamaisesti ja lähteä ulos maailmalle tuon naisen kanssa… Andrees!"

"Olet pitänyt häntä liika korkeassa arvossa, Ingeborg; samoin olen minäkin."

Ingeborg astui selin häneen ikkunan ääreen, ja kun Heim katsahti häneen, huomasi hän, että hänen olkapäänsä nykähtelivät kuumaa äänetöntä itkua. Silloin läheni hän Ingeborgia ja laski käsivartensa hänen olalleen.

"Luulon, ett'ei hän saa lähdetyksi. Se särkee hänen sydäntään, ja hän tuntee itsensä onnettomaksi. Hän näyttää ihan menehtyneeltä."

"Sitte jäät sinä tänne… minun luokseni… Ingeborg, ja sitte… jos hiukankin voisit sietää minua ja minä… hiukan parantaisin itseäni, niin ehkä…"

Nyt kääntyi Ingeborg, yhä vielä Heimin käsivarsi olallaan, häntä kohden ja katsahti häneen. Silmissään taistelivat yht'aikaa kyyneleet ja nauru.

"Siinä se on!… Mutta tuosta ei synny mitään, mitä sinä äsken aioit sanoa, Heim! Me emme kunnioita tarpeeksi toisiamme. Olemme erinomaisia veljenä ja sisarena. Ihan esikuviksi kelpaamme kinastelussa ja taas sopimisessa! Mutta tuosta toisesta, siitä oi ikinä synny mitään."

"Noh, eihän siis, tuhma tyttöseni! Mutta lakkaa sitte itkemästä. Sitähän ei voi kukaan ihminen sietää nähdä. Anna hänen mennä, minne mielii, ell'ei hän viihdy täällä meidän kanssamme."

"Anna hänen mennä, sanot sinä!" Sitte jatkoi hän, silmissään ja äänessään ilme, ikäänkuin sillä, jonka ajatukset ovat kokonaan toisaalla: "Tule pian käymään Strandigerkartanolla, Heim! Kuuletko?"

"Tule tänä iltana vielä tänne", huusi Heim hänen jälkeensä. "Minulla olisi vielä jotain puhuttavaa kanssasi."

Siellä istui pikku-Fritz puupenkillä lieden ääressä, hänellä oli kädet taskuissa, ja polvet koukussa allaan ja katseli hän paksun pannukakkua, joka paistua porisi pannussa. Näki tuossa matalassa tuvassa ainoastaan avoimessa takassa palavan tulen ja sen yläpuolella avoimen mustan takka-aukon, sekä Fritz Wittin kirkkaat silmät, joissa myöskin kiilui tuli.

Hän ei kääntänyt pellavapäätään valkeasta, kun hän kuuli Heimin tulevan, hän virkkoi ainoastaan; "Se pitää kääntää, muuten käryy se!"

Heim älysi kohta, että oli todellakin vaara käsillä: Ei ole veistä missään.

Heim katseli arasti pannua kohden. Tuollaiset tehtävät saivat hänet aina neuvottomaksi, eikä hän suuresti luottanut itseensä semmoisissa. Mutta silminnähtävä vaara pakoitti hänet toimimaan.

Pannukakku lensikin pannusta kuin villihanhi ja ylös pimeään savupiippuun. Molemmat kurkistivat sen jälestä. Heim seisoi suu auki ja pannu kädessä valmiina ottamaan asianomaisesti vastaan, kun pannukakku suvaitsisi palata. Mutta se ei palannut Fritz Wittin silmissä rupesi mustenemaan.

"Se ei tulekkaan!" sanoi hän ja hengähti syvään. "Se on jo pitkät matkat ulkona savupiipusta."

Heim laski pannun kädestään paininjalalle, niin että sälähti. "Niin, jos se yhä lentää, niin on se kyllä ulkona savupiipusta. Niitä naishupakkoja! Ne ovat syynä kaikkeen. Telsche!" huusi hän.

"Sinä heitit liika kovasti", sanoi Fritz. "Äiti sanoi aina, että sinä olot kovin viisas, mutta kosk'et näy osaavan kääntää pannukakkua edes…"

Molemmat katselivat synkeinä eteensä. Fritz ajatteli pannukakkua, Heim
Telsche Spiekeriä.

"Heim! Heim! Tuolla… riippuu se… paistinkoukussa, yhtenä nyttyränä." Yhdellä hypähdyksellä oli poika penkillä, astui toisella jalallaan liedelle ja tähysteli ylös pimeään savutorveen. "Tuossa se riippuu. Aivan silavakimpaleen vieressä."

Hän nosti pojan molemmilla voimakkailla käsillään valkean ylitse. "Ota varovasti siihen!… Ja nopeasti nyt, poikaseni! Telsche Spieker tulee. Joko sait sen?"

"Ei… jakkuni on tarttunut jonnekin. Oh, täällä savuaa… Minä en pääse alas. Niin karvasta!"

Pannukakku putosi läiskähtäen pannun viereen. Ylhäältä savupiipusta kuului kovaäänistä avunhuutoa.

Silloin hypähti Heim liedelle. Yläruumiinsa katosi pimeään. Näki ainoastaan Heimin sääret ja Fritz Wittin säpylöitsevät jalat. Silloin — tietysti juuri silloin — astui Telsche Spieker kyökkiin ja hänen takanaan ilmeni Ingeborgin vaalea pää. Tämä älysi ensiksi asiain tilan ja nosti lattialle pojan. Pojan kasvot olivat ihan nokiset ja silmistä tippui kyyneliä, hän katsoi kuitenkin kohta pannukakkua.

"Minä aioin kääntää pannukakun", sanoi Heim, "mutta se ei onnistunut." Hän katsahti Ingeborgiin: "Älä naura!" sanoi hän ja kohotti molemmat kätensä ilmaan.

Telsche pani uuttu taikinan pannuun: Heim pesi kätensä, Ingeborg istui
Fritz Wittin rinnalle penkille.

"Katsos Ingeborg! Minä aioin kerran oikein juurtajaksain keskustella kanssasi siitä, mihin runoilijan ominaisuudet oikein perustuvat."

Telsche laski kolistellen taikinakaukalon liedelle: "Puhuisit ennemmin lehmäkaupan ominaisuuksista. Punike lypsää kovin huonosti."

Illallisen jälkeen sovitti Telsche niin, että hänellä oli työtä väliköllä. Hän järjesteli siellä, lakaisi ja aukaisi suuren arkun, joka seisoo salin seinällä oikealla lasiovesta. Ulko-ovi oli auki, vaikka puhalsikin kolea itätuuli tiellä. Ja sittenkin oli Reimer Witt vähällä päästä huomaamatta ohitse, niin pitkin askelin riensi hän asemalta kotiin. Hän kiirehti lastensa luokse. Hänellä oli pitkävartiset saappaat jalassa ja kädessä piiska ja näytti hän hyvin komealta siinä vinhaan ja voimakkaasti astuessaan. Hän oli jo ennättänyt ohitse, ja Telschen täytyi huutaa häntä, niin epämieluista kuin se olikin.

Reimer kääntyi ympäri ja seisoi samassa hänen edessään ja katsoi lumeen. Mutta nyt rupesi Telschen sydäntä tykyttämään, eikä hän keksinyt mitään jokapäiväistä puheenalkua.

"Sinun ei tarvitse yhtään olla huolissasi lasten tähden nyt, Reimer. Päivällistä ovat he saaneet, ja nyt illalla lähetin heille sitäpaitse muutamia pannukakkuja."

"Sinun pitää ottaa itsellesi emännöitsijä, Reimer. Tuo ei käy pitemmälti päinsä."

"Niin… mutta, kuka tulee minulle? Pitääkö minun ottaa joku vaivaishuoneesta tai kadulta. Kuka muu tulisi minun luokseni seitsemine lapsineni? Ja lisäksi Antje."

"Mikään kelpo nainen siihen ei suostu, Telsche. Senhän tiedät. Nuo lapset eivät ole mitään leikkiä."

"Koetan katsella, Reimer, tunnenhan useita naisia, jotka ovat vapaita kuin minä, ehkä löydän jonkun, joka sopii. Mutta kunnollisen sen pitää olla. Muunlainen saisi sinut ihan hunningolle."

"Hän. Kunnollisen sen pitää. Muunlainen olisi minullekin vastoinmielinen. Ja jos sinä jotakin suosittelet, niin on se oleva hyvä. Teet minulle suuren palveluksen. Olen todellakin vaikeassa asemassa."

"Sitä olet… No, hyvää yötä, Reimer! Ja älähän suotta ole allapäin.
Katselenpa, ehkä jo jouluillaksi keksin jonkun."

Telsche nyökäytti päätä hänelle, katsahti lumeen ja kääntyi pikaisesti poispäin.

KUUDES LUKU.

Jouhin aattopäivä oli kirkas ja selkeä talvipäivä. Kankaalla lepäsi tuores lumipeite puhtaan valkeana kuin uusi puhdas pöytäliina joulupöydällä. Aurinko kurkisteli vielä rantavallin ylitse. Taivas oli pilvetön. Näki että juhla-ilta oli muodostuva semmoiseksi, jommoisen sen pitääkin olla: yläällä kimaltelevia tähtiä, alaalla valkeaa lunta, koko maailma hiljaisena ja odottavana.

Silloin täytyi Andrees Strandigerin huoneesta, jossa hän oli ollut koko päivän, ulos vapaaseen ilmaan. Pyssy olallaan lähti hän ilman päämäärää taivaltelemaan ulos valkealle lumikankaalle. Tehden pitkiä loikkauksia pakeni joku jänis löyhässä lumessa. Antoi sen loikata. Palaisiko hän kotiin ja sanoisi noille ihmisille: "Olen ampunut jäniksen teille."

Kun hän näki Wodaninkukkulan lähellään, oli aurinko lähellä laskuaan. Hän nousi kukkulaa ja katseli tuolle hiljaiselle nukkuvalle lakeudelle edessään, jota rajoittivat rantavallin valkea, suora juova ja Strandigerkartanon tummat jalavat syrjempänä. Tuo kaikki oli ollut hänen omaansa! Oli ollut! Kahdeksitoista vuodoksi oli hän myynyt tuon eräälle toiselle, oli myynyt, kuten myydään vanhanaikaiset vaunut, että saataisiin sijaan uudet ja hienommat, joissa oli pehmeämmät patjat.

Alakuloisena ja tuskastuneen näköisenä seisoi hän siinä ja katseli, kuinka aurinko laski mereen. Ja kun hän yhä seisoi siinä keskellä hiljaista maailmaa, vastapäätä koko synnyinseutuansa, joka päivä päivältä hiipi yhä lähemmälle sydäntänsä, ja kun hän säikähti ja kavahti kolkkoa ja synkeätä nykyisyyttä, pakeni hän kuin apua anova menneisyyteen ja kutsui sen ystävällisiä kuvia iohdutuksekseen. Silloin tulikin menneisyys hänen eteensä ja puhui entisistä ajoista.

Yön usvat ylenivät metsästä ja etenivät hitaasti kankaalle; marskeilta leijaili ystäviä niitä vastaan ja kohottivat käsiään niille. Sitä tervehtelyä, viittoilua, häilyilyä tuossa kankaalla!

"Kolme teitä oli! Sinä ja Frans ja Heim. Ja sinä olit ensimmäinen. Sen sanoivat kaikki, Eschenwinkeliläisetkin. Ja sittemmin, lukiossa, olit sinä lahjakkain, tiedoistasi varma. Heim oli huoleton, hän uneksi muista asioista. Fransilla ei ollut ylimaankaan halua kirjaopiskeluihin, häntä veti ja kutsui elämä ympärillään. Heim oli aina, kuin istuisi hän kuutamossa, ja uneksi. Frans oli aina kuin markkinoilla, ja kulutti aikansa niitten hälinässä. Mutta sinä olit kuin tienkäyjä, olit silloin kuin ripeä jalankulkija, joka lupasit tulla kotiseutusi ylpeydeksi ja turvaksi.

"Mutta sitte tulit ensikertaa suurkaupunkiin ja opit sukulaistesi piirissä näkemään elämää ihan toiselta kannalta. Sait nähdä, että muutamat olivat luodut palvelemaan, toiset käskemään, muutamat tekemään työtä, toiset nauttimaan. Oli ihan toista se elämä, kuin mitä oli kirjoista opittu. Silloin muutuit vähitellen — itse et huomannutkaan sitä? jyrkäksi ja kovaksi. Kun tulit kotiin, niin, kun kohtasit ensi kertaa Rieke Wittin, annoit hänen seistä, kun hän aikoi ystävällisesti tervehtiä sinua: 'Olen iloinen, Andreas, että taas olet täällä.' Sinä sanoit Heimiä suoraan päin silmiä, että hänen isänsä oli kieropäinen maamoukka, ja laiminlöit käydä tervehtimässä Halleria."

Kylmän aution kankaan poikitse lähenivät häntä ystävänsä: tuli Heim Heiderieter, pitkä pojan hoivakka, kasvot synkkinä ja itkusta väännyksissä, silmissä suuret kyynelet. Astui ohitsensa Rieke Witt kumaraselkäisenä ja uuvuksissa, ja Maria Landt, puettuna vielä lyhyeen hameeseen ja hiukset vapaina, vältti häntä ja seurasi Rieke Wittiä.

Pensaikosta kuului askelia, jotka lähenivät. Kun hän kääntyi katsomaan sinnepäin, läheni sieltä kankaan poikitse eräs nuori mies, seurassaan nainen. He eivät kumpikaan huomanneet miestä kukkulalla, mutta tämä näki heidät. He olivat huonosti puetut, heillä oli vaatenyytti kainalossa, ja kasvoissaan oli jotain levotonta. Hän ei ollut koskaan nähnyt heitä, sikäli kuin hän muisti, mutta he puhuivat hänestä.

"Strandiger kuuluu viettäneen hurjaa elämää kaupungissa. Mutta panenpa vetoa, että hän tänä iltana kuitenkin menee kirkkoon."

"Siinä suhteessa olemme me molemmat rehellisempiä", sanoi mies. "Me hiivimme pois sieltä ja vietämme jouluamme vanhassa metsämajassa."

"Kun tulee mieleeni hän, niin kääntyisin takaisin ja menisin kirkkoon."
Tyttö pysähti. "Mutta siksipä ei huolikkaan hän hänestä miehekseen.
Hän… hän ei, suoraan sanoen, ole kylliksi puhdas ja hieno Marialle."

"Niin. Me sovimme yhteen. Niin! Mutta hiljaa nyt! Älä puhu noin! Kohta on jouluaatto."

"Ell'ei meillä olisikkaan mitään sen kanssa, niin on sillä ainakin meidän kanssamme. Ell'emme me rakasta Herraa, niin rakastaa hän ainakin meitä. Siksi tahdonkin rukoilla tänä yönä."

"Teen sen vaan hänelle kunniaksi, en itseni tähden. Onhan hän sentään tahtonut auttaa meitä."

"Puhtaille, Maria Landt'ille ja kaikille lapsille, niille kaikille merkitsee hän jotakin, että he pysyisivät puhtaina."

He jatkoivat kumpikin matkaansa ja hävisivät näkyvistä samalle tielle, jolle menneisyyskin oli kadonnut.

Strandiger seisoi ja kuunteli. Kaupungista käsin kuului hiljaisen hämärän halki joulukellojen kumahtelua. Niiden kaiku tuli kuin pehmeillä vierivinä meren aaltoina, ne tulivat, yksi toisensa jälkeen, viistoon yli kylän ja kankaan, vierähtivät metsää vastaan, ponnahtivat sieltä takaisin ja nousivat ylös Wodaninkukkulalle ja humahtivat hiljaa kysyen tuon yksinäisen miehen luokse.

Silloin vaikenivat kellot hetkeksi. Silloin läheni etelästä kankaan poikitse eräs mies.

Hän oli vanhuuttaan kumarassa, vanhuuttaan, joka oli hänelle tullut varhain, sillä liikkeistään päättäen ei hän nähtävästi vielä ollut kuudenkymmenenkään vanha, Hänellä oli kumaraisella selällään sitäpaitsi raskas matkalaukku. Hän oli ulkonäköään kuin joku noita, jotka kodittomina kuleksivat ympäri maakuntaa, jotka onnettomuus tai laiskuus tai joku pahe tai paha omatunto on ajanut liikkumaan kylästä toiseen, kadulta toiselle; niitä, jotka kahdenkymmenenviiden vuoden vanhoina jättävät kotinsa, ja seitsemänkymmenen vuoden vanhoina eroavat elämästä jonkun yömajan nurkassa.

Mies kahlasi vaivalloisesti lumessa kylää kohden. Kun hän asteli siten, ja oli tullut aina Wodaninkukkulan sivulle, kohotti hän päätään ja katsahti ympärilleen. Ensin olivat kasvonilmeensä tylsät, mutta sitte vilkastui huomionsa, hän kohotti kätensä otsalleen… "Mitä tämä on?… Olenhan nähnyt monta tuommoista hoikkaa neulaa, kuin tuo tuolla puiden takana ja monta tuommoista kylää… kuin tuo tuolla. Tähän on jouluaatto syynä…"

Hän astui pari askelta ja kompastui; nuttunsa liepeet lyödä lerpahtivat sääriään vastaan, hän nousi taas ylös' ja ravisti päätään.

"Tuo oli joku keitinkuoppa. Tuommoisia kaivavat he täällä kun tehdään heinää, he polttavat valkeaa niissä." Hän katsahti ylös ja katsoa tirkisteli kylää kohden, ja kun samassa sumu- ja usvaharso hiukan kohottautui ja ensimmäinen tähti ilmestyi vartiopaikalleen, oikealla kirkontornin yllä, tarttui mies molemmin käsin harmaihin hiuksiinsa: "Kotini!" kirkasi hän. "Kotini!"

Kirkolta käsin kumahteli taaskin raskaissa paisuvissa aalloissa kellojen syvä soitto, nyt rupesi kuulumaan kyläkellojenkin ääni ja lähettivät ne ensimmäisen rivakan kolmisointunsa kankaalle. Kuuli selvään, kuinka ne kutsuivat: "vaeltaja… tule tänne!…" Mutta ukko ravisti päätään ja taitti syrjään ja meni metsään, jonne nuo äskeisetkin vaeltajat olivat hävinneet.

Strandiger purasi hampaansa yhteen. Jäseniään puisti kylmä. Sumut haihtuivat: tähtiä tuikahti palamaan kaikkialle taivaalla. Missä niitä vilahti näkyviin, sinne ne jäivät paikalleen tuikuttamaan. Kuu istuutui valtaistuimelleen taivaan salissa.

Vielä kun hän seisoi siinä paikallaan, tulivat metsästä Reimer Wittin kolme lasta, Bertha kurkisteli kirkkaine silmineen kummallekin puolelle tietä kuin metsäkauris. Vieressään talutti hän pikku Fritziä. Hänen takanaan asteli Karsten, kainalossaan pieni joulukuusi.

Fritz käydä kahlusti vaivalloisesti lumessa: "Kuule, Bertha, onko
Haller jo kertaakaan sanonut teille, missä hyvä Jumala asuu?"

"Senhän tiedän muutenkin!" sanoi Bertha. "Hän asuu tuolia ylhäällä.
Voihan nähdäkkin sinne."

Fritz tuijotti ylös tähtiin ja kompastui, niin että hän kaatui. Kun hän taas oli päässyt pystyyn, itki hän. "Äiti voisi kernaasti joskus tulla meitäkin katsomaan, koska hän asuu niin lähellä. Meillä on aina niin kylmää. Mutta hän ei viitsi vaan."

Molemmat toiset nauroivat. Bertha veti häntä nopeasti jälissään.
Karsten puhalsi käteensä, joka oli kangistunut joulukuusta pidellessä.
"Kuule", sanoi hän sitte, "voisithan joskus lähteä hänen luokseen.
Eihän sinne niin pitkää matkaa ole. Katsos vaan tuonne." Ja hän osoitti
sinne, jossa kuu oikealla metsästä yleni vaaleitten pilvien takaa.

"Jouluaattona", sanoi Bertha, "ovat ovet auki sinne Kristuslapsen tähden, joka silloin tulee enkelien kanssa alas. Tiedäthän sen toki. Ne avataan niin selkoselälleen, kuin Heim avoi riihensä ovet, kun hän ajoi ruista sisään."

Sitte tuli hiljaista. Lapset häämöttivät enää vaan kolmena pilkkuna kaukana. Ainoastaan hiukan selvemmät olivat ne kuin varjot, jotka ympäriltä vaelsivat kankaan poikki. Sillä kankaalla heräsi vähitellen elämä.

Neljännestuntia myöhemmin astui Andrees pappilan työhuoneeseen. Frisiuksella oli jo virkatakki yllään ja kirjat kainalossa. Silmänsä olivat syvällä, ja niissä oli jotain kuumeista ja jouluista.

"Menin kankaan poikitse, ja silloin tuli mieleeni pistäytyä luoksesi ja sanoa hyvästit. Nyt seuraavina päivinä on sinulla runsaasti työtä. Minä matkustan kohta juhlan jälkeen."

Frisius pudisti päätään: "Omituinen ja kirjava on aika. Ihmiset hylkäävät kotinsa ja kotiseutunsa, joka on kasvattanut heidät, hylkäävät uskonsa, joka on todistanut itsensä todeksi. Sinä hylkäät molemmat. Olet kaksinverroin koditon."

"Mieltäni karmii", sanoi Frisius, "että joudun käyttämään tällaista puhetapaa vastaasi nyt kun pyhä yö Laskeutuu ihmisille. Minun koko sydämeni värähtelee ilosta. Olisin koko elämäni ollut kuin varpunen, jolla ei ole siipiä, ell'ei minulla olisi ollut tätä iloani Jumalan asian puolesta. Ja nyt tulet sinä, tuon vakavan ja kelvollisen Fredrik Strandigerin, joka valitettavasti joutui liika aikaiseen hautaan, ainoa poika, ja sanot minulle: 'Olen laittanut itselleni siivet pahvista, ja lähden niillä ulos maailmaan.'"

"Se ei ole totta! Sinä tiedät, ettei se ole totta. He nauravat, mutta se nauru ei lähde sydämestä. He elävät, mutta heidän elämänsä ei ole tervettä. He eivät käy, he juoksevat tai hoipertelevat, tai istuvat he tien vierellä ja itkevät. Mutta pitää veljensä kättä kädessään ja katsoa Jumalaa hänen puhtaihin silmiinsä, se on elämää. Olenko oikeassa? Tai sano minulle, miksi tulet toistamiseen minun luokseni? Nämä käyntisi eivät ole mitään kohteliaisuuskäyntejä. Mitä etsit vanhalta yksinäiseltä mieheltä? Sielusi halajoitsee kuulla uskosta, rakkaudesta ja toivosta. Kaiken tuon inhottavan sekasoiton jälkeen haluat taas kuulla kirkonkellojen oikeata puhdasta kolmisointua. Siksipä et hennokaan ja voikkaan jättää kotoasi ja kotiseutuasi."

Silloin kääntyi Strandiger poispäin ja tarttui oven ripaan. Mutta toinen ei tahtonut laskea häntä sillä tapaa pois kotiseudulta, ja hädissään kirkasi hän.

Silloin kääntyi Strandiger takaisin jäykästi ja puisevasti, kuin olisi häneen tarttunut kaksi kättä, jotka käänsivät hänen kuin luudan.

"Minulle on annettu kylmä ja kuivakiskoinen järki", sanoi hän, "ja siksi en kiinnitä suurta huomiota noihin asioihin."

"Erehdystä! Järkesi ei sinua estä, vaan sydämesi! Jos ihminen jättää Jumalan, niin älköön hän silloin syyttäkö järkeään, joka on selvä, vaan sydäntään, joka on epäpuhdas. Tuhlaajapoika ei jättänyt isänsä kotoa sentähden, että elämä siellä oli liika sekava hänen ymmärtääkseen, vaan sentähden että se oli liika puhdasta ja siivoa hänelle. Miten sanoo Herramme? Jos kuka tahtoo tehdä Jumalan tahdon? Se ei riipu selvästä järjestä, se riippuu hyvästä tahdosta."

"On löytynyt monta suurta ja jaloa miestä, joilla ei ole ollut uskoa.
Ajattele vaan Fredrik Suurta esimerkiksi: hänellä ei ollut uskoa."

"Uskonsa ei ehkä ollut suuri ja toivonsa vahva, mutta hänellä oli rakkautta. Hän palveli kansaansa kuolemaansa asti. Hän on hankkinut maata kymmenille tuhansille, sadoille tuhansille on hän hankkinut leivän ja miljoonille on hän esikuvana uskollisuudesta. Rakkaus on suurempi kuin usko ja toivo. Missä ei ole rakkautta, joka osoittautuu teoissa, siellä ei ole kristillisyyttäkään."

"Kristinusko on maailmankatsantokanta, joka yhtähyvin voi olla tarpoen
Berlinin tiheimmästi asutulla kadulla kuin Flackelholmilla."

"Entä ne sitte, jotka eivät tahdo elää sen mukaan? Jotka elävät itseänsä varten?"

"Andrees! Niin totta, kuin olet vaativa vuokran Frans Strandigerilta, kun tulee Pyhäinmiestenpäivä, niin totta on sinultakin viimeisenä päivänä vaadittava vuokra kaikesta, mitä sinulle on annettu."

"Et nyt vasta lähde vieraille maille. Olet jo kauan ollut siellä. Olet jo siinä kohdassa, josta sanotaan: 'Ja tuli kallis aika maahan, ja hän rupesi näkemään nälkää'. Sinullakin on nyt edessäsi 'kallis aika'. Siksi tulet luokseni! Minkätähden aiot jättää hyvästit minulle?" sanoi hän korkeammalla äänellä. "Eihän sinulla ole voimaa lähteä. Jumala ja kotiseutu kutsuvat sinua jo. Sielusi kuulee sen kutsun, ja on lähtemäisillään lentoon."

Kun hän tuli kirkkotarhan yli, tuli häntä vastaan kyläläisiä. He tervehtivät häntä kuin vierasta ja puhella supistelivat keskenään. Eschenwinkeliläiset katsoivat maata kohden ja väistivät häntä lumeen, jota oli tasaisiksi tallatuilla haudoilla. Kirkossa kuului jo lauleltavan:

Hän kuuli selvästi sanat, hän tiesi myöskin kenen sydämestä nuo sanat ensiksi olivat lähteneet, oikean voimakkaan saksalaisen miehen, jonka ajatus oli kuin kotkanlento, jonka sana oli kuin alaisimen helähdys, ja jolla oli rohkeutta seistä yksin koko maailmaa vastaan. Ja oli kuitenkin laulanut tuon lastenlaulun! Ja vanhat ja nuoret lauloivat sitä hänen jälissään.

Strandigerkartanossa istuivat kaikki seurusteluhuoneessa. Frans istui klaveerin ääressä, ja koetti soittaa sitä torvikappaletta. jonka se rykmentti, jossa hän oli palvellut, oli omistanut omakseen. Rukouskellojen ääni kuului tuon tuostakin soiton välitse kuin lapsen ääni keskeltä kavioiden kopsetta. Lena oli laskenut vasemman korvansa tuolin nojaa vastaan, oikealla korvallaan piti hän sormuksilla koristettua oikeaa kättään. Siten istui hän ja luki erästä kirjaa, jonka Frans oli tilannut, hänelle uusimpana uutuutena Berlinistä, eikä kellojen ääni voinut tunkeutuu hänen sieluunsa, koska hän nyrkillä käsin seisoi sitä vastaan jo ovessa. Vanha Hobooken asteli tapansa mukaan viistoon poikki huoneen, hän asteli levottomalla hätäisyydellä ikäänkuin näätä, joka on joutunut vangiksi kanatarhassa. Kellonsoitto etsi hänenkin sieluaan, mutta se löysi sen sijassa ainoastaan kiven, jolle oli kaiverrettu joitakin kuolleita numerosarjoja.

Silloin astui sisään Andrees Strandiger, katse synkkänä ja koko kasvot surun kuivaamina ja katkerina. Kun hän nyt näki nuo tuossa yhdessä, heräsi hänen mielessään vanha lapsuuden muisto, kuinka vanhempansa ennen muinoin olivat viettäneet jouluiltaansa tässä samassa huoneessa, ja hän johtui ajattelemaan, kuinka hänen äitinsä klaveerin räikeä kova ääni nyt repi sieluansa. Silloin naurahti hän kovaäänisesti.

Molemmat nuoret kuulivat kohta oudon vivahduksen hänen äänessään ja kummankin kasvot hienoine rohkeine piirteinen kohottautuivat häntä kohden. Mutta vanha Hobooken oli kuuro ja sokea, kun hän teki laskujaan. Hän jatkoi niitä vaan: "Paljonko lasket suunnilleen olevan puhdasta tuloa hehtaarista marskimaata, Frans?"

Silloin jäi Hobooken seisomaan, kädet selän takana, ja katsahti terävästi häneen: "Olet päissäsi."

"Ja miks'en olisi? Sinä teet laskujasi, tyttäresi lukee roskaromaaneja, poikasi soittaa hyökkäysmarssia; minä juon. Sehän sopii kaikki mainiosti jouluaattona?"

Silloin riensi Lena häntä kohden, ja kun ei hänelle johtunut mieleen mitään parempaakaan, sanoi hän: "Sinä saat pääni särkemään."

"Pääsi särkemään? Sinuakin! Mikä särky on minun päässäni! Että laskinkin teitä kettuja tänne kattoni alle!… Ulkona on kaikki sulaa eloa ja elämää. Koko luonnossa, ihmiset ja henget etunenässä, häärää ja hyörii kuin muurahaiskeossa. Mutta te olette kuin mitäkin vahanukkia. Painaa nappua vaan, ja sinä lasket, ja sinä vilkutat viekkailla silmilläsi ja sinä himoitset lähimmäisesi huonetta ja vaimoa. Tiedättekö, että tänään on juhlailta? Kirkossa laulavat ihmiset kuin enkelinäänin 'Enkeli taivaan lausui näin'. Menemmekö kirkkotarhan aitauksen taa kuuntelemaun? Sisäpuolelle emme ansaitse astua. Me emme ole tarpeeksi hyviä, emme paikalle, emme ihmisille. Emme läheskään tarpeeksi hyviä! Minä menen äitini luokse."

Koko taivas oli yhtä ainoata valonvärjyä. Tähdet astuilivat tietään ja väreilivät. Niin kylmä ja kirkas oli ilma.

Wittin lapset istuivat pöydän ympärillä. Isä oli lähtenyt tuntia sitten ja oli Strandigerkartanon tallissa ruokkimassa hevosia sillävälin kun Hinnerk Elsen säntillisenä miehenä oli mennyt kirkkoon. Lapset kinastelivat tai itkivät tai rakentelivat he ilmalinnojaan. Pikku Hannu oli nukahtanut ja makasi lattialla, hänen jouluiltansa oli jo vietetty.

Antje oli lähtenyt ulos. Kun iltapäivällä ei vielä ollut kuulunut mitään leivoksia tai omenoita, otaksui hän levottomuudessaan, ett'ei enää tulisikaan mitään ja että niinhyvin Strandigerkartano kuin Frisius ja Haller ja Heimkin olisivat kokonaan hyljänneet hänet. Silloin lähti hän salaa pois, mutisten ja puhellen itsekseen ja tuli illan lähetessä Westdorffiin ja Hindorffiin ja rupesi kerjäämään. Putoilevassa lumessa asteli hän talolta talolle, ja kun hän tuli suurille väliköille, joissa nurkissa jo oli pimeätä, veisasi hän, ovella seisoen, voimakkaalla äänellään jouluvirren:

    Nyt Jumalalle kunnia,
    Kun antoi ainoon Poikansa'
    Siit' enkelitkin riemuiten
    Veisatkoon taivaan Herrallen!

Kerran hän erehtyi ja lauloi uudenvuodenvirren ja vielä toisenkin kerran, jolloin hän lauloi suruvirren. Silloin tulivat lapset ulos kirkkaasti valaistuista huoneista. Valo lankesi heidän vaaleille hiuksilleen ja he seisoivat ja nauroivat, mutta eivät tohtineet tulla ovelle asti, ja sisältä kuului riemua ja tulvi esiin leveä valojuova ja tuntui tuttua pihkan ja tuoreen leivän tuoksua. Mutta kun lapset vanhempien taluttamina tulivat lähemmälle ja näkivät tuon kookkaan naisen epävarmoine säikähtyneine silmineen ja kauniine voimakkaine kasvoineen, niin pelkäsivät he. Mutta vanhemmat tunsivat melkein kaikki hänet ja tiesivät raukan jo vuosia kestäneestä onnettomuudesta ja sanoivat: "Antje, tuletko näin myöhään vielä? Tule sisään, Antje!" Mutta hän nauroi vaan ja sanoi, ett'ei hänellä ollut ollenkaan aikaa ja nojautui vuoroin kumpaankin jalkaansa ja katsoa vilkaisi tuon tuostakin pelokkaasti nurkkiin ja ylös paksuihin mustiin kurkihirsiin välikön yllä. Silloin antoivat hänelle leipää ja silavaa tai puolia ja kokonaisia groscheneja. Ja hän nyökytteli yhtä päätä päätään ja sanoi: "Niin… Niin…" eikä kiittänyt sen enempää ja jatkoi matkaansa. Eräässä talossa, jossa ei häntä tunnettu, kysyi nuori vaimo, jolla oli ensimmäinen lapsensa käsivarrella, oliko hänellä lapsia. Silloin nauroi Antje ja sanoi: "On, on koko liuta!" Silloin sai hän pähkinöitä ja leivoksia ja lapsi äidin käsivarrella työnteli palleroisilla käsillään kaiken tuon ihanuuden koriin. Mutta nuori vaimo katseli ihmetellen tuota omituista kerjäläisnaista, joka lauloi ja nauroi ja siinä samassa taas katsoi niin värisyttävän vakaasti.

Kun suuri korinsa ja kaikki avarat taskunsa olivat täynnään, lähti hän kotimatkalle. Astellessaan lauloi hän loppuun virren, josta hän taloissa aina oli laulanut ainoastaan ensimmäisen värssyn. Laulaen meni hän kylän läpi.

Kun hän astui sisään, istuivat lapset joulukuusen ympärillä. Bertha ja Karsten pitivät sitä pystyssä. Dora piti kyökkilamppua oksien välillä, milloin ylempänä, milloin alempana, se oli edustavinaan kynttilöitä, joita ei heillä ollut. He olivat siinä tuumiskellessaan niin vakavia ja totisia kuin täysikasvuiset, kun ovat jokapäiväisessä työssään.

Antje alkoi, kuten hänen aina oli tapansa, heti ovessa seisoen, ääneen laskea lapsia: Yksi, kaksi…

Ensin oli hän odotellut, että Antje palaisi, sitte oli hän istunut nenä likistettynä puoliksi lumen peittämää ruutua vastaan, ja tähystellyt vuorottain Heimin taloa kohden, vuorottain koululle, mutta kummassakin oli hiljaista, eikä liikkunut mitään. Silloin kääntyi hän pöytää päin ja sanoi samalla verrattomalla päänliikkeellä, joka hänellä on vielä tänäpäivänä: "Minä lähden taivaaseen!"

Reimer Witt tapasi leikata lastensa hiukset sillä tapaa, että hän kaasi ylösalaisin heidän päähänsä jonkun kiviastian, jonkun maitovadin esimerkiksi ja leikkasi sitte lyhyin voimakkain leikkauksin kaikki hiukset, jotka kurkistivat esiin vadin reunan alta. Kaikille tahoille päättyivät nuo kirkkaanvaaleat hiukset jyrkästi. Bertha painui tuolla tapaa leikatulle päälle sen vanhan ketunnahkalakin, joka oli poikain yhteisomaisuutta. Sitte laskivat he hänet menemään, tuumien että kylmä ja pimeänpelko kyllä pian ajaisivat hänet takaisin.

Mutta Fritz oli ottanut asian tuiman vakaasti. Hän oli jo siihen aikaan kaikissa hommissaan perin vakava, ja on hänestä kerran tuleva luotettava mies. Toisella puolella tietä kapusi hän kohta hietavallille, loi vielä kerran katseen vasemmalle, josta pilkisti kankaalle valo Telsche Spiekerin kyökistä, kiipesi sitte yli vallin ja rupesi taivaltamaan syvässä lumessa.

Uljaasti ja rohkeasti ponnisti hän eteenpäin, purasi hampaansa yhteen, ja oli ylpeä, kun ne kirskahtivat. Pörröisen tukan takaa tirkistelivät rohkeat silmät ulos pimeyteen. Mutta siellä ei näkynyt mitään muuta kuin ylhäällä joku tähti ja ihan silmien edessä lumihiutaleita, jotka tulivat pimeästä ja lensivät häntä vastaan kuin parvi hyttysiä.

Hän tähysteli etsivästi ylöspäin. Taivas oli melkein kokonaan pilvien peitossa. Mutta näki sentään selvästi häämöttävän sen paikan, jossa kuu korkeitten harmaitten muurien takana piti hoviansa. Laimeasti välkkyviä tähtiä oli siinä kahdenpuolen osoittamassa tietä ylös. Fritz ei ollut nähnyt tuota vielä koskaan. Mitä olikaan hänellä taivaassa tekemistä? Maanpäällähän hän löysi, mitä hän kaipasi, leipää ja leikkejä. Mutta kun kangas oli edessään pimeänä ja sumuisena ja kun tuo välkkyilevä portti näytti olevan niin matalalla, niin nyökäytti hän pyöreätä päätään, kirskautti hampaitaan ja jatkoi matkaansa suoraa päätä tuota upeata ylöskäytävää kohden, eikä peljännyt.

Hän ei peljännyt; mutta häntä rupesi väsyttämään. Kun hän jo oli kamppaillut ehkä kokonaisen tunnin tuossa pehmeässä lumessa ja epätasaisella maapinnalla, rupesi hän tuntemaan uupumusta. Vasemmalla oli metsä väistynyt syrjään, kangas oli loppunut, tuli eteen alaspäin viettävä rinne, ja edessään aukeni alava avara marski. Kylmä tuuli puhalteli metsästä käsin ja työnteli pilviä länteen ja kurkoitti raskaat usvamöhkäleet kankaalta ja marskeilta ulos epäystävälliselle matalikolle. Kummastellen ja ihmetellen katseli lapsi tuota itselleen uutta maata. Kirkas kuunvalo väreili vaaleankimmeltävillä matalilla katoilla. Niiden alta kuin mahtavan tuuheitten valkeitten kulmakarvojen takaa tähystelivät jouluaattoisesti valaistut ikkunat. Puut seisoivat valkean härmän peitossa valkealla pinnalla. Peltojen välillä juoksi, kuin olisivat ne vedetyt kirkkaalla, terävällä piirustimella, jääpeitteisten ojien suorat juovat. Siiloin luuli hän, että hän oli matkansa päässä, sillä koko maailma oli kuin hopeasta, ja talot kaikki olivat upeita komeita marskitaloja.

Silloin kohotti hän sattumalta silmänsä ylös taivaalle. Kaikki pilvet olivat haihtuneet, kaikki esiriput vedetyt syrjään. Nuo lukemattomat kaukaiset valot välkkyivät ja väreilivät ja tähtimaailmojen koko loistoisa kylmä ihanuus tähtäsi lukemattomin hehkuvin nuolin hänen silmiinsä. Tuolla ylhäällä… siellä oli taivas. Täällä alhaalla ei.

Ei äänenvärähdystäkään koko äärettömässä rajattomassa avaruudessa. Tuuli tunnusteli kylmillä sormillaan hänen ruumistaan, joka siinä ponnistellessa oli tullut lämpimäksi ja märäksi. Silloin heräsi hänessä pelko, äkillinen kamala pelko. Sielussaan sortui kokonainen taivas. Hän kääntyi ympäri, ja lähti juoksemaan takaisin kangasta. Väsyneempänä, aina väsyneempänä, hengittäen hätäisesti ja sysäyksittäin. Vaivalloisesti liikutti hän enää jalkojaan. Kuka löytäisi hänet huomenna? He eivät löydä häntä. Tuuli tupruttaa umpeen hänen jälkensä, lumi peittää hänet. Kuka tietäisi etsiä häntä kankaalta? Keväällä löytävät hänestä, mitä hänestä enää on jäljillä.

Kätensä kangistuivat ja niissä teki hirveän kipeältä. Ne olivat kuin palavaa jäätä, niin jäykät, niin kuumat ja raskaat. Silmänsä olivat puoliummessa, ainoastaan sen verran avoiminaan, että pisara pisaran jälkeen mahtui raskaasti nousemaan niihin. Pyöreät poskensa, jotka äsken vielä olivat niin verevän punaiset, olivat nyt kalpeat, ja yhteenpuristettujen huuliensa ympärillä värähteli, mutta äänennikahdustakaan ei päässyt huuliltaan.

Kerran kaatui hän; mutta tuntui hänestä, kuin nostaisivat hänet lapset, jotka olivat yhtä suuret kuin hän itse, ylös taaskin. Niillä oli yllään valkeat puvut ja niitä oli joka puolella. Mutta hän ei kummastellut sitä yhtään; oli ihan samantekevää hänestä. Sekin oli ihan samantekevää hänestä, mikä kirkas valo se oli, joka pilkoitli edessään, tuolla puolen vallin: hän meni kuitenkin sitä kohden, kuin olisi häntä joku vetänyt. Hän tuli todellakin vallin yli, ja liukui alas sen toisella puolella ja mennä komppuroi puuristien välitse valoa kohden, eikä huomannut että valo lähti eräästä lapsesta, joka seisoi kirkon ovella yllään valkea paita. Kohta kuhisi koko polku ja kivikäytävä Strandigerien sukuhaudasta niille hautakiville asti, jotka nojautuivat kirkkotarhan aitausta vastaan lasten haamuja. Ei kuullut askelen ääntäkään, vaikka lapset pujottelivatkin toistensa ohitse, ja vaikka vaaleat pukunsa liehuivatkin tuulessa. Ne tulivat sivuilta ja menivät alas käytävää pitkin. Kaksi niistä oli nostanut pystyyn pikku Fritzin, joka asteli silmät puoliummessa ja kasvot punaisina heidän välillään, kaikki ne olivat lumivalkeissa puvuissa, hänellä yksin oli vanha nuttunsa. Puolittain tunsi hän, missä hän oli, puolittain uneksi hän. Siten menivät he portin läpi ja lähtivät kylää kohden. Tiellä tuli Anna Haller heitä vastaan. Hän astui siroon tapaansa puoleen heistä tiellä ja meni ohitse. Silloin kummasteli Fritz, ett'ei hän huomannut sitä loistoa, joka oli hänen ympärillään. Hän aikoi puhutella häntä, mutta ei osannut. Kun he tulivat Heim Heiderieterin talon kohdulle, kohottivat lapset kaikki vaieten käsiään, ja antoivat siunauksensa vasemmalla Nummitalolle ja oikealla kouluhuoneelle, josta kuului joululaulua, ja Eschenwinkelille alhaalla jalkojensa edessä.

Ja tällä paikalla osoitti se, joka oli toisten johtajana, Heimin kotoa kohden. Silloin veivät ne kaksi pojan, joka vaivoin pysyi pystyssä, mäkeä ylös. Hiljaa avoivat he ylemmän ovipuoliskon ja kurkistivat sisään ja olivat ihan niin pitkät, että ylettivät kurkistaa sisään, mutta eivät rahtustakaan pitemmät. Heitä vastaan tulvahti hyvänä ja lämpimänä navetantuoksu läävästä ja kuului sarvipäitten kodikasta murinaa. Mielissään heräsivät muinoiset Bethlehemin aikuiset muistot. He astuivat sisään ja menivät viistoon välikön poikki ja laskivat valossa, joka levittäytyi heidän omilta kasvoiltaan, pojan matalaan seimeen ihan oven takana. Kaikki on vielä tänäpäivänä Nummitalossa samalla tavalla, kuin oli sinä yönäkin.

Telsche Spieker oli yksin kotona, istui tuvassa ja oli nyreissään. Hän oli hyvin tyytymätön Heimiin, Hyödyttiköhän ylialaan mitään hoitaa tuon miehen taloutta? Olikohankaan enää mitään hoidettavaa? Ainahan hän oli halannut päästä oikeaan taloon, jossa oli työtä aamusta iltaan. Talouden pitoon, joka pyrki eteenpäin eikä taantunut. Ei, tämä ei ollut mikään kunniakas toimi, tämä toimi Heim Heiderieterin talossa.

Telsche Spieker oli harmissaan. Hän ei ollut harmissaan Heimiin, vaan itseensä. Hän oli hämärissä seisonut ovessa ja ajatellut Reimer Wittiä. Sitten oli hän katsahtanut hänen asuntoaan kohden ja nähnyt, kuinka lapset valaisivat joulukuusta lampulla. "Tuohon tapaan ei saa jatkua."

"Eiköhän minulla ole velvollisuuksia Reimer Wittiä ja hänen lapsiaan kohtaan? Mikä surullinen jouluaatto tämä! Tässä tämä pahan onnen talo, jossa nyt olen asunut jo kaksikymmentä vuotta, ja jossa ei hallitse, ei ahkeruus, ei järki, ei onni! Ja tuolla toisella puolella nuo seitsemän lastu! Ja kun hän palaa kotiin, niin ei tupa ole lämmin, eikä takassa valkeata. Jumala armahtakoon!"

"Antoisinko ne kaksituhatta markkaa, jotka kahtenakymmenenä vuonna vaivoin olen saanut kokoon, mennä Wittin lasten suihin? Sillä siihen se kävisi. Tunnen maailman! Ja olen varova itseäni."

Puistaen päätään ja puhellen itsekseen, kuten semmoiset ihmiset ainakin, jotka ovat paljon yksikseen, sytytti hän lampun ja istui lieden ääreen. Hän otti pöydältä raamatun, joka ehkä oli ollut jo kaksisataa vuolta siinä, istui alas ja rupesi lukemaan kertomusta joulu-illasta, hän piti lukiessaan kirjaa kaukana itsestään, sillä hän rupesi jo tulemaan pitkänäköiseksi. Hän oli jo neljänkymmenen paikkeilla ja oli hän katsellut paljon avaran kankaan ylitse.

Kuu hän siinä luki ja tuli kohdalle, jossa sanotaan: "ilmestyi silloin lakeudelle taivaallisten sotajoukkojen paljous", rupesi ikkunasta kuulumaan, kuin olisi sitä vastaan keveästi ja arasti koputettu, ja kohta jälkeen samoin ovella, joka aukeni välikölle; hän kuuli lukemattomia keväitä askelia, ja matalaa naurua väliköltä. Hän kuunteli, pidättäen hengitystään, ja katseli yhä vielä kirjaan, tuohon sanaan: taivaalliset sotajoukot. Silloin kiskaisi hän itsensä irti, nousi ylös ja meni välikölle. Siellä oli kaikki pimeätä. Mutta vasemmalle ovesta, läävästä käsin, kuului äänekästä syvää nukkuvan lapsen hengitystä. Se kuului niin omituiselta lehmäin märehtimisen keskeltä. Muuten oli kaikki hiljaista, niin hiljaista, kuin kuuntelisi koko maailma tuota lapsen hengitystä.

Silloin palasi Telsche Spieker sisään takaisin, sytytti värähtelevin käsin navettalyhdyn ja aukaisi varovasti lehmäläävän oven, siinä makasi Fritz Witt hänen jalkojensa edessä seimessä. Hän makasi siinä yhdessä myttyrässä, kääriyneenä kokoon kuin iiliäismato, pää kätkettynä käsivarsien alle, niin että näki ainoastaan tukan. Mutia siitä tunsi hän hänet kohta, sillä kukaan ei leikkaa hiuksia niin rohkein leikkauksin kuin Reimer Witt. Hän tunsi sitäpaitsi housut, jotka pojalla oli yllään, ja jotka hän eilen oli paikannut.

Hän seisoi hetken, kuunteli hänen hengitystään, ja katseli tuota edessään olevaa onnetonta pikkukääröä. Sitte sanoi hän oikein tuikeasti: "Tuossa hän nyt on! Mutta taivaallisista sotajoukoista ei näy jälkeäkään. Hän on heistä kai ollut liika likainen." Hän laski lyhdyn kädestään, otti lapsen syliinsä, kantoi hänet sisään ja laski pöydälle lieden ääressä. Taivaalliset sotajoukot seisoivat Nummitalon ympärillä.

Hetken hän epäili vielä, silmänsä olivat miettivinä ja tuikeasti luotuina tuohon nukkuvaan lapseen. Hän ajatteli erästä, joka nyt makasi lumen alla kirkkotarhalla. Ja mitä kauemmin hän ajatteli häntä, sitä vakavampi, rohkeampi ilme heräsi kasvoilleen. Hän meni ikkunapenkin ääreen ja palasi, kädessään kirjoitusneuvot ja kirjoitti, kumartuneena pöydän ylitse, seisoaltaan, toisella puolellaan lapsi, toisella raamattu, viistoon koko arkin yli suurin kirjaimin: "Telsche Spieker on kyllästynyt hoitamaan herra Heiderieterin taloutta. Lypsää lehmät ja siivoa lattian osaa hän itse. Kaikkea siunausta ja hyvinvointia, jota jo onkin talossa, mutta myöskin ahkeruutta ja hyvän vaimon, jota ei vielä ole, toivoo Telsche Spieker, joka tähän asti on ollut emännöitsijänä herra Heiderieterillä, mutta joka nyt on sitä samaa Reimer Wittillä niinsanotussa Eschenwinkelissä."

Sitte kävi hän vielä kerran katsomassa salin uunia, sammutti valkean, otti sänkyvaatteensa, kääri lapsen niihin ja lähti ulos. Hän lukitsi oven takanaan ja pisti avaimen Nummitalon tapaan oven päälle räystään ja ylimmän seinähirren väliin. "Hyvä vaan", ajatteli hän, "ett'ei hän ole kotona, muuten puhuisi hän minulle vielä suut silmät täyteen, ja osaisi liehakoida niin kauan, että jäisin." Hitaasti ja astuen raskaasti, ruumis kumarassa, meni hän hiekkatietä alas. Putoileva lumi peitti hänen jälkensä, että oli, ikäänkuin hän ei ikinä olisi ollut Nummitalossa.

SEITSEMÄS LUKU.

Oli tullut uusi vuosi, ja ihmiset olivat livahtaneet siihen aivan samaan aikaan kuin lapset alkoivat saada luistella kanavan jäällä. Dwengerin pojat, jotka aina olivat vallattomia ja ylimielisiä, olivat jo aamusti aikaiseen käyneet rumuamassa siellä, olivat luisuneet viistoon kulmauksen yli kaislikkoon. Sitä risahtelua, rytinää ja ryskettä, olipas joku saanut naarmuja otsakulmiinsakin. Mutta he olivat sankareita, ja se oli pääasia. Schüttln lapset taas seistä kyyristelivät nenät sinisinä ja kädet kyynäspäihin asti housuntaskuissa rannalla, osoittivat toisilleen heleän jäälasin lävitse tuonne pimeään kumottavaan syvyyteen, ravistelivat päitään Dwengerien vehkeille, eivätkä tohtineet ottaa ainoatakaan rohkeampaa askelta ulos jäälle. Kello yhdentoista tienoissa ilmestyi opettaja Haller ulos jäälle. Silloin lähtivät kaikki, pienet ja suuret, rohkeat ja pelkurit hänen jälissään, joka asteli edellä. Muhkeana asteli hän — hän painoi silloin lähes kaksisataa naulaa — ollen kuin mikäkin kohtalon ja maailmanjärjestyksen vaarumattomana vaeltava kuva.

Kolmekymmentä päivää menivät lapset leikkitunteina alas rantavallia, ja joka kerta kun he tulivat koulunovelta ulos, täytyi heidän varjostaa käsillään silmiään, niin häikäisevän kirkkaana yleni aurinko valkean maailman yllä.

Niilipä olivat nämä kolmekymmentä päivää tulvillaan auringon valoa ja iloista lastenhälyä.

Mutta Heim Heiderieteristä näytti maailma nurjalta. Hän näki taloutensa menevän päin männikköön. Karjansa oli hoidettu, hän itse ilman iloisuutta. Hän etsi emännöitsijää. Kun ei hän halunnut ketään omasta kylästä eikä lähitienoolta, oli hän lähettänyt ilmoituksen sanomalehtiin; mutta ei vaan ollut ilmennyt mitään sopivaa. Mutta oli sentään sallittu, että näinä kolmenakymmenenä päivänä aurinko vielä koitti Heimillekin.

Viime päivinä tammikuuta sai hän kirjeen rouva Mölleriltä, joka aiemmin oli omistanut Munkkiravintolan, ja joka nyt vanhoina päivinään asui torin laidalla kaupungissa, viistoon vastapäätä Munkkiravintolaa ja katseli ikkunasta, olisikohan ketään, jota hän voisi auttaa. Heim Heiderieter oli ollut hänen lemmikkinsä jo muinoin, kun hän vielä oli koulupoika. Hän oli osoittanut äidillistä huolenpitoa häntä kohtaan, oli usein antanut hänelle ruokaa, oli sittemmin toisinaan pitänyt hänelle nuhdesaarnoja, ja nyt viime aikoina oli hänellä vakaa tuuma toimittaa hänet naimisiin, hän oli nimittäin talven mittaan aivan liika usein nähnyt Heimin rivakalla Ruskollaan ajavan Munkkiravintolasta torin poikki. Hän tunsi hänen rahakukkaronsa heikot puolet yhtähyvin kuin hänen luonteensakin.

Tämä rouva Möller siis, joka on tuttu koko paikkakunnalla siistin pyyleän ulkonäkönsä, hienon terävän älykkyytensä ja kunnollisen avuliaan luonteenlaatunsa vuoksi, kirjoitti Heimille, että hän nyt luuli löytäneensä erään tytön, joka vaatimattomilla ehdoilla suostuisi parhaimpansa mukaan hoitamaan hänen talouttaan. "Sillä paljoa, Heim hyvä, et voi vaatia. Taloutesi on hieman laihahko, ja sinulla itselläsi on joitakuita vikoja." Siten kirjoitti rouva Möller.

Silloin valjasti Heim Ruskonsa eteen ja ajoi keskellä aurinkoisinta ja lumivälkkeisintä päivää kaupunkiin. Kun hän ensin Munkkilassa oli kylmän vuoksi tyhjentänyt pari lasia kylmää totia, meni hän parhaimmassa mielentilassa, Varmoilla itseensä luottavilla askelilla torin poikitse, tervehti ylös asianomaiseen ikkunaan ja astui sisään tuonne hupaiseen lämpimään huoneeseen.

Ensi aluksi puheli tuo ripeä pyyleä rouva, kuten täällä on tapana kaiken maailman asioista, ainoasta pojastaan Kristianista, jolla on kaukana Witte Kneessä suuri aulankomaatila, viime perjantaisesta toripäivästä, viime pesusta, ja turveisännästä, jota ei ollut kuulunut. Sitte nousi hän yht'äkkiä ylös, aukaisi oven ja huusi ulos kyökkiin:

Kohta ilmestyi oveen, kädessä kilkahteleva teetarjotin, kookas, voimakasrakenteinen ruskeanverevä tyttö, jolla oli voimakaspiirteinen pyöreä pää kauniine tummine hiuksineen, hän oli ehkä hiukan yli kahdenkymmenen vuoden vanha. Hänellä oli yllään ruskea samettimekko, jossa oli matala kaulus ja kapea valkea kaularöyhelö, ja musta hame. Heim muistaa sen vielä tänäpäivänäkin.

"Näetkös, Heim?" Tietysti Heim näki. "Tämä on Eva 'Walt. Hän suostuu rupeamaan emännöitsijäksesi."

Teetarjotin oli laskettu pöydälle ja Eva Walt, joka vältti tulemasta kasvoineen ikkunan valoon, kumarsi, silmät maahan luotuina lyhyesti herra Heiderieteriä kohden. Tämä oli mykkä.

"Toisitteko hiukan leivoksia. Eva? Haluaisin nähdä, maistuvatko ne hänelle. On hyvä merkki, jos herrat eivät halveksi leivoksia. Epäsäännölliset miehet eivät välitä leivoksista."

Silloin oli tyttö jo takaisin taas ja tarjosi hänelle leivoslautasta. Heim otti ja sanoi verkkaan: "En vaan osaa kuvitella, että te tuolla yksinkertaisessa talossani ja yksinäisyydessä siellä… ja sitte se runsas työ…"

Heim asettui takakenoon tuolille ja yritti näyttää rauhalliselta. Kun etsii emännöitsijää, pitää näyttää vakavalta ja varmalta: "En tiedä, osaatteko oikein kuvailla itsellenne, millaista on elämä ja työ sellaisessa talossa, kuin minun."

"Luuletko sinä, ett'en ole juurtajaksain selittänyt hänelle, millaista luonasi on ja millaiselta siellä näyttää."

"Rouva Möller on kertonut minulle kaiken, herra: talon asemasta ja jokapäiväisistä töistä siellä. Eikö totia, teillähän on nuori renki, joka silloin tällöin voi auttaa hiukan? On lypsettävänä kuusi lehmää, ja toisinaan istuu joku päivätyöläinen myöskin pöydässä. Luulenpa, herra, että voisin hoitua talouttanne, jos vaan alussa saan kysyä teiltä hiukan neuvoa. Tunnen kyllä työt, jotka ovat tuollaisessa maataloudessa kuin teidän suoritettavat, mutta en tunne täkäläisiä tapoja."

Heim veti henkeään syvään: "Suoraan sanoen, neiti, en ymmärrä, kuinka mieleenne on johtunut pyrkiä noin alkuperäisiin oloihin. Olette sivistynyt ja osaatte käyttäytyä tarpeeksi hyvin, voidaksenne saada kaupungissakin hyvän toimeentulon. Mitä tulette te etsimään mailta ja minun yksinkertaisesta kodistani?" Hän kohottausi hiukan suoremmaksi. "Pelkään että olette saava taloni minulle hupaisemmaksi kuin mitä olon tottunut, ja että sitte tahdotte pian taas pois luotani, koska siellä on työtä liika paljon ja koska talo on liika hiljainen."

Nyt loi tyttö häneen ensikertaa silmänsä. Pari älykkäitä tummia silmiä oli vakavasti luotuina häneen. "Olen yksinkertainen tyttö vaan", sanoi hän, "ja olen saanut kokea monellaista. Haluaisin hiljaista uutteraa työtä, haluaisin tehdä sennimistä kaiket päivät. Olen keskustellut kaikesta rouva Möllerin kanssa, tunnen työt, ja tiedän myöskin palkan, jonka voitte maksaa minulle."

Siinä olikin asian painavin puoli. Heim hengitti keveämmin taas ja sanoi: "Ja sinä, täti, anelet myöskin, että neiti Waltin pitäisi tulla minun luokseni? Mutta kuulehan, kuinka olet tullut tuntemaan hänet?"

"Eva oli Hampurissa sukulaisteni luona ja etsi jotain tointa. Sattui palvelustyttöni silloin juuri olemaan kipeänä. Pyysin siiloin häntä auttamaan minua. Siten alkoi tuttavuutemme."

"Mielelläni, poikaseni, mikäli asia koskee Evaa! Kummastelen muuten, että estelet noin paljon. Olenko minä käytännöllinen nainen, vai enkö ole?"

"Olet paras kaikista, täti!" Hän nousi ylös, ja kun tyttö meni hänen ohitsensa, oijensi hän kätensä hänelle ja sanoi: "Toivon, ett'ette te tulisi katuinaan tätä."

"Enhän; olen kiitollinen teille luottamuksestanne. Lähden jo tänään kanssanne, herra!"

On ylen miellyttävää itselle kuulla, että tuommoinen noin voimakas ja kaunis neito kutsuu noin kunnioittavasti itseä herraksi. Mutta sitte pitää myöskin miehellä olla tarpeellinen määrä itsetietoisuutta.

Matkalla, rinnakkain istuessaan oli heillä paljokin puhuttavaa keskenään. Heim piti huolen sekä ohjuksista että keskustelusta. Hän kertoili maan muodostumisesta ja ihmisistä, jotka asuivat sillä. Tyttö kuunteli tarkkaavasti ja antoi silmäinsä vaeltaa marskeilla mereen asti. Heim kertoi tuttavistaan, Frisiuksesta ja Hallerista, Witteistä ja Landt'eista, Peter Nahwerista, joka ei saanut tupakoida ja Pellwormerista, jonka oli vaikea puhua. Tyttö ohjasi älykkäillä kysymyksillään hänen kertomuksensa kulkua kuin ohjaksilla.

Silloin rupesi hän kodikkaanhupaisella, liioittelevalla tavallaan kertomaan Nummitalosta. "Nummi", kertoi hän, "on liika korkeata ylämaata. Se on niin korkeata, että sateet eivät jaksa niin korkealle. Marski taas on liika alavaa: se kurkistelee ainoastaan joinakin kauniina kesäkuun päivinä esiin veden alla. Näitä alamaita varten olen hankkinut erikoista korkeakoipista lehmälajia, joka vesirikkauden ja Darwinin vuoksi kehittyy aina pitkäkoipisemmaksi. Ylämaata varten taas olen tuottanut lampaita Lüneburgin kankaalta. Kun kangas siellä, kuten lienette sanomalehdistä lukenutkin, on otettu viljelykseen, etsivät lampaat siellä sanomalehtien kautta jotakin paikkaa maassamme, joka olisi tarpeeksi laihaa ja kuivaa heille. Minä olin ainoa, joka tarjouduin ottamaan vastaan."

"Nummitalo", sanoi hän, "on joku entinen jätinhauta tai entinen keittokuoppa. Siitä ollaan vielä eri mieltä. Joka tapauksessa on se kuoppa maassa, jonka yllä on terävä kalteva olkikatto kuin viljakuhilas. Oljet ovat vähitellen muuttuneet nummeksi. Kristofter Dwenger — tulette tuntemaan hänet ja uskomaan sen mahdolliseksi hänestä — niitti tänä syksynä kangasheinää, niitti ja niitti ja ennenkuin huomasikaan mitään, iski viikatteensa savupiippuuni. Sen jälkeen olen pystyttänyt varoitustaulun: 'Tästä alkaa Heim Heiderieterin katto.'"

Heim kääntyi häntä kohden ja katsoi häntä hänen tummiin silmiinsä: "Olen vakuutettu, että te tunnette paremmin minut, kuin minä itse itseni. Olette kuullut kaiken rouva Mölleriltä. Niin, olen minä ollut yliopistossa, Tübingenissä, olin viisi vuotia siellä, mutta silloin, juuri kun minun piti ottaa joku tutkinto, niinhän rouva Möller kai sanoi? — silloin lentää päähäni, ett'ei minun siellä sentään ollut oikein mukavaa. Minun täytyi kotiin."

Heim katsahti kylän ylitse, joka oli edessään alamaalla ja kankaan poikitse Nummitaloa kohden: "Tänne tahdon jäädä", sanoi hän vakavasti, "ja koetan viljellä ja hoitaa sitä pientä perintöäni joka tuossa on ilta-auringon valaisemana, niin, ja sitäkin perintöäni, joka minulla mahdollisesti vielä on lisäksi. Alku on aina hankalaa", lisäsi hän huoaten, ja mieleensä johtui kirjoituspöytänsä, ja menneen vuotinen perunasaaliinsa. "Näettekö Nummitulon? Tuo vanha viisas talo on tulonne viettäjäisiksi tilannut itselleen auringolta loistoa, ja koreutta, sitä pukee erinomaisesti tuo suuri valkea lumimyssy, johonka se nyt on pukeutunut, ja silmänsä, joilla se tähystelee ulos tielle, välkkyilevät auringonkultaa. Toivotan teille iloista onnellista mieltä tämän talon katon alla. Astukaa alas; olemme perillä."

Aurinko loi vielä pitkän ystävällisen silmäyksen Nummitaloon, sitte sulki se kultaisen silmänsä ja vaipui mereen.

Eva Walt seisoi yksin huoneessa, jossa Telsche Spieker oli asunut. Hän astui ikkunan ääreen, aukaisi sen, ja loi silmänsä ulos kankaalle, ja katseli kauan ajatuksissaan ulos metsää ja Wodaninkukkulaa kohden, joka yleni metsän edessä yhtä valkeana kuin kangaskin. Sitte astui hän ikkunasta, sulki sen, katseli kukkia ikkunalaudalla, vanhoja hurskaita kuvia seinällä sekä siistiä, vaikealla vaatteella peitettyä vuodetta. Ja katseltuaan kaikkea tuota, istahti hän tuolille pöydän ääreen, katsahti vielä kerran hämillään ympärilleen, samalla kun nuorille terveille kasvoilleen kohosi puna, laski molemmat käsivartensa pöydälle, kätki kasvonsa ja rupesi itkemään.

Kolmekymmentä päivää välkkyili aurinko kirkkaana lumipeittoisen maan yllä. Mutta Strandigerkartanossa oli taivas pilvessä.

Lenalle tuli joka maanantai kirjalähetys Berlinistä. Siiloin oli hän kolme päivää aina kuin kateissa, hän tuli näkyviin ainoastaan päivällisajoiksi. Niiden jälkeen kulki hän talossa posket kuumeisina ja silmissä loisto. Hän oli saanut hengittää Berlinin ilmaa, ja oli lämmennyt siitä. Hän puheli kiihtyneen iloisesti jokaisen kanssa, ja vaati välttämättömästi, että Andrees tulisi ratsastamaan hänen kanssaan kankaalle, ja koetti häiritä Hinnerk Elsenin tavallista rauhaa. Loppupuolella viikkoa seisoskeli hän ikkunoissa ja kuleksi ulkona lumessa pitkin rantavallia, katseli kankaalle, palasi kotiin ja lukitsi oven takanaan, ja kuuli, että hän itki sisällä. Seuraavana aamuna huomasi Anna Witt että juhlapuvut olivat olleet esillä ja että niillä oli kyyneliä.

Sunnuntaiaamuisin ilmestyi hän silmät punervina veljensä eteen: "Etkö voi tehdä mitään, että hän lähtisi kanssamme Berliiniin. Tee jotakin, joka vaikuttaa, ett'ei hän enää siedä nähdä koko tätä taloa, ja että hän lähtee kanssamme."

Frans Strandiger vetäisi kerran kädellään otsansa ylitse, ja tuijotti synkkänä lattiaan: "Niin, niin, koetanhan tuumia, Lena. Minulla onkin eräs suunnitelma, mutta minun pitää menetellä varovaisesti, ett'ei hän kokonaan närkästyisi minulle; tulee nimittäin vaikeaksi maksaa vuokra ajoissa."

Silloin lähti Lena Strandiger huoneesta, ja hänen äitinsä tuli sisään, istuutui Fransin kirjoituspöydän ääreen ja rupesi vielä vanhoina päivinään opiskelemaan tilushoidon monimutkaista kirjanpitoa, otti nenälasit silmiltään, kutsui poikansa luokseen, ja osoitti erästä sivua kirjassa, jossa olivat merkityt korjaukset, tulot ja menot Eschenwinkelistä ja sanoi sitte: "Tämä sivu pitää tulla tyhjäksi, säälittä."

Mutta ennenkuin hän lähti huoneesta ja puhuttuaan vuokrasummasta ja tehtävistä välttämättömistä parannuksista, sanoi hän: "Kuulo, kuinkahan paljon rahaa on Landt'illa? Etköhän sanonut jo vuosia sitten, että kummallakin on neljäkymmentätuhatta markkaa? Ajattele ensi päivää marraskuuta, Frans!"

Andrees Strandiger kuleksi usein levottomasti ulkona kankaalla. Illat istui hän huonona ja epämukavana seuranpitäjänä suuressa seurusteluhuoneessa, jossa hän muinoin oli istunut isänsä ja äitinsä kanssa, ja ajatteli kaikellaista, useimmakseen pohti hän sentään sitä kysymystä: "Kuinka saattaa ihminen myydä kotonsa, kappaleen omaa elämäänsä ja omaa sieluaan? Joll'ei juuri hätä ja puute häntä siihen pahoita?"

Kohta liikkuivat, ajatuksensa tässä kehässä: "Olen vuokrannut taloni pois, koska aioin elää ja nauttia Lena Strandigerin kanssa. No niinhän siis: ulos maailmaan!" Mutta samalla ilmestyi hänen silmäinsä eteen mies, josta Frisius oli puhunut ja joka sanoi: "Mene sinäkin viinitarhaani!"

Sitte ajatteli hän taas: "Menen pyytämään Maria Landtia, että hän tulee minun vaimokseni, elämäni toveriksi. Olen oppiva ajattelemaan niinkuin hän ajattelee, ja elämään niinkuin hän elää. Tahdon palvella kotiseutuani, ja elää yksinkertaista vaatimatonta elämää." Mutta kun ajatuksensa hetken kulkivat tätä tietä, silloin näki hän edessään, kirjoitettuna hiekalle, sanat: "Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna olemme kuolleet."

Hän karttoi Nummitaloa ja Pappilaa. Pitkissä kaarroksissa kulki hän tuntikausia kylän ympäri kankaan poikitse rantavallille ja seisoi siellä ja katseli ja levitteli rintaansa ja imi nautinnolla ilmaa keuhkoihinsa: "Olen kotona! Kotona!" Vierailla mailla vieraissa seuduissa ollessaan oli hän halveksinut ja halpeillut sitä. Mutia nyt, kun hän joka päivä sai katsoa sitä sen uneksuviin kaihomielisiin kasvoihin, rakasti hän sitä päivä päivältä enemmän. Se levitti käsivartensa häntä kohden, loistavammiksi muuttuivat sen silmät. Se tavoitti hänen sydämeensä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen: "Jää tänne!"

Naiset yläkerroksessa elivät omaa hiljaista elämäänsä. Rouva Strandiger vietti suurimman osan päivästä nojatuolissa ikkunan ääressä. Hän oli nyt melkein kokonaan sokea: hän voi enää eroiltua ainoastaan, oliko päivä auringonpaisteinen vai pilvinen. Hän istui siinä paikallaan ja kuunteli, kuinka lapset leikkivät rantakanavan paltaalla. Kudin kädessään ei milloinkaan valmistunut. Se vaipui kohta takaisin syliin, oli kuin olisi joku sanonut: Älä nyt enään! Jos joku puhutteli häntä, rupesi hän kohta puhumaan pojastaan, kuinka hänen äänensä ja käyntinsä muistutti isää, ja kuinka hän oli yhtä tunnollinen ja kelvollinen mies. Ainoastaan uhkarohkea hän ei ollut, ikinä ei hän menisi ulos matalikolle ja Flackelholmille. "Minä olen ollut heikko nainen", sanoi hän, "mutta hän on saava talon taaskin kuntoon. Kuinka pitkälle ovat rakennukset Eschenwinkelissä jo edistyneet?"

Andrees ilmestyi ovelle, hän aikoi tulla puhumaan Marian kanssa siitä, joka runteli sydäntään.

Andrees nyökäytti päätään ja sanoi ääneen: "Kyllä, äitini!" ja astui hänen tuolinsa ääreen ja silitti kädellään hänen valkeita hiuksiaan ja antoi katseensa vaeltaa ulos kanavalle eikä tohtinut luoda katsettakaan pöytää kohden, jonka ääressä Maria Landt istui, lähti ulos taas ja taas oli särjetty runneltu sydämensä saanut uuden haavan.

Kukaan ei ollut tohtinut sanoa vanhalle rouvalle: "Talo on annettu vuokralle. Andrees lähtee Berliniin."

Frans Strandiger kävi joka aamupäivä katsomassa, kuinka tätinsä voi. Mutta useasti unohti hän puhutellakaan vanhaa rouvaa. Hän istuutui vastapäätä Maria Landtia ja puheli hänen kanssaan jokapäiväisistä asioista. Mutta Maria tunsi, että hänellä oli joku tarkoitusperä hänen suhteensa. Silloin menivät hänen kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi, hän nousi ylös ja lähti vaieten huoneesta. Makuuhuoneessaan kirkahti hän matalaan ja lepäsi polvillaan, nousi taaskin ylös ja kumartui pöytää vastaan lukemaan sitä kirjaa, josta hänen oli tapansa etsiä lohdutusta ja neuvoa, mutta ei löytänyt sitä ja palasi levottomuuden ja tuskan ajamana takaisin, kasvot kärsivän ja menehtyneen näköisinä ja silmät katseettomina.

Kolmekymmentä päivää uudenvuoden jälkeen puhalsi ensimmäinen kevätmyrsky kohisevana maiden ylitse. Ensi päivänä riisti se lapsilla, jotka luistelivat kanavalla, lakit päästä, tuuppi heitä selkään ja työnsi ruovonsänkeen rannalla, jossa he kaatuivat. Seuravana päivänä karkoitti se heidät kosteakiiltoiselta jäältä. Opettaja Haller seisoi paljainpäin Heimin tuvan oven edessä, huusi ja viittoili.

Nyt jäi Ingeborg Landt yksin kanavalle. Toisinaan antoi hän voimakkaan puuskaisen luulen kulettaa itseään, toisinaan taisteli hän sitä vastaan. Kun hän antoi tuulen kulettaa itseään, olivat kasvonsa hiljaiset ja miettivät, mutta kun hän taisteli sitä vastaan, lähenivät silmäkulmansa toisiaan, otsansa meni ryppyyn, ja hän työnsi rintaansa voimakkaasti esiin. Silmänsä olivat vakavammat kun tavallisesti hänen ikäisillään, ja hän puheli itsekseen.

"Maria itki tänä yönä. Kunpa hän välittäisikin minusta yhtä paljon kuin Mariasta, niin osaisinpa ottaa hänet ja pitää hallussani, mutta hän ei katsahdakaan minuun, minä olen ainoastaan lapsi hänen silmissään… Minä olen voimakkaampi ja kauniimpi ja rohkeampi kuin Lena Strandiger… Maria menettää rohkeutensa kohta, kun hiukankin puhaltaa vastaan. Mutta minun rohkeuteni kasvaa silloin… Hän itki; mutta minä… minä ajattelin, kuinka voisin muuttaa asiain menon… Mutta enhän kuitenkaan voi tehdä muuta, kuin osoittaa hänelle rakkauttani ja toiselle hampaita… Sen saattaisin kestää, että Maria saisi hänet. Lähtisin silloin pois täältä. Mutta että tuo toinen ottaa hänet, eikä kunnioita häntä, ja vilkkuilee toisille miehille… Sitä en kestä. Se pitää hänen saada nähdä, että minä olen voimakkaampi ja rohkeampi, kuin he kumpikaan… Oma rakas sisareni!… Oi, Maria ja hän eivät sovi yhteen."

Kuu hän luistimet kädessä palasi pihan poikitse ja Frans tuli häntä vastaan, nauroi hän hänelle, nyökäytti päätään ja sanoi: "Menettekö vielä kerran tervehtimään Mariaa tuolla ylhäällä? Luulen, että hän on iloinen, kun tulette." Kun portailla Andrees tuli häntä vastaan, pysäytti Ingeborg hänet, ja sanoi, vaikka hän näyttikin synkältä, hengästyneenä: "En vielä viitsi mennä sisään istumaan. On niin ihanaa ulkona, niin suurenmoisen hurjaa ja raikasta. Huolitko minusta mukaasi?"

"Minä lähden Andreeksen kanssa kankaalle!" ja hän niksautti sormillaan Lenan huonetta kohden: "Minä lähden Andreeksen kanssa kankaalle." Ja he lähtivät.

Oli aivan samallaista kuin silloin, ehkä noin kahdeksan vuotta sitten, kun hän oli käymässä Marian kanssa. Se eroitus vaan; että silloin oli kaunis kirkas syyspäivän ilma ja että kummallakin vaeltajalla silloin oli lapsen sydän. Nyt sysäili heidän takanaan kostea kylmän kolakka länsituuli. Vingahdellen puuski se heitä vastaan, mennä viuhui heidän välitsensä, heitteli kylmiä sadekuuroja heitä vastaan, täytti kaikki epätasaisuudet maanpinnalla vedellä, niin että heidän tuontuostakin täytyi erota toisistaan ja viuhui valitellen ja vingahdellen menneistä päivistä ja nykyisistä huolista.

Wodaninkukkulalla kääntyivät he takaisin. Silloin iski myrsky koko voimallaan heitä vastaan ja viskeli repaleisen liehuvan manttelinsa märkiä siekaleita heitä vastaan. Silloin kohosivat heidän päänsä ja silmänsä terästyivät. Se kuului heidän kummankin ominaisuuksiin, että uskalluksensa ja rohkeutensa kasvoi, jos oli matka vastatuuleen.

Ingeborgin katse liiti ulos rantavallin tuolle puolen, ja silmissään kiilui kuin terästä. Huivia, jonka hän oli kieraissut päähänsä, riisti kuin joku ohitsekiitävä käsi puoleen. Sama käsi pärskytti vesihelmiä hänen vaaleille hiuksilleen.

Silloin katsahti Andrees häneen, ja huomasi taaskin, että hän oli vallan toisellainen kuin sisarensa. Maria oli uskollinen ja heikko, tämä tässä oli uskollinen ja voimakas.

Eihän hän tuntenutkaan häntä. Hänhän oli aina ajatellut vaan Mariaa.
"Oletko mieltynyt astumaan näin kanssani tuulta vastaan."

Ingeborg taivutti päätään taaksepäin ja katsahti häneen, ja Andrees näki, kuinka syvään hän veti henkeään.

Hetken perästä tarttui myrsky taas voimakkaammin häneen, tempoi hänen pukuaan ja heitti jokaisen vaatesiekaleen hänen jäseniään vastaan, myrsky vinkui ja turjutti ruumiissaan ja sielussaan, ja järkytti sielussaan hereille ajatuksia, jotka siihen asti olivat nukkuneet ja levottomasti uneksuneet sen jossakin nurkassa.

"Aina eteenpäin, Ingeborg! Tämä on ensimmäinen iloinen hetkeni kotona.
Etkö pelkää? Etkö väsy?"

Ingeborg naurahti kovaan ja katkerasti. "Minä en pelkää, mutta…" ja hän ojensi nyrkkiin puristetut kätensä eteensä, ja hampaansa kilahtivat avuttomassa vihastuksessa yhteen.

Silloin tunsi Andrees, että tämä rinnallaan oli häntä lähinnä. Harsot ratkesivat rikki, sumut väistyivät, aukeni portteja, hänelle pilkoitti kaukaisuudessa taaskin tie ja toivo.

"Sinun pitää ottaa Jumalan tahto ja oma tahtosi, ja ota sitten uljuuden vasara käteesi ja luo niistä yksi tahto. Silloin seisoo siinä loisella puolen Jumalan kuva, toisella puolen omaa kirjoitustasi. Silloin on sinulla arvosi."

Silloin pysähti Andrees ja jäi tuijottamaan häneen: "Mistä olet keksinyt tuon, olet vielä niin nuori?"

"Olen vaan ajatellut meitä kaikkia, miksi olemme joutuneet näin onnettomiksi. Marialta puuttuu omaa tahtoa, sinulta Jumalan tahto."

"Voit puhua terveeksi ihmisen. Minun pitää puhua enemmänkin kanssasi vielä. Kun vaan tietäisin, oletko ystävä minulle…"

"Mutta kysyhän sitte, Andrees! Avaa silmäsi!" Hän löi molemmat kätensä kasvoilleen peittääkseen liekkejä, jotka tulvahtivat silmiinsä ja kasvoilleen.

Ja vallin juurella, kanavan partaalla seisoi Maria Eva Waltin rinnalla, joka oli noutamassa vettä. Ja Maria katsahti sattumalta ylös ja näki sisarensa kasvoihin. Sitte lähti hän Eva Waltin kanssa Eschenwinkeliä kohden.

Myrsky ulvoi vinkuen ja viuhuen rantavallin yllä, lensi sieltä kohisten kanavan ylitse ja iski kankaan reunaan.

KAHDEKSAS LUKU.

Eschemvinkel oli saanut talvivieraan: puute hiipi ovelta ovelle. Hyvin hiljaa hiipien aukaisi se oven oven perästä ja nousi kiviliedelle, jolla paloi kituinen valkea padan alla.

Miehillä ei ollut kahdeksaan viikkoon ollut mitään työansiota. Sateet ja pakkanen, vesi ja lumi estivät työskentelemästä pelloilla. Edellisinä vuosina oli järjestetty siten, että viljanpuinti kartanossa hankki viikkoja kestävää työansiota; mutta Frans Strandiger oli toimittanut itselleen työväkeä yläkankaalta, siellä kun työväki oli helpompaa kuin marskeilla.

"Hänellä ei ole mitään tunnetta meitä kohtaan", sanoivat naiset Marialle. "Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä huolia meillä ja meidän kaltaisillamme on. Mistä pitää meidän ottaa leipämme ja jauhomme? Silavasta puhumattakaan. Meitä on jokapäivä yhdeksän henkeä pöydässä. Ja lapset, kun kylmässä ja pakkasessa palaavat kotiin koulusta, ovat nälkäisiä kuin sudet."

Enempää eivät he sanoneet. He eivät puhuneet jokapäiväisistä huolistaan ja puutteistaan. Tämä köyhyys kulkee silmät maahanluotuina.

Mutta kun he puhuivat Frans Strandigerista, silloin loivat he silmänsä ylös, ja katseessaan oli synkkää katkeruutta, eivätkä he salanneet mitään: "Ensi vuonna aikoo hän riistää meillä perunamaamme, sen hän on sanonut jo Peter Schüttille."

"Hän ei välitä Jumalasta eikä ihmisistä, asuntommekin on hän vielä riistävä meiltä. Ennenkuin on vierähtänyt kahtakaan vuotta, on paikka, jolla nyt leikkivät lapsemme, oleva laidunmaata, ja hänen lehmänsä ovat käyvät sillä laitumella. Lehmät kostuttavat taloa, lapset kuluttavat."

"Niin", sanoi Thiel eukko, "he ovat oikeassa. Hänessä ei ole mitään hyvää. Parasta meille olisi, kun hän saisi vaimon, jolla olisi sydäntä vähävaraisiakin kohtaan." Ja tuo vanha vaimo katsoi räpyttelevin silmin Mariaa kasvoihin. "Siinä yksin olisi pelastus", sanoi hän, "sen sanon."

Hän oli pannut taskuunsa pari taalarinrahaa, ne hän aikoi jättää kahteen perheeseen, joissa hätä oli pahin. Hän astui Dwengerien mökkiin. Se oli kolmas rakennus Wittin asunnosta.

Dwengerin vaimo oli joskus palvellut Stramdigerkartanossa, silloin, kun Maria Landt vielä oli lapsi. Tuo voimakas kukoistava tyttö oli ollut ensimmäisiä ja syvimpiä vaikutuksia, joita kaupunkilaislapsi, joka kummastunein silmin katseli ympärilleen, oli saanut Strandigerkartanossa. Nyt oli hän seitsemän lapsen äiti, joista kolme oli kouluijässä. Lapsilla oli kaikilla järjestään ollut risatautia, ja oli kestänyt kauan, ennenkuin voivat seistä. Yhteen aikaan eivät kolme nuorinta olleet osanneet käydä. Nyt niitä oli kaksi, jotka haikailivat itseään hiekoitetulla lattialla, osaamatta nousta seisomaan. Perheen isä, Kristoffer Dwenger oli kelpo ahkera työmies, mutta sai aina ajottain juomakiihkon. Kun juopotteluhimonsa valtasi hänet, ja sen se teki aina noin joka viides tai kuudes viikko, joi hän kaikki rahat, mitä hänellä sattui olemaan taskussa, usein kokonaisen viikon ansion, hijoi riitaa, huutaa kiljahteli, kerskui, löi vaimoaan ja lapsiaan, lyhyesti, eli kuin mieletön eläin. Sittemmin, viime vuosina, on hän mennyt jäseneksi raittiusseuraan, joka on levittänyt niin suurta siunausta paikkakunnallamme, joka on saanut lämpimäksi monta kylmää liettä ja välkkyväksi niin monta suruista naisen ja lapsensilmää. Tämän seuran suojissa on hän viettänyt loppuosan elämäänsä hiljaa, raittiisti ja onnellisesti, on saanut nähdä vaimonsa taaskin toipuvan ja lapsensa kasvavan suuriksi ja kelpo-ihmisiksi.

Dwengerin vaimo otti Marian vastaan sillä epävarmalla etsivällä katseella, joka hänellä oli siitä asti, kun hän huomasi olevansa juomarin vaimo. Hän oli joskus ollut hyvinkin ylpeä, erittäinkin oli hän ylpeillyt siitä rotevasta, voimakkaasta ja terveestä miehestä, jonka hän oli saanut. Siksipä masentuikin hän niin syvästi ja menehtyi kuin sisällisesti, kun miehensä yhä enemmän ja enemmän sortui juomariksi.

"Hän meni kaupunkiin. Tänäänhän ovat eläinmarkkinat. Hän toivoi ansaitsevansa siellä jonkun markan taluttamalla eläimiä." Kalpeilla kasvoillaan oli luettavana huolestunut kysymys: "Missä tilassa palannee hän takaisin?"

"Frans Strandiger ei teetä mitään, hän ei kaivuuta ojia eikä anna puida. Rantatoetyö jäänee kai myöskin sikseen."

Maria kourasi hätäisesti taskuunsa. Mutta vaimo huomasi hänen liikkeensä ja kumartui nuorinta poikaansa kohden ja sanoi: "Olemmehan, Jumalan kiitos, kaikki terveitä toki. Niin, kuu tulee sairaus, silloin tarvitsemme apua! Sairaus kuluttaa rahoja ja saa ihmisen nöyräksi. Mutta niinkauan kuin olemme terveinä… Arvelen, että hän palaa kohta takaisin jo, ja tuo mukanaan markan puri. Usein ansaitsee hän hyvinkin."

Silloin jätti Maria Landt taalarin taskuunsa ja lähti suruissaan ulos. Ovella nojausi vaimo oven pieltä vastaan ja sanoi, silmät luotuina maahan: "Kerrottiin eilen että Frans Strandiger aikoisi mennä naimisiin. Tiedätkö sinä kertoa mitään enempää siitä?"

Ja mennen kotiin, hiipien kanavan rantaa, ajatteli hän yötä, joka jo väijyi kaislikossa ja hengitti vetten yllä, niin että näytti pimeältä. Taaskaan ei hän nyt saisi unta. Taaskin täytyisi hänen maata selällään, ja silmät avoiminaan tuijotella eteensä ja ajatella sitä, mitä hänen oli tehtävä. "Se on pelastava Eschenwinkelin. Se on säikähdyttävä hereille Andreeksen. Se on saattava hänet Lenan vaikutuksen alta lngeborgin vaikutuksen alle. Silloin on vanha rouvakin löytävä levon."

Mutta häntä kamottaa tehdä se, mikä on tarpeen. Ja kammoissaan koettaa hän etsiä itselleen toisen tien, tien Andreeksen luokse, mutta se on ihan ummessa.

Siten harhailee henkensä sinne ja tänne. Hän haparoi käsillään pimeässä, kuten rouva Strandiger, kun hän kädet ojolla menee huoneen läpi.

Pimeitä, valottomia usvaharsoja lepäili vielä seuraavana aamuna marskeilla. Aurinko yleni usvaisena ja huuruisena oikealla metsänrannasta kankaan ylle. Silloin meni Reimer Witt ylös Strandigerkartanoon.

Hän oli leveähartiainen keskikokoinen mies, jäsenensä suorat ja voimakkaat. Käyntinsä oli hieman raskaahko ja jäykkä, ja selkänsä hartioittensa välillä todisti raskaasta työstä. Ajatuksiltaan ja tiedoiltaan oli hän hyvin vaatimaton mies, mutta terve kristillinen vakaumuksensa ja erikoinen synnynnäinen aistikas käytöstapansa antoi hänelle jotain voimakasta ja ritarillista ja suopea mielenlaatunsa teki hänet suosituksi kaikkialla.

Vaimonsa pitkällöinen sairaus ja kuolema olivat tosin syvästi masentaneet häntä, ja ikävät koto-olot, jotka olivat seuranneet vainajan kuolemaa, olivat joksikin aikaa saaneet hänet neuvottomaksi ja avuttomaksi. Mutta kristillinen elämänkatsomuksensa oli pitänyt häntä pystyssä. Hän oli antanut vuotavan laivansa turvautua tähän satamaan. Nyt korjaili hän laivaansa, taklasi sen uudestaan ja piti silmällä ilmaa ja tuulia tuolla ulkona. Siitä saakka kuin Telsche Spieker oli hänen taloutensa etunenässä, oli siinä paljasta siisteyttä ja ahkeruutta.

"Aioin käydä hakemassa hiukan rahaa", sanoi Reimer Witt. "Olen kaivanut ojaa kahdeksansataa metriä, se tekee kolmekymmentä markkaa."

Andrees tuijotti synkästi eteensä maahan: "'Tuota, se on siten, että… tiedättehän. Witt, että olen vuokrannut taloni pois."

"Pitää. Mutta aioin sanoa…" Hän etsi liivintaskustaan jotakin kultarahaa: "Teillä on tänä talvena ollut niin paljon ulosmennja…" Silmänsä livistivät ylös ja alas tietä, kuin koira, joka on kadottanut jäljet.

"Aioin pyytää rahoja, jotka olen ansainnut, tarkalleen kahdeksastasadasta metriä ojaa."

Reimer sanoi tuon kovasti ja kylmästi. Ell'ei mies tuossa enää ollut työnantaja, niin mitä hän sitte oli? Joku vieras vaan.

"Se on nyt ohitse. Te lähdette ulos avaraan maailmaan, minä työhöni, ja
Rieke lepää kirkkotarhalla."

Hän kääntyi pois ja lähti jäykästi astelemaan sisäänkäytävää kohden.

Frans Strandiger istui jo pienessä huoneessaan vasemmalla, kirjoituspöydän ääressä ja laskeskeli menoja viljanpuinnista, joka juuri oli saatu päätteeseen. Hän tunsi hyvin miehen, joka seisoi ovessa lakki kourassa. Poikana ollessaan oli hänellä ollut monta rattoista pakinaa saman miehen kanssa, talvisin tallissa, kesäisin jossain ojan reunamalla. He olivat silloin olleet erityisesti hyviä ystäviä, heidän kummankin ryhdissä ja luonteessa kun oli sitä lujaa ja ylpeätä, joka on ominaista ihmisille Pohjanmeren rannoilla. Mutta ne ajat olivat olleet ja menneet. Frans Strandiger oli nyt isäntänä täällä, isäntänä! Siispä piti toisen olla renkinä. Siksipä sanoikin hän sillä välinpitämättömällä kylmällä äänensävyllä, joka niin loukkasi Eschenwinkeliläisiä: "Haluaisin, ett'eivät ihmiset tulisi häiritsemään minua ennen kello kymmentä. Mitä asiaa teillä on?"

"Kuulkaa nyt jotakin, Witt. Olette ollut liika kauan Iässä talossa. En ylialaan voi käyttää miehiä, semmoisia kuin te, jotka pyrkivät olla viisaampia, kuin isäntänsä."

"Nähkääs — jos vielä tahdotte selityksen tähän — olen aiemmin ollut hoitajana eräällä maatilalla… Rühenbau'illa… ja siellä olen oppinut tuntemaan toista lajia työntekijöitä."

"Oh, te tarkoitatte sitä lajia, joka sallii päivät pitkät menetellä itsensä kanssa kuin koirien, ja illalla tyytyy hypislelemään rukousnauhaansa."

Frans Strandiger nousi ylös. Nyt olivat kumpikin kovaluontoisia kiivaita miehiä.

'Tuo on todellakin minun käsitykseni kristinuskosta: elää hiljaista rauhallista elämää, ja seista nurkumatta paikalla, jolle kotitalo on ihmisen asettanut.

"En tiedä, herra Strandiger, onko kohtalo asettanut teidät tänne. Enkä tiedä sitäkään, mistä teillä on tuollainen käsitys kristinuskosta. Se on muovailtu muotoonsa hienossa lämpimässä huoneessa, semmoisessa kuin tämä tässä, ja sen on muovaillut semmoinen mies, jonka niinsanottu kohtalo on asettanut hyvälle asemalle. Minun kristinuskollani on puimamekko yllään ja sillä on känsäiset kädet kuin minulla."

"Arvelette noin, kosk'en ole suuria oppinut. Noh jaa, olenhan minäkin ehkä käynyt yliopistoni. Ensiksikin vuonna seitsemänkymmentä Ranskassa. Muutamia raaisti sota, minut se sai vakaaksi. Toisekseen olen käynyt kirkossa. En usein. Meikäläisillähän on ainoastaan sunnuntaipäivä perhettä ja kotoa varten. Mutta kun olen käynyt siellä, olen kuunnellut tarkalleen joka sanan, ja ottanut ne niinkuin ne kuuluivat, sanan 'veli' ja sanat 'armeliaisuus' ja 'puhdas sydän', ja vertauksen rikkaasta miehestä. 'Vaalikaa vaivaisia', on käsketty. Siksi olen ottanut sisareni luokseni. Olen ymmärtänyt kaikki nuo sanat siten, kuin niitä meillä käytetään. Lopuksi olen vielä saanut vaeltaa surujen maata ristin ja rastin. Ja se oli opettavaista… Ah, mitä tiedätte te siitä."

"Strandigerkartano ei vast'edes enää tarvitse apuanne; ja
Eschenwinkelistä teen lopun."

Silloin naurahti Reimer Witt. "Näettekös? Tuo on teidän uskontoanne! Kristinusko sanoo: 'Auta veljeäsi ja ole ystävällinen hänelle!' Teidän uskonne sanoo: 'Pidä huolta rahakirstustasi ja nouda villaasi!'"

Käytävässä, ihan vanhan seinäkellon vierellä seisoi Maria Landt. "Mitä nyt on tapahtunut. Reimer? Millaiselta näytötkään!"

"Aioin pyytää rahojani; sensijaan olemme keskustelleet, millä kannalla kumpikin olemme Isä Jumalaan."

"Hänen kanssaanko? Yhtä hyvin voisin puhua tuon kellon kanssa. Mitä hän on? Onko hän jotakin? Hän kuuluu nyt isä Jumalamme syytinkimiehiin."

"Reimer!" sanoi Maria, ja kirkahtava tuska leimahti hereille silmissään kuin liekkuva, tuulen turjuttama valkea: "Tiedäthän, löytyy eräs, joka voi pehmittää kovat sydämet."

"Ei, Maria! Ne jäävät semmoisiksi kuin ovat. Ne syövät elinpäivänsä sangen hyvin. Ja koska ovat syöneet hyvin, arvelevat voivansa nukkuakin hyvin. Ne jäävät kuolinpäiväänsä saakka semmoisiksi kuin ovat."

"Noh", sanoi hän ja ravisti raskaissa ajatuksissa päätään: "Meitä ja meidän kaltaisiamme varten on kirjoitettu tuo sana: 'Älkää murehtiko!' Jos murehtisimme, niin olisipa parempi, että tekisimme pikaisen lopun kaikelle kurjuudellemme. Meidän pitää olla yhtä huolettomia kuin pallot, joilla lapset leikkivät. Lentää vaan, ja antaa lastenkätten viskellä itseään sinne tänne, ja viimein, jos hyvin sattuu, lentää Jumalan käteen!… Koko Eschenwinkelin pitää hävitä! Koko Eschenwinkelin!"

Hän lähti päätään ravistellen pois, ajatuksensa liikkuivat kodissaan ja siinä, mitä hän kahdeksanatoista vuonna oli siinä saanut kokea.

Frans Strandiger veti oven hiljaa kiinni ja mumisi itsekseen: "Hän aikoo auttaa heitä!" Hän tuijotti synkkänä ovea kohden. Tämä ei ollut hänelle keveätä. Kaikki ritarillisuus ja kunnollisuus luonteessaan korskahti hereille, mutta sitte purasi hän hampaansa yhteen ja aukaisi taaskin oven.

Maria Landt meni juuri ohitse siitä ja pysähtyi. Hän ei sanonut mitään. Mutta he katsoivat kumpikin toisiinsa. Silloin huomasi Frans, että Maria aikoi voittaa hänet. Ja lama ajatus sai hänet niin suunniltaan, ett'ei hän saanut sanaa suustaan. Hän oli toivonut tätä silmänräpäystä, mutta voimakkaine keveine luonteineen ei hän ollut kuvitellut, että tämä silmänräpäys tulisi olemaan näin vakava. Nyt seisoi Maria hänen edessään silmät suurina ja tuskallisen pelokkaina.

"Lepääkö Eschenwinkel vielä niin sydümellänne, kuin muinoin, kun vielä olitte nelitoistavuotias lapsi?"

"On taloudellisesti järkevintä, että rakennukset siellä hävitetään.
Siispä sen pitää tapahtua."

"Mutta onhan toisiakin näkökantoja. Jos tahdotte katsoa asioita yksinomaan taloudelliselta kannalta, niin silloin ette saa myöskään viettää mitään sunnuntaita eikä joulua, ja laskette vaan päivät, kunnes tulee viimeinen."

Hänen alakuloinen äänensä liikutti Fransia; mutta samassa heräsi katkeruus hänessä, heräsi niin tulisesti, että koko ruumiinsa vavahleli ja äänensä muuttui käheäksi. "Joulusta puhutte te! Enhän tiedä, mitä semmoinen onkaan. Semmoista ei meillä tunnettukaan. Äiti ei sietänyt semmoisia. Aioin kerran mennä erään toisen pojan kanssa näkemään hänen joulukuustaan; silloin sain lyöntejä. Kun sanoimme sanan 'joulukuusi', nauroi äiti. 'Hölynpölyä!' sanoi hän."

"Te olette pyhimys, jommoisista saa lukea kirjoissa. Olin tänä jouluna teidän asuntokumppaninanne. Kutsuitteko minua viettämään joulua kanssanne? 'Tule mukaan, saat nähdä joulukuusemme?' Seisoin tuossa ikkunassa ja näin valon teidän joulukuusestanne lumella. Minusta ei ole vielä kukaan ikinä välittänyt, minun sieluni perään ei ole vielä kukaan ikinä kysynyt: siispä olen lopulta tullut siihen luuloon, ett'ei minulla olekkaan mitään sielua. Siksipä kuljenkin omaa tietäni, ja se on tämä: tahdon olla herra ja käskijä. Siinä on koko maailmankatsomukseni: eikä ihmeitäkään!"

Maria oli astunut ikkunan ääreen. Hän seisoi kääntyneenä poispäin hänestä, ja hengitti raskaasti. Säikähtäneessä pelokkaassa sielussaan aaltoili voimakkaasti: "Minun pitää tehdä se: ei ole mitään muuta neuvoa. Sillä autan Andreesta ja Ingeborgia ja Eschenwinkeliä. Häntä itseäänkin autan."

Nyt alkoi Frans taas puhua, rauhoittuneempana, ja vetäen henkeään syvään, ja oli totta, mitä hän sanoi:

"Lapsuuteni päivistä asti on minussa elänyt eräs toive. Jo lähes kaksikymmentä vuotta on se ollut toivojeni luettelossa: tahdoin päästä isännäksi omalle pohjalleni. Jos tulisin siksi, voisin ehkä tehdä tilaa itsessäni lempeillekin ajatuksille. Auta minua siihen! Sinä tiedät, Maria Landt, mitä tarkoitan! Valmista minulle joulu, ole ystävällinen minulle! Ehkä on minullakin sielu!"

"En, muuten en! Ell'ei pyhäin rakkaus mene niin pitkälle, niin jään kiveksi, joka on vielä monelle tuleva loukknuskiveksi. Se riippuu sinusta!"

Silloin lähti Maria hänen ohitsensa huoneesta.. Ja kun hän oli ulkona ja etsi portaita, horjahti hän kellokaappia vastaan. Kätensä rutistettuina ohimoilleen, kuunteli hän sydämensä lyöntejä. Ja kellon käynti tykytti nopeampana, aina nopeampana, ja sydän yritti lyödä mukana, mutta ei voinut, ja juoksi jalkansa haavoihin ja tavoitti henkeään ja nyykistyi alas ja lankesi polvilleen kanavan paltaalla ja kumartui portaitten yli vettä kohden. Siellä oli viheriällä pohjalla suuri harmaa kivi, ja hän sukelsi alas ja nouti sen ylös ja se lepäsi jäisevän kylmänä hänen povellaan, mutta se muuttui lämpimäksi ja raskaaksi ja peitti hänet kokonaan. Ja kello sanoi: "Nyt lyön kaksitoista. Hän on kuollut." Hän lepäsi kanavan pohjalla ja nukkui, ja vedenneidot tulivat ja levittivät märkiä lakanoita hänen kasvoilleen.

Peter Nahwerin verstaassa, joka samalla oli hänen asuintupansa, oli tänä iltana koolla koko Eschenwinkel. Schütt oli siellä ja hänen vaimonsa, molemmat Genthinit olivat siellä, samoin molemmat Dwengerit ja muita. Thiel eukko istui ihan uunin vierellä ja piti käsiään kuumaa peltiä vastaan. Peter Nahwer keitti liimaa, suussaan sammunut piipuntynkänsä, Koko matala huone tuoksui tuoretta puun ja liiman hajua.

He keskustelivat siitä kontrahdin peruutuksesta, joka oli ilmoitettu
Reimer Wittille.

Thiel eukko laski tukevat käsivartensa pöydälle: "Viisikymmentä vuotta olen sitonut olkia täällä, ensin mieheni jälissä, kunnes hän kuoli, sitten poikani jälissä, kunnes hänen täytyi Ranskaan, sitten toisten miesten jälissä, milloin ystävällisten, milloin äkäisten, milloin tuttujen, milloin tuntemattomien. Nyt olen tullut vanhaksi ja väliäpitämättömäksi."

"Sinullahan on eläkkeesi. Thiel eukko!" sanoi Peter Nahwer ja imusi piippuansa. "Mutta mihin pitää minun ryhtyä?" Ja hän otti piippunsa suustaan, otettuaan ensin sentään jykeän vedon siitä, ja osoitti sen varrentyngällä rintaansa kohden.

"Sinä?" sanoa tokaisi Schüttin vaimo. "Tuommoinen kuivettunut vanha nuoripoika! Kysy ennemmin, mihin meidän pitää ryhtyä, meidän lapsilaumoinemme."

Eräs nuori työmies, joka oli palvellut Frans Josefin rykmentissä Berlinissä, sanoi sotilaallisen lyhyesti, ikäänkuin soturi, joka ilmoittaa tieduisteluistaan: "Pitää ilmoittaa keisarille."

Mutta Peter Nahwer kohotti uhkaavasti piippuaan: "Jättäkää se! Hänen ajatustensa täytyy olla kiinnitetyt yleiseen ja suureen. Kun Kristian kahdeksas kahdeksantoistasataa kuusikymmentäneljä kulki tästä kylän lävitse, aikoi Thomählen kertoa hänelle, että pastori Jürgens oli antanut hänen poikavintiölleen kunnon selkäsaunat. Tämä kehui jo edeltäkäsin ja sanoi: 'Olen ollut vakinaisessa väessä Glückstadtissa, ja tiedän, kuinka pitää menetellä: täten vaan, käsi housun saumaa myöten, kolme askelta taaksepäin ja sitte asiaan!' Mutta hän ei saanutkaan asiataan esiin, kuningas katseli ulos marskeille, vaunut ajoivat ohitsensa. Ja olipa onni, että hän oli ottanut kolme askeltaan taaksepäin, muutoin olisi kuningas ajanut varpaittensa ylitse. Ei, siitä ei synny mitään."

"Minä olen liika vanha", sanoi Peter Nahwer ja ravisti päätään ja piippuaan.

"Minä lähden mukaan", sanoi Thiel eukko, vetäistynään hameensa helmat suoriksi: "Enpä ymmärrä, miks'en lähtisi mukaan, kaikki tyttönihän ovat siellä."

"Siellä tuolla puolen valtameren on ihmisillä maata jalkainsa alla ja siispä myöskin runsas jokapäiväinen leipä."

"Se on totta. Samaa sanoo pastorikin. Heillä ei ole ainoastaan perunoita vaan myöskin lihaa."

"Siispä ihan oikeauskoisen luteerilaista: ruoka, juoma, talo, tavarat, pelto, karja, raha…"

"Ja luulenpa, että hurskaan ja hyvän esivallan laita on myöskin hiukan niin ja näin."

Genthin, joka keväisin kävi korjailemassa olkikattoja koko paikkakunnalla, sai sysäyksen vaimoltaan. Hän oli hiljaisluontoinen mies ja on elinpäivinään saanut pieneltä vilkkaalta vaimoltaan monta sysäystä. Tämä oli tanskatar. Genthin oli oppinut tuntemaan hänet ollessaan kuljettamassa eläimiä Jutlandista, eikä vaimonsa vieläkään oikein osannut saksaa: "Kuuletko?" sanoi hän. Sitte kääntyi hän toisten puoleen: "Genthin sanoo usein, ett'ei hallitus ole oikein niinkuin pitäisi."

Toiset nauroivat. "Niin, olet saanut maksaa sakkoja, koska savupiipussasi oli suuri reikä."

"Näytä kirjeesi, Genthin, jonka Lena on kirjoittanut, se on sinulla toisessa liivintaskussasi."

Genthin, hidasluontoinen mies, avoi verkalleen lakkinsa ja veti esiin kirjeen ja istuen veistintukilla, joka seisoi lieden vierellä, rupesi hän lukemaan silmät sirrallaan:

"Rakas äiti! Rahaa en voi lähettää teille…" — noo… sitähän ei minun tarvitse lukea. — "Meillä on seitsemän lehmää lypsettävänä, kaksikymmentäkuusi sikaa, seitsemänkymmentä kanaa, ja kolmasti päivässä saamme syödä niinpaljon kuin vaan jaksamme. Rakas äiti! Mitä meillä on syötävänä? Mitä juotavana? Mitähän meillä on, jolla vaatettaa itsemme? Täällä on meillä mitä syödä ja mitä juoda. Vaatetukseen emme käytäkään paljoa, meillä ei olekkaan täällä mitään Thiel eukkoa…"

Thiel eukko oikaisihe suoremmaksi ja loi ankaran silmäyksen Genthiniin:
"Mitä hän kirjoittaa?"

"Meillä ei olekkaan täällä mitään Thiel eukkoa", luki Genthin kovempaan, — "joka illat seisoo ja kurkistelee joka ikkunan takana."

"Miekkoista sinua! Kun senkin päivän vielä saisi ihminen elää!" sanoi
Frans Josefin rykmentin mies.

Ilta vaipui pimeänä ja suruisana maille, ja he erosivat raskaissa ajatuksissa toisistaan.

Strandigerkartanossa huoneessaan, jossa oli valkeat pitkät ikkunaverhot ja valkeasta, saarnipuusta tehty telttasänky, istui Maria pöydän ääressä ja luki sitä lukua Johanneksen evankeliumissa, jossa mestari sanoo jäähyväiset omilleen. Lampunvalo lankesi hänen tummalle eteenpäinkumartuneelle päälleen.

'Antaa, rakastaa, valaista, nähdä'. Sanat eivät saaneet hänen sielussaan enää mitään muotoa, ne olivat ainoastaan muodottomia varjoja ja hämmensivät hänen mieltään. Lopuksi kiintyivät silmänsä ja ajatuksensa viimeisiin sanoihin: 'jotta rakkaus, jolla sinä minua rakastat, eläisi teissä ja minä teissä.'

Kun hän istui siten kyyristyneenä ja lampunvalo lankesi päälaelleen, näki että yksityiset hiukset, välkkyvinä ja mustina seisoivat vierekkäin tarkoissa riveissä, aivan kuin olisi joku ne järjestänyt ja laskenut siten.

Kun hän näki kirjan, sanoi hän kiihdyksissään: "Sinun pitäisi jättää tuo lukeminen. Kaikki lukeminen ja miettiminen on ihan joutavaa. Mutta jos voisit auttaa?"

Hetken perästä, käytyään levottomasti edes- ja takaisin, sanoi hän:
"Reimer Witt on sanottu ylös asunnostaan, ja nyt juuri on hän ajanut
Antjen ulos. Antjen huuto kuuluu läpi koko talon."

"Hänkö? Hän istuu neitinsä luona! Oh, on hänkin mies! Inhotus hän on ja hirviö!" Hän oli hirveästi kiihdyksissään. "Tänä iltana vielä kysyn häneltä… kaukaa… likeltä pidän itseni liika hyvänä häntä puhuttelemaan. Kysyn hänellä: Oletko ihminen vai apina, puukuva vai kristitty ihminen? Olen tarjoava hänelle esiliinan nauhaani: pidä kiinni, pikku Andrees! On niin pimeätä!"

YHDEKSÄS LUKU.

Seuraavana iltana — oli lauantai ennen laskiaissunnuntaita — astui Ingeborg huoneeseen, jossa Maria istui rouva Strandigerin vuoteen ääressä. Hän viittoili käsin ja silmin. Silloin lähti Maria ulos, ihan kalvenneena. Hän tiesi, mitä nyt tapahtuisi.

"Koko Eschenwinkel on sanottu ylös. Ensi päiväksi huhtikuuta pitää kaikkien asuntojen olla tyhjinä. Kaikkien tuttavaimme, vanhain ja nuorten, pitää muuttaa pois. Pikku Wittit ja Schüttit… pois! Kaikki pois! Minne heidän pitää mennä, sen tietäköön Frans Strandiger ja Jumala."

"Hän kulkee talossa ja pihalla kasvoin niin julkein ja vapain, kuin ei välittäisi hän mitään Jumalasta ja ihmisistä, Eschenwinkeliläiset eivät ole mitään miehiä enää, muuten löytäisivät he hänet kyllä tänä iltana ja heittäisivät kanavaan, missä se on syvin."

Ingeborg myrskysi ulos viileyttääkseen vihan ja rakkauden tulistamaa sydäntänsä raikkaassa kylmässä talvi-ilmassa. Hän oli kaksi kertaa astellut koululle asti, sitte laitti hän ylös hiekkatielle Nummitaloa kohden.

Heim Heiderieter istui kirjoituspöytänsä ääressä päälaki kammattuna niin sileäksi, kuin ei ikinä ennen, ja kasvot niin vakavina, kuin ei ikinä ennen. Vasemmalla hänestä oli pöydällä useita holsteinilaisia historiakirjoja avoiminaan päällekkäin, oikealla oli arkki paperia, jolle oli kirjoitettu rinnakkain kaksi numerosarjaa, ylhäältä alas. Pitkät säärensä pöydän alla, lujasti tuettuina seinää vastaan, laskeskeli Heim omaisuuttaan, vasemmalla olivat vastattavansa, jotka velkakirjoihin merkittyine velkoineen olivat kylläkin tarkalleen laskettavissa, oikealla vastaavansa, joiden arvoa huoneissa, pelloissa, rahassa ja omaisuudessa ei ollut niinkään helppoa määritellä. Vihdoin viimein, monen päännyökkäyksen ja monen: Noh jaa! noh jaa'n jälkeen, vähensi hän velkansa omaisuudesta pois.

Nyt istui hän ja katseli epäröisiin mietteisiin vaipuneena loppusummaa. Sitte piirusti hän summan viereen paperille kasvot, jotka hiukan muistuttivat hänen omiaan. Kasvot siinä olivat ainoastaan hieman pitemmät ja saivat sentähden hiukan tuhmanilmistyneen ilmeen, eivätkä hiukset olleet kiharat, vaikka semmoiset ovat hyvin helpot piirtää, vaan nousivat ne suorina ylös päästä, joka tosin on vielä helpompi piirustaa.

Kun Ingeborg välittämättömällä tavallaan ilman kolkutusta tuli saliin, jäi Heim yhä istumaan kumaraan ja kuunteli hänen kertomustaan.

"Minäkö? Minäkö? Katsos!" sanoi hän, ja katsoi häneen suurin hämmästynein silmin ja osoitti sitte tuota törröillähiuksin seisovaa kuvaa: "Kenen luulet tuon olevan? Se olen minä! Minä juuri! Tuommoiselta näytän sisältäni!"

"Ja minun pitäisi vielä huolehtia toisista ihmisistä? Minä olen tärvellyt koko jutun, koko elämäni. Olen lukenut enemmän kuin kymmenentuhatta markkaa itseltäni!… Niin mukavasti kuin voisin elää täällä! Niin hupaisaa olisi täällä. Mutta velat! Velat!"

Tyttö katseli häntä harmailla kylmillä silmillään: "Olet yht'äkkiä menettänyt järkesi. Mitä nuo kirjat ovat… nuo tuossa?" Hän osoitti epäluuloisesti kirjaläjää kohden lampun vierellä.

"Holsteinin hisioriaa", sanoi hän älleissään. "Ainahan yritän kirjoittaa jotakin. Mutia en tiedä mitään, enkä osaa mitään. Joku on sanonut, luulen, että se on Gustav Freytag: Pitää tutkia historiaa, silloin on kirjailijalla pohjaa jalkainsa alla. Mutta jos miehellä on velkoja! Velkoja! Niin poissa on pohja! Polviansa myöten on mies liejussa! Siinä ei auta mikään historia."

"Ah sinua", sanoi tyttö nyt ihan äkeissään. "Tuommoinen tuhma vaikeroitseminen on ihan tyhjänpäiväistä. Voisithan olla ahkera ja säästävä. Mutta sitä et osaa, et osaa tehdä työtä!"

Heim katsahti pikaisesti ylös ja teki päällään ja kädellään liikkeen kyökkiä kohden: "Mutta älähän puhu niin kovaa. Sehän kuuluu läpi koko talon."

"Ahaa!" sanoi tyttö ja keinutti tuoliaan. "Vai pelkäätkö? Se tekee hyvää sinulle, Heimiseni!" Hän katsahti ympärilleen huoneessa. "Hän on siisti ja soma, ja huoneesi on myöskin siisti ja soma, ja näyttääpä kuin olisi hiusseppeleesi ruvennut kiiltämään entistä enemmän. Kuka tietää, Heim?"

Silloin aukeni ovi ja emännöitsijä astui saliin. Työ oli saanut kasvonsa punottamaan ja silmänsä säteilivät nuoruutta ja terveyttä. Ryhtinsä ja vartalonsa oli kookas ja komea, mutta tummaa päätään piti hän kumarrettuna.

Ingeborg nousi ylös ja antoi hänelle kättä. He olivat jo tuttuja ja sopivat hyvin yhteen: niin, näyttipä, kuin olisivat he oikein mieltyneetkin toisiinsa.

"O, taloustehtävistä pidämme minä ja renki huolen. Herra hommailee ahkerasti kirjojensa parissa."

Heim kumartui syvälle vastaaviensa ja vastattaviensa ylle. Hän punastui, kun emännöitsijä kutsui häntä Ingeborgin läsnäollessa herraksi. Ja tuo kunnioittava tapa sitten, jolla hän aina sen sanoi! Kunpa kerran osaisi yhtä syvästi itse kunnioittaa itseään!

Ingeborg heitti heihin kumpaankin vuoronperään tutkivan katseen. Tuo tuolla kirjoituspöydän ääressä oli läpinäkyvä kuin lasi. Kirjoituspöytänsä on järjestyksessä, hiuksensa sileät, kauluksensa puhdas, reiän kyynäspäässään oli hän itse neulonut kiinni. Miesparka kunnioittaa huonetoveriaan, ja katuu hänen tähtensä tuhlattuja vuosiaan ja tekemiään tuhmuuksia. Mitä Telsche Spieker ja minä emme saaneet toimeen, että hän nimittäin karaisisi itsensä, sen on hän tuossa saanut helposti aikaan. Mutta tuo voimakas tyttö tummine palmikoituine hiuksineen, ylpeine ryhtineen ja nöyrine päänasentoineen, hän on arvoitus. Onko hän vilpitön, vai näyttääkö hän jotakin osaa? Eikö hän huomaa, että mies tuossa on ihan sormien ympärille käärittävä? Eikö hän ole kuullut, että hän täydellisesti oli Telsche Spiekerin tohvelin alla. Eikö hän näe, että hän tanssii, kuinka sulo Ingeborg vaan suvaitsee viheltää? Miksi on hän niin nöyrä, niin kunnioittava ja niin hiljainen?… Mutta, tarkoituksellako vai ei… jos hän jää samallaiseksi, tekee hän Heim Heiderieteristä uuden miehen.

Hän katseli Eva Waltia ja kielellään pyöri jo yksi hänen pikaisia, miettimättömiä sanojaan, mutta hän kohtasi parin tummia vakavia silmiä, silloin purasi hän poikki sanansa valkeilla hampaillaan, kääntyi ympäri ja sanoi äidillisen lohduttavasti tuolle hiljaiselle, siistille, alakuloiselle miehelle kirjoituspöydän ääressä. "Älä turhia huolehdi, Heim. Luulen, että kaikki vielä kääntyy hyväksi, niinhyvin täällä kuin Strandigerkartanossakin. Tiedätkö, pitää käydä käsiksi asioihin alusta alkaen ja jättää muu Jumalan huomaan."

Ulkona, kuu emännöitsijä tuli saattamaan häntä ovelle asti, sanoi hän tarkasti punniten ja painolla: "Olen iloinen, että lapsuuteni ystävä on saanut teidät taloutensa etunenään. Olen vakuuteltu, että käsitätte oikein tehtävänne laadun, ja että myöskin osaatte toteuttaa sen. Niin. sen uskon."

Samalla hetkellä aukeni hiljaa työhuoneen ovi Strandigerkartanossa. Frans Strandiger oli hämärässä seisonut ikkunassa ja hautonut maanviljelyssuunnitelmiaan, jotka kohosivat mielikuvitukseensa kuin sumuhaamuina, ja rukoilivat häneltä elämän lahjaa. Hän tuumi ostaa uuden höyrykoneen, tuumi kuivauttaa nevaniityt tuolla puolen metsän, hän tuumi hävittää Eschenwinkelin ja rakentaa sijaan talousrakennusten taakse asuntokasarmin. Mutta siihen kaikkeen tarvittiin rahaa.

Allapäin ja synkkänä katseli hän ulos autioon hämärään edessään. Olla kelpo maanviljelijä, innostunut ammattiinsa, ja väsymättömän toimelias, olla isäntänä suurella huonosti hoidetulla maatilalla, josta voisi muodostaa jotain oivallista ja kannattavaista, ja… sitte ei ollakaan rahaa käsissä, olla ihan mahditon,… saada seista tässä ikkunassa vaan ja vaivata päätään, ja ulkona värjöttävät lumessa kaikki nuo kauniit suunnitelmat.

Hän kääntyi ympäri, ja näki Maria Landtin, joka hiljaa sulki ovea takanaan.

"Enhän voi viskata rahojani ulos tyhjään ilmaan. Voin saada helpommalla työvoimaa."

"Mutta täällähän on heidän kotinsa ja kotiseutunsa. Täällä kirkkotarhalla lepäävät heidän lapsensa."

"Ja tässä seison minä, mies, joka tahdon eteenpäin. Ja nuo ihmiset ja heidän asuntonsa estävät minua."

Hän oli antanut kiihtymyksensä tempaista itsensä mukaan; nyt läheni hän häntä ja sanoi rauhallisempana: "Istukaa tähän. Koetan tehdä teille selväksi, että olen ihminen kuin muutkin… Nähkääs, nyt olen minä herrana täällä! Olen edesvastuussa siitä, että laitumet kasvavat väkevää ruohoa, pellot voimakasta viljaa, että alempiarvoinen karja häviää navetoista ja että tulee sijaan uutta voimakasta rotua. Rouva Strandiger piti huolta siitä — ja hän saatti tehdä sen että ihmiset pääsivät oikeuksiinsa hänen maillaan, minä tahdon pitää huolta taas siitä, että maa pääsee oikeuksiinsa, ja silloin pitää, hoikan rahakukkaroni vuoksi, ihmisten etujen joutua syrjempään. Että joku ihminen on onneton, sitä voin katsoa tyynellä mielellä, mutta nähdä huonosti hoidettua maata on minulle kauhistukseksi. Selvintä taloutta olen pitävä, suurimmat sadot tahdon minä saada, etunenässä tahdon kulkea. En ole ikinä tyytynyt toiseen sijaan. Työtä tahdon tehdä, kuin koskaan mikään Strandiger! Mutta tahdon myöskin olla herrana ja käskijänä!… Kuvitelkaa itsellenne asemaani! Tuossa juoksentelee talon omistaja ylt'ympäri kuin hampaaton koira. Tuossa on sisareni, joka aamusin puhuu Berliinistä, iltasia kuolemasta. Tuossa ovat Eschenwinkeliläiset, muutamat röyhkeitä, toiset mielipuolia. Tuossa olette te. Maria Landt, ja katselette minua silmin, niin että minun tulee tuska ja pelko, sisarestanne puhumattakaan, joka pui nyrkkiään kun hän vaan näkeekin minut. Ja tuo kaikki sentähden, että taloon on tullut mies, joka tietää, mitä hän tahtoo."

Silloin otti hän viivoittmen pöydältä ja viuhuutti sillä ilmaa, niin että syntyi hieno kimeä ääni: "Kun voisitte päättävästi astua minun puolelleni, silloin olisi kerrallaan kaikki autettu; Andrees joutuu tekemään ratkaisevan päätöksen. Eschenwinkeliläiset jäävät asuntoihinsa, kunnes minä tai Andrees rakennamme heille uusia. Te ja sisarenne jäätte tänne ja osoitatte niin paljon hyväntekeväisyyttä Eschenwinkeliläisille ja heidän lapsilleen, kuin vaan mielitte. Siis!"

Taaskin viuhaus ilmaan. Mutta sitä ei kuulunut tällä erällä. Maria itki hiljaa.

Frans Strandiger istui kirjoituspöydän reunalla; hän oli taivuttanut lyhyeksi leikattua päätään Mariaa kohden ja katseli häntä. Päänsä oli älykäs hienopiirteinen pää. Oli pää kuin jalorotuisen metsästyskoiran, joka kuulee kahinaa pensaikosta.

"Minä en osan selittää sitä itselleni", puhui Maria, "en tiedä, onko se oikein vai väärin."

Strandiger huojutti päätään edes- ja takaisin, katsellen yhä häneen: "Te voitte yhdellä ainoalla tuulenhenkäyksellä karkoittaa kaikki pilvet, jotka nyt lepäävät Strandigerkartanon yllä. Kaikki saavat siitä avun. Tunnustan suoraan ja vilpittömästi: te autatte minuakin sillä. Minun pitää saada käsiteltäväkseni hyvän joukon rahaa, muuten en voi käydä käsiksi taloon sillä tapaa kuin tahtoisin. Teillä on enemmän kuin mitä tarvitsen. Loput saatte käyttää, kuinka itse tahdotte. Ja edelleen: jos te, Maria Landt, olette vuokraajan rouva ja te ilmoitatte haluavanne jäädä koko ijäksenne tänne, ja jos pidätte huolta siitä, että juopa minun ja Andreeksen välillä pienenee, niin silloin ei sanota vuokrasopimusta irti kahdentoista vuoden perästä; niin, uskallanpa väittää: silloin olemme me kerran vielä olevat upeimman maakartanon omistajat, mitä on ympäristöllä kahden penikulman laajuudelta."

Maria oli likistänyt nenäliinansa suutaan vastaan ja loi silmänsä kummastuneina häneen.

"Vastatkaa myöntävästi, Maria Landt! Nähkääs! Lapsesta asti olen tietänyt kaksi asiaa. Ne ovat olosuhteitten pakosta kaivertuneet sieluuni. Ensinnäkin: hallita tahdon, olla käskijä ja kuningas. Toisekseen: siihen tarvitaan rahaa, paljon rahaa. Niinpä ovat kaikki ajatukseni kiintyneet rahaan ja rahaan… Nyt en ole salannut teiltä mitään."

"Tyynnyttää minua", sanoi Maria itkien, mutta säilyttäen sentään hyvää ryhtiä, "että se on yksinomaan raha, joka saa meidät yhteen."

Strandiger kohotti pikaisesti päätään ja katsahti häneen. "Ei ihan sitenkään. Minulla on selkeät silmät ja tahdon hallita kaikkea. Minun pitää sanoa sekin teille."

Maria kohotti, heikosti torjuen, molemmat kätensä. "Se on hyvä", sanoi hän ilmeettömästi ja silmissään ja olennossaan luottavaa liikuttavaa lapsellisuutta kysyi hän: "Ja nyt luulette, että kaikki tulee hyväksi?"

Silloin lensi väre hellempää tunnetta hänen teräväin ylpeitten kasvojensa ylitse: "Huomenna julkaisemme salaisuutemme, Maria, silloin on kaikki järjestyksessä."

"Huomenna on sunnuntai", sanoi hän. "Meidän pitää mennä yhdessä kirkkoon, siten on tapa."

Frans aikoi mennä hänen luokseen, koska häntä säälitti nähdä häntä taas niin murrettuna ja tyhjin silmin siinä. Mutta Maria nyökäytti useampaan kertaan ajatuksissaan päätään hänelle ja meni pikaisesti hänen ohitsensa.

"Älkää puhuko tänään vielä kenellekään tästä", sanoi Strandiger, "joku saattaisi vielä turmella asian."

Oli niin hiljaista ja rauhallista hänessä nyt. Niin hiljaista ja kuollutta oli hänessä nyt aina oleva. Ei milloinkaan enää pitäisi hän päätään ylhäällä. Kellä on raskas puku hartioillaan, hän katselee maahan eteensä.

Kun hän meni ylös portaita, hitaasti, joka rappuselle vetäen syvään henkeänsä, tunsi hän itsensä niin raukeaksi. Viimeisellä portaalla huimasi päätään. Mutta hän maltti itsensä, ja meni huoneesensa ja asettui vuoteelleen ja nukahti kohta ja nukkui rauhallisesti ja unia näkemättä, kuin ei pitkiin aikoihin.

Hetken perästä — oli ihan pimeätä jo huoneessa — herätti Anna hänet, joka seisoi kynttilä kädessä lähellä komoodia, ja kysyi jotain taloudenpitoa koskevaa.

Hän kohottautui ylös eikä vastannut ja rupesi vasten tapaansa kiihkeästi käymään edestakaisin huonetta..Sitte sanoi hän: "Voisit tänä iltana käydä Eschenwinkelissä."

Anna, joka askarteli jotain uunin luona, kohottautui pystyyn. Silloin pisti Marian silmiin, että hän näytti niin kalpealta. Ja kun Maria Landt aina ensiksi ajatteli toisten kärsimyksiä, eikä omiaan, kysyi hän: "Oletko kylmännyt itsesi?"

"Sitte et saisi mennä ulos. Mutta et saa sisällä huoneessa pitää tuota suurta huivia, silloin vasta oikein vilustut."

Anna Witt kietoi huivin vielä lujemmin ympärilleen: "Minua palelee", sanoi hän ja silmiinsä liitivät pelokkaina sinne ja tänne.

"Jos menet Eschenwinkeliin, niin sano isällesi, että irtisanominen on peruutettu. Kaikki Eschenwinkeliläiset jäävät asuntoihinsa. Työtä saavat he myöskin. Ja jätä minut yksin…"

Kuu hän oli yksin, rupesi hän taas astelemaan edes ja takaisin. Hän oli luullut, että nyt tulisi hiljaista ja rauhallista hänessä, niin, hän oli toivonut, että hän nyt saisi tuntea jonkinmoista onnea ja tyydytystä. Mutta nyt ympäröivät häntä uudet suhteet, ja lähenivät vaateliaina ja tekivät kysymyksiään ja vaativat vastausta ja saivat hänet niin levottomaksi, että koko ruumiinsa vapisi.

Kolmas asuntorakennus oikealla oli pienin koko Eschenwinkelissä. Kun astui sisään sen ainoasta ovesta, tapasi itsensä kyökissä, ihan takan edessä. Oikealla oli huone, vasemmalla samoin. Huoneessa vasemmalla asui Pellwormer, yövartija, oikealla asui leski Thiel.

Mitään portaita ei oltu voitu sijoittaa rakennuksen sisäpuolelle..Sen sijaan oli ulkopuolelle, oven yläpuolelle pystytetty tikapuut, joita myöden pääsi pienen kattoluukun kautta vinnille, jossa oli varastossa vaaleata keveätä turvetta, jota kaikkialla käytettiin polttoaineena.

Molemmat huoneet ovat ihmisiä täpötäynnä, ja molemmilla pöydillä seisoo kirkas paloviinapullo. Kalpea, rintatautinen helmikuun aurinko tuijottaa ilmeettömin silmin ikkunasta sisään, eikä jaksa laimealla valollaan puhkaista sameaa ilmaa tuvassa. Se vilauttelee ainoastaan hiukan silmää pullolle pöydällä, niin että syntyy ilettävä kellervä värikuvastus.

Aamusta asti ovat ihmiset olleet levottomia kuin muurahaiset, joiden rauhaa on häiritty. Ja nyt ovat kaikki kokoontuneet yhteen.

Monta sataa vuotta sitten, harmaassa muinaisuudessa, silloin olivat joskus myöskin maan asujamet kokoontuneet, kun suli maaliskuun lumi ja neuvotelleet maasta muutosta.

Aavan tumman kankaan poikitse, pohjoisesta käsin oli tullut mies kysymään, lähtisivätkö he mukana ratsastamaan etelää kohden. Kankaalla, Wodaninkukkulalla olivat he neuvotelleet, jäisivätkö maahan, vai lähtisivätkö pois, pysyisivätkö paikoillaan vai lähtisivätkö vaelluksille, valitsisivatko asuinsijakseen majan vai matkavankkurit.

Silloin lainehti ja kuohui kansassa, kuin karjalaumassa, jota keväällä ajetaan ulos navetasta. Liika ahdas oli tanner nuorille varsoille, liika lukuisat olivat lapset, liikaa voimaa uhkui jäsenissä, liikaa rohkeutta mielissä, ja silmäin välke oli liika kirkas.

Lisäksi olivat ulkona rannalla vanginneet miehen, jonka venheen länsituuli oli viskannut rantahiekalle, niin että rysähti. Kalpeana ja märkänä kapusi haaksirikkoinen ylös hietasäikän kuvetta, pelokkaalla huolekkuudella tähysteli hän kolkkoa, kylmän syksyisen sumeen peittämää maata, sydän sykähdellen astui hän sisään majaan.

Simakattila riippui tulella, ja sen ympärillä loikoili matalassa majassa noettuneiden silavakimpaleiden alla noettuneita miehiä. Ystävällinen oli vastaanotto, lämmintä oli jäädä, kuumat olivat kuvauksensa vieraasta maasta: kuin kuohuva käyvä sima, niin sykähtelivät reiniläisen kaupustelijan kädet. Sanansa unohtivat innoissaan totuuden.

Hän on syypää Teutoonien vaellukseen! Hänen omallatunnollaan on. ett'ei kieltäynyt simasta, kun vielä oli aika! Mutta kestiystävyys ja itselleen onnellinen hetki oli saanut hänet haltioihinsa.

"Suloinen sima riippuu raskaissa rypäleissä puiden uksilla!" kertoi hän. "Täällä on maaemo karhu!" huudahti hän, "se lepää valkeassa turkissaan talviuntaan; tuolla etelässä on se nuori ihana neito, jonka silmissä koko vuodon umpeensa ilo säteilee."

Mutta sen hän saavutti, että häntä kohdeltiin hyvin, ja että hän sai olla lämpimissä koko talven. Mitään muuta pahaa ei hänelle tapahtunut, kuin että kerran, kun perheenisä oli ulkona metsästyksellä, perheenemännän suurin keitinkauha vähän epäystävällisesti kosketti poskeensa.

Niinpä neuvottelivat he alussa maaliskuuta Wodaninkukkulalla. Ja seitsemän päivää myöhemmin iskettiin viime kertaa haava hevosen kaulaan ja puikahti esiin verisuihku, ja savusi viimeistä kertaa uhrisavu, ja heitettiin viimeinen katse merelle ja kankaalle. Sitte sukelsivat he alas metsätielle. Vielä kuului vankkurien ratinaa. Ilomielin lähtivät he etelää kohden. Ranskassa Rhone'n rannoilla valkenevat nyt luunsa.

Samana vuonna vielä, kun toukokuun tuuli pehmyillä poskillaan hiveli ja hyväili kangasta, kurkistivat ensimmäiset wendiläiskasvot pyökistön varjosta, vinot silmät laatalla naamalla korkein poskipäin. Rumat, lyhyet ja väärät olivat sääret, ulospäin taipuneet paljon ratsastamisen tähden.

Kun hän keksi kankaan tyhjäksi, ja ett'ei missään suitsunut maja, eikä missään näkynyt germaanisen miehen jälkiä, niin silloin juoksi hän, Probislav Ketteräjalka, ensimmäinen heimoansa, joka näki tuon valtaavan meren tuolla puolen kankaan, tuon ikävöidyn Pohjanmeren, jonka rannoille jo kauan oli pyrkinyt, juoksi ylös ketteränä kuin kissa Wodanin kukkulalle, kääntyi ympäri siellä ja kirkaisi niin kimeän rumasti, että germaanilainen kangas vavahti joka ruohonkorressaan, ja että pikku maannmenniäiset, jotka olivat nukahtaneet Wodaninkukkulan hautakivien varjossa, kauhuissaan kaikkosivat pystyyn. Niin kamalasti kirkui wendi.

Sillä vanhat henget olivat jääneet maahan, kuten kissa ihmisien jättämään taloon..Mutta siitä hetkestä eivät ne levähtäneet. He muuttuivat ilkeiksi, ja tekivät yhtämittaa kiusojaan tunkeliaille tulokkaille. Kolkoin huuhkajan huudoin karkoittivat he parit, jotka rakastelivat pimeässä metsänreunassa. He suuntasivat nuolen livahtamaan saaliin sivutse ja pujoittautuivat jykevinä tammijuurikkoina takaa-ajavan metsästäjän väärien säärien Väliin. He kiskoivat pimeinä myrskyöinä majojen paalut irralleen ja viuhahtaen lensi majan katto kankaalle, ja kurjina saivat asujamet virua myrskyssä ja lumessa paljaalla maalla. Vanhoja ahdistivat he hammassäryllä ja painajaisella ja särkivät öisin pyöreäkupuiset saviastiat, jotka seisoivat majan sivulla, wendiläisäitien ylpeyden esineet. Sillä he vihasivat wendiläiskansaa, eivätkä osanneet sietää heimoa, joka enemmän muistutti vaivaiskasvuisla lehtopyökkiä, kuin ihmistä, ja jotka kuutamoöinä lauloivat hirveitä särenteleväsävelisiä rakkaus- ja juomalaulujaan.

Sillä kuten juolas nummikolla, niin levenivät saksit Elben tälle puolen ja kansoittivat taaskin maan. Oikeita germaaneja, joissa kaikki oli leveätä, leveätä käynti, leveitä kirveet, leveätä puheenparsi, leveitä kallot. Silloin muuttuivat maanmenniäisetkin taas ystävällisiksi. Ne sovittivat vanhan mummon käsiin, joka vaivalloisesti mennä raahusti metsässä, sauvan käteen, että hän saisi tukea siitä, ne leikkivät ja tekivät tepposiaan lasten kanssa, jotka juoksentelivat metsän rannassa; ne ilmestyivät, yht'äkkiä näkyviin majan pimeässä nurkassa, niin että tytöt korkeasti kirkaisten heittäytyivät sen syliin, johonka heidän silmänsä jo kauan ennen olivat kiintyneet.

Nykyään, kerrotaan, elää ihmisiä, jotka ovat niin viisaita, että he tietävät- kaiken, mitä on taivaassa maassa ja maan alla, ja joiden siis ei enää tarvitse pitää silmiään auki. He loikoilevat haukotellen kankaalla ja metsän sammaleella, ahmivat ilmaa, ja sanovat, että on ikävää ja yksitoikkoista.

Mutta sillä välin mennä livistävät maanmenniäiset heidän nenänsä ylitse ja ilkkuvat heille.

Pellwormerin matalan olkikaton alla neuvotellaan nyt myöskin maasta lähdöstä, Mutta ihmisten silmissä siellä asuu vähän toivoa, eikä niissä välky, kuin välkkyi esi-isäin silmissä. Heidän täytyy lähteä maasta, muuten jäävät sinne, missä ovat.

Heillä on edessään kolme mahdollisuutta. Voivat muuttaa kaupungin lähistölle, ja asua siellä vuokralla pienissä huoneissa nummen rajalla, ja käydä sitten töissä marskitaloissa, usein tunteja pitkäin matkojen takana. Sitä he eivät tahdo.

He voisivat myöskin muuttaa Hampuriin, ja ruveta siellä työmiehiksi kaupungissa tai satamassa, mutta muutamat ovat viime talvena, lakon aikana, olleet siellä töissä. He ovat kyllä tuoneet sieltä rahaa kokojoukon mukanaan, mutia ovat myöskin kokeneet, että kaupunki on liika ahdas ihmiselle, jonka silmä on tottunut kankaaseen, marskiin ja mereen.

Thiel eukko on sovittanut nenälleen rillinsä, jotka hän on kiinnittänyt nauhalla valkeaan yömyssyynsä ja lukee kovalla äänellä — sellaisia ääniä käyttää hän aina, kun hän lukee, muuten on äänensä kimakka, hiukan itkettynyt — paria kolmea kirjeitä.

Kaikki kuuntelevat. Heidän kasvojenilmeensä eivät ilmaise mitään muuta, kuin hiljaista tyyntä tarkkaavaisuutta. Ei näy jälkeäkään erikoisesta kiihtymyksestä tai mieltymyksestä. He kamppailevat epäluulonsa kanssa, joka on synnynnäistä heissä.

"Rakas äiti! Tartun kynään, kirjoittaakseni sinulle kirjeen ja toivon, että kirjeeni tapaa sinut hyvässä voinnissa. Rakas äiti! Syy miksi kirjoitan, on tämä. Lapset söivät tänään päivällisiksi niin paljon; silloin muistui mieleeni, että meitä siellä kotona oli kahdeksan kappaletta pöydän ympärillä ja että me täytimme koko pöydän, ja että meillä oli lusikat kädessä ja löimme niillä pöytään. Ja sitä et sinä olisi sallinut, sillä me olimme niin nälissämme. Henrik seisoi ikkunassa ja sanoi: Isä tulee. Ja sinä sanoit monta kertaa, että me saimme kukin ottaa ainoastaan kolme palasta, muuten ei isä jaksaisi työntää lapiota maahan; oli nimittäin kevättalvi, noin maaliskuussa, ja maa oli vielä hiukan kylmänroutainen. Rakas äiti! Me saamme täällä syödä sianlihaa joka päivä, suolatynnyri seisoo kyökissä, ja milloin vaan tahdon, menee Klaukseni ulos ja ampuu kanan: täällä nimittäin ammutaan kanat. Rakas äiti! Kun johdun ajattelemaan, mitä kaikkea olet saanut kestää isäni kanssa, joka oli heikko, ja meidän kanssamme, ja että ainoa poikasi on kuollut…"

"Niin itken minä usein, sillä nyt on minulla itselläni lapsia, kaksi on noutamassa hevosia nyt ja yksi on rinnoillani, ja tiedän nyt hyvin, kuinka paljon olet pitänyt meistä. Siksi kirjoitankin sinulle nyt taas tässä kirjeessä, älä turhia pelkää merta. Eihän se kestä kuin kymmenen tai kaksitoista päivää. Tule tänne vaan, niin tulee kaikki hyvin…"

Eukko löi kämmenellään raskaasti pöytään ja sanoi puolin itkien puolin toraillen: "Saan eläkettä täällä ja ansaitsen vielä monta sievää groscheniä paikkaamalla säkkejä. Eihän sitä niin vaan lähteä livistetä."

Peter Schütt oli jo tyhjentänyt kolme lasia paloviinaa. Hän polveutuu niistä Schütteistä, jotka nyt jo kolmannessa polvessa ovat juomareita. Hänen isoisänsä, vanha Tuomas Schütt joi perheensä talolta, jonka se omisti lähellä kirkkoa. Mutta elämänsä viimeisenä vuonna hän ei enää juonut. Kerrotaan, että hän oli eräänä päivänä tavannut erään pojanpoikansa, juuri tämän saman Peter Schüttin, kymmenvuotiaana poikana navetassa paloviinapullo suulla, silloin oli hän kauhistunut ja siitä päivästä oli hän pysynyt raittiina elämänsä loppuun. Schütteillä ei ole kunniantuntoa. Se on hukkunut alkohooliin kuin kärpänen. He ovat ainoat koko Eschenwinkelissä, jotka talvisin laskevat lapsensa kerjuulle. Kaikki muut ovat vakavia kunniallisia miehiä; mutta Peter Schütt on rappeutunut ja raaka.

Pellwormer, joka tuntee vastenmielisyyttä kaikkia humalaisia vastaan, istuu häntä vastapäätä ja katselee häntä epäluuloisesti. Hän sanoisi hänelle, että hän jättäisi juomisen, mutta hän ei saa kankealta kieleltään sanotuksi ensimmäistä sanaa.

Schütt lyö nyrkillään pöytään ja rupeaa meluamaan: "Pitääks' mun, pitääks' mun mennä kaupunkiin…"

Silloin sysää Pellwormer pöytää vastaan; silmäkulmansa häviävät otsatukan alle ja hän laulaa: "Minne ja minne tuletkaan, käyt sinä aina juomahan!" ja pitää kättään viinapullolla, eikä änkytä kertaakaan.

"Tuossa olet kerrankin oikeassa!" sanoi Thiel eukko ja nyökäytti päätään vanhalle huonetoverilleen, otti monilla menoilla rillit pois nenällään ja työnsi vinoon menneen myssynsä oikeaan asemaansa: "Minun pitää sanoa, että olen ihan tyytyväinen täällä. Mutta se pitää minun myöskin sanoa: tyttöjeni lapset — niitä on kaikkiaan neljätoista nyt senmukaan kuin minä tiedän — haluaisin mielelläni saada nähdä."

"Niin!" sanoi eukko. "Jos Therese olisi kirjoittanut tuon, niin olisi hän kyllä saattanut hiukan liioitella. Mutta se, mitä Dora kirjoittaa, on totta. He ovat tänä vuonna teurastaneet kolme sikaa."

Syntyi silmänräpäyksen hiljaisuus. He näkivät kaikki edessään kauniita, pyyleitä sikoja, jotka riippuivat telineillä ja kaikki istuivat he painavasti katettujen pöytien ääressä. Dwengerin vaimo sanoi hiljaa: "Kolmesataa naulaa."

"Niin, mutta se kenellä on paljo lapsia, se saa, kuristaa nälkävyötä koko talven."

"Niin, siinä juuri onnettomuus onkin, ett'ei meillä ole maan muruistakaan. Siksi ja sentähden ovat kaikki töiset muuttaneet, Ja siksi lähdemme mekin."

"Mistä tahansa, missä olemmekin, voidaan meitä karkoittaa. Menemmekö kankaalle, niin kuuluu se Heim Heiderieterille. Menemmekö metsään, niin kuuluu se talollisille. Asetummeko rantavallille, niin on se Strandigerien oma. Olemmeko omassa tuvassamme, niin on se säästöpankin."

"Kirjoitan sedälleni, hänellä on farmi lähellä Klintonia. Klinton on kaupungin nimi, ja se on Iowassa."

"Niin… siis tuumasta toimeen! Dora ja Therese Thielelle kirjoitamme myöskin."

Rohde, joka ylialaankin oli harvapuheinen mies, nykäytti ainoastaan vakavannäköisenä päätään. Hiuksensa olivat jo ihan harmaat, Metzin edustalla oli hän sairastanut vatsuria. Hän suoriutui vielä verraten parhaiten Eschenwinkelissä. Lapsensa olivat, paitsi nuorin, kaikki Amerikassa. Nuorin istui vieressään. Hän palveli renkinä kylässä, ja oli, kuten kaikki Rohdet, vakava ja kelpo mies.

"Dora saa joka tapauksessa lähettää kaksi vapaapilettiä", sanoi Thiel eukko, "jos kirjoitan vaan, niin hän kyllä lähettää."

"Jos… jos… minä kirjoitan!" sanoi Pellwormer. Sillä hän kirjoitti kirjeet; Thiel eukko ei koskaan ollut oppinut kirjoittamaan.

Nuori Rohde kumartui isäänsä kohden, joka istui vaieten: "Minunkin mieleni tekisi lähteä mukaan, mutta sinä ja äiti…"

"Jos mielesi tekee", vastasi harmaapää… "niin lähde. Toisetkin ovat siellä. Lähde sinäkin!"

"Minä ajattelen, että koska olen viimeinen… Voittehan te lähteä mukaan…"

"Olen asunut täällä viisikymmentä vuotta ja olen ollut mukana retkellä Ranskaan. Lähteä nyt tuolla tapaa, aivan kuin olot täällä eivät liikuttaisi minua tuon taivaallista, sitä en voi… Äitikään ei voi erota niistä kahdesta, jotka lepäävät kirkkotarhalla."

Schütt kirkasi kesken hänen puheensa: "Miekkonen, pelkäät koti-ikävää!
Kotiseutu?… Kissa periköön… Mitä hyvää minulla on kotiseudusta?
Syököön minut piru!"

"Sen… sen on hän tekevä…" hyräili Pellwormer… "Sen saat nähdä.
Muista silloin Pellwormeria!"

Siellä seisoi Anna Witt kasvot kalpeina. Hän asettui seisomaan Thiel eukon tukevan selän taakse ja sanoi sieltä: "Maria Landt käski sanoa, että irtisanominen on peruutettu. Saamme kaikki jäädä asumaan tänne, ja työtä saamme myöskin taas."

Schütt karjui: "Kissa leikkii hiiren kanssa. Minä muutan sittenkin. Koko niinsanottu kotiseutu kohdatkoon minua vaikka kuussa."

"Se sinun pitää tietää. Älä välitä meistä! Me emme tahdo seisoa onnesi tiellä. Sinähän tiedät, miten niukkaa elämämme vuosien vieriessä on ollut."

"Luonnollisesti! Me kirjoitamme!" huudahtivat muutamat. "Eihän se ollut irtisanomisen vuoksi, vaan tuon miehen tähden. Hän on ja pysyy ihmisnylkyrinä."

Ja he kävivät erilleen, kirjoittaakseen himmeiden lamppujen valossa, raskaiksi sivutuilla pöydillään kankeasti kyhättyjä kirjeitään. Sana. joka useimmin esiintyi näissä kirjeissä, oli: maata!

Pellwormer oli päätään ravistellen jäänyt tupaansa, oli sulkenut oven, noutanut virsikirjan, ja veisaili hiljaa itsekseen. Kun ei hän osannut puhua juoksevasti, lauloi hän mielellään.

Thiel eukon tupaan oli enää vaan jäänyt Anna. Hän istui vastapäätä tuota vanhaa tukevaa vaimoa, ja katseli häneen, ikäänkuin pyytäisi: Sano sinä totuus minulle! Eukko oli taaskin ripustanut rillit nenälleen ja tuijotti hänen kalpoihin kasvoihinsa. "Sinä olet sairas", sanoi hän.

"Sinä näytät aivan samallaiselta, kuin Therese silloin kun hän lähti
Amerikaan."

Anna Witt tunsi jutun. Hän tunsi vuotta sitten jo kaikki nuo jutut.
"Niin!" sanoi hän.

Häntä puistatti ja hän loi katseensa ylös, ja katseessaan ilmeni koko hätänsä.

Silloin aukeni ovi ja Hinnerk Elsen astui kumarassa sisään. "Olon etsinyt sinua isäsi luona", sanoi hän, "tule mukaan, kello on kohta yhdeksän." Hänellä oli kello kädessään.

Hinnerk Elsen katsahti häneen itsetietoisen halveksivasti. Hän ei voinut sietää Thiel eukkoa, tämä oli hänestä suultaan liika epäsiisti. "Meidän pitää ensin säästää", virkkoi hän sitte. "Alla kahdentuhannen markan en mene häitä viettämään. Anna on sitä paitsi liika nuori vielä."

Eukko asettui takakenoon tuolillaan ja katseli häneen vallan äimistyneenä: "Mitäh?" Hän oli kohottanut rillit kädessään ilmaan.

"Emmehän!" sanoi Hinnerk Kisen ja kohautti niskaansa jäykemmäksi. "Ken pitää tolkun tavaroistaan, ja vartoo naimisen kanssa, siitä voi täälläkin tulla jotain."

Silloin löi eukko vallan kummissaan kätensä pöytään: "No, eihän siis, eihän siis!"

KYMMENES LUKU.

Seuraavana aamuna oli ankara lumipyry. Vinha itätuuli puhalsi kankaan ja marskien ylitse merelle. Mutta jos pienet, tuulen lennättämät lumihiutaleet vaan tapasivat pienenkin suojan, olkoon että se oli vaan joku kanervatuppokin tai myyränkuoppa tai kuivunut ruohonkorsi, niin viskautuivat ne kohta alas, kyyristyivät varjoon ja pelastuivat tuimasta lennostaan. Mutta useimmat pysyivät tuulen käsissä ja tulivat viskellyiksi ja turjutetuiksi ja täyttivät tuiskulla ilman niin sakeasti, että ihmisten oli vaikeata löytää tietä kirkolle. Suurempain kohoumain, talojen ja aitausten taakse ja kankaan alarinteelle muodostui pitkiä teräväharjaisia sulkuja ja kirkkotielle läjittyi poikittain valkeita aaltoja, jotka tuottivat suurta huvia iloisille lapsille, mutta jotka haittasivat pahasti vanhempia.

Palvelustyttö Strandigerkartanosta oli jo aamusti aikaiseen, kuin mikäkin vaeltava lumineito, kulkenut kylässä talosta taloon ja käskenyt miehiä puhdistamaan kirkkokäytävää ja lisännyt pikaisesti: "Nuori pari tulee kirkkoon!" ja oli sitä sanoessaan näyttänyt niin toimeliaan salaperäiseltä ja hävinnyt kuin suuri lumihiutale tuiskuun.

Eschenwinkelistä tuli ihmisiä paljon hiekkatietä ylös. Ohimennessä sujahti viisi kirjettä postilaatikkoon koulutalon nurkassa, viisi kirjettä, joilla kaikilla oli kankealla käsialalla kirjoitettu päällekirjoitus, ja jotka sisälsivät melkein samaa. Tultuaan kirkkoon, pysähtyivät ihmiset ristikäytävälle, juttelivat kirjeistä ja siitä, että irtisanominen oli peruutettu ja vilkaisivat aina tuontuostakin tuota niin kutsuttua lasikaappia kohden, Strandigerien perhepenkkiä.

Heim Heiderieter tuli, kädet syvällä takin taskuissa ja ihan lumessa. Lumituisku pyrähti hänen takanaan sisään ovesta. Emännöitsijänsä oli tänä aamuna sanonut: "Herra kai menee tietysti kirkkoon tänään?" Silloin oli hän ripeästi vastannut menevänsä. Oikeastaan oli hän tänä sunnuntai-aamuna aikonut ryhtyä kirjoittamaan suunnittelemaansa teosta; mutta kun hän sanoi tuolla sävyllä: "Herra kai menee tietysti kirkkoon tänään?"

Hän oli sentään hyvällä päällä, Hän oli nykyjään useimmakseen hyvällä päällä. Hänellä oli tunne, kuin olisi hän edistymässä.

Talossa työskenneltiin ahkerasti, huoneissa oli hupaista ja navetassa parani karja. Ja, mikä oli tärkeintä, myöskin sydämessä oli heräämässä uutta, ensin oli se nöyrtymistä, sitte salaista, mutta voimakkaasti vaikuttavaa siveellistä ryhdistymistä vakavaksi ja ahkeraksi, sitte työintoa seuraavaa itsetietoisuutta.

Hän kopisti lumen jaloistaan ja astui rattoisaan tapaansa
Eschenwinkeliläisten joukkoon: "Noh, mitä kuuluu?"

Sitte menivät kaikki istumaan, naiset keskipenkeille, miehet etelän puolisille: pohjan ääriset penkit jäävät useimmiten tyhjiksi. Kelloja ruvettiin soittamaan. Kun ne vaikenivat, kuului sakastin ovi aukenevan. Urut alkoivat soida. Pastori Frisius tuli kumaraisena ja raihnaana kuorin poikki ja meni penkilleen, aukaisi virsikirjansa ja rupesi veisaten astelemaan edes takaisin eikä luonut katsettakaan ylös.

Andrees Strandiger tuli verkalleen kuorin läpi. Silmänsä olivat luodut maahan ja hän kulki kuin syviin ajatuksiin vaipuneena. Alakuloiset kärsivät kasvonsa näyttivät himmeän talviaamun kalpeassa valossa sairailta.

Frisius oli pysähtynyt astelussaan ja katsahtanut ylös ja keveästi ravistanut valkeata päätään. Ihmiset penkeissä katsahtivat toisiinsa ja katsahtivat ympärilleen. Muutamat naiset muuttivat istumaan likemmä toisiaan, ikäänkuin olisi heitä pelottanut istua yksin.

Heim Heiderieterin hellä sydän värähti säälistä, päätään kuumotti ja hän ajatteli: "Käyn huomenna tervehtimässä häntä. Olen neljätoista päivää kyyristellyt kotona enkä välittänyt hänestä mitään. Kuinka kärsivältä hän näyttää."

Maria Landt!… Tuossa… Frans Strandiger!.. He astelevat verkalleen rinnakkain käytävää pitkin. Keskellä kuoria ottaa Frans Strandiger Marian käsivarren omalleen. Siten lähenevät he Strandigerien penkkiä.

Heim Heiderieter kumartui kauas eteenpäin ja tuijottelee säikähtäneenä
Andreekseen. Urut soivat, mutta kukaan ei veisaa. Kaikki katsovat
Andreekseen.

Tämä on noussut ylös ja seisoo jo avoimessa ovessa. Kuten se, joku vielä nuorena näkee kuoleman lähenevän itseään, siten katseli Andrees Strandiger paria. Sitte, ikäänkuin viiltäisi häntä tuska, kääntyy hän ympäri ja menee äänettömäin kivettyneiden ihmisten keskitse epätasaisin kiiruhtavin askelin ulos kirkosta. Hänen takanaan alkavat äänekkäät kirkkaat lasten äänet taas laulaa:

    On huokeata Jumalalle
    Tomusta köyhä korottaa
    Ja rikas panna vaivan alle.

Kirkossa ovat kaikkien mielet hiljaista mietiskelyä, kummastelua ja suunnittelemista, kenenkään mielessä ei ole hartautta. Ainoastaan Maria Landt koettua seurata saarnan juoksua. Puhutaan tuttuun, koruttomaan. kulmikkaaseen ja toteen tapaan Herrasta Mestaristamme, kuinka hän on kuollut meidän puolestamme. Onhan nyt laskiaissunnuntai, viimeinen sunnuntai ennen paastoa.

Uloskäytävällä seisovat kaikki yhdessä tungoksessa. Pitkämatkaiset napittavat päällystakkejaan, nostavat kauluksensa ylös ja rutistavat lakit syvälle päähän. Ulkona seisovat Eschenwinkeliläiset yhdessä ryhmässä. Kun Maria Landt tuli ulos ovesta, ei hän voinut ensin nähdä mitään, oli niin sakea tuisku. Sitte näki hän yht'äkkiä kaikki nuo vakavat kasvot.

Silloin säikähti hän niin, että sydämensä pysähti lyömästä, ja ajatuksensa hämmentyivät. Mutta hän astui Thiel eukon luokse, jonka vieressä Schütt seisoi. "Ettekö ole tyytyväisiä?"

"Viisi kirjettä on matkalla jo", sanoi Schütt ja katsoa luimisteli Frans Strandigeriin, joka kylmästi ja puolin poispäin kääntyneenä katseli lumen peittämälle kirkkotarhalle.

Tuuli vongahteli taas ja viskeli tiheää lumiryöppyä ihmisiä päin silmiä. Maria Landt koetti katsoa ihmisiä kasvoihin, mutta kaikki katsoivat ryöppyävään lumeen jaloissaan lumipeittoiselle kirkkotarhalle, ja ohitsekulkijoihin. Dwengerin vaimo kumartui alas lastaan kohden, ja puki hänen käsiinsä lämpimät vanttuut. Eikä kukaan katsonut noihin silmiin, joista tuijotti esiin yhä pimeämpänä ja synkeämpänä ja toivottoman hiljaisempana hätä.

Silloin kosketti hän sulhasensa käsivarteen ja lähti hiljaa pois. Ja kun Thiel eukko katseli hänen jälkeensä, sanoi hän: "Katsokaas! Hän on oikein mennyt pienemmäksi." Ja hän veti ylleen villavanttuut, jotka Maria viikko sitten oli lahjoittanut hänelle.

Hän oli kova nainen. Työläässä elämässään oli hän unohtanut tuntea sääliä. Kun hän näki kärsimystä, tuntui hänessä hyvältä. Hän ajatteli: "Tuota olen minäkin saanut kokea." Tylysti ja kylmästi oli hän eilen iltana puhunut Anna Wittin kanssa, siten puhui hän tänään Maria Landtillekin. Hän kävi usein kirkossa: mutta pastori Frisius sai hyvässä rauhassa puhua ystävällisyydestä ja armeliaisuudesta! Se vaikutti kuin vesi kiveen. "Pastori Frisius ei ymmärrä tuota. Mitä on pastori Frisius saanut kokea elämässä?"

Rauhallisesti puhellen lähti väki Eschenwinkeliä kohden. Kun he kylässä erosivat toisistaan, huusi Schütt, ollen jo ovellaan, Dwengerille: "Tuletkos myöhemmin päivällä meille? Minulla on pullo viinaa kotona. Ruvetaan tänä iltana jo viettämään laskiaista. Nythän on kaikki yhdentekevää."

Sillävälin oli Andrees Strandiger syöksähtänyt seurusteluhuoneeseen: "Oletko liennyt", huudahti hän vanhalle Hobookenille, "että Maria Landt aikoo ruveta kunnon poikasi puolisoksi? Vastaa!"

Lena lensi säikähtyneenä pystyyn nojatuolistaan, kirja putosi kädestään ja liukui lehdet irrallaan lattialle.

Vanha rouva jäi jäykäksi ja jyrkäksi: "Niin, mitä sinulla on sitä vastaan sitte!"

Kun hän lausui sen, aukeni ovi, ja Anna Witt katseli yhdestä toiseen, säikähti takaisin, ja löi oven takanaan kiinni. Ulkona käytävässä likisti hän nyrkkiin puristetut kätensä ohimotaan vastaan ja sanoi heikosti: "Hän tulee hänen rouvakseen… hän!"

Sisällä seurusteluhuoneessa oli Andrees hiukan tyyntynyt. Hän nojausi seinää vastaan, ja puhui kuin itsekseen: "Hän on tehnyt sen Eschenwinkelin vuoksi, se on selvää! Sillä ovat he pakoittaneet tuon pehmeäsydämisen lapsiparan. Te… te olette vuosikautisella seurustelulla kanssani sokaisseet silmäni; mutta nyt näen heikon valon tuikkeen… minä sanon itseni irti sinusta…. Lena Strandiger… Minä olen vapaa sinusta!… Ja tahdonpa nähdä…" hän kohotti molemmat kätensä — "enkö voi vapauttaa häntä ja meitä teistä vielä."

Lena Strandiger otti kirjansa lattialta ja pani sen kainaloonsa ja lähti ovea kohden: "Frans on toimittanut omat asiansa hyvin, mutia huonosti minun." Sitte pysähtyi hän, hengitti syvään ja kohotti kätensä, kuin joku, joka ravistaa velttouden jäsenistään: "Noh!… Lopussa siis. Loppunut: näytös Strandigerkartanossa. Tänä iltana matkustan Berliinin."

Vanha Hobooken asteli yksin huoneessa ylös ja alas, kädet miehekkäästi selän takana, jäykkänä ja ylpeänä kuin puusta. Ankara piirre suunsa ympärillä oli entistä ankarampi.

Maria oli noussut ylös portaita, sittekun Frans etehisessä oli jättänyt hänet.

Taaskin harhailivat ajatuksensa levottomasti sinne tänne ja etsivät jotakin. Hän astui seurusteluhuoneeseen. Siellä istui Ingeborg ikkunan ääressä ja katseli ulos lammelle lumen hurjaa ryöppyä. Poskiansa kuumotti, ja silmänsä loistivat, hän oli ajatuksissaan ollut ulkona kankaalla, ja nuoressa sydämessään hehkui ja löi. Andrees oli vapaa toisesta, Mariasta… kenelle oli hän vapaa? kenelle?

"Auttaisitko minua?" kysyi Maria, ja jäi seisomaan oveen ja koetti kylmettynein sormin avata päällystakkiaan.

Silloin hypähti Ingeborg ylös ja meni kepeänä huoneen poikitse, taivuttaen hienoa solakkaa vartaloaan, kuin koivut Wodaninkukkulalla. jotka taivuttavat runkojaan, kun humisee länsituuli. Kun hän näki sisarensa pelokkaisiin uupuneisiin kasvoihin, sanoi hän hiljaa: "En tiedä, minkätähden olet tämän tehnyt, mutta et näytä morsiamelta." Hän kumartui alas ja askarteli jakun alimpain nappien kanssa: jotain kuumaa kohosi silmiinsä: "Mutta… mitä teetkin… aina teet hyvin… aina!"

Silloin sulki Maria hänet lämpimästi syliinsä: "Olet minun oma rakas sisareni!" Ja hetken olivat he sylitysten, ihan likittäin.

Tuli ilta, Maria istui ikkunan ääressä ja katseli uneksuen ulos hämärään. Viimeinenkin tuli oli sammunut suruisissa silmissään. Sydämensä oli uupunut ja pyysi nukkuu: mutta sen säikähti hereille aina tuo tyly sana: "He lähtevät sittenkin Amerikaan!" Kun hän ajatteli sitä sanaa, hehkui ja poltti hiiloksessa. Mutta se hehku ei ollut mitään elämäntultu. Se heitti vaan räikeän jylhän valaistuksen.

Ingeborg kyyristeli ulkona käytävän päässä portaitten varjossa. Vaalea päänsä eteenpäin kumarassa, ja kädet koukistettujen polviensa välillä, kuunteli hän välkähtelevin silmin. Koko kalpeat kasvonsa olivat paljasta elämää.

Tuolla alhaalla täytettiin matkalaukkuja ja kannettiin ulos. Laukku laukun perästä kannettiin takaovelle. Kuuli Lena Strandigerin itkevän, sitte kuului hänen veljensä levollinen varma ääni, hän naurahti kerran lyhyesti. Se nauru oli oikeata kopeata Strandigernaurua. Kerran mennä livahti Anna rappuja ylös. Hän oli siro sievä tyttö. Kirkahtaen vavahti hän takaisin, kun hän näki tuon kyyristyneen haamun pimeässä.

Silloin ei voinut Ingeborg enää kestää kauempaa, hän juoksi portaita alas. Hän pääsi huomaamatta pimeän käytävän ylitse. Kun hän kiireissään aikoi taka-oven kautta ulos, seisoi yht'äkkiä Frans Strandiger edessään. Hän likistäytyi syrjään tiukkaan seinää vastaan, ja antoi hänen siten, silmät terävästi luotuina häneen, mennä ohitsensa. Frans tervehti häntä ohimennen eikä puhutellut häntä. Oli jotakin vierasta ja puolustautuvaa Ingeborgin silmissä, ja vielä enemmän siinä jäykässä ryhdissä, joka hänellä yht'äkkiä oli.

Kuin olisi häntä ajettu takaa, juoksi Ingeborg ulos talliin; siellä seisoi Hinnerk Elsen, kädessä kello.

"En vielä." Hän kääntyi ympäri, nähdäkseen lyhdyn valossa, mitä kello oli.

Kuin tuuli oli hän poissa. Hinnerk näki enää vaan pitkän varjon, jonka hänen vartalonsa heitti muurille. Hän seisoi ja kummasteli, kuinka tuommoiset olennot voivut olla niin notkeita ja niin uteliaita ja ajatella noin kevytmielisesti ajan arvosta.

Kun hän seisoi siinä vielä, hiipi Anna ulos, hengitti kuultavan syvään ja aikoi sanoa hänelle jotain. Mutta Hinnerk ennätti häntä ennen: "Olet kylmännyt itsesi; laita itsesi nopeasti kyökkiin takaisin, äläkä tule ulos enää tänä iltana! Kuuletko?"

Hän ei sanonut sitä suoraan epäystävällisesti. Häntä säälitti hiukan tyttö, hänessä oli viime aikoina jotain niinkuin säikähtynyttä. Hän olisi mielellään joskus ottanut hänet syliinsä, mutta kaksituhatta markkaansa eivät olleet vielä täydet. Ja hän oli palveluksessa. Kaikki ajallaan.

Puolen tunnin kuluttua astui Ingeborg Marian huoneeseen, ja kun hän ei tavannut siellä ketään, aukaisi häh varovasti oven siihen huoneeseen, jossa rouva Strandiger nukkui. Maria seisoi vuoteen vieressä nojanneena vanhan rouvan ylle ja kääntyi katsomaan.

Maria katsahti häneen; mutta uutinen ei näyttänyt enää tekevän häneen mitään vaikutusta. "He lähtevät sittenkin Amerikaan. Kaikki on turhaan." Hän laski sormen suulleen ja puhui luonnollisella äänellä: "Kuule… täti on kipeä. Hänellä on hiukan kuumetta, meidän pitää huomenna kutsua lääkäri."

Kun he kumpikin olivat tulleet seurusteluhuoneeseen, silitti Maria useampaan kertaan kädellään otsaansa ja sanoi: "Täti Strandiger ei vieläkään tiedä mitään siitä, että talo on vuokrattu. Ja nyt tämä kihlaus? Tiedätkö, Ingeborg, mitä Andrees aikoo: sinunhan pitäisi tietää se?"

Maria kääntyi pois ikkunasta ja katseli pitkään ja tutkivasti sisartaan silmiin.

Silloin kohosi Ingeborgin kasvoille hitaasti tumma puna, ja hän antoi silmäinsä vaipua maahan.

"Ingeborg!" sanoi Maria hiljaa, "sinun pitää aina, aina seistä Andreeksen puolella, eikä teeskennellä, kuin et pitäisi hänestä. Siitä on jo syntynyt paljon onnettomuutta. Hän ottaa kaiken niin raskaasti, ja on mietiskelijä, eikä pääse selville itsestään. Seiso sinä uskollisesti hänen sivullaan, Ingeborg. Sano hänelle: minä olon sinun toverisi. Silloin on hän huomaava, mitä sinussa on. Älä sinä jätä häntä. Ingeborg!"

Seuraavana aamupäivänä, maanantaina tuli lääkäri. Hän ei pitänyt vanhan rouvan tilaa mitenkään vaarallisena, arveli, että ikkuna, jonka vierellä hän oli istunut, ei ehkä ollut tarpeeksi tiivis, ja että hän sentähden oli hiukan vilustanut itsensä. Hän puhua laverteli pitkät jonot, antoi joitakin määräyksiä lääkkeistä ja lähti. Vanha sokea rouva oli istuallaan vuoteessaan, oli kovin hyvillään uskollisesta huolellisesta hoidosta, ja vilkastuneena Jääkärin käynnistä, johon hän suuresti luotti, jatkoi hän juttelua vielä hänen lähtönsä jälkeenkin.

"Kuulehan, lapseni, koska lähtee Frans Strandiger omaisineen oikein pois. Siitähän on muodostunut oikein pitkä vierailu."

"En saa siedetyksi Hobookenia. On omituista, että Peter Strandigerin molemmat lapset ovat luonteeltaan Hobookenia. Hobookenit ovat kovasydämisiä. Olen aina pelännyt Ingeborgin puolesta, että hän rupeisi pitämään Fransista, heillä oli aiemmin, kun he vielä olivat lapsia, paljo yhtäläisyyksiä, ja on vieläkin. He olivat aina niin vallattomia ja ilkkuivat sinua ja Andreesta, muistatko vielä? Kysyin tässä tuonnoin häneltä: 'Ingeborg, kuinkahan on välinne Fransin ja sinun kanssa? Leikitteköhän vielä piilosta toistenne kanssa, kuin ennen muinoin jalavain alla?' Mutta hän vastasi: 'Täti! Enhän siedä katsoakaan häneen! Hänessä on jotain semmoista niin rajua. Siihen en koske!' Siten sanoi hän. Ikävä kyllä, en voinut nähdä, punastuiko hän. Sanohan, lapseni, ettekö te molemmat, sinä ja Andrees, jo pian mieti häitä?"

Silloin nousi Maria ylös ja tarttui värähtelevin käsin Uuteen Testamenttiin: "En ole vielä lukenut sinulle." Ja hän alkoi lukea evankeliumia. Ja lukiessaan valtasi taaskin hänet lohduton synkeä hämmennys, ja kasvonsa menivät kalpeiksi. Pakahduttavan tuskallisen sydämenkolkutuksen ahdistamana oli hän joka hetki hypähtää ylös. Yht'äkkiä kirkahti hän ikäänkuin ihminen, joka on palavassa rakennuksessa, eikä löydä ulos, ja nyykähti vuoteelle.

YHDESTOISTA LUKU.

Tiistai-iltana muuttui ilma. Ylhäältä, jossa se kaiken päivää oli ajellut edellään harmaita pilviä, laskeutui maanpinnalle leuto voimakas länsituuli ja muutti kahdessatoissa tunnissa koko maan näön. Se tuli kuin Anna Witt, kun hän viime vuonna, kun hän vielä oli reipas tyttö, tuli huoneeseen huisku, luuta ja tomunpyyhin kädessään. Muutamassa tunnissa oli kaikki lakaistu j% puhdistettu. Keskiviikko-aamuna oli ainoastaan siellä täällä ojissa lumisiekaleita. Kanava oli ihan sula, ja loiskui pienissä iloisissa laineissa. Koko maisema oli yhtenä yönä pesty ja puhdistettu, ja katseli siistein raikkain kasvoin aamua.

Tiistai-iltana sattui vuokraajan kirjoitushuoneessa kiivas kohtaus. Andrees tuli sinne, ja ilmaisi jyrkillä sanoilla ylenkatseensa ja vihansa. Kuuli uloskäytäville ja ulko-ovelle asti, kuinka hän sanoi: "Olet valehtelija ja kunnoton mies!" Mitä hänelle vastattiin, sitä ei kuulunut. Frans ei puhunut paljoa. "En ole mikään uneksija kuin sinä ja Heiderieter. Te ryömitte, minä astun. Minä tahdoin päästä herraksi ja isännäksi, siksi vuokrasin tämän tilan. Tahdoin pysyä herrana, siksi tein Marian morsiamekseni. Sinä olet vapaasta tahdostasi vuokrannut talon minulle, hän on vapaasta tahdostaan myöntynyt pyyntööni."

Koko se aallokko, joka puhkesi esiin kirjoitushuoneessa, myrskysi ja kuohui neidon sydäntä vastaan, joka oli liika heikko kestämään semmoista hyökkäystä.

Ensinnä tuli Anna Witt. Hän seisoi avoimessa ovessa, ja tuijotti
Mariaan, eikä tietänyt, kuinka hänen piti puhua.

"Minä olin hänelle hyvä", hyrskähti hän itkemään, "hänelle, Frans
Strandigerille!"

"Anna!… Sinä?… Hiljaa. Anna!… Ei saa ajatella sitä… älä sinäkään… se sekoittaa päätä vaan pahemmin… ja sitten sulkeutuu kuin meri pään yläpuolella… ja tahtoisi auttaa ja… se on… liika Vaikeata. Mene nyt ja pane nukkumaan, äläkä uneksi taaskin niin kamalista asioista."

Ja Maria jäi yöksi sairasvuoteen ääreen, samoin koko seuraavaksi päiväksi, piinakeskiviikoksi. Hän ei sallinut, että kukaan tuli hänen luokseen, vaan sanoi Ingeborgille, että sairas tarvitsi täydellistä lepoa.

Kun Ingeborg jälkeenpäin muisteli näitä suruisia päiviä, niin ei hän voinut muistaa huomanneensa hänessä mitään mielenhäiriön oireita ennenkuin tänä iltana, jolloin se ilmeni selvästi. Kuitenkaan ei Ingeborg, sen mukaan kuin tiedetään, ole puhunut siitä kenellekään muulle, kuin Frisiukselle ja Evalle. Mutta vanha rouva Strandiger on vielä monta vuotta myöhemminkin, hiljaisella heikolla äänellä, avoimet sokeat silmänsä suunnattuina suoraan eteensä, kädet ristissä, istuen vuoteellaan, kertonut että Maria nämä päivät oli ollut sulaa osanottoa ja auttavaa lempeyttä. Hän ei ollut puhunut melkein mitään, aamu- ja iltarukoukset oli hän sentään aina lukenut, mutta alakuloisella väliäpitämättömällä äänellä. "Ikäänkuin hän ei enää olisi ymmärtänyt Jumalan sanaa", sanoi sokea.

Tänä iltana, hämärissä, tuli Andrees sairashuoneeseen. Häntä ei voitu pidättää. Hän veti Marian sairaan vuoteen äärestä, joka oli nukahtanut, seurusteluhuoneeseen. Kumpikaan heistä ei huomannut, että Ingeborg istui kyyristyneenä ikkunan varjossa.

"Minä en salli", sanoi Andrees hillityllä hurjalla äänellä, "en salli, että sinä tulet hänen vaimokseen. Minä en salli sitä. Hänen pitää antaa sanasi takaisin sinulle."

"Hellitä minusta!.. Olen antanut sen hänelle, ja hän on maksanut sen selvässä rahassa."

"Todellinen helvetti on siitä syntyvä. Sinä hänen kanssaan! Mikä on saanutkaan sinut tuommoiseen mielettömyyteen?"

"Mikä saanut minut siilien? Sanon hänelle, että hän rakentaa uudet asunnot Eschenwinkeliläisille. Kuvastelisi aurinko ikkunoihin silloin ja ikkunat kanavan kalvoon, sekös olisi loistavaa. Olen lukeva hänelle kertomuksia laupiaasta samarialaisesta."

"Se on muka auttavako! Tulehan nyt järkiisi, Maria! Muistatko vielä, kuinka seisoit tuolla ylhäällä minun kanssani ikkunassa, kun vielä olimme lapsia? Ja katselimme ulos Eschenwinkeliä kohden ja Flackelholmille? Ja minä osoitin kaikkea sinulle, ja pidin kättäsi kädessäsi!"

"Mutta minähän en voi. Minun pitää odottaa, kunnes uudet rakennukset ovat valmiit. Minun pitää astua polulle kanavan rannalla ja iloita."

Hän vetäisi kädellään hiustensa yli, ikäänkuin koettaisi hän koota ajatuksiaan. "Voithan lähteä Flackelholmille. Sehän on niin yksin ja hyljättynä… yksin ja hyljättynä keskellä aavaa merta. Yksin ja hyljättynä! Sitä se on kuin tarvitsisi olla. Ken voi olla sitä, hän voittaa kruunun. Flackelholmille pitää sinun ja kylpeä! Antje sanoo, että siellä puhaltaa niin raitis tuuli."

Hän kohotti kätensä ja laski ne Andreeksen hiuksille ja sanoi säälitellen: "Rakas Andrees, ei minun kanssani! Ingeborgin pitää lähteä kanssasi. Minunhan pitää Eschenwinkeliin… ne aikovat muuttaa pois kauniista kodeistaan. Mutta sitä he eivät saa. Minun pitää sinne, hellitä minusta, minä menen puhumaan heidän kanssaan."

Äänensä heikkeni heikkenemistään. Hän puhui aivan kuin olisivat he olleet kaksi pelkäävää lasta pimeässä: "Minä pidän huolta omastasi, kunnes sinä tulet takaisin. Silloin ovat hiuksesi valkeat ja pidät Eschenwinkelistä, ja silloin nauramme me."

Hän silitti molemmilla käsillään Andreeksen kasvoja. "Tiedätkö, kuinkahan olikaan taas sen laulun nimi, jota tytöt laulelevat, kun he käyvät kanavan rannalla?"

    He ikivalan vannoivat.
    Kun nuor' oli kumpikin:
    Ei salli he lemmen sammuvan,
    Saa tahto ei täyttyä perhanan,
         Ei perhanan.

    Meni vuosia neljäkymmentä,
    Taas kohtaa he toisensa,
    He näki katseen sammuvan
    Ja virkkoi: "Tahto ol' Jumalan,
         Niin, Jumalan."

Hän herkähti itkemään ääneen: "Tuo ei sovi minulle! Isä meidän, joka olet…"

Silloin selkeni Andreekselle koko kamaluus: "Mitä sinä puhut? Minä en ymmärrä sinua."

"Ole hiljaa!" sanoi Maria. "Äitisi nukkuu; hänelle ei saa sanoa mitään tästä. Hänellähän ei ole silmiä, että hän saisi itkeä. Mutta minä osaan itkeä. Osaan itkeä niin hiljaa, ett'ei kukaan kuule sitä."

Andrees piti hänestä kummallakin kädellään: "Tulen tänä iltana. Älä sano kenellekään mitään. Tulen kello seitsemältä. Kohta seitsemän jälkeen tulen. Kuuletko?"

Hän riensi pois ja juoksi talliin ja tilasi vaunut ja juoksi sitten levottomuudessaan talon ympäri, juoksi kappaleen matkaa ulos kankaalle, palasi takaisin taas ja tapasi itsensä kello kädessä työpihalla, ja kätensä vavahteli sinne ja tänne ja tuontuostakin puistatti häntä kylmä.

Ingeborg pujahti huoneesta ja heittäysi pehmeälle vuoteelleen ja valitti hiljaa nyyhkien. Sitte, kun kello rupesi lähenemään seitsemää, istui hän, hiljaa itsekseen hautoen, ikkunalaudalle, kädet ristissä polvensa takana ja tuijotteli ulos yöhön, joka suurin säikähtynein kostein silmin uumotteli puutarhassa jalavain varjossa. Pisarteli hiljaa puista. Kanavan yllä oli heikko valaistus, siellä näkyi joku tähti, ne katselivat Strandigerkartanoa ja Ingeborgia kohden.

Mutta Ingeborg katseli viistoon eteensä puutarhaan ja kuunteli noita putoilevia kyyneleitä. Ne putoilivat ja putoilivat. Mitä lohdutonta itkua!

Kun kello porraskäytävässä rupesi lyömään seitsemää, astui Maria huoneeseen. Hän tuli omituisen säännöttömin hätäisin askelin Ingeborgia kohden ja sanoi — huomasi, kuinka suurella vaivalla hän koetti ponnistaa ajatuksiaan kokoon; hän puhui, kuin laskisi hän vaikeinta laskutehtävää -: "Minä menen nukkumaan. Minä olen väsynyt, mene sinä tädin luokse!"

Ingeborg oli antanut liukua itsensä alas ikkunalaudalta; koko ruumiinsa vapisi.

"Sano Andreekselle, että olen kipeä ja makaan… Hän pyysi minulta jotain; mitähän se nyt olikaan?.. Hän tahtoi jotakin minulta… En tiedä mitä. Se oli jotakin, joka ei ole mahdollista; hänhän ei voi kärsiä Eschenwinkeliä. Sano kaikille, Anna Wittillekin ja sille vaimolle, jolle tein ne ruskeat vanttuut, että minä nyt vihdoinkin menen nukkumaan. Minä olen väsynyt."

"Lukitse sinä ovi, Ingeborg. Lukitse ovi… Puhuuko hän Flackelholmista? Siellä puhaltaa raitis tuuli, ja sinun pitää mennä hänen kanssaan… Lukitse ovi, Ingeborg!"

Ingeborg meni seurusteluhuoneen puolelle ja jäi seisomaan pyöreän sohvapöydän eteen huulet rutistettuina lujasti yhteen ja silmät suurina ja tuijottavina. Joku tyly raaka käsi piirsi syviä rumia ryppyjä hänen otsalleen. Huone oli ihan pimeä. Mutta hän tahtoi nojata kädellään pöytää vastaan, koska polvensa tutisivat. Silloin kun hän laski kätensä pöydälle, satutti se erääseen tulitikkuun, joka oli pöydällä. Kuin hyväillen kosketti se hänen sormeensa. Hän työnteli sitä ensin huolettomasti sinne ja tänne, kunnes nousi häntä vastaan heikko tulikiven tuoksu. Silloin laski hän tikun leikkien etu- ja keskisormelleen, ja mursi sen peukalollaan keskeltä poikki. Hän tunnusteli kumpaakin puoliskoa ja kun hän huomasi, että ne olivat eri pitkät, heitti hän ne kuin tarkoituksetta pöydälle, mietti silmänräpäyksen, sulki silmänsä ja etsi kädellään ja löysi toisen palasen, juoksi ikkunan ääreen ja näki, että se oli pitempi.

Silloin vääntyivät kasvonpiirteensä ja silmiinsä ilmestyi jotain kamalaa: niin säikähtivät ne.

Hän lähti huoneesta, ja kun hän tuli käytävää pitkin, lukitsi hän ohimennessään makuuhuoneen oven. Avain liukui taskuunsa. Mutta Maria Landt ei ollut siellä enää, hän istui jo portailla, jotka johtivat kanavan ylitse.

Kun Ingeborg meni kauemmas käytävää ja saapui portaille, näki hän että pastori Frisius seisoi alhaalla sisäänkäytävässä. Kumaraharteisena tuli hän portaita ylös. Hän tuli sairaanluonakäynnille rouva Strandigerin luokse. Ingeborg väistyi pimeään käytävään ja jäi seisomaan sinne tykyttävin sydämin, kunnes Frisius oli kadonnut sairashuoneeseen. Sitte palasi hän takaisin portaille.

Ja täällä kyyristyi hän taas istumaan käsipuita vastaan aivan samaan asentoon kuin eilen. Sairaan huoneesta kuului tuolloin tällöin keskustelua, alhaalla kuului kaukaisia askeleita. Muuten oli kaikki ihan hiljaista. Silmät tarkkoina ja hengitystä pidätellen tähysteli hän käsipuitten alatse. Alhaalla aukaistiin joku ovi. Taaskin hiljaista.

"Koko talo on kuin ruumisarkku. Pastori Frisius puhuu tuolla ulkona ruumisarkun ääressä. Mielettömiä ajatuksia.

"Ei hauvan. Tänäänhän on piinakeskiviikko. Kello puoli kahdeksalta on ensi iltajumalanpalvelus. Hän on lähtevä kohta pois, ja sitte on tuleva tuo toinen… Andrees!"

Silloin aukenee taaskin ovi. Ne ovat hänen askeliaan. Hän tulee. Ripeästi astuu hän portaita ylös. Silloin nousee Ingeborg pimeässä ylös, niin äkkiä ja niin korkeana, että Andrees säikähtäen tarttuu käsipuuhun. Hampaansa kalahtavat kylmän ja sisäisen liikutuksen vaikutuksesta yhteen.

Ingeborg naurahtaa keveästi: "Maria on kipeä, käskettiin minun sanoa.
Hän on lukinnut itsensä sisään, makaa vuoteella ja, nukkuu."

Ingeborg pudisti päätään ja katseli kiinteästi häntä silmiin: "Hän ei aukaise minulle, hän ei laske minua sisään." Andrees kääntyi puolittain poispäin, hänet valtasi kalpea alakuloisuus.

Samassa aukeni makuuhuoneen ovi ja kuuli pastori Frisiuksen lähenevän pimeää käytävää. Andrees astui portaitten varjoon, mutta Ingeborg jäi seisomaan valoon, joka epävarmana ja heikkona lankesi ovelta. Frisius ei huomannut ollenkaan Andreesta, mutta hän näki Ingeborgin kasvoihin. Ja niillä kuvastui huono omatunto.

"Vie hänelle terveiseni. Nukkukoon hän itsensä terveeksi… Minne sinä aiot?" — "Kirkkoon", vastasi Ingeborg ja katsahti häneen.

Frisius katsahti eteensä ja sanoi hitaasti: "Aika on vakava nyt. Kävin äsken juuri Theissenin luona kylässä. Pikku Elsa on kuollut keuhkotulehdukseen. Hän oli kahdeksan vuoden vanha ja loppunsa oli kevyt. Liese Nagel rupeaa myöskin uupumaan, on nyt jo vuoteenomana lähes kaksi vuotta. Hän arvelee, että hän jo on kärsinyt tarpeeksi, ja kaipaa lepoon, vaikka hän vasta on kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha. Kristoffer Dwenger makaa juovuksissa Nummitalon nurkalla ja lapsensa seisovat ympärillään. Täällä alhaalla on aina ja kaikkialla, minne vaan silmämme luommekin, piinakeskiviikkoota. On kuin onkin meillä syytä mennä Herran huoneeseen."

Ingeborg katsahti häneen. "Niin on!" virkkoi hän ääneen. Silloin lähti
Frisius.

Alhaalla sulkeutui ulko-ovi raskaasti hänen jälkeensä. Keveä tuulenhenki hulmahteli taloa vastaan, muuten oli kaikki hiljaista. Ingeborg kääntyi kiihkeästi ympäri: "Andrees, tule mukana!" sanoi hän. Äänensä kiirehti kuin lapsi, joka henki kurkussa pakenee pelottavaa paikkaa. Mutta samassa järkytti häntä yht'äkkiä peloittavasti, niin että hän melkein luuhistui kokoon. Hän tarttui Andreesta käsivarteen ja sanoi, ja äänessään oli kiirettä ja hätää: "Minä… en voi sitä! Minä en voi sitä… vaan! Marian pitää… sittenkin sinun kanssasi! Odota. Andrees! Odota… silmänräpäys! Jää tähän! Minä herätän hänet… minä… minä…" Hän riuhtasi avaimen taskustaan ja lensi käytävää takaisin, aukaisi oven ja huudahti ääneen riemuiten: "Maria, lapseni! Nouse ylös!"

Mutta huone ja vuode olivat tyhjät. Silloin palasi hän takaisin, hiukan ahdistuneena, mutta koko kasvonsa loistivat kuin sisäisiä puhdasta valoa, ja ikinä ei ole Maria Landtin sisar näyttänyt kauniimmalta kuin tänä silmänräpäyksenä. "Hän on mennyt kirkkoon, Andrees. Tule, mennään hänen jälissään. Me molemmat! Ja sitte puhumme hänet suostumaan ja te matkustatte viimeisellä junalla."

"Tietysti olen hyvä! Oikein hyvä! Mutta en vaan aina. Se on onnetonta
Ingeborg Landtissa."

Hän juoksi portaita alas ja nauroi: "Tule nopeasti, Andrees! muuten tulemme liika myöhään."

Vasemmalla ovesta ottivat he kiirehtien päällysvaatteensa ja hattunsa koukuista ja riensivät ulos.

Ulkona laski Ingeborg iloissaan kätensä hänen käsivarrelleen, ja laverteli, astellen hänen rinnallaan: "Kuinka iloinen olen! Kuinka iloinen olen! Tiedätkös, minä olin suuttunut sinulle! Yhdestä ja toisesta syystä! Mutta nyt on kaikki hyvin. Kuinka Maria tulee onnelliseksi! Minun Mariani!

"Tuo on oikein, Andrees! Meidän pitää suorastaan väkivallalla kiskaista hänet tästä ympäristöstä. Kun vaan olette kaupungissa kerran, silloin on hän sinun. Lähetän tavaranne jälestä teille. Jäätte pariksi päiväksi Hampuriin, sitte matkustatte ehkä aina Berliiniin saakka ja kauemmas vielä, ja kirjoitatte pitkiä kauniita kirjeitä. Sillä välin pidän minä huolta äidistä ja hoidan taloutta. Sekös on oleva elämää! Tule, astutaan pikemmin, kellot soivat jo."

Kanavan yllä heijaili kirkas valaistus. Kokonainen maailma tähtiä säteili siellä rinnakkain ja katseli maata kohden. Tuuli puhalsi voimakkaammin. Mahtavia pimeitä pilvijonoja vaelteli itää kohden iltaisen taivaan ylitse. Niistä riippui pitkiä leveitä sumusiekaleita alas, ikäänkuin astelisivat ne raskain jaloin taivaan avaruutta. Hartioillaan kantoivat ne jotakin pitkää ja mustaa, kuin ruumisarkkua. Kummallakin puolella seisoi tähtiä kuin soihtuina. Tuuli soitteli hiljaa ja suruisana.

Maria Landt istui sillalla, kyyristyneenä kokoon. Pienet laineet, säikähdyksissään noista eriskummallisista ilmiöistä taivaan kannella loiskuivat pelokkaina ja levottomina, itkien ja nyyhkyen häntä kohden ja anoivat apua häneltä.

"Minä en voi auttaa teitä!" puheli hän: "Minä en voi itseänikään auttaa."

Silloin vihastuivat, laineet ja puhuivat toisessa sävellajissa ja laverlelivat ja valehtelivat ja hämmensivät hänen mieltään. Sydämensä kohosi ihan kurkkuun.

Kun Ingeborg ja Andrees käsi kädessä, Ingeborg nauraen, Andrees kasvoillaan ystävällinen ilme, menivät ohitsensa, katsahti hän ainoastaan ohimennen ja välinpitämättömästi ylös. Hän taisteli toisellaisten voimien kanssa, häntä vastassa oli näkyjä, jotka olivat suuremmat kuin ihmiset. Hän kumartui syvemmälle alas, ja katsoi taaskin veteen ja valitti: "En voi tehdä sitä, en voi tehdä sitä toistakaan. Mitä teen enää täällä alhaalla?"

Tuulen voima kasvoi ja tempoili harsoja, jotka peittivät kuuta ja riuhtoi ne irralleen, ja kuu välkkyi veteen. Se katsoi syvälle veteen.

"He voisivat kaikki… ell'ei heillä vaan olisi niitä kiviä sydämillään… Frans ja Andrees ja Schütt ja Thiel eukko. Ne kivet pitää minun saada. Ne ovat alhaalla. — Tuolla ne ovat."

Tuo loiskuileva, kohajoiva, valkea, pehmeä, elävä vesi veti ja kutsui aina kiehtovammalla jylhemmällä kumulla.

"Näetkös? Se ei ole kylmää! Lämmintä se on ja pehmyttä ja silittää elävänä kättä." — "Niin, elävänä!"

"Näetkös! Me olemme odottaneet sinua jo viisi kuutamoyötä! Tuossa nyt olet."

Valkeita ruumiinmuotoja, ihmeen ihania hiljaisia silmiä puolisulkeuneiden ripsien takana ilmestyi esiin häilyvässä kaislikossa, kaikki oli pehmyttä, soljuvaa, kosteankiiltoista, iäisesti nuorta, kauneuden perikuvia, luomakunnan ensimmäisiä turmeltumattomia muotoja. Ne soljuvat ja valuvat ja puhuvat hiljaa.

"Mitä ajattelet itsemurhasta? Lyhyt ja heikko ihmisajatus vaan. Etkö näe, että elämme ja häilymme, kohoomme ja laskemme, itkemme ja puhumme. Kuolleitako olemme vai elämmekö?"

"Vaihdat levottomuuden lepoon, likaisen puvun puhtaaseen, heikkouden voimaan, alhaison ylhäiseen?"

"Silloin on hänkin tehnyt syntiä; hän olisi voinut mennä Golgathan ohitse, mutta ei mennyt."

"He itkevät ja sulavat ja heltyvät lempeiksi… koska sinä etsit kiviä viheriältä pohjalta."

Ne soljuvat lähemmälle… niitä on kaksi, kolme… kuusi ja niillä on kaislaa hiuksissa. Hiuksilla ja kaislalla leikkivät pienet aallot. Loputtoman lempeät ja syvät ovat nuo suuret hiljaiset, silmät.

"Luuletko, ett'emme tunne ihmiselämää? Kuu puhuu meille kaiket yöt. ja tuuli kertoo meillä alati pitkiltä matkoiltaan. Läpinäkyväksi olemme tehneet majamme katon, niin että siihen kuvastaa kaikki. Strandigerkartanon ja Eschenwinkelin kuvastuksen näemme, ja leikkiviä lapsia katselemme. Ja mahtavampana ja suurempana ja ihanampana näkyy kaikki veden kuvastetussa, kuin ohuessa ilmassa. Me emme katsele ilmiöitä, me katsomme niitä sisään. Näetkö kuuta ja tähtiä. Ne ovat täällä pohjalla."

    "Jesus, maailman valkeus,
    Anna valos meille loistaa!
    Isän kunnian kirkkaus,
    Pimeytemme sä poista!

Silloin liukuivat, ne nopeasti ohitse… kaikki kuusi. Ja kaislojen välille ilmeni yksi vielä niitä, märillä välkkyvillä hiuksillaan kultainen kruunu.

"Tukekaa häntä!… Kantakaa hänet… Hän on liika hento ja heikko maan päälle. Hellästi… hennosti… ja laskekaa hän alas… nyt nukkuu hän."

Ylhäällä tiellä meni Anna kiirehtien ohitse, hän katsahti pari kertaa säikähtyneesti sillalle, kirkahti ääneen ja lähti juoksemaan Eschenwinkeiiä kohden. Antje oli yksin kotona.

"Sitte… sitte on hän heittäynyt kanavaan, ja se on minun syyni." Ja hän heittäysi polvilleen pöydän eteen.

Antje aikoi juosta hänen ohitsensa, silloin hypähti hän ylös ja asettui hänen eteensä: "Ettekö ole huomanneet sitä", kirkahti hän… "minä ja Frans Strandiger olemme surmanneet hänet!"

"Sinä ja Frans Strandiger?…" Vanha tyttö nosti molemmat kätensä torjuvasti ylös ja kauniit, kuluneet kasvonpiirteensä saivat ylhäisen ylpeän ilmeen, ja hän rupesi puhumaan Henrikistään, kuinka hän, kun hän lähti sotaan, oli jättänyt hänelle hyvästi kammarin ovella.

Anna Witt kääntyi pois ja aikoi kiiruhtaa ulos. Silloin seisoi isänsä hänen takanaan liinaisessa työmekossaan ja pitkissä saappaissa, joilla kiilsi märkää savea. Hän oli sysännyt lapionsa savilattiaan, ravisti sitä kädessään, ja hänen muuton tyyneet kasvonsa olivat ankarasti kiihtyneet.

Samaan aikaan olivat kellot lakanneet soimasta, ja ne kaksitoista lasta, jotka seisoivat urkujen vierellä ja muodostivat kuoron, olivat kirkkain äänin alkaneet laulaa Gerhardtin laulua: "O, armon lähde autuas."

Ingeborg oli, kuten hänen oli joskus tapansa, mennyt heidän kanssaan istumaan ja lauloi mukana. Hänellä oli sointuva kirkas ääni ja kasvoilleen nousi pian, kun hän lauloi, puna ja silmänsä rupesivat lämpimästi loistamaan. Ja erittäinkin tänään! Tuollaisella noin iloisella, nauravalla, riemuisalla omallatunnolla!

Urkulehterien alla, toisella niistä vanhoista epämukavista penkeistä, jotka kantoivat korvillaan muinaisten talonpoikaissukujen vaakunoita, istui Andrees ja katseli virsikirjaansa, ja lauloi hiljaa mukana. Ja virren aikana, kun hän kiinnitti ajatuksensa sen sisältöön, rauhottui hänessä hiukan, ja kun oli ennätetty kolmannen värssyn loppuun, oli hänessä ihan tyyntä, kuten ei pitkiin aikoihin. Ja vaikkei se kaikki ollutkaan hänelle selvää — niinpä, juuri sentähden että se osaksi oli hänelle hiljaista selittämätöntä salaisuutta — näytti kaikki hänestä suurelta, ylevältä ja ijäiseltä, ikäänkuin valoisalta kultaiselta ihmeeltä. Oli hänestä, kuin tuo maailmankäsitys, joka oli kätkettynä noissa kolmessa värssyssä, sittenkin olisi ollut'yksinkertaisin ja täydellisin selitys arvoituksiselle elämälle, ja ikäänkuin voisi hänenkin elämänsä, jos hän taaskin palaisi sen turviin, taaskin saada sisältöä ja arvoa itseensä, ja muistot heräsivät hänessä ja kertoivat hänelle muinoisista unohtuneista jumalanpalveluksista, joita hän oli viettänyt pikkupoikana äitinsä rinnalla tuolla vanhassa perhepenkissä, ja rupesi tuntumaan hänestä mahdolliselta, että hänkin vielä joskus, jos hän vaan vakavasti tahtoi, voisi puhtaasti, suuresti ja lapsellisesti iloita näistä asioista. Ja silloin saisi hän välkkyvät kauas kantavat silmät ja tietäisi, mihin hänen tulisi ryhtyä elämässä.

Takanaan puuskuili tuuli pieniä ruutuja vastaan ja sysi kirkonseinää ja vingahti sille valitellen viistoon hautojen yli aavalle lakeudelle.

Hän koetti keksiä Mariaa Strandigerien penkistä, mutta hän ei eroittanut siellä mitään, toinen puoli penkkiä oli varjossa.

Silloin kuului ulkoa, kellotornilta käsin, askelia ja ääniä. Ne tulivat käytävää ylös, pysähtyivät, puhelivat keskenään, aikoivat mennä kirkon sivutse ja tuntuivat kiistelevän.

Pastori Frisius pysähtyi mennessään saarnatuolilleen, kärsivät kalpeat kasvonpiirteensä näyttivät kiihtyvän. Muutamat nyykistyivät syvemmälle penkkeihinsä, toiset, järkevämmät, katselivat huolissaan ympärilleen. Vanha Klaus Peters, joka vieläkin elää, nousi ylös ja lähti ovea kohden. Kaikki pelkäsivät samaa, nimittäin että ulkona olisi miehiä, jotka olivat viettäneet laskiaistiistaita vähän liian kauan piinakeskiviikonkin puolelle, ja nyt paloviinan villitseminä johtuneet tuumaan tulla häiritsemään jumalanpalvelusta.

Nyt, kun kuului selvästi Schüttin ääni, laski pastori Frisius raamatun kastemaljalle ja lähti kirkkokäytävää alas. Useita muitakin lähti mukana, kasvot vakavina. Silloin, kun he aukaisevat oven ja astuvat ulos, näkevät he ensiksi Schüttin, jolla on pullo kädessä, ja hänen takanaan Thiel eukon, jonka ohuet valkeat hiukset sekaisina riippuvat otsalla. Heidän takanaan näkyivät paarit, jotka he olivat ottaneet kellotapulista ja paarilla…

Urkujen ääni katkesi kesken, kuten kirkuva lokki, johon lennossa on sattunut luoti.

Frisius ratkesi itkemään ääneen kuin lapsi: toiset itkivät hänen kanssaan. Vanhoja miehiä seisoi hiljaisin kalpein kasvoin, ja katselivat sanattomina kuollutta.

Pellwormer, jonka itkevän Frisiuksen näkö oli saanut ihan suunniltaan, otti pastoria käsivarresta ja aikoi ruveta veisaamaan. "Min' tekee Jumala, se hyvin tehty on."

Mutta silloin kuohahti pastori Frisiuksessa: "Mutta minkä ihmiset tekevät, se ei ole hyvin tehty. Kuka on saattanut surmaan tuon lapsiraukan?"

Hans Rohde, joka aina pysyi levollisena, laski kätensä pastorin käsivarrelle: "Miksi kohta ajatella tuommoista? Hän on ehkä pudonnut veteen; on niin pimeätä ja sateista. Eihän saa edes kunnolla silmiään auki. Ja hän oli niin usein ajatuksissaan ja häntä vaivasi päänsärky. Hän ei ole huomannut pitää vaaria tiestä."

"Joutunutko harhaan pimeässä? Mutta koko rantahan kasvaa pajukkoa!
Kuinka olisi hän osannut tulla juuri sillalle? Lorua!"

Tämä oli yht'äkkiä ilmestynyt ovelle ja tuijotti siinä nyt kauhistunein silmin paaria kohden.

Ingeborg riensi urkulehterien rappuja alas, kirkahti ääneen ja heittäysi paarien viereen, kuin olisi joku viskannut hänet siihen.

Lapset itkivät ääneen: muutamat juoksivat huutaen hautojen ylitse, kuin olisi joku ajanut heitä takuu.

Ilma pimeni yhä. Näki vähääkään selvemmin enää ainoastaan, mitä sattui olemaan siinä heikossa valokeilassa, joka lankesi ulos avoimesta kirkonovesta: paarit, Ingeborgin, joka oli nyykistyneenä maassa ja piti kiinni paarien karkeatekoisista tukevista sivupuista, samalla kuin vettä pisarteli hänen käsilleen, sekä miehen kirkon ovessa.

Ingeborg kohotti päätään, ja kun hän näki hänen seisovan tuossa, kirkaisi hän hänelle: "Kurjaa sinua! Pois tältä paikalta! Mitä tuijotat häneen, kurja ihminen! Sinä, sinä olet hänet surmannut. Ajakaa hänet pois!"

Naiset seisoivat ja katselivat noihin hiljaisiin kuolonkalpeihin kasvoihin, muutamat tunnustelivat valtimoa ja rintaa ja kumartuivat alas häntä kohden ja kuuntelivat. Eräs vaimo irroitti esiliinansa ja peitti sillä kuolleen. Ingeborg makasi maassa, eikä liikahtanut.

Frisius ei ymmärtänyt mitä Reimer Witt puhui hänelle: "Emme voineet sairaan rouvan vuoksi viedä häntä kartanoon, Hallerilla oli ovi lukossa. Sentähden ajattelimme…"

"Niin… niin…." Frisius nyökäytteli innokkaasti päätään, unohti taaskin, mitä hän aikoi sanoa ja sanoi sitte: "Minulla on oikeus häneen."

Ingeborg kohottautui raskaasti: "Niin, setä, sinun luoksesi! Ei tuohon kärsimysten taloon. Minä vihaan häntä ja koko taloa ja kaikkia niitä vuosia, jotka olen asunut siellä, minä ja minun Mariani."

Silloin tarttui Frisius kovasti häntä käsivarteen ja tuijotti häntä kasvoihin ja sanoi käheästi: "Sinä… mitä seisoit sinä portailla silmäsi pahoina? Katso minuun! Sinun oli syy, ja sinä olet sisar!"

Ingeborg väänteli itseään hänen käsissään, ja kun hän kauhuissaan etsi paikkaa, jonne loisi silmänsä, näki hän Andreeksen, joka verkalleen ja selkä kyyryssä meni pois pitkin kirkon seinävierustaa!

Mutta Andrees meni kankaalle käsin, astellen raskaasti, kuten haavoittunut, jonka saappaat ovat täynnä hänen omaa vertansa.

Miehet kohottivat paaria ja kantoivat ne ristien välitse Pappilaan. Frisius asteli vieressä ja piti kättään paarilla, ett'ei se miesten astellessa saisi sysäyksiä. Ingeborg jäi seisomaan ja koetti ajatella kaiken itselleen selväksi. Yhdessä hetkessä oli hänestä, kuin lepäisi sielullaan koko tuo kamala taakka, mutta samassa ajatteli hän sitä riemua, joka kuin piiritanssina oli tulvinut sieluunsa, kun hän aikoi viedä sisarensa Andreekselle. Hän veti henkeään syvään ja sanoi hitaasti: "Minä aioin tehdä pahaa; mutta minua pidätettiin, niin ett'en tehnytkään sitä."

Dwengerin vaimo tarttui hänen käteensä, ja sanoi säälien: "Tule, Ingeborg!" Muutamia naisia läheni nyyhkien. Mutta hän ei tahtonut. Silloin lähtivät naiset viivytellen pois, mutta jäivät poppelien varjoon, joita silloin vielä kasvoi vasemmalla sisäänkäytävästä kirkkotarhalla. Ympäri kirkkotarhalla, joka lepäsi sumeisen hämärän peitossa — kuuta peittivät pilvet, jotka kiitivät idästä yli taivaan, liikkui miehiä ja naisia, ikäänkuin olisivat joutuneet harhaan.

Myöhään kello lähemmä kymmentä tuli Ingeborg pappilaan. Ovella kohtasi hän Frans Strandigerin, joka sanaa sanomatta meni hänen ohitsensa. Hän aukaisi pelokkaasti salin oven ja astui kuolleen luokse, joka lepäsi valkealla liinalla peitetyillä paarilla, kummallakin puolellaan rivi hopeajaloissa palavia kynttilöitä. Emännöitsijä ja Reimer Witt, kumpikin ripilläkäyntipuvussaan, valvoivat ruumiin ääressä. Hän meni seisomaan pään puolelle kuollutta ja itki kauan, itki niin lohduttomasti ja avuttomasti, niin tuskallisen valittavasti, että vanha rouva säälien syleili häntä ja vei hänet pastori Frisiuksen luokse.

Kun hän hetken perästä palasi Strandigerkartanoon, tapasi hän Heimin istumassa sairaan vuoteen ääressä, sairas itki.

Tänä yönä pysyi moni ikkuna kylässä ja Eschenwinkelissä valaistuna. Pitkälle yli puoliyön pysyi monta valveilla, metsän yllä värjötti jo heikosti uuden alkavan päivän sarastus. Kalpea käsi kurottautui idästä metsän yli ja sammutti tähdet, jotka välkkyilivät kankaan yllä. Strandigerkartanolta käsin teki Pellwormer, kankeapuheinen mutta laulutaitoinen, viimeistä kiertoaan kanavan rantaa pitkin. Hän lauloi aamulaulua. Joku yksityinen tuulen tempaama säe siitä kantoi ulos aina niille asti, jotka paraikaa tekivät matkan ulkona matalikolla.

    "Löi kello neljä,
    Jo kello löi,
    Yön synkän päivä jo karkottaa.
    Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa,
    Ja Herraa kiittäkää!"

KOLMAS KIRJA

ENSIMMÄINEN LUKU.

Länttä kohden tekivät he matkaa aution asumattoman matalikon poikki. Siellä ei laula yksikään lintu, eikä ihmistä näe siellä, eikä taimi ruohon korsikaan. Harmaa ja alaston on maaperä.

Matalikko ei ole kuollutta, ei löydy mitään elävämpää kuin matalikko. Siellä kestää luomispäivää vielä tänäpäivänä päivät ja yöt. Siellä rakennetaan. Jos laskeutuu pitkäkseen maata vastaan, niin kuulee kuinka matalikko hengittää, hengittää solisevasti ja tyyneesti, kuulee kuinka kumpuu, kohoo ja laajenee.

Ihmiset rannikolla kertovat, että toisinaan näkee ulkona kaukana matalikolla miehen. Kampelaverkko kainalossaan seisoo se, hihat käärittyinä ylös ja jalat paljaina polviin asti, vesikuilujen partailla. Nousuvesi tulee ja kohoo, mutta hän ei pakene. Hän jää tyyneesti paikalleen ja jatkaa työtään, ja näkee selvästi, kuinka hän viskaa kalat taakseen vasuun.

Rannikon väestö ei näe mitään vedenneitoja ja haltioita ja muuta semmoista tyhjänpäiväistä korua. Rannikon väestö näkee kolkkoja hirmuttavia yliluonnollisen kokoisia olentoja. He kertovat, että mies matalikolla on kalastaja, joka joskus elämässään ei ole välittänyt Jumalasta eikä ihmisistä ja monasti oli ulkona matalikolla, kun kellot rantavalleilta kutsuivat ihmisiä kirkolle. Nyt on hän tuomittu ijäti työskentelemään matalikolla.

Antje asteli edellä ja kertoi kovalla äänellä tästä ja nauroi salaperäisesti: "Ihmiset eivät ymmärrä sen paremmin", sanoi hän. "Mikään rikoksentekijä ei ole hän, joka työskentelee tuolla ulkona, päinvastoin, se on Jumala! Hän työskentelee Dicksander Plaatilla hihat kiverrettyinä ylös ja menee paljain jaloin matalikon yli. Saattaahan olla totta, että hän 'lepäsi seitsemäntenä päivänä'. Mutta kahdeksantena alkoi hän taaskin… Siksipä en pelkääkkään koskaan, kun menen yksin matalikon yli tai oleskelen Flackelholmilla."

"Mutta tiedättekö, mitä Heim Heiderieter, tuo viisastelija, kertoo. Hän kertoo näin":

    Ei äärtä matalikon näy,
    Vain hiljaa länsituuli käy.
    "Nyt, lapsi, kohden rantaa!
    Jo matalikko kuukahtaa:
    Tuo tänne verkko, kiire saa!
    Jo aallot uurtaa santaa!"

    "Ei, taatto! Karikollahan
    Nätit miehen tuolla seisovan
    Keskessä lainehitten.
    Siis kiirettä ei kotihin.
    Viel' aimo saaliin tahtoisin,
    Ja äidin luokse sitten."

    "Tuo tuolla? Kurjan raukan sen
    On synnin kosto ainainen;
    Hän syystä kärsii vaivan.
    Hän ennen kalastajat öin
    Vei harhaan, monin ilkitöin
    Vei surman teille aivan.

    "Käy öin nyt veestä esiin hän.
    On raskas kulku eksyvän;
    Niin harhaa pitkin santaa,
    Hän huutaa, pyytää auttamaan,
    Yö musta on, ves' yltyy vaan,
    Ei saavuta hän rantaa.

    "Kun päivin tulva katoaa,
    Taas entisen hän toimen saa
    Ja monta eksyttääpi:
    Hän jääpi kalaa pyytämään,
    Ei kiire venemiehenkään —
    Ja sille tielle jääpi."

    Mut poika nauraa ilkkuen:
    "On tuhma, moista uskoo ken;
    Jo aaveet hautaan joutaa!
    On maailma niin selvä tää:
    Ei hätää, viel' on kaunis sää,
    Viel' aikaa saalis soutaa!"

    He verkon veteen työnsi niin,
    Jäi kotimatka unhoksiin:
    Ja vene turmaan kääntyy.
    Nous' tulva, länsituuli soi,
    Ja meri riehui, ailakoi —
    Ja äiti itkuun nääntyy.

"Multa eräs paikka minua peloittaa Andrees! Tuolla toisella puolella!
Kerron siitä sittemmin sinulle."

Hän tarttui hänen hevostaan ohjaksiin ja astui edellä syvänteihin. Kuu oli kiitäväin mustien pilvien peitossa. Näki ympärillään ainoastaan vettä. Reimerin hevonen sävähti, ja esteli astua eteenpäin, kohotti päätään ja korskutti sieraimiaan. Silloin palasi Antje takaisin ja talutti senkin veteen. Samalla katsahti hän viekkaasti ja veitikkamaisesti häneen ja nauroi heikkomielistä nauruaan ja sanoi osoittaen toista: "Otappas vaaria, millä naamalla hän kuuntelee, kun kerron siitä."

Vesi nousi hevosille polviin asti, verkalleen nousivat he taaskin ylös. verkalleen ja vaieten jatkoivat he matkaansa tiettömällä harmaalla lakeudella.

Pitkän vaelluksen jälkeen rupesi näkymään ensimmäinen meriviitta. solakka harmaanvalkokuorinen koivunrunko. Joku on kiskaissut sen tuolta ylhäältä ruskeasta nummesta, nyt täytyy sen seista täällä harmaalla matalikolla ja osoittaa tietä niille harvoille matkaajille, jotka ovat eksyneet tänne asti. He astuvat uupuneina ohitse, eivät luo katsettakaan siihen, kukaan ei huomaa ajatella, että se joskus nuoruudessaan on hopeanvaaleassa takissaan, viheriöitä häilyviä oksia nutussaan seisonut metsän rannassa auringon paisteessa ja tähystellyt kankaan yli.

Länsituuli puhaltaa humistelee vaeltajia vastaan, ja kohisee koivun lyhyessä lehdettömässä latvassa. Ilma on käynyt vielä pimeämmäksi. Andrees tuijottaa vaieten eteensä. Reimer koettua nähdä jotakin, olkoon vaikka kaikkein pienintäkin, jonkun pensaikon edes tai kiven tai ihmisjäljen. Mutta hän ei näe mitään. Harmaita varjoja vaan näkyy kaukaisuudessa kuin raskasliikkeisiä haamuja matalikolla.

"Tässä se oli, Andrees! Tässä tavoitti isäsi nousuvesi, kun hän palasi Flackelholmilta. Ensin emme ymmärtäneet, mikä se oli, joka yhtäpäätä huusi sieltä matalikolta, -Jälkeenpäin ymmärsimme me, mitä hän huusi: 'Tuokaa Mustu!' Se oli voimakkain hevonen tallissa. Reimer oli siihen aikaan pikkurenkinä teillä, hän uskalsi ylityksen. Mutta Musta upposi liejuun, ja jaksoi tuskin ponnistaa itsensä irti ja mennä lennätti, harja takanaan vallin ylitse takaisin. Yritettiin muutakin. Venheellä ei päästy sinne perille. Se tarttui saveen kuin lyijy. Illalla istuin minä äitisi rinnalla kaksi tuntia vallilla, kunnes hän lakkasi huutamasta. Tiedätkö, mitä hän huusi viimeksi:' 'Älä anna lapsemme milloinkaan tulla matalikolle!'… Ha ha."

Andrees Strandiger kumartui syvemmälle hevosensa ylle. Antje katseli välkkyvillä silmillä veljeensä. "Kuinka pian alkaa vesi nousta. Andrees?" kysyi Reimer.

Tämä ei vastannut, Hän eli uudestaan koko elämänsä. Hän seisoi pienenä poikana äitinsä rinnalla rantavallilla, ja äitinsä sanoi hänelle nopeasti kahteen kertaan: "Älä milloinkaan mene matalikolle, Andrees! Älä milloinkaan mene matalikolle! Olet ainoa lapseni!"

Antje tarttui taaskin hänen hevostaan suitsiin, hänen olkapäänsä hipaisivat toisinaan hänen saappaihinsa.

"Miksi lähdit sinä mukaan, onnenorpo? Olet liika hyvä ja hurskas tänne. Tiedätkö, kenen pitäisi matkata kanssani? Lena Strandigerin, sydämeni valitun!… Astu jalkasi haavoihin, Lena! Riisu yltäsi kirjava pukusi ja laskeudu makaamaan koville näkinkengille, se olkoon rangaistuksesi… Asumme Flackelholmilla niinkauan kuin elämme, mutta emme vaihda sanaakaan keskenämme. Emme katsettakaan. Ja molemmat majamme rantavehnäkentällä kaukana toisistaan! Mitä tuumit siitä, Lena?"

Hän katsahti alas tyttöön ja tarttui hänen pitkiin luulleihin hiuksiinsa ja taivutti hänen päätään taaksepäin. Silloin näki hän Antjen nauraviin kasvoihin.

"Oh… sinäkö?" mumisi hän sitte itsekseen. "Mitä teet sinä
Flackelholmilla?"

Antje kääntyi toisaannepäin: "Meidän pitää kääntyä hiukan oikealle: silloin tulemme kohta ristiviitalle."

Antje kohotti kättään: "Näetkös? tuossa se on! En ole mennyt askeltakaan harhaan. Tuosta menee tie!"

"Tiekö?" sanoi Strandiger ja kohotti päätään: "Mitä puhut tiestä? Enhän näe tietä enkä polkua."

"Hiljaa, en siedä kuulla sitä!" Hän löi kädellään satulaa vastaan:
"Missä on tuo uusi maa?"

He vaikenivat taaskin. Hetken perästä kohotti Andrees taaskin päätään: silmissään välähteli omituisen levottomasti: "Minua kammottaa tämä yö", sanoi hän vavahtaen kokoon.

Siten jatkoivat he matkaansa askel askeleelta, milloin laajojen, vetisten hietalakeuksien poikki, joilla hevosten kaviot ainoastaan hiukan vajosivat hiekkaan, milloin avaroiden valkeitten simpukkariuttojen ylitse. Sitten tulivat he lakeuksille, joilla loiskui matalalta, pienissä kiirehtivissä laineissa vettä, se oli avaraa hedelmällistä maata, jolla joskus on ylenevä taloja ja puita, jota auran kärki on leikkelevä, ja jolla lapset ovat tanssivat piiritanssejaan. Joskus! Satojen vuosien perästä!

Lännestä, kaukaa etäisyydestä, kuului umeaa kohinaa, taukoamatonta, kuin kaukana jyrähtelevä ukkonen, joka hitaasti etenee. Antje kuunteli sitä ja muutti suuntaa hiukan pohjoista kohden ja osoitti sinne käsin, josta kuului kohinaa; ensin eivät he ymmärtäneet, mitä hän sanoi, mutta viimein he kuulivat: se oli Norderelbe, jonka aallot murtuivat matalikkoa vastaan. Silloin eroittivat hekin kaukaisessa etäisyydessä kolme neljä valosikermää, ne olivat mahtavia laivoja, jotka kulkivat Helgolandia kohden.

Näytti, kuin ei tulisi matkalle ikinä loppua, ja oli, kuin ei olisikaan enään mitään maata ja viheriää ruohikkoa ja ihmisasuntoja. Niin kaukaiselta tuntui ihmisten asuma maailma, niin autiolta ja rajattomalta tuntui harmaa vaikeneva matalikko. Siten kulkivat he vielä kaksi tuntia, siitä kun olivat jättäneet taakseen ristiviitan.

Antje asteli varmasti ja tyyneesti eteenpäin; sisäiselle silmälleen näkyi koko tie, jonka he olivat kulkeneet — hän olisi voinut osoittaa sormellaan sinne, missä Flackelholm oli. Meren kohina oli vaan varmistanut häntä siitä, että olivat oikealla tiellä.

Silloin havaitsivat he suuremmista laineista edessään, että olivat viimeisellä syvänteellä.

"Näettekös?" sanoi Antje. "Olemme osanneet ihan oikein. Tuossa on Flackvirta, jonka mukaan Flackelholmilla on nimensä. Näettekö venheitä tuolla? Ne ovat sampikalastajia. Ne laskevat Hannoverista ylitse meidän rannoillemme. Ne ovat nyt lähimpiä naapureitasi, Andrees. Nyt olemme kohta Flackelholmilla!"

Ja kun hän vielä ponnisti silmiään nähdäkseen eteensä, nousi takaa, emämaalta käsin kirkas valaistus. Aamurusko lensi kepein siivin maiden ylitse. Sen punervat hiussuortuvat välkkyilivät pilvillä ja matalikolla. Andrees oijensi kättään ja nyyhkähtäen ääneen sanoi hän:

Tuolla, tuolla puolen vesitason, näkyi kaukana kapea tumma juova, kuin suora viiva, sen takana yleni epätasaisessa jonossa matalia kumpuja, jotka välkkyilivät valkeina. Mutta kaukana ympärillä taivaan rannalla oli pimeitä suuria röykkiöitä, kuin metsiä tai rakennusten raunioita tai mustia maavalleja. Koko kuvan yllä oli toisen luomispäivän aamun vakavaa odottavaa tunnelmaa.

Rinnakkain ratsastivat he Flackvirran poikki. Andrees tuijotti sanattomana eteensä tuota uutta maata kohden. Reimer, rivakasti virtaavan veden hämmentämää, katseli ylös taivaaseen, Antje asteli väliäpitämättömänä, verkalleen ja varmasti kylmässä vedessä, joka nousi hänelle lähes puol' uumille.

Tuolla puolen virran matalikko taas alkoi. Pohja muuttui kiinteämmäksi, kuitenkin oli se yhä vielä harmaata liejua. Silloin tulivat he ensimmäiselle viheriälle saarelmalle, se oli läpimitaten pari kolme metriä leveä, ja saarti sitä, ikäänkuin nuoleksi sitä joka puolelta vesi.

Andrees katseli kalpeana eteensä; kätensä lepäsivät lujasti ristissä satulan nappulaa vastaan.

He ratsastivat hiekkakumpuja kohden. Sitte väistyivät nuo kummut hiukan syrjään, aurinko avoi verkalleen silmänsä: Tuossa seisoi rantasäikän suojassa maja, rakennettu meren ajamista puista, sen vierellä toinen pienempi jykevistä lankuista kyhätty hökkeli. Mahtava bamburuoko, joka joskus oli ajautunut rannalle, yleni tulenvaarallisena savupiippuna katolla. Toisella puolella kohosi tukeva mastopuu lipputankona.

Andrees Strandiger astui hevoseltaan ja kuleksi koko päivän levottomana ulkona säikillä ja loputonta rantaa. Illemmällä nousi, nousuveden tullessa, tuuli, joka kello kymmenen tienoissa kehittyi oikeaksi myrskyksi. Tänä yönä se oli, jolloin tapahtui että leveäpohjainen, mustaksi tervattu hollantilainen jahti ajautui Büsenin säikille, kapteeni oli kummissaan ja luuli tulleensa jonnekin Kuxhavenin tienoille. Koko rannikko nauroi.

Kaukaa kuului säikkien ylitse rantahyrskyn kauheata kohinaa ja jyskettä, ja myrsky ulvoi kuin lukematon joukko pauhaavia kirkuvia ihmisiä. Myrskyn sysäykset tulivat raskain askelin hiekkakumpujen yli ja lyödä jyskyttivät, hurjasti nauraen, ryhmyisin nyrkein seinäpalkkeihin. Ne syöksähtivät hurjin hyppäyksin hiekkaharjuilta katolle ja turjuttivat ruokoa ja jyskyttivät lipputankoa, niin että koko rakennus vapisi. Ne pyrkivät kaikki sisään Andrees Strandigerin luokse, kertomaan hänelle, kuinka hänen isänsä oli kuollut, kuinka äitinsä istui kotona ja itki, ja mitä sanottavaa Maria Landtilla olisi ollut, joka makasi paarilla.

Siten koettivat tuon yksinäisen saaren hurjistuneet haltijat puolustautua heidän alueelleen tunkevaa ihmistä vastaan, ja koettivat peloittaa häntä hurjalla, laulullaan.

Tämän yön, jolloin myrsky pauhasi aamunsarastukseen asti, istui Ingeborg kyyristyneenä sokean vuoteen ääressä ja puheli itsekseen. Hän koetti selvittää itselleen, mitä hän oli elänyt, mitä rikkonut, ja mitä kokenut, eikä hän suinkaan kaunistellut itselleen mitään. Hän tunnusti, että hän oli elänyt auringonpaisteessa, eikä ajatellutkaan rajuilmaa. Hän tunnusti, että hän oli elänyt ihan ilman periaatteita, ja että hän oli laiminlyönyt muuttaa elämiään tapauksia kokemuksiksi. Hän tunnusti, että uskonnollinen vakaumuksensa, josta hän oli niin ylpeillyt, oli ollut hänelle vaan kuin juhlapuku, kuin Josefin korutakki, joka ei ollut minkään arvoinen sateessa ja kylmässä. Mutta hän oli nuori vielä, oli voimakas ja terve. Hän ei suinkaan lannistunut epätoivoon, hän ryhtyi tänä yönä kutomaan itselleen jokapäiväistä pukua elämäänsä varten, vahvaa ja lujaa.

TOINEN LUKU.

Pari viikkoa tämän jälkeen palasi Heim Reimer Wittin seurassa Flackelholmilta. Hän oli ollut siellä viisi päivää. He pysähtyivät Nummitalon eteen, mutta eivät astuneet alas. Toiselta puolelta tuli Eva Walt, astui ripeään tapaansa rattaitten viereen, ja loi, sanomatta mitään, säteilevät silmänsä Heim Heiderieteriin. Silloin huomasi tämä, että hän oli ollut huolissaan hänen tähtensä. Huolestunein silmin oli hän katsellut, kun hän lähti, iloiset olivat ne nyt, kun hän palasi. Hän oli sangen hyvillään siitä.

Koulun ovelle ilmestyi paljainpäin opettaja Haller ja kyseli kuulumisia Flackelholmista. Heim tiesi kertoa, että ystävänsä sielullisesti oli hyvin masentunut. "Tiedättehän", sanoi hän Hallerille, "kuinka itseensä sulkeunut hän on, niin ett'ei voi sanoa, millä mielialalla hän sisällisesti on. Vielä siellä ei työskennellä" — hän teki liikkeen sydäntään kohden — "mutta kohta aletaan."

Silloin kääntyi Heim häntä kohden, katsoi alas hänen kukoistaviin terveihin kasvoihinsa, ja oli iloinen soreasta asuintoveristaan ja siitä, että hän nyt taaskin oli hänen ystävällisessä läheisyydessään.

Tämä nyökäytti päätään ja sanoi: "Minulla onkin hyviä ystäviä ja uskollisia naapureita. Pikku Wittit ovat käyneet tervehtimässä minua, ja kaksi kertaa olen käynyt vieraissa opettaja Hallerilla."

"Me kutsuimme naapurittaremme luoksemme", sanoi Haller. "Sovimme hyvin yhteen, ja hän on tervetullut toistekin."

"Reimer Witt astui tässä rattailta ja pistäytyi lapsiaan katsomaan. Minä taas aion suoraa päätä kaupunkiin ja koetan hankkia sieltä Andreekselle parin hyviä hevosia, joiden kanssa Reimer tänä iltana vielä laskuveden aikana ajaa takaisin Flackelholmille. Hän vaatii että jo tänään toimitan kaupat, hän pitää että tarvitsen itsekin neljä hevostani."

"Niin tarvitsettekin!" sanoi Eva. "Teillä on vielä paljon maatyötä tekemättä."

Reimer Witt oli astunut alas ja hävinnyt kotiinsa. Lasten äänekäs ilo ilmoitti hänen saapumisensa. Kaikki tungeskelivat Telsche Spiekerin ympärillä, joka hihat ylöskäärittyinä seisoi pesukaukalon vieressä. Parin minuutin kuluttua istui kotiin palannut nojatuolilla ikkunan ääressä, kummallakin polvellaan lapsi, ja he kertoivat, että Heim Heiderieterin Telsche keittää suuria jauhopiirakkoja ja Kustaa sanoi, että "uuden äidin pitää jäädä tänne!" Hänellä seisoi edessään suuri kupillinen kuumaa kahvia, ja tupa oli siisti, ja pienissä ikkunoissa välkkyili huhtikuun aurinko, ja Telsche Spieker jatkoi pesua, ja oli Olevinaan, niinkuin ei koko maailmassa olisi mitään Reimer Wittiä.

Kuu Heim iltapäivissä palasi takaisin, oli hänellä todellakin kaksi nuorta voimakasta ruskeaa hevosta rattaitten takalautaan sidottuina. Myöhemmin illalla lähti Reimer Witt kuormattuna kaikenmoisilla taloustavaroilla ja elintarpeilla ja keventynein sydämin ulos Flackelholmille. Pikku Fritzin otti hän mukaan; toiset lapset eivät saaneet laiminlyödä koulua.

Kun Heim Heiderieter väsyneenä ja nälissään astui saliin, hämmästyi hän. Eva Walt oli käyttänyt näitä kuutta päivää puhdistaakseen perinpohjin koko talon. Leveistä kuusilankuista kyhätty lattia esiintyi mahtavine suomuineen ja oksineen koko jykevyydessään molemmat jykeät karkeatekoiset reunoilta veistetyt kurkihirret olivat taaskin saaneet jo ammoinkadottamansa entisen kiiltonsa. Kirjat kirjoituspöydällä olivat asettuneet suoraan riviin ikäänkuin tervehtiäkseen isäntäänsä, ja lukemattomat vihkoset ja paperiliuskat, jotka suinkin olivat ansainneet säilyttää, olivat asetetut sinisiin säilytyslaatikkoihin, järjestettynä sisältönsä mukaan. Äidin neulomapöytä, joka seisoi ikkunan ääressä vasemmalla, oli saanut päälleen ruskean juhlapuvun, ja oikealla ovesta, vanhalla kirstulla seisoi venäläinen vaskesta tehty teekeittiö, välkkyillen kaikessa loistossaan, se oli muinoin ollut isoäidin ylpeys ja ilo, nyt se oli muinaisesine, joka koristi pojanpojan huonetta. Kaksi vanhaa, arvokasta kukkamaljakkoa, joille oli maalattu ihmeenkauniita punaisia ruusuja, seisoi somasti ja kunnioittavasti kummallakin puolella juhlallista venakkoa.

Heim Heiderieter seisoi päätään pudistellen pöydän ääressä ja käänteli ja käänteli itseään. Eva, joka oli jäänyt ovelle, sanoi hiukan hämillään: "Nuo vanhat sirot muinaisesineet löysin vanhasta arkusta, joka on ylhäällä vinnillä: ja jos viitsitte mennä tarkastamaan, herra, niin löydätte sieltä vielä muutakin arvokasta. Näin siellä joitakin vanhoja kirjoja, ne olivat täynnään tiheätä pystyä kirjoitusta, käsiala oli hienoa, semmoista kun nyt taas opetetaan kouluissa, kuudennentoista vuosisadan aikuista."

Eva veti suunsa nauruun: "Olen nähnyt samallaista kirjoitusta ennen kirkonkirjoissa. Muinen lapsena olen joskus leikkinyt eräässä pappilassa."

Heim Heiderieter katsahti tutkivasti neitoon, ja kumarsi päätään. "Ja arkku itse", jatkoi neito ripeästi, "on koristettu ihmeen siroilla puuleikkauksilla, se teidän pitää myöskin tuoda tänne alas."

Silloin naurahti Heim hilpeästi. "Etsin kaikkialta muinaisesineitä, samoin isäni ennen minua; mutta emmepä kumpikaan ole tarkastaneet, olisiko omassakin talossamme semmoisia. Tuo on niin meidän tapaistamme. Sanokaas minulle, mistä olette tullut noin käytännölliseksi."

"Niin", sanoi hän vitkaillen, ja katsahti samassa pyytävästi häneen, kuin rukoilisi hän: "Älä kysy enempää!"

Heim astui äitinsä ompelupöydän ääreen ja avoi sattumalta erään sen laatikoista. Silloin näki hän siinä uutta mustaa lankaa ja pari kirkasta neulaa. Aurinko katseli ystävällisesti ikkunaan. Kankaan yllä sineili ihanin huhtikuunpäivä, sinervää utua huuruili kepeänä etäällä viherjöivän metsän yllä. Tässä siis oli tyttö hänen poissa ollessaan istunut iltasin, kun hän oli työstä väsynyt. Heim kääntyi häntä kohden. Eva seisoi hämillään pöydän ääressä, jolle hän oli laskenut kahvitarjottimen.

"Pyydän teitä", alkoi hän vitkaan, "että käytätte tätä neulomapöytää, jonka ääressä äitini usein on istunut."

Heim katsahti pikaisesti häneen. "Jos tahdotte? Mutta jos ehkä mielellänne istutte tässä, äitini paikalla, niin on se mieleeni: silloin istuu siinä taas sentään joku, sittekun paikka niin kauan on ollut tyhjänä, ja te…" Hän vaikeni.

Tyttö katsahti häneen kysyvästi, punastui ja jatkoi kahvipöydän järjestämistä: "Kiitoksia", sanoi hän.

Heim lähti neuvottomuudessaan sivuovea kohden. Silloin huomasi hän, että avain oli suulla. Eva, joka yhtäpäätä piti häntä silmällä, ennätti häntä ennen.

"Unohditte ottaa avaimen pois suulta, herra. Silloin puhdistin sielläkin. Ja se olikin jo hyvin tarpeen."

Heim oli jo ovessa: "Niin", sanoi hän, "Mutta ne monet sirot kapineet siellä! Ja luettelo on yhä vielä epätäydellinen, ja jokaisen kapineen asemalla oli merkityksensä! Ellette nyt vaan ole ollut liika innokas!"

"En uskoisi, herra. Panin joka kapineen paikalleen, niin huolellisesti, kuin vaan paljain silmin voi."

Heim katsahti taakseen häneen, oliko hänellä ehkä kasvoillaan tuo pieni, hiukan ilkkuva naurunsa, sitte astui hän sisään pitkään kamariin. Eva astui jälissä.

Siellä oli todellakin joka kapine entisellä paikallaan, jolla se jo kauan oli levännyt. Tuossa kivipuukko, jolla esi-isämme joskus oli aukaissut riistansa, ja jolla hän joskus pitkänä talvipuhteena oli tehnyt ensimmäisen kömpelön yrityksensä leikellä kuvioita saarnipuiseen peitsenvarteensa. Tuossa lepäsivät kaikessa sovussa rinnakkain terävät kivinuolet, jotka joskus ehkä, kun ne metsänaukeamassa viuhahtivat jousesta, olivat vihollisina lentäneet toisiaan vastaan. Tuossa oli pari siroa terävää piikiviliuskan, kuin kaksi turhanpientä miekanterää. Olivatko ne joskus olleet leikkikaluja, jotka ahkerin ja kekselijäin kiviajan taiteilija oli tuonut päällikön lapselle? Vai olivatko no neuloja, joilla lapsen äiti oli kiinnittänyt sen karkean vaatteen, joka peitti hänen rintojaan? Tuossa oli pronssinen miekka, neljä sormen leveyttä leveä, suora, miehen käsivarren mittainen, joskus oli se ollut luja suojelusase, nyt se oli murtunut poikki. Oliko sen kuluttanut poikki ruoste, joka kaksituhatta vuotta oli tehnyt hidasta hiljaista työtänsä, vai murtuiko se viimeisessä taistelussa kankaalla? Ja tuossa oli avoimesti pöydällä kultainen rannerengas.

"Herra!" sanoi Eva. "Tämän rannerenkaan alla on teidän käsialallanne kirjoitettu… tuossa, näettekö? 'Kolme kultarengasta!' Mutta niitä oli siinä ainoastaan yksi. Eikö tolia?"

Heim nyykisti kiharaa päätään ja tuijotti tuohon keltaiseen renkaaseen, ikäänkuin näkisi hän sen ensi kertaa: "Niin", virkkoi hän, "tuo on omituinen juttu! Niitä oli todellakin kolme kappaletta, yksi on tuossa, loisen voisin ehkä saada takaisin, kadotin sen kerran. Kolmannen olen lahjoittanut pois!

"Lahjoittanut?" Tyttö löi kätensä keveästi yhteen. "Mutta tuotahan ei ole ikinä kuultu, että joku muinaisesineiden kokooja lahjoittaisi aarteitaan pois! Ei kuuna kullan valkeana?"

Nyt veti Heim otsansa ryppyyn ja koetti näyttää kovin arvokkaalta: "Silloin en vielä ymmärtänyt niiden arvoa: olin silloin vielä pieni poika."

"Ei!… Sääliä ei tarvitse minua siitä. Tuon renkaan kanssa on yhteydessä eräs suloisimpia lapsuuden muistojani."

Silloin kääntyi Eva Walt pikaisesti poispäin ja astui toisen pöydän ääreen. Heim seurasi häntä silmillään, ja olisi mielellään ollut harmissaan hänelle, kun ei hän kysynyt, mikä muisto se oli, sillä häntä olisi haluttanut kertoa se. Mutta mielipahansa haihtui kohta taaskin, kun hän näytti hänestä niin sievältä ja siistiltä siinä, ja kun hän sopi niin hyvin tuon välkkyvänpuhtaan huoneen puitteisiin. Sillä tummine aaltoisasti kiharoina hiuksineen, joita palmikko kaarsi, ruskeine silmineen, ja pyöreine voimakkaine kasvonmuotoineeo ei hänessä, väljään tummaväriseen mekkoon ja avaraan yksinkertaiseen hameeseensa pukeuneena kun hän oli, ollut mitään, joka olisi muistuttanut tilapäisestä nykymuodista, vaan näytti hän kukoistavine nuoruuksineen kuin kuuluvan tähän vahvaan, lujatekoiseen, kodikkaaseen huoneeseen, joka oli ainakin kolmesataa vuotta vanha, ja olevan kuin yksi noita esivanhempiamme, jotka olivat rakentaneet sen ja joille tämä huone ja rauhallinen kylä ja pellot ja näkyala meren ylitse antoivat kaiken: ravinnon, vaatetuksen ja maailmankatsomuksen.

Ja kun hän siinä katseli häntä, heräsi hänessä halu liittää tuo raitis terve nuoruus, tuo itsenäinen kodikas luonnu elämäkseni itseensä.

Kun tyttö taaskin kääntyi häntä kohden, lepäsivät Heimin silmät hänessä, ja kosk'eivät nämä silmät, hiiden avonaisen luonteensa mukaisesti, salanneet mitään, huomasi tyttö kohta, mitä hän ajatteli. Omituinen äkkinäinen hämmennys kohosi kasvoilleen, niin että hän taaskin kääntyi pois hänestä. Nyt sykähti taaskin Heimin sydän, ja hän tiesi yhtävähän kuin tyttökin, mitä hänen piti sanoa.

Ehkä olisi nyt jo tullut kaikki sanotuksi, mutta silloin osui tytön tarkkaan korvaan ääni, matala, sihisevä ääni, joka hetkeksi pelasti hänet. Hän kääntyi ympäri ja riensi ulos ovesta. Ja poissa oli hän.

Heimkin kuuli nyt saman sihinän, ja kun hän tunsi sen, naurahti hän hiukan, puolin harmistuneesti, puolin keventynein mielin, ja murahti partaansa: "Ell'ei teekattila nyt olisi kiehahtanut ylitse, niin mitä olisit nyt, Heim Heiderieter?"

Hän loi kerran vielä katseen pöytää kohden, astui taaskin sen ääreen, otti kultarenkaan, aukaisi sen ja punnitsi sitä kädessään ja sanoi: "Se on parasta, mitä voin tehdä."

Sitte palasi hän saliin takaisin, istahti kirjoituspöydän ääreen, ja kirjoitti paperille muutamia ajatuksia, jotka olivat sattuneet heräämään hänessä Flackelholmilla. Mutta siitä ei tahtonut syntyä mitään, yhtäpäätä tapasi hän itsensä kysymässä: "Mitä tehnee hän nyt? Mitä mahtaa hän nyt ajatella?" Yhtäpäätä näki hän edessään hänen hämmentyneet kasvonsa, ja koetti arvailla hänen ajatuksiaan, erittäinkin niitä ajatuksia, joita, hänellä mahtoi olla hänestä itsestään ja hänen talostaan ja Eschenwinkelistä, ja jäikö hän mielellään tänne.

Nyt lähti hän kyökistä, nyt meni hän omaan huoneeseensa ja sulki oven: nyt siisti hän itseään iltapäiväksi. Nyt seisoo hän siellä pienessä sievässä huoneessaan, jonne hän viime viikolla niin uteliaana oli koettanut kurkistaa, nyt seisoo hän ikkunassa, kampaa hiuksiaan, katselee ulos auringonpaisteiselle kankaalle ja ajattelee. Mitä? Lapsuusaikaansako? Kotoaanko? Heim Heiderieteriä?

Hän nousi levottomana kirjoituspöytänsä äärestä ja rupesi pitkin, verkallisin askelin astelemaan ympäri pöytää. Oli ihan hiljaista talossa, renki oli ulkona pellolla.

Silloin, tänä silmänräpäyksenä rupesi kyökistä taas kuulumaan tuota samaa soivaa sihisevää ääntä, ja toistamiseen tarttui teekattila kuumassa ylimielisyydessään ratkaisevasti Heim Heiderieterin elämän juoksuun.

Silmänräpäyksen seisoi hän epäröiden liikkumatta ja kuunteli, mutta ei kuullut, että hiljaa ja ripeästi aukaistiin eräs ovi. Sihisten kiehahti vesi tulelle. Silloin riensi Heim pitkin askelin kyökkiin. Ja kun hän katsahti sisään, seisoi tyttö lieden ääressä, liekkien edessä, ulkoa lankesi sisään kirkas auringonvalo, ja tytön valloillaan olevat hiukset lepäisivät hajallaan hänen valkeilla olkapäillään.

Eva ei luonut katsettakaan ylös häneen, sanoi ainoastaan hiljaa pyytävästä: "Herra!…"

Silloin oli hän jo taaskin ulkona ja seisoi kohta senjälkeen salissa ikkunan ääressä ja pudisteli päätään ja oli äärettömän onneton, että Evalle oli käynyt noin kiusalloisesti ja että hän nyt mahdollisesti oli suruissaan, ehkäpä itkikin. Mutta tällä kertaa ei teekattila saanut sanaakaan toraa.

Sitte lähti hän käymään kankaalle, ja ajatteli menneisyyttä ja tulevaisuutta, ajatuksensa jäivät viimeksi tulevaisuuteen ja hän puhui itsekseen: "Se se on parasta, mitä minulle voi tapahtua!"

Kun hän tuli kotiin, istui Eva, salissa äidin neulomapöydän ääressä, ja pisteli ahkerasti ja sanoi, kohottamatta päätään, kiireesti, ikäänkuin tahtoisi hän ennättää ennen häntä, ja keveästi hymyillen: "Tässä äitivainaan pöydän ääressä on kovin mukavaa istua. Herää mielessä niin hyviä ja kauniita ajatuksia, ja jos katsahtaa ylös, näkee Wodaninkukkulalle asti."

Heim ei vastannut mitään, ja asteli jonkunkerran edestakaisin, ja kun hän tuli häntä kohden, loi hän aina epävarman katseen Evaan. Mutta tämä oli kumartunut syvälle käsityönsä yli ja sydäntään tykytti. Kumpikin tiesi, että nyt tapahtuu kohta jotain suurta, kauniinta, mitä tapahtua voi: mutta kumpikaan ei tohtinut alkaa.

Silloin ei kestänyt Eva sitä enää kauempaa, odotus ja toivo, pelko ja rakkaus pakahduttivat sydäntään. Hän nousi ylös ja lähti ovelle. Ja silloin kohtasivat he toisensa ja Heim pidätti hänet, niin että hän katsahti häneen.

"Eva!" sanoi hän, ja koko rakkautensa ja koko lempeä lämmin sydämensä oli siinä lyhyessä sanassa.

"Minähän suostun!" sai hän hiljaa ja vaivalloisesti sanotuksi: "kaikkeen, herra! Pidän teistä niin paljon!"

"Älä sano herra!" Ja pyytäen siten, silitti hän hänen kättään ja seisoi kunnioittavasti hänen edessään.

Illallisen jälkeen, joka oli syöty yhdessä rengin kanssa, tuli Eva saliin ja sanoi jotenkuten selvällä äänellä: "Jos viitsitte tulla käymään ulos kankaalle, herra, niin olisi minulla nyt aikaa."

Heim oli kohta pystyssä, otti lakin naulasta salin oven vierellä ja lähti astelemaan hänen rinnallaan.' Kun he menivät puutarhan lävitse, leyhähteli heille jo vastaan kankaan tuoksu. Koko tuolla yöhiljaisella lakeudella heidän edessään lepäsi kevään nuorekas puhdas henki. Aurinko yleni suurena ja polttavan punaisena meren yllä. Ei puhaltanut tuulenhenkikään: oli kuin tahtoisi kaikki, jokainen kanervapensas, jokainen korsi, jokainen lintu kuunnella nyt, kun Eva Walt, vielä kerran vetäen henkeään syvempään, alkoi kertoa elämäntarinaansa.

"En enää ole niin kovin nuori", sanoi hän, "kohta täytän kahdenkymmenen viiden, ja olen saanut kokea monellaista. Ei sentään mitään pahaa, herra, paitsi paria tapausta, joista itse saatte päättää, oliko niissä pahaa."

Heim nyökäytti päätään ja katseli kovin ajatuksissaan ja syvämielisen näköisenä eteensä. Tyttö katsahti sivulta häneen, ja näytti melkein kuin olisi huulillaan värähdellyt iloista, mutta kuitenkin hämillistä ilkkua.

"Olen köyhästä kodista! Isäni oli puuseppä eräässä pienessä seurakunnassa lähellä Marburgia. Hän ei sentään ollut kotoisin sieltä, vaan oli syntyjään Lippestä. Köyhyys kotiseudullaan oli pahoittanut hänet siirtymään sieltä pois. Synnyinkylässään sitte oli hän saanut työtä ja kohta morsiamenkin, myöhemmin sai hän itselleen huoneetkin, ja vaurastui hyvin. Mutta muistan ainoastaan hiukan isääni. Äiti kuoli, kun syntyi eräs veli minulle, joka kuoli hänen kanssaan. Olin silloin kuuden vuoden vanha. Kohta senjälkeen loukkasi isäni itsensä viikatteeseen, jolla hän niitti heinää puron rannalla. Muistan, että hän tuli hyvin sairaaksi ja että hän kuoli yhdeksän tai kymmenen päivää sen jälkeen ja että tuli naisia meille ja hyväili minua ja itki ja että useasti mainittiin eräs sana, jota en vielä koskaan ollut kuullut: orpo. Muistan vielä, että ruumisarkku ja saattue hävisi tuuheaan lehmustoon; asuntomme täytyy olla sijainnut jonkun viistoon ylenevän lehmuskujanteen vierellä, ja täytyy olla ollut syksympänä suvea, kun menetin isäni.

"Sattui olemaan kylässä pappi ja papin rouva, joilla ei ollut yhtään lasta. Näitä säälitti surkeuteni ja saman päivän illalla, jolloin isäni laskettiin levolle kirkkotarhan poveen, laskeutui hänen lapsensa levolle rouva kirkkoherskan makuukammarissa, ja oli hyvissä suojissa kahdeksan vuotta. Silloin olin neljäntoista vuoden.

"Sattui silloin toistamiseen semmoista, jota kutsumme onnettomuudeksi. Setä kirkkoherra kävi aina joka sairaan luona kylässä, eikä peljännyt mitään, ei yhtään mitään. Hän oli muhkea ja terve mies ja nuori vielä ja ihmiset sanoivat toisinaan, että hänestä olisi pitänyt tulla kapteeni keisarin krenatierikaartissa Berlinissä. Palaa hän siis eräänä päivänä taaskin kotiin. On ollut erään sairaan luona, jolla oli paha kuume."

Kertojan ääni murtui, hän pudisti tummaa päätään, ja poskilleen juoksi kyyneliä.

"En tahtoisi ajatella sitä ja en vaan saa olluksi ilman. Se oli liika suruista. Kuinka tuo voimakas mies kamppaili sairautta vastaan, joka ikäänkuin väijyksistä oli noin salakavalasti hyökännyt hänen kimppuunsa, ja kuinka viimeiseen hetkeen asti hänessä kaiken kuumeen ylitse loisti hänen iloisen luottava voimakas uskonsa. Oli kamalaa, mutta samalla ihanaa nähdä sitä. Ja kuinka nuo molemmat kestivät ja kärsivät yhdessä, täti ja hän. Ja kuinka kummastuneelta hän näytti, niin kummastuneelta, kun hänelle sanottiin, ett'ei 'hän saisi itse valvoa sairaan luona, vaan että hänen pitäisi jättää se erään vanhan vaimon tehtäväksi Olin lapsi vielä silloin, ihan ymmärtämätön, en tehnyt muuta kuin itkin, mutta kun kirkkoherra kuoli, ja neljä päivää sen jälkeen hänen rouvansa, ja toiseen kertaan sain kuulla tuon: 'tyttöseni, laita nyyttisi kuntoon', niin silloin otin ihan tietämättäni jotain mukaani tuosta tyhjästä hiljaisesta talosta, otin uskon, jonka voimaa olin saanut nähdä ja tuntea tässä talossa kahdeksan vuotta ja sitte viimeksi vielä nämä kahdeksan päivää. Siitä päivästä, herra, olen aina ollut voimakas ja iloinen, en pelkää mitään pahaa, enkä kuolemaa.

"Minun täytyi lähteä pappilasta. Nyytin antoivat minulle käteen, kirstun aikoivat lähettää minulle jälestä. Minne"? Minulla oli pari kaukaista sukulaista isän puolelta. Niinpä vietiin minä junalle, ja tulin pitkän päivämatkan jälkeen Detmoldiin, näin iltahämärissä Grotenburgin, sain ystävällisen vastaanoton vaatimattomilta vierailta ihmisiltä ja nukahdin väsyneenä ja itkien koti-ikävääni. Mutta sukulaisten ystävällisyys loppui lyhyveen. Vasta jäiestäpäin sain tietää, miksi he muuttuivat niin tylyiksi minulle. Setäni, isäni veli. ei tosin ole koskaan lausunut pahaa sanaa minulle, mutta ei myöskään yhtään hyvää. Raukka oli heikkoluontoinen mies ja hänen piti totella vaimoaan. Perästäpäin sain tietää, että tämä oli odottanut, että olisin sekä vanhempaini että papin perheen jälkeen saanut kauniin perinnön, ja että sillä tukisin heidän talouttaan.. Mutta jos olikin jotain minulla, niin oli se täysi-ikäisyyteeni asti pantu takavarikkoon, ja he saivat pian tietää, ett'eivät he saisi siitä muuta kuin pienen ruokarahan.

"Nyt alkoi minulle aika, herra, joka oli lyhyt, mutta raskas. Kun tuli kevät, kokosi setäni miehiä ja naisia kylästä ja, ilman että minulta kysyttiin mitään, lähdimme eräänä päivänä kaikki Detmoldiin jatkaaksemme sieltä matkaa pohjoiseen. Tiedättehän, että tuhansittain lippeläisiä tekee matkoja pohjoiseen ja itään ja sitte viettävät kesänsä tiilenpolttajina kovassa työssä, huonoissa majoissa ja huonolla ruualla. Me matkustimme siis pohjoiseen."

He olivat yhdessä tulleet Wodaninkukkulalle, ja menivät ylös sitä, Heim ajatuksiinsa vaipuneena, huulet yhteen puristettuina ja vaivoin hilliten itseään.

Nyt olivat he kukkulalla, ja tyttö katsahti ympärilleen, ikäänkuin koettaisi hän selvittää itselleen suunnat. Kasvoillaan taisteli voimakas liikutus ja huulensa värähtelivät. Hän oijensi kätensä ja katsahti taakseen, Heimiä kohden, silmänsä olivat kyynelissä.

"Eva!" huudahti hän ja tarttui molemmilla käsillään päähänsä, etsi sitte hänen kätensä ja suuteli niitä ja huudahti taaskin: "Eva! Eva!" ikäänkuin oliksi tuossa sanassa kaikki, mitä hän silloin oli tuntenut ja mikä nyt järkytti sydäntään, ja silmissään loisti voimakas tulinen ilo.

"Ei!… Ota se ensin ja kuule edemmäs; riennän nopeasti loppuun. Kun tuliimme tiilitehtaalle, annettiin minulle eräs kirje. Sedän sukulaiset lähettivät minulle rahaa ja terveisiä, he olivat kauan etsineet minua, minun pitäisi tulla heidän luokseen. Niinpä matkustin taaskin etelään. Kun matkustin ohitse tuolta, tuolla puolen metsän, seisoin ikkunassa ja koetin nähdä kukkulaa, ja puron ja kannasta, ja itkin, kun en nähnyt."

"Tulin asumaan lähellä Mainzia erään piirilääkärin perheeseen. Minut otettiin ystävällisesti vastaan ja kasvatettiin yhdessä perheen samanikäisen pojan kanssa kuin omana lapsena, ja sain jo aikaiseen tottua säännölliseen uutteraan toimeliaisuuteen; ja koska pian pidin huolta koko taloudesta ja johdin pienen maatiluksen hoitoa sekä pidin huolla lehmistä ja maidosta, jota joka aamu lähetettiin kaupunkiin ja laajasta kyökkikasviviljelyksestä, ja koska tein sen palkatta, niin luulen, ett'en ole jäänyt velkaa perheelle. Mutta, kun perheenisä kuoli, kävi olo perheessä pian sietämättömäksi. Äiti, joka oli hyvin heikko rahoille, pelkäsi, että ainoa poikansa loisi silmänsä minuun, köyhään orpotyttöön, ja tämä poika oli kylliksi raukka koettaakseen tahallaan välttää minua. Ainoastaan joskus kun oli välttämätöntä, tulin vedetyksi esiin yksinkertaisesta vaatimattomasta elämästäni.

"Tuli silloin kerta poika itse, joka silloin oli ylioppilas, luokseni, ja juoksenneltuaan kauan edestakaisin kyökkikasvisänkien välillä pyysi hän minua avustamaan eräässä suuressa juhlassa, jota yliopisto, jossa hän oli lueskelemassa, aikoi viettää. Hän lueskeli Heidelbergissa."

Tyttö torjui molemmilla käsillään: "Aavistin kyllä, ett'ei äitinsä tietänyt mitään asiasta, mutta olin vielä nuori, ja olin kovin halukas pääsemään juuri tähän juhlaan. Otaksuin, että sinne tulisi paljon ylioppilaita kaikkialta, ja että kaikkien laskujen mukaan olisi hän, jos hän vielä eläisi, hän nimittäin jonka kanssa olin istunut Wodaninkukkulalla, ja jos hän olisi edelleen lukenut, yhtä ahkerasti Odysseustaan, nyt ylioppilas."

"Niinpä siis!… Ja nyt tapahtuikin, kun juhlakulkueessa — sillä saadakseni käydä tuon turhamielisen pojan rinnalla upeana porvarisrouvana, oli hän ottanut minut, mukaansa Heidelbergiin — kun siinä käyn ja etsin silmilleni… niin, niin näen teidät, herra… teidät siinä, kun piditte päätänne takakenossa ja lakki niskallanne. Silmistänne ja valkeista hiuksistanne tunsin teidät.

"O, kuinka nyökytin päätäni ja viittoilin teille ja katselin taakseni niin että rupesin jo herättämään huomiota, mutta te katselitte meidän ylitsemme linnaa kohden vaan, ettekä yhtään huomannut entistä ystävätärtänne puron rannalta ja Wodanin kukkulalta… Pysykää paikoillanne, herraseni, vaan!…

"Kun juhlakulkue hajautui, valitsin viisi, kuusi iloista seuralaista, ne olivat melkein kaikki tuttuja, ja kuljin niiden kanssa puistosta puistoon, ravintolasta ravintolaan, ja he seurasivat mielellään mukana, sillä olin hyvin iloinen ja vilkas, enkä säästänyt kauniita katseita ja ystävällisiä sanoja ainoastaan ett'eivät he kyllästyisi.

"Ja viimein löysin teidät… Nähkääs, herra… tuo humajoiva ihana juhla, ja upea puku, jota kaunoin ja nuo monet silmät, jotka iloisina ja tulisina katsoivat minun silmiini, olivat saaneet minut ihan haltioihini ja nyt… te, jota jo kymmenen vuotta olin ajatellut, poika kankaalta, joka kerran, yhden ainoan hetken kuluessa oli tullut minua niin lähelle, joka kuului minulle, juuri minulle, eikä kenellekään muulle, enkä minäkään kenellekään muulle kuin ainoastaan hänelle! Sinä hetkenä tapahtui ihmeellistä minussa… Aina olivat ajatukseni olleet tuossa pojassa, olin alinomaa uneksinut tuosta pitkästä pojasta, ainoastaan joskus olin sivumennen ajatellut: hänestä on tullut mies jo. Mutta kun näin teidät edessäni, noin pitkänä ja ylväänä, pitempänä kuin kaikki muut, kiharoine hiuksinenne ja partainenne, silloin vavahti minussa kuin kuumaa valkeata, silloin muuttui yhdessä silmänräpäyksessä uneksumiseni rakkaudeksi. Jälleennäkeminen ja eroaminen taas väristyttivät yhdellä tapaa sieluani. Mitä sanotte nyt?"

Tyttö seisoi nojanneena koivun runkoa vastaan, silmänsä olivat kyynelissä, eikä hän tohtinut nostaa niitä Heimiin.

"Mitäkö sanon? Sunnuntailapsi olen, onnen poika!" riemahti hänestä. Hän tempasi hänet syliinsä ja eroitti hänet taas itsestään: "Minun on hän! Kuulkaa se, metsä ja kannas!"

Nyt katsahti tyttö viimeinkin häneen, ja katseensa oli niin tulvillaan lämmintä puhdasta onnea, se säteili niin täytenään morsiamellista pidättämätöntä iloa: "Nyt olen sinun", sanoi hän.

Kun he menivät mäkeä alas, kiinnitti Heim rannerenkaan hänen käsivarteensa ja ravisti päätään ja nauroi ja käyttäytyi kuin mikäkin pojan vekara, ja katsahti arasti häneen, säikähtikö hän semmoista, ja nauroi taaskin, kun Eva loistavin riemukkain silmin katseli häntä kasvoihin, ja sanoi yhtä päätä: "Tämäkös elämää on!" Sitte ravisti hän taaskin päätään, ja katsahti epäilevästi häneen ja sanoi todellisessa sielun hädässä: "Mutta sanohan vielä kuinka olet tullut tänne. Minulla pitäisi tosiaankin olla mielikuvitusta, mutta tämä…"

Tyttö naurahti onnellisena: "Kuinka iloiselta ja kevyeltä tuntuu sydämessäni nyt, kun olen kertonut kaiken sinulle!… Kuinka tulin tänne? Noh… pojan äiti oli tullut Heidelbergiin, näkemään ainokaistaan loistossaan. Silloin näkee hän minut hänen rinnallaan. Seuraavana päivänä kuului komento: 'Pois talostani!' Kaikki oli unohdettu, mitä kymmenenä vuotena olin tehnyt ja toiminut perheessä. Silloin lähdin. Minne, kysyt? Minne? Pohjoiseen. Ensin Hampuriin erään ystävättären luokse, joka on siellä naimisissa erään kauppiaan kanssa. Ja tämä kauppias on ollut sinun kimnaasitoverisi ja hänellä on sukulaisia teidän kaupungissanne; hän on Munkkilan emännän sisaren poika.

Yht'äkkiä asettui hän sääret hajallaan seisomaan hänen eteensä. "Ja niin nöyrä kun olet ollut olevinasi, senkin veikkari! Olet aina kutsunut 'herraksi'."

Tyttö tarttui hänen kumpaankin käteensä: ja sanoi hämillään nauraen: "Mutta nöyrähän minun piti ollakin: minähän olin juossut perässäsi", sanoi hän hiljaa.

"Ja miten lienen minä käyttäynyt!" Hän sysäsi hattuansa niskaan ja katseli huolissaan, otsa rypyssä ulos kankaalle.

"Ensi aluksi olit ylen epävarma. Oli ihan tavatonta sinulle kaikki, sinulla ei ollut mitään itsetuntoa. Sitte rupesit vähitellen tulemaan ylpeämmäksi: tuo 'herra, herra' matkiminen vaikutti sinuun sentään, sinä ryhdistit itseäsi, ja koetit ansaita tuon nimityksen…"

"Ja tuo laskeuminen, kunnes olit tasaisella maalla taas, ja sait liikkua luonnollisella tavallasi, oli suloinen ja armas. Päivä päivältä rupesin pitämään sinusta enemmän. Aina syvemmälle näin sinun sieluusi."

Heim otti hänet syliinsä, nauraen, mutta hämillään. "Tule!" sanoi hän, "mennään kotiin."

Siinä koti jo olikin heillä edessään ilta-auringon valossa kankaan reunalla, hyvinvoivan ja leveän näköisenä, kasvaen itsekin kuin kangasta. Kangas lepäsi vaieten, kuuli silloin tällöin vaan pienen laulunlirityksen, jota joku lintu yritti, ja kylästä käsin kuului joku tuulen kantama ääni. Koko taivas meren yllä upeili iltaruskossa ja kultasi morsiamen silmät ja Heimin kiharat hiukset.

"Tunnustan sinulle vielä jotain", sanoi Eva Walt, "ennenkuin morsiamenasi astun kotiisi: Ihan köyhä en ole, vanhempaini jättämää pientä perintöä on uskollisesti hoidettu. Se tekee nyt noin viisituhatta markkaa."

Heim kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei menisi hän vakuuttamaan itsestään suuria.

Silloin teki Eva hullunkurisen liikkeen käsillään, ikäänkuin naiset mailla, kun he kääntävät pehmeän taikinaa käsissään ja sotkevat sitä: "Käännän sinut vielä ihan nurin", sanoi hän, "ja teen sinusta, mitä itse tahdon."

"Niin vai! Niin vai!" Hän aukaisi oven ja antoi Evan mennä edellä. Kun hän aikoi seurata häntä pimeään käytävään, kuuli hän hänen äänensä jo kamarin ovelta.

KOLMAS LUKU.

Flackelholmin yllä lepäili liikkumaton usvaharso. Mailta käsin puhalteli heikko tuuli kohoavaa nousuvettä vastaan. Lähellä ja kauempana ilmassa kuului lokkien kirkunaa ja luoteesta käsin meren umeata kohinaa ja pauhua. Mutta rantaa peitti sumu.

Andrees Strandiger seisoi rantasäikällä rantavehnässä ja tähysteli ulos sumuun. Sisällään liikkui ja muodostui, päivät valveilla, yöt unissa. Viime yölläkin oli hän taas unissaan ollut ulkona matalikolla, oli joutunut harhaan eikä ollut löytää Flackelholmille. Hän oli yhtäpäätä etsinyt maata, lujaa pohjaa, mutta kaikkialla oli ollut vaan pehmeätä liejua. Nyt valveilla ollessaan kidutti hän itseään yhä, kyseli itseltään yhtä päätä, mistä ja mihin, mitävarten ja minkätähden, eikä keksinyt mitään vastausta, eikä tavannut missään lujaa pohjaa.

Hän kääntyi takaisin majalle, joka oli syrjempänä hietasäikän juurella, siellä istui Ingeborg Landt penkillä ikkunan edessä ja katseli uniinsa häipyneenä, kädet sylissä ulos tuonne hiljaiselle, viheriälle lakeudelle. Hän on eilen tullut Reimer Wittin mukana Flackelholmille.

Ingeborg käänsi päätään, ja nyt näki hän Andreeksen. Silloin nousi hän, tehden ripeän päätöksen ja tuli nopein askelin ylös säikän hiekkaista rinnettä. Tuuli liehutti pukuaan syrjään.

"Miksikä?" Hän kääntyi poispäin. "Sinun olisi pitänyt jäädä äidin luokse."

"Kuule Andrees, minä rukoilen sinua, älä sysää minun luotasi! Minähän lähden kohta, kun huomaan, että olet saanut rohkeutta taas. Sinun pitäisi ainakin puhua kanssani."

Silloin herkahti Ingeborg itkemään katkerasti. "Aioin auttaa itseäni ja sinua; mutta sinä et salli."

"Miksi olet tullut tänne? Minun luokseni, jota ei voi auttaa.
Hyödyttömimmän ihmisen luokse taivaan alla."

"Olenhan sisaresi. Sinun äitisi on ollut minun äitini. Andrees! Marian tähden!" Hän kohotti molempia käsiään Andreesta kohden.

Silloin katsahti tämä häneen, ensikertaa siitä, kun hän oli tullut Flackelholmille, ja huomasi yhtäläisyyden hänen ja Marian välillä. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt hänen itkevän — Ingeborg ei hevillä itkenyt —, nyt, sydämensä tuskassa, muistutti hän sisartaan. Tämä ajatus hiveli lempeänä hänen sydäntään, niin että otsansa rypyt tasoittuivat ja mielensä jännitys heltyi ja silmänsä muuttuivat rauhallisemmiksi ja lempeämmiksi.

He menivät verkalleen hietasäikän harjaa, astelivat valkeassa hiekassa ja häilyilevän rantavehnän keskellä, ympärillään liitelivät lokit, ja Ingeborg voitti hänet kyynelillään, jotka olivat niin harvinaista hänessä, voitti äänensä lämpimällä sydämellisellä sävyllä, loistavilla lämpimillä silmillään ja hennoilla pehmyillä käsillään, joilla hän tarttui hänen käsiinsä, voitti niillä luonnollisilla vastustamattomilla aseilla, jotka oikealla naisella ovat käytettävinään.

"Olin konna! Ah, en! Olin vähempää vielä! Minä olin heikko nainen, minä… Andrees Strandiger!"

"Et, Andrees! Sinä olit kuin kala, joka on takertunut verkkoon, neuvoton ja suunniltasi, ja kun taistelit itseäsi irti, sait silmukat vaan lujemmalle ympärillesi. Olit liika kunnollinen, Andrees, liika vilpitön ja liika itsepintainen. Kohta kun tulit ulos maailmaan, jouduit noiden ihmisien käsiin. Olit nuori ja kokematon, silloin katsoit maailmaan, niinkuin he opettivat. Menit heidän kanssaan ja uskoit, kun he lavertelivat, että se oli kaunista seutua, jonka läpi he sinua johtivat. Vuosia kuljit heidän kanssaan, aluksi arvostelematta, mukaan himottuna, sitte raitistuneempana, arvostellen ja silloin ja tällöin vastahakoisestikin, mutta kuitenkin itsepäisesti pitäen kiinni siitä, johon jo niin monta vuotta olit tottunut. Et tahtonut olla erehtynyt!… Näit silloin kotiseutusi taaskin. Se katsahti sinuun, tarttui sinuun, tempaisi syliinsä. Nyt näit kyllä aution väärän tiesi, mutta et tahtonut myöntää, että olit erehtynyt! Andrees Strandigerko erehtynyt?…"

"Mitä hyödyttää minua, mitä tuossa puhut? Pysy tosiasioissa! Kotiseutu hyljätty, äitiä petetty, ihmiset leivättöminä ja kodittomina, Maria haudassa. Ajattele sitä! Voitko sen? Kuvittele tuo omalle omalletunnollesi, ja koeta sitte, voitko enää katsoa ketään ihmistä kasvoihin! Oli kyllä kerran eräs ylpeä Andrees Strandiger. Mutta se on runneltu, kuule, runneltu ruhjoksi! Särkynyt, kuin lasiruutu, johon lyö nyrkillään! Koeta korjata sitä! Kittaa se! Turhaa! Ulos roskaläjälle se!"

"Tuossa olet oikeassa, Andrees! Entinen on mennyttä! Mutta nyt pitää sinun sanoa: 'Rakennan uutta'."

"Noille kolkoille raunioilleko? Sitä rohkeutta ei minulla ole, sen tunnustan. Pois tieltä tuommoinen joutava mies! Pois auringon valosta!"

"Andrees!… Kun yrittäisitkin uutta elämää, yksinkertaista, uutteraa, vilpitöntä. Ehkä silloin jonakin päivänä, juuri kuin seisot kumarassa ja ahertelet työssäsi, etkä aavista mitään, ehkä silloin odottamatta herää sinussa taaskin rohkeus ja voima, niin että uskallat mennä tuonne raunioille, ja ryhtyä työhön, ottaa tuolta tuon palaneen hirren pois, ja kantaa tähän kiviä… Andrees!… ehkä voisit vielä laittaa kuntoon kaiken.."

"Älä puhu! Mitä hyödyttää se? Ethän kumminkaan pääse sillä sydämeeni. Veitsellä voisit päästä sinne, et sanoilla! Etkö näe? Tuossa ovat koko rauniot! Marian kärsimykset! Eschenwinkel kurjuudessa! Äitini tuska! Tuo tuore hauta! Tuolla on Strandigerkartano, omani ja ei kuitenkaan omani. Olen pelannut sen käsistäni, leikkinyt noppaa siitä kuin joku koulupoika ja kadottanut sen. Ja tuota, tuota ei ole tehnyt… tehnyt joku Juha tai Kalle… sen on tehnyt Andrees Strandiger! Tuo hienoälyinen, terävä Andrees Strandiger! Mielettömyyttä! Pois!"

"Kuule!" sanoi Ingeborg säihkyvin silmin. "Tuossa juuri rikoksesi on! Isä Jumala on ravistanut sinua käsissään, niin että aivosi ovat sekaisin, ja sinä, sinä seisot tuossa ja sanot: 'Mitä sanonevat ihmiset! Mitä on tullutkaan ylpeästä Andrees Strandigerista!' Sinun… sinun pitäisi kysyä häneltä, joka on murskannut sinut: 'Herra, mitä pitää minun tehdä?'"

"Mitä ajatteletkaan? Jos Hän tahtoo" — hän teki kädellään heittävän liikkeen — "niin on kaikki puhdasta, raunioista ei jälkeäkään, ja voit tänään vielä alkaa rakentaa uutta huonetta, nyt, nyt kohta, puhtaalle perustalle!"

Andrees pudisteli päätään ja tuijotteli synkkänä sumuun, ja koko alakuloinen masentumuksensa ilmeni kasvoillaan: "Minussa ei ole hiluistakaan luottamusta eikä uskoa."

"Tahtoisit ajatuksillasi tutkia Jumalan ja maailman ja itsesi: mutta kuule, sanon sen sinulle, luottamus ja työ on opettava sen sinulle. Anna raunioiden olla sinään, äläkä katsele sumuun, vaan tartu kirveeseen ja salvo itsellesi puisia, joita on ympärillä Flackelholmin rannoilla uusi talo. Koko raamatussa on minulle rakkain paikka se kohta, jossa sanotaan, että ken täyttää Jumalan tahdon, hänessä on heräävä luottamus ja tieto, ja hän on elävä onnellisia päiviä."

He olivat jääneet seisomaan, ja katselivat avaralle rannalle, jolta sumut kohosivat. Hitaasti kohotti aurinko sumupeiton meren aavalta lakeudelta. Valkein voimakkain käsin tarttui se pilviin, otti kaikki usvat kuumaan syliinsä, niin että kaikki muuttui kirkkaaksi ilmaksi. Sen säteet sinkoilivat avaralla kuohuvalla rannikolla, jota vastaan meri pauhaten hyökyi tuhansittain riemuitsevia aaltoja heittelehti edessä ja viskeli miljooneja kimaltavia valkeita helminauhoja korkealle ylleen ilmaan. Sen säteet värjäsivät aaltojen laaksot metallisella sinenviherjällä värillä ja lähettivät nuoliaan lokkiparville, jotka salamannopeudella risteilivät ilmassa, eivätkä ampuneet harhaan yhdenkään lokin ohitse: kuin hopeoituina välkkyi ja välähteli auringonvalossa lukemattomia valkeita siipiparia, Ken ampuukaan niin tarkkaan kuin aurinkotar?

Se katseli kirkkain kauaskantoisin silmin meren ylitse, jolla viilteli korkeita ylväitä laivoja, katseli kirkkoja ja taloja, jotka etäällä ympärillä seisoivat aavan lahden rannoilla. Ilkkuvan hymyillen valoi se lempeällä loisteellaan ylpeän yötisen edustajansa, valotornin vanhat harmaat muurit kultaisiksi: ystävällisesti hymyillen katseli se hanhiparia.. jotka ihan rinnakkain, ylpeäryhtisesti kaulat kenossa liukuivat aaltoja.

Oi, ken ei ole meriäsi nähnyt, oi kotiseutuni, hän ei tunne sinua. Hän ei tunne sinun suuruuttasi. Ken vaeltaa metsiäsi ja kangastasi, ja katselee lampiisi, hän lepää rinnoillasi, hän näkee silmiesi välkkeen ja ruumiisi kauneuden ja kuulee sinun hengityksesi. Mutta tuolla ulkona aalloilla, raittiin tuulen syleilemänä, siellä näin sinut kokonaan valkeistasi jaloistasi tummaan kiireeseesi asti, näin sinun raskaassa viitassasi kimaltavista, soljuvista, kuohuvista aalloista, valkeille kuohupaarteineen. Silloin sinä lausuit minulle: Laula minusta laulu!… Ken voisi laulaa sinun laulusi, ihana ylpeä kotimaani, ken voisi laulaa laulun hänestä, jonka käsi vartioi sinua!

Vaieten ja hiljaisina katselivat he kumpikin tuota ylenevää ihanuuden kehrää. Ja kun aurinko voitokkaana oli noussut taivaalle yli maiden ja merien, silloin käänsi Ingeborg silmänsä häneen: "Ryhdytkö työhön. Andrees?"

Silloin sanoi hän hengähtäen syvään: "Olen koettava tehdä, kuten olet sanonut, ja kiitän sinua myöskin. Ja jää vielä muutamaksi päiväksi tänne luokseni!"

Muutama päivä tämän jälkeen meni Ingeborg pikku Fritzin kanssa, joka aina seurasi häntä, käymään ulos säikille, oli kaunis lämpöinen kevätpäivä ja läheni jo ilta. He olivat koonneet pienen korillisen lokin munia, joista piti tulla illallinen, pieniä pilkullisia munia, lähemmä viisikymmentä kappaletta, Niin paljon löysivät he niitä näinä viikkoina joka päivä. Lähes joka askel oli niitä taidottomasti kyhätyissä kuopissa lämpimällä hiekalla, rantavehnä ainoastaan hiukan peitti niitä. Lokit seurasivat heitä, lentelivät edestakaisin ja kirkuivat.

Kun he olivat etsineet kaikilta säikiltä, pyysi poika päästä rannalle. Nuo raikkaat kuohuvat aallot, jotka keveästi seuraten toinen toistaan pitkissä jonoissa kohajoitsivat rannalle, eivät jättäneet pojalle vähääkään rauhaa: "Mennään nyt sinne… kuule, Ingeborg!"

Silloin suostui hän seuraamaan poikaa. Lakean, lujapohjaisen tasaisen rannan poikitse menivät he rantakuohua kohden, joka vasemmalla ja oikealla levittäytyi heidän edessään niin kauas kuin silmä kantoi, peninkulmia avaralta. Se yleni kuin miehenkorkuinen muuri tuossa, sitä kiehkuroitsi vaahtoreunus yltä ja lainehti se levottomasti, kohosi ja laski. Tuhansittain sinisiä laineita kuohahti ylös, ja viskasivat ne valkeat kruununsa maan jalkojen eteen hiekalle. Hienoa valkeaa santaa tuprusi kuin lumituiskuna tulijoita vastaan ja rakensi heidän takanaan jokapäiväisessä työssä, yö- ja päivätyövuoroissa, kumpikin kuusi tuntia pitkät, korkeammaksi ja korkeammaksi valkeata säikkää, jonka suojissa viheriä maa kasvaa ja hirsihökkelit seisovat.

Tasaisen harmaan maapinnan yli astelivat he, molemmat oli vallannut näky edessään, molemmat hiukan pelokkaina, sillä näytti, kuin olisi meri paljoa korkeammalla kuin he ja kuin syöksyisi se heitä kohden, eikä heillä enää olisi mitään mahdollisuutta pelastua. Ingeborg nauroi itselleen, mutta rypisti sentään huolissaan otsaansa, pikku Fritz katsahti tuontuostakin ylös häneen, sitte taas taakseen säikälle. Mutta kun hän katsoi rantakuohua kohden, vihelsi hän ja heitteli käsivarsiaan ja asteli pitkin askelin tuiskuavaa santaa vastaan. Kohta seisoivat he ihan kuohun reunalla.

Kuinka se välkkyi ja suitsui, kuinka se korskahti pystyyn ja murtui takaisin! Kymmenentuhatta ratsastajaa vaahtoharjaisilla ratsuilla ratsasti sieltä, viidessä rivissä hyökkäilivät ne ja murtuivat nurinniskoin takaisin rantavallista.

Varjostaen kädellään silmiään, tähysteli Ingeborg pitkät ajat kaukaisuuteen, mutta lapsi keksi lasten tapaan toimittamista lähempää. Hän juoksi paljain jaloin tyyneeseen matalaan lampeen, jonka ylitse kuohun suojissa värehti pitkiä velttoja laineita. Ja yht'äkkiä tahtoi hän kylpeä ja vaati tulla riisutuksi.

Silloin laskeutui Ingeborg polvilleen ja riisui hänet ja seisoi vierellä, kun poika, milloin istuen, milloin maaten, milloin piehtaroiden, milloin oijennellen itseään, läiskytteli siinä kirkkaassa vedessä. Viimein tuli hän hänen luokseen, kietoi käsivartensa hänen jalkojensa ympärille, ja vaati välttämättömästi, että Ingeborgin myöskin piti veteen, ja kun hän nauraen puisti päätään, ei hän lakannut pyytämästä, ennenkuin hän paljain jaloin ja kohottaen hamettaan meni hänen kanssaan veteen.

Ja sillävälin kun he leikkivät ja pikkupoika tuon kauniin tytön saattamana ylpeänä ja suorana uskalsi kauemmas ja leikin innossa hame vedettiin tiukemmalle, tarttui syrjempänä pieni aallonkieleke valkein kurkottavin käsin tytön kenkään, viskasi sen päänsä ylitse hiljaa naurahtaen siskolleen takanaan, kurotti taaskin, nyki sukkaa, tarttui siihen kauaskurkottavalla kielekkeellä ja sysi ja vei ja kurkotti ja nauroi, kunnes paikka oli tyhjä. Silloin katsahti Ingeborg taakseen ja huomasi vahingon, ja koska hän oli kuulevinaan naurua, uhkasi hän kädellään merta.

Silloin seisoi Andrees Strandiger siinä lähellä häntä ja sanoi: "En saanut estetyksi sitä."

Tyttö sulki kiireissään lapsen pään käsiinsä ja sanoi: "Mitä nyt teemme. Fritz?"

Niinpä lähtivät he rinnakkain astelemaan rannan poikitse majaa kohden, joka kaukana heistä kurkisti esiin hiekkasäikän takaa hirsiseinineen ja lipputankoineen. Ingeborg vilkaisi tuontuostakin Andreekseen. Mutta hän ei vaan keksinyt, mikä ilme hänellä oikein oli kasvoillaan, sillä viime viikkoina ei ollut kasvojaan koskenut partaveitsi, ja tumma parta oli versonut hänen huulilleen ja peitti hänen kasvonpiirteensä.

"Antje tuli kylästä", sanoi hän, "ja hänellä oli mukanaan kirje
Heimiltä."

"Kuusi perhettä Eschenwinkelissä, kaikkiaan kolmekymmentä henkeä, matkustavat ensi viikolla Amerikaan."

"Olen toverisi, Andrees, ja olen aina oleva sitä; sitäpaitsi on sinulla
Heim ja Reimer. Seisomme uskollisesti rinnallasi."

"En ollut ajatellut, että he todella lähtisivät; mutta mihinkä ryhtyisivät he muutenkaan. He olivat liikaa. Strandigerkartanon pelloilla työskentelee nyt puolalaisia miehiä ja naisia."

"Et sinäkään ehkä olisi voinut pidättää heitä, Andrees; on nyt kerran semmoinen liike kansassa. Heillä on sukulaisia siellä, toinen seuraa toistansa meren tuolle puolen. Jos se nyt näyttääkin tuskalliselta, niin kuka tietää, ehkä on se sentään siunaukseksi heille ja heidän lapsilleen."

"Mutta onhan tämä sentään heidän kotiseutunsa, ja maa tuolla vieras… Ja kansan sitkein voima juoksee tuonne, kuin aukaistusta suonesta; se mitä tulee sijaan, on alempiarvoista vierasta verta. Ja sellaista vaihdoskauppaa olen minä kädelläni tukenut."

"Vielä jää monta jälelle tänne, Andrees, joita voit auttaa… Entä hyvä, josta Heim kirjoittaa?"

"Eva Walt on tullut hänen morsiamekseen. Hän kirjoittaa hirveän ylimielisesti, niin että siitä tuskin saa tolkkua. Hän on muka nähnyt hänet jo poikana kankaalla ja sittemmin Heidelbergissa. Kuinka saattaa se olla mahdollista? Hän kirjoittaa ihan hassuja."

"Luulisin: Eva Waltissa on jotain niin käytöllistä ja voimakasta, ja luulen, että hänestä tulee uskollinen toveri hänelle: ja se on pääasia."

Kummallekin johtui mieleen, että Ingeborg äsken oli sanonut: "Olen sinun toverisi." Ja he vaikenivat taaskin.

Puhtaalla, kovalla maaperällä, jolla he kulkivat, oli siroissa kaareilevissa viivoissa pieniä kohoumia, joita nousuveden aaltoilu oli muodostanut. Pikku Fritz, joka tähän asti oli taivaltanut koko elinpolkunsa paljain jaloin, asteli uskaliaasti epätasaisella maaperällä, mutta Ingeborg ei pian enää voinut kestää kipua jaloissaan. Se sai kyyneleet nousemaan silmiinsä ja hetken perästä täytyi hänen pyytää, että he pysähtyisivät hetkeksi. Mutta seisoessaankin tunsi hän tuota polttavaa kipua jaloissaan. Silloin pyysi hän, että he molemmat menisivät edellä.

"Niin, sallihan se, Ingeborg. Maria on kuollut: tahdon kantaa sinua hänen sijastaan käsilläni. Sinä teet niin paljon hyväkseni."

Silloin kumartui Andrees ja nosti hänet syliinsä: "Kunniassa olen pitävä sinua, uskollinen toverini."

Kun Andrees säikän rinteellä laski hänet sylistään, sanoi Ingeborg:
"Lähdenkö nyt äitisi luokse?"

Siten holhoi Ingeborg häntä kestämään nykyisyyttä ja pelotta katsomaan tulevaisuuteen.

NELJÄS LUKU.

Pitkässä jonossa astelivat puolalaiset työntekijät Strandigerkartanon pelloille, seisoivat siellä ja kuokkivat ja edessään seisoi vouti. Toisinaan kuului hänen käheä vieras puheenpartensa aina Eschenwinkelin tuville tai kesannolle asti, jossa Heim asteli auransa jälessä kyntäen sitä toista kertaa. Silloin ravistivat naiset Eschenwinkelissä aina päitään ja puhelivat omituisesta ja kovasta ajasta ja vieraasta maasta, jonne he nyt tulisivat muuttamaan, ja Heim Heiderieter, niin onnellinen kuin hän muuten olikin, loi raskaan katseen eteensä.

Iltasin istuivat Eschenwinkeliläiset, miehet ja naiset rantavallin vierteellä kanervikossa, lapset leikkivät kanavan partaalla..Silloin tulivat nuo muukalaiset, ehkä kolme neljäkymmentä yhdessä jonossa, kuin parvi kaakattavia hanhia, pitkin tietä, eivät katsahtaneet oikealle eikä vasemmalle, silmät olivat punaisten huivien peitossa ja vilkahtivat vaan arasti seudun kansaan, jolta he riistivät leivän ja kotiseudun. Oli omituista katsella, kuinka Eschenwinkelin pieni väki, joka oli kanavan partaalla, pilkkaili noita kulkijoita ja. Henrik Schütt, ainoa heistä, joka kerran elämässään oli lukenut indiaanikertomuksen, väitti, että tuommoisia ihmisiä pyydystäisi hän Amerikassa lassollaan, ja antaisi niiden tehdä työtä pellollaan. Naiset kanervarinteellä antoivat sukankudintensa tuokioksi vaipua syliinsä, ja miehet purasivat ajatuksissaan piipunvarteensa, siten antoivat he vaieten ja huomautuksia tekemättä, ainoastaan tarkaten silmillään, joukkueen mennä ohitsensa. Jälkeenpäin puhelivat he ehkä hetkisen yleensä vaan, että he vaativat elämältä enemmän kuin nuo, jotka katosivat Strandigerkartanon jalavain varjoon: että he, saksalaisina miehinä, eivät osaisi laumoissa tehdä työtä voutien katsannon alla, ja että onnettomuus oli siinä, siinä juuri, ett'ei heillä itsellään ollut omaa maata, että maanomistajat itsekin ympäristöllä sanoivat, että semmoinen työmies, jolla on itsellään maata, on uskollisin ja paras, ja että vanha työläisväestö yhä tyystemmin häviää maasta ja että muuttaa huonompaa väkeä sijaan, ja että työväki saa vieraassa maassa sitä, jota kotimaa siltä kieltää: omaa maata!

Näistä asioista keskusteltiin tyyneesti ja yksinkertaisesti, ilman katkeruutta ja kiivautta.

Hei Probislav! sinä, joka ketteräjalkaisena hiivit Wodaninkukkulalle! Eivät silloin antaneet rauhassa sinun asua majoissa, jotka eivät kuuluneet sinulle, ja maalla, joka ei ollut omaasi. Sait niskoihisi germaanilaisista nyrkeistä, saksilaisista kirveistä! Oli toinen aika silloin. Probislav!

Ainoastaan jos Schütt, viinapullo takin taskussa, oli paikalla, silloin sai kuulla katkeria tuimia sanoja: kotiseudun pyhää nimeä mainittiin halveksuen, isänmaata pilkattiin ja keisarin nimeä tallattiin jalkoihin. Mutta kukaan muu ei puhunut semmoisia sanoja kuin tuo Peter Schütt, Tuomas Schüttin, juomarin pojanpoika.

Toisinaan tuli Heim Heiderieter alas vallin kuvetta, ja Eva liittyi naisten seuraan. Hän oli suosittu siellä, sillä hän oli luonnollinen ja yksinkertainen, ja kertoi vaatimattomasti hyvistä ja pahoista päivistä, joita hän oli saanut kokea, ja siitä kaukaisesta ihanasta maasta, jossa hän oli syntynyt, ja tuosta ensimmäisestä matkastaan Holsteiniin. Heimillä taas oli suuri Yhdysvaltojen kartta polvillaan, ja ympärilleen muodostui todellinen tungos ihmisiä ja savua: hän oli nimittäin maineessa, että hän tunsi jokaisen pienimmän karjapolunkin tuolla puolen valtameren: ja hänelle asetetuin vaatimuksia, jotka, jos hän olisi voinut tyydyttää niitä, olisivat oikeuttaneet häntä pääsemään kunniajäseneksi mihinkä maantieteelliseen seuraan hyvänsä.

Naisten puolella selitti vanha Thiel eukko, istuen nahkatohveleissaan kanervamättäällä, jo kahdettakymmenettä kertaa, miks'ei hän lähde mukana Amerikaan. "Ensinnäkin se meri, lapset! Minua kauhistaa, kun ajattelenkin jo. Ja sitte tuo kuukautinen eläke Henrikin jälkeen. Lähtisinkö minä maasta, jonka edestä hän on kuollut? Ja sitte Thielin ja lasten haudat. Viisi lasta, Eva! Oletko nähnyt ne jo? Jokaisella on pieni puuristinsä. Telsche Spieker lupaa kyllä pitää huolta niistä, ja sen hän kyllä tekeekin, kun hän kerran on luvannut; mutta kun ajattelen sitä sentään paremmin, niin näkevät he mieluummin, että teen itse sen."

Siten puheli hän. Silloin alkoivat toiset kehoittaa häntä. "Mutta olisihan sinulle kovin hauskaa, Thiel eukkoseni, saada nähdä lastenlapsesi."

Silloin alkoi hän puhua lastenlapsistaan. "Niitä on jo ehkä kuusitoista, Eva. Niitä tulee aina kaksi joka vuosi lisään. Minullahan on siellä neljä tytärtä, Eva."

Ja yht'äkkiä vilkastui hän ja kohotti ääntään: "Ell'en pidä silmällä Pellwormeria, menettää se vielä vanhoilla päivillään järkensä ja lähtee mukaan Amerikaan. Kaiket illat istuu hän virsikirjan ääressä ja veisaa virttä numero 422, ukko höperö!"

Telsche Spieker, joka istui Evan vierellä, kääntyi eukkoa kohden: "Älä sano siten, Thiel eukko. Pellwormer ei kai itse ajattele lähteä maasta, mutta hän ajattelee niitä, jotka lähtevät."

"Poika, käyppäs noutamassa virsikirja: se on laatikossa. Älä nikso sormiasi!"

Sitte tuli taaskin joku Heimin luokse ja kielisepän piti kääntää vapaapiletti, joka, huolellisesti paperiin käärittynä, vedettiin esiin povitaskusta. Kummastellen ja tyytyväisinä kuulivat he sen sisältöä.

Toiset taas puhelivat kaikki yhteen mylläkkään: talouskaluista, joita kannatti ottaa mukaan, kinkusta, joka oli uunissa savuttumassa ja jonka piti mukaan, sukulaisten olosuhteista ja toiveistaan. Ja tätä jatkui, kunnes aurinko laski.

Ja jos joku olisi kuunnellut tarkkaavasti, olisi hän yhä uudestaan kuullut lausuttavan samaa sanaa: Maata! Maata! Niin, se sana on lausuttu monta kertaa näinä hiljaisina toukokuun päivinä kankaan rinteellä, etelään Nummitalosta.

Silloin laski aurinko vallin taakse. Se kultasi meret ja maan ja kätki ihmisten silmiin, jotka istuivat kanervikossa, lämmintä loisteita. Kaikki katselivat sitä kohden: sitte erosivat he toisistaan. Neljän viikon kulutuin ovat he istuvat, yksi sen toinen tämän farmin ovella ja Iowan aaltoisain kukkulain taakse on laskeva aurinko, sama aurinko kuin nytkin, mutta kuitenkin vieras.

Kahta tuttavistamme ei sentään koskaan näkynyt kankaalla. Hinnerk Elseniä ja Anna Wittiä… Anna Witt istui matalassa tuvassa ja neuloi kaiket päivät vaatekappaieita, jotka hän aikoi ottaa mukaansa Amerikaan, hän aikoi nimittäin myöskin Amerikaan, hän yksin kaikista Witteistä, huolien kalvaama tyttö, suruisa matkaaja. Hinnerk Elsen ei välittänyt hänestä; hän oli lyhyesti sanonut vaan, ett'ei tyttö ollut kyllin kunnollinen hänelle. Hän oli samoinkuin Annakin jättänyt palveluksen Strandigerkartanossa ja työskenteli nyt eräässä tienteossa parin tunnin matkan päässä, ja meni hän harvoin Annan ikkunan ohitse vanhan Thiel eukon luokse, joka jo useat vuodet oli hoitanut hänen pesuaan. Kun Anna näki hänet siinä, kun hän ylpeänä ja jykeäniskaisena, katse luotuna suoraan eteenpäin, meni ohitse, vaipui päänsä syvemmälle, kunnes se lepäsi pöytää vastaan, ja koko ruumiinsa hykähteli tuskan ja itkun kouristamana.

Sunnuntaiaamuna, lähtöpäivänä oli pieni kirkko täytenään väkeä, sillä tiedettiin, että muuttajat tänään tulisivat pyhälle ehtoolliselle..Samoin tiesivät kaikki, että pastori Frisius tänään pitäisi erikoisen saarnan. Hänellä oli tapana käsitellä tapahtumia, jotka liikuttivat seurakuntalaisten mieliä, Jumalan sanan valossa.

Mutta nyt tiedettiin, että hän sitten muutaman päivän oli kipeänä. Kohta puheen jälkeen, jonka hän oli pitänyt Maria Landtin haudun ääressä, oli hän tullut niin heikoksi, ett'ei hän ollut voinut ilman apua mennä kirkkotarhalta kotiin, ja illemmällä sai hän kovan kuumeen. Siitä asti oli hän sairastellut, eikä ollut voinut liikkua ulkona, hänen muuten niin kirkkaat silmänsä olivat sameat ja laimeat, hän näytti niin vanhettuneelta ja oli aina syvissä ja, kuten näytti, suruisissa ajatuksissa. Joka ilta sai hän kuumetta, joka kiusasi häntä aina sivu puoliyön.

Pellwormer, joka toisinaan kokosi kolehtia, tuli pappilasta käsin, ja meni käytävää pitkin ja ilmoitti oikealle ja vasemmalle, että pastori oli kipeä, mutta että hän sentään kohta tulisi ja puhuisi alttarilta muuttajille; sitte jakaisi hän pyhän ehtoollisen.

Kohta hänen jälissään tulikin pastori, hän näytti väsyneeltä, ja kalpealta, ja kun oli laulettu matkavirsi, piti hän alttarilta puheen muuttajille, jotka vaimoineen ja lapsineen istuivat ensimmäisillä kolmella etupenkillä, kaikkiaan nyt kolmekymmentäneljä henkeä, sillä kylästä oli liittynyt heihin neljä. Kaikki olivat tulleet, myöskin Schüttin perhe. Tämän vaimo istui masentuneena ja itkettyneenä penkissään, lapset näyttivät säikähtyneiltä, isä itse ei ollut tullut. Hän oli tänä aamuna ilkkunut ja sadatellut. "Vanhan Jumalan ja vanhan kodon riisun yltäni, kuin kelpaamattoman takkirähjän ja ostan itselleni uuden: ne lienevätkin tuolla puolen valtameren hyvin helppohintaisia." Dwengerit olisivat myöskin mielellään lähteneet maasta; mutta he eivät olleet saaneet vapaapilettiä, nyt olivat he vuokranneet kylässä, lähellä kirkkotarhaa itselleen asunnon, samassa rakennuksessa, joka nyt on heidän omansa ja jossa nyt sijaitsee raittiusseuran huoneusto, jonka esimiehenä nyt. jo vuoden päivät on ollut Kristoffer Dwenger. Reimer Witt oli tänään aamulla aikaiseen tullut Flackelholmista, oli ensiksi toimittanut erään kirjeen perille Heimille ja oli nyt kirkossa, nauttiakseen viimeistä kertaa pyhää ehtoollista tyttärensä kanssa. Tämä istui naisien puolella Telsche Spiekerin rinnalla, oli hyvin itkettynyt ja näytti melkein epätoivoon vaipuneelta.

Thiel eukko istui paksussa mustavillaisessa päällyshuivissaan, ähkyen ja puhkuen, ja antoi kyynelkarpaloiden valua pyyleitä poskiaan. Hän oli viime tilassa päättänyt lähteä mukaan. Nyt kamppaili hänessä koti-ikävä ja muisto haudasta Metzin luona halun kanssa saada nähdä amerikalaisia lastenlapsiaan; ja hän olisi ollut ihan mennyttä ja menehtynyt, häntä kun ahdistivat niin monet ja monellaiset ajatukset, ell'ei hän olisi ollut niin vahva sielultaan ja ruumiiltaan. Hän oli sitäpaitsi, kysyttyään ensin neuvoa Heim Heiderieteriltä, päättänyt lähteä matkalle nahkatossuissa, jotka suutari Ketels oli tehnyt. Lisäksi oli hän erään kirjeen kautta Iowasta saanut kuulla, että tyttärensä Therese, oltuaan kuusi vuotta Kaliforniassa, oli edellisenä kesänä siirtynyt Australiaan. Tämä uutinen oli saanut hänen hämminkinsä täydelliseksi, sillä hän ei ollut vielä ikinä kuullut mainittavankaan Australiaa ja Heim oli turhaan koettanut turvekorun avulla, jota hän maapallona piti kohotetussa kädessään, tehdä hänelle selväksi, missä tämä merkillinen maa oli.

Maastamuuttajain takana istuivat sukulaiset ja naapurit kylästä, niiden joukossa Pellwormer pitkässä ja ahtaassa, hihoista hiukan aukileikatussa takissa, semmoisessa, joka oli muodissa neljäkymmentä vuotta sitten, ja mustasilkkisessä kaulahuivissa. Ihan takana, urkulehterin alla, istui Hinnerk Elsen mustassa takissa ja valkeassa kauluksessa, jäykän suorana ja säntillisenä, kuten aina. Ainoastaan silloin tällöin kääntyi hän hiukan syrjäänpäin, ja katseli kaula kurkotettuna Anna Wittiä kohden ja nosteli silmäkulmiaan ja näytti ylen kunnialliselta.

Heiderieterien penkissä taas istui goottilaisilla kulmapilareilla varustetun tammioven takana Heim, rinnallaan Eva Walt mustavillaisessa puvussa, myrttiseppele tummilla hiuksillaan. Maastamuuttajat olivat nimittäin sanoneet: "Vietä hääsi, Heim, ennenkuin lähdemme."

Silloin oli Heim sanonut Evalle: "Kuule… meidän pitää viettää häämme matkasunnuntaina. Mitä tuumit siihen?"

Eva oli jo ovessa eikä kääntynyt taakseenkaan ja sanoi ripeään tapaansa: "Kuinka haluat vaan, herra!"

Heim oli juossut hänen jälkeensä: "Olen tuuminut sitä. Kutsuisimme muuttajat sunnuntaina päivällisille?"

"Suurelle välikölle! Jauhopiirakkoja ja silavaa! Kaikki on tuumittu jo ja järjestyksessä."

Silloin oli Heim ensiksi luonut häneen ihmettelevän ja ihailevan katseen, sitte oli hän, iloisena kuin koulupoika, lähtenyt juosta säärystämään kankaan kuvetta alas ja kutsunut kaikki sunnuntaina päivällisille.

Pastori Frisius seisoi alttarin edessä ja puhui kodista ja kotiliedestä, kasteesta ja häistä ja haudoista Idstedtistä ja Gravelottesta, lapioista ja ojista, ruskeasta kankaasta ja vihannoista säikistä ja tummanvärisestä kanavasta niiden välillä, hiestä ja. känsäisistä käsistä. Vanhemmille sanoi hän, ett'eivät he voisi unohtaa kotiseutuaan, nuoremmille, ett'eivät he saisi unohtaa sitä. Hän puhui Hänestä, joka on mertenkin herra, jonka käsi ulottuu meren tuolle puolenkin, Iowaankin, jonka käsi ulottuu joka ihmisellekin; jonka silmä seuraa hänen vaeltavia lapsiaan.

Hän puhui vaelluksista. "Kuinka kaikki etsivät helmiä. Ensin lapsina hiekasta, sitte nuorukaisina ilmasta, miehinä maasta, sitte viimeksi maan povesta. Mutta kaikki olemme lähetetyt matkalle etsimään ennen kaikkea erästä kallisarvoista helmeä, puhdasta kuin jumalansilmä, kirkasta kuin auringonsilmä, suloista kuin äidinsilmä. Tämä helmi on taivaan valtakunta. Halu saada maata ajaa teidät kotiseudultanne, älkää unohtako iäistä maata."

Sitte puhui hän vielä lyhyin koruttomin lausein kristinuskon sisällöstä, kauneudesta ja voimasta. Hän puhui koruttomasti ja yksinkertaisesti, käyttäen niitä voimakkaita sanoja ja käsitteitä, joita kuulijansa ymmärsivät. Olisi joku muukalainen ollut kirkossa, olisi hän voinut tarkalleen sanoa: "Tuolla tapaa elävät nuo ihmiset. Tuota työtä ovat he tehneet! Tuossa on heidän rakkautensa ja tuossa heidän toivonsa!"

Sen jälkeen menivät kaikki alttarin ääreen, viimeksi Heim ja Eva. Kun pastori Frisius oli yhdistänyt heidän kätensä, voi hän enää vaivoin pysyä pystyssä. Tukien itseään Pellwormerin käsivarteen meni hän kirkkotarhan poikki kotiinsa.

Koivunlehvillä koristetussa tuvassa seisoi Heim ja kutsui miehet syrjään ja sanoi: "Minulla on teille terveiset Andrees Strandigeriltä: ja nähdäksenne, että häntä pahoittaa, mitä on tapahtunut Strandigerkartanossa, antaa hän jokaiselle teistä naineista viisisataa markkaa ja jokaiselle naimattomalle kaksisataa. Myöskin sinulle, Anua. Tässä, lapseni, äläkä itke enää! Kätke ne hyvin! Hän pyytää, ett'ette ajattele liika ankarasti hänestä."

Kaikki nyökäyttivät päätään, sanoivat jonkun suopean sanan ja lähettivät hänelle terveisensä ja lupasivat kirjoittaakin hänelle siellä.

Sitte istuutuivat kaikki pitkän pöydän ääreen, joka ylettyi tuvan toisesta päästä toiseen, ylimpänä istuivat Heim ja Eva, oikealla heistä Reimer Witt, vasemmalla Haller, sitte Pellwormer, sitte muut: lapsia ja vanhempia sekaisin. Telsche Spieker juoksi edestakaisin, kantoi ruokia ja laski olutta tynnyristä. Kun olivat nauttineet jonkun suupalan, laskivat he oikean kätensä, jossa oli kahveli, polvelle ja tarttuivat olutlasiin.

Muut Eschenwinkeliläiset ja lähemmät tuttavat kylästä, jotka jäivät kotiin, seisoilivat tiellä tai avoimella ovella, tai tulivat he aterioitsevien luokse, asettuivat heidän taakseen ja juttelivat yhtä ja toista. Vanha Gruhlmummo hiekkatien varrelta tuli tänään viimeistä kertaa kylän läpi, hän tuli nojaten sauvaansa ja toi kirjeen ja terveiset, pojalleen Davenportissa. Kirje ja terveiset toimitettiin kyllä perille, mutta kun poika sai lukea kirjeen, lepäsi äitinsä jo maan povessa.

Aurinko lähetteli lämpimiä, välkkyviä säteitään tupaan. Usein kääntyivät he katsomaan ulos. Siellä kaukana lepäsi ja väilyi aava meri. "Huomen illalla olemme, aalloillasi."

Ei kuulunut äänekkäämpää naurua, eikä virkattu yhtään äänekkäämpää sanaa, ei pidetty ainoatakaan puhetta. Ainoastaan Heim nousi ylös ja kohotti lasiaan ja sanoi kasvut kalpeina: "Jumala olkoon kanssanne!" ja teki liikkeen kädellään ja istui alus. Opettaja Haller nousi myöskin ylös ja aikoi kai puhua enemmänkin, mutta sanoi ainoastaan: "Olette melkein kaikki käyneet minun edessäni koulua, ja saaneet tuntea minun keppiäni." Edemmälle hän ei päässyt, mutta kohotti uhkaavalla liikkeellä kättään, niin että kaikki ymmärsivät häntä. Nytkähteli voimakkaasti suunsa ympärillä, ja silmänsä uiskentelivat yht'äkkiä kyynelissä.

Kun muutenkin vaihtoi sanan vierustoverinsa kanssa, rykäsi ensin kurkkuaan ja yski. Oli kaikista, kuin puhuisivat he vierasta kieltä ja kuin kuuluisi kurkustaan vierus nimi, he katselivat toisiaan kalpein kasvoin, ja jokainen tiesi, mitä toisen sielussa liikkui.

Kangaskukkulalta, etelään Heimin talosta loivat he viimeisen silmäyksen maille ja hietikolle ja merelle. Kotiseutu heittäysi vielä viimeistä kertaa heidän rintojaan vastaan, hyväili ja syleili heitä, ja heidän oli vaikeata sysätä se luotaan ja sanoa: "Me lähdemme, emmekä enää palaa lakaisin."

Vanha Pellwormer asteli lasten joukossa, nuori Rohde isänsä rinnalla.
Äitinsä oli jäänyt kotiin.

"Isä… sano, mitä aiotte tehdä iltaisin? Sanomalehtihän tulee vaan kahdesti viikossa. Sinä poltat piippuasi ja äiti kutoo sukkaa; mutta mistä puhutte keskenänne? Ja kenelle kutoo äiti?"

"Tuleehan hiljaisempaa meillä. Äiti on joka kerta muuttunut hiljaisemmaksi, kun joku teistä on lähtenyt. Molemmat ensimmäiset lapsemme menetimme me, sitte lähti Henrik kuudentoista vuotiaana pois, sitte molemmat tytöt, sitte Jürgen ja nyt sinä."

Vanhus ravisti päätään: "Äiti ei jätä hautoja, eikä kylää. Hän on syntyisin täältä."

Poikaa kuristi kurkusta: "Oletko huomannut, että äidin hiukset ovat ihan harmaat?"

"Olen, etkö sinä? Äiti ei kestä paljoa. Hän kärsi liiaksi synnyttäessään sinut."

"Vasta tänään huomasin hänen harmaat hiuksensa… Kun vain tietäisin, mitä illat teette?"

"Kun istutte niin hiljaa, ja äiti katsoo ja tuijottaa eteensä lattiaan… sillä mitään kudottavaa ei hänellä tosiaankaan enää ole!"

He astelivat tuokion rinnakkain. Nyt tuli tientaite, josta viime kertaa näki kodon.

"Isä… minä juoksen vielä nopeasti takaisin ja katson, mitä äiti toimittaa."

Ja hän juoksi takaisin ja astui sisään avoimesta ovesta ja katsahti tupaan, eikä nähnyt häntä. Kyökissä hän istui tiilikivisen lieden ääressä, istui hiljaa kumarassa, kädet ristissä sylissään, hiljaiset silmät tuijottivat tyhjästi eteensä ja hiuksensa olivat harmaat.

"Äiti! Minä… minä jään tänne sinua luoksesi, vaikk'en sitte ikinä saisikaan maata ja hevosia. Minä en voi jättää sinua yksin."

Ja kuu poikaa ei kuulunut takaisin, palasi isä myöskin ja löysi äidin ja pojan istumassa lieden ääressä, ja ensikertaa siitä asti kuin hän ei enää ollut lapsi, oli poika laskenut käsivartensa äitinsä kaulan ympärille.

Ja niinpä jäi Wilhelm Rohde kotiin, koska hän arveli, ett'ei äidillä olisi mitään tekemistä, jos hän lähtisi. Hänellä on nykyään uusi tupasensa metsän etelärannalla ja omistaa hän siellä puolentoista hehtaaria nummimaata, jonka Andrees Strandiger on helpoilla ehdoilla myynyt hänelle, ja lähtee hän joka aamu päivän sarastaessa kankaan poikitse päivätyöhön Strandigerkartanoon. Isänsä ei saavuttanut kuudettakymmenettä ikävuottaan — vatsuri Metzin luona oli murtanut hänen elinvoimansa — mutta äitinsä, vanha valkohapsinen vaimo, asuu hänen luonaan, ja nyt hänellä on kylliksi tehtävää, sillä Bertha Witt, jonka kanssa hänen poikansa on mennyt naimisiin hyvin nuorena, on antanut tälle jo kaksi lasta.

Asemalla soitteli Schütt harmonikallaan, jonka hän oli ottanut mukaan, jotain iloista renkutusta, ja lauloikin soittonsa mukaan. Mutia se ei ollut kenenkään mieleen, ja Heim otti koko soittimen pois häneltä ja sanoi eräälle toiselle, joka ei lähtenyt makaan:

    Heikoissakin voima Herran
    Suuri on, kun uskoo vaan.
    Luota Hänen, niin saa kerran
    Venees' rauhan valkamaan!

Poismuuttavat kuuntelivat, katse maahan luotuna sitä, ja sovittivat sanat itseensä.

Suruisimmat olivat Anna Wittin hyväiset; hän ei voinut irroittautua isästään. Lopulta tarttui Schütt, joka oli hiukan juovuksissa, ja nauroi meluten ja käski viedä terveiset tuolle niin sanotulle "kotiseudulle", tylysti itkevään tyttöön ja sysäsi hänet vaunuihin sisään. Juuri silloin astui Hinnerk Elsen hieman liikutettuna asemalle ja näki tämän kohtauksen. Juna lähti. Ikkunat olivat täynnään hyvästijättäviä kyyneleisiä silmiä. Anna Wittiä ei näkynyt missään.

Tänä iltana oli Eschenwinkelissä ja kankaalla hiljaista. Kaikki olivat kotonaan ja puhuivat päivän suuresta tapauksesta.

Heim ja Eva palasivat kotiin kankaan poikitse, kasvonsa olivat vakavat, mutta niillä kuvastui sentään iloinen liikutus. Hääpäivä oli vakavampi kuin he olivat, kuvitelleetkaan. Tuo sanaton tuska, jonka he olivat nähneet kuvastuvan niin monilla, muuten niin vakavan ilmeettömillä kasvoilla, oli koskenut heitä sydämeen. Vasta rauha, joka lepäsi hiljaisen kankaan yllä, palautti heidät ihanaan nykyisyyteen ja omaan oloonsa.

"Kesän pitää sinun tehdä ulkona työtä. Heim, kaiket päivät ja oikein ahkerasti! Ainoastaan iltasin saat hät'hätää kirjoittaa jonkun ajatuksen paperille.

"Mutta kun tulee talvi, pidän minä rengin kanssa huolen koko talosta.
Silloin suat istua kirjoituspöydän ääressä…"

Eva ravisti hänen käsivarttaan: "Älä keskeytä minua! Niinpä siis… sinun pitää kirjoittaa jotain kunnollista! Ei mitään tuommoista tyhjää tuulta! Vaan jotain vakavaa! Jotakin, johon voi tarttua käsin ilman että se särkyy. Synnistä ja huolista pitää sinun kirjoittaa, kotiseudusta ja isänmaasta, uskollisesta rakkaudesta ja rehellisestä työstä. Jotain tuommoista oikeata saksalaista ja korutonta, kuin Reuter ja Freytag ovat kirjoittaneet, jotain koko suurelle kansalle, jota lukee mielellään sekä sivistynyt että kansan mies."

Heim aikoi taaskin keskeyttää: mutta kun taaskin ravistettiin käsivarttaan, niin tyytyi hän mutisemaan ainoastaan itsekseen, mitä oli aikonut sanoa hänelle: "Tuopa tarttuu voimakkain käsin Nummitalon ohjaksiin."

"Näetkös…" jatkoi Eva, "tuo mitä tänään olemme saaneet nähdä. Tuo ero kotiseudusta, se on oikea aitosaksalainen kuva. Samalla tapaa ovat jo miljoonat saksalaiset jättäneet kotiseutunsa."

"Hauskempaa luettavaa ovat silmäsi! Tulehan! Kuinka siro ja soma olet!… Laskehan edes kerrankin käsivartesi ympärilleni!"

"Ilma on niin puhdas ja ihana ja taivas niin sininen… Perunat taimivat hyvin nyt, meidän pitää jo ensi viikolla mullittaa ne. Kuule, paljoko luulet meidän voivan korjata hehtaarin alalta, jos tulee kohtalaisen hyvä vuosi?"

"Ja lopuksi kuu on korjattu, saako niistä mitään!… Näetkös, Eva lapseni! Tuollainen koroillaan eläjä taas! Hänen tarvitsee laskea vaan yhden kerran. Sakset tänne! Leikkaus! Ja rahat putoavat pöydälle yhtä haavaa kuin saksetkin. Semmoisen rahamiehen olisi sinun pitänyt ottaa."

"Nuoren koroillaan eläjänkö? Ikävät pitkäpiimäiset kasvot… Yönutussa… Katselee, kun palvelustyttö lakaisee lattiaa… tekee sen. kun kireälle ottaa, itsekin… hirveätä."

"Tulimmaista! Mistä olet tuon keksinyt?… Siispä olisi sinun pitänyt ottaa joku virkamies. Silloin saa rouva joka kuukausi, ensimmäisenä päivänä kello puoli kaksitoista päivällä rahansa: tuossa Lotteni! ja herra ottaa siitä päältä jaon olutrahansa, jakaa rahat, täsmälleen!"

"Ei! En ilkeä mitään virkamiestä, Muutamat juovat joka päivä olutta, ja se on ihan hirmua: se tekee miehen tuhmemmaksikin. Heim! Toiset taas lukevat aina sanomalehtiä. Mitä hyvää on virkamiehen rouvalla miehestään? Yöllä unissaankin ajattelee semmoinen asiakirjojaan, koulujaan, tehtäviään, puheitaan, ravintolapöytäänsä. Usea heistä muuttuu sitäpaitsi omituiseksi, kun tulee vanhemmaksi, usein juuri parhaimmat.

"Maamies… älä käy niin nopeaan. Heim… maamies on täydellisin mies. Tahtoo sanoa: hän voi olla sitä. Hän voi helpoimmin olla sitä. Tietysti pitää hänen olla oppinut jotain, ja sentään ymmärtää elää yksinkertaisesti. Hänen pitää itse osata käsitellä lapiota, ja hänen pihiä pitää kunnianaan itse käydä auransa jälissä tai kylvinsäkki olallaan maansa ylitse. Hän kunnioittaa vaimoansa, koska tämän äly ja tämän näppäryys pitävät koossa koko taloutta ja koska tämä ymmärtää kaiken parhaiten. Mies pitää ohjaksia ulkona, vaimo sisällä."

"Maamiehen vaimolla… Älähän kiirehdi, Heim .. on vielä ihan valoista… maamiehen vaimolla on miehensä aina lähellään, kuitenkin siten, että hänellä on työnsä, niin ett'ei hänen läsnäolonsa koskaan tunnu rasittavalta, kuten sinä nyt, Heim, käsivarsillesi! No, käsi pois! Hän ei koskaan ole tiellä, eikä hänellä ole aikaa pitkiin puheisiin. Ja illat istuvat he toisensa kanssa yhdessä ovella, molemmat väsyneinä, eivätkä ajattele vierailuja ja semmoista. Katselevat ilta-aurinkoon vaan ja ovat iloissaan."

"Pitääkö meidän jo kotiin?" Hän katsahti syrjään kankaalle, ja kasvoilleen heräsi suruisa ilme. Mutta yht'äkkiä kääntyi hän Heimiä kohden, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

Sitte lähti hän hitaasti ja vaieten, käsi hänen käsivarrellaan, astumaan kotia kohden.

Kun he menivät vallin yli, tuli Hinnerk Elsen pitkin askelin, sammunut piippu kädessään ja lakittomin päin, puutarhan läpi heitä vastaan.

"Kuule, Heim", sanoi hän kiihdyksissään, "kävin juuri Telsche Spiekerin luomi: Reimer on jo palannut takaisin Flackelholmille. Ja Telsche Spiekerkin löylytti minut hyvänpaiväisesti, niin ett'ei minussa ole kovaa paikkaa enää. Hän sanoi, ett'en ole pitänyt huolta Annasta. Minä, sanoi hän, olen ollut huoleton ja renttu. Minä!" Hän löi nyrkillään rintaansa vastaan. "Tiedät, että hän osaa olla yht'aikaa sekä karkea että terävä! Tunnethan sinäkin hänet! Mutta tällä erää oli hän yksinomaan karkea: hän on puinut nyrkkiä edessäni pöytään! Hän sanoi, että olin aikonut olla sulhanen ja että olin käyttäytynyt kuin iso-isä. Perästäpäin tuli vielä Pellwormer paikalle ja teki asian vielä pahemmaksi. Telsche jyrysi, hän veisasi. Puhutuksi ei hän saanut Sanaakaan, oli ihan mykkä, mutta veisata osasi hän! Aina vaan samaan säveleeseen: 'Mont' on tähteä taivahalla'. Kummastelen, että takkini vielä on eheä, arvoni ja ryhtini on kaikki säpäleinä. Mitä sanot siihen?"

"Kuules, Hinnerk, kuinka tulit menneeksi Telschen luo? Siitä on pitkä aika, kun olet astunut Reimerin kynnyksen yli."

"Minäkö? Noo, minähän menin kuulemaan, mitenkä hänen laitansa oikein oli… millä mielellä hän… Anna…. oli ollut…"

"Ah. vai siten! 'Kiitän sinua, Jumala, ett'en ole kuin toiset!' Kunnollinen Hinnerk menee kuulemaan, kuinka epäkunnollisen Annan laita oikein on!"

Hän loi silmänsä pahalla omallatunnolla Evaan. Tämä katsoi häneen vakavasti: "Minä en tahdo puida nyrkkiä pöytään edessänne, Hinnerk Elsen: mutta pyydän teitä, ajatelkaa, oletteko te joskus mitään rikkonut. Jos niin on luita, niin laittakaa taas kaikki hyväksi, siinä määrässä kuin on mahdollistu."

"Niin… niin… tuossa kuulin nyt sentään taas järkevän sanan! Niin minäkin luulen: pitää saada kaikki järjestykseen taas."

"Hinnerk, se ilahuttaisi meitä suuresti!" sanoi Heim ja kietoi käsivartensa Evan vyötäisille. "Tyttönen on naapurimme lapsi! Unohda, poikaseni, mitä on tapahtunut."

"No, hyvää yötä siis! Olipa hyvä, että tulin teitä puhuttelemaan. Hyvää yötä vieläkin kerta!"

Tuntia myöhemmin kolkutettiin erään talonpoikaistalon renkituvan ikkunaan kylässä. Wilhelm Rohde, joka vielä oli valveilla vuoteessaan, hypähti ylös ja aukaisi ikkunan.

"Kuule. Wilhelm… satun juuri ohitse tästä ja palaan vasta lauantaina, ehkä en silloinkaan. Haluaisinpa tietää, mitä seisoo piletissäsi. Ehkä on sinulla myöskin jonkinlainen passi? Ehkä lähden minäkin tästä tuonnempana Amerikaan."

"Niin, sehän on hyvin selvä juttu, sinähän et ole ollut sotamieskään.
Silloin ei ole mitään vaikeuksia. Odotas!"

Kohta sen perästä oli hän taaskin ikkunassa, kädessään muutamia papereita. "Et voi lukea niitä", sanoi hän. "Mutta ota ne, minä en tarvitse niitä."

Hampurin satama oli seuraavana aamuna vielä sumun peitossa, niin tiheän, ett'ei eroittanut laivojen mastonuoria: alhaalla harmaata vettä, yllä harmaata sumua, välillä epäselviä, tummia laivanrunkoja. Rupesi heräämään ensimäinen aamuelämä, kaukaiselta rantakaijilta toisella rannalla kuului jysäyksittäin raskaitten rattaitten jylinää, aukaistiin joku purje, sumun seasta kuului kohta jälestäpäin rauhallista puhetta; laahustavia askeleita kuului katuviereltä.

Tuossa seisoo vanha siirtolaismajala, ränstynyt ja vanha, ikäänkuin huolien kumarruttama… tai kuin vanha parittaja, joka seisoo tien varrella ja harjoittaa ihmiskauppaa. Uneliain silmin katseli uusi päivä sen sokeihin ruutuihin, eikä voinut erottaa Anna Wittiä, joka ensimmäisenä ja yksin oli tullut portaita alas, ja nyt oli kumartuneena lattialla ja hääräili tavarainsa kanssa. Hän etsi ja hääräili, ja etsi kuitenkin ainoastaan yksinäisyyttä.

Ylhäällä makuuhuoneessa alkoivat toisetkin liikkua: tunnin perästä piti astua laivaan.

Anna istahti vaatenyyttinsä viereen puupenkille, katseli ympärilleen tuossa kolkossa huoneessa, tuki päätään kädellään ja itki.

Silloin kuului ulkoa raskasta astuntaa, ovi avattiin ja eräs mies astui sisään, joka tähysteli ympärilleen huoneessa. Kun hän näki naisen nyytin vieressä ja kuuli nyyhkinän, meni hän sinne.

Anna luuli, että se oli ravintolan isäntä, ja katsahti ylös. Silloin tunsi hän Elsenin. Tuskallisin pelokkain silmin katsoi Anna häneen.

"No… tyynnyhän tuosta!" sanoi Hinnerk rutistunein äänin. "Kaikkihan tulee järjestykseen ehkä vielä. Tuolla puolen valtameren vietämme häämme."

Anna Witt pudisti lohduttomana päätään, tuijottaen yhtä päätä häneen.
"Mitähän vielä tahdot? sanoi Hinnerk.

"Hinnerk!" kirkahti tyttö… "Ei! Ei! Sinun pitää sanoa, että kuitenkin vielä pidät minusta."

"Noh, niin! Enhän muuten olisi tullut tämmöistä pitkää matkaa. No, tulehan nyt… no… rauhoituhan toki tuosta!"

Hetken perästä, kun tyttö hiukan oli tyyntynyt, sanoi Hinnerk:
"Omatuntoni on hirveän kipeä."

"Kun kävin karkeaksi Telsche Spiekerille, ja näytin Pellwormerille tähtineen tien, ja kun minulla on Wilhelm Rohden matkapiletti."

Hinnerk Elsen veti piippunsa esiin, astui pöydän ääreen, ja sanoi: "Ei edes tultakaan tässä luolassa."

Siiloin löysi hän tikkuja, ja palasi taaskin istumaan hänen viereensä, ja tulitikun valossa näki hän hänen kalpeat, tuskauneet kasvonsa.

"Noh!" sanoi hän vielä kerran. "Kaikkihan tulee järjestykseen vielä. Heimin Eva puhui kuin pappi. Pitää tehdä kaikki hyväksi taas, sanoi hän. Mutta tuo on perin kiperä historia: kun par'aikaa on toimessa puhdistaa yhtä puolta omaatuntoaan, niin syytää toiselle puolelle niin paljon tomua, että ihan tukehtuu. Aukaisen jonkun ikkunan."

Hän nousi ylös ja katsahti tyytyväisin kasvoin ulos alkavaan päivään. Hetken perästä kääntyi hän taakseen. "Se vaan karmii minua, ett'eivät ne kaksituhatta markkaa sittekään ole täytenään vielä."

Anna Witt oli taaskin polvillaan nyyttinsä vieressä ja sanoi:
"Minullahan ovat ne kaksisataa, Hinnerk, jotka Heim antoi minulle
Andreeksen puolesta."

VIIDES LUKU.

"Niinpäs!" sanoi Heim kymmentä viikkoa myöhemmin: "Nyt on kaikki muokattu ja kitketty; nyt ei työmme enää auta mitään, nyt on aika odottaa! Heipä hei, rouva Eva! Nyt valjastamme hevoset eteen ja ajamme Flackelholmille."

Eva nyökäytti päätään: "Olen jo kauan tuuminut samaa, vaikka kulku matalikon ylitse hiukan peloittaa minua. Näkisin mielelläni Ingeborgin taas."

"Vaiti siitä! Kahden asia, kolmannen korvapuusti. Marian haudalla ei vielä ole puhjennut ruusua."

"Ainoastaan eräs kirje pastorilta. Hän antoi tuoda sen minulle aamulla, kun tulin turvesuolta, hän kuuluu olevan kovin heikkona."

"Mies parka! Hän ei enää kestä kauvan. Onko sinulla mitään muuta asiaa sinne?"

"Ja sitten kysyn, voisiko hän mitenkään auttaa jälelle jääneitä Eschenwinkeliläisiä. Heillä on nyt puolentoista tunnin matka työpaikalleen Diekkooger niemelle. Se on surkeata."

"Kuinka tuo kaikki kerran päättynee, oikein pelottaa minua usein! Ingeborg Andreeksen kanssa Flackelholmilla, se on niin kiusallista, niin ajattelematonta, ja Frans Strandigerkartanossa, ja Andreeksen äiti hiljaisessa huoneessaan… Frans istuu hänen luonaan välistä tuntikausia joka päivä, Heim!"

Heim nojausi takakenoon tuolillaan ja oikoili jäseniään. "Onpas minulla nyt kerrankin hyvä omatunto", sanoi hän. "Kymmenen viikkoa piukkaa työtä! Ja päällepäätteeksi kuherteluviikkoina! Jolloin muut ihmiset tekevät häämatkojaan."

"Olet tehnyt häämatkasi perunavakojen välillä. Kuinka arvelet, edistymmekö?"

Hän sipaisi kädellään, jolla vihkisormus välkkyi, pöytäliinan yli, ja vilkautti häneen vallattomilla tummilla silmillään ja nyökäytti päätään.

Heim kurotti kädellään pöydän poikki: "Ulos!" huusi hän. Ja kun Eva katseli häneen nauraen, täyteläiset käsivartensa ristissä pöydällä, hypähti hän pystyyn.

Silloin pakeni Eva kiireesti salista: sillä jos hän kerran sai kiinni, niin silloin ei päässyt vapaaksi niin ylen kohta.

Puolenpäivän tienoissa laski nousuvesi ulos. Silloin lähtivät he Reimer Wittin seurassa matalikolle. Matka tapahtui erittäin suotuisissa olosuhteissa, hevoset olivat erittäin ripeät ja voimakkaat, ilma kirkas ja selkeä ja puhalteli kevyt tuuli; mutta sittenkin tunsi nuori rouva sydäntään ahdistavan, ja kun he viimein näkivät edessään tuon yksinäisen maan, oli hän kovin hiljainen. Se lepäsi siinä edessä kuin viherjä lehti peilikirkkaan lammen pinnalla, jo läheni nimittäin nousuvesi ja koko matalikko välkkyili yhtenä ainoana auringonvaloisana vesipeilinä.

Ingeborg tuli majasta heitä vastaan. Eva näki hänet ja ajatteli:
"Kuinka vakavaksi hän on tullut ja kauniiksi."

Raskaat vaaleat hiuksensa olivat yksinkertaisessa vaaleassa palmikossa niskalla, yllään oli hänellä musta pehmeä villapuku, väljä hame, ja matalat mustanahkaiset kengät. Silmänsä olivat, vaikka kasvonsa olivatkin terveet ja verevät, syvällä kuopissaan, ja niiden yllä oli suruisa mietiskelevä ilme. Kun silmistään lensi säteilevä katse kuin nuoli, ei se suuntaunut toisen silmiin vaan lenteli pelokkaana sinne ja tänne, ja masentuneena turhasta etsinnästä vaipuivat kaari ja nuoli lopulta maata kohden.

Heim meni hietasäikän poikitse Andreesta vastaan, joka läheni tasaista rantaa pitkin. Antje ja Reimer olivat lähteneet pyydystämään Dieksander syvänteille rapuja illalliseksi.

Silloin tarttui Ingeborg Evan käteen ja sanoi: "Tulkaa kanssani majaan!
On vielä niin lämmintä, illennnällä menemme katselemaan saarta."'

Majassa, kohta sisäänkäytävässä, sanoi Ingeborg: "Heim on lapsesta asti ollut ystäväni: pääsisin mielelläni teitäkin lähelle. Saanko sinutella teitä?"

Eva istahti tuolille, joku seisoi pöydän vieressä ja katsahti tummine silmineen Ingeborgiin ystävällisesti ja pyytävästä, ja lempeät huulensa avautuivat hiukan, ikäänkuin aikoisivat ne kysyä: Ja nyt sano, mikä sinua painaa?

Ingeborg loi vielä kerran katseen tuohon köyhästi sisustettuun pieneen huoneeseen, sitte solui pitkä vartalonsa polvilleen, ja hän laski molemmat kätensä Evan syliin. "Olen niin iloinen", sanoi hän hellästi, "että tulit. Olen jo niin kauan ollut täällä. Tässä nukun minä, tuossa Antje, miehet asuvat hirsihökkelissä tuolla. Naisen ääntä en ole kuullut muuta kuin Antjen yksitoikkoista, usein sekavaa puhetta, mutta naiskasvoja en ole nähnyt, kuin hänen uskolliset sekaiset silmänsä. O, kuinka olen ikävöinnyt saada nähdä naiskasvoja. Kuinka olen iloinen, että tulit."

"Tiedätkö", sanoi Eva ja laski kätensä Ingeborgin olalle, "tulin sinun tähtesi, sillä ajattelin: hän tarvitsee saada kuulla ystävällisen sanan."

"Sitä tarvitsen: minun pitäisi rohkaista toisia, ja itselläni ei ole rohkeutta, minun pitäisi jäädä tänne, ja minun pitäisi lähteä täältä. Minua kiusaa ajatella, mitä ihmiset mahtavat ajatella minusta. Sitä tahdoin valittaa sinulle. Sinä olet sisareni." Siten puhui hän ja kätki polttavat kasvonsa Evan syliin, ja rupesi tarkalleen kertomaan Marian kuolemasta.

"Siispä on hän kuollut, koska tahtoi auttaa. Järkensä valo oli sammunut, ainoastaan rakkaus eli vielä."

"Siispä arvelen, että teidän pitää unohtaa, mitä syyllisyyksiä tai laiminlyömisiä mahdollisesti piilee takana, ja auttaa itseänne ja Eschenwinkeliläisiä ja vieläpä Fransiakin, jos hän tarvitsee apua. Se oli Marian tahto, ja sitä teidän pitää pitää pyhänä. Ja iloitkaa, Ingeborg, että sitä, mitä Maria vaatii teiltä, vaatii Jumala jokaiselta ihmisellä, että nimittäin autamme ja holhoomme toisiamme, emmekä vihaa."

"Sinussa on jotain niin levollista ja rauhoittavaa, sydämeni rauhoittuu kolkuttamasta ja tyyntyy."

"Meidän pitää olla apuatarvitsevia Jumalan edessä, avuliaita ihmisten edessä."

"Aiemmin laulelin kuin leivonen Jumalan ja ihmisten edessä. Nyt kätken kasvuni kaikkien edessä."

Silloin lohdutti Eva häntä sydämellisellä äänellään ja lempeällä kädensilityksellään. Sitte nosti hän hänet polviltaan ja sanoi: "Tule mukaan, mennään miesten tykö."

Ne molemmat seisoivat säikällä: Heim hiukan pitempänä, muuten samallaisia vartaloltaan, kookkaita, voimakkaita miehiä, jommoisia kasvaa Pohjanmeren liepeillä. Heimillä oli vaaleat hiukset, Andreeksella tummat; Heim hyvin suora ja harteva, Andrees hintelämpi ja hiukan kumarassa, hän oli muuttunut paljon siitä, kun hän vuosi sitten oli seisonut Tübingeniläisessä ravintolassa. Heim katsahti kohta rouvaansa, jota hän jo oli kaivannut: "Tule tänne ylös, lapseni!" huudahti hän. "Täältä näet vaikka Englantiin."

"Luulen", sanoi Ingeborg, "että kun olin pieni, hän piti minusta. Hän oli silloin kookas pitkä poika. Sittemmin olemme aina olleet ystäviä. Nyt olet sinä häntä lähinnä."

Eva vastasi miettivän näköisenä: "Onpa sattunut ihmeellisesti, että nyt olen täällä onnellisena vaimona, näin kaukana kotiseudultani."

"Mutta nyt on se pysyvä rauhallisena, hyvin rauhallisena; nyt en kohta enää voi vaeltaa kauas. Kun tulee talvi… olisi ihanaa, Ingeborg, jos tämän talven voisit olla Strandigerkartanossa ja joka päivä kävisit meillä. Voi sattua, että tarvitsen apuasi."

"Koetanpa toimittaa siten, Eva. Olen ajatteleva sitä, mitä uskoit minulle." Ja hän silitteli pikaisesti nuorta rouvaa suulle.

Ilta oli lempeä ja leuto. He istuivat penkillä, joka oli pystytetty ylös säikälle, ja katselivat merelle, jonka ylle ilta laskeutui, kuin uni lepäävän ihmisen ylle. Vielä liikahteli meri ja työnteli valkeilla jaloillaan vuoteen reunoja vastaan, rannan santaan, mutta kun ilta vajosi ylle, hävisi rantakuohu näkyvistä ja tuli hiljaisuus ja yö. Ainoastaan silloin tällöin, kuin ääntelynä unessa, nousi sieltä heikkoa kohajointia. Kaukaa, milloin sieltä, milloin täältä, välähteli vaaleata vilkettä yöstä, kuin valkean kiiluntaa petoeläimen silmissä.

Kaikki istuivat äänettöminä rinnakkain. Eva oli kietonut käsivartensa Ingeborgin vyötäisille. Heim istui Evan vieressä. Andrees Strandiger istui suolatynnyrillä, jonka hän eilen oli noutanut rannalta. Antje kyyristeli hiekalla, jolla vielä tuntui auringon lämmin: Reimer, joka oli käynyt hevosia katsomassa, tuli verkalleen säikän kuvetta ylös.

Oli jotakin liikutettua ja juhlallista, jotain ylevää aattotunnelmaa kaikkien kasvoilla. Antje oli sitaissut valkean huivin ruskean kaulansa ympärille, ja Reimerilla oli pitkävartinen sunnuntaipiippunsa kädessään. Oli ensi kertaa, jolloin Flackelholmin asujamet viettivät iltaa yhdessä.

Keskustelu tosin ei sujunut. Antje kuunteli, kuinka hevosten kytkyimet kilisivät kauempana viheriällä lakeudella. Reimer Witt ja Andrees katselivat mahtavaa laivaa, joka par'aikaa verkalleen ja ylpeänä, kuin mikäkin uiskenteleva kaupunki mennä jyskytti Norderelbeä alas. Heim, joka koko ehtoopuoleen ei ollut saanut tilaisuutta puhua kahden kesken Evan kalissa, koetti tavottaa hänen kätensä, mutta se otettiin pois häneltä keveän puserruksen jälkeen. Ingeborg hengitti syvään ja tyyneesti ja katseli suurin, miettivin silmin eteensä. Hän oli hiipinyt ihan lähelle Evaa, lepäsi melkein hänen rintaansa vastaan.

Silloin kumartui Heim eteenpäin ja sanoi vilkkaasti: "Lapset! Kerron teille menneistä päivistä! Antje, kuuntele tarkkaan nyt! Ja pysy hiljaa, Eva. Ingeborg, tarkista korvasi! Se on ollut talossani, tammiarkussa, ja isäni ei ole tietänyt siitä, enkä minäkään. Mutta vaimoni löysi sen, vanhan kirjan tukevine puukansineen, jonka paperi oli yhtä karkeata kuin harmaatakin. Mitä siinä seisoo, sen on kaksisataaseitsemänkymmentä vuotta sitten pystyllä, sirolla käsialalla kirjoittanut Nummitalossa eräs oikea Heiderieter, sillä hän merkitsee itsensä: Henni Heiderieter, cand. rev. min. iältään kolmenkymmenen seitsemän vuoden vanha. Todellisena Heiderieterinä ei hän olekkaan päässyt edemmäksi kuin kandidaatiksi. Hän kertoo näin."

Ja hän kertoi sillä mukavalla leveydellä, joka on ominaista avaran Wodaninkankaan omistajalle, ja sillä hupaisen rattoisalla tavalla, joka kietoi kuulijat kuin lempeään lievään ilmakehään. Ihmiset, ja lokit pesissään rannan hietiköllä, ja hiljainen viheriä maa ja keveästi aaltouva rantavehnä olivat kuuntelijoinaan. Neuwerin majakka tähysteli tulisilmällään meren yli heitä kohden. Kaikki kuunteli ja iloitsi kuunnella kertomusta menneistä ajoista. Meri ainoastaan ärähteli toisinaan kaukana. Sillä merellä oli suuri osansa tässä kertomuksessa.

Nytpä on taas tuo kalvas Hannu, tahtoo sanoa, hurja Pohja- ja murhameri tulvinut maiden yli, hyökännyt taloihin ja pakenevien ihmisien jälkeen kuin koira, joka on tullut hulluksi ja syöksyy lammaslaumasta lammaslaumaan ja runtelee kaikki. Kolmasti on vierähtänyt sata vuotta siitä, kun meri viimeksi on niin riehunut ja temmeltänyt, temmaissut kuohuihinsa ja nielaissut. Sitä ei ehkä tiedetäkään, kuinka monta sataa vuotta on vierähtänyt siitä, kun meri hyökkäili säikkiä vastaan ja aallot loiskuivat sillä paikalla, jolla nyt on Nummitalon ullakko-ikkuna. Ei! Silloin ei ehkä Nummitaloa vielä ollutkaan, silloin ei vielä oltu kristinuskoa saarnattu näillä main, niihin aikoihin ovat Heiderieterit vielä ajaneet ratsuillaan kankaan poikki, ollen vielä vaeltajaväkeä, genus hominum vagabundum. Ja nyt on minun, Henni Heiderieterin, omilla silmilläni täytynyt katselin semmoista näkyä ja spectaculum'ia. Näine käsineni, jotka eivät ole tottuneet semmoiseen työhön, on minun täytynyt naulata päätyakkuna kiinni laudoilla ja virua neljä tuntia kaltevalla katolla, kuin mikäkin märkä rääsy kuivausnuoralla, ja hurjistunut meri on reuhunut minua kohden ja kuroittanut käsiään kohdeni, noita kyllästymättömiä ahnaita käsiään.

"Kamalasti soivat hätäkellot, kun aamulla varhain kello neljän tienoissa ensimmäiset vaunut tulivat marskeilta, tulivat täynnään naisia ja lapsia. Ikinä vielä en ole ennen nähnyt, kuinka naiset voivat olla rohkeita ja pelätä yht'aikaa, ja kuinka pienet lapset voivat toimia kuin miehet. Eräs tuolia, alaalla marskeilla — hänen talonsa ylitse temmeltää nyt meri, — antoi pojalleen, joka oli täsmälleen seitsemän vuoden vanha, suitset käteen: vaimonsa ei suostunut jättämään häntä. Ja tämä poika ajoi koko vaunullisen pieniä lapsia, ajoi tulisessa ravissa puolitoista tuntia keskellä pimeätä yötä nuo neljätoista lasta marskien lävitse suoraan valoa kohden, jonka olimme sytyttäneet. Vielä näen edessäni, ja tuskin voin pidättää kyyneliäni, kuinka naiset ottivat nuo lapset, jotka olivat melkein kangistuneet, ja likistivät niitä lämpimiä rintojaan vastaan, ja kuinka hän, joka oli seitsemän vuoden vanha, ei voinut irroittaa käsivarttaan, jolla hän oli nojannut vaununpielukseen eikä sormiaan, joilla hän oli tarttunut koviin ja kylmiin ohjasnuoriin.

"Magister Johannes Jansenius siihen aikaan tämän pitäjän pastori, oli nimittäin aikonut sytyttää tulen kirkontorniin: mutta olisipa silloin Herran huone arvatenkin joutunut liekkien tervetulleeksi saaliiksi, varsinkin senjälkeen kun myrsky viskasi pyökkihalot, jotka oli asetettu rautapaadelle, ja lennätti kirkon yli. Silloin olen minä, Henni Heiderieter, jota samainen magister niin usein ja ankarasti on moittinut uneksijaksi, katso lib. Mos. I. cap. 37, vers. 19, laittanut rovion koivunoksista etelään Nummitalosta. Jossa tilaisuudessa poltin mustan takkini, jonka isävainajani on laitattanut minulle, ja joka on maksanut riikintaalarin ja kuusi killinkiä. Liepeet paloivat ihan turmiolle siitä, ja nyt on siitä syntynyt jakku.

"Niinpä saapui tänä ensimmäisenä kamalana yönä monia vaunullista väkeä, hevoset valkeina vaahdosta, ikäänkuin olisivat ne jo ensimmäisiä valkovaahtoisin laineita. Monta tuli jalankin, kookkaita naisia, kalpein ankarin kasvonpiirtein, muutamilla ei muuta yllään kuin harmaa paita, käsivarrella ja rinnallaan lapsi. Kamalaa ja sanoin kuvaamatonta on, mitä he kertoivat.

"Kahtena päivänä, jotka olivat yhtä ainoata hurjaa hyökyä ja tulvaa, sortui silmäimme edessä marskeilla kolme kirkkoa, ja enemmän kuin kolmesataa taloa ja hukkui yli tuhat ihmistä. Ja tämä tapahtui yksin meidän luona. Mitä ovat saaneet kärsiä ja kestää tuolla puolen, Friesien saarilla ja marskeilla, se huutaa taivaaseen. Oi, että ihmiset eivät unohtaisi kostamasta kauhealle merelle! Että he kerran onnellisempina päivinä taaskin sonnustaivat itsensä ja valtaisivat takaisin, mitä tuolla nyt on haudattunaan meren pohjalla: kirkkoja ja hautoja, taloja ja ihmisiä ja laajat hedelmälliset maat! Oi, että tulisi kuninkaita, jotka hallitsevat voimakkaasti, ja jotka taistelisivat voimakkaasti Pohjanmerta vastaankin!

"Niin siis! Kun ennen katselin Nummitalon isosta ovesta, niin en nähnyt tuossa edessäni marskeilla muuta kuin aavaa viherjää maata, ja matalia valleja ja kolme tornia ja monasti ajattelin, että jos tulisin suorittaneeksi tutkintoni — josta tässä vihkossa toki tohtinen sanoa, että: damnatum sit, hitto sen periköön — niin voisipa vielä tapahtua, että joskus olisin tuolla pappina, sillä paikat ovat siellä hyvät. Mutta nyt ovat ne hävinneet ja riehuva meri kuohuu nyt säikille saakka, eikä kukaan tohdi tuonne ulos: sillä meikäläiset ovat tottumattomia mereen, joka nyt on tullut heidän naapurikseen, he pelkäävät sitä ja saavat uudelleen oppia liikkumaan matalikolla, pyydystämään kaloja ja rakentamaan rantavalleja.

"Ainoastaan yksi, joka on jäänyt asumaan tänne, ja joka pelastui tyttärensä Grethjen kanssa, on kyhännyt itselleen keveän venheen, ja on vanhan Harro Harrsenin kanssa, joka myös on yksi pelastuneita, mennyt ulos matalikolle, mutta ei ole voinut, löytää sijaa, jossa talonsa sijaitsi, ja on yksin ja kalmankalpeana palannut takaisin. Harro Harrsen oli hukkunut siellä ulkona.

"Peter Jens ja hänen tyttärensä taas jäivät meille asumaan, koska kaikki talot olivat ihmisiä täynnä, ja asuivat kammarissa, joka on lännen puolella kyökkiä. Mutta Grethje on kohta anastanut vallan kyökissämme, ajettuaan ensin eukon, joka on ollut emännöitsijämme, suurella toralla talosta. Hän on kookas ja solakka kuin mastopuu, ja hiuksensa ovat vaaleat. Ja jos isäni suostuu, tulee hän vielä aviovaimokseni, sillä kirkkaat ovat hänen siniset silmänsä, ja voimakas hänen käyntinsä, ja hän sopii hyvin minulle, kuten magister Jansenius sanoo, samalla nauraen. Minäpä tiedän, mitä hän tarkoittaa: koska minä muka olen uneksija, tahtoo sanoa, koska minulla on kaikellaisia haaveita ja mielikuvia, koska istun ja leikkelen puuhun, kuten nytkin juuri mallia erästä kamiinia varten serenissimus herttuaa varten, joka toisinaan asustaa Husumin linnassa. Mutta tyttö taas on luja, melkein hirvittävä luutineen ja kuokkineen.

"Tämän sivuhyppäyksen jälkeen, ja tarkastettuani, että lukko on luja tammiarkussani, jott'ei hän nimittäin sattuisi saamaan käsiinsä tätä kirjaa ja näkisi kuinka kevytmielisesti tässä lavertelen, ja närkästyisi minulle — palaan takaisin aineeseeni. Seuraavana iltana siis, kun vesi rupesi laskeumaan, ja myrsky asettui, ja kun tuolin kaukana pauhaavassa meressä viimeisetkin rakennukset vajosivat, silloin menee Peter Jensin tytär säikkää alas ja korjaa kaikenmoista haaksirikkoutunutta tavaraa, lautoja ja puita, heillä kun oli aikomuksena rakentaa itselleen asunto kankaalle, johon isäni oli antanut suostumuksensa. Minäkin, kun näin hänen menevän alas. menin mukana: sillä minua ilahutti katsella häntä, kun hän ylväänä ja kookkaana ylöskäärityssä kalastajapuvussaan astui veteen. Silloin näin yht'äkkiä kuinka hän varjosti kummallakin kädellään silmiään ja tähysteli ulos kuohuvalle haaksirikkoisilla esineillä täytetylle meren pinnalle. Haaksihylyt ajelehtivat ja sysivät toisiaan, mutta hän tähysteli aina vaan yhteen kohtaan, jossa ajelehti jotain pyöreätä, ikäänkuin olisi siinä suuri vati, semmoista kuin käytetään maitoastiana, tai joku matala amme. Mutia silloin vavahti koko tyttö, ikäänkuin jalorotuinen hevonen, joka tuntee piiskaniskun. Hän riuhtasi yhdellä nykäyksellä vyönsä auki, pukunsa putosi päältään, ja kai olisi minun nyt pitänyt kääntää silmäni poiskäsin — mutta arvelin, että olin taiteilija ja että jo kauan olin ajatellut veistää kirkkoa varten Evaa silloin, kun hän koettaa vietellä Adamia syömään omenaa, mutta en ollut osannut sitä, kosk'en oikein tiennyt, kummoinen naisen vartalo oikein oli, sillä aivan liika paljon pitävät naiset villaa ja vaatetta lanteillaan ja näyttävät muodottomilla taiteilijan kirkkaalle loistavalle silmälle — niinpä siis, koska johtui se mieleeni, jäin uhallakin seisomaan ja katselin häntä. Hän astui suoraa päätä veteen ja ui esineiden välitse vedessä tehden pitkiä vetoja, vuoroin nostivat aallot hänet mukanaan, vuoroin sukelsi hän niiden välitse, ja minä juoksin alas säikkää ja kirkasin ääneen, kun toisinaan olkapäänsä tuskin välttivät ajelehtivia pölkkyjä. Sitte tarttui hän molemmin käsin siihen pyöreään esineeseen, ja pysytellen itseään erään tukevan puunrungon varassa, antoi hän hiljalleen ajautua itsensä rantaa kohden. Mutta minä seisoin ja näin, kuinka hän lähestyi ja lähestyi, ja näin, mitä se oli, joka siellä oli ajelehtinut — ja silmäni olivat paljasta ihmettelyä, ja unohdin rinnan, joka paalsi aaltojen väliltä, ja unohdin veren, joka juoksi hänen olkapäästään.

"Siinä lepäsi pieni lapsi, paita yllään, kuuden tai kahdeksan viikon vanha, selällään, kiedottu villahuiveihin ja liinakapaloon ja sidottu kiinni, ja oli kukaties jo tuntikausia ajelehtinut pauhaavalla merellä, sidottuna saarnatuolin katokseen ja ajautunut rantaan ja laskenut punaiset kätensä sen rautatangon ympärille, johon kyyhkynen on kiinnitetty, ja oli nyt kuolleena tai nukkui.

"Minä juoksin veteen semmoisena kuin olin, mutta silloin oli hän jo päässyt varmalle pohjalle, ja me kannoimme yhdessä tuon raskaan kannen lapsineen rannalle. Sitte heitti hän puvun ylleen, polvistui lapsen viereen, eikä kiinnittänyt huomiotaankaan minuun, siinä kun avoin liinasiteitä, vaan hyväili ja suuteli yhtämittaa lasta ja koetti saada häntä lämpenemään, kiskoi kanervaa irralleen ja hieroi sillä hänen jäseniään, kunnes lapsen kalpeille kasvoille rupesi nousemaan punaa ja kuoleman kylmyys väistyi hänestä ja hän rupesi itkemään.

"Silloin katsahti hän ensi kertaa minuun, arriter et male, tuimasti ja karvaasti ja osoitti rantaa kohden ja sanoi, ikäänkuin olisin minä palvelija ja hän armollisin herttuatar: 'Nuo puun rungot tuossa tahdon majaamme varten'. Sitte lähti hän lapsi käsivarrella ylös säikkää.

"Sinä yönä leikkelin minä lehmuspuuhun kauas aamuun asti, päätäni kuumotti ja jäseneni värähtelivät; olin nimittäin kylmänä vielä kylvystä; mutta onnistuin sentään hyvin kuvassani, ja kun armollisin herttua, kun hän matkusti kylän läpi, näki Evan kirkossa, kävi hän luonani ja kysyi modelli'ani, tahtoo sanoa sitä ihmistä, jonka mukaan olin muodostunut figura'n. Olinpa melkein sanoa sen: mutta Grethje seisoi lieden ääressä, jonka ääressä herttua istui, ja hänellä oli hiilihanko kädessä, ja vilautti pahasti silmillään. Silloin pysyin minä viisaasti vaiti. Sillä vaikka hän muuten on hyvä ja leppeä ihminen, niin on hänessä kuitenkin semmoista, jota latinalaiset nimittävät sanalla impetus ja jota me nuorissa hevosissa kutsumme äksyydeksi.

"Seuraavana päivänä ei Grethje Jens lausunut sanaakaan miilulle, kun kysyin: 'Neitsyt, kuinka on lapsen laita, jonka eilen löysimme vedestä?' Hän viskeli niskojaan vaan ja meni menojaan kammariin ja minä sain kuunnella ainoastaan sen kirkunaa, ja tyttö pysyi ylpeänä ja sanatonna ja ynseänä minulle. Minä olin luullut, että hänen pitäisi olla ystävällinen minulle, koska kuitenkin olin auttanut häntä, enkä ollut puhunut kenellekään haaksirikkoisesta, mutta hän pysyi ynseänä minulle vaan, kunnes isäni kuoli. Se tapahtui kuukausi jälkeen myrskyn.

"Silloin odotin eräänä päivänä, kunnes hän tuli ulos salista, ja sanoin: 'Neitsyt, tiedättekös, että poika pitää kastaa?'

"Ja ensikertaa vastasi hän ja sanoi: 'Vien hänet tänään magister'in luokse. Lähdetäänkö mukaan?'

"Magister Jansenius sanoi: 'Moses pitää hänen nimensä olla: sillä vedestä on hän otettu, mutta mitä lisäksi? Jenskö?'

"Silloin suurensi tyttö ylpeästi itseään ja sanoi: 'Se on kai minun määrättävissäni se? Hänen pitää saada nimen isäni mukaan: Peter! Ja koska hän on ajautunut haaksirikkoisena maihin, niin olkoon nimensä Strandiger! Peter Strandiger olkoon nimensä, sillä emme tunne hänen vanhempiaan, jotka nyt ovat Jumalan luona.'

"Magister Jansenius katsahti häneen. Hän oli pieni mies ja oli monta kertaa kehunut edessäni, ett'ei hän pelkää mitään, mutta hän ei virkannut sanaakaan tähän, ja kasti lapsen, johon tyttö osoitti oijennetulla etusormellaan… Mutta minua, magister Johannes Jansenius, minua huvitti ylen suuresti kasvojesi ilme; quod erat perplexum.

"Vaieten palasimme kotiin. Vanha Peter Jens seisoi ovessa ja odotti meitä. Ja kun tulimme, sanoi hän: 'Näytätte kuin mies ja vaimo, jotka palaatte kastamasta esikoistanne.' Tuommoinen puhe kummastuin minua, koska hän muuten oli vaitelias mies ja mietiskelijä.

"Niinpä rohkaisinkin mieltäni, ja menin Grethjen jälissä kyökkiin, ja sanoin tarpeellisella vaatimattomuudella ja edeltäkäsin kumartaen: 'Jos neitsyt Jens tahtoo tulla aviopuolisokseni, niin olen aina oleva kunnioittava raitis aviomies hänelle.'

"Hän kääntyi ympäri, katsahti ensi kertaa minuun siitä asti, kuin hän pelasti lapsen vedestä, ja sanoi tuimasti ja lyhyesti ja käyttäen sanoja, kuin kuivia katajakalikkoja: 'Täytyyhän minun!' Mutta ei ollut ystävällinen minulle, kuten oikean kihlatun morsiamen tulisi.

"Muutaman kuukauden, perästä sairastui vanha Peter Jens pahasti ja sairaudessaan puhui — hän oli silloin jo puolin tiedotoin — viime matkastaan matalikolla, jolla Harro Harrsen kuoli. Seuraavana yönä kuoli hän.

"Niistä ajoista on nyt jo kulunut kaksikymmentä vuotta, olin nuori silloin, ja nyt olen melkein vanha jo. Olen ollut vieraissa maissa, ja olen taas palannut kotiseudulle takaisin. Maa, joka silloin myrskyllä ja hirmulla sortui, rupeaa taas ylenemään veden alta. Pohjoisempana seutuamme puhuvat ihmiset taaskin rantatokeitten teettämisestä. Ainoastaan meidän rannoillamme, jossa myrsky riehui rajuimpanaan ja jossa maahan repeytyi tuo kanavasyvänne, ei tahdo maa vaan edetä entisille sijoilleen. Mutta Peter Strandiger, meidän ottopoikamme, työskentelee siellä alhaalla, kaivaa ojia ja rakentaa tokeita ja tarkastelee terävillä silmillään veden liikuntaa ja sanoo: 'Tuolla ulkona matalikolla lepäävät vanhempani. Minäpä aloitan taistella maata takaisin. Kun olen täyttänyt seitsemänkymmenen, tahdon asua rantatokeen takana talossa, jonka itse olen rakentanut haaksirikkouneesta, meren ajamasta puusta, ja talon nimi on oleva Strandigerkartano'. Kun hän iltasin palaa lammaslaumoineen, juoksee häntä vastaan poikamme, jonka Grethje on minulle lahjoittanut, ainoa lapsemme.

"Semmoista ja paljon muuta, jossa olisi kylläkin kummasteltavaa. — mutta jota en sentään nyt viitsi kertoa, varsiakin kun rouva Grethje joka kerta kun ryhdyn kirjoittamaan, katsoo varsin vakavin silmin hommiani — olen elänyt ja kokenut vaelluspäivinäni maanpäällä, kuten Lutherus sanoo, minä Henni Heiderieter, joka olen candidatus ja puuhun- ja kiveenpiirtäjä."

Hiljainen ja tyyni oli yö. Sinisessä manttelissaan, johon oli siroteltu lukemattomia tähtiä, yleni se maiden ja merien yllä. Kaukana Neuwerkin yllä raoitti se väliin hiukan sen liepeitä, ikäänkuin aikoisi se kohottaa sitä, ja silloin vilahti sieltä pikainen, kirkas valaistus kuin ilman välähdys. Ihmiset säikällä, maailman rajalla, nousivat ylös, katsahtivat ulos yöhön, puhelivat matalaan keskenään ja lähtivät majaan.

Seuraavana aamuna, kun Heim ja Eva aikoivat lähteä, muisti Heim kirjeen, joku hänellä oli pappilasta. Hän meni se kädessään ja ravistellen päätään huolimattomuudelleen, Andreeksen luo: "Kuule, unohdin kokonaan, tässä on sinulle kirje pastorilla!"

Andrees aukaisi sen pikaisesti. Siinä ei seisonut mitään muuta, kuin: "Jos vielä tahdot nähdä ja puhutella vanhaa ystävääsi, niin tule pian: loppu lähenee."

Silloin lähti Andrees Strandiger Heimin mukana mantereelle. Reimer Witt jäi naisten kanssa saarelle.

Pastori Frisius oli kuolemaisillaan. Vuoteen ääressä seisoivat Haller ja Pellwormer. Pellwormer liikutti itseään toiselta jalalta toiselle, aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut esiin. Haller pyyhki sairaalta hikihelmiä otsalla ja sanoa hoki yhtäpäätä: "Rakas ystäväni."

Pellwormer teki tuon tuostakin liikkeen vuodetta kohden, mutia se mitä hänen piti sanoa, alkoi vaikealla lauseella: "Minä seuraan sinua pian."

Emännöitsijä istui nojatuolissa ikkunan ääressä, hän nojasi valkeata päätään sen nojaa vastaan, ja oli nukahtanut, väsynyt kun oli yövalvonnasta.

Silloin tulivat Heim ja Andrees. Heimin sydän pehmeni, kun hän näki vanhan opettajansa muuttuneet kasvot ja hän laski lämpimän kätensä hänen kylmille, laihoille sormilleen. Pastori katsahti häneen: se oli yhä sama katse, jolla hän muinen oli sanonut Nummitalon pojalle: "Mene puutarhaan, Heim, ja pistä taskusi täyteen omenoita. Mene sitte takaportista ulos, ett'ei Liese näe sinua." Liese oli silloinen emännöitsijä.

Kun hän näki Andreeksen, yritti hän kohottautua hiukan. Mutta kun se ei onnistunut, antoi hän vaipua itsensä taas pitkälleen ja puhui hiljaa ja valitellen, sill'aikaa kun kaikki kuuntelivat: "Kun Maria kuoli, tulin minä sairaaksi. Ja kun he aikoivat siirtyä maasta… kirkonovessa oli vetoa… ja että Schütt lähti pois niin katkeroituneena… ja toiset eivät olleet sentään mitään rikkoneet…. kaikkien heidän lapionsa olivat kirkkaat, ja kätensä känsäiset… ja sentään täytyi heidän pois… kun ei heillä enää ollut sijaa… Andrees, kaikki me olemme syyllisiä siihen… minäkin… se on tehnyt viime kuukauteni niin raskaiksi…

"Kaikki sanoivat minulle: 'Saarnaa! Saarnaa! Puhu Jumalan valtakunnasta! Tuo muu ei kuulu sinulle. Mutta Pietarihan on saarnannut sunnuntaisin ja kastanut, ja maanantaina jakanut leipää, samoin tiistaina… koko viikon… sentähden voikin hän sunnuntaina saarnata Pyhän Hengen voimalla…

"Se särki sydäntäni, ja masensi minulta rohkeuden katsoa Jumalan aurinkoon. Maria yritti auttaa, me toiset katselimme. Se tehtävä oli lapsiraukalle liika raskas, kukaan ei auttanut häntä… siispä vaipui hän syvyyteen. Sitte lähtivät he pois ja me seisoimme tien varrella ja sallimme heidän lähteä, emmekä aukaisseet suuta emmekä kättä heitä estääksemme. Se oli tiedon puutetta ja tahdon puutetta… Minä en ollut kyllin voimakas virkaan, jonka hän on minulle uskonut. Sanoivat: Saarnaa… Sanoivat: Rauhaa! Rauhaa… Eikä ole mitään rauhaa… on hätää…

"En ole mikään Judas… rakastan häntä yli kaiken… mutta minä olen semmoinen, josta sanotaan: Hän jätti vaatteensa heidän käsiinsä ja pakeni alastomana pois… Minä olen Pietari: minä vakuutan teille, minä en tunne häntä tarpeeksi…

"Ja vaikk'ei hänen kultaisista lupauksistaan yksikään sana olisi toteutunut sieluuni nähden huomen aamuna, kun päivä sarastaa: niin iloitsen kuitenkin, että olen turvautunut häneen, sillä hän on antanut elämälleni sisällön ja ryhtiä, hän on antanut kädenpudistuksiini lämpöä ja silmiini loistetta. Te olette nuoria vielä: auttakaa heitä, että he saavat maata… Näin varpusparven, jonka itämyrsky oli ajanut ulos merelle, ne huusivat. Sellainen on kansa, kun sillä ei ole maata.

"Evankeliumissa sanotaan: Tapahtui kohaus… siinä juuri piilee kurjuus… ei tapahdu mitään. Sanovat: Saarnaa!"

Sitte, heidän kumartuessa vuoteen ylle, rupesi hän rukoilemaan seurakuntansa puolesta. "Anna siunauksesi kankaalle ja marskille, vehnälle ja perunoille. Anna kankaan väistyä ja marskin edetä. Anna kyntömaitten laajeta ja laidunten vähetä. Anna siunauksesi auralle ja lapiolle, ne ovat saksalaisen miekka… Anna siunauksesi lapsille, jotka ovat kotona ja jotka jouluiksi tulevat kotiin, ja niille jotka eivät tule kotiin. Anna siunauksesi lapsille, jotka palvelevat, ja jotka kantavat kruunun pukua, ja niille jotka ovat Iowassa… Schütt… anna hänelle anteeksi, että hän kirosi synnyinseutuaan, hän ei tietänyt, mitä hän teki. Vahvista hänen lapsensa syntiä vastaan, sinä tiedät, se on neljäs polvi… Auta kaikesta hädästä, auta minuakin…"

Äänensä ja hengityksensä tukehtui. Pellwormer luki Isä meidän. Hän oli joka sunnuntai käynyt kirkossa; niinpä rukoilikin hän ihan kuolevan äänellä ja tavalla. Tämä näytti kuuntelevan… "Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti! Amen!"

Opettaja Haller astui hetken perästä lähemmäksi, kumartui ja katsoi sammuviin silmiin.

Niin, uteliaana, suurin kysyvin silmin oli Johannes Frisius katsonut elämään, luontoon ja kirjoihin. Ja uteliaana, loi hän silmänsä tuohon outoon odotuksen maahankin. —

Seuraavana aamupäivänä seisoi Andrees äitinsä vuoteen ääressä. Tämä ei vielä ollut voinut jättää vuodettaan, mutta oli nyt sentään istuallaan sillä, ja oli taas pukeunut valkeaan aamumyssyynsä, tuollaiseen suureen, joka peittää hiukset kokonaan, ja näyttää niin kotoisan omaiselta, niin isoäidilliseltä. Anna Haller, joka jo pitkät ajat oli ollut vanhan rouvan ystävätär, hallitsi ja valliisi nyt pukeuneena suureen valkeaan kyökkiesiliinaan kaikella nuoren äidin toimekkuudella noissa kahdessa ystävällisessä huoneessa, joihin aamuaurinko iloisesti loisti.

Andrees kertoi äidilleen, että hän toistaiseksi aikoi palata Flackelholmille. Äitinsä ei näyttänyt säikähtyvän. "Lähde vaan!" sanoi hän. "Minullahan on riittävästi aikaa pitää käsiäni ristissä puolestasi. Aina pelkäsin, ett'eivät rahat, jotka isäsi on käyttänyt Flackelholmiin, antaisi sinulle rauhaa, ja että isäsi loppu saattaisi sinut uhallakin koettamaan pakoittaa Flackelholmia alaiseksesi. Strandigerit ovat kovaa ja lujaa väkeä, minä olen liika heikko heille."

Mariasta hän ei puhunut mitään, Fransista kertoi hän, että hän kävi hänen luonaan, ja kertoi hänelle, kuinka hän hoiti taloa: "Hän on kelpo ja toimekas maanviljelijä. Osasit oikeaan, kun annoit talouden hänen hoitoonsa siksi aikaa kun itse olet poissa. Koeta nyt vaan jouduttaa töitäsi FJackelholmilla, että voisit palata syksyksi takaisin. Sitte voit ensi keväänä, kun suruvuosi on loppu, viettää häitä Ingeborgin kanssa. Vie terveiset Ingeborgille!"

Nummitalosta lähti Andrees matkalle Flackelholmia kohden. Kun Heim kysyi häneltä: "Miten ajattelet nyt tulevaisuuden suhteen?" vastasi hän: "Siitä saat pian kuulla."

KUUDES LUKU.

Kuolema, jota Andrees oli ollut näkemässä, vahvisti ja rohkaisi häntä. Se, jonka pyrkimykset ovat vakavat, saa mielensä lujemmaksi, selvemmäksi ja varmemmaksi, kun hän näkee kuolemaa. Kuolema on kuningas, jolla on ylevää luonnollista majesteettiutta. Ken on saanut nähdä sitä kasvoista kasvoihin, hän ei sitä näkyä unohda, ellei hän tahallaan paaduta itseään kevytmieliseksi.

Oli Andreeksesta, kun hän oli nähnyt tämän kuoleman, kuin olisivat silmänsä kirkastuneet. Ja nyt kun hän, yksinäisenä vaeltajana, jalan, kompassi kädessään ja huomionsa kiintyneenä viittoihin ja eilisiin vaununjälkiin, joita nousuvesi ei ollut ihan kokonaan huuhtonut näkymättömiksi, kulki aavaa hiljaista matalikkoa, askartelivat hänen ajatuksensa suunnitelmissa, jotka olivat heränneet hänessä hiljaisina päivinä Flackelholmilla, jotka olivat varmentuneet hänen vanhan ystävänsä kuolinvuoteen ääressä ja joille äitinsä oli antanut siunauksensa.

Nyt kun sielunsa taas oli päässyt tasapainoon ja ikäänkuin kohonnut polviltaan, rupesi se avaamaan silmiään ja katselemaan ympärilleen. Eilisiltainen kertomus isäin ajoista, joka oli selittänyt hänelle hänen sukunsa ja nimensä alkuperän, oli paljastanut hänelle menneisyyden vakavat kasvot, ja kuolevan sanat tulevaisuuden vielä vakavammat. Niiden, menneisyyden ja tulevaisuuden välillä seisoi hän, mies, jolla kohta oli puoli elämäänsä takanaan, ja joka jonkun ajan perästä hänkin oli kuoleva. Siinä seisoi hän ristiviitalla, tien korkeimmalla kohdalla, ja sen keskipalkalla, ja katseli taakseen vanhaa maata kohden ja katseli eteensä uuteen, ja näki sen kyllä, mutta ei mitään polkua eikä tietä, joka olisi johtanut sinne. Ja ilmestyi hänelle, ikäänkuin olisi elämä samallainen, piti mennä lähimpää viittaa kohden vaan, kuin lähimpään tehtäväänsä, ja siten edetä tehtävästä tehtävään, silloin saapui ehkä lopulta perille uuteen maahan, ja että siis yksityiset tehtävät elämässä olivat oikeimpia tienohjia elämässä kuolemaan asti.

Ja kun hän siten seisoi keskellä tietöntä matalikkoa, sen äärettömän yksinäisyyden ja sen yli-ihmisellisen suuruuden valtaamana, hän, mitätön vaeltaja kuivuneen koivurungon vierellä, silloin puhui hän itselleen: "Olen uskaltava sen. Hänen käsissään olkoon onnen ohjat: minä olen luottava häneen, enkä ole uupuva!" Hän ojensi kätensä Flackelholmia kohden ja, koska oli yksinään, — muuten ei hän olisi ikinä tehnyt sitä, milloinhan on nähty meidän rannikollamme kenenkään miehen polvistuvan? — laskeutui hän viitan vierelle sannalle polvilleen, ei niinkuin rukoilija, vaan kuten semmoinen, joka on uupunut, tai joka etsii jotain maasta. Hän ottikin erään simpukan, joka oli edessään, ja pisti taskuunsa.

Samaan aikaan seisoi Ingeborg säikällä, kädessään suuri kaukoputki, hän nojautui keveästi rakennuksen kattoa vastaan ja katseli matalikolle ja ajatteli: "Olen levoton hänen tähtensä. En saa missään rauhaa. Kolme kertasi olen heittänyt kädestäni sukan, jota kudon hänelle — hän luulee sentään, että sen tekee Antje — ja kolmeen kertaan olen juossut tänne säikälle."

Hän pudisti suruissaan päätään: "Se ei ole levottomuutta, se on jotain muuta, se on kaipuuta. Koetin voittaa sen, luulin, että se olisi kuollut, kun sisareni kuoli, mutta se ainoastaan huumautui, se herää taaskin, tuo kamala, tuo suloinen: Tuolla tulee Andrees Strandiger! Nuo ovat hänen askeleitaan! Tuo on hänen vartalonsa! Ja nuo ovat hänen hiuksensa, jotka tummina lepäävät hänen otsansa yllä. Veri syöksähtää sydämeen, niin että se sykähtää, ja silmiin, niin että niissä hämärtää.

"Minä tahdon hillitä sen, hän ei saa huomata sitä. Jos silmissäni sykähtää kuin valkeata, suljen ne. Minä tahdon pois kohta. Jos näen. että silmänsä ovat kirkastuneet, ja että hänessä on uskallusta, palaan takaisin Strandigerkartanoon ja katselen sieltä Flackelholmia kohden ja toivon ja odotan.

"Minua ihmetyttää, että on kaikki niin hiljaista ympärilläni. Niin kauan jo kaikki ollut niin hiljaista. Millaiset olivat silmänsä silloin kankaalla!… Nyt ne eivät loista… Minä toivon ja halaan nähdä ne semmoisina, kuin ne olivat kankaalla silloin.

"Sillä hän on minun, ja minä olen hänen, ja minä katson häntä silmiin ja… silloin en salaa silmäini katsetta.

"Vait' nyt!" sanoi hän matalaan ja pudisti päätään. "Ei saa ajatella liika pitkälle!"

Hän katseli matalikolle. Tuo pieni musta pilkka tuolla, se voisi olla hän. Hän kohotti putkeaan, tähysteli sen läpi ja etsi, silloin näki hän kiikarillaan, kuinka hän oli polvillaan ja nousi ylös ja jatkoi matkaansa. Hän lähti hitaasti säikkää alas ja ajatteli: "Hän tarvitsee vielä kaksi tuntia ennättääkseen perille. Pukeudun nyt jo toiseen pukuun. Mutta hänelle vastaan en mene."

Kuu oli kulunut kaksi tuntia, oli hän sentään lähellä Dieksander Gatt'ia, vieressään harmaanmusta paimenkoira. Hän seisoi äärimmäisellä ruohokaistaleella, eikä liikahtanut. Hän näki, kuinka Andrees riisui pitkävartiset saappaat yltään ja astui vesisyvänteeseen, jonka vesi nousi hänelle yli polvien. Sitte tuli Andrees ylös märälle sannalle, ja huusi jo etäältä: "Hyvää huomenta, Ingeborg!" Ingeborg ei liikahtanutkaan, katseli häneen vaan, ja huomasi, että hänen kasvoissaan taas kuvastui voimaa, ja että päänsä ryhdissä oli jonkin verran itsetietoisuutta. Silloin lensi hän iloiseksi ja riensi kiireesti alas viheriältä saareltaan, antoi hänelle kätensä, nyökäytti päätään ja unohti salata välkettä, joka leimahti silmiinsä.

Mutta Andreeksen värähti sydän, kun hän näki hänen poskiensa armaan punan ja hänen hiljaisen hymynsä ja alasluodut silmäripsensä ja vaaleat hiuksensa, jotka olivat kierretyt palmikkoon pään ympärille.

Sitte lähtivät he astelemaan rinnakkain, ja kertoivat, mitä olivat kokeneet, ja koettivat molemmat olla kuin kaksi toveria, jotka olivat hyvät ystävät keskenään, ja joilla muutamiin asioihin nähden oli samaa mielenkiintoa, mutta eivät olleet siitä hetkestä saakka enää sitä.

Tästä päivästä oli Andrees aamusta iltaan toimessa. Reimer Witt ja hän olivat tuntikausia ulkona matkoilla. Kuin pienet tummat pilkut näkyivät he taivaanrannalla, ja Ingeborgin kädet ihan väsyivät alituisesta kaukoputken kannattamisesta.

"Kuinka korkealla he näyttävät olevan tuolla, Antje! Katsohan! Aivan kuin olisi sielläkin saari."

Antje tähysteli kätensä alatse ulos: "Siinä ei vielä ole saarta", virkkoi hän, "mutia kohta siihen muodostuu! Siihen kokoo liejua mahdottomasti."

"Reimer on sivunnut riu'un mudalla, he tarkastavat, kuinka korkealta nousuvesi huuhtoo mudan pois siitä. Luulen, ett'ei muta edes kastu tänään. Näin siellä eilen sadottain lintuja istumassa."

"Näin… Etkö näe hylkeitä siellä? Tuolla syrjempänä heisiä? Niitä on täsmälleen kaksitoista siellä: ne makaavat auringon paisteessa viettävällä rannalla."

Ingeborg etsi niitä kaukoputkellaan ja löysi ne. Sanatonna tarkasteli hän eläinten hullunkurisia liikkeitä, kuinka ne kierittelivät ja kohottautuivat lyhyitten uimajalkojensa varaan ja kohottivat valkeita rintojaan, ja kuinka ne laahustivat itseään eteenpäin, muistuttaen silloin ihmistä, joka tukee itseään kyynäspäätään vastaan, aiheita monenmoisiin kertomuksiin merenneidoista. Sillä, puhuaksemme Heimin kanssa: "Kukahan voi väittää, Eva, että nuo kertomukset ovat paljasta tarua? Vai mitä arvelet sinä, Ingeborg?"

"Ett'ei taaskaan voi vaihtaa järkevää sanaa kanssasi. Heim!" tapasi
Ingeborg silloin vastata.

Ingeborg antoi putkensa vaipua ja sanoi: "Kuule, Antje, sano sinä, mitä nuo kaksi oikein hommaavat? Entispäivänä kaivoivat he säikälle syvän kuopan ja keittivät vedestä, jota löysivät siinä, kahvia ja väittivät, että sitä hyvin voi juoda, ja kinastelivat meidän kanssamme, ihan vasten totuutta ja ihan syyttä, kuten miehet aina, ja minähän maistoin sentään myöskin sitä. Ja eilen sanoi hän: 'Vesi on paljoa parempaa, paljoa parempaa! Maistahan vaan, Reimer?' Eikä ollut hituistakaan parempaa."

Siten puheli hän ja oli iloinen, että sai puhella hänestä ja iloitsi, että hän oli niin innokkaasti toimessa.

Antje katseli ajatuksiinsa vaipuneena matalikolle ja rupesi yht'äkkiä, kuten hänen toisinaan oli tapansa, puhumaan kuolleesta sankaristaan. "Huomenna on taaskin Gravelotten päivä", sanoi hän, "milloin hän vihdoinkin palannee! Tulenhan ihan vanhaksi ja kylmäksi jo… Vai luuletko sinäkin, Ingeborg, että hän todella on kuollut?…" Hän katseli, katseensa sekavana, ulos rannalle… "Mutta siinähän tapauksessa pitäisi minun löytää hänet? Viime myrskyn aikana etsin turhaan häntä."

"Eilen tutkivat he senkin lammen vettä, jota me kutsumme kuolleeksi lammeksi; tuolla säikällä."

"Sen nimen olen minä antanut sille", sanoi Antje ylpeästi. "Se johtuu myrskystä kolme vuotta sitten."

"Ja Reimer sanoi, kun söimme illallista yhdessä — sinä et ollut vielä palannut kampelanpyydystysretkeltä —: 'Meidän pitää laittaa toe sinne. Istutamme ympärille pavunvarsia tai pajuja.' Huomasin hyvin että Andrees teki meikkejä hänelle ja katsahti minuun, mutta Reimerin täytyi välttämättä tulla viisauksilleen esiin. 'Hiekka', sanoi hän, 'jota rantahyöky viskelee ilmaan, kerääntyy ja kasautuu niihin. Ja silloin on meillä pian uusi säikkä, joka ei maksa penniäkään, ja lammikko, joka ei ole yhteydessä suolaveden kanssa'. Silloin nyökäytti Andrees päätään, ja rupesi puhumaan muista asioista."

Siten haasteli Ingeborg istuen penkillä ja katsellen matalikolle, sillävälin kun Antje majan vierellä ripusteli pyykkiä kuivumaan.

Illemmalla palasivat molemmat miehet kotiin, ja oli heillä vahva ruokahalu. Reimer Witt kätki vaieten suihinsa kolmekymmentä lokinmunaa, jotka Antje aamusti aikaiseen oli koonnut, Andrees ja Ingeborg olivat jo tyrtyneet niihin.

Kun Reimer laski kädestään kahvelin, virkkoi hän: "Sain tapetuksi erään hylkeen. Se oli liika lihava: huomen aamusti käyn noutamassa sen."

Ja hän tarkasteli huolissaan ilmaa, veisikö mahdollisesti nousuvesi sen mukanaan.

"Siksipä pystytitkin riman maahan!" sanoi Ingeborg ja nojaasi pöytää vastaan.

Silloin katsahti Reimer Andreekseen ja sanoi: "Meidän pitää korjata kiikari mukanamme huomenna ett'ei kukaan vakoilisi toimiamme."

"Viekää vaan!" Ja Ingeborg nojausi taaksepäin ja punastui ilosta, sillä hän oli huomannut Andreeksen silmissä vilauksen ilkkuvaa iloisuutta.

"Reimer on tappanut yhden hylkeen", sanoi Andrees, "minä ammuin toisen. Antjen pitää huomenna, niin pian kun vaan saamme eläimet tänne, keittää niistä rasvaa."

Tyttö katsahti häneen, ja silmissään välkähteli vallaton ilo kuin auringonvalo meren laineilla.

Seuraavana aamuna aikaiseen lähtivät miehet molemmat taas ulos ja palasivat takaisin raskaasti laahata retustaen mukanaan hylkeitään.

"Olemme keksineet uuden maan tuolla", sanoi Andrees, "ja annoimme sille
Reimer Wittin ehdotuksen mukaan nimen Hyljekari."

"Sammenkalaslajat tuolta toiselta puolelta ovat siellä myöskin tuntikausia maanneet väijyksissä. Kun he palasivat, oli heillä mukanaan pieni hylje, joka oli puhtaampi kuin he, he olivat nimittäin kierrelleet rannan liejussa. Ja joka vuosi tulee joku tuhma hampurilainen Elbeä alas, laskee jahdillaan Dieksander Gattiin ja menee Hyljekarille, makaa siellä mahallaan liejussa ja tirkistelee hylkeitä, jotka kurkistelevat veden alta esiin. Te ette ole ensimmäisiä."

"Kymmenen vuoden perästä", sanoi Andrees, "on tuolla viheriää maata! Eikä kestä kauan, ennenkuin molemmat saaret ovat kasvaneet yhdeksi, ja tulee lyhyempi tie mannermaalle. Antje, oletko koskaan koettanut etsiä mitään lyhyempää tietä Koog'ille?"

"En!" sanoi hän. "Kaikkialla on pohjatonta. Paras tie Flackelholmille on venheellä Büsenistä Flackvirran kautta Dieksander Gattiin."

Reimer naulasi par'aikaa rasvaa tiukkuvaa hylkeennahkaa majan seinämälle kuivamaan, eikä kääntänyt päätänsäkään ja sanoi: "Kaikkihan tulee tästä järjestykseen vielä, jahka vaan maltamme odottaa!"

Niinpä käyttäytyivät he kuin miehet, joilla on suuria suunnitelmia mielessään, mutta semmoisia, jotka eivät vielä ole tarpeeksi kypsät, jotta niitä voisi ilmaista toisille, tai kuin semmoiset, jotka ovat tehneet jonkun keksinnön, mutta jotka eivät vielä ole ottaneet patenttia sille.

Seuraavana päivänä kävivät molemmat miehet puhuttelemassa sammenkalastajia, jotka olivat kaukana ulkona Dieksander Gattissa, ja juttelivat heidän kanssaan heidän saaliistaan, ja nuo yksinäiset harvasanaiset miehet, jotka seisoivat pitkävartisissa kalastussaappaissa vedessä, näyttivät heille pyytämiään kaloja, jotka olivat sidotut venheisiin nuorilla, jotka oli pistetty läpi kiduksien, komeita otuksia.

Ja iltapäivällä sai lngeborg toimekseen keittää väkevää, kahvia, tulisi kuusi tai seitsemän vierasta. Ja sitte tulikin etelästä käsin, jonne he olivat laskeneet maihin, kalastajin, paljain jaloin ja tuolloin tällöin syieksien ja istuivat ja kehuivat kahvia. Muutamat heistä olivat koulunkäyneitä laivureita, karaistuja järkeviä miehiä, jotka olivat palvelleet keisarin laivastossa ja olleet pitkillä matkoilla. Oli toisiakin, jotka maatoimissaan olivat joutuneet haaksirikolle, nyt oli merimatalikko työkenttänään. Mannermaan kapeilla teillä ei heidän ollut onnistunut pitää tai saavuttaa leipäänsä ja kansalaisarvoa, tiettömällä rannattomalla matalikolla löysivät he kumpaakin. Aina ei heitä onni seurannut, erehtymättömiä merenkulkuun kun olivat, saivat he usein kärsiä kurjuutta ja kestää haaksirikkoja.

Eräskin vieraista oli edellisenä kevännä ollut kovassa luoteismyrskyssä, joka oli ajanut hänet rantaa vastaan. Toiset olivat ajoissa päässeet pakoon; mutta hänen ei ollut onnistunut. Kun ankkurikettinki katkesi, otti myrsky hänet viiltoihinsa. Vaivalla ja tuskalla, lapsensa käsivarrellaan, onnistui hänen hypätä puomilta rannalle, kun venheensä jysähti santaa vastaan. Siten pelastui hän ja lapsensa. Nyt seisoi hän säikällä ja katseli venhettään. Siinä se oli näkynyt vielä. Oli kurotellut kuin vahingoittunut valas paljaita kylkiluitaan taivasta kohden. "Oli se hurja malka", murahti hän. "Kolme päivää särki päätäni jälestä, ja luulin pääni menevän sekaisin, niin ankarasti jysähti tuo raskas venhe kivikovaa pohjaa vastaan. Jos olisin palannut ilman poikaa kotiin, mitä olisi äiti sanonut?" Hän istui hetken vaieten, nyykäytti vakaasti päätään ja katsahti merelle.

Majassa pakinoitiin hitaasti, leveään ja juurtajaksain, kuten on merimiesten tapana rannikollamme. Eivät he kernaasti vaihda puheainetta, sen pitää ennen olla haasteltu ihan leveäksi, kuin kampela meren pohjalla.

Kaikki puhuivat he aluksi aikuisemmista kerroista, jolloin olivat käyneet tällä hiljaisella saarella. Melkein jokainen heistä oli kerran tai pari käynyt Flackelholmilla ja majassa siellä. Toiset oli tuonut paikalle uteliaisuus, toiset olivat tulleet ikävystyneinä yksitoikkoiseen venheessäoloon, toiset olivat taas tulleet rannalle etsimään jotain lankkua, jota voisi käyttää, tai jotain muuta arvokkaampaakin haaksirikkoutunutta tavaraa. Sillä Flackelholmin ranta on maineessa, että se salaa itsessään parempiakin aarteita kuin pölkkyjä ja kuolleita hylkeitä.

Sitte johtuivat he puhumaan erityisistä näyistä, joita he olivat kohdanneet Flackelholmilla. Eräskin oli iltahämärissä lähtenyt majasta venheelleen, silloin oli matkalla, lähellä häntä, mennyt ohitsensa korkea haamu, sitä hän ei tietänyt, oliko se ollut mies vai nainen… Mutta se ei kai ylialankaan ollut ollut mikään ihminen, vaan joku henki. Ja päällepäätteeksi hauska henki, sillä se oli tanssinut ja hyppinyt. Eräs toinen kertoi, että hän eräänä iltana, ehkä noin kuusi vuotta sitten, oli mennyt majalle, koska oli pälkähtänyt päähänsä se hupsu ajatus, että nukkuisi siellä. Mutta hän ei ollut saanut ovea auki, ja kun hän oli jalallaan potkaissut sitä vastaan, oli sisältä kuulunut kimakka kirkaus, ikäänkuin olisi kirkaissut joku ihminen, joka oli nähnyt pahaa kiusallista unta, ja yht'äkkiä herännyt. Siten kertoi hän ja veti itseensä aimo siemauksen kahvia ja lisäsi: "Tiedätte, ett'en valehtelu."

Antje täytti kupin uudelleen ja katsahti samassa viekkaasti ja heikkomielisesti hymyillen veljeensä. Tämä katsoi vakavasti ja säälien sisartaan kasvoihin.

Yksi vieraista oli eräs Reimer Wittin vanhoja tuttuja. He olivat Metzin edustalla nukkuneet rinnakkain risukolla, ja kun oli satanut aivan liika taajaan, olivat he kömpineet lähemmä toisiaan, ja oli heillä siis ollut, kaikki yhteistä: märkyys, kylmä ja syöpäläiset, joita ei ollut voinut välttää, ja oli heisiä siten tullut hyvät ystävät. Tältä nyt uteli Reimer tietoja, niin että tämä rupesi puhumaan Flackelholmista ja sen mutaumisesta, sen rannikon laadusta ja maihin pääsystä sille ja muuta sennimistä, ja kun ilmeni, että mies hyvinkin tunsi asiat, kysäsi Reimer viekkaasti: "Kuulehan", sanoi hän, "olen hieman tuumissa jäädä tänne Flackelholmille! Pitäisin lampaita ja hanhia oikein suurin joukoin. Yksi mutka vaan enää on asialla: talvi!"

Makuutoveri Metzin edustalla kohotti punatukkaista päätään: "Niinhän, talvi tuota!"

"Voihan sitä toisinaan! Meri on vapaa, milloin sieltä, milloin täältä. Pitää vaan tuntea meri ympärillä. Sillä on oikkunsa, sillä. Sitä saa opiskella, niinkauan kuin elää."

"En ole! Tulin liika kauan viipyneeksi tuolla ulkona!" Hän vilkautti silmillään Neuwerkin majakkaa kohden: "Pitkillä matkoilla!"

He astuivat yhdessä ulos majasta ja juttelivat kauan keskenään. Makuutoveri nyökäytti miettivän näköisenä päätään, veti silmäkulmansa korkealle ja sanoi lopulta: "Yksi asia minua vaan arveluttaa: jääkö hän, herra tuolla, tänne kanssamme… onko hän hieno? Kaikellaisten ihmisten kanssa tahdon olla tekemisissä, mutta en hienojen!"

Silloin antoi Reimer Andrees Strandigerista sen kunniakkaan arvostelun:
"Hän on ihan tavallinen mies."

Toisetkin astuivat ulos majasta. Andrees, jota he sietivät hyvinkin, hän kun oli levollinen, lyhytpuheinen ja verkalleen miettivä mies, kuten he itsekin, seurasi heitä. Reimer seurasi makuutoverinsa kanssa jälestä.

Reimer palasi ensimmäisenä takaisin majaan: hän tapasi Ingeboigin, joka puhdisti pöytää.

Seuraavina päivinä tutkivat miehet ruohon ja kasviston kasvua ja laatua, jota avaralti, ehkä yli sadan hehtaarin laajuudelta, peitti tasaista maata. Siinä oli monellaisia kasveja. Kaikkea, mikä vaan menestyy vastamuodostuneessa maassa Pohjanmeren rannoilla, tapasi sielläkin. Paikottain kasvoi maanpinta erästä lajia lyhyttä hienoa ruohoa, joka sekavana ja tiheänä peitti sitä kuin luja tiivis nahka. Siellä täällä seassa kasvoi rantaneilikkoja. Kasvoi lisäksi erästä lajia vaaleanviherjää rasvaista kasvia, joka hiukan muistutti sipulia, juuri kun se on alkanut taimia. Siellä kasvoi harmaata, karkealehtistä kasvia, hiukan kanervan näköistä, se peitti laajoja aloja saarta, ja sen alta paalsi esiin paljas harmaahko liejupohja. Ja Reimer otti ja purasi joka kasviin ja maistoi ja sanoi: "On ruohoa ja on rikkaruohoa, mutta enpä usko, että koko saarella kasvaa korttakaan, joka olisi vahingollista eläimille." He mittailivat ja tutkivat veden poukamankin, joka alkoi lähellä rakennuksia ja yhtyi isoon mereen Dieksander Gattissa. He mittailivat sen syvyyttä, tutkivat sen pohjaa, ja toivat mukanaan kotiin rapuja ja kaloja, joita olivat pyydystäneet käsiverkoilla. Kun he palasivat, kuuli Ingeborg Andreeksen sanovan: "Olet oikeassa: meidän pitää ylläpitää alituista yhteyttä ßüsenin kanssa. Meillä pitää olla venhe ja mies, joka tuntee vedet. Kirjoitan siitä punapäälle."

Tänä iltana, joka oli hyvin leppeä ja aurinkoinen, kun Reimer ja Antje olivat vielä kerran lähteneet ulos kalastukselle — Antje oli nimittäin tokaissut: "Sitä ette te osaa!" — palasi Andrees rannalta takaisin ja asettui seisomaan Ingeborgin eteen, joka istui auringon paisteessa ja neuloi, ja sanoi vitkastellen: "Kuulehan, Ingeborg, minulla olisi omituista asiaa. Hiukseni ja partani ovat aivan liiaksi rehevät jo, enkä tohdi itse niitä leikata. Reimer ei myöskään rohkene, niin kuulu kuin maineensa onkin lastensa tukanleikkaajana, ja Antjenkaan haltuun en oikein rohkenisi uskoa päätäni."

Ingeborg hypähti ylös, ja palasi kohta välähtelevät sakset kädessä takaisin majasta: raikkaille, nuorekkaanhennoille kasvoilleen oli lentänyt hieno puna.

Hän leikkeli empivin käsin, kumarsi yläruumistaan taaksepäin, käänteli päätä sinne ja tänne, huomasi leikanneensa vinoon ja ajatteli: "Kunpa hän nyt katsoisi poispäin edes!" Kasvojaan poltti.

Silloin huomasi Andrees hänen pulansa ja katseli jäykästi majan seinälle kuivumaan naulattua hylkeennahkaa kohden.

"En ymmärrä", virkkoi Ingeborg empien, "tässä korvan vierellä on niin paha paikka.

Silloin uskalsi hän yrityksen. Mutta kätensä vapisi ja korvan lehdelle ilmeni punainen veripisara.

Silloin viskasi hän sakset kädestään hiekalle, polki jalkaa maalian ja itki.

"Noo… Ingeborg!… Älähän nyt itke toki!" Ja hän nosti säveästi ja säälien sakset ylös ja antoi ne hänelle takaisin: "Näinhän et voi jättää minua. Sinun pitää tulla lähemmälle."

"Minä en osaa! Minä en osaa!" Hän oli istuutunut penkille ja näytti perin onnettomalta; silmänsä olivat ihan kyynelissä ja päätään pudistellen niksautteli hän saksillaan.

Silloin laskeutui Andrees toiselle polvelleen hänen eteensä ja katsahti ylös häneen, ja verkalleen edistyi nyt lyö, siten että Ingeborg piti kädellään kiinni hänen korvastaan ja suojeli sitä huolellisesti tuhoisilta saksilta. Mutta Andrees taas, jolla oli Ingeborgin kasvot ihan edessään, ihmetteli niitä monellaisia henkiä jotka leikkivät ja hommailivat niillä, ja oli niitä suruista ja puol'vallattomia, mutta ei ollut yhtään pahaa niiden joukossa.

Aamusti tuli taaskin kuuma päivä. Miehet molemmat olivat hevosten kanssa lähteneet rannalle ottamaan korjuun muutamia arvokkaita pölkkyjä, tynnyreitä ja ketjuja, joita viime nousuvesi oli ajanut rannalle. Silloin lähti Ingeborg niinsanotulle kuolleelle vedelle. Reimer oli tutkinut sen, ja oli sillä hyvä luja pohja, eikä mitään petollisia kuiluja. Siksi oli Ingeborgille suositettu sitä kylpypaikaksi.

Reipastuneena ja kuitenkin hiukan raukeana, hiuksensa vielä valloillaan, lähti hän ripeästi astumaan kuumalla hiekalla ja heittäysi sitte pitkäkseen kedolle, ihan vaununjälkien varrelle, jotka kaarsivat säikkäjonojen vierustaa, häntä rupesi raukasemaan ja hän ajatteli: "Herään kyllä, kun vaunut lähenevät."

Ja ajatteli vielä kerran: "Hän ei saa tavata minua tässä." Ja kun hän nukahti, etsi hän häntä unien maasta ja löysi hänet kohta, ja Andrees oli ystävällinen hänelle, ja hänen kasvoilleen heräsi hymyilevän onnen ilme. Mutta hän ei tietänyt, että hän tahallaan oli asettunut hänen tielleen.

Kun hän vielä makasi ja nukkui siinä, palasi Andrees ihan yksin ruohon ja kukkien keskitse ja ajatteli häntä, näki hänet ja pysähti, ensiksi seisahdutti hänet hämmästys, sitte sai hänet liikkumattomaksi hänen suloutensa, sillä hänen koko vartalonsa ja kasvojensa piirteet olivat puhtaat, pehmeät ja täyteläiset kuin raikas ruusunnuppu aamukasteessa. Vaitonaisiin hiuksiinsa oli takertunut hienoa ruohoa ja ujoja, pieniä kukkasia, ja taaksepäin taipuneine päineen ja kurotettuine käsineen näytti hän kuin pyytävältä. Heinikko huojuili hiljaa, leivoset livertelivät ilmassa, kauempana kirkuivat lokit ja ilma ja maailma oli tulvillaan voimaa ja raikkautta, ja hän, joka lepäsi tuossa, kuului sen kaiken keskelle ja oli ihanin kaikesta. Silloin laskeutui Andrees toiselle polvelleen ja katseli häntä, ja ensikertaa heräsi silmissään tuo hiljainen puhdas loisto, joka sytyttää rakkauden sydämestä toiseen.

Kun hän siten katseli häntä, ehkä hetken niin pitkän, kuin mehiläinen surisee ohitse, tai lokki kirkuu, heräsi tyttö hänen katseeseensa, ja vielä seisten unien maitten kynnyksellä tutkaisi hän silmänsä suuriksi ja kirkkaiksi'ja sanoi hitaasti: "Pidätkö minusta noin?"

Mutta samassa oli hän jo polvillaan, ja kurottaen käsiään, rukoili hän aroin silmin: "Lähde pois! Andrees, lähde pois!" Ja hiukset putosivat käsilleen, joilla hän peitti kasvonsa.

Hän olikin lähtenyt jo pois, oli palannut säikän yli takaisin rannalle, ja tuli vasta illemmalla kotiin.

Illemmällä, kun vesi laskeusi, palasi Andrees kotiin, ja näki että Reimer valjasti hevosia, empi hetken ja astui sitte majaan. Silloin astui Ingeborg lähtövalmiina hänelle vastaan majan matalasta ovesta.

"Minä lähden pois, Andrees!" sanoi hän, eikä luonut katsettaan ylös. Hitaasti lähtivät he rinnakkain säikän laelle. "Menen Marian haudalle", sanoi Ingeborg.

Kun he seisoivat ylhäällä rinnakkain, tarttui Andrees hänen käteensä: "Sinä olet puhdas ja voimakas, minun pitää saada sinut elämäkseni omakseni."

"Minä jään Flachelholmille", sanoi Andrees, "niinkauaksi kuin Strandigerkartano on vieraissa käsissä. Mutta en tahdo olla toimetonna. vaan rakennan tänne tokeita ja talon, ojia ja rantavalleja, tutkin matalikkoa ja hankin maata lisään. Isäni ovat taistelleet merta vastaan, sitä taistelua tahdon minäkin jatkaa." Hän pusersi kätensä nyrkkiin, ja silmissään leimahti synkeästi. "On laiminlyöty paljon ja paljon rikottu. Mutta rikoksista on kasvava hyvää. Mutta en voi vaatia, että tulisit jakamaan tätä elämää kanssani."

"Missä sinun elämäsi on. Andrees, siellä on minunkin. Se on minulla yhteistä Marian kanssa, että olen uskollinen. Kun arvelet, että se voi tapahtua, niin kutsu minua."

"Vie terveiset vanhalle äidilleni! Hänen tähtensä soisin, että minä, ennenkuin vuokra-aika päättyy, taaskin olisin Strandigerkartanossa… Mutta Flackelholmia ei enää unohdeta."

He seisoivat vielä hetken rinnakkain ja katselivat maan yli, joka penikulmia laajana yleni meren sylistä.

SEITSEMÄS LUKU.

Tuli syksy. Eschenwinkelissä oli hiljaista. Poismuuttaneet kirjoittivat ainoastaan harvoin, kotiin jääneet miehet olivat kaikki Flackelholmilla. Lauantaisin, jos nousuvesi vaan sen salli, tulivat he koteihinsa tervehtimään vaimojaan ja lapsiaan.

Flackelholmilla oli laitumella pieni lauma lampaita, kokeiltiin niillä, oliko ruoho terveellistä eläimille; ja parvi hanhia marssi aina namusin säikältä alas; ne olivat Antjen turvatteja ja ylpeytenä. Neljä hevosta löysi runsaan ravinnon saarelta, ja pysyivät ne runsaasta työstä huolimalla hyvissä voimissa.

Punatukkaisen laivurin vene oli Dieksander Gattissa. Hän piti huolla kaloista ja muista ravintoaineista, joita hän nouti Büsenistä. Hän osoittautui kelpomieheksi, joka ei juopotellut, ja johon voi luottaa; Metzin risuläjät, niin märkiä kuin olivatkin, eivät olleet turmelleet luonnettaan.

Viisitoista miestä, jotka nuoruudestaan asti olivat tottuneet lapiotyöhön, aherlelivat kolme kuukautta yhtä painoa kentällä, ja aukaisivat tukkouneet ojat, jotka Andreeksen isä kaksikymmentä vuotta sitten oli teettänyt ja kaivoivat uusia. He kaivoivat ojat kaksi metriä leveiksi ja neljännesosan metriä syviksi ja läjäsivät mullan saran keskelle leveäksi valliksi, nyt voi nousuvesi kantaa mukanaan mutaa kauas ylös maihin. Ja kun nousuvesi kolmeen kertaan oli noussut ja laskenut, niin ei paljoakaan enää näkynyt lapionjälkeä, niin runsaasti pehmeätä, hedelmällistä mutaa kantoi merivesi mukanaan.

Kuninkaallinen hallintoneuvos oli Strandigerin pyynnöstä tullut sinne, oli kolme päivää tehnyt huomioitaan nousu- ja laskuveden suhteen, oli seisonut polvia myöten liejussa, ja piirrellyt majassa viivojaan. ojiaan, poikkileikkauksiaan ja suunnitelmiaan. Oli pyyhkinyt hikeä otsaltaan ja mennyt taaskin ulos, sateeseen, olallaan Reimerin vanha "öljätty", oli palannut illalla taas ja syönyt kampelaa ja nahkaperunoita ruokahalulla kuin riihimies. Miehet olivat kummastelleet ja olleet iloissaan, että tuo hieno oppinut herra oli ollut niin rattoisa ja luonnollinen, he kävivät tuttavallisiksi ja tohtivat kysymättäkin huomauttaa hänelle yhtä ja toista, niinpä sai hän tietää ja vaikutti enemmän hyvää ja oli parempi kuninkaansa edustaja, kuin tuo asessori, joka olutlasin ääressä valitti, että syntyperänsä ja asemansa estivät häntä lähenemästä kansaa. Hän oli kasvanut rannikolla kuin Andreeskin, eikä kirjoitushommissa ollut unohtanut lapiota. Kun hän lähti pois, nyökäytti hän rohkaisevasti päätään Andreekselle ja sanoi: "Tuottakaa kunniaa nimellenne! Ell'ei olisi tehtäväni valvoa rantatokeita ja valleja, kaivantoja ja kanavoja, niin kadehtisin teitä tiluksenne ja asuinpaikkanne vuoksi."

Strandigerkartanon avaroilla hedelmällisillä pelloilla oli par'aikaa juurikasvien korjuu. Niistä oli hyvä sato, mutta kuitenkaan ei pystynyt Frans Strandiger saamaan kokoon koko vuokrasummaa, sillä viljan- ja karjan hinnat olivat olleet epäedullisia. Pyhäinmiesten päivä läheni, eikä hänellä vielä ollut tarpeeksi rahaa koolla. Ja vaikka hän olisi käyttänyt koko viljatulonsa, puuttui sittekin rahaa: eihän hän voinut tyhjin käsin käydä talvea vastaanottamaan.

Saivat silloin kokea kovia päiviä palvelusväki ja vieras työvouti, ja kajahtipa monta karkeata alasaksalaista sanaa, ja monta outoa puolalaista kirousta, jotka kuuluivat avaran pihan yli aina ylös sokealle rouvalle ja sille hiljaiselle tytölle asti, joka istui hänen vieressään. Vuokraajan taas karkoitti levottomuutensa kirjoituspöydän äärestä ja hälystä pihalla, ulos yksinäisille teille, ja pian tuli tottumuksekseen nousuveden laskeutuessa tehdä pitkiä matkoja kauas ulos matalikolle. Ja kuten oli luonnollista luonteelleen, ei kestänyt kauan, ennenkuin tuo avara kammottava yksinäisyys oli anastanut koko hänen sydämensä, tuo ääretön matalikko tenhosi ja lumosi hänen ylpeän sydämensä. Tuntikausia kuleksi hän siellä, pyssy käsivarrellaan vesikuoppien äyräitä, välkkyvien vesipeilien yli ja avaroilla simpukkakentillä. Oli toisinaan saalistakin mukanaan, milloin jonkun harvinaisen merilinnun opettaja Hallerille, milloin hanhen kyökkiä varten, joskus jonkun hylkeen, jonka hän kahlaten ja uiden, henkensä uhalla, oli noutanut rannalle, sitte kuu oli osunut siihen luodillaan. Ja hän kehittyi tarkaksi sen matalikko-osan tuutijaksi, joka on manterenpuolella ristiviittaa.

Kun hän siten kuleksi, unohtuivat vähitellen mielestään raha- ja eteenpäinpyrkimishuolet, huolet vuokranmaksusta ja maksupäivästä. Silmänsä kävivät levollisemmiksi ja saivat itseensä jotain rauhallista ja mietiskeliästä, ja usein liikkuivat ajatuksensa Ingeborg Landtissa, jota vastapäätä hän nyt joka päivä istui tunnin, kun hän, kuten itsekseen sanoi, "oli tekemässä vanhalle rouvalle tiliä päivän taloustoimista."

Frans Strandiger ei ollut tähän päivään asti kokenut, mitä syvä sydämenpohjainen rakkaus merkitsee. Kun Andrees ja Heim Heiderieter silloin muinoin nuorekkaalla, mutta todellisella ihastuksella olivat katselleet noita kehittyviä tyttöjä. Heim äänekkäällä, Andrees jurommalla kunnioituksella, oli hän vaan nauranut ja ilkkunut. Kun myöhemmät tuttavansa, milloin se, milloin tämä, valitsivat itselleen elämänkumppaniksi tytön, joka ei millään tapaa ollut erityinen, ei kauneudeltaan, ei hengenlahjojensa puolesta, eikä varallisuudeltaan, ja perustelivat tämän tekonsa tuolla lyhyellä lauseella: 'minä rakastan häntä', silloin ravisti hän päätään, ikäänkuin olisi hän kuullut asiasta, jota hän ei laisinkaan ymmärtänyt. Niinpä näytti hän luonteeltaan olevan kykenemätön koskaan tuntemaan tuota aistillisesta ja sielullisesta mieltymyksestä niin omituisesti ja läheisesti muodostunutta tunnetta, jota jokainen terve turmeltumaton mies tuntee.

Mutta tuossa ylläsanotussa on myöskin selitys siihen huomattavaan tosiasiaan, josta nyt on puhe. Frans Strandiger oli kasvatuksensa ja seurustelupiirinsä kautta tullut häirityksi, estetyksi ja surkastetuksi siveellisessä kehityksessään. Lapsuuden päivinään oli hänelle yhtämittaa toitotettu korviin, että kuivakiskoinen tarkoituksemmukaisuus oli ainoa oikea johtotähti elämässä. Sitte oli hän kuudennestatoista ikävuodestaan asti liikkunut piireissä, ensin kaupungissa, sitte muutamilla suurilla maatiloilla, jotka olivat siveellisesti turmeltuneet. Niinpä olikin tapahtunut, että silmänsä oli niin tylsistynyt, ett'ei hän naisessakaan nähnyt ihanteellista ja siveellistä, vaan ainoastaan aistillista ja enemmän tai vähemmän arvokasta ulkonaista kultakorua. Oikeata puhdasta rakkautta tuntemasta ei estänyt häntä luonteenlaatunsa — virtasihan hänessäkin uskollista puhdasta Strandigerverta — vaan sielua tukahuttava kasvatuksensa ja siitä johtunut sisäinen siveellinen huononemisensa.

Silloin ilmestyi eteensä Maria Landt, ajatuksensa olivat askaroinneet hänessä. Hänet oli hän valinnut auttamaan itseään eräässä laskun teossa. Tämä astui lapsen pelokkuudella ja lapsen luottamuksella häntä lähelle. Hän sai ensi kertaa tuntea siveellisen luonteen merkitystä, kristillisen maailmankatsomuksen voimaa ja puhtaan sielun lujuutta. Hän näki edessään jotain ihan uutta: ihmisrakkaus ja ihmispuhtaus astui ystävällisimmässä muodossaan häntä lähelle, loi häneen kaksi rukoilevan tummaa silmää, ja sanoi hänelle olevansa valmis tekemään paljon kanssaveljien hyväksi. Ja tekikin paljon! Kuinka paljon, sitä, ei ole yksikään ihminen saanut tietää. Kuin toiseen outoon maailmaan oli hän tullut hänen kauttansa. Maria Landtin vaikutus ilmeni hänen sielussaan siinä että hänen entiset ankarankovat elämänperiaatteensa tulivat järkytetyiksi ja että hänessä virkosi jonkinmoinen taipumus katsoa ympäristöänsä ja elämää ja maailmaa lempeämmillä ja syvemmillä silmillä.

Nyt oli Ingeborg Landt palannut Strandigerkartanoon. Hän oli tuon kamottavan kolkon maaliskuun päivän jälkeen mennyt Flackelholmille, oli lähtenyt epäystävällisenä, levottomana tyttönä, joka sentään aina oli herättänyt hänen mielenkiintoaan, syyssuvesta oli hän taaskin palannut, ja oli nyt hiljainen, lempeä, naisekas olento, jonka yllä liihoitti kuin hentona huntuna joku suruisa, syvämielinen salaisuus, joka silmäili esiin hänen kirkkaista silmistään, ja herätti siinä, joka näki niihin silmiin, tulista uteliaisuutta saada tietää, mitä oli kätkettynä tuon niin hennon hellän ja ihanan hunnun alle. Frans Strandiger katseli uusilla silmillään tätä uutta ilmestystä. Se mikä silloin oli pahoittanut hänet sokeanakin kunnioittamaan Mariaa, hänen syvästi siveellinen, puhdas ja lämminsydäminen luonteensa, sen näki hän nyt edessään toisessa kuvassa, toisessa paljoa kauniimmassa kuvassa, ja ihanimmassa puvussa, surupuvussa, hiljaisin, yksinäisin, vaiteliain ja sentähden kaksinverroin kauniin silmin. Ja sen näki hän joka päivä, sai katsella tuntikausia, kun hän jutteli vanhan rouvan kanssa, ja teki tälle "tiliä talouden pidosta". Näinä hetkinä, kun hän vilpittömästi ja ystävällisesti kertoi töistä talossa, Flackelholmin tulevaisuudesta ja käynneistään ulkona matalikolla, näki hän hänen istuvan tuossa edessään vaalea päänsä kumartuneena neulomuksensa ylle, ainoastaan silloin tällöin kohottaen säteilevät silmänsä. Näinä hetkinä tunsi Frans Strandiger ensi kertaa rakkautta.

Ingeborg oli palannut kaikkine huolineen ja kaikkine iloineen. Ja huolensa olivat suuremmat kuin ilo. Niinhän, sitä ei Frans Strandiger ymmärtänyt ajatella, että Ingeborg Landt olisi Andreasta lähellä. Andreeshan oli aina lähennellyt Mariaa: ja kun Ingeborg oli lähtenyt hänen jälissään Flackelholmille, oli hän lähtenyt sinne kuin sairaan veljen luokse. Sekään ei kiusannut häntä, että Ingeborg oli itseensä sulkeutunut ja arka häntä kohtaan, ja että hän ainoastaan silloin katsoi vähän ystävällisemmin häneen, kun hän kertoi jostain uhkarohkeasta retkestä, jolloin hän matalikolla oli ajanut takaa jotain hyljettä. Vanha kokemushan oli, että neitosten tapa on teeskellä pahinta epämieltymystä juuri sitä vastaan, josta he enimmän pitävät?

Vanha Hobooken kuleksi tutkivin vakoilevin silmin kyökissä, navetoissa ja aitoissa. Ihmiset karttivat häntä ja nurkuivat selän takana. Keväällä oli hän karkoittanut kaikki niskoittelijat talosta: mutta silloin oli Frans lyhyesti sanonut, ett'ei hänen tarvinnut sekoittautua hänen asioihinsa. Silloin omisti hän kaiken tarkkuutensa ja terävyytensä sisäisille asioille.

Hän oli eräänä iltapäivänä kehoittanut kylänlapsia poimimaan viini- ja karviaismarjoja, jotka sitten myytiin kaupunkiin, sillä kaikesta täytyi tulla rahaa. Silloin vaati hän lapsilta, että he laulaisivat siinä ollessa. Lapset lauloivatkin: "Miss' liet sä, täplikäs ratsuni mun" ja "Sä isäinmaa, oo tyynnä vaan". Siten sujui hetken hyvästi, lapset poimivat ja lauloivat. Mutta silloin keksasee pieni kiharapää Bernhard Engel kysästä: "Tiedättekös, miksi meidän pitää laulaa?"

Siitä hetkestä heikkeni laulu arveluttavassa määrässä ja täytyy tunnustaa että muutamien oli mahdoton laulaa! ja että toiset taas lauloivat nenästään. Ja se ei kuulunut kauniilta. Loppu leikille oli se, että he yht'äkkiä toralla ja metelillä karkoitettiin puutarhasta, kuin rastaat, joiden parveen yht'äkkiä suhahtaa haulisade.

Syksympänä, kun munien hinta nousi, kapusi vanha rouva itse ullakolle, ryömi kaikki pimeät loukot ja etsi ylös munat, jotka huolimattomat kanat olivat munineet jonnekin piiloon. Silloin oli renki vanhan hyvän tavan mukaan virittänyt pedon pyydystämiseksi, joka hiiviskeli aitoissa, terävähampaisen ansaan erääseen loukkoon, ja pannut munan sen pihtien rakoon houkuttelemaan otusta. Vanha rouva, lyhytnäköinen ja tottumaton pimeään kun oli, kurottaa kätensä, ottaakseen korjuun munan ja kirkahtaa kovaan. Lääkäri sai sitoa syvät haavat, ja koko kylä sai paljo puheenainetta tapauksesta, mutta vähäpä sitä säälittiin.

Kun vuokran maksupäivä läheni, kirjoitti vanha Hobooken veljelleen Berliiniin. Hän selitti hänelle aseman ja pyysi apua. Kolme päivää kului. Hän meni kirjeenkantajaa vastaan ovelle, ja oli hirmuisesti vihoissaan miehelle, joka läheni välinpitämättömin verkallisin askelin ja laski välinpitämättömästi tervehtien sanomalehdet pöydälle, joka oli vasemmalle ovesta. Ei muuta kuin sanomalehtiä.

Poikansa meni viheltäen läpi talon ja pihan poikitse. Viiksiensä alla oli piirre ilkkuvaa uhkaa, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa kohtalolle kaikella sillä katkeruudella, joka täytti sielunsa: "Tuletko taaskin, kohtalo? Juuri kuin taaskin olen saamaisillani maat ja vaimon!"

Neljäntenä päivänä astui hän seurusteluhuoneeseen ja sanoi äidilleen: "Minulla on uutisia sinulle. Tulen juuri kankaalla, jonne menin saadakseni kaukaa nähdä, kuinka Heim Heiderieter omin käsin kuokkii perunoita maasta, silloin näen lähenevän miehen kylästä hiekkatietä alas, hänellä on yllään viherjä metsästystakki, kukonsulka hatussa, kivääri keltaisessa kotelossa olalla, kiikari nahkaremmissä sivulla. Hän koettaa näyttää kolmikymmenvuotiaalta pysyttelee suorana ja kääntelee päätään ripeän nopeasti, mutta on sentään ainakin kuudenkymmenen vuoden vanha. Ainakin puolet kylän pojista juoksevat hänen jälissään. Kenen luulet hänen olevan?"

"Tosiaankin! Nuoruuteni ohjaaja ja ystävä! Jota saan kiittää kaikesta kymmenennestä ikävuodestani asti, kaikesta leivästä ja kaikesta pahasta. Hän tulee, antaakseen minulle taaskin palasen leipää ja palasen, ehkä suurenkin, pahaa. Vanhat nöyryytykseni alkavat taaskin, ja sinä sanot: nyt kääntyy kaikki hyväksi taas!"

"Hyvää päivää, eno Feliks! Vanha ystäväni ja suosijani! Miten miellyttää sinua Hobookenkartano?"

"Hän istuu kyyröttää eräällä saarella keskellä Pobjanmerta ja tirkistelee aaltoihin. Pelkäätkö häntä, eno?"

"Enhän! Mutta kartan mielelläni kaikkea epämieluista; sillä se joko häiritsee hermojani, tai estää se minua urheilussa. Missä siis? Millä saarella?"

"Mennään sinne! Erinomainen purjehdusmatka. Ylialaan, eno, on purjehtiminen Pohjanmerellä kaiken urheilun huippua, siinä on tosi mukana!"

Ukko istahti uupuneena eräälle tuolille, nyki villapaitaansa ja kaulustaan ja teki sitte komean kädenliikkeen: "Neljätoista päivää sitten Kärntissä. Kaksi huippua kavuttu! Sähkötin arkkiherttualle! Saanut terveiset! Nyt jo Pohjanmerelle?"

"Sinä et ole mikään urheilija, rakkaani! Isäsikään ei ollut, vaikka hän oli upseeri. Enpä olisi niinkään haluton tekemään sinusta urheilijaa."

Ukko nousi ylös, astui jäykin askelin ikkunan ääreen, ja sanoi, kasvot poispäin käännettyinä: "Voimmehan tässä joku päivä koettaa kumpi meistä on rohkeampi ja rivakampi käänteissä. Tuotan todellakin itselleni purren Hampurista, onhan minulla varoja semmoiseen." Hän teki päättävän kädenliikkeen ja kääntyneenä yhä vielä ikkunaan ja katsellen pihalle, sanoi hän: "Ja nyt teidän asioihinne! Mutta sen sanon jo edeltäkäsin, en tunne mitään velvoitusta nostaa teitä kuopasta, johon olette joutuneet. Miksi ette kysyneet minulta neuvoa?" Hän löi kädellään rintaansa. "Minun urheiluni ei saa joutua kärsimään teidän niin sanottujen yritystenne vuoksi! Urheiluni on elämäni! Saat tehdä minulle sen palveluksen. Frans, että tuot kirjasi minulle huoneeseeni, ja pidät huomenna minulle esitelmän niistä."

Frans Strandiger oli hämmästyneenä kuunnellut noita sanoja. Ne iskivät häneen kuin kihelmöivät ruoskan iskut. Hän yritti sanoa jotain, malttoi sentään itsensä, pyörähti poispäin ja meni omaan huoneeseensa.

Siellä istui hän kirjoituspöytiinsä ääreen, ja iski raivoisassa vimmassa kaksi tai kolme kertaa nyrkillään pöytään. Näkyi verijälkiä vaalealla tammipäällyställä. Sitte istui hän hetken lyyhistyneenä kumaraan, ennenkuin hän kiihtymykseltään sai sanan suustaan. Kuin tuienkipunoina sinkoivat sanansa huuliltaan: "Vieraissa olin toisten orja; nyt saan astua taas lapsuuteni pätsiin!… Masentaa hänet tahdon! Pitää tulla hetki, jolloin hän kiemuroi jaloissani! Lapsuuteni tärvelijä!"

Joka ilta, kun rupesi hämärtämään, sanoi vanha rouva Strandiger hoitajattarelleen: "Ja nyt lähde Heiderietereitä tervehtimään, Ingeborg, ja vie heille terveiset! Voit kernaasti lähteä. Minun aikani ei käy pitkäksi, minä en ole yksin. Olenhan elänyt niin paljon ja monellaista; olen elänyt suuren paksun kirjan, tuommoisen tummissa nahkakansissa, sillä on melkein joka sivulla risti, ja kruunu, toivon minä, viimeisellä. Lähde nyt vaati! Minä luen sill'aikaa sitä kirjaa."

Sitte avattiin ja suljettiin yläkerroksessa hiljaa ovia, ensin kammarin ovi, sitte kyökin ovi, sitte vielä sen huoneen ovi, jonka ikkunat antavat ulos Flackelholmia kohden, sitte kuului nopeita, keveitä ja pehmeitä askeleita portaita alas. Silloin seisoi Frans Strandiger etehisessä, tai seisoi hän valmiina lähtemään ulos, ulko-ovella, ja katseli tuota kaunista naista ja koetti pysyttää silmiään ja ryhtiään tyyninä, ja voi tuskin sitä. Hän oli viisas, hän ei tahtonut säikähyttää häntä.

Mutta hän et saa katsotuksi kyllikseen häntä, ei kyllikseen hänen kookasta voimakasta vartaloaan, ei hänen loistavia silmiään, ja hänen hienopiirteistä päätään, jota hän pitää hiukan kumarrettuna, ei hänen päänkäännettään, kun hän katsahtaa ylös. Siksi seisookin hän joka päivä tässä ja antaa hänen mennä ohitsensa saadakseen häneltä pikaisen tervehdyksen, ja astuakseen sitte, kun hän on poissa, nojapuiden Iuoksi, joita hänen pukunsa oli hipaissut, kun hän astui alas portaita, ja tarttuakseen oven ripaan, josta hän juuri oli hellittänyt.

Tämä on tullut kuin myrsky häneen. Se leimahti eräänä päivänä hänen sydämeensä, tuo mieletön tulinen rakkaus, seuraavana päivänä se jo leimahti hänen silmistään, kun hän katseli hänen jälkeensä, kun hän nousi portaita: ja kolmantena ja neljäntenä päivänä se jo pakotti hänet käymään hänen jälissään, kun hän meni Nummitalolle.

Ingeborg Landt tunsi, että hän halusi jotain hänestä, ja oli levoton ja koetti salata tätä levottomuuttaan. Hän vastasi hänen ylpeään tervehdykseensä yhtä ylpeästi takaisin: hän ei tahtonut olla missään tekemisissä Frans Strandigerin kanssa. Hän istui seurusteluhuoneessa sanatonna häntä vastapäätä, ja vaihtoi harvoin sanaakaan hänen kanssaan, ja aina niin, kuin puhuu jonkun vieraan ihmisen kanssa, mutta ei voinut estää, että hänen ylpeä ryhtinsä ja tyyni järkevä puheensa tekivät vaikutuksen häneen.

Frans Strandiger tarkasteli aina häntä. Yksikään hänen kasvojensa ilme tai liikuntonsa ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän odotti, kunnes tulisi edullisin silmänräpäys: myrskyssä, ripeästi ja voimakkaasti oli hän ottava hänet. Siksipä, kun hän meni Ingeborgin ohitse, eivät silmänsä sanoneet: "Minä rakastan sinua", vaan ne sanoivat: "Minä olen vahva, oletko sinä vahvempi?"

Ingeborg huomasi tämän, ja meni hiljaa, silmät maahan luotuina, hänen ohitsensa ja Nummitaloa kohden.

Toisinaan, kun mielialansa oli virkistyneempi ja reimampi — hän oli silmänräpäysihminen ja saattoi yht'äkkiä nähdä tilansa toisessa valossa — silloin voi hänessä virvota vanha entinen ylimielisyytensä. Niinpä palasi hän eräänä päivänä kaupungista, jossa hän oli myynyt sata tynnyriä vehnää verrattain edullisilla ehdoilla ja saanut toiveita enenevästä luotosta, käväisi tallin läpi ja tapasi rengit ja molemmat työmiehet ylämaalta kansanomaisissa voimankoetuksissa. He olivat noutaneet olkatangon ja sitoneet sen kumpaankin päähän vahvoilla ohjasnuorilla pari täysinäistä kahdensadan naulan painoista vehnäsäkkiä ja koettivat kantaa sitä välikön yli; neljästä miehestä, jotka yrittivät sitä, jaksoi vain kaksi tehdä sen. Silloin astui Strandiger siihen ja antoi tuoda vielä pari paria ohjasnuoria ja sitoa lisään kaksi puolikassäkkiä tankoon, ja kohotti sitte ne, seinään nojaten, ja kantoi, miesten ilmaistessa ihailuaan, joka puhkesi esiin hyvinkin äänekkäästi, niin kuusisataa naulaa verkalleen ja varmasti raskain askelin välikön poikki ja kääntyi lakaisin. Silloin katkesi tanko.

Ja Ingeborg seisoi toisessa päässä välikköä, ja katseli hämmästyneenä häntä, koko olossaan ja ryhdissään ilmeni pelko. Frans Strandigerin silmät olivat samat kuin silloin, kun hän vaati häntä olemaan sekaantumatta miesten asioihin ja jättämään ne miesten haltuun.

Kun Frans Strandiger näki hänen seisovan siinä, ilostui hän vielä enemmän. Ja illalla, kun hän ihan hyvillään, toivorikkaana ajatellen. että hän vielä voisi voittaa maata ja morsiamen, istui huoneessaan, edessään pullo viiniä, ja muisteli vanhoja aikoja, heräsi hänessä ylimielisyytensä, ja hän kirjoitti eräälle paperilipulle, jonka hän osoitti Heim Heiderieterille, Nummitalon herralle, seuraavat sanat:

"Olen iloissani, että Heim Heiderieterin peltoja viljellään hyvin: mutta teen seuraavat kolme kysymystä, koska nyt olemme kolmenkymmenen seutuvissa: 1. Missä on Frans Strandigerin rahasäkki? 2. Missä on Andrees Strandigerin laakeri? 3. Missä on Heim Heiderieterin ritarimerkki?"

Renki meni kohta Nummitalolle ja tapasi Heimin lampun ääressä kirjoituspöydän vieressä: Evaa ei näkynyt. Ensin ei Heim ollut ymmärtää, sitte muisti hän sentään ja punastui, mutta istui kohta suoraa päätä alas ja kirjoitti toiselle puolelle paperia: "Missä ovat kolme uskollista toverusta?" Ja lähetti rengin takaisin.

Nummitalossa vallitsi onni. Totta kyllä, tämän onnen täytyi vielä kestää taistelua. Sen täytyi taistella vielä vuosikausia, sillä oli vihollisia joka taholla. Ne tunkeusivat aina kyökkiin asti, jossa hallitsi ja vallitsi rouva Eva, ne astuivat herran kirjoituspöydän ääreen. Huolet tulivat taaskin vieraisille Heimin luokse ja sanoivat: Ei auta mitään, Heim, te Heiderieterit olette kuin olettekin epäkäytöllistä, uneliasta väkeä, sinä et saa Nummitaloa kukoistukseen. Tänä vuonna olit ahkera, mutta vähitellen veltostut taaskin ja muutut uneksijaksi, kuten isäsikin, ja auran jäljet, jotka nuoruudessasi olet viiltänyt nummeen, ovat nummettuvat taaskin.

Sitte ravisteli Heim itseään, nousi ylös ja meni suoraa päätä kyökkiin tai läävään, tai missä kaunis voimakas rouvansa tummine palmikkoineen, hihat kiverrettyinä ylös ja silmänsä kirkkaina vaan kulloinkin sattui työskentelemään. Häneltä riitti ainoastaan päännyökkäys ja pikainen ystävällinen katse Heimille. Välistä vetäisi hän nauraen märällä kädellään hänen rutistuneen otsansa ylitse, sitte ryhtyi hän taas työhönsä. Heim taas katsahti häneen vielä kerran, silmänsä liitivät hänen vartaloaan: hän hengähti syvään ja palasi silmänsä mietiskeliäinä takaisin kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti ensimmäistä kirjaansa.

Hänellä oli eräs tuttava Kielissä, eräs opettaja, ja tämä oli toimittanut hänelle kirjoja yliopiston kirjastosta, suuria tukevia nidoksia keltaisissa kansissa; niiden yläreuna oli tumma ikäänkuin kasvaisivat ne vanhuuttaan sammalta. Ne puhuivat latinaa, muutamat alasaksaa, karkeaa kovaa kieltä, jäykkäkäänteistä kuin pavun varsi. Ne kertoivat vanhoista ajoista, vanhoista kärsimyksistä: siitä taistelusta, jonka Schleswig-Holstein yli seitsemänsataa vuotta sitten oli alkanut, vapaustaistelun alusta, jota oli kestänyt seitsemänsataa vuotta.

Heim Heiderieter istui ja teki työtä, käänsi ja selitti, tarttui kirjasia toiseen, nojasi päällään käteensä ja lähti taaskin astelemaan, silmänsä miettivinä, salia, eikä huomannut, että nuori vaimonsa meni sen läpi ja katsahti häneen.

Toisinaan istuutui uskaltamattomuus ja alakuloinen masentumus pöytänsä ääreen ja katsahti häneen ja nauroi ivallisesti: "Tuo menee yli sinun voimiesi ja taitosi, Heim! Te Heiderieterit pystytte kaikkeen, mutta kaikkeen vaan puolittain!" Silloin hypähti Heim ylös, meni läpi talon, ei katsahtanut oikealle eikä vasemmalle ja lähti ulos kankaalle. Ja kankaan yllä yleni selkeä syystaivas.

Kun hän palasi takaisin, oli hän hiljaisempi. Hän näytti kuin lapsi, joka on rukoillut, ja kirjoitti paperille jonkun säkeen: ja kun nuori rouvansa taaskin tuli läpi salin, kietoi hän käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi: "Katsos, tuon löysin läheltä puroa, kankaalta." Ja rouvansa luki sen verkalleen hänelle, hän itse luki nimittäin huonosti:

    Niin tyyni, kirkas ilma on.
    Niin heleä, niin verraton!
    Oon punaposki, miel' on sees,
    Mua huolettaisko kuolo ees?
    Ah, kaikki on niin ihanaa
    Ja vartoo — lunta, kuolemaa.

    Nyt taulu kultapuitteinen
    On maailma ja loisto sen.
    Niin kirkas päivä hoijailee…
    Kas, lehti puusta leijailee!
    On kaikki vielä ihanaa,
    Mut vartoo luuta, kuoleman.

    Oon nuor', ei puutu voimaakaan.
    Ja työ se riemuni on vaan…
    Mut' kuule, kaislikossa soi
    Jo linnun lähtölaulu, oi!
    Niin kaikki, mik' on ihanaa,
    Vain vartoo luuta, kuolemaa!

    Jos multaan käykin lehdon tie,
    Ja syksy posken ruusut vie,
    Niin kestä, sydän, kestä vain,
    Ja toivo, vuota, usko ain':
    Ei tunnu luuta, kuolemaa,
    Kun kevät uus' luo ihanaa!

"Olisin moittinut, ell'ei siinä olisi ollut tuota viimeistä värssyä", sanoi Eva.

Iltasin lepäsi Heim kauan valveilla vuoteella hengittäen keveästi ja hitaasti, ikäänkuin kuuntelis hän. Siiloin kohotti nuori vaimonsa toisinaan olkapäätään ja nousi kyynäspäänsä varaan ja katseli häneen ja huumasi kuun valossa, että silmänsä olivat ihan avoiminaan ja kirkkaat. Silloin vaipui hän kohta takaisin ja nukahti taaskin, hänelle olikin nukkuminen hyvin tarpeen.

Mutta Heim, hän katseli ja kuunteli. Ja ihmiset joista hän päivät oli lukenut, ja jotka kirkkaassa päivän valossa olivat arasti pysytelleet puolempana, ne tohtivat nyt yön hämärissä esiin. Ne tulivat niin lähelle häntä, että hän voi puhutella niitä. Ja hän kuuli ja kuunteli heidän korutonta puhettaan, joka milloin oli ankaraa ja jyrkkää, milloin valittavaa, sillä aika oli kova ja täynnä valituksen aiheita. Kuu sitte vihdoin viimein uni laskeutui ylleen ja näätä tohti yrittää hypähtää silavankimpaletta kohden, joka riippui lieden vierellä ja putosikin kumahtaen takaisin, silloin kävi hän levottomaksi unissaan ja ähkyi ja rupesi viimein huutamaan. Silloin kurottautui vaimonsa vierellään taaskin hänen ylitsensä: "Mikä sinun on, Heim?"

"Ditmarskilaiset olivat leirissä Bornhövedin luona kankaalla, nousivat ylös, käänsivät kilpensä ja kääntyivät tanskalaisia vastaan, silloin kaatuivat olutkattilat nurin."

Vaimonsa nauroi ja oikaisihe taaskin makuulle ja nukahti huulillaan vielä hymy.

Ja kuu yleni korkeammalle ja yritti kurkistaa päärynäpuun oksien välitse saliin, mutta ei erottanut siellä mitään. Silloin pyyhki se pilvet otsaltaan, ja näki kirjoituspöydän ja sillä nuo vanhat, suuret ja kellertävät kirjat ja oli nyreissään, sillä se ei suosi mitään tarkkaa ajatustyötä ja vihaa tieteitä ja on uneksija. Kullonkin, koska ikkuna kirjoituspöydän ääressä oli selkosen selällään, astui se ikkunanlaudalle ja hiveli käsillään kirjoja. Silloin kävivät nämä vielä kellervämmiksi ja heräsivät, niiden lehdet liikahtivat ja nitisivät ja ääntelivät, Eräs vanha, paksu, kolminidoksinen tanskan historia sanoi kolmos-sisarelleen: Ei ole oikein mukavaa minusta täällä, mies, jonka käsissä me täällä olemme, ei ansaitsisi käsitellä meitä, hän ei ole mikään oppinut.

"Niin", virkkoi sisko, "se on suruista. Olemme saaneet kaksikymmentä vuotta käyttämättöminä seisoa suuren valtionkirjaston pöydällä, ja nyt, kun vihdoinkin taas saamme kerran palata elämään, niin lähetetään meidät, tuommoisen oppimattoman miehen tykö."

"Hän kirjoitti jotain sangen oppinutta teosta, muistatko vielä? Ja hän tutkiskeli erittäinkin minua kovin ahkerasti, ahkerammin kuin teitä toisia, hän puhisi ja ähkyi ja oli hirveän oppinut ja niin innoissaan. että hän useammat kerrat kirjoitti jotain reunoihini, en pannut sitä pahakseni?"

Lehdet suhahtivat hiljaa. "Mitähän se lienee ollut? Minä ymmärrän ainoastaan tanskaa. Jotain kunnioittavaa täytyy sen olla minusta. Näetkös, tuossa se on."

"Se on tunnustus oppineisuudelleni. Olen ylpeä siitä, että olen oppinut kirja, erittäinkin minä, joka olen esikoinen meistä kolmesta. Kuka tuntee vanhat ajat niinhyvin kuin minä?"

Kuu aikoi hiljaa liukua ikkunanlautaa alas, se haukotteli pitkästyneesti, paheksui koko kirjojen töhertämistä ja oli kutsua lähimmän pilven peittämään itseään. Silloin alkoi puhua eräs toinen kirja, se makasi käännettynä nurin lehdilleen, ja sen ääni kuului kumealta. "Ei ole tosin hienosti tehty häneltä, että hän on laskenut semmoisen vanhan, jykeän kirjan kuin minun, mahalleen pöydälle, mutta sen sanon teille minä, pappi Hehnold von Bosau'n kronikka: iloinen olen, että vihdoinkin olen professorien käsistä ja kirjastoseinien sisäpuolelta päässyt oikeihin käsiin ja oikeaan taloon. Minä olen hieno kirja. Niin hieno, että minua pitää lukea rivien välistä: sillä minun totuuteni, minun todellisuuteni kätkeytyy kirjainteni taakse. Se, joka lukee teitä, hänellä pitää olla järkeä, mutta sillä joka lukee minua, hänellä pitää olla sydäntä ja uskoa, hänen pitää olla runoilija."

Ja vanha kirja, vaikka se makasikin mahallaan, rupesi kömpelön juhlallisesti laulamaan vanhaa latinalaista munkkilaulua.

Kuu liukui hiljaa ikkunalaudalla alas ja ajatteli: "Tuo oli hyvin sanottu, lisäksi mahaltaan." Ja vanhana miehenä, joka on nähnyt kaikkea ja kaikellaista ja joka mielellään uudistelee vanhoja muistojaan, ja toivossa saada heräämään vanhoja kertomuksia sielussaan, syyti se päältään kaikki pilvipeitteet, jotka olivat sen yllä ja seisoi välkkyvänä keskellä taivasta ja katseli hopeisin kirkkain silmin seutua, jolla oli tapahtunut se, mistä vanha kirja tiesi kertoa. Ja Segebergin ja Lübeckin, Bornhövedin ja Plönin seudut olivat tänä yönä tulvillaan loistavaa kuun valoa. Ihmiset, jotka näkivät tämän kuun valon, iloitsivat siitä, mutta eivät tienneet, että saivat kiittää siitä Heim Heiderieteriä.

Joka ilta hämärissä tuli Ingeborg Landt. Silloin istuivat he kaikki kolme salissa viherjän kakluunin edessä. Ulkoa kurkisteli uneliain silmin talvipäivä sisään. Palava musta turve, jota oli kiskottu omasta nevasta, joukossa puuhalkoja, palaa räiskytteli rautaristikon takana ja heitti väikettään kodikkaaseen avaraan huoneeseen ja täytti ala-osan siitä punervalla hohteella. Toisinaan puikahti esiin joku kirkkaampi tulen väläys ristikon takaa.

Silloin eroitti istujain kasvonpiirteet hämäristä ja kuvat ympäri seinillä.

Ensiksi vaelsivat he Heimin johdolla maan muinaisuudessa; hyväksyivät jonkun mielipiteen, jonka hän esitti, hylkäsivät toisen, ja menettelivät tässä aina naisten tapaan empien hyväksyä ankaraa jyrkkää totuutta ja vetäen etualalle semmoista, joka liikutti sydäntä, mutta aina rohkaisten alakuloista ja usein uskalluksensa menettänyttä kirjoittajaa: "Heim! Jatka nyt tyyneesti eteenpäin vaan. Sittemmin sanomme sinulle vilpittömästi, onko siitä syntynyt mitään."

"Näes!" sanoi Ingeborg, "näin kerran Hampurissa erään vanhan hienon hopea-astian, se oli tehty Nürnbergissä. Se oli jalomuotoinen malja, sen jalus oli luja, ja muodostettu kuin voimakkaista juurista, jotka maan päällä kasvoivat yhteen, sen kahva oli luja ja tukeva kuin puun runko, eikä sen tarvinnut arastella juojan kättä, malja itse oli kevyt lehtiryhmäke, joka muovautui voimakkaana ja kuitenkin solakan sorjana, Se oli tuommoinen voimakas hieno kuvateos, ja heräsi mielessä puhtaita ajatuksia, kun katseli sitä, ja tuli iloiseksi ja rohkeaksi. Sisältä säteili ja säihkyi se kultaa."

"Olet oikeassa", sanoi Heim. "Useat kirjat ovat sepustetut huolimattomaan rumaan muotoon ja niiden sisältö on halpaa. Ne eivät myönnä ihmiselle enempää siveellistä ryhtiä kuin varikselle, ja maailma on niistä rottaluola. Kunnia sanallesi! Kristittynä olet optimisti, ja se pukee sinua hyvin."

"Tuollaiset", sanoi Ingeborg, "eivät olo ylpeitä isänmaastaan ja sen menneisyydestä, ja ovat oievinaan, kuin olisi Jumalan sija tyhjänä."

"Ken tahtoo kirjoittua jotain kunnollista", sanoi Ingeborg, "hänen pitää ensinnäkin olla todellinen mies, nöyrä Jumalan edessä ja ylpeä maailman edessä. Minä tahdon että se mitä luen, vahvistaa minua. Sen pitää ylentää mieltäni. Sen pitää tehdä minut lujemmaksi syntiä vastaan ja rohkeammaksi kaikkea vastaan, mikä minua kohtaakin."

Kun tämä oli keskusteltu loppuun, silloin otti Eva keskustelun ohjat käsiinsä ja lähti kummankin kanssa Flackelholmille ja, oi, Ingeborg lähti niin mielellään mukaan. Puheltiin paljon ja innokkaasti, ja pohdittiin tarkoin viime kirjeen sisältöä, jonka punapuita oli tuonut Büseniin, ja lopuksi nousi Ingeborg kuitenkin ylös, astui ikkunan ääreen ja luki hämärissä sanat: "Tervehtikää Ingeborgiakin! Ingeborgia!" Kahteen kertaan oli se sana siinä.

Viimeksi otti Ingeborg keskustelun johdon, kumartui tuolia kohden, jolla nuori rouva istui, kietoi toisinaan kätensäkin hänen olkapäittensä ympärille ja puheli monenmoista ja vakuutti uudestaan ja uudestään: "Minä kyllä autan sinua. Eva! Anna Haller saa taaskin emännöidä täti Strandigerin luona, hän osaa sen niin hyvin. Jos nyt jo tarvitset apuani, koska käy liika raskaaksi sinulle, niin olen kohta käytettävinäsi!" Mutta rouva Eva oikaisihe koko pituudelleen ja nauroi! "Ei vielä, Ingeborg! Mutta kun ollaan niin pitkällä, niin silloin saatte tulla, sinä ja Telsche. Sinä pidät huolta Heimista ja Telsche minusta."

Sitenpä läheni verkalleen joulujuhla. Se vierähti tällä kertaa ihan rauhallisesti ohitse. Fritz Witt istui lämpimässä huoneessa Flackelholmilla Antjen sylissä; palavia kynttilöitä edessään pöydällä, ja Antje kertoi uskollisesti sanasta sanaan, pyhän historian; Strandiger ja Witt kuuntelivat. Työmiehet olivat palanneet mannermaalle viettämään jouluaan kukin omainsa kanssa, vasta helmikuussa, kevään lähetessä piti heidän palata.

Nummitalon salissa istuivat he kolmen, Heim, Eva ja Ingeborg, joulukuusen ympärillä. Telsche Spieker tuli Wittin lasten kanssa noutamaan omenoita, pähkinöitä ja kakkuja. Telsche oli vakava. Kun lapset jo olivat lähteneet, meni hän vielä Evan kanssa kyökkiin. "Luotan enemmän sinuun kuin Heimiin", sanoi hän. "Olen saanut Wittiltä kirjeen, jonka Stülpiläinen kampelankalastaja nähtävästi on heittänyt kampelavasuunsa, niin harmaa on sen kuori. Witt muuttuu vielä vanhoina päivinään kummalliseksi. Luehan se!"

Eräs lehti, joka oli kiskaistu irti Berthan kirjoitusvihosta, oli Reimer Wittin rakkaudenkirje, se oli kirjoitettu lyijykynällä, tarkalleen lehden kaksoisviivojen mukaan ja melkein virheettömästi.

"Rakas Telsche! Viime kirjeeni kirjoitin vuonna seitsemänkymmentä Pariisista äidilleni; nyt kirjoitan tämän kirjeen sinulle. Sinäkin olet: äiti: tarkoitan, lasteni äiti: mutta jos olet lasteni äiti, niin pitää sinun kaiketi olla minun vaimoni. Rakas Telsche, olen yksin täällä ulkona Flackelholmilla. 'Kaikki mukaan!' sanoi kapteenimme, kun hyökkäsimme kukkuloille Vernevillen luona, ja makasi polvillaan, eikä saanut sanotuksi sen enempää, sillä hänellä oli kuula kurkussaan. Kirjoita minulle kohta, tahdommeko mekin olla 'kaikki mukana.' Täällä Flackelholmilla on sijaa.

"Mitä pitää minun tehdä?" sanoi Telsche, istahti lieden partaalle ja katseli vakavasti eteensä.

Heimilla oli Reimer Wittin kirje jo kädessään: "Ei kysymystäkään!" sanoi hän. "Tietysti otat hänet.

Heim nauroi hänelle päin silmiä. "Sitä et tee. Telsche, koska aina olet pitänyt Reimer Wittistä."

"Nyt olen minä jo neljänkymmenen vanha", tuumi Telsche, "ja minunko pitäisi kiusautua tuommoisessa!"

"Noh… siispä pitää kaiken taas tulla kuin ennen viime joulua", sanoi Heim. "Lapset taaskin ryysyisissä puvuissa, ja Fritz voi taaskin lähteä taivaaseen ja päätyä meidän seimeemme, vaikka meillä on toiveita saada se itsekin täytetyksi."

"Sinun kanssasi ei voi puhua", sanoi Telsche. "Minun pitää itse tuumia sitä."

KAHDEKSAA LUKU.

Oltiin maaliskuussa. Länsituuli hyökkäili mereltä talven kimppuun maalla ja rupesi tuntemaan voimansa. Se turjutteli rajuna Strandigerkartanon jalavia, niin että menneenvuotiset variksenpesät lentelivät. Se iski märillä nyrkeillään Nummitalon päättyä vastaan, niin että pienet ruudut lentelivät puitteistaan ja että vastasyntynyt lapsi kirkui äitinsä sylissä. Se viskautui kankaan yli koivuja vastaan, jotka vartioitsivat metsän edessä, ja karjasi niille: "Päät pystyyn! Näettekö venheen säpäleet merellä ja aalloilla ajelehtivat miehet? Minun tekoani!"

Näinä aikoina oli Ingeborg joka päivä neljä viisi tuntia Nummitalossa. Jotta syntyisi vähemmän menoja, oli hän ottanut huolekseen iltapäiväaskareet. Posket lämpiminä palasi hän silloin illan lasketessa kankaan poikitse Strandigerkartanoa kohden. Kun hän astui ulos kyökin ovesta, tarttui myrsky häneen ja kiskoi hiuksiaan ja pukuaan, mutta hän iloitsi tuosta tuimasta rajusta toveristaan. Sehän oli kevään lähetti, ja Flackelholmista tuli se ja toi terveiset nuorelle morsiamelle. Keväisiä terveisiä!

Mutta neljäntenä ihana, kun hän palasi hämärtävän kankaan poikitse, tuli yht'äkkiä Frans Strandiger häntä vastaan. Ingeborg rupesi astumaan hitaammin, kun hän näki hänet, mutta kohottausi samassa suoremmaksi, astuen lujasti mutta kuitenkin naisekkaan pehmeästi. Mutta silloin, kun Frans Strandiger ei väistänyt, vaan seisoi ihan hänen edessään, silloin näki hän taaskin tuon katsoen, joka kerran oli nöyryyttänyt ja säikähdyttänyt hänet, ja hän väisti askelen taaksepäin ja kirkahti matalasti.

Silloin väisti Ingeborg puoleen, astui polulta kankaalle ja sanoi, kadottaneena kaiken ylpeytensä ja joka jäsenensä vavahtelevana: "Minä olen Andreeksen morsian, enkä ikinä tahdo erota hänestä! Antakaa minun mennä."

Frans Strandigerilla oli kätensä vielä oijennettuna häntä kohden, mutta kasvonsa olivat muuttuneet teräviksi ja kuolemankalpeiksi, ja silmissään oli sammunut tuli, joka äsken niissä paloi.

Ingeborg kääntyi takaisin katsahdettuaan häneen ja palasi vavahdellen joka jäsenessään Nummitalolle takaisin, ja itki ahdistuksensa Evan vuoteen ääressä.

Seuraavana päivänä, kun myrsky oli asettunut — meri kävi sentään vielä hyvin korkeana — tuotiin vanhan Hobookenin uusi jahti Finkenwerderistä, jossa se oli rakennettu, Stülperin satamavuonoon, jonne on Strandigerkartanosta viidentoista minuutin matka, se oli solakka hyvä venhe. Viisi päivää peräkkäin oli senjälkeen ilma kaunis ja taivas syvänsininen; puhalteli raitis lounastuuli ja viisi kertaa laskivat Hobooken ja Frans Strandiger vanhan laivuri Tüxenin kanssa, jolla on Stülpin luona, rantavallin vierellä pieni ravintola, ulos merelle. Venhe osoittautui hyväksi merialukseksi. Vanha urheilija ihan uhkui ylpeyttä ja tyytyväisyyttä ja kuunteli, ruoriratas kädessään ja huulillaan itserakas hymy, Tüxeniä, joka kehui venhettä ja perämiestä. Eikä Tüxen suinkaan säästänyt kehumisiaan. "Tuo vekkuli, joka näytti, kuin osaisi hän tuskin laskea kolmeen, laski näinikään: 'Mitä enemmän nyt keinuu, sitä useampi pullollinen tyhjennetään, kun taaskin olemme sisällä lämpimässä vallin takana'."

Frans Strandiger istui enimmäkseen itseensä sulkeuneena ja umpimielisenä luukun reunalla. Kun he purjehtivat,' ulos, etsi hän kohta synkästi katsoen Flackelholmia, jonka säikät välkkyivät, valkeina vyöryävän meren keskellä: kun he purjehtivat sisään, katseli hän Stramligerkartanon yläikkunoita kohden, jotka tähysteiivät kuin kirkkaat, selkeät silmät rantavallin ylitse Flackelholmia kohden. Toisinaan, kun ei kukaan katsonut häneen, katseli hän tuota lavertelevaa miestä peräsimessä, joka yhtäpäätä nauroi, ja ilmeensä ilmaisi täydellisiä kylmää ylenkatsetta. Vanha laivuri, joka hyvin huomasi nuo katseet, selitti ne omalla tavallaan: hän nyökäytti päätä Frans Strandigerille ja siristeli vielä enemmän pieniä silmiään ja laastoi vielä enemmän kehumista puheisiinsa ja iski taaskin silmää Strandigerille saadakseen häneltä tunnustusta, ja Strandigerkartanon herra ei enää voinut salata inhoaan, vaan kääntyi poispäin. Mies peräsimessä istui vaan ja hymyili.

Seuraavana yönä nousi taaskin tuuli ja tuli tieto Tüxeniltä, että venhe hakkasi pahasti rantasuojusta vastaan ja että se täytyi köyttää lujemmin. Silloin lähtivät he molemmat päivällä kello kahdentoista tienoissa, kun oli par'aikaa luode, Strandigerkartanosta. Kun he tulivat rantavallin harjalle ja tähystelivät sieltä ympärilleen, näkivät he niemekkeellä vaunut, jotka suuntasivat kulkuaan matalikolle länttä kohden. Niissä istui pari henkilöä, mies ja nainen. Mutta niitä ei tuntenut näin kaukaa.

Tämä nouti esiin eräästä lukuisista taskuistaan ensin pienemmän taskukiikarin, sitte kaukoputken, ja antoi sen hänelle. Hän tarttui putkeen kuin rautapitimillä, ja kohta olivat matkaajat putken näköpiirissä. Tyyneesti lykkäsi hän putken kokoon taas ja antoi sen toiselle takaisin ja jatkoi matkaansa eikä virkannut Samiakaan. Mutta Nisässään kiehui ja poltti: "Aivan selvästi näin heidät: Ingeborg ja Witt. Ja kasvonsa olivat käännetyt Wittiä kohden. Nuo suloiset hienot kasvot."

"Hän ei ole voinut olla lähtemättä; huoli ja pelko hänen puolestaan pakoittaa hänet tuonne."

Hän kääntyi vielä kerran sinne päin ja katseli liikkumattomin kovin kasvonpiirtein ja synkin, surun uurtamin silmin vaimoja kohden.

Kun he astuivat matalaan ravintolahuoneeseen, oli Tüxenillä jo pullo viiniä esillä ja kertoi hän, yht'aikaa puhdistaen pulloa suurilla käsillään, että hän jo oli toimittanut venheen köytetyksi, ja ett'eivät herrat kai nyt lähtisi purjehtimaan, kuu hän, ikävä kyllä, oli estetty lähtemästä mukaan. Sitte nouti hän esiin kolme lasia, ja rupesi kertomaan, kuinka erinomaisesti venho eilen oli purjehtinut.

Pullo tyhjennettiin, ja kun ei nyt kumminkaan syntyisi matkasta mitään, tyhjennettiin toinenkin, ja Tüxen piti huolta että riitti aina uutta puheenainetta ja kertoi eräästä haaksirikosta Flackelholmin rannoilla, jossa hän nuorina päivinään oli ollut mukana. "Me emme vaan päässeet pois siellä", sanoi hän. "Aivan kuin olisi Flackelholmin velhotar heittänyt paulojaan peräämme ja vetänyt luokseen! Venheemme ajettui ja ajettui ja lopulta joutui venheemme valkeitten riuttojen väliin. Isäni oli ottanut lasin liiaksi, siinä syy!"

Sitte kertoi vanha Hobooken, kimakalla äänellä ja säestäen kertomustaan vilkkailla käden- ja jalkojen liikkeillä, eräästä uhkarohkeasta retkestä Heringsdorf'ista ulos Itämerelle.

Juotiin vahvasti. Frans Strandiger oli jo kauan istunut sanatonna, hampaat puraistuina yhteen. Ukko rupesi kehuskelemaan; hän liioitteli; hän valehteli. Keskustelu inhoitti sanomattomasti Fransin.

"Tiedättekös", sanoi Hobooken laivurille: "jos rakas tyttärenpoikani olisi hieman rohkeampi merimies, niin olisin tänä iltapäivänä lähtenyt hänen kanssaan yksin purjehtimaan, mutta, ikävä kyllä, ei meri ole mikään lattia."

Tuuli vinkui käytäväaukossa, joka oli vallissa talon vierellä, ja vingahteli ohitseliitäessään kimeästi ikkunaruutuja vastaan.

Tuokion perästä virkkoi hän, vilkauttaen silmiään: "Ell'ei minulla olisi täällä mitään…" hän teki peukalollaan liikkeen povitaskuaan kohden… "niin olisi rakas tyttärenpoikani vielä vaiteliaampi ja epäkohteliaampi kohtuani."

"Jos tuhdot", sanoi Strandiger. "Lähden kyllä yksin kanssasi merelle." Ja hän kohottausi pystyyn ja sanoi vielä kerran: "Mielelläni lähden kanssasi!"

Puolta tuntia myöhemmin — kello oli lähemmä kolmea — olivat he ulkona merellä ja jättäneet matalikon taakseen, ja luovivat nyt vahvassa puuskaisessa tuulessa Blamortia kohden: veden räiskettä löi venheesen. Vanha Hobooken seisoi peräsimessä, Strandiger hoiti hänen määräystensä mukaan purjeita.

Kaikki olivat kehoittaneet ja pakoittaneet, että Ingeborg lähtisi Flackelholmille. Heim oli nauraen sanonut: "Pitäähän sinun mennä kertomaan hänelle, kuinka mukavalta ja rattoisalta avioliitossa oleminen näyttää."

Eva sanoi: "Sinun pitää kertoa hänelle, että täällä on syntynyt poika, ja että tämä poika on hyvin äitinsä näköinen."

Telsche oli sanonut: "Jos menet Flackelholmille, niin sano Wittille: 'Että jos sen nyt välttämättä pitää tapahtua, niin… no, tiedäthän sinä. Olen laittanut kuntoon mustan pukuni, ja lapset ovat kohtalaisen hyvissä pukineissa, ainoastaan Berthan pitää saada pari kenkiä."

Telsche nimitti häntä näihin aikoihin aina lyhyesti Wittiksi, ei Reimer
Wittiksi.

Tämä kaikki ei sentään olisi saanut Ingeborgia lähtemään saarelle; mutta ei ollut tullut mitään tietoja noiden myrskypäivien jälkeen sieltä. Vanha Strandigeräiti oli näinä sumuisina iltahämärinä tuntikausia pää hiukan kumarassa seisonut ikkunassa, ja huolestuneena kuunnellut, kuinka jalavat kohisivat ja kuinka tuuli ryskytti ikkunoita, Ingeborg oli seisonut hänen vieressään, silmänsä luotuina Flackelholmia kohden. Kun viidentenä päivänä ilma selkeni — kello oli lähemmä yhdeksää — oli vanha rouva etsinyt käteensä Ingeborgin käden.

"Ingeborg, kunpa sinä… minullahan on vaan hän yksin, ja minä pelkään merta, minullahan on syytä pelätä sitä… kunpa sinä, tai joku toinen koettaisitte ajoneuvoilla päästä Flackelholmille…"

Mutta samana iltana tuli Reimer Witt kuulemaan Telsche Spiekerin vastausta ja tuomaan uutisia Flackelholmilta. Hänellä oli hyviä uutisin: vesi oli noussut ainoastaan niitylle. Koko avara säikkä oli lujana ja varmana, ruohikko turjuavana tuulessa seisonut keskellä aaltojen mylläkkää ja kuohua. Hyviä uutisia sai hän mukaansakin: neljiin viikon kuluttaa oli vihkimisensä tapahtuva. Telsche Spieker kävisi itse papin luona, ja toimittaisi virastossa heidät kuulutukseen.

Mutta ingeborgin täytyi kumminkin Flackelholmille. "Haluaisin tietää", sanoi vanha rouva, "kuinka hän oikein viihtyy siellä. Hän on saanut olla niin yksin. Hän on ihan kuin isänsä, tarkka ja tunnollinen. Jos vaan uskallat, Ingeborg, niin mene nyt Reimerin kanssa sinne."

Ylimeno oli vaikea. Tuuli kiihtyi taas ankarammaksi ja vesi nousi nopeammin ja korkeammalle kuin tavallisesti, se kohisi ja kuohui. Kun hevoset nostivat kavionsa, oli jälki kohta vettä täynnä. Silloin rupesi Reimer Witt kiiruhtamaan. Täyttä ravia ajoivat he sen kohonteen yli, jolla ristiviitta seisoi. Dieksander Gatt oli tulvillaan riehuvaa vihastunutta vettä, se vääntelehti vuoteellaan ja oikoili itseään ja viskeli räiskyävää vettä rantaa vastaan; kuitenkin astelivat hevoset rohkeasti eteenpäin. Vettä loiskahteli vaunuihin, niin että Ingeborgin täytyi vetää jalkansa ylös. Reimer katseli huolissaan häneen ja nyökäytti rohkaisevasti päätään hänelle.

Kun he tuntia myöhemmin saapuivat hirsihökkelille, tuli Antje heitä vastaan, silmänsä olivat levottomat, kuten aina myrskysäällä. "Kello kuudelta tulee nousuvesi", sanoi hän. "Tulee taas myrsky." Hän oli paljain jaloin, myrsky puuskui ja riuhtoi hänen pukuaan. Hiuksensa rivat olleet yhtä huolellisesti kammatut kuin tavallisesti, ja liikkeensä olivat levottomat.

"Hän lähti tänään päivällä Klauksen kanssa Büseniin, he ovat noutamassa ensimmäistä kivilastia. Tiedätkö. Ingeborg, että tänne aiotaan rakentaa huoneet? Tuonne pitäisi ne rakennettaman, ja minä saan aina olla täällä." Hän nauroi ja pudisti päätään ja nauroi taaskin. "Ehkä", sanoi hän, "löydän minä Henrikin vielä."

"Tänä iltana vielä, jos vaan mahdollista. Tuolla niemenpäässä on heillä siiloin oleva vaikeata, myrsky ja nousuvesi iskevät siellä rantariuttoja vastaan."

Ingeborg meni sisään majaan, riisui yltään huivit, joita oli kiedottu ympärilleen, ja palasi kohta takaisin vaunujen luo. "Menen rannalle", sanoi hän "ja katson näkyykö siellä mitään purjetta."

Seisoen ylhäällä säikällä, tähysteli hän Büseniä kohden ja etsi sieltä Blauortista Helmsandiin asti, koko näköpiiriä, mutta tottumattomat silmänsä eivät keksineet siellä mitään, eikä tullut mieleensäkään katsahtaa kaakkoa kohden, jossa Andreeksen venhe jo saaren suojissa työläästi, mutta varmaan luovi vastatuulta.

Ilma oli raskas ja painostanut, myrsky kiidätti raskaita, tummanharmaita pilviä taivaan yli Stülperin satamapoukamaa kohden.

Hän meni säikän kuvetta alas. Hänen edessään aukeni harmaana ja lujana rantalakeus, leveänä ja laajana, harjoituskenttä vaikka kokonaiselle armeijalle. Se on ihan tasainen, eikä mikään pidätä silmää sillä, kuin ainoastaan siellä ja täällä joku haaksirikkoutunut esine, jonka meri on viskannut rannalle, joku mahtava pölkky, tynnyreitä, tukkuja. — hylje — vai ihminenkö se on? — ja niiden takana venhe, joka törröttää kylkiluitaan ilmaan. Vähän etäänpänä kierahtelee vedessä ja Samassa joku meripoiju, jonka myrsky on temmaissut valloilleen jostain. Kaikki nuo meren pirstomat esineet tuossa etäämpänä tai lähempänä, hiekalla tai puolittain uponneina, sen peittoon, näyttävät suuremmilta ja lujemmilta kuin mitä ne todellisuudessa ovat, ne makaavat siinä raskaina ja tukevina, kuin olisi ne viskannut paikoilleen jättiläiskädet.

Ja tämän lakeuden takuun aukoo Pohjanmeri penikulmia laajalta peloittavaa kitaansa, paljastuneilla ikenillään valkeaa, kiehuvaa vaahtoa. Miehen korkeudella hyökyy rantakuohu yläpuolella rannan pintaa ja viskelehtii kiidättävänä, loiskahtelevana, ulvovana valkomuurina.

Uudelleen seisoo Ingeborg hiljaa, huumautuneena näystä edessään,
Jumalan voiman valtaamana.

Hän katseli veden yli, siellä ei näkynyt ainoatakaan purjotta, ei muuta kuin tuo aaltojen ylös- ja alasheittelehtivä sinisenmusta kangas.

Mietiskellen meni hän eteenpäin, verkalleen ja vaivalloisesti ponnistellen tuulta vastaan, puolen tunnin perästä seisoi hän vastapäätä myrskyävää, korskahtelevaa kuohua. Uuvuksissaan istahti hän haaksirikkoutuneen venheen kölille lähellä rantaan ajaunutta meripoijua. Viime päivien myrsky oli kaivanut hiekan peitosta tukevan köyden, joka oli sidottu erään katkenneen maston päähän. Laineet leikkivät sillä, ja Ingeborg katseli ajatuksissaan sitä. Sitte kohottautui hän taas katsoaksensa, olisiko mitään purjetta näkyvissä.

Ja tuossa… näkee hän ihan edessään… purjeen, pullistuneen ratketakseen, korkean venheen rungon, joka kiitää aaltojen yli syöksähtäen, lentäen ikäänkuin kiidättäisivät sitä eteenpäin henkikädet, se syöksyy milloin alas, niin että näkee koko kannen, milloin syöksähtää se taas ylös vedestä kuin säikähtänyt lokki.

"Andrees!" kirkahti Ingeborg ja tuskin tietäen mitä hän teki, ja miksi hän sen teki, oli hän ottanut tuon märän köyden edessään käteensä ja meni veteen ja koetti koota köyden ja pitää sitä valmiina heittääkseen… silloin… kiitää jotakin sivutsensa… kuuluu kumea ja raskas jysähdys… kolahtaa jotakin hiekkaa vastaan, kolme kertaa. neljä kertaa, ne kolahdukset kuuluvat meren pauhinan yli. Lankkuja lentää pirstaleiksi, repeytyneitä purjesiekaleita piiskaa räiskytellen puuta ja vettä vastaan, kuohusta ja roiskeesta ilmestyy esiin miehen haamu, joka pitää itseään eräästä köydestä. Ingeborg oijentaa kätensä häntä kohden, mutta silloin tulee valkeata kihelmöivää vettä ja kohon edessään, sulkee hänet syliinsä ja leikkii hänen hiuksillaan… hänet valtaa äkillinen säikähdys ikäänkuin jonkun suuren ja oudon edessä… aistinsa pettävät… unissa lepää hän Flackelholmin ruohokentällä. säikän suojissa kukkasten keskellä ja Andrees Strandiger kumartuu hänen ylitsensä ja puhelee tulisesta rakkaudestaan ja suutelee häntä, mutta Frans Strandiger seisoo myöskin sinä ja kurotlelee käsiään häntä kohden, ja peloittaa häntä.

Aallot eivät välitä hänen unestaan. Ne tavottelevat tuhansin käsin ja hurjasti pauhaten hänen vävähtelevää ruumistaan. Mutta mies, joka on kieraissut käsivartensa tämän ruumiin ympärille, pitää siitä yli-ihmisellisillä voimilla, vaikka hengityksensä tukehtuukin ja vaikka köysi pusertaa kätensä verille.

Ihan edessään kiskovat meren hurjat haamut kuohuen ja mellastaen säpäleiksi pienen mitättömän ihmisteon ja viskelevät sen särkyneitä murskauneita sirpaleita toisiansa mulkoileviin silmiin ja ärjyvät.

He olivat pitkän ajan istuneet sanattomina venheessä, Frans Strandiger etupuolella, nojauneena mastoon ja jalat tuettuina venheen parrasta vastaan, kädet taskuissa, lyhyt piippu hampaitten välissä, todellisena välinpitämättömyyden perikuvana. Ainoastaan joskus vilkaisi hän ohi mennen Hobookeniin, joka seisoi peräsimessä, kasvot vävähtelevinä. Tämän käsivarret olivat puuttuneet ja niissä särki, mutta hän oli liika turhamielinen ilmaistakseen sitä tai ruvetakseen ehdottamaan, että käännyttäisiin takaisin.

Itäpuolella Flackelholmia purjehti joku solakka venhe poikki Dieksander matalikon. Sen täytyi purjehtia kovin matalalta, ja sillä täytyi olla köli, jota voitiin nostaa, kun mentiin yli riuttojen. Sitä oli ohjaamassa mies, joka tunsi matalikkomeren. Vähillä purjeilla pyrki se Flackelholmia kohden.

Tuuli kiiti sysäilevissä puuskauksissa levottoman meren yli. Aaltojen välillä oli jo hämärää, aaltojen harjoilla oli harmaata heikkoa valonheijettä; merilintuja lenti käheästi kirkuen heidän ohitsensa. Neuwerkin majakka heitti ensimmäisen valonsa harmaan merenpinnan ylitse, Büsenin pienet rakennukset olivat hävinneet näköpiiristä.

Ukko piti torjuvin käsin peräsimestä: "Kun hän vaan sanoisi sanankin kotiinpaluusta!" ajatteli hän. "Stülpiin emme enää voi päästä. Meidän pitää koettaa Büseniin, sillä tulee ilta jo."

"Meidän pitää kääntää!" huusi hän. Strandiger kohottausi verkalleen seisomaan ja tarttui kyöttiin. Mutta kun hän huomasi, ett'ei venhe totellut peräsintä, vaan viskautui syrjäänpäin ja jysähti pari kolme kertaa raskaasti vettä vastaan, kääntyi hän katsomaan; Hobookenin kasvot olivat ihan harmaat ja väännyksissä: "En tiedä…" sai hän vaivalloisesti sanotuksi… "peräsinketjut ovat takertuneet kiinni… en saa pyörää kääntymään."

Silloin tuli Strandiger hitaasti kannen yli venheen perälle, tarttui peräsinpyörään ja sanoi välinpitämättömästi: "Mene sinä etupuolelle!"

Silloin meni ukko kompuroivin askelin etupuolelle ja piti mastosta kiinni katsellen perämiestä räpyttelevin kyyneltyvin silmin.

Ja lopulla ei hän enää voinut sietää noita levollisia ylpeitä kasvoja. Tuo joka seisoi tuossa peräsimessä niin suorana ja katseli niin ylpeänä merelle, oli nähnyt hänen pelkonsa ja hänen vanhuudenraihnautensa.

"Minä aion keskeyttää oloni täällä… olen… kyllästynyt jo… Minun pitää ylialaankin sanoa sinulle… ett'ei sinun olisi pitänyt ryhtyä tuommoiseen suureen maatilaan, kosk'ei sinulla sentään ole mitään omaisuutta. Mutta oletkin ehkä tehnyt laskusi minun omaisuuteni perustuksella."

"Etkö kirjoittanut minuile, että auttaisit minua? Ja etköhän siitä asti kuin olin lapsi vielä, ole luvannut auttaa minua joskus?"

Molemmat vaikenivat. Laineet jyskähtelivät raskaasti venhettä vastaan. Heidän edessään näkyi veden pinnalla valkea kuohujuova ilmaisten että siinä oli riutta. Korkea kuohuräiske loiskahti venheeseen ja iski mieheen maston vierellä, niin että hänen täytyi tarttua lujemmin mastoon; vesi juoksi hänen jäseniään alas.

"Käännös!" huusi Strandiger. "Muuten tartumme Blausandille." Ukko rupesi kankein käsin ja polvet jäykkinä verkallisesti ja saamattomasti aukaisemaan kyöttiä, venhe heittelehti raskaasti puolelta toiselle. Tuuli tarttui tylysti hellitettyyn purjeeseen ja löi sitä läiskytellen köysiä ja mastoa vastaan. Kuten hevonen, joku vaipuu takajaloilleen, siten vaipui venheen perä. Tuossa oli Flackelholm.

Venhe taipui ja kiiti myrskyn pullistamin purjein majaa kohden, joka mustana seisoi valkealla säikällä. Veden pintaa peitti jo iltahämärä, säikkä ainoastaan häämöitti vielä päivän valossa.

Hän katsahti majaa kohden. Lipputankoon oli vedetty lippu; "Ingeborgin kunniaksi!" Joku ihmishaamu näkyi lluevan säikkää alas ja läheni rantaa.

"Mitä se sinuun kuuluu?… Sinä ohjaat mielettömästi, käämiähän nyt enemmän alihankaan! Tuuli kiihtyy!… Tulemme liika lähelle Flackelholmia."

Tuuli iski ankarasti purjeisiin, valkovaahtoinen voimakas aalto murtui venheen perään ja viskoi vahvasti vettä kannelle. Toinenkin tuli, kohottausi ja korskahteli ja katsoa mulautti ahnain silmin venheen laidan yli.

"Mitä arvelet, jos maksaisin sinulle tänään, mitä kahtenakymmenenä vuotena olet rikkonut minua vastaan?"

Tämä seisoi tyyneenä, kasvot tuimina peräsimessä ja katsahti häneen: "Muistatko vielä niitä kyisiä sanoja, jotka sanoit minulle sinä päivänä, jolloin pääsin ensikertaa ripille? Muistatko vielä, mitä kirjoja sinä… konnakin! — jätit kuin epähuomiosta kuusitoistavuotiaan pöydälle koulukirjojen sekaan, ja kuinka kuletit seitsentoistavuotiaan huonoihin tanssipaikkoihin?"

"Frans! Lopeta jo!" Silmänsä olivat selkoselällään, suupielensä riippuivat velttoina, kasvonsa olivat yht'äkkiä vanhat voimattomat ukon kasvot.

"Tiedätkö, mitä kerrotaan? Sanovat että Flackelholmin ranta on kovaa kuin kallio. Venhe lyö siihen ja särkyy pirstoiksi, ikäänkuin sikaarilaatikko, jonka nyrkillään lyö sirpaleiksi…"

"Sitäkö soisit… vai? Sinä ylpeä herraseni! Ja niin rohkea kun olet!… Venheen kaaret murtuvat kuin tulitikut: kestänevätkö sinun kylkiluusi? Mutta sinähän olet nuori rivakka mies… sinä harmaa apina!"

"Haha… noin tuhma! Sitä olet tarpeeksi usein matkinut. Mutta et ole pitänyt sanaasi. Sanot: 'rupea maamieheksi! Annan koko omaisuuteni käytettäväksesi'. Ja nyt et tahtonut antaa neljäätuhatta markkaa edes, ja minun täytyi mennä koronkiskurille. Näetkös, siksi annan venheen nyt yhdessä meidän kanssamme pirstoutua Flackelholmin rantaa vastaan… Näetkö tuota valkeata viirua tuolla? Siihen lyövät aallot. — Päätetään nyt nopeasti, kuka on saava rahasi. Heitetään arpaa niistä: sinä tai minä tai piru. Meitä on kolme. Kymmenessä minuutissa on asia ratkaistu."

"Frans! Rakas Frans… salli minun elää. Minähän olen vanha mies ja minullahan on enää aikaa ehkä ainoastaan pari kolme vuotta…"

"Tuolla laillako kerjäät!… Oletko vielä kertaakaan ajatellut kuolemaa, kuinka sinun silloin on oleva? Mitä olet elämässä tehnyt? Samaa kuin tekee sika! Syönyt ja rypenyt ravassa. Sen ohessa olet ollut narri ja keikari! Tuosta kaikesta tulee loppu; muuttuu ihan toiseksi! Kuka sen tietää! Ihan tyhjinpäivin ei ihmisellä ole omaatuntoa! Hampaat ovat purra, ja nyrkit lyödä, sääret käydä ja omatunto on tiennäyttäjänä. Et voi käydä käsilläsi, etkä voi ottaa pirua tieoppaaksesi."

Silloin heittäysi ukko venheen laitaa vastaan ja koetti jäykistynein käsin irroittaa kyöttiä.

Frans Strandiger katseli ihmishaamua kohden, joka kävi tuolla lähellä rantahyökyä. Valkea kuohujuova edessä muuttui selkeämmäksi ja valkeammaksi; läheni aika kääntyä.

Ukko ei kuullut mitään, tuuli ulvoi niin kovaan. Hän makasi kyöttinappulan ääressä, nyki ja kiskoi, hampain puri hän kovaan köyteen.

Silloin hävisi haamu rannalla rantahyökyn taakse. Strandiger hypähti ylös. Yhdellä harppauksella oli hän kyöttinappulan luona ja sysäsi jalallaan makaavaan, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä. Pelko oli kokonaan vallannut hänet. Hän huusi ääneen apua ja tarttui molemmin käsin köyteen. Nyt se oli liika myöhäistä.

Strandiger kalpeni, mutta kasvonsa eivät liikahtaneetkaan. Hän juoksi peräsimelle takaisin ja viskasi sen ympäri. "Pitää laskea viistoon maihin!" leimahti hänen päässään.

Takana ulvoi tuuli, edessä oli kaikki valkeata pärskyvää vettä, kiehuvaa ja vaahtoavaa. Ympärillä, milloin tuolta, milloin täältä, katsoa mulautti valkoisia silmiä venheen laidan yli. Sitte, kahden minuutin kuluttua… sysäys, niin kova ja raju, että Hobooken lensi yltänään ylös ja sitte putosi raskaasti takaisin, ja että Strandiger. joka oijensi kätensä makaavaa kohden, sillä tarttui omaan tukkaansa. Silloin kurkottivat aaltojen valkeat käsivarret venheeseen sisään ja nostivat tuon elottomana makaavan olennon mukaansa laidan yli.

Taaskin kaksi sysäystä! Ja ylt'ympäri tuo hurja, mieletönnä raivoova meri, joka tuhansin käsin kurotti heitä kohden. Silloin näki hän viistoon allaan… tuossa edessä… kaksi kättä… kaksi ihmiskättä… silloin liukui hän salamannopeudella köyttä alas, ja oli hänellä se onni, että pohjaan lyövä, pirstoutuva venhe antoi hänelle hiukan suojaa, hän sai kiinni kaatuvaan ja kantoi hänet ja kantoi taakkoineen rannalle.

Hän lepäsi hänen edessään polvillaan, kuunteli hänen hengitystään, veti hänen märän raskaan pukunsa hänen jalkojensa yli ja katseli häntä, silmissään synkkä palo.

"Miksi meni hän veteen?… Mitä pitää minun nyt ajatella? ajatella? ajatella? Mitä hyödyttää ajatteleminen? Minun on hän. Minun rantalöytöni! Minun!… Eläisimme vielä vanhoissa ajoissa ja olisin temmaissut hänen vedestä ja kuolemasta… niin en enää kysyisikään. tahtosiko hän olla omani. Hän ei itsekään olisi epäillyt sitä, koska hän on minun rantalöytöni… Ajatella?! Minä tahdon pitää sen, tänä silmänräpäyksenä, jonka meri on heittänyt syliini: Jumala ja vanha ranta- ja löytö-oikeus ovat suoneet hänet minulle."

Hän tuki molempia käsiään hiekkaan. Neidon kalpeat elottomat kasvot olivat suoraan allansa, hän hengitti keveästi ja kuitenkin työläästi, hänen kalpeilla huulillaan oli vettä, sitä juoksi hänen hiuksiltaan, jonka palmikot olivat hajallaan sannalla. Ihan turvatonna lepäsi hän siinä.

"Hän on vielä kuolemanvaarassa: hän ei voi liikahtaa edes kättänsäkään. Ingeborg… Rakastettuni… sano minulle edes ainoakin sana! Avaa silmäsi! Ei, anna niiden olla kuin ne ovat: jos avaat ne, säikähdyt sinä. Tule… minä kannan sinut kotiin… Kun voit vastata, silloin kysyn sinulta…"

Hän laskeusi kiireesti polvilleen ja nosti hänet ylös niinkuin nostetaan heikko lapsi vuoteelta ja kantoi hänet niin nopeasti kuin taisi viistoon hämäräisen rannan poikki majaa kohden.

Rantahyöky myllersi takanaan ja tuuli ulvoi saalistaan: "Hän kuuluu meille, meille!"

"Meille?" sanoi hän ääneen. "Kenelle meistä? Hän sanokoon sen itse. Kerran vielä kysyn sitä häneltä. Hän pitää minusta kuitenkin, näin sen hänen silmistään!… Ingeborg…"

Läähättäen, vaivalloisesti kantoi hän taakkaansa, upoten syvälle säikän santaan, kahlasi ylös sen rinnettä kuolemakseen uupuneena ja horjuen. Majassa oli valkeata.

Hän sysäsi oven auki jalallaan. Siellä ei ollut sisällä ketään muita kuin Andrees Strandiger ja punapää, joilla ei ollut aavistustakaan Ingeborgin tulosta. He hypähtivät ylös, kun näkivät tuon pitkän kuolonkalpean miehen seisovan taakkoineen oven suussa.

"Rannikko-omaisuutta se on!" sanoi hän. "Minun rannikko-omaisuuttani! Sanoisin sinulle enemmän siitä, mutta et ole yksin. Olen temmaissut hänet rantahyökystä. Miksi hän on mennyt sinne, kertokoon hän sinulle itse. Minun pitää jättää hän sinulle nyt, koska hän on kipeä…" Hän laski hänet vällyille, jotka olivat lattialla.

Punapää kumartui häntä kohden, aukaisi hänen pukunsa kaulalta, ja kumartui kuuntelemaan. "Se ei ole vedestä", sanoi hän… "hän on tainnoksissa" ja ravisti häntä kovasti käsivarsillaan. Andrees piti hänen päätään käsillään ja pyyhki vettä hänen kasvoiltaan ja hiuksistaan.

Silloin jätti Frans Strandiger huoneen ja meni istumaan ulkopuolelle oven eteen penkille.

Hetken perästä nousi hän ylös ja astui taaskin sisään majaan. Kammarissa, joka oli tuvan vieressä, oli sytytetty valkea, ja hän astui sinne. Andrees Strandiger oli kumartuneena vuoteen ylitse ja Ingeborg oli heittänyt molemmat kätensä hänen olkapäilleen, ikäänkuin pelkäisi hän taaskin tulla riuhtaistuksi hyökyyn. Koko ruumiinsa vapisi tulisen katkeran nyyhkytyksen käsissä, hän makasi puolittain riisuttuna vuoteella. "Minä luulin, että se olit sinä. Silloin tunsin minä hänet ja kaaduin taaksepäin."

"Andrees… rakas Andrees! Auta minua! Älä jätä minua! Minä pelkään häntä."

Silloin vetäysi Frans Strandiger kynnykseltä takaisin ja lähti ulos ja istui taaskin penkille. Tuuli puhalsi ja puuskui häntä vastaan, kova kylmä sai jäsenensä värisemään.

Kohta sen jälkeen astui laivuri ulos, katsahti ympärilleen ja sanoi: "Hän on toipunut jo, hän oli, kuten sanoinkin, tainnoksissa… Ja sanokaas te nyt, mistä te tulette, ja mitä on tapahtunut? Tämähän saa miehen ihan sekaisin."

"Me ajauduimme tuolia ulkona rantahyökyyn. Tulimme liika lähelle, ja tuuli kiihkeni. Sitte ei suur'purje kääntynyt. Toinen meistä, enoni, on jäänyt, venhe on murskana." Hän kokosi viimeiset voimansa. "Teidän pitää viedä minut maihin… nyt kohta… Maksan sen teille. Tulkaa! Tulettehan!" sanoi hän vielä kerran.

"Niin… se käy paremmin päinsä. Mutta vasta kello yhden jälkeen. Kuun pitää olla näkyvissä, muuten se ei luonnista. Mutta nythän vasta muistan… Strandiger sanoi äsken juuri, että hän lähtee ensi laskuvedellä, jos vaan on mahdollista. Hän menee ilmoittamaan äidilleen onnettomuudesta ja noutamaan naisapua. Neiti ei kai sentään niin helpolla suoriudu tuosta…"

"En lähde Strandigerin kanssa yhdessä… opastakaa minut ristiviitalle asti, sieltä löydän yksin."

Hän vei hänet hirsihökkeliin, jota tallilyhty heikosti valaisi. Siellä oli hevosten vieressä, vasemmalla sisäänkäytävästä läjä olkia, niille heittäysi hän pitkäkseen, ja saatuaan laivurilta kuivan puvun ja juotuaan kuumaa kahvia, antoi hän peittää itsensä hevosloimella ja nukahti kohta.

Antje Witt harhaili taaskin rannalla, ihan rantahyökyn partaalla. Veljensä oli lähtenyt hänen jälissään etsimään häntä, mutta ei ollut löytänyt vielä.

Eschenwinkelissä, veljensä kotona oli hän arkuudesta ihmisten edessä. ja ett'ei pelottaisi lapsia, koettanut hillitä itseään. Hän oli koettanut hillitä sekanaisuuttaan, ja hän kun oli hyvä ja taipuva luonnoltaan, oli se melkein aina onnistunutkin hänelle. Kun hän joskus tuli levottomaksi, meni hän ulos matalikolle ja oleskeli päiväkausia Flackelholmilla. Ja täällä, yksinäisyydessä, puhkesi tuo kolkko liekki, joka kyti hänessä' täyteen liekkiinsä. Kärsivä harhautunut henkensä, jota Eschenwinkelissä ihmiset ja jommoinenkin jäännös itsetietoa ja arvostelukykyä olivat sitoneet, heittäysi täyteen vapauteen saaren yksinäisyydessä. Mitä hän sellaisina hetkinä ja sellaisina päivinä oli sekanaisuudessaan ajatellut ja tehnyt, sitä ei ole yksikään ihminen nähnyt ja saanut tietää. Niiltä kolmelta neljältä kalastajalta, jotka sattumalta olivat tulleet Flackelholmille, oli hän piiloitellut itseään. Muutamia oli hän ilmestymiseilään perin pohjin säikähdyttänyt: mutta ne eivät olleet tunteneet häntä. Viime vuosina oli hän käynyt levottomammaksi, hän oli nyt neljänkymmenenkolmen vuoden vanha.

Oli jo myöhäinen ilta. Neuwerkin valo vilkkuili lounaasta valkean kuohuu ylitse. Oli nousuvesi, ilmassa kohisi ja pauhasi, sen keskeltä oli kuulevinaan itkua ja vongahtavaa huokailua.

Mustilla hevosilla tulivat ne, viilten, pitkissä sulkeuneissa riveissä tulivat ne, nuo ratsastajat valkeissa liehuvissa mantteleissaan, päissään välähtävät kypärit, tulivat raikuvassa vinhassa ravissa, aina rinnakkain suorissa riveissä, eikä yksikään jäänyt jälille, eikä yksikään ratsu kompastunut. Siten kiitivät ne viilten kohden, tulivat kolmessa, neljässä, kuudessa rivissä yön pimeydestä, ja kaikki olivat ne yhtä ylväitä ja ylpeitä korskahtavilla ratsuillaan, kasvonsa olivat lumivalkeat… mutta kun ne tulivat lähelle, tuohon eteen, rannalle ihan, suistuivat hevoset kaikki polvilleen, valkeat kasvot ja välkkyvät kypärit syöksyivät sannalle, ja pitkäliehuiset manttelit viruivat maassa, ja kuun valaisemana helmeilee hiekalla vaahtoa.

"Löydänkö hänet tällä kertaa?" ajatteli hän. "Heillä oli valkeat manttelit ja kauniit, mustat ratsut. Kuulinhan sen, 'kun Reimer kertoi, kun hän palasi. Rivi rivin jälkeen ovat ne tulleet, ja kaikki ovat ne sortuneet. Täältä pitää minun löytää hänet.

"Monta vuotta olen jo käynyt täällä, ja aina olen nähnyt hevosia ja verta. Ja monta kuollutta olen jo löytänyt ja haudannut. Mutta hän ei ole ollut niiden joukossa.

"Ihmiset sanovat: 'Viime kahtenakymmenenä vuotena ei enää ole löydetty kuolleita Flackelholmin rannalla.' Minä olen ollut täällä, minä, ja olen haudannut ne. Kurjilta näyttivät ne, olivat ihan kavioiden survoomat, olivat viikkokausia saaneet virua tuon taistelun jaloissa, isämeidän olen rukoillut jokaisella hiekkakummulla.

"Kuinka kanuunat jyrähtelevät! Minä vaivainen ihminen yksin taistelussa! Sanokaa minulle, missä hänen rykmenttinsä taistelee!" Olen unohtanut sen numeron, siitä onkin jo pitkä aika, paljon yli kahdenkymmenen vuoden.

"Tässä saan juosta ja juosta ja vanhenen ja väsyn. Kuu en minä enää jaksa, niin kuka silloin on etsivä häntä? Kuka silloin on hautaava hänet?"

Siten riensi hän eteenpäin, ponnistaen tuulta vastaan, ja silloin… rannan taitteessa, jossa meri riehui hurjimmin, jossa keskellä hyökyä hurjistuneet aallot, ylimielisyyttään riehahdellen, leikkivät heitinpalloa erään venheen jäännösten kanssa, siinä makasi rannalla mies, kasvot ruhjottuina ja verissä, makasi pitkänään, liikkumattomana ja kuolleena, yllään oli pitkävartiset saappaat ja sotilasmainen sininen puku. Hän näytti ihan toisellaiselta kuin muut, jotka hän oli haudannut.

Kuu seisoi taivaalla ja näki, kuinka hän hetken perästä hautasi kuolleen hiukan ylemmälle hiekkavallille, kuten kolmekymmentä munia ennen… mutta kuumemmin rukoillen. Keskiyöstä palasi hän takaisin ja istui loppuyön rauhassa ja levollisena kammarin ikkunan ääressä ja vartioi levottomasti nukkuvaa Ingeborgia. Hän oli kammannut huolellisesti hiuksensa märällä kammalla, kuten tapansa oli —, ja pukeunut mustaan pukuunsa, kaulassa valkea röyhelö. Virsikirja oli hänellä kädessään, sen päällä oli valkea, huolellisesti taitettu nenäliina.

Niinpä tuli Felix Hobooken, joka ikinä elämässään ei ollut tehnyt yhdellekään ihmiselle hyvää, haudatuksi kuumin kyynelin ja rukouksin. Hänen täytyi joutua haaksirikkoon Flackelholmin hiekkarannalle, jotta hänelle voi tapailtua tämä.

Ristiviitan luokse pysäyttivät vankkurit. Kuu oli vielä taivaalla, mutta kiitävät pilvet peittivät sen tuontuostakin. Taivaanrannalla, idässä, patousi pimeitä pilviröykkiöitä muodostaen ikäänkuin mustan muurin nousevaa päivää vastaan. Lännessäkin lepäsi raskaita pilvimöhkäleitä meren yllä. Vesi oli syvimmällä laskussaan.

"Minä en mielelläni laskisi teitä tässä pois", sanoi punapaita. "Tästä alkaen on tie hyvin sekava. Minä voisin suunnata matkani tähtien mukaan, mutta te ette niitä tunne."

"Aamuun ei olo enää pitkälti. Minä tunnen täältä suunnan ja tiedän syvemmät kuilut."

"Saattaa tulla pimeämmäksi vielä. Minua arveluttavat hiukan nuo pilvet tuolla lännessä; ilma on raskasta."

Punapää ravisti päätään; sitte rupesi hän selittämään tietä. "Kolmeneljännes tuntia menette kellonne mukaan tuota suuntaa… näettekö tähteä tuolla? Sitte kohtaatte liejua, silloin käännytte hiukan, tämän verran, sitte…"

Hän astui raskaasti vankkureilta. Ne kääntyivät takaisin entisille jäljilleen ja palasivat takaisin. Silloin kääntyi Frans vielä kerran niitä kohden: "Aikooko Andreas Strandiger itse Koogiin?"

"Kyllä… tänään tai huomenna. Minun itse pitää Reimerin kanssa mennä kiviä noutamaan Büseniin."

Vaunut rämisivät pois. Sitte tuli hiljaista autiolla merellä. Taivas oli riisunut yltään pilviharsonsa, tähdet tähystelivät tuhansin avoimin silmin alas.

Hän kääntyi hitaasti pois. Jäsenensä värähtelivät, aamukylmä puistatti häntä, hän katsoi tähteä kohden, joka oli osoitettu hänelle tieviitaksi ja asteli verkalleen noin sata askelta, sitte seisahtui hän ja kääntyi katsomaan taakseen ristiviittaa kohden. Hän eroitti sen vielä, se kuvastui taivaanrantaa vastaan.

"Kelloni mukaan pitäisi minun käydä", ajatteli hän, "mutta kelloni seisoo. Siihen on kai mennyt vettä…? Sydämeni seisoo myöskin… siihen on sirunut tuskaa ja vimmaa.

Hän jatkoi matkaa tuokion vielä ja tuli pienemmälle viitalle, hiukan yli miehen pituuden, ja pysähtyi sen eteen.

"Tuon tempaan irti… parisataa askelta syrjään… jos minun kelloni seisoo, niin miksi pitää hänen käydä?"

Hän seisoi ja mietti. Lännestä kuului matalaa jyrähtelevää ukkosta, se paisui; uhkaavasti yleni se taivaalla, ikäänkuin ulkopuolelta olisi joku järeästi kolkutellut taivaan kanteen.

"Jos molemmat saavumme ilman tieviittaa perille Strandigerkartanoon, niin kuulukoon hän hänelle."

Hän palasi hitaasti takaisin, vaipuneena syviin synkkiin ajatuksiin.
Nyt eivät olleet kasvonpiirteensä kauniit, eivät olleet ylpeätkään.
Kasvonsa olivat muuttuneet, ikäänkuin olisi hän vuosikausia
seurustellut raakojen ihmisten kanssa.

"Tämä on koe… Se ratkaiskoon. Se, joka saapuu perille, saakoon morsiamen. Jos tulemme molemmat, väistyn minä.

Hän riuhtasi viittaa ja suurella voimallaan tempaisi hän sen irti. Kuului hulahtava ääni, vesi joka uneksi liejussa, heräsi ja täytti hälisten aukon. Hän kantoi viitan syrjään, kaksi sataa askelta erääseen pieneen syvänteeseen, siihen hän jätti sen.

Sitte palasi hän loiselle viitalle. Ensin ei hän löytänyt sitä; sitte, kun hän löysi sen, riuhtasi hän sen irti ja vei sen toiseen suuntaan, ja ajatuksensa veivät hänet kauemmas kuin hän ajattelikaan. Ehkä neljäsataa, askella kantoi hän sen syrjään.

"Hän oli käsissäni, kuu hän lepäsi edessäni. Minun oli hän. Jumala tai kohtalo — yhden tekevää kumpi — olivat antaneet hänet minulle. Silloin vein minä houkkio hänet. Andreekselle.

"Omituista, kun kannoin häntä sinne, kun vein häntä hänelle, oli minussa kaikki vapaata ja ylpeätä. Nyt…" hän vetäisi kylmällä kädellään kasvojensa ylitse: "ikäänkuin olisi kaikki vedetty tiukalle jännitykseen ja väännyksissä."

Hän pysähtyi taaskin ja kuunteli ukkosen jyrähtelyä, joka kuului lännestä, kääntyi ympäri ja katseli pilviä. Ukkonen vieritti jyrinäänsä tuon äärettömän aukeuden yllä, hän taivutti päätään ja kuunteli.

"Ukkosilma maaliskuussa… ja juuri tänään… On näyttänyt koko päivän semmoiselta… Ikäänkuin olisi joku kutsunut minua… Jätä jyrähtelysi ja pauhusi… minähän tulen jo.

"Minä pistän ne paikoilleen, missä ne olivatkin. Minä tunnen matalikon paremmin kuin hän; tämä ei ole oikeata uhkapeliä. On kamalaa hukkua noin, ja hän on joskus ollut ystäväni… hän ei tunne tietä yhtä hyvin kuin minä.

Hän juoksi… upposi tuossa. Kääntyi hiukan vasemmalle ja löysi syvänteen ja juoksi sen ympäri ja etsi viittaa, mutta ei löytänyt sitä ja meni eteenpäin ja löysi sen eräässä syvänteen haaraumassa, eikä ottanut huomioonsa täten muuttunutta suuntaa. Ja taaskin upposi hän nilkkoihinsa asti saveen.

Silloin etsi hän taivaalta tähteä, jonka olisi pitänyt opastaa häntä. Mutta siellä oi näkynyt mitään enää. Taivas oli ylt'yleensä raskaissa pilvissä.

Hän katsahti ympärilleen. Hänellä ei ollut tietoa suunnasta enään. Hän rupesi seuraamaan omia jälkiään… Ne menivät ristin ja rastin… Hän tuli eräälle syvänteelle, jossa vesi solisi ja kummahteli, hän upposi liejuun, hän kääntyi toisaanne, kääntyi vielä… silloin tiesi hän, että hän oli eksynyt.

Koko läntistä taivaanrantaa peitti pilvihirviö, se lepäsi siellä kuin jättiläinen meren yllä. Toinen oli pulvillaan sen päällä, kyyryllään. Ja ne molemmat taistelivat toisiaan vastaan tulisin nuolin ja keihäin, jotka välähtelivät tuhatvilauksisissa viivoissa ja ylempään iski haavoja, se korskahti pystyyn jyrähdellen ja pauhaten, se oli pahasti haavoittunut ja sen sisälmykset riippuivat alhaalla meren yllä.

Vesi rupesi kohoamaan ja eksynyt etsi kuolemanhädässään tietä eikä löytänyt sitä. Hän ei tietänyt enää, missä oli itä ja missä länsi. Niilipä jäi hän viimein seisomaan, missä oli varma pohja.

Vaivainen piskuinen ihminen keskellä huimaavan ääretöntä matalikkoa; hänen voimakkaat jäsenensä vapisivat, silmäinsä salamointi oli sammunut, ylpeä sydämensä oli lannistunut ja koko voimansa mennyttä.

Olisi hän saanut odottaa kuolemaansa tappotantereella… monen muun kanssa… mutta hän on ihan yksin. Viimeinen ihminen maanpäällä seisoo kuolemaa, olemattomuutta vastapäätä… ei, ei yksin kuolemaa, vaan kaikkivaltiasta kohtaloa vastapäätä, ihan yksin.

Vesi nousee hänelle nilkkoihin asti… ylemmäs… joka aalto tuo sitä lisään, jokainen jalanjälki avaa uuden lähteensilmän. Kaikki ylt'ympärillä on harmaata, Simpukkariutta, jolla hän seisoo, ja joka muuten näyttää niin valkealla, sekin hyllyy vettä. Ylhäältä, alhaalta, idästä, lännestä: vettä, vettä ja kuolemanuhkaa kaikkialla.

Silloin lähtee hän taaskin liikkeelle. Hän arvelee, että tuolla toisella puolella täytyy mannermaan olla. Hän ei tiedä, mistä hän on tullut siihen käsitykseen, mielikuvituksessaan otaksuu hän sen vaan, Häntä vetää sinnepäin. Mutta kun hän on astunut jonkun askelen, silloin selkenee hänelle, että hän menee ihan väärään suuntaan. Silloin pysähtyy hän taaskin.

Tuokion kuluttua — ehkä on hän seisonut siinä puolisen tuntia — lähtee hän taaskin liikkeelle, astellen raskaasti läiskyvässä vedessä sinnepäin, missä hän luulee, että pohja korkenee ja on lujempaa. Hän on lakannut jo etsimästäkin maata.

Hän kompastuu johonkin risuun, ja siinä on edessään viitta, hän murtaa siitä palasen yhtä pitkän kuin hän itse, ja nojautuu sitä vastaan ja pysyttelee sen varassa pystyssä, sillä tuo yhtä päätti virtaileva vesi on ruvennut huimaamaan päätään. Viimein ei hän enää siedä katsoakaan tuota liikehtivää levotonta vettä, hän kaatuu muuten. Silloin kääntää hän katseensa ylöspäin ja seisoo siinä, kuin rukoilisi hän, tai kuin semmoinen, joka kuuntelee, mitä joku toinen ylhäältä puhuu.

Korkealla ylhäällä lännessä meren yllä avataan jyskyen rautaportteja, kirahtelee vitjoja ja rautatankoja, ja rautalevyjä helähtelee kovasti kumahtaen yhteen. Rautavaunuja, kahdet kolmet siinä peräkkäin, vierii kivikäytäviä myöten ja holvit yllä kaiuttavat jyrinää jylhempänä takaisin. Ilmestyy mustia hevosia, niiden rautakuviot iskevät kovaan kiveen, silloin lentää kirkas väläys maailman ylitse, räikeävaloinen sinervä väläys, on kuin ilmestyisi sieltä Hän itse, ja pilvet kiitävät hänen edellään ja tuhannet kädet viskelevät sadetta, ett'eivät hevosensa kompastuisi. Jättiläinen, jota ei näkynyt, seisoi taivaan rannalla, meren alla, ja syyti molemmin käsin tulta taivaalle, niin että olivat kirkkaat taivaan tiet.

"Kauanko olen jo seisonut tässä? Tunninko? Vai vuoden? Järjelle tuntuu kuin tunnin, sydämelle kuin vuoden. Mitä avaruudessa on rinnakkain, se on sydämessä toisessaan, sisäisin ja sekaisin. Olen uudelleen nähnyt kaiken, mitä lapsuudestani asti olen ajatellut ja tehnyt, ei ole mitään enää jälillä. Tuska saisi lähetä loppuaan jo."

Varpuseiväs taipuili kahtiakäsin, senmukaan kuin laineet huojuttelivat hänen ruumistaan. Se pää siitä, joka oli hänen rintaansa vastaan, oli tunkeutunut hänen pukunsa lävitse; ja sen harmaata kuorta pitkin jaoksi verta: mutta hän ei huomannut sitä.

"Minä en ole syypää kuolemaasi! Olisin kunnioittanut sinua kuten tuhannet muut vaimoansa. Miksi lähdit lammikkoon? Jätä minut rauhaan pyhimyskasvoinesi. Jää valkean kivesi varjoon, mitä teet täällä kaamealla matalikolla?

"Häntäkään en aikonut surmata… kautta Jumalan en aikonut! Ajattelin, että vielä olisi ollut aikaa kääntää: muta kuolemantuskassaan piti hän köydestä niin lujasti. Yhtä lujasti pidän minä nyt tästä vaivaisesta sauvasta… kuitenkin olen minä paremmassa asemassa kuin hän… voin vielä kerran ajatella kaiken. Hänellä ei ollut paljoa aikaa. Ainoastaan lyhyen saarnan sai hän kuulla… minulta. Että omallatunnollakin on tehtävänsä… kuten käsillä ja jaloilla… Nyt pidän minä saarnaa itselleni… pitkää, pitkää… enkä ikinä pääse valmiiksi. Kokonaisia arkkeja lasken numerosarjoja, enkä vaan voi vetää pääteviivaa alle… en voi… en tahdo… tämä on kurjaa ja kamalaa!

"Jossakin pitää olla virhe… muutenhan voisin nyt kuolla. Jotakin on, jota en vielä ole ajatellut. Mitä se lienee? Kaikki menee sekaisin… uiskentelee ja ajelehtii. Kaikki mitä ajattelen, on pyörteilevää, sekaista, tietöntä vettä. Henki ja sydän eivät tiedä, mistä ja mihin.

"Nyt tulee hiljaista… kuinka Jumala tahtoo… Mistä tuo ajatus? Onko se Jumalan tahto, että tuskaudun ja hukun tähän näin kurjasti?

"Ja miks'ei olisi? Hän kutsuu minua toiseen elämään. Ja tämä tie sinne, juuri tämä tie on minulle paras… ja tämä asema tässä. En minäkään ole suuria arkaillut, ripeästi ja lujasti olen tarttunut käsiksi heihin, miehiin ja naisiin; siten tekee hänkin nyt kanssani. Minun pitää kiittää siitä, tällä on tarkoituksensa!

"Kestää vielä hetken… Vesi ei vielä olo noussut vyötäisiinkään asti.
Sääret ovat nyt kuoleutuneet. Kohta tulee sydämen vuoro."

Pilvet häipyvät… ilma kirkastuu… taivaalla sarastaa jo valoa: viime päiväni! Strandigerkartanoa kohden olen katsova jos vaan voin, ja vielä kerran Flackelholmillekin, missäpäin se on… Ah, mitä hyödyttää minua se? Minunhan täytynee kai katsoa erästä toista, kartanoa kohden, ja ajatella, minkälainen lienee siellä vastaanotto. Kun seisoo vyötäisiään myöten vedessä, muuttuu kaikki! Maa on muuttunut vedeksi ja taivas maaksi, ja mikä oli ollut pientä, on muuttunut suureksi, hyvin suureksi. Ja se mikä ei ole menestynyt mailla, se on kasvanut nopeasti vedessä.

"En uskoisi tuosta kaikesta mitään, en yhtään mitään… pitäisin vaan, että hukun kuin kärpänen maitovatiin, eli en olisi oppinut tuntemaan Maria Landt'ia.

"Minulla ei ole suurtakaan taipumusta olla nöyrä. Nöyrä? Sanovat: me emme ole nöyriä, niinkuin toiset. Nuo muut, sanovat he, pelkäävät syntiä ja rikosta, onnettomuutta ja kuolemaa, sitä kaikkea emme me pelkää. Me pelkäämme ainoastaan Jumalaa. Ja on ihanaa, sanovat he. pelätä Jumalaa.

"Tuossa on jotain totta… kristityt uskovat valoon — muut pimeyteen.
Mutta kuinka voisin uskoa valoon tässä hädässä ja kuolemankammossa…"

Merilintuja lenteli kirkuen ohitse, laskeusivat alas ja keinuivat aalloilla. "Lintukurjia! Ne elävät, minä kuolen." Hylkeitä läheni kaukaa, kohottivat valkeita ruumiitaan ja katselivat häneen… "Jättäkää minut!.. menkää Flackelholmiin ja kertokaa siitä hänelle, Ingeborgille!…

"En kestä tätä kauempaa… Polveni murtuvat, silmäni ovat sekaisin, ja ajatukseni ovat karussa… Muutamat niistä liikkuvat nuoruudessa, leikkivät ja reuhaavat.. Minä olen översti! Täyttä ravia… On Gravelotten päivä ja isäni kuolee. Hän kuoli isänmaan puolesta… minä… rikoksentekijänä…. äitini ei pelännyt Jumalaa!… Toiset ajatukset taas kolkuttavat taivaan portille. Kuule! Kolkutetaan! Sielu raukka.

"Viimeinen jyrähtely eteni kaukaisuuteen. Päivä nousi… Tuossa on maa, tuossa, noin lähellä! Ja kuitenkin niin kaukana…"

Aamurusko tavoitti kultaisin käsin pilviin ja heitti pitkiä tulisia katseitaan aaltojen yli. "Nyt riittää."

Silloin kuului takaa ääni… se kuului kovaan… paljoa kirkkaammin kuin aaltojen tuhatlukuiset äänet:

Hän oijensi kääntyessään molemmat kätensä sinne kohden, ja horjahti. Siellä seisoi Andrees Strandiger leveillä säärin vankkureilla, piiska kädessä, ja kookkaat ruskeat astelivat päät ylhäällä, korskahdellen ja päitään heitellen, hitaasti veden läpi; länget nitisivät, aisan päät kohottausivat tuontuostakin vedestä, aallot löivät vankkurien laidan yli.

Hän seisoi ja tuijotti sekaisin suurin silmin hevosiin, eikä yrittänytkään saada kasvoillensa mitään kopeata ja kovaa, ja tarttui molemmin käsin hevosia päihin ja ponnisti itsensä vankkurien vierelle, pitäen kiinni aisoista ja oli kohta vankkurien pohjalla polvillaan: "Pois!" sanoi hän. "Pois tästä kamalasta paikasta!"

"En uskoisi. Jos vankkurit vaan kestävät ja hevoset pysyvät pystyssä, ja ell'ei vesi nouse liika korkealle."

"Tuolla on tie, tuolla tuonnempana. En löytänyt ristiviittaa; silloin eksyin tieltä. Sittemmin löysin sen taas, ja luulen, että olisin vielä päässyt maihin, mutta silloin näin sinut, miesparka… Riisun takkini; peitä rintasi sillä, sehän on ihan verissä. Kiedo se yllesi! Eihän ole ihmisvoimissa kestää kaksi kertaa samana päivänä haaksirikkoa."

Frans yritti kohottautua polviltaan, mutta vaipui takaisin: "Sanon sen sinulle, minä kiskoin irti viitan, koska aioin pelata uhkapeliä kanssasi Ingeborgista. Sitte aioin viedä sen taaskin paikoilleen, mutta silloin eksyin."

Andrees kohottautui suoraksi, ankara liikutus sai koko ruumiinsa vavahtamaan: "Tuo kuuluu Jumalalle", sanoi hän, "ei minulle. Minulla on kylläksi omassa taakassani."

"Ja, nyt tulet sinä ja aiot pelastaa minut ja joudut perikatoon yhdessä minun kanssani, ja kaikki on lopussa, ja kaiken olen minä tehnyt… minä… Olen niin väsynyt, ja minun on niin kylmä." Hän antoi päänsä vaipua syrjälautaa vastaan ja itki.

"Asetun istumaan näin", sanoi Andrees, "jää sinä polvillesi, ja likistäydy lujasti vastaani, niin pysyt lämpimänä. Jos hevoset käyvät levottomiksi, leikkaan ne valloilleen… mutta toivon, ett'ei vesi nouse enää paljoa korkeammalle. Ja hevoset ovat viisaita; ne seisovat levollisina. On jo ollut kolme tuntia nousuvettä."

Siten seisoivat he, nuo kaksi vihamiestä, lähekkäin likistyneinä toisiaan vastaan. He puhuivat hiukan ja harvakseen. He kuuntelivat veden hiljaista ääntelyä ja aisojen natinaa. He katsahtivat hevosia, jotka pitivät päitään ylhäällä ja tuontuostakin pelokkaasti katselivat taakseen. He katselivat ulos Strandigerkartanoa kohden.

Kun vesi alkoi laskeutua, nukahti Frans Strandiger, vajoten kokoon, käsivarsi kieraistuna toisen polvien ympärille, olkapää ja pää tuettuina vankkurien laitaa vastaan. Aurinko yleni loistavana idässä, oli kaunis kirkas kevätaamu.

Koillisessa ilmestyi näkyviin pitkä valkea hiekkariutan harju, kohta istui sillä lukematon lintuparvi.

Kohta sen jälkeen huomattiinkin heidät. Vankkureita ja ratsastajia kiidätti säikän kuvetta alas. Heim Heiderieter oli heitä vastassa, katsoen hämmästyneenä ja levottomasti heitä ja seisten vyötäisiä myöten vedessä.

YHDEKSÄS LUKU.

Seuraavana aamuna — oli samea ikävä maaliskuun ilma — tuli Andrees kirkkotarhasta käsin Nummitaloon. Hän oli hiukan vilustanut itseensä: muuten eivät näyttäneet nuo tunnit matalikolla vahingoittaneen häntä. Lähemmä puoltapäivää aikoi hän palata Flackelholmille takaisin. Hän kertoi lyhyesti, että he olivat päättäneet koettaa taaskin seurustella keskenään serkkuina.

"Toivon", sanoi Heim, "että hän tämän tapauksen jälkeen luopuu vuokraoikeudestaan."

"Hän viittaili jotain sinne päin; mutta en suostu nyt siihen, koska hän on ruumiillisesti ihan murtunut. Hän ei voi panna jalkojaan maahan, ja hänellä on suuret tuskat."

"Nyt soisin mielelläni", sanoi Andrees, "että tulisit nyt yhdessä kanssani Strandigerkartanoon tervehtimään häntä, luulen, että hän olisi iloinen siitä. Hän sanoi, ett'et koko tänä talvena ole vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan, ja että tahallasi olet välttänyt häntä.'

"Voinko minä mennä hänen luokseen", huudahti Heim, "kun hän hävittää koko Eschenwinkelin?"

"Hän teki viittauksia siihen suuntaan, että hänen osakseen on elämässä tullut hyvin vähän ystävyyttä, epäystävällisyyttä täällä kotonakin, epäystävällisyyttä sinunkin puoleltasi! Lähdetkö mukaan? Silloin olemme me kolme uskollista taaskin yhdessä."

Heim pyörähti ympäri. "Eva! Sunnuntaipukuni! Siitä saakka kuin kävin kanssasi kankaan poikki, en ole lähtenyt niin kauniille kävelylle."

Andrees katsahti hänen jälkeensä: "Tuo mies on onnellinen. Hän on nyt siinä työssä, jota hän on halunnutkin itselleen: on isäntä ja kirjailija."

Eva nauroi: "Isännän laita on niin ja näin, isäntä olen minä. Mutta olen kuitenkin hyvin onnellinen. Nähkääs, Andrees, nuoret miehet muuttuvat huonommiksi ja huolimattomammiksi, kun tulevat naimisiin. Sitä ennen on päänsä täynnä suunnitelmia; aikovat saavuttaa paljon, mutta sittemmin, kun heillä on vaimo, jopa lapsiakin, niin arvelevat he tehneensä kylliksi ja muuttuvat tavallisiksi, ikäviksi, oikeinpa kiusallisiksikin ihmisiksi."

"Oh, jaa… Mutta Heim… Heim on muuttunut ahkerammaksi siitä saakka.
Nyt kirjoittaa hän."

Hän osoitti kirjoituspöytää kohden, jolla nuo suuret keltaiset kirjat seisoivat, nyt järjestettyinä suoraan riviin, ikäänkuin olisivat ne täyttäneet tehtävänsä, ja sanoi: "Hän on kovin ahkerasti iskenyt maan alkuhistoriaan, tiedättehän, hänellä on taipumusta kieliin ja historiaan. Tanskankielessä autti häntä opettaja Haller hiukan, nyt lukee hän sitä sentään jo vapaasti. Ja nyt, kun hän on lukenut ja lukenut, ovat nuo vanhat maalatut kuvat heränneet elämään edessään, kuolleet ihmiset ovat aukaisseet silmänsä, kylät ja kankaat ovat asuttuneet ihmisillä, jotka jo ammoin ovat nukkuneet."

Eva nyökäytti päätään. Sitte kohotti hän vilkkaasti silmänsä. "Nyi kun olette puhunut tästä, herra Strandiger, pitää meidän puhua jostain muustakin."

"Ingeborg", virkkoi hän verkalleen, "ei ollut ihan vaaratta Fransin puolelta, vaikka hän silloin kankaalla niin rivakasti puolustautuikin häntä vastaan. Hän on Strandiger kuten minä, ja muistuttaa minua monessa, niin hän on ripeämpi, rivakkakäänteisempi ja ryhdikkäämpi kuin minä. Siten on se selitettävissä. Mutta nyt hän on kokonaan minun, kaikki empiminen on loppunut hänessä ja samoin varsinkin minussa, kesäkuussa vietämme häämme."

"Aiomme, ainakin täksi kesäksi. Se on oleva hyväksi minulle, Ingeborgille ja Flackelholmille, sittemmin keksimme kyllä jotain muutakin. Muuten olisi Reimer Witt, hyvin halukas jäämään taloudenjohtajaksi Flackelholmille, mutta vaimonsa ei ole halukas siihen, ja lasten koulunkäynti tuottaa vaikeuksia."

"Niinpä on tämä siis puhuttu loppuun! Eikö teillä muuten ole mitään sanottavaa tai kysyttävää tai mahdollisesti nähtävääkin? Ette ole viiteen kuukauteen käynyt meillä."

Andrees katsahti melkein hämillään hänen hymyileviin kasvoihinsa.
Silloin viimein muisti hän: "Ah, poikanen! Esikoinen! Antakaa anteeksi!"

Kun Eva lähti ulos, ilmestyi Heim, takki vielä kädessään ja kiirehtien.
"Tule", sanoi hän ja vei Andreeksen pitkän kammarin ikkunan ääreen.

Siellä ajoivat kartanosta sateesta märkää hiekkatietä vaunut, jotka olivat kuormatut täyteen matkalaukkuja. Niissä istui itse vanha Hobooken: hän teki muuttoa. Koulutalon seinämällä seisoi toistakymmentä lasta rivissä, ja antoivat räystäsveden, jota tippui olkikatolta, juosta tollukoilleen ja kengilleen. He katsahtivat toisiinsa, ja vähitellen, kun rohkeutensa kasvoi ja vaunut etenivät, hajausi rivi ja he huusivat: "Nyt ei säälitä. Ei säälitä. Livistäkää linnun tietä täältä! Kuule, nytkös kerrankin laulamme. 'Sä isänmaa, oo tyynnä vaan'."

Heim nauroi, hän oikein säteili, hän, ikävä kyllä, voi vielä iloita tuhmista pojanjuonista; mutta Andrees katseli vakavana.

Kolmantena päivänä huhtikuuta, kun sää sen salli, ryhdyttiin rakennustyöhön. Säikän juurella ja sen suojissa seisoo se, pyöreän lammikon vierellä. Alhaalla maakerroksessa on neljä huonetta, etuvälikkö, kyökki ja kaksi kammaria. Muu osa taloa kuuluu karjalle, alhaalla on avara läävä, sen lattia on lujaksi sotketusta savesta, kuten tuvassa, ylhäällä on tilaa talvirehulle. Rakennus on luja, muurattu sementillä, seinät vahvat, kymmentätuumaa paksut, ikkunat pienet, ja katto raskas tiilikatto. Se on ihan vastakohta kesäasunnolle.

Talorakennuksen ja juottopaikkojen ympärille on piiriin, joka käsittää hehtaarin alan maata, rakennettu valli ympyrän muotoon, se on noin viittä tai kuutta metriä korkea, ja on varsinkin meren puolelta leveä ja tukeva; se on tehty mullasta. Mutta jotta sen pinta saataisiin lujittumaan, on ruohonummelta leikelty nelikulmaisia turpeita, jotka kasvavat tiheätä ruohikkoa, ja ladottu niitä vierekkäin sille. Ensi kuukautena näki vielä turverivien suorat rajat, mutta kesällä ne kasvoivat pian umpeen; ruoho versoi rehevänä, turpeet maatuivat kiinni, ja nyt oli vallilla viherjä luja takkinsa.

Neljäkymmentä miestä teki työtä kaksi ja puoli kuukautta. Kaikki olivat täkäläistä työväkeä, enimmäkseen miehiä, jotka ovat tottuneet rannikkoseututöihin. Andrees Strandiger piti lujaa komentoa heidän kesken, mutta hänestä pidettiin sentään, koska hän, vaikka olikin toisinaan harvapuheinen ja, kuten sanoivat, hieman äköttelevä, kuitenkin aina oli oikeamielinen, eikä vaatinut enempää, kuin mitä mies voi tehdä: he tunsivat myöskin, että hän tarkoitti heidän parastaan. Hän piti tarkkaa huolta siitä, että he saivat hyvän ruuan, ja toimitti tunnollisesti ne postilähetykset, jotka he antoivat, hänen mukaansa Büseniin, iähetettäviksi vaimoille ja lapsille: ja laskivat hänelle ansioksi, ett'ei hän sallinut mitään naukkuja saarella, mutta sensijaan toimitti heille maksutta hyvää kahvia, jota Antje valmisti. Toisinaan, sadepäivinä, oli työ raskasta ja vaikeata. Kun valtasi mielet yksinäisyyden tunne tai ikävöitsivät vaimojaan, silloin oli alakuloista ja nyreätä Flackelholmilla. Mutta oli monta iltaa myöskin, jolloin oli hiljaista ja ystävällistä ja jolloin säikältä kajahteli iloinen laulu.

Täällä näinä kuukausina ja tällä työpaikalla alkoivat raittiuspyrinnöt ensi kertaa vaikuttaa näillä seuduin. Työntekijäin joukossa oli joitakuita Eiderstedtistä ja Tondernista, jotka kieltäytyivät kaikista väkijuomista. Ensi aluksi saivat he kärsiä hiukan pilkkaa, mutta sitä ei kestänyt kauan. Kahvitarjoilu, joka sai Antjen maineeseen, vaikutti myöskin puolestaan. Kun Kristoffer Dwenger kesäkuussa palasi kylään, perusti hän ensimmäisen raittiusseuran näillä seuduin.

Kymmenentenä päivänä kesäkuuta, Friedrich Strandigerin kuolinpäivänä, olivat rakennus ja valli valmiina. Kun ei koko saarella ollut yhtään viherjää lehteä, sitoi Kristoffer Dwenger keltaisesta rantavehnästä seppeleen ja ripusti sen tuuliviirille rakennuksen päätyssä.

Sinä aamuna lähti aikaiseen Eschenwinkelistä matalikolle viidet työvankkurit peräkkäin.

Ensimmäistä ohjasi Heim, hänen vierellään istuivat Eva ja Ingeborg, näiden takana, toisella istuimella Reimer ja Telsche Spieker ja Bertha Witt. Toista vankkurin ohjasi valtuusmies Möller, joka omistaa Koogissa, lähellä rantatoetta suuren maatilan, ja joka aina on harrastuksella seurannut ranta-toe töitä ja hommia matalikolla. Hänen vierellään istui Haller, suussaan lyhyt piippunsa ja puhui älykkäästi ja opettavasti kaikellaisista luonnonilmiöistä, joita esiintyy matalikolla, ja väitteli valtuusmiehen kanssa, joka katsoi asioitu enemmän hyödyn kannalta. Heidän takanaan istui Anna Haller, joka hiukan huolissaan katseli ympärilleen ulos avaralle autiudelle. Hän ei ensin aikonut mukaan, hän ei nimittäin ole mikään sankaritar, vaikka toisinaan on Olevinaan. Mutta kun hän kuuli, että uusi pastori lähtisi mukaan, päätti hän sittenkin lähteä. Nyt istui tämä hänen rinnallaan vankkureissa, ja tämä järkevä mies, joka jo oli kokenut monellaista elämässä — hän oli useat vuodet ollut apulaispappina eräässä suuressa kaupungissa — kummastelee itsekin, kuinka kotoisen hupaiselta, hänestä tuntuu, kun hän siinä haastelee seitsentoisiavuntiaamn vierustoverinsa kanssa. Hän on jo muutaman kuukauden tuntenut hänet, mutta päättää nyt käydä useammin koulutalolla. Siellä on niin rattoista ja pappila on avara ja tyhjä, ja äitinsä, puusepänvaimo, on sanonut hänelle:

"Jos vaan käy päinsä, Hannu, niin ota hiukan huomioosi meitäkin. Ota itsellesi vaimo vaatimattomasta perheestä, niin ett'ei minun tarvitse olla sydän kurkussa, kun joskus tulen tervehtimään luoksesi."

Kolmatta vankkuria ohjasi Kristian Möller. Munkkilan emännän poika, jolla on tila Witten Knee'ssä. Hän on Heimin kehoituksesta mukana retkellä, sillä vaikka hän onkin nuorempi, on hän sentään kimnaasiajoilta hyvä tuttu Heimin ja Andreeksen kanssa. Hänen rinnallaan istuu rouvansa, jolla on vaaleat hiukset ja kirkkaat lapsen silmät. Heidän takanaan makaavat oljilla Peter Nahwer ja Pellwormer. Nämä tahtovat päästä näkemään tuota uutta maata, sillä vaikka he jo ovat yli neljäkymmentä vuotta asuneet Eschenwinkelissä, eivät he vielä ole käyneet Flackelholmilla. Heidän keskustelunsa sujuu vaikeasti ja hitaasti, sillä Pellwormer, joka on liikutettu tästä suuresta matkasta, änkyttää pahennuin kuin tavallisesti ja Peter Nahwerin täytyy kiivaasti imeä piippuaan, koska on vastatuuli. Sillä vaikka hän imeekin sammunutta piippua, on hän sentään säilyttänyt kaikki oikean tupakoitsijan tavat, hän ottaa pitkiä tai lyhyitä vetoja, riippuen kulloinkin mielentilastaan, sypistää suutaan ja siristää hiukan silmiään, kun hän puhaltaa savua ulos: hän imee lujimnmin kun on vastatuuli; väitetäänpä, että hän, ollessaan yksin verstaassaan, toisinaan ottaa piipun suustaan ja ripustaa sen naulaan sanoen: "Taitaa tulla liikaa jo". Yritettyään muutaman kerran turhaan kertoa, mitä hänellä on sydämellään, noutaa Pellwormer taskustaan esiin erään kirjeen ja pitää sitä matkakumppaninsa silmäin edessä. Tämä koettaa saada tolkun siitä ilman nenälaseja. Kristian Möller on alottanut pienen hauskan kinan rouvansa kanssa, tämä väittelee kirkkaalla äänellään kiivaasti vastaan: vankkurit rämisevät, oljilla kuuluu katkonaisia puoliksi lausuttuja sanoja, toisinaan saa Peter Nahwer selvän jostakin sanasta, toisinaan taas saa Pellwormer sanotuksi jonkun sanan. Se on kirje Thiel eukolta Kaliforniasta.

Neljännet ja viidennet vankkurit ovat täytenään naisia Eschenwinkelistä ja kylästä, joiden miehet tänään saavat työn päätteeseen Flackelholmilla. Ensimmäisiä ohjaa Wilhelm Rohde, jonka rinnalla istuu äitinsä. Frans Strandiger, jolla hän nyt on suurrenkinä, oli tarjonnut hänelle ajoneuvot. Hän oli silloin näyttänyt jotakuinkin tuimalta: "jos haluat mennä katsomaan juhlia Flackelholmilla, voit ottaa yhden suurista puuvankkureista. Ota se täyteen naisia, jotka tahtovat lähteä matkalle, ja varo, ett'et jää jälille toisista." Sen jälkeen oli hän töykeästi kääntynyt poispäin.

"Tulee melkein sääli häntä, pelkään, ett'ei hän enää ikinä toivu entiselleen."

"Seista kuusi tuntia kylmässä maaliskuunvedessä, se ei ole mitään leikintekoa se."

"Lähimmässä tulevaisuudessa menee hän kuukauden ajaksi Hampuriin ottamaan kuumia kylpyjä, jotta jalkansa taas paranisivat."

"No… tuohan on muodon vuoksi vaan. Ilma kääntyi myrskyksi: he ajautuivat Flackelholmille. Eihän siitä sen enempää."

Niinpä matkasivat nämä viidet vankkurit matalikolla. Aurinko paistoi: märkä maa välkkyi ja välähteli aavalti ja avaralti; suuria lokkiparvia etsi pyydystysriuittojaan.

Kun he näkivät tuon viheriän maan ja pitkän valkean säikkäjonon, ja sen edessä, tehden kulman sitä vastaan, pyöreän vallin ja lipun punaisen katon yllä, silloin valtasi ihmiset voimakas liikutus: moni nousi vankkureilta jo tuolia puolen Dieksander Gatt'in, jonka läpi matkatessa kajahteli tuontuostakin ilohuudahduksia. Muutamat naiset tohtivat riisua kengät ja sukat jaloistaan. Siten ajoivat tai kävivät he valkealla hiekalla. Sampikalastajat, jotka seisoivat kaukana venheittensä vieressä, viittoilivat naisille ja huusivat heille jotakin, joka sentään hukkui mereen, ennenkuin ehti perille. Siitä ei tainnut olla vahinkoakaan.

Miehet Flackelholmista tulivat verkalleen vallilta alas vankkureita vastaan ja tervehtivät jommoisellakin arvokkuudella tulokkaita. Varsinkin oli Kristoffer Dwenger saanut käytökseensä jotain niin levollista ja varmaa, että vaimonsa otti häntä käsivarresta, veti syrjään ja sanoi: "Mikä sinun on, Kristoffer? Ethän kysy lasten perään?" Silloin kertoi Dwenger hänelle kaiken, kuinka hän pitkät ajat oli ollut ihan nauttimatta väkijuomia, ja kuinka hän oli hyvillään siitä, ja kuinka hän oli päättänyt vastaisuudessakin pysyä raittiina. Vaimonsa kuunteli häntä ajatuksiinsa vaipuneena, sitte katsahti hän ylös häneen, kasvoillaan kuuma iloisuus, otti hänen käsivartensa ja lähti toisten luokse, ja piti päätään taas ensi kertaa monosta vuodesta ylhäällä.

Andrees oli nostanut Ingeborgin vaunuista ja oli mennyt hänen kanssaan sisään ja astunut tupaan; siellä sulki hän hänet syliinsä, hyväili ja suuteli häntä. Ingeborg ei sanonut sanaakaan, riippuessaan hänessä, mutta nyt hän ei enää salannut silmiään.

Antjea ei oltu voitu saada jättämään sijaansa kahvipöydän takana ja menemään katsomaan vaunujen tuloa: hän oli liiaksi tietoinen tehtävänsä tärkeydestä. Hän oli kaikista ylpein ja onnellisin.

Kahvin jälkeen, jonka ohessa oli tarjottu tukevia voileipiä, kylmää lihaa ja munia, tehtiin pitkä kävelyretki rannalle ja sitte ruoholakeuden poikitse takaisin. Andrees ja Ingeborg kävivät valtuusmies Möllerin rinnalla: siinä lausuttiin monta järkevää sanaa, ja neuvoteltiin monesta taloudellisesta kysymyksestä. Kristian Möller asteli Evan rinnalla ja kertoi, rouvansa vilkkaitten vastalauseiden keskeyttämänä, kertomuksen kihlauksestaan entisen Frauke Knee'n kanssa, ihan heidän takanaan astelivat Heim ja Frauke iloisesti haastellen.

Tämän pitkän kävelyn jälkeen aukaisi Reimer savilattialla oluttynnörin ja kertoi siinä ohessa, että tislaaja — hieno nimitys! — kaupungissa oli sanonut, ett'ei hän vielä ollut ansainnut groscheniakaan Flackelholmista. Raittiusväkeä oli hän pahasti pilkannut ja ilkuillut: joka juomarista, oli hän sanonut, jonka nuo kalpeanaamat viekottavat pois väkevistä, kärsin minä sadan markan tappion. Silloin nauroivat kaikki kuulijat ja olivat iloisia, varsinkin naiset näyttivät tyytyväisiltä.

Kun lasit olivat täytetyt, nousi Heim Heiderieter Antjen suureksi ja neuvottomaksi kummastukseksi hänen kahvipöydälleen, löi rintaansa, ja piti seuraavan puheen:

"Ystäväni! Rakkaat juhlatoverini! On vanha kunnioitettava tapa, että uusi talo vihitään seppeleellä ja puheella. Seppele, jonka Kristoffer on solminut rantavehnästä" — Kristoffer Dwenger lensi ilosta punaiseksi — "riippuu jo paikallaan; puheen suonette minun pitää.

"Tämä paikka, ystäväni, jolla nyt seisomme, on vanhoina ammoisina aikoina ollut mannermaata, jolla ihmisiä on asunut, se on sortunut yöhön ja perikatoon, hurjistuneet aallot ovat haudanneet pellot ja talot ja ihmiset… Siten on joskus kansamme vapauskin sortunut yöhön ja perikatoon. Vallit, jotka isämme omilla ruumiillaan olivat rakentaneet Bornhöved'illä ja Hemmingstedtillä ja monella muulla tappotanterella, eivät enää kestäneet. Tanskalainen nousuvesi murtausi sisään, aina kauemmas maahan, aina pelottavampana, kunnes Idstedtin luona kaikki suistui turmioon.

"Koitti maallemme suruisa aika. Olimme kansa, jolla ei ollut oikeutta, jolla ei ollut kunniaa, häväisty kansa. Ylläsi vinkui ruoska, Schleswig-Holstein. Rajaton, määrätön oli kärsimyksemme ja tuskamme, sillä seitsemänsataa vuotta olimme me taistelleet ja vastustaneet. Kansalta, joka oli tottunut vapauteen, sitoivat he molemmat kädet, lokkiparilta, joka oli tottunut liitelemään aavaa matalikkoa, leikkasivat he siivet. Me kirskutimme hampaitamme vimmassamme, me kohotimme kahlehdittuja käsiämme, huutaen ylös äiti Germaniaa kohden.

"Ja kun siten loimme apua-anovan katseemme sinne, oli juuri koittanut aika, jolloin hän, joka kauan oli uneksinut, aukaisi loistavat silmänsä ja näki lastensa kärsimykset ja kutsui lapsensa taisteluun. Niinä vuosina kohosi meren povesta tämä Flackelholmin saari. Se kasvoi, kasvoivat meidänkin toiveemme. Muodostui sille viherjöivä kevätkenttä, viherjöiväksi kevätkentäksi puhkesivat meidän toiveemmekin.

"Ilman uhrejaan se ei tapahtunut: Düppel… Verneville. Antje, sinä tiedät sen." Antjen silmissä leimahti tuli. "Flackelholmin kevätkenttä on sekin maksanut ihmisuhria. Tänäpäivänä kolmekymmentä vuotta sitten jäi Friedrich Strandiger autiolle matalikolle.

"Ystäväni! Oli tuokion kuollutta maassamme. Kinastelimme keskenämme kuin yhteensullotut lapset, jotka ovat suletut samaan huoneeseen, muutamat loikoilivat toimettomina upean talon kynnyksellä ja antoivat auringon paahtaa päälleen. Flackelholmilla mutautuivat ojat umpeen ja hedelmätöntä säikkähiekkaa tuprutteli vihannalle maalle, tuprutteli vuosikausia… Mutta silloin karaisimme taas itsemme miehiksi, meistä rupesi tuntumaan ahtaalta huoneessa, me tempaisimme oven auki, me astuimme kynnykselle ja katsoimme ulos maailmaan, jota juuri jaettiin. Silloin muisti Andrees Strandiger tämän saarenkin, ja muuttui siirtolaisviljelijäksi, muutti miehineen tänne, ja otti haltuunsa tämän, saksalaisen isänmaamme nuorimman saaren.

"Ystäväni! Me toivomme, että, kuten täällä tullaan tekemään työtä uljaasti ja voimakkaasti, että samoin tehdään työtä kaikkialla, koko linjalla. Sylt'iin ja Röm'iin asti. Me tahdomme voittaa meren, tuon hurjana riehuvan meren, joka on haudannut isämme. Ja siksi sanon nyt: eläkööt, eläkööt jokainen, ylhäisimmästä ylitarkastajasta Berlinin linnassa ja hänen virkamiehistään, jotka täyttävät velvollisuutensa rantatokeiden, rantamaiden, säikkien ja matalikkojen vaalijoina ja valvojina, asti aina jokaiseen matalikolla työskentelevään työmieheen saakka, joka seisoo lapio kädessään liejussa ja niihin, jotka asuvat täällä, tässä lujassa talossa, eläkööt he… eläkööt…"

Kun taaskin oli tullut hiljaista, jatkoi hän vielä, ja nyt vilkahti veitikkamaisuus esiin silmistään.

"Rakkaat juhlatoverit! Vaimoni, jolla ei suotta ole nimenä Eva, on sanonut minulle: 'Jos aiotte viettää perustajaisjuhlaa Flackelholmilla, pitää teidän kutsua naiset mukaan, juhla ilman naisia on kuin kukka ilman tuoksua.' Niinpä olemmekin kutsuneet naiset mukaan, emmekä kadu sitä. Olemme taaskin kerran saaneet tuta, että mies ja nainen vasta yhdessä muodostavat kokonaisen ihmisen, ja säälimme muutamia vanhimpia ystäviämme, että he ovat jääneet puolinaisiksi, ja muutamia nuorista ystävistämme, että he vielä ovat puolinaisia." — Peter Nahwer unohti säikähdyksissään imaista piippuansa. — "Mutta keskessämme on kaksi, kaksi puoliskoa, jotka sopivat yhteen, ja jotka siis lähimmiten yhtyvätkin, eläkööt Andrees ja hänen morsiamensa, sulo Ingeborg, eläkööt!"

Myöhemmin — kello oli noin neljä — siirrettiin muutamain naisten pyynnöstä pöydät ja penkit välikölle ja ruvettiin tanssimaan. Se oli jykevää tanssia, sillä miehillä oli pitkävartiset raskaat ojasaappaansa yllään ja tukevista askelista jymähteli savipermanto. Peter Nahwer ja lauluniekka Pellwormer, jolle olut hieman oli noussut päähän, lauloivat vanhoja tanssisäveliä. Kun Heim tuli sisään kehoittamaan lähtöön, seisoi Antje Witt säikähtyneen näköisenä hanhiensa edessä, jotka olivat eräässä välikön nurkassa, heikon suojuksen takana ja levitti hameenhelmojaan niitä suojellakseen, ja Pellwormer pyyhki par'aikaa palasta kuivaa savea kaulukseltaan, jonne sitä oli lentänyt jonkun saappaan korosta.

Nousuveden lasketessa lähtivät nuo viidet vankkurit paluumatkalle ja saapuivat onnellisesti, ennen iltahämärän tuloa perille mannermaalle.

Pari viikkoa myöhemmin eräänä rauhaisana kesäkuun päivänä — Frans Strandiger oli vielä Hampurissa — vietettiin häitä Strandigerkartanossa. Sokea istui nojatuolissaan ihan niiden kahden vieressä, jotka seisoivat alttarin edessä. Kumartuneena, pää taipuneena eteenpäin, rauhallinen ilme kapeilla kasvoillaan kuunteli hän nuoren papin korutonta puhetta. Perästäpäin kun vieraat olivat jättäneet huoneen, lepäsi Ingeborg polvillaan hänen tuolinsa edessä ja kätki vaalean päänsä vanhan rouvan syliin.

Pöydän ääressä syntyi vilkas, vaikka hillitty keskustelu. Haller puheli rouva Strandigerin kanssa menneisyydestä, vapisevin käsin etsi rouva hänen kätensä ja piti siitä: hän oli nähnyt ja kokenut kaiken hänen kanssaan. Andrees nousi ylös ja kiitti lyhyesti kaikesta ystävyydestä ja uskollisuudesta, joka oli tullut hänen osakseen kotiseudulla. Heimilla oli aikomus puhua joku sana kolmesta toveruksesta, mutta piti asiaa sentään liika arkaluontoisena ja alkoi kiusata ja härnäillä Anna Halleria, joka istui pastorin rinnalla, ja meni tietysti liika pitkälle. Syntyi silmäniskuja ja kuiskuttelua ympäri pöytää: lopuksi loi Anna Haller kyyneleisen katseen Heimiin ja pakeni äiti Strandigerin kammariin, josta pastori nouti hänet takaisin, kun Ingeborg ensin oli käynyt lohduttamassa häntä.

Iltapäiväpostissa tuli, paitsi useita onnentoivotuskirjeitä, myöskin kirje Frans Strandigeriltä, jossa hän ilmoitti, että hän jalansäryn vuoksi oli pakotettu sanomaan irti vuokrasopimuksensa syksyksi. Edelleen kertoi hän, että hän aikoi luovuttaa enonsa koko omaisuuden. joka muuten teki enää ainoastaan kolmekymmentä tuhatta markkaa, sisarelleen yksin. Kun Andrees oli antanut tämän kirjeen rouvalleen, oli vielä edessään eräs virallinen kirjelmä, varustettu yleisen syyttäjän virkasinetillä. Andrees Strandiger kutsuttiin oikeuden eteen todistamaan huvijahti "Felixin" haaksirikon johdosta. Oli nimittäin ilmennyt perusteltuja epäluuloja siitä, että Hobookenin kanssapurjehtija, Frans Strandiger, oli tehnyt itsensä syypääksi huolimattomuuteen.

Heim tuli, kun Andrees viittasi hänet luokseen, ja heitti miettivän silmäyksen kirjelmään: "Hän on ollut liika ylpeä, puhuakseen itsensä vapaaksi", sanoi hän. "Hän olisi voinut tehdä sen helposti, mutta valehteleminen ei kuulu tapoihinsa."

He päättivät toistaiseksi vaieta asiasta. "Kirjoitan hänelle", sanoi Andrees, "ja pyydän häntä ilmoittamaan, miten tämän syytteen kanssa oikein on, ja mitä muita suunnitelmia hänellä on."

Iltapäivällä kello kolmen tienoissa jättivät Andrees ja Ingeborg hyvästit äidilleen. Andrees voi nyt sanoa hänelle, että he molemmat palaisivat hänen luokseen syksyksi, mahdollisesti jo aiemminkin.

Kun tänä iltana, onnellisesti suoritetun ylimenon jälkeen, vastavihityt seisoivat rinnakkain vallilla ja iaskeuva aurinko laski pitkiä kultaisia siltoja meren yli heidän luokseen, silloin tuntui heistä, kuin seisoisivat he kahden Jumalan avoimien silmien edessä. Ingeborgin suu sulkeutui, ja hänen silmänsä muuttuivat hiljaisiksi, ja he ajattelivat menneisyyttä.

"Sinä olet muuttunut ihan toiseksi ihmiseksi, Andrees." sanoi Ingeborg ja laski päänsä hänen olkapäätään vastaan.

"Niin… Minulla oli aiemmin omituinen tyytymätön halu nauttia elämästä, kuten sanotaan. Kolkkoa nautintoa tuo! Nyt minulla on rohkeutta tehdä ja luoda jotain: ja se on toista se. Ingeborg."

Ingeborg nojausi lujemmin häntä vastaan. "Tule", sanoi hän tuokion kuluttua, "tulee viileätä."

He menivät alas viettävää vallitietä. Antje Witt tuli heitä vastaan katsomaan lampaita, jotka olivat laitumella viheriällä kentällä.

Kun he molemmat tulivat väliköltä ensimmäiseen huoneeseen, joka oli sisustettu yksinkertaisesti ja kodikkaasti — ovi toiseen huoneeseen oli auki — heittäysi Ingeborg tulisen rakkautensa valtaamana hänen rintaansa vastaan.

Syksyllä palasi Frans Strandigerkartanoon takaisin — sittekun hän jonkun kuukauden oli istunut vankilassa — luovuttamaan tilaa Heimille. Taloa oli tänä kesänä vanhaan tapaan hoitanut vanha Hans Stühen, joka monta vuotta oli rouva Strandigerin aikana ollut talouden etunenässä.

Frans Strandiger näytti jotakuinkin toipuneelta, ainoastaan kävi hän kankeasti, ikäänkuin olisi rautaa jaloissaan.

"En ymmärrä", sanoi Frans nyrpeästi, "miten olet saanut noin kelpo vaimon. Luulin varmasti, että sinä naimishommissasi tekisit tuhmat kaupat."

"Kiitoksia!" sanoi Heim iloisesti. "Ilmoitan siitä rouvalleni. Noh. sinähän näytät koko terveeltä. Olen iloinen, että olet noinkin toipunut."

Frans naurahti katkerasti. "Toipunut? Kun käyn kaksikin tuntia vaan tavallista kävelyä, ajettuvat jalkani."

"Näyttää hiton epätietoiselta siinä suhteessa! En tiedä, mitä minä ruumiilla, mitä sielulla. Teillehän tuo on kevyttä, on perintö maan päällä ja perintö taivaissa."

"Hyvin sanottu!" tokaisi Heim. "Tuo oli hyvin sanottu, poikaseni. Juuri maanpäällä olevan perinnön vuoksi olen tässä nyt, taivaallinen perintö on sinun omakohtainen asiasi. Andreeksen puolesta on minulla toimena kysyä sinulla, mitä suunnitelmia sinulla nyt on."

Silloin istahti Frans raskaasti alas, eikä voinut salata masentumustaan ja alakuloisuuttaan, niin paljon kuin hän koettikin karaista itseään. "Minulla ei ole mitään suunnitelmia."

"Voinko jäädä tänne? Pitääkö minun ruveta pehtooriksi? Sinulla vai Andreeksellako?… Se on totta, en ole niin vahva kuin ennen. Kun vesi on neljä tuntia käynyt miestä kurkkuun… mutta siihen en sentään vielä pysty mukautumaan."

Heim ravisti päätään. "Olet kiihdyksissäsi", sanoi hän. "Mutta kuulehan! Näetkös! Me kaikki kolme, me toverukset, olimme vieraissa ja olimme unohtaneet kotiseutumme, mutta tiemme johti meidät kaikki tänne takaisin. Kun nyt olimme täällä, tapahtui Andreekselle ja minulle näin: me rupesimme pitämään synnyinseudustamme: myrskyssä otti se sydämemme. Nyt olemme muuttuneet työntekijöiksi sen hyväksi, minä kaivaudun sen vanhoihin aikakirjoihin ja teen väkivaltaa sen kankaille. Andrees on jo vuoden ajat toiminut Flackelholmilla ja saanut aikaan suurta. Nyt kysyn sinulta, kolmannelta toveruksista: lähdetkö sinä taaskin kotiseudulta vieraisiin?"

Silloin nousi Strandiger ylös ja lähti ikkunan ääreen ja katseli ulos.
Länsituuli humisi jalavien latvoissa.

"Jäisinhän tänne", virkkoi hän viimein. "Olen jättänyt tänne jalanjälkiä, jotka ovat astutut syvälle ja kahdesti olen kamppaillut meren kanssa."

Heim nousi ylös ja astui nopeasti hänen luokseen. "Andrees käskee kysyä sinulta, suostutko asettumaan asumaan Flackelholmille ja hoitamaan saarta hänen puolestaan?"

Frans ei kääntynyt päinkään ja vaikeni hetken: "Soma ajatus", sanoi hän sitte jyrkästi. "Maanpakoon! Flackelholmille tuo vaarallinen otus!"

"Noh, jaa", murahti Heim… "Tiet täällä vanhalla manterella ovat hieman kapeita sinun käydäksesi ja ihmiset, jotka käyvät niillä, vaativat hiukan suurempaa arkatuntoisuutta, kuin mitä sinä olet taipuva osoittamaan. Sinulla pitäisi olla suuri avara maatila, mutta semmoista ei sinulla ole. Tai pitäisi sinun siirtyä länsi-Afrikaan; mutta sitä et voi jalkojesi vuoksi. Mitäpä jää siis enää muutakaan eteen? Flackelholmille! Siellä ei ole teitä, eikä ihmisiä! Saat viettää siellä elämää, jommoista itse haluat. Kun sopii sinulle, teurastat oinaan, ja pidät iloa asuntotoveriesi kanssa, ja taaskin, kun sopii, nouset vallille, ja tähystelet Strandigerkartanon jalavia kohden, ja taaskin, kun sopii sinulle, tulet tervehtimään ystävääsi Heim Heiderieteriä."

Hän asteli tuokion edes- ja takaisin. "Hän ei saa yhtäpäätä sekaantua toimiini", sanoi hän sitte työläästi. "En tahdo tehdä tiliä joka lapionpistosta."

"Et tarvitsekaan… Hän on jättävä sinulle vapaat kädet. Saat toistaiseksi kymmenenä vuotena suorittaa vissien suunnitelmien mukaan mittaustöitä. Kun valvot niiden toimeenpanoa, saat saaren tulot palkaksesi. Hevoset ja veneen jättää hän käytettäviksesi. Pyydän sinua, tule iltapäivällä meille kahville ja lue välikirja, jonka Andrees on laatinut. Tulet tyytymään toimeen, jonka hän antaa sinulle."

"No… olen iloinen, ett'et ole ihan haluton tuumaan. Jos saan sanoa sinulle totuuden: niin olet sinä iloinen, että olet saanut tämän tarjouksen. Sinä ja Flackelholm, te kuulutte yhteen. Raju ja ankara olet sinä, raju ja ankara on morsiosi! Olet vielä antava haudatakin itsesi Flackelholmille!"

"Toivoisin", sanoi Heim, "ett'eivät kolme uskollista toverusta ainoastaan tuottaisi kunniaa nimelleen, vaan että he myöskin taas tulisivat todellisiksi ystäviksikin."

Kahdeksan päivää myöhemmin lähti Frans Strandiger Büsenista matkalle
Flackelholmille. Blauortin kohdalla tulivat venheet toisiaan vastaan.
Vaihdettiin pari sanaa, mutta eivät saaneet toisiaan kuulemaan.

KYMMENES LUKU.

Kolme toverustamme ovat nyt tulleet siihen ikään, jolloin ihminen lakkaa olemasta yksin maailmassa, ja jolloin hän pyrkii päästä jonkillaiseenkin sopuun maailman kanssa. Ihminen asettuu siinä ijässä aina jollakin tapaa eturintaan. Hänestä tulee kansalainen, jäsen, kanssatyöntekijä; yksi yhdellä alalla, toinen toisella. Yksi hankkii itselleen jäsenyyden jossakin arvossapidetyssä keilanheittoklubissa, toinen rupeaa kanssatyöntekijäksi johonkin suurempaa vakavampaan tehtävään.

Kolme toverusta ovat siinä ijässä, jolloin ratkaistaan, tuleeko ihminen elämänsä loppupuolella saavuttamaan ja toimittamaan jotakin kelvollista ja arvokasta. Mitä merkitsevät nuoruusvuosina lahjat? Ne muodostuivat monolle höyhenpatjaksi, jolla hän loppupuolen elämäänsä lepää pehmeästi ja veltosti. Mitä merkitsee avioliitto? Moni on siinä muuttunut epäluuloiseksi ja kiusoittavaksi. Mitä merkitsee tulinen nuorekas innostus? Se on useasti heti ensimmäisessä vinhemmässä tuulessa palelluttanut nenänsä. Mitä merkitsevät hyvät aikomukset? Kun tuli aika toteuttaa ne, olivat ne unohdetut.

On kolmesta toveruksestamme sanottava, että he herättävät hyviä toiveita. He ovat kaikki kolme sanan hyvässä merkityksessä nykyaikaisia ihmisiä; heissä ilmenee näiden kaksi esiintyvimpää ominaisuutta: he tietävät, että he ovat jotakin, ja heissä elää vakaumus, että heidän pitää auttaa, neuvoa ja tehdä työtä.

Andrees seisoo ylpeällä voimakkaalla tietoisuudella kristillisen maailmankatsomuksen pohjalla. Hänellä on Herra, joka on voimakas ja väkevä, ja hän on palveluksessa, joka on kaunis. Tuon muinaisajan pakanan tosikristillinen sana: "En ole olemassa vihatakseni, vaan rakastaakseni", on kuin lausuttu hänen sisimmästä sielustaan. Hän on tyyni mies, jonka ajatukset liikkuvat hitaasti, mutta joka toimii terävästi ja varmasti. Ystävänsä perustauvat hänen sanoihinsa, ei siksi, että ne olisivat ehdottomasti oikeat, vaan siksi, että he tietävät, että ne ovat tunnollisen ajattelun tuloksia.

Kun tuli ratkaistakseen, miten heidän tulisi menetellä Maria Landtin omaisuuden kanssa, jota ei hän eikä Ingeborg tahtoneet käyttää omaksi hyväkseen, eivät he kumpikaan kauvan epäilleet. Kukaan ei seuduillamme tunne paremmin kuin Andrees Strandiger, missä on maatyömiesten puutteen juuri. He ovat, vakuutettuina siitä että siinä toimivat vainajan mielen mukaisesti, perustaneet vainajan rahoilla "Maria Landtin rahaston", Strandigerkartanon rajalle, Stülperkoogia päin. tien varrelle, on näillä rahoilla perustettu pari pientä palstatilaa, ja etelään metsästä, Heimin kankaan rajalle, jossa maapohja on saviperäistä, toiset viisi, joiku samoin ovat kooltaan pieniä, ja myyty ne nuoremmille kunnollisille työmiehille. Näiden tilojen raha-asiat järjestettiin valtion hypoteekkipankin välityksellä; lahjarahaston pääoman tarkoituksena on ainoastaan helpottaa tilalle pääsemisiä, ja keventää korkotaakkaa senverran, että se tulee siedettäväksi.

Andrees Strandiger on kaikella sillä ahkeruudella,' jota tämä tehtävä vaatii ja kaikella tunnollisuudellaan antaunut tilansa hoitoon. Kaikkien noiden palstatilojen avulla, joita hän muodosti kartanonsa lähistölle, on hänelle ollut mahdollista hankkia itselleen valiojoukko kelvollista työväkeä. Loput saa hän nummikylistä, nekin kelpoa maataomistavaa väkeä.

Ajan tarve ja vaivanalaisuus, jota hän näkee ympärillään, ja tyytymättömyys, joka on vallannut niin monet mielet, on saanut hänen tulisella innolla ja kaikella tunnollisuudellaan ja perinpohjaisuudellaan antaumaan kansantaloudellisiin tutkimuksiin. Kuntalaisten luottamus on tehnyt hänestä kunnan esimiehen, maakunnan luottamus on asettanut hänet maanviljelysseurojen johtoon, kohta on hän istuva piiripäivillä, ja lopuksi myöskin maakuntapäivillä. Näitä asioita käsittelee hän tunnollisuudella, joka lähentelee turhantarkkuutta.

Luonnollisesti ei ole hänenkään taivaansa ihan pilvetön. Missä on perhe, jolla ei olisi ristiänsä? Jos hän johtuu ajattelemaan menneisyyttään, saa rouva Ingeborg ponnistaa kaikkensa, saadakseen häntä rohkaistuksi taas. Kun hän kerran luki erään suuren kansanmiehen teoksessa sen sanan, että ihminen tekee viisaasti, jos hän nuoruudessaan omistaa jonkin asian omakseen, jonka vielä täytyy taistella edistääkseen, silloin on hänellä vanhuudessaan oleva ilo saada nähdä sen hänen apunsa kautta voittaneen, silloin valtasi hänet alakuloisuus ja mielemnasennus useaksi päiväksi; hän ajatteli turhaankuluneita nuoruusvuosiaan.

Frans Strandiger asuu jo vuosia sitte Flackelholmilla. Hän ei ole ruumiillisesti terve. Tuo jättiläisvahva on nyt enää ainoastaan vahva, ja valittaa usein, että kun hän viisituntiakin vanu astelee hiekassa ja liejussa niin jalkansa rupeavat sattumaan ja ajettuvat. Hän on yhä vielä itsevaltiailla taipumuksilla varustettu mies, eikä osaa tulla ihmisiä persoonallisesti lähelle, ne ovat hänen työntekijöitään tai miehiä, joille hän antaa neuvoa ja apua saadakseen niiltä samalla mitalla takaisin. Hän on muuttunut kuitenkin kohtuullisemmaksi ja oikeamielisemmäksi. Siitä saakka kun hän omassa ruumiissaan sai kokea, että hänenkin, niin vahva kun olikin, olisi täytynyt sortua ilman Jumalan ja ihmisten apua, on hän muuttunut lauhemmaksi.

Hän on oikea uskollinen. Elämänsä on vaivalloista, ankaraa, yksinäistä. Se ei ole vaaroitta, ja voi kylläkin tapahtua, että hän löytää loppunsa joskus matalikolla tai aalloissa. Häntä pidetään kaiken sen hyvänä tuntijana, mikä koskee Pohjanmeren rannikkoa, ja hänellä on monellaisia suunnitelmia. Rantatokeitten rakentaminen, merisammalen koonti, ulkomerikalastus ovat asioita, joissa ajatuksensa yhtäpäätä liikkuvat. Mutta kun kerran joku esitti, että pitäisi Flackelholmista muodostaa kylpypaikka, naurahti hän lyhyesti, kuten naurahdetaan suurelle tuhmuudelle.

Politiikasta — sanan ahtaammassa merkityksessä — hän ei välitä hituistakaan; hän välittää ainoastaan omista asioistaan. Mutta hän on kaikissa ranta-asioissa valtion luottamusmiehenä, ja näyttää siltä, kuin saisi hän joskus sen kunniamerkin, jota Heim kerran toivoi itselleen. Hän seuraa harrastuksella siirtomaakysymyksiä: se onkin ainoa tiehyke, jolla hän on yhteydessä muun maailman kanssa. Hän tuntee Kielissä useita laivastoupseereita, jotka ovat tehneet mittauksiaan Flackelholmilla, ja jos olisi hänellä lapsia, poikia samaa maata kuin hän itsekin, niin odottaisi hän että niistä tulisi uutisasukkaita Lounaisafrikaan tai kauppamiehiä Kiautschouhun.

Luonnollisesti on hänelläkin vikansa ja virheensä. Missä olisi ihminen, jolla ei niitä olisi? Hänen puutteensa on, että hänen, Frans Strandigerin, syntyperäisen herran ja käskijän, pitää elinijäkseen jäädä toisen omaisuuden hoitajaksi, toisen määräysten toimeenpanijaksi.

Heim Heiderieteristä on tullut kirkonvanhin. Se merkitsee, että hän on päätä pitempi kaikkia Heiderietereitä. Milloinkaan ennen ei ole sitä tointa uskottu millekään Heiderieterille. Olivat kyllä sanoneet ett'eivät voineet käyttää häntä kirkon rakennusmestariksi. Mutta sitä ei oltu tarkoitettu moitteeksi, päinvastoin; sillä he lisäsivät: "Siihen ei sinulta nimittäin riitä aikaa, Heim. Kirkon rakennusmestariksi pitää valita mies, joka alkaa olla koroillaan eläjä, ja joka haastelutaidollaan osaa estää työmiehiä työskentelemästä itseään turmiolle kirkontyössä."

Hän seisoi noin kello lähemmä neljää paidanhihoissaan ovella, ja oli katselevinaan varpusia, jotka leikkivät koulupihalla, sill'aikaa kun lapsilla oli elonkorjuuloma. Itse asiassa odotti hän sentään kirjeenkantajaa, joka juuri oli kadonnut koulutaloon. Ei oiekkaan mikään vähäpätöinen asia, kun tuommoinen toivorikas, epäilysten ahdistama ja niin täydellisesti itsetietoisuutta vailla oleva kirjailija on lähettänyt ensimmäisen suuremman käsikirjoituksensa matkalle.

Koulunovi aukeni. Heim tähystelee varpusia kohden vaan ja näkee kuitenkin, että kirjeenkantaja lähenee hänen oveaan, mutta ei näe, että Haller seisoo koulunovella.

Kuori lentää säpäleiksi. "Mitä seisoo siinä? Mitä? 'Viisitoistasataa markkaa? Jos suostutte?' Eva! Eva! Tule tänne! Eva Heiderieter, missä olet?"

Hallernaapuri rientää pitkin ja, huolimalta tukevuudestaan, kiirehtivin askelin tien poikitse, takkinsa helmat, jotka eivät oikein tahdo ennättää tehdä seuraa, lentävät jälestä.

Väliköllä on Heim saanut Evansa syliinsä. "Viisitoistasataa markkaa! Sano nyt jotain! Jotakin nyt! Mitä teemme nyt? Rakennamme uuden talon vai? Poika saa uudet saappaat! Jürgen! Valjasta eteen! Uuden hienon villahameen saat sinä!" Hän hellitti hänestä, juoksi edestakaisin, ravisteli yhtämittaa päätänsä ja polki jalallaan lattiaan. Silmänsä olivat paljasta loistoa.

"Naapuri, mitä sanotte?" Hän tarttui ukkoa molemmin käsin, ja yht'äkkiä, kun hän näki noihin vanhoihin kasvoihin, puhkesi hän sanomaan: "Olisi Frisius elänyt tämän!"

"Jos hän olisi elänyt tänään", sanoi Haller, "olisi hän kohottanut etusormeaan, näinikään, kuten hänen oli tapansa", — hän kohotti etusormeaan ilmaan — "ja olisi sanonut: 'Haller! Ette sittekään ole oikeassa. Heiderieterit ovat terävää, mutta laiskaa väkeä. Ett'ei hän nyt vaan tulisi laiskaksi!'"

Eva juoksi kyökkiin. Siellä seisoi kaksi pientä Heiderieteriä vasikkapurtilon edessä, ja vanhempi, nelivuotias koetti syöttää lusikalla, jossa oli leseitä, pienempää veljeään ja tämä kahmaisi kohden. Eva polvistui lasten viereen, pyyhkäsi kerran esiliinallaan pienemmän suuta ja ajatteli: "Viisitoistasataa markkaa! Kuinka tarpeen ne olivatkaan! Viisitoistasataa markkaa! Andrees saa lainaamansa kaksisataa takaisin, uudet vankkurit voimme ostaa ja raivauttaa kaksi hehtaaria uutta maata, voimme pitää molemmat joutikkaat ja vuorata uudestaan länsiseinän, ja ostaa lapsille paitoja ja äidille uuden puvun. Tuossa taisin mennä sentään jo liika pitkälle. Äidin uusi puku saakoon jäädä! Kuinka hän on iloissaan! Hän iloitsee kuin lapsi! Nytkös on itseuskalluksensa kasvava… nyt hän ei vaan saa tulla ylpeäksi…" Hän istui vielä hetken kyyristyneenä lieden ääressä, tulenvalo lankesi hänen tummille suortuvilleen, kätensä olivat ristissä. "Huolista rikas on elämä, mutta siunauksen onnea on siinä myöskin. Siinä suhteessa erehdyin hänessä, hän näytti niin voimakkaalta silloin Heidelbergissä… mutta hän on pehmeä. Mutta tahtonsa on hyvä ja rakkautensa vilpitön. Minä kiitän siitä koko sydämelläni."

"Tiedätkö, äiti", sanoi pikkulapsi, "nyt minä tiedän jo laulun, jota pääskyset laulavat. Ne istuvat tuvanovella ja laulavat. Kuulehan vaan":

    Näin pikku pääskyemon
    Nyt laulu soi:
    "Mun Heikkini, Heikki, mun Heikki,
    Riens' aika, oi:
    Pesässä näät
    Jo keltapäät,
    Nuo äänekkäät!
    Ken elättää ne voi!"

    Niin laulaa pieni Heikki
    Nyt vuorostaan:
    "Mun Liisuni, Liisu, mun Liisu,
    Sua muistin vaan!
    On lämmin sää,
    Ja sääsket nää
    Nepä elättää!
    Et Herraan Iuotakkaan?"

    Näin laulavat yhdessä sitten
    Nuo pienoiset:
    "Mun Liisuni, Heikki, mun Liisu,
    Pois huolet net!
    Ilo toistaiseksi,
    Sen ihmiset keksi;
    Me nyt iloitaan,
    Suru tuonnempaan!
    Nyt lentohon taas, kvi-tet!"

Silloin astui Heim kyökkiin, ja kun hän näki hänet siinä kumartuneena ja hiljaisin kasvoin, tunsi hän nähtävästi, mitä hänen sydämessään liikkui. Hän nosti hänet ylös ja sanoi: "Eva, sinun pitää aina saada olla onnellinen."

"Minä olen onnellinen. Heim. Olen aina ollut onnellinen siitä saakka kuin olen sinun vaimosi. Sinä pidät minusta, ja meillä on leipää, ja meillä on rakkaat armaat lapsemme."

Sitte istuivat he vierekkäin lieden reunalla. Valkea leimuili vieressään ja heidän kasvonsa loistivat ja he rakentelivat suunnitelmia.

Tämä päivä toi mukanaan vielä toisenkin odottamattoman tapauksen. Kun Heim oli hieman rauhoittunut ja Evan ollessa ulkona laitumella lypsämässä lehmiä, aukaistiin ulko-ovi ja joku tulla laahusti tohvelit jaloissaan välikön poikki. Heim meni mitään aavistamalta lasiovelle ja oli hieman äkeissään siitä että häntä oli tultu häiritsemään, hänelle kun juuri oli sattunut niin kauniita ajatuksia. Silloin kun hän avaa oven, seisoo siellä koko pyyleydessään, jäykässä kädessään valkea huolellisesti 'taiteilu nenäliina ja puettuna tunnettuun päällyshuiviinsa, Thiel eukko.

"Annahan minun istua nyt toki ensin", pakisi tämä. "Ei ole mitään leikintekoa tuommoinen noin pitkä matka vanhalle vaimolle."

"Ne ovat ne suutari Ketelsin tekemät. Ja sanon sinulle, niitä ei olo vielä kertaakaan tarvinnut puol'anturoida senjälkeen."

"Miksikä?… Arvelet kai, ett'en olisi löytänyt takaisin, sinä kun jaarittelit minulle, muistatko vielä, turvevasusta? Onko maa mikään turvevasu? Miksi jaarittelit vanhalle ihmiselle tuommoista?"

"Miksikä? Luuletko sinä, että aion lahjoittaa niille rahat, jotka tulevat minulle Henrikin tähden ja vanhuuden vakuutuksestani?"

"Onhan niitä lähetettykin! Mutta useasti e niitä tullut, ja kuu tuli. sanoivat tytöt aina, että juuri silloin välttämättä tarvitsivat rahaa."

"Mutta kuulkaas, äiti Thiel, eikö sentään ollut parempi siellä lastenne luona. Täällähän olette sentään ihan yksin ja turvatonna?"

Silloin laski vanha mummo tukevat kätensä kenoon polviansa vastaan ja sanoi tuimasti: "Lapseni olivat iloissaan, Heim, ja lastenlapseni myöskin. Australiassa iloitsivat oikein englanniksikin, sillä ne eivät osanneet sanaakaan saksaa. Mutta kun olin hiukankin istahtanut, niin kuului kohta: 'Äiti, tekisitköhän tämän? Äiti, voisit hiukan auttaa minua tässä!' Monasti sanoivat he suoraan: 'Äiti, otahan tuo poika', ja samassa oli minulla jo tuo säpyttelevä lapsi sylissäni. Ja siihen. Heim, siihen en ole enää tottunut. Kun minulla itselläni oli pieniä lapsia, silloin olin kyllä nopsa huolehtimaan niistä, mutta nyt en enää viitsi tuommoista. Olen iloinen, että vielä kerran olen saanut nähdä heidät, enempää en halunnutkaan."

Hän nousi raskaasti ylös — hän oli sentään tullut vanhemmaksi — ja lähti välikölle. Ovella kääntyi hän vielä kerran taakseen ja sanoi: — "Kunnan kirjurin luona olen jo käynyt rahojen vuoksi! Hän sanoi, että kaikki suoritetaan viipymättä! Siten ihan sanoi hän, Heim, 'suoritetaan viipymättä!' Hän on kelpo mies hän, Heim."

Hiekkatiellä kääntyi hän vielä kerran taakseen: "Terveiset rouvallesi!
Käyvätkö lehmät tänä vuonna Puroniityllä? Onko teillä hyvää maitoa?
No… olin ihan unohtaa, millä asialla olin! Sano Evalle, että hän joka
ilta panee minun varalleni puolen litraa maitoa."

Pellwormer, joka korjaili erästä epäkuntoon joutunutta seinäkelloa, joka oli tuotu hänelle laitettavaksi, ei virkannut Silminkään, kun Thiel eukko yht'äkkiä ilmestyi tuvan oveen. Eukko lyödä läiskäytti häntä olalle.'"Älä nyt sano sanaakaan ensimmäisenä puolena tuntina! Sitte luistaa se jälkeenpäin paremmin." Sitte alkoi hän kohennella valkeata, joka oli melkein sammuksissa ja vanhaan tapaansa varustaa kahvia.

On vaikeata sanoa mitään kirjailija Heiderieteristä. Olisi kevytmielistä lausun hänestä varmaa arvostelua, koska hän vielä on kehittymässä. Huomautettakoon tässä ainoastaan, että hänellä on suunnitelmana esittää Schleswig-Holsteinin historian huippukohdat romaaneissa, ja että ensimmäinen näistä romaaneista, jonka tapahtuma-aika on kahdennellatoista vuosisadalla, on jo ilmestynyt. Muuten voi jokainen, joka tarkkuudella on lukenut nämä lehdet, joissa niin paljon on ollut puhetta Heim Heiderieteristä, muodostaa itselleen kuvan hänestä.

Ei ollut syntynyt mitään laakeriseppeleestä, ei ollut raha-arkustakaan, eikä ritarimerkistä. Elämä on laskenut kullekin heistä heidän taakkansa. Mutta he eivät nurise, eivätkä ole muuttuneet epäluuloisiksi, kuten moni. He eivät seiso toimettomina ja anna toisten ahertaa ja ahkeroida, kuten moni. He eivät ota kansalta antamatta mitään takaisin, kuten moni tekee. Ne eivät morkkaa hallitusta, kuten moni muu: vaan tekevät he työtä hallituksen ja kansan kanssa.

Kolmen toveruksen keskinäiset välit jättivät useat vuodet vielä paljon toivomisen varaa. Andrees ja Heim näkivät toveriaan Fiackelholmilla harvoin. Strandigerkartanoon hän oi tullut, Ingeborgin näki kerran tai pari, kun he sattumalta kohtasivat toisensa kaupungissa.

Kuitenkin joutuivat he vähitellen lähemmäksi toisiaan. Siihen vaikutti etenkin eräs matka, jonka aiheutti Heim. Hän kehoitti kumpaakin toista matkustamaan kanssaan Kieliin, jossa hän aikoi käydä katsomassa erästä käsikirjoitusta yliopiston kirjastossa. Kun Andreeksella oli tehtäviä Hampurissa, niin päätettiin tehdä matka Hampurin kautta, ja, jos vaan mahdollistu, saada nähdä Friedrichsruhe'ssa vanha Bismarck. Andrees lähti sitä mieluummin Kieliin, kun hän toivoi siellä saavansa kohdata muutamia valtiollisia ystäviään. Rouvien piti seurata mukana. Frans suostui hetken arveltuaan purjehtimaan ylös Elbeä ja yhtymään Hampurissa toisiin.

Koko matka sujui toivojen mukaan, vaikkakin Frans, varsinkin Ingeborgin läsnäollessa pysyikin hyvin umpimielisenä. Hampurissa kävivät he ihanimmassa ilmassa ja Fransin ohjaamina katselemassa uusia mahtavia satamalaitoksia. Se oli ikäänkuin katsaus avaraan maailmaan, jossa kansat ovat muuttuneet rauhaisiksi kauppiaiksi. Friedrichsrnhe'ssa oli heillä onni saada ei ainoastaan nähdä ruhtinasta, vaan vieläpä puhutellakin häntä. Kun hän nimittäin tuli tietä, joka vie tuolla puolen aseman ylös metsään, miellyttivät häntä arvatenkin nuo kolme voimakasta reipasta miestä, joiden rinnalla seisoi kaksi komeata rouvaa. Vaunut pysähtivät, ja hän kysyi ystävällisesti: "Mistä matka?" ja "Minne?" Lopuksi kysyi hän: "Vieläkö nostoväessä?" Silloin sanoi Heim, kohottautuen suoremmaksi ja painolla: "Niinkauan kuin elämme, armonne!" Silloin nyökäytti vanhus päätään, loi heihin mahtavat silmänsä ja ajoi edelleen.

Kielissä kutsuttiin naiset erääseen tuttavaan perheeseen: miehet menivät kukin omia teitään, ja on kuvaavaa, minne kukin suuntasi askeleensa. Andrees meni erääseen suureen kansankokoukseen, jossa työmiehiä kehoitettiin luopumaan hedelmättömästä vastustuksesta hallitusta vastaan, ja, samoinkuin toverinsa Englannissa, työskentelemään rohkeudella ja luottamuksella isänmaan edistymisen eteen. Sittemmin, kun hän illan puhujain ja muutamain muiden valtiollisten ystäväinsä kanssa vietti iltaa yhdessä, pyysivät he häntä vähitellen totuttautumaan siihen ajatukseen, että hän asettuisi valtiopäivämiesehdokkaaksi kotipiirissään, jossa juuri oli edusmiessija avoimena. On otaksuttavaa, että hän raskain sydämin on ryhtyvä tähän tehtävään, mutta hän ei ole kieltäytyvä noudattamasta ystävänsä toivomusta, eikä pettävä niin monen ymmärtävän miehen luottamusta.

Frans vietti iloisen illan muutamain tuttavain meriupseerien kanssa, jotka riemulla ottivat vastaan Flackelholmin kuninkaan. Istunnon lopputuloksena oli, että he kehoittivat häntä pikimmiten menemään naimisiin, sillä koska hän itse oli estetty lähtemästä siirtomaihin, olisi hänen velvollisuutensa huolehtia, että joskus edes poikansa voisivat astua tallo tielle.

Heim taas istui erään professorin hupaisessa työhuoneessa, tämä, joka oli etevä Schleswig-Holsteinin historian tuntija, oli jo alusta alkaen vilkkaalla myötätunnolla tutustunut Heimin teoksiin.

Hyvällä mielialalla ja tuntien, että matka oli tuonut heitä lähemmäksi toisiaan, palasivat nämä viisi kotiin.

Muutamaa päivää myöhemmin, alussa syyskuuta, seisoi Frans Strandiger, pyssy olallaan, ja muutamia ampumiaan suorsia kädessään Flackelholmin korkeimmalla säikällä ja katsella pälyili Büseniä kohden, jonka rakennukset selvästi kuvastelivat kirkkaassa auringonpaisteessa.

Komeana ja ylpeänä seisoi hän siinä, ja näyttipä hän todella mieheltä, joka osasi käskeä, katseensakin oli terävä ja ripeä, mutta silmänsä olivat nyt levollisemmat kuin aiemmin, ja koko miehessä oli jotain vakaasti miettivää, punnitsevaa. Sen oli vaikuttanut se päivä, jona hän oli kärsinyt haaksirikon useamman kuin yhden kerran ja saarensa suuri valtaava yksinäisyys ja kova työ, jota hän sillä oli tehnyt.

Saaren ruoholakeutta leikkelivät luonnonmuodostamat tai ihmiskädellä tehdyt kaivannot, kauas ulos, niinkauas kuin vaan viherti viherjää ruohoa, ulottuivat nyt ojakaivannot ja maavallit, ja kauemmas vielä satoja metrejä ulos matalikolle, kurottautuivat lujat pensas-sulut pidättämään liejua, jota jo oli kerääntynyt, ja kokoomaan uutta, jota ajelehti niille nousuveden mukana, Pitkä säikkäjono, saaren turvavarus, oli rauhotettu rautalanka-aitauksella, niin ett'ei mikään eläin päässyt niille syömään rantavehnää ja särkemään lautalaitteita. jotka pidättivät lentohiekkaa. Ruohokentällä taas, tuolla missä nuo lukemattomat ojat viiltelivät maan kamaraa, käyskeli laitumella kuusisataa lammasta, yli tuhannen hanhea, kymmenen nuorta joutia, muutamia lehmiä ja kaksi jykeätä hevosta. Alhaalla vallin juurella laski pieniä lapsia venheitä purjehtimaan viistoon poikki lammen; ne olivat paimenen ja rengin lapset, jotka asuivat kivisessä sivurakennuksessa. Punapään savimaja taas oli lännessä, säikän äärimmäisessä päässä, se oli kyhätty meren ajamista puista: hänen venheensä oli Dieksander Gattissa.

Tuo kaikki oli rakennettu ja laitettu kuntoon neljässä suvessa, ja oli sitä suojattu, lujitettu ja korjailtu neljänä yksinäisenä talvena, jolloin meri myrskyili ympärillä. Frans Strandiger oli lujalla kädellä tarttunut tehtäviinsä. Aiemmin oli hän pyrkinyt noudattamaan sydämensä haluja, nyt pyrkii hän työhön, työhön, jota suoritetaan suurten vakavain suunnitelmain mukaan. Luonteeltaan hän ei ole muuttunut, päämääränsä ainoastaan ovat muuttuneet. Sentähden näyttääkin hän ihmisille toiselta.

Büsenista käsin tulla porhaltelee kiitävä venhe. Sen uusi purje lepää viistoon veden yli. Se purjehtii hyvin.

"Aivan oikein, tuolta tulevat he! Tuokion kuluttua saattavat he laskea maihin jo." Hän lähti tyyneesti ja verkkaan astumaan rantavallin yli, vei suorsat kyökkiin, ja pyysi Antjea, joka seisoi lieden ääressä, paistamaan ne. "Tulee vieraita, Antje! Muistatko niitä, jotka viime kesänä olivat kylpemässä Büsenissä ja neljä kertaa kävivät purjehtimassa täällä meillä?"

"Juuri hän! Näin hänet neljätoista päivää sitten Hampurissa. Mutia tällä kertaa tuo hän ukon mukanaan."

"Noh! Hänen kanssaan tekisin sen! Hän on yksinkertainen vaatimaton ihminen, ja hän sanoo, että vanhempansa myöskin ovat yksinkertaisia."

Strandiger naurahti lyhyeen ja lähti ulos. Kun hän tuli vallin harjan ylitse, olivat he jo laskeneet maihin. Aivan oikein: tuossa tulivat nuo molemmat: vaaleaverinen tyttö, oikea friesiläisvartalo, pitkä ja solakka, rinnallaan isänsä, jolla oli päässä laivurilakki, ja merimiesmäisessä puvussa: ja vaikk'ei hän ollutkaan mikään pieni mies, ei hän ollut pitempi kuin tyttärensäkään. Frans Strandiger astui rivakasti heitä vastaan ja kaukaa jo viittoili ukko, hieman hämillään ja leikkisän näköisenä ja huutaen kovaan: "Flackelholmin kuningas! Minä tervehdin teitä… No… ettehän pane pahaksenne… vanha merimies!"

Tämä ei vastannut hänen kysymykseensä, vaan sanoi, luoden silmänsä ylös häneen: "Te ette koko talveen ole ollut maissa?"

"Mutta tänä kesänä", sanoi neito, "on tullut monta kylpyvierasta tänne saadakseen nähdä Flackelholmin kuninkaan. Tunnen tuon… nuo ihmiset tulevat sisämaasta eivätkä ikinä ole nähneet oikeata aaltoa, ja siksipä ovatkin innostuneet kaikkeen, mikä vaan kantaa päässään sinistä verkalakkia edes."

Strandiger naurahti: "Mutta te, neiti Elsa, tiedätte, että minä olen perin tavallinen mies, vieläpä hieman pelkurikin."

Tyttö joutui hämilleen: "Minä tarkastan ainoastaan teitä", virkkoi hän sitte vilpittömästi. "Oletteko uskaliaalla hyvällä mielellä, sitä tahdoin ainoastaan tietää, ja enhän siinä toki tehne väärin."

Frans Strandiger kääntyi vilkkaasti häntä kohden ja pudisti voimakkaasti hänen kättään. "Ei, neiti Elsa, siinä ette tee väärin, sillä minun perääni kysyy niin ylen harva ihminen maailmassa."

Tytön silmät lensivät yht'äkkiä ylös häneen, koko hiilien kasvonsa säteilivät suurta iloa.

He saapuivat vallille ja nousivat sitä ylös. Elsa lähti tervehtimään Antjea, kapteeni taas jäi ylös seisomaan, pyyhki hikeä otsaltaan, katseli ympärilleen ja sanoi. "Elsa on tänä talvena puhunut paljon teistä ja saarestanne, herra Strandiger. Elsa… tietäkää… on syntynyt jossain tuolla Tyyneellä Valtamerellä lähellä Uutta-Seeiantia. Kuletin silloin erästä Apenradilaista laivaa, joka oli matkalla San Fransiskosta Melbourneen. Olen syntyperää Syltistä, siihen on yhtynyt Apenradilaista verta. Voimakasta rotua siellä. Siksipä ovat hänellä siniset silmänsä ja pituutensa. Sitte matkusteli hän kauan kanssamme. Senpätähden tuntuukin hänestä nyt Hampuri liika ahtaalta: hänellä pitää olla avara näkyala. Minun on pitänyt rakennuttaa itselleni tämä venhe, ja olemme tulleet Elbeä alas, hiton Süderpiep'issä olimme vähällä kärsiä haaksirikon, koska tähystelimme molemmat Flackelholmia ja sen lipputankoa kohden. Pojat, jotka minulla ovat, ovat kaikki hyvissä turvissa, kaksi on kapteenina ja kaksi kauppiaana, toinen Transvaalissa, toinen Kiinassa; mutta tuo ainoa tyttönen aikaansaa minulle enemmän huolta, kuin neljä poikaa yhteensä."

"Niin, ja selittäkääs minulle nyt tämä paikka oikein. Saarihan on serkkunne omaisuutta vai? Kuinka arvokas se ollee?"

"Olen jonkillainen hänen valtuutettunsa tai hänen toimennusimehensä. Tämä on kallisarvoinen omaisuus. Täällä on jo tehty kaivos- ja rakennustöitä kolmenkymmenentuhannen markan edestä, karjalaumojen arvo nouse yli kahdenkymmenen tuhannen markan, ja tuolla ulompana, missä kasvaa lisää maata, — näettehän nuo suorat kaivannot tuolla — siellä tehdään joka vuosi työtä noin kolmentuhannen markan edestä."

"Mitä sanottekaan!" Hän kääntyi vilkkaasti Strandigeria kohden: "Mutta teillähän pitää olla rikas rouva."

Strandigerin piti nauraa, niin selvästi paljasti ukko hämmennyksensä ja pelkonsa.

"Ei…" vastasi hän… "ei rikas rouva, vaan rouva, jolla on rohkeutta, ja joka mielellään asuu Flackelholmilla! Nähkääs te", sanoi hän, "tuolla on Büsen. Vanhat laivurit, jotka siellä päiväkaudet seisovat rannalla, tuntevat kyllä lippumerkkini; mutta kuinka kauan viipyy, ennenkuin sieltä voi olla täällä, jos täällä sattuu hätää ja tautia? Eipä ole keveätä nuorelle naiselle asua Flackelholmilla. Ja talvella…"

"Talvella? Minähän luulin, että te olitte täällä ainoastaan kesäasuntoa?"

Strandiger ravisti päätään. "Neljä talvea olen viettänyt täällä, enkä nähnyt muita kasvoja ympärilläni kuin väkeni. Voisihan tosin järjestää niinkin, että asuisi parikolme kuukautta Büsenissä; sillä tunnenhan jo jotakuinkin, miltä talvi näyttää Flackelholmilla. No, yhdentekevää… viihdyn ja tyydyn täällä, enkä halua itselleni parempaa asuntopaikkaa. Olen aina toivonut itselleni omaa suurta valtakuntaani ja nyt olen saanut semmoisen; mutta naisen, joka aikoo tänne, pitää tuumia asiata useammin kuin kahdesti."

Strandiger jatkoi: "Tiedänhän, pitäähän olla arkatuntoinen naiselle; mutta minä en ilkeäisi sietää, jos hän oikuttelisi ja itkisi ja pyytäisi takaisin mannermaalle. Jään elämäni ajaksi tänne Flackelholmille: siksipä sanonkin, hänen pitää olla voimakkaan ruumiiltaan ja sielultaan. Silloinpa ei ole elämä täällä ilman arvoaan ja ilojaan!

"Katsokaas, kapteeni, taivaanrannalla tuota matalaa maata. Sieltä voi laskuvedellä tulla tänne jalan tai ratsain tai rattailla. Jos on tarpeen, ja jos hevoset ovat vahvat, voi tehdä matkan edestakaisin toisesta laskuvedestä toiseen. Sieltä kohoaa maa tännepäin ja täältä sinnepäin, ja kaikkialla tiellä on syvää pehmeätä liejua kummallakin puolen. Tuoltapäin työskentelee hallitus ponnella ja taidolla: täälläpäin teemme me työtä. Täältä tuonne on veden alla tuhansia hehtaareja hedelmällisintä maata. Ja juuri sitä se on, jota tarvitsemme: tuolla tuollapuolen ovat nimittäin tuvat täynnä lapsia. Jos saan elää ja pysyä voimissani — itse en kyllä ole saava nähdä sitä saatettuna loppuun, ihmiselämä on liika lyhyt —: mutta jälkeeni, eikä niin pitkääkään aikaa jälkeeni, on tuossa lainehtiva vehnäpelto vehnäpellon vieressä, talo seisova talon vieressä, ja ympyrävallin asujamet ovat sunnuntai-aamuina tekevät matkaa valkeata tietä kirkolle tornia kohden, jonka näette tuolla. Silloin, jos niin käy, silloin ovat lapset kerta vielä puhuvat Flackelholmin kuninkaasta, joka on alkanut työn."

Kapteeni nyökäytti mietteissään jäänharmaata päätään. "Hyvää on tuo!" sanoi hän vakavasti. "Ja ymmärrän tytärtäni ja toivon, että onni teitä seuraisi tuossa kaikessa… seuraisi koko elämänne ajan." Sitte laski hän taas lakin päähänsä ja tuumi: "Käväisen hiukan katsomassa taloanne, jos sallitte, ja puhuttelemassa emännöitsijäänne, olen nimittäin väsynyt." Hän lähtikin vallin rinnettä alas rakennusta kohden, ja seisoi kohta vilkkaassa haastelussa Antjen kanssa lieden ääressä, jolla suorsat paistuivat.

"Jos haluatte, menemme säikälle, ja istumme siellä penkille, jolla viime kesänäkin istuimme, ja haastelemme hiukan."

Mutta he eivät ennättäneetkään niin pitkälle, tuli jotain tuiki vähäpätöistä väliin.

Kun he vierekkäin ja molemmat syvästi liikutettuina astelivat säikän reunaa pitkässä ruohikossa, istui siellä pesässään, ruohonkorsien välillä, leivonen, eikä lentänyt ylös, istui vaan ja taivutteli päätään ja katsoi heihin kumpaankin. Uros istui vieressä.

He seisahtuivat kumpikin. Ja tuo armas suloinen kuva sai ihmisetkin lähelle toisiaan. Mies ajatteli: "Oi sinua luonto!" Tyttö ajatteli: "Kuinka armasta ja omaista", ja taivutti päätään.

Silloin ei kestänyt hän enää kauempaa, että neito seisoi siten rinnallaan. Vanha maltittomuutensa heräsi hänessä ja hän tempaisi tytön luokseen. Tyttö hillitsi itsensä itkemästä: "Minähän tahdon. Mutta sinun pitää pitää minusta. Autuas olen oleva."

Seuraavana iltana toivat Heim ja Eva Strandigerkartanoon tiedon kihlauksesta Flackelholmilla, josta Antje oli käynyt ilmoittamassa. Sokea rouva oli tapansa mukaan istuallaan vuoteessaan. Istuen vuoteen reunalla kertoi Heim ilolla, joka kuohahteli yli reunojensa, kihlauksesta. Sokea itki ilosta. Mutta kun Heim silitti hänen hentoja käsiään ja pyysi häntä hymyilemään, hymyili hän. Sitte kun he yhdessä istuivat seurusteluhuoneessa, joka oli sokean makuukammarin vieressä, veti Andrees taskustaan esiin erään kirjeen. "Minullakin on jotain", sanoi hän, "kirje Hinnerk Elseniltä. Kuunnelkaa, kun luen sen."

"Hyvä herra Strandiger! Olen saanut kirjeen, jonka Heim on minulle lähettänyt. Iloitsen että siellä on rakennettu uusia rakennuksia, joihin kuuluu maatakin, ja että Pellwormer vielä elää, vaikka hän onkin heikko ja raihnas. Tilamme täällä on hyvä, meillä on maata ja ruokaa, vaikk'ei mitään käteistä rahaa; ja yksi meistä on onnellisin ja se on Schütt. Schüttin kävi näinikään. Kun läksimme kotoa, oli hän sulaa sadattelua ja rehentelyä: nyt saisivat Eschenwinkel ja Schleswig-Holstein mennä menojaan vaikka Pohjanmeren pohjaan, hän puhaltaisi perästä. Hän oli aina niin ruokoton puheissaan. Semmoinen oli hän koko matkan, ja vielä puolen vuotta täälläkin. Sitte ei hän enää löytänyt lepoa maapalstalla, jonka hän oli vuokrannut. Hän rupesi kuleksimaan kaupustelijana farmilta farmille, ja kun hän oli vilkaspuheinen mies, sai hän tavaransa hyvin kaupoiksi, varsinkin englantilaisten kesken, koska hän aina herjasi Saksaa. Hän kertoi heille tarkalleen, millaista kotiseudulla on. Kuvasi kankaat, lammen, rantavallin, kiertelevät tiet, kylän ja kirkon ja lopuksi sanoi hän: 'Nähkääs, tuommoinen kiero maa! Mutta täällä, Iowassa, täällä on kaikki suoraa!' Siten sanoi hän. Hänhän on saanut oppia koulussa. Mutta lankesipa lopulta omaan kuoppaansa! Kerran oli hän taas juonut itsensä humalaan, ja herjaili taaskin Schleswig-Holsteinia. Silloin rupesivat englantilaiset laulamaan erästä pilkkalaulua saksalaisista. Silloin rupeaa hän yht'äkkiä itkemään ja huitoo käsillään ympärilleen ja kirkuu: 'He eivät saa sanoa sanaakaan Schleswig-Holsteinistä!' Se oli muka paras maa maanpäällä! Ja oli alkanut kertoa kankaasta, rantavallista ja kanavasta. Ja niinpä ilmeni, että koti-ikävä oli saanut miehen sekaisin. Ja on vielä sekaisin. Tekee kyllä työnsä, ei juokkaan, mutta illat istuu hän huoneensa edustalla, kyhää pienen rantavallin, muovaa mullasta ja pienistä kivistä kankaan reunan, kirkon ja kylän, ja tekee sen niin taitavasti, että me toiset sunnuntaisin välistä menemme hänen luokseen, ja seisomme kaikki hänen ympärillään. Ja silloin puhuu hän yhtä jaksoa tuosta vanhasta kierästä maasta. Mutta hän luulee, ett'ei hän enää ikinä voi palata sinne, ja kuvittelee, kuin olisi se kuussa ja viettää oikein onnellisiakin päiviä. Me samoin, ja Anna käskee lähettää terveisensä, on kelpo vaimo. Maissi ei maksa mitään, siat neljä dollaria, olemme itse teurastaneet ne.

Vanhan äidin makuuhuoneesta kuului matalaa lapsen itkua. Ingeborg nousi ylös ja meni makuuhuoneeseen, otti lapsensa syliinsä ja meni istumaan vanhan rouvan vuoteen viereen; tämä istui vielä ylhäällä, hiljaisella äänellä kertoi Ingeborg kirjeestä. "Onpa toki hyvää, äiti", sanoi hän hiljaisen hellästi, "että he menestyvät siellä hyvin. On niin viihdyttävää Andreekselle kuulla sitä. Hän on aina niin huolissaan heidän puolestaan."

Vanha rouva nyökäyttää päätään. "Ja kaikki on päättynyt hyvin… lukuunottamatta Marian hautaa… he asuvat kaikki kolme nyt kotiseudulla, lähellä toisiaan. Andrees ja Heim, ja Frans Flackelholmilla, Ken olisi sitä uskonut!"

Ingeborg kumarsi vaalean päänsä lapsen vaaleita hiuksia vastaan, joka, lepäsi povellaan.. "Niin", virkkoi hän hiljaa, "on ihanaa olla kotiseudulla."

Sokea nyökäytti päätään. "Sitä olen minäkin tehnyt samalla paikalla, jolla sinäkin nyt."

Pienessä asunnossaan Eschenwinkelissä, viimeisessä, joka enää seisoi pystyssä, lepäsi tänä yönä Pellwormer kuolemaisillaan. Thiel eukko istui hänen vuoteensa ääressä. Pöydän ääressä istui Antje. Tämä oli pukenut silmälasit päälleen — hänen pitää jo käyttää silmälaseja — ja luki: "Kaikk' asian' luon Herrahan", ja laulun, jonka suuri Klopstock on laulanut: "Kuollehista nouseva oot." Kun aamu kevein askelin hiipi kankaan yli ja kurkisti sisään mataloista ikkunoista, pyysi vanhus, että hänen päänsä käännettäisiin ikkunaa kohden. Siten lepäsi hän kauan. Huulensa liikahtelivat: Antje ja Thiel eukko tiesivät, mitä hän sielussaan lauloi:

    "Löi kello neljät,
    Jo neljä löi.
    Yön synkän päivä jo karkottaa,
    Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa,
    Ja Herraa kiittäkää!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOLME TOVERUSTA: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.