YLÄMAAN KANSA

Kirj.

Charles G. D. Roberts

Suomentanut

I. K. Inha

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
Aavikkojen harhailijat.
Mac Phairrsonin onnellinen perhe.
Ison Aution järvellä.
Sarvas siellä, kontio täällä.
Lumen valta-aikana.
Puna-McWhan kesytys.
Melindy ja ilvekset.
Rouva Gammitin porsas.
Mustan veden pata.
Talven rautainen reuna.
Syvyyden satimessa.
Rouva Gammit ja piikkisiat.
Melindy ja kevätkarhu.
Kujanjuoksu kulovalkeassa.
Oveen kolkuttava hirvi.

Esipuhe.

Uusi Brunswick, jossa Robertsin, samoin kuin monet Setoninkin, kertomukset liikkuvat, on parhaiten luonnontilassa säilyneitä osia Pohjois-Amerikasta, lukuunottamatta kylmää pohjolaa.

Tämä on sitä omituisempaa, kun tuo maa on kaikkein varhaimmin tunnettuja osia siitä. Näille rannoille saapui Grönlannista Punaisen Eerikin heimo jo ensimäisen vuosituhannen lopulla, nimittäen sen Viinimaaksi paljon paremmalla syyllä kuin uuden hyisen kotinsa Grönlanniksi. Cabot, Cartier vakoilivat näitä rantoja vähän myöhemmin kuin Columbus Keski-Amerikkaa, ranskalaiset perustivat sinne, Akadiaansa, ensimäisen siirtokuntansa, josta tämän maan väestö yhä vieläkin on suureksi osaksi ranskalaista.

Siitä huolimatta ei asutus tahtonut päästä Uudessa Brunswickissä varttumaan. Suurena syynä siihen olivat ainaiset sodat, joiden jalkoihin se joutui. Toiseksi ei sen kautta kulkenut maanosan sisuksiin valtaväylää, joka olisi voinut Pyhän Laurentin mahtavan jokireitin kanssa kilpailla, eikä se luonnonrikkauksien puolesta taas voinut kilpailla Uuden Englannin leutojen, rikkaitten maitten kanssa.

Ja sotain lakattua taas se ei voinut tarjota kyllin voimallisia viehätyksiä poikkeuttaakseen puoleensa siirtolaistulvaa, joka pyrki yhä kauemmaksi ja kauemmaksi länteen valtaamaan sen odottavia rikkauksia, riistaa, hyvää maata ja tarumaisia kulta-aarteita. Päinvastoin jätti moni Akadiankin poika maansa lähteäkseen sinne uutta rikkaampaa kotia perustamaan.

Niinpä ovat Uuden Brunswickin sisäosat suureksi osaksi pysyneet asumattomina, suuret salot säilyttäneet monenlaisen riistansa, joet, kosket oivat kalansa. Tukinhakkaajat vain ovat sen sisäosiin tunkeutuneet ja urheilijat, ja viime aikoina uudisasukkaatkin, jotka ylämaan metsiin ovat raivanneet itselleen uudisasutuksia. Riista on suojelevan lainsäädännön turvissa jopa lisääntynytkin, niin että tätä suurta niemimaata nykyään voimme pitää suurena luonnonpuistona, vaikkapa metsästystä ei olekaan kokonaan kielletty.

Uuden Brunswickin sisäosat lukemattomine jokineen ovat urheilijain ja kesäretkeilijäin luvattu maa, eikä kumma, että luontoa ja sen elämää kuvaavat kynäniekatkin ovat sinne askelensa kääntäneet. Missäpä muualla olisi Amerikan lauhkeissa itäosissa enää maata, joka olisi samaan määrään säilynyt luonnontilassa.

Samalla on sikäläinen harva asutus saanut vakaantuneisuuden leiman, joka Amerikan kiireellisessä riennossa on yhtä harvinainen ja yhtä suuressa määrin taiteilijaakin houkutteleva.

Suomentaja.

AAVIKKOJEN HARHAILIJAT.

Paksulta savua kurkussaan ja liekkien humu korvissaan Pekka Noel heräsi, vapisi kuin painajaisen kouristuksissa. Ja siinä samassa hän tunsi kasvojansa polttavan. Koko mökki oli tulessa. Vuoteestaan ponnistaen, peitot perässään vetäen hän juoksi ovelle, repäisi sen auki ja karkasi ulos hankeen.

Mutta aito salolaisena ja kaikin puolin yhtä valppaana kuin metsän omat asukkaat, hän älysi asian melkein ennen kuin vielä ruumiskaan valveutui, ja vaistot olivat vielä älyäkin sukkelammat. Autius ja erämaan hirmuinen kylmyys olivat nykäisseet häntä kylkeen tälläkin kammon hetkellä. Karatessaan ulos paon epätoivossa hän oli paitsi peitteitään hairaissut päänalustansa äärestä pyssynsä ja patruunavyönsä, vieläpä jalkopäästä mokkasiininsakin ja paksun päällystakkinsa. Ylämaan tavan mukaan hän oli nukkunut melkein täysissä pukimissa.

Hän seisoi nyt ulkona lumessa ja katseli kärventynein, kirvelevin silmäluomin pöksänsä tuhoutumista. Sekunnin tai pari hän tuijotti kapistuksiin, joita sylissään puristi, ja ihmetteli, kuinka hän oli tullut ajoissa muistaneeksi. Hoksaten sitten ja hätääntyen, että hän tarvitsi muutakin kuin vaatteet ja rihlan, hän nakkasi ne lumelle ja hyökkäsi takaisin mökkiin, jos ehkä ennättäisi pelastaa siankinkun, taikka jonkun paksuista erämiehen limpuistaan. Mutta ennenkuin hän pääsi ovelle, puski siitä ulos hulmuava liekki syösten hänet puolisokeana takaisin. Kuopaisten lunta molempiin kouriinsa hän painoi siihen kasvonsa tuskia lieventääkseen. Sitten hän vähän pudisteli itseään, kantoi tyynesti pelastamansa aarteet riittävän kauas palosta ja istahti peitteille mokkasiineja jalkaansa vetämään.

Kun hänellä jalassa oli vain paksut sukat, niin olivat ne vähällä paleltua, vaikka muu ruumis paahtui palon kuumuudessa. Aamuvalkeamaan oli vielä pari tuntia. Ei pienintäkään ilman henkäystä tuntunut, vaan liekit karkailivat suoraan ilmaan, töhryisen punaisina ja kirkkaan keltaisina toisiinsa punoutuen, siellä täällä sinipunertavan valkoisiakin kieliä sekaan tuikahdellen. Ulompana palon kuumuutta vankka metsä terävästi naksahteli kovassa pakkasessa. Oli tosiaan niin kylmä, että miehen siinä seistessä ja katsellessa vähäisen, yksinäisen tupansa tuhoutumista ja vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellään kuumoittavia kasvojaan varjostaessa, hänen selkänsä oli jäätyä.

Ihminen, joka elelee aikansa metsän yksinäisyydessä, käy helposti filosofiksi. Pekka Noel oli filosofi. Sen sijaan että hän olisi ruvennut ajattelemaan tätä suurta onnettomuutta, hän muistelikin hyvää onneaan, kun oli pelastunut pöksästä hengissä. Pukiessaan päällystakin ylleen hän mielihyvällä totesi, että sen avarissa taskuissa oli tulitikkuja, tupakkaa, piippu, jykevä linkkuveitsi ja rukkaset. Ruokaa hänellä ei ollut. Lähimpään kylään oli sata mailia, viisikymmentä tai kuusikymmentä lähimpään tukkilaisleiriin. Lunta oli paria kyynärää vahvalta ja se oli pehmeätä. Ja hänen kunnon lumikenkänsä, joiden päällä nämä matkat ja vaikeudet olisivat olleet aivan joutavanpäiväiset, ne ylläpitivät nyt paloa. Mutta siitä huolimatta hänen mielestään olisi voinut käydä vielä paljon hullumminkin. Entä jos hän olisikin pelastunut vain paljain jaloin? Tästä ajatuksesta hän muisti, kuinka pahoin hänen jalkojaan todella parhaillaan paleli. Niin aina, hyvähän tämä oli ollut mökki ja hyvin häntä suojellut. Tästä lähtien siitä kyllä ei enää ollut asuttavaksi, mutta hyötyä hän tahtoi siitä viimeiseen saakka. Hän latoi peitteensä huolellisesti vahvan kannon suojaan ja kävi niiden päälle istumaan. Sitten hän pani piippuunsa, sytytti sen, nojautui taapäin mukavaan asentoon ja ojensi jalkansa paloon päin. Joutuihan tästä liikkeelle lähtemään, antoipa tuon nyt palaa pohjiaan myöten. Olkoon koti koti, niin kauan kuin siitä on vähänkään jäljellä.

Kovana kuin teräs ja kuulakkaana kuin lasi alkoi varhaisin salaperäinen aamuharmaa ikipuitten keskeltä selvitellä omituisia näköaloja ja samalla palokin riutui. Mökistä ei ollut jäljellä kuin tuhkaläjä, siellä täällä hirren pätkiä, joissa liekit vielä lepattelivat, ja vähäisen savupiipun rauniot hehkuvan punaisina pystyssä töröttämässä. Paikalla kuin rauniot olivat sen verran jäähtyneet, että niitä saattoi lähestyä, etsi Pekka tuoreen seipään ja alkoi sillä vakaasti penkoa. Hänellä oli monenlaisia epämääräisiä toiveita. Kirvestään ja peltikattilaansa hän varsinkin olisi tarvinnut ja jotakin syömisen puolta. Kirvestä ei kuitenkaan löytynyt mistään, ei ainakaan semmoisella etsinnällä, mikä tässä oli mahdollinen. Kaikki peltiastiat ilmeisestikin olivat hajonneet tai sulaneet. Mutta sai hän sentään seipäällään selvitellyksi nyrkin kokoisen, mustan, hiiltyneen kimpaleen, joka tuoksahti syötävälle. Kaavittuaan päältä palaneen huolellisesti hän huomasi, että se oli kinkun jäännös. Pekka kävi aamiaiseensa käsiksi melkein yhtä vähillä tempuilla kuin nälkäinen susi, sillä kurkihirren menetys oli tuntuvasti lyhentänyt sitä välimatkaa, jonka hän oli eläinkunnasta edellä. Syötyään palaneen kinkun palan ja janonsa sammutettuaan vedellä, jota hän puoleksi sulaneesta lumesta puristi tuohiseen, hän kääri peitteensä käteväksi mytyksi, kohautti olkapäitään ja lähti pyrkimään Conroyn leirille, joka oli viidenkymmenen mailin päässä lounaan ilmalla.

Nyt vasta Pekka Noel alkoi ajatella niitä vaaroja, jotka hänen oli voitettava. Lumikengittään hän huomasi olevansa aivan saatuna. Polulla oli lunta kolmesta neljään jalkaan ja se oli pehmyttä. Ei ollut ollut suojia eikä kovia tuuliakaan, jotka olisivat sen kovettaneet. Kaaleltuaan pari-, kolmesataa syltä hänen täytyi pysähtyä lepäämään, maahan kyyristyen. Tuimasta pakkasesta huolimatta hänen pian tuli niin lämmin, että hiki tippui. Pari tuntia näin aherrettuaan hän tunsi polttavaa janoa. Hänellä ei ollut mitään, missä olisi lumen sulattanut; tarpeetonta mainitakaan, ettei hän ruvennut lunta syömään, sen hän tiesi varoa. Mutta hän keksi keinon, josta jo kannatti kehaistakin itseään. Sytytettyään polun viereen, valtavan hemlokki-kuusen suojaan tulen hän riisui punaisen puuvillaisen kaulahuivinsa, pani sen lunta täyteen ja piti sitä valkean päällä. Lumen ruvetessa sulamaan hän puristi siitä runsaan vesivirran. Mutta ah! se vesivirta ei väriltään ollut kovin houkutteleva. Hän totesi, ja se häntä vähän hävetti, ettei hän ollut tullut pesseeksi kaulahuiviaan — niin, eipä häntä haluttanut sanoa, kuinka moneen aikaan. Huolimatta karttavasta janostaan hän sen vuoksi jatkoi lumen sulattamista, kunnes vesi juoksi jotakuinkin puhtaana. Sitten hän joi kärsivällisesti ja sen päälle poltti kolme piipullista käryävää mustaa tupakkaa sen vankan aterian sijasta, jota hänen vatsansa vaati.

Koko purevan hiljaisen päivän hän vakaasti kaaloi eteenpäin, silloin tällöin aina vähän vyötään kiristäen ja kaiken aikaa nälkäisin silmin vaanien, eikö näkyisi minkäänlaista riistaa. Hän toivoi jänöä, lintua taikka lihavaa piikkisikaa; mutta vaihteen vuoksi hän olisi pistänyt mahalaukkuunsa vaikkapa minkinkin suonikkaat lihat ja pitänyt sitä onnenpotkauksena. Auringonlaskun aikaan hän tuli laajan paljaan maan reunalle, jolle riutuva länsi ihannoiden valoi haaleata kultaansa ja autiota purppuraansa. Itää kohti juoksi matala kannas, jonka takavuosina kulo oli polttanut ja jolla nyt harvassa törötti aavemaisia keloja, kuivin paljain latvoin säälin tuntematonta taivasta rukoillen. Tämä oli Ison aavikon pää. Kovin Pekka Noelin mieltä kaiveli, jopa kuin pelon puuska käännälti, kun hän huomasi koko pitkän päivän ponnisteltuaan kulkeneensa vain viisitoista mailia. Ja häntä vaivasi kalvava nälkä. Niin, mutta hän oli liian väsynyt jaksaakseen sinä päivänä pidemmälle; ja kun ei ollut, mitä syödä, niin parasta kai oli ruveta maata. Ensin hän kuitenkin päästeli irti mokkasiiniensa nauhat ja viritti niistä jäniksen jäljille muutaman askelen päähän kuusikkoon kömpelön paulan. Metsän reunalla seisoi synkkä rintama kuusia ja aivan niiden alle hän tuulensuojan puolelle kuopi lumeen syvän haudan. Haudan toiseen päähän hän rakensi pienoisen tulen murtamastaan lahosta puusta ja tuoreista koivun vesoista, joita hän linkkuveitsellään vaivalloisesti katkoi lyhyiksi kalikoiksi. Haudan viereen hän käden ulottuviin pinosi kasaan lahoa ja tuoretta puuta sekaisin. Haudan pohjalle, kyynärän päähän tulesta, latoi kuutta tuumaa vahvalta kuusen oksia, jotta niistä tuli kuiva, joustava vuode.

Kun nämä valmistukset saivat tehdyiksi, oli jo tuimatähtinen talviyökin verhonnut erämaan. Ei koko aavassa piirissä kuulunut muuta kuin silloin tällöin isojen puiden onttoja, hätkähdyttäviä napsahduksia pakkasen jännityksen lauetessa tai haudasta Pekan kotoisen pienen tulen kuiskailua ja pihinää. Pistäen päänsä alle hyvähkön oksakimpun Pekka sytytti piippunsa, kietoutui peitteihinsä ja asettui levolle, jalat tulta kohti.

Ja siinä Pekka Noel sitten, hautansa pohjalla maaten, piippu ja tuli lohdutuksenaan, piilossa ulkopuolisen maailman suunnattomalta, äänettömältä tylyydeltä, siinä hän nyt katseli viluja tähtiä ja kuusikon latvoja, tulosen häälytellessä kammottavia punaisia leimujaan sen mustalla uhkaavalla rintamalla. Hän tunsi hyvin — eikä kukaan paremmin häntä —erämaan tuiman ja järkähtämättömän ankaruuden. Hän tiesi sen äänettömän vastustajan pelättävyyden, jota vastaan kohtalo nyt oli pakottanut hänet aivan valmistuksitta kaiken taitonsa käyttämään. Vaara oli hänet nyt yllättänyt, siitä ei epäilystä. Tähän saakka hänen aina oli onnistanut tavalla tai toisella työskennellä luonnon kanssa yksistä puolin ja oli siten tottunut pitämään luonnon voimia ystävinään. Mutta nyt ne olivat jyrkkään kääntyneet häntä vastaan, vieläpä aivan varottamatta. Hän suuttui huomatessaan, että tässä olikin tosi edessä. Mutta kiukun keralla heräsi myös miehuuden lannistamaton henki. Nousten äkkiä istumaan hän ikäänkuin uhmaten ja taisteluun vaatien hautansa reunan takaa loi syvistä silmistään katseen yön synkkiin tiloihin. Tuli mikä tuli, hän itsekseen lupasi, hän aikoi pitää puolensa. Tämän katseellaan julistettuaan Pekka Noel vaipui takaisin sijalleen ja nukkui.

Talviretkeilijäin ja yleensäkin ylämaan kansan kesken vallitsevan tavan mukaan hän aina tuntikauden tai sillä vaiheilla nukuttuaan heräsi tultaan rakentamaan; mutta aamupuoleen hän vaipui uupumuksen raskaaseen uneen. Hänen siitä herätessään oli tulisija kiviharmaana, päällinen taivas valkeahkona, sinipunervia juomuja kirjavanaan ja hänen ylitseen kallistuvien kuusien vihannalla rintamalla päilyi ruskojen vienoja henkäyksiä. Kasvoja ympäröiväin peitteitten reunat olivat kankeat ja hengityksestä vahvassa jäässä. Reväisten ne tylysti pois hän nousi istumaan ja kiroili itseään, kun oli antanut valkean sammua, ja sitten, silmiään vähän haudan reunan takaa nostaen, loi katseen hohtavalle aavikolle. Siinä samassa hän taas vaistomaisesti kyyristyi takaisin piiloonsa. Kiihkeä tuli paloi hänen silmissään ja nyt hän siunasi onneaan, kun oli antanut tulen sammua. Harjun selkää pitkin kulki kelojen seassa suuri lauma karibu-peuroja. Mustina ja suurina ne näkyivät auringonnousua vasten ja söivät mennessään.

Kyyristyen syvälle hautaansa Pekka kiireesti kokosi peitteensä, kiinnitti mytyn selkäänsä ja ryömi sitten lumen poikki kuusikon suojaan. Näkyvistä päästyään hän paikalla nousi ylös, korjasi hyödyttömästä paulastaan mokkasiininsa nauhat ja palasi takaisin jäljille niin pian kuin kaalaamaan pääsi. Se yksi vilkaus haudan reunan takaa oli hänen tottuneille silmilleen ilmaissut kaikki, mitä hänen tarvitsi tilanteesta tietää.

Karibut, nuo rauhattomimmat, oikullisimmat ja pisimmältä kiertelevät erämaan kaikista asukkaista, olivat menossa etelää kohti tavanmukaisilla, näköjään päämäärättömillä vaelluksillaan. Ne matkasivat selännettä pitkin, alituiset tuulet kun olivat sieltä pois puhaltaneet lumen tai kovettaneet sen. Pyssyn kantomatkaa ne olivat paljon kauempana. Mutta hän päätti saavuttaa ne jälkiä seuraten, vaikka lumi olikin niin pehmeätä. Hellittämättömän itsepintaisesti ja viekkaasti hän aikoi sen tehdä, vaikkapa täytyisi nelin kontin ryömiä.

Se, mitä oli tuulta, kevyttä purevaa ilman viimaa, joka silloin tällöin henkieli luoteen puolesta, puhalsi suoraan miehestä peurakarjaa kohti, mutta karja oli liian kaukana haistaakseen vihamiestään ja siitä säikähtääkseen. Pekan ensi huoli oli kiertää peurakarjan taa, kunnes ei tästä vaarasta olisi mitään pelkoa. Kotvaksi hän ajokiihkossaan aivan unohti nälkänsäkin; mutta pian se taas, hänen hitaasti rämpiessä eteenpäin synkässä metsässä, kävi niin tuimaksi, ettei sitä enää voinut laiminlyödä. Hän pysähtyi kiskaistakseen kuorta balsamikuusen vesoista, joita sattui tiellä olemaan, kaapi siitä ohuen makean mäihän, jota on kaarnan ja kypsän puuaineen välillä, ja söi sen. Hän kokosi niinikään kirpeitä koivun nuppuja, pureskeli niitä monet kouralliset ja sylki suustaan takaisin kovat kuoret. Ja tällä tavalla hän ainakin sai ruokahalunsa tyynnytellyksi vihaisesta vaatimuksesta jonkinlaiseksi epäluuloiseksi odotukseksi.

Vihdoin metsä harveni hänen pari tuntia vaivalloisesti eteenpäin rämmittyään, maa alkoi kohota ja hän tuli harjun rinteelle, tosin kauaksi peurain taa, mutta joka tapauksessa tuulen alle. Hanki oli peuralauman jäljillä rikki sotkettua ja lunta oli vain puolentoista jalkaa. Mieleisensä kumpareen tavattuaan hän jaloillaan kuopi paljaan maan näkyviin ja löysi, kuten oli odottanutkin — vähän gaultherian [Gaultheria procumbens amerikkalainen kanervakasvi, jolla on hyvät punaiset marjat. Suom. muist.] punaisia marjoja; ne olivat jäässä, mutta mehukkaita ja hyvänmakuisia. Puolella kourallisella hän taas hetkeksi petti nälkänsä ja ponnisteli nyt harjun selkää eteenpäin reippaasti, vaikka varoen, käyttäen suojanaan jokaista keloa, mitä eteen sattui. Kun vihdoin lauman takimmaiset jätättelijät alkoivat näkyä, vaikka tosin vielä paljon ampumamatkaa kauempana, kyyristyi hän maahan kuin kissa ja kömpi selänteen poikki toiselle rinteelle, pysyäkseen paremmin salassa.

Harjun itärinteellä oli paljon aluspensaikkoa. Pekka hiipi nopeaan pensaikosta pensaikkoon ja päätteli sitä kyytiä kulkien ehkä tunnissa pääsevänsä verkalleen matkaavan lauman kohdalle. Tunnin kuluttua hän sitten taas ryömi selänteelle matalan katajapensaikon suojassa. Tuottavasti hän tähysti pensaitten lomitse, rihla valmiina. Hänen muotonsa mustui katkerasta pettymyksestä. Oikulliset eläimet olivat menneet menojaan. Ne olivat taas saaneet jonkun käsittämättömiä päähänpistojaan — Pekka oli varma siitä, ettei ainakaan hän ollut niitä säikäyttänyt, — ja olivat nyt kaukana valkoisella aavikolla, vaivalloisesti kaalellen etelää kohti.

Pekka puri päättävästi hammasta. Vilu ja nälkä, kumpikin liitostaan yhä voimakkaampana, kävivät nyt kiukkuisesti hänen kimppuunsa. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli heittää kaikki suojat ja hyökätä perään suorinta tietä, leveältä tallattuja jälkiä seuraten. Mutta samalla hän jo älysi, että niin menetellen hän enemmän menettäisi kuin voittaisi. Vaikka vahva pehmyt lumi haittasikin niiden kulkua, niin tiesi hän kuitenkin niiden voivan kulkea siinä paljon nopeammin kuin nyt, jos niitä peloittaisi, ja paljon nopeammin kuin hän saattoi seurata. Kärsivällisyys ilmeisestikin oli hänen valttinsa. Hiipien varovaisesti kelolta kelolle, milloin ryömien, milloin madellen kuin käärme, hän kulki hyvin sukkelaan alamäkeä aivan aavikon reunalle saakka. Siihen loppuivat kaikki suojat, mutta lauman häntäpää oli vielä pyssyn kantomatkaa kauempana. Rohkeasti hän nyt astui esiin pienestä näreiköstä ja lähti takaa ajamaan. Hänen näkyviin tullessaan joka sarvipää kohosi hetkeksi ilmaan ihmetellen ja säikähtäen; sitten lauma oikaisi pakoon vyöryvässä valkoisessa pilvessä, tehden taivalta paljon nopeammin kuin Pekka, vaikka hyvin tunsikin niiden kyvyn, oli pitänyt näin vahvassa lumessa mahdollisenakaan. Synkkänä, vaikka rohkeuttaan menettämättä, hän lähti niiden jälkiä rämpimään.

Noelin mieleen piintyi kahta itsepäisemmin se ajatus, että hänen täytyi saavuttaa lauma. Kaikki muut ajatukset, tunteet ja kyvyt tympeytyivät nälkään ja yrityksiin olla sitä ajattelematta. Tunnin toisensa jälkeen hän rämpi eteenpäin seuraten valkoisia sotkuisia jälkiä äänettömän valkean aavikon poikki. Ei ollut mitään, mihin olisi katseensa kohottanut, hän sen vuoksi antoi niiden konemaisesti etsiä sotketusta lumesta helpoimpia kohtia, siten voimiaan säästääkseen. Näin hän ei tullut hoksanneeksikaan, ettei aurinko enää säteillyt aavikon päällä. Häneltä oli jäänyt huomaamatta, kuinka ilmankansi oli kylmänsinisestä muuttunut kaameankalpeaksi. Jäänyt huomaamatta, kuinka tuuli, nyt vasten kasvoja puhaltaen, oli kiihtynyt kovaksi. Mutta äkkiä hän havahtui tuiskahduksesta, joka läimäytti hienoa lunta hänen kasvoihinsa kuin piiskalla sivaltaen. Kohottaessaan katsettaan jäljistä hän huomasi, että koko lakeus oli kadonnut näkyvistä lumipilvien kiitävään tulvaan. Tuuli vinkui kummaa ilkkuvaa uhkaustaan hänen kasvoihinsa. Lumimyrsky oli hänet yllättänyt.

Myrskyn täydellä raivollaan hyökätessä Pekan kimppuun ja kietoessa hänet helmaansa, niin että henkeä salpasi, häntä hetkisen pöyristytti. Tämä oli uusi vastustaja, jota vastaan hän ei ollutkaan mieltään karkaissut. Mutta vain hetkisen sitä kesti. Sitten hänen uupunut mielensä jälleen toipui ja hän tuijotti myrskyä vihaisesti silmästä silmään. Vilun, myrskyn, nälän, kaikki hän aikoi saattaa häpeään ja voittaa. Kumartaen päätään ja vetäen päällystakkinsa paarretta suunsa eteen, jotta hengitys olisi helpompaa, hän hyökkäsi uudelleen eteenpäin, ikäänkuin uudet voimavarat saatuaan.

Jos metsä olisi ollut lähellä, tai jos hän ajoissa olisi havainnut ilman muutoksen, olisi hän paikalla lähtenyt metsän suojaan. Mutta hän tiesi, että hänen viimeksi ympärilleen katsoessaan lauman jäljet olivat pitäneet suoraan yhä leviävän aavikon keskustaa kohti. Nyt hän varmaan oli parin mailin päässä lähimmästä suojasta; ja hän tiesi varsin hyvin, ettei hän löytäisi sinne myrskyn myllerryksessä, se kun tylsisti hänenkin kaltaisensa miehen metsätiedon ja hämmensi näön ja vielä kaikki muutkin aistit. Hänen ainoa toivonsa oli pysyä peurain jäljillä. Karibut joko rupeisivat makuulle tai kaartaisivat metsiin. Tämänkaltaisessa myrskyssä ei mikään muu eläin kuin ihminen itse voinut metsästää eikä jälkiä seurata. Ei kukaan muu kuin ihminen voinut lannistumatta taistella moista ilmaa vastaan. Karibut unohtaisivat sekä taitonsa että muiston siitä, että heitä ajettiin takaa. Hän joko yllättäisi ne, tai johtaisivat ne hänet johonkin suojaan. Itsepintaisen ylpeänä etevämmyytensä tiedossa erämaan muitten eläjäin rinnalla hän vihaisesti uhmasi myrskyä ja nälän ja väsymyksen uuvuttamana mutisi itsekseen ja kirosi luonnonvoimia, jotka niin armotta häntä ahdistivat.

Tuntikausia hän kovapintaisesti rämpi eteenpäin, pysyen jäljillä enemmän tunnon kuin näön avulla, niin paksulta tuiskusi purevaa lunta. Kinokset kasaantuivat hänen tielleen yhä tiiviimmiksi ja tiiviimmiksi ja kauheat pitkälliset ponnistukset alkoivat uuvuttaa hänen viimeisetkin voimansa ja hänen kulkunsa oli etanan kulkua. Itsepintaisesti hän koetti ylläpitää tarmoaan ja elinvoimiaan, mutta vähä vähältä hänen kaikki kykynsä vetäytyivät itseensä ja kohdistuivat yhteen ainoaan asiaan — eteenpäin vaikka millä hinnalla. Häntä alkoi viekoitella se ajatus, että olisiko heittää. Hän alkoi ajatella lämpöä ja lepoa, jotka olivat saatavissa ja vapautumista tuulen vimmatusta myllerryksestä, sillä yksinkertaisella keinolla, että kaivautuisi syvälle paksun lumen sisään. Hän varsin hyvin tiesi tämän yksinkertaisen keinon, joka oli metsälintujen turva pakkasen ja myrskyn yltyessä ylen määrin julmiksi. Mutta viisaampi vaisto ei sallinut hänen näin pettää itseänsä. Jos vatsa olisi ollut täysi ja taskussa olisi ollut evästä, niinihän ehkä olisi voinut turvautua metsälintujen sukkelaan temppuun. Mutta hän tiesi, että jos hän näin nälkiintyneenä, nääntyneenä, lopen riutunein elinvoimin, sallisi lumen viettelyksen voittaa itsensä, niin ei häntä nähtäisi, ennenkuin kevätaurinko hänet jälleen paljastaisi kammon esineenä palaaville vireoille ja nokilinnuille [amerikkalaisia lintuja. Suom. muist.] aavikon paljaalla vihertyvällä pinnalla. Ei, parasta olla kaivautumatta tuulen suojaan. Hän nauroi ääneensä ajatellessaan, kuinka mieletöntä se olisi ollut; ja yhä edelleen hän puski ja ryntäsi myrskyä vastaan, lannistumatta.

Äkkiä hän kuitenkin lyhyeen seisahtui ja hänen mielensä masentui julmasti. Hän tunnusteli varovaisesti puoleen ja toiseen, ensin jaloillaan vahvassa lumessa haparoiden, sitten käsillään. Viimein hän jyrkkään käänsi selkänsä tuulta vastaan, kyyristyi alas, pää käsivarsien välissä, päästäkseen kuulemasta sen pirullista vihellystä ja vinkunaa, ja koetti ajatella, kuinka ja milloin se oli tapahtunut. Hän oli eksynyt lauman jäljiltä!

Kaikki hänen kykynsä havahtuivat terävään valppauteen tästä peloittavasta havainnosta, hän älysi, kuinka se oli tapahtunut, mutta ei, missä. Tuisku oli täyttänyt jäljet, kunnes ne olivat kerrassaan hävinneet lakeuden pinnalta; mutta hän oli vain kulkenut suoraan eteenpäin, tuulen pusku johtonaan. Karibut taas olivat poikenneet syrjään ja lähteneet kulkemaan toiseen suuntaan. Minnepäin? Hänen täytyi itselleen myöntää, ettei hänellä ollut minkäänlaista osviittaa, josta olisi voinut tämän päättää, niin oikullisia ovat nämä aavikkojen sarvipäät kuljeksijat. Hyvä, hän kovapintaisesti ajatteli, antaa niiden mennä! Hän jatkaa ilman niitä. Ponnistellen pystyyn hän taas kääntyi tuuleen ja pinnisti tuimasti ajatuksiaan muistaakseen, missä suunnassa tuuli oli ollut, kun hän oli sen viimeksi merkille pannut, ja kuinka se synkkä metsä kulki, joka kahden puolen reunusti tätä aavikkoa.

Viimein hän teki päätöksensä, millä suunnalla metsä mahtoi olla lähinnä. Hän näki sen sielunsa silmillä, suuren mustan kuusikkoniemen, joka pisti kauas aavikolle. Hän kääntyi, tarkkaan tähdelle pannen, koska tuuli täytenään suomi hänen vasenta poskeaan. Varmana siitä, että hän nyt kulki ainoata mahdollista pakopaikkaa kohti, hän jälleen ponnisteli eteenpäin. Ja mennessään hän mielessään kuvitteli, kuinka parhaillaan koko karibulauma mahtoi pyrkiä samaan suojaan. Ja vielä kerran hän, nälän ja heikkouden voittaen, rohkaisi mieltään ja vannoi, että jos eläimet jaksoivat suojaan ponnistella, niin kyllä hänkin. Sitten hän metsätiedoillaan pakottaisi metsän antamaan itselleen edes jotakin syötävää, sen verran, että se riittäisi ylläpitämään suonissa hengenkipinää.

Ehkä puolisen tuntia tämä uhmaava, lannistumaton tarmo sai Pekka Noelin yhä eteenpäin ponnistamaan. Mutta kun pohjolan lyhyt päivä alkoi sammua ja myrskyn sakean, valkoisen synkeyden takaa tuntua pimeän varjo, alkoivat hänen sitkeät, suonikkaat lihaksensa ja karkaistut hermonsa taas raueta. Hän huomasi kompastelevansa ja etsivänsä puolustusta sille, että ylös noustessaan vitkasteli. Huolimatta kaikista tahdonponnistuksistaan hän näki näkyjä — sankkoja suojaavia metsiä aivan ääressä milloin toisella, milloin toisella puolella, taikka kodikkaan, puoleksi nietoksiin hautaantuneen tukkilaisleirin ja ikkunoista kuultavan lämpöisen valon. Suuttuen hän ravisti itseään, järkiinsä tullakseen, ja nämä pettävät harhanäyt katosivat. Mutta ne hämmensivät mieltä niin kauan kuin kestivät, ja äkkiä hän, aivan mieltäkäännättävän selkeästä harhanäystä havahtuessaan, huomasi pudottaneensa rihlansa! Se oli auttamattomasti menetetty. Isku valveutti hänet muutamaksi minuutiksi. Ja menköön, olihan hänellä veitsi. Se perältäkin oli niistä kahdesta tärkeämpi. Hän kahlasi eteenpäin, ilmi valveilla taas rupeaman, ja kamppaili kohtaloaan vastaan.

Pimeys sakeni nopeaan; ja viimein myrskyn vimmattuun raivoon sekaantuen alkoi luoda kummia hirmukuvia. Näiden harhakuvien karsiminen ja mielestään manaaminen piti Pekka Noelia vireillä. Mutta äkkiä eräs näistä kummituksista ei ottanutkaan kadotakseen. Hän oli juuri heittäytymäisillään sen päälle puolihoureisessa kiukussa, kun se korskahtaen hyppäsi ylös ja ponnisteli pois hänen luotaan. Siinä samassa Pekan joka aisti hätkähti hereille, toivon riemastuksen tuikkaisemana. Loikkien, kaalellen, madellen hän seurasi, paljastettu veitsi kädessään. Yhä uudelleen ja uudelleen kompasteleva eläin, iso, kylkiään myöten lumeen uppoova karibusarvas, vältti hänet. Kun hän hurjassa tepastuksessaan vihdoin sai sen kiinni, sai sarvas käännytyksi puoleksi ympäri ja sohaisi häntä sarven kärjellä tuimasti vasempaan olkapäähän. Välittämättä loukkaantumisestaan Noel takertui sarveen vasemmalla kädellään ja armotta painoi sitä taapäin. Ja siinä samassa hänen puukkonsa tottuneen käden ohjaamana viilsi poikki eläimen kurkun.

Pekka Noel oli, samoin kuin idän eränkävijöistä useimmatkin, hyvin tarkka ruoastaan ja keitti lihan aina hyvin kypsäksi. Raaka liha inhoitti häntä. Mutta nyt hän oli luontokappaleen asemassa ja taisteli henkensä edestä luonnonvoimia vastaan. Ja lisäksi hän tiesi, että hän nyt oli tavoittanut parhaan kaikista mahdollisista virkistysaineista. Hän käytti uuden kerran veistään, tällä kertaa pistäen sen sarvaan sydämeen. Kun saalis huokaisten heitti henkensä, kyyristyi Pekka alas kuin peto ja joi lämmintä, punaista nestettä, jota pulppusi uhrin kurkusta. Ja niin tehdessään hän tunsi lämmön, voiman ja neron kuiviinehtyneitten virtain tulvivan takaisin omiin suoniinsa. Hän joi itsensä kylläiseksi; kaivautuen sitten puoleksi jykevän ruhon alle hän painautui sitä vastaan pitkäkseen levätäkseen ja miettiäkseen.

Siinä varmassa tiedossa, että hänellä nyt oli matkaeväät ja että hän hyvin kykeni voittamaan kaikki muutkin vastukset, mitä saattoi tiellä vastaan tulla, Pekka Noel arveli parhaaksi nukkua, ja kietoutui peitteihinsä kuolleen karibusarvaan alle. Mutta sitten hänessä alkoivat liikkua vanhat erämiehen vaistot. Kaikkialta hänen ympäriltään, tuulen hetkeksikin hiljetessä, kuului korsketta ja raskasta hengitystä. Hän oli joutunut keskelle uupunutta laumaa. Tässä oli nyt tarjolla mahdollisuus hankkia vähän korvausta siitä, kun oli menettänyt mökkinsä ja talven varustukset. Hän saattoi tappaa joitakuita näistä uupuneista eläimistä, piilottaa ne lumeen ja katsoa maamerkit, paikalla kun sää selkeni. Sitten hän sopivassa tilaisuudessa ottaisi hevoset lähimmästä kylästä ja vedättäisi jäätyneet lihat pois, myydäkseen ne salavihkaa, riistanvartijan sattuessa muita hommaamaan.

Avaten jälleen linkkuveitsensä hän varkain hiipi lähintä raskasta hengitystä kohti. Ennenkuin hän huomasikaan eläintä sään metelissä ja pimeässä, hän jo olikin sen yllättänyt. Hänen kurotettu vasen kätensä tapasi rajusti kohoilevan kyljen. Säikähtynyt eläin nousi läähättävällä korskahduksella ja yritti päästä pakoon; mutta peräti uupuneena se taas melkein paikalla vaipui maahan, nöyrtyen tähän tuntemattomaan surmaan, joka myrskystä ja pimeästä hiipi hänen päälleen. Pekan käsi saavutti sen, samalla kuin se jälleen asettui alalleen. Hän tunsi sen värisevän ja vetäytyvän kokoon hänen koskettaessaan. Vaistomaisesti hän alkoi silitellä ja kyhniä sen kankeata karvaa, samalla kuin varovasti työnsi kavalaa kättään eteenpäin pitkin sen kohoilevaa kylkeä. Kohoilu kävi tyynemmäksi, pelokkaat korskahdukset taukosivat. Uupunut eläin näytti rauhoittuvan tuosta varmasta viihdyttävästä kosketuksesta.

Ennätettyään kädellään vastustelemattoman eläimen kaulaan Pekkaa alkoi tympäistä. Toisessa kädessä oli veitsi valmiina tekemään tehtävänsä vinkuvassa pimeydessä; mutta mikä lienee ollut, hän ei saanut itseään sitä paikalla käyttämään. Se olisi ollut kavallusta. Mutta olihan hän kärsinyt kovin tuntuvan vahingon, ja tässä oli korvaus kuin kohtalon kouraan kantamana. Hän viivytteli, väitellen kärsimättömästi itsekseen. Mutta niin tehdessäänkin hän yhä silitteli vankkaa, lämmintä, elävää kaulaa. Ja kosketuksesta virisi julmassa pimeydessä myötätunto ihmisen ja eläimen välille. Hän ei voinut sille mitään. Eläinparat ja hän olivat samassa hädässä, molemmat taistelivat henkensä puolesta myrskyn sokeata ja raakaa vimmaa vastaan. Sitäpaitsi oli peuralauma pelastanut hänet. Hän se oli velallinen. Hyväily, joka oli niin kavalana alkanut, muuttui rehelliseksi ja hyväntahtoiseksi. Häpeänsekaisesti naurahtaen Pekka käänsi linkkuveitsensä kokoon ja pisti sen takaisin taskuunsa.

Hän silitteli nyt tyyntynyttä kaributa molemmilla käsillään, kyhsi sen korvain taustaa ja sarvien juurta, ja tämä näytti tuottavan sille tyydytystä. Kerran, käden eksyessä sen pitkälle turvalle, eläin kauhistuneena kavahti ja pärskähti pelättyä ihmisen hajua, joka niin tylysti täytti sen sieraimet. Mutta Pekka jatkoi viihdyttävää ja varmaa silittelyään; ja taas eläin rauhoittui. Pekka lopulta päätteli, että hänen oli parasta viettää yönsä taikka ainakin odottaa myrskyn asettumista lumen salpaaman rauhallisen eläimen lämmössä. Kaivautuen lumeen, niin ettei tuuli sen koommin häneen käsiksi päässyt, hän kääriytyi peitteihinsä ja painautuen liki karibun kylkeä vaipui hyvällä luottamuksella uneen.

Elävän toverin tietoisuudessa Noel nukkui raittiisti, vaikka myrsky myllerti. Vihdoin häntä häiritsi liikunto, joka tuntui kylkeen. Hän heräsi ja tunsi, että omituinen vuodekumppani oli kämpinyt jaloilleen ja mennyt matkoihinsa. Myrsky oli asettunut. Taivaalla tuikki tähtiä hänen ylöspäin kääntyneitten kasvojensa päällä. Ympäriltä kuului joka puolelta vaivalloista ponnistelua, raskasta tepastelua, yskimistä ja korskumista. Unohtaen tavanmukaisen äänettömyytensä karibut iloisesti murtautuivat ulos vankeudestaan. Pekka oli tuota pikaa ypö yksinään. Pakkanen oli vielä ennallaan, purevan tuimana; mutta hänen oli lämmin olla syvässä kuopassaan, peitteihinsä käärittynä. Kun häntä yhä unetti, peitti hän kasvonsa ja nukkui vielä jonkun tunnin.

Toisen kerran herätessään hän oli virkistynyt ja ilmi valveillaan. Päivä oli juuri valkenemaisillaan. Pakkanen puri kuin synti. Keveitä salaperäisiä häiveitä näytti ainiaksi hyytyneen ilman sanomattomaan kristallikuultavuuteen. Pekka nousi ylös ja vilkaisi itäänpäin pitkin lauman sotkuisia jälkiä. Siinä oli metsä tuskin puolenkaan mailin päässä, mustana ja laajana ja jäljet johtivat suoraan siihen. Ja vähän alempana oikealla kohtasi näky, joka riemastuksesta hytkäytti hänen sydäntään. Suoraan ilmaan pyrkien, laventelikiehteisenä hopealiljana idän kalpealla sahramilla, kohosi siellä solakka savu. Savu nousi tukkilaisleiristä, sen hänen tottunut silmänsä paikalla sanoi; ja nyt hän tiesi, että tukkilaiset olivat kaukaa Ottanoonsiin latvoilta tulleet hänen asuinmailleen.

MAC PHAIRRSONIN ONNELLINEN PERHE.

I.

Täytyi kulkea pienen käymäsillan poikki, jos mieli lähteä Mac Phairrsonia ja hänen perhettään tapaamaan, pienen, korkean, omituisesti kyhätyn käymäsillan poikki, joka yhdisti kapean, vaikka sangen rajun kosken rannat. Sillan keskellä oli portti — taikka oikeammin sanoen ovi — taajasta ja vankasta rautalanka-verkosta tehty. Ja tällä kohdalla oli sekä ovi että silta reunustettu vankasta lennätinlangasta tehdyllä piikkipaarteella, jonka piikit siirottivat joka suuntaan. Kun portti oli kiinni, olisi totisesti pitänyt olla moitteettomasti toimivat siivet, jos mieli päästä tuohon jyrkkään pieneen kosken saareen, Mac Phairrsonin kotiin ja linnaan.

Vasemman käsivartensa taipeessa hellävaroen pitäen, kantoi Poika ruskeata hurstipussia, joka toisin ajoin rajusti reutoili, niin että sitä oli lepytellen rauhoitettava. Kun Poika tuli siltaovelle, joka oli kiinni, tuli hänen vastaansa saarelta kaksi omituista asukasta, jotka viisaan näköisinä kurkistelivat häntä oven silmukoista. Toinen oli iso mustan ja säämiskän kirjava koira, jolla oli pitkä ruumis, karva aaltoileva, silkkimäiset luppakorvat ja runsaskarvainen häntä kuin Gordon-setterillä, mutta mäyräkoiran lyhyet lenkosääret, jotka kannattivat tätä ruumista vain kahdeksan tuumaa korkealla maasta — kaiken kaikkiaan siis sangen ihmeellisen näköinen yhdistelmä. Tämä nurinkurinen luonnon oikku eläimekseen katseli tulijaa älykkäillä, tervetuloa toivottavilla silmillä, kieli ystävällisesti suusta roikkuen, häntäänsä hiljalleen häälytellen. Se erikoisesti hyväksyi tämän pojan, vaikka se yleensä piti poikia harmin kappaleina, joita enintään saattoi sietää, vaan ei suinkaan rohkaista. Toinen saaren asukkaista, joka seisoi aivan koiran vieressä, ikäänkuin vahtina, ja tutkisteli vierasta pienillä kalpeilla, ajatuksiaan ilmaisemattomilla viekkailla silmillä, oli puolikasvuinen mustan ja valkoisen kirjava porsas.

Poika mutisi portista tuttavallisia tervehdyssanoja portin vartijoille, kiskaisten samalla puisesta rivasta, niin että vanha ruskea lehmänkello rupesi oven päältä rämisten soimaan. Kesäinen ilma oli ääriään myöten täynnään ääntä — alla olevan rajun kosken pauhua, kerman ja meripihkan värisen ryöpyn jyrinää, joka viidenkymmenen askeleen päässä kaatui padon reunalta, ja padon vieressä töröttävän ison sahan monien sahojen sihinää ja vinkunaa. Mutta kaiken tämän metelin läpi kuului lehmänkellon ääni mökkiin. Mökin takaa alkoi kuulua soinnukasta nenä-ääntä honk-ka, honk-ka-honkk ja nurkan takaa tuli uteliaana näkyviin ison canadalaishanhen käärmemäinen musta pää. Kynnyksen virkaa toimittavan veistetyn pölkyn toisessa päässä istui suorana kuin sotamies luonnottoman kookas ja lihava murmeli ja tirkisteli, kuka se mahtoi olla, joka tuli. Heräsi punainen kettukin, joka oli maannut kippurassa Mac Phairrsonin ainoan ruusupensaan alla, ja siirtyi ylenkatseellisesti saaren toiselle puolelle, pois näkyvistä, se kun periaatteellisesti halveksi kaikkia vierailijoita. Sakean näreikön varjosta kompuroi sillan päästä hirvenvasikka laiskasti jaloilleen ja pää kumarassa ja isot korvat häälyen katsoi pitkän uneliaan kysymyksen. Mökin sisästä kuului vuoroin karmeita rääkäyksiä, vuoroin sorahtelevaa naurua ja huutoja »Ebeneser! Ebeneser! Ohhoh! Herrajesta! Halloo!» Sitten mökin ovi aukeni selälleen ja oveen ilmestyi Mac Phairrson, kainalosauvoihinsa nojaten, viheriäinen papukaija olallaan ja kaksi suurta valkoista kissaa rampain jalkainsa juuressa.

Mac Phairrson, papukaija ja kissat tirkistivät kaikki pitkään sillan porttia, koettaen lankaverkon läpi erottaa, kuka tämä vieras oikein oli. Papukaija, mustan- ja kullankirjavine silmineen tuimasti tutkaillen, huomasi ensimäiseksi. Se julisti paikalla hoksanneensa ja hyväksyneensä tulijan kirkuen: »Poika! Poika! Ohhoh! Herrajesta! Halloo!» ja kapusi pää edellä alas pitkin Mac Phairrsonin rintamusta. Mac Phairrsonin kiireesti nilkuttaessa sillalle tervetullutta vierasta sisään laskemaan papukaija nokallaan ja kynsillään kiinni pitäen siirtyi liikkuvalle kainalosauvalle ja koetti, vaikka huonolla menestyksellä, näykätä toista valkoista kissaa. Kun tämä ystävällinen aikomus niin huonosti onnistui, kapusi se taas sukkelaan kainalosauvan päähän ja pääsi Mac Phairrsonin olalle paikalleen siksi ajoissa, että ennätti tervehtiä Pojan sisään astumista sydämellisillä sanoilla: »Ohhoh! Herrajesta! Halloo!»

Mac Phairrson (hän kyllä kirjoitti nimensä Mac Pherson, niinkuin pitikin, mutta lausui sen kaikkien muitten kyläläisten tapaan Mac Phairrson r:ää vahvasti sorauttaen) oli vanha tukkimies. Kevätvesillä tukkeja uitellessaan ja vuosi vuodelta reisiään myöten jäisessä vedessä kaalellessaan hän oli saanut niin pahan leinin, että toinen sääri oli vääntynyt melkein aivan kelvottomaksi. Kainalosauvoillaan hän kuitenkin pääsi liikkumaan miten kuten; ja kun hän oli hyvin saava käsistään ja sukkelasanainen, niin tuli hän vallan välttävästi toimeen korjailemalla kaikenlaisia epäkuntoon joutuneita kaluja, joita kyläläiset ja sahan työväki liiatenkin hänen mökilleen kantoivat. Mökki oli oikea linna jyrkällä kallion nyppylällään sahaa käyttävän pienen rajun virran koskessa. Kallion päällä oli vähäinen ala maata, ja sillä oli mökki ja puolenkymmentä pensasta ja vielä pieni tilkku hietaista, auringon paahtamaa nurmeakin. Puolensadan askelen päässä toimeliaasta sahasta, mutta kuohuvan kosken ympäröimänä eleli Mac Phairrson kirjavan karjansa eli, kuten ihmiset sanoivat, »onnellisen perheensä» keralla tässä tyyssijassaan, käymäsilta ainoana yhdyssiteenä muuhun maailmaan.

Onnellinen se perhe epäilemättä olikin vankilan ahtaista rajoista huolimatta, sillä Mac Phairrson hallitsi sen jäseniä isäntävallan ja rakkauden yhteisillä voimilla. Hänessä lisäksi oli se salaperäinen ymmärtämys, joka on oleellinen ehto, jos todella tahdomme päästä läheisiin väleihin niiden heimolaistemme kanssa, joita, sen enempää ajattelematta, sanomme järjettömiksi. Ja niinpä hän sai perheensä elämään vallan siedettävässä sovussa. Kaikki nämä eläimet suvaitsivat häntä mielellään, ne kun rakastivat häntä; ja koska niissä myös asui häntä kohtaan terveellinen pelko, niin ne ylimalkaan suvaitsivat hyvin toisiaankin. Osa perheestä oli semmoisia, joita saattoi sanoa vakinaisiksi. Ne olivat pysyvien laitosten luontoisia. Semmoisia olivat Pätkä, se lenkojalka mäyräkoirasetteri; hanhiukko James Edward; murmeli Rasvalöllö; Melindy ja Jim, ne kaksi valkoista kissaa; Luupussi, ruskea pöllö, joka istui kaiken päivää laatikon reunalla mökin pimeimmässä nurkassa; ja viheriäinen papukaija Ananias-ja-Safira, joka oli saanut nimensä siitä, kuten Mac Phairrsonin oli tapa selittää, että se oli niin inhimillinen ja ettei siitä saanut koskaan oikein tolkkua. Ebeneser porsas oli vielä liian nuori tullakseen ylennetyksi vakinaiseksi; mutta se oli jo osoittanut niin paljon luonteikkuutta, älyä ja arvonsa tuntevaa yksilöllisyyttä, että Mac Phairrson oli päättänyt säästää sen siltä alennukselta, että tekisi siitä kinkkua. Ebeneser jääköön siis taloon, vaikkapa kasvaisi niin suureksi, että siitä olisi vastusta.

Mutta toisin oli hirvenvasikan, Susannan, ja seuraakarttavan ketunpenikan, Porkkanan laita. Mac Phairrson älysi, että kun Susanna kasvaisi heimonsa täyteen kokoon, mahtuisi se tuskin enää hänen saarelleen. Hän aikoi silloin pyytää lupakirjaa Frederictonin riistalainvartijalta ja myydä kiltin kasvattinsa johonkin eläintieteelliseen puutarhaan, jossa sen arvo ymmärrettäisiin ja sen loppuikä olisi turvattu. Mitä taas Porkkanaan tuli, niin ei sen käytöksessä ollut sijaa minkäänlaisille moitteille, se oli kerrassaan tahraton ja moitteeton, mutta Mac Phairrson tunsi, että se sydämeltään oli auttamattomasti uudestisyntymätön. Älykäs pikku eläin hyvin kyllä ymmärsi perheen peruslain »tiedä oma arvosi, anna arvo toisellekin», ja se tiesi, että jos hän sen lain rikkoisi, niin saisi hän siitä aivan paikalla rangaistuksen. Mutta kun se makasi, kuono ojennetuilla siroilla mustilla käpälillään, ja tarkasteli ukkohanhen, James Edwardin, tai Rasvalöllön, lihavan murmelin, liikkeitä, niin sen raollaan oleviin tutkimattomiin silmiin tuli hurja välähdys, jonka merkityksen Mac Phairrson erehtymättä ymmärsi. Ja vaikka sen käytös olikin moitteeton, niin piti se kuitenkin kaikki ajatuksensa niin visusti omina hyvinään, ettei suvaitsevainen ja ystävällinen Mac Phairrsonkaan huomannut siinä mitään rakastettavaa. Sen kohtalo oli senvuoksi ratkaistu; se on, Mac Phairrson itse oli sen julistanut ja alati huomaavaiset Pätkä ja Ebeneser hyväksyneet, että Porkkana heti ensi tilaisuuden sattuessa myytäisiin pois.

Kun Poika oli kulkenut pienestä siltaportista, tervehtivät Mac Phairrson ja hän toisiaan lyhyeen ja levollisesti. He kuuluivat kumpikin salojen vaiteliaaseen veljeskuntaan. Pätkälle ja Ebeneserille, jotka rakkaasti haistelivat hänen sääriään, hän ei suonut suurempaa huomiota kuin huolimattoman hyväilyn. Ananias-ja-Safiraakaan, joka oli kiireesti kavunnut Mac Phairrsonin olalta hänen olalleen ja alkanut hellävaroen nyppiä hänen korvaansa pelätyllä noukallaan, sitäkään hän ei ollut huomaavinaan. Hän tiesi pahasisuisen linnun pitävän hänestä yhtä paljon kuin isännästäänkin ja huolellisimmin varovan, ettei liian kovaan nipistäisi.

Tämä pieni juhlakulkue liikkui sitten vakavasti ja vaieten sillalta mökille, vaikk'ei vaikeneminen tosin ollut mitenkään huomiotaherättävä, koko ilma kun tutisi sahain nousevista ja laskevista kihauksista, ryöppyjen jytyytyksestä ja saarta kiertävän kosken sotkuisen poljennollisesta pauhusta. Samassa heihin jo yhtyi Susannakin, joka kömpelöillä säärillään kompuroiden, isoja korviaan häälytellen, ojensi pitkän, ruman, taipuisan, riippuvan turpansa nuuskiakseen tutkistelevasti Pojan taskua. Ollen verraten uusi Mac Phairrsonin perheessä se vielä oli täynnään uteliaisuutta kaikkea ja jokaista kohtaan ja ilmeisestikin piti tietojensa kartuttamista elämäntehtävänään. Sen varma vakuutus oli, että hajun tunto oli ainoa keino vaikka minkä tiedon hankkimiseen.

Muutaman askelen päässä ovesta villihanhi James Edward arvokkaana tuli heitä vastaan ja astuessaan hieman painoi alas pitkää siroa mustaa kaulaansa ja soukkaa käärmemäistä päätään. Jos Poika olisi ollut vieras, olisi häntä nyt kohdannut ensimäinen vihamielisyyden ilmaus. Ei Mac Phairrsonin ilmeinen suosiokaan olisi estänyt leppymätöntä, pelkäämätöntä ukkohanhea tervehtimästä tulijaa vihaisella kahinalla ja uhmalla kohotetuin siivin. Mutta Poikaa kohtaan, jonka se hyvin tunsi, sen tumma älykäs silmä ilmaisi suvaitsevaisuutta, joka sen osoittamaksi oli kylläkin suuri suosio.

Kynnyksellä istui Rasvalöllö, murmeli, yhtä töykeän epäsuosiollisena tervehdyksessään kuin James Edward itse, ikäänkuin kantaen jotakin salaista kaunaa yleiseen koko maailmaa vastaan, taikka ehkä, mahdollista kyllä, erikoisesti Ananias-ja-Safiraa vastaan, johon nähden se oli valppaan puolueettomuuden kannalla. Juhlakulkueen lähestyessä se lähti kynnykseltä, käänsi vieraalle lihavan ruskean selkänsä ja syventyi kokonaan jyrsimään paksua kaalin vartta. Se pelkäsi, että jos se rupeisi hyvänluontoiseksi ja ystävälliseksi, niin sitä ehkä vaadittaisiin näyttämään muutamia temppuja, jotka Mac Phairrson väsymättömällä kärsivällisyydellä oli sille opettanut. Sitä ei huvittanut tehdä kuperkeikkoja eteen-, sen enempää kuin takaanpäin, eikä kävellä kuin tanssiva karhu, tulipa mimmoinen poika tahansa!

Rasvalöllön nurjamielisyys ei kuitenkaan herättänyt vähääkään huomiota. Sekä Mac Phairrson että vieras tyytyivät siihen kuin luonnolliseen asiaan. Sitäpaitsi oli nyt tärkeämpiä asioita. Elävä retusteleva pussi, jota Poika niin huolellisesti kantoi käsitaipeessaan, herätti vanhan tukkimiehen uteliaisuutta. Tukkimiesten ja sahan työmiesten tapana oli, samoinkuin kyläkunnan maanviljelijäinkin monen mailin piirissä, tuoda kaikenlaisia metsän eläimiä Mac Phairrsonin onnelliseen perheeseen pyrkimään. Ja aina kuin siis tuli vieras, jolla oli pussissaan jotakin elävää, katseli Mac Phairrson pussia samanlaisella toivehikkaalla ja kiihkoisella odotuksella kuin lapsi joululahjojaan.

Kun kumpikin oli astunut tupaan ja käynyt istumaan, Poika akkunan ääreen suureen tynnörituoliin, Mac Phairrson vuoteensa reunalle askeleen päähän siitä, kokoontui muu joukko keskelle lattiaa odottavaan puolipiiriin. Toisin sanoen Pätkä ja Ebeneser ja ne molemmat valkoiset kissat tekivät niin, niiden tarkat sieraimet ja uteliaat silmät kun jo olivat olleet mytyn vuoksi vilkkaassa toimessa. Astuipa James Edwardkin ovesta tupaan jonkun askeleen ja vaikka se hienolla älyllä oli olevinaan mitään välittämättä mistään, tahtoi se kuitenkin pysyä tapausten tasalla. Susanna vain oli todella välinpitämätön, oven ulkopuolella maaten – Susanna ja suuri pörhöinen ruskea höyhentukko tynnörillään tuvan nurkassa.

Ilma oikein väreili odotuksesta, kun Poika asetti polvelleen reutovan pussin ja kävi sitä avaamaan. Paikalla kuin hän sai sitä vähän raotetuksi, ilmestyi pussista terävä pieni musta kuono, joka kiihkeästi työnsi ja väänsi päästäkseen vapaaksi. Tuokiossa seurasi kuonoa musta, älykäs, vallaton silmäpari. Sitten ryömi esiin pitkähäntäinen pesukarhun poikanen, kapusi Pojan olalle ja kirkkaalla uhmalla kääntyi silmäilemään kokousta. Ei vielä koskaan hän ollut nuoren elämänsä varrella nähnyt näin merkillistä kokousta; joka tosin ei ollutkaan ihme, sillä varmaan ei toista samanlaista ollutkaan koko maan piirissä.

Uuden tulokkaan vastaanotto ei kaiken kaikkiaan ollut epäystävällinen. Molemmat valkoiset kissat tosin vähän pörhöttivät häntäänsä, peräytyivät piiristä ja lähtivät päiväliekkoseen maata, nukkuakseen pois vastenmielisyytensä vierasta kohtaan. James Edwardkin poistui ylpeänä, uteliaisuutensa tyydytettyään. Mutta Pätkä, yhteisellä suostumuksella perheen vanhin, heilutti häntäänsä, roikotteli punaista kieltään niin pitkälle kuin sitä riitti ja läähätti niin ilmeistä tervetuloa, että sen jo olisi ymmärtänyt pesukarhua paljon yksinkertaisempi eläin. Ebeneser ei yhtä selvään ilmaissut tunteitaan, mutta erehtymättä sen pienistä silmistä vilkkui suopeutta. Ananias-ja-Safira oli tavattoman utelias. Kamalalla kiireellä se kapusi alas pitkin Mac Phairrsonin käsivartta, sitten pitkin hänen säärtään, lattian poikki ja ylös pojan housuja pitkin. Poika oli hieman huolissaan.

»Mahtaako se purra sitä?» hän kysyi, valmiina puolustamaan suosikkiaan.

»Minä en sitä luule», vastasi Mac Phairrson, pannen merkille, etteivät oikullisen linnun höyhenet olleet pörhössä, vaan niin tiukasti ja sileinä ja litteinä pitkin ruumista, että se näytti tavallista paljon pienemmältä. »Ei se yleiseen ole häijy, kun se tuolta näyttää. Mutta mahdottoman utelias se on, se on vissi.»

Pesukarhun penikka kyykki Pojan oikealla olkapäällä. Ananias-ja-Safira kapusi kynsin ja noukin ketterästi toiselle olalle. Kurkottaen sitten kaukaa Pojan kasvojen ohi se iski vieraaseen vääjäämättömän, läpitunkevan katseensa ja päästi korviasärkevän naurun rähäkän. Pikku pesukarhun hermot eivät olleet valmistautuneet tämmöiseen koetukseen. Kauhistuneena se korkealta istuinpaikaltaan mukelsi lattialle ja pakeni suorinta tietä hämmästyneen porsaan leveälle selälle, ja porsas piti sitä suurena kunniana.

»Penikka-riepu on vallan erinomainen!» julisti Mac Phairrson, kun hän ja Poika olivat lakanneet nauramasta. »Ei Ananias-ja-Safirasta vaaraa ole. Se pitää kaikista eläimistä, joita se voi kuranssata ja peloittaa. Ja Pätkä ja tämä hullunkurinen Ebeneser-veitikka kyllä pitävät siitä huolta.»

II.

Viikkokauden kuluttua siitä kuin pesukarhun penikka oli perheen jäseneksi otettu; Mac Phairrsonille sattui tapaturma. Hänen kulkiessaan alas sahan pitkää luisua siltaa tarttui toisen kainalosauvan pää rakoon ja hän kaatui nurin niskoin, satuttaen päänsä tukkiketjun jykevään renkaaseen. Pyörtyneenä hänet nostettiin sillalta ja kannettiin lähimpään mökkiin. Monta päivää hän makasi tainnoksissa ja tohtori epäili, tokko hän enää toipuisikaan. Lopulta hän kuitenkin tuli tajuihinsa, mutta ei enää ollut sama mies kuin ennen. Hänen mielensä oli nyt vain jonkinlaista hyväntahtoista höperyyttä. Häntä oli ruokittava ja hoidettava kuin pientä lasta. Lääkäri lopulta otaksui jonkun luun painavan hänen aivojaan ja vamman kaipaavan leikkausta, jota tekemään hänen taitonsa ei likimainkaan riittänyt. Sahan miehet ja kyläläiset hänen ehdotuksestaan kokosivat rahasumman, ja lapsellisesta mielihyvästä hymyilevä Mac Phairrson toimitettiin sairashuoneeseen pienellä höyryllä, joka kävi kaupungissa kolmesti viikossa.

Heti kuin sahan lähettyvillä tuli tunnetuksi — se oli mökkeineen vähän syrjässä kylästä — että Mac Phairrson viipyisi kauemminkin matkallaan, alettiin kysyä: »Entä miten käy perheen?» Tapaturma oli sattunut aamulla ja iltapäivällä Poika oli tullut eläimiä katsomaan. Kun sahalla lakattiin työstä auringonlaskun aikaan, niin pidettiin äkkiä vaienneitten raamien keskellä kokous.

»Entä miten orvoille käy?» alusti Jimmy Wright asian.

Musta Angus Mac Allister, päällysmies — häntä sanottiin Mustaksi erotukseksi Punaisesta Anguksesta, joka kuului tukinuittajiin — oli jo muodostanut asiasta varman mielipiteen ja päättänyt, että niin sitä tehdään. Hän ei totta puhuen välittänytkään juuri mitään kenenkään muun kuin Pojan mielipiteistä, sillä tätä hän kaikissa metsäneläimiä koskevissa asioissa piti viisaimpana Mac Phairrsonin itsensä jälkeen. Musta Angus oli hyvin suuri, isokätinen, mustapartainen mies, ääni kuin härällä, ja hänen käskynsä ja kirouksensa kuuluivat läpi sahain läpitunkevimmankin rähinän. Kun hän pinnisti mieheen vastaaninttämistä suvaitsemattomat silmänsä, niin tavallisesti asia kävi niinkuin hän sanoikin, olivatpa kuulijat siitä itsekseen kuinka toista mieltä tahansa. Mutta hänen luonteessaan oli hellä, melkeinpä sentimentalinen piirre, joka esiintyi siinä, että hän piti kaikista eläimistä. Hevosista ja häristä, jotka tekivät työtä sahan ympärillä, pidettiin hyvä huoli, joka niistä kyllä päältäkin näkyi; ja päällysmies oli vaikka koska valmis pieksämään miehen puolikuoliaaksi, jos näki hänen vähänkään huonosti kohtelevan eläintä.

»Ihminen voi pitää puolensa», hän selitykseksi sanoi, »mutta voiko järjetön luontokappale? Meidän asiamme on pitää niiden puolta.»

»Pojat», hän sanoi, ennenkuin vielä oli ennättänyt päästää mahtavaa ääntään vireestä syntyneen hiljaisuuden mukaiseksi, »kuulkaas nyt, mitä minä sanon, jaetaan ne eläimet meidän kesken, me sahan miehet ja tämä poika, ja pidetään niistä niin hyvää huolta kuin voidaan, siksi kuin Mac Phairrson paranee!»

Hän katsoi Poikaan kysyvästi ja Poika, ylpeänä siitä, että häntä pidettiin näin tärkeänä henkilönä, vastasi vaatimattomasti —

»Sitä juuri minä toivoin teidän ehdottavan, herra Mac Allister. Tiedättehän te, etteivät ne tule siellä yksin toimeen. Ne eivät kauan olisi onnellista perhettä. Ne alkaisivat tapella ja toinen puoli heittäisi tuota pikaa henkensä.»

Seurasi hetken aprikoitseva äänettömyys. Sahassa ei ollut lupa polttaa tupakkaa, mutta suussaan sitä piti joka mies. Jimmy Wright pani merkille kahdeksan jalan päässä olevan äsken sahatun lankun kirkkaan pinnan ja erehtymättä sylkäisi aivan keskelle ja kohauttaen sitten housujaan huomautti —

»Antaa pomon ja Pojan päättää. He sen parhaiten ymmärtävät.»

»Se on oikein, Jimmy! Me siis sovimme asiasta!» sanoi Musta Angus. »Mitä minuun tulee, niin minun mieleni tekee papukaijaa ja porsasta. Se se vasta on lintu, tuo Ananias-ja-Safira. Ja porsas — Ebeneseriksihän sitä sanoo Mac Phairrson — se on niin viisas, että sitä pitää nauraa vallan katketakseen. Ja niin siisti — siisti kuin viini prouva. Ne kaksi minä haluaisin saada mökkiini. Ja otan minä vielä kolmannenkin, jos se on tarpeellista.»

»Sitten teidän olisi parasta ottaa pesukarhukin, herra Mac Allister», sanoi Poika. »Se ja Ebeneser pitävät kovin toisistaan ja niiden tulisi ikävä, jos ne erotettaisiin.»

»All right. Pesukarhu minulle!» vastasi päällysmies. »Minkä eläimen
Poika itse ottaa?»

»Minä odotan, että näen, mitä nämä muut pojat tahtovat», vastasi Poika.
»Minä pidän niistä kaikista, ja kaikki ne sangen hyvin tuntevat minut.
Minä otan, mitä jää.»

»No sitten», sanoi Jimmy Wright, »otan minä Susannan. Se kirottu hirvenvasikka on ainoa koko joukosta, jonka kanssa minä tulisin toimeen. Se näyttää niin vähämieliseltä ja pitävän minusta!» Ja taas hän pani merkkinsä lankun puhtaaseen pintaan.

»No, minä ja minun muorini, me otamme mielihyvällä ne molemmat valkoiset kissat!» tokaisi siihen harmaaparta ukko Billy Smith. »Akka sanoo, ettei sen kauniimpia kissoja ole koko maakunnassa. Ehkä ne eivät ikävysty meillä niinkuin jossakin muualla, kun meidän mökkimme on niin lähellä Mac Phairrsonin siltaa ja ne itse koko ajan näkevät, ettei saarella enää ole ketään!»

»Pätkästä ei kukaan ole puhunut mitään!» muistutti Poika. Koira oli yleiseen suosittu ja puolenkymmentä tarjoutui paikalla sen ottamaan.

»Mikko saa koiran!» päätti päällysmies, katkaistakseen kaikki väittelyt.

»No sitten minä otan sen ison ukkohanhen», sanoi Kalju Pallen, yksi niistä, joiden täytyi Pätkästä luopua. »Eipä olekaan paljon niin viisaita koiria kuin se on.»

»Niin, on ainakin sinulla siitä paljon opittavaa, Kalju!» myönteli päällysmies. Nauru kiersi miehestä mieheen Kaljun kustannuksella. Sitten ei muutamaan sekuntiin kuulunut muita tarjoomuksia.

»Ei kukaan näy huolivan Rasvalöllö parasta eikä Luupussista!» nauroi Poika. »Ne eivät kumpikaan ole seuramiehiä. Mutta Luupussilla on hyvätkin puolensa. Se näkee pimeässä; ja se on kovin tarkka hoitamaan omat asiansa. Rasvalöllöllä on koko joukko älyä, mutta se on semmoinen jörö, ettei näytä sitä kenellekään muulle kuin Mac Phairrsonille itselleen Taitaa olla parasta, kun minä otan ne kummankin, minä kun tunnen niiden heikkoudet.»

»Eikös siellä ole ketunpoikakin?» kysyi päällysmies.

»On kyllä, Porkkana; mutta jääköön se saareen», vastasi Poika. »Jos joku teistä käy joka päivä heittämässä sille ruokapalan, niin ei se muuta kaipaa. Pahaa se ei voi tehdä, eikä se poiskaan pääse. Se on niin arvostaan pitävä, ettei kenelläkään olisi siitä iloa!»

Kun oli näin pitkälle päästy, niin kokous hajaantui, jatkaakseen istuntoa Mac Phairrsonin saarella, jonne otettiin mukaan köyden pätkiä, riimu ja pari kaurapussia. Perheen jäsenet, epämääräisen levottomuuden valtaamina isäntänsä pitkän poissaolon johdosta, tulivat melkein kaikki alas sillalle uteliaina katsomaan, keitä tuli — tosiaan kaikki, lukuun ottamatta kettua, joka hiipi mökin taa; Rasvalöllöä, joka peräytyi laatikkoonsa; ja Luupussia, joka jäi nurkkaansa halveksivan välinpitämättömänä. Muut silmäilivät joukkoa levottomina, mutta rauhoittuivat pian nähdessään Pojan heidän kerallaan. Ne todella kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen niin lähelle kuin suinkin, lukuun ottamatta Pätkää, joka kierteli tuttaviaan tervehtimässä, ja James Edwardia, joka peräytyi siikemmäksi siivet koholla ja ylpeästi kähisten, niinkuin muka ei sallien minkäänlaisia vapauksia.

Jimmy Wright teki ensi yrityksen. Hän oli keksinyt sen tempun, että oli tuonut vähän suolaa taskussaan. Siinä sivussa huomauttaen, ettei hän aikonut panna sitä sen hännän päälle, hän tarjosi kourallisen vapaalle Susannalle. Kömpelö eläin puhalsi enimmän osan tuuleen isohenkisellä korskahduksella, mutta muutti sitten mieltään ja nuoli ahneesti suuhunsa ne muutamat rakeet, mitä oli jäänyt. Päätellen sitten, että Jimmy oli miellyttävä mies, josta saattoi jotakin toivoa, se salli hänen sujuttaa kaulapannan kaulaansa ja vastustelematta taluttaa itsensä sillan yli.

Musta Angus sitten teki esityksiään Ebeneserille, jonka selässä pesukarhun poikanen istui. Ebeneser kallisti niille korvansa sekä arvontunnolla että epäilykselläkin, mutta ei suostunut liikahtamaan tuumaakaan Pojan vierestä, ja Musta Angus ymmällään kyhni päätään.

»Taitaa olla suotta lähteä sitä taluttamaan!» hän mutisi.

»Niin, kyllä teidän täytyy kantaa se sylissänne, herra Mac Allister», nauroi Poika. »Hyvä asia, ettei se ole vielä sen suurempi. Mutta kas tässä, ottakaa Ananias-ja-Safira ensin. Jos se rupeaa ystäväksenne, niin vaikuttaa se paljon Ebeneseriin.» Ja sievästi hän siirti papukaijan omalta olaltaan, jonne se paikalla oli paennut hänen tullessaan, päällysmiehen korkealle olkapäälle.

Lintu oli hetkisen ymmällä. Se painoi alas höyhenensä, kunnes näytti aivan silolta ja säädylliseltä ja ojensi itseään kauas ulospäin, ikäänkuin hypätäkseen takaisin entiselle istuinpaikalleen, Mutta kun toinen siipi oli leikattu niin se ei uskaltanut. Sillä oli ollut riittävästi kokemusta niistä kamalista lepatuksista ja kuperkeikoista, joiksi lento kävi, kun oli vain toinen siipi kunnossa. Kääntyen pois Pojasta se katsoa killisteli Mac Allisterin nenää pahalla vilkumattomalla silmällä. Ehkä se aikoi purra sitä. Mutta samalla Mac Allister kohotti valtavan kätensä silittääkseen pelottomasti sen päätä, aivan yhtä pelottomasti kuin ei sillä vähääkään olisi ollut noukkaa, jolla vaikka purra puhki saappaat. Tämä rohkeus teki siihen suuren vaikutuksen, se kurlutti kurkussaan ja otti suuren peukalon sirosti leukainsa väliin niin hellävaroen, ettei ruusun lehdelle olisi vikaa tullut. Jaha, se paikalla päätteli, tämä mies oli hänen mielensä mukainen, ja hänen kätensäkin haisi aivan kuin olisi se ollut Mac Phairrsonin oma käsi. Pudottaen peukalon pienellä tyydytyksen rääkäyksellä se vikkelään kulki sivuittain ylös ja alas Mac Allisterin olalla ja oli aivan kuin kotonaan.

»Kas vain, mutta se taisikin mielistyä teihin, herra Mac Allister!» huudahti Poika. »En ole milloinkaan ennen nähnyt sen tekevän noin.»

Päällysmies naurahti ylpeänä.

»Ananias-ja-Safira kai kuuluu hienohelmoihin, vai mitä?» kysyi Kalju
Pallen, katsoen viekkaasti toisiin.

»Kyllä se on naisväkeä!» vastasi Poika. »Niin sanoi Mac Phairrson!»

»Siinä se!» sanoi Kalju. »Niin kaikki naisväki hullaantuu tähän meidän päällysmieheemme. Katsokaas nyt!»

»No nyt Ebeneser!» keskeytti päällysmies, puheenaihetta vaihtaakseen. »On parasta, kun Poika antaa sen minulle, ehkä se pitää sitä suosituksena.»

Juhlallisena Poika kumartui lattiaan, työnsi pesukarhun penikan syrjään ja otti porsaan syliinsä. Ebeneser hämmästyi, sitä kun ei oltu milloinkaan ennen pidelty sylikoirana, mutta ei se kuitenkaan vastustellutkaan, ojensi vain säärensä aivan kankeiksi, niin että sitä oli koko vaikea pidellä. Päällysmiehen suureen syliin pantuna se kohotti kärsänsä suoraan ilmaan ja päästi kimakoita kiljauksia; mutta huomatessaan sitten Ananias-ja-Safiran, joka rauhallisena istui anastajansa korvan alla, sekin jonkin verran rauhoittui, eikä enää inttänyt sitä eikä tätä. Se ei kuitenkaan voinut hyväksyä näin selittämätöntä ja kerrassaan halventavaa asentoa, jonka vuoksi se piti kärsäänsä jäykkänä pystyssä niin korkealla kuin suinkin ja sulki tiukkaan pienet silmänsä, ikäänkuin odottaen jotakin uutta kohtalon kolausta.

Tähän saakka oli kaikki käynyt hyvin, arveli Musta Angus. Ebeneserin suvaitsevaisuus ja Ananias-ja-Safiran suostuvaisuus hänen mielestään ilmeisesti kohensivat hänen arvovaltaansa.

»No nyt pesukarhun poikanen!» hän sanoi leikillisesti. Mutta tuskin hän oli saanut sanat suustaan, kun hän tunsi terävien kynsien aika vauhdilla kapuavan ylös säärtään ja tuossa tuokiossa pesukarhun penikka oli hänen olallaan, ojentaen pitkää mustaa kuonoaan huolellisena haistellakseen Ebeneserin sääriä ja vakuuttautuakseen, että kaikki oli niinkuin pitikin.

»Hyppäävä Jimmy! Ohhoh! Herrajesta!» kiljaisi Ananias-ja-Safira, tästä äkkihyökkäyksestä säikähtyen ja näykkäsi rauhanhäiritsijää tuimasti koipeen, niin että tältä pääsi huuto ja se äkkipäätä pyörähti toiselle olalle.

»No nyt minä luulen, että te olette saanut kaikki, mitä teille kuuluu, herra Mac Allister», nauroi Poika.

»Sitten minun taitaa olla parasta lähteä omani kanssa kotiin päin!» vastasi Musta Angus ylen tyytyväisenä. Varovaisesti kääntyen, etteivät olallaistujat putoaisi, hän kulki sillan poikki ja lähti nousemaan sahajauholla korjattua tietä lautaista huvilaansa kohti, Ebeneser yhä pitäen kärsäänsä jäykkänä ilmassa ja silmiään suljettuna sankarillisessa alistuvaisuudessa, jotavastoin Ananias-ja-Safira, kamalasti kiihtyneenä tästä retkestä ulkomaailmaan, yhtä mittaa huuteli voimainsa takaa: »Ebeneser, Ebeneser, Ebeneser! Ohhoh, herrajesta! Missä ukko!»

Heti kuin Mustan Anguksen meluisa ja maalarin pensselin arvoinen katoaminen oli tapahtunut, lähti Kalju Pallen luottavaisena ottamaan kiinni villiä hanhea, James Edwardia. Hän näytti luulevan pistävänsä sen kainaloonsa ja muitta mutkitta astelevansa sen keralla kotiinsa. Tämän älytessään Poika katseli ympärilleen, totisena silmää iskien. Ukko Billy Smith ja puolenkymmentä katsojaa, joilla ei ollut mitään osaa tässä hommassa, nauraa virnistelivät. Kun Kalju lähestyi, sovinnon kättä kurottaen ja tipu tiputtaen vakuuttelevasti, ikäänkuin pitäen James Edwardia kanana, kohotti viimeksimainittu käärmemäistä mustaa päätänsä ja tuijotti häneen ylpeän hämmästyneesti. Sitten se päästi terävän varoituskähähdyksen. Oliko mahdollista, että tuo hävytön outo mies alkoi puuttua hänen asioihinsa. Kyllä, ilmeisestikin se oli mahdollista. Se näytti olevan aivan varmaa. Paikalla kuin James Edward oli tästä selvillä, painoi se alas pitkän kaulansa, syöksi sen pitkälle maan suuntaisesti, levitti komeat siipensä ja hyökkäsi Kaljun sääriä vastaan sähisten kuin pannusta puhiseva höyry. Kalju säikähtyi, joutui ymmälleen. Linnun nipistäessä hänen sääriään vankalla kovalla noukallaan vihaisesti ja piestessä niitä kipeästi suurilla, satuttavilla, tuulekkailla siivillään, hän syljeskeli: »Jumppi Juutas!» hätääntyneellä äänellä ja pakeni Billy Smithin ja Pojan taa.

Räjähti riemastuksen nauru, kun James Edward ylpeänä voittajana peräytyi pois ja huolettomana lähti astelemaan mökkiä kohti. Huudettiin: »Ota, Kalju, kiinni sukkelaan!» »Koetappas vähän mielitellä!» »Kalju, älä kohtele hanhi-vaaria niin pahasti!» »Vihellä sille, niin se tulee perässä!» Mutta näistä kokkapuheista välittämättä Kalju hieroi sääriään ja kääntyi Pojan puoleen ohjausta saadakseen.

»Tahdotteko varmaan sen nytkin?» tämä kysyi.

»Tietysti minä sen tahdon!» vastasi Kalju, tyhmistyneen irvistyksellä.
»Kyllä minä sen pään käännän, kun saan sen kotiini liikuteltavakseni.
Mutta millä hitolla minä saan sen? Minä pelkään, että se ottaa
loukkaantuakseen, se näyttää niin hienotunteiselta ja herraskaiselta!»

»Meidän täytyy piirittää se jollakin tavalla. Odottakaas vähän, pojat!» sanoi Poika. Juostuaan tupaan ynseän James Edwardin ohi hän tuota pikaa tuli takaisin, vahva peitto kainalossaan.

Iso ukkohanhi näki hänen tulevan, mutta pysyi halveksivan välinpitämättömänä. Se oli tottunut pitämään Poikaa kerrassaan vaarattomana. Kun siis peiton kietovat poimut sen peittivät, oli jo liian myöhäistä vastustaa Tuossa tuokiossa se oli pimeyteen kääritty ja sidottu varmasti kiinni ja häpeällisesti pistetty Kaljun Pallenin kainaloon.

»Nyt, kun olette sen saanut, niin älkää päästäkö karkuun!» varoitti Poika, ja rohkaisevien kokkapuheiden keskellä Kalju lähti matkaan, kantaen myttyä voiton merkkinä mukanaan. Mutta tuskin hän oli päässyt sillan poikki, kun katsojat saarelta näkivät soukan mustan pään pujottelevan esiin mytyn toisesta päästä, syöksyvän ylöspäin hänen vasemman käsivartensa taitse ja kiukkuisesti käyvän miehen korvaan kiinni. Kiljaisten Kalju hairasi pään käteensä ja piti sitä lujasti suuressa kourassaan, kunnes Poika juoksi apuun. Kun James Edwardin noukka oli saatu irti Kaljun vertavuotavasta korvasta ja sen raivoisa hyökkäilevä pää takaisin peiton sisään pistetyksi, niin Poika sanoi —

»Kuulkaas nyt, Kalju, se oli teidän oma syynne, kun ette pitänyt paremmin kiinni. Ette voi moittia James Edwardia, vaikka se purikin!»

»Enpä tietenkään!» vastasi Kalju rattoisasti. »En vähääkään minä sitä moiti. Sehän se vasta onkin, kun sillä on tuommoinen kuraasi. Kyllä me sovimme.»

James Edwardin mentyä oli jännityskin lopussa. Poika nosti maasta molemmat valkoiset kissat, Melindyn ja Jimin, ja sijoitti ne ukko Billy Smithin syliin, johon ne paikalla vakautuivat, katsellen uneliaan viisaina ympärilleen. Varhaisimmasta penikka-ajasta oli kotokutoisen paidan haju merkinnyt niille kaikkea mahdollista hyvyyttä ja suojaa, eivätkä ne siis nähneet olevan mitään syytä moittia Billy Smithinkään syliä. Ukko Rasvalöllö oli näihin aikoihin, perheen hajaantumisesta huolissaan, yrmeissään vetäytynyt porraspäässä olevaan pieneen tynnöriinsä. Poika pisti tynnörin päähän kaurapussin ja sitoi sen kiinni. Sitten hän meni tupaan ja pisti toisen pussin pahaa-aavistamattoman Luupussin päälle, joka pöyhisti kaikki höyhenensä ja naksutteli nokallaan kuin kastanjeteilla. Parissa minuutissa se oli niin tiukkaan sidottu, ettei voinut purra eikä kynsiä.

»Sepä kävi sievästi!» huomautti Puna-Angus, joka ei tähän saakka ollut puuttunut asioihin tavalla eikä toisella. Hän oli muitten miesten kanssa tullut perässä, toivoen vielä enemmän mielenkiihdytystä.

»No nyt, Angus, auttakaa te nyt minua. Ottakaa te tuo tynnöri ja pitäkää varanne, ettei Rasvalöllö pääse jyrsimään reikää ja karkaamaan.»

Puna-Angus otti tynnörin ja kantoi sitä huolellisesti edessään, pussipää ylöspäin, ettei viekas vanha murmeli pääsisi salavihkaa karkuun pujahtamaan. Sitten Poika otti Luupussin kaurapusseineen ja sulki tuvan oven. Kun joukko poistui saarelta ja pieni silta kovin tömisi sen jaloissa, hiipi ketunpenikka varovasti esiin mökin takaa ja katseli poistuvain perään, viekkaasti silmiään siristäen. Viimeinkin hän saisi yksin hallita koko saarta; ja se ryhtyi kaivamaan pesää aivan kynnyksen alle, johon ei se joka asiaan sekaantuva Mac Phairrson koskaan antanut kaivaa.

III.

Kesäkuu oli vihannimmillaan, kun Mac Phairrson vietiin pois. Kun hän pienine myttyineen palata nilkutti kotia, prameili takalisto ylt'yleensä jo lokakuun alkupuolen punaisissa ja keltaisissa väreissä. Hän oli aivan parantunut. Jaksoi harvinaisen hyvin. Mutta toivoton yksinäisyys synkisti hänen kotiintuloaan. Hän tiesi, että mökki olisi aivan samassa asussa kuin hänen lähtiessäänkin, siellä jyrkällä, kuohujen piirittämällä saarellaan; ja hän tiesi, että Poika olisi siellä avaimen kera, laskeakseen hänet sillan poikki ja lausuakseen hänet tervetulleeksi kotia. Mutta mitä olisi saari ilman perhettä? Poika epäilemättä oli tehnyt, mitä oli voinut. Arvatenkin hän oli pitänyt huolta Pätkästä ja Ananias-ja-Safirasta. Mutta loput perheestä epäilemättä oli hajaantunut tiesi minne. Kyynelet tulivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli itseään ja Pätkää ja papukaijaa, kuinka he surkeassa yksinäisyydessään kosken herkeämättömässä kohinassa surisivat menneitä tovereitaan. Hänen sydäntään vilutti eikä vain lähestyvän syksyisen hämärän vuoksi.

Mutta kun hän saapui pienelle sillalle, niin hänen sydämensä jälleen lämpeni, sillä siellä oli Poika, kädellään viittoen ja rientäen alas portille häntä sisään laskemaan. Ja siellä totisesti oli Pojan kantapäillä Pätkä. Mac Phairrson huusi, ja hänen äänekkään huutonsa kuullessaan Pätkä kerrassaan hurjistui ja koetti väkisinkin rynnätä portin läpi. Kun portti aukeni, niin tulijan täytyi nojautua sen patsasta vasten, ennenkuin saattoi tarttua Pojan käteen, niin hurjat ja ylenpalttiset olivat haukkuvan Pätkän hyväilyt. Mielellään hän ne suvaitsi, antaen riemastuneen koiran nuolla kätensä ja kasvonsakin; sillä kaiken kaikkiaan oli Pätkä sentään perheen paras ja rakkain jäsen. Saadakseen sen asettumaan hän sitten antoi sille myttynsä tupaan kannettavaksi ja ylpeänä Pätkä mytyn kera juoksi edellä. Mac Phairrsonin ääni vavahti, kun hän koetti kiittää Poikaa siitä, että hän oli tuonut hänelle Pätkän takaisin — vavahteli ja takertui kurkkuun.

»En voi sille mitään!» hän puolustuksekseen sanoi, kun jälleen sai puhutuksi. »Minä tietysti pidän enimmän Pätkästä! Sinä säilytit minulle parhaan. Mutta voi kehnoa, Poika, kuinka minä kaipaan niitä muitakin!»

»En minä ole hoitanut Pätkää!» selitti Poika, kun he nousivat polkua. »Mikko Sweeneyn luona se on ollut. Hän toi sen tänne tänä aamuna, koska hänen täytyi lähteä metsiä tarkastamaan. Minä pidin huolta Luupussista — se on tuvassa laatikollaan — ja häijystä Rasvalöllö-ukosta. Jukopätkä, kuinka Rasvalöllö on teitä kaivannut, Mac Phairrson! Se puri minua kahdesti siitä syystä vain, kun minä en ollut te. Tuossa se on, pistellen kuonoaan ulos tynnöristään.»

Vanha murmeli luuli kuulleensa Mac Phairrsonin äänen, mutta ei ollut varma. Se tuli ulos ja istahti lihaville takakintuilleen, sieraimet odotuksessa eläen. Sitten se näki tutun ontuvan tulijan. Pienellä ilon vikahduksella se porhalsi eteenpäin ja alkoi puristella ja kynsiä isäntänsä sääriä, kunnes Mac Phairrson nosti sen syliinsä. Josta se tuli niin iloiseksi, että jos jotenkin tuhri kuonoaan Mac Phairrsonin kaulaan. Juuri nyt kettu ilmestyi piilostaan mökin takaa ja istahti, korvat viekkaasti hörössä ja pää kallellaan, todetakseen isäntänsä kotiatulon.

»Herranen aika, kuinka Porkkana on kasvanut!» huudahti Mac Phairrson heltyneenä ja kutsui sitä luokseen. Mutta kettu haukotteli hänelle vasten naamaa, nousi ylös laiskasti ja juoksi saaren toiselle puolelle. Mac Phairrsonin kasvot synkistyivät.

»Sillä ei ole sydäntä alkuunkaan», sanoi Poika, lieventääkseen hänen pettymystään.

»Ei siitä ole mihinkään», sanoi Mac Phairrson »Taitaa olla parasta, kun luovumme siitä.» Sitten hän nilkutti tupaan tervehtimään Luupussia, joka hänen lähestyessään pöyhisti höyhenensä, mutta tunsi hänet ja salli hänen silitellä itseään.

Mac Phairrson oikaisi itsensä kainalosauvainsa varassa, kääntyi ja nielaisi jotakin, joka pyrki kurkkua kuristamaan.

»Hyvin maar me täällä taas elämme», hän sanoi, »minä ja Pätkä, ja Rasvalöllö ja Luupussi. Mutta minä tahtoisin tietää, miten minä saisin Ananias-ja-Safiran luoksemme. Sitä lintua minä kaipaan koko joukon, se oli niin hullunkurinen ja viisas. Sinä et taida sattua tietämään, kuka sen sitten sai, vai mitä?»

»Minä tiedän, että se sai hyvän kodin!» vastasi Poika, niinkuin asia olikin. »Mutta sitä minä en osaa sanoa, missä se juuri tällä haavaa voisi olla!»

Juuri nyt kuului kuitenkin porttikellon kalina ja huutoja —

»Ohhoh, herrajesta! Jumppi Jimmy! Ohhoh, Poika! Missä ukko?»

Mac Phairrsonin riutuneet ja harmaantuneet kasvot loistivat. Sukkelaan hän nilkutti ovelle, nähdäkseen Pojan jo olevan sillalla porttia avaamassa. Hänen ihmeekseen astui sieltä saarelle itse päällysmies, Musta Angus, olallaan kirkkaan kimalteleva Ananias-ja-Safira kaikenlaisia rumia sanoja kirkuen — ja kukapa muu hänen kannoillaan kuin Ebeneser ja rengashäntäinen pesukarhun penikka. Vanha tukkimies hämmästyi niin, että pudotti toisen kainalosauvoistaan. Sen sijaan, että olisi mennyt sillalle tulevia vastaan, hän senvuoksi putosi istumaan ovipielessä olevalle penkille ja odotti. Ja pian saapuikin tuo omituinen kulkue. Mac Phairrson tunsi Mustan Anguksen mahtavasti puristavan kättään, Ebeneserin, joka oli kovin kasvanut, tonkivan polviaan ja tyytyväisenä rohkaisten, ja Ananias-ja-Safiran vanhaan tapaan kiihkeästi kapuavan ylös paitansa rintaa.

»Kas niin, niin, oleppas nyt, vanha kumppani», hän mutisi porsaalle, toisella kädellään sen korvia hypistellen, toisen linnulle antaen, tämän ihastuneesti nokassa pideltäväksi ja tunnusteltavaksi, pesukarhun tätä katsellessa kirkassilmäisellä, syrjäisellä mielenkiinnolla.

»Angus», sanoi nyt vanha tukkimies, yrittäen sanoa jotakin kiitokseksi, »sinä älyät ihmeellisesti, kuinka järjettömiä luontokappaleita on pideltävä — ei siltä, että Ananias-ja-Safiraa kukaan voi oikeudella sanoa järjettömäksi, eipä tietenkään — ja minä vannon, etten minä olisi koskaan saanut niitä kautta kesän näyttämään noin siisteiltä ja sileiltä. Minä luulen —»

Mutta mitä hän luuli, se jäi kun jäikin sanomatta. Alas hänen sillalleen laskeutui juuri toinen ja vielä suurempi kulkue kuin Mustan Anguksen. Ensimäisenä, parhaillaan jo portista tulemassa, hän näki Jimmy Wrightin, joka talutti honteloa hirven mullikkaa, ja hän tunsi tämän Susannaksi. Aivan hänen takanaan tuli ukko Billy Smith, sylissään molemmat valkoiset kissat, Melindy ja Jim; ja sitten Kalju Pallen, kainalossaan pitkä peitemytty. Heidän perässään tulivat sahan muut miehet, kasvot tervetuloa loistaen. Mac Phairrsonin koko ruumis vapisi, suuret kyynelet herahtivat hänen silmiinsä ja kurotettuaan kättään pudonneen kainalosauvansa maasta ottaakseen hän nousi ylös. Kun vieraat tulivat ja häntä sydämellisesti tervehtivät, ei hän löytänyt sanoja, mitä vastaisi. Kalju laski myttynsä varovasti maahan ja kaikella kunnioituksella kehi sen auki. Ulos astui ylväs James Edward ja kohotti päätä ja siipiä huolestuneena honkk-a-honkaten. Heti Mac Phairrsonin nähtyään se tuli ja seisahtui aivan hänen viereensä, mutta se olikin enintä, mitä ylpeä ukkohanhi alentui innostusta osoittamaan. Kissat sillävälin kehräten hankasivat itseään vanhan isäntänsä säärtä vasten ja Susanna haisteli häntä äänekkäällä, hyväksyvällä korskahduksella. Mac Phairrsonin kurkku alkoi liikkua, sitten koko naama. Kuinka toisenlainen tämä kotiintulo oli kuin hän oli odottanut! Tässä oli, voi ihmeitten ihme, koko rakastettu perhe hänen ympärillään! Kylläpäs pojat olivat olleet hyviä! Hänen täytyi yrittää heitä kaikkia kiittää. Oikaisten itseään toisen kainalosauvan nojaan hän koetti heille tulkita sanomatonta kiitollisuuttaan ja iloaan. Turhaan hän jonkun sekunnin ponnisteli, nielläkseen alas sen, mitä kurkkuun pyrki. Sitten hän jättiläismäisellä ponnistuksella sai sanotuksi: »No hel-vetti, pojat!» putosi istumaan ja kätki vettyvät silmänsä Pätkän tuuheaan turkkiin.

ISON AUTION JÄRVELLÄ.

Osaksi varmaankin ylpeydestä, kun oli kerrankin onnistunut välttämään mummonsa kaikkinäkevän silmän, Mandy Ann, ja vielä juoksujalkaa, jaksoi kantaa korin, joka oli melkein yhtä suuri kuin hän itse — kantaa sen koko matkan mäen alle ja joen rannalle saakka kertaakaan kompastumatta taikka pysähtymättä henkeään vetämään. Kori ei ollut vain iso, vaan vielä vastuksellinenkin, sitä kun näyttivät häiritsevän sisälliset mullistukset, jotka saivat sen keikkumaan ja kallistelemaan niin pahoin, että se tuon tuostakin uhkasi aivan kääntää nurin Mandy Annin epävarman tasapainon. Mutta tällä nuorella neitosella oli luonteenlujuutta ja hän vain painoi päälle, välittämättä siitäkään, että rannan kivet olivat sangen terävät hänen paljaitten pienien jalkainsa tallata.

Viimein hän saapui auringonpaisteiseen lahdelmaan, jonka matalassa, kirkkaan ruskahtavassa vedessä puikkelehti mutuparvia, ja tämä olikin hänen pakoretkensä määrä. Rantaan lyötyyn seipääseen kiinnitettynä oli siinä korkealaitainen vanha ruuhi, jota Mandy Ann kauan oli himoinnut, se kun hänestä olisi ollut aivan ihanteellinen leikkihuoneeksi. Korkea kokka hieman pohjaan tarttuneena, perä vedessä vapaasti uiden, se veltosti käänteli laiskan ilman satunnaisissa löyhäyksissä. Mandy Ann oli vain neljän vuoden ikäinen ja hänen punainen karttuunihameensa juuri ja juuri ulottui kuoppaisiin likaisiin pikku polviin saakka; mutta sukupuolensa erehtymättömällä vaistolla hän kokosi helmansa ja likisti ne lujaan rintansa ja korin reunan väliin. Sitten hän astui veteen, kahlasi vanhan ruuhen viereen ja kiipesi siihen.

Vanha alus oli sisältä vallan kuiva, täynnään lämpöisen tervan raikasta kirpeää hajua. Mandy Ann suori punaisen hameensa ja keltaiset kiharansa ja laski ison peitetyn korinsa alas ruuhen pohjalle. Kori keikkui yhä vimmatusti.

»Siivolla, siivolla!» hän huudahti, heristäen sille typykkää sormeaan.
»Yksi minuutti, yksi pikku minuutti vain, niin sittenpähän nähdään.»

Kurkistaen laidan yli Mandy Ann mielihyväkseen näki, että ruuhen ympärillä oli vettä joka puolella, vaikka sora raapikin pohjaa. Istuen sitten pohjalle hän tyytyväisyydellä totesi, että ruuhen korkeat, ulospäin kallistuvat laidat täydelleen suojelivat häntä kaikilta kotoisilta katseilta, mitä sattuisi rantaan tulemaan. Hän oli varma siitä, etteivät edes mummon silmät tuolta harmaasta mökistä vihannalta mäeltä löytäisi tähän aavistamattomaan pakopaikkaan. Huokaisten sanomattomasta tyydytyksestä hän meni aivan ruuhen perään, kiskoen temmeltävää koria perässään. Istuen pohjalle hän otti korin syliinsä ja päästeli irti peitteen, vienosti hyräillen sitä tehdessään. Viiksikäs ruskea typökuono ilmestyi paikalla reunalle, uteliaana haistellen ja nykien. Pyöreä musta pää pienine pyöreine korvineen ja pelottomine kirkkaan mustine silmineen kohosi samalla reunan yli. Mielihyvästä äännähtäen nuori lihava murmeli, melkein täysikasvuinen, kapusi korista ja hyppi Mandy Annin olalle. Saatuaan äkkiä peräänsä painoa ruuhi luiskahti somerelta ja hiljalleen käänteli puoleen ja toiseen köytensä päässä.

Huomatessaan aluksen uivan vapaasti Mandy Ann ihastui. Nyt hän mielestään oli kahta paremmassa turvassa takaa-ajolta. Kiskaisten taskustaan multaisen porkkanan hän kohotti sitä murmelille, joka kuonollaan hyväellen kaiveli hänen hiuksiaan. Mutta tuoreen mullan hajusta pikku eläin muisti sen, josta se piti vielä enemmän kuin Mandy Annista — tosiaan vielä enemmän kuin mehukkaasta porkkanastakin. Se halusi päästä pois vähäksi aikaa siitä hellästä, toisinaan liian uutterasta huomaavaisuudesta, jota pikku emäntä sille osoitti — päästä pois oikein sydämensä kylläisyydeksi kaivelemaan viileätä ruskeata multaa, joka oli heinänjuuria täynnään. Välittämättä porkkanasta se pehmeään, rentoon tapaansa kapusi alas Mandy Annin olalta ja juoksi parrasta pitkin keulaan. Huomatessaan mahdottomaksi päästä rantaan menemättä veteen, jota se inhosi, se vingahdellen morisi ja työnsi pyöreätä päätään ylös ja alas, ikäänkuin tuumaillen, hyppäisikö.

Huomatessaan nämä oireet Mandy Ann, joka oli pitänyt sitä silmällä, huusi sille ankarana: »Hyi kuinka paha! Palaatkos paikalla takaisin, hyvä herra! Vielä menet ja kantelet minusta mummolle! Tule paikalla emäntäsi luo, sisso!» Hänen äänensä kuullessaan pikku eläin näytti rupeavan katumaan hätäilyään. Veden välkkyminen ja läikkyminen peloitti sitä. Se palasi Mandy Annin rinnalle ja alkoi syvämietteisesti jyrsiä porkkanaa, jonka tämä pisti sen nokan eteen.

Tästä huolesta päästyään Mandy Ann otti korista epäsäännöllisen mytyn. Se oli sidottu sinisen ja valkoisen kirjavaan nenäliinaan. Päästellen solmut mitä suurimmalla huolella, ikäänkuin sisällys olisi ollut erikoisen kallisarvoinen, hän paljasti kokoelman monenvärisiä lasi- ja kirkaskuvaisia posliinipaloja. Onnellisena katsellen näitä aarteitaan, jotka välkkyivät päivänpaisteessa kuin jalokivet, hän alkoi lajitella ja huolellisesti järjestää niitä ruuhen lähimmälle teljolle. Mandy Ann teki »Chaneyn taloa», joka kyläkunnan lasten kesken oli yleinen ja arvossapidetty leikki. Lasten kesken vallitsi kova kilpailu, kuka löytäisi parhaan paikan ja aineet näille ihmerakennuksille ja Mandy Annin rohkeaan mielikuvitukseen oli iskenyt, ettei kukaan olisi voinut uneksiakaan parempaa »Chaneyn talon» paikkaa kuin vanha ruuhi oli.

Tuntikauden tai enemmänkin Mandy Ann oli kokonaan kiintynyt viehättävään tehtäväänsä. Ja niin hiljaa hän siinä oleili, että aina silloin tällöin keltapeipponen tai kärpässieppaaja istahti ruuhen parraspuulle, pyrähtääkseen taas pois pelästyneesti ja suuttuneesti livertäen. Murmeli porkkanansa syötyään koukistui päiväliekkoseen ja vaipui uneen.

Mandy Annin kokoelmassa oli tosiaan runsas valikoima värejä. Joka pala oli koko aarre hänen silmissään. Mutta vaikka hän pitikin niin paljon maalatuista posliinipaloistaan, olivat lasit vielä paljon paremmat. Niitä oli punaisia paloja ja monenlaatuista viheriää, ja sinisiä, keltaisia, ruskahtavia, purppuraisia ja opaliharmaita. Jokaisen palan hän, ennenkuin laski sen tuhdolle sille tulevaan paikkaan, nosti silmänsä eteen ja tarkasteli maailmaa sen läpi. Muutamat läheiset puunlatvat ja sininen taivas valkoisine kesäisine untuvapilvineen, siinä se maailma, mikä hänen tyyssijaansa näkyi; mutta eriväristen lasipalojen läpi nähtynä ne vaihtelivat mitä ihmeellisimmällä ja ihastuttavimmalla tavalla. Ja niin hartaasti hän oli tähän kiintynyt, ettei vähääkään huomannut, kuinka vanhan ruuhen liikkeet olivat käyneet paljon levottomammiksi kuin hänen ensin siihen astuessaan. Ei hän edes huomannut sitä, ettei hänen värikkäässä taikamaailmassaan enää näkynyt puunlatvoja ensinkään. Viimein pohjan alta kuului ihmeellistä lotinaa ja ruuhi keikahti niin pahasti, että toinen puoli »Chaneyn talon» aarteista pudota kalahti pohjalle tai Mandy Annin helmaan. Murmeli heräsi säikähtyneenä ja kiipesi emäntänsä syliin suojaa etsimään.

Suuresti hämmästyen Mandy Ann nousi polvilleen ja kurkisti ruuhen laidan päällitse. Hän ei enää ollut pienessä suojaisessa lahdessa, vaan kaukana keskellä virtaa. Rannat, jotka silosti ja nopeaan liukuivat hänen ohitseen, näyttivät hänestä vierailta. Sillä suunnalla, jossa hän oli tottunut näkemään kylän hajalliset rakennukset, sulki nyt näön mahdottoman korkea puiden peittämä törmä. Hänen niin hartaasti katsellessaan monivärisiä lasejaan oli ruuhen korkeihin laitoihin sattunut tuulen puuskaus, joka oli saanut veneen kiskaisemaan kiinnitysköyttään. Köysi, jonkun hätiköivän pojan huolimattomasti kiinnittämänä, oli päässyt irti; ja ruuhi oli hiljaa liukunut rientävään virtaan. Puolen mailin päässä myötämaassa virta kiersi metsäisen niemen ja siinä ajolle joutunut vene katosi näkyvistä, jos ehkä joku olisi rientänyt rantaan sitä kiinni ottamaan.

Mandy Ann ei alussa pelästynyt vähääkään. Hänen siniset silmänsä säihkyivät innostuksesta, kun hän kasvoiltaan heitti pois vallattomia kiharoitaan. Nopeana, mutta sileänä juokseva virta välkkyi ja läikkyi herttaisesti päiväsydämen auringonpaisteessa, ja sangen mielenkiintoista oli katsella, kuinka nopeaan rannat liukuivat ohi. Vaarasta ei ollut merkkiäkään; ja luultavasti Mandy Ann pienen aivokoppansa sopukoissa aavisti luonnollisena asiana, että kaunis virta, josta hän aina oli pitänyt, vaikk'ei hänen koskaan sallittu leikkiä sen kanssa, kuljettaisi hänet takaisin mummonsa luo yhä hiljaa ja odottamatta, kuin oli hänet poiskin vienyt. Toistaiseksi hän vain ajatteli tilanteen pöyristyttävää ja uuden uutukaista jännitystä. Ruuhen kääntyessä ympäri tilapäisessä öljysileässä pyörteessä, hän iloisesti nauroi tätä liikettä ja ylpeili siitä, ikäänkuin se olisi ollut hänen itsensä aikaan saama. Ja murmeli, joka alussa oli ollut kovin hermostunut, se kun huomasi asiain tavalla tai toisella olevan hullusti, rauhoittui siihen määrään emäntänsä ilmeisestä mielihyvästä, että se uudelleen koukistui ruuhen pohjalle ja kiiruhti jatkamaan kesken katkennutta untaan.

Vähän ajan kuluttua virta taas teki mutkan, kääntyen takaisin alkuperäiseen suuntaansa. Äkkiä alkoi kylän loistava kirkontorni näkyä etäisyydessä, sitten tutut talot. Mandy Annin nauravat kasvot kävivät totisiksi, kun hän huomasi, kuinka kovin, kovin kaukana ne näyttivät olevan. Ja täältä etäältä nähden niihin tuli jotakin vierasta, joka koski hänen sydämeensä. Tämä hänen ihmeteltävä seikkailunsa lakkasi häntä viehättämästä. Hän tahtoi paikalla palata takaisin. Sitten alkoi näkyä mummon pieni harmaa tupa rinteeltään. Voi, kuinka kauhean pieneltä ja kummalliselta ja etäiseltä se näytti. Ja joka minuutti se meni kauemmaksi ja kauemmaksi pois. Kauhistunut huuto »mummo! mummo! vie minut kotia!» pääsi hänen huuliltaan. Hän nousi ylös ja meni sukkelaan ruuhen toiseen päähän, joka, vastavirrassa ollen, oli lähempänä kotoa. Kun hänen painonsa siirtyi keulaan ja keula painui syvempään virran työnnettäväksi, niin ruuhi hitaasti kääntyi ympäri, kunnes se osoitti vastakkaiseen suuntaan. Mandy Ann kääntyi uudelleen ja riensi siihen päähän, joka oli lähempänä kotoa, jonka jälkeen ruuhi toisti hämmästyttävän temppunsa. Yht'äkkiä tilanteen koko totuus valtasi Mandy Annin mielen. Hän oli hukassa. Virta kuljetti häntä niin kauas, ettei hän koskaan, koskaan enää pääsisi takaisin. Se oli ryöstänyt hänet siihen kauheaan erämaahan, josta hän oli kuullut niin paljon puhuttavan. Hänen polvensa pettivät pelosta. Lyyhistyen pieneksi punaiseksi jäsenkasaksi ruuhen pohjalle hän koroitti äänensä kimakaksi valitukseksi, joka siihen määrään säikäytti murmelia, että se hiipi hänen helmainsa alle piiloon.

Kylän alla joki monet mailit juoksi yhä autiommaksi käyvän seudun läpi, jossa ei rannalla ollut asumusta, ei raiviota, ja laski sitten yhä autiompaan järveen, jota sanottiin Ison Aution järveksi; se oli kymmentä mailia pitkä yksinäinen selkä, soitten ja kulon polttamien maitten ympäröimä. Ison Aution järven alapäästä joki raivoisena koskena laski mailin verran pauhaavia portaita kuruun, jota tukkimiesten kesken sanottiin »Pirun kaukaloksi». Tämän raivon uuvutettua vimmansa rotkon mustien seinämäin välissä, joki hitaasti jatkoi matkaansa merta kohti. Muutama maili kylän alapuolella virta kiihtyi ja kävi levottomaksi, laskien kuohuvin aalloin kivisiä koskia. Kun ruuhi laski ensimäiseen, katkesi Mandy Annin valitus ja nyyhkytys yht'äkkiä. Valkoisten aaltojen kohina ja niiden läiskivän kiukun näkö saivat hänet aivan ymmälle. Hän istahti keskituhdolle, puristaen värisevää murmelia rintaansa vasten, ja tuijotti ympärilleen hurjistunein silmin. Joka puolella hyppi aaltoja pystyyn, mustina, valkoisina ja pihkanruskeina ryntäillen keikkuvaa ruuhta vastaan. Mutta vaikka ne Mandy Annista näyttivät niin hirveiltä, eivät ne kuitenkaan olleet kovin vaarallisia vankalle korkealaitaiselle veneelle, joka häntä kuljetti. Vanha ruuhi oli nimenomaan rakennettu liikkumaan tämmöisillä vesillä. Ei mikään voinut sitä kaataa, ja kun sen laidat olivat niin korkeat ja ulospäin kallistuvat, niin eivät tavalliset aallokot voineet sitä täyttääkään. Voitokkaana se ui kohisevat kosket, milloin painaen alas korkean keulansa, milloin kolkaten kiviin ja kallistellen, mutta aina suoriutuen pahoista paikoista ilman mainittavaa tapaturmaa. Koskissa Mandy Ann aina istui vaieten, liikkumatta, kauhun tenhoamana. Mutta pitkillä, verraten sileillä virtamatkoilla hän taas sen verran tointui, että hiljaa itki murmelin pehmeään ruskeaan turkkiin, kunnes tämä järkevä pikku eläin, tuskastuneena hänen vetistävistä hyväilyistään, ponnisteli irti ja ryömi vihattuun koriinsa.

Vihdoin, ruuhen laskettua toistakymmentä moista isoäänistä koskea, Mandy Ann alkoi väsyä pelkoon ja ajatella jotakin hauskempaa. Istahtaen jälleen ruuhen pohjalle hän murheellisena koetti virkistää mielenkiintoaan »Chaneyn taloon». Hän hypisteli kauneimpia maalattuja posliininpaloja ja hoki itsekseen, kuinka kauniita ne olivat. Tai valitsi hän veripunaisen tai sinipunervan lasinkappaleen, kohotti sen kärsineiden, kyynelten kastamain kasvojensa eteen ja koetti löytää jotakin mieltäkiinnittävää värikkäästä maisemasta, joka liukui ohi. Mutta se oli suotta. Yksin meripihkan värinenkin lasi oli menettänyt tenhonsa. Ja vihdoin hän, pelostaan ja yksinäisyydestään uupuneena, vaipui ruuhen pohjalle ja nukkui.

Oli myöhä iltapäivä, kun Mandy Ann nukkui, ja hänen unensa oli sitä raskasta puolihorrostilaa, joka seuraa lohdutonta murhetta ja pelkoa. Sitä ei häirinnyt niiden kovempien koskien keikuttelut, joita ruuhi nyt laski. Viimeinen maili joen juoksua, ennenkuin se järven yhdytti, oli syvää tyyntä suvantoa; mutta kun päivän lopulla oli alkanut kovasti tuulla luoteesta, niin ruuhi ajelehti edelleen yhtä nopeaan kuin ennenkin. Illan suussa, auringon juuri vaipuessa länsirannan taa kelojen paljaitten latvain sekaan, ruuhi työntyi Ison Aution järven hylätyille vesille ja tuulen ajelemana keskijärveä riensi etsimään »Pirunkaukalon» jyriseviä putouksia ja ärjyviä pyörteitä.

* * * * *

Ulkona keskijärvellä, jossa kova tuuli pääsi vapaasti puhaltamaan, isojen aaltojen keikuttelu ja jyskytys peloitti pientä murmeliparkaa, niin että se oli aivan tulla hulluksi; mutta väsyneeseen lapseen ne eivät tehneet mitään vaikutusta, hänen väristen nyyhkiessä unessaan. Mutta ne tekivät suuren vaikutuksen kevyeen tuohikanoottiin, joka rannan suojassa hiipi vastatuuleen kahden melan työntelemänä. Melojat olivat tukkilaisia, jotka palasivat joen suupuolesta. Kaiken kevään ja alkukesän he olivat olleet poissa kyläkunnasta uittamassa talvella kaadettuja tukkeja ja nyt he, hartaasti kotiin pyrkien, kovapintaisesti ponnistelivat eteenpäin tuulta ja aaltoja vastaan. Ison Aution järven kaikilla soiden rikkomilla rannoilla tuskin oli ainoatakaan kunnollista leiripaikkaa muuta kuin aivan järven päässä, missä joki siihen laski, ja tämän paikan matkamiehet olivat päättäneet saavuttaa ennen pimeän tuloa. Seuraavana päivänä heillä sitten olisi edessään selvä sauvontamatka ja illallisen ajaksi heidän piti joutua kotia.

Keulassa oleva, mustapartainen roteva mies, punainen paita päällään, meloi hitain vakain pistoksin, upottaen syvään suuren vaahteramelansa ja selkä kumarassa työntäen, huolimatta mitään raskaista mustista aalloista, jotka joka toinen sekunti hyökkäsivät häntä vastaan ja uhkasivat peittää alleen hataran aluksen keulan. Edesvastuu ei kuulunut hänelle. Hänen tehtävänsä oli vain antaa voimaa, vakaata, hellittämätöntä voimaa, jolla nousta kiinteän tuulen päälle. Perässä olevan miehen tehtävä sitävastoin oli ajatella ja vahtia ja kohdata joka hyökkäys, samalla kuin myös työntää venhoa eteenpäin halki vellovan veden. Hän oli laiha, pitkäkätinen nuori jättiläinen, lakitta päin, takkuinen ruskea tukka taapäin puhaltaen puna-ahavoituneilta kasvoilta. Hänen terävät harmaat silmänsä panivat merkille ja arvostelivat jokaisen oikullisen järviaallon, joka vastaan hyökkäsi, ja tottunut ja voimakas ranne muunteli aina jokaista pistosta sen mukaan kuin tarve kulloinkin vaati. Ei siinä kyllä, että kanootti oli estettävä pistämästä liian terävään aaltoihin, täyttymästä tai kaatumasta. Hän piti tarkkaa huolta siitäkin, ettei siihen päässyt vettä nakkaamaan ja kastamaan aarteita, joita hän kuljetti kotia ylämaan metsiin pienen merenrantakaupungin puodeista. Ja samalla kuin hänen silmänsä näyttivät olevan niin tiukassa työssä Ison Aution aaltoja vastaan taistellessaan, väikkyi hänen mielessään kaiken aikaa toinen virkistävämpi kuva — harmaa mökki päivänpaisteisen mäen laella, jossa hänen äitinsä odotti ja jossa pieni keltakutrinen tyttö hänelle huutaisi: »Isä, voi i-sä!», nähdessään hänen tietä nousevan.

Itsepintaiset matkamiehet olivat ehkä parin mailin päässä järven päästä ja aurinko parhaillaan teki laskuaan autioitten kelometsien taa, valaen aaltojen vihaiselle läikkeelle omituisia violetteja, punertavia ja ruskahtavia välkkeitä, kun keulamies, jonka silmät saattoivat vapaasti harhailla, sattui näkemään tuuliajolla olevan ruuhen. Se oli vähän heidän edellään, mutta kauempana järvellä.

»Eikös tuo, Chris, ole ukko Joen ruuhi?» hän kysyi, tottunut tukkimiehen silmä kun tunsi aluksen joistakin pienistä rakenneseikoista tai vioista.

»Niin taitaakin olla!» vastasi Chris, sitä hetkisen tarkastettuaan. »On päästänyt sen karkaamaan. Vesi mahtaa nousta nopeaan!»

»Tunnin parin kuluttua siitä tulee hyviä kahvipuita, jos se tuota kyytiä kulkee», arveli toinen laimealla mielenkiinnolla. Mutta enemmän asia koski nuoreen jättiläiseen, joka perässä istui. Hän pahoitteli sitä, että ukko Joe näin menetti veneensä.

»Hemmetin vanha hölmö, kun ei sitä kiinni sitonut!» hän päivitteli. »Ellei tuuli olisi näin kovin vastassa, niin voisimme ottaa sen kiinni ja soutaa rantaan. Mutta nyt emme voi.»

»Minä en pysähtyisi, vaikka siinä olisi säkillinen kultaa!» murahti toinen, pinnistäen melallaan vielä entistäkin enemmän, kun yöpaikka vielä näytti olevan niin kovin kaukana. Hän oli nälissään ja väsynyt eikä edes malttanut piippuaan sytyttää aaltojen pauhussa.

Ruuhi oli sillävälin nopeaan kulkenut tuulen alle, kulkien heidän ohitseen vain viidenkymmenen sylen päässä. Mieliapein Chris näki sen sivu luistavan särkyäkseen pirstaleiksi Pirun kaukalon ärjyvässä vimmassa. Kun se oli mennyt ohi, keikkuen aalloilla korkealla, kuten niin hyvän vanhan aluksen sopikin, niin hän katsoi taakseen naurahtaen, puoleksi katumapäällä. Niin tehdessään hän sattui jotakin huomaamaan ja vilkaisi vielä toisenkin kerran. Pieni pörhöinen ruskea eläin tuijotti sieltä partaan takaa kanoottia. Ruuhen laita sillä haavaa juuri kallistui häntä kohti ja hän näki sen selvään. Oli kuin olikin se murmeli, ei siitä epäilystä. Ja se näytti sanattomana pyytävän heitä tulemaan ja pelastamaan kamalasta kuolemasta. Chris oli kahden vaiheilla, katsellen epäröiden kumppaninsa kohoavaa ja laskevaa selkää. Se selkä näytti kovin taipumattomalta. Chris sitäpaitsi oli vähän häpeissään omasta tunteenpuuskauksestaan. Hän tiesi, että häntä pidettiin joutavanpäiväisen hellätunteisena eläimiä, lapsia ja naisia kohtaan, vaikka harvaa halutti sitä liian suoraan lausua hänelle. Hän vähin pelkäsi, että toverilla olisi tässä tapauksessa oikeus häneen suuttua. Mutta hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että pikku eläin — joka niin ilmeisesti oli häneltä apua pyytänyt — saisi mennä Pirun kaukalon hirmuihin kuolemaan. Ja hän teki päätöksensä.

»Mart», hän huudahti, »minä käännän takaisin. Tuossa vanhassa ruuhessa on jokin, jota minä tarvitsen.» Ja hän käänsi kanootin keulan isoa aaltoa vastaan.

»Vielä mitä siellä on!» tiuskasi toinen, nostaen melansa vedestä ja katsoen taakseen äkeänä ja vastustaen. »Mikä se on?»

»Melo, senkin vietävä! Pistä kovemmin!» komensi Chris. »Kyllä minä sanon, kun sinne päästään.»

Tämän kovan käskyn saatuaan tukkimies totteli kiroten, sillä perästämelojalla on kanootissa sananvalta. Ei ollut aikaa väittelyihin kanoottia käännettäessä moisessa aallokossa. Mutta heti kuin kanootti oli käännetty ja se peloittavasti hyökkäillen karkasi aallolta aallolle pakenevaa ruuhta takaa ajamaan, niin hän näki ja ymmärsi.

»Piru sinuas, Chris Mc Keen, mitättömän murmelinko vuoksi sinä!» hän huusi ja yritti huovata melallaan, ikäänkuin kanootin kääntääkseen.

Chrisin harmaat silmät jäykistyivät. »Kuules nyt, Mart Babcock», hän huusi, »älä nyt rupea hulluttelemaan. Kirota saat niin paljon kuin haluttaa — mutta melo niin kuin minä käsken, tai ole aivan melomatta ja istu hiljaa. Minä se tämän kanootin suunnan määrään.»

Babcock nosti melansa venhoon ja kiroili katkeraan.

»Murmelin! Kelvottoman murmelin vuoksi!» hän huusi, painostaen kuvaamattoman halveksivasti joka sanaa. »Olethan sinä houkaksi tunnettu, Chris Mc Keen, mutta en minä tiennyt sinua tuommoiseksi maailmanlopun narriksi!»

»Murmelipa tietenkin!» myönsi Chris, työntäen tiukkaan melallaan. »Luuletko sinä, että minä päästäisin eläinrievun 'kaukaloon' vain sen vuoksi, että sinä tuntia aikaisemmin pääsisit eväittesi kimppuun? Minä olen aina pitänyt murmeleista.»

»Otan minä tuon villin nahkastasi, kun rantaan päästään; odotappas!» pauhasi Babcock urheasti. Hän tiesi, että kuluisi vielä monias tunti, ennenkuin he rantaan pääsisivät, ja että hänellä siis olisi tilaisuus unohtaa uhkauksensa.

»Se käy laatuun, Mart!» sanoi Mc Keen hyväksyen. »Kaikki minun nahkani sitä tässä odottaa. Mutta nyt sinä ole valmiina ja tee juuri niinkuin minä käsken, äläkä anna kanootin kolkata ruuheen, kun rinnalle tulemme. Taitaa käydä vähän tukalaksi saada eläinriepu käsiin näissä aalloissa. Minä vien sen kotia Mandy Annille.»

Kanootin kiitäessä hyppivän ja keikkuvan ruuhen luo Babcock pisti ulos melansa ulontaakseen tai kiinni ottaakseen, miten käskettiin, ja kurkisti sisään, Chrisin silmien vielä ollessa hommassa kiinni. Hänen tummat kasvonsa lensivät valkoisiksi kuin palttina.

»Jumalan tähden, Chris! Anna anteeksi! Enhän minä osannut arvata!» hän voihkasi.

»Se on — Mandy Ann!» huudahti isä hillityllä äänellä, nousi ruuheen ja otti lapsen syliinsä.

SARVAS SIELLÄ, KONTIO TÄÄLLÄ.

Päivänpaisteisena, säille alttiina, harmaat ulkohuoneet ja matala harmaa navetta valoisaa siivotonta karjapihaa puolittain ympäröiden, seisoi mukava pieni talo paljaan mäen laella, jossa metsän kaikki sulotuulet saattoivat yöt ja päivät sen ympärillä löyhytellä.

Mäen rinteillä nousi sitä kohti joka puolella kaura-, tatar- ja perunasarkoja; mutta puutarhaa oli vain väljänlainen kaali- ja vihannesmaa paria sataa syltä alempana metsänreunan puolessa, jossa pieni ala lihavaa mustaa savimultaa oli erikoisesti kehoittanut puutarhakokeiluihin.

Samoin kuin useimmat ylämaan viljelijät, oli Sam Coxenkin tottunut ylimalkaan halveksimaan puutarhanhoidon kaltaisia pieniä hommia. Alhaalla kylässä pidetty maanviljelysnäyttely oli kuitenkin muuttanut hänen mielensä, ja kaalimaa oli nyt hänen paras huollettavansa. Hän jo hautoi ylpeitä ajatuksia, mitä palkintoja mahtaisikaan saada ensi näyttelyssä — johon ei enää ollut kuin kolmisen viikkoa.

Hänen tapansa oli, että aina kuin hän valjasti parihevosensa kylässä käydäkseen, niin hän mennessään kaikkein viimeiseksi käänsi päätään ja loi pitkän mielihyvän silmäyksen kaalimaahansa, jonka viileä eloisa vihannuus niin kirkkaasti erosi ympärilläolevien vainioiden kellanruskeasta. Tänä aamuna hän ei kääntynyt tuota silmäystä luomaan, ennenkuin oli hypännyt vaunuihinsa ja ottanut ohjakset käteen. Mutta kun hän sitten katsoi, niin lensi suuttumuksen puuska hänen hyvänluontoisten kasvojensa poikki.

Siellä seisoi aivan tuon kalliin kaalimaan keskellä iso hajasarvinen sarvas, sievistelevän herkutellen näykki aina uudesta ja uudesta ja veitsiviiltoisilla etukavioillaan kuin aivan pahaa tehdäkseen leikkeli hajalleen mureita kaalinkupuja.

Sam Coxen pudotti ohjakset, hyppäsi vaunuista ja juoksi veräjälle, joka vei pihasta kaalimaahan; ja hevoset — arvonsa vuoksi hän aina ajoi parihevosilla kylään mennessään — alkoivat syödä lyhyttä hienoa nurmea, jota lähteen takana kasvoi. Vaikka Sam oli takalistolla kasvanut, puuttui häneltä kuitenkin takaliston tieto. Hän ei ollut metsämiehiä, ja yhtä vähän kuin hän tiesi, yhtä vähän hän välitti metsän kansasta. Hänellä oli semmoinen ylimalkainen käsitys, että kaikki hirvaat olivat pelkoja; ja jos joku olisi hänelle sanonut, että sarvaat kiima-aikanaan voivat olla hyvinkin sotaisia, niin hän olisi moiselle halveksien nauranut.

Veräjälle kiiveten hän ärjyi pahantekijälle vimmatusti, ja luuli sen siitä punaisena viivana pois häviävän. Mutta sarvas vain kohotti kaunista päätään ja kummissaan töllisteli veräjältä elämöivää kummaa olentoa. Sitten se kylmäverisesti viilsi auki uuden mehevän kaalinkuvun ja näykki sen tiivistä valkoista sydäntä.

Kovin suuttuneena Coxen jälleen luikkasi terveitten keuhkojensa koko voimalla ja huitoi hurjasti käsillään päänsä päällä. Mutta ihmisäänen kehutulta isäntävallalta näyttikin jollakin selittämättömällä tavalla puuttuvan liittymäkohtia sarvaan tietoisuuteen. Noitten vihaisten käsien huitominen kuitenkin teki siihen vaikutuksen. Se näytti pitävän sitä tappelunhaasteena, koska se ravisti kauniita sarviaan ja uhmaten tömisteli etujalkojaan — ja halkaisi taas uuden kallisarvoisen kaalinkuvun.

Kiukku ja hämmästys taistelivat Sam Coxenin sielussa. Sitten hän päätteli, ettei tässä riittänyt paljas kosto, vaan että piti saada hirvaan lihatkin menetettyjen kaalinkupujen korvaukseksi.

Tupaan hyökäten hän tempaisi keittiön seinältä naulasta vanhan suustaladattavan pyssynsä. Takaliston tapaan pyssy oli ladattu jonkinlaisella yleishyötypanoksella, susihauleilla ja pitkulaisilla rautapuikoilla, joilla piti voida pysäyttää vaikka karhu sen yrittäessä sikaa varastamaan. Coxen kun ei ollut mikään urheilija, niin ei hän edes viitsinyt vaihtaa vanhaa nallihattua, joka oli ollut kuusi kuukautta tappinsa päässä. Riittihän se, kun pyssy oli ladattu.

Coxen riensi juoksujalkaa mäen alle vastakkaista rinnettä, niin ettei sarvaan sopinut häntä nähdä, ja pääsi taajan metsän suojaan. Sitten hän, yhä juosten, kiersi sarkain juurta, kunnes kaalimaa tuli uudelleen näkyviin ja pahantekijä, yhä sen keskellä herkuttelemassa.

Sam Coxenissa alkoi tällä kohdalla herätä kauan uinaillut metsämiehen vaisto. Hänen mieleensä välähti kaikki, mitä hän oli kuullut puhuttavan ison riistan lähestymisestä, ja hän päätti paikalla olla sen mukaan. Hän pani merkille tuulen suunnan ja ilokseen huomasi, että se tuli hänen sieraimiinsa suoraan kaalimaasta.

Hän käveli hiipien, nostellen ja laskien maahan jalkojaan raskaine saappaineen niin kepeästi, ettei hän ollut luullut sitä hänen jaloillaan mahdolliseksikaan. Hän alkoi unohtaa kiukkunsa ja ajatella vain sitä, kuinka saaliin saisi — niin helposti alkuvaistot elpyvät ihmisen aivoissa. Ja sitten Coxen, päästyään noin viidenkymmenen askelen päähän siitä paikasta, josta hän luuli hyvin kantavan, kävi vielä entistäkin varovammaksi. Hän kulki kumarassa, pysytellen tiheimpien suojain takana. Sitten hän, vielä paremman tempun muistaen, rupesi nelin kontin ryömimään.

Sattuipa niin, etteivät Sam Coxenin silmät olleet ainoat, joita punasarvaan hommat olivat puoleensa houkutelleet. Suuri musta karhu oli metsän suojaisia liepeitä vaeltaessaan äkännyt vainiolla olevan sarvaan ja uteliaana heimonsa laatuun istahtanut viidakkoon katselemaan kaalimaan tuhoa.

Vakaata aikomusta lähteä suurta Sarvasta pyydystämään sillä ei ollut vähääkään, hyvin se tiesi, että sitä olisi ollut vaikea tavoittaa ja että se tavoitettunakin olisi tuottanut huolta. Mutta se oli tuolla utelevalla, tappelunhaluisella, riitaisella päällä, joka syyspuoleen tapaa vallata vanhan koiraskarhun.

Kun karhu sattui huomaamaan ryömivän piilottelevan Sam Coxenin parin askelen päässä piilopaikastaan, oli sen ensi ajatus kadota, hävitä metsän hiljaisiin syvyyksiin kuin suuri peloittava haamu. Seuraava taas, vuodenajan mukainen, hyökätä miehen kimppuun ja nytistää hänet.

Mutta sitten se huomasi, ettei hän itse ollutkaan miehen hiipivän vainon esine. Se näki, että metsämiehen huomio olikin kiintynyt kaalimaahan ja sarvaaseen. Se istahtikin suurille mustille takakintuilleen katsellakseen tapausten kulkua. Vähänpä Sam Coxen aavisti, mitkä punaiset viekkaat silmät häntä tähystivät hänen siitä sivu ryömiessään.

Tultuaan sille paikalle, jossa suoja oli lähinnä kaalimaata, Coxen huomasi vielä olevansa liian kaukana. Virittäen hanan hän astui parikymmentä askelta avomaan poikki, seisahtui ja tähtäsi pitkään ja tarkkaan.

Huomatessaan hänet, heti kuin hän tuli esiin pensaikon suojasta, sarvas kohotti päänsä ja vain uteliaana katseli häntä jonkun aikaa. Oliko tuo vaaraton ohikulkija, vai aikoiko se tulla saaliinjaolle hänen vastikään keksimäänsä kaalimaahan? Tarkemmin katsoen se huomasikin tulijan samaksi elämöiväksi olennoksi, joka oli häntä veräjän päältä uhitellut. Kun tämä selvisi sarvaalle, tuli sen silmiin punainen välke. Se kääntyi päin, polki jalkaa ja ravisteli uhmaavasti sarviaan.

Coxen, eläimen samalla jyvälle saaden, veti liipaisimesta. Nalli ei palanut. Kiukkuisena hän laski pyssyn alas, otti nallin pois ja tutki sitä. Se näytti aivan hyvältä ja vänkkireiässä oli ruutia niinkuin pitikin. Hän pyöräytti nallin toisin päin ja tähtäsi jälleen huolellisesti.

Nämä temput eivät sarvaan mielestä voineet muuta tietää kuin selvää haastetta ryhtyä tappelemaan elämästä ja kuolemasta. Se oli juuri sillä päällä, että moinen haaste oli sille mieliksi. Kahdella hypyllä se selvisi kaalimaasta ja tuli siroin askelin kaksintaisteluun. Tämä odottamaton käänne ällistytti kokematonta metsämiestä siihen määrään, että hän aivan unohti virittää pyssyn hanan. Kahdesti hän vimmatusti veti liipaisimesta, mutta ilman tulosta. Sitten hän, nolouden tunteen valtaamana, viskasi pyssyn vihollista vastaan ja livisti pakoon.

Melkein yhdellä hyppäyksellä hän lensi aidan poikki ja hyökkäsi lähintä puuta kohti, johon näytti helpolta kiivetä. Sattui niin pahasti, että tämä puu oli aivan sen viidakon laidassa, josta karhu niin suurella mielenkiinnolla katseli tapausten kulkua.

Metsän eläin älyää, koska ihminen pakoon juoksee, ja harvoin se laiminlyö tilaisuutta osoittaakseen, että se tämän käsittää. Sam Coxenin hypätessä kiinni alimpaan oksaan ja kiikuttaessaan itsensä puuhun, karhu tallusti esiin viidakosta ja nousi uhkaavana puunrunkoa vastaan.

Sarvas, joka juuri oli aidan poikki hypännyt, seisahtui siihen paikkaan. Ilmeisestikin oli hänen vuoronsa nyt näytellä katsojan osaa.

Coxen, alas katsoessaan ja uutta vihollistaan katsellessaan, tunsi sydämensä kuohahtavan siitä tunteesta, että hänelle tapahtui vääryys. Olivatko erämaan eläimet liittoutuneet häntä vastaan? Pelkuri hän ei ollut, mutta hän alkoi kieltämättä ikävystyä. Hänen mieleensä välähti tämä ajatus: »Entä miten käy hevosille, ellen minä pääse tästä niitä valjaista riisumaan?» Sillävälin hän kuitenkin kiipesi yhä korkeammalle ja korkeammalle, etsien neuvoa pois päästäkseen.

Puun keskivaiheilta pisti ulos pitkä oksa niin kauas, että se melkein kattoi nuoren taajan kuusen. Coxen hivutteli itseään hiljalleen tälle oksalle. Samalla kuin karhu saavutti oksan tyvipään, oli Coxen päässyt latvapäähän. Siihen hän jäi, uskaltamatta pudottaa itseään alas.

Karhu lähti varovaisesti oksalle; ja vankka oksa taipui syvälle sen painon alaisena, kunnes Coxen oli vain parin jalan päässä nuoren kuusen latvasta. Hermostuneena irti päästäen hän laski itsensä putoomaan, tarttui epätoivon kourin taajoihin oksiin ja piti niistä lujasti kiinni.

Iso oksa, täten äkkiä vapautuneena vankanlaisen miehen painosta, ponnahti takaisin niin rajusti, että karhu oli pudota. Vihaisesti möristen se kapusi takaisin runkoon ja rupesi laskeutumaan sitä maahan, perä edellä.

Karhun liikkeitten itsetietoisesta reippaudesta Coxen arvasi, ettei hän kauan saisi pelastuksestaan iloita. Maahan oli vain pari syltä ja helposti hän olisi voinut päästä pakoon, sillä aikaa kuin karhu laskeutui maahan isommasta puusta. Mutta alla seisoi sarvas, pitäen vilkkaalla mielenkiinnolla silmällä sekä karhua että miestä. Coxenia ei vähääkään haluttanut antautua mokomain teräväin sarvien ja viiltävien kavioitten vimman esineeksi. Hän mieluummin jäi siihen, missä oli, toivoen odottamatonta onnenpotkausta. Samoin kuin useimmilla takaliston miehillä, samoin hänelläkin oli kuivan huumorin vaistoa, eikä aseman vakavuuskaan aivan voinut häneltä pimittää sen hullunkurisuutta.

Coxenin mielessään hautoessa jos minkälaisia tuumia, miten pälkähästä päästä, tapahtui se kaikkein viimeinen asia, mikä hänen päähänsä olisi voinut pälkähtää. Sarvas menetti mielenkiintonsa mieheen ja käänsi huomionsa karhuun, joka nyt oli seitsemän tai kahdeksan jalan päässä maasta, suurta runkoa halaillen ja varovasti päästellen itseään alemmaksi kuin pieni poika, joka pelkää housunsa repivänsä.

Mahdollista on, että erikoisesti tämä sarvas kantoi jotakin vanhaa kaunaa karhuja vastaan. Jos niin oli, niin oli tässä tietysti tarjolla mitä paras tilaisuus maksaa vanhoja velkoja. Karhun tukala asema ja suojelematon takaruumis ilmeisestikin houkuttelivat sitä pieneen koetukseen. Se astua sipsutteli eteenpäin, puoleksi leikillään, puoleksi kostonhimoisesti nousi takajaloilleen ja pukkasi karhua oikein vihaisesti sarviensa terävillä kärjillä. Sitten se hyppäsi taapäin kahdeksan tai kymmenen askelta ja odotti, karhun kiiruumman kaupalla luisuessa maahan ja päästäessä raisun vihan mörähdyksen.

Sam Coxen oikein väänteli itseään sisällisestä naurusta ja oli vähällä kuusestaan pudota.

Karhussa ei nyt ollut mitään sijaa miehen muistelemiselle. Se oli sarvaan julkeudesta raivon vimmassa ja syöksi sen kimppuun kuin hirmumyrsky. Sarvas ei ajatellutkaan jäädä niin musertavaa hyökkäystä vastustamaan. Aivan viime nipukassa se ponnahti syrjään loikkauksella, joka siirti sen kerrassaan kolmenkymmenen jalan päähän. Vielä semmoinen hyppy, vielä, vielä: ja sitten se lähti vallattomasti keikkuen samoamaan metsän kaartoja, karhun voimattomana vääntäessä perässä.

Sam Coxen livahti alas puusta, ennenkuin ne olivat näkymättömiin päässeet, ja meni kiiruimman kaupalla aidan yli. Aukealla vainiolla hän tunsi olevansa vähän paremmassa turvassa, otaksuen hädän tullen voittavansa karhun juoksussa. Mutta sen verran hän sentään ennätti seisahtua, että hairasi pyssynsä maasta.

Luotuaan sitten tuhottuihin kaalinkupuihin murheellisen silmäyksen hän nopeaan nousi mäkeä, kurkistellen tuon tuostakin taakseen paremmaksi varmuudeksi, ettei kumpikaan vihollinen takaisin palannut, uusi yritys mielessään.

LUMEN VALTA-AIKANA.

I.

Lunta oli melkein neljää jalkaa vahvalti raivion pienen hirsimökin ympärillä. Sitä oli katolla, minkä se kantaa jaksoi. Matala leveä hirsinavetta oli melkein räystäitä myöten kinoksissa. Se ympäröi valkoisena muurina sen tallatun pihan-osan, joka lastukkoineen ja heinänjätteineen oli navetan ja tuvan välillä. Sitä oli pinoutunut kummiksi keoiksi, ru'oiksi ja patsaiksi kantojen päälle, joita puoleksi raivattu nuori uudismaa oli täynnään. Vahvalti sitä oli kiintynyt kuusten, jalokuusten ja tsugain syväänvaipuneille oksille. Se verhosi erämaan aution piirin jonkinlaiseen hengettömään hiljaisuuteen.

Työntäen alas peitteet ja kirjavan tilkkuryijyn Taavi Patton kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja katsoi nuoren vaimonsa kalpeihin kasvoihin. Vaimo nukkui. Ääneti hän hiipi vuoteesta, suori peitteet keveällä kädellä jälleen paikoilleen ja veti sukkelaan jalkaansa kaksi paria paksuja karkeita kotokutoisia villasukkia. Aamuvalkeaman varhaisin harmaa hämärä täytti tuvan ja pakkanen oli niin pureva, että ylämaan miehen karkaistuja sormia pisteli. Astuen hiipien kuin kissa karkeatekoisen lankkupermannon poikki hän riensi latomaan hellaan koivun tuohta sytykkeeksi ja kuivia, kovasta puusta pilkottuja nalikkahalkoja. Tulitikun koskettaessa tuohi syttyi ja käpristyi terhakasti ritisten, ja jylisten taiten ladotut puut syttyivät palamaan kovassa ilmankulussa. Taavi Patton oikaisi itseään ja hänen harmaat silmänsä kääntyivät pieneen matalaan, korkealaitaiseen vuoteeseen, joka oli tuvan vastakkaisessa nurkassa.

Vuoteen laidan takaa kurkistivat suurilla halukkailla sinisilmillään pienet pyöreät kasvot, joita ympäröi sekaantunut keltainen hiuskuontalo. Lieden avoimesta ovesta sattui lapsen kasvoihin punainen hohde. Heti huomatessaan isänsä katselevan tyttö lähti kiipeämään ulos vuoteestaan; mutta Taavi tuli paikalla hänen rinnalleen, suuteli häntä ja pisti hänet jälleen alas peittojen sisään.

»Elä tule pois vuoteesta, tyttöni», hän kuiskasi, »ennenkuin huone on hiukan lämminnyt. Eläkä herätä vielä äitiä.»

Lapsen silmät elivät vilkkaasti, mutta hän vastasi hillityllä äänellä.

»Isä, minä ajattelin, että jos nyt on joulu!» hän kuiskasi, ottaen kiinni hänen sormistaan. »Ja ensin minä luulin, että jos sinä, isä, oletkin Santta Klau. Voi, kun joulu pian tulisi!»

Mielipahan varjo kulki Taavi Pattonin kasvojen poikki.

»Jouluun on vielä melkein viikko, tyttöseni!» hän vastasi hiljaa puhuen, vaimonsa unta säälien. »Ja miten luulet Santta Klaun löytävän näihin suuriin metsiin tämän määrättömän lumen läpi?»

»Voi, isä!» huudahti lapsi kiihtyneenä. Sitten mielensä malttaen hän taas hiljensi äänensä kuiskaukseksi. »Etkö sinä tiedä, että Santta Klau löytää vaikka minne? Lumesta ja kylmästä ja niistä — niistä – niistä suurista mustista metsistä — niistä hän ei välitä mitään, ei yhtään mitään. Hän löytää minut täältä aivan yhtä hyvin, kuin jos me asuisimme kylässä! Eikö totta, isä?»

Äiti liikahti vuoteessaan, pienokaisen äänen herättämänä. Hän nousi väristen istumaan ja heitti punaisen saalin olkapäilleen. Hänen silmänsä etsivät Taavin silmiä merkitsevästi ja myötätuntoisesti katsoen.

»Äidin tytön ei pidä ajatella niin paljon Santta Klauta», hän pyyteli. »Minä en tahtoisi, että hän sitten pettyisi. Kylissä Santta Klau poikkeaa, ja tiedäthän sinä hyvin, tyttöseni, että jos hän tulisi tänne jouluaattona, niin sitten kaikki kylän pojat ja tytöt jäisivät ilman. Ethän sinä tahdo, että ne kaikki jäisivät ilman vain sen vuoksi, että hän voisi käydä täällä metsissä pienen tyttömme luona, jolla kuitenkin on isä ja äiti!»

Lapsi nousi vuoteessaan pystyyn istumaan, hänen silmänsä aukenivat suuren suuriksi ja täyttyivät kyynelistä ja huulet värisivät. Tämä oli ensimäinen todella tehokas isku, mitä hänen uskonsa jouluun ja Santta Klauhun oli koskaan saanut. Mutta paikalla hänen luottamuksensa taas sai uutta ryhtiä. Innon hehku palasi hänen kasvoilleen ja itsepäisesti hän ravisti keltaista päätään.

»Kyllä kai hän silti voi käydä kyläinkin lasten luona, isä?» hän huudahti. Ja vastausta odottamatta hän jatkoi: »Santta Klau voi olla kaikkialla samalla haavaa, niin voikin. Hän on niin kiltti ja hyvä, että hän muistaa kaikki kylän pienet pojat ja tytöt, eikä unhota minuakaan, vaikka me asummekin metsässä. Voi, äiti, kun tänä iltana jo olisi jouluaatto!» Ja iloisissa odotuksissaan hän hyppi vuoteessaan, sinisessä flanellisessa yöhameessaan kuin iloinen keiju.

Taavi kääntyi pois raskaalla sydämellä ja tukki lieteen enemmän puita. Vetäen sitten jalkaansa vahvat lehmännahkaiset varrelliset mokkasiininsa, takkinsa ylleen ja saatuaan käteensä villaiset tumppunsa hän lähti ulos karjaa ruokkimaan. Rattoisan tulen hormissa humutessa tupa jo alkoi lämmetä, mutta ulkona pakkanen puri kivakasti, vaikka salavihkaa, oli terävä kuin veitsen terä. Vankalle miehelle se kuitenkin oli raikasta ja reipastuttavaa, vastarintaan vaativaa. Mielenmasennuksestaan huolimatta Taavi vaistomaisesti verestyi kylmän ilman kiihoituksesta, seisahtui porraspäähän vetämään laajat keuhkonsa täyteen ilmaa ja luomaan katseen edessään olevan auringonnousun salaperäiseen lumoukseen.

Mökki oli raivion ylälaidassa, takanaan sankka kuusimetsä, joka suojeli sitä pohjoista ja koillista vastaan. Pihan takana, mökin länsipuolella, kohosivat lumesta hirsinavetan ja siihen liittyvän vajan nietoksia kantavat katot. Etupuolella raivattu maa verkalleen kallistui alapuolella olevaan metsään, lumen kietomana, salaviehkeän kimaltelevana, pinta täynnään lumihattupäitä kantoja. Raivion itäkulmasta, aivan oven ja sen edessä seisovan Taavin kohdalta lähti suora tie kyläkuntaan ja se oli nyt ihmeteltävän ihanana, johtaen suoraan auringonnousuun.

Erämaa aleni itää kohti monen monet mailit ja polku oli kuin avoin portti taivaan ja maan väliseen suureen avaruuteen. Ilmankansi oli idän ääriltä taivaannapaan saakka — siihen Taavi Pattonin koko huomio nyt kiintyi — täynnään taivaallisia ruuhkia, ruusunpunertavia huuruja, ohuita ilman tukkoja, väriltään melkein ajatuksen arvaamattomia. Ei kuitenkaan taivaanranta! Tämä oli juuri siltä kohdalta, jossa se polun lumotusta portista näkyi, väkevän läpikuultavan, oranssin ja purppuranpunaisen hohteen pohjatonta sädetulvaa, jonka omituisuus oli niin sykäyttelevää, että Taavia himotti vetää sitä itseensä, samoin kuin hänen keuhkonsa vetivät sisäänsä elähyttävää ilmaa. Tästä elävän valon lähteestä tulvi lukemattomia virtoja ohutta väriä, muodostaen salaperäisen punaisia viivoja, häiveitä ja läikkiä matalamman metsän latvoihin ja virittäen raivion lumipinnan helmiäisen ja opalin värivivahduksiin. Taavi käänsi päätään luodakseen katseen mökkiin, navettaan ja takaisin metsiin. Kaikki ui samassa kirkastavassa valotulvassa. Sen kauneus koski kummasti hänen tunteeseensa, mutta tämä vaikutus paikalla muuttui jonkun hänen käsitettäväkseen liian hämärän aateyhdistelmän kautta kipeäksi mielihaikeaksi, kun hän ajatteli sitä pettymyksen iskua, joka uhkasi hänen pienokaisensa iloista luottavaa sydäntä. Näköalan kuulakas tarumaisuus sai hänet myötätunnon ja kaukaisen hämärän muiston vaikutuksesta ajattelemaan sitä tarumaista kimaltelua ja epätodellista kauneussäteilyä, joissa joulukuusi ja joululahjat hohtivat lapsen valoisissa odotuksissa. Hän muisteli niitä kimaltelevia helyjä, joita sukulaiset olivat kolmena viimeksikuluneena jouluna hellyydessään koonneet hänen ympärilleen. Eikä hän, isä, nyt voinut millään tavalla hankkia lapselle semmoista joulua, että se olisi vähääkään eronnut kaikista muista päivistä, joiden ahdaspuitteinen yksitoikkoisuus häntä ikävystytti. Toivo ja ihmetyksen kiihtymys antoivat nyt pienokaiselle uutta elämää. Taavia peloitti, kun hän ajatteli, mikä havahtumus, pettymys ja surun epätoivo valtaisi lapsen sydämen joulupäivän valjetessa. Hän tunsi masentavia omantunnon soimauksia, kun ei ollut ajoissa tätä kaikkea ajatellut ja sen mukaan toiminut, ennenkuin lumen vahvuus oli aivan sulkenut kylään vievän tien. Mitä voi hän nyt tehdä?

Raskain askelin Taavi kulki pihan poikki navetan ovelle. Tallatun ja kuivan lumen narskuessa hänen jalkainsa alla kuului navetasta odottavan karjan matalaäänistä ruokahaluista ynisemistä. Kun hän kohotti vankan puusäpin ja avasi oven, niin hepo hänelle hirnahti pilttuustaan, joka oli perällä, kapisteli tervetuloaan kavioillaankin, ja vasten hänen kasvojaan löyhähti höyryävä hyvä lämpö. Hevosen pilttuusta ja lehmäin karsinoista kääntyi häntä kohti suuria lempeitä silmiä. Nakatessaan hyvähajuista heinää seimiin ja kuunnellessaan tyytyväisyyden päristyksiä ja puhalluksia pehmeiden turpain apetta pohtiessa hän ajatteli, kuinka onnellisia nämä eläimet sentään olivat lämpöisessä turvallisuudessaan. Hän ajatteli, kuinka onnellisia hän ja hänen vaimonsa nyt olivat, vaimon kolmen vuoden pakollisen ja melkein yhtämittaisen eron jälkeen jälleen kotia päästyä. Hänelle ja nuorelle vaimolle, joka monivuotisesta sairaudestaan toivuttuaan nyt voimistui kuusimetsien raikkaassa ilmassa, oli tästä lupaillut tulla häiritsemättömän ilon joulu. Vain yhdelle ainoalle, hänen sydänkävylleen, jonka onni oli hänen ainainen ajatuksensa, oli tuo päivä oleva surun ja murtuneiden toiveiden päivä. Kuta enemmän hän tätä ajatteli, sitä paremmin hän tunsi, että se ei käynyt päinsä. Hämäriä, mutta säälittäviä muistoja omilta lapsuudenajoilta liikkui hänen aivoissaan ja hän käsitti, kuinka korjaamattomia, kuinka lopullisia ja lohduttomia lapsen pienet surut sentään ovat. Äkkipäätös iski hänen mieleensä. Sitä katkeruutta ei hänen pienokaisensa ainakaan saisi tuntea. Hän heitti heinähangon päättävästi takaisin heinävajaan ja lähti navetasta varman aikomuksen nopein askelin.

Taavi Patton oli kolme vuotta aikaisemmin kylässä asuessaan monen toinen toistaan seuraavan onnettomuuden johdosta menettänyt melkein kaiken omaisuutensa, jonka vuoksi hänen oli täytynyt jättää vaimonsa ja kolmivuotias tyttönsä vaimon omaisten luo, lähteäkseen itse kaukaisimmille saloille perustamaan uutta kotia metsämaahan, ainoalle palstalle, mitä hänelle oli entisistä tiluksistaan jäänyt. Maa oli hedelmällistä, siinä oli hyvä metsä, ja hänen yrityksensä oli alkanut menestyä. Mutta vaimon oli heikon terveytensä vuoksi ollut mahdotonta lähteä jakamaan uudisasukaselämän rasituksia ja vaaroja kahden päivämatkan päähän lähimmästä asutuksesta. Vasta edellisenä kevännä Taavi oli uskaltanut tuoda perheensä salokotiin, jota hän niin kauan oli heille valmistellut. Mutta elämä olikin sen jälkeen menestynyt mitä parhaiten. Täällä ylämaan parantavassa ilmassa hän oli nähnyt värin vähitellen palaavan vaimonsa kalpeille poskille; ja lapsi taas oli ollut muuta muistamattoman onnellinen erämaan seurassa, kunnes suuret lumet tulivat ja erottivat hänet tästä uudesta ja mielenkiintoisesta maailmasta.

Taavin palatessa tupaan oli pöytä asetettu ikkunan eteen ja hän tapasi vaimonsa vastaamassa taikinaa tatarpiiraihin, joita hän aikoi aamiaiseksi paistaa. Pöydän toisessa päässä istui Lidey, yllään yhä pieni sininen flanelli-yöhameensa, mutta pienoisissa jaloissaan helmikirjaiset hirvaannahka-mokkasiinit ja vallattomat kullankeltaiset hiukset sinisellä nauhalla somasti yhteen sidottuina. Hänen innokkaat kasvonsa olivat vaipuneet paperiarkin päälle, jolle hän — suurella vaivalla, ehkä jo kahdettakymmenettä kertaa, kirjoitti kirjettä Santta Klaulle ilmoittaakseen hänelle, mitä hän toivoi saavansa.

Tämä jos mikään vahvisti Taavi Pattonin päätöksen. Kirjoittamisen hommaan syventyneestä lapsesta hänen silmänsä kohosivat ja kohtasivat vaimon kysyvän katseen.

»Minä tässä arvelen, etteikö pitäne sentään lähteä, Mari!» hän tyynesti sanoi. »Minä ajattelen, että etteköhän te tule tässä neljää tai viittä päivää toimeen minuttakin? Ei taida tässä kuussa enää tulla lisää lunta.»

Vaimon rinnasta kohosi pieni huokaus, mutta rattoisata myöntymystä sisälsi katse, jonka hän mieheensä loi.

»Taidat olla oikeassa, kultani! Minun kai täytyy päästää sinut lähtemään, vaikka tuntuukin niin kamalalta olla täällä yksinään viisi pitkää päivää. Minä olen asiaa ajatellut», hän jatkoi, sovitellen sanojaan siten, ettei Lidey mitään ymmärtäisi, — »ja kovin vaikeata olisi sitä katsella, Taavi!»

»Olet oikeassa!» myönsi mies. »Pilkon ison kasan puita ja sytykkeitä, eikä sinun, armaani, tarvitse muuta kuin lypsää ja hoitaa eläimet. Ellet sinä pelkää olla yksin, niin käy kaikki hyvin, vai mitä?»

»Koska lähdet?» kysyi vaimo, kääntyen työhönsä valaen taikinaa pieniksi kihiseviksi, harmaan valkoisiksi rinkeleiksi kuumalle rasvatulle paistinpellille.

»Huomisaamuna ensi työkseni!» vastasi Taavi, istuen pöydän ääreen kypsyvien piiraitten tuoksun täyttäessä huoneen ruokahalua kiihoittavasti. »Keli on aivan parhaallaan lumikengillä kulkea ja helposti minä pääsen jouluaatoksi takaisin.»

»Isä, katso vain, ettet myöhästy», keskeytti lapsi ja katsoi häneen, pelokas ilme pyöreissä silmissään. »Minä en välitä vähääkään Santta Klausta, ellet sinäkin ole täällä!»

»Ehkäpä hän käskee minut pieneen rekeensä! Mutta oli miten oli, kyllä minä ajoissa palaan!» nauroi Taavi iloisesti.

II.

Taavi lähti matkaan aamun koittaessa hirvennahka-lumikengillään, jotka soinnukkaasti narskuttelivat hankea, ja yksinäisellä raiviolla tultiin sitten joku aika sangen hyvin toimeen. Se ei sentään tuntunut kovinkaan yksinäiseltä päiväsydämen kirkkaudessa, auringonpaisteen kootessa suojaiseen pihaan miltei lämpöä. Puolenpäivän aikaan molemmat valkoisen ja punaisen kirjavat lehmät ja leveäsarvinen punainen härkäpari paistattivat päivää vajan edustalla kaivon vieressä, tyytyväisinä palaansa märehtien. Tähän aikaan kanatkin, keltaisen ja mustan kirjavat ja pilkulliset, tulivat pihalle ruuhkia kuopimaan, viisastumatta koskaan, vaikk'ei niiden alta löytynyt mitään muuta kuin lunta. Punaisen, mustan ja valkoisen kirjavia ristinokkiakin tuli parvittain pihaan ja harmaan vihertäviä pulmusia, ja suuria, luottavia, lapsellisia mänty-nokkavarpusia loistavan ruusun punaisine päälaki- ja kaulatäplineen. Nämä kiinnittivät Lideyn mieltä ja auttoivat kulumaan päiviä, jotka hänen kiihkeän odotuksensa vuoksi nyt tuntuivat niin pitkiltä. Jopa puolenkymmentä kertaa päivässä hän riipusti Santta Klaulle vaikeatajuista tiedonantoa, keksien yhä uusia aatteita ja ehdotuksia. Nämä epistolat lähetettiin lasten hyvälle pyhimykselle nopeinta tietä, kyökin humuavan tulen kautta; ja kun veto heitti ilmaan hiiltyneet palat, oli Lidey varma siitä, että ne menivät suorinta tietä sinne, minne pitikin. Lapsen odottava ilo oli nyt entistä täydellisempi, kun äiti isän lähdettyä oli lakannut hänen toiveitaan horjuttamasta.

Jouluaaton edellisenä päivänä äiti kuitenkin tunsi merkkejä vanhan tautinsa palaamisesta. Hän huolestui siitä kovin, sillä monta vertaa tärkeämpää hänelle nyt oli pysyä tervennä. Tämä hermostunut pelko kiiruhti sitä, mitä hän kaikkein enimmän pelkäsi. Hänen vaivansa ja heikkoutensa pahenivat hetki hetkeltä. Tuskastuneena entisten vaivain muistoista hän ei ensinkään ollut siinä mielentilassa, että olisi kyennyt hyökkäystä vastustamaan. Illalla kuljettuaan navettaan suurella vaivalla hän hämmästytti hevosta ja lehmiä tyrkyttämällä niille uudelleen juotavaa, sitten tunki seimiin kahden päivän heinävarat, ja lopulta sirotteli kanoille jos kuinka paljon tattaria. Seuraavana aamuna hän tuskin sai kompuroiduksi vuoteesta tulta tekemään; ja Lidey sai aamiaiseksi vain leipää ja voita ja määrättömän paljon siirappia, ja oli sen puolesta kylläkin tyytyväinen.

Tämä oli pienokaiselle sangen ikävä päivä, vaikka hänellä olikin niin tärkeät emännän huolet. Saaleihin käärittynä, tumput kädessä, hän sai äitinsä ohjeita seuraten kannetuksi karjalle vähän vettä pienessä peltikattilassa, monta matkaa tehden. Ja vieläpä hän kykeni pitämään liedessä tulenkin. Mutta tunnit kuluivat niin hitaasti, ja levottomuus vaivasi häntä niin kovin, että kaikki hänen tavanmukaiset leikkinsä menettivät makunsa. Ei edes se harvinainen huvi, että äiti salli hänen leikellä kuvia vanhoista kuvalehdistä, voinut kääntää hänen mieltään illan loistavista toiveista. Mutta ennenkuin joulu saattoi tulla, täytyi hänen isänsä tulla; ja puolestapäivästä alkaen hän aina muutaman minuutin kuluttua juoksi ovelle, kurkistaakseen tielle odottavin silmin. Hän oli varma siitä, että pahimmassakin tapauksessa isä tulisi ainakin illalliseksi, sillä häntä tarvittiin illallista tekemään — taikka oikeammin, Lideyn sanoja käyttääksemme, auttamaan häntä tekemään illallista äidille! Lideyn ei tietenkään ollut nälkä, mutta hän alkoi aivan kamalasti tyrtyä paljaaseen leipään ja voihin ja siirappiin.

Mutta illallisen aika tuli ja meni, eikä Taavia vain näkynyt, ei kuulunut. Itkuun puhkeamaisillaan Lidey vähän haukkasi hänelle nyt vastenmieliseksi käynyttä ruokaa. Uupuneena tuskistaan, jotka viimeinkin olivat helpottaneet, äiti oli vaipunut raskaaseen uneen. Tuvassa ei ollut muuta valoa kuin avoimen lieden hehkuva hiilusta ja kirkas sinivalkoinen kuutamo, joka tulvi huoneeseen etuikkunasta. Lapsen kärsimättömyys kävi sietämättömäksi.

Paiskaten oven auki jokohan sadannen kerran hän ikävöiden katseli kuun valaiseman lumen poikki tielle. Pilvetön kuu, aivan kapean yksinäisen tien päällä päilyen, muutti sen satumaan poluksi. Salaviehkeä sinertävän valkoinen valo heikkoine, puoleksi mielikuvituksellisine, smaragdinvärisine ja ruusunpunervine henkäyksineen ei Lideystä ollut vähääkään yksinäinen. Hirmuinen erämaa muuttui hänen silmissään hopea- ja kristallipuistoksi. Vastustamatta se hänen katsellessaan viehätti häntä puoleensa.

Äkkipäätöksen tehden hän hiljaa sulki oven, sytytti lampun ja alkoi pukea ylleen päällysvaatteitaan, hiipien ympäri varpaillaan, ettei äitiään herättäisi. Hän oli aivan vakuutettu siitä, että isän jo täytyi olla melkein kotona. Hautoessaan tätä ajatusta pienissä aivoissaan hän jo oli hänet näkevinään, kuinka hän nopein askelin lähestyi kuutamossa juuri tien mutkassa. Kiirettä pitäen hän ehkä ennättäisi isäänsä vastaan, ennenkuin tämä pääsisi raivion aukealle. Tämä ajatus valtasi hänet. Luoden varovan katseen äitinsä kasvoihin ollakseen varma siitä, että hän nukkui, hän hiipi ulos kuutamoon. Ja pian nyt tyttönen, hilkka päässä, tumput kädessä, lämmin päällysnuttu yllään, mokkasiinipukuisilla jaloillaan hyppeli lumen poikki.

Metsätien päässä Lidey ensi kerran tunsi mieltään ahdistavan. Valo-ura kyllä oli suorana hänen edessään kaikkine satukirja-viehätyksineen. Mutta tien kahden puolen olivat juhlalliset metsät täynnään suuria varjoja ja niin kammottavan ääneti. Lidey tällä kohdalla vähin ajatteli, kääntyisikö takaisin. Mutta nuoruudestaan huolimatta oli hänellä jo sangen varmat mielipiteet, hän ei vähällä luopunut siitä, mihin oli ryhtynyt; ja liian vilkkaan mielikuvituksensa vaikutuksesta hän yhä vielä luuli näkevänsä isänsä, joka juuri tien mutkan takana nopeaan lähestyi. Jopa hän kuvitteli kuulevansa hänen askelensakin peloittavassa hiljaisuudessa. Vapisevalla sydämellä, mutta kiihkeän toivon innostamana, hän juoksi edelleen, uskaltamatta enää vilkaista metsään. Rohkeuttaan ylläpitääkseen hän koko ajan ajatteli, kuinka hänen isänsä ilostuisi ja hämmästyisi nähdessään hänet vastaansa juoksevan — aivan tien mutkassa!

Mutkaan oli melkein neljännesmailin matka, mutta vihdoin lapsi siihen saapui. Huudahtaen luottavasta helpotuksesta hän juoksi edelleen. Pitkä tien aukea — joka nyt oli puoleksi varjossa suuntaa muutettuaan — jatkui tyhjänä edelleen. Pettymyksensä haikeudesta hän puhkesi itkemään ja istahti lumelle epätietoisena, mitä tehdä.

Hänen ensi ajatuksensa — kun hän oli minuutin verran itkenyt ja pyyhkinyt silmiään pienillä tumpuillaan, jotka purevassa pakkasessa paikalla kohmettuivat — oli kääntyä takaisin ja juosta kotiin niin sukkelaan kuin suinkin. Mutta kääntyessään ja taakseen katsoessaan hän näkikin paluumatkan aivan toisenlaisena. Maailma näytti kolkolta ja tylyltä, kun hän ei enää kulkenut kuuta kohti. Joka puolella oli tuntemattomia hirmuja tuolla tylyllä sinervän valkoisella tiellä, metsän pelättävä synkkyys kahden puolen. Epätoivoisesti nyyhkyttäen hän jälleen kääntyi kuuta kohti. Edessäpäin tieaukea kaikesta hänen pelostaan huolimatta vielä oli koko kirkas ja häikäisevä. Ja edessäpäin varmaan oli isäkin, kuten hän taas muisti, riensi tyttöään vastaan, vaikk'ei hän ollutkaan aivan niin lähellä kuin Lidey oli otaksunut. Rohkaisten jälleen itseään ja lohduttaen yksinäistä mieltään ajattelemalla, mitä kaikkea Santta Klau mahtoikaan hänelle tuoda, hän taas nousi ylös ja jatkoi matkaansa, sukkelaan astua taputtaen.

Hän ei ollut kulkenut kuin muutaman askelen, kun jostakin kaukaa takaapäin kuului kummaa korkeata ääntä, joka kerrassaan salpasi hänen henkeään ja kiiruhti hänen kulkuaan juoksuksi.

Taas kuului sama pitkäveteinen, korkea, väreilevä ääni; lapsen sydän melkein seisahtui. Olisi vain isä näkynyt! Tyttönen ei ollut koskaan kuullut senkaltaista ääntä; se ei ollut vihaista, eikä kovin kovaakaan, mutta sen sulavassa laskussa oli siitä huolimatta joku selittämätön kauhu. Se hänestä muistutti, jonkun verran vain, muutamien kylän koirien ulvomista, jonka hän oli kuullut. Koiria hän ei pelännyt. Mutta hän tiesi, ettei metsässä ollut koiria.

Juurikuin hän alkoi hengästyä ja hiljentää juoksuaan, kuului samaa kamalaa ulinaa taas puitten keskeltä, ja nyt se oli paljon kovempaa ja lähempänä. Se antoi uutta voimaa hänen väsyneille pikku jaloilleen ja hän pakeni vielä entistäkin nopeammin, punaiset huulet auki ja silmät selällään. Jälleen tie vähän kääntyi ja juoksi taas suorempaan kuuta kohti, jatkuen sitten yhä edelleen ja edelleen, kunnes kapeni näkymättömäksi. Mutta Taavia ei vain näkynyt hohtavalla aukealla missään. Lideyllä ei värisevässä mielessään nyt ollut kuin yksi ajatus, juosta ja juosta vain ja päästä isän luo, ennenkuin ne kamalat äänet hänet saavuttaisivat. Hän tiesi, että ne nopeaan lähestyivät. Ne tuntuivat olevan kamalan lähellä. Päästyään satakunnan syltä viimeisestä tien mutkasta hän huomasi muutaman askelen päässä edessäpäin aivan vähäisen raivion, jonka toisella reunalla pienen mökin pääty kohosi joitakuita jalkoja lumesta. Hän tunsi paikan. Hän oli kesällä leikkinyt tässä, isän niittäessä raiviolta nurmea. Yksinäiset erämiehet ja tukkimiehet olivat aikanaan asuneet mökissä. Kun se oli ihmiskätten työtä, niin lapsi tunsi hetkellistä lohdutusta, ikäänkuin hän olisi saanut seuraa tässä kamalassa erämaassa. Hän seisahtui, epävarmana siitä, jatkaisiko tietä pitkin, vai menisikö tyhjän tuvan turviin.

Mutta kun hänen omien pienten jalanjälkiensä karske vaikeni, niin hän paikalla kuuli takaa päin muitten jalkain tassutusta. Taakseen katsoessaan hän näki, kuinka mutkan takaa samalla tuli parvi harmaita eläimiä. Ne olivat vähän koiran näköisiä. Mutta Lidey tiesi, etteivät ne olleet koiria. Hän oli nähnyt niitten kuvia — kamalia kuvia. Hän oli lukenut niistä juttuja, jotka olivat saaneet veren hyytymään. Nyt hän tunsi, kuin olisivat kerrassaan hänen luunsa sulaneet. Ne olivat susia! Hetkeksi hän ei saanut ääntäkään kurkustaan. »Isä!» — hän sitten huusi epätoivoisesti ja hyökkäsi mökkiin.

Sudet olivat tuskin kymmenenkään askelen päässä, kun hän sen saavutti. Ovi oli puoliavoinna ja siitä oli tuiskunut sisään niin paljon lunta, että katon alla oli vain jalan verta tyhjää tilaa. Tähän matalaan tilaan lapsi ryömi, pää edellä kuin kaniini, ryömi oven taa ja vaipui huohottaen lumelle, ollen niin kauhun masentama, ettei saanut edes huudetuksi. Askelen päähän ovesta sudet äkkiä seisahtuivat. Lumen hautaama maja ja pimeä reikä, joka siihen vei — ne olivat niistä käsittämättömiä asioita, vaikka ne kyllä tiesivät ne ihmisen töiksi. Mutta vaarallista oli kaikki, mikä ihmisestä oli. Ne epäilivät ansaksi mokomaa mustaa aukkoa. Johtaja tuli sen luokse ja melkein pisti sisään haistelevan kuononsa. Mutta sitten se äkkipikaa peräytyi taapäin, ikäänkuin olisi sitä joku kuonolle läimäyttänyt, ja sen sieraimet menivät kiukkuisesta vihasta kurttuun. Ihmisen haju oli mökissä kovin väkevä. Kovin se oli ansan kaltainen.

Vatsallaan, maaten oven takana Lidey tuijotti kapeasta raosta silmillä, jotka näyttivät päästä pullistuvan. Ulkona kimaltelevassa kuutamossa hän näki susien vihaisina kulkevan edes ja takaisin ja kuuli niiden askelet, kun ne varovaisina kiersivät mökin ympäri toista aukkoa etsien. Ensin ne pysyttelivät siitä viiden tai kuuden jalan päässä, niin kovin ne epäilivät ihmishajua, joka oli johtajan nokkaan pistänyt sen majan sisustaa tutkaillessa. Useita minuutteja kierrettyään mökin ympäri ne kaikki istahtivat oven eteen takajaloilleen ja näyttivät tuumivan asiaa. Lapsi tunsi niiden peloittavien silmien katsovan aivan hänen lävitseen, niiden etsiessä häntä raosta ja tutkiessa hänen hataraa pakopaikkaansa.

Äkkiä hän, lauman kääntäessä häntä kohti kiiluvat silmänsä, näki johtajan sukkelaan tulevan eteenpäin ja tunkevan verenhimoista kuonoaan ovenrakoon. Mielettömänä pelosta tyttö löi sitä pienellä tumpullisella kädellään. Susi näytti vielä epäröivän miehen hajun vuoksi, joka ensimäiseksi oli sen nokkaan pistänyt, ja kavahti varovasti taapäin. Sitten koko lauma lähestyi jalan tai kaksi avointa ovea. Vaikka ne olivatkin kovin nälissään, eivät ne vielä olleet vakuutettuja siitä, etteikö mökki ollutkin ansa. Ne eivät vielä olleet aivan valmiit sisään ryömimään ja saalista anastamaan. Mutta vähitellen ne yrittivät yhä lähemmäksi. Muutaman hetkisen kuluttua verenhimoinen, vaikka samalla varovakin johtaja varmaan ryömisi sisään. Se oli jo ennättänyt tottua tuohon uhkaavaan hajuun. Nyt se ryömi sisään, etupuoli ruumista tutkisteli. Sen punaiset leuat ja pitkät valkoiset hampaat ilmestyivät oven reunan taa. Tämä näkö se palautti Lideylle äänen lahjan. Ryömien taapäin etäisintä seinää vastaan hän päästi huudon toisensa jälkeen, ja ne tuntuivat kuin viiltävän kamalaa hiljaisuutta. Kauhistuksensa mielettömyydessä hän tuskin huomasikaan, että suden pää oli äkkiä kadonnut.

III.

Lähtiessään kylille pyrkimään Taavi Patton huomasi lumikenkäkelin niin hyväksi, purevan pakkasen niin virkistäväksi ja oman sydämensä toivosta ja terveydestä niin kevyeksi, että hän kykeni tekemään matkan vähemmässä kuin puolessatoista päivässä. Neljän tunnin unet hän oli suonut itselleen tästä ajasta, nukkuen vanhassa tukkilaismajassa tien vieressä. Kylässä oli, eikä se ollut siitä vähän ylpeä, montakin sekatavaran kauppaa, joista saattoi ostaa vaikka mitä lapsen kalistimesta pussilantaan tai makuuhuonesisustukseen asti, ja hänen oli varsin helppo kerätä kaikenlaista kirkkaanväristä pikkurihkamaa ja niiden keralla arvokkaampiakin lahjoja, joiden hän arveli käyvän yhteen Lideyn toiveitten kanssa. Käydessään vaimonsa kodissa oli sielläkin jokaisella joku pieni lisä hänen Santta Klaun kantamukseensa, oli sekä Marin että pienokaisen varalle; ja ilomielin hän ajatteli, mikä joulu siitä tulisi heidän yksinäisessä erämaan mökissään. Vaimolleen hän oli ostanut pari kolme lahjaa; ja kun hän nakkasi tavaramytyn selkäänsä, lyhentäen viilekkeitä ja sitoen sen tiukkaan, ettei se päässyt hölskymään hänen nopeaan astuessaan, niin hänen täytyi tunnustaa, ettei se ollut mikään kevyt kuorma. Mutta hänen sydämensä oli sitä kevyempi.

Sinä yönä hän nukkui vain kaksi tuntia vanhassa tukkilaismajassa, aikoen heti puolenpäivän aikaan päästä kotiin. Mutta aamulla alkoi olla kaikenlaisia vastuksia. Myttyyn ensin ilmestyi, niinkuin myttyihin enimmäkseen tapaa ilmestyä ilman huomattavaa syytä, joku pakkula, joka hellittämättä hieroi hänen olkaansa. Tavan takaa hän pysähtyi, koettaen sitä korjata. Mutta siitä ei tullut apua. Vihdoin hänen täytyi pysähtyä, avata myttynsä ja sovittaa uudella tavalla joka esine, ennenkuin se alkoi selkään sopia.

Kun hän puolen tuntia myöhemmin poikkesi polulta jonkun askelen juodakseen kumpuavasta lähteestä, joka pysyi sulana kovimmillakin talvipakkasilla, tarttui lumikenkä lumen peittämään oksaan, niin että hän kompastui ja samalla lumikengän sanka katkesi. Äkeässä malttamattomuudessaan hän vain pikimmältään korjasi vian, sen verran että kotiin pääsisi. Mutta korjaus oli niin hatara, että se jo toisella maililla hajosi. Taavilla ei ollut muuta neuvoa kuin pysähtyä sen verran, että ennätti korjata kunnolla. Sitä varten hän leikkasi saarnen kappaleen ja siitä vuoli pari ohutta sitkeää lastaa, sitoen sitten taittuneen kohdan lujasti vankalla lohisiimalla, joka hänellä aina oli mukanaan. Näinkin hän käsitti, että hänen täytyi kulkea varovasti ja sääliä korjattua kohtaa. Ja pian hänen täytyi itsekseen myöntää, että hän vasta myöhään illallisen ja Lideyn maatamenoajan jälkeen kotiin ennättäisi.

Kuun noustessa hän sai seurakseen varjonsa, jättiläismäisen, kumman muotoisen haamun, joka ihmeellisesti hyppeli lumella hänen edessään. Kuun noustua korkeammalle hyiselle taivaalle varjo lyheni ja alkoi käytellä itseään järkevämmin. Ponnistaen kovapintaisesti edelleen, liian uupuneena ajatellakseen, Taavi huvikseen katseli varjon kummia temppuja, jotka näyttivät osaksi aiheuttavan hänen lumikenkäinsä kirpeän soinnahtelun.

Tästä huolettomasta haaveilusta Taavin äkkiä herätti äänen henkäys, joka metsän kautta ajelehti häntä kohti. Se oli pitkää, valittavaa luikkuuta, joka syystä tai toisesta karmi hänen hiusjuuriaan. Hän ei osannut sanoa, mikä se mahtoi olla. Mutta hän tunsi, ettei se voinut olla mitään inhimillistä. Mutta se lähti jostakin kodin tältä puolelta; ja vaistomaisesti hän kiirehti askeliaan, mielihyvällä ajatellen lämmintä kodikasta tupaa, joka hänen rakkaitaan suojasi.

Tuota pikaa sama pitkäveteinen luikkuu kuului uudelleen, ja se oli lähempänä, selvempää ja vavahtelevaa. Taavi oli ennenkin kuullut susia, sekä Labradorissa että Lännessä. Ellei hän olisi varmaan tiennyt, ettei susia oltu tässä osassa maata nähty, ei kuultu, niin hän olisi voinut vaikka vannoa, että ääni oli susilauman ajoluikkuuta. Mutta sehän oli mahdotonta. Tuskin hän kuitenkaan oli tullut tähän päätökseen, ennenkuin ääni kuului uudelleen. Taavi muutti nyt mieltään, vaikka vastahakoisesti. Että ääni oli susilauman, se ei ollut vain mahdollista, se oli varmaa. Hänen mieltään harmitti se ajatus, että nämä ahnaat rosvot olivat maahan osanneet.

Taavin tottuneet korvat tuota pikaa selvittivät, että sudet tulivat suoraan häntä kohti. Mutta samalla hän myös älysi, että niillä oli saalis ajettavanaan. Taavi halveksi susia, kuten idän metsäkansa yleiseenkin, ellei niitä ollut hyvin suurta laumaa; ja tämä lauma taas oli pieni, niin hän tuota pikaa päätti. Hän ei luullut, että ne uskaltaisivat käydä hänen kimppuunsa. Mutta siitä huolimatta hänen täytyi tunnustaa mahdolliseksi, että ne ehkä ankaran nälän pakosta unohtaisivat ihmispelkonsa. Hän ei kuitenkaan vähääkään epäillyt, ettei kirves siinä tapauksessa olisi aivan riittävä puolustusase. Mutta hänellä oli nyt kiivas kiire ennättää kotia. Häntä ei vähääkään haluttanut tulla pysäytetyksi ja tappeluun pakotetuksi. Hetkisen hän ajatteli, kiertäisikö metsän kautta, jättäen näille yöllisille rosvoille väljältä tilaa. Sitten hän muisti vialliset lumikenkänsä. Lumi oli metsässä sangen pehmeää ja siellä lumikenkä ehkä taas rikkoutuisi. Oliko hän sitten niin huono mies, että muutama susihurtta hänet pakottaisi tieltä väistymään? Lumikenkä ratkaisi asian. Hän puri hammasta, päästi irti kirveensä ja ponnisti eteenpäin. Susilauma oli nyt niin lähellä, että sen ulvontaan aivan hukkui yksi ainoa viiltävä »Isä!» huuto, joka muutoin olisi hänen korviinsa kantanut. Ulvonnalla oli nyt lisäksi uusi sävy, jonka Taavin korva selitti siten, että saalis nyt oli näkyvissä. Sitten meteli äkkiä taukosi, jotakuta kärsimätöntä haukahdusta lukuun ottamatta.

»Mikä lieneekin, jota ajavat, nyt se pääsi pakopaikkaan», sanoi Taavi itsekseen. »Ja tuohon vanhaan mökkiin!» hän sanoi, nähdessään pienen raivion edessään.

Nähdessään susien huomion kokonaan kiintyneen hommaansa hän ääneti hiipi eteenpäin aivan metsän reunaan. Riippuvan hemlokkikuusen takaa kurkistaen hän näki mökin katon, puoleksi avoimen, lumen melkein umpeen tukkiman oven ja sudet ympäri kuljeskellen ja haistellen, pysyen siitä kuitenkin muutaman askelen päässä.

»Pelkäävät ansaa!» hän naurahtaen ajatteli ja sadatteli huonoa onneaan, kun hänellä ei ollut rihlaa matkassaan.

»Pari tuommoista paksua harmaata nahkaa!» hän ajatteli — »tulisipa niistä pienokaiselle kelpo turkki!»

Niitä oli kuusi sutta ja ne olivat suuria — enemmän kuin tarpeeksi yhdelle miehelle, jolla oli vain kirves aseena. Taavi oli hyvillään, että niillä oli jotakin, joka esti niitä häntä huomaamasta. Hän katseli niitä vähän aikaa ja päätti sitten kiertää raivion toista puolta, etteivät ne häntä huomaisi.

Hän peräytyi takaisinpäin hiljaa kuin ilves. Missä metsän katto oli taaja, siellä lumi oli pehmeää, hankiaista ei pinnalla ensinkään; tieaukealla hänen askeleensa olivat narskuneet, mutta täällä lumi ei päästänyt mitään ääntä hänen astuessaan, pehmeästi vain huokaili.

Taavi oli astunut useita askelia taapäin, kun hänen mieleensä välähti ajatus, joka sai hänet pysähtymään. Miksi sudet niin pelkäsivät mennä mökkiin, kun saalis varmaankin oli sisällä? Ansan pelko ei itsessään riittänyt selittämään niiden varovaisuutta. Ajatus herätti hänessä tuskallista levottomuutta. Paras kääntyä takaisin ja katsoa uudelleen! Sitten hänen kärsimättömyytensä taas sai vallan. Mari ja pienokainen häntä kotona odottelivat ja tähystelivät. Hän peräytyi taas askelen tai pari. Mitä joutavaa hän kulutti aikaansa susisakin vuoksi, joka oli ajanut ketun tuohon vanhaan mökkiin? Taavi oli varma siitä, että se oli kettu. Mutta ei! Hän ei voinut päästä siitä vakuutuksesta — vaikka olisi kuinka halunnut — että jos pakolainen oli kettu, taikka mikä muu Koillisen metsäeläin tahansa, niin kuudessa sekunnissa kuusi nälkäistä sutta olisi voittanut epäilyksensä ja lähtenyt sen perään. Entäpä jos se oli joku nälkiintynyt intiaani, joka palasi kyläkuntaan huonosti menestyneeltä eräretkeltä! Oli kuka oli, pyssyä hänellä ei ollut, muutoin olisi jo aikoja sitten kuulunut ammuntaa. Taavi älysi, että hänen täytyi lähteä asiaa peräämään. Mutta tämä uusi viivytys suututti häntä. Kiroten susia ja intiaania, joka ei sen paremmin osannut itsestään huolta pitää, Taavi hiipi takaisin lymypaikkaansa hemlokinoksan taa ja kurkisti vielä kerran, ei enää uteliaana, vaan harmistuneena. Sudet istuivat nyt takajaloillaan mökin ovella. Niiden omituinen käytös sai hänet vakuutetuksi siitä, että sisällä oli ihminen. Jaa-a, siitä ei päässyt mihinkään, tässä täytyi tapella. Hän vain toivoi, että se vietävä, joka siellä sisällä oli, myös kykenisi jotakin puolestaan tekemään. Taavi hiljaa päästeli mytyn selästään ja heitti pois paksun takkinsa, voidakseen heiluttaa kättään vapaammin. Juuri tällä hetkellä lauman johtaja päätti ryömiä majaan.

Kun susi pisti päänsä matalaan oveen, tarttui Taavi kirveeseensä, työnsi syrjään hemlokin oksan ja syöksyi vaieten raiviolle. Hän ei huolinut huutaa, koska hän halusi, jos suinkin, yllättää vihollisensa. Matkaa ei ollut kuin parikymmentä askelta. Niin kiihkeästi sudet pitivät silmällä johtajansa liikkeitä, että Taavi melkein saattoi yllättää ne, ennenkuin ne kuulivat hänen tulevan. Silloin ne vilkaisivat taakseen. Kolme kavahti takaperin, miehen suurta, uhkaavaa haahmoa pelästyen. Mutta kaksi hyppäsi hänen kurkkuaan kohti haukkovin leuoin. Ensimäistä kirves sattui rintaan iskun koko voimalla ja se putosi maahan hervotonna. Toinen sai väistetyksi lyhyen iskun ja peräytyi varovaisesti takaisin. Sitten kuuluivat mökin pimeydestä ne kauhun mielettömyyden huudot.

Taavin sydän yhdeksi sykäykseksi seisahtui. Hän tunsi äänen!

Iso susi parhaillaan peräytyi ulos. Se kääntyi ja kiepahti ympäri kuin löysätty jousi, nähdessään Taavin korkean haahmon päällään. Mutta se ei ennättänyt ajoissa. Kirves putosi, leikaten sen reidet poikki, se oikaisi itsensä ja suonenvedontapaisesti loksutti vankkoja leukojaan. Taavi huomasi, ettei sen leuoissa ollut verta, ja samalla hänen oma verensä palasi sydämeen. Hän oli ennättänyt ajoissa. Mökissä huudot tukehtuivat säälittäviin nyyhkytyksiin.

Taavin mieleen välähtivät näyt siitä kauhun tuskasta, jota Lidey oli kärsinyt näiden luikkuitten ensin tavattua hänen korvansa. Hänen sydämentuskansa muuttui vimmatuksi koston raivoksi. Karkeasti huutaen kääntyessään muitten sutten kimppuun hän tunsi kaulallaan kuuman hengityksen ja irvistävät hampaat tavoittivat vimmatusti hänen kurkkuaan, päästen tuuman päähän siitä. Hyökkääjä sai siksi ajoissa takaisin ponnahdetuksi, että vältti kirveen surmaniskun, mutta samalla kolme muuta hyppäsi sijaan. Yksi sai viiston sivalluksen, joka karkoitti sen äristen. Mutta kaksi muuta oli jo niin lähellä, ettei Taavi joutunut uudelleen sivaltamaan. Vaistomaisesti hän kirvesvarren päällä sysäsi lyhyen taka-iskun, joka sattui erään hyökkääjän mahaan. Vatsanväänteissä ja pelästyneenä tästä odottamattomasta tappelun mallista peto selkänsä koukistaen kiljaisi hätäisesti ja juoksi pois häntä koipien välissä. Samalla Taavi, kirveensä pudottaen, sai toista petoa tukevasti kurkusta kiinni. Kouristava käsi oli sentapainen ase, jota vastaan peto ei ollut koskaan oppinut varaansa pitämään, ja se joutui paikalla alakynteen. Raivosta ja voimanponnistuksesta ärjäisten Taavi sulki hellittämättömän kouransa, jännitti itsensä ja nosti raskaan pedon maasta. Kiepauttaen sitä ilmassa päänsä ympäri hän heitti sen menemään. Eläin lensi kautta ilman koivet harallaan ja ympäri kiepahtaen, ja putosi sitten selälleen parin sylen päähän. Maahan pudottuaan se oli menettänyt tappelun halun. Ennenkuin Taavi sen kirveellään tavoitti, se oli päässyt jaloilleen ja kauhistuneena kiirehti kahden eloonjääneen kumppaninsa perään.

Huohottaen raskaasti voimanponnistuksistaan ja rinnassaan yhä vielä raivoavasta mielenliikutuksen myrskystä Taavi kääntyi mökin ovea kohti ja huudahti —

»Lidey! Lidey! Oletko siellä?»

»Isä! Oi isä rakas! Minä luulin, ettet sinä tulisikaan!» huudahti hento värisevä ääni. Ja lapsi hiipi ulos kuutamoon.

»Voi isä!» hän nyyhkytti, painaen silmänsä isän kaulaan kiinni, tämän puristaessa häntä rintaansa vastaan, »ne aikoivat syödä minut, ja minä ajattelin, ettet sinä tulisi ollenkaan!»

IV.

Mytty selässään ja Lidey käsivarrellaan Taavi astui kotia kohti, väsymystään muistamatta. Hänen ensi huolensa vaimoonsa nähden jonkun verran keventyi, kun hän kuuli hänen jääneen nukkumaan Lideyn lähtiessä; sillä hän muisti, että raskas uni aina merkitsi kohtauksen päättymistä. Sitä hän vain toivoi, että unta kestäisi, kunnes he kotia ennättäisivät, sillä hänen sydäntänsä kouristi, kun hän ajatteli vaimonsa kauhistusta, jos tämä heräisi ja huomaisi Lideyn kadonneeksi. Kun he tulivat ulos raivion reunalle ja näkivät, että mökissä kaikki oli rauhallista, niin Taavi sanoi —

»Emme tänä iltana kerro mitään äidille susista, tyttöseni, eikö niin? Hän siitä kiihtyisi niin kovin, eikä kestäisi sitä nyt, kun on niin sairas. Emme puhu siitä mitään, ennenkuin huomenna!»

»Niin!» kuiskasi Lidey, »hän pelästyisi kauheasti!»

He olivat päässeet kotirinteen puoliväliin, kun tuvasta kuului säikähtynyt huuto »Lidey! Lidey!» Ovi ponnahti auki, lampunvaloa valui ulos, suotta yrittäen kuutamon kanssa kilpailla, ja rouva Patton tuli näkyviin. Hänen kasvonsa olivat pelosta valkeat. Kun hän näki Taavin ja pienokaisen itseään kohden rientävän, pusersi hän molemmat kätensä sydäntään vastaan huojennuksen tunteen ylenpalttisuudessa, ja vaipui ovensuuhun tuolille.

Taavi sievällä väännällyksellä potkaisi lumikengät jalastaan, astui sisään, veti oven kiinni ja naurahtaen ja suudellen laski Lideyn äidin syliin.

»Hän juuri juoksi alas minua vastaan!» selitti Taavi totuuden mukaisesti, samalla peitellenkin.

»Voi, lapsi rakas, kuinka sinä minua säikäytit!» huudahti vaimo, sekä itkien että nauraen. »Minä heräsin, Taavi, ja huomasin hänen kadonneen; ja puolipökerryksissä ollen en voinut sitä käsittää!»

Vaimo tarttui miehensä käteen ja tämä katsoi hellästi häntä kasvoihin.

»Vaimoparka!» hän hiljaa sanoi, »onko vaivasi taas palannut? Niin sanoi
Lidey. Tuntuuko nyt helpommalta?»

»Minä olen aivan terve nyt, Taavi, kun te olette palanneet», hän vastasi, puristaen kovasti hänen kättään. »Mutta Taavi, miten ihmeellä olet tahrannut housusi noin vereen?»

»Kah», sanoi hänen miehensä kevyesti, »ei se ole mitään. Kyllähän sitten kerron. Nyt minun on nälkä. Syökäämme nyt sukkelaan illallista ja antaapa ukko Santta Klaun sitten tulla. Huomenna me kolme vietämmekin semmoisen joulun, ettei paremmasta väliä.»

PUNA-MCWHAN KESYTYS.

I.

Raskasta oli keli Ylä-Ottanoonsiin reitillä. Kyliltä oli tukkilaisten leiriin neljän päivän kova vedätysmatka ja kaksi tukkimiestä parhaillaan päätteli kolmannen päivän taivalta. Edellimäisen kuorman edellä rämpi kookas Puna-McWha, leveä leuka tiukkana ja pienet harmaat silmät uupumuksesta kiukutellen, etsi ja avasi tietä puhki paksun lumen. Puna-McWhan suuri suku oikeastaan oli niin mustaveristä, että heitä sanottiin »Mustiksi McWhoiksi», mutta tämä oli tulipunaisine hiuksineen ja isoine punakkoine kasvoineen ainoa poikkeus, ja tämä hänen ulkonaisen ihmisensä erikoisuus se näytti ainiaksi hapattaneen hänen mielensä. Mutta hyvä tukkimies hän oli ja hyvä ajomies, ja luottavaisina kuin koirat seurasivat parihevoset hänen kintereillään. Toista kuormaa ajoi pitkä, laihaleukainen, yks'silmäinen tukkimies, nimeltään Jim Johnson, jota kaikki siitä huolimatta sanoivat »Walleyksi». Hänen sokea silmänsä kun oli omituisen valkoinen, melkein kuin maitoposliini, oli häntä ruvettu sanomaan »Wall-eyeksi» (valkosilmäksi); mutta koska hän oli yleiseen suosittu mies ja hänellä tästä erikoisesta asiasta oli sangen jyrkkä mielipide, oli liikanimi lievennetty Walleyksi.

He vedättivät kahteen mieheen ruokavaroja Conroyn leiriin Vähälle Ottanoonsiin järvelle. Ääneti, lukuunottamatta valjaitten natinaa ja kalahtelua sekä poljetun lumen pehmeää »tuhutt, tuhuttia», ponnisteli pieni retkikunta äänettömässä yksinäisyydessä. Puiden — lehdettömien koivujen ja hajallisten, tummanviheriäin kuusien — välitse valui hämärtävän talvi-iltapäivän autiota, kellervänviolettia valoa. Valon sammuttua metsän kujanteissa aavemaiseksi harmajaksi molemmat valjaikot selviytyivät eräästä tien mutkasta ja alkoivat laskea alas jyrkkää rinnettä, joka johti Joe Goddingin yksinäiselle mökille Palaneen joen niityille. Nyt tuli mökin tumma ulkoreuna näkyviin avoimen raivion kalpeutta vastaan.

Mutta ikkunassa ei ollutkaan valoa. Eikä hengähtänyt puusavun kodikas kitkeryys tervetuloa purevassa pakkasessa. Mökki näytti oudostuttavan hylätyltä.

»Noh noh!» hoputti McWha terävään ja vilkaisi taakseen Johnsoniin, kiukkuinen aavistus silmissään. Valjaikot pysähtyivät, kaikkia kulkusiaan ravistellen.

Äkillisestä äänettömyydestä kuului sitten lapsen heikkoa ääntä, epätoivoista itkua.

»Täällä on asiat hullusti!» murahti McWha, jolta lämpöisen illallisen toiveet äkkiä raukesivat.

Hänen puhuessaan Walley Johnson juoksi sivu ja loikki mäkeä alas kuin hirvi pitkin honteloin askelin.

Puna-McWha tuli perässä kuormain keralla kiirettä pitämättä. Hän kammoksui kaikkea tunteellisuutta. Ja hänen teki mielensä pitää itseään loukattuna.

Itku oli lakannut hänen saapuessaan tuvan ovelle. Sisällä hän tapasi Walley Johnsonin polvillaan lieden edessä, kiireellä tulta sytyttämässä. Hänen nuttuunsa käärittynä ja hänen käsivarrestaan kiinni pitäen, ikäänkuin peläten hänen jättävän, seisoi pienoinen pellavatukkainen lapsi, ehkä viiden vuoden ikäinen. Mökki oli kylmä, melkein yhtä kylmä kuin ulkona paukkuva pakkanenkin. Keskellä lattiaa venyi kangistuneena Joe Goddingin pitkä ja hoikka ruumis, päällään sikin sokin kasattuja vuodevaatteita, joilla pienokainen oli koettanut sitä lämmittää ja eloon herättää.

Puna-McWha tuijotti hetken ääneti, kumartui sitten, tutki kuolleen kasvoja ja tunnusteli hänen rintaansa.

»Kuollut kuin silli!» hän mutisi.

»Niin on! se vanha nälkäkurki!» vastasi Johnson, hommastaan katsomatta.

»Sydän?» kysäisi McWha lyhyeen.

Johnson ei vastannut, ennenkuin liekki oli tarttunut sytykkeihin ja herttaisella humulla noussut avoimesta liedestä hormiin.

»En tiedä siitä mitään», hän sanoi. »Mutta hän on ollut kuolleena jo jos kuinka kauan! Ja tuli sammunut! Ja lapsi puolikuolleena vilusta! Hänenkin kaltaisensa sairas mies, kun piti lasta täällä yksinään luonaan tuolla tavalla!»

Ja hän loi vainajaan jyrkästi moittivan katseen.

»Ei siitä ollut koskaan paljon mihinkään koko Joe Goddingista!» mutisi
McWha, alati moittivana.

Tukkimiesten pohtiessa tilannetta lapsi, hienopiirteinen sinisilmäinen tyttö, katseli heitä heleän hiuskuontalonsa alta, vuoroin toista ja toista. Walley Johnson se oli vihdoin kuullut hänen kauan kestäneet valituksensa, puristanut hänet rintaansa vasten, kietonut hänen ympärilleen vaatetta, säälitellyt häntä, karkoittanut pois kauhut. Mutta tyttö ei mielellään katsonut häneen, vaikka hänen näivettyneet, kalvakat kasvonsa olivat voimakkaat ja ystävälliset.

Ihmiset halusta haastelevat kaikenlaisia yleisyyksiä lasten välittömästä havaintokyvystä. Todellisuudessa eivät lapset kuitenkaan ole vanhempia ihmisiä paremmat pintapuolisen ja väärän arvostelun puolesta. Lapsi katseli suojelijansa sokeaa silmää, kääntyi sitten pois ja kulki sivuittain McWhan luo, ojentaen miellytellen toista kättään. McWha väänsi happamesti suutaan. Ei ollut näkevinäänkään pienoista kättä, vaan sukkelaan vältti sen. Kumartuen kuolleen yli hän nosti hänet maasta, oikoi hänet kunnolla vuoteeseensa ja verhosi hänet kokonaan peitoilla, niin ettei häntä näkynyt.

»Suotta sinun on olla lapselle noin tyly, kun se pyrkii ystäväksesi!» nuhteli Walley, pienokaisen kääntyessä takaisin hänen puoleensa, hämmästynyt ilme kyyneltyneissä sinisilmissään.

»Ne ovat kaikki samanlaisia, olipa niillä ikää kuusi, kuusitoista tai kuusikymmentäkuusi vuotta!» huomautti McWha ivallisesti, astuen ovea kohti. »Minä en niitä kaipaa! Pidä sinä hänestä huoli! Minä hoidan hevoset.»

»Älkää puhuko niin kovaan», pyysi pienokainen. »Herätätte isän.
Isäparka on kipeä!»

»Voi sinua raukkaa!» mutisi Johnson, painaen hänet suurta rintaansa vastaan, säälin pistos sydämessään. »Ei, emme me herätä isää. Kerro nyt, mikä sinun nimesi on?»

»Isä sanoi minua Ruusa-Liljaksi!» vastasi lapsi, leikkien Johnsonin liivinnapilla. »Tuleeko hänen nyt lämmin? Hän oli niin kylmä eikä puhunut mitään Ruusa-Liljalle.»

»Vai Ruusa-Lilja!» toisteli Johnson. »Annetaan isän olla rauhassa, hän on niin sairas! Tehdään me yhdessä illallista.»

Tupa oli nyt lämminnyt, ja varpaillaan Johnson ja Ruusa-Lilja kulkivat hommissaan, kattoivat pöydän, keittivät teen ja käristivät silavan. Kun Puna-McWha tuli navetasta ja tömisteli lunta jaloistaan, sanoi Ruusa-Lilja »Hsh!», laski sormen suulleen ja loi tarkoittavan silmäyksen vuoteessa olevaan liikkumattomaan isäänsä.

»Meidän pitää antaa hänen maata, sanoo Ruusa-Lilja», ilmoitti Johnson juhlallisuudella, joka koski McWhankin myötätunnottomaan tajuntaan ja sai hänet murahtamaan, että kyllä hän tietää.

Kun illallinen oli valmis, viivytteli Ruusa-Lilja minuutin tai pari hänen luonaan, ennenkuin veti tuolinsa pöydän luo. Tyttö silminnähtävästi aikoi suoda hänelle sen suosion, että istuisi hänen viereensä ja antaisi hänen leikata lihan. Mutta huomatessaan, ettei McWha katsahtanutkaan häneen, hän huoahti syvään ja istahti Johnsonin viereen. Aterian jälkeen, kun vielä astiatkin oli pesty, hän salli Johnsonin suoria itsensä nukkumaan pieneen vuoteeseensa, joka oli uunin vieressä. Hän halusi suudella isäänsä kuten tavallisesti, ennen maatamenoaan; mutta kun Johnson intti, että isä siitä heräisi ja että se oli hänelle paha, niin tyttönen kyynelsilmin myöntyi; ja he kuulivat hänen nyyhkyttävän, kunnes nukkui.

Lähes tuntikauden molemmat miehet vaieten tupakoivat, höyryävät jalat liedellä, selkä pitkään vainajaan päin, joka liikkumatonna makasi vuoteessaan. Viimein Johnson nousi ylös ja ravisteli itseään.

»Niin no», hän hitaasti päätteli, »meidän täytynee tehdä Joe-raukan puolesta mitä voimme.»

»Onkos hän jättänyt meille valitsemisen varaa!» ärähti McWha.

»Emme kai voi jättää häntä tänne huoneeseen», jatkoi Johnson epäröiden.

»Emmepä tietenkään!» vastasi McWha. »Jäisi tänne aina kummittelemaan, eikä antaisi meillekään rauhaa. Annamme hänelle tukkimiehen korjuun, kunnes päällikkö voi lähettää viemään ruumiin kylään, jotta pappi saa sen maahan siunata.»

He siis käärivät Joe Godding-rukan öljyvaatteeseen, joka oli kuorman peittona, ja hautasivat hänet syvälle lumeen mökin taa suuren jalavan alle, kasaten hänen päälleen sitten ison pinon halkoja, etteivät ketut eivätkä villikissat pääsisi hänen yksinäistä untaan häiritsemään, ja pystyttäen viimein pinon päälle jonkinmoisen ristin sen merkitystä ilmaisemaan. Kevyemmällä mielellä he sitten palasivat takaisin tupaan valkean ääreen, joka näytti palavan rattoisammin nyt, kun oli päässyt entisen isännän kolkosta läsnäolosta.

»Entä mikäs tyttöparalle neuvoksi — Ruusa-Liljalle?» alkoi Johnson.

Puna-McWha otti piipun suustaan ja sylkäisi täsmälleen hella-arinan rakoon merkiksi siitä, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä tästä tärkeästä asiasta.

»Kylällä on puhuttu, ettei Joe Goddingilla ole maailmassa ainoatakaan omaista, paitsi tämä lapsi», jatkoi Johnson.

McWha nyökkäsi välinpitämättömästi päätään.

»Niin no», jatkoi Johnson, »mitäs muuta me voimme tehdä, kuin viedä hänet nyt leiriin. Ehkä päällikkö sitten lähettää hänet takaisin kylään, kun ruumiskin viedään. Taikka ehkä hän antaa poikain pitää hänet leiriä ilostuttamassa, kun alkaa ikävältä tuntua. Minä arvelen, että kun pojat saavat nähdä hänen suloiset kasvonsa, niin he mielellään vaikka joka mies rupeavat hänen holhoojikseen.»

McWha sylkäisi jälleen täsmälleen arinan rakoon.

»Minä kyllä en tykkää siitä, että leirissä pidetään pieniä, mutta tee kuin tahdot Walley Johnson» hän nurkuen vastasi. »Mutta se olkoon nyt kerta kaikkiaan sanottu, etten minä ole enkä rupea kenenkään holhoojaksi, jolla on hameet päällään! Mutta minä ajattelen tuota vanhaa lehmää, ja kanoja, joita näkyä olevan navetassa orrella.»

»Ne ovat kaikki Ruusa-Liljan, ja seuraavat hänen kanssaan huomenna leiriin», vastasi Johnson päättävästi. »Kerromme tyttörievulle, että hänen isänsä vietiin yöllä pois, kun hän oli niin kipeä, eikä voinut puhua kenenkään kanssa, ja että me olimme luvanneet pitää hänestä huolta, kunnes isä palaa takaisin! Ja niin se kyllä onkin», hän lisäsi, äänessä äkkinäinen hellyyden ja säälin liikutus.

McWha ivallisesti naurahti tätä mielenliikutuksen oiretta. Kopauttaen sitten piippunsa tyhjäksi hän alkoi täyttää liettä yöksi ja levitti peitteensä sen viereen permannolle.

»Jos tahdotte tehdä leiristä lastentarhan», hän murahti, »niin miks'ei minun puolestani!»

II.

Conroyn leiri joutui heti ensi näkemällä Ruusa-Liljan vallan alle, antautuen ilman ehtoja hänen kyyneltyneiden sinisilmiensä ja pienen murheellisen punasuukkonsa ensi vaatimuksella. Leirin päällikkö Taavi Logan sattui tietämään, kuinka ypöyksinäiseksi lapsi oli jäänyt isänsä kuoltua, ja hän heti ensimäisenä esitti, että leiri ottaisi hänet omakseen. Ja täydelleen vahvistaen sen otaksuman, jonka Walley Johnson oli niin luottavasti julki lausunut vainajan mökissä, kannatti kokki Jimmy Brackett, jonka osalle pakostakin lankesi päähuoli tästä perheen lisäyksestä, innokkaasti päällikön ehdotusta.

»Me tahdomme joka mies olla hänen holhoojinaan!» hän sanoi määräämisvallalla, joka hänen virkaansa kuului, hän kun oli päällikön jälkeen leirin suurivaltaisin mies. Joka mies kannatti ehdotusta suurella äänellä, Puna-McWhata lukuun ottamatta; hän istui syrjässä ja irvisti, eikä hänestä muuta odotettukaan.

Ruusa-Lilja oli leirissä kuin kotonaan heti alun pitäen. Jonkun päivän hän kaipasi isäänsä, milloin vain hetkenkään sai olla omissa ajatuksissaan; mutta Jimmy Brackett oli aina valmiina askarruttamassa hänen mieltään mitä ihmeellisimmillä saduilla sillä ajalla kuin muut miehet olivat tukkeja hakkaamassa ja vedättämässä. Mutta kauan suremastakin lakattuaan tyttö öisin silloin tällöin itki tovin isänsä hyvänyön-suudelmaa muistellessaan. Onneksi lapsen suru on muistoa lyhyempi; ja Ruusa-Lilja oppi pian toistamaan lauseensa: »Isä-raukan täytyi lähteä kauas, kauas pois» ilman sitä huulen värähdystä ja silmäin surua, joka oli niin kipeästi koskenut isojen tukkimiesten sydämeen, kotokutoisen paidan alle.

Conroyn leiri oli avara pitkulainen hirsirakennus, iso liesi keskellä lattiaa. Makuulaverit olivat yhdellä seinällä kahdessa rivissä, toisella seinällä oli lankuista kyhätty pöytä, karkeatekoinen, mutta jykevä. Toiseen päähän oli oven viereen rakennettu keittiö, joka tosin oli tavaroita täynnään, mutta siisti ja hyvin järjestetty, loistavien peltiastiain kirkastama. Päähuoneen sisäpäästä oli toisesta nurkasta laudoilla erotettu vähäinen makuukomero, tuskin astiakaappia suurempi. Se oli päällikön yksityinen huone. Siinä oli kaksi kapeaa vuodetta — toinen päällikköä itseään varten, joka näytti ihan liian isolta siihen mahtuakseen; ja toinen ainoata vierasta varten, jota leiri saattoi syyllä odottaa, uutteraa lähetyspappia varten, jonka tapana oli lumikengillään kerran tai pari talvessa käydä tukkimiesten etäällä toisistaan olevilla leireillä. Päällikkö paikalla määräsi tämän vierasvuoteen Ruusa-Liljalle, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että Johnsonin piti olla lapsenhoitajana ja pitää huolta pienokaisen makuulle suorimisesta.

Tuskin oli Ruusa-Lilja ollut leirissä viikon päivät, kun McWhan töykeys häntä kohtaan alkoi harmittaa päällikköäkin, ja päällikkö oli oikeamielinen mies. Tietysti yleiseen myönnettiin, ettei mikään, ei laki eikä tapa, velvoittanut McWhata lapsesta välittämään, ja vielä vähemmän hääräilemään hänen tähtensä muitten mukana. Mutta Jimmy Brackett lausui julki yleisen mielipiteen, kun hän, McWhan nenä lautasessa ahnaasti appaessa papuruokaansa, happamesti katsahti tämän pahaa-aavistamattomaan päälakeen ja kiukkuisesti sanoi:

»Kun se vain tekisi jotakin, jotta saisimme kurituksella opettaa hänelle säädyllisyyttä!»

Asiaa ei kuitenkaan voinut millään tavalla auttaa, sillä Puna-McWhalla oli täysi oikeus olla niinkuin tahtoi.

Ruusa-Lilja ei vielä ollut, kuten mainitsimme, viidenkään vuoden vanha; mutta eräät sukupuolen tunnuspiirteistä olivat hänessä jo hyvin kehittyneet. Sen jumaloimisen, jonka muu leiri kantoi hänen pikkuisten jalkainsa juureen, hän otti vastaan kylläkin armollisesti, — kuten luonnollisen asian. Se kaikki oli hänelle tulevaa. Mutta sitä paitsi hän tahtoi, että tuo iso, ruma, punapäinen mieskin, jolla oli niin tylyt harmaat silmät ja kova ääni, olisi hänelle hyvä. Tyttönen tahtoi, että McWha nostaisi hänet ylös ja istuttaisi häntä polvillaan ja vuolisi ihmeellisiä puisia koiria ja nukkia ja veneitä ja laatikoita linkkuveitsellään, samoin kuin Walley Johnson ja muut. Walleyta hän tuskin viitsi alentua mielistelemäänkään, niin varma hän oli siitä, että tämä oli hänen oikkujensa ehdoton orja; ja lisäksi, kuten on valitettavasti tunnustettava, niin vähän hän sydämessään saattoi suostua hänen kaihisilmäänsä. Tyttönen vain suostui käyttämään hänen palveluksiaan, melkein kuin hän olisi ollut avulias ja hemmotteleva, vaikka mielenkiinnoton isoäiti. Kaikille muille leirin jäsenille —päällikköä lukuun ottamatta, jota hän hieman vierasti — hän jakoi lapsenrakkauttaan puolueettomasti ja huolettomasti. Mutta Puna-McWhan mielisuosiota hän kaipasi.

Kun illallinen oli syöty ja piiput täytetty ja sytytetty, niin joku tavallisesti alkoi laulun — jonkun noista päättömistä yksitoikkoisista ballaadeista, jotka kuuluvat tukkilaisleirien omituisuuksiin.

Näitä lauluja lauletaan, miten reheviä lienevätkin sanat ja tapaukset, aina valittavalla mollinuotilla, joka tuntuu hyvin kummalta laulajain jykevän miehuuden rinnalla. Toiset ovat ylenpalttisen hempeämielisiä tai uskonnollisia, toisista löyhkää rivous moinen, että saavat paatuneenkin punastumaan. Kumpikin laatu on leireissä yhtä suuressa suosiossa, ja kummankin naivisuus on aivan hämmästyttävä. Yksinkertaiset tukkimiehet eivät vähääkään häpeä pahimpiakaan. He eivät näy vähääkään huomaavan niiden ylöttömyyttä. Siitä huolimatta tapahtui, vaikk'ei kukaan sanallakaan kehoittanut, että heti Ruusa-Liljan leiriin tultua kaikki rivot laulut katosivat tukkimiesten illanvietoista, ikäänkuin olisivat ne aivan unohtuneet.

Laulettaessa, tupakoitaessa ja velttoa leikkiä laskettaessa Ruusa-Lilja hiiviskeli toiselta isolta tukkimieheltä toiselle, pienenä ja huomaamattomana molempien öljylamppujen savun samentamassa valossa. Mies toisensa jälkeen nosti hänet polvelleen, laski piipun luotaan, kietaisi hänen silkkimäisiä keltaisia kutrejaan suurien tylppien sormiensa ympäri ja kuiskaili metsäläissatuja tai lasten hölynpölyä hänen ruusunpunertavaan pikku korvaansa. Tyttö kuunteli totisena minuutin tai pari, sitten väänsi itsensä alas lattialle ja lähti jonkun toisen ihailijan luo. Mutta ennen pitkää hän joutui seisomaan sen penkin ääreen, jolla Puna-McWha istui, toinen polvi tavallisesti korkealle nostettuna toisen yli ja leveä selkä vuoteen kulmaa vastaan nojaten. Jonkun minuutin lapsi seisoi siinä lannistumattomassa luottamuksessa, hymyillen ja odottaen, että hänet huomattaisiin. Sitten hän tuli lähemmä, sanankaan lähtemättä hänen muutoin kylläkin sukkelalta pikku kieleltään, nojautui McWhan polvea vastaan ja mairitellen katsoi häntä kasvoihin. Jos McWha sattui laulamaan, sillä hän oli siihen taitoon paremmanpuolinen, niin hän näytti niin kokonaan kiintyneen tähän hommaansa, että Ruusa-Lilja, kasvoissaan loukkaantuneen kummastuksen ilme, lopulta hiipi pois jonkun ihailijansa lohdutettavaksi. Mutta ellei McWha ollut laulun hommissa, niin hänen pian kävi mahdottomaksi olla tyttöä huomaamatta. Silloin hän äkkiä katsoi tyttöseen vihaisilla silmillään, rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja kysyi töykeästi: »No mitä se Keltapää nyt tahtoo?»

Lapsi kiireesti pakeni tätä kovaa ääntä ja vihaista silmää, pakeni kerrassaan huoneen toiseen päähän, ja joskus suuri kyynel etsi tietään pitkin toista tai toista poskea. Moisen kokemuksen jälkeen hän tavallisesti lähti Jimmy Brackettin luo, joka lohdutti häntä joillakin sormiin takertuvilla makeisilla ja koetti tuhota McWhan murhaavilla katseillaan. McWha tavallisesti vastasi virnistyksellä, ikäänkuin ylpeänä siitä, että oli niin helposti ajanut käpälämäkeen pikku vastustajansa. Hän oli huomannut, että nimi »Keltapää» oli pettämätön puolustus-ase, Ruusa-Lilja kun piti sanaa hävyttömyytenä. Hänen nurjaa luontoaan näytti jopa huvittavan nolata Ruusa-Lilja sillä nimityksellä, josta tämä kaikkein vähimmän piti. Sitä paitsi se samalla oli sivuletkaus muille siitä, että he kohtelivat tyttöä niin »imelästi».

Mutta vaikka McWhan tylyys hetkeksi nolasikin Ruusa-Liljan, niin näytti tyttönen seuraavalla kerralla jo unohtaneen sen. Illan toisensa jälkeen hän hiipi miehen polven luo, kosiskellen tämän huomiota; ja illan toisensa jälkeen hänen täytyi masentuneella mielellä peräytyä. Mutta kerran oli McWhan vuoro tulla nolatuksi. Tyttönen oli saanut palkakseen tavanmukaisen tylyn kysymyksen:

»No mitä se Keltapää nyt tahtoo?»

Mutta tällä kertaa tyttö piti paikkansa, vaikka värisevin huulin.

»Keltapää ei ole minun nimeni», hän selitti lapsellisen kohteliaasti, »vaan Ruusa-Lilja; ja minä ajattelin, että te ehkä tahdoitte ottaa minut polvellenne istumaan yhdeksi lyhyeksi pikku minuutiksi vain.»

Sangen ihmeissään McWha katseli ympärilleen, tyhmistyneesti irvistäen. Sitten hän kiukusta punastui, älytessään äkillisen hiljaisuuden vaatimuksen. Katsoen sitten julmistuneena odottavan Ruusa-Liljan pikku kasvoihin hän tiuskasi: »Tuskinpa vain!» ja nousi seisomaan, työntäen hänet tuimasti syrjään.

»Piruko sitä riivaa?» mutisi Bird Pigeon Walley Johnsonille, sylkäisten harmistuneena lieden alustaan. »Se olisi lyönyt lasta, jos olisi uskaltanut, niin häijysti se siihen katsoi!»

»Antaapahan koettaa!» vastasi Johnson hampaittensa välistä ja katseella, jolle hänen kaihisilmänsä antoi salaperäistä uhkausta.

Mutta pian McWha taas istahti vanhalle paikalleen ja oli kuin ennenkin. Ruusa-Lilja karttoi häntä kaksi iltaa, mutta kolmantena vanha viehätys sai loukkaantumisesta vallan. McWha näki hänen tulevan ja havahtuen rupesi heti laulamaan kovan äänensä koko voimalla.

Laulu oli hyvin tunnettu, eikä siinä ollut mitään, jota tytön olisi tarvinnut punastua; mutta siinä oli kovin viljalti kaikenlaista semmoista törkyä, joka näyttää erottumattomasti kuuluvan tukkilaisten elämään ja olevan kuin heidän toinen äidinkielensä. Jos joku muu kuin McWha olisi laulun aloittanut, niin ei siihen olisi kenelläkään ollut mitään virkkamista; mutta asiain tällä kannalla Walley Johnson paikalla nosti hälinän. Hänen yliherkän valppautensa kannalta nähden McWha lauloi tuota laulua »vain lapsen mieltä pahoittaakseen». Hänen päähänsä ei pälkähtänyt se ajatus, ettei lapsi luultavasti ymmärtänyt laulusta sanaakaan. Nousten seisomaan uunin takaa penkiltään hän ärjäisi savuisen huoneen poikki: »Heitä jo, Puna!»

Laulu lakkasi. Jokainen katsoi Johnsoniin kysyvästi. Useita minuutteja vallitsi hiljaisuus, jota vain jalkain levoton liikuttelu häiritsi. Sitten McWha hitaasti nousi ylös, silmäkulmat pörhöllään ja vihaiset silmät kiiluen kuin neulan nenät. Ensin hän kääntyi Johnsonin puoleen.

»Mitä p— se sinua liikuttaa, mitä minä laulan?» hän kysyi, aukoen ja sulkien suurta kouraansa.

»Kyllä minä näytän, mitä», alkoi Johnson tuikealla äänellä. Mutta päällikkö puuttui nyt asiaan. Taavi Logan oli rauhan mies, mutta hän oli isäntä leirissään. Sitä paitsi hän oli oikeamielinen mies, ja Johnson oli riidan alkanut.

»Tuki suus, Walley!» hän tiuskasi terävään kuin piiskalla sivaltaen. »Jos tässä leirissä täytyy riita aloittaa, niin teen minä sen itse, älkääkä te, pojat, sitä kukaan unohtako!»

McWha vetosi häneen kiukkuisesti.

»Sinä olet päällikkö, Taavi Logan, ja olkoon vain niin kuin sanot minun puolestani», hän sanoi. »Mutta kun sinä olet päällikkö, niin minä kysyn sinulta, onko tämä tukkileiri, vai hartauskokous? Walley Johnson menköön helvettiin; mutta jos sinä sanot, että me emme saa laulaa muuta kuin virsiä, niin olkoon virsiä minun puolestani — siksi kuin minä pääsen semmoiseen leiriin, jossa on miehiä eikä lapsenpiikoja.»

»Tuo on kaikki oikein, Puna!» sanoi päällikkö. »Minä ymmärrän, että sinä suutuit, kun Walley niin pahasti sinut keskeytti! Hänellä ei ollut oikeutta keskeyttää sinua, eikä syytäkään. Tämä ei ole mikään hartauskokous. Pojilla on oikeus kirota niin paljon kuin haluttaa. Semmoinen leiri olisi näihin aikoihin luontoa vastaan, jossa pojat eivät saisi kirota, pian siinä jokin kohta repeisi. Eikä pojilta voi vaatia, että he käyvät varpaillaan ja puhuvat siirappia pienen keltatukkaisen tyttölapsen vuoksi, joka on tullut tänne vanhaa leiriämme ilostuttamaan. Se olisi järjetöntä! Meidän ei tarvitse muuta muistaa, kuin vain tämä — ei mitään ruokotonta! Siinä kaikki, pojat. Koetetaan tulla toimeen ilman sitä.»

Kun päällikkö puhui, niin hän mielellään sanoi sanottavansa juurta jaksain. Kun hän oli päättänyt, niin ei kenellään ollut sanaakaan sanottavaa. Kaikki olivat tyytyväisiä paitsi Johnson; ja tämän ei auttanut muuta kuin pitää hyvänään. Seurasi muutaman sekunnin painostava hiljaisuus. Sen rikkoi Ruusa-Liljan pehmeä kimakka ääni. Hän oli seisonut päällikön edessä ja katsonut häntä pelokkaan tarkkaavasti kasvoihin hänen puhuessaan.

»Mitä te sanoitte, Taavi?» hän kimitti, kädet selän takana ristissä.

»Se puhui semmoista, joka ei vähääkään koskenut sinua, Ruusa-Lilja!» sanoi Johnson, siepaten lapsen syliinsä ja kantaen hänet vuoteeseen kesken naurun meteliä, joka pelasti Taavi Loganin vastauksen pulasta.

Joksikin aikaa Ruusa-Lilja nyt jätti McWhan rauhaan, jopa niin huomattavasti, että näytti siltä, kuin Walley Johnson tai Jimmy Brackett olisivat häntä siihen kehoittaneet. Tosin tyttö edelleenkin loi häneen rukoilevia soimauksen silmäyksiä, mutta aina matkan päästä. Semmoiset vetoamiset kilpistyivät McWhan karkeasta käsityksestä kuin vesi biisamirotan nahasta. Hänellä ei ollut mitään »tyttöä vastaan», kuten hän tahtoi saada ymmärretyksi, jos tämä vain pysyi hänestä erillään. Mutta todellisena naisena ei Ruusa-Lilja suinkaan tuntenut itseään voitetuksi, päinvastoin. Hän vain odotti aikaansa. Bird Pigeon, joka oli kylän keikareita, ymmärsi tämän ja sanoi sen herättäen sillä Walley Johnsonin oikeutetun vihan.

»Puna-McWhassa ei ole mitään, josta Ruusa-Lilja välittäisi hölyn pölyäkään, paitsi se, ettei häntä saa!» sanoi Bird. »Nainen hän jo on, vaikk'ei olekaan kuin viiden vuoden vanha!»

Johnson kiinnitti häneen ymmälle saattavan silmänsä ja vastasi musertavasti:

»Sinä luulet paljonkin tietäväsi naisista, Bird Pigeon. Mutta Ruusa-Liljasta ei tulekaan koskaan semmoista naista, kuin se sinun sorttisi on!»

Kului lähes viikko, ennenkuin Ruusa-Lilja sai uuden tilaisuuden käydä McWhan tylyjen puolustuslaitosten kimppuun. Tällä kertaa hän teki oman viattoman sydämensä käsityksen mukaan aivan vastustamattoman yrityksen nurjamielisen tukkimiehen suosion voittaakseen. Sattui niin, että hän samalla ilmaisi salaisuudenkin, jota päällikkö ja Walley olivat syyntietoisella huolella pitäneet takanaan aina siitä pitäen kuin hän leiriin tuli.

Sattui niin, että päällikön ja Johnsonin täytyi kummankin olla leiristä poissa eräs yö seuraavaan aamuun saakka, heidän kun oli raivattava Haarapurolle uusi tukinlähtöpaikka. Kun siis tuli se aika, että Ruusa-Lilja oli suorittava nukkumaan, niin kuului tämä kunniatehtävä luonnollisesti Jimmy Brackettille. Ruusa-Lilja meni hänen kerallaan kylläkin mielellään, ei kuitenkaan kuin vasta hetken epäröityään, jolla hetkellä hänen silmänsä vaistomaisesti kääntyivät McWhan leveään punakkaan naamaan, joka hohti savupilven takaa.

Jimmy Brackett hyvitteli itseään sillä luulolla, että hän lapsenhoitajana oli sangen onnistunut — kunnes tuli se hetki, että Ruusa-Lilja oli vuoteeseensa peitettävä. Silloin tyttö nousikin seisomaan ja katsoi häneen juhlallisen kysyvästi.

»No, missä vika, mesimarjaseni?» kysyi Brackett levottomana.

»Te ette ole luettanut minulla rukousta!» vastasi Ruusa-Lilja, moitteen soinnahdus äänessään.

»Häh? Mitä se on?» änkkäsi Brackett, hätääntyen niin, että aivan unohti tavallisen malttinsa.

»Ettekös te tiedä, että pikku tyttöjen tulee lukea rukouksensa, ennenkuin menevät maata?» tyttönen kysyi.

»En!» vastasi Brackett, niinkuin asia olikin, ihmetellen itsekseen, miten hänen oli tästä odottamattomasta pulasta selviydyttävä.

»Walley Johnson aina luettaa minulla!» jatkoi lapsi, silmät sangen suurina, punnitessaan Brackettin puutteellisuuksia ankarassa pikku vaa'assaan.

Brackett hairahtui naurahtamaan ajatellessaan, että hän nyt saisi tehdä pilkkaa päälliköstä ja Walleysta. Tämä naurahdus ratkaisi asian.

»Te luultavasti ette tiedäkään, Jimmy, kuinka ne on luetettava!» tyttö sanoi taipumattomana. Ja kooten sinisen kotokutoisen yöhameensa helmat, niin että hänen pienet punaiset villasukkansa ja valkoiset, hirvaannahkaiset mokkasiininsa näkyivät, hän sipsutteli isoon meluiseen pirttiin.

Niin heleän viehkeä hän oli, kullanpellavaiset hiukset päälaelle solmuun sidottuina, etteivät sekaantuisi, että pirtti paikalla vaikeni ja joka silmä kääntyi häneen. Vähääkään ujostelematta tätä tarkastelua hän tyynesti kulki huoneen toiseen päähän ja sitten sen poikki McWhan penkille. Tämä kun ei voinut olla häntä huomaamatta ja lisäksi suuttui siitä, kun tunsi olevansa hämillään, koetti tuijottaa tyttöön sitä julmemmin. Mutta Ruusa-Lilja luottamuksella ojensi hänelle kätensä.

»Minä annan teidän luettaa rukoukseni», hän sanoi kirkkaalla lapsenäänellään, joka kantoi joka tavun huoneen etäisimpäänkin soppeen.

Häijy liekki leimahti McWhan silmissä ja hän hyppäsi seisomaan, työntäen tytön tylysti tieltään.

»Tämä on Jimmy Brackettin vehkeitä!» hän ärjäisi. »Hän se on lasta yllyttänyt, kirottu mies!»

Koko pirtti purskahti naurunrähäkkään hänen vihansa nähdessään. Siepaten lakkinsa naulasta McWha vihapäissään lähti ulos talliin, paiskaten oven kiinni perässään.

Nauraessaan sitä, kuinka nolosti McWhalle kävi, tukkimiehet aivan unohtivat Ruusa-Liljan tunteet. Sekunnin tai pari tämä seisoi liikkumatta, suu ja silmät selkisten selällään hämmästyksestä. Sitten hän, yhtä paljon loukkautuen kaikkien naurusta kuin McWhan töykeydestäkin, puhkesi itkemään ja seisoi siinä epätoivon kuvana molemmin käsin kasvonsa peittäen.

Kun miehet huomasivat tyttösen luulevan heidän häntä nauravan, tukkivat he suunsa hämmästyttävän nopeaan ja kokoontuivat hänen ympärilleen. Toinen toisensa jälkeen nosti hänet syliinsä, koettaen häntä lohduttaa hyväilyillä ja kaikenlaisilla lupauksilla. Tyttö ei kuitenkaan tahtonut näyttää kasvojaan ainoallekaan heistä, eivätkä hänen epätoivoiset nyyhkytyksensä lakanneet, ennenkuin Brackett tunkeutui joukon läpi ja purkaen tolkuttomia morkkaushuudahduksia heitä kaikkia vastaan kantoi tytön takaisin makuuhuoneeseen. Hänen tullessaan sieltä parinkymmenen minuutin kuluttua, ei kukaan kysynyt Ruusa-Liljan rukouksia. Mitä taas Ruusa-Liljaan tulee, niin olivat hänen tunteensa tällä kertaa niin syvästi solvaistut, ettei hän enää katsonutkaan McWhahan.

III.

Ylämaan pitkä talvi läheni nyt loppuaan ja avopaikoilla lumi alkoi olla niin pehmeätä, että se pahoin upotti ja hevostyö kävi ylen raskaaksi. Joka mies oli tuimassa työssä, tukit kun oli kaikki saatava jokirantaan lähtöpaikoilleen, ennenkuin vedätys kävi tuiki mahdottomaksi. Illalla uupuneet tukkimiehet kallistuivat vuoteelleen, heti kuin illallinen oli syöty, liian unen ahnaina lauluja ja juttuja muistaakseen. Ja Ruusa-Lilja alkoi olla vähän huolissaan siitä riittämättömästä huomiosta, joka nyt tuli hänen osakseen, Jimmy Brackettia ja alati uskollista Johnsonia lukuun ottamatta. Hän alkoi antaa anteeksi McWhalle ja uudelleen viritellä häntä vastaan lapsenjuoniaan. Mutta McWha oli kylmä ja tunnoton kuin kivi.

Eräänä päivänä onnettaret kuitenkin päättivätkin auttaa Ruusa-Liljaa. McWhan päähän putosi kuivunut oksa, jonka kaatuva puu oli ilmaan sinkauttanut, ja hänet kannettiin pirttiin, päänahassa pitkä vertavuotava haava. Päällikkö, joka osasi jonkun verran haavoja sidellä ja parsia, niinkuin päälliköiden tuleekin osata, pesi haavan ja neuloi sen kiinni. Sitten hän luovutti haavoitetulle oman vuoteensa ja sanoi luottavasti, että kyllä McWhasta pian mies tulee, henki on siinä suvussa niin sitkeässä.

Kului tunteja, ennenkuin McWha alkoi tulla tajuihinsa, ja juuri silloin sattui Ruusa-Lilja olemaan ainoa, joka oli hänen lähellään. Säälin valtaamana lapsi seisoi vuoteen vieressä, mutisten: »Raukka! raukka! Ruusa-Liljan on niin paha mieli!» ja hitaasti päätään ravistaen hiljaa taputti isoa vankkaa kättä, joka lepäsi peitteen päällä.

McWha raotti silmiään ja niiden raukea katse tapasi Ruusa-Liljan päälaen, lapsen kumartuessa hänen kätensä yli. Naamansa omituiseen hymyyn vääntäen hän uudelleen sulki ne; mutta omaksi ihmeekseen hänestä tuntuikin hyvältä. Jimmy Brackett tuli nyt sisään ja pyöräytti lapsen pois. »Luuli kai, että minä puren sitä!» tuumasi McWha kylläkin epäjohdonmukaisesti.

Kauan aikaa hän makasi sekavissa houreissa. Vihdoin hän avasi silmänsä selälleen, tunnusteli sidottua päätään ja pyysi vettä, koettaen huonolla menestyksellä saada äänensä sointumaan niin luonnollisena kuin suinkin. Hänen kummakseen Ruusa-Lilja vastasi paikalla, ikäänkuin olisi hän kaiken aikaa hänen sanojaan odottanut. Tyttö tuli kantaen kahdella pienellä kätösellään vesituoppia ja hyvin varovaisesti tätä nostaen koetti pitää sitä sairaan huulilla. Mutta se ei tahtonut oikein luonnistaa hänelle sen enempää kuin McWhallekaan. Heidän siinä haparoidessa kiiruhti Jimmy Brackett huoneeseen ja hänen jälkeensä päällikkö, ja Ruusa-Liljan oli luopuminen sairaanhoito-puuhastaan. Päällikön täytyi kannattaa sairasta istuvassa asennossa, niin että hän saattoi juoda, ja kun tämä oli kiihkeästi nielaissut korttelin verran, kallistui hän takaisin pielustalleen valtavasti huokaisten ja ilmoitti sitten heikosti jaksavansa aivan hyvin.

»Helpolla sinä pääsitkin, Puna», sanoi päällikkö rattoisasti, »vaikka niin suuri mukura sinuun sattui. Mutta teissä McWhoissa on henki aina ollut lujassa.»

McWhan käsi riippui velttona vuoteen reunalla. Hän tunsi lapsen pienoisten sormien jälleen vienosti ja hellästi sitä silittelevän. Sitten hän tunsi lapsen sitä suutelevan, ja vaikutus oli niin uuden uutukainen, että hän aivan unohti vastata päällikön pilapuheeseen.

McWha oli sinä yönä paljon parempi ja vaati päästä omaan vuoteeseensa, hän kun »ei ollut kuin kotonaan tämmöisessä astiakaapissa»; ja päällikkö suostui. Seuraavana päivänä hän aikoi lähteä työhön, mutta sen homman päällikkö kerrassaan löi leikiksi ja jyrkästi kielsi, ja kaksi päivää McWhan täytyi pysyä vankina.

Kaiken tämän aikaa Jimmy Brackett ankarilla ja ainaisilla varoituksilla esti Ruusa-Liljaa sen koommin häiritsemästä sairaan rauhaa; eikä McWalla ollut muuta tehtävää kuin poltella piippua ja vuoleskella. Hän vuoleskeli ahkeraan, mutta ei näyttänyt kenellekään, mitä hän vuoli. Lainaten sitten kokilta pienen läkkiastian hän lieden ääressä tuhraili jotakin haisevaa lökää, jota teki tupakan mehusta ja musteesta. Ruusa-Lilja oli menehtyä uteliaisuudesta, etenkin kun hän selvästi näki McWhan noukkivan helmiä intiaanilaisesta tupakkikukkarostaan. Lapsi ei kuitenkaan mennyt niin lähelle, että olisi nähnyt, mitä hän oikeastaan niin salamyhkäisesti valmisteli.

Seuraavana päivänä McWha jälleen meni työhön, mutta vasta aamiaisen jälkeen, muiden jo aikoja sitten lähdettyä. Ruusa-Lilja seisoi hänen ulos mennessään ovensuussa, toinen käsi pieneen esiliinaansa kääräistynä. Tyttönen katsoi häneen mairittelevimmalla hymyllä, mitä oli hänen koko viehätysvarastossaan. McWha ei viitsinyt häneen katsoakaan, hänen kasvonsa olivat kolkot ja tylyt kuten ainakin. Mutta sivu mennessään hän pisti jotakin Ruusa-Liljan käteen. Tyttösen sanomattomaksi iloksi se oli pieni tummanruskea puunukke, taitavasti vuoltu ja naamassa kaksi valkoista, mustapilkullista somaa helmeä silminä.

Ruusa-Lilja painoi aarteen rintaansa vastaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli juosta näyttämään sitä Jimmy Brackettille. Mutta hienompi vaisto häntä pidätti. Lahja oli annettu niin salavihkaa, että se hänen mielestään oli salaisuudeksi aiottukin. Hän kantoi sen pois ja piilotti sen vuoteeseensa, jossa hän tuon tuostakin kävi pitkin päivää sitä katsomassa. Illalla hän otti sen esiin, mutta yhdessä niin monien muitten aarteitten kanssa, ettei sitä kukaan osannut ihmetellä. Hän ei sanonut asiasta mitään McWhalle, mutta kun tämän täytyi se nähdä, leikki hän sillä. Ja siitä pitäen hän alati kanteli »neekerilasta» sylissään.

Tämä ei kuitenkaan näyttänyt vähääkään tehoovan McWhahan, joka taas oli kuin ei olisi tyttöä ollut olemassakaan. Eikä Ruusa-Lilja puolestaan sen koommin koettanut hänen huomiotaan herättää. Joko hän tyytyi siihen voittoon, minkä oli saanut, taikka siihen salaiseen ymmärtämykseen, joka nyt vallitsi heidän välillään. Ja leirissä asiat näin ollen luistivat tyydyttävästi, jokaisella kun oli niin kyllälti työtä, ettei joutunut muuta kuin omaansa muistamaan.

Sattui niin, että kevätsuojat tänä vuonna tulivat varhain ja tavallista rutompaan. Lämpöiset sateet vuorottelivat kuuman, hautovan päivänpaisteen kanssa ja ne riuduttivat ja tuhosivat lumen. Jäät lähtivät rynnistäen nopeaan nousevasta Ottanoonsiista; ja jokaisen purovarren lähtöpaikalta lähtivät tukit liikkeelle mustina myllertelevinä parvina. Aivan Conroyn leirin alapuolella joki vyöryen kierti kapean, liuskeriuttojen rikkoman polven. Se oli matalallakin vedellä kylläkin paha paikka, mutta tulvalla se oli kaikille jokimiehille pauhaava hirmu. Kun tukkeja kulki vähänkin runsaammin, oli polvea valppaasti vartioitava, ettei siihen päässyt muodostumaan ruuhkaa, vesi patoutumaan ja tukit yläjuoksulla hajaantumaan pitkin soita.

Mutta huolimatta Taavi Loganin ja hänen miestensä vimmatuista ponnistuksista alkoivat tukit tässä äkkiä ruuhkaantua. Sukeltaen pystyyn alkoivat jotkut isot pölkyt kuin juntalla lyöden tunkea päätään pystyjen liuskekerrosten väliin, kestäen siinä kosken painon, kunnes tuli muita, jotka pönkittivät ne vielä lujempaan. Ruuhka alkoi kosken keskeltä kahden riutan välistä, jonne oli mahdoton päästä. Muutamassa minuutissa salpaus ulottui rannasta rantaan ja rajuina maidonvalkeina suihkuina vesi purskui ja ryöppysi sen läpi. Pölkyn toisensa jälkeen miehet hakkasivat rannasta irti, mutta ryteikkö ei ottanut liikahtaakseenkaan. Yläpuolelle keräytyi sillä välin nopeaan pölkkyjä, jotka puskivat rakennuksen yhä tiukempaan ja kiinteämmäksi ja patosivat tulvan, kunnes sen ankara jyrinä oli hiljentynyt myllynruuhen toruvaksi räpätykseksi. Tuossa tuokiossa joki oli tukkoutunut kiinteäksi rannasta rantaan, satoja syliä ruuhkan rinnasta taapäin; ja ylempänä vesi nousi niin nopeaan, että se uhkasi muutamassa tunnissa täyttää koko laakson ja viedä leirin mennessään.

Asiain tällä kannalla ollessa päällikkö, kirves kädessä, kulki suurten valkoisten suihkujen välitse, ruuhkarintaman kammottavan sekasorron poikki, kunnes pääsi ryteikön keskelle. Siellä hänen kokenut silmänsä tuota pikaa keksi ne pölkyt, jotka pitivät rakennusta koossa, »avainpölkyt», joiksi niitä miehet sanovat. Muutamalla vaarallisella kirveeniskulla — jotka millä hetkellä tahansa olisivat voineet kukistaa koko töröttävän röykkiön hänen päällensä — hän merkitsi ne. Palaten sitten rannalle hän kehoitti kahta vapaaehtoista lähtemään siihen vaaralliseen hommaan, että hakkaisivat nämä avainpölkyt poikki.

Tehtävä on kaikkein vaarallisin, mitä tukkimiehen uskaliaassa toimessaan milloinkaan tarvitsee tehdä. Se on niin vaarallinen, että siihen aina pyydetään vapaaehtoisia. Taavi Logan itse oli saanut mainetta monen vaarallisen ruuhkan laukaisemisesta niihin aikoihin, kuin hän vielä oli tavallinen tukkimies; ja kun hän nyt kysyi vapaaehtoisia, pyrki siihen jokainen naimaton mies, mitä leirissä oli, lukuunottamatta tietenkään Walley Johnsonia, joka vaillinaisen näkönsä vuoksi oli moiseen tehtävään sopimaton. Päällikkö valitsi Bird Pigeonin ja Andy Whiten, koska he olivat käteviä kirvesmiehiä ja lisäksi taitavat tukkien päällä juoksemaan, kuten oikeat uittajat ainakin.

Huolettoman näköisinä molemmat nuoret miehet sylkäisivät käsiinsä, tarttuivat kirveihinsä ja juoksivat ruuhkalle sen alareunaa pitkin. Joka silmä, mitä leirissä oli, tähysti heihin pelokkaassa mielenkiinnossa heidän käytellessä raskaita kirveitään. Sankarillista oli näiden kahden työ, suurenmoista urheutta, jonka vertoja harvoin nähdään millään alalla, mutta tyynesti he vain hakkasivat keskellä peloittavaa meteliä valtavan hirmurintaman alla. Heidän velvollisuutensa ei ollut sen vähempi kuin saada ruuhkan kurkottava rinta päälleen kukistumaan, ja siitä huolimatta, jos suinkin, viime tingassa nolata kuolema juoksemalla rantaan, ennenkuin sekasorto heidät alleen hautasi.

Äkkiä, ennenkuin avainpölkyt vielä olivat puoleksikaan poikki hakatut, päällikön kokenut silmä keksi ruuhkan selän vaipuvan. Hänen varoituskiljauksensa viilsi puhki vetten kohinan. Kuului samalla laajaa jyrinää, kuin maanalaista ukkosta, ei olevinaan kovin kovaa, mutta hämmentäen kuitenkin kaikki muut äänet. Molemmat kirvesmiehet hyökkäsivät hurjasti rantaa kohden, samalla kuin koko ruuhkarintama näytti yhdessä hengähdyksessä sortuvan.

Tällä hetkellä kuului kauhistuksen huuto — ja joka sydän seisahtui. Parinkymmenen sylen päässä vastavirrassa ja ehkä kuusi syltä rannasta seisoi Ruusa-Lilja pölkyllä. Hän oli kenenkään huomaamatta innoissaan kiivennyt ruuhkalle kuusen pihkoja etsimään. Mutta nyt, pölkkyjen liikkeelle lähtiessä, hän oli niin kauhistuksissaan, ettei yrittänytkään rantaan pyrkiä. Hän vain kyyristyi pölkylleen, piti siitä kiinni ja parkui.

Kohosi kauhistuksen voihkina. Laukeamisen kammottavat väänteet olivat jo käymässä. Jokaiselle kokeneelle silmälle oli selvää, ettei ollut ihmiselle mahdollista lasta saavuttaa, saatikka häntä pelastaa. Yhtä mieletöntä olisi ollut sitä yrittää, kuin hypätä suoraa päätä myllyn tuuttiin. Joukko tunkeutui veden rajaan — ja hyppäsi taapäin, lähimpäin tukkien ponnahdellessa heitä vastaan. Paitsi Walley Johnsonia. Hän hyppäsi umpimähkään lähimmille pölkyille, mutta suistui sekaan päistikkaa. Kymmenkunta hellittämätöntä kättä veti hänet kuitenkin takaisin, vaikka hän hurjasti tappeli vastaan.

Samalla kuin Johnson putosi, kuului rannalta mölisevä raivon ja tuskan huuto; sitten Puna-McWhan kookas hahmo ampui ohi, hypäten kauas tukeille. Poikki kammottavan myllerryksen hän hyppi sinne ja tänne ihmeen varmoin jaloin. Hän saavutti pystyyn painuvan pölkyn, josta Ruusa-Lilja yhä piti kiinni. Tarttui tytön mekkoon. Pisti hänet kainaloonsa kuin tilkkunuken. Sitten kääntyi ja hetkisen tasapainoaan punnittuaan hyppeli takaisin rantaa kohti.

Puhkesi suuri ihmettelyn ja ihastuksen huuto — silmänräpäyksessä vaietakseen, kun McWhan tiellä pölkky nousi pystyyn ja paiskasi hänet taapäin. Syvään, hirmuisten jauhettavien pyörteeseen hän upposi. Mutta yli-inhimillisiltä näyttävin voimin taas pääsi ylös, ponnisti vettä valuen jaloilleen ja loikki edelleen pitkin, erehtymättömin harppauksin. Tällä kertaa ei huudettu. Miehet odottivat kurkku kuivana. He näkivät hänen punakkain kasvojensa kääntyneen liituvalkoisiksi. Parin jalan päässä rannasta pölkky, jolle hän oli hypännyt, nytkähti syrjään vähää ennen kuin hän sen saavutti; ilmassa käännähtäen, niin että lapsi pelastui, hän putosi sen poikki kyljelleen pyörryttävällä voimalla. Samalla kuin hän kaatui, hyppäsivät päällikkö ja Brackett ja pari muuta miestä vastaan. He saavuttivat hänet miten kuten ja täynnään ruhjevammoja, joita eivät huomanneetkaan, saivat kiskotuksi hänet kalliin taakkansa kanssa kouristavasta hornasta maalle turvaan. Koskettaessaan jaloillaan kovaa maata McWha vaipui törmälle tunnottomana, mutta pitäen yhä Ruusa-Liljaa niin lujasti käsikoukussaan, ettei lasta tahdottu irtikään saada.

Ruusa-Lilja värisi kauhusta, kun hänet maasta nostettiin, mutta oli muutoin aivan terve. Kun tyttönen näki McWhan makaavan siinä liikkumatta, silmät kiinni ja valkoiset huulet raollaan, riuhtoi hän vimmatusti alas päästäkseen. Hän juoksi ja heittäysi maahan pelastajansa viereen, otti hänen suuret valkoiset kasvonsa pienten kätöstensä väliin ja alkoi häntä suudella. McWha vähän päästä avasi silmänsä ja kohottautui suuren suurella ponnistuksella toisen kyynärpäänsä varaan. Hän näytti olevan hetkisen hämillään katsellessaan ympärillään seisovia miehiä. Sitten hän katsoi alas Ruusa-Liljaan, häveliään hellästi hymyillen ja vetäisten tyttöä hiljaa puoleensa.

»Olen oikein — iloinen — että sinä -» hän alkoi tuskallisella ponnistuksella. Mutta ennenkuin hän sai lausetta päätetyksi, raukesivat hänen silmänsä ja hän vaipui takaisin hytkähtävällä läähähdyksellä.

Jimmy Brackett sieppasi maasta Ruusa-Liljan huolimatta hänen itkuistaan ja vastusteluistaan ja kantoi hänet pois pirttiin.

MELINDY JA ILVEKSET.

Helmikuun paksu, verkalleen karttuva lumi oli laidunpalstalla haudannut alleen joka kannon ja näkymättömiin verhonnut pienen, yksinäisen raivion noin näin kulkevat aidat. Kylätie oli tukkoutunut kerrassaan olemattomaksi. Hirsimökkikin mataline kattoineen ja ainoine savupiippuineen oli puoleksi lumeen vajonnut, sitä jo kertyi sen kolmen vähäisen akkunan alempien ruutujen eteen.

Hirsinavetasta ja vajasta, jossa puita ja ajoneuvoja säilytettiin, ei kohonnut kimaltelevan ja matala-aaltoisen valkoisen pinnan päälle paljon muuta kuin lumitaakkaisten kattojen mustia räystäitä.

Pihan keskellä pieni kaivon katos, joka malliltaan oli kuin isoisän kellokaappi, kantoi kiireellään paksua valkoista hankihattua, ja sen ympärillä oli juomuinen, epäsäännöllinen jääiljanne, joka vähitellen oli kohonnut melkein juottokaukalon reunaan saakka. Mökin ovesta navetan oveen ja enimmäkseen muualtakin pihamaasta ja varsinkin päivää kohti antavan vajan edustalta lumi oli tallattu kovaksi ja peittynyt lastuihin ja olkiin.

Täällä tungeskeli ilkkuvassa auringonpaisteessa neljä valkoista lammasta, ja näiden vieressä puolikymmentä kanaa ja punainen shanghai-kukko kuopieli ruuhkia. Navetan matala ovi oli huolellisesti suljettu, lehmää ja hevosta kun oli suojeltava purevalta pakkaselta — josta taas lampaat paksuine villaturkkeineen eivät näyttäneet paljoa välittävän.

Mökissä oli vanhanaikuinen korkea rautaliesi helloineen lämmitetty niin kuumaksi, että tummaa punahehkua jo alkoi toisin paikoin kuumottaa, ja oli lämmin kuin kesällä. Pöydän ääressä seisoi hoikka tyttö, kalpeakasvoinen, vaaleahiuksinen, ja tarmokkaasti vaivasi tatarjauhoista piirastaikinaa. Hänen hoikat nuoret käsivartensa olivat jauhossa, ja niin oli otsakin, hän kun tuon tuostakin pyyhkäisi hiuksia silmiltään käsivarttaan hät’hätää ylöspäin heilauttaen.

Lieden toisella puolella, niin lähellä sitä, että ryppyiset kasvot kuumuudesta punoittivat, istui jykevä vanha vaimo vankassa keinutuolissaan ja kutoi sukkaa. Kiivaasti, malttamattomasti hän kutoi, ikäänkuin vihoitellen sitä, että hänen voimallisten vanhojen sormiensa täytyi tyytyä niin joutavaan työhön.

Vieressään olevan akkunan yhden ruudun kirkkaasta kohdasta — kohdasta, jossa sisäpuolen lämpö oli voittanut ulkopuolen pakkasen, — hän terävään, levottomasti katseli pihan poikki sitä paikkaa, mihin tie, tuo ainoa yhdysside heidän ja kyläkunnan välillä, oli näkymättömiin peittynyt.

»Tänään on kulunut viikko, Melindy», hän sanoi syyttävän suuttumuksen äänellä, »siitä kuin tästä on hevosta kulkenut; ja vielä kuluu toinenkin, ennenkuin saavat tien auki!»

»Niin kyllä, mummo», vastasi tyttö, vaivaten taikinaansa levottomuudella, joka riiteli äänensävyn rattoisuutta vastaan. »Mutta mitä sillä on väliä? Kyllä me täällä yhden kuukauden toimeen tulemme!» Puhuessaan hänkin kuitenkin loi umpeentuiskunneelle tielle ikävöiviä katseita. Hän kaipasi tiukujen ääntä ja ikävöitsi pientä retkeä kylille.

Metsän reunasta mökin toiselta puolelta, navetan ja vajan katon peitossa sisälläolevain tarkoilta silmiltä, hiipi sillävälin kaksi isoa harmaata, kissamaista petoa, vatsa lunta hipoen.

Leveät, pehmeäkäsnäiset käpälät kannattivat niitä tuulen tuivertamalla hangella kuin lumikengät. Niiden tupsulliset korvat olivat hörössä, kaikkia outoja ääniä varoen. Ei neljänkään tuuman mittainen kumma typöhäntä, joka on kuin poikki purtu, tempoili kiihkosta. Isot, pyöreät, kalpean vihertävän keltaiset silmät vilkuivat joka askelella varovaisesti puoleen ja toiseen, terät pystyiksi mustiksi rihmaraoiksi kavenneina häikäisevässä päivänpaisteessa.

Ilveksille oli kovin vastenmielistä kulkea leveän laitumen poikki keskipäivällä, mutta nälkä oli pannut ne niin ahtaalle, että ne mistään välittämättä olivat heittäneet varovaisen sukunsa tavat ja arkailut. Nälkä oli saanut nämä kaksi yhdessä metsästämään siinä toivossa, että ne yhdessä voisivat kaataa semmoisia otuksia, joiden voittamiseen yksi oli liian heikko. Nälkä se oli voittanut niiden metsäläisvihamielisyyden ihmisen läheisyyttä vastaan ja saanut ne yön pimeydessä hiiviskelemään navetan ympärillä ja himokkaasti vetämään nenäänsä lammasten lämmintä hajua, jota huokui kömpelötekoisen oven raoista.

Lumiverhoisten oksien alta väijyen ne olivat huomanneet, että lampaat vain päiväsaikaan pääsivät ulos kömpelön oven takaa turvallisesta tyyssijastaan. Ja unohtaen kaiken muun nälän tuimain tuskain vuoksi molemmat pedot kulkivat laitumen aaltoilevan rinteen poikki suoraan navettaa kohti.

Muutaman minuutin kuluttua pihasta kuului kanain hurjaa rääkymistä ja kaakatusta, jota seurasi jalkain töminä ja hätääntynyt määkiminen. Eukko kohottihen tuolissa pystympään, mutta vaipui paikalla takaisin, kasvot tuskan väänteissä, hän kun oli leinin rikkoma. Impi pudotti lattialle kauhan ja hyökkäsi pihanpuoleiseen akkunaan. Hänen kalpeat kasvonsa kävivät kauhusta vielä kalpeammiksi, sitten lensivät vihasta ja säälistä punaisiksi; ja tuima tuli leimahti hänen suuriin sinisilmiinsä.

»Ilveksiä!» hän huudahti, siepaten kauhan lattialta ja ovea kohti syöksyen. »Ja ne ovat ottaneet yhden meidän lampaistamme! Voih, voih, ne repivät sitä!»

»Melindy!» huusi eukko terävällä käskyäänellä — semmoisella pakottavalla äänellä, että tyttö paikalla tahtomattaankin pysähtyi. »Heitä tuo kelvoton kauha ja ota pyssy!»

Tyttö heitti kauhan, kuin olisi se hänen sormiaan polttanut, ja katsoi epäröiden suurta hirsiseinällä riippuvaa haulikkoa. »Minä en osaa ampua!» hän huudahti, päätään ravistaen. »Minä pelästyisin siitä kuoliaaksi!»

Mutta samassa kuin nämä sanat hänen suustaan pääsivät, syntyi pihassa uusi jalkain töminä ja hätämeteli. Impi sieppasi käteensä pienen pitkävartisen kirveen, joka ovipielessä nojasi seinää vasten, paiskasi oven selki selälleen ja surkuttelevin »voih! voih!» huudoin lensi rakkaitten lampaittensa avuksi.

»Onko tässä maailmassa nähty?» mutisi vanha eukko, mielenliikutuksen ja suuren mielihyvän kuvastuessa hänen kasvoistaan. »Pelästyy pyssyä kuoliaaksi — ja lähtee yksin ilveksiä vastaan tappelemaan!»

Ja tuskallisin ponnistuksin hän alkoi nykiä itseään ja isoa tuoliaan lattian poikki etsien paikkaa, josta hän sekä voisi siepata pyssyn että nähdä pihalle ovesta, joka oli jäänyt selko selälleen.

Kun Melindy hyökkäsi pihaan, sydän säälistä palaen turvattomia lampaita kohtaan, näki hän yhden kiherävillaisen uhrin jo kaadettuna, ääneti sätkien veren tahraamalla lumella, ja suuren ilveksen sen päällä kyyryssä, kääntäen impeä kohden kalpeat silmänsä, jotka paloivat raivon tulta siitä, että sen ateriaa häirittiin.

Muut lampaat olivat uponneet pääsemättömiin kaivon taa syvään lumeen — yhtä lukuun ottamatta. Tämä yksi, joka ilmeisestikin oli tullut laumasta erotetuksi ja päässyt pakenemaan juottokaukalon toiselle puolelle, ennenkuin julma vainolainen sen kiinni sai, ei ollut mökin ovesta kuin kymmenkunnan askeleen päässä. Se oli juuri sortumaisillaan kuonolleen, epätoivoisesti määkäisten, toisen ja suuremman ilveksen sen selässä kyyröttäessä ja ahnaasti paksun suojaavan villan läpi tapaillessa sen kurkkua. Tavallisissa oloissa immyt oli arka, kuten hänen pienistä kalpeista kasvoistaan ja lempeistä sinisilmistään näkyikin. Tässä hädässä kuitenkin jonkinlainen säälin raivo vei kaiken pelon hänen sydämestään.

Ikäänkuin ilmasta iskevä suuri lintu, hameen helmat perässä liehuen, hän hyökkäsi ison kissaeläimen kimppuun ja kirveellään iski salaman nopean iskun sen päätä tavoitellakseen. Kirves hänen heikossa kourassaan kääntyi, niin että lappea terän sijasta sattui petoon.

Jonkun verran huumautuneena peto hellitti irti lampaasta ja pelästyksestä sähähtäen putosi lumelle, ja verta vuotaen, vaikk'ei kuolettavasti haavoitettuna, pääsi määkivä uhri juoksemaan muuta laumaa kohti, joka tyhmän saamattomana kahlasi kolmea jalkaa syvässä pehmeässä lumessa.

Samassa saaliinsa menettänyt ilves jo toipui ja kääntyi impeä vastaan niin uhkaavasti äristen, ettei tämä uskaltanut jatkaa hyökkäystä, vaan kirves valmiina seisahtui hyökkäystä torjumaan.

Muutaman sekunnin he näin katselivat toisiaan, tyttö ja peto. Sitten pedon kalpeat silmät horjahtivat sinisten ihmissilmäin vakaan hallitsevan katseen edessä; ja sylkien ja äristen ja kaiken päälle käheästi rääkäisten iso kissaeläin hyppäsi syrjään ja hiipi kaivonkatoksen taa. Seuraavassa tuokiossa se taas oli lammasten seassa, jotka yhä tunkeilivat yhteen, kykenemättä taistelemaan.

Jälleen impi hyppäsi apuun; ja sen ensimäisen pelon hätkähdyksen vuoksi, joka oli häneltä riistänyt ensimäisen voiton edut, hänen kostava kiukkunsa nyt oli ankarampi ja varmempi entistään. Tällä kertaa hän vihollisen kimppuun hyökätessään vaistomaisesti päästi raivon kiljauksen, läpitunkevan ja luonnottoman. Kuullessaan tämän odottamattoman äänen ilves menetti rohkeutensa, vaikka olikin raivosta ja nälästä niin hurjana.

Nähdessään immen melkein ylitseen kallistuvan se mahtavalla loikkauksella ponnahti taapäin, töin tuskin välttäen kirveen kostavan iskun, ja syöksyi takaisin vajan edustalle, jossa naaras nyt ahnaasti raasti ja söi helppoa saalistaan.

Vaikka ensimäinen uhri jo oli kaikista kärsimyksistään päässyt, eikä enää sankaruuteen kiihoittanut enempää kuin sama verta lampaan paistia, oli immen veri liian kuumana voitokkaasta suuttumuksesta, jotta hän olisi vähääkään kiinnittänyt huomiota niin vähäpätöiseen seikkaan. Hän oli voittaja. Hän oli lannistanut vihollisen katseen ja ajanut sen pakoon. Toisen uhreista hän oli pelastanut. Toisen puolesta hän aikoi kostaa.

Pelkonsa voittaneen lujalla rohkeudella, hysteerisellä uhkauksen huudolla hän nyt hyökkäsi molempien ilvesten päälle karkoittaakseen ne saaliin kimpusta.

Se tilanne, joka häntä nyt kohtasi, oli kuitenkin edelliseen verraten kokonaan muuttunut. Molemmat ilvekset olivat nyt yhdessä ja tietoisina liiton voimasta, jonka ne olivat tappelua varten tehneet. Ne olivat nälästä vimmoissaan — muutoin ne eivät tietenkään olisikaan uskaltaneet tulla ihmisen vaarallisille kartanoille.

Sitäpaitsi ne puolustivat oman käsityksensä mukaan laillista saalistaan — ne olivat asemassa, jonka puolesta metsän kaikki saalistavaaniva kansa taistelee melkein vaikka mimmoista vastustajaa vastaan. Nähdessään oudon vastustajansa lähestyvän, ne nostivat pystyyn kaikki selkäkarvansa ja häntätyngät pörhistyivät kuin lampunlasi-harjat, korvat olivat niuhassa pitkin kalloa ja yhteen ääneen ne ärhentelivät uhmaansa. Sitten ne, ikäänkuin yhteisestä aikeesta, kääntyivät pois saaliistaan ja varkain hiipivät impeä vastaan.

Ne eivät pitäneet hänen sinisilmäinsä vakaasta valosta, mutta joku vaisto niille sanoi, että tämä ihminen oli nuori ja hermoiltaan heikko. Tämä niiden odottamaton temppu sai immen siihen paikkaan pysähtymään äkkiä epäröiden, taistella vaiko paeta. Samassa ilveksetkin pysähtyivät, kyyristyivät maahan ja kiihkeästi väijyivät, kynnet kovaksi tallattuun lumeen syvään upotettuina, voidakseen sitä voimallisemmin silmänräpäyksessä hypätä mille taholle tahansa.

Rampa vanha eukko ei sillävälin ollut hänkään tahollaan ollut toimetonna. Rohkealuontoisena ja vaivastaan huolimatta yhä jäntevänä hän oli saanut raskaan tuolin ja oman vankan ruumiinsa painon siirretyksi koko tuvan permannon poikki. Ollen aivan oven edessä hän oli nähnyt melkein kaikki, mitä tapahtui; ja hänen urhoollinen vanha berserkkisydämensä paisui ylpeydestä, kun hän näki tämän heikon lapsen rohkeuden. Siihen saakka hän oli kohdellut häntä jonkinlaisella hellällä pilkalla.

Nackawickin ja Vähän Joen Griffisit olivat aina olleet kookkaita miehiä, jänteviä ja rotevia, ja naiset pitkiä ja vereviä; ja tämä hento sinisilmäinen tyttö oli hänestä aina tavallaan saattanut suvun häpeään. Mutta pian hän nyt älysi, että luonteen ryhti se on pääasia.

Tällä henkeäsalpaavan jännityksen hetkellä, kun hän näki Melindyn ja molempien suurien petojen näin katsovan toisiaan silmästä silmään tahtojen elämän- ja kuolemankamppailussa, hänen sydäntään viilsi hurja pelko. Hän sai sen vavahduksissa noustuksi melkein suoraksi ja täten käsiinsä ison haulikon, jota hänen poikansa, vaikka itse oli tätä nykyä tukkitöissä, aina piti ladattuna. Virittäessään hanan ja laskeutuessaan takaisin tuoliinsa hän huusi läpitunkevalla äänellä:

»Älä liikahda askeltakaan, Melindy! Minä ammun!»

Impi ei liikahuttanut jäsentäkään, vaikka hän kauhusta kalpeni kovaa pamausta, jonka kohta piti hänen korviinsa koskea. Mutta molemmat ilvekset käänsivät päätään ja kiinnittivät silmäinsä kalpean tuijotuksen olentoon, joka istui tuvan ovessa.

Siinä samassa tuiskahti punaista tulta, pöllähti savua ja kuului kauhea pamaus, jonka olisi luullut särkevän tuvasta joka ruudun. Isompi ilveksistä kellahti paikalla selälleen eikä liikauttanut sen koommin jäsentäkään, sen olivat siihen paikkaan lopettaneet susihaulit, joilla Jake oli pyssyn ladannut. Toinen, jota hauli vain oli sipaissut, hypähti rääkäisten ilmaan, sitten kääntyi ja juoksi lumen poikki henkensä edestä, laukaten kuin pelästynyt kissa.

Ylpeästi hymähtäen vanha eukko asetti savuavan pyssyn seinää vasten ja suori myssynsä. Melindy seisoi jäykkänä ehkä puolen minuuttia, tuijottaen kuolleeseen ilvekseen. Pudottaen sitten kirveen maahan hän pakeni tupaan, heittäysi polvilleen, kasvot isoäitinsä helmaan kätkien, ja puhkesi hillittömään itkuun.

Vanha eukko katsahti häneen hieman hämmästyneenä ja hellästi, silitteli hänen vaaleita kähäriä hiuksiaan sanoen: »No kaikkia! Mitä turhista! Vaikka sinä oletkin tuommoinen pieni pellavatukka, niin on sinussa oikea luonto, oikea luonto sinussa on, Melindy Griffis. Ylpeä minä olen sinusta, ja ylpeä on isäsikin, kun minä kerron hänelle tämän.»

Sitten hän, tytön yhä itkiessä ja hänen hentojen olkapäittensä nyyhkytyksestä hytkyessä, kallisti hänen puoleensa tuimat vanhat kasvonsa ja kävi hellän huolestuneeksi.

»No kaikkia!» hän taas mutisi. »Ei ole sinulle terveellistä noin itkeä, kultaseni. Eikö sinun olisi parempi tehdä piiraat valmiiksi, ennenkuin taikina menee pilalle?»

Näin painavilla syillä vaadittuna tyttö nousi ylös, vaikka hän tiesi yhtä hyvin kuin hänen isoäitinsäkin, ettei ollut mitään välitöntä vaaraa taikinan pilautumisesta, lyhyeen naurahtaen pyyhkäisi käden selkäpuolella silmänsä, sulki oven, otti pöytälaatikosta toisen kauhan ja ryhtyi reippaasti jatkamaan keskenjäänyttä työtään, piiraita leipomaan. Ja lampaat tukkivat taas yhteen, verkalleen selviydyttyään kaivon takaa paksusta lumesta, seisoivat pää kumarassa keskellä pihaa ja pelokkaina katselivat hervotonta ruumista, joka makasi vajan edessä.

ROUVA GAMMITIN PORSAS.

»Minä olen tullut lainaamaan teidän pyssyänne!» sanoi rouva Gammit, ilmestyen äkkiä kaikessa itsetietoisuudessaan vajan avoimeen oveen, jonka pielessä Joe Barron istui valjaitaan korjaamassa. Eukolla oli yllään lyhyt kotikutoinen pumpulihame ja tumpura liivi; vetelä punainen pumpulihilkka, joka oli työnnetty kauas taapäin hikoilevalta otsalta, laski valloilleen itsepäisiä tukkoja hänen jäykistä raudanharmaista hiuksistaan.

»Mitäs te teette pyssyllä, rouva Gammit?» kysyi takaliston mies, nostaen häneen hämmästymättä silmänsä. Hän ei tosin ollut nähnyt rouva Gammitia kolmeen kuukauteen; mutta kaiken aikaa hän oli tiennyt, että eukko, hänen lähin naapurinsa, eleli mökissään vuorenselänteen toisella puolella, ei sen etäämpänä kuin seitsemän tai kahdeksan mailia linnuntietä.

»No kun ne karhut!» eukko selitti. »Ne alkavat olla hieman liian hävyttömiä siellä minun puolellani. Niiden kanssa ei tule enää toimeen. Öisin ne käyvät puutarhassa penkomassa. Ja ovat syöneet minun valkoisen tupsupään kanani, ja kaikki munat, joista ensi maanantaina olisi tullut poikaset. Ja ankan ne ovat vieneet. Ja viime yönä kävivät porsasta ottamassa.»

»Mutta sitäkö ne eivät saaneet, vai?» kysyi Joe Barron myötätuntoisesti.

»Eivät, herra Barron!» vastasi rouva Gammit varmasti. »Eivätkä saa vastakaan! Mutta kovin ne sen pelästyttivät, nuuskien kaikki paikat lätin ulkopuolella, kun koettivat sisään päästä. — Minä olen kuullut, että ne ovat kovin sianlihan ahnaita. — Porsas kun alkoi kiljua, niin että minä siihen heräsin; ja minä akkunasta huusin niille. Minä näin, kun yksi iso musta junkkari juoksi tiehensä navetan taa. Minulla kun ei ollut muuta asetta kuin varsiluuta, niin se pääsi menemään. Mutta ensi yönä kai minä sen saan, jos te lainaatte minulle pyssyänne.»

»Kyllä vain», myönteli mies, laskien kädestään häntävyön, jota hän parhaillaan korjasi. »Olettekos te koskaan pyssyllä ampunut?» hän äkkiä kysyi, lähtiessään pihan poikki asetta tuvasta ottamaan.

»Enkä voi sanoa, että olen» vastasi rouva Gammit, harmin värähdys äänessään. »Mutta siitä päättäen, minkälaiset miehet sillä osaavat ampua, ei se taida olla vallan mutkikasta oppia.»

Joe Barron nauroi ja lähti asetta hakemaan. Hän täydelleen luotti vieraansa kykyyn tulla toimeen omin päin ja oli jotenkin varma siitä, että karhut vielä saisivat katua, kun olivat yrittäneet eukon turvattomuudesta hyötyä. Kun hän palasi pyssyineen — se oli vanha suustaladattava haulikko, hyvin isoreikäinen — otti eukko sen vastaan kevyen huolettomasti ja kantoi sitä kuin varsiluutaa. Mutta kun omistaja hänelle tarjosi ruutisarvea ja pientä susihaulipussia, epäröi eukko.

»Mitäs niillä tehdään?» hän kysyi.

Joe Barron kävi totiseksi.

»Rouva Gammit», hän sanoi, »minä tiedän, että te pystytte melkein kaikkeen, mihin mieskin — ja ehkäpä paremminkin. Mutta te ette ole kasvanut metsissä, ettekä te kai luule osaavanne pyssyä käyttää sillä hyvällä vain, että saatte sen käteenne. Semmoisille ihmisille, jotka ovat kasvaneet kaupungissa, niinkuin te, on kerrottava, kuinka sitä on käsiteltävä. Tämä pyssy nähkääs ei ole ladattu. Ja tässä ovat ruuti ja susihaulit, joilla se ladataan. Ja tässä nallit» hän lisäsi, ottaen housuntaskustaan pienen ruskean peltirasian, jossa oli nalleja.

Rouva Gammit häpesi tietämättömyyttään, mutta oli samalla hyvillään siitä, kun häntä moitittiin kaupunkilaisuudesta. Tämä syytös kaupunkilaisesta taitamattomuudesta oli kovin imartelevaa hänen kotikauppalalleen Burdille ja sen seitsemälle lautatalolle ja yhdelle kulmapuodille.

»Ehkä on parasta, kun näytätte, kuinka se ladataan, herra Barron», eukko myönsi varsin säyseästi. Ja hänen terävät harmaat silmänsä katsoivat joka seikan, kun mies pani kovat tukot ruudin päälle, susihaulien päälle taas vain kevyen, ja näytti hänelle, mihin hänen oli nalli pantava, kun hän oli valmis vaatimaan pyssyä tekemään tehtävänsä.

»Ja sitten», hän lopuksi sanoi, nostaessaan pyssyn olalleen ja sihdatessaan piippua pitkin, »kaippa te lopun tiedättekin. Toinen silmä vain pannaan kiinni ja katsotaan jyvä karhun päälle, ja antaa sen sitten saada — esimerkiksi vähän lavan taa! Niin kyllä se karhu lakkaa porsaan lihaa kärttämästä ja puutarhakasveja samaten. Ja muistakaa, rouva Gammit, tähän aikaan vuodesta se on kovin lihava mustikoista ja oikein parasta laatua paistia itsekin, ellei se ole liian vanha ja sitkeä.»

Rouva Gammit astui kotiapäin pyssyineen halki helteisten, hiljaisten metsäin — pyssyä hän yhä kantoi kuin varsiluutaa — eikä häntä vähääkään epäilyttänyt, etteikö hän nyt ollut mahdollinen vastustamaan ja voittamaan pelättävintä koko metsän heimosta. Hän luotti itseensä — eikä vain hänen kotikauppalansa Burd, vaan yleensä koko takalistokin oli siinä luulossa, että hänellä oli siihen syytä. Ainaisessa työntouhussaan hän ei ollut koskaan joutunut hankkimaan miehen kaltaista ylellisyysesinettä; mutta kunnianimityksen »rouva» hän siitä huolimatta oli saanut jo varhain tunnustukseksi runsaasta ja luottavasta yksilöllisyydestään ja kyvystään tulla omin neuvoin toimeen, olipa asia mikä tahansa. Sanoa häntä neidiksi, sehän olisi ollut suora loukkaus sopivaisuutta vastaan. Kun hän kuudenkymmenen ikäisenä peri ainoalta veljeltään, paatuneelta vanhaltapojalta, pienen maatilan, joka oli erämaan sydämessä, nelisenkymmentä mailia lähimmästä kyläkunnasta, ei kukaan epäillyt, etteikö hän kykenisi takalistonasukkaan ja uudisraivaajan osaa täyttämään. Arveltiin sinne ja tänne, että elleivät takalisto ja rouva Gammit jostakin tärkeästä kohdasta sopisi, niin sen pahempi takalistolle.

Ja tosiaan olikin kaikki käynyt kuin voideltu puolenkolmatta vuotta. Yksinäisyys ei ollut milloinkaan huolestuttanut rouva Gammitia, joka aina parhaiten tyytyi omaan seuraansa — varsinkin kun se seura hänen mielestään oli ainoa, johon hän saattoi luottaa. Sitten hänellä oli nuori härkäparinsa hyvin ikeeseen opetettu; kirjava lehmä, jonka toinen sarvi oli ylös, toinen alas kääntynyt; harmaan keltainen kissa, jonka kanssa hän eli molemminpuolisen suvaitsevaisuuden ehdoilla; kalkkunakukko ja kaksi naaraskalkkunaa, joista hänellä oli suuret toiveet; valikoima kanoja, mustan ruskeita, valkoisia, punaisia ja pilkullisia; lihava ankka, joka ei siilien saakka ollut tuottanut hänelle muuta kuin pettymyksiä; ja valkoinen porsas, joka oli hänen ylpeytensä. Oliko ihme, ettei hän koskaan tuntenut itseään yksinäiseksi, kun oli niin paljon hyviä tuttuja, joiden kanssa puhua. Sitäpaitsi olivat erämaan voimat ensi hetkestä pitäen eläneet hänen kanssaan sovinnossa, nähtävästi hyvin älyten, että hän oli vaimo, joka aikoi kulkea omia teitään. Saloseudun oikulliset ja käsittämättömät alkukesän hallat olivat jättäneet koskematta hänen kalliin puutarhatilkkunsa; kaalimato ja muut tuhotoukat olivat hommanneet jossakin muualla; varhaisimmat kananpoikueet olivat säilyneet taudilta; ja mitä villikissan, portimon, ketun ja skunkin tavanmukaisiin tihutöihin tulee, niin oli hän kaikista näistä suoriutunut niin voitollisesti, että hän jo alkoi luulla sulaa hyvää onneaan kaikkein hienoimmaksi metsätiedoksi. Ei tosiaan ollut tapahtunut mitään, joka olisi riidellyt hänen erehtymättömyyttään vastaan, ei kerrassaan mitään, ennenkuin hän sai kokea, että karhut alkoivat hänen asioihinsa sekaantua.

Juttuun ei tietenkään ollut sekaantunut muuta kuin yksi karhu; mutta tämä sattui olemaan ylen valpas, harras ja ovela, eikä ole vähääkään ihmettelemistä, että se rouva Gammitin kiukustuneessa mielikuvituksessa oli jakaantunut moneksi. Kertoessaan Joe Barronille »karhujen käyneen niin hävyttömiksi, ettei niiden kanssa enää tullut toimeen», hän ei voinut aavistaakaan, että niitä olikin vain yksi yksinäinen, näivettynyt, vähän koin syömä eläin, jolle kokemus ja ikä olivat monet koukut opettaneet. Tällä karhulla sattui olemaan kasvatuksen edut, joita harvalle toiselle salon tallustajalle on suotu. Se oli viettänyt monta vuosikautta vankeudessa kaukana etelässä Quah-Davic-laakson kyläkunnissa. Sen jälkeen se oli viettänyt ikäviä aikoja kirppujen vaivaamassa, matkustavassa eläinnäyttelyssä, josta rautatieyhteentörmäys oli sen pelastanut sangen kohtuullisella kaupalla, toisen silmän hinnalla. Vankeudessa se oli alkanut syvästi kunnioittaa miehiä olentoina, jotka pyrkivät lyömään sitä nenälle ja loukkaamaan kovin kipeään, jos ei tehnyt, niinkuin he käskivät, ja joilla oli katseessa ja äänessä kohtalon käsittämätön, mutta vastustamaton valta. Naisia se sitävastoin oli tottunut tilaisuuden tullen ylenkatsomaan. Ne kirkuivat, kun se mörisi, ja juoksivat pakoon, kun se ojensi heitä kohti kämmenensä. Kuu se siis huomasi taas uuden kerran päässeensä metsän laajaan omaehtoiseen vapauteen ja veresti vanhoja unohdettuja taitoja, miten sitä piti omin neuvoin toimeen tulla, oli se kaukaa kiertänyt kaikki metsämiesten majat ja tukkilaisten ja uudisasukkaitten mökit. Mutta kun se taas, toiselta puolen, oli sattunut rouva Gammitin raiviolle ja pitkällisen ja varovaisen tarkastuksen jälkeen todennut, ettei siellä isännöitsevä olento ollut sen kummempi kuin yksi sitä hameväkeä, joiden oli tapana väristä sen möristessä, nuoli se leukojaan mieluisissa odotuksissa. Tässä vihdoinkin oli hänen mielensä mukainen tilaisuus – orjuuden lihapadat vapaudessa.

Vanha karhu muisti siitä huolimatta varoakin. Se ei huolinut liian äkkiä eikä ehdottomasti luottaa kaiken hameväen vaarattomuuteen, ja — kuten se huomasi taajasta mustavatukka-pensaasta aidan takaa eukon perunoitaan mullatessa — rouva Gammitissa oli jotakin, joka ei oikein käynyt yhteen hänen hameittensa kanssa. Se oli pitänyt eukkoa kappaleen aikaa silmällä, ennenkuin tuli täysin vakuutetuksi siitä, että hän todella oli nainen. Sitten se oli tehnyt muutamia yöllisiä koeretkiä eukon puutarhaan, poimien nuoria omenakurpitsoja, jotka olivat rouva Gammitin erikoinen ylpeys, ja huomaten ne niin herkullisiksi, että se varmasti luuli jotakin nyt tapahtuvan. Mutta ei tapahtunutkaan mitään, rouva Gammit kun nukkui niin sikeästi; hänen suuttumustaan seuraavana aamuna mesikämmenen taas ei ollut sallittu nähdä.

Tämän jälkeen mesikämmen kävi rohkeammaksi — vaikka tosin aina yön suojassa. Se oli nyt maistellut puutarhassa joka lajia — jälkien paljous sai rouva Gammitin vakuutetuksi siitä, että oli paljon karhujakin. Puutarhasta se lopulta oli uskaltanut lähteä pihaan ja navettaan. Tynnyrin puolikkaasta vajan nurkasta se oli sattuman kaupalla löytänyt valkotupsun kanaparan, joka uskollisesti hautoi muniaan. Säikähtämättä lintu-pahan urheata torumista ja sitä pientä ikävää, että höyhenet hampaihin tarttuivat, mesikämmen oli syönyt sen suurella mielihyvällä. Eikä kuitenkaan näkynyt, ei kuulunut rouva Gammitia, joka kaikesta suuttumuksestaan huolimatta ei voinut luopua sikeistä unistaan. Jos se olisi viitsinyt nähdä sen vaivan, että olisi palannut takaisin aamupuhteella, niin se olisi voinut todeta, ettei hyvä rouva suinkaan ollut asiasta mielissään, ja että pikapuoleen epäilemättä tapahtuisi jotakin, jos hän edelleenkin aikoi ottaa itselleen moisia vapauksia eukon puutarhassa. Ja sitten se oli löytänyt ankan — mutta sen menetyksen rouva Gammit oli kestänyt tyynellä mielellä, arvellen, että tuo vain oli ollut hyvä keino päästä erilleen huonosta tavarasta.

Vasta kuutamoöitten palattua karhu oli keksinyt valkoisen porsaan ja siten vihdoinkin joutunut katsomaan silmästä silmään perin pohjin sydäntynyttä rouva Gammitia. Heimonsa tapaan se tosiaan piti porsaanpaistista; mutta mieli kokonaan kiintyneenä puutarhan ja vajan helpompiin seikkailuihin se ei ollutkaan alussa huomannut navetan nurkkaan, parven alle rakennetun sikolätin runsaita mahdollisuuksia. Ansoja epäillen se ei alussa uskaltanut mennä sisään kapeasta tallin ovesta, leveiden pääovien ollessa suljettuina. Se oli pitänyt parempana nuuskia navetan ulkonurkkia sen oksaisen koivun alla, jossa ison kalkkunakukon oli tapana nukkua. Valpas ja varovainen vanha lintu tirkisteli sitä epäluuloisesti ja terävään toruen kuit kuit varoitti kaikkia, joita asia saattoi koskea; sillävälin kuin porsas ymmällään ja peloissaan oli noussut jalkeilleen pimeässä lätissään ja vaieten tuijottanut nuuskijaa lautain raoista. Malttinsa menettäen karhu lopulta oli saanut lautain reunan kynsiinsä ja koettanut repiä niitä irti. Mutta se ei saanut muuta lähtemään kuin muutamia isoja pirstaleita; tämä yritys ja sen aikaansaama kamala melu oli kuitenkin ollut liikaa valkoisen porsaan hermoille. Lätin pimeydestä oli alkanut kuulua korviavihlovaa kiljunaa ja karhu oli hämmästyneenä peräytynyt loitommalle.

Ennenkuin se ennätti tointua ja uudistaa hyökkäyksensä, oli tuvan akkuna rämähtänyt auki. Valkoisen porsaan avunhuudot olivat voittaneet rouva Gammitin sikeät unet ja hän ymmärsi nyt, miten asiat olivat. »Menekkös siitä! senkin hylky!» hän oli vimmatusti kiljunut, kurkottaen päätään ja olkapäitään niin pitkälle ulos akkunasta, että oli vähällä tasapainonsa menettää koettaessaan puida kumpaakin nyrkkiään samalla haavaa.

Karhu kun ei ymmärtänyt hänen haukkumisiaan, oli istahtanut ja leppoisesti kääntänyt ainoan silmänsä pörhöisiä harmaita hiustupsuja kohti, jotka jonkinlaisena sädekehänä ympäröivät rouva Gammitin neitseellistä yömyssyä. Sitten rouva Gammit, käsittäen toimen ajan nyt tulleen, oli juossut portaita alas kyökkiin, tarttunut ensimäiseen aseeseen, joka käteen sattui — se sattui olemaan varsiluuta —, paiskannut kyökin oven auki ja hyökännyt pihan poikki suuttumuksesta kiljuen.

Kieltämättä hän oli koko kumma nähdä siinä kirkkaassa kuuvalossa, tarmokkaasti liikutellessaan vankkoja paljaita sääriään ohuen yöhameensa alla ja rajusti kieputtaessaan luutaa päänsä ympäri. Hetkisen mesikämmen katseli häntä ihmetellen. Sitten sen hermot pettivät. Epäilemättä tuo oli nainen; — mutta ei aivan tavallista sorttia. Olikohan parempi olla varuillaan? Vastahakoisesti mörähtäen se oli kääntynyt ympäri ja paennut, arvonsa unohtaen. Ja se oli arvellut viisaimmaksi pysähtyä vasta sittenkuin ei enää kuullut rouva Gammitin mieltä järkyttäviä soimauksia, jotka räikeästi julistivat hänen voittoaan metsän juhlalliseen, hopeoituun hiljaisuuteen.

Tämä porsasta uhkaava välitön vaara se tietysti oli nostattanut rouva Gammitin toimeen ja saanut hänet tallustamaan moisen pitkän matkan vuorten poikki Joe Barronin pyssyä lainaamaan. Huolimatta helposta voitostaan tässä erikoisessa tapauksessa hän oli täysin selvillä tämän karhun kämmenvoimista ja myönteli itsekseen, että jos sattuisi uusia ikävyyksiä, niin ei varsiluuta ehkä ollut aseitten parhaita. Mutta kun hänellä nyt oli pyssy ja hän tarkkaan muisti Joe Barronin ohjeet sen käyttämisestä, niin hän luuli ajavansa käpälämäkeen vaikka kuinka monta karhua, elleivät ne nimittäin kaikki tulleet samalla kertaa. Kun hänen mieleensä juolahti ajatus, että niitä ehkä tulisi samalla koko joukko, kävi hän sekunnin ajaksi levottomaksi, jopa tuumi tuoda porsaan yöksi tupaan ja käydä sotaa makuuhuoneensa akkunasta. Sitten hän muisti kuulleensa, etteivät karhut milloinkaan metsästä joukolla, ja hänen vähät pelkonsa hälvenivät. Hän päinvastoin alkoi oikein innolla odottaa yötä ja ottelua.

Rouva Gammitin mielilauseita oli, ettei »odottavan pata vähällä kiehu»; ja seuraavan yön kokemukset sen kyllä selvään todistivat. Kyökin ovi raollaan hän istui vähän matkan päässä akkunasta. Itse piilossa ollen hän näki selvään poikki kuutamoisen pihan. Sangen hitaasti kuun pyörä nousi kalpealle kesätaivaalle, muutellen varjojen haahmoja sitä myöten kuin nousi. Mutta karhua ei kuulunutkaan. Rouva Gammit alkoi ajatella, jopa pelätäkin, että hän eilisellä tuittupäisyydellään oli säikyttänyt sen pois. Lopulta hänen haaveensa alkoivat käydä sangen sekaviksi. Hän nousi aivan oikoiseksi istumaan ja räpäytti tuimasti silmiään ollakseen varma siitä, että hän todella oli ilmi valveilla. Juurikuin hän oli tullut tästä täydelleen vakuutetuksi, pää vaipui hitaasti akkunalaudalle ja hän uinahti sikeään, poski pyssyn kylmää ruskeata piippua vasten.

Niin aina, karhu oli sinä yönä kauan epäröinyt. Lopulta se kumminkin tuli. Kuu oli jo alkanut mäkeä laskea ja oli pihassa kääntänyt mustat varjonsa aivan toiseen suuntaan, kun se tuli. Se oli näihin mennen jälleen rohkaissut mielensä ja tullut vakuutetuksi siitä, että rouva Gammit oli vain nainen. Haisteltuaan vielä kerran rakoja suuremmaksi varmuudeksi siitä, että porsas oli siellä, se meni ympäri tallin ovelle ja hiipi varovasti sisään.

Kömpelön mustan haahmon ilmestyessä valoisaan oviaukkoon porsas huomasi sen. Sen sydän täyttyi aivan oikeutetusta kauhusta, joka paikalla tuli korviasärkevällä tavalla julkilausutuksikin. Tuo poru kuului niin hirveän kovalta neljän seinän välissä, että karhu tahtomattaankin peräytyi — ei tosin paon aikomuksessa, vaan tarkemmin tuumiakseen asiaa. Mutta sattuikin, että se, yhden ainoan silmän varassa kun oli, peräytyikin seinää vasten nojaavan rautaharavan vartta vastaan. Tuo ei tietenkään sopinut haravan rauhaan. Se kaatui karhun päälle ja puri sitä kuin vietävä selkälihoihin. Aivan suunniltaan säikähtyen mesikämmen kiiruimmiten peräytyi ulos kuutamoon tuumiakseen vähän enemmänkin näitä odottamattomia ilmiöitä. Ja sen siinä hommassa ollessa sävähti ovi auki pihan toisella puolella ja rouva Gammit pyssyineen hyökkäsi ulos.

Karhu oli aikonut mennä muutamaksi minuutiksi navetan taa, voidakseen paremmassa rauhassa punnita tilannetta. Mutta nähdessään rouva Gammitin liehuvan hameen se alkoi harmistua. Se käsitti, että sen aikomuksia sopimattomasti häirittiin. Navetan nurkalla se koivun haaran alla seisahtui, nousi kintuilleen istumaan ja mörähti. Vanha kalkkunakukko kurkotti pitkälle hoikkaa kaulaansa ja mulkoili siihen, äreillä kuit! kuit! varoituksilla suuttumustaan ilmaisten.

Karhun asettuessa tähän päättävään ja uhkaavaan asentoon rouva Gammitkin vaistomaisesti pysähtyi. Ei niin, kuten hän olisi selittänyt, jos siinä olisi ollut ketään, kelle selittää, että hän olisi kynnen vertaakaan pelännyt, vaan hän muka tahtoi nyt koettaa Joe Barronin pyssyä. Nostaen pyssyn olalleen hän sulki toisen silmänsä, toisella katsoi tarkkaan piipun päässä olevaa jyvää ja veti liipaisimesta. Ei tapahtunut niin mitään. Laskien pyssyn poskeltaan hän loi siihen ankaran katseen ja huomasi nyt, että hän oli unohtanut virittää hanan. Hätääntymisen varjo hetkeksi pimitti hänen kasvonsa, kun hän huomasi tämän, ja hän loi terävän katseen karhuun nähdäkseen, oliko tämä huomannut hänen erehdyksensä. Ilmeisestikään se ei ollut. Se istui siinä yhä, killistäen häneen ilkeästi ainoalla pienellä silmällään.

»Älä luulekaan pois pääseväsi, vaikka minulle sattui pieni vahinko!» mutisi rouva Gammit, sulkien hampaat että naksahti ja virittäen hanan, pyssyä jälleen olalleen kohottaessaan.

Sattui kuitenkin niin, ettei Joe Barron ollut muistanutkaan kertoa hänelle, kumpi silmä se oli suljettava, ja rouva Gammit siis, niinkuin oli kylläkin luonnollista, sulki sen silmän, joka oli lähempänä pyssyä — ja nallia, joka nyt oli räjähtävä. Takatähtäimen hän niinikään jätti luvusta aivan pois. Hänen mielestään riitti se, että pyssyn suu näytti olevan karhun kohdalla. Ja näin hän mielestään sai otuksen kylläkin tarkkaan jyvälle, vaikka tähtäsikin hiukan liian korkealle. Sitten hän veti liipaisimesta.

Tällä kertaa kaikki kävi niinkuin pitikin. Seurasi hirmuinen räjähdyksen pamaus ja eukko horjahti taapäin pyssyn ankarasta potkaisusta. Malttaen paikalla mielensä ja ylpeänä aikaansaamastaan suuresta äänestä hän kurkisti savun läpi, luullen näkevänsä karhun kuonolleen keikahtavan, henkensä heittäen. Sen sijaan hän kuitenkin huomasi karhun pään kohdalla koivussa vimmattua siipien pieksämistä. Ja sitten vanha kalkkunakukko putosi raskaasti maahan, yhden ainoan moittivan lutkutuksen päästäen, joka koski kipeästi rouva Gammitin korviin. Se olisi pudonnut aivan mesikämmenen päälle, ellei viimeksimainittu, mielen tasapainon kerrassaan menetettyään niin paljosta häiriöstä, olisi jo kapaissut käpälämäkeen, jotta pensaikko lakoili.

Rouva Gammitin kasvoilla seurasi riemastusta hämmästys. Sitten hän punastui korvia myöten vihasta, paiskasi tihutyön tehneen pyssyn maahan ja tallasi sitä jaloillaan. Hän oli hyvin tehnyt osansa, sen hän tiesi, mutta tuo kehno pyssyhän se oli pettänyt. Niin, niin, hän olikin aina pitänyt niitä kelvottomina kapineina. Tämän jälkeen hän aikoi luottaa vain itseensä.

Kalkkunakukko, se raukka, makasi siinä nyt aivan liikkumatta. Rouva Gammit kulki pihan poikki ja kumartui kovin pahalla mielellä maassa makaavan linnun yli. Hän oli niin pitänyt tuosta meluavasta itserakkaasta vanhasta linnusta, joka oli ollut oikein kuin seurana pihassa lutkutellessaan ja astua patsastellessaan, siivillä maata lakaisten, naaraitten muniaan hautoessa. »Kävipä tuo nyt kovin hullusti», hän mutisi linnulle kuin hautajaispuhetta pitäen, »kun sinun piti joutua tuon pyssy-hylyn tielle!» Muistaen sitten äkkiä, että linnusta lähti paljon helpommin höyhen sen ollessa vielä lämmin, hän kantoi hervottoman kalkkunan koivista pihan poikki, otti kyökistä kopan, istui kynnykselle kuutamoon ja alkoi murheellisena kyniä. Kuinka se oli komea ja raskas. Katsellessaan sen kookasta ruumista rouva Gammit miettiväisenä mutisi: »Kylläpä taidan kyllästyä kalkkunaan, ennenkuin saan tämän kaiken syödyksi!»

Seuraavana päivänä rouva Gammit huolellisesti puhdisti pyssyn tomuliinalla, poistaen kaikki eilisen pahoinpitelyn merkit, ja asetti sen sitten astiakaapin taa seisomaan. Hän oli päättänyt tämän jälkeen käydä omia teitään ja sotia karhuja vastaan omilla aseillaan. Nyt hän ryhtyi mitä suurimmalla huolella pohtimaan, mitä teitä ja aseita hän käyttäisi.

Todellisena naisena ja kunnon emäntänä hän pakostakin tuli ensimäiseksi ajatelleeksi kiehuvan veden rajattomia mahdollisuuksia ja kaikki muutkin keinot hiilihangosta väkevään pippuriin huomioon otettuaan, siihen tyytyi. Ei tietenkään ollut mahdollista pitää sitä aivan kiehuvana siihen hetkeen saakka, jolloin sitä tarvittiin; mutta julmasti hymähtäen hän arveli, että riittävän kuumana hän sen sittenkin säilyttäisi. Hän oli huomannut, että porsasta tavoittava karhu oli keksinyt, kuinka lättiin pääsi. Eukko oli varma siitä, että karhu palaisi porsasta tavoittamaan tultuaan kokeneeksi, etteivät kovat pamaukset tuottaneet ruumiillisia vammoja, ja että se tämän jälkeen olisi vielä entistäkin rohkeampi.

Ja hän päättelikin tällä kertaa oikein, kun ei yleensä tuntenut karhuja. Useimmat karhut olisivat menettäneet rohkeutensa. Mutta tämä karhu erikoisesti oli tullut siihen kokemukseen, että kun miehet ryhtyivät hätyyttämään, niin luonnisti se heille liiankin hyvin. Mesikämmen oli selvään älynnyt, että rouva Gammit oli aikonut häntä hätyyttää. Eukon aikeista ei voinut olla epäilystä. Mutta ne eivät olleetkaan onnistuneet. Hän ei siis ollut mies, kuten karhu jo oli vähältä luullut, vaan toden teolla todellinen nainen. Se palasi takaisin seuraavana yönä ja oli lujasti päättänyt, etteivät mitkään kiljumiset, luudat, liehuvat hameet eivätkä räjähdykset saisi häntä säikyttää asiaansa ja porsaanpaistiaan heittämään. Se tuli varhain; eipä kuitenkaan sattunut tulemaan varhemmin kuin rouva Gammitin varustukset valmistuivat, sillä tämä oli tavalla tai toisella arvannut sen aikeet ja käyttänyt aikansa hyvin.

Valkoisen porsaan lätti oli navetan nurkassa ja ullakon toisen pään alla. Aivan sen paikan päältä, josta karhun täytyi kiivetä ylös, jos mieli lättiin päästä, rouva Gammit oli ullakon permannosta ottanut pois useita löysiä lankkuja, joista se oli kyhätty. Tämän aukon ääreen hän jo iltayöstä oli varustautunut turvalliseen väijytykseen, vieressään kolme sankoa tulikuumaa vettä. Sangot oli kiedottu monenkertaisiin peittoihin, saaleihin ja heiniin, jott'eivät päässeet jäähtymään. Ja kaiken lisäksi hänellä oli käsillä heinähankokin, voidakseen sillä sysätä vihollisen alas jos se panisi pahakseen hänen hyökkäyksensä ja kiipeisi ullakolle juttua tekemään.

Rouva Gammitia ei ehtinyt nukuttamaan, ei hän edes ehtinyt odotustaan pitkäksymään, niin varhain karhu tuli. Valkoinen porsas oli vielä valveilla sekin, levottomana ja kummissaan siitä tavattomasta hommasta, jota lätin ullakolla oli pidetty. Se asteli levottomana edestakaisin ja näki sitten raoista, kuinka navetan oven pimitti kamala musta haahmo. Se ei menettänyt sekuntiakaan, vaan paikalla koroitti joka äänensä ja päästi taas korvia vihlovan hätähuudon, joka kahdesti ennenkin oli osoittautunut niin tehokkaaksi.

Karhu pysähtyi vain hetkeksi, tutkaistakseen tilannetta sillä ainoalla silmällään. Rouva Gammit ei uskaltanut paljon hengittääkään. Sitten se, melkein ennenkuin eukko oikein käsitti, mitä oli tekeillä, jo oli aivan hänen allaan ja kiipesi lättiin. Valkoisen porsaan kirkuna kävi kahta kovemmaksi herättäen eukon toimeen. Hän sieppasi höyryävän sangon kääreistään ja heitti sen alla liikkuvan hämärän olennon päälle.

Syttyi paikalla outo, sekava, peloittava meteli, josta valkoisen porsaan kiljuna kuului ohuena ja säälittävänä. Joutumatta katsomaan, mitä jo oli aikaan saanut, rouva Gammit sieppasi toisen sangon ja kumartui eteenpäin toiseen iskuun. Höyrypilven läpi hän näki karhun hätäisesti tapailevan lätin seinää ja vimmatusti kynsivän pois päästäkseen. Selvää oli, että se oli saanut turkkiinsa, mutta eukko päätti antaa sille vielä perusteellisemman löylyn, kun nyt kerran oli siihen ryhtynyt. Nojautuen kauas eteenpäin hän heitti kamalan aseensa suoraan karhun mahtaviin takamuksiin, juurikuin nämä luiskahtivat seinän yli. Mutta samalla hän itsekin menetti tasapainon. Harmin kiljauksella hän putosi suoraan sikolättiin.

Rouva Gammitin onni oli kuitenkin semmoinen, ettei se hylännyt häntä tälläkään synkällä hetkellä. Hän putosi suoraan porsaan selkään. Tämä masensi tärskähdystä, eikä porsaskaan, kumma kyllä, ruhjoutunut. Aivan mielettömänä kaikista päälleen kasautuneista hirmuista viimeksimainittu hurjistuneena hyppäsi eukon hameitten alta ja syöksyi lätin poikki seinästä seinään niin vimmatusti, että sekä porsas että lätti olivat siitä tuhoutua.

Hieman hengästyneenä, mutta ylpeällä tietoisuudella siitä, että oli saanut suurenmoisen voiton, rouva Gammit kompuroi jaloilleen ja ravisteli itsensä entisilleen. Karhu oli kadonnut. Eukko katseli hämmästyen porsaan herkeämätöntä karkailua.

»Voi raukkaa!» hän sitten säälitellen mutisi, »varmaan siihen sattui sitä kiehuvaa vettä! Mutta kyllä kai se siitä pian tointuu. On kai se joka tapauksessa hiukan parempi, kuin joutua karhun revittäväksi ja syötäväksi, on aina!»

Rouva Gammit oli nyt vakuutettu siitä, ettei tämä karhu häntä enää häiritsisi, ja hän vahvasti toivoi, että sen kuumavesi-kokemukset olisivat opiksi niille muillekin karhuille, joitten hän luuli mökkinsä ympärillä luimistelevan. Ja toteutuivatkin hänen rohkeimmatkin toiveensa. Palaneet paikat kirvellen ja kaikki ennakkokäsityksensä naisesta mullistettuina karhu viipymättä lähti toisille etäämmille metsästysmaille. Suuri osa sen karvasta lähti laikoittain ja monet ajat se senjälkeen halveksi itseään.

Kun ei enempään kuin viikkoon tapahtunut sen koommin rosvoretkiä navettaan eikä kanakoppiinkaan, eikä puutarhassakaan enää näkynyt karhunjälkiä, niin rouva Gammit älysi, että hänen voittonsa oli pysyvä, ja hän ilostui siitä niin, että mielihalulla tyytyi viikkoiseen kalkkunaruokaansakin. Eräänä hivelevänä aamuna, sulotuoksuisen tuulen humistessa metsässä, hän sitten lähti viemään takaisin Joe Barronin pyssyä.

»No kuinka se luonnisti, rouva Gammit?» kysyi naapuri uteliaana.

»Kyllä karhut saivat kyytinsä, herra Barron!» eukko vastasi. »Mutta pyssy sitä ei tehnyt, vaan kiehuva vesi. Sen minä olen tullut huomaamaan, että kiehuvaan veteen voi aina luottaa!»

»Minä toivon, että te sentään tulitte pyssynkin kanssa juttuun, vai?» kysyi naapuri.

Rouva Gammitin äänessä oli empivä soinnahdus.

»No niin, herra Barron, minä kiitän teitä kovin pyssyn lainasta. Hyvää te sillä tarkoititte. Mutta minä tahtoisin vähän varoittaa teitä. Älkää luottako tuohon pyssyyn liikoja, taikka vielä saatte sitä katua. Se ei käy siihen, mihin sillä tähtää.»

MUSTAN VEDEN PATA.

Myöhään Henderson sai oppia, mitä pelko on. Mutta kun se aika tuli, niin sai hän kylläkin perusteellisen opetuksen. Ja Mustan veden pata sen hänelle opetti.

Hitaasti, vastahakoisesti, avuttomasti kuusipölkyt peräkkäin kiersivät piiriä suuren kalliopadan ympäri. Suurta pataa kiertävä vesi oli sileätä, syvää ja mustaa, mutta vaahtojuovissa. Kalliopaarteen kyljessä oli halkeama joen vuolaaseen päävirtaan, joka vavisten ja kihisten syöksyi jyrisevän putouksen kammottavaan kattilaan. Tästä jyrisevästä kattilasta runneltujen vetten hurjasta sotkusta ja ärjynästä kohosi valkoinen vihmavaippa, joka aina välistä liehui korkeammalle ja padan partaalla kasteli vihannat koivut. Kalliopaarteen halkeamasta, joka nielaisi osan ohi kiitävästä vedestä ja imi sen Mustan veden padan hitaihin pyörteihin, ei ollut kuin pari syltä putouksen kynnykseen.

Henderson istui ränstyneen valkokoivun juurella, joka nuokkui padan partaalla. Kädessään sytyttämätön piippu hän melkein kuin lumottu seuraili silmillään pölkkyjen kulkua. Ulkopuolella hän näki niiden kiitävän ohi kömpelössä kiireessä, puskien kosken valkoisien kuohujen läpi hirmuiseen putoukseen. Kun pölkky sattui kulkemaan läheltä rantaa pitkin, näytti sen kohtalo sekunnin tai pari epätietoiselta. Joko se saattoi syöksyä suoraan eteenpäin kynnyksen päällitse häälyvään vihmavaippaan ja sitten kadota kattilan hirmuihin. Taikka saattoi kostevirta viime hetkessä varkain tarttua siihen kiinni ja vetää sen padan synkkään kiertävään pyörteeseen. Siellä se ei kuitenkaan muuta hyötynyt, kuin sai vain lyhyen kamalan armonajan, muutamia tuskastuneen odotuksen hengenvetoja. Ympäri kierrettyään ja jälleen saavuttuaan aukolle, josta oli sisäänkin tullut, se saattoi jatkaa ja samaan tapaan tehdä vielä toisenkin tapauksettoman kierroksen, taikka saattoi se, mikä kulloinkin pyörteen oikku oli, tulla uudelleen auttamattomasti suistetuksi vihaisen virran valtaan. Toisinaan pysähtyi kaksi pölkkyä ikäänkuin salaiseen kamppailuun elämästä ja kuolemasta, tunkeakseen sitten toinen toisensa ulos ja yhdessä putoukseen suistuakseen. Ja toisinaan taas kaikki pölkyt suorittivat kierroksen toisensa jälkeen hyvässä turvassa. Mutta aina oli partaan halkeaman kohdalla epätietoisuuden hetki, pöyristyttävän, kammottavan uhan hetki.

Tämä yhä palaava hetki se näytti saavan Hendersonin mielikuvituksessa niin turmiota tuottavan vallan, ettei hän muistanut piippuaankaan sytyttää. Ennenkin hän oli katsellut Mustan veden pataa, mutta siinä ei ollut koskaan ennen ollut tukkeja. Hän oli sitäpaitsi tänä aamuna ylenmäärin rasittunut ja uupunut. Hän oli melkein kolme päivää jännittänyt ruumistaan, aivojaan ja hermojaan äärimmilleen ajaessaan kiivaasti, vaikka samalla varoenkin takaa rikoksentekijää, jonka hän kreivikunnan sheriffinä oli velvollinen ottamaan kiinni ja tuomaan .tuomittavaksi.

Tämä rosvo, ranskalainen puoliveri, tunnettiin kauttaaltaan koko takalisto-kreivikunnassa »Puna-Pichotin» nimellä. Hän oli erään toisen keralla viimeinen — ja kaikkien tieten vaarallisin — rosvojoukosta, jota Henderson oli ryhtynyt hävittämään. Henderson oli ollut sheriffinä kaksi vuotta ja tullut virkaan valituksi siitä, että häntä nimenomaan tähän tehtävään pidettiin sopivimpana miehenä. Pelko oli hänelle tuntematon, ja lisäksi hän kautta koko ylämaan oli vailla vertaistaan hienon metsätietonsa, valppaan kestävyytensä ja oveluutensa puolesta.

Pari vuotta hän nyt oli ollut tässä hommassa. Yksi rosvoista oli hirtetty. Kaksi oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Henderson oli täyttänyt kaikkien muitten paitsi itsensä toiveet. Niin kauan kuin Pichot ja hänen typerä apurinsa, Lutu-Mitchell, vielä olivat hirttämättä, piti Henderson työtään keskeneräisenä, jopa häpeällisesti epäonnistuneena. Mitchelliä hän halveksi. Mutta Pichotia, joukon neroa, hän kunnioitti persoonallisella vihalla, joka melkein haiskahti kilpailijakateudelta. Sillä vaikka Pichot oli petomaisen julma ja petollinen ja hänellä oli naisenkin murha mustassa ansioluettelossaan — ja tämä Hendersonin mielestä asetti hänet aivan eri luokkaan kuin ne, jotka olivat murhanneet vain miehiä — niin oli hän kuitenkin samalla kuin johtajaksi luotu ja rohkeudestaan tunnettu. Joku satunnainen tippa Skotlannin ylämaitten verta, joka monen muun sekoituksessa juoksi hänen suonissaan, oli pannut hänen mustien, tylyjen silmiensä ja julmain tummain kasvojensa yläpuolelle tulipunaisen hiusmättään. Se lisäksi oli lyönyt hänen konnantöihinsä mielikuvituksellisen leiman, joka teki ne sitä julmemmiksi. Ja samalla kuin Henderson häntä ihmisenä vihasi, kunnioitti hän häntä kykynsä arvoisena vastustajana.

Putoukselle tultuaan Hendersonin oli täytynyt tunnustaa, että Pichot jälleen oli hänet jäljiltään eksyttänyt. Siinä vakaumuksessa, että hänen saaliinsa tällä kertaa oli kaukana saamattomissa Kaksoisvuoren takaisissa sotkuisissa rotkoissa, hän lähetti kotia molemmat uupuneet jokimiehet, jotka olivat olleet mukana apulaisina, käskien heitä menemään jokivartta alas Greensvilleen ja siellä häntä odottamaan. Hän aikoi jatkaa ajoa yksin pari päivää, toivoen yllättävänsä vastustajansa näiden aavistamatta. Hänellä oli liittolainen, josta ei kukaan tiennyt, mutta joka oli sitä arvokkaampi, pitkäsäärinen kesytön tyttöletukka, joka eli isänsä kera kahden pienessä mökissä mailin verran putouksen alapuolella, ja lapsen tavoin jumaloi Hendersonia sankarinaan. Tämä ujo pikku metsäläinen, jota kautta kyläkunnan sanottiin »Baisleyn Sissiksi», tunsi vaistomaisesti erämaan ja sen polut, jopa niin hyvin, että tuskin Hendersonkaan kaikkine kehittyneine metsätietoineen veti hänelle vertoja; ja uupumaton sheriffi arvasi hyvin suureksi tämän tytön avun. Nyt hän oli aikeissa tuota pikaa lähteä mökille ja kysyä tytöltä muutamia asioita. Mutta ensin hän tahtoi vähän ajatella. Voidakseen paremmin ajatella, paremmin koota uupuneet ja hajaantuneet kykynsä hän oli huolellisesti asettanut repeteririhlansa seisomaan kahden näreen väliin, täyttänyt piippunsa, sytyttänyt sen nautinnolla ja istahtanut vanhan koivun alle, josta hän saattoi katsella suoraan alas Mustan veden padassa piiriään kulkevia pölkkyjä.

Hänen katsellessaan tätä kammottavaa pyörrettä petti ajatuskyky ja piippu sammui ja pyörteen vangitsemien pölkkyjen kohtalon herättämä mielenkiinto vähitellen yöpainajaisen muodossa valtasi hänen rasittuneen mielikuvituksensa. Hän pani tähdelle, kuinka toinen toisensa jälkeen joutui oikulliseen pyörteeseen ja senkautta lyhyeksi hetkeksi vältti kohtalonsa. Toisen toisensa perästä hän näki jälleen selittämättömän oikun pakosta kulkevan ulos ja syöksyvän putouksen riehuvaan hornaan. Hän tuli kuvitelleeksi vangittua pölkkyä eläväksi olennoksi, että sillä oli tuntoa, ja kuvitteli, mitä se mahtoi tuntea joka kerta, kuin se niin pöyristyttävän läheltä kulki paarteen halkeaman ohi, saaden jälleen lyhyen rupeaman armonaikaa.

Viimein hän, joko siitä syystä, että oli uupuneempi kuin itse tiesikään, tai että oli nukahtanut avosilmin ja haaveellisine kuvitelmineen luiskahtanut todelliseen uneen, äkkiä tunsi olevansa yksi samaisista pölkyistä. Ja pölkky, joka juuri kiersi uhkaavaa halkeamaa kohti. Pääsisikö se vielä kerran ohi? Ei; se oli liian reunalla. Se tunsi, kuinka sitä alkoi imeä ulospäin, hiljaa ja salakavalasti alussa, sitten vastustamatta kuin vuoren vyöry. Jännitetyin hermoin ja pamppailevin sydämin Henderson koetti pidättää sitä sulalla tahdonvoimalla ja silmäin ponnistuksella. Mutta se oli suotta. Hitaasti pölkyn pää kääntyi ulospäin piiriä kiertävistä tovereista, tutisi hetken halkeamassa ja syöksyi sitten tasaisesti könkääseen. Voihkaisten Henderson samalla tointui tajuihinsa, kavahti pystyyn ja vaistomaisesti tapasi vyöltään ison revollinsa perää. Samassa silmänräpäyksessä putosi hänen olkapäilleen köyden silmukka, joka likisti hänen käsivartensa kylkiin kiinni, ja hänet temmattiin taapäin niin rajusti, että hän melkein ilmassa lensi esiinpistävän koivun juuren yli. Pudotessaan hän satutti päänsä kantoon eikä sen koommin tiennyt maailmasta mitään.

Kun Henderson jälleen tuli tajuihinsa, huomasi hän olevansa sangen ihmeellisessä asemassa. Hän makasi tukin päällä, kasvot alaspäin, suu karkeaan kaarnaan painettuna. Hänen kätensä ja säärensä olivat vedessä, pölkyn kahden puolen. Muita pölkkyjä kulki hitaasti hänen sivuitseen. Hetkisen hän luuli yhä olevansa yöpainajaisensa lumoissa ja pinnisti ajatuksiaan herätäkseen. Mutta nämä pinnistykset osoittivat hänelle, että hän olikin sidottu pölkkyyn kiinni. Nyt hänen tajunsa äkkiä selkeni tuskan kouristuksella, joka oli lähempänä epätoivoa kuin kaikki, mitä hän oli siihen saakka tuntenut. Sitten hänen hermonsa vakautuivat takaisin tavalliseen mielenmalttiin.

Hän käsitti, mitä hänelle oli tapahtunut. Vihamiehet olivat seuranneet hänen jälkiään ja tavanneet hänet tuolla varomattomuuden hetkellä. Hän oli nyt juuri siellä, missä hän kamalassa unessaan oli kuvitellut olevansa. Hän oli sidottu pölkkyyn, joka kiersi rataansa Mustan veden ison kivipadan pyörteessä.

Sekunniksi tai pariksi veri hyytyi hänen suonissaan, kun hän oli huomaavinaan pölkkynsä horjahtavan ulospäin koskea kohti, syöksyäkseen sitten hornan myllerrykseen. Sitten hän huomasi, että muut pölkyt saavuttivat hänet ja kulkivat hänen sivuitseen. Hänen pölkkynsä ei tosiaan liikkunutkaan ensinkään. Ilmeisestikin sitä joku piti kiinni. Hän koetti katsella ympärilleen, mutta huomasi olevansa niin tiukkaan sidottu, että saattoi kohottaa kasvojaan pölkystä vain muutaman tuuman. Niinkin hän kuitenkin saattoi nähdä pyörteen koko pinnan ja turman halkeaman ja sen kautta raivoisen virran aina valkoiseen vihmavaippaan saakka, joka häälyi kattilan päällä. Mutta vaikka hän olisi kuinka väännellyt ja kurottanut kaulaansa, ei hän voinut nähdä kuin pari jalkaa padan sileätä kalliopaarretta.

Pingoittaessaan siteitään hän kuuli takaansa raakaa naurua; ja pölkky lähti äkkiä nytkähtäen liikkeelle, josta hän saattoi päättää, että sitä oli keksillä pidetty kiinni. Tuossa tuokiossa keksin terävä nokka sitten iski terävästi kiinni pölkyn etupäähän, jalan päähän Hendersonin päästä, puraisten varmasti kiinni. Pölkky jälleen pysähtyi. Hitaasti se pyörähti ulospäin, keksin painamana, niin että Hendersonin oikea olkapää joutui veteen ja hänen kasvonsa kääntyivät ylöspäin, kunnes hän näki padan koko äyrään.

Ja hän näki nyt Puna-Pichotin, joka seisoi kallioportaalla, kolmisen jalkaa vedestä, keksin varsi kädessään ja hänelle lipeästi hymyillen. Korkeammalla partaalla kyykki Lutu-Mitchell ilkeästi virnistäen ja puukko kädessä, ikäänkuin himoiten tehdä paikalla kaikki tilit selviksi. Mitchellin luonnonlaadussa ei ollut vähääkään mielikuvitusta; ja hän oli kärsimätön — mikäli uskalsi — Pichotin haaveellisten viivyttelyjen vuoksi.

Kun Hendersonin silmä kohtasi vihamiehen ilkeän, hymyilevän katseen, oli se vakaa ja kylmä kuin teräs. Hendersonille, joka aina ja joka tilanteessa oli tuntenut itsensä valtiaaksi, ei nyt jäänyt muuta kuin oman tahtonsa, oman henkensä valtius. Hänen käsityksensä mukaan ei saattanut olla niin kamalaa kuolemaa, ettei olisi kymmentä vertaa pahempaa antaa mielensä lannistua vastustajansa edessä. Vaikka hän oli niin avuton, niin häpeällisen ja hurjan kamalassa asemassa, ja vaikka hirmukuolema oli aivan vieressä ja silmäin edessä, niin eivät hänen hermonsa hetkeksikään pettäneet. Kylmän halveksiva ja uhmaava oli se katse, joka kohtasi Puna-Pichotin hymyn.

»Minä olen aina ihmetellyt», sanoi puoliveri, nyt lipeällä äänellä, joka tunkeutui kautta putouksenkin mahtavain vavahdusten, »että eiköhän mies pölkyn päällä sentään meloskelisi aika kauan tämän pyörteen ympäri, ennenkuin hän pakostakin imeytyisi putoukseen!»

Tämä oli kieltämättä sangen mieltäkiinnittävä tuuma, mutta Henderson ei vastannut siihen mitään.

»Minä olen kauan hautonut tätä tuumaa, vaikk'en ole vielä koskaan tavannut miestä, enkä sen puolesta naistakaan, joka olisi suostunut kunnolla koettamaan. Mutta minä olen varma siitä, että te olettekin se mies, joka teette minulle tämän palveluksen. Minä olen jättänyt teidän käsivartenne jonkun verran vapaiksi, ainakin kyynärpäästä alkaen, ja sääret samoin jonkun verran, niin että teidän on helpompi niillä soudella. Kun padan reunat ovat joka puolelta niin sileiksi kuluneet tulvavesirajasta alkaen, niin ei niissä ole mitään, josta voisi pitää kiinni, niin etteivät nekään voi huomiotanne vieroittaa. Minä toivon, että te teette tämän koetuksen oikein perusteellisesti. Mutta jos te sattuisitte väsymään ja haluaisitte luopua yrityksestä, niin älkää suinkaan ottako lukuun minun tunteitani. Onhan siellä putous odottamassa. Enkä minä kanna kaunaa, vaikk'ette voisikaan täyttää kaikkia toiveita, mitä minulla on teistä.»

Päätettyään harkitun puheensa Pichot vetäisi keksinsä irti. Pölkky alkoi paikalla hivuutua eteenpäin, yhtyen muitten pölkkyjen vastahakoiseen jonoon. Hetken Hendersonin teki mieli sulkea silmänsä ja purra hammasta ja päästää itsensä kiiruimman kautta kadotukseen, josta ei ollut mitään pelastusta. Mutta sitten hän, harmissaan moisesta heikkouden puuskasta, muutti mieltään. Viimeiseen hengenvetoon hän aikoi taistella henkensä edestä ja luottaa onneen, jos se ehkä auttaisi häntä. Sittenkuin hän ei kauempaa jaksaisi, olisi edesvastuu kohtalon, eikä hänen. Voidakseen paremmin taistella kamalassa koetuksessa, joka häntä nyt odotti, hän kokonaan karkoitti mielestään Puna-Pichotin ja Mitchellin, jotka ylhäällä partaalla istuen tupakoivat ja nauroivat uhrinsa tuskille. Paikalla kuin pölkky alkoi lähestyä halkeamaa, hän kokonaan unohti heidän kuvansa. Hänen kaikissa sielunkyvyissään ei nyt ollut sijaa muuta kuin yhdelle ajatukselle, yhdelle huolelle.

Pölkky, johon hänet oli sidottu, oli äärimmäisenä jonon ulkoreunalla, ja Henderson arvasi, että se todennäköisesti paikalla työntyisi ulos, kun oli aukon kohdalle tullut. Epätoivon ponnistuksella hän sai kiinni lähimmästä pölkystä, sen eteenpäin työnnetyksi, ja viime tingassa, juurikuin oli halkeaman kohdalle päässyt, oman pölkkynsä työnnetyksi sen tilalle. Seuraavassa silmänräpäyksessä se tutisten syöksyi könkääseen; ja tuntien äkkiä kylmän hien tihkuvan pitkin koko ruumistaan, Henderson hitaasti kiersi kamalan halkeaman ohi. Partaaltakatsojat onnittelivat häntä ivallisilla huudahduksilla. Mutta hän tuskin kuuli niitä eikä välittänyt niistä mitään. Hän teki epätoivon ponnistuksia, souti toisella kädellä eteenpäin, toisella taapäin, ohjatakseen hitaan, syvässäkulkevan pölkkynsä ulkopiiristä sisempään. Hän oli jo huomannut, että ulkopiirillä oleminen tuottaisi paikalla tuhon, koska ulontava virtaus oli syvemmältä kovempi kuin pinnalta ja hänen syvälläkulkeva pölkkynsä ennen tunsi sen tehon kuin nuo toiset. Hänen käsivartensa olivat niin sidotut, että hän vain kyynärpäätä myöten saattoi niitä vapaasti liikuttaa. Hän sai kuitenkin, hengästyksiin saakka ponnistellen, pujotelluksi itsensä toisen pölkyn taa — siksi ajoissa juuri, että näki tämänkin pölkyn imeytyvän pois hornan kuiluun ja itse taas joutuneensa kiertävän jonon ulkoreunalle.

Tällä kertaa Henderson ei tiennyt, nauroivatko partaaltakatsojat vai eivätkö hänen pelastuessaan halkeaman ohi. Hän tuumi epätoivoisesti, eikö keksisi jotakin vähemmän uuvuttavaa menetelmää. Vakaasti ja tahdissa, mutta kaiken voimansa takaa, hän huopasi sekä käsin että jaloin, kunnes hänen pölkkynsä melkein pysähtyi. Sitten hänelle onnistui ohi mennessä tavoittaa vielä muuan pölkky ja päästä sen taa. Tämän tapahtuessa hän taas oli kulkenut puolen kierrosta padan ympäri. Mutta jälleen hän epätoivoisella huopauksella sai pysäytetyksi itsensä ja tuota pikaa erinomaisen taitavilla tempuilla pujotelluksi vielä uuden pölkyn taa, niin että kun hän jälleen tuli halkeaman kohdalle, oli hänen ja kuoleman välillä kaksi pölkkyä. Ulompi näistä kuitenkin imeytyi tuota pikaa könkään kitaan, ikäänkuin olisi Hendersonin syvälläkulkevan pölkyn paino sen ulos työntänyt. Vaikka hän tunsi melkein nääntyvänsä uupumuksesta, huopasi hän kuitenkin yhä ja ohjaili ja pujotteli sisemmäksi, kunnes oli saanut kolme pölkkyriviä itsensä ja ulkoreunan väliin. Sitten hän puolisokeana ja veren kiehuessa korvissaan niin ääneensä, että tuskin kuuli putouksen pauhua, raukesi pölkylleen hervottomaksi ja rukoili, että voimat nopeaan virtaisivat takaisin hänen suoniinsa ja hermoihinsa.

Vasta kuin hän oli kulkenut vielä kahdesti padan ympäri ja vielä kahdesti nähnyt pölkyn työntyvän ulos aivan kyynärvartensa äärestä kuilun valkeihin hirmuihin syöstäkseen, Henderson jälleen ryhtyi työhön. Lyhyt, tahdon hallitsema lepo oli hetkeksi häntä virkistänyt. Hän oli nyt kylmäverinen, suunnitteli terävästi, säästeli taiten voimiaan. Viimeiseen sekuntiin hän aikoi taistella henkensä edestä, niin kauan kuin se oli mahdollista, toivoen yhä odottamatonta onnen sattumaa.

Kun enää oli vain yksi pölkky hänen ja kuoleman välillä, hän taas kulki halkeaman ohi ja näki sen ainoan pölkyn lähtevän ulos. Ollen aivan lähellä padan seinää hän koetti pidättää kulkuaan tarraamalla siihen kiinni vasemmalla kädellään ja jalallaan siitä jarruttamalla. Mutta kallion pinta oli kulunut niin sileäksi pyörteen ainaisesta hinkkauksesta, ettei näistä yrityksistä ollut paljoakaan apua. Ennenkuin hän huomasikaan hän jälleen oli kierroksen päättämäisillään ja vain mitä epätoivoisimmilla ponnistuksilla hän vielä kerran pelasti itsensä. Tällä kertaa ei siinä lähettyvillä ollut toista pölkkyä, jonka hän olisi voinut tavoittaa ja sysätä eteen omalle paikalleen. Hän ei muuta voinut kuin käsin ja jaloin soutaa ulospäin vetävää virtaa vastaan. Lähes minuutin tukki viipyi aivan aukon edessä kahden vaiheilla, virtauksen imiessä sen päätä ulospäin kääntymään ja Hendersonin soutaessa vastaan ei vain käsin ja jaloin, vaan myös jokaisella tahdon ja mielenlujuuden hitusella, mitä oli hänen ruumiissaan. Viimein hän tuuma tuumalta alkoi voittaa. Hänen pölkkynsä kulki surman portin ohi; ja hämärästi hän taas kuuli pauhun puhki saman ilkkuvan äänen.

Sivu päästyään Henderson jälleen rupesi huopaamaan — tyynemmin tällä kertaa — kunnes tuli muita pölkkyjä hänen kätensä ulottuviin ja hän saattoi pujotella vähäksi aikaa niiden taa turviin. Hän tuli pian pakostakin vakuutetuksi siitä, että jos hän ponnisteli vähän vähemmän kuin kaikella voimallaan, niin hän saattoi pitää puolensa ja aina pitää yhden pölkyn itsensä ja aukon välillä. Mutta samalla hän käsitti, että se, mikä nyt vaati hänen koko voimansa, tuota pikaa kävisi kerrassaan ylivoimaiseksi. Muuta neuvoa ei kuitenkaan ollut kuin yrittää ja yrittää. Ja niin hän jatkoi kiertokulkuaan kamalan tyynen, varman pyörteen keralla, ympäri ja ympäri, yhä ja yhä, ja joka kerta sulkien silmänsä, kun hänen viereisensä pölkky sukelsi könkääseen. Vähitellen hän sitten tunsi turtuvansa alati palaavan hirmun ja niiden välisen pidemmän odotuksen vaikutuksesta. Hänen täytyi uudella tuimalla voimanponnistuksella kannustaa itseään saattaakseen uudelleen vapaasti käyttää kykyjään. Vihaisesti hän otti kiinni pölkystä toisensa jälkeen vähääkään herkeämättä, kunnes hän, onnen jälleen kerran häntä suosittua, huomasi päässeensä jonojen sisä- eikä ulkoreunalle. Sitten hänen nopeasti sumentuvaan mieleensä iski uusi ajatus, ja hän kirosi itseään, kun ei ollut sitä ennen huomannut. Aivan pyörteen keskellä tietenkin täytyi olla jonkinmoinen tyyni kohta. Ankaran taistelun jälkeen hän sen saavutti ja sai kartetuksi, ettei kulkenut sen poikki. Hiljaa ja varovaisesti meloskellen hän pysytteli pölkkyään poikittain pyörteen navassa, johon oli ajautunut koko joukko lastuja ja ruuhkaa. Pölkky pyöri siinä keskustansa ympäri hitaasti, ylen hitaasti; ja muutaman sekunnin suloista lepoa saadakseen Henderson salli itsensä vaipua puolihorroksiin. Hänet havautti siitä äkillinen laukaus ja ison luodin räiskähdys pölkkyyn kolmisen tuuman päähän hänen päästään. Koprun järisevän pauhunkin läpi hän oli tuntevinaan oman ison colttinsa äänen; ja se ajatus, että se koettu ase nyt käännettiin häntä vastaan, täytti hänet lapsellisella raivolla. Päätään kohottamatta hän makasi ja kirosi, purren voimattomana hampaitaan. Muutaman sekunnin kuluttua tuli toinen laukaus, ja tällä kertaa luoti sattui pölkkyyn aivan hänen oikean olkansa eteen. Silloin hän älysi ja havahtui. Pichot osasi, mihin tahtoi. Tämä oli hänen ilmoituksensa, että Hendersonin oli taas ruvettava jonottamaan. Pyörteen navassa hän tuotti liian vähän huvia pyöveleilleen. Ajatus, että hän saisi luodin päähänsä, ei ollut häntä suurestikaan huolettanut — hänestä oli tuntunut, että se kaiken kaikkiaan olisi miltei lohdullista. Mutta se ajatus, että hän saisi luodin käsivarteensa, joka vain ottaisi häneltä työkyvyn ja jättäisi hänet avuttomana ulospäin menevän virtauksen armoille, se sai kauhun väristyksen käymään kautta ruumiin. Hän lähti taas soutamaan kaikin voimin, mitä hänellä vielä oli jäljellä, ja kuljetti pölkkynsä uudelleen kammon jonotukseen. Ne kehuvat huomautukset, joilla Pichot säesti tätä tekoa, kulkivat hänen korvainsa ohi kuulematta.

Näihin saakka oli pataan paistanut päivä täydellä terällään, eikä tuulen hengähdyskään ollut liikuttanut sen äyräillä seisovia puita. Mutta nyt vaipui äkillinen pimeys kaikkialle ja halkeamasta alkoi tulla tuimia oikullisia tuulenpuuskia, jotka auttoivat pölkkyjä pyörteessä pysymään. Henderson oli silloin jo niin vähällä pyörtyä uupumuksesta, että hänen järkensä menetti selkeytensä. Ainoastaan se kauhu, jota kuolonportti, raivoava putous, häälyvä vihmavaippa hänessä synnyttivät, pysyi edelleenkin selkeänä. Mutta kaikesta muusta hän alkoi sekaantua, niin että hän tuskin älysi sitäkään, kuinka aukosta tulevat kovat, vihmaa mukanaan tuovat vihurit häntä auttoivat. Hän souteli ja ohjaili ja pujotteli nyt sisemmässä jonossa pysyäkseen melkein koneellisesti. Kun äkkiä häikäisevä sinertävä leimaus kirkasti hänen ympärillään vallitsevan pimeyden ja ukkonen jyrähti kajahtelevan padan päällä räjäyksellä, joka voitti putouksenkin jyrinän, niin hän tuskin huomasi sitä. Kun taivas näytti aukeavan ja rankkasade kaatui maahan tuulen kanssa, joka melkein puhalsi sen vaakasuoraan, niin ei se tehnyt hänelle eroa. Hän jatkoi tylsällä mielellä souteluaan, välittämättä pölkyistä, jotka puskivat häntä olkapäihin.

Mutta Puna-Pichot ja Mitchell eivät suinkaan olleet välinpitämättömiä tästä ankarasta myrskystä, joka taivutti padan äyräällä puut melkein maata myöden. Muutaman kymmenen sylen päässä putouksen liepeestä heillä oli sievoinen pakopaikka, josta he samalla saattoivat väijyä. Se oli mökki, joka oli rakennettu kuilun seinämän komeroon ja johon pääsi vain kapeata, helposti puolustettavaa polkua. Rajuilman puhjetessa Pichot hyppäsi pystyyn.

»Mennään takaisin läpeemme», hän huusi seurakumppanilleen, kopauttaen perät piipustaan. »Me näemme sieltä yhtä hyvin kuin täältäkin, kuinka aarteemme koskea laskee, sittenkuin hänen aikansa tulee.»

Pichot kulki edellä soutavien, viuhuvien puitten keskitse, ja Mitchell tuli perässä, vastaan muristen, mutta totellen. Mutta Henderson, melkein tiedottomana pölkyllään luonnonvoimien riehunassa, ei tiennyt mitään heidän lähdöstään.

Tuskin oli kulunut paria minuuttia heidän lähdöstään, kun viuhtovien koivujen välistä kurkisti märät pienet tummat kasvot, joille mustat hiussuortuvat olivat kiinni liivautuneet, vilkaisten sitten hätääntyneesti pataan. Tyttö näki Hendersonin pölkyllään aivan melkein rannassa kiinni ja kaukana kammottavasta aukosta, ja hänen metsäläissilmiinsä tuli kauhun sijasta sanomattoman lohdutuksen ilme. Kasvot nyt katosivat; mutta tuossa tuokiossa ilmestyi paljassäärinen lapsi, kantaen keksiä, jonka Pichot oli nakannut pensaihin. Välittämättä roiskuvasta sateesta ja tuimista vihureista, jotka pieksivät kotokutoista hametta polvia vasten, tyttö ketterästi kapusi kalliorinteen alle pykälälle, jolla Pichot oli seisonut. Huolellisesti ruumistaan tukien hän kurotti keksillään, jota hän näytti osaavan hyvin käyttää, niin lapsi kuin olikin.

Henderson alkoi juuri toipua horrostilastaan ja kiinnittää huomiotaan myrskyn vimmaan, kun hän tunsi, että terävä esine iski pölkkyyn jalkopäähän. Hän älysi, että se oli keksin isku ja halveksivalla inholla ihmetteli, mitä Pichot nyt mahtoi hänestä tahtoa. Hän tunsi, kuinka pölkkyä kiskottiin taapäin ja sitten pidätettiin padan sileässä seinässä kiinni. Samassa hänen siteitäänkin ruvettiin leikkaamaan, mutta suurella vaivalla, ikäänkuin pienellä veitsellä ja heikoin käsin. Sitten hän näki kädet, jotka olivat pienet, ruskeat ja karkeat, ja ihmetykseen ja hellyyteen sulaen käsitti, että vanhan Baisleyn »Sissi» jonkun ihmeen kautta oli tullut häntä pelastamaan. Muutaman sekunnin kuluttua köydet katkesivat ja Henderson pääsi kohottamaan itseään, nähdäkseen lapsen kumartuvan hänen puoleensa, silmät tuskallisesta ihailusta loistaen.

»Sissi!» vapautettu huudahti. »Sinäkö!»

»Voi, herra Henderson, tulkaa pian!» tyttö huohotti. »Ne voivat palata takaisin millä hetkellä vain.» Ja tarttuen hänen olkapäihinsä kiinni tyttö koetti kaikki voimansa ponnistaen kiskaista hänet rannalle. Mutta Hendersonia ei tarvinnut kehoittaa. Palanneen toivon keralla tulvi elämäkin takaisin hänen hermoihinsa ja jäseniinsä; ja melkein yhtä lyhyessä ajassa, kuin tarvitsemme sen sanoaksemme, molemmat rinnakkain juoksivat padan reunalle ja syöksyivät huojuvain puitten peittoon.

Tuskin he olivat päässeet piiloon, kun Henderson muisti rihlansa ja hiipi takaisin sitä noutamaan. Vihamiehet eivät olleet sitä huomanneet. Se oli kaatunut sammaleen, mutta hyvin öljytty tarkkatekoinen pesä oli suojellut patruunia kastumiselta. Tämä ase kädessään Henderson jälleen tunsi olevansa tilanteen herra. Väsymys ja pelko jäivät ja yksi ajatus valtasi hänet kokonaan. Hän aikoi tehdä tilinsä Puna-Pichotin kanssa nyt kohta, samassa paikassa, jossa hänelle oli opetettu pelkäämisen kamala läksy. Hän ei enää voinut tuntea itseään oikeaksi mieheksi, ellei hän ennen auringonlaskua selvittänyt tätä asiaa.

Sade ja tuuli alkoivat asettua; salamat olivat enää vain kaameata hehkua joen takaisilla kukkuloilla; eikä ukkosen jyrinä enää kuulunut koprun pauhulta. Sukkelaan Henderson teki suunnitelmansa. Sitten hän kääntyi Sissin puoleen, joka vaieten ja liikahtamatta seisoi aivan hänen rinnallaan, aroin katsein kuin takaa-ajettu hirvas väjyen polkua, jota pitkin Puna-Pichotin piti palata. Sydämessään hän pelkäsi joka hetkeä, minkä Henderson viipyi tässä vaaran piirissä. Mutta niin rohkea hän ei ollut, että olisi mitään ehdottanut.

Henderson äkkiä kääntyi hänen puoleensa ja laski käsivartensa hänen pienien olkapäittensä ympäri.

»Sinä pelastit henkeni, tyttöseni!» hän lausui hiljaa. »Mistä ihmeestä sinä saatoit tietää, että minä olin tuossa kadotuksessa?»

»Minä tiesin, että te se olitte, kun minä näin Puna-Pichotin ja Lutu-Mitchellin jälkiä seuraavan», vastasi lapsi, polkua pitkin yhä katsellen, ikäänkuin olisi hänen asiansa ollut pitää huolta siitä, ettei Hendersonin kimppuun päästy äkkiarvaamatta. »Minä tiesin, että te se olitte, herra Henderson, ja minä seurasin heitä; ja voi, minä näin kaikki, minä näin kaikki, ja minä olin kuolla, kun minulla ei ollut pyssyä. Mutta minä olisin jonakin päivänä tappanut kummankin, se on vissi, jolleivät — jolleivät ne olisi menneet pois! Mutta ne tulevat hyvin pian takaisin.»

Henderson kumartui ja suuteli tytön märkää mustaa päätä, sanoen: »Jumala siunatkoon sinua, lapsukainen! Sinä ja minä olemme nyt tämän jälkeen ainaiset ystävät!»

Lapsen kasvot lensivät punaisiksi hänen suudellessaan ja sekunnin ajaksi unohtaen väijyä polkua tyttö kohotti hehkuvat silmänsä hänen silmiään kohti. Mutta Henderson jo katseli toiseen suuntaan.

»Tule mukaan», hän kuiskasi. »Tämä ei nyt vielä ole sinulle ja minulle terveellinen paikka.»

Tehden varovaisen kierroksen taajan alusmetsän läpi, nopeaan ja hiljaa kuin kaksi villikissaa, tämä omituinen pari piiloutui taajaan pensaikkoon sen polun viereen, jota Pichotin ja Mitchellin piti palata padan reunalle. Varmaan väijytykseen päästyään Henderson laski kätensä varmasti lapsen käsivarrelle, lepuuttaen sitä siinä pari kolme sekuntia vaitiolon merkiksi.

Minuutti toisensa jälkeen kului jännitetyssä hiljaisuudessa. Vihdoin lapsi, jonka korvat olivat vielä tarkemmat kuin Hendersonin, vetäisi ja pidätti henkeään ja katsoi toveriaan kasvoihin. Henderson ymmärsi; ja hänen joka lihaksensa jäykistyi. Hetkisen kuluttua hänkin kuuli nopeaan lähestyvien askelien töminää. Sitten Pichot kulki sivu rennoin askelin ja Mitchell tottelevaisena kämpi hänen perässään.

Henderson kohotti rihlansa puolitiehen ja hänen kasvonsa kävivät harmaiksi ja kylmiksi kuin teräs. Mutta hänen luonnolleen ei sopinut ampua takaapäin edes Puna-Pichotia. Molempien roistojen käytös osoitti selvään, etteivät he vähääkään epäilleet, miten asiat olivat kääntyneet. Henderson tietysti vielä oli padassa pölkkynsä selässä, se oli heistä yhtä selvää, kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, ellei hän nimittäin jo ollut hornankattilaan suistunut. Kun he olivat tulleet sen partaalle, astui Henderson polulle heidän taakseen, pyssy valmiina poskella kuin ansa-ampujan.

Kun Pichot aivan partaalle tultuaan katseli alas pataan ja huomasi, ettei hänen uhrinsa enää ollutkaan siellä, kääntyi hän Mitchellin puoleen samalla sekä voitonriemusta että pettymyksestä hymyillen.

Mutta samassa hymy jähmettyikin hänen kasvoilleen. Oli kuin olisi hän tuntenut Hendersonin kylmän, harmaan katseen niskassaan. Epäilemättä välähti joku varoitus tuolle salaperäiselle kuudennelle aistille, joka joskus näyttää olevan erämaan kansalla, sekä ihmisillä että eläimillä. Hän kääntyi ympäri kuin leimaus ja revolveri näytti itsestään hyppäävän käteen hänen vyöstään samalla liikkeellä. Mutta samassa sekunnin murto-osassa, jona hänen silmänsä kohtasivat Hendersonin, kohtasivat ne myös Hendersonin rihlan tulen tuiskahduksen — ja sitten pimeyden. Maahan lyyhistyessään Pichotin ruumis suistui partaalta Mustan veden pataan ja putosi poikittain kahden rataansa kiertävän pölkyn päälle. Mitchell oli kohottanut molemmat kätensä ilmaan samalla kun Pichot kaatui, hän kun paikalla älysi, että se oli ainoa keino välttää johtajan kohtalo.

Vilkaus Hendersonin kasvoihin kuitenkin riitti hänelle vakuuttamaan, ettei hänen tilejään selvitettäisi siinä samassa, ja yrmeästi hän jäykisti paksun leukansa. Sitten hänen silmänsä vaelsivat pataan, seuraten johtajaansa, jota hän tavallaan oli rakastanut, jos hän yleensä oli ketään tai mitään rakastanut. Lumottuna hänen katseensa seurasivat molempia pölkkyjä, niiden ympäri kulkiessa, Pichotin hervoton ruumis selässään poikittain reuskottaen, kasvot taivasta kohti. Ne saapuivat aukolle, kääntyivät ja syöksyivät edelleen raivoisaan putoukseen, ja kauhistuksen mörähdys pääsi »Ludun» huulilta. Siitä Henderson tiesi, mitä oli tapahtunut, ja syvästi hän halveksi itseänsä, kun mieleen muistuvan pelon kouristus pöyristytti hänen sydäntään. Mutta ei hänen äänessään sen enempää kuin kasvoissaankaan huomannut siitä mitään.

»Lähdetäänpäs nyt, Mitchell!» hän sanoi reippaasti. »Minun on kiire. Astupa edelle ja pidä varasi, että molemmat kätesi pysyvät selvinä ilmassa, muutoin säästät maalta hirttonuoran hinnan. No, mars matkaan.»

Hän astui syrjään, Sissi vieressään, antaakseen rosvolle tilaa. Kun Mitchell kulki ohi, molemmat kädet suorina ilmassa, leimahti raivoisa tuli hänen kolkkoihin silmiinsä, ja hän oli vähällä syöksyä kuin susi vangitsijansa kurkkuun kiinni. Mutta Hendersonin katse oli kylmä ja vakaa ja rihla ojennettu. Päähänpisto sammui pedon juroihin suoniin. Mutta Sissin huomatessaan hän äkkiä älysi, että tämä se oli saanut kaiken tämän aikaan. Hänen mustat kasvonsa ärähtivät lapselle kuin henkeänsä puolustavan suden, syytäen tolkuttoman kirouksen, joka oli kamalampi kuin mitkään sanat. Väristen lapsi pujahti Hendersonin selän taa ja kätki kasvonsa.

»Älä säikähdä häntä, tyttöseni, älä vähäistäkään», sanoi Henderson rauhallisesti. »Hän ei tee tässä maailmassa enää kenellekään pahaa. Ja minä hankin isällesi paikan jossakin Greensvillen seuduilla, otan apulaisekseni — sillä minä en saisi yöllä unta, jos tietäisin sinun yhä juoksentelevan tuon helvetin kuopan likettyvillä!»

TALVEN RAUTAINEN REUNA.

Lehtien syysihanuus oli mennyt; lumen ihanuus ei ollut vielä tullut; ja purevan pakkasen lyömänä maailma oli harmaa kuin teräs. Metsälampareet olivat jäässä, mustina, kiiltävinä ja lasimaisina. Kynnetyillä pelloilla olivat viilut, laidunmailla rikkisotketut mättäät, ylämaan kiertelevällä tiellä raitti kova kuin rauta, helkkyen kavioissa. Äänettömät paljaat metsät, joita pohjoisen kalsea viima häälytteli, olivat kuin elämän hylkäämät.

Äkkiä kuului keveätä tupsahtelua ja hauraitten lehtien rapinaa; ja joutilas jänö loikki sivu, ilmeisestikin ilman erikoista asiaa. Heti näiden äänien kuuluessa oli vanhan vaahteran juuren alta reiästään ilmestynyt pieni ruosteenkarvainen pää, ulospullistuvine, isoine kirkkaine silmineen. Nämä kirkkaat silmät olivat paikalla huomanneet jänön ja kurkistelivat nyt huolestuneina joka suunnalle nähdäkseen, oliko vihollista tulossa. Ei näkynyt vaaraa minkäänlaista.

Jänö pysähtyi parin kolmen jalan päähän reiästä, vaahteran alle, nousi istumaan kuin kerjätäkseen, heilutteli suuria korviaan puoleen ja toiseen ja mulkoili ympärilleen uteliaasti hupsuine muljosilmineen. Noustessaan istumaan se tunsi valkoisen villahäntätypykkänsä alla jotakin kovaa, joka ei ollut kivi, ja laskeutui paikalla takaisin neljälle jalalleen asiaa perätäkseen. Kuonollaan lehtiä kaahien ja etukäpälillään kuopien se keksi kasan pyökin terhoja ja alkoi niitä haistella. Mutta aivan samassa pyörähti vaahteran alta reiästään punaorava kimakasti sättiä räkättäen ja uhkasi aivan lentää ison hyvänluontoisen tunkeilijan silmille. Säikähtyneenä ja hämillään tästä kovin äänekkäästä väliintulosta jänö loikki pois kellastuneitten lehtien poikki ja katosi metsän hylättyihin, harmaihin holveihin.

Äänettömyys oli nyt perusteellisesti häiritty. Kirkuen ja sättien kuin hermokohtauksessa, pitkää häntäänsä katkonaisesti nytkäytellen ja kutsuen elottoman erämaan todistamaan, kuinka typerä tunkeilija oli paljastanut hänen aarteensa, kiukustunut orava karkasi runkoa ylös ja alas ainakin kaksi minuuttia. Lauhdutettuaan kiukkuaan hieman tällä rajulla tunteenpurkauksella se sitten ryhtyi kokoamaan hajoitettuja terhoja ja viemään niitä toiseen, varmempaan talteen.

Mukavuudesta se ei paljoa piitannut tässä hommassa, ajanhukasta se ei näyttänyt välittävän vähääkään. Osan terhoista se vei viidenkymmenen askelen päähän suuren jalavan juurelle, tupaten ne yksitellen huolellisesti ja lujaan kaarnan rakoihin. Toiset se kantoi vastakkaiseen suuntaan, sen aukean reunaan, josta tie kulki sivu. Nämä se kätki kiven alle, jotta ohikulkijat kyllä saattoivat niiden päälle astua, mutta eivät osanneet aavistaakaan, mikä aarre heidän jalkainsa alla oli. Sen näitä puuhaillessa astua laahusti siitä sivu vanha maamies, nenä punaisena kirpeästä, tuimasta pakkasesta, raskaat saappaat kolisten jäätyneellä tiellä. Aidan seipäälle nousten orava tervehti häntä viheltävällä ja räkättävällä haukkumatulvalla; ja ymmärtämättä oravien kieltä ukko melkein kadehtien mutisi itsekseen: »Kumma, kun nuo oravat ovat niin hyvällä päällä, vaikk' on tämmöinen ilma.» Väsymätön pikku eläin seurasi häntä aidan selkää juosten ehkä puolensataa syltä, saatellen häntä pois omilta mailtaan ja kehoittaen häntä olemaan vasta tulematta, ja palasi sitten työhönsä kovin koppavana. Kun kaikki terhot taas olivat kunnolla kätkössä, paria kolmea lukuun ottamatta, kantoi se nämä kannon päähän lähelle vaahteran koloa ja rupesi murkinoimaan. Kannolta oli hyvä näköala joka puolelle; ja siinä istuessaan, terho pienissä käsimäisissä sukkelissa etukäpälissään, se säteilevin silmin vahti joka polkua, jota vihollinen ehkä saattoi lähestyä.

Syönnin lopetettuaan ja korvansa kynsittyään, sekä kahdesti ympäri hypähdettyyn kannon päällä, ikäänkuin täynnään oikkuilevia vietereitä, se ilmaisi mielihyvänsä pitkällä värisevällä tshirr-r-rillä ja aikoi palata reikäänsä vaahteran tyvelle. Mutta aivan ovella se muutti mieltään. Sipsutteli sinne tänne ilman huomattavaa syytä, hyppeli maata pitkin suurelle jalavalle, juoksi suoraan ylös sen pitkää runkoa ja katosi risukimppuun, joka oli latvaoksien seassa.

Tämä risukimppu oli hylätty variksen pesä, jonka orava, yhteen asumukseen tyytymättä, oli sovittanut omiin yksityisiin tarpeisiinsa. Se oli paljon parantanut variksien rakennusta, varustanut pesälle oksista ja sammalesta tiiviin katon ja sisustanut sen kodikkaaksi hienolla kuivalla heinällä ja ketrinkaarnan pehmeillä säikeillä. Tässä turvallisessa ja hiljalleen häälyvässä tyyssijassa, korkealla väijyvistä ketuista, se hommainsa päälle koukistui nukkumaan.

Se nukkui makeasti, mutta ei kauan; sillä punaoravalla on aina jotakin hommaa mielessään. Vajaan puolen tunnin kuluttua se jälleen pujahti ulos kovin kiihtyneenä, hyppi oksalta oksalle, kunnes oli monen sylen päässä omasta puustaan ja puhkesi sitten kiukkuiseen rupatukseen. Se oli mahtanut nähdä unta, että joku oli käynyt hänen varastojaan rosvoamassa, sillä nyt se intoillen juoksi piilopaikasta toiseen ja tutki kaikki epäluuloisena; kun niitä oli puoleen sataan, niin eivät ne olleet niinkään käden käänteessä tarkastellut; mutta vasta kuin se oli jokaisella käynyt, näytti se tyytyvän. Sitten se suuttui ylenmäärin ja sätti ja parpatti, ikäänkuin olisi joku koettanut pitää sitä narrinaan. Että se todella olikin ollut narri, se tuskin milloinkaan juolahti sen luottavaan ja itsekylläiseen pikku päähän.

Antaessaan näin valtaa meluisille tunteenpurkauksilleen se istui ruokakantonsa päässä. Äkkiä se näki näyn, joka sai sen vaikenemaan kuin seinä ja sekunnin ajaksi jähmettymään kiveksi. Muutaman askeleen päässä vain oli portimo, joka hiipi sitä kohti kuin turmantuova valojuova. Mutta vain sekunnin ajan orava viivytteli. Sitten sen kyvyt palasivat ja kautta ilman ponnahtaen se iski kiinni vaahteran runkoon ja syöksyi oksain sekaan.

Yhtä sukkelaan portimo tuli perässä, nälkäisenä, verenhimoisena, hellittämättä seuraten jälkiä. Mielettömän pelon vallassa kuolemanvaaran äkillisyydestä orava juoksi puuhun liian korkealle ja oli vähällä joutua umpimutkaan. Kun oksat olivat niin heikot, ei ollut mahdollista hypätä toiseen puuhun. Huomatessaan tämän erehdyksen se päästi kauhun rääkäyksen ja hyppäsi sitten hurjasti aivan vihollisensa pään yli ja onnekseen tapasi paljon alemman oksan ulkopään. Paikalla mielensä malttaen se ponnahti toiseen puuhun ja siitä yhä toiseen ja toiseen. Sitten se, kauhistuksesta pikemminkin kuin uupumuksesta hengästyneenä, vavisten kyyristyi oksan taa ja odotti.

Portimo seurasi hitaammin, mutta hellittämättä kuin kuolema. Se ei ollut yhtä sukkela oksalta oksalle hyppäämään kuin vainoamansa saalis, mutta se oli itsepintainen. Tuskin oli minuuttiakaan kulunut, ennenkuin se jo oli hajua myöden nousemassa siihen puuhun, johon orava oli piiloutunut; ja taas orava syöksyi epätoivoiseen pakoonsa. Kahdesti tämä sama vielä uudistui ja orava yhä enemmän kauhusta lamautui, sen hermot ja lihakset yhä enemmän herpaantuivat. Sitten järki kerrassaan pakeni sen aivokopasta. Se pakeni suoraa päätä jalavaansa ja kiirehti pesäänsä, joka oli sen huojuvassa latvassa. Portimo juoksi notkeasti ylös puun rosoista runkoa, hyvin tietäen, että takaa-ajo nyt oli päättynyt. Tästä umpimutkasta oravan oli mahdoton paeta.

Mutta oikullisesti kohtalo sekaantuu luonnonlasten elämään. Sitä näyttävät huvittavan odottamattomat ratkaisut. Oravan väristessä pimeässä pesässään ja portimon mistään välittämättä juostessa ylös oksatonta tyveä, tuntien jo lämpöisen veren esimakua kurkussaan, huomasi riistaaetsivä haukka odottamansa hetken tulleen. Haukkakin oli seurannut tätä tuimaa ajometsästystä, mutta välissä olevat oksat olivat aina tehneet tyhjiksi sen aikeet. Nyt se sukelsi alas ja iski. Kuin teräs sen kynnet kouristivat. Vastustamattomalla voimalla puun rungosta irti temmattuna kynsissä vääntelevä portimo jo oli matkalla haukan pitoihin. Kun orava vihdoin huomasi, että uhkaava kuolema tavalla tai toisella oli tullut vältetyksi, lähti se pesästään ja koetti heikosti rupattaa voittonsa kunniaksi.

SYVYYDEN SATIMESSA.

Putousten jyrinä, koskien keveämpi ja korkeampi kohina oli viimeinkin kuollut metsän sankan seinän taa, kun Barnes laaksoa pitkin tunkeutui myötämaahan. Tyynessä alusmetsässä oli tukahuttavan kuuma ja kiehui hyönteisiä. Hän päätti uudelleen palata jokirantaan, toivoen sen luonteen jo muuttuneen avoimemmaksi ja helpommaksi kulkea. Tunkeutuen sivulle vasemmalle kädelle hän tuota pikaa näki synkän vihannuuden edessään vaalenevan. Sinitaivasta ja kultaista valoa näkyi yhä alempaa harvenevien puitten läpi ja sitten kareettoman veden kiiltoa. Hän lähestyi nyt äyrästä; ja alusmetsä kun oli joka puolella niin sankkaa, alkoi hän astua varovammin.

Yht'äkkiä hän tunsi jalkainsa vajoavan; ja hänen edestään sakea pensaspeitto kallistui alas kuin ankaran vihurin taivuttamana. Hätääntyneenä hän kahden käden kävi kiinni kummankin puolen pensaihin ja näreihin; mutta ne antoivat kaikki perään. Lehtien ja sokaisevain, kasvoja piiskaavain oksien sotkussa hän vaipui alas, alussa hitaasti, siltä tuntui, koska hänellä oli aikaa ajatella paljon asioita sydämen kurkkuun hytkähtäessä. Sujahtaen kevyempien putouskumppaniensa, pensaitten läpi ja yhä kouristaen kovaan niitä, joista oli kiinni saanut, hän jalat edellä pulahti mustaan veteen.

Vesi oli syvää ja kylmää. Barnes putosi suoraan, aivan upoksiin kurkkua kurovalla korahduksella. Hänen jalkansa sysäsivät melko kovaan jotakin sotkuista myötäävää risua, joka taas ponnahdutti häntä ylöspäin. Pää pulpahti vedestä vaahdon, lehtien ja ruuhkan keskeltä; ja sylkien vettä suustaan hän taas ahmaisi keuhkonsa täyteen ilmaa. Mutta ennenkuin hän vielä ennätti selvittää silmiään ja sieraimiaan, taikka mieltään malttaa, veti häntä taas jokin salakähmää syvyyteen. Ja kauhusta jähmettyen hän älysi tarttuneensa jalastaan kiinni.

Voimallisena uimarina Barnes väkevästi tempoi vettä käsivarsillaan ja pullahti taas äkkiä pinnalle, kohoten vedestä hartioitaan myöten. Mutta sitä rajummin se taas tempasi hänet takaisin, hänen epätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta, ennenkuin hän oli ennättänyt edes keuhkojaan tyhjentää ja uudelleen henkeä vetää. Tällä kertaa pelästys vaikutti häneen selvittävästi, välähdyttäen aseman vaaran yht'äkkiä hänen säikähtyneen mielensä tietoisuuteen. Julmalla tahdonponnistuksella hän lakkasi tepastelemasta ja tyytyi vain hiljalleen käsin soutelemaan, pystyssä pysyäkseen. Tällä kertaa hän nousi pinnalle hiljemmin, jääden leukaa myöten veteen. Hänen huulillaan hääri vaahtoa, ruuhkaa ja pientä karetta ja päivänpaiste läikkyi hämmentävästi hänen vettävaluviin silmiinsä; mutta hän sai vetäistyksi keuhkonsa täyteen ilmaa, ennenkuin taas painui veden alle.

Soudellen nyt varovasti hän taas nousi veden pintaan ja kätensä levittäen saattoi ylläpitää epävarmaa tasapainoa, suu juuri ja juuri veden pinnan yläpuolella, kun hän taivutti päätään hyvän matkaa taapäin. Pysytellen aivan hiljaa hän selvitteli hämmentynyttä mieltään ja antoi häiriytyneen veden tyyntyä.

Hän oli syvässä tyvenessä poukamassa, johon tuskin tunkeutui ainoakaan pyörre. Kymmenisen askelta kauempana rannasta valtavuo hitaasti vieri edelleen, ikäänkuin uupuneena putousten ja koskien riehunasta. Lehtevästä rannasta pisti virtaan poikittain pieni hiekkasärkkä, joka kultaisena loisti päivänpaisteessa. Ei vastavirtaan sen enempää kuin myötävirtaankaan näkynyt, mikäli hänen kovin rajoitettu näköpiirinsä salli selvittää, mitään muuta kuin tiheitä virran päälle riippuvia oksia ja unteloa virtaa. Hyvin varovasti hän käänsi päätään — vaikkapa vesi nousikin huulien yli hänen niin tehdessään — ja näki takanaan juuri mitä oli odottanutkin näkevänsä. Korkeassa, melkein äkkijyrkässä äyräässä näkyi kirkkaan veres, punertava repeämä, maa oli siitä paikasta lohjennut ja suistunut jokeen hänen painonsa alla.

Aivan hänen kätensä ulottuvissa oli puoleksi veteen vajonneen nuoren poppelin paksu lehtevä latva, juuret ilmeisestikin vielä törmässä kiinni. Varovasti hän tarttui siihen kiinni ja koetteli sitä, toivoen sen kestävän hänen vetäistä itsensä irti. Mutta se myötäsi paikalla hänen kiinni käydessään. Ja tämä pieni tasapainon häiritseminen painoi hänen päänsä taas veden alle.

Barnesille tämä tuotti pettymyksen, mutta nyt hän täydelleen hallitsi mieltään. Tuokiossa hän taas sai asettuneeksi ainoaan asentoon, joka salli vapaasti hengittää. Aurinko paahtoi polttavasti hänen päälakeaan, ja varovasti hän veti puoleensa poppelin tuuhean latvan semmoiseen asentoon, että se häntä varjosti. Sen juuret kun olivat vielä maassa kiinni, ei se pyrkinyt pois uimaan ja hylkäämään hätääntynyttä miestä.

Hetkisen ajatus ja vapaan jalan varovainen tunnustelu riitti vakuuttamaan Barnes'ille, kokeneelle metsänkävijälle, ettei ansa, johon hän oli tarttunut, voinut olla muuta kuin jonkun varhaisemman repeämän johdosta jokeen sortuneen puun yhteenpunoutuneiden oksien tai juurien muodostama päläs. Sielunsa silmillä hän oli selvään näkevinään sen pimeässä syvyydessä, jossa hänen jalkansa oli kiinni — vettyneen, ruskeanvihertävän, limaisen, hellittämättömän silmukan, joka oli sen verran auennut, että oli pälkääseensä ottanut hänen jäsen-parkansa, mutta sitten käynyt hänen nilkkaansa kiinni kuin saukonrautain sangat. Hän selvään tunsi, kuinka tämä paula hellittämättömän itsepäisesti, vaikka tuskattomasti, piti pihdissään hänen nilkkataivettaan. Kun hän asiaa punnitsi, lohdutti häntä se, että näkymätön vangitsija oli jonkun verran myödännyt sekä itseensä että pois päin. Tämä joustavuus osoitti, että joko olivat ne pari kiinnipitävää oksaa siksi hoikkia, että ne taipuivat, taikka oli vedenalainen puu itse pieni, eikä kovin lujaan pohjaan juuttunut. Hän senvuoksi päätti kylläkin helposti irti pääsevänsä, kunhan rupeaisi kylmäverisesti ja järjestelmällisesti yrittämään.

Henkeään pitkään vetäen hän upotti päänsä veteen ja katsoi alas pihkanruskeaan läpikuultavaan pimeyteen. Ulomman virtauksen pyörteistä sattui sinne pieniä väreileviä, väänteleviä kirkkaampia valonvälähdyksiä. Barnes ei voinut nähdä haudan pohjaan asti, se ilmeisestikin oli sangen syvä; mutta hän näki aivan selvään sen osan vedenalaisesta puusta, jonka oksiin hänen jalkansa oli sekaantunut. Hohtava kultainen säde sattui juuri siihen kohtaan, jossa hänen jalkansa nilkkaa myöten katosi kahden jykevän kaaren väliin, ikäänkuin limaisen ruskean touvin tai jämeän käärmeen muodostamiin pitimiin.

Epäilemättä se oli sangen ilkeän näköinen ansa; ja Barnesin täytyi arvelematta tunnustaa, että hän oli pahassa pälkähässä. Hän kohotti kasvonsa veden päälle, vakaannutti varovasti asentonsa ja hengitti muutaman minuutin sysään ja rauhallisesti, kooten voimia nopeaan, voimalliseen ponnistukseen. Täyttäen sitten keuhkonsa vain kohtuullisesti, ponnistuksen paremmin kestääkseen, hän äkkiä kumartui alas, syvälle keltaiseen hämäryyteen ja alkoi kaikin voimin reutoa mutaisia oksanmutkia, saadakseen ne eroamaan. Vähän ne liestyivät, mutta eivät niin paljoa, että tarttunut jalka olisi irti päässyt. Tuokiossa hänen taas oli nostettava päänsä pinnalle hengittääkseen.

Muutaman minuutin levättyään hän taas uudisti tukehduttavan yrityksensä, mutta nytkin turhaan. Sen verran hän saattoi liikuttaa ansansa sankoja, että sai toivoa, mutta ei sen vertaa, että olisi irti päässyt. Kerran toisensa jälkeen hän yritti, kerran toisensa jälkeen yritys petti, juurikuin hän luuli sen menestyvän. Viimein hänen täytyi hetkeksi myöntää tappionsa, ja nyt hän oli niin uupunut, että tuskin jaksoi pitää suutaan veden päällä. Vetäen alas kankeahkon pystyn poppelin oksan hän puri siihen hampain kiinni pysyäkseen pystyssä sen aikaa, kuin lepuutti käsivarsiaan. Tämä oli lepoa sekä hermoille että lihaksille, se kun tuki tasapainoa, joka oli hengityksen ehtona.

Hänen siinä itseään kiikuttaessa ja pohtiessa, puolisen tuumaa vain hukkumisen yläpuolella, selveni tilanteen toivottomuus hänelle kammottavassa alastomuudessaan. Kuinka päiväpaisteiselta, lämpöiseltä ja turvalliselta metsän vihanta maailma ylt'ympärinsä näytti hänen metsätieteiselle silmälleen! Ei ääntäkään kuulunut, joka olisi häirinnyt erämaan lempeätä tyyneyttä, paitsi silloin tällöin hitaan vuolteen salamyhkäinen kohahdus, näkymättömän tiaisen suloisen rattoisa tsikkä-dii-dii, taikka taivaannavan hehkuvasta sinestä liitelevän kalasääsken kiperä kiljuna. Barnesista tuo maailma oli niin turvallista, ystävällistä, olihan se ollut hänen läheisin hyvin ymmärretty uskottunsa pienestä pojasta pitäen. Mutta nyt se ilmeisestikin oli lopun lopuksi kääntynyt kavalaksi petturiksi, aikoen nyt tuhota hänet yhtä armottomasti kuin polttavin hieta-aavikko tai lumimyrskyn suomima jääkenttä. Sanaton raivo syttyi äkkiä hänen joka suonessaan — joka olikin hyvä, sillä lähteistä lähteneen virran kylmyys oli alkanut varkain tunnustella hänen sydäntään. Pieni hento, haaleansininen perho, kuin talvivihreän hengen saanut terälehti, lentää lepatteli Barnesin tuimain, ylöspäin kääntyneitten kasvojen yli ja karkeloi iloisesti poikki hohtavan veden, päiväliekkosessa iloiten. Sattui karkeloidessaan laskemaan hiuskarvan verran liian alas. Petollinen kirkas pinta tarttui siihen kiinni, pidätti sen; ja niin sen täytyi lähteä sen mukaan, avuttomana ja hämmentyneenä taistellen tätä äkkiarvaamatonta kohtaloa vastaan. Barnesin vielä nähdessä sen nousi vedestä suuri taimen ja nieli sen suuhunsa. Barnesin riutuneissa silmissä oli sen kohtalo pienoiskuva hänen kohtalostaan.

Mutta metsänkävijän luonto ei myöntänyt ihmisen sen enempää kuin kohtalonkaan itseään voittaneen, niin kauan kuin aivokopassa oli kipinäkään tahtoa ylläpitämässä. Hän alkoi nyt katseillaan etsiä poppelin vesasta siksi vankkaa oksaa, että se olisi pätenyt vivuksi. Saisi vain käteensä vankanlaisen karahkan, hän arveli, niin ehkäpä sillä voisi keinotella satimen sangat auki ja päästää jalan pälkähästä. Vihdoin hän keksikin oksan, jonka hän arveli pätevän. Hän aikoi juuri kurottaa kätensä ja taittaa sen irti, kun hänen korvaansa joen takaa alusmetsästä kantautui pieni risahdus.

Metsämiehen vaisto piti häntä hiljaa, samalla kuin hän käänsi sitä kohti silmänsä. Tiheässä lehvistössä näkyi huisketta, joka eteni rantaa pitkin myötävirtaan, mutta hänen oli mahdoton erottaa, mikä sen sai aikaan. Hän veti varovasti alas lehtevän poppelin oksaa, kunnes se täydelleen peitti hänet, ja katsoi sitten jokea pitkin vastavirtaan, mitä näkymätön matkamies mahtoi seurata.

Mahdottoman suuri lohi, joka oli turhaan koettanut hyppiä putousten päälle, ujui nyt ruhjottuna, haavoissaan ja maha ilmassa virran mukana Barnesin puolta ja aivan hänen ohitseen. Heikko pyörre sai sen valtoihinsa ja kuljetti sen poukamaan. Hiljalleen se ajeli Barnesin kätkettyjä kasvoja kohti. Se pysähtyi poppeliin viimeisen elonkipinän sammuessa suurten veripunaisten kidusten väreilyyn.

Barnes käsitti nyt, mikä näkymätön liikkuja se rannalla seurasi kuolevan lohen menoa. Hän ei vähääkään hämmästynyt, kun kellertävälle hiekkasärkälle ilmestyi suuri musta karhu, seisahtuen siihen joen poikki katsomaan. Se näytti katsovan suoraan Barnesin vedenpinnalla taivasta kohti käännettyihin kasvoihin. Mutta Barnes tiesi, että se silmäili kuolleeseen loheen. Hänen sydäntään hytkäytti äkillinen toivonvälähdys, aivoihin juolahti ihmeellinen pelastuksen mahdollisuus. Tuossahan oli hänen pelastajansa — vaikka kieltämättä vaarallinen — metsän tutkimattomien kohtalon oikkujen lähettämä. Hän taivutti vielä toisen lehvän kasvojensa eteen, peläten piiloaan riittämättömäksi. Mutta kiihkossaan hän menetti tasapainonsa ja sitä taas tavoitellessaan liikutteli vettä aivan huomattavasti. Häntä peloitti. Varmaankin karhu säikähti, eikä uskaltaisikaan tulla kalaa ottamaan.

Mutta hänen ihmeekseen iso peto, joka oli näyttänyt epäröivän, nyt hyökkäsikin virtaan rajulla kiireellä. Mikäs muu kuin kalanahne saukko tai minkki olisi karhun asiantuntemuksen mukaan aikaansaanut tuon äkillisen liikkeen, aikeissa anastaa saaliin. Se vimmastui ajatellessaan, että moinen hiipivä rosvo ennättäisi ennen häntä, ja pyyhälsi eteenpäin semmoisella voimalla, että vesi roiskui korkealle lehviin, ja se kun vettä läiskytteli, niin oli se selvä tieto, että kaikkien sivullisten ja varkaitten oli parasta pysyä loitompana. Lohi oli hänen, löydön oikeudella; ja hän se aikoi sen ottaa.

Ruhonsa näennäisestä kömpelyydestä huolimatta karhu oli erinomainen uimari; ja melkein ennenkuin Barnes vielä oli päässyt selville siitä, miten tässä oli paras keinotella, kuuluivat sen röhkivät korskahdukset ja mahtavat puuskutukset aivan hänen korvanjuurestaan. Ne olivat aivan tavattoman äänekkäät tullessaan niin vierestä veden pintaa pitkin. Pakostakin Barnes siinä samassa teki päätöksensä.

Oksakimppu, joka oli pidättänyt veden pinnalla kelluvan lohen, oli sopivasti käsivarren mitan päässä Barnesin kasvoista. Uiden korkealla ja nostattaen inahtavilla olkapäillään aallon, joka hautasi Barnesin pään aivan näkymättömiin, karhu saavutti lohen. Voitonriemuisena sen kitaansa haukaten karhu kääntyi, palatakseen takaisin rantaan.

Nyt oli Barnesin hetki tullut. Hän kurotti äkkiä molemmat kätensä. Tukahuttavan tuhrun läpi hänen kouraavat kyntensä tapasivat karhun reidet. Upoten pitkien karvojen sekaan ne teräskouristuksella tarrasivat niihin kiinni. Sitten Barnes vaistomaisesti sulki silmänsä ja puri yhteen hampaansa ja odotti kovan koetusta, keuhkot hengen pidättämisestä repeämäisillään.

Kauan hänen ei tarvinnut odottaa — ehkä kaksi sekuntia, kunnes hämmästys oli muuttunut karhun aivoissa kauhuksi, kauhu toimeksi. Suunniltaan kauhistuen tästä takaa ja syvyydestä tulevasta selittämättömästä hyökkäyksestä karhu ponnisti olkapäitä myöten ylös vedestä ja syöksähti koko voimallaan eteenpäin. Barnes tunsi, kuinka sen hirmuiset reidet vastustamattomalla voimalla ponnistivat hänen kouristavain sormiensa alla. Hän tunsi, kuinka hänet vedettiin oikopäätä ulos ja raastettiin eteenpäin, niin että hän luuli nilkkansa katkeavan. Hän oli vähältä päästää irti pelastaakseen nilkkansa. Mutta piti sittenkin kiinni, yhtä paljon tahdollaan kuin käsillään. Ja nyt syvyyden limaiset sangat hellittivät. Hän tunsi puhkaisevansa vettä — vapaana. Hän hellitti sormensa karhun karvoista — ja nousi pinnalle huohottaen, silmiään vilkuttaen ja yskien.

Vähän aikaa hän uiskenteli hiljalleen, päästäkseen hengästyksestään, ja ravisteli vettä silmistään ja sieraimistaan. Hetkisen hän pelkäsi, että karhu kääntyisi häntä vastaan ja kävisi hänen kimppuunsa tässä tukalassa tilassa; ja varovaisuuden vuoksi hän sentähden päästi hurjan, läpitunkevan kiljauksen, minkä huohottavista keuhkoista suinkin ääntä lähti. Mutta pian hän näki, ettei siitä ollut mitään pelkoa. Karhu oli perin pohjin säikähtynyt ja ui vimmatusti hiekkasärkkää kohti; ja kuollut lohi taas ajelehti aivan unohdettuna hiljalleen pois untelon vuolteen kantamana.

Barnesin jalkaa särki ankarasti, mutta hänen sydämensä oli kevyt. Hiljalleen uiden, niin ettei virta juuri päässyt alaspäin kantamaan, hän näki karhun hyppäävän hietikolle. Kuivalle maalle päästyään iso peto kääntyi ja katsoi taakseen arasti nähdäkseen, minkälaatuinen olento se oli, joka oli niin kuulumattomalla tavalla hänen kimppuunsa käynyt. Ihmisiä se oli nähnyt ennenkin, mutta ei milloinkaan ihmistä, joka ui kuin saukko; eikä näkö suinkaan ollut omiaan sitä rauhoittamaan. Se loi kaipaavan katseen loheen, joka jo oli jonkun matkan päässä; mutta säikähtyneessä mielessään se nyt luulikin sitä syötiksi, saman peloittavan ja kavalan olennon asettamaksi, jonka kirkkaat harmaat silmät nyt katsoivat häneen niin vakaasti vedenkalvosta. Se teki äkkiä koko käänteen ja pakeni metsään kamalan naurun rähäkän saattamana, joka kannusti sen lähdön hurjaksi laukaksi.

Barnes ui sen mentyä hietasärkälle. Sillä hän väänsi kuiviksi vettävaluvat vaatteensa, kävi sitten pitkäkseen kuumaan hiekkaan, antaakseen päivänpaisteen lämmitellä hänen syvälti jäähtyneitä suoniaan.

ROUVA GAMMIT JA PIIKKISIAT.

»Nyt minä en tullut teiltä pyssyä lainaamaan, herra Barron, vaan kysymään neuvoa.»

Rouva Gammit esiintyi vieraisiin tullessaan yhtä äkkikääntein kuin puheissaankin; ja hämmästymättä Joe Barron kääntyi häntä tervehtimään — vaikk'ei ollut häntä nähnyt kuukauteen tai enempäänkään.

»Se on teidän käytettävänänne, samoinkuin olisi pyssykin ollut, jos olisitte sitä tarvinnut, rouva Gammit — ja olkaa tervetullut! Mutta käykää pirttiin levähtämään ja vähän vilvoittelemaan. Ei täällä käy juttuun rupeaminen, palavassa päivänpaisteessa.»

Rouva Gammit istahti penkinpäähän, aivan kyökin ovipieleen, nykäisi päästään velton, punaisen pumpulimyssynsä ja pyyhkieli punoittavia kasvojaan karttuuniröijynsä hihaan. Vähääkään välittämättä paahteisen päiväsydämen helteestä ja hiestä ja yhdeksän mailin jalkapatikasta läpi metsän hänen lyhyet, kankeat, harmaat hiuksensa seisoivat epäsäännöllisissä tupsuissa päivänpaahtaman otsan päällä. Talon isäntä, joka istui sivuittain pöydän kulmalla, niin että hän vapaasti saattoi heiluttaa toista säärtään ja säädyllisesti sylkäistä avoimesta akkunasta, puraisi miettiväisenä pikanellista palasen ja odotti, että eukko puhuisi asiat, jotka häntä huolestuttivat.

Rouva Gammitin tuimat kasvot olivat siihen laatuun muotoillut, että lujan, jopa taistelunhaluisen itseluottamuksen ilme asui niillä luontevammin kuin mikään muu. Hän tunsi voimansa, jonka kuudenkymmenen vuoden olo vanhanapiikana ja suojelijaa vailla oli hyvin koetellut. Ansiot ne olivat, eivätkä lemmenliitot, jotka olivat tälle tahrattomalle neitsyelle hankkineet »rouvan» kunnianimen. Hän enimmäkseen piti jykevää ja tarmokasta nenäänsä jotenkin korkealla, ikäänkuin hyvällä syyllä uhmaten kaikkia typeriä asioita, jotka ehkä aikoivat vastustaa hänen tahtoaan.

Mutta tänään nämä tarmokkaat kasvonpiirteet oli yllättänyt epäilyksen, hämmästyksen, melkeinpä tekisi mieli sanoa nöyryyden ilme. Hänen pienellä uudismökillään suuren erämaan sydämessä oli tapahtunut asioita, joita hän ei ihmeekseen voinut käsittää. Tähän saakka hän ainakin itse mielestään oli löytänyt syyt ja selitykset kaikelle, mitä hänelle tapahtui näissä äänettömissä, muiden mielestä niin kumman salaperäisissä ylämaan metsissä. Itseluottamuksensa turvissa hän oli tähän saakka selviytynyt joka tilanteesta, johon oli joutunut, vieläpä tavalla, joka täydelleen tyydytti häntä, vaikkapa ikuiset totuudet ehkä sille hymyilivätkin. Mutta nyt hän oli joutunut ymmälle.

Joe Barron odotti kärsivällisenä kuin takaliston mies ainakin, taikka kuin intiaani, jolle ei aika, sen enempää kuin itse luonnollekaan, merkitse mitään, vaikka kumpikin tavalla tai toisella aina on ajoissa paikallaan. Rouva Gammit yhä löyhytteli palavia kasvojaan myssyllään ja punnitsi asioitaan, silmäinvälisten ryppyjen syventyessä. Suuri mustan ja keltaisen kirjava kimalainen puski vihaisesti akkunaruutua vastaan ymmällään siitä, kun ei päässyt läpinäkyvästä seinästä ulos. Kynnykselle hyppäsi pieni harmaa kana, jolla oli suuret, riippuvat, tulipunaiset heltat, katsoi rouva Gammitiin hämmästyneenä ja paheksuen, juosten sitten pois varoittamaan muita kanoja, että taloon oli tullut nainen. Se merkitsi, kuten ne kaikki tiesivät esipolvien kärsimistä hätistyksistä, ettei niitä enää laskettaisi kyökkiin murenia noukkimaan.

Rouva Gammit vihdoin sai puheen päästä kiinni, vaikka se olikin tukalaa, sillä vaikeaksi hänen kävi ruveta keneltäkään neuvoa kysymään.

»Minä tässä ajattelen, herra Barron, että kai te sentään mahdatte tietää metsän eläimistä enemmän kuin minä?» hän kysyi toivovana, vaikka epäröiden.

Takaliston mies kohautti silmäkulmiaan, hieman hämmästyneenä semmoisesta kysymyksestä.

»No niin, vaikk'en tietäisikään, niin ainakin minun kai pitäisi tietää», hän sanoi, »joka olen koko elämäni niiden parissa viettänyt. Jos minä mitään tiedän, niin kai maar juuri nämä metsät!»

»Niin aina, kyllä teidän pitäisi tietää niistä enemmän kuin minun!» myönsi rouva Gammit, äänessä jyrkkyyden soinnahdus, joka tuntui lisäävän »ja katsokin, ettäs tiedät!» Sitten hän sulki suunsa lujasti ja alkoi taas löyhytellä itseään ja näytti ajattelevan muita kaukaisia asioita.

»Minä toivon, ettei teille ole sattunut mitään vakavaa ikävyyttä!» yritti nyt talon isäntä ystävällisessä aikomuksessa auttaa eukkoa vapautumaan mieltään painavasta taakasta.

Mutta miesten tapaan hän iski harhaan. »Luuletteko te», kivahti rouva Gammit, »että minä kömpisin yhdeksän mailia näitä palavia metsiä kysymään teiltä neuvoa, ellei asia olisi vakava, herra Barron?» Ja eukkoa alkoi jo kaduttaa, että hän oli ollenkaan tullut. Miehet eivät kumminkaan käsitä mitään.

Tämä äkillinen pistopuhe sai talon isännän kädellään leukaansa pyyhkäisemään, salatakseen naurun henkäyksen, joka värähti hänen laihoilla huulillaan. »Niinkuin nainen ainakin, suuttuu tyhjästä!» hän ajatteli. »Kuuluu oikein somalta ja kodikkaalta!» Mutta ääneensä hän sanoi, kärsivällisyyteen ja mielistelyyn tottuneena toisen sukupuolen kanssa:

»Sitten minä olen oikein ylpeä, että te olette tullut minulta neuvoa kysymään, rouva Gammit. Ehkäpä minä tiedänkin avun. Mikä nyt sitten on käynyt hullusti?»

Huojennuksen äkkinäisellä tunteella rouva Gammit ilmaisi surunsa syyn.

»No ne munat», hän sanoi kiihkoisasti. »Kun minulta on nyt melkein kuukausi viety niitä yhtä sukkelaan, kuin kanat ovat ennättäneet niitä munia. Ja vaikka minä tekisin mitä, niin minä vain en saa selville, mikä niitä vie.»

Päästyään niin pitkälle, että oli saanut neuvoa kysyneeksi, eukko tunsi toiveikasta mielenliikutusta, joka kuvastui hänen ahavoituneisiin kasvoihinsa. Aivan toisenlaisissa oloissa rouva Gammit ehkä olisi voinut kerrassaan oppia mieheen turvautumaan, jos tämä huolella olisi välttänyt olemasta hänen kanssaan eri mieltä.

»Ahaa! Vai munia!» sanoi ylämaan mies, jonka jännittynyt osanotto hieman laukesi. »Jaha, niin aina, koetetaanpa nyt päästä pahan perille. Olettekos te ensiksikin aivan vissi siitä, että kanat todella munivat ne munat, joita te ette saa?»

Rouva Gammit oikaisi selkäänsä.

»Näytänkö minä itiootilta?» hän kysyi.

»Ette vähänkään vertaa, ettehän toki!» myönsi ylämaan mies paikalla ja kaikesta sydämestään.

»Minä jo aloin luulla, että ehkäpä näytän!» intti loukkaantunut eukko.

»Tietäähän sen jokainen», puolusteli takaliston mies itseään, »että mitä te ette tiedä, rouva Gammit, ei se ole juuri tietämisen väärttiäkään.»

»Se tietenkin on sentään vähän liikaa, herra Barron», vastasi eukko, melko lailla leppyneenä. »Mutta jotakin hevosen järkeä on sentään minunkin päässäni. Niin aina, minä ajattelinkin, että jos ne kanat olisivat äkkiä lakanneet munimasta; ja minä senvuoksi nousin pitämään niitä silmällä. Mitä kanssa, ne munivat ettei sen paremmin. Aina kuin minulta liikenee aikaa seisoa vieressä ja vahtia, kun ne munivat, niin minä saan niin paljon munia kuin pitääkin. Mutta kun minä en jouda vahtimaan, niin ei munaakaan. Ette kaiketi te voi väittää, että kana voi heittää munimisen, kun sen päähän pistää, ja odottaa siksi, kunnes te ojennatte kätenne ja sanotte, että tehkää niin hyvin!»

»Niitä on paljon semmoisia kanoja, jotka ovat niin nurinkurisia, että syövät omat munansa!» arveli talon isäntä, sylkäisten miettiväisenä avoimesta ikkunasta. Kissa, joka makasi pölkyllä ulkona päivää paistattamassa, hypähti vihaisena ylös, tuijotti viheriäisin silmin häijyyn akkunaan ja juoksi pois puhdistamaan ryvetettyä turkkiaan.

»Minun kanani eivät ole sentapaisia!» sanoi rouva Gammit päättävästi. »Ajattelin minä jo sitäkin. Ja minä pidin niitä salavihkaa silmällä. Mutta niiden joukossa ei ole ainoatakaan, jolla olisi niin luonnottomia konsteja. Kun ne ovat munineet, niin ne hyppäävät ylös ja juoksevat pois kaakattamaan, niinkuin niiden pitääkin.» Ja hän pudisti raskaasti päätään kuin semmoinen, joka ei enää uskalla toivoakaan valoa asiaan. »Niin aina, ellette te tiedä muuta syytä, niin voin yhtä hyvin mennä matkoihini.»

»Kah, minä vain raivasin pois alusmetsää, että paremmin näemme asianlaidan», selitti Barron. »Tiedän minä asiasta vähän kuin tiedänkin. Ensiksikin se voi olla portimo, kun se on niin viekas ja sukkela ja rohkea! Kymmenen yhtä vastaan, että se on portimo; ja teidän täytyy virittää sille ansa. Ja toiseksi, ellei se ole portimo, niin se on kettu ja kovin viekas kettu, jota ette saakaan niin vähällä kiinni. Ja kolmanneksi — ja viimeiseksi — ellei se ole portimo eikä kettu, niin sen täytyy olla oikein sakramentskatun viekas skunkki, joka on ruvennut varovaiseksi. Eivät skunkit kyllä ylimalkaan ole varovaisia, niiden kun ei tarvitse olla, sillä kenenpä juuri tekisi mieli sekaantua niiden asioihin. Mutta joskus sitä aina tapaa niidenkin joukossa jonkun, joka on viekas kuin portimo.»

»Voi, voi! ei se ole mikään niistä!» sanoi rouva Gammit äänellä, joka ilmaisi sangen huonoja luuloja talon isännän älystä ja metsätiedosta. »Minä olen epäillyt portimoita ja kettuja ja murmeleita, mutta en merkkiäkään minä ole niistä tavannut koko paikalla. Ja mitä taas skunkkeihin tulee, niin — on kai minulla naamassani nenä.» Ja tätä seikkaa painostaakseen hän haisteli halveksien.

»Tiettä-västi! Ja kaunis ja hyvä nenä onkin!» vastasi ylämaan mies diplomaattisesti. »Mutta sitä asiaa te ette näytä skunkeista tietävän, että kun ne ovat pahanteossa, niin silloinpa ne eivät haisekaan. Pitäkääpä se mielessänne!»

Rouva Gammit katsoi häntä epäluuloisena.

»Onkos se totta?» hän ankarasti kysyi.

»Totta kuin evankeliumi!» vastasi Barron. »Skunkki ei haise, ellei itse halua.»

»No niin», sanoi eukko, »mutta ei se taida sentään olla skunkkikaan. Minä tunnen vähän kuin luissani, ettei se ole skunkki, haisipa tuo tai ei.»

Erämies näytti ällistyneeltä. Hän ei ollut luullut mahdolliseksi, että tämä vieras olisi niin tolkuttoman itsepintainen. Hän alkoi itsekseen ihmetellä, oliko hän mahtanut luulla liikoja eukon älystä.

»Sitten minä en yritäkään arvata enää», hän sanoi sillä äänellä, kuin olisi hän kokonaan menettänyt mielenkiintonsa koko asiaan.

Mutta se ei vähääkään tyydyttänyt hänen vierastaan. Eukon käytös muuttui leppoisemmaksi. Nojautuen eteenpäin, kasvoillaan melkein mielistelevä ilme, hän kuiskasi —

»Minä olen vähän ajatellut, että se voisi olla — huomatkaa se, etten minä väitä, että se on, vaan että se voisi olla —» ja hän piti nyt vaikuttavan paussin.

»Voisi olla mikä?» kysyi Barron, jonka mielenkiinto taas alkoi herätä.

»Piikkisika!» huudahti rouva Gammit, voitonriemun äkkihymähdyksellä.

Joe Barron ei puhunut eikä hymyillyt. Mutta hänen vaikenemisensa oli sitä laatua, että rouva Gammit kävi siitä levottomaksi.

»Miksikä ei piikkisika?» hän kysyi, ja hänen kasvonsa kävivät jälleen ankariksi.

»Se saattoi olla piikkisika, joka otti ne teidän munanne, taikka vaikka mettiäinen!» vastasi Barron. »Mutta se ei ole luultavaa.»

Rouva Gammit sähähti pistopuheesta.

»Ehkäpä te», hän tiuskaisi, »sitten voitte sanoa senkin, miksi se on niin mahdotonta, että se olisi piikkisika. Minä näin navetan takana ison piikkisian vielä eilispäivänä. Mutta sitä ei voi sanoa teidän portimoistanne, eikä ketuistanne, eikä skunkeistanne, joista te olette niin varma, herra Barron.»

»Ei piikkisian välttämättä tarvitse olla munia varastamassa silti, vaikka se onkin navetan takana», sanoi ylämaan mies. »Ja oli miten oli, niin ei piikkisika syö munia. Sillä ei ole sensorttisia hampaita, joita semmoiseen ravintoon tarvitaan. Sille pitää olla semmoista, jota se voi jyrsiä, jotakin kovaa ja tukevaa — ja kaikkein mieluimmin hyvä sitkeä kuusen oksa, vaikka sen liha saakin siitä vähän makua. Ei, rouva Gammit, ei se ole piikkisika, joka teidän munanne vie, sen saatte uskoa. Ja kuta enemmän minä asiaa ajattelen, sitä varmempi minä olen, että se on portimo. Kun portimo oppii munia juomaan, niin se käy kovin viekkaaksi. Saattepa käyttää hyvin järkeänne, sen minä sanon, jos aiotte saada sen ansaan.»

Barronin tätä todistellessa hänen itsepintainen ja loukkaantunut vieraansa oli tullut täydelleen vakuutetuksi omien johtopäätöstensä oikeudesta. Pistopuhe se ratkaisi asian. Eukko tiesi nyt, että hän oli ollut kaiken aikaa oikeassa piikkisikoja epäillessään. Ja tämä varmuus lauhdutti äkkiä hänen kiukkunsa. Varmuus on aina niin lohdullista. Hän ei siis sanonut metsämiehelle vasten kasvoja, että tämä oli tietämätön houkka, vaan oli uskovinaan — muistaen tarvitsevansa hänen neuvojaan siitä, miten nuo kehnot piikkisiat oli ansaan saatava.

»Niin no, herra Barron», hän sanoi, ikäänkuin olisi mielisuosiolla myöntänyt väärässä olevansa, »jos otaksumme teidän olevan oikeassa — ja pitäisihän teidän tietää — niin kuinka te ottaisitte portimot kiinni?»

Mielissään tästä äkillisestä sävyisästä mielen maittamisesta ylämaan mies taas alkoi ajatella asiaa mielenkiinnolla.

»No siitä pian taidamme päästä selville!» hän sanoi luottavasti ja herttaisesti. »Annan teille kolmet pienet minkin raudat. Varmaan on teidän vajanne tai navettanne alla reikiä, vai missä kananne pesivät?»

»Onpa tietenkin!» vastasi rouva Gammit. »Eiväthän toki kehtaakaan mennä sisään etuovesta, aivan nokkani edessä, varastamaan, vai mitä?»

»Eipä tietenkään!» myönsi ylämaan mies. »Niin aina, pankaa nyt nämä raudat kolmeen reikään, aivan niskahirsien alle ja siten, ettei niitä huomaa. Mutta syöttiä niihin ei pidä panna, sillä muutoin herra Portimo paikalla alkaa epäillä. Ripotelkaa vähän olkia ja heinänsiemeniä ja muuta ruuhkaa päälle, niin että paikka näyttää aivan tavalliselta. Tehkääpäs tämä vain oikein, rouva Gammit; niin äkkiäpä on varas kiinni. Minäpä tuon raudat ja näytän teille, kuinka ne viritetään.»

Ja kun rouva Gammit lähti matkoihinsa, kolmet raudat kainalossaan, mutisi hän itsekseen:

»Niin, Joe Barron, minä teille näytän, kuka varas on. Ja takaanpa minä, että sillä on semmoiset piikit, ettei vielä koskaan portimolla ole semmoisia ollut.»

Rouva Gammitia tervehti kanatarhassa, hänen palatessaan, suuri kiihtymys. Kaikki kanat kaakattivat vimmatusti ja ojentelivat kaulaansa vajaan katsellakseen, ikäänkuin juuri olisivat nähneet siellä kummituksen. Rouva Gammit juoksi sisään katsomaan, mistä kaikki tämä meteli johtui. Paikka oli tyhjä; mutta erään pesän vieressä oli särkynyt muna, ja melko kimppu vereksiä höyheniä osoitti, että siinä oli kahakoitu. Vihoissaan mutta uteliaana rouva Gammit poimi höyhenet ja tutki niitä asiantuntijan silmillä nähdäkseen, mikä kanoista oli ne menettänyt.

»Hyvä Jumala!» hän tuota pikaa huudahti, »eikös vain ole ollut vanha kukko itse! Se on tapellut tuon munan puolesta! Olipa se onni, että se säilyi piikeiltä!»

Sitten hän ehkä sadannen kerran juoksi ankarana ja suurella melulla navetan taa, toivoen yllättävänsä siellä vihollisen. Tietysti hän ei yllättänyt mitään, jolle luonto olisi antanut silmistä ja korvista merkkiäkään; ja metsäkirsikkapuista kattirastas räkätti hänelle pilkallisesti. Hiipiminen oli niitä asioita, joihin rouva Gammitin oli vaikein tottua. Kun hän uhmaa uhkuen katseli ympärilleen, sattuivat hänen silmänsä tummaan palleroiseen elukkaan, joka oli aidan takana vanhan hemlokin latvassa. Näköjään aivan välinpitämättömänä hänen kiihtyneestä läheisyydestään ja kokonaan omiin asioihinsa syventyneenä se ryömi ylhäiselle oksalle ja sitä tehdessään näykkäsi sieltä täältä vereksiä versoja.

»Ahhaa! Mitä minä sanoin? Tiesinhän minä alusta saakka, että se oli piikkisika!» huudahti rouva Gammit voitonriemuisena, ikäänkuin olisi Joe Barron voinut sen kuulla kahdeksan mailin salomatkan taa. Sitten hänen kasvonsa äkkiä lensivät punaisiksi, kun hän katsoi oksalla istuvaa rauhallista eläintä, ja kopaten maasta nyrkin kokoisen kiven hän nakkasi sen koko voimallaan, eläintä tavoittaen.

Tyynemmällä mielellä hän ei olisi koskaan niin tehnyt — ei senvuoksi, että se oli raakamaista, vaan koska hän omasta kokemuksestaan hyvin tiesi, että kivi sattuu jos mihin mieluummin kuin siihen esineeseen, johon se on osoitettu. Eikä tämä tapaus suinkaan ollut omiaan muuttamaan tätä hänen käsitystään asiasta. Kivi ei sattunut piikkisikaan. Se ei edes hetkeksikään vieroittanut tämän huomiota hemlokin versoista. Sen sijaan kivi puun takana sattui muutamaan matalaan oksaan ja ponnahti terhakasti takaisin rouva Gammitin varpaille.

Käheästi rääkäisten hämmästyksestä ja tuskasta kelpo rouva hyppäsi taapäin ja hyppi muutaman sekunnin yhdellä jalalla, toista kahden käden puserrellessaan. Se oli tuima ja tyhmistyttävä kolaus. Tuskan hellittäessä tuli sen sijaan kahta väkevöityneempi kiukku. Piikkisika katsoa killisteli nyt häntä puusta, ikäänkuin hieman kummissaan hänen ihmeellisistä pyörähdyksistään. Eukko tuijotti siihen, ja pumpulimyssyn alla hänen harmaat hiustupsunsa näyttivät aivan pystyyn nousevan.

»Luuletpas sinä olevasi sukkela!» hän mutisi hampaisiinsa. »Mutta kyllä minä sinut opetan! Odotas vain!» Ja kannallaan ympäri kääntyen hän ylpeänä astui takaisin tupaan. Uuninkorvalla oli iso ruskea teepannu, oli ollut siinä aamiaisesta pitäen, sisällään ruosteen punainen ja katkeran väkevä liemi, jolla olisi vaikka hirvennahkoja parkinnut. Vasta kun hän oli sen uudelleen kuumentanut ja nauttinut viisi siirapilla imellettyä kuppia, saattoi hän taas vähän tyytyä itseensä.

Vielä samana iltana, auringon viimeisten ruskojen kalvetessa aholla haaleaksi sinipunervaksi ja molempain lehmäin hiljalleen kotia kohti kalkkastessa hämärän lepikkorämeen reunalla, rouva Gammit salavihkaa viritti ansat ylämaan miehen neuvojen mukaan. Jykevien hirsien välissä oli navetan ja vajan perustuksessa kylläkin riittävästi aukkoja, toiset niistä melkein niin väljiä, että vaikka karhu — hyvin pieni ja laiha — olisi läpi mahtunut. Valiten niistä kolme, jotka syystä tai toisesta olivat hänestä semmoisia, että ne piikkisikaa tyydyttivät, hän viritti raudat, sitoi ne kiinni ja peitti ohuelti hienolla ruuhkalla, niin että, kuten hän itsekseen mutisi kaikki tehtyään, »kaikki näytti niin luonnolliselta kuin ei mitään». Ilta-askareensa tehtyään hän sitten kävi nukkumaan siinä levollisessa luottamuksessa, että aamulla raudoissa olisi yksi taikka useampikin piikkisika.

Ja teensä voimallisuudesta huolimatta rouva Gammit nukkui raittiisti, hänellä kun oli hyvä omatunto ja mainio ruokahalu. Siitä huolimatta kantoi hänen korviinsa yömyssyn alle aamupuoleen yöstä, sinä hetkenä, jolloin uni ja todellisuus yhteen sotkeutuvat, ihmeellistä ääntä pihasta. Hän kakisti kärsimättömästi kurkkuaan ja nousi vuoteessaan istumaan. Olisiko joku ystävällinen yöllinen olento tullut sinne hänelle puita sahaamaan? Siltä se kuului. Mutta sitten hän paikalla hylkäsi tämän ajatuksen. Hieroen silmiään molemmilla nyrkeillään hän hiipi akkunalle ja katsoi ulos.

Kuu oli taivaalla täytenä, paistaen navetan katon takaa, ja piha oli täynnään valkoista taikahohdetta. Keskellä pihaa kyyrötti kaksi isoa piikkisikaa, pientä puupönttöä uutterasti nakertaen. Niiden toimeliaiden hampaiden jyrsiessä lähti kovasta puusta yön hiljaisuuteen paljon ääntä, ja laitumelta kuului lehmänkellojen leppoisaa kalahtelua, elukkain kohottaessa päätään kuunnellessaan.

Pönttö oli hyvä ja moitteeton ja rouva Gammit harmistui kovin nähdessään sitä syötävän. Siinä oli ollut suolattuja sillejä; ja hän oli aikonut suolata siihen talvivoinsa, kalan maun pois virutettuaan. Eukko ei tiennyt, että juuri suolan vuoksi piikkisiat sitä jyrsivät, vaan hänen päähänsä iski paikalla se ajatus, että niiden ainoa tarkoitus oli kiusata ja vainota häntä.

»Huis! huis!» hän huusi, tempaisten päästään yömyssynsä ja huiskien sitä vimmatusti. Mutta eläimien oli liian kiire, eivät ne viitsineet edes katsoa häneen. Ainoaksi merkiksi siitä, että olivat kuulleet, ne nostivat kaikki piikkinsä pystyyn, niin että ne äkkiä näyttivät entistään kahta vertaa suuremmilta.

Tämä oli rouva Gammitista jo liikaa. Kääntyessään ja juostessaan portaita alas hän mutisi, »ensiksi munani — ja nyt pikku pönttöni — ja Herra tiesi, mitä ensi kerralla!» Sitten hänen peloton sisunsa jälleen leimahti ja hän tiuskaisi: »Mutta sitä ensi kertaapa ei tulekaan!» ja katseli ympärilleen, missä luuta oli.

Mutta tätä tavallisissa oloissa niin mallikelpoista esinettä ei tietysti näkynyt siinä, missä sen olisi pitänyt olla — pystyssä astiakaapin luona — juurikuin sitä kaikkein kipeimmin tarvittiin. Kun ei ollut aikaa sitä etsiä, sieppasi rouva Gammit perunapulkin ja hyökkäsi ulos kuutamoon korahtavalla kiljauksella, varmasti aikoen pelastaa pönttönsä.

Hän oli pelättävä katsella pihan poikki hyökätessään, ja tavallisissa oloissa piikkisiat ehkä olisivat paenneet. Mutta kun piikkisika on tavannut oikein mieleistänsä syötävää, on se mainion rohkea. Näiden molempien piikkisikojen mielestä sillipönttö oli herkullisinta syötävää, mitä ne olivat vielä milloinkaan maistaneet. Vastahakoisesti ne hetkeksi herkesivät jyrsimästä ja jurolla uhmalla käänsivät vilkkuvat silmänsä rouva Gammitia kohti.

Tätä hän ei suinkaan osannut odottaa, ja hänen hyökkäyksensä hurjuus laukesi. Jos se olisi ollut ilves, taikka vaikkapa karhukin, niin rohkeus luultavasti ei olisi pettänyt. Jos se olisi ollut mies, rosvo puukko kädessä ja murhanliekki silmissä, olisi hän luultavasti hyökännyt kimppuun halveksivalla raivolla. Mutta piikkisikain laita oli toinen. Ne olivat hänelle salaperäisiä olentoja. Hän kiven kovaan uskoi, että ne kykenivät ampumaan piikkinsä kuin nuolen kymmenen jalan päähän. Vilaukselta hän jo näki itsensä kuin neulatyynyn piikkejä täynnään. Yhdentoista jalan päähän päästyään hän äkkiä pysähtyi ja nakkasi perunapulkin vimmatulla voimalla, niin että se lensi kerrassaan navetan yli. Piikkisiat jatkoivat sitten taas ateriaansa ja eukko tuijotti niihin avuttomana. Eukon silmissä kimalsi kaksi isoa kiukun kyyneltä, vierähti hänen riutuneille poskilleen; ja peräytyen sitten muutamia askelia hän istahti sahapukille tilannetta aprikoimaan.

Mutta ei olisi rouva Gammit ollut se, mikä hän oli, jos hänessä olisi ollut tappionsa myöntäjää. Muutamassa harvassa hetkessä hänen kekseliäs päänsä jälleen piti puolensa.

»Kumma tuo!» hän tuumi. »Kun sitä ei näy koskaan osaavan siihen, mihin sitä yrittää! Mutta johonkin sitä aina osaa! Ainakin minä! Entä jos minä nakkaan hyvin paljon ja kyllin kauan, niin voi se lopulti käydä piikkisikaan yhtä hyvin kuin mihin muuhun tahansa. Ei suinkaan piikkisiassa ole mitään yliluonnollista, miksei voisi siihenkin sattua.»

Puupino oli siinä ääressä; ja nalikat, jotka hän oli kyökin hellaan sahannut ja pilkkonut, olivat juuri parhaan kokoisia. Nyt hän piti tarkkaan varansa, ettei tähdännyt, vaan kuvitteli suurella hopulla muuttavansa puupinon juuri siihen paikkaan, josta kuului tuo härnäävä yötä häiritsevä jyrsintä. Ja siinä samassa alkoi sillipöntön ympärille joka puolelle sadella jykevänlaisia nalikoita.

Vaikutus oli paikalla huomattava. Jyrsiminen taukosi ja piikkisiat vilkuivat levottomasti ympärilleen. Keskelle pöntön pohjaa lensi nalikka, puhkaisten pohjan. Piikkisiat kulkivat jonkun askeleen taapäin ja silmäilivät sitä murheellisella epäluulolla. Toinen nalikka sattui pöntön laitaan, niin että se pompahti kuin hyppäävä elävä olento ja sattui kipeästi toiseen piikkisikaan, keikauttaen sen selälleen. Paikalla sen urheat piikit lankesivat alas aivan pitkin selkää; ja kun se säikähdyksestä kiljaisten ponnisteli jaloilleen, niin näytti se äkkiä pieneltä ja laihalta ja tummalta kuin märkä kana. Rouva Gammit hymyili tuikean hymyn.

»Ei taida haluttaa pahantekoon tällä haavaa, vai mitä?» eukko mutisi; ja yhä sukkelammin alkoi nalikkoja lentää hänen pontevista käsistään. Monikaan ei tosin lentänyt vähääkään siihen suuntaan kuin hän oli osuuttanut, mutta sillipöntön ympärillekin putoili kuitenkin siksi paljon, että piikkisiat muistivat itsellään olevan muuta hommaa. Se, johon oli sattunut, ei enää vähääkään välittänyt arvostaan, vaan tekeytyi niin pieneksi kuin suinkin ja luikki pois kuin pelästynyt rotta. Toinen, joka oli voittamaton ja kiukustunut, peräytyi hitaasti, pystyssä joka piikki. Nalikkoja lenteli sen ympäri joka puolelle, mutta voitonkiihkoissaan rouva Gammit hairahtui tähtäämään, eikä senvuoksi ainoakaan heittoase sattunut siihen. Ja nyt se kiirettä pitämättä katosi navetan taa.

Rouva Gammit katseli sen lähtöä melkein ihailun tuntein.

»Jaa, siihen nähden, ettet sinä ole sen pahemmin pelästynyt», hän kuivakiskoisesti mutisi, »niin ehkä minun mielikseni palaat takaisin ja menet ansaani. Mutta koetaskin vielä tulla syömään minun hyvää sillipönttöäni. Se ei olekkaan sinun syötäväs.» Ja hän kulki pihan poikki pönttöä ottamaan. Mutta se ei enää ollut hyvä pönttö, piikkisiat kun olivat jyrsineet laitoihin kaksi isoa reikää ja rouva Gammitin oma heittoase oli pohjan puhkaissut. Mutta itsepäisenä hän kantoi rauskan kyökkiin. Menköön vaikka pesään, mutta ei koskaan vihollisten ruuaksi.

Sinä yönä ei kunnon eukon unta enää häiritty ja hän nukkui tavallista myöhempään. Kun hän oli nousemassa ylös kuullessaan tunnonpistoksin lehmäin laitumelta ammahtelevan lypsäjäänsä, kuului navetan alta rääkynää ja siipien lepatusta ja kesken pukeutumistaan hän juoksi ulos katsomaan, mitä se oli. Hän oli varma siitä, että hävyttömistä piikkisioista toinen oli mennyt ansaan.

Mutta ei, se ei ollut piikkisika eikä kettu eikä portimo. Hänen surukseen se olikin hänen vanha punatupsuinen kanansa, joka nyt makasi raudoilla selällään siivet levällään, vimmatusta räpyttelystään uupuneena. Eukko nosti sen ylös, irroitti reidestä kamalat sangat ja nakkasi kehnon ansan navetan poikki semmoisella voimalla, että se poukahti maasta ja putosi likavesipönttöön. Hiukan kevennettyään täten kiukkuaan hän huolellisesti tutki Punatupsun reittä. Se oli ruhjoutunut ja repeytynyt aivan kunnottomaksi.

»Ethän sinä enää voi kuopia tuommoisella jalalla, ethän!» rouva Gammit mutisi säälitellen. »Voi sinua raukkaa, ethän sinä enää kelpaa muuksi kuin pataan pantavaksi! Voi kumminkin! Voi kumminkin! Sinä, joka aina munit niin hyvin ja haudoit niin mainiosti!» Ja kantaen uhrin pölkylle, jolla hänen oli tapansa pilkkoa syttöjä, hän säälien, mutta varmasti löi siltä pään poikki.

Kun rouva Gammit puolen tuntia myöhemmin palasi laitumelta, rainta reunojaan myöten maitoa täynnä, kuuli hän jälleen navetan alta meteliä. Mutta hän ei nyt pitänyt kiirettä, peläten maidon läikkyvän. »Mitä lieneekään, pysyy kai se siellä, siksi kuin tästä kerkiän!» hän järkevästi päätteli; ja jatkoi maitoineen kulkua viileään kellariin. Mutta heti rainnan kädestään saatuaan hän kääntyi takaisin ja aivan juoksi hopuissaan. Pilkullinen kana kaakatti kopeasti; ja kun rouva Gammit vajassa kulki pesärivin ohi, näki hän valkoisen munan hohtavan. Mutta hän ei pysähtynyt sitä ottamaan.

Kun hän astui navettaan, juoksi häntä vastaan pieni kellervän ruskea eläin, jolla oli terävä kolmikulmainen kuono ja vihaiset silmät kuin tulipisarat, juoksi semmoisella raivolla, että hän hetkeksi peräytyi takaisin. Karjaisten kiukusta moisen uhkarohkeuden vuoksi eukko hyökkäsi eteenpäin ja potkaisi sitä. Potku tapasi tyhjää ilmaa, mutta jalan melkoinen koko näytti säikäyttävän rohkeaa pikku petoa ja se livahti pois kuin nopea liekki navetan permannon alle. Kun hän sitten kumartui katsomaan lähempää molempia ansoja, hyppäsi toinen hoikka, edellistä suurempi kellervä eläin ilmaan ja ilkeästi kirkaisten oli vähältä purra häntä kasvoihin. Mutta eukon onneksi sen molemmat takakintut olivat raudoissa kiinni ja se putosi voimatonna takaisin.

Säikähtyneenä ja raivostuneena rouva Gammit potkaisi sitä, sen maassa nyökkäillessä ja kiemurrellessa kuin käärme. Hän ei tietysti osannut; mutta se osasi häneen. Erehtymättömän tarkkaan se sai hampaisiinsa hänen vankkain lehmännahka-kenkäinsä varpaan ja puri sitkeään nahkaan kiinni. Tämä oli rouva Gammitille täydellinen yllätys ja hän koetti hypätä taapäin. Mutta sen sijaan hän lensikin selälleen, kovasti parkaisten. Hänen jykevät kantapäänsä keikahtivat ilmaan ja hameet heilahtivat kasvoille, niin että hän oli aivan ymmällä. Mutta portimo vain piti kiukkuisesti kiinni kengänvarpaasta; jonkin tässä siis täytyi pettää. Ja se nauha petti, jolla ansa oli kiinni sidottu. Se katkesi rajusta tempauksesta. Raudat ja portimo lensivät yhdessä rouva Gammitin maassa makaavan pään yli. Ne lensivät isolla mäjäyksellä sikolätin seinää vasten, niin että porsas säikähdyksestä kiljaisi.

Ymmällään ja häveten rouva Gammit kompuroi pystyyn, pudisteli hameensa suoriksi ja katsoi ympärilleen, oliko erämaa yleensä nähnyt hänen tapaturmaansa. Ilmeisestikään ei mikään ollut sitä huomannut. Helpotuksen tuntein hän sitten katsoi alas häijyä pikku vastustajaansa. Portimo makasi tunnotonna, näköjään kuolleena. Mutta hän ei aikonut luottaa ulkonäköön. Ottaen raudat ja saaliin yhdessä heinähangon päähän hän kantoi ne ulos ja pudotti ne mökin nurkalla seisovaan sadevesi-tynnyriin. Puoleksi toipuen kylmässä vedessä kellertävä ruumis vähän aikaa väänteli tynnyrin pohjalla. Katsellessaan sitä rouva Gammit tunsi epäilyksen hiipivän mieleensä. Oliko tuo Joe Barron sittenkin oikeassa? Portimotko ne perältikin olivat ottaneet hänen munansa? Mutta hän hylkäsi paikalla sen ajatuksen. Ei Joe Barronkaan sentään ollut kaikkitietävä! Eivätkö piikkisiat tehneet hänelle koko ajan kiusaa kuulumattoman julkeasti? Vai portimot!

»En minä sinua pyytänyt», hän itsepintaisesti mutisi, kääntyen sanoineen vesitynnyrin pohjalla makaavaan, liikkumattomaksi jäykistyneeseen eläimeen. »Vaan niitä kirottuja piikkisikoja, jotka varastavat munani. Mutta kelvottomia olette tekin, ja onpa mieleni hyvä, ettet enää pääse pahantekoon.»

Mielenliikutuksesta vielä väristen rouva Gammit kiireesti teki aamuaskareensa eikä suonut itselleen muuta aamiaista kuin puolenkymmentä tuimaa kuppia teetä imellyksineen. Vakuutettuna sitten siitä, että tynnyrin pohjalle jäänyt portimo niihin aikoihin jo oli varmasti ja pysyväisesti kuollut, hän onki sen pois ja viritti pyydyksen uudelleen navetan permannon alle. Toisen ansan hän kauan etsittyään löysi likavesipöntön pohjasta. Keventyneellä mielellä, kun se oli ehjä, hän puhdisti sen huolellisesti ja pani sen talteen palauttaakseen sen ajan tullen omistajalleen. Sitä hän ei enää huolinut virittää –– mieluummin hän olisi lyönyt sen mäsäksi, kunnioittaakseen Punatupsu-raukan muistoa.

»Minulle ei kelpaa semmoinen piikkisika-ansa, joka unohtaa tehtävänsä ja rupeaa kanoja pyydystämään», hän nurkui.

Hiljainen kesä-aamupäivä tämän jälkeen kului muitta seikkailuitta. Rouva Gammit puuhaili puutarhassaan tupansa takana, sieraimissaan kukkivan tatarvainion kuuma makea tuoksu, nakkasi maahan kuokkansa joka puolitunti ja juoksi navettaan suurin odotuksin ansojaan kokemaan. Mutta ei mikään häirinnyt niiden rauhaa. Eikä mikään häirinnyt hänen kanojaankaan, jotka nyt tekivät tehtävänsä niin reippaasti, että rouva Gammit puolenpäivän aikaan saattoi kantaa varastoonsa seitsemän verestä munaa. Kun tuli yö eivätkä portimot sen enempää kuin piikkisiatkaan enää itseään näyttäneet, joutui rouva Gammit ymmälle. Hän oli yksi niitä rajuluontoisia naisia, jotka luulevat kaiken tapahtuvan yht'äkkiä. Kun hän oli lypsettävät lypsänyt ja nauttinut yksinkertaisen vankan illallisensa, kävi hän kyökin kynnykselle istumaan ja punnitsi tilannetta perusteellisesti.

Keskustelu Joe Barronin kanssa oli kypsyttänyt hänessä sen ajatuksen, että hänen oli paras pyydystää piikkisika omilla ansoillaan ja siten, semmoinen oli hänen omituinen ajatuksenjuoksunsa, saada itsestään luuleva ylämaan mies vakuutetuksi siitä, että piikkisiat todella söivät munia! Mitä portimojuttuun tuli, niin siitä eukko ei aikonut sanoa mitään, jottei hän saisi siitä syytä väittää olleensa oikeassa. Mitä niihin seitsemään munaan tuli, jotka hän nyt oli saanut suureksi ilokseen pitää, niin päätteli hän portimon pyydykseen menemisen ja kaiken sen yhteydessä tapahtuneen metelin varoittaneen piikkisikoja, niin että ne nyt tiesivät pitää varansa. Jaa, mutta hän aikoi antaa niille muuta ajattelemisen aihetta. Hän oli nyt kovin malttamaton, eikä halunnut odottaa seuraavaan päivään, miten asiat kehittyisivät, että jospa ne eivät kehittyisikään! Äkkipäätöksen tehden hän nousi ylös, otti kyökistä oven takaa sillipöntön tähteet kätköstään ja pani ne rakennuksen seinälle pystyyn, aivan makuuhuoneensa akkunan alle.

Ensin hän ei itsekään oikein älynnyt, mikä hänen tarkoituksensa oli. Mutta muisto menneen yön voitosta kutitteli vielä hänen suoniaan ja hän vain tiesi haluavansa houkutella piikkisiat takaisin voidakseen niille yleensä jotakin tehdä. Ja kun hän oli nainen, niin se jokin hänen mielessään ensimmäiseksi liittyi kiehuvaan veteen. Se vasta olisi, jos odottaisi, kunnes piikkisiat olisivat täydessä touhussa sillipöntön kimpussa ja sitten kaataisi niiden päälle tulikuumaa vettä! Olihan perältikin tärkeämpää voittaa viholliset kuin mokomalle miehelle todistaa, että ne ne todella olivat hänen vihollisensa. Mitä hänen tarvitsi välittää siitä, mitä Joe Barron ajatteli? Mutta sitten häneen taas iski uusi epäilys. Entäpä jos tuo mies pahus olikin oikeassa? Ei silti, että eukko hetkeksikään olisi sitä myöntänyt. Mutta otaksuen! Kaataisiko hän nyt piikkisikani päälle kuumaa vettä ja kalttaisi niiden selästä kaikki piikit, elleivät ne todella olleetkaan munavarkaita? Rouva Gammit oli pohjaltaan oikeamielinen ja helläsydäminen ihminen, ja hän lopun lopuksi päätti, että tuuma ehkä oli liian julma.

»Jos te olette se, joka varastaa minun munani», hän miettiväisenä mutisi, »niin kannattaisi teidän kyllä saada kattilallinen kuumaa vettä selkäänne! Mutta jos te ette muuta hae kuin vanhaa sillipönttöäni, niin sitten kiehuva vesi on liian ankara kuritus!»

Lopun lopuksi hän päätti aseena käyttää suurta pippuritölkkiään ja panna sen täyteen jauhettua pippuria.

Rouva Gammit istui kärsivällisesti ja liikkumatta avoimen akkunansa ääressä koko hämärän ajan, pihan ollessa kauttaaltaan vielä pimeänä. Kuu nousi, näyttäen vaivoin selviytyvän sekavista etäisistä metsänlatvoista. Erämaan heikkoon, sykähtelevään hengitykseen, jonka herkkä korva aina erottaa syvimmänkin hiljaisuuden vallitessa, tuli yön voittaen salaperäisyyden kuiskaus, uhkauksen hiipivä vihje, joka päivänvalolta puuttuu. Rouva Gammit tunsi tämän kaiken siinä väijyessään ja hänen innostuneet kasvonsa kävivät hiljaisiksi, kalpeiksi ja juhlallisiksi kuin kuvapatsaan. Kuutamo hiipi alas pitkin navetan ja vajan ja asuinrakennuksen kattoja ja sitten seiniä pitkin, kunnes vain maa oli varjossa. Ja kautta tämän alemman pimeän kerroksen rouva Gammit vihdoin näki kaksi jäntterää typykkää olentoa, jotka kiirettä pitämättä lähestyivät navetan takaa.

Hän pidätti henkeään. Niin aina, siinä epäilemättä tulivat piikkisiat. Entisistä vastoinkäymisistään välittämättä ne tulivat suoraan pihan poikki asuinrakennukselle ja paikalla rupesivat sillipönttöä syödä herkuttelemaan. Kiihkeän jyrsimisen ääni kuului kummalta herkässä ilmassa.

Sangen hiljaa, melkein huomaamattomalla liikkeellä rouva Gammit ojensi oikean kätensä pippuritölkkeineen ikkunalaudan reunalle. Piikkisiat eivät edes silmiään nostaneet, niin innostuneet ne olivat sillin makuun. Rouva Gammit aikoi juuri kumota pippuritölkin, kun hän näki kolmannen hämärän olennon lähestyvän ja pidätti kätensä. Se oli suurempi kuin piikkisiat. Eukko pysyi aivan hiljaa, hengittäenkin suun kautta. Kuutamo ennätti nyt maahan, varjot katosivat ja hän näki ison villikissan, joka hiipien lähestyi katsomaan, mitä piikkisiat söivät.

Huomatessaan piikkisikain niin luottavaisina ja melua pitäen ja siitä huolimatta häiritsemättä olevan ruokansa kimpussa, arveli villikissa, joka tavallisesti on kovin varovainen, ettei tässä voinut olla vaaraa minkäänlaista. Jos rouva Gammit olisi liikahtanut kuinkakin vähän, niin se olisi hänet huomannut; mutta liikkumattomuudessaan hänen päänsä ja kätensä kävivät vaarattomista elottomista esineistä. Villikissa, hiipi hiljaa lähemmäksi ja sen lähestyessä piikkisiat nostivat piikkinsä uhkaavasti pystyyn, kunnes niiden ruumiista ei näkynyt muuta kuin tylpät kuonot, jotka yhä uutterasti askaroivat sillipöntön laidassa. Noin kuuden jalan päähän iso kissa pysähtyi ja kyyristyi, suurilla kalpeilla silmillään tuijottaen ja ahnaasti haistellen. Rouva Gammit hämmästyi, kun piikkisiat eivät paikalla ampuneet sitä vastaan piikki-yhteislaukausta, niin että tunkeilija olisi saanut ruumiinsa niitä täyteen.

Villikissa tunsi piikkisiat liian hyvin ajatellakseenkaan hyökkäystä. Mitä ne siinä söivät, se asia sitä huvitti. Ne kun näyttivät olevan siihen niin kovin ihastuneet. Se hiipi vielä muutaman tuuman lähemmäksi, ja sillipönttö haiskahti sen nokkaan. Totta tosiaan, kalaa. Todellisena kissaeläimenä se kovin piti kalasta, suolaisestakin. Se hiipi taas varovasti eteenpäin, toivoen piikkisikain hyvällä poistuvan. Mutta nämä sen sijaan vain herkesivät jyrsimästä, panivat kuononsa etukäpäliensä väliin, kyyristyivät maahan ja käänsivät vaarallista lähestyjää vastaan aukottomat neulankärki-varustuksensa.

Iso kissa ymmällään tästä pysähtyi, vinkkuroiden vihaisesti pientä lyhyttä, tuskin kolmen tuuman mittaista häntäänsä. Se ei nähnyt, että pönttö olikin tyhjä; se vain haistoi ja veti sen lemua henkeensä kuuluvasti nuuskien. Se raivostui, kun ei voinut asialle mitään; sillä se tiesi, kuinka vaarallista oli mennä lähemmäksi, niin että piikkisiat olisivat voineet aseellisella hännällään antaa hengenvaarallisen sivalluksen.

Mitä se ahneudessaan viimein olisi tehnyt, se ei koskaan tule tunnetuksi. Sillä tällä hetkellä rouva Gammitin uteliaisuus sai väistyä malttamattomuuden edestä. Varovaisella ranteen liikahduksella hän käänsi pippuritölkin ylösalaisin ja hiljaa ravisteli sitä. Villikissan silmät olivat kiintyneet ihmeelliseen, saavuttamattomaan sillipönttöön, eikä se mitään muuta nähnyt. Mutta rouva Gammit näki kirkkaassa kuutamossa, kuinka hieno pippuripilvi verkalleen laskeutui alas liikkumattomassa ilmassa.

Äkkiä villikissa pyyhkäisi nokkaansa, peräytyi jonkun askeleen ja jäykistyi, ikäänkuin kaikin voimin koettaen hallita jotakin syvää sisällistä liikutusta. Seuraavassa silmänräpäyksessä siltä pääsi kova kouristusmainen aivastus, ja se alkoi vimmatusti sylkeä. Se näytti kiukustuneen aivan suunniltaan ja hämmästyneenkin. Rouva Gammit oli aivan läkähtyä nauruaan pidätellessään, kun se molemmilla käpälillään alkoi hurjasti kynsiä silmiään ja kuonoaan. Mutta hän piti puolensa ja ravisteli yhä tölkistään nenään pistävää pippuripilveä. Ja villikissa räjähteli aivastuksiin, niin että oli melkein päällään seistä, puhkesi sitten hämmästyksen naukunaan ja kääntyi käpälämäkeen. Pihan poikki loikkiessaan se ei ilmeisestikään kovin tarkkaan nähnyt, minne meni, sillä se juoksi suoraa päätä työntökärryihin, jotka paikalla käänsivät sen nurin niskoin ja antoivat sille kelpo kolauksen. Hetkisen se hurjasti kynsi niitä, luullen niitä eläväksi viholliseksi. Sitten se hiukan toipui ja lähti laukkaamaan laitumen poikki, aivastaen ja sylkien mennessään.

Piikkisiat taas, nenä maassa ja silmäluomet alhaalla, olivat siihen saakka välttäneet katalan pippurikoetuksen. Mutta vihdoin pilvi yllätti nekin. Rouva Gammit näki omituisen väristyksen käyvän kautta piikkivarustuksen.

Piikkisika-heimon kaikkein ankarimpia lakeja on, etteivät ne saa oikaista itseään koukistuksestaan, kun vaara uhkaa. Mutta niiden oli mahdotonta aivastaa niin piukassa asennossa. Sankarillisesti ne koettivat pidättää itseään, mutta lopulti ne eivät enää voineet hillitä itseään. Toinen piikkipalloista oikeni äkkiä kuin löysätty vieteri ja aivasti ja aivasti ja aivasti. Sitten toinen vuorostaan koki saman luonnon pakon, rouva Gammitin nojautuessa puoleksi ulos akkunasta aivan ulvoen ja läkähtyen naurusta. Mutta piikkisiat olivat itsepintaiset, eivätkä vain suostuneet poistumaan juoksujalkaa. Sangen hitaasti ne kääntyivät ja peräytyivät pihan poikki, aina muutaman askeleen päästä pysähtyen aivastamaan. Kyynelet pitkin poskia valuen rouva Gammit katseli niiden peräytymistä, kunnes äkkiä ripponen leijailevaa pippuria sattui hänenkin nokkaansa ja häntä itseään puistatti valtava aivastus. Tämä paikalla tukahutti hänen naurunsa. Hänen kasvonsa kävivät totisiksi, ja harmistuneen näköisenä huoneeseen vetäytyen hän mäjäytti akkunan kiinni.

»Pitihän minun tietää, että siinä saattaa kylmettyä», hän mutisi, »kun tähän aikaan yöstä vedossa istuu.»

Vasta kuin hän oli täydelleen voittanut sieraimiensa kutkutuksen, katsoi hän jälleen ulos. Piikkisiat olivat nyt kadonneet, eikä kaikukaan kantanut hänen korviinsa niiden etenevistä aivastuksista.

Tätä seuraavina päivinä ei rouva Gammitin talolla käynyt portimoa, villikissaa eikä piikkisikaa, ja joka päivä hän nyt sai hänelle tulevan sadon aivan tuoreita munia. Lopulla viikkoa kunnon eukko päätti voivansa hyvällä syyllä lähteä viemään Joe Barronille ansoja takaisin ja kertomaan hänelle, kuinka väärässä hän oli ollut.

»Kas tässä, herra Barron», hän sanoi, ojentaessaan hänelle kolmet raudat, »kiitoksia hyvin paljon, tässä ovat rautanne, mutta yhdet niistä eivät kelpaa mihinkään.»

»Mitkä sitten?» kysyi ylämaan mies ne vastaanottaessaan.

»Minä olen sitonut niihin langan pätkän merkiksi», vastasi rouva Gammit.

»Mikä niitä sitten vaivaa? En minä huomaa niissä mitään vikaa!» sanoi
Barron, tutkien niitä tarkoin.

»Eivät ne kelpaa mihinkään! Saatte uskoa minun sanani! Siinä kaikki, mitä voin sanoa!» intti rouva Gammit.

»Jaha, no niin, kun te niin sanotte, niin täytyy uskoa, rouva Gammit», myönsi ylämaan mies kohteliaasti. »Mutta niissä muissa ei suinkaan ollut mitään vikaa, vai? Menikö niihin mitään?»

»Menipä kyllä, iso portimo!» sanoi rouva Gammit, katsoen häneen uhmaten.

Leveä hymy levisi Barronin kasvoille.

»Tiesinhän minä», hän huudahti, »tiesinhän minä, että se oli portimo.»

»Ja minä tiesin, että te sanoisitte juuri samat sanat», vastasi rouva Gammit. »Mutta tepä ette olekaan kaikkitietävä, Joe Barron. Ei se ollut portimo, joka munat vei!»

»Mikäs se oli?» kysyi ylämaan mies epäillen.

»Kaksi isoa piikkisikaa ja kamalan iso villikissa», vastasi rouva
Gammit voitonriemuisesti.

»Näittekö ne siinä toimessa?» kysyi toinen, vähän ivan häivettä äänessään. Mutta iva kilpistyi rouva Gammitin varustuksista. Hän piti kysymystä kaikin puolin oikeutettuna.

»En, en minä oikeastaan voi sitä sanoa», hän vastasi. »Mutta ne kulkivat ja nuuskivat kaikki talon paikat, ja opettaakseni niitä pitämään nokkansa poissa muitten ihmisten kananpesistä, ravistin minä niitten päälle vähän pippuria. Ja sen minä sanon, että kyllä ne metsään pääsivät ja aivastivat sillä lailla, että minä luulin teidän kuulevan sen tänne asti. Te olisitte aivan läkähtynyt naurusta, jos te olisitte nähnyt niiden menon. Ja siitä pitäen minä, herra Barron, saan niin paljon munia kuin pitääkin. Älkää puhuko minulle portimoista — semmoisista pienistä nahkimuksista. Ne eivät kykene mihinkään, eivät sen enempää kuin maaorava.»

MELINDY JA KEVÄTKARHU.

Vienona, tuoreena ja suloisena oli kevät tullut takaliston yksinäiselle pienelle raiviolle. Kostealla laidunaukiolla oli jo vihannan henkäystä, vaahterilla rusottavaa harsoa, siniharmaiden norkkojen väriä tummilla lepillä. Puron rämeisiltä rantaniityiltä, mökiltä lähtevän tien ja olkiruuhkaisen karjapihan takaa kuului illansuussa tuota pohjolan kevään soitantoa, joka on sen tunnuspiirteitä — sammakkojen väreilevää, pehmyttä, sanomattoman tunnelmallista viheltelyä.

Auringon yläreuna parhaillaan vaipui kuusenlatvain etäisen, mustan reunan taa. Mökin ovi oli selkoisten selällään, jotta herttainen ilmanhenki ja illan sulosoinnut pääsivät mökkiin. Heti oven sisäpuolella istui vanha rouva Griffis, raskaasti ruumistaan häälytellen, ja villasukka, jota hän parhaillaan kutoi, makasi unohdettuna hänen helmassaan. Hän oli lujapiirteinen, jäntevä nainen, tarmoa täynnä vielä, vaikka luuvalo olikin hänet yllättänyt ja seisauttanut elämän uutteran toimeliaisuuden. Hänen terävät ja valppaat silmänsä seurasivat hartaasti hoikan, vaaleahiuksisen tytön joka liikettä, kun tämä siniseen pumpuliliiviin ja kotokutoiseen hameeseensa puettuna puuhaili pihan toisella puolella ja ajoi pientä lammaslaumaa yöksi navettaan petoeläimiltä turvaan.

Tyttö paiskasi nyt kiinni navetan oven, löi määrlyyn tammivaarnan, suori hermostuneesti vaaleita löyhiä hiuksiaan sormillaan ja riensi pihan poikki takaisin mökin ovelle, hymy hienoilla nuorilla kasvoillaan.

»Kas niin, mummo!» hän huudahti semmoisen äänellä, joka juuri on saanut suorittaneeksi koko joukon huolekkaita pieniä velvollisuuksia, »nyt minä en luule ilveksien enkä muittenkaan ainakaan tänä yönä lampaita saavan. Nyt minun täytyy lähteä vanhaa Kirjoa hakemaan, ennenkuin tulee liian pimeä. Mikä lienee saanut sen tänä iltana niin kauas kuljeskelemaan. Tavallisesti se aina pysyy navetan lähettyvillä kuin takkiainen!»

Eukko hymyili, hyvin tietäen, että jäännös metsäeläimen vaistoa oli saanut lehmän etsimään jotakin kodin läheistä, mutta samalla syrjäistä kätköä, kuhun piilottaa äskensyntyneen vasikkansa.

»Eiköhän vanha Kirjo ole niin viisas, että tulee kotia, kun sen aika on, lapsukainen!» hän vastasi. »Se on ollut kaiken talvea niin ahtaalla tilalla, kun on ollut niin vahvalti lunta, ja nyt se tahtoo kuljeskella vähän kauemmaksikin, kun pääsee. Hyvä Jumala, kun minäkin voisin vielä vähän kuljeskella näillä vanhoilla huonoilla säärilläni, eikä tarvitsisi aina vain istua ja istua ja kutoa ja kutoa aamusta iltaan kaiket päivät!»

»Mummoparka!» sanoi tyttö hiljaa ja hellästi, kyyneltyvin silmin. »Kun voisimme lähteä ulos näihin hyvänhajuisiin kevätmetsiin poimimaan yhdessä ensimäisiä toukokukkia [amerikkalainen kevätkukka, Epigaea repens. S.m.]. Etkö voisi nyt koettaa, mummo? Minä luulen, että sinä tuota pikaa taas pääset aivan hyvin liikkumaan, yhtä hyvin kuin kukaan meistä. Koetappas!»

Näin vaadittuna vanha eukko tarttui käsin vankasti nojatuolinsa kaiteihin kiinni, puri hammasta ja nousi aivan seisomaan. Mutta ponnistus pusersi valituksen hänen huuliltaan ja hän vaipui raskaasti takaisin paikoilleen, kasvot tuskista vääntyen. Malttaen mielensä lujalla päätöksellä hän kuitenkin hymyili, vaikka surunvoittoisesti.

»Ehkäpä kyllä jonakin päivänä, jos Jumala suo!» hän sanoi, päätään pudistaen. »Mutta tänään ei ole se päivä, Melindy! Sinä vielä tapat minut, lapseni, kun niin aina tahdot saada minut liikkeelle!»

»Mutta mummo, sehän kävi mainiosti!» huudahti lapsi. »Se oli paras yritys, minkä sinä olet vielä milloinkaan tehnyt siitä kuin minä tulin luoksesi. Sinä seisoit minuutin suorana kuin vaikka kuka. Nyt minun täytyy lähteä Kirjoa hakemaan». Ja hän kääntyi pientä polkua kohti, joka kulki laitumen poikki palomaille.

Mutta rouva Griffis huusi hänet takaisin.

»Älä nyt välitä Kirjosta tänä iltana, Melindy! Antaa sen nyt juosta vähän. Nuo sammakot ne ovat syynä, että minusta tänä iltana tuntuu niin yksinäiseltä, niin etten minä voi päästää sinua hetkeksikään näkyvistäni, lapseni! Ei ole minun mielestäni yhtään toista ääntä, joka soisi niin kauniilta ja yksinäiseltä. Sen sulous saa aivan sydämeni pakahtumaan, niin suloiselta se kuuluu, kun se noin kohoo ja laskee hämärässä. Mutta jonkun pitää olla minun luonani, kun minä sitä kuuntelen!»

»Kyllä, kyllä, mummo, minäkin pidän siitä!» myönsi Melindy huolestuneella äänellä, »kun vain joudan kuuntelemaan. Mutta tällä haavaa juuri ajattelen vanhaa Kirjoa, joka on yksin metsässä, ja nälkäisiä ilveksiä, jotka ehkä väijyvät sitä ja odottavat, että se menisi nukkumaan. Ja sinä tiedät, mummo, kuinka nälkäisiä karhut ovat tänä kevännä, kun lumi on ollut niin kauan maassa. Minä en saisi unta silmiini, jos tietäisin Kirjon olevan yötä synkässä, harmaassa, tyhjässä metsässä. Kesällä asian laita on toisin ja silloin metsä on kuin koti.»

»Niin, mutta», sanoi mummo, nähdessään tytön vakaasti aikovan lähteä, »jos sinä pelkäät vanhan Kirjon puolesta, niin olisi sinun parempi vähän pelätä itsesikin puolesta, lapseni! Ota pyssy mukaasi. Ehkäpä näet maaoravan oikein pahasti purevan vanhaa lehmää!»

Välittämättä mummonsa pilapuheesta Melindy, jonka löyhäin vaaleain hiuksien alla oli sangen käytännölliset aivot, otti kätevän pienen kirveensä, jolla hänen oli tapansa syttöjä pilkkoa.

»Mitä minä pyssyllä, mummo», hän vastasi. »Tämä pikku kirves on minulle kyllin hyvä!» Ja heittäen sen olalleen hän kepein askelin riensi polkua ylöspäin, päätään kääntäen ja pieni suu kurtussa, hän kun kaikin mokomin, vaikka huonolla menestyksellä, yritti oppia viheltämään.

Se, mitä Melindy ja hänen isoäitinsä sanoivat »palomaaksi», oli alue, jota ulottui raiviolta monet mailit samaan suuntaan. Kulovalkea oli sen takavuosina polttanut, leikaten metsään teräväreunaisen, vähitellen leviävän aukeaman ja jättäen sen taa vain sinne tänne muutaman kuivan kelon tai pitkiä oksattomia, monen talvimyrskyn valkoisiksi haalistamia pökköjä. Sinne tänne oli näille karuille aloille versonut taajaa, matalaa alusmetsää, tehden turvallisen piilopaikan joka notkelmasta, jonka maaperästä palo ei ollut kaikkea elämää näivettänyt.

Kuljettuaan laitumen poikki Melindy piankin löysi semmoisia heikkoja jälkien merkkejä, joita tottumattoman silmän on niin mahdoton huomata. Hänen huomionsa kiintyi mustikanvarsiin ja kalmiavarvukkoihin, missä ne olivat hieman taipuneet tai rikki tallatut. Sitten hän eräästä paljaasta paikasta löysi selvän sorkan painalmuksen. Nyt hän oli jäljistä aivan selvillä; ja ilmeisestikin ne olivat vanhan Kirjon jäljet. Etsintäänsä kiintyneenä hän riensi eteenpäin, välittämättä keskitaivaan herkistä vaihtelevista värivivahduksista, ensimäisistä pääskysistä, jotka sen poikki suihkivat ja visertivät, kirpeästä, mutta samalla suloisesta tuoksusta, jota nousi mehun täyttämistä umpuista tai sammakoiden suloisesta suostuttelevasta vihellyksestä, jota kuului rämeniityltä. Hän ei joutanut tällä hetkellä muuta ajattelemaan, kuin mistä löytäisi viivyttelevän lehmän ja saisi sen navettaan hyvään turvaan ennen pimeän tuloa.

Jäljet johtivat oikopäätä kalliorotkoon, johon laitumelta oli satakunnan askelta — ja ehkä sataviisikymmentä avoimelta ovelta, jonka pielessä rouva Griffis istui, tarkkaan katsellen Melindyn hommaa. Rotkossa kasvoi taajaa nuorta näreikköä ja koivuviidakkoa yhden ainoan pitkän ja paksun kelohongan ympärillä.

Tähän varjoisaan tiheikköön impi rohkeasti tunkeutui, kurkistellen eteensä tummien, pihkalle tuoksuavien oksien alle. Hän näki, vaikka vain laikoittani, aina kelohonkaan saakka, jonka juurella makasi poikittain valtava kaatunut puunrunko. Mutta vanhasta Kirjosta ei näkynyt merkkiäkään, vaikka se kirkkaine punaisine ja valkoisine täplineen olisi paikalla pistänyt silmään tässä tummassa ympäristössä.

Hiljaisuus ja se, ettei lehmää löytynyt, kuten hän oli varmaan luullut, sisälsivät jotakin kammottavaa, ja pieni kylmän väristys kävi hänen ruumiinsa kautta. Hän kouraisi kovemmin kirvestään ja seisoi aivan hiljaa, totuttaakseen silmiään sekavaan pimeään; ja tuota pikaa hän luuli erottavansa pienen ruskahtavan olennon, joka lepäsi sammalmättäällä kelohongan juurella. Kun oli kulunut vielä vähän aikaa, huomasi hän sen katselevan häntä suurilla lempeillä silmillä. Sitten liikahtivat suuret korvat. Impi älysi, että se oli vasikka, jota hän katseli. Vanhan Kirjon viivyttely oli saanut selityksensä.

Mutta missä oli vanha Kirjo? Melindy hetkisen ajatteli ja arvasi aivan oikein, että emä, vasikan hyvin kätkettyään, oli pujahtanut lähteelle juomaan. Hän aikoi juuri astua eteenpäin ihaillakseen nuorta vastasyntynyttä ja katsellakseen, oliko se niin voimallinen, että sen saattoi navettaan viedä, kun tiheikön takapuolelta kuului hiipivää rapinaa, joka kiinnitti hänen huomionsa.

Lehmä se ei saattanut olla, se ei suinkaan kulkenut hiipien. Mutta mikä sitten?

Melindy tunsi äkillistä vaaran aavistusta. Mutta hän karkaisi hermonsa eikä ajatellutkaan pakoa. Ehkäpä se oli vihainen ilves, joka emän poissa ollessa vainusi vasikkaa. Tämä ajatus sai Melindyn tuimasti jäykistämään pienen suunsa ja hän oli hyvillään nyt, kun oli ottanut kirveen mukaansa. Kaikista metsän pedoista hän piti ilveksiä erikoisina vihollisinaan.

Hiipivät liikkeet tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi, sitten äkkiä taukosivat. Sitten haahmoutui kuusenoksain sekaan, kymmenisen jalan päähän siitä paikasta, jossa saamaton pikku vasikka makasi, tumma musta ruho.

Hetkeksi Melindyn sydän seisahtui. Mitä apua oli hänen pienestä kirveestään karhua vastaan! Sitten hän muisti ylämaan yleisen luulon, että isoinkin musta karhu juoksee ihmisen edessä pakoon, jos sillä vain on riittävästi tilaa juostakseen. Impi katsahti saamattomaan pienokaiseen, joka makasi koukussa sammalvuoteellaan. Sitten hän katsahti julmaan mustaan muotoon, joka hitaasti hiipi eteenpäin sen syödäkseen. Ja immen sydän paisui palaavasta rohkeudesta.

Karhu oli nyt sylen päässä himoitsemastaan saaliista, vilkuen julmilla silmillään puoleen ja toiseen. Kimakalla varoituksen ja uhman huudolla Melindy hyppäsi eteenpäin kirveensä kohottaen ja huutaen pedolle: »Pois täältä!» Hän toivoi suuresti, että ihmisäänen arvovalta taltuttaisi pedon ja saisi sen häpeissään poistumaan.

Jonakin muuna vuodenaikana karhu luultavasti olisi menetellyt juuri niinkuin hän toivoi. Mutta nyt siinä asui hiukaisevan kevätnälän rohkeus. Se kuitenkin pelästyi ja hämmästyi tytön äkillisestä ilmestyksestä ja kimakasta kiljauksesta; ja epäröiden se vähän taantui. Mutta Melindykin epäröi; ja karhu sukkelaan huomasi hänen epäröintinsä. Muutaman sekunnin se seisoi ja katseli häntä, pää kumarassa ja puolesta toiseen häälyen. Sitten se näytti päätelleen, ettei tämä ollut mikään vaarallinen vastustaja, päästi kovan rohkaisevan mörähdyksen ja kämpi eteenpäin vasikkaa kohti.

Hurjasti parkaisten, puoleksi vihasta, puoleksi pelosta Melindykin syöksähti eteenpäin, luottaen siihen, ettei eläin, tosi edessään, uskaltaisi vastustaa hänen hyökkäystään. Kauhistuneena äkillisestä huudosta vasikkakin kompuroi jaloilleen, ääneensä mölähtäen.

Karhu oli sen juuri saavuttamaisillaan, surman iskuun kohotettuna valtava musta kämmen, joka olisi sen selän katkaissut, mutta huomasi samalla Melindyn kirveen iskevän. Taitavasti kuin tottunut nyrkkeilijä se poikkeutti iskun suunnastaan ja torjui sen niin sukkelasti, että kirves oli lentää tytön kädestä. Pystyvä terä kuitenkin tapasi mitä purra ja halkaisi karhun kämmenen luuta myöden.

Tuskasta raivostuen ja tappelun himo nyt täysin heränneenä karhu unohti vasikan ja hyökkäsi rohkean vastustajansa kimppuun. Kevyesti kuin kissa impi hyppäsi syrjään viime tingassa, hyppäsi kaatuneen puun yli ja kiersi kelohongan taa. Hän käsitti nyt ryhtyneensä liian rohkeaan yritykseen ja hänen ainoa toivonsa oli, että joko pääsisi juosten pakoon, taikka että karhu jälleen kääntäisi huomionsa vasikkaan ja unohtaisi hänet.

Karhulla ei kuitenkaan ollut vähääkään aikomusta säästää häntä kostoltaan. Valtavasta koostaan huolimatta se oli hämmästyttävän sukkela ja silmänräpäyksessä seurasi hänen kintereillään. Vaikka neitonen ehkä olisikin ollut avomaalla nopeampi, olisi karhu luultavasti kuitenkin hänet tavoittanut hankalassa viidakossa; mutta tällä täperällä hetkellä sen takaa kuului mölinää ja oksien ryskettä ja karhu pyörähti ympäri juuri siksi, että ennätti vastaanottaa vasikkansa apuun ryntäävän Kirjon hyökkäyksen.

Karhulla ei ollut aikaa tämän hyökkäyksen väistämiseen eikä torjumiseen, se vain ennätti rohkaista itseään. Pahaksi onneksi lehmän sarvet olivat liian lyhyet ja levällään. Kirjo puski keskelle karhun rintaa muurinmurtajan voimalla ja olisi tölmäissyt sen nurin niskoin, elleivät sen mahtavat kynnet ja etukämmenet samalla haavaa olisi iskeneet lehmän lapoihin kiinni raatelevaan kouristukseen. Lehmä puski sen taapäin puuhun saakka, mutta siinä karhu teki tenän; ja kun lehmä yritti peräytyä, ottaakseen vauhtia uuteen hyökkäykseen, ei se päässytkään erilleen. Kun tästä tempusta ei tullut mitään, niin se taas koko voimallaan töytäsi eteenpäin yhä uudelleen ja uudelleen, raivoisasti mölisten ja koettaen rusentaa vastustajansa hengettömäksi puuta vastaan. Mutta röhisten, möristen ja vinkuen karhu piti siitä kiinni ja repi sitä hirveillä kynsillään.

Liian kiihtyneenä enää pakoa ajatellakseen Melindy seisoi kaatuneella puulla ja henkeään pidätellen katseli tappelua. Tuota pikaa hän älysi, että vanha Kirjo oli joutumaisillaan alakynteen; ja samalla hänen rohkeutensa taas palasi. Juosten puun selkää niin lähelle kuin uskalsi kohotti kirveensä ja hieman viivähti, ennenkuin iski. Juurikuin hän aikoi iskeä, pysäytti iskun tutun tuttu ääni ja hän hypähti takaisin.

»Pois tieltä, lapsi», se käski, tunkeutuen läpi metelin. »Pois tieltä, että saan ampua!»

Rampa vanha vaimokin oli kuullut lapsensa huudon. Kun Melindyn parkaus oli leikannut läpi iltatyvenen, oli rouva Griffis ponnahtanut tuolistaan, ikäänkuin hän ei olisi kuullut puhuttavankaan leinistä. Hän ei tuntenutkaan kipua. Tämän pakottavan hädän vaatimus palautti häneen entisen voiman. Tempaisten nurkasta jykevän haulikon, joka seisoi siinä aina ladattuna ja valmiina, hän riensi poikki laitumen ja puhki kalmiavarvukkojen sitä kyytiä, ettei Melindynkään olisi tarvinnut sitä hävetä. Kun hän pensaitten läpi hyökkäsi notkelmaan ja näki asian kannan, niin terästi rautainen tahto hänen hermonsa hetken pakon mukaisiksi.

Paikalla kuin Melindy oli hypännyt tieltä, juoksi rouva Griffis aivan tappelevain viereen. Karhulla oli niin täysi työ, ettei se joutanut häntä huomaamaankaan. Työntäen jykevän pyssyn suun (se oli susihauleilla ladattu) kylmäverisesti melkein pedon kylkeen kiinni, aivan etulapain taa, eukko painoi liipaisinta. Kuului räjäys, joka täytti notkelman kuin tykin laukaus, ja karhu lyyhistyi kokoon jäseniään oikoen, suuri reikä läpi sydämen.

Vanha Kirjo peräytyi hämmästyneenä, korskui kovaa ja mulkoili emäntäänsä hurjin silmin. Käsittämättä, ettei äskeisestä vihollisesta enää ollut sen rakkaalle vasikalle vaaraa, se uudelleen kävi hengettömän ruhon kimppuun ja alkoi muokata sitä niin, ettei sitä tuota pikaa olisi tuntenutkaan karhuksi. Vasikka, joka oli tullut kumoon survaistuksi karhun hyökätessä Melindyn kimppuun, oli jälleen kompuroinut jalkeille; ja rouva Griffis työnsi sitä eteenpäin, jotta emä sen huomaisi. Tämä temppu tehosikin; ja nuollessaan pienokaisen kiireestä kantapäähän paremmin älytäkseen, ettei sille ollut tullut mitään vikaa, Kirjo unohti pyhän vihansa. Työntäen, vetäen ja maanitellen molemmat naiset sitten hitaasti ja kärsivällisesti saivat vasikan notkelmasta kototielle, emon verta valuvista haavoistaan huolimatta tupatessa niin lähelle kuin suinkin ja tyytyväisyydestä hiljaa ynisten. Nyt se vaati pienokaiselleen karjapihan varmaa suojaa.

Kaivolla tämä kumma seura pysähtyi ja vasikka rupesi imemään. Melindy taas sillä välin pesi lehmän haavat ja rouva Griffis lähti tervaa hakemaan sillä voidellakseen ne. Hänen rivakasti liikkuessaan pitkin pihaa Melindy puhkesi riemuiseen, melkeinpä hysteriseen naurun helkkynään.

»No, mutta hyvänen aika, mummo», hän huudahti vastaukseksi eukon kysyvään katseeseen, »sinähän olet aivan yhtä virkku kuin minäkin. Minä olen kuullut sanottavan, että karhun rasva on kaikkein parasta rohtoa leiniä vastaan. Kyllä näkee, mummo, että sinä olet käyttänyt kokonaisen karhun tautiisi.»

»Ei se karhu ollut, lapseni!» vastasi eukko vakavana. »Vaan se sinun kamala huutosi, se paransi minun leinini! Vanha Kirjo tuli pienokaisensa avuksi, kun se kutsui. Saatoinko minä tehdä vähempää, lapseni, kun kuulin sydänkäpyni minua huutavan?»

KUJANJUOKSU KULOVALKEASSA.

Tavallaan he tunsivat toisensa kylläkin hyvin, mies ja karhu. Lähes kaksi vuotta he olivat olleet julkiset vihamiehet.

Mies oikeastaan oli nähnyt karhun vain kerran ja silloinkin vain vilaukselta — viekkaitten, vihaisten, uteliaitten silmäin leimauksen tiheästä näreiköstä ja kammottavan suuren mustan haahmon, joka ääneti painui alas tiheikön sekaviin varjoihin. Mutta hän tunsi hyvin sen suuret jäljet — ne olivat kolmannesta suuremmat kuin Itä-Canadan tavallisen mustan karhun — jotka uhkaavasti kiertelivät ylt'yleensä hänen mökkinsä ympärillä. Hän tunsi sen kynnen jäljet syvään uurretuista hinkkuupuista, niiden kynsien haltija oli pistänyt merkkinsä melkein yhtä korkealle kuin valtava harmaakarhu olisi raapaissut.

Ja hän oli siellä täällä tutkistellut isoja, vain puoleksi lahonneita kantoja, jotka ne samat kamalat kynnet olivat repäisseet auki kuin käävän, muurahaisia ja toukkia etsiessään. Tästä kaikesta oli helppo älytä, että mahtava vastustaja kilpaili hänen kanssaan tämän erämaaläänin omistamisesta, jonka hän juuri oli omakseen katsonut — vastustaja, joka luultavasti vielä ottaisi kovat vaot hänen lammas- ja lehmikarjastaan, kun hän oli saanut pienen talonsa täyteen kuntoon.

Ja vielä hän älysi, että tällä kilpailijalla mahtoi olla erikoisen komea nahka, josta turkismarkkinoilla maksettaisiin aivan erikoinen hinta. Mies, milloin jouti puunhakkuulta ja maanraivaukselta, perunainistutukselta ja tattarinkylvämiseltä, navetanrakennukselta ja rovioiden poltolta, viritteli ansoja tälle vaaralliselle vastustajalleen, joka, kuten hän aivan oikein päätteli, oli liian viekas, tullakseen hänen pyssynsä kantomatkan päähän.

Karhu puolestaan tunsi miehen paljoa paremmin kuin mies sen. Heti siitä pitäen, kuin mies oli ensiksi saapunut jylhän Etelähaaran rannoille, oli tämä suuri musta peto pitänyt häntä silmällä — tietenkin jossakin määrin vihamielisenä, koska hän oli muukalainen ja oli tullut erämaata häiritsemään, mutta vielä enemmän hartaasta uteliaisuudesta. Valtavasta koostaan huolimatta se saattoi liikkua, milloin hyväksi näki, ääneti kuin minkki tai käärme. Liikkumatonna kuin joku ammoin unohdettujen tukkimiesten jättämä kanto se oli katsellut miehen kirveen välähtelyä ja heilumista, koivun ja kuusen ja saarnen rytisevää kaatumista raivion levetessä ja auringonpaisteen päästessä valaisemaan metsän takkuista permantoa.

Ihmetellen se oli nähnyt, kuinka voimallinen punainen härkäpari, miehen tuimia käskysanoja totellen, oli vetänyt oksitut hirret yhteen paikkaan; ja sitten se oli huomannut mökin kohoavan ja saavan muodon, ihmeellisen muodon, miehen taitavain kätten toimesta. Ensinnä se oli hämmästellyt, kuinka ne kaksi suurta härkää viitsivät olla niin kuuliaisia, sen sijaan että olisivat kääntyneet häntä vastaan ja lävistäneet hänet pitkillä sarvillaan, taikka sotkeneet hänet kaksijakoisiin sorkkiinsa.

Mutta pian se oli oppinut huomaamaan selittämättömän valtiuden miehen äänessä ja hänen itsetietoisessa huolettomuudessaan, väijyivätpä häntä synkkäin salokätköjen piiristä mitkä silmät tahansa. Selvää se, ettei mies pelännyt. Varmaan hän siis oli sangen voimallinen. Karhu senvuoksi rupesi pelkäämään, vaikk'ei alussa voinutkaan huomata mitään pelon syytä, lukuunottamatta tuota äänen salaperäistä mitä lienee ollut, joka näytti pakottavan härät kärsivällisesti, vaikka vastahakoisesti tottelemaan ja työtä tekemään.

Ja muutamana päivänä mökin valmistumisen jälkeen, miehen ollessa sisällä näkymättömissä ja auringonpaahteisen kuuman raivion kiehuessa sääskiä ja kärpäsiä ja punaisten härkien maatessa varjossa ja märehtiessä laiskasti purujaan ja puhaltaessa täyteläitä ilmakkaita huokauksia, se sitten oli nähnyt ison sarvaan astuvan esiin metsästä ja seisahtuvan mökkiä ihmettelemään.

Mies oli tullut ulos mökin ovesta ja nostanut olkaansa vasten kuin pitkän ruskean sauvan. Sauvan päästä oli paikalla tuiskahtanut pitkä valkoinen tulisuihku ja samalla oli paukahtanut lyhyeen ja terävästi. Ja vaikka sarvas oli ollut kaukana raivion toisella puolella, oli se hypännyt korkealle ilmaan ja pudonnut eteenpäin turvalleen, kuolleena. Kylmä väristys oli käynyt karhun hermojen läpi, kun se näki tämän, ja se oli paikalla peräytynyt kauemmaksi tiheikköön.

Ihmekö se, että ne isot punaiset härät pahannäköisistä sarvistaan huolimatta tottelivat tuota olentoa, joka saattoi niin kaukaa tappaa, kun vain pienellä sauvalla osoitti ja kovasti paukautti. Karhu rupesi tämän jälkeen vielä paljoa varovaisemmaksi tämän pelättävän tunkeilijan hommia tarkastellessaan, mutta tämä pelko ja vihamielisyys tekivät sen vain entistä uteliaammaksi. Ei ilmeisestikään ollut hyvä päästää miestä näkyvistään vähänkään pidemmäksi ajaksi, muutoin saattoi tapahtua vaikka mitä kummia ja aavistamattomia asioita.

Ja tämä oli syynä siihen, että kun mies ensi kylvöistään ja istutuksistaan päästyään ja mökkinsä tukittuaan säänpitäväksi ryhtyi karhulle loukkuja rakentamaan, niin tiesi karhu jo hänestä koko joukon. Kaikista niistä näkymättömistä, uteliaista vilkujista, joiden arat metsäläissilmät olivat työtä katselleet — oravista, pyistä, jäniksistä, pesukarhuista, sadelinnuista, metsähiiristä, hirvaista, ketuista ja pöllöistä — karhu oli muita paljoa hartaampi ja muita paljoa paremmin ymmärsi.

Kun ensimäinen ansa — jykevä loukku — oli valmis, syötetty ja viritetty ja mies oli poistunut ja jättänyt sen tihutyönsä tekemään, oli karhu ottanut sen mitä terävimmän tutkistelun alaiseksi. Vaikk'ei kenkään ollut sille maininnut, miksi Troija kukistui, oli se luonnolta saanut sen alkeellisen viisauden lahjan, josta troijalaiset näyttävät olleen niin surkean kuitit; se pelkäsi miestä, lahjojakin tarjoavana. Se haisteli syöttiä — hyvälle tuoksahtavaa lihavaa sianlihan palasta — sopivan matkan päästä; ja päätti, että jääköön häneltä rauhaan. Ei missään hyvässä aikomuksessa, se ajatteli, oltu moista makupalaa jätetty vaikka kenen armoille, joka sattui ensiksi paikalle.

Sen katsellessa ja tuumiessa piiloutuneena nuoreen tiheään näreikköön, jonka hyvä tuoksu sekoitti pois sen oman hajun, kuljeskeli siitä ohi typyhäntä villikissa. Tämä näki hohtavan valkoisen syötin, joka oli siinä niin houkuttelevana loukun tutkaimessa aivan kuin häntä varten. Sen pyöreihin haaleihin silmiin tuli himokas kiilto, vaikka korvat painuivat niuhaan pitkin selkää vihaisen pelon vuoksi — olihan ympärillä jälkiä, jotka haisivat kovin väkevästi ihmiselle. Älyä puuttui villikissalta. Se tiesi vain sen, että herkkupala oli tuon miehen omaisuutta. Mutta miestäpä ei näkynyt. Ääntä vain kuului etäältä, hänen huudellessa typerälle härkäparilleen. Matalaksi kyyristyen villikissa nopeaan ja hiipien juoksi eteenpäin ja matalalla riemastuksen murinalla hyökkäsi syötin kimppuun. Siinä näytti jokin paikka antavan perään. Säikähtynein silmin karhu näki, kuinka ne neljä jykevää hirttä, jotka olivat kuin kattona syötin päällä, pudota romahtivat sen päälle. Onneton villikissa päästi korviasärkevän rääkäyksen, joka katkesi melkein ennen kuin oli alkanutkaan, ja pusertui niiden alle aivan litteäksi.

Punaorava, joka oli tätä kaikkea tarkastellut läheiseltä oksalta, puhkesi kiihkeään räkitykseen. Ja puun latvasta pudotti itsensä mustine siipineen varis, laskeutui sievästi hirren selkään, pää kallellaan, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: »enkö minä sitä sanonut?» ja killisteli kovilla kirkkailla silmillään kuollutta villikissaa. Sen mielestä kaikki villikissat joutivat kuolla. Ei niistä muuhun. Mutta se tapa, jolla tämä tässä oli tuhottu, näytti siitä kovin salaperäiseltä.

Karhun mielestä oli tämän jälkeen kaikki, mitä miehellä oli, ansan luontoista — pelokkaalla mielenkiinnolla tutkittavaa, mutta ei millään ilveellä koskettavaa. Ja niin tapahtui, että kun mies ajan tullen toi laajenevalle raiviolleen lehmän ja vasikan, ja sian ja sitten lampaita, ja puolenkymmentä puuhailevaa kanaa, ei karhu niihin kertaakaan koskenut. Vesi kyllä tuli sen suuhun varsinkin lampaita katsellessa, mutta ne näyttivät niin epäilyttävän huolettomilta. Varmaan nekin olivat ansoja. Jos hän koettaisi jonkun tavoittaa, niin mene tiedä, vaikka taivas putoaisi hänen päälleen ja likistäisi hänet litteäksi kuin pölkyt sen villikissan. Käsittämättä tämän pidättyväisyyden syytä mies piti sitä luonnollisena asiana eikä sen koommin ajatellutkaan sitä. Mutta lopulti hän suuttui, kun kaikki pyydystysyritykset menivät myttyyn, ja vannoi, että karhun talja ennen talven tuloa olisi hänen.

Loppukesästä tuli kovin kuuma ja kuiva aika. Etelähaaran joki, joka aina oli vuolas ja koskinen ja sai vetensä paljaitten ylämaitten lähdejärvistä, ei paljoakaan ehtynyt. Ottanoonsiista sitävastoin ilmestyi näkyviin auringon paahtamia särkkiä ja harmahtavia kynnyksiä, joita eivät kolmen piirikunnan vanhimmatkaan erämiehet vielä olleet kuivilla nähneet. Moni metsäpuro katosi kokonaan, jättäen muistonsa säilyttäjiksi vain jonon seisovia mustia vesilätäköitä, jotka lymysivät ketri- ja lehtikuusisoissa valtavien juurien alla. Ja moni erämaan lampi näki ulpukkainsa kuolevan raakoihin haiseviin, juurisotkuisiin liejuihin. Mies ei kuitenkaan ollut juuri milläänkään, sillä kolmisensadan askeleen päässä virtasi raivion liepeen alla Etelähaara välittämättä kuivista mitään. Hänen tattarinsa ja perunansa olivat ehtineet niin pitkälle, ettei sateen puute enää voinut niitä vahingoittaa. Ja hänen karjansa oli janolta hyvässä turvassa.

Etelähaara oli tältä kohdalta ja puolisen mailia raiviolta sekä ylös- että alaspäin vähän rauhallisempaa, niin että mies vaivatta saattoi sillä liikkua isolla, yhdestä puusta koverretulla kanootillaan ja kalastella sen puhki ja poikki. Alempana kosket olivat puoliväliin toistakymmentä mailia melkein mahdottomat veneellä kulkea, kunnes hurja virta lopulti raukesi matalarantaiseen suvantojärveen, jota mustikkamaat paartoivat.

Metsä näytti raskaasti huokailevan elottoman ilman ja kuivan, liikkumattoman helteen alaisena, sadetta odottaen. Mutta toivottujen harmaanviileiden ja sateentuoksuisten pilvien sijasta maattui taivaan kova sini ruskahtavaan utuun, jonka läpi aurinko kuulsi kuin kuuma kuparikiekko. Metsän palsamituoksu hävisi ja sijaan tuli heikkoja, kitkeriä henkäyksiä, jotka kirvelivät silmiä ja polttivat sieraimia. Kotkat, haukat, varikset ja kaikki muut hyvät lentäjät katosivat. Kaikki metsän lymypaikkojen nelijalkaiset kuljeksijat kävivät levottomiksi, peläten vaaroja, joita eivät tienneet miten vastustaa, miten paeta. Suuri musta karhu haisteli huolestuneena kaikki ilmansuunnat, kuono korkealla ilmassa, menetti sitten kaiken mielenkiintonsa ihmistä ja hänen töitään kohtaan ja kulki viidet mailit vinkuen myötävirtaan, kunnes tuli erääseen kohtaan, jossa Etelähaaran kuohuvasta virrasta poikkesi syrjään syvä umpipudas.

Vähän myöhemmin mies, joka oli alakuloisena mullannut kituvannäköisiä perunoitaan, seisahtui kuokkansa nojalle ja silmäili pelokkaasti muotoaan muuttavaa taivasta.

»Metsävalkea», hän mutisi, »jossakin, missä lienee, ehkä likelläkin!
Kun nyt vain ei rupeaisi tuulemaan!»

Heittäen kuokan maahan hän sitten valjasti härkäparin reen eteen vedättääkseen joesta mökilleen pari kolme tynnyriä vettä. Jos sattuisi raivion poikki kipeniä lentämään, hän ajatteli, niin oli hyvä olemassa vettä lähellä.

Jotenkin haluttomana hän lähti tähän hommaan, häntä masensi painostava ilma ja epämääräinen aavistuksen tunne. Mutta pysäyttäessään jokirantaan hitaat juhtansa hän sen takana näki näyn, joka äkkiä antoi hänelle kiirettä. Härätkin sen huomasivat ja havahtuivat ja alkoivat korskua ja levottomina kiskoa iestään. Toisella rannalla tuprusi metsänlatvain takaa savupilviä ja juurella pisteli siellä täällä punaisia liekkejä.

Mieheen iski vimmattu tarmo. Juosten sankoilleen edes ja takaisin rannan ja reellä olevan tynnyrin väliä ja rajusti huutaen härille olemaan alallaan hän nopeaan täytti tynnyrin reunoja myöten. Mökille palatessaan hän ei kuitenkaan voinut rientää kiireellä. Polku oli koleikkoa ja hänen täytyi alinomaa tukea tynnyriä, ettei kallis neste päässyt maahan kaatumaan. Mutta härkiä ei tarvinnut hoputtaa, ja hikipäissään ponnisteltuaan tynnyrinsä rinnalla helteisellä kapealla polulla hän vei sen raivatulle kunnaalle, joka oli mökin takana. Siihen hän äkkiä hämmästyen pysähtyi.

Raivion takana tupruaa eteläiselläkin ilmalla samoja uhkaavia pilviä, tuikkaa taivaalle ja taas katoaa samoja hoikkia häijyjä punaisia kieliä. Palo lähestyi häntä vastakkaisilta puolilta. Ja vasta nyt hän käsitti, mikä hirmuinen vaara häntä uhkasi. Vesitynnyreistäkö apu, muka! Katkerasti naurahtaen ja ponnistustensa turhuutta kiroten, raivosta kähähtäen, kun kaikki hänen toiveensa näin sortuivat, hän päästi härkäparin valjaista ja harppasi pitkin askelin rinnettä alas, laskeakseen irti muunkin karjansa. Olkoon heillä ainakin tilaisuus paeta henkensä edestä, sama tilaisuus kuin hänelläkin. Hairaten sitten käteensä tyhjän matkalaukkunsa ja vuoteestaan peitteen hän karkasi joelle.

Karhu oli sillävälin tullut pienelle umpiputaalle — eli boganille, intiaanien sanaa käyttääksemme — joka oli viisi mailia alempana. Se tapasi sen jo täpö täynnään äänettömiä, väriseviä pakolaisia. Sillä sekä pohjoisella että eteläisellä ilmalla taivas jo oli täynnään savupilviä, jotka sankkoina ja tummina tuprusivat taivasta kohti, ja siivekkäät liekit hyppivät ahnaasti latvasta latvaan.

Iltapuolella molemmat palot nopeaan yhtyivät kiihtyvän itätuulen viimassa. Suunnattoman nopeaan ne lähenivät jokea, joka juuri tällä kohdalla teki mutkan ja louhisten kynnysten poikki kuohuen pauhaten kääntyi lounasta kohti. Kosken pauhun alkoi kuitenkin voittaa kammottavampi ääni — palon kihisevä humu ja rytinä. Oksien läpi puhalsi milloin mistäkin pistäviä, tukehduttavia savunpöllähdyksiä, laskeutuen sitten veden päälle, siinä ohetakseen ja levetäkseen ja ikäänkuin suotaakseen vaahdon sisään, joka hetkeksi muutti väriään. Siellä täällä puhkesi ahtaaksi sulkeutuneella ilmanrannalla korkea yksinäinen honganlatva loimuaviin liekkeihin kuin suunnaton merkkisoihtu. Ja tuota pikaa alkoi kuin jostakin näkymättömästä räjähdyksestä raketteina sinkoilla palavia, kipenöiviä kekäleitä, jotka virittivät edessäpäin kuin tiedustelijain tulia tai käheästi, kammottavasti kihahtaen putosivat veteen.

Eläimiä keräytyi joka puolelta kapean putaan rannoille, jossa ne suurin lumotuin silmin katselivat näitten tuhoisain heittoaseitten lentoa ja putoamista. Veden partaalla ja ulkonevilla oksilla ja juurilla kyyhötti useita villikissoja ja valtava harmaa Canadan ilves. Kekäleen pudotessa lähelle ne painoivat korvansa pitkin kalloa, hypähtivät taapäin ja sylkivät vihaisesti. Pelko oli kerrassaan vienyt niiltä raatelevan riistanälän eivätkä ne vähääkään välittäneet värisevistä jäniksistä, kujertelevista oravista tai jäykistä, harmistuneista murmeleista, joita tunkeili niiden ympärillä. Verenhimoiset portimotkin kerran unohtivat tappamisen halun ja puikkivat hermostuneesti sinne ja tänne värisevillä oksilla. Rantaan ajautuneen lieon päässä istui punainen kettu, joka ei malttiaan eikä tarmoaan menettänyt, olipa mimmoinen paikka tahansa, katsellen puunlatvoja. Syvämietteisessä viisaassa mielessään se etsiskeli jotakin keinoa, jolla tämänkin kamalan vastustajan pettää. Putaan pinnalla vilisi uivaa minkkiä, biisamia ja vesirottaa, jotka maailmaa uhkaava tuho oli liikkeelle säikähyttänyt ja jotka nyt luottivat siihen, että niiden suosiman kylmän elementin voima olisi riittävä suoja. Musta uroshirvi kahden lehmän keralla ja kymmenkunta punaista hirvasta seisoi mahaa myöden vedessä, silloin tällöin piehtaroiden siinä itseään jäähdyttääkseen. Mutta karhuja ei tässä omituisessa kokouksessa ollut ainoatakaan, suurta mustaa karhua itseään lukuunottamatta, se kun oli kateellisena karkoittanut läänistään kaikki kilpailijat.

Tilannetta hetkisen tarkasteltuaan karhu kahlasi veteen. Se upotti päänsä veden sisään lieventääkseen polttavien silmien ja sieraimien tuskia. Pudas oli matala siltä kohdalta, josta se siihen poikkesi, ja pohja oli pehmeätä, sitkeätä, vastenmielistä sen jalalle. Sen siinä seistessä ja levottomana nostellessa jalkojaan singahti sankkenevasta savuvaipasta suuri punahehkuinen kekäle ja sattui läheisellä oksalla kyyröttävään villikissaan. Rääkäisten kissa ponnahti ilmaan, mutta huomatessaan putoavansa veteen, jota se inhosi, se kierteli itseään vähän sivulle päin ja sai kiinni karhun leveästä selästä. Sen kynnet upposivat syvään ja tuskasta mörähtäen karhu koetti ravistaa sitä irti. Pelosta mielettömänä ja ilmeisestikin pitäen karhua vain elollisena liekona kissa piti kiinni ja kynsi kahta kovapintaisemmin. Milloin muulloin tahansa karhu olisi kiskaissut kissan paikaltaan ja reväissyt sen kappaleiksi. Mutta nyt ei sen mieleen juolahtanutkaan vihastua. Tässä ei ollut mitään yksilökohtaista. Karhu vain käsitti, että hänen selässään oli jotakin, joka koski kipeään, ja tahtoi päästä siitä erilleen. Kumoon heittäytyen se piehtaroi vedessä ja upotti kissan liejun sisään. Sen ylös noustessa oli paha taakka tiessään. Mutta nyt karhu oli tyytymätön paikkaan. Vesi ei ollut niin syvää kuin sille olisi pitänyt. Ja sitäpaitsi se mielestään oli umpimutkassa. Se kaipasi enemmän tilaa, enemmän ilmaa, laajempaa näköalaa, vaikkapa ei ollutkaan muuta kuin hirmuja, mitä katsella. Työntäen syrjään pari punaista sarvasta, jotka tuskin vilkaisivat siihen suurilla, lempeillä, kauhua-uhovilla silmillään, se kahlasi putaan suulle. Siinä se tunsi pyörteen, joka pyrki koskeen kiskomaan, ja meni lapojaan myöten veteen. Aivan vieressä seisoi kömpelö naarashirvi raukeasti lepattaen suuria korviaan ja tuijottaen, ei liekkeihin, vaan samentuneisiin aaltoihin ja vaahtoriekaleisiin, joita kiiti siitä ohi. Sitten sen nenän editse kaikessa rauhassa uiskenteli iso ruskea saukko. Kohottaen päänsä ja lapansa korkealle vedestä kuin tähyilevä hylje uija silmäili koskia ja laski sitten oikopäätä niihin, paetakseen rohkeasti virran mukana. Ilmeisestikin se oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei pikku pudas kauan kelpaisi pakopaikaksi. Karhu katseli sen lähtöä kaihomielin ja punnitsi asiaa, mutta ei uskaltanut lähteä tyrskyviin aaltoihin, jyriseviin kopruihin.

Putousten jyrinää ei kuitenkaan enää kuulunut liekkien laajalta ahnaalta pauhulta. Hyppiessään ja hyökätessään ne melkein näyttivät karjuvan ja oli kuin itse savupilvetkin olisivat saaneet äänen ja alkaneet jyristä. Kuumuus kävi tukehduttavaksi, sietämättömäksi; ja kipeniä ja kekäleitä putoili putaaseen niin tiheään, että toiset eläimistä karvansa äkkiä kärventyessä mielettömän kauhun valtaamina karkasivat suoraa päätä palavaan pätsiin, toisten taas kupsahtaessa suinpäin veteen ja paikalla hukkuessa. Ne eläimet, joille vesi oli tuttava, upottivat itsensä siihen niin syvään kuin saattoivat ja vavistuksella odottivat lähestyvää tuhoa, mutta viisas kettu, varovaisesti uiskenneltuaan putaan rantoja ja niitä tutkittuaan, löysi vihdoinkin rantaäyrään alta kolon, jonka suuta vettyneet juuret peittivät. Tämä oivallinen pikku tyyssija oli jo tunkien täynnään biisamirottia ja minkkejä, mutta kettu kursailematta tunkeutui sisään, työntäen toisia ulos, tulemaan toimeen miten parhaiten taisivat. Ja kun heimon hämärät aikatiedot kertovat, että se myöhemmin vielä pyydysti monet jänikset ja metsälinnat miehen hylätyn raivion lahoavilla kannokoilla, niin oli pakopaikka ilmeisestikin turvallinen.

Tulikuoleman lähestyessä karhu kuitenkin alkoi vavista. Viisasta kettua lukuunottamatta se oli tässä kurjassa joukossa ainoa eläin, jolla oli sen verran älyä, että se pystyi käsittämään heidän kohtalonsa koko hirmuisuuden. Törmässä ei ollut niin suurta koloa, että sen valtava ruho olisi siihen mahtunut. Surkeasti vinkuen se katseli alaspäin pitkin kuohuvaa solaa, jota pitkin saukko oli paennut. Mutta ei uskaltanut lähteä perään. Se näytti yhtä varmalta tuholta. Ja se olikin jo vain kiehuvaa pimenevää kauhujen kujaa kahden savu- ja liekkiseinämän välissä.

Ja pudaskin oli nyt hirmujen paikka. Sen pinta oli täynnään pieniä eläimiä, mitä oli eloon jäänyt, siinä oli villikissa tai pari, lukemattomia oravia, portimoita, näätiä, murmeleita, hiiriä, pesukarhuja ja moniaita jäniksiäkin, jotka suurimman epätoivon hetkellä olivat oppineet uimaan. Loput olivat joutuneet surman omaksi. Hirvaistakin oli useita tuhoutunut siinä mielettömässä kamppailussa, joka parhaillaan umpimähkään myllerteli lampareen keskellä. Paitsi karhua pysyivät vain synkät, jäykät hirvet erillään tästä vaarallisesta sotkusta. Ne olivat kyyristyneet syvälle veteen ja vain turpaansa kohottelivat vähän väliä vetäistäkseen henkeensä palavaa, tukehduttavaa ilmaa.

Sattuessaan kääntämään epätoivoiset silmänsä vastavirtaan karhu äkkiä näki kumman otuksen, joka läpi tyrskyjen ja savun syöksyi alaspäin häntä kohti. Ja samalla se jo tunsikin tulijan. Se oli mies, joka oli kyyristynyt matalaksi puukanoottinsa perään ja hurjasti melallaan vettä piesten ohjasi sitä louhien ja pystyynkarkaavien hyökyaaltojen välitse. Peitteensä hän oli osaksi kietonut päänsä ympäri; ja takana liehuen yksi kulma savusi ja kyti. Kanootin hän pyöräytti lahdelmaan ja hädin tuskin pelastui kaatumasta ajaessaan viistoon hirven vedenalaiselle selälle. Käsivarren matkan päähän karhusta hän pysähtyi, ja karhu näki, että hänen muotonsa oli kummasti muuttunut. Suuret suonikkaat kädet ja laihat kasvot olivat mustuneet ja näivettyneet ja silmät tuijottivat kaameina kuopista, joitten sekä silmäkarvat että ripset olivat kärventyneet. Siitä huolimatta hänen tulonsa tuotti karhulle turvallisuuden tunteen. Tässä se oli hallitsijahenki, se ajatteli, jota eivät edes tulen hirviöt kyenneet voittamaan. Se vinkui ja tuli lähemmä kanoottia ja sen sydämessä alkoi orastaa hämärä toivo. Mies huomasi sen ja tälläkin epätoivon hetkellä, kasvojensa irviin vääntyessä, tunsi sen vastustajaksi, joka oli niin kauan välttänyt hänen ansansa.

»Tällä kertaa olemme molemmat kiikissä, vanha kaveri, eikö niin!» hän mutisi hampaisiinsa, tempasi peitteen päänsä ympäriltä ja upotti sen kanootin viereen veteen. Kietaisten sen sitten jälleen olkainsa ja päänsä ympäri vettä valuvana ja pistäen kulman hampaisiinsa voidakseen hengittää sen läpi paksussa savussa hän jälleen sysäsi virtaan venhonsa ja matalalla vyöryvän savupeitteen alla kiiti koskelle. Hetkisen karhu epäröi, vinkuen kuin koiranpenikka, sitten hyppäsi hänen peräänsä.

Karhu tietenkin oli paljoa parempi uimari kuin se itse tiesikään. Muutaman silmänräpäyksen hämmennyksen jälkeen virran kamalassa kiertävässä puserruksessa ja kiskonnassa se huomasi yleensä voivansa pitää päänsä veden päällä ja sitten johonkin määrään kykenevänsä suuntaansakin katsomaan.

Ensiksi se valitsi sen huonosti, kun ei ymmärtänyt veden merkkejä. Pulikoituaan ensin puoliläkähdyksissään peräkkäisissä hurjissa aallokoissa se huomasi edessään oikean käden puolessa tyrskyjen välillä näköjään aivan sileän väylän. Päättäväisenä se ponnisteli sitä kohti, veden mukana alaspäin kiitäessään. Ja se pääsikin sinne. Sen kämmenet kolusivat pitkin pohjaa. Vimmatusti kynsien se koetti pysäyttää itsensä, mutta mukelsikin kuperkeikan ja ponnahti pystysuoran kynnyksen reunalta alla olevaan kirnuavaan kattilaan.

Kattila oli karhun onneksi kyllin syvä lauhduttaakseen koprun suoranaista survontaa, ja se joutui jonkinlaiseen pyörteeseen, kunnes tointui pökerryksistään ja taas sai henkeä vedetyksi. Sitten se pääsi soutamaan vähän syrjään ja pyyhkäisi taas alaspäin raivoavaa koskea laskien. Mutta nyt se oli sen verran viisastunut, että vältti moisia petollisia tyveniä ja valitsi ennen jyrkät pauhaavat solat suurine hyrskyineen, joissa oli vettä vahvalti ja selvä väylä.

Mies voimallisella melallaan työnnellen oli päässyt kauas edelle, näkymättömiin, mutta karhu seurasi luottavaisena samaa tietä, jota hän oli edellä kulkenut. Joen molemmat rannat olivat nyt hehkuvana pätsinä, myllertelevinä mustina savunpurkauksina, joita valtavat punaiset, keltaiset liekkiläikät repelivät. Mahtavat rungot loimottivat moniaan minuutin muuta mullerrusta korkeammalla, sitten katkesivat ja kaatuivat, tämän romahduksen vähääkään erottumatta kaiken rytinästä. Kohottaessaan vedestä vettävaluvaa päätään ja vaivalla henkeä haukkoessaan karhu toisin ajoin tunsi, kuinka hänen huulensa ja sieraimensakin jo alkoivat kuumuudesta riutua. Mutta se ei ollut enää toivoton, niin täydellisesti se luotti miehen johtajakykyyn.

Etelähaaran valtavesi lopulti pusertui kammottavaan kaukaloon ja syöksyi siitä alas jyrinällä, joka kuului liekkienkin riehunnassa. Karhu ponnisteli kovasti päästäkseen kivisille matalikoille, joita oli rannoilla, mutta liian myöhään. Armotta vuoksi tempasi sen mukaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä se jo oli kuurnassa. Vastustamattomat ristivirtaukset anastivat sen, pyörittelivät nurin niskoin, vetivät veden alle. Kumeita ääniä jytisi sen korvissa ja keuhkot olivat haljeta. Sitten se taas äkkiä ponnahti pinnalle, läkähtymäisillään, ja tunsi, kuinka jalkain alitse luisti sileitä kallioita. Ja sitten sen kynnet tapasivat puuta, tarrasivat kiinni kuin takkiainen ja pysyivät kiinni. Sekunnin tai parin kuluttua se saattoi kiskaista itsensä aivan koskesta pois ja koko voimallaan pitää kiinni muutamista pölkyistä, jotka olivat tunkeutuneet ja suutiutuneet sivuhalkeaman leukoihin. Aivan kuononsa edessä karhu hämmästyksekseen näki miehen kiinni pitävän kallion halkeamasta, ruumis vedessä ja pää, silmiä lukuunottamatta, vettävaluvaan peitteeseen kietaistunsa. Kanoottia ei näkynyt missään.

Mies loi punoittavista silmistään tuttavallisen katseen rähjäytyneeseen, läähättävään petoon ja siirtyi pölkkyjä pitkin vähän etäämmälle, sillekin tilaa antaakseen.

»Hauska tavata, toveri!» hän huusi. »Ole vain kuin kotonasi. Me taidammekin olla ainoat, mitä näillä mailla on henkiin jäänyt!»

Lieneekö karhu kuullut heikkoa kaikua miehen sanoista, vai häiritsikö sitä se, että miehen silmät kohtasivat sen katseen, kun se niin arastellen vetäytyi kauemmaksi. Mutta tuntiessaan virran uudelleen käyvän takapuoleensa kiinni, se taas palasi lähemmäksi ja kyyristyi kosteveteen käden ulottuviin miehestä.

Toistaiseksi molemmat pakolaiset nyt olivat turvassa. Vettä oli siksi vahvalti, että se peitti heidät, ja siitä nousevat kallion syrjät suojelivat heidän kasvojaan tuhoisilta liekin löyhäyksiltä, jotka toisinaan nuolaisivat kosken pintaa. He eivät voineet muuta tehdä kuin odottaa.

Kaiken sen päivää ja koko yönkin (vaikk'eivät he tienneet, koska päivä vaihtui yöksi) mies ja peto siinä makailivat rinnan henkeänsä säilytellen, valkean raivotessa kahden puolen ja ylhäällä ilmassa. Mutta sitten palo alkoi laimeta, jättäen molemmille rannoille hehkuvia kantoja ja pökköjä savuamaan ja kytemään sekä vasta- että myötävirran puolessa. Siellä täällä vain palaa soikotti enää yksinäinen kuusi. Ilma oli nyt siksi viilennyt, että saattoi vaivatta hengittää; ja toivottoman harmaa aamuhämärä valaisi palon hävityksiä.

Mies nousi vedestä, oikoi turtuneita jäseniään, väänteli vettä vaatteistaan; ja niin pian tarpeemme vaihtuvat, että hän nyt käänsi ruumiinsa lähintä tulta kohti lämmitelläkseen. Karhu vahti häntä hätäisenä, mutta ei uskaltanut tulla likemmäksi. Se seurasi silmillään miehen liikkeitä kuin koira. Hetkeksi se menetti kaiken aloitekykynsä.

Mies tällä haavaa älysi selkeästi vain yhden asian: ei moneen päivään ollut mahdollista lähteä noille tulisille rannoille, ellei tulisi rankkasadetta, joka sammuttaisi kytevät sammalikot. Mutta vähän alempana hän huomasi tukalan pakopaikkansa ja rannan välillä hieta- ja sorasärkän, jolle oli tarttunut muutamia pölkkyjä ja jolla kasvoi harvassa lyhyttä raitaa ja tuomea. Se oli niin könkäistä lentävän vihman tiessä, että pensaat olivat tulelta säilyneet, vaikka kuumuus olikin lehdet lakastuttanut ja kähertänyt. Pölkyistä ahnaat liekit olivat vain pihkaisia halkeamia kärventäneet. Miehen silmällä nähden tämä särkkä pölkkyineen tarjosi pelastuskeinoja, jos sille vain oli mahdollinen päästä. Mutta välillä kuohui syvä ja isoaaltoinen virta, jonka hän luuli lennättävän itsensä ohi kuin oljenkorren, vaikka hän olikin hyvä uimaan. Kun tuo karhu yrittäisi ensin, hän ajatteli! Mutta heti senjälkeen hän älysi, ettei se merkitsisi mitään missään tapauksessa, karhu kun hyvin suoriutuisi semmoisessakin koskessa, johon hän olisi hukkunut kuin kissanpenikka. Hän loi kuitenkin kehoittavan katseen karhuun ja huusi kovalla äänellä, joka voitti koskenkin kohinan:

»Lähdepäs koettamaan, veikkonen! Emme voi jäädä tähän koko päiväksi!»

Karhu luuli, että häntä syytettiin tiesi mistä kunnottomuudesta, ja hermostuneesti vetäytyi pakopaikan alempaan päähän.

Hyvin käsittäen, ettei tässä ollut mitään muuta neuvoa kuin yrittää, mies siekailematta ryhtyi toimeen. Hän tiesi, etteivät odotuksesta vahvistuisi ruumiin, sen enempää kuin sielunkaan voimat. Huolellisesti pysyen molempien uomain välisen kallioriutan selällä hän kulki ylöspäin jakautunutta ja heikontunutta virtausta vastaan, käyttääkseen hyväkseen kaikki mahdolliset edut tähän vaaralliseen ylitykseen ryhtyessään. Kun hän ei enää kyennyt vastustamaan virran voimaa, hyppäsi hän siihen niin kauas kuin saattoi ja veteli vimmatusti, toivottomuudessaankin toivoen pääsevänsä niin kauas, että tavoittaisi särkän nenän, ennenkuin virta ohi veisi. Mutta siinä samassa hän jo huomasi yrityksensä toivottomuudenkin. Sen virran voimassa hän ei ollut muuta kuin kieppuva lehti.

Karhu oli sillävälin pitänyt kiihkeästi silmällä hänen liikkeitään, hänen vastavirtaan kahlatessaan. Sillä ei ollut käsitystäkään, mitä tämä temppu merkitsi, mutta sen se varsin hyvin tiesi, ettei mies voinut sitä kautta poistua yhteisestä pakopaikasta. Mutta nähdessään miehen suinpäin heittäytyvän koskeen, rantaa kohden ponnistaen, tunsi se itsensä hylätyksi. Vingahtavalla kirjauksella sekin hyppäsi koskeen. Se ei uskaltanut päästää miestä näkyvistä, peläten palon muutoin taas saavuttavan.

Se taisteli uljaasti kosken kourissa, pitäen kuonoaan korkealla; ja vaikka vesi kamalaa kyytiä kiidätti sitä alaspäin, edistyi sen matka kuitenkin poikittainkin. Se oli juuri saanut arvanneeksi vastustavain voimain suuruuden ja asettanut suuntansa siten, että tavoittaisi hietasärkän, kun mies sen hämmästykseksi ajautuikin alas sen päälle ja kävi kaksin kourin sen pitkiin lapakarvoihin kiinni. Säikähtyneenä tästä odottamattomasta hyökkäyksestä karhu pieksi vettä vielä entistäkin tuimemmin. Ja mies kiersi sen peräpuolitse alemman kyljen puolelle ja piti hellittämättä kiinni.

Pelästynyt karhu saavutti sorarannan vielä ylempänä kuin olisi tarvinnutkaan ja laukkasi sinne kuin säikähtynyt kissa. Mutta ne kamalat kourat eivät enää olleetkaan sen kyljessä kiinni. Kun se kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut, seisoi mies ja hengästyneenä nauroi somerikon reunalla, ja huusi:

»Kiitos, kumppani! Jalosti sinä vetelit!»

Suuresti hämmästyneenä naurusta, jonka merkitys kävi aivan yli sen ymmärryksen, karhu pujahti hietasärkän toiselle puolelle ja kaihomielin katseli kyteviä rantoja.

Hengästyksestään päästyään mies alkoi vierittää kahta pölkkyä rinnakkain tyveneen veteen, jota oli hietasärkän kainalossa. Tuomen rihmamaisilla juurilla ja kärventyneiden pajujen pienillä vesoilla hän sitoi molemmat pölkyt lujasti yhteen ja sitten vielä toisiakin yhtä lujasti, kunnes hänellä oli lautta, jonka hän arveli kestävän vaikka minkä kosken, mitä vielä oli edessäpäin. Hän tiesi, ettei järvelle ja aukeille paljaille maille enää ollut puolta mailiakaan; ja Etelähaaran kaikki pahimmat könkäät ja putoukset olivat jo takanapäin, senkin hän tiesi. Hänellä ei ollut melaa eikä sauvointa, millä matkaansa ohjata, mutta hyvällä luottamuksella hän siitä huolimatta työnsi ulos rannasta. Tätä tehdessään hän kättään heiluttaen hyvästeli pakotoverinsa.

»Parasta, kun nyt pysyt siinä, toveri!» hän huusi, »siksi, kunnes metsät vähän jäähtyvät. Ei sinulla ole siinä hätää mitään.»

Karhu, joka nyt oli päässyt liekkien uhkaavasta tuhosta, mutta vielä oli hermostunut siitä, kun valtiaan käsi niin oli hänen kylkiään kouristellut, näytti huomaavan tämän neuvon hyväksi. Ensin se kuitenkin seurasi lauttaa syvänteen rajalle saakka, kahden vaiheilla vinkuen. Sitten se istahti takakintuilleen ja katseli, kuinka lautta keikkui ja kynti aaltoja, mies päällä kyyröttäen, katseli, kunnes se joen polven taa katosi.

OVEEN KOLKUTTAVA HIRVI.

I.

Pyryn ja tuulen tauotessa oli Carsonin raivio aidanseipäitä myöten lumeen hautaantunut. Vanha yksikerroksinen, patsaille rakennettu talo — pitkine vajoineen, ja sitten matala navetta, joka oli vajaan nähden suorassa kulmassa, muodostaen sen kanssa L kirjaimen — oli melkein akkunanpäällisiä myöten lumen peitossa. Tuulen lumesta puhdistamat katot erottuivat mustina ympäröivästä valkeudesta. Huolimatta siitä, että kahden päivän myrsky oli tauonnut ja aurinko jälleen paistoi, oli taivas vielä utuisen kalpeana, ikäänkuin olisi siellä ollut vielä enemmänkin lunta syytää kuormatun maailman päälle; ja auringonpaiste oli loistoaan vailla. Raivion toiselle reunalle lumi oli kasautunut korkeiksi kinoksiksi, joista kohosivat taivaalle puhtaiksi ravisteltuina kuusien mustat rivit; kun taas toisella puolella, metsän suojassa, kaikki puut olivat valkeaan verhotut, kuormatut oksat maata kohti riippuen.

Mutta vaikka ulkomaailma olikin niin kuollut ja autio, oli katon alla rattoisaa. Päähuoneessa, joka samalla oli arkihuone, eteinen ja keittiö, oli omituisen hämärä lumikinosten vuoksi, jotka peittivät akkunamudut, mutta tämä vaikutti vain sen, ettei yksinäisyys eikä vilu päässyt ulkoa sisään tunkeutumaan. Suuressa keittiöliedessä humusi kuivista koivu- ja vaahterapuista kelpo tuli ja lieden avoimesta ovesta leviävä punainen hehku läikkyi kiilloitetuilla peltiastioilla, joita riippui vastakkaisella seinällä, ja kimalteli sieltä täältä valkoisista vadeista ja vanhoista sinisistä posliiniastioista, joita oli rivissä avaran astiakaapin hyllyillä.

Pitkän honkapöydän toiseen päähän oli katettu kahdelle, päivä kun oli kohta puolessa, joka takametsissä on päivällisen aika. Pöydän toisessa päässä seisoi rouva Carson — kookas, roteva nainen, mustat hiukset hemmoittelematta taapäin kammattuina ystävällisistä, mutta pikaisista punakoista kasvoistaan — seisoi ja vastasi taikinaa viikon leivontaa varten. Paikalla kuin hän sai leivät uuniin, oli hänen ja Amandan aika ruveta päivällistä syömään. Kyökin lämpöiseen ilmaan huokui suolatun häränlihan ja nauriitten tuoksua mustasta padasta, joka seisoi hellan syrjällä hiljalleen porisemassa.

Amanda tömisteli lujasti jalkojaan ovella ja karisteli lunta sinisestä villahameestaan, käyttäen siihen luudan sijasta melkein ikäloppua harmaata hanhensiipeä. Hänen kirkkaille kukkeille kasvoilleen oli työn homma valanut punaa ja vaaleankeltaisia vallattomia suortuvia oli päässyt valloilleen paksun sinisen kotokutoisen hilkan alta, joka oli leuan alle kiinni sitaistu, ja varjosti nyt kiehkuroineen veitikkamaista sinisilmäparia ja lyhyttä, suoraa, hyvämuotoista nenää, joka pyrki pystyyn kohoamaan. Ja pystyyn se nyt nousikin, kun hän rattoisan reippaalla liikkeellä keikautti pientä päätään, saadakseen harmilliset kutrit silmiltään. Vaikka hengästyneenä kovista voimanponnistuksistaan nauroi hän, ikäänkuin hyvällekin lystille. Hän oli luonut teitä suurien kinoksien läpi — asuinrakennukselta navetan luo, navetan ovelta kaivolle ja kaivolta takaisin eteisen ovelle — tehnyt siis kylläkin kovaa työtä, mutta nuoressa innossaan ja iloissaan siitä, kun kuukausia etäällä kyläkunnassa oltuaan opettajana jälleen oli kotia päässyt, hän oli pitänyt sitä huvina. Lattialla makasi hänen vieressään iso puinen lumilapio samassa paikassa, johon hän oli sen pudottanut sisään tullessaan, ja siinä istui vielä kiinni lumikokkareita.

»Kas niin!» hän iloisesti huudahti. »Se oli sentään, äiti, koko joukon hauskempaa kuin opettaa yksitoista kertaa yksitoista. Nyt ovat tiet auki. Ja auki ne pysyvätkin — ainakin ensi myrskyyn asti.»

Rouva Carson hymyili, katsomatta kuitenkaan hommastaan, hän kun parhaillaan tottuneesti jakoi taikinaa syviin mustiin paistinkupposiin.

»Niin aina, tyttöseni, mutta nostapas nyt lapio lattialta ja pane se pystyyn puulaatikon taa, jossa sen paikka on. Etpä ole tainnut tapojasi muuttaa, vaikka olet ollut opettajana Brine Settlementissä. Pitäisi kai olla aivan kuin ennenkin pieni neekeripoika perässäsi juoksemassa ja kapineita poimimassa?»

Amanda loi puulapioon soimaavan hämmästyksen katseen, kuinka se ajattelemattomuudessaan oli uskaltanut jäädä lattialle makaamaan. Hän antoi sille pienen potkun, nosti sen sitten ylös ja kiltisti vei sen oikeaan paikkaansa puulaatikon taa. Kääntyen sitten äitinsä puoleen toivehikkaan näköisenä kuin palkinnon ansainnut, hän huudahti: »Kas niin, muorikulta! Ja nyt minun tulee saada päivällistä. Minä olen ihan nälänkuoliaana.»

»Se on ollut valmiina jo puolen tuntia», vastasi äiti, pistäen uuniin taikinakupposen. »Kanna ruoka pöytään, tyttöseni, tuossa paikassa minä teen sinulle seuraa.»

Amanda riisui päästään hilkan, nakkasi sen tuolille keittiön toiselle puolelle, oli hiuksensa suorivinaan siten, että kämmenillään pyyhkäisi ne ylös kummaltakin ohimolta, otti sitten kahvelin ja uteliaana kohotti höyryävän padan kantta.

Juuri samassa joku kolkutti oveen. Kolkutus kuului niin oudolta, että Amanda säikähtyen pudotti padan kannen ja rouva Carson, joka juuri aikoi paiskata uunin luukun kiinni reippaaseen tapaansa, jätti sen kesken ja mutisi masennetulla äänellä: »Hyvänen aika! Mitä tuo on?» Se oli aivan selvään kolkutus, raskas ja epämääräinen, ja samalla kuului jonkinmoista raapinaa ja haparoimista.

Amanda, rohkeuden vaistoa noudattaen, astui pari askelta ovea kohti. Sitten hän pysähtyi. Tässä sisäänpääsy-pyynnössä epäilemättä oli jotakin sangen »omituista». Haparoimista ja raapinaa jatkui, ja sille antoivat enemmän painoa useat keveät napaukset, jotka melkein kuuluivat siltä, kuin niillä ei olisi mitään tarkoitettu. Raskas puusalpa sitten nousi vähän matkaa syvästä haastaan, ikäänkuin sitä olisi nykinyt joku, joka ei oikein ymmärtänyt, miten sitä oli käsiteltävä. Neitosen hienoissa niskahiuksissa alkoi tuntua pöyristystä.

»Mandy, koetaskin avata ovi!» kuiskasi äiti, astuen sukkelaan lieden ympäri hänen rinnalleen ja tarttuen häntä käsivarteen.

Mutta nuoren immen leikkivän lapsellisen itsepäisyyden alla piilikin uljas tyyni rohkeus.

»Joutavia, äiti!» hän vastasi matalalla äänellä. »Se luultavasti on joku, joka on vilusta puolikuolleena ja joka ei enää kykene kunnolla kolkuttamaan. Meidän täytyy avata ovi. Me olisimme katalia, ellemme sitä tekisi.» Mutta kesken puhettaan hän juoksi makuuhuoneeseen ja palasi taas paikalla, rihla kädessään. Ovelle mennessään hän tyynesti avasi patruunapesän katsoakseen, oliko patruuna paikallaan, ja livautti sen sitten kiinni kovalla naksahduksella, joka tarpeen mukaan saattoi olla vieraalle varoitus.

Välittämättä äitinsä kiihkeistä kielloista Amanda vasemmalla kädellään tavoitti salpaa, pysyen kuitenkin ovesta niin loitolla kuin suinkin ja pitäen rihlaansa varalla, niin että se silmänräpäyksessä saattoi lentää poskelle. Mutta ennenkuin hänen sormensa saivat salpaan koskeneeksi, kohosi se itsestään kammottavalla tavalla hitaasti haastaan ja jykevä ovi lensi auki. Amandan ensi mielijohde oli syöksyä sitä vastaan ja koettaa salvata se kiinni salaperäiseltä tulijalta. Mutta ennenkuin hän sai sen tehneeksi, sattui hän näkemään vieraan ja hämmästyen pysähtyi. Hänen edessään seisoi koko oven pimittäen valtava hirvi, jonka sarvet ulottuivat vielä ohi ovipielienkin, ja epäröiden pisti sisään suuren mustan turpansa.

»Ammu! Ammu!» huusi rouva Carson. »Se koettaa tulla sisään! Ammu, kuuletko!»

Mutta Amanda laski rihlansa alas ja puhkesi hermostuneeseen nauruun. Jännitys oli ollut lyhyt, mutta ankara, ja huojennus oli sanomaton. Hän ei ollut huomannutkaan, kuinka kamalan pelästynyt hän oli. Mutta hän ymmärsi vaistomaisesti eläimiä, sekä villejä että kesyjä; ja hän piti niistä kaikista. Ojentaen kätensä hän taputteli sen suurta anovaa turpaa.

»Pitäisikö minun ampua se, äiti? Eihän toki! Elä puhu semmoisia! Kas, kuinka se värisee. Sitä on ajettu takaa ja se on tullut meiltä turvaa pyytämään. Mikä on voinut säikyttää näin suuren eläimen?»

Rouva Carson oli nyt tointunut, mutta oli suutuksissaan, kun oli niin pahoin pelästynyt.

»Ellei sinulla ole sen vertaa järkeä, että ammut sen, Mandy, niin aja se ainakin pois ja sulje ovi sukkelaan. Koettakoonkin tulla sisään sotkemaan, kuuletko! Mikä hävytön elukka. Suljetkos sen oven paikalla! Päästät kaiken lämmön mäelle.»

Amanda nauroi rattoisasti.

»Äitikulta, eihän se mitenkään pääse sisään! Katsos, sen sarvethan ovat paljon leveämmät kuin ovi. Minä luulen, että tämä on kesy hirvi, jota on paljon hyväilty, jonka vuoksi se luulee ihmisten asunnoista löytävänsä ystävyyttä ja turvaa. No hyvä, ukkoseni, sinä oletkin tullut oikeaan paikkaan. Olisipa hauska tietää, mikä sinua on sillä tavalla säikäyttänyt.»

Suuren eläimen kyljet nousivat ja laskivat rajusti ja se värisi vielä; mutta Amanda paikalla huomasi, että se nyt luuli löytäneensä ystäviä. Kurottaen naurettavan pitkää, riippuvaa, melkein tartuntaelimeksi muodostunutta ylähuultaan se koetti saada kiinni immen hameen poimusta. Siinä selitys, kuinka se oli voinut nostaa salpaa. Hän oli tuolla tutkistelevalla huulellaan vetänyt nuorasta.

Amanda hetkeksi herkesi puhumasta, tarkastellen ihastuneena suojattiaan. Äiti, joka yhä oli kiihdyksissä, oli juuri ryhtymäisillään uuteen hyökkäykseen, mutta Amanda ennätti ennen häntä.

»Voi, katsos!» hän huudahti, »sanoinhan minä, äiti, että se on kesy!
Se on ollut valjastettuna. Katsos, kuinka sen olat ovat hieraantuneet.
Kuinka ihanaa! Tahtoisinpa tietää, etkö sinä hyvä rakas hirvi syö
jauhoja!»

Siepaten pöydältä lautasen hän juoksi jauhotynnyrille ja kahmaisi siitä pari pivollista karkeita kullankeltaisia maissijauhoja. Rouva Carson, jo puoleksi leppyneenä siitä ajatuksesta, että eläin todella olikin kesy, katseli sitä epäluuloisena, Amandan pistäessä jauholautasen sen turvan alle. Hirvi haisteli, mutta kun ei tarjottua hyvää tuntenut, niin se sieraimistaan puhalsi epäröivän henkäyksen. Jauhot lensivät pitkin lattiaa ja Amandan vaatteille. Hirvi näytti nyt päättäneen, että se olikin hyvää syödä, laskeutui oikopäätä polvilleen ja alkoi ahneesti nuolla keltaista jauhoa. Tavoittaakseen sitä paremmin hän käänsi päätään sivuittain ja sai työnnetyksi toisen suuren sarvensa ovesta puoleksi huoneeseen.

Mutta maahan lentäneiden jauhojen näkeminen oli liikaa rouva Carsonin siisteydentunteelle, varsinkin kun hänen kiusaantuneita hermojaan vielä loukkasi Amandan iloinen naurukin, jolla hän tervehti elukan kömpelöä tekoa. Syösten eteenpäin ja huudahtaen: »Menetkös siitä, mokoma likainen elukka!» hän, sieppasi perunapulkin ja iski tuimasti eläintä turpaan, ennenkuin Amanda ennätti sitä estää.

Käden tarkkuus ei kuitenkaan ollut rouva Carsonin vahvoja puolia. Ja sitäpaitsi Amanda juuri pahimmalla hetkellä oli tarttunut hänen käsivarteensa kiinni. Isku ei sattunutkaan eläimen turpaan, vaan sisään pistetyn sarven haaraan. Se oli naseva isku, kuten tämä hyvä eukko hädissään oli aikonutkin. Mutta sen vaikutus oli niin kerrassaan toinen kuin tarkoitus, että eukko kauhistuksen huudahduksella ponnahti takaisin ja pudotti perunapulkin, Amandan mielipahasta vaikeroidessa: »Äiti, äiti, kuinka sinä saatoit?»

Hirvi oli, rouva Carsonin hyökkäyksestä säikähtyneenä, ponnahtanut pystyyn ja riuhtaissut päänsä takaisin niin rajusti, että sarvi repesi aivan irti. Se vielä putosi rouva Carsonin varpaille ja sen tyvipää pienine veripisaroineen syytti hänen hämmästyneitä silmiään, että hän oli tehnyt kamalan ilkityön. Hän väänteli käsiään ja itku kurkussa puolusteli itseään: »Voi, Mandy, se ei ollut tarkoitukseni! Mistä minä tiesin, että se niin vähästä irtaantuisi?»

Uhri ei kuitenkaan näyttänyt olevan paljon milläänkään tästä hämmästyttävästä vammasta. Ravistettuaan kovasti päätään, ikäänkuin sitä olisi pistänyt vaikkapa mehiläinen, se tuota pikaa heitti mielestään koko asian ja taas kurotti turpaansa Amandaa kohti, ikäänkuin pyydellen häntä hyväilemään. Sarven menetystä se ei näyttänyt huomaavankaan. Amanda silloin huomasi, että juuri tähän aikaan hirvien oli tapana pudottaa sarvensa. Hänen kauhistuneet kasvonsa rauhoittuivat. Hän oli juuri puhkeamaisillaan hurjaan nauruun. Mutta samalla hän lujalla ponnistuksella pidätti ilonsa »arvellen paremmaksi, että äidin katumusta kestäisi vähän kauemmin.

»Eläinparka!» mutisi rouva Carson, ottaen pudonneen sarven maasta ja pystyttäen sen varovasti seinää vasten ja katsellen sitä, ikäänkuin olisi aikonut pistää sen uudelleen paikalleen. »Se näyttää olevan kovin hyväluontoinen, kun ei käy tuommoisesta sen häijymmäksi. Eikö siihen olisi, Mandy, parempi hieroa vähän lampaantalia?»

»Äiti hyvä, en minä luule siihen tarvittavan», vastasi impi. »Näetsen, eihän tähän aikaan vuodesta ole kärpäsiäkään, jotka haavaa söisivät. Enkä minä luule, että se koski kovinkaan kipeään; sillä ennen kevään tuloahan sen, näetsen, joka tapauksessa täytyisi sarvensa menettää. Hirvet aina pudottavat sarvensa talven aikana; niin että ei sitä tarvitse pelätä, etteikö sille kasva uusia sarvia.»

»Ahaa!» huudahti eukko sanomattoman huojennuksen äänellä. »Minä kun aivan unohdin, että ne pudottavat sarvensa. Mutta kyllä kai se sentään koski aika kipeään. Se paikka näyttää niin punaiselta ja vereslihaiselta. Ja sen minä ainakin tiedän, että toinen elämä siitä olisi tullut, jos joku olisi minulle sen tehnyt!»

Amanda purskahti raikuvaan nauruun, josta hirvi hämmästyneenä perääntyi.

»No, no, lapseni», sanoi äiti itseensä ottaen, »tiedäthän sinä, mitä minä tarkoitan! Elä ole olevinasi niin sukkela. Vie elukkasi navettaan ja sido se, jos aiot sen pitää, eläkä anna päivällisen odottaa koko päivää.»

Amanda kävi miettiväksi. »Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka me saamme sen sinne», hän vastasi.

»Kah», sanoi rouva Carson, »jos se olisi hevonen, niin taluttaisit sen. Ja jos se olisi lehmä, niin ajaisit. No kumpi se on? Se on sinun ratkaistava, joka olet koulunopettaja, sinun asiasi on tietää semmoiset. Mutta joudu nyt, ennenkuin aivan palellumme.» Ja hän kääntyi päättävästi pois, kantaakseen ruuat pöytään.

»Tietysti», sanoi impi paremman tietonsa mukaan, »se on paljon enemmän lehmän kuin hevosen kaltainen. Mutta minä taidan siitä huolimatta yrittää, enkö voisi sitä taluttaa. Se ei näytä siltä, että sitä olisi helppo ajaa. Äiti, ole hyvä ja anna minulle tuo vaatenuoran pätkä, tuo tuolta!»

Rouva Carson noudatti pyyntöä ja toi immelle sitten hänen hilkkansa ja pani sen kärsimättömänä hänen päähänsä. Kätevästi kuten maalla kasvanut ainakin Amanda ensin köytti nuoran eläimen kaulan ja sitten sen kuonon ympäri, niin että siitä tuli riimu — ja hirvi salli sen tapahtua niin kärsivällisen näköisenä, että hyvin huomasi sen siihen tottuneen. Sitten hän kaksin käsin voimallisesti työnsi sen suurta otsaa saadakseen sen poistumaan oviaukosta. Se paikalla totteli, peräytyen varovasti, ikäänkuin aisain välissä astuen; ja kun impi kääntyi, taluttaakseen sitä syvää kapeata polkua myöten navettaan, niin se kulki perässä niin lähellä, että sen jykevä kuono pisti hänen olkansa yli.

He olivat tulleet melkein navettaan saakka, kun hirvi riuhtaisten kohotti päätään ja päästi vihaisen korskahduksen. Amanda pani tähdelle, mihin suuntaan se katsoi, ja keksi lumikentän valkoisen aaltoilevan pinnan takaa kolme varjomaista harmaata olentoa, jotka juuri pujahtivat metsään.

»Susia!» hän huomautti seuralaiselleen. »Vai ne ne sinua ajoivat, niinkö? Niin, mutta etpä nyt näy niitä paljoa pelkäävän!» Ja hän päätteli, että hiipivät pedot olivat ahdistaneet ja jälkiä pitkin ajaneet suurta otustaan, uskaltamatta kuitenkaan tulla sen kavioitten ja sarvien ulottuviin, ennenkuin se olisi niin uupunut, ettei enää voisi itseään puolustaa. Ilmeistä oli, ettei niitä nyt vähääkään haluttanut jatkaa yritystään.

Muutaman sekunnin hirvi vihaisesti tuijotti kadonneitten vihollistensa jälkeen, sitten tottelevaisesti kulki taluttajansa perässä navettaan. Vanha Jerry-raudikko, jolla Amanda oli lapsena ratsastanut, hirnahteli uteliaasti pilttuustaan, korkean oudon tulijan nähdessään; ja molemmat punaisen ja valkoisen kirjavat lehmät korskuivat ja peräytyivät niin kauas kuin pääsivät. Mutta hirvi ei ollut niitä huomaavinaankaan. Selvästikin se oli kuin kotonaan navetassa hevosten ja lehmäin seurassa. Amanda sitoi sen heinäkasan viereen, josta se saattoi syödä tarpeen mukaan; hieroen palelevia sormiaan hän sitten juoksi minkä pääsi takaisin asuinrakennukseen, päästäkseen mitä pikimmin purevasta pakkasesta. Äiti jo istui pöydän ääressä häntä odottamassa.

»Tästä isä nyt saa uljaan joululahjan!» impi iloisesti huudahti, sivellen silmiltään vallattomia kutrejaan ja hätäpikaa huuhtoen hoikat sormensa, ennenkuin istui syömään.

»Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä hänellä voisi siitä olla!» sanoi rouva Carson epäillen. »Se astuu noilla pitkillä jaloillaan kaikkien aitojen yli ja syö mitä vain haluaa. Minä en ymmärrä, kuinka sinä, Mandy, voit niin mieltyä tuommoisiin ulkomaisiin eläimiin. Hyvä hevonen, tai lehmä, joka ei hyppää, taikka vaikka koira, ne sentään ovat jotakin se on minun ajatukseni asiasta.»

»Niin mutta äiti, pidänhän minäkin niistä!» myönsi Amanda hyvillä mielin, välttäen väittelyä.

II.

Oli vain kaksi päivää jouluun ja vielä oli paljon saatava valmiiksi ennen jouluaattoa, jolloin John Carson tapansa mukaan saapui kotiin kaukaa Mustan joen tukkileiristä, terveenä, ahavoituneena ja nälissään. Rouva Carson ja Amanda rakensivat iltapäivällä hikipäissä kurpitsa-, omena- ja lihapaistoksia ja paistoivat suuressa porisevassa rasvapadassa loppumattomat kasat tuoksuvia, kullanruskeita munkkeja. Vähänpä nämä molemmat naiset ennättivät ajatella myrskyä, joka oli tuiskunnut umpeen takametsän kapeat tiet. He tiesivät, etteivät vähät myrskyt voineet estää John Carsonia lumikengillään tulemasta jouluksi kotia. Mitä hänelle merkitsi nelisenkymmentä mailia erämaan teitä, vaikkapa kolmenkymmenen asteen pakkasessa? Erehtymättä kuin almanakka he tiesivät hänen tulevan ja huutavan hämärtyväin kinosten poikki, potkaisevan lumikengät jalastaan ovensuuhun ja kiireellä pyyhkäisevän huurteen parrakkaista huulistaan, ennenkuin sulkisi syliinsä vaimonsa ja tyttärensä. Sen asian puolesta nämä naiset olivat aivan levolliset. Talven suurta tapausta ei tarvinnut epäillä.

Amanda ei kiireissään joutunut ajattelemaan suurta jouluvierasta, jonka hän oli navettaan taluttanut. Mutta kun hän äitinsä keralla lähti iltahämärissä lehmiä lypsämään ja antamaan karjalle yöksi ruokaa, huomasi hän, että se oli saanut toisenkin sarvensa irti nyhdetyksi, ehkäpä siitä syystä, että painon epätasaisuus siitä tuntui ilkeältä. Rouva Carson oli sydämellisesti hyvillään siitä muutoksesta, joka sen ulkomuodossa oli tapahtunut, huomauttaen Amandalle, että »se nyt näytti paljon luonnollisemmalta». Hän meni sen luo ja silitti sitä alentuvasti; ja kun se puolestaan luottavasti tavoitteli hänen esiliinaansa pitkällä tunteellisella turvallaan, niin Amanda päätti, että sen perheeseenkuuluvaisuus oli taattu. Hän tiesi, että hänen äitinsä siihen kerran suostuttuaan pitäisi siitä aivan yhtä paljon kuin vanhasta Jerrystä ja punaisen ja valkean kirjavista lehmistä.

Seuraavana aamuna oli pureva pakkanen eikä pilvenhattaraakaan taivaan sinisellä kannella. Amanda oli aikonut valjastaa hirven nähdäkseen, oliko se tosiaan opetettu. Mutta kotona oli vielä liian paljon hommaa. Luumuvanukas oli vielä valmistamatta. Vaikka hirvijättiläisen valjastaminen olisikin ollut niin uutta ja kiihoittavaa huvia, niin vaati velvollisuus häntä vakaasti perkaamaan siemeniä rusinoista. Huoahtaen hän totteli; ja jonkun verran lohdutusta hän osasi hankkia rusinoista itsestään, ne kun olivat makeita ja mehukkaita, kaikkein parhaita, mitä Brine Settlementistä oli voinut saada.

Rusinavati oli valtava, sillä John Carsonilla oli hyvä ruokahalu ja hän tahtoi, että vanukkaassa piti olla paljon tavaraa. Mutta ennenkuin Amanda oli työtään vielä puoleksikaan suorittanut, tuli keskeytys — ja rusinat unohtuivat.

Kuului varma kolkutus, joka uudistui, ennenkuin rouva Carson ennätti mennä ovelle. Vieras oli hyvännäköinen nuori mies, joka ulkona potkaisi lumikengät jalasta ja kohteliaasti otti päästään ison karvalakkinsa sisään astuessaan. Rouva Carson kiirehti viemään hänelle tuolia; ja Amanda taas, jonka kädet olivat huomattavasti ryvettyneet, korjasi hiuksiaan taapäin pyöreällä valkoisella käsivarrella ja väläytti hänelle sydämellisen tervetuliaishymyn. Vieras oli puettu tukkimiehen paksuihin kotokutoisiin vaatteisiin ja lehmännahkaisiin varsimokkasiineihin, mutta kun hän avasi paksun takkinsa, näkyi hänellä kaulassaan olevan huomattavan puhdas, palttinainen kaulus ja sievästi solmittu rusetti. Hänen kasvonsa olivat lujapiirteiset, vaikka poikamaiset, silmät tummat, katse suora, ruskeat viikset lyhyiksi leikatut, ja heti tervehdyksen laadusta Amanda päätti, että vaikka hän ehkä olikin tukkilaisleiristä tullut, niin ei hän varmaankaan itse ollut tukkilainen.

»Ettekö tahdo istua lähemmäksi tulta?» ehdotti rouva Carson sydämellisesti. »Ulkona on oikein kylmä.»

»Ei, kiitoksia, ei juuri vielä. Sormeni ovat vähän paleltuneet!» vastasi vieras, vetäen kädestään villaiset tumput ja hieroen käsiään — jotka Amanda huomasi voimallisiksi ja hyvin hoidetuiksi. »Tehän olette rouva Carson, eikö niin?» hän jatkoi.

»Se sama», sanoi rouva Carson, ja Amanda, mukaan päästäkseen, nyökkäsi päätään.

»Minun nimeni on Ross — Alec Ross. Ja minä olen parhaillaan tulossa Forks Brookista, Donovanin leiriltä. Satuin poikkeamaan Crimminsille — ja hyvä oli, että sen tein. Tapasin rouva Crimminsin vaarallisesti sairaana — luulisin sitä keuhkokuumeeksi tai joksikin sentapaiseksi. Ja hän on aivan yksinään. Ei koko talossa muuta kuin kolmivuotias poika ja heikko vanha isoisä, joka, kuten tiedätte, kaipaa melkein yhtä paljon hoitoa kuin lapsikin.»

»Voi kuitenkin!» huudahti Amanda säälivästi, laskien rusinamaljan pöydälle ja lähtien käsiään pesemään. Nuoren miehen katse seurasi häntä vilpittömän hyväksyvänä.

»Voi voi, kuinka ikävää!» sanoi rouva Carson huolestuneella äänellä.
»Ukko on melkein umpisokea ja kuuro kuin pölkky.»

»Minä hoidin asiat niin hyvin kuin taisin», Ross jatkoi, »ja nyt minä olen matkalla kauppalaan tohtoria hakemaan. Mutta te tiedätte, kuinka sen asian laita on. Vaikka pitäisin kuinka kiirettä, niin en pääse sinne takaisin ennen huomisaamua. Kamalaa on ajatella, mitä sillävälin voi tapahtua. Minä ajattelin — toivoin — että täällä ehkä voisi olla joku, joka lähtisi sinne ja jäisi heidän luokseen, kunnes palaan. Mutta minä huomaan, että se on mahdotonta. Naisen olisi mahdotonta ajaa hevosella ne viisitoista mailia nietoksia, jotka juuri olen kulkenut.»

Rouva Carson väänteli käsiään.

»Voih», hän huudahti tuskissaan, »Nancy Crimmins parka semmoisessa hädässä, emmekä me voi sormeammekaan liikuttaa häntä auttaaksemme! Sukkelaan, Mandy, laita herra Rossille kuppi kuumaa teetä. Ei, herra Ross, istukaa rauhassa», hän jatkoi käskevästi, huomatessaan nuoren vieraan aikovan nousta. »Odottakaa pari minuuttia, kunnes saatte teetä, niin kuljette sitten sitä nopeammin ja kauemmaksi.»

Kun Brine Settlementiin vielä oli runsaasti viidenkolmatta mailin matka, myönsi Ross hänen neuvonsa viisaaksi ja vaipui takaisin tuolilleen, turtuneita pohjelihaksiaan hieroen. Mutta hän huomasi, ettei Amanda ryhtynytkään teetä laittamaan. Impi sen sijaan otti keltaisesta vaatekaapista, joka oli makuuhuoneen oven vieressä, paksut pesukarhunnahkaiset turkit.

»Mitä ihmettä sinä aiot, lapseni?» äiti kysyi terävästi, vaikka pelästynyt sävy äänessään.

»Minä aion mennä rouva Crimminsiä hoitamaan, kunnes tohtori tulee», impi rauhallisesti sanoi.

»Etpä mene! Sinä et lähde tästä huoneesta, Mandy Carson», sanoi äiti päättävästi.

Amanda oli kuitenkin lähes kahdenkolmatta vuoden ikäinen, ja yleiseen tiedettiin, että hän Brine Settlementin melko vallattoman nuorison kesken ylläpiti koulussaan mallikelpoista järjestystä. Mutta hänen suunsa, joka tavallisesti oli niin itsepäinen, oli nyt vakava ja luja.

»Tiedät varsin hyvin, että minun täytyy lähteä, äiti», hän vastasi hiljaa. »Kuinka voit luullakaan, että minä jäisin kotia, kun rouva Crimmins ehkä on parhaillaan kuolemaisillaan? Olla täällä hyvässä turvassa ja lämmössä — perkaamassa rusinoita?» hän jatkoi, äänen hieman värähtäessä. »Ole hyvä, äiti, ja laita herra Rossille teetä niin sukkelaan kuin suinkin, ja tule sitten auttamaan minua saamaan itseni valmiiksi.»

Tämä rauhallinen puhe oli niin päättävää, että rouva Carson paikalla mukautui. Hän rupesi teetä hommaamaan, mutta samalla hän miltei alkoi itkeä huolesta.

»Voi, miks'et sinä koskaan välitä järkisyistä, Mandy?» hän vaikeroi. »Sinä olet aina niin itsepäinen! Sinä et koskaan pääse sinne asti. Sinä takerrut lumeen. Ja kuolet viluun, sen tiedät itsekin. Ja voi! mitä sanoo isäparkasi, kun hän tulee kotia ja huomaa sinun menneen? Herra Ross», hän huudahti, kääntyen äkkiä nuoren vieraan puoleen, joka innokkaan ihailevana oli katsellut Amandaa, »puhukaa te hänelle. Sanokaa te hänelle, ettei hän voi sitä tehdä ja ettei hänen pitäisi koettaakaan. Ehkä hän uskoo miestä!»

Alec Ross nousi istumasta. »Sallikaa minun sanoa, neiti Carson, minä luulen, että äitinne on oikeassa. Minä hyvin käsitän tunteenne; ja luvallanne sanoen on reippautenne ihailtava. Mutta ette mitenkään voisi omin neuvoin saada hevosta kulkemaan niitten nietosten poikki. Surkeata se on, mutta minä luulen, että teidän on heittäminen se sikseen.»

Amanda keikautti uhmaten päätään. »Joutavia!» hän selitti. »Ettekö luule minun pääsevän lumikengillä aivan yhtä hyvin kuin tekin, jos tahdon? Mitä on viisitoista mailia?»

Ross epäröi. Hän ei olisi tahtonut peloittaa molempia naisia, jotka elivät täällä suuren erämaan keskellä, mutta selvästikin oli nyt tarpeen puhua asia, niinkuin se oli.

»Epäilemättä voisitte sen tehdä, koska itse sanotte», hän vastasi. »Mutta tänä talvena on, kumma kyllä, susia liikkeellä. Niitä ei ole näissä maan osissa nähty eikä kuultu viiteenkymmeneen vuoteen, kuten itsekin tiedätte; mutta nyt ne ovat tulleet takaisin.»

Hän puhui semmoisella äänellä, kuin olisi tämä ratkaissut asian. Ja rouva Carson säteili hyväksymistä asettaessaan hänen eteensä kupin kuumaa, väkevää teetä.

Mutta Amanda vastasi hyvin levollisesti: »Aivan niin, minä tiedän, että sudet ovat palanneet takaisin!» Sekä Ross että rouva Carson katsoivat häneen hämmästyneinä. »Ettepä te näytä niistä paljoa välittävän!» hän jatkoi.

Ross heitti takkinsa auki poikamaisella liikkeellä ja paljasti nähtäväksi kaksi revolveria, jotka hänellä oli vyöllään. »Minä olen varustettu, jos niiden tekee mieli tulla köniinsä saamaan», hän sanoi.

»Niin, mutta», sanoi Amanda, »minä en tosiaankaan välitä niistäkään vähääkään. Nämä idän sudet eivät ole kuin raukkamaisia pelkureita. Ja onhan minulla winchesterini, repeteri, ja minä myös osaan sitä käyttää. Susia minä en pelkää — eilen minä näin niitä kolme, jotka hiipivät pitkin raivion reunaa, ja ne paikalla menivät pakoon, kun huomasivat minut. Ne ne, äiti, olivat ajaneet takaa minun hirveäni. Niin, nyt minä menen ja valjastan hirveni laitareen eteen, niin saamme nähdä, eivätkö sen pitkät koivet vie minua kinoksien poikki — sillä sen minä tiedän sangen hyvin, ettei vanha Jerry jaksaisi. Ellei hirvestä ole apua, niin minä lasken sen menemään ja jatkan matkaa lumikengilläni. Mutta minä luulen, äiti, että juuri tätä varten hirvi meille lähetettiin.»

Rouva Carsonin syvästi uskonnollisessa ja jonkun verran taikaluuloisessa mielessä tämä viimeksimainittu huomautus painoi niin paljon, että hänen vastustuksensa paikalla raukesi, uhkaavasta susivaarasta huolimatta. Se oli hänen mielestään »merkki». Mutta Alec Ross näytti niin hämmästyneeltä, että heidän täytyi kertoa hänelle koko juttu, sillävälin kuin hän joi teetään. Hän pelkäsi pahaa; mutta samalla hän huomasi, että oli aivan suotta koettaa muuttaa immen lujaa päätöstä. Hän senvuoksi oli olevinaan rohkealla mielellä, vaikka sisässään olikin pelkoa täynnään, ja reippaasti lupasi tavata hänet Crimminsillä seuraavana aamuna. Vetäen sitten karvalakkinsa syvälle korvilleen hän pujotteli jalkansa lumikenkiensä päläksiin ja lähti matkaan tottuneen lumikenkä-astujan pitkillä heittoaskelilla.

»Tukkilainen hän ei ole», sanoi rouva Carson, katsellen häntä punnitsevin silmin hänen mennessään, »mutta hän näyttää tietävän, mitä tahtoo.» Ja Amanda, joka veti jalkaansa vielä yhdet paksut villasukat, oli samaa mieltä kuin äitinsä.

III.

Hirven suhteen Amanda oli aivan oikeassa. Se oli täydelleen tottunut valjaisiin. Ilmeistä oli, että se oli löydetty aivan pienenä vasikkana ja kaikkien suosikkina kasvanut jossakin takametsän talossa. Se oli erinomaisen tottelevainen ja ilmeisestikin oli hyvillään, kun sitä näin tarvittiin. Mutta kun sitä ei oltu kuolaimiin totutettu, niin Amandan täytyi ajaa sitä riimuun kiinnitetyillä suitsilla. Suitsia hän ei kuitenkaan paljoakaan tarvinnut, sillä hirvi totteli aivan samoja käskysanoja kuin hyvinopetettu ja aulis härkä, se vain oli paljoa herkempi kuin älykkäinkään härkä.

Istuen syvällä vankassa laitareessä, jalkopäässä kuuma tiili, lämpimästi puettuna ja peitettynä vanhanaikuisiin puhvelinnahkoihin, käsissä kahdet tumput ja kasvot rusottaen valkoisen villahuivin kehästä, Amanda suuresti nautti matkastaan sen pelotuksista ja asiansa surullisuudesta huolimatta. Hän ihastui sanomattomasti huomatessaan, kuinka helppo hänen oli ohjata outoa ja uljasta vetojuhtaansa. Suuret laajat kaviot, jotka olivat melkein kuin lumikengät ja jonkun verran sitä kannattivat, suuret olkavoimat ja pitkät koivet auttoivat hirveä helposti kulkemaan kinoksien läpi, joihin hevonen auttamatta olisi takertunut. Se kaaloi eteenpäin vakaasti, vaikk'ei nopeaan, ja mataline, leveine anturoineen laitareki ui korkealla, lumeen paljoakaan painumatta.

Susista hän ei nähnyt merkkiäkään; ja niin hän muitta seikkailuitta saapui iltapäivällä hyvissä ajoin Crimminsin avaralle raiviolle.

Sairas vaimo jo puoleksi houraili tuskiensa, kuumeensa ja huolensa valloissa, lapsi itkeä tihuutti peloissaan ja raihnas vanhus mutisi itsekseen, haparoidessaan tuleen puita, joita Alec Ross oli kasannut lieden taa suuren pinon. Asiat olivat sanomattoman surkealla kannalla ja Amanda kiitti Jumalaa, kun oli päänsä pitänyt ja tullut. Hänen tulonsa näytti tosiaan paikalla saaneen aikaan ihmeitä, se kun asetti lapsen pelon, rauhoitti sairaan vaimon tuskan huolet, ja vanhuskin saattoi jälleen uinahtaa suuressa nojatuolissaan. Työtä oli niin paljon, ettei Amanda moneen tuntiin joutunut mitään muuta muistamaan. Vasta myöhään yöllä, lapsen nukuttua pyörävuoteeseensa ja vanhuksen kadottua pieneen kaappihuoneeseensa, hän saattoi istahtaa ja levähtää.

Hän löysi nurkkahyllyltä vanhan kuvalehden ja alkoi sitä selailla. Mutta lukea hän ei voinut, sairaan vaimon tuskallinen hengitys korvissaan. Hän huomasi, vaikk'ei sitä sen enempää ajatellut, että ainoa keino vieroittaa mieltään tästä äänestä oli ajatella sitä miestä, joka niin odottamatta oli lähettänyt hänet tälle asialle. Hän muisteli hänen ystävällisiä ja lujia nuoria kasvojaan, hänen kohteliaisuuttaan, epäitsekkyyttään, avuliaisuuttaan, hänen vartalonsa nuorteutta ja voimaa hänen lähtiessään kodin porraspäästä lumen poikki harppaamaan. Immen sydäntä kouristi, kun hän ajatteli susien ehkä ajavan takaa tätä nuorta miestä, ehkä hyökkäävän hänen kimppuunsakin, ennenkuin hän kylille ennättäisi. Mutta sitten hän halveksien karkoitti moisen ajatuksen mielestään. Hänen kimppuunsa eivät mokomat hiipivät pedot uskaltaisi käydä. Sitten hän itsekseen hymyili, hellän anteeksiantavasti, ajatellessaan hänen ystävällisiä, vaikka kömpelöitä apuhommiaan, joiden jälkiä huomasi sairashuoneessa. Miehen hommiksi eivät ne sentään olleet hullumpiakaan, hän sitten taas ajatteli.

Kello alkoi lyödä puoltayötä. Muutama sekunti enää jouluaattoon. Hän ihmetteli, ennättäisikö hän kotia ennenkuin isä. Koko sydämestään hän toivoi ennättävänsä. Hän oikein pahastui ajatellessaan isänsä kasvoihin kuvastuvaa pettymystä, ellei hän olisi kotona vastassa — hänen epätoivoista huolestumistaan tyttären varomattoman retken vuoksi. Vihdoin hän tunsi silmäluomiensa vastustamatta vaipuvan umpeen ja hyppäsi pystyyn. Hän ei saanut nukkua. Hän lähti vuoteen luo ja huomasi potilaan vähän rauhoittuneen ja hänen hengityksensä käyneen kevyemmäksi pellavansiemen-puuron vaikutuksesta, jota Amanda oli runsaalla mitalla pannut hänen rinnalleen. Paljoa Amanda ei taudeista tiennyt, sen verran kuitenkin, että oli tyytyväinen huomatessaan sairaan kiivaan valtimon vähän tasaantuneen ja käyneen täyteläisemmäksi.

Ja nyt tuntikausien taistelu unta vastaan. Se kiinnitti hänen koko huomionsa. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että tunnit voivat olla niin loppumattoman pitkiä. Hän ei uskaltanut istahtaa kuin tunniksi kerrallaan. Ja usein hän ajatteli, että kello lienee seisahtunut, niin hitaasti viisarit edistyivät. Mutta yö kuitenkin päättyi, ja juuri päivänkoiton tuimalla tutkaimella kuului kulkusien helinää. Lääkäri ja Ross olivat tulleet, tuoden kauppalasta sairaanhoitajattaren mukanaan.

Amanda kuuli tohtorin sanovan, että hänen hoitonsa ja pellavansiemen-hauteensa luultavasti olivat saaneet aikaan käänteen — että rouva Crimmins luultavasti paranisi. Impi kohtasi Alec Rossin silmäin mittaamattoman ihailun. Lyyhistyen sitten onnellisena kuin lapsi vanhuksen isoon nojatuoliin hän nopeaan nukkui.

Kestämänsä pitkällisen jännityksen vuoksi Amanda vasta jälkeen puolenpäivän saattoi ruveta kotomatkalle suoriutumaan. Alec Ross, jonka jänteet näyttivät olevan teräksiset, oli juuri aikeissa palata kauppalaan ja Amanda tarjosi hänelle paikan laitareessään, hämmentyen kuitenkin samalla ja siitä itselleen suuttuen. Nuori mies innolla suostui — pannen kuitenkin leikillisesti ehdoksi, ettei häntä pyydettäisi ajamaan.

»Minä olisin huono Hagenbeck!» hän itseään puolusteli.

»Älkää vähääkään luulko, että minä antaisin teidän ajaa tätä kelpo eläintä!» sutkautti Amanda päättävästi. »Se näyttää niin hyvin tietävän, mitä minä tahdon. Minä en luule, että se tyytyisi, jos sitä ajaisi kukaan muu kuin minä.»

»Se on viisas eläin. Olen aivan samaa mieltä kuin sekin», sanoi nuori mies tukkiessaan peitteitä huolellisesti immen ympärille, ennenkuin itse kävi istumaan.

Amandan pieni nenä kohosi ilmaan, sekä epäilyksen että uhman merkiksi. Hän ei ollut aivan varma siitä, laskiko Alec Ross hänestä leikkiä, vai eikö. Ehkäpä hän piti pilanaan hirveäkin, jota impi olisi pitänyt anteeksiantamattomana typeryytenä. Hän tunsi sekä harmia että pettymystä. Mutta kun immen huomio nyt kokonaan kiintyi liikkeellelähtöön, niin ei nuori mies edes huomannut hänen pahastustaan. Nuori mies alkoi iloisesti ja mielenkiintoisesti jutella. Ja hän oli niin ilmeisen ja poikamaisen onnellinen asiain tilasta, että Amanda piankin tuli vakuutetuksi siitä, että hän oli tehnyt vääryyttä, ja ryhtyi nyt hyvittämään tätä vääryyttä, jota tuo toinen ei aavistanutkaan. Siinä mielialassa hän, kaunis, pirteä, lapsellisen luottava ja rohkean suora kuin oli, oli vaarallisen hurmaava; ja Alec Ross tunsi, että impi nopeaan alkoi nousta hänen päähänsä. Hän kävi vakavaksi ja tyyneksi, voidakseen paremmin hallita itsensä. Mutta kun Amanda huomasi, silmäpielestään vilkaistessaan hänen kasvoihinsa, ettei hän suinkaan ollut tyytymätön, ei tuon toisen vakavuus suinkaan lannistanut hänen pirteyttään. Itsekseen hän ajatteli, että tämä oli sangen hauskaa.

Hirvi teki sillävälin uskosta taivalta. Mutta kinokset olivat paksut ja matka edistyi hitaasti. Talvi-illan aikainen hämärä saavutti heidät, ennenkuin he vielä olivat kulkeneet paljoa muuta kuin puolet matkaa. Tämä ei kuitenkaan mitään merkinnyt, sillä taivas oli niin kirpeän kirkkaassa tähdessä, että melkein näytti ritisevän, ja lumesta levisi kaikkialle aavemaista hohdetta. Pimeän tullen Amanda kävi vaiteliaaksi ja hänen huomionsa näytti kokonaan kiintyvän ajamiseen. Mutta hän oli tyytyväinen. Hän salli itsensä istua aivan lähellä toveriaan, kuten moisessa pakkasessa oli soveliasta, jopa asian vaatimaakin, eikä tämän vaiteliaisuus tuntunut ensinkään seuraa vierovalta.

Tuntikausi sen jälkeen kuin oli tullut pimeä, he saapuivat, yhä äänettöminä, siihen autioon tienhaaraan, jossa Mustan joen leiriltä tuleva tie palaneilta mailta, oksattomain ja latvattomain ja kaatuneitten puitten murrokosta yhtyi päätiehen.

»Tuota tietä isä tulee», sanoi Amanda. »Toivoakseni olemme edellä hänestä, ettei hän huolestu. Ei hän tavallisesti tule näin aikaisin.»

»Ei», sanoi Alec Ross, »ei hän vielä ole kulkenut ohi. Ei näy muita lumikengän jälkiä kuin minun eiliseni. Te ennätätte vaikka kuinka ajoissa sitä kyytiä kuin tämä teidän oiva sirkuksenne kulkee. Mutta ei! Toden totta, minä olen väärässä! Tuossa on toiset jäljet — minun jälkieni päällä, teidän oikealla puolellanne.»

»Voi, rientäkäämme!» huudahti impi. »Meidän täytyy rientää ja koettaa saada hänet kiinni. Hei, hei! hirviseni. Nyt on kiire!»

»Mutta ehkä ne eivät perältikään ole isänne jäljet», sanoi siihen Ross.

»Tietysti ne ovat! Kuka muu voisi sieltäpäin tulla?» sanoi Amanda vastaan kärsimättömästi.

»Tiedättehän te», muistutti hänelle Ross, »että Johnsonin tie yhtyy
Mustan joen tiehen mailin päässä tästä.»

»Mutta minä tiedän, että ne ovat hänen», alkoi Amanda, »sillä —»

Hän keskeytti äkkiä, sillä Mustan joen tieltä kuului samalla räikeä ääni, puoleksi haukkunaa, puoleksi ulvonaa. Siihen yhtyi paikalla toinen, hieman matalampi.

Hirvi hypähti eteenpäin, sitten korskahtaen lyhyeen pysähtyi.

»Siellä ovat ystävänne, sudet, ja lähellä ovatkin», sanoi Alec Ross. Hän puhui kevyesti. Mutta samalla hän pisti oikean kätensä takkinsa alle, kunnes tapasi colttinsa perän.

Amandan kasvoihin kuvastui mielipaha ja epäröinti. Hän oli suuressa menon kiihkossa, kun tahtoi saada isänsä kiinni, ennenkuin tämä kotia ennättäisi. Mutta noissa äänissä oli jotakin, joka hänessä herätti kamalia aavistuksia. Hän ei voinut jatkaa matkaa. Kimakkaa, pöyristyttävää luikkuuta alkoi taas kuulua.

»Minusta kuulostaa siltä, kuin ne olisivat jonkun kimpussa», hän arveli. »Entäpä jos ne ovat ajaneet jonkun puuhun?»

Tämä oman arvelun synnyttämä kuva syöpyi kamalan selkeäksi hänen mieleensä.

»Ehkä ne ovat ajaneet jotakin puuhun. Vanhan murisevan piikkisian, se on luultavinta. Siitä ne eivät paljoa kostu!»

»Minä en susista tiedä mitään muuta, kuin mitä olen lukenut; mutta en minä luule niitä niin tyhmiksi», sanoi tyttö. Ja äkkipäätöksen tehden hän rupesi hirveä kääntämään. »Ettekö tahtoisi nousta reestä ja nostaa sitä, niin ettemme kääntyessämme kaadu?»

»Toden totta, te olette reipas!» huudahti nuori mies, innolla totellen.
»Mutta kestääkö sitä juhtanne?»

Juhdalla ei ilmeisestikään ollut mitään asiaa vastaan, vaan pikemminkin, ihmissuojelijoihinsa rajattomasti luottaen, näytti haluavan käydä vihollistensa kimppuun.

Kun laitareki kääntyi ylös Mustan joen tielle, sanoi Amanda itseään puolustellen: »Minä taidan olla kovin houkkamainen! Mutta tiedättekös, se voisi olla — ihminen! Enkä minä voisi mennä kotiin ja tuntea itseäni onnelliseksi, ellen olisi varmuudeksi käynyt katsomassa, voisinko? voisitteko te?»

»Minun mielestäni te olette» — hän epäröi, hehkuvat sanat kielelleen tulvien, ja vihdoin sanoi: »oikeassa.»

Tämä oli kylläkin lievästi sanottu, mutta katsoen äänensävyyn, jolla se sanottiin, se Amandan mielestä oli kuin ylistysruno. Innostuneena hän hoputti hirveä eteenpäin. Vaaraa hän ei sen enempää ajatellut kuin jos olisi ollut matkalla kananäyttelyyn.

Juuri samalla sudet jälleen alkoivat luikata, vieläpä moniäänisesti ja ilmeisen kiihkeästi.

»Jotakin ne ovat saaneet kynsiinsä, se on varma!» huudahti Ross. »Ja ne ovat lähellä — tuossa aivan mutkan takana.»

Tuskin hän oli saanut sanat sanotuksi, kun susilauman ulinan puhki kuului huuto — miehen peloton ja käskevä huuto.

Amandan sydän seisahtui. »Hyvä Jumala!» hän huohotti. »Se on isä!»

IV.

Viisi sutta oli seurannut hänen kintereillään viimeiset kuusi mailia, mutta tämä seikka ei suurestikaan huolestuttanut John Carsonia. Mutta se suututti häntä, ja hän toivoi niiden sen verran rohkaisevan mieltään, että tulisivat hänen kirveensä ulottuviin. Viimein hän alkoi ajatella, kuinka hullusti sentään saattaisi käydä, jos jotakin tapahtuisi. Ja juuri kuin hän sitä mietti, se tapahtuikin. Kaatuneen puun hajonnut latva, jonka lumi oli peittänyt näkyvistä, tarttui hänen lumikenkäänsä kiinni sillä tavalla, että hän kesken harppaustaan keikahti nurin ja päistikkaa putkahti pienen haudan pohjaan. Pudotessaan hän kuuli lumikenkänsä kehyksen katkeavan.

Hänen niskalihaansa karmaisi hampaitten rauskahtavan puraisun ennakkotunne. Paikalla hän taas ponnahti lumituhrusta pystyyn, kääntyen vihollisiaan vastaan ja pyyhkäisten lunta silmiltään. Mutta yhtä äkkiä hän vaipui takaisin, oikea sääri petti.

Sudet olivat syöksyneet eteenpäin, mutta eivät olleet vielä juuri siihen määrin rohkeuttaan kannustaneet, että olisivat hänen kimppuunsa käyneet. Kolme niistä seisoi ja tuijotti häneen hampaat irvissä, vihrein silmin. Salamannopea kirveen sivallus vakuutti niille, että mies vielä oli liian vaarallinen, ja ne vähän peräytyivät. Ne tiesivät, että niillä oli aikaa odottaa. Mutta niitä ei haluttanut odottaa. Pari kolme istahti lumelle pettyneen näköisinä ja alkoi kärsimättömyydessään ulvoa — ehkäpä kutsuakseen muitakin sukulaisiaan avuksi, lopettaakseen saaliin paikalla.

John Carsonin mieleen välähti ruma pelko, että hän ehkä oli säärensä taittanut — ettei hän, kipujen uuvuttamana ja salakavalan pakkasen jäätämänä, lopulti jaksaisi torjua päältään pelkurimaista susiparvea. Pamppailevin sydämin hän tunnusteli sitä paikkaa, jota särki. Pian hän oli selvillä siitä, ettei luuta ollut murtunut. Mutta selvää oli, että hän oli venähdyttänyt jonkun suurista säärijänteistään. Kauanko, hän ihmetteli, hän mahtaisikaan viipyä matkalla kotia kompuroidessaan ja syli syleltä, tunti tunnilta, perässään vetäen voimatonta jalkaansa, taistellen susia vastaan, jotka kävisivät vain rohkeammiksi hänen kurjan tilansa huomatessaan? Hän puri hammasta ja päätti ryhtyä taisteluun, riisui jaloistaan lumikengät, jotka nyt olivat hyödyttömät, ja nousi toiselle jalalleen, ehjää lumikenkäänsä kainalosauvana käyttäen. Suoriutuisiko hän yrityksestä? Ainakin hän aikoi ponnistaa viimeiseen saakka.

Hänen siinä seistessään ja oikoessaan jäseniään sankarimaisen vihan vallassa, kantoi hänen korviinsa äkkiä kulkusien helinää. Hän päästi julman huudon. Naisen ääni ja miehen vastasivat. Hänen ihmeekseen oli naisen ääni Amandan. Mutta hänen hämmästyksensä muuttui aivan mielenhämmennykseksi, kun minuutin perästä tien mutkan takaa ilmestyi valtava hirvi, joka voitokkaasti kaaloi kinoksien läpi ja perässään veti kuormattua laitarekeä. Sudet levottomina peräytyivät takaisin tämän kumman ilmestyessä, Laitareestä pamahti laukaus ja pian toinenkin, ja yksi susista kaatui ja potki maassa ääntä päästämättä. Muut kääntyivät ympäri ja pakenivat metsän peittoon sitä kyytiä, että maha lunta viisti. Siinä samassa kummat ajoneuvot pysähtyivät aivan hänen eteensä, hirvi korskuen ja päätään pudistaen, ikäänkuin vaatien koko voiton kunnian itselleen.

»Isä! isä!» huusi Amanda äänellä, joka jo värähteli hermostuneen itkuunpuhkeamisen rajoilla, hypäten samalla reestä ja kaaloen hänen luokseen, »mitä — mitä on tapahtunut?»

John Carsonin rehevä rintanauru tyynnytti häntä.

»Ei muuta kuin pieni kuperkeikka ja venähdytin sääreni», hän sanoi. »Mutta satuitpa sinä oikealla ajalla paikalle, Siis, sinä ja tuo sirkuksesi. Niillä kehnoilla oli oma mielensä siitä, kuinka minut piti parantaa, ja kun emme voineet siitä sopia, niin tässä oli syntyä tappelu.»

»Voi, isä!» kuiskasi Amanda. Ja ajatellessaan sitten, mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi jatkanut matkaa suoraan kotia, Mustan joen tielle ensinkään poikkeamatta, hän tuli niin liikutetuksi, että istui lumelle ja alkoi itkeä.

»Älä nyt! Älä pelkää, sydänkäpyni!» pyyteli isä häntä huolestuneena. »Se on kaikki ollutta ja mennyttä. Ne menivät hiiteen kaikki. Ja kaikki on taas hyvin.»

»En minä luule neiti Carsonin pelkäävän», sanoi Alec Ross kuivakiskoisesti. »Hän on urhoollisin nainen, mitä on maan päällä. Mutta hän on vähän liiaksi rasittunut. Tulkaa, neiti Carson, jos tahdotte kääntää elukkanne ympäri, niin autamme isänne rekeen ja viemme hänet kotia niin sukkelaan kuin suinkin.»

Kotomatka ei tuntunut pitkältä Alec Rossista sen enempää kuin Amandastakaan; eikä iso John Carsonkaan kaikista tuskistaan huolimatta näyttänyt ikävystyvän. Vaikkapa hänen kasvonsa tuon tuostakin kalpenivatkin laitareen kinoksissa kallistellessa ja tuskain sitä myöten vihloessa, niin ei sitä paljoakaan huomannut, ja hänen miehuullinen äänensä pysyi rattoisana kuin ennenkin. Paljon hän kyseli, paljon hänelle piti kertoa, ennenkuin hän käsitti, minkä onnellisen ihmeen johdosta Amanda niin täperimmällä hetkellä oli hänen avukseen saapunut. Kun heidän kulkusiensa helinä ja puheensa saivat rouva Carsonin ovelle lähtemään ja hän hämärässä valossa näki Amandan ja nuoren Rossin melkein nostavan hänen miehensä reestä, syöksähti hän parkaisten ulos lumeen. Mutta säikähdys pian vaihtui kiitollisuuteen ja iloon, kun hän kuuli, miten hänen miehensä oli pelastunut.

Kun Alec Ross illallisen jälkeen nousi lähteäkseen pitkälle matkalleen Brine Settlementiin, vastustivat sitä John Carson ja hänen vaimonsa jyrkästi.

»Te ette, nuori mies, lähde tänä iltana tästä talosta», pauhasi Carson.

»No kaikkia sitä päähän pistääkin!» huudahti rouva Carson sydämellisen kiihtyneesti. »Kaiken sen jälkeen, mitä olette näinä viimeisinä päivinä kokenut! Jos teidän täytyy lähteä Settlementiin, niin onhan teillä aikaa lähteä huomennakin, vaikka kuinka!»

»Aivan mieletöntähän olisi lähteä tänä iltana», sanoi Amanda.

»Ja eikö teidän sovi yhtä hyvin viettää jouluanne täällä meillä?» kehoitti John Carson, joka ei käsittänyt olevankaan hauskempaa paikkaa kuin tämä hänen takametsäkotinsa, josta hänen oli täytynyt olla niin paljon poissa. »Me pidämme teistä täällä hyvän huolen ja annamme teille vaikka kuinka paljon plumputinkia ja munkkeja — eikö niin, äiti? Ottakaa te, nuori mies, minun neuvoni onkeen ja jääkää tänne!»

»Mutta, isä», intti Amanda, »sinä unohdat, että herra Rossilla ehkä on Settlementissä omia ystäviään, niin ettei hän voi suoda meille niin paljoa ajastaan.»

»Ellei teillä ole mitään erikoista, erinomaista syytä lähteä huomenna matkaan, niin parempi, kun sitten jäätte!» sanoi rouva. »Me mielellämme pidämme teidät, se on varma.»

Alec Ross oli kahden vaiheilla, poikamaisesti epäillen, saattoiko hän sallia itsensä suostuvan tähän houkuttelevaan pyyntöön. Hänen silmänsä hakivat Amandan silmiä, mutta nämäpä karttoivat kohtausta.

»Joulua viettämään minä juuri olin menossa», hän vastasi. Sitten lisäsi hätäpikaa: »Minulla ei ole puoleksikaan niin suurta syytä lähteä Settlementiin kuin jäädä tänne.»

»Olkaa sitten hyvä ja jääkää!» sanoi Amanda, nousten äkkiä lampun luota salatakseen punastustaan, jonka hän tunsi nousevan poskilleen.