The Project Gutenberg eBook of Olavi Auduninpoika, by Sigrid Undset

Steinfinninpojiksi kutsuttiin, muuatta sukua, joka asusti Mjøsen-jarven ympärillä Harald Gillen poikain hallitessa Norjan valtakuntaa. Sen suvun miehiä oli silloin suurten talojen isäntinä melkein jokaisessa kirkonkylässä tuon järven rantamilla.

Vainovuosien kohdatessa maata huolehtivat Steinfinninpojat parhaasta päästä omaisuutensa säilyttämisestä koskemattomana ja talojensa suojaamisesta tulelta, ja he osoittivat siinä sellaista sisua ja voimaa, että se myös enimmäkseen onnistui, olipa heidän sitten taisteltava birkebeiniläisiä tai lukuisia muita valtajoukkueita vastaan, joita vuoron perään liikuskeli Mjøsenin seuduilla. Eivät he näyttäneet välittävän paljoa siitä, kutka lopuksi pääsisivät Norjan kuninkaiksi; joku suvun miehistä oli seurannut Maunu Erlinginpoikaa sekä sittemmin Sigurd Markusfostrea kauan ja uskollisesti, eikä yksikään heistä kannattanut Sverreä ja hänen sukuaan muuta kuin minkä pakko vaati. Ukko Tore Steinfinninpoika Hovista liittyi poikineen kuningas Skuleen, mutta rauhan palatessa maahan sopivat he Haakon-kuninkaan kanssa.

Mutta tuosta ajasta lähtien suvun maine alkoi jonkin verran laskea. Elämä tasaantui nyt laaksoissa, ja laki ja oikeus pääsivät taas suurempaan arvoon ihmisten kesken; eniten valtaa saivat ne, jotka toimivat kuninkaan käskynhaltijoina tai olivat olleet hänen henkivartiossaan sekä saavuttaneet siellä hänen luottamuksensa. Mutta Steinfinninpojat jäivät taloihinsa ja tyytyivät hoitamaan maitansa.

Ja kuitenkin suku kuului maan rikkaimpiin. Steinfinninpojat olivat olleet viimeisiä Ylämaan mahtimiehiä, joilla oli ollut orjia, ja he ottivat edelleenkin palvelijansa ja torpparinsa entisten orjiensa jälkeläisten joukosta. Ihmiset kuiskivat, että Steinfinninpojat olivat vallanhimoista väkeä, mutta heillä oli älyä valita alaisensa niin, että näitä oli helppo hallita. Suvun miehiä ei pidetty kaikkein viisaimpina, mutta ei heitä voinut tyhmiksikään sanoa, siitä oli parhaana todistuksena heidän osoittamansa taito omaisuuden suojaamisessa. Eivät he myöskään kohdelleet ankarasti alaisiaan, ellei joku yrittänyt nousta vastarintaan.

Mutta kaksi vuotta ennen kuin vanha Haakon-kuningas kuoli, lähetti Hovin nuori isäntä, Tore Torenpoika, nuorimman poikansa Steinfinnin henkivartioon. Tämä oli silloin kahdeksantoistavuotias, kaunis, hartiakas nuorukainen, mutta hänellä oli sukunsa tuntomerkit, tuon suvun, joka tunnettiin hevosistaan, vaatteistaan, aseistaan ja koruistaan. Jos nuori Steinfinn olisi tullut kuninkaan väkeen karkea rahvaanmekko yllään, olisi monen, joka edellisenä iltana oluthaarikkain ääressä oli kutsunut häntä kumppanikseen ja rakkaaksi veljekseen, ollut vaikea tuntea häntä samaksi mieheksi. Steinfinninpojat olivat enimmäkseen komeata väkeä, mutta heidän ulkonäkönsä ei erottanut heitä muusta kirkkokansasta; Steinfinnin älyä mainitsivat vartiotoverit mukiinmeneväksi, mutta se oli paljon pienempi kuin hänen pöyhkeytensä.

Steinfinn oli siis Bjørgvinissä ja siellä hän tapasi erään neidon, Ingebjørg Jonintyttären, joka oli Ingebjørg-kuningattaren kuninkaankartanon neitoja. Tämä neito ja Steinfinn mielistyivät toisiinsa, ja Steinfinn lähti kosioretkelle neidon isän luo. Mutta tämä vastasi, että tytär oli jo luvattu Mattias Haraldinpojalle, nuoren Maunu-kuninkaan henkivartijasoturille ja rakkaalle ystävälle. Steinfinn ei näkynyt voivan ymmärtää rukkasten tarkoittavan täyttä totta, kun hän kerran oli tehnyt naimatarjouksen: hän uudisti retkensä useampaan kertaan ja sai puolestaan puhumaan maan mahtavat, jopa viimein itse Ingebjørg-kuningattaren. Mutta mikään ei auttanut, sillä Jon Paalinpoika ei tahtonut rikkoa Mattiakselle antamaansa sanaa.

Steinfinn seurasi Haakon-kuningasta tämän viimeiselle retkelle meren yli länteen. Largsin taistelussa hän kunnostautui uljaasti. Kuninkaan maatessa sairaana Kirkevaagissa valvoi Steinfinn usein hänen luonansa öisin, ja ainakin hän itse uskoi Haakon-kuninkaan osoittaneen hänelle tällöin suurta suosiota.

Seuraavan kesän Steinfinn vietti taas Bjørgvinissä. Eräänä aamuna heti juhannuksen jälkeen näkivät muutamat kuningattaren neidot, astellessaan nunnaluostarista kuninkaankartanoa kohti, Steinfinnin saattopoikineen ratsastavan vastaan tiellä. Tulijoilla oli mukanaan kaunis valkoinen hevonen, jonka Steinfinn kertoi ostaneensa samana aamuna, vieläpä hankkineensa naisensatulan ja kaikki asiaankuuluvat vehkeet. Hän puhuttelee neitoja mielistellen ja viatonta leikkiä laskien sekä kehoittaa näitä nousemaan satulaan ratsua koettamaan. Ja he lähtevät yhdessä niitylle huvittelemaan. Mutta Ingebjørg Jonintyttären istuessa satulassa pyytää Steinfinn, että tämä lainaisi hevosta ja ajaisi sillä kotiin kuninkaankartanoon, itse hän lupautui saattajaksi. — Sen jälkeen ei noista kahdesta tiedetty aluksi muuta kuin että he olivat matkanneet Vorsin yli ja sieltä edelleen tunturille. Viimein he saapuivat Hoviin. Tore suuttui ensin poikansa kolttosesta, mutta antoi hänelle sitten Frettastein nimisen talon, joka sijaitsi syrjäisellä metsäkonnulla. Siellä Steinfinn eli yhdessä Ingebjørg Jonintyttären kanssa aivan kuin laillisessa aviossa ja piti komeat ristiäiset seuraavana keväänä, jolloin vaimo lahjoitti hänelle tyttären.

Kukaan ei hätyyttänyt häntä naisen ryöstöstä enempää kuin siitäkään, että hän oli karannut henkivartiosta. Sanottiin hänen siitä saavan kiittää Ingebjørg-kuningatarta, ja lopulta sai kuningatar aikaan sovinnon heidän ja Jon Paalinpojan välillä; tämä antoi tyttärensä Steinfinnin puolisoksi ja piti heille häät kuninkaankartanossa Oslossa, jossa hän siihen aikaan toimi päällysmiehenä.

Ingebjørg odotti silloin jo kolmatta lastaan, mutta hän ja Steinfinn eivät kumpikaan osoittaneet asiaankuuluvaa nöyryyttä Jonia kohtaan eivätkä kiittäneet häntä, kuten heidän olisi pitänyt, hänen isällisestä anteeksiantavaisuudestaan. Steinfinn antoi vaimonsa isälle ja tämän sukulaisille kalliita lahjoja, mutta muuten hän esiintyi vaimoineen erittäin kopeasti, tehden tiettäväksi että he olivat tulleet hyvin toimeen siihenkin asti ja nauttineet sellaista kunnioitusta, ettei heidän olisi tarvinnut madella asemaansa parantaakseen. He olivat tuoneet häihin vanhimman tyttärensä, Ingunnin, ja Steinfinn tanssi lapsi käsivarrellaan näytellen häntä kaikille ihmisille; tyttö oli kolmivuotias, ja vanhemmat olivat ylenmäärin ylpeitä kauniista lapsestaan.

Mutta heidän ensimmäinen poikansa, jonka Ingebjørg sai heti häitten jälkeen, kuoli, ja sitten hän sai kuolleena syntyneet kaksospojat. Silloin vanhemmat nöyrtyivät Jon Paalinpojan edessä ja pyysivät sydämestään anteeksiantoa. Tämän jälkeen Ingebjørg sai kaksi poikaa, jotka jäivät eloon. Vaimo kaunistui vuosi vuodelta; aviopuolisot elivät hellässä sovussa, pitivät suurta taloutta ja olivat iloisia ja huolettomia.

Mutta oli olemassa mies, jota kukaan ei näyttänyt muistavan: Mattias Haraldinpoika, Ingebjørgin oikea sulhanen, jonka tämä oli pettänyt. Hän liikkui vierailla mailla siihen aikaan, jolloin Steinfinnin häitä vietettiin, ja jäi niille retkilleen useiksi vuosiksi. Mattias oli pieni, rumannäköinen mies, mutta hän oli rohkea, tuikealuontoinen ja upporikas.

Steinfinn ja Ingebjørg olivat olleet naimisissa seitsemän vuotta, ja heidän tyttärensä Ingunn ja Tora olivat kymmenen ja kahdeksan vuoden ikäiset, mutta pojat aivan pieniä, kun Mattias Haraldinpoika eräänä yönä hyökkäsi suurella väellä Frettasteiniin. Oli heinäaika, ja suuri osa talon palvelusväestä oli kaukana takaniityillä; taloon jääneet yllätettiin heidän nukkuessaan. Steinfinn ei herännyt ennen kuin hänet raastettiin vuoteesta, sillä hän oli nukkunut vaimonsa vieressä. Kesä oli sinä vuonna ylen helteinen, minkä vuoksi useat nukkuivat alasti, ja Steinfinn oli niin paljas kuin äitinsä kohdusta päässyt seisoessaan sidottuna ja kolmen miehen pitelemänä oman pöytänsä päässä.

Ingebjørg emäntä puolustautui kuin peto kynsin ja hampain, Mattiaksen kääriessä seinävaatetta hänen ympärilleen, nostaessa hänet sängystä ja asettaessa hänet polvelleen istumaan. Ja Mattias sanoi Steinfinnille:

"Nyt minä voisin saattaa teille kahdelle semmoisen koston, jonka olette ansainneet — kun sinä, Steinfinn, seisot siinä sidottuna miehenä voimatta puolustaa vaimoasi — jos tahtoisin ottaa sen, joka oli aiottu minulle eikä sinulle. Mutta minä pelkään rikkoa Jumalan lakia ja kunnioitan enemmän säädyllisiä ja siveitä tapoja kuin sinä. Tahdon siis rangaista sinua sillä, Steinfinn, että olet saava takaisin vaimosi loukkaamattomana, minun armostani — ja sinä, hyvä Ingebjørg, olet saava asua edelleen miehesi luona; onnea ja menestystä vain! Tämän yön jälkeen luulen teidän muistavan kiittää minua joka kerran, kun halaatte toisianne ilossa ja hekumassa", hän lisäsi ääneen nauraen.

Hän suuteli talon emäntää, laski hänet sänkyyn ja antoi miehilleen lähtökäskyn. — Viimeiseksi hän kääntyi Steinfinniin päin.

Tämä ei ollut lausunut sanaakaan, ja huomattuaan ettei voinut riistäytyä irti hän jäi seisomaan hiljaa, mutta hänen kasvojaan peitti tumma puna eikä hän irrottanut katsettaan Mattiaksesta. Toinen astui aivan hänen eteensä:

"Etkö sinä ymmärrä sen vertaa säädyllisyyttä, mies, että kiittäisit minua siitä, että armahdin teitä tänä yönä?" kysyi Mattias nauraen.

"Vielä minä ehdin kiittää sinua", lausui nyt Steinfinn. "Jos Jumala elon päiviä suo."

Mattias oli pukeutunut pitkään mekkoon, jossa oli avarat, halkileikatut hihat ja tupsut hihojen suissa. Hän otti nyt hihanipukan käteensä, huiskutti tupsua Steinfinnin kasvojen edessä ja nauroi yhä hillittömämmin. Mutta äkkiä hän iski nyrkkinsä sidotun miehen kasvoihin, niin että veri purskahti Steinfinnin suusta ja nenästä.

Sen jälkeen hän lähti miehineen ulos. Olav Auduninpoika, Steinfinnin kasvatti, yhdentoista ikäinen kasvava poika, juoksi esiin ja leikkasi poikki Steinfinnin köydet. Pojan, Steinfinnin lapset ja näiden hoitajat olivat jotkut miehistä vieneet porstuaan, jossa pitelivät heitä sillä aikaa kun Mattias puhui uskottoman kihlattunsa ja tämän aviomiehen kanssa tuvassa.

Steinfinn tempasi keihään ja juoksi ilkosen alastomana ulos Mattiaksen ja hänen miestensä jälkeen, jotka ratsastivat nauraa hohottaen ja pilkkasanoja huudellen jyrkkää pengertä alas, suoraan pellon poikki. Hän heitti keihään, mutta ei osunut. Sillä välin juoksi Olav poikanen miesten tupaan ja navettaan, päästi vapaiksi palvelijat, jotka olivat suljetut sinne, pukeutui ja haki esille aseensa.

Mutta turhaa oli ajatella Mattiaksen takaa-ajoa, sillä Frettasteinissä oli kotona ainoastaan kolme hevosta, jotka kulkivat irrallaan haassa. Steinfinn lähti kuitenkin heti matkaan; hän tahtoi päästä tapaamaan isäänsä ja veljiään. Pannessaan vaatteita ylleen hän oli puhunut kahden kesken vaimonsa kanssa. Tämä saattoi häntä ulos. Ja nyt julisti Steinfinn talonväelleen, ettei hän ollut makaava vaimonsa vieressä ennen kuin oli poistanut heitä kohdanneen häpeän, jottei kenenkään pitänyt sanoman hänen omistavan vaimoaan Mattias Haraldinpojan armosta. Sitten hän ratsasti pois; mutta talon emäntä astui vanhaan pihassa olevaan pirttirakennukseen ja sulkeutui sinne.

Talon palvelusväki, miehet ja naiset, tunkeutuivat nyt päätupaan kysymään ja utelemaan asiain menoa. He vaativat tietoja Olavilta, joka istui puolipukeissa sängyn laidalla, mihin Steinfinnin itkevät tyttäret olivat kavunneet; he kokivat kysellä pikkutytöiltä ja Steinfinnin nuorimman pojan imettäjältä. Mutta kukaan näistä ei osannut selittää mitään, ja viimein palvelijat väsyivät ja lähtivät ulos.

Poika istui pimeässä tuvassa kuunnellen Ingunnin rajua itkua. Sitten hänkin kömpi sänkyyn ja paneutui tämän viereen pitkäkseen:

"Kyllä sinun isäsi kostaa, ole varma siitä. Ja silloin minä lähden mukaan, sen minä sanon, ja näytän, että Steinfinnillä on apua vävystään, kun hänen omat poikansa eivät ole vielä asekelpoisia!"

Tapahtui ensimmäisen kerran, että Olav uskalsi mainita ääneen kihlauksesta, joka oli solmittu hänen ja Ingunnin ollessa pieniä. Ensi aikoina hänen tultuaan Frettasteiniin olivat palvelijat puhuneet siitä sekä kiusoitelleet lapsia tuolla kihlauksella, mutta silloin Ingunn aina oli joutunut vihan vimmaan. Kerran hän oli juossut isänsä luo kantelemaan, ja tämä oli suuttunut ja kieltänyt niin kiivaasti toisia puhumasta asiasta, että Olav Auduninpoika joku näistä oli ruvennut miettimään Steinfinnin kukaties katuvan Olavin isän kanssa sopimaansa kauppaa.

Tänä yönä vastasi Ingunn Olavin muistutukseen heistä tehdystä sopimuksesta siten, että ryömi pojan rinnalle ja jäi itkemään hänen käsivarrelleen, kunnes Olavin paidanhiha oli likomärkä.

Tuon yön jälkeen muuttui Frettasteinin elämä aivan toisenlaiseksi.
Steinfinnin isä ja veljet olivat neuvoneet tätä nostamaan riitajutun
Mattias Haraldinpoikaa vastaan, mutta Steinfinn sanoi tahtovansa itse
päättää, minkä arvoinen hänen kunniansa oli.

Mattias oli ajanut suoraa päätä Borgesysselissä olevaan asuinkartanoonsa. Ja seuraavana keväänä hän lähti vieraisiin maihin toivioretkelle. Mutta kun tämä tuli tiedoksi ja kun saatiin kuulla Steinfinn Torenpojan sydämistyneen siitä niin, että hän kerrassaan vauhkoontui eikä halunnut enää asua yhdessä vaimonsa kanssa — alettiin supista yhtä ja toista sen koston laadusta, jolla Mattias ehkä olikin rangaissut uskotonta morsiantaan. Ja vaikka Mattias itse sekä hänen miehensä kertoivat retkestään yhtäpitävästi Frettasteinin väen kanssa, kävi kuitenkin niin, että mitä pitemmälle huhut levisivät, sitä julmemmin kerrottiin Mattiaksen kostaneen Steinfinnille. Tapahtumasta syntyi laulukin, sen mukainen miksi ihmiset kuvittelivat asiain kulkua.

Eräänä iltana Steinfinnin istuessa miehineen juomassa — kolme vuotta edellä kerrotun jälkeen — hän kysyi, osasiko kukaan tuvassa olijoista laulaa hänestä sepitetyn laulun. Aluksi ei kukaan ollut tietävinään koko laulusta. Mutta kun Steinfinn lupasi suuren lahjan sille, joka osaisi laulaa hänestä sepitetyn viisun, kävi selville, että koko talonväki osasi sen. Steinfinn kuunteli loppuun asti, väliin vain kummasti suutaan murtaen. Heti sen jälkeen hän paneutui levolle velipuolensa Kolbein Torenpojan kanssa, ja toiset kuulivat noiden kahden puhuvan makuultaan sänkyseinän takaa miltei puoliyöhön asti.

Kolbein oli Hovin vanhan Tore-isännän ja tämän jalkavaimon poika; tuo jalkavaimo hänellä oli ollut ennen naimisiinmenoaan. Tore oli aina pitänyt enemmän tuon naisen kanssa saamistaan lapsista kuin aviolapsistaan. Hän oli hankkinut Kolbeinille rikkaan vaimon ja suuren talon kauempaa pohjoisesta Mjøsenin varrelta. Mutta Kolbeinin askeleista nousi vihan ja eripuraisuuden kylvö; hän oli korskea, julkea ja väärämielinen ja oli alati sotkeutunut riitajuttuihin sekä alempiaan että vertaisiaan vastaan. Hän oli kaikkea muuta kuin sukulaisrakas, ja hänen ja avioliitossa syntyneiden velipuolien välisestä kiintymyksestä ei juuri kannattanut puhua, kunnes Steinfinn onnettomuutensa jälkeen ryhtyi etsimään hänen seuraansa. Sen jälkeen nämä kaksi veljestä olivat erottamattomat, ja Kolbein otti hoiviinsa Steinfinnin ja kaikki hänen asiansa. Mutta hän hoiti niitä kuten omiaan ja tora seurasi hänen kintereillään silloinkin, kun hän toimi veljensä nimissä.

Kolbein ei tosin tahtonut vahingoittaa nuorempaa veljeään; hän tuli omalla tavallaan hyvilleenkin, kun toinen neuvottomuudessaan kokonaan jättäytyi hänen hoteisiinsa. Menestyksensä päivinä Steinfinn oli ollut huolimaton ja laiska; hänestä oli ollut tärkeämpää elää suurellisesti kuin koota omaisuutta. Mattiaksen retken jälkeen hän jonkin aikaa suorastaan pakoili ihmisiä. Mutta sitten hän Kolbeinin neuvosta otti leipiinsä kokonaisen huovilauman — nuoria, asekuntoisia miehiä, mieluimmin sellaisia, jotka varhemmin olivat olleet asepalveluksessa muualla. Steinfinn miehineen nukkui päätuvassa, ja huovit seurasivat isäntäänsä tämän retkillä, mutta eivät voineet eivätkä tahtoneet liioin puuttua talon töihin, joten tuo joukko kävi kalliiksi ja tuotti itse asiassa hyvin vähän hyötyä.

Frettasteinin tila tuli kuitenkin jotenkuten hoidetuksi, sillä kartanon iäkäs isäntärenki Grim ja hänen sisarensa Dalia olivat Steinfinnin isoäidin entisen orjan lapsia eivätkä he pitäneet silmämääränään mitään muuta kuin nuoren isäntänsä parasta. Mutta vaikka Steinfinn olisi kipeästi tarvinnut tiluksistaan koituvat tulot, ei hän viitsinyt nähdä eikä puhutella omia alustalaisiaan — ja Kolbeinia, joka hänen asemestaan toimitti kaikki sellaiset asiat, seurasi ainainen riita ja tora.

Ingebjørg Jonintytär oli ollut riuska emäntä, ja se oli nähtävästi aikaisemmin korvannut miehen tuhlaavaisuuden ja reiman suurellisuuden. Mutta nyt hän pysyi piilossa pirtissään neitoineen, eikä muu talon väki nähnyt häntä juuri nimeksikään. Hän mietti ja sureksi, ei kysynyt milloinkaan talon ja kartanon hoitoa, vaan näytti pikemminkin vihastuvan, jos joku häiritsi hänen ajatuksiaan. Lapsillensakin, jotka asuivat äitinsä kanssa pirtissä, hän oli harvasanainen eikä juuri piitannut heidän oloistaan ja toimistaan. Ja kuitenkin hän oli ennen hyvinä päivinä ollut hellä äiti, samoin kuin Steinfinn Torenpoika oli ollut iloinen, huolehtiva isä, joka oli ylpeillyt kauniista, reippaista lapsistaan.

Tosin Ingebjørg Hallvardin ja Jonin vielä ollessa pieniä nosti heidät usein syliinsä ja keinutteli heitä polvellaan leuka vaaleatukkaista päätä vasten, mutta mieli nurjana, miettivänä ja suruisana. Ei kestänyt kuitenkaan montakaan vuotta ennen kuin pojat kyllästyivät pirtissä oloon ja ilottoman äidin ja palvelusnaisten seuraan.

Tora, nuorin tytär, oli hyväluontoinen ja sievä lapsi. Hän tajusi varsin hyvin vanhempien kärsivän ja elävän raskaan painon alla, ja hän koki tehdä kaikessa heidän mielensä mukaan, hellänä ja herttaisena. Ja hänestä tuli molempien suosikki. Steinfinnin kasvot saattoivat kirkastua hiukan hänen katsellessaan tuota tytärtään. Tora Steinfinnintytär oli pyöreä ja sirokasvuinen, ja hän kehittyi varhain naiselliseksi. Hänellä oli soikeat, täyteläiset kasvot, vaalea iho, siniset silmät ja paksut, kiiltävät, oljenkarvaiset palmikot, jotka riippuivat alas rinnalle. Isä silitti hänen poskeaan sanoen: "Sinä olet hyvä lapsi, Tora — Jumala siunatkoon sinua. Mene äitisi luokse, Tora, istu hänen viereensä ja lohduta häntä."

Tora meni ja kävi istumaan kehruuksineen tai ompeluksineen suruisan äitinsä luo. Ja jos Ingebjørg lopuksi virkkoi: "Sinä olet niin hyvä, tyttöseni — Jumala varjelkoon sinua kaikesta pahasta, lapsukainen", hän tunsi saaneensa ylenmääräisen palkan vaivastaan. Hänen kyyneleensä alkoivat tippua — hän ajatteli vanhempiensa raskasta osaa, ja hän katsoi oikeamielisen vihan tuntein sisartaan, joka ei milloinkaan malttanut istua alallaan äitinsä luona eikä viihtynyt pirtissä tekemättä äitiään kärsimättömäksi iänikuisella rauhattomuudellaan — kunnes tämä pyysi häntä menemään. Silloin hän pyyhälsi ovelle huolettomana, tuntematta hiventäkään katumusta ja hävisi toisten lasten, Olavin ja muutamien talon palvelusväen poikien joukkoon, yhtyen heidän hommiinsa.

Ingunn oli Steinfinnin ja Ingebjørgin vanhin lapsi. Ollessaan pieni hän oli ollut harvinaisen suloinen, mutta nyt hän ei ollut ihmisten mielestä puoliksikaan niin kaunis kuin sisarensa. Eikä hän ollut yhtä viisaskaan, ei myöskään erittäin sukkelasanainen, hän ei ollut parempi eikä huonompi kuin lapset tavallisesti ovat. Mutta muutamat pitivät hänestäkin yhtä paljon kuin hänen nuoremmasta, sävyisästä ja kauniista sisarestaan. Steinfinnin miehet katsoivat Toraa epämääräisen kunnioituksen tuntein, mutta he viihtyivät paremmin Ingunnin ollessa heidän luonaan tuvassa.

Hänellä ei ollut ketään ikäistään pikkutyttöä Frettasteinissä enempää kuin naapuriston taloissa ja mökeissä, ja niin hän joutui olemaan poikien parissa. Hän otti osaa kaikkiin heidän leikkeihinsä ja yrityksiinsä, harjoitti samoja temppuja kuin nämä — heitti keihästä ja linkoa, ampui maaliin jousella, leikki pallolla, viritti ansoja metsässä ja onki lammesta. Mutta hän teki sen vasten tahtoaan, vailla taitoa ja halua, ja herahti helposti itkuun, kun toisten retket muuttuivat kovin rajuiksi tai kun hän joutui kestämään pahempia kohluja leikissä. Kaikesta huolimatta pojat kuitenkin sietivät häntä seurassaan kaikkialla. Hän oli Steinfinnin tytär, ja Olav tahtoi, että hänen tuli saada olla mukana. Ja Olav johti kaikkia leikkejä.

Kaikki pitivät Olav Auduninpojasta, talon suuret niinkuin pienet, mutta kenenkään päähän ei olisi juolahtanut sanoa häntä herttaiseksi lapseksi. Tuntui siltä kuin kukaan ei oikein olisi päässyt lähelle tuota poikaa, vaikkei hän ollut epäystävällinen yhdellekään ristin sielulle — päinvastoin, hän oli sävyisä ja avulias vähäsanaisella, hajamielisellä tavallaan.

Muuten hän oli koko kaunis näöltään, vaikka hänen ihonsa ja tukkansa olivat melkein yhtä vaalean värittömät kuin albiinojen, joskaan hänellä ei ollut näiden arkaa katsetta ja kumaraa ryhtiä. Olavin sinivihreät silmät olivat haljakat väriltään, mutta niiden katse oli suora ja peloton, ja pää työntyi tanakasti voimakkaalta, maidon valkealta kaulalta. Näytti siltä kuin aurinko ja tuuli eivät pystyisi tuohon ihoon — se oli ihmeellisen tiivis, tasainen ja valkea — kesällä vain ilmestyi muutama pieni pisama nenän juureen, joka oli matala ja leveä. Tämä terve kalpeus vaikutti sen, että Olavin kasvot lapsesta asti näyttivät hieman kylmiltä ja liikkumattomilta. Hänen piirteensäkin olivat lyhyehköt ja leveät, mutta kaunisjuonteiset. Silmät olivat jokseenkin kaukana toisistaan, mutta suuret ja avokatseiset, kulmakarvat ja ripset niin vaaleat, että ne kuulsivat vain kuin kultainen varjo auringonpaisteessa. Nenä oli leveä ja suora, mutta vähän liian lyhyt; suu oli isonlainen, mutta huulien kaari oli niin kaunis ja kiinteä, että niitä olisi täytynyt sanoa kauniiksi, elleivät ne olisi olleet niin värittömät muun kalpeuden keskellä. Mutta hänen tukkansa oli verrattoman komea — pikemmin hopeankiiltoinen kuin kullalle kellahtava, sankka, pehmeä ja kihartava. Se oli pyöreäksi leikattu, joten se peitti leveän valkoisen otsan, mutta jätti paljaaksi vahvojen jänteiden välisen niskakuopan.

Olav ei suinkaan ollut pitkä ikäisekseen, mutta näytti suuremmalta kuin oli; hänellä oli sopusuhtainen, vankka ja jäntevä vartalo, mutta pienet kädet ja jalat, jotka näyttivät erittäin voimakastekoisilta siksi, että ranteet ja nilkat olivat niin pyöreät ja lujat. Väkevä ja notkea hän oli myös, ja kaikenlainen ruumiinharjoitus ja aseiden käyttö olisi sopinut hänen luonteelleen; mutta kukaan ei opettanut häntä käyttämään voimiaan oikealla tavalla. Frettasteinissä olivat olot sellaiset, että hän sai hoitaa itse itsensä kasvuaikanaan. Steinfinn oli ottaessaan pojan luokseen luvannut olla tälle isänä, mutta hän ei tehnyt mitään hankkiakseen tälle sellaista opetusta, joka olisi ollut tarpeen hyväsukuiselle nuorelle miehelle, jolla oli jonkin verran omaisuutta ja joka oli aiottu Ingunn Steinfinnintyttären aviomieheksi.

Eräänä kesänä, Steinfinnin vielä viettäessä onnen ja menestyksen päiviä, hänellä oli asiaa Eidsivatingiin. Hän lähti sinne ystävien ja sukulaisten seurassa, ja hänellä oli mukanaan vaimonsa ja tyttärensä Ingunn, joka silloin oli kuuden vuoden ikäinen. Vanhemmat pitivät niin paljon kauniista lapsestaan, että veivät hänet joka paikkaan mukanaan.

Käräjillä Steinfinn tapasi Audun Ingolfinpoika nimisen miehen. Audun ja Steinfinn olivat olleet vuodetoverukset henkivartiossa ja hyvät ystävät, huolimatta siitä, että Audun oli vanhempi Steinfinniä ja että he olivat hyvin eriluontoiset; Steinfinn oli näet siihen aikaan hilpeä ja puhelias ja puhui mieluimmin itsestään, kun taas Audun oli hiljainen ja sulkeutunut.

Samana vuonna, jolloin Haakon-kuningas lähti Skotlannin-retkelle, joutui Audun keväällä naimisiin. Hän sai vaimokseen tanskattaren, Cecilia Bjørnin tyttären, Ingebjørg-kuningattaren leikkitoverin, joka oli asunut hänen kanssaan Hindin luostarissa. Oslon piispan riistäessä nuoren Maunu-kuninkaan morsiamen väkisin mukanaan Norjaan, koska tanskalaisten kuningas halveksi tehtyjä sopimuksia ja kieltäytyi lähettämästä sukulaisnaistaan pohjoiseen, lähti Cecilia mukaan. Ensi alussa nuori kuningatar olisi tahtonut pitää neidon luonansa aina, mutta jo vuoden kuluttua näytti Ingebjørg-rouva muuttaneen mieltä ja alkoi toimitella tätä innokkaasti naimisiin. Jotkut arvelivat sen tapahtuvan siksi, että Maunu-kuningaskin puheli tuon tanskalaisen neidon kanssa kernaammin kuin mikä oli hänen puolisostaan mieleistä; toiset olivat tietävinään, että nuori Alf Erlinginpoika Tornbergista oli voittanut hänen suosionsa, mutta tämän isä, lääniherra Erling Alfinpoika vastusti poikansa naimisiinmenoa vierassyntyisen naisen kanssa, jolla ei ollut maata eikä sukua Norjassa. Nuori Alf oli huimapäinen ja tottunut saamaan tahtonsa läpi kaikissa asioissa, ja hän rakasti kiihkeästi neitoa. Kuningatar päätti silloin naittaa Cecilian toiselle, jottei hän sotkeutuisi onnettomuuksiin.

Olipa asia miten hyvänsä — neito oli sirotapainen ja suloinen, ja kun Audun, joka aluksi tuntui hiukan vastahakoiselta, oli saanut puhua hänen kanssaan pari kolme kertaa, hän alkoi innokkaasti toivoa neitoa omakseen. Heidän häänsä vietettiin Bjørgvinissa, kuninkaankartanossa, ja vanha Haakon-kuningas lahjoitti morsiamen myötäjäiset. Audun vei vaimonsa Hestvikeniin. Siellä tämä oli hyvässä suojassa sekä Maunu-kuninkaalta että Alf Erlinginpojalta.

Loppukesällä Audun yhtyi kuninkaan laivueeseen Herdluvaagissa ja seurasi valtiastaan länsimerenretkelle. Ja kun kuningas ennen joulua kuoli Orknesaarilla — talvella vuonna 1263 — oli Audun sen laivan päällikkönä, joka toi kuolinsanoman Norjaan. Sitten hän matkasi edelleen itään, kotikartanoonsa. Kesällä hän palasi Maunu-kuninkaan henkivartioväkeen. Hänen vaimonsa oli kuollut lapsivuoteeseen jättäen jälkeensä pojan, joka jäi eloon. Audun oli käynyt entistä hiljaisemmaksi, mutta nyt hän sentään kertoi Steinfinnille jotakin asioistaan. Hestvikenissä hoiti taloa hänen isoisänsä. Tämä oli vanha ja itsepäinen. Hän ei ollut pitänyt siitä, että pojanpoika oli nainut vieraan, sukua vailla olevan naisen. Paitsi häntä oli talossa Audunin iäkäs setä; hän oli mielipuoli. Suurin osa Cecilian Hestvikenissä viettämästä ajasta oli kulunut näiden kahden vanhuksen parissa. "Minä pelkään, ettei hän viihtynyt siellä itäkulmalla", sanoi Audun. Isoisän kunniaksi Cecilia oli ristittänyt lapsensa tämän kaimaksi — tanskalaisen tavan mukaan — mutta Olav Auduninpoika oli joutunut vimmoihinsa siitä: Norjassa ei ollut tapana antaa lapsille elävän ihmisen nimeä, ellei toivonut tämän kuolemaa. Audun oli näiden kahden vanhuksen ainoa perillinen, mutta hän vakuutti, ettei aikonut palata Hestvikeniin ensi hädässä; hän oli päättänyt jäädä Bjørgviniin Maunu-kuninkaan luo.

Kohta tämän jälkeen Steinfinn ryösti Ingebjørgin, eikä hän sen jälkeen ollut kuullut mitään Audun Ingolfinpojasta, kunnes tapasi tämän käräjillä. Audun talutti seitsenvuotiasta poikaansa, kysellen paria Soleyarin miestä, joita aikoi tavata. Hän oli hyvin sairaan näköinen. Audun oli pitkä mies ja hän oli aina ollut solakka ja notkea, kasvot olivat olleet kapeat, nenä ohut, terävä ja kyömyinen, iho ja hiukset valkeat. Nyt hän oli painunut kumaraan, oli laiha kuin luuranko, kellertävä kasvoiltaan ja sinihuulinen. Mutta poika oli terve, voimakas lapsi, leveäharteinen ja suorakasvuinen; hän oli yhtä vaalea kuin isänsä, mutta muuten hän ei juuri muistuttanut tätä.

Steinfinn syleili ystäväänsä remuavan iloisesti, mutta muuttui pian apeaksi nähdessään, miten sairas Audun oli. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta kuin että Audun seuraisi häntä siihen taloon, missä hän asui saattoineen käräjien aikana.

Toverusten noustessa mäkeä kertoi Audun, että miehet, joita hän oli tullut tapaamaan, olivat hänen isoisänsä veljenpojan poikia: "Sen lähempiä sukulaisia minulla ei ole; heidän käsiinsä joutuu Olavin holhous minun kuoltuani." Hestvikenin vanhukset elivät vielä, mutta olivat jo aivan hupeloita, ja itsellään hänellä oli sellainen mahavaiva, ettei hän voinut nauttia ruokaa eikä juomaa; hän ei voinut elää enää montakaan viikkoa. Hän oli viettänyt Maunu-kuninkaan luona kaikki nämä vuodet viime jouluun saakka; silloin hän oli lähtenyt kotiin Hestvikeniin, koska oli niin sairas. Hän ei ollut käynyt siellä kuin kerran vaimonsa kuoleman jälkeen ja oli vasta tänä talvena tutustunut poikaansa. Mutta nyt painoi lapsen tulevaisuus raskaasti hänen mieltään — Soleyarin sukulaisia ei näkynyt käräjillä, ja tuskin hän enää kykeni ratsastamaan heidän luokseen — ratsastus oli tuskallista — ja nyt oli viimeisen edellinen käräjäpäivä. "Hovedøenin isät ottaisivat hänet kyllä huostaansa, mutta jos poika mielistyisi jäämään sinne suureksi tultuaan ja rupeaisi munkiksi, sammuisi meidän sukumme häneen."

Kun Ingebjørg näki tuon kauniin lapsen, joka pian oli oleva täysin orpo, tahtoi hän suudella poikaa. Mutta Olav riuhtaisihe irti, pakeni isänsä turviin ja tuijotti sieltä rouvaa suurin sinisin silmin hangoittelevana ja ihmeissään.

"Etkö sinä tahdo suudella minun vaimoani, Olav?" kysyi Steinfinn ääneen nauraen.

Audun hymyili vähän hämillään — poika tarkoitti kahta Hestvikenin vanhaa palkollista, selitti hän, ja nytkös kaikki aikuiset nauroivat katketakseen, mutta Olav lehahti punaiseksi ja katsoi alas. Isä nuhteli nyt häntä ja käski hänen tervehtiä Ingebjørgia kauniisti ja säädykkäästi. Ja pojan täytyi astua esiin ja antaa vieraan vaimon suudella häntä, ja kun sitten pikku Ingunn, joka oli tullut ulos, sanoi hänkin tahtovansa suudella poikaa, meni Olav kuuliaisesti hänenkin luokseen ja taivutti kasvonsa alas, jotta pikku neito ylettäisi suutelemaan häntä. Mutta hän oli hehkuvan punainen kasvoiltaan, ja silmät olivat kyyneleitä täynnä; ja miehet nauroivat ja ilvehtivät, kun hän ei muka osannut antaa kauniiden naisten suosiolle sen suurempaa arvoa.

Illemmällä, kun kaikki olivat syöneet ja miehet istuivat par'aikaa juoman ääressä, näytti Olav sentään virkistyvän. Ingunn juoksenteli penkin luota toisen luo, ja missä oli tyhjä tila, siihen hän kapusi, istui hetken jalkojaan heilutellen, luiskahti sitten alas, juoksi seuraavan aukkopaikan luo ja kiipesi taas ylös. Aikuiset nauroivat tuolle leikille, huutelivat häntä ja koppasivat hänet kiinni; siitä tyttö yhä yltyi ja villiintyi. Silloin Olav näytti tekevän vakaan päätöksen — hän nousi isänsä vierestä, kohensi uutta veitsivyötään, astui lattian poikki ja istuutui Ingunnin viereen. Ja kun tämä liukahti lattialle ja kiiti seuraavalle sijalle, seurasi poika viivytellen perästä ja istahti uudelleen tytön rinnalle. Näin lapset nyt juoksivat teuhaten penkinsyrjiä pitkin. Ingunn nauraen ja kirkuen — Olav perässä tasaisena ja vakaana, vilkaisten kuitenkin väliin isäänsä, hymyn häiveen pyrkiessä valaisemaan noita kukkeita, juroja pojankasvoja.

Lapset istuivat torkkuen eräässä loukossa Steinfinnin ja Audunin tullessa heidän luokseen; he taluttivat nämä keskelle lattiaa valkean ääreen. Steinfinn ei seisonut oikein varmasti jaloillaan laskiessaan tyttärensä käden Olavin käteen. Nyt vahvistivat Steinfinn ja Audun kädenlyönnillä lastensa kihlauksen, ja Audun antoi Olaville kultaisen sormuksen, auttoi tätä painamaan sen Ingunnin pikku sormeen ja piti sitten lapsen kättä koholla, niin että jokainen saattoi nähdä paksun sormuksen kiiluvan siinä. Ingebjørg Jonintytär ja muut naiset itkivät ja nauroivat, sillä kauniimpaa näkyä kuin tämä pieni kihlapari oli tuskin kukaan nähnyt. —

Nyt Steinfinn ojensi tyttärelleen juomasarven ja pyysi häntä juomaan kihlamaljan, ja lapset joivat ja läikyttivät juomaa vaatteilleen. Steinfinn seisoi käsi ystävänsä kaulailla vannoen itkunsekaisella äänellä, ettei Audunin tarvinnut surra eikä huolehtia lapsestaan, kun hänen olisi tästä erottava. Hän oli kasvattava pojan luonaan ja oleva hänelle isänä kunnes poika kasvaisi suureksi ja voisi viedä kotiin morsiamensa. Näin Steinfinn puhui ja suuteli sitten Audunia molemmille poskille. Ingebjørg taas nosti lapset polvelleen ja lupasi olla äitinä Olaville Cecilia Bjørnintyttären tähden, jota hän oli rakastanut kuin omaa sisartansa.

Sitten käskettiin Olavia suutelemaan morsiantaan. Ja nyt poika astui esiin aivan rohkeasti, laski kätensä Ingunnin kaulaille ja suuteli tyttöä niin hartaasti kuin osasi, todistajien nauraessa ja juodessa kihlattujen kunniaksi.

Mutta Olav näytti alkaneen innostua leikkiin — yhtäkkiä hän karkasi nuoren kihlattunsa luo, tarttui tätä uudelleen kaulaan ja antoi tälle kolme neljä maiskahtavaa suudelmaa. Toiset ulvoivat naurusta, huusivat hänelle ja kehoittivat häntä jatkamaan samalla tapaa.

Joko Ingunn nyt joutui naurusta hämilleen tai hän sai päähänsä oikun — hän tahtoi äkkiä irtautua pojan sylistä, ja kun tämä rutisti häntä yhä lujemmin itseensä, puri morsian häntä kaikin voimin poskeen.

Olav jäi tuijottamaan häneen aivan ällistyneenä. Sitten hän hankasi kädellä poskeaan, josta alkoi pisarrella verta. Hän katsoi vähän verisiä sormiaan ja aikoi sitten syöksyä Ingunnia lyömään. Mutta isä nosti hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet sänkyyn, joka oli varattu heille. Ja sitten riisuttiin sulhanen ja morsian ja heidät peitettiin sänkyyn. Ja pian heiltä unohtuivat koko kihlaustouhut.

Kun Steinfinn seuraavana päivänä oli selvinnyt humalastaan, hän olisi mielellään purkanut kaupan. Hän viittasi siihen suuntaan, että sehän oli ollut vain leikkiä — jos heidän mieli tehdä sopimus lapsistaan, täytyi siitä ensin puhua lähemmin. Mutta Audun, joka ei ollut voinut maistaakaan juomia sairautensa tähden, nousi häntä vastustamaan. Hän pyysi toista muistamaan, että tämä oli antanut sanansa kuolevalle miehelle, ja Jumala kostaisi hänelle varmaan, jos hän rikkoisi turvattomalle, isättömälle lapselle antamansa lupauksen.

Steinfinn jäi tuumimaan. Audun Ingolfinpoika kuului hyvään vanhaan sukuun, vaikka siinä nyt oli miehinen aines vähissä ja vaikkei sillä ollut sanottavaa valtaa. Mutta Olav oli ainoa lapsi, ja vaikka hänellä ei olisikaan ollut saatavana paljon muuta perintöä kuin Hestvikenin perintötila, oli sekin sentään suurkartano. Hän saattoi itse vielä saada monta lasta — ja Olav saattoi olla tasavertainen aviokumppani Ingunnille, jos kotiin jäisi vielä iso sisarusliuta. Ja nyt Steinfinn toisti selvänä sen, mitä oli luvannut juovuspäissään, luvaten kasvattaa Olavin poikanaan ja antaa tälle tyttärensä vaimoksi lasten ehdittyä oikeaan ikään. Ja kun hän lähti käräjiltä kotiaan kohti, hän vei Olav Auduninpojan kerallaan pohjoiseen.

Samana syksynä tuli Frettasteiniin sanoma Olavin isän kuolemasta, vähän aikaa isoisän ja hullun sedän kuoleman jälkeen. Sanoman tuojat toivat kerallaan osan lapsen perintöä, niin isän- kuin äidinpuolelta saatua — vaatteita, aseita ja lippaallisen koruesineitä. Hestvikeniä hoitaisi tästä lähtien muuan pojan vanha sukulainen — niin sanottu Olav Puolipappi.

Steinfinn kätki kasvattinsa tavarat ja sai aikaan sen verran, että kahdesti lähetti sanan Olav Puolipapille Oslon-kävijöiden mukana sopiakseen tämän kanssa tapaamisesta. Mutta siitä ei tullut sillä kertaa mitään, eikä Steinfinn sen erän perästä liikuttanut sormeaan asian vuoksi. Hän ei ollut sen aikaansaavampi omissakaan asioissaan. Sekä hän että Ingebjørg olivat hyviä Olaville, ja häntä kohdeltiin kuin perheen omia lapsia, kunnes onnettomuus osui taloon. Eivätkä he sittemmin laiminlyöneet kasvattipoikaansa pahemmin kuin omia perillisiäänkään.

Olav oli tavallaan kotiutunut hyvinkin pian Frettasteiniin. Hän piti paljon Steinfinnistä ja Ingebjørgista, mutta hän oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut lapsi, joten hän jäi näille edelleenkin jonkin verran vieraaksi. Hän ei myöskään koskaan oikein selvästi tuntenut kuuluvansa taloon, vaikka hän viihtyi paremmin täällä kuin siellä, mistä oli tullut. Hän koetti olla ajattelematta ensimmäistä kotiaan, Hestvikeniä, niin paljon kuin suinkin, mutta joskus tuon ajan muistot kuitenkin sukelsivat esiin ja hänet valtasi ahdistava alakuloisuus, kun hän muisti noita vanhoja ihmisiä. — Palvelijat olivat ikäloppuja, ja vaari paimensi vanhaa hourupäistä poikaansa, jota ihmiset kutsuivat Likaparraksi — häntä täytyi syöttää kuin lasta ja estää pääsemästä tulen, veden ja teräaseiden lähettyville. Olav oli saanut enimmäkseen tuhrustella yksin. Mutta hän ei ollut koskaan tiennyt, että toisinkin olisi saattanut olla, ja siivottomuus ja paha haju, joka seurasi Likapartaa, oli kuulunut talon elämään niin kauan kuin hän muisti; samoin hän oli tottunut hullun huuto- ja raivokohtauksiin, niin ettei hän pelännyt juuri niiden sattuessa. Mutta hän kaihtoi näitä muistoja. — Pari kertaa viime vuosina oli vaari ottanut hänet mukaansa kirkkoon, ja siellä hän oli nähnyt vieraita ihmisiä, myös naisia ja lapsia, mutta ei ollut tullut milloinkaan ajatelleeksi, että voisi itse pyrkiä näiden pariin tai puhua heidän kanssaan; nämä olivat vain ikään kuin osa messua. Ja vielä vuosia sen jälkeen, kun Olav oli muuttanut Prettasteiniin, hän saattoi äkkiä tuntea itsensä kovin yksinäiseksi — aivan kuin elämä näiden ihmisten parissa olisi ollut yhtä epätodellista ja epäarkista kuin kirkkosunnuntai, ja hän odotti alinomaa, milloin hänen oli lähdettävä pois takaisin siihen elämään, mistä oli tullut. Se ei ollut muuta kuin mielijohde, joka tuli ja meni menojaan — mutta täysin kotiutuneeksi hän ei tuntenut itseään milloinkaan Frettasteinissä, vaikkei hänellä ollut muutakaan kotia jota kaivata.

Joskus hänessä heräsi sentään toisenkinlaisia muistoja, ja silloin hänen sydäntään vihlaisi aivan kuin äkillinen ikävä. Hän näki edessään kuin unessa laakean kalliopaaden, joka kohosi kuperana keskellä Hetsvikenin pihaa; kuumassa kivessä oli halkeamia, joista hän vatsallaan maaten oli kaivellut sammalta luusirusella. Hän näki hämärästi paikkoja, joissa hän oli kulkenut yksin omissa mietteissään — ja nuo muistot jättivät jälkeensä sanomattoman suloisen tunteen. Karjarakennusten takana oli ollut korkea, kiiltävä, tumma kallioseinä, josta vesi tippui alas, ja vetisessä solassa kallion ja ulkohuoneenseinien välissä oli aina pimeää ja varjoista, ja siellä rehotti pitkä, vihreä ruoho. — Jossain oli myös ollut meren ranta; hän oli astunut levien ja rapisevien kivien keskellä, oli löytänyt näkinkenkiä ja niljaisia, sileiksi hioutuneita lahonneen puun kappaleita. Ulappa päilyi välkkyvänä edessä, ja vanha Koli-renki aukaisi simpukoita ja syötti sisuksen hänelle — vesi herahti Olavin kielelle hänen muistaessaan meriveden ja rasvaisten, kellertävien simpukoiden sulavaa makua, joita hän oli hotkinut suuhunsa aukaistuista, sinihohtavista kuorista.

Tällaisten muistojen tulvahtaessa mieleen hän kävi äänettömäksi ja vastasi hajamielisesti Ingunnille, jos tämä sinä hetkenä sattui kysymään jotakin. Mutta hän ei olisi koskaan keksinyt mennä matkaansa. Hän ei olisi ajatellutkaan työntää tyttöä luotaan tämän tahtoessa häntä mukaansa; yhtä hyvin hän olisi voinut työntää luotaan itsensä. Olav Auduninpojalle oli käynyt selväksi, että hänen oli aina oltava Ingunnin kanssa. Ainoa varma kohta hänen elämässään oli, että hän ja Ingunn olivat erottamattomasti sidotut toisiinsa. Hän ajatteli harvoin itse sitä iltaa, jolloin Ingunn ja hän oli kihlattu toisilleen — ja pian oli jo vuosia siitä, kun kukaan oli virkkanut mitään noiden kahden lapsen kihlauksesta. Mutta kaiken sen pohjana, mitä hän ajatteli ja tunsi — kuin maa, joka oli hänen jalkojensa alla — oli tieto siitä, että hän oli aina elävä yhdessä Ingunnin kanssa. Pojalla ei ollut sukua mihin turvata; hän tiesi kyllä Hestvikenin omaisuudekseen nyt, mutta sitä mukaa kuin vuodet kuluivat, himmenivät kotoiset kuvat yhä enemmän — ne olivat enää kuin unen pätkiä vain. Ajatellessaan, että hän kerran oli lähtevä Hestvikeniin asettuakseen asumaan sinne, hän tunsi turvakseen ja tuekseen sen, että saisi Ingunnin mukaansa — heitä oli oleva kaksi epävarmaa tulevaisuutta vastassa.

Olav oli aprikoinut, oliko Ingunn kaunis vai ei. Tora oli kaunis, sen hän huomasi, ehkä siksi, että hän oli kuullut hoettavan sitä niin usein. Ingunn oli vain Ingunn, läheinen ja arkinen ja alati läsnäoleva; hän ei tuuminut, millainen tämä oli, ei enempää kuin ajatteli ilmaa. Siihen oli tyydyttävä, olipa se millainen tahansa. Hän suuttui ja torui, kun tyttö rupesi vikuroimaan tai kävi muuten mahdottomaksi — hän oli lyönytkin tätä heidän ollessaan pienempiä. Ja kun Ingunn oli kiltti häntä ja toisia poikia kohtaan leikissä, hän viihtyi aivan kuin päivänpaisteessa. Useimmiten he olivatkin ystäviä, kuten sisarukset, jotka tulevat hyvin toimeen keskenään — väliin he saattoivat suuttua toisiinsa ja ruveta riitelemään, mutta kumpikaan ei odottanut, että toinen olisi ollut erilainen kuin mitä oli.

Ja Frettasteinin lapsiparvessa, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota, liittyivät nämä kaksi vanhinta toisiinsa siksi, että tiesivät sen ainakin olevan varmaa, että he kaksi kuuluivat yhteen. Se oli ainoa varma asia, ja oli hyvä, että oli tiedossa jotakin. Poika, joka kulki yksin vieraan suvun hoivissa, juurtui tietämättään tyttöön, jonka tiesi hänelle aiotuksi, ja hänen rakkautensa tähän ainoaan, jonka hän tunsi aivan omakseen, kasvoi hänen itsensä kasvaessa — hänen tuskin huomaamatta sen kasvua. Hän piti tytöstä, kuten oli tottunut pitämään, kunnes tuo rakkaus oli saanut loistoa ja väriä, niin että hän viimein huomasi sen täyttävän koko hänen olemuksensa.

Näin kului aika siihen kesään asti, jolloin Olav Auduninpoika oli keväällä täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa. Ingunn oli silloin viisitoistavuotias neito.

Olav oli perinyt isältään valtavan sotatapparan, jossa oli rautainen terä ja kultariimuja lappeissa ja jonka vartta ympäröivät kullatut kuparikierteet. Siinä oli nimi Ætarfylgja.

Se oli verraton ase, ja poika, joka sen omisti, uskoi tietenkin, ettei sen vertaista aarretta ollut koko Norjan maassa. Mutta hän ei ollut puhunut siitä kenellekään muulle kuin Ingunnille, ja tämä uskoi sen todeksi ja oli yhtä ylpeä kirveestä kuin kirveen omistaja. Olav oli aina antanut sen riippua tuvan seinällä makuupaikkansa yläpuolella.

Mutta kerran juuri tuona keväänä Olav huomasi kirveen kärkeen ilmaantuneen kuurnan, ja ottaessaan sen alas hän näki teräksisen kärjen irtaantuneen rautaisesta lappeesta; se helisi irrallaan hitsauksesta. Olav ymmärsi, että hänen oli turha ottaa selkoa siitä, kuka oli käyttänyt hänen kirvestään ja pilannut sen, eikä hän siis puhunut asiasta muille kuin Ingunnille. He neuvottelivat mitä oli tehtävä ja päättivät, että ensi kerran kun Steinfinn lähtisi pitemmälle retkelle, Olav lähtisi ratsain Hamariin; siellä asui kuuluisa aseseppä, ja ellei tämä pystynyt sitä korjaamaan, ei pystynyt kukaan. Ja eräänä aamuna juhannuksen edellisellä viikolla tuli Ingunn ilmoittamaan Olaville, että nyt hänen isänsä oli lähdössä Kollin luo pohjoiseen, ja heidän siis sopi lähteä kaupunkiin seuraavana päivänä.

Olav ei ollut ajatellut ottaa Ingunnia mukaan. Moneen vuoteen ei kukaan lapsista ollut käynyt kaupungissa, eikä Olav tiennyt tarkoin pitkältikö sinne oli matkaa, mutta hän oli luullut ehtivänsä illaksi takaisin, jos lähtisi aikaisin aamulla. Mutta Ingunnilla ei ollut omaa hevosta eikä kotona ollut yhtään sellaista, jonka olisi voinut ottaa hänelle. Jos he ratsastaisivat vuoroon Olavin hevosella Elgenillä, eivät he ehtisi kotiin ennen kuin joskus yöllä — ja se merkitsi samaa kuin että Ingunn istuisi koko ajan hevosen selässä ja hän joutuisi kävelemään jalan; tämän hän tiesi monilta aikaisemmilta kerroilta, jolloin he olivat olleet yhdessä pääkirkon messussa laaksossa. Ja Steinfinn ja Ingebjørg suuttuisivat varmaankin silmittömästi, jos he saisivat tietää hänen ottaneen Ingunnin mukanaan Hamariin. Mutta miten olikaan — Olav vastasi neidolle, että sitten he saivat lähteä soutaen kaupunkiin — ja heidän oli lähdettävä varhain.

Oli vielä runsas aika auringonnousuun Olavin seuraavana aamuna hiipiessä tuvasta, mutta oli jo valoisa: kaikki oli äänetöntä. Ilma oli kasteesta kylmä — se virkisti kuin uinti paksun tupailman ja koiranhajun jälkeen.

Tuomi loisti vihertävänvalkeassa kukkavaahdossa alhaalla pellonpientarella — täällä ylhäällä oli vielä kevät. Syvällä laaksossa välkkyi järvi himmeän harmaana tummin viriviivoin: se tiesi sadetta päivemmäksi. Taivas oli valjun näköinen, ja tummia pilvitukkoja ajelehti matalalla — yöllä oli hiukan satanut. Olavin astuessa jalallaan pihamaan ruohoon tulivat hänen korkeavartiset, värjäämättömästä nahasta valmistetut saappaansa tummiksi kosteudesta — ja varsiinkin ilmestyi punertavanruskeita läikkiä. Sitten hän istuutui porraspaadelle, veti saappaat jalastaan, solmi paulat yhteen ja viskasi saappaat selkänsä taa, kantaakseen niitä näin yhdessä kokoonkäännetyn viitan ja kirveen kera.

Paljasjaloin hän astui märän pihamaan yli sitä aittaa kohti, missä Ingunn oli nukkunut tämän yön parin palvelustytön luona päästäkseen livahtamaan kartanolta kenenkään huomaamatta. Olav oli pukeutunut parhaisiinsa kaupunkimatkaa varten — avaraan vaaleansiniseen mekkoon, joka oli tehty englantilaisesta verasta, niin kuin sukatkin. Mutta puku oli jäänyt pienenlaiseksi — mekko oli ahdas rinnan kohdalta ja hihat liian lyhyet ranteista, ja se ulottui tuskin puoliväliin pohkeita. Sukatkin kiristivät kovasti, ja terät oli Ingebjørg leikannut irti jo viime syksynä; nyt ne päättyivät keskelle säärivartta. Mutta mekko oli kiinnitetty kauniilla kultaisella rengassoljella, ja hänellä oli hopeanastoilla koristettu vyö, jonka soljessa oli Pyhän Olavin kuva; tikarin varsi ja terä oli kullalla silattu.

Olav nousi luhdinsolaan, löi kolme kepeää lyöntiä ovelle. Sitten hän jäi odottamaan.

Lintu alkoi samassa laulaa, liritellä ja huikkasi — ääni pulpahti kuin lähteen silmä matalan, unisen viidakon keskeltä. Olav näki linnun: se näytti mustalta pilkulta istuessaan näreen latvassa kellahtavaa pohjoista taivasta vasten. Hän saattoi erottaa, miten se vuoroin kyyristyi kokoon vuoroin röyhisti itseään kuin pienen sydämen tahdissa. Korkealla leijuvat pilvet alkoivat punoittaa, vastapäisen harjun rinne punersi ja kuvastui veteen purppuraisena. Olav löi uudelleen oveen, paljon kuuluvammin — se kajahti aamun hiljaisuudessa niin, että poika jäi henki kurkussa kuuntelemaan, erottaisiko missään liikettä.

Hetken kuluttua ovi aukeni raolleen, ja Ingunn kurkisti ulos. Tukka pöyhysi hänen ympärillään pörröisenä; se oli keltaisenruskea ja mahdottoman painava. Hän oli paitasillaan: yliset, jotka olivat valkoista aivinaa, olivat kirjaillut vihrein ja sinisin kukkasin, mutta alaiset olivat karkeaa harmahtavaa rohdinkangasta. Koko vaatekerta oli liian suuri hänelle ja loksui kapeiden, punertavien jalkojen ympärillä. Hänellä oli vaatteet käsivarrellaan ja eväsmytty kädessä. Sen hän ojensi Olaville, viskasi alas vaatteensa, ravisti hiukset kasvoiltaan, jotka vielä hehkuivat unen punasta — toinen poski oli punaisempi kuin toinen. Hän otti vyöhisen ja sitaisi sillä ylemmän paitansa.

Hän oli pitkä ja laiha; jäsenet heiveröiset, kaula pitkä ja hoikka, pää pieni. Kasvot olivat kolmikulmaiset leveine, mataline otsineen, joka oli lumivalkea ja kauniisti kaartuva ohaukselta; laihat posket kapenivat liian äkisti, niin että kasvojen alaosa venyi pitkäksi ja teräväleukaiseksi; pieni, suora nenä oli matala ja lyhyt. Mutta noissa pikku kasvoissa oli sittenkin oma eloisa viehkeytensä: silmät olivat erittäin suuret ja tummanharmaat, vaikka niiden valkuainen vielä oli sininen kuin lapsilla, ja ne olivat syvässä varjossa kulmakarvojen suorien, mustien viivojen ja täyteläisten valkoisten luomien alla; suu oli kapea, mutta huulet punaiset kuin marjat — ja hohtavan valkoisine, ruusuisine hipiöineen oli Ingunn Steinfinnin tytär kaunis ensi kehkeydessään.

"Joudu", sanoi Olav, sillä toinen istui portailla käärien pellavasukkia piukasti sääriensä ympäri, ollenkaan hätäilemättä. "Parempi, jos kannat sukkasi ja kenkäsi, kunnes ruoho kuivuu."

"En minä viitsi kulkea avojaloin märässä maassa tämmöisessä pakkasessa."
Neito hytisi kylmästä.

"Kyllä sinä lämpenet, kun saat vaatteet yllesi — ei meillä ole aikaa kuhnustella noin — on jo täysi päivä, etkö näe."

Ingunn ei vastannut mitään, irrotti vain sääryskääreensä ja alkoi kiertää sitä uudelleen. Olav ripusti hänen vaatteensa käsipuulle:

"Vaippa on äidin luona — minä unohdin ottaa sen sieltä illalla. Minusta näyttää siltä kuin tulisi pouta — mutta jos tulisikin pieni sadekuuro, niin tottahan me löydämme suojan jostakin päämme päälle."

"Jos rupeaa satamaan silloin kun olemme veneessä, niin —. Ja ethän sinä voi kulkea vaipattomana kaupungissa. Mutta aiot kai silloin lainata minun vaippaani, kuten tavallisesti —."

"Mistä sinä olet noin hapan, Olav." Ja hän alkoi jälleen suoria jalkineitaan.

Olav aikoi vastata. Mutta Ingunnin kurottuessa sääryksiensä yli valahti paita hänen olkapäänsä yli paljastaen poven ja käsivarret. Ja äkkiä poika tunsi kuin uusien aistimusten aallon vyöryvän ylitseen — hän seisoi siinä arkana ja ymmällä, voimatta nostaa katsettaan neidon paljastuneesta ihosta; hän näki entiset tutut seikat uudessa valossa — hänen sisällään kävi kuin vyöry ja hänen tunteensa kasvinsisarta kohtaan käännähti uuteen asentoon. Hän tunsi kiihkeää hellyyttä, johon sekoittui sääliä ja ylpeyttä; nuo hartiat luisuivat niin heikkoina ja kaltevina kohti olkapään hentoa pyöreyttä, ja laihat valkoiset käsivarret näyttivät niin pehmoisilta kuin ei niissä olisi ollut lainkaan lihaksia silkinsileän ihon alla — pojan mielessä vilahti kuva jyvistä, joissa vasta on maitoa ja jotka eivät vielä ole ehtineet kypsyä riittävästi. Hänen olisi tehnyt mieli koskettaa Ingunnia, taputtaa ja lohdutella — siltä hänestä äkkiä tuntui, kun hän vertasi toisen hentoa pehmeyttä omaan vankkaan, jäntevään vartaloonsa. Oli hän katsellut Ingunnia ennenkin, saunassa, sekä katsellut itseään, omaa kovaa, tasaista, korkeakaarista rintakehäänsä, lihaksia, jotka ympäröivät litteinä ja lujina vatsaa ja paisuivat, kun hän taivutti käsivartensa. Ja hän oli ylpeillyt kuin lapsi siitä, että oli poika.

Nyt tätä itsetyytyväistä voiman ja kauneuden tietoisuutta lämmitti ihmeellinen hellyys, jonka toisen heikkous synnytti — kyllä hän suojaisi toveriaan. Hän olisi mielellään kietonut kätensä tuon kapean selän ympäri ja ottanut nuo hennot rinnat kämmeneensä. Hän muisti sen keväisen päivän, jolloin hän itse oli kaatunut maahan, päin pystyssä olevaa seivästä — Gunleikin uudistuvan luona — ja se oli repinyt vaatteet ja nahan. Ja väristen kauhusta ja onnesta hän ajatteli, ettei Ingunn enää milloinkaan saisi kiivetä heidän kanssaan katoille Gunleikin rakennuspaikalla.

"Mitä sinä mulkoilet? — Ei äiti huomaa, että minä olen lainannut hänen paitansa; hän ei milloinkaan käytä sitä itse."

"Eikö sinun ole kylmä?" kysyi toinen, ja Ingunn ihmetteli yhä enemmän, sillä Olav puhui hiljaa ja hellävaroen, aivan kuin silloin, kun hän joskus oli satuttanut itsensä pahasti leikissä.

"Mutta etkö sinä saa pian vaatteita yllesi", sanoi toinen huolehtivasti. "Käsivartesi ovat jo kanannahalla."

Paidan aukeaman reunat olivat kankeat koruompeluksista; neito koetti ja koetti, mutta ei saanut vaatetta menemään soljen pikkuisen reiän läpi.

Olav laski jälleen alas koko kantamuksen, jonka hän vastikään oli latonut selkäänsä:

"Saat lainaksi minun solkeni — siinä on isompi reikä." Hän irrotti kultasoljen rintamuksestaan ja ojensi sen Ingunnille. Tämä katsoi häneen silmät pyöreinä. Ingunn oli joskus suurella vaivalla saanut taivutetuksi Olavin lainaamaan hänelle tuon soljen, mutta oli aivan uutta, että Olav itsestään tarjoutui antamaan sen hänelle, sillä solki oli kallisarvoinen koru, suuri ja puhtaasta kullasta taottu. Ulkoreunaa kiersi siinä Enkelin tervehdyksen alkusanat sekä Amor vincit omnia. Ingunnin sukulainen Arnvid Finninpoika sanoi sen merkitsevän norjaksi: rakkaus voittaa kaikki, koska pyhä äiti Maaria voittaa kaikki vihollisen juonet hartaalla esirukouksellaan.

Ingunn oli nyt saanut ylleen punaisen pyhäpukunsa ja sivalsi silkkivyön uumiensa ympäri — sitten hän haroi pörröistä tukkaansa sormillaan ja sanoi:

Vaikka toinen juuri ikään oli saanut kerätyksi maasta kaikki kampsunsa, hän laski ne jälleen alas, kaivoi kamman nyytistään ja antoi sen kärsivällisesti Ingunnille.

Mutta heidän astuessaan kyläkujaa alempana laaksossa laimeni äskeinen huimaiseva tunne vähitellen. Oli tullut pouta ja polttava helle — ja ajan pitkään kävi kantamus raskaaksi: reppu, kirves, viitta ja saappaat painoivat. Ingunn oli kyllä kerran tarjoutunut kantamaan jotakin — mutta se tapahtui silloin, kun he kulkivat metsässä, jossa oli vilpoista kuusien alla; siellä tuntui mainio havun ja karhunsammalen ja nuorten lehtien lemu. Päivä kultasi jo puiden latvoja ja linnut lauloivat täyttä kurkkua — ja tuo äskenherännyt mielensyke tuntui yhä kiertävän suonissa. Ingunn pyysi Olavia seisahtumaan, jotta hän saisi palmikoida uudelleen tukkansa, hän oli unohtanut nauhan pois — se oli niin hänen tapaistaan. Mutta hänen kellanruskea harjakkonsa lainehti kauniisti ohimoiden kohdalla, kun hän irrotti palmikot, ja siihen muodostui aivan kuin varjoisat kuopat, hiusrajassa kähäröityvän pikkutukan alle. Olavin mieli suli kun hän katseli sitä. Ja kun Ingunn sitten mainitsi kantamisesta, pudisti poika vain päätään; eikä toinen puhunut siitä sen koommin.

Täällä vuonon rannalla oli jo täysi kesä. Nuoret kiipesivät aidan yli ja oikaisivat erään niittylaitumen poikki — koko rinne oli kuin kukkapelto; siinä näkyi vaaleanpunaisia kuminapilviä kullankeltaisten kulleroitten lomassa. Karummassa maassa kivien äärellä versoi sinisiä orvokkeja tiiviinä peittona, ja lepikön siimeksessä helotti tulipunaisia tähtikukkia rehevän ruohon keskessä. Ingunn pysähtyi vähän väliä poimimaan, ja Olav tuli yhä kärsimättömämmäksi, koska hän halusi venettä päästäkseen taakastaan. Sitä paitsi hän oli nälkäinen, — kumpikaan ei ollut vielä saanut ruoan murua. Mutta kun Ingunn esitti, että he istuisivat tänne siimekseen puron laidalle, vastasi Olav lyhyeen, että minkä hän oli sanonut, sen hän oli sanonut. Kun hän näki veneen, he saattaisivat aterioida ennen rannasta lähtöään, mutta ei ennemmin.

"Jos minä antaisin sinun määrätä, niin me tulisimme kaupunkiin huomisaamuna. Mutta jos sinä tottelet minua, ehdimme ehkä takaisin Frettasteiniin siksi."

Rinnettä laskeutuessaan nuoret olivat vähän väliä yhdyttäneet puron, joka juoksi Frettasteinin rakennusten pohjoispuolelta. Alhaalla laaksossa se laajeni joeksi — ja tasamaalla, ennen vuonoon laskemistaan, se paisui yhä vierien leveänä, matalana vetenä suurten litteiden kivimukuloiden peittämässä uomassa. Vuono teki tässä laajan puolipyöreän lahden; koko vuonon ranta oli täynnä teräviä, harmaita, vuorilta rapisseita kiviä. Ainoastaan joen vartta reunustivat korkeat, vanhat lepät merenrantaan asti.

Joen suussa, missä ranta yhtyy vihreään turpeeseen, kiemurteli polku kiviraunion ohi. Molemmat pysähtyivät, lukivat kiireesti Paternosterin ja Ave Marian sekä viskasivat yhden kiven raunioon merkiksi, että olivat täyttäneet velvollisuutensa vainajaa kohtaan. Hän kuului olleen semmoinen, joka oli itse päättänyt päivänsä, mutta se oli tapahtunut niin kauan aikaa sitten, etteivät Olav ja Ingunn ainakaan olleet kuulleet, kuka tuo onneton oli mahtanut olla.

Heidän täytyi kahlata joen yli päästäkseen niemelle, josta Olav oli aikonut saada lainaksi veneen. Häneltä se kävi vaivattomasti, hän kun oli avojaloin, mutta Ingunn ei ollut ottanut montakaan askelta vedessä, ennen kuin alkoi ruikuttaa, että pyöreät kivet luisuivat hänen jalkojensa alta, että vesi oli kylmää ja että hänen parhaat kenkänsä menivät piloille.

"Seiso paikallasi, niin minä tulen ottamaan sinut", sanoi Olav kahlaten takaisin hänen luokseen.

Mutta nostettuaan hänet syliinsä ei Olav voinut nähdä, minne asetti jalkansa, ja keskellä virtaa he kaatuivat nurin.

Ihan ensiksi jääkylmä vesi aivan kuin salpasi Olavin hengityksen — koko maailma näytti olevan kaatumaisillaan. Ja koko elämän ajaksi painui hänen mieleensä lähtemättömästi kuva siitä, miltä kaikki oli näyttänyt hänen viruessaan vedessä Ingunn sylissään: lepänlehtien välitse vilkkui valoa ja varjoa pyöreinä pilkkuina vilisevään veteen, edempänä auringonpaisteessa kiemurteli rannan pitkä, harmaa viiva, ja meri kimmelsi sinisenä.

Sitten hän kompuroi pystyyn läpimärkänä ja häpeissään, kumman nolona ja avuttomana — ja he kahlasivat maihin. Ingunn voivotteli pudistaessaan vettä hihoistaan ja kiersi vuoroin palmikoitaan, vuoroin hameensa helmaa. Hän oli satuttanut itsensä kiviin, valitti hän vielä.

"Pidä nyt suusi", pyysi Olav hiljaa ja onnettomana. "Pitääkö sinun ruikuttaa kaikesta joutavasta —."

Taivas oli nyt sininen ja pilvetön, ja vuono melkein tasaisen kiiltävä, pinnassa vain pientä auringonvälkettä. Sen tyvenessä kuvastui vastaranta kuusimetsän keskeltä pilkottavine lehtipuupyörylöineen ja ylemmäs rinteelle rakennettuine taloineen ja aitoineen. Oli tullut kauhean kuuma — kesäinen päivä tuoksui makeasti ja voimakkaasti noiden kahden nuoren ympärillä. Mutta näissä vaatteissaan heistä tuntui niemen nokassa kasvavan koivumetsän ilmava siimeskin kolealta.

Kalastajaeukon mökki oli vain turvetölli, jonka ainoassa päädyssä oli oven sija. Muuta rakennuksen tapaista ei ollut kuin kivestä ja sammalesta kyhätty karjakarsina, jonka sivusta ulkoni avonainen katos heinäkekojen ja lehtikerppujen suojaksi pahimmilta talvisäiltä. Oven edessä oli kasoittain mädänneitä kalantotkuja, jotka oli viskattu ulos. Niistä lähti inhottava löyhkä, ja lasten kulkiessa ohi surahti niistä sinisiä kärpäsiä pilvenä ilmaan. Noissa tunkiokasoissa vongerteli ja kuhisi — ne olivat täynnä matoja — ja kun Olav oli ilmaissut asiansa ja eukko luvannut heille veneensä, tarttui Olav eväsreppuun ja lähti lehtoa kohti. Hän ei ollut pikkupojasta asti voinut inhoamatta nähdä matojen elävän jätteissä.

Mutta Ingunn oli ottanut kappaleen savustettua sianlihaa leskivaimolle, Audille. Tämä oli Steinfinnin orjien jälkeläisiä ja ryhtyi nyt kyselemään talon kuulumisia, ja Ingunnin oli odotettava hetkinen.

Poika oli löytänyt kuivan aurinkoisen kummun veden partaalta; siinä heidän oli hyvä kuivatella itseään syödessään. Vähän ajan perästä Ingunn tuli siihen kantaen kulhossa vastalypsettyä maitoa. Ja koska nyt oli tiedossa ruokaa, ja veneasia oli selvä, tuli Olav äkkiä mainion hyvälle tuulelle — oli sentään mukavaa liikkua omilla asioillaan matkalla Hamariin. Ja oikeastaan hän oli hyvillään siitäkin, että Ingunn oli lähtenyt mukaan; hän oli tottunut siihen, että tämä aina oli hänen lähellään, ja vaikka tyttö joskus saattoi käydä vähän harmilliseksi, hän oli tottunut siihenkin.

Syötyään Olav tuli uneliaaksi — Steinfinnin rengit eivät nousseet kovin varhain aamulla. Hän oikaisi itsensä mäen rintaan pää käsivarsiin haudattuna antaen auringon paahtaa märkää selkäänsä, eikä hän enää kärttänyt Ingunnia joutumaan. Silloin tämä äkkiä tokaisi, että mitähän, jos he menisivät uimaan.

"Vesi on liian kylmää —." Mutta yhtäkkiä hän punehtui, tuli yhä punaisemmaksi. Hän käänsi syrjään päänsä ja jäi tuijottamaan maahan.

"Minun on kylmä näissä märissä vaatteissa", sanoi Ingunn. "Siitä tulisi niin hyvä lämmin perästäpäin." Samassa hän heilautti palmikot vanteeksi päänsä ympäri, hypähti ylös ja irrotti vyönsä.

"En minä viitsi", kuiskasi Olav epävarmasti. Hänen poskiaan ja kulmiaan kuumotti kuin tulessa. Yhtäkkiä hän kavahti seisaalleen ja sanomatta sanaakaan lähti menemään maalle päin, männikköä kohti.

Ingunn katsoi tuokion hänen jälkeensä. Hän oli tottunut siihen, että Olav otti nokkaansa, jollei Ingunn tahtonut tehdä kuten hän sanoi. Meni ja murjotti, kunnes taas itsestään leppyi. Hän riisuutui tyynen välinpitämättömästi, astui horjuen teräviä kiviä pitkin, jotka pistelivät hänen paljaita jalkojaan, kunnes ehti paikalle, missä oli palanen hiekkapohjaa.

Olav kulki kiireesti karhunsammalta pitkin, joka ritisi hänen askeltensa alla. Se oli jo aivan kuivaa näillä mereen pistävillä rantaluodoilla — ja männyt hikoilivat pihkanhajua. Ei ollut kuin kivenheitto niemen toiselle puolelle.

Iso alaston paasi pisti esiin vedestä. Olav hyppäsi sille ja paneutui pitkäkseen kasvot käsiin peitettyinä.

Sitten hän tuli ajatelleeksi — eihän Ingunn vain mahtanut hukkua —. Ei hänen ehkä olisi pitänyt lähteä pois. Mutta hän ei voinut mennä takaisin —.

Vedenpohja värehti aivan kuin kultaisen verkon peittämänä, joka oli vedetty yli kivien ja liejun — se oli auringonvälkkeen heijastelua pinnassa. Häntä alkoi pyörryttää, kun hän tuijotti alas — hänestä tuntui kuin hän olisi purjehtinut. Kivi, jolla hän makasi, näytti kulkevan eteenpäin vedessä.

Ja kaiken aikaa hänen täytyi ajatella Ingunnia ja kiusaantua siitä. Hänestä tuntui kuin hän olisi syöksynyt syntiin ja häpeään, ja hän suri sitä. Heidän oli ollut tapana heittäytyä uimaan omasta veneestään, joka oli ylhäällä lammen rannassa, ja he olivat uineet rinnan ruskeassa vedessä, johon kukkivat kuuset sirottivat keltaista tomuaan. Mutta tästä lähin he eivät voineet uida yhdessä kuten ennen —.

Nyt tuntui taas samalta kuin hänen kaatuessaan jokeen, jolloin koko tuttu maailma oli näyttänyt olevan ylösalaisin. — Tuntui kuin hän olisi kaatunut uudestaan; hän virui siinä nöyryytettynä, häpeissään ja kauhistuneena ja näki sen, minkä oli nähnyt joka päivä, aivan kuin toiselta puolelta, siksi että oli langennut ja makasi maassa.

Hänestä oli ollut niin selvää ja yksinkertaista, että hän naisi Ingunnin heidän kasvettuaan suuriksi. Hän oli aivan kuin odottanut, että se tapahtuisi sitten, kun Steinfinn niin päättäisi. Tosin häntä hiukan kutkutti Steinfinnin renkien lörpöttely naisista. Mutta hänestä oli ollut päivänselvää, että nämä olivat sellaisia, — eihän heillä ollut mökkiä eikä kontua — mutta hänen, perintötilallisen ja omavaraisen miehen täytyi olla toisenlainen. Hänen rauhaansa ei ollut milloinkaan rikkonut ajatus, että hän ja Ingunn kerran eläisivät yhdessä ja siittäisivät lapsia, jotka perisivät heidän omaisuutensa.

Nyt hänestä tuntui kuin hän olisi joutunut petoksen uhriksi — hän oli muuttunut toiseksi, ja Ingunn oli muuttunut toiseksi hänen mielessään. He olivat tulemassa aikaihmisiksi, vaikkei kukaan ollut sanonut heille, että he tulisivat sellaisiksi nyt — ja se, mitä Steinfinnin miehet ja näiden naiset tekivät, se — niin, se viekoitteli myös häntä, siitä huolimatta, että Ingunn oli hänen kihlattu morsiamensa ja että hänellä oli kartano ja että Ingunnilla oli valmiit myötäjäiset kirstussaan.

Hän näki vielä Ingunnin makaamassa vatsallaan kuivassa, lyhyessä ruohossa ja nojaavan toiseen käsivarteen, niin että puku pingottui kireäksi poven hentojen kupuroiden yli; kellanruskeat palmikot kiemurtelivat kuin käärmeet kanervikossa. Ingunnin ehdottaessa, että he uisivat yhdessä, oli hänessä herännyt ilkeä ajatus sekä nimetön ahdistus, väkevä kuin kuolemanpelko, sillä hänestä tuntui kuin he olisivat olleet kaksi kevättulvan irtitempaamaa puuta, jotka ajelehtivat virran mukana — ja hän pelkäsi, että virta erottaisi heidät toisistaan. — Ja yhdessä tulisessa tuokiossa hänestä tuntui kuin hän olisi tiennyt perin juurin, mitä merkitsi omistaa hänet ja mitä kadottaa hänet —.

Mutta eihän näissä tämmöisissä ajatuksissa ollut mitään järkeä, koska heidän kohtalonsa määrääjät tahtoivat, että heidän oli kuuluttava yhteen. Ei kukaan eikä mikään tahtonut erottaa heitä. Ja kuitenkin hän tunsi pelosta väristen lapsekkaan turvallisuudentunteensa kutistuvan kokoon ja katoavan — tunteen siitä, että hänen päivänsä olivat elämänajaksi pujotellut yhteen kuin helmet nauhaan. Hän ei voinut olla ajattelematta, että jos Ingunn otettaisiin häneltä pois, hän ei tietäisi mitään tulevaisuudesta. Jostakin hänen olemuksensa perukoista mumisi kiusaajan ääni, että hänen oli taattava tämä itselleen, kuten eräät rahvaan miehet takasivat itselleen sen rahvaan naisen, johon heidän mielensä paloi — ja jos joku ojentaisi kätensä hänen omaansa kohti, hän hurjistuisi kuin irvistelevä koirassusi saaliinsa ääressä, kuin ori, joka nousee takajaloilleen raivosta korskuen ja asettuu karhua vastaan, tanssien, taistellen tammoistaan henkiin ja veriin, näiden seistessä piirissä pelokkaiden, vapisevien varsojen ympärillä.

Poika makasi liikkumatta, tuijotti veden läikehtivään valokisaan puolipökerryksissä ja posket hehkuen, taistellen tätä uutta tunnetta vastaan — sekä sitä, minkä hän ymmärsi, että sitä, minkä hän vasta hämärästi vaistosi. Ingunnin huutaessa hänelle aivan hänen takanaan hän kimmahti pystyyn kuin unesta heräten.

"Mennään nyt!" Olav hyppäsi rannalle, astui reippaasti hänen edellään nientä kohden ja sanoi: "Olemme kuhnailleet jo liian kauan."

Soudettuaan kappaleen matkaa hän tyyntyi. Tuntui hyvältä saada liikuttaa ruumistaan säännöllisin nykäyksin. Aironhankaimien natina, veneen alla lipisevä vesi viihdytti hänen levottomuuttaan ja jännitystään.

Aurinko valoi polttavaa hellettään ja silmiä häikäisi ja pisteli katsoipa taivaalle tai selälle — rannat olivat paksunaan auerta. Ja kun Olav oli soutanut pari tuntia, alkoi häntä kovasti uuvuttaa. Vene oli raskas, eikä hän ollut tullut ajatelleeksi, että oli tottumaton soutamaan. Tämä oli toista kuin sauvominen ja melominen kotilammella. Hänen täytyi pysytellä ulapalla, sillä ranta teki mutkia ja poukamia — toisinaan hän pelkäsi kadottavansa suunnan. — Kaupunkihan saattoi olla jonkun tuollaisen niemen takana, näkymättömänä heidän soutureitilleen — kukaties hän oli soutanut ohi. Olav huomasi heidän kulkevan aivan vieraita seutuja; hän ei muistanut mitään viime kerralta, jolloin hän oli kulkenut samaa tietä.

Päivä paahtoi hänen selkäänsä, kädet olivat rakoilla ja jalat puutuneet pitkästä ponnistamisesta veneen kaarta vasten. Mutta kipeimmältä tuntui niskassa, kaulanikaman yläpuolella. — Vesi välkkyi laajana tuon pikku veneen ympärillä — maihin oli pitkä matka. Väliin hän tunsi soutavansa vastavirtaa. Eikä yhtään alusta näkynyt liikkeellä, ei ulompana selällä eikä rannan puolella. Olav kiskoi ja kiskoi, mieli mustana, peläten, ettei milloinkaan pääsisi kaupunkiin.

Ingunn istui perässä, vasten auringonpaistetta, ja hänen punainen pukunsa hehkui ja välkähteli heittäen hohdettaan kasvoillekin, jotka olivat samettihupun varjossa. Hän oli viskannut ylleen Olavin viitan, sillä vesillä tuntui vähän viileältä jouten istuen, kuten hän selitti, ja hän oli vetänyt mustan samettihupun päänsä yli auringon suojaksi. Viitta oli todella upea, se oli kudottu sinivihreästä flanderinkankaasta — Olavin Hestvikenistä saamia peruja. Ingunn näytti komealta avarissa vaatteissaan. Hän viipotti kättään vedessä — ja Olav tunsi aivan kuin ruumiillista kateutta kuvitellessaan, miten hyvältä ja vilpoiselta se mahtoi tuntua. Tyttö oli terveen ja raikkaan näköinen — mikäs hänen oli olla!

Sitten hän tarttui lujemmin airoihin — sitä lujemmin, mitä ankarampaa pakotusta hän tunsi käsissä, hartioissa ja ristiluissa; hän puri hammasta ja souti jonkin matkaa niin, että kokka kohisi. Tämä souturetki oli kuin urotyö, jonka hän suoritti Ingunnin tähden — ja mieli ylpeänä ja vääryyttä kärsivän apeana hän tiesi, ettei hän siitä saisi kiitosta koskaan: toinen istuu vain siinä leikkien kädellään laidan yli kumartuneena, tuntematta, että minä raadan. Hiki valui hänen ruumistaan pitkin, ja pieneksi jäänyt mekko kiristi ja hankasi yhä pahemmin kainaloita. Hän ei enää muistanut liikkuvansa omalla asiallaan — ja jälleen hän puri yhteen huulensa, pyyhkäisi kädellään punaisia, hiestyneitä kasvojaan ja vetäisi taas muutaman huikean aironvedon.

Olav kääntyi katsomaan olkansa yli — hänen jäykistynyt niskansa oli armottoman hellä. Toivottoman leveän selän päässä näkyivät Kristuksenkirkon vaaleat kivitornit erään niemen metsikön takaa. Mutta nyt hän oli niin väsynyt, että olisi kernaasti heittänyt kaiken sikseen.

Hän kiersi niemen, jonka uloimmassa kärjessä paalutetulle pohjalle rakennettu saarnaveljien luostari sijaitsi; siinä oli rykelmä mustanruskeita puurakennuksia pystyhirsisen kirkon ympärillä, jonka tervatut pärekatot kohosivat toinen toistaan korkeammalle; niiden kulmauksista pisti ulos puusta veistettyjä lohikäärmeenpäitä, ja harjalla olevaa kellosuojusta koristivat kullatut tuuliviirit.

Olav laski munkkien laituriin. Hän pesi pois enimmän hien ennen kuin kompuroi veneestä jäsenet jäykkinä. Ingunn seisoi jo luostarin portilla puhelemassa maallikkoveljen kanssa, joka ohjaili työmiehiä — nämä olivat kantamassa tavarapakkoja rahtilaivaan. Veli Vegard kuuluu olevan kotona, sanoi Ingunn Olaville hänen tultuaan siihen — heidän täytyi pyytää saada puhutella häntä; hän osasi parhaiten neuvoa heitä.

Olavin mielestä heidän ei sopinut vaivata munkkia semmoisella pikkuasialla. Veli Vegard kävi pari kertaa vuodessa Frettasteinissa, ja hän oli lasten rippi-isä. Hän oli viisas ja ystävällinen mies ja käytti mielellään tilaisuutta antaakseen heille neuvoa ja opastusta, jota sen talon nuoret eivät juuri saaneet liikaa, mutta Olav ei ollut koskaan puhunut sanaakaan veli Vegardille tämän ensin puhuttelematta häntä, ja hänestä tuntui liian rohkealta pyytää tätä vaivautumaan heidän tähtensä puhetupaan. Saisivathan he tietää tien sepän luokse portinvartijaltakin.

Mutta Ingunn ei hellittänyt. Olihan Olav itsekin maininnut, että saattoi olla varomatonta jättää tällaista kalleutta sepän haltuun, jota he eivät tunteneet. Ehkä veli Vegard lähettäisi jonkun luostariveljen heidän mukanaan — ehkä hän tarjoutuisi itsekin heitä saattamaan. Sitä Olav ei sanonut uskovansa. Mutta hän alistui Ingunnin tahtoon.

Tytöllä oli pieni syrjäajatus, mutta sitä hän ei ilmaissut. Kerran, kauan sitten hän oli käynyt luostarissa isänsä kanssa, ja silloin he olivat saaneet viiniä, jota munkit valmistivat omenista ja puutarhamarjoista. Niin makeaa ja hyvää juomaa hän ei ollut juonut sitä ennen eikä sen jälkeen — ja hän toivoi nyt salaa, että veli Vegard käskisi tarjoamaan heille tilkan sitä.

Parlatorio oli vain majatalon kamari — luostari oli köyhä, mutta tyttö ja poika eivät olleet nähneet muita, ja heistä tämä oli kaunis ja komea huone suurine oven yläpuolella riippuvine ristiinnaulitunkuvineen. Tuokion kuluttua veli Vegard ilmestyi sisään; hän oli kookas, keski-ikäinen, ahavoitunut mies, jolla oli harmahtava hiusseppel.

Hän vastasi ystävällisesti nuorten tervehdykseen, mutta hänellä näytti olevan kiire. Nolona ja hämillään Olav esitti asiansa. Veli Vegard neuvoi heille lyhyeen ja selvästi tien: ohi Kristuksenkirkon itään Grønnegatea pitkin, ohi Krosskirkon ja alas oikealle Karl Kjetten puutarhan aidanviertä sekä edelleen mäkeä alas kedolle, missä on lampi; sepän talo on suurin niistä kolmesta, jotka ovat tuon pikku lammen toisella puolen. Sitten hän sanoi hyvästi ja aikoi lähteä. "Kai te olette täällä yötä?"

Tähän heidän täytyi vastata kiittäen. Mutta Ingunn näytti vähän pettyneeltä. Hän oli toivonut saavansa muuta kuin paljasta maitoa ja oli iloinnut siitä, että saisi kuulla iltarukouksen tuomiokirkossa; oppilaiden laulu oli niin kaunista.

"Vai niin — Steinfinnillä on siis asiaa Jon sepälle? Käytkö sinä pyytämässä mestariseppää Frettasteiniin, Olav?" kysyi hän aivan kuin hiukan jännittyneesti.

"En, isä. Minulla on vain omaa asiaa." Olav sanoi, mitä se oli, ja näytti kirvestä.

"Tämä on kaunis ase, poikani", sanoi hän, mutta teki sen kylmemmin kuin mitä Olav olisi luullut kenenkään voivan puhua hänen kirveestään. Veli Vegard katseli terässä olevia kultariimuja. "Tämä on vanha kalu — sellaisia ei tehdä enää. Se on kai perintökappale?"

"Olen kuullut puhuttavan samanlaisesta tapparasta, jonka piti olla Dyfrinissä — ennen — siihen aikaan, kun vanha maavouti eli. Siitä taitaa olla jo satakunta vuotta. Siitä kirveestä tiedettiin monta tarinaa; sillä oli erityinen nimikin, Jarnglumra."

"Minun sukuni on sieltä kotoisin — Olav ja Torgils kulkevat vieläkin meidän perintöniminämme. Mutta tämän nimi on Ættarfylgja — enkä minä tiedä, miten se on joutunut isäni haltuun."

"Tämä on kai sitten toinen — tämmöisiä tapparoita käytettiin paljon vanhaan aikaan", sanoi munkki silittäen kirveen kauniisti kaartuvaa terää. "Ja se on ehkä onneksi sinulle, poikani — ellen väärin muista, sanottiin tuon toisen kirveen tuottavan turmaa omistajalleen."

He lähtivät siis seppää hakemaan. Ingunn astui edellä — hän näytti täysikasvuiselta neidolta laajoissa, maataviistävissä vaatteissaan. Olav tallusti perässä väsyneenä ja mieli lamassa. Hän oli iloinnut niin kovasti kaupunkimatkastaan — ei tiennyt oikein itsekään, mitä oli odottanut. Edellisinä kertoina kaupungissa käydessään hän oli ollut aikuisten seurassa, ja silloin oli ollut markkinat — ja hänen vakaville ja uteliaille silmilleen oli kaikki ollut jännittävän juhlallista: miesten kaupat, myyntikojut, rakennukset, kirkot, joissa he olivat käyneet; heitä oli kestitty oluella majapaikoissa, ja katu oli ollut täynnä väkeä ja hevosia. Nyt hän oli vain keskenkasvuinen poika, joka kulki tässä pikkutytön rinnalla, eikä hänellä ollut mitään paikkaa minne olisi voinut mennä — hän ei tuntenut ketään, hänellä ei ollut rahaa eikä hänellä ollut aikaa käydä kirkoissa. Parin tunnin kuluttua heidän täytyi lähteä kotiin päin. Ja häntä kauhisti sanomattomasti loputon soutumatka ja sen jälkeen kävely tunturinlaitaa ylös — Luoja ties, milloin he ehtisivät kotiin! Ja siellä odotti kai rangaistus karkumatkan johdosta!

He löysivät sepän. Tämä katsoi kirvestä kauan ja tarkasti, käänteli ja pyöritteli sitä ja sanoi, että sitä oli vaikea korjata. Nämä tapparat olivat joutuneet jo melkein kokonaan pois käytännöstä; niihin ei ollut helppo panna terää niin, ettei se ponnahtanut irti raskaasta iskusta joko vasten kypärää tahi vaikka vain kovaa kalloa. Se johtui terän muodosta, sen isosta puolikuunkaaresta ylhäällä ja alhaalla olevista lehdistä. Kyllähän hän koettaisi parastaan, mutta ei hän voinut luvata, ettei kultauksiin tulisi vikaa, kun hän kävi sitä hitsaamaan ja takomaan. — Olav mietti vähän, mutta ei nähnyt muutakaan neuvoa, vaan antoi kirveen sepälle ja sopi hänen kanssaan palkasta.

"Sinulla taitaa olla kiire saada se takaisin? Vai niin — vai laitetaan
Frettasteinissä kirveet kuntoon?"

"Et tietenkään. Jos Steinfinn hautoo joitakin aikeita, niin eipä hän taida puhua siitä pikku miehille —."

Olav katsoi seppään aivan kuin aikoen sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä. Hän sanoi vain hyvästi ja lähti.

He olivat kulkeneet lammen ohi, ja Ingunn tahtoi nyt kääntyä kujaan, joka vei takaisin Grønnegatenille. Mutta Olav pysäytti hänet käsivarresta sanoen: "Me menemme tästä."

Grønnegatenin varrella olevat talot olivat rakennetut harjun laitaan. Alapuolella virtasi likavesioja pellon syrjää pitkin kaupunkilaisten ulkosuojien ja kaalimaiden taitse. Ojan laitaan oli tallattu polku.

Puutarhojen haavat, omenapuut ja suuret ruusupensaat heittivät varjoa tielle, joten ilma tuntui viileältä ja tuoreelta. Siniset kärpäset singahtelivat kuin säkenet vihertävässä hämärässä, missä nokkoset ja kaikenkaltaiset paksut, korkeat rikkaruohot versoivat täydessä vapaudessa, sillä asukkaat heittivät jätteensä tälle puolen, ja jokaisen ulkosuojan takana oli lihavia tunkiokasoja. Polku oli liukas nesteistä, joita valui mätänevistä tunkiokasoista, ilma raskas huuruista — rannanhajuista, raatojen löyhkästä ja vienosta putken tuoksusta, joka kasvi reunusti ojan laitaa vihreään vivahtavine kukkaharsoineen.

Mutta ojan tuolla puolen helottivat vainiot täydessä iltapäiväauringon paisteessa; paikoitellen kohoavat lehdot loivat pitkiä varjoja kedolle. Se ulottui aina Strandgatenin vähäisiin rantataloihin — takimmaisena päilyi sininen, kullalle välkkyvä ulappa ynnä Helgeøenin matalat rannat iltapäiväautereessa.

Nuoret astelivat äänettöminä. Olav oli siirtynyt jonkun askeleen edelle. Täällä varjossa, puutarhojen takana, oli hyvin hiljaista — ainoastaan kärpäset surisivat. Jostakin ylempää kaupungin puolelta kuului lehmänkellon kalke. Käki kukahti kerran — aaveentapaisen selvästi ja pitkään mäen harjalla metsässä.

Sitten viilsi ilmaa taloista kuuluva naisen kirkaisu, ja sen jälkeen kuului miehen ja naisen naurua. Eräässä puutarhassa seisoi mies rutistaen naista takaapäin; sanko, jossa oli ollut kalanpäitä ja muuta jätettä, oli päässyt hänen käsistään ja kierinyt törmää alas aidan viereen, ja nuo kaksi tulivat suinpäin kisaten perästä.

Vaistomaisesti Olav oli pysähtynyt, kunnes Ingunn ehti saavuttaa hänet, ja hän jäi kulkemaan Ingunnin ja aidan väliin. Punastus levisi hitaasti hänen vaaleille kasvoilleen, ja hän katsoi maahan viedessään Ingunnin ohi. Hänen mieleensä muistuivat nuo kaupungin talot, joista Steinfinnin rengit olivat puhuneet niin paljon — ensi kerran hän tunsi olonsa tukalaksi ja kiihottuneeksi ajatellessaan niitä ja arvellessaan, mahtoiko tämäkin olla sellainen —.

Polku kääntyi, ja Olav ja Ingunn näkivät Kristuksenkirkon valtavat, vaaleanharmaat kiviseinät, lyijynvärisen katon sekä piispankartanon kivisen seinustan puiden takaa kappaleen matkaa edessään. Olav seisahtui ja kääntyi neitoa kohti.

"Veli Vegard kysyi, oliko Steinfinn lähettänyt kutsumaan aseseppää Frettasteiniin", sanoi Olav hitaasti. "Ja Jon seppä kysyi, laitammeko me kuntoon kirveitämme."

"En tiedä oikein — ellei käräjiltä rupea kuulumaan uutisia — ihmiset lähtevät kai kotiin käräjiltä juuri näinä päivinä, ensimmäiset heistä —."

Yhtäkkiä neito kohotti molemmat kätensä ja laski ne Olavin rinnalle. Tämä laski omansa niiden päälle ja painoi niitä poveaan vasten. Ja heidän seistessään näin vyöryi Olavista uudestaan esiin sama uusi tunne kuin äsken, mutta vielä äskeistä väkevämpänä, tunne, että he nyt olivat joutuneet käymistilaan — kaikki tähänastinen oli iäksi ohi, ja he soljuivat uutta, tuntematonta kohti. Mutta tuijottaessaan Ingunnin tummiin, kysyviin silmiin hän näki tämänkin tuntevan sen. Ja hän tunsi koko ruumiissaan ja sielussaan, että neito oli kääntynyt hänen puoleensa ja turvautunut häneen, koska hänessä liikkui samaa kuin Olavissa itsessään — hän oli tuntenut muutoksen, joka koski heitä ja heidän elämäänsä, ja hän tarttui nyt vaistomaisesti kasvinveljeensä siksi, että he olivat kasvaneet toinen toiseensa laiminlyödyn ja orvon lapsuutensa kuluessa, niin että he nyt olivat toisilleen likeisemmät kuin kukaan muu.

Ja tämä tunne oli sanomattoman suloinen. Ja heidän seistessään siinä yhä toisiaan katsellen oli kuin he olisivat tulleet yhdeksi lihaksi vain käsiensä lämpimästä puristuksesta. Kostea usva, joka tunkeutui polulta heidän märkien jalkineittensa läpi, lämmittävä auringonpaiste, väkevä tuoksujen sekoitus, jota he hengittivät, iltapäivän monet pienet äänet — oli kuin he olisivat tunteneet kaiken tämän yhden ruumiin aisteilla.

Kirkonkellot kumahtivat soimaan heidän mykän, hiljaisen huumauksensa yli — siinä kaikuivat tuomiokirkon tornikellon mahtavat malmiäänet ja Kross-kirkon pienen innokkaan kellon läppäykset — ja niemellä Olavin-luostarissakin soitettiin. Olav päästi neidon kädet ja sanoi:

Molemmista tuntui kuin kellonsoitto olisi julistanut ihmeen täyttymistä. Vaistomaisesti he tarttuivat toinen toisensa käteen aivan kuin vastavihitty pari ja kulkivat edelleen käsi kädessä kaupungin laitaan asti.

Munkit olivat jo alkaneet iltaveisuun kuorissa Olavin ja Ingunnin astuessa pieneen, pimeään kirkkoon. Mitään muita tulia ei ollut sytytetty kuin sakariston edessä palava lamppu ja munkkien pulpeteilla olevat tuikut. Kuvat ja metallikoristukset häämöttivät vain epäselvästi ruskean hämärän läpi, joka tiheni pimeydeksi katon hirsiristikon alla. Tuoksui väkevästi tervalle, josta kirkko äskettäin oli saanut jokavuotisen sivelynsä, ja sitten tuntui vielä heikko, pistävä suitsutuksen lemu päivämessun jäljeltä.

Omituisen mielenliikutuksen vallassa he jäivät polvilleen oven eteen, kylki kyljessä, taivuttaen päänsä tavallista syvempään ja kuiskaten rukouksensa harvinaisen hartaasti. Sitten he nousivat ja pujahtivat kumpikin puolelleen.

Kirkossa oli niukasti väkeä. Miesten puolella istui muutama vanhus penkillä, ja pari nuorempaa miestä oli polvillaan ahtaassa laivassa penkkien ja pilareiden välissä — nämä olivat nähtävästi enimmäkseen luostarin työntekijöitä. Naisten puolella ei näkynyt ketään muita kuin Ingunn; hän seisoi etumaisimpaan pylvääseen nojaten koettaen erottaa sivualttarin baldakiiniin maalattuja kuvia.

Olav istuutui penkille — nyt hän tunsi jälleen, miten hirveän kankea hänen ruumiinsa oli. Ja kämmenissä oli vesirakkoja.

Poika ei käsittänyt mitään munkkien veisusta. Daavidin psalmeista hän oli oppinut ainoastaan Misereren ja De Profundiksen ja nämäkin mitenkuten. Mutta sävel oli tuttu — hän näki sen edessään kuin pitkän, matalan aallonharjan, joka murtui hiljaa pärskähtäen kiviin sekä vieri sitten takaisin, ja alussa, joka kerran munkkien tullessa psalmin päähän ja laulaessa sanoja: Gloria Patri, et Filio, et Spiritui Sancto, kuiskasi hän vastauksen: sicut erat in principio et nunc et semper et in saecula saeculorum. Amen. Esilaulajamunkilla oli syvä, kaunis, tumma ääni. Mielihyvän horteessa Olav kuunteli tuota laajaa, yksinäistä, paisuvaa miesääntä sekä kuoroa, joka yhtyi lauluun säkeistö säkeistöltä psalmien loppuun asti. Kaikkien päivän vaihtelevien mielenliikkeiden jälkeen hänen sieluunsa laskeutui rauha hänen istuessaan pimeässä kirkossa ja katsellessaan laulavia, valkopukuisia munkkeja ja kuoriristikon takaa lepattavia pieniä valonliekkejä. Hän päätti tehdä hyvää ja karttaa pahaa — kyllä kai Jumalan voima ja armo sitten suojelee häntä kaikista vaaroista —.

— Kuvat alkoivat elää hänen mielessään — hän näki veneen, Ingunnin ja samettihupun noiden vaaleiden kasvojen ympärillä, veden välkkeen hänen takanaan, veneen pohjalaudat pienine kalansuomuineen — varjoisan, kostean tien nokkosten ja putkikukkien välissä — aidan, jonka yli he olivat kavunneet, ja kukkaniityn, jota pitkin he olivat juosseet mäkeä alas — kultaisen verkon meren pohjassa — kaikki tämä kulki vaihtelevina näkyinä hänen suljettujen, kirpelöivien luomiensa editse.

Kirkko oli tyhjä, ja aivan hänen vieressään oleva eteläinen ovi oli auki luostarin vihantaan pihaan, jota iltarusko valaisi. Olav haukotteli ja oikaisi jäykistyneitä jäseniään. Hän pelkäsi kauheasti kotimatkaa, siksi hän sanoi vähän tavallista ankarammin:

"Niin on." Toinen huokasi raskaasti. "Kunpa olisimme voineet jäädä tänne yöksi."

"Silloin me olisimme saaneet kuulla aamumessun Kristuksenkirkossa. Me emme näe milloinkaan muita ihmisiä, kun meidän täytyy aina olla kotona — aika käy niin pitkäksi sillä lailla."

"Kun me tulemme Hestvikeniin, niin sinun täytyy luvata, että otat minut kerran mukaasi sinne, markkinoille tai käräjiin."

Olav oli niin nälkäinen, että hänen suoliaan kurni. Nyt maistui lämmin puuro ja ryynisöppö hyvältä luostarin vierastuvassa. Mutta koko ajan hänen täytyi ajatella kotimatkaa. Ja sitten hän oli huolissaan siitä, miten kirveen kävisi.

Mutta nyt he joutuivat puheisiin kahden miehen kanssa, jotka myös olivat ruoalla majatalossa. Nämä olivat kotoisin pienestä talosta, joka sijaitsi vähän kauempana pohjoiseen siitä niemestä, missä Olavin ja Ingunnin oli noustava maihin, ja he pyysivät päästä samaan matkaan. Mutta he halusivat viipyä completoriumiin asti.

Jälleen Olav istui pimeässä kirkossa kuunnellen syviä miesääniä, jotka lauloivat Kuningasten Kuninkaalle. Ja jälleen vilahtelivat pitkän seikkailurikkaan päivän kuvat hänen uupuneiden luomiensa editse — hän oli aivan nukkumaisillaan.

Hän heräsi siihen, että laulu siirtyi toiseen äänilajiin — ja nyt kaikui pienen, pimeän kirkon halki hymni:

    Te lucis ante terminum
    Rerum Creator poscimus
    Ut pro tua clementia
    Sis præsul et custodia.

    Procul recedant somnia
    Et noctium phantasmata;
    Hostemque nostrum comprime,
    Ne polluantur corpora.

    Præsta, Pater piissime,
    Patrique compar Unice,
    Cum Spiritu Paraclito
    Regnans per omne sæculum.

1. Ennen kuin päivä sammuu, rukoilemme me sinua, maailman Luoja, että olisit johdattajamme ja varjelijamme.

2. Pois väistyvät haaveet ja yön harhanäyt, vie kauas vihollisemme, ettei ruumiimme tahraantuisi.

3. Oi, kuule meitä, laupias Isä ynnä Ainosyntyinen poika, Isän kaltainen, joka Pyhän Hengen, Lohduttajan kera, hallitset iankaikkisesti.

Tämän hän tunsi, Arnvid Finninpoika oli usein laulanut sitä kotona iltaisin, ja hän ymmärsi myös suunnilleen, mitä sanat merkitsivät norjaksi. Hiljaa hän painui polvilleen penkin eteen ja kasvot ristiinliitettyjä käsiä vasten painettuina luki iltarukouksensa.

Taivas oli peittynyt pilveen, kun he lähtivät rantaan; harmaita hattaransiekaleita ajelehti korkealla, ja vuono oli lyijynharmaa, tummien vihurijuovien halkoma. Molemmilla rinteillä kasvavat metsät seisoivat pimeyttä uhoavina.

Vieraat miehet tarjoutuivat soutamaan, ja Olav kävi istumaan perään Ingunnin viereen. Heillä oli toinen vauhti nyt, kun nämä kaksi talonpoikaa vetivät pitkiä, nasevia vetoja, mutta Olav ei tuntenut sen loukkaavan pahasti miehenylpeyttään — teki niin hyvää saada istua ja antaa toisten soutaa.

Hetken kuluttua tipahti pari sadepisaraa. Ingunn levitti avaraa, laajalaskoksista kaapuansa ja pyysi Olaviakin kääriytymään sen sisään.

Ja niin he istuivat molemmat sen sisässä. Olavin täytyi kietoa käsivartensa tytön vyötäisten ympäri. Tämä oli hento ja suloinen, lämmin ja pehmeä pidellä. Vene kiiti kuin lentäen veden halki harmaansiintoisessa kesäyössä. Ulapalla ja harjujen laella näkyi vaaleampia usvariuttoja, jotka antoivat sadetta, mutta he säästyivät siltä. Jonkin ajan kuluttua nuo kaksi nuorta päätä painuivat toisiaan kohti — poski poskea vasten. Miehet nauroivat ja käskivät heidän ruveta pitkäkseen veneen pohjalle, heidän tyhjien säkkiensä päälle.

Ingunn kääriytyi heti keräksi Olavin viereen ja nukkui. Olav oli puolipitkänään, niska takatuhtoa vasten — — väliin hän aukaisi silmänsä ja katsoi ylös pilviselle taivaalle. Ja hänestä tuntui kuin väsymys olisi leijaillut hänen ympärillään; se tuntui niin ihmeen hyvältä ja suloiselta. Hän kavahti pystyyn, kun vene karahti somerikkoon Audin mökin edessä.

Miehet nauroivat. Mitäpä he olisivat herättäneet häntä — eihän tämä soutumatka pitkä ollut —.

Oli keskiyö. Olav huomasi miesten soutaneen vähemmässä kuin puolessa siitä ajasta, mikä häneltä itseltään oli mennyt. Hän auttoi miehiä vetämään veneen maihin, sitten nämä toivottivat hyvää yötä ja lähtivät. Ensin he muuttuivat kahdeksi pikimustaksi täpläksi, jotka häipyivät lahden tummaan kivirantaan, ja sitten he katosivat kokonaan pimeään, pilviseen kesäyöhön.

Olav oli tullut märäksi pohjavedestä ja kankeaksi epämukavasta asennosta nukkuessaan, mutta Ingunn oli niin väsynyt, että melkein hieroi itkua — hän tahtoi välttämättä, että he lepäisivät ennen kuin lähtivät nousemaan rinnettä. Olav olisi oikeastaan mieluimmin lähtenyt heti — hän tunsi, että käveleminen raikkaassa, yöllisessä ilmassa olisi pehmittänyt hänen ruumistaan, ja hän pelkäsi, mitä Steinfinn sanoisi, jos oli jo tullut kotiin. Mutta Ingunn oli lopen väsynyt — Olav huomasi sen — ja molempia pelotti kulkea hautaraunion ohi, kuten heitä pelotti koko kulku yösydännä.

Aivan oven suussa oli pieni tulisija, josta vielä hehkui lämpöä. Keskellä kulki ahdas käytävä, joka jakoi multalattian kahtia. Toisella puolen he kuulivat Audin kuorsaavan ja haparoivat astioiden ja tarvekalujen keskitse sille lavitsalle, jonka tiesivät olevan toisen seinän vierustalla.

Mutta Olav ei päässyt uneen. Sisällä oli savua lattiarajaan asti, siihen oli aivan tukehtua — ja tuoreen kalan ja savustetun kalan ja mädänneen kalan haju oli sietämätön. Ja hänen rasittuneita jäseniään kolotti ja nyki.

Olav hapuili käsillään pataa koettaen työntää sen kauemmaksi, mutta siellä oli monenlaista kapinetta yhdessä pinossa, ja hänestä tuntui kuin kaikki romahtaisi heidän päälleen, jos hän liikuttaisi jotakin niistä. Ingunn pyörähti lähemmä laitaa ja tuli melkein hänen päälleen, tunki päänsä ja käsivartensa hänen rinnalleen äännähtäen 'painanko minä sinua' — ja nukkui samassa sikeästi.

Hetken kuluttua Olav vetäytyi kauemmas tuon lämpimän, unenraskaan ruumiin lähettyviltä. Vähän sen jälkeen hän sai asetetuksi jalkansa keskikäytävään, kohottautui ja pujahti ulos.

Oli jo valjennut vähän. Pieni, kylmä tuulenpuuska, aivan kuin kylmänväristys, kulki koivikon pitkien ritvojen välitse heittäen alas pari jäätävää pisaraa — vaisu vihuri lakaisi meren teräksenharmaata peilipintaa.

Olav katsoi maalle päin. Oli ihan käsittämättömän hiljaista — vielä ei ylhäältä taloista kuulunut mitään liikettä; ne nukkuivat, samoin pellot, niityt ja lehdot, kalpeina yön hämärässä. Kalliovieremän keskellä, lähimpien talojen takana, törrötti muutama yksinäinen, kuivettunut kuusi aivan kuin eloton haamu hiljaa ja suorana taivasta kohti. Taivas oli melkein valkoinen, sinertäen heikosti pohjoisessa, mustien latvojen takana. Ja vain kaikkein ylinnä ilmassa liikkui vielä jokin tumma pilvenmöhkäle. Tuntui hyvin yksinäiseltä seisoa tässä itsekseen tuota uutta tunnetta paossa, joka hätyytti häntä herkeämättä yhä kauemmaksi lapsuuden turvallisesta varmuudesta. Jokseenkin näihin aikoihin hän oli nousut vuoteesta eilen — nyt siitä tuntui olevan vuosia.

Hän seisoi paikallaan arkana ja mieli ahdistuneena, kuunnellen hiljaisuutta. Joskus kuului puisen kaulakellon kalahdus — eukon lehmä kulki lehdossa. Sitten kukahti käki aavemaisen selvästi ja etäisesti jossakin metsän pimennossa, ja pikkulinnut alkoivat heräillä. Mutta jokainen noista vähäisistä äänistä tuntui vain lisäävän hiljaisen avaruuden tunnetta.

Olav meni karjakarsinalle ja kurkisti sisään, mutta veti pois päänsä heti kun tunsi nenässään sieltä tunkevan löyhkän. Mutta seinän kyljessä olevan veneen alla maa oli tasainen ja kuiva — mäki oli ruskea ja paljas ja vähän risuinen talvellisten heinä- ja lehtikerppujen jäljiltä. Hän laskeutui pitkäkseen, kääriytyi kiemuraan kuin eläin ja vaipui samassa uneen.

Hän heräsi siihen, että Ingunn nykäisi häntä. Tyttö oli polvillaan hänen edessään ja kysyi: "Makaatko sinä täällä?"

"Sisällä oli niin paksu savu." Olav kohottautui polvilleen pudistellen roskia ja varpuja vaatteistaan.

Päivä putkahti esiin harjun takaa — kuusenlatvat hehkuivat kuin tulessa siltä kohden. Ja linnut lauloivat täyttä kurkkua metsän jokaisessa sopessa. Laakso ja syvänsininen selkä olivat vielä varjossa — mutta vastarannan ylimmällä töyräällä virtasi jo auringonpaiste yli metsän ja vihreiden niittyjen.

Olav ja Ingunn jäivät polvilleen toisiinsa kääntyneinä, aivan kuin ihmeissään. Ja sanomatta mitään he laskivat kätensä toistensa kaulalle ja taipuivat toistensa rintaa vasten.

Yhtaikaa he antoivat kätensä vaipua, katsoivat toisiinsa heikosti, ihmettelevästi hymyillen. Sitten Olav nosti kätensä ja kosketti tytön ohimoa. Hän työnsi taapäin kullanruskeat, pörröiset hiukset. Ja kun toinen antoi sen tapahtua, hän kiersi käsivartensa tämän ympäri, veti hänet luokseen ja suuteli häntä pitkään ja hartaasti suloisen, viekoittelevan kuopan viereen, hiusrajan alapuolelle.

Hän katsoi tyttöä kasvoihin sen tehtyään ja tunsi rajua, polttavaa iloa — tyttö piti siitä, että hän teki näin. Sitten he suutelivat toisiaan suulle, ja viimeksi poika uskalsi suudella häntä kurkun valkoiselle kaarelle.

Mutta he eivät sanoneet sanaakaan. Kun he nousivat seisaalleen, otti Olav tyhjän repun ja viitan ja lähti kulkemaan. Ja niin he astuivat ääneti, poika edellä ja tyttö perässä mäelle nousevaa tietä, aamuauringon paistaessa yhä pitemmälle laaksoon.

Ylempänä rinteellä olivat ihmiset jo jalkeilla kaikissa taloissa. Heidän kulkiessaan viimeistä metsätaivalta oli täysi päivä. Mutta kun he tulivat veräjälle, mistä Frettasteinin kartanomaa alkoi, eivät he nähneet ketään ulkona. Ehkä he sittenkin suoriutuisivat onnellisesti seikkailustaan.

Veräjän laidassa kasvavien pensaiden kohdalle he pysähtyivät hetkeksi ja katsoivat toisiinsa — ja äskeinen huima, onnellinen ihmetys syttyi uudelleen heidän silmiinsä. Poika hipaisi pikimmältään tytön kättä ennen kuin kääntyi takaisin veräjään päin ja alkoi laskea alas veräjäpuita.

Heidän tullessaan pihamaalle oli navetan ovi selällään, mutta ketään ei näkynyt. Ingunn lähti sitä aittaa kohti, missä hän oli nukkunut edellisen yön. Yhtäkkiä hän kääntyi ja tuli juosten takaisin Olavin luo.

"Saat pitää sen — minä annan sen sinulle", sanoi Olav kiireesti.
Sitten hän irrotti tytön pienen hopeasoljen, joka hänellä oli ollut
omansa vastineena, ja pisti sen Ingunnin käteen kultasoljen rinnalle.
"Ei, ei sinun pidä antaa omaasi sijaan. Kyllä minulla on solkia —."

Hän kääntyi, äkkiä punastuen, ei tahtonut kuunnella kiitoksia, vaan lähti kiireesti tupaa kohti.

Hän hengitti keventyneesti huomatessaan, ettei missään ollut liikettä. Yksi koirista nousi, tuli häntä kohti ja heilutti häntäänsä — Olav taputti sitä ja puheli sille vähän.

Hän oikaisihe ja haukotteli mielihyvästä saatuaan riisutuksi ahtaat vaatteensa. Mekko oli hangannut kovasti kainaloita — hän ei mitenkään voinut käyttää sitä enää, ennen kuin se oli korjattu. Ingunn osasi kai tehdä sen —.

Aikoessaan kiivetä sänkykomeroon hän näki jonkun nukkuvan siellä.
"Joko te tulette takaisin?" kysyi vieras unisesti. Olav tunsi Arnvid
Finninpojan äänestä.

"Minä tässä vain olen. Minä kävin kaupungissa asialla", lisäsi hän niin tyynesti kuin ei siinä olisi ollut mitään merkillistä, että hän toimitteli yksin asioita Hamarissa. Arnvid urahti jotakin. Kohta sen jälkeen molemmat kuorsasivat.

III

Herätessään Olav näki tupaan lankeavasta valosta, että päivä oli puolessa. Hän kohosi kyynärpäilleen — ja näki Ingunnin ja Arnvidin istuvan peräpenkillä. Tytön kasvojen ilme oli hyvin kummallinen — pelästynyt ja miettivä samalla kertaa.

Ingunn oli kuullut hänen liikkuvan ja nousi heti ja tuli joutuin hänen sänkynsä ääreen. Hänellä oli sama heleänpunainen puku kuin eilen — ja katsellessaan häntä eilisin uusin silmin Olavi sävähti kuumaksi ilosta, että Ingunn oli niin kaunis.

"Nyt me taidamme saada tietää, mitä veli Vegard tarkoitti — ja seppä — kun he puhuivat kirveistä", sanoi tyttö kiihtyneesti. "Arnvid sanoo Mattias Haraldinpojan olleen käräjillä ja lähteneen pohjoista kohti taloon, jonka hän omistaa Biridissä."

"Vai niin", sanoi Olav. Hän oli kumartunut sitomaan kengänhihnaansa. Sitten hän oikaisi itsensä suoraksi ja ojensi Arnvidille kätensä tervehdykseksi:

"Hän on jo kuullut sen", vastasi Arnvid. "Siitä syystä hän ratsasti pohjoiseen Kolbeinia tapaamaan, kertoi Ingebjørg."

"Mene noutamaan minulle vähän ruokaa, Ingunn", sanoi Olav. Heti kun neito oli kadonnut tuvasta, hän kysyi Arnvidilta: "Tiedätkö sinä, mitä Steinfinn ajattelee tästä?"

Olav oli aina pitänyt Arnvid Finninpojasta eniten kaikista tuntemistaan miehistä — vaikkei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi; hän viihtyi vain parhaiten tämän seurassa. Kuitenkaan hän ei olisi keksinyt sanoa tätä ystäväkseen — Arnvid oli ollut aikuinen mies ja naimisissa melkein niin kauan kuin Olav jaksoi muistaa ja oli nyt leskenä kolmatta vuotta.

Mutta tänään hänestä tuntui kuin heidän välinen ikäeronsa olisi pyyhkäisty pois. Hän tunsi olevansa täysikasvuinen ja tajusi toisen olevan vielä nuori mies; Amvid ei ollut vakaa ja maatunut mieleltään, kuten muut naineet miehet. Hänen avioliittonsa oli ollut ies, joka oli laskettu hänen hartioilleen kasvinaikana, ja sen jälkeen hän oli vaistomaisesti pyrkinyt peittämään umpeen sen jättämät jäljet — kaiken tämän Olav tajusi yhtäkkiä, voimatta sanoa, miten hän sen tiesi.

Samalla tapaa tuntui Arnvid tajuavan, että nuo kaksi nuorta olivat tulleet paljon lähemmäksi häntä iässä. Hän puhui heidän kanssaan kuin vertaistensa. Olavin syödessä istui Arnvid vuolemassa tuulessa kuivatetusta hirvenpotkasta ohuita, lehdenhienoja liuskareita, joita Ingunn mielellään pureskeli.

"Pahinta on, että Steinfinn on jättänyt loukkauksen painumaan niin pitkäksi aikaa", sanoi Arnvid. "Nyt on liian myöhä nostaa juttua — hänen täytyy vaatia kovaa kostoa, jos mieli puhdistaa kunniansa ihmisten silmissä."

"En minä ymmärrä, kuinka Steinfinn olisi voinut tehdä mitään tätä ennen — toinenhan rupesi tuumimaan toivioretkeä — puikki maasta häntä koipien välissä. Mutta nyt, kun meillä on kaksi housutonta lasta kuninkaina, uskaltaa mies taas heiluttaa käsivarttaan tarvitsematta kuulla talonpoikaiskäräjien tuomiota kunnia-asioissaan — olen kuullut Steinfinnin ja Kolbeinin puhuvan näin."

"Niin, taitaapa nyt yksi ja toinen valmistautua toimimaan omin päin piittaamatta maan taikka Jumalan laeista", sanoi Arnvid. "Kyllä moni varmaan verryttelee jäseniään tässä maassa nyt."

"Entä sinä?" kysyi Olav. "Etkö sinä tule mukaan, jos Steinfinn ja
Kolbein aikovat hyökätä Mattiaksen niskaan — kurittamaan häntä?"

Arnvid ei vastannut. Hän istui siinä vankkana ja hartiakkaana nojaten otsaansa kapeaan, hienomuotoiseen käteensä, niin että hänen pienet rumat kasvonsa olivat aivan peitossa.

Arnvid Finninpoika oli hyvin pitkä ja solakka, hänen kätensä ja jalkansa olivat erittäin kauniit. Mutta hän oli liian leveä- ja korkeahartiainen, ja hänellä oli hyvin pieni pää ja lyhyt kaula ja tämä sai melkein unohtamaan koko hänen ruumiinsa kauneuden. Hänen kasvonsa olivat myös oudonlaiset ja rumat, aivan kuin kokoonpuristetut; otsa oli leveä, lyhyt ja matala, leuka leveä ja tukka musta ja kiharainen, aivan kuin tamman otsatupsu. Mutta Olav huomasi nyt ensi kerran Arnvidin ja Ingunnin muistuttavan toisiaan — Arnvidillakin oli tuommoinen pieni, nykerö nenä, joka kuitenkin hänellä näytti jo juuresta littaan painuneelta. Ja samoin miehellä oli suuret, tummansiniset silmät, jotka piilivät syvällä otsan alla.

Arnvid ei kuulunut Steinfinnin sukuun, mutta Hovin Tore oli ollut naimisissa hänen isänsä sisaren kanssa. Eikä hänen raskaan, tumman rumuutensa ja Ingunnin rauhattoman viehkeyden yhtäläisyyttä voinut mitenkään kieltää.

"Sinä et halua liittyä sukuusi siinä mihin ryhdytään, huomaan minä", sanoi Olav hiukan korskeasti.

"Mutta mitä Torfinn-piispa, isäsi, sanoo siitä, että liityt meidän joukkoomme, jos Steinfinn ryhtyy johonkin", kysyi Olav hymyillen äskeiseen korskeaan tapaansa.

"Hän on nyt Bjørgvinissä, niin ettei hän ehdi sanoa mitään, ennen kuin työ on tehty", sanoi Arnvid lyhyeen. "Minä en voi olla seuraamatta sukulaistani."

"En, ikävä kyllä", vastasi Arnvid. "Kunpa kuuluisinkin. Tämä Steinfinnin ja Mattiaksen asia — minä tarkoitan, että pahinta siinä on se, että se on päässyt tulemaan niin vanhaksi. Steinfinnin täytyy nyt tehdä jotakin, jotta hän saisi takaisin kunniansa. Mutta ymmärräthän, että silloin kaivetaan uudelleen esiin kaikki entiset puheet, joista on leviävä paha ääni. Minä en luule olevani suurempi pelkuri kuin muutkaan, mutta olisin suonut saavani pysyä tästä asiasta erossa."

Olav oli vaiti. Nyt he taas olivat johtuneet siihen, mistä Olav ymmärsi yhtä vähän kuin Steinfinninpojat. Arnvid oli pantu opintielle lapsuudessaan, mutta sitten hänen molemmat vanhemmat veljensä olivat kuolleet, ja vanhemmat olivat ottaneet pojan kotiin ja naittaneet hänet rikkaalle morsiamelle, joka oli luvattu hänen veljelleen. Mutta Arnvid ei näyttänyt olevan onnellinen siitä, että hänet määrättiin sukunsa pääksi ja Elfaldalissa sijaitsevan sukukartanon isännäksi, sen sijaan että hän olisi saanut tulla papiksi.

Vaimo, jonka hän sai, oli rikas ja vain viisi, kuusi vuotta häntä vanhempi; mutta puolisot eivät näyttäneet viihtyvän yhdessä. Osaksi se kai johtui siitä, että niin kauan kuin Arnvidin vanhemmat elivät, nuorella parilla ei ollut paljon sanomista talossa. Sitten kuoli Finn, Arnvidin isä, mutta heti tämän jälkeen nuori emäntä, Tordis Erlingintytär joutui lapsivuoteeseen. Sen jälkeen otti Arnvidin äiti ohjakset käsiinsä, ja hän kuului olleen määräämishaluinen. Arnvid antoi hänen hallita sekä taloa että kolmea pikku poikaansa ja totteli häntä kaikessa.

Ennen vanhaan olivat monet Steinfinninpojista olleet pappeja, ja vaikkei kenestäkään tullut erityisesti huomattua kirkon palvelijaa, he kuitenkin olivat olleet kelpo pappeja. Mutta kun sitten Norjaankin tuli semmoinen tapa, että pappien piti elää naimattomina, kuten muissa kristityissä maissa, lakkasivat Steinfinninpojat hakemasta kirjaviisautta. Heidän sukunsa oli aina tiennyt kartuttaa valtaansa viisailla naimakaupoilla, eivätkä he uskoneet, että kukaan voisi menestyä maailmassa hankkimatta itselleen tukea avioliitolla.

Kesälämmin oli saapunut toden teolla tuona päivänä, jolloin Olav ja
Ingunn olivat lähteneet Hamariin.

Kallionyppylältä ulkoladon takaa näkyi järvi syvällä rinteen aaltoilevien metsien ja alanteissa olevien viljelyspalstojen alla. Kauniina aamuina kuvastuivat Mjøsenissä rantaniemet ja veden pinnassa kulki vaaleita värejä, jotka ennustivat poutaa. Päivemmällä koko maailma loisti väreilevässä auringonhelossa, toisella rannalla olevien maiden siintäessä sinisessä autereessa, jonka läpi talojen lähettyvillä olevat vihreät sarat kuulsivat vaalean vihantoina. Kaukana etelässä Skreifjeldetin laella välkkyi vielä lunta ja siellä häämötti aivan kuin vettä ja pilviä, mutta lumipilkut pienenivät päivä päivältä kuumuudessa. Pilvihattaroita kumpusi esiin kaikkialta taivaanrannan takaa ja ne vaelsivat eteenpäin varjotäplä allansa yli metsien ja järvien. Väliin ne sulivat ja hajaantuivat, jolloin taivas muuttui kauhtuneen väriseksi ja vesi harmaan himmeäksi ja elottomaksi. Mutta sateesta ei tullut valmista — tuuli vei sen pois, ja kaikki puut välkkyivät ja leyhyttelivät kiiltäviä lehtiään, aivan kuin koko luonto olisi läähättänyt kuumuudesta.

Turvekatot rupesivat näyttämään palaneilta ja vainiot kellastuivat paikka paikoin, missä maa oli laihempaa, mutta rikkaruoho rehotti ja kasvoi korkealle yli nuoren laihon vaaleiden tähkien. Ja tuolla puhkesi niitty kukkaan, sinipunaisenaan suolaheinää ja tervakukkia ja Pyhän Olavin kukkia.

Kartanossa ei nyt ollut paljon tehtävää, eikä mikään tullut tehdyksi — kotona olevat elivät odotuksessa.

Olav ja Ingunn maleksivat missä sattui. Aivan kuin sattumalta ja toisistaan tietämättä he hakeutuivat puron rantaan, joka juoksi talon pohjoispuolella. Se virtasi syvällä mäkien välissä multaan uurtamaansa uraa; vesi hyppieli muutaman suuren maakiven yli, jotka täyttivät koko uoman, ja valui sitten allaolevaan syväntöön omituisen unisesti pulpattaen.

Nuo kaksi hakeutuivat lepattavaan haapalehtoon ylemmäksi mäelle. Maa oli siellä kuivaa ja kasvoi hienoa kukatonta nurmea.

Olav käännähti lähemmäksi ja laski päänsä hänen polvelleen. Ingunn ruopi ja ruopi pöyhien hänen vaaleata, silkinhienoa tukkaansa, kunnes poikaa rupesi torkuttamaan, ja hän hengitti tasaisesti ja kuuluvasti. Silloin Ingunn otti pienen aivinaliinan pukunsa poviaukeamasta; hän pyyhki hien Olavin kasvoista ja jäi istumaan liina kädessä huiskien sillä pois itikoita ja muita hyönteisiä.

Puron rannalta hän kuuli äitinsä terävän, kiivaan äänen. Ingebjørg emäntä ja Arnvid Finninpoika kulkivat laihon laitaa noudattavaa polkua. Joka päivä kulki Ingebjørg Jonintytär talon takana olevalle mäennyppylälle ja jäi istumaan siihen eteensä tuijottaen, puhellen herkeämättä sammumattomasta vihastaan Mattias Haraldinpoikaa kohtaan sekä kertoen Steinfinnin kanssa suunnittelemistaan, loputtomiin vatvotuista kostotuumista. Arnvidin täytyi aina seurata häntä, kuunnella häntä ja antaa samat vastaukset rouvan sanoihin.

Olav nukkui pää Ingunnin helmassa tytön nojatessa niskaansa haavanrunkoon ja tuijottaessa eteensä ajatuksettoman onnellisena, kun Arnvid alkoi laskeutua heitä kohti läpi korkean niittyheinän.

"Alkaisi olla heinänteon aika", sanoi Arnvid katsoen rinnettä ylös — tuulenhenki pani niityn lainehtimaan.

"Noo —." Olav venytti vastausta. "Mutta kaikki on täällä niin rempallaan; ei siinä auta paljon yhden miehen apu. Vaikka — mutta nyt se tulee kai muuttumaan; eiköhän Steinfinn tästälähin rupea huolehtimaan enemmän asioistaan. Minä taidankin olla viimeistä kesää täällä."

"Täytyyhän minun lähteä katsomaan omia maitanikin kerran", sanoi Olav pikkuvanhasti. "Kun siis Steinfinn saa tämän asian käsistään, käy kai niin, että minä muutan kotiin Hestvikeniin — luulen, että Steinfinn mielellään toimittaa Ingunnin ja minut täältä."

"Ei ole varma, että Steinfinn joutaa ensi tilassa puuttumaan siihen asiaan", sanoi Arnvid puoliääneen.

"Sitä enemmänhän hänellä on syytä toivoa, että minä pääsen omaisuuteni herraksi. Hän tietää, etten ole vetäytyvä syrjään, vaan auttava kasvatusisääni."

"En, mutta meillä oli vanhemmat turvanamme — ja minä olin sentään nuorin joukosta. Mutta he pelkäsivät suvun sammuvan, kun veljeni olivat kuolleet."

Tuon suloisen pyörryttävän vuorokauden jälkeen, jolloin hän oli kokenut huumeen toisensa jälkeen leikkisiskonsa parissa, hän vaipui rauhaan heti heidän päästyään takaisin Frettasteiniin. Siellä ei kukaan ollut edes huomannut heidän katoamistaan. Ja tämä vaikutti niin ihmeen viilentävästi hänen kuohuvaan mielentilaansa. Ja lisäksi kaikki alkoivat aavistaa muutoksia ja suuria tapahtumia juuri samaan aikaan kun hän itse tunsi tulleensa aikuiseksi — joten myös se oli jollakin tavoin luonnollisempaa, että hänkin oli muuttunut.

Hän lakkasi leikkimästä toisten poikain kanssa, eikä kukaan ihmetellyt sitä, sillä jännitys, joka Frettasteinissä nykyään vallitsi, levisi koko ylämaan naapuristoon.

Ja niinpä Olavista alkoi tuntua aivan luonnolliselta, että hänen nyt toden teolla on ruvettava tuumimaan naimisiinmenoa. Ja viettäessään Ingunnin kanssa näitä pitkiä, helteisiä kesäpäiviä hän tunsi eräänlaista kouriintuntuvaa tyytyväisyyttä siitä, että hän nyt oli paremmin selvillä tulevaisuudesta, joka oli aiottu hänelle, kuin aikaisemmin, ollessaan lapsellisempi.

Levottomuuden ja pelokkaan kainouden sijaan tuli nyt iloinen, utelias odotus. Jotakin täytyi tapahtua. Steinfinn aikoi kai käyttää tilaisuutta — iskeäkseen. Mitä seurauksia siitä tulisi, jos Steinfinn iskisi, sitä Olav ei vaivautunut ajattelemaan — hän oli tietämättään omaksunut Steinfinninpoikien käsityksen heidän voimastaan ja mahtavuudestaan; kukaan ei mahtanut heille mitään. Mutta hänestä tuntui myös luonnolliselta, että kun hän sen jälkeen pyytäisi Steinfinniltä lupaa lähteä kotiin ja viettää häitä, tämä suostuisi siihen arvelematta. Se tapahtuisi kai syksyllä taikka talvella. Ja hänen vasta herännyt halunsa Ingunnin omistamiseen suli hänen vasta heränneeseen kunnianhimoonsa päästä oman itsensä herraksi. Kun hän nyt sulki tytön syliinsä, tuntui hänestä siltä, kuin tämä olisi ollut hänen täysi-ikäisyytensä pantti. Sitten kun he tulisivat Hestvikeniin, nukkuisivat he yhdessä ja hoitaisivat yhdessä sekä ulko- että sisätöitä, eikä kukaan muu saisi käskeä ja määrätä kuin he kaksi ainoastaan. Silloin he olisivat täysipätöistä väkeä.

Olav ei muuten hyväillytkään kovin usein morsiantaan nykyisin. Joskaan hän ei enää ollut yhtä kaino ja arka, — eikä ollenkaan raskasmielinen, — kuten hän oli ollut tunteensa ensi puuskassa, oli hän kuitenkin tullut huomaamaan, mikä oli miehekästä ja soveliasta. Vain iltaisin, ennen kuin kumpikin meni taholleen, hän koetti päästä sanomaan Ingunnille hyvää yötä kahden kesken tavalla, joka hänen mielestään soveltui ystävyksille, jotka pian menisivät naimisiin keskenään.

Sen, että Ingunnin silmät ilmaisivat liian paljon heidän sattuessaan katsahtamaan toisiinsa, käsitti Olav kuuluvan siihen onneen, jonka kohtalo oli varannut hänelle. Hän huomasi Ingunnin vilkuilevan häntä salaa, ja tytön katse oli kumma, raskas ja täynnä tummaa eloa. Sitten heidän silmänsä kohtasivat toisensa — ja Ingunnin silmissä syttyi pieni tuikahdus, hän katsoi toisaanne ja koetti peittää hymyä. Hän koetti saada hipaistuksi Olavia kädellään, kun he tapasivat toisensa — pöyhi mielellään hänen tukkaansa heidän jäädessään hetkeksikään kahden kesken. Hän oli hyvin palvelevainen Olavia kohtaan — tarjoutui paikkaamaan hänen vaatteitaan, kantamaan hänelle ruoan, milloin poika tuli aterialle vähän myöhemmin kuin toiset miehet. Ja kun Olav sanoi hyvää yötä, tyttö pusertautui häneen kuin hänen hyväilyään janoten. Olav käsitti sen niin, että Ingunnkin ikävöi häitä, ja se oli hänen mielestään asiaankuuluvaa — aika kävi kai pitkäksi hänellekin täällä kotona; hänestä mahtoi olla hirveän hauskaa itse päästä emännäksi. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että saattoi olla nuoria ihmisiä, jotka eivät pitäneet toisistaan, vaikka olivat toisilleen kihlatut.

Mutta Hamarin-retki jäi kajastamaan unena Olavin mielessä. Hän muisteli sitä varsinkin illalla maata pantuaan, eli sen uudelleen mielessään, kunnes tunsi tutun, ihmeellisen suloisen väristyksen ruumiissaan ja sielussaan. Hän muisteli, miten he olivat olleet polvillaan auringon noustessa kalastajamummon navettapahasen takana, rinta rintaa vasten, ja miten hän oli uskaltanut suudella Ingunnia ohimokuoppaan, hiuksien alle, jotka tuoksuivat lämpimästi ja vienosti. Mutta sitten hänet valtasi käsittämätön pelko ja surumielisyys —. Hän koetti ajatella eteenpäin — olihan heidän edessään tie suorana kohti kirkon ovea, pöydänpäätä ja morsiusvuodetta. Mutta tuntui kuin hänen sydämensä olisi tullut heikoksi ja voimattomaksi, kun hän näinä yön hetkinä tahtoi iloita siitä, mikä heitä odotti — aivan kuin ei mikään sittenkään voisi olla niin suloista kuin tuo aamusuudelma, — mitä tulevaisuus heille toisikin.

"Minä lähden vähän ulos." Olav nousi, pukeutui uudestaan ja viskasi viitan ympärilleen.

Yöt olivat jo pimeämpiä — lehtipuiden tiheät latvukset näyttivät tummemmilta taempana häämöttäviä harjanteita vasten. Pohjoisella taivaalla näkyi muutamia messinginkeltaisia juovia pilvien välissä. Lepakko vilahti hänen ohitseen mustana ja salamannopeasti.

Olav lähti sitä aittaa kohti, missä Ingunn nukkui. Ovi oli puoleksi auki kuumuuden tähden, ja sittenkin siellä oli ummehtunut ilma; siellä haisi auringonpaahtamille ohjaksille, sänky vaatteille ja hikisille ihmisille.

Palvelusneito, joka makasi seinän puolella, veteli hirsiä. Olav kävi polvilleen ja taivutti kasvonsa ulommaisena nukkujaa kohti. Hän kosketti poskellaan ja huulillaan hiljaa Ingunnin rintaa. Silmänräpäyksen hän oli hievahtamatta tunteakseen pehmeän, lämpöisen poven kohoilevan hiljaa hengityksen mukaan unessa — kuuli sydämen lyönninkin sen alla. Sitten hän antoi kasvojensa lipua ylemmäs, kunnes Ingunn heräsi.

Hän jäi odottamaan solaan. Ingunn kömpi hetken kuluttua kynnyksen yli matalasta ovesta ja jäi seisomaan hiljaa aivan kuin oudoksuen äänettömyyttä. Hän veti muutaman syvän henkäyksen — yö oli vilpas ja lauha. He kävivät istumaan rinnakkain ylimmälle portaalle.

Mutta sitten molemmista tuntui niin kummalliselta, että he olivat ainoat valveilla olevat ihmiset kartanossa — eivätkä he olleet tottuneet olemaan ulkona yöllä. Ja niin he istuivat siinä liikahtamatta, tuskin rohjeten kuiskata sanaakaan toisilleen. Olav oli aikonut kääriä viittansa Ingunnin ympärille ja laskea käsivartensa hänen vyötäisilleen. Mutta hän tuli vain vieneeksi Ingunnin käden polvelleen ja hivelleeksi sitä yhdellä sormella sormenpäitä kohti, kunnes tyttö veti kätensä pois, laski käsivartensa hänen olkapäälleen ja puristi kasvonsa hänen kaulaansa vasten.

Se osa järveä, jonka he saattoivat nähdä paikaltaan, oli sakean harmaa, eikä taempana olevia selänteitä näkynyt ollenkaan. Olav katsoi eteensä miettien.

"Ei se ole varma — tuuli käy idästäpäin. Etkö huomaa, miten selvästi puron ääni kuuluu rotkosta?"

"On kai paras mennä levolle", kuiskasi hän tuokion kuluttua. He suutelivat toisiaan — se oli pieni, nopea, arka suukko. Sitten Olav hiipi alas, ja Ingunn katosi aittaan.

"Kävitkö sinä ulkona puhelemassa Ingunnin kanssa?" kysyi Arnvid valppaalla äänellä hänen kupeeltaan.

"En. Minähän olin niin pieni, kun meidät kihlattiin. Mutta kaiketi
Steinfinn ja minun isäni ovat sopineet siitä, mitä me kumpikin saamme.
— Miksi sinä sitä kysyt?" ihmetteli Olav äkkiä.

"Kyllä Steinfinn pitää huolen siitä, että saamme sen, mitä meille kuuluu sopimuksen mukaan."

"Niin, olenhan minä hänen sisarensa poika", lausui Arnvid vähän viivytellen. "Mutta koska sinusta pian on tuleva meidän sukulaisemme, niin puhunpa sinulle jotakin. Sanotaan Steinfinnin varojen olevan pienemmät kuin ennen. Minä olen miettinyt tässä maatessani sinun sanojasi — luulen sinun olevan oikeassa. Viisainta olisi, jos jouduttaisit naimista — jotta Ingunn saisi osansa kotoa niin pian kuin suinkin."

Seuraava päivä oli messupyhä, ja sitä seuraavana alkoi Frettasteinissä heinänteko. Arnvid ja hänen miehensä ottivat osaa siihen. Jo aikaisin aamupäivällä rupesi ilma vetäytymään harmaaksi, ja keskipäivän aikaan alkoi paksuja, mustia pilviä ilmestyä etelästä ja levitä vaalenneelle, usvaiselle taivaalle. Olav katsoi ylös hioessaan kerran viikatettaan — ja ensimmäinen vesitippa putosi hänen silmilleen.

"Huomenna on juhannus", vastasi Olav. "Jos ilma silloin muuttuu, sataa yhtä monta päivää sen jälkeen kuin aurinko on paistanut ennen sitä, niin olen aina kuullut sanottavan. En usko tänä vuonna tulevan parempaa heinäonnea kuin viimekään vuonna."

Arnvid seisoi vähän alempana niityllä. Hän laski äkkiä alas viikatteensa ja alkoi rientää juoksujalkaa mäkeä ylös toisten luo viittoen kädellään.

"Tuolla he tulevat", sanoi Arnvid. "Näyttää siltä kuin heillä olisi toisenlainen niitto mielessä. Mitähän tämän talon heinänteosta nyt tulleekaan!"

Myöhään illalla sade alkoi valua virtanaan, ja sakea, valkoinen sumu höyrysi pilvinä niittyjen ja lähimpien metsäisten kukkuloiden yli. Olav ja Ingunn seisoivat Ingunnin makuuparven solassa, ja poika tuijotti vihaisesti sateeseen.

Arnvid tuli juosten rapakkoisen pihan poikki, pelastui toisten joukkoon ja pudisti vaatteitaan.

Olav oli aikonut seurata miehiä näiden lähtiessä Ingebjørgin pirttiin — miehet tahtoivat puhua rauhassa, palvelusväen kuulematta. Mutta Steinfinn oli käskenyt kasvattinsa jäädä tupaan talon renkien kanssa. Olav oli suuttunut — nyt kun hän omasta mielestään jo lukeutui kuuluvaksi Steinfinnin sukuun. Hän ei muistanut, ettei Steinfinn vielä tiennyt heidän liittonsa olevan niin lähellä lujittumistaan.

"En minä aio vetäytyä syrjään, olen kyllä seuraava sukulaistani niin kauas kuin hän vaatii. Mutta minä en tahdo ottaa osaa heidän neuvotteluihinsa."

Olav katsoi ystäväänsä — ja pojan vaaleahkot, kauniisti kaartuvat huulet vetäytyivät pieneen ivahymyyn.

Toisen päivän iltana miehet karahuttivat rinnettä alas. Tämän päivän oli kestänyt pilvipoutaa, mutta ilma oli muuttunut kylmäksi ja tuuliseksi.

Kolbeinilla oli mukanaan kuusi miestä, Steinfinnillä seitsemän sekä
Olav Auduninpoika, ja Arnvid seurasi oman miehensä kanssa. Kolbein oli
hankkinut tarvittavat veneet, jotka oli kätketty kauemmaksi pohjoiseen,
Mjøsenin rannalle.

Ingunn meni aikaisin levolle parveensa. Hän ei tiennyt, kauanko hän oli nukkunut herätessään siihen, että joku kosketti hänen poveaan.

"Sinäkö se olet", kuiskasi hän unisesti — hän odotti unenpöpperössään näkevänsä Olavin pehmeän tukan, mutta hänen edessään olikin hunnulla peitetty pää. "Äiti —?" pääsi häneltä ihmetyksen vallassa.

"Minä en saa unta", sanoi Ingebjørg. "Olen kävellyt ulkona. Pukeudu ja lähde alas minun kanssani."

Ei ollut sentään kovin myöhä vielä. Sen huomasi ulos tullessa. Ilma oli kirkastunut. Kuu paistoi melkein pyöreänä eteläisen harjanteen laelta, punaisena kuin iltapilvi, antamatta vielä valoa.

Äidin käsi oli tulikuuma hänen tarttuessaan tyttären käteen. Ingebjørg veti neitoa mukanaan — kulki edestakaisin kartanon liepeillä, mutta ei puhunut juuri mitään.

— Kerran he jäivät seisomaan pellon aidan yli kumartuneina. Pellolla oli lammikko, jonka ympärillä kasvoi korkeata, rehevää ruohoa, joka kuvastui veteen, mutta keskellä sen pientä, kiiltävää pintaa välkkyi kilo — kuu oli nyt noussut korkealle ja oli vaalennut keltaiseksi ja kirkkaaksi.

Äiti katsoi alemmas, missä järvi ja talot uinuivat pehmeässä, vaaleassa udussa.

"Ymmärrätköhän sinä, mitä tämä merkitsee meille kaikille", sanoi
Ingebjørg.

Ingunn tunsi poskiensa kalpenevan ja muuttuvan kylmiksi äidin tätä sanoessa. Hän oli aina tiennyt sen, mitä isästä ja äidistä oli tietämistä; hän oli myös tiennyt, että nyt oli tulossa suuria tapahtumia. Mutta kulkiessaan tässä äitinsä kanssa ja huomatessaan, miten tämä oli järkyttynyt sisimpäänsä myöten, hän vasta käsitti, mitä kaikki oikein merkitsi. Hänen huuliltaan pääsi pieni äännähdys aivan kuin hiiren vinkaisu.

"Pelkäätkö sinä valvoa tänä yönä äitisi kanssa? Tora ei olisi kieltäytynyt jäämästä minun luokseni, mutta hän on sellainen hurskas, lempeä lapsi. Sitä sinä et ole — ja sinä olet vanhin", lopetti hän kiihkeästi.

Ingunn rutisti hentoja käsiään. Jälleen hänestä tuntui kuin hän olisi päässyt nousemaan vähän korkeammalle tunturin rinnettä, josta näki hiukan laajemmalti maailmaa. Hän oli aina ollut selvillä siitä, etteivät vanhemmat olleet kovin iäkkäitä ihmisiä. Mutta nyt hän tajusi, että he olivat nuoria. Heidän lempensä, josta hän oli kuullut kerrottavan kuin mistäkin vanhan ajan tarinasta, saattoi syttyä uudestaan täyteen liekkiin, kuten tuli syttyy tuhan alla kytevistä hiilistä. Ihmetellen ja vastentahtoisesti hän aavisti isän ja äidin rakastavan toisiaan nytkin — samoin kuin Olav ja hän rakastivat toisiaan, mutta vain paljon kiihkeämmin — kuten virta on suurempi ja kuohuvampi lähellä suuta kuin ylhäällä lähteillään. Ja vaikka häntä kainostutti se, mitä hän nyt ymmärsi, hän tunsi myös ylpeyttä vanhempiensa tavattoman kohtalon johdosta.

"Jumalan täytyy auttaa Steinfinniä, että me saamme pestyksi pois häpeämme", hän sanoi kiivaasti, syleili tytärtään ja suuteli tätä.

Ingunn tarttui äitinsä kaulaan. Siitä oli hyvin kauan, kun tämä oli suudellut häntä. Se oli kuin osa sitä elämää, joka oli loppunut tuona yönä, jolloin Mattias oli tullut taloon.

Ei Ingunn ollut sitä kaivannutkaan — hän ei ollut ollut hyväileväinen lapsena. Se, mikä oli Olavin ja hänen välillään, oli aivan kuin jotakin uutta, minkä he olivat keksineet alusta alkaen. Se oli tullut kuin kevät — se ilmestyy jonakin päivänä kuin ihme, mutta kohta sen jälkeen tuntuu aivan kuin kesän pitäisi jatkua ikuisesti. Miten oli laita pellonpientarenkin? — Niin kauan kuin se pysyy paljaana kuivuneiden heinätupsujen ympäröidessä kiviä, joiden laidoilta lumi on sulanut, niin kauan se on vain kuin pieni harmaa penger sarkojen välissä — kunnes se äkkiä muuttuu yhdeksi ainoaksi reheväksi tiheiköksi, josta tuskin pääsee kahlaamaan läpi.

Ja nyt hänen lapsenmielensä keväinen hedelmättömyys oli muuttunut reheväksi ja kukintakykyiseksi. Hän painoi vilpoisen, pehmeän poskensa äidin luisevia kasvoja vasten ja sanoi:

Sanat kimmahtivat aivan kuin häneen itseensä — hänenhän täytyi odottaa Olavia. Hänen ajatuksensa olivat olleet jossain muualla tämän lähtiessä toisten kanssa matkaan illalla — hän ei ollut muistanut, että miesten hanke oli hengenvaarallinen. Hätä kouristi häntä — mutta tuntui vain väristyksenä sydänjuurissa. Hän ei voinut kuvitella, että hänen omilleen saattoi todella tapahtua jotakin. —

"En. Jumala on antava meidän voittaa, sillä meidän puolellamme on oikeus." Nähdessään tyttärensä ilmeen hän lisäsi, kasvoilla hymy, josta Ingunn ei pitänyt — se oli niin kummallinen ja ovela: "Katsohan, tyttäreni — on onni meille, että Maunu-kuningas kuoli nyt keväällä. Meillä on ystäviä ja sukulaisia niiden miesten joukossa, jotka nyt saavuttavat suurimman vallan — sanoo Kolbein. Ja heidän joukossaan on monta, jotka soisivat Mattiaksen — muistatko sinä, minkä näköinen hän on, ei, ethän sinä voi muistaa — hän on lyhytkasvuinen — niin, jotka soisivat hänen olevan päätä lyhyemmän. Ingebjørg-kuningatar ei pitänyt hänestä. Ymmärräthän sinä nyt, että muuten hän ei olisi parastaikaa Biridissä, kun kaikki ritarit ja paronit ovat kokoontuneet Bjørgviniin uuden kuninkaan kruunajaisiin."

Hän puhui puhumistaan heidän kävellessään aidan viertä pitkin. Ingunnin olisi kovin tehnyt mieli puhua äidille Olav Auduninpojasta, mutta hän ymmärsi äidin olevan niin omissa ajatuksissaan, ettei hän välittäisi kuulla muusta. Jotakin hänen kuitenkin täytyi saada sanotuksi.

"Kyllä sinun isäsi on pitänyt huolen siitä, että kaikilla niillä, jotka hän otti mukaansa, oli riittävästi aseita", sanoi talon emäntä. "Steinfinn ei olisi ottanut mukaan koko poikaa, mutta tämä pyysi itse —."

Ingunnin vaippa riippui yhä äidin tuvassa — hän ei ollut tuonut sitä sieltä viimeisten kahden viikon aikana, vaan käyttänyt Olavin juhlaviittaa päällysvaatetta tarvitessaan. Äiti seurasi häntä sisään. Hän puhalsi hiillokseen ja sytytti lyhdyn.

"Isäsi ja minun oli tapana muuttaa suureen parvitupaan nukkumaan kesäisin —; jos me olisimme maanneet siellä sinä yönä, jolloin Mattias hyökkäsi taloon, ei hän olisi voinut yllättää Steinfinniä äkkiarvaamatta. Meidän on turvallisinta nukkua siellä siihen asti kun Steinfinn saa maanrauhan."

Suureen parveen ei mennyt mitään ulkoportaita, sillä sitä käytettiin talonväen kalleuksien kätkönä. Ala-aitasta veivät vain tikapuut sisäteitse parvelle. Ingunn ei ollut käynyt siellä monta kertaa; jo siellä vallitseva ilmakin teki hänet juhlalliseksi. Sänkypatjojen ja nahkasien välissä riippui väkevähajuisia yrttipusseja — kaikki nuo katosta riippuvat tavarat näyttivät vähän kammottavilta. Seinävierillä oli suuria arkkuja. Ingunn valaisi lyhdyllä Olavin arkkua — se oli vaaleata lehmuspuuta ja kauniisti veistetty.

Ingebjørg aukaisi solaan vievän oven. Hän tyhjensi sängystä kaiken, mitä siihen oli pinottu, alkoi kaivella arkkuja ja rasioita, antaen tyttärensä valaista lyhdyllä — päästi sitten lattialle kaiken käsistään ja lähti ulos solaan.

Kuu oli ehtinyt niin kauaksi länteen, että sen valo välkkyi kultaisena siltana vedessä. Se oli painumaisillaan tummaa, sinistä pilvivuorta kohti — joku irtautunut kaistale kulki kuuta vasten muuttuen kultaiseksi.

Äiti palasi sisään ryhtyen jälleen penkomaan arkkuja. Hän oli vetänyt esiin silkkisen naisenpuvun — se oli vihreäpohjainen, keltakukallinen — lyhdyn valossa koko puku kuulsi kellastuneiden haavanlehtien värisenä.

Ingunn niiasi ja suuteli äitinsä kättä. Hän ei vielä milloinkaan ollut omistanut silkkistä pukua. Valaanluisesta rasiasta äiti otti lisäksi vihreän samettinauhan, johon oli kiinnitetty kullattuja hopeanastoja. Hän asetti sen tyttären otsalle, työnsi sitä vähän alemmas ja sitoi nauhanpäät niskaan hiusten alle.

"Kas noin. Sinusta ei tullut niin kaunis kuin lapsena ollessasi luulimme, mutta sinä olet sievistynyt tänä kesänä. Voit ruveta käyttämään otsanauhaa, sinä olet nyt naimaikäinen neito, Ingunn."

"Niin, Olav ja minä olemme puhuneet siitä", uskalsi Ingunn virkkaa. Hän koetti vaistomaisesti puhua niin tasaisesti ja luonnollisesti kuin osasi.

Ingebjørg nosti katseensa — he olivat molemmat kyykkysillään erään arkun ääressä.

"Kyllä." Ingunn puhui yhtä tasaisesti kuin äsken: hän painoi hiljaa alas luomensa. "Me olemme nyt siksi vanhoja, että arvaamme teidän haluavan pian täyttää meitä koskevan sopimuksen."

"Ei se sopimus ollut sellainen", sanoi äiti, "ettei sitä voisi purkaa, jos te tahdotte. Pakottaa me emme aio teitä."

"Niin, mutta me olemme tyytyväisiä siihen, mitä te olette päättäneet", sanoi Ingunn kuuliaisesti. "Olemme puhuneet, että meistä on hyvä se, mitä isämme ovat sopineet."

"Vai niin." Ingebjørg katsoi miettien eteensä. "Kaipa siitä selvitään jollakin tavoin. — Pidätkö sinä Olavista?" hän kysyi.

"Täytyyhän minun pitää hänestä. Olemme tunteneet toisemme kauan, ja hän on aina ollut hyvä meille kaikille ja tottelevainen teitä kohtaan."

"Steinfinn ja minä emme ole tienneet, muistitteko te itse tuota sopimusta tai ajattelitteko sitä enää. Kai siitä selvitään tavalla tai toisella. Mutta te olette niin nuoria, ettette kai ole voineet kiintyä toisiinne kovin —. Onhan Olav kaunis poika. Ja Audunilta jäi rikkautta —."

Ingunn olisi mielellään puhunut enemmän Olavista. Mutta hän näki äidin vaipuneen taas syvälle omiin ajatuksiinsa.

"Me ajoimme syrjäteitä, isäsi ja minä, tullessamme tunturin yli", hän kertoi. "Vorsista lähdimme tasangolle ja sitten ratsastimme ylimpiä, kaukaisimpia laaksoja pitkin. Tunturilla oli vielä paljon lunta. Kerran meidän täytyi jäädä asumaan kiviseen onkaloon kokonaiseksi viikoksi. Se oli pienen järven laidassa, ja sillä kohden kulki jäätikkö virta — me kuulimme jäälauttojen kalisevan ja murskautuvan vedessä maatessamme onkalossa yöllä. Steinfinn uhrasi kultasormuksen sormestaan ensimmäisessä kirkossa, joka tiellemme ilmestyi — sattui olemaan messupäivä. Tunturikylän köyhät asukkaat olivat tuijottaa silmät päästään nähdessään meidät — me olimme lähteneet kaupungista sunnuntaivaatteissamme. Huonoiksihan ne olivat kuluneet — mutta siinä laaksossa ei kuitenkaan ennen liene sellaisia nähty —.

"Mutta uupunut morsian Steinfinnillä oli, kun hän saapui minun kanssani Hoviin. Silloin sinä jo olit minun sydämeni alla —."

Ingunn tuijotti kuin loihdittuna äitiinsä. Lyhty, joka paloi lattialla heidän molempien välissä, levitti himmeää valoa, ja Ingunn näki äidin hymyilevän omituisesti. Ingebjørg silitti tyttärensä päätä ja solutti hänen pitkiä palmikoltaan sormiensa lomitse.

Äiti nousi nyt paikaltaan ja ojensi tyttärelleen suuren, koruompeleilla kaunistetun peitteen käskien hänen ravistella sitä ulkona solassa.

Siellä oli jo melkein valoisa, ja taivaan laki oli kirkas ja korkea, mutta lähempänä maata oli pilviä ja usvaa. Luoteesta, järven toiselta puolen nousi korkea loimu, joka punasi usvaisen ilman laajalta alalta. Mustaa savua tuprusi esiin, ajautui ympäri ja sekoittui sumuun, taajentaen ja tummentaen sen pitkän matkaa tälle puolen harjun. Väliin näkyi itse lieska sen kohotessa korkealle, mutta palava talo oli piilossa metsäkielekkeen takana.

Hetken verran nuo kaksi naista tuijottivat sinne. Äiti ei lausunut sanaakaan, eikä neito rohjennut puhua. Sitten talon emäntä katosi sisään — ja heti tämän jälkeen Ingunn näki hänen juoksevan pihan yli pirttiä kohti.

Kaksi palvelusnaista syöksyi paitasillaan ulos ja lähti juoksemaan aidanviertä. Sitten tuli näkyviin Tora, vaalea tukka hulmuten hajallaan, ja äiti, taluttaen pieniä poikiaan, ja vähitellen kaikki talon naiset. Heidän huutonsa ja äänensä kuuluivat parveen, missä Ingunn oli.

Mutta kun he rupesivat työntymään parveen, hiipi hän ulos. Pää painuksissa ja kädet ristissä vaipan alla, jota hän piteli tiukasti ympärillään — hän olisi halunnut tekeytyä kokonaan näkymättömäksi — hän pujahti omaan aittaansa ja paneutui makuulle.

Itku purkautui väkisin — hän ei tiennyt, miksi hän oikeastaan itki niin hillittömästi. Mutta hänestä tuntui kuin hänen mielensä olisi ollut liian täynnä kaikkea sitä, mitä oli vyörynyt hänen sieluunsa tänä yönä. Hän ei kärsinyt toisia lähellään — silloin pääsi itku. Ja väsynyt hän oli myös. Olikin jo aamu.

Hänen herätessään aurinko paistoi ovesta sisään. Ingunn hyppäsi pystyyn ja veti paidan viereensä — hän kuuli hevosten töminää pihalta.

Neljä, viisi oman talon hevosta lönkytteli ruohoa pureksien satulasta riisuttuina. Olavin Elgsblakken oli niiden joukossa. Ja ylhäältä haasta kuului hirnuntaa. Palvelusneidot juoksentelivat pirtin ja tuvan väliä — ja kaikki olivat juhlapuvuissa.

Ingunn heitti vaipan ympärilleen ja juoksi itäparveen. Sinne oli siroteltu orjantappuraruusuja ja angervon oksia — se aivan salpasi henkeä. Hän ei ollut nähnyt kotiaan juhla-asussa sitten kun pikku tyttönä. Kylläkin juominkeja tuvassa ja ruokapitoja pyhinä — mutta ei kukkia lattialla. Silkkipuku ja kultanauha olivat Olavin arkulla. Ingunn otti ne käsivarrelleen ja juoksi takaisin.

Peiliä hänellä ei ollut, mutta ei hän sitä kaivannut seisoessaan valmiiksi pukeutuneena aitassaan. Hän tunsi kultaisen otsanauhan painon hiuksillaan, katsoi pitkin vartaloaan, jota keltaisenvihreä silkki verhosi. Puku soljui pitkinä laskoksina povelta jääden viistämään maata, ja hopeavyö veti sitä vähän sisään vyötäisiltä. Se oli niin suuri ja avara, että hänen täytyi kannattaa sitä molemmin käsin astuessaan pihanurmen yli. Mieli riemua täynnä hän nyt tiesi olevansa aivan kuin joku kirkon veistetyistä kuvista. Pitkä, kaitaluinen, matalarintainen ja hentojäseninen sekä koruista säihkyvä.

Tuvassa ovella hän pysähtyi häikäistyneenä. Soihtuvalkeita paloi huoneessa, ja päivänpaiste virtasi sisään räppänän aukosta, niin että orsien alla aaltoileva savu näytti taivaansiniseltä. Ja pöydällä seisoi palavia kynttilöitä isännänistuimen edessä. Siinä istui hänen äitinsä isän vieressä ja äiti oli pukeutunut punaiseen silkkiin. Hunnun sijasta, jonka Ingunn oli tottunut näkemään hänen päässään, oli hänellä nyt valkoinen kangistettu aivinapäähine; se kohosi otsalta korkeana kuin kruunu ja jätti takaraivon paljaaksi; hiussykerö välkkyi kultaisena kirjavan hiusverkon sisällä.

Muut naiset eivät istuneet pöydässä; he kulkivat edestakaisin ruokaa ja juomaa kantaen. Ingunn otti myös kannun; hän kantoi sitä korkealla oikeassa kädessään kannattaen vasemmalla hametta ja koettaen astua niin sirosti ja pehmeästi kuin suinkin — vatsa kauniisti kaarella, hartiat alas vedettyinä, jotta povi näyttäisi hennommalta. Kaula oli eteenpäin taipunut, pää taas kallellaan kuin kukka vartensa nenässä. Näin hän kulki eteenpäin niin keveän liitelevästi kuin osasi.

Mutta miehet olivat jo puolijuovuksissa ja varmaan väsyneetkin yön toimista; kukaan ei huomannut häntä sanottavasti. Isä nauroi, kun hän kaatoi hänelle olutta. Hänen silmänsä olivat kiiltävät ja jäykät, ja kasvot punottivat tummina hänen pörröisen, kellanruskean tukkansa alla — ja nyt Ingunn huomasi hänen kantavan toista kättään siteessä rintaa vasten. Hänellä oli paras viittansa ahtaan nahkatakin päällä, joka näkyi haarniskan alta. Useimmat miehet näyttivät istuutuneen pöytään siinä kunnossa, missä he olivat satulasta noustessaan.

Isä antoi merkin, että hänen oli kaadettava juomaa Kolbeinille ja hänen kahdelle pojalleen Einarille ja Haftorille; he istuivat Steinfinnin oikealla puolella.

Hänen vasemmalla puolellaan istui Arnvid. Hän oli punainen, ja hänen tummansiniset silmänsä välkkyivät kuin metalli. Hänen kasvonsa nytkähtelivät, kun hän tuijotti nuoreen sukulaisneitoon. Ingunn ymmärsi, että hän ainakin piti häntä kauniina tänä iltana, ja hän hymyili ilosta kurottuessaan yli pöydän ja kaataessaan hänelle.

Kun hän tuli siihen, missä Olav Auduninpoika istui ulommaisella penkillä, hän ahtautui tämän ja hänen vierustoverinsa välitse kallistamaan juomaa seinäpenkillä istuville. Silloin poika tarttui häneen kiinni alhaalta polvien kohdalta ja likisti häntä itseään vasten pöydän suojassa, niin että juoma läikähti kannusta maahan.

Ingunn huomasi heti hänen olevan juovuksissa. Olav istui syrjittäin penkillä, jalat kaukana toisistaan, pää käsivarren nojassa ja kyynärpää kaukana pöydällä ruokien keskellä. Se oli niin tavatonta, ettei Ingunn voinut olla nauramatta — toisten oli ollut tapana kiusoitella Olavia siitä, että hän istui aina yhtä hiljaa ja tanakasti, olipa juonut miten paljon hyvänsä. Jumalanvilja ei pystynyt häneen, sanoivat muut.

Mutta tänä iltana olut oli vienyt voiton hänenkin jäykkyydestään. Ingunnin aikoessa kaataa hänelle olutta Olav kävi kiinni hänen käsiinsä, laski kannun huulilleen ja joi sen reunasta kaataen päälleen, niin että hirvennahkapanssari ryvettyi rinnalta.

"Juo sinäkin vuorostasi", hän sanoi katsoen Ingunnia nauraen kasvoihin — mutta hänen silmänsä olivat niin kummalliset ja vieraat, niissä välkkyi valloilleen päästetty viileys. Ingunn joutui hämmennyksiin, mutta kaatoi olutta hänen pikariinsa ja maistoi siitä; silloin Olav taas tempasi hänestä kiinni pöydän alla, niin että tyttö oli vähällä kaatua hänen syliinsä.

Ingunn meni täyttämään kannua — ja hän huomasi käsiensä vapisevan. Ja hämmästyksekseen hän huomasi vapisevansa kauttaaltaan. Hän arveli pelästyneensä Olavin kiihkeyttä, mutta tämä veti häntä myös puoleensa aivan uudella tavalla — se oli kuin suloisesti kalvavaa uteliaisuutta. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Olavia semmoisena. Mutta se oli niin kirpaisevan hauskaa — tänä iltana kaikki oli toisenlaista kuin tavallisesti. Kulkiessaan tarjoillen hänen täytyi vähän väliä saada hipaista Olavia, jotta tämä sitten saisi tilaisuuden varastaa noita kovakouraisia, salaisia hyväilyjä. Hänestä tuntui kuin häntä olisi vetänyt jonnekin —.

Kukaan ei ollut huomannut, että ulkona pimeni, ennen kuin räppänästä alkoi sataa sisään. Heidän täytyi sulkea se. Silloin Ingebjørg käski tuomaan lisää valoa. Miehet nousivat pöydästä; jotkut lähtivät komeroihinsa nukkumaan, mutta toiset istuivat takaisin juomaan ja puhelemaan naisten kanssa, jotka nyt vasta ehtivät ajatella ruokaa.

Arnvid ja Einar Kolbeininpoika, Ingunnin serkku, kävivät hänen viereensä, ja Einar alkoi kertoa hänelle tarkemmin retkestä.

He olivat purjehtineet itäistä rantaa joelle asti, ja sieltä he lähtivät toiselle puolen Vingarheimiin, joten he saapuivat ratsain Mattiaksen taloon pohjoiselta suunnalta. Se näyttäytyi muuten turhaksi, sillä Mattiaksella ei ollut vartijoita ulkona.

"Hän ei näy uskoneen Steinfinnin täydellä todella aikovan hyökätä hänen niskaansa", sanoi Einar halveksuvasti. "Eihän sitä sovi ihmetellä — onhan siitä jo kauan puhuttu ja onhan sitä odotettu — kai hän ajatteli, että koska Steinfinn oli jaksanut kestää häpeää kuusi vuotta, hän kestäisi varmaan seitsemännenkin —."

"Minä muistelen kuin olisin kuullut selloisen puheen Mattiaksesta,
että hän karkasi maasta, koska pelkäsi Steinfinniä", sanoi nyt Olav
Auduninpoika, joka oli liittynyt seuraan. Ja hän tunkeutui Arnvidin ja
Ingunnin väliin.

"Niin, ja Steinfinn on laiska; hän istuu rauhassa pensaan alla, kunnes lintu käy istumaan aivan hänen päänsä päälle —."

"Sinä taidat tarkoittaa, että hänen olisi pitänyt nostaa valituksia ja riitoja kuten sinun isäsi."

He pääsivät huomaamatta pihalle, ja muutamia miehiä asettui vahdeiksi niiden rakennusten eteen, joissa voitiin ajatella miehiä nukkuvan, mutta Steinfinn ja Kolbeininpojat lähtivät Arnvidin, Olavin ja viiden rengin kera päätupaa kohti. Kolbein jäi ulos. Sisällä nukkuvat miehet kavahtivat hereille, kun ovi murrettiin auki — jotkut alastomina ja jotkut alusvaatteisillaan, mutta kaikki etsien aseitaan. Siinä oli Mattias ja muuan hänen ystävänsä, talon vuokramies ja hänen keskenkasvuinen poikansa sekä kaksi renkiä. Syntyi lyhyt ottelu, mutta uniset talon miehet joutuivat pian tappiolle. Sitten kohtasivat Steinfinn ja Mattias toisensa.

"Olipa tämä yllätys — sinäkö se todellakin olet kululla näin anivarhain aamulla, Steinfinn", sanoi Mattias. "Sinulla oli ennen hyvä unen lahja, muistaakseni ja niin kaunis vaimokin vierelläsi."

"Hän juuri lähetti minut tänne tuomaan terveisiä sinulle", sanoi Steinfinn. "Hän ihastui sinuun silmittömästi, kun viimeksi meillä kävit — eikä hän ole voinut unohtaa sinua sen jälkeen. — Mutta pane nyt päällesi", virkkoi hän "minusta on aina ollut kunnotonta koskea alastomaan mieheen." Mattias lensi tummanpunaiseksi nuo sanat kuullessaan, mutta kysyi sitten välinpitämättömäksi tekeytyen:

"Onko minun lupa ottaa rautapaitanikin — koska kerran näyt tahtovan osoittaa jalomielisyyttä?"

"Ei", vastasi Steinfinn. "Sillä minä en ole ajatellut päästää sinua hengissä kohtauksestamme. Mutta minä voin kernaasti riisua omani."

Steinfinnin riisuessa haarniskaansa piteli Kolbein, joka nyt oli tullut sisään, ja eräs miehistä Mattiasta. Se ei ollut tämän mieleen, mutta Steinfinn sanoi nauraen: "Sinä taidatkin olla kutkuisempi kuin minä — sinä et siedä kosketettavan paljaaseen nahkaasi!" Tämän jälkeen antoi Steinfinn Mattiakselle aikaa pukeutua ja vielä ottaa kilvenkin suojakseen. Sitten he hyökkäsivät vastakkain.

Nuoruudessa Steinfinniä oli pidetty mitä taitavimpana aseenkäyttäjänä, mutta tuo taito oli unohtunut viime vuosina; kävi pian ilmi, että Mattias, vaikka oli pieni ja hintelä, voittaisi vastustajansa. Steinfinnin täytyi peräytyä askel askeleelta; hän alkoi hengittää raskaasti — ja äkkiä Mattias antoi hänelle iskun, joka esti häntä käyttämästä oikeata kättään. Steinfinn vaihtoi miekan vasempaan käteen — molemmat miehet olivat aikaa sitten viskanneet pois hylyiksi hakatut kilpensä. Mutta nyt alkoi Steinfinnin miehistä heidän isäntänsä asema näyttää pahalta, ja Kolbeinin viittauksesta juoksi eräs hänen miehistään Steinfinnin rinnalle. Mattias joutui siitä vähän hämmennyksiin, ja silloin Steinfinn antoi hänelle surmaniskun.

"Mutta taistoon otti osaa vain kaksi miestä, me näimme sen kaikki", sanoi Arnvid.

Tällä välin oli sattunut semmoinen ikävyys, että jotkut Steinfinnin mukana olleista vierasseutuisista huovimiehistä tahtoivat ryöstää, ja toiset pidättivät heitä. Tämän nujakan kestäessä joku oli päässyt pistämään tulen tuohipinoon, joka oli kartanorakennuksen ja erään aitan välisessä kapeassa sodassa. Syyllinen oli varmaankin Tjostolf-ilkimys, johon kukaan ei luottanut, ja hän oli myös varmaan kantanut tuohia parvelle, sillä yhtäkkiä koko aitta oli ilmiliekissä, vaikka hirret ja katto olivat märät ja turvonneet sateen jälkeen. Ja tuli tarttui myös kartanorakennukseen. Heidän täytyi kantaa ulos Mattiaksen ruumis ja päästää muut miehet menemään.

Nyt alkoi naapuritaloista kerääntyä miehiä paikalle, ja joukko talonpoikia hyökkäsi heidän niskaansa. Kummallakin puolen haavoittui muutama mies, mutta ei tiettävästi kukaan hengenvaarallisesti.

"Tulipaloa ja talonpoikia meidän ei olisi tarvinnut saada niskoillemme", sanoi Einar, "ellei Steinfinn olisi tahtonut esiintyä uroona ja näytellä ritaritapoja."

Olav ei ollut voinut koskaan sietää Einar Kolbeininpoikaa. Tämä oli kolme vuotta häntä vanhempi ja oli aina ollut kiusanhaluinen ja ilkeä nuorempia poikia kohtaan. Olav vastasi siis hänelle jotakuinkin pilkallisesti.

"Siitä asiasta ei ainakaan kukaan nostaisi käräjäjuttua sinun isääsi tai teitä veljeksiä vastaan — kukaan ei uskoisi Kolbein Borghildinpojan yllyttäneen velipuoltaan tarpeettomaan ylpeyteen."

"Varo itseäsi, nulikka — isää on aina nimitetty Hovin Toren pojaksi. Meidän sukumme on yhtä hyvää juurta kuin Aasan jälkeläiset — muista se, Olav. Äläkä sinä sormeile siinä minun sukulaisneitoani — ota paikalla kätesi hänen sylistään, ja sukkelaan!"

Olav ponnahti seisoalleen, ja he ryntäsivät vastakkain. Ingunn ja Arnvid juoksivat erottamaan heitä. Silloin Steinfinn kohosi paikaltaan vaatien sananvuoroa.

Talonväki, miehet ja naiset sekä vieraat, kerääntyivät pöydän ympärille. Steinfinn seisoi nojaten vaimonsa olkapäähän — hän ei enää ollut punainen kasvoiltaan, vaan valkoinen, ja hänen silmänsä olivat kuopalla. Multa hän puhui hymyillen, pysyttäytyen suorana:

"Minä tahdon kiittää teitä kaikkia, jotka seurasitte minua tälle retkelle — ensin sinua, veli, sekä poikiasi, sitten rakasta sisarenpoikaani, Arnvid Finninpoikaa, sekä miehiäni. Jos Jumala suo, olemme kyllä pian saava aikaan rauhan ja sovinnon tänä yönä sattuneiden tapausten jälkeen, sillä Hän on oikeamielinen Jumala ja tahtoo, että miehen tulee pitää arvossa vaimoaan ja suojella naisten kunniaa. Mutta minä olen nyt väsynyt, kunnon ystäväni, ja kaipaan päästä vuoteeseen vaimoni kera — antakaa anteeksi, etten puhu enempää — olen niin väsynyt, ja sainhan pienen naarmunkin ihooni. Grim ja Dalia kestitsevät teitä, ja te saatte juoda niin kauan kuin haluatte ja leikkiä ja iloita, kuten moisena ilonpäivänä sopii — mutta nyt me, Ingebjørg ja minä, menemme levolle — suokaa siis anteeksi, että lähdemme teidän luotanne —." Hän oli lopulta alkanut änkyttää ja puhua sekavasti, hän horjahti seisoessaan, ja Ingebjørgin täytyi tukea häntä heidän poistuessaan tuvasta.

Muutamat talon rengeistä olivat alkaneet kiljahdella, takoa puukonvarsilla pöytää ja juomapikareilla lattiaa, mutta melu hiljeni itsestään, ja miehet vetäytyivät ääneti syrjään. Jokainen aavisti, että Steinfinnin haava ehkä oli vaarallisempi kuin hän oli luulevinaan —.

Kaikki seurasivat isäntäväkeä ulos — jäivät seisomaan äänettöminä ryhminä katsellen tuota komeata, kaunista avioparia, joka astui yhdessä parvea kohti sateisessa kesäillassa. Useimmat huomasivat, miten Steinfinn pysähtyi ja näkyi puhuvan kiihkeästi vaimolleen. Tämä sanoi jotain vastaan ja koetti estellä häntä jostakin, mutta Steinfinn kiskaisi irti siteen, jolla haavoittunut käsi oli kiinnitetty rinnalle — viskasi sen kärsimättömästi luotaan. Ja sitten he kuulivat hänen nauraen astuvan edelleen.

Miehet pysyivät hiljaisina vielä sittenkin, kun olivat palanneet sisään, vaikka Grim ja Dalia antoivat kantaa pöytään lisää juomia ja panivat uusia puita liedelle. Irtonaiset penkit ja pöytä siirrettiin syrjään. Mutta useimmat miehistä olivat väsyneet ja näyttivät kaipaavan eniten unta. Joku lähti pihamaalle tanssiakseen, mutta palasi heti sisään takaisin; taivas saattoi antaa vettä milloin tahansa, ja nurmi oli märkä.

Ingunn istui yhä edelleen Arnvidin ja Olavin välissä, ja Olav oli laskenut kätensä hänen syliinsä.

"Silkkiä", sanoi hän silittäen tytön polvea. "Silkki on niin kaunista", hän toisti yhä uudestaan.

"Sinä puhut puuta heinää", sanoi Arnvid kärtyisästi. "Kohta nukut siihen paikkaan — mene maata!" Mutta Olav pudisti päätään ja nauroi hiljaa itsekseen:

Sillä aikaa oli osa miehistä riisunut miekkansa ja asettunut tanssiriviin. Haftor Kolbeininpoika tuli Arnvidin luo ja pyysi tätä laulamaan. Mutta Arnvid esteli — häntä väsytti, sanoi hän. Olav ja Ingunn eivät myöskään halunneet ottaa osaa tanssiin; he sanoivat, etteivät he tunteneet tätä laulua — se oli toista murretta.

Einar seisoi ylinnä tanssirivissä paljastettu miekka oikeassa kädessä. Tora piti hänen vasemmasta kädestään ja oli laskenut toisen kätensä seuraavan miehen olalle. Näin he seisoivat pitkässä rivissä, vuorotellen mies ja nainen, miehet paljastettu miekka kädessään. Se näytti hyvin kauniilta. Einar alkoi laulaa:

Rivi siirtyi kolme askelta oikeaan. Sitten miehet astuivat vasempaan, jolloin naisten oli astuttava askel takaperin, niin että miehet jäivät seisomaan riviin heidän eteensä. Nyt he ristivät miekkansa vuorotellen polkien tahtia paikallaan, kunnes naiset juoksivat esiin aseiden alitse tasoittaen rivin jälleen. Einar lauloi esisäkeen:

Miekoin iskekäämme — Nuori olin silloin kun Øresundin luona ruokin sudet ahnaat —

Kävi ilmi, ettei kukaan tanssijoista ollut aivan varma askeleista. Kun naisten oli juostava esiin miekkojen alitse, oli heidän vaikea seurata miesten polkemaa tahtia. Tilakin oli aivan liian ahdas tulisijan ja kattoa kannattavan patsasrivin välissä, joka erotti makuukomerot tuvasta.

Arnvid, Olav ja Ingunn, jotka olivat istuneet päätypenkillä, nousivat seisomaan nähdäkseen paremmin. Ja kun leikki yritti katketa kesken jo toisessa säkeessä, huudettiin joukosta taas Arnvidia mukaan. Kaikki tiesivät Arnvidin osaavan koko tanssin, ja hänellä oli mitä kaunein ääni.

Kun hän nyt tarttui miekkaansa, veti sen esiin ja asettui ylimmäksi tanssiriviin, syntyi heti parempi järjestys. Olav ja Ingunn sijoittuivat heti hänen viereensä.

Arnvid johti niin varmasti ja sulavasti, ettei sitä olisi osannut arvatakaan, kun katsoi hänen korkeahartiaista, kumaraa vartaloaan. Hän ryhtyi laulamaan täyteläisellä, kirkkaalla äänellään naisten keinuessa edestakaisin risteilevien miekkojen alitse.

Miekoin iskekäämme — Hildin leikki alkoi Odinin kun luokse urhojoukko saapui. Terä pystyi miekan tanterella Ivan —.

— Nyt meni leikki sekaisin, sillä Olavin ja Einarin välissä ei ollut ketään naista. Laulu täytyi keskeyttää, ja Einar vaati Olavia menemään pois; he riitelivät, kunnes eräs vanhemmista rengeistä lupasi antaa paikkansa. Ja Arnvid sai leikin jälleen käyntiin:

    Miekoin iskekäämme
    — — —
    Rauta kalskui rautaan
    Skarpeskjerin luona —

— Mutta koko ajan tahtoi syntyä epäjärjestystä riveissä. Ja kun laulu ehti pitemmälle, ei kukaan muu kuin Arnvid enää osannut sanoja — joku saattoi vain tuntea säkeen sieltä, toisen täältä. Olav ja Einar torailivat koko ajan — ja ylä-äänessä oli liian vähän laulajia. Arnvid oli väsynyt, ja hän sanoi saaneensa retkellä pari naarmua, joita alkoi vihavoida, kun hän oli liikkeellä.

Silloin rivi hajosi. Joku viskautui makuusijalleen — toiset jäivät seisoskelemaan puhellen ja haluten lisää juomista — tai tahtoen tanssia, mutta jonkun uudemman sävelen mukaan, minkä tahtia oli helpompi seurata. —

Olav seisoi varjossa patsaiden alla — hän seisoi yhä käsikkäin
Ingunnin kanssa. Olav työnsi miekan tuppeen.

Käsikädessä he juoksivat sateessa poikki aution, pimeän pihan, syöksyivät portaita ylös ja pysähtyivät kynnyksen yli päästyään huohottaen jännityksestä, aivan kuin olisivat tehneet jotakin luvatonta. Sitten he lensivät toistensa kaulaan.

Ingunn taivutti pojan pään rintaansa vasten ja haisteli hänen hiuksiaan. "Sinä käryät palaneelta", mutisi hän. — "Älä, älä", rukoili hän peloissaan; toinen rutisti häntä oven pihtipieltä vasten.

"En — en — minä menen heti", kuiskasi Olav takaisin, "nyt minä menen", höpötti hän.

"Niin —", sanoi Ingunn, mutta puristautui häneen vapisten ja pyörryksissä peläten, että tämä tekisi kuten sanoi. Hän tajusi heidän molempien olevan järjiltään — mutta oli kuin viime vuorokausien tavattomat, hurjat tunnit olisivat virtana pyyhkäisseet pois kaiken entisen ja nykyisen — ja miksi he kaksi, jotka olivat pelastuneet tähän pimeään aitanparveen, olisivat lähteneet toistensa luota — heillähän oli vain toisensa —.

Ingunn tunsi kultaisen pannan valuvan otsalle — Olav mellasti hänen auenneessa tukassaan. Otsakoriste putosi alas ja helähti maahan, ja poika painoi kaksin käsin hänen hiuksensa vasten kasvojaan ja tunki leukansa hänen olkapäähänsä.

Sitten he kuulivat Reidunnin — palvelusneidon, joka nukkui Ingunnin kanssa — huutavan jollekin alhaalla pihassa.

He kimmahtivat erilleen, tunnonvaivasta vapisten. Mutta Olav ojensi salamannopeasti kätensä, veti oven kiinni ja lukitsi sen.

Reidunn tuli solaan, kolkutti ovea ja huusi Ingunnia avaamaan. Nuo kaksi nuorta seisoivat pilkkopimeässä sydän jyskien.

Tyttö kolkutti jonkin aikaa — rynkytti ovea. Sitten hän varmaan luuli Ingunnin nukkuneen sikeään uneen. He kuulivat portaiden natisevan hänen raskaista askeleistaan. Ulkona pihamaalla hän huusi jotakin tyttöä — he ymmärsivät hänen lähteneen nukkumaan toiseen aittaan. Silloin Olav ja Ingunn syöksyivät toistensa syliin aivan kuin olisivat pelastuneet suuresta vaarasta.

Olav heräsi pilkkopimeässä — ja muisti samassa. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi vajonnut siinä maatessaan, vajonnut syvälle alas. Hän tunsi puistatuksia kulmakarvojen kohdalla — sydän kuristui kokoon yhtä äkisti kuin turvaton pikkueläin vetäytyy käppyrään ihmiskäden ojentuessa sitä kohti.

Seinän puolella nukkui Ingunn, hengittäen kuten viaton, onnellinen lapsi hengittää unessa. Kauhu, häpeä ja suru vyöryivät Olavin sieluun — hän makasi niin hiljaa kuin kaikki voima olisi puhallettu pois hänen ytimistään. Hän toivoi palavasti voivansa paeta — hän ei mitenkään jaksanut kuulla Ingunnin valitusta, kun tämä heräsi unen auvoisasta unohduksesta. Mutta hän tunsi syvästi ja hämärästi, että jos jokin vielä saattoi pahentaa tätä kauheata asiaa, olisi se pakoon livahtaminen.

Sitten hänen mieleensä juolahti, että hänen täytyi koettaa pyrkiä alas parvesta ennen kuin kukaan heräisi. Hänen täytyi saada selville, mikä aika yöstä nyt oli. Mutta hän jäi makaamaan kuin halvautunut.

Viimein hän riistäytyi irti herpaannuksestaan, pujahti lattialle ja raotti ovea. Pilvet hohtivat vaaleanpunaisina kattojen takaa — täytyi olla tunti auringonnousuun.

Pukeutuessaan hän muisti jakaneensa viimeksi vuodetta Ingunnin kanssa menneenä jouluna, ja silloin hän oli ollut raivoissaan siitä, että hänen oli täytynyt luovuttaa tuvassa oleva makuukomeronsa eräälle vieraalle ja itse kömpiä Steinfinnin tyttärien aittaan. Hän oli tuuppinut tylysti Ingunnia, kun tämä hänen mielestään vei liian paljon tilaa, ja töytäissyt vihaisesti takaisin, kun tyttö unissaan työnsi terävät kyynärpäänsä ja polvensa hänen lihaansa. Heidän silloisen viattomuutensa muisto kalvoi häntä kuin muisto kadotetusta paratiisin tarhasta.

Hän ei uskaltanut jäädä tänne kauemmaksi aikaa, hänen täytyi lähteä. Mutta kumartuessaan Ingunnin ääreen, tuntiessaan hänen tukkansa tuoksun, nähdessään hänen kasvojensa ja jäsentensä häämöttävän pimeästä hän tunsi — katumuksesta ja häpeästä huolimatta — että tämä sentään oli viehättävääkin. — Hän kumartui aivan alas, niin että hänen otsansa tuli lähelle Ingunnin olkaa — ja jälleen hänen sydäntään kiehtoi tuo outo kaksipäinen tunne: ilo siitä, että hänen nuori morsiamensa oli niin heiveröinen ja hento, ja tuska pelkästä ajatuksesta, että jokin saattaisi koskea häneen kovin kourin ja säälimättä.

Ei milloinkaan, päätti hän itsekseen, ei milloinkaan hän ole tekevä Ingunnille enää pahaa. Ja tämän päätöksen tehtyään hän sai vähän enemmän rohkeutta voidakseen kohdata tytön hereillä. Hän kosketti kädellään Ingunnin kasvoja ja lausui hiljaa hänen nimensä.

Tyttö kavahti istualleen ja oli hetken kuin päähän lyöty. Sitten hän tarttui niin rajusti Olavin kaulaan, että tämä pökertyi polvilleen, vartalo taipuneena tyttöä kohti.

Ingunn koukistui kokoon hänen ympärilleen, veti hänet laihojen käsivarsiensa syleilyyn, ja Olavin täytyi, ollessaan tällä tapaa polvillaan kasvot Ingunnin ihmeellistä, silkinhienoa, pehmoista ihoa vasten painautuneina, purra hammasta ollakseen itkuun purskahtamatta. Hänestä tuntui keventävältä ja nöyryyttävältä, että Ingunn oli niin hyvä ja lempeä, ei vaikeroinut eikä moittinut häntä. Tulvillaan hellyyttä, häpeää, surua ja onnea hän ei tiennyt mitä tehdä.

"Se on Erp", kuiskasi Olav. "Se ulvoi samalla lailla jo illalla.
Mitenkähän se on päässyt ulos taas". Olav hiipi ovelle.

"Olav — ethän sinä lähde minun luotani?" huusi Ingunn peloissaan nähdessään Olavin pukeneen vaatteet ylleen ja olevan ulos menossa.

"Minun täytyy pitää varani — että pääsisin huomaamatta", kuiskasi hän vastaukseksi. "Mokoma rakki, herättää kohta koko talon."

"Olav, Olav, älä jätä minua —" Ingunn nousi polvilleen sängyssä. Ja kun Olav juoksi takaisin käskien häntä olemaan hiljaa, tarttui Ingunn hänen kaulaansa ja pidätti häntä väkisin. Vaistomaisesti Olav käänsi päänsä syrjään irrottaessaan hänen kätensä kaulaltaan; hän veti vuodevaatteen Ingunnin yli ja peitti hänet sillä.

"Etkö sinä ymmärrä, että minun täytyy mennä", kuiskasi hän. "Asiat ovat hullusti jo muutenkin."

Silloin Ingunn purskahti rajuun itkuun — hän viskautui alas sänkyyn ja itki pakahtuakseen. Olav peitti hänet leukaa myöten, seisoi neuvottomana pimeässä ja pyysi kuiskaten, ettei hän itkisi niin. Viimein hän laskeutui polvilleen, kiersi kätensä Ingunnin kaulan alle — ja tytön itku hiljeni hiukan.

Koira ulvoi ja ulisi pihalla kuin villitty. Olav alkoi tyynnytellä tyttöä: "Älä itke, rakas Ingunn — älä itke niin —", mutta hänen kasvonsa olivat jäykät ja kovat jännityksestä.

— Tuollainen koiran ulvonta ennustaa kuolemaa tai onnettomuutta. Ja ollessaan tässä kyykkysillään maassa aamukylmässä, itkevä tyttö rintaansa vasten painettuna ja alkaessaan tulla yhä enemmän järkiinsä, hän vähitellen muisti asian toisensa jälkeen.

Hän ei ollut ajatellut tarkemmin, mikä hinta heiltä ehkä vaadittaisiin Mattias Haraldinpojan taloon tehdystä retkestä — eivätkä sitä olleet ajatelleet muutkaan, mikäli hän saattoi ymmärtää. Ja samapa tuo; Steinfinn ei ollut voinut tehdä toisin. — Mutta hän ei pitänyt tuosta kirotusta ulvonnasta, joka kuului alhaalta. Steinfinnin haavat eivät olleet aivan vaarattomat, sen hän tiesi, sillä hän oli pidellyt tämän käsivartta Arnvidin sitoessa sitä. Ja hän muisti Steinfinnin ilmeen — miltä hän kerran oli näyttänyt heidän purjehtiessaan takaisin päin — ja kerran heidän ratsastaessaan kotiin töyrästä ylös: Kolbeinin oli täytynyt mennä taluttamaan hevosta ja tukea samalla veljeään. Ja hän oli nähnyt tuon ilmeen taas viimeksi illalla Steinfinnin sanoessa hyvää yötä.

Nyt hänelle äkkiä selvisi, miten paljon hän piti kasvatusisästään. Hän oli pitänyt tämän olemassaoloa aivan kuin luonnollisena asiana — ollut kiintynyt häneen tavallaan, vaikka samalla oli kunnioittanut häntä heikonlaisesti koko kasvinaikansa, tietämättä siitä itse. Ja kun Steinfinn oli luonteeltaan saamaton, oikullinen, kevyt ja huoleton pohjaltaan, joten miestä kohdanneen surun ja häpeän taakka sopi huonosti tuon ajattelemattoman ritarin hartioille — oli kasvattipoika tuntenut sisimmässään pientä halveksuntaa luonnonlaatua kohtaan, joka oli niin toisenlainen kuin hänen omansa. Mutta nyt, kun Steinfinn oli noussut ja näyttänyt mikä mies hän oli tarvittaessa, nyt kun Olav tunsi sydänjuuriaan myöten pitävänsä hänestä sittenkin — oli hän, Olav, tehnyt tämän. Häväissyt itsensä ja tuottanut Ingunnille häpeää. — Hänen otsaansa vihlaisi uudelleen jäätävä tunne, ja sydän hyppäsi kurkkuun ilkeästi hytkähtäen — entäpä, jos pahin onnettomuus oli jo tapahtunut. —

Hän painoi otsansa Ingunnin poveen — eikö tuo koirakaan osannut vaieta ulkona. Hän tunsi aivan kuin nyyhkytystä sisällään — se oli lapsuuden aikojen kaipausta, aikojen, jotka olivat auttamattomasti ohi. Hänen nuoruutensa ja yksinäisyytensä oli kauhea. — Sitten Olav kohosi pystyyn, seisoi suorana ja sulki suunsa tiukasti huokauksetta: hän oli saattanut asiansa semmoiseen kuntoon, että hänellä oli aikamiehen vastuu niskoillaan. Oli turhaa valittaa perästäpäin. Ja kaipa tuosta jotenkin selvittäisiin.

Vihdoinkin Olav kuuli jonkun tulevan ulos läksyttämään koiraa ja koettavan saada sitä käsiinsä. Mutta hänestä tuntui kuin Erp olisi karannut ylös hakaan. Ulkona oli nyt hiljaista.

Olav tarttui tyttöön hellän suojelevasti ja suuteli häntä otsalle hiusrajaan ennen kuin päästi hänet irti. Sitten hän otti miekkansa ja sysäsi hihnan oikean olkapään ympäri. Oli kuin hänen rohkeutensa olisi kasvanut heti, kun hän tunsi raudan kuvettaan vasten. Hän meni ovelle ja kurkisti solaan.

"Nouse ylös sitten ja pukeudu", hän kuiskasi. "Jos meidät nähdään yhdessä ulkona, ei kukaan arvaa ajatella pahaa."

Hän lähti ulos, kävi istumaan aitan portaille ja odotti. Molemmat kädet miekan kahvalla ja leuka painettuna niitä vasten hän istui siinä katsellen läntisen taivaan ruskoa — se vaaleni sitä mukaa kuin idästä nouseva valo kirkastui ja vahveni. Maa oli kaikkialla harmaa kasteesta ja sateesta.

Hän muisti kaikki tämän kesän myöhäiset illat ja varhaiset huomenet, jotka hän oli viettänyt yhdessä Ingunnin kanssa — ja muisto niiden ilakoivasta pilanteosta kiusasi häntä nyt täyttäen hänet katkeralla pettymyksellä ja mielikarvaudella. Hän oli petturi — mutta hänestä tuntui kuin hän itsekin olisi tullut petetyksi. He olivat juosseet leikkien kukkakummulla eivätkä olleet älynneet, että se päättyi rotkoon. Ja he olivat vierineet alas ennen kuin arvasivatkaan. Niin, niin, siinä he nyt makasivat; ei siinä auttanut itku eikä parku, koetti hän lohdutella itseään. —

Sitten kun he joutuisivat naimisiin, he pääsisivät takaisin arvoon ja kunniaan, ja sitten heiltä kai vähitellen unohtuisi tämä salainen häpeä, jollainen heidän kokemansa lankeemus kaikesta huolimatta oli. Hän oli iloinnut kovasti häistään — tuosta päivästä, jolloin kaikki asiat ja ihmiset olisivat todistamassa hänen ja Ingunnin kunniaa, jolloin heidät otettaisiin täysi-ikäisten pariin. Nyt tulisi häämaljoissa tuntumaan karvas maku — tunne siitä, etteivät he olleet tuon kunnian arvoisia.

Se, minkä hän oli tehnyt, laskettiin kuuluvaksi kaikkein kehnoimpiin tekoihin. Kylläpä saivat epaton vävykseen, oikean uskollisuuden sankarin, sanoisivat ihmiset, kun sellaista tulisi kuuluville. Sillä vene, hevonen ja morsian miehen tulee ostaa oikealla tavalla — ennenkuin hän on käyttänyt niitä — ellei aivan pakko vaadi.

Heidän asemassaan oleville ihmisille hän oli ajatellut kolmea kuukautta vähimmäksi odotusajaksi, minkä säädyllinen meno vaati, luettuna siitä päivästä, jolloin pesäero tehtäisiin tiettäväksi Frettasteinissä, siihen päivään, jolloin hän viettäisi häitä Hestvikenissä. — Mutta ehkäpä nyt, kun Steinfinnillä oli tämä tulipalo- ja murhajuttu edessään, ei näyttäisi aivan mahdottomalta kiirehtiä häiden pitoa — jotta Steinfinnillä kahden turvattoman alaikäisen lapsen sijasta olisi varakas vävy, jolta hänellä oli oikeus vaatia apua sakkojen ja sen sellaisten suorittamisessa.

Kun nyt siis Ingunn tuli ulos hänen luokseen ja kuiskasi uskaltamatta katsoa häneen: "Jos isäni tietäisi tämän, niin hän varmasti tappaisi meidät", naurahti Olav ja sanoi hänen käteensä tarttuen:

"Silloin hän olisi paljon tyhmempi kuin mitä hän on. Hänen asiansa ovat tarpeeksi sotkuiset ilmankin, Ingunn — ja hänellä voi olla enemmän apua elävästä vävystä kuin kuolleesta. — Mutta ymmärräthän, että olisi suuri onnettomuus", hän jatkoi alakuloisesti, "jos hän — tai kukaan — saisi tietää tästä."

Oli juuri auringonnousun aika, kylmää ja märkää joka paikassa. Niinpä Olav ja Ingunn istuutuivat aitan portaille, missä he kyyhöttivät idästä nousevan kirkkaankeltaisen valon kohotessa yhä korkeammalle ja lintujen visertäessä yhä äänekkäämmin — niiden tämänvuotinen laulu oli jo melkein päättynyt.

"Nyt se on siinä taas!" sanoi Olav kohoten paikaltaan. Koira oli tullut uudestaan pihamaalle, asettunut istumaan isonparven eteen ja ulvoi siinä. He juoksivat alas, ja Olav kutsui ja maanitteli Erpiä. Sen oli aina ollut tapana totella häntä, mutta nyt se ei mitenkään antautunut kiinni.

Arnvid Finninpoika tuli ulos tuvasta huutaen sitä, mutta hänkään ei saanut sitä kiinni. Aina kun jompikumpi heistä pääsi lähelle, se luikahti käsistä, juoksi kappaleen matkaa ja alkoi taas ulvoa.

"Ettekö te kaksi ole olleetkaan nukkumassa?" kysyi Arnvid kesken kaiken nuorilta, katsoen toisesta toiseen.

"Emme, — me istuimme parvessa puhelemassa ja sitten me nukuimme paikallemme emmekä heränneet ennen kuin tämä koira herätti meidät."

Nyt ilmestyi ulos enemmänkin väkeä, sekä miehiä että naisia, ihmettelemään koiraa. Viimeksi tuli Kolbeinkin.

Ylhäällä isonparven solassa näkyi vilahdukselta Steinfinn Torenpojan pää — mutta hänen kasvonsa olivat niin muuttuneet, ettei niitä ollut tuntea entisiksi. Hän huusi jotakin — sitten hän katosi, näytti kaatuvan takaperin.

Kolbein riensi aittaa kohti, mutta sen ovi oli lukossa. Arnvid juoksi perästä, ja toiset auttoivat Kolbeinin Arnvidin hartioille; sieltä hän heilautti itsensä solaan. Heti tämän jälkeen hän kumartui kaiteen yli kasvot vääristyneinä ja äänsi:

"Hänestä on juossut verta — kuin tapetusta tammasta — tänne joku teistä. Ei tyttäriä —", lisäsi hän täristen kuin horkassa.

Heti tämän jälkeen hän aukaisi aitan oven sisältäpäin. Arnvid ja pari talon miestä meni sisään. Tora ja palvelusneidot lähtivät mäkeä alas hakemaan vettä ja viiniä, pellavakääreitä ja voidetta.

Arnvid Finninpoika ilmestyi ovelle — ja koko se kauhu purkautui ähkäykseksi, kun he näkivät hänet. Arnvid kulki kuin unessa — sitten hän keksi Olav Auduninpojan ja viittasi tätä luokseen.

"Ingebjørg —". Hänen leukansa tutisi, niin että hampaat kalisivat.
"Ingebjørg on kuollut. Jumala armahtakoon meitä syntisiä ihmisparkoja!

"Vie Ingunn — ja Tora ja pojat — tupaan. Kolbein tahtoo, että minä sanoisin sen heille."

"Entä Steinfinn —?" kysyi Olav nopeasti ja kiihtyneenä. "Jumalan nimessä — eihän hän vain — eihän hän ole tappanut vaimoaan?"

"En minä tiedä —". Arnvid näytti olevan kaatumaisillaan. "Hän makasi kuolleena sängyssä. Steinfinnin haava on auennut — verta on vuotanut virtanaan. En tiedä muuta —."

Olav kääntyi kiireesti Ingunnin puoleen, joka tuli häntä kohti — ojensi kätensä aivan kuin pysähdyttääkseen hänet ja toisti Arnvidin sanat:

"Jumala armahtakoon meitä syntisiä ihmisparkoja, Ingunn — nyt sinun täytyy koettaa — koettaa turvautua minuun, rakkaani!"

Hän tarttui Ingunnia käsivarteen ja talutti häntä eteenpäin — tämä oli alkanut itkeä hiljaa ja sydäntäsärkevästi, aivan kuin lapsi, joka ei uskalla jättäytyä pelon valtaan.

Päivemmällä Olav istui neitojen kanssa tuvassa. Arnvid kertoi kaiken, mitä Steinfinn oli kyennyt sanomaan vaimonsa kuolemasta. Olav oli istunut julkisesti käsi Ingunnin ympärillä — hän ei tajunnut tekevänsä niin.

Steinfinn ei tiennyt itsekään paljoa. Ennen kuin he olivat paneutuneet levolle oli Ingebjørg hoitanut hänen käsivarttaan. Itse hän oli nukkunut levottomasti ja hourinut yöllä, mutta tuntui muistavan vaimonsa nousseen vuoteesta pari kertaa; tämä oli tuonut hänelle juotavaa —. Sitten hän oli herännyt koiran ulvontaan ja — silloin Ingebjørg makasi kuolleena seinän puolella.

Ingebjørgia oli joskus viime vuosina vaivannut pyörrytys. Ehkä saavutettu hyvitys oli käynyt liiaksi hänen voimilleen, arveli Arnvid. Ingunn painoi itkien päänsä Olavin syliin, ja tämä silitti hänen selkäänsä. Ensi hädässä oli hän — ja varmasti myös toiset — ajatellut paljon pahempaa. Vaikka Jumala tiesi, miksi Steinfinn olisi toivonut vaimonsa kuolemaa. Arnvidin puhe ainakin oli päästänyt heidät siitä jähmettävästä pelosta. Muuan ajatus pyrki nyt väkisin Olavin mieleen: hän koetti karkottaa sen, se oli häpeällistä, mutta —. Steinfinn oli sanonut, että hän luuli pian saavansa seurata vaimoaan. Jos kävisi niin, ei hän eikä Ingebjørg milloinkaan saisi tietää hänen pettäneen heitä. Olav ei mahtanut sille mitään, että hän tunsi jännityksen lauenneen; häntä raukaisi omituisesti, mutta tuntui turvallisemmalta —.

Silmänräpäyksen ajan oli Olavista tuntunut kuin hän menehtyisi. Kohta sen jälkeen kun Ingebjørg oli kannettu ulos, hän oli tavannut naisia, jotka tulivat parvesta. Palvelusväen tapaan he seisahtuivat näyttämään hänelle verisiä vaatteita, jotka he olivat kantaneet ulos päivitellen ja ääneensä vaikeroiden. Eräs oli lakaissut kukat lattialta nahkataljaan — angervot olivat aivan veressä, ja päällimmäisenä olivat Arnvidin leikkaamat pellavakaistaleet, jotka tämä oli ottanut omasta ja Olavin paidoista sitoessaan Steinfinnin käsivartta — ne olivat kiiltävän punaiset ja vertavaluvat. Hänen tahtomattaan kerääntyi nyt kaikki, mitä oli tapahtunut toissayön jälkeen, jolloin he olivat seisoneet kedolla palavan kartanon edessä, yhdeksi näyksi. Hän ei jaksanut kantaa tätä kaikkea, kasvatusvanhempien onnettomuutta ja omaa syntiään heitä kohtaan. — Hänestä tuntui kuin hän olisi raiskannut oman sisarensa. Koko hänen poikuutensa maailma romahti maahan —.

Hänen ajatuksensa ei jaksanut sulattaa tätä kaikkea — ja jälleen häntä huimasi. Ja kun Steinfinnin lapset turvautuivat häneen, nyt kun ei kukaan muu talon väestä joutanut huolehtimaan heistä, hän löysi jonkinlaista lohtua siitä, että sai hoivata näitä kuin vanhempi veli.

Tora itki paljon ja puhui paljon. Hän oli aina ollut ymmärtäväisin ja ajattelevaisin näistä sisaruksista. Hän kertoi Olaville kuinka raskaalta hänestä tuntui, etteivät vanhemmat olleet saaneet nauttia yhteistä onnea pitkien, syyttömästi kärsittyjen surun ja häpeän vuosien jälkeen. Olav huomautti, että olisi ollut paljon pahempaa, jos Ingebjørg olisi kuollut ennen kuin Steinfinn oli suorittanut kostonsa. Tähän Tora arveli, että hyvitys saattoi käydä kalliiksi muutenkin. Hän oli myös huolissaan äitinsä sielun tilasta ja omasta sekä sisarustensa parhaasta, jos Kolbein saisi jatkuvasti hoitaa heidän asioitaan. Hän ei luottanut varsin paljon setänsä älyyn.

Olav tuumi tähän, että Kolbein oli osoittanut uskollista sukulaismieltä ainakin Steinfinniä kohtaan; Mattiasta ei oltu tapettu syyttä, ja tulipalo oli vahinkoteko. Ingebjørg oli myös elänyt hurskaasti ja kristillisesti viime vuosina; täytyihän jokaisen huomata se. Hän oli saanut kauniit hautajaiset. Kukaan ei ilmoittanut lapsille, mitä toiset ihmiset tuumivat: että jos Torfinn-piispa olisi ollut kotona, olisi ollut epätietoista, olisiko hänet saatettu multaan niin suurella kunnialla, ennen kuin oli käynyt selville, oliko vainaja ollut mukana murhaneuvotteluissa vai ei.

Lohtusanansa Olav oli saanut parhaasta päästä Arnvid Finninpojalta. He olivat vuodetoverit, ja milloin Arnvid ei valvonut sairaan sukulaisensa luona, makasivat nämä nuoret miehet yhdessä puhellen myöhään yöhön.

Olavia, kuten muutakin talon väkeä lohdutti se, että Steinfinn kantoi kohtalonsa niin kauniisti ja miehekkäästi. Hän oli menettänyt paljon verta, mutta hänen haavansa eivät kuitenkaan olleet sellaisia, että niiden olisi luullut tuottavan kuoleman suurelle, väkevälle miehelle. Mutta Steinfinn sanoi tietävänsä, että hänen täytyi kuolla, ja hän näytti heikkenevän heikkenemistään. Ja se oli Olavin mielestä tavallaan kaiken sen sopivin loppu, mitä täällä Frettasteinissä oli tapahtunut. Olisi ollut vielä kummallisempaa, jos Steinfinn ja Ingebjørg nyt olisivat alkaneet elää uudestaan entistä huoletonta elämää — kaiken sen jälkeen mitä he olivat kokeneet.

— Eivätkä he olleet saaneet tietää siitä uudesta häpeästä, joka oli kohdannut heidän tytärtään. Siitä tilinteosta hän vapautuisi —.

Lopulta häntä kiusasi eniten huoli Ingunnista. Se oli alituinen piina ja kiusa — Ingunnin suru oli aivan sanaton ja hiljainen. Hän istui haudanhiljaisena vieressä, kun Olav ja Tora puhuivat. Silloin tällöin hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä, huulet alkoivat väristä hiljaa ja suruisasti — itku puhkesi esiin, mutta hän ei äännähtänyt — se oli niin yksinäistä ja kaukaista epätoivoa, ettei sitä sietänyt katsoa. Miks'ei Ingunn voinut surra ja puhua ja hakea lohdutusta toisilta, kuten hekin? Toisinaan hän tunsi tämän katsovan häntä, mutta kääntäessään päänsä sinnepäin hän näki tytön silmissä aran, avuttoman katseen — joka heti kääntyi muuanne. Hänen korvissaan soi lakkaamatta muuan noista uusista tanssilauluista, joita hän oli kuullut kirkolla viime talvena — hän ei tahtonut ajatella sitä, mutta — se kuului: "vai suretko mennyttä kunniaas' —".

Hän oli usein vähällä suuttua Ingunnille siitä, ettei tämä suonut hänen unohtaa kokonaan tuota mustaa, yöllistä tunnetta, joka oli käynyt häntä kurkkuun, vaikka hän nyt suri ja katui syntiinlankeemustaan.

Mutta hän piti varansa nyt, koetti olla häntä kohtaan kuin hyvä veli. Hän oli karttanut kahden kesken jäämistä tytön kanssa tuon aamun jälkeen. Ja hän tunsi itsensä varmemmaksi ja hänellä oli parempi omatunto, sillä hän oli saanut Toran suostuttamaan Ingunnin makaamaan jälleen sisarensa kanssa pirtissä.

Toran huostassa hän arveli Ingunnin olevan paremmin turvattuna häneltä itseltäänkin.

Eräänä iltana Olav tuli ratsastaen metsän läpi mäkeä alas — hän oli käynyt asialla Grimin karjatuvalla. Iltarusko oli vaipumassa kuusenlatvojen taa hänen tullessaan sille kohdalle, missä polku kulkee lammen ruoikonpuoleista rantaa hiukan pohjoiseen kartanosta. Metsä kohosi jyrkkänä tuon pienen ruskean tunturijärven partaalta, joten siellä tuli aikaisin pimeä. Silloin hän näki Ingunnin istuvan kanervikossa aivan polun vieressä.

"Istutko sinä siinä?" kysyi hän ihmetellen. Täällähän kuului olevan vaarallista liikkua auringonlaskun jälkeen.

Ingunn oli ruman näköinen — hän oli syönyt mustikoita. Hänen suunsa ja kätensä olivat aivan siniset, ja sitten hän oli itkenyt kasvonsa pöhölle ja kuivannut silmiään mustikkaisilla käsillään.

Olav pidätti Elgsblakkenia, joka tahtoi jatkaa matkaa. Hän oli lakannut ihmettelemästä Ingunnin alituisia itkunpuuskia, mutta ne suututtivat häntä vähän. Olisi ollut parempi, jos hän olisi tehnyt kuten Tora — Toran suru äidin kuoleman johdosta oli tyyntynyt, hän säästi kyyneleitään — niitä tarvittiin ehkä piankin.

"Mikä nyt sitten on hätänä?" kysyi hän vähän kärsimättömästi, "mitä sinä tahdot minusta?"

Ingunn nosti ylös tuhruiset, itkettyneet kasvonsa. Kun ei Olav näkynyt aikovan astua hevosen selästä, hän peitti silmänsä ja alkoi itkeä uudelleen.

"Mikä sinun on?" kysyi poika kuten äsken; mutta toinen ei vastannut.
Silloin Olav laskeutui maahan ja meni hänen luokseen.

"Mikä on hätänä?" kysyi hän peloissaan ja veti Ingunnin kädet silmiltä.
Hän ei saanut vastausta pitkään aikaan. Ja hän kysyi yhä uudelleen:

"Kuinka minä en itkisi", nyyhkytti toinen aivan murtuneena, "kun et sinä tahdo puhua minulle enää sanaakaan."

"En minä ole tehnyt muuta syntiä kuin minkä sinä tahdoit", vastasi toinen. "Minä pyysin sinua menemään, mutta sinä et tahtonut päästää minua irti. Etkä sinä sen koommin ole katsonut minun ansaitsevan ainoatakaan sanaa —. Pian minä olen ehkä isätön ja äiditön, mutta sinä olet kova kuin kivi ja rauta, käännät minulle selkäsi etkä tahdo edes katsoa minuun — vaikka me olemme kasvaneet yhdessä kuin veli ja sisar. Ja sen sinä teet vain siksi, että minä pidin sinusta niin paljon, että unohdin arvon ja kunnian sen yhden ainoan kerran —."

"No en minä ole kuullut mokomaa! — Sinä olet tainnut kadottaa sen vähänkin järjen, mikä sinulle on annettu —."

"Niin, kun sinä työnnät minut luotasi tällä lailla! Mutta et tiedä", huusi hän aivan suunniltaan. "Et tiedä, Olav, vaikka minä jo kantaisin sinun lastasi!"

"Hys, älä huuda niin", Olav varoitti. "Et suinkaan sinäkään voi tietää sitä näin pian", sanoi hän lyhyeen. "Minä en ymmärrä mitä sinä tarkoitat — enkö minä ole puhunut sinulle — minusta tuntuu kuin minä en olisi tehnytkään muuta kuin puhunut, moneen viikkoon; mutta minä en ole saanut sanaakaan vastaukseksi, sinä vain itket ja itket."

"Sinä puhuit minulle silloin, kun sinun oli pakko puhua", sinkautti toinen nyyhkytysten välistä, "kun Tora ja muut olivat saapuvilla. Mutta minua sinä kartat aivan kuin ruttoa — et kertaakaan ole tullut luokseni, että me olisimme saaneet puhua kahden. Minun täytyy itkeä — kun ajattelen kesää — joka ilta sinä tulit minun luokseni aittaan —."

"Se ei olisi minusta viisasta nyt", sanoi hän lyhyeen. Sitten hän sylkäisi viittansa kulmaan ja ryhtyi hankaamaan Ingunnin kasvoja — se ei auttanut paljoa. "Minä ajattelin sinun parastasi", kuiskasi hän.

Ingunn katsoi häneen kysyvästi, peräti suruisena. Silloin Olav veti hänet luokseen: "Minähän tahdon vain sinun parastasi, Ingunn."

Äkkiä molemmat hätkähtivät. Joku oli liikkunut kivikossa lammen toisella puolen. Ei näkynyt ristin sielua, mutta yksinäinen koivu, joka kasvoi vieremän keskellä, heilui, aivan kuin joku vastikään olisi pidellyt kiinni sen rungosta. Oli vielä valoisaa, mutta metsä pimitti lammen rannat; vedestä ja itäpäässä olevasta suosta alkoi kohota huurua.

"Mennään pois täältä", sanoi hän hiljaa. "Sinä saat istua minun takanani satulassa."

"Etkö sinä voi tulla minun luokseni aittaan, jotta saamme puhella?" pyysi Ingunn rukoilevasti Olavin tarttuessaan ohjaksiin. "Tule illallisen jälkeen!"

Ingunn piteli kiinni Olavin vyötäisistä heidän ratsastaessaan alas taloa kohti. Olav tunsi mielensä jollain merkillisellä tavalla keventyneeksi. Tosin hän ymmärsi voivansa nyt luopua aikaisemmasta päätöksestään karttaa ensimmäistä kiusauksen tilaisuutta — koska Ingunn tahtoi toisin. Mutta häntä nöyryytti myös se, että tämä hylkäsi uhrin, jonka hän oli aikonut kantaa hänen eteensä.

Mutta se, mitä Ingunn oli sanonut, että hän muka oli pyytänyt Olavia menemään ja ettei tämä ollut päästänyt häntä irti — se ei ollut totta, muisti hän äkkiä. Hän karkotti kuitenkin tuon ajatuksen kuin uskottomuuden koska kerran Ingunn oli sanonut niin. Eihän hän itse ollut silloin niin selvä, että olisi voinut vannoa muistavansa oikein.

Seuraavana iltana Olav meni siihen aittaan, missä Steinfinn makasi. Arnvid aukaisi luukun ja päästi hänet parvelle. Arnvid istui yksin sairaan luona.

Sisällä oli pimeätä, sillä Steinfinniä oli alkanut palella, eikä hän sietänyt antaa solaan vievän oven olla auki. Muutama auringonsäde tunkeutui sisään hirsien välistä, halkaisi pölyisen pimeyden ja heitti kultaisia valoviiruja katosta riippuviin taljoihin. Parvessa oli raskas, ummehtunut ilma.

Olav meni sängyn luo tervehtimään kasvatusisäänsä — hän ei ollut nähnyt tätä moneen päivään, hänen ei tehnyt mieli tänne ylös. Mutta Steinfinn nukkui valitellen hiljaa unessa. Olav ei voinut nähdä hänen kasvojaan seinän pimennossa.

"Hänen tilassaan ei ole tullut käännettä pahempaan eikä parempaan", sanoi Arnvid. — "Jos tahdot jäädä tänne hetkiseksi, niin minä käyn pitkäkseni vähäksi aikaa?"

Tähän sanoi Olav suostuvansa mielellään, ja Arnvid viskasi joitakin vaatekappaleita lattialle ja kävi pitkäkseen. Silloin Olav sanoi:

"Minun ei ole helppo, Arnvid — on paha vaivata Steinfinniä, kun hän on niin sairas — mutta minusta tuntuu että Ingunnin ja minun täytyy saada tietää hänen tahtonsa meidän naimisiinmenostamme ennen kuin hän kuolee."

"Minä tiedän kyllä, että aika on sopimaton", sanoi Olav kiihkeästi. "Mutta kun meitä kaikkia nyt odottavat suuret tapaukset, on minusta hyvä saada selväksi se, mikä voidaan selvittää. En myöskään tiedä, tietävätkö muut kuin Steinfinn siitä, mitä hän ja isäni ovat päättäneet meidän rahoihimme nähden."

"Minulle on hyvin tärkeätä, että saan ottaa Ingunnin vastaan hänen oman isänsä kädestä."

Pienet auringonnuolet katosivat. Olav istui yksin hereillä pimeässä tuntien levottomuuden kalvavan itseään aivan kuin kipu sydänalassa.

Hänen täytyi saada selvitetyksi se, mikä oli joutunut sotkuksiin. Hän oli nyt oppinut tietämään hyvien aikeiden mitättömyyden — oli turha kääntyä takaisin väärältä tieltä, jolle hän ja Ingunn olivat joutuneet. Ja hän tunsi sielunsa käyneen karkeammaksi ja töykeämmäksi tuosta uudesta tiedosta. Mutta sitä hän ei tahtonut, että hän olisi joutunut seisomaan Steinfinnin paarien ääressä hänen salavävynään. Salainen häpeä on raskas taakka, sen hän nyt tiesi.

Ennen kuin Steinfinn kuolee, täytyy hänen antaa minulle Ingunn. Minä ymmärrän sen, oli Arnvid sanonut —. Olav tunsi koko ruumistaan polttavan: mitä Arnvid ymmärsi? Palatessaan tupaan makuukomeroonsa päivän noustessa ei hän ollut varma siitä, oliko Arnvid nukkunut vai ollut ainoastaan nukkuvinaan —.

Hän hypähti paikaltaan, kun lattialuukkua kohotettiin. Naiset toivat valoa ja ruokaa sairaalle. Epäselvästi, aivan kuin varjoina, muisti Olav äskeisessä unenhorteessa näkemänsä kuvat: miten hän oli kulkenut Ingunnin kanssa ruohikkorantaa; he olivat astuneet puron laitaa, joka virtasi lammesta — sitten hän oli tämän luona aitassa. Muisto kuumista hyväilystä sekoittui jollakin tapaa louhikkoiseen kalliorotkoon. Hän piti muka Ingunnia sylissään, mutta samalla hänestä tuntui kuin hän olisi nostanut tämän suurien tuulenkaatopuiden yli. Viimeksi hän oli nähnyt unta, että he astuivat rotkossa kulkevaa polkua ja tulivat sen suulle, mistä näkyi laakso ja syvällä laaksossa oleva järvi.

— Se tiesi kai sitä, että hän ja Ingunn pian joutuisivat lähtemään yhdessä seudulta pois, koki hän uskoa.

Steinfinn pyysi, että hänen annettaisiin olla, kun naiset herättivät hänet hoitaakseen haavaa: eihän siitä ollut mitään hyötyä ja hän tahtoi olla rauhassa. Dalla ei ollut kuulevinaan — hän nosti raskaan miehenruumiin ylös ja silitti hänen alustaansa aivan kuin tämä olisi ollut kapalolapsi. Hän pyysi Olavia näyttämään valoa — Arnvid nukkui sikeästi, kuolemanväsyneenä.

Steinfinnin kasvot olivat miltei tuntemattomiksi muuttuneet, monta viikkoa ajamattomana ollut punaruskea parta oli levinnyt poskiluihin asti. Hän käänsi päänsä seinään päin, mutta Olav näki kaulajänteen kiristyksestä hänen taistelevan ollakseen valittamatta Dallan irrottaessa kääreitä; ne olivat tarttuneet kiinni haavaan.

Salainen inho, jota Olav aina oli tuntenut nähdessään ärtyneitä haavoja ja tuntiessaan niistä nousevan löyhkän, valtasi hänet tukahduttavan voimakkaasti. Tuossa oli kuollutta lihaa; ei enää voinut tuntea haavaa iskuhaavaksi; siinä oli harmaita, sienettyneitä täpliä, joiden keskellä oli pahan näköisiä punaisia koloja, joista vuoti vähän verta.

Ingunn oli tullut hänen vierelleen; — kalpeana, suurin, pelokkain silmin hän tuijotti isäänsä. Olavin täytyi sysätä häntä; hän ei huomannut ojentaa Dallalle uutta käärettä, jota tämä odotti. Jälleen Olav tunsi surun ja häpeän piston sydämessään — kuinka he olivat saattaneet unohtaa sairaan, kärsivän isän niin tyyten. Mutta — muistaessaan pimeää parvea, jossa he olivat kahden kesken Ingunnin kanssa, hän aavisti hämärästi, miten vaikea oli olla sääliväinen ja uskollinen poissaolevaa kohtaan.

"Jää tänne", sanoi hän toisten naisten tehdessä lähtöä. "Tänä iltana me puhumme sinun isäsi kanssa", lisäsi hän selittäen. Hän näki toisen pelästyvän enemmän kuin tulevan iloiseksi eikä pitänyt siitä.

Steinnfinn makasi hiljaa, näännyksissä tuskien jälkeen. Olav käski
Ingunnin tuoda vähän ruokaa.

Tyttö oli haalinut kokoon kaikki herkut mitä löysi ja näytteli niitä hymyillen Olaville takaisin tultuaan. Olavin istuessa kulho polvien välissä syöden puhalsi tyttö kerran hänen niskaansa. Hän oli tulvillaan hellyyttä ja vallattomuutta. Jälleen Olavin sydäntä vihlaisi — tässä he istuivat sairaan isän silmien edessä — eikä hän osannut sanoa, miellyttikö tytön hyväily häntä vai ei.

Arnvid liikahti — Ingunn lennähti pystyyn Olavin polvelta ja alkoi liikutella ruokia. Silloin Steinfinn kysyi äkkiä sängystä:

"Minä tahtoisin kernaasti puhua sinun kanssasi, kasvatusisä, eräästä asiasta — siksi minä jäin tänne, kun olimme saaneet sinut kunnostetuksi."

"Olitko sinä täällä silloin — minä en nähnyt sinua." Steinfinn viittasi nuorukaista lähemmäksi. "Sinä voit istua tänne hetkiseksi puhelemaan, kasvattipoikani. Sinä olet joutunut sotkeutumaan meidän vaikeuksiimme; meidän täytyy nyt puhua siitä, mitä sinun tulee tehdä sitten, kun minä kuolen. Sinun lienee paras lähteä Hestvikeniin hakemaan tukea omalta suvultasi."

"Niin, kasvatusisä. Sitä minä juuri olin aikonut kysyä sinulta. Olen ajatellut itsekin, että se olisi parasta — ja että minä saan Ingunnin sitä ennen. Siten teiltä sukulaisilta säästyy tuo pitkä matka, kun täällä nyt on edessä rauhattomat ajat."

"Asia on sillä lailla, Olav, että minä kyllä muistan, mistä Audunin ja minun välillä oli puhetta. Mutta kai sinä itsekin ymmärrät, poika — etten minä mahda sille mitään, että asiat kääntyivät toiselle tolalle kuin silloin luulin. Nyt tulevat Kolbein ja Ivar naittamaan minun tyttäreni —."

"Muistatko, sukulaiseni, — että minä olin mukana sinä kesänä käräjillä ja seisoin tuvassa, kun sinä ja Audun kihlasitte lapsenne?"

"Sinä olit pikkupoika", sanoi Steinfinn kiireesti, — "et ollut vielä todistuskelpoinen!"

"En", sanoi Arnvid. "Mutta kuule minua, Steinfinn. On sattunut ennenkin, hätätilassa, sodan uhatessa tai miehen varustautuessa pitkälle matkalle — että hän on antanut tyttärensä sille miehelle, jolle tämä todistajien läsnäollessa oli luvattu, ilman häidenpitoa, saattamalla vain tiedoksi luotettaville todistajille, mitä oli sovittu myötäjäisistä ja huomenlahjasta, sekä ilmoittamalla ja julistamalla avioliitto täysivoimaiseksi siitä päivästä alkaen."

Steinfinn käänsi päätään ja katsoi noita kolmea. Arnvid jatkoi innokkaasti:

"Veli Vegard tuli tänne tänään — ja tässä olen minä, sinun sisarenpoikasi, ja vanhat palvelijasi, jotka tuntevat sinun ja Audunin tekemän sopimuksen. Sinä voisit saattaa tiedoksi naimaliiton munkin ja minun ollessa päätodistajina. Ja nuoret voisivat asua pirtissä siihen asti, kunnes Olavin sopisi viedä Ingunn etelään. Veli Vegard voisi siunata naimamaljan ja vuoteen — ja laatia kirjat heidän pesävaroistaan —."

"Ei", sanoi hän lyhyeen ja tuntui äkkiä ylen väsyneeltä. "Minun tyttäreni ei saa astua aviovuoteeseen sulhasen kanssa hääkemuitta, kuten mökkiläisten lapset. Voisi syntyä rettelöitäkin perästäpäin siitä, olisiko häntä pidettävä laillisena aviovaimona. Minä en ymmärrä, miten sinä voit ajatella sellaista", kiihtyi hän äkkiä, "kun nämä kaksi lasta ovat kaiken lisäksi niin nuoriakin. Olavin osalle voi tulla ilmankin vaikeuksia, kun hän nyt joutuu tapaamaan sukunsa, jota hän ei tunne — ja minä vielä päälle päätteeksi lähettäisin hänet luotani sellainen taakka hartioilla, että hän saisi mukaansa lainsuojattoman miehen tyttären, joka luikkisi seudulta ilman että Olavin tahi minun sukulaiseni olisivat olleet läsnä naittajaisissa. Jos Olav olisi edes täysi-ikäinen, olisi asiaa voinut ajatella, mutta nyt minä tuskin luulen siitä syntyvän laillista avioliittoa, jos hän naisi oman päänsä mukaan ollessaan lasten kirjoissa."

"Eikö se riittäne, että minun isäni kihlasi minut neidolle", arveli
Olav. "Ja sinä olet ollut minun holhoojani siitä pitäen."

"Sinä et tiedä mitä puhut. Sinä kerjäsit itsellesi luvan saada lähteä mukaamme, mutta jos Mattiaksen riitamiehet kääntyvät sinua vastaan sen asian tähden, ei se ole heille suureksikaan hyödyksi, kun omaisesi voivat vastata sinun olleen alaikäisenä poikana minun palveluksessani. Mutta jos olet nainut mies, täysivaltainen ja vävyni, on asia toinen. Ja minä olen velkaa Audunille, ystäväiseni, sen, etten salli sinun tehdä sellaista järjettömyyttä — kun itse ehkä pian joudun tapaamaan hänet."

"Kuule minua, Steinfinn — minä olen kuitenkin liian vanha tottelemaan muita sitten, kun sinä olet kuollut — omaisiani, joista en ole kuullut ja joita en ole nähnyt tätä ennen. Tahdon mieluummin naida, tulla omaksi herrakseni ja antautua vaaraan."

"Sinä puhut kuin lapsi", sanoi Steinfinn kärsimättömästi. "Asia on päätetty. Mutta jätä minut nyt rauhaan — en jaksa enempää tänä iltana."

Ennen kuin Arnvid ja Olav paneutuivat levolle, esitti ensin mainittu asian veli Vegardille. Mutta munkki ei suostunut millään muotoa puhumaan asiasta Steinfinnille ja koettamaan kääntää hänen mieltään toiseksi. Hän väitti Steinfinnin tehneen oikean ja viisaan päätöksen — eikä hänellä pappina ollut oikeutta olla mukana häissä, jotka pantiin toimeen ilman edellä käypää kolmea kuulutusta kolmena messupyhänä pitäjän kirkossa. Tässä oli epäilyttävää sekin, saattaisiko Olav itse solmia naimakauppaa, niin että siitä syntyisi laillinen avioliitto, alaikäinen kun oli. Ei hän muutenkaan pitänyt siitä, että ihmiset viettivät häitä ilman vihkiäismessuja. Hän ei suostunut mitenkään kirjoittamaan sopimuskirjoja ja sen sellaisia, vaan oli lähtevä pois koko Frettasteinistä, jos siellä tehtäisiin moinen epävarma kauppa.

Steinfinnin tila paheni seuraavina päivinä, eikä Olav voinut ottaa uudelleen puheeksi naimistaan niinä kertoina, jolloin hän oli ylhäällä kasvatusisänsä luona. Arnvid ei myöskään palannut asiaan.

Mutta sitten tuli Ivar Torenpoika, Steinfinnin oikea veli, sekä Kolbein molempine poikineen Frettasteiniin; he olivat saaneet tiedon sairaan lopun lähestymisestä. Seuraavana päivänä näiden miesten tultua taloon pyysi Olav Arnvidia mukaan ulos, jotta he saisivat puhua kahden kesken.

Hän ei ollut uskaltanut puhua Arnvidille aikaisemmin — hän oli pelännyt, mitä tämä tulisi sanomaan. Ja hän oli ollut monena yönä viime viikon aikana Ingunnin luona parvella. Tämä oli myös pettynyt ja suruissaan siitä, että isä niin odottamatta oli asettunut vastustamaan heidän yhteen menoaan. Mutta sen enempää hän ei ajatellut, kuin että se mahdollisesti tulisi siirtämään heidän Hestvikenissä vietettäviä häitänsä hiukan tuonnemmaksi. Hän suri syvästi isänsä sairautta sekä äitinsä kuolemaa ja hakeutui kaikkine suruineen Olavin huomaan; oli aivan kuin hän olisi hukkunut suruunsa, ellei hän saanut kätkeytyä Olavin syleilyyn. Ja Olav heitti vähä vähältä kaikki estelyajatukset, antoi vetää itsensä yhä syvemmälle lemmenhurmaan — Ingunn olikin hyvin herttainen. Mutta huolet ja tunnonvaivat kalvoivat hän alituisesti. Kun Ingunn oli nukkunut, painautuneena tiukasti hänen rintaansa vasten, hän makasi kärsien: sekin tuntui raskaalta, että Ingunn oli niin luottavainen rakkaudessaan, ei näyttänyt tuntevan vähääkään katumusta tai pelkoa. Hiipiessään aamupuoleen hänen luotaan Olav oli väsynyt ja masentunut.

Hän pelkäsi käyvän siten, että Ingunn tulisi onnettomaksi. Mutta hän ei saanut sanotuksi sitä tytölle itselleen. Vielä vähemmin hän saattoi sanoa tälle, että hän pelkäsi paljon pahempia selkkauksia. Hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että voitaisiin epäillä kihlauksen pätevyyttä. Mutta nyt hän äkkiä näki koko asemansa Steinfinnin talossa aivan uudessa valossa. Häntä ei oltu koskaan kohdeltu toisin kuin Steinfinnin omia lapsia — mutta vaikkakin vanhemmat viime vuosina olivat huolehtineet heistä niin vähän, kummastutti häntä kuitenkin, etteivät nämä olleet kertaakaan maininneet mitään hänen ja Ingunnin naimisesta tai ettei Steinfinn ollut koettanut ottaa selkoa siitä, miten tyttären sulhasen omaisuutta hoidettiin. Ettei Kolbein milloinkaan ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ei kenties ollut niin ihmeellistä — Kolbein oli korskea ja tyly useimpia kohtaan. Hölmöjen Kolbeininpoikien kanssa hän ei ollut sopinut milloinkaan yhteen, — mutta hän ei ollut ymmärtänyt sen johtuvan muusta kuin siitä, että nämä katsoivat itsensä täysikasvuiseksi ja pitivät häntä pelkkänä lapsena. Mutta nyt tämä kaikki äkkiä näytti hänestä merkilliseltä — jos nämä kerran koko ajan olivat pitäneet häntä tulevana sukulaisenaan. Minun palveluksessani, oli Steinfinn sanonut — mutta eihän hän ollut milloinkaan saanut palkkaa talosta, joten siihen ei voinut perustaa mitään, kun tuli puhe murha-asiasta, jota kasvatusisä oli ajatellut.

Olav johdatti Arnvidin vainioiden poikki pohjoiseen, metsää kohti. Sammaleisten vuorien kohdalla hän pysähtyi. Siitä he katsoivat alas taloihin, joiden alla oli jyrkästi suistuvia niittyjä ja ympärillä metsiä.

"Istutaan tähän", sanoi Olav. "Tässä meidän ei tarvitse pelätä kenenkään korvia." — Mutta hän jäi itse seisomaan. Arnvid istui nuorukaista katsellen.

Olav seisoi siinä kulmakarvat rypyssä — hänen vaalea tukkansa oli kasvanut niin pitkäksi, että se ulottui melkein silmiin asti; se sai kasvot näyttämään vielä leveämmiltä ja lyhyemmiltä ja jurommilta kuin muuten. Kiinteä, väritön suu oli tiukasti kiinni — hän oli taistelunhaluisen ja nurjan näköinen ja näytti tulleen paljon vanhemmaksi viime viikkojen aikana. Kirkas, viaton lapsellisuus, joka oli kaunistanut häntä suuresti, koska hän muuten oli hyvin vakava — oli hävinnyt kuin kaste maasta. Hänen kiihtyneillä, kiusaantuneilla kasvoillaan näkyi nyt toisenlainen vakavuus. Eikä hänen kalpeutensa ja vaaleutensa ollut yhtä raikas kuin ennen — silmänalukset olivat mustat, ja hän oli väsyneen näköinen.

"Sinä et ole sanonut koskaan aikaisemmin, että olit läsnä silloin, kun minut ja Ingunn annettiin toisillemme", sanoi Olav.

"Minä olin vain neljäntoista vuoden vanha", vastasi Arnvid, "eikä minun saapuvilla oloni merkinnyt mitään."

"Isäni ja Manu-veljeni, Viking ja Magnhild Bergistä, Tore Bring Vikistä ja hänen vaimonsa — muita minä en tiedä. Tupa oli täynnä väkeä, mutta en muista siellä olleen muita tuttuja."

"Ei siis ole elossa muita todistajia kuin Magnhild ja Tore Vikistä. —
Mutta ehkä he tietävät neuvoa meille jonkun toisen todistajan."

"Jos tahtovat —", sanoi Olav puoliääneen. "Entä sinä, Arnvid. Voi olla, että sinun todistuksesi on mitätön, koska kerran olit lapsi — mutta sano, mitä sinä ajattelet? Kihlattiinko meidät sinä iltana toisillemme?"

"Kyllä", sanoi Arnvid empimättä. "Sitä minä olen aina pitänyt varmana asiana. Etkö sinä muista, että sinun annettiin kihlata Ingunn sormuksella?"

"Steinfinnillä täytyy olla tuo sormus jossakin. — Luuletko, että tuntisit sen vielä? Se olisi varmaan hyvä todiste."

"Muistan sen hyvin. Se oli äitini sinettisormus, jossa oli hänen nimensä ja Jumalan äidin kuva vihreään kiveen piirrettynä. Isä oli luvannut sen minulle — muistan, etten olisi antanut sitä mielelläni Ingunnille." Hän naurahti.

"Mitä sinä pidit vastauksesta, minkä Steinfinn antoi minulle puhuessani hänelle asiasta?"

"En tiedä", sanoi Olav hitaasti, "voinko varmasti uskoa Steinfinnin puhuneen Kolbeinille siten, että tämä tietää hänen ja isäni välillä solmitun selvän sopimuksen siitä, että minä saisin Ingunnin.

"Kuten jo sanoin", lausui Arnvid, "olen aina katsonut sinä iltana solmitun kihlauksen täysin päteväksi."

"Eivät. Muistan kuulleeni sen siihen aikaan, jolloin kävin luostarin koulua. Kihlausta ei voida purkaa, jos sen ovat solmineet kummankin lapsen isät, elleivät lapset itse ilmoita seurakuntansa papille lailliseen ikään tultuaan — neljätoistavuotisina, luullakseni — että he tahtovat purkaa sopimuksen. Mutta silloin heidän tulee molempien tehdä vala siitä, että neito on koskematon."

Molemmat nuoret miehet olivat tulleet hehkuvan punaisiksi; he katsoivat kumpikin poispäin.

"Mutta entä, elleivät he voisi tehdä tuota valaa?" kysyi Olav viimein hyvin hiljaa.

"Silloin se on consensus matrimonialis, niinkuin sitä latinaksi sanotaan — eli he ovat silloin jo teossa suostuneet vanhempiensa päätökseen, ja jos jompikumpi heistä sen perästä nai jonkun toisen, joko pakotettuna tai omasta tahdostaan, on se huoruutta."

"Mahtaisitkohan sinä voida auttaa minua", hän sanoi tuokion kuluttua, "ottamaan selvää siitä, minne Steinfinn on pannut tuon sormuksen."

Arnvid mutisi jotakin. Ja kohta tämän jälkeen he nousivat ja alkoivat kulkea rinnettä alas.

"Nyt tulee aikainen syksy", virkahti Olav. Koivuissa oli jo keltaisia lehtiä vihreiden joukossa, ja tähkät alkoivat vaaleta pellon korkeiden kasvien, ohdakkeen ja maitikan, seassa. Siintävä ilma oli täynnä valkoisia kuituja, jotka välkkyivät auringonpaisteessa; ne olivat raidan ja horsman siemeniä.

Ilta-aurinko paistoi Olavia kasvoihin — hän irvisteli vastaan, silmät välkkyen jäänsinisinä ja terävinä vaaleiden ripsien alla. Ylähuulessa oleva tiheä vaalea haiven välkkyi kullalle pojan maidonvalkeata ihoa vasten. Arnvid tunsi aivan kuin kivun tapaista sydänalassan sen vuoksi, että ystävä oli niin kaunis — eikä hän voinut olla vertaamatta omaa, mustaa, hirviömäistä, korkeaolkaista, lyhytkaulaista vartaloaan tuon toisen kauniiseen, voimakkaaseen nuoruuteen. Oli ymmärrettävää, että Ingunn piti ystävästään sillä tavoin kuin piti —.

Siitä, missä määrin he olivat oikeassa tai väärässä, saivat toiset langettaa tuomionsa. Hän tahtoi auttaa heitä kykynsä mukaan. Hän oli aina pitänyt Olavista — uskonut että hän oli uskollinen ja lujaluonteinen. Ja Ingunn oli niin vieno — varmaan hän siksi oli aina pitänyt niin paljon tuosta pikkutytöstä; oli aivan kuin hänet olisi voinut taittaa paljaalla kädellään.

Sinä iltana ilma oli niin raskas aitassa, että vihitty kynttilä, jota joka yö poltettiin kuolevan luona, tuskin jaksoi palaa. Se loisti heikosti ja himmeästi.

Steinfinn virui pitkänään lopen uuvuksissa. Kuume ei ollut erittäin korkea tänä yönä, mutta puheltuaan pitkään veljiensä kanssa illalla hän oli rasittunut. Kun hänen haavansa oli hoidettu, oli hän ollut niin vaivaantunut, että kyyneleet olivat vierineet hänen partaansa Dallan puristaessa kerran kovemmin saadakseen ulos visvan.

Vihdoin viimeinkin, keskellä yötä, Steinfinn näytti voivan nukkua rauhallisemmin. Mutta Arnvid ja Olav jäivät istumaan — kunnes huomasivat väsymyksen käyvän niin ylivoimaiseksi raskaassa ilmassa, että heidän oli vaikea pysyä valveilla.

"Kai meidän täytyy." Koko Olavin olemus kuristui kokoon hänen tätä sanoessaan — ja otti se Arnvidinkin luonnolle —. Ääneti kuin varkaat he tarkastivat Steinfinnin vaatteet ja tyhjensivät hänen avaimensa rahamassista. Kaiken aikaa Olavin mielessä väikkyi ajatus, että se, joka kerran on astunut pois kunnian tasaiselta tieltä, joutuu helposti harhaan, jolloin hänen ehkä täytyy tehdä montakin syrjähyppyä. Mutta hän ei tiennyt mitään muuta keinoa —.

Mutta näin pahalta kuin hänestä nyt tuntui, kun hän oli polvillaan Steinfinnin vaatearkun ääressä Arnvidin kanssa, hänestä ei ollut kuitenkaan tuntunut milloinkaan. Tuon tuostakin he vilkaisivat sänkyyn päin. Tämä oli ruumiin ryöstöä.

Arnvid löysi rautakierteillä ympäröidyn arkkusen, missä Steinfinn säilytti kalleimpia korujaan. Heidän täytyi koettaa avainta toisensa jälkeen ennen kuin löysivät sellaisen, joka soveltui lukkoon.

Kyykkysillään istuen he kaivelivat solkia, ketjuja ja nappeja. "Se on tämä", sanoi Olav huokaisten syvään sanomattoman keventyneesti.

Nyt he katsoivat yhdessä sormusta valoa vasten. Se oli kultaa ja siinä oli iso vihreä kivi. Arnvid selitti kirjoituksen, joka kiersi Jumalan äidin ja lapsen kuvaa. Kuvassa nämä istuivat pienen katoksen alla, polvistuva nainen sivullaan; se kuului: Sigillum Ceciliae Beornis Filiae.

"En. Ei suinkaan sillä ole mitään arvoa — todistuskappaleena — ellei sitä löydetä Steinfinnin kätköistä hänen kuoltuaan?" arveli Olav.

Arnvid laskeutui penkille. Hetken kuluttua hän sanoi ai vain selvällä äänellä:

Ei se ollut mikään suuri synti — sitä se ei voinut olla, ajatteli hän. Mutta se oli niin rumaa. Ja samassa häntä pelotti aivan kuin hän olisi saanut pahan aavistuksen — koko edessä oleva elämä: oliko ihmisen pakko tehdä paljon sellaista, mikä hänestä oli yhtä inhottavan vastenmielistä kuin tämä —.

He valvoivat vuorotellen koitteeseen asti. Olav oli iloissaan joka kerran, kun hän sai tehdä jotakin kasvatusisänsä hyväksi — antaa hänelle juotavaa tai kohentaa sänkyvaatteita. Viimein, päivän jo valjettua, Steinfinn heräsi horteestaan ja kysyi:

"Oletteko te molemmat täällä vielä?" Hänen äänensä oli heikko, mutta selvä ja kirkas. "Tule tänne, Olav", hän pyysi.

Molemmat nuoret miehet menivät hänen luokseen. Steinfinn ojensi terveen kätensä Olaville ja sanoi:

"Etkö ole vihoissasi minulle, kun en tahtonut tehdä sinun mieliksesi tuona iltana, jolloin puhelimme yhdessä, koska olet valvonut minun luonani koko yön? Sinä olet aina ollut kuuliainen ja hyvä, Olav — Jumala olkoon armias sinulle. Niin totta kuin tarvitsen hänen armoaan sanon nyt sinulle, että jos olisin voinut tehdä tahtoni mukaan, olisin pitänyt Audunille antamani sanan. Jos olisin jäänyt eloon, olisin mielelläni ottanut sinut tyttäreni mieheksi."

Olav polvistui maahan ja suuteli kasvatusisänsä kättä. Hän ei voinut sanoa mitään — sisimmässään hän rukoili Steinfinniä sanomaan ne sanat, jotka vapahtaisivat hänet kaikista vaikeuksista. Mutta häpeä ja syyllisyys lukitsivat hänen suunsa.

Tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän puhui Steinfinn Torenpojan kanssa. Hän ja Arnvid nukkuivat vielä iltapäivällä, kun Haftor Kolbeininpoika tuli herättämään heitä. Steinfinnin kuolinkamppailu oli alkanut, ja koko talonväki tuli ylös parvelle ollakseen hänen luonaan.

VII

Veli Vegard oli antanut Steinfinnille synninpäästön in articulo mortis; sen jälkeen hän sai kauniin hautauksen. Steinfinnin sukulaiset ja ystävät puhuivat suuria sanoja hautajaisissa; he vannoivat, ettei Mattias Haraldinpojan asiasta syntyisi sen pahempia seurauksia. Vielä eivät vainajan käräjämiehet olleet antaneet tietoa itsestään — mutta he asuivat eri puolilla maata. Ilmassa tuntui myös levottomuutta — talosta taloon kulki huhuja tulossa olevista suurista tapauksista. Ja Steinfinnin omaiset kerskuivat, että ne miehet, jotka nyt pääsisivät valtaan maassa, kuninkaan ja herttuan ollessa lapsia, olivat heidän ystäviään.

Vain pieni osa Steinfinnin veloista ja saamisista selvitettiin täydellisesti hänen alaikäisten lastensa pesää jaettaessa. Sukulaiset uskottelivat Steinfinnillä olevan suunnattomia rikkauksia — mutta miehestä mieheen kuiskittiin yhtä ja toista.

Arnvid Finninpojan oli määrä jäädä Frettasteiniin lasten luo, kunnes
Haftor Kolbeininpojan häät oli vietetty uudenvuoden vaiheilla. Tämän
jälkeen Haftor aikoi muuttaa taloon ja hoitaa sitä Hallvardin,
Steinfinnin vanhimman pojan, nimessä, kunnes tämä ehti täyteen ikään.

Steinfinnin veljet jäivät Frettasteiniin pariksi päiväksi hautajaisvieraiden jälkeen. Lähtönsä edellisenä iltana miehet istuivat kuten tavallisesti olutta juoden, kun ruoka oli korjattu pöydästä. Silloin Arnvid nousi paikaltaan viitattuaan Olaville, että tämä astuisi hänen luokseen, ja alkoi puhua:

"Hyvät sukulaiseni, Ivar ja Kolbein, tässä on minun ystäväni, Olav Auduninpoika, joka on pyytänyt minua esittämään asiansa. Steinfinn lausui ennen kuolemaansa, että Olavin on lähdettävä omaan kartanoonsa sopimaan sukulaistensa kanssa Ingunnille annettavasta vasta- ja huomenlahjasta, kun hän nyt ottaa tämän luoksensa. Mutta me olemme ajatelleet, että asiain ollessa nykyisellä kannalla olisikin parasta päättää tämä asia heti ja viettää Olavin häät tässä talossa — silloin säästymme sekä itse että Olavin sukulaiset pitkistä matkoista — onhan talvi ovella ja asiamme varsin epävarmat. Siksi Olav on pyytänyt minua sanomaan teille, että hän tahtoo antaa takuun — ja minä olen valmis menemään hänen puolestaan takaukseen kuudestatoista kultamarkasta — ja hän tarjoo sitä vastaan, minkä hän on saava Ingunnin mukana, hänelle määrän, joka vastaa kolmatta osaa pesästä paitsi sänky- ja pitovaatteita sekä koruja tavaran arvon mukaan. Hän lupaa myös antaa vakuuden siitä, että hän on suorittava sille teistä, joka ottaa varustaakseen hänen häänsä, täyden korvauksen hääruoasta — joko puhtaassa rahassa tai siten, että hän myy teille Ingunnin osan Hindkleiviin ja antaa hänelle palstan korvaukseksi omat, etelässä olevat maansa —."

Arnvid puhui vielä jonkin aikaa ehdoista, jotka Olav tarjosi tulevan vaimonsa sukulaisille, ja ne olivat erittäin hyvät. Olav lupasi luettaa sielumessut Steinfinnille ja Ingebjørgille sekä lupasi olla aina Steinfinninpojille uskollinen ja kuuliainen lanko, joka oli taipuva vanhempien neuvoihin sikäli kuin hänen nuoreen ikäänsä katsoen saattoi sitä edellyttää. Lopuksi Arnvid pyysi Steinfinninpoikia ottamaan vastaan tehdyn tarjouksen sellaisena kuin se oli esitetty heille — mielisuosiolla ja hyvästä sydämestä.

Steinfinninpojat istuivat siinä sen näköisinä, kuin asia olisi mietittänyt heitä ankarasti. Ystävänsä puhuessa Olav oli seisonut tämän edessä pöydän ulkolaidan puolella. Hän seisoi suorana, levolliset, kalpeahkot kasvot Ingunnin setiä kohti kääntyneinä. Väliin hän nyökkäsi vahvistavasti Arnvidin sanoille.

"On totta, Olav, että me tiedämme kerran olleen puhetta sinun isäsi ja meidän veljemme välillä siitä, että sinä naisit jonkun hänen tyttäristään. Eikä sinun pidä uskoa, ettemme ymmärtäisi hyvää tarkoitustasi. Mutta on toinen juttu, toivoisivatko sinun sukulaisesi nykyisissä oloissa yhtä kernaasti tätä naimaliittoa, — veljentyttäremme ja sinun välillä — ja antaisivat siihen suostumuksensa. Mutta tähdellisin seikka on se, että meidän on nyt tarvis saada sukulaisiksemme miehiä, joilla on valtaa ja mahtavia omaisia, ja niitä sinulla ei ole. Turva on meille tärkeämpi kuin rikkaus — ja luulemme sinun ymmärtävän tämän, koska olet osoittanut tarjouksellasi olevasi ikäiseksesi harvinaisen ajattelevainen. Mutta koska Steinfinn silloin lupasi isällesi toimittaa sinulle hyvän naimakaupan, tahdomme mielellämme auttaa sinua siinä. Steinfinnin tyttäriin nähden olemme ajatelleet toisin — mutta älä anna mielesi masentua siitä. Jumalan avulla toivomme voivamme järjestää sinulle naimakaupan, joka on kaikissa suhteissa yhtä hyvä ja joka paremmin soveltuu sinun iällesi — sillä sinä olet niin nuori, ettei sinulle sovi samanikäinen morsian; joko sinun on saatava vaimo, joka on sinua vanhempi ja ymmärtävämpi, tahi kihlattava nuori neito sekä odotettava häntä, kunnes itse olet täydessä iässä."

Olavin kasvot olivat alkaneet punoittaa Kolbeinin puhuessa. Mutta ennen kuin hän ehti puuttua puheeseen, sanoi Arnvid sukkelaan:

"Tällä seudulla ovat kaikki pitäneet Olavia ja Ingunnia kihlattuna parina — ja minä olin itse läsnä, kun Steinfinn vahvisti päätöksen kädenlyönnillä —."

"Ei, ei se ole niin", sanoi Kolbein. "Minä olen kuullut kerrottavan, että se oli pelkkää leikkiä — Steinfinn ja Audun olivat myöhemmin puhuneet, että hyvä olisi, jos leikistä kerran tulisi tottakin. Ja totta siitä olisi saattanut tullakin, ellei veljemme olisi joutunut onnettomuuksiin. Mutta koska siis tuota kihlausta ei koskaan ole solmittu —"

"Sormus, jolla minä kihlasin Ingunnin, on Steinfinnin koruarkussa, minä tiedän sen", keskeytti Olav kiivaasti.

"Voit tietää; ei Steinfinn ole hävittänyt mitään sinulle kuuluvaa omaisuutta, Olav poikaseni, ja sukulaisesi voivat todistaa, ettei siitä ole puuttuva ainoatakaan nappia, kun he ottavat sen vastaan sinun nimessäsi."

"Ymmärräthän sinä, Olav, etteivät järkevät miehet kihlaa lapsiaan juovuspäissä —"

"— ennen kuin pesänjaosta ja sen sellaisesta on tarkasti sovittu. Ymmärräthän sinä, että jos Steinfinn olisi tehnyt sellaisen sopimuksen Audun Ingolfinpojan kanssa, hän olisi antanut jyrkän kiellon, kun minä keväällä puhuin hänelle Ingunnista erään ystäväni puolesta —"

"Hän ei päättänyt puoleen eikä toiseen, vaan lupasi kuunnella tuota miestä; neuvotellessamme tästä toisesta asiasta me puhuimme uudelleen siitä, miten edullista olisi, jos Ingunn naitettaisiin siihen sukuun. Mutta minä pysyn kyllä kiinni siinä sanassani, Olav, että me sukulaiset tahdomme auttaa sinua solmimaan hyvän naimaliiton."

"Steinfinnin viimeisiä sanoja oli, Ivar — hänen kuolinpäivänsä aamuna — että jos hän olisi itse voinut naittaa Ingunnin, hän olisi mieluimmin ottanut Olavin vävykseen.

"Sehän on selvä", sanoi Kolbein nousten paikaltaan ja astuen keskilattialle, "mutta nyt kävi niin, Arnvid, ettei hän voinut. Pitäisihän sinun olla kyllin vanha tietääksesi, ettemme voi työntää luotamme miehiä, jotka parhaiten voivat tukea meitä vaikeuksissamme, vain siksi, että Olav on elänyt täällä uskoen todeksi leikkiä, jota hänen annettiin leikkiä kerran lapsena. Sinä, Arnvid, jouduit vasten mieltäsi morsiusvuoteeseen, — on kumma, että nyt kiirehdit näin työntämään ystävääsi siihen. Olav on varmaan kerran kiittävä meitä siitä, ettemme sallineet hänen ajaa tahtoaan läpi, tätä lapsellista päähänpistoa —"

Näin sanoen hän ja Ivar astuivat suljettavaa vuodetta kohti, missä Steinfinnin ennen oli ollut tapana nukkua; he paneutuivat maata ja sulkivat oven.

Arnvid meni Olavin luo; nuorukainen seisoi siinä, missä oli seisonut, katse maahan luotuna; hänen kasvonsa värähtelivät. Arnvid pyysi häntä kanssaan nukkumaan.

"Oli onni, että hillitsit itsesi sen verran, ettei Kolbeinin ja sinun välilläsi syntynyt toraa", sanoi Arnvid heidän riisuutuessaan pimeässä patsaiden takana.

"Muuten olisi voinut käydä niin, että Kolbein olisi käskenyt sinun lähteä talosta heti. Älä anna hänen huomata, että sinulle on hyvin tärkeätä, saatko Ingunnin vai jonkun toisen vaimon, niin se käy helpommin."

Olav oli vaiti. Hänen oli ollut tapana nukkua ulommaisena vuoteessa, mutta heidän aikoessaan nyt asettua sijoilleen pyysi Arnvid:

"Anna minun nukkua laidalla tänä yönä, hyvä ystävä — tämän iltainen olut ei ollut hyvää; minä tunnen sen kääntävän mieltäni."

Mutta hän paneutui kuitenkin seinän puolelle. Arnvid oli juuri vaipumaisillaan uneen huomatessaan Olavin kohoavan makuulta ja aikovan kiivetä hänen ylitseen.

"Minua janottaa", mutisi Olav. Arnvid kuuli hänen hapuilevan sinne päin, missä vesikorvo seisoi; sitten hän kouhaisi vettä ja joi.

Hetken kuluttua Olav todellakin tassutti takaisin, kömpi sänkyyn ja paneutui pitkäkseen.

"On paljon parempi, ettet sinä kerro Ingunnille, minkä vastauksen saimme, ennen kuin olemme neuvotelleet siitä, mitä meidän nyt on tehtävä", kuiskasi Arnvid vakavasti.

Arnvid tunsi rauhoittuvansa hiukan tämän jälkeen. Mutta hän ei uskaltanut nukkua ennen kuin kuuli toisen olevan sikeässä unessa.

VIII

Lunta tuli tupruten Olavin astuessa ulos pihamaalle iltahämärissä Pyhän Katariinan päivänä. Se oli tämän syksyn ensi lumi — askeleen jäljet jäivät lumiseen iljanteeseen hänen juostessaan mäkeä alas talliin.

Hän jäi seisomaan hetkeksi tallin ovelle katsellen valkoiseen myllerrykseen. Hän räpytti silmiään lumihiutaleiden takertuessa hänen pitkiin ripsiinsä; se tuntui kuin keveältä hyväilyltä. Metsä, joka ympäröi taloa pohjoisessa ja idässä henkien pimeyttä ja kolkkoutta syksyöinä, oli nyt tullut lähelle ja hohti tuiskun ja hämärtyvän illan läpi aivan kuin valkoinen, ystävällinen seinä. Olav seisoi siinä hyvillään lumen tulosta.

Tallista kuului kovaäänistä puhetta — ovi ammahti auki hänen takanaan ja sieltä syöksähti mies aivan kuin ulos viskattuna. Hän törmäsi Olavia vastaan, ja molemmat kellahtivat kumoon. Mies nousi jaloilleen, huusi jollekin, joka seisoi tallin ovella mustana lyhdyn heikossa valossa:

"Tässä on toinenkin, jolle voit näyttää miehuuttasi, Arnvid" — ja katosi samassa lumipyryyn ja pimeään.

Olav ravisti lumet yltään ja kumartui sisään ovesta: "Mikä Gudmundia vaivasi —?" hän kysyi ja huomasi samassa Arnvidin selän takana tytön, joka itki.

"Ulos siitä senkin inhottava lutka", huusi Arnvid tytölle raivoissaan. Nainen puikahti kumarassa miesten ohi ulos. Arnvid sulki oven hänen jälkeensä.

"Eipä juuri mitään — sinun mielestäsi luullakseni", sanoi Arnvid kiivaasti. Hän ripusti naulaan pienen kalvolyhdyn, joka oli maassa hänen jalkansa vieressä; Olav näki Arnvidin olevan niin kiihdyksissä, että hän vapisi. "Ei muuta kuin että jokainen äpäräpalvelija tässä talossa uskaltaa jo pilkata minua siitä että — että —. Minä olen sanonut, etten tahdo nähdä naisväkeä tallissa; se ei kelpaa. Gudmund vastasi minulle, että voisin mieluummin vahtia talon aittoja ja sukulaisnaisiani."

Olav kääntyi pois. Tallin pimeydestä kuului hevosten rouskutusta ja liikahtelua pilttuissa. Lähinnä oleva kurotti kaulaansa ovesta ja päristi Olaville; lyhdyn valo kimmelsi eläimen suurissa, tummissa silmissä.

Olav kääntyi hevosta kohti eikä vastannut mitään. Tuskissaan hän tunsi punastuvansa.

"Mitä minun pitäisi sanoa —", vastasi Olav hiljaa. "Kun minun asiani kääntyi sellaiseksi kuin kääntyi — Kolbeinin vastauksen jälkeen — ei sinua saattane ihmetyttää, että seurasin neuvoasi —."

"Sitä neuvoa, jonka sinä annoit minulle silloin, kun puhelimme yhdessä metsässä. Sinä sanoit, että kun kaksi alaikäistä on kihlattu toisilleen ja sen ovat tehneet heidän lailliset holhoojansa, ei kellään ole oikeutta erottaa heitä; ja jos he suostuvat vanhempiensa päätökseen, ei tarvita muuta. Sen jälkeen he voivat elää kuten aviopuolisot —."

"En minä muista, miten se oli sanasta sanaan, mutta niin minä luulin sinun tarkoittavan."

"Tarkoittavan!" kuiskasi Arnvid kuohuksissaan. "Minä en voi uskoa, Olav — minä tarkoitin — minä — minä luulin sinun tietävän —."

"En. Mitä sinä sitten tarkoitit?" kysyi Olav rohkeasti; hän kääntyi kokonaan Arnvidiin päin. Äärimmäisen häpeäntunteen vallassa hän tekeytyi kovaksi, katsoi ystäväänsä uhmaten silmiin kasvot punaisina.

Arnvid Finninpoika loi alas katseensa nuorukaisen edessä, punastuen hänkin. Hän ei voinut sanoa, mitä hän oli luullut. Hänen oli taaskin vaikea uskoa. Hämminki ja häpeä tekivät hänet sanattomaksi. Hän oli antanut läheisen ystävyyden jatkua miehen kanssa, jonka hän uskoi häväisseen hänen sukulaisneitonsa — mutta oli kuin hän vasta nyt olisi ymmärtänyt, miten pahalta se näytti. Hänestä tuntui kuin hän ei tätä ennen olisi tajunnut, mikä siinä oli loukkaavaa ja rumaa — siksi että Olav oli tuntunut hänen mielestään niin läpeensä kunnialliselta; hän ei ollut voinut pitää sitä kunniattomuutena — siksi kun se koski Olavia.

Hän ei uskonut sitä nytkään — ei uskonut, että Olav seisoi tuossa valehtelemassa. Arnvid oli aina pitänyt häntä rehellisimpänä kaikista ihmisistä. Hän koetti uskoa yhä — Olavin sanoihin täytyi voida luottaa. Hän itse oli varmaan tehnyt vääryyttä ystävälleen hautomalla kesäistä epäluuloaan — asian täytyi olla niin. Noiden kahden välillä ei tarvinnut olla mitään sopimatonta, vaikka he olivat olleet kesällä yhdessä öisin —.

"Minä olen aina uskonut sinusta hyvää, Olav", hän sanoi. "Uskonut sinut kunniantuntoiseksi."

"Kuinka sinä siis olisit voinut odottaa", sanoi Olav kiivaasti tuijottaen toista silmiin, "että minä olisin pysynyt hiiskumatta ja antanut Torenpoikain polkea maahan kunniani ja riistää oikeuteni. Minä en tahdo palata kotiini siten, että kuka tahansa uskaltaa sylkäistä jälkeeni ilkkuen minulle siitä, että annoin noiden miesten petkuttaa itseltäni morsiamen, joka oli minulle luvattu. Tiedäthän sinä, että Kolbein ja hänen poikansa pettävät minua — muistatko, mistä minä löysin sormukseni?"

Arnvid nyökkäsi. Pesän jaossa oli Kolbein antanut Olaville takaisin ne arkut, joissa Steinfinn oli säilyttänyt kasvatuspoikansa irtainta omaisuutta. Mutta silloin oli Olavin äidin sinettisormus löytynyt muun tavaran joukosta pujotettuna nauhaan, missä riippui toisiakin sormuksia. Eikä Olav ollut mitenkään voinut sanoa mitään siitä, että kun hän viimeksi oli nähnyt sormuksen, se oli ollut Steinfinnin omien kalleuksien joukossa.

"Ja minun mielestäni tässä on kysymys myös isäni kunniasta", jatkoi Olav yhä kiihtyneenä, "vai olisiko minun muka annettava vieraiden ihmisten osoittaa puuttuvaa kunnioitusta hänen viimeistä tahtoaan ja niitä lupauksia kohtaan, jotka oli annettu hänelle ennen hänen kuolemaansa —! Ja Steinfinn — kuulithan sinäkin, mitä hän sanoi; mutta hän ymmärsi kaiketi, miesparka, ettei hän jaksaisi viedä tahtoaan läpi ja uhmata korskeita veljiään. Olisiko nyt Ingunnin isää ja minun isääni pidettävä niin vähäarvoisina, ettei heidän olisi suotava itse päättää lastensa naimisista —?"

"Sinä et nyt kuitenkaan saa — mennä hänen luokseen aitan parvelle, Olav, aivan kuin — et saa mennä tapaamaan häntä salaa, niin että koko talonväki huomaa sen. Herra nähköön, minun ei olisi pitänyt olla puhumatta tästä näin kauan — mutta minusta oli niin vaikea tehdä sitä. Et sinä ole pelännyt osoittaa puuttuvaa kunnioitusta minua kohtaan, Olav."

Olav ei vastannut — ja Arnvidista tuntui pahalta, kun hän katsoi häneen. Arnvid sanoi:

"Minä tarkoitin, Olav, että koska teidän välinne nyt ovat sellaiset, saat sinä itse ottaa talon asiat käsiisi."

"Anna tiedoksi kartanon väelle, ettet sinä aio väistyä uusien naittajien tieltä, vaan että olet päättänyt pitää kiinni Steinfinnin ja isäsi välisestä sopimuksesta ja ottaa vaimosi luoksesi. Nouse isännän sänkyyn Ingunnin kanssa ja sano, että sinä nyt mielestäsi olet lähin mies hoitamaan Hallvardin ja Jonin asioita niin kauan kuin Ingunnin kanssa olette täällä pohjoisessa."

Olav puri huultaan, ja hänen poskiaan kuumotti. Arnvidin neuvo houkutteli häntä sanomattomasti. Se olisi ollut suorin tie päästä kaikista näistä salaisista öisistä retkistä, jotka saattoivat hänet halveksimaan itseään ja masensivat hänen mieltään. Olisi tuntunut hyvältä tarttua Ingunnin käteen ja taluttaa hänet rohkeasti rinnalleen emännän sijalle ja Steinfinnin ja Ingebjørgin jättämään vuoteeseen. Hölpöttäkööt siitä asiasta kaikki ne talon ihmiset, jotka nyt naureskelivat ja supisivat hänen selkänsä takana — kun eivät vielä oikein uskaltaneet tehdä sitä hänen silmiensä edessä.

Mutta sitten hän menetti rohkeutensa ajatellessaan asiaa tarkemmin. Hän pelkäsi heidän virnistystään, noita pieniä, rumia sanoja. Siinä he olivat mestareita — koko tämän seudun kansa. Heillä oli varalla mitä viattomin ilme, niin ettei heihin päässyt käsiksi eikä voinut puolustautua, kun he päästivät huuliltaan jonkun peitetyn sanan, jossa oli pistävä kärki. Usein heidän ilkeytensä oli niin taitavasti salattu, että saattoi kestää jonkin aikaa, ennen kuin hän ymmärsi, mille miehet hymyilivät, kun puhuja vaikeni, näytti välinpitämättömältä tai nousi paikaltaan —. Tietämättään hän oli koko täälläolonsa aikana pyrkinyt esiintymään niin, ettei hän antaisi heille aihetta tuollaiseen hauskuuteen. Tähän asti se oli onnistunut jossain määrin — hän tiesi itsekin talon miesten pitävän hänestä, ja häntä pidettiin arvossa kuten miestä, joka on harvapuheinen, mutta josta tiedetään, ettei hän ole tyhmä: sellaisia ruvetaan helposti pitämään viisaampina kuin he ovat. Vielä ei kukaan ollut rohjennut hiiskua sanaakaan siitä, mitä kaikki tiesivät hänestä ja Ingunnista — hänen itsensä kuullen.

Mutta häntä ahdisti ajatus, että sittenkös syntyisi nauru ja leikinlasku, jos hän itse ilmaisisi asian ja asettuisi isännän paikalle täällä, missä häntä kuluvaan vuoteen asti oli pidetty pelkkänä pikkupoikana. Olav oli huomaamattaan alkanut katsella itseään ja asemaansa Steinfinnin talossa toisin silmin kuin ennen — hän ei enää pitänyt Frettasteiniä kotinaan, missä hän oli ollut pojan asemassa. Saadessaan kuulla noita näykkiviä sanoja, huomatessaan, etteivät Ingunnin sukulaiset antaneet hänelle mitään arvoa, tuntiessaan omantunnon tuskaa ja häpeää kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt salassa, hän oli alkanut pitää itseään alempipaikkaisena kuin ennen.

Ja sitten hän oli niin nuori — kaikki muut talon miehet olivat paljon vanhempia. Hän oli tottunut siihen, etteivät he pitäneet häntä ja Ingunnia täysikasvuisina. Ja häntä kainostutti ajatus, että hänen pitäisi tunnustaa elävänsä yhdessä naisen kanssa — kun kukaan ikämiehistä ei ollut vielä ottanut häntä isäntien joukkoon. Eikä se ilman sitä hänen mielestään ollut oikein.

"Ei se ole hyvä neuvo, Arnvid. Luuletko sinä, että yksikään kartanon miehistä tai naisista tottelisi minua, jos yrittäisin käskeä. Mitä luulisit Grimin, Josepin tai Gudmundin sanovan? — Vai luuletko, että Dalia antaisi hyvällä avaimet Ingunnille?"

"Ingunn saisi kai tyytyä huntuun", Arnvid naurahti, "siihen asti, kun sinä voit antaa hänelle Hestvikenin avaimet."

"Ei, Arnvid. Kolbeinia pelkää joka sorkka tässä talossa — sinä neuvot mahdottomia."

"Sitten minä en tiedä muuta kuin yhden keinon — ja se minun olisi pitänyt ilmoittaa sinulle aikoja sitten, herra paratkoon. Lähde Hamariin ja jätä asia piispan käsiin."

"Torfinn-piispanko? Pelkäänpä, että minun on turha toivoa armoa häneltä", sanoi Olav hitaasti.

"Voit toivoa oikeutta", vastasi Arnvid. "Tässä asiassa voi Pyhä Kirkko yksin tuomita. Te ette voi mennä naimisiin kenenkään muun kanssa kuin toistenne —"

"Mutta entä jos pyhä isä vaatii, että meidän on ruvettava munkiksi ja nunnaksi, mentävä luostariin syntiämme sovittamaan —."

"Hän on kyllä vaativa sinua suorittamaan sakkoja kirkolle siitä, että menit morsiamesi viereen ilman kuulutusta ja häitä. Mutta jos voit esittää todistuksia siitä, että kihlaus on laillinen — ja sen me luullakseni kyllä voimme — on hän vaativa Torenpoikia tyytymään kunniallisiin sovintorahoihin —."

"Niin", keskeytti Olav, "jos Torfinn-herran vaatimuksesta on mitään apua. Hamarin piispojen on ennenkin täytynyt alistua Steinfinninpoikien tahtoon."

"Niin — omaisuusasioissa ja sellaisissa. Mutta eivät he ole sentään niin jumalattomia, että uskaltaisivat väittää kellään muulla kuin kirkon oppi-isillä olevan oikeutta päättää tässä asiassa — siitä, onko avioliitto laillinen vai ei."

"Niinköhän? Ehei, silloin minä mieluummin otan Ingunnin mukaani ja lähden etelään omille mailleni."

"Se ei ole tapahtuva niin kauan kuin minä pystyn käyttämään asetta. Vai luuletko sinä, piru vieköön — vaikka olenkin ollut kauan toimettomana — että minä istuisin täällä silmät kiinni sillä aikaa, kun sinä varastat minun huostaani uskotun sukulaisneidon —." Hän näki Olavin aikovan karata pystyyn. "Ole rauhassa", sanoi hän lyhyesti, "minä tiedän, ettet sinä pelkää minua. Enkä minäkään pelkää sinua. Mutta luulin, että olimme ystäviä. Ja jos sinusta itsestäsi tuntuu, ettet ole menetellyt aivan uskollisen ystävän tavoin, niin tee nyt kuten sanon, koeta saattaa tämä asia loppuun kaikella kunnialla."

"Minä lähden itse sinun kanssasi piispan luo", sanoi hän nähdessään toisen yhä empivän.

"Onko sinulle mieluisempaa", ahdisti Arnvid kiivaasti, "että täällä juorutaan ja levitetään juoruja ympäri pitäjää sinusta ja minusta ja Ingunnista. Etkö sinä näe, miten naiset suhkavat ja sopottavat hänen selkänsä takana, missä hän liikkuukin — vilkuillen häneen salaa; he tahtovat tietysti katsoa, astuuko hän raskaammin kuin ennen —"

"Siitä ei ole pelkoa", mutisi Olav vihaisesti, "sanoo Ingunn —". Hän oli jälleen tullut tummanpunaiseksi. "Ingunnin täytyy lähteä mukaan", jatkoi hän sitten miettivästi. "Muuten on itse Torfinn-piispan vaikea saada häntä Kolbeinin käsistä."

"Niin, minä otan Toran ja Ingunnin mukaan. Kuinka sinä voit ajatella, että minä saattaisin jättää hänet tästälähin Kolbeinin huostaan —."

He ratsastivat rinnettä alas jo kaksi päivää sanotun jälkeen ja saapuivat kaupunkiin myöhään illalla. Neidot nukkuivat pitkään seuraavana aamuna, ja Olav sanoi käyvänsä sepän luona kirvestään hakemassa sillä aikaa kun toiset laittautuivat Kristuksenkirkkoon viimeiseen aamumessuun.

Nämä olivat jo lähteneet matkaan hänen tullessaan takaisin majalaan. Hän kiiruhti perästä, lumi kirskui hänen jalkainsa alla — oli tullut raikas, selkeä päivä. Kellot kaikuivat selvästi kirkkaassa pakkassäässä, ja taivas kellersi etelässä valkoisten selänteiden ja sinimustan veden yllä. Hän näki toiset kirkonportilla ja juoksi heidän jälkeensä.

Ingunn kääntyi häneen päin punehtuen kuin ruusu — Olav huomasi hänellä valkoisen otsavaatteen kasvojen ympärillä aivan kuin nuorilla aviovaimoilla. Hänkin punastui, hänen sydämensä alkoi sykkiä — nyt oli tosi edessä; oli aivan kuin hän ei olisi huomannut sitä ennen. Nuorena, vailla sukua ja ystäviä hän oli ryhtynyt tähän — ja Ingunn oli nyt hänen vaimonsa. Häntä kainostutti kauheasti kulkea tällä lailla hänen seurassaan. Suorana kuin kynttilät, tuijottaen suoraan eteensä he astuivat rinnakkain kirkkomäkeä ylös.

Suuruksen jälkeen Olav seurasi Arnvidia piispankartanoon. Hänestä tuntui pahalta heidän kulkiessaan, eikä asia parantunut siitä, kun hän joutui istumaan ja yksin odottamaan piispan holvituvassa erään papin vietyä Arnvidin muassaan Torfinn-herran luo piispan makuukamariin.

Odotusaika venyi venymistään. Olav ei ollut milloinkaan ennen käynyt holvituvassa, se oli näkemisen arvoinen. Kattokin oli muurattu ja kupumainen, eikä valoa tullut sisään muualta kuin takaseinällä olevasta pienestä lasi-ikkunasta; mutta ei siellä ollut sentään kovin pimeä, sillä seinät olivat valkoisiksi kalkitut ja niihin oli maalattu värillisiä kukkia ja linnunkuvia seinävaatteen korkeudelle asti. Tulisijaa ei näkynyt missään, mutta kohta hänen tultuaan sisään ilmestyi ovesta kaksi miestä kantaen isoa hiiliastiaa, jonka he asettivat keskelle lattiaa. Olav meni lämmittelemään käsiään sen ääreen, kun kävi liian ikäväksi istua penkillä värisemässä. Hän sai olla yksin suurimman osan aikaa, eikä hän viihtynyt tässä huoneessa; se muistutti kirkkoa ja teki hänet levottomaksi.

Sitten tuli sisään kolme matkatamineihin sonnustautunutta miestä; he asettuivat hiilivadin ympärille puhellen keskenään, eivätkä he olleet huomaavinaan penkillä istuvaa nuorukaista. He puhuivat riita-asiastaan — jostakin kalastusoikeudesta. Kaksi vanhinta oli talonpoikaa, kotoisin Fagabergin puolelta, nuorempi mies oli pappi ja toisen talonpojan poikapuoli. Olav alkoi tuntea itsensä perin nuoreksi ja kokemattomaksi — ei tainnut olla helppo saada osakseen huomiota täällä. Hetken kuluttua tuli joku piispan palvelijoista hakemaan miehiä ulos. Olavin olisi myös tehnyt mieli lähteä pihaan — siellä oli paljon nähtävää. Mutta hän tuumi, ettei se tainnut käydä päinsä; hänen täytyi istua siinä missä istui.

Vihdoinkin Arnvid tuli hyvin kiireesti sisään, tarttui miekkaansa ja sitoi sen vyölleen kertoen, että piispa oli lähdössä erääseen taloon Vangiin ja oli pyytänyt häntä mukaansa. Hän ei ollut ehtinyt puhua piispalle paljon Olavin asiasta — ihmisiä oli tullut ja mennyt koko aamun. Piispa ei ollut puhunut paljoa, mutta oli kutsunut Arnvidin ja Olavin vieraikseen piispankartanoon, niin että nyt sai Olav lähteä takaisin majalaan ja muuttaa tänne hevosensa ja tavarat.

"Eivät", sanoi Arnvid. Heidän tuli asua eräässä talossa alhaalla kaupungissa kahden hurskaan eläkenaisen luona, joilla oli siellä vierastupa. Sinne oli näinä päivinä tuleva myös Magnhild-rouva, Steinfinnin sisar, Bergistä; piispa oli luvannut lähettää hänelle sanan huomenna. "Piispa sanoi, ettei sinun pidä tavata Ingunnia ennen kuin asia on selvitetty — paitsi tietysti kirkossa, missä voitte tavata toisenne ja puhua keskenänne". Arnvid törmäsi ulos.

Olav kiiruhti majalaan, mutta sinne oli jo tullut toinen eläkenaisista, ja Ingunn ja Tora seisoivat lähtövalmiina. Hän ei siis saanut puhutuksi Ingunnille. Ingunn oli surullisen näköinen Olavin ojentaessa hänelle kätensä hyvästiksi. Mutta Olav sanoi Toralle, niin että sisar saattoi kuulla, piispan ottaneen heidät suopeasti vastaan; oli kovin ystävällistä, että he kaikki kolme saivat olla hänen vierainaan.

Mutta palatessaan piispankartanoon hän kohtasi nuoren papin, joka sanoi, että heidät oli määrätty contubernaleiksi. Olav ymmärsi sen tarkoittavan sitä, että hänet oli määrätty nukkumaan siinä huoneessa, missä pappi asui. Pappi oli pitkä, tuiki laiha kuikkana, hänellä oli iso, luiseva hevosenpää ja häntä kutsuttiin Asbjørn Allfeitiksi. Tämä käski nyt erään miehen ottaa huostaansa Olavin hevosen ja vei itse nuorukaisen siihen parveen, missä hänen makuupaikkansa oli. Sitten hän sanoi menevänsä alas laivarantaan; sinne oli aamulla tullut lastilaiva Gudbrandinlaaksosta — ehkäpä Olavia huvittaisi lähteä katsomaan. Olav sanoi lähtevänsä mielellään.

Hestviken oli vilkas merenkulkupaikka, sen Olav tiesi — mutta kukaan ei olisi voinut olla vähemmän perillä laivoista ja veneistä kuin hän; niin oudosti saattoi sattua. Hän piti sekä silmänsä että korvansa auki astuttuaan alukseen, rohkenipa tiedustaakin yhtä ja toista. Hän auttoi miehiä lastin purkamisessa — oli sekin hauskempaa kuin seisoskella tyhjin toimin. Suurin osa lastia oli suola-, silli- ja taimentynnyreitä, mutta toisissa tynnyreissä oli myös vuotia, metsäeläinten nahkoja, voita Ja talia. Papin laskiessa lastia auttoi Olav lyömällä merkkejä lautaan; hän oli tottunut siihen Frettasteinissä, sillä hän oli usein ollut Grimin apuna siinä toimituksessa; ukko ei enää ollut aivan tarkka laskuissaan.

Hän pysyi koko päivän Asbjørnin seurassa — lähti hänen kerallaan kirkkoon kuorirukoukseen ja sitten illalliselle, jonka Olav sai nauttia piispanväen pöydässä. Ja noustessaan illalla parveen Asbjørnin ja erään toisen nuoren papin kanssa hän tunsi olonsa jo aika lailla paremmaksi. Hän ei enää ollut yhtä outo kuin alussa, ja täällä oli paljon uutta nähtävää. — Arnvid ei ollut palannut vielä.

Mutta yöllä Olav heräsi ja jäi miettimään kaikkea, mitä hän oli kuullut
Torfinn-piispasta. Hän pelkäsi tätä sittenkin.

Muun muassa hän kuului sanoneen niin, että ennemmin sai kymmenen miestä menettää henkensä kuin yksi neito tulla raiskatuksi. Oli olemassa muuan asia, mistä oli pidetty paljon ääntä vuosi sitten. Erään rikkaan miehen poika Alvheimista oli iskenyt silmänsä köyhään talonpoikaistyttöön; kun hän ei saanut tätä vietellyksi lupauksilla eikä lahjoilla, hän yhdytti tytön eräänä iltana keväällä tämän kyntäessä pellolla ja yritti nyt ottaa hänet väkisin. Tytön isä puuhaili metsässä aitaa korjaamassa. Hän oli vanha ja raihnas, mutta kuullessaan tyttären huutavan, hän tempaa kirveensä ja alkaa kiivetä rinnettä; ja hän halkaisee miehen kallon. Ilkityöntekijän asia sai raueta; vainajan sukulaisten oli tyytyminen siihen. Mutta kuten hyvin saattoi arvata, tahtoivat nämä nyt saada surmamiehen lähtemään seudulta. Ensin he koettivat lahjoa hänet muuttamaan muuanne, mutta kun mies ei suostunut siihen, he alkoivat ahdistaa häntä uhkauksin ja ilkitöin. Mutta silloin oli Torfinn-piispa ottanut turviinsa köyhän talonpojan lapsineen.

Ja entä Tronstadin mies, joka oli löydetty murhattuna halkometsään. Miehen leski ja lapset vetivät käräjiin kartanon toisen torpparin murhasta epäiltynä. Tämän täytyi paeta pelastaakseen henkensä, ja hänen vaimonsa ja alaikäiset lapsensa saivat kärsiä loputonta puutetta ja pahoinpitelyä murhatun sukulaisten taholta. Silloin tapahtui sellaista, että kuolleen miehen oma serkku tunnusti tehneensä murhan — heille oli tullut riita perinnöstä. Mutta Torfinn-piispa kuului pakottaneen hänet tunnustamaan kansan edessä sen, mitä hän oli tunnustanut piispalle ripissä, sekä sanoneen, ettei yksikään pappi voinut päästää häntä synnistä, ennen kuin hän oli osoittanut katumusta ja päästänyt viattomat vainosta.

Arnvid sanoi, että köyhiä ja murheellisia kohteli tämä piispa mitä hellimmin ja kehoitti näitä kääntymään hänen puoleensa kuin rakkaan isän puoleen. Mutta hän ei taivuttanut niskaansa hituakaan korskeiden ja kovasydämisten ihmisten edessä, olivatpa nämä mahtavia miehiä tai pikkueläjiä, pappeja tai maallikoita. Hän ei tuominnut kenenkään syntejä — mutta jokaisen, joka osoitti katumusta ja mielenparannusta, hän otti avosylin vastaan, ojentaen, lohduttaen ja suojellen.

Kaikki tuo oli kaunista, oli Olav ajatellut — ja monet herra Torfinnistä kuullut puheet miellyttivät häntä suuresti — tuon Trøndelagenin munkin täytyi olla peloton mies ja sellainen mies, joka tiesi mitä tahtoi. Mutta hän ei ollut koskaan ajatellut joutuvansa viemään omaa asiaansa piispan tuomiolle. Ja kun Arnvid tiesi kertoa piispan kohtelevan kaikkia samalla tavalla, se tuntui Olavista jo menevän liian pitkälle — kyllä hänen mielestään sentään oli vähän eroa sillä, oliko joku pikkutalollinen tappanut naapurinsa jonkin riita jupakan tähden vai kostiko Steinfinn Mattiakselle. Hän ei puolestaan ainakaan pitäisi siitä, jos joku arvelisi hänen kääntyneen piispan puoleen ja hakeneen tämän suojelusta Steinfinnin sukua vastaan siksi — niin, siksi, että hän muka olisi vähempiarvoinen kuin nämä. Ja kaiken lisäksi Torfinn-piispa oli ankara puhdastapaisuuden mies —. Hän saattoi väittää kaikkia muita vastaan, että se, mitä oli ollut hänen ja Ingunnin välillä kesästä alkaen, oli tavallaan vuodeyhteyttä. Mutta hän ei tuntenut itse niin —.

Seuraavana aamuna hän istui jälleen pienessä holvituvassa odottamassa. Sillä oli holvituvan nimi siitä syystä, että vieressä oli toinen isompi, asiatupa. Näiden välillä ei ollut ovea; koko tämän kivitalon huoneissa oli vain yksi ovi, joka johti sisäpihaan.

Olav oli istunut siinä hetken aikaa, kun nuori, pienikasvuinen, harmaan ja valkoisen kirjavaan munkkikaapuun verhoutunut mies astui sisään; hänen pukunsa oli hiukan erilainen kuin saarnaveljien. Munkki sulki oven takanaan ja astui joutuisasti Olavia kohti — ja nuorukainen ponnahti kiireesti paikaltaan ja taivutti toisen polvensa; hän tunsi selvästi, että tämän täytyi olla Torfinn-herra. Piispan ojentaessa esiin kätensä suuteli Olav nöyrästi sormuksen isoa kantakiveä.

"Tervetuloa tänne, Olav Auduninpoika! Ikävä, etten ollut kotona eilen sinun tullessasi — mutta toivon talonväkeni kestinneen vieraitamme hyvin."

Ei hän ollut sittenkään aivan nuori, Olav huomasi sen nyt — ohut hiusseppel välkkyi hänen päässään kuin hopea, ja hänen kasvonsa olivat kapeat, uurteiset ja väriltään melkein yhtä harmaat kuin kaapu. Mutta hän oli solakka ja ihmeellisen notkea kaikissa liikkeissään — vaikka oli tuskin Olavin mittainen. Oli mahdotonta arvata hänen ikäänsä — hän hymyili, eikä hän silloin näyttänyt vanhalta; hänen suuret, kellanharmaat silmänsä loistivat, mutta kalpean, kapeahuulisen suun ympärillä väikkyi hymy vain heikkona varjona.

Olav mutisi jotakin kiitokseksi ja jäi seisomaan hämillään — tuo ankara piispa oli kokonaan toisen näköinen kuin hän oli kuvitellut. Hän muisti hämärästi nähneensä edellisen piispan — hän oli täyttänyt koko huoneen äänellään ja ruhollaan. Olav tunsi, että tämäkin täytti huoneen, vaikka oli hento ja hopeahapsinen — mutta täytti sen toisella tavalla. Torfinn-herran istuutuessa ja pyytäessä Olavia istumaan viereensä tämä vetäytyi arasti penkille vähän matkan päähän.

"Taitaa käydä niin, että sinun täytyy jäädä tänne osaksi talvea", sanoi Torfinn-piispa. "Sinä kuulut olevan rannikkolainen ja kaikki sukulaisesi paitsi Soleyarin sveitsiläiset asuvat kaukana täältä. Vie aikaa, ennen kuin voimme saada tiedon heidän kannastaan tässä asiassa. Tiedätkö, ovatko he luovuttaneet sinun holhouksesi laillisella tavalla?"

"Oli kyllä. Mutta lieneehän hän toki puhunut siitä sukulaisillesi ja nämä sitten suostuneet siihen, että Steinfinn saisi holhousrahat heidän sijastaan?"

Olav jäi äänettömäksi. Asia ei näyttänyt olevan aivan selvä — johan hän oli aavistellut sitä jonkin aikaa. Mitään holhousrahaa Steinfinn ei koskaan ollut nauttinut hänen isänsä pesästä — ei ainakaan hänen tietääksensä.

"Minä en tiedä mitään siitä — tunnen niin huonosti lakia; kukaan ei ole opettanut minua", hän sanoi alakuloisesti.

"Kyllä minä sen arvaan. Mutta meidän täytyy saada selvä tästä holhousasiasta, Olav — ensiksi sinun osuudestasi murhapolttoretkeen — siitä, olitko sinä mukana Steinfinnin sukulaisena vaiko hänen palkollisenaan. Kolbein ja hänen miehensä ovat hankkineet itselleen turvaluvan, mutta sinä et kuulu heihin. Minä puhun tästä kuninkaan voudille, joten voit asua huoleti kaupungissa. Mutta entä nuo Steinfinnin sanat, jotka hän lausui vähää ennen kuolemaansa — että hän olisi toivonut sinun ja tyttärensä naimaliittoa, kuten Arnvid väittää. Mahtoiko hän olla sinun holhoojasi silloin, vai kuuluiko holhous sinun sukulaisillesi, kuten se kuuluu nyt.

"Arvelin olevani täysi-ikäinen", sanoi Olav punastuen, "koska kerran Ingunn oli kihlattu minulle lain määräämällä tavalla ja koska olin pitänyt häntä vaimonani".

"Miten sinä voit ajatella, että te, lapsiparat, olisitte kuuluneet toisillenne lain määräämällä tavalla, ilman sukunne läsnäoloa ja kuulutusta, vaikka olettekin maanneet yhdessä omasta tahdostanne! Velvollisuuden te olette saaneet niskoillenne, koska kerran itse katsotte solmineenne naimaliiton — olette nyt kuolemansynnin uhalla sidotut elämään yhdessä, kunnes kuolema teidät erottaa tahi elämään yksin, ellemme saa aikaan sovintoa hänen naittajainsa ja sinun naittajaisi kesken. Mutta et sinä ole tullut täysi-ikäiseksi moisen avioliiton kautta, eivätkä sinun omaisesi saata vaatia sinulle minkäänlaisia myötäjäisiä, ennen kuin olet notkistanut polvea Torenpoikien edessä sekä maksanut sakot — eikä olisi heidän tapaistaan luovuttaa sinulle vapaaehtoisesti sellaisia myötäjäisiä, joita sinun säätyisesi mies voisi vaatia vaimonsa keralla tavallisissa oloissa. Tämä leikki saattaa käydä sinulle kalliiksi, Olav. Saat maksaa sakkoa kirkolle siitä syystä, että vietit häitä salaa. Kirkko vaatii kaikkia erehtyneitä lapsiaan tekemään niin; sillä avioliittoasioissa tulee menetellä avoimesti, säädyllisesti ja ymmärtävästi. Muuten voisivat liian monet nuoret parit tehdä kuten sinä: sinä ja tämä nuori nainen olette Jumalalle antamanne lupauksen sitomia, mutta kenenkään ei ole pakko antaa sinulle apua tai oikeuksia, koska kukaan ei ollut läsnä, ei luvannut mitään tai taannut puolestasi silloin kun sidoit itsesi."

"Herra", sanoi Olav. "Minä luulin, että te olisitte turvamme — koska itse käskette meidän pysyä siinä, mitä olemme toisillemme luvanneet —."

"Jos olisit antanut asiasi kirkon käsiin heti, kun ymmärsit neidon setien aikovan haastaa riitaa kihlauksen pätevyydestä — silloin olisit tehnyt oikein. Silloin olisit voinut vaatia minun toimitusmiestäni, herra Arindbjørn Skolpia, kieltämään Kolbeinia kirkonkirouksen uhalla naittamasta Ingunnia toiselle miehelle, ennen kuin oli selvitetty, oliko sinulla oikeus tuohon naimakauppaan."

"Hm. Tiedätpäs sinä sen. Lakia sinä et tunne, mutta tunnet laittomuuden —." Piispa liikutteli käsiään viitan alla. "Muista kuitenkin, että Kolbeinilla ja Ivarilla on jo ennestäänkin niin paljon raskauttavia riita-asioita, ettei heidän luulisi olevan kovin kärkkäitä saamaan niskoilleen uutta murhajuttua."

"Minä luulin asian olevan selvän sillä", jatkoi Olav itsepäisesti, "että Ingunnin isä oli kädestä pitäen luvannut isälleni antaa neidon minun vaimokseni."

"Ei". Piispa pudisti päätään. "Kuten jo sanoin, olet sinä saanut niskoillesi velvollisuuksia, mutta et minkäänlaisia oikeuksia. Jos olisit jättänyt asian herra Arindbjørnin huostaan tytön vielä ollessa neito, olisit voinut saavuttaa paljon enemmän kuin nyt. Joko heidän olisi täytynyt antaa sinulle sekä tyttö että hänelle kuuluva omaisuus tai olisitte voineet erota ja olla vapaat solmiamaan toisen naimakaupan. Mutta nyt, poikani, emme voi tehdä muuta kuin rukoilla Jumalaa auttamaan sinua, ettet miehuusikääsi tultuasi katuisi sitä, että sidoit kätesi ja jalkasi salaa ja ummessa silmin, ennen kuin olit jättänyt taaksesi lapsuuden."

"Sitä päivää ei ole tuleva", sanoi Olav kiivaasti, "jolloin minä katuisin, etten antanut Kolbein Borghildinpojan nitistää minulta sitä, mikä oli minulle tuleva —."

"Ei, herra — Kolbein tahtoi saada tämän kaupan puretuksi, eikä hän silloin olisi valinnut keinoja — sen minä tiedän!" Ja hän kertoi kihlasormuksesta.

"Oletko varma siitä", kysyi Torfinn-herra, ettei Steinfinn itse ollut pannut sormusta takaisin sinun arkkuusi ennen kuolemaansa; olisihan hän voinut ajatella sen olevan parhaassa turvassa muiden tavaroittesi joukossa, kun sait takaisin kaiken sinulle kuuluvan.

"Ei, sillä minä näin hänen kuolinpäivänsä aamuna Ingunnin sormuksen, ja se oli silloin siinä lippaassa, missä Steinfinn säilytti omia ja lastensa kalleuksia."

"Ottiko Steinfinn itse esille tuon lippaan — hänkö näytti sinulle sormusta?"

"Hm. Näyttää todella siltä kuin Kolbein —." Piispa istui hetken mietteissään, sitten hän kääntyi Olaviin päin. "Teidän kahden nuoren asemassa olisi nyt suorinta — en sano, että se olisi täydellinen pulasta pääsy, mutta parhain mahdollinen — että sinun ja neidon sukulaiset suostuisivat myös maan lakien mukaiseen avioliittoon ja että saisitte toisenne ja kaiken, mitä kumpikin omistaa ja on antava toisilleen. Muuten teidän elämänne mutkistuu kovin ja voitte joutua viekoitelluiksi suurempiin synteihin kuin se, mihin nyt olette langenneet, jos joudutte eroon. Mutta ymmärräthän, että vaikka voisimmekin saada todisteita kihlauksen pätevyydestä, saattavat Torenpojat tarjota sinulle semmoiset sovinnonehdot, että joudut köyhemmäksi naimisesi takia kuin olit sitä ennen."

"Se on samantekevää minusta", sanoi Olav uhmaten. "Sanaa, joka on annettu minun isälleni, ei pidä rikottaman, vaikka hän onkin kuollut. Minä tahdon Ingunnin omaan kotiini, vaikka minun olisi otettava hänet vastaan paitasillaan —."

"Entä nuori Ingunn itse", sanoi piispa hiljaa, "oletko varma siitä, että hän on samaa mieltä — että hän pysyy vanhoissa sopimuksissa mieluummin kuin joutuisi toiselle miehelle?"

"Ingunn on samaa mieltä kuin minä — että meidän ei ole tehtävä vasten isiemme tahtoa, vaikka nämä ovat kuolleet ja vieraat kokevat vähentää heidän oikeuttaan lapsiinsa nähden."

"Ja niin te lapsukaiset pujahditte morsiusvuoteeseen vain ollaksenne kuuliaiset isäinne tahdolle?"

"Herra!" pääsi Olavilta nyt puoliääneen, ja hän punastui uudelleen. "Ingunn ja minä olemme yhdenikäiset ja meidät on kasvatettu yhdessä kuin veli ja sisar pienestä asti. Seitsemännestä ikävuodestani olen elänyt kaukana kaikista sukulaisistani. Ja kun hän kadotti sekä äidin että isän, hän turvautui minuun. Silloin me päätimme, ettemme antaisi heidän erottaa meitä toisistamme."

"Herra — minusta olisi suuri häpeä sekä itselleni että isälleni, jos minun olisi ratsastettava ilman morsianta Frettasteinistä, missä kaikki ovat pitäneet meitä kihlattuina kymmenen vuoden ajan. Mutta ajattelin niinkin, että kun saavun kotiseudulle, missä minulla ei ole ainoatakaan tuttua ihmistä, tahtoisin vaimokseni sen, jonka ystävä olen ollut lapsuudenpäiviltä asti."

"Seitsenvuotias isäni kuollessa. Äidittömäksi jäin jo syntymishetkelläni."

"Minun äitini elää vieläkin." Torfinn-herra jäi istumaan ääneti.
"Ymmärrän, ettet sinä tahtoisi kadottaa kasvinsiskoasi." Hän nousi, ja
Olav ponnahti paikalla pystyyn. Piispa sanoi:

"Sinä tiedät, Olav, ettet ole äiditön ja orpo — sitä ei ole kukaan kristitty. Sinulla, kuten meillä kaikilla, on mahtava veli, Kristus, ja Hänen äitinsä, taivasten valtiatar, joka on myös sinun äitisi — ja hänen luonaan on nyt varmaan sinun oma äitisi, joka synnytti sinut. Olen aina uskonut Pyhän Neitsyt Maarian rukoilevan poikaansa erityisesti niiden lapsien puolesta, joiden täytyy kasvaa täällä maan päällä ilman äitiä — enemmän kuin meidän muiden puolesta —. Kenenkään ei pitäisi unohtaa, ketkä ovat meidän lähimmät ja mahtavimmat omaisemme. Mutta varsinkin sinun tulisi muistaa tämä. Silloin et unohtaisi niin helposti, mikä suuri turva sinulla on Rauhan Jumalassa — koska sinulla ei ole lihallisia veljiä ja sukulaisia, jotka voisivat vetää sinut kerallaan hurjaan elämään ja vallattomuuksiin tahi kiihottaa sinua kostoon ja vainopoluille. Sinä olet kovin nuori, Olav, ja kuitenkin olet jo ehtinyt eksyä synnin töihin — olet itse sotkenut itsesi taiston ja riidan melskeeseen. Olkoon Jumala kanssasi, jotta sinusta tulisi Rauhan mies, sitten kun itse saat määrätä tiesi."

Olav polvistui ja suuteli Torfinn-piispan kättä hyvästiksi. Pappi katsoi häntä kasvoihin ja sanoi hiljaa hymyillen:

"Taistelunhaluinen sinä olet — minkäs sille mahtaa. Jumala ja Pyhä
Äiti suojelkoot sinua, ettei mielesi kovettuisi."

Hän kohotti kätensä ja siunasi nuorukaista. Ehdittyään ovelle
Torfinn-herra kääntyi ja sanoi naurahtaen:

"Unohdin erään seikan — kiittää sinua avusta. Asbjørn eli Asbjørn Allfeit, joksi häntä kutsutaan, kertoi sinun jo ryhtyneen hyödyttämään taloa. Kiitos siitä."

Vasta illalla, kun Olav jo oli vuoteessa, hänen mieltään viilsi pistävänä ajatus, ettei hän ollut puhunut täyttä totta Torfinn-piispalle Ingunnista ja itsestään. Mutta hän ei tahtonut juuri nyt muistella viime kesää ja syksyä, aitassa vietettyjä öitä ja kaikkea tuota.

Hän viihtyi piispankartanossa, viihtyi päivä päivältä paremmin pelkkien miesten parissa, jotka kaikki olivat häntä itseään vanhempia ja joilla kullakin oli oma vakituinen toimensa määrätunnilleen.

Olav seurasi Asbjørn Allfeitin kintereillä joka paikkaan. Heitä oli neljä miestä siinä ylishuoneessa, missä Olav ja Arnvid nukkuivat; neljäntenä oli muuan nuori pappi, joka oli ollut Arnvidin lukutovereita. Asbjørn oli hyvän joukon heitä toisia vanhempi — noin kolmissakymmenissä. Arnvid kävi kirkossa rukoushetkinä muiden pappien kanssa, ja hän toi kerallaan kirjan, joka oli ollut hänen oppikirjansa kouluvuosina, ja hän istui ja luki siitä huvikseen aamulevon aikana. Hän istui sängyn laidalla lukien ääneen ensimmäisiä kappaleita: De arte grammatica og Nominale. Olav makasi pitkänään kuunnellen: ihmeellistä, miten paljon erilaisia nimiä nuo roomalaiset tarvitsivat yhdelle ainoalle sanalle, esimerkiksi sellaiselle kuin järvi. Kirjan lopussa oli pari liitettä, joihin sopi harjoittaa kirjoitusta. Arnvid mukaili huvikseen vanhoja merkkejä, kirjaimia ja mietelauseita, mutta kädet pyrkivät kohmettumaan kylmässä huoneessa, eikä kirjoittaminen sujunut enää niin taitavastikaan kuin ennen lapsuudessa. Eräänä päivänä hän sentään raapusti kokoon seuraavat sanat:

Est male scriptura quia penna non fuit dura. [On paha kirjoittaa, kun kynä ei ole jäykkä.]

Hänen laskettuaan kirjan kädestään ja mentyään ulos Asbjørn otti sen käteensä ja piirsi reunustaan:

Penna non valet dixit ille qui scribere nescit. [Kynä ei juokse, kun ei järki juokse.]

Asbjørn Allfeit luki messunsa aikaisin aamulla, ja Olav lähti useimmiten hänen mukanaan kirkkoon; arkipäivinä hän ei kovin usein tullut käyneeksi siellä. Asbjørn-pappi oli suurimmaksi osaksi vapaa alttaripalveluksesta; hän luki määrärukoukset kirjastaan siellä, missä hän kulloinkin liikkui toimissaan. Hänellä oli huolenaan piispankartanon tulot ja menot, hän otti vastaan kymmenykset ja verot ja puhui ihmisten kanssa. Pappi opetti Olavia tarkastamaan tavaroita ja arvioimaan niiden laatua, neuvoi, miten mikin laji saatiin parhaiten sijoitetuksi ja säilytetyksi, selitti hänelle kauppakaarta ja kymmenyslakia ja opetti häntä käyttämään laskulautaa. Mjøsen ei ollut vielä mennyt jäähän, vaan ihmiset kulkivat soutaen ja purjehtien kaupunkiin. Asbjørn otti useamman kerran Olavin mukanansa pienille retkille. Hän osti myös kaksi solkea Olavilta, ja nyt oli tuolla nuorella pojalla selvää rahaa vyössä — ensi kerran elämässään.

Näin hän ei juuri nähnyt Ingunnia. Hän piti piispalle antamansa sanan, ei koettanut tavata tyttöä muuta kuin kirkossa, ja sinne Ingunn ilmestyi tavallisesti vasta myöhempiin messuihin, Olavin käydessä mieluimmin jo ensimmäisessä. Arnvid kävi usein siinä talossa, missä Steinfinnin-tyttäret asuivat. Häneltä Olav sai kuulla Magnhild-rouvan olleen yrmeän veljensä tyttärelle — hän oli nuhdellut tätä siitä, että tämä oli antanut vietellä itsensä, ja Ingunn oli vastannut vihaisesti takaisin. Torfinn-herra oli ollut hyvin ystävällinen puhuessaan Ingunnin ja Toran kanssa — ja oli oikein kutsuttanut nämä luokseen kerran. Mutta Olav ei sattunut olemaan kotona neitojen käydessä piispankartanossa — hän oli sinä päivänä lähtenyt Asbjørnin mukana Helgeøenille, jonne tällä oli asiaa.

Eivätkä he voineet liioin puhua keskenään niinäkään kertoina, jolloin he tapasivat kirkon luona ja jolloin Olav saattoi Ingunnia jumalanpalveluksen jälkeen lyhyen taipaleen alas Klosskirkon luo. Mutta näin oli hänen mielestään paras. Tosin hän joskus muisti, miltä tuntui pitää Ingunnia sylissään — Ingunn oli hento ja pehmeä, lämmin ja hellä. Mutta hän karkotti luotaan tuon ajatuksen — nyt ei ollut aikaa sellaiseen. Vielä he ehtisivät elää yhdessä ikänsä kaiken rakkaina, hellinä ystävyksinä. Hän oli varma siitä, että Torfinn-piispa auttaisi häntä saamaan oikean asian läpi.

Oli myös totta, että häntä aivan kuin vaivasi ajatella menneiden kuukausien elämää. Se tuntui näin perästäpäin niin kumman epätodelliselta, jopa miltei luonnottomalta. Yöt aitan parvessa kaksin Ingunnin kanssa pilkkopimeässä; elää ja tuntea valtoimesti kaikilla aisteillaan paitsi näöllään, niin täydellisessä pimeydessä, että se oli samaa kuin sokeus. Päivät läpeensä sitten torkuksissa ja haluttomana — jännityksen velloessa kuin maininki tyhjässä päässä odotellessa sitä, mikä saattoi olla edessä. Jossakin mielen pohjalla tuntui ainaista rauhattomuutta — ja vaikkei hän aina edes tiennyt, mikä siellä taas oli alkanut jäytää hänen omaatuntoaan, hän tiesi jonkin olevan hullusti ja muistuttavan jatkuvasti olemassaolostaan. Silloinkin, kun hän oli kahden Ingunnin kanssa, ei hän voinut unohtaa kokonaan, että jotain oli epäkunnossa. Ja silloin häntä harmitti hiukan, ettei Ingunn näyttänyt tuntevan pienintäkään pelkoa tai epäilystä, ja häntä kyllästytti se, että tämä aina olisi vaatinut häntä olemaan iloinen ja vallaton ja halaamistuulella.

Eikä Olav surrut vähääkään, että hänen oli pakko elää jonkin aikaa semmoista elämää, missä ei ollut sijaa naisille eikä salaiselle rakkaudelle.

Itse piispaa hän näki hyvin harvoin. Sikäli kuin virka salli tämä eli sen munkkikunnan sääntöjen mukaan, mihin hän oli liittynyt nuoruudessaan. Hänen makuuhuoneensa oli asiatuvan yläpuolella ja siellä hän työskenteli, luki rukouksensa ja nautti useimmat veronsa. Tästä huoneesta veivät portaat alas kappeliin, missä piispa toimitti messun aamuisin, ja parvensolasta, joka kulki kivitalon toisen kerroksen tasalla, johti katettu silta erääseen Kristuksenkirkon komeroon.

Piispankartanossa oli monta, jotka eivät pitäneet siitä, että olivat saaneet kuivettuneen munkin herrakseen: edellinen Gilbert-piispa oli elänyt kuin ruhtinas ja oli kuitenkin samalla ollut hurskas pappi sekä harras ja pystyvä oppi-isä. Asbjørn-pappi sanoi pitävänsä paljon tästäkin piispasta, mutta vielä enemmän hän oli pitänyt entisestä: Gilbert-piispa oli ollut hyväntuulinen mies, tarinankertoja ja rohkea ratsastaja ja metsämies.

Olav tuumi mielessään, ettei kukaan voinut istua uljaammin ja vapaammin satulassa kuin Torfinn-herra. Ja elettiinhän täällä joka suhteessa kuin päällikön talossa, vaikka piispa itse eli hyvin ankarasti — jokaista taloon tullutta vierasta kestittiin ylenpalttisesti; joka palvelija sai kaljaa arkipäivinä ja simaa pyhinä. Piispan vieraspöydässä nähtiin viiniä, ja milloin Torfinn-herra söi vieraittensa parissa ja tahtoi osoittaa erikoista kunnioitusta, hän kannatti eteensä suuren hopeahaarikan. Koko aterian ajan täytyi juomanlaskijan seisoa hänen istuimensa lähellä ja täyttää haarikka aina, kun piispa antoi merkin. Olavin mielestä näytti kauniilta, kun Torfinn-herra tarttui haarikkaan, kääntyi herttaisesti kumartaen sen puoleen, jolle hän aikoi ojentaa haarikan, ja antoi sitten kantaa sen kunniavieraalle.

Sinä iltana, jolloin Tore Bring Vikistä oli siellä, tuli Olavin vuoro juoda Torfinn-piispan perästä — ilta-aterian jälkeen tämä kutsutti hänet luokseen piispantuolin viereen. Torfinn-herra nosti haarikan huulilleen ja ojensi sen Olaville; se tuntui jäiseltä, ja viini näytti melkein vaaleanvihreältä kirkkaan hopeatuopin pohjalla. Se oli kirpelöivää ja hapanta ja pisteli sisuksia, mutta maistui sentään hyvältä; se oli raikasta, oikeata miesten juomaa ja synnytti perästäpäin oudon juhlallisen lämmön ruumiissa. Hän pudisti päätään Torfinn-piispan sanoessa hymyillen: "Sinä taidat pitää enemmän simasta, Olav?" Sitten piispa kysyi, mitä Olav oli pitänyt sen päivän jumalanpalveluksesta — oli ollut juhlamessu kulkueineen aamulla; ja sitten hän pyysi taas Olavia maistamaan sanoen: "Oletko iloinen nyt? Luulenpa, että voimme olla tyytyväiset Torelta kuulemiimme uutisiin."

Magnhild-rouva sen sijaan oli vastannut vältellen eikä hän ollut ilmaissut selvää kantaansa sen suhteen mitä oli tapahtunut noilla käräjillä Olavin lapsuudessa. Hän luuli veljensä ajatelleen naimista Olav Auduninpojan ja jonkun hänen tyttärensä kesken — ainakin yhteen aikaan — mutta ei ollut tiennyt asiaa päätetyksi. Tore Vik sanoi kuitenkin olevansa varma siitä, että Steinfinn ja Audun olivat solmineet naimakaupan sinä iltana. He olivat vahvistaneet sen kädenlyönnillä, ja Tore itse oli erottanut heidän kätensä; hän mainitsi myös kolme, neljä muuta miestä, jotka olivat olleet todistajina liiton solmiamistilaisuudessa ja jotka hänen tietääkseen vielä elivät. Pesänjaosta tehtyä sopimusta hän ei tuntenut, mutta oli kuullut miesten puhuvan siitä kerran ja muisti vielä, ettei Audun Ingolfinpoika ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan tinkimisestä; ja Steinfinn määräsi suuret myötäjäiset tyttärelleen. Minun pojastani tulee vielä paljon rikkaampi, Steinfinn, oli Audun sanonut.

Adventin aikaan lähti Arnvid käymäseltään kotiinsa Elfardaliin, ja Olav lähti hänen mukaansa. Olav oli käynyt siellä viimeksi pikkupoikana. Nyt hän kulki siellä talon isännän ystävänä ja vertaisena, katseli ympärilleen asiaa ymmärtävin silmin ja otti osaa keskusteluun kuin mies, joka itsekin on tottunut talonpitoon. Arnvidin äiti hoiti kaikki asiat, ja hän otti Olavin avosylin vastaan, koska tämä oli saanut raukeamaan Kolbeinin tuumat Ingunniin nähden; hän vihasi näet kaikesta sydämestään Kolbeinia ja kaikkia niitä lapsia, jotka hänen sukulaisellaan oli ollut jalkavaimonsa kanssa. Hillebjørg-emäntä oli ylväs ja komea nainen, vaikka olikin vanha, mutta hänen ja hänen poikansa suhde tuntui kylmältä. Arnvidilla oli kolme vaaleata, kaunista pikku poikaa, aivan äitinsä näköisiä, kuten Arnvid sanoi. Ja Olav ajatteli lämpimin mielin, että sitten hänestäkin tulee oma isäntänsä, kun hän pääsee kotiinsa, Hestvikeniin.

Vähää ennen joulua ystävykset palasivat kaupunkiin; Arnvid tahtoi viettää joulun siellä.

Syvässä ikkunakomerossa paloi kynttilä lukutuolin päällä — pieni kalkittu huone näytti rauhaisalta ja kodikkaalta heikossa valossa. Kalustusta ei ollut muuta kuin kirstu kirjoja varten ja seinänvieruspenkki. Piispa söi ja makasi sillä. Hänellä ei ollut sänkyä eikä pöytää. Mutta huoneessa oli matala palli, millä kirjuri saattoi istua lauta polvillaan, kun piispa saneli kirjeitä.

Edellisillä kerroilla Olavin käydessä täällä oli Torfinn-herra pyytänyt häntä istumaan pallille, ja Olavista oli ollut hauskaa kyykähtää piispan jalkojen juureen; oli niin helppo silloin puhua hänelle, aivan kuin isälle.

Mutta nyt tuli Torfinn-herra häntä kohti ja jäi seisomaan hänen eteensä kädet viitan alla.

"Torenpojat tulevat tänne loppiaisena, Olav; olen käskenyt heidät tänne, ja he ovat luvanneet saapua. Nyt me saamme tämän asian selväksi — Jumalan avulla."

Olav kumartui äänettömänä katsoen jännittyneesti piispaan.
Torfinn-herra nipisti huulensa yhteen, nyökkäsi pari kertaa ja sanoi:

"Totta puhuen he eivät tunnu sovinnonhaluisilta, poikani. He olivat puhuneet minun miehilleni sellaista, että minä olen ottanut sinulta sakkorahoja osuudestasi surmaretkeen ja antanut sinun käydä ripillä. He olisivat tahtoneet, että olisin päästänyt heidätkin kiroista ennen joulua, mutta saammepa puhua siitäkin tavattaessa. Ymmärrätkös, he ovat vihoissaan siitä, etten minä ottanut sinua vastaan pahantekijänä ja naisenraiskaajana —", hän naurahti lyhyeen ja tuimasti.

"Väärin sinä olet tehnyt, älä muuta luulekaan — mutta olet nuori ja kaukana sukulaistesi hoivasta — ja nämä miekkoset tahtovat kahden isättömän lapsen oikeudet —. Et suinkaan sinä menetä rohkeuttasi", sanoi hän lyöden Olavia keveästi olkapäälle, "jos sinun täytyisi taipua vähän syvempään Ingunnin setien edessä? Sinähän tiedät loukanneesi heitä, poikani. Vääryyttä sinun ei tarvitse sietää heidän puoleltaan, jos minun vallassani on estää se."

"Niin — ei suinkaan se ole sinusta mieluista, että sinun on notkistettava vähän niskaasi. — Jos nyt aiot kirkkoon, voit mennä parvensolaa pitkin."

Torfinn-piispa nyökkäsi ja ojensi kätensä suudeltavaksi — merkiksi siitä, että keskustelu oli loppunut.

Risti veljet lauloivat parhaillaan vespervirttä. Olav polvistui erääseen komeroon, levitettyään turkkinsa huolellisesti polvien alle, ja piti lakkia silmiensä edessä voidakseen paremmin koota ajatuksensa.

Hän oli jännityksen vallassa — mutta oli sentään hyvä, että ratkaisu oli edessä. Hän kaipasi pois epätietoisuudesta. Oli aivan kuin hän olisi kulkenut pimeässä, jossa vähän väliä kompastui tiellä ja suistui muraan. Sitä hän oli pelännyt — ei Kolbeinia ja hänen miehiään. Nyt loppuisi kaikki kaksimielinen ja — ja puoleksi salattu häly; hänen asiansa tulisi ratkaistuksi. Hän oli täyttävä pian seitsemäntoista — ja hänestä oli hauska olla käräjäasian päähenkilönä. Hänestä tuntui aivan kuin hänen jänteensä olisivat vahvistuneet näinä piispankartanossa vietettyinä viikkoina — Frettasteinissä elettyjen uneliaiden vuosien jälkeen, jotka hän oli viettänyt laiskojen renkien, juoruavien naisten ja leikkivien lasten parissa. Hänen itsetuntonsa oli kasvanut päivä päivältä hänen täällä ollessaan, poissa naisten ja lorujen lähettyviltä, pelkän miesväen keskellä, jolta hän oli saanut oppia ja josta hän oli alkanut pitää koko nuoruutensa innolla, halusta kohdata tasaväkisiänsä ja ylempiänsä. Aivan hänen sieluaan lämmitti luulo, että hänestä oli ollut suurta hyötyä Asbjørn-papille ja että piispa Torfinn oli osoittanut häntä kohtaan isällistä suopeutta.

Suoritettuaan rukouksensa hän istuutui syrjään kuullakseen laulun loppuun asti. Hän istui miettien Asbjørn Allfeitin tuumia laskutaidosta — kuinka Jumalan olemus oli kätketty lukujen olemukseen, niiden lakeihin ja järjestykseen. Se oli aritmetiikkaa, ja se kaikui niin kauniilta; ja mitä kaikkea pappi olikaan saanut selville lukujen yhteenkuuluvaisuudesta — miten ne lisäsivät ja hajottivat toisiaan salaperäisten, järkähtämättömien lakien mukaan; tuntui aivan siltä kuin olisi katsonut taivaallisiin ihmeisiin, asuntoihin: lukujaksojen kullatuista ketjuista riippui koko luomakunta, ja enkelit ja sielut kulkivat ylös ja alas näitä ketjuja pitkin. Ja hänen mielensä yleni epämääräisen kaihon vallassa, ja hän toivoi, että hänenkin elämänsä tulisi lepäämään Jumalan kädessä tuollaisena kultaisena renkaana — laskuna, jossa ei ollut virhettä. Sen jälkeen kun se, mikä nyt painoi häntä, oli pyyhitty pois kuten väärät viivat laskulaudasta.

Keskiyönmessu — enkelimessu — oli kauneinta kaikesta, mitä Olav oli nähnyt. Koko avara kirkkosali häämötti pilkkopimeässä, mutta kuorissa, pääalttarin ympärillä, paloi lukemattomia kynttilöitä, korkeita ja matalia, niin että se oli kuin elävistä liekeistä tehty seinä. Siellä välkkyi himmeästi kultakuteinen silkki ja hohtivat valkoiset liinakankaat: kaikilla papeilla oli tänä yönä kultakankaiset messupaidat, ja muilla laulajilla aivinapaidat ja kynttilät kädessä, ja he seisoivat isojen kirjojen ääressä laulaen. Arnvid Finninpoika oli heidän joukossaan, samoin monta muuta arvossapidettyä maaseudun miestä, jotka olivat käyneet papinkoulua nuoruudessaan. Koko kirkko oli täynnä pyhää savua iltaisen kulkueen jäljeltä, ja nuo harmaat, tuoksuvat pilvet leijuivat yhä alttarin vaiheilla. Kun kuorin täyttävä miesten ja poikain parvi alkoi suuren Gloria-veisuun, tuntui kuin enkelit olisivat yhtyneet lauluun katon öisestä pimeydestä.

Torfinn-piispan kasvot hohtivat kuin alabasteri hänen istuessaan paikallaan hiippoineen ja sauvoineen, kultainen vaippa hartioilla. Nyt helähtivät messukellot soimaan, kaikki, jotka olivat seisoneet tai istuneet, polvistuivat maahan odottaen henkeä pidättäen muutosta, joka tiesi Jumalan syntyvän maailmaan tänä yönä. Olav odotti, kalvavan hartaasti hänkin, ja hänen rukouksensa suli yhdeksi oikeuden ja hyvän omantunnon kaipuun kanssa.

Hän oli nähnyt Ingunnin vilahdukselta naisten puolella, mutta ei mennyt ulos messun jälkeen nähdessään tämän lähtevän. Laulettaessa laudaa kuorissa hän haki itselleen mukavan istumapaikan erään pylvään jalustalta, ja siinä hän istui turkkivaippaansa kääriytyneenä väristen ja aina toisinaan torkahdellen siihen asti, kunnes papit poistuivat kuorista. Kirkkomäellä hehkui vielä sammuva hiilloskasa siinä, mihin kirkkokansa oli viskannut soihtunsa tullessaan. Olav meni sen ääreen lämmitelläkseen vähän — häntä vilutti ja nukutti monituntisen kirkossa olon perästä. Lumi oli sulanut laajalti maata myöten, ja vieläkin huokui suloinen, väkevä lämpö mustanpunaisesta kekäliköstä. Paljon ihmisiä seisoi ympärillä. Olav keksi Ingunnin — tämä seisoi selin häneen; hän oli yksin. Olav meni tervehtimään häntä.

Ingunn kääntyi puolittain, ja hiilloksesta lähtevä hohde lankesi punerruksena valkoiselle otsavaatteelle, joka pilkisti hupun alta. Hän tuntui yhä hiukan vieraalta tuossa naidun naisen puvussaan — Olav ei jaksanut käsittää ajatusta, että hän liikkui täällä niin täysikasvuisen ja arvokkaan näköisenä, vaikka hän itse koki kaikin puolin näyttää aikuiselta mieheltä ja hankkia tunnustusta ja arvonantoa asialleen.

He kättelivät ja toivottivat toisilleen hyvää joulua. Sitten he puhuivat vähän ilmasta; ei ollut varsin kylmä, taivas oli puolipilvessä, mutta näkyi sentään jokunen tähtikin, vaikka oli hiukan sumuista, sillä järvi ei ollut vielä jäätynyt.

Tora tuli heidän luokseen, ja Olav tervehti häntä suudellen. Hän ei voinut mitenkään suudella Ingunnia täällä heidän kohdatessaan — tämä oli hänelle liian läheinen ja samalla kaukainen, että hän olisi voinut tervehtiä häntä kuin kasvinveli.

Tora poistui heti taas joidenkin tuttavien luo, jotka hän oli huomannut. Ingunn ei ollut puhunut juuri mitään, ja hän oli katsonut koko ajan muualle. Olav tuumi, olisiko hänen lähdettävä — ei todellakaan näyttänyt hyvältä, että he seisoivat tässä kahden. Silloin Ingunn ojensi kätensä ja tarttui kuin arastellen hänen vaippaansa.

Öisellä tiellä liikkui raskaita, turkkeihin puettuja olentoja, jotka näyttivät mustilta lumessa — ihmiset lähtivät lepäämään taloihin ennen huomenmessua. Lumi riippui möhkäleinä rakennusten katoilla, ja aidat ja puut, heinät ja oksat olivat vain kuin vähäisiä mustia pilkkuja yössä. Joulupimeys oli painunut koko pikku kaupungin ylle, ja ihmiset liikkuivat hiljaa ja pelästyneinä kuin varjot, kiiruhtivat sisään, siellä täällä aukesi ovi ja hiukan valoa virtasi pihamaalla ja kujalla törröttäviin kinoksiin. Mutta räppänöistä kohosi savua ja ilma haisi myös savulle — kaikkialla ripustivat naiset patoja tulelle jouluaamun keittoa varten. Krosskirkosta levisi kynttilöiden valo lumelle ammollaan olevista ovista, ja jotkut sairaalan vanhukset laahautuivat kirkkoon — siellä alkoi kohta messu.

He tallustivat ahdasta kujannetta kirkon taitse. Siellä ei näkynyt yhtään ihmistä; puiden alla oli hyvin pimeä ja raskas kulkea, sillä lumi oli vähän astuttu.

"Emme me luulleet käydessämme täällä kesällä, että meillä olisi niin suuret vaikeudet edessä."

"Etkö voi lähteä sisään", kysyi Ingunn heidän tultuaan pihaan. "Toiset aikoivat Krosskirkkoon —."

He astuivat pilkkopimeään tupaan, mutta Ingunn kohensi tulta liedellä ja lisäsi puita. Vaippansa hän oli riisunut yltään, ja kun hän asettui polvilleen ja kurottui eteenpäin puhaltaen tuleen, lankesi leveä valkoinen huntu yli hartioiden vyötäröille asti.

"Tora ja minä nukumme tässä", — sanoi hän selin Olaviin. "Minä lupasin tehdä tämän —", hän ripusti padan koukkuun. Olav ymmärsi heidän olevan talon keittokodassa — joka puolella oli ruoka-astioita. Ingunn liikkui ketterästi edestakaisin tulen hohteessa, hoikkana ja pitkänä ja norjana tummassa puvussaan ja valkoisessa päähineessään. Se oli kuin leikkiä, epätodellisuutta. Olav istui sängyn laidalla katsellen; hän ei tiennyt mitä olisi sanonut — ja sitten häntä nukutti juuri nyt.

"Etkö voisi auttaa?" pyysi Ingunn leikaten lihaa ja läskiä puhtaaseen pataan, joka oli lieden kivellä. Hänellä oli käsissään selkäpala, jota hän ei saanut halkaistuksi veitsellään. Olav haki pienen kirveen, hakkasi selkään kolon ja taittoi sen kahtia. Heidän näin häärätessään kuiskasi Ingunn hänelle polvistuneena patojen ääreen:

"Sinä olet niin hiljainen, Olav! Oletko pahoillasi jostakin?" Ja kun Olav vain pudisti päätään, hän kuiskasi vielä hiljemmin: "Siitä on niin kauan, kun me viimeksi olimme kahden. Minä luulin, että sinä tahtoisit —?"

"Kyllähän sinä sen tiedät. — Oletko kuullut, että setäsi tulevat tänne loppiaiseksi?" kysyi Olav. Mutta nyt hän älysi, että toinen saattoi pitää sitä vastauksena kysymykseen siitä, oliko hän pahoillaan jostakin. "Ei sinun huoli pelätä", sanoi hän lujasti. "Heitä meidän ei tarvitse pelätä."

Ingunn oli kohonnut seisaalleen ja seisoi tuijottaen Olaviin, aukaisten suunsa pieneen haukotukseen. Sitten hän näytti tahtovan viskautua Olavin kaulaan. Olav näytti käsiään — ne olivat rasvan ja suolaveden tahraamat.

"Tule tänne — voit pyyhkiä ne peitteeseen —." Hän siirsi hiukan erästä pataa. "Voimme paneutua pitkäksemme vähäksi aikaa kiehumista odotellessamme."

Olav riisui saappaansa ja ripusti vaippansa naulaan. Paneuduttuaan Ingunnin rinnalle hän levitti peitteen molempien yli. Samassa toinen oli hänessä kiinni, painaen kasvonsa kiihkeästi hänen poskeaan vasten, ja hänen hengityksensä kutitti Olavin kaulaa.

"Olav — ethän sinä salli, että he ottavat minut mukaansa ja erottavat minut sinusta?"

"En. Eivätkä he voikaan tehdä niin. Mutta Kolbein ei ehkä tule vaatimaan vähän, ennen kuin suostuu sovintoon kanssani.

"Siksikö sinä" — kuiskasi toinen rutistautuen vieläkin lähemmäksi — "siksikö sinä pidät minusta vähemmän nyt?"

"Enhän minä pidä sinusta vähemmän kuin tähänkään asti", mutisi Olav ääni sameana koettaen pujottaa käsivarttaan Ingunnin niskan alle; mutta se oli kovin hankalaa, sillä päähine oli esteenä.

"Kohta olemme olleet täällä kuukauden — ja olemme tuskin nähneet toisiamme koko aikana", kuiskasi Ingunn valittaen.

"Ingunn — minähän tahdon vain sinun parastasi", pyysi Olav — ja huomasi samassa sanoneensa samat sanat kerran ennen; missä, sitä hän ei jaksanut muistaa. Miksi Ingunnilla ei ole enempää järkeä, ajatteli hän onnettomana, eikö hän ymmärrä maatessaan siinä johdattavansa minut kiusaukseen —.

"Niin, mutta minä kaipaan niin kauheasti sinun luoksesi. Kyllähän nämä naiset ovat hyviä, mutta minä ikävöin sinun luoksesi kuitenkin."

"Niin. Mutta —. Nyt on pyhä yö — ja meidän on mentävä uudestaan messuun. Ihan kohta —." Hän punastui häveten omia sanojaan. Sellaista ei saanut edes sanoa. — Hän nousi nopeasti pimeässä, suuteli Ingunnin luomia ja tunsi niiden vipajavan ja liikkuvan; kyyneleet tipahtivat esiin ja kostuttivat hänen huulensa.

"Älä ole vihainen", kuiskasi hän rukoilevasta. Sitten hän siirtyi aivan sängyn laidalle, kääntyi tupaan päin ja jäi katsomaan tuleen. Sydämensä ja verensä levottomuuden ahdistamana hän makasi hiljaa kuunnellen, liikahtaisiko tai itkisikö Ingunn. Mutta tämä oli hiljaa kuin hiiri. Viimein Olav huomasi hänen nukahtaneen. Silloin hän nousi, veti saappaat jalkaansa, tarttui vaippaansa ja levitti huolellisesti peitteen Ingunnin yli. Häntä paleli, hän tunsi itsensä uniseksi ja nyreäksi ja ontoksi pitkästä paastosta. Lihapata porisi ja tuoksui niin hyvälle, että se oikein väänsi hänen sisuksiaan.

Ulkona oli ilma jäähtynyt — lumi narskui hänen jalkojensa alla, ja ilmassa oli entistä enemmän huurua, hän tunsi sen pimeästä huolimatta. Kansaa alkoi vähitellen kulkea kirkkoa kohti; Olav hytisi turkissaan. Hän oli niin väsynyt, ettei hänen tehnyt oikein mieli mennä messuunkaan — hän olisi mieluummin ollut kotona nukkumassa. Ja miten hän olikaan iloinnut tästä jouluyöstä ja sen kolmesta jumalanpalveluksesta, joista toinen kuului olevan toistansa kauniimpi.

Tapaamispäivän edelliset päivät Olav pysytteli enimmäkseen piispankartanon lähettyvillä eikä käynyt juuri muualla kuin kirkossa. Päivä päivältä jatkui siellä komeita messuja, ja talossa kulki lakkaamatta vieraita näin pyhien aikana. Niin papeilla kuin maallikoilla oli alati kaikenlaista hommaa, joten Olav jäi enimmäkseen yksin. Piispan kanssa hän oli joutunut puheisiin yhden ainoan kerran — kiittäessään tätä uudenvuodenlahjasta. Torfinn-herra oli antanut hänelle leveän, ruskean verkapuvun, joka oli reunustettu hienolla, mustalla saukonnahalla. Se oli ensimmäinen vaatekappale, joka oli kauttaaltaan kaunis ja sopiva Olaville ja teki hänet aikamiehen näköiseksi, ja hänen itsetuntoaan kohotti nyt suuresti tieto siitä, että hän saattoi tuntea olevansa asianmukaisesti pukeutunut — sillä Arnvid oli lainannut hänelle rahaa, jolla hän oli ostanut itselleen kauniin, näädännahalla sisustetun turkisvaipan, säärykset, saappaat ja muuta pienempää.

Asbjørn Allfeitilta Olav sai tietää piispan saaneen vastauksen niiltä miehiltä, joiden tehtäväksi hän oli antanut ottaa selkoa Olavin sukulaisista ja siitä, mitä nämä asiasta arvelivat, eikä piispa kuulunut olleen tyytyväinen saamiinsa sanomiin. Sen verran oli käynyt selville, ettei Steinfinn ollut koskaan solminut sitovaa ja lain pykälän mukaista sopimusta Olavin holhouksesta — eikä kukaan suvun miehistä ollut kuitenkaan kysynyt lasta tai vaatinut sitä takaisin Frettasteinistä.

"Arvon isällämme on ollut aika lailla puuhaa ja menoja sinun takiasi, Olav", sanoi Asbjørn pappi naurahtaen. "Nyt hän on kutsunut tänne nämä sukulaisesi Tveitistä — Hestvikenin isäntä on rampa ja vaivainen. Mutta Tveitin miehillä ei suinkaan voine olla mitään sinun naimistasi vastaan, vaikkakaan sinä et ole laillisessa iässä. Ja heidän seurakuntapappinsa, joka oli puhutellut heitä Torfinn-herran nimissä, kertoi miesten sanoneen, että jos Torenpojat toivovat tätä avioliittoa, saavat he tarjota sinulle tuon vietellyn neidon — nämä olivat heidän sanansa eivätkä papin — sekä sellaiset myötäjäiset, jotka sinä voit hyväksyä. Mutta siihen he eivät suostuisi ikinä, että sinä tarjoaisit hänen sukulaisilleen enemmän kuin mitä laki säätää sellaisessa tapauksessa. Ja kuten tiedät, eivät Kolbein ja Ivar suostu sovintoon sellaisilla ehdoilla; se olisi heille elämänikuinen häpeä."

"Se olisi myös häpeä minulle ja — ja Ingunnille", sanoi Olav närkästyen. "Sehän olisi samaa kuin että hän olisi ollut — huora —."

"Niin. Siksi piispakin jo vihjaisi siihen, että saattaa olla viimeinen keino, että lähdet pois maasta neljäksi vuodeksi, kunnes tulet täyteen ikään ja voit neuvotella asiasta itse puolestasi. Torfinn-herra näkyy tuumivan, että voisit mennä Tanskaan hakemaan apua äitisi suvulta — tiedät kai sinä sen, että äitisi suku kuuluu sen maan mahtavimpiin? Enosi, herra Barnim Erikinpoika Høvdinggaardista kuuluu olevan Sjellandin rikkain ritari."

"Äitini isän nimi oli Bjørn Andersinpoika Hvitabergistä ja hänen ainoan veljensä nimi oli Stig. — He kuuluvat olleen kotoisin Jyllannista."

"Margrete-rouva oli kahdesti naimisissa; Bjørn oli hänen toinen miehensä, mutta sitä ennen hänellä oli poika nimeltä Erik Erikinpoika, ja hänelle kuului Høvdinggaardin kartano Sjellandissa. Olisiko sinusta hyvin vaikeata, Olav, elää vieraassa maassa muutama vuosi, jolloin saisit nähdä vähän muiden kansojen tapoja ja elämää — kun lisäksi saisit olla upporikkaiden, mahtavien sukulaisten parissa?"

Papin sanat suuntasivat Olavin ajatukset uudelle uralle. Tultuaan piispankartanoon hän oli alkanut ymmärtää, että se osa maailmaa, jonka hän tunsi, oli sentään sangen pieni ja ahdas. Kirkon miehet lähettelivät kirjeitä ja sanansaattajia pohjoiseen ja etelään, itään ja länteen; vähemmässä kuin kuudessa viikossa he osasivat ottaa selvää ihmisistä, joita Olavin olisi ollut mahdoton löytää — nämä olisivat voineet yhtä hyvin asua Islannissa tai Roomassa. Ja piispa tiesi enemmän hänen äitinsä suvusta kuin hän itse oli tiennyt milloinkaan. Kirkossa oli Ranskanmaalta tuotuja kynttilänjalkoja ja kirjoja, sisilialaisia silkkimattoja, jotka paavi oli lähettänyt tänne pohjoiseen, Arrasin kudoksia, Englannissa ja Aasiassa eläneiden veritodistajien ja uskonsankarien jäännöksiä. Asbjørn Allfeit kertoi Pariisin ja Bolognan suurista kouluista, joissa saattoi oppia kaikki maailman tiedot ja taidot — ja Salernosta, jossa sai oppia kreikan kieltä sekä karaistua rautaa ja myrkkyä vastaan. Asbjørn oli majøsiläisen talonpojan poika, ja pisin hänen tekemänsä matka oli pohjoiseen Eyjabyn kirkolle, mutta hän puhui usein halustaan vieraisiin maihin — ja sinne hän varmasti joutuisikin kerran, sillä hän oli kyvykäs mies ja monella tapaa käyttökelpoinen.

Arnvid Finninpojan kanssa Olav puheli enimmäkseen vain maata mennessä ja vuoteesta noustessa. Arnvid oli käynyt vieraammaksi ystävälleen heidän tultuaan tänne piispankartanoon. Arnvid toimitteli kaikenlaista, mitä Olav ei ollut ymmärtänyt. Ja sitten toi Arnvidin seura nuorukaisen mieleen paljon sellaista, mikä oli kieroa ja hävettävää. Olav tunsi katumuksen tai häpeän tapaista muistaessaan kaiken, minkä todistajana Arnvid oli ollut, osaksi tahtoen, osaksi tahtomattaan — vaikkei Olav voinut käsittää, miten hän oli voinut taivuttaa puolelleen miehen, joka oli niin paljon vanhempi häntä itseään ja lisäksi rikas ja mahtava tilallinen — kun oikein asiaa ajatteli. Mutta hänestä tuntui kuin hän olisi harjoittanut väkivaltaa ystäväänsä kohtaan tavalla tai toisella, sekä silloin kun hän oli saanut tämän penkomaan sormusta että jälleen Arnvidin vaietessa siitä, mitä hän tiesi Olavin öisestä yhdyselämästä hänen nuoren sukulaisensa kanssa. Tätä viimeksi mainittua asiaa olivat sekä Torenpojat että kaikki muut tuominneet ankarasti; Arnvid oli saanut ruman tahran kunnialleen siitä — ja siihen hän oli liian hyvä. Ja Olav tiesi Arnvidin ottavan kaikki asiat vakavasti. Siksi hän ei nyt pitänyt oikein yhdessäolostaan Arnvidin kanssa.

Asbjørn-papin seurassa hän tunsi itsensä tyyneksi ja turvalliseksi. Tämä oli aina samanlainen, tasainen ja uuras ahertaja, lukipa hän rukouksiaan tai tarkasti suolassa olevia nahkoja. Hänen pitkät, laihat hevosenkasvonsa olivat yhtä liikkumattomat, ja hän oli yhtä kuivasanainen ja järkevä lukiessaan messuaan, valvoessaan tavaroiden punnitsemista tai tutkiessaan, oliko totta, että erään piispan vuokrakartanon navetan pohjahirret olivat lahonneet. Olav seurasi häntä ja ajatteli omaa tulevaisuuttaan; miten hän joutuisi Hestvikeniin ja saisi purjehtia omissa laivoissaan, hääriä omilla laitureillaan, omissa aitoissaan ja navetoissaan — matkien kaikessa tietämättään ystäväänsä.

Muisto Ingunnin kanssa vietetystä hetkestä jouluyönä oli yllyttänyt uudestaan hänen kaipaustaan Ingunniin. Hän ajatteli tuota tyttömäistä, vaimon pukuun puettua nuorikkoa — näki hänet polvillaan tuleen puhaltamassa, kulkemassa edestakaisin loimahtelevassa valossa, häärimässä penkkien, purnujen ja lieden välillä. Näin hän kerran loikoisi omassa sängyssään Hestvikenissä pimeinä talviaamuina katsellen, miten Ingunn sytyttelee hänen omaa liettänsä. Hän muisti Ingunnin kuuman ja kiihkeän läheisyyden heidän maatessaan vierekkäin pimeässä — kun he tulisivat Hestvikeniin, nukkuisivat he isännänsängyssä, talon isäntänä ja emäntänä. Silloin hän voisi syleillä Ingunnia niin paljon kuin halusi, ja joka ilta puhelisi hän vaimolleen kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut päivän kuluessa, sekä kysyisi hänen neuvoaan, miten missäkin asiassa oli tehtävä. Eikä hänen enää tarvitsisi pelätä sitä, mitä hän tähän asti oli pelännyt kuin pahinta onnettomuutta — silloin heidän iloaan ja keskinäistä arvonantoaan vain lisäisi se, että heille syntyisi lapsia. Silloin hän ei enää olisi kuolevan suvun viimeinen heikko sirpale, vaan uuden sukupuun runko. Ja yhtäkkiä olivatkin Asbjørn-papin sanat nyt viskanneet hänen mieleensä tämän uuden, oudon ajatuksen. Hän ei ollut milloinkaan kuvitellut, että hänen osakseen saattoi tulla lähtö maailmalle, joutua uusia oloja näkemään. Kauas, kauas — Ranskaan, Englantiin, Tanskaan — ne merkitsivät melkein samaa tuolle pojalle, joka ei koko muistinsa aikana ollut liikkunut muuta kuin Frettasteinin ja Hamarin väliä eikä edes ollut uneksinut pitemmistä retkistä kuin Hestvikenistä käsin tehtävistä pienistä kauppamatkoista. Hän olisi tyytynyt osaansa sellaisena kuin se tuntui olevan hänelle määrätty, eikä hän olisi kaivannut enempää — hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että toisinkin voisi olla. Mutta nyt oli kuin hänelle olisi tarjottu lahja — neljä vuotta lisää, jolloin hän sai katsella ympärilleen, kokea seikkailuja, nähdä maita ja ihmisiä, ja kaikki tämä juuri nyt, kun hänen silmänsä muutenkin olivat alkaneet aueta havaitsemaan, miten pieni ja syrjäinen se maailman kolkka oli, minkä hän luuli aiotun hänelle. Ja entäs se, että hän kuului olevan niin suurta sukua äitinsä puolelta — ja sen hän sai tietää nyt, juuri kun Steinfinninpojat tahtoivat pakottaa hänet tuntemaan itsensä heitä mitättömämmäksi ja kun näytti siltä, etteivät hänen isänsä sukulaiset viitsineet tahi pystyneet suojaamaan hänen oikeuksiaan. Tanskassa hän voisi ratsastaa suoraa päätä maan rikkaimpaan ja mahtavimpaan taloon ja sanoa isännälle: minä olen sinun sisaresi Cecilian poika —. Eräänä iltana Olav otti esiin äitinsä sinettisormuksen ja pani sen sormeensa; hän saattoi pitää sitä sormessaan, kunnes oli sopinut Ingunnin sukulaisten kanssa. Ja pienen kultaristin kullattuine ketjuineen hän ripusti kaulaansa ja piilotti sen rinnalleen, paidan alle — hänen äitinsä kuului tuoneen sen mukanaan kotoaan. Oli paras pitää huoli niistä tavaroista, joita saattoi käyttää tunnusmerkkinä, jos tarvittiin. Olipa miten oli — hän ei aikonut jäädä neuvottomaksi, vaikka hänen vihamiehensä asettaisivatkin salaisia ansoja hänen jalkojensa juureen ja vaikkei hänen kotona olevista sukulaisistaan olisikaan sanottavaa apua.

Steinfinninpojat ilmestyivät kaupunkiin joitakin päiviä myöhemmin kuin oli ollut määrä. Heitä oli Kolbein molempine poikineen, Ivar Torenpoika ja eräs Torenpoikain nuori serkku, Hallvard Erlinginpoika. Hallvardin äiti, Ragna, oli Kolbeinin oikea sisar, hänkin vanhan Toren ja tämän jalkavaimon lapsia; Hallvard ei ollut käynyt Frettasteinissä montakaan kertaa, joten Olav tuskin tunsi häntä. Mutta hän oli kuullut, että Hallvard oli tavattoman tyhmä.

Olav ei saanut olla saapuvilla heidän keskustellessaan piispan kanssa. Anrvid sanoi sen tapahtuvan siksi, etteivät hänen asiapuolensa olleet saapuneet; eikä hänkään silloin voinut olla läsnä. Piispa ei toiminut hänen puolestaan, vaan kirkon puolesta, jolla yksin oli oikeus tuomita, oliko avioliitto oikea vai ei. Olav ei pitänyt siitä, eikä hän ymmärtänyt asian eroa. Mutta sekä Arnvid että Asbjørn-pappi olivat olleet sisällä keskustelun kuluessa. Nämä kertoivat Kolbeinin ja Ivarin olleen ensin hyvin riitaisia, ja eniten heitä oli harmittanut se, että Torfinn-piispa oli lähettänyt Ingunnin pois kaupungista, erääseen taloon Ottastadin kirkolla. Kolbein oli sanonut, ettei Mjøsenin seuduilla ollut milloinkaan nähty sellaista tapaa, että Hamarin piispa määräilee kuin kuningas; näkyi kyllä, että hän oli kotoisin Nidarosista, sillä siellä tekivät papit kaikessa aivan kuten tahtoivat. Ennenkuulumatonta oli sekin, että piispa piilotti vieteltyä neittä, joka oli karannut sukunsa parista salatakseen häpeänsä ja välttääkseen ojennusta, sekä suojeli kilvellään naisenryöstäjää.

Torfinn-piispa vastasi, että mikäli hän tiesi, ei Ingunn Steinfinnintytär ollut karannut eikä Olav Auduninpoika liioin ollut häntä ryöstänyt, vaan Arnvid Finninpoika oli tuonut nuoret tänne ja pyytänyt piispaa tutkimaan asiaa, joka kuului kirkon tuomiovaltaan, sekä pitämään Olavia ja neitoa sillä aikaa suojeluksessaan. Veljekset olivat itse pyytäneet Arnvidia jäämään Frettasteiniin kaitsemaan lapsia ja omaisuutta; ja huomatessaan Olavin loukanneen vanhinta tytärtä hän oli vaatinut tämän tilille teostaan. Silloin kävi ilmi, että nämä lastenkirjoissa olevat nuoret olivat luulleet, että koska heidän isänsä olivat kihlanneet heidät toisilleen heidän pienenä ollessaan ja koska Steinfinn sekä Audun olivat molemmat kuolleet, heidän oma asiansa oli huolehtia siitä, että sopimus täytettäisiin; siksi he olivat eläneet kuin nainut pari Steinfinnin kuolemasta asti, eivätkä olleet luulleet tekevänsä siinä väärin. Arnvid oli silloin pitänyt viisaimpana tuoda molemmat Hamariin, että oppineet miehet saisivat tutkia, miten asia oli.

Yksi seikka oli varma: koska Olav ja Ingunn olivat antautuneet toisilleen siinä mielessä, että he täyttivät aviosopimuksen, ei kumpikaan ollut vapaa naimaan ketään muuta. Yhtä varmaa oli myös, että sellainen yhteenmeno oli vastoin maan lakia ja kirkon sääntöjä, ja nainen oli menettänyt oikeutensa myötäjäisiin, perintöön ja sukulaisten suojelukseen itseensä ja lapseensa tai lapsiinsa nähden, jos huomattaisiin hänen olevan raskaana. Mieheltä saivat hänen naittajansa vaatia sakkoja, siksi että tämä oli loukannut heidän oikeuksiaan — ja molemmat olivat velvollisia korvaamaan kirkolle sen, etteivät olleet pitäneet sen käskyjä, mitä kuulutuksiin ja avioliiton perustamista koskevaan oikeuteen tuli.

Mutta piispa pyysi myös vaimon setiä muistamaan, että Olav ja Ingunn olivat tehneet sen lapsellisuudessa, tietämättömyydessä ja lakia tuntematta ja että he olivat eläneet siinä uskossa, että heidät oli aiottu naittaa toisilleen. Tore Bring Vikistä ja kaksi muuta kunnon talonpoikaa olivat todistaneet piispalle, että Steinfinn Torenpoika oli kihlannut kädenlyönnillä lapsensa, Ingunnin, Audun Ingolfinpojan pojalle — ja tämän he lupasivat vannoa käsi Raamatulla. Ja Arnvid todisti, että Steinfinn oli puhunut Olaville vähää ennen kuolemaansa sanotusta sopimuksesta ja ilmaissut toivovansa, että se pysyisi voimassa. Siispä hän nyt pyysi Ingunnin sukulaisia suostumaan sovintoon sellaisilla ehdoilla, jotka olivat kaikille asianosaisille kohtuulliset: että Olav ja Ingunn nöyrtyisivät Torenpoikien edessä ja pyytäisivät heiltä anteeksi ja että Olav maksaisi sakkoa omapäisyydestään jäävittömien miesten arvion mukaan. Mutta tämän jälkeen piti Torfinn-piispa sopivimpana, että Torenpojat sopisivat Olavin kanssa kuten tosikristityt ja ylevämieliset miehet — ja antaisivat hänelle vaimon mukana sellaiset myötäjäiset, ettei lankous koituisi häpeäksi heille eikä nöyryytykseksi Olaville hänen kotiseudullaan syystä, että hän oli tehnyt sellaisen naimakaupan, joka ei lisännyt hänen valtaansa ja rikkauttansa. Lopuksi piispa pyysi veljeksiä muistamaan, että on hyvä ja Jumalalle otollinen työ hoivata isättömiä ja orpoja ja että sellaisten pahentaminen on suurimpia syntejä, synti, joka huutaa kostoa jo ajassa — ja noiden vainajien tahto oli ollut, että heidän lapsensa naitettaisiin toisilleen.

Mutta jos he koettaisivat väittää, ettei Olavia ja Ingunnia oltu milloinkaan kihlattu laillisella tavalla, ja elleivät he nytkään voisi sopia Olavin holhoojien kanssa asiasta, oli selvä, että heidän tuli nostaa häntä vastaan riitajuttu. Silloin piispa jättäisi Ingunnin heidän huostaansa, ja he saisivat rangaista häntä siten kuin katsoivat hänen ansainneen ja jakaa hänen perintöosansa sisarille sekä elättää hänet sen jälkeen keskenään mielensä mukaan. Mutta hän puolestaan kuuluttaisi kaikissa Norjan hiippakunnissa, etteivät nämä kaksi olleet vapaat naimaan ketään muuta niin kauan kuin kumpainenkin eli — niin ettei kukaan kolmas, mies tai nainen, lankeaisi huoruuden syntiin ottamalla puolisokseen sellaista, joka jo oli sidottu avioliittoon Jumalan edessä.

Viimeinen ponsi ratkaisisi asian, arvelivat sekä Arnvid että Asbjørn. Ei suinkaan kumpaisellakaan sedällä ollut halua ottaa Ingunnia niskoilleen sillä ehdolla, että heidän tuli elättää hänet voimatta koskaan naittaa häntä muuanne. Kolbein puhui tosin pitkään siitä, että Olav Auduninpoika kyllä oli tiennyt, mitä hän ja hänen veljensä ajattelivat tuosta kihlauksesta, sekä että he olivat aikoneet määrätä Ingunnille toisen miehen, mutta lupasi sentään viimein suostua piispan tähden sovintoon Olavin kanssa. Mutta ehdoista hän ei suostunut puhumaan, ennen kuin kaikki oli selvitetty, mitä vanhaan sopimukseen tulee, ja ennen kuin hän oli kohdannut Ingolf Helgenpojan Tveitistä tai jonkun muun Olavin sukulaisen, jolla oli oikeus toimia pojan nimissä. Piispa arveli olevan päivänselvää, että noilla menneillä käräjillä oli tehty sponsalia de futuro, niin että jos vain Torenpojat antaisivat suostumuksensa siihen, mikä jo oli täyttynyt, voisi Olav toimia omin neuvoin. Ja silloin hän varmasti olisi erittäin taipuvainen. Mutta siihen pani Kolbein jyrkän vastalauseen: he eivät tahtoneet saavuttaa itselleen etua pojan houkkamaisuudesta, vaan vaativat saada neuvotella Olavin sukulaisten kanssa, jotta asia päättyisi kunnialla heille ja heidän sukulaisnaiselleen.

Seuraavana iltana päättivät Arnvid ja Olav lähteä alas luostariin. Arnvid oli luvannut veljille lahjaksi villoja, ja Olav halusi puhua veli Vegardin kanssa mennäkseen hänen luokseen ripille jonakin päivänä. Ulkona oli hyvin pimeä, siksi kumpikin otti mukaansa käsiaseen. Olav otti kirveensä Ættarfylgjan, sillä sitä hän kantoi aina, milloin suinkin kävi päinsä.

Ehdittyään luostarin pihamaalle he saivat kuulla, että oli myöhempi kuin olivat luulleet; eräs munkeista, joka oli ulkona ilmaa tarkastamassa, sanoi maallikkoveljen jo menneen soittamaan iltasoittoa. Mutta Arnvid tahtoi välttämättä puhua pari sanaa veli Helgen kanssa. Tämä oli luultavasti vierastuvassa, arveli munkki. Silloin he menivät sinne.

Heti sisään astuessaan he näkivät siellä Kolbeininpojat ja näiden serkun Hallvardin ynnä kolme muuta miestä; he istuivat seinänvieruspenkillä syöden ja juoden. Veli Helge ja muuan toinen munkki seisoivat pöydän luona tarinoiden ja nauraen heidän kanssaan — vieraat olivat jo aika iloisella tuulella.

Olav jäi seisomaan oven suuhun Arnvidin astuessa veli Helgeä kohti.
Samassa alkoi luostarin kello soida.

"Istu sinäkin", sanoi veli Helge, "ja maista meidän oluttamme, se on verratonta tällä kertaa — minä pyydän priorilta lupaa päästä sinun luoksesi iltarukouksen jälkeen. Istu sinä täällä sillä aikaa, Arnvid!"

"Olav on mukana", kuiskasi Arnvid; hänen täytyi toistaa se pariin kertaan vähän kovemmin, sillä veli Helge oli huonokuuloinen. Kun tämä viimeinkin ymmärsi, hän meni heti Olavia tervehtimään, pyysi häntäkin istumaan ja maistamaan juomaa. Nyt näkivät Kolbeinpojat, kuka Arnvildilla oli matkassaan. Olav vastasi munkille lähtevänsä mieluummin hänen kerallaan kirkkoon laulua kuulemaan, mutta Haftor Kolbeininpoika huusi hänelle:

"Tule pois vain tänne, Olav, meidän joukkoomme! Emme ole nähneet sinua siitä asti, kun tulit sukulaiseksemme. Käy nyt tänne, Arnvid, ja istu juomaan!"

Arnvidin asettuessa ulkopenkille laski Olavkin kirveen kädestään ja työnsi hupun niskaan. Hänen tultuaan pöydän ääreen ja aikoessaan istuutua taputti Einar käsiään ja hymyili hänelle kuin pikkulapselle:

"Kylläpä sinusta on vääntynyt iso poika! Taitaa toden totta jo ruveta näkymään päältä päin, että olet nainut mies."

"Eiköhän meistä itsekukin ollut hänen iässään yhtä paljon nainut mies", hihitti Hallvard.

Veli Helge pudisti päätään, mutta naurahti hänkin. Sitten hän pyysi heitä olemaan sovussa. Haftor lupasi tehdä sen, ja munkit lähtivät. Olav katsoi heidän jälkeensä ja mutisi, että hänen teki sittenkin mieli kirkkoon.

"Ei käy päinsä, Olav", sanoi Einar. "Se on sopimatonta — sinun ei pitäisi osoittaa niin vähän halua tutustua vaimosi sukulaisiin. Juodaan nyt", sanoi hän, tarttui kulhoon, jonka maallikkoveli oli tuonut pöydälle, ja joi Olavin tervetuliaisryypyn.

"Onpa sinulla jano", virkkoi Olav puoliääneen. Einar oli jo jonkin verran päissään. Ääneen hän sanoi. "Olemme me tutut ennestäänkin. Ja mitä sukulaisryyppyyn tulee, voisimme yhtä hyvin odottaa siihen asti, kunnes minä olen sopinut ehdoista sinun isäsi kanssa."

"Tottahan se riittää, että hän on sopinut piispan kanssa", sanoi Einar sulavasti, — "koska sinä olet kumartunut hänen edessään. On kaunista nähdä nuorten osoittavan oppivaisuutta; ymmärrätkö nyt, että toisinaan voi olla edullista odottaa? Torfinn-herra kuuluu puhuneen niin koreasti kärsivällisyydestä viime adventtina — siitäkö sinä olet ottanut oppia?"

"Siitä", vastasi Olav. "Mutta se on uutta puhetta minulle, sen sinä tiedät myös, ja siksi minä pelkään, että saatan unohtaa sen."

Jälleen Olav näytti aikovan nousta, mutta Arnvid veti hänet takaisin penkille.

"Noinko sinä pidät kunnon veljille antamasi lupauksen", sanoi hän
Einarille. "Tässä talossa on pakko pysyttää rauha!"

"Enkö minä sitten ole rauhallinen! Tottahan tässä saa laskea pientä pilaa, sukulaismies!"

Arnvid ei ollut sukua Tore Hofin ja Borghildin, tämän jalkavaimon, jälkeläisten kanssa, mutta pisto sattui häneen sittenkin; hän vilkaisi Kolbeininpoikien seuralaisiin ja maallikkoveljeen, joka kuunteli uteliaana palvellessaan pöydässä istujia.

Nyt käski Haftor Kolbeininpoika veljeään vaikenemaan "— vaikka me sisällä olijat tunnemmekin Einarin ja tiedämme hänen käyvän kiusanhaluiseksi juovuksissa ollessaan. Mutta näytä sinä Olav olevasi aikamies —; nyt kun sinä aiot ruveta leikkimään isäntää, ei kelpaa, että annat Einarin näykkiä itseäsi kuten ennen pikkupoikana — jolloin itkit vihasta —."

"Itkin vihasta —". Olav puhkui suuttumuksesta. "Sitä minä en ole tehnyt koskaan! Ja mitä tulee siihen, että rupeaisin leikkimään isäntää — niin en ole ymmärtänyt leikiksi sitä, että aion lähteä kotiini ja ottaa haltuuni tilukseni —."

Olavista tuntui, että hän oli sanonut tyhmyyden; hän lehahti jälleen punaiseksi.

"Hestvikenhän on suurin kartano sillä seudulla. Suurin isotila pitäjässä. Eikös olekin?" uteli Haftor järkkymättömän totisena. "Sinua odottaa kova paikka, Olav poikaseni — mutta kyllä sinä siitä suoriudut. Tiedätkö, lanko, pelkään Ingunnin käyvän huonommin. Luuletko hänen pystyvän sellaisen tilan emännäksi?"

"Kaipa siihen neuvo keksitään. Minun vaimoni ei tarvitse raataa missään mukana", sanoi Olav ylpeästi.

"Eipä suinkaan", sanoi Haftor entiseen tapaan. "Hänhän joutuu keskelle yltäkylläisyyttä, tiedän mä."

"Se nyt olisi liian rohkeaa puhetta — vaikkei Hestviken olekaan aivan pieni talo. Mutta tärkein puoli siellä on merenkulku!"

"Älä?" äännähti Haftor "Vai harjoitat sinä merenkulkuakin siellä lahden pohjukassa."

"En tiedä, millä kannalla se on nykyään — on niin pitkä aika siitä, kun viimeksi siellä kävin. Mutta entisaikaan oli niin. Ja minä aion ryhtyä siihen uudestaan — olen liikkunut Asbjørn-papin mukana rannassa ja oppinut tietämään yhtä ja toista laivoista ja kaupanteosta."

"Ei suinkaan sitä olisi tarvis", sanoi Einar hymyillen. "Näimmehän sinun harjoittavan merenkulkua jo Ingebjørgin hanhilammikossa."

Olav ponnahti pystyyn ja siitä keskilattialle. Toiset olivat kaiken aikaa vain ivanneet häntä — Haftor myös — hän näki sen nyt. — Hanhilammikon laivasillaolo oli ollut leikkiä, jonka hän oli pannut toimeen Hallvardin ja Jonin iloksi siihen aikaan viime kesänä, jolloin Frettasteinin lapset olivat olleet niin avuttomia.

"En ymmärrä sen halventaneen minua mitenkään", sanoi hän kiivaasti, "että veistinkin muutamia laivoja lapsille; eihän kukaan voi luulla minun leikkivän itsekseni sillä lailla —." Hän huomasi äkkiä, miten tyhmältä ja lapselliselta tämä kuului, ja vaikeni äkkiä.

"Totta kyllä", vastasi Einar, "se olisi ollut kovin lapsellista leikkiä sille, joka on kyllin suuri ja rohkea vietelläkseen heidän sisarensa — suurempi miehen teko oli toki leikkiä Ingunnin kanssa aitan parvessa ja tehdä hänelle lapsia —."

"Se on vale", sanoi Olav raivoissaan. "Orjan veri näkyy sinusta, kun voit syytää suustasi tuollaisia ruokottomuuksia omasta sukulaisestasi. Enkä minä tiedä minkään lapsen olemassaolosta —; mutta jos on totta, mitä sanot, ei teidän tarvitse pelätä, että pyytäisimme isäänne elättämään sen. Tiedämmehän, ettei hän pidä sellaisesta —."

"Ole vaiti nyt", sanoi Arnvid; hän oli hypännyt ylös ja mennyt Olavin luo. "Ja pitäkää suunne, te muut", hän sanoi kääntyen toisten puoleen. "Miehen teko, sanoit — sitäkö te kutsutte miehen teoksi, että Kolbeinin tehtyä sovinnon istutte siinä haukkuen kuin rakit perästäpäin. Mutta sinun, Olav, tulisi pitää itseäsi liian hyvänä haukkumaan takaisin."

Nyt olivat Kolbeininpojat ja Hallvardkin keskilattialla — vihan vimmassa Olavin viime sanojen johdosta. Kolbein oli nuoruudessaan vannonut itsensä vapaaksi erään lapsen isyydestä, mutta siitä puhuttiin pahoja siihen aikaan, ja sitä mukaa kuin poika varttui, tuumivat useimmat, että olipa kumma, miten hän muistutti Kolbeinia.

"Tuki itse suusi, Arnvid", sanoi Haftor — hän oli kutakuinkin selvä. "Sinun osasi tässä asiassa on todellakin sellainen, että on paras olla puhumatta siitä. Mutta Olav saa tyytyä omaansa; sillä joskin minä olen suostunut sovintoon enkä ole vaatinut hänelle sitä palkkaa, minkä hän olisi ansainnut, ei hänen tarvitse odottaa, että me ottaisimme hänet tervetulleena sukuumme."

"Niin, tervetullut et sinä ole koskaan oleva, Olav poikaseni", matki Hallvard.

"Vastatkaa omasta puolestanne, älkääkä koko suvusta", sanoi Arnvid.
"Kolbein oli muuten aikonut tarjota Olaville vaimoksi sinun sisaresi,
Borghildin, Ingunnin asemesta, Hallvard!"

"Saattaa olla", vastasi Arnvid. "Mutta hän sanoi minulle vastikään aikoneensa tehdä niin."

"Pidä suusi, Arnvid", puuttui Einar taas puheeseen, "me tunnemme sinun ystävyytesi Olavia kohtaan — ei olisi hyödyksi sinulle, jos penkoisimme sitä. Sinä olet tuonut kaiken tuolle lellikillesi — jopa lapsen iässä olevan sukulaisesikin —."

"En, piru vie, minä välitä moisesta hapanneesta lukutoukasta. Sinun ystävyytesi tätä valkopintaista poikaa kohtaan taitaa ollakin kaunis juttu. Olemme mekin kuulleet yhtä ja toista siitä ystävyydestä, mitä te opitte papin koulussa —."

Arnvid tarttui Einarin molempiin ranteisiin ja väänsi niitä, kunnes toinen vaipui polvilleen päästäen kirouksen ja ähkäisten tuskasta ja raivosta. Silloin astui Haftor väliin. — Kolbeininpoikien rengit istuivat asemillaan — heitä ei näyttänyt haluttavan sekaantua herrainsa riitoihin. Einar Kolbeininpoika pääsi pystyyn taas hieroskellen ja oikoen käsivarsiaan ja käsiään ja kiroillen samalla hiljaa ja hartaasti.

Olavin katse siirtyi miehestä mieheen. Hän ei ymmärtänyt oikein — mutta tunsi, kuin hänen sydäntään olisi kouristanut. Hän oli saattanut Arnvidin pahempaan pulaan kuin oli osannut aavistaa; toiset hyökkäsivät hänen ystävänsä kimppuun verisesti pilkaten ja häväisten. Hänestä tuntui pahalta katsoa Arnvidin kasvoja, etupäässä siksi, ettei hän saanut selvää siitä, mitä niistä kuvastui. Sitten suuttumus sai hänet valtaansa, leimahti ilmiliekkiin ja nieli kaikki muut tunteet.

Einar alkoi taas käyttää kieltään tietäessään veljensä ja serkkunsa seisovan takanaan. Hän sanoi jotakin — Olav ei kuullut mitä. Arnvidin kasvot puristuivat aivan kuin muhkulle — sitten hän iski nyrkillään Einaria leuan alle, niin että tämä kaatui takaperin pitkin pituuttaan romahtaen pöydän vieressä olevaa penkkiä vasten.

Maallikkoveli oli syöksynyt miehiä erottamaan; hän auttoi Einar
Kolbeininpojan jaloilleen ja kuivasi hänestä veren huutaen toisille:

"Tiedättehän te, että on rikos rikkoa rauha meidän talossamme — onko tämä soveliasta suurisukuisille miehille!"

"Se, jolla on ymmärrystä, lopettakoon sen", sanoi Arnvid lyhyeen.
"Einarille minä vastaan toisessa paikassa, joka on sopivampi siihen.
Mutta sinulle, Haftor, minä sanon, että voin vastata täydellisesti
itsestäni tässä asiassa — minä olen vastannut piispalle ja
Kolbeinille, ja sinua se ei liikuta."

"Sinä sanot, ettet ollut ymmärtänyt mitään, niin", härnäsi Einar, "ja väität kaiketi valheeksi sitäkin, mitä ihmiset puhuvat — että olit naimisissa vuoden ennen kuin ymmärsit, mitä varten äitisi oli antanut sinulle vaimon —."

Olav näki Arnvidin kasvojen värähtelevän — aivan kuin miehellä, joka saa iskun avonaiseen haavaan; hän juoksi takaisin ja tarttui keihääseensä, jonka oli jättänyt oven luo. Älyttömän vihan vallassa ystävänsä puolesta Olav juoksi väliin — näki Einarin heiluttavan kirvestä ja kohotti Ættarfygjjan molemmin käsin. Hän löi kirveen Einarin kädestä niin että helähti; se lensi kauas, sipaisi Hallvardia, joka seisoi takana ja putosi lattialle. Olav kohotti uudelleen Ættarfylgjan ja iski sillä Einar Kolbeininpoikaa. Einar kyykistyi väistääkseen iskua — mutta sai kirveen selkäänsä lapaluun alle, johon se upposi syvään. Einar kaatui maahan ja jäi makaamaan kokoonkäpertyneenä.

Nyt oli Kolbeinin miehiinkin tullut eloa — kaikki kolme olivat kömpineet pöydän takaa heilutellen ilmassa aseitaan; he olivat kovasti päissään, eikä heillä näkynyt olevan oikein sisua hyökkäämiseenkään, mutta he pitivät kovaa ääntä. Hallvard istui penkillä haavoittunutta jalkaansa pidellen, kyyryssä ja ähkien.

Haftor oli vetäissyt esiin miekkansa ja ryntäsi toisten joukkoon — se oli kutakuinkin pieni ase, ja toisilla oli tapparat ja keihäät, joten nämä aluksi koettivat vain estää Haftoria pääsemästä lähelleen. Mutta pian he huomasivat itsellään olevan aika vastuksen tästä — toinen oli nyt selvinnyt humalastaan ja heilutti keihästään erinomaisesti; hän näkyi päättäneen mihin hintaan tahansa kostaa veljensä puolesta ja pyrki maaliinsa ketterin ja varmoin liikkein, joka jäsen jännittyneenä, kaikki aistit valveilla.

Olav puolusti itseään parhaansa mukaan, vaikka oli tottumaton käyttämään tapparaa tosissaan — mutta leikki piti hänet oudossa nautinnonhimoisessa jännityksessä, ja hän tunsi sisällään sekavaa, kiivasta kärsimättömyyttä joka kerran, kun Arnvidin keihäs ilmestyi hänen eteensä häntä suojellen.

Hän käsitti epämääräisesti, että ovi oli avattu ulos yöhön, mutta hämmästyi sittenkin suunnattomasti nähdessään priorin munkkien seuraamana syöksyvän sisään. — Koko näytös ei ollut kestänyt monta hetkeä, mutta Olavista tuntui kuin hänet olisi herätetty pitkästä unesta ottelun päättyessä, hänen itsensä tietämättä oikeastaan miten —.

Parlatorio oli jo jokseenkin hämärä, sillä tuli oli laimennut liedellä. Olav katsoi mustavalkopukuisia munkkeja, joita oli kerääntynyt hänen ympärilleen — pyyhkäisi kerran kasvojaan, antoi kätensä vaipua ja jäi seisomaan kirveeseen nojaten. Hän oli täynnä ihmetystä siitä, että tämä oli todella totta.

Joku sytytti kynttilän liedestä ja kantoi sen penkille, missä veli Vegard ja eräs toinen munkki hoitivat Einaria. Hän hengitti vielä; hänen kurkustaan kuului röhinää, aivan kuin juopuneelta, joka rupeaa oksentamaan. Olav kuuli toisten sanovan, että pahin verenvuoto oli sisässä, rinnassa. Ja veli Vegard katsahti kerran Olaviin niin kummasti. — Sitten hän kuuli priorin puhuttelevan häntä sekä kysyvän, hänkö oli ensiksi rikkonut rauhan.

"Niin, minä iskin ensiksi Einar Kolbeininpoikaa. Mutta rauhan laita on kaiken iltaa ollut niin ja näin — jo kauan ennen kuin minä rikoin sen. Lopulta Einar herjasi meitä semmoisilla puheilla, että tartuimme aseisiin."

"Niin on asia", sanoi maallikkoveli. Hän oli iäkäs talonpoika, joka vasta äsken oli tullut luostariin. "Einar lausui sellaisia sanoja, että entisaikaan jokainen olisi sanonut hänen syystä saaneen tuomionsa Olavin kädestä."

"Niin, siltähän se näyttää tässä talossa — ja piispankartanossa. Koska nämä molemmat ovat piispan miehiä — sydämineen, sieluineen. Mutta mitäpä jos tämän maan mahtavat pian kyllästyvät koko leikkiin — siihen, että jokainen pappi, joka luulee itsellään olevan vähänkin valtaa, käyttää sitä pahimpien ilkityöntekijäin ja lainrikkojain suojaksi."

"Tuo on valhetta, Haftor", sanoi priori, "emme me, Herran palvelijat, tahdo suojella ilkityöntekijöitä kauemmin kuin laki sallii. Velvollisuutemme on saada rikos rangaistuksi lain mukaan, mutta ei siten, että sitä seuraa kosto ja uudet rikokset loppumattomiin."

"Nämä teidän uudet lakinne ovat roskalakeja. Entinen laki soveltui paremmin kunniantuntoisille miehille — mutta nämä uudet kelpaavat paremmin Olavin tapaisille miehille, jotka raiskaavat parhaiden sukujen tyttäret ja hakkaavat maahan heidän sukulaisensa, kun nämä nousevat vaatimaan hyvitystä."

"Laki on tässä tapauksessa sellainen, että lääninvoudin täytyy ottaa Olav huostaansa ja pitää häntä vangittuna siksi, kunnes asiassa on langetettu tuomio. Tässä ovat miehet, jotka olen noudattanut tänne", sanoi hän kääntyen parin aseissa olevan miehen puoleen, joiden Olav tiesi asuvan lähinnä kirkkoa olevissa taloissa. "Sitokaa tämä nuori mies, Bjarne ja Kaare, ja viekää hänet Audun-herran luo — hän on lyönyt tätä miestä hengenvaarallisesti."

"Ei teidän tarvitse sitoa minua", sanoi hän kiivaasti vieraille miehille — "ei, älkää koskeko minuun. — Minä lähden teidän matkaanne hyvällä."

"Niin, mutta nyt sinun onkin lähdettävä samassa — ymmärräthän, ettei sinun paikkasi ole täällä, sillä nyt tuodaan Einarille Corpus Domini", sanoi priori.

Ulkona oli taas alkanut tuiskuta, ja tuulikin jonkin verran. Kaupunki oli asettunut lepoon jo runsas tunti sitten. Tuo pieni joukkue astui raskaasti pimeässä, pyryssä ja ajolumen keskellä kirkonaidan ja kaniikkirakennuksen välistä kujaa — kaikki näytti kuolleelta ja autiolta, ja tuuli ulvoi valittavasti muurien ympärillä ja vinkui isojen saarnien latvoissa.

Ensimmäisenä astui eräs kaupungin miehistä, hänen perässään käveli vanha munkki, jota Olav ei tuntenut, mutta jonka hän tiesi aliprioriksi. Tämän jälkeen tuli Olav, mies molemmilla sivuillaan ja kolmas kintereillään. Olav astui miettien, että hän nyt oli vanki — mutta hän oli uninen, kummallisen veltto ja tylsä.

Voudin talo oli tuomiokirkon itäpuolella. Heidän täytyi seisoa kauan kinoksessa ja kolkuttaa suljettua porttia, lumen tunkiessa vaatteiden läpi ja tuiskuttaessa heidät kaikki valkoisiksi, mutta viimein portti avattiin, ja esiin astui uninen mies, kalvolyhty kädessä, kysyen heidän asiaansa. Ja niin he pääsivät sisään.

Olav ei ollut milloinkaan käynyt tämän portin takana. Hän ei erottanut muuta kuin pimeää ja lunta mustien seinien välissä. Vouti itse oli poissa — hän oli ratsastanut kaupungista päivällisen aikaan piispan seurassa, kuuli Olav kuin puolihorteessa — hän oli vähällä nukahtaa. Väsymyksestä hoippuen hän antoi taluttaa itsensä pieneen rakennukseen, joka oli pihassa.

Siellä oli purevan kylmää ja pilkkopimeää; liesi oli aivan kylmillään. Tuokion kuluttua joku toi kynttilän ja vuodevaatteita, jotka viskattiin huoneessa olevaan sänkyyn. Sitten miehet sanoivat hyvää yötä, ja Olav vastasi puoliunessa. Toiset lähtivät, ovi lukittiin takaapäin, Olav oli yksin — ja valpastui samassa kokonaan. Hän jäi seisomaan tuijottaen pikku kynttilään —.

Ensimmäiseksi hän tunsi aivan kuin jäätyvänsä. — Sitten kuohahti hänessä raivo, ja hänet täytti uhmaava, riemukas nautinnon tunne — olipahan hän sittenkin saanut nujerretuksi tuon sietämättömän Einar Kolbeininpojan — ja kautta taivaan, hän ei katunut tekoaan. Yhdentekevää, millä hän saisi sovittaa kiihkeytensä! Kolbein ja koko hänen joukkonsa — jumaliste, miten hän vihasi heitä! Vasta nyt hän oikein huomasi, kuinka hän oli näivettynyt viime kuukausina: pelko, jäytävä omantunnontuska, monet nöyryytykset, joita oli sattunut hänelle hänen pyrkiessään ylös siitä veteliköstä, mihin hän oli vajonnut — Kolbein oli ollut alituisena esteenä, missä ikänä hän oli koettanut päästä kuivalle kamaralle. Ellei tuo Kolbeinin joukko olisi ollut hänen tiellään, hän olisi aikoja sitten päässyt eroon kaikesta pahasta, ollut vapaa ja huoleton, saanut unohtaa kaivelevan tunteen siitä, että hän oli salasyntinen ja petturi. Kolbein oli pitänyt häntä vallassaan. Nyt se oli kostettu — ja hän kiitti Jumalaa kaikesta sydämestään. Ei väliä, vaikka Torfinn-piispa ja kaikki hänen uudet ystävänsä sanovatkin, että on syntistä ajatella niin. Miehen liha ja veri on tällainen. — Ja Olavin mieli nousi kapinaan kaikkia uusia oppeja ja ajatuksia vastaan, joiden alaiseksi hän oli joutunut täällä — olivathan ne kauniita tavallaan, kyllä hän sen ymmärsi, mutta mahdottomia, luonnottomia haaveita. Milloinkaan ei kaikista miehistä voisi tulla sellaisia pyhimyksiä, että he suostuisivat antamaan asiansa, suuret ja pienet, kanssakristittyjen tuomittaviksi ja tyytyä lakiin ja oikeuteen, joka heille annettiin — mutta jota he eivät itse ottaneet. Hän muisti Haftorin puhuneen illalla, ettei näistä uusista laeista ollut kuin vähäväkisille. Ja hän tunsi yhtäkkiä olevansa yhtä mieltä Kolbeinin ja hänen poikainsa kanssa tässä yhdessä asiassa — hän tahtoi ajaa asiaansa omin päin, asettaa väärän väärää vastaan, jos tarvittiin. Hän kuului samaan joukkoon kuin Kolbein ja Steinfinn ja Ingebjørg — ja Ingunn, joka oli heittäytynyt hänen kaulaansa laeista piittaamatta, kiihkeänä, omavaltaisen lemmen huumaamana — ei näiden pappien ja munkkien pariin, joiden elämä vieri viileän, selkeän säännöllisesti, jotka toimittivat joka päivä samaa samoina aikoina: rukoilivat, tekivät työtä, söivät, lauloivat, menivät maata ja nousivat jälleen alkaakseen rukouksensa. He tutkivat lakeja, jäljensivät niitä, pohtivat epäselviä kohtia, olivat keskenään eripuraisia ja ryhtyivät riitaan maallikkojen kanssa niiden tulkitsemisesta — yksinomaan siksi, että rakastivat lakejaan ja uneksivat kesyttävänsä niillä kaikki ihmiset, kunnes ei ainoakaan mies enää käyttäisi asetta lähimmäistään kohtaan eikä ajaisi asiaansa väkivallalla, vaan kaikki kuuntelisivat hiljaisina ja nöyrinä taivaan Kuninkaan lempeää oppia Jumalan lasten veljeydestä. Hän tunsi vieläkin kaukaista, alakuloista hellyyttä ajatellessaan heitä, kunnioitusta sellaisia miehiä kohtaan — mutta hän ei jaksanut taipua lain alle alati, ja pelkkä ajatus, että hänen itsensä ympärille oli aiottu kietoa nuo kahleet, tympäisi häntä rajattomasti. —

Hänen kapinallisuuttaan lisäsi se, että hän aavisti heidän ajatuksensa, jonka mukaan hän nyt olisi susi lammasten joukossa. Torfinn-piispa ei mitenkään voinut pitää hänestä enää, kun hän oli palkinnut täten hänen isällisen hyvyytensä. Ja kaikki saarnaveljet olivat katsoneet häneen niin pitkään — heitä kai suututti, että hän oli tahrannut heidän vierastupansa verellä. Vanhin heistä, alipriori, oli puhunut katumuksesta ja parannuksen teosta ennen ulosmenoaan. Mutta Olav ei ollut lainkaan katuvaisella mielellä.

Maksoi mitä maksoi. Hänen ei vain olisi pitänyt uskoa Arnvidia, ei tulla tänne eikä antaa erottaa itseään Ingunnista.

Ingunn, muisti hän sitten, ja ikävä syöksähti esiin kuin neuvoton tuska — Ingunn oli ainoa ihminen maailmassa, jonka hän todella tunsi ja joka oli hänelle läheinen. Ingunn, sellaisena, miksi hänet oli luotu, eikä tippaakaan toisenlaisena, pehmeänä, itsepäisenä, ymmärtämättömänä, viehkeänä, herttaisena ja hellänä — hän oli ainoa ihminen, josta hän tiesi jotakin ja josta hän saattoi olla varma; kaikesta ainoa, mikä kuului hänelle, mitä hän oli pitänyt käsissään ja mikä ei ollut vain olematon haave tai sana tai hämärä muisto. Hän oli yhtä todellinen kuin hänen oma ruumiinsa ja sielunsa, ja hän huusi häntä, ääneti, koukistuen kokoon, hammasta purren ja puristaen nyrkkejään, niin että kynnet tunkeutuivat lihaan. Ajatellessaan, miten kaukana hän nyt oli Ingunnin luota ja voisiko hän enää saada tämän omakseen, hän alkoi tuntea niin kiihkeää ikävää, että hän valitti ääneensä ja puri omia nyrkkejään. Hän tahtoi tämän luo, hän tahtoi hänet viereensä nyt heti, hän olisi ollut valmis raastamaan hänet kappaleiksi ja syömään hänet suuhunsa pelosta, että joku voisi erottaa heidät toisistaan. Ingunn, Ingunn, voihki hän hiljaa.

Hänen täytyi löytää hänet. Hänenhän täytyi saada sanotuksi hänelle, mitä oli tapahtunut — saada tietää, mitä Ingunn sanoi siitä, että hän oli tappanut hänen serkkunsa. Sillä Einar kuolisi, siitä hän oli varma, verta oli tullut heidän välilleen, mutta voi, pyhä Maaria! mitä se merkitsi, kun he jo olivat yksi liha. Ingunn ei pitänyt Kolbeininpojista, mutta omainen on omainen — ja nyt tyttö kai surisi ja itkisi, pikku raukka — eikä hän sittenkään jaksanut toivoa, että se olisi jäänyt tekemättä. — Ja sitten hänen täytyi saada tietää, olivatko Ingunnin asiat siten, kuin Einar oli sanonut — ja jos olivat, niin kylläpä sitten oli kovat edessä. — Lyhyt, kuiva nyyhkytys puistatti Olavia. Kolbein oli tahtonut neidon luokseen kurittaakseen häntä — mutta jos hän saisi hänet käsiinsä ja jos Ingunn kantaisi Kolbeinin pojan surmaajan lasta — he varmasti kiusaisivat hänet kuoliaaksi.

Olavin täytyi puhua tästä Arnvidin kanssa — Arnvid tulisi kai huomenna tapaamaan häntä. Arnvidin täytyi viedä Ingunn jonnekin, mistä Kolbein ei löytäisi häntä —.

Kynttilänä oli vain ohut, rautanaulan ympäri kääritty sydän. Olavia ei tavallisesti pelottanut pimeässä, mutta nyt hän ei olisi suonut kynttilän sammuvan, sillä hän ei tahtonut jäädä yksin pimeään ajatuksineen. Hän kohensi hiukan sydäntä.

Yhdellä tempaisulla hän heitti pois vaippansa, saappaansa ja hienon mekkonsa sekä hyppäsi sänkyyn. Hän kaivautui jääkylmiin vaatteisiin, tunki kasvonsa pielukseen ja vaikeroi ikävästä. Hän muisti jouluyön ja tunsi suuttumusta kaitselmusta kohtaan: tämäkö oli nyt palkka siitä, että hän silloin oli tehnyt oikein —!

Hän veti taljan päänsä yli päästäkseen näkemästä kynttilän sammumista, mutta viskasi sen jälleen päältään, painoi kasvot kättään vasten ja jäi tuijottamaan pikku tuikkua.

Niin. Arnvid oli ainoa ihminen, jota hän voi pyytää suojaamaan Ingunnia sillä aikaa kun hän itse ei voinut —. Mutta hänestä oli äkkiä alkanut tuntua vastenmieliseltä ajatella Arnvidia.

Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä Einar tarkoitti Arnvidille syytämillään herjasanoilla, mutta sen hän käsitti, että ne olivat sattuneet tähän kuin potku avonaiseen haavaan, ja aina, kun hän muisti sitä, alkoi hänen mieltään aluksi etoa, ja sitten hän joutui suunniltaan raivosta; hänestä tuntui kuin hän olisi joutunut saastaisen, julman pahoinpitelyn todistajaksi.

Hänelle oli selvinnyt vähitellen, ettei hän tuntenut Arnvidia läheskään kokonaan. Hän luotti häneen enemmän kuin kehenkään kohtaamaansa ihmiseen — hänen mielensä ylevyyteen ja uskollisuuteen; hän tiesi, ettei Arnvid Finninpoika pelkäisi mitään, jos tuli kysymys ystävän tai sukulaisen auttamisesta. Mutta hänessä oli jotakin, joka muistutti suota pohjattomine syväreineen —. Tahi — Asbjørn Allfeit oli kertonut eräänä iltana tarinan eteläisten maiden rikkiviisaasta tohtorista, joka kosiskeli erästä vaimoa, kauneinta naista koko maassa. Viimeksi nainen on suostuvinaan hänen pyyntöönsä, vie hänet salaa huoneeseensa, aukaisee pukunsa ja käskee hänen katsoa rintojaan. Toinen oli valkea ja kaunis, mutta toisesta oli jäljellä vain verinen läiskä. Muut olivat kehuneet tarinaa kilvan, kiitellen sitä hyväksi ja opettavaksi — sillä Raimond, tuo oppinut mies, kääntyi pois maailmasta näyn nähtyään ja meni luostariin. Mutta Olavin mielestä se oli hirmuisin kertomus, mitä hän oli kuullut, ja hän makasi kauan valveilla voimatta saada sitä mielestään. Arnvidissa oli jotakin, mikä sai hänet pelkäämään, että hän vielä kerran saattoi joutua näkemään hänessä sellaista, joka oli kuin salattu haava. Mutta hänestä oli aina tuntunut vaikealta nähdä sairautta ja haavoja — hänen oli vaikea itsensäkin tuottaa kipua toiselle. Nyt hän aavisti hämärästi sen kenties olevan pelkoa siitä, että häneen itseensä kerran saattaisi sattua yhtä kipeästi kuin Arnvidiin syksyllä, jolloin tämä aivan kuin herpaantui. — Ja hän oli vähällä toivoa, ettei Arnvid olisi ollut niin sävyisä, vaan olisi vaatinut hänet tilille jo ennen. Hän ei pitänyt siitä ajatuksesta, että hän oli käyttänyt hyväkseen toisen miehen avuttomuutta. Ja tässä hän nyt makasi tietäen, että hänen oli pakko pyytää Arnvidia huolehtimaan Ingunnista, suojelemaan häntä kaikkien mahdollisten seurausten varalta, joita hänen ajattelemattomuutensa saattoi aiheuttaa, koska Herra yksin tiesi, milloin hän itse joutuisi semmoiseen asemaan, että —.

Tavallaan Olav kyllä käsitti, mitä Arnvidilta puuttui. Tämä ei ollut koskaan salannut sitä, että hänen sisin toiveensa oli ollut liittyä munkkijärjestöön ja vihkiytyä Jumalalle. Ja elettyään äskeisen ajan Hamarissa Olav ymmärsi paremmin kuin ennen, että sellaista saattoi toivoa. Mutta hän aavisti Arnvidin olevan liikkuvamman mieleltään kuin — niin, kuin esimerkiksi Asbjørn Allfeitin ja veli Vegardin. Arnvid halusi saada taipua, olla kuuliainen ja palvella — mutta hänellä oli silti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta sellaisiinkin miehiin, jotka kannattivat toista lakia, lakia, joka sopi niille miehille, joilla oli maallinen sydän, kiihkeä veri ja kostonhaluinen mieli. — Oli kuin Arnvid kerran olisi ruhjoutunut rujoksi näiden kahden lain välissä.

Olav oli huomannut, ettei Arnvid milloinkaan puhunut kahdesta naimisissaolovuodestaan. Hän oli kuullut toiselta taholta yhtä ja toista Arnvidin avioliitosta: Tordis, hänen vaimonsa, oli ensin ollut luvattu vanhimmalle Finninpojalle, Maunulle, joka oli hurjimus, mutta muuten iloinen, mukava ja verrattoman kaunis mies, ja Tordis oli ollut katkeroitunut saadessaan veljen Maunun sijaan — mutta Arnvidkaan ei ollut pitänyt paljon vaimostaan. Tordis oli ylpeä ja riitaisa, ei milloinkaan salannut halveksivansa miestään siksi, että tämä oli niin nuori, hiljainen ja arka ihmisten seurassa. Ja anoppinsa kanssa hän eli ilmiriidassa. Arnvid oli varmaan kokenut ilottoman nuoruuden noiden kahden vallanhaluisen, riitelevän naisen parissa. Siksi hän nyt nähtävästi pysytteli erillään kaikista naisista — paitsi Ingunnista. Hänestä hän piti sydämellisesti, kuten Olav oli älynnyt, luultavasti siksi, että Ingunn oli niin avuton ja tarvitsi miesten turvaa ja suojelusta eikä varmaankaan milloinkaan ollut tahtova hallita ja komentaa heitä. Usein Arnvid aivan kuin unohtui katselemaan häntä, kummasti ja surullisesti, aivan kuin olisi surkutellut häntä —. Mutta Arnvidilla oli se heikkous, että hän näytti surkuttelevan kaikennäköistä — esimerkiksi eläimiä. Olav piti myös eläimistä — mutta hän ei osannut hoitaa ja vaalia sairaita elukoita kuten Arnvid. Ihmeellistä muuten, että ne paranivat ja voimistuivat useimmiten, kun Arnvid oli alkanut huolehtia niistä. Tuntui melkein siltä kuin hän olisi surkutellut kuollutta vaimoaankin, kun Olav kuuli hänen pari kertaa puhuvan tästä —.

Mutta viime aikoina Olav oli alkanut tuntea kasvavaa vastenmielisyyttä Arnvidia kohtaan siitä syystä, että tämä oli niin valmis säälimään. Olav tiesi itsessään olevan samaa heikkoutta, mutta hänelle oli selvinnyt, että se oli vika: se teki ihmisen helposti aikaansaamattomaksi ja antoi vallan kovakätisemmille.

Olav huokasi väsyneesti, neuvottomana. Oli raskasta ajatella kaikkia niitä, joista hän piti — Torfinn-piispaa, Arnvidia, Ingunnia. Mutta muistaessaan Einar Kolbeininpoikaa ja vihamiehiänsä hän iloitsi siitä, mitä oli tehnyt — niin, sillä katua hän ei voinut. Mutta hän ei jaksanut olla erossa Ingunnista nyt. — Hän oli joutunut aivan umpikujaan.

Kynttilä oli palanut melkein loppuun — Olav hiipi vuoteesta ja irrotti varovasti sydämen viimeiset kierrokset. Hän meni ovelle ja tutki sitä tarkoin — ei siksi, että hänellä olisi ollut vähääkään pakenemisen toivoa, mutta hänen täytyi kuitenkin yrittää —.

Ovi oli suuri ja raskas, mutta ei aivan tiivis — rakosista oli tuiskuttanut lunta. Hän valaisi sitä: ulkopuolella oli kai iso lukko ja puinen salpa, mutta niihin ei kuulunut mitään sisäpuolella olevia kiinnittimiä; sinne oli vain naulattu pajupuinen kädenripa. Olav veti esiin tikarinsa ja koetti pistää sitä ovenrakoon. Silloin hän huomasi, ettei ovi ollutkaan lukittu; se oli vain suljettu salvalla, ja sitä saattoi höllytellä tikarilla — varovasti, sillä salpa oli iso ja raskas ja tikarinterä heikko.

Hän tunsi polttavan laineen sisällään, ja hänen kätensä vapisivat hiljaa hänen vetäessään jalkaansa saappaita ja pukiessaan ylleen päällysvaatteita. Eihän hän voinut olla koettamatta voimiaan, kun hän oli joutunut lukitsemattomaan taloon. Hän tarttui molemmin käsin tikarin kahvaan, ponnistaen salpaa ylöspäin. Ensi yrityksellä katkesi terä keskipaikkeilta. Olav puri hammasta ja työnsi tyngän kahvaa myöten ovenrakoon, mutta nyt hän ei voinut liikuttaa terää ahtaassa aukeamassa. Hikisenä jännityksestä hän työnteli ja tunnusteli ja sai selville, kuinka pitkälle tikari ylettyi. Sitten hän alkoi vääntää ja kohottaa salpapuuta. Monta kertaa hän huomasi saaneensa sen irti kuurnasta, mutta se putosi takaisin, kun hän päästi irti toisen käden tarttuakseen ripaan. Mutta lopulta se onnistui. Lumi pölähti häntä vastaan; hän astui hiljaa kynnykselle ja kurkisti ulos.

Ei näkynyt missään koiria — ne oli kai suljettu koppiin huonon sään tähden. Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi kuivan kidelumen hienoa ritinää seiniä vasten. Hitaasti ja varovasti Olav kahlasi pimeässä vieraan pihamaan halki. Lumikinokseen erään rakennuksen eteen oli pistetty joukko suksia. Olav valitsi itselleen parin ja jatkoi matkaansa.

Kujaan vievä portti oli suljettu, mutta aivan sen vieressä oli hirsikasa. Siitä kyllä pääsi kiipeämään lauta-aidan yli. Hän alkoi uskoa tätä kaikkea ihmeeksi. Hän kiipesi kasalle ja pudotti sukset aidan yli — kuuli niiden tömähtävän pehmeään kinokseen toisella puolen. Äitini, ajatteli hän, ehkä äitini nyt rukoilee, että pääsisin pakoon —.

Oli hankalaa liikkua avarassa vaipassa ja leveässä mekossa, mutta yli hän pääsi ja pudottautui lumeen toiselle puolen. Hän kääri mekkonsa helmat niin korkealle vyön alle kuin saattoi ja kiinnitti sukset jalkaan. Sitten hän ponnistautui suoraksi ja alkoi painaltaa vasten pyryä lumen tanssiessa ilmassa valkoisina rakeina.

Hänen päästyään kujan päähän tie oli kadonnut, satanut umpeen. Paikoitellen näkyi vain seipäiden päitä hänen totuttuaan pimeään. Mutta hän ponnisti edelleen, alati vasten tuulta. Oli kerrassaan mahdotonta erottaa tienviittoja tämmöisenä yönä — vaikkakin hän tunsi talon, missä Ingunn oli; hän oli useasti ratsastanut sen ohi kylätietä pitkin Asbjørnin seurassa, mutta tässä ilmassa siitä ei ollut mitään apua. Hän oli hyvä hiihtäjä, mutta keli oli raskas. Kuitenkin hän ponnisteli huolettomana eteenpäin umpimähkään — hän oli varma siitä, että joku auttoi häntä tänä yönä. Hän tuskin muisti olevansa aivan aseeton — tikarista ei enää ollut mitään hyötyä — eikä hänellä ollut rahaa matkassaan kuin viisi, kuusi aurtuaa. Mutta häntä ei pelottanut vähääkään.

Hän ei tiennyt, mikä aika yöstä oli, saapuessaan viimeinkin sen talon pihaan, missä Ingunn asui. Mutta täällä olivatkin koirat valveilla — kokonainen lauma ryntäsi häntä vastaan raivokkaasti ja ahnaasti. Hän hääti ne luotaan aidanseipäällä, jonka oli ottanut mukaansa matkalle ja huusi ihmisiä hätään. Vihdoin kuului ovelta liikettä.

"Onko Ingunn Steinfinnintytär täällä? Minun täytyy heti saada puhua hänen kanssaan — olen Olav Auduninpoika, hänen miehensä —."

Lyhyt talvipäivä alkoi painua iltaan ja hämärä tiivistyi lumisten maiden yllä kahden väsyksiin ajetun hevosen pysähtyessä Ottastadin kirkon luona pienen talon pihaan. Kolme turkkeihin puettua vierasta puheli hetken aikaa isännän kanssa.

"Hän on tuvassa", sanoi isäntä. "Hänen miehensä taitaa olla vielä sängyssä — hän tuli tänne aamupuoleen, ja sen jälkeen he makasivat puhellen ja kuiskaillen —. Herra ja pyhä Olav tietäköön, mistä he puhuivat, mutta kova päivittely siinä vain kävi — minä vaivuin uneen — hän raapi päätään katsoen ovelan kysyvästi kolmeen vieraaseen. Asbjørn-papin hän tunsi, ja toiset kaksi olivat Arnvid Finninpoika Miklebøsta, heidän vierasnaisensa sukulainen, joka oli käynyt talossa pari kertaa ennenkin tapaamassa tätä, sekä Arnvid Finninpojan saattopoika."

Miehet törmäsivät tupaan. Ingunn istui ylimmän sängyn parraspuulla; hänellä oli käsissään neulomus, mutta oli liian pimeä neuloa hämärässä sopessa. Hän nousi heti tuntiessaan tulijat ja astui heitä vastaan pitkänä ja solakkana mustassa puvussaan, kasvot kalpeina ja silmänalukset mustina hunnun alla.

"Siinä tapauksessa sinun on aika herättää hänet, nuorikkoiseni", sanoi Asbjørn-pappi. "En minä ole ennenkään uskonut tuolla pojalla olleen paljon älyä, mutta tämä on jo liikaa. Pitäähän hänen ymmärtää, että täältä he tulevat etsimään häntä ensiksi — ja toinen nukkuu kaikessa rauhassa!" Pappi ärähti kiukusta.

"Emme me tahdo mitään pahaa", sanoi Arnvid, "mutta pahastipa hän on sotkenut asiansa. Sinun täytyy lähteä minun kanssani, Ingunn, minun talooni Miklebøhon, sillä ymmärräthän, että nyt on Torfinn-herran vaikea olla antamatta sinua takaisin sukulaistesi huostaan."

"Mikä voima hänet lennättikään tänne — ei suinkaan tuo tuossa voi pitää suutansa lukossa siitä, mitä hän saa tietää."

"Kyllä voi, kun hän tietää sen olevan Olavin parhaaksi. Ingunn, sinun täytyy ymmärtää, että tämä pappi ja minä panemme alttiiksi paljon ruvetessamme salaamaan murhamiestä ja auttamaan häntä pakoon."

"Kyllä minä osaan olla vaiti", sanoi Ingunn vakavasti. Hän astui syrjään ja meni sängyn ääreen, jossa katsoi nukkuvaa kotvan aikaa kuten äiti, joka ei henno herättää lastansa.

Pappi tuumi mielessään, että oli hän sittenkin koko kaunis. Hän oli pannut merkille, että ne naiset, joiden takia nuoret pojat tekevät syntiä ja tyhmyyksiä, ovat harvoin sellaisia, että järkevä, tyyni mies voi havaita heissä mitään erinomaista. Ja tästä naisesta hän oli pitänyt harvinaisen vähän: tämä Ingunn Steinfinnintytär oli näyttänyt laiskalta ja keveäluontoiselta naiselta, tarmottomalta ja hemmotellulta, sellaiselta, joka ei kelvannut muuhun kuin saattamaan harmia ja häiriötä miehille. Mutta nyt pappi ajatteli, että ehkäpä Ingunn sentään oli parempi kuin miksi hän oli tätä arvellut; ehkä hänestä luontuisi kelpo vaimo, kun ikää karttuisi ja mieli vakaantuisi. Hän oli ainakin puolestaan käyttäytynyt ihmisiksi, ja hän katsoi ystäväänsä kuin olisi pitänyt tästä uskollisesti. Ja kaunis hän oli, sitä ei voinut kieltää —.

Olav oli tuiki nuoren ja viattoman näköinen maatessaan siinä valkoiset, jäntevät käsivarret niskan alla ja vaalea tukka levällään pieluksen ruskealla villapäällisellä. Hän nukkui rauhallisesti kuin lapsi. Mutta samassa silmänräpäyksessä, jona Ingunn kosketti hänen olkapäätään ja herätti hänet, hän kavahti istualleen täysin valveilla, veti polvet pystyyn ja jäi kädet niiden ympärillä istumaan sänkyyn katsellen tyynesti molempia miehiä.

"Arnvid on tullut viemään sinun vaimosi luokseen. Minä —", hän katsoi toisiin. "Luulisin olevan parasta puhua ensin kahden kesken Olavin kanssa".

Arnvid tarttui Ingunnin käteen ja vei hänet istumaan huoneen taimpaan nurkkaan. Asbjørn Allfeit istuutui sängyn laidalle Olavin viereen. Olav kysyi vakavasti:

"Mitä Torfinn-herra sanoo tästä? Oli paha, että jouduin maksamaan hänen vieraanvaraisuutensa näin huonosti."

"Niin, nyt sinä sanoit suuremman totuuden kuin tiedätkään. Ja siksi sinun on koetettava pyrkiä maasta pois."

"Pitääkö minun paeta maasta?" kysyi Olav venyttäen. "Ilman että asiaa tutkitaan —? Onko Torfinn-herra sanonut, että minun on tehtävä niin?"

"Ei, vaan minä sanon sen. Piispa ja vouti tietävät tuskin vielä mitään koko asiasta — Einar on kuollut — me odotamme heitä kotiin vasta huomenna. Ja minä sain Audunin talonväen käsittämään, että koska he eivät olleet pitäneet sinusta paremmin kiinni, he saavat olla puhumatta siitä Kolbeinille siihen asti, kunnes vouti itse sen tekee. Sinua haetaan parastaikaa, mutta tässä ilmassa hakijat tuskin ovat lähteneet tänne asti, ja nyt on kohta yö. Joka tapauksessa meidän täytyy uskaltaa Jumalan avulla jäädä tänne puoliväliin yötä, — kunnes kuu on noussut — että ilma selkenee ja tulee hanki. Guttorm vanhus lähtee oppaaksi näyttämään tietä. Ja koska olette kumpikin hyviä suksimiehiä, pitäisi teidän ehtiä Solbergaan kolmannen päivän iltana. Siellä, minun sisareni luona, et saa viipyä enempää kuin on välttämätöntä, ja sinun on pysyttävä piilossa, kunnes Sven Birgerinpoika hankkii sinulle turvapaikan jossakin sielläpäin."

"Mutta voiko olla viisasta, että minä lähden maasta, ennen kuin minut on tuomittu lähtemään?" kysyi Olav.

"Koska olet lähtenyt karkuun, täytyy sinun yrittää eteenpäin", sanoi pappi. "Vai onko sinusta hauskempi, että ihmiset alkavat sanoa sinun karanneen vankeudesta päästäksesi tänne taputtelemaan vaimoasi? Ei sinun tarvitse ollenkaan katsoa minuun noin julmasti —.

"Sinä olet nuori ja lyhytjärkinen etkä ajattele muuta kuin omia asioitasi; se kuuluu sinun ikäistesi luonteeseen. Et suinkaan sinä ole ajatellut sitäkään, että Torfinn-herran kaltaisella miehellä saattaa olla mielessä monta muuta tärkeämpää asiaa kuin miten sinä saisit nauttia Ingunnista ja hänen omaisuudestaan. Koko sinun asiasi sattui sopimattomaan aikaan — et olisi voinut keksiä huonompaa aikaa vaivataksesi piispaa huolillasi —."

"Äh, Arnvidin. Hän on yhtä mahdoton kuin sinä, kun on puhe vaimoihmisen kaltaisesta hennosta korresta. Mutta kuten sanoin, Olav, meidän täytyy nyt järjestää asiat niin, että piispakin joutuu sanomaan sanansa tässä sinun surmajutussasi; mutta nyt on myös aika sinun sukulaistesi astua esiin, ja heidän on hankittava sinulle turvalupa, jotta voit ostaa itsellesi oleskeluoikeuden Norjassa."

"Mitenkähän lienee", alkoi Olav tuumia. "Pitääköhän piispa siitä, että häviän täältä sillä lailla."

"Varmastikaan ei", sanoi pappi lyhyeen. "Ja juuri siksi minä tahdon, että sinun on tehtävä niin. Nuo uudet valtaherrat, jotka ovat riistäneet vallan alaikäiseltä kuninkaaltamme, varustautuvat julkitaisteluun pyhää kirkkoa vastaan — ja Torfinn-herran täytyy päästä vapaaksi sellaisista huolista kuin sinun esittämäsi. Jos sinä olisit joutunut Mjøsin linnaan, hän olisi tehnyt voitavansa sinun puolestasi siksi, että olit hakenut turvaa häneltä, ja siksi, että sinulla on vähän ystäviä, sekä siksi, että Torfinn-herra on hurskas ja totinen ja hellä isä kaikille isättömille — ja itsepäinen ja äksy kuin pukki; se on hänen suurin vikansa. Mutta toivon sinun käsittävän, että kun kerran olet hakenut turvaa häneltä ja saanut ja sen jälkeen tehnyt semmoisia tuhmuuksia, olisi epämiehekästä pyytää sitä toiste, sillä tiesithän silloin saattavasi hänet pahoihin vaikeuksiin."

"Ingunnin ja minun taitaa nyt olla vaikeampi päästä yhteen", sanoi hän hiljaa.

"Eivätköhän hänen sukulaisensa lopulta kyllästy hänen paimentamiseensa — kun hän ei ole nainut eikä naimaton", sanoi pappi. "Mutta kyllä te luultavasti saatte odottaa jonkun vuoden."

"Me lupasimme toisillemme viime yönä, että pysymme uskollisina ja että minä palaan hänen luokseen elävänä tai kuolleena."

"Se oli jumalaton lupaus", sanoi Asbjørn kuivasti. "Mutta johan minä ajattelin —. On helppo olla hyvä kristitty, Olav, niin kauan kuin Jumala ei vaadi muuta kuin että käy kirkossa kuuntelemassa kaunista laulua ja tottelee häntä hänen taputtaessaan isän kädellä. Mutta miehen usko näkyy silloin, kun Jumala ei tahdo kuten hän. Minä kerron nyt sinulle, mitä Torfinn-herra sanoi eräänä päivänä — kun puhuimme sinusta ja asiastasi. 'Suokoon Jumala', hän sanoi, 'hänen oppivan ymmärtämään ajoissa, että se mies, joka on määrätty tekemään oman päänsä mukaan, on näkevä pian päivän, jolloin hän huomaa tehneensä sellaista, mitä hän ei ikänä olisi uskonut itsestään.'"

Heille tuotiin ruokaa, ja tuokion kuluttua muut paitsi Arnvid paneutuivat pitkäkseen makuusijoille; Arnvid tarjoutui valvomaan. Hän istahti lieden ääreen ja alkoi lukea puoliääneen kirjaa, jonka oli tuonut repussaan. Väliin hän käväisi kurkistamassa ovesta, pitkällekö yö oli kulunut. Ilma oli seljennyt, ja koko taivaan kansi oli säkenöivien tähtien peitossa — oli alkanut pakastaa. Kerran hän polvistui rukoilemaan kädet ristissä rinnalla.

Viimein hän sanoi ulkoa tultuaan, että nousevan kuun hohde näkyi tunturin takaa. Hän tuli tupaan ja astui sen sängyn luo, missä Olav ja Ingunn nukkuivat yhdessä, poski poskea vasten. Hän herätti Olavin:

Olav aukaisi silmänsä, irrottautui Ingunnin käsivarsista ja nousi heti sängystä. Hän oli täysissä tamineissa, ei muuta kuin saappaita ja turkkia vailla. Hän otti nyt jalkineensa ja hirvennahkakauhtanan ja puki ne ylleen. Arnvid oli hankkinut hänelle pukineita, jopa punaiset kartuaanisaappaat, jotka olivat menneet pahaksi edellisenä yönä.

"Guttorm kyllä tuntee kaikki paikat tällä seudulla molemmin puolin rajaa", jutteli Arnvid. Guttorm oli hänen entinen saattomiehensä, tavallaan hänen kasvatusisänsä, ja hänet Arnvid oli määrännyt oppaaksi Olaville. Arnvid ojensi Olaville miekkansa, keihään ja rahapussin ja sanoi: "Me kerromme sinun myöneen minulle Ælgsblakkenisi — tiedäthän minun aina toivoneen sitä itselleni."

"Nuo Einarin roskapuheet", — mutisi Arnvid hitaasti tuleen katsoen. "Hän oli aina valheellinen ja paha —. Ja itse sellainen rietas ihminen, ettei ymmärtänyt toisten saattavan — inhota sellaista —."

Olav katsoi maahan ymmällä ja hämillään. Hän ei käsittänyt rahtuakaan kaikesta tuosta.

"Minä tahdoin, että sinä saisit Ingunnin, koska uskoin sinun tahtovan olla hyvä hänelle. — Vannotko, Olav, ettet milloinkaan petä minun sukulaisnaistani —."

"Vannon. Ja minä luotan siihen, että sinä pidät huolta hänestä. Ellen tietäisi voivani olla huoleti hänestä, kun hän joutuu sinun turviisi, en totta totisesti seuraisi Asbjørnin neuvoa ja pakenisi Ruotsiin. Mutta tiedän sinun pitävän hänestä."

"Niin pidän." Yhtäkkiä hän purskahti nauruun. Hän koetti panna vastaan, mutta ei voinut lakata; hän istui vavahdellen tukahdutetusta hihityksestä, kunnes kyyneleet alkoivat vieriä poskia pitkin. Viimein hän istui yhdessä sykkyrässä hytkyen naurusta, käsivarret polvia pitkin ja pää niiden välissä. Olav katsoi häntä, ja hänen oli ylen paha olla.

"Ei — nyt sinun ja Guttormin täytyy lähteä". Arnvid hillitsi itsensä, pyyhki naurun kyyneleet kasvoiltaan ja nousi. Hän meni herättämään toiset kolme.

Olav ja Guttorm vanhus seisoivat pihamaalla sukset jalkoihin sidottuina, hyvin aseistettuina ja kaikella tarpeellisella varustettuina. Toiset kolme seisoivat portailla, kun Ingunn meni Olavin luo ojentaen hänelle kätensä. Olav puristi sitä lujasti, ja he puhuivat jonkin sanan, puoliääneen. Ingunn oli tyyni ja aivan maltillinen.

Laskeva kuu oli siksi ylhäällä, että varjot lankesivat pitkinä ja häilyvinä lumikentän syvennyksiin.

Olav kääntyi ja antoi suksiensa liukua takaisin kahden ystävän luo, jotka seisoivat tuvan oven edessä. Hän hyvästeli heitäkin kädestä ja kiitti heitä kauniisti avusta. Sitten hän käänsi suksensa. Arnvid Finninpoika ja Asbjørn-pappi jäivät katsomaan matkamiesten jälkeen näiden hiihtäessä metsää kohti loivaa rinnettä ylös jäntevin, voimakkain potkaisuin. Sitten he hävisivät pimentoon.

"No niin, Laus Deo", virkkoi pappi. "Kahdesta pahasta on tämä parempi.
— Minä pelkäsin, että Ingunn alkaisi itkeä ja parkua eron hetkellä."

"Ehei", sanoi Arnvid. Hän vilkaisi kuuhun hymyillen omituisen orvosti. "Hän on arka vain pikkuasioissa; siinä, missä kysytään luontoa, hän on kova kuin kulta."

"Niinkö luulet — no sinähän hänet tunnet paremmin kuin minä", sanoi
Asbjørn-pappi yhtäkaikkisesti. "Nyt on meidän kahden vuoro, Arnvid.
Tämä leikki voi käydä meille kalliiksi; nousee hälinä, kun tulee
tietoon, että olemme auttaneet Olav Auduninpoikaa karkumatkalle."

"Ei ollut". Pappi pudisti päätään. "Mahtaakohan Olav oikeastaan ymmärtää, kuinka paljon me olemme uskaltaneet hänen tähtensä?"

"Oletko sinä hullu", sanoi Arnvid, ja naurunpuuska sai hänet jälleen valtaansa. "Etkö sinä ymmärrä, ettei sellainen nulikka tiedä antaa arvoa millekään."

Asbjørn Allfeit naurahti; sitten hän haukotteli. Ja nuo kolme, pappi,
Arnvid ja Ingunn palasivat sisään ja asettuivat uudelleen nukkumaan.

INGUNN STEINFINNINTYTÄR

Kun Olav Auduninpoika oli paennut, sanoi piispa Torfinn, ettei hänellä enää ollut oikeutta pitää Ingunn Steinfinnintytärtä kätkössä tämän sediltä. Mutta Arnvid Finninpoika vastasi, että Ingunn oli sairas ja ettei hän voinut lähettää tätä luotaan. Torfinn-herra harmistui kovin havaitessaan, ettei Arnvidkaan halunnut alistua lain määräyksiin suuremmassa määrin kuin minkä katsoi itselleen soveliaaksi. Nyt tahtoi piispa järjestää asian siten, että Ingunn matkustaisi tätinsä luo Bergiin, mutta Arnvid sanoi, että hänen oli mahdoton matkustaa minnekään.

Kolbein Torenpoika ja Haftor taas olivat pakahtua vihasta sen johdosta, että Olav oli päässyt pakenemaan, ja sanoivat, että piispalla oli varmasti ollut sormensa mukana pelissä — vaikka Torfinn-herra oli ollut poissa kaupungista silloin, kun surmanteko suoritettiin ja palasi kotiin vasta sen jälkeen, kun murhamies oli paennut, ja vaikka Arnvid Finninpoika ilmoitti auttaneensa Olavia matkalle Ruotsiin. Kun tuli ilmi, että Asbjørn Allfeit oli ollut Arnvidin mukana tässä hommassa ja että karkuri oli mennyt papin sisaren luo, joka oli naimisissa Ruotsissa, suuttui Torfinn-herra niin, että lähetti Asbjørnin luotaan joksikin aikaa, sitten kun tämä oli omasta puolestaan hankkinut itselleen rauhan tässä asiassa. Mutta vaikka kukaan ei vakavasti uskonutkaan piispan olleen tietoisen Olavin paosta, sälyttivät monet kuitenkin hänen syykseen sen, että eräs hänen papeistaan oli rikkonut lakia, ollut yhteishommassa lainsuojattoman miehen kanssa ja avustanut tätä pelastumaan.

Kuninkaan vouti kuulutti Olavin henkipatoksi, ja sen jälkeen ilmoittautui Tveitin Helge poikineen sovittamaan murhan Olavin puolesta, uskottujen miesten käräjillä antaman tuomion mukaan. Nämä miehet eivät kuitenkaan olleet Olavin lähimpiä sukulaisia; he olivat hänen isoisänsä veljen jälkeläisiä, ja molemmat sukuhaarat, Tveitin ja Hestvikenin, olivat vuosien kuluessa olleet hyvin vähän yhteydessä toistensa kanssa. Hestvikenin vanha isäntä oli Olavin oikea holhooja. Näytti siis siltä kuin Olavin käräjämiesten olisi vaikeata ja myöhäistä toimia hänen asiassaan, ja kun Torfinn-piispan oli kevätpuolella matkustettava Bjørgviniin erään toisen asian vuoksi, antoi hän Jon Helgenpojan Tveitistä lähteä mukaansa, jotta tämä saattaisi anoa kuninkaalta maassaololupaa Olaville.

Kolbein vaati, että Olav julistettaisiin henkipatoksi. Tämän jos minkään täytyi toki olla ilkityö, väitti hän — olihan Olav raiskannut Kolbeinin veljentyttären tämän isän talossa ja jälkeenpäin surmannut tytön serkun, kun tämä oli vaatinut Olavia sovittamaan pahan tekonsa. Käräjämiehikseen Bjørgviniin Kolbein oli valinnut ritari Gaut Torvardinpojan ja hänen poikansa Haakonin. Herra Gaut oli paroni Andres Plyttin sukulainen; Andres-herra kuului valtakunnanneuvostoon, joka hallitsi Norjaa kuninkaan alaikäisyyden aikana ja oli niiden mahtimiesten johtajia, jotka nyt aikoivat ryhtyä taisteluun pappien kanssa kirkon etuoikeuksista ja vapauksista. Kävi ilmi, että juuri näiden miesten kannatukseen Torenpojat olivat laskelmansa perustaneet, ja Haakon Gautinpojan piti saada Ingunn vaimokseen.

Hamarin piispa otti jälleen puhuakseen Olavin puolesta. Hän huomautti, ettei Olavia sopinut syyttää raiskauksesta, vaikka hän oli vallannut Ingunnin luottaen vanhaan kihlaussopimukseen; ja olivathan Ivar ja Kolbein suostuneet sovintoon tässä asiassa, koska Olav oli sattunut surmaamaan Einarin riidan johdosta, heidän istuessa juomassa muitten miesten kanssa saarnaveljien majalassa Hamarissa. Hänen mielestään oli mitä suurin vääryys, ettei Olav saisi nauttia samanlaista turvaa kuin kuka muu murhamies hyvänsä — ettei hän saisi maassaololupaa ja turvakirjettä omaisuuteensa nähden, koska hän oli halukas antamaan takuun kuninkaalle ja suorittamaan tapposakkoja Einar Kolbeininpojan sukulaisille. Melkein joka seudulla Norjassa oli miehiä, joilla oli joko murha tai muu rikos omallatunnollaan, ja he elivät rauhassa taloissaan saatuaan kuninkaallisen turvaluvan, — vieläpä mahtavimmat ilmankin sitä. Mutta silloinhan jokainen saattoi havaita, miten väärin meneteltäisiin, jos oltaisiin ankarampia Olavia kohtaan, joka oli niin nuori, että ellei se olisi tapahtunut autuaasti kuolleen Maunu-kuninkaan viimeisen lakimääräyksen nojalla, ei kukaan olisi voinut tehdä hänelle pahempaa kuin ajaa hänet maanpakoon siihen asti, kun hän oli tullut täysi-ikäiseksi. Ja Olav oli heti Arnvid Finninpojan ja Asbjørn Allfeitin välityksellä toimittanut sanan Kolbeinille, että hän oli halukas suorittamaan murhasakon.

Olav oli palannut takaisin Norjaan helluntain tienoissa ja asettunut Elvesysseliin, lähelle Mariaskogin luostaria. Siellä hänellä oli pieni perintötila, joka oli joutunut Hestvikenin miehille Olavin isoisän, Ingolf Olavinpojan vaimon mukana. Täällä ei kukaan yrittänyt ottaa häntä kiinni, vaan kuninkaan asiamiehet antoivat hänen elää rauhassa syyspuoleen — talo oli kaukana niiltä seuduilta, missä Olavin vihamiehet liikkuivat. Mutta kun syksyllä kuulutettiin, että Olav Auduninpojan pohjoisessa oleva omaisuus, johon kuului hänen jälkeenjättämänsä irtaimisto ylämaassa ja hänen tilansa Vikenissä, siis melkein koko hänen perintötilansa, oli takavarikoitu, lähti Olav toisen kerran maasta ja purjehti nyt etelään, Tanskanmaahan.

Miklebøssä oli Hillebjørg-emäntä ottanut Ingunn Steinfinnintyttären hyvin vastaan. Hän oli pitänyt Olavista, niin vähän kuin hän oli häntä nähnytkin, eikä suinkaan pitänyt tästä vähemmän siksi, että tämä oli surmannut yhden Toren jalkavaimon jälkeläisistä. Omaa poikaansa hän kohteli tavallista suopeammin, ja kun nostettiin rikoshaaste Arnvidia vastaan sen johdosta, että hän oli auttanut Olavia, nauroi Hillebjørg sille ja taputti häntä olalle: "Eipä ollutkaan liian aikaista, poikani, että sinäkin kerran jouduit juttuun; en ole koskaan pitänyt siitä, että olet ollut niin säyseä."

Hän oli lempeämpi tuota sairasta nuorta naista kohtaan kuin mitä Arnvid oli nähnyt hänen olevan ketään muuta ihmistä kohtaan. Ingunnin vointi oli kohtalaista — häntä vaivasi huimaus siinä määrin, että kun hän nousi vuoteeltaan aamulla, hänen täytyi seisoa hiljaa pitkät ajat ja pitää kiinni jostakin, sillä tupa pyöri hänen silmissään ja kaikki oli yhtä mustaa. Jos hän kumartui ottamaan jotakin lattialta, sokaisi tuo huimaus hänet pitkäksi aikaa. Ruoka ei maistunut hänelle, ja hän laihtui ja kuihtui kalveten silmäkuoppia myöten. Hillebjørg valmisti hänelle juomia, joiden piti auttaa vaivaa vastaan — mutta Ingunn ei voinut niitäkään saada pysymään sisällään. Vanhempi nainen hymyili ja lohdutti häntä — tuo sairaus kestäisi vain aikansa, ja pian hän voisi jälleen paremmin. Ingunn ei vastannut mitään toisen laskiessa leikkiä, mutta painoi päänsä alas ja koetti salata, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Muulloin hän ei koskaan itkenyt, vaan oli hiljainen ja kärsivällinen.

Hänestä ei ollut työntekoon. Hän istui kutoen nauhaa tai ommellen pienen pieniä kukka- ja eläinkuvioita reunuskaistoihin. Toisin ajoin hän ompeli liinapaitaa, jonka oli leikannut Hamarissa ollessaan. Hienoissa käsitöissä hän oli aina ollut näppärä, ja tähän paitaan, joka oli aiottu Olaville hänen kotiin palattuaan, hän kohdisti kaiken taitonsa ja ahkeruutensa; mutta työ ei edistynyt nopeasti sittenkään. Väliin hän myös laitteli leluja Arnvidin pojille, palmikoi heille sotisopia oljista, laittoi sulkia heidän nuoliinsa ja teki mailoja ja palloja, parempia kuin oli koskaan ollut. Hän osasi valmistaa sellaisia siksi, että oli aina leikkinyt poikien kanssa; Olav oli opettanut häntä. Hän lauloi pojille ja kertoi heille satuja, ja tuo puuhailu kolmen pikkupojan parissa näytti häntä parhaiten lohduttavan — hän olisi pitänyt aina yhtä poikaa sylissään. Maunu oli viidennellä ja kaksoset Finn ja Steinar kohta nelivuotiaat. Maunu ja Finn olivat raisuja, vantteroita poikia, eivätkä he pitäneet siitä, että naiset leikkivät heidän kanssaan, mutta Steinar oli hennompi ja mieltyi Ingunniin. Niinpä siis Ingunn otti tämän pojan mukaansa kaikkialle, kanteli häntä sylissään, ja poika nukkui hänen luonaan öisin. Steinar oli isänkin lemmikki, ja Arnvid istui usein iltaisin Ingunnin luona lapsen leikkiessä tämän sylissä; ja Arnvid lauloi heille, kunnes pienokainen nukahti pää Ingunnin polvelle vaipuneena. Silloin pyysi Ingunn kuiskaten häntä vaikenemaan — istui sitten hiljaa, katseli vuoroin eteensä, vuoroin nukkuvaa lasta, suuteli hiljaa hänen tukkaansa ja unohtui taas tuijottamaan eteensä.

Mutta kesän lähestyessä huomattiin, ettei Ingunnin huonovointisuuteen ollut mitään luonnollista syytä, eikä kukaan voinut käsittää, mikä häntä vaivasi.

Arnvid tuumi, voisiko yksistään suru häntä tuolla tavoin näännyttää, — sillä hän ei parantunut, vaan näytti pikemminkin huononevan; huimauskohtaukset yltyivät ja hän menetti silloin tällöin tajuntansa, ylenantoi kaiken, mitä yritti syödä, ja valitti tuntevansa alituista kipua kupeissaan aivan kuin niihin olisi isketty seipäällä — ja jalat tuntuivat niin oudoilta aivan kuin kuihtuneilta; hän jaksoi tuskin kävellä enää.

Hän kaipasi Olavia yöt päivät, arveli Arnvid, ja sitten häntä oli varmaan alkanut painaa uudestaan vanhempien kuoleman aiheuttama suru — hän oli välillä puolittain unohtanut heidät. Nyt hän katui sitä katkerasti ja valitteli, että oli hukannut suuren onnen, joka näytti olleen hänelle määrätty. "Samana yönä kun äitini kuoli, tuli minusta Olavin vaimo!"

Amvidin katse kävi kummalliseksi, kun Ingunn sanoi tämän, mutta hän vaikeni.

Hän suri nähtävästi myös sitä, että oli erossa sisaruksistaan. Tora oli Bergissä tädin luona, ja vaikka Ingunnin ja Toran välit eivät koskaan olleet erikoisen lämpimät, kaipasi Ingunn kuitenkin sisartaan. Mutta raskaampaa oli ajatella kahta nuorta veljeä; heidän kanssaan hän oli aina ollut hyvä ystävä, mutta nyt he olivat Frettasteinissä Haftorin ja hänen nuoren vaimonsa luona — ja Hallvardia ja Jonia opetettaisiin nyt varmaan vihaamaan Olav Auduninpoikaa ja häntä.

Kaikesta tästä hän puhui Arnvidin kanssa kyynelettömin silmin — hänen mielensä oli liian raskas ja toivoton puhjetakseen itkuun. Arnvid mietiskeli, tulisiko Ingunn kuolemaan surusta.

Mutta Hillebjørg-emäntä piti Ingunnin tautia niin kummallisena, että sitä saattoi melkein luulla noidutuksi.

Eräänä iltana alkukesästä Arnvid sai houkutelluksi Ingunnin mukaansa katsomaan laihoa, joka kasvoi nopeasti kauniin sään vallitessa. Hänen oli tuettava Ingunnia kävellessä, ja Arnvid näki hänen siirtelevän jalkojaan kuin näkymättömät siteet olisivat olleet niitä kahlehtimassa. Hän oli saanut Ingunnin metsänlaitaan saakka, mutta siellä hän äkkiä vaipui maahan ja jäi makaamaan tajuttomana. Pitkän ajan kuluttua Arnvid sai hänet virvoitetuksi vihdoin tajuihinsa; näin kauan hän ei tietänyt Ingunnin koskaan olleen tiedottomana. Ingunn ei voinut seisoa pystyssä, vaan Arnvidin täytyi kantaa hänet sisään niinkuin lasta kannetaan. Ingunn oli niin laiha ja painoi niin vähän, että Arnvid joutui aivan ymmälle.

Seuraavana aamuna havaittiin, ettei Ingunn voinut liikuttaa jalkojaan — koko hänen alaruumiinsa oli halvaantunut. Ensi päivinä hän lepäili hiljaa valitellen — tuskat selässä olivat hyvin ankarat. Mutta vähitellen ne asettuivat, ja nyt hänen ruumiinsa oli aivan tunnoton vyötäisiltä alas saakka. Hän ei valittanut koskaan, puhui hyvin vähän, mutta näytti usein olevan aivan tiedoton ympäristöstään. Ainoa, mitä hän pyysi, oli saada pitää Steinar luonaan, ja kun tämä kapusi hänen sänkyynsä, leikki ja peuhasi hänen puolikuolleen ruumiinsa päällä, joka nyt oli kuihtunut niin, ettei siitä ollut juuri muuta kuin luuranko jäljellä, näytti hän tyytyväiseltä.

Näihin aikoihin ei kukaan tietänyt, missä Olav oleskeli. Arnvid arveli
Ingunnin pian kuolevan, eikä hän voinut lähettää Olaville tietoa
Ingunnin tilasta.

Mutta Hillebjørg-emäntä toimitteli kaikille, joiden kanssa hän joutui puheisiin, että aivan varmasti joku oli noitunut sairauden Ingunniin. Hän oli pistellyt neuloilla tämän reisiä ja sääriä ja polttanut häntä hehkuvalla raudalla, mutta Ingunn ei ollut tuntenut mitään; sen voivat todistaa arvossapidetyt miehet ja naiset ja pitäjän pappi ja hänen oma poikansa. Mutta tästä tihutyöstä ei voinut epäillä ketään muita kuin Kolbeinia ja Haftoria. Ja siinä tuo onneton lapsukainen nyt makasi, kuihtui ja kuoli hiljalleen. Hän kehoitti poikaansa pyytämään piispaa tutkimaan asiaa. Arnvid alkoi melkein uskoa äidin olevan oikeassa ja hän lupasi matkustaa herra Torfinnin luo heti, kun oli palannut tarkastusmatkaltaan. Sillä välin hän sai Ingunnin puhumaan papin kanssa ja ripittämään itsensä, ja Arnvid antoi lukea messuja hänen puolestaan. Tällä tavoin kului aika Maarian syntymäpäivään.

Sinä päivänä oli Arnvid käynyt ripillä ja nauttinut Corpus Dominin, ja messuaikana hän oli rukoillut sairaan sukulaisensa puolesta niin kauan ja voimakkaasti, että hän oli tullut aivan hikeen. Oli jo iltapäivä, kun Miklebøn kirkkoväki palasi kotiin. Arnvid puheli parastaikaa Guttormin kanssa valakasta, joka oli kotimatkalla ruvennut ontumaan, kun hän kuuli kovaa avunhuutoa siitä tuvasta, missä Ingunn makasi.

Päätäpahkaa hän kiiruhti sisään Guttormin kanssa. Siellä juoksenteli Ingunn avojaloin ja paitasillaan talloen puoleen ja toiseen — huone oli täynnä savua, ja lattiaoljet olivat tulessa niiden vaatteiden ympärillä, joita Ingunn oli tulen päälle viskannut. Sylissään hänellä oli Steinar, joka vuodevaippaan käärittynä huusi ja vaikeroi.

Toisten tullessa Ingunn vaipui penkille, suuteli ja hyväili poikaa sopertaen hänelle: "Steinar, Steinar, kultaseni, kohta sinuun ei koske enää, minä hoidan sinua niin hyvin, puluseni!" Hän huusi toisille, että Steinar oli saanut palohaavoja ja että heidän oli heti hankittava voidetta ja kääreitä.

Hän oli ollut vuoteessa ja Steinar oli ollut hänen luonaan; Steinar oli istunut lieden laidalla, missä pieni liekki oli palamassa, ja vaikka vuoteessa olija oli kieltänyt, oli hän leikkinyt siinä, pistellen kuivia oksia tuleen. Päivä oli helteinen, eikä pojalla ollut yllään muuta kuin paita — ja yhtäkkiä se oli syttynyt tuleen. Sitten ei Ingunn ehtinyt ajatella mitään, ennen kuin seisoi pankon luona pitäen lasta sylissään. Paidan hän oli sammuttanut kietomalla peiton pojan ympärille, mutta sitten hän näki, että lattialla olevat katajanoksat ja oljet olivat tulessa, ja oli viskannut pielukset penkeiltä tulen peitoksi ja yrittänyt sammuttaa sitä, huutaen apua —.

Pojan vatsa oli palanut, mutta myös Ingunn oli saanut pahoja haavoja jalkoihinsa ja käsivarsiensa sisäpuolelle. Hän ei kuitenkaan välittänyt muusta kuin Steinarista, hänen haavojaan ei saatu hoitaa ennen kuin lapsesta oli huolehdittu, ja sitten hän sijoitti pojan sänkyynsä ja hoiteli ja viihdytteli häntä, jutellen hellästi tuolle lapsiparalle. Ja niin kauan kun pojalla oli kuumetta ja kipuja, hän ei välittänyt mistään muusta kuin Steinarista.

Halvaantuminen oli kuin lauennut — eikä hän itse näyttänyt huomaavan sitäkään. Hän söi ja joi ajattelematta ja ahnaasti, kun hänelle tuotiin ruokaa, ja aikaisemmat kauheat ylenannatukset ja huimauskohtaukset olivat kokonaan lakanneet. Arnvid istui Steinarin luona yöt päivät, ja niin katkeralta kuin hänestä tuntuikin nähdä poikaa tuollaisena, kiitti hän kuitenkin Jumalaa Ingunnia kohdanneesta ihmetyöstä.

Tästä lähtien Ingunn parani nopeasti, ja kun Steinar oli siinä määrin tervehtynyt, että hänet voitiin kantaa päivänpaisteeseen katsomaan yöllä satanutta lunta, saattoi Ingunnin kasvoissa ja vartalossa huomata entistä hienoa pyöreyttä, ja hänen poskensa punertuivat kylmässä ilmassa. Hän seisoi Steinar sylissään odotellen Arnvidia, joka oli metsässä keräämässä jäätyneitä ruusunmarjoja hattuunsa, — sillä Steinar vaati, että isän oli löydettävä hänelle marjoja.

Toiveet sovinnosta Arnvidin ja muitten Ingunnin sukulaisten kesken eivät olleet parantuneet sen johdosta, että Hillebjørg-emäntä oli levittänyt Kolbeinista lausumiaan arveluita — että tämä olisi muka antanut noitua kuolemantaudin veljentyttäreensä. Ja kun Haakon Gautinpojan ja Tora Steinfinnintyttären kihlajaisia juotiin Frettasteinissä vähää ennen adventtia, ei tilaisuudessa ollut ketään Miklebøsta. Häät pidettiin uudenvuodenpäivänä 1282, ja sen jälkeen kiertelivät vastanaineet vierailulla nuorikon sukulaisten luona, sillä Haakon oli veljessarjan nuorin, eikä hänellä ollut omaa taloa maan länsiosassa. Tarkoituksena oli, että hän asettuisi asumaan ylämaahan.

Mutta nyt saapui Magnhild-rouvalta Bergistä tieto, että hän halusi Ingunnin luokseen. Ivar ja Kolbein olivat luvanneet antaa tytön olla rauhassa, jos hän pysyisi siellä ja eläisi säädyllisesti. Arnvid kirosi ankarasti veli Vegardin ilmoittaessa tämän, mutta ei hän voinut kieltääkään sitä, ettei hänellä ollut laillista oikeutta pitää Ingunnia luonaan. Ja Hillebjørg alkoi kyllästyä vieraaseen: nyt kun Ingunn oli terve, hän ei enää voinut sietää tuota nuorta naista, josta vain oli vaivaa eikä mitään hyötyä. Ja Magnhild-rouvan lähettämässä tiedossa oli paljon huomioonotettavaa: hänellä oli luonaan äitinsä, Aasa Maununtytär, Hovin Toren leski; vanhus oli sairaalloinen ja saattoi vaatia poikansa tytärtä avukseen ja seuralaisekseen.

Magnhild-rouva oli vanhin Toren aviolapsista; hän oli nyt viidenkymmenen iässä — samanikäinen kuin velipuolensa Kolbein Torenpoika. Hän oli ritari Viking Erlinginpojan leski. Lapsia hänellä ei ollut koskaan ollut; hyvää tehdäkseen hän sen vuoksi otti luokseen nuoria neitoja, sukulaisten ja ystävien tyttäriä, joita hän piti talossa muutamia vuosia opettaen heille säädykkäitä tapoja ja kaikenlaisia korkea-arvoisille naisille sopivia taitoja, — sillä Magnhild-rouva oli miehensä eläessä liikkunut paljon kuninkaankartanossa. Hän oli tarjoutunut ottamaan luokseen myös veljensä tyttäret Frettasteinistä, mutta Seinfinn — tai Ingebjørg — ei ollut halunnut lähettää pikkutyttöjä hänen luokseen, ja Magnhild-rouva oli tästä kovin pahastunut. Kun sitten kuultiin Ingunnin hullaantuneen kasvattiveljeensä, sanoi Magnhild, että nyt oli käynyt niinkuin hän oli pelännyt; nuo lapset oli kasvatettu huonosti, ja heidän äitinsä oli tottelematon isälleen ja uskoton sulhaselleen; oli siis selvää, että Steinfinnin tyttäret tuottaisivat suvulle häpeää.

Ingunn oli väsynyt ja alakuloinen istuessaan reessä ja ajaessaan loppumatkaa metsän läpi. He olivat olleet matkalla useita päiviä, sillä oli tullut lumisade ja leuto sää heti heidän lähdettyään Miklebøsta. Iltapäivällä oli nyt alkanut pakastaa, ja Arnvid asteli reen vieressä, sillä tie oli huono, — välistä mentiin iljanteisten kallioiden yli, välistä läpi pakkautuneiden lumikinosten, sillä kukaan ei ollut viime lumisateen jälkeen ajanut tästä.

Kun he tulivat ulos metsästä, oli aurinko painumassa vastaisen harjun taa; se näytti tulenkarvaiselta usvan keskellä, ja lahden tumma jää välkkyi himmeän kuparinhohtoisena. Pakkanen oli verhonnut metsät ja suot huurteeseen, ja kaikki näytti harmaalta ja ikävältä illan valossa. Alempana kulkivat Arnvidin miehet: hanki murtui vähän väliä heidän ja tavarakuorman alla. Talo oli alhaalla rannalla, hiukan syrjässä — metsä sulki sen sisäänsä, niin ettei Bergistä voinut nähdä toisia laakson kartanoita.

Ingunn ei ollut nähnyt tätiään sitten kun Hamarissa, lähes puolitoista vuotta sitten, ja silloin oli Bergin rouva ollut ankara hänelle. Hän ei odottanut nytkään mitään hyvää Magnhild-rouvan taholta.

"Älä ole niin surullinen, Ingunn", pyysi hän. "On raskasta erota sinusta, kun olet niin lohduton."

"Lohduton en ole; tiedäthän, etten ole valittanut. Mutta ystävien pariin en nyt joudu. Rukoile Jumalaa puolestani, että pysyisin lujana, sillä minä odotan saavani osakseni koettelemuksia niin kauan kuin viivyn Bergissä."

Mutta kun he saapuivat pihaan, tuli Magnhild-rouva itse ulos ottamaan vastaan Ingunnia. Hän vei veljentyttärensä omaan rouvatupaansa ja pyysi palvelijattaria tuomaan sinne lämmintä juomaa ja kuivia jalkineita. Itse hän auttoi nuorta sukulaistaan riisumaan karvaisia saappaita ja nahkamekkoa. Mutta sitten hän sanoi koskettaen Ingunnin huntua:

"Olen käyttänyt huntua Hamarin ajasta asti. Piispa käski minun peittää tukkani; hän sanoi, ettei kukaan siveä nainen kulje avopäin neitsyysaikaansa kauemmin."

"Hänkö!" veti Magnhild-rouva pitkään. "Hän keksii kaikenlaista —. Mutta siitä on jo niin pitkä aika, eikä sinusta enää näillä seuduilla puhuta. Enkä minä halua, että sinä itse elvytät huhuja omasta häpeästäsi kulkemalla täällä narrina ja käyttämällä vaimon päähinettä. Pane pois huntu ja kierrä vyösi toisin päin. Kaikeksi onneksi sinun ei ole tarvinnut kiinnittää sitä sivulta."

Ingunnilla oli vyötäisillä pienillä hopeanastoilla koristettu nahkavyö, jonka alasriippuva pää oli kauniisti silattu. Magnhild-rouva käänsi sen niin, että solki joutui etupuolelle. Ja jälleen hän käski Ingunnia riisumaan päähineensä.

"Kaikki tuntevat minun asiani", sanoi Ingunn kiivaasti, "ja silloinhan he vasta oikein ajattelisivat pahaa minusta ja pitäisivät minua julkeana, jos nyt kulkisin avopäin, vaikka minulla ei ole siihen oikeutta — niinkuin portot tekevät."

"Täällä on myös isoäitisi, Ingunn, ja hän on vanha. Hän muistaa hyvin kaikki nuoruudenaikaiset asiansa, mutta uudet asiat hän unohtaa heti kuultuaan. Meidän täytyisi selittää hänelle joka päivä uudestaan, minkä vuoksi sinä kuljet vaimon puvussa."

"Ja sitten saa Kolbein kuulla, että pidät kiinni vanhoista vaatimuksista, eikä hänen vihansa Olavia kohtaan lauhdu koskaan. Ole nyt järkevä, Ingunn, ja lopeta nuo hassutukset."

Ingunn irrotti hunnun päästään ja ryhtyi panemaan sitä kokoon. Se oli kaunein mitä hänellä oli — neljä kyynärää pitkä ja silkillä ommeltu. Hillebjørg oli antanut sen hänelle viime vuonna ja sanonut, että hän voisi käyttää sitä kirkkohuntunaan sekä silloin, kun menisi ensi kertaa messuun Olavin kanssa tämän palattua kotiin.

Hän irrotti hiuksistaan neulat ja antoi raskaan, tummankellervän tukkansa valahtaa alas.

"Miten kaunis tukka sinulla onkaan", sanoi Magnhild-rouva. "Useimmat naiset olisivat iloisia saadessaan komeilla sillä vielä jonkin aikaa, Ingunn, — kun ei heillä kuitenkaan olisi mitään iloa miehestään, eikä huntukaan tuottaisi heille emännän valtaa tai arvoa. Anna tukkasi olla hajallaan tänä iltana."

"Ei, ei täti", pyysi Ingunn melkein itku kurkussa. "Sitä ette saa koskaan vaatia minulta —!" Hän jakoi hiukset ja palmikoi niistä kaksi tiukkaa palmikkoa.

Arnvid istui yhä vielä pöydässä, kun Magnhild-rouva ja Ingunn astuivat tupaan. Hän nosti katseensa ja hänen kasvonsa synkistyivät.

"Tuollaistako täällä halutaan", sanoi hän sitten, kun he sanoivat toisilleen hyvää yötä. "Etkö sinä saa nauttia naidun naisen kunniaa?"

Aasa Maununtyttärellä oli Bergissä käytettävänään pirtti ja parviaitta sekä kaksi palvelijatarta, joiden tehtävänä oli siivota, keittää ruokaa, kehrätä ja kutoa kaikki, mitä rouva sai villoina talosta. Grim ja Dalia, Frettasteinin vanhat palkolliset, hoitelivat hänen elukoitaan, jotka olivat kytkyessä Magnhild-rouvan navetassa; nuo kaksi olivat saaneet pienen tuvan asuttavakseen aivan navetan vierestä, mutta heidät luettiin kuuluviksi Aasan väkeen.

Ingunn ei saanut Bergissä muuta tehtävää kuin olla isoäidin pikku talouden kaitsijana ja vanhuksen seurana. Enimmäkseen hän sai istua sisällä isoäidin luona, kun palvelijattaret olivat ulkona asioilla.

Kuten Magnhild-rouva mainitsi, eli Aasa lapsuusmuistoissaan eikä jaksanut muistaa, mitä hänelle sanottiin, vaan kyseli yhä uudelleen samoja asioita joka päivä. Sattui, että hän kyseli nuorinta poikaansa Steinfinniä, oliko hän ollut täällä äskettäin tai odotettiinko häntä pian saapuvaksi taloon. Usein hän kuitenkin muisti hänen kuolleen. Sitten hän kysyi: "Neljä lastahan hänellä oli elossa? Ja sinä olet vanhin? Niin oikein, tiedänhän sen; sinun nimesihän on Ingunn — minun äitini mukaan, sillä Ingebjørgin äiti eli vielä silloin, kun sinä synnyit, ja hän oli kironnut tyttärensä, koska tytär oli karannut Steinfinnin kanssa. Niinpä niin, minun Steinfinnini oli luottavainen ja iloinen, mutta hän sai kalliisti maksaa mieltymyksensä naisiin, ja hän ryösti väkisin ritarin tyttären — —." Aasa ei ollut koskaan pitänyt Ingebjørgistä, ja useasti hän jutteli sekä Steinfinnistä että pojan vaimosta eikä muistanut, että hän puhui juuri heidän tyttärelleen. "Mutta mitenkäs se olikaan — eikös yhtä niistä Steinfinnin pikkutytöistä kohdannut suuri onnettomuus? Ei, minä muistan varmaankin väärin — eiväthän he voi olla vielä niin isoja —?"

"Niin, Gyrid, kai se olisi parasta —." Aasa nimitti useasti poikansa tytärtä Gyridiksi — hän luuli Ingunnia Gyrid Alfintyttäreksi, sukulaisnaiseksi, joka oli ollut Bergissä viisitoista talvea sitten.

Mutta kaiken, mitä hänen nuoruudessaan oli tapahtunut, muisti Aasa mainiosti. Hän jutteli vanhemmistaan ja veljestään Finnistä, Arnvidin isästä sekä miniästään Hillebjørgistä, jota hän oli rakastanut ja peljännyt, — vaikka Hillebjørg oli paljon nuorempi häntä.

Neljäntoista ikäisenä hänet oli annettu Hovin Torelle. Tämä oli sitä ennen elänyt toistakymmentä vuotta Borghildin kanssa ja lähetti vastahakoisesti ystävättärensä luotaan — tämä ei lähtenyt Hovista ennen kuin sen päivän aamuna, jona Aasa tuotiin sinne morsiamena. Borghildilla oli koko elämänsä ajan suuri vaikutusvalta Toreen — ja tuota aikaa kesti parikymmentä vuotta Toren naimisiinmenon jälkeen. Tore neuvotteli hänen kanssaan kaikista tärkeimmistä asioista ja otti usein aviolapsensa mukaan Borghildin luo, jotta tämä ennustaisi heidän tulevaisuutensa ja päättelisi, mitä heistä tulisi. Mutta Toren suurin harrastus ja rakkaus kohdistui niihin neljään lapseen, jotka hän oli saanut jalkavaimon kanssa. — Borghild oli orjanaisen ja erään valtaherran tytär — muutamat sanoivat hänen isäkseen erästä kuningasta, jollaisia Norja oli täynnä siihen aikaan. Borghild oli kaunis, viisas ja älykäs nainen, mutta ylpeä, rahanhimoinen ja julma alempiarvoisia kohtaan.

Sillä välin hallitsi Aasa Maununtytär Hovissa. Hän synnytti miehelleen neljätoista lasta, mutta viisi kuoli kehdossa ja vain neljä eli täysi-ikäisiksi asti.

Aasa muisti kaikki kuolleet lapsensa ja jutteli heistä. Eniten hän suri tytärtään Herdistä, joka halvaantui siksi, että oli nukkunut ulkona kasteesta kostealla mäellä. Hän kuoli neljä vuotta myöhemmin, yksitoistavuotiaana. Yhden kasvuiässä olleen pojan oli hevonen potkaissut kuoliaaksi, ja Maunu oli menettänyt henkensä laivalla syntyneessä tappelussa, ollessaan kotimatkalla Totenissa pidetyistä vieraskemuista toisten päihtyneiden nuorten miesten kanssa. Maunu oli juuri mennyt naimisiin, mutta hän ei jättänyt jälkeensä yhtään lasta, ja leski meni uusiin naimisiin sekä siirtyi toiselle paikkakunnalle. Tämä oli poikien vaimoista se, josta Aasa-rouva oli pitänyt eniten.

"Mutta sanokaapa, isoäiti", pyysi Ingunn, "oletteko te saanut kokea elämässänne ainoastaan surua. Eikö teillä ole ollut lainkaan hyviä päiviä, joita voisitte muistella?"

Isoäiti katsoi häneen eikä näyttänyt tajuavan. Nyt, kun hän vain odotteli kuolemaa, oli hänellä yhtä paljon halua muistella surujaan kuin ilojaan.

Ingunn ei pitkästynyt tähän elämään vanhuksen seurassa. Heikko hän oli nytkin terveeksi tultuaan, eikä hän ollut koskaan pitänyt työstä, joka vaati tarttumaan lujasti käsiksi tai pitämään ajatukset koossa. Hän istui ommellen jotakin hienoa käsityötä, jota hän ei halunnut heti saada valmiiksi, ja vaipui omiin ajatuksiinsa kuunnellessaan puolella korvalla isoäidin puhelua.

Kasvuiällään hän oli ollut vilkas ja hänen oli ollut vaikea istua kauan aikaa hiljaa. Mutta nyt oli toisin. Kummallinen sairaus, joka oli kohdannut häntä Olavista erottua, näytti jättäneen jälkeensä varjon, joka ei ottanut poistuakseen; tuntui siltä kuin hän aina olisi kulkenut puoliunessa. — Frettasteinissä hänen seuranaan olivat olleet pojat, ennen kaikkea Olav, ja heidän leikkinsä ja jännityksensä ja vilkkautensa oli tarttunut häneen, joka ei itsestään osannut ryhtyä mihinkään. Tässä talossa oli vain naisia, kaksi vanhaa rouvaa ja heidän palvelusnaisensa sekä joitakin vanhempia renkejä ja työmiehiä; he eivät voineet herättää häntä siitä horrostilasta, johon hän oli joutunut maatessaan halvaantuneena vuoteessaan ja odottaessaan riutuvansa kokonaan pois elävien joukosta.

Kun Olav karkasi maasta, tuntui Ingunnista, kuin ei hänellä olisi ollut voimaa uskoa hänen palaavan takaisin. Hän oli saanut kokea aivan liian monta suurta tapahtumaa tuona lyhyenä ajankohtana, joka oli kulunut siitä, kun hänen isänsä lähti matkaan Mattias Haraldinpoikaa tapaamaan, siihen saakka, kun Arnvid otti hänet Hamariin. Hän tunsi joutuneensa aivan kuin tulvan valtaan, ja aika, minkä hän oli viettänyt Hamarissa, oli ollut kuin pyörrettä, jossa hän ja Olav olivat verkalleen, mutta varmasti edenneet yhä kauemmas toisistaan. Kaikki oli ollut siellä uutta ja outoa, ja Olav oli muuttunut niin, että hän tuntui melkein vieraalta. Ingunn saattoi kyllä käsittää, että Olav menetteli oikein, kun ei koskaan hakenut tilaisuutta tavatakseen häntä salaa heidän siellä ollessaan. Mutta Olavin menettely silloin, kun Ingunn oli saanut kohdatuksi hänet jouluyönä, oli säikäyttänyt hänet pahanpäiväisesti; hän oli tuntenut itsensä sen jälkeen niin neuvottomaksi ja masentuneeksi, ettei edes uskaltanut ajatella Olavia niinkuin ennen, kaihoten ja suloisesti kaivaten hänen rakkauttaan. Hän tunsi olevansa kuin lapsi, jota aikuinen on kurittanut ja ojentanut — itse ei Ingunn ollut havainnut tehneensä mitään hullua. —

Ja sitten oli Olav tullut hänen luokseen tuona viimeisenä yönä ulkoa pimeästä ja pyrystä, lumisena, kärsivänä ja kiihtyneenä, väristen väsymyksen ja salatun hurjuuden vaiheilla — turvattomana miehenä, kädet Ingunnin serkun veressä. Ingunn oli silloin ollut tavallaan rauhallinen. Mutta kun Olav sitten lähti pois, tuntui Ingunnista kuin kaikki portit olisivat menneet lukkoon.

Sairautensa alkuaikoina hän uskoi olevansa sellaisessa tilassa kuin Hillebjørg-rouva luuli. Mutta kun ajan oloon kävi ilmi, ettei hän saisikaan lasta, hän tuskin jaksoi tuntea hämmästystä. Hän oli niin uupunut, että hänelle olisi ollut liikaa, jos hänen olisi pitänyt odottaa muuta, hyvää tai pahaa. Hän suhtautui kärsivällisesti sairauteensa. Kukaan ei voinut käsittää, mikä häntä vaivasi, mutta siihen ei näyttänyt olevan mitään parannuskeinoa. Jos hän koki ajatella tulevaisuutta, hän näki pelkkää mustaa, häilyvää sumua, samanlaista kuin se pimeys, joka kieppui hänen silmiensä edessä hänen saadessaan huimauskohtauksia.

Hän vaipui syviin muistoihin kaikesta, mitä hänen ja Olavin välillä oli tapahtunut viime kesänä ja syksynä. Hän sulki silmänsä, suuteli omaa palmikkoaan, käsiään ja käsivarsiaan, kuvitellen Olavin tekevän niin. — Mutta kuta enemmän hän heittäytyi unelmien ja kaihon valtaan, sitä epätodellisemmalta hänestä tuntui, että niin oli todellakin kerran tapahtunut. — Että he lopulta pääsisivät yhteen, elämään rauhassa ja lainmukaisesti, sen hän oli kyllä uskonut, mutta hän ei ollut koskaan osannut ajatella sitä, mihin uskoi, eikä liioin osannut ajatella sitäkään, mitä hän oli kuullut pappien puhuvan taivaan autuudesta.

Ja niin hän jäi makaamaan halvaantuneena eikä uskonut koskaan saavansa liikuntakykyään takaisin. Täten oli katkennut viimeinen köysi, joka häntä vielä sitoi arkipäivien touhuun ja muitten ihmisten elämään. Hän ei toivonut enää tulevansa laillisesti vihityksi Olav Auduninpojan kanssa, eikä saavansa hallita hänen taloaan ja synnyttää hänelle lapsia. Sen sijaan hän antautui kuvitelmiin ja unelmiin, joiden hän ei odottanutkaan koskaan toteutuvan.

Joka ilta, kun valo tuvassa oli sammutettu ja tuli peitetty, hän kuvitteli Olavin tulevan ja laskeutuvan hänen viereensä. Joka aamu herätessään hän uskotteli, että hänen miehensä oli noussut vuoteesta ja mennyt ulos. Päivän pitkään hän kuunteli kartanon ääniä ja kuvitteli olevansa Hestvikenissä; ja hän kuvitteli, että Olav oli heiniä ajamassa: nuo olivat hänen hevosensa ja rekensä ja hän siellä ohjaili väkeä työhön. Kun Steinar oli hetkenkin hiljaa hänen sängyssään, kietoi Ingunn laihan käsivartensa pojan ympäri, painoi hänen vaalean päänsä rintaansa vasten ja nimitti poikaa mielessään Auduniksi, ja tämä oli olevinaan hänen ja Olavin poika. Poika tahtoi silloin pois sängystä ja koetti vapautua Ingunnin sylistä, mutta Ingunn houkutteli hänet luopumaan yrityksestään antamalla hänelle vuoteeseen kätkemiään herkkupaloja, ja kertoi hänelle satuja, kuvitellen olevansa äiti, joka puheli lapselleen.

Ensimmäinen seikka, mikä herätti hänet jonkin verran kuvitelmista, oli se, että Magnhild-rouva otti hunnun häneltä. Koskaan ennen hän ei ollut pitänyt häpeänä, että oli joutunut Olavin omaksi. Frettasteinissä hän oli ajatellut niin vähän, hän oli vain rakastanut. Vasta kun Arnvidille ja Olaville tuli kiire lähtö Hamariin pyytämään tunnustusta Olavin naimaoikeudelle, oli jonkinlainen neuvottomuus herännyt hänessä. Mutta kun kelpo piispa lähetti valkoisen päähineen hänelle, käskien häntä kiinnittämään tukkansa sykerölle, rauhoittui hän jälleen. Vaikka hän olikin tehnyt väärin setiään kohtaan, jotka olisivat olleet hänen naittajiaan isän kuoleman jälkeen, niin saattoi Torfinn-herra kyllä asiat oikealle tolalle, ja silloin hänestä tulisi yhtä hyvä vaimo kuin kenestä tahansa muusta naidusta naisesta.

Hän värisi nöyryytyksestä tuntiessaan olevansa avopäin käytettyään puolitoista vuotta huntua. Hänestä tuntui kuin väkivaltaiset kädet olisivat julkeasti riisuneet hänet alasti — niinkuin tehtiin orjanaisille entisajan ihmismarkkinoilla. Hän vältti menemästä Magnhildin tupaan silloin, kun siellä oli vieraita. Hän ei hevin näyttäytynyt ulkona ihmisten parissa muulloin kuin kirkossa — siellä täytyi kaikkien naisten verhota päänsä. Ingunn veti viittansa hupun kasvoilleen, niin ettei yhtään hiussuortuvaa ollut näkyvissä. Kostaakseen hiukan sitä, että hänen nyt täytyi pukeutua tavalla, joka ei soveltunut hänelle, hän pani pois kaikki korunsa, käytti vain tummia koristamattomia pukuja ja piti tukkansa kahdella tiukalla palmikolla, vailla nauhoja tai muuta komeutta.

Tuli sitten kevät. Eräänä päivänä hävisi jää lahdesta ja selkä lepäsi vapaana ja kirkkaana kuvastellen molempien rantojen virehtyviä rinteitä. Nyt oli Bergissä kaunista. Ingunn houkutteli isoäidin ulos päivän puolelle, istui hänen luonaan ja ompeli paitaa Olav Auduninpojalle. Olav oli sanonut hänelle, että Hestviken oli vuonon rannalla.

Hän keksi jotakin hommattavaa Aasan hallussa olevassa parviaitassa. Aamut päästään hän viipyi siellä askartelemassa. Hän poisti luukun ikkuna-aukosta ja istui sen ääressä katsellen ulos.

Vastaisen rannan puolella souti vene — metsänrinteen tumman vesikuvan rikkoivat pitkät laineet. Ingunn kuvitteli, että tuossa veneessä olivat Olav ja poika. He soutivat tänne päin. Ingunn näki kaiken edessään. He laskivat laituriin, ja Audun auttoi isäänsä venettä kiinnitettäessä. Isä seisoi ylhäällä laiturilla, ja poika oli alkanut keräillä veneestä tavaroita. Viimeksi hän otti pikku kirveensä, Olav ojensi kätensä ja auttoi hänet luokseen — niin, nyt oli poika yhtä iso kuin Jon, Ingunnin veli. Nuo kaksi astelivat sitten polkua pitkin taloa kohti, isä edellä ja poika perässä.

Hän kuvitteli, että hänellä oli myös pieni tytär, Ingebjørg. Tämä oli ulkona kartanolla — tuli aitasta kantaen suurta puuvatia, joka oli täynnä leipiä. Hän taittoi viipaleen ja murensi leipää kanoille — ei, hanhille. Ingunn muisti, että heillä oli Frettasteinissä ollut hanhia, kun hän oli ollut pieni, ja noissa kömpelöissä, valkeissa ja harmaankirjavissa linnuissa oli jotakin mahtipontista. Hestvikenissä täytyi olla hanhia —.

Hiljaa, aivan kuin tekisi syntiä, hän hiipi salpaamaan ovea. Sitten hän otti hunnun arkustaan ja sitoi sen päähänsä. Ingunn käänsi vyönsä niin, että kiinnityskohta joutui sivulle; hän ripusti siihen raskaita esineitä, mitä sattui löytämään, keritsimet ja joitakin avaimia. Näin koristettuna hän istahti parvella olevan tyhjän sängyn laidalle. Kädet sylissä hän nyt harkitsi, mitä kaikkea hänen olisi tehtävä, ennen kuin mies ja lapset tulisivat sisälle.

Bergiin saapui vain silloin tällöin tietoja kaikista niistä merkillisistä tapahtumista, joita Norjassa sattui tänä vuonna. Ingunn ei isoäidin pirtissä liikkuessaan saanut kuulla juuri mitään. Sitten tuli aivan kuin salamana kirkkaalta taivaalta tieto, että Torfinn-piispa oli julistettu kiroukseen ja että hän oli matkustanut maasta pois.

Heidän seurakuntapappinsa oli tämän tiedon tuonut taloon vasta eräänä päivänä talvella. Torfinn-herra oli ollut tarkastusmatkoilla Norddalissa joitakin kuukausia, ja sieltä hänen olisi pitänyt mennä tapaamaan arkkipiispaa erääseen meren saareen. Mutta sitä ennen olivat ritarit, joilla oli kaikki valta käsissään, julistaneet sekä arkkipiispan että useat muutkin piispat maanpatoksi ja pakottaneet heidät pakenemaan pois. Piispa Torfinn oli astunut erääseen laivaan, mutta kukaan ei tietänyt, minne hän sitten oli joutunut tai milloin häntä voitiin odottaa takaisin hiippakuntaansa. Pappi, joka tätä kertoi, ei ollut suruissaan, — piispa oli nuhdellut häntä hänen laiskuudestaan sekä siitä, ettei hän ollut ruoskinut kyllin ankarasti isoisten syntejä. Pappi oli omasta mielestään tarpeeksi hyvä sielunpaimen, eikä hänen laumaansa voinut kohdella piispan vaatimalla tavalla; ja hän oli ollut hyvin harmissaan tuolle jäykälle munkkipöpölle, joksi hän tätä nimitti.

Oli selvää, että piispojen ja nuoren kuninkaan neuvosherrojen välinen riita koski suuria asioita, ja tuo Olav Auduninpojan avioliittojuttu oli pikkuasia, joka ei ollut mitenkään tärkeä — vaikkakin se joutui vedetyksi esiin esimerkkinä Hamarin piispan sietämättömästä itsevaltiudesta ja vanhan lain ja oikeuden polkemisen halusta. Mutta pappi halusi mielellään pysyä hyvissä väleissä rikkaan Bergin rouvan kanssa — ja ehkäpä hän ei itse käsittänyt, miten vähäin tuo kahden lapsen avioliittoasia merkitsi niiden paikkakuntien ulkopuolella, missä näiden suku tunnettiin. Niinpä hän siis jutteli, että joku olisi voinut luulla piispa Torfinnin joutuneen maanpatoksi pääasiallisesti sen vuoksi, että hän oli suojellut Steinfinnin suvun pahinta vihollista.

Ingunn joutui hirvittävän tuskan valtaan. Hän käsitti jälleen täysin selvästi, millainen hänen asemansa todellisuudessa oli, ja kaikki hänen haaveensa kuihtuivat kuin kukkasniitty hallayönä. Hän tajusi nyt, ettei hän ollut muuta kuin suojaton, hyljätty ja isätön nuori ihminen, ei neito eikä vaimo; eikä ainoakaan ystävä ollut puoltamassa hänen oikeuttaan — piispa oli poissa, Arnvid oli kaukana, eikä hän voinut saada hänelle sanaa. Ingunnilla ei ollut ketään, johon hän olisi voinut turvata, paitsi tuota lapsuudessaan elävää vanhaa isoäitiä, jos hänen vihamieliset sukulaisensa nyt kostaisivat hänelle. — Hän kyyristyi kokoon pienenä, värisevänä, vaikeroivana olentona turvautuen siihen ainoaan tahdonilmaukseen, mikä vielä oli elossa hänen heikossa maahan kytketyssä sielussaan — hän tahtoi pitää kiinni Olavista ja pysyä hänelle uskollisena, vaikkapa hänet kidutettaisiin kuoliaaksi Olavin tähden.

Samoihin aikoihin — adventin lähestyessä — saapuivat Tora Steinfinnintytär ja hänen miehensä, Haakon Gautinpoika, Bergiin. Haakon ei ollut vielä löytänyt sellaista seutua, minne hän olisi viitsinyt asettua asumaan, ja nyt odotti Tora lasta jo ennen joulua. Ja niinpä aikoi nuori väki jäädä Bergiin täksi talveksi. Ingunn ei ollut nähnyt sisartaan kahteen vuoteen, ja lankoaan hän ei ollut tavannut koskaan ennemmin. Haakon ei ollut hullumman näköinen — hän oli kookas nuori mies, hänellä oli kauniit kasvonpiirteet ja punertavanruskea, kihara tukka, mutta hänen silmänsä olivat pienet ja ruskeat, lähellä toisiaan korkean, käyrän nenän juuressa, ja hän katsoi melko lailla kieroon.

Ensi päivästä lähtien hän suhtautui penseästi vaimonsa sisareen. Hän ilmitoi selvästi sanoin ja elein, ettei hän pitänyt Ingunnia muuna kuin vieteltynä neitona, joka oli häväissyt itsensä ja koko sukunsa, mielissään Toran kauneudesta ja hänen hyvästä älystään, mielissään siitä, että Tora kohta synnyttäisi hänelle lapsen perimään kaikkia niitä ihanuuksia, joita hän kerskui omistavansa; hän antoi vaimonsa huolehtia kaikesta — mikä oli hyvin viisaasti tehty. Mutta vaikka näin olikin ja vaikka Ingunn-parka oli ollut tietämätön siitä kunniasta ja onnesta, jonka hän oli hylännyt antautuessaan Olav Auduninpojalle, — että hän nimittäin olisi päässyt naimisiin Haakon Gautinpojan kanssa, — niin oli Haakon alkanut vihata häntä sen jälkeen, kun hän oli valinnut kasvuiässä olevan pojan, joka oli hänen isänsä palveluksessa ja jonka suvusta ja omaisuudesta Mjøsin seuduilla kellään ei ollut varmaa tietoa, mieluummin kuin hänet, Harlandin ritarin pojan.

Ja nuorempi sisar kulki täällä rehevänä ja hohtavan punakkana, ylpeänä emännän arvostaan, vaikka hänellä ei ollut huonetta eikä taloa hallittavanaan. Valkea vaimonhuntu, jota hän kantoi arvolla ja oikeudella, ulottui melkein kintereihin, hänen vyössään kilisi runsas avainnippu — vaikka luoja tiesi, mitä tuo talottoman isännän vaimo niillä aikoi lukita ja avata. Mutta Tora sai aikaan, että jok'ainoa ihminen Bergissä, Magnhild-rouva mukaan luettuna, seisoivat varpaillaan hänen ja hänen miehensä edessä, ja naiset valmistautuivat vastaanottamaan lasta, jota he odottivat tuollaiselle mahtimiehen pojalle kuuluvalla kunnioituksella.

Koko kasvukautensa ajan oli Ingunn kyllä tietänyt, että Tora sydämessään harvoin oli tyytyväinen häneen, tämän mielestä vanhempi sisar oli tyly vanhempiaan kohtaan, ajattelematon ja laiska; hänen olisi pitänyt istua hiljaa äidin ja palvelijattarien luona naisten pirtissä mieluummin kuin aina juosta ulkona leikkimässä Olavin ja hänen ystäviensä kanssa. Mutta Tora ei puhunut koskaan mitään siitä — hän oli kahta vuotta nuorempi, ja se merkitsee paljon lapsuudessa. Ingunn välitti vähät siitä, mitä Tora ajatteli. Viimeisenä syksynä Frettasteinissä oli Tora ollut puhumatta siitäkin, mistä Ingunn tiesi hänen olevan perillä ja kauhuissaan. Mutta vasta heidän Hamarissa olonsa aikana oli sisar puhunut asiasta, ja silloin hän oli suhtautunut odottamattoman lempeästi Ingunnin ja Olavin menettelyyn, ja oli siellä ollut kiltti Ingunnia kohtaan. Kasvattiveljestään oli Tora aina pitänyt todellisella sisaren rakkaudella — hän piti Olavista enemmän kuin oikeista sisaruksistaan sen vuoksi, että Olav oli hiljaisempi ja tasaisempi — ja olihan piispa antanut Olaville ja Ingunnille jonkinlaisen tunnustuksen, ja kaikki ne, joita sisaret tapasivat kaupungissa, tuomitsivat Torfinn-herran mukaan: vaikka Olav olikin maksanut pahan pahalla, oli niiden vääryys kuitenkin suurempi, jotka olivat tahtoneet purkaa solmitun kihlauksen siksi, että sulhanen oli nuori ja vailla voimakkaita puoltajia. Kukaan ei epäillyt, ettei piispa lopulta saisi asiaa päättymään Olaville kunniallisella tavalla. Joten Tora siis silloin ei ollut ajatellut Ingunnin hätäilyn voivan tuottaa häpeää heille kaikille.

Nyt oli toisin. Hän ei voinut antaa Olaville anteeksi, että tämä oli murhannut hänen läheisen sukulaisensa, ja hän puhui kovia sanoja siitä tavasta, millä Olav oli maksanut heille kaikille sen, että he olivat ottaneet hänet, omaisia vailla olevan lapsen, Steinfinnin sukuun kasvatettavaksi. Ingunnille hän ei ollut epäystävällinen — mutta Ingunn käsitti kyllä, mitä Tora hänestä ajatteli: tämä oli lapsuudesta saakka ollut sellainen, ettei hänen onnettomuuteen joutumisensa ihmetyttänyt nuorempaa sisarta — mutta Tora tahtoi olla hyvä eikä tehdä tuolle raukalle raskaammaksi kohtalon taakkaa, johon hän oli itse syypää.

Ingunn alistui ääneti Toran hiljaisiin lohdutteluihin, mutta kun puhe johtui Olavin huonoihin tekoihin, koetti hän vastustaa. Mutta se vaikutti kovin vähän; toisella oli selvä yliote. Se seikka, että Ingunn oli vanhempi, ei merkinnyt mitään nyt, kun Tora oli naimisissa. Toralla oli kokemusta ja oikeus lausua sanansa muiden aikuisten parissa. Ingunnilla oli omat kokemuksensa, joita hänellä ei olisi saanut olla, rakkaudesta, josta kaikki tahtoivat häntä rangaista, emännän hommista ja lapsenkasvatuksesta, joita hän oli kuvitellut, mutta joita hän ei ollut todellisuudessa kokenut. Hän tunsi itsensä orvoksi ja alakuloiseksi istuessaan nurkassaan ja nähdessään, miten Tora ja Haakon täyttivät koko talon elämällään. Tummassa katumuspuvussaan, rinnallaan kaksi paksua, sileää palmikkoa, joiden paino näytti aiheuttavan sen, että hän kulki hiukan kumarassa ja kantoi päätään hiukan alaspainettuna, hän muistutti köyhää palkkapiikaa tuon nuoren, rikkaasti puetun vaimon rinnalla.

Tora sai pojan, kuten hän ja Haakon olivat odottaneet — ison ja terveen lapsen, siitä kaikki olivat samaa mieltä. Ingunn määrättiin olemaan sisaren luona tämän ollessa vuoteessa, ja hän joutui nyt puuhailemaan paljon sisarensa pojan kanssa. Hän oli aina ollut hyvin ihastunut pikkulapsiin, ja nyt hän mieltyi sydämestään tuohon nuoreen Steinfinn Haakoninpoikaan. Kun hänen täytyi ottaa poika vuoteeseensa yöksi, jotta äiti voisi paremmin levätä, ei hän voinut olla kuvittelematta — hänen täytyi kuvitella, että poika oli hänen omansa. Hänen täytyi saada lämmitellä noissa vanhoissa ajatuksissa, että hän oli Hestvikenissä, omassa talossaan, ja että hän oli siellä Olavin ja heidän lastensa, Audunin, Ingebjørgin ja uuden pikku tulokkaan kera. Mutta nyt hän tunsi katkerasti kietoutuneensa vain vaivaisiin lukinverkkoihin nähdessään sisaren komeilevan todellisuuden kouriintuntuvissa, lämpimissä peitoissa, rikkautenaan mies, sylilapsi, koko tuo palvelijajoukko, joka oli asettunut taloon, sekä arkut ja säkit, jotka oli kasattu huoneisiin ja aittoihin. Haakon tahtoi järjestää suuret ristiäiset, ja Magnhild-rouva tarjoutui suorittamaan puolet kustannuksista. Pitoihin saapuivat ei ainoastaan Haftor Kolbeininpoika, josta oli tullut Haakonin hyvä ystävä, vaan myös sedät, Kolbein ja Ivar, ja nämä jäivät taloon vielä joiksikin päiviksi vieraitten lähdettyä.

Eräänä iltana istuivat sukulaiset Magnhild-rouvan tuvassa; Aasa Maununtytär oli siellä myös ja istui kunniapaikalla. Ingunn istui hänen rinnallaan ja auttoi häntä syönnissä ja juonnissa, sillä vanhuksen kädet vapisivat kovin. Muuten hän oli ollut paljon terveempi tänä talvena; hän oli ollut kovin iloinen siitä, että oli päässyt isoäidinäidiksi; tätä uutta tapahtumaa hän ei unohtanutkaan, vaan tiedusteli usein lapsen vointia ja halusi nähdä sitä.

Tänä iltana siirtyi keskustelu paronien ja piispojen väliseen riitaan, ja Torenpojat olivat varmoja, kuka pääsisi voitolle. Piispojen oli antauduttava, tyydyttävä siihen valtaan, mihin heillä kansan hengellisinä oppi-isinä oli oikeus, mutta annettava vanhojen lakien maallikkojen keskeisistä asioista pysyä voimassa. Piispa Torfinnistä oli monella hänen omankin hiippakuntansa papilla sellainen käsitys, että hän oli mennyt liian pitkälle: "— Olen puhunut kolmen oppineen ja hurskaan papin kanssa", sanoi Kolbein, "ja kaikki kolme ovat vastanneet minulle olevansa valmiit lukemaan morsiusmessun sinä päivänä, jolloin naitamme Ingunnin pois."

"On selvää, ettei piispan tulkinta voi olla oikea. Jumalan tahto ei voi olla sellainen, että hänen pappiensa tulee puoltaa huikentelevaista ja itsepäistä nuorisoa tai että pyhän kirkon on autettava ilkeitä lapsiaan kapinoimaan vanhempiaan vastaan —."

Ingunn oli sävähtänyt tulipunaiseksi siinä istuessaan, mutta hän rohkaisi mielensä, ja hänen kasvoillaan kamppailivat uhma ja pelko; hänen silmänsä näyttivät tavattoman suurilta ja mustilta, kun hän katsoi setiinsä.

"Niin, me puhumme sinusta", lausui Kolbein hänelle. "Olet ollut tarpeeksi sukulaistesi taakkana, Ingunn. On jo aika sinun saada mies, joka voi pitää sinut kurissa."

"Voitteko te löytää sellaisen miehen, joka minut ottaisi?" kysyi Ingunn ivallisesti. "Minähän olen teidän mielestänne maailman viheliäisin ihminen?"

"Emme puhu siitä", sanoi Kolbein kiukkuisesti. "Luulin sinulla olleen aikaa palata järkiisi. Niin julkea et kuitenkaan voi olla, että haluat elää yhdessä miehen kanssa, joka on tahrannut kätensä serkkunsa verellä — vaikka hänet saisitkin?"

"On kuultu ennenkin miehen tappaneen serkkunsa", sanoi Ingunn epävarmasti ja hiljaisella äänellä.

"Älä puhu enempää", vastasi Kolbein raivoissaan. "Emme anna sinua milloinkaan Einarin murhaajalle."

"Siihen teillä ehkä on oikeus", sanoi Ingunn. Hän tunsi kaikkien pöydän ympärillä istuvien tuijottavan häneen, ja hän virkistyi ihmeellisesti siitä, että näin oli astunut ulos varjosta ja masennuksesta. "Mutta jos te tahdotte antaa minut jollekin muulle, niin saatte nähdä, että se ei ole teidän määrättävissänne!"

Ingunn tarttui käsin penkkiin, jolla istui. Hän tunsi, miten hänen kasvonsa kalpenivat. Mutta hän oli siinä itse — hän ei uneksinut. Hän siinä puhui ja kaikki tuijottivat häneen. Ennen kuin hän ehti vastata, ryhtyi Ivar välittämään.

"Jumalan nimessä, Ingunn — eihän kukaan tiedä, missä tuo Olav on. Et tiedä itsekään, onko hän elossa vai kuollut. Aiotko istua leskenä koko ikäsi ja odotella kuollutta miestä?"

"Minä tiedän, että hän elää." Ingunn pujotti kätensä povelleen vetäen sieltä esille pienen hopeahelaisen tuppipuukon, jota hän kantoi nauhassa kaulassaan. Hän otti puukon ja pani sen eteensä pöydälle. "Olav antoi minulle tämän ennusmerkiksi, ennen kuin erosimme — hän pyysi minua odottamaan niin kauan kuin terä pysyi kirkkaana, — jos se ruostuisi, silloin hän oli kuollut —."

Hän huokasi raskaasti pari kertaa. Silloin hän huomasi jonkin verran alempana pöydässä istuvan nuoren miehen tuijottavan ihastuneesti vastaan. Ingunn tiesi, että hänen nimensä oli Gudmund Joninpoika ja että hän oli suuren talon ainoa poika täällä Bergissä, mutta ei ollut koskaan puhellut hänen kanssaan. Nyt hän käsitti äkkiä, että tämä oli juuri se sulhanen, jota hänen setänsä tahtoivat hänelle; hän oli nyt aivan varma siitä. Hän katsoi tuota nuorta miestä suoraan silmiin ja tunsi, että hänen oma katseensa oli luja kuin rauta.

"Tuollaiset ennusmerkit — no niin, enpä tiedä, miten paljon sellaisiin on uskomista —."

"Taidatpa, Ingunn, pian saada nähdä, kuka määrää sinun avioliitostasi", keskeytti Kolbein. "Sinä aiot siis panna vastaan, sinä, jos me annamme sinut miehelle, jonka katsomme sinulle sopivaksi? Keneen luulet voivasi turvautua — nyt kun piispa, ystäväsi, on pötkinyt maasta, etkä voi ryömiä hänen viittansa sisälle?"

"Tahdon turvata Jumalaani ja Luojaani", sanoi Ingunn; hän oli lumivalkea kasvoiltaan, ja hän kohosi puoleksi paikaltaan. "Tahdon luottaa hänen armoonsa, jos te pakotatte minut tekemään yhden synnin välttääkseni toista, suurempaa. — Ennemmin kuin annan teidän pakottaa minua tulemaan avionrikkojaksi ja menemään morsiusvuoteeseen toisen miehen kanssa, oikean mieheni eläessä, minä hyppään tuonne vuonoon!"

Kolbein ja Ivar aikoivat molemmat vastata, mutta nyt laski vanha Aasa Maununtytär kätensä pöydälle, nousi vaivoin pystyyn, pitkänä ja laihana ja kumaraisena; hän tuijotti ympärillä oleviin miehiin vanhoilla, punaisilla, vesistävillä silmillään.

"Mitä te tahdotte tehdä tälle lapselle?" hän kysyi uhkaavasti painaen toisen koukistuneen kätensä lujasti Ingunnin niskalle. "Te tahdotte hänelle pahaa, ymmärrän sen. Ivar poikani, kuljetko sinä Borghildin porttojoukon asioilla? Tahdotte, näen mä, sortaa Steinfinnin lasta — aiotte käydä hänen kimppuunsa, Magnhild ja Ivar. Mutta silloinpa minä pelkään, että te olette liikalapsia minulle!"

"Isoäiti!" Ingunn turvautui vanhukseen, pakeni hänen nahkavaippaansa.
"Niin, niin, isoäiti, auttakaa minua!"

Ingunn nousi ja tuki isoäitiä. Hapuillen edeltä kepillään ja nojaten toisella kädellään poikansa tyttären olkapäähän laahusti Aasa Maununtytär tuvan ovea kohti, mumisten mennessään:

"Kulkevat Borghildin joukon asioilla — lapseni — huomaan eläneeni liian kauan!"

"Älähän nyt, äiti —." Ivar tuli perästä, otti kepin äidin kädestä ja tarjosi sen sijaan olkapäänsä tueksi. "Minä olen sanonut koko ajan, että olisi parempi sopia Olavin kanssa, mutta —. Ja kun hän nyt on kokonaan kateissa, niin —"

"En minä tahdo sinulle pahaa, ole varma siitä. Mutta minun mielestäni olisi parempi sinulle itsellesi, että pääsisit naimisiin ja saisit oman kodin hoidettavaksesi. Parempi kuin kulkea täällä ja kuihtua —"

Ingunn sysäsi hänet sopivasti syrjään samalla kun hän melkein nosti isoäidin yli kynnyksen, sulki oven jälkeensä ja salpasi Ivarin ulos.

Hän riisui vanhuksen ja auttoi hänet vuoteeseen, luki iltarukouksen
yhdessä hänen kanssaan, polvillaan isoäidin vuoteen vieressä.
Aasa-muori oli nyt aivan voimaton tavattoman ponnistuksen jälkeen.
Ingunn puuhaili vielä hiukan sisällä ennen kuin kävi nukkumaan.

Hän oli paitasillaan ja oli juuri vuoteelle menossa, kun ovelle hiljaa koputettiin. Ingunn meni ja aukaisi salvan — ja näki miehen hahmon seisovan ulkona lumessa, tummana tähtitaivasta vasten. Jo ennen kuin tämä oli avannut suunsa, tiesi Ingunn, että siellä oli uusi kosija, ja hän tunsi mielensä kummallisen juhlalliseksi, samalla kun häntä hiukan pelotti. Mutta tapahtuihan edes jotakin!

"Olitko jo vuoteessa? Saisinkohan hiukan jutella kanssasi tänä iltana?
Sillä on vähän niinkuin kiire, näetkös."

"No sitten saat astua sisään. Emmehän me voi seisoa täällä kylmässä —"

"Mene sinä vain vuoteeseen", sanoi Gudmund päästyään sisälle ja nähtyään, miten vähissä pukimissa Ingunn oli. "Ehkä saan käydä tähän sängyn laidalle, niin voimme paremmin jutella?"

Ensin he tarinoivat hiukan ilmasta ja Haakon Gautinpojasta, joka nyt ajatteli asettua asumaan Frettasteiniin, ja Haftorista, joka aikoi muuttaa kotiin isänsä luo. Ingunnia miellytti Gudmundin ääni ja hänen rauhallinen, hyväntahtoinen käyttäytymisensä. Eikä hän voinut sille mitään, että häntä miellytti myös maata täällä pimeässä ja jutella kosijan kanssa rauhallisesti ja siivosti. Oli niin kauan siitä, kun joku oli häntä hakenut tai välittänyt puhutella häntä hänen itsensä vuoksi. Mitäpä siitä, jos hänen täytyi sanoa, että Gudmundin kosinta oli hyödytön — tuntui kuin ylennykseltä se, että Gudmundin säätyinen mies oli iskenyt silmänsä häneen, vaikka hänen omat sukulaisensa olivat tehneet hänestä loiseläjän.

"Ja sitten minä olisin vielä kysynyt sinulta erästä asiaa", sanoi hänen vieraansa lopuksi. "Oliko vakaa tarkoituksesi, mitä tänä iltana puhuit."

"No, sitten minä voin sanoa sinulle", lausui Gudmund, "että isäni ja äitini haluavat kovin minun menevän naimisiin tänä vuonna, ja me olemme päättäneet pyytää Ivar Torenpojalta sinua."

"Mutta jos minä pyydän isää tiedustamaan muualta, niin hän tekee sen kyllä. Jos tosiaankin tarkoitat, mitä tänä iltana sanoit?"

"Sillä tiedäthän, että jos me ensin kysymme Ivarilta tai Kolbeinilta, niin emme saa kieltävää vastausta. Mutta jos sinä et suostu, niin järjestän minä kyllä asiat siten, ettei sinua tällä asialla enää kiusata."

"En käsitä, Gudmund, että sinä ja sinun sukulaisesi voivat ajatella minun kaltaistani naista — kun voitte solmia paljon paremman naimakaupan. Tiedäthän sinä kaiken, mitä minusta on puhuttu."

"Kyllä. Mutta ihminen ei saa olla liian ankara eikä kova. Sinun sukulaisesi soisivat sinulle täyden perinnön sisartesi ohella, jos tästä meidän asiastamme tulisi tosi — ja minusta sinä näytät hyväluontoiselta — ja sitten sinä olet kaunis —"

Ingunn ei heti vastannut. Tuntui niin hyvältä levätä tällä tavoin hiljaa ja jutella miellyttävän nuoren miehen kanssa, tuntea hänen lämmittävä läheisyytensä ja hänen hengityksensä aivan poskensa vieressä pimeässä. Ingunnin ympärillä oli kauan ollut niin tyhjää ja kylmää. Sitten hän sanoi hyvin lempeästi:

"Nyt tiedän, mitä ajattelen — en voi mennä naimisiin kenenkään muun kuin sen miehen kanssa, jonka oma minä olen. Muuten voin sanoa sinulle, että minä kyllä käsitän sen arvon, minkä sinä tahdot tarjota minulle."

"Niin", sanoi Gudmund. "Etkö luule, Ingunn, että me kaksi olisimme sopineet yhteen?"

"Luulen kyllä. Täytyisi olla noita, ellei voisi elää sovussa sinun kanssasi. Mutta käsitäthän sinä nyt, etten minä ole vapaa —."

"Etpä, et", sanoi Gudmund huoaten. "Pidän siis huolen siitä, ettei sinua enää kiusata meidän takiamme. Olisin mielelläni ottanut sinut. Mutta saanpahan toisen."

He makasivat siinä vielä hiukan aikaa jutellen, mutta lopulta arveli Gudmund, että nyt hänen oli aika lähteä, ja Ingunn sanoi, että niin kai oli parasta. Hän saattoi Gudmundin ovelle sulkeakseen sen hänen jälkeensä, ja he erosivat kätellen. Ingunn tunsi itsensä kauttaaltaan lämmenneeksi ja liikuttuneeksi palatessaan takaisin vuoteeseensa. Tänä yönä hän oli nukkuva hyvin —.

Pitkänpaaston aikana sai Ingunn luvan ratsastaa kaupunkiin ripittääkseen itsensä veli Vegardille, joka oli ollut hänen rippi-isänsä siitä päivästä lähtien, jolloin hänet kahdeksanvuotiaana päästettiin ripille, aina siihen saakka, kun Arnvid otti hänet mukaan Miklebøhon.

Hänen ei ollut helppo ilmaista munkille kaikkia syntejään. Hänen ei ollut koskaan ennen ollut tarvis ripittää muuta kuin nimeltä mainitut synnit: että hän oli rukoillut ajattelematta, vastannut vanhemmille tylysti, suuttunut Toraan tai palvelustyttöihin, ottanut esineitä luvatta, valehdellut — ja sitten tuon viimeisen, Olavin asian. Nyt hän tunsi halua puhua ajatuksista — ja hänen oli niin vaikea tavoittaa niitä ja ilmaista niitä sanoilla. Varsinkin hän pelkäsi, että hänet säikytettäisiin tai pakotettaisiin rikkomaan uskollisuutta, jonka hän oli luvannut Olav Auduninpojalle Jumalan silmien edessä.

Veli Vegard sanoi, että Ingunn oli tehnyt oikein kieltäytyessään suostumasta kenellekään muulle miehelle niin kauan kun hän ei ollut saanut tositietoa Olavin kuolemasta. Munkki oli tuominnut hänen ja Olavin omatahtoista menettelyä paljon ankarammin kuin piispa, mutta hän sanoi myös, että he olivat sidotut toisiinsa koko eliniäkseen. Mutta Ingunnin täytyi rukoilla Jumalaa vapahtamaan hänet sellaisista ajatuksista, että hän ottaisi itsensä hengiltä, — se oli kuolemansynti, ei suinkaan pienempi kuin se, että hän antaisi pakottaa itsensä avioliittoon olematta leski. Ja veli Vegard varoitti häntä vakavin sanoin ajattelemasta liiaksi, kuten Ingunn oli kertonut tekevänsä, — yhdyselämää Olavin kanssa ja lapsia, joita hän saisi hänen kanssaan. Moiset ajatukset vain heikonsivat hänen tahtoaan, kiihottivat himoja ja lisäsivät uhmaa sukulaisia vastaan — ja oli kai Ingunn tullut käsittämään, että Olav ja hän olivat itse vetäneet onnettomuuden päälleen holtittomuudellaan ja tottelemattomuudellaan niitä kohtaan, joiden valtaan Jumala oli heidät uskonut. Oli parempi, jos hän nyt pyrkisi kärsivällisyyden hyveen saavuttamiseen, kantaisi kohtalonsa rakkaan Isän rangaistuksena, koettaisi elää rukouksissa, armeliaisuudessa ja palvelevassa rakkaudessa sukulaisiaan kohtaan, niin kauan kuin nämä eivät vaatisi häneltä tottelevaisuutta sellaisessa, mikä on syntiä. Ja lopuksi sanoi veli Vegard, että hänen mielestään Ingunnille olisi parempi, jos hän menisi luostariin, asuisi siellä hurskaana leskenä, ja odottelisi tietoa siitä, saisiko Olav palata synnyinmaahansa ja ottaa hänet luokseen, — jos kerran Jumalan tahto oli, että heidän piti sellainen onni saavuttaa. Mutta jos hän saisi varman tiedon Olavin kuolemasta, hän saattoi valita, halusiko palata takaisin maailmaan vai ottaisiko hän nunnakaavun ja vihkisi elämänsä rukoukseen Olavin ja vanhempiensa sekä kaikkien niiden sielujen puolesta, jotka itsepäisyys ja liian suuri rakkaus tämän maailman mahtiin ja iloihin oli johtanut harhaan. Munkki tarjoutui itse puhumaan tästä hänen sukulaistensa kanssa ja saattamaan häntä luostariin, jos hän haluaisi sinne.

Mutta Ingunn pelästyi. Hän pelkäsi, että jos hän joutuisi luostarin sisäpuolelle, hänen ei olisi helppo päästä sieltä pois — vaikka veli Vegard sanoikin, että niin kauan kuin Olav oli elossa, Ingunn ei voisi ottaa nunnan huntua ilman hänen suostumustaan. Sitten Ingunn kertoi, että hänen isoäitinsä oli vanha ja heikko ja tarvitsi häntä, ja veli Vegard oli hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että hänen oli, niin kauan kuin Aasa Maununtytär häntä tarvitsi, oltava isoäidin luona.

Kun hän pääsiäisen jälkeen palasi Bergiin, olivat Haakon ja Tora matkustaneet koko joukkoineen; oli sovittu niin, että he asettuisivat asumaan Frettasteiniin. Talossa tuli hyvin hiljaista heidän lähdettyään. Aika kului noiden vanhojen naisten parissa niin yksitoikkoisesti, että siinä suhteessa Ingunnin olisi ollut yhtä hyvä asua luostarissa.

Ja sitten hän ei taas jaksanut vastustaa ajatuksiaan — vaan alkoi jonkin ajan kuluttua viettää kuviteltua elämäänsä miehensä ja lastensa parissa talossa, jota hän nimitti Hestvikeniksi. Mutta väliin hänessä heräsivät ne tunteet, jotka Gudmund Joninpojan kosinta oli herättänyt eloon — pelko, mutta myös jonkinlainen tyydytys. Hän ei siis ollut sittenkään menetellyt kovin huonosti, koska niin suurisukuinen ja rikas nuori mies oli aikonut kosia häntä. Ja hän uneksi kauniista ja mahtavista kosijoista, joita hänen setänsä koettaisivat pakottaa häntä ottamaan — ja miten hän osoittaisi rohkeutta ja lujaa tahtoa, eivätkä mitkään kiusat eivätkä nöyryytykset voisi pakottaa häntä luopumaan uskollisuudestaan Olav Auduninpoikaa kohtaan.

Bergissä kului päivä toisensa kaltaisena. Aika kiiti niin lentämällä, ettei Ingunn voinut käsittää, mihin se hävisi. Mutta kun hän näki, miten paljon oli ennättänyt tapahtua toisten elämässä, miten heille kasvoi ja orasti, tunsi hän tuskan piston — onko siitä jo niin kauan!

Tora saapui Frettasteinistä mukanaan molemmat lapsensa. Steinfinn kolusi kaikki nurkat — hän oli iso ikäisekseen, kaksi ja puoli vuotias. Hänen pikku siskonsa osasi lykkiä itsensä istuma-asennossa penkin tai jonkun muun esineen luo, ottaa siitä kiinni ja nousta seisomaan. Tora tahtoi kaikin mokomin saada Ingunnin mukaansa Frettasteiniin. Ingunn osasi käsitellä lapsia — ja kun Tora nyt odotti kolmatta Olavinmessun ajaksi, hän katsoi hyvin sopivaksi, että sisar muuttaisi hänen luokseen auttamaan häntä kaikkien näiden lasten kasvattamisessa. Mutta Ingunn sanoi, ettei isoäiti voinut tulla toimeen ilman häntä. Sydämessään hän ajatteli, ettei hän halunnut nähdä Frettasteiniä koskaan — paitsi jos hän voisi mennä sinne yhdessä Olavin kanssa.

Ingunn ei tiennyt, missä Olav nyt oli. Viimeksi hän oli saanut kuulla hänestä viime kesänä, kun Arnvid oli käymässä Bergissä. Asbjørn Allfeit pappi, oli palannut takaisin Norjaan samana keväänä — hän oli seurannut piispa Torfinniä maanpakolaisuuteen, oli ollut hänen kanssaan Roomassa ja ollut hänen luonaan, kun hän kuoli Flanderissa. Kotimatkalla Asbjørn oli etsinyt Olavin käsiinsä Tanskassa; tämä oli silloin enonsa luona ja viihtyi hyvin. Asbjørn oli joutunut sen jälkeen papiksi jonnekin Trøndelageniin. Matkallaan Øterdalin kautta hän oli pistäytynyt Arnvidin luona Miklebøssa ja tuonut hänelle terveisiä heidän ystävältään.

Arnvid oli tuonut mukanaan Steinarin ilahduttaakseen Ingunnia. Mutta poika oli nyt kasvanut isoksi, eikä Ingunn enää voinut leikkiä hänen kanssaan kuten ennen. Isä sanoi Steinarille, että Ingunn oli kerran pelastanut hänet tulenvaarasta. Mutta se ei näyttänyt tekevän suurtakaan vaikutusta poikaan.

Ingunn sai hänet lähtemään kanssaan lahdelle kalaan. Hän meloi sillan korvassa — hän ei jaksanut soutaa tuota raskasta venettä minnekään, eikä Steinar ollut koskaan ennen ollut vesillä. Mutta heillä oli hauskaa silläkin tavoin, vaikka kaloista ei juuri ollut puhetta.

Gudmund Joninpoika oli ollut naimisissa pitkän aikaa; ja hänellä oli avioliitostaan jo poikakin. Hän tuli joskus Bergiin lainaamaan venettä ollessaan menossa isoisänsä luo lahden toiselle puolen.

Mutta Ingunn kulki vain päivästä päivään noiden kahden vanhan naisen parissa, ja nyt hän oli jo kahdenkymmenen ikäinen. Kuihtua, oli Ivar-setä sanonut silloin —. Hän tunsi hämärästi, että niin kaunis kuin nyt hän ei ollut vielä koskaan aikaisemmin ollut. Sisälläolo isoäidin kanssa oli kalventanut hänen poskiaan, mutta hänen ihonsa oli kuulea kuin kukkanen. Eikä hän ollut enää niin hinteläkään; hän oli käynyt ryhdikkäämmäksi — eikä hän kulkenut enää niin allapäin ja kumarassa. Hänen käyntinsä oli muuttunut kauniiksi, ja hänen kookkaan, solakan vartalonsa liikkeissä oli erikoista pehmeyttä ja hiljaista suloa. Kun hän joskus sattui joutumaan ihmisten pariin, tunsi hän, että monet miehet katsoivat häneen pitkään; hän havaitsi sen, vaikkei hän koskaan vastannut heidän katseisiinsa, vaan kulki aina säveästi alasluoduin silmin, lempeä kaiho kasvoillaan.

Eräänä iltana, kun Magnhildin luona Bergissä oli muutamia vieraita asiamiehiä, tunkeutui muuan miehistä hänen luokseen hänen jo mentyään vuoteeseen. Mies oli humalassa. Ingunn ajoi hänet ulos; Aasa vanhus ei ollut huomannut kenenkään tulleen sisälle. Mies selvisi melkein kokonaan humalastaan luikkiessaan ulos kuin piesty koira — Ingunnin päästäessä kuuluviin hillityn, jääkylmän vihansa.

Mutta saatuaan miehen oven ulkopuolelle hän aivan lyyhistyi kokoon — jälkeenpäin hän värisi hampaat kauhusta kallisten. Mikä häntä eniten pelästytti, oli — että hän oli itse tullut niin kummalliseksi — vaikka mies ei ollut voinut havaita mitään; siitä hän oli varma. Puolustautuessaan rauhanhäiritsijää vastaan kylmästi ja päättävästi, niin peräti suuttuneena ja kiukuissaan, ettei hän edes ollut pelännyt, hän oli kuitenkin syvällä sisimmässään tuntenut ikään kuin houkutusta luopua vastustuksesta, antautua —. Hän oli niin väsynyt, niin väsynyt — ja äkkiä hänestä tuntui, kuin hän olisi puolustautunut vuosikausia. Hän oli väsynyt odottamiseen —. Olavin olisi pitänyt olla täällä, juuri nyt hänen olisi pitänyt olla täällä! Hän ei saanut unta silmiinsä sinä yönä; järkyttyneenä ja kurjana hän lepäsi itkien ja vaikeroiden taljan alle kyyristyneenä; hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi enää kestää nykyistä olotilaansa. — Mutta seuraavana päivänä, kun tuo mies tuli pyytämään anteeksi, hän suhtautui tämän sopertelevaan puheeseen harvasanaisella, lempeällä arvokkuudella, katsoen häntä suoraan silmiin; hänen suurien, tummien silmiensä katse oli niin täynnä surumielistä halveksumista, että miehen täytyi häpeissään poistua hänen luotaan.

Olav — Ingunn ei tiennyt hänestä enää mitään. Ja yhä useammin ja useammin täytyi hänen vuoteellaan itkeä myöhäiseen yöhön, levottomuuden ja kaipauksen ja kummallisen tuskan kiusaamana; kuinka kauan tätä kestäisi —! Hän painoi molemmin käsin Olavin taikapuukkoa rintaansa vasten. Terä pysyi yhä kirkkaana sittenkin. Ja se oli ainoa, johon hän saattoi luottaa —.

Oli sitten eräs sunnuntai kesän lopulla. Bergistä oli vain Ingunn ollut messussa parin palvelijan kanssa. Hän oli ratsain; Grim vanhus kulki sivulla valakkaa ohjaten. He tulivat pihaan, ja vanhus aikoi juuri auttaa häntä alas hevosen selästä — kun Ingunn näki nuoren, vaaleatukkaisen miehen kumartuvan ulos Magnhildin tuvan ovesta. Tuntui kuin tuo hetki olisi ollut kummallisen pitkä ja paljonpuhuva, ennen kuin hän tunsi miehen — se oli Olav.

Olav astui häntä kohti, ja Ingunnista näytti aluksi kaikki muuttuvan niin harmaaksi ja loistottomaksi — aivan kuin silloin, kun on maannut kasvot maata vasten helteisenä kesäpäivänä ja avaa äkkiä silmänsä ja katsoo ympärilleen: — päivänpaiste ja koko maailma on ikään kuin himmentynyt ja kaikki värit muuttuneet paljon haalistuneemmiksi —.

Hän oli aina muistanut Olavin paljon isommaksi, paljon kookkaammaksi ja kauniimmaksi — hän vaaleutensa oli aivan kuin loistanut.

Olav saapui hänen luokseen, nosti hänet satulasta ja laski hänet maahan. Sitten he kättelivät ja läksivät rinnatusten astelemaan taloa kohti; kumpikaan heistä ei virkkanut mitään.

"Oletko nyt tyytyväinen, Ingunn — vieraaseen, jonka tällä kertaa toimme taloon?"

Ingunn hämmästyi — hän punastui kaulaa myöten ja hymy purkautui esiin hänen silmistään ja suupielistään.

"Oletteko tulleet yhdessä?" Hän siirsi katseensa sedästä Olaviin. Silloin tämäkin hymyili — Ingunn tunsi niin hyvin tuon hiljaisen hohteen; Olavin kalpea, kaunis suu karehti pehmeästi, vaikka huulet eivät avautuneetkaan; hän siristi hiukan silmiään ja noiden pitkien, silkinhienojen ripsien alla säihkyi sininen, iloinen katse —.

Ingunn istahti kynnykselle katsellen Olavia, joka jäi pihalle keskustelemaan Ivarin kanssa. Kummallisen nopeasti kaikki rauhoittui hänen sisällään. Onni, se oli kuin vaipumista lepoon, — täydelliseen lepoon.

Ivar tahtoi näyttää Olaville jotakin — miehet poistuivat edemmäksi. Ingunn istui tarkkaillen Olavia hänen astellessaan: ei yksikään mies, minkä hän oli nähnyt, astunut niin kauniisti, liikkunut niin miellyttävän levollisesti. Olav ei ollut kovin kookas, sen hän muisti nyt hyvinkin; itse hän oli hiukkasta pitempi — mutta Olav oli niin kaunismuotoinen, juuri tarpeeksi harteikas ja kapea vyötäisiltään; hänen vartalonsa oli kiinteä ja vankkalihaksinen, vaikka hän olikin niin solakka, suora ja notkea jäseninen.

Hänen kasvonsa olivat hiukan laihtuneet, hänen ihonsa käynyt hieman kuivemmaksi ja kovemmaksi. Ja tukka oli hiukan tummunut — se ei ollut enää niin hohtavan vaalea, vaan oli tullut enemmän tuhkanväriseksi. Mutta kuta kauemmin Ingunn häntä katseli, sitä paremmin hän tunsi hänet jälleen. Heidän erotessaan oli hänen kauneudestaan ollut vain ikään kuin lapsellisen viehkeyden hohdetta. Nyt hän oli aikamies — mutta merkillisen kaunis nuori mies sittenkin.

Syvässä onnessaan aikaillen istui Ingunn illallispöydässä ja havaitsi ihmeekseen, että sekä Ivar että Magnhild olivat hyvin ystävällisiä Olavia kohtaan. Olav oli tullut maahan viikko sitten — Osloon.

"Minun mielestäni sinun olisi pitänyt käydä ensiksi katsomassa taloasi", sanoi Ivar. "Eihän siinä mitään vaaraa olisi ollut — nyt, kun sinä olet jaarlin miehiä."

"Ei suinkaan, olisinhan kyllä uskaltanut tehdä niin. Mutta minä olin saanut päähäni, etten tahdo mennä Hestvikeniin ennen kuin olen saanut hallintovallan tilaani. Ennättääpähän sinne sittekin, ajattelin", hymyili hän, "kun saan kaikki selväksi etelässä voidakseni viedä Ingunnin mukanani kotiin."

Ingunn sai heidän keskustelustaan sen käsityksen, ettei Olav ollut vielä saanut maassaololupaa. Mutta Ivar ei, enemmän kuin Olav itsekään, näyttänyt panevan sille suurta painoa. Jaarli Alf Erlinginpoika Tornbergistä oli nyt maan mahtavin mies, ja Olav oli tavannut hänet Tanskassa ja liittynyt hänen saattoonsa. Jaarli oli luvannut hankkia hänelle turvakirjeen, ja juuri jaarlin luvalla hän oli tullut nyt maahan etsimään miestä, joka hänen puolestaan voisi neuvotella sovinnosta Einarin sukulaisten kanssa. Sitten hän oli ajatellut olevan parasta esiintyä rohkeasti — ja oli ratsastanut suoraan Ivar Torenpojan luo Galtestadiin. Ja he olivat pian päässeet sovintoon.

"Niin, tiedäthän, että olen tuntenut sinut noin pienestä saakka", sanoi Ivar. "Ja minä olen aina pitänyt sinusta. Suutuin kyllä silloin, kun saimme tietää, että sinä olit omin luvin anastanut morsiamesi, mutta sehän oli luonnollista —."

"Norjaan jään — kenties. Mutta täällä pohjoisessa en voi viipyä monta päivää. Pärttylinmessupäivänä on minun oltava jaarlin luona Valdinsholmissa."

Ingunn ei tiennyt, missä Valdinsholm mahtoi olla, mutta kuulosti siltä kuin se olisi ollut hyvin kaukana.

Olavista saattoi helposti huomata, että hän oli oppinut käyttäytymään ihmisten parissa. Hiljaisesta ja harvasanaisesta kotikasvatista oli tullut seurustelutaitoinen nuori hovimies, joka osasi sovittaa hyvin sanansa. Olav tarinoi vilkkaasti ja edukseen, mutta hän kuunteli myös mielellään vanhempia ihmisiä, ja suurin osa hänen puheestaan oli vastailemista Ivarin ja Magnhildin kysymyksiin. Harvoin hän kääntyi juttelemaan Ingunnille, eikä hän koettanut kertaakaan päästä puheisiin yksistään hänen kanssaan.

Hän kertoi, että Tanskassa oli nyt hyvin rauhatonta — valtaherrat olivat kaikin puolin tyytymättömiä kuninkaaseensa, vaikka näillä oli paljon suuremmat vapaudet ja oikeudet siinä maassa kuin täällä; — mutta ehkäpä he juuri siitä syystä olivat saaneet halun ahmia vielä enemmän. Hänen oma enonsa, Barnim Erikinpoika, menetteli Olavin mielestä kaikessa niinkuin halusi, ja laeista, joiden piti olla voimassa siinäkin maassa, hän ei ollut havainnut ritarin välittävän koskaan.

"Etkö ole saanut haltuusi mitään perintöjä äitisi sukulaisilta?" kysyi
Ivar. "Etkö voisi niitä nyt vaatia?"

"Eno vastaa kieltävästi", sanoi Olav hymyillen hiukan pilkallisesti. "Ja voihan hän olla oikeassa. — Kun tulin Høvdinggaardiin, selitti hän minulle ensiksikin, että isoäitini oli toimittanut pesänjaon lastensa kanssa Erik-herran kuoleman jälkeen, ennen kuin hän meni naimisiin Bjørn Andersinpojan kanssa. Toiseksi minun äitini oli menettänyt kaiken perintöoikeutensa Tanskassa olevien sukulaistensa omaisuuteen poistuessaan maasta ja mennessään naimisiin Norjassa, kysymättä heidän mieltään —. Ja kolmanneksi oli kuningas julistanut äitini täysveljen, Stig Bjørninpojan henkipatoksi; hän on kuollut ja hänen poikansa kulkevat vierailla mailla, ja Hvidbjergin on kuningas ottanut huostaansa. Nyt on Valdemar herttua ottanut Stigin poikien asian esille, ja hän voi hankkia heille tilan takaisin, ja Barnim-eno arveli, että minun olisi pidettävä itseni esillä: ehkäpä minullekin saattaisi tipahtaa jotakin." Hän hymyili. "Se tapahtui sitten, kun eno ja minä olimme oppineet paremmin tuntemaan toisiamme — olimme heti hyviä ystäviä, ja hän on kohdellut minua hyvin ja ollut minua kohtaan erittäin antelias. Hän vain tahtoo, etten minä vaatisi mitään oikeuksia —."

Olav puhui hymyillen. Mutta Ingunn huomasi, että hänen kasvoihinsa ja eleisiinsä oli tullut jokin vieras piirre. Jotakin yksinäistä, joka niissä oli ollut aina, mutta joka nyt ilmeni selvemmin, ja jotakin kovaa, mikä oli uutta. Ingunn aavisti, ettei Olav ollut kokenut pelkkää onnea ja iloa joutuessaan köyhänä ja maasta ajettuna hakemaan suojaa mahtavilta tanskalaisilta sukulaisiltaan.

"Voin kyllä sanoa, että Barnim Erikinpoika on ollut hyvä minua kohtaan — mutta olin sittenkin toinen mies sinä päivänä, jolloin tapasin Alf-herran —; ja kun pidin miekankahvasta sekä vannoin hänelle valani, tuntui minusta melkein kuin olisin palannut kotiin."

"Pidänkö —!" Olavin kasvot kirkastuivat. "Jos olisit tavannut jaarlin, et sanoisi tuolla tavoin. Me seuraisimme häntä, vaikka meidän pitäisi purjehtia kautta helvetin höyryävän tulirapakon — joka mies, johon hän katsoo hymyillen. — Hänen ruskeat silmänsä loistavat kuin timantit. Pieni hän on — olen häntä varmasti päätä pitempi — leveäselkäinen, karvainen ja ruskeatukkainen; niin, sanotaanhan, että Tornbergin suku on peräisin kuninkaantyttärestä ja karhusta. Ja Alf-herralla on kymmenen miehen voima ja kahdentoista äly. Ei ole monta miestä joka ei olisi iloinen ja kiitollinen saadessaan totella häntä — eikä monta naistakaan", — sanoi Olav hymyillen.

"Onko totta, mitä kerrotaan kuningattarestamme, — että hän haluaa mennä naimisiin Alf-herran kanssa!" kysyi Ivar uteliaana.

"Kuinkapa minä sen tietäisin?" nauroi Olav. "Mutta jos on totta, mitä kerrotaan, on hän hyvin viisas nainen. Mutta silloin hänen valtansa loppuisi Norjan valtaistuimella, jos hän joutuisi tuon karhun käpäliin —."

Ivar arveli, että Alf-jaarli liikkui juuri Ingebjørg-kuningattaren asioissa Tanskan vesillä, taisteli siellä rannikoilla kaapaten saksalaisia kauppalaivoja, jotka pyrkivät pohjoiseen salmien kautta.

Olav sanoi, että se oli kyllä totta — jaarli tahtoi hankkia Ingebjørg-kuningattarelle hänen isiensä perinnön Tanskasta, samalla kun hän kuritti saksalaisia kauppiaita heidän viimevuotisista tunkeutumisistaan Bjørgviniin ja Tunsbergiin. Mutta hän teki sen siksi, että hän itse sitä tahtoi, eikä sen vuoksi, että kuningatar oli häneltä sitä pyytänyt. Oli varmaankin olemassa sellainen sopimus jaarlin ja tanskalaisten valtaherrojen välillä, että hän avustaisi heitä heidän taistelussaan Tanskan kuningasta vastaan, ja vastapalvelukseksi Jakob-kreivi ja muut herrat pakottaisivat kuninkaan luopumaan Ingebjørgin Tanskassa olevista tiluksista.

He olivat istuneet juomassa illallisen jälkeen, ja Ivar alkoi jo puhua levolle lähdöstä; silloin Olav nousi seisomaan ja veti sormestaan suuren kultasormuksen, jossa oli vihreä kivi. Hän näytti sitä Ivarille ja Magnhild-rouvalle:

"Mahdattekohan tuntea tätä? Tällä sormuksella isäni antoi minun kihlata Ingunnin. Eiköhän teidän mielestänne Ingunnin sopisi saada se nyt ja käyttää sitä?"

Ingunnin täti ja setä vastasivat siihen myöntävästi, ja Olav pani sormuksen Ingunnin sormeen. Sen jälkeen hän otti satulalaukusta esille kullatut vitjat, joissa oli risti ja hopeakoristeita vyötä varten, ja antoi Ingunnille nekin. Sitten hän otti esiin arvokkaita lahjoja Ivarille ja Magnhildille sekä kolme kultasormusta, jotka hän pyysi Ivarin toimittamaan Toralle, Hallvardille ja Jonille. Sekä Magnhild että Ivar olivat tästä hyvin mielissään, ylistivät lahjoja ja olivat hyvin suopeita Olavia kohtaan. Magnhild-rouva antoi tuoda viiniä, ja he joivat kaikki yhteisesti joulusarvesta.

Kun Magnhild-rouva sanoi, että nyt saattoi Ingunn mennä isoäidin luo nukkumaan, nousi Olav paikaltaan — hän tahtoi mennä Grimin ja Dallan luo puhumaan hiukan heidänkin kanssaan. Magnhild ei esittänyt vastaväitteitä.

Taivas oli pilvessä, mutta pilvien välitse hohti illan valo kylmänä ja messinginkaltaisena. Yöt alkoivat jo käydä koleiksi ja syksyisiksi.

Olav ja Ingunn astelivat ulkorakennusten ohi. He saapuivat pellon aidan luo; Olav nojasi kyynärpäänsä veräjään, jäi siihen seisomaan ja katselemaan eteensä. Vilja oli tuleentunut, se hohti vaaleana synkän taivaan alla; alhaalla lepäsi lahti tyynenä, kuvastellen alkavaa hämärää — toisella puolen sulautui sinimusta metsäinen selänne rannan tummuuteen.

"Täällä on samanlaista kuin ennen", sanoi Olav hiljaa. "Kuten tavallisesti syksyllä. Tanskassa tuulee melkein aina."

Hän kääntyi puolittain tyttöä kohti, laski kätensä hänen olalleen ja veti hänet lähemmäs itseään. Päästäen syvän onnenhuokauksen Ingunn nojautui raskaasti häneen. Hän tunsi vihdoinkin vähitellen päässeensä kotiin; nyt hän oli Olavin syleilyssä.

Olav tarttui hänen kasvoihinsa molemmin käsin, työnsi ylös hänen tukkansa ja suuteli häntä ohimoille.

"Minä kampaan nykyään tukkani niin kireälle", sanoi Ingunn hiljaa. "Olen kammannut kiharat pois. — Kun he ottivat minulta hunnun, olen palmikoinut niin sileästi kuin suinkin voin —."

"Oletko pahoillasi siitä, että annoin heidän pakottaa itseni ottamaan sen pois?"

"Olin melkein unohtanut sen — ajatellessani sinua muistin sinut sellaisena kuin olit sitä ennen."

"Olenko mielestäsi samanlainen kuin ennen", kuiskasi Ingunn pelokkaasti, "vai olenko muuttunut rumemmaksi?"

"Et!" Olav otti hänet rajuun syleilyyn. Hetkisen he seisoivat tiukasti toisiinsa pusertuneina. Sitten Olav päästi hänet irti:

"Ei — meidän on mentävä sisään. Tulee pian pimeä —." Mutta hän veti Ingunnin palmikkoja soimiensa lomitse, kietoi ne ranteittensa ympäri ja ravisteli häntä sinne tänne, pitäen häntä vähän matkan päässä itsestään.

"Miten kaunis sinä olet, Ingunn", sanoi hän kiihkeästi. Jälleen hän päästi Ingunnin irti, naurahtaen merkillisesti, ja kysyi sitten äkkiä:

"Olisin mielelläni halunnut tavata häntä nyt. Hän on ainoa ystäväni nuoruuden ajoilta — hän ja sinä. Ihmisiin, joita tapaa iäkkäämmäksi tultuaan, ei voi suhtautua samalla tavalla."

Olav oli nyt yhdenkolmatta ja Ingunn kahdenkymmenen ikäinen, mutta kumpikaan heistä ei ajatellut, että he olivat liian nuoria puhuakseen noin. Heille kummallekin oli tapahtunut niin paljon ennen kuin he olivat jättäneet taakseen lapsuuden.

Heti sen jälkeen Olav kääntyi lähteäkseen takaisin kartanolle, ja Ingunn seurasi hänen jäljessään navettarakennusten välistä ahdasta kujaa pitkin. Grim ja Dalia istuivat kivellä navetan oven edessä. Vanhukset ihastuivat ikihyväksi, kun Olav pysähtyi heidän luokseen. Hetkisen kuluttua hän otti vyöstään rahoja ja antoi heille — ja silloin heidän ilollaan ei ollut rajoja.

Ingunn seisoi navetan seinustalla, mutta kukaan ei puhunut hänelle, ja kun hän havaitsi, että Olav halusi istahtaa hetkiseksi juttelemaan vanhojen palvelijoiden kanssa, sanoi hän hyvää yötä ja lähti isoäidin tupaan.

Olav viipyi Bergissä viisi päivää. Kuudennen aamuna hän sanoi, että hänen täytyi illalla ratsastaa Hamariin, sillä sieltä oli hänelle luvattu venekyyti Eidsvoldeniin, jos hän voisi olla valmiina lähtemään aikaisin seuraavana aamuna.

Hän oli tullut oikein hyväksi ystäväksi Ivarin ja Manghildin kanssa, ja kaikki talossa sanoivat, että Olav oli kovasti miehistynyt poissaolonsa vuosina. Mutta Ingunn ja hän eivät olleet saaneet jutella keskenään kovinkaan paljon.

Sinä päivänä, jolloin Olavin piti ratsastaa pois, pyysi Ingunn häntä mukaansa siihen parveen, missä Aasan ja hänen tavaransa olivat. Hän avasi arkkunsa, otti sieltä esille kokoontaitetun liinavaatteen ja ojensi sen Olaville kääntäen kasvonsa hänestä pois.

Kun hän vihdoin loi katseensa Olaviin, seisoi tämä pidellen paitaa käsissään; hän oli punastunut, ja ilme hänen kasvoillaan oli kummallisen viehkeä ja liikuttunut.

"Kristus siunatkoon sinua, oma Ingunnini — Kristus siunatkoon käsiäsi jokaisesta ompeleesta, minkä olet tähän ommellut —."

"Ei, ei, Olav! En ollut ajatellut, että kun kerran saapuisit kotiin, lähtisit taas heti luotani. Jää tänne, Olav — vain kolmeksi — vaikkapa yhdeksikin päiväksi!"

"En voi." Olav huokasi. "Etkö voi käsittää, Ingunn, että olen vielä henkipatto; minun oli vaarallista tullakaan, mutta olin sitä mieltä, että minun täytyi saada nähdä sinut ja puhua sukulaistesi kanssa. En omista tällä hetkellä Norjassa mitään, mitä oikeudenmukaisesti voisin nimittää omakseni. Jaarli, herrani, on minulle luvannut —. Ja vaikkapa asiat eivät olisikaan niin — kun hän on käskenyt minun saapua luokseen määräajaksi, en voi jäädä pois. Minun täytyy lähteä joutuakseni hänen luokseen ajoissa —."

"Täytyyhän sinun käsittää, etten voi. Minne minä sinut veisin?
Valdinsholmiinko, jaarlin miesten pariin —!" Olav nauroi.

"Sitä en voi käsittää. Ovathan Magnhild-rouva ja Aasa-rouva hyviä ihmisiä —. Siellä etelässä ollessani minä usein pelkäsin, mahtaisiko Kolbein saada läpi tahtonsa, että sinä tulisit hänen luokseen. Pelkäsin puolestasi, rakkaani. — Täällähän sinulla on ollut aika hyvä olla."

"En jaksa olla täällä enää —. Etkö voi viedä minua mukanasi — hankkia minulle olinpaikkaa jostakin muualta?"

"En voi hankkia sinulle olinpaikkaa niin kauan kuin en ole saanut takaisin oikeutta tilaani", sanoi Olav kärsimättömästi. "Ja entä mitä luulisit Ivarin ja Magnhildin pitävän siitä, että veisin sinut pois — Ivar on juuri se, joka tulee puhumaan puolestani Kolbeinille. Älä ole niin ymmärtämätön, Ingunn. Eikä Aasa-vanhus voi tulla toimeen ilman sinua."

"Olen aina ajatellut, seisoessani ja katsellessani ulos, että täällä on samanlaista kuin Hestvikenissä."

"Oi ei", sanoi hän hajamielisenä, "vuono on paljon leveämpi Hestvikenissä. Siellä on suolainen meri. Ja talo on muistaakseni ylempänä."

"Sinulla on ollut tässä paljon työtä, Ingunn — olet ommellut siihen niin paljon kirjailua."

"Ooh. Minulla on ollut neljä vuotta sitä näpläilläkseni", sanoi Ingunn tylysti.

"Tule, lähdetään ulos", sanoi Olav äkkiä. "Tule, niin menemme ulos juttelemaan!"

He kulkivat rinnettä alas, kunnes saapuivat eräälle kummulle lahden rannalla. Kuivalla, kivisellä mäellä kasvoi katajia ja pikku pensaita ja välillä oli auringon paahtaman, lyhyen ruohon peittämiä aukeamia.

"Tule, istutaan tähän!" — Itse heittäytyi Olav vatsalleen Ingunnin eteen. Siihen hän jäi loikomaan ja tuijottamaan ajatuksiinsa vaipuneena.

Ingunnista tuntui kuin he tavallaan olisivat tulleet toisiaan lähemmäksi juuri siksi, että Olav vaipui ajatuksiinsa ja jäi äänettömäksi, saatuaan Ingunnin ulos kanssaan kahden; Ingunn oli niin tottunut tähän heidän lapsuudestaan saakka. Hän istui siinä katsellen hellästi pieniä kesakkoja, joita Olavilla oli nenän juuressa — ne olivat hänen mielestään niin tuttuja.

Suuria pilviä kulki taivaalla heittäen varjoja maahan, niin että vastarannan metsä muuttui tummansiniseksi — vihreä niitty ja vaalea pelto loistivat vain voimakkaasti välistä. Vuono oli harmaa, tyynien, tummien viirujen halkoma, jotka edempänä kuvastelivat syksyistä maisemaa palasittain. Välistä pilkahti aurinko esiin, ja terävä, kultainen valo paahtoi — mutta heti kun pilvi kulki sen ohi, ei tuntunut lainkaan lämpimältä — ja maa oli kostea —.

Olav huokasi raskaasti aivan kuin olisi herännyt — sitten hän tarttui
Ingunnin käteen ja painoi kasvonsa hänen käsiinsä:

"Kun et sinä olisi niin ymmärtämätön", sanoi hän, palaten jälleen heidän aikaisempaan keskusteluunsa. Hetkisen kuluttua hän virkkoi:

"Niin", sanoi Olav. "Se oli pahasti tehty — se ei ollut kaunista, sillä eno on osoittanut monella tavoin hyvyyttä minua kohtaan —."

"Ei sitäkään. Se johtui siitä, että hän oli tehnyt jotakin, josta minä en pitänyt. Hän rankaisi erästä renkiään — enkä voi sanoa, että se olisi ollut ankarampi rangaistus kuin minkä tämä ansaitsi. Mutta eno oli usein julma jouduttuaan, niinkuin silloin, vimmasta suunniltaan — ja sinä tiedät, etten ole koskaan hyväksynyt ihmisten tai eläinten tarpeetonta kiusaamista —."

"Ei niinkään. Tuo renki oli ollut kavaltaja —. Oli istuttu ja juotu hallissa, eno ynnä muutamia sukulaisia ja ystäviä — niin, siellä oli minunkin sukulaisiani — he olivat tulleet meille pääsiäistä viettämään — oli pääsiäisilta. He puhuivat kuninkaasta, ja hänelle ei kukaan heistä tahtonut hyvää — ja he juttelivat siinä kuningas Eirikiä vastaan punotuista hankkeista. Siellä pohditaan monenmoisia merkillisiä juonia nykyään, näetkös — ja juopuneita ja hölläsuisia me olimme kaikki. Tuo Aake oli kulkenut pöydän ohi ja mennyt sitten kuninkaan päämiehen luo Holbekgaardiin sekä myynyt hänelle kuulemansa tiedot, ja tämän sai eno tietää. Silloin eno antoi viedä miehen puistoon ja sitoa hänet suurimpaan tammeen; ja sitten hän nosti petturin toisen käden, jolla mies oli vannonut Barnimille uskollisuutta ja naulasi sen puukolla runkoon.

"Niin, en tarkoita, etteikö hän olisi sitä ansainnut. Mutta kun tuli yö, arvelin, että nyt oli Aake seisonut siellä tarpeeksi kauan. Menin ulos ja irrotin hänet ja lainasin hänelle hevosen sekä pyysin häntä lähettämään sen takaisin erääseen taloon Kallundborgissa, missä minut tunnettiin, kun hän oli saanut tilaisuuden poistua Själlannista. — Mutta pelkäsin, että eno vihastuisi hirmuisesti kepposeni johdosta, eivätkä siinä olisi hyvät sanat auttaneet. Olin kuullut, että jaarli oli pohjoisessa niemen seuduilla — ja silloin minä kokosin tavaroitani minkä ennätin ja ratsastin samana yönä pohjoiseen. Ja niin jouduin jaarlin kanssa Englantiin.

"Niin, ei hän saanut suinkaan kaunista kiitosta minulta — ja minä rukoilen Jumalaa joka päivä, ettei hän saisi enempiä ikävyyksiä sen johdosta, että päästin irti Aaken. Annoin hänen vannoa, mutta vannoopa tai paljastaapa sellainen mies —. Jos eno olisi hirttänyt hänet, olisin sanonut, että se oli hyvin tehty. Mutta kun hän seisoi siellä tammea vasten, käsi kiinni naulattuna —. Se tapahtui juuri pääsiäisen jälkeen, näetkös; olimme olleet joka päivä kirkossa, ja minä olin polvistunut ristin juurelle ja suudellut sitä pitkänäperjantaina. — Silloin minusta tuntui, että tuo mies, joka seisoi siellä, muistutti ristiinnaulittua —."

"Jumala tietää. Kunpa voisin niin uskoa. Ja jos palaan Tanskaan jaarlin seurassa, niin voinhan lähettää enolle sanan — ehkä saan luvan ratsastaa hänen luokseen pyytääkseni häneltä anteeksi. Sillä olin hänelle kauhean kiittämätön."

"Sanot, ettei sinun ole ollut hyvä olla täällä, Ingunn. En ole minäkään saanut viettää joulua joka päivä. En moiti sukulaisiani — mutta he ovat rikkaita ja mahtavia miehiä, ja minä tulin heidän luokseen köyhänä ja vieraana ja lainsuojattomaksi julistettuna — poikasena he minua pitivät eivätkä suvun jäsenenä, koska he eivät olleet naittaneet äitiä. En tahdo sanoa, että he olisivat voineet vastaanottaa minut paremmin kuin vastaanottivat — asiain ollessa niin kuin ne olivat."

"Älä ole järjetön, pyysi hän jälleen." Hän siirtyi hiukan eteenpäin ja antoi päänsä vaipua raskaasti Ingunnin syliin. "Mieluimmin jäisin kyllä tänne nyt samalla tai ottaisin sinut mukaani — jos se vain kävisi päinsä. — Olisitko ennemmin tahtonut, etten olisi tullutkaan, kun en voinut jäädä kuitenkaan —?"

"On vain merkillistä", sanoi Ingunn hiljaa, "ettei enosi tahtonut tehdä enempää sinun hyväksesi — kun hänellä ei ole muita lapsia elossa kuin se nunna?"

"Ehkä olisi tehnyt — jos olisin tahtonut jäädä Tanskaan. Mutta sanoin aina, etten tahtonut. Ja hän huomasi kyllä, että kaipasin takaisin tänne."

"Nuo ystäväsi — siinä kaupungissa, minkä mainitsit — mitä väkeä ne ovat?"

"Ooh, ei mitään", vastasi Olav. "Ravintolavieraita. Kävin usein siinä kaupungissa enon asioilla — myymässä karjaa tai muuta sentapaista —."

"Suukon sinä kuitenkin voit suoda minulle!" Olav nousi polvilleen, syleili häntä rajusti ja painoi suudelman hänen huulilleen.

"Voit ottaa niin monta kuin tahdot", kuiskasi Ingunn hänen rinnaltaan.
Kyyneleet tulvahtivat silmiin hänen tuntiessaan Olavin rajuja ja kuumia
suudelmia kaikkialla kasvoillaan ja kaulallaan. "Niin monta kuin tahdot
—. Olisit voinut saada suukon joka päivä —!"

"Pelkäänpä, että silloin olisin tullut kovin tyytymättömäksi —!" Olav nauroi kurkkuunsa. "Oma Ingunnini!" Hän taivutti Ingunnin taapäin niin, että hänen niskansa tuli lähelle maata. "Mutta nyt ei kestä enää kauan, ennen kuin —" kuiskasi hän.

"Meidän täytyy lähteä", sanoi hän sitten ja päästi Ingunnin käsistään. "Mitähän Magnhild-rouva mahtanee ajatella, kun poistuimme tällä tavoin kartanosta!"

"Niinpä kyllä!" Olav hymyili, tarttui Ingunnin käteen ja auttoi hänet pystyyn. Hän pudisteli hatullaan Ingunnia ja itseään. "Mutta kyllä meidän kuitenkin täytyy nyt lähteä."

Olav piti yhä Ingunnin kättä omassaan siihen saakka kun he tulivat polulle, mistä heidät voitiin nähdä talosta.

III

Olavin lähdettyä Ingunn ei voinut voittaa pientä pettymyksen tunnetta.
Tuntui kuin Olavin käynti olisi koskenut vähimmin häntä.

Hän tiesi kyllä itse, että oli hullua ajatella niin, Olav oli menetellyt viisaasti esiintyessään aivan kuin hän olisi luopunut vanhasta vaatimuksestaan häneen, siihen, että hän oli Olavin oma ja käytettävissä. Sitä eivät he kuitenkaan olisi koskaan saaneet ajetuksi läpi tässä talossa. Mutta Olav oli saavuttanut sen, että nyt sekä Ivar että Magnhild pitivät häntä Olavin laillisesti kihlattuna morsiamena.

Magnhild-rouva antoi hänelle lahjoja morsiusarkkuun — se oli ollut surullisen tyhjänä tähän asti; melkein uuden, majavannahkavuorilla varustetun vihreän samettivaipan, pöytäliinan ja sinikuvioisen käsiliinan, yhden pellavaisen ja yhden silkkisen paidan, täydelliset kehdon varusteet, kolme kuvakudoksista penkkityynyä, malmipadan, hopeahelaisen juomasarven ja suuren hopeakannun — kaikki nämä hän sai kahden seuraavan kuukauden kuluessa. Ja Magnhild sai Aasa Maununtyttären antamaan pojantyttärelle uudet sänkyvaatteet, mitkä hänellä oli aitassa, vällyineen ja peitteineen, patjoineen ja erilaisine lakanoineen. Meneekö Ingunn naimisiin? kysyi isoäiti kummastellen joka kerta, kun tytär sai kerjätyksi häneltä jotakin. Hän unohti sen joka päivä.

Ivar lupasi antaa hänelle satulan ja rahaa kuuden lehmän ostoon — olisi liian tukalaa kuljettaa elukoita ylämaasta Vikeniin. Ja hän pyysi Ingunnia käymään Galtestadissa, jossa hän voisi valita itselleen osan hänen vaimovainajansa puvuista: "Suon tämän sinulle ennemmin kuin Toralle — hän on tullut niin mahtavaksi saatuaan tuon Haakon mahtavan ja tultuaan hänen poikiensa kuningasäidiksi."

Hän meni niin pitkälle, että otti selon siitä, minne oli joutunut Olavin vaatearkku, joka myytiin Hamarissa, silloin kun poika julistettiin maanpakolaiseksi. Arkku oli vaaleaa niinipuuta, tavattoman hyvin tehty ja mitä kauneimmilla leikkauksilla somistettu. Ivar osti sen takaisin ja lähetti sen Ingunnille Bergiin.

Sukutappara oli ollut dominikaanien huostassa Hamarissa koko ajan. Veli Vegard kätki sen piiloon silloin, kun kuninkaan vouti otti huostaansa Olavin irtaimiston. Munkki sanoi, ettei se ollut suuri synti, sillä tuo tappara, joka oli kulkenut samassa suvussa toistasataa vuotta, ei saanut joutua vieraille niin kauan kuin Olav oli elossa. Kun Olav nyt tuli takaisi Hamariin, oli veli Vegard Rendalissa saarnaamassa talonpojille Paternosteria ja enkelin tervehdystä — hän oli valmistanut neljä erittäin hyvää saarnaa ja hän kierteli hiippakunnassa kesällä niitä esittämässä. Mutta Olav oli mennyt priorin luo ja hän oli suorittanut luostarin kirkossa julkisen kirkkosovituksen tapon johdosta. Sen jälkeen oli priori antanut hänelle tapparan takaisin. Mutta lähtiessään jälleen etelään Olav jätti sen munkkien säilytettäväksi.

Kolbein oli kovasti raivostunut, kun Ivar kääntyi hänen puoleensa ja halusi neuvotella sovinnosta Olavin puolesta. Hän ei tulisi koskaan vastaanottamaan korvausrahoja Einarin murhasta — Olav Auduninpojan tuli pysyä miehenä, joka ei voi sakoilla rikostaan sovittaa, ja Ingunn sai jäädä sellaiseksi kuin oli, perinnöttömäksi ja kunniattomaksi, jollei hän suostuisi sellaiseen avioon, minkä hänen sukulaisensa voisivat hankkia häväistylle naiselle — avioon palkkarengin tai pikkutilallisen kanssa.

Ivar vain nauroi velipuolelleen. Kolbein mahtoi olla hullu, kun ei käsittänyt aikaansa; jos kuningas antaisi Olaville maassaololuvan, niin saattoihan Kolbein kyllä kieltäytyä vastaanottamasta korvausrahoja — antaa hopean jäädä kirkonmäelle variksien ja maankiertäjien noukittavaksi; mutta Olav istuisi Hestvikenissä yhtä turvallisena silti. Ja mitä Olavin ja Ingunnin kihlaukseen tulee, oli typerää kieltää, että se oli vanhastaan päätetty asia. Sitä, että Olav oli ennättänyt ennen heitä, silloin kun he ajattelivat antaa morsiamen Haakon Gautinpojalle, piti Ivar nyt vain hyvänä sattumana: hänen mielestään oli vävy jo nuoruudestaan saakka osoittanut olevansa sellainen mies, joka ei halua luopua laillisesta oikeudestaan.

Haakon Gautinpoika oli parastaikaa riidassa vaimonsa sukulaisten kanssa eräästä perinnöstä, jota hän vaati Toran puolesta, mutta Ivar ei halunnut ylistää tätä vävyä siitä syystä; juuri saman asian vuoksi hän oli antanut Haakonille tuon hienon liikanimenkin. Haakon ja Tora pysyivät syrjässä tänä syksynä, Ivarin ja Magnhildin yrittäessä saada Ingunnin naimisasiaa järjestykseen.

Haftor Kolbeininpoika tuli Ivarin kanssa Bergiin neuvottelemaan asiasta. Haftor oli jäyhä ja kylmäluontoinen mies, mutta tavallaan oikeutta harrastava ja isäänsä paljon älykkäämpi. Hän tajusi täysin selvästi, että jos Olav Auduninpoika oli saanut mahtavia ystäviä asiaansa puoltamaan, oli hänen isänsä turha vaikeuttaa sovinnontekoa. Ainoa, mistä he voisivat jonkin verran hyötyä, oli vaatia korvausmaksut niin suuriksi kuin mahdollista.

Kaikki tämä piti Ingunnia jännityksessä. Hän piti jokaista lahjaa, minkä sai vastaanottaa, panttina siitä, että saisi pian takaisin Olavin, ja silloin Olav veisi hänet kotiin mukanaan. Hän kaipasi niin kovin Olavia — ja viimeksi täällä ollessaan oli Olav jutellut niin vähän hänen kanssaan. Hän tajusi, että Olavin oli nyt ennen kaikkea koetettava saada hänen sukulaisensa puolelleen, turvatuksi omistusoikeuden heidän kummankin tiloihin. Ja hän uskoi, että Olav saatuaan hänet tulisi pitämään hänestä niinkuin entisaikoina, vaikka hän ei ollutkaan enää niin yltiö ja kiihkeä kuin silloin. Olav oli varttuessaan muuttunut — vasta hänestä Ingunn havaitsi, miten monta vuotta oli kulunut siitä, kun he olivat olleet lapsia.

Haftor Kolbeininpoika toi uutisia Bergiin saapuessaan sinne seuraavana keväänä helluntain jälkeen ottamaan vastaan Einarin murhasta suoritettavan korvausmaksun toista osaa.

Puolet oli Olav antanut suorittaa keskipaaston aikaan Hamarissa — muuan Oslossa asuva saksalainen kauppias toi hopean, ja Ivar sopi kohtaamisesta hänen kanssaan; Haftor otti vastaan rahat isänsä puolesta. Osa määrästä olisi pitänyt maksaa nyt helluntain jälkeen, ja viimeinen erä piti Olavin itsensä tuoda asianomaisille kesäkäräjille, jotka pidettiin Hamarissa, joka vuosi Eidsiva-käräjäin päätyttyä. Sen jälkeen hän saisi vastaanottaa Ingunnin tämän sukulaisilta.

Mutta tällä kertaa ei ollut saapunutkaan mitään Olavin lähettiä; sitä vastoin saattoi Haftor kertoa merkillisiä uutisia jaarlista, Olavin herrasta. Kuningatar Ingebjørg Eirikintytär oli kuollut Bjørgvinissä kevään alussa, ja Alf-herra oli silloin alkanut pelätä, että hänen ylivaltansa Norjassa nyt päättyisi. Nuori Haakon-herttua oli vihannut äitinsä neuvonantajia täydestä sydämestään jo pikkupojasta saakka. Nyt hän toimitti jaarlille sanan, että tämä lähettäisi Osloon ne palkkasoturit, jotka hän oli hankkinut Englannista edellisenä kesänä — se oli tapahtunut Norjan kuninkaan nimessä, mutta Alf-herra oli pitänyt ne luonaan Borgissa suureksi vaivaksi ja kiusaksi ympäristön asukkaille. Alf-herra noudatti pyyntöä siten, että purjehti Osloon kokonainen laivasto mukanaan ja marssi kaupunkiin yli parinsadan miehen kera; itse hän meni seurueineen asumaan kuninkaankartanoon herttuan sotapäällikön Hallkel Krøkedansin luo. Eräänä iltana tunkeutuivat jotkut noista englantilaisista palkkasotureista erääseen kaupungin lähistöllä olevaan taloon, jonka isännän he mukiloivat pahanpäiväisesti ja jolta he ryöstivät rahat. Hallkel-herra vaati ilkityöntekijöitä luovutettaviksi itselleen, ja kun englantilaiset kieltäytyivät ilmaisemasta syyllisiä, vangitutti hän heitä joukon, valitsi heistä umpimähkään viisi ja hirtätti nämä. Tämän tapahduttua englantilaiset ryhtyivät hyökkäykseen kuninkaankartanoa vastaan, ja silloin syntyi julkitaistelu kaupunkilaisten ja jaarlin miesten välillä, kaupunki ryöstettiin ja koko se osa, mikä on Klemens-kirkon ja joen välillä aina kuninkaankartanoon ja silloille saakka, poltettiin poroksi. Loppujen lopuksi jaarli purjehti kaikkine väkineen ulos Foldenista vieden ritari Hallkelin vankina mukanaan — hän pani koko onnettomuuden Hallkelin syyksi. Mutta herttua sai tapahtumasta tiedon ollessaan etelärannikolla kotimatkalla äitinsä hautajaisista, ja nyt hän kokosi nopeasti sotajoukon ja sai vielä veljensä, kuninkaan, mukaansa. He marssivat Borgesysseliin, Sarpsborg ja Isegran vallattiin äkkirynnäköllä, ja lähes kolmen sadan jaarlin miehen kerrotaan kaatuneen tai saaneen jäljestäpäin surmansa seudun talonpoikien kädestä. Alfin linnanvoudin Isegranissa ynnä useita hänen seurueensa miehiä herttua teloitutti — ihmiset kertoivat sen tapahtuneen kostoksi Hallkel Krøkedansin puolesta, joka oli jaarlin määräyksestä surmattu linnassa. Alf-jaarlin itsensä kerrottiin joukkonsa jätteiden kera pelastuneen pakenemalla Ruotsiin, ja Eirik-kuningas oli määrännyt hänet ja kaikki hänen mukanaan olleet soturit henkipatoiksi Norjassa.

Bergin väki tuli kovin hiljaiseksi, kun Haftor oli kertonut tämän rauhallisesti ja kuivasti. Olavin nimeä hän ei lainkaan maininnut, mutta jonkin ajan kuluttua kysyi Ivar hyvin varovasti, oliko Haftor kuullut mitään hänestä — oliko hän kaatuneiden jaarlin miesten joukossa?

Haftor vastasi hiukan vitkastellen: ei. Sattui siten, että ne miehet, joilta hän tämän kaiken oli ensiksi kuullut — kaksi valkomunkkia Tunsbergista — olivat selvillä Olav Auduninpojan kohtalosta, sillä hän oli ollut sisarluostarissa Mariaskogissa Oslon palon aikana. Olav oli saanut jaarlilta loman ennen kuin tämä oli siirtynyt Osloon, ja hän oli matkustanut etelään Elvesysseliin myydäkseen jonkun osan siellä omistamastaan maasta Dragsmarkin munkeille. Saatuaan siellä kuulla, minkälaisen lopun jaarlin kunnia oli saanut, oli Olav sanonut olevansa kiitollinen Alfille kaikesta, minkä hän nyt omisti ja oli saanut takaisin, eikä hän halunnut ilman lupaa erota ensimmäisestä herrasta, jolle hän oli vannonut uskollisuutta. Ja hän oli lähtenyt Ruotsiin etsimään jaarlia.

"Tuolla Olavilla on merkillisen huono onni valitessaan suojelijoita", sanoi Haftor kuivasti. "He joutuvat henkipatoiksi, ensin piispa ja nyt jaarli. — Mutta se taitaa olla suvussa: hänen esi-isiensä aikana oli Hestviken oikea rosvopesä, mikäli olen kuullut."

"Niin, rosvoluolaksi ja pirunpesäksi kutsuivat ihmiset aikoinaan Hovia ja Galtestadia ja muitakin meidän sukukartanoitamme, Haftor", pisti Ivar väliin, vaikka hyvin lauhkeasti.

"Niin — Olav saattaa kyllä olla kelpo poika, mutta hänen kohtalonsa näyttää olevan aina joutua niitten mukaan, jotka joutuvat tappiolle. Minun ystäväkseni hän ei voi koskaan tulla, mutta huomaan kyllä, että hänen ystävänsä pitävät hänestä. Mutta jos Ingunn tahtoo odottaa häntä, niin hän saa totuttautua kärsivällisyyteen."

Ivar huomautti, että voihan tällä kertaa sattua niinkin, että hänen asiansa järjestyy pian. Haftor vain kohautti jälleen olkapäitään.

Ivar joutui sitten ilmoittamaan Ingunnille olevan hyvin vähän toiveita siitä, että Olav voisi viedä hänet kotiinsa tänä kesänä. Hän ei halunnut tarkemmin kertoa Alf-jaarlin kapinasta nuorelle naiselle, jota hän piti typeränä ja kevytkenkäisenä — senpä vuoksi Ingunn ei aluksi käsittänyt, että Olav oli nyt yhtä huonossa asemassa kuin kerran aikaisemmin, ennen kuin hän oli tavannut auttajan Alf Erlinginpojassa.

Ivar ja Magnhild-rouva tunsivat itsensä hiukan ymmälle joutuneiksi. He olivat kannattaneet tätä asiaa kaikin voimin ja mieltyneet Olaviin niin, että heidän nyt oli vaikea kääntyä häntä vastaan, kun hän aivan odottamatta oli joutunut uuteen ikävyyteen. Ja he katsoivat parhaaksi olla kertomatta koko asiasta.

Kolbein Torenpoika virui enimmäkseen vuoteessaan kotonaan — hän oli saanut halvauksen. Täten Ingunn ei saanut tietää paljoakaan siitä, mitä hän puhui. Ja Haftor ei puhunut mitään koko asiasta. Hän oli vastaanottanut toisen puolen tappokorvauksesta erinomaisen englantilaisen rahan ja oli sitä mieltä, että oli hyödytöntä koettaa enää jäljestäpäin purkaa sopimusta. Sitä paitsi kävi hänen hiukan sääli Ingunnia, ja hän arveli, että olisi samantekevää, jos Olav lopulta saisikin hänet ja veisi hänet toiselle paikkakunnalle — suvulleen ei Ingunn tuottanut kunniaa eikä hyötyä. Kun vanha Aasa-rouva kuolisi, jäisi hän vain rasitukseksi sisaruksilleen. Ja Haftor oli jo Steinfinnin poikien, Hallvardin ja Jonin kasvatusisä — ja Haakon Gautinpoika oli nyt jo joutunut riitaan nuorten lankojensakin kanssa.

Täten jäi Ingunn jälleen enimmäkseen yksikseen; hän sai istua ääneti loukossaan isoäidin luona.

Ensimmäisenä syksynä hän kuitenkin yhä teki omia töitään — kehräsi, kutoi ja ompeli myötäjäisiään. Mutta vähitellen hän väsyi siihen. Kukaan ei koskaan sanallakaan maininnut hänen tulevaisuudestaan. Hän lakkasi odottamasta, että Olav tulisi pian, ja kohta hänestä tuntui kuin hän ei koskaan olisi vakavasti siihen uskonutkaan. Heidän yhdessäolonsa niinä päivinä, jolloin Olav viimeksi kävi täällä, oli jättänyt jälkeensä epämääräisen pettymyksen hänen sydämeensä — Olav oli ollut kuin puolittain vieras hänelle.

Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi oikein saanut Olavin kuvaa sopeutumaan noihin vanhoihin unelmiinsa heidän yhteisestä elämästään Olavin talossa, missä he kahden hallitsisivat ja heillä olisi paljon pikkulapsia — ja olivat kuitenkin samat kuin ennenkin rakastaessaan toisiaan Frettasteinissä —.

Ja hän vaipui muistelemaan sitä ainoaa hetkeä, jolloin he olivat olleet kahden kesken, silmä silmää, suu suuta vasten — viimeisenä päivänä, jolloin he istuivat yhdessä kummulla. Ja hän jatkoi ajatuksissaan heidän keskusteluaan ja muisteli Olavin ainoaa tulista, rajua hyväilyä — hänen polttavaa suudelmaansa kun hän taivutti taapäin Ingunnin niskan. Hän uneksi, että Olav oli taipunut noudattamaan omaa kaipuutaan ja hänen rukouksiaan — ja ottanut hänet mukaansa. Hänen mieleensä johtui, mitä hänen äitinsä oli kertonut yöllä ennen kuolemaansa — morsiusmatkastaan yli tunturien — ja tytär punoi tuota aihetta edelleen. — Seuraavana kesänä, toisena Olavin käynnin jälkeen hän joutui Magnhild-rouvan kanssa Gudbrandsdaleniin, Ringabuhun, häihin. He jäivät joiksikin viikoiksi sinne sukulaistensa luo Eldridstadiin, ja nämä veivät heidät ylhäälle tunturilaitumilleen, jotta Magnhild-rouva näkisi heidän karjarikkautensa. Ensi kerran elämässään Ingunn oli niin korkealla tunturilla, että metsä jäi alapuolelle: hän näki laajoja aloja, joilla kasvoi vain pikku pensasta, vaivaiskoivua ja kellervänharmaata jäkälää, ja kauempana tuntureita toistensa takana taivaanrantaan saakka pohjoisessa, missä lumipeittoiset tunturit tavoittivat taivaan pilviä hankiensa keskelle.

Noissa mahtihäissä hänen oli täytynyt kulkea vaaleissa, värikkäissä puvuissa, hopeavyössä ja hiukset hajallaan. Ja hän oli enimmäkseen ollut arka ja päästään pyörällä. Mutta se vaikutti häneen jäljestäpäin. Istuessaan jälleen isoäidin tuvassa, kotona Bergissä, nousi hänen mieleensä uusia kuvia — hän kuvitteli kulkevansa Olavin kanssa koristettuna ja loistavan kauniina — esimerkiksi jossakin ulkomaisessa kuninkaankartanossa; se oli hänestä kuin korvausta kaikista näistä vuosista, jotka hän oli istunut loukossa. Ja hän seurasi mielessään henkipattoa yli tuntureiden — he ratsastivat poikki tunturipurojen, jotka kohisivat voimakkaammin ja kirkkaammin kuin purot täällä laaksoissa — niiden äänessä oli enemmän laulavaa sävyä, vähemmän pauhua — ja niiden pohjalla loistivat pyöreät, valkeat kivet. Kaikki äänet ja valo ja ilma olivat toisenlaisia tuntureilla kuin täällä alhaalla. Hän matkasi Olavin kanssa kohti kaukaisia, siintäviä huippuja, halki syvien laaksojen ja uusien lakeuksien, ja välillä he lepäilivät kivimajoissa, kuten Eldridstadiin mennessä —. Ja noita tuntureita ajatellessaan hänen mielensä ikään kuin villiytyi. Hän, joka oli kaihonnut niin tyynesti kohtaloonsa alistuneena, vain itkenyt hiljaa taljan alla jonakin yönä, kun oli mielestään saanut kovin kovaa kokea — hän tunsi vapautumisen tunteen virkoavan itsessään. — Ja hänen mielikuvansa muuttuivat huimiksi ja värikkäiksi — hän liitti niihin tapahtumia, joista oli kuullut lauluissa ja tarinoissa, hän kuvitteli kaikkea sellaista, mitä hän ei ollut koskaan nähnyt: lyijykattoisia kivilinnoja, sinisiin panssareihin puettuja urhoja ja laivoja, joissa oli silkkipurjeet ja kullatut laidat. Näissä kuvitelmissa oli toisenlaista loistoa ja toisenlaisia värejä kuin entisissä haaveiluissa talonpoikaistalosta, jossa eli Olav ja heidän lapsensa — mutta ne olivat paljon hatarampia ja sekavia kuten todelliset unet —.

Arnvid Finninpoika oli viime vuosien aikana käynyt pari kertaa Bergissä, ja he olivat jutelleet Olavista, mutta hän ei tietänyt ystävästään muuta, kuin että Olav oli elossa ja oleskeli Ruotsissa. Mutta kesäisen tunturilla käynnin jälkeisenä talvena — oli uudenvuodenpäivä, ja kirjoitettiin vuosiluku 1289 Vapahtajan syntymän jälkeen — saapui Arnvid Bergiin hyvin touhuissaan. Arnvidilla oli tapana melkein joka vuosi käydä markkinoilla Sernassa, ja siellä oli Olav tavannut hänet syksyllä, ja he olivat olleet yhdessä neljä päivää. Olav oli kertonut jaarlin itsensä vapauttaneen hänet valasta; nyt hän tahtoi, että Olav ajattelisi omaa etuaan — ja hän oli antanut Olaville suosituksen Tunsbergin Tore Haakoninpojalle, joka oli naimisissa Alf-herran sisaren kanssa. Olav oli mennyt ruotsalaisen ylimyksen palvelukseen hankkiakseen hiukan varoja siksi, kun palaisi kotiin, mutta hänen aikomuksenaan oli palata Norjaan uudenvuoden jälkeen — ehkä hän oli jo Hestvikenissä.

Ingunn ilostui; varsinkin sinä aikana, minkä Arnvid viipyi Bergissä, hän tunsi rohkeutensa jälleen elpyvän. Mutta sen jälkeen tuntui kuin hänen toivonsa olisi taas kalvennut ja häipynyt; hän ei uskaltanut heittäytyä odottamaan, että jotakin todella tapahtuisi, mutta kuitenkin hänen ajatuksissaan ja unelmissaan oli valoisampi sävy tänä talvena hänen nähdessään ajan kulkevan kevättä kohti — kukaties Olav saapui, niinkuin Arnvid oli sanonut.

Kesällä oli Bergin naisten tapana mennä ulos savustamaan lihaa tai kalaa. Kartanon pohjoispuolella olevassa koivikossa oli muutamia suuria kiviä; he sytyttivät tulen kivenkoloon, sijoittivat sen yläpuolelle pohjattoman laatikon, ripustivat savustettavan kappaleen kannen alle ja sitten täytyi yhden naisista olla siellä koko päivän savua valvomassa.

Eräänä päivänä keväällä halusi Aasa Maununtytär saada joitakin kaloja savustetuksi, ja Dalla ja Ingunn menivät savustuspaikalle. Vanhus laittoi tulen ja sai sen palamaan ja savuamaan niinkuin sen pitikin, mutta sitten hänen täytyi mennä kotiin katsomaan erästä lehmää, ja Ingunn jäi jälleen yksin.

Maanpinta oli täällä metsikössä melkein lumeton, ruskea ja kauhtunut, mutta aurinko lämmitti kallioita ja poutapilvet purjehtivat korkealla sinisellä taivaalla. Lahti, josta hän saattoi nähdä osan lehdettömien, valkoisten koivujen välitse, oli vielä hotelossa jäässä, ja lumi loisti valkoisena vastaisen rannan metsästä, joka ulottui melkein veteen saakka. Täällä päivänpuoleisella rinteellä tihkui vettä joka paikasta, mutta kevät ei ollut kuitenkaan vielä saanut täyttä sulamiskaikuaan.

Ingunn viihtyi hyvin istuessaan päivänpaisteessa savua vaalimassa. Hän oli ollut siellä jo useita tunteja ja ajatteli juuri, olisiko hänen lähdettävä etsimään lisää katajia tuleen — kun hän kuuli jonkun ratsastavan ylempänä mäellä kulkevaa polkua. Hän loi katseensa ylös — se oli vain muuan mies, joka ratsasti pienellä, kellervällä hevoskaakilla. — Samassa hän tuli sysänneeksi vesiastiaa; se oli tukemattomana kivien välissä ja kellahti kumoon.

Harmikseen hän havaitsi nyt, että hänen oli lähdettävä hakemaan vettä — ja Dalia oli vienyt mukanaan puupytyn; vesiastia oli vuolukivestä ja sen yläreunassa olevaan kahteen silmään oli pujotettu puusanka, josta sitä voitiin kantaa. Hän otti sen; silloin huusi mies hänelle ylhäältä polulta — hän oli hypännyt ratsunsa selästä ja tuli juosten alas rinnettä läpi kuihtuneen kanervikon.

Mies tarttui hänen vyötäisiinsä pysähdyttääkseen vauhtiaan, puristi hänet ohimennen itseään vasten, otti vesiastian ja läksi juoksujalkaa alas lähteelle. Ingunn ei voinut olla nauramatta hänkään, katsoessaan hänen jälkeensä — mies oli nauranut, niin että valkeat hampaat välkkyivät.

Mies oli tummaihoinen — hän oli heittänyt viittansa hupun taaksepäin ja oli paljaspäin. Hän oli hyvin pitkä ja solakka ja notkea, mutta hiukan raju kaikissa liikkeissään, ja hänen äänensä oli ollut niin iloinen —.

Hän palasi takaisin vettä tuoden, ja Ingunn näki, että hän oli hyvin nuori. Hänen tummahkot kasvonsa olivat kapeat ja kulmikkaat, mutta eivät epämiellyttävät — silmät olivat suuret, kellertävät tai vaaleanruskeat, hilpeät ja kirkkaat. Suu oli iso ja hammasrivi kaareva ja korkealla, mutta nenä kaartui hienosti ja miellyttävästi. Hän oli pukeutunut sammalvihreään puolimekkoon ja suureen ruskeaan vaippaan; vyössä riippui pieni, lyhyt miekka.

"Kas niin!" sanoi hän hymyillen. "Jos tahdot lisää apua, ei sinun tarvitse muuta kuin pyytää!"

Ingunn nauroi, hän ei sanonut tarvitsevansa lisää; toinen oli jo auttanut häntä kylliksi näinkin, sillä astia oli raskas.

"Sinne juuri minäkin olen matkalla — minulla on asiaa ja kirje herraltani sinun rouvallesi. Mutta minä jään tänne auttamaan sinua — sitten tulen perille niin myöhään, että Magnhild-rouva saa suoda minulle yösijan. Saan kai silloin nukkua sinun luonasi?"

"Saatpa kyllä." Ingunn ajatteli, että poika vain laski leikkiä — olihan hän paljas nulikka, ja Ingunn nauroi, kun toinenkin nauroi.

"Nyt jään tänne juttelemaan kanssasi", sanoi nuori mies. "Onpa sinulla ikävä työ, ja ikävä sinun mahtaa olla muutenkin istua yksinäsi täällä metsässä, nuori ja kaunis kun olet."

"Olisi täällä pahempikin, jos olisin vanha ja ruma. Eikä täällä metsässä olekaan ikävä. En ole istunut täällä kuin neljä tuntia ja tulithan sinä siinä ajassa jo tästä ohi."

"Silloinpa minut on lähetetty kuluttamaan aikaasi — odotas, minä autan sinua; tämä työ sopii paremmin minulle kuin sinulle —!" Ingunn oli hommassaan hiukan kömpelö, sillä hän ei tahtonut saada savua silmiinsä ja kurkkuunsa. Poika kastoi katajanoksia veteen ja pani niitä hiilien päälle ja heittäytyi syrjään, kun savu pelmahti häntä vastaan. "Mikä sinun nimesi on, kaunis tyttö?"

"Sitten sanoisin omani. Onhan sinun hyvä se tietää — kun tulen nukkumaankin kanssasi."

"Ethän sinä ole näiltä seuduin?" kysyi hän; hän kuuli toisen puhuvan merkillistä murretta.

"Ooh, ei minulla ole niin merkillistä nimeä kuin sinulla. Minun nimeni on vain Ingunn."

"Se on kyllä tarpeeksi hyvä sinulle — toistaiseksi; se on yhtä kaunis kuin kaunein nimi, minkä tiedän. Jos keksin paremman, kirjoitan sen kultakirjaimilla ja annan sen sinulle, Ingunn rusoposki."

Hän auttoi Ingunnia tämän ottaessa ulos valmiiksi savustettuja kaloja ja ripustaessa sisälle uusia. Istuen maassa hän valitsi yhden taimenen, paloitteli sen ja ryhtyi syömään.

"Onko Magnhild-rouva, sinun emäntäsi, sellainen nirppu, ettei suo köyhälle kulkijalle yhtä kalanselkää?" nauroi Teit takaisin.

Ingunn huomasi, että Teit piti häntä palvelijana. Hänellä oli yllään ruskea sarkapuku ja vyötäisillään sileä nahkavyö, ja hänen tukkansa oli tavallisessa asussaan kahdella palmikolla ilman koristeita, vain sinisellä villalangalla sidottuna.

Teitistä näytti olevan hauskaa olla hänen luonaan. Hän hoiti savua Ingunnin puolesta, lisäsi katajanoksia tuleen ja heittäytyi väliajalla hänen viereensä juttelemaan. Ingunn sai kuulla, että hän oli lääninherran voudin kirjurina. Hänen isänsä oli pappi, nimeltään Sira Hall Sigurdinpoika, ja Teit oli käynyt koulua Holarissa, mutta hän ei tahtonut tulla papiksi, hän tahtoi mieluummin matkustaa maailmalle onneaan etsimään.

Ingunn ei voinut olla pitämättä tuosta iloisesta pojasta. Ja sitten Teit pyysi saada suudella häntä. Ingunnista tuntui, ettei se ollut vaarallista. Ja niinpä hän ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi — istui vain hiljaa nauraen. Ja kietoen kätensä hänen ympärilleen Teit suuteli häntä keskelle suuta. Mutta sittenpä hän ei tahtonut päästääkään Ingunnia käsistään, vaan kävi lähenteleväksi ja tunki kätensä Ingunnin puvun alle. Ingunn ryhtyi puolustautumaan, häntä alkoi pelottaa ja hän pyysi Teitiä luopumaan sellaisesta.

"Tuollainen ei ole miehekästä", hän sanoi "— minähän olen täällä savustamassa — enkä voi juosta pois, ymmärräthän sinä sen!"

"Sitä en ajatellut!" Teit päästi hänet heti, hiukan häpeissään. "— Täytyypä katsoa, minne ratsuni on joutunut", sanoi hän sen heti sen jälkeen. "— Me tapaamme Bergissä?" huusi hän Ingunnille ylhäältä ratsupolulta.

Kun Ingunn ja Dalia palasivat kartanoon illalla, ei pihalla ollut ketään, mutta kun Magnhildin tuvan ovi avattiin, kuului sieltä naurua ja äänekästä puhetta. Magnhild-rouvalla oli vieraita, kaksi nuorta neitoa, Dagny ja Margret, rouvan kasvattityttären kaksoset, ja tänä iltana oli tullut muitakin nuoria Bergiin, näiden neitosten sukulaisia ja ystäviä.

Ingunn meni isoäidin pirttiin. Pitäen vatia sylissään hän istui vuoteen vieressä ja antoi vanhukselle puuroa ja maitoa, ottaen välistä itsekin lusikallisen. Sitten hän haki korin ja puukon ja meni ulos. Iltaisin oli jo kaunista ja valoisaa, ja lahteen päin viettävälle päivänpuoleiselle mäelle, talon suurimman ja parhaimman pellon alapuolelle oli jo ilmestynyt lehtikaalin ja villikaalin taimia. Hän tahtoi noppia niitä korillisen ja keittää niistä keiton isoäidille. Vanhus kaipasi varmaan talven jälkeen ruumiin puhdistusta limasta ja epäterveellisistä nesteistä.

Taimet olivat pieniä ja hentoja; ennen kuin hän oli ehtinyt saada niitä tarpeeksi paljon käsiinsä, oli kevätillan harmaansininen hämärä jo langennut. Astellessaan kartanoa kohti tuli häntä vastaan hämärässä pitkä, solakka mies — Teit, islantilainen.

"Kultaseni — pitääkö sinun käydä ulkona askareilla näin myöhään illalla?" kysyi hän lempeästi. Hän otti Ingunnin korista kourallisen vihreitä lehtiä ja haisteli niitä. Sitten hän otti Ingunnia käsivarresta ja siveli sitä hellästi.

"Tuvassa kisaillaan. Etkö tule sinne, Ingunn? Tule — minä laulan sinulle kauneimmat laulut, mitä osaan."

"Niin ankara ei emäntäsi kuitenkaan voi olla sinua kohtaan. Siellä on koko muu talonväki.

"Kyllä he ihmettelisivät, jos minä tulisin", sanoi Ingunn hiljaa.
"Siitä on kauan, kun olen ollut mukana nuorten kisoissa. Dagny ja
Margret ihmettelisivät, jos menisin heidän ja heidän ystäviensä
joukkoon."

"Se on vain siksi, etteivät he sallisi sinun olevan kauniimman kuin he.
He eivät pidä siitä, että palvelija on kauniimpi kuin —." Hän kahmaisi
Ingunnia niin rajusti, että kori, jota tämä kantoi edessään, narisi.
"— Tulen luoksesi illalla", kuiskasi hän.

Ingunn seisoi hetkisen porraskivellä, katsoi harmaansiniseen kevätyöhön ja kuunteli Magnhildin tuvasta kaikuvia soiton ja laulun säveleitä. — Hän ei halunnut sinne — siellä oli nuorta ja iloista väkeä. Mutta mitäpä tuosta, jos hän laskisikin Teitin sisään tänä yönä. Hänkin halusi kerran taas jutella vieraan ihmisen kanssa. Hän jätti oven raolleen ja meni täysissä pukimissa vuoteeseen.

Hetket kuluivat, ja hän koetti kieltää itseltään olevansa hämmästynyt, kun ei Teitiä sittenkään kuulunut. Lopulta hän lienee nukahtanut — mutta äkkiä hän heräsi siihen, että mies nousi hänen sänkyynsä, asettui hänen viereensä, ei aivan säädyllisesti. Mutta kun hän työnsi hänet kovakouraisesti luotaan, tuli Teit heti siivoksi.

Teit selitti puolustuksekseen, että kisapirtissä oli ollut kovin hauskaa. Mutta kun Ingunn oli hiljaa ja vastaili kylmästi kaikkeen, mitä toinen kertoi heidän ilonpidostaan, tuli Teit yhä lauhkeammaksi. Vihdoin hän sanoi rukoilevasti:

"Tiedätkö, iloitsisin eniten siitä, että saisin jutella kanssasi —. Ja nyt olet varmaankin vihainen minulle? Kultaseni, mitä minä kertoisin sinulle?"

"Sen saat itse keksiä", sanoi Ingunn voimatta olla nauramatta. "Jos tahdot kosia, ei sinun sovi kysyä minulta, miten sinun on meneteltävä!"

"No entä sitten? Jos voisin voittaa kätesi, niin — etkö sitten halua pois Bergistä, Ingunn?"

Teit myönsi niin olevan. Mutta se oli hyvä maa, parempi kuin Norja — joka tapauksessa parempi kuin ylämaa, sillä täällä oli talvi niin hirvittävän kylmä. Heidän kotiseudullaan ei usein ollut pysyvää lunta koko talvena — lampaat kulkivat ulkona läpi vuoden, samoin hevoset. Se kuulosti Ingunnista houkuttelevalta, sillä hänenkin mielestään talvi oli ikävä — kun karja näki nälkää navetassa, vuodetalja oli jäätynyt seinään aamulla, jalkoja paleli ja oli hakattava avanto jäähän jokaisen vesipisaran takia, mitä talossa tarvittiin.

Teit muuttui kaunopuheiseksi kertoessaan isänmaastaan. Ingunn ajatteli, että siellä mahtoi olla kaunista — ylängöt, mistä he hakivat pikkukarjan syksyllä, olivat varmaankin samanlaisia kuin se tunturi, jolla hän oli käynyt. Maailma oli suuri ja avara — miehille, jotka voivat siinä laajalti matkustella. Hän johtui ajattelemaan Olavia, miten paljon tämä oli matkustellut — Englannissa ja Tanskassa ja Ruotsissa — Teit ei ollut nähnyt muita maita kuin Islannin ja Norjan. Hän toivoi, että Olavkin olisi ollut sellainen, olisi puhellut hiukan kaikesta kokemastaan — mutta Olav kertoi aina niin vähän siitä, mitä hänelle tapahtui. Mutta se johtui kai siitä, että Teit oli niin oppinut mies — Ingunn ei muuten ollut uskonut, että kirjanoppinut mies voisi olla näin nuori ja iloinen ja mukava. Niin, hän ei ollut koskaan ennen tavannut maallikkoa, joka oli samalla oppinut mies — paitsi Arnvid, ja hän taas oli niin paljon vanhempi ja niin vakavamielinen.

Lopulta kumpaistakin alkoi nukuttaa — heidän keskustelunsa katkesi monesti. Sitten poika vetäytyi lähemmäksi Ingunnia, haluten kouria ja hyväillä. Ingunn pani vastaan, aluksi hiukan uneliaasti ja välinpitämättömästi — mutta sitten hän säikähti, kun Teit yltyi rajuksi. Hän pyysi toista ajattelemaan, että Aasa-rouva nukkui viereisessä sängyssä; jos hän heräisi ja huomaisi, että Ingunn oli vastaanottanut yöjalkaisen, kävisi Ingunnin huonosti.

Teit nosti öläkän, aivan kuin piloillaan, mutta sitten hän tyytyi, sanoi hyvää yötä ja kiitti. Ingunn saattoi häntä ovelle ja sulki sen — ja näki, että oli jo ohi puoliyön.

Ingunn nousi myöhään ylös seuraavana aamuna ja meni vasta keskipäivällä ulos asialle. Tällöin hän näki islantilaisen seisovan tallin oven edessä peräti nolon näköisenä. Ingunn meni hänen luokseen, toivotti hyvää huomenta ja kiitti viimeisestä.

Teit ei ollut näkevinään hänen ojennettua kättään, tuijotti vain synkkänä eteensä.

"Olet kai riemuinnut kovasti siitä, että minä olin sellainen, jota sait pitää pilkkanasi niin paljon kuin halusit?"

"Se oli tietysti sukkela pila, että sait köyhän, nuoren miehen kosimaan itseäsi — Bergin tytärtä?"

"En minä ole Bergin tytär, Teit — olen vain veljentytär. Siinä on suuri ero."

"Luulin, että teit pilaa puhuessasi kosimisesta ja halutessasi taputella — en uskonut sinun tehneen sitä vakavissasi. Mutta en luullut sinun silti tahtovan pilkata minua — typeryyteni takia, tarkoitan. Ja ymmärräthän, että minä, joka en koskaan ole ollut kotinurkkia kauempana, osaan ja tiedän niin vähän, että minusta oli hauskaa saada puhua sinun kanssasi, joka olet niin viisas ja oppinut ja matkustanut niin paljon."

"Tarkoitan. Olin luullut sinun jäävän tänne joiksikin päiviksi — ja ajattelin saavani kuulla ja oppia sinulta uutta."

"Ei, minun täytyy nyt lähteä kotiin. Mutta luulen, että Gunnar Berginpoika lähettää minut tänne uudestaan pyhien jälkeen —", sanoi hän hiukan hämillään.

"Ole silloin tervetullut!" Ingunn ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja poistui takaisin Aasan tupaan.

Arnvid Finninpoika tuli juhannusmessuksi katsomaan tätiään — Aasa-emännän tila oli arveluttava; hänen elämänliekkinsä saattoi sammua minä hetkenä hyvänsä, mutta hän saattoi elääkin vielä jonkin aikaa, jos se oli Jumalan tahto. — Arnvid ei ollut sitten viime tapaamisen kuullut Olavista mitään.

Hänen tulonsa jälkeisenä päivänä olivat hän ja Ingunn kävelemässä pihalla. Silloin saapui Teit Hallinpoika, kulki heidän ohitseen ja astui Magnhildin tupaan. Arnvid jäi katselemaan nuorukaisen jälkeen.

"Kuinka niin? — Tiedätkö hänestä jotakin pahaa?" kysyi Ingunn hetkisen kuluttua.

"Mitä kuulit?" kysyi Ingunn hiukan huolissaan. "Kerrotaanko, että hänellä olisi — jokin paha vika?"

"Kaksikin", sanoi Arnvid hiljaa, ikään kuin vastahakoisesti. "Tuo vintiö oli ollut ensin mestari Torgardin, kanttorin, palveluksessa, ja tämä ylistikin häntä. Islantilaisella oli mitä kaunein käsiala ja hän kirjoitti nopeasti ja virheettömästi; hän osasi myös koristekirjoitusta, niin että mestari Torgard oli uskonut hänelle erään antifonalen ja erään maalain jäljennöksen kappaleiden alkutavujen piirtämisen ja värittämisen, ja se työ oli kauniisti suoritettu. Ja kun kirjansitojan vaimo, joka tavallisesti auttoi miestään, sairastui, oli Teit halunnut mennä miehen avuksi, ja silloin kävi ilmi, että hän oli yhtä taitava kirjansitoja kuin piispan oma mies. Joten mestari Torgard ei olisi mielellään lähettänyt nuorukaista luotaan. Mutta tällä oli sellainen heikkous, että hän joutui aivan järjiltään saatuaan noppa- tai lautapelin käsiinsä. Ja sellaista harrastettiin paljon siinä kaupungissa. Hän saattoi pelata itseltään sekä housut että kengät, ja sitten hän palasi kotiin isäntänsä luokse lainapukimissa. Hänellä ei kerta kaikkiaan ollut älyä katsoa omaa parastaan, vaan hän panttasi tavaroitaan oluenmyyjättärille ja kauppasaksoille. Niin haluton kuin mestari Torgard olikin luopumaan mainiosta kirjuristaan, hän kuitenkin arveli, että poika oli oman etunsa vuoksi hommattava sinne, missä viettelykset eivät olleet niin silmien edessä. Hän on muuten miellyttävä mies, oli kanttorikin sanonut. Mutta kun Reynen nimismies tarvitsi oppinutta miestä, joka osaisi hyvin lukea ja kirjoittaa, oli mestari Torgard hommannut islantilaisen sinne."

Arnvid ei katsonut tarpeelliseksi kertoa Ingunnille, että Teit oli aiheuttanut joitakin ikäviä naisjuttujakin; hän ei välittänyt levitellä juoruja pojasta. Mutta tämän toisen asian Teitistä hän katsoi voivansa kertoa — islantilainen oli näet lainaillut rahoja mestari Torgardin vanhoilta sisariltakin ja kun oli sellainen, niin —.

Juhannusmessun aattona oli Bergin väki ollut aamumessussa — ja kotimatkalla puhkesi hirvittävä ukkosilma. Satoi niin, ettei olisi luullut maailman nähneen sellaista vedenpaisumusta sitten Noakin aikojen. Kirkkoväki haki suojaa suurten kallionkielekkeiden alta, ja silti kaikki olivat märät kuin varikset tullessaan kotiin myöhemmin päivällä.

Tora Steinfinnintytär oli tullut pyhiksi tätinsä luo ja tuonut mukanaan kaksi vanhinta lastaan. Hän oli ollut tällä kertaa hyvin ystävällinen sisartaan kohtaan, ja iltapäivällä hän tuli Aasan tupaan hakemaan Ingunnia heidän puolelleen — siellä oli muitakin vieraita.

Ingunn istua kyyhötti lieden ääressä paitasillaan; hän oli levittänyt tukkansa saadakseen sen nopeammin kuivaksi. Hän huomautti aluksi, ettei hän voinut lähteä isoäidin luota, mutta Toran mielestä Dalia voi istua vanhuksen luona. Silloin sanoi Ingunn, ettei hänellä ollut mitään sopivaa pukua — hänen ainoa pyhäpukunsa oli tullut likomäräksi kirkkomatkalla.

Tora kulki ympäri tupaa hyräillen. Hän oli vieläkin hyvin kaunis, vaikka olikin lihonut kovasti vuosien kuluessa. Hän oli komeasti puettu; hänellä oli sininen samettipuku ja silkkihuntu — ja rintasolki ja kullattu vyö näkyivät selvästi leveällä edustalla. Hän oli avannut Ingunnin arkun:

"Etkö voi pukea yllesi tätä —" Tora toi lieden valoon lehtivihreän silkkipuvun, minkä Ingunn oli saanut heidän äidiltään juhlaan, mikä pidettiin Mattias Haraldinpojan surmaajaisiksi.

"Sinä et ole käyttänyt sitä monta kertaa, sisko. Muistan kadehtineeni sinua silloin, kun äiti antoi sen sinulle. Oletko käyttänyt sitä muulloin kuin sinä iltana?"

"Niinkö; olen kuullut, että olit hyvin kaunis siellä." Tora huokasi. "Minä makasin kotona harmitellen, etten saanut olla mukana suurimmissa häissä, mitä näillä seuduin on ollut pariinkymmeneen vuoteen. Tule nyt, sisko", sanoi hän rukoilevasti. "Minulla on niin kova halu tanssia ja kisailla tänä iltana — nyt on ensimmäinen kesä naimisiinmenoni jälkeen, jolloin voin nauttia sellaisesta. Tule nyt, Ingunn — Arnvid laulaa meille, — ja tuolla islantilaisella, sinun ystävälläsi, on niin ihana ääni!"

Ingunn nousi vitkalleen. Tora otti hymyillen puvun, pujotti sen hänen päänsä yli ja auttoi häntä järjestämään poimuja hopeavyön alle.

"Tukkani on vielä hiukan kostea", mumisi Ingunn hämillään ja kokosi sen käsiinsä.

"Anna sen riippua valloillaan, hymyili Tora. Hän tarttui sisarensa käteen ja veti hänet ulos perässään.

"Ai, Ingunn täti, ai, Ingunn täti!" huusi Toran pikku tyttö, kun hän astui valaistuun tupaan. Ingunn nosti lapsen syliinsä. Pikku tyttönen kietoi kätensä hänen kaulaansa, painautui hänen kostean tukkansa sisään, joka verhosi hänet kuin tumma kultavaippa ja ulottui polviin saakka. "Äiti", huusi hän, "tällaisen tukan minä tahdon täysi-ikäiseksi tultuani!"

Ingunn laski pienokaisen permannolle. Hän oli niin tietoinen omasta kauneudestaan tänä iltana, että hän itsekin siitä viehättyi. Olav, muisti hän, ja hänen sydämensä sykähti pari kertaa voimakkaasti — Olavin täytyi olla täällä. Hän sipaisi kasvojaan ja työnsi hiukset sivulle — ja katseli sitten ympärilleen: hän kohtasi Arnvidin merkillisen, tumman katseen, ja Teitin kellanruskeat silmät loistivat häntä kohti kuin kynttilät. Mutta sitä, jota hän haki, ei täällä näkynyt. Hän puristi kätensä ristiin povelleen — täällä ei ollut häntä, jonka olisi pitänyt nähdä, että Ingunn oli nyt kaunein nainen koko tuvassa. Hetken verran hänestä tuntui, kuin hän olisi tahtonut mieluiten juosta isoäidin luo, riisua pukunsa ja itkeä —.

Illan kuluessa johtui puhe tanssiin — puhuttiin vanhasta, komeasta miekkatanssista. Arnvid myönsi osaavansa sen, ja Tora sanoi, että sekä hän että hänen sisarensa olivat oppineet askeleet. Teit pisti väliin terävästi ja posket hehkuen, että hän osasi koko laulun ja että hän mielellään olisi esilaulajana. Magnhild-rouva sanoi hymyillen, että jos nuoria huvittaisi nähdä tuota vanhaa tanssia vielä kerran, niin osasi hänkin sen, — "ja sinä myös, Bjarne, niinhän?" virkkoi hän kääntyen erään vanhan herran, nuoruudenystävänsä, puoleen. Lisäksi astui esiin pari vanhaa palvelijaa, hiukan hämillään, mutta saattoi huomata, että heidän teki mieli ottaa osaa nuoruusaikansa kisaan.

Arnvid sanoi, että Teit saisi johtaa tanssia — hän osasi sen varmasti parhaiten — ja sitten oli Magnhild-rouvan ja ritari Bjarnen oltava lähinnä. Mutta sitä eivät vanhat halunneet. Kävi sitten niin, että Teit joutui ketjun päähän, sitten seurasivat Ingunn ja Arnvid ja Tora. Siinä oli kaikkiaan seitsemän miestä paljastetuin miekoin ja kuusi naista.

Tanssi sujui mainiosti — Teit johti verrattomasti. Hänen kaikuva, kirkas äänensä oli hiukan terävä, mutta saattoi kuulla hänen saaneen opetusta. Arnvidin kaunis, täyteläinen ääni oli hyvänä tukena, ja Bjarne-herralla ja kahdella talon vanhalla torpparilla oli niinikään vielä hyvä lauluääni — ja kaikki innostuivat Teitin johtaessa laulua ja tanssia. Yksikään nainen ei laulanut mukana — mutta tuntui kuin tuo vanha kalpatanssi olisi siitä saanut enemmän vakavuutta ja voimaa: aseet kalskahtelivat, ja miesten tahdikas astunta ja laulu kaikuivat yhä jyhkeämmin; naiset liukuivat vain äänettöminä edestakaisin miekkojen alitse, jotka ristivät toisiaan kilahdellen ja kalisten.

Ingunn tanssi kuin lumottuna ja huumaantuneena — hän oli pitkä ja notkea, ja hänen täytyi kumartua alemmas kuin muitten naisten, ja hän piti silmänsä puoliummessa, kävi kalpeaksi ja huohotti raskaasti. Kun hän astui miekanterien alle, hulmahtivat hänen valloillaan olevat hiuksensa aivan kuin raskaat siivet. Yksi suortuva oli lennähtänyt Teitin rintapieleen ja sotkeutunut hänen solkeensa; se kiristyi aina kun hän pujottautui edes ja takaisin, mutta hän ei viitsinyt pysäyttää tanssia irrottautuakseen.

Oli tanssittu viisitoista tai kuusitoista säkeistöä, kun Magnhild-rouva päästi niin kovan huudon, että koko ketju pysähtyi. Hiki virtasi hänen punaisia kasvojaan pitkin — hän tarttui kädellään rintaansa — hän ei jaksanut enää, huusi hän nauraen.

Arnvid nyökkäsi nykyräisellä päällään Teitille; hänen silmänsä säihkyivät hurjasti, ja hän huusi jotakin samalla kun jatkoi laulua, kaikkien miesten tehdessä samoin:

    Miekoin iskekäämme
    Aslaugin poiat oivat.
    Terävä on kalpa.
    Herää Hild, jos arvaa —

Viimeiset säkeet miehet tahtoivat laulaa, vaikka olisi ollut hypättävä yli kymmenen, kahdentoista säkeistön —

Tanssivat miehet olivat niin innostuneet leikkiin, että he aivan hehkuivat, ja he lauloivat kuorossa, niin että katto raikui:

Miekoin iskekäämme —! Päähän tahdon päästä! Kotiin mua kutsuu neidot, joilla Odin minut saattaa luokseen. Juhlapöydäss' aasain kera oltta nautin; päättynyt on vaiva elon; hymyin kuolen!

Sitten tanssijat päästivät toisensa ja hoippuivat penkeille istumaan, miesten pannessa pois miekkojaan ja pyyhkiessä hikeä kasvoiltaan, silmät loistaen. Ja nuoret, jotka olivat katselleet, huusivat innoissaan — se oli ollut hyvin kaunista! Magnhild-rouva piteli sivujaan, väsymyksestä menehtyneenä:

"Tämä on toisenlaista tanssia kuin teidän hyppynne — laulapas nyt sinä, Margret, se imelä rakkauslaulu, josta te nuoret niin pidätte:

"se on niin liukas ja makea kuin hunaja — meidän vanhat laulumme ovat liian sotaisia sellaisille silkkinukeille kuin te olette!"

Nuoret eivät antaneet itseään kahdesti pyytää — heidän mielestään vanhat olivat jo tanssineet liian kauan, vaikka olikin hauskaa kerran nähdä muinaista miekkatanssia —.

Teit tuli sinne, missä Ingunn istui seinän viereen lyyhistyneenä, ihanaan tukkaansa verhoutuneena. Hän ei ollut tullut punaiseksi tanssista, vaan hänen kasvonsa hohtivat vahankalpeina.

Teit meni takaisin toisten luo. Hän oli uupumaton ja näytti osaavan kaikkea, sekä vanhat laulut että tukuttain noita uusia.

Ingunn pysähtyi pihamaalla — hän oli lähtenyt kisapirtistä mennäkseen isoäidin luo ja käydäkseen nukkumaan.

Oli varmasti jo puoliyön tienoo — taivas oli kalpea ja kirkas taivaanrantaa myöten, siinä oli vaaleaa hehkua, joka pohjoisessa muuttui rikinkeltaiseksi. Vain lahden toisella puolen kohoavan harjun yläpuolella näkyi harmaansininen pilviharso, ja kuu oli joutumaisillaan sen taakse.

Vaikka yö oli niin kirkas, oli kuitenkin synkempää kuin tavallisesti tähän vuodenaikaan — pellot, niityt ja lehdot olivat kosteita päivällä vallinneen rajuilman jälkeen; kosteutta ja kylmyyttä huokui kaikkialta. Veden yllä leijaili sakeita kokkosavun pilviä, mutta kaikki kokkotulet oli sammutettu lukuun ottamatta yhtä, joka loisti suurena ja punaisena eräällä kaukaisella niemellä ja kuvastui kapeana, hehkuvana miekkana teräksensinervään vedenkalvoon.

Teit tuli ulos häntä hakemaan — Ingunn tiesi hänen sitä haluavan. Taakseen katsomatta hän asteli vuonolle viettävää peltoa alas. Hänen tultuaan veräjälle ja laskiessaan alas sulkupuita saavutti Teit hänet.

He eivät virkkaneet mitään toisilleen kävellessään edelleen, Ingunn edellä ja Teit jäljessä nuoren laihon läpi kulkevaa kapeaa polkua pitkin. Pellon laidassa oli puro, ja polku kulki sen vartta tammien ja raitojen muodostaman lehtikatoksen suojassa alas talon venevalkamaan.

Ingunn pysähtyi heidän tultuaan lehtipuitten varjostoon. Siellä oli pilkkopimeä — hän pelkäsi kulkea edemmäksi.

"Huh — miten kylmä tänä yönä on", kuiskasi hän melkein kuulumattomasti, väristen hiukan. Teitin hahmo erottui vain epäselvästi pimeästä, mutta Ingunn tunsi hänen ruumiistaan huokuvan lämpimän leyhkeen, ja se tuntui suloiselta kosteitten lehtien ja raa'an mullan kylmässä ja kirpeässä tuoksussa. Teit oli aivan vaiti, ja hänen vaiteliaisuutensa tuntui äkkiä kauhistavalta ja uhkaavalta — ja Ingunn ajatteli äkkiä heränneen, hillittömän pelon vallassa, että hänen täytyi saada Teit sanomaan jotakin; silloin vaara olisi ohi.

"Laulapa uudestaan se säe, minkä lauloit sisällä", kuiskasi Ingunn, "raidasta —"

Onnekas olet sä rantojen raita sulolehviä kantain. Miehet aamukasteen sun yltäsi ravistaa. Ja minä kaipaan Thegniä päivin sekä öin!

Ingunn ojensi kätensä ja veti sylinsä täyteen kirpeätuoksuisia, vihantia oksia — vesipisaroita ripsui hänen ylleen pimeässä.

Mutta kun hänen kätensä hipaisivat Ingunnin rintaa pimeässä, väistyi Ingunn salaman nopeudella hänen ojennettujen kättensä ulottuvilta; päästäen hiljaisen pelon kirkaisun hän lähti juoksemaan polkua ylös — juoksi, kantaen molemmin käsin liepeitään, kuin henkensä kaupalla pellon poikki.

Teit oli niin ällistynyt tällaisesta asian käänteestä, että kesti hetkisen, ennen kuin hän kykeni lähtemään hänen jälkeensä. Ja silloin oli Ingunn jo ehtinyt niin paljon edelle, ettei Teit tavoittanut häntä ennen kuin veräjällä. Sieltä voitiin heidät nähdä pihalta, missä vieraita nyt liikkui maatamenoaikeissa. Ja niin Teit pysähtyi ja antoi Ingunnin mennä.

Teitin ilme oli synkkä ja loukkaantunut, kun he seuraavana päivänä kohtasivat toisensa. Ingunn tervehti häntä melkein nöyrästi ja sanoi hiljaa ja arasti:

"Taisimmepa olla kumpikin pois suunniltamme viime yönä — kun keksimme lähteä rantaan keskellä yötä."

"Eikä siellä ollut varmaan sen useampia juhannuskokkoja, kuin minkä me näimme kartanolta. Olisi siis ollut hyödytöntä mennä alas laiturille."

"Niin, meillä olisi ollut enemmän iloa toisistamme, jos olisimme olleet sisällä", sanoi Teit harmistuneena. Hän kohotti lakkiaan ja meni matkoihinsa.

Tuli sitten muuan iltapäivä — syyspuolella — kolme kuukautta juhannusajasta. Ingunn kulki veräjästä, josta sulkupuut nyt oli poistettu, sillä karja oli tuotu kotiin laidunmaalta ja sai kulkea vapaasti kaikkialla.

Karja oli tänään niityllä viljapellon alalaidassa — oli mahdotonta ajatella kauniimpaa näkyä kuin olivat nuo kirjavat, lihavat eläimet loistavassa auringonpaisteessa, tummanvihreän äpärikön keskellä, joka näytti aivan uhkuvan rehevyyttä ja jonka keskellä hohti suuria saunakukkaparvia. Taivas oli kirkas ja pieniä poutapilvihattaroita leijaili korkealla. Vuono välkkyi sinisenä, kuvastellen syksyn värikkäitä maita ja lehtimetsää, joka ympäröi kotitannerta punaisena ja kellervänä. Taempana kohosi metsä tummana, sinivihreänä, ja oli kuin joka ainoa kuusenlatva olisi näkynyt erikseen kohotessaan ilmoille väkevässä, viileässä ilmassa auringonpaistetta imien.

Päivän loistava hilpeys sai hänet tuntemaan raskaasti oman neuvottoman tuskansa ja viheliäisyytensä. Hän ei uskaltanut olla menemättä, kun Teit oli määrännyt hänelle tapaamisen. Hän pelkäsi kauheasti joutua kahden kesken Teitin kanssa, mutta hän ei uskaltanut menetellä toisin. Muuten olisi Teit saattanut hakea hänet puheilleen kartanolla, ja joku olisi voinut kuulla —.

Sänki loisti kuin vaalea kulta polun molemmin puolin — nyt voi nähdä laajalle aukeiden, leikattujen peltojen yli. Teitin kellervä ratsu oli syömässä ruohoa lehdossa, alhaalla puron varrella.

Ingunn rukoili hiljaa, sanattomasti — vain huokaus kuvasti hänen syvää hätäänsä. Näin hän oli rukoillut sinä yönä, jolloin Teit oli ollut hänen luhtinsa oven takana, koputtanut hiljaa ja kutsunut häntä nimeltä. Pilkkopimeässä hän oli polvistunut vuoteelleen kädet kiedottuina hevosenpään muotoisen sängynpatsaan ympäri, rukoillut apua, hiljaa, ääntä päästämättä, pelosta väristen. Sillä jos onnettomuus oli tapahtunut, jos hän nyt oli vajonnut kaikkein pahimpaan — niin hän ei tahtonut enää, hän ei tahtonut sortua syvemmälle. Mutta hänestä tuntui, kuin voisi Teit pakottaa hänet vastoin hänen tahtoaan, niin että hänen täytyisi kulkea permannon yli ja laskea hänet sisään.

Huomatessaan Teitin poistuneen ovelta Ingunn oli itkenyt sulasta kiitollisuudesta. Sillä hänestä tuntui, ettei häntä ollut pidättänyt hänen heikon tahtonsa kipinä, vaan näkymätön voima, väkevä ja ankara, joka oli täyttänyt pimeyden hänen ja ovelta leviävän kauhun välillä. Kun hän perin väsyneenä oli pujahtanut taljan alle, oli hän ajatellut, nöyränä ja kiitollisena pelastuksesta, ettei mikään rangaistus hänen synnistään olisi niin ankara, ettei hän voisi ottaa sitä vastaan kiitollisuudella, kun hän ei vain enää koskaan joutuisi Teitin valtaan.

Ja kun he olivat kohdanneet seuraavana päivänä, ja Teit oli leikillään sanonut, että Ingunn oli nukkunut niin raskaasti, että hänen oli täytynyt poistua tyhjin toimin ovelta, oli Ingunn vastannut: "Olin valveilla ja kuulin kyllä." Ingunn oli ollut aivan rauhallinen, sillä hän oli varma siitä, etteivät ne hyvät voimat, jotka olivat häntä yöllä pidättäneet, sallisi Teitin enää saada valtaa hänen ylitseen.

Kun Teit oli kysynyt, minkä vuoksi hän ei ollut avannut, — eikö hän ollut uskaltanut vai oliko joku toinen ollut sisällä, oli Ingunn rohjennut sanoa:

"Ei, mutta en tahtonut. Etkä saa tulla tänne enää, Teit. — Ole hyvä, älä tule enää luokseni!"

"Enpä ole kuullut mokomaa — ole hyvä, sanot sinä —! Edellisenä yönä —."

"Niin, niin", oli Ingunn keskeyttänyt. "Se oli tarpeeksi pahoin, kyllin suuri synti —."

Se oli johtunut Ingunnin mieleen silloin, ja se johtui hänen mieleensä nyt, astellessaan tässä, ja hän tunsi jonkinlaista sääliä tuota nuorukaista kohtaan. Eihän Teit voinut tietää, miten suuren synnin Ingunn oli tehnyt silloin, kun oli antautunut hänelle: että hän, Ingunn, oli rikkonut uskollisuuden, jota hän ei edes uskaltanut ajatella tässä helvetin korvessa, minne oli joutunut —.

Kuusi viikkoa — kuusi viikkoa oli kulunut siitä päivästä ja siitä yöstä, jotka hän kaikkein sisimmässään toivoi voivansa unohtaa — kerran; hän voisi tunnustaa ja maksaa sakkoa kirkolle, ja sitten koettaa unohtaa Teitin jutun. Sillä hän ei ollut kuullut eikä nähnyt hänestä jälkeäkään, ennen kuin Teit tänään tuli Bergiin — oli keksinyt asiaa Magnhild-rouvalle. Ja hän oli pyytänyt Ingunnia saapumaan tähän kohtaukseen — eikä Ingunn uskaltanut olla menemättä.

Nyt hän näki Teitin, tämä istui eräällä kivellä lehdossa. Ja hän huusi hiljaa mielessään: Auta minua, älä anna hänen säikäyttää minua niin, että menetän tahtoni jälleen —!

Paikka, missä Teit istui, oli melkein sama, missä he olivat seisoneet pimeässä juhannusyönä, jolloin Teit oli sanellut laulun raidasta. Mutta Ingunn ei ajatellut sitä nyt — nyt täällä oli valoisaa ja ilmavaa kuin lehtimajassa keltaisen katoksen alla. Aurinko ja sininen taivas vilahtelivat keveitten, harvalehtisten oksien välitse, puro välkkyi pensaitten takana, ja kalpeissa, taittuneissa korsissa sekä karhealehtisissä kasveissa, joita halla jo oli vikuuttanut, kimalteli kastepisaroita. Polku kiilsi keltaisena varisseista lehdistä.

Vieläpä sammalpeitteinen kivikin, jolle Teit oli istahtanut, oli niin kaunis vihreine sammalmattoineen, että Ingunn joutui aivan epätoivoon tuntiessaan olevansa niin yksin pelkoineen tässä kauniissa ja loistavassa maailmassa.

"Kristus armahda! Mikä sinun on!" Teit oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi siinä häntä katsellen. Sitten hän näytti tahtovan vetää Ingunnin luokseen — Ingunn kohotti kätensä heikosti torjuen ja lyyhistyen samalla kokoon. Teit laski hänet nopeasti kivelle ja jäi seisomaan hänen eteensä katsellen häntä. "Et ole tainnut olla kovin iloinen näinä viikkoina, jolloin olen ollut poissa! — Eihän vain kukaan ole saanut vihiä asiasta?" kysyi hän nopeasti.

"Parasta, että kerron heti ne hyvät uutiset, joita minulla on", sanoi Teit hymyillen hiukan. "Olen ollut Hamarissa, Ingunn, ja puhunut mestari Torgardin kanssa. Hän on luvannut puhua puolestani sukulaisillesi — hän ja Gunnar Berginpoika. Kuten näet, ei minulla ole aivan kehnot puhemiehet, vai mitä arvelet?"

Ingunnista oli kerran tuntunut, kuin hänet olisi joskus syösty alas jyrkänteeltä — ja kuin hän olisi ryöminyt rinnettä ylös raadeltuna ja verissään. Ja nyt tuli tämä uusi vyörymä haudaten hänet alleen.

"En ole koskaan ajatellut mitään sellaista", kuiskasi Ingunn väännellen käsiään. "Että tahtoisit — kosia minua —."

"Olen sitä ajatellut aikaisemminkin, — kesällä joskus. Pidin sinusta ensi näkemältä — ja kun sinäkään et salannut pitäväsi minusta, niin —. Mutta varmastikaan —", hän loi katseensa Ingunniin ja hymyili salaperäisesti, "— en olisi ollut niin nopsa liikkeissäni, jollet olisi sulkenut oveasi jo toisena yönä. Niin, käsitin itse jäljestäpäin, että olisi ollut liian uskallettua jatkaa leikkiä Bergissä. Enkä taas mielelläni tahtonut sinua menettää. — Joten siis pian pääset suremasta syntiä, jos se on sinua painanut!" Hän hymyili ja siveli Ingunnin poskea. Ingunn lyyhistyi siinä istuessaan kokoon kuin koira, joka odottaa selkäsaunaa. "En muuten uskonut sinun ottavan sitä asiaa niin raskaasti. Mutta olehan nyt, poloiseni, huoleti?"

"Olen kertonut heille kaiken, mitä välillämme on ollut, melkeinpä kaiken, minkä sinäkin tiedät", hymyili Teit. "Mutta sanoin myös, että me kaksi olemme kaikesta sydämestämme mieltyneet toisiimme. Ja olithan lopulta itsekin antanut minulle varmuuden siitä, että mielelläsi toivoit meidän kahden joutuvan yhteen. — Mutta voit olla varma, etten ole kertonut mitään sellaista, josta he voisivat päätellä, että olen saanut sinulta enemmän kuin sanasi." Hän nauroi, tarttui hänen leukaansa ja olisi tahtonut, että tyttö olisi katsonut ylös: "Oma Ingunnini!"

"Kuinka niin?" Teitin kasvot synkistyivät. "Luuletko kenties, että olen liian halpa-arvoinen menemään naimisiin kanssasi. Gunnar ja mestari Torgard eivät olleet sitä mieltä. Tiedätkös, en ole ajatellut jäädä Gunnarin palvelukseen mentyäni naimisiin, — olemme sopineet, että lähden hänen luotaan joulun jälkeen. Minulla ei ole aikomusta jäädä näille seuduille — paitsi jos sinä sitä haluat ja sukulaisesi tahtovat antaa meille maata, minne voisimme rakentaa; mutta sitä he eivät kai tahdo. Ei, mestari Torgard lupaa antaa mukaani suosituskirjeen itse arkkipiispalle, Ingunn, ja joillekin hänen ystävilleen tuomiokapitulissa — ja hän on luvannut kirjoittaa, että olen mitä etevin oppinut ja taituri laatimaan kuvia vasikannahalle. Voin elättää sinut paljon paremmin ammatillani päästyäni Nidarosin kaltaiseen paikkaan, kuin nuo talonpojat luulevatkaan. — Minulle voi aueta monta keinoa, Ingunn, varallisuuteen — kun saan omaisuutta, jolla voin käydä kauppaa. — Ja sitten voimme matkustaa kotiin Islantiin. — Puhuithan usein kesällä siitä, että haluaisit mielelläsi Islantiin. Luulenpa voivani luvata, että vien sinut sinne ja että joudut hyville päiville —."

Teit katsoi Ingunnin kalpeisiin, säikähtyneisiin kasvoihin ja alkoi jo käydä vihaiseksi:

"Ja ajattele sitäkin, Ingunn, ettet ole enää kovin nuori: olet jo kolmannella kymmenellä. Ja mikäli tiedän, eivät kosijat ole viime aikoina naittajiesi pihamaita mustalle mullalle polkeneet —", sanoi hän katsoen hiukan häpeissään poispäin.

"Teit — minä en voi!" Ingunn puristi käsiään sylissään. "On eräs — eräs toinen, jolle olen luvannut uskollisuutta — jo vuosia sitten —."

"Mahtaisikohan hän olla sitä mieltä, että olet pysynyt siinä lujasti, jos hän tietäisi kaiken", sanoi Teit kuivasti. "En minä vain tyytyisi sellaiseen uskollisuuteen, että minun morsiameni olisi lennellyt vieraan miehen kanssa ja leikkinyt hänen kanssaan niin vapaasti — vieläpä antanut hänen havaita pitävänsä tuosta leikistä — kuten teit kesällä. Ei, lempo minut periköön, jos sellaista hyväksyisin — vaikkapa olisit säästänytkin sen, mitä et minulta säästänyt, kun ensi kerran jäimme kahden kesken kartanoon —."

"Olit niin nuori — olit nuorempi minua, pidin sitä vain vallattomuutena, kujeiluna —."

"Niinhän useimmiten tehdään — mutta niin nuori en ole, etten olisi mukamas oppinut sitä, ettei teitä mikään niin harmita, ettekä te mistään niin pilkkaa jäljestäpäin herkkäuskoista nuorukaista kuin siitä, että hän uskoo tuollaiseen — vastarintaan!"

"Jos olisit ollut nuori ja siveä neito — en koskaan ole vietellyt kokematonta neitoa, en ole sellainen. Mutta ethän sinä voi luulla minun uskovan sinun olleen täysin tietämättömän siitä, mihin sellainen tanssi lopulta veisi, johon minua olet johtanut koko kesän?"

Ingunn tuijotti eteensä, — ja verkalleen kohosi puna hänen tuhkanharmaille kasvoilleen.

"Voithan ymmärtää", sanoi Teit kylmästi, "että olen kuullut hyvin paljon sinusta, joten tiedän myös siitä rengistä, joka palveli isäsi talossa ja jonka kanssa sait äpärälapsenkin ollessasi neljäntoistavuotias —."

"Hän ei ollut mikään palkkarenki. Eikä minulla ole koskaan ollut lasta." Ingunn kumartui alas laskien kyynärpäänsä polvien varaan ja kätkien kasvonsa käsiinsä alkaen hiljaa itkeä.

"En tiedä, häntäkö odottanet — ettäkö hän palaisi takaisin kihlaamaan sinua? Vai onko sinulla ollut muita sen jälkeen —? Kuinka tahansa, hän ei näy pitävän kiirettä, tuo sinun ystäväsi — pelkään, Ingunn, ettei sinun kannata odotella häntä. — Voisi muuten tulla liian monta väliin."

Ingunn istui edelleen samassa asennossa, itki hiljaa ja lohduttomasti.
Teit virkkoi nyt lempeämmin:

"Parempi, että otat minut, Ingunn, joka sinulla on saatavissa. Tulen olemaan sinulle hyvä mies, jos vain jätät tuon — huikentelevaisuutesi ja muutut tasaiseksi ja järkeväksi tästä päivästä lähtien. Minä — minä pidän sinusta", sanoi hän kömpelösti, sivellen kevyesti Ingunnin kumarassa olevaa päätä. "Kaikesta huolimatta —."

Ingunn suoristautui ja jäi tuijottamaan eteensä. Hän käsitti, että hänen olisi turha kertoa, minkä verran totta Teitin kuulemissa puheissa oli. Tällä seudulla puhuttiin kai niin, koska kukaan ei tuntenut Olavia, ja harvat tunsivat häntäkään, Ingunnia, muuna kuin loisena, suvun häpäisijänä, jonka sukulaiset olivat armotta työntäneet luotaan.

Ingunn ei jaksanut puhua siitäkään. — Mutta siitä, mitä Teitin ja hänen välillään oli viimeksi tapahtunut, siitä hän tunsi tahtovansa kertoa Teitille, tahtovansa selittää, miten se oli voinut tapahtua. Ja hän alkoi:

"Tiedän, että tämä on rangaistus synneistäni — tiedän, että tein suuren synnin, kun en tahtonut antaa anteeksi Kolbeinille, isäni veljelle, — ja minä iloitsin, kun hän oli kuollut ja ajattelin häntä vihan ja koston tuntein, vieläpä kieltäydyin lähtemästä hänen hautajaisiinsa. Juuri hän oli tahtonut, että joutuisin eroon hänestä, jota olin lapsesta saakka rakastanut ja jonka mieluimmin olisin halunnut. En ainoatakaan rukousta halunnut rukoilla Kolbeinin sielun puolesta, vaikka ajattelinkin, että hän varmasti tarvitsi kaikkia rukouksia, joita —. Ja kun hänelle illalla luettiin De profundis, menin ulos tuvasta. Ja minä kieltäydyin lähtemästä muitten mukana hautajaisiin —

"Jumala minua armahtakoon. Tiesin että oli synnillistä vihata vihamiestä sen jälkeen, kun hänet oli kutsuttu tuomiolle. Sitten tulit sinä — ja minä tahdoin ajatella muita asioita — ja ilostuin, kun tahdoit lähteä kanssani kutomaparvelle, en ajatellut muuta kuin että olit nuori poika — ja koska olin siinä mielentilassa, etten tahtonut muistella vainajaa, oli minusta hauskaa hullutella kanssasi, ja niin aloimme sitten heitellä toistemme päälle villoja säkeistä —. Mutta en uskonut, en, en uskonut, vaikka tulit tunkeilevaksi ja puhuit kaksimielisyyksiä —? en uskonut sen johtuvan muusta kuin että olit niin vallaton ja nuori —."

"No hyvä. Olkoon sitten niin. Sain sinut ensin vastoin tahtoasi. Mutta sitten — yöllä?"

Ingunnin pää vaipui alas. Siihen hän ei löytänyt vastausta — hän jaksoi tuskin päästä siitä selville itsekään.

Hän oli maannut valveilla useita tunteja kauhun ja häpeän murtamana. Ja kuitenkin hänestä oli tuntunut siltä, kuin ei hän itsekään olisi voinut käsittää, että se oli totta — että hän oli nyt menettänyt kaikkensa ja häpeällä leimattu. Sillä hänen oma hurja ja hullu hilpeytensäkin iltapäivällä villaparvessa oli vain kuin muistoa unesta tai huumauksesta. Ja että Teit oli ottanut hänet, — mutta koko ajan esiintyi Teitin kuva hänelle sellaisena, kuin se oli syöpynyt häneen juhannusyön jälkeen, kun hän seuraavana aamuna oli harmitellut omaa mieletöntä pelkoaan. Olihan Teit vain poikanen, miellyttävä, viisas poika, josta hänellä koskaan ei ollut ollut muuta kuin hauskuutta, — tosin hiukan rohkeasuinen, mutta hänhän oli niin nuori. Ja kuitenkin hän tiesi siinä viruessaan, että nyt hän oli saattanut itsensä vihoviimeiseen onnettomuuteen ja että hän nyt oli huora —.

Lopulta hän oli nukkunut. Ja hän oli herännyt siihen, että Teit otti hänet syleilyynsä. Hän ei ollut ajatellut sulkea aitan ovea — sitä ei koskaan suljettu kesäisin, kun siellä nukuttiin. Hän ei enää muistanut, minkä vuoksi hän ei ollut yrittänyt saada Teitiä poistumaan. Hänestä oli varmaankin tuntunut, että häpeä tulisi vielä suuremmaksi, jos hän nyt olisi sanonut, ettei hän tahtonut tietää mitään Teitistä, jolla nyt oli omistajan oikeus häneen — ettei hän enää koskaan tahtonut nähdä häntä ja että hän vihasi häntä. Ja kun Teit sitten oli siinä itse ja Ingunn kuuli hänen raikkaan, nuoren äänensä, tuntui hänestä varmaankin, ettei hän niin hirvittävästi Teitiä vihannutkaan — Teit oli niin herkkäuskoinen, ei aavistanut lainkaan, mitä hän Ingunnille oli tehnyt. Eihän hän tietänyt, että Ingunn oli sidottu toiseen, oli naimisissa Jumalan edessä.

Vasta seuraavana aamuna nähdessään onnettomuutensa auringon kirkkaassa valossa, Ingunnin mieleen johtui, että hänen oli päästävä tästä heti — hänen ei tullut antaa vetää itseään syvemmälle. Itse hän ei tuntenut jaksavansa tehdä mitään sen hyväksi, omin voimin hän ei voisi katkaista —. Mutta hän oli tuskissaan huutanut apua — tapahtukoon minulle mitä hyvänsä, minä en valita, kunhan minut vain vapahdetaan tekemästä lisää syntiä —.

Teit seisoi häntä katsellen. Ja kun Ingunn oli edelleen vaiti, ojensi
Teit kätensä häntä kohti:

"Parasta, että teemme sovinnon, Ingunn, ja koetamme elää hyvinä ystävinä."

"Niin. Mutta minä en tahdo mennä naimisiin kanssasi, Teit — voit sanoa ystävillesi, etteivät he saa lähteä kosimaan puolestasi —."

"Entä jos nyt teen kuten tahdot. En kosi — enkä tule enää tänne? Entä jos sukulaisesi jonkin ajan kuluttua voivat havaita, että olet jälleen ollut entisillä teilläsi?"

"Vai niin. Se on sinun asiasi eikä minun — ja sinun syntisi eikä minun. Sinun mielestäsi meillä ei siis enää ole mitään sanottavaa toisillemme?"

Ingunn nyökkäsi ääneti. Teit seisoi hetkisen — sitten hän kääntyi, hyppäsi yli puron ja kiiruhti ratsunsa luo.

Ingunn katsoi häntä suoraan silmiin — ja raivosta ja kiihtymyksestä suunniltaan Teit kurottautui ja iski Ingunnia voimiensa takaa korvalle, niin että tämä horjahti:

"Ilkeä sinä olet ja häilyvä, senkin kirottu narttu!" Teitiltä purkautui itku. "Ja tulkoon sinulle sellainen palkka, kuin ansaitset siitä kavalasta leikistä, mitä olet leikkinyt kanssani!"

Sitten hän iski kannukset ratsun kupeisiin, ja se lähti juosta hölkkäsemään — jonkin matkaa. Mutta heti mäelle päästyään se palasi tavalliseen tahtiinsa.

Ingunn seisoi katsellen ratsastajan jälkeen — hän piteli kädellään hehkuvaa poskeaan — mutta hän ei ollut enää suutuksissaan Teitille. Kummallisen selvästi hän nyt käsitti, että Teitin täytyi tosiaankin luulla häntä siksi, miksi oli häntä nimittänyt. Ja se lisäsi Ingunnin surua — ja hän muisti nytkin pitäneensä Teitistä. Ja hän sääli Teitiä siksi, että tämä oli niin nuori.

Hänen oli mentävä kotiin, muisti hän sitten. Mutta tuntui siltä, kuin hän vaipuisi kokoon ajatellessaan mäellä olevaa kartanoa — hän ei voisi liikkua missään niin ettei aina jokin paikka muistuttaisi tuosta pojasta —.

Ja sittenkään hän ei voinut sille mitään, että hänen mielessään liikkui aavistus — että muutaman kuukauden kuluttua hänen olisi helpompi olla. Kun hänen ei enää tarvitsisi ajatella tätä — mutta samalla hänen mieleensä iski kuin tulinen tuskan salama. Vaikka se oli hyvin vähän luultavaa —. Mutta vaikkapa Teit ei olisikaan maininnut mitään siitä — niin oli hän jo saanut kärsiä siitäkin pelosta. Niin sairas kuin hän nyt olikin surusta ja jännityksestä, tiesi hän kuitenkin itse, ettei hänellä sitten, kun oli kulunut kylliksi pitkä aika ja hän oli saanut täyden varmuuden siitä, ettei ainakaan sitä ollut tapahtunut, — ettei hänellä sitten olisi niin vaikea olla. Silloin hänestä ei ollut tuntuva kuin nyt, että tuo onnettomuus ja tuo synti olivat tuhonneet koko hänen elämänsä. —

Vanha Aasa-rouva heikkeni kovin syyspuolella ja Ingunn hoiteli häntä hellästi ja väsymättömästi. Magnhild ihmetteli tyttöä: kaikkina näinä vuosina hän oli nähnyt veljensä tyttären vetelehtivän täällä aivan kuin puoliunessa, tekevän niin vähän kuin suinkin ja senkin niin verkalleen kuin vain oli mahdollista. Nyt näytti siltä, kuin tämä olisi herännyt, ja täti saattoi nähdä hänen osaavan tehdä työtäkin, kun hän vain tahtoi — ei hän ollut aivan mahdoton, kun vain ryhtyi johonkin. Välistä Magnhild-rouva ajatteli, että ehkäpä tuo poloinen pelkäsi, miten hänen kävisi vanhuksen kuoltua; hänen tavaton ahkeruutensa oli rukousta siitä, etteivät he katsoisi kovin epäsuopeasti häneen sen jälkeen, kun he eivät tarvinneet enää häntä vanhusta hoitamaan. He olivat ehkä olleet liian ynseitä tuota lapsiraukkaa kohtaan.

Ingunn kävi käsiksi kaikkiin mahdollisiin töihin. Kun hänen ei tarvinnut omistaa kaikkea aikaansa sairaan vanhuksen hoitamiseen, otti hän työskennelläkseen siellä, missä työtä vain oli — hän teki kaikkea, mikä saattoi auttaa häntä pitämään ajatuksia poissa siitä, mihin ne vastoin hänen tahtoaan lakkaamatta palasivat; suunnattomalla jännityksellä hän odotti varmuutta siitä, että oli aiheettomasti peloissaan —.

Kaikki nuo ajatukset, joilla hän vuosikausia oli tottunut leikkimään — yhdyselämästä Olavin kanssa Hestvikenissä, siitä, että Olav saapui ja vei hänet pois, ja heidän lapsistaan — kun hän vain joutui niitä muistelemaankin, tuntui hänestä, kuin hän olisi koskenut enkelin tuliseen miekkaan. Hän saattoi tuskin olla ääneensä vaikeroimatta —.

Hän heittäytyi kaikkiin sellaisiin tehtäviin, jotka vaativat harkintaa — ja jotka rasittivat ruumista. Hän ei tahtonut antaa perään, vaikkapa hän tuntisikin itsensä sairaaksi syksyllä — eihän hän ollut läheskään niin huonossa kunnossa kuin ensi aikoina Miklebøssä.

Hän oli aina ollut sellainen, että kun hän oli kovasti säikähtänyt, hän sai ankaran tuskan jälkeenpäin ja sitten hän pyörtyi. Hänen tarvitsi vain ajatella sitä kertaa jolloin hän oli ajanut Olavin kanssa vuoren rinnettä alas. Se oli tapahtunut joulunpyhien aikana, viimeisinä vuosina ennen heidän täysi-ikäisiksi tuloaan; he olivat saaneet päähänsä, että heidän piti päästä pääkirkossa pidettävään messuun, ja he olivat lähteneet matkaan pimeänä talviaamuna, vaikka ketään muita Frettasteinistä ei haluttanut lähteä kirkkoon sinä päivänä — oli kova etelätuuli, leuto sää ja satoi. Hän muisti niin selvästi pitkällisen päätä huimaavan pelontunteen, joka kouristi koko hänen ruumistaan ja aivan kuin hajotti sen, kun hän havaitsi reen kääntyneen liukumaan syrjittäin alaspäin pitkin jäistä iljannetta — kiinni hevosen kupeessa, hevonen joka reuhtoi kavioillaan tukea tapaillen, niin että kipunat ja jäänsirpaleet sinkoilivat, mutta joutui reen mukana liukumaan alaspäin — ja Olavin, joka oli hypännyt reestä ja tahtoi pysäyttää sen, mutta kaatui iljanteella; sitten ei Ingunn enää tietänyt mitään. Mutta tultuaan tajuihinsa jälleen hän oli polvillaan nuoskaisessa lumessa, nojaten Olavin käsivarteen ja antoi ylen niin, että luuli kaikkien sisuksiensa purkautuvan ulos, Olavin painellessa vapaalla kädellään lumipalloilla ja jäällä hänen takaraivoaan, joka oli tärähtänyt kallioon —.

Uudenvuodenpäivänä hän istui isoäidin kanssa kahden kotona — muut olivat vieraisilla. Hän oli pannut lujasti puita uuniin — hänen jalkojaan paleli niin. Tulen häilähtelevä hohde antoi jonkinlaista eloa vuoteessa lepäävän vanhan naisen kalpeille ja ryppyisille kasvoille. Talvipäivien kalpeassa valossa ne näyttivät Ingunnista monesti niin rauhallisilta, kuin ne olisivat olleet jo vainajan.

"Isoäiti, älä kuole!" vaikeroi hän hiljaa. Isoäiti ja hän olivat olleet yhdessä niin kauan, he kaksi olivat joutuneet tähän syrjäiseen loukkoon muitten elämän kulkiessa kulkuaan ulkopuolella. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi alkanut lopulta pitää isoäidistä sanomattomasti, — ja hän käsitti, että juuri hänellä itsellään oli ollut tukea, ainoa tukensa, isoäidissä, kun hän oli ohjannut tämän laahustavia askeleita, pukenut häntä ja ruokkinut häntä. Ja nyt se oli pian loppuva — kunpa hän itsekin olisi saanut laskeutua vanhuksen rinnalle. Välistä hän oli rohjennut toivoa elämänsä päättymistä — toivoa, että hän saisi kuolla tässä pilkkopimeässä sopessa, isoäidin turvissa, kenenkään huomaamatta mitään.

Mutta isoäiti oli kuoleva pian. Ja sitten oli Ingunnin vähitellen astuttava muitten joukkoon. Ja hänen oli kuljettava pelon vallassa, että jonakin päivänä joku huomaisi hänestä —.

Mutta se ei ollut varmaa, se ei ollut varmaa nytkään. Pelko se vain pani hänen verensä hyppimään ja jyskyttämään: hän oli tuntenut niin ankaria sykähdyksiä sydämessään, että oli vähällä joutua tainnoksiin. Välistä tykytti veri nopeasti kaulavaltimossa, ja hän saattoi tuntea suonten sykkivän korvallisillaan, niinkuin veri olisi syöksynyt pään läpi. Ja tuo, mitä hän oli tuntenut eilen illalla — ja yöllä — ja tänään jälleen, useita kertoja, syvällä povessaan oikealla puolella — kuten äkillisenä iskuna tai töytäyksenä — se oli kaiketi vain veri, joka jyskytti ankarasti suonissa —.

Sillä vaikkapa siellä olisi ollutkin jotakin, oli sen mahdotonta siellä päästä elämään, niin hän oli riuduttanut itseään ja kuronut itsensä kapeaksi —.

Viikot kuluivat, ja pari kertaa huomautti Magnhild-rouva Ingunnille, että hänen pitäisi hiukan säästää itseään — tuo äkillinen raataminen rasitti häntä liiaksi. Ingunn vastasi, että vähänpä se häntä rasitti; ja hän hoiteli edelleen isoäitiä; mutta se into, mikä hänellä oli ollut ulkoaskarteluun ja työntekoon, näytti jälleen hänestä häipyneen. Hän oli ikään kuin liukunut takaisin itseensä.

Hänestä tuntui kuin hänen sielunsa olisi vajonnut syvälle synkkään pimeyteen, missä se vain sokeasti kamppaili sen hirvittävän vieraan olennon kanssa, jota hän kantoi sisässään. Yöt ja päivät se liikkui tahtoen tilaa ja haluten murtaa hänen pakottavan ruumiinsa. Välistä hänestä tuntui, että nyt hän ei jaksanut enää — hän tunsi koko ruumiissaan sellaista kipua, että näköä haittasi — hän ei uskaltanut edes yöksi poistaa siteitä, jotka tuottivat hänelle niin sanomatonta piinaa. Mutta hän ei voinut antautua — hänen täytyi saada se lakkaamaan, olemaan liikkumatta —.

Tänä aikana palasi muuan muisto alituisesti hänen mieleensä: kerran, kun hän ja hänen sisarensa olivat pieniä, oli Toran kissa ottanut linnun, jonka Olav oli pyydystänyt hänelle kesytettäväksi. Kissa oli juuri saanut pentuja, ja silloin hän varasti kaksi niistä, juoksi lammikolle ja piti niitä veden alla. Hän oli odottanut, että ne kuolisivat heti pinnan alle jouduttuaan. Mutta oli kerrassaan uskomatonta, miten kauan nuo pikku eläimet kamppailivat hengestään hänen käsissään, pienten ilmakuplien kohotessa kauan aikaa pinnalle. Lopulta hän luuli niiden kuolleen — mutta eipäs, ne nytkähtelivät jälleen. — Nyt hän otti ne ylös, juoksi takaisin ja luovutti ne jälleen kissalle. Mutta silloin ne olivat jo hengettömiä —.

Koskaan hän ei ajatellut sitä omana lapsenaan, tuota vierasta elämää, jonka hän tunsi kasvavan sisällään ja liikkuvan yhä voimakkaammin, vaikka hän taistelikin sitä tukahduttaakseen. Se oli vain kuin jokin muodoton villi ja ilkeä olio, joka oli tunkeutunut hänen sisäänsä ja imemällä hänen ytimiään ja vertaan kasvanut suureksi ja täyteläiseksi — hirviö, joka hänen oli salattava. Millainen se olisi tultuaan päivänvaloon ja miten hänen itsensä kävisi, jos joku saisi tietää, että hän oli kantanut sellaista, — sitä hän ei uskaltanut ajatella koskaan.

Joulusta kuuden viikon kuluttua kuoli vihdoin Aasa Maununtytär, ja hänen lapsensa, Ivar ja Magnhild, valmistivat suuret hautajaiset.

Viimeisten seitsemän vuorokauden aikana, jotka isoäiti oli elänyt, ei Ingunn ollut nukkunut kuin hiukkasen silloin tällöin, pukimissaan. Ja kun ruumis oli kannettu ulos, pyysi hän saada jäädä makaamaan. Hän vääntelehti vuoteessaan; väliin hän nukkui, väliin makasi valveilla, tuijottaen eteensä kykenemättä lainkaan ajattelemaan edessään olevaa tulevaisuutta.

Mutta hautajaisiin hänen oli noustava ylös ja liikuttava vieraitten parissa. Kukaan ei ihmetellyt, että hän näytti varjolta tummansinisessä surupuvussaan, mustaan harsoon verhoutuneena. Hän oli harmaankellervä kasvoiltaan, iho oli kiiltävä ja kireä poskilta, silmät mustat ja väsyneet — ja suvun miehet ja naiset tulivat hänen luokseen lausuen melkein kaikki hänelle hyviä ja kiittäviä sanoja. Magnhild-rouva oli kertonut, että Ingunn oli niin uskollisesti hoitanut isoäitiä kaikkina näinä vuosina.

Niin kanttori, mestari Torgard, kuin Reynen nimismies olivat hautajaisvieraitten joukossa. Ja yhtäkkiä Ingunn muisti — Teitin! Hän oli melkein unohtanut hänet. Tuntui kuin hän ei oikein olisi kyennyt käsittämään Teitin ja oman onnettomuutensa välistä yhteyttä — nytkin, kun Teit johtui hänen mieleensä, hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut muistelemaan tuttavaa, josta hän kerran oli pitänyt, mutta sitten oli heidän välillään tapahtunut jotakin ikävää, joten hän ei viitsinyt ajatella häntä enää.

Mutta nyt hän ajatteli: mitä oli Teit sanonut puhemiehilleen ilmoittaessaan peruutuksensa? Jos Teit oli paljastanut heille hänen menettelynsä — niin silloin hän olisi kadotettu. Hänen täytyi koettaa päästä selville, tiesivätkö he mitään. Mutta hän tunsi olevansa kuin köyhän tamma, joka on ollut valjaissa ja rehkinyt raskaan kuorman edessä ja jolle nyt lisättäisiin kuormaa.

"Eihän sinun oppinut apulaisesi olekaan mukana?" uteli hän Reynen
Gunnarilta niin välinpitämättömästi kuin suinkin.

"Teitiäkö tarkoitat? Ei, hän on lähtenyt luotani. Vai niin, vai kysyt sinä häntä? Hänellähän oli mukamas asiaa tänne Bergiin tuon tuostakin — onko totta, että hän juoksi sinun perästäsi?"

"Ei minun tietääkseni. Hän sanoi — hän sanoi, että hän aikoi lähettää luokseni kosijat — ja yhdeksi sellaiseksi hän oli aikonut sinua. Kielsin häntä, mutta —. Onko se totta?"

"Niin, hän sanoi minulle jotakin samantapaista. Ja hän sai minulta saman neuvon kuin sinultakin!" Gunnar nauroi niin, että vatsa hyllyi.

"Minne hän sitten joutui Reynestä lähdettyään", kysyi Ingunn, naurahtaen hiukan hänkin. "Tiedätkö sitä, Gunnar?"

"Kysytään kanttorilta — hän pyrki hänen luokseen. Hei, mestari Torgard, suvaitkaa katsoa tänne. Kuulkaa, hyvä herra, — tiedättekö te, minne islantilainen, minun kirjurini, on kadonnut. Tämä neito kysyy häntä. — Hän oli näet aikonut kunnioittaa kosinnalla Ingunn Steinfinnintytärtä."

"Niinkö!" sanoi pappi. "Niin, hän saattoi keksiä yhtä ja toista, tuo poika. Ja nyt sinä istut ikävissäsi, lapseni?"

"Enhän muutakaan voi. Olen kuullut häntä kiitettävän niin mainioksi mieheksi, ja että te, herra, tahdoitte lähettää hänet arkkipiispan luo, koska koko maassa ei ollut toista niin taitavaa miestä. Kaipa se on totta, sillä hän sanoi sen itse."

"Heh, heh. Kyllähän hän. Hupsu mies, vaikka kirjoittikin paremmin kuin moni muu. — Hän oli luonani jokin aika sitten, mutta enpä totisesti huolisi häntä toistamiseen talonväkeni joukkoon; taitava pappi, mutta semmoinen hupsu. Turha sinun on surra häntä, pikku Ingunn. — Vai oli se poika todella niin julkea, että uskalsi katsella Bergiin päin! Johan nyt, johan nyt —", pappi pudisti pientä, vanhaa linnunpäätänsä.

Ei se siis saattanut olla aivan totta, mitä hän oli sanonut heidän puhuessaan viimeksi, ymmärsi Ingunn. Mutta nyt hän oli saanut uuden huolen entisten lisäksi — olikohan hän tehnyt perin hullusti antaessaan näiden miesten tietää ajattelevansa niin paljon Teitiä, että viitsi kysellä hänestä —?

Vieraiden lähtiessä kotiin hautajaisten jälkeen jäi Tora taloon kahden vanhimman lapsensa ja vanhan Galtestadin Ivar Torenpojan kera.

Kerran, heidän istuessaan iltaa yhdessä katsellen kalleuksia, jotka he olivat perineet Aasa-rouvan jälkeen, — otti Tora uudelleen puheeksi sen, että sisar nyt voisi muuttaa hänen luokseen asumaan.

Magnhild-rouva arveli Ingunnin voivan tehdä kuten tahtoi: "Jos lähdet mieluummin Frettasteiniin, emme Ivarin kanssa tahdo sinua pidättää."

"Jään mieluummin Bergiin", vastasi Ingunn hiljaa. "Jos pidätte minut luonanne edelleen, vaikka isoäiti on poissa."

Mutta Tora jatkoi yhä esityksiään: hänellä oli itsellään viisi lasta ja sitä paitsi hän oli saanut kasvateikseen Haakonin sisaren äidittömät kaksoset, joten hän tarvitsi Ingunnin apua.

Magnhild-rouva huomasi Ingunnin laihojen, kärsineiden kasvojen käyvän tuiki onnettomiksi ja hän ojensi kätensä Ingunnia kohti:

"Jää vain tänne! Saat asunnon, ruoan ja vaatteet niin kauan kuin minä elän — tai kunnes Olav palaa ja vie sinut kotiinsa; sillä uskon varmasti hänen tulevan kerran, jos Jumala suo, ja ellei hän ole kuollut. — Luuletko", sanoi hän pilkallisesti Toralle, "että Haakon kohtelisi sukulaisnaistansa Frettasteinissä sillä tavoin, kuin Steinfinnin tyttärellä on oikeus vaatia? Ingunnin pitäisi kai kulkea isänsä kartanossa paimentamassa hänen ja Helga Gautintyttären sikiöitä —! Olen ajatellut antaa sinulle tämän —", hän otti esiin suuren kultasormuksen, jonka oli perinyt äidiltään, "— muistoksi siitä, että hoidit äitiämme ja palvelit häntä uskollisesti kaikkina näinä vuosina."

Hän tarttui Ingunnin käteen aikoen pujottaa sormuksen sormeen, mutta sanoi äkkiä:

"Mutta minne olet pannut kihlasormuksesi — etkö käytä sitä enää? Lapsi raukka, olet tainnut raataa niin ankarasti, että kätesi ovat aivan turvottuneet."

Ingunn tunsi Toran säpsähtävän. Hän ei rohjennut katsoa sisareen — mutta vilkaisi sittenkin salavihkaa. Toran kasvot olivat liikkumattomat, mutta silmissä näkyi levoton häive. Lattia pyöri Ingunnin silmissä — hän käsitti yhden ainoan ajatuksen: jos minä nyt pyörryn, saavat he tietää kaiken. Ja oli kuin hän olisi kuullut vieraan ihmisen puhuvan, kun hän kiitti tätiä kalliista lahjasta; eikä hän tiennyt miten oli tullut entiselle paikalleen, löytäessään itsensä istumasta.

Hän seisoi pihaveräjän suulla illalla huudellen ja vihellellen erästä koiraa luoksensa. Silloin Tora tuli häntä kohti.

Ei ollut kuutamon aika, mutta musta taivaankansi oli täynnä säihkyviä tähtiä. Nuo kaksi naista seisoivat siinä kääriytyneinä tiukasti huppuvaippoihinsa, liikutellen jalkojaan lumipöperössä ja puhellen susista, jotka olivat olleet kovin rohkeita viime viikkoina — Ingunnin aina väliin viheltäessä ja kutsuessa huolestuneella äänellä: "Tota — Tota — Toota, seh!" Oli niin pimeä, etteivät he voineet nähdä toistensa kasvoja, Toran kysyessä äkkiä hiljaa ja kumman arasti:

"En ole tervekään", vastasi Ingunn levollisesti. "Katsos, vaikka Aasa olikin niin laiha ja näivettynyt lopulla, otti sentään voimille nostella ja hoidella häntä aamusta iltaan kuukausimääriä. Eikä nukkumisesta kannata puhua. Mutta kai nyt ruvennen vahvistumaan —."

"Olit kesällä niin punakka — ja yhtä kepeäliikkeinen ja notkea kuin nuoruudessamme", kuiskasi Tora.

"Kaipa joskus alkaa näkyä kasvoista, että olen kolmannella kymmenellä. Katso isoja lapsiasi, Tora — ja muista, että olen puolitoista vuotta sinua vanhempi."

Pimeästä kujasta tuli musta mytty mäkeä alas — sitten koira hyppäsi Ingunnia vasten niin, että oli kaataa hänet kinokseen sekä nuoleksi hänen kasvojaan. Ingunn tarttui sitä leukoihin ja piti sitä käpälistä, suojellen itseään nauraen ja leperrellen — "kylläpä oli hyvä, ettei susi syönyt sinua tänäkään yönä, Tota, Tota!"

Sisarukset toivottivat toisilleen hyvää yötä ja menivät kumpikin taholleen.

Mutta Ingunn makasi unta saamatta pimeässä ja koetti ottaa kannettavakseen tämän uudenkin huolen — että Tora ehkä oli ruvennut epäilemään jotakin. Ja hän tunsi ankaraa kiusausta ilmaista Toralle hätänsä, pyytää tätä auttamaan. Tai puhua Magnhild-tädille — hän muisti tämän ihmeellisen iltaisen lempeyden ja kaipasi heittäytyä heikoksi ja avuttomaksi. — Taikka Dalla — sekin oli hipaissut hänen ajatuksiaan joskus, silloin kun hänestä oli tuntunut, ettei hän mitenkään jaksanut kantaa tätä tuskaa kauemmin — ehkä hän voisi kääntyä Dallan puoleen —.

Henkeä pidättäen hän seurasi silmillään sisartaan niinä päivinä, jolloin tämä vielä viipyi Bergissä. Mutta hän ei voinut huomata mitään — Tora ei ilmaissut katseella, eleillä eikä sanoilla mitään, josta olisi voinut päätellä hänen aavistavan, miten vanhemman sisaren asiat olivat. Sitten hän lähti, ja Ingunn jäi jälleen yksin tädin ja talon vanhan palvelusväen pariin.

Hän laski viikkoja — kolmekymmentä oli jo takanapäin; oli jäljellä vain kymmenen. Hänen täytyi kestää niin kauan. Yhdeksän viikkoa —. Kahdeksan —. Mutta aie, jota hän hautoi ja jossa hän pysyi kiinni, taistellessaan ja kärsiessään edelleen aivan kuin pimeän muodottoman kauhun keskellä, koko ruumis yhtenä ainoana raskaana, jäytävänä tuskana, yksi ainoa ajatus päässänsä: ettei kukaan saisi tietää hänen onnettomuudestaan — tuo aie oli sellainen, ettei hän ollut vielä milloinkaan selvästi tunnustanut sitä edes itselleen.

Loppu, joka häämötti edessä — sitä ajatellessaan hänet täytti kuolemankangistusta muistuttava pelko. Ja kuitenkin hänestä tuntui, että sellainen se oli oleva, ja hänen oli kuljettava sinne; mutta hän koetti kulkea viimeisen taipaleen ummessa silmin. Silloinkin, kun hän haki lievennystä avunhuutamisen ajatuksesta, kuvittelusta, että hän puhuisi jollekin ennen kuin oli myöhä — ei hän tosissaan hetkeäkään uskonut voivansa tehdä niin. Hänen täytyi mennä sinne, minne näki olevansa menemässä, ja näky oli tämmöinen:

— Keväällä, siihen aikaan, oli mäenrinne melkein aina lumesta vapaa näillä mailla. Hänen jälkiään ei nähtäisi —. Talon pohjoispuolella oleva iso koivuhaka ulottui vieremän laidasta melkein rantaan asti. Uloinna alhaalla se kapeni ja muuttui miltei lehtoriviksi parin kallion välissä — sinne ei nähty eikä kuultu kartanosta, eikä siellä liikkunut kukaan juuri koskaan. Jää ei sulanut lahdesta niin aikaisin, mutta etelänpuoleisella selänteellä ja rotkon pohjassa oli suuria kivimöhkäleitä, jotka oli muinaisina aikoina raivattu pelloilta; sinne oli Bergissä totuttu viskaamaan hevosen raadot ja kaikki, mikä oli itsestään kuollutta —.

Hän oli mennyt ylös luhtiin, missä hän säilytti kapineitaan Aasa-rouvan aikojen jälkeenkin; se tapahtui eräänä kevättalven aamuna — joku päivä ennen Maarianmessua. Hän istui hytisten karvaiset saappaat jalassaan ja laaja lammasnahkanuttu yllään: näihin aikoihin oli kylmempi sisällä kuin ulkona. Katon reunalta, aukaistun luukun yläpuolelta, tippui vesi pitkinä, välkkyvinä pisaroina maahan, ja ilma väreili ja huokui huurua kirkasta taivasta vasten, valkoisten kattojen yläpuolella, joista näkyi kolkka tähän. Hän oli vetänyt luukun auki saadakseen vähän raitista ilmaa — hänen oli nykyään niin raskas hengittää ja hänestä tuntui kuin pään sisässä aivojen ympärillä olisi ollut painava lyijyhattu; se puristi niin, että veri kuohui ja jyski kaulalla korvien takana ja ahdisti näköä, niin että hän näki punaista ja mustaa silmiensä edessä. Hän oli paennut tänne, koska pelkäsi jonkun puhuttelevan itseään, sillä hän ei jaksanut puhua. Helpotti, kun sai istua tässä kokoon lysähtäneenä —.

— Jälkeenpäin hän uskoi varmasti tietäneensä ennakolta, mitä tuleman piti, kuullessaan ratsumiehiä karahuttavan pihaan. Hän nousi katsomaan. Ensimmäinen, joka ratsasti portinaukosta pihaan, oli Arnvid. Hänellä oli entinen musta hevosensa ja kulkussuitsensa, joita hän käytti vieraisiin lähtiessään. Seuraavankin hevosen Ingunn tunsi hänen omakseen; se oli romuluinen, harmaan — punerva hiirakko, jolla Arnvidin asemies tavallisesti ratsasti. Kolmas ratsastaja, joka ajoi korkeajalkaisen, omenanvalkoisen ratsun selässä, minkä valjaat olivat punaisesta nahasta, oli Olav Auduninpoika — hän tiesi sen ennen kuin tämä oli tullut edes siksi lähelle, että hänet saattoi tuntea.

Olav Auduninpoika katsoi ylös pidättäessään hevostaan, keksi hänet luukussa ja tervehti kädellään. Hänellä oli hartioillaan avara, musta matkaviitta, joka lankesi taajoina laskoksina hevosen lautasille ja peitti kokonaan hänen jalustimissa olevat jalkansa. Hupun hän oli työntänyt taakse, ja hänen päässään oli korkeakupuinen, vierasmallinen, kapeareunainen musta hattu — ja sen alta pöyhysi joka puolelta näkyviin hänen vaalea tukkansa — edessä se ulottui kulmakarvoihin asti. Hän oli hymyillyt Ingunnille tervehtiessään kädellään —.

Ingunnista tuntui myös jälkeenpäin kuin hänet olisi herätetty painajaisunesta, samassa kun hän näki Olav Auduninpojan — Olav oli tullut takaisin. Pahaksi onneksi varmaan — tämä oli varmaan musertava hänet tavalla tai toisella — sen hän näki paikalla edessään. Mutta hänestä tuntui, kuin aikaisempi, sokaiseva pimeys olisi väistynyt joka taholla, vieden mukanaan peikot, jotka olivat pyörineet hänen ympärillään kuin mitkäkin pimeyden henget ja joita oli ollut niin paljon, että ne olivat tuuppineet toisiaan kyynärpäillään ja polvillaan piirittäessään hänet ja ajaessaan häntä sokeasti mukanaan. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi tiennyt, että koska Olav nyt oli tullut, ei hän voinut tehdä muuta kuin kertoa hänelle kaiken ja tyytyä tuomioon.

Olav seisoi siinä talon miesten ympäröimänä, jotka olivat tulleet hevosia ottamaan — ja hän kääntyi Ingunnia kohti. Ylpeyden pistos rinnassaan tämä näki, miten kaunis hän oli, ja itse hän oli hukannut itsensä. Musta vaateparsi sopi niin hyvin tuolle hohtavan vaalealle miehelle. Hän ojensi kätensä Ingunnille sanoen: "Terve, Ingunn —". Sitten hän huomasi tämän riutuneet kasvot, ja kursailematta, hyvistä tavoista piittaamatta, kaikkien vierasten edessä hän sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä keskelle suuta.

"Kylläpä sait odottaa kauan, Ingunn rakkaani —. Mutta odotus on päättynyt, ja nyt olen tullut noutamaan sinut kotiin!"

Hän päästi hänet, ja Ingunn ja Arnvid tervehtivät toisiaan sukulaisten tapaan poskelle suudellen.

Ja Ingunn seisoi siinä nuorten miesten tervehtiessä Magnhild-rouvaa. Nauraen nämä kertoivat Ivarin olevan mukana, mutta he olivat jättäneet hänet kirkon luona — sillä Galtestadin raudikko ja Galtestadin isäntä eivät kumpikaan olleet hätähousuja.

"Ennen hän oli vihainen sinulle, Olav, kun olit semmoinen huimapää", nauroi Magnhild-rouva. "Mutta luopuessasi tuosta pahasta tavasta luulen veljeni alkaneen pitää sinusta yhä enemmän."

Lieneekö milloinkaan ollut näin kaunis päivä, tuumi Ingunn. Hanki paistoi hopeaisena kevätauringon valossa rinteellä sekä lahdella. Alkuviikon suojien jälkeen oli kaikki lumi sulanut aivan kuin nuolaistuna metsistä, ja havupuut seisoivat raikkaan vihreinä, kuin pesun jälkeen. Rinteen laidassa, siintävän ruskeiden, alastomien lehtojen keskeltä erottuivat haapojen lämpöisen harmaat rungot.

Ingunn tunsi ilon pulppuavan sydämessään — ilon siitä, että maailma oli niin täynnä valoa ja ihanuutta ja iloa. Hän oli sysännyt itsensä syrjään, tuominnut itsensä loukkoon. Mutta oli suloista, että elämä sittenkin saattoi tuntua niin hyvältä — muista, niistä, jotka eivät olleet hukanneet itseään. Ja kun hän samassa tunsi sikiön liikahtavan rajusti sisällään, oli kuin jokin olisi haparoinut hänen omaa sydäntään ja sieltä olisi kuulunut vastaus: ei, ei, en enää tahdo sinulle pahaa —.

Sitten he istuivat ruokapöydässä, ja Ingunn kuunteli ääneti miesten keskustelua. Hän ymmärsi, että Arnvidin ja Ivarin tarkoitus oli jatkaa matkaa jo huomispäivänä edelleen pohjoista kohti, Haftor Kolbeininpojan luo, viemään kolmatta neljännestä Einarin tapporahoista. Olavista tuntui sopivimmalta, ettei hän itse tapaisi Haftoria, ennen kuin oli maksanut viimeisen erän, jolloin hän samalla aikoi ottaa vastaan Ingunnin ja hänen myötäjäisensä sukulaisten kädestä.

"Et näy viitsivän lähteä edemmäs meidän seurassamme, huomaan minä", nauraa hekotti Ivar Torenpoika. "Luulenpa, ettet aio irrota täältä Bergistä, ennen kuin sinut ajetaan ulos!"

"Niin, en aiokaan, jos vain Magnhild-rouva suo paikan minulle ja hevoselleni —." Hän yhtyi toisten nauruun ja vilkaisi syrjäsilmällä Ingunniin. "Totta puhuen minua haluttaisikin jäädä tänne, saada kerrassaan selväksi Haftorin asia ja ottaa Ingunn mukaan Hestvikeniin, samalla kun lähden etelään."

"Ymmärrän tarkoituksesi, kiitos vain siitä — mutta nyt en tahdo turvata apuusi enää kauemmin, Arnvid, koska voin selvitä ilman sitä. Ja nyt teen, kuten sanoin teille Galtestadissa — lähden etelään katsomaan, miltä Hestvikenissä näyttää tähän maailman aikaan, ennen kuin vien vaimoni sinne; samalla tuon ne rahat, jotka saan Oslosta. On myös paljon helpompi kerätä koolle miehet, joita tarvitaan todistajiksi liittoa solmittaessa, jos pidot pidetään samaan aikaan kun käräjäväki kääntyy kotiin päin — tapahtuipa se sitten täällä tai sinun luonasi Galtestadissa. Ivar on oikeassa siinä, että tämä juttu on ollut niin sotkuinen ja yleisesti tunnettu, täytyy se saattaa loppuun niin julkisesti ja suurella äänellä kuin suinkin."

Kun käräjäväki kääntyi kotimatkalle — se tapahtui sydänkesällä. Tuo ajatus oli kuin niiden peikkojen kuisketta, jotka olivat pitäneet häntä vallassaan koko talven. Mutta hän ei tuntenut kiusauksen koskevan itseensä. Oli mahdotonta jatkaa hänen aikomaansa tietä, nyt kun hän oli tavannut Olavin. Hänen mielessään liikkui kaikki, mitä hän oli kuvitellut elämästään Hestvikenissä hänen ja heidän lastensa kanssa. Hän ei pääsisi sinne milloinkaan — vaikka hän koettaisi päästä eroon salaisuudestaan yön pimeydessä ja kätkeä sen louhikkoon — siitä ei olisi apua. Hän ei voinut päästä milloinkaan Olavin luo.

Ivar siunaili ja nauroi kertoessaan toisille, ettei Olav vielä ollut astunut jalallaan Hestvikeniin. Oliko moista kuultu.

Olav selitteli asiaa nauraen — hän punastui vanhuksen kiusoittelusta ja näytti samassa poikamaisen nuorelta. Hän näytti nuoremmalta, enemmän entiseltänsä kuin viime kerralla käydessään — vaikka hänen suoralle, pyöreälle kaulalleen olikin ilmestynyt pari poikkiryppyä ja vaikka paidanreunuksen alta paljastui punainen arpi hänen oikoessaan itseään. Hänen kasvonsa olivat myös ahavoituneemmat ja laihemmat kuin ennen. Mutta hän oli sittenkin niin nuoren näköinen — ja Ingunn ymmärsi sen johtuvan siitä, että hän oli niin iloinen. Hänen oma sydämensä kävi raskaaksi — mahtoikohan hän tuottaa suurtakin surua Olaville kertoessaan, että hän oli hukannut itsensä —.

Olav oli hankkinut maarauhan, saanut takaisin talonsa ja oli nyt hyvissä varoissa. Kaaretorpin, talon, minkä hän oli omistanut Elvesysselissä ja missä hän oli asunut siihen asti kun oli saanut maassaolo-oikeuden, oli hän myynyt. Olav olisi voinut solmia paljon paremman naimakaupan kuin sen, minkä hän solmisi Ingunnin sukulaisten kanssa — sen sopimuksen mukaan, minkä hän oli tehnyt, ei hän saisi kovinkaan suuria rikkauksia, sen hän nyt ymmärsi —.

"Nukutko yksin Aasan tuvassa —? No sitten minun ei kai sovi tulla sinun luoksesi sen jälkeen, kun olet mennyt levolle", huokasi hän naurahtaen.

"Vaan entä ensi yönä? Etkö voi saada jotakuta neitoa nukkumaan luonasi — että saamme puhella iltaisin kahden kesken?"

Hän veti Ingunnin luokseen äkkiä ja hämillään, mutta niin rajusti, että toinen voihkaisi, suuteli häntä ja päästi hänet irti —.

Ingunn makasi unettomana ja koetti miettiä ratkaisua. Mutta se oli yhtä vaikeata kuin ulospääsy louhikosta, missä kivet olivat niin suuret, ettei niitä voinut liikuttaa. Hän ei osannut ajatella, mikä häntä nyt odotti. Ja kuitenkin — tähän asti hän oli hoiperrellut eteenpäin pimeän keskellä, joka liikkui ja oli täynnä näkymättömiä kummituksia, mutta nyt hän näki päivän, vaikka se oli harmaa ja toivoton ja umpikulkuinen kuin sadepäivä keskitalvella. Hänen oli pakko kulkea eteenpäin: hän ei päässyt eroon siitä, minkä hän oli vetänyt niskoilleen muuten kuin etsimällä turvaa helvetistä.

Hän tiesi olevansa oikeudeton. Hän oli tehnyt itsensä siksi jo silloin, kun oli antautunut Olaville ilman laillisten holhoojainsa tietoa ja suostumusta — nämä olivat antaneet hänen tuntea sen täydellisesti. Ja se, että hänen sukulaisensa sitten olivat suostuneet antamaan hänelle hänen perintöosansa, se tapahtui Olavin tähden — kun nämä olivat alkaneet katsella häntä toisin silmin ja olivat huomanneet olevan edullisinta ottaa vastaan hänen sovintotarjouksensa ja antaa hänen naida Ingunnin laillisella tavalla. Mitä nämä tekisivät sitten, kun saisivat tietää hänen sotkeneen asiansa niin, ettei Olav voisi ottaa häntä vastaan — sen hän vain heikosti aavisti. Kun nämä saisivat tietää hänen olevan raskaana — ja lapsen isän olevan miehen, jota hänen sukulaistensa ei kannattanut etsiä. Teitin oli paras antaa livistää — mitään hyötyä hänestä ei olisi; ja jos he etsisivät hänet käsiinsä ja kurittaisivat häntä, tulisi häpeä sitäkin suuremmaksi — kun saataisiin tietää, että hän oli antanut sellaisen miehen vietellä itsensä —.

Ei, hän ei ymmärtänyt, mitä he tekisivät hänelle — ja sille. Mutta jo huomenna — taikka parin kolmen päivän päästä hän saisi tietää sen. Ja vaikka hänestä tuntui mahdottomalta käsittää sitä, oli kuitenkin varmaa kuin kuolema, että koivun puhjetessa lehteen hän oli istuva äpärä sylissään ja sai alistua kaikkeen, mitä hänen sukulaisensa vihapäissään syytivät hänen silmilleen, kun hän oli saattanut sellaiseen häpeään heidät kaikki ja kun heidän täytyi nyt elättää sekä hänet että lapsi.

Hän alistui niin täydellisesti kohtaloonsa, että tuskin ymmärsi vielä eilen uskoneensa voivansa heittää taakan luotansa. Nyt hän ei uskonut muuta kuin että saisi laahata lasta perässään koko loppuelämänsä. Hän ei tuntenut mitään hellyyden tai lempeyden tapaista sitä kohtaan nytkään, mutta se oli olemassa, ja hänen täytyi sietää sitä.

Vain silmänräpäyksen verran — ajatellessaan, että Tora taas voisi ruveta vaatimaan häntä luokseen, ja nähdessään itsensä ja oman lapsensa, heidän kahden hylkiön, kulkevan Haakonin talossa tämän rikkaiden lasten parissa — hänestä tuntui, kuin aivan uusi tunne olisi herännyt hänessä, ensimmäinen avuttoman vaiston liikahdus omansa suojelemiseksi —.

Hänen sisarustensa velvollisuus oli lähinnä pitää huoli heidän elatuksestaan. Haakonin Toran ja hänen kahden pikku veljensä puolesta, joita hän tuskin oli nähnyt niinä vuosina, jolloin nämä olivat kasvaneet miehiksi. Ehkä hän uskalsi toivoa Magnhild-rouvan olevan niin armollisen, että antaisi hänen jäädä tänne Bergiin siihen asti, kun hän oli synnyttänyt lapsensa.

Entä Arnvid — ajatteli hän sitten. Jospa hän tarjoutuisi ottamaan heidät luokseen; hän olisi varmaan hyvä heitä kohtaan, huolimatta siitä, että hän oli Olavin ystävä. Hän oli kaikkien ystävä, jotka tarvitsivat apua. Jos hän kertoisikin Arnvidille — eikä Olaville. Arnvid saattoi puhua Olaville ja Magnhildille — ja hän itse pääsisi menemästä tuleen.

Mutta hän tiesi, ettei uskaltanut tehdä niin. Hän ei ymmärtänyt, mistä hän saisi rohkeuden puhua Olaville, mutta mistään hinnasta hän ei tahtonut jättää sanomatta totuutta tälle. Olav oli hänen herransa ja hänet hän oli pettänyt; ja hän tunsi äkkiä, että sitten kun hän oli kestänyt kohtauksen Olavin kanssa, tulisi käymään niin, että hän itsestään polvistuisi Jumalan eteen katuen syntiään ja kaikkia elämänsä aikana tekemiään syntejä — quia peccavi nimis cogitatione, locutione, opere et omissione, mea culpa — sanat tulvivat esiin hänen huomaamattaan. Hän oli sanellut niitä niin monesti polvillaan veli Vegardin edessä — mutta nyt kirkastui ja paljastui, aivan kuin tumma kirkon ikkuna, johon äkkiä lankeaa valo, seuraavien sanojen sisältö: — mitä minä olen rikkonut ajatuksin, sanoin tai töin, tieten tahtoen —.

Hän kohosi polvilleen vuoteessaan, luki iltarukouksensa — siitä oli pitkä aika, kun hän oli viimeksi rohjennut rukoilla. Mea culpa — hän oli pelännyt tulevansa päästetyksi tekemästä sitä, mitä tahtoi, ja ottamasta vastaan sitä, minkä oli vetänyt ylleen. Nyt hän alkoi käsittää, että kun hän saisi Jumalan anteeksiannon synnille, jonka hän oli tehnyt itseään ja Olavia kohtaan, ei hän toivoisi enää säästyvänsä rangaistuksesta. Ainoastaan Olavin näkeminen on riittänyt valaisemaan hänelle rakkauden olemuksen. Hän oli tehnyt tälle niin pahoin kuin tehdä voi. Ja silloin kun Olav kärsi, ei hän voinut toivoa itselleen parempaa. Ja taempaa häämötti aivan kuin ikuisen rakkauden kuva. Kalkissa, joka Vapahtajamme oli juotava tuona iltana Öljymäen lehdossa, oli hän nähnyt koko maailman synnit, niin olleet kuin tulevat, siitä hetkestä alkaen, jolloin ihminen luotiin hamaan viimeiseen tuomioon — kaiken hädän ja tuskan, minkä ihmiset sen kautta olivat tuottaneet itselleen ja toisilleen. Ja koska Herra oli kärsinyt siksi, että hän, Ingunn, oli kärsinyt niin syvästi syntinsä tähden, tahtoi hänkin hakea rangaistusta ja kärsiä joka kerran kun ajatteli sitä. Hän ymmärsi tämän olevan toisenlaisen kärsimyksen kuin kaikki hänen tähänastiset kärsimisensä; se oli ollut kuin suistumista äyräältä, kunnes lopussa odotti pohjaton hete — tämä oli kuin kiipeämistä ylöspäin, auttavan käden tukemana, ponnistellen ja hitaasti, mutta itse kiipeämisen tuntuessa hyvältä, koska se johti päämäärää kohti. Ja hänelle selvisi, mitä papit tarkoittivat parannuksenteon suloudella —.

Olav ja Ingunn seisoivat yhdessä pihamaalla puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä Ivarin ja Arnvidin ollessa lähdössä. Oli yhtä kaunis ilma kuin edellisenä päivänä ja joka puolella suli ja tippui. Lumi vaipui kokoon hauraasti kahahdellen päivän lämmittäessä kinoksia, ja pieniä vesipuroja solisi pihamaalla uurtaen kiiltäviä jääraitoja talvisen hevoslannan ja lastujen poikki. Ivar valitti sitä, että Arnvid tahtoi ratsastaa jäitse — se oli varmaan heikkoa monin paikoin Ringsakerin seudulla. Ivar oli kerran ajanut railoon joku vuosi sitten, ja sen erän perästä hän oli mitä pahin pelkuri. Mutta Arnvid nauroi hänelle — mikä hätä heillä oli keskellä päivää! He ehtisivät Haftorin luo ennen pimeän tuloa. Miltä olisi tuntunut rämpiä mäkeä ylös ja toista alas tällä kelillä —! Arnvid vakuutti, ettei hän ainakaan ruvennut siihen, "— jos saat omat miehesi mukaan, niin aja mistä tahdot, mutta Eyvind ja minä ratsastamme myös mistä tahdomme —."

Mutta kummankin miehet olivat jo kaukana. Talvitie kulki useimmista taloista Bergin kautta alas jäälle — ja sieltä se kääntyi etelään kaupunkia kohti tai pohjoiseen ja länteen vastarannan selänteen yli alas Mjøsenin selälle.

Olav ja Ingunn saattoivat heitä mäkeä alas. — Arnvid ja Ivar ratsastivat käymäjalkaa. Lumi oli kulunut pois maan puolelta railoa, johon paistoi aurinko, ja jäällä oli vettä. Arnvid virkahti Olaville, että tämä sai rapaa päälleen: Olav kulki paljain päin, ilman päällysvaippaa, puettuna avarahelmaiseen, taivaansiniseen mekkoon, vaaleisiin nahkasääryksiin ja mataliin, suippokärkisiin kenkiin. Hienot jalkineet olivat kastuneet tummiksi — "Ingunnin puku on sopivampi ulkona kulkemiseen —."

— Ingunnilla oli yllään sama puolipitkä, hihaton lampaannahkanuttu, joka hänellä oli ollut eilen, ja hän tallusti karvaisissa saappaissaan — hän ei ollut tehnyt muuta kaunistellakseen kuin palmikoinut hiuksiinsa punaisia silkkinauhoja.

Ilma puhalsi heitä vastaan kuin kolea hengitys, ja kaikki välkkyi ja väreili katsoipa minne tahansa.

"Tuolla me istuimme kerran — muistatko?" kuiskasi Olav Ingunnille. Ruohoinen rinne oli paljas monesta kohden — vielä eilen kaikki oli ollut häikäisevän valkoista; joukosta oli vain pistänyt esiin joku kivi ja katajapensas. "Taitaa tulla myöhäinen kylvöaika, koska lumi sulaa tällaista vauhtia ennen Maarianpäivää —."

He jäivät seisomaan notkoon katsoen poistuvia. Arnvid kääntyi kerran satulassa huiskuttaen kädellään, ja Olav huiskutti kättään takaisin. Hän taittoi oksan orjantappurapensaasta ja tarjosi sitä Ingunnille, mutta tämän pudistaessa päätään hän poimi siitä itse muutaman marjan, imi niitä ja sylkäisi perskat suustaan: "Mennään sitten takaisin —."

Olav katsoi häntä. Ensin hän näytti hämmästyvän — sitten hänenkin ilmeensä tuli totiseksi, ja hän katsoi puolittain syrjään.

"Pelkäsin sitä", sanoi Olav yhtä hiljaa kuin äsken. "Ajattelin sinua liittyessäni jaarlin matkaan — katsohan, tiesin, että saisin jakaa hänen maanpakolaisuutensa. Mutta hän oli herrani, Ingunn — ensimmäinen herra, jolle olin vannonut uskollisuutta. En ollut selvillä siitä, mitä minun oli tehtävä. Mutta menetin rauhani, Ingunn, kun ajattelin, että itse asettuisin Hestvikeniin ruoan ja oluen ääreen, sillä aikaa kun hänen, joka oli auttanut minua saamaan takaisin kaiken mitä omistin täytyi harhailla turvattomana vieraassa maassa kaiken tavaransa menettäneenä. — Mutta en luullut, näetkös, että se voisi niin monta vuotta —.

"Luulin —" Olav henkäisi syvään, "katsos, kun olin tullut niin hyväksi ystäväksi Ivarin kanssa — ja maksanut puolet sakoistani Kolbeinille — vakaana englantilaisena rahana — ja kun sinä olit kihlattu sormuksin ja lahjoin — niin ajattelin, että sinulla olisi paremmat olot siellä missä olit. Eikö sinulla olekaan ollut hyvä sukulaistesi luona, Ingunn?"

Ingunn kuuli ensimmäisen heikon pelon väreen hänen äänessään, kokosi voimansa ja katsoi Olaviin. Tämä seisoi orjantappuran oksa kädessään katsoen takaisin, aivan kuin ymmärtämättä, mistä oli kysymys, mutta peläten, mitä oli tulossa.

"Se oli kai minun osani — minä — minä en jaksanut —. En kelpaa sinulle enää, Olav."

Jälleen Ingunnista tuntui, kuin hänen olisi täytynyt ponnistaa kaikki voimansa uskaltaakseen katsoa Olaviin. Näin he seisoivat tuijottaen toisiaan silmiin. Ingunn näki, että Olavin vaaleat kasvot aivan kuin kuihtuivat, näivettyivät ja menettivät värinsä — hän liikutti huuliaan pari kertaa, mutta kesti vähän aikaa, ennen kuin hän sai sanotuksi:

Taas he seisoivat tuijottaen toisiaan kasvoihin, kunnes Ingunn ei kestänyt sitä kauemmin. Hän kohotti toisen kätensä ja vei sen silmilleen.

Hänestä tuntui kuin olisi kulunut ikuisuus, kunnes hän ei sietänyt sitä kauemmin, vaan antoi kätensä vaipua ja katsoi Olaviin. Hän tuskin tunsi tämän kasvoja — leuka oli loksahtanut alas kuin kuolleella, ja hän seisoi kuin paikalleen kivettyneenä, tuijottaen eteensä, ja sitä kesti ja kesti —.

"Mitä soisit minun puhuvan —," äänsi toinen soinnuttomasti. "— Jos joku toinen olisi sanonut minulle tämän — sinusta — olisin tappanut hänet!"

"Ole ääneti! Et ansaitse parempaa sinäkään — senkin ilkeä narttu!" — Hän kurottui eteenpäin — jälleen Ingunn äännähti kuin piesty koira — ja kun Olav liikahti, väistyi hän pari askelta taapäin ja nojasi haavan runkoon. Joka puolella hohtava hankiainen häikäisi häntä äkkiä, niin että hänen täytyi sulkea silmänsä, ja hän tunsi tuskan käpristävän kokoon ruumiinsa, kuten liha käpristyy kokoon, kun se viskataan tuleen.

Aukaistessaan jälleen silmänsä hän katsoi Olaviin — ei, hän ei uskaltanut katsoa; hän katsoi alas orjantappuran oksaan, jonka punaiset marjat olivat singonneet hänen eteensä lumelle. Ja hän vaikeroi hiljaa:

Olavin kasvot vääntyivät voimakkaasti, muuttuivat epäinhimillisiksi. Hän tarttui molemmin käsin tikarinkahvaan — kiskaisi sen irti kiinnityslevyineen kaikkineen ja heitti kauas luotaan. Se moksahti jonnekin syvälle sulaviin kinoksiin.

Hän tunsi Olavin hurjan, verestävän katseen itsessään — ja vaikka häntä pelotti kauheasti, toivoi hän sittenkin, että Olav tappaisi hänet. Hän tapasi kaulaansa käsillään — valitti hiljaa —.

Mies seisoi tuijottaen häneen kuin uhriinsa — kaulan valkoista jännitettyä kaarta, toisen nojatessa puuta vasten. Hän oli tehnyt kerran niin — miekka oli lyöty hänen kädestään, hän oli ollut turvaton ja hän oli tarttunut toista miestä vyötäisiin ja kurkkuun ja taivuttanut hänet taapäin sekä huomannut, ettei hän milloinkaan sitä ennen ollut pannut liikkeelle kaikkia voimiaan —. Ja Ingunnin seisoessa tuossa näki hän sen itsekin — näki tuon häpeämättömän muutoksen hänen kasvoissaan ja koko vartalossaan — näki tuon toisen miehen jäljet.

Hän kuuli Ingunnin huutavan häntä nimeltä. Hän ei tiennyt, oliko tämä huutanut ääneen, vai kuuluiko se vain hänen sisällään — ei, ei, en uskalla jäädä läheisyyteesi —.

Ingunn virui kokoonlysähtäneenä pienellä, paljaalla pälvellä haavan juuressa, huojutellen ruumistaan ja valittaen. Oli varmaan kulunut pitkä aika. Nyt Olav oli siinä taas. Hän kumartui Ingunnin yli ja puhalsi hänen korvaansa:

"Onpahan — eräs —. Hän oli Reynen nimismiehen kirjuri —. Hänen nimensä on Teit, islantilainen —."

"Olitpas sinä hullu", sanoi Olav yrittäen nauraa. Hän tarttui Ingunnia kovasti käsivarteen ja rutisti sitä niin, että toinen voihkasi: "Entä Magnhild — mitä hän sanoo tästä? Hän istui eilen niin naurusuulla toisten joukossa —", Olav puri hammasta, — "hän nauroi tietysti minua, pölkkypäätä, joka en aavistanut ilossani ja hyvässä uskossani onneni lisääntyneen näin suuresti. Oih — taivaan kirous teille kaikille!"

"Magnhild ei tiedä mitään. Olen salannut sen kaikilta ihmisiltä, kunnes nyt ilmaisin sen sinulle."

"Se oli kauniisti tehty! Olin oleva ensimmäinen tietämään sen —! Ja minä kun olin ajatellut voivani laittaa lapseni itse —."

"Olav!" parahti toinen tuskaisesti. "Ellet sinä olisi tullut —" hänen äänensä murtui —, "ei siitä olisi saanut tietää kukaan —."

Hän kohosi pystyyn, oikaisi itseään muutaman kerran, ja silloin näkyi punainen arpi kaulantaipeessa. Sitten hän sanoi, enemmän itsekseen kuin Ingunnille:

"Jos minulle olisi tuotu sana, että olit tullut pitaaliseksi — luulen, että sittenkin olisin toivonut päivää, jolloin olisin saanut ottaa sinut luokseni —. 'Tahdotko suojella tätä naista niin sairaana kuin terveenä', kysyy pappi kirkon ovella —. Mutta tämä — tätä minä —! Herra armahda, minä en voi —!"

"Kuuletko, Ingunn — en voi! Magnhild saa — saat sanoa Magnhildille etten voi. Ja koska hän ei ole pitänyt sinusta parempaa huolta — koska tämä on sattunut hänen valvontansa alaisena, saa hän itse —. En kärsi nähdä sinua enää, ennen kuin olet päässyt irti siitä —."

Maa oli läpimärkää sillä kohden missä Ingunn istui, ja hän tunsi kylmän jäykistävän ja herpaavan ruumistaan; se lievitti. Hän kiersi käsivartensa haavan ympäri ja painoi poskensa sen kuoreen. Nyt hänen oli etsittävä itsestään se lohdutus, jonka hän oli uskonut löytävänsä, kun asia oli sanottu. Mutta hän ei tavannut sitä — tunsi vain kuolemanväkevää katumusta, mutta ei sitä katumusta, missä on parannuksen voima. Hän ei toivonut muuta kuin saada kuolla paikalleen — ei jaksanut nousta ylös, lähteä edelleen sitä kohti, jonka läpi hänen oli kuljettava.

Hän muisti kaiken mitä oli ajatellut sanoa Olaville lohdutukseksi — ettei tämä enää muistelisi häntä; palatessaan maailmaan tämän vain oli haettava onneaan eikä ajateltava häntä; hän ei ollut sen arvoinen. Hän ymmärsi nyt sen olevan totta, eikä siinä ollut lohdun itua — pahinta oli juuri ettei hän ollut sen arvoinen, että Olavin kannatti ajatella häntä —.

Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli maannut siinä, mutta kuuli sitten ajettavan tiellä. Vaivalloisesti hän kompuroi ylös — hän oli kylmästä kankea, ja koko hänen ruumistaan särki, kun hän koetti liikkua — jalat olivat puutuneet niin, ettei hän tahtonut osata seistä eikä kävellä. Mutta hän pääsi kuitenkin pensaiden suojaan ja oli syövinään ruusunmarjoja kahden kuormareen ajaessa ohi. Ajajat tervehtivät hiljaa, ja hän vastasi. He olivat ylempää tunturilta —.

Aurinko oli painunut aimo taipaleen alemmas länteen — lumelle lankeava valo oli nyt kellanpunainen, ja maasta nouseva huuru alkoi muuttua matalan usvapilven kaltaiseksi. Hän kuljeskeli umpimähkään jonkin aikaa, neuvottomuuden vallassa. Sitten hän huomasi pari ratsumiestä jäällä — ne näyttivät tulevan tänne — häntä alkoi pelottaa ja hän kääntyi taloa kohti.

Hän oli juuri pujahtamaisillaan omalle puolelleen, kun Magnhild-rouva tuli häntä vastaan pihan poikki toisesta tuvasta. Ingunnin säikähtyneille silmille näytti täti hirvittävältä lihavine, punakkoine kasvoineen, jotka pullottivat päähineen keskeltä, ja hopeavyön alta esiin työntyvine vatsoineen, raskaat, helisevät avaimet, tikari ja sakset sivulla riippuen — yhtä hirvittävältä kuin vihainen härkä, joka kerran oli tulla tömistänyt häntä vastaan tiellä. Hän tarttui tukea tavaten pihtipieleen. Mutta samassa hänestä tuntui kuin hänen pelkäämiskykynsä olisi jännitetty liian pitkälle. —

"Pyhä Maaria, mistä sinä tulet — oletko kuljeksinut ulkona koko päivän — kaatunut rapakkoonkin, huomaan minä — olet märkä ja lokainen kainaloita myöten! Mitä on tapahtunut — ja mikä Olavia vaivaa —?"

"Tiedätkö sinä, mikä hänet pani lähtemään päätä pahkaa Hamariin —? Hän talutti ulos hevosensa, eikä Hallbjørn saanut hänestä mitään tolkkua — hän hoki, että hänen oli lähdettävä Hamariin, mutta jätti tavaransa tänne ja ajoi kuin piru olisi ollut sekä edessä että takana — Hallbjørn kertoi, että oli ollut ihan vaikea nähdä hänen kannustavan jalustimiaan hevosen kylkeen —."

"Mitä se merkitsee?" kysyi Magnhild-rouva vihasta säihkyen. "Tiedätkö sinä, mikä Olavia vaivasi?"

"Hän on mennyt", sanoi Ingunn. "Hän ei tahtonut jäädä tänne enää, kuultuaan —. Kun olin sanonut hänelle, miten laitani oli —."

"— sinun laitasi?" Magnhild-rouva tuijotti nuorempaansa — hänen ryvettyneitä vaatteitaan, hiuksiaan, jotka olivat irtautuneet palmikkonauhoista ja olivat täynnä roskaa ja sammalta, likaisenharmaita kasvoja, jotka olivat laihat kuin kaluttu luu — hän oli suoraan sanoen iljettävän näköinen — ja miten hän rutisti ympärilleen märkää, likaista lammasnahkaturkkiaan —.

"Sinun laitasi!" huusi hän vielä kerran, tarttui Ingunnia käsivarteen ja töykkäsi hänet sisään ovesta niin että toinen oli kompastua kynnykseen. Sitten hän lennätti hänet keskelle lattiaa, johon hän kaatui ja jäi makaamaan yhteen kasaan lieden ääreen. Täti sulki oven heidän jälkeensä.

Hän kävi kiinni Ingunniin ja raastoi hänet ylös. — "Riisu yltäsi — sinähän olet kuin vedestä nostettu! Enkö ole aina arvellut, että sinä olet puolihöperö; et varmaankaan voi olla ihan viisas!"

Ingunn makasi sängyssä tylsänä kuunnellen tätiään, joka puhua junttasi ripustaessaan märkiä vaatteita orrelle lieden yläpuolelle kuivamaan. Tämä oli ensi kerta sitten kesän, jolloin hän makasi vuoteessa täysin riisuutuneena, ja tuntui niin suloiselta olla vapaa kaikista pingottimista, joilla hän oli kiusannut itseään — levätä. Hän tuskin käsitti, että Magnhild-rouva olisi voinut olla paljon, paljon kovempi häntä kohtaan — hän ei ollut torunut, lyönyt eikä vetänyt tukasta — hän ei edes puhunut monta sanaa siitä, mitä tuumi asiasta —.

Magnhild-rouva oli sitä maata, että hän vaati täyden selon asian kulusta — ja sitten piti keksiä jokin keino, jolla se säilyisi salassa. —

Hän kysyi lapsen isää, ja kun Ingunn oli ilmaissut sen, hän jäi istumaan pitkäksi aikaa aivan ällistyneenä. Tämä oli niin tolkuttoman käsittämätöntä, ettei hän voinut muuta ymmärtää kuin että tuolta raukalta puuttui ihmisen äly. Ingunnin täytyi tehdä selvää kaikesta mitä oli tapahtunut hänen ja Teitin välillä, ja hän vastaili hiljaa ja yksikantaan Magnhildin kovaäänisiin kysymyksiin. Kuuteen kuukauteen Ingunn ei ollut nähnyt Teitiä — tämä ei tiennyt mitään hänen tilastaan — se tapahtuisi kuuden viikon kuluttua —.

On paras antaa linnun lentää, ajatteli Magnhild-rouva. Ja eiköhän tyttöä saisi pidetyksi piilossa Aasan tuvassa jäljellä olevaa aikaa. Täytyi sanoa hänen sairastavan — eikä Ingunnia kysellytkään moni; oli onni onnettomuudessa, että tämä oli elänyt niin syrjässä viime vuodet. Täti kielsi ankarasti, ettei hän saanut käydä ovesta ulkona päiväsaikaan. Dalla sai asua hänen luonaan aluksi, ja myöhemmin lähetettäisiin noutamaan Toraa.

Ingunn jättäytyi uupumuksensa valtaan. Tuntui melkein hyvältä — hänen jalkansa olivat lämmenneet nahkasien välissä ja uni vuoti hänen ylitseen kuin lämmin, leppoisa vesi. Puolihorteessa kuuli hän Magnhild-rouvan tuumailevan itsekseen, miten lapsi saataisiin parhaiten kätketyksi, heti kun se oli syntynyt —.

Herätessään hän ymmärsi, että täytyi olla ilta, tuli oli melkein tyyten sammunut liedellä, mutta hiilet hehkuivat vielä. Dalla istui rahilla tulen hohteessa kehräten ja päätään nyykäytellen. Ulkona oli alkanut myrskytä. — Ingunn kuuli tuulen vinkuvan nurkissa, ja jokin kolahteli tuon tuostakin seinää vasten. Hän nautti yhä syvästä hyvän tunteesta.

"Dalla", toisti hän vähän ajan perästä. "Etkö menisi ulos katsomaan, mikä siellä kolahtelee seinää vasten — korjaisit sen pois —."

"Vai vielä sinä olet niin korski ja ylpeä, että käsket toisia asioillesi, senkin laiskuri. Minut on pantu tänne vahtimaan sinua, mutta ei juoksentelemaan sinun käskystäsi — hyi häpeä, senkin katala tamma —."

Magnhild-rouva kävi katsomassa veljensä tytärtä kerran tai pari päivässä; hän ei sättinyt tätä nytkään — ei virkkanut tälle muutenkaan monta sanaa. Eräänä päivänä hän sentään kertoi löytäneensä lapselle kasvatusäidin — se oli erään uudisviljelijän vaimo kaukaa pohjoisesta korvesta. Oli päätetty, että Magnhild-rouva lähettäisi häntä noutamaan heti kun poltot alkaisivat, että he saisivat lapsen tieltä niin pian kuin se oli syntynyt. Ingunn ei virkkanut siihen mitään, ei edes kysynyt vaimon ja talon nimeä, ja Magnhild-rouva ajatteli, että oikeassapa hän taisi olla — tyttö oli vajaaälyinen.

Sitten hänet oli jätetty kahden Dallan kanssa, aamusta iltaan. Hän vetäytyi sykkyrään ja oli hiljaa kuin hiiri; jos hän hiukankin liikahti tai hengitti kovemmin, sai hän heti kuulla Dallan herjasanoja, rumimpia ja pahimpia, mitä tämä voi keksiä.

— Dalla ja Grim eivät olleet koskaan olleet orjia sillä lailla kuin orjat olivat herransa omaisuutta entisvanhaan. Mutta monin paikoin tehtiin hyvin vähän eroa siinä, oliko joku vapaasyntyinen vai orjan lapsi, vaikka viimeksi mainitut nauttivatkin nyt laillisia oikeuksia, eritoten siellä, missä oli kysymys vanhojen sukujen jälkeläisistä ja heidän palkollisistaan, jotka olivat entisten orjasukujen juurta. Sellaisen kartanon isännän tai emännän päähänkään ei olisi juolahtanut häätää luotaan tuollaista palkollista, olipa tämä kuinka itsepäinen, aikaansaamaton, sairas tai kurja tahansa — eikä noissa suvuissa myöskään ollut tapana myydä orjaa toisille: erittäin kaunis ja tervejäseninen orjan lapsi saatettiin kyllä antaa jollekin nuorelle sukulaiselle tai kummilapselle lahjaksi, ja orja, josta oli tuntuvasti enemmän vastusta kuin hyötyä tai joka oli tehnyt pahaa, hävisi —. Eivätkä orjasyntyiset palvelijat nytkään ajatelleet monesti muuta kuin tyytyä saamaan elatuksensa sieltä, missä olivat syntyneet — eikä muilta seuduilta. Isäntäperheen kunnia oli heidän kunniansa, sen onni ja menestys heidän; he elivät sen elämää, heidän pysyväinen keskinäinen puheenaiheensa koski isäntäväen elämää tuvassa, kamarissa ja aitassa, josta he koettivat onkia tietoonsa jokaisen pienenkin tiedon korren.

Aasa Maunun tyttärellä oli ollut Grim ja Dalla luonaan siitä asti kun he kaikki olivat lapsia, ja kun hän lähetti nämä Steinfinnille, oli se kuin lahja äidiltä pojalle. Steinfinnin onni ja onnettomuus oli ollut heidän omansa, ja koska Aasan mielestä tämän naiminen oli tuonut onnettomuutta taloon, alkoivat nämä kaksi vihata hänen vaimoaan vaikka eivät uskaltaneet osoittaa sitä. Ja vaikkei Ingunn muistuttanut vähääkään äitiään, oli hänkin joutunut heidän vihoihinsa — kovinkaan suuretta syyttä. Mutta Olav ja Tora olivat olleet heidän suosikeitaan; nämä olivat säveitä ja huolehtivaisia vanhoja palvelijoitakin kohtaan — Ingunn oli ajattelematon ja hetkellinen — ja he panettelivat häntä sitä pahemmin kiittäessään toisia. Lisäksi Dalla oli ollut suunniltaan kateudesta koko ajan, kun Ingunn oli ollut talossa ja sai olla lähempänä Aasa-rouvaa kuin hän ja koska hän näki isoäidin pitävän tästä niin paljon. Ja kun Ingunn nyt oli tahrannut tällä ennenkuulumattomalla tavalla Steinfinnin suvun kunnian sekä pettänyt Olavin ja kun hänet nyt annettiin Dallan käsiin aivan avuttomana, ja täysin puolustuskyvyttömänä, kosti orjanainen hänelle minkä ymmärsi.

Hän kertoi mitä karkeimmin ja julmimmin sanoin laajasti ja perusteellisesti kaikenlaista, mistä Ingunnilla oli ollut vain hämärä aavistus — kertoi Teitistä ja Olavista — kunnes nuorempi nainen istui häpeästä hehkuen, toivoen lattian aukeavan ja kätkevän hänet alleen. Ja istuipa tai seisoipa hän tai käveli, ilkkui Dalla alati hänen rumuuttaan. Ja vanhus koki pelästyttää hänet piloille kuvailemalla, mikä häntä odotti, kun oli aika asettua oljille; hän ennusti mitä vaikeinta synnytystä ja sanoi näkevänsä, että hän kuolisi.

Ingunn oli aina tiennyt, ettei Dalla pitänyt hänestä ja luuli häntä tyhmäksi, mutta hän ei ollut välittänyt siitä. Nyt hän ei ollut uskoa todeksi, että tuo vanha orjavaimo koetti kiusata häntä noin väsymättömällä ja katkeralla vihalla. Ingunn ei voinut keksiä siihen muuta syytä kuin sen, että hän mahtoi olla niin läpihäväisty, tahrainen ja iljettävä, että ne, joiden täytyi olla hänen seurassaan, tahtoivat polkea hänen päälleen, kuten polkaistaan rikki inhottava eläin.

Ja hän luopui toivomasta rauhaa ja vapahdusta. Kuolema oli paras, mitä hän saattoi itselleen toivoa. Kunpa hän vain pääsisi irti tuosta vieraasta oliosta — hän ei voinut tuntea sitä kohtaan nytkään muuta kuin kauhua ja vihaa, ja niin hän toivoi vain kuolemaa.

Kymmenen päivää kului tällä tavoin. Illalla kumpikin kyyhötti nurkassaan, kun joku tarttui oveen. Dalla ponnahti paikaltaan. "Tänne ei pääse kukaan —!" hän huusi.

"Pääsee kyllä —", sanoi tulija, joka oli ilmestynyt kynnykselle; se oli Arnvid.

Ingunn nousi ja meni häntä vastaan; hän kiersi kätensä hänen kaulalleen ja painautui häntä vasten — Arnvid oli ainoa koko maailmassa, jolta hän tiesi voivansa odottaa hyvyyttä näissäkin oloissa. Silloin hän huomasi tämän vetäytyvän syrjään, irrottavan hiljaa hänen kätensä niskastaan — ja se koski häneen pahemmin kuin Dallan herjaus. Arnvidkin inhosi häntä — oliko hän siis niin saastainen —! Samassa Arnvid silitti hänen poskeaan, tarttui hänen käteensä ja talutti hänet istumaan kanssaan pienelle juomanpanopenkille lieden ääreen.

"Mene ulos, Dalla", sanoi hän vanhukselle. "Piru itse on varmaan saanut Magnhildin antamaan avuksesi tuon hupsun noita-akan. — Vai näetkö hänet mielelläsi täällä?"

"En suinkaan", sanoi Ingunn heikosti. Ja vähä vähältä sai Arnvid kuulla
Dallan käytöksestä — vaikkei Ingunn voinut saada suustaan kaikkea.
Arnvid otti hänen kätensä ja laski sen polvelleen: — "Älä pelkää — ei
hän ole luullakseni tämän jälkeen kiusaava sinua!"

Hän sai sanotuksi niin vähän. Arnvid toivoi hänen itsensä kertovan, mitä Olav oli asiasta sanonut, sekä tiesikö Ingunn, mitä hän aikoi taikka missä hän oli, tai mitä hänestä itsestään tulisi tämän jälkeen, mutta hänen oli mahdoton aloittaa puhetta.

Ja niin ei Olavin nimeä mainittu laisinkaan, vaikka Arnvid istui kauan sisällä. Ollessaan lähdössä hän sanoi:

"Pahasti teit, Ingunn — en voi auttaa sinua. Mutta koeta lähettää minulle sana heti kun asiasi ovat sillä kannalla, että miehinen mies voi tehdä jotakin puolestasi. Sanoisin myös kernaasti sanani silloin, kun sinusta ja lapsesi huolenpidosta päätetään."

"Ei, se lienee kyllä totta. Saat jättää itsesi Jumalan huostaan, Ingunn — silloin tiedät, että loppu on oleva hyvä."

"Niin, tiedän sen. Ja sinä voit sanoa niin. Mutta sinun ei itsesi tarvitse tuntea sitä." Hän rutisti hädissään Arnvidin kättä. "En saa unta öisin —. Ja silloin minulla on aina niin jano. Mutta en uskalla nousta juomaan, jottei Dalla kuulisi —."

"Niin", sanoi Arnvid hiljaa. "Kukaan meistä ei ole kokenut, miltä tuntuu riippua ristillä. Mutta ryöväri koki — ja hän oli sen ansainnut. Mutta tiedäthän mitä hän teki —."

Jonkin aikaa Arnvidin mentyä tuli Magnhild-rouva torumaan Dallaa. Hän käski tämän muistaa, että Ingunn oli Steinfinnin tytär, olipa tehnyt niin tai näin, eikä häntä saanut kiusata sopimattomilla puheilla. Ja kun Ingunn oli paneutunut levolle, toi Dalla ison kulhollisen kirnupiimää ja asetti sen sängynportaalle, niin että kopsahti ja juoma läikkyi yli. Mutta kun Ingunn yöllä aikoi juoda, sai hän suunsa täyteen roskaa — siinä oli aivan kuin olkia ja multakokkareita.

Arnvid kävi häntä katsomassa seuraavana päivänä ennen lähtöään, mutta he eivät puhelleet paljon.

Ivar oli tullut Bergiin Arnvidin kera, mutta ei tullut veljentytärtään katsomaan. Ingunn ei tiennyt, oliko hän niin muuttunut, ettei tahtonut nähdä häntä silmiensä edessä, vai oliko joku pyytänyt häntä olemaan tulematta ja siten säästämään Ingunnia.

Arnvid saapui saarnaveljien luostariin keskellä päivää, ja jo portinvartijalta hän kuuli Olav Auduninpojan olevan siellä — hän oli tullut noin viikko sitten. Hän ei asunut majalassa, vaan pienessä talossa, jonka priori oli rakennuttanut kaalitarhaan — hän oli saanut päähänsä, ettei miesten ja naisten sopinut nukkua samassa rakennuksessa, naiset saivat asua luostarialueen ulkopuolella. Mutta vaimot eivät tahtoneet maata erillään muusta seurastaan aivan kirkkomaan reunassa. Sitä paitsi talo oli hatarasti tehty ja täpösen täysi talvella, ja lieden sijaan oli Bjarne-herra antanut muurata ovinurkkaan uunin, josta ei lähtenyt lämpöä ja josta nouseva savu ei tahtonut löytää ulos räppänästä.

Kirkon varjossa oli kylmää, ja riite helisi kilpaa kannusten kanssa Arnvidin astuessa puutarhan poikki. Lumi oli sulanut täällä sen verran, että herne- ja papumaat muhottivat mustina valjunvärisine varsineen. Naisten tupa oli aivan kiinni kirkkomaan aidassa; pari isoa, vanhaa puuta varjosti sitä nytkin, vaikka paljaana lehdistä.

Rakennuksessa ei ollut eteistä, Arnvid astui suoraan sisään. Olav istui sänkynsä laidalla jalat alas riippuen ja niska seinää vasten. Arnvid näki ensi silmäyksellä, miten muuttunut ystävä oli. Hänen hallavankeltainen tukkansa näytti haalistuneelta, sillä iho oli muuttunut samanväriseksi, ja hänen leukansa oli niin ruokkoamaton, että se näytti aivan pöhöttyneeltä — hän oli kauttaaltaan siistimättömän ja velton näköinen. Uudet hirsiseinät olivat vielä keltaiset, ja huoneessa oli savua, mutta uuninsuussa hehkui vain muutamia hiiliä. — Arnvidista tuntui kuin hän olisi tullut paikkaan, missä kaikki oli kuollutta ja kangistunutta.

"Tulin —", vastasi Arnvid tyhmänsekaisesti. Sitten hän muisti mainita, että Olavhan tiesi hänen koko ajan aikoneen tulla tervehtimään poikaansa Finniä, joka kävi koulua —. Sitten hän keksi sanoa, että Olavinhan täytyi saada tietää, miten heidän oli käynyt Haftor Kolbeininpojan luona.

"Kauanko olit Bergissä?" Olav päästi pienen, kolean naurahduksen.
"Huomaan sinun käyneen siellä."

Olav ei virkkanut enempää. Arnvid kävi istumaan, ja molemmat olivat ääneti. Kotvan kuluttua toi palveleva veli olutta ja leipää tulokkaalle. Arnvid joi, mutta ei voinut syödä. Munkki jäi seisomaan vähäksi aikaa puhellen Arnvidin kanssa — Olav istui vain eteensä tuijottaen. Kun veli oli mennyt, jäivät nuo kaksi taas istumaan ääneti.

"Miten aiot tehdä sakkorahojesi suhteen, Olav? Annatko minulle ja Ivarille vallan hoitaa asiasi loppuun? Sillä ei suinkaan sinulla nyt ole halua tulla kesällä pohjoiseen tapaamaan Haftoria?"

"En ymmärrä, miten voisin olla tulematta", vastasi Olav. "Eihän Ingunn voi tulla yksin läpi puolen Norjan minun luokseni. Ja saattaisihan olla mahdollista, että hänelle olisi tulossa toinen lapsi, kun hän saapuisi perille —." Olav hymyili ilkeästi. "Ehei, varminta lienee, että itse otan hänet huostaani niin pian kuin suinkin."

"Kai sinun pitäisi se tietää, kun olet melkein valmis pappi", sanoi
Olav pilkallisesti. "Etten saa eroa hänestä."

"Et", vastasi Arnvid hiljaa. "En ollut vaan varma, ymmärsitkö sinä sen. Mutta sen tiedät, ettei kukaan voi pakottaa sinua ottamaan häntä taloosi ja elämään hänen kanssaan tästä lähtien."

"Jonkun kanssahan minunkin on elettävä", sanoi Olav yhtä pilkallisesti kuin äsken. "Olen elänyt vieraiden parissa seitsemännestä ikävuodestani alkaen. En ole liian aikaisin juuttunut paikalleni. Mutta ymmärräthän, etten ollut osannut odottaa, että hän toisi pesään valmiin poikasen —."

"Magnhild on jo pitänyt huolen sen kasvattamisesta", sanoi Arnvid hiljaa. "Se annetaan pois samana päivänä, jolloin se näkee päivänvalon."

"Ei. En tahdo jättää mitään selvitettäviä asioita tälle seudulle — en tahdo olla tekemisissä kenenkään täkäläisen kanssa. Hän ja minä emme ole astuva jalallamme tänne pohjoiseen sen jälkeen kun olemme päässeet pois. Piru vie, jos vaimostani on tullut huora, niin enköhän jaksa ottaa hänen äpäräänsä kaupanpäälliseksi —," hän puri hammasta.

"Hän on niin kovassa hädässä ja häpeässä parastaikaa, Olav", muistutti
Arnvid rukoilevasti.

"Niin — kai tässä saa korventua vähän yksi ja toinen sen suosion tähden, jota hän osoitti tuolle karanneelle islantilaiselleen —."

"En ole nähnyt vielä ketään Luojan luomaa niin suuressa kurjuudessa. Ja muista, Olav, että hän jäi koville päiville silloin, kun sinä läksit maasta. Hän on ollut pehmeäluontoinen kaiken ikänsä, vähävoimainen tai -järkinen huolehtimaan itsestään —"

"Tiedän sen. En ole uskonut milloinkaan hänellä olevan älyn tai muistin lahjoja. Mutta tämä on sentään aika pala miehenkin purtavaksi —. Ovatko he —", hänen äänensä särähti ja herkistyi äkkiä, "— ovatko he olleet hyvin kovia hänelle. Tiedätkö sinä siitä?"

Olav ei vastannut. Hän painui kumaraan kädet polvilla roikkuen ja tuijotti maahan. Hetken kuluttua sanoi Arnvid:

Olav jäi istumaan entiseen asentoonsa. Arnvid ei uskaltanut kertoa, mitä hänen mielessään liikkui. Silloin Olav itse äkkiä ryhtyi puhumaan:

"Sanoin hänelle, että tulisin takaisin. — Hän on ollut puolipakana ikänsä kaiken, mutta luulin hänen ymmärtävän toki sen verran, että me olemme sidotut toisiimme elämän ajaksi —."

"Kun hänet tahdottiin naittaa Gudmund Joninpojalle — tiedäthän, että se olisi ollut mainio naimakauppa — puhui hän aivan kuin olisi ymmärtänyt sen täydellisesti."

"Heh. Mutta nyt, kun hän itse on syönyt sanansa, luulee hän minun hylkäävän kaiken, minkä olen luvannut pitää Jumalan ja kunnon miesten silmien edessä —?"

"Lupasin kerran sinulle, etten koskaan pettäisi sukulaisnaistasi.
Muistatko?"

"Kaiketi Ivarin ja Magnhildin pitäisi saada tietää, että otat hänet sittenkin?"

"Voin itse sanoa heille sen", vastasi Olav tylysti. "Unohdin sinne muuten tavaroitanikin", hän jatkoi lievittääkseen sanojaan.

Arnvid oli ääneti. Hän ajatteli, että Olavin ollessa tällä mielellä oli epätietoista, oliko hänen sinne menostaan suurtakaan iloa bergiläisille. Mutta hänellä ei ollut mielestään oikeutta sotkeutua asiaan tämän enempää.

Olav ei katsonut häneen, ja hänen äänensä kuulosti siltä kuin häntä olisi hävettänyt ja kuin hänen olisi ollut vaikea sanoa sanottavaansa:

"Toivoisin, ettemme tapaisi enää — ennen kuin häissä. Kun palaan Bergistä, en soisi —", hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hammasta, "— niin, en siedä nähdä ketään, joka tietää asiasta!"

Arnvid oli tullut tummanpunaiseksi, mutta hän nieli loukkauksen ja malttoi mielensä.

"Kuten tahdot", hän sanoi. "Mutta jos mielesi muuttuisi, tiedät, missä on Miklebø."

"Kiitos sitten vain — en ole tämmöinen siksi, että olisin kiittämätön —"

"En sitä luulekaan —. Sinä lähdet nyt sitten Hestvikeniin?" kysyi hän kuitenkin vielä.

"Ei, olen ajatellut jäädä tänne — joksikin aikaa. Tottahan minun on saatava kuulla, onko minun laitettava tuliaispidot vai ei —", hän yritti nauraa. "Jos hän ei jää henkiin, ei niitä tarvita —."

Ingunn istui kokoonkyyristyneenä sängynnurkassaan, sekä ulkona että sisällä oli niin pimeä, ettei hän erottanut tulijaa, vaan luuli Dallan joutuneen valmiiksi navettatöistä. Mutta tulija ei liikkunut minnekään suljettuaan oven perästään, — ja silloin häntä alkoi pelottaa kauheasti, vaikka hän ei aavistanut, kuka sinne oli saattanut tulla; hänen sydämensä hypähti kurkkuun ja alkoi takoa kuin moukari, heti kun joku vain puhuikin hänelle. Hän koetti hengittää hiljemmin ja painautui loukkoon hiljaa kuin hiiri.

Kun Ingunn tunsi Olavin äänen, tuntui hänestä, kuin sydän olisi haljennut — se joutui epätahtiin ja pysähtyi, ja koko hänen ruumiissaan tuntui kuin kaikki sortuisi ja loppuisi —.

"Ingunn — oletko täällä?" kysyi toinen uudestaan. Hän astui peremmälle — nyt Ingunn erotti hänen leveän neliskulmaisen hahmonsa tulen heikkoa loimua vasten. Olav oli kuullut hänen ahdistuneen henkäyksensä ja liikahti aivan kuin etsiäkseen häntä pimeässä sieltä, missä arveli hänen olevan. Silloin Ingunn pääsi pulastaan ja sanoi:

"En koske sinuun sormellanikaan. Älä pelkää — en tee sinulle mitään pahaa."

Toinen kyyristyi kokoon mykkänä, koettaen vapautua hirveästä hengenahdistuksesta, jonka pelko oli synnyttänyt. Olavin ääni kuului tasaiselta ja tyyneltä.

"Tulin ajatelleeksi, että ehkä oli parasta sittenkin, kun itse puhuisin
Ivarin ja Magnhildin kanssa. Oletko sanonut heille, kuka lapsen isä on?"

"Se oli paha. Minun olisi pitänyt huomata se silloin — mutta minä — hämmästyin niin kovin — etten osannut käyttää ymmärrystäni. Mutta nyt olen päässyt selville siitä, että on paras, kun otan isyyden syykseni. Kyllä asia leviää ihmisten kuuluviin — se on maailman meno — ja silloin annamme tietää, että lapsi on minun. Meidän täytyy levittää semmoinen huhu, että olen käynyt salaa täällä Bergissä siihen aikaan kesästä —."

"Ei. Sen minä kyllä tiedän." Hän sanoi sen niin, että se sattui kuin ruoskan sivallus. "Ja kyllä ihmisetkin tulevat epäilemään sitä — mutta yhdentekevää, kunhan he ymmärtävät, etteivät he saa puhua siitä ääneen. Teidän tulee kaikkien puhua kuten nyt sanon. En voi suostua siihen, että sinulla on täällä pohjoisessa lapsi ja ettemme koskaan voi olla varmat siitä, etteikö asia tulisi ilmi. Saat ottaa sen mukaasi etelään —."

"Oletko ymmärtänyt?" kysyi hän kiivaasti, kun ei Ingunn vastannut mitään, hengitti vain huohottaen pimeässä.

"En", sanoi tämä äkkiä selvästi ja kirkkaasti. Hänelle oli käynyt joskus ennenkin näin — että juuri kun hän oli ollut sortumaisillaan pelkoon ja tuskaan, oli hän äkkiä kyennytkin kohtaamaan totuuden tyynesti ja pelkäämättä. "Sinun ei pidä ajatella noin, Olav. Sinun ei pidä ajatella, että ottaisit minut luoksesi tämän jälkeen."

"Älä puhu noin typerästi", sanoi Olav kärsimättömästi. "Pitäisihän sinun tietää yhtä hyvin kuin minun, että me kaksi olemme sidotut toisiimme käsistä ja jaloista."

"Olen kuullut — Kolbein ja hänen miehensä ovat sanoneet, että moni viisas, oppinut pappi oli toista mieltä sinun asiastasi kuin Torfinn-piispa —."

"Niin, tuskin on sitä asiaa, mistä kaikki olisivat samaa mieltä. Mutta tyydyn Torfinn-piispan tuomioon. En palkinnut silloin hänen rakkauttaan hyvällä — mutta olin jättänyt asiani hänen käsiinsä ja taivuin hänen tuomioonsa, kun se lankesi toivomaani suuntaan. Ja siispä tottelen sitä nytkin."

"Olav. Muistatko viimeisen yön, jolloin tulit minun luokseni Ottastadiin?" Ingunn puhui suruisasti, mutta rauhallisesti ja selvästi. "Muistatko, että uhkasit tappaa minut — sanoit, että se meistä, joka pettäisi toisen, olisi kuoleman oma. Sitten vedit puukkosi esiin ja asetit terän rintaani vasten. — Tuo puukko on vielä tallella —."

"Terveydeksi. — Tuo yö — sinun ei pitäisi puhua siitä, mitä silloin sanoimme ja puhuimme —! Olen ajatellut myöhemmin, että kaikki se mitä puhuimme oli suurempi synti kuin että tapoin Einarin. Mutta en voinut kuvitella, että juuri sinä —."

"Olav", jatkoi Ingunn yhä. "Se on mahdotonta. Et milloinkaan saisi iloa minusta, jos olisin luonasi Hestvikenissä. Ymmärsin sen heti, kun sinut näin. Kun puhuit, että tulisit hakemaan minua loppukesällä — ja huomasin, että ehtisin salata asian —."

"Vai niin. Vai ajattelit sinä sitäkin!" Sanat koskivat Ingunniin niin, että hän paiskautui sänkyä vasten pää ja kädet hevosenpääpatsasta vasten, ja puhkesi itkuun vaikeroiden häpeästä ja nöyryytyksestä.

"Mene pois, mene pois", hän uikutti. Hän muisti, että Dalla saattoi tulla sisään minä hetkenä hyvänsä ja tuoda kynttilän tullessaan. Ajatellessaan, että Olav saattaisi nähdä hänet, joutui hän hurjaksi epätoivosta ja häpeästä. "Mene", hän rukoili, "Olav, sääli minua ja mene!"

"Jo minä menenkin. Mutta sinun täytyy ymmärtää, että tapahtuu kuten sanoin. — Älä nyt itke noin, Ingunn —", hän pyyteli. "Enhän tahdo sinulle pahaa —."

"Voi olla, ettei meillä ole oleva suurta iloa toisistamme", katkeruus kuohui hänen sisällään niin voimakkaasti, ettei hän jaksanut punnita sanojaan. "Jumala tietää, että poissaolon vuosina usein ajattelin, miten olisin sinulle hyvä aviopuoliso — miten koettaisin tehdä sinulle pelkkää hyvää —. Nyt en uskalla luvata mitään sellaista — arvaan, että minun on monesti varmasti vaikea olla olematta sinulle kova. Mutta Jumalan avulla elämä ehkä ei ole käyvä meille raskaammaksi kuin että jaksamme sen kantaa."

"Kunpa olisit tappanut minut silloin", valitti toinen, aivan kuin hän ei olisi tajunnut, mitä Olav sanoi.

"Pidä suusi", kuiskasi Olav kiihdyksissä. "Puhut tappamisesta ja tappamisesta — oman kakarasi tappamisesta ja että minä tappaisin sinut — sinä olet enemmän eläin kuin ihminen; menetät tolkkusi, kun et pääse pakenemaan. Ihmisen täytyy kantaa se, minkä hän on ottanut niskoilleen —."

"Kyllä menen. Mutta tulen takaisin — tulen takaisin sitten kun olet saanut lapsesi, Ingunn — ehkä sitten olet tullut sen verran järkiisi, että kanssasi voi puhua."

Ingunn tunsi hänen astuneen pari askelta lähemmäs — ja hän kyyristyi kokoon aivan kuin lyöntiä odottaen. Olavin käsi haparoi hänen olkapäätään pimeässä; sitten tämä kumartui hänen ylitseen ja suuteli häntä otsalle niin lujaa, että Ingunn tunsi hänen hampaansa ihollaan. —

"Älä nyt valita noin", kuiskasi hän alas. "Enhän suo sinulle sen pahempaa kuin —. Minähän vain koetan keksiä jonkin keinon."

Toisena aamuna Magnhild-rouva tuli Ingunnin luo. Ingunn makasi sängyssä tuijottaen eteensä. Magnhild-rouva vihastui nähdessään hänen olevan yhtä epätoivoisen kuin ennenkin.

"Olet syössyt itsesi onnettomuuteen ja nyt pääset siitä paljon helpommin kuin olisi oikein. Saamme kiittää polvillamme Jumalaa ja Neitsyttä siitä, että Olav on mikä on. — Mutta kyllä myös sanon, että maksakoon Jumala Kolbeinillekin sen, että hän kieltäytyi antamasta sinua Olaville silloin ja sai narratuksi puolelleen vielä Ivarinkin, tuon pöllöpään! Miten olisikaan käynyt, jos he olisivat antaneet Olavin saada sinut silloin, yhdeksän vuotta sitten!"

"En nyt sitten kuitenkaan lähetä Hallveigia hakemaan. Eihän sitä tiedä, jääkö lapsi eloonkaan, kun olet noin surkea", sanoi hän lohdutellen. "Ja jos taas jää, niin tuumimme sitten, mikä on parasta."

Neljäntenä pääsiäispäivänä Tora Steinfinnintytär tuli taloon. Ingunn kohottautui tilaltaan sisaren tullessa sisään, mutta hänen täytyi tarttua sängynreunaan pysyäkseen pystyssä, niin kauheasti hän pelkäsi, mitä sisar sanoisi.

Mutta Tora syleili häntä ja taputti häntä: "Voi sinua, raukkaa!" hän sanoi.

Sen jälkeen hän alkoi puhua Olavin ylevyydestä ja kuinka pahalta olisikaan näyttänyt, jos hän olisi tehnyt kuten useimmat miehet hänen sijassaan — koettanut päästä irti vaimosta, jota hän ei ollut saanut laillisessa järjestyksessä. "Suoraan sanoen en luullut Olavia niin hurskaaksi. Kyllähän hän kannatti pappeja ja kirkkoa — muuta luulin sen tapahtuvan siksi, että hänellä oli hyötyä siitä. En luullut sen johtuvan jumalisuudesta tai väkevästä uskosta —."

"Eikä hän ole vaativa sinua eroamaan lapsestasikaan", puhui Tora säteillen. "Se on kai suuri lohdutus sinulle — olet tietysti äärettömän iloinen, ettei sinun tarvitse lähettää lasta luotasi?"

"Olen kyllä. Mutta älä puhu siitä enää", pyysi Ingunn viimein, kun ei Tora näyttänyt ollenkaan malttavan lopettaa ylistystään tästä suuresta onnesta onnettomuudessa.

Tora ei puhunut mitään siitä, että hän oli ymmärtänyt tai pelännyt jotakin jo talvella, eikä hän sanonut sisarelleen monta nuhteen sanaa, vaan koetti pikemminkin herättää tässä rohkeutta. Kun tämä nyt pian pääsisi pinteestään, saisi hän varmaan nähdä, että kaikki alkaisi näyttää valoisammalta, ja varmaan hänkin saisi kokea hyviä päiviä. Mutta hän ei saanut heittäytyä tuommoiseksi — istua päivät päästään samassa nurkassa liikkumatta ja puhumatta sanaakaan muutoin kuin kysyttäessä — tuijottaen vain eteensä toivottomin silmin.

Dalla oli ottanut Magnhild-rouvan ojennuksen siten, ettei hän sen koommin ollut aukaissut suutaan Ingunnille. Mutta siitä huolimatta hän keksi muita keinoja sairaan kiusaamiseksi. Ingunn ei uskaltanut kertaakaan paneutua levolle illalla, ennen kuin oli tunnustellut kädellään, oliko taljan alla teräviä, kovia esineitä. Ja aivan äkkiä oli sekä hänen sänkyynsä että hänen vaatteisiinsa ilmestynyt armottomasti syöpäläisiä — ennen niissä ei ollut mitään. Dallan tuomassa ruoassa ja juomassa oli myös aina tuhkaa ja roskaa ja hiiren papanoita. Joka aamu hän nyöritti Ingunnin kengät niin tiukkaan että koski, ja kun Ingunn koki taivuttautua löysentämään niitä, pyöri Dalla pahasti irvistellen ympärillä. Ingunn ei puhunut sanaakaan tästä.

Mutta Tora käsitti heti suurimman osan asian laidasta — ja sitten hän ripitti Dallaa sydämen halusta — ja tuo vanha orjanainen ryömi nuoren emäntänsä edessä kuin koira. Ja kun Tora huomasi, ettei Ingunn voinut voittaa kauhuaan, kun Dalla vain tuli lähellekin, hän ajoi vanhuksen kerta kaikkiaan Aasan tuvasta. Hän auttoi sisartaan syöpäläisten tappamisessa, toi hänelle puhtaita vaatteita ja hyvää ruokaa ja vaimensi tätinsä, kun tämä moitti Ingunnin kiittämättömyyttä ja sanoi, että tämä oli itse syypää onnettomuuteensa ja että he olivat totisesti kohdelleet häntä hellemmin kuin hänellä oli oikeus odottaa; hän ei enää jaksanut kärsiä Ingunnin jäykkyyttä ja jurottamista. Mutta Tora pyysi kauniisti, että Magnhild-rouva jaksaisi vielä viimeiset ajat katsoa Ingunnin parasta. — Sitten kun tämä pääsisi jaloilleen, alkoi toinen meno; silloin hän sai tyytyä kuulemaan vakavia sanoja heidän kummankin suusta —.

VII

Suoritettuaan katumustyönsä saarnaveljien luostarissa tekemästään murhasta Olav Auduninpoika oli joutunut sangen läheisiin suhteisiin luostariyhdyskuntaan; olihan veli Vegard ollut hänen rippi-isänsä lapsesta asti, ja hän oli Arnvid Finninpojan hyvä ystävä, joka oli talon parhaita hyväntekijöitä. Ja ennen kuin tämä viimeinen asia oli tapahtunut Ingunnille, oli Olav ajatellut liittyä dominikaaneihin ab extra-veljenä. Kun veljet nyt huomasivat jonkin painavan hänen mieltään, he jättivät hänet rauhaan ja välttivät, mikäli mahdollista, sijoittamasta muita vieraita naisten tupaan hänen toverikseen, eikä se ollut aina helppoa sillä juuri nyt, paaston aikaan, tuli kaupunkiin paljon kansaa paastorippiään suorittamaan ja viettämään pääsiäistä luostarikirkossa.

Olav lykkäsi lykkäämistään oman rippinsä. Hän ei voinut käsittää, miten hän saisi tehdyksi sen oikealla tavalla — Ingunn ei ollut voinut vielä ripittää itseään, sillä Olav tiesi, että veli Vegard oli yhä hänenkin rippi-isänsä, eikä munkki ollut käynyt luostarin ulkopuolella kuuteen viikkoon. Ja niin Olav istuksi naisten tuvassa eikä käynyt missään — paitsi kirkossa.

Mutta viimeisenä keskiviikkona ennen pääsiäistä hänestä tuntui, että nyt hän ei mitenkään voinut siirtää sitä enää, ja veli Vegard lupasi tulla kirkkoon määrähetkellä.

Siellä tuntui kylmältä ja pimeältä, kun hän astui sinne luostaripihan puoleisesta syrjäovesta — ulkona oli kevätilma. Veli Vegard istui jo paikallaan kuorissa lukien kirjaa, jota hän piti polvellaan, sininen stola valkoisen kaapunsa yllä. Korkealta ikkunaluukusta lankesi auringonsäde suoraan munkkien kuorituolien yläpuolelle maalattuihin kuviin — valaisten sitä kohtausta Herramme Vapahtajamme elämässä, jolloin hän kahdenkolmatta ikäisenä seisoo juutalaisten oppineiden edessä. "Voi Herra, Jumalani", rukoili Olav sydämessään, "suo minulle ymmärrystä, että tietäisin, mitä minun on sanottava, ei liikaa, eikä liian vähän." Sitten hän polvistui papin eteen ja luki confiteorin —.

Selvään ja tarkasti hän luetteli nyt kaikki kymmeneen käskyyn kuuluvat synnit, ne joihin hän oli syypää ja ne, joihin hän oli syytön — hänellä oli ollut kyllin aikaa miettiä rippiään. Mutta viimein hän joutui vaikeaan paikkaansa:

"Sitten tunnustan, että kannan mitä katkerinta kaunaa muuatta ihmistä kohtaan, niin katkeraa, että minusta tuntuu mahdottomalta antaa hänelle anteeksi. Hän on eräs, jota olen rakastanut kaikesta sydämestäni, ja samassa kun sain tietää, mitä tuo ystävä oli minulle tehnyt, oli minut mielestäni petetty niin pahasti, että mielessäni syntyi surman ajatus ja epäpuhtaita ja julmia haluja. Jumala varjeli minua sillä kertaa niin että hillitsin luontoni. Mutta minun on niin vaikea unohtaa kärsimääni pahaa, että pelkään, etten milloinkaan kokonaan voi antaa hänelle anteeksi — ellei Jumala suo minulle siihen erityistä armoa. Mutta pelkään, isä, ettei minulla ole oikeutta puhua tästä asiasta enempää."

"Pelkäätkö, että siten voisit joutua ilmaisemaan toisen ihmisen synnin?" kysyi veli Vegard.

"Kyllä, isä." Olav veti syvään henkeä. "Ja siksi minusta on niin vaikea antaa anteeksi. Jos olisin voinut kertoa kaiken tällä paikalla, luulen että se olisi keventänyt."

"Mieti tarkoin, Olav, eikö sinusta tunnu siltä siksi, että ajattelet näin: jos voisit puhua vapaasti siitä, mitä lähimmäisesi on rikkonut sinua vastaan, silloin omat ajatuksesi, surmanaikeesi ja vihasi olisivat oikeutetut sen mukaan, mitä me syntiset ihmiset nimitämme oikeudeksi?"

"Vihaatko tuota ihmistä niin, että soisit hänen osalleen jokapäiväisen tuskan täällä maailmassa ja iankaikkisen kadotuksen kuoleman jälkeen!"

"Vaan soisitko hänen saavan kärsiä siitä, mitä hän on sinulle tehnyt, monta kertaa ja syvästi?"

"Soisin. Sillä minusta näyttää siltä, että minun täytyy itseni kärsiä siitä niin kauan kuin elän. Ja pelkään, että ellei Herra tee ihmettä, en ole enää milloinkaan saava rauhaa sieluuni, vaan viha ja paha tahto on pääsevä valtaan tavan takaa — sillä tämän jälkeen on asemani, menestykseni ja nauttimani arvonanto katoava elämäni ajaksi."

"Tiedäthän, poikani, että jos rukoilet täydestä sielustasi, on Jumala antava sinulle voimaa antamaan anteeksi velvollisillesi, sillä ei ole vielä ikinä tapahtunut, ettei Herra olisi kuullut sellaista rukousta. Mutta sinun tulee rukoilla syrjäajatuksitta — ei kuten se mies, josta pyhä Augustinus kertoo ja joka rukoili, että Jumala soisi hänelle voimaa siveään elämään, mutta ei yhdellä kertaa; noin miehet usein rukoilevat itselleen armoa antaakseen anteeksi vihamiehilleen. Eikä sinun tarvitse olla lohduton, vaikka Herra antaisi sinun rukoilla kauan ja hartaasti, ennen kuin hän suo sinulle pyytämäsi lahjan."

"Niin, isä. Mutta pelkään, etten aina jaksa hillitä mieltäni ja odottaa, että rukoukseni kuultaisiin."

"Sillä asia on siten, isä, että se, mitä — ystäväni on minulle tehnyt — se on tahrinut koko elämäni. Jos voisin sanoa enemmän, ymmärtäisit, että — tuo ihminen — on sitonut niin raskaan taakan minun selkääni —."

"Huomaan, että se on raskas, poikani. Mutta sinun täytyy kestää ja rukoilla. — Ja kun nyt pitkänäperjantaina astut esiin suutelemaan ristiä, niin katso sitä tarkoin ja mieti sydämessäsi, eivätkö omat syntisi ole olleet painona siinä taakassa, jota Herramme kantoi ottaessaan selkäänsä meidän kaikkien synnit — ja mahtanetko sittenkin vielä luulla, että taakka, minkä ystäväsi on sälyttänyt selkääsi, on niin raskas, ettet jaksa sitä kantaa — sinä, kristitty ja Herran soturi?"

Pitkänperjantain ja pääsiäislauantain välisenä yönä Olav heräsi läpimärkänä hiestä — hän oli nähnyt unta. Maatessaan pilkkopimeässä ja koettaessaan vapautua painostuksesta, minkä äskeinen uni oli jättänyt jälkeensä, muistui heidän lapsuutensa ilmielävästi hänen mieleensä; he olivat unessa olleet lapsia. Mutta ajatellessaan, miltä kaikki oli silloin näyttänyt ja miltä se näytti nyt, tuntui kaikki se, minkä hän luuli saavuttaneensa viime päivien ahkeralla rukouksella, haihtuvan hänen käsistään kuin savu. Hän veti taljan päänsä yli ja jännitti, kuten kidutuspenkillä viruva mies, koko tahdonvoimansa yhteen ainoaan asiaan, — siihen, ettei pyöveleiden pitänyt saada hänestä irti äännähdystäkään.

Voi, tuota kesää, kesää ja syksyä, jolloin Ingunn oli odottanut häntä joka yö aitassaan. Levottomaksi hän oli tuntenut itsensä silloin; hänen nuori sydämensä oli vavissut jännityksestä aina siitä hetkestä lähtien, jolloin hän ensi kerran oli herännyt ja huomannut olevansa alasti. Mutta Ingunnista hän oli luullut olevansa varma. Että tämä saattoi eksyä hänen käsistään toiselle miehelle — sitä hän ei ollut voinut ajatella. Viimeisenä yönä tullessaan Ingunnin luo murhamiehenä ja henkipattona oli hän asettanut kylmän veitsenterän tämän lämmintä rintaa vasten ja pyytänyt Ingunnia säilyttämään veitsen ennusmerkkinä — mutta se ei ollut tapahtunut siksi, että hän olisi pelännyt tämän voivan pettää hänet. Hän oli ajatellut itseään, hän kun oli menossa epävarmaa kohtaloa kohti niin nuorena ja kokemattomana ja tuntematta itseään —.

Kun hän oli painanut ja kätkenyt kasvonsa tämän vehnänruskeisiin hiuksiin, oli se tuoksunut kuin heinäsuova. Ja hänen ihonsa oli ollut niin sileä ja pehmeä, että se aina johdatti hänen mieleensä puolikypsän tähkän jyvän, joka vielä on maitoinen. Hän ei ollut kertaakaan sulkenut häntä syliinsä muistamatta, ettei hän saanut olla kovakourainen, koska Ingunn oli niin hento ja hauras; häntä täytyi suojata kovalta kohtelulta, sillä eihän hänellä voinut mitenkään olla aikaihmisen voimia. Ja hän oli jättänyt puhumatta Ingunnille omista huolistaan, sillä hänestä olisi ollut väärin sälyttää tämän hennoille hartioille omaa taakkaansa. Mitä Ingunn olisi käsittänyt rauhattomasta omastatunnosta, tulevaisuuden huolista — semmoinen lapsellinen huitukka. Sitäkin, että hän oli kaivannut niin pohjattomasti Olavin hyväilyjä ja syleilyitä ja koettanut houkutella hänet niihin, jos hän hetkeksikään vaipui omiin ajatuksiinsa tai johtui puhumaan muusta kuin heidän asiastaan — oli hän pitänyt eräänlaisena lapsellisuutena. Tyttöraiskalla ei ollut enempää ymmärrystä kuin lapsella tai eläimellä — usein hänestä olikin tuntunut, että tämä muistutti lauhkeaa, arkaa eläintä, kesyä peuraa tai nuorta, lempeää hiehoa, hyväileväistä ja helposti säikkyvää.

Nyt hän muisti tunteneensa samalla hetkellä, jolloin hän ymmärsi, mitä merkitsi, että Ingunn oli nainen, jonka hän saisi omistaa omakseen — että hän oli hento ja hauras olio, jota täytyi suojella.

Ja hänestä rupesi tuntumaan, kuin hänen äskeinen unensa olisi ollut lahja, vaikka se ensin oli herättänyt hänessä semmoisen kauhun ja tuskan. Hän oli luullut toivovansa Ingunnin saavan kärsiä syvästi heikkoudestaan. Mutta kaukana siitä —. Hän oli tekevä voitavansa helpottaakseen hänen oloaan.

Voi pientä peuraani — annoit ajaa itsesi hautaan — ja siinä nyt makaat, näännyksissä ja ryvettyneenä, pikkuinen eläinparka. Mutta olen noutava sinut ja kantava sinut sylissäni semmoiseen paikkaan, missä sinua ei tallata jalkoihin. — Ja nyt hänestä tuntui kuin se, mitä oli tapahtunut silloin, kun hän oli sulkenut Ingunnin syliinsä, kukka, jonka hän oli poiminut, tuoksu ja sulo, jota hän oli nauttinut, olisi ollut vain jotakin satunnaista. Tärkeintä oli se, että Ingunn oli annettu hänen hoteisiinsa, jotta hän kantaisi hänet yli vaikeuksien, riisuisi hänen taakkansa ja suojelisi häntä. Siinä oli onni, muu ei ollut muuta kuin hetken iloa. —

Koko pääsiäisajan hän kulki semmoisessa mielentilassa, kuin olisi vastikään noussut vaikeasta taudista — eipä silti, että hän milloinkaan olisi ollut sairaana, mutta hän arveli, että siltä sen täytyi tuntua. — "Minun sieluni on parantunut —. Ingunn, enhän minä tahdo sinulle muuta kuin hyvää."

Hän tuumi kertoako unensa veli Vegardille. Mutta niinä kahtenakymmenenä vuonna, jotka munkki oli ollut hänen rippi-isänsä, ei hän ollut puhunut tämän kanssa yhtään tuttavallista sanaa ulkopuolella tunnustuksen. Veli Vegard Ragnvaldinpoika oli hyvä ja ymmärtäväinen mies, mutta kylmä ja kuiva olemukseltaan — ja hän saattoi puhua toisista ivallisen sukkelasti, jolle taidolle Olav antoi suuren arvon, kunhan se ei sattunut häneen. Hän ei myös tätä ennen ollut tuntenut vähintäkään halua kiivetä sen aidan yli, joka erotti hänet hänen rippi-isästään, vaan oli pitänyt päinvastoin hyvänä, että tämä oli toinen mies ulkopuolella kirkon, kuin kuunnellessaan hänen itsesyytöksiään ja ohjaillessaan häntä hengellisissä asioissa —.

Jo aikaisemmin hän oli aikonut uskoa munkille Ingunnia koskevan asian ulkopuolella ripin, mutta se olisi ollut itsensä kehumista ja Ingunnin syyttämistä. Ja sitä hän ei tahtonut. Veli Vegardia tultaisiin varmaan piakkoin noutamaan Bergiin; tyttöriepu valmistautui kai näihin aikoihin kuolemanvaaraan —.

Tuli sitten keskiviikkopäivä dominica in albiksen [Ensimmäinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen.] jälkeen. Olavin ollessa päivämessun jälkeen lähdössä kirkon ovesta kosketti joku takaapäin hänen hihaansa.

"Olisin tahtonut puhua kanssasi pari sanaa." Toinen ei ollut tältä seudulta, Olav kuuli sen hänen puheestaan.

Hän astui ihmisten tieltä, joita yhtä mittaa purkautui kirkosta ja meni jonkun askeleen päähän porstuaan. Pylväiden kannattamien kaarien välitse hän näki auringon parastaikaa kohoavan tummanpuhuvien vaarojen takaa lounaasta, valavan välkettään saaren ja Stange-rannan väliseen avoveteen ja helottavan lumettomilla, ruskeilla rinteillä.

"Emme ole tavanneet tätä ennen, mutta tiedät kai kuka minä olen, kun sanon nimeni — olen Teit Hallinpoika; olen kotoisin Varmaa-laaksosta Sidasta, Islannista."

Olav hölmistyi niin, ettei saanut sanaakaan suustaan. — Teit. — Poika oli resuisesti puettu, mutta hänellä oli kauniit, kapeat, tummapintaiset kasvot nukkavierun lakin alla, kirkkaat, kullankeltaiset silmät ja korkea, kaareva hammasrivi valkoisine hampaineen.

"Tiedätköhän jonkin paikan, missä voisimme puhua kahden kesken", sanoi
Teit. "Se taitaisi olla parempi."

Olav ei vastannut mitään, vaan kääntyi ja kulki edeltä kaariholvin alle pohjoispuolella kirkkoa. Teit seurasi. Olav huomasi heidän kulkiessaan, ettei kukaan voinut nähdä heitä. Ulkoneva holvikatto pimitti paikan, niin ettei ulompaa voinut nähdä niitä, jotka liikkuivat sisällä pienten kaarien alla.

Siitä, missä pylväskäytävä yhtyi kuorin pyöröreunukseen, pääsi ulos erääseen kirkkomaan kulmaan. Olav astui toisen edellä viistoon yli hautausmaan sekä hyppäsi aidan yli kaalitarhaan. Hänen oli tapana kulkea tätä tietä kirkkoon ja sieltä pois. Se oli lyhin tie.

Heidän tultuaan naisten tupaan Olav työnsi salvan oven eteen. Teit oli istuutunut pyytämättä penkille, mutta Olav jäi seisomaan odottaen.

"Kai ymmärrät, että tahdon puhua kanssasi Ingunn
Steinfinnintyttärestä", sanoi Teit hymyillen vähän hämillään.

"Olimme ystäviä viime kesänä, mutta en ole kuullut hänestä mitään sitten alkusyksyn. Olen kuitenkin saanut kuulla semmoista, että hän on saamassa lapsen — ja silloin minä arvatenkin olen sen isä —.

"Tiedän sinun pitäneen häntä ennen minua ja siksi arvelin puhua sinun kanssasi siitä, mitä nyt olisi tehtävä —."

"Eihän kellään ole kaikkia vikoja, — minussa ei ole pelkuruutta —", toinen hymyili keveästi.

Olav oli yhä vaiti odottaen jatkoa. Vaistomaisesti hän heitti syrjäsilmäyksen sänkyään kohti: hänen aseensa olivat siellä.

"Jo syksyllä annoin hänen ymmärtää", jatkoi toinen puhettaan, "että jos suinkin kävi päinsä, naisin hänet mielelläni —."

"Naisit hänet —!" Nyt Olav nauroi, päästi pari lyhyttä pyrskähdystä läpi nenän, suutaan avaamatta.

"Niin aivan", vastasi Teit rauhallisesti. "Ja se olisi minusta sangen sopiva naimakauppa — eihän Ingunn ole kovinkaan nuori enää, ja hänen nimensä on kulkenut ihmisten huulilla jo ennenkin. Sinusta ei kukaan ollut tiennyt mitään kymmeneen vuoteen, eikä ollut luultavaa, että palaisit milloinkaan. Niin, hän puhui itse siihen suuntaan, ja siksi hän pyörsi minut luotansa, ja minä suutuin luonnollisesti sellaisesta oikullisuudesta ja lupasin kyllä lähteä, jos hän kerran tahtoi, mutta hänen ei tarvinnut tulla minua noutamaan perästäpäin. Ei hän ole sitä tehnytkään — en ole kuullut häneltä halaistua sanaa — enkä tiedä, olisinko mennytkään hänen luokseen — en ollut leppeällä mielellä erotessamme.

"Mutta kuultuani sinun tulleen takaisin ja käyneen Bergissä sekä lähteneen tiehesi nähdessäsi, miten asiat olivat — kävi minun häntä sittenkin sääli. Ja nyt hänen sanotaan makaavan lukittuna ulkoaitassa saamatta muuta ravintoa kuin likaista vettä ja tuhkansekaista puuroa, ja häntä kuuluu piestävän ja vedettävän hiuksista, niin että on ihme, että hän vielä on elossa —."

Olav oli kuunnellut häntä kulmat rypyssä. Hän aikoi vastata tuimasti, että tuo oli valetta. Mutta sitten hän malttoi mielensä. Hänen oli mahdotonta neuvotella tuosta asiasta Teitin kanssa. Ja sitten hän ajatteli, kuinka suuresti kaikki nuo liikkeelle päässeet huhut pahentaisivat asiaa. Ja kuinkahan monelle tuo vintiö oli jo kerskunut isyydestään —.

"Kaikki kiittävät häntä avuliaaksi ja hyväksi mieheksi — kaikkien hädänalaisten ystäväksi. Ja niin ajattelin, että ehkä olisi parempi kääntyä ensiksi hänen puoleensa, eikä suoraan Steinfinninpoikain tai Galtestadin ukkelin puoleen. Mitä arvelet? — Ja tahtoisitkohan antaa minun mukaani jonkin merkin tai kirjeen, joihin panisit sinettisi —."

"Jopa nyt jotakin —! Sitäkö sinä tahdot — minun pitäisi muka avustaa kosintaasi!"

"Niin", sanoi Teit järkkymättömän rauhallisesti. "Olisiko se sinusta niin ihmeellistä?"

"Sattuuhan usein", jutteli Teit, "että sinun asemassasi oleva mies naittaa toiselle jalkavaimonsa, kun ei itse enää huoli hänestä."

"Pidä kielesi kurissa", varoitti Olav. "Tuumi tarkoin, mitä sanoja käytät hänestä!"

Teit veti aivan kuin ajatuksissaan pienen lyhyen miekkansa vyöstään, jossa se oli riippunut, laski sen poikittain polvilleen ja piti toisella kädellään tupesta, toisen jäädessä kahvalle. Hän katsoi Olaviin hymyillen.

"Tottakin — tässä samassa huoneessahan sinun on tapana surmata vihamiehiäsi!"

"Se tapahtui toisessa tuvassa — ja sitä paitsi se oli kunniallinen ottelu." Hän keskeytti puheensa äkeissään siitä, että oli viitsinyt kuunnella toista näinkin pitkälle.

"Mutta koska nyt on niin", sanoi Teit yhä hymyillen, "että minulla on häneen suurempi osa kuin sinulla —."

"Siinä sinä erehdyt, Teit. Et ole milloinkaan saava pientäkään osaa hänestä, sillä Ingunn kuuluu meihin, ja vaikka hän olisi tehnyt mitä tahansa, emme me luovuta häntä pois keskuudestamme —."

"Etkö sinä, joka olet lukenut mies, tiedä sitä, että naimattoman äidin lapsi seuraa äitinsä mukana ja perii hänet, vaikka nainen olisi ollut vapaasyntyinen ja viettelijä hänen orjansa."

"Minä en ole orja", sanoi islantilainen kuohahtaen. "Sekä isäni että äitini polveutuvat Islannin parhaista suvuista, vaikka he olivat köyhiä. Eikä teidän tarvitse pelätä, etten voisi elättää häntä, kunhan annatte hänelle kohtuulliset myötäjäiset —." Hän alkoi selittää tulevaisuuden tuumiaan — hän pääsisi kyllä hyviin varoihin, kunhan joutuisi jonnekin, missä hänellä olisi tilaisuus harjoittaa taitojaan ja tietojaan — ja hänhän saattoi opettaa Ingunnin auttamaan itseään —.

— Olav istui muistellen kirjansitojaa, joka oli ollut täällä hänen ollessaan nuori — se oli ollut muuan mestari, jonka Oslon piispa oli lähettänyt Torfinn-herran luo, kun tämä laitteli kuntoon kirjoja, joita oli kirjoitettu vuosien kuluessa. Olav oli käynyt Asbjørnin kanssa siinä tuvassa, missä tuota työtä tehtiin — vaimo oli ollut mukana auttamassa, porannut reikiä pergamenttiin, moneen lehteen yhdellä kertaa, ja sysännyt aina väliin kyynärpäällänsä heijaa, jonka oli ripustanut köyteen viereensä; hänen lapsensa huusi ja parkui siinä lakkaamatta, sillä se oli pudottanut suustansa töllön, jonka oli saanut imettäväkseen, kunnes Asbjørn oli käskenyt vaimon säästää voimiaan ja viihdyttää välillä lastaan. Asbjørn oli sanonut säälineensä tuota vaimoa. Heidän saatuaan valmiiksi työnsä piispa oli lähettänyt vaimolle talvipuvun sekä kiittänyt häntä varmaksi naiseksi. Olav oli nähnyt heidät lähtöpäivänä: mestari ratsasti aika hyvällä hevosella, mutta vaimo istui pienen, matalajalkaisen, paksupötsisen kaakin selässä rintalapsi sylissään ja kaikki matkakapineet ympärillään.

Ja Ingunninko nyt pitäisi joutua tuollaiseen elämään — ei, kautta Pyhän Neitsyen — sitä ei voinut edes ajatella. Ingunn sysättynä ulkopuolelle niiden olojen, joihin hän oli syntynyt. Tuo oli järjetön ja hullu ajatus — eikä hän jaksanut käsittää, miten mies, joka oli tullut niin peräti toisista oloista, oli voinut saada hänet valtaansa.

Hän istui katsellen Teitiä kylmän tutkivasti tämän puhuessa. Ja kesken kaiken hän huomasi, että tuo nulikka oli tavallaan puoleensavetävä — tuo hänen iloinen rohkeutensa ei tainnut olla vähällä riistettävissä — hän hymyili niin helposti, ja se kaunisti häntä. Tosin hän oli tullut karkeaksi kierrellessään outojen parissa, irtolaisten ja naisväen joukossa — mutta sittenkin. Olav oli itsekin kierrellyt maailmaa yhdeksän vuotta sekä kokenut yhtä ja toista, jota hän ei ollut aikonut muistella tultuaan kotiin ja perustettuaan oman talouden. Mutta että tuo maailma oli tullut hänen ja Ingunnin väliin, koskettanut tätä —.

— Koskettanut Ingunnia, niin että tämä nyt kulki Bergissä odottaen hetkeä, jolloin hänen oli laskeuduttava kontilleen lattialle nöyryytyksen ja kipujen omana, synnyttääkseen — isättömän lapsensa. "Ei kukaan", oli Ingunn sanonut Olavin kysyessä, kuka sen isä oli. Olav muisti itse sanoneensa: "ei kukaan", kun Ingunn oli tahtonut tietää, kuka oli auttanut häntä pääsemään jaarlin luo hänen karatessaan Høvdinggaardista. Ja seuratessaan sitten vuosikausia jaarlia hän oli kohdannut niin monta miestä ja naista, joista hän tiesi voivansa sanoa: ei kukaan, päästessään kerran takaisin Hestvikeniin — hän oli tuntenut monta tuon Teitin kaltaista nuorukaista, oli viihtynyt heidän seurassaan ja pitänyt heistä. — Mutta hänhän oli mies, vain mies. Ja kun tuo toinen maailma oli päässyt tunkeutumaan miehen ja hänen vaimonsa väliin — silloin oli kummankin elämä tahrattu loppuiäksi. Naisen kunnia oli jokaisen miehen kunnia, jolla oli velvollisuus ja oikeus hoivata häntä.

"Minä sanon, että sinun on jätettävä tuo loru mielestäsi. Ja häviä sitten mitä kiireimmin näiltä seuduilta — Nidarosia kohti. Etkö tiedä, että hänellä on täysikasvuisia veljiä — olet kuoleman oma samassa, kun he kuulevat sisarensa onnettomuudesta."

"Ei se ole niin varma. Ja vaikka sen itse sanon, en ole aivan kehno aseenkäyttäjä. Ja sitten sinä, Olav, voisit minun mielestäni tehdä myös jotakin hänen puolestaan — hänhän on kerran ollut sinunkin omasi — auttaaksesi häntä saamaan takaisin kunniansa ja pääsemään naimisiin."

"Luuletko, että hänen olonsa minun mielestäni paranisi sillä, että hän pääsisi naimisiin sinun kanssasi?" sanoi Olav tulistuen. "Pidä suusi, sanon — en viitsi kuunnella tuota roskapuhetta."

"Minun täytyy siis lähteä yksin Miklebøhon. Tahdon sentään koettaa puhua Arnvidin kanssa. Minä luulen, että hänelle on parempi, jos hän tulee aviovaimokseni, kuin että hän jää rikkaiden sukulaistensa luo, jotka ottavat hengiltä sekä hänet että meidän lapsemme —."

— Noin olen kerran itsekin sanonut, ajatteli Olav lopenkiusaantuneena — ottavat hengiltä sekä hänet että lapsen —. Mutta me emme saaneet lasta —.

"Olen itse nähnyt, minkälaista hänen elämänsä oli Bergissä jo ennen tätä asiaa. Se ei ollut sellaista, että luulisin hänen pitävän huonompana miehelle menoa, joka vie hänet tältä seudulta teidän muiden parista. On totta, että heti kun hän oli antanut minun saada tahtoni läpi, hän käänsi selkänsä ja kohteli minua kuin velho. Hän kai rupesi pelkäämään — se ei ehkä ollut niin mahdotonta kuin itse aluksi luulin. Ja siihen asti, kun se tapahtui, olimme koko ajan olleet hyviä ystäviä, eikä hän ollut salannut minulta, että hän piti minusta yhtä paljon kuin minä hänestä —."

Piti hänestä — vai oli hän pitänyt hänestä. Tähän hetkeen saakka Olav ei ollut tuntenut sellaista mustasukkaisuutta, että se olisi kohdistunut Teitiin itseensä — hän oli ollut kiihtynyt sisimpäänsä myöten Ingunnin onnettomuudesta. Sen aihe oli ollut yhtä kuin: "ei kukaan". Mutta hän olikin siis pitänyt tuosta junkkarista ja ollut hänen ystävänsä koko kesän. Vai sillä lailla, piru vie! Ja mikäs siinä, poikahan oli kaunis, terve ja hauska. Ja Ingunn oli pitänyt hänestä niin paljon, että oli antanut tämän saada tahtonsa läpi — oli sitten perästäpäin vain ruvennut pelkäämään —. Mutta hän oli suostunut tuolle mustakiharaiselle islantilaiselle hyvästä sydämestä —.

"Et siis anna minulle mitään merkkiä tai kirjettä Miklebøhon vietäväksi, josta voisi olla hyötyä minulle?" tiedusti Teit.

"En suinkaan — se olisi ollut mielestäni liian suuri kunnia", vastasi toinen viattomasti. "Mutta olin aikonut pyytää päästä sinun matkassasi pohjoiseen, koska kumpikin aiomme sinne."

Heti tämän jälkeen Olav kavahti pystyyn kuin heräten. Hän meni ovelle ja huomasi samassa temmanneensa käteensä pikku kirveen — työkirveen, joka oli ollut penkillä hänen kätensä ulottuvilla veitsien, porien ja muiden työkalujen joukossa. Olav veisteli näet istuimia kirkkoon — priori oli sanonut tarvittavan muutamia uusia, ja Olav oli tarjoutunut valmistamaan ne.

Hän lähti luostaripihaan ja astui sen poikki portille. Portinvartijana oleva maallikkoveli seisoskeli siinä. Olav asettui hänen rinnalleen.

"Tunnetko tuota miestä, joka meni tästä?" hän kysyi. Teit huippi mäkeä ylös tuomiokirkkoa kohti; ketään muita ei näkynyt tiellä.

"Eikö se ollut sama islantilainen, joka oli viime vuonna kirjurina kanttori Torgardin luona. Ihan oikein, hänhän se on."

Veli Andreas oli tunnettu ankarasta elämästään, mutta hänen siveytensä oli sitä lajia, jota voidaan verrata öljyä vailla olevaan lamppuun: hän ei osoittanut sääliä heikkoja syntisiä kohtaan. Tuossa tuokiossa hän oli ladellut Olaville koko Teit Hallinpojan syntiluettelon, joka tunnettiin piispankaupungissa.

— Eihän nyt liene vain tapahtunut suuri vahinko, kun päästin tuon miehen menemään, hän mietti.

Taivas oli sininen seuraavanakin päivänä, ja ilma väreili lämpöä ja kosteutta alastomien ruskeiden puiden latvoissa. Olavin tultua aamulla luostarin pihaan seisoi kokki, paksu veli Helge, katsomassa porsaita, jotka riitelivät hänen juuri viskaamistaan kalantotkuista.

Olav vastasi, ettei hän ollut nukkunut ennen kuin aamupuoleen, ja sitten hän oli nukkunut yli ajan. "Voisitkohan muuten hankkia minulle sukset lainaksi, veli Helge?" Arnvid oli pyytänyt häntä käymään Miklebøssä pääsiäisen jälkeen, ja hän oli ajatellut lähteä tänään.

"Kas, kun et lähde ratsain mieluummin", tuumi maallikkoveli. Olav vastasi, että tällä kelillä joutuisi pikemmin perille metsiä myöten.

Hän oli juuri ajanut partansa veli Helgen ilmestyessä naisten tuvan ovelle kaikki luostarin sukset sylissään ja eväsreppu selässä. Olav oli leikannut leukaansa ja haavasta juoksi verta; sitä oli valunut kaulalle ja se oli tahrinut paidankauluksen — ja hänen kätensä oli aivan veressä. Veli Helgekään ei saanut sitä tyrehtymään ja hän ihmetteli suuresti, että niin pienestä naarmusta lähti niin paljon verta. Viimein hän pyrähti juoksuun ja toi kupillisen kaurajauhoja sekä painoi täyden kourallisen haavaa vasten.

Jauhojen makea tuoksu ja niiden vilvoittava vaikutus Ihoon herätti Olavissa äkillisen, kalvavan ikävän — hän kaipasi naisen hyväilyjä, helliä ja suloisia hyväilyjä, joissa ei olisi syntiä eikä pahaa. Tuo oli häneltä nyt riistetty.

"Eikö olisi parasta, Olav, että jättäisit koko retken — ottaisit edes ensin selvää kaupungista, eikö kukaan muu ole menossa sille suunnalle. On aivan outoa, että tuosta joutavasta naarmusta saattaa juosta niin paljon verta — katsohan vain, kätesi ovat ihan punaiset."

Olav nauroi ainoastaan. Hän lähti ulos, pesi itsensä vesilätäkössä räystään alla ja valitsi itselleen mieleisensä sukset.

Hän seisoi matkavalmiina sisällä puhuen veli Helgen kanssa hevosestaan ja tavaroistaan, jotka jäivät tänne — kun jostakin kuului raudan helähdys. Molemmat kääntyivät vaistomaisesti sänkyyn päin. Ættarfylgja riippui sängyn yläpuolella seinällä, ja kummastakin tuntui, kuin se olisi hiljaa heilunut naulassa.

"Ettäkö tuo oli toinen varoitus? — Ehkä uskon sitten, kun näen kolmannen."

Hän oli tuskin lausunut tämän, kun lintu lensi sisään ovesta alkaen räpistellä tuvassa ja poksahdella seiniä vasten — ihmeellistä, miten suuren äänen nuo hennot siivet saivatkin aikaan.

Pyöreät kasvot kalpeina tuijotti kokki Olaviin — tämän värittömät huulet näyttivät harmaansinisiltä. Mutta sitten hän pudisti päätään ja nauroi. Hän pyydysti linnun lakkiinsa, kantoi sen ulos ovesta ja päästi sen menemään.

"Nuo tiaiset rapisevat ja naksuttavat seinillä ja etsivät kärpäsiä tähän aikaan vuodesta; ne pitävät samaa mellakkaa joka aamu. Jopa olet ihmeitten kipeä, veli hyvä, jos pidät sellaisena tiaisten tuloa tupaan!"

"En, se olisi hankala tällä matkalla." Olav pyysi maallikko veljeä kätkemään tapparan samaan paikkaan kuin miekan, otti piikkipäällä varustetun porkan, heitti veli Helgelle hyvästit ja lähti.

Oli keskipäivä Olavin saapuessa Furubergetin mäkiin. Päivänpaiste oli kelmennyt — ilma oli äkkiä muuttunut koleaksi, ja taivas meni pilveen pohjoisen puolella. Näytti tulevan pyry. Olav pysähtyi ja jäi katsomaan taakseen sukset olalla.

Himmenevässä valossa näyttivät maat mustilta ja lakastuneilta — lunta ei ollut kuin laikku siellä täällä. Kaupungin kellastuneet turvekatot ja mustat pärekatot sekä paljaat puidenlatvat ympäröivät Kristuksenkirkon vaaleita muureja ja mahtavia, lyijykattoisia torneja lyijynkarvaisen, aaltoavan veden partaalla. Olav kirosi hiljaa mielessään painostusta, joka valtasi hänet — sillä parempi olisi ollut, ettei olisi ruvennut satamaan lunta juuri nyt, kun hänen oli yritettävä löytää metsän läpi. Hän oli liikkunut tästä yhden ainoan kerran tätä ennen Arnvidin seurassa, ja he olivat hiihtäneet kiireesti ja oikaisseet läpi pahimpien rotkojen — Arnvid oli paras hiihtäjä, minkä Olav tunsi.

Sattumalta hän tiesi, missä noista metsänrannan hökkeleistä islantilainen asusti; siellä oli tapahtunut raaka murha siihen aikaan, kun Olav oli ollut Torfinn-piispan luona: muuan isä kahden alaikäisen lapsensa, pojan ja tytön kera, oli tappanut ja ryöstänyt erään varakkaan, vanhan kerjäläisen. Sen jälkeen ei kukaan ollut tahtonut asua siellä. Mutta Teit oli rutiköyhä —.

Olav oli hiihtävinään aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään määrättyjä aikeita — kävi miten kävi. Teit oli ehkä lähtenyt kohti pohjoista jo eilen, tai oli kenties muuttanut mieltään ja jättänyt koko asian. Mutta samassa Olav ymmärsi, että jos niin oli, täytyi hänet tavoittaa; tuo mies ei saanut kulkea irrallaan tällä seudulla. Hänet täytyi saada Nidarosiin taikka Islantiin — pohjoiseen ja pois —.

Hän tarttui oveen; se ei ollut lukittu. Räppänä oli suljettu, joten sisällä oli hyvin pimeä — hän tuli autioon, mustaan ja kolkkoon tuparähjään, joka haisi mullalle, homeelle ja lialle. Mutta Teit hyppäsi täysissä tamineissa sängystä, yhtä reippaana kuin aina — ja hymyili keveästi tuntiessaan tulijan.

"Saat istua penkille — en voi loitsia sinulle parempaa istuinta, sillä kuten näet, täällä ei ole jakkaran pätkääkään."

Olav istuutui keskipenkille. Mikäli hän erotti, ei huoneessa ollut yhtään irtonaista kalua — paitsi polttopuita, joita oli pitkin lattiaa. Teit lisäsi lämmintä, puhalsi hiiliin ja aukaisi räppänän.

"Enkä voi tarjota edes tuliaisryyppyä — erinäisistä syistä. —
Mutta etpä sinäkään tarjonnut minulle eilen —"

Toinen nauroi myös. Ja jälleen Olav tunsi, että tuossa pojassa oli jotakin puoleensavetävää — röyhkeätä kenties, mutta reipasta, köyhyyden ja orpouden uhallakin.

"Olen muuttanut mieltäni, Teit", sanoi Olav. "Olen matkalla Miklebøhön. Ja jos vielä luulet hyödyttävän puhua Arnvid Finninpojan kanssa, voit yhtyä matkaan."

"Niin — mutta totta puhuen minulla ei ole hevostani täällä. Voitko lainata minulle sellaisen jostakin?" Hän nauroi aivan kuin olisi sanonut hyvänkin sukkeluuden.

"Vai siten. Sitten minullakin on pääsimet. Olen nähnyt karsinassa suksien tapaiset." Hän pyyhälsi ulos ja toi sukset tullessaan. Ne olivat halki takaa melkein puolitiehen, ja jalan alaset olivat miltei karvattomat. Teit sitoi miekan vyölleen ja heitti viitan hartioilleen.

Olavista tuntui pahalta. Tuliko hänen antaa ruokaa miehelle, jonka kanssa hän myöhemmin saattoi joutua otteluun. Ja kuitenkin häntä vaati jokin tunne tarjoamaan miehelle evästä heti; Teit oli varmaan ollut vähillä ruoilla viime aikoina. No, se sai nyt jäädä ainakin siihen asti, kun he ehtisivät harjulle.

"Tuumi tarkoin islantilainen", hän varoitti melkein uhaten, "etkö luule olevan vaarallista seurata minua metsän läpi". Hänestä itsestään tuntui kuin hän olisi tällä hyvitellyt omaatuntoaan — sen saattoi ymmärtää jonkinlaiseksi nöyryydeksi. Oli tietymätöntä, mitä tulisi tapahtumaan, mutta kaiken varalta —.

"Näyn olevan paremmin aseistettu kuin sinä — taidanpa uskaltaa, Olav.
Ja — mitäpä tuollainen mahtimies välittäisi kaikista kulkijoista —."

Heidän aikoessaan mennä ulos katsoi Olav liedelle — siinä paloi kirkas tuli.

Mutta samassa kun he astuivat ulos huomasi Olav ilmassa leijuneen huurun saenneen niin, että hän saattoi katsoa vasten aurinkoa — se oli kuin verhon takana.

Keli oli hyvä heidän tultuaan ylemmäs. Olav pysytteli Ridabun ja Fauskarin välisen harjun takarinteillä. Hänen muistinsa mukaan heidän tuli hiihtää suoraan pohjoista kohti ja sitten vähäsen koilliseen joutuakseen illansuuna seudulle, missä oli Glaama-laakson talojen karjatupia, ja missä he voisivat yöpyä. Nythän oli jo valoisat illat.

Lumi oli kolmen, neljän sylen vahvuista täällä. Viime viikkojen nuoskan ja äkillisen kylmän johdosta keli oli mainion luistava. Mutta vähän väliä täytyi Olavin odottaa Teitiä, joka otti kuperkeikkoja syvässä lumessa. Hän kaatui yhtä helposti mäen päällä kuin alangossa.

Teitin suksissa oli nahka niin riekaleina, että Olav ratkoi sen irti kokonaan. Mutta Teitiä ei onnistanut paljon paremmin nytkään; ihmeellistä, miten usein tuo poika kellistyi. Sukset irtaantuivat hänen jaloistaan, ja hän sai kahlata lumessa vyötäisiä myöten, mutta hän vain nauroi taitamattomuuttaan.

"Etkö ole tottunut hiihtämään, Teit?" kysyi Olav; hän oli hakenut toisen suksen kaukaa metsäisen louhikon takaa.

"En." Teit oli tullut tulipunaiseksi, ja hän oli saanut naarmuja sekä kasvoihin että käsiin, mutta nauroi täyttä kurkkua. "Islannissa en astunut jalallani suksille, ja tässä maassa olen harjoittanut tätä taitoa vasta kerran pari ennen tätä retkeä."

— Herra tiesi —; toinen ei edes käsitä, että minusta on harmillista kulkea edestakaisin jälkiäni myöten kuin koira ja kiskoa lumesta milloin häntä, milloin hänen suksiaan, ajatteli Olav. Ääneen hän ehdotti, että he levähtäisivät hiukan ja söisivät evästä. Teit suostui yhtä iloisesti siihen — ja Olav katkoi havuja ja levitti ne lumelle.

Ilma oli nyt yhtä harmaa joka puolelta. Siltä paikalta mäen harjalta, missä he istuivat, näkyi vain metsää, tumma vaara toisensa takaa; se näytti synkältä pilvisen taivaan alla. Laakson pohjassa heidän allaan seisoi metsä pikimustana pienen valkoisen läikän ympärillä; siinä oli järvi tai suo.

Mutta joka puolelta alkoi kuulua lintujen viserrystä ja laulua — kevätääniä, joita ne päästelivät hiukan epäröiden, tulossa olevaa ilmanmuutosta aavistellen. Sitten kulki kuin humahdus tai huokaus metsän halki, siirtyen vaaralta vaaralle. Pohjoisesta tuli kiitäen lumipilvi, joka peitti suuren harmaan kalliomukuran ja alla olevan metsäseudun — se tuli tänne. —

Olav auttoi sukset islantilaisen jalkaan, mutta voi harmi tuota miekkaa — toinenhan kaatui lakkaamatta. Hän ei voinut olla sanomatta, etteivät miekka ja sukset kuuluneet yhteen.

"Se on ainoa ase minkä omistan." Teit veti miekan esiin ja ojensi sen Olaville hiukan ylpeillen. Se oli hyvä ase — kahva yksinkertainen, mutta terä moitteeton. "Tämä on isäni perua — muuta minulla ei olekaan. Enkä päästä tätä koskaan käsistäni!"

"On — kolme vuotta sitten. Silloin minun päässäni syntyi ajatus, että koettaisin onneani Norjassa. Ensin minä kuljin etelää kohti Fljotshverviin, äitiäni tapaamaan. Hän jätti isäni ja minut kun olin seitsemänvuotias, enkä ollut nähnyt häntä kymmeneen vuoteen — hän oli kohdannut miehen, jonka kanssa aikoi naimisiin, ja hän sai paikalla tunnonvaivoja siitä, että oli ollut papin seuravaimo siihen asti. Mutta hän näki mieluummin minun kantapääni kuin varpaani — meidän kulmallamme oli ollut katovuosi, ja lapsia kuhisi hänen ympärillään; en saanut milloinkaan selville, montako niistä oli hänen, montako muiden naisten —."

Hän laski alas hyppyri hyppyriltä; maaperä oli rosoista, ja hänen täytyi kumartua kyykkyyn väistääkseen oksia. Aurinko oli paistanut tähän paikkaan, niin että hanki oli kuin erillinen kuori. Mutta kukin sai huolehtia itsestään miten parhaiten tiesi —.

Alhaalla jäällä hän pysähtyi odottamaan ja kuulostamaan. Harjulla kulki tuulenpuuska, metsässä natisi ja suhisi ja vinkui. — No, vihdoinkin kuului suksien viuhetta ylhäältä töyrään laelta.

Teit selvisi odottamattoman hyvin viimeisestä töyssystä ja laski alas jäälle. Hän oli aivan luminen monien kuperkeikkojen jälkeen, mutta hänen valkoiset hampaansa välkkyivät ja raapiintuneet kasvonsa punoittivat.

"Minä olen kohta yhtä hyvä hiihtäjä kuin norjalaiset!" Hän näytti, miten hänen epämukavalle viitalleen oli käynyt — se oli mennyt niin hajalle, että hän kerrassaan pisti kätensä rei'istä ja sitoi miekkansa päällepäin. Nyt siitä ei enää ollut vastusta.

"Enkö mitä." Hän tapasi kädellään niskaansa ja taivutti hiukan päätään: juuri niskanikaman seutu tuntui vähän jäykältä — hellältä — aivan kuin paholainen olisi nipistänyt sitä —.

Olav itsekin tunsi jäykkyyttä niskassaan — hän oli ensi kertaa suksilla tänä vuonna, joten hän hyvin ymmärsi, miltä toisesta tuntui. Ja hän muisti äkkiä Ingunnin kanssa tekemänsä soutumatkan Hamariin; hän oli ollut silloin vain puolikasvuinen poika, ja hän oli soutaa kiskonut kuin mieletön, mutta hänen niskaansa oli pakottanut yhä hurjemmin, ja hän oli purrut hammasta, soutanut, jotta kokka kohisi, mutta ei vain tahtonut antaa perään, ilmaista olevansa niin uupunut, että häneltä oli mennä koko luonto. Emmekö tule milloinkaan perille —.

Hän katsoi Teitiä — ja puri hammasta. — Hänen täytyi painaa alas tunne, joka pyrki esiin. Hän tahtoi ajatella Ingunnia — hänen olojaan; muistella vihaa ja inhoa, joka oli täyttänyt hänet hänen kuullessaan tämän heikkoudesta, muistella kaikkia rauenneita toiveitaan. Ja meidän täytyy nyt elää aina, koko elämämme tuon surun ja häpeän varjossa. Eikä tämä pojanvietävä, joka oli syypää kaikkeen, näkynyt ymmärtävän mitään koko asiasta. He hiihtivät eteenpäin rinnakkain, ja Teit puheli lakkaamatta huokuessaan ja läähättäessään ja ähkiessään. Kyseli Olavilta eläinten jälkiä, joita näkyi lumessa — vanhoja peuran jälkiä, jotka välkkyivät hangella — ja kerskui uudesta hiihtämisen taidostaan. Hän turvautui Olaviin kuin pojan nassikka isäänsä. Ja kaikista muista tunteistaan huolimatta Olav tunsi syvää sääliä tuota hölmöä luottamusta kohtaan. Hitto —! Tämä oli ennenkuulumatonta.

Ensimmäisiä pieniä lumijyviä alkoi tipahdella heidän päästyään järven toisella rannalla olevaan metsään. Ja nyt alkoi jo olla hämärä. He eivät ehtineet kovinkaan korkealle, kun ympärillä oli täysi pyry. Olav joudutti hiihtoa, jäi aina väliin odottamaan toista, joka oli jäänyt jäljemmäs, sekä ponnisti sitten taas eteenpäin. Hän toivoi koko sielustaan, että tämä retki loppuisi, ja hän pääsisi suojaan — eikä voinut olla ahdistuksetta ajattelematta, mitä sitten seuraisi. Vaaralta, minne he istuivat levähtämään, hän oli nähnyt toisen harjanteen, joka oli tätä ylempänä, mutta sen laella oli pari valkoista aukeaa, joiden keskellä näytti olevan asumuksia. Ne saattoivat olla uudistupia, ehkä he joutuisivat ihmisten ilmoille. Mutta ne voivat myös olla karjatupia, ja tämä oli todennäköisempää. Käyköön miten kävi —.

Ylempänä tuuli huimemmin. Lunta oli tuprunnut jonkin aikaa suurina pehmeinä hiutaleina, mutta nyt tuuli pieksi kovia, kuivia rakeita heidän kasvojaan vasten, ja lumen vinkuna tuntui täyttävän koko metsän hiljaisella, terävällä äänellä, joka tunki läpi tuulen kohun kuusien latvassa. Ilman muutos tuntui selvemmin siksi, että pimeni niin pian.

Hanki oli kadonnut kauan aikaa sitten ja sen päälle oli satanut paljon lunta; ja tuulen kasaamissa kinospaikoissa upposivat suksen syvään.

Taas hänen täytyi pysähtyä Teitiä odottamaan. Islantilainen raahautui hänen sivulleen läähättäen niin, että rinta oli haljeta, mutta tokaisi yhtä iloisesti ja reippaasti kuin ennen:

Olav tunsi tahtonsa herpaantuvan, menettävän voimansa tuon tunteen edessä, joka väkisin tunkeutui esiin ja jota hänen täytyi pakottaa vaikenemaan, ennen kuin hän saattoi tehdä tuolle pojalle mitään. — Hän syöksähti eteenpäin ja alkoi hiihtää minkä jaksoi. Väliin hänen täytyi jäädä kuulostamaan, oliko toinen perässä, mutta hän ei päästänyt tätä enää kertaakaan kohdalleen —.

Oli miltei pimeä, kun he saapuivat aukealle. Siinä näytti olevan pieni karjamaja. Pyryn ja pimeän läpi häämötti tummia pilkkuja edempää; jotkut niistä voivat olla isoja maakiviä, mutta toiset olivat asumuksia.

Olav nakkasi maahan reppunsa heti kun he tulivat pimeään tupaan, kaivoi esiin tulukset ja ryhtyi lämmitykseen. Hän laskeutui polvilleen pesän ääreen ja hengitti kipunoihin, koettaen saada niitä tarttumaan puolimärkään puuhun, ja kuuli Teitin tyytyväisen huudahduksen tämän kulkiessa ympäri tupaa paikkoja tutkimassa. Lavitsalla oli heiniä, karvatalja ja pari säkkiä pielukseksi — ja poika pujahti perällä olevaan, kivestä ja turpeesta kyhättyyn mustaan komeroon. Siellä oli ohkoleipää ja kuppi heramaitoa: Teit ilmestyi aukkoon kauha kädessä ja tarjosi Olaville jäänsekaista juomaa.

Niinpä niin, Teit, me olemme kristittyjen maassa; kukaan ei jatka matkaansa tunturilta jättämättä jälkeensä hengen pidintä, jos metsään eksyisi muitakin.

Teit oikaisi itsensä lavitsalle heidän aterioidessaan ja makasi siinä selällään polvet pystyssä karttaen savua. Ei voinut laittaa ristivetoa, sillä pikku tuvassa oli niin ahdasta, että tuli olisi voinut tarttua sänkyvaatteisiin tai ruokaan, joka oli kasassa lattialla. Olav istui pystyssä toisella penkillä, vaikka savu tahtoi tukkia hengityksen ja kirveli hänen silmiään. Ja hän istui siinä käsivarret ristissä rinnalla, tuijottaen luomet alasluotuina tuleen ja kuunnellen mykkänä kuin kivi toisen lavertelua. Pelkkää lorua kaikki tyynni, ei ilmassa eikä matkassa ollut mitään ihmettelemistä; ellei hänen olisi tarvinnut laahata perässään tuota kaveria, joka hiihti kuin vastasyntynyt vasikka, olisi hän tullut perille puolta lyhyemmässä ajassa. Mutta tuo narri puhui siten kuin he olisivat kamppailleet kilpaa läpi seikkailujen ja vaarojen.

"Väsyttääkö sinua?" kysyi Teit huomatessaan äkkiä, ettei toinen ollut vastannut sanaakaan hänen puhetulvaansa. Hän teki tilaa lavitsalla — "vai tahdotko nukkua tässä?"

En ikinä, ajatteli Olav. Hän ei jakaisi sijaa tuon vieraan kanssa yhtään yötä. Kaikella piti toki olla rajansa.

Hän koetti koota ajatuksensa, sillä hänestä tuntui kuin se seikka koko ajan olisi luisunut hänen mielestään, että hän ja Ingunnhan olivat naimisissa; tämä hänen tuli pitää mielessään, ja silloin Teitin täytyi väistyä. Tämä oli saanut tytön käsiinsä sulassa houkkamaisuudessaan, mutta se, mitä tuo poika lorusi Ingunnin nostamisesta onnettomuudesta — sitä tuo junkkari ei pystynyt tekemään, siinä tarvittiin Olavin kättä, mikäli häpeää saattoi korjata. Ihmiset saivat uskoa hänen puolestaan mitä tahansa, kunhan he ymmärsivät mitä hän tahtoi ja mitä Ingunnin sukulaiset tahtoivat yhdessä hänen kanssaan — hän oli ottava lapsen nimiinsä ja hän aikoi puolustaa tuota väitettään, jos joku yritti ääneen epäillä.

"Milloin olet kuullut nuo huhut?" kysyi hän yhtäkkiä. "— Siitä, että hän on — raskauden tilassa? Sen on täytynyt tulla ilmi aivan viime aikoina."

Teit vastasi ettei siitä ollut kovin kauan. Eräällä hänen kaupunkilaisella tuttavallaan oli tytär naimisissa jollakin Bergin torpparilla. Ja tämä tuttava sekä hänen tyttärensä olivat nähneet omin silmin Ingunnin kulkevan talon lähellä iltaisin — mutta illathan olivat jo valoisat. Teit alkoi kertoa heidän puheitaan.

Olav istui ja kuunteli kulmat rypyssä. Veri alkoi humista hänen päässänsä. Mutta näin oli parempi. Jatkakoon poika vain; kai hän pian voittaisi tämän epämiehekkään — hyväntahtoisuuden, joka oli ollut vähällä viedä hänen voimansa.

"Entä sinä?" kysyi Olav; hänen suunsa vääntyi hymyn irveeseen.
"Jaksoitko olla sanomatta heille, että se oli sinun työtäsi?"

— Jos asia voisi jäädä pelkäksi mökin akkojen ja ukkojen juoruksi, saattoi sen sulattaa. Silloin sai kulkea selkä suorana vertaistensa parissa, katsoa heitä tiukasti silmiin ja olla muka tietämätön kaikesta, mitä selän takana puhuttiin — mitä kaikista palkollisten puheista —!

"Olin ollut niin sydämystynyt hänelle, että ensin olin hyvilläni kuullessani hänen raskaudestaan. Kesällä hän, piru vieköön, oli nopsa ja näppärä — ihan kuin kissa, joka pyyhkii itseään ihmistä vasten ja livahtaa syrjään, kun tahtoo ottaa sen syliinsä. Kunnes viimein sain isketyksi kynteni häneen —"

Olav ei kuullut oikein, mitä toinen sanoi — veri kuohui ja suhisi hänen päässään —. Mutta tämä riitti jo, nyt hän oli saanut takaisin kostokykynsä — ja hän oli kostava julmasti, sillä sitä, mitä hän juuri oli kuullut, ei hän hevillä unohtaisi —.

"— mutta seuraavana yönä hän oli taas muuttanut mieltä ja sulkenut minulta ovensa. Ja kun menin hänen luokseen puhumaan naimisesta, hän ajoi minut pois kuin koiran —."

"Siispä luulen, että sinun on paras jättää mielestäsi koko naimakauppa,
Teit."

Huomatessaan Olavin äänen sävyn Teit katsahti ylös — toinen oli noussut seisomaan pieni työkirves koholla. Salamannopeasti Teit tarttui miekkaansa ja veti sen ulos, samassa kun hän hypähti lattialle. Olavin täytti villi onnen tunne huomatessaan tämän vihdoinkin älyävän asian — hänen pojannaamansa aivan tummeni raivosta; hän huomasi tulleensa petetyksi ja vastasi toisen äänettömään taisteluvaatimukseen taistonhaluisesti kiljahtaen.

Hän ei odottanut mitä Olav tulisi tekemään, vaan hyökkäsi samassa. Olav seisoi vain paikallaan — kolmesti hän väisti pojan iskun kirvespohjalla. Toinen oli ketterä ja taitava, mutta hänellä ei ollut käsivoimaa. Teitin iskiessä neljännen kerran väistyi Olav äkkiä oikealle, jolloin miekka kävi hänen vasempaan käteensä, ja poika jäi hetkeksi neuvottomaksi. Olavin kirves sattui nyt häntä olkaan, niin että miekka putosi hänen kädestään. Hän kumartui ottamaan sitä, mutta nyt Olav iski kirveensä hänen kalloonsa, ja toinen kaatui äännähtämättä.

Olav odotti, kunnes ruumiin viimeiset nytkähdykset olivat ohi ja vielä hetken sen jälkeenkin. Sitten hän käänsi tämän selälleen. Kasvoille oli virrannut vähän verta hiuksista, yksi juova vinosti yli otsan. Olav tarttui vainajaa kainaloista ja veti hänet maitokomeroon.

Sitten hän astui ulos. Oli yö ja tuisku, ja tuuli suhisi metsässä.
Täytyi odottaa siksi kunnes valkeni —. Olav paneutui lavitsalle.

Olav lisäsi puita pesään. Hänen täytyi puistella päältään tämä luonnoton tunne — katumus, vai mitä lieneekin ollut. Teit oli itse syypää osaansa. Torfinn-piispa oli sanonut, että naisenraiskaaja, jonka neidon sukulaiset ottavat hengiltä, on katsottava itsemurhaajaksi; hän on kohtalonsa ansainnut. Teitin oli käynyt niin. Oli järjetöntä pitää tätä muuna kuin — kuin mitä se oli —. Teit oli kaatunut ase kädessä — hänen miekkansa virui tuossa lavitsan ja sängyn välissä.

Hän ei olisi milloinkaan voinut saattaa Ingunnia varmaan turvaan, jos tuo kurja houkkio olisi saanut kierrellä maita mantereita hölpöttäen kaikille ilkiteostaan, jonka laatua hän ei tajunnut.

Olavia paleli, vaikka tuli lämmitti häntä hyvin edestäpäin, sillä hirvennahkamekko litisti märkänä, kankeana ja jäätävän kylmänä selkää ja jalkineet olivat likomärät. Nyt hän muisti vasempaan käsivarteen saamansa haavankin — sitä oli alkanut pakottaa.

Mutta täytyihän hänen huolehtia elämästään Ingunnin tähden. Tämä oli jo saanut odottaa kylliksi miestänsä — ei hän saanut olla kadoksissa silloin, kun häntä tarvittiin —.

Sinun täytyi väistyä, Teit, sillä minä en tahdo —. Hän koetti saada sen sähistyksi suustansa; toinen painoi koko voimallaan hänen rintaansa, eikä Olav voinut hänelle mitään, hän oli kuin lamassa. Teitin valkoinen hammasrivi välkkyi hänen edessään, ja hän hymyili yhtä reippaasti kuin ennen, vaikka takaraivo oli halkaistu. Et ymmärrä, senkin hassu, että minun vaimoni on minun, ja sinun on luovuttava hänestä — korjattava luusi —.

Hän heräsi omaan käheään huutoonsa painajaisen hälvetessä pois. Tuvassa oli melkein pilkkopimeä, lattialla hehkui vain hiilloksen loppu. Seinänrakosista tuuli ja tuiskusi sisään — ja hirvennahkamekko oli kuin jäähaarniska.

Olav nousi ja meni maitokomeroon hapuillen eteensä pimeässä. Kuollut makasi jäykkänä ja ääneti, kalmankylmänä. Hän oli kai vain nähnyt unta — hän oli varmaan nukkunut monta tuntia. Jälleen hän lisäsi puita ja aikoi istuutua niin, että voisi paahtaa selkäänsä. Mutta hän ei jaksanut istua selkä mustaan oviaukkoon päin, eikä voinut tuijottaa sitä vastaankaan — ja niin hänen täytyi paneutua penkille uudestaan. Hän kasasi heinäsäkit selkänsä taa ja peitti itsensä taljalla niin hyvin kuin taisi.

Sillä välin uneliaisuus verhosi hänet kuin sumuun — ja joka kerran kun hänen ajatuksensa hämärtyi, hän havahtui epäselvään, tykkivään tuskaan — suonen tykytys haavoittuneessa käsivarressa oli vain kuin jonkin suuremman vaivan kaikua. Sitten hän havahtui täysin hereille, ja ajatukset jatkoivat samaa rataa —.

Tuo mies oli saanut palkkansa. Hänen oli ollut pakko tappaa niin monta arvokkaampaa miestä ottelussa, eikä se ollut milloinkaan käynyt hänen sydämelleen. Ingunnia olisi käynyt sääliminen, mutta ei tätä — ei. Ellei häntä surrut kukaan täällä tai kotimaassa, niin sehän oli hyvä. Ei häntä sitten jäänyt suremaan kukaan viatonkaan, koska syyllinen oli saanut rangaistuksensa. Olisihan enon ja jaarlin luona vietettyjen vuosien pitänyt karaista hänen luontonsa. Tämä oli akkamaisuutta — mies oli ansainnut osansa. Ja niin aina edelleen samaa rataa —.

— Hän kavahti pystyyn — hän oli vain uneksinut, että Teit seisoi ovella kauha kädessä tarjoten hänelle kirnupiimää. Hän makasi siinä, missä hänen piti maata. Ei, Teit, en pelkää sinua. Jos pelkään, pelkään sellaista, jota sinun järkesi ei milloinkaan olisi pystynyt selittämään. Voi minun pikku Ingunniani — et saa pelätä minua —. Jälleen hän oli aivan selvä.

Nyt tässä oli taas uusi huoli, jota täytyi pohtia — mitä oli tehtävä. Kuuluttaako tappo ensi talossa, jonka ohi sattui kulkemaan ihmisten ilmoille tullessaan; silloin hän saisi niskoilleen uuden käräjäjutun sopimuksineen ja sakkoineen, ennen kuin oli päässyt täydelleen eroon entisestäkään. Ja ihmiset arvelisivat takanapäin, että mitähän asioita hänellä oli mahtanut olla tuon islantilaisen kiertäjän kanssa —. Se koski varmaan Ingunn Steinfinnintytärtä —. Ei, se ei käynyt.

Niin monen paremman miehen hän oli nähnyt kaatuvan laivan kannelta mereen ja jäävän sinne. Niin moni kelpo talonpoikaisnuorukainen Tanskassa oli jäänyt susien ja kotkien saaliiksi jaarlin matkoilla. Mutta se oli jaarlin asia, eikä hänen, hän ei ollut milloinkaan ollut syypää siihen, ettei kuollut ollut päässyt vihittyyn maahan. Ja koska hän yhä on näin pehmeäluontoinen, että tällaisen Teitin tappo, hänen vaimonsa makaajan tappo, painoi hänen tuntoaan, ei hän kai jaksanut ottaa tunnolleen sitä, mikä oli synti. Se oli oleva synti, jota hän ei saanut vieritetyksi päältään —.

Mutta jos hän tunnustaisi Teitin tapon, olisi turha edes koettaa suojella Ingunnin kunniaa.

Lopulta hän oli varmaan vaipunut uneen ja nukkunut kauan ja raskaasti. Päivä paistoi sisään hirsien välistä, kun hän aukaisi silmänsä. Hiillos oli musta. Tuuli oli tauonnut — ei kuulunut mitään muuta kuin teerikukkojen kukerrusta kaukaa ja läheltä sekä jokunen myöhästynyt päivälinnun hujautus.

Hän nousi, venytti itseään ja hieroi jäseniään. Käsivarsi oli jäykkä ja hiukan hellä — ei paljoa. Hän astui ovelle ja katsoi ulos. Koko maailma oli valkoinen, aurinko paistoi korkealta, ja taivas oli pilvetön. Sumu oli laskeutunut alas ja lepäsi auringon kultaamana lähellä maata kuin valkoinen meri, jota reunustivat metsät ja jonka keskeltä korkeammat huiput pistivät esiin lumisina ja kullassa välkkyen. Koko luminen rinne säihkyi punaiselle ja siniselle; jänikset ja linnut olivat jo ehtineet piirtää jälkensä lumeen, ja kaikkialta kuului teirien säväkkä.

Ja keskellä tätä ääretöntä lumista maisemaa ja lumen peittämiä metsiä seisoi hän, ainoa ihminen korvessa, tietämättä, minne kätkisi toisen vähäisen olion — kuolleen. Rikkoako lumipeite ja kaivaa hänet sinne — ei. Hänen täytyi keksiä sellainen keino, etteivät eläimet pääsisi koskemaan ruumiiseen — sitä hän ei suvainnut. Ja jättää se paikalleen ihmisten löydettäväksi, kun nämä palaisivat kesällä karjatuvalle — mahdotonta; silloin voisi käydä selville, kuka kuollut oli — ja sitten koko asia.

Molemmat suksiparit seisoivat seinää vasten ylt'yleensä lumen peitossa. Olav otti paremmat sukset, jotka hän oli saanut lainaksi luostarista, puhdisti ne lumesta ja laski ne maahan. Hän puri hampaat tiukasti yhteen, ja hänen kasvoilleen levisi kova, sulkeutunut ilme.

Hän meni sisään ja siloitti tilan. Sitten hän toi ruumiin ja laski sen suksille — koetti saada sen suoraksi. Hiuksissa oli hyytynyttä verta ja aivoainetta, mutta harmaankelmeät kasvot olivat jotakuinkin puhtaat. Ruumis irvisti pahasti. Olav ei saanut kiinni sen suuta ja silmiä. Hän peitti kuolleen kasvot vanhalla nukkavierulla, verisellä lakilla.

Hiilloksen pohjalta hän löysi pari kipunaa. Hän sytytti tuohia, oksia ja puita, jotka alkoivat pian iloisesti räiskyä. Maitokomerossa oli heinätukko; Olav kantoi sen sisään ja heitti sen tulisijan ja sängyn väliin. Hän sattui potkaisemaan Teitin miekkaa — otti sen maasta ja laski sen hänen rinnalleen. Sitten hän tempasi tulesta tuohikimpun ja sylyksellisen oksia ja viskasi ne lattialle heinätukkoon.

Nyt oli rovio täydessä tulessa. Olav otti halon, heitti kekäleet heiniin — ja leimahtaen ja ritisten nousivat liekit ilmoille. Olav juoksi ulos, kantoi suksia käsissään ja kahlasi mäkeä ylös vastasataneessa lumessa.

Vuoren huipulla, mistä tuuli oli lennättänyt vanhan lumen pois, hän pysähtyi, laskeutui polvilleen ja solmi sukset lujasti jalkoihinsa. Sitten hän tarttui sauvaan, mutta jäi vielä seisomaan, kunnes näki harmaiden savukäämien pursuavan kaikista raoista. Silloin hän luki rukouksen — pelko oli nujertaa hänet — tämä oli Jumalan pilkkaamista. Mutta oli kuin hänen olisi täytynyt tehdä niin — sisällä oli kuollut, ja hänen täytyi siis rukoilla.

Hän muisti äkkiä unohtaneensa kirveensä tupaan, samaten reppunsa, — mutta se oli ollutkin tyhjä. Nyt paloi sekä maitoastia että leipäkasa; se oli pientä kaiken muun rinnalla, mutta —. Hän ei ollut koskaan halveksinut jumalanviljaa, vaan ottanut maasta pienimmänkin murenen sekä suudellut sitä ennen kuin söi. Tämä oli isoisän opetuksista melkein ainoa, minkä hän muisti.

— Helvettiin. Sodassa hän oli nähnyt täysien vilja-aittojen ja talonpoikien tupien palavan poroksi. Ja Teitiä paremmat miehet olivat jääneet tuleen, elävät sekä kuolleet. Miksi tämä siis olisi ollut niin paljon pahempaa —.

Ennen maailmassa polttivat miehet kaatuneet päällikkönsä. Sinä saat yhtä mahtavan rovion kuin entiset kuninkaat, Teit — miekka rinnallasi, ruokaa ja juomaa vierelläsi —.

Savu tuprusi tupruamistaan — nyt se peitti koko majan. Tuli loisti sisällä — ensimmäiset liekit leimahtivat esiin katon harjalta. Olav potkaisi ja viiletti mäkeä alas.

— Kesällä löytyisivät Teitin luut hiilien keskeltä, koetti hän lohduttautua. Kyllä hän pääsisi lopuksi vihittyyn maahan —.

Hän laski joenuomaa kohti niin että lumi pöllysi ja korvissa suhisi, lensi yli alanteen, seisahtui hetkeksi sen toisessa päässä ja katsoi taakseen. Hänen taakseen jättämä vaaran selänne kaartui kauniisti, loistaen auringon kultaaman lumen peitossa taivaan sineä vasten. Eräästä kohden pöyrysi pieni tumma savupatsas ilmaan —.

— Kostin tahratun aviovuoteeni. Eikö mies voi vastata Jumalalle sellaisesta teosta? Hän kaatui ase kädessä; Herra, sinähän näit sen itse —.

Tuntia myöhemmin hän hiihti lumen peittämän aidan seipäiden välitse lumisella rinteellä. Siinä oli taloja; katoilla olevat kinokset yhtyivät monin paikoin maasta nouseviin kinoksiin, mutta eräästä räppänän aukosta nousi savua. Tuvasta oli astuttu polku navettaan, ja tunkiolle oli äskettäin viskattu jätteitä.

Olav katsoi seutua kääntäessään suksiaan ja seisahtuessaan. Maailma oli hohtavan valkoinen ja kaikki varjot siniset. Kaukana pohjoisessa näkyi syvällä leveä laakso, jossa oli suuria kartanoita.

— Sanon riitaantuneeni matkatoverini kanssa illalla ja sen päättyneen verileikkiin. Ja sitten oli tuli tarttunut olkiin —.

Illansuussa hän saapui Miklebøhon. Arnvid oli poissa — hän oli lähtenyt toissailtana teerenpyyntiin molempien poikiensa kera, mutta talonväki otti ilolla vastaan kartanonisännän parhaan ystävän.

Seuraavana päivänä Olav seisoi pihalla auringonnousun aikaan Arnvidin ja hänen poikiensa palatessa kotiin. Maunu talutti hevosta — sekä se että miehet liikkuivat lumikengillä — ja sen selkä oli lastattu täyteen säkkejä ja pusseja ja komeita lintukimppuja. Arnvid ja Steinar kantoivat suksia, jousipyssyjä ja isoja tyhjiä nuolikoteloita.

Arnvid tervehti vierastaan hiljaa ja sydämellisesti, ja hänen poikansa vapaasti ja reippaasti. Nämä olivat kasvuiässä; kauniita, vaaleaverisiä, lupaavia miehenalkuja.

"Oletko tullut metsän läpi tuo pikkuinen keihäs ainoana aseenasi", ihmetteli Arnvid heidän istuessaan yhdessä puhelemassa sillä aikaa, kun ruokaa kannettiin pöytään.

Olav vastasi ottaneensa mukaan kirveenkin, mutta se oli hukkunut eilen, kun hän oli hakannut havuja alusikseen — hän oli löytänyt metsämajan ja nukkunut siinä; ei hän tiennyt sen paikan nimeä. Saattoi olla Graadalsboden. Mutta pimeässä ja vastasataneessa lumessa hän ei löytänytkään sitä enää. Hän oli muuten saanut haavan käsivarteensa kirveestä, kun se lensi hänen kädestään.

Arnvid tahtoi katsoa haavaa, ennen kuin he menivät levolle. Se oli aivan mitätön naarmu — kyllä se meni pian umpeen. Mutta miten Olav oli voinut satuttaa itseään siihen paikkaan, sitä Arnvid ei voinut käsittää — vaikka kyllähän nuo vanhanaikaiset pitkäteräiset, kaksipuoliset kirveet olivat oikullisia — ja varmaan myös sopimattomia kuusenhavujen katkomiseen —.

VIII

Ingunn synnytti lapsen kolmantena päivänä Halvardinmessun jälkeen. Toran nostaessa vastasyntyneen lattialta tarttui äiti käsillään päähänsä ja huusi aivan kuin tahtomatta kuulla tai nähdä mitään.

Kun hänet oli saatettu sänkyyn, kantoi Tora valmiiksipuetun lapsen hänen luokseen:

"Katsohan toki sentään poikaasi, sisko. Se on niin kaunis", pyysi Tora, "sillä on pitkä, musta tukka."

Tora Steinfinnintytär oli murheellinen ja vihoissaan näyttänyt pahalta; ja kun poika hänen mielestään näytti liian heikkoja elonmerkkejä, hän pyysi pappia kastamaan lapsen ennen lähtöään. Äidiltä kysyttiin, mikä sille pantaisiin nimeksi, mutta tämä vain ähkyi ja piiloutui vaatteiden alle. Magnhildilla ja Toralla ei ollut halua antaa sille mitään suvun kantaisien nimistä, ja niin he pyysivät pappia määräämään sille nimen. Tämä vastasi, että oli Pyhän Eirik-kuninkaan, marttyyrin, päivä, ja hän saattoi siis kastaa Ingunnin lapsen hänen kaimakseen.

Tora Steinfinnintytär oli murheellinen ja vihoissaan istuessaan pieni turmanlintu, oman sisarensa poika, sylissään, äidin tahtomatta edes nähdä sitä.

Kolmantena päivänä synnytyksen jälkeen Ingunn oli hyvin heikko. Tora ymmärsi rintoihin nousseen maidon vaivaavan häntä. Hän ei jaksanut liikkua eikä kärsinyt kenenkään koskettaa itseään, ei saanut niellyksi ruoan palaakaan, mutta valitti sietämätöntä janoa. Tora sanoi, että oli paljon pahempi, jos hän joi — maito nousisi silloin päähän asti. "En uskalla antaa sinulle tippaakaan, ellet anna minun tuoda Eirikiä rinnoillesi —." Mutta sittenkään Ingunn ei huolinut luokseen lastaan.

Kun Tora illalla asetti poikaa levolle, hän kaatoi vahingossa vesivadin, eikä hänellä ollut enempää lämmintä vettä tuvassa. Silmänräpäyksen hän seisoi neuvottomana. Sitten hän kietaisi huivin alastoman lapsen ympäri ja kantoi sen sänkyyn. Ingunn oli kuumehorteessa, ja ennen kuin hän ehti panna vastaan, oli Tora laskenut Eirikin hänen käsivarrelleen; sitten hän lähti ulos.

Hän puuhaili hyvän aikaa kodassa, mutta yhtäkkiä hän pelästyi kauheasti ja lähti juoksemaan takaisin tupaan. Jo ovella hän kuuli Ingunnin kovan, äänekkään itkun. Tora syöksyi vuoteen luo ja vetäisi auki peitteen:

Ingunn ei vastannut. Eirik makasi siinä polvet vatsaa kohti vedettyinä, kädet nenällä; se oli siinä niin pienenä, laihana ja punaisenruskeana ja näytti viihtyvän oivallisesti äitinsä lämmössä. Sen tummissa silmissä oli miettivä katse.

Tora hengähti helpotuksesta. Hän otti vastaan Dallan tuoman vesipytyn, nosti pojan pois, pesi ja kapaloi sen. Sitten hän kantoi käärön takaisin sänkyyn.

Päästäen pitkän, valittavan äänen Ingunn kohotti kätensä, ja Tora laski pojan hänen syliinsä. Hänen sormensa vapisivat hiukan, mutta hän koki puhua hiljaa ja tasaisesti, tukiessaan sisartaan patjoilla, laskiessaan Eirikin hänen povelleen ja puuhaillessaan tämän kanssa, koettaen saada poikaa imemään.

Tämän jälkeen Ingunn otti tottelevaisesti pojan luokseen, kun Tora toi sen hänen rinnoilleen. Mutta hän oli yhtä surullinen kuin ennen ja näytti aivan lohduttomalta.

Hän oli vielä vuoteessa Arnvidin eräänä iltana tullessa taloon ratsain.
Magnhild-rouva oli lähettänyt sanan Bergistä Miklebøhon heti, kun
Ingunn oli päässyt vaivoistaan.

Arnvid astui tupaan ja tervehti Magnhild-rouvaa ja Toraa niin rauhallisesti ja arvokkaasti kuin ei mitään erikoista olisi ollut tekeillä. Mutta tullessaan sängyn luo ja kohdatessaan Ingunnin kuolemanhätäisen katseen muuttuivat hänen omatkin kasvonsa oudosti. Hehkuvan punan levitessä kasvoille ja kaulalle Ingunn hapuili arasti hentoine sormineen rintojaan — veti paidan kiinni, otti lapsen poveltaan ja käänsi sen kasvot, jotka vetäytyivät itkuun, tulijaa kohti.

"Taitaapa olla sellainen, jota eukot sanovat kauniiksi", virkkoi Arnvid hymyillen ja koskettaen sormella lapsen poskea. "Ikävä, että hätäilitte niin kovin sen kastamisella. Sinusta olisi pitänyt tulla minun kummipoikani."

Hän istahti sängynportaalle Ingunnin luo ja vei kätensä peitteen
reunaan, niin että se kosketti lapsen otsaa ja äidin käsivartta.
Tämä vapisi kauheasti — ja sitten tapahtui, mitä Arnvid pelkäsi —
Magnhild-rouva kysyi Olavia.

"Terveisiä kaikille häneltä. Hän erosi minusta Hamarissa; hänellä oli kiire kotiinsa, mutta hän arveli ehtivänsä tänne helluntaiksi; niihin aikoihin Ingunn lienee jo siksi voimistunut, että saattaa seurata häntä etelään." Arnvid painoi lujasti Ingunnin käsivartta saadakseen tämän pysymään rauhallisena.

Sitten hän vastasi Magnhildin ja Toran kysymyksiin ja kertoi, mitä tiesi Olavin aikeista. Kaikki kolme puhuivat aivan kuin luonnollisimmasta asiasta — vaikka jokainen tiesi toisten ajattelevan samaa: millaiseksi noiden kahden elämä oli muodostuva? Tässä makasi morsian toisen miehen lapsi rinnoillaan, ja sulhanen tiesi sen ratsastaessaan etelää kohti laittaakseen talonsa kuntoon emäntää vastaanottamaan.

Mutta lopuksi Arnvid sanoi haluavansa puhua pari sanaa kahden kesken Ingunnin kanssa. Toiset nousivat paikaltaan; Tora otti lapsen äidiltä kantaakseen sen kätkyeeseen:

— Sitten hän jäi kahden Ingunnin kanssa. Ingunn makasi pitkänään ja oli sulkenut silmänsä. Arnvid siveli hänen otsaansa pyyhkäisten siitä hikeä.

"Olav pyysi minua jäämään tänne siksi, kun hän itse pääsee sinua noutamaan."

"Siksi, että —", sanoi Arnvid vitkaan. "Ihmiset puhuvat varovammin tietäessään, että heidän juttunsa voi tulla miehen kuuluville, joka —."

Hiki helmeili Ingunnin otsalla. Hän kuiskasi melkein kuulumattomasti:
"Arnvid — eikö — Olavilla ole mitään keinoa — päästä vapaaksi —."

"Ei. — Mutta ei hän ole sanonut sitä haluavansakaan", jatkoi Arnvid tuokion kuluttua.

"Mutta jos koettaisimme — taivuttaa arkkipiispan — polvistua hänen eteensä — maksaa sakkoja —?"

"Hänen piispansa voisi suostua antamaan hänen elää erossa sinusta — jos Olav pyytäisi sitä. Mutta kun hän nyt itse haluaa hakea sinut kotiinsa ja asua kanssasi — tekee hän sen vapaasta tahdostaan. Mutta itse Romaborgin paavikaan ei minun luullakseni voi katkaista teitä yhdistävää sidettä, niin että Olav tulisi vapaaksi ottamaan toisen vaimon."

"Minun tietääkseni sinulta vaadittaisiin Olavin lupa siihen. Eikä hän saisi kuitenkaan solmia uutta avioliittoa. Mutta hurskaan nunnan asemaan sinä, ihmisparka, et taitaisi olla kovin sopiva —.

"Ja sitten sinun tulee muistaa, mitä Olav itse sanoi minulle: Hän se kerran pani liikkeelle kaikkensa saadakseen kuulla pyhän kirkon tuomion siitä, olitteko te kaksi aviopuolisot vai ettekö. Hän tahtoi tietää Torfinn-piispan mielipiteen siitä, oliko yhteiselämänne ollut avioliitto Jumalan lakien mukaan, eikä huoruutta — ja Torfinn-herra myönsi sen. Ja vaikka tuo piispa oli niin ankara toisia väkivallantekijöitä ja naisrauhan rikkojia vastaan, vaati hän Olavin asiassa, että tämän piti saada päästä sakoilla ja solmia sovinto Einarin riitamiesten kanssa. Etkö ymmärrä, ettei Olav voi peräytyä omista sanoistaan, eikä hän sano tahtovansakaan.

"Mutta tässä istun ja unohdan, että olet vielä heikko. — Ole rauhassa, Ingunn — muista, millainen mies Olav on. Itsepäinen ja kiukkuinen; mitä hän tahtoo, sen hän tahtoo. Mutta uskollinen kuin piru — tunnethan tuon sananparren —."

Mutta Ingunnin ei saattanut huomata muuttuneen toivorikkaammaksi. Toiset naiset olivat kovin hyvillään tietäessään nyt varmasti, ettei Olav Auduninpoika aikonut ruveta rettelöimään, vaan oli päättänyt ottaa itselleen vaimon, jota hän kerran oli pyytänyt niin ylpeästi ja suurisanaisesti, sekä unohtaa, mitä tämä oli rikkonut välillä. Ingunnin sukulaiset: Ivar, hänen veljensä ja Haakon sanoivat asiasta kuultuaan, että Olav oli loukannut heitä kaikkia niin syvästi silloin, kun hän ensin oli houkutellut itselleen morsiamensa ja sitten haastanut hänen naittajansa piispan tuomioistuimen eteen sekä viimeksi tappanut Einarin tämän nuhdellessa häntä, ettei ollut muuta kuin oikein ja kohtuullista, että tämä nyt pysyi ääneti, kätki Ingunnin häpeän ja teki voitavansa saattaakseen asian hyvään loppuun. Sitä paitsi Hestviken oli kaukana. Ja joskin sen puolen kansa saisi kuulla hänen vaimollaan olleen lapsen toisen kanssa, ennen kuin Olav oli nainut hänet, ei se ollut mitään ennenkuulumatonta; monelle arvossapidetylle kunnon miehelle oli sattunut samoin. Tuon enempää ei kenenkään hänen kotiseutulaisensa tarvinnut saada tietää, elleivät he itse puhuneet tyhmyyksiä ja ilmaisseet Ingunnin olleen sidotun Olaviin jo ennen lapsen syntymää, tavalla, jonka moni pappi väitti olevan huoruutta.

Näin esittivät Ivar ja Magnhild asian Ingunnille. Hän kuunteli heitä kalpeana, silmät hehkuen; Arnvid näki hänen joutuvan kovasti kuohuksiin heidän puheestaan.

"Mitä sinä sanot siitä, Arnvid", kysyi hän kerran, kun Ivar ja Haakon olivat istuneet hänen luonaan selitellen käsitystään asiasta. Ingunn oli jo jalkeilla päivisin.

"Sanon", vastasi Arnvid hiljaa, "että vaikka asia on paha, täytyy sinun itsesi ymmärtää, että siinä on perääkin."

"Sanotko sinä niin — vaikka kutsut itseäsi Olavin ystäväksi!" hän kuohahti.

"Niin, olen hänen ystävänsä — ja luulen näyttäneeni sen teossa muutaman kerran", sanoi Arnvid. "Enkä väitä, etten itsekin olisi syyllinen siihen, että asia sai näin pahan käänteen. En ehkä antanut viisasta neuvoa Olaville — olin liian nuori ja ymmärtämätön — eikä minun olisi pitänyt jäädä majalaan sinä iltana, jolloin Einar hankki riitaa kanssamme. Mutta en hyödytä ystävääni, etkä hyödytä sinäkään, jos nyt kätkemme päämme siipien suojaan tahtomatta nähdä, että Torenpojatkin ovat jonkin verran oikeassa!"

"Etkö sinäkään pidä paremmin Olavin puolta? Kukaan muu ei pidä hänen kunniaansa minkään arvoisena paitsi minä."

"En", vastasi Arnvid, "— hän saa tyytyä siihen osaan, minkä olet valmistanut hänelle."

"Niin on, Ingunn — vaikka minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Olen niin kiusaantunut koko teidän asianne tähden", — hän sanoi väsyneesti.

Lapsi makasi sängyssä parkuen; Ingunn meni nostamaan sen syliinsä. Arnvid huomasi, minkä oli huomannut jo ennen, että vaikka Ingunn piteli pienokaista varoen ja näkyi pitävän siitä, oli kuin hän ei koskaan olisi liikuttanut sitä tuntematta pientä vastenmielisyyttä; ja kun hän joutui itse sitä vaalimaan, hän teki sen hyvin kömpelösti. Eirik olikin kova huutamaan, oli levoton ja inisi alati ollessaan äitinsä käsissä; vain hetkeksi se viihtyi päästyään rinnoille. Tora sanoi sen johtuvan siitä, että Ingunn oli niin masentunut ja rauhaton, mistä syystä häneltä lähti vain vähän maitoa. Ja Eirik oli aina nälkäinen.

Nytkin se lakkasi pian imemästä ja itkeä vikisi kiskoessaan tyhjää rintaa. Ingunn huokasi hiljaa; sitten hän sulki vaatteensa, nousi ja alkoi astua edestakaisin poikaa kantaen. Arnvid katsoi heitä.

"Suostuisitko siihen, että ottaisin poikasi kasvatikseni", hän kysyi. "Otan sen luokseni ja koetan olla sille samanlainen isä kuin omille pojilleni."

"Tiedän, että olisit sille hyvä kasvatusisä. Ja olet kyllä voinut odottaa toisenlaista kiitosta kaikesta siitä ystävyydestä, mitä olet osoittanut minulle. — Jos kuolen, silloin saat ottaa haltuusi Eirikin — ja se on helpottava viimeistä hetkeäni."

"Nyt et saa puhua noin", sanoi Arnvid koettaen hymyillä. "Nythän juuri olet päässyt hengenvaarasta."

Eirikin ollessa kuuden viikon vanha tuli Bergiin se vaimo, jonka kanssa Magnhild oli sopinut aikaisin keväällä lapsesta, jonka piti syntyä salaa täällä Bergissä ja joka hänen piti ottaa kasvatiksi. Mutta huhut Ingunnista olivat ehtineet levitä jo kauas. Arvailtiin kilvan, kuka saattoi olla lapsen isä — mutta useimmat arvelivat siksi tuota islantilaista, joka oli käynyt niin usein Bergissä viime kesänä — ja tämä oli sitten hävinnyt, lähtenyt arvattavasti vaimon rikkaita sukulaisia pakoon. Ja aiottu kasvatusäiti, Hallveig nimeltään, tuli nyt eräänä iltana Bergiin kysymään, mitä tuon lapsen suhteen aiottiin tehdä — hän ei ollut sitten saanut mitään tietoa asiasta.

Ennen kuin Magnhild keksi mitä vastata, ilmestyi Ingunn siihen sanoen olevansa lapsen äiti; Hallveig sai ottaa sen mukaansa. Hallveig katsoi Eirikiä ja kehui sitä kauniiksi lapseksi; ruokaa odotellessaan hän nosti sen syliinsä ja laski sen rinnoilleen.

Ingunn seisoi vieressä katsellen miten Eirik imi — tämä taisi olla ensi kerta sen lyhyen elämän aikana, jolloin se sai syödä tarpeekseen. Sitten Ingunn kantoi lapsen sänkyyn, mutta vaimo vietiin toiseen rakennukseen nukkumaan. Tarkoitus oli, että hän ratsastaisi pois seuraavana päivänä aamun koitteessa, ennen kuin kukaan talon väestä heräisi.

Sisarukset jäivät kahden kesken Aasan tupaan, ja Tora sytytti vihityn kynttilän, jota he polttivat vielä joka yö. Ingunn istui sängyn laidalla selin lapseen. Eirik makasi tyytyväisesti äännellen seinän puolella.

"Ingunn — älä tee niin", sanoi Tora vakavasti. "Älä lähetä lasta luotasi tuolla lailla. On synti tehdä niin, kun ei siihen ole pakkoa."

"Se hymyilee —", sanoi Tora valaisten poikaa kynttilällä. "Katso poikaasi, Ingunn — se osaa jo hymyillä — voi, miten herttainen ja kultainen se on —."

"Olen jo huomannut sen", sanoi Ingunn. "Se on hymyillyt monta kertaa viime päivinä."

"Etkö ymmärrä, etten tahdo viedä tuota lasta Olavin katon alle — ja pyytää häntä kasvattamaan karanneen papinkokelaan jälkeensä jättämää lasta."

"Etkö häpeä puhua tuolla tapaa omasta lapsestasi!" sanoi Tora järkyttyneenä.

"Ingunn — ole varma siitä että saat katua kaiken ikäsi sitä tekoa että möit lapsesi toiselle."

"Niinhän se on, ettei sinua voi siitä asiasta päästää kukaan ihminen. Olet pettänyt pahasti Olavin — siitä asiasta olemme kaikki yhtä mieltä — ja sinun häpeää kolahtaa vielä raskaammin häneen kuin meihin muihin. Mutta jos nyt petät vielä lapsesikin — tuon viattoman pienen olion, jota olet kantanut neljäkymmentä viikkoa sydämesi alla — niin silloin, sisko, en usko itsensä Neitsyt Maarian enää rukoilevan armoa äidille, joka luopuu omasta pojastaan —."

"Varo itseäsi, sisko", jatkoi Tora vielä. "Olet tehnyt pahaa meille kaikille, mutta eniten Olaville. Pettämättä on vain enää tämä poikasi!"

Sisarukset eivät puhuneet enempää keskenään; he paneutuivat levolle. Ingunn otti pojan viereensä. Huulet lapsen silkinhienoa, kosteaa otsaa vasten hän kuuli siskonsa sanojen kaikuvan sisällään yhä uudelleen ja uudelleen. Kuten Eirikin pieni pää nyt lepäsi hänen kaulaansa vasten, lepäsi Jeesus Kristus kasvot äitiinsä käännettyinä kuvapatsaassa, joka oli kirkossa. Mitä Hän sanoi niistä äideistä, jotka työnsivät luotaan tuollaisen pienen pojan. "Ja Hän otti lapsen, asetti sen eteensä —." Hamarin kirkon seinälle oli maalattu kuva, missä Hän riippui ristille naulattuna kahden ryövärin keskessä, ja Hänen jalkainsa juuressa seisoi Hänen äitinsä: surusta ja uupumuksesta nääntyneenä hän odotti poikansa lähellä tämän viimeistä kamppailua, kuten hän oli valvonut Hänen vieressään Hänen ensi untansa maailmassa. Ei, hän ymmärsi itsekin, ettei hän rohjennut rukoilla Maarialta syntejään anteeksi, ellei poika jäisi tänne. Hän ei rohjennut pyytää Kristuksen äidin esirukousta pojalleen, jos hän pysyi aikeessaan ja petti poikansa.

"Ingunn", kuiskasi Tora itkien. "En puhunut sinulle niin ankarasti siksi, että tahtoisin sinulle pahaa. Mutta sen pahempaa et voi tehdä kuin pettää poikasi."

"Tiedän sen. Olen huomannut sinun pitävän Eirikistä. Koeta — sitten kun olen poissa — pitää huolta hänestä."

Kukaan noista kolmesta ei ollut nukkunut sanottavasti yöllä, ja juuri kun he aamupuoleen olivat vaipuneet uneen, tuli Magnhild-rouva heitä herättämään. Vaimo oli valmis lähtemään.

Tora katsoi sisareensa kapaloidessaan lasta — en usko hänen rohkenevan tehdä tätä, hän ajatteli. Silloin alkoi Magnhild-rouva taas puhua Olavin suuresta syyllisyydestä heitä kaikkia kohtaan; ei olisi kohtuutonta vaatia häntä tyytymään siihen, että Ingunn ottaisi lapsen mukaansa etelään. Eihän heidän tarvinnut pitää sitä luonaan Hestvikenissä. Voihan Olav antaa sen muuanne kasvatettavaksi.

Mutta Ingunn oli kovan ja päättäväisen näköinen kantaessaan lapsen ulos ja antaessaan sen Hallveigille sekä nähdessään tämän ratsastavan talosta lapsen kera pienen saattopojan seuraamana.

Suurusta valmistettaessa huomattiin Ingunnin kadonneen ulos. Arnvid ja Tora juoksivat hakemaan häntä — Ingunn kuljeksi edestakaisin ladon takana; mutta vaikka he olisivat pyydelleet kuinka, eivät he saaneet häntä mukaansa. Tora ja Magnhild olivat aivan suunniltaan — oli uhkarohkeata naidun naisen kulkea tuolla lailla taivasalla, ennen kuin hän oli ollut kirkotettavana — saatikka sitten Ingunnin asemassa olevan naisen. Arnvid tuumi, että oli paras lähettää hakemaan veli Vegardia. — Ingunnin täytyi myös koettaa hankkia synninpäästö ja palata Jumalan ja kirkon yhteyteen ennen Olavin paluuta, että he saattoivat mennä yhdessä messuun, sitten kun Olav oli saanut sukulaisten suostumuksen. Arnvid lupasi jäädä vartioimaan häntä, kunnes saisi hänet sisään.

Siinä kulkiessaan he joutuivat talon pohjoispuolella olevaan koivikkoon asti. Arnvid astui Ingunnin kintereillä keksimättä ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Hän oli väsynyt kuin riepu, ja nälkäkin ahdisti. Päivä oli jo pitkällä, mutta hänen pyytäessään Ingunnia tulemaan järkiinsä ja lähtemään hänen kanssaan sisään ei hän saanut sanaakaan vastaukseksi; hän puhui kuin kivelle.

Kerran Ingunn asettui puuta vasten, nosti kätensä runkoa kohti ja hieroi otsaansa tuoheen ähkien kuin eläin. Arnvid rukoili ääneen. Hän käsitti Ingunnin olevan menettämäisillään järkensä.

He olivat joutuneet viimein pienelle töyrylle ja istuivat siinä vieretysten mitään puhumatta auringonpaisteessa. Yhtäkkiä tempaa Ingunn auki pukunsa rinnustan ja pusertaa poveaan, niin että maito ruiskahtaa kapeana suihkuna tulikuumalle paadelle, kuivuen siinä pieniksi, kiiltäviksi läikiksi.

Arnvid ponnahti paikaltaan tarttui häntä vyötäisiltä ja nosti hänet seisomaan sekä ravisti häntä edestakaisin:

Heti kun Arnvid päästi hänet irti, painui hän maahan pitkin pituuttaan.
Arnvid nosti hänet ylös uudestaan sanoen:

"Nyt sinun on lähdettävä sisään kanssani — muuten minä pieksän sinua!"

Silloin Ingunn purskahti itkuun — hän riippui toisen kaulalla itkien pakahtuakseen, pää Arnvidin olkaa vasten; tämä huojutti häntä hiljaa edestakaisin. Ingunn huusi, kunnes ei jaksanut enää. Sitten hän itki hiljaa, kyynelten valuessa virtanaan; ja nyt sai Arnvid suljetuksi hänen pukunsa povelta. Ja lopulta hän antoi Arnvidin puoleksi kantaa, puoleksi laahata itsensä kotiin, missä tämä jätti hänet naisten käsiin.

Myöhään illalla Arnvid istui ulkona puhellen Grimin ja Dallan kanssa, kun Ingunn ilmestyi esiin ovestaan. Heti huomattuaan vanhukset hän seisahtui pelästyneenä. Arnvid nousi ja meni hänen luokseen. Dalla lähti pois, mutta Grim jäi paikalleen, ja kun Ingunn kulki hänen sivuitseen Arnvidin rinnalla, kohotti hän vanhat, parroittuneet kasvonsa ja sylkäisi hänen jälkeensä, niin että kuola jäi riippumaan parrantakkuihin. Arnvidin töytäistessä hänet tieltä vanhus irvisteli rumasti syytäen puoliääneen suustaan ruokottomia sanoja, joilla orjat ennenvanhaan olivat nimitelleet säädyttömiä naisia, ja pyörähti sitten sisarensa jälkeen.

"Et voi odottaa parempaa", sanoi hän osaksi vihaisena, osaksi lohdutellen, "niin kauan kuin olet täällä. Sinulle tulee helpompi olo, kun joudut pois, seudulle, missä sinua ei tunneta niin hyvin. Mutta mene nyt sisään — olet uhmannut kohtaloa jo liiaksi tänään juoksemalla ulkona; ja nyt on auringonlaskun aika."

"Odota hetkinen", pyysi Ingunn. "Päätäni polttaa niin — ja täällä on niin suloisen viileä."

Oli jokseenkin pimeä tähän aikaan vuotta, ja taivaalla kulki pitkiä pilvisaattoja, joita rusko kultasi pohjoisessa. Se levisi ylemmäs, ja lahdessa kuvastui pilvien hohde.

"Tahtoisin vain kuulla sinun mainitsevan hänen nimensä", valitti toinen hiljaa.

"Minusta tuntuu, että olet kuullut sen tarpeeksi usein viime viikkoina", sanoi Arnvid ikävystyneestä "Olen jo aikaa sitten saanut tarpeekseni kaikesta —."

"En tarkoittanut niin", sanoi toinen hiljaa. "En siitä, että hän on meille niin hyödyllinen juuri nyt. Arnvid — etkö voi puhua kanssani Olavista — sinähän pidät hänestä. Olet hänen ystävänsä —?"

Mutta Arnvid oli itsepäisesti vaiti. Hän ajatteli, että hän oli nyt vuodesta toiseen kiusaantunut noiden kahden asian tähden, oli tehnyt niin paljon sellaista, mikä tuntui siltä kuin olisi viiltänyt omaa lihaansa ja vääntänyt veistä haavassa. Hän ei tahtonut tehdä enempää. — "Tule sisään nyt —", hän sanoi vain.

Tora kohtasi heidät ja tuumi, että sisar ja hän voisivat maata Magnhildin tuvassa tämän yön. Aasan tuvassa oli niin kolkkoa, kun lapsi oli poissa —.

Heidän ollessaan maata menossa pyysi Ingunn siskoa nukkumaan Magnhildin kanssa kamarissa. "Pelkään, etten voi nukkua tänä yönä, ja unettomuus tarttuu, näetkös."

Hän odotti kauan, että Arnvid nukkuisi. Aika kului; hän huomasi tämän yhä valvovan, mutta he eivät puhuneet toisilleen.

Aina väliin hän koetti lukea muutaman Pater nosterin ja Aven, mutta ajatukset lentelivät sinne tänne, eikä hän päässyt kunnolla loppuun kertaakaan. Hän rukoili Olavin ja Eirikin puolesta, mutta itsensä puolesta hän ei voinut rukoilla, koska hän oli päättänyt syöksyä kadotukseen tieten tahtoen. Mutta koska hänen täytyi tehdä niin, ei häntä ehkä odottanut kaikkein ankarin rangaistus helvetissä — sillä hänestä tuntui kuin sielläkin täytyisi tuntua huojennukselta ajatella, että katkaistessaan välinsä kaikkiin ja vaipuessaan pohjaan hän jätti Olaville vapauden —.

Hän ei edes tuntenut pelkoa. Oli kuin hän olisi ollut loppuun nääntynyt — turtunut. Hän ei edes toivonut enää näkevänsä Olavia tai lasta. Huomenna tuli veli Vegard, olivat toiset kertoneet, mutta hän ei tahtonut nähdä häntä. Hän ei tahtonut katsoa ylös eikä eteenpäin, ja hän ymmärsi olevan oikein, että hän joutuisi kadotukseen, sillä hän ei tahtonut ottaa vastaan mitään sellaista, joka oli välttämätöntä hänen sielunsa pelastukseksi. Katumus, rukoukset, työ ja ponnistaminen eteenpäin, ihmisten näkeminen ja puhutteleminen, ihmisten, joita hänen täytyi sietää seurassaan, jos aikoi elää edelleen — kaiken tuon ajatteleminenkin oli hänelle vastenmielistä. Jumalakin oli hänestä vastenmielinen. Hän tahtoi katsoa alas, olla yksin ja tuntea pimeyden ympärillään. Ja hän näki, miten hänen oma sielunsa oli musta kuin tulen nokeama vuori, jolle hän itse oli sytyttänyt roihun ja polttanut poroksi kaikki elävän elämän idut itsestään. Hänessä ei ollut enää mitään —.

Kuitenkin hän luki vielä yhden Pater nosterin Olavin puolesta — suokoon Jumala, että tämä unohtaisi minut — sekä Ave Marian Eirikin puolesta — hänellä ei ole enää äitiä —.

— Vihdoinkin Arnvid alkoi kuorsata. Ingunn odotti vähän aikaa, kunnes arveli hänen nukkuvan sikeästi. Sitten hän hiipi ylös, puki vaatteet ylleen ja livahti ulos.

Oli yön pimein hetki. Talon takana häämötti pilvenlonka harjun laella, näyttäen varjostavan seutua. Ympäröivä metsä uhkui öistä pimeyttä, ja ohut, harmaa utu levisi peltojen yli, tiheni lehtosaarekkeiden kohdalla ja teki ne pörhöisen tummiksi. Mutta taivas oli etäämpänä kirkas ja vaalea ja kuvastui kalpeana veteen; tunturin harjalla, järven toisella puolen, näkyi jo päivän kajastus puiden takana.

Hakaveräjän kohdalla Ingunn pysähtyi ja pani sulkupuut takaisin paikoilleen. Ei kuulunut äännähdystäkään, paitsi peltorastaan raksutusta laihosta. Pajupensaista tipahteli kastepisaroita puron laitaa kulkevalle polulle, ja lehdet ja ruohot tuoksuivat väkevästi lehdon pimeydessä.

Pajupensaikko ulottui aina venekotaan asti. Ja nyt Ingunn huomasi veden nousseen jo korkealle hänen sisällä oloaikanaan. Se oli tulvinut niitylle ja peitti laiturin rannanpuoleisen pään.

Hän pysähtyi neuvottomana — ja yhtäkkiä hänessä heräsi kauhea pelko, joka särki äskeisen turtumuksen. Ei, hän ei uskaltanut — hän ei uskaltanut kahlata veden läpi sillalle. Hän vaikeroi avuttomana pelosta. Sitten hän kohotti helmojaan ja pisti jalkansa veteen.

Oli kuin sydän olisi puristautunut kurkkuun, kun hän tunsi jääkylmän veden tunkeutuvan kenkäänsä; hän haukkoi ja nieli. Mutta sitten hän juoksi veteen, kahlasi oman pelkonsa uhalla, hoippuen avuttomana veden alla olevia teräviä rantakiviä pitkin. Vesi läiski ja roiskahteli korviasärkevän äänekkäästi hänen ympärillään, kun hän kulki eteenpäin. Sitten hän tunsi tulleensa sillalle.

Se oli veden alla pitkän matkaa eteenpäin. Laudat olivat painuneet kaarelle paalujen välissä ja antoivat perään hänen jalkojensa alla; ja vesi ulottui jo korkealle kupeisiin. Edempänä laudat kelluivat pinnalla, mutta vajosivat, kun hän astui niiden päälle. Joka kerran hän pidätti henkeä pelosta, että horjahtaisi syrjään ja joutuisi veden varaan. Viimeinkin hän sitten seisoi laiturin nenässä.

Hän ei tuntenut enää jälkeäkään turtumuksesta — hän oli mieletön pelosta. Mutta vavisten ja aivan kuin tiedottomasti toimivat hänen kätensä niinkuin hän oli edeltäpäin ajatellut. Hän irrotti pitkän, kudotun vyön, joka oli kiedottu kolmasti uumien ympäri, otti esiin veitsen ja leikkasi sen kahtia. Toisella kappaleella hän sitoi yhteen hameensa polvien alapuolelta — hän tahtoi olla säädyllisessä asussa, jos vesi ajaisi hänet maihin. Toisen kappaleen hän sitoi ristiin rintansa yli ja pisti kädet sen sisään — hän oli arvellut kuoleman tulevan pikemmin, jos hän ei voisi kamppailla vastaan vajotessaan. Sitten hän veti viimeisen pitkän henkäyksen ja viskautui veteen.

Arnvid havahtui, jäi makaamaan unenpöpperössä ja oli vaipumaisillaan uudelleen uneen. Mutta yhtäkkiä, sydämen lyödessä kumeasti, hän selvisi kokonaan — ja älysi samassa heränneensä äsken siihen, että oli luullut kuulleensa jonkun menevän ulos —.

Yhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla ja Ingunnin sängyn luona kopeloiden sitä pimeässä. Tila oli vielä lämmin, mutta tyhjä. Aivan kuin ei vieläkään olisi uskonut omia vaistojaan hän yhä haki ja hapuili — seinän vierestä, päänalusen luota, jalkopäästä —.

Sitten hän pisti kengät paljaisiin jalkoihinsa, viskasi mekon päänsä yli ja ähkyi — hän ei edes tiennyt, kauanko aikaa sitten Ingunn oli mennyt ulos. Hän lähti juoksemaan laihon läpi, saapui järven rantaan viettävälle kummulle — ja näki jonkun seisovan laiturilla. Hän juoksi pohjoista kohti vinosti niityn poikki kuullen omien askeltensa kopsahtelevan kuivassa maassa. Vedenrajaan saapuessaan hän jatkoi juoksuaan ja kahlasi sitten, kunnes saattoi viskautua uimaan.

Ingunn heräsi vanhassa sängyssään Aasan tuvassa. Aluksi hän ei tuntenut muuta kuin että hänen päätään särki niin, että se oli haljeta, ja iho oli niin hellä kuin sitä olisi valeltu kuumalla vedellä —.

Aurinko paistoi sisään — räppänä oli auki ja siitä näkyi palanen kirkasta taivasta. Savu, joka leijui sinisenä kattohirsien alla, näytti ruskealta ulos tultuaan, lähti lentoon heti ja alkoi pyöriä katon heinänkorsien keskellä.

Sitten hän muisti — ja oli vaipua tainnoksiin. Helpotus, tunne siitä, että oli tullut pelastetuksi, oli niin voimakas —.

Arnvid astui samassa esiin jostakin. Hän tuki Ingunnia selästä ja piti puukuppia hänen suunsa edessä. Siinä oli haaleata vesivelliä, liukasta ja parantavaa, yrteillä ja hunajalla maustettua.

Ingunn joi vellin viimeistä tippaa myöten ja katsoi Arnvidiin kupinreunan yli. Tämä otti tyhjän kupin, laski sen lattialle ja istuutui sitten sängynportaalle kädet riippuen polvien välissä ja pää alas kumartuneena. Oli kuin molempia olisi hävettänyt.

"En ymmärrä", alkoi Ingunn uudestaan. "Kaikki jäseneni ovat niin hellät —."

"Nyt on kolmas päivä. Olet ollut tajuttomana — maito kai nousi sinulle päähän — ja sitten olit vilustunut vedessä, ja meidän täytyi juottaa sinulle kuumaa olutta ja viiniä. Jo olet ollut selvänä pari kertaa ennenkin, mutta et kai muista —."

Ingunnista tuntui kuin hänen suussaan tuntuva paha maku olisi lisääntynyt, ja hän pyysi vettä. Arnvid lähti hakemaan.

Ingunnin juodessa Anrvid seisoi vieressä katsellen häntä. Hänellä oli niin paljon sanomista, mutta hän ei tiennyt mistä alkaa. Sitten hän sanoi muitta mutkitta:

Ingunn vaipui kokoon ja häntä huimasi. Hänestä tuntui kuin hän olisi vajoamistaan vajonnut — mutta syvimmällä rinnassa tuntui aivan kuin pieni säen olisi syttynyt ja tahtonut leimahtaa ilmiliekkiin — hän tunsi iloa, toivoa, elämänhalua, niin järjetöntä kuin se olikin.

"Hän käväisi täällä yöllä ja pyysi, että ilmoittaisimme hänelle heti kun sinä heräät. Menenkö hakemaan häntä — toiset ovat tuvassa — nyt on suuruksen aika —."

Arnvidin kasvot muuttuivat ja hän puraisi alahuultaan. Sitten hän sanoi kiivaasti:

"Etkö ajatellut — etkö osaa ajatella, Ingunn, missä nyt olisit, jos aikeesi olisi onnistunut?"

"Kyllä", kuiskasi toinen. Hän käänsi kasvonsa seinään päin ja kysyi hiljaa: "Niinkö Olav sanoi? Mitä hän sanoi, Arnvid?"

"Ei, ei — odota vielä vähän. En tahdo olla pitkälläni — tahdon istua —."

"Sitten minun täytyy lähettää tänne joku naisista — et suinkaan jaksa pukeutua itse?" kysyi Arnvid epäröiden.

Sitten hän istui peräpenkillä odottamassa. Hän oli ottanut yllensä mustan viittansa, tietämättä oikein miksi; mutta hän oli käärinyt sen tiukasti ympärilleen ja vetänyt hupun päänsä yli. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja jäykät pelosta. Kun joku tarttui oveen — hän näki miehen kumartuvan alas ja astuvan sisään — sulki hän silmänsä, ja hänen päänsä painui rintaa vasten. Hän ponnisti jalkansa lujasti maahan ja tarttui molemmin käsin penkin reunaan, jottei vapisisi niin.

Olav jäi seisomaan tultuaan lieden eteen. Ingunn ei tohtinut nostaa katsettaan, hän näki vain miehen jalat. Tällä ei ollut kenkiä, vaan ihomyötäiset, harmaankellervät nahkasäärykset, joissa oli aukko jalkarinnan kohdalla ja paulat sen yli — ja Ingunn tuijotti noihin pauloihin aivan kuin se olisi päästänyt hänet myllertävistä ajatuksista. Tuommoisia miesten sääryksiä hän ei ollut nähnyt ennen, mutta se näytti hauskalta — ne sai soveltumaan nilkkojen ympäri aivan kuin valetut —.

Hänen äänensä sattui Ingunniin kuin isku, ja tämä vaipui vielä kumarampaan; Olav meni hänen luokseen ja jäi seisomaan aivan hänen eteensä. Ingunn näki hänen mekkonsa helman, — se oli taivaansininen, polviin ulottuva ja tiheäpoimuinen — hänen katseensa uskaltautui vyöhön asti. Siinä oli entiset tutut hopeanastat ja Pyhän Olavin kuvalla varustettu solki, ja siinä riippui hirvensarvivartinen tikari hopeaisessa tupessa —.

Silloin hän näki Olavin seisovan käsi ojennettuna. Ingunn laski laihan, kostean kätensä siihen, ja Olavin käsi sulkeutui sen ympäri — hänen kätensä oli karkea, kuiva ja lämmin. Ingunn veti kiireesti takaisin omansa.

Nyt Ingunn katsoi ylös. Heidän katseensa yhtyivät, ja he jäivät tuijottamaan toisiinsa.

Olav tunsi verensä syöksyvän sydämeen — hänen kasvonsa kalpenivat ja kiristyivät. Hänen täytyi purra suunsa tiukasti kiinni, silmäluomet painuivat puolitiehen, eikä hän saanut niitä kohoamaan ylemmä. Hän ei ollut milloinkaan tiennyt miehen saattavan tuntea itseään niin avuttomaksi —.

Ingunnin katseesta puhuva pohjaton hätä ja tuska aivan kuin veti hänen omankin sielunsa alastomana päivänvaloon. Siitä karisi kaikki mitä hän oli ajatellut, aikonut ja päättänyt — ja hän tiesi nyt unohtavansa suuria ja tähdellisiä asioita, mutta ei jaksanut pidättää niitä. Ja jäljelle jäi vain yksi, sisin, julmin tieto — että Ingunn oli liha hänen lihastaan ja veri hänen verestään, ja vaikka hän olisi tullut kuinka raastetuksi ja häväistyksi ja maahan tallatuksi tahansa, ei tuo asia voinut milloinkaan muuttua. Heidän elinjuurensa olivat kietoutuneet toisiinsa ensi hetkestä asti — ja kun hän nyt näki kuoleman käyneen häneen molemmin kourin, tuntui hänestä siltä, kuin hän itse olisi päässyt hädin tuskin sen kynsistä. Sitten hänet valtasi koko olemusta järkyttävä kaipaus — kaipaus saada likistää tämä lujasti itseään vasten ja kätkeytyä hänen kanssansa —.

"Ehkä minäkin istuisin", sanoi Olav. Hän tunsi polviaan heikottavan oudosti. Hän istuutui penkille kappaleen matkaa Ingunnista.

Ingunn vapisi yhä rajummin. Olavin kasvot olivat olleet kuin kivettyneet — huulien veretön juova vivahti harmaaseen, ja hänen ihmeelliset kiiltävät sinivihreät silmänsä olivat tuijottaneet ilmeettöminä luomien alta. Herra Jumala, armahda minua —. Hänestä tuntui, kuin hän tähän hetkeen asti olisi ymmärtänyt vain puoliksi kuinka raskas se onnettomuus oli, minkä hän oli matkaansaattanut — nyt hän pian saisi tietää sen kokonaan, hän luki sen Olavin kivisistä kasvoista. Nyt juuri, nyt kun hänestä tuntui, ettei hän mitenkään kestänyt enempää, nyt tuli pahin —.

"Ei sinun tarvitse pelätä minua, Ingunn." Hän puhui rauhallisesti ja hitaasti, mutta hänen äänessään oli lievä käheys, aivan kuin hänen kurkkuaan olisi kuivannut.

"Älä ajattele enää, mitä sanoin viimeksi täällä käydessäni — että minusta ehkä oli tuleva ankara aviomies. Olin silloin vielä — niin raivoissani tästä. Mutta nyt olen malttanut mieleni, etkä sinä saa pelätä. Sinulle on alkava onnellinen aika Hestvikenissä, mikäli se minun mahdissani on."

"Olav, kuinka sinä voisit. — Emmehän me voi tämän jälkeen elää yhdessä Hestvikenissä? Kuinka voisit asua siellä minun kanssani, muistaen joka päivä —"

"Kun minun täytyy, niin voin", sanoi hän lyhyeen. "Ei ole muuta neuvoa,
Ingunn. Enkä ole elämäni aikana muistuttava sinua sanallakaan siitä.
Voit luottaa siihen — varmasti."

"Mutta et ole sellainen, Olav, että unohdat pian. Oih —! Voitko luulla, että saattaisit unohtaa laskeutuessasi iltaisin minun viereeni, että toinen —"

"Ja muista", jatkoi hän sitten yhtä tyynesti kuin ennen, "että Hestviken on kaukana täältä — kauempana kuin arvaat. Ja meidän on oleva helpompi kuin luulemmekaan elää kaukana niiltä seuduilta, missä kaikki on tapahtunut. — Et ole milloinkaan näkevä minun muistavan menneitä", sanoi hän kiivaasti.

"Olav, olen niin masentunut ja nöyryytetty —. Onko totta, että sinun on aivan mahdotonta päästä eroon minusta nytkin, vaikka olen häpäissyt itseni —? En voi sitä uskoa, koska meille sanottiin silloin, että meidät voitiin erottaa — vaikka olimme olleet kihlatut toisillemme pienestä pitäen ja vaikka olimme nukkuneet yhdessä —."

"En ole milloinkaan kysynyt keltään, voisinko purkaa naimakauppani. Kaiken aikaa olen pitänyt itseäni naineena ja ollut tyytyväinen siihen, ja olen tyytyväinen yhä. Se on isäni tahto —. Sanoit, etten unohda pian — niin on, mutta en voi unohtaa sitäkään, että isämme kihlasivat meidät toisillemme pieninä ollessamme — enkä kaikkia niitä vuosia, jolloin kasvoimme yhdessä, nukuimme samassa sängyssä ja söimme samasta vadista, ja jolloin melkein kaikki mitä omistimme oli yhteistä. Ja kun sitten kasvoimme, kävi kuten sanoit —. Ehkä minullakin on sellaista, mistä saan vastata Jumalan edessä", jatkoi hän hiljaa, "ja voin siis antaa anteeksi sinulle!"

"Tuo on kaunista, Olav, ja hyvä tietää. Mutta pyytäisin sinua sittenkin odottamaan vuoden ja jättämään asian avoimeksi siksi. Olen sairas ja väsynyt enkä kenties elä kauan. Ja sitten olet iloinen, kun voit ottaa vaimon, jossa ei ole mitään vikaa — tietäen, ettei kunniaton nainen ole hoitanut talosi emännyyttä ja häväissyt pöytääsi ja vuodettasi."

"Ole vaiti", kuiskasi Olav karhealla äänellä. "Älä puhu siitä. Minulle kerrottiin, mitä olit aikonut tehdä —", hän vaikeni järkyttyneenä.

"Toista kertaa minä en uskaltaisi sitä yrittää", sanoi Ingunn; hänen kasvoillaan kulki häive, joka oli melkein kuin hymyä. "Olav, tahdon tulla hurskaaksi naiseksi nyt ja katua syntejäni niin kauan kuin elän. Mutta luulen, etten ole elävä kauan — minusta tuntuu kuin kantaisin nyt jo kuolemaa itsessäni."

"Sinusta tuntuu siltä siksi, ettet vielä ole voimistunut taudistasi", sanoi Olav tuikeasti.

"Olen niin raihnainen", sanoi Ingunn valittaen, — "ja kuihtunut. Koko kauneuteni on kadonnut, sanovat kaikki. Voimaton olen ollut ikäni, mutta nyt olen menettänyt viimeisenkin uskon ja luottamuksen — ja mitä iloa sinulla olisi sellaisesta vaimosta. Et ole katsonut minuun kertaakaan", kuiskasi hän arasti. "Eihän minussa ole mitään katsomistakaan, kyllä sen tiedän. Ja on luonnollista, että tunnet vastenmielisyyttä läheisyydessäni. Ajattele tarkoin, Olav — sinusta olisi ajan pitkään sietämätöntä nähdä tällainen vaivainen emäntä vierelläsi päivin ja öin."

"Huomasin sen jo sinun tullessasi", kuiskasi Ingunn melkein kuulumattomasti, "kun et suudellut minua tervehtiessäsi."

Olav pyyhki molemmin käsin kasvojaan, kumartui sitten eteenpäin ja jäi istumaan leuka käsiin haudattuna.

"Näin kerran unta tässä keväällä — sattui olemaan pitkäperjantainyö — ja olen miettinyt sitä usein myöhemmin. Muistin sen niin hyvin herätessäni, enkä ole sitten voinut unohtaa sitä. Nyt kerron sinulle, millainen se oli.

"Näin unta, että olin metsäkummulla, mistä puut oli hakattu niin tarkkaan pois, ettei siinä ollut yhtään siimestä — ja päivä paahtoi ankarasti ja sinä makasit keskellä paistetta kanervien keskellä — siinä kasvoi kanervaa ja puolanvartta joka kannon juuressa. Olit hiljaa — en tiedä, luulinko sinun nukkuvan —.

"Eikö ole kumma — koko ajan kun liikuin maailmalla, toivoin, että olisit näyttäytynyt minulle unessa. Tiedäthän, että on olemassa keinoja, joilla voi nähdä unta rakkaasta ystävästään. Minä koetin niitä monta kertaa, vaikka, kuten tiedät, en usko juuri tuollaisiin taikoihin. Mutta käytin siis niitä monta kertaa Tanskassa ollessani ja myöhemminkin, mutta en saanut nähdä sinua —.

"Mutta sitten näin tuon uneni pitkänperjantainyönä, ja silloin näin sinut yhtä selvästi kuin nyt. Olit vielä olevinasi lapsi, olimme molemmat lapsia mielestäni, ja sinulla oli vanha punainen sarkapukusi, mutta se oli luisunut ylös ja sinun jalkasi olivat paljaat polviin asti — olit avojaloin —.

"Pelästyin niin etten voinut liikahtaa, se tuntui minusta kummalliselta, sillä vaikka sen itse sanon, en ole mikään pelkuri, kunhan vain näen vaaran edessäni —; mutta unessa minua pelotti silmittömästi — kun ajattelenkin sitä, tuntuu minusta kuin en sitä ennen enkä sen jälkeen olisi tiennyt, mitä pelko merkitsee. Käärme luikerteli kanervien keskellä, ja minä ymmärsin, että se tahtoi pistää sinua —.

"Mutta se ei luikerrellut koko ajan eteenpäin kyykäärmeen tavoin, vaan koukistui väliin sykkyrään aivan kuin kaalimato. Ja sitten se ei ollut enää kyykäärme, vaan suuri, karvainen mato — ja sitten se taas oli käärme, joka kiemurteli ruohossa. Minusta tuntui kuin minulla olisi ollut puukko kädessä ajattelin lyödä käärmettä niskaan seipäällä — se oli semmoisessa paikassa, että olisin ylettynyt siihen. Mutta en uskaltanut, sillä se muuttui taas välillä madoksi —. Muistathan, että minusta oli lapsena aina niin vaikea nähdä käärmeitä ja matoja ja toukkia, en tiennyt mitään sen pahempaa. Koetin salata sitä, mutta tiesin sinun tietävän siitä."

"Seisoin siinä kuin pölkky. Ja käärme kietoutui sinun jalkasi ympärille, ja nyt se oli lohikäärmeen muotoinen; se kiertyi sinun pohkeesi ympäri, mutta sinä nukuit pahaa aavistamatta. Sitten se kohosi pystyyn, syöksi esiin päänsä milloin mihinkin suuntaan, liputtaen kieltänsä. En tiedä miten sanoisin, mutta minusta oli tavallaan hauskaakin katsella sitä, se oli jonkinlaista julmuutta; minusta tuntui, kuin olisin odottanut ilolla, että se pistäisi. — Näin, että olisin voinut ottaa sitä niskasta, mutta en uskaltanut. Ja — ja — minä näin sen hakevan sellaista kohtaa jalkarinnassa, mihin se voisi iskeä hampaansa syvälle. Mutta minä tunsin — nautintoa — katsomisesta. Ja sitten se pisti —."

"Ja sitten heräsin." Olav koetti puhua rauhallisesti, mutta hänen äänensä oli sammaltava. "— Ja viruin vuoteessani ja olin vihainen, kuten usein on vihainen itselleen herätessään, kun on tehnyt unessa sellaista, mitä ei milloinkaan tekisi valveilla. Sillä valveilla ollen olisin tappanut käärmeen. En olisi voinut katsoa rauhallisena käärmeen ahdistavan pahimpaa vihamiestänikään — saatikka sitten tuntea iloa sen pistosta —. Ja ennen, lapsina ollessamme, oli tuskin sitä asiaa, mitä en olisi tehnyt ilolla sinun tähtesi.

Jälleen hän vaikeni äkkiä — ponnahti pystyyn ja hoippui pari askelta. Sitten hän kääntyi seinään päin, heittäytyi sitä vasten, käsivarret ristissä, pää niiden väliin kätkettynä —.

Ingunn nousi ja seisoi kuin salaman lyömänä. Nyt tapahtui sellaista, mitä hän ei ollut luullut voivan tapahtua milloinkaan. Olav itki — Ingunn ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hän saattoi itkeä —.

Toinen itki ääneen — hänen rinnastaan tunkeutui kumman karheita, möräköitä ääniä. Hän koetti kaikin voimin hillitä itsensä, herkesi itkemästä ääneen, mutta hänen selkänsä hytkyi, koko hänen ruumiinsa värisi. Ja sitten itku taas purkautui esiin — ensin pieninä haukkovina valitusääninä, sitten rajuna puuskana. Hän seisoi siinä toinen polvi penkillä, otsa seinää vasten ja itki pakahtuakseen.

Kauhun vallassa Ingunn hiipi hänen luokseen ja jäi seisomaan hänen taakseen. Viimein hän kosketti Olavin olkapäätä. — Silloin tämä kääntyi häntä kohti, avasi sylinsä ja rutisti hänet itseensä. He vaipuivat toisiaan vasten kuin kumpikin tukea etsien, ja heidän avautuneet, itkun vääristämät huulensa yhtyivät suudelmaan —.

OLAV AUDUNINPOJAN ONNI

Hestviken oli ollut valtaherrojen asuinsija muinaisina aikoina. Mäenrinteessä näkyi vieläkin suurten ja tilavien ranta-aittojen jätteitä, ja siinä, missä Hestvikenin miehet olivat vetäneet purjealuksiaan teloja pitkin keväisin ja syksyisin, oli lahonneita hirrenpäitä rantakivillä. Näytti siltä kuin alhaalta vedenrajasta ylös kallioiden väliseen pikku aukeamaan olisi kulkenut kaarnasilta.

Tuli sitten kristinusko tapoineen Norjaan; Pyhä Olav oli kieltänyt kansaa lähtemästä viikinkiretkille. Miesten tuli uskoa, vaikka väkipakolla, ettei Jumala salli kenenkään ryöstää lähimmäistään, vaikka tämä olisi vierasheimoinen. Hestvikenin miehet kävivät kaupparetkillä ja olivat sitä paitsi ammoisista ajoista harjoittaneet laivanrakennusta. Vielä Olav Ribbung oli parhaassa miehuuden iässään pitänyt talossa aseseppää, ja rakennettuaan talonsa uudelleen birkebeiniläisten hävityksen jälkeen kartanorakennuksesta ranta-aittoihin asti hän oli pystyttänyt kodan, kaksi kala-aittaa ja pirtin, jotka seisoivat paikallaan laiturin ääressä tänäkin päivänä.

Parin tunnin soutumatkan jälkeen Haugsvikistä, käräjäpaikasta, etelään vuonoa pitkin saavutaan korkean harjanteen kohdalle; suurta, punaisenharmaata vuorenvönkälettä, joka työntyy äkisti kauas ulos vuonoa kohti ja jota saattaa kiivetä sangen korkealle, kutsutaan Häräksi. Kallionokan takana on Hestvikenin lahti, pieni, kapea, ahdas poukama. Sen pohjoispuolella suistuu tunturi Härkä, jyrkästi veteen, ja sen alla on pimeä ja pohjaton syvyys. Ylhäällä Härän hartioilla kasvaa harvaa, tuulen harittamaa honkametsää, joka tihenee huipulla — ja veteen työntyvä kallionlonka on kuin jalka, jonka tuo matala, pitkin pohjoista rantaa ja Hestvikenin, eli myös niin kutsutun Kverndalenin, poikki ulottuva harjanne on potkaissut siihen; siitä se jatkuu yhä kirkonkylää kohti. Laaksossa se seisoo äkkijyrkkänä seinänä joen äyräällä; laakson läpi virtaa näet pieni joki, joka laskee mereen poukaman pohjassa. Siinä versoo lehtimetsää, ruohoa ja kukkia rehevänä louhikon halkeamissa, ja harjanteen laella on sankka kuusikko, joka muuttuu tasangolla lehtimetsäksi; siinä näkyi yhä vielä myös runsaasti tammia, jotka kuuluivat Hestvikenin alueeseen.

Lahden eteläpuolella viettävät kalliot mereen paljon loivempina ja matalampina; niiden koloissa kasvaa tuulen tuivertamaa katajaa ja orjantappuravarsikkoa, ja paikoitellen on pieniä kuivettuneita ruohopälviä. Mutta äkkiä tunturi kohoaa kohtisuorasti ilmaan kääntäen jyrkän, miltei alastoman, mustanpuhuvan kyljen kohti pohjoista, ja tämän jyrkänteen alla, jota kutsutaan Hevoseksi, sijaitsee Hestvikenin talo jokseenkin korkealla pohjoisen puolella. Rannasta kartanoon johtava polku kulkee talon äärimmäisen pellon laitaa ja on hyvin jyrkkä. Kauempana rannasta on hyvää multaista maata mäkien syrjissä, ja kuivuus haittaa täällä vähemmän peltoja ja niittyjä kuin monin paikoin muualla Oslon vuonon varrella, sillä Hevosen laidoista pulppuaa monta vuoripuroa, ja kauempana Kverndalenissa on liiankin vetistä. Mutta melkein kaikki Hestvikenin maat ovat laakson eteläpuolella, vasten pohjoista.

Hestvikenin talo oli rakennettu siten, että rakennukset seisoivat kahdessa rivissä pitkän pihamaan molemmin puolin, josta kaikkialla pisti esiin paadenselkiä. Tämän kallioriutan ja Hevosen välissä oli alava notkomaa, jonka tunturin laidasta tihkuva vesi piti kosteana, ja tällä puolen pihaa oleva rakennusrivi oli siitä syystä vajonnut ja ränsistynyt; vuonon puoleinen alin hirsikerta oli lahonnut; sisällä oli vetoista, ja kosteus ahdisti sekä ylhäältä että alhaalta; mutta kesäisin kasvoi rakennusrivin takana nokkosia ja rikkaruohoa melkein katon korkeudelle. Talli, navetat ja pari varastoaittaa sijaitsivat tällä puolen.

Rannan puolella, pihamaan pohjoispäässä, olivat asuinrakennukset, kota ja makuuaitat. Yhteen suuntaan sulki Härkä katseelta tien, mutta jos kulki pihan läntiseen päähän, näki lahden yli Hudrheimiin asti sekä etelään kauas Foldenin taakse. Jo entisaikoina olivat Hestvikenin isännät vainon aikoina pitäneet vartiota taempana tunturilla, Härän yläpuolella; siellä oli vieläkin multamaja, missä vartiomiehet olivat levänneet vaihtaessaan vartiovuoroja.

Ylinnä pihaton päässä, niittyjen laidassa, hyvän matkaa erillään taloriveistä oli riihi, ja se oli ainoa Hestvikenin entisistä rakennuksista. Se oli suunnattoman suuri ja tanakkatekoinen, jättiläishirsistä veistetty. Toiset rakennukset olivat pieniä ja miten kuten kokoonkyhättyjä. Olav Ribbungin oli ollut vaikea saada taloaan pystyyn palon jälkeen, hän oli kärsinyt raskaita vaurioita ranta-aittojen palaessa täysine varastoineen, ja siihen aikaan oli tilanherrojen usein vaikea saada perityksi veronsa vuokramiehiltään. Mutta laaksossa tiedettiin Hestvikenin vanhojen rakennusten olleen suuria ja komeita. Siellä oli ollut muuan pirttirakennus, joka oli tehty pystyhirsistä ja katettu paanuilla kuten kirkko; kaksi riviä kauniisti veistettyjä pylväitä kannatti kattoa sisältä, ja sen kerrottiin olleen runsain veistoksin ja maalatuin kuvin koristetun. Ja talossa oli ollut erityiset korukudokset, joita käytettiin juhlina: siniraitaiset matot ja seinävaatteet, joilla verhottiin kaikki seinät kattoa myöten; ne olivat punaisesta villakankaasta ja kauniisti kirjaellut. Noita seinävaatteita oli jäljellä vielä kaksi kappaletta — toinen oli lahjoitettu kirkolle ja toinen oli talossa; jälkimmäinen oli niin pitkä, että se ulottui peittämään uuden tuvan molemmat pitkät seinät ja päädyn ja sittenkin kuuluu osa siitä joutuneen hukkaan — ja siitä saattoi ymmärtää vanhan tuvan ja Olav Ribbungin tuvan koon eron. Muuten ei entisestä ihanuudesta ollut kuitenkaan jäljellä kuin veistoksin koristettu kamanalauta, minkä erään Olavin miehen sanottiin kiskoneen irti suojakseen, juostessaan ulos palavasta tuvasta. Uudessa tuvassa tuon laudan paikka oli kamarin oven suussa.

Olav Auduninpoika muisti sen vielä astuessaan omaan tupaansa, jota hän ei ollut nähnyt seitsenvuotisesta lapsesta asti. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut tuota kuvaa tai tiennyt muistavansa sitä, — mutta samassa kun hänen silmänsä sattuivat siihen, saapui muisto kuin viri, joka kulkee yli vedenpinnan tummentaen sen: se oli hänen lapsuutensa lauta. Siihen oli veistetty miehen hahmo käärmeiden keskelle, jotka peittivät pinnan kiemuroillaan, ympäröivät hänen vyötäisensä ja jäsenensä, yhden purressa häntä sydänjuureen. Hänen jaloissaan oli harppu — kuva tarkoitti kai Gunnar Gjukenpoikaa käärmetarhassa.

Tuo lauta oli tuvan ainoa kaunistus, muutoin se ei ollut missään suhteessa toisenlainen kuin tavallisen talonpoikaistalon pirtti; neliskulmainen suoja, josta osa oli erotettu lautaseinällä, niin että itäpäähän jäi kaksi pientä kamaria sekä porstua pihalle vievän oven eteen, rakennuksen ylimpään päähän; ovi oli turvallisuuden vuoksi sijoitettu kauimmaksi rannasta. Toisella päätyseinustalla, kauimpana ovesta oli kaksi sänkyä, joita erotti poikkipenkki, ja molempien pitkienseinien vierustaa kulki multapenkki. Irtainta kalustoa ei ollut muuta kuin pari kolmihaaraista jakkaraa — ei edes juomapöytää porstuan oven vieressä, reikätuolia tai oluenpanopenkkiä. Pohjoisella pitkälläseinällä riippui tosin pöytälauta, mutta sitä ei ollut varmaan otettu alas montakaan kertaa Olav Ribbungin kuoltua.

Kamarissa oleva sänky oli tarkoitettu isäntäväelle. Mutta Olav Auduninpoika pyysi vanhaa sukulaistaan Olav Ingolfinpoikaa pitämään entisen makuusijansa, hän saattoi itse nukkua tuvan etelänpuoleisessa sängyssä — hän oli nukkunut siinä lapsena.

Hänen ei tehnyt mieli muuttaa kamariin. Nähdessään pikimustan komeron oviaukon hän tunsi itsessään aivan kuin lapsuudenaikaista kauhua tuota mustaa kitaa kohtaan. Siellä oli nukkunut hänen isänsä isoisä mielipuoline poikineen, ja kun Likaparta sai kohtauksensa, sidottiin hänet kiinni, ja hän reuhtoi ja mölisi ja viskelehti köysissään lattialla pimeässä. Lapsi ei ollut pelännyt kovin pahasti, hän oli tuntenut vain jonkinlaista tyyntä kauhua, sillä Likaparran kohtauksiin hän oli tottunut varhaisimmasta lapsuudestaan, eikä tuo hullu ollut tehnyt pahaa kenellekään milloinkaan; hänet sidottiin kiinni vain siksi, ettei hän vahingoittaisi itseään. Mutta vapaaehtoisesti poikaa ei ollut saatu koskaan kamarin läheisyyteen — siellä haisi sitä paitsi aina hirvittävästi; löyhkä huokui vastaan oviaukosta, kun meni sinnepäinkin. Isä ja Aasa, iäkäs palvelusvaimo, koettivat kyllä pitää siivossa hullun komeron, mutta se oli vaikeata, kun siellä oli niin pimeä. Hänelle muutettiin olkia niin usein kuin varat sallivat ja sirotettiin aika ajoin tuoretta multaa lattialle, niin että ukko Olavin toisinaan täytyi antaa lapioida sitä pois, koska kamarin lattialle muodostui kokonaisia vuoria. Mutta tämä kaikki auttoi kovin vähän.

Olav muisti nyt elävästi nuo kaksi vanhusta, jotka hän oli nähnyt kamarin ovessa. Kun hullulla oli ollut kohtauksensa ja hän oli raivonnut itsensä uuvuksiin ja tullut taas levolliseksi, talutti hänen isänsä hänet ulos päivänpaisteeseen, jos ilma salli.

Etumaisena astui vaari sisään — hänellä oli jättiläisvartalo, paksu, pitkä tukka ja koko rinnan peittävä parta, jossa oli vielä yhtä paljon mustaa kuin valkoista. Hän auttoi poikasen ulos perästään pitäen kättään hänen kaulallaan ja taivuttaen hänet kumaraan, jottei hän satuttaisi päätään ovenkamanaan. Hullulla ei näet ollut ymmärrystä väistää mitään, vaan hän kulki päin kaikkea.

Torgils Likaparta näytti pieneltä, sillä hän oli kokoonkutistunut ja kumarainen. Koko hänen päänsä oli karvainen; parta alkoi jo silmien vaiheilta. Ja koko tuo takkutukko oli täynnä kuivanutta likaa ja oli harmaankeltainen; keskeltä näkyivät kaameasti tuijottavat suuret silmät, kirkkaan vihertävät kuin merivesi, valkuainen verestävänä, sekä nenä, joka oli pieni ja kaunismuotoinen, mutta punainen, sillä hän oli palelluttanut sen kerran päästessään karkaamaan ulos talviyöhön isänsä huomaamatta. Mutta ukko Olavin pestyä hänet saunassa lipeällä ja hiekalla sekä suittua hänen tukkansa hohti Torgilsin likainen pää hopeanvalkoisena ja pehmeänä kuin suovillatukko. Torgils oli paljon vanhemman näköinen kuin isänsä.

Ukko Olav ruokki häntä kuin lasta. Väliin hänen täytyi ravistella ja lyödäkin Torgilsta, saadakseen hänet avaamaan suunsa, väliin toinen taas ei tahtonut sulkea sitä, vaan istui liikkumatta päästäen ruoan valumaan partaansa. Liharuokaa ja muuta kovempaa särvintä sai isä hänet joskus ottamaan siten, että työnsi sen pieninä paloina Torgilsin suuhun ja vei päänsä aivan hänen silmiensä eteen purra louskuttaen tyhjää, ylös ja alas, kaikin voimin, — jolloin mielipuoli saattoi ruveta matkimaan häntä ja purra hänkin.

Aasa huokasi sitä katsoessaan. Hän oli oikeastaan nuoren Olavin kasvatusäiti, ja poika nukkui hänen sängyssään. Mutta Aasa huolehti eniten Likaparran paimentamisesta ja hoitamisesta, kuten vaarikin. Koli, vanha talon renki, oli ainoa, joka piittasi Olavista. — Muita kuin nämä neljä ihmistä ei talossa ollut asunut, mikäli Olav muisti. Joku tuli joskus talon töihin, liikkui kartanolla ja alhaalla laiturilla. Luultavasti Hestviken oli alkanut rappeutua jo noina vuosina. Ja jäätyään Olav Ingolfinpojan hoitoon, sen rappeutuminen kävi yhä ilmeisemmäksi.

Talonhoito ei ollutkaan koskaan ollut pääasia Hestvikenissä. Mutta yhtä vähän kuin Olav Ribbung viimeisenä elinvuosinaan oli Olav Ingolfinpoika käyttänyt merta sillä tavoin kuin sitä oli käytetty täällä miesmuistoisista ajoista asti. Sitten joutui kartanon oikea omistaja maanpakoon ja talon suuret laivat menetettiin kuninkaan voudeille. Olav Ingolfinpoika ei ollut jaksanut hankkia uusia eikä kohottaa talon karja- ja hevoskantaa.

Olav ymmärsi, että perintö, jonka hänen isänsä, Audun Ingolfinpoika, oli jättänyt hänelle kuollessaan, oli aikoinaan ollut hyvin suuri, joten hän oli ollut aika rikas tietämättä sitä itse ja Steinfinnin ottamatta siitä selkoa. Mutta jo ennen hänen maanpakoon joutumistaan oli omaisuus vähentynyt tuntuvasti, ja nyt hän ei omistanut muuta kuin suvun perintötilan ja pari kartanoaluetta sisämaassa sekä Hudrheimissä, vuonon toisella puolen. Sen emätilan, jonka hän omisti Elvesysselissä isoäitinsä jälkeen, hän oli myynyt järjestäessään rauhanhintaa ja tapporahoja Einar Kolbeininpojan murhasta; mutta hänellä oli vielä niin paljon saamista rahassa Dragsmarkin munkeilta, jotka olivat suurimmat ostajat, että hän saattoi hankkia itselleen varusteet merenkulun käyntiinsaattamiseksi jälleen.

Eikä näihin aikoihin asunut montakaan isäntää Oslon-vuonon varrella, joilla olisi ollut jakamaton ja täydellinen omistusoikeus perintötiloihinsa. Suuret alat talonpoikien maita oli joutunut mahtavien lääniherrojen, kuninkaan tai kirkon valtaan. Olav Auduninpoika kuului siis kuitenkin kotiseutunsa varakkaisiin ja huomattuihin miehiin — ja hänet otettiin vastaan asiaankuuluvalla arvonannolla, kun hän nyt viimeinkin palasi sukukartanoonsa.

Ihmisten mielestä hän oli käyttäytynyt kuten ylevämielinen mies ottaessaan haltuunsa omaisuutensa vanhuksen käsistä, joka oli ollut hänen holhoojansa ja hoitanut niin huonosti tehtävänsä. Kukaan ei ollut kuullut Olavin valittavan sitä, ja hän osoitti kaimalleen pojan kunnioitusta. Ja kun muutamat tahtoivat tietää, mitä hän oikein ajatteli, sekä kysyivät, missä kunnossa hän katsoi asiainsa olevan, hän vastasi miettivästi: "Eivät suinkaan hyvin." Mutta toisinkaan ne eivät olisi voineet olla — häntä itseään kohdanneen tuomion vuoksi ja kun talo jo sitä ennenkin oli ollut semmoisessa kunnossa, ettei Olav Ingolfinpojan kaltainen rampa kyennyt saamaan siitä kalua. Olav Puolipapin toinen jalka oli näet ollut poikki ja jäykistynyt aivan vinoksi, jalkaterä ulospäin. Hän ontui pahasti eikä voinut liikkua ilman sauvaa, ja hänen oli hankala istua hevosen selässä ja veneessä kankeine harajalkoineen.

Olav Ingolfinpoika oli hyvän joukon päälle seitsemänkymmenen ja vielä vanhemmalta hän näytti, suorastaan ikivanhalta. Hän oli pitkä, laiha ja köyryselkäinen; hänen kasvonsa olivat kapeat ja hienojuonteiset ja hänellä oli kaunis, käyrä nenä — nuoremmasta Olavista tuntui, että kaima muistutti varmaan hänen isäänsä. Mutta Olav Ingolfinpojan pää oli aivan kalju, silmät olivat verestävät ja tihruiset, ja iho riippui velttoina kurttuina silmien alla, sisäänvajonneilla poskilla ja leuan alapuolella. Kipeää jalkaa hän hoiteli koiran- ja kissannahoilla ja monilla voiteilla. Siitäkö lienee johtunut vai muusta, että häntä seurasi outo haju, aivan kuin hiiren haju; ja hiiren haju oli hänen komerossaankin.

Hän oli Olav Ribbungin kaksoisveljen, Halvardin-kirkon papin, Ingolf Olavinpojan poika. Kun tuli käsky, että Norjan pappien tuli elää naimattomina, antoi Ingolf-pappi vaimonsa lähteä kotiinsa siihen Soleyarin taloon Tveitiin, jonka hän oli saanut tämän mukana, ja kaikki muut lapset seurasivat äitiään paitsi nuorin poika, Olav. Hänestä oli myös aiottu pappia ja hän oli jo vihitty diakoni, kun sattui onnettomuus, joka teki hänet rammaksi. Mutta hän oli aina puhdastapainen, ja ihmisten mielestä hän ymmärsi niin monia asioita, että jotkut pitivät häntä oppineempana ja hurskaampana kuin omaa seurakuntapappiaan. Varsinkin kun joku oli nähnyt vainajien haamuja tai muita kummituksia taikka kun he arvelivat jonkun sairauden aiheutuneen noituudesta ja pahojen henkien villityksestä, hakivat he apua Olav Puolipapilta, sillä hän ymmärsi sellaista paremmin kuin kukaan.

Olav Auduninpoika liittyi heti kaimaansa — ensiksikin siksi, että tämä oli hänen lähin omaisensa ja ensimmäinen mies isän puolelta, jonka hän oli tavannut. Oli kummallista kulkea täällä tietäen, että tämä oli hänen sukutilansa ja tämä seutu hänen synnyinseutunsa. Tässä hänen oli elettävä loppuikänsä — ja hän olisi kasvanutkin täällä, ellei hänen kohtalonsa olisi ollut niin erilainen kuin muiden nuorten miesten. Hänet oli kohtalo viskannut kauas kotoa jo pikku lapsena, ja sen jälkeen hän oli ollut koditon ja juureton kuin virrassa uiva puu.

Nyt hän oli palannut synnyinsijoilleen. Moni paikka sisällä ja ulkona tuntui kyllä hänestä tavallaan tutulta, mutta kaikki oli sentään hyvin toisenlaista kuin hän oli muistanut. Hestvikenin myllyn hän muisti hyvin sinne tullessaan, mutta koko lahden toinen ranta — Härkä ja metsäinen harjanne oli kadonnut kokonaan hänen mielestään, eikä hän voinut muistaa kosteata, autiota ja lehtipuita kasvavaa jokilaaksoakaan. Hän ei ollut varmaan milloinkaan tiennyt, miltä lahden pohjoispuolella näytti, — oli kai luullut, että sielläkin oli viljelysmaita ja asumuksia, kuten Mjøsenin varsilla. Hestvikenistä ei näkynyt yhtään ihmisasuntoa.

Taloon kuuluvat rakennukset hän oli muistanut paljon suuremmiksi. Ja kallioiden välissä oleva soinen notko oli hänen mielestään ollut kuin kokonainen laakso monine merkkipyykkeineen — suurine siniseen vivahtavine kivineen, joiden päällä hänen oli ollut tapana loikoa ja pensasryhmineen, joihin oli voinut piiloutua. Ja nyt hän myös näki, että pieni hiekkaranta oli korkeintaan puolensadan aikamiehen askeleen pituinen. Talon lähellä olevaa maakuoppaa, missä hän oli paistattanut päivää, hän ei löytänyt ollenkaan — ehkä hän muisti riihen itäpuolella olevaa pikku kuoppaa, joka nyt kasvoi pajua ja leppää. Eräästä pihapaaden halkeamasta hän oli kerran löytänyt ihmeellisen, lumivalkoisen sormuksen — se oli kai ollut linnun tai kalan selkänikama, josta ruodot olivat katkenneet, tuli hän äkkiä ajatelleeksi. Mutta silloin hän oli pitänyt sitä ihmeellisenä aarteena, säilyttänyt sitä huolellisesti ja kaivellut sen jälkeen monesti kallionrakoja löytääkseen enemmän samanlaisia. — Tuntui kuin hän olisi muistellut unia — hän muisti katkelman sieltä, toisen täältä — ja aina väliin hän koki uinuvan kauhuntunteen, kuten pahasta unesta herätessä muistaa vain ilkeän tuntemuksen, ei muuta.

Hän tarttui kaikkeen, mikä saattoi ravistaa hänet hereille tästä häilyvästä unen ja varjojen sekaisesta olotilasta ja saisi hänet tuntemaan Hestvikenin omaksi taloksi, maat ja mannut omaksi perintökamaraksi — tajuamaan että Härkä ja harjanteen laidoilla kasvava metsä oli kaikki hänen omaansa. Ja hänestä oli mieluista ajatella, että hän nyt asui saman katon alla sukulaisen kanssa, oman isoisänsä lihallisen serkun kanssa, joka oli tuntenut kaikki suvun miehet ja naiset vaarin, Olav Ribbungin, miehuusajoista asti. Istuessaan iltaisin juomassa kumminsa kanssa ja vanhuksen kertoessa heidän edesmenneistä sukulaisistaan tunsi Olav yhteenkuuluvuutensa isänsukuunsa tavalla, jota hän ei ollut osannut aavistaa ollessaan Tanskassa äitinsä sukulaisten parissa.

Ja häntä veti vanhuksen luokse kuulemansa siitä, että Olav Papinpoika oli niin hurskas ja oppinut. Näinä viikkoina, odottaessaan aikaa, jolloin hän voisi lähteä pohjoiseen Ingunnia noutamaan, tuntui hänestä tavallaan siltä, kuin hän olisi selvitellyt välejään Jumalan kanssa.

Hän ymmärsi täydelleen, ettei hänen ollut oleva helppo osoittaa täyttä mielenmalttia ja iloista naamaa tullessaan Bergiin päättämään Haftorin kanssa tekemäänsä sopimusta ja ottamaan vastaan Ingunnia vaimokseen Steinfinninpojilta. Mutta ei voinut olla toisin — ja omakseen hän tämän tahtoi kaikesta huolimatta — ja niin hänen kaiketi täytyi olla kuin muina miehinä. Mutta hän ei voinut estää lapsuusmuistoja sukeltamasta esiin — turvallista varmuutta siitä, että he kuuluivat yhteen ja että heidän oli aina oltava toistensa luona. Mahdollisuus, että jokin saattoi tulla erottamaan heitä, oli ollut niin kaukana kummankin ajatuksista, ettei se ollut saanut heidän sydämessään syntymään erikoisempaa iloa tai ihmetystä — he olivat pitäneet päivänselvänä asiana, että heitä odotti se osa, joka heille oli määrätty. Näin aina siihen kesään asti, jolloin he toisiinsa kietoutuneina olivat joutuneet pois lapsuuden ja viattomuuden mailta, säikähtyneinä mutta ilon huumaamina siitä uudesta sulon tunteesta, jonka he olivat löytäneet toinen toisessaan — olipa sitten oikein tai väärin, että he olivat antautuneet siihen. Silloinkin kun hän heräsi pelkäämään ja uhmaamaan kaikkea ja jokaista, joka yritti tarttua heidän kohtalonsa kulkuun, oli hän ollut varmasti vakuuttunut siitä, että he kaksi lopulta saattaisivat asiansa voittoon. Tuollaiset hetket saattoivat vallata Olavin mielen yhtäkkiä, ja tuska viilsi häntä kuin puukonpisto. Nyt tuo uni oli toteutumassa — mutta toisin kuin hän oli ajatellut. Ja kun hän muisteli itseään sellaisena kuin oli silloin, tuntui hänestä kuin hän olisi ajatellut jotakin toista ihmistä, jonka hän oli tuntenut — sellaista rajattoman luottavaista nuorukaista, jota hän sääli ja halveksi, mutta myös kadehti kirvelevin sydämin — lasta, joka ei ollut ymmärtänyt petosta, ei ymmärtänyt, että hän itse saattaisi pettää tai joutua petetyksi. — Mutta tuolle sydämen kirvelevälle tunteelle hän tiesi yhden ainoan neuvon — hänen täytyi salata haavansa, niin ettei kukaan, viimeksi Ingunn, saisi aavistaa sen olemassaoloa.

Nämä ajatukset saattoivat vallata hänet kesken kaiken hänen puhellessaan toisen Olavin kanssa, ja silloin hänen puheensa keskeytyi. Vanhus tuskin huomasi sitä, jatkoi vain puhettaan nuoremman jäädessä tuijottamaan eteensä kasvot kovina ja sulkeutuneina — kunnes vanhempi Olav kysyi häneltä jotakin, jolloin hän huomasi, ettei hän ollut kuullut sanaakaan toisen puheesta.

Mutta hän valmistautui kantamaan taakkaa, joka hänen oli sälytettävä päälleen — valittamatta, jos Jumala tahtoisi kurittaa häntä kovakouraisesti tulevina vuosina. Sillä tavallaan häilyi hänen mielessään alati muisto hiihtoretkestä ja karjatuvalla vietetystä yöstä — hänen oli vain niin mahdotonta ajatella, että murhamies oli hän itse. Hänestä tahtoi väkisin tuntua, kuin hän olisi ollut vain osallisena kahden vieraan miehen välien selvittelyssä. Mutta hän se oli, hän tiesi sen merkillisen välinpitämättömällä tavalla, ja synti oli hänen syntinsä. Murha ei itsessään suinkaan ollut kovin suuri synti: hän ei ollut houkutellut toista väijytykseen, mies oli itse keksinyt koko retken ja oli kaatunut ase kädessä — ja orjillakin kuuluu ennen olleen oikeus kostaa vaimonsa kunnia; se oli miehen oikeus ja velvollisuus niin Jumalan kuin ihmisten lakien edessä.

Ja hänestä tuntui kuin hän olisi tarjonnut Jumalalle vaihtokauppaa, suoristaessaan selkänsä ja valmistautuessaan kantamaan Ingunnin onnettomuuden painoa. Jos se kävisi raskaaksi, ei kukaan ollut koskaan saava nähdä sitä. Ja hän tahtoi elää hurskaasti ja jumalaapelkääväisesti tästä hetkestä alkaen — mikäli se oli mahdollista miehelle, joka kantoi mielessään ripittämätöntä syntiä: hän tahtoi harjoittaa oikeutta ja kohtuutta lähimmäistänsä kohtaan, olla armelias köyhille, suojella hylätyitä ja turvattomia, kunnioittaa Jumalan huonetta ja seurakuntansa pappia sekä antaa kirkolle kaiken, mitä hän oli velvollinen antamaan, rukoilla jokapäiväiset rukouksensa hartaudella ja mieleensä painaen, lukea Misereren usein ja sanoja punniten. Hän tiesi saaneensa liian vähän kristinuskon opetusta kasvuaikanaan — veli Vegard oli tehnyt parastaan, mutta hän kävi Frettasteinissä kerran, pari vuodessa, ja jäi taloon noin viikoksi; mutta häntä lukuun ottamatta ei siellä ollut ketään, joka edes olisi kuunnellut, lukivatko lapset rukouksensa joka päivä. Ja sen hyvän opin, minkä hän oli saanut Torfinn-piispan luona, oli käynyt samoin kuin Raamatun kertomuksessa — nisujen joukkoon oli kylvetty niin paljon ohdaketta ja juolanjuuria niinä vuosina; jolloin hän oli kiertänyt maailmaa, että nouseva oras oli tukehtunut rikkaruohoihin. Ensi kertaa Olavin mielessä liikahti aivan kuin katumus Einar Kolbeininpojan murhan johdosta: hän oli katunut sitä siksi, että se oli ollut huono palkka Torfinn-piispan hyvyydestä ja siksi, että se oli pahin onnettomuus, mihin hän saattoi joutua, kun asiat kerran olivat sillä kannalla — niin, ja koska hän tiesi, että hänen täytyi katua, koska se oli synti, vaikkei hän itse voinutkaan ymmärtää, että se oli niin kovin syntistä. Nyt hän alkoi aavistaa, että tuossa Jumalan käskyssä, ettei saanut tappaa, oli syvempikin tarkoitus ja viisaus kuin vain se, mitä hän oli luullut: Jumala ei tahdo kenenkään syntisen kuolemaa. Käskyyn kätkeytyi myös huolenpito murhaajasta — hänkin avasi sielunsa monenlaisille pahoille voimille, jotka nyt voivat ryhtyä odottamattomiin hyökkäyksiin.

Saattoi siis olla hyödyllistä asua yhdessä Olav Puolipapin kaltaisen hurskaan miehen kanssa; hänen sukulaisensa osasi varmasti antaa hänelle hyödyllistä ohjausta monessa suhteessa. Esimerkiksi katumusveisuissa — hän oli oppinut koko joukon sellaisia Asbjørn Allfeitiltä ja Arnvidilta Hamarissa, mutta oli unohtanut enimmät.

Olav kutsui naapurit tuliaiskesteihin ja ilmoitti heille, että vaimo, jonka hän oli tuova taloon, oli Steifinn Torenpojan tytär, hänen kasvatussisarensa, jolle hänet oli kihlattu heidän lapsena ollessaan. Heti kun hän ehtisi kotiutua hiukan ja päästä perille oloistaan, hän lähtisi takaisin Ylämaahan noutamaan vaimoansa. Mutta hän ei maininnut mitään siitä, olivatko häät jo olleet, vai tulisivatko ne vasta vietettäviksi täällä, eikä hän pyytänyt mukaansa saattomiehiä seudulta, vaikka hänen sukulaisensa ei kyennyt seuraamaan häntä. Ihmiset huomasivat pian, että Hestvikenin nuori isäntä oli hieman umpimielinen ja tiesi minkä verran ilmaisi — eikä hänestä saanut irti juuri sen enempää kyselemälläkään.

Olav oli miettinyt paljon, oliko hänen sanottava, että oli myös lapsi. Ehkä olisi helpompaa, jos puhuisi etukäteen. Mutta hän ei jaksanut tehdä sitä. Ja sitten hän ajatteli, että lapsihan saattoi olla kuollut. Se oli kyllä elänyt syntyessään — mutta rintalapset kuolivat helposti, oli hän kuullut sanottavan. Tai ehkä he keksivät jonkun keinon — voisivat esimerkiksi antaa sen kasvatettavaksi matkan varrella. Sen, mitä hän ensi hädässään ja hämmennyksessään oli puhunut lapsen ottamisesta omiin nimiinsä, hän nyt huomasi järjettömyydeksi. Hän ei ymmärtänyt mistä oli keksinyt sellaisen ajatuksen — äpärän ottamisen sukuun. Jos se edes olisi ollut tytär, olisi sen voinut vaikka panna luostariin, eikä kukaan olisi joutunut kärsimään vääryyttä siitä, että hän oli omistanut sen itselleen mutta tämä oli poikalapsi. Hän oli ollut kuin mieletön tuskasta ja suuttumuksesta. Mutta hän tunsi kuitenkin olevansa velvollinen ottamaan vastaan lapsen, jos äiti tahtoisi pitää sen luonaan. Se asia sai järjestyä kuten oli määrätty. Oli turha kutsua onnettomuutta ennen kuin se oli kohdalla.

Kuitenkin hän eräänä päivänä kiipesi pienelle ullakolle, joka oli kamarin ja porstuan yläpuolella. Hän oli tullut ajatelleeksi, että lapsi hoitajineen saattoi asua siellä, jos Ingunn tahtoi tuoda pojan taloon. Olav Ribbungin tyttäret olivat nukkuneet tuossa luhdissa neitoineen. Mutta oli ikuisuus siitä, kun se oli ollut nuorten naisten olosijana. Vähintään kahdenkymmenen vuoden pölyt ja lukinverkot olivat saaneet rauhassa levittäytyä sinne, ja suoheinä rapisi ulos sängystä, kun hän tarkasti mitä siihen oli kasattu. Päädyn puolella oli parit kangaspuut ja pöydänkannatuspukit sekä kirstu, johon oli kaiverrettu vaakunakuvia, mistä hän ymmärsi sen kuuluneen äidilleen. Hän aukaisi sen: pohjalla oli rukinpyöriä, mertoja, karttoja ja pieni lipas. Lippaan sisällä oli kirja ja valkea, pellavakankainen kapalovaate — nähtävästi ristiäismekko, johon hänet itse oli puettu, kun hänet nostettiin ylös kastemaljasta. Hän jäi hetkiseksi kyykkyasentoon kiertäen vaatteen koruompeleista laitaa sormiensa välissä.

Kirjan hän vei mukanaan alas ja näytti sen Olav Puolipapille. Mutta vaikka tämä aina oli antanut ymmärtää osaavansa lukea ja kirjoittaa kuin hyväkin pappi — paljon paremmin kuin Sira Benedikt, seurakuntapappi — ei hän kuitenkaan saanut paljonkaan selvää Cecilia Bjørnintyttären psalttarista. Olav istui illalla sitä tutkien; siinä oli pieniä kuvia kappaleen alkukirjainten kohdalla, ja hienoja punaisia ja vihreitä viivoja suikerteli sivuja pitkin. Levolle mennessään hän hautasi kirjan sänkyynsä pieluksen alle, ja sinne se sai jäädä.

Muutamaa päivää ennen kuin Olav oli aikonut lähteä pohjoiseen tuli Hestvikeniin köyhä vaimo, joka tahtoi puhua Olav-isännän kanssa. Tämä lähti ulos eukon luokse. Tällä oli tyhjä säkki olalla, josta Olav ymmärsi hänen asiansa. Eukko tervehti ensin Olavia itkevällä äänellä — ilosta, väitti hän: oli niin hauska nähdä talon oikea isäntä tuvan ovella, "ja sinusta on tullutkin niin kaunis ja muhkea mies, Olav Auduninpoika — olisipa Cecilian kelvannut katsella poikaansa — ja sinusta puhutaan hyvää kylällä, Olav. Ja niin minä ajattelin, että lähdenpähän katsomaan — minä olin ensimmäisiä, jotka näkivät sinut maailmassa, sillä minä palvelin siihen aikaan Skildbreidissä ja olin Margretin, emäntäni matkassa, kun hän tuli auttamaan äitiäsi — ja minä sain olla sinua kapaloimassa.

"Oletko tuntenut äitini?" kysyi Olav, kun eukko hetkeksi pysähtyi henkäisemään.

"Kävihän hän kirkolla jonkun kerran alussa Audunin tuotua hänet tänne, mutta talvemmalla hän tuli niin kivuliaaksi, ettei häntä näkynyt ihmisten ilmoilla — tupa, missä hän asui, oli liian kylmä, sanoi hänen palvelusneitonsa, ja viimein hänen täytyi muuttaa toiseen tupaan vanhusten luo, kun siellä oli lämpöisempi. Torgils oli niin raivo sen talven ja kevään. Muistan hänen pitäneen kovaa mökää sinä yönä, jolloin sinä synnyit, ja sillä kertaa kesti raivopäätä kokonaisen viikon — Cecilia pelkäsi häntä niin kauheasti, makasi vavisten vuoteessaan, eikä Audunkaan saanut häntä rauhoittumaan. Sepä se taisi tehdäkin hänestä lopun — ja sitten se, että hän oli asunut liian kylmässä. Audun kantoi hänet ylös aitan parveen kun ilma lämpeni; hän huomasi, että Cecilian oli vaikea asua tuvassa hullun luona — mutta hän kuoli pian. Sinä taisit silloin olla yksikuinen."

Eukko kertoi nimensä olevan Gudrid ja asuvansa siinä mökissä, jonka Olav ehkä oli huomannut ratsastaessaan kirkosta itään — soiden pohjoislaidassa, juuri ennen kuin tie kääntyy ylös Rynjuliin. Hänet oli naitettu pieneen taloon Saanan puolelle, hyvälle ja arvossapidetylle talonpojalle, mutta hän oli jäänyt lapsettomaksi. Ja kun mies sitten kuoli ja hänen veljensä muutti taloon vaimoineen eikä hän tullut toimeen heidän kanssaan, hän meni tälle Bjørnille, jonka kanssa hän nyt oli naimisissa. Hullummin hän ei olisi voinut tehdä. Bjørn ei ollut mikään köyhä mies siihen aikaan; kun he löivät yhteen omaisuutensa, oli heillä varoja yllin kyllin. Bjørn oli leski ja hänellä oli vain yksi tytär, ja heistä liitto oli sopiva: Gudrid oli alkanut taas kaivata miestä ja sitten hän tahtoi lapsia. Ja se olikin ainoa toivomus, mikä täyttyi — hän sai kahdeksan kappaletta, joista viisi oli elossa. Mutta jo ensimmäisenä talvena Bjørn teki miestapon ja joutui maksamaan sakkoja, ja sen jälkeen heidän varallisuutensa hupeni. Bjørn oleksi enimmäkseen vuonon rannalla: pyydysti merisikoja ja hylkeitä ja lintuja, tai kalasti Hvitasteinin Torelle — sillä aikaa kun hän itse istui mökissä lapsilaumoineen tytärpuolen kera, joka oli vihainen ja ilkeä. —

Olav kuunteli kärsivällisesti vaimon sanatulvaa ja käski hänet viimein kanssaan aittaan. Hän oli varannut taloon joka lajia tuliaiskesteihin ja antoi Gudridille runsaasti apua sekä sanoi vielä: "Jos teidän on vaikea selvitä talven yli, niin tule vain meille, muori!"

"Jumala siunatkoon sinua, Olav Auduninpoika — sinä olet ihan kuin äitisi. Noin lempeästi hänkin hymyili ja auttoi aina köyhiä vaivaisia!"

Ketään ei ollut tuvassa kun Olav palasi sisään. Hän jäi seisomaan ajatuksiin vaipuneena. Toinen jalka lieden reunalla, kädet polven ympärillä hän tuijotti pieneen hiilikekoon, joka vielä hehkui — siitä kuului hienoa ritinää ja hajoavat hiilet tuikahtelivat.

Äiti, ajatteli hän, ja muisti sen vähän, mitä oli hänestä kuullut. Äiti oli ollut nuori ja kaunis, sanottiin; hänet oli kasvatettu isoisten tavoin rikkaassa nunnaluostarissa ja hän oli ollut kuninkaantyttären leikkitoveri. Ja kuningattaren rouvatuvasta hänet oli muutettu tähän yksinäiseen taloon, kauas kaikista tuttavista. Näissä köyhissä talonpoikaissuojissa hän oli kantanut Olavia sydämensä alla, kärsinyt vilua ja orpoutta näiden ikäloppujen miesten parissa — hullun, jota hän pelkäsi, ja isännän, joka katsoi karsaasti pojanpoikansa naimista. — Se oli kamalaa.

Hän läimäytti kämmenellään kovasti reittään. Mahtoi olla sietämätöntä olla nainen ja voida niin vähän kohtalolleen. Hänestä tuntui kuin hän olisi säälinyt kaikkia naisia: — silkkiin ja aivinaan puettua äitiään, Gudridia, kerjäläisämmää, Ingunnia — yhtä vähän heidän kaikkien toimitti panna kovaa kovaa vastaan. Ingunn — hänen mieltään viilsi halu ja ikävä — hän muisti tämän hennon, valkean niskan; ihmisraukka oli saanut oppia taivuttamaan ylpeän neitsytniskansa. Ensin hänen tähtensä. Ja nyt hän murtuisi kai kokonaan. Mutta Olav tahtoi painaa hänen päänsä rinnalleen lempeästi ja hellästi ja hyväillä varoen hänen valkoista niskaraukkaansa. Ingunn ei ollut milloinkaan saava kuulla hänen suustansa sanaakaan onnettomuudestaan, huomata hänen puheestaan tai käytöksestään hänen kantavan kaunaa mielessään. — Tällä hetkellä hän ei tuntenut sellaista tunnetta olevankaan itsessään tuota turvatonta olentoa kohtaan, jonka hän pian saisi haltuunsa — hän tahtoi ainoastaan suojella häntä ja olla hänelle hyvä.

Päivemmällä Olav satuloi hevosensa ja lähti itään, kirkonkylää kohti. Hän ei tiennyt mitä sieltä haki, mutta hänen mielensä oli kumman herkkä sinä päivänä, ja saavuttuaan kirkon luo hän sitoi hevosensa kammitsaan ja lähti kulkemaan kirkkomaan poikki kirkkoa kohti.

Hän laski miekkansa ja hattunsa seinävieruspenkille, mutta tuli sysänneeksi ne maahan viittansa kulmalla. Kolinan synnyttämä kaiku tuntui hänestä pahalta. Ja sisällä oleva valokin oli kumman kelmeä ja vieras, sillä seinät oli juuri kalkittu — niihin piti maalattaman kuvia kesällä.

Audun ja Cecilia lepäsivät ylinnä vasemmassa laivassa, Maarian-alttarin ja kuorin välissä. Olavin polvistuessa heidän haudalleen ja lukiessa rukouksiaan niin hiljaa kuin osasi sattui hänen katseensa kuvaan, jonka kuvamestari oli saanut valmiiksi kuorin viereiselle seinälle. Se esitti pitkää, hoikkaa, viehkeää naista, jolla oli side silmillä ja katkennut ruoko kädessä — ja sen asento ja ilme, jopa tumman puvun värikin olivat sanomattoman alakuloiset. Olav oli nähnyt tuon kuvan kirkoissa usein ennenkin, mutta ei ollut milloinkaan muistanut kysyä, mitä se merkitsi. Mutta missään muualla ei tuo nainen ollut niin surumielisen näköinen ja kaunis kuin täällä.

Torfinn-piispan sanat orvoksi jääneistä lapsista muistuivat äkkiä hänen mieleensä. Ensi kerran hän tunsi itsensä melkein iloiseksi siitä, ettei ollut vaatinut Ingunnia eroamaan lapsestaan. Tällä hetkellä hän tunsi voivansa ajatella tuota lasta eräänlaisella säälillä. Kun Ingunn kerran oli synnyttänyt sen, täytyi hänen voida suoda sille kasvatus.

Tultuaan kirkonmäelle hän näki papin, sira Benedikt Bessenpojan, seisovan hevosensa luona. Olav tervehti häntä kunnioittavasti, ja pappi vastasi hänen tervehdykseensä suopean iloisesti. Niiden harvojen kertojen perusteella, jolloin oli nähnyt pitäjänsä pappia, Olavia miellytti tämä suuresti. Hän oli arvokkaan ja juhlallisen näköinen — lyhytkasvuinen, hartiakas ja tanakkavartinen. Hänen kasvojaan ympäröi punertava tukka ja parta; kasvot olivat leveät, mutta kaunismuotoiset, piirteet rohkeat ja iho hyvin kesakkoinen. Hänellä oli kirkkaat, siniset, elämänhalua säteilevät silmät. Olav oli tullut siihen käsitykseen, että tässä oli hurskas, ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen mies — ja hän piti papista siksikin, että tällä oli niin kaunis, vahva ja pehmeä ääni, puhuipa hän tai lauloi.

Aluksi he puhuivat hevosesta. Olav oli tuonut sen Skånesta — se oli seitsenvuotias, iso, karkeatekoinen ja kaunis, muuten valkoinen, paitsi vähän harmaatäpläinen lautasilta. Hän hoiti sitä aina itse, harjasi ja suki, niin että se pysyi puhtaana ja kiiltävänä, sillä hän piti siitä paljon; ja hän iloitsi nyt kuullessaan papin antavan arvoa eläimelle. Sitten sira Benedikt tutki tarkasti valjaita, jotka olivat punaiseksivärjätystä nahasta. Olav salasi hymyn — pappi oli innokas nahan parkitsija ja värjääjä, hän ei tiennyt mitään sen hauskempaa hommaa. Tuo oli yksi niistä vioista, joista Olav Puolipappi oli moittinut sira Benediktiä — sellainen oli hänen mielestään papille sopimatonta hommaa, sillä siinä täytyi liikutella mitä moskaisimpia aineita vihityin sormin. Tuohon vastasi sira Benedikt, ettei hän luullut sen moskan olevan rumaa Jumalan silmissä, sillä olivathan kädet yhtä puhtaat hänen pestyään ne. Olihan itse Vapahtaja kunnioittanut työntekoa ottamalla piilukirveen ja taltan samoihin siunattuihin käsiin, jotka olivat luoneet ja pelastaneet ihmiset, sekä veistänyt hirsiä pyhän kasvatusisänsä talon edessä. — Hän ei voinut varmaankaan pitää pahana, että hänen arvoton palvelijansa harjoitti tätä jaloa ja vaativaa taitoa.

Pappi pyysi Olavin kanssaan sisään, ja Olav suostui mielihyvin. Olav Ingolfinpoika irvisteli sillekin, että papin talossa haisi kuin markkinasuutarien kojuissa kaupungissa. Mutta tupa oli siisti ja kaunis; se oli paljon komeampi kuin Hestvikenin tupa. Kolme hempeää neitoa kantoi sisään voita, valkoista leipää ja olutta, tervehti nöyrän säädyllisesti ja poistui heti sen tehtyään. He olivat papin sisarenpojan lapsia; vanhin hoiti papin taloutta, ja toiset kaksi olivat muutaman päivän vieraina sisarensa luona.

Olut oli verratonta, ja miehet jäivät istumaan kaikessa rauhassa pakinoiden niitä näitä. Olav piti sira Benediktistä yhä enemmän. Sitten heidän puheensa kääntyi Olav Ingolfinpoikaan, ja pappi kiitti Olavia siitä, että hän oli osoittanut hellää sukulaismieltä miestä kohtaan, joka oli pitänyt niin huonoa huolta hänen omaisuudestaan. Olav vastasi, että hänen oma maastakarkotuksensahan oli etupäässä syynä Hestvikenin rappiotilaan; vanhus oli kai tehnyt parhaansa, mutta hänhän oli raihnas ja rampa. Ja Olav ymmärsi kyllä, että hän oli harvinaisen viisas ja pyhä mies.

"Pyhyyttä hänen kyllä on sietänyt harjoittaa, jos voi uskoa niitä miehiä, jotka olivat hänen kumppaneitaan ja ystäviään nuoruudessaan. Ja jos hän oli viisas, olisi hänen tullut puhua enemmän Kristuksesta ja Neitsyt Maariasta kuin kaiken maailman taikuudesta ja kummituksista ja menninkäisistä ja merenpeikoista — rukoilla eikä harjoittaa manaamistaan ja loitsulukujaan. — Pelkäänpä, että enimmät hänen puheistaan ovat sulaa harhaoppia. Hän joutui pois papinkoulusta puolivalmiina, ja senkin, mitä ehti oppia, hän on ymmärtänyt väärin. Voi olla hauska kuunnella hänen puhettaan jonkun iltahetken — mutta et suinkaan sinä, Olav Auduninpoika, joka tunnut ymmärtäväiseltä mieheltä, saata mitenkään uskoa hänen loruihinsa —?"

Siitä hän nyt sai. Oikeastaan hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut semmoinen aavistus jo aikaisemmin. Ääneen hän vastasi vetäen suutaan omituiseen hymyyn:

"En ole milloinkaan pitänyt hänestä — mutta siihen ei ole syynä ainoastaan se, että hän oli sen miehen kasvatusveli, joka oli minun ja sukuni pahin vihamies. Eikä kukaan meidän suvustamme vihannut muita Hestvikenin miehiä silti — he olivat tarmon ja kunnian miehiä, kaikki muut paitsi hän. Voithan päättää sen itse, Olav — ensi hetkestä asti olen pitänyt sinusta, ja tarkoitukseni on ollut, että ymmärtäisit minun suovan sinulle hyvää, ja tahtoisin, että meidän Eikenin miesten ja sinun sukusi välillä loppuisi entinen viha. Emme tosin ole milloinkaan lukeneet Olav Ribbungia ja hänen muita poikiaan vihollisiksemme, mutta olemme välttäneet toisiamme niin paljon kuin suinkin, ja sitä tuskin ihmetteletkään —."

Olav alkoi kuivata hihaansa, johon oli läikyttänyt olutta eikä katsonut ylös kysyessään:

"En ymmärrä mitä tarkoitat, sira Benedikt. — Olen tulokas, enkä tunne pitäjän asioita — en ole kuullut sanaakaan sukujemme välisestä vihasta."

"Sitten minä voin tehdä sen." Pappi jäi istumaan ajatuksissaan, tökkien pientä vaahtokuplaa, joka uiskenteli maljassa ja kuljettaen sitä ympäri reunoja.

"Huomasitko sinä kauniita lapsiani, noita kolmea neitoa, jotka olivat täällä äsken, Olav?"

"Kauniita olivat. Ja ellei minulla olisi nuorta morsianta, joka odottaa minua Ylämaassa, olisin katsonut tarkemmin, kun sukulaisneitosi olivat sisällä, sira hyvä!" sanoi Olav hymyillen.

"Jos ymmärrän sinut oikein", vastasi pappi myös hymyillen, vaikka hiukan nolona, "et taida tietää, että he ovat omia sukulaisiasi, vieläpä läheisiä."

"Te olette orpanuksia. Torgils Likaparta oli heidän isänsä isä. Hän vietteli minun sisareni —."

Vaistomaisesti Olavin kasvot ilmaisivat kammoa. Sira Benedikt huomasi sen, ymmärsi, mitä nuori mies ajatteli ja sanoi:

"Se tapahtui ennen kuin Jumala pimitti Torgilsin järjen, tai paremminkin sen sammutti paholainen, jota hän oli seurannut niin uskollisesti syntiin ja hekumaan.

"Jumala tietää, etten suo pahaa puhuessani Olav Puolipapista, hän ja Torgils olivat kasvatusveljiä, ja Olav seurasi toista kaikessa. Olav Ribbung tahtoi pakottaa Torgilsin naimaan Astridin — hän oli rehti, rohkea ja hyvää tarkoittava mies — ja kun Torgils jätti hänet pulaan äpäräpoikineen hänen itsensä oleksiessa Oslossa erään porttonaisen luona, jonka hän tahtoi naida, kielsi Ribbung poikaansa tulemasta tälle seudulle. Ingolf, isoisäsi, ja Olavin tyttäret sekä Ivar Staal, hänen vävynsä, sanoivat kaikki, etteivät he suostuneet istumaan samaan pöytään ja puhumaan sanaakaan Torgilsille, ellei hän luopuisi tuosta aikeestaan. Mutta Torgils asui papin, Olav Ingolfinpojan isän luona — ja se oli vielä suurempi häpeä, sillä toinen näistä oli pappi ja toinen papiksi aikova.

"Loppujen lopuksi isäni ja veljeni suostuivat ottamaan vastaan sovintosakot Hestvikenin miehiltä, kun ymmärsimme, ettei Olav Ribbung eikä Ingolf saanut Torgilsia luopumaan päätöksestään ja nostamaan Astridia onnettomuudesta. Se oli kauniimpaa ja kristillisempää — aivan niin. Mutta jos minä olisin ollut aikamies ja asekuntoinen, en olisi tyytynyt ennen kuin Torgils olisi maannut maassa — olisin tappanut hänet, vaikka olin pappi ja Jumalan vihitty palvelija. Olen vihannut sitä miestä niin, että — Herra tuntee minun sydämeni ja tietää sen. Mutta hän tietää myös, ettei voi vaatia mieheltä pahempaa kuin että tämän tulisi jättää kostamatta raudalla ja miekalla sukulaisnaistensa kunnia. Olin kymmenvuotias, kun se tapahtui. — Astrid oli ollut minulle kuin äiti; hän oli vanhin sisaruksista, ja minä olin nuorin. Nukuin hänen sängyssään sinä kesänä: hän itki alituiseen; en ymmärrä, miten hän ei menehtynyt itkuun. Minä sanon sinulle, Olav, että se mies, joka voi sellaisen antaa sydämestään anteeksi, on totisesti pyhä mies."

Pappi jäi istumaan ääneti. Olav kuunteli ja odotti hiljaa kuin hiiri.
Viimein hänen mielestään oli sanottava jotakin.

"Hän kuoli kahdeksan vuotta sitten", sanoi pappi. "Hän eli vanhaksi. Hän meni naimisiin muutamaa vuotta myöhemmin Kaare Joninpojan kanssa, joka oli kotoisin Roaldstadista, pohjoisesta Skeidsin pitäjästä, ja hän joutui hyville päiville. Isä oli liian kova hänelle, ja hänen lastaan hän ei kärsinyt silmissään; jos se olisikin ollut jonkun muun miehen lapsi — mutta hän ei voinut sulattaa että hänen tyttärensä piti lisätä Torgilsin jalkavaimojen lukua. Kaare oli hyvä heille molemmille — hän hankki poikapuolelleen hyvän naimakaupankin, Hestbækin perijättären. Ja kun onnettomuus kohtasi Hestvikenin Olavia ja suku alkoi vähetä, lähetti Olav sanan Astridille ja pyysi tältä lasta, Arnea, luvaten tälle oikeuden nimeen ja perintöön isänsä jälkeen. Kaare vastasi, ettei poika tarvinnut enää isänsä sukulaisten turvaa ja että hän sekä Astrid rakastivat Arne Torgilsinpoikaa liiaksi lähettääkseen hänet Hestvikeniin perimään Hestvikenin miesten onnea. Silloin Olav otti luokseen Aasan, joka oli palvellut siellä ennen, ynnä tämän pojan, joka myös oli Torgilsin tekoa; mutta poika ei elänyt kauan.

"Nämä ovat vanhoja asioita, ja minusta me nyt voisimme unohtaa vanhat vihat ja te nuoret solmia uudelleen sukulaissiteet keskinäisessä rakkaudessa. Luulen, että Hestbækenin Arne ja sinä pitäisitte toisistanne. Lähdepäs minun kanssani sinne kerran, Olav, tervehtimään tällä seudulla olevaa sukuasi."

"Tiedäthän, ettei sinun vaarillasi ollut lapsionnea. Hän asui siihen aikaan meren rannalla hullun poikansa kanssa — ja kaikki hänen muut lapsensa olivat kuolleet paitsi Borgny, joka oli luostarissa, eikä hänellä ollut muita suoraan polveutuvia perillisiä kuin yksi poikapahanen, Audun, sinun isäsi — ja hänet Ingolfin leski oli vienyt mukaansa sinne, mistä hän oli kotoisin, etelään Elvesysseliin. Ja niin kai Kaare ja Astrid sitten arvelivat, että näytti siltä, kuin suku sammuisi häneen."

"On se sittenkin totta, sira Benedikt, sillä onnea heillä ei ollut, siitä päättäen, mitä sukulaiseni on kertonut minulle."

"He olivat tarmon ja kunnian miehiä, Olav, ja se merkitsee enemmän kuin onni."

"Ei Torgils", virkkoi Olav. "En tiennyt tätä hänestä. Luulin hänen olleen mielipuolen syntymästä asti — vaari ei milloinkaan puhunut hänestä."

"Mutta vaikka olen vihannut häntä niin syvästi", sanoi sira Benedikt, "tahdon kuitenkin sanoa totuuden — hän oli urhea mies ja uskollinen kumppaneilleen. Ja kaikki sanovat, ettei Foldenin seudulla muisteta eläneen kauniimpaa miestä. — On oikeastaan ihmeellistä, että minä heti alusta pidin sinusta niin paljon, vaikka sinä muistutat hyvin paljon Torgilsia. Mutta Arne on myös isäänsä, samoin kuin tyttäret — luulin sinun huomaavan sen heidän tullessaan sisään — kaikki kolme, he ovat niin sinun näköisiäsi, että teitä voisi luulla sisaruksiksi. Teillä on kaikilla samanlainen pikkunen, lyhyt nenä ja valkea ihonväri — sekä kaunis vaalea tukka; ette te tosin vedä vertaa hänelle kauneudessa — sillä vaikka vihasin häntä, täytyy minun sanoa, etten ole ikinä nähnyt niin kaunista miestä. Ja taitaa olla siis perää siinä ihmisten puheessa, ettei hänen tarvinnut juosta naisten perässä eikä houkutella heitä puoleensa kuhertelulla ja petollisilla lupauksilla; nämä riippuivat hänessä itse aivan kuin noiduttuina, kun hän vain oli katsonut heihin ihmeellisillä, sinisenvihreillä silmillään. Ja sinulla on samanlaiset vaaleat silmät, Olav —."

Olav purskahti nauramaan — nauroi yhä makeammin, koettaen karkottaa naurulla koko sen musertavan kammon, jonka vallassa hän oli ollut.

"Eihän toki, sira Benedikt — miten minä voisin olla sukulaiseni Torgilsin näköinen — ainakaan silmistäni. Sillä minä en ole milloinkaan huomannut olevani naisten suosiossa."

"Olet sinä sittenkin, Olav, vaikket olekaan yhtä kaunis — ja samat vaaleat silmät on sekä sinulla että minun tyttösilläni. Mutta ilkeää hurmaajan katsetta teillä ei ole silmissänne, Jumalan kiitos.

"Ja mitä tulee kansan puheeseen siitä, että onnettomuus muka seuraa erityisesti toisia sukuja ja taloja — niin ehkä on ollut niin pakanuuden aikoina, ehkä kyllä. Mutta olethan sinä siksi viisas, että jätät henkesi ja kohtalosi Jumalan Kaikkivaltiaan käsiin, etkä usko sellaista. — Suokoon Jumala sinulle onnea, Olav poikani — onnea ja menestystä avioliitossasi, niin että sinun sukuasi voitaisiin sanoa onnelliseksi tästä hetkestä alkaen!"

Pappi kallisti kulhoa. Olav teki samoin, mutta ei osannut sanoa mitään. Sitten lähti sira Benedikt hakemaan kolmea Arnentytärtä, Signeä, Unaa ja Torgunnia, ja Olav tervehti sukulaisiaan suuta antaen. Nämä olivat niin sieviä ja herttaisia, että Olav virkosi vähitellen entiselleen ja jäi istumaan pitkäksi aikaa heidän kanssaan iloisesti puhellen. Neidot arvelivat, että he tuskin pääsisivät tulemaan Hestvikenin tuliaiskemuihin, koska ne sattuivat samoihin aikoihin, jolloin heidän täytyi olla suurissa häissä omalla kotiseudullaan. Mutta myöhemmin syksyllä heidän oli aikomus tulla uudestaan papin taloon ja jäädä sinne joksikin aikaa, ja silloin he lupasivat käydä häntä ja hänen vaimoaan tervehtimässä.

Olavin mieli oli hyvin rauhaton hänen ratsastaessaan kotiin päin. Hänestä oli niin outoa, että hän oli joutunut ajamaan kirkolle tänään ja sitten tavannut sira Benediktin ja saanut kuulla tältä isoisänsä veljestä ja papin sisaresta, että hänen oli vaikea uskoa sitä pelkäksi sattumaksi.

Sillä tosin piispa yksin saattoi antaa hänelle vapautuksen Teitin murhasta. Mutta hän saattoi tunnustaa sen ensin sira Benediktille. Ja jonkinlaisella kauhulla Olav tunsi, miten sanomattomasti hän kaipasi sitä.

Hän tiesi, että jos hän polvistuisi sira Benediktin eteen ja sanoisi tälle selvästi olevansa salamurhaaja sekä kertoisi, miten hän oli sellaiseksi tullut, tapaisi hän edestään Jumalan palvelijan, eikä yksin hengellisen isän. Sira Benedikt oli ymmärtävä häntä kuten isä poikaansa.

Hän oli rakastanut piispa Torfinniä, koska tuo Tautran munkki oli antanut hänen päästä lähelle sellaista elämän rikkautta, ihanuutta ja viisautta, josta hänellä ei ennen ollut kuin kaukainen aavistus. Kristinusko oli ollut hänelle samanlainen mahti kuin laki ja kuningas — hän tiesi, että sen täytyi saada johtaa hänen elämäänsä, ja hän taipui sen alle vastustelematta, kunnioittavasti, tuntien, että miehen oli oltava uskollinen noita kolmea kohtaan, jos mieli kulkea pysty päin vertaistensa joukossa ja katsoa heitä pelottomasti silmiin. Torfinn-piispassa hän oli nähnyt miehen, joka osasi taluttaa hänet kaiken sen ääreen, minkä palveleminen ja rakastaminen tuotti onnea ja itsetuntoa. Mikä hänestä olisi tullut, jos hän olisi joutunut seuraamaan Torfinn-herraa pitemmän ajan, oli vaikea tietää. Mutta nyt oli piispa säilynyt Olavin mielessä ikuisuuden kentiltä tulleena sanansaattajana — ja hän itse oli ollut lapsi, joka oli ehtinyt käsittää vain murto-osan siitä, minkä toinen oli tahtonut aukaista hänen silmänsä tajuamaan, kun jo lapsellisuuttaan oli sotkenut asiansa niin, että hänen oli täytynyt paeta hyvän oppi-isänsä tieltä —.

Arnvidista hän piti, mutta he olivat niin erilaiset luonteeltaan, että Arnvidin hurskauskin oli tuntunut hänestä yhtä vieraalta kuin tämän eräät muut luonteenominaisuudet, joita hän ei voinut ymmärtää. Arnvid oli umpimielinen, vaikkei hän suinkaan ollut tuppisuu — mutta hänen puheliaisuutensa oli samanlaista kuin hänen auttavaisuutensa. Toisinaan Olav muisti, että hän aina oli ollut ottajana ja Arnvid antajana; mutta Arnvid Finninpoika oli sellainen, ettei Olav voinut tuntea sen nöyryyttävän itseään. Hän olisi voinut ottaa vastaan vieläkin enemmän, ja he olisivat silti olleet läheisiä ystäviä. — Arnvid tunsi hänet perinpohjin, uskoi Olav, ja piti hänestä sittenkin — hän ei tuntenut Arnvidia, mutta piti tästä silti.

Olav Puolipapin puheita hengellisistä asioista hän oli kuunnellut mielihyvikseen. Mutta kaikki, mitä tuo vanhus kertoi enkeleistä ja paholaisista, vetehisistä, hiisistä ja keijukaisista, pyhistä miehistä ja naisista, noituudesta ja ihmeistä, kuului kuin eri puolelle sitä elämää, missä hän itse liikkui vaikeuksineen. Pyhä Maaria-rouvakin muuttui kuin sadun kuningattareksi, paratiisin ihanimmaksi ruusuksi — mutta paratiisi oli ikään kuin jossakin hyvin kaukana vanhan Olavin kertoessa siitä.

Sira Benedikt oli ensimmäinen mies, jossa hän oli tuntenut itsensä — mies, joka oli taistellut saman taistelun, jota hän itse taisteli. Ja sira Benedikt oli voittanut, oli tullut jumalaapelkääväksi, lujaksi ja vahvaksi uskossa. Olav tunsi kaipuun ja toivon sykkivän suonissaan. Hänen tuli vain olla rohkea —. Rukoilla voimaa, kuten veli Vegard oli sanonut, ajattelematta epäuskoisesti, ettei Jumala kuulisi tuota rukousta heti.

Hän valvoi suurimman osan yötä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nyt vasta oikein tajunnut, että iankaikkisuudessa oli jatkunut taistelu Jumalan ja hänen vihollisensa välillä aikojen alusta asti, ja kaikki, missä oli elämää, sielua tai henkeä, otti osaa taisteluun, otteluun toisensa jälkeen, joko tieten tai tietämättään — enkelit, pahathenget, ihmiset maan päällä ja tuolla puolen elämän. Ja pelko se usein sai miehen vietellyksi perkeleen joukkoihin — pelko siitä, että Jumala vaatisi häneltä liian paljon — että hänen täytyisi sanoa totuus, jonka oli vaikea tulla hänen huuliltaan, tahi kieltäytyä mielihalusta, jota ilman hän ei uskonut jaksavansa elää: voitosta tai menestyksestä, hekumasta tai ihmisten arvonannosta. Silloin saapui Valheen isä kietoen sielun ikuiseen perusvalheeseensa — että hän vaati omiltaan vähemmän ja palkitsi heidät paremmin — niin kauan kuin hänen mahtinsa kesti. Mutta nyt täytyi Olavin itse valita, kummassa joukossa hän tahtoi taistella.

Oli sumuinen, leuto ilma, kun Olav seuraavana aamuna astui ulos. Usva vihmoi hänen ylleen hienon hienoja vesipisaroita, jotka jäähdyttivät suloisesti kasvoja ja tihkuivat virvoittavina huulille unettoman yön jälkeen.

Hän meni talon läntisellä puolella olevalle kukkulalle, missä vuoren paljas, paatinen laki kaartui vuonon selkää kohti kukkien täyttäessä kaikki sen halkeamat. Hänelle oli tullut tavaksi suunnata kulkunsa sinne joka aamu ja jäädä tarkastelemaan säätä. Hän alkoi vähitellen ymmärtää vuonon puhetta. Tänään ulappa oli tyyni. Heikot mainingit loiskivat Härän sileää syrjää vasten, ja erottuivat pieninä valkoisina välähdyksinä usvasta, siinä missä vaahto pärskähti pitkänä suihkuna ilmaan tuulen käydessä hiukankin maalta päin. Se lorisi kivien lomitse simpukkarantaan, nuolaisi vedenrajasta kohoavaa leväkimppua ja hengitti miellyttävää suolaveden hajua Olavia kohti.

Hän seisoi liikahtamatta tuijottaen eteensä ja kuunnellen vuonon hiljaista äännähtelyä — väliin sumu sakeni niin, ettei hän nähnyt juuri mitään.

Hän oli huomannut aikaa sitten tehneensä hirveän tuhmuuden, kun oli jättänyt ilmoittamatta murhasta ensimmäisessä laaksossa tapaamassaan ihmisasunnossa. Jos hän olisi tehnyt sen, ei edes ollut varmaa olisiko hänelle määrätty sakkoja — Teit olisi ehkä katsottu epatoksi, jos Ingunnin sukulaiset saattoivat todistaa, että Olavilla oli vanha oikeus tyttöön. Hän oli miettinyt asiaa niin paljon puoleen ja toiseen, että muisti tuskin itse, mitä oli ajatellut painaessaan asian unhoon ja peittäessään kaikki jälkensä — hän oli kai koettanut uskotella itselleen, että häpeä säilyisi silloin salassa. Kenenkään ei pitänyt saada tietää hänen raivanneen pois Teit Hallinpoikaa, koska hän luuli, ettei kukaan silloin saisi tietää Teitin vietelleen Ingunnia. Nyt hänestä tuntui käsittämättömältä, että hän oli voinut ajatella niin peräti typerästi.

Ja nyt hän oli sotkeutunut omiin ansoihinsa. Piispa ei päästäisi häntä ikinä vapaaksi murhasta muulla ehdolla, kuin että hän tunnustaisi tekonsa, jotta oikeus täyttyisi. Mutta se oli nyt muuttunut salamurhaksi ja konnantyöksi, eikä muuttuisi muuksi milloinkaan.

Hänen takanaan oli talo, Kverndalenin vartta pitkin raivatut maat, Hestvikenin molempien harjanteiden kupeilla kasvava metsä — hänen omaisuutensa levisi kauas sisämaahan sumun keskellä. Venekodat, laituri, veneet häämöttivät rannassa; hän tunsi verkkojensa, tervan, totkujen, suolaveden ja märän puun hajua tänne asti. Ja kaukana pohjoisessa odotti Ingunn; luoja tiesi miten hänen laitansa oli nyt. — Ensimmäinen velvollisuus oli päästää hänet hänen onnettomuudestaan, tuoda hänet turvapaikkaan.

Ei. Taakka, jonka hän tuhmuudessaan oli sitonut hartioilleen, täytyi kantaa perille. Hän ei voinut panna sitä pois. Ehkä hänen täytyi raahata sitä hartioillaan, kunnes näki kuoleman avaavan porttinsa. Ja hän saattoi kuolla — äkkikuoleman. Mutta siitäkin huolimatta täytyi uskaltaa. Hän ei ollut siinä asemassa, että olisi voinut kääntyä ja palata paikkaan, missä oli eksynyt. Hänen täytyi pyrkiä eteenpäin.

Tällaisia ajatellen hän ratsasti pohjoiseen. Bergiin tultuaan hän sai tietää Arnvidin suusta Ingunnin tahtoneen lopettaa päivänsä. Kuusi viikkoa myöhemmin hän tuli Hestvikeniin toisen kerran, tällä kertaa vaimoineen.

Meri välkkyi valkoisena auringonpaisteessa Härän tulikuuman kiven alla keskipäivän seuduissa, kun Olav auttoi Ingunnin maihin Hestvikenin laiturille. Oli Laurinmessun jälkeinen päivä.

Vesi pulahteli veneen laidan alla ja loiskui laiturin patsaita vasten; ilma oli raskas tuoksuista — siinä tuntui suolaveden, tervan, mädänneen syöttikalan ja totkujen hajua, mutta joukosta erottui myös makea, lämmin, vieno kukkien tuoksu — Olav tunsi sen ja ihmetteli, sillä se oli niin tuttu. Se herätti mielessä muistoja, vaikkei hän muistanut, mikä oli tuoksunut siten. Yhtäkkiä hän näki edessään Vikingevaagin ja Høvdinggaardin — kaiken sen, mikä oli ollut unohduksissa siitä asti, kun hän liittyi jaarlin matkaan. Samassa hän muisti, mikä oli tuoksunut siten: lehmus. Tuo vieno, makea lemu, joka oli kuin hunajan ja siitepölyn ja siman tuoksua. — Täällä täytyi olla jossakin kukkivia lehmuksia. Tuoksu tuli yhä voimakkaammaksi heidän noustessaan mäkeä. Olav ei ymmärtänyt sitä; ei hän ollut nähnyt lehmuksia Hestvikenissä. Mutta pihaan tultuaan hän näki navettarakennusten takaisella kallionseinämällä kasvavan lehmuksia. Ne olivat imeytyneet kiinni kalliorakoihin, kasvoivat pitkin kivistä seinämää, oksien riippuessa alas. Sydämenmuotoiset, tummanvihreät lehdet olivat päälletysten kuin paanut kirkon katossa ja peittivät vahankeltaiset kukkatertut — Olav erotti ne lehtien kätköstä. Ne olivat vähän ruskettuneet ja kuihtuneet; niiden tuoksukin oli vähän umpea ja yliaikainen, mutta niiden ympärillä pörisi mehiläisiä, ja kimalaisia ja kokonasia hyönteisparvia.

"Kuule, Olav, mikä täällä tuoksuu niin hyvältä?" kysyi Ingunn ihmeissään.

"Lehmukset. Sinä et kai ole nähnyt lehmuksia tätä ennen — niitä ei kasva teilläpäin."

"Kyllä minä olen. Nyt muistan — saarnaveljien puutarhassa Hamarissa kasvoi yksi lehmus. Mutta en näe niitä missään."

"Se lehmus, jota kasvaa täällä, ei ole samanlainen kuin ne, jotka on istutettu tasaiselle maalle."

Hän muisti Høvdinggaardin linnan pihassa kasvaneen suunnattoman, köyryisen lehmuksen — sen vahanväriset, metiset kukkatertut riippuivat latvojen välissä kuin lehtisuovan alla. Høvdinggaardin lehmuksen kukkiessa hän oli aina ikävöinyt — mutta ei Frettasteiniin eikä Heidmarkiin tai muihinkaan paikkoihin, minne hänen kohtalonsa oli häntä viskellyt, vaan puoleksi unohdettuun lapsuudenkotiinsa, jonka hän silloin oli muistanut. Hän näkyi muistavan lehmuksen tuoksun — vaikkei voinutkaan muistaa niitä kasvavan Hestvikenissä.

Auringonlaskun aikaan hän lähti kulkemaan laaksoa pitkin — halusi nähdä täällä päin olevat peltonsa. Lehmuksen tuoksu oli niin väkevä ja suloinen — Olav siirteli jalkojaan verkalleen; oli kuin tuo makea lemu olisi painanut häntä. Hän tunsi itsensä aivan voimattomaksi onnesta. — Nyt hän näki, että harjun pohjoisellakin puolella kasvoi kaikkialla lehmuksia.

Päivä oli kadonnut laaksosta; kaste lankesi hänen kääntyessään kotiin rakennuksia kohti. Hän astui aidatun lepikon poikki ja oli muistavinaan tässä olleen niityn, missä tehtiin heinää, mutta nyt se oli jäänyt leppien valtaan. Lehdet ja pensaat rapisivat karjan puskiessa vetisen hakamaan läpi. Se oli merkillistä karjaa, tämä Hestvikenin karja — pitkäruhoista, leveämahaista, vääräjalkaista lajia, jolla oli kiemuraiset sarvet, iso pää ja surulliset silmät. Useimmilla oli vain kolme utaretta, tai ne olivat muulla tavoin epämuotoiset. Olav taputti niitä ja puheli niille, kulkiessaan surullisen karjansa keskitse.

Ingunn ilmestyi polulle riihen takaa pitkänä ja norjana kuin vitsanvarpu, sininen puku yllänsä ja valkoinen huntu hulmuten. Hiljaa, aivan kuin empien hän astui pellon laitaa myötäilevää polkua. Melkein loppuun kukkineet angervot ja virmajuuret ylettyivät hänen vyötäisilleen ja peittivät hänet miltei kokonaan. Hän oli lähtenyt Olavia vastaan.

Heidän tavattuaan Olav tarttui Ingunnin käteen ja talutti häntä heidän astuessaan yhdessä rakennuksia kohti. Vieraat oli kutsuttu seuraavana päivänä, mutta tämän illan he olivat kahden tuvassa, vanhuksen nukkuessa komerossaan.

Kaunista säätä jatkui loppukesään asti. Keskellä päivää hehkuivat kalliot tulikuumina, ja meri välkkyi ja vaahto kuohui valkoisena niillä kohdilla kallion juurella, missä aina kävi pienet hyrskyt.

Olav oli varhain ylhäällä aamuisin, mutta nyt hän ei kiivennyt enää kalliolle. Hänellä oli tapana nojata aitaan, joka kiersi pohjoista peltoa ja jonka reunaa laiturilta tuleva polku kulki. Siitä hän näki alas lahdelle ja laakson pohjaan, melkein yli koko talonsa alueen. Mutta Foldenin suunnalla ja etelässä oli esteenä erään kallion kylki, joka suojasi Hestvikenin ulointa viljelyskelpoista sarkaa — vuonosta näkyi vain vilaus pohjoisessa Härän kiiltävän kallon ja metsäisen kaulan sivuitse. Toisella puolen kylpi Hudrheimin seutu auringonpaisteessa — matala, aution näköinen selänne harvaa petäjää kasvavine metsineen. Taempana selänteen laella oli peltoja ja suuria taloja, Olav oli käväissyt siellä kerran, mutta täältä päin ei näkynyt mitään ihmisen jälkiä.

Peltomaan keskeltä kohosi kallioita niin taajasti, että vaalea sänki näytti aivan kuin rikkinäiseltä — siellä täällä vain oli kappale peltoa kahden punertavan kallionystyrän välissä. Mutta pellosta nouseva vilja oli hyvää ja kypsyi nopeasti, sillä maata lannoitettiin laiturilta tuoduilla kalansisälmyksillä, ja vuoren halkeamissa kasvoi erästä ruohoa, jota Olav ei ollut nähnyt milloinkaan ennen. Hänen tultuaan tänne alkukesästä oli sillä parhaillaan pienet, purppuranpunaiset tähtikukat, mutta nyt olivat itse ruohonkin hienohelpeiset lehdet käyneet veripunaisiksi ja ruosteenkarvaisiksi ja ne olivat täynnä siemenkotia, jotka muistuttivat pitkänokkaista kattaraa.

Talonhoidosta Olav oli parhaiten perillä. Hän näki täällä kaivattavan paljon työtä — vanhat niityt oli perattava pensaista, karja saatava kasvamaan, rakennukset pantava kuntoon. Hän oli pestannut Bjørnin, Gudridin miehen kalastamaan ja pyytämään muuta riistaa tulevan puolen vuoden ajaksi. Hänellä ei ollut kokemusta sellaisessa, mutta ensi talvena hän aikoi lähteä Bjørnin mukana merelle, että oppisi niitä toimia, joilla Hestvikenin entinen varallisuus oli saatu kokoon. Bjørn neuvoi häntä myös ryhtymään ensi kesänä uudestaan suolanpolttoon Hevoskallion etelänpuoleisessa lahdessa.

Mutta kaikkien ajatusten pohjalla, jotka askartelivat päivän töissä ja tulevissa tehtävissä, kyti Olavin mielessä syvä, onnekas rauha. Päivä solui ikään kuin keskeymätön onnenhetkien virta. Ja juuri siksi, koska tiesi vaarallisten muistojen piilevän virran alla ja tiesi sen olevan jonkinlaista voimaa itsessään, että hän saattoi jättää ne makaamaan sinne muistamatta niitä, hän tunsi myös ylpeyttä siitä, että hän voi olla niin tyyni ja iloinen.

Selkeästi ja kylmästi hän ymmärsi, että entiset koettelemukset saattoivat kohdata heitä uudelleen. Mutta hän iloitsi hyvistä päivistä niin kauan kuin niitä kesti.

Näin hän seisoi aamu aamun jälkeen eteensä tuijottaen, mietteissään, tuon unenomaisen onnentunteen aaltoillessa ajatusten pohjalla. Hänen vaaleat kasvonsa näyttivät kovilta ja tylyiltä ja silmäterät muuttuivat teräviksi kuin neulankärki. Arveltuaan Ingunnin nousseen ylös hän palasi kartanoon. Hän nyökkäsi vaimolleen tervehdykseksi tuskin huomattavasti hymyillen heidän kohdatessaan toisensa ja näki pienen, iloisen punastuksen tämän raikkailla kasvoilla sekä hiljaisen, kainon onnen, joka kuvastui hänen olemuksestaan ja kaikista hänen eleistään.

Ingunn oli nyt kauniimpi kuin milloinkaan. Hän oli lihonut vähän, hänen hipiänsä oli hohtavan tuores, ja hänen silmänsä näyttivät suurenneen ja muuttuneen sinisemmiksi valkoisen päähineen alla.

Hän liikkui pehmein, alistuvin liikkein — oli käynyt hiljaiseksi, tasaiseksi, lempeäksi kaikkia kohtaan ja miltei nöyräksi miehensä edessä. Mutta jokainen saattoi huomata, että hän silti oli iloinen, ja kaikki, jotka olivat nähneet Olavin vaimon, pitivät hänestä.

Olav nukkui edelleen niukasti öisin. Tunti tunnin jälkeen hän makasi valveilla liikahtamatta, kohentaen vain väliin hiukan puutuvaa käsivarttaan, jonka päällä Ingunn makasi. Tämä lepäsi niin turvallisesti hänen vieressään unessa, ja Olav hengitti hänen hiustensa makeaa heinäntuoksua. Koko hänen olemuksensa huokui lämpöä, nuoruutta ja terveyttä — ja siinä pimeässä maatessaan Olavista tuntui kuin ikäloppujen vanhusten jättämä ilkeä henki olisi paennut loukkoon voitettuna ja karkotettuna. Näin hän makasi tuntien ajan kuluvan, eikä kaivannut unta. Tuntui niin hyvältä maata näin ja tuntea ainoastaan Ingunnin läheisyys; nyt he viimeinkin olivat turvassa. Hän siveli kädellään tämän olkaa ja käsivartta — se oli silkinhieno ja viileä; peite oli valunut alas. Mies veti sen ylös, kumartui hänen puoleensa hyväillen, ja toinen vastasi hänelle unen horteesta pienin, unisin lempisanoin kuin lintu, joka äännähtelee yöpuulla kyyhöttäessään.

Mutta hänen sydämensä oli tullut araksi ja pelokkaaksi — se säikähteli kuten lintu, joka lehahtaa oksalta. Hän huomasi sen itse ja varoi näyttämästä sitä muille.

Eräänä aamuna hän seisoi aidan vieressä katsellen lehmiään, jotka oli päästetty sänkipeltoon; joukossa oli myös sonni. Se oli ainoa kaunis eläin koko karjassa, iso ja lihava, kiiltomusta, selässä kellervä juomu. Mutta katsoessaan siinä sonnia, joka astuksi mäkeä alas hitain, raskain askelin, hänestä äkkiä tuntui siltä, kuin tuo vaalea juomu sen mustassa selässä olisi kiemurrellut kuin käärme, ja silloin hän säikähti. Sitä kesti vain hetken, sitten hän taas tyyntyi. — Mutta sen jälkeen hän ei voinut pitää sonnista koskaan yhtä paljon kuin ennen, ja tuo tunne vaivasi häntä vuosikausia, koko ajan kun sonni oli talossa.

Niin kauan kuin kesäistä ilmaa jatkui, kävi Olav joka päivä rannassa päivällislevon aikana. Hän ui niin kauas selälle, että näki kallioiden takana olevat talot — kääntyi selälleen, lepäsi ja jatkoi uintia. Useimmiten oli Bjørn hänen mukanaan uimassa.

Eräänä päivänä heidän noustuaan vedestä ja istuessaan itseään kuivatellen tuulessa sattui Olav katsomaan Bjørnin jalkoja. Ne olivat suuret, mutta korkearintaiset ja jäntevät — varma merkki miehen vapaasyntyisyydestä. Hän oli kuullut sanottavan, että jaloista näkyi heti, oliko miehen veressä tippaakaan vanhain orjasukujen verta. Bjørnin kasvot ja kädet olivat tummat ja kovat kuin taula, mutta ruumis oli maidonvalkoinen ja tukka hyvin vaalea, vaikka tuntuvasti harmaantunut. Olavin huulilta pääsi kysymys:

"En", sanoi Bjørn lyhyeen. "Piru vieköön! Etkö sinä itse tiedä, kenelle olet sukua?"

"Olen kasvanut kaukana omaisteni luota. Saattaahan suvussa olla haaroja, joita ei tunne."

"Tarkoitit, olinko minä yksi Likaparran vesoja, joita on kaikkialla", sanoi Bjørn tuikeasti. "Ei, minä olen kunniallista sukua, ja sitä ovat isäni olleet seitsemässä polvessa. En ole milloinkaan kuullut meidän suvussamme olleen äpäröitä!"

Olav puraisi huultaan. Hän oli vihainen — mutta itsehän hän oli suututtanut toisen. Hän ei sanonut mitään.

"Mutta meissä on muuan vika", jatkoi Bjørn, "että me puskemme aivan kuin sonni, kun meitä härnätään — jos se on sinun mielestäsi vika. Eikä käsi siedä kauan iskuja — ellei se saa paljon kultaa perästäpäin."

"Tapoin naapurini, kun me riitaannuimme parista hihnasta. Mitä sinä sanot siitä, Olav isäntä?"

"Olin lainannut ne Gunnarilta kantaakseni heinät korjuuseen. Mitä arvelet nyt?"

"Minä arvelen, etten voi uskoa sinulla olevan tapana palkita toisia sillä lailla ystävyyden osoituksesta", sanoi Olav, "luulen siis noissa hihnoissa olleen jotakin erityistä."

"Gunnar taisi luulla minun ajatelleen niin", lausui Bjørn, "— sillä hän syytti minua siitä, että olin katkaissut ne."

"Sitä ei ole helppo tietää", sanoi Olav. Hän koetti työntää soljen neulaa paidankauluksen läpi.

"Niin — sillä kukaan ei olisi keksinyt syyttää sinun asemassasi olevaa miestä parin vanhan nahkahihnan varastamisesta", sanoi Bjørn. "Mutta et sinäkään, Olav, hillinnyt kättäsi silloin, kun kunniasi oli kysymyksessä."

Olav seisoi mekko käsissään aikoen juuri vetää sen päänsä yli; nyt hän antoi kätensä vaipua.

"Tarkoitan, että — kun tällä seudulla kuultiin sinun tappaneen sukulaisesi, koska tämä kieltäytyi antamasta sinulle sitä neitoa, joka oli sinulle luvattu, ja puhui rumia perästäpäin — niin silloin ajattelin, että sille miehelle olisin valmis tekemään ystävän teon, kun kerran tulisit kotiin. Muuten en olisi hakenut työtä niin läheltä niitä paikkoja, missä itselläni kerran oli talo — vaikkei se ollut suuri —."

Olav kiinnitti vyötänsä. Hän irrotti tikarin, joka riippui siinä; se oli hyvä ase: terä vieraan maan raudasta ja kahvassa hopealaatta koukkuineen, jonka saattoi kiinnittää vyöhön. Hän ojensi tikarin Bjørnille.

"En. Etkö tiedä, Olav, ettei puukkoja saa antaa ystävilleen — se leikkaa poikki ystävyyden. Mutta osoita minulle ystävyyttä siten, ettet enää anna apua eukolle, joka juoksentelee täällä."

Olav punastui — ja hän oli samassa ihmeen nuoren näköinen. Hämmennystään peittääkseen hän sanoi keveästi, hypäten vuoren laidalle ja alkaen nousta mäkeä ylös:

"En arvannut, että tällä seudulla tiedettäisiin niin paljon minun ja
Kolbeininpoikien väleistä."

Bjørn oli pelästyttänyt hänet niillä sanoillaan, että hän oli nopsa kädestään kun kunnia oli kysymyksessä. Hän ei ollut muistanut enää koko Einar Kolbeininpojan murhaa; se vaivasi häntä niin vähän muuna kuin niiden onnettomuuksien aiheena, joista hän nyt oli päässyt, eikä hän siis heti ollut voinut ajatella Bjørnin tarkoittaneen sanoillaan sitä.

Olav oli pitänyt Bjørnistä, kun tämä tuli tarjoamaan palvelustaan, ja hän piti tästä edelleen. Mutta hän ymmärsi, ettei Bjørnistä pidetty paikkakunnalla. Hänen vaimonsa, Gudrid, kävi Hestvikenissä tavan takaa; Bjørn ei näkynyt ilostuvan hänen tulostaan ja hän kävi harvoin kotonaan. Olav huomasi myös pian, että Gudrid oli mitä liukkain juoruämmä, joka mieluummin juoksenteli talosta taloon pusseineen kuin hoiti kotiaan. Rundmyrissä ei myöskään ollut niin huutavaa köyhyyttä kuin hänen sanoistaan olisi voinut päätellä; Bjørn huolehti omistaan paremmin kuin Gudrid väitti, lähetti sinne milloin lihaa milloin kalaa, jopa jauhojakin, ja heillä oli lehmä ja vuohi. Mutta Olav oli kutsunut eukkoa kasvatusäidiksi, eikä tätä nyt käynyt lähettäminen talosta ilman antia. Olavia harmitti, että hän oli joutunut tähän välikäteen — hän ymmärsi Bjørnistä tuntuvan pahalta, tämä kun oli ikään kuin talon renkien päällysmies, että hänen vaimonsa kävi tuolla tapaa pyytämässä almuja.

Olav oli alkanut tuntea vetoa vanhempien miesten seuraan. Hän oli tietämättään kaivannut poikavuosinaan jotakuta, joka olisi viitsinyt opettaa ja ohjata häntä. Hän oli nyt hyvin alamainen ja kunnioittava vertaisiaan vanhempia miehiä kohtaan ja avulias ja palvelevainen iäkkäitä köyhiä kohtaan, ja hän otti kärsivällisesti vastaan näiden neuvot ja noudatti niitä, sikäli kuin ymmärsi ne järkeviksi. Olav olikin itse harvapuheinen joutuessaan vieraiden seuraan — mutta vanha väki sai helposti jutun sujumaan hänen tarvitsematta sanoa montakaan sanaa joukkoon tai kuunnella joka hetki. Ja nämä pitivät kovin nuoresta Hestvikenin isännästä.

Ikäistensä parissa hänestä kyllä pidettiin myös kohtalaisesti, vaikka jotkut tuumivat, ettei hänen parissaan juuri syntynyt leikki ja ilonpito; ja muutamat epäilivät hänen hiljaista, säveää käytöstään ylpeydeksi. Mutta toiset sanoivat vain, että hänen elämänsä oli hiukan raskasta ja ettei hän ollut erityisen älykäs. Siitä kuitenkin kaikki olivat yhtä mieltä, että Olav ja hänen vaimonsa olivat harvinaisen kauniita molemmat ja osasivat esiintyä säädykkäästi vieraissa käydessään.

Eräänä lauantaina, iltasen aikaan, tulivat Olav ja Bjørn talon molempien renkien kanssa laiturilta. Silloin he näkivät ratsujoukon ajavan esiin Kverndalenin metsiköstä ja karauttavan mäkeä ylös taloa kohti. Siinä oli kaksi miestä ja kolme neitoa, joiden pellavanvaalea tukka hulmusi hajallaan satulaan asti ja joilla oli yllään punaista ja sinistä. Näky oli kovin kaunis niityn heleää vihantaa vasten — ja Olav ilostui suuresti tuntiessaan Arnentyttäret.

Hän syleili ja suuteli heitä iloisesti auttaessaan heidät alas hevosen selästä, ja sitten hän vei heidät vaimonsa luo, joka seisoi ovella lausuen vieraat tervetulleiksi hiljaisella tavallaan.

Neidot eivät olleet päässeet tuliaiskemuihin, ja pyhien jälkeen piti kahden nuoremman palata kotiin isänsä luo; nyt oli pappi lähettänyt heidät tänne tervehtimään sukulaisensa vaimoa ja tuomaan tälle lahjoja. Papin rengit saattoivat neitoja, ja kun he ratsastivat Skikkjustadin ohi, tahtoi kartanon poika liittyä heidän seuraansa; hän oli puhunut Olavin kanssa joistakin kaupoista viikko sitten.

Olav nousi aitanparveen, riisui pois kalavaatteensa ja pukeutui pyhätamineihin. Hän iloitsi siitä, että nämä nuoret sukulaisneidot olivat tällä seudulla, siten ei Ingunnin tarvinnut olla niin yksin. Hän oli kuullut huhuttavan, että sira Benedikt ja Skikkjustadin Paal olivat ajatelleet naittaa toisilleen Signen ja Baard Paalinpojan, ja näytti siltä, kuin ei nuorilla olisi ollut mitään sitä vastaan; jos tuo kauppa saataisiin syntymään, olisi siitä hupia Hestvikenin parillekin.

Ulkona oli tyyni ja kylmä; ilman vaalea selkeys ennusti yöhallaa. Sisälläkin oli kylmä — täytyi panna lujasti puita lieteen. Syönnin jälkeen nuoret koettivat leikkiä vähän aikaa pihamaalla, pimeän tuloon asti, saadakseen lämpimän ruumiiseensa. Mutta Ingunnia ei saatu mukaan. Hän istui vaippaan kääriytyneenä ja oli viluisen näköinen; hän oli niin hiljainen kuin olisi ollut pahoillaan jostakin. Olav poistui silloin myös tanssista ja meni istumaan vaimonsa viereen — ja sitten tulikin niin pimeä, että kaikki lähtivät sisään. Nyt nuo kolme sisarta panivat alkuun monenlaisia kujeita, arvoituksia ja leikkejä, joita saattoi leikkiä sisällä, ja heillä oli hyvät lauluäänet. He olivat joka suhteessa säädykkäitä ja hyvän kasvatuksen saaneita neitoja. Mutta Ingunn oli jatkuvasti huonotuulinen, eikä Olav voinut olla oikein iloinen, kun hän ei ymmärtänyt, mikä vaimoa vaivasi.

Olav kietaisi kätensä Torunnin ympärille ja vei hänet Ingunnin luo. Torunn ei ollut vielä kolmeatoista, mutta sievä ja hilpeä lapsi. Mutta ei hänkään saanut talon emäntää vilkkaammaksi.

Olav lähti vieraitaan saattamaan myöhemmin illalla. Ilma oli kaunis; täysikuu paistoi kirkkaasti korkealta taivaalta, mutta vuonolta alkoi nousta usvaa, joka sumensi rinteen varjot. Olav talutti Torunnin hevosta.

"Kuinka voit ajatella sellaista", sanoi Olav nauraen. "Kuinka hän ei pitäisi teistä! En ymmärrä, mikä oli pahoittanut hänen mielensä tänään."

Ingunn oli vuoteessa Olavin palatessa kotiin, ja laskeuduttuaan hänen viereensä Olav huomasi hänen itkevän. Hän taputti Ingunnia ja pyysi häntä kertomaan surunsa. Vihdoin viimein hän sai toisen purkamaan sydämensä — hän oli niin pahoinvointinen; se johtui kai siitä, että hän oli syönyt simpukoita käydessään laiturilla aamulla. Olav sanoi, ettei hän saisi tehdä toiste niin — hänen täytyi sanoa Olaville tai Bjørnille kun halusi niitä, he ymmärsivät, mitkä olivat hyviä. Sitten hän kysyi, eivätkö hänen sukulaisneitonsa olleet Ingunnin mielestä sieviä ja herttaisia.

Ingunn myönsi sen, mutta sanoi sitten aivan kuin paheksuvalla äänellä: "Ja niin kovin iloisia. Sinäkin tulit aivan vallattomaksi, Olav — aivan toisenlaiseksi kuin tavallisesti. Huomaan sinun pitävän heistä."

"Kyllä", sanoi Olav, ja hänen äänensä uhkui iloa kun hän vain ajattelikin tätä iloista iltaa. Heillä oli molemmilla oleva paljon iloa siitä, että nämä herttaiset, kaunistapaiset nuoret sukulaisneidot asuivat tällä seudulla, lisäsi hän vielä.

"Olimmehan mekin, Tora ja minä, sinun leikkitovereitasi kotona — mutta en muista sinun milloinkaan leikkineen ja telmineen noin iloisesti kanssamme."

"Kai sitä sellaistakin sattui", arveli Olav. "Mutta minähän olin vieraan miehen talossa", sanoi hän hiljaa. "Jos olisin saanut kasvaa omien sukulaisteni keskellä, luulen, että olisin ollut vähemmän juro ja hiljainen poikana."

Hetken kuluttua hän huomasi Ingunnin jälleen itkevän. Ja nyt hänen itkunsa kävi niin rajuksi, että Olavin täytyi lähteä hakemaan vettä. Saatuaan sytytetyksi päreen hän näki Ingunnin kasvojen olevan niin punaiset ja tulehtuneet, että hän pelästyi tämän syöneen jotakin oikein myrkyllistä. Hän puki ylleen pari vaatekappaletta, lähti hakemaan tuoretta maitoa ja pakotti tämän juomaan sitä; ja silloin hän viimeinkin rauhoittui ja nukkui.

Vähän ennen pyhäinmiestenpäivää Olav oli pappilassa muutamien muiden miesten kanssa. He olivat tulleet pyytämään kirjeenkirjoitusapua. Olav oli joutunut epäsopuun — joskaan ei suorastaan riitaan — erään toisen miehen kanssa, jonka nimi oli Stein; heidän välillään oli ollut kiivasta sananvaihtoa.

Kotimatkalle lähtiessä muutamat miehistä tulivat katsomaan Apalhviteniä, Olav Auduninpojan ratsua. He kiittelivät sitä kilvan ja kehuivat myös sen hyvää hoitoa. Sitten he kiusasivat Steiniä: hänelläkin oli valkoinen hevonen, mutta se oli sukimaton ja likaisen keltainen, ja oli helppo huomata ratsastajan rääkänneen sitä. Stein sanoi silloin:

"Hevosten hoito ja opetushan on ollutkin Olavin työnä tähän asti — oliko siis ihme, että ritarin hevonen on hyvässä ruokossa. Mutta odotahan, kunhan olet ollut talonpoikana muutaman vuoden, kyllä sitten unohdat osan hovimiestempuistasi ja huomaat todeksi vanhan sananparren, ettei valkoinen hevonen ja ylen korea vaimo sovi talonpojalle, sillä hänellä ei ole aikaa vahtia niitä."

"Niin hullusti minun ei suinkaan käyne milloinkaan, etten jaksaisi pitää kahta valkoista hevosta", sanoi Olav kujeilevasti. "Myytkö minulle hevosesi, Stein?"

Toinen mainitsi hinnan; Olav ojensi heti kätensä Steinille ja käski toisia erottamaan ne kaupan merkiksi. He sopivat yhteen menoon missä ja milloin Olav suorittaisi hinnan. Stein riisui satulan hevosen selästä ja lähti sisään sira Benediktin luo lainaamaan riimua. Toiset miehet pudistelivat päätään ja sanoivat Olavin maksaneen liikoja.

"Niin kyllä." Olav kohautti olkaansa ja naurahti. "Mutta minä en viitsi aina olla niin harkitsevainen, että jakaisin täin neljään osaan."

Hän muutti satulan ostamansa hevosen selkään ja antoi Apalhvitenin juosta perässä. Toiset miehet jäivät katsomaan hänen jälkeensä; joku virnisti vahingoniloisesti. Ensimmäinen voimankoetus hevosen ja ratsastajan välillä tapahtui alhaalla tien käänteessä. Olav näkyi tahtovan lämpimän ruumiiseensa ennen kuin ehti Hestvikeniin.

Ingunn istui tuvassa neulomassa kuullessaan pihakalliolta kavion kopseen. Hän meni ulko-ovelle ja katsoi ihmeissään mieheensä: tämä istui kalpeassa, autereisessa syksyauringon valossa vieraan, levottoman hevosen selässä; hän oli tulipunainen kasvoiltaan ja sekä mies että ratsu olivat vaahdossa, jota valui hevosen suupielistä sen pudistellessa päätään ja tanssiessa niin että kallio kaikui. Olav nauroi Ingunnille, joka tuli häntä vastaan.

"Kyllä kerron, kun tulen sisään", hän huusi; sitten hän hyppäsi alas ja lähti talliin miehen kanssa, joka koetti taluttaa uutta hevosta.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Ingunn kummissaan Olavin tultua sisään.
Tämä seisahtui oven suuhun — hän näytti juopuneelta.

Olav nauroi ja sulki oven takanaan. Sitten hän tuli, nosti vaimonsa ilmaan kuin lapsen ja rutisi häntä niin, että tältä oli salpautua henki.

"Ei muuta kuin että sinä olet niin ylen korea", mutisi mies nauraen samaa juopuneen naurua ja painaen kuumat kasvonsa Ingunnin kasvoja vasten, niin että tämä pelkäsi toisen katkaisevan hänen niskansa.

Vähän myöhemmin päivällä Olav lähti myllylle, ja Ingunn meni kotaan; hänellä oli juustopytty lieden ääressä, leivinuunin alla.

Peite ei varmaankaan ollut oikein huolellisesti laitettu, sillä pinnalle oli tippunut paljon tuhkaa. Sitä paitsi se haisi pahalta — oli kai seissyt liian kauan; mutta se ei ollut ruvennut käymään ennemmin. Ingunn ei saanut milloinkaan juustojaan käymään oikealla tavalla: ne, jotka hän oli valmistanut edellisellä viikolla, olivat alkaneet käydä uudestaan ja olivat valuneet reunan yli hyllylle, mihin hän oli pannut ne kuivamaan.

Hänen huulensa vavahtelivat hänen seisoessaan siinä vaivaamassa tahmaista, pahanhajuista juustoa kömpelöin, avuttomin sormin. Hän ei tosiaankaan ollut taitava emäntä — kaikki työ sujui häneltä hitaasti ja vaivalloisesti, ja hänelle sattui vähän väliä vahinkoja. Jokaisen uuden vahingon sattuessa hän masentui kerrassaan — milloinkahan Olav alkaisi ajatella, että hän oli kelvoton emäntäkin —. Sellaisen päivän päättyessä, jolloin kaikki, mihin hän tarttuikin, oli mennyt hullusti, hän tunsi itsensä niin kolhituksi kuin olisi pudonnut alas jostakin —.

— Ei Olav ollut sittenkään juovuksissa aamulla. Ensin Ingunn oli koettanut selitellä asiaa sillä, että Olav oli varmaan maistanut tavallista enemmän papin olutta, jota hän oli kehunut niin mainioksi. Mutta hän oli ollut aivan selvä. Ja oikein Ingunnin sydän alkoi takoa hänen siinä miettiessään, mikä Olaviin oli mahtanut mennä, kun hän oli muuttunut aivan toiseksi kuin ennen. Hän oli aina ollut rakastavainen ja hellä ja hyvä lempiessään. — Ingunn oli usein melkein toivonut, ettei hän olisi ollut aivan niin — järkevä.

Hänestä tuntui raskaalta — olihan Olav ollutkin tyyni, oman itsensä herra viimeiseen asti, — vaikka oli Ingunn nähnyt hänen unohtavankin itsensä hillitsemisen. Mutta tuon pojan viileydessäkin sinä yönä, jolloin hän tuli Ingunnin luokse kertomaan tappaneensa Einarin, oli hän saattanut tuntea hänen rakkautensa turvallisuuden. Kerran hän oli nähnyt Olavin raivon vallassa — häneen kohdistuneena, ja silloin hän oli maannut kokoon kyyristyneenä, hirveästi peläten, silmätysten hänen mielettömän vimmansa kanssa. Hän ei sietänyt ajatella sitä — eikä hän ollut ajatellut sitä ennen kuin nyt. Nyt hän sen muisti ilmielävästi. Mutta nyt hän ei ollut voinut tehdä mitään sellaista, mistä toinen olisi voinut suuttua.

Hänellä oli ollut niin hyvä olla näinä neljänä kuukautena, jotka he olivat olleet naimisissa. Huomaamattaan hän laski naimisissa olonsa siitä hetkestä, jolloin hänen sukulaisensa olivat antaneet hänet vieraidenmiesten läsnäollessa Olav Auduninpojalle. Tämä oli ollut niin hyvä hänelle, että muisto kaikesta kauheasta, mitä oli ollut sitä ennen, oli vain pahaa unta. Ja hänen oli täytynyt huomata Olavin puhuneen totta, kun tämä oli vakuuttanut Hestvikenin olevan kaukana muualta; hänen oli ollut helpompi kuin hän osasi aavistaa unohtaa se, mitä oli tapahtunut pohjoisessa. Mutta olihan hän koettanut osoittaakin tälle, että hän oli kiitollinen ja rakasti häntä — sanomattomasti —. Hän ei ollut voinut tehdä mitään sellaista, joka olisi tehnyt Olavin niin — kummalliseksi — hänen tullessaan äsken kotiin. Mutta juuri siksi häntä niin pelotti, mikä oli saanut aikaan sen —.

Vaikka, sehän oli sulaa hulluutta — sillä eihän se ollut suuttumusta; sekin oli ollut vain hyväilyä, omalla tavallaan. Pelkkää vallattomuutta — kovakouraista leikkiä, hillittömän ilon purkausta, jota hän oli pelästynyt, koska hän ei ollut tottunut tapaamaan Olavissa sellaista. Eikä hänelle silti ollut tarvinnut tapahtua mitään sen kummempaa — ehkä kaikki miehet joskus joutuivat sellaisen puuskan valtaan. Semmoinen Teitkin oli ollut.

Teit — hän aivan kuin hätkähti — se oli muistuttanut Teitistä. Muisto hänestä oli jäänyt yhtä kaukaiseksi ja epätodelliseksi kuin kaikki muukin; se vaipui taivaanrannan taa sitä mukaa, kuin hän eteni siitä Olavin seurassa. Nyt oli muisto siitä, että Teit oli omistanut hänet, jälleen tullut lähelle ja pelottavan eläväksi. — Hän parkaisi ja vaipui vapisten kokoon Olavin seisoessa äkkiä hänen takanaan — hän ei ollut huomannut tämän tuloa.

Olav oli seisonut ovella vähän aikaa katsellen hoikkaa, nuorta vaimoaan, joka seisoi laudan yli kumartuneena kapeahartiaisena ja hentona, sotkien pitkillä, kapeilla sormillaan hitaasti ja kömpelösti juustomassaa. Hän ei nähnyt tämän kasvoja hunnulta, mutta tunsi vaistomaisesti toisen olevan alakuloisen.

Hän häpesi, että oli kohdellut vaimoaan siten kotiin tullessaan. — Ei ollut kaunista, että mies näytti vaimolleen sellaista. Hän pelkäsi, että tämä voisi tuntea itsensä halvennetuksi —.

"Pelästyitkö sinä —?" Olav puhui kuten tavallisesti, hellän huolenpidon kuvastuessa hänen koko olemuksestaan. Hän asettui Ingunnin viereen hiukan hämillään — ja otti sitten kappaleen tahdasta, jota Ingunn nyt pyöritteli palloiksi, ja söi sen.

"En ole tehnyt tätä työtä ennen kuin täällä", sanoi Ingunn anteeksi pyytäen. "Dalla ei antanut minun milloinkaan koskea juustoihin. En ole varmaankaan osannut puristaa heraa kyllin tarkasti pois."

"Olin niin harmissani hevoskaupasta — mutta Stein ärsytti minua niin", jatkoi hän hämillään katsoen alas, punastuen ja nauraen nolona. "Eihän minun ole tapana tehdä tuhmuuksia. Ja sitten tulin niin iloiseksi, kun sinä olit minua vastassa." Hän katsoi Ingunniin kuin anteeksi pyytäen.

— Ei hän vielä kestä paljon, ajatteli mies. Hän väsyy näistä uusista puuhista. — Kunhan ukko pysyisi siivolla kamarissaan tänä yönä. Leini raastoi ja repi hänen ruumisparkaansa, niin että hän usein valitti ääneen pitkät ajat yöllä — ja se vei yörauhan tuvassa nukkuvalta nuorelta parilta.

Olav Ingolfinpoika tuli heti raihnaaksi nuoren sukulaisen päästettyä hänet isännänvelvollisuuksista. Hän oli kestänyt kovia päiviä Hestvikenissä, vaikka siitä näkyi niin vähän jälkiä. Nyt hän joutui kokonaan vanhuuden vaivojen valtaan. Nuoret olivat hänelle hyvänsuopeita. Olav tunsi aivan kuin saavansa tukea siitä, että vihdoinkin saattoi asua saman katon alla isän sukuun kuuluvan miehen kanssa — vaikka ei tiennyt, mihin hän tuota tukea tarvitsi. Ja hän oli hyvillään siitä, että Ingunn kohteli niin lempeästi ja huomaavaisesti ukkorahjusta. Hän oli pettynyt hiukan siitä, ettei Ingunn näyttänyt pitävän Arnentyttäristä eikä näiden isästä, johon he nyt olivat tutustuneet. Olav itse piti hyvin paljon tuosta isänsä serkusta. Hestbækin Arne oli viisissäkymmenissä oleva mies, joka oli jo valkopäinen, vaikka muuten kookas ja komea; sukunäkö hänen ja Olav Auduninpojan välillä oli silmiinpistävä. Arne Torgilsinpoika otti Olavin vastaan mitä herttaisimmin ja pyysi häntä käymään luonansa jouluna. Olavin olisi tehnytkin kovasti mieli sinne, mutta Ingunn ei tuntunut olevan halukas lähtemään.

Ja niin hän oli iloinen, kun Ingunn piti edes Olav Ingolfinpojasta, vaikka vanhuksesta olikin paljon vaivaa. Hän oli usein rauhaton öisin — ja sitten hän tuhri kaikki paikat lääkekeitoksillaan — ja vanha koira, joka makasi hänen luonaan yöllä vetääkseen leinin itseensä kipeästä jalasta, oli siivoton, vihainen ja näpistelevä. Mutta Ingunn auttoi vanhusta kärsivällisesti, puheli tälle tyttären lempeydellä ja oli hyvä hänen koiralleen.

Molemmista nuorista oli hauska kuulla ukon puhuvan iltaisin. Hän tiesi kertoa loputtomiin kaikista Foldenin seudun miehistä, suvuista ja taloista; ja vainon ajasta, joka seurasi Sverre Papin tultua Norjaan, hän osasi kertoa isänsä kuuleman mukaan. Mutta Skule-kuninkaan puolesta Olav Puolipappi oli taistellut itse. Olav Auduninpojan isoisän-isä, Olav Olavinpoika Hestvikenistä, oli seurannut Sigurd Ribbungia viimeiseen asti, ja hän oli taistellut Skulea vastaan. Mutta kun herttua huudettiin kuninkaaksi Øretingissä, keräsi Olav Ribbung väkeä ympärilleen ja lähti pohjoista kohti kolmen poikansa kera tarjotakseen hänelle apuaan, ja hänen veljensä, Ingolf-pappi, antoi poikansa liittyä serkkuihinsa. "Torgils ja minä olimme silloin viidennellätoista, mutta kyllä me olimme miestä puolestamme. Pakarassani olevan arven sain Laakan luona. Toiset mokomat kiusasivat minua siitä, että olin saanut haavan sinne — mutta olimme joutuneet syvään laaksoon, jonka savisten rinteiden välissä virtasi joki, ja birkebeiniläisiä oli edessä ja takana pitkin rinnettä — ja meitä oli Torgils ja minä ja kolme muuta poikaa — meidän joukossamme oli paljon aivan nuoria poikia. Yhtä heistä me kutsuimme Surtiksi, sillä hänellä oli niin punainen tukka, etten ole nähnyt sellaista ikänäni. Kerran kun me olimme Gudine Geigin mukana Østerdalenissa, makasimme yötä pienessä talossa ja heräsimme siihen; että tupa oli tulessa. 'Sinä olet nukkunut liian lähellä seinää tukkinesi, senkin piru', sanoi Gudine. 'Niin, ja sinä puhalsit sen liekkiin', vastasi Surt — 'hi hi hii'. Hän sanoi sen paljon karkeammin kuin minä voin sanoa Ingunnin tähden. Me makasimme vieri vieressä lattialla, Surt aivan Gudinen takana. Sola oli ilmiliekissä, mutta ulos me vain tulimme ja rynnistimme toisten läpi. Birkebeiniläiset olivat kovia pistämään taloja tuleen — ilmankos, oli meidän tapana sanoa, kun heidän joukossaan oli niin paljon saunaloisten ja kotaämmien lapsia. Mutta annahan kun kerron, miten Torgilsin ja minun kävi Laakassa — ei, ensin minä sentään kerron erään jutun tuosta Gudine Geigistä."

Olav huomasi Ingunnin kiusaantuvan siitä, että vanhus ei malttanut olla kyselemättä, eikö hän jo pian tiennyt uutisia. Olihan hän ollut naimisissa viisi kuukautta —.

Mutta nytkös ukko suuttui ja varoitti häntä laskemasta noin keveästi leikkiä asiasta — oli parempi luvata hyviä tekoja Jumalalle, jos tämä antaisi heille perillisen pian. Olav sanoi nauraen, että eihän sillä ollut niin kiirettä. Itsekseen hän ajatteli, että Ingunnin näytti olevan vaikea nytkin, vaikka hän oli täysissä voimissa, selvitä emännyydestä ja saada kolme palvelusnaistaan kestämään työssä.

Mutta Olav Ingolfinpoika valitti, ettei hän luullut elävänsä enää kauan. Ja hän oli tuntenut suvun neljässä polvessa, isoisän-isän, isoisän, isän ja pojan — "ja minä näkisin niin mielelläni sinunkin poikasi, Olav, ennen kuin erkanen tästä maallisesta majasta."

"Vielä sinä ehdit nähdä minun poikani ja pojanpoikanikin", lohdutti
Olav. Mutta vanhus sanoi synkästi:

"Olav Torgilsinpoika, ensimmäinen Hestvikenin miehistä, oli naimisissa Tora Ingolfintyttären kanssa kymmenen vuotta, ennen kuin heille syntyi lapsia — ja hän kaatui, ennen kuin hänen poikansa olivat nähneet päivänvalon. Olen tuuminut sen olleen rangaistuksena siitä, että hän otti vaimonsa vastoin isänsä tahtoa. Hestvikenin Ingolf ja Dyfrinin Torgils olivat olleet vihamiehiä, mutta Olav Torgilsinpoika sanoi, ettei hän tahtonut päästää hyvää naimakauppaa käsistään siksi, että vanhukset olivat kerran tapelleet juovuspäissään. Tora oli Hestvikenin ainoa perillinen, sillä Ingolf oli vanhan Hestvikenin suvun viimeinen miespuolinen jäsen ja kuuluu asuneen tässä ammoisista ajoista asti. Ja Torgils Fivil oli Dyfrinin lääniherransuvun viimeinen mies. Sverre antoi talon ja Torgilsin nuoren lesken eräälle soturilleen — Torgils Fivil oli ollut kolmasti naimisissa. Liikanimensä hän oli saanut nuoruudessaan valkoisesta tukastaan ja hienosta, valkoisesta ihostaan, jotka ovat säilyneet suvussamme eteenkinpäin.

"Ymmärräthän nyt, että kantaisämme tahtoi kostaa Sverrelle — perintötilan ja isän ja kolmen pojan puolesta. Ja sinä talvena, jolloin hänen vaimonsa huomasi, ettei suku ehkä sammuisikaan siihen, samana talvena nousi Foldenin kansa aseisiin Maunun, kruunatun kuninkaan puolesta, lyödäkseen maahan Sverren, jolla ei ollut mitään oikeutta valtakuntaan ja joka tahtoi muuttaa meidän vanhoja lakejamme ja tuoda maahan uusia tapoja, joista emme pitäneet. Vikverjiläiset ja ylämaalaiset, ranrikilaiset ja elvegrimiläiset, melkein koko Norjan kansa nousi yhtenä miehenä. Olav Torgilsinpoika oli kuuluisimpia päälliköitä ja kiivaimpia sotureita alusta alkaen.

"Tiedät, miten meidän kävi Oslon luona. Perkele auttaa omiaan, ja Sverre Papin hän kantoi käsivarsillaan siihen asti, kunnes oli sulkenut hänet varmaan turvaan luoksensa helvettiin; se on minun uskoni. Olav Torgilsinpoika kaatui jäällä, mutta jotkut tämän seudun miehet pelastivat ruumiin ja toivat sen tänne. Olavin päälle oli kaatunut niin monta miestä lipun ympäriltä, etteivät birkebeiniläiset voineet ryöstää häntä, vaan hän tuli kotiin kirves kädessä; sitä ei saatu irti kuolleen kädestä. Mutta kun leski tuli hänen luokseen ja tarttui siihen, lähti se irti — ja käsivarsi retkahti alas; mutta Tora jäi seisomaan kirves kädessä ja samalla hetkellä lapsi liikahti hänessä — oli kuin syntymätön poika olisi iskenyt nyrkkiä, kertoi hän myöhemmin kaksospojilleen, jotka hän synnytti keväällä. Ja siitä asti kun nämä alkoivat ymmärtää puhetta, puhui hän heille alati, että he olivat luvanneet kostaa jo äitinsä kohdussa ollessaan. Kirves on sama, joka nyt on sinulla, Ættarfylgja. Tora antoi sille sen nimen; ennen sen nimi oli Jarnglumra. Olav sai sen siksi, että hän oli kaksosista ensimmäisenä nähnyt päivänvalon; Tora lähetti poikansa erään Benedikt-nimisen miehen luo, jota arveltiin kuningas Maunu Erlinginpojan pojaksi. Se oli ensimmäinen joukko, mihin nuo veljekset kuuluivat.

"Isoäitini, Tora Ingolfintyttären, muistan hyvin. Hän oli jaloluontoinen ja erittäin viisas nainen, jumalaapelkääväinen ja armelias köyhille. Hänen aikanaan — ja hän eli kauan, sinun isoisäsi isä ja minun isäni olivat kuuliaiset hänelle hänen viimeiseen hetkeensä asti — täällä Hestvikenissä harjoitettiin suurta kalanpyyntiä. Isoäiti lähetti laivojaan pitkin rannikkoa aina Gautelvenin rajalle ja Tanskaan asti — hän tahtoi näet urkkia, oliko maassa hankkeita Sverren sukua vastaan. Tora oli hyvin selvillä kaikista tuumista ja valta-aikeista, ja jokainen, joka tahtoi vastustaa birkebeiniläisiä, sai apua Olav Torgilsinpojan leskeltä. Tora oli rakastanut miestään sanomattomasti. Olav Torgilsinpoika oli lyhyehkö, vaalea mies, mutta hyvin väkevä ja kaunis — ehkä hiukan höllätapainen, mutta sellaisia miehet olivat Maunu-kuninkaan aikana.

"Isoäiti itse oli tuskin milloinkaan ollut kaunis kasvoiltaan. Siihen aikaan, jolta minä hänet muistan, hän oli niin pitkä ja paksu, että hänen täytyi kulkea sivuittain ja melkein kaksin kerroin kumartuneena uuden tuvan ovesta. Hän oli puolta päätä pitempi poikiansa, jotka olivat isoja miehiä. Mutta kaunis hän ei ollut hänellä oli niin suuri ja kyömyinen nenä, etten tiedä mihin sitä vertaisin, ja silmät kuin lokinmunat; ja leuat riippuivat rinnoille ja rinnat vuorostaan vatsalle.

"Ensin hän lähetti poikansa rosvokuningas Filippuksen luo, mutta pian hän tuli tyytymättömäksi tähän, koska tämä oli hänen mielestään saamaton, laiska ja rauhaarakastava. Ja kun sitten Benedikt ryhtyi johtoon Markerissa, käski hän poikiensa mennä tämän luokse. Hänen joukkonsa oli koottu enimmäkseen irtolaisparvista ja kaikenlaisista hulttioista — ja minun isäni väitti, ettei Benediktistä ollut päälliköksi. Hän oli ajattelematon ja vallaton ja hiukan hölmö, eikä hänen rohkeuteensa saattanut luottaa — toisinaan hän oli pelkuri, toisinaan uhkapäinen. Mutta Olav pysyi uskollisena hänelle loppuun asti, sillä hän uskoi vahvasti, että Benedikt oli Maunu-kuninkaan poika, vaikkei aivan hyvätapainen. Benen kävi niin, että alussa hänellä oli vain roskajoukkonsa, jota kutsuttiin slittungeiksi, mutta sitten häneen liittyi yhä useampi vakava talonpoika, koska sillä kertaa ei ollut ketään parempaakaan päällikköä saatavissa. Mutta nämä tahtoivat käskeä Beneä, eivätkä antaa kuninkaaksi pyrkijän käskeä heitä. Ja jonkun aikaa tämän jälkeen, Sigurd Ribbungin päästessä valtaan herrojen, entisten rosvopäälliköiden avulla, saivat slittungien päälliköt Benen kanssansa Sigurdin puolelle, ja Benedikt sai tyytyä olemaan yksi Sigurd Ribbungin alipäälliköistä. Mutta Olav Olavinpoika ei unohtanut milloinkaan, että hän oli ensiksi vannonut uskollisuutta Benediktille, ja hän palveli ja kunnioitti tätä senkin jälkeen. Olav oli uskollinen mieleltään.

"Tora toimitti pojilleen hyvät naimiset — Olav sai Astrid Helgen tyttären Merkistä; he olivat kovin nuoria, kumpikin kuudentoista korvilla, ja he elivät sovussa ja pitivät toisistaan kaikesta sydämestään. Heidän poikansa olivat Ingolf, sinun isoisäsi, joka oli vanhin, toiseksi Helge, joka kaatui Nidarosissa Skule-kuninkaan joukossa, ja nuorin Torgils; hän ja minä olimme yhdenikäiset. Olavin ja Astridin tyttäret olivat Halldis, jonka nai Ivar Staal Aasista, Hudrheimistä, ja Borgny, nunna — lempeä, hurskas nainen. Hän kuoli vuosi sen jälkeen, kun sinä olit syntynyt.

"Isä oli jo ikämies mennessään naimisiin, sillä hän tahtoi ruveta papiksi. Itse piispa, Nikulaus Arnenpoika, vihki hänet virkaan, ja hän rakasti minun isääni suuresti, sillä isäni oli hyvin hurskas ja oppinut ja kirjoitti kauneimmat kirjat koko hiippakunnassa. Äitini Bergljot, Tveitistä kotoisin, oli iloinen, komeutta rakastava, leikkisä pidoissa. Hän ja isäni olivat aivan eriluonteiset, eivätkä tahtoneet sopia yhteen, vaikka heillä oli paljon lapsia — viisi pojista eli täyteen ikään. Äiti oli hiukan saita, ja isä taas niin antelias, että hän varasti omaa tavaraansa äitini selän takana voidakseen antaa almuja. Mutta sattui niin pahasti, että kylän miehet saivat vihiä siitä ja nauroivat partaansa — sellaista ei näet pidetä kauniina, ettei mies ole isäntä omassa talossaan. — Muistan, miten äiti kerran oli vihainen jostakin — ja silloin hän repi kaksi lehteä kirjasta, jonka isä juuri oli kirjoittanut valmiiksi, ja viskasi ne tuleen. Mutta silloin isäni löi häntä. Isä oli suuri ja vahva ja rohkea mies ja hän oli taistellut urheasti birkebeiniläisiä vastaan; mutta kanssaihmisiään kohtaan hän oli mitä lauhkein ja sävyisin. Mutta äiti oli hiukan riitaisa. Oslossa olevan talomme ja rannan välissä oli kappale matkaa — en voi nimittää sitä maaksi; se oli vain kivistä rantaa, jossa kasvoi vähän suolaheinää; muu oli paljasta kalliota. Kaupunkilaiset olivat tottuneet kulkemaan oikotietä siitä. Äiti tahtoi sulkea tämän tien — mutta isä sanoi, ettei papin sopinut juonitella semmoisesta pikkuasiasta. Ja sitten tuota tieriitaa kesti loppumattomiin — isän ja äidin ja meidän ja naapureittemme välillä.

"Kun tuli käsky, että pappien oli elettävä naimattomina täällä, kuten muuallakin kristityissä maissa, käski isäni äidin lähteä kotiinsa Tveitiin, jonka hän oli saava omakseen ynnä suuren osan muuta omaisuutta. Mutta äitini ja hänen sukunsa ja minun sisarukseni suuttuivat silmittömästi, koska he aavistivat isäni ennemmin iloitsevan kuin surevan sydämessään sitä, että hänen täytyi katkaista yhdyselämänsä. Tiedän isäni aina olleen sitä mieltä, että pappien naiminen oli sopimatonta, ja samaa mieltä oli Nikulaus-piispakin — mutta tapa oli sellainen isäni nuoruudessa, ja hänen oli täytynyt tehdä äitinsä tahdon mukaan. Sisarukseni ja äitini lähtivät sitten sisämaahan, enkä minä sen jälkeen ole tiennyt heistä paljon: Kaare-veljeni sai Tveitin ja Erlend Aasheimin; molemmat talot on nyt jaettu lukuisille lapsille. Minä jäin isäni luokse, minusta oli aina aiottu pappia — ja isä ja minä elimme onnellisina yhdessä pitäen Halvardinkirkkoa oikeana kotinamme. Minut vihittiin alidiakoniksi kolme vuotta sen jälkeen kun Skule-kuningas oli syösty vallasta. Isoäitini Tora kuoli heti sen jälkeen.

"Mutta minunhan piti puhua sinun isoisäsi isästä, Olav Ribbungista, ja hänen suvustaan. Kuten tiedät, oli Ingolf naimisissa Kaaretorpista kotoisin olleen Ragna Hallkelintyttären kanssa — Tora oli puuhannut pojanpojalleen tämän edullisen naimaliiton heti, kun tämä varttui mieheksi; Audun, sinun isäsi, oli jo parin vuoden vanha, kun me sukulaiset lähdimme seudulta seurataksemme vaarbelgiläisiä ja Skule-kuningasta. Torgilsin tultua hulluksi eivät Ingolf ja Ragna viihtyneet Hestvikenissä, vaan asuivat sen jälkeen enimmäkseen Kaaretorpissa. Mutta eräänä jouluna heidän ollessaan käymässä täällä päätti Ingolf lähteä sisarensa Halldiksen ja hänen miehensä mukana vuonon yli Aasiin, ollakseen siellä jonkun aikaa, ja sillä retkellä heidän veneensä kaatui, ja kaikki mukana olijat hukkuivat.

"Olav Ribbung kantoi tuon onnettomuuden semmoisella mielenuljuudella, että isäni sanoi, ettei hän ollut nähnyt kenenkään miehen kantavan kauniimmin vastoinkäymistään — ja hän asetti aina veljensä voiman ja tahdon esikuvaksi — nuo kaksoset olivat rakastaneet toisiaan niin suuresti. — Niin, häneltä hukkui siinä tytär ja poika ja vävy. Olav sanoi vain kiittävänsä Jumalaa siitä, että hänen äitinsä ja vaimonsa Astrid olivat kuolleet ennen kuin myrsky oli alkanut tuhota hänen lapsiaan. Siinä hän istui höperön poikansa kanssa, eikä hänen jälkeläisistään ollut jäljellä muita kuin Borgny, nunna, ja Audun, lapsi. Ingolfin leski meni uusiin naimisiin Elvesysselissä, etelän puolella, ja Olav suostui antamaan Audunin tämän äidin ja isäpuolen kasvatettavaksi. Olav Ribbung otti silloin lapsekseen pojan, jonka Torgils oli saanut erään Hestvikenin palvelusneidon kanssa, mutta poika ei elänyt kauan.

"Minä makasin halvautuneena kolmatta vuotta taitettuani jalkani, samoihin aikoihin jolloin Ingolf ja toiset hukkuivat. Enkä minä kantanut osaani kauniisti — minusta oli sietämättömän raskasta, koska olin nuori, että olin tullut rammaksi ja etten koskaan pääsisi papiksi. Ja silloin isä aina käski minun ottaa oppia Olav Ribbungista. — Mutta minä tiesin Olaviin koskeneen sen, ettei Audun tahtonut mennä uusiin naimisiin äitisi kuoltua, eikä asua Hestvikenissä — ja suku näytti sammuvan.

"Mutta luulisihan sen nyt puhkeavan uuteen kukoistukseen, kun te olette niin nuoret ja terveet ja kauniit, sekä sinä että vaimosi. Koeta siis ymmärtää, että minä kaipaan saada nostaa syliini sinun poikasi. Olen tuntenut neljä miespolvea — viisi, jos lasken kantaäitimme mukaan — ja tahtoisin nähdä kuudennen polven ensimmäisen miehenalun ennen kuin kuolen. Monen ei ole suotu tuntea sukuaan kuudessa polvessa. — Ja minusta olisi luonnollista, kuulehan Ingunn, jos sinunkin miehesi alkaisi kaivata sitä palavasti — hänen sukunsa on elänyt täällä Hestvikenissä ammoisista ajoista asti. Mitä arvelet, nuorikko?" sanoi hän salaperäisesti nauraen.

Olav näki, miten Ingunn punastui. — Mutta se ei ollut kaipuun ja onnen punaa; puna, joka kohosi hänen kasvoilleen, oli kuuma häpeän puna. Hänen silmänsä tummuivat ja saivat kiusaantuneen ilmeen. Olav käänsi omansa armahtavasti toisaalle.

III

Ingunn astui ulos luhdinsolaan ja jäi tuijottamaan satavaan lumeen. Korkealla ilmassa, vaaleatupruisia pilviä vasten suuret vetiset, tanssivat hiutaleet näyttivät harmailta, mutta laskeutuessaan alas ne olivat hohtavan valkeita ja painuivat kuin kimmeltävän valkoinen verho Kverndalenin suunnalla häämöttäviä valkoisia kukkuloita kohti.

Katsoessaan kotvan aikaa lumitupruun hänestä tuntui kuin hän itsekin olisi imeytynyt ilmaan ja lennellyt siellä — lyhyen tuokion; sitten hän putosi alas, niin että silmissä musteni. Hän kuvitteli samaa yhä uudelleen. Sietämätön pyörrytys, joka valtasi hänet vähän väliä, muuttui suloiseksi nautinnon tunteeksi aina, kun hän tunsi kohoavansa ilmaan — mutta kun hän putosi, ei hän nähnyt mitään; kaikki pyöri silmissä vain mustina ja harmaina viivoina.

Oli niin outoa ja äänetöntä, kun lokit olivat hiljaa — hän oli huomannut, miten ne istua kyyhöttivät lämpöisellä ilmalla joko vuoren halkeamissa tai suurilla rantakivillä. Väliin ne siirsivät itseään hiukan, mutta aivan ääneti. Alkuaikoina hänestä oli tuntunut, että nuo isot, valkoiset pitkäsiipiset linnut olivat kauneimpia maailmassa — ja niiden huutokin sai hänet merkillisen iloiselle mielelle. Hänet oli tuotu vieraaseen maahan, kauas niiltä seuduilta, missä hän oli kokenut raskaita elämyksiä. Kesällä, tullessaan aamulla ulos ja kuullessaan meren yhtämittaista hiljaista loisketta alhaalta vuoren juurelta, nähdessään ulapan edessään niin vapaana ja kirkkaana, ja kaukaisen, aution rannan toisella puolen, valkoisten, parveilevien lokkien päästellessä kirkuvia, käheitä ääniään, epätodellisina kuin aaveet — oli hän tuntenut olonsa niin keveäksi: maailma oli suuri ja avara; se, mikä oli tapahtunut jollakin hyvin, hyvin etäisellä kulmalla, ei mitenkään voinut merkitä niin paljon, ettei sitä saattanut unohtaa.

Mutta sitä mukaa kuin syksy saapui tänne vuonon rannallekin, häiritsi häntä se, ettei täällä ollut milloinkaan hiljaista. Iänikuinen pauhu ja aaltojen jyminä, merilintujen huudot, myrskyn ryske metsässä harjanteen laidoilla huimasi hänen päätään. Kulkiessaan pikimmältään pihan poikki jollekin asialle hänestä tuntui, kuin nuo äänet olisivat tunkeneet sisään hänen korvistaan ja täyttäneet melullaan koko hänen päänsä. Ja sitten tulvi mereltä usvaa ja sadetta, mikä teki hänet aivan onnettomaksi. Hän muisteli minkälainen syksy oli ollut kotona — maa kuurasta valkeana, valoisaa ja kaikuvaa parvessa, jonne kuului joka kirveenisku ja koiran haukahdus pitkien matkojen päästä; auringonpaiste, joka ensin kuulsi aamusumun takaa ja sitten halkaisi sen, sulattaen kuuran päivemmällä kasteeksi. — Hän kaipasi hiljaisuutta ympärilleen. —

Tuntui kuin hän olisi luisunut alas päivien kera, jotka lyhenivät ja pimenivät vuoden loppua kohti. Nyt hän oli pohjassa — talven selkä oli ohi; nyt alettiin nousta mäkeä ylös. Mutta sitten hän tunsikin itsensä aivan voimattomaksi ajatellessaan, että nyt olisi ollut yritettävä ylöspäin. Aurinko alkoi jo nousta yhä korkeammalle — jonkin ajan kuluttua voisi havaita päivän pitenevän toisensa jälkeen, oltavan lähestymässä yhä suurempaa ja pitempää kirkkautta, kevättä. Mutta hänestä tuntui, kuin hänen olisi pitänyt katsoa korkeaa tunturia kohti, jonne hänen oli päästävä — taakkoineen, jota hän nyt tiesi kantavansa — ja häntä huimasi ja etoi sitä ajatellessaan.

Oli hiljaista, hiljaista ilmassa, vaikka lunta pöyrysi niin — hiutaleet kierivät ympäri, mutta putosivat viimein suoraan maahan. Meri oli raudanharmaa, kun hän näki vilahduksen siitä, ja rannalta kuuluva hyrske kaikui kumeasti ja yksitoikkoisesti suojaisessa ilmassa.

Kaikki oli peittynyt lumeen — laiturille vievä tiekin oli valkoisen maton peittämä. Navetassa käyneiden tyttöjen jäljet, hänen omat jälkensä, jotka olivat tullessa näkyneet, olivat peittyneet umpeen. Ja kaikki tuo valkeus himmeni ja harmaantui parastaikaa; hämärän ensi varjo oli laskeutunut.

Alempana olevan saunan ovi ammahti auki ja ulos syöksyvän valkoisen huurun keskellä hän näki miesten vartalot tummina lunta vasten. Nämä juoksivat riihtä kohden, missä heillä oli vaatteensa, ja kierittelivät itseään lumessa matkan varrella huutaen ja nauraen. Hän tunsi Olavin ja Bjørnin, jotka olivat ensimmäiset; nämä tarttuivat toisiinsa ja väänsivät sylirysyä sekä pesivät toisiaan lumella.

Ingunn nosti maasta kaukalon, missä hänellä oli suolakalaa, ja peitti sen viitallaan. Se oli niin painava, että hänen täytyi kantaa sitä molemmin käsin eikä hän niin ollen voinut katsoa eteensä tai varoa askeleitaan; ja häntä pelotti lumen alla oleva iljanteinen kallio. Hämärä oli tihennyt, ja lumen vilinä silmissä pyörrytti häntä yhä enemmän.

Olav tuli tupaan ja asettui isännän istuimelle peräpenkin keskelle. Hän oli nälkäinen ja väsynyt ja nautti siitä, että tiesi nyt olevan lauantain ja aattoillan ja kolmen naisen palvelevan häntä ja kantava pöytään ruokaa.

Liesi hehkui punaisena, singoten pieniä, matalia liekkejä hiiltyneiden puiden syrjistä, mutta tuvan hämärässäkin tunsi isännän paikan haltija viihtyisyyden tunteen, joka oli tullut taloon. Pöytää pidettiin nyt aina peräpenkin edessä; isännän paikalle oli ilmestynyt patjoja ja takaseinälle oli levitetty seinävaate. Sen vieressä riippui Ættarfylgja entisellä paikallaan yhdessä Olavin suuren kahdenkäden iskumiekan ja sudenpäällä sekä kolmella sinisellä liljalla koristetun kilven kanssa. Eteläisen sängyn ympärille, missä isäntäväki nukkui, olivat ilmestyneet sinikuvioiset verhot.

Kamarista pilkotti valoa — vanhus luki siellä iltarukouksiaan laulavalla äänellä. Sanokoon sira Benedikt mitä tahansa, ajatteli Olav, mutta hänen sukulaisensa osasi sentään yhtä ja toista: rukouksetkin häneltä sujuivat kuin parhaalta papilta. Ukon päästyä loppuun kutsui Olav häntä ruoalle.

Mutta tämä vastasi, että hän tahtoi mieluummin sänkyynsä vähän olutta ja puuroa. Ingunn mätti nyt kiireesti ruokaa kuppiin ja kantoi sen hänelle. Samassa tulivat rengit ovesta — Bjørn kantaen puusylystä, jonka hän paiskasi maahan. Sitten hän lisäsi puita liedelle, aukaisi ulko-oven ja räppänän, josta varisi lunta tuleen pannen sen pihisemään. Ingunn jäi vanhuksen luo, kunnes tuli oli päässyt vauhtiin ja pahin savu ajautunut ulos. Sitten Bjørn sulki oven ja räppänän.

Ingunn tuli tupaan ja jäi seisomaan pöytänsä eteen. Hän piirsi veitsellä ristin leivän kuoreen, ennen kuin leikkasi sen kappaleiksi. Penkillä istuvat viisi miestä söivät ääneti, kauan ja perusteellisesti. Ingunn istuutui sängyn laidalle, näperteli vähän kalaa ja leipää ja oli tyytyväinen, sillä lohi oli ainakin hyvää, se oli sattunut tulemaan sopivan suolaista. — Olut oli joulun jäljiltä ja olisi voinut olla parempaa, mutta jyvät, joita hänellä oli ollut maltaina, olivat olleet niin roskaisia; niissä oli ollut puoliksi kaikenlaista rikkasiementä.

Hän vilkaisi mieheensä. Tämän tukka oli tumma, sillä se oli vielä märkä, mutta kulmakarvat ja parransänki paistoivat kullankarvaisina hänen kasvoissaan, jotka olivat punaiset ja ahavoituneet tänä iltana. Näytti siltä kuin ruoka olisi maistanut hänelle.

Talon kolme palvelusneitoa istuivat syömässä sängyn vieressä lieden ääressä. Herdis, nuorin näistä, sopotteli ja tirskui aina väliin; tuo lapsi oli niin täynnä kujeita ja naurua. Hän näytteli nyt toisille neidoille vastasaamaansa sarvilusikkaa, ja nauru purskahteli hänen suustaan lakkaamatta — hän katsoi säikähtyneesti emäntäänsä ja koetti olla siivolla, mutta ei voinut pidättää pieniä hihityksiä ja suihketta.

Palvelusväki lähti heti ulos lopetettuaan syöntinsä. Miehet olivat olleet merellä aikaisin aamulla, ja kun kirkkoon oli pitkä matka Hestvikenistä, ei aamulla ennättänyt makailla kauan — varsinkin kun keli oli niin huono.

Olav meni sukulaisensa luo — tämä tarvitsi aina pientä apua, ennen kuin asettui nukkumaan. Olav Ingolfinpoika oli erityisen puhelias juuri maatamenoajan lähestyessä ja tahtoi kuulla kalastuksesta ja kaikista päivän töistä. Ja joka vastaus, minkä hän sai nuorelta kaimaltaan, herätti hänen mielessään aina uusia ajatuksia, joista hänen täytyi saada kertoa.

Ingunn istui matalalla rahilla lieden ääressä kampaamassa tukkaansa kun Olav astui tupaan. Hän oli puoliksi riisuutunut — istui lyhythihaisessa, valkoisessa paidassa ja ahtaassa, hihattomassa, ruskeanpunaisessa sarka-alushameessa. Hänen uhkea, ruskeankeltainen tukkansa valui kuin vaippa hänen hoikalle, hiukan kumaralle vartalolleen, ja hiusten välistä hohtivat hänen hennot, valkoiset käsivartensa.

Olav meni hänen taakseen, otti käteensä kourallisen tuota liinaista harjakkoa ja painoi kasvonsa sen sisään — se tuoksui niin hyvältä.

Sitten hän taivutti Ingunnin pään taapäin itseään vasten ja katsoi hänen kasvoihinsa.

"— mutta sinä olet käynyt huonon näköiseksi joulun jälkeen, kultaseni! Et saa puuhata yli voimien, en suvaitse sitä! Ja sitten sinun täytyy syödä enemmän — muuten tulet niin laihaksi, että kun tulee paaston aika, ei sinusta jää jäljelle mitään!"

Hän veti mekon ja paidan päänsä yli, istuutui lieden laidalle ja paistatti selkäänsä. Miehen paljaan yläruumiin näkeminen — lihasten liikunta maidonvalkean pinnan alla hänen kumartuessaan alas vetämään jaloistaan saappaita, herätti Ingunnin mielessä aran, tuskaisen tunteen. Toisen terveys sai hänet tuntemaan entistä selvemmin oman voimattomuutensa.

Olav hieroi lapaluitaan — pari pientä, viininpunaista veripisaraa näkyi hänen kiiltävällä ihollaan.

"Bjørn on kovakourainen saunottaja", sanoi Olav nauraen. Sitten hän kumartui nartun yli, joka makasi pentuineen säkillä lieden reunassa, ja nosti ylös yhden pennuista. Se vikisi hänen pitäessään sitä tulta vasten — sille oli juuri alkanut aueta silmät. Emä murisi hiljaa. Olav oli ostanut koiran aivan äskettäin ja maksanut tuosta poikivasta nartusta niin paljon, että ihmiset taas olivat pudistelleet päitään hänen komeille tavoilleen. Mutta koira oli aivan erikoista rotua, sillä oli silkinhienot, riippuvat luppakorvat ja lyhyt karva — hyvän vainukoiran merkit. Olav käänteli pentuja tyytyväisenä: näytti siltä, kuin niistä kaikista viidestä tulisi emänsä kaltaisia. Nauraen hän laski yhden niistä vaimonsa helmaan ja katseli huvittuneena emää, joka nyt murisi yhä uhkaavammin, vaikka ei uskaltanut käydä kimppuun.

Tuo pikkuinen, pulleavatsainen rääpäle, jonka jalat olivat vielä kovin pehmeät, kömpi ja ponnisteli Ingunnin sylissä hamuillen hänen käsiään imettävikseen. Se oli niin vetelä ja holtiton — ja yhtäkkiä Ingunn tunsi pahoinvointia; oli kuin pala olisi noussut hänen kurkkuunsa.

Tammikuu kului, ja helmikuu tuli ja jäädytti vuonon — meri oli ummessa kauas Jølundin eteläpuolelle. Päivät alkoivat pidetä ja valjeta. Kauempana, sulan meren luona näkyi pakkashuuruja — ja kun sitten tuli kirkkaita päiviä, jolloin taivas oli korkea ja sininen ja aurinko paistoi, muuttui koko maailma välkkyvän huurteiseksi. Olav ja Bjørn lähtivät silloin yhdessä metsälle.

Ingunn mietti vain lakkaamatta, miten kauan hän osaisi peittää tilansa. Itku nousi hänen kurkkuunsa, sillä tiesihän hän voimattoman epätoivoisesti, ettei hänen nyt tarvinnut salata mitään: hänhän oli Olavin vaimo ja Hestvikenin emäntä, ja hänen oli synnytettävä lapsi vanhaan sukuun, joka oli elänyt tällä paikalla ammoisista ajoista asti. Mutta hänestä tuntui, kuin hänen olisi täytynyt piiloutua maan alle.

Hän huomasi Olavin ymmärtäneen, mikä häntä vaivasi, mutta hän liikkui yhä jalkeilla, eikä saanut suustansa sanaakaan asiasta. Hän paastosi kuten toisetkin, vaikka nälkä kurni hänen suoliaan, niin että kipeää teki. — Hän huomasi Olavin tarkkailevan häntä salaa yhä useammin, aivan kuin ihmeissään, salainen pelko katseessaan. Ja sen jälkeen hän saattoi kuljeksia päiväkaudet äänettömänä. Ingunnin sydäntä kouristi, kun hän näki Olavin kulkevan noin, miettivänä ja ihmettelevänä. Mutta hän ei voinut sanoa mitään.

Tuli sitten muuan sunnuntai; he olivat juuri palanneet kirkosta ja olivat hetken kahden kesken tuvassa. Olav istui penkillä. Kun Ingunn meni hänen ohitseen, tarttui tämä häntä ranteeseen, eikä päästänyt häntä irti.

"Ingunn, kuule — teepäs kauniisti ja kerro Olav Ingolfinpojalle uutisesi. Minä pelkään, ettei hän elä kevääseen. Tiedäthän, miten hän odottaa sitä!"

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän hiljaa. "Miksi olet niin onneton,
Ingunn? Potkiiko pikku vieras kovasti, vai pelkäätkö sinä?"

"Pelkäänkö?" Silmänräpäykseksi nuori vaimo kuohahti, ja hänen entinen, kiivas luontonsa sai vallan. "Etkö muka tiedä mitä se on. Ethän sinä ole ollut milloinkaan muuta kuin hyvä minulle — mutta nyt en voi olla joka hetki ajattelematta, etten minä ole sen arvoinen!"

"Ole vaiti!" Olav puristi kovasti Ingunnin kättä. Ingunn näki, että Olavin kasvot aivan kuin sulkeutuivat. Kun hän alkoi puhua, oli hänen äänensä murtunut, vaikka hän koetti puhua lempeästi ja tyynesti:

"Älä ajattele sellaista, Ingunn, mikä meidän on parempi unohtaa. Meidän ei ole hyvä herättää juuri nyt muistoja, jotka — jotka — Ja tiedäthän sinä, että minä rakastan sinua niin hellästi, etten voisi olla sinulle milloinkaan muuta kuin hyvä."

Ingunn vaipui polvilleen Olavin eteen, kätki päänsä tämän syliin ja suuteli hänen kättään. Olav kiskaisi sen äkisti pois, ponnahti pystyyn ja tahtoi nostaa vaimonsa maasta. Ingunn taivuttautui taapäin hänen sylissään, katsoi häntä silmiin ja sanoi aivan kuin uhalla:

"Sinä pidät minusta — Herra nähköön, huomaanhan minä sen — mutta jos olisin koettanut olla sinua kohtaan samanlainen kuin ennen — arvaamaton ja ylpeä ja aina tahtonut pitää oman pääni, niin pelkään, Olav, ettet olisi suvainnut sitä sen jälkeen, mitä olin sinulle tehnyt, etkä rakastanut minua."

"Etpäs ole toivonut", sanoi Olav hymyillen samaa kylmää hymyä, jonka toinen tunsi niin hyvin entuudestaan.

Mutta sitten hän tempasi Ingunnin kiivaasti luoksensa ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten.

"En minä itke." Olav kohotti Ingunnin kasvot ja katsoi häneen — ja hänestä tuntui niin kumman pahalta. Hän olisi paljon mieluummin suonut Ingunnin itkevän.

Lähiaikoina Olavin valtasi aika ajoin lamaannuttava pelko. Hänestä tuntui, kuin kaikki olisi ollut turhaa. Turhaa se, mitä hän oli maksanut ostaakseen itsensä ja Ingunnin vapaaksi, turhaa, että hän oli upottanut oman katkeruutensa syvälle sydämeen ja johtanut sinne kaikki rakkautensa entiset lähteet: yhteiselämä Ingunnin kanssa oli tuttu, rakas tapa hänen lapsuudestaan asti; kun hän sulki hänet syliinsä, muisti hän elämänsä ensimmäisen huumauksensa. Hän ei ollut kertaakaan antanut Ingunnin huomata muistelevansa hänen — heikkouttaan, joksi hän sitä nyt nimitti. Mutta tässä hän nyt seisoi neuvottomana havaiten, ettei hän mahtanut mitään häpeän tunteelle, joka kalvoi Ingunnin sydäntä.

Eikä hän voinut olla ajattelematta itsekin, nähdessään hänet nyt raskaana, ettei tämä ollut hänen ensimmäinen lapsensa.

Alussa, heidän tultuaan tänne, oli häntä miellyttänyt suuresti Ingunnin hiljainen käytös, sillä hän ymmärsi ilon tekevän vaimonsa niin lempeäksi ja nöyräksi. Mutta nyt hänestä tuntui vaikealta. Sillä Ingunn oli sanonut totuuden — jos hän olisi ollut samanlainen kuin ennen, jolloin oli tahtonut käskeä ja aina saada Olavin antamaan myöten — ei hän olisi pitänyt siitä nyt.

Sitten hän suoristausi, aivan kuin olisi jälleen sitonut taakan selkäänsä. Kotona hänet nähtiin aina tasaisena ja tyytyväisenä ja hän vastasi hilpeästi toisille sekä osoitti iloitsevansa siitä, että vanhasta juuresta työntyisi uusia vesoja. Hän oli hellä vaimolleen ja koetti lohduttautua: eihän Ingunn ollut milloinkaan ollut varsin vahva, ja nykyinen tila kulutti kai kovin hänen heikkoja voimiaan. Kai hänen mielensä kevenisi, kun kaikki olisi taas ohi.

Vanha Olav Ingolfinpoika oli hyvin huono koko kevään, ja Olav Auduninpoika hoiti häntä niin hyvin kuin osasi. Usein hän nukkui sukulaisensa luona kamarissa yöllä; vanhus saattoi tarvita milloin minkäkinlaista apua. Pieni rasvalamppu paloi yöt läpeensä, ja nuorempi Olav nukkui nahkasäkissä lattialla. Kun vanha Olav ei saanut unta, saattoi hän maata tuntikaudet tilallaan puhellen lakkaamatta; ja nyt hän puhui vain suvusta, kertoen miten Hestvikenin miehet olivat saaneet maansa ja varallisuutensa ja miten ne olivat jälleen luisuneet heidän käsistään.

Eräänä yönä, kun he näin loikoivat pakinoiden, pyysi Olav kaimaansa kertomaan Likaparrasta. Hän oli kuullut tästä vain joitakin juttuja, eivätkä ne olleet hauskempia kuin hänen omat muistonsa mielipuolesta.

"En ole puhunut sinulle hänestä paljon, mutta ehkä sinun tulee tietää sekin nyt, kun itse joudut sukumme pääksi. Nukkuuko vaimosi?" kysyi hän. "On parempi, ettei hän kuule.

"Ihmiset ovat oikeassa siinä, että hän oli julma ja uskoton — useita naisia kohtaan. Ja minustakin on puhuttu paljon pahaa siksi, että aina olin Torgilsin matkassa, vaikka minut oli aiottu papiksi. Mutta minä rakastin Torgilsia enemmän kuin ketään muuta maailmassa — enkä ole voinut milloinkaan käsittää tuota hänen rumaa elämäänsä, sillä minä en nähnyt hänen milloinkaan hakevan naisten seuraa tai kosiskelevan nuoria neitoja, kun olimme kisoissa ja kemuissa. Ja kun miehet alkoivat jaaritella naisista ja huonosta elämästä, kuten nuoret miehet usein juttelevat hollituvassa, istui Torgils ääneti, hymyillen usein pilkallisesti — mutta minä en milloinkaan kuullut hänen puhuvan rivosti ja sopimattomasti. Hän oli hiljainen ja tyyni olemukseltaan ja muuten rohkea, miehekäs ja urhea mies. Ystäviä en tiedä hänellä olleen muita kuin minä — mutta me olimme olleet lapsesta asti kuin veljekset. Minä surin hänen huonoa elämäänsä, mutta en voinut moittia häntä sanallakaan siitä. Isäni ojensi häntä usein ankarin sanoin — hänkin piti niin paljon Torgilsista: hän muistutti hänelle siitä päivästä, joka odottaa kaikkia kuolevaisia ja jolloin me joudumme vastaamaan töistämme Herramme edessä. Parempi olisi ollut, Torgils, sanoi isäni usein, jos myllynkivi olisi pantu sinun kaulaasi ja sinut olisi upotettu meren syvyyteen, kuten ihmispedot tekivät Herran rakkaalle Pyhälle Halvardille, kun hän tahtoi suojella köyhää, heikkoa vaimoa. Mutta sinä pahennat noita pieniä ja heikkoja —. Torgils ei vastustanut häntä koskaan ainoallakaan sanalla. Hänessä oli kuin jokin salainen voima: en nähnyt hänen kertaakaan istuvan kenenkään naisen viereen puhelemaan, mutta näin naisten tulevan levottomiksi, kun hän vain katsoikin heihin — hänen silmissään oli varmaankin paha voima. Miehiinkin hänellä oli eriskummallinen vaikutus. Sillä kun vaarbelgiläiset olivat joutuneet häviölle, hän tarjoutui Torgils-piispan palvelukseen — ja hän pääsi piispan vartioväen päälliköksi. Piispa aikoi useamman kerran ajaa hänet pois rumien huhujen tähden, joita oli liikkeellä. Ja kun Astrid Bessentyttären ja Steinin Herdiksen asia tuli tunnetuksi, uhkasi piispa häntä kirouksella ja maanpaolla ja lupasi karkottaa hänet kaupungista — mutta siitä ei tullut mitään.

"Jouluna, seitsemän vuotta Skule-kuninkaan tappion jälkeen Torgils oli ollut käymässä kotonaan Hestvikenissä, ja pitkänpaaston aikana Besse tuli poikiensa ja Olavin, isoisäni, kanssa Osloon, jossa päätettiin, että Torgils puhui minulle asioistaan — hän sanoi aikovansa jäädä tänne, eikä lähteä kotiin vaimonsa luo; mutta Besse ja hänen poikansa olivat niin hyviä ihmisiä, ettei hän voinut olla naimatta Astridia. Mutta minä näin hänen tuntevan vastenmielisyyttä Astridia kohtaan. En voi ymmärtää, kuinka mies hennoo sysätä onnettomuuteen sellaisen nuoren neidon, ellei hän pidä tästä sen enemmän. Mutta Torgils vastasi, ettei hän voinut sille mitään, että hän aina alkoi inhota heitä perästäpäin.

"Herra olkoon hänen sielulleen armollinen —. Hän tapasi Herdis Karlintyttären heti sen jälkeen, ja niin hän ei lähtenyt edes omiin kihlajaisiinsa. Olav joutui suunniltaan häpeästä ja suuttumuksesta poikansa menettelyn tähden, mutta Torgils sanoi, että ennen hän karkaisi maasta kuin antaisi pakottaa itsensä ottamaan vaimon, jota hän ei kärsinyt nähdä silmiensä edessä. Kun nyt alettiin puhua Torgilsista ja Herdiksestä, tuli asia entistä pahemmaksi; sekä Olav-setä että piispa rukoilivat ja uhkasivat häntä, mutta Torgils ei ollut milläänkään. Astrid Bessentytär ei ollut kovin kaunis, mutta nuori ja kukkea — kun sitä vastoin Herdis Karlintytär oli lihava, keltaihoinen, kolmetoista vuotta Torgilsia vanhempi ja hänellä oli ollut kahdeksan lasta, eikä kukaan ymmärtänyt, mikä Torgilsin oli lumonnut; toiset arvelivat siinä piilevän noituutta. Minä ajattelin, että paholainen siihen oli syynä — tämä oli nyt saanut Torgilsin kokonaan valtaansa, koska tämä saattoi olla niin sydämetön nuorta Astrid-neitoa kohtaan. Sanoin sen hänelle, mutta silloin hän tuli niin valkoiseksi ja kumman näköiseksi, että minä kauhistuin, ja vastasi: 'Olet oikeassa, veli. Mutta sitä ei voi enää auttaa.' Ja vaikka olisin pyytänyt ja rukoillut kuinka, oli kuin olisin puhunut kuurolle. Joku päivä sen jälkeen kuultiin Steinin, Herdiksen miehen kuolleen."

Olav Auduninpoika kavahti pystyyn nahkasäkistään ja tuijotti vanhukseen kauhistuneena, mutta ei virkkanut mitään. Olav Ingolfinpoika makasi vähän aikaa liikkumatta ja jatkoi sitten hiljaa ja raskaasti:

"Hän oli kotimatkalla käräjiltä, oli ollut poissa yötä, ja kaksi hänen uskottua miestään oli hänen matkassaan, kun hän äkkiä putosi päistikkaa maahan ja kuoli heti. Jon oli vanha ja heikko — ja minä uskon varmasti, etteivät Herdis ja Torgils olleet syypäät siihen. Mutta asiasta jupistiin tietysti kaikenlaista, kun kuultiin Torgilsin aikovan naida lesken. Olav Ribbung sanoi, että hän olisi toivonut Bessenpoikien tappaneen Torgilsin ennen kuin tämä tapahtui ja sanoi, että niin kauan kuin Astrid eli naimattomana kodissaan Torgilsin pojan kera, ei hän ollut salliva Torgilsin loukata hänen sukulaisiaan tämän enempää ja naivan ketään muuta. Mutta jos oli totta, että hänen poikansa oli ruvennut rakastamaan naitua naista, oli hän rukoileva, että Jumala antaisi ankarimman rangaistuksensa kohdata Torgilsia, ellei hän kääntynyt syntisestä elämästään, tehnyt parannusta ja jättänyt tuota porttovaimoa. Sillä mieluummin isä kytkisi hänet kiinni kuin mielipuolen kuin antaisi hänen naida tuon naisen.

"Pian tämän jälkeen Herdis kuoli äkkiä. Olin Torgilsin luona, kun sanoma tuli. En osaa sanoa minkälaiseksi Torgils muuttui — ensin hänen silmänsä avautuivat niin suuriksi, etten ole nähnyt sellaista milloinkaan, ja sitten ne vetäytyivät kokoon, ja koko mies kutistui kasaan ja aivan kuin lyyhistyi. Mutta hän ei sanonut mitään ja lähipäivinä hän hoiti tointaan kuin ei mitään olisi tapahtunut — mutta minä tiesin jotakin olevan tekeillä, ja milloin en ollut kirkossa, en poistunut hänen seurastaan päivällä enkä yöllä. Huomasin hänen myös mielellään näkevän minut lähellään — mutta en ymmärrä, milloin hän nukkui; hän paneutui pitkäkseen vaatteet päällä, eikä pessyt itseään eikä ajanut partaansa, ja hän alkoi käydä kummalliseksi ja oudonnäköiseksi.

"Herdis haudattiin Akerin kirkon luo. Viikon päivät sen jälkeen lähetti piispa Torgilsin Akeriin, ja minä lähdin hänen matkaansa. Oli pyhäaatto, ja nunnien vuokramies tarjosi meille saunan; silloin minä sain hänet ajamaan pois inhottavat, keltaiset parranhaivenet ja leikkasin hänen tukkansa. 'Nyt olen valmis', sanoi Torgils — ja minusta tuntui pahalta, sillä hän hymyili niin kummallisesti — ja minä näin, miten hänen kasvonsa olivat surkastuneet, ja hänen ihonsa ja hiuksensa olivat entistä vaaleammat, mutta silmät olivat tulleet niin suuriksi ja värittömiksi kuin kirnupiimä. Ja sittenkin hän oli kaunis — mutta hän muistutti enemmän kuollutta kuin elävää istuessaan siinä penkillä tuijottavin silmin, hievahtamatta.

"Viimein minä paneuduin sängylle vähäksi aikaa ja sitten nukuin. Heräsin siihen, että oveen lyötiin kolmesti, ja kavahdin vuoteesta."

Juoksin hänen luokseen ja tartuin häneen kiinni — Luoja tiesi, mitä ajattelin sillä hetkellä — mutta hän työnsi minut syrjään; ja sitten kuului taas kolketta ovelta.

Minä olin pitkä mies, paljon Torgilsia pitempi, ja siihen aikaan väkevä, vaikken yhtä vahva kuin hän — hän oli vankkarakenteinen, siro jäseniltään, kuten sinä, ja hänellä oli jättiläisvoimat. Suljin hänet syliini ja tahdoin pidättää häntä, mutta hän katsoi minuun, ja minä ymmärsin, ettei tässä auttanut ihmisvoima.

"Se on Herdis", hän sanoi, ja sitten kuului jälleen kolme lyöntiä oveen. "Päästä minut, Olav. En ole luvannut mitään niille toisille, mutta häntä olen luvannut seurata elävänä tai kuolleena."

Sitten hän työnsi minut luotaan, niin että tuuperruin lattialle, ja lähti ulos; mutta minä nousin ylös, otin kirveeni ja juoksin jäljestä. Herra armahda, jos olisin ottanut kirjani tai ristini, olisi käynyt paremmin, mutta minä en ymmärtänyt mitään. Olin nuori ja luultavasti enemmän soturi kuin pappi luonnoltani; luotin rautaan ja teräkseen silloin, kun tosi oli edessä.

Pihalle tultuani näin heidät aidan luona. Oli kuutamo, mutta taivaalla ajelehti pilviä, ja ilma oli leuto ja maa musta, sillä sinä vuonna laaksossa oli vain ajoittain lunta. Mutta oli siksi valoisa, että näin heidät edessäni pellon laidassa tullessani pihaveräjän läpi — kuollut kulki edellä kuin usvapatsas koskettaen tuskin ollenkaan maata jaloillaan. Hänen perässään juoksi Torgils, ja viimeisenä seurasin minä. Kuu tuli samassa esiin pilvestä ja minä näin Herdiksen pysähtyvän, ymmärsin mitä hän tahtoi ja huusin hänelle:

"Jos hän on luvannut seurata sinua, täytyy hänen se tehdä — mutta hän ei ole luvannut kulkea sinun edelläsi."

En muistanut käskeä häntä poistumaan Jeesuksen nimessä ja päästämään saalistaan. Nyt olimme kirkon luona, kuun valo lankesi sen kiviseinään. Kuollut liukui sisään hautausmaan portista, ja Torgils meni perästä, ja minä juoksin. — Saavuin sisään portista ja näin Herdiksen seisovan kirkon seinän luona ja ojentavan kättään Torgilsia kohti. Heilutin kirvestä kaikin voimin ja viskasin sen häntä kohti, niin että se lensi Torgilsin pään yli ja kalahti kiviseinään. Torgils kaatui maahan pitkin pituuttaan, mutta samassa he hyökkäsivät minun päälleni takaapäin ja kaatoivat minut maahan niin rajusti, että oikea jalkani katkesi kolmesta kohden — lanteesta, polvesta ja jalkaterän kohdalta. —

Sitten en tiennyt mistään ennen kuin ihmiset tulivat messuun aamulla ja löysivät meidät. Silloin Torgils oli muuttunut siksi, jollaisena sinä hänet muistat — hän oli menettänyt järkensä ja oli avuttomampi kuin vastasyntynyt lapsi, paitsi että hän osasi kävellä. Tullessaan raudan lähelle hän ulvoi kuin eläin ja kaatui maahan, vaahdon valuessa hänen suustaan — hän oli ollut asetaitoisin mies, minkä olen tuntenut. Kuulin hänen tukkansa valjenneen jo ensimmäisenä talvena.

Makasin vuoteessa vuosi vuoden jälkeen taittuneen jalkani tähden, ja ensi vuosina pakottivat haavoissa olevat luusirut jalkaani ja visva valui niistä ja haisi niin, etten tahtonut voida hengittää — ja monesti rukoilin Herraa ääneen itkien, että hän sallisi minun kuolla, sillä omasta mielestäni kärsin hirmuisesti. Mutta isäni oli luonani ja auttoi minua ja käski minun kantaa kohtaloni kuin mies ja kristitty. Viimein jalkani parani — mutta Torgils ei tuntenut minua käydessäni täällä — viisi vuotta sen jälkeen. Ja Olav Ribbung pyysi minua lähtemään pois, sillä hän ei jaksanut nähdä veljensä poikaa rampana — käytin kainalosauvoja siihen aikaan — kun hänen oma poikansa oli siihen syynä.

Olav jäi valvomaan kauan sen jälkeen, kun vanhus oli nukkunut. Onnellisia hänen sukunsa miehet eivät näyttäneet olleen. Mutta he olivat kestäneet yhtä ja toista.

Niin kuin tuo ukko, joka nukkui tuolla sängyssä. Samoin hänen toinen kaimansa, isän vaari, jonka hän oli nähnyt elävän täällä inhottavan, hullun poikansa kanssa. Olav tunsi yhteenkuuluvaisuuden polttavan itseään. Ja entä Tora, tuo vanha nainen, ja Ingolf-pappi: kaikki he olivat olleet uskolliset onnettomuudessa, uskolliset kuolleita ja kadotettuja kohtaan, jotka kuuluivat heihin.

Hän ajatteli Steinfinnin poikia — sellaisia kai olivat onnelliset. Huolettomia ja vallattomia — heille oli onnettomuus kuin myrkkyä, jonka he olivat nielaisseet. He kestivät siihen asti kunnes olivat saaneet ylenannetuksi sen — silloin he kuolivat. Ja hän näki tänä yönä niin selvästi, että sellainen oli Ingunnkin — häneenkin oli onnettomuus käynyt kuin kuoleman tauti; hän ei nousisi siitä milloinkaan. Mutta Olav oli onnekseen sellaiseksi luotu, että hän tuli toimeen ilman onneakin. Hänen isänsä eivät olleet antaneet tappion murtaa itseään, vaan olivat pitäneet koholla lippuaan niin kauan kuin siitä oli riekalettakaan, rihmaakaan jäljellä. Itse hän ei ollut tiennyt milloinkaan varmasti, katuiko hän vai ei, että oli ottanut vastaan Alf-jaarlin tarjouksen ja eronnut herransa palveluksesta — mutta hän oli ottanut sen vastaan sen naisen tähden, joka oli uskottu hänen käsiinsä jo heidän lapsena ollessaan. Ja hän oli suojeleva ja rakastava tätä, kuten oli suojellut jo poikana ollessaan, rakastanut tätä siitä hetkestä alkaen, jolloin hän ymmärsi olevansa mies. Ja vaikkei hän milloinkaan kokisi onnea hänen kauttansa, koska hänestä oli tuleva kivulloinen, kelpaamaton vaimo, ei se muuttanut asiaa, sen hän käsitti tänä yönä, vaan hän oli rakastava ja suojeleva häntä hänen viimeiseen hetkeensä asti.

Mutta päivän kirkkaassa valossa hän rypisti kulmiaan öisille tuumilleen. Ihminen tulee ajatelleeksi niin paljon merkillistä maatessaan valveilla. Olihan Ingunn ollut terve ja iloinen kesällä — ja kauniimpi kuin milloinkaan. Nyt hän oli aivan lamassa — mutta eihän hän ollut koskaan jaksanut kantaa taakkoja, raukka. Kun hän saisi lapsen tulisi hän taas terveeksi ja iloiseksi.

Silmänräpäyksen vilahti hänen mielessään, mahtoikohan Ingunn milloinkaan muistella jo synnyttämäänsä lasta. Hän ei ollut koskaan puhunut siitä, eikä Olavkaan ollut tahtonut ottaa sitä puheeksi. Hän oli vain kuullut, että lapsi oli ollut elossa heidän lähtiessään Ylämaasta viime kesänä.

Ensimmäisinä onnen aikoina oli sekin muisto kalvennut ja muuttunut epätodelliseksi, että hänellä oli ollut pieni poika, joka oli nukkunut hänen käsivarrellaan ja imenyt hänen rintojaan pienenä, lämpöisenä ja pehmeänä — hapahkon maidonhajun huokuessa hänen ruumiistaan ja hänen kyyneltensä vieriessä pojan päälle pimeinä, synkkinä öinä. Ja hänestä oli tuntunut, kuin hänen olisi pitänyt repiä itsensä kahtia, kun hän erosi tästä ja lähti kulkemaan kohti viimeistä kauhistusta ja syvintä pimeää.

Mutta kaikki tuo raskas häämötti kuin etäinen taivaanranta kuumeöiden pimeyden ja houreen takaa, silloin kun hänet viskattiin korkealle aallon harjalle ja sieltä alas huimaaviin syvyyksiin. Hänen herätessään ihmisten ilmoille oli Olav vieressä ja otti hänet luokseen. Tultuaan onnelliseksi hänestä tuntui, kuin tuo entinen onneton Ingunn ei olisi ollut hän itse. Kului viikkoja, ettei hän ajatellut lastaan kertaakaan, tuumiskeli vain arasti ja melkein välinpitämättömästi, elikö tämä vielä. Tuskin häneen olisi kovinkaan pahasti koskenut, vaikka hän olisi kuullut sen kuolleen. Mutta väliin sukelsikin sitten esiin levoton ajatus: mitenkähän hän voi; voikohan Eirik hyvin — vai vaivaakohan häntä jokin siellä vieraiden ihmisten luona. Ja noiden kaukaisten, kalvenneiden, viimevuotisten surkeuden muistojen keskeltä tunkeutui esiin — äkkiarvaamatta ja elävänä — hento, jatkuva lapsen itku, jota ei hillinnyt mikään muu kuin äidinrinta pieneksi hetkeksi. Nyt sattui totuus häneen kuin kova, armoton isku: hän oli työntänyt avuttoman itkevän rintalapsensa vieraiden ihmisten hoitoon ja jossakin kaukana maailmalla se itki ehkä juuri nyt äitiään tikahtuakseen. Mutta hän torjui nuo ajatukset kaikin voimin. Lapsen kasvatusäiti näytti hyvältä ihmiseltä — ehkä hän oli armollisempi kuin se äiti, joka oli lapsen synnyttänyt. Ei. Hän karkotti väkisin ajatuksensa. Ja muisto Eirikistä kalpeni taas. Hän oli täällä Hestvikenissä, oli Olavin vaimo ja hänellä oli sanomattoman hyvä olla. Ja hän tunsi nuoruutensa ja kauneutensa puhkeavan uuteen kukkaan. — Hän painoi päänsä alas hehkuvan kainona ja iloisena, kun mies vain katsoikin häneen.

Mutta sitä mukaa kuin uusi lapsi kehittyi hänen sisällään, niin —. Ensin se oli ollut kuin kalvava väänne rinnassa, joka oli pyörryttänyt ja kääntänyt hänen mieltään pelosta, että se saattaisi loihtia esiin varjoja Olavin ja hänen välilleen, ja sitten se oli muuttunut taakaksi, joka painoi häntä ja oli tiellä kaikkialla, missä hän liikkui, olkoonkin että hän kaikkien muiden mielestä täytti tärkeimmän tehtävänsä synnyttämällä uuden vesan vanhaan sukuun. Olav Ingolfinpoika ei puhunut mistään muusta. Jos hän olisi ollut Norjan kuningatar, ja maan rauha ja hyvinvointi olisi riippunut odotetusta lapsesta miespolven ajaksi, ei vanhus olisi voinut pitää sitä sen suurempana merkkitapahtumana kuin sitä, mikä nyt oli ovella. Mutta naapuritkin antoivat nuoren emännän tietää hänet kohdatessaan, että he pitivät sitä iloisena uutisena. Seitsenvuotisesta pojasta asti Olav Auduninpoika oli ollut ainoa, jonka voitiin toivoa vievän eteenpäin Hestvikenin sukua, ja siitä ajasta asti hän oli kulkenut vierailla seuduilla, kaukana kotipuolestaan. Vuosien kiertelyn jälkeen hän oli palannut isiensä perintöturpeelle. Kun hänen ja hänen vaimonsa ympärille nyt alkoi kertyä lapsia, palautuisivat asiat viimeinkin oikeille raiteille.

Hänen omat palkollisensakin ottivat osaa tulevaan tapahtumaan. He olivat pitäneet Ingunnista alusta alkaen, koska hän oli niin suloisen näköinen ja lempeä ja hyvää tarkoittavainen, ja heitä oli säälittänyt nähdessään, miten kerrassaan taitamaton hän oli taloustoimissa. Ja nyt he säälivät häntä nähdessään, miten surkeavointinen hän oli. Hän tuli kalman kalpeaksi heti, kun vain pistäytyikin kotaan, silloin kun siellä keitettiin hylkeenlihaa tai merilintua ja muisti, ettei hän ollut tottunut kotiseudullaan tuohon rasvan hajuun. Palvelusneidot nauroivat ja työnsivät hänet ulos: "Kyllä me selviämme ilman sinuakin, emäntä!" Hän ei jaksanut nousta jakamaan ruokaa hien nousematta helminä hänen otsalleen — ja vanha karjakko työnsi hänet varovaisesti penkille istumaan pinoen pieluksia hänen selkänsä taa ja sanoi nauraen: "Anna minun olla ruokaemäntä tänään, Ingunn. Sinähän tuskin kestät jaloillasi, lapsi raukka!" Hän näki tämän vapisevan väsymyksestä istuessaankin. He pelkäsivät myös, miten hänen kävisi. Hän ei näyttänyt jaksavan enää juuri mitään. Ja nyt oli vielä kolme kuukautta määräaikaan, hänen omien sanojensa mukaan.

Olav oli ainoa, joka ei milloinkaan ilmaissut iloaan tulevan lapsen johdosta — ja talonväki pani sen merkille. Mutta Ingunn mietti mielessään, että kun poika oli tullut maailmaan, ei se voinut olla vähemmän ihmeellinen isänsä silmissä kuin kaikkien muiden. Ja katkeruus, jota hän itse kauhistui, vuodatti uusia pisaroita.

Ei rakkauden rahtuakaan hän tuntenut kantamaansa lasta kohtaan, vaan ikävöi Eirikiä ja tunsi kaunaa uutta tulokasta kohtaan, jota odottivat kaiken maailman ihanuudet ja jota kaikkien kädet olivat valmiina vastaanottamaan, kun se ilmestyi. Ja hänestä alkoi tuntua, kuin Eirik olisi hylätty ja viskattu pimeyteen tämän lapsen tähden. Nähdessään ihmisten katsovan häneen lempein ja hellin silmin, näkevän vaivaa säästääkseen häntä ja hänen voimiaan, välähti hänen mielessään: kun minä kannoin Eirikiä, täytyi minun piiloutua loukkoon; kaikkien silmät kivittivät minua pilkalla, vihalla, surulla ja häpeällä; Eirikiä vihasivat kaikki ennen kuin hän oli syntynyt — itsekin vihasin häntä. Hän istui ommellen ja muisti, miten hän oli horjunut seinien väliä ensimmäisten polttojen tultua: ja Tora aukoi myttyään, jossa oli lapsenriepuja, huonoimpia ja vanhimpia, mitä hänellä oli omien lastensa jäljiltä. Ja hän, lapsen äiti, oli ajatellut: se on tarpeeksi hyvää, liiankin hyvää tuolle —. Palvelusneito, joka istui hänen luonaan, katsoi ihmeissään emäntäänsä — Ingunn repi kärsimättömästi hienoa villakapaloa, jota hän päärmäsi, ja heitti sen luotaan. — Eirik oli nyt vuoden vanha, tai vähän yli. Ingunn istui tuvan edessä kerran ensimmäisten kesäisten iltojen saavuttua ja katseli Bjørnin ja Gudridin pienintä lasta, joka kömpi, konttasi, kellahti kumoon ja nousi taas pystyyn, kellahti uudelleen istualleen pihamaan vihreälle nurmelle. Hän ei kuullut sanaakaan Gudridin puhetulvasta. Pikku Eirik — tuollainen paljasjalkainen, köyhästi puettu lapsi sekin oli köyhien kasvatusvanhempiensa luona.

Vanha Olav kuoli viikko helluntain jälkeen, ja Olav Auduninpoika piti hänelle komeat hautajaiset. Niiden emäntien joukossa, jotka tulivat Hestvikeniin auttamaan Ingunnia valmistuspuuhissa, oli myös Signe Arnentytär, joka äskettäin oli naitettu Skikkjustadiin. Häntä nuorempi sisar, Una, oli hänen mukanaan, ja kun hautajaisvieraat lähtivät kotiin, sai Olav taivutetuksi Arnen ja papin jättämään Unan Hestvikeniin, että Ingunn saisi olla viimeiset ajat kokonaan erillään työstä ja huolista.

Olavia suututti, kun hän ei voinut olla huomaamatta, ettei Ingunn pitänyt tytöstä, vaikka tämä oli reipas ja auttavainen, hilpeä ja sievän näköinen — pieni, hentorakenteinen, keveäliikkeinen ja vikkelä kuin västäräkki, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen. Olav itse oli alkanut pitää paljon pikkuserkuistaan. Hänen oli vaikea tutustua ihmisiin, kun hän oli niin pidättyväinen ja harvasanainen, mutta hänellä ei ollut mitään useimpia ihmisiä vastaan. Hän tyytyi heihin sellaisina kuin he olivat, vikoineen ja hyveineen, iloitsi tavatessaan tuttavia, eikä ollut vastahakoinen solmimaan ystävyyttä niiden kanssa, joista hän piti, kunhan hän sai aikaa tointua ujoudestaan.

Olav Ingolfinpoika oli kerännyt hyviä hirsiä kartanolle, ja jo edellisenä syksynä Olav Auduninpoika oli parannellut niillä rakennusten huutavimpia vikoja. Navetan hän repi kokonaan tänä kesänä ja pystytti sen uudelleen, sillä entinen oli sellainen, että lehmät seisoivat kuin suossa syksyisin, ja talvisin satoi lunta sisään ja siellä oli melkein yhtä kylmä kuin ulkona.

Eräänä lauantai-iltana oli talonväki kokoontunut ulos pihamaalle. Oli kaunis, lämmin kesäilma; ensimmäiset heinäsuovat levittivät makeaa tuoksua ja lehmuksen lemu leyhyi vuorelta karjarakennusten takaa. Navetan seinät olivat jo pystyssä ja ensimmäiset kattohirret paikoillaan; mahtavan kattohirren toinen pää oli tanhualla ja toinen nojallaan päätyä vasten, johon miehet sen olivat jättäneet pyhien saapuessa.

Talon nuoret rengit ottivat nyt huvikseen vauhtia ja juoksivat hirren selkää ylös, koettaen korkealleko he pääsivät. Hetken kuluttua toiset miehetkin tulivat mukaan, myös isäntä itse — ja siinä oli remua ja hälinää joka kerran, kun jonkun täytyi hypätä alas. Ingunn ja Una istuivat tuvan seinämällä. Silloin Olav huusi neidolle:

Neito pani nauraen vastaan, mutta kaikki miehet tunkeutuivat hänen ympärilleen — hän oli nauranut heille, kun heidän oli täytynyt hypätä alas keskikohdalta — itse hän osasi tietysti juosta ylös asti —. Ja viimein he vetivät hänet mukaansa väkisin.

Tyttö työnsi miehet nauraen tieltään, otti vauhtia ja juoksi kappaleen matkaa hirttä ylös, mutta sitten hänen täytyi hypätä alas. Hän yritti uudestaan ja pääsi nyt paljon korkeammalle — seisoi siellä silmänräpäyksen huojuen, notkeana ja hoikkana, kädet levällään ja pienet jalat ohuissa, kannattomissa, varpaattomissa kesäkengissä, koukistuneina hirren pintaan kuin pikkulinnun kynnet. Mutta sitten hänen täytyi taas hypätä sivulle aivan kuin tiainen, joka ei saa jalansijaa seinänraossa. Olav seisoi alhaalla ottamassa vastaan. Nytkös neito oikein innostui, juoksi ylös kerta toisensa jälkeen, Olavin juostessa takaperin hirren alle, jossa hän otti tämän nauraen syliinsä joka kerran, kun toinen hyppäsi alas. — Kukaan ei huomannut siinä mitään ihmeellistä ennen kuin Ingunn seisoi heidän luonansa hengästyneenä, ruskeatäpläiset kasvot lumivalkeina:

"Eihän tämä ole vaarallista", lohdutti häntä Olav nauraen, "näethän sinä, että otan hänet vastaan."

"Näen kyllä." — Olav katsoi vaimoonsa ihmetellen; tämä oli itkuun purskahtamaisillaan. Yhtäkkiä Ingunn huusi itkun ja pilkkanaurun sekaisella äänellä, heilauttaen päätään tyttöä kohti:

Olav kääntyi Unaa kohden — tämä oli lehahtanut punaiseksi ja oli nolon näköinen. Hitaasti nousi nyt punastus miehenkin kasvoille.

"Minä tarkoitan", huusi vaimo raivosta kirkuen, "ettei tuo tuossa ole turhanpäiten Likaparran jälkeläisiä — ja hän ja sinä olette kai enemmän yhdenlaiset kuin —"

"Pidä suusi", sanoi Olav vihastuneena. "Sinun pitäisi ymmärtää hävetä — mikä sinä olet puhumaan minulle noin —!"

Hän keskeytti puheensa, sillä hän huomasi toisen räpyttävän silmiään aivan kuin joku olisi lyönyt häntä kasvoihin. Sitten hän aivan kuin lyyhistyi kokoon heikkoudesta — ja mies tarttui häntä käsivarteen.

"Lähde sisään minun kanssani", hän sanoi levollisesti ja talutti hänet yli pihan. Ingunn nojasi häneen silmät ummessa, ja kulki niin raskaasti, että jalat tuskin nousivat maasta; Olavin oli melkein kannettava häntä. Sisimmässään hän raivosi, hän luuli toisen tahallisesti tekeytyvän kurjemmaksi kuin oli.

Mutta istutettuaan hänet penkille ja nähtyään, miten surkean ja onnettoman näköinen tämä oli, hän meni hänen luokseen ja silitti hänen poskeaan:

"Ingunn — oletko sinä menettänyt järkesi — kuinka voit paheksua sitä, että minä leikin oman sukulaiseni kanssa?"

"Se näyttää pahalta — hyvin pahalta, ymmärräthän sen itsekin. Una on ollut meidän luonamme neljä viikkoa ja auttanut sinua niin paljon kuin on ehtinyt — ja tämä on sinun kiitoksesi! Mitä luulet hänen ajattelevan siitä?"

"Mutta liikuttaa minua", vastasi Olav terävästi. "Eikä meidän ole viisasta", sanoi hän lempeämmin, "saattaa ihmisiä puhumaan pahaa itsestämme. Se sinun täytyy ymmärtää itsekin."

Olav meni ulos ja tapasi Unan kodasta; tämä seisoi perkaamassa kalaa iltaseksi. Mies meni hänen luokseen ja jäi seisomaan hänen viereensä niin onnettomana, ettei tiennyt mitä sanoa. Silloin toinen hymyili ja sanoi:

"Älä ajattele sitä enää, serkku, — ei Ingunn voi mitään sille, että hän on nykyään niin kiukkuinen ja mahdoton, raukka. Pahinta on", sanoi hän pitäen ilmassa pientä sinttiä ja antaen kissan tavoitella sitä, "etten minä voi olla avuksi teille, Olav, sillä olen huomannut jo jonkin aikaa, ettei hän näe minua mielellään täällä, niin että minun lienee kai paras lähteä Signen luo huomenna."

"Minusta on kauhea häpeä, että hän — että sinun täytyy lähteä meiltä sillä tavoin. Ja mitä aiot sanoa Signelle ja sira Benediktille syyksi siihen, ettet jäänyt tänne?"

"Ingunn tulee itse olemaan eniten pahoillaan", keskeytti Olav hänen puheensa — "kun hän tulee entiselleen ja käsittää loukanneensa niin syvästi vierastamme ja sukulaistamme."

"Eikö mitä, silloin hän muistaa tuskin koko tapausta. Älä ole suotta pahoillasi, Olav." Tyttö kuivasi kätensä, laski ne hänen olalleen ja katsoi häneen kirkkailla, vaaleilla silmillään, jotka muistuttivat niin suuresti Olavin omia.

"Sinä olet niin hyvä", sanoi Olav epävarmasti ja kumartui sitten suutelemaan häntä suulle.

Hän oli aina tervehtinyt sisaruksia suuta antamalla heidän tavatessaan ja erotessaan. Mutta hän tunsi pienen, hykerryttävän pelon vallassa, ettei tämä ollut sellainen suudelma, joka kuului lähisukulaisten tervehdykseen, jotka pitävät itseään vähän mökkiläisiä parempina. Hän antoi huuliensa viipyä noilla raikkailla, viileillä neidonhuulilla, ei olisi tahtonut päästää niitä, ja piti toisen solakkaa vartta itseään vasten, tuntien äkillistä, keveää mielihyvää.

"Sinä olet niin hyvä", kuiskasi hän uudestaan suudellen tyttöä toistamiseen, ennen kuin päästi hänet käsistään ja lähti ulos.

— Ei tuo ollut synti, ajatteli hän hymyillen korskeasti. Mutta hän ei voinut unohtaa Unan raikasta suudelmaa. Se ei ollut aivan — asiaankuuluva. Mutta ei sitä kannattanut tuumia. Hän oli ollut vihainen Ingunnille, ei ollut osannut aavistaa, että tämä voisi käyttäytyä niin järjettömästi ja rumasti. Mutta Una oli kai oikeassa — ei pitänyt välittää siitä, mitä tuo raukka sanoi tai teki nykyhetkellä.

Mutta kun hän oli saattanut Unan messun jälkeisenä päivänä Skikkjustadiin — oli pienempi Olavinmessu — ja ratsasti yksin kotiin päin, riehahti suuttumus uudestaan hänen mielessään. Semmoinenko Ingunnista oli tullut, että hän epäili miestään mitä pahimmin siksi, että hän itse oli langennut syntiin? Mutta nyt hän muisti hänen osoittaneen vastenmielisyyttä hänen sukulaisneitojaan kohtaan jo ennenkin, edellisenä syksynä, jolloin häntä ei vaivannut mikään. Hän oli mustasukkainen — hän oli jo Frettasteinissä ollut kärkäs löytämään vikoja toisissa naisissa — niissä harvoissa, joita siellä kävi. Eikä se ollut kaunista.

Olav oli vihainen vaimolleen. Ja miksi hänen oli tarvinnut puhua Torgils Likaparrasta. Kaikki se vastenmielisyys mitä hän oli lapsesta saakka hämärästi tuntenut tuota mielipuolta kohtaan, oli muuttunut selväksi, vihansekaiseksi kauhuksi hänen kuultuaan tarkemmin Torgils Olavinpojan elämästä. Hän oli ollut naistenraiskaaja, jonka Jumala viimein oli lyönyt maahan, suvun häpeä. Hänet ihmiset muistivat, mutta toisia Olavinpoikia, jotka olivat eläneet ja kuolleet kunnialla, ei muistanut enää kukaan. Voihan hän yhtä hyvin muistuttaa näitä — Olavista tuntui aina pahalta, kun hänen sanottiin muistuttavan Likapartaa. Mutta häntä harmitti, että hän tunsi aivan kuin kuoleman henkäyksen niskassaan joka kerran, kun hänen oli kuultava se.

Naisiinmeneväksi ei edes hänen pahin vihamiehensä olisi voinut häntä sanoa. Kaikkina niinä vuosina, jolloin hän oli elänyt maanpaossa, muisti hän tuskin katsoneensa naisiin. Barnim-enon kehoittaessa häntä ottamaan kauniin myllärintyttären jalkavaimokseen siksi aikaa, jolloin hän oli Høvdinggaardissa, oli hän kieltäytynyt. Kaunis hän kyllä oli, ja Olav oli huomannut hänen olevan suostuvaisenkin, — mutta hän oli ajatellut olevansa tavallaan nainut mies, jonka oli oltava uskollinen, vaikka eno kiusasi häntä siitä ja nauroi ja nimitti häntä Ketilløgiksi. Sen köyhän, kalvakan palvelusneidon hän oli ottanut sisään yhdeksi illaksi, kun hän oli tullut kaupunkiin muutaman nuoren miehen kanssa maalta, ja he olivat olleet sikahumalassa. Aamulla herätessään hän oli joutunut puheisiin tytön kanssa, ja sen jälkeen hän oli tuntenut jonkinlaista kiintymystä häneen — tämä oli erilainen kuin toiset sen tapaiset neidot, ymmärtäväinen ja hiljainen; ja hän piti sellaisista miehistä, jotka eivät viitsineet reuhata ja vehdata ja pitää ääntä majalassa. Ja sitten hän oli tullut käväisseeksi hänen luonaan toimittaessaan enonsa asioita kaupungissa. Usein hän meni sinne vain syömään eväitään ja tilasi olutta: hän piti niin paljon tytön hiljaisista liikkeistä tämän kallistaessa kannua ja kantaessa astioita pöytään. Mutta tuo hänen ystävyytensä ei ollut kovin suuri synti — eikä yksikään järkevä ihminen olisi keksinyt syyttää häntä uskottomaksi Ingunnia kohtaan hänen takiansa. — Hän oli muuten usein muistanut tyttöä sen jälkeen —? toivonut, ettei tämä ollut joutunut vaikeuksiin auttaessaan häntä pakenemaan jaarlin luo ja sitten matkalle. Hän olisi tahtonut tietää, oliko tämä osannut kätkeä häneltä heidän erotessaan saamansa rahat toisilta majalan palvelijoilta ja oliko hän tehnyt, mitä usein oli uhannut: lähtenyt tuosta majalasta pyhän Klaran luostariin nunnien palvelijaksi. Hän oli oikeastaan liian hyvä olemaan siellä, missä oli.

— Tuo salainen verivelka teki hänet levottomaksi — hän tunsi itsensä turvattomaksi pahan voimaa vastaan, kuten mies, jonka on taisteltava, vaikka hän tuntee sisällään salaisen ruhjevamman. Vaimon pitkä kivulloisuus ja järjettömyys — ja sitten se, ettei tämä itse suonut hänen kokonaan unohtaa sitä, mikä täytyi unohtaa — kaikki tämä sai hänen mielensä levottomaksi, araksi. Ja hän tunsi vienoa nautinnon väristystä muistaessaan, miten hyvältä hänestä oli tuntunut painaa Unaa itseään vasten.

Häntä suututti, kun hän ajatteli Ingunnia — tämän mieletön käytös tuota hyvää, kaunista lasta kohtaan oli koko onnettomuuden syy.

Mutta siihen täytyi suhtautua kärsivällisesti — Ingunnilla ei ollut nykyään helpot päivät.

Mutta samana iltana Ingunn sairastui; hänen aikansa tuli niin äkkiä, että ennen kuin apunaiset olivat ehtineet perille, oli kaikki kestetty. Vain Ingunnin omat palvelusnaiset olivat hänen luonaan lapsen tullessa maailmaan — ja nämä kertoivat perästäpäin itkien Olaville olleensa aivan kuin päästä pyörällä pelosta ja tottumattomuudesta. He luulivat pojan eläneen, kun he nostivat sen lattialta, mutta se oli kuollut heti sen jälkeen.

Olav ei muistanut nähneensä milloinkaan ihmistä, joka olisi muistuttanut niin paljon rikkoutunutta, aaltojen huuhtomaa, rannalle ajautunutta hylkytavaraa, kuin Ingunn maatessaan yhdessä mykkyrässä seinän vieressä. Hänen paksu, vaalea tukkansa hasatti pitkin sänkyä, ja turvonneista, itkettyneistä kasvoista tuijottivat silmät tummina, täynnä pohjatonta hätää. Olav istuutui sängynlaidalle, otti hänen toisen, kostean kätensä omaansa ja laski sen polvelleen omansa alle.

Toinen palvelusneidoista toi käärön, aukaisi sen ja näytti Olaville hänen poikansa ruumista. Olav katsoi hiukan tuota pientä, sinertävää, kuollutta ruumista, ja äiti purskahti uudestaan rajuun itkuun. Mies kumartui silloin kiireesti hänen ylitseen pyytäen:

Itse hän ei kyennyt tuntemaan surua poikansa kuoleman johdosta. Tavallaan hän kyllä ymmärsi menetyksen suuruuden — ja hänen sydämensä kuristui kokoon, kun hän ajatteli, että poika oli kuollut kastamattomana. Mutta hän ei ollut saanut rauhaa syventyäkseen tuntemaan iloa — hän oli tuntenut vain epäselvää, hapuilevaa mustasukkaisuutta mennyttä kohtaan, huolta Ingunnin tähden ja toivoa, että tämä kauhun aika pian päättyisi. Mutta hän ei ollut milloinkaan jaksanut ajatella todeksi sitä, että kaiken loppuna oli oleva pojan syntyminen taloon — pienen pojan, jonka hän saisi kasvattaa mieheksi.

Lapsen äiti ei ollut kovin heikko maatessaan vuoteessa, sanoivat naapurin emännät, jotka nyt olivat talossa auttamassa ja hoitamassa häntä. Mutta kun tuli aika nostaa hänet istumaan sänkyyn päivisin, ei hänellä ollut vähääkään voimaa. Hän tuli läpimäräksi hiestä aikoessaan sitoa itse tukkansa ja panna päähänsä hunnun. Ja kului pyhä toisensa jälkeen hänen tulematta niin vahvaksi, että olisi jaksanut ajatella kirkkoon lähtöä.

Ingunn makasi päivät päästään vuoteellaan pukeutuneena, kasvot seinään käännettyinä. Hän mietti sitä, että hän oli itse aiheuttanut tämän lapsen kuoleman. Rakkaudettomasti hän oli ajatellut sitä sen ollessa hänen kohdussaan ja hapuillessa äidin sydänjuuria. Ja nyt se oli kuollut. Jos hänen luonaan olisi ollut joku viisas vaimo sen syntyessä, olisi se varmaankin jäänyt eloon, sanoivat emännät. Mutta Ingunn oli väittänyt kivenkovaan heidän käydessään täällä kesällä katsomassa, miten hän jaksoi — ettei hän odottanut sitä ennen kuin Pärttylinmessuksi. Sillä hän oli pelännyt noita viisaita naapurinvaimoja — pelännyt, että he huomaisivat ja kertoisivat pitkin pitäjää Olav Auduninpojan vaimolla olleen lapsen jo tätä ennen. Ja sinä aamuna, jolloin hän oli herännyt ja tuntenut, että nyt se syntyisi, oli hän noussut vuoteesta kuten tavallisesti ja pysytellyt pystyssä niin kauan kuin suinkin. Mutta tätä Olav ei saisi milloinkaan tietää.

Lopulta kirkkoonmenoa ei enää voinut lykätä — Mikonpäivän jälkeisenä messupyhänä Ingunn Steinfinnintyttären täytyi antaa taluttaa itsensä sinne. Olav oli saanut tietää siellä olevan neljä lapsivuodevaimoa kirkotettavana; yksi näistä oli erään pohjoislaakson suurimman talonpojan vaimo, joka oli nyt saanut perillisen; kirkko täyttyisi kai puoleksi ainoastaan hänen suvustaan ja ystävistään, jotka tahtoivat olla mukana uhraamassa. Olavin oli vaikea ajatella Ingunnia polvillaan kirkon oven edessä, avuttomana, tyhjin käsin, toisten laskeutuessa maahan palava kynttilä kädessään — sillä aikaa, kun kirkossa kaikui Davidin psalmi synnyttäjävaimoille: Kuka rohkenee nousta Herran vuorelle ja seisoa hänen pyhällä sijallaan? Se, jonka kädet ovat viattomat, ja sydän puhdas —. Hän on saava siunauksen Herralta — ja vanhurskauden autuutensa Jumalalta —. Ingunnin ja hänen korvissaan se oli soiva kuin tuomio —.

Olav oli pelännyt joutumista sira Benediktin läheisyyteen siitä päivästä asti, jolloin Ingunn oli karkottanut Una Arnentyttären talosta niin häpeällisesti. Mutta sitten hän ratsasti papin luo eräänä päivänä ja pyysi tätä tulemaan heille Ingunnia lohduttamaan.

Sira Benedikt oli käskenyt, että kaikki kastamattomat lapset oli haudattava ulkopuolelle kirkonaidan; kukaan ei saanut kuopata niitä, kuten itsestään kuolleita eläimiä, eikä kaivaa niitä jonnekin metsän perukoille, kuten pahantekijöitä. Hän nuhteli ankarasti niitä, jotka uskoivat kummituksiin: kuolleet pikkulapset eivät voineet kummitella, hän sanoi, sillä ne olivat paikassa, jonka nimi oli Limbus Puerorum, ja sieltä ne eivät päässeet milloinkaan; mutta niiden oli hyvä olla siellä. Pyhä Augustin, viisain kaikista kristityistä oppi-isistä, kirjoittaa että mieluummin hän olisi yksi noista lapsista, kun kokonaan syntymätön. Mutta se, että ihmiset kammovat kuin kuolemaa paikkoja, mihin lastenruumiita on haudattu, johtuu siitä, että heillä itsellään on tunnollaan sellaisia syntejä, että perkele on saanut valtaa heihin ja voi eksyttää heitä. Sillä onhan selvä, että paikka, missä äiti on surmannut lapsensa, on kuin perkeleen ja hänen laumojensa alttari, missä he mielellään oleksivat sen jälkeen.

Pappi oli heti halukas lähtemään mukaan. Olav Ingolfinpoika oli uskonut vahvasti kummituksiin ja luuli itsekin kerran mananneensa sellaisen rauhaan. Sira Benedikt oli siis erittäin innokas päästämään Ingunnin moisesta harhaopista ja lohduttamaan häntä.

Ingunn istui kelmeänä ja laihana kädet ristissä helmassa kuunnellen heidän kirkkonsa pappia, kun tämä selitti hänelle Limbus Puerorumia. Siitä oli kirjoitettuna eräässä kirjassa — muuan munkki Irlannista oli ollut temmattuna tuonelaan seitsemän vuorokautta ja oli nähnyt helvetin, kiirastulen ja taivaan; hän oli myös käynyt siellä, missä nuo kastamattomat lapset olivat. Se oli ollut vihreä laakso, missä taivas aina oli pilvessä merkiksi siitä, että sitä autuutta, joka on Jumalan kasvojen näkemisessä, he eivät ikinä voisi saavuttaa, mutta pilvien välistä hohti heidän luoksensa valoa merkiksi Jumalan hyvyydestä noita lapsia kohtaan. Ja nämä näyttivät viihtyvän hyvin ja olevan iloissaan. He eivät kaivanneet taivasta, koska eivät tienneet sen olemassaolosta, mutta eivät myöskään ymmärtäneet olevansa päästetyt helvetin tuskista, koska eivät olleet kuulleet siitäkään. Siellä he leikkivät laaksossaan räiskyttäen vettä toinen toisensa päälle, sillä siellä on hyvin alavaa ja paljon lampia ja puroja.

"Minusta tuntuu, sira Benedikt, että moni voisi toivoa kuolleensa pienenä ja kastamattomana."

"Kiirastulesta meidät kutsutaan suuren perinnön osalle, Olav. Ja on kunnia olla mies."

"Pääsevätkö vanhemmat käymään siellä?" kysyi Ingunn hiljaa, "— katsomaan lastensa leikkiä?"

"Heidän täytyy kulkea omaa tietään, ylös tai alas — mutta tuon laakson ohi se ei vie koskaan."

"Me ihmiset sanomme niin helposti noin", vastasi pappi, "silloin kun hän ei tee meidän tahtomme mukaan. Sinusta ja miehestäsi olisi ollut tärkeätä, että tuo lapsi olisi jäänyt eloon — hänet oli siitetty suuren omaisuuden perilliseksi ja suvun jatkajaksi. Mutta jos nainen kantaa lasta, joka ei ole oleva muuta kuin hänen häpeänsä todistus eikä perivä muuta kuin äitinsä maidon — silloin ei äidinsydän ole aina varsin luotettava. Voi käydä niin, että hän piiloutuu ja synnyttää sen salassa, tuhoaa lapsensa ruumiin ja sielun, antaa sen vieraiden käsiin ja iloitsee päästessään kuulemasta ja näkemästä sitä."

Olav hyppäsi pystyyn ja tarttui vaimoonsa tämän pyörtyessä. Toinen polvi maassa hän koetti pitää tätä pystyssä sylissään; pappi kumartui ja irrotti nopeasti päähineen, joka oli kierretty kaulan ympäri ja kiristi. Valkoiset kasvot, jotka retkahtivat taapäin miehen käsivarrelta jättäen paljaaksi kurkun kaaren, näyttivät kuolleilta.

"Laske hänet alas", sanoi pappi, "ei, ei, ei sängylle, vaan penkille, että hän tulee maanneeksi suorana." Pappi puuhasi sairasta autellen.

"Sinun vaimosi ei ole vahva?" tiedusti pappi vakavasti ollessaan lähdössä pois. Olav seisoi pidellen hänen hevostaan.

"Ei", vastasi tämä. "Hän on ollut heikko ja hento aina — minä tiedän sen, sillä mehän olemme kasvintoverit ja olen tuntenut hänet lapsesta asti."

Varhain seuraavana keväänä valmistautui herttua Haakon ryöstöretkelle Tanskaa vastaan. Tanskan kuningas pakotettaisiin tekemään sovinto maanpakoon ajamiensa valtaherrojen kanssa sellaisilla ehdoilla, jotka he ynnä norjalaiset sanelisivat hänelle.

Olav Auduninpoika lähti Tunsbergiin, hän oli paroni Tore Haakoninpojan alipäälliköltä. Hän ei ollut yksinomaan iloinen siitä, että hänen tuli olla poissa kotoa tämä kesä. Hän alkoi juurtua Hestvikeniin. Se oli hänen perintökartanonsa ja kotipaikkansa — ja hän oli ollut niin kauan koditon ja turvaton. Sitä mukaa kuin hän sai kohotetuksi omaisuutensa rappiotilasta ja näki, että lähde, joka niin kauan oli ollut kuivunut, nyt jälleen oli ruvennut virtaamaan ja tuottamaan tuloja, sekä huomasi itse alkavansa ymmärtää talonhoitoa ja kalastusta — häntä alkoi miellyttää tuo ponnistelu ja huolenpito omastaan. Hän olisi tahtonut saada Bjørnin kartanonhoitajaksi, mutta Bjørn ei ruvennut. Loppujen lopuksi Bjørn lähti Olavin aseenkantajaksi ja saattomieheksi, ja eräs Leif niminen mies jäi hoitamaan Hestvikeniä emännän kanssa.

Olav oli myös hiukan levoton Ingunnista — tämä oli joutuva uudelleen lapsivuoteeseen juhannuksen korvilla. Ingunn oli kyllä ollut paljon terveempi nyt kuin edellisellä kerralla, jaksanut täyttää tehtävänsä ja osansa talon hoidosta koko ajan — ja hän oli nyt tottunut töihinsä eikä ollut enää yhtä mahdoton kuin heidän ollessaan vastanaineita. Mutta Olav oli sittenkin levoton juuri siksi, että hän käsitti Ingunnin odottavan tätä lasta malttamattomasti. Jos nyt onnettomuus kohtaisi sitä, sortuisi hän varmaan kokonaan suruun. Ja oli kuin hänellä olisi ollut paha aavistus. Hän ei osannut ajatella, että näkisi kotonaan lapsen palatessaan sinne syksyllä.

Jo Tunsbergissä Olav tapasi maanpakolaisuutensa aikaisia tuttavia, minne kääntyikin. Monet Alf-jaarlin entiset miehet olivat tulleet tapaamaan surmatun päällikkönsä lankoa ja vaativat, että Tore-herran oli otettava heidät mukaansa. Tanskalaisten maanpakolaistenkin ja heidän miestensä parista, joita vilisi kaupungissa, hän löysi monta jaarlinaikaista tuttavaa. Ja eräänä päivänä saapui satamaan lätinmaalainen laiva tuoden viestejä tanskalaisilta herroilta Konungahellasta; laivan päällikkö, Asger Maununpoika, oli kotoisin Vikingavaagista, ja hän ja Olav olivat olleet ystäviä siihen aikaan, kun Olav oli Høvdinggaardissa; he olivat myös kaukaisia sukulaisia. Illalla Olav lähti kaupungille tanskalaisen sukulaisensa kanssa ja otti oikein hyvän humalan — se virkisti häntä suuresti perästäpäin.

Tore-herra määräsi Olavin pienen kuusitoistasoutuisen laivan päälliköksi, ja sotaretken kestäessä oli hänen laivansa ynnä kolmen pienen laivan Vikenin kaakkoiskulman laivueesta purjehdittava Asger Maununpojan johdolla; hän oli päällikkönä Lindormenilla, jota norjalaiset kutsuivat myös Yrmlingeniksi. Tanskalaisten ja heidän liittolaistensa välinen ystävyys oli usein hyvinkin hataraa, sillä tällä kertaa oli suurin osa päällystöä norjalaista. Ja nämä puhuivat kursailematta retken päätarkoituksen olevan sen, että Eirik-kuningas ja Haakon-herttua tahtoivat vaatia koko Tanskan valtakunnan äidinisänsä, pyhän kuningas Eirik Valdemarinpojan perintönä itselleen sekä saattaa maan Norjan kruunun verolliseksi. Mutta tuosta puheesta eivät tanskalaiset pitäneet; he väittivät vastaan sanoen, etteivät heidän herransa, marski Stig Andersinpoika ja kreivi Jacob olleet ikinä antaneet sellaisia lupauksia millekään kuninkaalle, ja että norjalaiset saivat kylliksi suuren palkan avustaan saadessaan ryöstää kaikin voimin Tanskan kuninkaan kaupunkeja ja linnoja. Norjalaiset vastasivat, että kun tuli kysymys saaliinjaosta, olivat tanskalaiset aina suuria veijareita, jotka osasivat anastaa itselleen parhaimmat palat. Norjalaisia oli enemmän, mutta heistä oli suurin osa talonpoikia ja kalastajia, jotka eivät olleet niin harjaantuneita kuin karaistuneet ja tunteettomat tanskalaiset, jotka olivat olleet vuosikausia retkillä maanpakolaispäällikköjensä matkassa, ja piittasivat viis' muista laeista kuin niistä, joita heidän oli täytynyt totella sotajoukossa. Mutta Alf-jaarlin vanha kantajoukko oli siinä suhteessa täysin tanskalaisten veroista. Olavilla ja Asgerilla oli täysi työ pysyttää rauha miestensä välillä.

Laivasto liikkui nyt Hunehalsin seudulla, ja se osa, mihin Asgerin ja Olavin pikku laivat kuuluivat, hävitti Tanskan saarien pohjoisrantoja. Vikingavaagiin he eivät menneet. Olav oli kuullut Asgerilta Tanskan kuninkaan miesten vallanneen Høvdinggaardin, polttaneen sen ja hakanneen maahan kivilinnan ja herra Barnim Erikinpojan kaatuneen miekka kädessä. Oli siis turha ajatella häntä enää — Olavin olisi muuten tehnyt mieli mennä tapaamaan enoaan. Nyt hän sai luettaa messun vainajalle, siinä kaikki. Hän tunsikin entistä vähemmän kiintymystä äitinsä sukuun ja maahan.

Noissa matalissa, turvattomissa rannoissa oli jotakin niin kevytmielistä ja tyhmänpöyhkeää, kun ne levisivät siinä aaltojen huuhtomina aina veden välkkyvään pintaan asti. Leveän, valkoisen rantaman takaa nousivat kellertävät hiekkasärkät ilmoille, ja ikämetsää kasvoi niemen nokkaan asti; vanhojen pyökkien ja mukuraisten tammien rungot näyttivät nousevan suoraan myrskyisästä merestä; ruohoturve ja puiden juuret harittivat hiekkapenkereen laidasta kuin rikkinäisen vaatteen langat. Näytti siltä kuin meri olisi kouraissut luokseen ja haukannut suuria kappaleita rannikon paljaasta povesta. Olavin mielestä täällä oli rumaa. Sisämaassa oli kyllä kauniimpia seutuja — suuria, mahtavia kartanoita, muheata maata, metsässä kulkevia sikaparvia, lihavia lehmiä laitumella, kauniita hevosia haassa; mutta sittenkään hän ei ollut milloinkaan viihtynyt täällä. Kotimaa, Norjan ranta, kivinen varustus toisensa takana — kareja, luotoja ja saaria, sisäreitti ja viimeksi mantereen vaaleat kalliot, kunnes ensimmäiset vihreät ruohojuovat pistäytyivät jonkun lahden pohjukkaan aivan kuin tiedustellen. Talot olivat korkeammalla, enimmäkseen mäkien harjalla, mistä näki kauas joka puoleen ja voi arvata, mitä oli tulossa.

Hän ajatteli kotiaan — alastomien kallioseinämien välistä lahtea, taloa ylhäällä töyrään laella Hevostunturi taustanaan. Ingunn nousi ylös näihin aikoihin — ehkä hän seisoi ulkona pihalla kauniina ja nuorena ja notkeana jälleen, vaalien lastansa päivänpaisteessa. Ensimmäisen kerran hän toivoi kiihkeästi, että kotona olisi lapsi. — Mutta tuo valoisa näky oli niin kaukainen ja epätodellinen.

Hän vietti nyt samanlaista elämää kuin ollessaan maanpakolaisena. Pelkkä rautapaidan tunne teki niin hyvää — oli kuin hänen ruumiinvoimansa olisivat jännittyneet sen painon alla. Oli hyvä tuntea, miten se viilensi maatessa, suojeli ja säästi ruumiin lämpöä taistelun tuoksinassa; se oli kuin kehoitus voimien säilyttämiseen jakamattomina, hajottamatta niitä turhanpäiten ja tarkoituksetta. Ponnistukset, joita myrskyisellä merellä purjehtiminen sekä maalle hyökkääminen vaativat, edellyttivät että miehen oli oltava valpas ja tarkkaavainen, mutta sisimmässään peloton ja piittaamaton, vaikka vaara, jonka torjumiseen täytyi ponnistaa viimeiset voimansa, nujertaisikin alleen. — Tämäntapaisia ajatuksia liikkui Olavin mielessä, ja hän tunsi toisinaan vastenmielisyyttä muistellessaan niitä kahta vuotta, jotka hän oli viettänyt talonpojan töissä ja ollut naimisissa, epämääräistä tuskaa sydämessä, aivan kuin heikkoa jomotusta umpeenmenneiden haavojen pohjalla siitä, että hän tuhlasi miehuusvoimansa raataessaan kuluneissa, väljissä työvaatteissaan, mahtamatta lopullisesti mitään sille, minkälaisen sadon hän oli korjaava vaivoistaan ja lisäksi jonkinlaista vastenmielisyyttä muistellessaan läheistä yhdyselämäänsä tuon sairaalloisen naisen kanssa. Hänestä tuntui kuin hän olisi uhrannut voimakkaan nuoruutensa ja horjumattoman terveytensä, jotta tämä saisi imeä itseensä hänen voimansa, josta hän ei uskonut kuitenkaan olevan apua. Tuntui kuin hänet olisi pantu uimaan hukkuva toveri kaulassaan — pelastamaan tämä tai uppoamaan itse hänen kerallaan, jos tahtoi osoittaa olevansa mies. Mutta hän ei voinut olla tuntematta sydämessään vavistusta ajatellessaan, mikä lopussa kuitenkin odotti — hukkuminen — vaikka olisi taistellut viimeiseen hengenvetoon, siksi ettei mies voi toisin tehdä.

— Jos Ingunn olisi ollut terve ja jos Olavista olisi tuntunut luonnolliselta ja päivänselvältä, että heille syntyisi lapsia korjaamaan sen, minkä hän oli saanut aikaan, olisi hän ajatellut toisin isännän asemastaan. Ja väliin, koettaessaan houkutella itseään uskomaan, että Ingunnhan saattoi tulla terveeksi ja että hänellä kukaties parastaikaa oli terve, parkuva, pieni poika tai tytär kotona kätkyessä — kaipasi hän taloonsa. Mutta useimmiten hän ei kaivannut sinne, vaan tunsi syvää mielihyvää saadessaan olla yksin, vapaana muista huolista kuin niistä, joita hänen alipäällikön toimensa tuotti.

Häntä miellytti tämä elämä pelkkien miesten parissa. Niitä naisia, jotka hän näki rannassa, vanhoja eukkoja, jotka toivat heille ruokaa, kuihtuneita naisia, jotka pysyttelivät siellä, missä miehet liikkuivat, ei hän ottanut lukuun. Oli sateisia päiviä ja öitä laivalla, otteluita maihin noustessa — vaikkei se ollut sattunut kovin monesti Olavin osalle, eikä hän sitä liioin surrutkaan, sillä eivät edes Alf-jaarlin joukoissa vietetyt vuodet olleet voineet vaimentaa hänen vastenmielisyyttään tarpeetonta julmuutta kohtaan — ja tanskalaiset olivat julmia hävittäessään omaa maatansa. Eivätkä he luultavasti olisi olleet vähemmän julmia hävittäessään muitakaan seutuja. Mutta täällä oli totuttu tuohon leikkiin, sillä näillä rannoilla oli hävitetty ja raiskattu ja poltettu niin kauan kuin Tanska oli ollut olemassa. Olav tunsi vieraaksi äitinsä kansan. Hänenkin mielensä oli palanut sotiin ja taisteluihin nuoruudessa, mutta taistelun tuli päättyä joko voittoon tai häviöön. Joskus hän näki mielessään vihollisjoukon Hestvikenissä; hän puolusti tuota töyräällä olevaa taloa seisoen selkä vuorta päin, ajaen vihollista mäkeä alas suoraan meren aaltoihin, tahi kaatui omalle kamaralleen —.

Tanskalaiset olivat toisenlaisia, pehmeämpiä ja sitkeämpiä. He antoivat ajaa itsensä pois — talonpojat metsiin, päälliköt meren yli — mutta tulivat takaisin, kuten aallot vierivät edes ja takaisin. He hävisivät ja voittivat, eikä kumpikaan muuttanut huomattavasti heidän ruokahaluaan ja elämännälkäänsä. He kestivät ihmeteltävällä mukautuvaisuudella ajatuksen, ettei toisin olisi oleva koskaan — taistelua oli kestävä ikuisesti, noilla matalilla, märillä rannoilla, minkään voiton tai tappion olematta viimeinen.

Sitten he viettivät jonkin aikaa maalla. Miehet asuivat kaupungissa tiheään sullottuina taloihin ja kartanoihin; ilma oli paksu ja kuuma hiestä, rivoista puheista, oluen ja viinin höyrystä, iskuista, riidasta ja nahinasta. Joka yö oli tappeluita kaduilla ja taloissa, ja päälliköillä oli aika tekeminen saadakseen joukkonsa pysymään vähänkään kurissa.

Huhuja kulki lakkaamatta laivakunnista, jotka muka olivat hyökänneet maihin ja saaneet tavattoman runsaasti saalista. Maastrandin luona oli joukko Alf-jaarlin entisiä miehiä tapellut saksalaisia kauppiaita vastaan sekä ottanut hengiltä kaikki vangit. Tällä he muka olivat kostaneet erään kuolleen herransa surman. Sitten kerrottiin Tanskan kuninkaan laivaston valloittaneen marskin varustuksen Samsøssä ja herra Stig Andersinpojan kaatuneen. Norjalaisten kesken uskottiin Haakon-herttuan aikovan valloittaa Tanskan itselleen — ja tästä hän oli riitaantunut veljensä, kuninkaan kanssa; siksi Eirik-kuningas oli purjehtinut kotiin Bjørgviniin jo aikaisin kesällä, ja siitä syystä kuninkaan laivaston päälliköt, Länsi-Norjan herrat ja eräät Islannin miehet olivat olleet niin julmia. Mutta herttua vaati kovaa kuria joukoiltaan: hän ei tahtonut nähdä kokonaan hävitettynä maata, jonka hän aikoi saada itse.

Olav ajatteli, että jos ylipäälliköt kenties tiesivätkin mikä noissa lukuisissa huhuissa oli totta, mikä ei, ei väki ainakaan ollut selvillä mistään. Ja alipäälliköt, hänen itsensä vertaiset, laskettiin kuuluvaksi väkeen, eikä herroihin — jotka soturit usein tunsivat vain nimeltä ja joita tuskin olivat nähneet — mutta joista he puhuivat sitä enemmän mitä vähemmän heitä tunsivat. Että hän itse oli sukua useille maasta karkotetuille tanskalaisille aatelismiehille, siitä mainitakseen hän oli liian ylpeä, kun eivät toiset muistaneet sitä. Hänen oma ylipäällikkönsä, Tore-paroni, ei pitänyt häntä sen parempana kuin talonpoikien laivojen komentajia; hän piti Hestvikenin Olavia urhoollisena miehenä ja kunnollisena johtajana — mutta muulla tapaa tämä ei mitenkään ollut erottautunut muista; hänellä ei ollut tähän asti ollut tilaisuutta suorittaa sellaisia tekoja, jotka olisivat herättäneet ihmetystä.

Eräs seuraus tästä elämästä oli. Kun Olav nyt muisti kalvavan pelkonsa, että hänen tuntoaan painavalla teolla olisi yhteyttä sen asian kanssa, että hänellä oli ollut niin vähän iloa yhdyselämästään Ingunnin kanssa, tuntuivat nämä ajatukset hänestä sangen joutavanpäiväisiltä. Huomaamatta oli sellainen käsitys syntynyt hänen mielessään viimeisenä kahtena vuonna. Mutta nämä miehet, joiden parissa hän oli täällä, olivat ryöstäneet talonpoikien karjaa, polttaneet taloja ja linnoja, saattaneet miekkansa vereen muutenkin kuin taistelussa, ja moni oli surmannut ja rääkännyt aseettomia ihmisiä ilman sanottavaa syytä. Jotkut olivat anastaneet kalleuksia, joita he pelkäsivät näytellä — ja nämä esineet oli enimmäkseen ryöstetty kirkoista. Ja vaikka Haakon-herttua oli käskenyt rangaista väkivallan kuolemalla, eivät kaikki ne vaimot ja tytöt, joita kuhisi sotureiden joukossa miesten ollessa maissa, olleet joutuneet aivan omasta tahdostaan tähän elämään.

Hänen oma tilintekonsa tuon islantilaisen kanssa muuttui niin äärettömän mitättömäksi asiaksi. Eihän kukaan voinut uskoa, että nämä miehet olisivat ripittäneet kaikki syntinsä saatavissa oleville papeille — he eivät voineet mitenkään muistaa kaikkea, eivätkä papit ehtineet kuunnella niin tarkkoja tunnustuksia. Monella, joka luottavasti nautti Corpus Dominin ennen hyökkäystä, oli varmasti suuria syntejä omallatunnollaan, jotka hän oli unohtanut ripittää. Teit-lurjus oli saanut palkkansa — ja Olavista tuntui nyt niin kumman naurettavalta, että hän oli voinut kuvitella näkevänsä enteitä kaikenlaisissa asioissa: vieraiden ihmisten satunnaisissa sanoissa, unissa, joita hän oli nähnyt yöllä, karjansa värissä ja merkeissä. Hän oli luullut lopuksi tuntevansa päällänsä Jumalan käden, joka tahtoi pakottaa hänet kääntymään siltä tieltä, mille hän oli astunut. Täällä, kaikkien näiden miesten parissa, missä hän merkitsi niin vähän, muuttuivat hänen omat asiansakin pienemmiksi: hän oli nähnyt ja kuullut niin monen urhean miehen kuolevan, että oli mahdoton uskoa taivaan Jumalan panevan kovin pahakseen Teitin surmaamista tai aikovan kurittaa erikoisesti Olav Auduninpoikaa ojennukseksi ja pelastukseksi, kun oli niin paljon muita mahtavampia miehiä, jotka olisivat tarvinneet sitä paremmin — esimerkiksi tanskalaiset herrat, jotka riehuivat niin julmasti oman maansa asujaimia kohtaan. Ingunnin hairahduskin näytti ikään kuin pienemmältä — hän näki ja kuuli täällä niin monenmoista.

Eräänä päivänä myöhään syksyllä hän ohjasi kulkunsa vuonoa ylös. Aurinko paistoi kirkkaasti sadekuurojen välillä. Tuuli navakasti, korkeat, valkoiset hyrskyt Härän alla tervehtivät häntä jo kaukaa. Ylhäällä kartanolla oli huomattu pieni alus — Ingunn seisoi laiturilla hänen laskiessaan sen ääreen, huntu ja viitta hulmuten laihan, kumaran vartalon ympärillä. Ja heti kun Olav näki hänet, ymmärsi hän kaiken olevan ennallaan —.

Kaksi kuukautta uudenvuoden jälkeen Ingunn tuli taas kipeäksi — hän oli langennut tiellä, ja tällä kertaa oli henki kysymyksessä. Olavin täytyi hakea pappi taloon.

Sira Benedikt neuvoi aviopuolisoita elämään erossa vuoden ja käyttämään tuon ajan katumukseen ja hyviin töihin; kun Ingunn oli noin heikko, arveli pappi, ettei hän mitenkään jaksaisi synnyttää elävää lasta.

Olav oli kyllä halukas koettamaan tuota keinoa. Mutta Ingunn joutui aivan suunniltaan epätoivosta hänen puhuessaan siitä.

"Kun minä kuolen", sanoi hän "täytyy sinun ottaa nuori, terve vaimo, joka synnyttää sinulle poikia. Sanoinhan sen sinulle, silloin kun olin onneton — mutta sinä et tahtonut päästää minua. Minä en elä kauan, Olav, — anna minun olla sinun luonasi niin kauan kuin elän!"

Olav silitti hänen kasvojaan ja hymyili väsyneesti. Ingunn puhui yhä siitä, että Olavin täytyi mennä uusiin naimisiin — mutta hän ei kärsinyt nähdä tämän katsovan kehenkään naiseen tai vaihtavan paria sanaakaan naapurivaimojen kanssa, heidän tavatessaan nämä kirkkomäellä.

Unettomuus vaivasi Olavia tänä keväänä vielä enemmän kuin edellisinä vuosina. Sydän täynnä sääliä hän virui vuoteellaan käsi heikon vaimoparkansa ympärillä — mutta häntä kiusasi tämän hellittämätön rakkaus. Vielä nukuttuaankin tämä puristi laihoilla käsivarsillaan hänen kaulaansa pää hänen olkapäällään.

Olav oli iloinen päästessään kotoa, kun hän lähti taas Tunsbergiin keväällä. Kesä kului samoin kuin edellinenkin. Mutta aina kun hän ajatteli kotia, ahdisti hänen sydäntään. Sillä oli aivan kuin yhdentekevää, että hänellä oli ollut niin vähän iloa yhdyselämästään Ingunin kanssa — hänen menettämisensä oli menettää puolet elämää.

Mutta Ingunn oli terve ja reipas, kun hän palasi myöhään syksyllä. Ja tällä kertaa hän oli varma siitä, että asiat sujuisivat hyvin. Mutta kuusi viikkoa ennen joulua hän sai pojan, enemmän kuin kaksi kuukautta liian aikaisin.

Vähää ennen kuin tämä tapahtui, oli laaksossa levinnyt tieto, että Tore Haakoninpoika oli mestauttanut Bjørn Egilinpojan Tunsbergissä. Ensimmäisen Tanskan retken jälkeen hän oli mennyt paronin palvelukseen — hän ei tahtonut enää takaisin Hestvikeniin. Taistelulaivaston vetäytyessä takaisin Norjaan tänä syksynä oli Bjørn ollut sillä laivalla, jota Tore-herra itse ohjasi kotiin päin, ja hän oli joutunut sanakiistaan erään toisen miehen kanssa ja hyökännyt tämän kimppuun. Paronin käskiessä miesten vangita ja sitoa hänet hän oli noussut vastarintaan ja haavoittanut kahta heistä kuolettavasti ja useita muita lievemmin.

Gudrid, Bjørnin vaimo, oli kuollut kesällä, ja Olav Auduninpoika ajatteli nyt olevansa velvollinen auttamaan sen miehen perhettä, josta hän oli pitänyt niin paljon. Torhild Bjørnintytär oli pysytellyt erillään muiden ihmisten parista — hän oli tyly ja harvasanainen; Olav oli nähnyt häntä hyvin harvoin ja vaihtanut tuskin sanaakaan hänen kanssaan, niin ettei hän oikein tiennyt, miten saisi toimitetuksi asiansa tälle.

Mutta Ingunnin jäädessä makaamaan sairaana näin lähellä joulua, ja koska Hestviken nyt oli ilman emäntää, joka olisi toimittanut kaikki valmistukset — ja talossa oli paljon vierasta väkeä näin kalastus- ja hylkeenpyyntiaikaan — alkoi Olav tuumia, että mitähän, jos hän puhuisi Torhild Bjørnintyttären kanssa ja pyytäisi tätä muuttamaan heille taloa hoitamaan. Hän kuului olevan varma työihminen, ja Hestvikenissä oli nyt kaikki niin mullin mallin, että kuka hyvänsä olisi osannut hoitaa työt paljon paremmin kuin talon oma emäntä; eihän Ingunn saanut paljon aikaan terveenä ollessaankaan, mutta hän oli nähnyt tuskin yhtään tervettä päivää kolmeen vuoteen. Ruoan saanti oli niin kurjaa, että Olavin oli ollut vaikea saada taloon miehiä täksi talveksi, ja jos taloon tuli vieraita, sai hän odottaa pelolla ja häpeällä, mitä saataisiin pöytään. Kohta heillä ei ollut talvella muuta kuin tuoretta kalaa ja jäädytettyä lihaa, mikä haisi ja maistui omituisen pahalta. Aitassa olevat ruokatavarat hupenivat kuin tuuleen — kunnes Olaville selvisi, että useat palvelijoista varastivat kuin korpit. Olut täytyi tuottaa aina kaupungista, vaikka se tuli kalliiksi — Ingunnin panema olut oli huonossa huudossa pitkin koko vuonon rantaa. Jopa kirnupiimäkään ei ollut hapanta, vaan märennyttä. Itselleen hän ei ollut saanut teetetyksi juuri mitään uutta kotona naimisiin menonsa jälkeen, ja hänen arkivaatteensa olivat kuin mökkiläisen repaleet — niitä ei pidetty puhtaina eikä vaihdettu tarpeeksi usein.

Hän oli ehdottanut Ingunnille pari kertaa, että he ottaisivat apuvaimon, mutta tämä oli heti tullut kauhean onnettomaksi, itkenyt ja rukoillut, ettei Olav tuottaisi hänelle sellaista häpeää. Hänen oli turha sanoa, etteihän sairaudelle mitään voinut ja ettei häpeä ollut Ingunnin. Ja Olav ymmärsi, että jos hän nyt aikoi puhua Torhildin kanssa, täytyi sen tapahtua hänen vaimonsa tietämättä. Pahinta oli lapsien laita — nuorimmat hänen täytyi saada ottaa mukaansa, ja siitä oli kai tuleva hälinää, mitä Ingunn ei kestänyt kuulla.

"Torhildin lapsiksi" kutsuivat ihmiset Bjørnin ja Gudridin kuutta elossa olevaa lasta. Näiden äiti oli ollut kuin jänisemo — hän jätti lapset omiin hoteisiinsa melkein heti, kun ne olivat syntyneet; tytärpuoli otti ne hoiviinsa, nosti ne syliinsä ja imetti niitä lehmänsarvesta. Gudrid itse juoksenteli ympäri laaksoa. Torhild oli ollut kihlattu varhaisessa nuoruudessaan eräälle hyvinvoivalle ja kunnolliselle nuorelle miehelle, mutta hän oli Gunnarin lähisukulainen, miehen, jonka Bjørn oli tullut surmanneeksi, ja niin ei naimisesta tullut mitään. Sen jälkeen Torhild oli jäänyt tuohon köyhään kotiin, raatanut kuin mies ja vaimo yhteensä. Ihmiset tunsivat häntä hyvin vähän, mutta hänestä tiedettiin paljasta hyvää. Ei hän ollut rumakaan, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi, että Torhild Bjørnintytär olisi voinut olla muualla kuin missä oli. Nyt hän ei ollut enää nuori — kahdenkymmenenkahdeksan, -yhdeksän vaiheilla; hänen kaksi vanhinta sisarpuoltaan olivat siksi varttuneet, että olisivat voineet mennä palvelukseen, mutta Torhild vastasi ihmisten puheeseen, että hän tarvitsi heitä kotona.

Eräänä sunnuntaina, vähän sen jälkeen, kun Ingunn oli jäänyt makaamaan, näki Olav Torhild Bjørnintyttären kirkossa. Tämä seisoi uloinna naisten puolella ja oli kietoutunut avaraan, mustaan viittaan, jota hän piti tiukasti ympärillään. Hupun hän oli vetänyt silmille, ja Olav näki aika ajoin sivusta hänen kasvonsa kalpeina mustaa villakaapua vastaan. Hän oli isänsä näköinen: otsa korkea ja jyrkkä, nenä pitkä, mutta kauniisti kaartuva, suu leveä ja väritön, huulet tiukasti suljetut, aivan kuin mykän kärsivällisyyden merkiksi; leuka oli voimakas ja kaunismuotoinen. Mutta hänen vaalea tukkansa oli kauhtuneen värinen ja riippui epäjärjestyksessä otsalle, ja harmahtava iho oli kuin noen ja savun parkitsema. Hänellä oli suuret, harmaat silmät, mutta ne olivat punareunaiset ja verestävät, aivan kuin hänen olisi täytynyt seisoa liian paljon lieden ääressä ahtaassa, savuisessa kodassa. Kädet, jotka pitelivät kaapua koossa silloinkin, kun hän oli liittänyt ne rukoukseen, eivät olleet isot, hänellä oli kaidat, pitkät sormet, mutta ne olivat sinertävät ja täynnä sierettymiä. Ja kaikki ihossa olevat uurteet ja kuluneiden kynsien seudut olivat mustat. — Messun jälkeen Olav jäi kirkonmäelle puhelemaan parin talonpojan kanssa. Näin hän joutui ratsastamaan kotiin yksin — hänen väkensä oli lähtenyt kotiin jo aikaisemmin.

Hän oli tullut kohdalle, missä metsä aukeaa; siinä oli pari isoa suopälveä ja pieni mökki suuremman suon laidassa. Ratsastuspolku haarautui aivan sen ulkosuojien taitse — toinen lähti Rynjulia kohti eteläänpäin, toinen, kapeampi, alas Hestvikeniin. Kääntyessään kotipolulleen Olav näki Torhild Bjørnin tyttären ulkona mökin edessä; hän oli riisunut viittansa ja antanut sen takaisin vaimolle, jolta oli sen lainannut. Huomatessaan ratsastajan hän kääntyi äkkiä ja lähti kulkemaan jäätynyttä suota kohti aivan kuin paeten. Mutta Olav oli saanut nähdä, miksi hän oli kätkeytynyt niin tarkasti viittaansa — hänellä ei ollut sen alla muuta kuin paljas paita, karkea, värjäämätön sarkapaita. Se oli auki kaulasta ja hihat ylettyivät kyynärpäihin, ja käsivarret olivat siniset kylmästä, samoin kapeat nilkat, jotka vilkkuivat paidanhelman ja isojen, risaisten miesten kenkien välistä, jotka hänellä oli jalassa. Vyötäisilleen hän oli kietaissut sarkakaistaleen — ja jälleen Olavin täytyi ihmetellä hänen suoraa ryhtiään.

Hänen vaatepartensa oli samanlainen kuin apuvaimojen, jotka kesäisenä päivänä leikkasivat eloa pellolla. Eräs muisto vilahti Olavin mielessä — sininen taivas, auringonpaiste ja lämpöä huokuva pelto, leikkuumaa, missä naiset liikkuivat kumarassa, koukkaisten sirppiinsä kypsää, hyvältä tuoksuvaa viljaa. Hän katsoi tuon ohuesti vaatetetun naisen jälkeen, joka pakeni jäätyneelle suolle — kohti metsänrantaa, missä kuuset seisoivat huurteisina. Miten kylmä hänellä mahtoikaan olla. Hän oli paljain päin — palmikko riippui paksuna, suorana köytenä alas uljasta, taipumatonta selkää pitkin. Olav tunsi äkkiä kiihkeätä hellyyttä häntä kohtaan. Hän pidätti hevostaan vähän aikaa polulla katsellen nuoren naisen jälkeen. Sitten hän ratsasti eteenpäin kappaleen matkaa — käänsi hevosen ja oikaisi suolle.

Mökki, jonka Bjørn Egilinpoika oli omistanut mäellä vuonon toisella puolen, oli melkein kokonaan leppien peitossa eikä näkynyt tielle. Olav muisti hänen raivanneen aimo kaistaleen uudismaata; hän oli käynyt täällä viimeksi kaksi vuotta sitten jollakin asialla. Pari pientä sarkaa oli varmaan raivattu tänä syksynä: kiviä ja juuria ei ollut vielä kannettu pois. Ylempää paistoivat sänkipellot vaaleampina kuin muu kuurainen, sammaleinen maa. Pieni navetta, minkä Bjørn oli pystyttänyt joku vuosi sitten, loisti uutuuttaan keltaisena, mutta tupaa hän ei ollut saanut milloinkaan rakennetuksi: he asuivat yhä pyöreässä multamajassa.

Torhild Bjørnintytär tuli ulos kuullessaan hevosen kavion kopsetta. Lapset kurkistelivat hänen takaansa oviaukosta. Hän suoristautui, punehtui hiukan ja katsoi vastahakoisesti vierasta tämän laskeutuessa alas hevosen selästä, josta hän ymmärsi tällä olevan jotakin asiaa. Olav sitoi Apalhvitenin puuhun, pani oravannahkaturkkinsa sen peitteeksi ja sanoi: "Anna minun tulla hetkeksi sisään, Torhild, tahtoisin puhua kanssasi eräästä asiasta." Hän ei tahtonut, että toinen seisoisi siinä palelemassa; nyt hän oli avojaloinkin.

Torhild pyörähti sisään. Hän viskasi kuluneen taljan multapenkille, pyysi vierasta istuutumaan ja otti kauhallisen vuohenmaitoa astiasta, joka oli Olavin takana penkillä. Maito maistui ja haisi väkevästi savulta, mutta Olav ei ollut syönyt, ja se oli hänestä hyvää. Maja oli kuin luola, jossa kulki keskellä kapea käytävä molempien multalavitsojen välissä, mitkä täyttivät koko alan. Torhild istuutui vierasta vastapäätä; hänellä oli sylissä kaksivuotinen lapsi, ja hänen takanaan seisoi vähän vanhempi tyttö pidellen häntä kaulasta. Kaksi vanhinta poikaa makasi lieden luona, lähellä ovea, kuunnellen siskon ja vieraan puhetta.

Puheltuaan muista seikoista sopivan ajan Olav esitti asiansa. Torhild oli kai kuullut, miten surkeasti asiat olivat Olavin talossa — eikä ollut pienintäkään toivoa, että hänen vaimonsa pystyisi työntekoon koko talvena. Jos Torhild tahtoisi olla niin hyvä ja auttaa heitä tässä vaikeudessa, ei hän osaisi milloinkaan palkita häntä kylliksi. Olav puhui kuin sellainen, joka pyytää palvelusta — hän piti tuosta toisesta niin sydämellisesti. Tämä oli vahvan näköinen, hartiakas ja ryhdikäs, pitkä, kiinteäpovinen ja voimakaslantioinen. Hän ei ollut antanut selkänsä köyristyä, vaikka hänen oli täytynyt kulkea ikänsä majan ja navettapahasen väliä.

Torhild yritti keksiä verukkeita, mutta Olav vastasi, että hän tietenkin sai ottaa kaikki kuusi lasta mukaansa Hestvikeniin. Hän ei ollut ajatellut tarjoutua ottamaan luokseen muuta kuin kaksi vanhinta — näistä saattoi jo olla hiukan apuakin — sekä kaksi nuorinta, jotka eivät voineet erota kasvatusäidistään. Keskimmäisille täytyi löytyä sija jostakin muualta. Eläimet, lehmä, neljä vuohta ja kolme lammasta hän ottaisi myös huostaansa; kun tuli rekikeli, voitiin tuoda niiden rehut. Ja hän lupasi huolehtia siitä, että Rundmyrin pellot tulisivat lannoitetuiksi ja siemennetyiksi keväällä.

Lopulta Torhild suostui Olavin palvelukseen, ja he päättivät, että hän muuttaisi Hestvikeniin niin pian kuin hän oli ehtinyt hankkia vähän vaatetta itselleen ja lapsille. Olav lupasi lähettää hänelle kangasta. Hän ratsasti itse viemään niitä seuraavana päivänä; toisten palvelijoiden ei tarvinnut tietää, miten köyhä hän oli ollut.

Hän oli aikonut kertoa Ingunnille sopimuksestaan samana iltana, mutta hänen tullessaan sairaan luo makasi tämä sängyssä niin verettömänä ja heikkona, että näytti siltä, kuin hän ei jaksaisi kuunnella eikä vastata. Ja niin hän istahti hetkeksi hänen luokseen sängyn laidalle. Ingunnin kasvot olivat hirveän kuluneet: silmäluomet riippuivat kuin ohuet, ruskeat kalvot sisään vajonneiden silmien päällä, iho oli harmaa ja ruskealäikkäinen poskipäiltä — tumma väri, jonka hän oli saanut toisen lapsensa jälkeen, ei ollut lähtenyt pois. Hänen valkoinen aivinapaitansa oli kiinnitetty kalliilla soljella — hänen kaulansa oli suonikas kuin kynityn linnun. Olav muisti, että Torhildin harmaa, villainen paita oli ollut kiinnitetty hiotulla kalanluisella neulalla — mutta hänen kaulansa oli ollut pyöreä kuin patsas ja povensa kiinteä ja pysty. Hän oli terve ja raikas, vaikka hänen elämänsä oli ollut niin raskasta ja vaivalloista. Hänen omalla vaimoraukallaan oli ympärillään kaikkea, mitä tarvittiin nuoren vaimon elämän sulostuttamiseksi — ja kuitenkin hän makasi tässä kolmannen kerran neljän vuoden kuluessa lapsettomana ja terveytensä menettäneenä. — Olav siveli hänen poskeaan ja sanoi:

Hän ei saanut sanotuksi vaimolleen pestanneensa apuvaimoa, ennen kuin Torhild muutti taloon lapsilaumoineen ja eläimineen. Ingunn näytti pahastuvan, mutta sanoi vain:

"Niinhän se taitaa olla, että sinä tarvitset jonkun hoitamaan taloa. Ja minä olen aina ollut niin saamaton — enkä näy osaavan elää enkä kuolla —."

Ingunn makasi yhä yli talven selän, ja hänen sanansa näyttivät toteutuvan — hän ei osannut elää eikä kuolla. Mutta sitten hän piristyi, ja ennen paaston alkua hän jaksoi jo istua. Kevät tuli sinä vuonna varhain vuonon rantamille.

Odotettiin jälleen sotakäskyä kesäksi. Talonpojat olivat väsyneet sotaan Tanskaa vastaan. Kukaan ei enää uskonut kuninkaan eikä herttuan saavan lopuksi aikaan muuta, kuin että menettäisivät senkin äidinperinnön, minkä olivat jo saaneet kiristetyksi itselleen entiseltä Tanskan kuninkaalta, ennen kuin tämä murhattiin.

Tänä keväänä antoi sira Benedikt kuuluttaa aikovansa lähteä Nidarosiin Olavin-valvojaisiin. Paljon ihmisiä laaksosta liittyi häneen päästäkseen hyvässä seurassa pyhiinvaellusmatkalle, jonka jokainen Norjan mies ja nainen tahtoi tehdä ainakin kerran elämässään. Olav tarttui kuin toivoa ja apua hakien ajatukseen, että Ingunnin oli lähdettävä mukaan. Oli aivan kuin merkki, että hän oli tullut niinkin terveeksi viime aikoina — hänen täytyi käyttää tätä harvinaista tilaisuutta.

Ingunn oli ensin hyvin haluton lähtemään — kun ei Olav päässyt mukaan — mutta äkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hänhän voisikin käydä tervehtimässä sisaruksiaan ja lähteä pyhiinvaeltajien matkassa Hamariin asti. Olav ei pitänyt siitä; hän olisi tahtonut, että Ingunn olisi lähtenyt pyhiinvaellusretkelle — ehkä hän olisi saanut takaisin terveytensä pyhän Olavin haudan ääressä. Jos hän kerran jaksoi lähteä Heidmarkiin, täytyi hänen jaksaa perille asti: pyhiinvaeltajathan kulkivat hiljaa, sillä joukossa oli monta sairasta. Mutta nähdessään Ingunnin kaipaavan niin kovasti sisaruksiaan hän antoi suostumuksensa.

Hän saattoi Ingunnia Osloon asti ja jäi kaupunkiin muutamaksi päiväksi ostaakseen ja myydäkseen. Eräänä aamuna, kun Ingunn istui majalassa, tuli Olav kiireesti sisään. Hän kopeloi heidän nahkasäkkejään, ei löytänyt mitä haki, ja aukaisi toisen. Sieltä hän sai käsiinsä joitakin pieniä vaatekappaleita — ne sopivat varmaan nelivuotiselle lapselle. Vaistomaisesti hän tuli katsahtaneeksi vaimoonsa — Ingunn istui kumarassa, posket hehkuvan punaisina. Olav ei puhunut mitään, vaan sulki säkin ja meni ulos.

Haakon Gautinpoika oli ostanut Bergin rouva Magnhild Torentyttären kuoltua. Nyt oli Tora Steinfinnintytär siellä leskenä jo toista vuotta. Hänen puheestaan Ingunn ymmärsi tämän eläneen sovussa Haakonin kanssa, mutta olevan myös tyytyväinen ilman tätä. Hän oli hyvin taitava emäntä. Ingunn ei lakannut milloinkaan ihmettelemästä sisartaan, joka liikkui niin rivakasti, varmasti ja käskevästi ulkona ja sisällä, vaikka hän nyt oli niin lihava, että se oli ihme. Entinen punavalkoinen iho hänellä oli vieläkin, samoin suorat, puhtaat piirteensä, mutta posket ja leukalihat pullottivat suunnattomina, ja ruumis oli niin muodoton, että hän kesti tuskin hevosen selässä; hänen kätensäkin olivat paisuneet niin, että taivepaikat olivat vain kuin syvät kuopat — mutta se ei haitannut häntä vähänkään. Kaikkialla oli varallisuutta ja hyvinvointia, ja hänen lapsensa olivat terveitä ja kukoistavia. Hän oli synnyttänyt kuusi lasta, jotka kaikki elivät.

Kolmantena iltana istuivat sisarukset yhdessä aitanparvella ennen levolle menoaan. Ingunn istui kynnyksellä kuunnellen hiljaisuutta — kaukana metsässä kukahti käki vielä silloin tällöin, ja peltorastas raksutti laihossa. Hän oli elänyt jo kauan seudulla, missä ilmakin tuntui aina olevan äänessä, missä tuuli suhisi ja vonkui, ja meri hyrskyi alhaalla vuoren juurella. Tämän äänettömän ja kirkkaan taivaankannen alla tekivät lintujen pienet äänetkin hiljaisuuden yhä kuuluvammaksi — Ingunnista tuntui, kuin hän olisi juonut yhtä mittaa virkistysjuomaa. Lahti oli niin pieni ja rakas; se lepäsi kiiltävänä, välkkyen tummempana leväpehkujen kohdalla. Viimeiset pilvenpatsaat olivat painuneet kukkulan taa — päivällä oli ollut poutaa ja sadetta, ja niitylle levitetty heinä tuoksui niin hyvälle.

Ikävä valtasi hänet —. Ingunn ymmärsi äkkiä ja odottamatta, mille asialle hän oli tullut. Hän oli taistellut nämä kaksi päivää, milloin kysyäkseen, milloin jättääkseen kysymättä sen mitä aikoi.

"Hän voi hyvin", vastasi Tora vitkaan. "Hallveig sanoo hänen olevan terveen ja hyvätapaisen lapsen. Vaimo käy täällä joka syksy."

"Haakon ei pitänyt siitä, että kävin siellä", sanoi Tora äskeiseen tapaan. "Ja sittenhän minä olen lihonut niin, että minun on vaikea tehdä niin pitkää matkaa. Mutta tiedäthän sinä, että hän on hyvien ihmisten luona, eikä Hallveigilla ole ollut koskaan huonoja uutisia hänestä. Ja sittenhän minulla on ollut kyllin touhua täällä kotonakin — etten ole joutanut lähtemään niin kauas", lopetti hän hiukan kiihtyen.

"Kävin siellä lähtösi jälkeisenä keväänä, mutta sitten Haakon ei antanut minun mennä sinne enää. Hän sanoi, että se edisti vain juorupuheita", sanoi Tora kärsimättömästi. "Hän on sievä lapsi", lisäsi hän lempeämmin.

"Katsohan, ihmiset eivät päässeet koskaan perille, kuka oli sinun lapsesi isä."

"Oli tyhmää, että lapsen isää pidettiin niin salassa, kun ei lapsi saanut —", sanoi Tora lyhyesti. "Tietysti jokainen silloin epäili pahinta — jotakin lähisukulaista tai munkkia."

"Se ei ole minun mielestäni viisasta", sanoi Tora nopeasti. "Muista, Ingunn, kuinka paljon meidän on täytynyt kärsiä sinun hairahduksesi tähden."

"Sinunko mielestäsi — jolla on kuusi lasta. Miltä sinä luulet tuntuvan, kun on yksi ainoa — ja siitäkin erossa. Olen kaivannut Eirikiä niin kauheasti näinä vuosina."

"Se on liian myöhäistä, sisko", sanoi Tora. "Nyt sinun tulee ajatella
Olavia."

"Minä ajattelen Olavia. Olen synnyttänyt hänelle kolme kuollutta poikaa. Tämä lapsi vaati omaansa, tämä lapsi, jonka minä petin ja hylkäsin — se vaati äitiään; aina, aina tunsin sen imevän rintaani, imevän sielun ruumiistani, imevän hengen lapsiltani minun kantaessani niitä; niin teki tuo hyljätty veli. Ensimmäisessä pojassa, jonka minä synnytin Olaville, oli vielä vähän eloa, sanoivat toiset — mutta hän kuoli ennen kuin olin nähnyt häntä, kastamatta, vailla nimeä. — Sinä olet nähnyt kaikkien lastesi syntyvän elävinä maailmaan, kasvavan ja kehittyvän. Kolme kertaa tunsin lapsen heräävän eloon kohdussani, käyvän äänettömäksi ja kuolevan. Ja kuljin sitten vain tietäen, ettei voinut odottaa muuta polttojen alkaessa kuin päästä eroon raahaamastani ruumiista."

Päivän ollessa korkeimmillaan Ingunn pysäytti hevosensa metsässä olevan veräjän eteen. Hän ei ollut välittänyt Toran pyynnöistä, vaan lähtenyt tielle yksin. Hänelle ei ollut sattunut sen pahempaa, kuin että hän oli eksynyt; hän oli ensin tullut pikku taloon, joka sijaitsi korkealla harjulla pienen joen toisella puolen. Talon asukkaat olivat siljuaasenilaisten lähimpiä naapureita, ja kaksi lapsista oli lähtenyt saattamaan häntä rinnettä alas kaalauspaikalle.

Hän jäi istumaan hetkiseksi satulaan ja katseli seutua. Metsä aaltoili loputtomana, kukkula toisensa takana siintäviin etäisyyksiin asti; luoteessa kimmelsi hiukan lunta kirkkaiden poutahattaroiden alla. Syvällä laaksossa hän näki hyvin kaukaa Mjøsenin välkkyvän pinnan metsäisen tunturin juurella, ja vastapuolen maat siinsivät sinisinä keskipäivän autereessa vihreine viljeltyine palstoineen ja kartanoineen. — Hestvikenistä ei nähnyt yhtään raivattua tilkkua paitsi kartanon omia maita.

Koti-ikävä ja kaipaus lapseen yhtyivät hänessä nyt huutavaksi nälän tunteeksi. Ja hän tiesi, että hän saisi ravita sen tällä lyhyellä hetkellä, tämän ainoan kerran. Sitten täytyi kääntyä takaisin taas, taivuttaa niskansa ja upota onnettomuuteensa.

Hänestä tuntui, ettei päivä ollut paistanut milloinkaan näin kirkkaalta ja korkealta taivaan sineltä siellä etelässä vuonon varrella. Tuntui niin suloiselta olla jälleen korkean harjun laella. Alhaalla oikealla oli jyrkkä, pimeä metsänrinne, minkä läpi hän oli kulkenut jalan taluttaen hevostaan. Virran kohina rotkon pohjalta kuului milloin kovemmin, milloin hiljaisemmin. Suoraan vastapäätä, pienen autiolaakson toisella puolen, oli tuo pieni talo, johon hän oli joutunut ensin, korkealla kalliokielekkeen suojassa, ja hänen ja sen välillä väreili ilma sinisenä penkeren yläpuolella.

Hänen edessään oli uutisraivausmaa. Rakennukset seisoivat kivisen, mättäisen mäen harjalla ja ne olivat pienet ja matalat, vain parin hirsikerran korkuiset. Pienet peltotilkut olivat enimmäkseen mäen juurella, aidan varressa.

Ingunn laskeutui satulasta, irrotti veräjäpuut — ja sitten ilmestyi harmaamekkoisia pikkulapsia mäelle. Ingunnin täytyi pysähtyä, koko hänen ruumiinsa vapisi. Lapset seisoivat hievahtamatta paikallaan hetkisen, tutkien tulijaa — sitten he pyörähtivät ympäri ja hävisivät — hän ei ollut kuullut niiltä yhtään äännähdystä.

Hänen noustessaan mäkeä kuukahti erään pienen rakennuksen ovesta ulos vaimoihminen. Tämä näytti säikähtävän nähdessään vieraan — ehkä hän luuli, ettei tuo pitkä, hohtavaposkinen, taivaansiniseen, hopeasoljella kiinnitettyyn huppuviittaan ja lumivalkoiseen huntuun pukeutunut nainen, joka talutti punertavaa, vaaleaharjaista hevosta, ollut ihminen. Ingunn huusi joutuin naiselle, kutsui häntä nimeltä —.

He istuivat tuvassa hetken aikaa puhellen, sitten Hallveig lähti ulos hakemaan Eirikiä. Lapset eivät olleet menneet kauas, arveli hän, he olivat pelästyneet ilvestä, joka oli istunut aidalla aamusella. Mutta he kainostelivat vierasta — täällä näki useammin ilveksiä kuin vieraita.

Ingunn istui katsellen ympärilleen tuossa pikkaraisessa tuvassa. Se oli matala ja savuttunut — ja astiat ja työkalut olivat pitkin lattiaa, niin että oli vaikea kääntyä minnekään päin. Heijassa nukkui kapalolapsi hengittäen tasaisesti ja terveesti. Ja jossakin surisi kärpänen korkealla, terävällä, läpitunkevalla äänellä — taukoamatta — aivan kuin se olisi tarttunut hämähäkin verkkoon.

Hallveig palasi takaisin vetäen perässään pientä pojannassikkaa, jolla ei ollut päällään muuta kuin harmaa, villainen paita. Ja heidän takanaan kihisi koko emännän oma lapsiliuta oven ulkopuolella, kurkistaen sisään.

Eirik pinnisti vastaan Hallveigin työntäessä häntä vieraan naisen eteen. Sitten hän kohotti katseensa silmänräpäykseksi, katsoi arasti ja ihmeissään tuota komeapukuista ihmistä — ja pyrki sitten piiloon kasvatusäitinsä taakse.

Hänen silmänsä olivat kullanruskeat kuin hetevesi auringon sattuessa siihen, ja pitkät silmäripset kaartuivat ylöspäin. Mutta hänen hiuksensa olivat vaaleat ja kähertyivät otsalla ja niskassa suuriksi, välkkyviksi kiehkuroiksi.

Äiti ojensi käsivartensa ja veti hänet luokseen. Nautinnon väristyksellä hän tunsi pienen, kovan pään käsivarttaan vasten ja silkkisen tukan sormissaan. Ingunn rutisti hänen kasvonsa omiaan vasten — lapsen poski oli pyöreä, pehmeä ja viileä, ja hän tunsi pienet, puoliavoimet huulet ihollaan. Eirik rimpuili vastaan kaikin voimin, pyrkien eroon äitinsä rajusta syleilystä, mutta ei päästänyt pienintäkään äännähdystä.

"Minä olen sinun äitisi, Eirik — kuuletko, Eirik, minä olen sinun oikea äitisi —", sanoi Ingunn samalla itkien ja nauraen.

Eirik katsoi häneen kuin ei olisi ymmärtänyt rahtuakaan. Kasvatusäiti nuhteli häntä terävästi ja käski hänen istua sievästi äitinsä sylissä. Sen jälkeen hän istui Ingunnin sylissä, mutta kumpikaan naisista ei saanut häntä avaamaan suutaan.

Ingunn piti käsivarttaan hänen ympärillään, painoi hänen päänsä olkaansa vasten ja tunsi koko hänen ruumiinsa omaansa vasten. Hän laski toisen kätensä hänen pyöreille, ruskeille polvilleen, siveli hänen vahvoja sääriään ja pieniä, likaisia jalkojaan. Kerran tämä hipoi äidin kättä pienillä, multaisilla sormillaan — kosketti hänen sormuksiaan.

Ingunn aukaisi reppunsa ja otti esiin lahjoja. Vaatteet olivat liian suuria Eirikille — hän oli harvinaisen pienikokoinen ikäisekseen, sanoi kasvatusäiti. Että nuo hienot paidat ja pienet nahkasukat oli tarkoitettu hänelle — sitä Eirik ei näkynyt ollenkaan voivan käsittää. Hän ei näyttänyt tulevan vähääkään iloiseksi äidin koettaessa hänen päälleen punaista hopeasolkista mekkoa — ihmetteli vain ääneti. Sitten Ingunn otti esiin leivät ja antoi Eirikille yhden, mikä oli aiottu yksin hänelle — ison pyöreän vehnäkakkaran. Eirik tarttui siihen halukkaasti, painoi sen molemmin käsin rintaansa vasten ja juoksi sitten kartanolle — kaikki kasvinsisaret perässään.

Ingunn meni ovelle — poika seisoi siellä leipä lujasti syliinsä painettuna; hän rutisti sitä pystyssä olevaa vatsaansa vasten, paljaat ruskeat jalat harallaan. Toiset lapset seisoivat piirissä ympärillä silmät pyöreinä.

Hallveig kantoi ruokaa vieraalle — hapankaalia, kaurarieskaa ja pienen kupillisen kermaa. Lapset saivat kulhon, mistä kerma oli kuorittu, ulos pihalle. Kun Ingunn hetken kuluttua katsoi taas ulos, istuivat he syömässä; Eirik oli polvillaan, taittoi suuria kimpaleitu leivästään ja jakoi toisille.

"Hän on niin hyvä antamaan", sanoi kasvatusäiti, "Tora lähettää hänelle joka vuosi tuollaisen leipäkakkaran, kun minä käyn Bergissä, ja Eirik jakaa sen aina niin hartaasti, että melkein unohtaa syödä itse. — Kyllä sen näkee siitä ja muustakin, että poika on syntynyt korkeista vanhemmista."

Ingunn näki nyt, lasten seisoessa piirissä auringonpaisteessa, että Eirikin tuuhea, vaalea tukka oli aivan toisenlainen kuin muiden. Hänen tukkansa oli kiharainen ja välkkyvä, vaikka olikin kampaamaton, eikä se ollut keltainen, vaan kuin vastakypsyneen pähkinän pinta.

Ingunnin täytyi lähteä kotimatkalle hyvissä ajoin, jos mieli ehtiä laaksoon ennen iltaa. Eirikin arkuutta vierasta naista kohtaan hänen ei ollut onnistunut voittaa, ja hänen ääntään hän oli tuskin kuullut ollenkaan, paitsi mitä hän puhui toisille lapsille ulkona pihalla. Se oli niin suloinen, niin suloinen.

Nyt Eirik sai istua hänen hevosensa selässä metsänrajaan asti. Ingunn talutti hevosta suitsista, tuki lasta toisella kädellä, hymyili tälle lakkaamatta ja koetti loihtia hymyä toisenkin pienille, pyöreille, päivettyneille, somille kasvoille.

He olivat tulleet veräjän toiselle puolen. Tässä ei kukaan voinut nähdä heitä. Ingunn nosti pojan alas, rutisti häntä sylissään ja suuteli suutelemistaan hänen kasvojaan, kaulaansa ja olkapäitään, toisen pinnistäessä itsensä jäykäksi ja painavaksi. Kun hän alkoi potkia äitiään minkä jaksoi, tarttui tämä lujasti hänen sileisiin, paljaisiin sääriinsä, tuntien tuskallista iloa siitä, että lapsen pikku ruumis oli niin kiinteä ja voimakas. Viimein hän vaipui kokoon maahan, koetti itkien ja hurjia hyväilysanoja höpisten saada lapsen houkutelluksi ja pelotetuksi istumaan sylissään.

Kun hänen hetkeksi täytyi hellittää otettaan, pääsi poika riistäytymään irti. Hän livisti kuin jänis pienen aukean yli ja katosi pensaiden keskelle — sitten kuului aidan kolinaa.

Ingunn nousi ylös — ääneen tuskasta voihkaisten. Sitten hän hoiperteli eteenpäin, itkusta kaksinkerroin, käsivarret riippuen. Hän tuli pensasaidan luo ja näki Eirikin juoksevan mäkeä ylös semmoista vauhtia, että jalat näyttivät tapaavan niskaa.

Äiti seisoi siinä itkuun menehtymäisillään, hakoaidan yli kumartuneena. Ruosteenruskeat, kuihtuneet kuusentaimet oli kaadettu pienen pellon suoja-aidaksi, missä vilja juuri oli alkanut nousta hennolle, kokoonpusertuneelle oraalle, aivan kuin jonkinlainen vastasyntynyt olento — tämä muistui sittemmin aina hänen mieleensä, kun hän ajatteli suruaan — vaikka hän ei nyt tajunnut, mitä näki kyyneleisillä silmillään.

VII

Syksyllä sira Benedikt Bessenpoika sairastui. Ja eräänä päivänä tuli
Olaville sana Hestvikeniin, että pappi tahtoi heittää hänelle hyvästit.

Sira Benedikt ei näyttänyt kuolevalta maatessaan pieluksien tukemana vuoteessaan. Mutta rypyt, jotka olivat näyttäneet niin huomaamattomilta hänen lihavissa, ahavoituneissa kasvoissaan, olivat käyneet syvemmiksi ja lisääntyneet ja itse hän väitti varmasti pian kuolevansa. Olavin istuuduttua sängyn laidalle, kuten toinen oli pyytänyt, pappi otti aivan kuin ajatuksissaan ratsastushansikkaat vieraan kädestä, tunnusteli nahkaa ja piti niitä tutkivasti nenänsä ja silmiensä edessä. Olavia hymyilytti.

He puhuivat ensin minkä mitäkin — Arne Torgilsinpojasta ja hänen tyttäristään. Kaksi näistä oli joutunut naimisiin tälle seudulle, mutta Olav oli tavannut heitä ja heidän miehiään hyvin harvoin viime aikoina.

"Sinua näkee yhä harvemmin, Olav", sanoi pappi. "Moni ihmettelee, miksi aina pysyttelet itseksesi."

Olav huomautti, että hänhän oli ollut merillä viimeiset kesät, ja hänen vaimonsa oli ollut sairaana kaiket talvet.

Jälleen pappi puhui lähenevästä kuolemastaan ja pyysi Olavia muistamaan häntä usein esirukouksissaan. Olav lupasi tehdä sen, "vaikka ei suinkaan sinun tarvitse pelätä kohtaloasi, sira Benedikt", hän sanoi.

"Eiköhän meidän tarvinne jokaisen", sanoi pappi. "Ja minä olen aina elänyt siinä suhteessa huolettomasti, että olen ollut varomaton pieniin arkisynteihin nähden — olen sanonut ja tehnyt, mitä päähäni on pälkähtänyt, ja lohduttanut itseäni sillä, ettei se ollut niin suuri synti, ei ainakaan kuolemansynti — minusta ei merkinnyt niin suuria, mitä tein luonnollisessa heikkoudessani ja epätäydellisyydessäni, vaikka tiesin Jumalan vihaavan kaikkea syntiä enemmän kuin paisumia. Eikä meistä olisi kummastakaan hauskaa elää miehen rinnalla ja ottaa syliimme sellaista, joka on täynnä paisumia ja saastaa. Olen nyt joka päivä nauttinut sitä lääkettä, joka parantaa synnin saastan. Mutta tiedäthän, ettei varminkaan lääke ja kalleinkaan voide paranna spitaalia, jos sairas joka päivä raapii paisumat uudestaan verille ja repii ihoonsa uusia haavoja. Sama on meidän laitamme silloin, kun Herra on pessyt pois syntimme verellään ja voidellut meitä armollaan, ja kun emme ole nopsat tekemään niitä tekoja, joihin meidät on voideltu, vaan raavimme auki haavamme heti, kun hän on parantanut meidät; ja meidän täytyy odottaa kiirastulessa, kädet ja jalat kahleissa, kunnes olemme puhtaat ruvesta ja tartunnasta —."

"Pelkään rakastaneeni liikaa omaisiani. Kiitän Jumalaa siitä, etten ole milloinkaan syössyt heitä syntiin enkä auttanut heitä väärässä asiassa — en ole joutunut kiusaukseen, koska he olivat hyviä ihmisiä. Mutta minä olen huolehtinut liiaksi heidän menestyksestään ja rikkaudestaan — testamentissani sanotaan, että se on annettava takaisin. — Ja sitten olen ollut leppymätön vihamiehiäni ja sukulaisteni vihamiehiä kohtaan — kiivas ja valmis uskomaan pahaa jokaisesta, josta en pitänyt —."

"Kuitenkin meillä muilla on varmaan enemmän pelon aihetta", sanoi Olav koettaen hymyillä, "kuin mitä pelkäät itselläsi olevan."

Pappi käänsi päätään pieluksella ja katsoi nuorta miestä silmiin. Olav tunsi kalpenevansa toisen katseesta, tunsi tulevansa niin kumman voimattomaksi. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sitä suustaan.

"Sinä katsot minuun niin —", kuiskasi hän viimein. "Sinä katsot minuun niin", sanoi hän jälleen tuokion kuluttua aivan kuin rukoillen.

"Muistatko, miten minä aina virnistelin Olav Puolipapille, kun hän kertoi nähneensä niin paljon sellaista, mitä minä en ollut nähnyt. Olen nyt ruvennut ajattelemaan, että ehkä siinä piilee Jumalan viisaus, että hän aukaisee toisen silmät näkemään sen, minkä hän salaa toiselta. Minun hän ei sallinut koskaan nähdä mitään haudantakaista. Mutta jotakin minäkin olen huomannut —."

"Yhden asian minä olen aina tiennyt edeltäpäin", sanoi sira Benedikt. "Olen tuntenut — voinpa sanoa melkein aina — milloin joku oli matkalla noutamaan minua kuolevan luo. Varsinkin sellaisten, jotka olivat enimmän avun tarpeessa — joiden tuntoa painoi ripittämätön synti."

"Sellaisen huomaa päältäpäin. Harva on niin paatunut, ettei sellainen jättäisi jälkiä, jotka vanha pappi ymmärtää.

"Minulle tapahtui kerran riisuutuessani täällä tuvassa ja aikoessani juuri kavuta sänkyyn, että tunsin jonkun olevan matkalla luokseni, jonkun, joka taisteli suuria vaikeuksia vastaan ja tarvitsi kipeästi esirukoustani. Polvistuin maahan ja rukoilin, että se, joka oli tulossa luokseni, löytäisi perille — minkä jälkeen paneuduin levolle saadakseni levätä hetkisen sitä ennen. Mutta paneuduttuani sänkyyn tunsin yhä selvemmin jonkun olevan suuressa hädässä. Viimein ymmärsin huoneessa olevan jonkun, ja se herätti kauhun sydämessäni; mutta tiesin sen olevan pyhää kunnioitusta ja rukoilin ääneen: puhu, Herra, palvelijasi kuulee. Heti oli kuin ääni sisälläni olisi kutsunut minua. Nousin vuoteesta, puin ylleni ja herätin toisen palvelijoistani, iäkkään, uskollisen miehen. Menin itse kirkkoon ja polvistuin alttarin eteen — mutta sitä ennen varasin itselleni kynttilän Maarian alttarilta, sytytin sen ja kannoin sen ulos kirkon ovelle, jonka jätin levälleen. Tuli paloi kirkkaasti ja tasaisesti, vaikka yö oli märkä, raaka ja sumuinen, eikä aivan tuuletonkaan.

"Ei kestänyt kauan ennen kuin muuan mies tuli luokseni ja pyysi minua antamaan viimeisen voitelun ja viacumin eräälle sairaalle. Lähetti oli ollut niin kauan matkalla, ettei hän uskonut papin ehtivän perille ajoissa, sillä hän oli kiertänyt omia jälkiään kauan aikaa ja oli eksynyt suolle ja rämeikköön. Mutta ehdimme perille ajoissa, ja minä sain antaa avun ihmiselle, joka tarvitsi sitä paremmin kuin useat meistä.

"Olen nyt ajatellut, että sekin, joka oli tuonut tuon sanan, oli siinä tilassa, että pahat henget pääsivät ohjaamaan hänen askeleitaan voimakkaammin kuin hänen suojelushenkensä, jonka ääntä hän oli lakannut seuraamasta. Voihan olla, että enkeli, tai kuolevan saattoenkeli, oli kääntynyt minun puoleeni ja että se johdatti minut kirkkoon soitattamaan kelloja.

"Mutta tullessani kotiin aamupuoleen ja kulkiessani kirkon ohi huomasin unohtaneeni sulkea oven; mutta kynttilä seisoi yhä ovella, ja liekki paloi, eikä sen sydän ollut kulunut ollenkaan; ei tuuli eikä sade, joka puhalsi sisään avonaisesta ovesta, ollut sammuttanut sitä. Pelästyin tuon ihmeen nähdessäni, mutta rohkaisin mieleni ja menin viemään Neitsyt Maarialle takaisin hänen kynttiläjalkansa sekä sulkemaan oven. Silloin huomasin jonkun kumartuvan kynttilän yli suojelemaan liekkiä, ja sen ympärillä näin aivan kuin kajastuksen jostakin valkoisesta — en tiedä, oliko se käsi vai vaatteenhelma vai siipi. Ryömin portaita ylös polvillani ja kun kurotuin tarttumaan jalkaan, sammui kynttilä, ja minä lankesin kasvoilleni, sillä tunsin jonkun kulkevan ohitseni — enkelin tai autuaan sielun — mutta tiesin sen nähneen Herransa ja minun Herrani kasvoista kasvoihin."

Olav istui hievahtamatta alasluoduin silmin, mutta viimein hän ei kestänyt kauemmin, vaan hänen täytyi katsoa ylös. Ja jälleen hän kohtasi sira Benediktin katseen.

Hän ei tiennyt, miten kauan he nyt katsoivat toisiaan silmiin, mutta aika, joka kulki heidän ohitseen, oli hänen mielestään kuin kuohuva, pyörteinen virta; hän ja tuo toinen seisoivat sen pohjalla, missä oli ikuisuus, muuttumaton, liikkumaton ikuisuus. Hän tiesi papin näkevän salaisen haavan, joka kalvoi hänen sieluaan ja levisi yhä laajemmalle — mutta oli liian pelkurimainen antaakseen parantajan käden tarttua tuohon mätää valuvaan paiseeseen. Äärimmäisessä pelossaan, että sairaaseen paikkaan koskettaisiin, hän keräsi koko tahdonvoimansa — ja sulki silmänsä. Hän vaipui pimeyteen ja äänettömyyteen — aika lakkasi pauhaamasta ja soimasta — mutta hän tunsi koko tuvan pyörivän kanssaan. Kun hän uudelleen aukaisi silmänsä, oli huone paikallaan kuten tavallisesti, ja sira Benedikt makasi pää poispäin kääntyneenä vihreätähtisellä pieluksella. Hän oli väsyneen ja murheellisen ja vanhan näköinen.

Olav nousi ja heitti hyvästit, polvistui maahan ja suuteli sira Benediktin kättä. Vanhus otti hänen kätensä lujasti omaansa ja puristi sitä, lausuen puoliääneen latinaksi jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt.

Viikkoa myöhemmin kuultiin sira Benediktin kuolleen. Ihmiset pahoittelivat sitä suuresti, sillä he olivat kunnioittaneet häntä hyvänä pappina ja oikeamielisenä, rohkeana miehenä. Mutta kovin suuria hengenlahjoja ei hänellä uskottu olleen — hän oli ollut mieleltään ja tavoiltaan kuin yksi heistä, eikä hänellä ollut oppia yli tarpeellisen määrän.

Ainoastaan Olav Auduninpoika tunsi herpaantuvansa oudosti kuolinsanoman kuullessaan. Oli kuin hän olisi nähnyt oven avoinna — ja toivonut hämärästi uskaltavansa kerran käydä siitä sisään. Mutta hän ei ollut tehnyt sitä. Ja nyt oli ovi painunut kiinni ikuisiksi ajoiksi —.

Hän ei ollut puhunut paljon Ingunnin kanssa tämän Ylämaan matkasta, eikä lasta ollut mainittu ollenkaan heidän välillään.

Mutta ennen joulua Olav pelkäsi jälleen tapahtuneen pahinta — siksi hän nimitti mielessään sitä, että Ingunn varmaankin kantoi taas lasta —.

Siitä asti, kun Torhild Bjørnintytär tuli taloon, oli Ingunn osoittanut enemmän toiminnanhalua kuin koko naimisissaoloaikanaan. Nyt ei emännän olisi tarvinnut tehdä mitään itse, sillä Torhild oli niin taitava, että hän suoriutui yksin koko taloushommasta ja oli saanut Hestvikenin asiat hyvälle kannalle. Mutta oli kuin hänen tulonsa olisi herättänyt Ingunnissa kunnianhimon — Olav huomasi vaimonsa loukkaantuneen siitä, että hän oli ottanut taloon apuemännän, vieläpä häneltä kysymättä. Ja vaikka Torhild oli niin taipuvainen ja avulias emäntäänsä kohtaan, kysyi kaikessa hänen mieltään ja neuvojaan, pysytteli syrjässä niin paljon kuin suinkin, eläen pikku sisaruksineen pienessä, vanhassa tuvassa pihan itäpäässä, missä Olavin äiti oli asunut kerran, huomasi Olav, ettei Ingunn pitänyt Torhildista.

Korutyöt olivat ainoat, joissa Ingunn oli ollut taitava nuoruudessaan, ja nyt hän ryhtyi uudelleen valmistelemaan niitä. Hän neuloi Olaville avaraliepeisen mekon ulkolaisesta villakankaasta ja koristi sen levein reunuksin. Olav ei olisi tarvinnut sellaista vaatekappaletta nykyään — mutta Ingunn jätti Olavin työvaatteiden teon Torhildin huoleksi. Niihin töihin, jotka täällä olisivat tulleet kysymykseen, hän oli yhtä kykenemätön kuin tähänkin asti, mutta hän tahtoi olla mukana kaikessa; ja jouluksi hän puuhasi teuraslihoja, pani olutta ja puhdisti suojat ja vaatteet, juoksi parvien, aittojen ja panimon väliä pahimmassa pyryssä, jota tuuli kiidätti vuonolta käsin, niin että koko pihamaa ja rantatie olivat pelkkää liukasta, vihertävää sohjoa.

Mutta jouluaaton aattona tullessaan sisään Olav näki Ingunnin seisovan penkillä ja yrittävän ripustaa vanhaa seinävaatetta ylimmän hirsikerran kohdalle iskettyihin puunauloihin. Vaate oli yhdestä kappaleesta ja hyvin raskas; Olav meni nyt auttamaan häntä ja piti vaatetta sitä mukaa koholla, kuin sitä tarvittiin.

"Sinun ei ole viisasta puuhata niin paljon nykyään", hän sanoi. "Jos tällä kertaa luulet olevasi hyvissä voimissa, niin sitä suuremmalla syyllähän sinun olisi oltava varovainen, että kaikki sujuisi niin, kuin kumpikin toivomme."

"Käy niinkuin on sallittu — ja mieluummin kestäisin sen, mikä minun on kestettävä, nyt, kuin kulkisin tuskassa kuukausimääriä. Luuletko, etten minä tiedä etten milloinkaan ole näkevä päivää, jolloin joku kutsuisi minua äidikseen."

Olav katsoi häneen — he seisoivat rinnakkain penkillä. Hän hyppäsi alas, nosti hänet perästä ja jäi seisomaan kädet Ingunnin lantioilla.

"Noin et saa puhua", sanoi hän heikosti. "Sitä sinä et voi tietää,
Ingunn!"

Olav kääntyi pois ja alkoi haalia kokoon puunauloja ja koukkuja, joita oli pitkin penkkiä.

"Minä luulin", sanoi hän hiljaa, "että olit aikonut mennä katsomaan poikaasi — kun kävit Bergissä viime kesänä."

"Olen tuuminut toisinaan, ikävöitkö häntä", sanoi mies hyvin hiljaa.
"Onko sinulla ollut ikävä häntä, mitä?"

"Ei. Minä näin hänet kerran, mutta hän pelkäsi minua niin — raapi ja potki ja riehui kuin ilveksen pentu, kun minä tahdoin ottaa hänet syliini."

Olav tunsi itsensä paljon vanhemmaksi kuin oli, väsyneeksi ja kiusaantuneeksi. Hän eli nyt Ingunnin kanssa viidettä talvea — mutta ne tuntuivat sadalta vuodelta. Mutta Ingunnista tuo aika oli kai tuntunut vieläkin pitemmältä, hän ajatteli sitten.

Välistä hän koetti rohkaista mieltään — toivoa. Ehkä tällä kertaa kävisi hyvin — se oli ainoa, mikä kai enää voi tehdä Ingunnin iloiseksi. Ja nythän hän oli ollut pitkät ajat terveempi kuin milloinkaan — kukaties hän jaksaisi saada lapsen elävänä maailmaan.

Häneltä itseltään oli kauan aikaa sitten sammunut lapsen saamisen toivo. Hän ajatteli kyllä kartanoa ja sukua, mutta se liikutti häntä enää kovin vähän. Ja lisäksi hän kuvitteli hämärästi, varjomaisen kaukaisesti aikaa, jolloin hän olisi vanha, eikä tuskaa ja jännitystä ja tätä hänen kumman sairasta ja rauhatonta rakkauttaan olisi enää. Sillä eihän Ingunn voinut elää kauan. Ja silloin hänen elämänsä muuttuisi samanlaiseksi kuin muidenkin miesten, hän voisi hakea synninpäästön ja rauhan kiusatulle omalletunnolleen. Ja ehtihän sitten ajatella vielä taloa ja sukua.

Mutta kun hän joutui hämärissä arvailuissaan sinne asti — tunsi hän jälleen vihlovan polton sydämessään, kuin aukirevenneessä haavassa. Hän aavisti näet, että huolimatta siitä, ettei hänellä ollut rauhaa, ei iloa, huolimatta kuolemanväsymyksestään — hänellä sittenkin oli onni, oma onnensa, jos kohta se oli toisenlainen kuin muiden miesten. Vaikkakin sairaana ja melkein tyhjiinjuosseena, eli hänen onnensa hänessä sittenkin, ja hänen täytyi jaksaa ja osata pelastaa se, ennen kuin oli liian myöhäistä.

Ingunn näytti edelleen terveeltä, vielä uudenvuoden jälkeenkin. Mutta ajan pitkään Olavista rupesi tuntumaan pahalta nähdä hänet niin erilaisena kuin ennen — alati häärivänä ja turhan hoppuilevana. Hän ei käsittänyt, miten Torhild jaksoi elää sellaisen emännän alaisena — mutta tämä kulki tyynenä ja kärsivällisenä emäntänsä jäljessä kääntäen työksi kaiken Ingunnin herkeämättömän touhun.

Näin olivat asiat, kun Hestvikeniin paaston alussa tuli sana, että Jon Steinfinninpoika, Ingunnin nuorin veli, oli kuollut naimattomana viime jouluna. Olavin olisi tuskin ollut välttämätöntä lähteä pohjoiseen nyt keskellä talvea huolehtimaan Ingunnin perintöosasta, mutta Olav Auduninpoika käsitti tämän aivan kuin viittaukseksi.

Neljä yötä hän poltti kynttilöitä — nukkuen tuskin silmän täyttä. Hän neuvotteli Jumalan, Herransa kanssa. Hänen täytyi keksiä jokin keino auttaakseen itseään ja tuota onnetonta ihmishylkyä, josta hän piti niin älyttömästi. Jos hän määräisi koko Hestvikenin ja oman nimensä perinnöksi tuon islantilaisen kulkurin kakaralle — niin luulisi sen ainakin riittävän tapporahoiksi isästä.

Olav oli ollut Bergissä kaksitoista päivää, kun hän eräänä iltana istui tuvassa juomassa Hallvard Steinfinninpojan kanssa, Toran ollessa myös sisällä, ja sanoi, että nyt hänellä oli jäljellä vain tärkein asiansa, viedä poikansa mukanaan.

Hallvard Steinfinninpoika jäi tuijottamaan häneen suu auki. Sitten hän sanoi kiivaasti:

"Sinun poikasi —! Väitätkö olleesi itse lapsen isä, jota synnyttäessään Ingunnin täytyi ryömiä loukkoon kuin lutkan." Hän iski nyrkkinsä pöytään veripunaisena raivosta.

"Tiedäthän sinä, Hallvard, millä kannalla minun asiani olivat silloin", vastasi Olav kiihtymättä. "Jos minun vihamieheni olisivat saaneet kuulla minun oleksivan täällä salaa ilman maassaololupaa, eivät he olisi olleet suopeita. Ja teidän isoäitinne ja Magnhild-rouva olisivat voineet joutua maksamaan suuria summia, jos olisi tullut tietoon, että he olivat vaalineet luonaan maanpakolaista."

Mutta Hallvard kirosi niin että räiskyi. "Luuletko sinä, Olav Auduninpoika, etteivät isoäiti ja Magnhild olisi maksaneet mieluummin kaikkeaan siitä, että sinä, turvaton mies, olisit ollut heidän hoivassaan, kuin että ihmiset olisivat päässeet puhumaan yhden sukumme naisen häpäisseen itsensä niin, ettei hän uskaltanut ilmaista lapsensa isää." Ja hän nimitti kaikki ne henkilöt, joita ihmiset olivat arvailleet isäksi, toisen toistansa pahemman.

"En ymmärrä, miksi viitsit puhua noista juoruista. — Nythän totuus tulee ilmi — ja jos olisit antanut minun tietää niistä vähän aikaisemmin, en olisi odottanut näin kauan. Arvelimme, että meidän oli oltava jonkun aikaa vaiti Magnhildin tähden — mutta kuinka voit ajatella, että minä olisin aikonut olla tunnustamatta poikaani omakseni."

"Jos sinä — Luoja tiesi mitä —", matki toinen. Yhtäkkiä hän kohosi pystyyn tuijottaen Olaviin. "Jos sinä olisit! Olikohan Ingunn yhtä varma asiasta kuin sinä — tai edes, että sinä pysyisit kerskauksessasi ja väittäisit lailliseksi avioliitoksi sitä, että olit maannut hänen kanssansa ennen kuin sinulla oli yhtään parran haiventa. Minkä tähden hän siis aikoi hukuttautua vuonoon?"

"Kysy Toralta", sanoi Olav lyhyeen. "Hän uskoi maidon nousseen Ingunnin päähän."

"Enkä minä usko", sanoi Hallvard viekkaasti, "että Haftor olisi nostanut riitajuttua Magnhildia vastaan — tehän olitte sopineet —."

"Usko mitä uskot", sanoi Olav. "Haftor ja minä olimme kyllä sopineet — olin silloin maanpaossa jaarlin tähden. Tuhma sinä olet ollut ikäsi kaiken, Hallvard, mutta ethän voi olla niin typerä, ettet ymmärtäisi teille sukulaisille olevan edullisinta uskoa siten kuin olen sanonut. Siinäkin tapauksessa, että menettäisitte perinnön, jonka olisitte saaneet, jos sisarenne olisi kuollut lapsettomana."

Mutta Olavin jäätyä kahden kesken Toran kanssa hänestä tuntui äkkiä, kuin teko, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, olisi nujertanut hänet. Kun toinen yhä oli ääneti, sanoi hän pilkallisesti hymyillen:

Nyt Olav tunsi kuin ruumiillisen painon niskassaan. Vaikka hän oli ennestään väsynyt, oli hän nyt ottanut hartioilleen uuden taakan entisen lisäksi. Mitään hän ei voinut vähentää eikä pyytää apua mistään. Hänen täytyi kestää — yksin.

Seuraavana iltana Olav saapui Bergiin lapsi mukanaan. Tora koetti parhaansa mukaan olla ystävällinen sisarenpojalleen. Mutta oli kuin poika olisi tuntenut, ettei hän sittenkään ollut oikein tervetullut tähän taloon, ja niin hän pysytteli vastakeksityn isänsä kintereillä, seurasi häntä kaikkialle ja painautui hänen polveensa, Olavin käydessä istumaan. Jos hän silloin sai pitää kiinni isänsä kädestä tai Olav nosti hänet syliinsä, säteilivät pikku Eirikin kasvot ilosta, ja hänen täytyi vähän väliä kääntyä katsomaan isäänsä riemuiten ja ihmetellen.

Olav ei viipynyt Bergissä tämän jälkeen kauemmin kuin oli pakko. Jo kolmannen päivän aamuna hän oli matkavalmis.

Eirik istui hyvin peitettynä reessä, katsellen puoleen ja toiseen ilosta nauraen. Nyt hän sai taas ajaa reessä — kun hänen isänsä nouti hänet Siljustadista, oli hän ajanut myös. Reki odotti heitä rinteen ylimmässä talossa. Anki nauroi ja puheli ajaessaan tavarakuormaa — Anki oli se hyvä mies, joka oli kantanut hänet selässään rinnettä alas, kun isä tuli häntä hakemaan. Isä itse istui muodottoman paksuna nahkamekossaan — ja hänen oma nahkareunuksinen vaipankauluksensa oli yhtä huurteinen ja valkea kuin miesten hupun alta näkyvät hiukset.

Tora seisoi katsellen pojan punakoita, iloisia kasvoja — tämän ruskeat silmät olivat kirkkaat ja nopsat kuin pikkulinnun silmät — ja hän tunsi sydämessään hiukan samaa hellyyttä, jota hän oli tuntenut Eirikiä kohtaan tämän ollessa kapalolapsi. Hyvästiksi hän suuteli tätä molemmille poskille ja pyysi sanomaan terveisiä äidille.

Olav tuli Hestvikeniin aikaisin eräänä aamuna auringon kuultaessa valjuna pakkasusvan keskeltä — hän oli lähtenyt Oslosta pilkkopimeässä, huomenmessun aikaan. Heidän tultuaan lahdelle hän antoi ohjakset Ankille, nosti nukkuvan pojan reestä ja kantoi hänet rinnettä ylös kotiin.

Ingunn istui tulen ääressä tukkaansa kammaten, kun Olav astui sisään.
Hän laski lapsen lattialle, työnsi häntä edellään ja sanoi:

"Eirik, mene sanomaan äidillesi hyvää huomenta", sitten hän itse kääntyi takaisin porstuaan. Ovelta hän näki syrjäsilmällä Ingunnin konttaavan polvillaan poikaansa vastaan laihat, paljaat käsivarret ojossa; tukka viilsi lattiaa hänen perästään.

Hän hommaili ulkona pihalla rekien luona, kun Ingunn huusi häntä ovelta. Pimeässä porstuassa tämä lensi hänen kaulaansa; hän itki niin, että hytkyi painautuessaan Olavia vasten. Tämä laski kätensä hänen selkäänsä — ja tunsi tukan ja paidan läpi lapaluiden törröttävän ilmassa kuin lautojen. Nuo hajallaan olevat hiukset ja hennot, luisut olkapäät herättivät hänen mielessään oudolla tavalla muiston siitä, miten sievä Ingunn oli ollut nuorena. Nyt hän oli kömpelö ja liikkui raskaasti, eikä ollut helppo löytää entisen raikkaan kauneuden jälkiä noista itkusta pöhöttyneistä, kärsineistä kasvoista. Eikä siitä ollut vielä kovin monta vuotta, kun hän oli ollut mitä kukkein. — Ensimmäisen kerran Olav tunsi perin juurin hänen turhan hedelmällisyytensä kaameuden. Hän puristi tätä uudelleen.

"Minä luulin sinun tulevan iloiseksi", hän sanoi, kun toinen yhä itki itkemistään.

"Iloiseksi —", sanoi Ingunn, ja nyt Olav kuuli hänen nauravan itkunsa keskeltä. "Olen iloisempi kuin taivaan enkelit — vaikka sinä tiedät, Olav, että pidän enemmän sinusta kuin koko maailman lapsista."

"Mene nyt sisään pukemaan päällesi", pyysi Olav, "sinulle tulee kylmä tässä".

Astuessaan sisään Olav näki että Ingunn oli saanut ylleen vaatteet ja hunnun ja kantoi parastaikaa ruokaa kamarista, jossa he säilyttivät talvitarpeitaan. Eirik seisoi siinä, mihin Olav oli hänet jättänyt, mutta äiti oli saanut sentään riisutuksi hänen päältään nahkamekon. Nähdessään isän tulevan poika kääntyi kiireesti tätä kohden ja tarttui hänen käteensä hymyillen vähän pelokkaasti.

"Ei, mene sinä vain äitisi luo, Eirik", sanoi Olav. "Tee kuten sanoin", uudisti hän hiukan terävästi, kun poika vetäytyi arasti hänen puoleensa.

VIII.

Eirik oli melkein viiden vuoden vanha kun hän alkoi ymmärtää, että häneltä puuttui paljon kun hänellä ei ollut isää. Vuosi sitten, heidän käydessään alhaalla laaksossa Maarianmessussa keväällä, hän oli kuullut muutamien ihmisten puhuvan keskenään, että hän oli äpärä; samaa sanaa olivat käyttäneet miehet, jotka olivat Siljuaasenilla metsästysretkellä — ja se oli tarkoittanut häntä. Mutta kysyessään kasvatusäidiltään, mitä se merkitsi, oli tämä lyönyt häntä korvalle. Sitten hän oli mumissut vihaisesti, että isku olisi oikeastaan saanut sattua niihin, jotka puhuivat sellaista tuolle pikku poloiselle — ja myös hänen äitiinsä — sillä eihän poika voinut sille mitään, että oli äpärä. Mutta Eirik tajusi, että oli parempi olla kysymättä enemmän noista salaperäisistä sanoista. Se merkitsi jotakin erittäin huonoa, ja siksi Torgal ei pitänyt hänestä — hän ei osannut selittää, mistä hän sen tiesi, mutta hän vain tunsi, ettei Torgal, mökin lasten isä, ollut hänen isänsä.

Torgal, Siljuaasenin isäntä, oli hyvä ja kotosalla viihtyvä mies. Hän opetti pojilleen monenmoista: vanhimmat seurasivat jo häntä metsälle, ja nuoremmat saivat auttaa kotona peltotöissä; isä neuvoi ja kuritti heitä milloin ankaruutta tarvittiin. Mutta Eirikiä hän ei ottanut huomioon hyvässä eikä pahassa. Hän kunnioitti vaimoaan eikä sekaantunut koskaan hänen asioihinsa — ja sen, että tämä oli ottanut haltuunsa tuon isoisen kartanontyttären äpärän, hän oli jättänyt kokonaan vaimonsa asiaksi; — tämä sai huolehtia itse sekä lapsesta että kasvatuspalkkiosta.

Eirik tiesi kyllä, ettei Hallveig ollut hänen äitinsä, mutta hän ei ajatellut sitä sen enemmän, sillä Hallveig ei kohdellut häntä milloinkaan toisin kuin omia lapsiaan. Hän torui ja lyödä nappasi yhtä sukkelasti ketä tahansa, joka osui hänen tielleen kun hän oli puuhassa, ja hän pesi heidät puhtaaksi suuresta pienempään isossa sammiossa pyhien aattoina; heidät puettiin nahkamekkoon päivää ennen syyspäivänseisahdusta, ja kun käen oli kuultu kukkuvan, täytyi Eirikin, kuten toistenkin lasten, tyytyä paljaaseen sarkapaitaan, olipa ilma minkälainen tahansa. Niinä kertoina vuodessa, kun siljuaasenilaiset lähtivät alas kirkolle messuun ja Hallveig hoiti ohjaksia, sai Eirik istua takana yhtä kaukana hänestä kuin muutkin lapset, ja hän suuteli heitä kaikkia yhtä rakkaasti saatuaan Corpus Dominin.

Ruokaa heillä oli aina riittämiin — joko kuivattua kalaa tai linnunlihaa; lisäksi leivänkannikka tai kauhallinen puuroa, palan painimeksi milloin kaljaa, milloin pelkkää vettä, kun maito talven tullessa alkoi ehtyä. Eirik oli viihtynyt hyvin ja ollut tyytyväinen salon yksinäisessä uudismökissä.

Siellä tapahtui joka hetki jotakin, koska tuossa pikku talossa oli niin monta ihmistä ja eläintä. Ja piha-aidan takana kohosi metsä kuin seinä joka puolella; ja tuon humisevan kuusimetsän ja kiiltävälehtisen pensaston sisässä kuhisi salaperäinen, kätketty elämä. Siellä eli ja liikkui olentoja, jotka pitivät silmällä heidän toimiaan metsänrajasta ja houkuttelivat pojan alimman aidan ääreen asti: pienimmästäkin metsästä kuuluvasta risahduksesta saattoi koko lapsilauma kääntyä ympäri ja kirmaista mäkeä ylös rakennusten suojaan. Eivät lapset olleet nähneet kovin paljon noita olioita, mutta he kuulivat aikuisten kertovan ihmeellisiä tarinoita näistä ja tunsivat nimeltä niin Uvaasenin peikon kuin Vagge-kiven vaiheilla oleksivan keijukaisen ja karhun — tämä oli menneenä vuonna käynyt navetan luona ja koettanut murtautua sisään katon kautta eräänä huurteisena yönä; mutta se oli tapahtunut ennen Eirikin aikaa. Erään maakiven alla, ylhäällä mäellä, asui pieniä sinipukuisia ukkoja ja akkoja, mutta ne olivat talon ystäviä — äiti kantoi niille ruokaa toisinaan, ja siitä nämä tekivät hänelle kaikenlaista hyvää. Eirik oli nähnyt usein niiden jälkiä lumessa. Aidan ulkopuolella olevat haltiat olivat pahaatarkoittavampia. Pojan mielessä näillä ja metsän eläimillä ei ollut suurtakaan eroa.

Hän kuunteli tiheiköstä kuuluvaa liikettä kesäpäivänä, lintujen ja muiden metsänelävien ääniä yöllä, seurasi lumella näkyviä jälkiä talviaamuina, Beiskin, heidän koiransa haukuntaa, kun se karkasi pystyyn pimeinä iltoina, Eirikin pääsemättä milloinkaan perille, mistä se ärhenteli — kaikkea tuota, joka kuului aidan tuolla puolen olevaan ihmeelliseen maailmaan. Se oli epäselvä ja utuinen, mutta silti todellinen, vaikka hän oli niin pieni, että hänen täytyi jäädä aidan sisäpuolelle. Mutta Torgal-isäntä ja isommat pojat saivat liikkua siellä ja he kertoivat outoja asioita retkistään.

Eirik ei joutunut metsään muulloin kuin silloin kun Hallveig vei hänet kirkkoon. Silloin he ajoivat metsän läpi kauas, kauas alas laaksoon. Ja siellä he tulivat uuteen maailmaan, joka oli vielä vieraampi ja unenomaisempi. Kellon ääni, joka kaikui ja jylisi halki suurten, aukeiden peltojen, joiden keskellä näkyi isoja rakennuksia — kirkonmäkiä missä seisoi hevosia, paljon hevosia, toinen toisensa takana — pieniä, takkuisia hevosia, sellaisia kuin heidän omansa, alempana rinteellä, mutta ylhäällä kirkonaidan vieressä hirnui paksuja, kiiltäviä, pystyharjaisia oriita punaisine, vihreine tai sinipunaisine välkkyvin kulta- ja hopeaheloin koristettuine valjaineen. Kirkon sisällä seisoivat papit kullattu viitta hartioillaan laulaen palavien kynttilöiden välissä, ja jossakin kulki valkoisiin hameisiin puettu poika heiluttaen kultaista suitsutusastiaa, joka levitti mitä miellyttävintä tuoksua. Kasvatusäiti painoi laumansa polvilleen ja töykki heidät pystyyn sitä mukaa kuin tuolla kuorin kirkkaudessa liikuttiin. Viimeksi sinne tuli Jumala, tiesi Eirik, — silloin kun pappi kohotti ilmaan pienen, pyöreän leivän ja kun tornissa oleva kello alkoi kilkattaa kirkkaasti ja riemukkaasti.

Etumaisena kirkossa seisoi kokonainen rykelmä miehiä ja naisia juhlapuvuissa; heillä oli kiiltävät vyöt ja suuret soljet, ja Eirik tiesi, että nämä ne omistivat kaikki nuo koreasatulaiset hevoset ja välkkyvät aseet, jotka olivat nojallaan seinää vasten tornin alaisessa huoneessa. Eirik luuli heitä jonkinlaisiksi haltioiksi — mutta näillä oli henki ja ne liikkuivat paljon kauempana hänen elämästään kuin kotihaltiat metsässä. Kerran Hallveig osoitti erästä heistä, kaikista lihavinta vaimoa, jolla oli tulipunaiset vaatteet ja kolminkertainen hopeavyö mahdottoman vatsansa ympärillä ja olutkulhon kokoinen solki valtavalla povellaan: tuo nainen oli hänen tätinsä, sanoi Hallveig. Eirik ei viisastunut siitä sen enempää, sillä hän ei tiennyt, mitä täti merkitsi. Suojelushengistä ja enkeleistä hän oli kuullut, ja välistä Siljuaasenissa kävi vaimo, jota lapset nimittivät tädiksi — hänen nimensä oli Ingrid ja hänellä oli muhku selässä — mutta tämä ei ollut semmoinen. —

Hän oli pelästynyt pahanpäiväisesti, kun tuo sinipukuinen haltianainen tuli heille. Ja hän oli tullut Eirikiä hakemaan — hän oli Eirikin äiti, sanoivat lapset. Hänestä tuntui sanomattoman pahalta, sillä se oli ikään kuin häpeä ja vaara. Hän oli varmaan yksi noista vaimoista, jotka olivat seisoneet kirkossa — kaikista kaukaisimpia haltioita. Ja nyt Eirik oli saanut vanhimman siskonsa sanomaan, mitä äpärä merkitsi: kun nainen makaa miehen kanssa metsässä, saa hän äpärän. Sinipukuinen oli saanut hänet aivan samalla tapaa kuin äiti sai pikku Ingan keväällä; kaikki muut tuvassa olevat lapset äiti oli saanut, paitsi Eirikin. Ja kauhulla ajatteli nyt lapsi syntyneensä ulkona metsässä ja tulleensa tuoduksi sieltä. Mutta hän pelkäsi kuin kuolemaa, että hänet vietäisiin sinne uudestaan, sillä hän ei tahtonut, ei vaikka mikä. Hän eli kauan hirvittävän pelon vallassa, odottaen, että sinipukuinen tulisi takaisin ja veisi hänet sinne, missä hän makasi tuon miehen kanssa; miehen hän kuvitteli kaatuneen puun näköiseksi, jonka juuret sojottivat ilmassa. Kirkkomatkalla he olivat ajaneet sellaisen ohi; se oli pienellä kuivalla aukealla kalliokielekkeen alla, ja Eirik oli aina pelännyt tuota elotonta, kaatunutta kuusta, jonka juurista oli irvistellyt aivan kuin ilkeä miehen naama. Poika ajatteli nyt, että sinipukuinen asui tuollaisella pienellä aukealla metsän keskessä, ja siellä Eirikin oli oltava kahden hänen ja hänen miehensä, tuon kaatuneen puun, ja hänen punaisen hevosensa kanssa, jonka suitset välkkyivät; sinne ei tullut ketään muita, ei ihmisiä eikä eläimiä. Mutta hän ei tahtonut — hän tahtoi jäädä tänne kotiin, turvalliselle kotimäelle, ja nukkua sisällä tuvassa; eikä hän tahtonut erota milloinkaan äidistä ja Guddasta, rintasisarestaan, ja Kaaresta ja toisista lapsista ja Beiskistä ja hevosesta ja lehmistä ja vuohista ja Torgalista — eikä hän antanut rutistella ja suudella itseään siten, kuin tuo vieras vaimo oli tehnyt. — Pitkän aikaa hän uskalsi tuskin edetä kolmea askelta tuvan ovelta, niin kauheasti hän pelkäsi, että tuo äiti tulisi takaisin. Mutta jos hänellä oli ollut isä, ei hän ollut voinut tehdä tälle mitään — sillä sisko oli sanonut, että äpäriä olivat ainoastaan sellaiset, joilla ei ollut isää. —

Ajan mittaan hän sitten muisti yhä harvemmin tuota kohtausta. Mutta kerran talvella tuli taloon muutamia miehiä, jotka olivat matkalla metsän läpi hiihtotietä Østerdaleniin. Jälleen hän kuuli heidän puhuvan hänestä, mutta nyt he sanoivat hänen äitinsä nimenkin: se oli Huora. Eirik ei ollut koskaan kuullut tuota nimeä, mutta se kuului niin kummalliselta ja pelottavalta — aivan kuin hän ei olisi ollut ihminen, vaan jokin iso lintu. Hän kuvaili nyt mielessään, miten Huora voisi lentää heille, sininen viitta liehuen, ja iskeä kiinni häneen. — Ja hänelle selvisi yhä enemmän, miten huonossa asemassa hän oli, hänellä ei ollut isää kehen turvata, niin ettei kukaan uskaltaisi ottaa häntä.

Sitten hänen luokseen tuli kerran isä. Eirik ei ihmetellyt sitä kovin suuresti. Kun hänet vietiin tämän eteen, tutki hän tätä perin pohjin. Ja Olavin vaaleus vaikutti kai sen, että lapsi heti tunsi luottamusta häneen. Tätä leveähartiaista, suoraryhtistä miestä, jonka hän arvasi heti kuuluvan niihin, jotka seisoivat kuorin luona kirkossa — hän ei pelännyt. Juhlavaatteet hänelläkin oli — lehdenvihreä mekko, hopeasolki rintamuksessa, kiiltävä vyö ja pitkä tikarintuppi. Ja sitten Eirik piti niin paljon suuresta, ihmeellisestä kirveestä, jota tuo isä piti polviensa välissä; käsi, joka lepäsi kirvesvarrella, oli täynnä sormuksia. Mitä enemmän hän katseli, sitä tyytyväisemmäksi hän tuli isäänsä. Hän seisoi tyynesti paikallaan ja katsoi isäänsä rävähtämättä, kun tämä loi häneen tutkivan katseen — ja hänen kasvonsa alkoivat loistaa tämän ensimmäisestä hymyn häiveestä, ja hän meni isänsä polven luo.

"Pikku poikani on pienikasvuinen", sanoi isä Hallveigille ottaen poikaa leuasta. Enempää hän ei sanonut Eirikille heidän ollessaan Siljuaasenissa, mutta se riitti tälle. Hallveig itki hiukan, Torgal nosti hänet ilmaan, kun hän sanoi hyvästiä lapselle, ja sisarukset tuijottivat häntä, kun hänen oli lähdettävä kahden vieraan miehen mukaan. Eirikin sydäntä ahdisti vähän, kun hän näki äidin itkevän; hän otti äitiä kaulasta, ja hänen huulensa vapisivat — mutta kun hänen isänsä kutsui häntä, kääntyi hän heti ja laapusti ovelle avarassa nahkamekossaan.

— Eirik ja Olav tulivat hyviksi ystäviksi matkalla. Isä ei puhunut hänelle paljoa ja jätti pojan Arnketilin, saattomiehen huostaan. Mutta kaiken sen ihmeellisen ja uuden, mitä he kokivat, reen ja hevosten, eri talojen, joissa he nukkuivat joka yö, monenlaisten hyvien ruokien, ihmisten, joita oli kaikkialla ja jotka puhelivat hänellekin — kaiken tuo tiesi Eirik kuuluvan isänsä mahdin alle. Ja hänen isällään oli palttinainen paita ja palttinasäärykset lähinnä ihoa — eikä hän riisunut niitä pois yöksikään.

Uusi äiti, joka odotti häntä matkan perillä, teki paljon vähäisemmän vaikutuksen Eirikiin. Hän ei tuntenut tätä enää, ja kun tämä kysyi, muistiko Eirik hänen käyneen Siljuaasenissa, vastasi hän kyllä, koska ymmärsi sen kuuluvan asiaan. Mutta hän ei tuntenut tätä millään tavoin samaksi. Tällä äidillä oli ruskeat vaatteet ja hän oli pullea vyötäisiltä ja astui hitaasti ja raskaasti kulkiessaan lakkaamatta rakennusten väliä puuhissaan. Pitkän, sinipukuisen äidin, Huoran, jonka liikkeet ja eleet olivat olleet lintumaisen vilkkaat, hän kuvitteli seisovan pienellä metsäaukealla, missä hän asui juurikkomiehineen ja isoine, punaisine hevosineen. Ainoastaan silloin, kun uusi äiti puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli häntä väkisin, hurjia hyväilysanoja hokien, luuli hän tuntevansa, että tämä ja Huora olivat sama ihminen, — vaikka tätä kutsuttiin Ingunniksi. — Eirik ei pitänyt tuollaisesta suutelemisesta ja puristamisesta — hän ei ollut milloinkaan saanut muita suudelmia kuin sellaisia, jotka kuuluivat messupyhän ja tuoreen lihan ja olutkulhosta saatujen kulausten yhteyteen kirkosta palatessa — ja se oli harvinaista ja juhlallista.

Mutta täällä hän tuli näköjään saamaan olutta joka päivä, — ja keitettyä, tuoretta kalaa sekä lihaa nämä ihmiset söivät monta päivää peräkkäin; ehkä naisetkin täällä siis suutelivat joka päivä.

Kun Eirik tuli Olavin luo, laski kädet hänen helmaansa ja kyseli kaikenlaista — esimerkiksi, asuiko hylje tuolla metsässä, joka näkyi tänne vuonon yli, ja miksi hänen kaksi hevostaan olivat valkoisia ja minkä tähden Olav ei ollut Torhildin lasten isä, ja mitä noilla kynttilöillä tehtiin, joita keitettiin, ja minne kuu meni lentäessään niin kovaa vauhtia taivaan yli — tarkkasi Ingunn oudon jännittyneesti noita kahta. Hän pelkäsi, että Olav kyllästyisi poikaan. Hän oli niin äärettömän nöyrä ja kiitollinen miehelleen siitä, että tämä oli tuonut heille lapsen, jota hän, Ingunn, oli ikävöinyt kuollakseen. Nyt hän pelkäsi vain, että poika kiusaisi Olavia, tai että Olavin olisi vaikea nähdä hänen lastaan, jos se oli liian paljon hänen silmiensä edessä; mutta hän ei voinut huomata Olavin tuntevan vastenmielisyyttä Eirikiä kohtaan. Olav ei ollut pojan kanssa muuta kuin milloin pienokainen itse tuli hänen luokseen, mutta silloin hän aina oli ystävällinen tälle ja vastaili minkä ymmärsi pojan loputtomiin kyselyihin. Mutta Eirikiä ei ollut helppo saada ymmärtämään, mitä joku asia merkitsi — hän ei osannut erottaa eläviä ja kuolleita kappaleita toisistaan, vaan kyseli, pitikö iso kivi rannassa eniten lokeista, ja miksi lumi tahtoi pudota mäelle. Hän ei voinut käsittää, että aurinko, joka häämötti sumun keskeltä, oli sama, joka paistoi kirkkaalla ilmalla, ja kerran hän kertoi nähneensä kuun, joka oli aivan erilainen kuin toiset kuut. — Pappi tuli heille eräänä päivänä, mutta Eirik ei tajunnut, että tämä oli sama, joka oli ollut kirkossa, että häneltä voitiin riisua messuvaatteet ja että hän silloin saattoi ratsastaa aivan kuin muutkin miehet. Väliin Eirik itse rupesi kertomaan, mutta kaikki, mitä hän keksi, oli niin kummallista ja järjetöntä — siinä ei ollut mitään ajatusta. Ingunn pelkäsi pojan olevan vähälahjaisen ja hitaasti kehittyneen — ja hän rupesi pelkäämään, että Olav alkaisi pitää hänestä yhä vähemmän, kun hän oli niin ymmärtämätön. Tämä oli niin kaunis ja herttainen, ettei Ingunn tahtonut jaksaa erottaa silmiään hänestä — mutta älykäs hän ei ollut.

Salainen pettymyksen ja tuskan tunne, joka häntä kalvoi pojan osoittaessa niin peittelemättä pitävänsä enemmän isästään, oli myös syynä siihen, että hän koetti pitää miestään ja poikaansa erillään niin paljon kuin suinkin.

Alusta pitäen Olav ei tuntenut vastenmielisyyttä poikaa kohtaan. Ankara mielenliikutus, jonka hän oli kokenut kuullessaan Ingunnin uskottomuudesta ja sen jälkeenkin yhä uudestaan muistaessaan, että toinen mies oli omistanut hänet, oli muuttunut niin vieraaksi ja unohdetuksi näiden yhteiselämän ilottomien vuosien aikana. Hänen rakkautensa Ingunniin oli omistamisen varmuutta ja tottumusta; se oli punoutunut koko hänen olemukseensa, kuten multa on täynnä juuria. Mutta nyt ei tuosta rakkaudesta tuntunut olevan jäljellä muuta kuin ääretön sääli tuota sairasta ihmisparkaa kohtaan, jonka elämä oli hänen elämänsä. Se, mikä hänen tunteissaan Ingunnia kohtaan nyt oli elävää ja hehkuvaa, oli hellyys ja huoli hänestä — se sykki, nousi ja laski — mutta mielihalu liikahteli jossakin velttona ja vaimenneena, aivan kuin puoliunessa. Mutta sen mukana tuntui mustasukkaisuuskin laimenneen ja ikään kuin kohmettuneen — ja kun hän joskus tuli muistaneeksi, mitä heidän välillään oli tapahtunut ennen, tuntui se hänestä uskomattoman kaukaiselta. Eikä hän voinut keksiä mitään yhteyttä sen ajan häpeän ja sielun vaivan ynnä tämän pienen poikasen välillä, jonka he olivat saaneet taloonsa. Eirik oli heillä, ja niin oli oleva — Jumala oli ilmaissut tahtovansa, että hänen tuli ottaa Eirik huolehdittavakseen, ja sen jälkeen siinä ei ollut sen enempää ajattelemista tai tekemistä. Ja Olav oli taipuvainen pitämäänkin hänestä — lapsi oli kaunis ja haki ilmeisesti isänsä suosiota. Olav, jonka itsensä oli vaikea lähestyä toisia, ilostui ja hämmästyi aina, kun joku pyysi hänen ystävyyttään.

Ja Olav tajusi usein paremmin kuin lapsen äiti tämän ihmeellisissä ja sekavissa tuumissa olevan sittenkin ajatusta ja järkeä. Ja kun äiti keskeytti Eirikin hapuilevat selitykset säälimättömin sanoin eikä malttanut jättää tätä rauhaan, että he olisivat saaneet selvitellä asian keskenään, tunsi mies useammin kuin kerran eräänlaista jäytävää kärsimättömyyttä. Hän muisti — ei niin, että olisi osannut muotoilla sen mielessään selvinä ajatuksina tai ilmaista sanoin — ainoastaan lyhyinä, äkillisinä näkyinä paljon siitä, miltä maailma oli näyttänyt hänestä itsestään hänen lapsena ollessaan.

Vuono aukeni, ja tuli kevät. Punaisenharmaat kalliot veden partaalla hohtivat aurinkoisina, ja Härän alla oleva hyrsky välkkyi valkoisena ja aivan kuin vastasyntyneenä. Rinne nurmettui ja huokui heinän ja mullan tuoksua, ja sitten tuli lehdenpuhkeamisaika, joka täytti Kverndalenin karvaanvilpoisella lehväntuoksulla.

Eräänä toukokuun aamuna Olav löysi kyykäärmeen pesän mäen töyräältä ja sai tapetuksi kolme käärmettä. Hän pani ne suljettuun puukuppiin ja hiipi päivällislevon tultua salaa kotaan. Käärmeenrasva ja käärmeentuhka kelpaavat lääkkeiksi moneen asiaan, mutta niillä on suurempi voima, kun valmistaa ne salaa.

Hän oli juuri pujahtamaisillaan kotaan kuullessaan ääniä sisältä.
Siellä oli Ingunn ja poika, ja lapsenääni sanoi:

"Antoiko hän sinulle rinnan?" ihmetteli äiti. "Mitä ihmettä sinä höpiset?"

"Antoi hän. Ja sitten hän sanoi, että sain syödä siivetkin, ellen ollut kylläinen, mutta kukosta ei ollut jäljellä muuta kuin siivet —."

Olav hymyili paikallaan. Nyt hän muisti — majalan vaimo Oslossa oli tuonut hänen eteensä paistetun kukon, ja poika oli ollut ihastunut sen lihaan. Sitten hän kuuli Ingunnin sanovan:

"Jos minä paistan sinulle kokonaisen kukon, Eirik, niin olenko sitten mielestäsi yhtä hyvä kuin isä? Sinä saat sen, kun isä lähtee ensi kerran kotoa."

Olav hiipi takaisin pihan poikki. Hän aivan kuin häpesi jollakin lailla vaimonsa puolesta. Mitä tuo tuollainen nyt toimitti! Olisihan tämä voinut paistaa lapselle yhden omista kukoistaan, vaikka hän oli kotonakin —.

Lieneekö uudenlainen ruoka ollut liian raskasta Eirikin vatsalle, vai mikä häntä vaivasi — niin vain kävi, että lapsi alkoi kevätpuoleen herätä huutaen joka ainoa yö. Olav kuuli Eirikin parkaisevan ja nousevan istualleen, ryömivän ja peppuroivan edestakaisin isossa pohjoisseinän sängyssä, missä hän nukkui yksin — sitten hän huusi taas, vielä äänekkäämmin, aivan kuin suuressa hädässä.

Ingunn kiipesi sängystä ja meni hänen luokseen höpöttäen: "Hiljaa, hiljaa, Eirik, pikku kultaseni, sinä herätät isän — ole hiljaa nyt — ei täällä ole ketään, jota sinun tarvitsisi pelätä, oma pikku poikani!"

"Joko hän nyt taas herätti sinut!" valitti Ingunn; hän kantoi pojan vuoteeseen ja paneutui levolle — ja nuo kaksi pyöriskelivät kunnes löysivät sopivan asennon.

Yöllä pojalle kelpasi ainoastaan äiti. Hän painautui aivan kiinni äitiinsä eikä vastannut isälleen. Hänen unistaan he eivät saaneet mitään selvää. Hän näytti aivan kuin pudistavan jotakin kädestään ja heittävän sen luotaan pari kolme kertaa. Sitten hän huokasi keventyneesti ja asettui nukkumaan. Ja kohta sen jälkeen nukkuivat molemmat.

Unettomuus vaivasi Olavia aina pahimmin keväällä — silloin hän nukkui harvoin ennen keskiyötä ja heräsi aamunkoitossa. Noina varhaisina kesäaamuina vuono usein oli peilikiiltävä, väritön ja hopeanhohtava, ja vastapäinen autio ranta kuulsi kirkkaana ja heleänä kuin taikanäky. Olav tunsi olonsa niin odottamattoman keveäksi ja iloiseksi astuessaan ulos tuollaisena aamuna. Torhild Bjørnintytär lauloi jossakin; hän oli ollut työssä jo kauan. Olav ja tyttö kohtasivat toisensa pihalla ja pysähtyivät juttelemaan auringonpaisteeseen.

Kun Olav pari tuntia myöhemmin palasi takaisin tupaan, jäi hän välistä katselemaan noita kahta, äitiä ja lasta, jotka vielä nukkuivat. Eirik nukkui kasvot äidin kaulalla, hengittäen suu puoliavoinna. Ingunn oli kiertänyt kapean, sormuksista raskaan kätensä hänen ympärilleen.

Kaksi viikkoa ennen juhannusta Ingunn sai poikalapsen. Olav antoi kastaa sen heti synnyttyä, ja sille pantiin nimeksi Audun.

Poika oli pieni, heiveröinen ja sinertävä. Olav tarttui kahdella sormella poikansa käteen kerran, kun se potki kapalot levällään Signe Arnentyttären helmassa odottaen pesua — ja tuo pieni käsi oli niin laiha, että se muistutti aivan ankanpojan räpylää; se oli myös yhtä kylmä.

Olav ei tuntenut mitään erikoista rakkautta tai iloa siitä, että hän nyt viimeinkin oli saanut pojan. Odotusta oli kestänyt niin kauan, että paljaan mahdollisuudenkin epäileminen sai hänet synkän alakuloisuuden valtaan. Ja hän oli niin tottumaton ajattelemaan, että tämä monivuotinen surkeus saattaisi lopulta päättyä iloon ja riemuun, että hän tarvitsi aikaa jaksaakseen käsittää sen.

Mutta hän näki, ettei niin ollut äidin laita. Siitä huolimatta, että tämä joka kerran oli odottanut vain katkeraa tuskaa, hänen sydämensä oli vastoin omaa tahtoaan vavissut toivottomasta rakkaudesta syntymätöntä pienokaista kohtaan. Nyt Audun sai kaikkien noiden veljiensä perinnön, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä nimeä tai edes muistoa.

Eirik hyppi ilosta, kun hän oli saanut veljen. Hän tiesi Siljuaasenin ajalta, että lapsen syntymä oli mitä tärkein tapaus. Silloin hääri tuvassa kaksi, kolme vierasta vaimoa, ja nämä olivat tuoneet kerallaan hyvää ruokaa, ja kynttilä paloi sisällä kaiken yötä. Kapalolasta vaalittiin kuin kalleinta aarretta — aidan takana olevat haltiat vaanivat sitä varastaakseen sen — ja kaikki kyselivät sen vointia ja terveyttä. Että suurin onnettomuus kodissa oli se, kun seuraava lapsi ilmestyi vaatimaan itselleen kätkytpaikkaa ja sijaltaan karkotettu joutui laahaamaan köyteen sidottuna tuvan lattiaa, ollen jokikisen jaloissa ja alituisessa vaarassa — sitä ei Eirik ollut tullut huomanneeksi. Ja tässä talossa oli kaikki nyt kauhean juhlallista, apuvaimot puuhailivat kukin palvelusneitoineen, ja ruokaa oli niin, että siihen oli hukkua — mutta kynttilöitä eivät Eirik ja isä saaneetkaan yöksi, sillä äiti ja pikkuveli nukkuivat toisessa tuvassa.

"Tämä on minun silkkiveljeni, mutta se on vain teidän villaveljenne", sanoi hän Torhildin kahdelle nuorimmalle lapselle, kun he seisoivat kolmisin katselemassa Audunin kapaloimista.

Olav sattui istumaan vaimonsa luona juuri silloin. Hän vilkaisi Ingunniin. Tämä makasi katsellen kumpaistakin poikaansa ilosta säteillen.

Tuo oli hänen poikansa, tuo pieni poloinen, jota palvelusneito käänteli ja kapaloi. Isompi poika taivutti terveet, loistavat kasvonsa hänen ylitseen ja leperteli pikkuveljelle, jolta hän tietämättään oli riistänyt syntymisoikeuden.

Laaksossa oli herättänyt hiljaista supinaa se, että Hestvikeniin yhtäkkiä oli ilmestynyt iso viisivuotias poika, joka oli ollut kätkössä siihen asti.

Olav ei ollut kovin pidetty seudulla. Hänet oli otettu vastaan peittelemättömällä, sydämellisellä suopeudella, kun hän palasi kotiinsa, mutta laaksolaisissa pääsi vähitellen syntymään sellainen tunne, että hän oli työntänyt luotaan heidän tarjoamansa ystävyyden ja hyvän naapuruuden. Olav pysytteli itsekseen enemmän kuin mistä he pitivät, ja ihmisten parissa hän ei ryhtynyt helposti puheisiin; epäystävällinen hän ei ollut — ja se selitettiin siten, että hän tahtoi olla ylempänä muita talonpoikia, — mutta harvasanainen, hiljainen ja luoksepääsemätön. Ja nyt alettiin kuiskia miehestä mieheen, hiukan pilkallisesti hymyillen, että Olav taisi pitää itseään hoviherrana, koska hän oli kuulunut Alf-jaarlin väkeen ja oli äitinsä puolelta sukua noille tanskalaisille valtaherroille, jotka elelivät täällä Norjassa puolen vuotta kerrallaan, syöden herttuan ruokaa. Sellaista se. Hän omisti perintökartanonsa yksin ja jakamattomana — mutta annas olla, miten kauan; ajat olivat muuttuneet niin rauhattomiksi. Vaikkei hän koskaan koettanut päästä täyttämästä velvollisuuksiaan eikä ollut vastahakoinen auttamaan pulaan joutunutta, ei kukaan pyytänyt mielellään palvelusta Olav Auduninpojalta. Sillä kun hätään joutunut tuli Hestvikenin rikkaan isännän luo, näytti tämä tuskin viitsivän kuunnella. Ja kun tulija oli tehnyt hänelle laajasti selkoa asemastaan, saattoi hän havahtua kysymään, aivan kuin muissa mietteissä, mistä olikaan kysymys —. Kukaan ei voinut kieltää, ettei Olav olisi ollut hyvä antamaan ja lainaamaan, mutta jos jonkun teki mieli keventää sydäntään ja neuvotella asioistaan jonkun toisen kanssa, ei ollut menemistä siihen taloon — sillä hän vastaili niin, ettei tiennyt, oliko hän tuhma vai piittaamaton. Ellei siis joku ollut polttavan avun tarpeessa, kääntyi hän mieluummin sellaisen puoleen, joka viitsi kuunnella hänen puhettaan, lausua ajatuksensa ja antaa neuvoja ja lohdutusta, vaikka tämä antamansa avun lisäksi ei olisi voinut olla vähän surkeilematta ja valittamatta, että hänellä oli vaikeuksia itselläänkin — mutta onneksi olkoon vain Jumalan nimessä.

Toinen asia, minkä naapurit olivat panneet merkille, oli, ettei kukaan ollut nähnyt Olavia rehellisesti päissään tai avopuheisena hutikassa ollessaan. Hän ei juonut vähemmän kuin muutkaan kunnon miehet pidoissa. Mutta oli kuin jumalanvilja ei olisi pystynyt häneen.

Ja niin heräsi seudulla huomaamatta epäselvä, sanoiksi pukematon epäily, — kukaan ei oikeastaan tiennyt, mihin se perustui, se vain vahvistui hämäryydestään huolimatta melkeinpä varmuudeksi — että tuolla miehellä oli tunnollaan jotakin, joko onnettomuus tai salainen rikos. Tuo suoraryhtinen, kaunis nuori isäntä, leveine, vaaleine kasvoineen ja pellavanvaaleine, kiharaisine hiuksineen oli leimattu mies.

Ja olihan sekin ihmeellistä, ettei hänen vaimonsa voinut saada elävää lasta. Vähän Ingunn Steinfinnintytärtä nähtiinkin, eikä tuossa raukassa enää ollut paljon näkemistäkään, mutta ihmiset muistivat vielä, miten kaunis hän oli ollut — eikä siitä ollut niin kovin monta vuotta.

Kunnes sitten tuli julki, että heillä olikin lapsi. Poika, joka on kaikki nämä vuodet ollut piilotettuna, heitettynä tuuliajolle kaukana pohjoisessa, vaimon kotiseudulla.

Siitetty isän ollessa maanpakolainen — kyllä, kyllä. Olav oli selittänyt asian lyhyesti ja selvästi. Ihmiset saivat tietää hänen joutuneen vihoihin vaimonsa sukulaisten kanssa siksi, että Steinfinn oli juuri ennen kuolemaansa antanut Olavin haltuun tyttärensä, joka oli ollut kihlattu tälle lapsuudesta asti. Olav oli pitänyt häntä vaimonaan, ja Steinfinnin sanoja oli mahdoton käsittää toisin, kuin että tämä oli hänen tarkoituksensa. Mutta uudet naittajat olivat luulleet voivansa päättää toisin tuon kauniin ja rikkaan neidon suhteen. Olav kertoi nyt, että viimeisenä kesänä ennen kuin hän pääsi lopulliseen sovintoon vaimonsa suvun kanssa, hän oli ollut salaa jonkun aikaa siinä talossa, missä tämä asui. Mutta asia oli täytynyt pitää salassa tähän asti.

Näin kertoi Olav Auduninpoika. Mutta ihmiset ihmettelivät. Ehkä ei ollut niinkään varmaa, että Olav oli ottanut vaimonsa luokseen vapaasta tahdostaan, vaan oli ollut pakoitettu naimaan tämän Steinfinnin käskystä peräti nuorena ja Steinfinn Torenpojan holhouksen alaisena. Ehkä hän oli koettanut riistäytyä irti avioliitosta, johon hänet oli määrätty lapsuudessa. Ne, jotka olivat voineet seurata hiukan heidän yhteiselämäänsä — heidän palvelijansa ja emännät, jotka olivat olleet talossa Ingunnin maatessa lapsivuoteessa — kertoivat mitä tiesivät. Olav kuului kyllä olevan tavallaan hyvä vaimolleen, mutta hän oli nyreä ja vähäpuheinen kotonaankin; saattoi kulua päiviä, ettei hän sanonut yhtään sanaa vaimolleenkaan. Ingunn ei näyttänyt milloinkaan iloiselta, eikä se ihme ollutkaan — eläessään tuon pökkelön rinnalla, alati sairaana, synnyttäen kuolleen lapsen toisensa perästä.

Hän oli jotakuinkin nuori mies, pitkä ja solakka, hyvin kaunis kasvoiltaan, mutta punatukkainen, ja hän oli ihmisten mielestä ylpeän näköinen. Hän oli joutunut epäsuosioon hyvin lyhyessä ajassa. Tuskin hän oli tullut seudulle, kun hän oli ruvennut riitelemään milloin kenenkin kanssa kirkon omaisuudesta, pappilan vuokramaan saatavista, vanhoista sopimuksista, joita sira Benedikt oli solminut talonpoikien kanssa, mutta joita uusi pappi väitti laittomiksi. Sekä Hovedøenin munkkiluostarilla että Nonneseterin nunnaluostarilla oli maita ja taloja pitäjässä, samoin monilla Oslon kirkoilla ja hurskailla laitoksilla. Näiden hoitajat olivat enimmäkseen ymmärtäväisiä ja hyväätarkoittavia miehiä, jotka elivät sovussa laaksolaisten kanssa: moni heistä oli ostanut itselleen viimeisen lepopaikan jostakin luostarista, ja kun joku Hovedøenin munkeista sattui itse tulemaan tiloilleen, kerääntyivät ihmiset pitkien matkojen takaa kuulemaan heidän toimittamaansa messua kappelissa. Sira Hallbjørn riitaantui nyt pian luostariväenkin kanssa. Sitä vastoin hän suosi erikoisesti erään uuden, äskettäin maahan perustetun munkkikunnan munkkeja: nämä kulkivat paljasjaloin, säkin- ja tuhanvärisiin kaapuihin puettuina, ja heidän erikoishyveitänsä tuli olla nöyryys, hiljaisuus ja tyytyväisyys — sanottiinpa, että noiden munkkien täytyi kerjätä jokapäiväinen leipänsäkin vaeltaessaan ympäri maata opettamassa köyhille ja rikkaille totista jumalanpelkoa; ja jos heille jäi jotakin tähteeksi pussiinsa iltamessun jälkeen, täytyi heidän jakaa se köyhille sekä alkaa vaelluksensa seuraavana aamuna yhtä köyhinä taas. Sira Hallbjørn ei itse ollut vähänkään nöyrä ja hiljainen, vaan ylpeä suvustaan — hänen tiedettiin olevan suurta sukua Valdresista — eikä hän ollut sopiva opettamaan rahvaalle jumalanpelkoa, sillä hän oli niin oppinut ja puhui niin mutkallisesti, ettei näillä ollut suurta hyötyä hänen puheestaan. Mutta hän ei tiennyt miten kiittää noita kerjäläismunkkeja, minoriitteja, joiksi he itseään nimittivät, ja hän oli ikään kuin heidän suojelijansa, antoi suuria lahjoja taloon, jota he rakensivat itselleen kaupunkiin ja kehotti seurakuntalaisiaan tekemään samoin. Mutta ihmiset huomasivat sen tapahtuvan siksi, että herttua suosi suuresti näitä uusia munkkeja, piispan ja useimpien kaupungin pappien ja oppineiden vastustaessa heitä ja pitäessä tuon munkkikunnan sääntöä vaarallisena ja epäviisaana. Ja he tiesivät senkin, että sira Hallbjørn oli lähetetty tänne siksi, että hän, joka syntyperänsä ja harvinaisen oppineisuutensa tähden näkyi aiotun kirkon korkeimpiin virkoihin, oli saanut vastaansa piispan ja koko Oslon tuomiokapitulin, koska hän oli niin ylpeä ja riitaa rakentavainen ja luuli tietävänsä ja ymmärtävänsä kaiken paremmin kuin kukaan muu. Mutta sen pahempaa he eivät voineet tehdä hänelle kuin karkottaa hänet tähän hyvään seurakuntaan — hänen vaelluksensa oli nuhteeton kaikessa muussa, hän oli ollut monet vuodet vieraissa maissa ja tunsi lain ja oikeuden pilkulleen, vanhimmista ajoista nykyhetkeen asti.

Hän tuli nyt Hestvikeniin kysyäkseen, mitä Olav tiesi lohikalastusoikeudesta Hudrheimin puoleiseen pieneen jokeen. Olav ei tiennyt paljon — talon, jolle tuo oikeus kuului, oli hänen isoisänsä myynyt vävylleen, ja sen jälkeen se oli jaettu ja joutunut moniin käsiin. Hän huomasi sira Hallbjørnin harmistuvan, kun hän ei tiennyt enemmän tuosta asiasta. Kuitenkin hän kysyi, papin istuessa ruoalla, voiko tämä selittää hänelle asian, joka painoi raskaasti hänen mieltään. "Se koskee poikiani", Olav sanoi.

Asia oli semmoinen, että hän oli kuullut lapsen, jonka isä siittää ollessaan henkipatto, olevan vailla lain ja oikeuden turvaa, vaikka sen äiti olisi maanpakolaisen aviovaimokin.

"Ei suinkaan", sanoi sira Hallbjørn heiluttaen kättään. "Sinulle on puhuttu sudenpennusta — siksi entiseen aikaan kutsuttiin maasta ajetun miehen lapsia. Tuo mies katsottiin siihen aikaan kuolleeksi mieheksi, ja hänen talonsa jaettiin ja vaimoa pidettiin leskenä; ja jos hän sitten sai armahduksen, täytyi hänen kosia uudestaan vaimoaan tämän sukulaisilta ja viettää uudet häät. Mutta eihän tuollainen tapa sovellu kristityssä maassa — siellä ei mikään synti eikä mikään laki voi rikkoa miehen ja naisen aviosidettä."

"Vaimoni sukulaiset eivät tunnustaneet lailliseksi avioliitoksi sitä, mitä välillämme oli ollut nuorina ollessamme", kertoi Olav. "Minä en saanut häntä hänen sukulaisiltaan ennen kuin Eirikin syntymän jälkeen."

"Ei sinun tarvitse huolehtia siitä nyt enää. Olipa poika syntynyt aviossa tai ei, on hänellä nyt täydet aviolapsen oikeudet, kun te olette naimisissa vaimosi sukulaisten luvalla; eikä kukaan voi riidellä sinun kanssasi siitä, onko avioliitto luvallinen."

"Onko siis varma", kysyi Olav, "ettei Audun voi koskaan ruveta vaatimaan Eirikin esikoisoikeutta?"

Äidin pysyessä sisällä Eirik alkoi puhua jostakin Tøtrabassasta. Ensin aikuiset luulivat hänen tarkoittavan sillä jotakin kerjäläiseukkoa — niitä kävi talossa tavallista enemmän nyt, kun heillä oli niin runsaasti ruokaa ja juomaa.

Niin, Tøtrabassalla oli reppu, sanoi Eirik. Mutta toisena päivänä hän sanoi Tøtrabassan käyneen talossa ja leikkineen hänen kanssaan riihen takana. Siellä oli pieni maakuoppa, jossa hänen oli tapana oleksia leikkikaluineen. Tøtrabassa oli pikku tyttö. Kukaan ei kiinnittänyt sen suurempaa huomiota asiaan, sillä kaikki olivat tottuneet kuulemaan Eirikin höpisevän niin paljon ihmeellistä.

Mutta jonkin ajan kuluttua hän alkoi kertoa yhä useammista leikkikumppaneista, joilla kaikilla oli hyvin merkilliset nimet: Tatragaura, Silvarp, Skolorm, Dølvandogg ja Kolmurna sininen — ja oli vaikea tietää, olivatko nämä miehiä vai naisia, aikuisia vai lapsia.

Nyt alkoi talon väki huolestua. Sattui vielä niin, että erään talon väki lähti miehissä kotoaan ja asumasijoiltaan pienintä lasta myöten ja asettui asumaan metsään; ei tiedetty, lähtivätkö he jotakin käräjäasiaa karkuun vai köyhyyskö heidät karkotti ihmisten ilmoilta, niin että he mieluummin oleksivat metsässä, ainakin kesäiseen aikaan, kuin joutuivat maasta pois. Juuri samoihin aikoihin Hestvikenistä katosi lihava lammas, jota oli pidetty kotinurmella; ja nyt miehet arvelivat noiden Eirikin ystävien olevan samanlaisia metsänkiertäjiä, jotka elivät parhaastaan varkaudella ja näpistelyllä. Pidettiin silmällä, kun Eirik leikki kuopassaan, tuliko hänen luokseen tuntemattomia lapsia tai aikuisia. Mutta kukaan ei nähnyt mitään. Ja lampaanraato nousi vedenpintaan eräänä päivänä — eläin oli suistunut alas vuorelta.

Nyt ruvettiin Hestvikenissä pelkäämään toden teolla. Tämä näytti jo maahisväen toimilta. Kysyttiin Eirikiltä, tiesikö hän, mistä nuo olennot tulivat. Tuolta kallion alta, sanoi tämä. Mutta nähdessään, miten toiset pelästyivät, hän aivan kuin itsekin kauhistui. Ei, ne tulivat kaupungista, paransi hän — ne ajoivat reellä. Tai ehkä ne tulivat purjelaivalla, oikaisi hän taas, kun Olav sanoi, etteihän kukaan voinut tulla reellä Oslosta, kun oli kesä; ei semmoista lorua uskonut kukaan. Mutta kyllä ne tulivatkin metsästä — ne asuivat metsässä, oli Tatragaura sanonut. Nykyään hän puhui eniten Tatragaurasta.

Ingunn oli aivan suunniltaan epätoivosta. Nuo olivat kai samoja pahoja henkiä, jotka olivat hävittäneet talosta kaiken onnen, sukupolvi sukupolvelta; nyt ne tahtoivat varmaan hänen lapsiaan. Eirik suljettiin miesten tupaan ja häntä vartioitiin siellä — tämän puhuessa lakkaamatta oudoista ystävistään, kunnes äiti näytti olevan menettämäisillään järkensä pelosta. Hän vaati Olavia hakemaan pappia.

"Ethän sinä vain narraile, Eirik?" kysyi Olav ankarasti eräänä päivänä, kun hän oli kuunnellut sivusta Eirikin vastailua äitinsä hätääntyneisiin kysymyksiin.

Eirik katsoi ihmeissään ja kauhistuneena isäänsä ruskeine silmineen ja ravisti kiihkeästi päätään.

"Sillä katsohan, jos minä huomaan sinun puhuneen valhetta, poika, niin sinun käy huonosti."

Mutta Olav oli ruvennut epäilemään, että kaikki oli vain pojan omaa keksintöä — vaikka sekin näytti hänestä mahdottomalta, sillä hän ei voinut käsittää, minkä tähden tämä olisi levitellyt noin turhia ja järjettömiä valheita. Ja kun Olav seuraavana päivänä lähti apumiehen kera niittämään heinää kuopan alapuolella olevalta rinteeltä, otti hän Eirikin mukaan, luvaten pitää poikaa koko ajan tarkasti silmällä.

Olav teki niin, kävi katsomassa poikaa tuon tuostakin. Eirik leikki hiljaa ja kiltisti ylhäällä kuopassaan, leikkikaluinaan sorakiven kappaleita ja näkinkenkiä, joita soutumiehet olivat antaneet hänelle. Hän oli ihan yksin koko ajan.

Kun Olavin renki ja naiset lähtivät murkinoimaan, tuli Olav Eirikin luo ja sanoi: "No, eiväthän Tøtrabassa ja Skolorm ja nuo toiset tulleetkaan sinun luoksesi tänään?"

"Tulivat ne", sanoi Eirik säteillen ja alkoi kertoa, mitä he olivat leikkineet tänään.

"Nyt sinä valehtelet, poika", sanoi Olav ankarasti. "Olen katsonut tänne koko ajan, eikä täällä ole ollut ketään."

Eirik katsoi isäänsä miettivästi, aivan kuin hiukan peloissaan. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kysyi innokkaasti: "Mennäänkö me sinne, isä?" ja hän ojensi kätensä.

Eirik talutti hänet kartanolle, ulos pihasta ja edelleen rakennusten länsipuolella olevia kalliopaasia kohti, mistä näkyi vuonolle.

"Ne ovat varmaan tuolla", sanoi hän osoittaen alus rantaan syvällä heidän allaan.

"Eivät ne olekaan siellä — nyt minä tiedän, missä ne ovat." Eirik kääntyi ensin takaisin kartanoa kohti, — mutta sitten hän alkoi kulkea polkua alas laiturille. "Nyt tiedän, nyt tiedän", riemuitsi hän hyppien ja tanssien, jääden aina väliin odottamaan isäänsä; sitten hän taas juoksi edelle, pysähtyi odottamaan ja tarttui isänsä käteen, vetäen tätä mukanaan alaspäin.

Näin hän kulki edeltä ulommaisten venekotien luo. Olav ei käyttänyt niitä juuri milloinkaan — Hestvikenissä ei nyt ollut niin vilkasta. Keväällä ainoastaan, ennen Olavin Ristinmessu-matkoja Osloon, hänen oli tapana säilyttää osa talvivaroistaan täällä. Kota oli nyt lukitsematon ja tyhjä. Eirik veti isänsä sisään.

Meri loiskui ja pulahteli tukipaalujen välissä kodan lattian alla. Se oli harva, ja seinät hatarat, ja veden välke kuvastui keinuvina valojuovina seinillä ja katossa. Eirik haisteli kodan hajua, ja hänen kasvonsa säihkyivät jännityksestä. Hän katsoi odottavasti hymyillen isäänsä ja talutti hänet varpaillaan hiipien nurinkäännetyn vanhan tynnyrin luo, jossa Olavilla oli tapana säilyttää nahkoja.

"Tässä", hän kuiskasi ja istui kykkysilleen. "Tämän sisällä ne asuvat. Näetkö niitä — raot ovat nyt taas niin suuria, muuten olisimme voineet nähdä paremmin; ne istuvat syömässä — näetkö?"

Olav käänsi tynnyrin ja potkasi sitä niin, että se vieri kauas. Sen alla ei ollut mitään muuta kuin vähän roskia. Eirik katsoi ylös hymyillen, aikoen sanoa jotakin — sitten hän huomasi isänsä ilmeen ja jäi seisomaan vaiti suu ammollaan. Kirkaisten hän kohotti kätensä kuin lyöntiä torjuakseen, puhjeten sydäntäsärkevään itkuun.

Olav antoi kätensä vaipua — hän tunsi, ettei hän voinut lyödä poikaa. Tämä oli niin tuiki pienen ja kurjan näköinen seisoessaan siinä itkien, että isää hävetti. Ja niin hän vain poisti tämän kädet silmiltä, veti lapsen mukanaan hylkytavaralaatikon luo ja istuutui sen päälle pitäen Eirikiä edessään.

"Minä huomaan, että olet sittenkin valehdellut — joka sana, minkä olet puhunut noista vieraistasi, on ollut valhetta — eikö ole, vastaa!"

Mutta Eirik ei vastannut, tuijotti vain isänsä silmiin hurjistuneen näköisenä — eikä näyttänyt ymmärtävän mitään.

Lopulta Olavin täytyi nostaa poika syliinsä saadakseen hänen katkeran itkunsa taukoamaan. Hän sanoi yhä uudestaan ja uudestaan, ettei Eirik saanut puhua milloinkaan sellaista, mikä ei ollut totta, muuten hän saisi vitsaa — mutta hän puhui nyt paljon lempeämmin, silittipä aina väliin pojan päätäkin. Eirik hiipi aivan isäänsä kiinni ja tarttui hänen kaulaansa.

Mutta hän ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta — Olav näki sen niin selvästi, että häntä oikein puistatti. Poika, jota hän tässä piteli sylissään, tuntui hänestä niin vieraalta ja kummalliselta — mitä Herran nimessä hänelle oli tapahtunut, kun hän oli voinut ruveta keksimään näitä valheita; tämä tuntui Olavista niin käsittämättömältä, että hän epäili, oliko poika edes täysijärkinen.

Ingunn pysytteli sisällä lähes yhdeksän viikkoa lapsivuoteen jälkeen. Hän ei ollut erikoisen sairas eikä heikko, vaan näytti paremminkin viihtyvän niin hyvin tuossa ahtaassa tuvassa, missä kaikki mitä tehtiin tapahtui vain hänen ja kapalolapsen tähden ja minne ei tunkeutunut ulkomaailman häiritseviä asioita. Ja niin hän loikoi nauttien tästä uudesta onnesta — vauvasta, joka oli hänen rinnoillaan ja Eirikistä, joka juoksenteli hänen luonaan pitkin päivää. Lopulta Olav alkoi käydä kärsimättömäksi — he olivat eläneet yhdessä niin monta kovaa vuotta, ja Ingunn oli koko ajan turvautunut häneen. Nyt hän oli onnellinen ja terve, olipa alkanut uudelleen kukoistaakin, — ja sitten hän sulkeutui aivan erilleen lapsineen. Mutta Olav ei antanut kenenkään huomata mitään.

Viimeinkin, Laurinmessun jälkeisenä sunnuntaina, hän lähti kirkkoon. Eirik nukkui kirkkomiesten lähtiessä kotoa aamun sarastaessa, mutta oli pihalla näiden palatessa takaisin.

Seudulle oli tullut uusi tapa — vaikka kaikki eivät pitäneet siitä, kutsuivatpa sitä Jumalan pilkaksikin. Se oli sellainen, että nuoret naiset, jotka olivat kirkotettavana ensimmäistä kertaa, varsinkin jos lapsi oli poika, käyttivät sinä päivänä otsavannettaan, korkeasukuisten neitojen kunniakorua, kruununa hunnun päällä.

Ingunn oli kiinnittänyt valkoisen silkkihuntunsa kultaisella otsarivallaan, ja hänellä oli yllään punainen pukunsa ja sininen kultasolkinen viittansa.

Olav nosti vaimonsa hevosen selästä, ja Eirik tuijotti lumoutuneena äitinsä ihanuutta. Tämä näytti paljon pitemmältä tuon loistavan komeuden keskellä, hopeavyö hoikan vyötäisensä ympärillä, ja hän liikkui notkeana ja hentona, kepeästi kuin lintu.

Samassa tuokiossa iski isä hänen olkaansa; ja hän sai nyrkiniskun leukapieleen, niin että kaikki mustui hänen silmissään. Ja sitten sateli iskuja tuhkatiheään, niin ettei lapsi edes ennättänyt huutaa välillä — hänen kurkustaan kuului vain käheää vinkunaa — kunnes Una Arnentytär juoksi väliin ja tarttui sukulaistaan käsivarteen.

"Olav, Olav, hillitse toki itsesi — poikahan on niin pieni — oletko sinä järjiltäsi, kuinka voit lyödä noin kovaa!"

Olav päästi lapsen. Eirik pudottautui selälleen mäkeen; siinä hän makasi, läähätti ja hönki mustansinisenä kasvoiltaan. Tajuttomuutta se ei ollut — poika käyttäytyi puolittain tahallaan kuin olisi ollut kuolemankielissä. Una kumartui hänen ylitseen ja nosti hänet syliinsä; silloin lapsi rupesi itkemään.

Olav kääntyi vaimoaan kohden — vielä vavisten. Ingunn seisoi kokoonlyyhistyneenä; hänen silmänsä, sieraimensa, avonainen suunsa olivat kuin kuolleella. Olav nauroi kovasti ja vihaisesti — sitten hän tarttui vaimoaan käsivarteen ja veti hänet isoon tupaan, mihin neidot juuri olivat kantamassa pitoruokia.

Saattueesta ei kukaan ollut kuullut mitä lapsi sanoi, mutta kaikki ajattelivat samaa — olipa hän sanonut mitä tahansa, niin oli ollut ilkeää nähdä isän pieksävän pientä poikaansa niin kovakouraisesti. He istuivat pitkin penkkejä odottaen ruoalle kutsua, ja kaikkien oli paha olla.

Pitkän ajan kuluttua tuli Una Arnentytär sisään kantaen Eirikiä käsivarsillaan. Hän laski pojan isän polvien eteen sanoen:

"Eirik lupaa, ettei hän ole tekevä toiste sinun mieltäsi vasten, Olav — sano pojallesi, ettet enää ole vihainen hänelle."

"Onko hän sanonut sinulle, miksi minä kuritin häntä", kysyi Olav katsettaan nostamatta.

"Et saa enää milloinkaan sanoa sitä sanaa, Eirik", sanoi Olav hiljaa, mutta kiivaasti, "et milloinkaan — ymmärrätkö?"

Eirik hytki vieläkin aivan kuin kouristuksessa. Hän ei sanonut mitään, vaan tuijotti isäänsä ymmärtämättä ja peloissaan.

"Et saa sanoa milloinkaan sitä sanaa", uudisti isä, laskien kätensä raskaasti pojan olkapäälle, kunnes tämä nyökkäsi. Mutta sen jälkeen Eirikin katse liukui ikävöivästi ruokapöytään, joka nyt notkui, monenlaisista herkuista.

Eirikin oli määrä nukkua Torhildin tuvassa tänä yönä, kun talossa oli niin paljon vieraita. Illalla, kun hän oli menossa sinne, tuli isä hänen perästään pihalle. Eirik seisahtui silmänräpäyksessä ja alkoi vavista — sitten hän katsoi ylös kuin hengenhädässä.

Eirik katsoi peloissaan ylös, ja itku alkoi purkautua esiin. Olav ei voinut saada mitään vastausta kysymykseensä.

"Älä sano sitä milloinkaan enää! — ymmärrätkö, ei milloinkaan". Olav silitti pojan päätä — ja näki häpeissään Eirikin toisen posken olevan aivan turvonneen ja punaisen.

Poika oli juuri nukkumaisillaan, kun hän huomasi jonkun kumartuvan ylitseen — se oli äiti; hänen kasvonsa olivat tulikuumat ja itkusta märät.

Eirik heittäytyi hänen kaulaansa, puristautui hänen rintaansa vasten ja suuteli häntä.

Sinä vuonna syksy tuli aikaisin. Mikonmessun aikoihin se alkoi rajuilmoilla, ja sen jälkeen satoi ja tuuli aamusta iltaan, niitä päiviä lukuun ottamatta, jolloin myrskysi niin ankarasti, etteivät pilvet voineet laskea alas sadetta. Tätä ilmaa kesti seitsemän viikkoa.

Hestvikenissä vesi nousi yli laiturien. Eräänä yönä meri vei paalut uloimman ranta-aitan alta; kun miehet tulivat rantaan aamuhämärissä, näkivät he tuon vanhan rakennuksen ajautuneen rantaan ja kääntyneen etukeikalleen, niin että takaseinä oli vuorta vasten ja etuseinä vuonolle päin, vajonneena veden alle rintapieliä myöten. Se keikkui kovassa aallokossa kuin kiinni kytketty vene, ja joka kerran, kun aalto nosti sen harjalleen ja laski sen alas, kuohui vesi koskena hylyn kaikista rakosista, varsinkin suuaukosta. Se muistutti juopunutta, joka makaa veneen laidan yli kumartuneena, oksentaen mereen, tuumi Anki.

Miesten täytyi nyt koettaa saada piiluilla, kekseillä ja köysillä hylky irrotetuksi ja raahatuksi erilleen, muuten oli pelättävissä, että se viskautui laituria ja sitä aittaa vasten, missä Olav säilytti kesän aikana kokoamansa suolan ja kalan — ei niitä tosin ollut kovin paljon, sillä viimeinen syyskalastus oli tuottanut vähän. Ponnistellessaan Olav satutti pahasti oikean käsivartensa.

Hän ei huomannut sitä ensin paljonkaan taistellessaan aaltoja ja tuulta vastaan, joka oli niin ankara, että miesten täytyi tosinaan painautua kallioita vasten. Mutta noustessaan hämärässä taloa kohden hän tunsi käsivarttaan vaivaavan ja kivistävän, kun hän liikutti sitä. Hänen sulkiessaan tuvan ovea tarttui tuulispää siihen takaapäin niin, että ovi paiskautui kiinni ja työnsi Olavin kerallaan sisään, kipeän käden jännittyessä mitä pahimmin ja Olavin tuupertuessa yli kynnyksen ja kaatuessa suulleen tuvan lattialle. Hänen täytyi saada apua voidakseen riisua läpimärät kalavaatteensa, ja Torhild pani käden siteeseen.

Tuvassa oli sietämätöntä sinä iltana. Huone oli täynnä savua, sillä kukaan ei uskaltanut avata ovea tai räppänää tässä ilmassa. Savu kirveli silmiä ja ahdisti henkeä. Ja kun miesten märät vaatteet lisäksi alkoivat höyrytä orrella, tuli ilma niin paksuksi, että sitä olisi voinut leikata veitsellä.

Ingunn oli kamarissa molempien lasten kanssa — siellä oli vähemmän savua, mutta niin kylmä, että heidän täytyi kömpiä sänkyyn. Miehet lähtivät ulos heti syötyään. Olav heitti pari taljaa ja pielusta lattialle lieden viereen ja paneutui siihen pitkäkseen päästäkseen haistelemasta savua.

Hänen käsivartensa oli nyt paisunut. Hänen kasvojaan poltti tuulesta tultua ja hänen päätään ja ruumistaan kuumotti; mutta väliin häntä puistatti vilunväristys. Kuumehoureessaan hän kuuli tuulen synnyttämiä erillisiä ääniä — se vinkui nurkissa, romisutti jossakin rempallaan olevaa luukkua — ja väliin hän erotti talon takana kallioharjalla olevan metsän kohinan. Synkimmin jymisi raivoava meri — hän oli kuulevinaan makuultaan aaltojen syöksyn kalliota vastaan, jolla rakennukset seisoivat, aivan kuin tuo jymy olisi tullut alhaalta, läpi kiven.

Hän makasi puolihorroksessa nähden mahtavien, valkoharjaisten laineiden vyöryvän rantaan tummina liejusta ja ryönästä. Sitten hän oli taas kiipeävinään märkää, kallioista rinnettä ylös käsin ja jaloin, keksi allensa painettuna, kädessä köysi, jolle hän koetti löytää kiinnityskohtaa vuorenhalkeamasta. Meren kuohu, tiheä kuin sade, pirskui hänen päälleen tänne asti. Samassa repesivät mustat pilvet messinginkeltaisille raidoille — ja syvälle hänen alleen, sinne missä musta, kuohuva meri näytti kuin kupin sisukselta, lankesi yksinäinen päivänsäde, välkkyen kiitävillä aalloilla.

— Sitten ilmestyi toinen näky hänen suljettujen luomiensa eteen — iso kuuran peittämä suo, ruohot ja kanervat valkeassa huurteessa. Aamu-usvan läpi kajasti valoa, ja hän saattoi huomata, että aurinko päivemmällä tunkeutuisi sen läpi. Parempaa ilmaa ei saata toivoa ratsastaessaan metsälle haukan ja koirien kera: suon silmät ja hetelammet ovat tumman, kiiltävän jääkuoren peittämät, jossa on pieniä, vaaleita ilmakuplia, ja ne särkyvät ritisten. Lehdot ovat valjenneet ja kaikuvat äänistä, sillä puut ja pensaat seisovat paljaina ja varisseet lehdet loistavat maassa, mutta kuusimetsä seisoo mustana ja tuoreena kuuran sulattua — ja on jännittävää nähdä, lähteekö lintu lentämään metsään, vaiko yli soiden ja jäätyneiden vesien.

Ainoa haukka, jonka hän enää omisti, istui miestentuvan orrella kipeänä ja jalat punaisina, eikä sen hengityskään ollut tavallinen. Sitä ei ollut hyvä lopettaa nyt — vaikkei se kelvannut enää metsästykseen. Ja rotuhaukkansa hän oli menettänyt syksyllä.

Nyt Audun taas inisi — Ingunn kuului tuudittavan sitä tuolla sisällä vähän aikaa.

Torhild Bjørnintytår tuli isännän luokse ja levitti peitteitä hänen ylleen. Olav aukaisi silmänsä — hän näki paikaltaan tytön voimakkaan vartalon liikkuvan lieden punaisen hehkun valossa. Torhild hääri hiljaa — muutteli orsilla olevia vaatteita.

Olav kohosi kyynärpäilleen. Hänen siteessä olevaan käteensä koski, kun hän aikoi ojentaa sen eteenpäin ottaakseen vesikousikan. Torhild kyykistyi alas ja piti sitä hänen suunsa edessä. Kun Olav oli jälleen painunut makuulle, veti Torhild peitteen hänen olkansa yli. Sitten Olav kuuli hänen kysyvän porstuassa, tahtoiko emäntä jotakin.

"Hss, hss", kuiskasi Ingunn kiivaasti takaisin, "sinä herätit Audunin — juuri kun olin saada hänet nukutetuksi."

Torhild peitti hiilet ja lähti ulos. Olav jäi makaamaan lattialle koko yöksi.

Syksyn myrskyinen sää ei ollut hyväksi Audunille. Hänen silmänsä tulivat kipeiksi alituisesta savusta, ja hän yski paljon.

Joulun alla tuli tyven; aurinko kellui joka aamu hehkuvan punaisena pakkasusvassa. Uudenvuoden alussa vuono tyyntyi, mutta pakkanen koveni. Naapuritaloissa täytyi ihmisten muuttaa samaan tupaan ja polttaa tulta liedessä yöt päivät.

Oli ollut kaunis kevät, ja talonpojat olivat jättäneet itselleen niin suuren karjan kuin suinkin sija myönsi. Mutta huolimatta siitä, että tallit ja navetat olivat täyteen ahdetut, palelivat eläimet niin, että ihmisten täytyi kääriä säkkejä ja peitteitä niiden elukoiden ympäri, jotka he ennen muita tahtoivat pelastaa, sekä kantaa kuusenhavuja lattialle, jotteivät ne jäätyisi kiinni maahan. Lanta oli jäätynyt joka aamu, niin että sitä oli turha korjata pois.

Agatanmessun aikaan kerrottiin pitäjällä, että saattoi ajaa jäitä myöten Tanskaan asti. Mutta nyt ei kellään ollut asiaa siihen maahan; kuninkaat olivat tehneet rauhan edellisenä vuonna.

Näihin aikoihin Olav sai haasteen käräjiin siitä syystä, että hän oli jäänyt kotiin kesällä, herttuan lähtiessä Tanskaan neuvottelemaan Hegnsgavlin sopimuksesta. Olav, joka oli ollut laivastossa päällikkönä kolme kesää peräkkäin, oli saanut puolinaisen lupauksen herra Tore Haakoninpojalta, että hän saisi olla poissa neljäntenä kesänä — mutta Tore-herra vaati, että hänen oli asetettava sijastaan kaksi aseistettua miestä eväineen paronin palvelukseen. Olav ei ollut tullut tehneeksi sitä — eikä siitä huolimatta ollut ilmoittautunut väennostoon keväällä — saapuville tulleita oli tänä vuonna paljon vähemmän kuin ennen, nyt kun herttua lähti etelään ainoastaan neuvottelemaan. Olav joutui hankaluuksiin tekonsa johdosta, ja hänen täytyi ratsastaa ensin Tunsbergiin ja sitten monta kertaa Osloon pahimmassa pakkasessa paaston aikaan, ensin tehdäkseen selkoa poisjäämisestään ja sitten maksaakseen sakkorahoja. Hän menetti paljon karjaa tämän talven kuluessa, ja valkoinen hevonen, jonka hän oli ostanut Steiniltä, kuoli.

Eirikillä oli ikävä vika: Olav huomasi vähitellen, että poika oli kova valehtelemaan. Jos isä kysyi, oliko hän nähnyt sitä tai sitä palvelijaa, vastasi Eirik heti innokkaasti kyllä, — hän oli juuri puhunut tämän kanssa tuvassa tai pihamaalla, ja hän selitti, mitä toinen oli sanonut ja tehnyt. Useimmiten hänen puheessaan ei ollut totta nimeksikään. Jotkut palvelijoista, ja myös lapsen äiti arvelivat, että lapsi ehkä näki näkyjä — Eirik oli toisenlainen kuin muut pojat. Olav ei vastannut tuohon juuri mitään, piti tätä vain tarkasti silmällä — mutta ei hän voinut nähdä mitään merkkiä siitä, että tuo olisi ollut muuta kuin valheellisuutta.

Eirikillä oli toinenkin vika, se, että hän saattoi istua ja hyräillä jotakin itse tekemäänsä säettä niin kauan, että Olavin pää tuli lopulta kipeäksi ja hänen teki mieli lyödä poikaa. Mutta hän arasteli koskea tuohon lapseen, jota hän oli pieksänyt niin armottomasti silloin, kun Ingunn palasi kotiin kirkotusmatkaltaan. — Eirik oli polvillaan penkin edessä illalla järjestellen näkinkenkiä ja eläimenhampaitaan riviin ja laulaen:

Neljä ja viisi viidettä tusinaa, viisitoista tammaa ja neljä varsaa sain minä päivällä, sain minä yöllä, neljä ja viisi, viidettä tusinaa hevosta mull' oli toisena päivänä.

Samaa hän jankutti jankuttamistaan lehmistä ja vasikoista, lampaista ja karitsoista, emäsioista ja porsaista.

"Ole nyt vaiti", sanoi isä terävästi; "etkö tiedä, etten minä jaksa kuulla tuota sinun luikutustasi ja loilotustasi!"

"Montako hevosta tahtoisit, Eirik — neljä ja viisi viidettä tusinaa vai sata?"

Audun oli itkuisa ja kivulloinen. Ingunn kehui poikaa mitä reippaimmaksi lapseksi — ja tämä olikin tullut terveemmäksi viime aikoina — mutta Olav näki pelon hänen silmissään, kun hän puhui niin. Eirik toisti, mitä kuuli äidin puhuvan, hääri kätkyen ympärillä, leperteli ja lateli lorujaan silkkiveljelleen, joksi hän yhä edelleen kutsui Audunia.

Olav tunsi itsensä kumman kiusaantuneeksi nähdessään tämän. Audun oli hänen mielestään mitä surkein olio — aina sillä oli pää ruvessa, haavoja ympäri suun, ja sen ruumis oli laiha ja nahaton ja kasvoi hitaasti. Tuo poika ei ollut vielä kertaakaan saanut hänessä heräämään isän iloa muistuttavia tunteita. Mutta hän tunsi katkeran kipeästi Eirikin kumartuessa kätkyen yli, että hän oli tuon sairaan, märisevän raukan isä: sillä Eirik seisoi siinä niin elinvoimaisen virkkuna ja kauniina kiiltävine, pähkinänruskeine kiharoineen, jotka riippuivat Audunin ryppyisten kasvojen ympärillä hänen lellitellessään tätä.

"Kai hän vahvistuu, kun kevät tulee", sanoi Torhild, mutta Olav tunsi, ettei tämä uskonut omia sanojaan.

Hestvikenissä oli karja päästetty päivisin laitumelle Kverndalenin vanhoille, sammaltuneille niityille Audunin kääntyessä hyvin sairaaksi. Hän oli yskinyt koko talven ja kärsinyt vatsataudista moneen otteeseen, mutta tällä kertaa se oli pahempaa kuin koskaan.

Olav näki Ingunnin olevan nääntymäisillään väsymyksestä ja pelosta, mutta hän pysyi kummallisen tyynenä ja maltillisena. Uupumatta hän valvoi lapsen ääressä yöt ja päivät, ja Audunia koetettiin parannella milloin milläkin ensin talonväen omilla keinoilla, sitten kaikella, mitä naapurien emännät, joita Ingunn lähetti noutamaan, tiesivät.

Viimeinkin, seitsemäntenä päivänä poika näytti olevan terveempi. Hän nukkui syvään ja rauhalliseen uneen illallisaikana, eikä iho tuntunut niin kylmältä. Torhild pani kuumia kiviä kätkytvaatteiden alle ja sitten hän vei Eirikin mukanaan ulos. Hän oli valvonut melkein yhtä paljon kuin lapsen äiti, ja sitä paitsi hoitanut koko talon työt päivällä; nyt hän ei jaksanut enää.

Ingunn oli niin lopussa, ettei hän näyttänyt kuulevan eikä näkevän — ja viimein Olav riisui häneltä väkisin päällimmäiset vaatteet ja pakotti hänet menemään sänkyyn. Hän lupasi itse istua valveilla palvelusneidon kanssa ja herättää hänet, jos poika tulisi levottomaksi.

Olav toi kolme talikynttilää, asetti yhden kynttiläjalkaan ja sytytti sen. Mutta hän, joka tavallisesti oli huonouninen, tunsi itsensä tänään uniseksi ja raukeaksi. Jos hän tuijotti liekkiin, alkoi hänen silmiään kirvellä ja vetistää, ja jos hän katsoi tyttöön, joka oli ottanut esille kehruunsa, alkoi häntä nukuttaa kehruupyörän ääni ja pyöriminen. Hän kohensi lieden tulta silloin tällöin ja niisti kynttilää, katsoi lasta ja äitiä, jotka nukkuivat, joi kylmää vettä ja pistäytyi ulkona tunnustelemassa säätä ja virkistymässä, veti sisäänsä tyynen kevätyön ilmaa — ja otti mukaansa puun kappaleen, jota alkoi vuolla. Näin hän sai pysytellyksi valveilla siihen asti, että oli pistänyt kolmannen kynttilän jalustaan.

Hän säpsähti kuullessaan kätkyen jalkain jytkyvän niin kummasti multalattiaa vasten; lapsen luota kuului outoa ääntä. Huone oli hyvin pimeä; kynttilänpätkä oli pudonnut jalasta melkein loppuunpalaneena — sydän loimahteli ja kärysi sulavan talin keskellä rautalaatalla. Liedellä ritisivät ja savusivat hiilet vielä vähän. Olav harppasi kätkyen luo kahdella äänettömällä askeleella — hän nosti lapsen ylös ja kääri sen ympärille peitevaatteet.

Pieni ruumis näytti aivan kuin tahtovan riistäytyä irti kapaloistaan — ja Olavista tuntui hämärässä, kuin poika olisi katsonut häneen oudon syyttävästi. Sitten se oikaisi itsensä, tuli hervottomaksi ja kuoli isänsä syliin.

Olav oli kuin kontassa ruumiiltaan ja sielultaan laskiessaan lapsen takaisin kätkyeeseen ja peittäessään sen. Ei kannattanut ajatellakaan Ingunnin herättämistä.

Tyttö oli nukkunut pöydän ääreen pää käsien varassa. Olav herätti hänet ja varoitti hiljaa, mutta kiihkeästi, tätä olemaan ääneti, kun toinen aikoi huudahtaa. Olav käski hänet ulos, ilmoittamaan toisille asiasta ja sanomaan, ettei kukaan saisi tulla lähelle tupaan — Ingunnin täytyi saada nukkua niin kauan kuin hän voi.

Olav aukaisi räppänän — ulkona oli päivä. Mutta Ingunn nukkui nukkumistaan, ja Olav jäi istumaan hänen ja kuolleen pojan luo. Mutta kerran, kun hän kävi katsomassa tätä, sattui hän koskettamaan hänen vyötään. Se putosi kilahtaen maahan, ja Ingunn kavahti pystyyn katsoen miestään silmiin.

Sitten hän hyppäsi alas sängystä ja työnsi hänet syrjään, kun tämä tahtoi estellä, sekä heittäytyi kätkyen yli niin kiihkeästi, että näytti siltä, kuin kuollut lapsi olisi vierinyt hänen syliinsä.

Kyyhöttäessään siinä pieni ruumis rintaansa vasten painettuna ja itkiessään kummallisesti nikotellen hän äkkiä vaikeni ja katsoi mieheensä:

"Nukuitteko te, kun hän kuoli — nukuitteko molemmat, kun Audun veti viimeisen henkäyksensä?"

"Sinun — etkä sinä herättänyt minua — Herra Jeesus, kuinka hennoit olla herättämättä minua — minun sylissäni hänen olisi pitänyt kuolla, minut hän tunsi, eikä sinua — sinä et pitänyt lapsestasi, sinä. Näinkö pidät sanasi!"

Mutta toinen kavahti pystyyn, nosti lapsen ruumiin korkealle päänsä yli molemmin käsin ja huusi ääneen. Sitten hän repäisi auki pukunsa edestä, rutisti pienen vainajan paljasta poveaan vasten ja heittäytyi sängylle lapsen yli.

Olavin tultua hetken kuluttua hänen luokseen ja koettaessa puhua hänelle, tämä työnsi häntä kädellään kasvoihin ja torjui hänet luotaan huutaen:

Olav oli aivan neuvoton. Hän istui penkillä pää käsien varassa odottaen, eikö toinen tyyntyisi — kun Eirik tempasi oven auki ja syöksyi äitinsä luo ääneen itkien. Hän oli kuullut herätessään veljensä kuolemasta.

Ingunn nousi istumaan — lapsen ruumis jäi makaamaan pielukselle. Hän veti pojan itseään vasten, päästi hänet irti ja otti sitten hänen pienet, itkettyneet kasvonsa käsiensä väliin ja painoi omansa niitä vasten itkien yhä, mutta jo paljon hiljemmin.

Iltapäivällä Olav pujahti hautajaisvieraiden joukosta ja lähti alas uloimman pellon aidan luo. Meri läikkyi ja kimmelsi niin, että koko ilma näytti väräjävän siitä; pieni hyrsky Härän juurella hohti valkoisena ja raikkaana. Laiturilta levisi tänään niin hyvä ja voimakas tuoksu, ja siihen yhtyi lämmenneiden paasien ja mullan ja nuoren heinän lemu. Pienet rantalaineet vierivät lipisten takaisin pikkukivien lomitse, puroja lorisi ja juoksi kaikkialla ja Kverndalenista kuului joen kohina. Lepikkö oli ruskea kukista, ja vuorella kasvavat pähkinäpuut ripottivat keltaisia norkkoja maahan. Oli tulossa kesä.

Hän kuuli Ingunnin tulevan takanaan. Rinnakkain he seisoivat siinä aidan yli kumartuneina tuijottaen punaisenharmaata kalliota, jota aurinko paahtoi, sekä veden sinistä välkettä.

Olav tunsi äkkiä itsensä niin kumman kituvaksi ja ikävöiväksi. Kunpa saisi olla laivan kannella, merellä, missä joka puolella olisi vain vettä ja taivaanranta. Taikka kotona ylämaassa, missä mullan ja heinänjuuren ja metsän haju uhkui leveiltä vainioilta ja harjuilta, joita näkyi silmänkantamattomiin. Täällä oli liian ahdasta ja liian pientä, täällä sisävuonon ja näiden kapeiden sarkakaistaleiden ääressä yksinäisen lahden rannalla. Hän sanoi hiljaa:

"Älä sure Audunia, Ingunn. On parempi, että Jumala otti luokseen tuon viattoman karitsansa, joka ei ollut syntynyt muuhun kuin kantamaan kaikkien meidän syntiemme taakkaa."

Ingunn ei vastannut mitään. Hän kääntyi pois ja lähti menemään takaisin taloja kohti, hiljaa, kumarassa. Rakennusten luona Eirik tuli juosten häntä vastaan — ja Olav näki, miten äiti hillitsi häntä tarttuessaan hänen käteensä ja taluttaessaan hänet mukanaan pois.

Toisena kesänä, vuosi Audunin kuoleman jälkeen, Olav ja Ingunn oli kutsuttu taikoihin erääseen taloon ylempänä rinteellä; heillä oli Eirik muassaan. Poika oli nyt seitsemän vuoden ikäinen ja hän yltyi helposti vallattomaksi silloin kun hänellä oli hauskaa.

Illalla, lopetettuaan työt, istui talkooväki mäellä sen rakennuksen lähellä, jolle oli pantu kattoa. Jotkut nuorista alkoivat silloin tanssia. Eirik ja pari muuta pikkupoikaa juoksentelivat meluten ympärillä; he olivat pyörällä oluesta — ja niin he juoksivat suoraan kohti tanssiketjua, tahtoen katkaista sen huutaen ja nauraen. He puikkivat vanhempien ihmisten välissä, tuuppivat milloin mitäkin ja keskeyttivät aikuisten puheet. Olav oli nuhdellut Eirikiä monta kertaa, lopuksi ankarasti — mutta se auttoi vain hetkeksi kerrallaan.

Ingunn ei ollut huomannut sitä — hän istui vähän kauempana seinän luona parin muun emännän kanssa. Yhtäkkiä Olav seisoi hänen edessään; hän tempasi Eirikin mukaansa ja nosti hänet kauluksesta ilmaan, niin että poika jäi riippumaan hänen kädestään kuin koiranpentu niskanahastaan. Olav oli punainen ja vähän päihtynyt — olut vaikutti häneen voimakkaasti silloin, kun hänen unettomuuskautensa oli kestänyt hyvin kauan.

"Pidä kurissa poikasi, Ingunn", sanoi hän vihaisesti ravistellen Eirikiä. "Minua hän ei tottele ellen lyö häntä — pidä sinä hänet, sinullehan hän kuuluu —."

Hän nakkasi pojan maahan, niin että tämä melkein tuupertui äitinsä syliin. Sen jälkeen Olav poistui taas.

Illalla, kun miehet aterian jälkeen istuivat tuvassa juomassa, alkoi joku kertoa satuja. Ja sira Hallbjørn kertoi Jøkulin tarinan:

"Rikas kauppias lähti kotoaan ja viipyi poissa kolme talvea. Mutta taisipa hän ihmetellä löytäessään kotiin tultuaan vaimonsa vuoteessa, kuukauden vanha poikalapsi vierellään. Mutta kauppamiehen vaimo oli kekseliäs ja ovela nainen ja sanoi:

"'Minulle on tapahtunut suuri ihme. Kaipasin sinua niin syvästi, oma mieheni, matkatessasi kaukana muilla mailla, että kun sitten eräänä päivänä tässä talvella seisoin tuvan ovella, ja jääpuikot riippuivat katon räystäältä, ja minä taitoin yhden sellaisen ja aloin imeä sitä, kaivaten sinua samalla palavimmalla halulla — niin tulin raskaaksi; päätä nyt itse, etkö sinä ole sen isä. Olen antanut hänelle nimen Jøkul!' [Jääpuikko.]

"Kauppiaan täytyi tyytyä tähän; hän puhelee nyt lempeästi hellälle vaimolleen ja näyttää iloitsevan suuresti pojastaan Jøkulista. Hän tahtoo aina pojan lähelleen kotona ollessaan. Ja kun tämä on kahdentoista vanha, ottaa isä hänet eräälle retkelleen. Mutta eräänä päivänä, kun he ovat keskellä meren selkää ja Jøkul seisoo laivan laiteen luona, menee kauppias hänen taakseen, kun ei kukaan huomaa, ja työntää pojan mereen.

"Tultuaan kotiin vaimonsa luo hän kertoo kasvot murheen murtamina, ääni itkun särkemänä:

"'Meille on tapahtunut suuri onnettomuus, ja raskas suru on tullut osaksemme, rakkaani — Jøkulia ei ole olemassa enää. Katso, kun olimme tyvenessä meren selällä ja päivä oli helteinen ja aurinko paahtoi, niin Jøkul poikamme seisoi kannella avopäin. Me pyysimme häntä kauniisti panemaan päähänsä lakin, mutta hän ei tahtonut — ja niin hän suli auringonpaisteessa, eikä hänestä jäänyt jäljelle muuta kuin märkä läntti —!

Kuulijat nauroivat makeasti tarinalle. Kukaan ei huomannut, että Olav Auduninpoika istui katsoen alas, punan kulkiessa laineina hänen kasvoillaan. Kuolemakseen hän ei olisi tohtinut katsoa penkille, missä hänen vaimonsa istui muiden emäntien keskellä. Yhtäkkiä siellä tuli levotonta — ja Olav hyppäsi yli pöydän ja raivasi itselleen tien läpi kokoon kerääntyneen naisparven. Hän nosti syliinsä vaimonsa, joka oli vaipunut maahan tainnoksissa, ja kantoi hänet raittiiseen ilmaan.

Eirik ei tiennyt mitään sen parempaa kuin saada seurata isää merelle, kun Olav souti selälle vetämään uistinta, kuten hän joskus teki ajan kuluksi, taikka sitten metsälle. Jälkeenpäin hän sitten aina meni kertomaan silmät säihkyen ja niin innokkaasti, että sanat menivät sekaisin ja hän änkytti kaikesta, mitä he olivat nähneet ja mitä hän oli oppinut isältään: hän osasi jo soutaa ja kalastaa, tehdä solmuja ja hoitaa köysiä, kuten merimiehet tekevät — pian hän saisi seurata isää ja miehiä todellisille kalaretkille. Hän oli tullut niin taitavaksi uistimen heittäjäksi — isä sanoi, ettei hän tiennyt ketään niin taitavaa.

Ingunn istui kuunnellen pojan juttelua neuvottomana ja kiusaantuneena. Tuo pieni, viaton poikaparka rakasti Olavia enemmän kuin ketään ihmistä maan päällä. Oli kuin ei Olavin tylyys olisi pystynyt Eirikiin; hän sai lyhyitä vastauksia kaikkeen, mitä kyseli, ja viimeksi hänen käskettiin pitää suunsa kiinni. Olav nuhteli poikaa kylmästi, kun tämä tuli vallattomaksi ja villiksi, ja käski tuikeasti hänen puhua totta, silloinkin, kun äiti ymmärsi hänen vain muistavan väärin. Mutta hän ei uskaltanut sanoa tätä miehelleen, puolustaa Eirikiä tai muistuttaa siitä, että Eirik oli vielä niin pieni —. Eikä hän uskaltanut sanoa miehelle, jota poika kutsui isäkseen, miten hellästi lapsi rakasti häntä. Hänen täytyi vain taivuttaa niskansa ja olla vaiti; ainoastaan ollessaan kahden poikansa kanssa hän uskalsi osoittaa tälle rakkauttaan.

Ingunn ei tiennyt Eirikin puhuvan totta ja Olavin huonon tuulen siitä syystä säikyttävän häntä vain vähäksi aikaa, voimatta vähentää hänen rakkauttaan isään. He tulivat paljon paremmin toimeen ollessaan kahden. Eirik oli silloin tottelevaisempi ja vähemmän levoton, ja vaikka hän oli innokas tekemään kaikenlaisia merkillisiä kysymyksiä, oli niissä sentään jotakin järkeä. Hän ahmi jokaisen isän sanan sekä silmillään että korvillaan, ja unohti siten koko lorunsa ja lörpöttelynsä. Ja tietämättään Olav lämpeni lapsen osoittamasta rakkaudesta; hän unohti aikaisemman, hetkittäisen vastenmielisyytensä ja iloitsi, kuten aina, kun joku oli osoittanut hänelle ystävyyttä, jota hänen oli niin vaikea pyytää itse. Ja näin hän taipui Eirikin puoleen tyynen hyväntahtoisesti, opetti pojalle aseitten ja työkalujen käyttöä aivan kuin leikillä toistaiseksi, hymyili Eirikin innokkaille kysymyksille ja puheli tälle, kuten kelpo isä pienelle pojalleen.

He pyysivät kalaa kalliokielekkeen alta Härän pohjoispuolella, ja Olav näytti pojalle ourua, missä vanhalla naarassaukolla oli pesänsä. Joka vuosi Olav otti sen poikaset — kaksi pesuetta vuodessa — ja koiraksen. Mutta heti kun koiras oli ammuttu, sai se uuden puolison, kertoi Olav; ja hän matki pojalle saukon piipitystä. Hän lupasi ottaa Eirikin mukaansa saukkoretkelle jonakin yönä, kun Eirik tuli isommaksi — aikaa isä ei voinut vielä määrätä.

Kerran kun he olivat isän metsämailla kokemassa pyydyksiä, johtui isä puhumaan omasta lapsuudestaan Frettasteinissä, kun hän ja Eirikin äiti olivat olleet nuoria. "Sinun isoisäsi", sanoi hän kertoessaan jotakin Steinfinnistä, hymyillen itsekin kertomalleen Eirikin nauraessa täyttä kurkkua. — "Kerran olin narrannut mukaani Hallvardin, sinun enosi — hän oli silloin aivan pieni, ymmärrätkö, mutta minä olin siitä huolimatta vienyt hänet rantaan, missä meillä oli vene, jota soudimme —." Silloin Eirik sanoi jotakin Bergin Torasta; hänet hän muisti. Olav vaikeni, vastasi hajamielisesti pojan jatkuviin kyselyihin — ja käski hänen viimein olla vaiti. Hänestä tuntui kuin kaikki taas olisi yhtäkkiä ollut harmaata.

Mutta heti kun Olav oli omien miestensä parissa joko laiturilla tai ylhäällä kartanolla ja Eirik hääri heidän joukossaan, tuli hän kärsimättömämmäksi poikaa kohtaan. Eirik oli sellainen, että mitä enemmän ihmisiä hän näki ympärillään, sitä villimmäksi ja vallattomammaksi ja tottelemattomammaksi hän tuli. Miehiä huvittivat pojan elkeet, mutta he huomasivat isännän paheksuvan sitä, että he nauroivat lapsen jutuille, ja heistä Olav oli liian lyhytnokkainen ja ankara ainoalle pojalleen.

Mutta varsinkin äidin ollessa läsnä Olav oikein tunsi ärtyvänsä sietämättömän vihaiseksi pojalle. Silloin hänen olisi monesti tehnyt mieli mukiloida tätä oikein perin pohjin, kitkeä hänestä kaikki hänen huonot tapansa.

Ja sitten Ingunn kiihotti hänet umpeaan närkästykseen muka kasvattaessaan poikaa — tämän oli oltava hiljaa ja ihmisiksi, sanoi hän ankarasti. Olav tiesi näet hyvin, että tuskin hän oli kääntänyt selkänsä heihin päin, kun tämä ryömi vaikka polvillaan ollakseen Eirikin mieliksi. Hän huomasi, miten syvästi vaimo epäili hänen mielenlaatuaan poikaa kohtaan; hän vaani ja väijyi salaa, kun Olav ryhtyi toimittamaan jotakin Eirikin kanssa. Olav tiesi, ettei hän ollut milloinkaan tehnyt tälle mitään pahaa — kuria hänen toki täytyi saada antaa silloin, kun poika sitä tarvitsi. Ingunn itse kiihotti hänen kärsimättömyyttään, mutta Olav oli tottunut elämänsä ajan hillitsemään itsensä, kun oli kysymys hänestä — ja lisäksi hän oli viime vuosina ollut sairas, onnen hylkäämä raukka, joten hänen täytyi olla kaksin verroin varovainen, ettei tekisi tälle sen pahempaa. Kun Ingunn siis koetteli liiaksi Olavin kärsivällisyyttä, sai Eirik enimmäkseen kokea sen.

Poika oli tullut miehen ja vaimon väliin ja hän oli ensimmäinen aihe, joka erotti heidän mielensä toisistaan toden teolla. Olavin oli täytynyt paeta maasta, leikkisiskonsa luota, heidän ollessaan nuoria — ja hän oli tavallaan ymmärtänytkin Ingunnin joutuneen harhateille juuri siksi, että hänen oli täytynyt jättää hänet yksin niin pitkäksi aikaa. Hänen niskoilleen oli tullut sälytetyksi liian raskas taakka, kun hänen oli täytynyt turvautua uudelleen vihastuneisiin sukulaisiinsa, jotka eivät pitäneet häntä muuna kuin tottelemattomana ja kunniattomana naisena. Nuori ja heikkorakenteinen ja arka hän oli — mutta hän ei ollut sitä maata, että hän olisi ollut uskoton miehelle, jonka pöytä- ja vuodetoveri hän oli — sen hän tiesi. Hän oli tuntenut Teitin olleen vain onnettoman sattuman tuoman — ja kun hän raivasi tieltään tuon viattoman veijarin, oli hän tehnyt sen enemmän siksi, että hänestä olisi ollut mahdottoman monimukaista päästä eroon onnettomuudesta niin kauan kuin tämä oli elossa ja saattoi hölpöttää totuutta joka paikassa, kuin siksi, että hän olisi tuntenut Teitin pettäneen hänet. Mutta tapon täytäntöön panokaan ei voinut helpottaa paljon hänen mielensä tuskaa. Hänen kostonjanoaan tuhoutuneen onnen takia ei tuo vaivainen ruumis tunturituvalla ollut voinut ravita suuresti.

Nyt Olav näki Ingunnin rakastavan lasta ja aavisti, miten usein tämä toivoi häntä tieltään, että hän saisi vapaasti tuhlata rakkauttaan Eirikille — kuten annetaan salaa apua lainsuojattomalle ystävälle talon isännän tietämättä.

Ja rinnan tuon katkeruuden ja rauhattomuuden kanssa heräsi Olavin mielessä ja veressä aivan kuin hänen nuoruutensa vaistojen haamu hän kaipasi Ingunnin omistamista sillä tavoin kuin hän oli omistanut tämän ennen maailmassa, kun he olivat nuoria ja terveitä, ja huolista ja jännityksestä huolimatta olivat löytäneet onnen toistensa syleilyssä. Täydelleen Olav ei ollut unohtanut tuota aikaa — muisto Ingunnin suloisesta hempeydestä oli lisännyt hänen säälinsä tuskalliseksi hellyydeksi — tuo kuihtunut olento, johon hän oli sidottu, oli sen viehkeän, hyödyttömän Ingunnin varjo, jota hän oli rakastanut kerran; ja hänen tahtonsa suojella häntä oli nyt yhtä kiihkeä ja kestävä kuin hänen tahtonsa silloin puolustaa oikeuttaan vaimoonsa.

Ja hänessä syttyi halu saada tuntea, että Ingunnkin muisti heidän nuoruutensa hurmion. Vuodesta vuoteen oli salattu haluttomuus nurkunut hänen sisällään, kun tämä oli pusertautunut häneen sairaana ja järjettömästi, ja vaatinut hyväilyjä, joista hän ymmärsi tuon kivuliaan vaimon pitävän säästyä. Nyt, kun Ingunn kaihtoi häntä, vetäytyi syrjään omine tunteineen, joihin hän ei katsonut toisella olevan osaa, tuntui Olavista, kuin hän olisi voinut murskata tämän käsivarsissaan saadakseen vastauksen kysymykseen: "Oletko unohtanut, että kerran olin sinun kallein ystäväsi —? Miksi pelkäät minua? Olenko milloinkaan tuottanut sinulle surua kaikkina näinä vuosina? Voinko minä sille mitään, että meillä on ollut niin vähän onnea yhteiselämässämme —?"

Ja sitten heräsi pelko — kun hän sattui koskettamaan mielensä kipeää kohtaa; tukehduttava vaiva muuttui tuskaksi, joka säihkyi ja säkenöi koko hänen olemuksessaan. Jos oli niin, että hän oli voinut, koko ajan — kääntää onnettomuudet toisaanne. Jospa hän olisi uskaltanut antautua ihmisten oikeamielisyydelle ja Jumalan armolle —.

Olav huomasi Ingunnin pelästyvän ja arastelevan nykyään hänen kiihkeyttään, johon tämä oli ollut viime aikoina tottumaton, ja hän hillitsi itsensä, vetäytyi kuoreensa, salaisen haavan tykyttäessä ja kirvellessä. Miksi hän pelkää minua —? Tietääkö hän —?

Toisin hetkin hän miltei uskoi niin — uskoi kaikkien tietävän. Sillä hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää kotiseudullaan. Olkoon niin. Mutta ei siinä kyllin: Olav tunsi, ettei kukaan pitänyt hänestä. Kylmyys ja epäluulo henki häntä vastaan — ja hän oli usein vainuavinaan vahingoniloa onnettomuuden kohdatessa häntä. Ja kuitenkin hän oli tällä seudulla aina harjoittanut oikeutta ja kohtuutta eikä tehnyt kenellekään vääryyttä. Hän ei edes osannut suuttua siitä, vaan tyytyi tuomioon napisematta. Ihmiset näkivät kai salaisen merkin hänen otsallaan.

Mutta ajatellessaan Ingunnia häntä vapisutti pelko: näkikö hänkin? Siksikö hän pysyi kylmänä hänen syleilyssään, siksikö hän näytti pelkäävän, kun Olav lähestyi hänen poikaansa?

Olavinmessun päivänä Olav aina piti luonaan juomakestit. Hän ei rukoillut milloinkaan suojeluspyhimystään — lakikuningas ei varmaankaan olisi auttanut häntä esirukouksella muuta kuin yhdellä ehdolla. Mutta hänen oli silti osoitettava tälle asiaankuuluvaa kunnioitusta.

Lattialle sirotettiin havuja ja isoon tupaan ripustettiin seinävaate, joka muuten oli esillä vain jouluna.

Olavinmessun aattona Olav itse oli nostamassa vaatetta seinälle. Hän liikkui eteenpäin penkkiä pitkin kiinnittäen mattovaatetta puunauloilla, jotka hän hakkasi ylimmän hirren ja katon väliin. Eirik kulki alhaalla lattialla katsellen noita kirjailtuja kuvia: siinä oli ratsastajia ja laivoja, jotka olivat täynnä miehiä. Hän tiesi kauneimman kuvan kiertyvän esiin kohta — kuvan, jossa oli paanukattoinen pylvästalo, aivan kuin kirkko, ja sen sisällä pitojen tunnuksena juomasarvet ja kannut ja pöydät. Eirikin täytyi kurkistaa vähän vaatepakan sisään, joka vielä oli penkillä — ja niin hän tuli vetäneeksi alas pitkän pätkän kudosta, jonka isä juuri oli saanut kiinnitetyksi seinälle.

Olav hyppäsi alas, kiskoi pojan esiin vaatteen keskeltä, ja työnsi hänet menemään.

Samassa Ingunn ilmestyi porstuan ovelle viitanhelma täynnä kukkia. Hän päästi koko kantamuksen maahan. Olav huomasi hänen kuulleen.

Hän ei voinut sanoa mitään. Häpeä, viha ja sekava tunne siitä, ettei hän pian ymmärtänyt enää tämän taivaallista, järkyttivät häntä. Hän nousi penkille ja alkoi taas ripustaa alasrevittyä vaatetta. Eirik oli paennut ovelle. Ingunn keräsi kukat maasta ja ripotti ne pitkin lattiaa. Olav ei uskaltanut kääntyä katsomaan häntä. Hän ei jaksanut puhua tälle nyt.

Eräänä aamuna, pari päivää myöhemmin, istui Ingunn Eirikin kanssa harjun laella Hestvikenin rakennusten takana. Hän oli käynyt alhaalla Saltvikenissä — sinne vei polku kukkulan yli; polkua saattoi hätätilassa ratsastaakin, mutta sitä ei juuri ajettu. Hestvikenin ja Saltvikenin väliä kuljettiin enimmäkseen vesitse.

Oli häikäisevä auringonpaiste ja raikas tuulinen sää — Ingunn näki paikaltaan, miten vuono oli tummansininen ja vaahtoharjainen. Hyrsky kimmahteli korkealle välkkyvän valkoisena, syöstessään punertavia kallioita vasten, jotka työnsivät jalkansa kauas mereen pitkin vuonon reunoja. Aamuaurinko valaisi vielä Hudrheimin puolta. Vuorelta, missä hän istui, erotti vähän vastaisen harjanteen laella olevia asumuksiakin — siksi hän piti tästä paikasta. Tänne ylös kuului myös heikommin ja epäselvemmin meren iankaikkinen kohina, joka vaivasi häntä kotona, niin että hän lopulta luuli sen kuuluvan omasta väsyneestä, turtuneesta päästään. Siellä oli aina tuntuvinaan suolan maku — eikä hän voinut sietää tuota mereltä näkyvää välkettä väreilevässä ilmassa.

Eirik virui puoliksi äitinsä sylissä näpläillen isoa sinikellokimppua. Hän repi irti kukan toisensa jälkeen, käänsi ne ja puhalsi niihin. Ingunn laski laihan kätensä hänen poskelleen ja katsoi noita päivettyneitä kasvoja. Miten kaunis, miten sanomattoman kaunis hänen poikansa oli — silmät kuin suovesi, johon aurinko paistaa, hiukset hienot kuin silkki. Hänen tukkansa oli tummunut huomattavasti viime vuosina; se oli nyt ruskea. Eirik raapi päätään.

Ingunn naurahti. Hän kaivoi esiin kampansa vyöpussista ja alkoi kammata pojan päätä verkkaisin, hellivin vedoin. Eirikiä alkoi nukuttaa, ja päivänpaahtamien petäjien tuoksu, hänen allaan kasvavan karhunsammalen hapahko lemu, karjan kellojen kilkatus edempää Kverndalenin laitumilta sai Ingunninkin uniseksi.

Hän säpsähti rasahteluun — koira tuli kahlaten korkean mustikkavarvikon poikki. Se nuuski heitä molempia, pyöriskeli äännähtämättä heidän helmoissaan ja kääntyi sitten takaisin polulle, alkaen juosta mäkeä alas.

Ingunnin sydän löi vieläkin äkillisen heräämisen säikähdyksestä. Nyt hän kuuli hevosen kavion kapsetta kaukaa alhaalta. Hänen päänsä painui taapäin männynrunkoa vasten, johon hän oli nojannut selkäänsä — joko Olav siis tuli kotiin? Hän oli luullut, ettei tämä palaisi ennen kuin aikaisintaan illalla, ehkä vasta huomisaamuna.

Samassa hänet valtasi jälleen sekava pelko ja epätoivo. Hän ei jaksanut enää — ei kestänyt enää sitä, mitä hän oli pelännyt viime kuukauden ajan; tällä kertaa se veisi häneltä hengen. Ja hän toivoi sitä melkein — ellei olisi ollut Eirikiä; sillä silloin tämä jäi kahden Olavin kanssa. Ja kesken suurta pelkoaan häntä pisti tämä hetkellinen, pieni hätääntyminen — kuinka Olav tuli kotiin jo nyt? Eikö hän ollut saanut asiaansa toimitetuksi naapuripitäjässä, vai oliko hän riitaantunut heidän kanssaan — ja ehkä hän nyt tuli kotiin vielä nyrpeämpänä ja hiljaisempana kuin ennen lähtöään.

Hän oli vaistomaisesti kietonut käsivartensa lapsen ympäri, aivan kuin tahtoen suojella ja piilottaa tämän. Eirik ponnisti vastaan ja riuhtoi itsensä irti:

"Päästä minut — isä tulee —" ja hän nousi, ja äiti näki hänen tulleen punaiseksi kun hän lähti astumaan polkua aivan kuin hiukan empien ja viivytellen. Ingunn tuli perästä.

Hän näki valkoisen hevosen puiden välistä ja Olavin astuvan vieressä. Kun Ingunn ehti kohdalle, näytti tämä juuri Eirikille isoa, tiellä viruvaa ilvestä.

"Tämän minä löysin tuolta eteläiseltä vuorelta — se oli liikkeellä kirkkaalla päivällä. Sillä on poikasia perässä — nännit ovat pullollaan maitoa." Olav käänsi kuolleen ilveksen keihäällä ja käski koiran, joka oli maassa etukäpälät ojossa ja haukkui vimmatusti, olla hiljaa sekä tyynnytteli rauhatonta hevosta. Eirik riemuitsi ja kyykistyi isän saaliin yli. Olav hymyili pojalle ja sanoi: "Pesää emme löytäneet — vaikkei se voinut olla kaukana. Mutta siinä oli semmoista ryteikköä — ja sen polku on luultavasti kulkenut puiden oksia pitkin.

"Kuolevatko poikaset nyt nälkään?" Kysyi Ingunn. Eirik penkoi eläimen vaaleaa turkkia vatsan alta, löysi turvonneet nännit ja puristi niitä — pojan kädet olivat tulleet aivan verisiksi. Olav kertoi hänelle, että oli helppo saada kiinni ilves silloin, kun se oli eksynyt ulos päivänpaisteella.

"Kuolevat nälkään — tai syövät toisensa pesässä, jolloin vahvin pelastaa henkensä. Elleivät ne ole syntyneet aivan kesän alussa — ja sitä ne kai ovat, koska emo ei ollut niiden luona."

Ingunn katsoi kuollutta ilvesemoa. Pehmeä ja lämmin oli poikasilla ollut olla kippurassa tuon vaalean turkin sisällä, jossa ne olivat etsineet maitolähteitä emonsa pehmeän vatsan alta. Tuo vahva lonkka, jonka se oli ojentanut suojellen niiden yli, oli kireä lihaksista ja jänteistä, ja kynnet olivat kovat kuin rauta. Kun se nuoli poikiaan, näkyivät sen julmat, valkoiset pedonhampaat. Korvatöyhdöt korvilla sillä oli siksi, että se voisi olla vieläkin varovaisempi ja tarkkakuuloisempi, ja keltaisten silmien mustuaiset olivat olleet kuin terävät viirut. Se oli kyennyt puolustamaan ja suojelemaan ja kurittamaan jälkeläisiään.

Hänen pojallaan oli sellainen vaivainen äiti, joka ei osannut suojella omaansa. Ja itse hän oli saattanut tämän sellaiseen asemaan, ettei tällä ollut ketään, johon turvautua; ja hän tarvitsi eniten turvaa sitä miestä vastaan, jota nimitti isäkseen.

— En usko edes Jumalan Äidin tahtovan rukoilla sellaisen äidin puolesta, joka pettää oman poikansa, oli Tora sanonut. Hän ymmärsi pettäneensä poikansa jo silloin, kun hän oli sallinut sen siittyä.

Olav ja Eirik pyyhkivät sammaltukoilla pois verta, joka oli tahrinut satulan ja juossut valkoisen hevosen kylkeä pitkin. Olav auttoi pojan satulaan ja antoi ohjakset hänen käsiinsä.

"Apalhviten on niin varma hevonen, kyllä Eirik voi ratsastaa sen selässä kotiin, vaikka tuolla onkin vähän jyrkempää." Olav seurasi perästä jonkun askeleen, puhuen tyynnytellen pojalle ja hevoselle. Sitten hän palasi takaisin ilveksen luo ja sitoi sen jäsenet hihnoilla, vilkaisten väliin pojan jälkeen, joka istui ison, valkoisen hevosen selässä, kunnes nämä katosivat metsään.

"Niin, me emme sopineet — oli turha jäädä sinne riitelemään
Kaarenpoikien kanssa", puheli hän. "Mitähän, jos minä antaisin
Eirikille omaksi Apalhvitenin — eikö poika ole jo seitsenvuotias?
Hänen on kuitenkin pian saatava oma hevonen — ja Sindreä ei uskalla
antaa lapsen ajettavaksi, kun se on niin vauhko."

"Vaikka antaisit Eirikille kauneimman varsan taivaan alla — ja hopeisen satulan ja kultaiset suitset — niin mitä se hyödyttää, Olav, kun et voi muuttaa mieltäsi, etkä katsoa poikaa muuta kuin karsaasti."

"Tuo ei ole totta", sanoi Olav vihaisesti ja kiivaasti. "Kyllä sinä olet raskas, senkin lemmon imisä", sanoi hän sitten, saatuaan ilveksen keihään päälle ja punnitessaan taakkaa olkapäällään. "Käytä nyt järkeäsi, Ingunn", sanoi hän vähän leppeämmin. "Voiko minulla olla iloa pojasta, joka on astuva jälkeeni tämän talon isännäksi, jos hän saa aina kätkeytyä sinun helmoihisi, vaikka hän on jo siinä iässä, että tarvitsee isän neuvoja ja kuritusta? Jätä Eirik minun käsiini, muuten hänestä ei tule miestä milloinkaan."

Kukkulalla puhaltava tuuli liehutti Olavin isoa, harmaata vaippaa, ja hänen mustan villahattunsa leveät lierit lepsuivat. Olav oli viime vuosina vanhentunut kovin — lihava hän ei ollut nytkään, mutta hänen vartalonsa oli sentään tullut paljon pyylevämmäksi, varsinkin se oli pyöristynyt ja levinnyt olkapäiden vaiheilta. Ja hänen vaaleat silmänsä näyttivät pienemmiltä ja entistä terävämmiltä, siksi että hänen kasvonsa olivat nyt ahavoituneen ruskeat. Niiden valkuainen oli alkanut verestää hiukan, nähtävästi siitä, että hän nukkui liian vähän.

Olav tunsi Ingunnin kulkevan takanaan ja tuijottavan häneen ja viimein hänen täytyi kääntää päätään. Tuimasti hän vastasi toisen valittavaan katseeseen.

"Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Ingunn. Sanoin pahan sanan äsken vihapäissäni — Luoja tietää, että toivoisin sen jääneen sanomatta."

Ingunn kyyristyi kokoon kuin iskua odottaen. Olav jatkoi — koettaen pysyä tyynenä:

"Mutta sinun ei pidä tehdä niin, Ingunn, että piilotat hänet minulta aivan kuin pelkäisit minun —. En ole milloinkaan rankaissut Eirikiä liian kovasti."

"Ei, Steinfinn ei viitsinyt vaivautua niin paljon minun tähteni, että olisi ruvennut kurittamaan minua. Mutta minä en ole milloinkaan syönyt sanaani — sinulle antamaani sanaa, Ingunn, olkoon muu miten hyvänsä. Ja minä olen ilmoittanut kaikille, että Eirik on meidän poikamme, — sinun ja minun."

Olav näki toisen olevan maahan vaipumaisillaan. Mutta hänestä tuntui, että tällä kertaa hän ei voinut peräytyä — puhua perästäpäin niinkuin olisi tahtonut lievittää sanojensa vaikutusta. Hän jatkoi siis yhä:

"Sinä teet haittaa meille kaikille, kun piileksit metsässä äidintunteinesi, etkä uskalla ottaa lasta syliisi minun nähteni, vaan kuljeskelet hänen kanssansa salaa, kuin hiipisit tapaamaan salasulhasta."

Mateuksenmessun iltana tuli Eirik juosten vanhempien luo, jotka olivat tuvassa, huutaen täyttä kurkkua. Kaare ja Rannveig, kaksi Bjørnin lasta, jotka vielä olivat Torhildin luona, seurasivat perästä, ja Olav ja Ingunn saivat nyt kuulla, mitä oli tapahtunut.

Kärppä, joka oli lammaskarsinan kattoturpeessa, oli saanut uusia poikasia, ja Eirik oli tahtonut kaivaa pesän ulos — vaikka Olav oli sanonut, että niiden täytyi saada olla rauhassa tänä kesänä. Ja nyt se oli purrut Eirikiä käteen.

Olav tarttui poikaan, nosti hänet ylös ja kantoi hänet äidin syliin.
Hän katsoi kiireesti lapsen kättä — purema oli sattunut pikkusormeen.

"Jaksatko pitää häntä — vai haenko Torhildin? Ole hiljaa — älä sano mitään Eirikille. Hänet voidaan pelastaa, jos toimimme joutuisasti."

Kärpän purema on myrkyllisin kaikkien eläinten puremista; siltä, jota vihastunut kärppä on purrut, mätänee liha ja tippuvat luut, kunnes kuolema tulee, tai sitten hän saa kaatumataudin, sillä kaikilla kärpillä on se tauti. Ainoastaan silloin, jos purema on käynyt sormenpäähän, voi olla toivoa henkiin jäämisestä ja terveyden säilymisestä, kun katkaistaan sormi ja poltetaan haava umpeen.

Salamannopeasti Olav varusti kaiken kuntoon. Seinänrakoon pistettyjen pienempien työkalujen joukosta hän löysi sopivan rautapalan, pisti sen tuleen ja käski Kaare Bjørninpoikaa puhaltamaan. Sitten hän veti esiin tikarin ja alkoi hioa sitä.

Mutta neito, joka oli kutsuttu sisään poikaa pitämään, rupesi huutamaan. Eirik oli jo muutenkin säikähtynyt — ja nyt hän ymmärsi, mitä isä aikoi tehdä hänelle. Kauhun parahduksella hän riistäytyi irti äitinsä käsistä ja alkoi juosta kuin rotta ympäri huonetta kiljuen yhä hurjemmin, isä perässään.

Kamarin ylisille vievät tikapuut olivat esillä. Eirik kiipesi niitä ylös, ja Olav perästä. Pimeässä, tavarakasojen keskellä hän viimein sai käsiinsä pojan ja laskeutui lasta kantaen tikapuita alas. Eirik potki ja sätki ja ulvoi isän mekon helman sisällä, joka Olavin oli täytynyt nostaa hänen päänsä yli, ettei tuo mieletön lapsi vuorostaan purisi häntä.

Ingunn oli sen näköinen, ettei häneltä voinut toivoa apua. Torhild oli tullut sisään — Olav antoi Eirikin hänelle, ja kaksi apuun tullutta palvelusneitoa tarttui häneen lisäksi. Eirik reuhtoi ja huusi kuin hengen hädässä toisten koettaessa sitoa huivia hänen päänsä ympäri.

"Nyt on kysymys elämästä, Eirik — katso minuun, poika — sinä kuolet, ellet anna minun pelastaa itseäsi."

Olavin mieli oli äärimmilleen kiihtynyt. Tämä oli Ingunnin viimeinen lapsi, jota hän rakasti enemmän kuin milloinkaan oli rakastanut Olavia — jos hän kadottaisi hänet, olisi kaikki lopussa. Olavin täytyi saada ja voida pelastaa poika; täytyi, vaikka hän menettäisi oman henkensä —! Samalla hän tunsi julmaa halua ja kaipausta saada viimeinkin tarttua tuohon lihaan, joka oli tullut hänen ja Ingunnin väliin, raastaa, polttaa sitä — ja sittenkin oli kuin jokin olisi noussut hänen olemuksensa syvimmästä onkalosta ja kieltänyt häntä tekemästä pahaa tuolle turvattomalle lapselle.

"Älä kilju niin", sanoi hän raivosta kähisten. "Senkin onneton vekara — mitä tuo tuommoinen pelko on — eihän se ole tämän vaarallisempaa — katso tänne!"

Hän pisti tikarin terän vasemman kätensä hihansuun alle ja repi ja kiskoi vaatetta, kunnes hiha ja paita riippuivat riekaleina olkapäästä asti. Kiireesti hän nyt kääri repaleet ylös, etteivät ne olisi tiellä, tarttui pihdeillä hehkuvaan rautaan ja työnsi sen käsivarteensa.

Eirikin itku oli tauonnut pelosta ja hämmästyksestä — hän makasi hervottomana naisten sylissä ja tuijotti eteensä. Mutta sitten hän päästi uuden kauhunparkunan. Olav oli ajatellut hämärästi herättää pojassa rohkeutta, mutta oli nyt säikyttänyt tämän kokonaan järjiltään: palavan lihan haju, tuskan väänne Olavin kasvoilla, kun tämä tempasi raudan pois palohaavasta, teki pojan kuin hulluksi pelosta. Suora verijuova juoksi Olavin valkoista käsivartta pitkin, kun hän päästi sen vaipumaan; tikari oli sattunut ihoon hänen ratkoessaan vaatetta.

Silloin Ingunn astui äkkiä esiin. Hänen kasvonsa olivat valkoiset, mutta hän oli aivan tyyni ottaessaan lapsen syliinsä, painaessaan tämän jalat polviensa väliin, sitoessaan hunnunreunan hänen silmilleen ja painaessaan hänen päänsä kainaloonsa. Toisella kädellä hän tarttui Eirikin ranteeseen ja piti pikku nyrkkiä pöytää vasten. Neidot auttoivat pitelemään poikaa, tukahuttivat hänen kamalan tuskanhuutonsa lisävaatteilla Olavin katkaistessa sormen sisemmän nivelen kohdalta, polttaessa haavan ja sitoessa sen. Hän teki sen niin pian ja sievästi, ettei ollut aavistanutkaan olevansa sellainen mestari.

Naisten tyynnytellessä vaikeroivaa lasta, pannessa hänet vuoteeseen ja juottaessa hänelle vahvistusjuomaa istui Olav penkillä. Nyt vasta hän tunsi tuskaa palohaavassa — ja hän oli häpeissään ja vimmoissaan, että oli saattanut käyttäytyä niin järjettömästi — pahoinpidellä itseään kuin mielipuoli.

Torhild toi hänelle kupillisen munanvalkuaista ja tuhniorasian ja aikoi ruveta hoitamaan Olavin kättä, silloin Ingunn otti tytöltä tavarat, työnsi hänet syrjään ja sanoi:

"Hoidan itse mieheni, Torhild — mene sinä ulos, hae ruohotupsu ja pyyhi veri pois pöydältä."

Olav nousi ja ravisti itseään aivan kuin olisi tahtonut työntää pois molemmat naiset.

"Antakaa olla — kyllä saan itsekin tämän vertaisen —", hän sanoi ärtyisästi. "Tuokaa te toisia vaatteita näiden rikkinäisten sijaan."

Eirik parani nopeasti; jo viikon kuluttua hän istui pöydässä ja söi hyvällä ruokahalulla herkkuja, joita äiti kantoi hänelle. Näytti siltä, kuin hän pääsisi kärpänpuremasta pahemmitta vaurioitta, ainoastaan oikean käden pikkusormen menetyksellä.

Olav ei alussa tahtonut osoittaa, että käsivarressa oleva palohaava kiusasi häntä. Mutta sitten sitä alkoi särkeä ja hänen täytyi panna käsivarsi siteeseen. Sen jälkeen hän sai kuumetta, päänkipua ja oksennuskohtauksia, ja viimein hänen täytyi paneutua sänkyyn ja antaa erään lääketaitoisen miehen hoitaa haavaansa. Tätä kesti adventin vaiheille saakka, ja Olav oli mitä äreimmällä tuulella. Ensimmäistä kertaa heidän yhteen jouduttuaan hän oli ynseä Ingunnia kohtaan, puhui tälle kaiken aikaa tylyllä äänellä, eikä sietänyt toisten puhuvan siitä, miten hän oli tullut vikuuttaneeksi itseään. — Talonväki huomasi hänen myös olevan nyreissään siitä, että vaimo taas oli raskaana.

Kun Eirik oli päässyt jalkeille ja liikkui ulkona, puhui hän alati onnettomuudestaan. Hän oli sanomattoman ylpeä silvotusta kädestään ja näytteli sitä kirkonmäellä jokaiselle, joka viitsi nähdä, Hestvikenin ihmisten ollessa ensi kertaa kirkossa sen jälkeen. Hän kerskui kauheasti sekä isäänsä että itseään; he molemmat olivat tehneet urotyön, ja itse hän oli ollut niin kärsivällinen; jos hänen sanoihinsa oli uskomista, ei hän ollut äännähtänytkään tuon miehuusnäytteen aikana.

"Tuo poika on itse isästä perkeleestä, niin kauheasti hän valehtelee", sanoi Olav. "Sinun käy vielä huonosti, Eirik, ellet heitä pois tuota huonoa tapaa."

XII

Blasiuksen-messun aikaan saivat hestvikeniläiset vieraan, jota he eivät osanneet odottaa: Arnvid Finninpoika ilmestyi taloon eräänä päivänä. Olav ei ollut kotona, eikä häntä odotettu kotiin ennen kuin pyhien jälkeen.

Olav oli iloisen näköinen astuessaan sisään ystävän seurassa —
Arnvid oli lähtenyt häntä vastaan mäelle. Hän otti Ingunnin tarjoaman
olutkulhon ja lausui vieraan tervetulleeksi. Mutta sitten hän näki
Ingunnin itkeneen.

Arnvid sanoi tuoneensa hänelle raskaan sanoman — Bergin Tora-emäntä oli kuollut syksyllä. Mutta kun Olav kuuli Arnvidin olleen talossa jo monta päivää, ihmetteli hän hiukan, oliko Ingunn voinut itkeä tuolla lailla koko ajan. Eiväthän he olleet kovin läheiset toisilleen. Vaikka olihan Tora Ingunnin ainoa sisar. Ja ehkä hän oli herkkäitkuinenkin nykyään.

Ingunn toivotti hyvää yötä heti illallisaterian jälkeen. Hän otti Eirikin mukaansa ja lähti ulos — aikoi nukkua pienessä naisten tuvassa tämän yön, sillä: "Te kaksi tahdotte kai nukkua yhdessä; arvaan teillä olevan paljon puhelemista", hän sanoi.

Olav ihmetteli jälleen: luulikohan Ingunn heillä olevan jotakin erikoista, kahdenkeskeistä puheltavaa? Muutenhan hän olisi voinut nukkua kamarissa.

Ja niin heidän keskustelunsa sujui hyvinkin kankeasti heidän siinä istuessaan ja juodessaan. Arnvid kertoi Toran lapsista — oli sääli, että he olivat kaikki vielä alaikäisiä. Sitten Olav kysyi hänen omia poikiaan, ja Arnvid kertoi näiden tuottavan hänelle iloa: Maunu oli nyt Miklebøn isäntänä; hän oli naimisissa, Steinar oli kihlattu. Finn oli munkkina Saarnaveljien luostarissa; hänellä kerrottiin olevan hyvät lahjat, ja ensi vuonna hänet aiottiin lähettää Pariisin isoon kirkkokouluun.

Arnvid pudisti päätään. Hän kiinnitti ihmeelliset, tummat silmänsä ystävään, hymyili vienosti ja kainosti kuin nuorukainen, joka puhuu sydämensä ystävästä:

"Niin." Arnvid hymyili. "Jos Jumala suo, saattaa käydä niin, että minä olen palveleva poikaani ja kutsuva häntä isäkseni."

"Luostarin asioissa me nytkin olemme täällä etelässä veli Vegardin kanssa. Aiomme rakentaa kirkkomme uudestaan palon jälkeen, mutta Torstein-piispa tarvitsee itse virkakuntansa tänä vuonna, ja niin meidät lähetettiin katsomaan, saisimmeko palkatuksi kivenhakkaajia Oslosta. Mutta veli Vegard sanoi, että sinä voisit olla hyvä ja lähteä kaupunkiin — ja ottaa vaikka Ingunninkin mukaasi — että hän saisi nähdä teidät."

"Ei Ingunn jaksa lähteä minnekään — ymmärräthän sen. — Mutta veli
Vegard on varmaan jo ikivanha?"

"Onhan hänellä ikää — seitsemänkymmentä vuotta, luullakseni. Hän on nykyään sakristaani. — Minun piti tuoda sinulle sellaiset terveiset, että välttämättä tulisit sinne. Hänellä on tärkeätä puhuttavaa —", Arnvid katsoi alas ja sanoi hiukan ankeasti: "sinun kirveestäsi, tuosta taistelutapparasta. Hän oli saanut kuulla siitä koko joukon asioita — se kuuluu olevan sama, joka kerran on ollut Dyfrinissä, Raumariikessä, siihen aikaan kun esi-isäsi asuivat siellä."

"Veli Vegard on nyt kuullut kokonaisen tarinan tuosta kirveestä, sanoo hän. Ennen vanhaan sillä kuuluu olleen sellainen ominaisuus, että se helähti ennen surmantekoa."

"Sinä päivänä, jolloin olin majalassa käskettynä pohjoiseen — muistathan, käydessäni viimeksi Miklebøssa —."

"En suinkaan ollut semmoinen pöllö, että olisin ottanut tuon raskaan kirveen mukaani metsälle." Olav naurahti kylmästi. "Se oli hakkuukirves; se oli kylliksi hyvä minulle. Mutta totta on, että Ættarfylgja osasi helähtää — se olisi kai mielellään seurannut minua."

Arnvid istui käsivarret ristissä edessään pöydällä äännähtämättä. Olav oli noussut ja kulki nyt levottomasti edestakaisin. Sitten hän äkkiä pysähtyi ja kysyi kovalla äänellä ja aivan kuin uhalla:

"Eikö kukaan ihmetellyt — tai eikö syntynyt juoruja siitä, että Teit
Hallinpoika hävisi niin äkkiä Hamarista?"

"Noo. Kyllähän siitä puhuttiinkin. Mutta ihmiset tyytyivät selittämään sen siten, että hän oli kai ruvennut pelkäämään Steinfinninpoikia."

Olav oli kauan ääneti. Kun hän ryhtyi puhumaan, ei hän katsonut ystäväänsä ja oli kuin hän olisi punninnut jokaista sanaansa.

"Ingunn on kai sanonut sinulle, minkälaista meidän elämämme on ollut. Luulin Jumalan tahtovan, että maksaisin pojalle sen, mitä olin velkaa hänen isänsä surmaamisesta. Tuo kurja" — Olav naurahti — "oli niin hassu, että oli saanut päähänsä naida Ingunnin — elättää hänet ja lapsen, muka. Minun täytyi raivata hänet tieltäni, ymmärräthän —."

"Itse hän kohotti ensiksi aseensa. Minä en houkutellut häntä väijyksiin. Hän tuppautui itse minun niskoilleni — vaati minua auttamaan itseään: kuten mies auttaa jalkavaimonsa naimisiin, kun tahtoo päästä hänestä."

"Sandvoldissa asuvat mökkiläiseni löysivät miehen luut hiilien seasta keväällä, kun lumi suli; tiedäthän siellä ylhäällä Luraasenin karjalaitumelle. Se oli kai hän —."

"Lempo vieköön! Oliko se sinun karjamajasi? Olipa se hyvä — nyt voin maksaa sinulle sakot."

"Ei, ei, Olav, herkeä jo!" Arnvid nousi äkisti ja hänen kasvonsa vetäytyivät kurttuihin. "Mitä sinä tarkoitat tällä kaikella — mitä se hyödyttää? Nyt, näin monen vuoden kuluttua —."

"Niinhän se on, Arnvid. Ja kuitenkin se on liikkunut mielessäni joka päivä, enkä ole hiiskunut siitä yhdellekään ihmiselle ennen kuin nyt sinulle. — Hän pääsi kai vihittyyn maahan?"

"Sitten minun ei tarvitse surra sitä — huolehtia siitä — eikä olisi tarvinnut kiusata itseäni kaikkina näinä vuosina sillä, että hän ehkä oli jäänyt makaamaan metsään. — Huolehtia siitä, että olin jättänyt kristityn ruumiin hautauksetta. — Mutta eikö kukaan kysynyt tai kuulustellut, kuka tuo mies oli mahtanut olla?"

"Eipä niin kovin. Sen puolen ihmiset tekevät kuten minä sanon, kun joskus ihmeeksi annan heidän tietää, mitä tahdon!"

"Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin!" Olav väänsi kovasti käsiään. "Olisi ollut parempi minulle, jos se olisi tullut selville silloin — ettet sinä olisi auttanut minua toteuttamaan aiettani ja painanut alas asiaa. Kuinka sinä voit edes auttaa sellaista asiaa — sinä jumalaapelkääväinen mies!"

Arnvid purskahti äkkiä nauramaan, hän nauroi niin, että hänen täytyi käydä istumaan penkille. Olav oli hätkähtänyt toisen menettäessä tasapainonsa, ja hän sanoi vihaisesti:

"Sinun täytyy kai luopua tuosta pahasta tavastasi, että alat nauraa hohottaa juuri, kun toinen puhuu — muista asioista — nyt kun aiot munkiksi!"

"Niin kai minun täytyy." Arnvid pyyhki hihallaan silmiään. Ja Olav puhui ankaran mielenliikutuksen vallassa:

"Sinä et ole milloinkaan kokenut millaiselta tuntuu elää epäsovussa Kristuksen kanssa, seisoa hänen edessään valehtelijana ja petturina joka kerran, kun astut Hänen huoneeseensa. Minä olen — joka päivä ja hetki — niin, jo kahdeksan vuoden ajan. Minua luullaan tällä seudulla hurskaaksi mieheksi — sillä annan lahjoja kirkolle ja luostarille ja köyhille varojeni mukaan ja käyn kirkossa niin usein kuin minulla on tilaisuus päästä sinne, — kaupungissa käydessäni pari kolme kertaa päivässä. Sinun tulee rakastaa Herraasi ja Jumalaasi kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi, kuten kirjoitettu on — ja luulen Jumalan tietävän, että minä tahdon rakastaa siten — en tiennyt ihmisen vallassa olevan rakastaa niin, ennen kuin itse olin rikkonut välini Hänen kanssaan ja kadottanut Hänet!"

"Miksi sanot tuon minulle?" kysyi Arnvid kiusauntuneesti. "Parempihan sinun olisi puhua papillesi tästä!"

"Sinä vaadit minulta paljon. En voi antaa sinulle muuta neuvoa kuin sen, minkä sielunpaimenesikin antaisi sinulle. — En voi kehoittaa sinua muuhun, kuin minkä itse tiedät oikeaksi.

"Mutta sellaista neuvoa et sinä halua", lisäsi hän kotvasen kuluttua toisen seisoessa ääneti.

"En voi tehdä niin." Olavin kasvot valahtivat kalpeiksi ja aivan kuin jäykistyivät. "Täytyyhän minun toki ajatella Ingunnia — enemmän kuin itseäni. Enhän voi jättää häntä olemaan yksin köyhänä ja kivulloisena ja ilottomana, salamurhaajan ja konnan leskenä."

"Eihän ole varma — aivan varma, eikö piispa keksisi jotakin keinoa — koska siitä on niin pitkä aika — ja koska kukaan ei ole joutunut kärsimään asiasta — ja koska kuollut oli rikkonut pahasti sinua vastaan ja koska taistelitte rehellisesti. Ehkä piispa keksisi jonkin keinon, jolla hän sovittaisi sinut Kristuksen kanssa ja voisi antaa sinulle synninpäästön vaatimatta, että sinun on puhdistauduttava murhastasi ihmistenkin edessä."

"En tohdi luottaa siihen. Se koskee liian läheltä niitä, joita olen velvollinen suojelemaan. Yhtä hyvin olisi silloin voinut jäädä tekemättä kaikki, mitä olen tehnyt pelastaakseni hänen kunniansa. Etkö luule minun tietäneen, että jos olisin ilmiantanut tekoni silloin, ei se olisi ollut kuin pikkuasia — miehestä ei olisi ollut väliä, elipä hän tai kuoli, ja te olisitte voineet olla minun puolellani ja todistaa naisen, jonka hän vietteli, olleen minun vaimoni. Mutta Ingunn ei olisi kestänyt sitä — hän on aina kestänyt niin vähän — ja nyt saisi joka ainoa ihminen tällä seudulla tietää totuuden — nyt kun hän on muutenkin nääntynyt."

"Mahtaako hän kestää paremmin tämän. Jos hänen käy nyt kuten ennenkin, — että hän menettää lapsensa —."

"Olkoon kuinka tahansa — mutta monta kertaa hän ei jaksa enää kulkea sitä taivalta."

"Ja sitten on Eirik", jatkoi hän hetken kuluttua. "Olen luvannut
Jumalalle, että Eirik on saava periä minun asemani, kuten oma poikani."

"Luuletko sitten", kysyi Arnvid, "että hyödyttää luvata Jumalalle yhtä ja toista — kaikenlaista, mitä hän ei ole pyytänyt sinulta — kun kuitenkin kiellät häneltä sen ainoan, mitä tiedät hänen vaativan?"

"Sen ainoan — se on kaikki, Arnvid — kunniani. Ehkä myös elämäni. Jumala tietää, etten muuten ole kovin arka siitä — mutta menettää se pahantekijänä."

"Ja kuitenkaan sinulla ei ole mitään, mitä et olisi saanut Häneltä. Ja Hän otti itse kärsiäkseen pahantekijän kuoleman sovittaakseen kaikki meidän syntimme."

"Mainitsit Eirikin. Etkö tiedä, Olav — ettet voi oikeuden mukaan tehdä niin — luvata perintöäsi vieraalle — kun samalla riistät sen omaisiltasi."

"Nuo Tveitin miehet — en ole nähnyt heitä koskaan, eivätkä he kohdelleet minua sukulaisena silloin kun olin nuori ja olisin kaivannut kipeästi heidän apuun tuloaan."

"He olisivat yhtä hyvin voineet jäädä sinne, missä olivat, niin vähän hyötyä minulla oli heistä. Suon Hestvikenin mieluummin Ingunnin pojalle."

"Väärä ei tule oikeaksi siitä, Olav. — Ettekä te tiedä kumpainenkaan, onko pojalle oleva onneksi se lahja, jonka tahdotte antaa hänelle, mutta johon hänellä ei ole oikeutta."

"No niin. Voin arvata Ingunnin puhuneen jo sinulle luulostaan, että muka vihaan hänen lastansa ja suon sille pahaa. Se ei ole totta. En ole milloinkaan tarkoittanut muuta kuin Eirikin parasta — itse hän saa aikaan sen, että poika menee piloille, sillä hän opettaa hänet pelkäämään minua, valehtelemaan ja kätkeytymään silmiltäni —."

Olav näki Arnvidin kasvojen ilmeen ja jatkoi päätään pudistaen: "En syytä häntä siitä — Ingunn ei ymmärrä muuta, raukka. En minäkään ole muuttanut mieltäni, Arnvid. Muistatko, miten kerran lupasin sinulle, etten milloinkaan pettäisi sukulaisnaistasi? Enkä ole katunut sitä — olkoonpa viimeinen hetkeni minkälainen hyvänsä, niin olen kiittävä Jumalaa siitä, että hän pidätti kättäni silloin, kun minun teki mieli tehdä hänelle pahaa — osoitti minulle ennen kuin oli liian myöhäistä, että minun oli suojeltava ja tuettava häntä niin hyvin kuin voin. Vaikka olisin tavannut hänet jälleen spitaalin saastuttamana, en olisi voinut muistaa muuta kuin että hän oli kallein ystäväni — ainoa ystäväni kautta koko lapsuuteni vieraiden parissa."

"Jos luulet, Olav, että sinun olisi helpompi tietää, mitä sinun on tehtävä päästäksesi jälleen sovintoon Jumalan kanssa — ja jos voisit olla huoleti omistasi, niin lupaan olla Ingunnille veljen sijassa, hänelle ja pojalle. Otan heidät luokseni jos tarvitaan."

"Sinähän olet luovuttanut Miklebøn Maunulle. Ja itse aiot mennä luostariin." Olav sanoi tämän hiukan pilkallisesti.

"Mutta en ole silti luovuttanut kaikkea omaisuuttani. Ja minä olen jaksanut elää maailmassa niin kauan, että jaksan elää siinä kuolemanpäivääni asti, jos lähisukulaiseni tarvitsevat minua luonansa."

"Ei, ei", sanoi Olav kuten ennen. "En tahdo, että sinä ajattelet sellaista uhrausta minun puolestani —, tai kenenkään toisen puolesta, josta minut on pantu huolehtimaan."

Arnvid istui katsellen sammuvaan hiillokseen — ja tunsi ystävän hahmon hämärässä lähellään. Mahtaakohan hän itse tietää, ettei se taakka, jonka hän on tänä yönä vierittänyt niskaani, ole pienempi tätä, ajatteli hän.

Olav veti jalallaan luokseen jakkaran, kävi istumaan lieden ääreen, kasvot ystävään päin.

"Olen nyt sanonut sinulle yhtä ja toista, mutta en sitä, minkä aioin sanoa. Olen sanonut sinulle ikävöiväni päivät ja yöt sovintoon Kristuksen, Herramme kanssa — olen sanonut sinulle, ettei Vapahtajamme ole mielestäni milloinkaan ollut niin kuvaamattoman suloinen kuin silloin, kun huomasin hänen painaneen minuun Kainin merkin. Mutta itseäni ihmetyttää, että ikävöin niin, sillä en ole nähnyt hänen olleen näin kova ketään muuta ihmistä kohtaan. Minä olen tehnyt tämän ainoan tihutyön — ja olin silloin niin — kiihtynyt — etten edes muista itse, mitä ajattelin muuta kuin että käsitin Ingunnin käyvän vielä onnettomammin, ellen tehnyt niin — suojellut hänen viimeisiä kunnian rippeitään, vaikka minun olisi ollut tehtävä murha. Ja kaikki sujui niin helposti, aivan kuin se olisi ollut sallittu: hän pyysi päästä mukaani, eikä kukaan nähnyt meidän lähtevän yhtä matkaa. Mutta jos Jumala tai suojeluspyhimykseni tai Neitsyt Maaria olisi johtanut tuona iltana kulkumme ihmisasunnolle eikä autioon karjamajaan Luraasenille — niin olisi käynyt toisin."

"Olitko rukoillut Jumalaa ja pyhimyksiä suojelemaan retkeäsi, ennen kuin lähdit sille —?"

"En tiedä varmaan, enkö liene — ei; rukoillut en ollut juuri silloin. Mutta koko sinä pääsiäisenä en ollut tehnyt muuta kuin rukoillut — ja olin koko ajan haluton tappamaan häntä. Mutta oli kuin kaikki olisi mukautunut siten, että minun täytyi tappaa hänet ja kehoittanut minua salaamaan tekoni perästäpäin. Ja Jumala, joka näkee kaiken, tiesi myös minne se johtaisi, paremmin kuin minä itse — eikö hän siis olisi voinut estää minua, rukoilemattani —?"

"Niin sanomme kaikki, Olav, kun olemme antaneet vallan omalle tahdollemme ja kun huomaamme jälkeenpäin, että olisi ollut parempi toisin. Mutta sitä ennen kai ajattelit, kuten ajattelemme jokainen, itse ymmärtäväsi parhaiten, mikä sinulle on hyväksi."

"Niin aivan. Mutta kaikessa muussa, paitsi siinä, mitä tuo teko on tuonut muassaan, olen tehnyt oikeutta ja kohtuutta jokaiselle kykyni mukaan. Minulla ei ole vääryydellä hankittua tavaraa, sen tiedän, en ole puhunut pahaa lähimmäisistäni, miehistä tai naisista, vaan antanut pahojen puheiden painua unhoon niiden tullessa ovelleni, vaikka olisin tiennyt niiden olevan totta eikä valhetta. Ja minä olen ollut uskollinen vaimolleni, eikä ole totta, etten soisi hyvää hänen pojalleen — olen ollut yhtä hyvä Eirikille kuin useimmat miehet ovat omille pojilleen. — Sano nyt sinä, Arnvid, joka ymmärrät sellaisia asioita paremmin kuin minä ja olet elämän ikäsi ollut hurskas ja armelias mies — enkö ole oikeassa, kun sanon Jumalan olleen ankaramman minua kuin muita kohtaan? — Olen nähnyt enemmän maailmaa kuin sinä" — Arnvid istui niin, ettei Olav voinut nähdä hänen hymyilevän hänen tätä sanoessaan — "niinä vuosina, jolloin olin maanpaossa enoni luona ja sitten kun kuuluin jaarlin väkeen. Olen nähnyt miehiä, joita painoivat kaikki maailman seitsemän syntiä, jotka harjoittivat julmuuksia, jollaisiin minä en olisi ryhtynyt pikkusormellani, vaikka olisin tiennyt varmasti Jumalan jo hylänneen minut ja tuominneen minut helvettiin. Eivät he pelänneet Jumalaa, enkä minä huomannut heidän kaipaavan tai rakastavan Häntä silti tai haluavan sovintoa hänen kanssaan — vaan he elivät iloisin ja tyytyväisin mielin ja saivat autuaallisen lopun, monikin heistä; sen olen itse nähnyt.

"Miksi emme siis me, Ingunn ja minä, voi saada rauhaa? On kuin Jumala vainoaisi minua kaikkialla, eikä soisi minulle lepoa, vaan vaatisi minulta mahdottomuuksia, sellaista, mitä en ole nähnyt Hänen vaativan keneltäkään muulta?"

"Kuinka minä voisin vastata tuollaiseen, minä, joka olen maallikko. — Olav, etkö voi lähteä kanssani kaupunkiin, puhumaan veli Vegardin kanssa —."

"Ehkä teen niin", sanoi Olav hiljaa. "Mutta sano sinä ensin — ymmärrätkö, miksi minun osani on oleva niin paljon kovempi kuin muiden?"

"Ethän sinä voi tietää, mitä kaikkea nuo toisetkin ovat kokeneet. Mutta ymmärräthän sen, että kun tunnet Jumalan seuraavan sinua, tapahtuu se siksi, ettei hän tahdo kadottaa sinua."

"En ole tehnyt sitä itsekään — minun täytyi mielestäni tehdä kuten tein; minun huostaani oli uskottu Ingunnnin elämä ja hyvinvointi. Mutta kaiken alku oli se, Arnvid, että Steinfinninpojat tahtoivat varastaa minulta naimakaupan, johon isäni oli saanut suostumuksen — oliko minun tyydyttävä siihen, taivuttava sellaiseen vääryyteen? Minulle on opetettu Jumalan tahtovan, että kristityn tulee taistella vääryyttä ja lainrikkomusta vastaan. Olin lapsi iältäni, lakia tuntematon — en tiennyt muuta keinoa oikeuteni suojaamiseksi, kuin otin itse morsiameni, ennen kuin hänet ehdittiin naittaa toiselle."

"Näin vastasit minulle silloin, kun puhuin sinun menettelystäsi sukulaisnaistani kohtaan. Muistatko vielä, Olav, ettet sinä — ettet sinä puhunut totta silloin?"

Olav kohotti päänsä hätkähtäen, ällistyneenä. Hän viivytti vähän vastaustaan:

"En. — Ja luulen", sanoi hän rauhallisesti, "että useimmat miehet olisivat tehneet samoin minun sijassani."

"Tarkoitatko", kysyi Olav pilkallisesti, "Jumalan käden lyöneen minua — ja Ingunnia — niin kovasti siksi, että — että valehtelin silloin?

"En voi uskoa sen olleen niin suuren synnin. Olen kuullut monen miehen valehtelevan pahemminkin — syyttä suotta, enkä ole huomannut Jumalan ojentavan sormeaan rangaistakseen heitä. Ja siksi en ymmärrä Hänen oikeamielisyyttään, joka tahtoo rangaista minua näin julmasti!"

"Kylläpä sinun ajatuksesi Jumalasta ovat pienet, jos odotat hänen oikeamielisyytensä olevan samanlaisen kuin ihmisten. Hän ei ole luonut kahta samanlaista ihmistä Eevan ajoista alkaen — kuinka Hän siis vaatisi samaa kaikilta luoduiltansa, joille Hän on suonut niin erilaiset lahjat. — Kun tulin tuntemaan sinut nuoruudessamme, uskoin sinua totuudellisimmaksi, oikeamielisimmäksi ja jaloimmaksi mieheksi, mitä tunsin; sinussa ei voinut olla julmuutta ja petosta, vaan Jumala oli suonut sinun periä uskollisten, uljaiden isiesi luonteen."

"Ja entä, jos olisi ollut niin? Jos on, kuten sanot — jos on totta, että minä pelkäsin usein tehdä niinkuin muut miehet tekevät joka päivä huolettomin mielin, vähemmällä syyllä —. Entä jos tuo, mitä sinä kutsut Jumalan lahjaksi, olisikin ollut sietämätön taakka, jonka Hän oli sitonut selkääni syntyessäni!"

Arnvidkin oli ponnahtanut paikaltaan. Hän oli tullut toisen luo ja seisoi hänen edessään miltei uhkaavana:

"Niin moni voi sanoa samaa luojansa antimista; ellei hänellä ole kallionlujaa uskoa Vapahtajaansa, saattaisi hän luulla syntyneensä pahimmaksi turmanlinnuksi."

Hän nosti jalkansa lieden reunalle ja seisoi siinä pää käsien varassa, eteenpäin kumartuneena, tuijottaen hiiliin:

"Sinä ihmettelit usein, että minä kaipasin pois maailmasta — minä, jolla oli rikkautta — ja valtaa enemmän kuin viitsin käyttää — ja arvoasemakin tavallaan —. Sanoit minua hurskaaksi ja armeliaaksi — Jumala tietää, etkö luullut minun olleen sellaisen siksi, että rakastin lähimmäisiäni!"

"Luulin sinun auttaneen jokaista, joka turvasi apuusi, siksi että olit — lempeäsydäminen — ja säälit kaikkia, jotka olivat — hädässä."

"Säälin — kyllä. Usein mieleni olisi tehnyt syyttää luojaani siitä, että Hän oli luonut minut sellaiseksi, ette voinut muuta kuin sääliä kaikkia, vaikka en voinut pitää kenestäkään."

"Luulin", sanoi Olav hyvin hiljaa, "että sinä — autoit — minua ja Ingunnia neuvoilla ja töillä siksi, että olit ystävämme. Jumalan tähdenkö siis ainoastaan ojensit meille kätesi?"

"Ei. Olin pitänyt sinusta nuoruudestamme asti, ja Ingunn on ollut minulle rakas pikkutytöstä asti. Ja kuitenkin olin monesti tuiki kyllästynyt kaikkeen — toisinaan saatoin tuskissani toivoa, että pääsisin kerran rauhaan koko teidän asiastanne."

"Tuon olisit voinut sanoa aikaisemmin, niin olisin vaivannut sinua vähemmän", sanoi Olav jäykästi.

"Ei, ei, älähän. Sinä ja Ingunn olette olleet parhaat ystäväni. Mutta minä en ole hurskas enkä hyvä. Ja usein olin väsynyt kaikkeen — toivoin, että olisin voinut muuttaa itseni kovaksi mieheksi, kun en voinut olla lempeä ja antaa Jumalan tuomita. Ranskassa oli kerran pyhä mies, erakko; hän oli alkanut harjoittaa sellaista laupeudentyötä Jumalan tähden, että antoi majassaan suojaa niille, jotka kulkivat metsän läpi, missä hän asui. Eräänä iltana tuli sitten kerjäläinen hänen ovelleen pyytäen yösijaa — erakon nimi oli muistaakseni Julian. Vieras oli spitaalin saastuttama ja kamalan näköinen ja kaiken lisäksi ilkeä ja ruokoton suustaan — hän moitti kaikkea, mitä erakko teki hänen hyväkseen. Silloin Julian riisuu hänen vaatteensa, pesee ja hoitaa hänen haavansa, suutelee niitä ja panee hänet vuoteeseen — mutta kerjäläinen valittaa, että hänen on kylmä, ja käskee Julianin laskeutumaan viereensä lämmittämään häntä. Julian tekee niin. Mutta silloin vieraalta putosi aivan kuin vaippana kaikki saasta ja riena ja paha puhe — ja Julian näki syleilleensä Kristusta.

"Mutta minä kuvittelin, kun en luullut enää jaksavani auttaa kaikkia noita, jotka tulivat luokseni, valehtelivat ja laskivat huolensa hartioilleni, pyysivät neuvoa ja tekivät oman mielensä mukaan, mutta syyttivät minua, kun heille kävi huonosti, vihaisina ja kateellisina kaikille, joille he väittävät käyneen paremmin — niin kuvittelin heidän olevan valhepuvussa, jonka alta kerran näkisin rakkaan Vapahtajani ja ystäväni. Ja taisihan se olla oikeinkin tavallaan — koska Hän on sanonut, että kaikki, mitä te teette yhdelle noista pienimmistä —. Mutta Herrani ei tahtonut riisua yltänsä valhepukuaan ja näyttäytyä minulle heidän hahmossaan."

Olav oli jälleen istuutunut jakkaralle; hän oli kätkenyt päänsä käsiinsä. Ja Arnvid sanoi vielä hiljaisemmalla äänellä:

"Muistatko, Olav, mitä Einar Kolbeininpoika sanoi silloin kerran — joka kiihdytti minut niin, että tartuin aseeseen häntä vastaan?"

"En ole niin hurskas, ettei se olisi koskenut minuun kovasti, niin toinen kuin toinenkin juttu. Ja minusta tuntui usein, että Jumala olisi voinut suoda minulle sen ainoan, mitä häneltä pyysin — luvan palvella häntä siinä muodossa — siinä asussa — jossa olisin voinut harjoittaa armeliaisuutta heikon voimani mukaan, ilman että ihmisten tarvitsi kuiskia selkäni takana, häväistä minua tai kutsua minua tyhmeliiniksi, tai uskoa minusta pahinta siksi, etten ottanut toista vaimoa enkä jalkavaimoa Tordiksen kuoltua."

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja antoi sen pudota läimähtäen toista vasten.

Tämän jälkeen ystävykset kulkivat Hestvikenissä ne kaksi päivää, jotka Arnvid vielä viipyi talossa, harvasanaisina ja arkoina. Molempia kiusasi se, että he olivat tulleet puhuneeksi liikoja tuona iltana; nyt heistä tuntui, kuin he eivät voisi puhua enää vapaasti vähäpätöisimmistäkään seikoista.

Olav ratsasti Arnvidin mukana kappaleen matkaa vuonon vartta, mutta heidän saavuttuaan puolimatkaan hän sanoi, että nyt hänen oli käännyttävä. Hän veti esiin jotain helmuksestaan — liinavaatteeseen käärityn, kovan esineen. Arnvid tunsi, että se oli varmaan sama hopeinen, jalallinen malja, jota Olav oli näyttänyt edellisenä päivänä. Olav pyysi, että Arnvid veisi sen Hamarin luostarille.

"Noin suuri lahja sinun pitäisi itse viedä veli Vegardin käteen", tuumi
Arnvid.

Olav vastasi, että hänen täytyi joutua kotiin illaksi — "mutta voi olla mahdollista, että tulen Osloon toiste tervehtimään häntä."

"Kai sinä ymmärrät, Olav, että sinun on turha koettaa ostaa itsellesi sovintoa lahjoilla niin kauan kuin et muuta elämääsi."

"Tiedän sen — ei tämä ole siksi. Mutta minun tekee mieleni antaa jotakin teidän kirkollenne — minulla on ollut monta hyvää hetkeä vanhassa Olavinkirkossa."

Olav ei mennyt Osloon. Arnvid puhui siitä veli Vegardille — sanoi, ettei tämä kai uskaltanut lähteä, kun Ingunn ei kyennyt tulemaan mukaan. Tämä oli surrut kovin, kun ei saanut nähdä nuoruutensa oppi-isää tämän ollessa niin lähimailla. Arnvid ehdotti, että munkki lainaisi reen ja kävisi Hestvikenissä. Veli Vegardia olisi haluttanut lähteä, mutta hän oli ollut huonovointinen ja raihnas koko Oslossa oloajan. Pietarinmessun aikoihin tuli kovat pakkaset. Heti sen jälkeen sairastui tuo vanhus äkkiä keuhkotulehdukseen ja kuoli kolmantena yönä. Sen jälkeen täytyi Arnvidin hommata yksin kivenhakkaajat, ja hänellä oli täysi työ siihen asti, kun hän laittautui paluumatkalle pohjoiseen.

Olav sai Ingunnin pysymään sängyssä päivisin, kun ilmat olivat niin kylmät. Hän jaksoi tuskin liikkua enää pitkälle edistyneessä raskaudentilassa, ja oli lisäksi palelluttanut jalkansa, niin että niissä oli isot, avonaiset reiät. Olav hoiti niitä itse, voidellen revonrasvaa ja siansappea haavoihin. Arnvidin lähdöstä asti hän oli ollut lempeä ja huolehtiva vaimoaan kohtaan; tylystä, ynseästä käytöksestä, jota hän oli osoittanut syksyllä ja talvella, hän oli luopunut kokonaan.

Ingunn makasi käppyrässä peitteiden alla, kuiskaten pienen, nöyrän kiitoksen joka kerran, kun Olav teki jotakin hänen hyväkseen. Hän oli kyyristynyt Olavin vastenmielisyyden ja töykeiden sanojen alle ääneti ja alistuvana — ja nyt hän otti vastaan hänen hellän huolenpitonsa melkein yhtä sanattomasti. Olav piti häntä salaa silmällä, kun hän makasi tuntikaudet liikahtamatta ja tuijotti eteensä melkein silmää rävähtämättä. Entinen hurja sydämentuska leimahti hänessä jälleen yhtä polttavana kuin ennen — sama se, vaikkei hänellä ollutkaan hyötyä eikä iloa Ingunnista; hän ei voinut olla ilman tätä.

Ingunn iloitsi saadessaan täten pysytellä peitossa. Hän oli tullut sellaiseksi, että häntä painoi kuin sietämätön häpeä jokainen uusi raskaus. Jo ennen kuin hän sai kaksi ensimmäistä lastaan, oli hän ollut kiusaantunut ja arka siksi, että hän oli niin ruma — Dallan herjaukset olivat raadelleet hänen mieltään niin, ettei hän voinut voittaa tuota tunnetta enää milloinkaan. Hän aivan kuin kipristyi kokoon, kun hänen täytyi astua Olavin silmien eteen — ja kun tämä oli poissa hänen luotaan, tuntui hänestä, kuin hän ei jaksaisi pysyä pystyssä saamatta tuntea lähellään tämän terveyttä ja imeä sitä itseensä.

Mutta sitä mukaa kuin ilmeni, ettei hän voinut saattaa eloon ainoatakaan noista olennoista, jotka alkoivat elää hänessä toinen toisensa jälkeen, alkoi hän tuntea pelkoa omaa ruumistaan kohtaan. Hänen täytyi olla kirottu jollakin salaperäisellä tavalla, jollakin, joka oli yhtä kauhea kuin spitaali — koska hän tartutti syntymättömiin lapsiinsa kuoleman. Hänen verensä ja ytimensä juoksi hukkaan, hänen nuoruutensa ja sulonsa oli riutunut loppuun jo kauan sitten noiden kaameiden vieraiden hyväksi, jotka elivät jonkin aikaa kätkettyä elämäänsä hänen sydämensä alla, kunnes sammuivat. Kunnes hän tunsi ensimmäiset ennustavat poltot aivan kuin kynnen raapaisuina selässään ja hänen täytyi antaa vieraiden naisten taluttaa itsensä pieneen pihan itäpäässä olevaan tupaan, antautua heidän käsiinsä hiiskumatta sanaakaan ahdistavasta pelosta, joka täytti hänen sydämensä. Ja kun kaikki oli kestetty, makasi hän sijallaan yksin, verta vuodattaneena, kaikkea vailla lapsi oli kuin nielaistu yöhön, otettu takaisin pimeään, missä sillä ei ollut nimeä eikä muistoa. Viimeisiä keskosia evät apuvaimot edes olleet tahtoneet näyttää hänelle.

Ja välistä hänestä tuntui, että Audunin tuottama kohtalo oli vieläkin kovempi. — Kun hänen oli täytynyt kadottaa tuo vuoden vanha lapsi, joka jo oli osannut monella tapaa ilmaista tuntevansa äitinsä ja joka ei tahtonut olla kenenkään muiden luona kuin hänen ja joka piti niin paljon äidistään. Vaikka piti hän vieläkin. Enkelien laulaessa litaniaa: Omnes sancti Innocentes, orate pro nobis, oli Audun yksi niistä. Kiirastulessa ollessaan hän oli tietävä Audunin olevan yhden autuaista, jotka rukoilivat hänen puolestaan. Ja kun hänen armonhetkensä löi, oli kenties Vapahtaja itse taikka Hänen pyhä Äitinsä sanova Audunille: juokse äitiäsi vastaan —.

Mutta kun miehet tulivat sisään ruoka-aikoina, Olav ja Eirik yhdessä, ilmestyi sairaan suuriin, raukeisiin silmiin heti syvä, levoton jännitys. Olav huomasi, miten valppaasti tämä vartioi hänen jokaista elettään, jokaista sanaansa, kun hän oli yhdessä pojan kanssa. Ja hän piti silmällä itseään eikä ilmaissut pienimmälläkään tavalla suuttumustaan tai kärsimättömyyttään Eirikiä kohtaan.

Poika olikin aika lailla vaivaksi; Olav piti hänestä vähänpuoleisesti nyt, kun tämä oli tullut niin isoksi, että hänen oikea luonteensa alkoi ilmetä. Aina hän telmi, kerskui ja lörpötteli — laverteli kuin akkaväki; ei edes miesten istuessa ruoalla työstä väsyneinä hän malttanut pitää suutaan kiinni. Heillä oli tuo Arnketil eli Anki, joksi häntä kutsuttiin. Olav oli pitänyt häntä leivässään seitsemän vuotta, ja nuorukainen oli nyt jo lähellä kahtakymmentä, mutta oli vähälahjainen, jopa miltei puolihöperö, vaikka olikin taitava monessa työssä. Hän oli aina ollut Eirikin paras ystävä. He riitelivät — puoleksi leikillä — kunnes tulivat meluaviksi, ja Eirik kurkkasi penkillään istuvan Ankin kimppuun, töykki ja kiskoi tätä, kunnes sai pojan mukaansa leikkiin: he tuuppivat toisiaan sinne tänne, kierivät lattialla nauraen ja huutaen ja mekastaen, ajattelematta ollenkaan, että sisällä istuvat miehet tarvitsivat lepoa. Hän oli myös kerrassaan tottelematon — sillä opettipa isä hänelle mitä tahansa, tai kielsipä häntä vaikka kuinka — hän unohti sen paikalla.

Ja Olavia harmitti se, ettei Eirik osoittanut äitiään kohtaan suurempaa rakkautta. Hän tunsi itse, että tuossa oli jotakin luonnotonta: ennen hän oli tuntenut umpeaa katkeruutta tietäessään äidin ja pojan kietoutuvan toisiinsa hänen selkänsä takana, mutta nyt häntä suututti, kun poika juoksenteli ulkona miesten joukossa kaiket päivät, eikä milloinkaan käynyt sisällä katsomassa sairasta äitiään. — Olav oli itse opettanut pojan rukoilemaan joku vuosi sitten — kun hän näki, ettei Ingunn huomannut ajan olevan käsissä. Poika lateli rukoukset isän seisoessa vieressä — ja jo viimeistä Avea lukiessaan, päästyään In nomine'hen asti, hän kipusi sänkyyn ristinmerkin huitaisten ja sukelsi päistikkaa taljan alle pohjoiseen sänkyyn, missä hän tällä kertaa nukkui isän kanssa. Samassa hän oli unessa, ja kun Olav oli saanut voidelluksi Ingunnin jalat ja meni makaamaan, oli Eirik kuin kerä keskellä sänkyä, ja Olavin täytyi vetää hänet suoraksi ja työntää hänet seinän viereen, saadakseen tilaa itselleen.

Toisinaan Olav tunsi aivan kuin kipeän piston Eirikin tullessa lörpöttelynhaluisena hänen luokseen kehuen pieniä, taitamattomia yrityksiään, joilla hän oli muka koettanut auttaa miehiä. Kunpa tuo poika olisi sellainen, että minä voisin pitää hänestä, hän ajatteli. Tyhmänä ja viattomana Eirik ei näkynyt käsittävän, ettei isä ollut yhtä ihastunut hänen seuraansa kuin hän oli isään. Mutta Olav oli tehnyt päätöksensä: hän oli ottanut omakseen tuon pojan ja nostanut tasalleen pannakseen tämän istumaan isännän paikalle itsensä jälkeen Hestvikenissä — vaikka Luoja tiesi, ettei Eirik ollut sopiva suurtilalliseksi ja suurten yritysten johtomieheksi: hän näytti olevan hölläsuinen lavertelija, valheellinen, kerskaileva ja pelkurimainen nulikka, jolla ei ollut käyttäytymisen tajuakaan. Mutta Olavin oli tehtävä voitavansa opettaakseen Eirikille hyviä tapoja ynnä kitkeäkseen hänestä huonot tavat — joskin hänen nyt oli jätettävä kuritus siksi, kun Ingunn vahvistuisi — että poika oppisi esiintymään kuten Eirik Olavinpojan, Hestvikenin isännän, sopi.

Joku vuosi sitten oli seudulle kulkeutunut hirvilaumoja länsipuolelle Foldenin, ja Olavin maallakin oli niitä aika runsaasti — ne liikkuivat Kverndalenin seuduilla, Härän selänteellä ja Olavin tammimetsässä laakson puoleisella rinteellä lähellä kirkonkylää. Edellisenä kesänä oli Hestvikenissä saatu niin runsaasti rehua, että osa siitä oli jäänyt ulos heinäsuoville ja saatoille lehtikerppujen kera. Nyt kevättalvella tulivat hirvet talon läheisyyteen asti syömään ulkona olevia rehuja. Pihalla olevan hirsikasan takaa Olav ampui eräänä aamuna kauniin, nuoren hirvikoiraksen, jolla oli yhdeksänhaaraiset sarvet. Eirik innostui nyt niin, että pyrki väkisin mukaan — hänkin tahtoi kaataa hirven.

Olav hymyili hiukan pojan puheille. Lähipäivinä tuuli mereltä päin, ja hän käski Ankin asettua ulos aamulla, niin että eläimet vainuaisivat ihmisen lähellä olon ja pysyisivät poissa heinien luota, ja Eirik sai tulla mukaan. Poika makasi maassa palellen — kaari ja keihäs kädessään — mutta sisään tullessaan hän kertoi nähneensä ja kuulleensa hirvien liikettä.

Eräänä yönä Olav sitten heräsi ja nousi ulko-ovelle katsomaan, mikä aika oli. Oli kaksi tuntia auringonnousuun, räiskyvä pakkanen ja aivan tyyni — ilmassa tuntui vain pieni viima Kverndalenista käsin. Koitteen aikaan hirvet tulisivat varmaan perimään kymmenyksiään oljista. Olav pukeutui pimeässä, mutta etsiessään sopivia nuolia hänen täytyi sytyttää päre. Silloin Eirik heräsi — ja asia päättyi siihen, että isän täytyi päästää hänet mukaan, vaikka ilman aseita.

Tuskin he olivat ehtineet hiipiä piilopaikkaan hirsien taa, kun Olavilla oli täysi työ saada poika pysymään ääneti. Tämä unohti kiellot vähän väliä ja tahtoi kuiskailla. Sitten hän nukkui. Hän oli saanut päälleen isän raskaan nahkaturkin; Olav kietoi sen hyvin pojan ympäri, ettei hän paleltuisi — oli ankara pakkanen juuri ennen auringonnousua — ja hän oli iloinen, ettei Eirik nyt pilaisi asiaa.

Olav sai odottaa kauan. Taivas alkoi jo kellertää idässä metsän takana, kun hän näki eläinten tulevan esiin vesakosta. Neljä tummaa täplää liikkui ruskeanharmaata kenttää vasten. Ne pysähtyivät välillä, nuuskivat ja vainusivat — ja nyt Olav erotti joukosta yhden koirashirven, kaksi naarasta ja vasikan.

Jännitys ja ilo juoksivat lämpöisenä virtana hänen kohmettuneen ruumiinsa läpi, kun hän kohosi toiselle polvelleen, asetti jousen asentoon ja nuolen paikalleen. Sitten hän pidätti henkeä. Koirashirvi astui esiin uljaana ja komeana — nyt se näkyi kinosta vasten. Se nousi vanhan pientareen laidalle ja jäi seisomaan siihen sorkat yhdessä; kaula ja sarvekas pää erottuivat selvästi keltaisessa aamuvalossa. Olav veti äänettömästi henkeä ilosta — tuota äijää hän ei ollut tavannut ennen: sillä oli mahtava ruho, voimakas niska ja komea viisi- tai kuusitoistahaarainen sarvikko. Väijyen se käänteli päätään joka suunnalle. Tähystysväli oli pitkänlainen, mutta eläin seisoi niin sopivassa ampuma-asennossa: Olav tähtäsi ja hänen sydämensä sykki riemusta. Hän ehti tajuta vielä pojan olevan heräämäisillään.

Eirik kavahti pystyyn huudahtaen — hänkin oli nähnyt nuo ihanat sarvet taivasta vasten. Olav ampui nuolen pakenevan eläimen jälkeen, osui sivuittain lapaan ja näki eläimen ponnahtavan korkealle ilmaan — sitten se juoksi eteenpäin pitkin harppauksin ja hävisi toiset eläimet perässään metsään.

Eirik sai pari opettavaa nyrkin iskua korvilleen — ja hän otti ne vastaan pari kertaa haukkoen, mutta ei huutanut; sen verran älyä hänellä oli, että ymmärsi hävetä tekoaan ja olla valittamatta; sitä paitsi paksu nahkalakki luultavasti laimensi iskuja.

"Älä nyt anna äitisi tietää tätä", sanoi Olav astuessaan takaisin taloja kohti. "Hänen ei tarvitse tietää, että sinä käyttäydyt kuin ymmärtämätön penikka, vaikka olet noin iso."

Päivemmällä Olav lähti seuraamaan haavoittuneen eläimen jättämiä verijälkiä koiran kera, kaatoi eläimen ja tappoi sen tunturin rinteellä laakson toisessa päässä. Ja kun saalis oli tuotu kotiin illalla, kulki Eirik ympäri kerskuen, että hän oli ilmoittanut isälle, koska tuo iso koirashirvi oli tullut ampumamatkan päähän. Olav ei viitsinyt sanoa sanaakaan pojalle — hän pelkäsi muuten suuttuvansa liiaksi.

Vuonohylje alkoi nyt nousta parvissa sisämaahan talven kallistuessa kevääseen, ja laakson miehet veivät veneensä jään reunaan ja lähtivät hylkeenpyynnille etelään. Olav päästi Eirikin mukaan, mutta katui sitä heti; poika tuli aivan kuin villiksi joukkoteurastuksesta ja elämästä, joka vallitsi hylkeenpyytäjien keskuudessa. Oli aivan mahdoton ymmärtää, miten tuolla pojalla ei ollut enemmän käsitystä siitä, miten oli oltava ihmisten parissa. Mutta kotiin tultua tällä taas riitti kertomista loppumattomiin. Olavin ei ollut helppo kuunnella hänen puhettaan malttia menettämättä.

Pyhä Yrjö toi ilmanmuutoksen, etelätuulen ja sadetta — ja se oli hyvän vuoden merkki niin maalla kuin merellä.

Ingunn makasi yksin tuvassa seuraavana päivänä puoleen päivään. Sisällä oli melkein pimeä, sillä räppänä oli suljettu kalvolla ja luukku vedetty puoleksi eteen; ulkona satoi.

Olav tuli sisään. Hän istahti penkille, veti saappaat jalastaan, heitti yltään työnutun ynnä paidan ja aukaisi vaatearkkunsa, alkaen etsiä vaatteita.

"Nukutko sinä, Ingunn?" kysyi hän selin tähän. "Miten on laitasi", lisäsi hän, kun Ingunn vastasi kuiskaten, ettei hän nukkunut.

Olav vastasi lähtevänsä, sillä Vidanesin käräjät olivat tänään. Hän tuli sängyn luo vyötäisiin asti alastomana ja asetti toisen jalkansa sängyn porraspuulle. "Pitääköhän minun vaihtaa sääryksiä —?"

"Tuskin muidenkaan sinne tulijoiden säärykset haisevat sen paremmilta — me olemme olleet merellä ampumassa yöt päivät viime aikoina joka mies."

"Miten tahdot." Olav veti päältään housut ja säärykset ja seisoi siinä alastomana, venytteli vähän ja haukotteli.

Hänen virheettömän, kauniin ruumiinsa näkeminen teki pahaa Ingunnille. Hänestä tuntui niin toivottomalta, että hän itse oli kulunut ja surkean näköinen. Siitä oli niin iankaikkisen pitkä aika, kun hän itse oli ollut nuori ja suloinen ja he olivat olleet komea pariskunta — ja nyt oli Olav vielä nuori mies, terve ja kaunis. Hän oli kyllä tullut kyhmyisemmäksi jänteiltään, etenkin olkapäitten takaa, lapaluitten kohdalta ja käsivarsistaan, mutta lihakset jännittyivät kauniisti ja vaivattomasti heleän ihon alla, kun hän oikoi itseään, kohotti hiukan käsivarsiaan ja antoi niiden taas vaipua. Hänen pintansa oli yhä vielä maidonvalkea.

Olav tuli takaisin vaimonsa luo vedettyään päälleen punaisen villapaitansa, pitkät, mustat nahkaiset säärykset ja aivinahousut.

"Sitten minun kai pitää ottaa sininen mekkokin — koska tahdot, että minun on oltava niin komea?" sanoi hän hymyillen.

"Olav —?" Tämän kumartuessa Ingunnin puoleen kietaisi vaimo äkkiä laihat käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi kasvonsa hänen poskeaan vasten. Olav tunsi hänen vapisevan.

"Mitä nyt?" kuiskasi hän. Toinen vain puristautui häneen vastaamatta mitään.

"Joko tulee aika?" Hän irrotti Ingunnin kädet niskastaan; oli niin hankalaa olla kaksinkerroin. "Tahdotko, että jään kotiin tänään? Voin itse ratsastaa Rynjuliin hakemaan Unaa tänne — ja pyytää samalla Torgrimia hoitamaan asiaani Vidanesissa."

"Ei, ei." Toinen puristi hänen kättään lujasti omassaan. "Ei — en luule tilani muuttuvan ennen kuin kevätpäiväntasauksen jälkeen. — Mutta jää minun luokseni hetkiseksi" — sanat tulivat kuin hiljaisena valitushuutona. "Istu tässä vähän aikaa, jos joudat."

"Tietysti minä joudan." Olav piteli hänen kättään ja silitti hänen käsivarttaan. "Mikä sinun on, Ingunn? Pelkäätkö niin —?" kysyi hän hiljaa.

"En. Taikka pelkään. Vaikka en tiedä, pelkäänkö niin kovin, mutta
—." Olav sysäsi portaan tieltään, istuutui sängynlaidalle ja taputti
Ingunnin kuoppaista poskea kerran toisensa jälkeen.

Kyyneleet alkoivat virrata Ingunnin poskia pitkin, mutta hän itki hiljaa, äänen muuttuessa vain hiukan verhotummaksi ja särähtelevämmäksi.

"Se ei tuntunut minusta pahalta silloin, kun näin sen — silloin se ei ollut paha. Minä näin sinun menevän polkua metsään; olit iloisen näköinen ja olit ikään kuin nuoremman näköinen kuin mitä olet nyt, ja sinä laulelit astellessasi. Sitten näin sinut täällä Hestvikenissäkin, ulkona pihamaalla, ja olit taas yhtä iloisen ja terveen näköinen. Näin tuon kaiken, mutta itse en ikään kuin ollut täällä, vaan tiesin olevani kuollut. — Lapsia en nähnyt täällä — en yhtään."

"Ingunn, Ingunn, ei sinun pidä ajatella semmoisia." Olav painui polvilleen, niin että sai pujotetuksi kätensä vaimonsa kaulan ympäri. "Eipä minulle jäisi suurta iloa tässä talossa, jos menettäisin sinut, oma Ingunnini."

"Sinähän olet ainoa ystäväni." Olav suuteli häntä ja kumartui syvempään vaimonsa yli, niin että tämän kasvot peittyivät kokonaan hänen rintaansa vasten.

"Jos nyt on niin, kuten Signe ja Una sanovat", kuiskasi hän vitkaan, "että sinä tällä kertaa saat tytön — tätä ennenhän ne ovat olleet poikia — pienen tytön, niin ehkä Jumala antaa meidän pitää sen."

"Etkö ole milloinkaan ajatellut, Ingunn — että minä olen ehkä antanut
Eirikille enemmän kuin — tapporahat hänen isästään?"

Kun hän ei saanut vastausta, kysyi hän, voimatta pysyttää ääntään aivan tyynenä:

Mies tunsi itsensä kumman järkyttyneeksi — kuin hän äkkiä olisi tullut valoon ja erottanut asiat selvästi. — Ingunn oli tiennyt sen koko ajan. Mutta mitä se merkitsi — oliko hän ymmärtänyt, mikä häntä painoi — vai oliko hän pelännyt Olavin verisiä käsiä —.

Ingunn käänsi kasvonsa häntä kohti, tarttui hänen niskaansa ja veti hänen päänsä alas luokseen. Hän suuteli Olavia suulle imien ja hurjasti.

"Minä tiesin sen. Minä tiesin sen. — Mutta sittenkin pelkäsin aika ajoin — kun minun kävi kaikista pahimmin ja olin eniten allapäin — silloin en voinut olla ajattelematta kauhulla, että mitähän, jos hän oli elossa ja tulisi kostamaan minulle. Mutta uskoin sinun tehneen sen, niin että saatoin olla huoleti!"

Olav muuttui niin kummalliseksi — aivan kuin kohmettuneeksi. Sitäkö
Ingunn oli ajatellut — niinpä kai. Hän ei kai ymmärtänyt parempaa.
Olav suuteli häntä kerran lempeästi ja ohimennen. Sitten hän naurahti
hämillään:

"Sinun täytyy päästää minut nyt, Ingunn — kohta katkaiset minun kylkiluuni sängynlaitaa vasten."

Hän nousi seisaalleen, taputti vielä kerran Ingunnin poskea ja astui tuvan poikki arkulleen, alkaen penkoa vaatteita. Sitten hän kysyi jälleen:

"Oletko varma ajastasi, Ingunn — etkö halua mieluummin, että jään kotiin tänään?"

Olav kiinnitti kannukset jalkaansa, otti miekkansa ja heitti ylleen paksusta, vanutetusta sarasta valmistetun sadevaippansa. Hän oli jo ovella, kun hän kääntyi takaisin ja tuli Ingunnin sängyn viereen.

Ingunn tajusi hänen muuttuneen vieraaksi, toisenlaiseksi kuin mitä hän oli nähnyt häntä pitkiin, pitkiin aikoihin — hänen kasvonsa olivat kuin kivestä, huulet kalpeat ja silmät verhotut, näkemättömät. Ja hän puhui kuin unessa:

"Lupaa minulle jotakin. Jos niin kävisi, kuten — kuten sanoit — että tällä kertaa olisi kysymyksessä henkesi, — lupaa, että tulet takaisin luokseni."

"Sinun täytyy luvata, Ingunn — että jos kuolleiden on sallittu palata elävien luo, — niin tulet luokseni!"

Olav tuli ratsastaen kotiin illalla — niin märkänä ja kohmeisena, että hänen jalkansa olivat aivan kuin puutuneet jalustamissa. Hevonen hölkkäsi väsyneesti, räiskyttäen lumisohjoa hänen päälleen joka askeleella.

Ilma oli pilvinen ja usvainen, ja maa huokui märkyyttä — ilta oli kumman huuruinen ja sakea, metsä ja pellot erottuivat tummina lumipöperön keskeltä. Vuono laski kumean äänensä kuuluville hitaasti lainehtien, aivan kuin raukean suonen lyönnit, mutta Kverndalenin joki kuohui vesirikkaana. Metsästä kuului huokauksia, ja lumet putoilivat oksilta, ja vesi lirisi ja lorisi ja murmatteli joka puolella hämärässä — ja pelloilta ja mereltä uhoava kylmyys oli kuin kevään ja touon ajan ensimmäistä aavistusta.

Ylhäällä mäellä, riihen luona, tuli häntä vastaan tumma olento — huppuviittaan verhoutunut nainen.

"Tervetuloa kotiin, Olav." Tulija oli Signe Arnentytär; hän riensi
Olavia vastaan tämän ehdittyä lähemmäs.

"Nyt Ingunn on kestänyt vaivansa tällä kertaa — ja hän voi paljon paremmin kuin luulimmekaan." Olav pysähdytti hevosensa, ja Signe taputti sen turpaa hyväillen; "— ja lapsi on suuri ja kaunis — kukaan meistä ei ole nähnyt niin suurta ja kaunista vastasyntynyttä. Mutta sinun täytyy tyytyä siihen, ettei se ole poika!"

Olav kiitti häntä hyvästä uutisesta ja tunsi, että jos hän olisi ollut samanlainen kuin nuoruudessaan, olisi hän kai hypännyt alas hevosen selästä ja sulkenut sukulaisen syliinsä sekä suudellut häntä. Hän oli keventynyt ja oli iloinen, mutta ei tuntenut sitä vielä oikein. Niinpä hän siis kiitti Signeä uudestaan siitä, että hän ollut nytkin Ingunnin apuna.

Synnytys oli tullut niin äkkiä, sanoi Signe, etteivät he olleet ehtineet viedä häntä edes naisten tupaan. Olavin täytyi tyytyä makaamaan kamarissa Ingunnin ja toisten ollessa tuvassa.

Mutta heti nähtyään Ingunnin hän huomasi, että tämä oli lumivalkea kasvoiltaan ja makasi syrjällään toinen kellanruskea letti posken alla. Una oli polvillaan hänen takanaan sängyssä ja palmikoi toista paksua hiusköyttä. Ennen, kun Olav oli nähnyt hänet tässä tilassa, oli hän ollut ruma, pöhöttynyt ja täplikäs kasvoiltaan, mutta nyt hän oli aivan erilainen kuin tavallisesti, ihmeellisen kaunis; oli aivan kuin ylimaallinen valo olisi laskeutunut noille kalpeille, kärsineille kasvoille. Hänen suuret, sinimustat silmänsä välkkyivät kuin tähdet, jotka kuvastuvat lähteessä. Ja Olavista tuntui, että tässä oli tapahtunut ihme.

Signe tuli kantaen pientä myttyä — valkoisia kapaloita oli kääritty ristiin rastiin lehdenvihreän villavaipan ympäri. Hän laski lapsen Olavin käsivarsille sanoen: "Eikö ole suloinen tyttö, Olav?"

Ja jälleen hänestä tuntui, kuin hän olisi kokenut uskomattomia — siinä oli häntä vastassa käsittämättömän pienet lapsenkasvot, mutta ne olivat aivan täysimuotoiset ja mitä kauneimmat! Vastasyntynyt, ja tämän näköinen! Sen silmät olivat auki, ne olivat pohjattoman tummat — ja iho sillä oli valkoinen ja punainen kuin metsäruusun kukka ja sillä oli ihmisen nenä ja suu; mutta kaikki oli niin pientä, ettei sitä tahtonut voida ymmärtää.

Signe työnsi päähineen taapäin, että isä näkisi, miten kaunis tukkakin sillä oli. Olav pisti kätensä tuon pehmeän, pyöreän takaraivon alle; se ei ollut omenaa isompi hänen kämmenessään, mutta niin pehmeä ja suloinen.

Olav ei malttanut antaa lasta pois — se oli lahja, lahja. Hänen mielensä suli kokonaan — hän ei ollut elämässään ollut näin suunnattoman kiitollinen. Hän painoi kasvonsa kapalolapsen rinnalle — sen kasvot olivat niin hennot ja punervat, ettei hän uskaltanut lähestyä niitä.

Una hyppäsi lattialle, käänsi lapsivuoteessa olijan selälleen ja järjesti palmikot rintaa pitkin. Sitten Olavilta otettiin lapsi, ja hän istuutui sängyn laidalle vaimonsa viereen. Hän piti tämän kättä omassaan tuokion ajan ja kohotti hiukan toista palmikkoa; kumpikaan ei virkkanut mitään.

Sitten joku toi ruokaa ja juomaa hänelle, ja sen jälkeen hänen käskettiin mennä kamariin nukkumaan — Ingunnin täytyi päästä uneen. Silloin tämä kutsui häntä hiljaa:

"Olav", kuiskasi hän, "tahtoisin pyytää sinulta jotakin, mieheni" — näin hän ei ollut nimittänyt Olavia koskaan — "lupaatko, mitä minä pyydän?"

"Lupaan kaikki, mitä tahdot." Hän hymyili aivan kuin tuskassa, niin onnellinen hän oli.

"Lupaa, ettei häntä kasteta äitini kaimaksi. Tahtoisin, että hänen nimekseen tulisi Cecilia."

Hän makasi valveilla — pimeässä — Eirik nukkui kuin kivi seinän puolella. Oviaukosta hän näki lieden hohteen häilyvän seinällä, nousevan ja laskevan. Ja vihitty kynttilä, jota poltettiin äidin ja lapsen vieressä, levitti heikkoa, kultaista, lempeää valoa.

Valvovat naiset kuiskivat ja hääräilivät, liikuttelivat vesiastiaa ja helisyttivät padan pantaa. Kerran hyrähti vastasyntynyt itkuun — ja tuo itku tuntui Olavin sydämessä; hän kuunteli sitä, ja hänen mielensä lämpeni ja ilostui. Naiset alkoivat hääriä tuvassa; kätkyt pantiin liikkeeseen, ja Signe lauloi hiljaa hyräillen.

Olav makasi tässä Ingunnin oven edessä ja hänestä tuntui luonnolliselta kuin uni, että hänen oli maattava siinä kuunnellen toisten valvovan Ingunnin unta. Ingunn nukkui rauhallisesti; hän oli synnyttänyt lapsen, ja nyt hän sai levätä, tulla terveeksi ja nuoreksi ja iloiseksi taas. Hänen talossaan oli syntynyt lapsi, esikoinen. — Kaikki, mikä oli ollut tätä ennen, oli ollut kuin yhtä ainoata luonnotonta sairautta — kauheata hävitystä, jonka uhriksi tuo onneton vaimo oli joutunut. Pienet elottomat oliot, joita naiset olivat kantaneet hänen nähtäväkseen, vaikkei hän olisi tahtonut, olivat täyttäneet hänet äärettömällä vastenmielisyydellä — ja tuo pieni epäsikiö, joka oli elänyt lyhyttä, kärsivää elämäänsä, kunnes Jumala oli armossaan ottanut sen pois — häntä ei Olav ollut sydämessään tuntenut lapsekseen — hänen ja Ingunnin elämän hedelmäksi.

Hän ei ollut milloinkaan tiennyt, miltä tuntui tulla isäksi — olla isä, ennen kuin nyt, kun hänellä oli tytär, tuollainen pieni, pikkarainen kalleus — Cecilia.

XIII

Cecilia Olavintytär kasvoi ja varttui aivan silmin nähden, sanoivat naapurivaimot. Mistä se oikein lihoi sitä ei ymmärtänyt kukaan, sillä äiti tahtoi itse imettää sitä, eikä hänen rinnoistaan lähtenyt varmaankaan monta tippaa. Mutta se kasvoi kuukaudessa enemmän kuin muut lapset kolmessa, kehuivat Signe ja Una. Väliin he kaasivat sen suuhun pari lusikallista kermaa tai antoivat sen imeä räsyyn pantua hirvenydintä.

Hestvikenissä kävijät tahtoivat nähdä tuota lasta, josta oli alettu puhua laaksossa — se kuului olevan harvinaisen kaunis. Ja he näyttivät tahtovan ilmaista, että he soivat Olaville ja hänen vaimolleen tämän onnen. Tosin ei kukaan pitänyt erikoisesti Hestvikenin väestä; Olav oli niin merkillisen tylyluontoinen — ihmisillä oli aika vaiva saada tuosta pökkelöstä irti mitään — mutta se oli kai hänen luontonsa, sillä teossa hän oli aina osoittautunut oikeamieliseksi ja hurskaaksi mieheksi, eikä hän kitsastellut auttaa toisia. Vaimo oli kehno ja heikkoälyinen, mutta eihän tuo raukka tainnut tahtoa pahaa kenellekään. Oli siis hauskaa, että he vihdoinkin olivat saaneet lapsen, joka näytti jaksavan elää.

Mutta Ingunn jäi makaamaan voimattomana pitkiksi ajoiksi — hän oli varmaan saanut vian selkäänsä, eivätkä hänen jalkansa kantaneet häntä, kun hän vihdoin pääsi vuoteesta.

Eräänä sunnuntaina Olav oli palaamassa kirkosta. Oli kaunis ilma — kesä oli tullut juuri tänä päivänä. Tuulessa välkkyivät lehdet ja vihannat niityt, ja jokainen tuulahdus oli kuin kasvavan ruohon, lehteen puhjenneiden puiden ja hedelmällisen mullan lämmin, terve henkäys, jossa vielä tuntui kevään tuoksu. Tultuaan tupaan ja nähtyään Ingunnin pitkällään penkillä hänestä tuntui pahalta — sitten hän sanoi, että koska hän nyt oli rikkonut paaston, saattoi Ingunn lähteä hänen mukanaan ulos katsomaan rantapeltoa; vilja oli siellä noussut tänäkin vuonna tiheälle, hyvälle oraalle.

Tämä pelto oli lähinnä vuonoa kallioiden alla. Olav helli sitä erityisesti ja valitsi aina raskaimmat ja parhaat jyvät sinne kylvettäviksi. Hän antoi kantaa sinne kalanpäitä ja muuta jätettä laiturilta, ja silloin se ei kärsinyt kuumuudesta niin paljon kuin muuten — multa ei näet ollut syvää — ja vilja kypsyi siinä aikaisemmin kuin missään muualla.

Olavin täytyi kantaa Ingunn kynnyksen yli, ja laskettuaan hänet maahan tuvan ulkopuolella hän näki tämän kulkevan niin vaivaisesti, kuin ei hän olisi jaksanut nostaa ollenkaan jalkojaan — hän lykki niitä mäkeä ylös lyhyin, epävarmoin nykäyksin, ja kun kohdalle sattui pieninkin epätasaisuus, oli hän suistua suulleen. Olav tuki häntä vyötäisiltä, ja Ingunn nojasi häneen raskaasti, käsi miehensä olalla; joka kolmannella tai neljännellä askelella hänen täytyi pysähtyä lepäämään, ja Olav huomasi hänen hikoilevan ankarasti ja vapisevan väsymyksestä.

Heidän päästyään vuoren reunalle Olav levitti turkisvuorisen talvivaippansa, jonka hän oli ottanut mukaan, kuoppaan kivien keskelle. Siinä Ingunn voi maata suojassa ja katsella tuulen leikkiä, sen aivan kuin silittäessä nuoren laihon latvoja, niin että ne aaltoilivat vaaleina raitoina koko penkeren pituudelta.

Joka puolella välkkyi ja kimalsi; kesälaineet vierivät tunturia kohden, loiskuivat sitä vasten ja lorisivat takaisin rantakivien myötä — hyrskyn ääni oli vieno ja kohahteleva; mutta Härän alla nousi vesisuihku korkeammaksi — tuuli oli kääntymässä lounaaseen. Olav seurasi silmillään raskaassa lastissa olevaa alusta, joka liukui vuonoa ylös aika vauhtia. Hän vaipui ajatuksiinsa ja hänen mieleensä nousi vanhoja muistoja ajalta, jolloin hän oli ollut maanpakolaisena eikä ollut tiennyt vielä, mitä merkitsi toisten ihmisten taakkojen kantaminen. Yksin hän oli ollut, mies muiden miesten joukossa, joista ei yksikään ollut tullut hänelle niin läheiseksi, että hän olisi tuntenut sen aivan kuin nahassaan — tuo aika häämötti epätodellisen kaukaisena ja vieraana nyt, kun hänellä oli niin monta vuotta ollut koko Hestviken niskoillaan ja lisäksi sairas vaimo yhtä likellä itseään kuin oma lihansa. Hän oli kamppaillut eteenpäin rinnallaan tuo kykenemätön ja kituva vaimo, ja oli kuin hän olisi kamppaillut toinen käsi rujona riipuksissa. Eikä hän sittenkään tuntenut itseään onnettomaksi istuessaan tässä keskipäivän paahteessa — hän ei ajatellut menneisyyttä siten, että olisi kaivannut pois nykyisyydestä tai vaikeroinut oloja, joihin oli joutunut Ingunnin kanssa. Hän istui ja nautti levosta — tavallaan raskasmielisenä, mutta tuo raskasmielisyys johtui hänen rajattomasta rakkaudestaan Ingunniin; se oli ikään kuin liian suuri hänen yksin hallittavakseen.

Hän kääntyi nyt Ingunnin puoleen aikoen huomauttaa tälle jotakin aluksesta; mutta silloin hän huomasi tämän nukkuneen. Hän näytti aivan kuin kuolleelta.

Ihmetellen hän tunsi pitävänsä hänestä enemmän nyt kuin koskaan ennen — juuri siksi, että hän näki viimeisenkin kauneuden hiukkasen hävinneen tästä olemattomiin. Ei kukaan, joka ei ollut nähnyt häntä nuorena, olisi voinut uskoa tuon puolivanhan, kuihtuneen vaimon olleen kerran viehkeän. Hän oli ollut suloinen hennon, vaalean kukkasen tavoin — nyt pingottui iho kiiltävänä poskilla, ja nuo latteat, kuopalliset, pitkäleukaiset naisenkasvot olivat keltaiset, ruskeiden läiskien rumentamat. Hänen pitkä, laiha vartalonsa oli menettänyt aikaa sitten virpimäisen notkeutensa, hänen kapea povensa oli suora kuin lauta ja vyötäisen kohta oli muodottoman paksu. Hän muistutti mökin vaimoa, jolla on ollut monta lasta.

Mies istui katsoen häntä — uskaltamatta koskea häneen: vaimo tarvitsi kai unta. Hän otti vain hunnunpäät ja pisti ne hiljaa hänen alleen, ettei tuuli liehuttaisi niitä hänen kasvoilleen, ja kääri viitan helmat paremmin hänen ympärilleen — hän oli niin verettömän näköinen, että saattoi helposti vilustua.

Sekä Olav että muut talon ihmiset näkivät hänen käyvän päivä päivältä raskasliikkeisemmäksi, ja jo Juhannusmessun aikaan hän ei päässyt nousemaan paikaltaan ilman toisten apua eikä siirtämään jalkaa toisen ohi jonkun tukematta häntä. Mutta hänet puettiin vaatteisiin joka päivä. Se joutui nyt Torhildin tehtäväksi, sillä Liv, Ingunnin oma palvelusneito, ei kelvannut mihinkään näihin aikoihin.

Olav ei ollut voinut käsittää Ingunnin itsepintaista vastenmielisyyttä Torhild Bjørnintytärtä kohtaan. Torhild oli nainen, jollaista ei tavannut joka päivä — uskollinen, työteliäs ja vahva — ja vaikka Ingunn olisi ollut kuinka mahdoton apunaistaan kohtaan, oli tämä aina yhtä kärsivällinen ja huolehtiva sairasta emäntäänsä kohtaan.

Yhtä käsittämättömältä Olavista tuntui, että hän oli kiintynyt tuohon Liviin, joka oli tullut palvelukseen edellisenä vuonna. Ensiksikin tyttö oli rumin ihminen, mitä Olav oli eläessään nähnyt: ensi silmäyksellä häntä olisi voinut luulla miehenpuoleksi — hän oli lyhyt, vanttera ja hartiakas, jalat varsinkin olivat luonnottoman lyhyet ja vääräsääriset. Hänellä oli ohut, punainen, hapsottava tukka, punertavanharmaa ja pisamainen iho — kesakkoja oli alas rintaan asti, käsivarsissa ja käsissä — ja hänellä oli oudoimmat ja rumimmat kasvot, mitä ajatella saattaa: pienet sirrittävät siansilmät, teräväkärkinen nenä, eikä leukaa lainkaan — kasvojen alapuoli vajosi sisään ja liittyi hyllyvään lihaan hänen kaulallaan. Ei hän ollut edes hyväluontoinen, vaan laiska ja uppiniskainen Torhildia ja karjakkoa kohtaan sekä sanomattoman typerä. Mutta Ingunn oli ruvennut suosimaan tuota ihmistä. Kun tuli ilmi, että hänen oli käynyt hullusti syksyllä, sen jälkeen kun hän oli saanut luvan käydä tervehtimässä vanhempiaan Mikonpäivänä, rukoili tytön emäntä hartaasti, ettei Olav ajaisi häntä talosta. Olav ei ollut ajatellutkaan sellaista; hän tiesi tytön kodissa olevan suuren köyhyyden ja paljon lapsia, niin että oli toki parempi antaa hänen jäädä tänne. Mutta koska tämä oli hänen kartanossaan ja kovin nuori — viidentoistavuotias — oli hänen mielestään koetettava auttaa tyttöä, ja hän kysyi siis, kuka oli lapsen isä. Mutta siitä tämä ei tiennyt muuta kuin että se oli ollut muuan mies, jonka seurassa hän oli kulkenut kappaleen matkaa metsässä, mennessään kotiinsa Mikonpäivänä.

"Ei mitenkään", — Livin kasvot alkoivat loistaa. Mies oli ollut niin hyvä ja leikkisä. Hän oli sanonut nimekseen Jon.

Mutta nyt hän joka tapauksessa oli pian sopiva kasvatusäidiksi Cecilialle. Oli liian järjetöntä, että sairas äiti imetti tuota isoa, ahnasta lasta — vaikkei Ingunn ollut tähän asti tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Cecilia vieroitettaisiin hänen rinnoiltaan.

Olav oli käyttänyt talossaan pitkienkin matkojen päästä kaikkia miehiä ja naisia, joilla oli tietoa sairauksista ja lääkitsemisestä, mutta kukaan näistä ei osannut sanoa, mikä emäntää vaivasi — ja useimmat luulivat sen olevan panentatautia. Olav tiesi Ingunnin olleen samalla tavoin sairaan viisi-, kuusitoista vuotta sitten, kun tämä oli ollut Miklebøssä, ja silloin oli Hillebjørg-rouva kivenkovaan väittänyt Kolbeinin antaneen loihtia häneen jotakin noituutta. Olav tuumi nyt, mahtoiko se sittenkin olla totta, ja ettei Ingunn olisi vieläkään päässyt kokonaan eroon tuon pahan vallasta.

Sitten hän tutustui erääseen saksalaiseen kauppiaaseen, Claus Wiephartiin Oslosta, jota kehuttiin mitä oppineimmaksi parantajaksi — hän oli ollut nuoruudessaan saraseenien vankina ja saanut näiltä viisautensa. Olav nouti hänet luokseen, ja tämä sanoi paikalla, mikä Ingunnia vaivasi.

Sairauden alkusyytä ei saksalainen tiennyt, mutta hän väitti sen johtuneen tähdistä: esimerkiksi, että mies ensimmäisen kerran oli pitänyt yhteyttä hänen kanssaan sellaisella hetkellä, jolloin taivaankappalten asema oli heille vihamielinen niiden tähtien mukaan, joiden merkeissä he olivat syntyneet. Se saattoi muuttua toiseksi jo yhdessä tunnissa — vähän ennen tai vähän myöhemmin olisivat enteet voineet olla suotuisat. — Yhtä kaikki se oli saattanut vaikuttaa häneen, heikompaan kumppaniin siten, että hänen ruumiinsa kiinteiden materioiden ja nesteiden harmonia oli horjahtanut niin, että kiinteät osat olivat hävinneet ja nesteet saaneet ylivallan; hän oli myös voinut olla altis tuolle disharmonialle jo syntymishetkellään, mutta juuri se se oli tärkein syy hänen heikkouteensa. Joka tapauksessa oli todettu, ettei hän ollut voinut synnyttää elinvoimaisia miespuolisia sikiöitä enemmän kuin ensimmäisen, koska miehen ruumis on luonnostaan kuivempi kuin naisen ja vaatii alusta alkaen enemmän kiinteitä materioita; tyttären hän sitä vastoin oli saanut elävänä maailmaan. Kuitenkin oli tämäkin lapsi kerännyt itseensä enemmän kiinteitä materioita kuin äidiltä oli riittänyt, ja tämä oli nyt, tahtoi Claus Wiephart sanoa, ikään kuin laho sisältä, luiden ja lihan ollessa liian pullollaan nesteitä — kuten mädännyt puu, joka kelluu vedessä, kunnes se on veden läpäisemä.

Ensimmäiseksi täytyi siis saada hänen ruumiinsa kuivatetuksi, määräsi saksalainen. Lasta ei saanut ottaa hänen rinnoiltaan, ja hänelle tuli antaa hiottavia ja vettä poistavia aineita; hän sai juoda hyvin vähän, mutta syödä sen sijaan poltettuja ja rusennettuja eläimenluita, terra sigillata, sekä kovaa leipää ja kuivaa ruokaa, jossa oli kuumentavia ryytejä.

Oppineen miehen puhe täytti Olavin mielen uudella toivolla. Se kuulosti niin viisaalta — ja saksalaisen käyttämät latinalaiset sanat Olav muisti nuoruudestaan. Prima causa, harmonia, materia ja umidus, disparo, dispono — hän muisti kuulleensa Asbjørn Allfeitin, Arnvidin ja luostarin veljien käyttäneen niitä, ja mikäli hän ymmärsi, osasi Claus ne hyvin. Ja olihan hän itsekin pannut merkille jo heidän kasvinaikanaan, että Ingunnin ruumis oli niin merkillisen heikko ja hötelö — niin että hänen oli täytynyt verrata sitä puolikypsään jyvään — hänessä oli varmasti ollut aina liian vähän kiinteitä materioita. Terra sigillata tekisi varmasti hyvää hänelle — se auttoi niin moneen asiaan, sen hän tiesi kokemuksesta.

Olihan hän saanut oppia tuntemaan neljä elementtiä, joista ihmisruumis on luotu, ja hän oli kuullut taivaankappalten aseman vaikuttavan ihmiskohtaloihin. Kotimaassa olevat oppineet eivät tienneet niin paljon siitä, ja Asbjørn Allfeit oli sanonut, ettei kristityn tarvitse udella, mitä tähtiin on kirjoitettu. Mutta saraseenit kuuluivat olevan kaikkien kansojen taitavimmat tähtienlukijat.

Olavin sydän keveni suuresti. Ehkä hän oli suotta hätäillyt luullessaan itse vetäneensä onnettomuudet heidän kummankin ylitse siksi, ettei ollut uskaltanut vapautua syntitaakastaan. Hän eli synnissä, niin se oli, siihen saakka kun hän ei tahtonut koettaa sovittaa tuota onnetonta tekoaan. Mutta täytyihän Jumalan tietää, ettei hän voinut; hän ei voinut panna alttiiksi vaimonsa ja lastensa onnea. Kaikessa muussa hän oli koettanut toimia kristityn miehen tavoin. Ja tiesihän Jumala paremmin kuin hän, miten syvästi hän kaipasi saada elää sovussa Hänen kanssaan, rakastaa Häntä kaikesta sydämestään, polvistua ja rukoilla, vaikeroimatta omaa tottelemattomuuttaan.

Uskalsikohan hän nyt uskoa kaikilla onnettomuuksilla olevan luonnollisen alkujuurensa? Cecilia oli merkkinä siitä, että Jumala oli antanut hänelle anteeksi — tai oli antava hänelle lykkäysaikaa kuolinhetkeen asti. Ja että Ingunnin ruumiin ja sielun heikkous oli tähtien määräämä.

Ingunn itse sanoi vahvistuneensa Claus Wiephartin keinoista. Vieläkään hän ei ollut saanut takaisin liikuntakykyään siinä määrin, että olisi voinut liikuttaa alaruumistaan, mutta selässä olevat tuskat olivat vähentyneet.

Olav astui kotaan eräänä iltana vähän ennen Olavinmessua, aikeissa sanoa jotakin Torhild Bjørnintyttärelle, ennen kuin unohti sen.

Tämä paistoi parastaikaa leipää pyhiksi. Ilmassa leijaileva jauhontomu muuttui kullankarvaiseksi iltaruskon kajossa Olavin aukaistessa oven — ja se valaisi koko tuon pienen tuvan. Pyöreistä leivistä, jotka oli pantu paistumaan kallelleen asetetuille kivilaatoille liedellä palavan hiilloksen ympärille, levisi makea, kypsä tuoksu, ja vesi herahti Olavin kielelle hänen tuntiessaan sen. Torhild ei ollut sisällä.

Olav oli juuri pyörähtämäisillään ulos, kun Torhild ilmestyi ovelle kantaen niin painavaa lautalevyä ylös ojennetuin käsivarsin, että hän tuki sitä otsaansa. Hänen oli pakko kulkea vielä tavallista suorempana ja kenoselkäisempänä — ja kesäillan tyvenessä näytti vain kauniilta ja sopivalta, että hän oli kevyissä pukimissa, työvaatteissaan: lyhythihaisessa sarkapaidassa ja avojaloin; — hän liikkui taitavasti, reippaasti ja voimakkaasti.

Olav otti häneltä laudan; se oli tammipuinen ja hyvin raskas. Hän kantoi sen sisään ja laski sen pukkien varaan. Torhild seurasi perässä, otti molemmin kourin hakattua katajaa korista ja sirotti sen laudalle. Hänen ruumiistaan levisi hyvä tuoksu hänen nopeasti liikkuessaan — jauhon ja tuoreen leivän ja työn terveen lämmön tuoksu. Olav kietaisi käsivartensa tytön ympärille ja veti hänet rajusti luokseen. Hän vei leukansa lähelle hänen olkaansa ja painoi silmänräpäyksessä poskensa hänen ihoonsa — tämän kaula oli samalla kostea, viileä ja lämmin. Sitten hän irrotti kätensä ja nauroi salatakseen hämmennystään ja häpeäänsä tuon mielettömän kisanhalun johdosta, joka oli vallannut hänet aivan äkkiarvaamatta.

Torhild oli lehahtanut tulipunaiseksi — ja sen nähdessään Olav joutui vielä enemmän hämilleen. Mutta toinen ei sanonut mitään eikä osoittanut vihastumista, vaan kulki aivan levollisesti siirrellen valmiiksi paistuneita leipiä kiviltä laudalle.

"Sinulla on miehen voimat, Torhild", sanoi isäntä. Ja kun toinen ei vastannut, vaan jatkoi yhä paistamispuuhaansa, sanoi Olav vakavasti: "Sinä pidät pystyssä koko meidän taloutemme — saat aikaan enemmän kuin me kaikki muut yhteensä."

"En tiedä — tarkoitatko, ettemme ymmärrä antaa kyllin arvoa sille? Jos sitä tarkoitat, niin sano; kai me voimme sopia —."

"Ei, olen tyytyväinen siihen, mitä minulla on. — Olen nyt saanut turvatuksi kaikki omani, paitsi kahta pienintä — ja sinä olet auttanut minua paljon."

Ingunn käytti yhä viisaan saksalaisen antamia parannuskeinoja, mutta vähitellen selvisi, ettei hänellä ollut pelkkää hyötyä niistä. Hän sai kovia vatsakipuja ja kaulanpolttoa paljosta pippurista ja inkivääristä. Hän koetti kestää niitä viimeiseen asti ja saada niellyksi tuota kuivaa, väkevää ruokaa, vaikka oli tuntevinaan tuskaa ruoan näkemisestäkin. Jano vaivasi häntä yöt päivät, mutta hän kesti kärsivällisesti osansa eikä juuri valitellut.

Sitten Olavin oli oltava poissa kotoa muutamia öitä, ja Signe Arnentytär tuli siksi aikaa sairaan makuutoveriksi. Jälkeenpäin Signe sanoi Olaville, että hänestä oli aivan hullua, että Ingunn piti Ceciliaa vieressään öisin; äidillä ei ollut enää tippaakaan maitoa rinnoissaan ja lapsen kauhea itku, joka piti hereillä Ingunnin ja kaikki toiset, johtui nälästä ja kiukusta. — Olav ei ollut tuntenut muita pikkulapsia kuin Audunin, ja tämä oli itkenyt melkein aina, niin että Olav oli luullut sen kuuluvan lasten tapoihin. Liv oli nyt imettänyt Ceciliaa jo kauan, hänen oma lapsensa oli äskettäin kuollut, ja tuolla nuorella tytöllä oli maitoa kuin lehmällä; ainoa järkevä ratkaisu oli siis, että hänestä tulisi lapsen kasvatusäiti, joka saisi pitää Cecilian luonaan päivät ja yöt.

Mutta kun tästä puhuttiin Ingunnille, hän joutui aivan suunniltaan surusta. Hän itki ja rukoili, ettei häneltä riistettäisi Ceciliaa: "Minusta ei ole jäljellä mitään muuta kuin hän, minä lunastin sinulle tämän tyttären sillä, että nyt itse makaan tässä voimattomana ja vyötäisiin saakka halvaantuneena. Jos pidät hänestä, Olav, niin armahda minua — älä ota minulta Ceciliaa niin kauan kuin vielä olen hengissä. Ei kestä enää kauan, kun pääset vapaaksi tästä minun kurjasta elämästäni."

Olav koetti puhua hänelle järkeä, mutta Ingunn huusi, painoi kyynärpäänsä patjoihin, kohotti olkapäänsä ja ponnisti aivan kuin olisi tahtonut pakottaa halvaantunutta ruumistaan nousemaan. Olav istuutui sängynlaidalle ja koetti puhua kauniisti, mutta turhaan, ja lopuksi Ingunn oli itkenyt ja riehunut itsensä niin uuvuksiin, että hän vaipui horrokseen; mutta unessakin hän vielä nyyhki ja vavahteli.

Lopulta Olav myöntyi siihen, että Ingunn sai pitää lapsen luonaan yöllä, mutta Livin täytyi nukkua tuvan penkillä, että hän sai viihdytellä pienokaista, kun se huusi.

Kun Olav meni sanomaan Ingunnille hyvää yötä ennen kuin hän itse meni sänkyynsä, kiersi tämä käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänen päänsä puoleensa sanoen:

"Älä ole vihainen, Olav. En voi nukkua, ellen saa häntä viereeni. Olen aina pelännyt maata yksin", kuiskasi hän; "siitä yöstä asti, jolloin sinä nukuit ensimmäistä kertaa minun vieressäni, on minusta tuntunut, etten ole voinut olla levollinen, ellen ole tuntenut sinun käsivarttasi ympärilläni. Ja nyt en ole tunteva sitä enää koskaan."

Olav laskeutui polvilleen, pujotti käsivartensa hänen niskansa alle ja laski hänen päänsä lepäämään olkaansa vasten.

Toinen nukkui samassa. Silloin Olav asetti pielukset paremmin hänen olkapäänsä alle, hiipi hiljaa yli lattian ja kiipesi Eirikin viereen pohjoiseen sänkyyn.

Hän jätti pienen rasvalampun palamaan liedelle öiksi, hänen täytyi nousta tuon tuosta vuoteesta auttamaan ja kääntämään Ingunnia. Ja nyt hänen täytyi taas nousta ottamaan syliinsä Ceciliaa, kun se alkoi huutaa, ja kantaa se Livin viereen, sillä tämä ei herännyt.

Viimein hän varmaan oli vaipunut sikeään uneen — lapsi oli luultavasti huutanut kauan ja kiukkuisesti, koska oli saanut Livin hereille. Pienen valotuikun hohteessa hän näki tytön tassuttelevan Ingunnin sängyn luona Cecilia käsivarrellaan. Hän oli niin muodottoman leveä ja lyhyt, että Olavin mieleen muistuivat jättiläisistä ja hiisistä kuulemansa sadut. Ja vaikka hän tiesi olevansa hupsu, tuntui hänestä pahalta, että Cecilia oli tuon kasvatusäidin käsissä.

Olav tuli sisään Ingunnin luo seuraavana päivänä keskipäivän aikaan — hän oli ollut erään rengin kanssa hakemassa heiniä kotiin kauempaa kukkulalta. Hänen lyhyen viittansa karva oli sumuhuurussa ja hänen saappaansa olivat raskaat märästä mullasta ja kuivuneista lehdistä. Hänestä uhosi syksyn haju, kun hän kumartui Ingunnin yli ja kysyi, miten tämä nyt jaksoi.

Hiukan hämillään hymyillen hän näytti tälle, mitä hänellä oli kädessään — muutamia suuria, vetisiä mansikoita korteen pujotettuna — kuten heidän oli ollut tapana tehdä lapsena ollessaan. Marjat olivat pehmeitä, ja hänen kämmenensä oli tullut punaiseksi.

Ingunn otti vastaan marjat muistamatta edes kiittää. Nuo pienet, punaiset pilkut toisen karkeassa kämmenessä johdattivat hänen mieleensä heidän yhteisen lapsuutensa ja koko tähänastisen elämänsä. Kaksi kertaa Olav oli kastellut tuon käden vereen hänen tähtensä, ja tuo sama pihkainen, kova pojankäsi oli auttanut hänet aitojen yli ja ojentanut hänelle lahjoja. Heidän yhteiselämänsä kulki hänen ohitseen kuin avautuva seinävaate yhtenä ainoana pitkänä kudelmana: siinä oli kuvia lyhyestä, kuumasta ja hyväilevästä lemmestä ja välillä pitkiä odotuksen, ikävän ja pahojen unien kaistoja, häpeän ajan ja järjettömäksi yltyneen epätoivon isot mustat täplät ja sitten Hestvikenissä vietetyt vuodet — kaikki tuo näkyi nyt hänen silmilleen kuin kankaanpohjalle kirjailtuna — yhtenä ainoana kudelmana, samana kuvakankaana lapsuuden päivistä tähän, loppuun asti.

Hän oli kyllä ymmärtänyt aina, että Olav oli hyvä hänelle. Hän oli tiennytkin tavallaan, että harvalla miehellä olisi ollut kärsivällisyyttä jaksaa olla hänelle hyvä näin kauan, suojella häntä ja tukea häntä niin monet vuodet. Ja Ingunn oli kiittänyt häntä mielessään — kiittänyt toisinaan palavasti. Mutta vasta nyt hän näki yhtaikaa, miten väkevä hänen rakkautensa oli ollut.

Olav seisoi kätkyen luona. Jalakset kolahtelivat lattiaan, ja lapsi äänteli ja huudahteli ilosta, potkien innokkaasti kantapäitään aluspatjaan — äiti näki sen vaaleanpunaisten käsien heiluvan kätkyen laidan reunan takaa.

"Kuule sinä, Cecilia, — kohta menetät henkesi noissa pauloissa!" Olav hymyili ja nosti lapsen syliinsä. Tämä oli sätkinyt niin innokkaasti, että kapalot olivat avautuneet kokonaan ja vyö oli sotkeutunut käsien ja jalkojen ja kaulan ja pyöreän pikku ruumiin ympäri niin, että oli ihme, ettei se ollut kuristanut itseään hengiltä. "Saatko sinä selvitetyksi nämä?" — Olav laski lapsen äidin eteen.

"Itketkö sinä?" kysyi hän huolissaan. Kyyneleet himmensivät niin Ingunnin katsetta, että hänen oli vaikea saada irrotetuksi Ceciliaa kapaloista.

"Tästä tulee yhtä valkeatukkainen kuin meistä Hestvikenin miehistä", sanoi isä, "ja nyt sinulla on jo seitsemän kiharaa otsalla", — hän kosketti sormellaan lapsen otsaa, missä tukka oli pitempää ja kähertyi pieniksi, kellertäviksi pyöröiksi. "Voitko pahoin tänään, Ingunn?"

"En minä siksi. Ajattelen tässä, että vaikka olet ollut niin hyvä ja uskollinen minulle niin kauan kuin olen sinut tuntenut — en ole koskaan kyennyt palkitsemaan rakkauttasi."

"Älä sano niin. Sinähän olet ollut niin — lempeä —", hän ei keksinyt parempaa kiitossanaa kädenkäänteessä, vaikka kuinka olisi etsinyt ja tahtonut ilahduttaa toista. "Olet ollut niin lempeä ja — ja hiljainen — vaimo. Tiedäthän, että pidän sinusta", sanoi hän hellästi.

"Nyt on kohta vuosi siitä", kuiskasi Ingunn arasti ja hellästi, "kun olet saanut elää niinkuin et olisi naimisissa, ikään kuin olisit hoitanut rampaa sisarta."

"Niinhän se on", sanoi mies hiljaa. "Mutta kun minä sittenkin pidän sinusta. — Sisarta, sanoit. Muistatko, Ingunn, ensimmäisiä vuosia, jolloin olimme yhdessä, nukuimme samassa sängyssä, joimme samasta astiasta ja olimme kuin veli ja sisar; emme ymmärtäneet silloin muuta. Mutta silloinkin viihdyimme parhaiten, kun saimme olla yhdessä."

"Muistan. Mutta me olimme lapsia silloin. Ja minä olin kaunis silloin", kuiskasi Ingunn kiihkeämmin.

"Niin olit. Mutta pelkään olleeni niin lapsellinen, etten älynnyt sitä.
Tuskin siihen aikaan kertaakaan ajattelin, olitko kaunis vai et."

"Ei, ei, Ingunn." Olav hymyili heikosti ja siveli hänen kättään. "Vahva et ole ollut koskaan, rakas ystävä!"

Olav eleli kotosalla koko ajan, hän ei katsonut voivansa olla poissa Ingunnin luota yhtään ainoata yötä. Tämä kärsi kovasti pitkällään olosta, koska oli niin laihtunut, ja lisäksi hän oli saanut jotakin vikaa selkäänsä: maattuaan yhdessä asennossa jonkin aikaa hänestä tuntui kuin kipu olisi lähtenyt nousemaan kylkiluun alta ja täyttänyt koko hänen rintansa. Ainoa, mitä hänelle saattoi tehdä, oli kääntää ja muutella häntä usein. Kiinteätä ruokaa hän ei voinut nauttia lainkaan; häntä pidettiin elossa juottamalla heravoivelliä, lientä ja maitoa, jota hän sai nauttia pienin kulauksin.

Hän oli koettanut näperrellä ompelutöitä siinä maatessaan, mutta heti kun hän piti käsiään koholla vähän aikaa, puutuivat ne niin, ettei hän voinut neuloa eikä sitoa. Ja niin hän makasi liikkumatta. Koskaan hän ei valittanut sanallakaan, ja hän kiitti hiljaa ja lempeästi, kun joku tuli kääntämään häntä tai kohentamaan pieluksia. Välistä hän myös nukkui paljon päivisin, mutta yöllä hän sai harvoin unta silmiinsä.

Olav antoi tulen palaa liedellä läpi yön ja oli pannut oven kamarinoviaukkoon, niin että saattoi sen sulkea, ja tupa pysyi lämpimämpänä. Talvi ei ollut kovin kylmä, mutta savu oli alituisena kiusana.

Ja niin hän valvoi sairaan luona yön toisensa perästä. Eirik makasi hänen selkänsä takana nukkuen, Liv nukkui penkillä ja Cecilia lähinnä seinää äitinsä vieressä. Olav makasi horroksen tapaisessa unessa, mutta se ei ollut koskaan niin syvä, ettei hän olisi kuullut, milloin kipinä räiskähti liedestä tai Ingunn voihkaisi melkein kuulumattomasti — jolloin hän oli samassa ylhäällä ja hänen luonaan. Koko talvena hän ei riisunut vaatteitaan muulloin kuin saunapäivinä.

Hän kävi polvilleen vaimonsa vuoteen viereen, pisti kämmenensä ensin hänen hartioittensa alle, sitten istuinlihasten alle ja viimeksi kantapäiden alle, pitäen niitä kourassaan hetken aikaa. Hän pelkäsi sairaalloista kauhua tuntien, että Ingunn saisi makuuhaavoja. Se oli kuin viimeinen sammuva kekäle kaikesta, mitä hän ennen oli tuntenut hänen ruumistaan kohtaan — hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi nähdä ihon repeävän ja haavojen syöpyvän Ingunnin lihaan, niin kauan kuin hän oli elossa. Hänen oli aina ollut vaikea sietää mätähaavojen näkemistä ja hajua, vaikka tuo heikkous hävetti häntä. Ja sittenkin hän rukoili palavasti Jumalaa, ettei sitä ainakaan tapahtuisi — rukoili sitä yhtä paljon itsensä kuin Ingunnin tähden.

Olav kietoi hänen ympärilleen vuodevaatteet ja nosti hänet käsivarsilleen. Sitten hän istui hänen kanssaan tulen eteen juomanpanopenkille. Varovasti hän taivutti ylös nuo tunnottomat sääret, pani höyhenpatjoja penkille hänen jalkojensa alle, tuki häntä asettamalla reitensä hänen lanteittensa alle ja antoi hänen päänsä levätä olkapäätään vasten. Sitten hän kysyi:

Saattoi sattua, että Ingunn vaipui uneen levätessään hänen sylissään näin. Silloin Olav jäi istumaan tuntikausiksi pitäen häntä sylissään, kunnes hänen oma selkänsä oli jäykkä ja kaikki jäsenensä kangistuneet. Jos hän liikahti vähääkään, heräsi Ingunn. Silloin hän tavallisesti irrotti kätensä peitteistä, silitti Olavin kasvoja ja sanoi:

"Nyt voin jo paljon paremmin. Kanna minut sänkyyn, Olav, ja mene nukkumaan — sinua väsyttää varmaan."

"Minusta on tullut raskas taakka sinulle, Olav", sanoi hän eräänä yönä, "mutta koeta kärsiä — ei sitä kestä kauempaa kuin tämän talven."

Olav ei vastustellut. Hän oli ajatellut itse samaa. — Kun kevät tuli, vei se kai Ingunnin mukanaan. Ja nyt hän oli vihdoinkin valmis alistumaan siihen.

Mutta kun talvi teki loppuaan, näytti Ingunn ennemminkin olevan paranemaan päin. Joka tapauksessa hän virkistyi sen verran, että kyseli talon asioita ja kalastusta. Hän kuunteli kellojen kilkettä aamuin, illoin, luetteli lehmiä nimeltä ja sanoi kerran, että oikean kevään tultua hänet saisi kantaa ulos jonakin päivänä, että hän näkisi vielä kerran karjan!

Ceciliasta oli tullut sievä tyllerö ja hän oli iso ikäisekseen. Ingunnilla oli paljon lohtua hänestä päivisin, vaikkei hän saanutkaan olla kahden lapsen kanssa. Livin oli aina oltava mukana. Yöt pienokainen nukkui kasvatusäitinsä kanssa toisessa rakennuksessa — Ingunn ei nyt enää jaksanut pitää tuota paksua, tervettä lasta vieressään: Cecilia kieri äitinsä päälle unissaan ja konttasi valveilla ollessaan ympäri sänkyä, kellahtaen tuon tuosta raskaasti tuolle rujolle ruumiille.

Olavin oli niin vaikea sietää Liviä, että hän mieluummin oli tulematta tupaan kun tiesi tämän olevan siellä. Hän tiesi tytön myös näpistelevän ja oli jo kauan epäillyt hänen olevan hyvää pataa Ankin kanssa ja opettavan tämänkin näpistelemään ja valehtelemaan — sanoissaan oli Anki aina ollut epäluotettava, mutta tähän asti se oli tapahtunut siksi, ettei hän ymmärtänyt parempaa. Eivät he varastaneet niin suuria määriä, että se olisi tuottanut vahinkoa, mutta hänestä ei ollut hauska pitää epärehellistä väkeä talossaan. Täällä olivat muutkin asiat rempallaan — itse hän oli pitkäaikaisesta valvomisesta niin väsynyt, ettei jaksanut pitää silmällä kaikkea, mitä olisi pitänyt, ja alamäkeen on helppo luisua.

Nyt hän ei siis nähnyt paljon Ceciliaakaan päivällä. Mutta vähitellen oli käynyt niin, että hänen rakkauteensa tytärtä kohtaan sekoittui syvä tuska — hänen sydäntään kirveli, kun hän muisti tuon sinisen, kosteutta tihkuvan kevätyön, jolloin hän oli kotiin palatessaan löytänyt tämän kätkyestä. Ja saadessaan hänet ensi kertaa käsivarsilleen oli hän uskonut niin varmasti lapsen merkitsevän käännettä heidän elämässään, käännettä onneen päin —.

Hän rakasti tuota pikku tytärtä, mutta hänen rakkautensa vaipui kuin häneen itseensä ja jäi hänen sydämensä pohjalle kuin arka, äänetön olento. Ensi aikoina isä oli usein seisahtunut lapsen kätkyen ääreen, ja nipistänyt häntä hellästi kahdella sormella, leikkien ja liehitellen — hiljaisen, ihmettelevän ilon vallassa, kun sai tämän nauramaan. Ja hän oli nostanut hänet ylös ja painanut itseään vasten harjaantumattomasti ja kömpelösti leperrellen: Cecilia, Cecilia. Nyt hän seisahtui jonkin matkan päähän, kun näki häntä kannettavan rakennuksesta toiseen — hymyili ja vilkutti vain kauempaa kädellään. Sekin, että lapsi oli niin kaunis ja että hän tunsi siinä oman sukunsa vaaleuden, ikään kuin vain lisäsi hänen surumielisyyttään.

Eirikiä nykyisin tuskin näkikään. Tuo yhdeksänvuotias pysytteli vaistomaisesti poissa aikuisten parista, joiden hän huomasi olevan alati raskasmielisiä. Ja tuossa suuressa kartanossa oli niin paljon toimitettavaa ja hauskuutta, ettei hän tullut päätupaan muuta kuin syömään ja nukkumaan.

Keväisille Ristinmessun markkinoille täytyi Olavin lähteä kaupunkiin. Siellä häntä odotti sana, että hänen oli tultava saarnaveljien luostariin.

Priori ilmoitti hänelle, että hänen ystävänsä Arnvid Finninpoika oli kuollut talvella. Viime kesänä hän oli pukeutunut Hamarin veljien munkkipukuun. Mutta jo toisella paastoviikolla hän kuoli äkkiä — kukaan ei tiennyt mihin. Veljesten mennessä messuun oli hänen vieressään kulkeva munkki nähnyt veli Arnvidin kalpenevan ja horjahtavan, mutta hänen kuiskaten kysyessään, oliko tämä kipeä, oli Arnvid pudistanut päätään. Mutta heidän polvistuessaan Verbum caro factum est'in kohdalla näki hänen vierustoverinsa, ettei veli Arnvid jaksanut nousta takaisin ylös, ja kun messu oli loppunut, oli hän tainnoksissa. Silloin hänet kannettiin dormitorioon ja pantiin lavitsalle; hän valitti hiljaa silloin tällöin, mutta tajuihinsa tulematta. Keskellä päivää hän sentään selvisi ja silloin hän pyysi hiljaisella äänellä viimeistä palvelusta. Heti sakramentit nautittuaan hän nukkui, ja kun munkit palasivat vesperjumalanpalveluksesta, oli hän kuollut, niin hiljaa, ettei se veli, joka oli istunut hänen luonaan, ollut huomannut, milloin henki oli lähtenyt.

Priori sanoi vielä, että ennen kuin Arnvid oli tullut luostariin, oli hän jakanut koko joukon kalleuksia sukulaisilleen ja ystävilleen, ja nämä kaksi juomasarvea hän oli käskenyt poikansa lähettää Olav Auduninpojalle. Mutta Arnvidinpojat olivat siinä suhteessa omituisia, etteivät he tahtoneet mielellään lähteä kotikulmansa ulkopuolelle, ja kun he sitten tulivat Hamariin isänsä hautajaisiin, oli Maunu tuonut sarvet luostariin, eikä veli Bjarne ollut tahtonut lähettää näitä harvinaisia aarteita etelään, ennen kuin hän saattoi jättää ne jonkun veljeskunnan oman miehen käsiin.

Olav tunsi heti Miklebøn juomasarvet. Ne olivat pienet, mutta hyvin arvokkaat: kaksi korppikotkankynttä, hopeakoristeiset ja kullatut. Olav oli juonut niistä ystävänsä kanssa juhlailtoina, kun he joivat simaa tai viiniä — ne olivat vain yhdenjuotavia.

Tieto Arnvidin kuolemasta järkytti Olavia sydänjuuria myöten. Hän ei jaksanut jäädä kaupunkiin toisten pariin, vaan purjehti takaisin Hestvikeniin samana iltana.

Toisin hetkin, ajatellessaan ystäväänsä ja muistaessaan heidän viimeistä keskusteluaan, oli hänen mieltään kirvellyt, että hän oli riisunut itsensä alasti toisen edessä. Hän oli katunut tuota heikkoutta niin, että hänestä oli välistä tuntunut siltä, kuin hänelle olisi ollut helpompi, ellei Arnvidia olisi enää olemassa. Mutta nyt hän tunsikin äkkiä, että tämä oli viimeinen isku, mikä häntä saattoi kohdata, ja ettei hän tästedes jaksanut taistella omaa sydäntään vastaan — nyt kun hän tiesi, ettei hänellä enää ollut ainoatakaan kanssatodistajaa; ihan yksin hän ei jaksanut kantaa salaisuuttaan.

Ja ensimmäisen kerran hän nyt näki heidän ystävyytensä todellisen sisällön. Hän oli käyttänyt hyväkseen Arnvidia — ja tämä oli antanut hänen tehdä niin. Hän oli valehdellut ystävälleen, ja ystävä oli nähnyt hänen lävitseen; ei ainoastaan sillä kertaa, vaan aina hän oli sanonut Arnvidille, mitä hänelle itselleen parhaiten soveltui — heidän viime kohtaukseensa asti. Ja Arnvid oli tyytynyt siihen ääneti. Aina hän oli hakenut tukea, ja Arnvid oli tukenut häntä — kuten Arnvid oli suonut apuaan kaikille, jotka sitä pyysivät. Ja palkka, jonka hän siitä oli saanut, oli ollut raipan antia — hän oli saanut sellaisen palkan kuin sille miehelle sopii, jolla on rohkeutta tehdä Kristuksen esikuvan mukaan. Ja kuitenkin Arnvid oli moittinut itseään ja pitänyt itseään huonona seuralaisena joka kerran, kun hän ei jaksanut nähdä tietä selvänä edessään, ja joka kerran, kun hänen mielensä oli ollut tulvillaan katkeruutta ja halveksuntaa ihmisten kehnouden tähden — niinkuin syntisen ihmisen täytyy tuntea joskus, kun hän rohkenee lähteä astumaan Jumalan jälkiä.

Mutta eräänä aamuna, lähetettyään väkensä työhön, hän lähti yksin takaisin kotiin.

Auringonpaiste virtasi alas avonaisesta räppänästä liedelle, missä ei palanut tulta, multalattialle ja Ingunnin sängyn yläpuolelle. Molemmat lapset olivat hänen luonaan: Eirikin mustakiharainen pää oli äidin käsivarrella ja hänen pitkät säärensä riippuivat sängynlaidan yli. Cecilia ryömi ympäriinsä, kohottautui puoliksi seisoalleen ja pudottautui mätkähtäen ja ilosta kiljaisten peitteen alla olevalle tunnottomalle ruumiille. Tytöllä ei ollut päällään muuta kuin tulipunainen villakolttu; hänen ihonsa oli vaalean punakka ja hänen hiuksensa olivat kasvaneet niin, että ne nyt ympäröivät pellavanvalkoisina, välkkyvinä kiehkuroina hänen kasvojaan ja niskaansa. Hänen vaaleiden silmiensä valkuainen oli niin sininen, että silmät näyttivät tasaisen sinisiltä, ja siitä syystä nuo suloiset, hennot pikkutytön kasvot saivat ihmeellisen eläimellisen valppauden ilmeen.

"Äitinne ei jaksa kestää teidän painoanne, Eirik." Olav otti Cecilian ja istuutui sängynlaidalle lapsi sylissään. Hän pusersi hänet äkkiä rintaansa vasten, ja lapsi rimpuili vastaan — se ei ollut tottunut olemaan isänsä sylissä. Olav tunsi, miten tukeva ja voimakas hänen käsiensä välissä oleva pikku ruumis oli, ja nuo silkinhienot hiukset tuoksuivat niin raikkaasti.

Kun lapsi ei päässyt äidin luo, kääntelehti se isänsä sylissä ja tahtoi mennä veljelle. Eirik otti sen vastaan, piteli siskoaan kainaloiden alta ja yritti antaa tämän kävellä. Cecilia työnsi esiin pullean vatsansa, sätkytti käsivarsiaan ja toista jalkaansa, heittäen päänsä taapäin ja nauraen veljen kasvoja kohti. Sitten hän vääntäytyi eteenpäin, töpötteli nopein pikku askelin ja kiljahteli taas ilosta; hän kipristi kaikki pikku varpaansa jalkapohjan alle, joka oli aivan pyöreä ja oli tätä ennen tuskin koskenut maahan.

Olav pyyhkäisi kädellään sängynlaitaa — siinä oli levällään puoleksi kuihtuneita alkukesän kukkia: hiirenherneitä, metsätähtiä, voikukkia ja isoja orvokkeja. Ingunn keräsi ne kaikki yhdeksi kimpuksi:

Olav istui katsellen lapsia. Nämä olivat harvinaisen kauniit, molemmat eloon jääneet. Eirik oli jo iso poika, pitkä ja hoikka, puukkovyö solakoilla lanteillaan. Olav huomasi, miten kaunis hän oli: hänen kasvonsa eivät olleet enää lapsellisen pyöreät, vaan kapeat ja terävät; nenä oli hiukan kyömy, hammasrivi korkea ja kaareva, iho ruskea, hiukset tummat, silmät kullankeltaiset. Saattoiko äiti olla ajattelematta, ketä hän muistutti.

"Ota sisko mukaasi, Eirik, ja vie hänet Liville. Tahdon puhua äitisi kanssa eräästä asiasta."

Ingunn nosti kukkavihon molemmin käsin kasvoilleen ja imi sieraimet levällään niiden hapanta, mehevää, keväistä tuoksua.

"Pian sinä, oma Ingunnini, pääset makaamasta täällä tuskissasi", sanoi Olav hiljaa ja selvästi. "Olen hankkinut kyydin laivalla Nidarosiin kesemmällä Pyhän Olavin päiväksi, että sinä saisit liikuntakykysi takaisin oikeuden veritodistajalta."

"Olav, Olav, älä ajattele sellaista. En jaksaisi tehdä sitä matkaa — en pääsisi hengissä Nidarosiin."

"Kyllä varmaan." Mies sulki silmänsä ja hymyili tuskaisesti — hän oli tullut kalmankalpeaksi. "Katso, nyt minä uskallan, Ingunn. Kun tulen sinne, pyhän haudan luo, niin ripitän syntini. Vapaasta tahdostani olen jättävä itseni Jumalan käsiin ja sovittava sen, mitä olen rikkonut Häntä ja lakia ja oikeutta vastaan maanmiesteni edessä."

Vaimo tuijotti häneen kauhistuneena; Olav sanoi äskeisen haltioituneen hymyn viipyessä kasvoilla.

"Se, mitä kerran tapahtui sinulle Miklebøssa — se että nousit vuoteestasi ja kävelit — oli kai ihme — se oli varmasti ihme! — Etkö usko, että Jumala voi tehdä tuon ihmeen uudestaan?"

"Ei, ei!" Ingunn kirkaisi. "Mitä sinä puhut, Olav — mistä synnistä sinä puhut?"

"Siitä, että tapoin Teitin, tietysti. Pistin tuleen majan, missä ruumis makasi — enkä ole tunnustanut sitä sitten. Olen käynyt ripillä joka vuosi ja tunnustanut tarkkaan kaiken muun, pienet sekä suuret asiat — ottanut vastaan Corpus Dominin kuten muutkin ristiveljet, käynyt messussa ja rukoillut ja ollut kuin, ollut kuin —. Mutta se päättyy nyt, Ingunn — en tahdo jatkaa sitä. Nyt jätän asiani Luojani käsiin, ja mitä Hän on antava tapahtua minulle, siitä olen kiittävä Häntä, siunaava, siunaava Hänen nimeään."

Hän näki kauhean pelon Ingunnin kasvoilla ja heittäytyi sängyn eteen, painaen päänsä hänen syliinsä.

"Niin, Ingunn. Sinun ei tarvitse enää kärsiä minun synneistäni. Kun sinä vain jaksat uskoa, tiedät saavasi avun."

Ingunn tarttui hänen leukaansa ja koetti nostaa hänen päänsä ylös. Aurinko paistoi nyt sänkyyn asti, — ja silloin Ingunn näki Olavin tukan olevan aivan harmahtavan. Sitä ei näkynyt muulloin kuin auringon sattuessa siihen, koska hän oli niin vaalea.

"Olav, katso minuun. Jeesuksen nimessä, älä ajattele noin. Eikö minulla ole itselläni kylliksi syntejä, joita olen saanut sovittaa —! 'Sinä et ole ihminen', sanoit sinä kerran, muistatko —?" Hän pakotti Olavin nostamaan päänsä. "Tiedät, mitä minä olisin tehnyt Eirikille, ellet sinä olisi tullut ajoissa. Pitäisikö minun syyttää Jumalaa siitä, että hän määräsi, etten minä ollut kelvollinen kasvattamaan lapsia — elin koko sen talven vain ajatellen, miten saisin tukahutetuksi viattoman elämän, jonka tunsin liikkuvan sydämeni alla."

Olav katsoi häneen ihmetellen. Hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että Ingunn muistaisi noita sanoja — vielä vähemmän, että tämä ottaisi ne noin vakavasti.

"Jumalan armoa saan kiittää siitä, ettei tunnollani ole lapsenmurhaa. Ja tuskin olin pelastunut tuosta synnistä, kun ryhdyin toiseen, vielä pahempaan — ja Jumala ojensi uudestaan kätensä, kun jo olin puolitiessä tuonelaan. Olen ymmärtänyt kauan aikaa sitten, etten saanut sysätä itseäni helvettiin; jokainen päivä, jonka olen elänyt sen jälkeen, oli laina, armonaika, jonka olin saanut tullakseni järkiini ja oppiakseni —. — En valita, että makaan tässä, Olav — oletko kuullut minun valittavan kertaakaan? Minä tiedän Jumalan rankaisseen minua, ei siksi, että hän vihaisi minua — Hän, joka kaksi kertaa on temmannut minut tulesta, johon itse tahdoin juosta —."

Olav tuijotti häneen — ja hänen silmäterissään syttyi aivan kuin valo. Vaikka hän oli rakastanut Ingunnia niin sanomattomasti kaikkina näinä vuosina, ei hän ollut luullut, että tämä ajattelisi enemmän kuin eläimet, kuin jokin nuori kauris tai lintu, joka voi rakastaa puolisoaan ja jälkeläisiään ja surra kuollutta poikastaan — säikkyä pahanpäiväisesti, kärsiä alistuen haavoistaan ja kivuistaan. Mutta hän ei ollut voinut ajatella, että hän voisi puhua vaimolleen kuten toiselle kristitylle siitä, mitä hän oli hautonut sielussaan vuosikausia.

"Ei, Olav!" Ingunn veti häntä kädestä ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Olav kuuli hänen sydämensä takovan hurjasti tuon kapean, laihtuneen rintakehän alla. "Älä puhu niin, ystävä hyvä! Sinun syntisi on valkea minun synteihini verrattuna! On totta, että nämä vuodet ovat tuntuneet mielestäni monesti kovilta ja raskailta — mutta nyt minusta tuntuu, että ne ovat sujuneet sittenkin helposti, koska sain elää sinun kanssasi ja koska aina olit hyvä minulle!"

"On totta, Ingunn, että jotakin hyvää meillä on ollut sentään täällä Hestvikenissä: olemme aina olleet ystäviä. Sairaana ja terveenä olet aina ollut luonani, ja olet ollut minulle rakkain ihminen maan päällä, olento, jonka rinnalla sain kasvaa aikuiseksi kaukana sukulaisistani ja ystävistäni ja jonka kanssa olin enimmän yhdessä.

"Mutta koska nyt Jumala oli niin lempeä minulle, kaikesta huolimatta, että salli minun saada sinut — ja minähän näen nyt, että minun olisi ollut vaikea viihtyä, jos olisin joutunut asumaan täällä yksin, ilman ainoatakaan ihmistä, jonka olisin tuntenut nuoruudestani — niin ymmärrätkös, juuri siksi en jaksa enää kauemmin olla Jumalan vihamies, enkä vapaasta tahdostani elää erossa Hänestä. Maksoi mitä maksoi —.

"En ole köyhäkään. Siitäkin kohtalosta Jumala säästi minut. — Hän antoi usean yritykseni onnistua, mihin ryhdyin parantaakseni asemaamme. Minä omistan enemmän nyt kuin yhteen mennessämme. Ja tiedäthän, että meillä on sopimus — puolet pesästämme on sinun, kävi miten kävi. Et siis jää puille paljaille lapsinesi."

"Älä puhu noin, Olav. Ei voi olla niin suuri synti, että tapoit Teitin. — En ole sanonut yhdellekään ihmiselle, en valittanut kenellekään — mutta on niin, että hän otti minut väkisin! En voinut sanoa sitä — siitä en voinut puhua —", hän ähkyi ääneen, "— viaton en ollut itsekään, olin käyttäytynyt niin, että hän saattoi luulla minua huonoksi — mutta en ollut ajatellut leikin voivan päättyä niin — ja silloin hän käytti väkivaltaa. Tämä on totta, Olav, vannon sen."

"Minä tiedän sen." Olav ojensi kätensä aivan kuin hillitäkseen häntä. "Hän sanoi sen itse. Tiedän myös murhan olleen sinänsä vähäpätöisen asian — jos olisin silloin heti tunnustanut sen. — Mutta silloin tein erehdyksen — ja nyt on synti kasvanut ja minä ymmärrän, että se on kasvava yhä, siittävä synnin toisensa jälkeen. Ja nyt minun täytyy kääntyä, Ingunn — muuten minusta tulee hirviö. Se on kasvanut niin, että uskallan tuskin sanoa kolmea sanaa pelosta, että kaksi niistä on valhetta."

"Tiedäthän", sanoi Olav, "ettei ole varmaa, onko arkkipiispa vaativa minua ilmoittautumaan kuninkaan voudille. Ehkä hän katsoo sen riittävän, että tunnustan syntini Jumalalle. Olen kuullut toisten saaneen synninpäästön mitä suurimmista rikoksista, ilman että heitä on vaadittu hävittämään sukulaistensa onnea ja menestystä — ainoa, mikä heille määrättiin, oli matka Jerusalemiin —."

"Ei, ei!" Ingunn kirkaisi. "Menisitkö sinä meidän luotamme — maailman ääriin."

"Eihän ole mahdotonta —", Olav laski kätensä vaimonsa rinnalle tyynnyttääkseen häntä, "että saisin palata luoksenne. Ja sinähän tiedät, että silloin jäisit tänne Hestvikeniin emännäksi."

"Olen ajatellut sitäkin, Ingunn — ja se on pidättänyt minua niin kauan kuin itselläni ei ollut lasta sinun kanssasi, ja minun syrjäperilliseni olisivat voineet karkottaa sinut Hestvikenistä poikinesi. Mutta nyt on Cecilia oleva perilliseni. Voit antaa pojalle täyden perinnön omasta osastasi — ja hänellä on rikas sisar tukenaan."

"Olav, muistatko, mitä itse sanoit — että olet antanut Eirikille enemmän kuin sovintorahat hänen isänsä murhasta —."

"Muistan. Mutta huomaan nyt, Ingunn, ettei minulla ollut oikeutta siihen. — Antaa tyttäreni isäinperintöä sakkoina vieraan miehen lapselle —."

"Ceciliasta — Olav, Ceciliasta on tuleva muutenkin rikas neito, hän on rikas, kunniassa syntynyt, korkeasukuinen — ja kaunis hänestä tulee lisäksi. Ei hän ole jäävä huonolle osalle, vaikka saisikin tyytyä sisaren osaan."

"Oikeutta isänperintöön ei ole lapsella, joka on sellaista syntyperää kuin Eirik."

"Ei — sinä olet aina vihannut minun äpärääni." Ingunn purskahti itkuun, rajuun, hillittömään itkuun. "Olen kuullut sinun itsesi kutsuvan häntä siksi."

"Voi olla — se on haukkumasana, joka voi päästä vihastuneen miehen huulilta, kun hän puhuu sille, joka on hyväsukuinen." Olav koki puhua rauhallisesti, mutta ei voinut estää katkeruuden häivettä pilkistämästä esiin: "Mutta en kiellä katuneeni — sen pojan olisi ollut parempi kuulla toista nimeä, kun hän kiusasi minua."

"Se ei ole totta. En ole milloinkaan ollut liian kova Eirikille. Herra tietää, että hän on saanut vähemmän kuritusta kuin tarvitsisi — minä en voi kurittaa häntä, kun sinä katsot minuun, kuin iskisin sinua puukolla joka kerran, kun puhun hänelle vähän ankarammin ja itse hemmottelet hänet piloille."

"Minä! Joka makaan tässä enkä näe poikaa koko päivänä —", Ingunn oli ottanut ylös kukat ja repi niitä nyt käsissään. "Kuluu viikkoja, ettei hän käy ollenkaan äitinsä luona — ettei hänellä ole aikaa puhua minun kanssani. Ja kun hän tulee — kuten tänään, ajat sinä hänet heti pois."

"Mutta jos Eirikin täytyy kärsiä minun synneistäni — silloin olisi ollut parempi, ettei hän olisi tullutkaan elävänä ilmoille — vaikka itse olisin joutunut kuolemaan ja kadotukseen."

"Olav, kuule minua — armahda minua! Liian kalliisti olisit ostanut henkeni ja elämäni, jos sinun sen vuoksi täytyisi lähteä kulkemaan maailman halki köyhänä, kodittomana pyhiinvaeltajana epäuskoisten, pahojen ihmisten parissa. Taikka jos kävisi vielä pahemmin — jos joutuisit seisomaan alastomana ja häväistynä, ehkä hengenvaarassa ja saisit sietää pahantekijän ja murhaajan nimeä — tuon miehen tähden — sinä, miehistä paras, oikeamielisempi ja rohkeampi kuin kukaan —."

"Ingunn, Ingunn — en ole sitä enää — olen pettäjä Jumalan ja ihmisten edessä —."

"Sinä et ole pettäjä — ei voi olla kuolemansynti, että tapoit tuon miehen. — Etkä sinä tiedä, miltä tuntuu joutua häväistäväksi ja herjattavaksi — minä tiedän sen, sinä et ole milloinkaan kokenut, mitä on olla kunniaton —.

"Minä en voi, kautta Kristuksen ja Maarian, en voi kestää sitä uudelleen — vaikka saisin takaisin elämäni ja liikuntakykyni — että tietäisin jokaisen ihmisen, joka minua katsoo, tuntevan häpeäni ja ihmettelevän, minkälaisen ihmisen sinä olet tuonut Hestvikeniin emännäksi —; ja että Eirikini joutuisi oikeudettomaksi, isättömäksi äpäräksi, jonka karannut, vierasmaalainen renki oli siittänyt kanssani — vietellyt aitanparvessa villasäkkien välissä aivan kuin olisin ollut kevytkenkäinen, miesten perässä juokseva orjalutka —."

"Ei — jos minulle suotiin elämä kärsiäkseni näin — jos minun annetaan nousta vuoteestani mennäkseni sellaista kohtaloa vastaan — sinun pikku Ceciliaasi ja omaa äpäräpoikaani taluttaen — sinun ollessasi poissa meidän luotamme, kolmen turvattoman luota — silloin kaipaan aikaa, jolloin makasin tässä odottaen, milloin selkäni alkaisi aueta mätähaavoille —."

Hän ojensi kätensä Olavia kohti. Olav katsoi pois — hänen kasvonsa olivat liikkumattoman jäykät — mutta hän tarttui ojennettuun käteen ja sanoi:

XIV

Seuraavana vuonna, pitkänpaaston alussa, muutti Torhild Bjørnintytär takaisin Rundmyriin. Ja heti alettiin seudulla puhua, että hän joutui pois Hestvikenistä niin äkkiä siksi, että hän saisi lapsen Olav Auduninpojalle.

Jos sellainen onnettomuus olisi sattunut jollekin toiselle miehelle, joka oli elänyt aivan kuin leskimiehen elämää vuosikaudet, sairaan vaimon ollessa elossa — ei kukaan olisi puhunut ääneen asiasta, vaan paikkakunnan parhaat miehet ja naiset olisivat antaneet ajattelemattoman nuorison ja niiden, jotka eivät ymmärtäneet ihmistapoja ja säädyllistä menoa, tietää, että kuta vähemmän asiasta puhuttiin, sitä parempi. Olav tiesi sen. Mutta hän tiesi myös, että nyt oli kysymyksessä hän — ja hän oli tavallaan kuin susi lammasten laumassa. Vaikkei hän ollut tehnyt pahaa yhdellekään naapurilleen, mikäli hän saattoi ymmärtää. Ja toisetkin muistivat sen aina väliin: kun oikein asiaa ajatteli, ei kukaan tiennyt hänessä olevan mitään erityistä vikaa tai tahrapilkkua; häntä ei voitu syyttää mistään kunniattomasta tai rumasta teosta — Olav Auduninpoika oli vain joutunut sellaiseen huutoon, että hän oli juro ja ikävä kumppani.

Sinä lyhyenä päivänpaisteaikana, jolloin Cecilian tultua maailmaan, ei vielä tiedetty hänen syntymänsä riistäneen äidiltä viimeistäkin terveyden rahtua, olivat laakson asukkaat kohdelleet Olavia suopeasti. Kun tuo merkillinen kirous viimeinkin oli lauennut ja Hestvikeniin oli syntynyt elinvoimainen lapsi, olivat hänen vertaisensa iloinneet hänen kanssaan ja toivoneet, että isäntä muuttuisi nyt ehkä seuraa rakastavammaksi, eikä olisi enää sellainen jurottaja kuin ennen, joka karkotti ilon ja elämän pelkällä olemuksellaan, istuessaan ääneti ja eteensä tuijottaen hauskassa seurassa. — Mutta Olav ei tahtonut osata päästää heitä lähelleen, vaan jäi samaksi mörökölliksi, jonka kanssa kukaan ei tahtonut tulla toimeen.

Ja sitten hänestä levisi perin ilkeä juttu. Sillä aikaa kun vaimo makasi vuoteessaan halvaantuneena ja tuskia kärsien, kestettyään toisen toistaan vaikeamman synnytyksen, eli mies huoruudessa apuvaimon kanssa omassa talossaan. Sitä oli tietysti kestänyt jo vuosikausia, keksivät ihmiset nyt — moni tiesi Olavin tuoneen kaupungista palvelijalleen lahjoja, jotka olivat liian kalliita hänen asemassaan olevalle. Hän oli auttanut tätä sijoittamaan Bjørnin ja Gudridin lapsia. Ja kaiken aikaa hän oli hoitanut Rundmyrin maanviljelystä, minne nainen nyt oli poistunut. Rundmyr ei ollut kaukana Hestvikenistä, eivätkä he liikoja hävenneet, sillä ihmiset olivat nähneet Torhildin koikkivan ulkona keskellä kirkkainta aamupäivää niin leveänä kuin oli. — Kantavan pyttyjä tuvan ja karsinan välillä ja kulkevan pitkiä matkoja metsän laitaan kuorimaan petäjää ja katkomaan lehdeksiä —. Ja samassa ihmiset kaivoivat esiin kaiken, mitä tiesivät Bjørn Egilinpojasta ja Gudridista.

Olavin lähimmät sukulaiset, Skikkjustadin Signe ja Rynjulin Una, olivat luottaneet häneen viimeiseen asti ja koettaneet puolustella pikkuserkkuaan. Mutta nyt hekin olivat vaiti ja näyttivät noloilta, kun joku vain mainitsi Olav Auduninpojan nimenkin.

Olav tunsi enimmät itsestään ja Torhildista kulkevat puheet. Hänen tehtyään rippinsä kysyi sira Hallbjørn oliko siinä kaikki? Siten hän sai tietää, millaisia huhuja hänestä oli liikkeellä — että tätä suhdetta hänen ja Torhildin välillä oli muka kestänyt jo vuosia ja että jotkut viittailivat sinnekin päin, että hän oli sen lapsen isä, jonka Liv oli saanut Hestvikenissä edellisenä vuonna.

Eräänä lähisunnuntaina tämän jälkeen, jolloin hän ei tohtinut ratsastaa kirkkoon toisten kanssa, oli suojailma. Hän vetelehti pihamaalla. Siinä oli iso vesisammio, jonka pinnalla oleva jää oli sulanut sen verran, että sen päälle oli tullut vettä. Olav sattui kumartumaan sen yli ja näki oman kuvansa vedessä. Kasvot, jotka tuijottivat häntä vastaan sammion tummasta syvyydestä hiukan epäselvinä ja hämärinä, muistuttivat spitaalisen ihmisen kasvoja — kalpeus paistoi kuin kuuraläikkinä ahavoituneesta ihosta ja silmänvalkuaiset verestivät. Olavia alkoi kuvottaa oma kuvansa.

Hän oli melkein odottanut, että tuntuisi helpommalta, kun hänen ei tarvinnut käydä kirkossa tänä vuonna. Hän oli lopulta luullut, ettei hän jaksaisi käydä enää kirkossa ripittämättömine synteineen. Mutta oli vieläkin pahempaa olla pois suljettu. Hän oli luullut, että aviorikoksen tuottama raskas sovituksenteko lääkitsi hiukan tuota entistä haavaakin. Mutta hänen täytyi nyt ajatella, että tämä viimeinen synti oli vain entisen täydennystä.

Mutta tämä oli ollut viimeinen asia, jossa hän oli luullut voivansa luottaa itseensä — ettei mikään mahti maailmassa saisi murretuksi hänen uskollisuuttaan Ingunnia kohtaan.

Hänen uskottomuudestaan ei ollut mainittu sanallakaan heidän välillään, mutta hän tiesi Ingunnin tietävän sen.

Kaiken syynä oli se, että hänestä oli äkkiä tuntunut, ettei hän enää jaksanut palvella Ingunnia — tuon päivän jälkeen edellisenä keväänä, jolloin hän oli sanonut tälle, ettei hän enää jaksanut elää kuolemansynti elävänä mielessään, siittäen uutta syntiä päivästä päivään — ja kun tämä oli vaatinut, että hänen oli kestettävä edelleen, hänen ja pojan tähden. Ja toinen, sairas ja loppuun kiusaantunut, oli voittanut — ei kukaan kunnian mies olisi voinut vastustaa sellaista elävää tuskan kuvaa.

Nöyrtyä ottamaan asiaa uudelleen puheeksi hän ei voinut. Ja niin hän oli kuin ei siitä olisi puhuttu mitään, vaan auttoi häntä pitkinä öinä kuten ennenkin. Mutta nyt, kun hänen sydämensä viimeinenkin rakkaus ja kärsivällisyys oli lopulta vuotanut kuiviin, otti se paljon enemmän voimille. Nyt hän tunsi jatkuvasti, miten väsynyt ja loppuun kulunut hän oli ainaisesta yövalvomisesta, ja hänen mielessään kytevä suuri katkeruus imi uutta voimaa pienistä katkeruuden aiheista joka kerran, kun hän huomasi unohtavansa talon asiat ja olevansa hidas ajattelemaan muita sekä tuntevansa ruumiinsa jäykäksi ryhtyessään johonkin kovempaan hommaan.

Ennen juhannusta hän sitten oli mennyt kerran ulos aamupuoleen yötä. Ingunn oli nukahtanut ja hän tahtoi hengittää vähän raikasta ilmaa ennen kuin itse paneutui levolle. Hän seisoi tuvan ovella — oli valoisa, äänetön, kuulea yö. Kalamiehiä ei voinut odottaa kotiin vielä muutamaan tuntiin; kaikki talon ihmiset nukkuivat. Silloin hän huomasi kodan katolta nousevan vähän savua. Samassa Torhild Bjørnintytär ilmestyi kodan ovelle ja tyhjensi ulos padallisen huuhdevettä — märkä tukka riippui tummina siimoina hänen ympärillään.

Olavin mieltä oli aina niin liikuttanut, kun hän näki Torhildin koettavan pysyä siistinä raskaasta raadannastaan huolimatta. Hän oli aina ensimmäisenä hereillä ja viimeisenä sängyssä, ja näin hän sittenkin jaksoi hoitaa ja palmikoida tukkaansa ja vaihtaa vaatteita kesken viikkoakin. Ingunn oli luopunut kaikesta sellaisesta ennen kuin he olivat olleet naimisissa neljää vuottakaan.

Olav meni Torhildin luo, ja he puhuivat jonkin sanan keskenään — vaistomaisesti kuiskaten, koska oli niin hiljaista — ei kuulunut pienintäkään risahdusta paitsi lintujen herääviä ääniä. Olav vastasi toisen kyselyyn ehtineensä torkahtaa vähän välillä, mutta nyt hän oli menossa nukkumaan.

"Etkö voisi nukkua minun sängyssäni?" kysyi tyttö. "Siellä olisi parempi rauha." Ja hän sanoi itse nukkuvansa lasten kanssa parvessa näin kesäaikaan.

Torhild asui siinä tuvassa, jossa Olavin vanhemmat olivat viettäneet ensimmäisen avioliittoaikansa. Se oli pieni, vanha rakennus, hiukan erillään pihasta, sillä se oli karjarakennusrivissä Hevoskallion alla, eniten itään päin laaksoa kohti. Olav oli korjaillut sitä, niin että se oli lämmin ja tiivis, mutta siellä oli hyvin ahdasta.

Torhild seurasi häntä perille ja veti pois säpin, jolla hän oli sulkenut oven. Sisältä tulvahtava ilma oli kuin hyvä henkäys: lattialla oli katajanhavuja. Huone oli niin kaita, että päädyn alla oleva sänky täytti sen seinästä seinään; vuodetaljat hohtivat pimeässä valkoisina kuin lumi, ja ympärillä riippui kukkaseppeleitä, jotka oli ripustettu syöpäläisten ja kärpästen karkottamiseksi. Torhildilla oli tupansa hyvässä kunnossa, kun hän muutti sieltä kesäksi.

Hän pyysi Olavia istumaan sängynlaidalle, että hän saisi riisua tämän kengät. Olavista tuntui kuin uni olisi uhonnut häntä vastaan tuolta puhtaalta, raikkaalta tilalta ja peittänyt hänet sisäänsä kuin lämmin, virkistävä vesi. Hän oli jo puoliunessa retkahtaessaan sänkyyn — tunsi tuskin, miten Torhild nosti hänen jalkansa ylös ja levitti hänen päälleen peitteen.

Herättyään hän näki ilta-auringon paistavan keltaisena oven edessä olevalle nurmelle. Torhild seisoi hänen vieressään kulho kädessä — siinä oli vastalypsettyä, lämmintä maitoa. Olav joi juomistaan.

Olavin kengät olivat sängyn edessä; ne olivat pehmeät ja perusteellisesti talilla rasvatut. Ja puhdas arkinuttu oli asetettu esiin — se oli vielä kostea edestä Torhildin pestyä pois tahrat, ja repeämä, joka oli ollut siinä hänen riisuessaan sen yltään, oli paikattu.

Hän tuli yhä useammin menneeksi kesän kuluessa nukkumaan Torhildin tupaan, saadakseen nukkua kunnolla jonkin yön. Mutta joka kerran jälkeen, jolloin hän oli saanut levätä näin, oli hänen raskaampaa valvoa taas — hän ei varmaan ollut saanut nukkua tarpeekseen moneen vuoteen.

Torhild kantoi hänelle suuruksen tullessaan herättämään häntä. Jos hänen vaatteensa olivat märät hänen maata paneutuessaan, löysi hän ne kuivina herätessään, ja reiät ja ratkeamat oli paikattu. Olav ei pyytänyt häntä tekemään niin — se kuului Livin töihin, mutta tämä ei huolehtinut siitä. Torhildilla oli kyllin puuhaa muutenkin. Mutta tyttö vain hymyili ja pudisti päätään.

Ja sitten hänessä heräsi halu omistaa hänet — tuntea yhden ainoan kerran elämässään, miltä tuntuisi pitää tervettä naista sylissään, sellaista, jonka ei tarvinnut pelätä särkyvän. Mutta sittenkin hänestä tuntui, ettei hän ollut tahtonut sitä. Sinäkin aamuna, jolloin hän oli kouraissut tämän luokseen odottaen, että toinen olisi työntänyt hänet pois ja suuttunut. Mutta Torhild oli vaipunut hänen viereensä huokaisematta.

Koko syksyn ja talven hän kulki kuin mustan sumumeren keskellä. Hän ei sietänyt itseään, eikä toisin ajoin sietänyt häntäkään, mutta sittenkään hänellä ei ollut voimaa nousta tuosta mudasta. Kun Torhild muuttaisi takaisin tupaan lapsineen, täytyi tämän kai loppua itsestään, lohdutteli hän tuntoaan — mutta niin ei käynyt.

Hän pysytteli Ingunnin luona varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Kotoaan hän ei ollut poissa yhtään ainoata yötä sitä viikkoa lukuun ottamatta, jolloin hän oli ollut ulkoluodoilla hylkeiden pyynnissä. Nyt, kun hän oli pettänyt vaimonsa, ajatteli hän aikaisempaa katkeruuttaan tätä kohtaan vain perkeleen kiusauksena, johon hän oli langennut. Ingunn, oma Ingunn — kuinka voin tehdä sinulle noin, kun itse makaat siinä kärsivällisenä ja lempeänä, avuttomana kuin selkänsä taittanut eläin. Tämmöinenkö siis oli ystävyytemme loppu, että minä olin pettävä sinut.

Olav kantoi häntä peitteisiin ja taljoihin käärittynä aivan kuin lasta yön toisensa jälkeen, että hän saisi vähän helpotusta alituiseen sängynpohjalla makaamiseensa. Mitä väsyneemmäksi ja vilusemmaksi ja unisemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän se helpotti hänen omaa oloaan.

Puheisiin hän ja Torhild olivat joutuneet tuskin kertaakaan tuon onnettoman aamun jälkeen. Koko talossa olonsa ajan Torhild oli ollut melkein ainoa ihminen, jonka kanssa Olav oli puhellut kuten täysi-ikäisen, tasa-arvoisen ihmisen kanssa. Hän muisti sen — muisti mitä hän oli velkaa tuolle Torhildille, jonka hän oli palkinnut näin. Hän ei voinut puolustaa tekoaan millään. Tämä ei ollut tuntenut ketään miestä ennen häntä — ei ollut tiennyt elämästä muuta kuin uupumattoman raatamisen toisten hyväksi — nurkumatta, vaikka elämä olisi tuntunut raskaalta. Ja nyt hän ei uskaltanut puhua tälle sanaakaan ja esti häntäkin puhumasta — sillä sisimmässään hän tiesi nyt, mitä toinen oli tuntenut kauan, ja miksi tuo oikeamielinen ja kunniastaan arka nainen, joka ei enää ollut nuori, oli antautunut hänelle vastustamatta. Hän oli tajunnut sen hänen äänettömistä hyväilyistään. Mutta jos hän kertaakaan ilmaisisi sen sanoilla, oli Olav kuoleva häpeästä.

Bjørnia, hänen isäänsä, Olav muisteli myös. Jos tämä nyt olisi elänyt, olisi hän tappanut Olavin arvelematta.

Olav ymmärsi, ettei asia voinut jäädä salaan. Oli pimein aika joulun edellä, kun hänen pelkonsa muuttui varmuudeksi. Oli kuin perkele olisi johdattanut häntä kaikkina näinä vuosina yhä varmempaan satimeen, kulkenut hänen edellään puolittain valhepukuisena ja verhoutuneena — kunnes hän nyt oli kääntynyt ympäri ja heittänyt taapäin huppunsa paljastaen hänelle kasvonsa kaikessa alastomuudessaan.

Hän tiesi, että Torhild teki kaiken, mitä hän käski. Ennen he olivat usein joutuneet olemaan kahden kesken kalassa. Torhild lähtisi hänen kanssaan nytkin — vaikka hän ymmärsi, mitä Olav hautoi mielessään, lähtisi hän sittenkin, sen Olav tunsi. — Sitten saattoi sattua onnettomuus —.

Ja Ingunn säästyisi tietämästä sitä. Ja hän itse säästyisi seisomasta jokaisen töllisteltävänä kaiken synnin ja pahuuden kuvana. Koska hän nyt kerran oli joutunut paholaisen valtaan, eikä hänellä enää ollut sielua, jonka olisi voinut kadottaa —.

Ja sittenkin. Se oli saatana, joka näytteli tätä kaikkea hänelle, mutta hän sanoi ei. Tähän syntiin hän ei ollut suostuva, vaikka pirulla olisi sija valmiina helvetissä. Minulla ei ole mitään kadotettavaa, uskon sen kyllä — ei kunniaa, eikä pelastuksen toivoa, ei onnea, jonka olin kokenut Ingunnin kanssa tähän saakka — kaiken tuon olen päästänyt käsistäni. Mutta sittenkään et saa minua suostumaan tähän. En tahdo tehdä Torhildille enemmän pahaa kuin jo olen tehnyt. En edes Ingunnin tähden.

"Herra, armahda minua —! Pyhä Neitsyt Maaria, rukoile puolestamme. Ei minun puolestani, en ole pyytävä mitään itselleni. Mutta armahda heitä, Herra — noita toisia."

— Niin, nyt on liian myöhäistä, sanoi hän pilkaten perkeleelle. Kaikki ovat nyt huomanneet sen, koko talonväkeni; nyt sinun ei enää tarvitse mumista korvaani. Pidä suusi. Kyllä sinä minut saat, kun aikasi tulee.

Hänen ympärillään oli tullut niin kammottavan hiljaista. Talonväki tuli äänettömäksi isännän tullessa lähelle. Aterioiden aikana kuului tuskin kuiskausta. Olav istui isännän tuolissa, apuvaimo kantoi sisään ruoan ja jakoi sen ympäri. Kukaan ei voinut huomata pienintäkään eroa hänen käytöksessään; hän liikkui yhtä reippaana ja ahkerana varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, kulki yhtä suorana ja yhtä ripeästi, vaikka hänestä näkyi jo selvästi, että hän oli raskaana.

Uusivuosi oli jo kulunut siksi pitkälle että paasto oli ovella, eikä Olavin ja Torhildin välillä ollut vieläkään mainittu yhtään sanaa siitä, mikä odotti. Mutta eräänä päivänä Olav näki hänen menevän ruoka-aitan parvelle suurusaineita noutamaan. Hän seurasi perästä. Torhild seisoi suolatynnyrin ääressä onkien ylös silavankappaleita ja raapien niiden päältä pinnalle muodostunutta mustaa kuohua.

"Olen ajatellut, Torhild", ryhtyi Olav heti asiaan, — "etten voi tehdä sinun puolestasi paljon. Mutta koetan tehdä mitä voin. Siksi olen tuuminut antaa sinulle tuon tilan, — Aukenin — jonka ostin Hudrheimistä viisi vuotta sitten, ja lupaan pitää sen kunnossa. — Rundmyriä voisin viljellä kuten tähänkin asti sinun ja sisarustesi hyväksi."

"Kai sinusta on hauskempi päästä pois tältä seudulta. Niinkuin asiat nyt ovat", sanoi Olav hiljaa.

"Auken —", Torhild katsoi häneen. "Se ei ole mikään pieni lahja minunlaiselleni naiselle, Olav."

"Sitä pidetään kolmen lehmän tilana, ja mäen eteläisellä rinteellä rakennusten alla on pari hyvää peltotilkkua. Mutta kuten tiedät, ei siellä ole asunut yhtään ihmistä kahteenkymmeneen vuoteen, ja ne, jotka vuokrasivat sen minulta, eivät ole viitsineet pitää sitä kunnossa."

"Kiitos sinulle, Olav. Näen, että olet tahtonut pitää hyvän huolen minusta."

"En ole ollut ketään kohtaan niin paha kuin sinua", kuiskasi hän.
"Sinulla olisi ollut oikeus toivoa parempaa palkkaa minulta."

"Eikö sinun ole liian vaikea tästä lähtien hoitaa tämän suuren kartanon emännyyttä?"

"Ehei." Torhild hymyili heikosti. "Mutta on ehkä sittenkin parempi, etten jää tänne Hestvikeniin pitemmäksi aikaa."

Olav nyökkäsi jäykästi. "Mutta Aukenin rakennukset ovat niin kurjassa kunnossa — katot rikki ja luhistumaisillaan. Minä korjautan ne ja panetan uudet katot — mutta sinä et voi muuttaa sinne ennen kesää."

Viikon kuluttua Olav lähti kotoa muutamiksi päiviksi, ja kun hän palasi takaisin, oli Torhild muuttanut takaisin Rundmyriin. Ja Olav huomasi kaipaavansa häntä — äärettömästi.

Ei hänen rakkautensa Ingunniin ollut vähentynyt tai muuttunut. Tämä tunne oli herännyt aivan sen ulkopuolella. Hän oli saanut katsoa aivan kuin näyssä elämään, joka oli aivan toisenlainen kuin hänen omansa — oli nähnyt, miltä miehestä saattaisi tuntua kulkea terveen ja ymmärtäväisen vaimon rinnalla, joka kaikessa kantoi osansa yhteisestä taakasta ja kantoi sitä yhtä järkevästi ja yhtä vahvoin voimin kuin toinen omaansa. Ja nähnyt lasten, poikain ja tyttärien, asettuvan taakseen rivissä, ilman että äiti murtui ja näivettyi hitaasti kuolemaan, synnyttäessään niitä maailmaan. Hän ei olisi tahtonut vaihtaa omaa elämäänsä tuohon, joka kangasti hänen edessään — hänestä tuntui, että vaikka hän olisi tiennyt ensi hetkestä, kohdatessaan nuoren, hennon Ingunnin, mitä tämä oli tuova hänelle myötäjäislahjaksi, niin hän olisi sittenkin ojentanut kätensä häntä kohti.

Mutta sittenkin häntä kalvoi ikävä Torhildin mentyä. Tämä oli tehnyt hänelle enemmän hyvää kuin yksikään toinen ihminen. Ja hänet hän oli palkinnut tällä tavoin.

Eirik oli nähnyt, niinkuin toisetkin, miten Torhildin laita oli, eikä hän ollut uhrannut sille monta ajatusta. Mutta hiljaisuus, joka levisi Torhildin ympärille, sai pojan tuumimaan, että siihen kätkeytyi jotakin kauheata. Se ei ollut vain sitä, että hänelle oli käynyt hullusti, kuten niin monelle muulle palvelijalle.

Tämä hiljaisuus oli kuin ne äänettömät kierteet, jotka syntyvät, kun heittää kiven veteen. Ja vähän kerrallaan, kuulematta sanaakaan asiasta, Eirikille selvisi, että hänen isänsäkin ympärillä kaikui tämä sama hiljaisuus. Epäselvät, pahat aavistukset alkoivat liikkua pojan sielussa — mutta hän ei voinut ymmärtää, mitä tekemistä hänen isällään oli siinä asiassa, että Torhild saisi lapsen. Isähän oli naimisissa äidin kanssa.

Sira Hallbjørn lähetti Hestvikeniin sanan, että tänä vuonna oli Eirik Olavinpojan tultava rippikouluun paaston aikana sekä saatava pääsiäissakramentti; poika oli kymmenennellä vuodella, ja hänen olisi pitänyt olla mukana jo viime vuonna. — Eirik unohti kaikki varjot ja pelot sinä aamuna, jolloin isä lähetti hänet matkalle — pappi tahtoi lapset luokseen viikoksi, opettaakseen heitä kotona. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Eirik joutui ratsastamaan yksin kirkonkylään asti. Isä oli lainannut hänelle kevyen, pienen miekan, ja takana satulassa hänellä oli pussi, jossa oli lahjoja papille ja evästä hänelle itselleen.

"Tora Steinfinnintytär, tätisi, joka kuoli." Olav ei tiennyt tätä varmasti, mutta luuli kuulleensa sen kerran. Eirik ei kysynyt enempää.

Muistot, joita ei ollut ajatellut vuosikausiin, alkoivat nyt pyöriä pojan mielessä. Puoleksi unohdetut pelon ja turvattomuuden tunteet sukelsivat esiin. Toiset lapset olivat puhuneet kummitädeistään ja -sedistään. Sira Hallbjørn oli tahtonut tietää ensimmäisenä päivänä, minkä verran heille oli opetettu kristinoppia kotona. Isä oli opettanut Eirikille Credon, Pater nosterin, Enkelin tervehdyksen ja Gloria Patrin, mutta siitä oli jo kauan; ja nyt ei kukaan enää ollut valvonut, että hän luki rukouksensa. Eirik ei siis osannut niitä hyvin, ja niiden norjalaisen selityksen hän oli suurimmaksi osaksi unohtanut. Melkein kaikki muut lapset osasivut paremmin — ja useimmat olivat oppineet jotakin kummitädiltään tai -sedältään.

Eirik muisti, että ollessaan Siljuaasenissa oli se äiti, joka hänellä oli siellä, osoittanut kerran paksua, komea-asuista naista heidän kirkolla ollessaan ja sanonut, että se oli hänen tätinsä. Mutta tämä ei ollut vilkaissutkaan heihin ohikulkiessaan. Eirik ei ollut edes varma siitä, oliko hän sama täti, jonka luona he olivat käyneet, kun isä haki hänet Siljuaasenista. Sitä hän ei ollut ainakaan koskaan tiennyt, että tämä oli hänen kummitätinsä. Ensi kerran hän alkoi ihmetellä, miksi hän oli ollut Siljuaasenissa pienenä ollessaan. Hän oli kyllä kuullut muista lapsista, jotka oli annettu muuanne kasvatettavaksi, mutta ne olivat aina olleet sukulaisten luona, yksinäisten, vanhojen ihmisten kodeissa. Se pikkutyttö, Ingegjerd, joka oli niin kaunis ja jolla oli ollut hopeavyö kuten aikuisilla neidoilla, paitsi että sen nastat olivat aivan pienet, ja joka oli osannut kaikki katumuspsalmitkin melkein täydellisesti — hän oli kummitätinsä luona ja komensi ja määräsi noiden kahden lapsettoman ihmisen talossa niinkuin halusi ja sai mitä ikinä pyysi. Mutta Siljuaasenissa oli ollut köyhää ja ahdasta, ja Hallveigilla ja Torgalilla oli ollut itsellään vaikka kuinka paljon lapsia — eikä hän ollut kuullut vanhempiensa puhuvan noista ihmisistä sen jälkeen; eivät he siis voineet olla näiden sukulaisia. —

Lehtolapsi ja äpärä, nuo sanat hän jo ymmärsi, ja huoran. Muisto äidin käynnistä, joka silloin oli pelästyttänyt häntä niin kauheasti, sukelsi nyt uudestaan esiin ilmielävänä, arvoituksellisena. Hän muisti sanoja, joita hän oli kuullut äitinsä mutisevan aivan kuin itsekseen, kun tämä ei jaksanut salata itkuaan — ja hän muisti äitinsä kantaneen itse avaimia ennen, mutta nyt ne oli annettu Torhildin vyölle jo ennen kuin entinen emäntä joutui vuoteen omaksi. Ja nyt, äidin viruessa siinä halvautuneena ja kykenemättömänä, oli isä ottanut Torhildin hänen tilalleen, ja tällä oli kohta lapsi, ja Eirik ymmärsi nyt, että se oli hänen isänsä lapsi. Mutta jos isä oli ollut naimisissa, oli sellainen niin suuri synti, ettei juuri kukaan uskaltanut tehdä sellaista. Mutta silloin täytyi olla niin, että hänen äitinsä oli vain isän huora. —

Mutta silloin, silloin —! Sen Eirik kyllä tiesi, sillä sellaista oli ennenkin sattunut seudulla — että rikas isäntä lähetti luotaan huoransa lapsineen jonnekin syrjäiseen taloon kauas omastaan ja otti itse toisen tai meni naimisiin.

Pelko kuristi pojan sydäntä niin, ettei hän voinut istua hiljaa yhdessä kohden. Isä saattoi lähettää heidät luotaan, jos tahtoi. Siitä oli kauan, kun isä oli ottanut Eirikin mukaansa retkille, eikä hän enää opettanut hänelle mitään, viitsi tuskin puhua hänelle. Eikä hän välittänyt Ceciliastakaan. Ja äiti makasi sängyssä, tarvitsi aina apua eikä voinut tehdä kerrassaan mitään. Jos nyt isä käskee heidän kaikkien kolmen lähteä Hestvikenistä ja ottaa sijaan Torhildin ja hänen lapsensa, niin —.

Äidin vastenmielisyyden Torhildia kohtaan hän oli huomannut aina, mutta ei ollut koskaan ajatellut sitä. Nyt hän ymmärsi. Ja viha, jota hän ei tähän asti ollut tiennyt olevan olemassakaan, syttyi pojan sydämeen. Hän vihasi Torhild Bjørnintytärtä niin, että hänen poskensa valkenivat ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, kun hän ajattelikin tätä. Hän mietti jo, miten hän jonakin yönä hiipisi Rundmyriin ja tappaisi tuon naisen, joka tahtoi työntää hänen sairaan äitiraukkansa ja heidät kaikki kotoa — iskisi puukon suoraan hänen pahaan, petolliseen sydämeensä.

Mutta entä isä, isä —? Eirik oli kahden tulen välissä, tietämättä minne päin kääntyä. Pitikö hänen vihata isäänsäkin — vai rakastaa häntä entistä enemmän nyt, kun hän oli kadottamaisillaan hänet. Isä oli ollut aina Eirikin mielestä maailman parhain ihminen — eikä tämän kärsimättömyys, vähäsanaisuus ja kylmäkiskoisuus ollut vaikuttanut poikaan; hän oli ravistanut ne päältään kuten merilintu ravistaa veden höyhenistään, ja hän muisteli vain niitä kertoja, jolloin isä oli ollut toisenlainen. Kun he esimerkiksi olivat olleet kahden kesken metsässä tai vesillä ja isä oli kaikkitietävänä auttanut ja lämmittänyt häntä ja sulkenut hänet hiljaisen suopeutensa turviin — mutta muulloinkin Eirik oli usein saanut tuntea isän suovan hänelle hyvää. Ja hän muisti tuon kerran, jolloin isän oli täytynyt leikata poikki hänen myrkytetty sormensa ja jolloin hän oli työntänyt hehkuvan raudan omaan lihaansa näyttääkseen pojalle, ettei se koskenut paljon. Tuo teko oli säilynyt pojan mielessä niin loistavana urotyönä, että hän uskalsi tuskin ajatella sitä — niin se häikäisi.

Isän menettäminen — Eirikin sydäntä vihloi hänen sitä ajatellessaankin. Ja sitten hän uneksi tekevänsä jotakin — jonkin urotyön, joka nostaisi hänet kunniaan. Hän koetti tuumia eri tekoja, mutta ei vielä päässyt oikein selville, minkä valitsisi. Mutta kun isä huomaisi, minkälaisen pojan hän omisti, näkisi kasvattaneensa miehen, joka kelpasi johonkin — silloin, kun Eirik oli voittanut isänsä sydämen, sanoisi hän tälle, että isän oli suotava kunniallinen asema hänelle ja siskolle, ja ettei hän saanut lähettää luotaan äitiä, vaikka tämä oli sairas ja kykenemätön ja oli tiellä. Mutta Torhildin hän saisi ajaa niin pitkälle kuin tietä riitti, ettei Eirikin enää milloinkaan tarvinnut pelätä hänen tulevan tänne kakaroilleen vaatimaan heidän paikkaansa.

Mutta vaikka hänen rakkautensa isään oli tullut kiihkeämmäksi kuin koskaan, oli turvan ja luottamuksen tunne kadonnut — ja nyt Eirik huomasi, ettei hänen isänsä välittänyt hänestä, vaikkei tämä enää koskaan nuhdellut häntä ja tuskin katsoi häneen.

— Olav ei näihin aikoihin muistanut Eirikiä juuri ollenkaan, huomasi vain helpotuksen tuntein pojan käyneen hiljaisemmaksi ja olevan vähemmän jaloissa.

Eikä Eirik hiiskunut sanallakaan muille ajatuksista, joiden kanssa hän kamppaili.

Viimeinkin eräänä päivänä keväällä, kun Olav jäi istumaan tupaan palvelusväen mentyä pois suuruksen jälkeen, sanoi hän Ingunnille:

"Olet kai kuullut — että Torhild on saanut pojan." Hän puhui hiljaa, sortuneella äänellä.

"Kuulin sen." Ingunn sai vaivalloisesti käännetyksi päätään sen verran taapäin, että näki vilauksen miehestään, joka istui seinään nojaten peräpenkillä. Tämä oli kirjava kasvoiltaan, ja hänen silmänsä olivat punaiset ja pöhöttyneet. Ingunn ymmärsi hänen itkeneen.

— Sitä hän ei ollut nähnyt tämän tekevän koko naimisissaoloaikanaan, ei silloin kun Audun kuoli, ei kun hän itse sai kuolemansakramentit ja naiset luulivat hänen verensä juoksevan kuiviin. Hän oli nähnyt Olavin itkevän yhden ainoan kerran tätä ennen.

"En voi tehdä enempää kuin mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Pojan asemaa en voi muuttaa. — Ja silloin —."

Olav nousi ja käveli keskilattialla — aikoi lähteä tuvasta. Ingunn kutsui häntä.

Olav näytti aikovan kumartua vaimonsa yli, mutta sitten hän kääntyi äkkiä ja meni kiireesti ulos.

— Liviltä hän oli kuullut hänen menneen pajaan aamulla, eikä kukaan ollut nähnyt talon isäntää sen jälkeen koko päivänä. — Näytti siltä kuin hän olisi itkenyt enimmän ajan —.

Sitten tuli yö. Olav ja Ingunn jäivät kahden tupaan — Eirik nukkui seinän puolella isän sängyssä. Olav hoiteli sairasta kuten muinakin öinä. Ja vaimo näki hänen nytkin monta kertaa olevan purskahtamaisillaan itkuun. Eikä hän uskaltanut sanoa sanaakaan miehelleen, joka nyt oli saanut pojan, jota hän ei koskaan voisi taluttaa viereensä isännän paikalle perintökartanossaan. Entä Eirikin — kun hän itse oli poissa —.

Hämärästi Ingunn aavisti, ettei Olav ollut noin liikuttunut ainoastaan surusta oman poikansa tähden.

— Olav ei ajatellutkaan niin paljon lasta. Hän itki enimmin itseään — viimeisen kunniansa ja ylpeytensä rippeitä, jotka nyt olivat tahrattuna ja muserrettuna hänen jalkojensa juuressa.

Vasta Olavinmessuksi Olav Auduninpoika oli saanut Aukenin rakennukset siihen kuntoon, että Torhild Bjørnintytär saattoi muuttaa sinne talouksineen. Olavin miesten oli määrä saattaa hänet tavaroineen yli vuonon. Olav itse oli Saltvikenissä päivänä, jolloin muuton piti tapahtua.

Ingunn makasi kuunnellen — hän oli antanut avata molemmat pihaan vievät ovet. Hän kuuli kuormahevosten tulevan, niiden kaviot kopisivat vuorta vasten. Sitten kuului lehmänkellon ääni ja pienempää kopinaa — lapset, Rannveig ja Kaare, juoksentelivat ajaen lampaita ja vuohia.

"Torhild kulkee alatietä", ilmoitti tyttö säihkyvän iloisesti. "Eipähän hän kuitenkaan ilkeä kantaa äpäräänsä kartanon ohi."

"Hss — Liv!" kuiskasi Ingunn läähättäen, "juokse alas — ja pyydä häntä — kysy, tulisiko hän tänne — sano, että minä tahtoisin niin mielelläni nähdä hänen lapsensa."

Heti sen jälkeen juoksi Eirik sisään suurella kiireellä. Hänen kapeat, tummat kasvonsa hehkuivat ja keltaiset silmänsä säkenöivät kiukusta.

"Äiti! Nyt hän tulee tänne ylös! — Ajanko hänet ulos — tuo helvetin imisä ei toki saa tuoda tänne kartanolle äpäräänsä —!"

"Eirik, Eirik!" Äiti kutsui häntä valittaen ja ojensi esiin laihan, vanhankeltaisen kätensä. "— Älä sano noin rumia sanoja armon Jumalan nimessä. On synti herjata köyhää raukkaa ja antaa hänelle haukkumanimiä."

Eirik oli pitkä ja solakka, kapea kuin ruoko ja sirojäseninen. Hän nakkasi vihoissaan hienoa, mustakiharaista päätään.

"Olen itse lähettänyt hakemaan häntä", kuiskasi Ingunn. Poika rypisti kulmiaan ja pyörähti kantapäillään — sitten hän meni pois ja kiipesi pohjoisen sängyn reunalle, jonne jäi istumaan, tuijottaen ovelle äkäisesti, pilkallisesti hymyillen, kun Torhild astui sisään.

Tämä kulki pää kumarassa — hän oli kätkenyt tukkansa karkean, tiukkaan sidotun rohdinhuivin sisään — mutta selkä oli yhtä suora kuin aina. Sylissä hänellä oli puna- ja valkoraitaiseen vaatteeseen kiedottu käärö. Oli ihmeellistä, että vaikka hän astui Olavin vaimon eteen nöyränä ja surullisena, oli hänen askeleissaan entinen arvokkuus ja tyyneys.

Naiset tervehtivät toisiaan, ja Ingunn sanoi, että näytti tulevan kaunis matkailma. Torhild yhtyi siihen.

"Minun teki niin mieli nähdä poikaasi", kuiskasi Ingunn arasti. "Näytäthän sitä minulle. Pane se tuohon minun eteeni, tiedäthän, etten voi kohota ylös", sanoi hän, kun Torhild ojensi esiin käärönsä. Silloin tämä laski lapsen sängylle talon emännän eteen.

Vapisevin käsin Ingunn aukaisi vaatteen, johon lapsi oli kääritty. Poika oli valveilla — se katsoi eteensä, ei minnekään erityisesti, suurin sinisin silmin; pieni hymy, aivan kuin valon kajastus, jota ei nähnyt kukaan muu kuin hän, väikkyi tuon hampaattoman maitosuun ympärillä. Hieno vaalea tukka pisti kiharana esiin myssyn reunan alta.

"Se on iso poika?" sanoi Ingunn kysyvästi, "— ikäänsä nähden — se on kai kolmen kuukauden vanha?"

Torhild seisoi ääneti katsoen alas lapseensa. Hän ei ollut juuri muuttunut — mutta oli tullut ikään kuin nuoremmaksi ja kauniimmaksi. Se ei johtunut yksistään siitä, että hänen vartalonsa nyt näytti entistä muhkeammalta leveine hartioineen ja korkeine povineen, joka oli leveä kuin miehen rinta. Mutta nyt näytti tuo täyteläinen, kiinteä povi aivan tahtovan pursua ulos vaatteiden alta — ja niin oli vyötäisten kohta hoikemman näköinen. Mutta ei se johtunut yksinomaan siitäkään — vaan nuo suuriluiset, harmaankalpeat kasvot olivat aivan kuin pehmenneet ja nuortuneet.

"Ei — Jumalan kiitos", — vastasi Torhild hiljaa, "hänen ei ole tarvinnut oppia tuntemaan nälkää — ja Jumalan avulla ei hänen ole tarvitseva tuntea sitä milloinkaan, niin kauan kuin minä olen elossa."

"Olav pitäisi kai kyllä huolen siitä, ettei pojalta olisi puuttuva mitään, vaikka sinut otettaisiinkin häneltä pois", sanoi Ingunn hiljaa.

Torhild kääri jälleen huivin lapsensa ympäri ja nosti sen käsivarsilleen. Ingunn ojensi hänelle kätensä hyvästiksi — ja silloin Torhild kumartui syvään ja suuteli sitä.

Mutta nyt Ingunn ei osannut hillitä itseään kauemmin, vaan häneltä pääsi sanat:

"Minä sanon sinulle, Ingunn — niin totta kuin uskon Kristukseen ja Neitsyt Maariaan ja toivon heidän armahtavan itseäni ja tätä lastani — etten tiedä milloinkaan tahtoneeni olla uskoton sinulle, emäntäni — ja miehesi ei tahtonut sitä milloinkaan — mutta kävi kuitenkin niin —."

"Ja kuitenkin näin jo kauan ennen kuin tulin sairaaksi, että sinä pidit Olavista — että pidit hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta — ja olet pitänyt kolme tai neljä vuotta."

"Niin, olen pitänyt hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta ensi hetkestä, jolloin tulin tuntemaan hänet."

Eirik ponnahti paikaltaan, sylkäisi hänen jälkeensä ja kirosi. Äiti kutsui häntä peloissaan hiljaisella äänellä:

"Eirik, poikani, älä tee noin pahasti. Älä milloinkaan enää nimittele noin rumilla sanoilla ketään ihmistä", pyysi hän itkuun purskahtaen, tahtoen vetää pojan luokseen. Mutta tämä riistäytyi irti ja karkasi ulos.

Torhild Bjørnintyttären onnettomuuden jälkeinen talvi kului kuten kaksi edellistä. Kaikki ihmettelivät, ettei elon kipinä sammunut Ingunn Steinfinnintyttärestä — oli kolmatta vuotta siitä, kun hän oli voinut syödä kiinteätä ruokaa. Hänellä oli nyt makuuhaavoja, ja ne suurenivat Olavin ponnistuksista huolimatta. Hän ei itse kärsinyt niistä sanottavasti, paitsi olkansa alla olevista; niitä poltti joskus kuin tulessa. Hänen täytyi nyt aina maata aivinavaatteella, ja vaikka Olav voiteli paksusti rasvaa niihin paikkoihin, joista nahka oli syöpynyt pois, tarttui vaate usein kiinni haavoihin, ja silloin oli surkeata nähdä hänen tuskaansa. Mutta hän valitti ihmeteltävän vähän.

Eräänä aamuna Olav oli kantanut hänet sänkyynsä, ja Livin levittäessä puhdasta taljaa ja aivinahurstia hänen tilalleen Olav hoiti hänen selkäänsä — hän oli kääntänyt Ingunnin syrjälleen. Hän oli aivan kuin pyörryksissä väsymyksestä ja vaivaantunut huonosta ilmasta, jota ei nykyään tahtonut saada tuvasta pois — yhtäkkiä hän kumartui vaimonsa yli ja kosketti varovasti huulillaan avonaista, kosteaa, laihassa olkapäässä olevaa haavaa — hän oli muistanut jotakin sellaista, että pyhät miehet suutelivat haavoja hoitaessaan spitaalisia. Mutta tässä oli päinvastoin: hän itse oli spitaalin saastuttama, vaikka hän näytti terveeltä ja elinvoimaiselta — ja Ingunn oli varmaan puhtaaksi pesty, koska hän oli kantanut vuosien tuskat nöyrästi ja valittamatta.

Ingunn käsitti, miten vaikea Olavin oli olla suljettuna pois kirkosta. Ja eräänä yönä, kun mies oli elänyt vedellä ja leivällä koko päivän eikä näyttänyt enää tahtovan valvoa, kuiskasi vaimo vetäen hänet puoleensa:

"En tahdo valittaa, Olav — mutta miksi en saanut kuolla silloin, kun
Cecilia syntyi, ettei sinun olisi tarvinnut joutua tuohon kadotukseen
Torhildin kanssa."

"Älä puhu niin." Mutta Olav ei voinut sanoa vaimolleen, ettei se ollut syynä hänen onnettomuuteensa. Hän oli ollut katkeroitunut Ingunnille, ja oli siitä syystä käynyt välinpitämättömäksi ja kyllästyneeksi ja kaipasi vain lepoa kaikesta rasituksesta. Nyt hän ei syyttänyt tätä enää — tuo raukka ei ymmärtänyt parempaa: Olav oli tiennyt kohta kolmekymmentä vuotta, ettei Ingunn ymmärtänyt paljon ja että Jumala oli määrännyt hänet ymmärtämään ja vastaamaan heidän kummankin puolesta. Typerä hän oli — mutta sanomattoman rakas. Olav ei syyttänyt ketään muuta kuin itseään. Mea culpa, mea culpa —. Oma syy, eikä kenenkään muun.

Kaikki Hestvikenin asiat menivät päin mäntyyn nykyään, niin maanviljelys kuin kalastus. Kun ei isäntä itse voinut olla mukana, niin —. Mutta hänen täytyi olla Ingunnin luona. Hän lohdutti itseään yhä uudestaan, etteihän tätä voinut kestää enää kauan, mutta sittenkin hän oli ajatellut, ettei vielä tänään, ei huomenna, eikä ylihuomenna. Kai se pian loppuisi, mutta vielä oli vähän aikaa.

Pääsiäinen tuli varhain tänä vuonna, joten Oslon markkinat olivat jo Blasiuksenmessun jälkeisellä viikolla. Olavin täytyi käydä kaupungissa, hänellä oli tavaroita Claus Wiephartin varastossa — hän oli solminut jonkinlaisen sopimuksen tuon saksalaisen kanssa, mutta ei luottanut mieheen muuta kuin nimeksi, eikä ollut suostunut asumaankaan hänen luonaan enää viime kerralla; se tuli liian kalliiksi. Tähän asti hän oli voinut esittää syyksi, että hän tahtoi asua saarnaveljien luona, koska hän nuoruudestaan asti oli ollut tuon järjestön ystävä. Mutta tänä vuonna hän ei mielestään voinut mennä luostariin, koska hänet oli suljettu pois jumalan palveluksesta; ja niin hän tällä kertaa asettui asumaan muuanne. —

Hän istui vierastuvassa viimeisen markkinapäivän iltana mutustaen eväitään ja ryypäten lomaan talon kehnoa olutta, kun Anki astui sisään ja kysyi Olavia, Hestvikenin isäntää.

"Tässä minä olen. Kuuluuko kotoa uutta, Arnketil, vai miksi olet tullut tänne?"

"Herra armahda, isäntä. Ingunn on viimeisillään — hän sai viimeisen voitelun minun lähtiessäni kotoa."

Hänellä oli ollut hengenahdistuskohtaus, vaikkei sen vaikeampi kuin tavallisesti, ja hän oli yskinyt kovasti pari yötä. Mutta kukaan ei ollut ymmärtänyt, kun hän vaipui kokoon aamulla, että nyt oli kuolema lähellä — ennen kuin vanha Tore tuli sisään suurukselle. Heti kun hän näki, minkä näköinen sairas oli, lähti hän ulos, satuloi hevosensa ja ratsasti pappia hakemaan. Sira Hallbjørn ei ollut kotona nytkään — seurakunta aikoo totisesti valittaa siitä piispalle heti, kun tämä seuraavan kerran tulee tarkastusta pitämään — mutta yksi hänen paljasjalkamunkeistaan oli pappilassa vicariuksena. Mutta ennen kuin munkki ryhtyi antamaan kuolevalle sielunapua, oli hän käskenyt talonväkeä lähettämään kiireesti sanan isännälle, vaikka oli tietymätöntä, ehtisikö tämä ajoissa kotiin jäähyväisille —.

Tänä talvena ei ollut koettu sanottavampia pakkasia, ja saarien ulkopuolella meri oli avoin, joten Olav oli tullut kaupunkiin veneellä. Mutta nyt oli ilma muuttunut kylmäksi muutamassa yössä, ja sen jälkeen tuli kova etelätuuli ja meri jäätyi — Anki oli tullut soutaen Sigvaldasteinariin asti, mutta sieltä hänen oli täytynyt pyrkiä maihin ja lainata hevonen. Ja nyt oli vuono tietysti täynnä sulkujäitä kauas selälle asti; oli vaikea sanoa, millä tavoin Olav ehtisi kotiin nopeimmin. Hänen täytyi kai kiertää maitse, ratsastaen. Hevosen Claus sai hankkia.

Miehet olivat kerääntyneet Olav Auduninpojan ja hänen sanantuojansa ympärille ja seisoivat siinä kuunnellen ja neuvoja jaellen. Pari nuorta, upeisiin, värikkäisiin, avariin mekkoihin sonnustautunutta knaappia tuli siihen myös — he olivat istuneet peremmällä meluten ja nauraen, saksalaista kuminaviiniä juoden ja arpapeliä pelaten. Toinen heistä puhui nyt Olaville — pitkä, vaalea poika, jolla oli viimeisen ulkomaisen kuosin mukaan olkapäille valuvat silkinhienot hiukset. Olav tunsi hänet ulkonäöltä; hän oli Skogin ritarin toinen poika, ja muut miehet olivat luultavasti kuninkaankartanon huovipoikia.

"Sinun pitää siis päästä pian kotiin, huomaan minä. Saat lainata hevoseni — se on hyvä, nopeajuoksuinen ratsu. Se on tuolla luostariveljien luona puron varrella — lähde sinne minun mukanani."

Olav vastasi, että siitä oli liiaksi vaivaa vieraalle, mutta nuorukainen oli jo selvittämässä laskujansa pelitovereittensa kanssa, joi loppuun oluensa ja otti samassa miekkansa ja päällysviittansa. Silloin Olav jätti Arnketilin huostaan matkatavaransa ja viskasi vaippansa hartioilleen.

Lumi narskui heidän jalkojensa alla, kun he tulivat ulos. Ilma oli kirkas ja vihertävän sininen laakson laidoilla ja ensimmäiset tähdet tuikahtivat taivaalta. "Tänä yönä tulee kova pakkanen", sanoi Olav saattajalleen; he astuivat kujia pitkin itään, Gjeitabruta kohti.

Olav kyseli toiselta teitä — hän ei tuntenut ollenkaan niitä seutuja, jotka olivat kaupungin itäpuolella Skeidissoknin suunnalla, ei ollut sattunut milloinkaan tulemaan maitse Osloon. Nuori mies vastasi, että hän voi ratsastaa Botnfjordenin pohjukkaan asti jäätä pitkin — se kesti kyllä, vaikka olihan se paikoittain heikkoakin, "mutta minä voin lähteä saattamaan sinua", hän sanoi.

Olav sanoi siitä olevan liikaa vaivaa, hän löytäisi kyllä perille, mutta hänen kumppaninsa, Lauritsa Bjørguilfinpoika, oli jo pistänyt juoksuksi: "Hevoseni on Steinbjørngaardenissa; odota minua kirkon kohdalla — en viivy kauan." Ja hän kääntyi ja lähti palaamaan takaisin kaupunkiin.

Fransiskaanien kirkko ei vielä ollut vihitty, veljet lukivat messujaan eräässä pihalla olevassa rakennuksessa — mutta se kuului jo olevan vesikatossa, ja munkit pitivät siellä iltarukouksia paaston aikana. Olavin ensimmäinen katumusvuosi loppui vasta pääsiäisenä, mutta tähän rakennukseen, joka ei vielä ollut Jumalan huone, hän saattoi vapaasti mennä sisälle.

Häntä sykähdytti kuitenkin kummasti astuttuaan sillan yli ja noustessaan tallattua polkua yli pellon, missä lumi hohti harmaana laskeutuvassa iltahämärässä, kohti kirkkoa, jonka pääty piirtyi mustana tähdistä säihkyvää, tummaa sineä vasten.

Sisällä oli kylmempi kuin ulkona. Hän notkisti polvea vanhasta tottumuksesta sisään astuessaan, muistamatta, ettei Korkein Kuningas vielä ollut muuttanut tähän taloon. Pimeän kirkonlaivan perimmäisestä päästä hohti häntä kohti valo, joka loisti pienistä kynttilätuikuista; niitä paloi tukuttain ison ristiinnaulitunkuvan juurella, joka oli nojallaan harmahtavaa kiviseinää vasten, — ja vieressä ammotti kuorin pikimusta suu.

Vähän edempänä laivassa paloi yksinäinen kynttilä lukutuolin ääressä; kirjan edessä seisoi veljeskunnan harmaakaapuinen munkki ja luki ääneen. Hän seisoi nurin käännetyn työkalulaatikon päällä, ja hänen ympärilleen oli kerääntynyt parikymmentä miestä ja naista paksut talvivaatteet yllään — kuka seisoi, kuka istui esiinvedetyn hirrenpään reunalla tai kumollaan olevilla pytyillä — heidän hengityksensä huuru liikkui kynttilän hohteessa.

Huoneen keskeneräisyys ja autius kouristi kuin käsi Olavin ahdistunutta sydäntä. Korkealla olevat ikkuna-aukot oli tukittu laudoilla; seinävierillä olleet telineet olivat vielä paikoillaan kirkon alapäässä, ja Olav näki ympärillään arkkuja ja kalkkipyttyjä, laudanpätkiä ja hirrenpäitä sitä mukaa kuin hänen silmänsä tottuivat pimeään. Kaikista kolkoin oli sentään pikimustan kuorin suuaukko — ja tämän maailman vertauskuvan, valmistumattoman ja järjestymättömän sekasorron yläpuolella kohosi iso ristiinnaulitun kuva, valotuikkujen sädehtivä vartiovalkea juurellaan.

Se ei muistuttanut mitään hänen ennen näkemäänsä kuvaa — ja joka askelelta, minkä hän otti eteenpäin, kasvoi hänen sielunsa hätä ja pelko hänen katsoessaan tuota Kristuksenkuvaa — se ei ollut kuva, vaan elävä Herra itse kuolintuskassaan, niin verisenä ruoskimisen jälkeen, kuin jokainen haava, jonka ihmiset ovat iskeneet toisiinsa, olisi sattunut Hänen lihaansa. Ruumis oli koukistunut kyljelleen kuin tuskan vääntämänä, pää retkahtanut eteenpäin suljetuin luomin, joiden yli orjantappurakruunun alta virtaava veri juoksi Hänen omaan puoliavoimeen huokaavaan suuhunsa.

Kuvan alla seisoivat Maaria ja Johannes evankelista. Äiti oli painanut rintaansa vasten laihat, yhteen puserretut kätensä silmät ylös luotuina ja niin surullisina, kuin kantaisi hän kaikkien sukukuntien ja kaikkien aikojen synnit Pojan eteen, armoa rukoillen. Pyhä Johannes katsoi alas, ja hänen kasvonsa olivat kuin kokoonkäpristyneet tämän mysteerin miettimisestä.

O vos omnes, qui transitis per viam, attendite, et videte, si est dolor sicut dolor meus. [O vos omnes j.n.e. — Eikö tämä teihin koske, kaikki, jotka tästä käytte ohitse? Katsokaat ja nähkäät, onko kipua sen vertaista, kuin minun kipuni. (Jeremian valitusvirret I, 12.)]

Ingunn makasi kotona kuoleman kielissä, ehkä oli jo kuollutkin. Hän, Olav, ei tuntenut sitä todelliseksi, mutta tiesi nyt, että tämä hänenkin surunsa oli kuin yksi noista verisistä haavoista ristiinnaulitun ruumiissa. Jokainen synti, jonka hän oli tehnyt, jokainen haava, jonka hän oli iskenyt itseensä ja muihin, oli tuollainen verinaarmu, jolla hän oli haavoittanut Jumalaansa. Hän tunsi oman sydänverensä juoksevan mustana ja suruista raskaana hänen suonissaan, tiesi, että hänenkin syntielämänsä oli ollut yhtenä pisarana siinä kalkissa, jonka Herra oli tyhjentänyt Getsemanessa. Ja hän muisti lapsuudessa oppimansa raamatunlauseen, jota hän oli luullut käskyksi; mutta nyt se soi hänen korvissaan aivan kuin murheellisen ystävän huulilta kuuluva rukous: Vade, et amplius jam noli peccare. [Vade j.n.e. — Mene, äläkä enää sillä tavoin syntiä tee. (P. Johanneksen ev. 8, 11.)]

Ja nyt oli kuin hänen silmänsä olisivat kadottaneet näkökykynsä ja kaikki veri syöksynyt sydämeen, takaisin alkulähteeseen ja hänen ruumiinsa tullut päältäpäin kylmäksi kuin kuolleen. Kaikki tuo oli aivan kuin hän itse: hänen oma sielunsa oli kuin tämä huone, kirkoksi aiottu, mutta tyhjä, vailla Jumalaa; pimeys ja sekasorto vallitsi sen sisällä, mutta ainoat valonkipunat, jotka paloivat siellä ja levittivät lämpöä, olivat yhdessä kasassa pois suljetun Herran, ristiinnaulitun Kristuksen ympärillä, joka kärsi hänen syntinsä ja epätoivonsa tuskia. — Vade, et amplius jam noli peccare.

Herrani ja Jumalani! Niin, Herra, minä tulen — minä tulen, sillä rakastan sinua. Rakastan sinua ja ymmärrän: Tibi soli peccavi, et malum coram te feci. Juuri sinua vastaan olen syntiä tehnyt, sinua vastaan rikkonut. Hän oli sanonut nuo sanat tuhat kertaa, mutta nyt vasta hän tiesi, että se oli totuus, joka keräsi itseensä kaikki muut totuudet aivan kuin maljaan.

Sitten joku kosketti hänen olkaansa — ja hän hätkähti. Tulija oli Lauritsa Bjørgulfinpoika; hän ilmoitti hevosten olevan pihassa. Tätä tietä pääsi pikemmin — nuorukainen vei Olavin kirkon läpi kuoriin. Nyt, kun Olavin silmät olivat tottuneet pimeään, hän erotti alttarin — paljaan kivipaaden, vielä vihkimättömän ja koristamattoman — kylmän, kuolleen sydämen. — Kuorin eteläpäässä oli pieni ovi.

"Katso eteesi — tänne ei vielä ole saatu portaita." Lauritsa hyppäsi lumeen. Ulkona pihalla seisoi kaksi luostariveljeä. Toinen piteli hevosta, toinen kantoi lyhtyä. Lauritsa näkyi sanoneen heille, mistä oli kysymys, sillä toinen heistä tuli Olavia kohti — hän oli ollut sira Hallbjørnin luona ja käynyt kerran Hestvikenissäkin. Olav tunsi munkin kasvot, muttei muistanut hänen nimeään.

"Kärsivällisesti ja tyynesti kantoi vaimosi kuormansa. Vai niin, no sitten siellä on veli Stefan — kyllä mekin muistamme vaimosi rukouksissamme tänä iltana."

Pohjoistuuli puhalsi heidän selkäänsä heidän ratsastaessaan jäätä pitkin — se oli pitkät matkat kiiltävä kuin rauta, tuulen ajettua pois viimeksi sataneen lumen. Kuu nousi vasta aamupuoleen; yö oli musta ja tähtikirkas.

Skog oli suuri kartano, totesi Olav — pimeässä häämötti paljon isoja rakennuksia. Nuori Lauritsa hypähti satulasta laajan mekon estämättä häntä vähääkään, oikoi ja verrytteli vähän pitkää, jäntevää vartaloaan ja lähti avaamaan erään rakennuksen ovea. Sitten hän jäi seisomaan hevosensa luo puhellen ja taputellen sitä, kunnes ulos tuli lyhtyä kantava mies — valo aivan kuin liiti lunta pitkin.

"Astu alas, Olav, mennään sisään." Hän otti pihkavalkean mieheltä ja näytti tietä pihan poikki. "Asumme siellä, missä olemme asuneet siitä asti kun menimme naimisiin — äitipuoleni ja Aasmund, veljeni, asuvat isossatuvassa, kuten isäni eläessä." Hän näytti aivan kuin otaksuvan, että kaikki tunsivat Skogin isoisten asiat.

"Minäkö? En minä ole niin nuori — olen kolmekolmatta ikäinen." Hän aukaisi erään oven. Skogissa ei näkynyt olevan tapana lukita ovia. Porstuasta he tulivat pieneen, lämpimään, kauniiseen tupaan. Lauritsa sytytti paksun talikynttilän, joka oli lähellä uudinsänkyä, viskasi päretikun liedelle ja puhui sänkyyn päin. Hän pisti tukun naisenvaatteita verhojen taa.

Kohta sen jälkeen astui sieltä esiin nuori vaimo keveissä pukimissa, punainen vaippa väljän, sinisen paidan yllä — työntäen pikimustia hiussuortuvia hunnun alle, jonka hän oli kietonut kapeiden, suurisilmäisten kasvojen ympäri. Hänen puuhaillessaan keveästi, reippaasti ja nuorekkaasti makasi mies puoliksi sängyn sisään kumartuneena — sieltä kuului pikkulapsen jokellusta, ja nuori isä nauroi ääneen.

"Vai sinä — vai viet sinä isältäsi nenän — päästäpäs nyt, Haavard. Vai tahdotko sinä tietää, olenko minä palelluttanut sen." Sitten kuului piilossa olevan lapsen kikattavaa naurua.

Talon emäntä oli kantanut esiin ruokaa kamarista ja tarjosi vieraalle olutkulhoa, josta kuohu valui yli. Olav kiitti, mutta pudisti päätään — hän ei olisi voinut syödä eikä juoda tällä hetkellä vaikka olisi ollut mitä. Lauritsa ravisti päältään lapsen, jonka kanssa oli leikkinyt, meni pöydän luo ja söi seisoaltaan.

"Annapas minulle kulaus vettä, Ragnfrid. Vaimoni ja minä olemme luvanneet olla juomatta muuta kuin vettä nyt paaston aikana, ellemme ole vieraiden parissa tai matkalla", sanoi hän luoden kaipaavan katseen kuohuvaan olutkulhoon. Veitikkamaisesti hymyillen otti Olav vastaan tervetuliaisryypyn, joi siitä siemauksen ja ojensi kulhon isännälle, joka nyt käytti sitä hyväkseen — nuorukainen ei näyttänyt olevan halukas luopumaan lievästä humalasta, joka hänellä oli ollut heidän lähtiessään Oslosta. Se oli vähennyt ratsailla ollessa, mutta nyt hän lisäsi sitä runsain mitoin.

Olaviin vaikutti tuo yksi ainoa siemaus, minkä hän oli ottanut suuhunsa ja nielaissut, siten, että hän aivan kuin heräsi hurmiotilastaan. Pois katosi äskeinen ihmeellinen tunne siitä, että kaikki, mitä hän näki ja tunsi, oli kuin varjoa ja että hänet itsensä oli Jumala temmannut niiltä teiltä, millä ihmiset kulkivat, ja asettanut hänet silmiensä eteen, autiolle paikalle — koska Hän tahtoi, että tämä Hänen luotunsa viimeinkin ymmärtäisi. Poissa kaikki näkyväisen maailman äänet, jotka hän oli kuullut kuin vuonon kohinan vuoren alta kotona Hestvikenissä, tajuten ne kuuntelemattaan — ja äänet, jotka puhuivat kuin suljetun seinän takaa, missä hän oli yksin yhden ainoan Äänen kanssa, joka vaati ja valitti täynnä rakkautta ja surua: O vos omnes, qui transitis per viam, attendite, et videte, si est dolor sicut dolor meus —!

— Nyt ovi oli aukaistu tuohon lukittuun huoneeseen ja Ääni vaikeni — ja hän istui uppo-outojen ihmisten parissa vieraassa tuvassa keskellä yötä ja aikoi matkata pitkin tuntemattomia teitä kotiin. Ja siellä odotti kuolema ja valinta, jonka hän oli tehnyt itselleen vuosi vuodelta vaikeammaksi; hän näki nyt senkin edessään, näki, miten hän oli lykännyt sitä eteenpäin joka päivä. Mutta nyt se oli edessä — hän tiesi sen istuessaan tässä viluissaan ja turtuneena, havahtuneena ihmeellisestä haaveenkaltaisesta tilastaan: tuon näyn jälkeen, tai mikä se lienee ollut, hän ei enää voinut jatkaa matkaansa puoliunessa, toivoen, että Jumala kerran valitsisi hänen puolestaan — pakottaisi hänet valitsemaan.

— Niin monta kertaa hän oli antanut johdattaa itsensä tieltä harhapoluille, joita hän ei ollut tahtonut kulkea. Kauan aikaa sitten hän oli havainnut todeksi Torfinn-piispan sanat: se, joka on päättänyt tehdä oman päänsä mukaan, tulee näkemään päivän, jolloin hän huomaa tehneensä sellaista, mitä ei ole tahtonut. Mutta hän ymmärsi, että tuollainen tahto oli kuin heittokeihäs, jonka antaa singota kädestään umpimähkään. — Mutta hänen oma sisin tahtonsa oli kuin miekka. Kun hänet oli otettu kristinuskoon, oli hän saanut tuon vapaan tahdon, kuten päällikkö antaa soturilleen miekan, lyödessään hänet ritariksi. Vaikka hän olisi viskannut luotaan kaikki aseensa, taittanut ne ja tehnyt ne kelpaamattomiksi — niin oikeus valintaan, tahtoiko hän seurata Jumalaa vai hylätä Hänet, oli kuin kalpa, jota Herra ei tahtonut lyödä hänen kädestään milloinkaan. Vaikka hänen kristitynkunniansa ja -uskollisuutensa olisi ollut kuin petturin väärinkäytetty ritarimiekka, ei Jumala ottanut sitä häneltä pois, vaan hänen täytyi kantaa sitä keskellä Vapahtajamme vihollisparvea tai antaa se polvistuen takaisin tuolle Herralle, joka sittenkin oli valmis nostamaan hänet rinnoilleen, suomaan hänelle rauhansuudelman ja lahjoittamaan hänelle takaisin hänen miekkansa, puhdistettuna ja siunattuna.

— Olav tunsi kiihkeää halua olla yksin näine ajatuksineen — vaikka hän kyllä tunsi, että tämä nuori Lauritsa oli erittäin hyvänsuopa ja tiesi, että hänen olisi vaikea löytää kotiin tänä yönä ilman toisen apua. Mutta tuo nuori pariskunta kiusasi ja vaivasi häntä lakkaamatta auttavaisuudellaan. Vaimo kävi polvilleen hänen eteensä, tahtoen auttaa häntä muuttamaan saappaita, ja oli etsinyt esiin paksut sarkasäärykset ja raskaat, karvaiset saappaat, joissa oli olkia pohjalla. Hänen ihonsa ja hiustensa tuoksu tulvahti Olavia vastaan lämpimänä ja raikkaana — ja hän pakeni itseään aivan kuin ponnistaen vastaan. Nuori äiti uhkui kaikkia niitä elämän antimia, joiden luota hänet oli suljettu pois askel askeleelta, kunnes hän tänä yönä oli nähnyt joutuneensa erotetuksi niistä niin täydellisesti, kuin hän jo olisi antanut munkkilupauksen.

Mies toi sylillisen nahkavaatteita ja rupesi valikoimaan Olaville käypiä. Olav tuli kumman alakuloiseksi huomatessaan täyttävänsä niin pienen sijan tuon toisen vaatteissa — hän aivan hävisi niihin saatuaan ne päälleen. Olav vaikutti hartiakkaalta ja toinen hoikalta mutta tämä oli myös tukevampi kuin miltä näytti, sillä hänellä oli lisäksi pituutta. Ja ylpeyden tuskassa Olav tunsi mieltään loukkaavan sen, että hän oli kaikessa vähäpätöisempi tuota Lauritsa Bjørgulfinpoikaa, niin kasvultaan kuin arvoltaan ja mahdiltaan — tuota vaaleata pojanhuiskaletta, joka oli tottunut tähän tuvan kotoiseen ilmapiiriin, vaimon ja lapsen läheisyyteen ja joka käski ja määräsi isäntänä rikkaassa ritarikartanossa auttavaisena, hyvänsuopana ja tyytyväisenä. Hänellä oli soikeat kasvot ja kauniit, voimakkaat piirteet, mutta posket olivat vielä sileät ja lapsekkaan pyöreät; elämä ei ollut uurtanut vielä ainoatakaan vakoa tuohon nuoreen, raikkaaseen ihoon — eikä kai tullut uurtamaankaan: hän oli sen näköinen, kuin hänet olisi ollut määrätty kulkemaan tietään halki maailman tuntematta koskaan surua.

Olav sanoi, että hän kyllä löytäisi yksinkin metsän läpi Skeidissokniin, Lauritsan ei tarvinnut lähteä kotoaan näin myöhään yöllä tässä pakkasessa. Mutta hänen isäntänsä vastasi innokkaasti, että nyt kun ei ollut satanut kunnolla lunta pitkään aikaan, oli metsä täynnä jälkiä, ja täytyi tuntea hyvin Gerdarudin tiet osatakseen perille suoraan. Eikä yöllinen ratsastus haitannut häntä vähääkään.

Pihamaalla piteli renki kahta hevosta — kauniita, eloisia eläimiä. Tämä nuori knaappi oli oiva ratsumies, ja hänellä oli mitä parhaimmat hevoset. Olav harmitteli salaa, että hänen täytyi ottaa vastaan apua noustessaan satulaan — se oli noiden isojen saappaiden syy.

He ratsastivat metsätaivalta suurimman osan matkaa; ohut lumikerros oli jäätynyt kovaksi, ja siinä kulki ristiin rastiin hiihtäjien leveitä latuja, ratsastajien ja rekien jälkiä — eikä kuuta ollut odotettavissa taivaalle ennen kuin tunnin kuluttua. Olav ymmärsi, että hän olisi saanut harhailla kauan, ennen kuin olisi löytänyt ulos tästä metsästä.

Viimein he pääsivät ulos parista pienestä lehdosta ja näkivät edessään lakealla Skeidiskirkenin. Hiukan vajaa kuun kiekko oli juuri noussut koilliselle taivaalle matalien harjujen takaa. Kuun vinosti paistavassa, häilyvässä valossa oli tasanko kuin varjojen halkoma, sillä lumi oli kerääntynyt kinoksiin, joiden välillä oli kiiltäviä, paljaita hankitäpliä — ja yhtäkkiä Olav muisti yön, jolloin hän oli paennut Ruotsiin — enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Tuo laidasta vajaa kuu kai oli johdattanut sen hänen mieleensä — hänen oli silloinkin täytynyt odottaa kuun nousua ja hän oli lähtenyt matkaan jokseenkin samoihin aikoihin yöllä.

Hän sanoi oppaalleen tästä eteenpäin tuntevansa hyvin etelään vievät tiet ja kiitti Lauritsaa avusta sekä lupasi lähettää hänen hevosensa takaisin ensi tilassa.

"No niin — Jumala auttakoon sinua, Olav-isäntä, että kotonasi asiat olisivat paremmin kuin odotat. Hyvästi!"

Olav antoi hevosensa seisoa, kunnes toisen ratsastus oli häipynyt yöhön. Silloin hän kääntyi etelään ja länteen vievälle tielle. Seutu oli jokseenkin alavaa ja tie kovaksi poljettu ja hyvä pitkät matkat eteenpäin, niin että hän voi ratsastaa nopeasti. Talojen välit eivät olleet pitkät.

Kuu kohosi korkeammalle ja sammutti pienemmät tähdet, ja sen vihertävä valo alkoi levitä taivaan äärille, yli valkoisten kenttien ja harmaanhuurteisten metsäin; varjot ryömivät kokoon ja kutistuivat pieniksi.

Kerran kaikui kukon kiekaus läpi kuutamon — siihen kuului vastaus kaukaisemmista taloista, ja Olav huomasi, miten yö oli hiljainen. Ei yksikään koira haukahtanut missään, ei yksikään eläin äännähtänyt, ei kuulunut hiiskahdustakaan hänen omaa, yksinäistä ratsastustaan lukuun ottamatta.

Ja jälleen hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut toisessa maailmassa. Kaikki elämä ja lämpö oli vaipunut alas, oli kytketty pakkasen ja unen kahleisiin kuten kalat merenpohjaan talvella. Yksin hän kulki kuolemanvaltakunnan halki, jonka yli pakkanen ja kuutamo kohottivat äärettömän, kaikuvan kupukaton, samalla kun hänen sisästään kuului lakkaamatta Ääni:

O vos omnes, qui transitis per viam, attendite, et videte, si est dolor sicut dolor meus!

Taipua, taipua, antautua, jättää elämänsä noihin lävistettyihin käsiin, niinkuin voitettu mies jättää miekkansa voittajaritarin käsiin. Viimeksi kuluneena vuonna, sen jälkeen kun hänestä oli tullut avionrikkoja, ei hän ollut koskaan tahtonut ajatella Jumalan armahtavaisuutta — olisi ollut miehuutonta ja kunniatonta vilkuilla sinnepäin. Niin kauan hän oli jo pelännyt ja paennut oikeutta ihmisten edessä. Ja nyt, kun hänen asiansa oli tullut niin vanhaksi, että hän kenties säästyisi maksamasta täyttä korvausta teostansa, rukoilisiko hän armoa nyt? — Hänen sisällään oli liikkunut semmoinen ajatus, että hänen, joka oli paennut maailman tuomiota, täytyi olla siksi rehellinen, ettei hän yrittäisi puikkia pakoon Jumalan tuomiota.

Mutta tänä yönä, nyt kun hän kulki täällä talvisen kuun paisteessa kuin ajasta ja elämästä pois temmattuna, lähellä ikuisuuden rantaa, hän ymmärsi, että hänen lapsuudessaan kuulemansa totuus piti paikkansa: kaikkia syntejä suurempi synti on epäillä Jumalan armoa. Kieltää tuota sydäntä antamasta anteeksi, jonka keihäs on lävistänyt. Ja tässä kylmässä, kirkkaassa valossa hän näki, että sehän oli sama tuska, jota hän oli saanut kokea itse, sikäli kuin ihmisen sydän voi kuvastaa Jumalan sydäntä — kuten tiellä olevat lätäköt voivat kuvastaa yhden tähden väreilevässä pinnassaan yötaivaan tähtisäihkeen alla, — sinä iltana monta, monta vuotta sitten, jolloin hän oli tullut Bergiin ja sai kuulla Arnvidin suusta Ingunnin aikoneen hukuttaa itsensä, paeta hänen anteeksiantoaan ja rakkauttaan ja palavaa haluaan nostaa hänet ylös ja kantaa hänet turvan paikkaan —.

Hän näki tänä yönä edessään Arnvidin kasvot, ja ystävä puhui näin: Sinä otit vastaan kaiken, mitä minä saatoin antaa sinulle, sinä et rikkonut ystävyyttämme, siksi olit paras ystäväni. Hän muisti myös Torhildia — hän ei ollut nähnyt tätä sen päivän jälkeen, jolloin hänen oli täytynyt ajaa tämä talostaan siksi, että hän kantoi sydämensä alla lasta, joka oli hänen, naineen miehen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt poikaansa — eikä hän voinut tehdä mitään äidin ja lapsen kunnian pelastamiseksi. Mutta Torhild oli lähtenyt sanomatta ainoatakaan katkeraa sanaa, kohtaloaan valittamatta. Hän aavisti Torhildin pitävän hänestä niin paljon, että tämä oli voinut lähteä valittamatta ja että tämän suurin lohtu onnettomuudessa oli ollut, että hän siten saattoi tehdä vielä yhden hyvän työn Olaville.

Viheliäiselle syntisellekin oli vaikeinta, kun ei hänen ystävänsä tahtonut ottaa vastaan tarjottua apua. Huolimatta siitä, että hän itse oli vajonnut niin syvälle syntiin ja suruun, oli Jumala antanut hänen löytää rauhan onnessaan: hän oli saanut antaa Ingunnille paljon, eikä hänelle ollut milloinkaan sanottu, että nyt oli mitta täysi. — Ja jälleen hänen mieleensä nousivat lapsena opitut sanat kuin kirkastuneina ja hän ymmärsi niiden sisimmän merkityksen: "Quia apud te propitiatio est: et propter legem tuam sustinui te, Domine." [Quia apud te j.n.e.: Sinulla on anteeksianto, ja Sinun kunniasi tähden odotan Sinua, Herra! (Psalmi de Profundis.)]

Vieras hevonen alkoi väsyä — Olav pysähdytti sen avonaiselle kohdalle tultuaan ja antoi sen hengähtää. Sekä hän että hevonen olivat kuurassa — Olav havahtui ja katseli ympärilleen. Hänen takanaan, ylhäällä metsän laidassa, oli talo, jota hän ei muistanut ennestään; hänen edessään levisi iso valkoinen aukea, korkean kuurasta välkkyvän kaislikon reunustamana, joka ritisi hiljaa tuulessa — järvi siis. Hän ei tiennyt missä oli. Hän oli varmaan ratsastanut liian kauas itään, sisämaahan päin.

Kuu oli vaipunut matalalle lounaaseen ja sen valo oli himmennyt, ja taivas alkoi vaaleta ja sinertää, muuttuen mantereen puolella punaisen kellerväksi, kun Olav viimeinkin saapui parin pienen taloryhmän luo pitäjän eteläpäässä. Lyhin tie Hestvikeniin kulki Hevoskallion yli. Kangistuneena, viluissaan ja kuolemanväsyneenä hän seisoi maassa, oikaisi itseään ja haukotteli — hän oli laskeutunut hevosen selästä taluttaakseen uupunutta hevosparkaa harjun reunaa ylös. Ääneti hän taputti hiukan tuota vierasta hevosta ja silitti sen turpaa. Turpakarvoissa oli kuuraa ja jäätynyttä vaahtoa. — Nyt oli täysi päivä.

Saavuttuaan harjulle hän jäi hetkeksi kuuntelemaan — epätavallinen hiljaisuus tunki kaikkien hänen aistiensa läpi: vuono oli vaiennut ja jäätynyt viime pakkasissa. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi harmahtavaa, rosoista jäätä. Alkupuolella viikkoa puhaltanut etelätuuli oli murtanut rikki ensimmäisen jääkuoren ja ajanut lohkareet rannikolle, ja viime yön pakkanen oli sitonut kaiken yhdeksi peitteeksi. Kylmä viima puhalsi maailman yli ja muutti kaiken harmaaksi huurreturkiksi — ja ilma alkoi punertaa heikosti auringon tehdessä nousuaan sumusta.

Munkki tuli häntä vastaan ovelle kuultuaan hevosen kavioiden kapseen:
"Jumala olkoon kiitetty, että ehdit ajoissa —!"

— Sitten hän seisoi Ingunnin vuoteen ääressä. — Tämä makasi siinä horroksessa, kapeat keltaiset kädet ristissä sisään vajonneella rinnalla — hän oli aivan ruumiin näköinen, paitsi että silmäterät liikkuivat vielä hiukan kalvonohuiden luomien alla. Viiltävää tuskaa tuntien Olav käsitti, että pian hän ei enää olisi makaava siinä. Yli kolme vuotta Olav oli kulkenut näissä ovissa vaimon maatessa vuoteen omana kiusattuna, jaksamatta liikuttaa muuta kuin päätään ja käsiään. Herra Jeesus Kristus, oliko hänelle merkinnyt niin paljon vain se, että hän oli olemassa —!

— Munkki puhui puhumistaan — siitä, miten oli hyvä, että tämä nyt vihdoinkin pääsisi vaivoistaan, kun hänen viimeiseltä oli täytynyt virua siinä selkä avonaisilla verihaavoilla! Kärsivällisenä ja hurskaana. Hän, veli Stefan, oli rukoillut puolestaan ryhtyessään antamaan hänelle viimeistä sielunhoitoa: Herra, suo meidän kaikkien olla yhtä hyvin valmistautuneet kuolemaan kuin Ingunn-emäntä. Heti sen jälkeen tämä oli vaipunut horrokseen — hän oli nyt maannut tuolla lailla kaksikymmentä tuntia, ja tuskin hän siitä enää heräisi; näytti siltä, kuin hän saisi erota ilman kuolinkamppailua. Sitten hän alkoi kysellä Olavin matkasta — hänen suunsa ei ollut hetkeäkään hiljaa — "mutta tuokaa toki isännälle jotakin syötävää!"

Palvelustyttö kantoi sisään olutta, leipää ja vadillisen vastakeitettyä, suolattua molvaa. Olavia alkoi ällöttää, heti kun hän tunsi kalavadilta nousevan lipeän hajun, ja hän tahtoi vastustella, mutta munkki laski hellästi likaisen sierettyneen käden hänen olkapäälleen ja pakotti hänet syömään. Olav tunsi, että tämä veli Stefan oli hänelle vastenmielinen — hänen vaippansa haisi niin pahalta ja hänen kasvonsa muistuttivat paholaisen naamaa, terävine, aivan kuin luuttomine nenänpäineen. —

Jo ensimmäisestä suupalasta Olav rupesi voimaan pahoin — hänen kurkkuunsa koski, ja suu tuli täyteen vettä. Mutta saatuaan nielaistuksi pari suullista hän huomasi olevansa kauhean nälissään. Istuessaan siinä syömässä hän tuijotti tietämättään Eirikiin, joka hommaili jotakin paikallaan penkillä. Pojan huomattua isän katsovan häntä hän tuli näyttämään tälle, mitä hän oli puuhaillut — ja hän oli niin innoissaan, että unohti isää kohtaan tuntemansa arkuuden: hän oli säilyttänyt kaksi paria isän viimeksi kaupungista tuomia pähkinänkuoria, ja nyt hän oli keksinyt, mitä niillä tekisi. Hän keräsi vahan, joka tippui äidin kuolemankynttilästä ja täytti sillä pähkinänkuoret; toinen oli Cecilialle, toinen hänelle itselleen. Veli Stefan innostui heti pojan toimista ja noukki kynttilän syrjälle valunutta vahaa, tuumien Eirikin kanssa, millä he voisivat estää kuoria irtaantumasta toisistaan perästäpäin.

Väsymys valtasi Olavin kun hän oli tullut kylläiseksi. Hän istui nojaten niskaansa hirsiin; veri jyski hänen kaulallaan ja korvien takana, eivätkä silmät tahtoneet totella, kun hän koki kiinnittää ne johonkin — ja hän näki kuolinvuoteen ääressä olevan vihityn kynttilän valon kaksinkertaisena. Hetkittäin painuivat hänen luomensa kiinni kokonaan ja hänen edessään häilyi kuvia ja ajatuksia kuin usvaa — mutta kohentautuessaan hereille ja avattuaan silmänsä hän havaitsi sen kadonneen. Hän tunsi itsensä veltoksi ja tyhjäksi, ja muisto viime yöstä ja kaikesta, mitä hän silloin oli läpikäynyt, oli niin etäistä kuin vanha uni. — Tuo väsymätön veli Stefan tuli taas kiusaamaan häntä, tahtoi saada hänet viskautumaan pitkäkseen vähäksi aikaa pohjoisseinän sänkyyn — ja lupasi herättää hänet, jos vaimon tilassa tapahtuisi muutos. Olav pudisti jyrkästi päätään ja jäi istumaan. Näin kuluivat tunnit puoleen päivään.

Hän oli vuoroin nukkunut, vuoroin ollut horroksissa nähdessään veli Stefanin alkavan hääriä kiireesti kuolevan luona. Polvistuen lattialle tämä kohotti toisella kädellä ristiinnaulitun kuvan Ingunnin kasvojen eteen ja viittoi toisella vilkkaasti Olaville.

Olav oli siellä samassa. Ingunn makasi silmät ammollaan, mutta Olav ei tiennyt, näkikö hän mitään — tunsiko hän papin kädessä olevaa ristiinnaulitunkuvaa tai Olavia, joka kumartui hänen ylitseen. Hetkiseksi ilmestyi noihin suuriin, sinimustiin silmiin aivan kuin elon häivettä; katse tuntui etsivän. — Olav kumartui lähemmäs vaimoaan, ja munkki piti ristiinnaulitunkuvaa aivan hänen silmiensä edessä — mutta äskeinen heikko, häilyvä levottomuus viipyi niissä yhä.

Silloin Olav meni pois, tarttui Eirikin käteen ja talutti hänet äidin sängyn luo. Munkki oli alkanut lukea kuolevien litaniaa.

Olav oli laskenut käsivartensa pojan ympäri ja piti tätä itseään vasten. Eirik ulottui häntä olkapäähän. — Olav ei tiennyt, tunsiko Ingunn heitä nytkään.

Silloin hän polvistui, käsivarsi yhä pojan ympärillä. Eirik alkoi itkeä hiljaa ja katkerasti, sanellen maahan polvistuneena isänsä kanssa vastaukset rukouksiin.

"Ora pro ea —", molemmat tuijottivat kuolevaan. Mies tarkkasi tuntemisen merkkiä. Poika katsoi äitiinsä kauhun ja ihmetyksen vallassa, kyynelten virratessa hänen poskiaan pitkin, nyyhkien aina vastausten välillä, — "ora pro ea, orate pro ea —.

Ingunn huokasi hiljaa ja valittavasti — Olav kumartui hänen puoleensa — hänen vaaleilta huuliltaan ei kuulunut pienintäkään ääntä. Ja nuo kolme jatkoivat kuolemanrukousta.

Kuoleva sulki silmänsä — hänen kätensä liukuivat erilleen ja alas.
Munkki pani ne takaisin ristiin rinnalle rukoillen edelleen:

"Ingunn, Ingunn, herää vielä, pikkuisen ainoastaan — että saan nähdä sinun tunteneen minut —"

Olav jäi polvilleen sängyn ääreen, pitäen Eirikiä itseensä painettuna senkin jälkeen, kun he olivat lukeneet rukouksen loppuun. Hän rukoili mielessään kiihkeästi — anna hänen herätä vielä, vain hetkiseksi, että saamme sanoa toisillemme hyvästit. — Vaikka joka yö näiden kolmen vuoden aikana oli ollut kuin astumista hänen kanssaan tuonelaan, ei hän sittenkään näkynyt jaksavan erota hänestä. Ei ilman, että he saivat sanoa viimeiset hyvästit, ennen kuin Ingunn poistui ovesta.

Yhtäkkiä kuoleva liikutti huuliaan — Olav oli kuulevinaan hänen kuiskaavan nimensä. Nopeasti hän kumartui toisen yli. Tämä mutisi jotakin, mistä hän ei saanut selkoa, mutta sanoi sitten selvemmin:

Olav ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan — puhuiko hän horroksissa vai mitä. Melkein tietämättään hän kiersi kätensä Eirikin ympäri, kohosi pystyyn ja nosti pojan jaloilleen.

Eirik katsoi häneen epätoivoisesti — lapsen kasvot olivat itkusta turvonneet.

"Isä", kuiskasi hän. "Isä — ethän sinä lähetä meitä pois
Hestvikenistä, vaikka äitimme kuoleekin?"

"En suin —", Olav vaikeni äkkiä ja pidätti henkeään. Lapset — niitä hän ei ollut muistanut ollenkaan, ajatellessaan noita muita asioita viime yönä. Hän joutui aivan kuin ymmälle — mutta ei tahtonut ajatella sitä nyt, vaan lykätä asian pohtimisen toistaiseksi. Kuin unessa hän istuutui penkille kappaleen matkaa Eirikistä.

Hän ei jaksanut taistella juuri nyt —. Lapsia — lapsia hän ei ollut muistanut.

Lähestyi iltapäivä. Ja vähän kerrallaan tuvassa istujat väsyivät odottamaan viimeistä henkäystä. Liv oli ollut pari kertaa sisällä Cecilian kanssa, mutta kun äiti makasi horroksessa ja lapsi oli levoton ja melusi, täytyi hänen kantaa taas ulos tuo tyttönen. Viimeisellä kerralla Eirik lähti mukaan — Olav kuuli heidän äänensä ulkoa.

Hän oli istunut sängyn portaalla. Veli Stefan torkkui pöydän luona aukaistu rukouskirja edessään. Palvelijat hiipivät sisään, polvistuivat maahan ja lukivat hiljaa rukouksen, istuivat sisällä hetkisen ja poistuivat taas yhtä hiljaa. Olav vaipui kokoon — hän ei nukkunut, mutta oli kuin hänen päänsä olisi ollut aivojen asemesta täynnä harmaata villaa, niin nääntynyt ja loppuunjännitetty hän oli.

Kerran, kun hän jälleen katsoi Ingunniin, hän näki tämän luomien avautuneen raolleen, ja niiden alta näkyivät sammuneet silmät.

Ensimmäisinä viikkoina Ingunnin kuoleman jälkeen Olav ei tiennyt, milloin hän oli nukkunut. Sillä kai hän oli nukkunut välillä, koska henki pysyi hänessä. Aamuyöstä hänestä tuntui, kuin tuo harmaa usva olisi pyörinyt hänen päässään, sekoittanut hänen ajatuksensa ja hajottanut ne. Sitten se kerääntyi yhteen harmaana, tiheänä vaippana, mutta hän oli kaiken aikaa tuntevinaan taakkansa painon keveän aamu-unen läpikin ja ajatustensa askartelevan jatkuvasti samojen asioiden kimpussa; ja hän kuuli kaikki äänet tuvasta ja ulkoa pihalta tuon horteen läpi. Hän olisi halunnut nukkua kunnolla edes kerran — vaipua täydelliseen pimeään ja unohdukseen. Mutta mikäli hän ymmärsi, ei hän nukkunut täyttä unta koskaan.

Hän tiesi tehneensä päätöksen tuona yönä, jolloin hän oli ratsastanut kotiin Ingunnin kuolinvuoteelle. Hän oli vastannut Jumalalle myöntäen. Minä tulen, koska Sinä olet minun Jumalani ja kaikkeni, tahdon langeta jalkojesi juureen, koska tiedän, että Sinä tahdot nostaa minut luoksesi.

Mutta lapset — hänestä tuntui kuin sekä Jumala että hän itse olisi unohtanut heidät. Kunnes Eirik kysyi, etteihän isä lähettäisi heitä pois Hestvikenistä.

Hän ei ymmärtänyt, mistä poika oli saanut semmoisen ajatuksen päähänsä.
Se ei ollut voinut tapahtua luonnollisella tavalla.

Ehkä hän oli vain puhunut unissa — nähnyt unta, että Olav aikoi lähteä heikolle jäälle. Mutta saattoi olla niinkin, että hän oli saanut tietää, siellä missä oli, mitä hänelle oli tapahtunut yöllä. Että hän ja Eirik olivat saaneet tietää siitä — ja molemmat olivat rukoilleet armoa.

Lapsilla ei ollut ketään muita kuin hän. Hallvard Steinfinninpoika kaukana pohjoisessa, Frettasteinissä, oli heidän lähin sukulaisensa. Ja Olav arvasi mitä Hallvard tuumisi siitä, jos hän nyt astuisi esiin ja tunnustaisi kahdentoista vuoden vanhan salamurhan. Lapset eivät saisi kokea paljon lämpöä enonsa luona. Ja silloin kävisi selville, kuka Eirik oli.

Sillä silloin hänen täytyisi tunnustaa sekin, että hän oli tahtonut sysätä esiin väärän perillisen, kavaltaa isäinsä perinnön lähimmiltä sukulaisiltaan vieraalle.

Jos hän teki, kuten oli päättänyt tuona yönä, ei hän nähnyt enää muuta kuin yhden mahdollisuuden lapsilleen: Cecilia hänen täytyi antaa äidinperintöineen Nonneseterin sisarkuntaan ja Eirik kirkolle tahi saarnaveljien luostariin.

Olav joutui syvän järkytyksen valtaan — tuoko oli tarkoitus? Tuliko hänen sukunsa loppua häneen siksi, että hän oli lyönyt kruunun päästänsä tekemällä konnantyön? Pitikö hänen jäädä lapsettomaksi mieheksi, koska ei ole hyvä, että pahantekijä jatkaa sukuaan? Ja eivätkö lapset, jotka hän oli siittänyt eläessään maanpakolaisuudessa uhmamielin, saaneet jatkaa edelleen sukua, jonka hän oli tuominnut onnettomuuteen. Yksi poika hänellä oli, yksi ainoa, jota hän ei milloinkaan voinut tuoda sukuun. Ja hänen ainoa tyttärensä oli katoava maailmasta luostarin portin taa.

Eirik. Toisin ajoin hän luuli tuntevansa sääliä poikaa kohtaan. Hänen oli vaikea työntää tätä takaisin siihen asemaan, mistä hän kerran oli ollut halukas nostamaan Ingunnin salaa siitetyn pojan. Hänestä tuntui välistä siltä, kuin hän olisi pitänytkin tuosta pojasta, kaikesta huolimatta.

Varsinkin öisin, kun Eirik nukkui hänen takanaan sängyssä, oli hän tuntenut, ettei hän mitenkään hennonut työntää tuota lasta takaisin niihin oloihin, mihin tämä olisi kuulunut.

Mutta sitten taas, kun hän kuuli pojan telmivän ulkona renkien parissa, nauravan aivan kuin olisi unohtanut äitinsä kuoleman, tuntui Olavista kuin Eirik olisi ollut hänen raskain taakkansa nyt; tuo poika se oli eniten tiellä, pahimpana esteenä ja vaikeutena nyt, kun hän aikoi murtautua kaiken sen läpi, mikä esti häntä saamasta rauhaa ja lievitystä sieluntuskalleen.

Hän huomasi liukuvansa yhä kauemmas päätöksestä, jonka oli tehnyt Ingunnin kuoleman edellisenä yönä. Mutta sitä hän ei tiennyt, joutuisiko hän takaisin entiseen ryteikköön vastoin tahtoaan, vai oliko hän lähtenyt karkuun itse, koska ei sittenkään uskaltanut astua esiin, kun tosi oli edessä.

Eräänä yönä Olav nousi vuoteesta ja meni siihen rakennukseen, missä Liv, hänen palvelusneitonsa, nukkui hänen tyttärensä kanssa. Suurella vaivalla hän sai tämän herätetyksi.

Tyttö vetäytyi kyyryyn taljan alla, vilkutti pieniä, kapeita siansilmiään sekä peloissaan että uteliaana, katsoen isäntäänsä, joka seisoi hänen sänkynsä ääressä kynttilä kädessä. Olavin harmaaseen vivahtavan, vaalean tukan ympäröimät kasvot olivat uurteiset ja tuhkanväriset, leuan kiinteä viiva oli häipynyt parransängen peittoon. Hän oli alusvaatteisillaan, vain avara musta viitta peittonaan, ja jalat pistivät paljaina kengistä.

Olav katsoi tyttöön ja näki, että tämä luuli hänen tulleen päätä pahkaa jakamaan hänen kanssaan Torhild Bjørnintyttären kohtaloa — hän liikahtikin jo aivan kuin tilaa tehden. Olav naurahti lyhyeen ja tuimasti.

Tyttö levitti taljan auki, niin että hän näki lapsensa. Tämä nukkui kasvatusäidin kainalossa, pienet ruusunpunaiset kasvot syvällä lämpimässä ihossa, melkein peittyneenä omiin välkkyviin, silkinvaaleisiin kiharoihinsa.

Enempää sanomatta Olav asetti luotaan kynttilän, kumartui alas ja nosti tyttären syliinsä. Hän peitti tämän huolellisesti vaippansa poimuihin, puhalsi kynttilän sammuksiin ja lähti ulos lapsineen.

Tupaan tultuaan hän päästi vaippansa lattialle, potkaisi kengät jalastaan ja kiipesi sänkyyn sylissään tytär, joka nukkui yhtä makeasti hänen rinnallaan.

Aluksi hän ei tuntenut unen olevan lähempänä kuin ennenkään, mutta tuntui hyvältä pitää tätä pientä olentoa sylissään. Hänen lapsenhiuksensa hipoivat silkinpehmeinä hänen leukaansa ja tuoksuivat suloisesti ja kirpeän raikkaasti unessa, hänen hento hengityksensä tuntui hänen rinnallaan kaulakuopan alla, lämpöä ja kosteutta uhkuen. Hänen pikkuinen, pyöreä, vahva ruumiinsa oli sekin kuin silkkiä, ja pienet polvet, jotka hän oli painanut isän vatsaa vasten, aivan pyöreät. Olav makasi nauttien rakkaudesta lapseensa, kuten saituri nauttii aarteistaan, jotka on levittänyt eteensä.

Mutta vähitellen tuo pikku tyttönen vaikutti aivan kuin lämmityskivi. Nukkuvan lapsen lämpö tunkeutui isän ruumiiseen ja tyynnytti hänen sydämensä tykkivän, kivistävän rauhattomuuden; se virtasi koko hänen ruumiinsa läpi ja laukaisi jännityksen pehmeäksi, suloiseksi raukeudeksi. Hän tunsi unen olevan tulemaisillaan, avun, jonka arvon hän nyt täysin tajusi. Ja leuka Cecilian pehmeihin kiharoihin painettuna hän vaipui syvään uneen.

— Hän heräsi siihen, että tyttö kirkui täyttä kurkkua. Lapsi oli noussut istumaan, puoleksi hänen rinnalleen, ja hieroi silmiään pienillä nyrkeillään. Seinän puolella oli Eirik noussut istumaan, silmät suurina — Sitten hän kurottui isän rinnan yli koettaen tyynnyttää pikku sisartaan.

Olav ei tiennyt, mikä aika yöstä oli — räppänä oli suljettu. Pieni rasvalamppu lieden reunalla paloi vielä — oli kai hyvin varhaista.

Isän tarttuessa pienokaiseen tämä vimmastui vielä enemmän ja huitoi pienillä pyöreillä nyrkeillään kirkuen kuin riivattu. Sitten hän pyörähti ympäri, viskautui isän yli ja aikoi purra tätä, mutta ei päässyt oikein käsiksi tämän laihaan poskeen. Eirik nauroi katketakseen.

Sitten tyttönen nipisti kynsillään Olavin silmäluomia — veti niitä pitkiksi, nipisti ja kiskoi, ja tämä huvitti pikku neitoa niin, että hän unohtui siihen — herkesi itkemästä vähäksi aikaa ja kiusasi isäänsä minkä jaksoi. Viimein hän katsoi avuttomasti ympärilleen:

Eirik tiesi hänen tarkoittavan sillä ruokaa. Olav nousi sängystä, meni kamariin ja palasi sieltä kantaen isoa juustokimpaletta, talon parhaasta juustosta vuoltua, rieskaleipää ja kupillisen puoleksi jäätynyttä maitoa.

Hänen tehdessään tulta lieteen maitokuppi kädessä, jota hän aikoi lämmittää, nousi Cecilia istumaan ja ällisteli siniset kissansilmät pyöreinä tuota vierasta miestä, viskellen leivänkappaleita sinne päin. Juuston hän syödä mutusti niin tarkkaan, että vain kuori jäi jäljelle. "Bringlum", komensi hän uudestaan, viskaten kuoren lattialle.

Olav lähti hakemaan lisää ruokaa tyttärelleen. Tämä söi kaiken mitä sai, ja kun ei ollut enemmän, hän alkoi taas huutaa, tahtoen Livin luo.

Kun maito oli sopivan lämmintä, ojensi Olav kupin tyttärelleen. Tämä joi maidon viimeiseen tippaan eikä tahtonut sitten antaa astiaa käsistään, vaan rummutteli sitä sängynlaitaa vasten. Se oli kaunis astia, aivan ohueksi sorvattu, ja Olav otti sen pois. Cecilia tarttui hänen tukkaansa molemmin kourin ja tukisti häntä — sitten hän iski kyntensä isän kasvoihin ja raapi hänen poskiaan ylhäältä alas terävin pikku kynsin, raapi sydämensä halusta — Eirikin kieritellessä sängyssä nauruun läkähtymäisillään. Hän tunsi sisarensa paremmin kuin isä ja kertoi nyt, että Cecilia oli äkäinen kuin peikko: "hän on raapinut sinut verille, isä!"

Olav nouti enemmän ruokaa, haki kaikki makupalat, mitä ikinä löysi, mutta Cecilia oli nyt kylläinen ja työnsi luotaan kaiken, mitä hänelle tarjottiin. Mikään nunnanalku tämä hänen tyttärensä ei näkynyt olevan.

Lopulta hänen täytyi antaa Eirikin viedä tuo kiukkuinen kakara takaisin kasvatusäidille.

Sitten Olav heräsi kerran pilkkopimeässä — rasvatuikku oli sammunut. Hän oli nukkunut — nukkunut ensimmäisen kerran Ingunnin kuoltua — syvästi ja rauhallisesti. Hänen mielensä suli niin ihmeen pehmeäksi kiitollisuudesta, sillä hän tunsi itsensä kuin uudesti syntyneeksi ja pitkästä sairaudesta parantuneeksi — tuntui suloiselta herätä olematta väsynyt.

Hän ummisti uudelleen silmänsä, sillä pimeys oli niin täydellinen, että se aivan kuin löi vastaan. Silloin hänelle selvisi, että hän oli nähnyt untakin nukkuessaan. Hän koetti kerätä unensa sirpaleet — Ingunnista hän oli uneksinut koko ajan ja auringonpaisteesta — hän tunsi sen valon vieläkin.

— Hän oli nähnyt unta, että hän ja Ingunn seisoivat pienessä notkossa nurmikumpujen välissä, missä virtasi Frettasteinin pohjoispuolella oleva pieni puro. Mäki oli vielä paljas ja väritön viime vuoden kuihtuneesta, litteäksi painuneesta ruohosta, mutta paikoitellen, pitkin puron laitaa, kasvoi muutamia punaruskeita ja tummanvihreitä kiiltäviä lehti-ituja, jotka pistivät esiin kuolleesta ruohosta. He olivat aivan tuon valkoisen maakiven alapuolella, joka täytti koko puron uoman; se pani veden porlottamaan kiven yli ja syrjitse pienenä koskena ja muodosti alle altaan, jossa vesi kuohui ja suihki ja pulahteli. He seisoivat katsellen altaassa uiskentelevia kaarnavenheitä. Ingunnilla oli vanha, punainen mekkonsa — he eivät kai olleet vielä täysikasvuisia.

— Läpi koko unen hän oli kulkenut Ingunnin rinnalla tuota puron rantaa pitkin. Olavista näytti sitten kuin he olisivat seisoneet suuren kuusen alla, keskellä jyrkintä kivivieremää, alempana puron varrella, missä vesi solisee ahtaan vuorisolan läpi; isot, alas vierineet kivet täyttivät pienen uoman, ja kummankin rinteen ryteikössä kasvoi sanajalkoja ja tervakukkia ja maitikoita ja vatunvarsia niin tiheässä, ettei tiennyt minne jalkansa asettaa löysässä olevien kivien keskellä. — Ingunn pelkäsi jotakin, turvautui häneen molemmin käsin ja voihkaisi hiljaa — ja hän tunsi ahdistusta omassakin sydämessään. Heidän päänsä päällä hän näki rotkon yläpuolella olevan kapean kaistaleen taivasta — siihen kokoontui juuri ukkospilviä.

— Kerran he olivat olleet aivan rannassa asti, siinä missä puro laskee Mjøseniin. Olav näki lahden poukaman, jota reunustivat tummanharmaat, terävät kivet vuoren alla. Järvi oli harmaan ja kolkon näköinen ja siinä kulki lakkapäitä. Ingunn ja hän astuivat rantaan, olivat kai menossa venettä lainaamaan.

— Hänen mielessään oli varmaan kuvastellut heidän muinoinen Hamarin-matkansa — muistot olivat vain epäjärjestyksessä ja muunneltuina, kuten aina unessa. Mutta heidän raikkaimman nuoruutensa sulo oli tuntunut unessa niin selvästi, että hän tunsi sen maun vieläkin.

— Ja toiselta puolen se oli ollut kuin koko heidän yhteisen elämänsä kuva.

Olipa miten oli — mutta hänen oli täytynyt nukkua koko yö, ehtiäkseen nähdä tämän kaiken. — Nyt oli varmaan pian aamu.

Hän hiipi pimeässä ulos sängystään, löysi pari vaatekappaletta ja puki ne päälleen. Hän tahtoi mennä ulos katsomaan, pitkällekö yö oli kulunut.

Astuessaan porstuan oven edessä olevalle paadelle hän näki Hevosen selän ja sen alasriippuvan metsänharjan, joka oli musta tähtitaivasta vasten. Piha oli pimeä rakennusten välistä, mutta kallioiden reunalla, jotka estivät näköalan vuonolle, näkyi kajastusta, aivan kuin kuutamon paistetta jäälle. Olav seisoi ihmetellen — voiko se olla mahdollista — kuuhan laski ennen puoltayötä. Mutta Kverndalenin puoleiset metsät olivat heikon, häilyvän, matalan, vinon paisteen valaisemat.

Hän ei tahtonut osata uskoa sitä — kuinka hän oli erehtynyt ajasta näin. Vitkaan hän hiipi rakennusriviä pitkin länteen, pihamaan poikki vartiovuorelle. Siellä oli liukasta, ja oli vaikea päästä rinnettä ylös.

Puolikuu kosketti vastarannan metsän latvoja keltaisen valjuna. Sen himmeiden, vinojen säteiden alla lepäsi jäätynyt vuono kuin kurttuisena heikon valon ja varjojen keskellä. Hänen allaan olevien vuorten jääkuori kiilsi vielä hiukan. Olav huomasi, ettei hän ollut nukkunut kuin kolme tuntia.

Ja jälleen herätti tuo metsän harjalta paistavan kuun valo hänen mielessään muiston yöstä, jolloin hän oli lähtenyt henkipattona maanpakoretkelleen. — Nyt painoi tuo muisto häntä äkkiä niin musertavan raskaana.

— Hän ajatteli untansa — siitä oli niin äärettömän kauan, kun he olivat kulkeneet yhdessä puron vartta rinnettä viettävää polkua kylää kohti. Ingunn oli kuollut — siitä oli vasta kolme viikkoa — mutta tuntui kuin siitä olisi ollut paljon kauemmin.

Hän tunsi itkun pusertuvan kurkkuunsa, ja kyynelet pakkautuivat hänen kirvelevien luomiensa alle hänen tuijottaessaan toiselle puolen, missä kuu hehkui enää kuin viimeinen valosäen metsän takana. Hän olisi toivonut voivansa itkeä täydestä sydämestä — hän ei ollut itkenyt Ingunnin kuollessa eikä sen jälkeen. — Vaikka olihan se niinkin, että niinä parina kertana, jolloin hän oli itkenyt mieheksi tultuaan, hän ei ollut tahtonut osata lopettaa —; vaikka hän olisi taistellut vastaan kuinka paljon tahansa, oli itku saanut hänet valtaansa yhä uudestaan, hänen voimatta estää sitä. — Mutta tänä yönä, kun hän olisi toivonut voivansa itkeä aivan yksin, yhdenkään ihmisen näkemättä, tunsi hän vain tuttua ahdistavaa puserrusta kurkussaan, parin yksinäisen kyynelen vieriessä kylminä pisaroina hitaasti hänen kasvojaan alas.

Keväällä — niin keväällä hän varmaan lähtisi jonnekin pois. Hän ei tahtonut jäädä Hestvikeniin kesäksi.

Kuu oli nyt kadonnut kokonaan ja sen kajastus häipyi vähitellen metsän taa. Olav kääntyi takaisin kotiin.

Pimeässä hän tunsi, aikoessaan laskeutua tilalleen, Eirikin kääntyneen poikkiteloin sänkyyn ja täyttävän sen laidasta laitaan.

Hänestä oli äkkiä niin vastenmielistä koskea tuohon poikaan — joko hän ei hennonnut häiritä tätä, tai ei jaksanut nukkua hänen vieressään juuri nyt.

Eteläinen sänky oli tyhjänä, vaikka sänkyvaatteet oli korjattu ulos, ja oljet, joiden päällä Ingunn oli nukkunut, poltettu.

Olav meni kamarin ovelle ja työnsi sen auki — sieltä puhalsi jäinen kylmyys ja omituinen, aivan kuin jäätynyt ja ummehtunut juuston ja suolakalan haju; he olivat säilyttäneet ruokaa kamarissa talven aikana ja pitäneet oven suljettuna tupaan, että lämmin olisi pysynyt siellä paremmin, mutta tila oli aina valmiina vieraiden varalta.

Olav seisoi hetken aikaa käsi vanhalla oven kamanalla. Hän tunsi sormiensa alla pintaa peittävät veistoskoristeet — Gunnar-tarun käärmekiekurat.

Sitten hän meni sisään — törmäsi pyttyjä ja astioita päin, kunnes löysi sänkyyn. Hän nousi vuoteeseen ja paneutui siihen — sulki silmänsä pimeän peitoksi ja valmistautui kohtaamaan yötä ja unettomuutta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OLAVI AUDUNINPOIKA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.