The Project Gutenberg eBook of Olavi Auduninpoika
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Olavi Auduninpoika

Author: Sigrid Undset

Translator: Siiri Siegberg

Release date: March 13, 2022 [eBook #67616]

Language: Finnish

Original publication: Finland: WSOY

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OLAVI AUDUNINPOIKA ***





OLAV AUDUNINPOIKA

Kirj.

Sigrid Undset


Suomentanut

Siiri Siegberg





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.




I


Steinfinninpojiksi kutsuttiin, muuatta sukua, joka asusti Mjøsen-jarven
ympärillä Harald Gillen poikain hallitessa Norjan valtakuntaa. Sen
suvun miehiä oli silloin suurten talojen isäntinä melkein jokaisessa
kirkonkylässä tuon järven rantamilla.

Vainovuosien kohdatessa maata huolehtivat Steinfinninpojat parhaasta
päästä omaisuutensa säilyttämisestä koskemattomana ja talojensa
suojaamisesta tulelta, ja he osoittivat siinä sellaista sisua ja
voimaa, että se myös enimmäkseen onnistui, olipa heidän sitten
taisteltava birkebeiniläisiä tai lukuisia muita valtajoukkueita
vastaan, joita vuoron perään liikuskeli Mjøsenin seuduilla. Eivät he
näyttäneet välittävän paljoa siitä, kutka lopuksi pääsisivät Norjan
kuninkaiksi; joku suvun miehistä oli seurannut Maunu Erlinginpoikaa
sekä sittemmin Sigurd Markusfostrea kauan ja uskollisesti, eikä
yksikään heistä kannattanut Sverreä ja hänen sukuaan muuta kuin
minkä pakko vaati. Ukko Tore Steinfinninpoika Hovista liittyi
poikineen kuningas Skuleen, mutta rauhan palatessa maahan sopivat he
Haakon-kuninkaan kanssa.

Mutta tuosta ajasta lähtien suvun maine alkoi jonkin verran
laskea. Elämä tasaantui nyt laaksoissa, ja laki ja oikeus pääsivät
taas suurempaan arvoon ihmisten kesken; eniten valtaa saivat ne,
jotka toimivat kuninkaan käskynhaltijoina tai olivat olleet hänen
henkivartiossaan sekä saavuttaneet siellä hänen luottamuksensa. Mutta
Steinfinninpojat jäivät taloihinsa ja tyytyivät hoitamaan maitansa.

Ja kuitenkin suku kuului maan rikkaimpiin. Steinfinninpojat olivat
olleet viimeisiä Ylämaan mahtimiehiä, joilla oli ollut orjia, ja he
ottivat edelleenkin palvelijansa ja torpparinsa entisten orjiensa
jälkeläisten joukosta. Ihmiset kuiskivat, että Steinfinninpojat olivat
vallanhimoista väkeä, mutta heillä oli älyä valita alaisensa niin, että
näitä oli helppo hallita. Suvun miehiä ei pidetty kaikkein viisaimpina,
mutta ei heitä voinut tyhmiksikään sanoa, siitä oli parhaana
todistuksena heidän osoittamansa taito omaisuuden suojaamisessa. Eivät
he myöskään kohdelleet ankarasti alaisiaan, ellei joku yrittänyt nousta
vastarintaan.

Mutta kaksi vuotta ennen kuin vanha Haakon-kuningas kuoli, lähetti
Hovin nuori isäntä, Tore Torenpoika, nuorimman poikansa Steinfinnin
henkivartioon. Tämä oli silloin kahdeksantoistavuotias, kaunis,
hartiakas nuorukainen, mutta hänellä oli sukunsa tuntomerkit, tuon
suvun, joka tunnettiin hevosistaan, vaatteistaan, aseistaan ja
koruistaan. Jos nuori Steinfinn olisi tullut kuninkaan väkeen karkea
rahvaanmekko yllään, olisi monen, joka edellisenä iltana oluthaarikkain
ääressä oli kutsunut häntä kumppanikseen ja rakkaaksi veljekseen,
ollut vaikea tuntea häntä samaksi mieheksi. Steinfinninpojat olivat
enimmäkseen komeata väkeä, mutta heidän ulkonäkönsä ei erottanut heitä
muusta kirkkokansasta; Steinfinnin älyä mainitsivat vartiotoverit
mukiinmeneväksi, mutta se oli paljon pienempi kuin hänen pöyhkeytensä.

Steinfinn oli siis Bjørgvinissä ja siellä hän tapasi erään
neidon, Ingebjørg Jonintyttären, joka oli Ingebjørg-kuningattaren
kuninkaankartanon neitoja. Tämä neito ja Steinfinn mielistyivät
toisiinsa, ja Steinfinn lähti kosioretkelle neidon isän luo. Mutta
tämä vastasi, että tytär oli jo luvattu Mattias Haraldinpojalle,
nuoren Maunu-kuninkaan henkivartijasoturille ja rakkaalle ystävälle.
Steinfinn ei näkynyt voivan ymmärtää rukkasten tarkoittavan täyttä
totta, kun hän kerran oli tehnyt naimatarjouksen: hän uudisti retkensä
useampaan kertaan ja sai puolestaan puhumaan maan mahtavat, jopa
viimein itse Ingebjørg-kuningattaren. Mutta mikään ei auttanut, sillä
Jon Paalinpoika ei tahtonut rikkoa Mattiakselle antamaansa sanaa.

Steinfinn seurasi Haakon-kuningasta tämän viimeiselle retkelle meren
yli länteen. Largsin taistelussa hän kunnostautui uljaasti. Kuninkaan
maatessa sairaana Kirkevaagissa valvoi Steinfinn usein hänen luonansa
öisin, ja ainakin hän itse uskoi Haakon-kuninkaan osoittaneen hänelle
tällöin suurta suosiota.

Seuraavan kesän Steinfinn vietti taas Bjørgvinissä. Eräänä aamuna heti
juhannuksen jälkeen näkivät muutamat kuningattaren neidot, astellessaan
nunnaluostarista kuninkaankartanoa kohti, Steinfinnin saattopoikineen
ratsastavan vastaan tiellä. Tulijoilla oli mukanaan kaunis valkoinen
hevonen, jonka Steinfinn kertoi ostaneensa samana aamuna, vieläpä
hankkineensa naisensatulan ja kaikki asiaankuuluvat vehkeet. Hän
puhuttelee neitoja mielistellen ja viatonta leikkiä laskien sekä
kehoittaa näitä nousemaan satulaan ratsua koettamaan. Ja he lähtevät
yhdessä niitylle huvittelemaan. Mutta Ingebjørg Jonintyttären istuessa
satulassa pyytää Steinfinn, että tämä lainaisi hevosta ja ajaisi
sillä kotiin kuninkaankartanoon, itse hän lupautui saattajaksi. —
Sen jälkeen ei noista kahdesta tiedetty aluksi muuta kuin että he
olivat matkanneet Vorsin yli ja sieltä edelleen tunturille. Viimein he
saapuivat Hoviin. Tore suuttui ensin poikansa kolttosesta, mutta antoi
hänelle sitten Frettastein nimisen talon, joka sijaitsi syrjäisellä
metsäkonnulla. Siellä Steinfinn eli yhdessä Ingebjørg Jonintyttären
kanssa aivan kuin laillisessa aviossa ja piti komeat ristiäiset
seuraavana keväänä, jolloin vaimo lahjoitti hänelle tyttären.

Kukaan ei hätyyttänyt häntä naisen ryöstöstä enempää kuin siitäkään,
että hän oli karannut henkivartiosta. Sanottiin hänen siitä saavan
kiittää Ingebjørg-kuningatarta, ja lopulta sai kuningatar aikaan
sovinnon heidän ja Jon Paalinpojan välillä; tämä antoi tyttärensä
Steinfinnin puolisoksi ja piti heille häät kuninkaankartanossa Oslossa,
jossa hän siihen aikaan toimi päällysmiehenä.

Ingebjørg odotti silloin jo kolmatta lastaan, mutta hän ja Steinfinn
eivät kumpikaan osoittaneet asiaankuuluvaa nöyryyttä Jonia kohtaan
eivätkä kiittäneet häntä, kuten heidän olisi pitänyt, hänen isällisestä
anteeksiantavaisuudestaan. Steinfinn antoi vaimonsa isälle ja tämän
sukulaisille kalliita lahjoja, mutta muuten hän esiintyi vaimoineen
erittäin kopeasti, tehden tiettäväksi että he olivat tulleet hyvin
toimeen siihenkin asti ja nauttineet sellaista kunnioitusta, ettei
heidän olisi tarvinnut madella asemaansa parantaakseen. He olivat
tuoneet häihin vanhimman tyttärensä, Ingunnin, ja Steinfinn tanssi
lapsi käsivarrellaan näytellen häntä kaikille ihmisille; tyttö oli
kolmivuotias, ja vanhemmat olivat ylenmäärin ylpeitä kauniista
lapsestaan.

Mutta heidän ensimmäinen poikansa, jonka Ingebjørg sai heti häitten
jälkeen, kuoli, ja sitten hän sai kuolleena syntyneet kaksospojat.
Silloin vanhemmat nöyrtyivät Jon Paalinpojan edessä ja pyysivät
sydämestään anteeksiantoa. Tämän jälkeen Ingebjørg sai kaksi poikaa,
jotka jäivät eloon. Vaimo kaunistui vuosi vuodelta; aviopuolisot
elivät hellässä sovussa, pitivät suurta taloutta ja olivat iloisia ja
huolettomia.

Mutta oli olemassa mies, jota kukaan ei näyttänyt muistavan: Mattias
Haraldinpoika, Ingebjørgin oikea sulhanen, jonka tämä oli pettänyt.
Hän liikkui vierailla mailla siihen aikaan, jolloin Steinfinnin häitä
vietettiin, ja jäi niille retkilleen useiksi vuosiksi. Mattias oli
pieni, rumannäköinen mies, mutta hän oli rohkea, tuikealuontoinen ja
upporikas.

Steinfinn ja Ingebjørg olivat olleet naimisissa seitsemän vuotta, ja
heidän tyttärensä Ingunn ja Tora olivat kymmenen ja kahdeksan vuoden
ikäiset, mutta pojat aivan pieniä, kun Mattias Haraldinpoika eräänä
yönä hyökkäsi suurella väellä Frettasteiniin. Oli heinäaika, ja suuri
osa talon palvelusväestä oli kaukana takaniityillä; taloon jääneet
yllätettiin heidän nukkuessaan. Steinfinn ei herännyt ennen kuin hänet
raastettiin vuoteesta, sillä hän oli nukkunut vaimonsa vieressä. Kesä
oli sinä vuonna ylen helteinen, minkä vuoksi useat nukkuivat alasti,
ja Steinfinn oli niin paljas kuin äitinsä kohdusta päässyt seisoessaan
sidottuna ja kolmen miehen pitelemänä oman pöytänsä päässä.

Ingebjørg emäntä puolustautui kuin peto kynsin ja hampain, Mattiaksen
kääriessä seinävaatetta hänen ympärilleen, nostaessa hänet sängystä ja
asettaessa hänet polvelleen istumaan. Ja Mattias sanoi Steinfinnille:

"Nyt minä voisin saattaa teille kahdelle semmoisen koston, jonka olette
ansainneet — kun sinä, Steinfinn, seisot siinä sidottuna miehenä
voimatta puolustaa vaimoasi — jos tahtoisin ottaa sen, joka oli
aiottu minulle eikä sinulle. Mutta minä pelkään rikkoa Jumalan lakia
ja kunnioitan enemmän säädyllisiä ja siveitä tapoja kuin sinä. Tahdon
siis rangaista sinua sillä, Steinfinn, että olet saava takaisin vaimosi
loukkaamattomana, minun armostani — ja sinä, hyvä Ingebjørg, olet
saava asua edelleen miehesi luona; onnea ja menestystä vain! Tämän yön
jälkeen luulen teidän muistavan kiittää minua joka kerran, kun halaatte
toisianne ilossa ja hekumassa", hän lisäsi ääneen nauraen.

Hän suuteli talon emäntää, laski hänet sänkyyn ja antoi miehilleen
lähtökäskyn. — Viimeiseksi hän kääntyi Steinfinniin päin.

Tämä ei ollut lausunut sanaakaan, ja huomattuaan ettei voinut
riistäytyä irti hän jäi seisomaan hiljaa, mutta hänen kasvojaan peitti
tumma puna eikä hän irrottanut katsettaan Mattiaksesta. Toinen astui
aivan hänen eteensä:

"Etkö sinä ymmärrä sen vertaa säädyllisyyttä, mies, että kiittäisit
minua siitä, että armahdin teitä tänä yönä?" kysyi Mattias nauraen.

"Vielä minä ehdin kiittää sinua", lausui nyt Steinfinn. "Jos Jumala
elon päiviä suo."

Mattias oli pukeutunut pitkään mekkoon, jossa oli avarat,
halkileikatut hihat ja tupsut hihojen suissa. Hän otti nyt hihanipukan
käteensä, huiskutti tupsua Steinfinnin kasvojen edessä ja nauroi
yhä hillittömämmin. Mutta äkkiä hän iski nyrkkinsä sidotun miehen
kasvoihin, niin että veri purskahti Steinfinnin suusta ja nenästä.

Sen jälkeen hän lähti miehineen ulos. Olav Auduninpoika, Steinfinnin
kasvatti, yhdentoista ikäinen kasvava poika, juoksi esiin ja leikkasi
poikki Steinfinnin köydet. Pojan, Steinfinnin lapset ja näiden hoitajat
olivat jotkut miehistä vieneet porstuaan, jossa pitelivät heitä sillä
aikaa kun Mattias puhui uskottoman kihlattunsa ja tämän aviomiehen
kanssa tuvassa.

Steinfinn tempasi keihään ja juoksi ilkosen alastomana ulos Mattiaksen
ja hänen miestensä jälkeen, jotka ratsastivat nauraa hohottaen ja
pilkkasanoja huudellen jyrkkää pengertä alas, suoraan pellon poikki.
Hän heitti keihään, mutta ei osunut. Sillä välin juoksi Olav poikanen
miesten tupaan ja navettaan, päästi vapaiksi palvelijat, jotka olivat
suljetut sinne, pukeutui ja haki esille aseensa.

Mutta turhaa oli ajatella Mattiaksen takaa-ajoa, sillä Frettasteinissä
oli kotona ainoastaan kolme hevosta, jotka kulkivat irrallaan haassa.
Steinfinn lähti kuitenkin heti matkaan; hän tahtoi päästä tapaamaan
isäänsä ja veljiään. Pannessaan vaatteita ylleen hän oli puhunut
kahden kesken vaimonsa kanssa. Tämä saattoi häntä ulos. Ja nyt julisti
Steinfinn talonväelleen, ettei hän ollut makaava vaimonsa vieressä
ennen kuin oli poistanut heitä kohdanneen häpeän, jottei kenenkään
pitänyt sanoman hänen omistavan vaimoaan Mattias Haraldinpojan armosta.
Sitten hän ratsasti pois; mutta talon emäntä astui vanhaan pihassa
olevaan pirttirakennukseen ja sulkeutui sinne.

Talon palvelusväki, miehet ja naiset, tunkeutuivat nyt päätupaan
kysymään ja utelemaan asiain menoa. He vaativat tietoja Olavilta, joka
istui puolipukeissa sängyn laidalla, mihin Steinfinnin itkevät tyttäret
olivat kavunneet; he kokivat kysellä pikkutytöiltä ja Steinfinnin
nuorimman pojan imettäjältä. Mutta kukaan näistä ei osannut selittää
mitään, ja viimein palvelijat väsyivät ja lähtivät ulos.

Poika istui pimeässä tuvassa kuunnellen Ingunnin rajua itkua. Sitten
hänkin kömpi sänkyyn ja paneutui tämän viereen pitkäkseen:

"Kyllä sinun isäsi kostaa, ole varma siitä. Ja silloin minä lähden
mukaan, sen minä sanon, ja näytän, että Steinfinnillä on apua
vävystään, kun hänen omat poikansa eivät ole vielä asekelpoisia!"

Tapahtui ensimmäisen kerran, että Olav uskalsi mainita ääneen
kihlauksesta, joka oli solmittu hänen ja Ingunnin ollessa pieniä. Ensi
aikoina hänen tultuaan Frettasteiniin olivat palvelijat puhuneet siitä
sekä kiusoitelleet lapsia tuolla kihlauksella, mutta silloin Ingunn
aina oli joutunut vihan vimmaan. Kerran hän oli juossut isänsä luo
kantelemaan, ja tämä oli suuttunut ja kieltänyt niin kiivaasti toisia
puhumasta asiasta, että Olav Auduninpoika joku näistä oli ruvennut
miettimään Steinfinnin kukaties katuvan Olavin isän kanssa sopimaansa
kauppaa.

Tänä yönä vastasi Ingunn Olavin muistutukseen heistä tehdystä
sopimuksesta siten, että ryömi pojan rinnalle ja jäi itkemään hänen
käsivarrelleen, kunnes Olavin paidanhiha oli likomärkä.

       *       *       *       *       *

Tuon yön jälkeen muuttui Frettasteinin elämä aivan toisenlaiseksi.
Steinfinnin isä ja veljet olivat neuvoneet tätä nostamaan riitajutun
Mattias Haraldinpoikaa vastaan, mutta Steinfinn sanoi tahtovansa itse
päättää, minkä arvoinen hänen kunniansa oli.

Mattias oli ajanut suoraa päätä Borgesysselissä olevaan
asuinkartanoonsa. Ja seuraavana keväänä hän lähti vieraisiin maihin
toivioretkelle. Mutta kun tämä tuli tiedoksi ja kun saatiin kuulla
Steinfinn Torenpojan sydämistyneen siitä niin, että hän kerrassaan
vauhkoontui eikä halunnut enää asua yhdessä vaimonsa kanssa — alettiin
supista yhtä ja toista sen koston laadusta, jolla Mattias ehkä olikin
rangaissut uskotonta morsiantaan. Ja vaikka Mattias itse sekä hänen
miehensä kertoivat retkestään yhtäpitävästi Frettasteinin väen kanssa,
kävi kuitenkin niin, että mitä pitemmälle huhut levisivät, sitä
julmemmin kerrottiin Mattiaksen kostaneen Steinfinnille. Tapahtumasta
syntyi laulukin, sen mukainen miksi ihmiset kuvittelivat asiain kulkua.

Eräänä iltana Steinfinnin istuessa miehineen juomassa — kolme
vuotta edellä kerrotun jälkeen — hän kysyi, osasiko kukaan tuvassa
olijoista laulaa hänestä sepitetyn laulun. Aluksi ei kukaan ollut
tietävinään koko laulusta. Mutta kun Steinfinn lupasi suuren lahjan
sille, joka osaisi laulaa hänestä sepitetyn viisun, kävi selville,
että koko talonväki osasi sen. Steinfinn kuunteli loppuun asti, väliin
vain kummasti suutaan murtaen. Heti sen jälkeen hän paneutui levolle
velipuolensa Kolbein Torenpojan kanssa, ja toiset kuulivat noiden
kahden puhuvan makuultaan sänkyseinän takaa miltei puoliyöhön asti.

Kolbein oli Hovin vanhan Tore-isännän ja tämän jalkavaimon poika;
tuo jalkavaimo hänellä oli ollut ennen naimisiinmenoaan. Tore oli
aina pitänyt enemmän tuon naisen kanssa saamistaan lapsista kuin
aviolapsistaan. Hän oli hankkinut Kolbeinille rikkaan vaimon ja
suuren talon kauempaa pohjoisesta Mjøsenin varrelta. Mutta Kolbeinin
askeleista nousi vihan ja eripuraisuuden kylvö; hän oli korskea, julkea
ja väärämielinen ja oli alati sotkeutunut riitajuttuihin sekä alempiaan
että vertaisiaan vastaan. Hän oli kaikkea muuta kuin sukulaisrakas, ja
hänen ja avioliitossa syntyneiden velipuolien välisestä kiintymyksestä
ei juuri kannattanut puhua, kunnes Steinfinn onnettomuutensa jälkeen
ryhtyi etsimään hänen seuraansa. Sen jälkeen nämä kaksi veljestä olivat
erottamattomat, ja Kolbein otti hoiviinsa Steinfinnin ja kaikki hänen
asiansa. Mutta hän hoiti niitä kuten omiaan ja tora seurasi hänen
kintereillään silloinkin, kun hän toimi veljensä nimissä.

Kolbein ei tosin _tahtonut_ vahingoittaa nuorempaa veljeään; hän tuli
omalla tavallaan hyvilleenkin, kun toinen neuvottomuudessaan kokonaan
jättäytyi hänen hoteisiinsa. Menestyksensä päivinä Steinfinn oli ollut
huolimaton ja laiska; hänestä oli ollut tärkeämpää elää suurellisesti
kuin koota omaisuutta. Mattiaksen retken jälkeen hän jonkin aikaa
suorastaan pakoili ihmisiä. Mutta sitten hän Kolbeinin neuvosta otti
leipiinsä kokonaisen huovilauman — nuoria, asekuntoisia miehiä,
mieluimmin sellaisia, jotka varhemmin olivat olleet asepalveluksessa
muualla. Steinfinn miehineen nukkui päätuvassa, ja huovit seurasivat
isäntäänsä tämän retkillä, mutta eivät voineet eivätkä tahtoneet liioin
puuttua talon töihin, joten tuo joukko kävi kalliiksi ja tuotti itse
asiassa hyvin vähän hyötyä.

Frettasteinin tila tuli kuitenkin jotenkuten hoidetuksi, sillä kartanon
iäkäs isäntärenki Grim ja hänen sisarensa Dalia olivat Steinfinnin
isoäidin entisen orjan lapsia eivätkä he pitäneet silmämääränään
mitään muuta kuin nuoren isäntänsä parasta. Mutta vaikka Steinfinn
olisi kipeästi tarvinnut tiluksistaan koituvat tulot, ei hän viitsinyt
nähdä eikä puhutella omia alustalaisiaan — ja Kolbeinia, joka hänen
asemestaan toimitti kaikki sellaiset asiat, seurasi ainainen riita ja
tora.

Ingebjørg Jonintytär oli ollut riuska emäntä, ja se oli nähtävästi
aikaisemmin korvannut miehen tuhlaavaisuuden ja reiman suurellisuuden.
Mutta nyt hän pysyi piilossa pirtissään neitoineen, eikä muu talon
väki nähnyt häntä juuri nimeksikään. Hän mietti ja sureksi, ei
kysynyt milloinkaan talon ja kartanon hoitoa, vaan näytti pikemminkin
vihastuvan, jos joku häiritsi hänen ajatuksiaan. Lapsillensakin, jotka
asuivat äitinsä kanssa pirtissä, hän oli harvasanainen eikä juuri
piitannut heidän oloistaan ja toimistaan. Ja kuitenkin hän oli ennen
hyvinä päivinä ollut hellä äiti, samoin kuin Steinfinn Torenpoika oli
ollut iloinen, huolehtiva isä, joka oli ylpeillyt kauniista, reippaista
lapsistaan.

Tosin Ingebjørg Hallvardin ja Jonin vielä ollessa pieniä nosti heidät
usein syliinsä ja keinutteli heitä polvellaan leuka vaaleatukkaista
päätä vasten, mutta mieli nurjana, miettivänä ja suruisana. Ei kestänyt
kuitenkaan montakaan vuotta ennen kuin pojat kyllästyivät pirtissä
oloon ja ilottoman äidin ja palvelusnaisten seuraan.

Tora, nuorin tytär, oli hyväluontoinen ja sievä lapsi. Hän tajusi
varsin hyvin vanhempien kärsivän ja elävän raskaan painon alla,
ja hän koki tehdä kaikessa heidän mielensä mukaan, hellänä ja
herttaisena. Ja hänestä tuli molempien suosikki. Steinfinnin kasvot
saattoivat kirkastua hiukan hänen katsellessaan tuota tytärtään. Tora
Steinfinnintytär oli pyöreä ja sirokasvuinen, ja hän kehittyi varhain
naiselliseksi. Hänellä oli soikeat, täyteläiset kasvot, vaalea iho,
siniset silmät ja paksut, kiiltävät, oljenkarvaiset palmikot, jotka
riippuivat alas rinnalle. Isä silitti hänen poskeaan sanoen: "Sinä olet
hyvä lapsi, Tora — Jumala siunatkoon sinua. Mene äitisi luokse, Tora,
istu hänen viereensä ja lohduta häntä."

Tora meni ja kävi istumaan kehruuksineen tai ompeluksineen suruisan
äitinsä luo. Ja jos Ingebjørg lopuksi virkkoi: "Sinä olet niin hyvä,
tyttöseni — Jumala varjelkoon sinua kaikesta pahasta, lapsukainen",
hän tunsi saaneensa ylenmääräisen palkan vaivastaan. Hänen kyyneleensä
alkoivat tippua — hän ajatteli vanhempiensa raskasta osaa, ja hän
katsoi oikeamielisen vihan tuntein sisartaan, joka ei milloinkaan
malttanut istua alallaan äitinsä luona eikä viihtynyt pirtissä
tekemättä äitiään kärsimättömäksi iänikuisella rauhattomuudellaan
— kunnes tämä pyysi häntä menemään. Silloin hän pyyhälsi ovelle
huolettomana, tuntematta hiventäkään katumusta ja hävisi toisten
lasten, Olavin ja muutamien talon palvelusväen poikien joukkoon, yhtyen
heidän hommiinsa.

Ingunn oli Steinfinnin ja Ingebjørgin vanhin lapsi. Ollessaan pieni
hän oli ollut harvinaisen suloinen, mutta nyt hän ei ollut ihmisten
mielestä puoliksikaan niin kaunis kuin sisarensa. Eikä hän ollut
yhtä viisaskaan, ei myöskään erittäin sukkelasanainen, hän ei ollut
parempi eikä huonompi kuin lapset tavallisesti ovat. Mutta muutamat
pitivät hänestäkin yhtä paljon kuin hänen nuoremmasta, sävyisästä ja
kauniista sisarestaan. Steinfinnin miehet katsoivat Toraa epämääräisen
kunnioituksen tuntein, mutta he viihtyivät paremmin Ingunnin ollessa
heidän luonaan tuvassa.

Hänellä ei ollut ketään ikäistään pikkutyttöä Frettasteinissä enempää
kuin naapuriston taloissa ja mökeissä, ja niin hän joutui olemaan
poikien parissa. Hän otti osaa kaikkiin heidän leikkeihinsä ja
yrityksiinsä, harjoitti samoja temppuja kuin nämä — heitti keihästä
ja linkoa, ampui maaliin jousella, leikki pallolla, viritti ansoja
metsässä ja onki lammesta. Mutta hän teki sen vasten tahtoaan, vailla
taitoa ja halua, ja herahti helposti itkuun, kun toisten retket
muuttuivat kovin rajuiksi tai kun hän joutui kestämään pahempia kohluja
leikissä. Kaikesta huolimatta pojat kuitenkin sietivät häntä seurassaan
kaikkialla. Hän oli Steinfinnin tytär, ja Olav tahtoi, että hänen tuli
saada olla mukana. Ja Olav johti kaikkia leikkejä.

       *       *       *       *       *

Kaikki pitivät Olav Auduninpojasta, talon suuret niinkuin pienet,
mutta kenenkään päähän ei olisi juolahtanut sanoa häntä herttaiseksi
lapseksi. Tuntui siltä kuin kukaan ei oikein olisi päässyt lähelle
tuota poikaa, vaikkei hän ollut epäystävällinen yhdellekään ristin
sielulle — päinvastoin, hän oli sävyisä ja avulias vähäsanaisella,
hajamielisellä tavallaan.

Muuten hän oli koko kaunis näöltään, vaikka hänen ihonsa ja tukkansa
olivat melkein yhtä vaalean värittömät kuin albiinojen, joskaan
hänellä ei ollut näiden arkaa katsetta ja kumaraa ryhtiä. Olavin
sinivihreät silmät olivat haljakat väriltään, mutta niiden katse
oli suora ja peloton, ja pää työntyi tanakasti voimakkaalta, maidon
valkealta kaulalta. Näytti siltä kuin aurinko ja tuuli eivät pystyisi
tuohon ihoon — se oli ihmeellisen tiivis, tasainen ja valkea —
kesällä vain ilmestyi muutama pieni pisama nenän juureen, joka oli
matala ja leveä. Tämä terve kalpeus vaikutti sen, että Olavin kasvot
lapsesta asti näyttivät hieman kylmiltä ja liikkumattomilta. Hänen
piirteensäkin olivat lyhyehköt ja leveät, mutta kaunisjuonteiset.
Silmät olivat jokseenkin kaukana toisistaan, mutta suuret ja
avokatseiset, kulmakarvat ja ripset niin vaaleat, että ne kuulsivat
vain kuin kultainen varjo auringonpaisteessa. Nenä oli leveä ja suora,
mutta vähän liian lyhyt; suu oli isonlainen, mutta huulien kaari oli
niin kaunis ja kiinteä, että niitä olisi täytynyt sanoa kauniiksi,
elleivät ne olisi olleet niin värittömät muun kalpeuden keskellä. Mutta
hänen tukkansa oli verrattoman komea — pikemmin hopeankiiltoinen kuin
kullalle kellahtava, sankka, pehmeä ja kihartava. Se oli pyöreäksi
leikattu, joten se peitti leveän valkoisen otsan, mutta jätti paljaaksi
vahvojen jänteiden välisen niskakuopan.

Olav ei suinkaan ollut pitkä ikäisekseen, mutta näytti suuremmalta kuin
oli; hänellä oli sopusuhtainen, vankka ja jäntevä vartalo, mutta pienet
kädet ja jalat, jotka näyttivät erittäin voimakastekoisilta siksi,
että ranteet ja nilkat olivat niin pyöreät ja lujat. Väkevä ja notkea
hän oli myös, ja kaikenlainen ruumiinharjoitus ja aseiden käyttö olisi
sopinut hänen luonteelleen; mutta kukaan ei opettanut häntä käyttämään
voimiaan oikealla tavalla. Frettasteinissä olivat olot sellaiset, että
hän sai hoitaa itse itsensä kasvuaikanaan. Steinfinn oli ottaessaan
pojan luokseen luvannut olla tälle isänä, mutta hän ei tehnyt mitään
hankkiakseen tälle sellaista opetusta, joka olisi ollut tarpeen
hyväsukuiselle nuorelle miehelle, jolla oli jonkin verran omaisuutta ja
joka oli aiottu Ingunn Steinfinnintyttären aviomieheksi.

       *       *       *       *       *

Steinfinn Torenpoika oli joutunut Olavin kasvatusisäksi seuraavalla
tavalla:

Eräänä kesänä, Steinfinnin vielä viettäessä onnen ja menestyksen
päiviä, hänellä oli asiaa Eidsivatingiin. Hän lähti sinne ystävien ja
sukulaisten seurassa, ja hänellä oli mukanaan vaimonsa ja tyttärensä
Ingunn, joka silloin oli kuuden vuoden ikäinen. Vanhemmat pitivät niin
paljon kauniista lapsestaan, että veivät hänet joka paikkaan mukanaan.

Käräjillä Steinfinn tapasi Audun Ingolfinpoika nimisen miehen. Audun
ja Steinfinn olivat olleet vuodetoverukset henkivartiossa ja hyvät
ystävät, huolimatta siitä, että Audun oli vanhempi Steinfinniä ja että
he olivat hyvin eriluontoiset; Steinfinn oli näet siihen aikaan hilpeä
ja puhelias ja puhui mieluimmin itsestään, kun taas Audun oli hiljainen
ja sulkeutunut.

Samana vuonna, jolloin Haakon-kuningas lähti Skotlannin-retkelle,
joutui Audun keväällä naimisiin. Hän sai vaimokseen tanskattaren,
Cecilia Bjørnin tyttären, Ingebjørg-kuningattaren leikkitoverin, joka
oli asunut hänen kanssaan Hindin luostarissa. Oslon piispan riistäessä
nuoren Maunu-kuninkaan morsiamen väkisin mukanaan Norjaan, koska
tanskalaisten kuningas halveksi tehtyjä sopimuksia ja kieltäytyi
lähettämästä sukulaisnaistaan pohjoiseen, lähti Cecilia mukaan. Ensi
alussa nuori kuningatar olisi tahtonut pitää neidon luonansa aina,
mutta jo vuoden kuluttua näytti Ingebjørg-rouva muuttaneen mieltä ja
alkoi toimitella tätä innokkaasti naimisiin. Jotkut arvelivat sen
tapahtuvan siksi, että Maunu-kuningaskin puheli tuon tanskalaisen
neidon kanssa kernaammin kuin mikä oli hänen puolisostaan mieleistä;
toiset olivat tietävinään, että nuori Alf Erlinginpoika Tornbergista
oli voittanut hänen suosionsa, mutta tämän isä, lääniherra Erling
Alfinpoika vastusti poikansa naimisiinmenoa vierassyntyisen naisen
kanssa, jolla ei ollut maata eikä sukua Norjassa. Nuori Alf oli
huimapäinen ja tottunut saamaan tahtonsa läpi kaikissa asioissa, ja hän
rakasti kiihkeästi neitoa. Kuningatar päätti silloin naittaa Cecilian
toiselle, jottei hän sotkeutuisi onnettomuuksiin.

Olipa asia miten hyvänsä — neito oli sirotapainen ja suloinen, ja kun
Audun, joka aluksi tuntui hiukan vastahakoiselta, oli saanut puhua
hänen kanssaan pari kolme kertaa, hän alkoi innokkaasti toivoa neitoa
omakseen. Heidän häänsä vietettiin Bjørgvinissa, kuninkaankartanossa,
ja vanha Haakon-kuningas lahjoitti morsiamen myötäjäiset. Audun
vei vaimonsa Hestvikeniin. Siellä tämä oli hyvässä suojassa sekä
Maunu-kuninkaalta että Alf Erlinginpojalta.

Loppukesällä Audun yhtyi kuninkaan laivueeseen Herdluvaagissa ja
seurasi valtiastaan länsimerenretkelle. Ja kun kuningas ennen joulua
kuoli Orknesaarilla — talvella vuonna 1263 — oli Audun sen laivan
päällikkönä, joka toi kuolinsanoman Norjaan. Sitten hän matkasi
edelleen itään, kotikartanoonsa. Kesällä hän palasi Maunu-kuninkaan
henkivartioväkeen. Hänen vaimonsa oli kuollut lapsivuoteeseen
jättäen jälkeensä pojan, joka jäi eloon. Audun oli käynyt entistä
hiljaisemmaksi, mutta nyt hän sentään kertoi Steinfinnille jotakin
asioistaan. Hestvikenissä hoiti taloa hänen isoisänsä. Tämä oli
vanha ja itsepäinen. Hän ei ollut pitänyt siitä, että pojanpoika
oli nainut vieraan, sukua vailla olevan naisen. Paitsi häntä oli
talossa Audunin iäkäs setä; hän oli mielipuoli. Suurin osa Cecilian
Hestvikenissä viettämästä ajasta oli kulunut näiden kahden vanhuksen
parissa. "Minä pelkään, ettei hän viihtynyt siellä itäkulmalla",
sanoi Audun. Isoisän kunniaksi Cecilia oli ristittänyt lapsensa tämän
kaimaksi — tanskalaisen tavan mukaan — mutta Olav Auduninpoika oli
joutunut vimmoihinsa siitä: Norjassa ei ollut tapana antaa lapsille
elävän ihmisen nimeä, ellei toivonut tämän kuolemaa. Audun oli näiden
kahden vanhuksen ainoa perillinen, mutta hän vakuutti, ettei aikonut
palata Hestvikeniin ensi hädässä; hän oli päättänyt jäädä Bjørgviniin
Maunu-kuninkaan luo.

Kohta tämän jälkeen Steinfinn ryösti Ingebjørgin, eikä hän sen jälkeen
ollut kuullut mitään Audun Ingolfinpojasta, kunnes tapasi tämän
käräjillä. Audun talutti seitsenvuotiasta poikaansa, kysellen paria
Soleyarin miestä, joita aikoi tavata. Hän oli hyvin sairaan näköinen.
Audun oli pitkä mies ja hän oli aina ollut solakka ja notkea, kasvot
olivat olleet kapeat, nenä ohut, terävä ja kyömyinen, iho ja hiukset
valkeat. Nyt hän oli painunut kumaraan, oli laiha kuin luuranko,
kellertävä kasvoiltaan ja sinihuulinen. Mutta poika oli terve, voimakas
lapsi, leveäharteinen ja suorakasvuinen; hän oli yhtä vaalea kuin
isänsä, mutta muuten hän ei juuri muistuttanut tätä.

Steinfinn syleili ystäväänsä remuavan iloisesti, mutta muuttui pian
apeaksi nähdessään, miten sairas Audun oli. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan muusta kuin että Audun seuraisi häntä siihen taloon,
missä hän asui saattoineen käräjien aikana.

Toverusten noustessa mäkeä kertoi Audun, että miehet, joita hän
oli tullut tapaamaan, olivat hänen isoisänsä veljenpojan poikia:
"Sen lähempiä sukulaisia minulla ei ole; heidän käsiinsä joutuu
Olavin holhous minun kuoltuani." Hestvikenin vanhukset elivät vielä,
mutta olivat jo aivan hupeloita, ja itsellään hänellä oli sellainen
mahavaiva, ettei hän voinut nauttia ruokaa eikä juomaa; hän ei voinut
elää enää montakaan viikkoa. Hän oli viettänyt Maunu-kuninkaan luona
kaikki nämä vuodet viime jouluun saakka; silloin hän oli lähtenyt
kotiin Hestvikeniin, koska oli niin sairas. Hän ei ollut käynyt siellä
kuin kerran vaimonsa kuoleman jälkeen ja oli vasta tänä talvena
tutustunut poikaansa. Mutta nyt painoi lapsen tulevaisuus raskaasti
hänen mieltään — Soleyarin sukulaisia ei näkynyt käräjillä, ja
tuskin hän enää kykeni ratsastamaan heidän luokseen — ratsastus oli
tuskallista — ja nyt oli viimeisen edellinen käräjäpäivä. "Hovedøenin
isät ottaisivat hänet kyllä huostaansa, mutta jos poika mielistyisi
jäämään sinne suureksi tultuaan ja rupeaisi munkiksi, sammuisi meidän
sukumme häneen."

       *       *       *       *       *

Kun Ingebjørg näki tuon kauniin lapsen, joka pian oli oleva täysin
orpo, tahtoi hän suudella poikaa. Mutta Olav riuhtaisihe irti, pakeni
isänsä turviin ja tuijotti sieltä rouvaa suurin sinisin silmin
hangoittelevana ja ihmeissään.

"Etkö sinä tahdo suudella minun vaimoani, Olav?" kysyi Steinfinn ääneen
nauraen.

"En", vastasi tämä. "Sillä Aslaug suutelee Kollia —"

Audun hymyili vähän hämillään — poika tarkoitti kahta Hestvikenin
vanhaa palkollista, selitti hän, ja nytkös kaikki aikuiset nauroivat
katketakseen, mutta Olav lehahti punaiseksi ja katsoi alas. Isä
nuhteli nyt häntä ja käski hänen tervehtiä Ingebjørgia kauniisti ja
säädykkäästi. Ja pojan täytyi astua esiin ja antaa vieraan vaimon
suudella häntä, ja kun sitten pikku Ingunn, joka oli tullut ulos, sanoi
hänkin tahtovansa suudella poikaa, meni Olav kuuliaisesti hänenkin
luokseen ja taivutti kasvonsa alas, jotta pikku neito ylettäisi
suutelemaan häntä. Mutta hän oli hehkuvan punainen kasvoiltaan, ja
silmät olivat kyyneleitä täynnä; ja miehet nauroivat ja ilvehtivät, kun
hän ei muka osannut antaa kauniiden naisten suosiolle sen suurempaa
arvoa.

Illemmällä, kun kaikki olivat syöneet ja miehet istuivat par'aikaa
juoman ääressä, näytti Olav sentään virkistyvän. Ingunn juoksenteli
penkin luota toisen luo, ja missä oli tyhjä tila, siihen hän kapusi,
istui hetken jalkojaan heilutellen, luiskahti sitten alas, juoksi
seuraavan aukkopaikan luo ja kiipesi taas ylös. Aikuiset nauroivat
tuolle leikille, huutelivat häntä ja koppasivat hänet kiinni; siitä
tyttö yhä yltyi ja villiintyi. Silloin Olav näytti tekevän vakaan
päätöksen — hän nousi isänsä vierestä, kohensi uutta veitsivyötään,
astui lattian poikki ja istuutui Ingunnin viereen. Ja kun tämä liukahti
lattialle ja kiiti seuraavalle sijalle, seurasi poika viivytellen
perästä ja istahti uudelleen tytön rinnalle. Näin lapset nyt juoksivat
teuhaten penkinsyrjiä pitkin. Ingunn nauraen ja kirkuen — Olav perässä
tasaisena ja vakaana, vilkaisten kuitenkin väliin isäänsä, hymyn
häiveen pyrkiessä valaisemaan noita kukkeita, juroja pojankasvoja.

Lapset istuivat torkkuen eräässä loukossa Steinfinnin ja Audunin
tullessa heidän luokseen; he taluttivat nämä keskelle lattiaa valkean
ääreen. Steinfinn ei seisonut oikein varmasti jaloillaan laskiessaan
tyttärensä käden Olavin käteen. Nyt vahvistivat Steinfinn ja Audun
kädenlyönnillä lastensa kihlauksen, ja Audun antoi Olaville kultaisen
sormuksen, auttoi tätä painamaan sen Ingunnin pikku sormeen ja piti
sitten lapsen kättä koholla, niin että jokainen saattoi nähdä paksun
sormuksen kiiluvan siinä. Ingebjørg Jonintytär ja muut naiset itkivät
ja nauroivat, sillä kauniimpaa näkyä kuin tämä pieni kihlapari oli
tuskin kukaan nähnyt. —

Nyt Steinfinn ojensi tyttärelleen juomasarven ja pyysi häntä juomaan
kihlamaljan, ja lapset joivat ja läikyttivät juomaa vaatteilleen.
Steinfinn seisoi käsi ystävänsä kaulailla vannoen itkunsekaisella
äänellä, ettei Audunin tarvinnut surra eikä huolehtia lapsestaan, kun
hänen olisi tästä erottava. Hän oli kasvattava pojan luonaan ja oleva
hänelle isänä kunnes poika kasvaisi suureksi ja voisi viedä kotiin
morsiamensa. Näin Steinfinn puhui ja suuteli sitten Audunia molemmille
poskille. Ingebjørg taas nosti lapset polvelleen ja lupasi olla äitinä
Olaville Cecilia Bjørnintyttären tähden, jota hän oli rakastanut kuin
omaa sisartansa.

Sitten käskettiin Olavia suutelemaan morsiantaan. Ja nyt poika astui
esiin aivan rohkeasti, laski kätensä Ingunnin kaulaille ja suuteli
tyttöä niin hartaasti kuin osasi, todistajien nauraessa ja juodessa
kihlattujen kunniaksi.

Mutta Olav näytti alkaneen innostua leikkiin — yhtäkkiä hän karkasi
nuoren kihlattunsa luo, tarttui tätä uudelleen kaulaan ja antoi tälle
kolme neljä maiskahtavaa suudelmaa. Toiset ulvoivat naurusta, huusivat
hänelle ja kehoittivat häntä jatkamaan samalla tapaa.

Joko Ingunn nyt joutui naurusta hämilleen tai hän sai päähänsä oikun —
hän tahtoi äkkiä irtautua pojan sylistä, ja kun tämä rutisti häntä yhä
lujemmin itseensä, puri morsian häntä kaikin voimin poskeen.

Olav jäi tuijottamaan häneen aivan ällistyneenä. Sitten hän hankasi
kädellä poskeaan, josta alkoi pisarrella verta. Hän katsoi vähän
verisiä sormiaan ja aikoi sitten syöksyä Ingunnia lyömään. Mutta isä
nosti hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet sänkyyn, joka oli varattu
heille. Ja sitten riisuttiin sulhanen ja morsian ja heidät peitettiin
sänkyyn. Ja pian heiltä unohtuivat koko kihlaustouhut.

Kun Steinfinn seuraavana päivänä oli selvinnyt humalastaan, hän olisi
mielellään purkanut kaupan. Hän viittasi siihen suuntaan, että sehän
oli ollut vain leikkiä — jos heidän mieli tehdä sopimus lapsistaan,
täytyi siitä ensin puhua lähemmin. Mutta Audun, joka ei ollut voinut
maistaakaan juomia sairautensa tähden, nousi häntä vastustamaan. Hän
pyysi toista muistamaan, että tämä oli antanut sanansa kuolevalle
miehelle, ja Jumala kostaisi hänelle varmaan, jos hän rikkoisi
turvattomalle, isättömälle lapselle antamansa lupauksen.

Steinfinn jäi tuumimaan. Audun Ingolfinpoika kuului hyvään vanhaan
sukuun, vaikka siinä nyt oli miehinen aines vähissä ja vaikkei sillä
ollut sanottavaa valtaa. Mutta Olav oli ainoa lapsi, ja vaikka hänellä
ei olisikaan ollut saatavana paljon muuta perintöä kuin Hestvikenin
perintötila, oli sekin sentään suurkartano. Hän saattoi itse vielä
saada monta lasta — ja Olav saattoi olla tasavertainen aviokumppani
Ingunnille, jos kotiin jäisi vielä iso sisarusliuta. Ja nyt Steinfinn
toisti selvänä sen, mitä oli luvannut juovuspäissään, luvaten kasvattaa
Olavin poikanaan ja antaa tälle tyttärensä vaimoksi lasten ehdittyä
oikeaan ikään. Ja kun hän lähti käräjiltä kotiaan kohti, hän vei Olav
Auduninpojan kerallaan pohjoiseen.

Samana syksynä tuli Frettasteiniin sanoma Olavin isän kuolemasta,
vähän aikaa isoisän ja hullun sedän kuoleman jälkeen. Sanoman tuojat
toivat kerallaan osan lapsen perintöä, niin isän- kuin äidinpuolelta
saatua — vaatteita, aseita ja lippaallisen koruesineitä. Hestvikeniä
hoitaisi tästä lähtien muuan pojan vanha sukulainen — niin sanottu
Olav Puolipappi.

Steinfinn kätki kasvattinsa tavarat ja sai aikaan sen verran, että
kahdesti lähetti sanan Olav Puolipapille Oslon-kävijöiden mukana
sopiakseen tämän kanssa tapaamisesta. Mutta siitä ei tullut sillä
kertaa mitään, eikä Steinfinn sen erän perästä liikuttanut sormeaan
asian vuoksi. Hän ei ollut sen aikaansaavampi omissakaan asioissaan.
Sekä hän että Ingebjørg olivat hyviä Olaville, ja häntä kohdeltiin
kuin perheen omia lapsia, kunnes onnettomuus osui taloon. Eivätkä
he sittemmin laiminlyöneet kasvattipoikaansa pahemmin kuin omia
perillisiäänkään.

Olav oli tavallaan kotiutunut hyvinkin pian Frettasteiniin. Hän piti
paljon Steinfinnistä ja Ingebjørgista, mutta hän oli vaitelias ja
itseensäsulkeutunut lapsi, joten hän jäi näille edelleenkin jonkin
verran vieraaksi. Hän ei myöskään koskaan oikein selvästi tuntenut
kuuluvansa taloon, vaikka hän viihtyi paremmin täällä kuin siellä,
mistä oli tullut. Hän koetti olla ajattelematta ensimmäistä kotiaan,
Hestvikeniä, niin paljon kuin suinkin, mutta joskus tuon ajan muistot
kuitenkin sukelsivat esiin ja hänet valtasi ahdistava alakuloisuus,
kun hän muisti noita vanhoja ihmisiä. — Palvelijat olivat ikäloppuja,
ja vaari paimensi vanhaa hourupäistä poikaansa, jota ihmiset kutsuivat
Likaparraksi — häntä täytyi syöttää kuin lasta ja estää pääsemästä
tulen, veden ja teräaseiden lähettyville. Olav oli saanut enimmäkseen
tuhrustella yksin. Mutta hän ei ollut koskaan tiennyt, että toisinkin
olisi saattanut olla, ja siivottomuus ja paha haju, joka seurasi
Likapartaa, oli kuulunut talon elämään niin kauan kuin hän muisti;
samoin hän oli tottunut hullun huuto- ja raivokohtauksiin, niin ettei
hän pelännyt juuri niiden sattuessa. Mutta hän kaihtoi näitä muistoja.
— Pari kertaa viime vuosina oli vaari ottanut hänet mukaansa kirkkoon,
ja siellä hän oli nähnyt vieraita ihmisiä, myös naisia ja lapsia,
mutta ei ollut tullut milloinkaan ajatelleeksi, että voisi itse pyrkiä
näiden pariin tai puhua heidän kanssaan; nämä olivat vain ikään kuin
osa messua. Ja vielä vuosia sen jälkeen, kun Olav oli muuttanut
Prettasteiniin, hän saattoi äkkiä tuntea itsensä kovin yksinäiseksi —
aivan kuin elämä näiden ihmisten parissa olisi ollut yhtä epätodellista
ja epäarkista kuin kirkkosunnuntai, ja hän odotti alinomaa, milloin
hänen oli lähdettävä pois takaisin siihen elämään, mistä oli tullut.
Se ei ollut muuta kuin mielijohde, joka tuli ja meni menojaan —
mutta täysin kotiutuneeksi hän ei tuntenut itseään milloinkaan
Frettasteinissä, vaikkei hänellä ollut muutakaan kotia jota kaivata.

Joskus hänessä heräsi sentään toisenkinlaisia muistoja, ja silloin
hänen sydäntään vihlaisi aivan kuin äkillinen ikävä. Hän näki
edessään kuin unessa laakean kalliopaaden, joka kohosi kuperana
keskellä Hetsvikenin pihaa; kuumassa kivessä oli halkeamia, joista
hän vatsallaan maaten oli kaivellut sammalta luusirusella. Hän
näki hämärästi paikkoja, joissa hän oli kulkenut yksin omissa
mietteissään — ja nuo muistot jättivät jälkeensä sanomattoman
suloisen tunteen. Karjarakennusten takana oli ollut korkea,
kiiltävä, tumma kallioseinä, josta vesi tippui alas, ja vetisessä
solassa kallion ja ulkohuoneenseinien välissä oli aina pimeää ja
varjoista, ja siellä rehotti pitkä, vihreä ruoho. — Jossain oli
myös ollut meren ranta; hän oli astunut levien ja rapisevien kivien
keskellä, oli löytänyt näkinkenkiä ja niljaisia, sileiksi hioutuneita
lahonneen puun kappaleita. Ulappa päilyi välkkyvänä edessä, ja vanha
Koli-renki aukaisi simpukoita ja syötti sisuksen hänelle — vesi
herahti Olavin kielelle hänen muistaessaan meriveden ja rasvaisten,
kellertävien simpukoiden sulavaa makua, joita hän oli hotkinut suuhunsa
aukaistuista, sinihohtavista kuorista.

Tällaisten muistojen tulvahtaessa mieleen hän kävi äänettömäksi ja
vastasi hajamielisesti Ingunnille, jos tämä sinä hetkenä sattui
kysymään jotakin. Mutta hän ei olisi koskaan keksinyt mennä matkaansa.
Hän ei olisi ajatellutkaan työntää tyttöä luotaan tämän tahtoessa
häntä mukaansa; yhtä hyvin hän olisi voinut työntää luotaan itsensä.
Olav Auduninpojalle oli käynyt selväksi, että hänen oli aina oltava
Ingunnin kanssa. Ainoa varma kohta hänen elämässään oli, että hän ja
Ingunn olivat erottamattomasti sidotut toisiinsa. Hän ajatteli harvoin
itse sitä iltaa, jolloin Ingunn ja hän oli kihlattu toisilleen — ja
pian oli jo vuosia siitä, kun kukaan oli virkkanut mitään noiden kahden
lapsen kihlauksesta. Mutta kaiken sen pohjana, mitä hän ajatteli ja
tunsi — kuin maa, joka oli hänen jalkojensa alla — oli tieto siitä,
että hän oli aina elävä yhdessä Ingunnin kanssa. Pojalla ei ollut sukua
mihin turvata; hän tiesi kyllä Hestvikenin omaisuudekseen nyt, mutta
sitä mukaa kuin vuodet kuluivat, himmenivät kotoiset kuvat yhä enemmän
— ne olivat enää kuin unen pätkiä vain. Ajatellessaan, että hän
kerran oli lähtevä Hestvikeniin asettuakseen asumaan sinne, hän tunsi
turvakseen ja tuekseen sen, että saisi Ingunnin mukaansa — heitä oli
oleva kaksi epävarmaa tulevaisuutta vastassa.

Olav oli aprikoinut, oliko Ingunn kaunis vai ei. Tora oli kaunis, sen
hän huomasi, ehkä siksi, että hän oli kuullut hoettavan sitä niin
usein. Ingunn oli vain Ingunn, läheinen ja arkinen ja alati läsnäoleva;
hän ei tuuminut, millainen tämä oli, ei enempää kuin ajatteli ilmaa.
Siihen oli tyydyttävä, olipa se millainen tahansa. Hän suuttui ja
torui, kun tyttö rupesi vikuroimaan tai kävi muuten mahdottomaksi —
hän oli lyönytkin tätä heidän ollessaan pienempiä. Ja kun Ingunn oli
kiltti häntä ja toisia poikia kohtaan leikissä, hän viihtyi aivan kuin
päivänpaisteessa. Useimmiten he olivatkin ystäviä, kuten sisarukset,
jotka tulevat hyvin toimeen keskenään — väliin he saattoivat suuttua
toisiinsa ja ruveta riitelemään, mutta kumpikaan ei odottanut, että
toinen olisi ollut erilainen kuin mitä oli.

Ja Frettasteinin lapsiparvessa, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota,
liittyivät nämä kaksi vanhinta toisiinsa siksi, että tiesivät _sen_
ainakin olevan varmaa, että he kaksi kuuluivat yhteen. Se oli ainoa
varma asia, ja oli hyvä, että oli tiedossa jotakin. Poika, joka kulki
yksin vieraan suvun hoivissa, juurtui tietämättään tyttöön, jonka
tiesi hänelle aiotuksi, ja hänen rakkautensa tähän ainoaan, jonka hän
tunsi aivan omakseen, kasvoi hänen itsensä kasvaessa — hänen tuskin
huomaamatta sen kasvua. Hän piti tytöstä, kuten oli tottunut pitämään,
kunnes tuo rakkaus oli saanut loistoa ja väriä, niin että hän viimein
huomasi sen täyttävän koko hänen olemuksensa.

Näin kului aika siihen kesään asti, jolloin Olav Auduninpoika oli
keväällä täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa. Ingunn oli silloin
viisitoistavuotias neito.




II


Olav oli perinyt isältään valtavan sotatapparan, jossa oli rautainen
terä ja kultariimuja lappeissa ja jonka vartta ympäröivät kullatut
kuparikierteet. Siinä oli nimi Ætarfylgja.

Se oli verraton ase, ja poika, joka sen omisti, uskoi tietenkin, ettei
sen vertaista aarretta ollut koko Norjan maassa. Mutta hän ei ollut
puhunut siitä kenellekään muulle kuin Ingunnille, ja tämä uskoi sen
todeksi ja oli yhtä ylpeä kirveestä kuin kirveen omistaja. Olav oli
aina antanut sen riippua tuvan seinällä makuupaikkansa yläpuolella.

Mutta kerran juuri tuona keväänä Olav huomasi kirveen kärkeen
ilmaantuneen kuurnan, ja ottaessaan sen alas hän näki teräksisen kärjen
irtaantuneen rautaisesta lappeesta; se helisi irrallaan hitsauksesta.
Olav ymmärsi, että hänen oli turha ottaa selkoa siitä, kuka oli
käyttänyt hänen kirvestään ja pilannut sen, eikä hän siis puhunut
asiasta muille kuin Ingunnille. He neuvottelivat mitä oli tehtävä ja
päättivät, että ensi kerran kun Steinfinn lähtisi pitemmälle retkelle,
Olav lähtisi ratsain Hamariin; siellä asui kuuluisa aseseppä, ja ellei
tämä pystynyt sitä korjaamaan, ei pystynyt kukaan. Ja eräänä aamuna
juhannuksen edellisellä viikolla tuli Ingunn ilmoittamaan Olaville,
että nyt hänen isänsä oli lähdössä Kollin luo pohjoiseen, ja heidän
siis sopi lähteä kaupunkiin seuraavana päivänä.

Olav ei ollut ajatellut ottaa Ingunnia mukaan. Moneen vuoteen ei kukaan
lapsista ollut käynyt kaupungissa, eikä Olav tiennyt tarkoin pitkältikö
sinne oli matkaa, mutta hän oli luullut ehtivänsä illaksi takaisin,
jos lähtisi aikaisin aamulla. Mutta Ingunnilla ei ollut omaa hevosta
eikä kotona ollut yhtään sellaista, jonka olisi voinut ottaa hänelle.
Jos he ratsastaisivat vuoroon Olavin hevosella Elgenillä, eivät he
ehtisi kotiin ennen kuin joskus yöllä — ja se merkitsi samaa kuin että
Ingunn istuisi koko ajan hevosen selässä ja hän joutuisi kävelemään
jalan; tämän hän tiesi monilta aikaisemmilta kerroilta, jolloin he
olivat olleet yhdessä pääkirkon messussa laaksossa. Ja Steinfinn ja
Ingebjørg suuttuisivat varmaankin silmittömästi, jos he saisivat tietää
hänen ottaneen Ingunnin mukanaan Hamariin. Mutta miten olikaan — Olav
vastasi neidolle, että sitten he saivat lähteä soutaen kaupunkiin — ja
heidän oli lähdettävä varhain.

Oli vielä runsas aika auringonnousuun Olavin seuraavana aamuna
hiipiessä tuvasta, mutta oli jo valoisa: kaikki oli äänetöntä. Ilma
oli kasteesta kylmä — se virkisti kuin uinti paksun tupailman ja
koiranhajun jälkeen.

Tuomi loisti vihertävänvalkeassa kukkavaahdossa alhaalla
pellonpientarella — täällä ylhäällä oli vielä kevät. Syvällä
laaksossa välkkyi järvi himmeän harmaana tummin viriviivoin: se
tiesi sadetta päivemmäksi. Taivas oli valjun näköinen, ja tummia
pilvitukkoja ajelehti matalalla — yöllä oli hiukan satanut. Olavin
astuessa jalallaan pihamaan ruohoon tulivat hänen korkeavartiset,
värjäämättömästä nahasta valmistetut saappaansa tummiksi kosteudesta —
ja varsiinkin ilmestyi punertavanruskeita läikkiä. Sitten hän istuutui
porraspaadelle, veti saappaat jalastaan, solmi paulat yhteen ja viskasi
saappaat selkänsä taa, kantaakseen niitä näin yhdessä kokoonkäännetyn
viitan ja kirveen kera.

Paljasjaloin hän astui märän pihamaan yli sitä aittaa kohti, missä
Ingunn oli nukkunut tämän yön parin palvelustytön luona päästäkseen
livahtamaan kartanolta kenenkään huomaamatta. Olav oli pukeutunut
parhaisiinsa kaupunkimatkaa varten — avaraan vaaleansiniseen mekkoon,
joka oli tehty englantilaisesta verasta, niin kuin sukatkin. Mutta puku
oli jäänyt pienenlaiseksi — mekko oli ahdas rinnan kohdalta ja hihat
liian lyhyet ranteista, ja se ulottui tuskin puoliväliin pohkeita.
Sukatkin kiristivät kovasti, ja terät oli Ingebjørg leikannut irti jo
viime syksynä; nyt ne päättyivät keskelle säärivartta. Mutta mekko
oli kiinnitetty kauniilla kultaisella rengassoljella, ja hänellä oli
hopeanastoilla koristettu vyö, jonka soljessa oli Pyhän Olavin kuva;
tikarin varsi ja terä oli kullalla silattu.

Olav nousi luhdinsolaan, löi kolme kepeää lyöntiä ovelle. Sitten hän
jäi odottamaan.

Lintu alkoi samassa laulaa, liritellä ja huikkasi — ääni pulpahti kuin
lähteen silmä matalan, unisen viidakon keskeltä. Olav näki linnun:
se näytti mustalta pilkulta istuessaan näreen latvassa kellahtavaa
pohjoista taivasta vasten. Hän saattoi erottaa, miten se vuoroin
kyyristyi kokoon vuoroin röyhisti itseään kuin pienen sydämen tahdissa.
Korkealla leijuvat pilvet alkoivat punoittaa, vastapäisen harjun rinne
punersi ja kuvastui veteen purppuraisena. Olav löi uudelleen oveen,
paljon kuuluvammin — se kajahti aamun hiljaisuudessa niin, että poika
jäi henki kurkussa kuuntelemaan, erottaisiko missään liikettä.

Hetken kuluttua ovi aukeni raolleen, ja Ingunn kurkisti ulos.
Tukka pöyhysi hänen ympärillään pörröisenä; se oli keltaisenruskea
ja mahdottoman painava. Hän oli paitasillaan: yliset, jotka olivat
valkoista aivinaa, olivat kirjaillut vihrein ja sinisin kukkasin, mutta
alaiset olivat karkeaa harmahtavaa rohdinkangasta. Koko vaatekerta oli
liian suuri hänelle ja loksui kapeiden, punertavien jalkojen ympärillä.
Hänellä oli vaatteet käsivarrellaan ja eväsmytty kädessä. Sen hän
ojensi Olaville, viskasi alas vaatteensa, ravisti hiukset kasvoiltaan,
jotka vielä hehkuivat unen punasta — toinen poski oli punaisempi kuin
toinen. Hän otti vyöhisen ja sitaisi sillä ylemmän paitansa.

Hän oli pitkä ja laiha; jäsenet heiveröiset, kaula pitkä ja hoikka,
pää pieni. Kasvot olivat kolmikulmaiset leveine, mataline otsineen,
joka oli lumivalkea ja kauniisti kaartuva ohaukselta; laihat posket
kapenivat liian äkisti, niin että kasvojen alaosa venyi pitkäksi ja
teräväleukaiseksi; pieni, suora nenä oli matala ja lyhyt. Mutta noissa
pikku kasvoissa oli sittenkin oma eloisa viehkeytensä: silmät olivat
erittäin suuret ja tummanharmaat, vaikka niiden valkuainen vielä oli
sininen kuin lapsilla, ja ne olivat syvässä varjossa kulmakarvojen
suorien, mustien viivojen ja täyteläisten valkoisten luomien alla; suu
oli kapea, mutta huulet punaiset kuin marjat — ja hohtavan valkoisine,
ruusuisine hipiöineen oli Ingunn Steinfinnin tytär kaunis ensi
kehkeydessään.

"Joudu", sanoi Olav, sillä toinen istui portailla käärien pellavasukkia
piukasti sääriensä ympäri, ollenkaan hätäilemättä. "Parempi, jos kannat
sukkasi ja kenkäsi, kunnes ruoho kuivuu."

"En minä viitsi kulkea avojaloin märässä maassa tämmöisessä pakkasessa."
Neito hytisi kylmästä.

"Kyllä sinä lämpenet, kun saat vaatteet yllesi — ei meillä ole aikaa
kuhnustella noin — on jo täysi päivä, etkö näe."

Ingunn ei vastannut mitään, irrotti vain sääryskääreensä ja alkoi
kiertää sitä uudelleen. Olav ripusti hänen vaatteensa käsipuulle:

"Sinun pitää ottaa vaippa mukaan — kai näet, että tänään tulee sade."

"Vaippa on äidin luona — minä unohdin ottaa sen sieltä illalla.
Minusta näyttää siltä kuin tulisi pouta — mutta jos tulisikin pieni
sadekuuro, niin tottahan me löydämme suojan jostakin päämme päälle."

"Jos rupeaa satamaan silloin kun olemme veneessä, niin —. Ja ethän
sinä voi kulkea vaipattomana kaupungissa. Mutta aiot kai silloin
lainata minun vaippaani, kuten tavallisesti —."

Ingunn katsahti häneen olkansa yli:

"Mistä sinä olet noin hapan, Olav." Ja hän alkoi jälleen suoria
jalkineitaan.

Olav aikoi vastata. Mutta Ingunnin kurottuessa sääryksiensä yli valahti
paita hänen olkapäänsä yli paljastaen poven ja käsivarret. Ja äkkiä
poika tunsi kuin uusien aistimusten aallon vyöryvän ylitseen — hän
seisoi siinä arkana ja ymmällä, voimatta nostaa katsettaan neidon
paljastuneesta ihosta; hän näki entiset tutut seikat uudessa valossa
— hänen sisällään kävi kuin vyöry ja hänen tunteensa kasvinsisarta
kohtaan käännähti uuteen asentoon. Hän tunsi kiihkeää hellyyttä, johon
sekoittui sääliä ja ylpeyttä; nuo hartiat luisuivat niin heikkoina
ja kaltevina kohti olkapään hentoa pyöreyttä, ja laihat valkoiset
käsivarret näyttivät niin pehmoisilta kuin ei niissä olisi ollut
lainkaan lihaksia silkinsileän ihon alla — pojan mielessä vilahti
kuva jyvistä, joissa vasta on maitoa ja jotka eivät vielä ole ehtineet
kypsyä riittävästi. Hänen olisi tehnyt mieli koskettaa Ingunnia,
taputtaa ja lohdutella — siltä hänestä äkkiä tuntui, kun hän vertasi
toisen hentoa pehmeyttä omaan vankkaan, jäntevään vartaloonsa. Oli
hän katsellut Ingunnia ennenkin, saunassa, sekä katsellut itseään,
omaa kovaa, tasaista, korkeakaarista rintakehäänsä, lihaksia, jotka
ympäröivät litteinä ja lujina vatsaa ja paisuivat, kun hän taivutti
käsivartensa. Ja hän oli ylpeillyt kuin lapsi siitä, että oli poika.

Nyt tätä itsetyytyväistä voiman ja kauneuden tietoisuutta lämmitti
ihmeellinen hellyys, jonka toisen heikkous synnytti — kyllä hän
suojaisi toveriaan. Hän olisi mielellään kietonut kätensä tuon kapean
selän ympäri ja ottanut nuo hennot rinnat kämmeneensä. Hän muisti sen
keväisen päivän, jolloin hän itse oli kaatunut maahan, päin pystyssä
olevaa seivästä — Gunleikin uudistuvan luona — ja se oli repinyt
vaatteet ja nahan. Ja väristen kauhusta ja onnesta hän ajatteli,
ettei Ingunn enää milloinkaan saisi kiivetä heidän kanssaan katoille
Gunleikin rakennuspaikalla.

Hän punastui Ingunnin katsoessa ylös.

"Mitä sinä mulkoilet? — Ei äiti huomaa, että minä olen lainannut hänen
paitansa; hän ei milloinkaan käytä sitä itse."

"Eikö sinun ole kylmä?" kysyi toinen, ja Ingunn ihmetteli yhä enemmän,
sillä Olav puhui hiljaa ja hellävaroen, aivan kuin silloin, kun hän
joskus oli satuttanut itsensä pahasti leikissä.

"Ei niin pahasti, että kynnet jäätyisivät", vastasi tämä nauraen.

"Mutta etkö sinä saa pian vaatteita yllesi", sanoi toinen
huolehtivasti. "Käsivartesi ovat jo kanannahalla."

"Kunhan saan kiinni paitani —."

Paidan aukeaman reunat olivat kankeat koruompeluksista; neito koetti ja
koetti, mutta ei saanut vaatetta menemään soljen pikkuisen reiän läpi.

Olav laski jälleen alas koko kantamuksen, jonka hän vastikään oli
latonut selkäänsä:

"Saat lainaksi minun solkeni — siinä on isompi reikä." Hän irrotti
kultasoljen rintamuksestaan ja ojensi sen Ingunnille. Tämä katsoi
häneen silmät pyöreinä. Ingunn oli joskus suurella vaivalla saanut
taivutetuksi Olavin lainaamaan hänelle tuon soljen, mutta oli aivan
uutta, että Olav itsestään tarjoutui antamaan sen hänelle, sillä
solki oli kallisarvoinen koru, suuri ja puhtaasta kullasta taottu.
Ulkoreunaa kiersi siinä Enkelin tervehdyksen alkusanat sekä Amor vincit
omnia. Ingunnin sukulainen Arnvid Finninpoika sanoi sen merkitsevän
norjaksi: rakkaus voittaa kaikki, koska pyhä äiti Maaria voittaa kaikki
vihollisen juonet hartaalla esirukouksellaan.

Ingunn oli nyt saanut ylleen punaisen pyhäpukunsa ja sivalsi silkkivyön
uumiensa ympäri — sitten hän haroi pörröistä tukkaansa sormillaan ja
sanoi:

"Etkö sinä lainaisi kampaasi, Olav!"

Vaikka toinen juuri ikään oli saanut kerätyksi maasta kaikki kampsunsa,
hän laski ne jälleen alas, kaivoi kamman nyytistään ja antoi sen
kärsivällisesti Ingunnille.

Mutta heidän astuessaan kyläkujaa alempana laaksossa laimeni äskeinen
huimaiseva tunne vähitellen. Oli tullut pouta ja polttava helle — ja
ajan pitkään kävi kantamus raskaaksi: reppu, kirves, viitta ja saappaat
painoivat. Ingunn oli kyllä kerran tarjoutunut kantamaan jotakin
— mutta se tapahtui silloin, kun he kulkivat metsässä, jossa oli
vilpoista kuusien alla; siellä tuntui mainio havun ja karhunsammalen
ja nuorten lehtien lemu. Päivä kultasi jo puiden latvoja ja linnut
lauloivat täyttä kurkkua — ja tuo äskenherännyt mielensyke tuntui
yhä kiertävän suonissa. Ingunn pyysi Olavia seisahtumaan, jotta hän
saisi palmikoida uudelleen tukkansa, hän oli unohtanut nauhan pois —
se oli niin hänen tapaistaan. Mutta hänen kellanruskea harjakkonsa
lainehti kauniisti ohimoiden kohdalla, kun hän irrotti palmikot, ja
siihen muodostui aivan kuin varjoisat kuopat, hiusrajassa kähäröityvän
pikkutukan alle. Olavin mieli suli kun hän katseli sitä. Ja kun Ingunn
sitten mainitsi kantamisesta, pudisti poika vain päätään; eikä toinen
puhunut siitä sen koommin.

Täällä vuonon rannalla oli jo täysi kesä. Nuoret kiipesivät aidan
yli ja oikaisivat erään niittylaitumen poikki — koko rinne oli kuin
kukkapelto; siinä näkyi vaaleanpunaisia kuminapilviä kullankeltaisten
kulleroitten lomassa. Karummassa maassa kivien äärellä versoi
sinisiä orvokkeja tiiviinä peittona, ja lepikön siimeksessä helotti
tulipunaisia tähtikukkia rehevän ruohon keskessä. Ingunn pysähtyi vähän
väliä poimimaan, ja Olav tuli yhä kärsimättömämmäksi, koska hän halusi
venettä päästäkseen taakastaan. Sitä paitsi hän oli nälkäinen, —
kumpikaan ei ollut vielä saanut ruoan murua. Mutta kun Ingunn esitti,
että he istuisivat tänne siimekseen puron laidalle, vastasi Olav
lyhyeen, että minkä hän oli sanonut, sen hän oli sanonut. Kun hän näki
veneen, he saattaisivat aterioida ennen rannasta lähtöään, mutta ei
ennemmin.

"Sinä tahdot aina määrätä", sanoi Ingunn vähän nyrpeissään.

"Jos minä antaisin sinun määrätä, niin me tulisimme kaupunkiin
huomisaamuna. Mutta jos sinä tottelet minua, ehdimme ehkä takaisin
Frettasteiniin siksi."

Silloin toinen nauroi, heitti pois kukkansa ja juoksi hänet kiinni.

Rinnettä laskeutuessaan nuoret olivat vähän väliä yhdyttäneet
puron, joka juoksi Frettasteinin rakennusten pohjoispuolelta.
Alhaalla laaksossa se laajeni joeksi — ja tasamaalla, ennen vuonoon
laskemistaan, se paisui yhä vierien leveänä, matalana vetenä suurten
litteiden kivimukuloiden peittämässä uomassa. Vuono teki tässä laajan
puolipyöreän lahden; koko vuonon ranta oli täynnä teräviä, harmaita,
vuorilta rapisseita kiviä. Ainoastaan joen vartta reunustivat korkeat,
vanhat lepät merenrantaan asti.

Joen suussa, missä ranta yhtyy vihreään turpeeseen, kiemurteli polku
kiviraunion ohi. Molemmat pysähtyivät, lukivat kiireesti Paternosterin
ja Ave Marian sekä viskasivat yhden kiven raunioon merkiksi, että
olivat täyttäneet velvollisuutensa vainajaa kohtaan. Hän kuului olleen
semmoinen, joka oli itse päättänyt päivänsä, mutta se oli tapahtunut
niin kauan aikaa sitten, etteivät Olav ja Ingunn ainakaan olleet
kuulleet, kuka tuo onneton oli mahtanut olla.

Heidän täytyi kahlata joen yli päästäkseen niemelle, josta Olav oli
aikonut saada lainaksi veneen. Häneltä se kävi vaivattomasti, hän
kun oli avojaloin, mutta Ingunn ei ollut ottanut montakaan askelta
vedessä, ennen kuin alkoi ruikuttaa, että pyöreät kivet luisuivat hänen
jalkojensa alta, että vesi oli kylmää ja että hänen parhaat kenkänsä
menivät piloille.

"Seiso paikallasi, niin minä tulen ottamaan sinut", sanoi Olav kahlaten
takaisin hänen luokseen.

Mutta nostettuaan hänet syliinsä ei Olav voinut nähdä, minne asetti
jalkansa, ja keskellä virtaa he kaatuivat nurin.

Ihan ensiksi jääkylmä vesi aivan kuin salpasi Olavin hengityksen —
koko maailma näytti olevan kaatumaisillaan. Ja koko elämän ajaksi
painui hänen mieleensä lähtemättömästi kuva siitä, miltä kaikki oli
näyttänyt hänen viruessaan vedessä Ingunn sylissään: lepänlehtien
välitse vilkkui valoa ja varjoa pyöreinä pilkkuina vilisevään veteen,
edempänä auringonpaisteessa kiemurteli rannan pitkä, harmaa viiva, ja
meri kimmelsi sinisenä.

Sitten hän kompuroi pystyyn läpimärkänä ja häpeissään, kumman nolona ja
avuttomana — ja he kahlasivat maihin. Ingunn voivotteli pudistaessaan
vettä hihoistaan ja kiersi vuoroin palmikoitaan, vuoroin hameensa
helmaa. Hän oli satuttanut itsensä kiviin, valitti hän vielä.

"Pidä nyt suusi", pyysi Olav hiljaa ja onnettomana. "Pitääkö sinun
ruikuttaa kaikesta joutavasta —."

Taivas oli nyt sininen ja pilvetön, ja vuono melkein tasaisen kiiltävä,
pinnassa vain pientä auringonvälkettä. Sen tyvenessä kuvastui
vastaranta kuusimetsän keskeltä pilkottavine lehtipuupyörylöineen ja
ylemmäs rinteelle rakennettuine taloineen ja aitoineen. Oli tullut
kauhean kuuma — kesäinen päivä tuoksui makeasti ja voimakkaasti noiden
kahden nuoren ympärillä. Mutta näissä vaatteissaan heistä tuntui niemen
nokassa kasvavan koivumetsän ilmava siimeskin kolealta.

Kalastajaeukon mökki oli vain turvetölli, jonka ainoassa päädyssä
oli oven sija. Muuta rakennuksen tapaista ei ollut kuin kivestä ja
sammalesta kyhätty karjakarsina, jonka sivusta ulkoni avonainen katos
heinäkekojen ja lehtikerppujen suojaksi pahimmilta talvisäiltä. Oven
edessä oli kasoittain mädänneitä kalantotkuja, jotka oli viskattu ulos.
Niistä lähti inhottava löyhkä, ja lasten kulkiessa ohi surahti niistä
sinisiä kärpäsiä pilvenä ilmaan. Noissa tunkiokasoissa vongerteli ja
kuhisi — ne olivat täynnä matoja — ja kun Olav oli ilmaissut asiansa
ja eukko luvannut heille veneensä, tarttui Olav eväsreppuun ja lähti
lehtoa kohti. Hän ei ollut pikkupojasta asti voinut inhoamatta nähdä
matojen elävän jätteissä.

Mutta Ingunn oli ottanut kappaleen savustettua sianlihaa leskivaimolle,
Audille. Tämä oli Steinfinnin orjien jälkeläisiä ja ryhtyi nyt
kyselemään talon kuulumisia, ja Ingunnin oli odotettava hetkinen.

Poika oli löytänyt kuivan aurinkoisen kummun veden partaalta; siinä
heidän oli hyvä kuivatella itseään syödessään. Vähän ajan perästä
Ingunn tuli siihen kantaen kulhossa vastalypsettyä maitoa. Ja koska nyt
oli tiedossa ruokaa, ja veneasia oli selvä, tuli Olav äkkiä mainion
hyvälle tuulelle — oli sentään mukavaa liikkua omilla asioillaan
matkalla Hamariin. Ja oikeastaan hän oli hyvillään siitäkin, että
Ingunn oli lähtenyt mukaan; hän oli tottunut siihen, että tämä aina
oli hänen lähellään, ja vaikka tyttö joskus saattoi käydä vähän
harmilliseksi, hän oli tottunut siihenkin.

Syötyään Olav tuli uneliaaksi — Steinfinnin rengit eivät nousseet
kovin varhain aamulla. Hän oikaisi itsensä mäen rintaan pää käsivarsiin
haudattuna antaen auringon paahtaa märkää selkäänsä, eikä hän enää
kärttänyt Ingunnia joutumaan. Silloin tämä äkkiä tokaisi, että mitähän,
jos he menisivät uimaan.

Olav havahtui ja kohosi istualleen.

"Vesi on liian kylmää —." Mutta yhtäkkiä hän punehtui, tuli yhä
punaisemmaksi. Hän käänsi syrjään päänsä ja jäi tuijottamaan maahan.

"Minun on kylmä näissä märissä vaatteissa", sanoi Ingunn. "Siitä tulisi
niin hyvä lämmin perästäpäin." Samassa hän heilautti palmikot vanteeksi
päänsä ympäri, hypähti ylös ja irrotti vyönsä.

"En minä viitsi", kuiskasi Olav epävarmasti. Hänen poskiaan ja kulmiaan
kuumotti kuin tulessa. Yhtäkkiä hän kavahti seisaalleen ja sanomatta
sanaakaan lähti menemään maalle päin, männikköä kohti.

Ingunn katsoi tuokion hänen jälkeensä. Hän oli tottunut siihen, että
Olav otti nokkaansa, jollei Ingunn tahtonut tehdä kuten hän sanoi.
Meni ja murjotti, kunnes taas itsestään leppyi. Hän riisuutui tyynen
välinpitämättömästi, astui horjuen teräviä kiviä pitkin, jotka
pistelivät hänen paljaita jalkojaan, kunnes ehti paikalle, missä oli
palanen hiekkapohjaa.

Olav kulki kiireesti karhunsammalta pitkin, joka ritisi hänen
askeltensa alla. Se oli jo aivan kuivaa näillä mereen pistävillä
rantaluodoilla — ja männyt hikoilivat pihkanhajua. Ei ollut kuin
kivenheitto niemen toiselle puolelle.

Iso alaston paasi pisti esiin vedestä. Olav hyppäsi sille ja paneutui
pitkäkseen kasvot käsiin peitettyinä.

Sitten hän tuli ajatelleeksi — eihän Ingunn vain mahtanut hukkua —.
Ei hänen ehkä olisi pitänyt lähteä pois. Mutta hän ei _voinut_ mennä
takaisin —.

Vedenpohja värehti aivan kuin kultaisen verkon peittämänä, joka oli
vedetty yli kivien ja liejun — se oli auringonvälkkeen heijastelua
pinnassa. Häntä alkoi pyörryttää, kun hän tuijotti alas — hänestä
tuntui kuin hän olisi purjehtinut. Kivi, jolla hän makasi, näytti
kulkevan eteenpäin vedessä.

Ja kaiken aikaa hänen täytyi ajatella Ingunnia ja kiusaantua siitä.
Hänestä tuntui kuin hän olisi syöksynyt syntiin ja häpeään, ja hän suri
sitä. Heidän oli ollut tapana heittäytyä uimaan omasta veneestään, joka
oli ylhäällä lammen rannassa, ja he olivat uineet rinnan ruskeassa
vedessä, johon kukkivat kuuset sirottivat keltaista tomuaan. Mutta
tästä lähin he eivät voineet uida yhdessä kuten ennen —.

Nyt tuntui taas samalta kuin hänen kaatuessaan jokeen, jolloin koko
tuttu maailma oli näyttänyt olevan ylösalaisin. — Tuntui kuin hän
olisi kaatunut uudestaan; hän virui siinä nöyryytettynä, häpeissään
ja kauhistuneena ja näki sen, minkä oli nähnyt joka päivä, aivan kuin
toiselta puolelta, siksi että oli langennut ja makasi maassa.

Hänestä oli ollut niin selvää ja yksinkertaista, että hän naisi
Ingunnin heidän kasvettuaan suuriksi. Hän oli aivan kuin odottanut,
että se tapahtuisi _sitten_, kun Steinfinn niin päättäisi. Tosin
häntä hiukan kutkutti Steinfinnin renkien lörpöttely naisista. Mutta
hänestä oli ollut päivänselvää, että nämä olivat sellaisia, — eihän
heillä ollut mökkiä eikä kontua — mutta hänen, perintötilallisen ja
omavaraisen miehen täytyi olla toisenlainen. Hänen rauhaansa ei ollut
milloinkaan rikkonut ajatus, että hän ja Ingunn kerran eläisivät
yhdessä ja siittäisivät lapsia, jotka perisivät heidän omaisuutensa.

Nyt hänestä tuntui kuin hän olisi joutunut petoksen uhriksi — hän oli
muuttunut toiseksi, ja Ingunn oli muuttunut toiseksi hänen mielessään.
He olivat tulemassa aikaihmisiksi, vaikkei kukaan ollut sanonut heille,
että he tulisivat sellaisiksi nyt — ja se, mitä Steinfinnin miehet ja
näiden naiset tekivät, se — niin, se viekoitteli myös häntä, siitä
huolimatta, että Ingunn oli hänen kihlattu morsiamensa ja että hänellä
oli kartano ja että Ingunnilla oli valmiit myötäjäiset kirstussaan.

Hän näki vielä Ingunnin makaamassa vatsallaan kuivassa, lyhyessä
ruohossa ja nojaavan toiseen käsivarteen, niin että puku pingottui
kireäksi poven hentojen kupuroiden yli; kellanruskeat palmikot
kiemurtelivat kuin käärmeet kanervikossa. Ingunnin ehdottaessa,
että he uisivat yhdessä, oli hänessä herännyt ilkeä ajatus sekä
nimetön ahdistus, väkevä kuin kuolemanpelko, sillä hänestä tuntui
kuin he olisivat olleet kaksi kevättulvan irtitempaamaa puuta, jotka
ajelehtivat virran mukana — ja hän pelkäsi, että virta erottaisi
heidät toisistaan. — Ja yhdessä tulisessa tuokiossa hänestä tuntui
kuin hän olisi tiennyt perin juurin, mitä merkitsi omistaa hänet ja
mitä kadottaa hänet —.

Mutta eihän näissä tämmöisissä ajatuksissa ollut mitään järkeä, koska
heidän kohtalonsa määrääjät tahtoivat, että heidän oli kuuluttava
yhteen. Ei kukaan eikä mikään tahtonut erottaa heitä. Ja kuitenkin hän
tunsi pelosta väristen lapsekkaan turvallisuudentunteensa kutistuvan
kokoon ja katoavan — tunteen siitä, että hänen päivänsä olivat
elämänajaksi pujotellut yhteen kuin helmet nauhaan. Hän ei voinut
olla ajattelematta, että jos Ingunn otettaisiin häneltä pois, hän ei
tietäisi mitään tulevaisuudesta. Jostakin hänen olemuksensa perukoista
mumisi kiusaajan ääni, että hänen oli taattava tämä itselleen, kuten
eräät rahvaan miehet takasivat itselleen sen rahvaan naisen, johon
heidän mielensä paloi — ja jos joku ojentaisi kätensä hänen omaansa
kohti, hän hurjistuisi kuin irvistelevä koirassusi saaliinsa ääressä,
kuin ori, joka nousee takajaloilleen raivosta korskuen ja asettuu
karhua vastaan, tanssien, taistellen tammoistaan henkiin ja veriin,
näiden seistessä piirissä pelokkaiden, vapisevien varsojen ympärillä.

Poika makasi liikkumatta, tuijotti veden läikehtivään valokisaan
puolipökerryksissä ja posket hehkuen, taistellen tätä uutta tunnetta
vastaan — sekä sitä, minkä hän ymmärsi, että sitä, minkä hän vasta
hämärästi vaistosi. Ingunnin huutaessa hänelle aivan hänen takanaan hän
kimmahti pystyyn kuin unesta heräten.

"Sinä olit tyhmä, kun et viitsinyt lähteä uimaan", tyttö sanoi.

"Mennään nyt!" Olav hyppäsi rannalle, astui reippaasti hänen edellään
nientä kohden ja sanoi: "Olemme kuhnailleet jo liian kauan."

Soudettuaan kappaleen matkaa hän tyyntyi. Tuntui hyvältä saada
liikuttaa ruumistaan säännöllisin nykäyksin. Aironhankaimien natina,
veneen alla lipisevä vesi viihdytti hänen levottomuuttaan ja
jännitystään.

Aurinko valoi polttavaa hellettään ja silmiä häikäisi ja pisteli
katsoipa taivaalle tai selälle — rannat olivat paksunaan auerta. Ja
kun Olav oli soutanut pari tuntia, alkoi häntä kovasti uuvuttaa. Vene
oli raskas, eikä hän ollut tullut ajatelleeksi, että oli tottumaton
soutamaan. Tämä oli toista kuin sauvominen ja melominen kotilammella.
Hänen täytyi pysytellä ulapalla, sillä ranta teki mutkia ja poukamia —
toisinaan hän pelkäsi kadottavansa suunnan. — Kaupunkihan saattoi olla
jonkun tuollaisen niemen takana, näkymättömänä heidän soutureitilleen
— kukaties hän oli soutanut ohi. Olav huomasi heidän kulkevan aivan
vieraita seutuja; hän ei muistanut mitään viime kerralta, jolloin hän
oli kulkenut samaa tietä.

Päivä paahtoi hänen selkäänsä, kädet olivat rakoilla ja jalat puutuneet
pitkästä ponnistamisesta veneen kaarta vasten. Mutta kipeimmältä tuntui
niskassa, kaulanikaman yläpuolella. — Vesi välkkyi laajana tuon pikku
veneen ympärillä — maihin oli pitkä matka. Väliin hän tunsi soutavansa
vastavirtaa. Eikä yhtään alusta näkynyt liikkeellä, ei ulompana selällä
eikä rannan puolella. Olav kiskoi ja kiskoi, mieli mustana, peläten,
ettei milloinkaan pääsisi kaupunkiin.

Ingunn istui perässä, vasten auringonpaistetta, ja hänen punainen
pukunsa hehkui ja välkähteli heittäen hohdettaan kasvoillekin,
jotka olivat samettihupun varjossa. Hän oli viskannut ylleen Olavin
viitan, sillä vesillä tuntui vähän viileältä jouten istuen, kuten hän
selitti, ja hän oli vetänyt mustan samettihupun päänsä yli auringon
suojaksi. Viitta oli todella upea, se oli kudottu sinivihreästä
flanderinkankaasta — Olavin Hestvikenistä saamia peruja. Ingunn näytti
komealta avarissa vaatteissaan. Hän viipotti kättään vedessä — ja Olav
tunsi aivan kuin ruumiillista kateutta kuvitellessaan, miten hyvältä ja
vilpoiselta se mahtoi tuntua. Tyttö oli terveen ja raikkaan näköinen —
mikäs hänen oli olla!

Sitten hän tarttui lujemmin airoihin — sitä lujemmin, mitä ankarampaa
pakotusta hän tunsi käsissä, hartioissa ja ristiluissa; hän puri
hammasta ja souti jonkin matkaa niin, että kokka kohisi. Tämä
souturetki oli kuin urotyö, jonka hän suoritti Ingunnin tähden — ja
mieli ylpeänä ja vääryyttä kärsivän apeana hän tiesi, ettei hän siitä
saisi kiitosta koskaan: toinen istuu vain siinä leikkien kädellään
laidan yli kumartuneena, tuntematta, että _minä_ raadan. Hiki valui
hänen ruumistaan pitkin, ja pieneksi jäänyt mekko kiristi ja hankasi
yhä pahemmin kainaloita. Hän ei enää muistanut liikkuvansa _omalla_
asiallaan — ja jälleen hän puri yhteen huulensa, pyyhkäisi kädellään
punaisia, hiestyneitä kasvojaan ja vetäisi taas muutaman huikean
aironvedon.

"Nyt näkyvät kirkontornit metsän takaa", sanoi Ingunn samassa.

Olav kääntyi katsomaan olkansa yli — hänen jäykistynyt niskansa
oli armottoman hellä. Toivottoman leveän selän päässä näkyivät
Kristuksenkirkon vaaleat kivitornit erään niemen metsikön takaa. Mutta
nyt hän oli niin väsynyt, että olisi kernaasti heittänyt kaiken sikseen.

Hän kiersi niemen, jonka uloimmassa kärjessä paalutetulle pohjalle
rakennettu saarnaveljien luostari sijaitsi; siinä oli rykelmä
mustanruskeita puurakennuksia pystyhirsisen kirkon ympärillä, jonka
tervatut pärekatot kohosivat toinen toistaan korkeammalle; niiden
kulmauksista pisti ulos puusta veistettyjä lohikäärmeenpäitä, ja
harjalla olevaa kellosuojusta koristivat kullatut tuuliviirit.

Olav laski munkkien laituriin. Hän pesi pois enimmän hien ennen kuin
kompuroi veneestä jäsenet jäykkinä. Ingunn seisoi jo luostarin portilla
puhelemassa maallikkoveljen kanssa, joka ohjaili työmiehiä — nämä
olivat kantamassa tavarapakkoja rahtilaivaan. Veli Vegard kuuluu olevan
kotona, sanoi Ingunn Olaville hänen tultuaan siihen — heidän täytyi
pyytää saada puhutella häntä; hän osasi parhaiten neuvoa heitä.

Olavin mielestä heidän ei sopinut vaivata munkkia semmoisella
pikkuasialla. Veli Vegard kävi pari kertaa vuodessa Frettasteinissa, ja
hän oli lasten rippi-isä. Hän oli viisas ja ystävällinen mies ja käytti
mielellään tilaisuutta antaakseen heille neuvoa ja opastusta, jota sen
talon nuoret eivät juuri saaneet liikaa, mutta Olav ei ollut koskaan
puhunut sanaakaan veli Vegardille tämän ensin puhuttelematta häntä, ja
hänestä tuntui liian rohkealta pyytää tätä vaivautumaan heidän tähtensä
puhetupaan. Saisivathan he tietää tien sepän luokse portinvartijaltakin.

Mutta Ingunn ei hellittänyt. Olihan Olav itsekin maininnut, että
saattoi olla varomatonta jättää tällaista kalleutta sepän haltuun, jota
he eivät tunteneet. Ehkä veli Vegard lähettäisi jonkun luostariveljen
heidän mukanaan — ehkä hän tarjoutuisi itsekin heitä saattamaan. Sitä
Olav ei sanonut uskovansa. Mutta hän alistui Ingunnin tahtoon.

Tytöllä oli pieni syrjäajatus, mutta sitä hän ei ilmaissut. Kerran,
kauan sitten hän oli käynyt luostarissa isänsä kanssa, ja silloin
he olivat saaneet viiniä, jota munkit valmistivat omenista ja
puutarhamarjoista. Niin makeaa ja hyvää juomaa hän ei ollut juonut sitä
ennen eikä sen jälkeen — ja hän toivoi nyt salaa, että veli Vegard
käskisi tarjoamaan heille tilkan sitä.

Parlatorio oli vain majatalon kamari — luostari oli köyhä, mutta tyttö
ja poika eivät olleet nähneet muita, ja heistä tämä oli kaunis ja komea
huone suurine oven yläpuolella riippuvine ristiinnaulitunkuvineen.
Tuokion kuluttua veli Vegard ilmestyi sisään; hän oli kookas,
keski-ikäinen, ahavoitunut mies, jolla oli harmahtava hiusseppel.

Hän vastasi ystävällisesti nuorten tervehdykseen, mutta hänellä näytti
olevan kiire. Nolona ja hämillään Olav esitti asiansa. Veli Vegard
neuvoi heille lyhyeen ja selvästi tien: ohi Kristuksenkirkon itään
Grønnegatea pitkin, ohi Krosskirkon ja alas oikealle Karl Kjetten
puutarhan aidanviertä sekä edelleen mäkeä alas kedolle, missä on lampi;
sepän talo on suurin niistä kolmesta, jotka ovat tuon pikku lammen
toisella puolen. Sitten hän sanoi hyvästi ja aikoi lähteä. "Kai te
olette täällä yötä?"

Olav vastasi heidän aikovan lähteä kotimatkalle iltarukouksen jälkeen.

"Mutta maitoa te kai ainakin tahdotte — ja tulettehan tänne
iltarukoukseen?"

Tähän heidän täytyi vastata kiittäen. Mutta Ingunn näytti vähän
pettyneeltä. Hän oli toivonut saavansa muuta kuin paljasta maitoa ja
oli iloinnut siitä, että saisi kuulla iltarukouksen tuomiokirkossa;
oppilaiden laulu oli niin kaunista.

Munkki oli jo ovella, kun hän äkkiä kääntyi aivan kuin jotakin muistaen:

"Vai niin — Steinfinnillä on siis asiaa Jon sepälle? Käytkö sinä
pyytämässä mestariseppää Frettasteiniin, Olav?" kysyi hän aivan kuin
hiukan jännittyneesti.

"En, isä. Minulla on vain omaa asiaa." Olav sanoi, mitä se oli, ja
näytti kirvestä.

"Tämä on kaunis ase, poikani", sanoi hän, mutta teki sen kylmemmin kuin
mitä Olav olisi luullut kenenkään voivan puhua _hänen_ kirveestään.
Veli Vegard katseli terässä olevia kultariimuja. "Tämä on vanha kalu —
sellaisia ei tehdä enää. Se on kai perintökappale?"

"Niin on, isä. Olen saanut sen isältäni."

"Olen kuullut puhuttavan samanlaisesta tapparasta, jonka piti olla
Dyfrinissä — ennen — siihen aikaan, kun vanha maavouti eli. Siitä
taitaa olla jo satakunta vuotta. Siitä kirveestä tiedettiin monta
tarinaa; sillä oli erityinen nimikin, Jarnglumra."

"Minun sukuni on sieltä kotoisin — Olav ja Torgils kulkevat vieläkin
meidän perintöniminämme. Mutta tämän nimi on Ættarfylgja — enkä minä
tiedä, miten se on joutunut isäni haltuun."

"Tämä on kai sitten toinen — tämmöisiä tapparoita käytettiin paljon
vanhaan aikaan", sanoi munkki silittäen kirveen kauniisti kaartuvaa
terää. "Ja se on ehkä onneksi sinulle, poikani — ellen väärin muista,
sanottiin tuon toisen kirveen tuottavan turmaa omistajalleen."

Hän uudisti nyt neuvonsa tiestä, hyvästeli heitä ystävällisesti ja meni.

He lähtivät siis seppää hakemaan. Ingunn astui edellä — hän näytti
täysikasvuiselta neidolta laajoissa, maataviistävissä vaatteissaan.
Olav tallusti perässä väsyneenä ja mieli lamassa. Hän oli iloinnut
niin kovasti kaupunkimatkastaan — ei tiennyt oikein itsekään, mitä
oli odottanut. Edellisinä kertoina kaupungissa käydessään hän oli
ollut aikuisten seurassa, ja silloin oli ollut markkinat — ja hänen
vakaville ja uteliaille silmilleen oli kaikki ollut jännittävän
juhlallista: miesten kaupat, myyntikojut, rakennukset, kirkot, joissa
he olivat käyneet; heitä oli kestitty oluella majapaikoissa, ja katu
oli ollut täynnä väkeä ja hevosia. Nyt hän oli vain keskenkasvuinen
poika, joka kulki tässä pikkutytön rinnalla, eikä hänellä ollut
mitään paikkaa minne olisi voinut mennä — hän ei tuntenut ketään,
hänellä ei ollut rahaa eikä hänellä ollut aikaa käydä kirkoissa. Parin
tunnin kuluttua heidän täytyi lähteä kotiin päin. Ja häntä kauhisti
sanomattomasti loputon soutumatka ja sen jälkeen kävely tunturinlaitaa
ylös — Luoja ties, milloin he ehtisivät kotiin! Ja siellä odotti kai
rangaistus karkumatkan johdosta!

He löysivät sepän. Tämä katsoi kirvestä kauan ja tarkasti, käänteli ja
pyöritteli sitä ja sanoi, että sitä oli vaikea korjata. Nämä tapparat
olivat joutuneet jo melkein kokonaan pois käytännöstä; niihin ei ollut
helppo panna terää niin, ettei se ponnahtanut irti raskaasta iskusta
joko vasten kypärää tahi vaikka vain kovaa kalloa. Se johtui terän
muodosta, sen isosta puolikuunkaaresta ylhäällä ja alhaalla olevista
lehdistä. Kyllähän hän koettaisi parastaan, mutta ei hän voinut luvata,
ettei kultauksiin tulisi vikaa, kun hän kävi sitä hitsaamaan ja
takomaan. — Olav mietti vähän, mutta ei nähnyt muutakaan neuvoa, vaan
antoi kirveen sepälle ja sopi hänen kanssaan palkasta.

Mutta kun hän sanoi mistä oli kotoisin, katsoi seppä häneen tutkivasti.

"Sinulla taitaa olla kiire saada se takaisin? Vai niin — vai laitetaan
Frettasteinissä kirveet kuntoon?"

Olav sanoi, ettei hän tiennyt mitään _siitä_.

"Et tietenkään. Jos Steinfinn hautoo joitakin aikeita, niin eipä hän
taida puhua siitä pikku miehille —."

Olav katsoi seppään aivan kuin aikoen sanoa jotakin, mutta hillitsi
itsensä. Hän sanoi vain hyvästi ja lähti.

He olivat kulkeneet lammen ohi, ja Ingunn tahtoi nyt kääntyä kujaan,
joka vei takaisin Grønnegatenille. Mutta Olav pysäytti hänet
käsivarresta sanoen: "Me menemme tästä."

Grønnegatenin varrella olevat talot olivat rakennetut harjun laitaan.
Alapuolella virtasi likavesioja pellon syrjää pitkin kaupunkilaisten
ulkosuojien ja kaalimaiden taitse. Ojan laitaan oli tallattu polku.

Puutarhojen haavat, omenapuut ja suuret ruusupensaat heittivät
varjoa tielle, joten ilma tuntui viileältä ja tuoreelta. Siniset
kärpäset singahtelivat kuin säkenet vihertävässä hämärässä, missä
nokkoset ja kaikenkaltaiset paksut, korkeat rikkaruohot versoivat
täydessä vapaudessa, sillä asukkaat heittivät jätteensä tälle puolen,
ja jokaisen ulkosuojan takana oli lihavia tunkiokasoja. Polku oli
liukas nesteistä, joita valui mätänevistä tunkiokasoista, ilma raskas
huuruista — rannanhajuista, raatojen löyhkästä ja vienosta putken
tuoksusta, joka kasvi reunusti ojan laitaa vihreään vivahtavine
kukkaharsoineen.

Mutta ojan tuolla puolen helottivat vainiot täydessä iltapäiväauringon
paisteessa; paikoitellen kohoavat lehdot loivat pitkiä varjoja kedolle.
Se ulottui aina Strandgatenin vähäisiin rantataloihin — takimmaisena
päilyi sininen, kullalle välkkyvä ulappa ynnä Helgeøenin matalat rannat
iltapäiväautereessa.

Nuoret astelivat äänettöminä. Olav oli siirtynyt jonkun askeleen
edelle. Täällä varjossa, puutarhojen takana, oli hyvin hiljaista —
ainoastaan kärpäset surisivat. Jostakin ylempää kaupungin puolelta
kuului lehmänkellon kalke. Käki kukahti kerran — aaveentapaisen
selvästi ja pitkään mäen harjalla metsässä.

Sitten viilsi ilmaa taloista kuuluva naisen kirkaisu, ja sen jälkeen
kuului miehen ja naisen naurua. Eräässä puutarhassa seisoi mies
rutistaen naista takaapäin; sanko, jossa oli ollut kalanpäitä ja muuta
jätettä, oli päässyt hänen käsistään ja kierinyt törmää alas aidan
viereen, ja nuo kaksi tulivat suinpäin kisaten perästä.

Vaistomaisesti Olav oli pysähtynyt, kunnes Ingunn ehti saavuttaa
hänet, ja hän jäi kulkemaan Ingunnin ja aidan väliin. Punastus levisi
hitaasti hänen vaaleille kasvoilleen, ja hän katsoi maahan viedessään
Ingunnin ohi. Hänen mieleensä muistuivat nuo kaupungin talot, joista
Steinfinnin rengit olivat puhuneet niin paljon — ensi kerran hän tunsi
olonsa tukalaksi ja kiihottuneeksi ajatellessaan niitä ja arvellessaan,
mahtoiko tämäkin olla sellainen —.

Polku kääntyi, ja Olav ja Ingunn näkivät Kristuksenkirkon valtavat,
vaaleanharmaat kiviseinät, lyijynvärisen katon sekä piispankartanon
kivisen seinustan puiden takaa kappaleen matkaa edessään. Olav
seisahtui ja kääntyi neitoa kohti.

"Kuule, Ingunn — kuulitko sinä, mitä veli Vegard ja seppä sanoivat?"

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Veli Vegard kysyi, oliko Steinfinn lähettänyt kutsumaan aseseppää
Frettasteiniin", sanoi Olav hitaasti. "Ja Jon seppä kysyi, laitammeko
me kuntoon kirveitämme."

"Mitä he tarkoittivat? Olav — sinä näytät niin kummalliselta!"

"En tiedä oikein — ellei käräjiltä rupea kuulumaan uutisia — ihmiset
lähtevät kai kotiin käräjiltä juuri näinä päivinä, ensimmäiset heistä
—."

"Mitä sinä tarkoitat — —?"

"Enhän minä tiedä. Ellei Steinfinn olisi antanut kuuluttaa jotakin —."

Yhtäkkiä neito kohotti molemmat kätensä ja laski ne Olavin rinnalle.
Tämä laski omansa niiden päälle ja painoi niitä poveaan vasten. Ja
heidän seistessään näin vyöryi Olavista uudestaan esiin sama uusi
tunne kuin äsken, mutta vielä äskeistä väkevämpänä, tunne, että he
nyt olivat joutuneet käymistilaan — kaikki tähänastinen oli iäksi
ohi, ja he soljuivat uutta, tuntematonta kohti. Mutta tuijottaessaan
Ingunnin tummiin, kysyviin silmiin hän näki tämänkin tuntevan sen. Ja
hän tunsi koko ruumiissaan ja sielussaan, että neito oli kääntynyt
hänen puoleensa ja turvautunut häneen, koska hänessä liikkui samaa kuin
Olavissa itsessään — hän oli tuntenut muutoksen, joka koski heitä ja
heidän elämäänsä, ja hän tarttui nyt vaistomaisesti kasvinveljeensä
siksi, että he olivat kasvaneet toinen toiseensa laiminlyödyn ja orvon
lapsuutensa kuluessa, niin että he nyt olivat toisilleen likeisemmät
kuin kukaan muu.

Ja tämä tunne oli sanomattoman suloinen. Ja heidän seistessään siinä
yhä toisiaan katsellen oli kuin he olisivat tulleet yhdeksi lihaksi
vain käsiensä lämpimästä puristuksesta. Kostea usva, joka tunkeutui
polulta heidän märkien jalkineittensa läpi, lämmittävä auringonpaiste,
väkevä tuoksujen sekoitus, jota he hengittivät, iltapäivän monet pienet
äänet — oli kuin he olisivat tunteneet kaiken tämän yhden ruumiin
aisteilla.

Kirkonkellot kumahtivat soimaan heidän mykän, hiljaisen huumauksensa
yli — siinä kaikuivat tuomiokirkon tornikellon mahtavat malmiäänet
ja Kross-kirkon pienen innokkaan kellon läppäykset — ja niemellä
Olavin-luostarissakin soitettiin. Olav päästi neidon kädet ja sanoi:

"Meidän täytyy joutua."

Molemmista tuntui kuin kellonsoitto olisi julistanut ihmeen
täyttymistä. Vaistomaisesti he tarttuivat toinen toisensa käteen aivan
kuin vastavihitty pari ja kulkivat edelleen käsi kädessä kaupungin
laitaan asti.

Munkit olivat jo alkaneet iltaveisuun kuorissa Olavin ja Ingunnin
astuessa pieneen, pimeään kirkkoon. Mitään muita tulia ei ollut
sytytetty kuin sakariston edessä palava lamppu ja munkkien pulpeteilla
olevat tuikut. Kuvat ja metallikoristukset häämöttivät vain epäselvästi
ruskean hämärän läpi, joka tiheni pimeydeksi katon hirsiristikon
alla. Tuoksui väkevästi tervalle, josta kirkko äskettäin oli saanut
jokavuotisen sivelynsä, ja sitten tuntui vielä heikko, pistävä
suitsutuksen lemu päivämessun jäljeltä.

Omituisen mielenliikutuksen vallassa he jäivät polvilleen oven eteen,
kylki kyljessä, taivuttaen päänsä tavallista syvempään ja kuiskaten
rukouksensa harvinaisen hartaasti. Sitten he nousivat ja pujahtivat
kumpikin puolelleen.

Kirkossa oli niukasti väkeä. Miesten puolella istui muutama vanhus
penkillä, ja pari nuorempaa miestä oli polvillaan ahtaassa laivassa
penkkien ja pilareiden välissä — nämä olivat nähtävästi enimmäkseen
luostarin työntekijöitä. Naisten puolella ei näkynyt ketään muita kuin
Ingunn; hän seisoi etumaisimpaan pylvääseen nojaten koettaen erottaa
sivualttarin baldakiiniin maalattuja kuvia.

Olav istuutui penkille — nyt hän tunsi jälleen, miten hirveän kankea
hänen ruumiinsa oli. Ja kämmenissä oli vesirakkoja.

Poika ei käsittänyt mitään munkkien veisusta. Daavidin psalmeista
hän oli oppinut ainoastaan Misereren ja De Profundiksen ja nämäkin
mitenkuten. Mutta sävel oli tuttu — hän näki sen edessään kuin pitkän,
matalan aallonharjan, joka murtui hiljaa pärskähtäen kiviin sekä vieri
sitten takaisin, ja alussa, joka kerran munkkien tullessa psalmin
päähän ja laulaessa sanoja: Gloria Patri, et Filio, et Spiritui Sancto,
kuiskasi hän vastauksen: sicut erat in principio et nunc et semper et
in saecula saeculorum. Amen. Esilaulajamunkilla oli syvä, kaunis, tumma
ääni. Mielihyvän horteessa Olav kuunteli tuota laajaa, yksinäistä,
paisuvaa miesääntä sekä kuoroa, joka yhtyi lauluun säkeistö säkeistöltä
psalmien loppuun asti. Kaikkien päivän vaihtelevien mielenliikkeiden
jälkeen hänen sieluunsa laskeutui rauha hänen istuessaan pimeässä
kirkossa ja katsellessaan laulavia, valkopukuisia munkkeja ja
kuoriristikon takaa lepattavia pieniä valonliekkejä. Hän päätti tehdä
hyvää ja karttaa pahaa — kyllä kai Jumalan voima ja armo sitten
suojelee häntä kaikista vaaroista —.

— Kuvat alkoivat elää hänen mielessään — hän näki veneen, Ingunnin ja
samettihupun noiden vaaleiden kasvojen ympärillä, veden välkkeen hänen
takanaan, veneen pohjalaudat pienine kalansuomuineen — varjoisan,
kostean tien nokkosten ja putkikukkien välissä — aidan, jonka yli
he olivat kavunneet, ja kukkaniityn, jota pitkin he olivat juosseet
mäkeä alas — kultaisen verkon meren pohjassa — kaikki tämä kulki
vaihtelevina näkyinä hänen suljettujen, kirpelöivien luomiensa editse.

Hän heräsi siihen, että Ingunn nykäisi häntä olkapäästä.

"Sinä olet nukkunut", sanoi hän nuhdellen.

Kirkko oli tyhjä, ja aivan hänen vieressään oleva eteläinen ovi
oli auki luostarin vihantaan pihaan, jota iltarusko valaisi. Olav
haukotteli ja oikaisi jäykistyneitä jäseniään. Hän pelkäsi kauheasti
kotimatkaa, siksi hän sanoi vähän tavallista ankarammin:

"On pian aika lähteä, Ingunn."

"Niin on." Toinen huokasi raskaasti. "Kunpa olisimme voineet jäädä
tänne yöksi."

"Tiedäthän sinä, ettemme voi."

"Silloin me olisimme saaneet kuulla aamumessun Kristuksenkirkossa.
Me emme näe milloinkaan muita ihmisiä, kun meidän täytyy aina olla
kotona — aika käy niin pitkäksi sillä lailla."

"Vielä se on kerran muuttuva."

"Mutta sinä olet ollut Oslossakin, Olav."

"Niin, mutta minä en muista mitään siitä matkasta."

"Kun me tulemme Hestvikeniin, niin sinun täytyy luvata, että otat minut
kerran mukaasi sinne, markkinoille tai käräjiin."

"Enköpähän voine luvata tuota."

Olav oli niin nälkäinen, että hänen suoliaan kurni. Nyt maistui lämmin
puuro ja ryynisöppö hyvältä luostarin vierastuvassa. Mutta koko ajan
hänen täytyi ajatella kotimatkaa. Ja sitten hän oli huolissaan siitä,
miten kirveen kävisi.

Mutta nyt he joutuivat puheisiin kahden miehen kanssa, jotka myös
olivat ruoalla majatalossa. Nämä olivat kotoisin pienestä talosta,
joka sijaitsi vähän kauempana pohjoiseen siitä niemestä, missä Olavin
ja Ingunnin oli noustava maihin, ja he pyysivät päästä samaan matkaan.
Mutta he halusivat viipyä completoriumiin asti.

Jälleen Olav istui pimeässä kirkossa kuunnellen syviä miesääniä, jotka
lauloivat Kuningasten Kuninkaalle. Ja jälleen vilahtelivat pitkän
seikkailurikkaan päivän kuvat hänen uupuneiden luomiensa editse — hän
oli aivan nukkumaisillaan.

Hän heräsi siihen, että laulu siirtyi toiseen äänilajiin — ja nyt
kaikui pienen, pimeän kirkon halki hymni:

    Te lucis ante terminum
    Rerum Creator poscimus
    Ut pro tua clementia
    Sis præsul et custodia.

    Procul recedant somnia
    Et noctium phantasmata;
    Hostemque nostrum comprime,
    Ne polluantur corpora.

    Præsta, Pater piissime,
    Patrique compar Unice,
    Cum Spiritu Paraclito
    Regnans per omne sæculum.

1. Ennen kuin päivä sammuu, rukoilemme me sinua, maailman Luoja, että
olisit johdattajamme ja varjelijamme.

2. Pois väistyvät haaveet ja yön harhanäyt, vie kauas vihollisemme,
ettei ruumiimme tahraantuisi.

3. Oi, kuule meitä, laupias Isä ynnä Ainosyntyinen poika, Isän
kaltainen, joka Pyhän Hengen, Lohduttajan kera, hallitset
iankaikkisesti.

(Ambrosiaaninen hymni 7:nneltä vuosisadalta.)

Tämän hän tunsi, Arnvid Finninpoika oli usein laulanut sitä kotona
iltaisin, ja hän ymmärsi myös suunnilleen, mitä sanat merkitsivät
norjaksi. Hiljaa hän painui polvilleen penkin eteen ja kasvot
ristiinliitettyjä käsiä vasten painettuina luki iltarukouksensa.

Taivas oli peittynyt pilveen, kun he lähtivät rantaan; harmaita
hattaransiekaleita ajelehti korkealla, ja vuono oli lyijynharmaa,
tummien vihurijuovien halkoma. Molemmilla rinteillä kasvavat metsät
seisoivat pimeyttä uhoavina.

Vieraat miehet tarjoutuivat soutamaan, ja Olav kävi istumaan perään
Ingunnin viereen. Heillä oli toinen vauhti nyt, kun nämä kaksi
talonpoikaa vetivät pitkiä, nasevia vetoja, mutta Olav ei tuntenut sen
loukkaavan pahasti miehenylpeyttään — teki niin hyvää saada istua ja
antaa _toisten_ soutaa.

Hetken kuluttua tipahti pari sadepisaraa. Ingunn levitti avaraa,
laajalaskoksista kaapuansa ja pyysi Olaviakin kääriytymään sen sisään.

Ja niin he istuivat molemmat sen sisässä. Olavin täytyi kietoa
käsivartensa tytön vyötäisten ympäri. Tämä oli hento ja suloinen,
lämmin ja pehmeä pidellä. Vene kiiti kuin lentäen veden halki
harmaansiintoisessa kesäyössä. Ulapalla ja harjujen laella näkyi
vaaleampia usvariuttoja, jotka antoivat sadetta, mutta he säästyivät
siltä. Jonkin ajan kuluttua nuo kaksi nuorta päätä painuivat toisiaan
kohti — poski poskea vasten. Miehet nauroivat ja käskivät heidän
ruveta pitkäkseen veneen pohjalle, heidän tyhjien säkkiensä päälle.

Ingunn kääriytyi heti keräksi Olavin viereen ja nukkui. Olav oli
puolipitkänään, niska takatuhtoa vasten — — väliin hän aukaisi
silmänsä ja katsoi ylös pilviselle taivaalle. Ja hänestä tuntui
kuin väsymys olisi leijaillut hänen ympärillään; se tuntui niin
ihmeen hyvältä ja suloiselta. Hän kavahti pystyyn, kun vene karahti
somerikkoon Audin mökin edessä.

Miehet nauroivat. Mitäpä he olisivat herättäneet häntä — eihän tämä
soutumatka pitkä ollut —.

Oli keskiyö. Olav huomasi miesten soutaneen vähemmässä kuin puolessa
siitä ajasta, mikä häneltä itseltään oli mennyt. Hän auttoi miehiä
vetämään veneen maihin, sitten nämä toivottivat hyvää yötä ja lähtivät.
Ensin he muuttuivat kahdeksi pikimustaksi täpläksi, jotka häipyivät
lahden tummaan kivirantaan, ja sitten he katosivat kokonaan pimeään,
pilviseen kesäyöhön.

Olav oli tullut märäksi pohjavedestä ja kankeaksi epämukavasta
asennosta nukkuessaan, mutta Ingunn oli niin väsynyt, että melkein
hieroi itkua — hän tahtoi välttämättä, että he lepäisivät ennen kuin
lähtivät nousemaan rinnettä. Olav olisi oikeastaan mieluimmin lähtenyt
heti — hän tunsi, että käveleminen raikkaassa, yöllisessä ilmassa
olisi pehmittänyt hänen ruumistaan, ja hän pelkäsi, mitä Steinfinn
sanoisi, jos oli jo tullut kotiin. Mutta Ingunn oli lopen väsynyt —
Olav huomasi sen — ja molempia pelotti kulkea hautaraunion ohi, kuten
heitä pelotti koko kulku yösydännä.

Niinpä he jakoivat eväsrepun tähteet ja kömpivät majaan.

Aivan oven suussa oli pieni tulisija, josta vielä hehkui lämpöä.
Keskellä kulki ahdas käytävä, joka jakoi multalattian kahtia. Toisella
puolen he kuulivat Audin kuorsaavan ja haparoivat astioiden ja
tarvekalujen keskitse sille lavitsalle, jonka tiesivät olevan toisen
seinän vierustalla.

Mutta Olav ei päässyt uneen. Sisällä oli savua lattiarajaan asti,
siihen oli aivan tukehtua — ja tuoreen kalan ja savustetun kalan ja
mädänneen kalan haju oli sietämätön. Ja hänen rasittuneita jäseniään
kolotti ja nyki.

Ingunn makasi rauhattomasti, kääntelehtien edestakaisin pimeässä.

"Minä en saa tilaa päälleni — takana on varmaan kivipata."

Olav hapuili käsillään pataa koettaen työntää sen kauemmaksi, mutta
siellä oli monenlaista kapinetta yhdessä pinossa, ja hänestä tuntui
kuin kaikki romahtaisi heidän päälleen, jos hän liikuttaisi jotakin
niistä. Ingunn pyörähti lähemmä laitaa ja tuli melkein hänen päälleen,
tunki päänsä ja käsivartensa hänen rinnalleen äännähtäen 'painanko minä
sinua' — ja nukkui samassa sikeästi.

Hetken kuluttua Olav vetäytyi kauemmas tuon lämpimän, unenraskaan
ruumiin lähettyviltä. Vähän sen jälkeen hän sai asetetuksi jalkansa
keskikäytävään, kohottautui ja pujahti ulos.

Oli jo valjennut vähän. Pieni, kylmä tuulenpuuska, aivan kuin
kylmänväristys, kulki koivikon pitkien ritvojen välitse heittäen alas
pari jäätävää pisaraa — vaisu vihuri lakaisi meren teräksenharmaata
peilipintaa.

Olav katsoi maalle päin. Oli ihan käsittämättömän hiljaista — vielä
ei ylhäältä taloista kuulunut mitään liikettä; ne nukkuivat, samoin
pellot, niityt ja lehdot, kalpeina yön hämärässä. Kalliovieremän
keskellä, lähimpien talojen takana, törrötti muutama yksinäinen,
kuivettunut kuusi aivan kuin eloton haamu hiljaa ja suorana taivasta
kohti. Taivas oli melkein valkoinen, sinertäen heikosti pohjoisessa,
mustien latvojen takana. Ja vain kaikkein ylinnä ilmassa liikkui vielä
jokin tumma pilvenmöhkäle. Tuntui hyvin yksinäiseltä seisoa tässä
itsekseen tuota uutta tunnetta paossa, joka hätyytti häntä herkeämättä
yhä kauemmaksi lapsuuden turvallisesta varmuudesta. Jokseenkin näihin
aikoihin hän oli nousut vuoteesta eilen — nyt siitä tuntui olevan
vuosia.

Hän seisoi paikallaan arkana ja mieli ahdistuneena, kuunnellen
hiljaisuutta. Joskus kuului puisen kaulakellon kalahdus — eukon lehmä
kulki lehdossa. Sitten kukahti käki aavemaisen selvästi ja etäisesti
jossakin metsän pimennossa, ja pikkulinnut alkoivat heräillä. Mutta
jokainen noista vähäisistä äänistä tuntui vain lisäävän hiljaisen
avaruuden tunnetta.

Olav meni karjakarsinalle ja kurkisti sisään, mutta veti pois päänsä
heti kun tunsi nenässään sieltä tunkevan löyhkän. Mutta seinän kyljessä
olevan veneen alla maa oli tasainen ja kuiva — mäki oli ruskea
ja paljas ja vähän risuinen talvellisten heinä- ja lehtikerppujen
jäljiltä. Hän laskeutui pitkäkseen, kääriytyi kiemuraan kuin eläin ja
vaipui samassa uneen.

Hän heräsi siihen, että Ingunn nykäisi häntä. Tyttö oli polvillaan
hänen edessään ja kysyi: "Makaatko sinä täällä?"

"Sisällä oli niin paksu savu." Olav kohottautui polvilleen pudistellen
roskia ja varpuja vaatteistaan.

Päivä putkahti esiin harjun takaa — kuusenlatvat hehkuivat kuin
tulessa siltä kohden. Ja linnut lauloivat täyttä kurkkua metsän
jokaisessa sopessa. Laakso ja syvänsininen selkä olivat vielä varjossa
— mutta vastarannan ylimmällä töyräällä virtasi jo auringonpaiste yli
metsän ja vihreiden niittyjen.

Olav ja Ingunn jäivät polvilleen toisiinsa kääntyneinä, aivan kuin
ihmeissään. Ja sanomatta mitään he laskivat kätensä toistensa kaulalle
ja taipuivat toistensa rintaa vasten.

Yhtaikaa he antoivat kätensä vaipua, katsoivat toisiinsa heikosti,
ihmettelevästi hymyillen. Sitten Olav nosti kätensä ja kosketti tytön
ohimoa. Hän työnsi taapäin kullanruskeat, pörröiset hiukset. Ja kun
toinen antoi sen tapahtua, hän kiersi käsivartensa tämän ympäri,
veti hänet luokseen ja suuteli häntä pitkään ja hartaasti suloisen,
viekoittelevan kuopan viereen, hiusrajan alapuolelle.

Hän katsoi tyttöä kasvoihin sen tehtyään ja tunsi rajua, polttavaa iloa
— tyttö piti siitä, että hän teki näin. Sitten he suutelivat toisiaan
suulle, ja viimeksi poika uskalsi suudella häntä kurkun valkoiselle
kaarelle.

Mutta he eivät sanoneet sanaakaan. Kun he nousivat seisaalleen,
otti Olav tyhjän repun ja viitan ja lähti kulkemaan. Ja niin he
astuivat ääneti, poika edellä ja tyttö perässä mäelle nousevaa tietä,
aamuauringon paistaessa yhä pitemmälle laaksoon.

Ylempänä rinteellä olivat ihmiset jo jalkeilla kaikissa taloissa.
Heidän kulkiessaan viimeistä metsätaivalta oli täysi päivä. Mutta kun
he tulivat veräjälle, mistä Frettasteinin kartanomaa alkoi, eivät he
nähneet ketään ulkona. Ehkä he sittenkin suoriutuisivat onnellisesti
seikkailustaan.

Veräjän laidassa kasvavien pensaiden kohdalle he pysähtyivät hetkeksi
ja katsoivat toisiinsa — ja äskeinen huima, onnellinen ihmetys
syttyi uudelleen heidän silmiinsä. Poika hipaisi pikimmältään tytön
kättä ennen kuin kääntyi takaisin veräjään päin ja alkoi laskea alas
veräjäpuita.

Heidän tullessaan pihamaalle oli navetan ovi selällään, mutta ketään
ei näkynyt. Ingunn lähti sitä aittaa kohti, missä hän oli nukkunut
edellisen yön. Yhtäkkiä hän kääntyi ja tuli juosten takaisin Olavin luo.

"Sinun solkesi —", hän oli ottanut sen irti ja ojensi sitä Olaville.

"Saat pitää sen — minä annan sen sinulle", sanoi Olav kiireesti.
Sitten hän irrotti tytön pienen hopeasoljen, joka hänellä oli ollut
omansa vastineena, ja pisti sen Ingunnin käteen kultasoljen rinnalle.
"Ei, ei sinun pidä antaa omaasi sijaan. Kyllä minulla on solkia —."

Hän kääntyi, äkkiä punastuen, ei tahtonut kuunnella kiitoksia, vaan
lähti kiireesti tupaa kohti.

Hän hengitti keventyneesti huomatessaan, ettei missään ollut liikettä.
Yksi koirista nousi, tuli häntä kohti ja heilutti häntäänsä — Olav
taputti sitä ja puheli sille vähän.

Hän oikaisihe ja haukotteli mielihyvästä saatuaan riisutuksi ahtaat
vaatteensa. Mekko oli hangannut kovasti kainaloita — hän ei mitenkään
voinut käyttää sitä enää, ennen kuin se oli korjattu. Ingunn osasi kai
tehdä sen —.

Aikoessaan kiivetä sänkykomeroon hän näki jonkun nukkuvan siellä.
"Joko te tulette takaisin?" kysyi vieras unisesti. Olav tunsi Arnvid
Finninpojan äänestä.

"Minä tässä vain olen. Minä kävin kaupungissa asialla", lisäsi hän
niin tyynesti kuin ei siinä olisi ollut mitään merkillistä, että hän
toimitteli yksin asioita Hamarissa. Arnvid urahti jotakin. Kohta sen
jälkeen molemmat kuorsasivat.




III


Herätessään Olav näki tupaan lankeavasta valosta, että päivä oli
puolessa. Hän kohosi kyynärpäilleen — ja näki Ingunnin ja Arnvidin
istuvan peräpenkillä. Tytön kasvojen ilme oli hyvin kummallinen —
pelästynyt ja miettivä samalla kertaa.

Ingunn oli kuullut hänen liikkuvan ja nousi heti ja tuli joutuin hänen
sänkynsä ääreen. Hänellä oli sama heleänpunainen puku kuin eilen — ja
katsellessaan häntä eilisin uusin silmin Olavi sävähti kuumaksi ilosta,
että Ingunn oli niin kaunis.

"Nyt me taidamme saada tietää, mitä veli Vegard tarkoitti — ja seppä
— kun he puhuivat kirveistä", sanoi tyttö kiihtyneesti. "Arnvid sanoo
Mattias Haraldinpojan olleen käräjillä ja lähteneen pohjoista kohti
taloon, jonka hän omistaa Biridissä."

"Vai niin", sanoi Olav. Hän oli kumartunut sitomaan kengänhihnaansa.
Sitten hän oikaisi itsensä suoraksi ja ojensi Arnvidille kätensä
tervehdykseksi:

"Mitähän Steinfinn sanoo, kun hän saa kuulla siitä?"

"Hän on jo kuullut sen", vastasi Arnvid. "Siitä syystä hän ratsasti
pohjoiseen Kolbeinia tapaamaan, kertoi Ingebjørg."

"Mene noutamaan minulle vähän ruokaa, Ingunn", sanoi Olav. Heti kun
neito oli kadonnut tuvasta, hän kysyi Arnvidilta: "Tiedätkö sinä, mitä
Steinfinn ajattelee tästä?"

"Minä tiedän, mitä Ingebjørg ajattelee", vastasi Arnvid.

"Sitä ei ole vaikea arvata."

Olav oli aina pitänyt Arnvid Finninpojasta eniten kaikista tuntemistaan
miehistä — vaikkei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi; hän viihtyi
vain parhaiten tämän seurassa. Kuitenkaan hän ei olisi keksinyt sanoa
tätä ystäväkseen — Arnvid oli ollut aikuinen mies ja naimisissa
melkein niin kauan kuin Olav jaksoi muistaa ja oli nyt leskenä kolmatta
vuotta.

Mutta tänään hänestä tuntui kuin heidän välinen ikäeronsa olisi
pyyhkäisty pois. Hän tunsi olevansa täysikasvuinen ja tajusi toisen
olevan vielä nuori mies; Amvid ei ollut vakaa ja maatunut mieleltään,
kuten muut naineet miehet. Hänen avioliittonsa oli ollut ies, joka
oli laskettu hänen hartioilleen kasvinaikana, ja sen jälkeen hän oli
vaistomaisesti pyrkinyt peittämään umpeen sen jättämät jäljet — kaiken
tämän Olav tajusi yhtäkkiä, voimatta sanoa, miten hän sen tiesi.

Samalla tapaa tuntui Arnvid tajuavan, että nuo kaksi nuorta olivat
tulleet paljon lähemmäksi häntä iässä. Hän puhui heidän kanssaan
kuin vertaistensa. Olavin syödessä istui Arnvid vuolemassa tuulessa
kuivatetusta hirvenpotkasta ohuita, lehdenhienoja liuskareita, joita
Ingunn mielellään pureskeli.

"Pahinta on, että Steinfinn on jättänyt loukkauksen painumaan niin
pitkäksi aikaa", sanoi Arnvid. "Nyt on liian myöhä nostaa juttua
— hänen täytyy vaatia kovaa kostoa, jos mieli puhdistaa kunniansa
ihmisten silmissä."

"En minä ymmärrä, kuinka Steinfinn olisi voinut tehdä mitään tätä
ennen — toinenhan rupesi tuumimaan toivioretkeä — puikki maasta
häntä koipien välissä. Mutta nyt, kun meillä on kaksi housutonta lasta
kuninkaina, uskaltaa mies taas heiluttaa käsivarttaan tarvitsematta
kuulla talonpoikaiskäräjien tuomiota kunnia-asioissaan — olen kuullut
Steinfinnin ja Kolbeinin puhuvan näin."

"Niin, taitaapa nyt yksi ja toinen valmistautua toimimaan omin päin
piittaamatta maan taikka Jumalan laeista", sanoi Arnvid. "Kyllä moni
varmaan verryttelee jäseniään tässä maassa nyt."

"Entä sinä?" kysyi Olav. "Etkö sinä tule mukaan, jos Steinfinn ja
Kolbein aikovat hyökätä Mattiaksen niskaan — kurittamaan häntä?"

Arnvid ei vastannut. Hän istui siinä vankkana ja hartiakkaana nojaten
otsaansa kapeaan, hienomuotoiseen käteensä, niin että hänen pienet
rumat kasvonsa olivat aivan peitossa.

Arnvid Finninpoika oli hyvin pitkä ja solakka, hänen kätensä ja
jalkansa olivat erittäin kauniit. Mutta hän oli liian leveä- ja
korkeahartiainen, ja hänellä oli hyvin pieni pää ja lyhyt kaula ja tämä
sai melkein unohtamaan koko hänen ruumiinsa kauneuden. Hänen kasvonsa
olivat myös oudonlaiset ja rumat, aivan kuin kokoonpuristetut; otsa oli
leveä, lyhyt ja matala, leuka leveä ja tukka musta ja kiharainen, aivan
kuin tamman otsatupsu. Mutta Olav huomasi nyt ensi kerran Arnvidin
ja Ingunnin muistuttavan toisiaan — Arnvidillakin oli tuommoinen
pieni, nykerö nenä, joka kuitenkin hänellä näytti jo juuresta littaan
painuneelta. Ja samoin miehellä oli suuret, tummansiniset silmät, jotka
piilivät syvällä otsan alla.

Arnvid ei kuulunut Steinfinnin sukuun, mutta Hovin Tore oli ollut
naimisissa hänen isänsä sisaren kanssa. Eikä hänen raskaan, tumman
rumuutensa ja Ingunnin rauhattoman viehkeyden yhtäläisyyttä voinut
mitenkään kieltää.

"Sinä et halua liittyä sukuusi siinä mihin ryhdytään, huomaan minä",
sanoi Olav hiukan korskeasti.

"En minä aio vetäytyä poiskaan", vastasi Arnvid.

"Mutta mitä Torfinn-piispa, isäsi, sanoo siitä, että liityt meidän
joukkoomme, jos Steinfinn ryhtyy johonkin", kysyi Olav hymyillen
äskeiseen korskeaan tapaansa.

"Hän on nyt Bjørgvinissä, niin ettei hän ehdi sanoa mitään, ennen kuin
työ on tehty", sanoi Arnvid lyhyeen. "Minä en voi olla seuraamatta
sukulaistani."

"Ethän sinä kuulukaan hänen pappeihinsa", jatkoi Olav äskeiseen sävyyn.

"En, _ikävä kyllä_", vastasi Arnvid. "Kunpa kuuluisinkin. Tämä
Steinfinnin ja Mattiaksen asia — minä tarkoitan, että pahinta siinä on
se, että se on päässyt tulemaan niin vanhaksi. Steinfinnin _täytyy_ nyt
tehdä jotakin, jotta hän saisi takaisin kunniansa. Mutta ymmärräthän,
että silloin kaivetaan uudelleen esiin kaikki entiset puheet, joista
on leviävä paha ääni. Minä en luule olevani suurempi pelkuri kuin
muutkaan, mutta olisin suonut saavani pysyä tästä asiasta erossa."

Olav oli vaiti. Nyt he taas olivat johtuneet siihen, mistä Olav
ymmärsi yhtä vähän kuin Steinfinninpojat. Arnvid oli pantu opintielle
lapsuudessaan, mutta sitten hänen molemmat vanhemmat veljensä olivat
kuolleet, ja vanhemmat olivat ottaneet pojan kotiin ja naittaneet hänet
rikkaalle morsiamelle, joka oli luvattu hänen veljelleen. Mutta Arnvid
ei näyttänyt olevan onnellinen siitä, että hänet määrättiin sukunsa
pääksi ja Elfaldalissa sijaitsevan sukukartanon isännäksi, sen sijaan
että hän olisi saanut tulla papiksi.

Vaimo, jonka hän sai, oli rikas ja vain viisi, kuusi vuotta häntä
vanhempi; mutta puolisot eivät näyttäneet viihtyvän yhdessä. Osaksi
se kai johtui siitä, että niin kauan kuin Arnvidin vanhemmat elivät,
nuorella parilla ei ollut paljon sanomista talossa. Sitten kuoli
Finn, Arnvidin isä, mutta heti tämän jälkeen nuori emäntä, Tordis
Erlingintytär joutui lapsivuoteeseen. Sen jälkeen otti Arnvidin äiti
ohjakset käsiinsä, ja hän kuului olleen määräämishaluinen. Arnvid antoi
hänen hallita sekä taloa että kolmea pikku poikaansa ja totteli häntä
kaikessa.

Ennen vanhaan olivat monet Steinfinninpojista olleet pappeja, ja
vaikkei kenestäkään tullut erityisesti huomattua kirkon palvelijaa,
he kuitenkin olivat olleet kelpo pappeja. Mutta kun sitten Norjaankin
tuli semmoinen tapa, että pappien piti elää naimattomina, kuten
muissa kristityissä maissa, lakkasivat Steinfinninpojat hakemasta
kirjaviisautta. Heidän sukunsa oli aina tiennyt kartuttaa valtaansa
viisailla naimakaupoilla, eivätkä he uskoneet, että kukaan voisi
menestyä maailmassa hankkimatta itselleen tukea avioliitolla.

Kesälämmin oli saapunut toden teolla tuona päivänä, jolloin Olav ja
Ingunn olivat lähteneet Hamariin.

Kallionyppylältä ulkoladon takaa näkyi järvi syvällä rinteen
aaltoilevien metsien ja alanteissa olevien viljelyspalstojen alla.
Kauniina aamuina kuvastuivat Mjøsenissä rantaniemet ja veden pinnassa
kulki vaaleita värejä, jotka ennustivat poutaa. Päivemmällä koko
maailma loisti väreilevässä auringonhelossa, toisella rannalla olevien
maiden siintäessä sinisessä autereessa, jonka läpi talojen lähettyvillä
olevat vihreät sarat kuulsivat vaalean vihantoina. Kaukana etelässä
Skreifjeldetin laella välkkyi vielä lunta ja siellä häämötti aivan
kuin vettä ja pilviä, mutta lumipilkut pienenivät päivä päivältä
kuumuudessa. Pilvihattaroita kumpusi esiin kaikkialta taivaanrannan
takaa ja ne vaelsivat eteenpäin varjotäplä allansa yli metsien ja
järvien. Väliin ne sulivat ja hajaantuivat, jolloin taivas muuttui
kauhtuneen väriseksi ja vesi harmaan himmeäksi ja elottomaksi. Mutta
sateesta ei tullut valmista — tuuli vei sen pois, ja kaikki puut
välkkyivät ja leyhyttelivät kiiltäviä lehtiään, aivan kuin koko luonto
olisi läähättänyt kuumuudesta.

Turvekatot rupesivat näyttämään palaneilta ja vainiot kellastuivat
paikka paikoin, missä maa oli laihempaa, mutta rikkaruoho rehotti ja
kasvoi korkealle yli nuoren laihon vaaleiden tähkien. Ja tuolla puhkesi
niitty kukkaan, sinipunaisenaan suolaheinää ja tervakukkia ja Pyhän
Olavin kukkia.

Kartanossa ei nyt ollut paljon tehtävää, eikä mikään tullut tehdyksi —
kotona olevat elivät odotuksessa.

Olav ja Ingunn maleksivat missä sattui. Aivan kuin sattumalta ja
toisistaan tietämättä he hakeutuivat puron rantaan, joka juoksi talon
pohjoispuolella. Se virtasi syvällä mäkien välissä multaan uurtamaansa
uraa; vesi hyppieli muutaman suuren maakiven yli, jotka täyttivät
koko uoman, ja valui sitten allaolevaan syväntöön omituisen unisesti
pulpattaen.

Nuo kaksi hakeutuivat lepattavaan haapalehtoon ylemmäksi mäelle. Maa
oli siellä kuivaa ja kasvoi hienoa kukatonta nurmea.

"Tule tänne minun helmaani, niin minä ruopin sinun päätäsi", pyysi
tyttö.

Olav käännähti lähemmäksi ja laski päänsä hänen polvelleen. Ingunn
ruopi ja ruopi pöyhien hänen vaaleata, silkinhienoa tukkaansa, kunnes
poikaa rupesi torkuttamaan, ja hän hengitti tasaisesti ja kuuluvasti.
Silloin Ingunn otti pienen aivinaliinan pukunsa poviaukeamasta; hän
pyyhki hien Olavin kasvoista ja jäi istumaan liina kädessä huiskien
sillä pois itikoita ja muita hyönteisiä.

Puron rannalta hän kuuli äitinsä terävän, kiivaan äänen. Ingebjørg
emäntä ja Arnvid Finninpoika kulkivat laihon laitaa noudattavaa
polkua. Joka päivä kulki Ingebjørg Jonintytär talon takana olevalle
mäennyppylälle ja jäi istumaan siihen eteensä tuijottaen, puhellen
herkeämättä sammumattomasta vihastaan Mattias Haraldinpoikaa kohtaan
sekä kertoen Steinfinnin kanssa suunnittelemistaan, loputtomiin
vatvotuista kostotuumista. Arnvidin täytyi aina seurata häntä,
kuunnella häntä ja antaa samat vastaukset rouvan sanoihin.

Olav nukkui pää Ingunnin helmassa tytön nojatessa niskaansa
haavanrunkoon ja tuijottaessa eteensä ajatuksettoman onnellisena, kun
Arnvid alkoi laskeutua heitä kohti läpi korkean niittyheinän.

"Minä näin teidän istuvan täällä —."

"Täällä on vilpoisaa", sanoi Ingunn.

"Alkaisi olla heinänteon aika", sanoi Arnvid katsoen rinnettä ylös —
tuulenhenki pani niityn lainehtimaan.

Olav oli herännyt; hän käänsi kylkeä ja painoi posken Ingunnin syliin.

"Me alamme pyhien jälkeen — minä puhuin siitä Grimille aamulla."

"Steinfinnillä taitaa olla aikamoinen apu sinusta, Olav", sanoi Arnvid.

"Noo —." Olav venytti vastausta. "Mutta kaikki on täällä niin
rempallaan; ei siinä auta paljon yhden miehen apu. Vaikka — mutta
nyt se tulee kai muuttumaan; eiköhän Steinfinn tästälähin rupea
huolehtimaan enemmän asioistaan. Minä taidankin olla viimeistä kesää
täällä."

"Lähdetkö sinä pois Frettasteinistä?" kysyi Arnvid.

"Täytyyhän minun lähteä katsomaan omia maitanikin kerran", sanoi Olav
pikkuvanhasti. "Kun siis Steinfinn saa tämän asian käsistään, käy kai
niin, että minä muutan kotiin Hestvikeniin — luulen, että Steinfinn
mielellään toimittaa Ingunnin ja minut täältä."

"Ei ole varma, että Steinfinn joutaa ensi tilassa puuttumaan siihen
asiaan", sanoi Arnvid puoliääneen.

Olav kohautti olkaansa — hän oli ylpeän näköinen.

"Sitä enemmänhän hänellä on syytä toivoa, että minä pääsen omaisuuteni
herraksi. Hän tietää, etten ole vetäytyvä syrjään, vaan auttava
kasvatusisääni."

"Te olette kovin nuoria ryhtyäksenne suuren kartanon hoitoon."

"Et sinä ollut sen vanhempi joutuessasi naimisiin."

"En, mutta meillä oli vanhemmat turvanamme — ja minä olin sentään
nuorin joukosta. Mutta he pelkäsivät suvun sammuvan, kun veljeni olivat
kuolleet."

"Minä olen myös sukuni viimeinen", sanoi Olav.

"Niin kyllä", vastasi Arnvid. "Mutta Ingunn on kovin nuori."

Olav oli tullut näihin ajatuksiin Hamarin matkan jälkeen.

Tuon suloisen pyörryttävän vuorokauden jälkeen, jolloin hän oli
kokenut huumeen toisensa jälkeen leikkisiskonsa parissa, hän vaipui
rauhaan heti heidän päästyään takaisin Frettasteiniin. Siellä ei
kukaan ollut edes huomannut heidän katoamistaan. Ja tämä vaikutti niin
ihmeen viilentävästi hänen kuohuvaan mielentilaansa. Ja lisäksi kaikki
alkoivat aavistaa muutoksia ja suuria tapahtumia juuri samaan aikaan
kun hän itse tunsi tulleensa aikuiseksi — joten myös se oli jollakin
tavoin luonnollisempaa, että hänkin oli muuttunut.

Hän lakkasi leikkimästä toisten poikain kanssa, eikä kukaan ihmetellyt
sitä, sillä jännitys, joka Frettasteinissä nykyään vallitsi, levisi
koko ylämaan naapuristoon.

Ja niinpä Olavista alkoi tuntua aivan luonnolliselta, että hänen nyt
toden teolla on ruvettava tuumimaan naimisiinmenoa. Ja viettäessään
Ingunnin kanssa näitä pitkiä, helteisiä kesäpäiviä hän tunsi
eräänlaista kouriintuntuvaa tyytyväisyyttä siitä, että hän nyt oli
paremmin selvillä tulevaisuudesta, joka oli aiottu hänelle, kuin
aikaisemmin, ollessaan lapsellisempi.

Levottomuuden ja pelokkaan kainouden sijaan tuli nyt iloinen,
utelias odotus. Jotakin täytyi tapahtua. Steinfinn aikoi kai
käyttää tilaisuutta — iskeäkseen. Mitä seurauksia siitä tulisi,
jos Steinfinn iskisi, sitä Olav ei vaivautunut ajattelemaan — hän
oli tietämättään omaksunut Steinfinninpoikien käsityksen heidän
voimastaan ja mahtavuudestaan; kukaan ei mahtanut heille mitään.
Mutta hänestä tuntui myös luonnolliselta, että kun hän sen jälkeen
pyytäisi Steinfinniltä lupaa lähteä kotiin ja viettää häitä, tämä
suostuisi siihen arvelematta. Se tapahtuisi kai syksyllä taikka
talvella. Ja hänen vasta herännyt halunsa Ingunnin omistamiseen suli
hänen vasta heränneeseen kunnianhimoonsa päästä oman itsensä herraksi.
Kun hän nyt sulki tytön syliinsä, tuntui hänestä siltä, kuin tämä
olisi ollut hänen täysi-ikäisyytensä pantti. Sitten kun he tulisivat
Hestvikeniin, nukkuisivat he yhdessä ja hoitaisivat yhdessä sekä ulko-
että sisätöitä, eikä kukaan muu saisi käskeä ja määrätä kuin he kaksi
ainoastaan. Silloin he olisivat täysipätöistä väkeä.

Olav ei muuten hyväillytkään kovin usein morsiantaan nykyisin. Joskaan
hän ei enää ollut yhtä kaino ja arka, — eikä ollenkaan raskasmielinen,
— kuten hän oli ollut tunteensa ensi puuskassa, oli hän kuitenkin
tullut huomaamaan, mikä oli miehekästä ja soveliasta. Vain iltaisin,
ennen kuin kumpikin meni taholleen, hän koetti päästä sanomaan
Ingunnille hyvää yötä kahden kesken tavalla, joka hänen mielestään
soveltui ystävyksille, jotka pian menisivät naimisiin keskenään.

Sen, että Ingunnin silmät ilmaisivat liian paljon heidän sattuessaan
katsahtamaan toisiinsa, käsitti Olav kuuluvan siihen onneen, jonka
kohtalo oli varannut hänelle. Hän huomasi Ingunnin vilkuilevan häntä
salaa, ja tytön katse oli kumma, raskas ja täynnä tummaa eloa. Sitten
heidän silmänsä kohtasivat toisensa — ja Ingunnin silmissä syttyi
pieni tuikahdus, hän katsoi toisaanne ja koetti peittää hymyä. Hän
koetti saada hipaistuksi Olavia kädellään, kun he tapasivat toisensa
— pöyhi mielellään hänen tukkaansa heidän jäädessään hetkeksikään
kahden kesken. Hän oli hyvin palvelevainen Olavia kohtaan — tarjoutui
paikkaamaan hänen vaatteitaan, kantamaan hänelle ruoan, milloin poika
tuli aterialle vähän myöhemmin kuin toiset miehet. Ja kun Olav sanoi
hyvää yötä, tyttö pusertautui häneen kuin hänen hyväilyään janoten.
Olav käsitti sen niin, että Ingunnkin ikävöi häitä, ja se oli hänen
mielestään asiaankuuluvaa — aika kävi kai pitkäksi hänellekin täällä
kotona; hänestä mahtoi olla hirveän hauskaa itse päästä emännäksi.
Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että saattoi olla nuoria ihmisiä, jotka
eivät pitäneet toisistaan, vaikka olivat toisilleen kihlatut.

Mutta Hamarin-retki jäi kajastamaan unena Olavin mielessä. Hän muisteli
sitä varsinkin illalla maata pantuaan, eli sen uudelleen mielessään,
kunnes tunsi tutun, ihmeellisen suloisen väristyksen ruumiissaan ja
sielussaan. Hän muisteli, miten he olivat olleet polvillaan auringon
noustessa kalastajamummon navettapahasen takana, rinta rintaa vasten,
ja miten hän oli uskaltanut suudella Ingunnia ohimokuoppaan, hiuksien
alle, jotka tuoksuivat lämpimästi ja vienosti. Mutta sitten hänet
valtasi käsittämätön pelko ja surumielisyys —. Hän koetti ajatella
eteenpäin — olihan heidän edessään tie suorana kohti kirkon ovea,
pöydänpäätä ja morsiusvuodetta. Mutta tuntui kuin hänen sydämensä olisi
tullut heikoksi ja voimattomaksi, kun hän näinä yön hetkinä tahtoi
iloita siitä, mikä heitä odotti — aivan kuin ei mikään sittenkään
voisi olla niin suloista kuin tuo aamusuudelma, — mitä tulevaisuus
heille toisikin.

"Mitä sinä liikut?" kysyi Arnvid äreästi. "Etkö sinä voi pysyä hiljaa?"

"Minä lähden vähän ulos." Olav nousi, pukeutui uudestaan ja viskasi
viitan ympärilleen.

Yöt olivat jo pimeämpiä — lehtipuiden tiheät latvukset näyttivät
tummemmilta taempana häämöttäviä harjanteita vasten. Pohjoisella
taivaalla näkyi muutamia messinginkeltaisia juovia pilvien välissä.
Lepakko vilahti hänen ohitseen mustana ja salamannopeasti.

Olav lähti sitä aittaa kohti, missä Ingunn nukkui. Ovi oli puoleksi
auki kuumuuden tähden, ja sittenkin siellä oli ummehtunut ilma; siellä
haisi auringonpaahtamille ohjaksille, sänky vaatteille ja hikisille
ihmisille.

Palvelusneito, joka makasi seinän puolella, veteli hirsiä. Olav
kävi polvilleen ja taivutti kasvonsa ulommaisena nukkujaa kohti.
Hän kosketti poskellaan ja huulillaan hiljaa Ingunnin rintaa.
Silmänräpäyksen hän oli hievahtamatta tunteakseen pehmeän, lämpöisen
poven kohoilevan hiljaa hengityksen mukaan unessa — kuuli sydämen
lyönninkin sen alla. Sitten hän antoi kasvojensa lipua ylemmäs, kunnes
Ingunn heräsi.

"Pukeudu", kuiskasi hän toisen korvaan. "Tule ulos vähän —."

Hän jäi odottamaan solaan. Ingunn kömpi hetken kuluttua kynnyksen
yli matalasta ovesta ja jäi seisomaan hiljaa aivan kuin oudoksuen
äänettömyyttä. Hän veti muutaman syvän henkäyksen — yö oli vilpas ja
lauha. He kävivät istumaan rinnakkain ylimmälle portaalle.

Mutta sitten molemmista tuntui niin kummalliselta, että he
olivat ainoat valveilla olevat ihmiset kartanossa — eivätkä he
olleet tottuneet olemaan ulkona yöllä. Ja niin he istuivat siinä
liikahtamatta, tuskin rohjeten kuiskata sanaakaan toisilleen. Olav oli
aikonut kääriä viittansa Ingunnin ympärille ja laskea käsivartensa
hänen vyötäisilleen. Mutta hän tuli vain vieneeksi Ingunnin käden
polvelleen ja hivelleeksi sitä yhdellä sormella sormenpäitä kohti,
kunnes tyttö veti kätensä pois, laski käsivartensa hänen olkapäälleen
ja puristi kasvonsa hänen kaulaansa vasten.

"Yöt ovat varmaan jo pimeämmät?" sanoi hän hiljaa.

"Ilma on niin raskas tänä yönä", virkkoi toinen.

"Niin, ehkä huomenna tulee sade", arveli neito.

Se osa järveä, jonka he saattoivat nähdä paikaltaan, oli sakean harmaa,
eikä taempana olevia selänteitä näkynyt ollenkaan. Olav katsoi eteensä
miettien.

"Ei se ole varma — tuuli käy idästäpäin. Etkö huomaa, miten selvästi
puron ääni kuuluu rotkosta?"

"On kai paras mennä levolle", kuiskasi hän tuokion kuluttua. He
suutelivat toisiaan — se oli pieni, nopea, arka suukko. Sitten Olav
hiipi alas, ja Ingunn katosi aittaan.

Tuvassa oli pilkkosen pimeä. Olav riisuutui ja paneutui uudelleen maata.

"Kävitkö sinä ulkona puhelemassa Ingunnin kanssa?" kysyi Arnvid
valppaalla äänellä hänen kupeeltaan.

"Kävin."

Kotvasen kuluttua Arnvid kysyi jälleen:

"Tiedätkö sinä, Olav, minkälaiset teitä koskevat naimasopimukset ovat?"

"En. Minähän olin niin pieni, kun meidät kihlattiin. Mutta kaiketi
Steinfinn ja minun isäni ovat sopineet siitä, mitä me kumpikin saamme.
— Miksi sinä sitä kysyt?" ihmetteli Olav äkkiä.

Arnvid ei vastannut. Olav virkkoi:

"Kyllä Steinfinn pitää huolen siitä, että saamme sen, mitä meille
kuuluu sopimuksen mukaan."

"Niin, olenhan minä hänen sisarensa poika", lausui Arnvid vähän
viivytellen. "Mutta koska sinusta pian on tuleva meidän sukulaisemme,
niin puhunpa sinulle jotakin. Sanotaan Steinfinnin varojen olevan
pienemmät kuin ennen. Minä olen miettinyt tässä maatessani sinun
sanojasi — luulen sinun olevan oikeassa. Viisainta olisi, jos
jouduttaisit naimista — jotta Ingunn saisi osansa kotoa niin pian kuin
suinkin."

"Eihän mikään pakota meitä odottamaankaan", sanoi Olav.

Seuraava päivä oli messupyhä, ja sitä seuraavana alkoi Frettasteinissä
heinänteko. Arnvid ja hänen miehensä ottivat osaa siihen. Jo aikaisin
aamupäivällä rupesi ilma vetäytymään harmaaksi, ja keskipäivän aikaan
alkoi paksuja, mustia pilviä ilmestyä etelästä ja levitä vaalenneelle,
usvaiselle taivaalle. Olav katsoi ylös hioessaan kerran viikatettaan —
ja ensimmäinen vesitippa putosi hänen silmilleen.

"Ehkä siitä tulee vain vähän yösadetta", tuumi muuan iäkäs renki.

"Huomenna on juhannus", vastasi Olav. "Jos ilma silloin muuttuu, sataa
yhtä monta päivää sen jälkeen kuin aurinko on paistanut ennen sitä,
niin olen aina kuullut sanottavan. En usko tänä vuonna tulevan parempaa
heinäonnea kuin viimekään vuonna."

Arnvid seisoi vähän alempana niityllä. Hän laski äkkiä alas
viikatteensa ja alkoi rientää juoksujalkaa mäkeä ylös toisten luo
viittoen kädellään.

"Tuolla he tulevat", sanoi Arnvid. "Näyttää siltä kuin heillä olisi
toisenlainen niitto mielessä. Mitähän tämän talon heinänteosta nyt
tulleekaan!"

Myöhään illalla sade alkoi valua virtanaan, ja sakea, valkoinen sumu
höyrysi pilvinä niittyjen ja lähimpien metsäisten kukkuloiden yli. Olav
ja Ingunn seisoivat Ingunnin makuuparven solassa, ja poika tuijotti
vihaisesti sateeseen.

Arnvid tuli juosten rapakkoisen pihan poikki, pelastui toisten joukkoon
ja pudisti vaatteitaan.

"Etkö sinä ota osaa miesten neuvotteluihin?" kysyi Olav pilkallisesti.

Olav oli aikonut seurata miehiä näiden lähtiessä Ingebjørgin pirttiin
— miehet tahtoivat puhua rauhassa, palvelusväen kuulematta. Mutta
Steinfinn oli käskenyt kasvattinsa jäädä tupaan talon renkien kanssa.
Olav oli suuttunut — nyt kun hän omasta mielestään jo lukeutui
kuuluvaksi Steinfinnin sukuun. Hän ei muistanut, ettei Steinfinn vielä
tiennyt heidän liittonsa olevan niin lähellä lujittumistaan.

Arnvid nojasi seinään; hän tuijotti murjottaen eteensä.

"En minä aio vetäytyä syrjään, olen kyllä seuraava sukulaistani
niin kauas kuin hän vaatii. Mutta minä en tahdo ottaa osaa heidän
neuvotteluihinsa."

Olav katsoi ystäväänsä — ja pojan vaaleahkot, kauniisti kaartuvat
huulet vetäytyivät pieneen ivahymyyn.




IV


Toisen päivän iltana miehet karahuttivat rinnettä alas. Tämän päivän
oli kestänyt pilvipoutaa, mutta ilma oli muuttunut kylmäksi ja
tuuliseksi.

Kolbeinilla oli mukanaan kuusi miestä, Steinfinnillä seitsemän sekä
Olav Auduninpoika, ja Arnvid seurasi oman miehensä kanssa. Kolbein oli
hankkinut tarvittavat veneet, jotka oli kätketty kauemmaksi pohjoiseen,
Mjøsenin rannalle.

Ingunn meni aikaisin levolle parveensa. Hän ei tiennyt, kauanko hän oli
nukkunut herätessään siihen, että joku kosketti hänen poveaan.

"Sinäkö se olet", kuiskasi hän unisesti — hän odotti unenpöpperössään
näkevänsä Olavin pehmeän tukan, mutta hänen edessään olikin hunnulla
peitetty pää. "Äiti —?" pääsi häneltä ihmetyksen vallassa.

"Minä en saa unta", sanoi Ingebjørg. "Olen kävellyt ulkona. Pukeudu ja
lähde alas minun kanssani."

Ingunn nousi tottelevasti ja pukeutui. Hän oli rajattomasti ihmeissään.

Ei ollut sentään kovin myöhä vielä. Sen huomasi ulos tullessa. Ilma oli
kirkastunut. Kuu paistoi melkein pyöreänä eteläisen harjanteen laelta,
punaisena kuin iltapilvi, antamatta vielä valoa.

Äidin käsi oli tulikuuma hänen tarttuessaan tyttären käteen. Ingebjørg
veti neitoa mukanaan — kulki edestakaisin kartanon liepeillä, mutta ei
puhunut juuri mitään.

— Kerran he jäivät seisomaan pellon aidan yli kumartuneina. Pellolla
oli lammikko, jonka ympärillä kasvoi korkeata, rehevää ruohoa, joka
kuvastui veteen, mutta keskellä sen pientä, kiiltävää pintaa välkkyi
kilo — kuu oli nyt noussut korkealle ja oli vaalennut keltaiseksi ja
kirkkaaksi.

Äiti katsoi alemmas, missä järvi ja talot uinuivat pehmeässä, vaaleassa
udussa.

"Ymmärrätköhän sinä, mitä tämä merkitsee meille kaikille", sanoi
Ingebjørg.

Ingunn tunsi poskiensa kalpenevan ja muuttuvan kylmiksi äidin
tätä sanoessa. Hän oli aina tiennyt sen, mitä isästä ja äidistä
oli tietämistä; hän oli myös tiennyt, että nyt oli tulossa suuria
tapahtumia. Mutta kulkiessaan tässä äitinsä kanssa ja huomatessaan,
miten tämä oli järkyttynyt sisimpäänsä myöten, hän vasta käsitti, mitä
kaikki oikein _merkitsi_. Hänen huuliltaan pääsi pieni äännähdys aivan
kuin hiiren vinkaisu.

Ingebjørgin kärsineet kasvot vetäytyivät hymyn irveeseen, ja hän sanoi:

"Pelkäätkö sinä valvoa tänä yönä äitisi kanssa? Tora ei olisi
kieltäytynyt jäämästä minun luokseni, mutta hän on sellainen hurskas,
lempeä lapsi. Sitä sinä et ole — ja sinä olet vanhin", lopetti hän
kiihkeästi.

Ingunn rutisti hentoja käsiään. Jälleen hänestä tuntui kuin hän
olisi päässyt nousemaan vähän korkeammalle tunturin rinnettä, josta
näki hiukan laajemmalti maailmaa. Hän oli aina ollut selvillä siitä,
etteivät vanhemmat olleet kovin iäkkäitä ihmisiä. Mutta nyt hän
tajusi, että he olivat nuoria. Heidän lempensä, josta hän oli kuullut
kerrottavan kuin mistäkin vanhan ajan tarinasta, saattoi syttyä
uudestaan täyteen liekkiin, kuten tuli syttyy tuhan alla kytevistä
hiilistä. Ihmetellen ja vastentahtoisesti hän aavisti isän ja äidin
rakastavan toisiaan nytkin — samoin kuin Olav ja hän rakastivat
toisiaan, mutta vain paljon kiihkeämmin — kuten virta on suurempi
ja kuohuvampi lähellä suuta kuin ylhäällä lähteillään. Ja vaikka
häntä kainostutti se, mitä hän nyt ymmärsi, hän tunsi myös ylpeyttä
vanhempiensa tavattoman kohtalon johdosta.

Hän ojensi arasti kätensä sanoen:

"Kyllä minä valvon sinun kanssasi koko yön, äiti."

Ingebjørg puristi tyttärensä kättä.

"Jumalan täytyy auttaa Steinfinniä, että me saamme pestyksi pois
häpeämme", hän sanoi kiivaasti, syleili tytärtään ja suuteli tätä.

Ingunn tarttui äitinsä kaulaan. Siitä oli hyvin kauan, kun tämä oli
suudellut häntä. Se oli kuin osa sitä elämää, joka oli loppunut tuona
yönä, jolloin Mattias oli tullut taloon.

Ei Ingunn ollut sitä kaivannutkaan — hän ei ollut ollut hyväileväinen
lapsena. Se, mikä oli Olavin ja hänen välillään, oli aivan kuin jotakin
uutta, minkä he olivat keksineet alusta alkaen. Se oli tullut kuin
kevät — se ilmestyy jonakin päivänä kuin ihme, mutta kohta sen jälkeen
tuntuu aivan kuin kesän pitäisi jatkua ikuisesti. Miten oli laita
pellonpientarenkin? — Niin kauan kuin se pysyy paljaana kuivuneiden
heinätupsujen ympäröidessä kiviä, joiden laidoilta lumi on sulanut,
niin kauan se on vain kuin pieni harmaa penger sarkojen välissä —
kunnes se äkkiä muuttuu yhdeksi ainoaksi reheväksi tiheiköksi, josta
tuskin pääsee kahlaamaan läpi.

Ja nyt hänen lapsenmielensä keväinen hedelmättömyys oli muuttunut
reheväksi ja kukintakykyiseksi. Hän painoi vilpoisen, pehmeän poskensa
äidin luisevia kasvoja vasten ja sanoi:

"Minä valvon _mielelläni_ sinun kanssasi, äiti!"

Sanat kimmahtivat aivan kuin häneen itseensä — _hänenhän_ täytyi
odottaa Olavia. Hänen ajatuksensa olivat olleet jossain muualla tämän
lähtiessä toisten kanssa matkaan illalla — hän ei ollut muistanut,
että miesten hanke oli hengenvaarallinen. Hätä kouristi häntä — mutta
tuntui vain väristyksenä sydänjuurissa. Hän ei voinut kuvitella, että
_hänen_ omilleen saattoi todella tapahtua jotakin. —

Kuitenkin hän kysyi:

"Äiti — _pelkäätkö_ sinä?"

Ingebjørg Jonintytär pudisti päätään.

"En. Jumala on antava meidän voittaa, sillä meidän puolellamme on
_oikeus_." Nähdessään tyttärensä ilmeen hän lisäsi, kasvoilla hymy,
josta Ingunn ei pitänyt — se oli niin kummallinen ja ovela: "Katsohan,
tyttäreni — on onni meille, että Maunu-kuningas kuoli nyt keväällä.
Meillä on ystäviä ja sukulaisia niiden miesten joukossa, jotka nyt
saavuttavat suurimman vallan — sanoo Kolbein. Ja heidän joukossaan on
monta, jotka soisivat Mattiaksen — muistatko sinä, minkä näköinen hän
on, ei, ethän sinä voi muistaa — hän on lyhytkasvuinen — niin, jotka
soisivat hänen olevan päätä lyhyemmän. Ingebjørg-kuningatar ei pitänyt
hänestä. Ymmärräthän sinä nyt, että muuten hän ei olisi parastaikaa
Biridissä, kun kaikki ritarit ja paronit ovat kokoontuneet Bjørgviniin
uuden kuninkaan kruunajaisiin."

Hän puhui puhumistaan heidän kävellessään aidan viertä pitkin. Ingunnin
olisi kovin tehnyt mieli puhua äidille Olav Auduninpojasta, mutta hän
ymmärsi äidin olevan niin omissa ajatuksissaan, ettei hän välittäisi
kuulla muusta. Jotakin hänen kuitenkin täytyi saada sanotuksi.

"Eikö ollut paha, ettei Olav ehtinyt noutaa kirvestään sitä ennen?"

"Kyllä sinun isäsi on pitänyt huolen siitä, että kaikilla niillä,
jotka hän otti mukaansa, oli riittävästi aseita", sanoi talon emäntä.
"Steinfinn ei olisi ottanut mukaan koko poikaa, mutta tämä pyysi itse
—."

"Sinun on kylmä", sanoi äiti hetken kuluttua. "Ota vaippa yllesi —."

Ingunnin vaippa riippui yhä äidin tuvassa — hän ei ollut tuonut
sitä sieltä viimeisten kahden viikon aikana, vaan käyttänyt Olavin
juhlaviittaa päällysvaatetta tarvitessaan. Äiti seurasi häntä sisään.
Hän puhalsi hiillokseen ja sytytti lyhdyn.

"Isäsi ja minun oli tapana muuttaa suureen parvitupaan nukkumaan
kesäisin —; jos me olisimme maanneet siellä sinä yönä, jolloin
Mattias hyökkäsi taloon, ei hän olisi voinut yllättää Steinfinniä
äkkiarvaamatta. Meidän on turvallisinta nukkua siellä siihen asti kun
Steinfinn saa maanrauhan."

Suureen parveen ei mennyt mitään ulkoportaita, sillä sitä käytettiin
talonväen kalleuksien kätkönä. Ala-aitasta veivät vain tikapuut
sisäteitse parvelle. Ingunn ei ollut käynyt siellä monta kertaa; jo
siellä vallitseva ilmakin teki hänet juhlalliseksi. Sänkypatjojen ja
nahkasien välissä riippui väkevähajuisia yrttipusseja — kaikki nuo
katosta riippuvat tavarat näyttivät vähän kammottavilta. Seinävierillä
oli suuria arkkuja. Ingunn valaisi lyhdyllä Olavin arkkua — se oli
vaaleata lehmuspuuta ja kauniisti veistetty.

Ingebjørg aukaisi solaan vievän oven. Hän tyhjensi sängystä kaiken,
mitä siihen oli pinottu, alkoi kaivella arkkuja ja rasioita, antaen
tyttärensä valaista lyhdyllä — päästi sitten lattialle kaiken
käsistään ja lähti ulos solaan.

Kuu oli ehtinyt niin kauaksi länteen, että sen valo välkkyi kultaisena
siltana vedessä. Se oli painumaisillaan tummaa, sinistä pilvivuorta
kohti — joku irtautunut kaistale kulki kuuta vasten muuttuen
kultaiseksi.

Äiti palasi sisään ryhtyen jälleen penkomaan arkkuja. Hän oli vetänyt
esiin silkkisen naisenpuvun — se oli vihreäpohjainen, keltakukallinen
— lyhdyn valossa koko puku kuulsi kellastuneiden haavanlehtien
värisenä.

"Tämän tahdon antaa sinulle —."

Ingunn niiasi ja suuteli äitinsä kättä. Hän ei vielä milloinkaan ollut
omistanut silkkistä pukua. Valaanluisesta rasiasta äiti otti lisäksi
vihreän samettinauhan, johon oli kiinnitetty kullattuja hopeanastoja.
Hän asetti sen tyttären otsalle, työnsi sitä vähän alemmas ja sitoi
nauhanpäät niskaan hiusten alle.

"Kas noin. Sinusta ei tullut niin kaunis kuin lapsena ollessasi
luulimme, mutta sinä olet sievistynyt tänä kesänä. Voit ruveta
käyttämään otsanauhaa, sinä olet nyt naimaikäinen neito, Ingunn."

"Niin, Olav ja minä olemme puhuneet siitä", uskalsi Ingunn virkkaa.
Hän koetti vaistomaisesti puhua niin tasaisesti ja luonnollisesti kuin
osasi.

Ingebjørg nosti katseensa — he olivat molemmat kyykkysillään erään
arkun ääressä.

"Oletteko Olav ja sinä puhuneet _siitä_?"

"Kyllä." Ingunn puhui yhtä tasaisesti kuin äsken: hän painoi hiljaa
alas luomensa. "Me olemme nyt siksi vanhoja, että arvaamme teidän
haluavan pian täyttää meitä koskevan sopimuksen."

"Ei se sopimus ollut sellainen", sanoi äiti, "ettei sitä voisi purkaa,
jos te tahdotte. Pakottaa me emme aio teitä."

"Niin, mutta me olemme tyytyväisiä siihen, mitä te olette päättäneet",
sanoi Ingunn kuuliaisesti. "Olemme puhuneet, että meistä on hyvä se,
mitä isämme ovat sopineet."

"Vai niin." Ingebjørg katsoi miettien eteensä. "Kaipa siitä selvitään
jollakin tavoin. — _Pidätkö_ sinä Olavista?" hän kysyi.

"Täytyyhän minun pitää hänestä. Olemme tunteneet toisemme kauan, ja hän
on aina ollut hyvä meille kaikille ja tottelevainen teitä kohtaan."

Äiti nyökkäsi ajatuksissaan.

"Steinfinn ja minä emme ole tienneet, muistitteko te itse tuota
sopimusta tai ajattelitteko sitä enää. Kai siitä selvitään tavalla tai
toisella. Mutta te olette niin nuoria, ettette kai ole voineet kiintyä
toisiinne kovin —. Onhan Olav kaunis poika. Ja Audunilta jäi rikkautta
—."

Ingunn olisi mielellään puhunut enemmän Olavista. Mutta hän näki äidin
vaipuneen taas syvälle omiin ajatuksiinsa.

"Me ajoimme syrjäteitä, isäsi ja minä, tullessamme tunturin yli", hän
kertoi. "Vorsista lähdimme tasangolle ja sitten ratsastimme ylimpiä,
kaukaisimpia laaksoja pitkin. Tunturilla oli vielä paljon lunta.
Kerran meidän täytyi jäädä asumaan kiviseen onkaloon kokonaiseksi
viikoksi. Se oli pienen järven laidassa, ja sillä kohden kulki
jäätikkö virta — me kuulimme jäälauttojen kalisevan ja murskautuvan
vedessä maatessamme onkalossa yöllä. Steinfinn uhrasi kultasormuksen
sormestaan ensimmäisessä kirkossa, joka tiellemme ilmestyi — sattui
olemaan messupäivä. Tunturikylän köyhät asukkaat olivat tuijottaa
silmät päästään nähdessään meidät — me olimme lähteneet kaupungista
sunnuntaivaatteissamme. Huonoiksihan ne olivat kuluneet — mutta siinä
laaksossa ei kuitenkaan ennen liene sellaisia nähty —.

"Mutta uupunut morsian Steinfinnillä oli, kun hän saapui minun
kanssani Hoviin. Silloin sinä jo olit minun sydämeni alla —."

Ingunn tuijotti kuin loihdittuna äitiinsä. Lyhty, joka paloi lattialla
heidän molempien välissä, levitti himmeää valoa, ja Ingunn näki äidin
hymyilevän omituisesti. Ingebjørg silitti tyttärensä päätä ja solutti
hänen pitkiä palmikoltaan sormiensa lomitse.

— "Ja nyt sinä olet täysikasvuinen", lopetti hän.

Äiti nousi nyt paikaltaan ja ojensi tyttärelleen suuren, koruompeleilla
kaunistetun peitteen käskien hänen ravistella sitä ulkona solassa.

"Äiti!" huusi tytär kovalla äänellä ulkoa.

Siellä oli jo melkein valoisa, ja taivaan laki oli kirkas ja korkea,
mutta lähempänä maata oli pilviä ja usvaa. Luoteesta, järven toiselta
puolen nousi korkea loimu, joka punasi usvaisen ilman laajalta alalta.
Mustaa savua tuprusi esiin, ajautui ympäri ja sekoittui sumuun,
taajentaen ja tummentaen sen pitkän matkaa tälle puolen harjun. Väliin
näkyi itse lieska sen kohotessa korkealle, mutta palava talo oli
piilossa metsäkielekkeen takana.

Hetken verran nuo kaksi naista tuijottivat sinne. Äiti ei lausunut
sanaakaan, eikä neito rohjennut puhua. Sitten talon emäntä katosi
sisään — ja heti tämän jälkeen Ingunn näki hänen juoksevan pihan yli
pirttiä kohti.

Kaksi palvelusnaista syöksyi paitasillaan ulos ja lähti juoksemaan
aidanviertä. Sitten tuli näkyviin Tora, vaalea tukka hulmuten
hajallaan, ja äiti, taluttaen pieniä poikiaan, ja vähitellen kaikki
talon naiset. Heidän huutonsa ja äänensä kuuluivat parveen, missä
Ingunn oli.

Mutta kun he rupesivat työntymään parveen, hiipi hän ulos. Pää
painuksissa ja kädet ristissä vaipan alla, jota hän piteli tiukasti
ympärillään — hän olisi halunnut tekeytyä kokonaan näkymättömäksi —
hän pujahti omaan aittaansa ja paneutui makuulle.

Itku purkautui väkisin — hän ei tiennyt, miksi hän oikeastaan itki
niin hillittömästi. Mutta hänestä tuntui kuin hänen mielensä olisi
ollut liian täynnä kaikkea sitä, mitä oli vyörynyt hänen sieluunsa
tänä yönä. Hän ei kärsinyt toisia lähellään — silloin pääsi itku. Ja
väsynyt hän oli myös. Olikin jo aamu.

Hänen herätessään aurinko paistoi ovesta sisään. Ingunn hyppäsi pystyyn
ja veti paidan viereensä — hän kuuli hevosten töminää pihalta.

Neljä, viisi oman talon hevosta lönkytteli ruohoa pureksien satulasta
riisuttuina. Olavin Elgsblakken oli niiden joukossa. Ja ylhäältä haasta
kuului hirnuntaa. Palvelusneidot juoksentelivat pirtin ja tuvan väliä
— ja kaikki olivat juhlapuvuissa.

Ingunn heitti vaipan ympärilleen ja juoksi itäparveen. Sinne oli
siroteltu orjantappuraruusuja ja angervon oksia — se aivan salpasi
henkeä. Hän ei ollut nähnyt kotiaan juhla-asussa sitten kun pikku
tyttönä. Kylläkin juominkeja tuvassa ja ruokapitoja pyhinä — mutta
ei kukkia lattialla. Silkkipuku ja kultanauha olivat Olavin arkulla.
Ingunn otti ne käsivarrelleen ja juoksi takaisin.

Peiliä hänellä ei ollut, mutta ei hän sitä kaivannut seisoessaan
valmiiksi pukeutuneena aitassaan. Hän tunsi kultaisen otsanauhan painon
hiuksillaan, katsoi pitkin vartaloaan, jota keltaisenvihreä silkki
verhosi. Puku soljui pitkinä laskoksina povelta jääden viistämään
maata, ja hopeavyö veti sitä vähän sisään vyötäisiltä. Se oli niin
suuri ja avara, että hänen täytyi kannattaa sitä molemmin käsin
astuessaan pihanurmen yli. Mieli riemua täynnä hän nyt tiesi olevansa
aivan kuin joku kirkon veistetyistä kuvista. Pitkä, kaitaluinen,
matalarintainen ja hentojäseninen sekä koruista säihkyvä.

Tuvassa ovella hän pysähtyi häikäistyneenä. Soihtuvalkeita paloi
huoneessa, ja päivänpaiste virtasi sisään räppänän aukosta, niin että
orsien alla aaltoileva savu näytti taivaansiniseltä. Ja pöydällä
seisoi palavia kynttilöitä isännänistuimen edessä. Siinä istui hänen
äitinsä isän vieressä ja äiti oli pukeutunut punaiseen silkkiin.
Hunnun sijasta, jonka Ingunn oli tottunut näkemään hänen päässään, oli
hänellä nyt valkoinen kangistettu aivinapäähine; se kohosi otsalta
korkeana kuin kruunu ja jätti takaraivon paljaaksi; hiussykerö välkkyi
kultaisena kirjavan hiusverkon sisällä.

Muut naiset eivät istuneet pöydässä; he kulkivat edestakaisin ruokaa
ja juomaa kantaen. Ingunn otti myös kannun; hän kantoi sitä korkealla
oikeassa kädessään kannattaen vasemmalla hametta ja koettaen astua niin
sirosti ja pehmeästi kuin suinkin — vatsa kauniisti kaarella, hartiat
alas vedettyinä, jotta povi näyttäisi hennommalta. Kaula oli eteenpäin
taipunut, pää taas kallellaan kuin kukka vartensa nenässä. Näin hän
kulki eteenpäin niin keveän liitelevästi kuin osasi.

Mutta miehet olivat jo puolijuovuksissa ja varmaan väsyneetkin yön
toimista; kukaan ei huomannut häntä sanottavasti. Isä nauroi, kun hän
kaatoi hänelle olutta. Hänen silmänsä olivat kiiltävät ja jäykät, ja
kasvot punottivat tummina hänen pörröisen, kellanruskean tukkansa alla
— ja nyt Ingunn huomasi hänen kantavan toista kättään siteessä rintaa
vasten. Hänellä oli paras viittansa ahtaan nahkatakin päällä, joka
näkyi haarniskan alta. Useimmat miehet näyttivät istuutuneen pöytään
siinä kunnossa, missä he olivat satulasta noustessaan.

Isä antoi merkin, että hänen oli kaadettava juomaa Kolbeinille ja hänen
kahdelle pojalleen Einarille ja Haftorille; he istuivat Steinfinnin
oikealla puolella.

Hänen vasemmalla puolellaan istui Arnvid. Hän oli punainen, ja hänen
tummansiniset silmänsä välkkyivät kuin metalli. Hänen kasvonsa
nytkähtelivät, kun hän tuijotti nuoreen sukulaisneitoon. Ingunn
ymmärsi, että _hän_ ainakin piti häntä kauniina tänä iltana, ja hän
hymyili ilosta kurottuessaan yli pöydän ja kaataessaan hänelle.

Kun hän tuli siihen, missä Olav Auduninpoika istui ulommaisella
penkillä, hän ahtautui tämän ja hänen vierustoverinsa välitse
kallistamaan juomaa seinäpenkillä istuville. Silloin poika tarttui
häneen kiinni alhaalta polvien kohdalta ja likisti häntä itseään vasten
pöydän suojassa, niin että juoma läikähti kannusta maahan.

Ingunn huomasi heti hänen olevan juovuksissa. Olav istui syrjittäin
penkillä, jalat kaukana toisistaan, pää käsivarren nojassa ja kyynärpää
kaukana pöydällä ruokien keskellä. Se oli niin tavatonta, ettei Ingunn
voinut olla nauramatta — toisten oli ollut tapana kiusoitella Olavia
siitä, että hän istui aina yhtä hiljaa ja tanakasti, olipa juonut miten
paljon hyvänsä. Jumalanvilja ei pystynyt häneen, sanoivat muut.

Mutta tänä iltana olut oli vienyt voiton hänenkin jäykkyydestään.
Ingunnin aikoessa kaataa hänelle olutta Olav kävi kiinni hänen
käsiinsä, laski kannun huulilleen ja joi sen reunasta kaataen päälleen,
niin että hirvennahkapanssari ryvettyi rinnalta.

"Juo sinäkin vuorostasi", hän sanoi katsoen Ingunnia nauraen kasvoihin
— mutta hänen silmänsä olivat niin kummalliset ja vieraat, niissä
välkkyi valloilleen päästetty viileys. Ingunn joutui hämmennyksiin,
mutta kaatoi olutta hänen pikariinsa ja maistoi siitä; silloin Olav
taas tempasi hänestä kiinni pöydän alla, niin että tyttö oli vähällä
kaatua hänen syliinsä.

Olavin vieruskumppani otti kannun heidän käsistään sanoen:

"Kuulkaapas, te kaksi siinä — jättäkääpäs vähän juomista meillekin."

Ingunn meni täyttämään kannua — ja hän huomasi käsiensä vapisevan.
Ja hämmästyksekseen hän huomasi vapisevansa kauttaaltaan. Hän arveli
pelästyneensä Olavin kiihkeyttä, mutta tämä veti häntä myös puoleensa
aivan uudella tavalla — se oli kuin suloisesti kalvavaa uteliaisuutta.
Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Olavia semmoisena. Mutta se oli
niin kirpaisevan hauskaa — tänä iltana kaikki oli toisenlaista kuin
tavallisesti. Kulkiessaan tarjoillen hänen täytyi vähän väliä saada
hipaista Olavia, jotta tämä sitten saisi tilaisuuden varastaa noita
kovakouraisia, salaisia hyväilyjä. Hänestä tuntui kuin häntä olisi
vetänyt jonnekin —.

Kukaan ei ollut huomannut, että ulkona pimeni, ennen kuin räppänästä
alkoi sataa sisään. Heidän täytyi sulkea se. Silloin Ingebjørg käski
tuomaan lisää valoa. Miehet nousivat pöydästä; jotkut lähtivät
komeroihinsa nukkumaan, mutta toiset istuivat takaisin juomaan ja
puhelemaan naisten kanssa, jotka nyt vasta ehtivät ajatella ruokaa.

Arnvid ja Einar Kolbeininpoika, Ingunnin serkku, kävivät hänen
viereensä, ja Einar alkoi kertoa hänelle tarkemmin retkestä.

He olivat purjehtineet itäistä rantaa joelle asti, ja sieltä he
lähtivät toiselle puolen Vingarheimiin, joten he saapuivat ratsain
Mattiaksen taloon pohjoiselta suunnalta. Se näyttäytyi muuten turhaksi,
sillä Mattiaksella ei ollut vartijoita ulkona.

"Hän ei näy uskoneen Steinfinnin täydellä todella aikovan hyökätä hänen
niskaansa", sanoi Einar halveksuvasti. "Eihän sitä sovi ihmetellä
— onhan siitä jo kauan puhuttu ja onhan sitä odotettu — kai hän
ajatteli, että koska Steinfinn oli jaksanut kestää häpeää kuusi vuotta,
hän kestäisi varmaan seitsemännenkin —."

"Minä muistelen kuin olisin kuullut selloisen puheen Mattiaksesta,
että hän karkasi maasta, koska pelkäsi Steinfinniä", sanoi nyt Olav
Auduninpoika, joka oli liittynyt seuraan. Ja hän tunkeutui Arnvidin ja
Ingunnin väliin.

"Niin, ja Steinfinn on laiska; hän istuu rauhassa pensaan alla, kunnes
lintu käy istumaan aivan hänen päänsä päälle —."

"Sinä taidat tarkoittaa, että hänen olisi pitänyt nostaa valituksia ja
riitoja kuten sinun isäsi."

Arnvid asettui välittäjäksi ja sai heidät pysymään sovussa. Einar
jatkoi:

He pääsivät huomaamatta pihalle, ja muutamia miehiä asettui vahdeiksi
niiden rakennusten eteen, joissa voitiin ajatella miehiä nukkuvan,
mutta Steinfinn ja Kolbeininpojat lähtivät Arnvidin, Olavin ja viiden
rengin kera päätupaa kohti. Kolbein jäi ulos. Sisällä nukkuvat miehet
kavahtivat hereille, kun ovi murrettiin auki — jotkut alastomina
ja jotkut alusvaatteisillaan, mutta kaikki etsien aseitaan. Siinä
oli Mattias ja muuan hänen ystävänsä, talon vuokramies ja hänen
keskenkasvuinen poikansa sekä kaksi renkiä. Syntyi lyhyt ottelu,
mutta uniset talon miehet joutuivat pian tappiolle. Sitten kohtasivat
Steinfinn ja Mattias toisensa.

"Olipa tämä yllätys — sinäkö se todellakin olet kululla näin
anivarhain aamulla, Steinfinn", sanoi Mattias. "Sinulla oli ennen hyvä
unen lahja, muistaakseni ja niin kaunis vaimokin vierelläsi."

"Hän juuri lähetti minut tänne tuomaan terveisiä sinulle", sanoi
Steinfinn. "Hän ihastui sinuun silmittömästi, kun viimeksi meillä
kävit — eikä hän ole voinut unohtaa sinua sen jälkeen. — Mutta
pane nyt päällesi", virkkoi hän "minusta on aina ollut kunnotonta
koskea alastomaan mieheen." Mattias lensi tummanpunaiseksi nuo sanat
kuullessaan, mutta kysyi sitten välinpitämättömäksi tekeytyen:

"Onko minun lupa ottaa rautapaitanikin — koska kerran näyt tahtovan
osoittaa jalomielisyyttä?"

"Ei", vastasi Steinfinn. "Sillä minä en ole ajatellut päästää sinua
hengissä kohtauksestamme. Mutta minä voin kernaasti riisua omani."

Steinfinnin riisuessa haarniskaansa piteli Kolbein, joka nyt oli tullut
sisään, ja eräs miehistä Mattiasta. Se ei ollut tämän mieleen, mutta
Steinfinn sanoi nauraen: "Sinä taidatkin olla kutkuisempi kuin minä
— sinä et siedä kosketettavan paljaaseen nahkaasi!" Tämän jälkeen
antoi Steinfinn Mattiakselle aikaa pukeutua ja vielä ottaa kilvenkin
suojakseen. Sitten he hyökkäsivät vastakkain.

Nuoruudessa Steinfinniä oli pidetty mitä taitavimpana aseenkäyttäjänä,
mutta tuo taito oli unohtunut viime vuosina; kävi pian ilmi, että
Mattias, vaikka oli pieni ja hintelä, voittaisi vastustajansa.
Steinfinnin täytyi peräytyä askel askeleelta; hän alkoi hengittää
raskaasti — ja äkkiä Mattias antoi hänelle iskun, joka esti häntä
käyttämästä oikeata kättään. Steinfinn vaihtoi miekan vasempaan käteen
— molemmat miehet olivat aikaa sitten viskanneet pois hylyiksi
hakatut kilpensä. Mutta nyt alkoi Steinfinnin miehistä heidän
isäntänsä asema näyttää pahalta, ja Kolbeinin viittauksesta juoksi
eräs hänen miehistään Steinfinnin rinnalle. Mattias joutui siitä vähän
hämmennyksiin, ja silloin Steinfinn antoi hänelle surmaniskun.

"Mutta taistoon otti osaa vain kaksi miestä, me näimme sen kaikki",
sanoi Arnvid.

Tällä välin oli sattunut semmoinen ikävyys, että jotkut Steinfinnin
mukana olleista vierasseutuisista huovimiehistä tahtoivat ryöstää,
ja toiset pidättivät heitä. Tämän nujakan kestäessä joku oli päässyt
pistämään tulen tuohipinoon, joka oli kartanorakennuksen ja erään aitan
välisessä kapeassa sodassa. Syyllinen oli varmaankin Tjostolf-ilkimys,
johon kukaan ei luottanut, ja hän oli myös varmaan kantanut tuohia
parvelle, sillä yhtäkkiä koko aitta oli ilmiliekissä, vaikka hirret ja
katto olivat märät ja turvonneet sateen jälkeen. Ja tuli tarttui myös
kartanorakennukseen. Heidän täytyi kantaa ulos Mattiaksen ruumis ja
päästää muut miehet menemään.

Nyt alkoi naapuritaloista kerääntyä miehiä paikalle, ja joukko
talonpoikia hyökkäsi heidän niskaansa. Kummallakin puolen haavoittui
muutama mies, mutta ei tiettävästi kukaan hengenvaarallisesti.

"Tulipaloa ja talonpoikia meidän ei olisi tarvinnut saada
niskoillemme", sanoi Einar, "ellei Steinfinn olisi tahtonut esiintyä
uroona ja näytellä ritaritapoja."

Olav ei ollut voinut koskaan sietää Einar Kolbeininpoikaa. Tämä oli
kolme vuotta häntä vanhempi ja oli aina ollut kiusanhaluinen ja ilkeä
nuorempia poikia kohtaan. Olav vastasi siis hänelle jotakuinkin
pilkallisesti.

"_Siitä_ asiasta ei ainakaan kukaan nostaisi käräjäjuttua sinun
isääsi tai teitä veljeksiä vastaan — kukaan ei uskoisi Kolbein
Borghildinpojan yllyttäneen velipuoltaan tarpeettomaan ylpeyteen."

"Varo itseäsi, nulikka — isää on aina nimitetty Hovin Toren pojaksi.
Meidän sukumme on yhtä hyvää juurta kuin Aasan jälkeläiset — muista
se, Olav. Äläkä sinä sormeile siinä minun sukulaisneitoani — ota
paikalla kätesi hänen sylistään, ja sukkelaan!"

Olav ponnahti seisoalleen, ja he ryntäsivät vastakkain. Ingunn ja
Arnvid juoksivat erottamaan heitä. Silloin Steinfinn kohosi paikaltaan
vaatien sananvuoroa.

Talonväki, miehet ja naiset sekä vieraat, kerääntyivät pöydän
ympärille. Steinfinn seisoi nojaten vaimonsa olkapäähän — hän ei enää
ollut punainen kasvoiltaan, vaan valkoinen, ja hänen silmänsä olivat
kuopalla. Multa hän puhui hymyillen, pysyttäytyen suorana:

"Minä tahdon kiittää teitä kaikkia, jotka seurasitte minua tälle
retkelle — ensin sinua, veli, sekä poikiasi, sitten rakasta
sisarenpoikaani, Arnvid Finninpoikaa, sekä miehiäni. Jos Jumala suo,
olemme kyllä pian saava aikaan rauhan ja sovinnon tänä yönä sattuneiden
tapausten jälkeen, sillä Hän on oikeamielinen Jumala ja tahtoo, että
miehen tulee pitää arvossa vaimoaan ja suojella naisten kunniaa. Mutta
minä olen nyt väsynyt, kunnon ystäväni, ja kaipaan päästä vuoteeseen
vaimoni kera — antakaa anteeksi, etten puhu enempää — olen niin
väsynyt, ja sainhan pienen naarmunkin ihooni. Grim ja Dalia kestitsevät
teitä, ja te saatte juoda niin kauan kuin haluatte ja leikkiä ja
iloita, kuten moisena ilonpäivänä sopii — mutta nyt me, Ingebjørg ja
minä, menemme levolle — suokaa siis anteeksi, että lähdemme teidän
luotanne —." Hän oli lopulta alkanut änkyttää ja puhua sekavasti,
hän horjahti seisoessaan, ja Ingebjørgin täytyi tukea häntä heidän
poistuessaan tuvasta.

Muutamat talon rengeistä olivat alkaneet kiljahdella, takoa
puukonvarsilla pöytää ja juomapikareilla lattiaa, mutta melu hiljeni
itsestään, ja miehet vetäytyivät ääneti syrjään. Jokainen aavisti, että
Steinfinnin haava ehkä oli vaarallisempi kuin hän oli luulevinaan —.

Kaikki seurasivat isäntäväkeä ulos — jäivät seisomaan äänettöminä
ryhminä katsellen tuota komeata, kaunista avioparia, joka astui
yhdessä parvea kohti sateisessa kesäillassa. Useimmat huomasivat,
miten Steinfinn pysähtyi ja näkyi puhuvan kiihkeästi vaimolleen. Tämä
sanoi jotain vastaan ja koetti estellä häntä jostakin, mutta Steinfinn
kiskaisi irti siteen, jolla haavoittunut käsi oli kiinnitetty rinnalle
— viskasi sen kärsimättömästi luotaan. Ja sitten he kuulivat hänen
nauraen astuvan edelleen.

Miehet pysyivät hiljaisina vielä sittenkin, kun olivat palanneet
sisään, vaikka Grim ja Dalia antoivat kantaa pöytään lisää juomia ja
panivat uusia puita liedelle. Irtonaiset penkit ja pöytä siirrettiin
syrjään. Mutta useimmat miehistä olivat väsyneet ja näyttivät kaipaavan
eniten unta. Joku lähti pihamaalle tanssiakseen, mutta palasi heti
sisään takaisin; taivas saattoi antaa vettä milloin tahansa, ja nurmi
oli märkä.

Ingunn istui yhä edelleen Arnvidin ja Olavin välissä, ja Olav oli
laskenut kätensä hänen syliinsä.

"Silkkiä", sanoi hän silittäen tytön polvea. "Silkki on niin kaunista",
hän toisti yhä uudestaan.

"Sinä puhut puuta heinää", sanoi Arnvid kärtyisästi. "Kohta nukut
siihen paikkaan — mene maata!" Mutta Olav pudisti päätään ja nauroi
hiljaa itsekseen:

"Minä menen sitten kun tahdon —."

Sillä aikaa oli osa miehistä riisunut miekkansa ja asettunut
tanssiriviin. Haftor Kolbeininpoika tuli Arnvidin luo ja pyysi tätä
laulamaan. Mutta Arnvid esteli — häntä väsytti, sanoi hän. Olav ja
Ingunn eivät myöskään halunneet ottaa osaa tanssiin; he sanoivat,
etteivät he tunteneet tätä laulua — se oli toista murretta.

Einar seisoi ylinnä tanssirivissä paljastettu miekka oikeassa
kädessä. Tora piti hänen vasemmasta kädestään ja oli laskenut toisen
kätensä seuraavan miehen olalle. Näin he seisoivat pitkässä rivissä,
vuorotellen mies ja nainen, miehet paljastettu miekka kädessään. Se
näytti hyvin kauniilta. Einar alkoi laulaa:

    Miekoin iskekäämme —

Rivi siirtyi kolme askelta oikeaan. Sitten miehet astuivat vasempaan,
jolloin naisten oli astuttava askel takaperin, niin että miehet jäivät
seisomaan riviin heidän eteensä. Nyt he ristivät miekkansa vuorotellen
polkien tahtia paikallaan, kunnes naiset juoksivat esiin aseiden alitse
tasoittaen rivin jälleen. Einar lauloi esisäkeen:

    Miekoin iskekäämme —
    Nuori olin silloin
    kun Øresundin luona
    ruokin sudet ahnaat —

Kävi ilmi, ettei kukaan tanssijoista ollut aivan varma askeleista. Kun
naisten oli juostava esiin miekkojen alitse, oli heidän vaikea seurata
miesten polkemaa tahtia. Tilakin oli aivan liian ahdas tulisijan ja
kattoa kannattavan patsasrivin välissä, joka erotti makuukomerot
tuvasta.

Arnvid, Olav ja Ingunn, jotka olivat istuneet päätypenkillä, nousivat
seisomaan nähdäkseen paremmin. Ja kun leikki yritti katketa kesken jo
toisessa säkeessä, huudettiin joukosta taas Arnvidia mukaan. Kaikki
tiesivät Arnvidin osaavan koko tanssin, ja hänellä oli mitä kaunein
ääni.

Kun hän nyt tarttui miekkaansa, veti sen esiin ja asettui ylimmäksi
tanssiriviin, syntyi heti parempi järjestys. Olav ja Ingunn
sijoittuivat heti hänen viereensä.

Arnvid johti niin varmasti ja sulavasti, ettei sitä olisi osannut
arvatakaan, kun katsoi hänen korkeahartiaista, kumaraa vartaloaan. Hän
ryhtyi laulamaan täyteläisellä, kirkkaalla äänellään naisten keinuessa
edestakaisin risteilevien miekkojen alitse.

    Miekoin iskekäämme —
    Hildin leikki alkoi
    Odinin kun luokse
    urhojoukko saapui.
    Terä pystyi miekan
    tanterella Ivan —.

— Nyt meni leikki sekaisin, sillä Olavin ja Einarin välissä ei ollut
ketään naista. Laulu täytyi keskeyttää, ja Einar vaati Olavia menemään
pois; he riitelivät, kunnes eräs vanhemmista rengeistä lupasi antaa
paikkansa. Ja Arnvid sai leikin jälleen käyntiin:

    Miekoin iskekäämme
    — — —
    Rauta kalskui rautaan
    Skarpeskjerin luona —

— Mutta koko ajan tahtoi syntyä epäjärjestystä riveissä. Ja kun laulu
ehti pitemmälle, ei kukaan muu kuin Arnvid enää osannut sanoja —
joku saattoi vain tuntea säkeen sieltä, toisen täältä. Olav ja Einar
torailivat koko ajan — ja ylä-äänessä oli liian vähän laulajia. Arnvid
oli väsynyt, ja hän sanoi saaneensa retkellä pari naarmua, joita alkoi
vihavoida, kun hän oli liikkeellä.

Silloin rivi hajosi. Joku viskautui makuusijalleen — toiset jäivät
seisoskelemaan puhellen ja haluten lisää juomista — tai tahtoen
tanssia, mutta jonkun uudemman sävelen mukaan, minkä tahtia oli
helpompi seurata. —

Olav seisoi varjossa patsaiden alla — hän seisoi yhä käsikkäin
Ingunnin kanssa. Olav työnsi miekan tuppeen.

"Tule, mennään sinun aittaasi puhelemaan", kuiskasi hän.

Käsikädessä he juoksivat sateessa poikki aution, pimeän pihan,
syöksyivät portaita ylös ja pysähtyivät kynnyksen yli päästyään
huohottaen jännityksestä, aivan kuin olisivat tehneet jotakin
luvatonta. Sitten he lensivät toistensa kaulaan.

Ingunn taivutti pojan pään rintaansa vasten ja haisteli hänen
hiuksiaan. "Sinä käryät palaneelta", mutisi hän. — "Älä, älä", rukoili
hän peloissaan; toinen rutisti häntä oven pihtipieltä vasten.

"En — en — minä menen heti", kuiskasi Olav takaisin, "nyt minä
menen", höpötti hän.

"Niin —", sanoi Ingunn, mutta puristautui häneen vapisten ja
pyörryksissä peläten, että tämä tekisi kuten sanoi. Hän tajusi heidän
molempien olevan järjiltään — mutta oli kuin viime vuorokausien
tavattomat, hurjat tunnit olisivat virtana pyyhkäisseet pois kaiken
entisen ja nykyisen — ja miksi he kaksi, jotka olivat pelastuneet
tähän pimeään aitanparveen, olisivat lähteneet toistensa luota —
heillähän oli vain toisensa —.

Ingunn tunsi kultaisen pannan valuvan otsalle — Olav mellasti hänen
auenneessa tukassaan. Otsakoriste putosi alas ja helähti maahan, ja
poika painoi kaksin käsin hänen hiuksensa vasten kasvojaan ja tunki
leukansa hänen olkapäähänsä.

Sitten he kuulivat Reidunnin — palvelusneidon, joka nukkui Ingunnin
kanssa — huutavan jollekin alhaalla pihassa.

He kimmahtivat erilleen, tunnonvaivasta vapisten. Mutta Olav ojensi
salamannopeasti kätensä, veti oven kiinni ja lukitsi sen.

Reidunn tuli solaan, kolkutti ovea ja huusi Ingunnia avaamaan. Nuo
kaksi nuorta seisoivat pilkkopimeässä sydän jyskien.

Tyttö kolkutti jonkin aikaa — rynkytti ovea. Sitten hän varmaan luuli
Ingunnin nukkuneen sikeään uneen. He kuulivat portaiden natisevan hänen
raskaista askeleistaan. Ulkona pihamaalla hän huusi jotakin tyttöä —
he ymmärsivät hänen lähteneen nukkumaan toiseen aittaan. Silloin Olav
ja Ingunn syöksyivät toistensa syliin aivan kuin olisivat pelastuneet
suuresta vaarasta.




V


Olav heräsi pilkkopimeässä — ja muisti samassa. Ja hänestä tuntui
kuin hän olisi vajonnut siinä maatessaan, vajonnut syvälle alas. Hän
tunsi puistatuksia kulmakarvojen kohdalla — sydän kuristui kokoon
yhtä äkisti kuin turvaton pikkueläin vetäytyy käppyrään ihmiskäden
ojentuessa sitä kohti.

Seinän puolella nukkui Ingunn, hengittäen kuten viaton, onnellinen
lapsi hengittää unessa. Kauhu, häpeä ja suru vyöryivät Olavin sieluun
— hän makasi niin hiljaa kuin kaikki voima olisi puhallettu pois
hänen ytimistään. Hän toivoi palavasti voivansa paeta — hän ei
mitenkään jaksanut kuulla Ingunnin valitusta, kun tämä heräsi unen
auvoisasta unohduksesta. Mutta hän tunsi syvästi ja hämärästi, että
jos jokin vielä saattoi pahentaa tätä kauheata asiaa, olisi se pakoon
livahtaminen.

Sitten hänen mieleensä juolahti, että hänen täytyi koettaa pyrkiä alas
parvesta ennen kuin kukaan heräisi. Hänen täytyi saada selville, mikä
aika yöstä nyt oli. Mutta hän jäi makaamaan kuin halvautunut.

Viimein hän riistäytyi irti herpaannuksestaan, pujahti lattialle ja
raotti ovea. Pilvet hohtivat vaaleanpunaisina kattojen takaa — täytyi
olla tunti auringonnousuun.

Pukeutuessaan hän muisti jakaneensa viimeksi vuodetta Ingunnin kanssa
menneenä jouluna, ja silloin hän oli ollut raivoissaan siitä, että
hänen oli täytynyt luovuttaa tuvassa oleva makuukomeronsa eräälle
vieraalle ja itse kömpiä Steinfinnin tyttärien aittaan. Hän oli
tuuppinut tylysti Ingunnia, kun tämä hänen mielestään vei liian paljon
tilaa, ja töytäissyt vihaisesti takaisin, kun tyttö unissaan työnsi
terävät kyynärpäänsä ja polvensa hänen lihaansa. Heidän silloisen
viattomuutensa muisto kalvoi häntä kuin muisto kadotetusta paratiisin
tarhasta.

Hän ei uskaltanut jäädä tänne kauemmaksi aikaa, hänen _täytyi_ lähteä.
Mutta kumartuessaan Ingunnin ääreen, tuntiessaan hänen tukkansa
tuoksun, nähdessään hänen kasvojensa ja jäsentensä häämöttävän pimeästä
hän tunsi — katumuksesta ja häpeästä huolimatta — että tämä sentään
oli viehättävääkin. — Hän kumartui aivan alas, niin että hänen otsansa
tuli lähelle Ingunnin olkaa — ja jälleen hänen sydäntään kiehtoi tuo
outo kaksipäinen tunne: ilo siitä, että hänen nuori morsiamensa oli
niin heiveröinen ja hento, ja tuska pelkästä ajatuksesta, että jokin
saattaisi koskea häneen kovin kourin ja säälimättä.

Ei milloinkaan, päätti hän itsekseen, ei milloinkaan hän ole tekevä
Ingunnille enää pahaa. Ja tämän päätöksen tehtyään hän sai vähän
enemmän rohkeutta voidakseen kohdata tytön hereillä. Hän kosketti
kädellään Ingunnin kasvoja ja lausui hiljaa hänen nimensä.

Tyttö kavahti istualleen ja oli hetken kuin päähän lyöty. Sitten hän
tarttui niin rajusti Olavin kaulaan, että tämä pökertyi polvilleen,
vartalo taipuneena tyttöä kohti.

Ingunn koukistui kokoon hänen ympärilleen, veti hänet laihojen
käsivarsiensa syleilyyn, ja Olavin täytyi, ollessaan tällä tapaa
polvillaan kasvot Ingunnin ihmeellistä, silkinhienoa, pehmoista ihoa
vasten painautuneina, purra hammasta ollakseen itkuun purskahtamatta.
Hänestä tuntui keventävältä ja nöyryyttävältä, että Ingunn oli niin
hyvä ja lempeä, ei vaikeroinut eikä moittinut häntä. Tulvillaan
hellyyttä, häpeää, surua ja onnea hän ei tiennyt mitä tehdä.

Silloin kuului pihalta ulvahdus — pitkä, kaamea koiran ulina.

"Se on Erp", kuiskasi Olav. "Se ulvoi samalla lailla jo illalla.
Mitenkähän se on päässyt ulos taas". Olav hiipi ovelle.

"Olav — ethän sinä lähde minun luotani?" huusi Ingunn peloissaan
nähdessään Olavin pukeneen vaatteet ylleen ja olevan ulos menossa.

"Minun täytyy pitää varani — että pääsisin huomaamatta", kuiskasi hän
vastaukseksi. "Mokoma rakki, herättää kohta koko talon."

"Olav, Olav, älä jätä minua —" Ingunn nousi polvilleen sängyssä.
Ja kun Olav juoksi takaisin käskien häntä olemaan hiljaa, tarttui
Ingunn hänen kaulaansa ja pidätti häntä väkisin. Vaistomaisesti Olav
käänsi päänsä syrjään irrottaessaan hänen kätensä kaulaltaan; hän veti
vuodevaatteen Ingunnin yli ja peitti hänet sillä.

"Etkö sinä ymmärrä, että minun täytyy mennä", kuiskasi hän. "Asiat ovat
hullusti jo muutenkin."

Silloin Ingunn purskahti rajuun itkuun — hän viskautui alas sänkyyn
ja itki pakahtuakseen. Olav peitti hänet leukaa myöten, seisoi
neuvottomana pimeässä ja pyysi kuiskaten, ettei hän itkisi niin.
Viimein hän laskeutui polvilleen, kiersi kätensä Ingunnin kaulan alle
— ja tytön itku hiljeni hiukan.

Koira ulvoi ja ulisi pihalla kuin villitty. Olav alkoi tyynnytellä
tyttöä: "Älä itke, rakas Ingunn — älä itke niin —", mutta hänen
kasvonsa olivat jäykät ja kovat jännityksestä.

— Tuollainen koiran ulvonta ennustaa kuolemaa tai onnettomuutta.
Ja ollessaan tässä kyykkysillään maassa aamukylmässä, itkevä tyttö
rintaansa vasten painettuna ja alkaessaan tulla yhä enemmän järkiinsä,
hän vähitellen muisti asian toisensa jälkeen.

Hän ei ollut ajatellut tarkemmin, mikä hinta heiltä ehkä vaadittaisiin
Mattias Haraldinpojan taloon tehdystä retkestä — eivätkä sitä olleet
ajatelleet muutkaan, mikäli hän saattoi ymmärtää. Ja samapa tuo;
Steinfinn ei ollut voinut tehdä toisin. — Mutta hän ei pitänyt tuosta
kirotusta ulvonnasta, joka kuului alhaalta. Steinfinnin haavat eivät
olleet _aivan_ vaarattomat, sen hän tiesi, sillä hän oli pidellyt tämän
käsivartta Arnvidin sitoessa sitä. Ja hän muisti Steinfinnin ilmeen —
miltä hän kerran oli näyttänyt heidän purjehtiessaan takaisin päin —
ja kerran heidän ratsastaessaan kotiin töyrästä ylös: Kolbeinin oli
täytynyt mennä taluttamaan hevosta ja tukea samalla veljeään. Ja hän
oli nähnyt tuon ilmeen taas viimeksi illalla Steinfinnin sanoessa hyvää
yötä.

Nyt hänelle äkkiä selvisi, miten paljon hän piti kasvatusisästään.
Hän oli pitänyt tämän olemassaoloa aivan kuin luonnollisena asiana —
ollut kiintynyt häneen tavallaan, vaikka samalla oli kunnioittanut
häntä heikonlaisesti koko kasvinaikansa, tietämättä siitä itse. Ja kun
Steinfinn oli luonteeltaan saamaton, oikullinen, kevyt ja huoleton
pohjaltaan, joten miestä kohdanneen surun ja häpeän taakka sopi
huonosti tuon ajattelemattoman ritarin hartioille — oli kasvattipoika
tuntenut sisimmässään pientä halveksuntaa luonnonlaatua kohtaan, joka
oli niin toisenlainen kuin hänen omansa. Mutta nyt, kun Steinfinn oli
noussut ja näyttänyt mikä mies hän oli tarvittaessa, nyt kun Olav
tunsi sydänjuuriaan myöten pitävänsä hänestä sittenkin — oli hän,
Olav, tehnyt tämän. Häväissyt itsensä ja tuottanut Ingunnille häpeää.
— Hänen otsaansa vihlaisi uudelleen jäätävä tunne, ja sydän hyppäsi
kurkkuun ilkeästi hytkähtäen — entäpä, jos pahin onnettomuus oli jo
tapahtunut. —

Hän painoi otsansa Ingunnin poveen — eikö tuo koirakaan osannut vaieta
ulkona. Hän tunsi aivan kuin nyyhkytystä sisällään — se oli lapsuuden
aikojen kaipausta, aikojen, jotka olivat auttamattomasti ohi. Hänen
nuoruutensa ja yksinäisyytensä oli kauhea. — Sitten Olav kohosi
pystyyn, seisoi suorana ja sulki suunsa tiukasti huokauksetta: hän
oli saattanut asiansa semmoiseen kuntoon, että hänellä oli aikamiehen
vastuu niskoillaan. Oli turhaa valittaa perästäpäin. Ja kaipa tuosta
jotenkin selvittäisiin.

Vihdoinkin Olav kuuli jonkun tulevan ulos läksyttämään koiraa ja
koettavan saada sitä käsiinsä. Mutta hänestä tuntui kuin Erp olisi
karannut ylös hakaan. Ulkona oli nyt hiljaista.

Olav tarttui tyttöön hellän suojelevasti ja suuteli häntä otsalle
hiusrajaan ennen kuin päästi hänet irti. Sitten hän otti miekkansa ja
sysäsi hihnan oikean olkapään ympäri. Oli kuin hänen rohkeutensa olisi
kasvanut heti, kun hän tunsi raudan kuvettaan vasten. Hän meni ovelle
ja kurkisti solaan.

"Ketään ei ole pihalla nyt, — nyt minun täytyy pujahtaa ulos", hän
sanoi.

Silloin Ingunn huusi vaikeroiden:

"Ei, ei, älä mene — minua pelottaa niin kauheasti jäädä tänne yksin."

Olav ymmärsi olevan turhaa tyynnytellä häntä puheilla.

"Nouse ylös sitten ja pukeudu", hän kuiskasi. "Jos meidät nähdään
yhdessä ulkona, ei kukaan arvaa ajatella pahaa."

Hän lähti ulos, kävi istumaan aitan portaille ja odotti. Molemmat
kädet miekan kahvalla ja leuka painettuna niitä vasten hän istui siinä
katsellen läntisen taivaan ruskoa — se vaaleni sitä mukaa kuin idästä
nouseva valo kirkastui ja vahveni. Maa oli kaikkialla harmaa kasteesta
ja sateesta.

Hän muisti kaikki tämän kesän myöhäiset illat ja varhaiset huomenet,
jotka hän oli viettänyt yhdessä Ingunnin kanssa — ja muisto niiden
ilakoivasta pilanteosta kiusasi häntä nyt täyttäen hänet katkeralla
pettymyksellä ja mielikarvaudella. Hän oli petturi — mutta hänestä
tuntui kuin hän itsekin olisi tullut petetyksi. He olivat juosseet
leikkien kukkakummulla eivätkä olleet älynneet, että se päättyi
rotkoon. Ja he olivat vierineet alas ennen kuin arvasivatkaan. Niin,
niin, siinä he nyt makasivat; ei siinä auttanut itku eikä parku, koetti
hän lohdutella itseään. —

Sitten kun he joutuisivat naimisiin, he pääsisivät takaisin arvoon
ja kunniaan, ja sitten heiltä kai vähitellen unohtuisi tämä salainen
häpeä, jollainen heidän kokemansa lankeemus kaikesta huolimatta
oli. Hän oli iloinnut kovasti häistään — tuosta päivästä, jolloin
kaikki asiat ja ihmiset olisivat todistamassa hänen ja Ingunnin
kunniaa, jolloin heidät otettaisiin täysi-ikäisten pariin. Nyt tulisi
häämaljoissa tuntumaan karvas maku — tunne siitä, etteivät he olleet
tuon kunnian arvoisia.

Se, minkä hän oli tehnyt, laskettiin kuuluvaksi kaikkein kehnoimpiin
tekoihin. Kylläpä saivat epaton vävykseen, oikean uskollisuuden
sankarin, sanoisivat ihmiset, kun sellaista tulisi kuuluville. Sillä
vene, hevonen ja morsian miehen tulee ostaa oikealla tavalla —
ennenkuin hän on käyttänyt niitä — ellei aivan pakko vaadi.

Heidän asemassaan oleville ihmisille hän oli ajatellut kolmea kuukautta
vähimmäksi odotusajaksi, minkä säädyllinen meno vaati, luettuna siitä
päivästä, jolloin pesäero tehtäisiin tiettäväksi Frettasteinissä,
siihen päivään, jolloin hän viettäisi häitä Hestvikenissä. — Mutta
ehkäpä nyt, kun Steinfinnillä oli tämä tulipalo- ja murhajuttu
edessään, ei näyttäisi aivan mahdottomalta kiirehtiä häiden pitoa —
jotta Steinfinnillä kahden turvattoman alaikäisen lapsen sijasta olisi
varakas vävy, jolta hänellä oli oikeus vaatia apua sakkojen ja sen
sellaisten suorittamisessa.

Kun nyt siis Ingunn tuli ulos hänen luokseen ja kuiskasi uskaltamatta
katsoa häneen: "Jos isäni tietäisi tämän, niin hän varmasti tappaisi
meidät", naurahti Olav ja sanoi hänen käteensä tarttuen:

"Silloin hän olisi paljon tyhmempi kuin mitä hän on. Hänen asiansa ovat
tarpeeksi sotkuiset ilmankin, Ingunn — ja hänellä voi olla enemmän
apua elävästä vävystä kuin kuolleesta. — Mutta ymmärräthän, että olisi
suuri onnettomuus", hän jatkoi alakuloisesti, "jos hän — tai kukaan —
saisi tietää tästä."

Oli juuri auringonnousun aika, kylmää ja märkää joka paikassa. Niinpä
Olav ja Ingunn istuutuivat aitan portaille, missä he kyyhöttivät idästä
nousevan kirkkaankeltaisen valon kohotessa yhä korkeammalle ja lintujen
visertäessä yhä äänekkäämmin — niiden tämänvuotinen laulu oli jo
melkein päättynyt.

"Nyt se on siinä taas!" sanoi Olav kohoten paikaltaan. Koira oli tullut
uudestaan pihamaalle, asettunut istumaan isonparven eteen ja ulvoi
siinä. He juoksivat alas, ja Olav kutsui ja maanitteli Erpiä. Sen oli
aina ollut tapana totella häntä, mutta nyt se ei mitenkään antautunut
kiinni.

Arnvid Finninpoika tuli ulos tuvasta huutaen sitä, mutta hänkään ei
saanut sitä kiinni. Aina kun jompikumpi heistä pääsi lähelle, se
luikahti käsistä, juoksi kappaleen matkaa ja alkoi taas ulvoa.

"Ettekö te kaksi ole olleetkaan nukkumassa?" kysyi Arnvid kesken kaiken
nuorilta, katsoen toisesta toiseen.

Ingunn lehahti tulipunaiseksi ja kääntyi kiireesti toisaanne. Olav
vastasi:

"Emme, — me istuimme parvessa puhelemassa ja sitten me nukuimme
paikallemme emmekä heränneet ennen kuin tämä koira herätti meidät."

Nyt ilmestyi ulos enemmänkin väkeä, sekä miehiä että naisia,
ihmettelemään koiraa. Viimeksi tuli Kolbeinkin.

Ylhäällä isonparven solassa näkyi vilahdukselta Steinfinn Torenpojan
pää — mutta hänen kasvonsa olivat niin muuttuneet, ettei niitä ollut
tuntea entisiksi. Hän huusi jotakin — sitten hän katosi, näytti
kaatuvan takaperin.

Kolbein riensi aittaa kohti, mutta sen ovi oli lukossa. Arnvid juoksi
perästä, ja toiset auttoivat Kolbeinin Arnvidin hartioille; sieltä hän
heilautti itsensä solaan. Heti tämän jälkeen hän kumartui kaiteen yli
kasvot vääristyneinä ja äänsi:

"Hänestä on juossut verta — kuin tapetusta tammasta — tänne joku
teistä. Ei tyttäriä —", lisäsi hän täristen kuin horkassa.

Heti tämän jälkeen hän aukaisi aitan oven sisältäpäin. Arnvid ja pari
talon miestä meni sisään. Tora ja palvelusneidot lähtivät mäkeä alas
hakemaan vettä ja viiniä, pellavakääreitä ja voidetta.

Arnvid Finninpoika ilmestyi ovelle — ja koko se kauhu purkautui
ähkäykseksi, kun he näkivät hänet. Arnvid kulki kuin unessa — sitten
hän keksi Olav Auduninpojan ja viittasi tätä luokseen.

"Ingebjørg —". Hänen leukansa tutisi, niin että hampaat kalisivat.
"Ingebjørg on kuollut. Jumala armahtakoon meitä syntisiä ihmisparkoja!

"Vie Ingunn — ja Tora ja pojat — tupaan. Kolbein tahtoo, että minä
sanoisin sen heille."

Hän kääntyi ja meni edeltä mäkeä alas.

"Entä Steinfinn —?" kysyi Olav nopeasti ja kiihtyneenä. "Jumalan
nimessä — eihän hän vain — eihän hän ole _tappanut_ vaimoaan?"

"En minä tiedä —". Arnvid näytti olevan kaatumaisillaan. "Hän makasi
kuolleena sängyssä. Steinfinnin haava on auennut — verta on vuotanut
virtanaan. En tiedä muuta —."

Olav kääntyi kiireesti Ingunnin puoleen, joka tuli häntä kohti —
ojensi kätensä aivan kuin pysähdyttääkseen hänet ja toisti Arnvidin
sanat:

"Jumala armahtakoon meitä syntisiä ihmisparkoja, Ingunn — nyt sinun
täytyy koettaa — koettaa turvautua minuun, rakkaani!"

Hän tarttui Ingunnia käsivarteen ja talutti häntä eteenpäin — tämä oli
alkanut itkeä hiljaa ja sydäntäsärkevästi, aivan kuin lapsi, joka ei
uskalla jättäytyä pelon valtaan.

Päivemmällä Olav istui neitojen kanssa tuvassa. Arnvid kertoi kaiken,
mitä Steinfinn oli kyennyt sanomaan vaimonsa kuolemasta. Olav oli
istunut julkisesti käsi Ingunnin ympärillä — hän ei tajunnut tekevänsä
niin.

Steinfinn ei tiennyt itsekään paljoa. Ennen kuin he olivat paneutuneet
levolle oli Ingebjørg hoitanut hänen käsivarttaan. Itse hän oli
nukkunut levottomasti ja hourinut yöllä, mutta tuntui muistavan
vaimonsa nousseen vuoteesta pari kertaa; tämä oli tuonut hänelle
juotavaa —. Sitten hän oli herännyt koiran ulvontaan ja — silloin
Ingebjørg makasi kuolleena seinän puolella.

Ingebjørgia oli joskus viime vuosina vaivannut pyörrytys. Ehkä
saavutettu hyvitys oli käynyt liiaksi hänen voimilleen, arveli Arnvid.
Ingunn painoi itkien päänsä Olavin syliin, ja tämä silitti hänen
selkäänsä. Ensi hädässä oli hän — ja varmasti myös toiset — ajatellut
paljon pahempaa. Vaikka Jumala tiesi, miksi Steinfinn olisi toivonut
vaimonsa kuolemaa. Arnvidin puhe ainakin oli päästänyt heidät siitä
jähmettävästä pelosta. Muuan ajatus pyrki nyt väkisin Olavin mieleen:
hän koetti karkottaa sen, se oli häpeällistä, mutta —. Steinfinn oli
sanonut, että hän luuli pian saavansa seurata vaimoaan. Jos kävisi
niin, ei hän eikä Ingebjørg milloinkaan saisi tietää hänen pettäneen
heitä. Olav ei mahtanut sille mitään, että hän tunsi jännityksen
lauenneen; häntä raukaisi omituisesti, mutta tuntui turvallisemmalta —.

Silmänräpäyksen ajan oli Olavista tuntunut kuin hän menehtyisi.
Kohta sen jälkeen kun Ingebjørg oli kannettu ulos, hän oli tavannut
naisia, jotka tulivat parvesta. Palvelusväen tapaan he seisahtuivat
näyttämään hänelle verisiä vaatteita, jotka he olivat kantaneet ulos
päivitellen ja ääneensä vaikeroiden. Eräs oli lakaissut kukat lattialta
nahkataljaan — angervot olivat aivan veressä, ja päällimmäisenä olivat
Arnvidin leikkaamat pellavakaistaleet, jotka tämä oli ottanut omasta
ja Olavin paidoista sitoessaan Steinfinnin käsivartta — ne olivat
kiiltävän punaiset ja vertavaluvat. Hänen tahtomattaan kerääntyi nyt
kaikki, mitä oli tapahtunut toissayön jälkeen, jolloin he olivat
seisoneet kedolla palavan kartanon edessä, yhdeksi näyksi. Hän ei
jaksanut kantaa tätä kaikkea, kasvatusvanhempien onnettomuutta ja omaa
syntiään heitä kohtaan. — Hänestä tuntui kuin hän olisi raiskannut
oman sisarensa. Koko hänen poikuutensa maailma romahti maahan —.

Hänen ajatuksensa ei jaksanut sulattaa tätä kaikkea — ja jälleen
häntä huimasi. Ja kun Steinfinnin lapset turvautuivat häneen, nyt kun
ei kukaan muu talon väestä joutanut huolehtimaan heistä, hän löysi
jonkinlaista lohtua siitä, että sai hoivata näitä kuin vanhempi veli.

Tora itki paljon ja puhui paljon. Hän oli aina ollut ymmärtäväisin
ja ajattelevaisin näistä sisaruksista. Hän kertoi Olaville kuinka
raskaalta hänestä tuntui, etteivät vanhemmat olleet saaneet nauttia
yhteistä onnea pitkien, syyttömästi kärsittyjen surun ja häpeän
vuosien jälkeen. Olav huomautti, että olisi ollut paljon pahempaa, jos
Ingebjørg olisi kuollut ennen kuin Steinfinn oli suorittanut kostonsa.
Tähän Tora arveli, että hyvitys saattoi käydä kalliiksi muutenkin. Hän
oli myös huolissaan äitinsä sielun tilasta ja omasta sekä sisarustensa
parhaasta, jos Kolbein saisi jatkuvasti hoitaa heidän asioitaan. Hän ei
luottanut varsin paljon setänsä älyyn.

Olav tuumi tähän, että Kolbein oli osoittanut uskollista sukulaismieltä
ainakin Steinfinniä kohtaan; Mattiasta ei oltu tapettu syyttä, ja
tulipalo oli vahinkoteko. Ingebjørg oli myös elänyt hurskaasti ja
kristillisesti viime vuosina; täytyihän jokaisen huomata se. Hän oli
saanut kauniit hautajaiset. Kukaan ei ilmoittanut lapsille, mitä
toiset ihmiset tuumivat: että jos Torfinn-piispa olisi ollut kotona,
olisi ollut epätietoista, olisiko hänet saatettu multaan niin suurella
kunnialla, ennen kuin oli käynyt selville, oliko vainaja ollut mukana
murhaneuvotteluissa vai ei.

Lohtusanansa Olav oli saanut parhaasta päästä Arnvid Finninpojalta. He
olivat vuodetoverit, ja milloin Arnvid ei valvonut sairaan sukulaisensa
luona, makasivat nämä nuoret miehet yhdessä puhellen myöhään yöhön.

Olavia, kuten muutakin talon väkeä lohdutti se, että Steinfinn kantoi
kohtalonsa niin kauniisti ja miehekkäästi. Hän oli menettänyt paljon
verta, mutta hänen haavansa eivät kuitenkaan olleet sellaisia, että
niiden olisi luullut tuottavan kuoleman suurelle, väkevälle miehelle.
Mutta Steinfinn sanoi tietävänsä, että hänen täytyi kuolla, ja hän
näytti heikkenevän heikkenemistään. Ja se oli Olavin mielestä tavallaan
kaiken sen sopivin loppu, mitä täällä Frettasteinissä oli tapahtunut.
Olisi ollut vielä kummallisempaa, jos Steinfinn ja Ingebjørg nyt
olisivat alkaneet elää uudestaan entistä huoletonta elämää — kaiken
sen jälkeen mitä he olivat kokeneet.

— Eivätkä he olleet saaneet tietää siitä uudesta häpeästä, joka oli
kohdannut heidän tytärtään. Siitä tilinteosta hän vapautuisi —.

Lopulta häntä kiusasi eniten huoli Ingunnista. Se oli alituinen piina
ja kiusa — Ingunnin suru oli aivan sanaton ja hiljainen. Hän istui
haudanhiljaisena vieressä, kun Olav ja Tora puhuivat. Silloin tällöin
hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä, huulet alkoivat väristä
hiljaa ja suruisasti — itku puhkesi esiin, mutta hän ei äännähtänyt
— se oli niin yksinäistä ja kaukaista epätoivoa, ettei sitä sietänyt
katsoa. Miks'ei Ingunn voinut surra ja puhua ja hakea lohdutusta
toisilta, kuten hekin? Toisinaan hän tunsi tämän katsovan häntä, mutta
kääntäessään päänsä sinnepäin hän näki tytön silmissä aran, avuttoman
katseen — joka heti kääntyi muuanne. Hänen korvissaan soi lakkaamatta
muuan noista uusista tanssilauluista, joita hän oli kuullut kirkolla
viime talvena — hän ei tahtonut ajatella sitä, mutta — se kuului:
"vai suretko mennyttä kunniaas' —".

Hän oli usein vähällä suuttua Ingunnille siitä, ettei tämä suonut hänen
unohtaa kokonaan tuota mustaa, yöllistä tunnetta, joka oli käynyt häntä
kurkkuun, vaikka hän nyt suri ja katui syntiinlankeemustaan.

Mutta hän piti varansa nyt, koetti olla häntä kohtaan kuin hyvä veli.
Hän oli karttanut kahden kesken jäämistä tytön kanssa tuon aamun
jälkeen. Ja hän tunsi itsensä varmemmaksi ja hänellä oli parempi
omatunto, sillä hän oli saanut Toran suostuttamaan Ingunnin makaamaan
jälleen sisarensa kanssa pirtissä.

Toran huostassa hän arveli Ingunnin olevan paremmin turvattuna häneltä
itseltäänkin.




VI


Eräänä iltana Olav tuli ratsastaen metsän läpi mäkeä alas — hän
oli käynyt asialla Grimin karjatuvalla. Iltarusko oli vaipumassa
kuusenlatvojen taa hänen tullessaan sille kohdalle, missä polku
kulkee lammen ruoikonpuoleista rantaa hiukan pohjoiseen kartanosta.
Metsä kohosi jyrkkänä tuon pienen ruskean tunturijärven partaalta,
joten siellä tuli aikaisin pimeä. Silloin hän näki Ingunnin istuvan
kanervikossa aivan polun vieressä.

Hän pysähdytti hevosensa ehtiessään hänen kohdalleen.

"Istutko sinä siinä?" kysyi hän ihmetellen. Täällähän kuului olevan
vaarallista liikkua auringonlaskun jälkeen.

Ingunn oli ruman näköinen — hän oli syönyt mustikoita. Hänen suunsa
ja kätensä olivat aivan siniset, ja sitten hän oli itkenyt kasvonsa
pöhölle ja kuivannut silmiään mustikkaisilla käsillään.

"Onko Steinfinn huonompi?" kysyi Olav vakavasti.

Ingunn kumartui alas alkaen itkeä yhä äänekkäämmin.

"Ei suinkaan hän ole kuollut?" kysyi poika entiseen tapaan.

Ingunn sai sanotuksi itkunsa lomasta, että isä oli tänään parempi.

Olav pidätti Elgsblakkenia, joka tahtoi jatkaa matkaa. Hän oli lakannut
ihmettelemästä Ingunnin alituisia itkunpuuskia, mutta ne suututtivat
häntä vähän. Olisi ollut parempi, jos hän olisi tehnyt kuten Tora
— Toran suru äidin kuoleman johdosta oli tyyntynyt, hän säästi
kyyneleitään — niitä tarvittiin ehkä piankin.

"Mikä nyt sitten on hätänä?" kysyi hän vähän kärsimättömästi, "mitä
sinä tahdot minusta?"

Ingunn nosti ylös tuhruiset, itkettyneet kasvonsa. Kun ei Olav näkynyt
aikovan astua hevosen selästä, hän peitti silmänsä ja alkoi itkeä
uudelleen.

"Mikä sinun on?" kysyi poika kuten äsken; mutta toinen ei vastannut.
Silloin Olav laskeutui maahan ja meni hänen luokseen.

"Mikä on hätänä?" kysyi hän peloissaan ja veti Ingunnin kädet silmiltä.
Hän ei saanut vastausta pitkään aikaan. Ja hän kysyi yhä uudelleen:

"Mitä tämä merkitsee — miksi sinä itket?"

"Kuinka minä en itkisi", nyyhkytti toinen aivan murtuneena, "kun et
sinä tahdo puhua minulle enää sanaakaan."

"Miksi minä en puhuisi sinulle?" kysyi Olav kummissaan.

"En minä ole tehnyt muuta syntiä kuin minkä sinä tahdoit", vastasi
toinen. "Minä pyysin sinua menemään, mutta sinä et tahtonut päästää
minua irti. Etkä sinä sen koommin ole katsonut minun ansaitsevan
ainoatakaan sanaa —. Pian minä olen ehkä isätön ja äiditön, mutta sinä
olet kova kuin kivi ja rauta, käännät minulle selkäsi etkä tahdo edes
katsoa minuun — vaikka me olemme kasvaneet yhdessä kuin veli ja sisar.
Ja sen sinä teet vain siksi, että minä pidin sinusta niin paljon, että
unohdin arvon ja kunnian sen yhden ainoan kerran —."

"No en minä ole kuullut mokomaa! — Sinä olet tainnut kadottaa sen
vähänkin järjen, mikä sinulle on annettu —."

"Niin, kun sinä työnnät minut luotasi tällä lailla! Mutta et tiedä",
huusi hän aivan suunniltaan. "Et tiedä, Olav, vaikka minä jo kantaisin
sinun lastasi!"

"Hys, älä huuda niin", Olav varoitti. "Et suinkaan sinäkään voi
tietää sitä näin pian", sanoi hän lyhyeen. "Minä en ymmärrä mitä sinä
tarkoitat — enkö minä ole puhunut sinulle — minusta tuntuu kuin minä
en olisi tehnytkään muuta kuin puhunut, moneen viikkoon; mutta minä en
ole saanut sanaakaan vastaukseksi, sinä vain itket ja itket."

"Sinä puhuit minulle silloin, kun sinun oli pakko puhua", sinkautti
toinen nyyhkytysten välistä, "kun Tora ja muut olivat saapuvilla.
Mutta minua sinä kartat aivan kuin ruttoa — et kertaakaan ole tullut
luokseni, että me olisimme saaneet puhua kahden. Minun täytyy itkeä —
kun ajattelen kesää — joka ilta sinä tulit minun luokseni aittaan —."

Olav oli tullut hyvin punaiseksi.

"Se ei olisi minusta viisasta nyt", sanoi hän lyhyeen. Sitten hän
sylkäisi viittansa kulmaan ja ryhtyi hankaamaan Ingunnin kasvoja — se
ei auttanut paljoa. "Minä ajattelin sinun parastasi", kuiskasi hän.

Ingunn katsoi häneen kysyvästi, peräti suruisena. Silloin Olav veti
hänet luokseen: "Minähän tahdon vain sinun parastasi, Ingunn."

Äkkiä molemmat hätkähtivät. Joku oli liikkunut kivikossa lammen
toisella puolen. Ei näkynyt ristin sielua, mutta yksinäinen koivu,
joka kasvoi vieremän keskellä, heilui, aivan kuin joku vastikään olisi
pidellyt kiinni sen rungosta. Oli vielä valoisaa, mutta metsä pimitti
lammen rannat; vedestä ja itäpäässä olevasta suosta alkoi kohota huurua.

Olav meni hevosensa luo.

"Mennään pois täältä", sanoi hän hiljaa. "Sinä saat istua minun
takanani satulassa."

"Etkö sinä voi tulla minun luokseni aittaan, jotta saamme puhella?"
pyysi Ingunn rukoilevasti Olavin tarttuessaan ohjaksiin. "Tule
illallisen jälkeen!"

"Tietysti minä tulen, jos sinä tahdot", vastasi Olav hetken kuluttua.

Ingunn piteli kiinni Olavin vyötäisistä heidän ratsastaessaan alas
taloa kohti. Olav tunsi mielensä jollain merkillisellä tavalla
keventyneeksi. Tosin hän ymmärsi voivansa nyt luopua aikaisemmasta
päätöksestään karttaa ensimmäistä kiusauksen tilaisuutta — koska
Ingunn tahtoi toisin. Mutta häntä nöyryytti myös se, että tämä hylkäsi
uhrin, jonka hän oli aikonut kantaa hänen eteensä.

Mutta se, mitä Ingunn oli sanonut, että hän muka oli pyytänyt Olavia
menemään ja ettei tämä ollut päästänyt häntä irti — se ei ollut
totta, muisti hän äkkiä. Hän karkotti kuitenkin tuon ajatuksen kuin
uskottomuuden koska kerran Ingunn oli sanonut niin. Eihän hän itse
ollut silloin niin selvä, että olisi voinut vannoa muistavansa oikein.

Seuraavana iltana Olav meni siihen aittaan, missä Steinfinn makasi.
Arnvid aukaisi luukun ja päästi hänet parvelle. Arnvid istui yksin
sairaan luona.

Sisällä oli pimeätä, sillä Steinfinniä oli alkanut palella, eikä hän
sietänyt antaa solaan vievän oven olla auki. Muutama auringonsäde
tunkeutui sisään hirsien välistä, halkaisi pölyisen pimeyden ja heitti
kultaisia valoviiruja katosta riippuviin taljoihin. Parvessa oli
raskas, ummehtunut ilma.

Olav meni sängyn luo tervehtimään kasvatusisäänsä — hän ei ollut
nähnyt tätä moneen päivään, hänen ei tehnyt mieli tänne ylös. Mutta
Steinfinn nukkui valitellen hiljaa unessa. Olav ei voinut nähdä hänen
kasvojaan seinän pimennossa.

"Hänen tilassaan ei ole tullut käännettä pahempaan eikä parempaan",
sanoi Arnvid. — "Jos tahdot jäädä tänne hetkiseksi, niin minä käyn
pitkäkseni vähäksi aikaa?"

Tähän sanoi Olav suostuvansa mielellään, ja Arnvid viskasi joitakin
vaatekappaleita lattialle ja kävi pitkäkseen. Silloin Olav sanoi:

"Minun ei ole helppo, Arnvid — on paha vaivata Steinfinniä, kun hän on
niin sairas — mutta minusta tuntuu että Ingunnin ja minun täytyy saada
tietää hänen tahtonsa meidän naimisiinmenostamme ennen kuin hän kuolee."

Arnvid oli vaiti.

"Minä tiedän kyllä, että aika on sopimaton", sanoi Olav kiihkeästi.
"Mutta kun meitä kaikkia nyt odottavat suuret tapaukset, on minusta
hyvä saada selväksi se, mikä _voidaan_ selvittää. En myöskään tiedä,
tietävätkö muut kuin Steinfinn siitä, mitä hän ja isäni ovat päättäneet
meidän rahoihimme nähden."

Kun ei Arnvid vieläkään vastannut, sanoi Olav:

"Minulle on hyvin tärkeätä, että saan ottaa Ingunnin vastaan hänen oman
isänsä kädestä."

"Minä ymmärrän sen", sanoi Arnvid.

Vähän tämän jälkeen Olav kuuli hänen nukkuneen.

Pienet auringonnuolet katosivat. Olav istui yksin hereillä pimeässä
tuntien levottomuuden kalvavan itseään aivan kuin kipu sydänalassa.

Hänen _täytyi_ saada selvitetyksi se, mikä oli joutunut sotkuksiin. Hän
oli nyt oppinut tietämään hyvien aikeiden mitättömyyden — oli turha
kääntyä takaisin väärältä tieltä, jolle hän ja Ingunn olivat joutuneet.
Ja hän tunsi sielunsa käyneen karkeammaksi ja töykeämmäksi tuosta
uudesta tiedosta. Mutta sitä hän ei tahtonut, että hän olisi joutunut
seisomaan Steinfinnin paarien ääressä hänen salavävynään. Salainen
häpeä on raskas taakka, sen hän nyt tiesi.

Ennen kuin Steinfinn kuolee, täytyy hänen antaa minulle Ingunn. Minä
ymmärrän sen, oli Arnvid sanonut —. Olav tunsi koko ruumistaan
polttavan: mitä Arnvid ymmärsi? Palatessaan tupaan makuukomeroonsa
päivän noustessa ei hän ollut varma siitä, oliko Arnvid nukkunut vai
ollut ainoastaan nukkuvinaan —.

Hän hypähti paikaltaan, kun lattialuukkua kohotettiin. Naiset toivat
valoa ja ruokaa sairaalle. Epäselvästi, aivan kuin varjoina, muisti
Olav äskeisessä unenhorteessa näkemänsä kuvat: miten hän oli kulkenut
Ingunnin kanssa ruohikkorantaa; he olivat astuneet puron laitaa, joka
virtasi lammesta — sitten hän oli tämän luona aitassa. Muisto kuumista
hyväilystä sekoittui jollakin tapaa louhikkoiseen kalliorotkoon. Hän
piti muka Ingunnia sylissään, mutta samalla hänestä tuntui kuin hän
olisi nostanut tämän suurien tuulenkaatopuiden yli. Viimeksi hän oli
nähnyt unta, että he astuivat rotkossa kulkevaa polkua ja tulivat sen
suulle, mistä näkyi laakso ja syvällä laaksossa oleva järvi.

— Se tiesi kai sitä, että hän ja Ingunn pian joutuisivat lähtemään
yhdessä seudulta pois, koki hän uskoa.

Steinfinn pyysi, että hänen annettaisiin olla, kun naiset herättivät
hänet hoitaakseen haavaa: eihän siitä ollut mitään hyötyä ja hän
tahtoi olla rauhassa. Dalla ei ollut kuulevinaan — hän nosti raskaan
miehenruumiin ylös ja silitti hänen alustaansa aivan kuin tämä olisi
ollut kapalolapsi. Hän pyysi Olavia näyttämään valoa — Arnvid nukkui
sikeästi, kuolemanväsyneenä.

Steinfinnin kasvot olivat miltei tuntemattomiksi muuttuneet, monta
viikkoa ajamattomana ollut punaruskea parta oli levinnyt poskiluihin
asti. Hän käänsi päänsä seinään päin, mutta Olav näki kaulajänteen
kiristyksestä hänen taistelevan ollakseen valittamatta Dallan
irrottaessa kääreitä; ne olivat tarttuneet kiinni haavaan.

Salainen inho, jota Olav aina oli tuntenut nähdessään ärtyneitä haavoja
ja tuntiessaan niistä nousevan löyhkän, valtasi hänet tukahduttavan
voimakkaasti. Tuossa oli kuollutta lihaa; ei enää voinut tuntea haavaa
iskuhaavaksi; siinä oli harmaita, sienettyneitä täpliä, joiden keskellä
oli pahan näköisiä punaisia koloja, joista vuoti vähän verta.

Ingunn oli tullut hänen vierelleen; — kalpeana, suurin, pelokkain
silmin hän tuijotti isäänsä. Olavin täytyi sysätä häntä; hän ei
huomannut ojentaa Dallalle uutta käärettä, jota tämä odotti. Jälleen
Olav tunsi surun ja häpeän piston sydämessään — kuinka he olivat
saattaneet unohtaa sairaan, kärsivän isän niin tyyten. Mutta —
muistaessaan pimeää parvea, jossa he olivat kahden kesken Ingunnin
kanssa, hän aavisti hämärästi, miten vaikea oli olla sääliväinen ja
uskollinen poissaolevaa kohtaan.

"Jää tänne", sanoi hän toisten naisten tehdessä lähtöä. "Tänä iltana
me puhumme sinun isäsi kanssa", lisäsi hän selittäen. Hän näki toisen
pelästyvän enemmän kuin tulevan iloiseksi eikä pitänyt siitä.

Steinnfinn makasi hiljaa, näännyksissä tuskien jälkeen. Olav käski
Ingunnin tuoda vähän ruokaa.

Tyttö oli haalinut kokoon kaikki herkut mitä löysi ja näytteli niitä
hymyillen Olaville takaisin tultuaan. Olavin istuessa kulho polvien
välissä syöden puhalsi tyttö kerran hänen niskaansa. Hän oli tulvillaan
hellyyttä ja vallattomuutta. Jälleen Olavin sydäntä vihlaisi — tässä
he istuivat sairaan isän silmien edessä — eikä hän osannut sanoa,
miellyttikö tytön hyväily häntä vai ei.

Arnvid liikahti — Ingunn lennähti pystyyn Olavin polvelta ja alkoi
liikutella ruokia. Silloin Steinfinn kysyi äkkiä sängystä:

"Kuka täällä on teidän kanssanne, Arnvid ja Ingunn?"

"Täällä on Olav, isä", vastasi tyttö.

Olavin sydän hypähti; hän meni sängyn ääreen ja sanoi:

"Minä tahtoisin kernaasti puhua sinun kanssasi, kasvatusisä,
eräästä asiasta — siksi minä jäin tänne, kun olimme saaneet sinut
kunnostetuksi."

"Olitko sinä täällä silloin — minä en nähnyt sinua." Steinfinn
viittasi nuorukaista lähemmäksi. "Sinä voit istua tänne hetkiseksi
puhelemaan, kasvattipoikani. Sinä olet joutunut sotkeutumaan meidän
vaikeuksiimme; meidän täytyy nyt puhua siitä, mitä sinun tulee tehdä
sitten, kun minä kuolen. Sinun lienee paras lähteä Hestvikeniin
hakemaan tukea omalta suvultasi."

"Niin, kasvatusisä. Sitä minä juuri olin aikonut kysyä sinulta. Olen
ajatellut itsekin, että se olisi parasta — ja että minä saan Ingunnin
sitä ennen. Siten teiltä sukulaisilta säästyy tuo pitkä matka, kun
täällä nyt on edessä rauhattomat ajat."

Steinfinnin katse muuttui harhailevaksi, epävarmaksi.

"Asia on sillä lailla, Olav, että minä kyllä muistan, mistä Audunin ja
minun välillä oli puhetta. Mutta kai sinä itsekin ymmärrät, poika —
etten minä mahda sille mitään, että asiat kääntyivät toiselle tolalle
kuin silloin luulin. Nyt tulevat Kolbein ja Ivar naittamaan minun
tyttäreni —."

Arnvid tuli nyt vuoteen ääreen.

"Muistatko, sukulaiseni, — että minä olin mukana sinä kesänä käräjillä
ja seisoin tuvassa, kun sinä ja Audun kihlasitte lapsenne?"

"Sinä olit pikkupoika", sanoi Steinfinn kiireesti, — "et ollut vielä
todistuskelpoinen!"

"En", sanoi Arnvid. "Mutta kuule minua, Steinfinn. On sattunut
ennenkin, hätätilassa, sodan uhatessa tai miehen varustautuessa
pitkälle matkalle — että hän on antanut tyttärensä sille miehelle,
jolle tämä todistajien läsnäollessa oli luvattu, ilman häidenpitoa,
saattamalla vain tiedoksi luotettaville todistajille, mitä oli sovittu
myötäjäisistä ja huomenlahjasta, sekä ilmoittamalla ja julistamalla
avioliitto täysivoimaiseksi siitä päivästä alkaen."

Steinfinn käänsi päätään ja katsoi noita kolmea. Arnvid jatkoi
innokkaasti:

"Veli Vegard tuli tänne tänään — ja tässä olen minä, sinun
sisarenpoikasi, ja vanhat palvelijasi, jotka tuntevat sinun ja Audunin
tekemän sopimuksen. Sinä voisit saattaa tiedoksi naimaliiton munkin
ja minun ollessa päätodistajina. Ja nuoret voisivat asua pirtissä
siihen asti, kunnes Olavin sopisi viedä Ingunn etelään. Veli Vegard
voisi siunata naimamaljan ja vuoteen — ja laatia kirjat heidän
pesävaroistaan —."

Steinfinn mietti hetkisen:

"Ei", sanoi hän lyhyeen ja tuntui äkkiä ylen väsyneeltä. "Minun
tyttäreni ei saa astua aviovuoteeseen sulhasen kanssa hääkemuitta,
kuten mökkiläisten lapset. Voisi syntyä rettelöitäkin perästäpäin
siitä, olisiko häntä pidettävä laillisena aviovaimona. Minä en ymmärrä,
miten sinä voit ajatella sellaista", kiihtyi hän äkkiä, "kun nämä kaksi
lasta ovat kaiken lisäksi niin nuoriakin. Olavin osalle voi tulla
ilmankin vaikeuksia, kun hän nyt joutuu tapaamaan sukunsa, jota hän
ei tunne — ja minä vielä päälle päätteeksi lähettäisin hänet luotani
sellainen taakka hartioilla, että hän saisi mukaansa lainsuojattoman
miehen tyttären, joka luikkisi seudulta ilman että Olavin tahi minun
sukulaiseni olisivat olleet läsnä naittajaisissa. Jos Olav olisi edes
täysi-ikäinen, olisi asiaa voinut ajatella, mutta nyt minä tuskin
luulen siitä syntyvän laillista avioliittoa, jos hän naisi oman päänsä
mukaan ollessaan lasten kirjoissa."

"Eikö se riittäne, että minun isäni kihlasi minut neidolle", arveli
Olav. "Ja sinä olet ollut minun holhoojani siitä pitäen."

"Sinä et tiedä mitä puhut. Sinä kerjäsit itsellesi luvan saada lähteä
mukaamme, mutta jos Mattiaksen riitamiehet kääntyvät sinua vastaan sen
asian tähden, ei se ole heille suureksikaan hyödyksi, kun omaisesi
voivat vastata sinun olleen alaikäisenä poikana minun palveluksessani.
Mutta jos olet nainut mies, täysivaltainen ja vävyni, on asia toinen.
Ja minä olen velkaa Audunille, ystäväiseni, sen, etten salli sinun
tehdä sellaista järjettömyyttä — kun itse ehkä pian joudun tapaamaan
hänet."

"Kuule minua, Steinfinn — minä olen kuitenkin liian vanha tottelemaan
muita sitten, kun sinä olet kuollut — omaisiani, joista en ole kuullut
ja joita en ole nähnyt tätä ennen. Tahdon mieluummin naida, tulla
omaksi herrakseni ja antautua vaaraan."

"Sinä puhut kuin lapsi", sanoi Steinfinn kärsimättömästi. "Asia on
päätetty. Mutta jätä minut nyt rauhaan — en jaksa enempää tänä iltana."

Ennen kuin Arnvid ja Olav paneutuivat levolle, esitti ensin mainittu
asian veli Vegardille. Mutta munkki ei suostunut millään muotoa
puhumaan asiasta Steinfinnille ja koettamaan kääntää hänen mieltään
toiseksi. Hän väitti Steinfinnin tehneen oikean ja viisaan päätöksen —
eikä hänellä pappina ollut oikeutta olla mukana häissä, jotka pantiin
toimeen ilman edellä käypää kolmea kuulutusta kolmena messupyhänä
pitäjän kirkossa. Tässä oli epäilyttävää sekin, saattaisiko Olav itse
solmia naimakauppaa, niin että siitä syntyisi laillinen avioliitto,
alaikäinen kun oli. Ei hän muutenkaan pitänyt siitä, että ihmiset
viettivät häitä ilman vihkiäismessuja. Hän ei suostunut mitenkään
kirjoittamaan sopimuskirjoja ja sen sellaisia, vaan oli lähtevä pois
koko Frettasteinistä, jos siellä tehtäisiin moinen epävarma kauppa.

Steinfinnin tila paheni seuraavina päivinä, eikä Olav voinut ottaa
uudelleen puheeksi naimistaan niinä kertoina, jolloin hän oli ylhäällä
kasvatusisänsä luona. Arnvid ei myöskään palannut asiaan.

Mutta sitten tuli Ivar Torenpoika, Steinfinnin oikea veli, sekä Kolbein
molempine poikineen Frettasteiniin; he olivat saaneet tiedon sairaan
lopun lähestymisestä. Seuraavana päivänä näiden miesten tultua taloon
pyysi Olav Arnvidia mukaan ulos, jotta he saisivat puhua kahden kesken.

Hän ei ollut uskaltanut puhua Arnvidille aikaisemmin — hän oli
pelännyt, mitä tämä tulisi sanomaan. Ja hän oli ollut monena yönä
viime viikon aikana Ingunnin luona parvella. Tämä oli myös pettynyt ja
suruissaan siitä, että isä niin odottamatta oli asettunut vastustamaan
heidän yhteen menoaan. Mutta sen enempää hän ei ajatellut, kuin että
se mahdollisesti tulisi siirtämään heidän Hestvikenissä vietettäviä
häitänsä hiukan tuonnemmaksi. Hän suri syvästi isänsä sairautta sekä
äitinsä kuolemaa ja hakeutui kaikkine suruineen Olavin huomaan; oli
aivan kuin hän olisi hukkunut suruunsa, ellei hän saanut kätkeytyä
Olavin syleilyyn. Ja Olav heitti vähä vähältä kaikki estelyajatukset,
antoi vetää itsensä yhä syvemmälle lemmenhurmaan — Ingunn olikin hyvin
herttainen. Mutta huolet ja tunnonvaivat kalvoivat hän alituisesti. Kun
Ingunn oli nukkunut, painautuneena tiukasti hänen rintaansa vasten,
hän makasi kärsien: sekin tuntui raskaalta, että Ingunn oli niin
luottavainen rakkaudessaan, ei näyttänyt tuntevan vähääkään katumusta
tai pelkoa. Hiipiessään aamupuoleen hänen luotaan Olav oli väsynyt ja
masentunut.

Hän pelkäsi käyvän siten, että Ingunn tulisi onnettomaksi. Mutta hän
ei saanut sanotuksi sitä tytölle itselleen. Vielä vähemmin hän saattoi
sanoa tälle, että hän pelkäsi paljon pahempia selkkauksia. Hän ei ollut
milloinkaan tullut ajatelleeksi, että voitaisiin epäillä kihlauksen
pätevyyttä. Mutta nyt hän äkkiä näki koko asemansa Steinfinnin
talossa aivan uudessa valossa. Häntä ei oltu koskaan kohdeltu toisin
kuin Steinfinnin omia lapsia — mutta vaikkakin vanhemmat viime
vuosina olivat huolehtineet heistä niin vähän, kummastutti häntä
kuitenkin, etteivät nämä olleet kertaakaan maininneet mitään hänen ja
Ingunnin naimisesta tai ettei Steinfinn ollut koettanut ottaa selkoa
siitä, miten tyttären sulhasen omaisuutta hoidettiin. Ettei Kolbein
milloinkaan ollut kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ei kenties ollut
niin ihmeellistä — Kolbein oli korskea ja tyly useimpia kohtaan.
Hölmöjen Kolbeininpoikien kanssa hän ei ollut sopinut milloinkaan
yhteen, — mutta hän ei ollut ymmärtänyt sen johtuvan muusta kuin
siitä, että nämä katsoivat itsensä täysikasvuiseksi ja pitivät
häntä pelkkänä lapsena. Mutta nyt tämä kaikki äkkiä näytti hänestä
merkilliseltä — jos nämä kerran koko ajan olivat pitäneet häntä
tulevana sukulaisenaan. Minun palveluksessani, oli Steinfinn sanonut
— mutta eihän hän ollut milloinkaan saanut palkkaa talosta, joten
siihen ei voinut perustaa mitään, kun tuli puhe murha-asiasta, jota
kasvatusisä oli ajatellut.

Olav johdatti Arnvidin vainioiden poikki pohjoiseen, metsää kohti.
Sammaleisten vuorien kohdalla hän pysähtyi. Siitä he katsoivat alas
taloihin, joiden alla oli jyrkästi suistuvia niittyjä ja ympärillä
metsiä.

"Istutaan tähän", sanoi Olav. "Tässä meidän ei tarvitse pelätä
kenenkään korvia." — Mutta hän jäi itse seisomaan. Arnvid istui
nuorukaista katsellen.

Olav seisoi siinä kulmakarvat rypyssä — hänen vaalea tukkansa oli
kasvanut niin pitkäksi, että se ulottui melkein silmiin asti; se sai
kasvot näyttämään vielä leveämmiltä ja lyhyemmiltä ja jurommilta
kuin muuten. Kiinteä, väritön suu oli tiukasti kiinni — hän oli
taistelunhaluisen ja nurjan näköinen ja näytti tulleen paljon
vanhemmaksi viime viikkojen aikana. Kirkas, viaton lapsellisuus, joka
oli kaunistanut häntä suuresti, koska hän muuten oli hyvin vakava —
oli hävinnyt kuin kaste maasta. Hänen kiihtyneillä, kiusaantuneilla
kasvoillaan näkyi nyt toisenlainen vakavuus. Eikä hänen kalpeutensa
ja vaaleutensa ollut yhtä raikas kuin ennen — silmänalukset olivat
mustat, ja hän oli väsyneen näköinen.

"Sinä et ole sanonut koskaan aikaisemmin, että olit läsnä silloin, kun
minut ja Ingunn annettiin toisillemme", sanoi Olav.

"Minä olin vain neljäntoista vuoden vanha", vastasi Arnvid, "eikä minun
saapuvilla oloni merkinnyt mitään."

"Ketä toisia siellä oli?"

"Isäni ja Manu-veljeni, Viking ja Magnhild Bergistä, Tore Bring Vikistä
ja hänen vaimonsa — muita minä en tiedä. Tupa oli täynnä väkeä, mutta
en muista siellä olleen muita tuttuja."

"Eikö isäni seurassa ollut ketään?" kysyi Olav.

"Ei, Audun Ingolfinpoika oli yksin."

Olav jäi miettimään. Sitten hän sanoi istuutuen maahan:

"Ei siis ole elossa muita todistajia kuin Magnhild ja Tore Vikistä. —
Mutta ehkä he tietävät neuvoa meille jonkun toisen todistajan."

"Eivätköhän he tietäne."

"Jos tahtovat —", sanoi Olav puoliääneen. "Entä sinä, Arnvid. Voi
olla, että sinun todistuksesi on mitätön, koska kerran olit lapsi —
mutta sano, mitä sinä ajattelet? _Kihlattiinko_ meidät sinä iltana
toisillemme?"

"Kyllä", sanoi Arnvid empimättä. "Sitä minä olen aina pitänyt varmana
asiana. Etkö sinä muista, että sinun annettiin kihlata Ingunn
sormuksella?"

Olav nyökkäsi.

"Steinfinnillä täytyy olla tuo sormus jossakin. — Luuletko, että
tuntisit sen vielä? Se olisi varmaan hyvä todiste."

"Muistan sen hyvin. Se oli äitini sinettisormus, jossa oli hänen
nimensä ja Jumalan äidin kuva vihreään kiveen piirrettynä. Isä oli
luvannut sen minulle — muistan, etten olisi antanut sitä mielelläni
Ingunnille." Hän naurahti.

He istuivat ääneti jonkin aikaa, sitten Olav kysyi hiljaa:

"Mitä sinä pidit vastauksesta, minkä Steinfinn antoi minulle puhuessani
hänelle asiasta?"

"En tiedä mitä sanoisin", vastasi Arnvid.

"En tiedä", sanoi Olav hitaasti, "voinko varmasti uskoa Steinfinnin
puhuneen Kolbeinille siten, että tämä tietää hänen ja isäni välillä
solmitun selvän sopimuksen siitä, että minä saisin Ingunnin.

"Ei Kolbein yksin tule päättämään Steinfinnin lapsista", sanoi Arnvid.

Olav nytkäytti olkaansa pilkallisesti hymyillen.

"Kuten jo sanoin", lausui Arnvid, "olen aina katsonut sinä iltana
solmitun kihlauksen täysin päteväksi."

"Eivätkö siis uudet naittajat voi rikkoa tuota sopimusta?"

"Eivät. Muistan kuulleeni sen siihen aikaan, jolloin kävin luostarin
koulua. Kihlausta ei voida purkaa, jos sen ovat solmineet kummankin
lapsen isät, elleivät lapset itse ilmoita seurakuntansa papille
lailliseen ikään tultuaan — neljätoistavuotisina, luullakseni — että
he tahtovat purkaa sopimuksen. Mutta silloin heidän tulee molempien
tehdä vala siitä, että neito on koskematon."

Molemmat nuoret miehet olivat tulleet hehkuvan punaisiksi; he katsoivat
kumpikin poispäin.

"Mutta entä, elleivät he voisi tehdä tuota valaa?" kysyi Olav
viimein hyvin hiljaa.

Arnvid katsoi käsiinsä.

"Silloin se on consensus matrimonialis, niinkuin sitä latinaksi
sanotaan — eli he ovat silloin jo teossa suostuneet vanhempiensa
päätökseen, ja jos jompikumpi heistä sen perästä nai jonkun toisen,
joko pakotettuna tai omasta tahdostaan, on se huoruutta."

Olav nyökkäsi.

"Mahtaisitkohan sinä voida auttaa minua", hän sanoi tuokion kuluttua,
"ottamaan selvää siitä, minne Steinfinn on pannut tuon sormuksen."

Arnvid mutisi jotakin. Ja kohta tämän jälkeen he nousivat ja alkoivat
kulkea rinnettä alas.

"Nyt tulee aikainen syksy", virkahti Olav. Koivuissa oli jo keltaisia
lehtiä vihreiden joukossa, ja tähkät alkoivat vaaleta pellon korkeiden
kasvien, ohdakkeen ja maitikan, seassa. Siintävä ilma oli täynnä
valkoisia kuituja, jotka välkkyivät auringonpaisteessa; ne olivat
raidan ja horsman siemeniä.

Ilta-aurinko paistoi Olavia kasvoihin — hän irvisteli vastaan, silmät
välkkyen jäänsinisinä ja terävinä vaaleiden ripsien alla. Ylähuulessa
oleva tiheä vaalea haiven välkkyi kullalle pojan maidonvalkeata ihoa
vasten. Arnvid tunsi aivan kuin kivun tapaista sydänalassan sen vuoksi,
että ystävä oli niin kaunis — eikä hän voinut olla vertaamatta omaa,
mustaa, hirviömäistä, korkeaolkaista, lyhytkaulaista vartaloaan tuon
toisen kauniiseen, voimakkaaseen nuoruuteen. Oli ymmärrettävää, että
Ingunn piti ystävästään sillä tavoin kuin piti —.

Siitä, missä määrin he olivat oikeassa tai väärässä, saivat toiset
langettaa tuomionsa. Hän tahtoi auttaa heitä kykynsä mukaan. Hän
oli aina pitänyt Olavista — uskonut että hän oli uskollinen ja
lujaluonteinen. Ja Ingunn oli niin vieno — varmaan hän siksi oli aina
pitänyt niin paljon tuosta pikkutytöstä; oli aivan kuin hänet olisi
voinut taittaa paljaalla kädellään.

Sinä iltana ilma oli niin raskas aitassa, että vihitty kynttilä, jota
joka yö poltettiin kuolevan luona, tuskin jaksoi palaa. Se loisti
heikosti ja himmeästi.

Steinfinn virui pitkänään lopen uuvuksissa. Kuume ei ollut erittäin
korkea tänä yönä, mutta puheltuaan pitkään veljiensä kanssa illalla hän
oli rasittunut. Kun hänen haavansa oli hoidettu, oli hän ollut niin
vaivaantunut, että kyyneleet olivat vierineet hänen partaansa Dallan
puristaessa kerran kovemmin saadakseen ulos visvan.

Vihdoin viimeinkin, keskellä yötä, Steinfinn näytti voivan nukkua
rauhallisemmin. Mutta Arnvid ja Olav jäivät istumaan — kunnes
huomasivat väsymyksen käyvän niin ylivoimaiseksi raskaassa ilmassa,
että heidän oli vaikea pysyä valveilla.

"No niin —", kuiskasi Arnvid. "Tahdotko, että etsimme tuota sormusta?"

"Kai meidän täytyy." Koko Olavin olemus kuristui kokoon hänen tätä
sanoessaan — ja otti se Arnvidinkin luonnolle —. Ääneti kuin varkaat
he tarkastivat Steinfinnin vaatteet ja tyhjensivät hänen avaimensa
rahamassista. Kaiken aikaa Olavin mielessä väikkyi ajatus, että se,
joka kerran on astunut pois kunnian tasaiselta tieltä, joutuu helposti
harhaan, jolloin hänen ehkä täytyy tehdä montakin syrjähyppyä. Mutta
hän ei tiennyt mitään muuta keinoa —.

Mutta _näin_ pahalta kuin hänestä nyt tuntui, kun hän oli polvillaan
Steinfinnin vaatearkun ääressä Arnvidin kanssa, hänestä ei ollut
kuitenkaan tuntunut milloinkaan. Tuon tuostakin he vilkaisivat sänkyyn
päin. Tämä oli ruumiin ryöstöä.

Arnvid löysi rautakierteillä ympäröidyn arkkusen, missä Steinfinn
säilytti kalleimpia korujaan. Heidän täytyi koettaa avainta toisensa
jälkeen ennen kuin löysivät sellaisen, joka soveltui lukkoon.

Kyykkysillään istuen he kaivelivat solkia, ketjuja ja nappeja. "Se on
tämä", sanoi Olav huokaisten syvään sanomattoman keventyneesti.

Nyt he katsoivat yhdessä sormusta valoa vasten. Se oli kultaa ja siinä
oli iso vihreä kivi. Arnvid selitti kirjoituksen, joka kiersi Jumalan
äidin ja lapsen kuvaa. Kuvassa nämä istuivat pienen katoksen alla,
polvistuva nainen sivullaan; se kuului: Sigillum Ceciliae Beornis
Filiae.

"Otatko sinä sen itsellesi?" kysyi Arnvid.

"En. Ei suinkaan sillä ole mitään arvoa — todistuskappaleena — ellei
sitä löydetä Steinfinnin kätköistä hänen kuoltuaan?" arveli Olav.

Nyt he sulkivat arkun ja korjasivat jälkensä. Arnvid kysyi:

"Tahdotko nyt nukkua?"

"En, nuku sinä vain ensin. Ei minua väsytä."

Arnvid laskeutui penkille. Hetken kuluttua hän sanoi ai vain selvällä
äänellä:

"Olisin toivonut, ettei meidän olisi tarvinnut tehdä tätä."

"Niin minäkin", vastasi Olav vavahtelevin äänin.

Ei se ollut mikään _suuri_ synti — sitä se ei _voinut_ olla, ajatteli
hän. Mutta se oli niin _rumaa_. Ja samassa häntä pelotti aivan kuin
hän olisi saanut pahan aavistuksen — koko edessä oleva elämä: oliko
ihmisen pakko tehdä paljon sellaista, mikä hänestä oli yhtä inhottavan
vastenmielistä kuin tämä —.

He valvoivat vuorotellen koitteeseen asti. Olav oli iloissaan joka
kerran, kun hän sai tehdä jotakin kasvatusisänsä hyväksi — antaa
hänelle juotavaa tai kohentaa sänkyvaatteita. Viimein, päivän jo
valjettua, Steinfinn heräsi horteestaan ja kysyi:

"Oletteko te molemmat täällä vielä?" Hänen äänensä oli heikko, mutta
selvä ja kirkas. "Tule tänne, Olav", hän pyysi.

Molemmat nuoret miehet menivät hänen luokseen. Steinfinn ojensi terveen
kätensä Olaville ja sanoi:

"Etkö ole vihoissasi minulle, kun en tahtonut tehdä sinun mieliksesi
tuona iltana, jolloin puhelimme yhdessä, koska olet valvonut minun
luonani koko yön? Sinä olet aina ollut kuuliainen ja hyvä, Olav —
Jumala olkoon armias sinulle. Niin totta kuin tarvitsen hänen armoaan
sanon nyt sinulle, että jos olisin voinut tehdä tahtoni mukaan, olisin
pitänyt Audunille antamani sanan. Jos olisin jäänyt eloon, olisin
mielelläni ottanut sinut tyttäreni mieheksi."

Olav polvistui maahan ja suuteli kasvatusisänsä kättä. Hän ei voinut
sanoa mitään — sisimmässään hän rukoili Steinfinniä sanomaan ne
sanat, jotka vapahtaisivat hänet kaikista vaikeuksista. Mutta häpeä ja
syyllisyys lukitsivat hänen suunsa.

Tämä oli viimeinen kerta, jolloin hän puhui Steinfinn Torenpojan
kanssa. Hän ja Arnvid nukkuivat vielä iltapäivällä, kun Haftor
Kolbeininpoika tuli herättämään heitä. Steinfinnin kuolinkamppailu oli
alkanut, ja koko talonväki tuli ylös parvelle ollakseen hänen luonaan.




VII


Veli Vegard oli antanut Steinfinnille synninpäästön in articulo mortis;
sen jälkeen hän sai kauniin hautauksen. Steinfinnin sukulaiset ja
ystävät puhuivat suuria sanoja hautajaisissa; he vannoivat, ettei
Mattias Haraldinpojan asiasta syntyisi sen pahempia seurauksia. Vielä
eivät vainajan käräjämiehet olleet antaneet tietoa itsestään — mutta
he asuivat eri puolilla maata. Ilmassa tuntui myös levottomuutta —
talosta taloon kulki huhuja tulossa olevista suurista tapauksista. Ja
Steinfinnin omaiset kerskuivat, että ne miehet, jotka nyt pääsisivät
valtaan maassa, kuninkaan ja herttuan ollessa lapsia, olivat _heidän_
ystäviään.

Vain pieni osa Steinfinnin veloista ja saamisista selvitettiin
täydellisesti hänen alaikäisten lastensa pesää jaettaessa. Sukulaiset
uskottelivat Steinfinnillä olevan suunnattomia rikkauksia — mutta
miehestä mieheen kuiskittiin yhtä ja toista.

Arnvid Finninpojan oli määrä jäädä Frettasteiniin lasten luo, kunnes
Haftor Kolbeininpojan häät oli vietetty uudenvuoden vaiheilla. Tämän
jälkeen Haftor aikoi muuttaa taloon ja hoitaa sitä Hallvardin,
Steinfinnin vanhimman pojan, nimessä, kunnes tämä ehti täyteen ikään.

Steinfinnin veljet jäivät Frettasteiniin pariksi päiväksi
hautajaisvieraiden jälkeen. Lähtönsä edellisenä iltana miehet istuivat
kuten tavallisesti olutta juoden, kun ruoka oli korjattu pöydästä.
Silloin Arnvid nousi paikaltaan viitattuaan Olaville, että tämä astuisi
hänen luokseen, ja alkoi puhua:

"Hyvät sukulaiseni, Ivar ja Kolbein, tässä on minun ystäväni, Olav
Auduninpoika, joka on pyytänyt minua esittämään asiansa. Steinfinn
lausui ennen kuolemaansa, että Olavin on lähdettävä omaan kartanoonsa
sopimaan sukulaistensa kanssa Ingunnille annettavasta vasta- ja
huomenlahjasta, kun hän nyt ottaa tämän luoksensa. Mutta me olemme
ajatelleet, että asiain ollessa nykyisellä kannalla olisikin parasta
päättää tämä asia heti ja viettää Olavin häät tässä talossa —
silloin säästymme sekä itse että Olavin sukulaiset pitkistä matkoista
— onhan talvi ovella ja asiamme varsin epävarmat. Siksi Olav on
pyytänyt minua sanomaan teille, että hän tahtoo antaa takuun — ja
minä olen valmis menemään hänen puolestaan takaukseen kuudestatoista
kultamarkasta — ja hän tarjoo sitä vastaan, minkä hän on saava
Ingunnin mukana, hänelle määrän, joka vastaa kolmatta osaa pesästä
paitsi sänky- ja pitovaatteita sekä koruja tavaran arvon mukaan. Hän
lupaa myös antaa vakuuden siitä, että hän on suorittava sille teistä,
joka ottaa varustaakseen hänen häänsä, täyden korvauksen hääruoasta —
joko puhtaassa rahassa tai siten, että hän myy teille Ingunnin osan
Hindkleiviin ja antaa hänelle palstan korvaukseksi omat, etelässä
olevat maansa —."

Arnvid puhui vielä jonkin aikaa ehdoista, jotka Olav tarjosi tulevan
vaimonsa sukulaisille, ja ne olivat erittäin hyvät. Olav lupasi luettaa
sielumessut Steinfinnille ja Ingebjørgille sekä lupasi olla aina
Steinfinninpojille uskollinen ja kuuliainen lanko, joka oli taipuva
vanhempien neuvoihin sikäli kuin hänen nuoreen ikäänsä katsoen saattoi
sitä edellyttää. Lopuksi Arnvid pyysi Steinfinninpoikia ottamaan
vastaan tehdyn tarjouksen sellaisena kuin se oli esitetty heille —
mielisuosiolla ja hyvästä sydämestä.

Steinfinninpojat istuivat siinä sen näköisinä, kuin asia olisi
mietittänyt heitä ankarasti. Ystävänsä puhuessa Olav oli seisonut tämän
edessä pöydän ulkolaidan puolella. Hän seisoi suorana, levolliset,
kalpeahkot kasvot Ingunnin setiä kohti kääntyneinä. Väliin hän nyökkäsi
vahvistavasti Arnvidin sanoille.

Viimein Kolbein Torenpoika vastasi:

"On totta, Olav, että me tiedämme kerran olleen puhetta sinun
isäsi ja meidän veljemme välillä siitä, että sinä naisit jonkun
hänen tyttäristään. Eikä sinun pidä uskoa, ettemme ymmärtäisi
hyvää tarkoitustasi. Mutta on toinen juttu, toivoisivatko sinun
sukulaisesi nykyisissä oloissa yhtä kernaasti tätä naimaliittoa,
— veljentyttäremme ja sinun välillä — ja antaisivat siihen
suostumuksensa. Mutta tähdellisin seikka on se, että meidän on nyt
tarvis saada sukulaisiksemme miehiä, joilla on valtaa ja mahtavia
omaisia, ja niitä sinulla ei ole. Turva on meille tärkeämpi kuin
rikkaus — ja luulemme sinun ymmärtävän tämän, koska olet osoittanut
tarjouksellasi olevasi ikäiseksesi harvinaisen ajattelevainen. Mutta
koska Steinfinn silloin lupasi isällesi toimittaa sinulle hyvän
naimakaupan, tahdomme mielellämme auttaa sinua siinä. Steinfinnin
tyttäriin nähden olemme ajatelleet toisin — mutta älä anna mielesi
masentua siitä. Jumalan avulla toivomme voivamme järjestää sinulle
naimakaupan, joka on kaikissa suhteissa yhtä hyvä ja joka paremmin
soveltuu sinun iällesi — sillä sinä olet niin nuori, ettei sinulle
sovi samanikäinen morsian; joko sinun on saatava vaimo, joka on sinua
vanhempi ja ymmärtävämpi, tahi kihlattava nuori neito sekä odotettava
häntä, kunnes itse olet täydessä iässä."

Olavin kasvot olivat alkaneet punoittaa Kolbeinin puhuessa. Mutta ennen
kuin hän ehti puuttua puheeseen, sanoi Arnvid sukkelaan:

"Tällä seudulla ovat kaikki pitäneet Olavia ja Ingunnia kihlattuna
parina — ja minä olin itse läsnä, kun Steinfinn vahvisti päätöksen
kädenlyönnillä —."

"Ei, ei se ole niin", sanoi Kolbein. "Minä olen kuullut kerrottavan,
että se oli pelkkää leikkiä — Steinfinn ja Audun olivat myöhemmin
puhuneet, että hyvä olisi, jos leikistä kerran tulisi tottakin. Ja
totta siitä olisi saattanut tullakin, ellei veljemme olisi joutunut
onnettomuuksiin. Mutta koska siis tuota kihlausta ei koskaan ole
solmittu —"

"Sormus, jolla minä kihlasin Ingunnin, on Steinfinnin koruarkussa, minä
tiedän sen", keskeytti Olav kiivaasti.

"Voit tietää; ei Steinfinn ole hävittänyt mitään sinulle kuuluvaa
omaisuutta, Olav poikaseni, ja sukulaisesi voivat todistaa, ettei siitä
ole puuttuva ainoatakaan nappia, kun he ottavat sen vastaan sinun
nimessäsi."

Olav hengitti pari kertaa kiivaasti ja lyhyeen. Kolbein jatkoi:

"Ymmärräthän sinä, Olav, etteivät järkevät miehet kihlaa lapsiaan
juovuspäissä —"

"Steinfinn teki niin — miten järkevä hän sitten lienee ollut —."

"— ennen kuin pesänjaosta ja sen sellaisesta on tarkasti sovittu.
Ymmärräthän sinä, että jos Steinfinn olisi tehnyt sellaisen sopimuksen
Audun Ingolfinpojan kanssa, hän olisi antanut jyrkän kiellon, kun minä
keväällä puhuin hänelle Ingunnista erään ystäväni puolesta —"

"Mitä hän sanoi?" kysyi Olav henkeään pidättäen.

"Hän ei päättänyt puoleen eikä toiseen, vaan lupasi kuunnella tuota
miestä; neuvotellessamme tästä toisesta asiasta me puhuimme uudelleen
siitä, miten edullista olisi, jos Ingunn naitettaisiin siihen sukuun.
Mutta minä pysyn kyllä kiinni siinä sanassani, Olav, että me sukulaiset
tahdomme auttaa sinua solmimaan hyvän naimaliiton."

"Minä en ole pyytänyt sitä; minulle on luvattu Ingunn."

Arnvid keskeytti hänet:

"Steinfinnin viimeisiä sanoja oli, Ivar — hänen kuolinpäivänsä
aamuna — että jos hän olisi itse voinut naittaa Ingunnin, hän olisi
mieluimmin ottanut Olavin vävykseen.

"Sehän on selvä", sanoi Kolbein nousten paikaltaan ja astuen
keskilattialle, "mutta nyt kävi niin, Arnvid, ettei hän voinut.
Pitäisihän sinun olla kyllin vanha tietääksesi, ettemme voi työntää
luotamme miehiä, jotka parhaiten voivat tukea meitä vaikeuksissamme,
vain siksi, että Olav on elänyt täällä uskoen todeksi leikkiä, jota
hänen annettiin leikkiä kerran lapsena. Sinä, Arnvid, jouduit vasten
mieltäsi morsiusvuoteeseen, — on kumma, että nyt kiirehdit näin
työntämään ystävääsi siihen. Olav on varmaan kerran kiittävä meitä
siitä, ettemme sallineet hänen ajaa tahtoaan läpi, tätä lapsellista
päähänpistoa —"

Näin sanoen hän ja Ivar astuivat suljettavaa vuodetta kohti, missä
Steinfinnin ennen oli ollut tapana nukkua; he paneutuivat maata ja
sulkivat oven.

Arnvid meni Olavin luo; nuorukainen seisoi siinä, missä oli seisonut,
katse maahan luotuna; hänen kasvonsa värähtelivät. Arnvid pyysi häntä
kanssaan nukkumaan.

"Oli onni, että hillitsit itsesi sen verran, ettei Kolbeinin ja sinun
välilläsi syntynyt toraa", sanoi Arnvid heidän riisuutuessaan pimeässä
patsaiden takana.

Olav puhisi kiukusta. Arnvid sanoi:

"Muuten olisi voinut käydä niin, että Kolbein olisi käskenyt sinun
lähteä talosta heti. Älä anna hänen huomata, että sinulle on hyvin
tärkeätä, saatko Ingunnin vai jonkun toisen vaimon, niin se käy
helpommin."

Olav oli vaiti. Hänen oli ollut tapana nukkua ulommaisena vuoteessa,
mutta heidän aikoessaan nyt asettua sijoilleen pyysi Arnvid:

"Anna minun nukkua laidalla tänä yönä, hyvä ystävä — tämän iltainen
olut ei ollut hyvää; minä tunnen sen kääntävän mieltäni."

"Ei se tehnyt hyvää minullekaan", sanoi Olav naurahtaen lyhyeen.

Mutta hän paneutui kuitenkin seinän puolelle. Arnvid oli juuri
vaipumaisillaan uneen huomatessaan Olavin kohoavan makuulta ja aikovan
kiivetä hänen ylitseen.

"Minne sinä menet?" kysyi ystävä tarttuen häneen.

"Minua janottaa", mutisi Olav. Arnvid kuuli hänen hapuilevan sinne
päin, missä vesikorvo seisoi; sitten hän kouhaisi vettä ja joi.

"Tule nukkumaan nyt", pyysi Arnvid.

Hetken kuluttua Olav todellakin tassutti takaisin, kömpi sänkyyn ja
paneutui pitkäkseen.

"On paljon parempi, ettet sinä kerro Ingunnille, minkä vastauksen
saimme, ennen kuin olemme neuvotelleet siitä, mitä meidän nyt on
tehtävä", kuiskasi Arnvid vakavasti.

Olav oli kauan hiljaa ennen kuin vastasi:

"Taitaa olla". Hän huokasi syvään. "Olkoon sitten."

Arnvid tunsi rauhoittuvansa hiukan tämän jälkeen. Mutta hän ei
uskaltanut nukkua ennen kuin kuuli toisen olevan sikeässä unessa.




VIII


Lunta tuli tupruten Olavin astuessa ulos pihamaalle iltahämärissä Pyhän
Katariinan päivänä. Se oli tämän syksyn ensi lumi — askeleen jäljet
jäivät lumiseen iljanteeseen hänen juostessaan mäkeä alas talliin.

Hän jäi seisomaan hetkeksi tallin ovelle katsellen valkoiseen
myllerrykseen. Hän räpytti silmiään lumihiutaleiden takertuessa hänen
pitkiin ripsiinsä; se tuntui kuin keveältä hyväilyltä. Metsä, joka
ympäröi taloa pohjoisessa ja idässä henkien pimeyttä ja kolkkoutta
syksyöinä, oli nyt tullut lähelle ja hohti tuiskun ja hämärtyvän illan
läpi aivan kuin valkoinen, ystävällinen seinä. Olav seisoi siinä
hyvillään lumen tulosta.

Tallista kuului kovaäänistä puhetta — ovi ammahti auki hänen takanaan
ja sieltä syöksähti mies aivan kuin ulos viskattuna. Hän törmäsi Olavia
vastaan, ja molemmat kellahtivat kumoon. Mies nousi jaloilleen, huusi
jollekin, joka seisoi tallin ovella mustana lyhdyn heikossa valossa:

"Tässä on toinenkin, jolle voit näyttää miehuuttasi, Arnvid" — ja
katosi samassa lumipyryyn ja pimeään.

Olav ravisti lumet yltään ja kumartui sisään ovesta: "Mikä Gudmundia
vaivasi —?" hän kysyi ja huomasi samassa Arnvidin selän takana tytön,
joka itki.

"Ulos siitä senkin inhottava lutka", huusi Arnvid tytölle raivoissaan.
Nainen puikahti kumarassa miesten ohi ulos. Arnvid sulki oven hänen
jälkeensä.

"Mitä tämä on?" kysyi Olav uudelleen.

"Eipä juuri mitään — sinun mielestäsi luullakseni", sanoi Arnvid
kiivaasti. Hän ripusti naulaan pienen kalvolyhdyn, joka oli maassa
hänen jalkansa vieressä; Olav näki Arnvidin olevan niin kiihdyksissä,
että hän vapisi. "Ei muuta kuin että jokainen äpäräpalvelija tässä
talossa uskaltaa jo pilkata minua siitä että — että —. Minä olen
sanonut, etten tahdo nähdä naisväkeä tallissa; se ei kelpaa. Gudmund
vastasi minulle, että voisin mieluummin vahtia talon aittoja ja
sukulaisnaisiani."

Olav kääntyi pois. Tallin pimeydestä kuului hevosten rouskutusta ja
liikahtelua pilttuissa. Lähinnä oleva kurotti kaulaansa ovesta ja
päristi Olaville; lyhdyn valo kimmelsi eläimen suurissa, tummissa
silmissä.

"Kuulitko sinä?" kysyi Arnvid.

Olav kääntyi hevosta kohti eikä vastannut mitään. Tuskissaan hän tunsi
punastuvansa.

"Mitä sinä sanot siitä?" tiukkasi Arnvid kiivaasti.

"Mitä minun pitäisi sanoa —", vastasi Olav hiljaa. "Kun minun asiani
kääntyi sellaiseksi kuin kääntyi — Kolbeinin vastauksen jälkeen — ei
sinua saattane ihmetyttää, että seurasin neuvoasi —."

"Minun — neuvoani!"

"Sitä neuvoa, jonka sinä annoit minulle silloin, kun puhelimme yhdessä
metsässä. Sinä sanoit, että kun kaksi alaikäistä on kihlattu toisilleen
ja sen ovat tehneet heidän lailliset holhoojansa, ei kellään ole
oikeutta erottaa heitä; ja jos he suostuvat vanhempiensa päätökseen, ei
tarvita muuta. Sen jälkeen he voivat elää kuten aviopuolisot —."

"Tuota minä en ole koskaan sanonut —!"

"En minä muista, miten se oli sanasta sanaan, mutta niin minä luulin
sinun tarkoittavan."

"Tarkoittavan!" kuiskasi Arnvid kuohuksissaan. "Minä en voi uskoa, Olav
— minä tarkoitin — minä — minä luulin sinun tietävän —."

"En. Mitä sinä sitten tarkoitit?" kysyi Olav rohkeasti; hän kääntyi
kokonaan Arnvidiin päin. Äärimmäisen häpeäntunteen vallassa hän
tekeytyi kovaksi, katsoi ystäväänsä uhmaten silmiin kasvot punaisina.

Arnvid Finninpoika loi alas katseensa nuorukaisen edessä, punastuen
hänkin. Hän ei voinut sanoa, mitä hän oli luullut. Hänen oli taaskin
vaikea uskoa. Hämminki ja häpeä tekivät hänet sanattomaksi. Hän oli
antanut läheisen ystävyyden jatkua miehen kanssa, jonka hän uskoi
häväisseen hänen sukulaisneitonsa — mutta oli kuin hän vasta nyt olisi
ymmärtänyt, miten pahalta se näytti. Hänestä tuntui kuin hän ei tätä
ennen olisi tajunnut, mikä siinä oli loukkaavaa ja rumaa — siksi että
Olav oli tuntunut hänen mielestään niin läpeensä kunnialliselta; hän ei
ollut voinut pitää sitä kunniattomuutena — siksi kun se koski Olavia.

Hän ei uskonut sitä nytkään — ei uskonut, että Olav seisoi tuossa
valehtelemassa. Arnvid oli aina pitänyt häntä rehellisimpänä kaikista
ihmisistä. Hän koetti uskoa yhä — Olavin sanoihin täytyi voida
luottaa. Hän itse oli varmaan tehnyt vääryyttä ystävälleen hautomalla
kesäistä epäluuloaan — asian täytyi olla niin. Noiden kahden välillä
ei tarvinnut olla mitään sopimatonta, vaikka he olivat olleet kesällä
yhdessä öisin —.

"Minä olen aina uskonut sinusta hyvää, Olav", hän sanoi. "Uskonut sinut
kunniantuntoiseksi."

"Kuinka sinä siis olisit voinut odottaa", sanoi Olav kiivaasti
tuijottaen toista silmiin, "että minä olisin pysynyt hiiskumatta ja
antanut Torenpoikain polkea maahan kunniani ja riistää oikeuteni. Minä
en tahdo palata kotiini siten, että kuka tahansa uskaltaa sylkäistä
jälkeeni ilkkuen minulle siitä, että annoin noiden miesten petkuttaa
itseltäni morsiamen, joka oli minulle luvattu. Tiedäthän sinä, että
Kolbein ja hänen poikansa pettävät minua — muistatko, mistä minä
löysin sormukseni?"

Arnvid nyökkäsi. Pesän jaossa oli Kolbein antanut Olaville takaisin
ne arkut, joissa Steinfinn oli säilyttänyt kasvatuspoikansa irtainta
omaisuutta. Mutta silloin oli Olavin äidin sinettisormus löytynyt
muun tavaran joukosta pujotettuna nauhaan, missä riippui toisiakin
sormuksia. Eikä Olav ollut mitenkään voinut sanoa mitään siitä, että
kun hän viimeksi oli nähnyt sormuksen, se oli ollut Steinfinnin omien
kalleuksien joukossa.

"Ja minun mielestäni tässä on kysymys myös isäni kunniasta", jatkoi
Olav yhä kiihtyneenä, "vai olisiko minun muka annettava vieraiden
ihmisten osoittaa puuttuvaa kunnioitusta hänen viimeistä tahtoaan
ja niitä lupauksia kohtaan, jotka oli annettu hänelle ennen hänen
kuolemaansa —! Ja Steinfinn — kuulithan sinäkin, mitä hän sanoi;
mutta hän ymmärsi kaiketi, miesparka, ettei hän jaksaisi viedä tahtoaan
läpi ja uhmata korskeita veljiään. Olisiko nyt Ingunnin isää ja minun
isääni pidettävä niin vähäarvoisina, ettei heidän olisi suotava itse
päättää lastensa naimisista —?"

Arnvid jäi miettimään pitkäksi aikaa.

"Sinä et nyt kuitenkaan saa — mennä hänen luokseen aitan parvelle,
Olav, aivan kuin — et saa mennä tapaamaan häntä salaa, niin että
koko talonväki huomaa sen. Herra nähköön, minun ei olisi pitänyt olla
puhumatta tästä näin kauan — mutta minusta oli niin vaikea tehdä sitä.
Et sinä ole pelännyt osoittaa puuttuvaa kunnioitusta minua kohtaan,
Olav."

Olav ei vastannut — ja Arnvidista tuntui pahalta, kun hän katsoi
häneen. Arnvid sanoi:

"Minä tarkoitin, Olav, että koska teidän välinne nyt ovat sellaiset,
saat sinä itse ottaa talon asiat käsiisi."

Olav nosti katseensa epävarmasti, kysyvästi.

"Anna tiedoksi kartanon väelle, ettet sinä aio väistyä uusien
naittajien tieltä, vaan että olet päättänyt pitää kiinni Steinfinnin ja
isäsi välisestä sopimuksesta ja ottaa vaimosi luoksesi. Nouse isännän
sänkyyn Ingunnin kanssa ja sano, että sinä nyt mielestäsi olet lähin
mies hoitamaan Hallvardin ja Jonin asioita niin kauan kuin Ingunnin
kanssa olette täällä pohjoisessa."

Olav puri huultaan, ja hänen poskiaan kuumotti. Arnvidin neuvo
houkutteli häntä sanomattomasti. Se olisi ollut suorin tie päästä
kaikista näistä salaisista öisistä retkistä, jotka saattoivat hänet
halveksimaan itseään ja masensivat hänen mieltään. Olisi tuntunut
hyvältä tarttua Ingunnin käteen ja taluttaa hänet rohkeasti rinnalleen
emännän sijalle ja Steinfinnin ja Ingebjørgin jättämään vuoteeseen.
Hölpöttäkööt siitä asiasta kaikki ne talon ihmiset, jotka nyt
naureskelivat ja supisivat hänen selkänsä takana — kun eivät vielä
oikein uskaltaneet tehdä sitä hänen silmiensä edessä.

Mutta sitten hän menetti rohkeutensa ajatellessaan asiaa tarkemmin.
Hän pelkäsi heidän virnistystään, noita pieniä, rumia sanoja. Siinä
he olivat mestareita — koko tämän seudun kansa. Heillä oli varalla
mitä viattomin ilme, niin ettei heihin päässyt käsiksi eikä voinut
puolustautua, kun he päästivät huuliltaan jonkun peitetyn sanan,
jossa oli pistävä kärki. Usein heidän ilkeytensä oli niin taitavasti
salattu, että saattoi kestää jonkin aikaa, ennen kuin hän ymmärsi,
mille miehet hymyilivät, kun puhuja vaikeni, näytti välinpitämättömältä
tai nousi paikaltaan —. Tietämättään hän oli koko täälläolonsa aikana
pyrkinyt esiintymään niin, ettei hän antaisi heille aihetta tuollaiseen
hauskuuteen. Tähän asti se oli onnistunut jossain määrin — hän tiesi
itsekin talon miesten pitävän hänestä, ja häntä pidettiin arvossa kuten
miestä, joka on harvapuheinen, mutta josta tiedetään, ettei hän ole
tyhmä: sellaisia ruvetaan helposti pitämään viisaampina kuin he ovat.
Vielä ei kukaan ollut rohjennut hiiskua sanaakaan siitä, mitä kaikki
tiesivät hänestä ja Ingunnista — hänen itsensä kuullen.

Mutta häntä ahdisti ajatus, että sittenkös syntyisi nauru ja
leikinlasku, jos hän itse ilmaisisi asian ja asettuisi isännän paikalle
täällä, missä häntä kuluvaan vuoteen asti oli pidetty pelkkänä
pikkupoikana. Olav oli huomaamattaan alkanut katsella itseään ja
asemaansa Steinfinnin talossa toisin silmin kuin ennen — hän ei enää
pitänyt Frettasteiniä kotinaan, missä hän oli ollut pojan asemassa.
Saadessaan kuulla noita näykkiviä sanoja, huomatessaan, etteivät
Ingunnin sukulaiset antaneet hänelle mitään arvoa, tuntiessaan
omantunnon tuskaa ja häpeää kaikesta siitä, mitä hän oli tehnyt
salassa, hän oli alkanut pitää itseään alempipaikkaisena kuin ennen.

Ja sitten hän oli niin nuori — kaikki muut talon miehet olivat
paljon vanhempia. Hän oli tottunut siihen, etteivät he pitäneet
häntä ja Ingunnia täysikasvuisina. Ja häntä kainostutti ajatus, että
hänen pitäisi tunnustaa elävänsä yhdessä naisen kanssa — kun kukaan
ikämiehistä ei ollut vielä ottanut häntä isäntien joukkoon. Eikä se
ilman sitä hänen mielestään ollut oikein.

Hän sanoi nyt:

"Ei se ole hyvä neuvo, Arnvid. Luuletko sinä, että yksikään kartanon
miehistä tai naisista tottelisi minua, jos yrittäisin käskeä. Mitä
luulisit Grimin, Josepin tai Gudmundin sanovan? — Vai luuletko, että
Dalia antaisi hyvällä avaimet Ingunnille?"

"Ingunn saisi kai tyytyä huntuun", Arnvid naurahti, "siihen asti, kun
sinä voit antaa hänelle Hestvikenin avaimet."

"Ei, Arnvid. Kolbeinia pelkää joka sorkka tässä talossa — sinä neuvot
mahdottomia."

"Sitten minä en tiedä muuta kuin yhden keinon — ja se minun olisi
pitänyt ilmoittaa sinulle aikoja sitten, herra paratkoon. Lähde
Hamariin ja jätä asia piispan käsiin."

"Torfinn-piispanko? Pelkäänpä, että minun on turha toivoa armoa
häneltä", sanoi Olav hitaasti.

"Voit toivoa oikeutta", vastasi Arnvid. "Tässä asiassa voi Pyhä Kirkko
yksin tuomita. Te ette voi mennä naimisiin kenenkään muun kanssa kuin
toistenne —"

"Mutta entä jos pyhä isä vaatii, että meidän on ruvettava munkiksi ja
nunnaksi, mentävä luostariin syntiämme sovittamaan —."

"Hän on kyllä vaativa sinua suorittamaan sakkoja kirkolle siitä,
että menit morsiamesi viereen ilman kuulutusta ja häitä. Mutta jos
voit esittää todistuksia siitä, että kihlaus on laillinen — ja sen
me luullakseni kyllä voimme — on hän vaativa Torenpoikia tyytymään
kunniallisiin sovintorahoihin —."

"Niin", keskeytti Olav, "jos Torfinn-herran vaatimuksesta on mitään
apua. Hamarin piispojen on ennenkin täytynyt alistua Steinfinninpoikien
tahtoon."

"Niin — omaisuusasioissa ja sellaisissa. Mutta eivät he ole sentään
niin jumalattomia, että uskaltaisivat väittää kellään muulla kuin
kirkon oppi-isillä olevan oikeutta päättää tässä asiassa — siitä, onko
avioliitto laillinen vai ei."

"Niinköhän? Ehei, silloin minä mieluummin otan Ingunnin mukaani ja
lähden etelään omille mailleni."

"Se ei ole tapahtuva niin kauan kuin minä pystyn käyttämään asetta. Vai
luuletko sinä, piru vieköön — vaikka olenkin ollut kauan toimettomana
— että minä istuisin täällä silmät kiinni sillä aikaa, kun sinä
varastat minun huostaani uskotun sukulaisneidon —." Hän näki Olavin
aikovan karata pystyyn. "Ole rauhassa", sanoi hän lyhyesti, "minä
tiedän, ettet sinä pelkää minua. Enkä minäkään pelkää sinua. Mutta
luulin, että olimme ystäviä. Ja jos sinusta itsestäsi tuntuu, ettet ole
menetellyt aivan uskollisen ystävän tavoin, niin tee nyt kuten sanon,
koeta saattaa tämä asia loppuun kaikella kunnialla."

"Minä lähden itse sinun kanssasi piispan luo", sanoi hän nähdessään
toisen yhä empivän.

"En tee sitä mielelläni", sanoi Olav huoahtaen.

"Onko sinulle mieluisempaa", ahdisti Arnvid kiivaasti, "että täällä
juorutaan ja levitetään juoruja ympäri pitäjää sinusta ja minusta ja
Ingunnista. Etkö sinä näe, miten naiset suhkavat ja sopottavat hänen
selkänsä takana, missä hän liikkuukin — vilkuillen häneen salaa; he
tahtovat tietysti katsoa, astuuko hän raskaammin kuin ennen —"

"Siitä ei ole pelkoa", mutisi Olav vihaisesti, "sanoo Ingunn —". Hän
oli jälleen tullut tummanpunaiseksi. "Ingunnin täytyy lähteä mukaan",
jatkoi hän sitten miettivästi. "Muuten on itse Torfinn-piispan vaikea
saada häntä Kolbeinin käsistä."

"Niin, minä otan Toran ja Ingunnin mukaan. Kuinka sinä voit ajatella,
että minä saattaisin jättää hänet tästälähin Kolbeinin huostaan —."

"Olkoon sitten niin", vastasi Olav tuijottaen synkästi eteensä.

He ratsastivat rinnettä alas jo kaksi päivää sanotun jälkeen ja
saapuivat kaupunkiin myöhään illalla. Neidot nukkuivat pitkään
seuraavana aamuna, ja Olav sanoi käyvänsä sepän luona kirvestään
hakemassa sillä aikaa kun toiset laittautuivat Kristuksenkirkkoon
viimeiseen aamumessuun.

Nämä olivat jo lähteneet matkaan hänen tullessaan takaisin majalaan.
Hän kiiruhti perästä, lumi kirskui hänen jalkainsa alla — oli
tullut raikas, selkeä päivä. Kellot kaikuivat selvästi kirkkaassa
pakkassäässä, ja taivas kellersi etelässä valkoisten selänteiden ja
sinimustan veden yllä. Hän näki toiset kirkonportilla ja juoksi heidän
jälkeensä.

Ingunn kääntyi häneen päin punehtuen kuin ruusu — Olav huomasi
hänellä valkoisen otsavaatteen kasvojen ympärillä aivan kuin nuorilla
aviovaimoilla. Hänkin punastui, hänen sydämensä alkoi sykkiä — nyt
oli tosi edessä; oli aivan kuin hän ei olisi huomannut sitä ennen.
Nuorena, vailla sukua ja ystäviä hän oli ryhtynyt tähän — ja Ingunn
oli nyt hänen vaimonsa. Häntä kainostutti kauheasti kulkea tällä lailla
hänen seurassaan. Suorana kuin kynttilät, tuijottaen suoraan eteensä he
astuivat rinnakkain kirkkomäkeä ylös.

Suuruksen jälkeen Olav seurasi Arnvidia piispankartanoon. Hänestä
tuntui pahalta heidän kulkiessaan, eikä asia parantunut siitä, kun hän
joutui istumaan ja yksin odottamaan piispan holvituvassa erään papin
vietyä Arnvidin muassaan Torfinn-herran luo piispan makuukamariin.

Odotusaika venyi venymistään. Olav ei ollut milloinkaan ennen käynyt
holvituvassa, se oli näkemisen arvoinen. Kattokin oli muurattu ja
kupumainen, eikä valoa tullut sisään muualta kuin takaseinällä
olevasta pienestä lasi-ikkunasta; mutta ei siellä ollut sentään
kovin pimeä, sillä seinät olivat valkoisiksi kalkitut ja niihin oli
maalattu värillisiä kukkia ja linnunkuvia seinävaatteen korkeudelle
asti. Tulisijaa ei näkynyt missään, mutta kohta hänen tultuaan
sisään ilmestyi ovesta kaksi miestä kantaen isoa hiiliastiaa, jonka
he asettivat keskelle lattiaa. Olav meni lämmittelemään käsiään sen
ääreen, kun kävi liian ikäväksi istua penkillä värisemässä. Hän sai
olla yksin suurimman osan aikaa, eikä hän viihtynyt tässä huoneessa; se
muistutti kirkkoa ja teki hänet levottomaksi.

Sitten tuli sisään kolme matkatamineihin sonnustautunutta miestä;
he asettuivat hiilivadin ympärille puhellen keskenään, eivätkä
he olleet huomaavinaan penkillä istuvaa nuorukaista. He puhuivat
riita-asiastaan — jostakin kalastusoikeudesta. Kaksi vanhinta oli
talonpoikaa, kotoisin Fagabergin puolelta, nuorempi mies oli pappi ja
toisen talonpojan poikapuoli. Olav alkoi tuntea itsensä perin nuoreksi
ja kokemattomaksi — ei tainnut olla helppo saada osakseen huomiota
täällä. Hetken kuluttua tuli joku piispan palvelijoista hakemaan miehiä
ulos. Olavin olisi myös tehnyt mieli lähteä pihaan — siellä oli paljon
nähtävää. Mutta hän tuumi, ettei se tainnut käydä päinsä; hänen täytyi
istua siinä missä istui.

Vihdoinkin Arnvid tuli hyvin kiireesti sisään, tarttui miekkaansa ja
sitoi sen vyölleen kertoen, että piispa oli lähdössä erääseen taloon
Vangiin ja oli pyytänyt häntä mukaansa. Hän ei ollut ehtinyt puhua
piispalle paljon Olavin asiasta — ihmisiä oli tullut ja mennyt koko
aamun. Piispa ei ollut puhunut paljoa, mutta oli kutsunut Arnvidin ja
Olavin vieraikseen piispankartanoon, niin että nyt sai Olav lähteä
takaisin majalaan ja muuttaa tänne hevosensa ja tavarat.

"Entä neidot — eiväthän he voi jäädä sinne?"

"Eivät", sanoi Arnvid. Heidän tuli asua eräässä talossa alhaalla
kaupungissa kahden hurskaan eläkenaisen luona, joilla oli siellä
vierastupa. Sinne oli näinä päivinä tuleva myös Magnhild-rouva,
Steinfinnin sisar, Bergistä; piispa oli luvannut lähettää hänelle sanan
huomenna. "Piispa sanoi, ettei sinun pidä tavata Ingunnia ennen kuin
asia on selvitetty — paitsi tietysti kirkossa, missä voitte tavata
toisenne ja puhua keskenänne". Arnvid törmäsi ulos.

Olav kiiruhti majalaan, mutta sinne oli jo tullut toinen eläkenaisista,
ja Ingunn ja Tora seisoivat lähtövalmiina. Hän ei siis saanut
puhutuksi Ingunnille. Ingunn oli surullisen näköinen Olavin ojentaessa
hänelle kätensä hyvästiksi. Mutta Olav sanoi Toralle, niin että sisar
saattoi kuulla, piispan ottaneen heidät suopeasti vastaan; oli kovin
ystävällistä, että he kaikki kolme saivat olla hänen vierainaan.

Mutta palatessaan piispankartanoon hän kohtasi nuoren papin, joka
sanoi, että heidät oli määrätty contubernaleiksi. Olav ymmärsi sen
tarkoittavan sitä, että hänet oli määrätty nukkumaan siinä huoneessa,
missä pappi asui. Pappi oli pitkä, tuiki laiha kuikkana, hänellä oli
iso, luiseva hevosenpää ja häntä kutsuttiin Asbjørn Allfeitiksi. Tämä
käski nyt erään miehen ottaa huostaansa Olavin hevosen ja vei itse
nuorukaisen siihen parveen, missä hänen makuupaikkansa oli. Sitten hän
sanoi menevänsä alas laivarantaan; sinne oli aamulla tullut lastilaiva
Gudbrandinlaaksosta — ehkäpä Olavia huvittaisi lähteä katsomaan. Olav
sanoi lähtevänsä mielellään.

Hestviken oli vilkas merenkulkupaikka, sen Olav tiesi — mutta
kukaan ei olisi voinut olla vähemmän perillä laivoista ja veneistä
kuin hän; niin oudosti saattoi sattua. Hän piti sekä silmänsä että
korvansa auki astuttuaan alukseen, rohkenipa tiedustaakin yhtä
ja toista. Hän auttoi miehiä lastin purkamisessa — oli sekin
hauskempaa kuin seisoskella tyhjin toimin. Suurin osa lastia oli
suola-, silli- ja taimentynnyreitä, mutta toisissa tynnyreissä oli
myös vuotia, metsäeläinten nahkoja, voita Ja talia. Papin laskiessa
lastia auttoi Olav lyömällä merkkejä lautaan; hän oli tottunut
siihen Frettasteinissä, sillä hän oli usein ollut Grimin apuna siinä
toimituksessa; ukko ei enää ollut aivan tarkka laskuissaan.

Hän pysyi koko päivän Asbjørnin seurassa — lähti hänen kerallaan
kirkkoon kuorirukoukseen ja sitten illalliselle, jonka Olav sai nauttia
piispanväen pöydässä. Ja noustessaan illalla parveen Asbjørnin ja erään
toisen nuoren papin kanssa hän tunsi olonsa jo aika lailla paremmaksi.
Hän ei enää ollut yhtä outo kuin alussa, ja täällä oli paljon uutta
nähtävää. — Arnvid ei ollut palannut vielä.

Mutta yöllä Olav heräsi ja jäi miettimään kaikkea, mitä hän oli kuullut
Torfinn-piispasta. Hän pelkäsi tätä sittenkin.

Muun muassa hän kuului sanoneen niin, että ennemmin sai kymmenen miestä
menettää henkensä kuin yksi neito tulla raiskatuksi. Oli olemassa muuan
asia, mistä oli pidetty paljon ääntä vuosi sitten. Erään rikkaan miehen
poika Alvheimista oli iskenyt silmänsä köyhään talonpoikaistyttöön; kun
hän ei saanut tätä vietellyksi lupauksilla eikä lahjoilla, hän yhdytti
tytön eräänä iltana keväällä tämän kyntäessä pellolla ja yritti nyt
ottaa hänet väkisin. Tytön isä puuhaili metsässä aitaa korjaamassa.
Hän oli vanha ja raihnas, mutta kuullessaan tyttären huutavan, hän
tempaa kirveensä ja alkaa kiivetä rinnettä; ja hän halkaisee miehen
kallon. Ilkityöntekijän asia sai raueta; vainajan sukulaisten oli
tyytyminen siihen. Mutta kuten hyvin saattoi arvata, tahtoivat nämä nyt
saada surmamiehen lähtemään seudulta. Ensin he koettivat lahjoa hänet
muuttamaan muuanne, mutta kun mies ei suostunut siihen, he alkoivat
ahdistaa häntä uhkauksin ja ilkitöin. Mutta silloin oli Torfinn-piispa
ottanut turviinsa köyhän talonpojan lapsineen.

Ja entä Tronstadin mies, joka oli löydetty murhattuna halkometsään.
Miehen leski ja lapset vetivät käräjiin kartanon toisen torpparin
murhasta epäiltynä. Tämän täytyi paeta pelastaakseen henkensä, ja hänen
vaimonsa ja alaikäiset lapsensa saivat kärsiä loputonta puutetta ja
pahoinpitelyä murhatun sukulaisten taholta. Silloin tapahtui sellaista,
että kuolleen miehen oma serkku tunnusti tehneensä murhan — heille
oli tullut riita perinnöstä. Mutta Torfinn-piispa kuului pakottaneen
hänet tunnustamaan kansan edessä sen, mitä hän oli tunnustanut
piispalle ripissä, sekä sanoneen, ettei yksikään pappi voinut päästää
häntä synnistä, ennen kuin hän oli osoittanut katumusta ja päästänyt
viattomat vainosta.

Arnvid sanoi, että köyhiä ja murheellisia kohteli tämä piispa mitä
hellimmin ja kehoitti näitä kääntymään hänen puoleensa kuin rakkaan
isän puoleen. Mutta hän ei taivuttanut niskaansa hituakaan korskeiden
ja kovasydämisten ihmisten edessä, olivatpa nämä mahtavia miehiä tai
pikkueläjiä, pappeja tai maallikoita. Hän ei tuominnut kenenkään
syntejä — mutta jokaisen, joka osoitti katumusta ja mielenparannusta,
hän otti avosylin vastaan, ojentaen, lohduttaen ja suojellen.

Kaikki tuo oli kaunista, oli Olav ajatellut — ja monet herra
Torfinnistä kuullut puheet miellyttivät häntä suuresti — tuon
Trøndelagenin munkin täytyi olla peloton mies ja sellainen mies, joka
tiesi mitä tahtoi. Mutta hän ei ollut koskaan ajatellut joutuvansa
viemään omaa asiaansa piispan tuomiolle. Ja kun Arnvid tiesi kertoa
piispan kohtelevan kaikkia samalla tavalla, se tuntui Olavista jo
menevän liian pitkälle — kyllä hänen mielestään sentään oli vähän eroa
sillä, oliko joku pikkutalollinen tappanut naapurinsa jonkin riita
jupakan tähden vai kostiko Steinfinn Mattiakselle. Hän ei puolestaan
ainakaan pitäisi siitä, jos joku arvelisi hänen kääntyneen piispan
puoleen ja hakeneen tämän suojelusta Steinfinnin sukua vastaan siksi
— niin, siksi, että hän muka olisi vähempiarvoinen kuin nämä. Ja
kaiken lisäksi Torfinn-piispa oli ankara puhdastapaisuuden mies —. Hän
saattoi väittää kaikkia muita vastaan, että se, mitä oli ollut hänen ja
Ingunnin välillä kesästä alkaen, oli tavallaan vuodeyhteyttä. Mutta hän
ei tuntenut itse niin —.

Seuraavana aamuna hän istui jälleen pienessä holvituvassa odottamassa.
Sillä oli holvituvan nimi siitä syystä, että vieressä oli toinen
isompi, asiatupa. Näiden välillä ei ollut ovea; koko tämän kivitalon
huoneissa oli vain yksi ovi, joka johti sisäpihaan.

Olav oli istunut siinä hetken aikaa, kun nuori, pienikasvuinen, harmaan
ja valkoisen kirjavaan munkkikaapuun verhoutunut mies astui sisään;
hänen pukunsa oli hiukan erilainen kuin saarnaveljien. Munkki sulki
oven takanaan ja astui joutuisasti Olavia kohti — ja nuorukainen
ponnahti kiireesti paikaltaan ja taivutti toisen polvensa; hän tunsi
selvästi, että tämän täytyi olla Torfinn-herra. Piispan ojentaessa
esiin kätensä suuteli Olav nöyrästi sormuksen isoa kantakiveä.

"Tervetuloa tänne, Olav Auduninpoika! Ikävä, etten ollut kotona eilen
sinun tullessasi — mutta toivon talonväkeni kestinneen vieraitamme
hyvin."

Ei hän ollut sittenkään aivan nuori, Olav huomasi sen nyt — ohut
hiusseppel välkkyi hänen päässään kuin hopea, ja hänen kasvonsa olivat
kapeat, uurteiset ja väriltään melkein yhtä harmaat kuin kaapu. Mutta
hän oli solakka ja ihmeellisen notkea kaikissa liikkeissään — vaikka
oli tuskin Olavin mittainen. Oli mahdotonta arvata hänen ikäänsä
— hän hymyili, eikä hän silloin näyttänyt vanhalta; hänen suuret,
kellanharmaat silmänsä loistivat, mutta kalpean, kapeahuulisen suun
ympärillä väikkyi hymy vain heikkona varjona.

Olav mutisi jotakin kiitokseksi ja jäi seisomaan hämillään — tuo
ankara piispa oli kokonaan toisen näköinen kuin hän oli kuvitellut.
Hän muisti hämärästi nähneensä edellisen piispan — hän oli täyttänyt
koko huoneen äänellään ja ruhollaan. Olav tunsi, että tämäkin täytti
huoneen, vaikka oli hento ja hopeahapsinen — mutta täytti sen toisella
tavalla. Torfinn-herran istuutuessa ja pyytäessä Olavia istumaan
viereensä tämä vetäytyi arasti penkille vähän matkan päähän.

"Taitaa käydä niin, että sinun täytyy jäädä tänne osaksi talvea",
sanoi Torfinn-piispa. "Sinä kuulut olevan rannikkolainen ja kaikki
sukulaisesi paitsi Soleyarin sveitsiläiset asuvat kaukana täältä. Vie
aikaa, ennen kuin voimme saada tiedon heidän kannastaan tässä asiassa.
Tiedätkö, ovatko he luovuttaneet sinun holhouksesi laillisella tavalla?"

"Isäni teki sen, herra — ja kaiketi hänellä oli oikeus siihen?"

"Oli kyllä. Mutta lieneehän hän toki puhunut siitä sukulaisillesi ja
nämä sitten suostuneet siihen, että Steinfinn saisi holhousrahat heidän
sijastaan?"

Olav jäi äänettömäksi. Asia ei näyttänyt olevan aivan selvä — johan
hän oli aavistellut sitä jonkin aikaa. Mitään holhousrahaa Steinfinn
ei koskaan ollut nauttinut hänen isänsä pesästä — ei ainakaan hänen
tietääksensä.

"Minä en tiedä mitään siitä — tunnen niin huonosti lakia; kukaan ei
ole opettanut minua", hän sanoi alakuloisesti.

"Kyllä minä sen arvaan. Mutta meidän täytyy saada selvä tästä
holhousasiasta, Olav — ensiksi sinun osuudestasi murhapolttoretkeen
— siitä, olitko sinä mukana Steinfinnin sukulaisena vaiko hänen
palkollisenaan. Kolbein ja hänen miehensä ovat hankkineet itselleen
turvaluvan, mutta sinä et kuulu heihin. Minä puhun tästä kuninkaan
voudille, joten voit asua huoleti kaupungissa. Mutta entä nuo
Steinfinnin sanat, jotka hän lausui vähää ennen kuolemaansa — että hän
olisi toivonut sinun ja tyttärensä naimaliittoa, kuten Arnvid väittää.
Mahtoiko hän olla sinun holhoojasi silloin, vai kuuluiko holhous sinun
sukulaisillesi, kuten se kuuluu nyt.

"Arvelin olevani täysi-ikäinen", sanoi Olav punastuen, "koska kerran
Ingunn oli kihlattu minulle lain määräämällä tavalla ja koska olin
pitänyt häntä vaimonani".

Piispa pudisti päätään.

"Miten sinä voit ajatella, että te, lapsiparat, olisitte kuuluneet
toisillenne lain määräämällä tavalla, ilman sukunne läsnäoloa ja
kuulutusta, vaikka olettekin maanneet yhdessä omasta tahdostanne!
Velvollisuuden te olette saaneet niskoillenne, koska kerran itse
katsotte solmineenne naimaliiton — olette nyt kuolemansynnin uhalla
sidotut elämään yhdessä, kunnes kuolema teidät erottaa tahi elämään
yksin, ellemme saa aikaan sovintoa hänen naittajainsa ja sinun
naittajaisi kesken. Mutta et sinä ole tullut täysi-ikäiseksi moisen
avioliiton kautta, eivätkä sinun omaisesi saata vaatia sinulle
minkäänlaisia myötäjäisiä, ennen kuin olet notkistanut polvea
Torenpoikien edessä sekä maksanut sakot — eikä olisi heidän tapaistaan
luovuttaa sinulle vapaaehtoisesti sellaisia myötäjäisiä, joita sinun
säätyisesi mies voisi vaatia vaimonsa keralla tavallisissa oloissa.
Tämä leikki saattaa käydä sinulle kalliiksi, Olav. Saat maksaa sakkoa
kirkolle siitä syystä, että vietit häitä salaa. Kirkko vaatii kaikkia
erehtyneitä lapsiaan tekemään niin; sillä avioliittoasioissa tulee
menetellä avoimesti, säädyllisesti ja ymmärtävästi. Muuten voisivat
liian monet nuoret parit tehdä kuten sinä: sinä ja tämä nuori nainen
olette Jumalalle antamanne lupauksen sitomia, mutta kenenkään ei ole
pakko antaa sinulle apua tai oikeuksia, koska kukaan ei ollut läsnä, ei
luvannut mitään tai taannut puolestasi silloin kun sidoit itsesi."

"Herra", sanoi Olav. "Minä luulin, että te olisitte turvamme — koska
itse käskette meidän pysyä siinä, mitä olemme toisillemme luvanneet —."

"Jos olisit antanut asiasi kirkon käsiin heti, kun ymmärsit neidon
setien aikovan haastaa riitaa kihlauksen pätevyydestä — silloin olisit
tehnyt oikein. Silloin olisit voinut vaatia minun toimitusmiestäni,
herra Arindbjørn Skolpia, kieltämään Kolbeinia kirkonkirouksen uhalla
naittamasta Ingunnia toiselle miehelle, ennen kuin oli selvitetty,
oliko sinulla oikeus tuohon naimakauppaan."

"Paljonkohan Kolbein olisi välittänyt siitä —."

"Hm. Tiedätpäs sinä sen. Lakia sinä et tunne, mutta tunnet laittomuuden
—." Piispa liikutteli käsiään viitan alla. "Muista kuitenkin, että
Kolbeinilla ja Ivarilla on jo ennestäänkin niin paljon raskauttavia
riita-asioita, ettei heidän luulisi olevan kovin kärkkäitä saamaan
niskoilleen uutta murhajuttua."

"Minä luulin asian olevan selvän sillä", jatkoi Olav itsepäisesti,
"että Ingunnin isä oli kädestä pitäen luvannut isälleni antaa neidon
minun vaimokseni."

"Ei". Piispa pudisti päätään. "Kuten jo sanoin, olet sinä saanut
niskoillesi velvollisuuksia, mutta et minkäänlaisia oikeuksia.
Jos olisit jättänyt asian herra Arindbjørnin huostaan tytön vielä
ollessa neito, olisit voinut saavuttaa paljon enemmän kuin nyt. Joko
heidän olisi täytynyt antaa sinulle sekä tyttö että hänelle kuuluva
omaisuus tai olisitte voineet erota ja olla vapaat solmiamaan toisen
naimakaupan. Mutta nyt, poikani, emme voi tehdä muuta kuin rukoilla
Jumalaa auttamaan sinua, ettet miehuusikääsi tultuasi katuisi sitä,
että sidoit kätesi ja jalkasi salaa ja ummessa silmin, ennen kuin olit
jättänyt taaksesi lapsuuden."

"Sitä päivää ei ole tuleva", sanoi Olav kiivaasti, "jolloin minä
katuisin, etten antanut Kolbein Borghildinpojan nitistää minulta sitä,
mikä oli minulle tuleva —."

Piispa katsoi häneen tutkien, ja Olav jatkoi:

"Ei, herra — Kolbein tahtoi saada tämän kaupan puretuksi, eikä hän
silloin olisi valinnut keinoja — sen minä tiedän!" Ja hän kertoi
kihlasormuksesta.

"Oletko varma siitä", kysyi Torfinn-herra, ettei Steinfinn itse ollut
pannut sormusta takaisin sinun arkkuusi ennen kuolemaansa; olisihan
hän voinut ajatella sen olevan parhaassa turvassa muiden tavaroittesi
joukossa, kun sait takaisin kaiken sinulle kuuluvan.

"Ei, sillä minä näin hänen kuolinpäivänsä aamuna Ingunnin sormuksen,
ja se oli silloin siinä lippaassa, missä Steinfinn säilytti omia ja
lastensa kalleuksia."

"Ottiko Steinfinn itse esille tuon lippaan — hänkö näytti sinulle
sormusta?"

"Ei, Arnvid näytti sitä."

"Hm. Näyttää todella siltä kuin Kolbein —." Piispa istui hetken
mietteissään, sitten hän kääntyi Olaviin päin. "Teidän kahden nuoren
asemassa olisi nyt suorinta — en sano, että se olisi täydellinen
pulasta pääsy, mutta parhain mahdollinen — että sinun ja neidon
sukulaiset suostuisivat myös maan lakien mukaiseen avioliittoon ja
että saisitte toisenne ja kaiken, mitä kumpikin omistaa ja on antava
toisilleen. Muuten teidän elämänne mutkistuu kovin ja voitte joutua
viekoitelluiksi suurempiin synteihin kuin se, mihin nyt olette
langenneet, jos joudutte eroon. Mutta ymmärräthän, että vaikka
voisimmekin saada todisteita kihlauksen pätevyydestä, saattavat
Torenpojat tarjota sinulle semmoiset sovinnonehdot, että joudut
köyhemmäksi naimisesi takia kuin olit sitä ennen."

"Se on samantekevää minusta", sanoi Olav uhmaten. "Sanaa, joka on
annettu minun isälleni, ei pidä rikottaman, vaikka hän onkin kuollut.
Minä tahdon Ingunnin omaan kotiini, vaikka minun olisi otettava hänet
vastaan paitasillaan —."

"Entä nuori Ingunn itse", sanoi piispa hiljaa, "oletko varma siitä,
että hän on samaa mieltä — että hän pysyy vanhoissa sopimuksissa
mieluummin kuin joutuisi toiselle miehelle?"

"Ingunn on samaa mieltä kuin minä — että meidän ei ole tehtävä vasten
isiemme tahtoa, vaikka nämä ovat kuolleet ja vieraat kokevat vähentää
heidän oikeuttaan lapsiinsa nähden."

Torfinn-piispa teki voitavansa tukahduttaakseen hymyä:

"Ja niin te lapsukaiset pujahditte morsiusvuoteeseen vain ollaksenne
kuuliaiset isäinne tahdolle?"

"Herra!" pääsi Olavilta nyt puoliääneen, ja hän punastui uudelleen.
"Ingunn ja minä olemme yhdenikäiset ja meidät on kasvatettu yhdessä
kuin veli ja sisar pienestä asti. Seitsemännestä ikävuodestani olen
elänyt kaukana kaikista sukulaisistani. Ja kun hän kadotti sekä äidin
että isän, hän turvautui minuun. Silloin me päätimme, ettemme antaisi
heidän erottaa meitä toisistamme."

Piispa taivutti päätään hitaasti, ja Olav sanoi kiihkeästi:

"Herra — minusta olisi suuri häpeä sekä itselleni että isälleni, jos
minun olisi ratsastettava ilman morsianta Frettasteinistä, missä kaikki
ovat pitäneet meitä kihlattuina kymmenen vuoden ajan. Mutta ajattelin
niinkin, että kun saavun kotiseudulle, missä minulla ei ole ainoatakaan
tuttua ihmistä, tahtoisin vaimokseni sen, jonka ystävä olen ollut
lapsuudenpäiviltä asti."

"Vanhako olit vanhempiesi kuollessa, Olav?" kysyi piispa.

"Seitsenvuotias isäni kuollessa. Äidittömäksi jäin jo
syntymishetkelläni."

"Minun äitini elää vieläkin." Torfinn-herra jäi istumaan ääneti.
"Ymmärrän, ettet sinä tahtoisi kadottaa kasvinsiskoasi." Hän nousi, ja
Olav ponnahti paikalla pystyyn. Piispa sanoi:

"Sinä tiedät, Olav, ettet ole äiditön ja orpo — sitä ei ole kukaan
kristitty. Sinulla, kuten meillä kaikilla, on mahtava veli, Kristus,
ja Hänen äitinsä, taivasten valtiatar, joka on myös sinun äitisi
— ja hänen luonaan on nyt varmaan sinun oma äitisi, joka synnytti
sinut. Olen aina uskonut Pyhän Neitsyt Maarian rukoilevan poikaansa
erityisesti niiden lapsien puolesta, joiden täytyy kasvaa täällä
maan päällä ilman äitiä — enemmän kuin meidän muiden puolesta —.
Kenenkään ei pitäisi unohtaa, ketkä ovat meidän lähimmät ja mahtavimmat
omaisemme. Mutta varsinkin sinun tulisi muistaa tämä. Silloin et
unohtaisi niin helposti, mikä suuri turva sinulla on Rauhan Jumalassa
— koska sinulla ei ole lihallisia veljiä ja sukulaisia, jotka voisivat
vetää sinut kerallaan hurjaan elämään ja vallattomuuksiin tahi
kiihottaa sinua kostoon ja vainopoluille. Sinä olet kovin nuori, Olav,
ja kuitenkin olet jo ehtinyt eksyä synnin töihin — olet itse sotkenut
itsesi taiston ja riidan melskeeseen. Olkoon Jumala kanssasi, jotta
sinusta tulisi Rauhan mies, sitten kun itse saat määrätä tiesi."

Olav polvistui ja suuteli Torfinn-piispan kättä hyvästiksi. Pappi
katsoi häntä kasvoihin ja sanoi hiljaa hymyillen:

"Taistelunhaluinen sinä olet — minkäs sille mahtaa. Jumala ja Pyhä
Äiti suojelkoot sinua, ettei mielesi kovettuisi."

Hän kohotti kätensä ja siunasi nuorukaista. Ehdittyään ovelle
Torfinn-herra kääntyi ja sanoi naurahtaen:

"Unohdin erään seikan — kiittää sinua avusta. Asbjørn eli Asbjørn
Allfeit, joksi häntä kutsutaan, kertoi sinun jo ryhtyneen hyödyttämään
taloa. Kiitos siitä."

       *       *       *       *       *

Vasta illalla, kun Olav jo oli vuoteessa, hänen mieltään
viilsi pistävänä ajatus, ettei hän ollut puhunut täyttä totta
Torfinn-piispalle Ingunnista ja itsestään. Mutta hän ei tahtonut juuri
nyt muistella viime kesää ja syksyä, aitassa vietettyjä öitä ja kaikkea
tuota.

Hän viihtyi piispankartanossa, viihtyi päivä päivältä paremmin pelkkien
miesten parissa, jotka kaikki olivat häntä itseään vanhempia ja joilla
kullakin oli oma vakituinen toimensa määrätunnilleen.

Olav seurasi Asbjørn Allfeitin kintereillä joka paikkaan. Heitä
oli neljä miestä siinä ylishuoneessa, missä Olav ja Arnvid
nukkuivat; neljäntenä oli muuan nuori pappi, joka oli ollut Arnvidin
lukutovereita. Asbjørn oli hyvän joukon heitä toisia vanhempi — noin
kolmissakymmenissä. Arnvid kävi kirkossa rukoushetkinä muiden pappien
kanssa, ja hän toi kerallaan kirjan, joka oli ollut hänen oppikirjansa
kouluvuosina, ja hän istui ja luki siitä huvikseen aamulevon aikana.
Hän istui sängyn laidalla lukien ääneen ensimmäisiä kappaleita: De arte
grammatica og Nominale. Olav makasi pitkänään kuunnellen: ihmeellistä,
miten paljon erilaisia nimiä nuo roomalaiset tarvitsivat yhdelle
ainoalle sanalle, esimerkiksi sellaiselle kuin järvi. Kirjan lopussa
oli pari liitettä, joihin sopi harjoittaa kirjoitusta. Arnvid mukaili
huvikseen vanhoja merkkejä, kirjaimia ja mietelauseita, mutta kädet
pyrkivät kohmettumaan kylmässä huoneessa, eikä kirjoittaminen sujunut
enää niin taitavastikaan kuin ennen lapsuudessa. Eräänä päivänä hän
sentään raapusti kokoon seuraavat sanat:

Est male scriptura quia penna non fuit dura. [On paha kirjoittaa, kun
kynä ei ole jäykkä.]

Hänen laskettuaan kirjan kädestään ja mentyään ulos Asbjørn otti sen
käteensä ja piirsi reunustaan:

Penna non valet dixit ille qui scribere nescit. [Kynä ei juokse, kun ei
järki juokse.]

Olav hymyili hiljaa saadessaan tietää, mitä se merkitsi.

Asbjørn Allfeit luki messunsa aikaisin aamulla, ja Olav lähti
useimmiten hänen mukanaan kirkkoon; arkipäivinä hän ei kovin usein
tullut käyneeksi siellä. Asbjørn-pappi oli suurimmaksi osaksi vapaa
alttaripalveluksesta; hän luki määrärukoukset kirjastaan siellä,
missä hän kulloinkin liikkui toimissaan. Hänellä oli huolenaan
piispankartanon tulot ja menot, hän otti vastaan kymmenykset ja verot
ja puhui ihmisten kanssa. Pappi opetti Olavia tarkastamaan tavaroita
ja arvioimaan niiden laatua, neuvoi, miten mikin laji saatiin
parhaiten sijoitetuksi ja säilytetyksi, selitti hänelle kauppakaarta
ja kymmenyslakia ja opetti häntä käyttämään laskulautaa. Mjøsen ei
ollut vielä mennyt jäähän, vaan ihmiset kulkivat soutaen ja purjehtien
kaupunkiin. Asbjørn otti useamman kerran Olavin mukanansa pienille
retkille. Hän osti myös kaksi solkea Olavilta, ja nyt oli tuolla
nuorella pojalla selvää rahaa vyössä — ensi kerran elämässään.

Näin hän ei juuri nähnyt Ingunnia. Hän piti piispalle antamansa sanan,
ei koettanut tavata tyttöä muuta kuin kirkossa, ja sinne Ingunn
ilmestyi tavallisesti vasta myöhempiin messuihin, Olavin käydessä
mieluimmin jo ensimmäisessä. Arnvid kävi usein siinä talossa, missä
Steinfinnin-tyttäret asuivat. Häneltä Olav sai kuulla Magnhild-rouvan
olleen yrmeän veljensä tyttärelle — hän oli nuhdellut tätä siitä, että
tämä oli antanut vietellä itsensä, ja Ingunn oli vastannut vihaisesti
takaisin. Torfinn-herra oli ollut hyvin ystävällinen puhuessaan
Ingunnin ja Toran kanssa — ja oli oikein kutsuttanut nämä luokseen
kerran. Mutta Olav ei sattunut olemaan kotona neitojen käydessä
piispankartanossa — hän oli sinä päivänä lähtenyt Asbjørnin mukana
Helgeøenille, jonne tällä oli asiaa.

Eivätkä he voineet liioin puhua keskenään niinäkään kertoina,
jolloin he tapasivat kirkon luona ja jolloin Olav saattoi Ingunnia
jumalanpalveluksen jälkeen lyhyen taipaleen alas Klosskirkon luo. Mutta
näin oli hänen mielestään paras. Tosin hän joskus muisti, miltä tuntui
pitää Ingunnia sylissään — Ingunn oli hento ja pehmeä, lämmin ja
hellä. Mutta hän karkotti luotaan tuon ajatuksen — nyt ei ollut aikaa
sellaiseen. Vielä he ehtisivät elää yhdessä ikänsä kaiken rakkaina,
hellinä ystävyksinä. Hän oli varma siitä, että Torfinn-piispa auttaisi
häntä saamaan oikean asian läpi.

Oli myös totta, että häntä aivan kuin vaivasi ajatella menneiden
kuukausien elämää. Se tuntui näin perästäpäin niin kumman
epätodelliselta, jopa miltei luonnottomalta. Yöt aitan parvessa kaksin
Ingunnin kanssa pilkkopimeässä; elää ja tuntea valtoimesti kaikilla
aisteillaan paitsi näöllään, niin täydellisessä pimeydessä, että se oli
samaa kuin sokeus. Päivät läpeensä sitten torkuksissa ja haluttomana —
jännityksen velloessa kuin maininki tyhjässä päässä odotellessa sitä,
mikä saattoi olla edessä. Jossakin mielen pohjalla tuntui ainaista
rauhattomuutta — ja vaikkei hän aina edes tiennyt, mikä siellä taas
oli alkanut jäytää hänen omaatuntoaan, hän tiesi jonkin olevan hullusti
ja muistuttavan jatkuvasti olemassaolostaan. Silloinkin, kun hän oli
kahden Ingunnin kanssa, ei hän voinut unohtaa kokonaan, että jotain oli
epäkunnossa. Ja silloin häntä harmitti hiukan, ettei Ingunn näyttänyt
tuntevan pienintäkään pelkoa tai epäilystä, ja häntä kyllästytti se,
että tämä aina olisi vaatinut häntä olemaan iloinen ja vallaton ja
halaamistuulella.

Eikä Olav surrut vähääkään, että hänen oli pakko elää jonkin aikaa
semmoista elämää, missä ei ollut sijaa naisille eikä salaiselle
rakkaudelle.

Itse piispaa hän näki hyvin harvoin. Sikäli kuin virka salli tämä
eli sen munkkikunnan sääntöjen mukaan, mihin hän oli liittynyt
nuoruudessaan. Hänen makuuhuoneensa oli asiatuvan yläpuolella ja siellä
hän työskenteli, luki rukouksensa ja nautti useimmat veronsa. Tästä
huoneesta veivät portaat alas kappeliin, missä piispa toimitti messun
aamuisin, ja parvensolasta, joka kulki kivitalon toisen kerroksen
tasalla, johti katettu silta erääseen Kristuksenkirkon komeroon.

Piispankartanossa oli monta, jotka eivät pitäneet siitä, että olivat
saaneet kuivettuneen munkin herrakseen: edellinen Gilbert-piispa oli
elänyt kuin ruhtinas ja oli kuitenkin samalla ollut hurskas pappi
sekä harras ja pystyvä oppi-isä. Asbjørn-pappi sanoi pitävänsä paljon
tästäkin piispasta, mutta vielä enemmän hän oli pitänyt entisestä:
Gilbert-piispa oli ollut hyväntuulinen mies, tarinankertoja ja rohkea
ratsastaja ja metsämies.

Olav tuumi mielessään, ettei kukaan voinut istua uljaammin ja vapaammin
satulassa kuin Torfinn-herra. Ja elettiinhän täällä joka suhteessa kuin
päällikön talossa, vaikka piispa itse eli hyvin ankarasti — jokaista
taloon tullutta vierasta kestittiin ylenpalttisesti; joka palvelija
sai kaljaa arkipäivinä ja simaa pyhinä. Piispan vieraspöydässä
nähtiin viiniä, ja milloin Torfinn-herra söi vieraittensa parissa ja
tahtoi osoittaa erikoista kunnioitusta, hän kannatti eteensä suuren
hopeahaarikan. Koko aterian ajan täytyi juomanlaskijan seisoa hänen
istuimensa lähellä ja täyttää haarikka aina, kun piispa antoi merkin.
Olavin mielestä näytti kauniilta, kun Torfinn-herra tarttui haarikkaan,
kääntyi herttaisesti kumartaen sen puoleen, jolle hän aikoi ojentaa
haarikan, ja antoi sitten kantaa sen kunniavieraalle.

Sinä iltana, jolloin Tore Bring Vikistä oli siellä, tuli Olavin
vuoro juoda Torfinn-piispan perästä — ilta-aterian jälkeen tämä
kutsutti hänet luokseen piispantuolin viereen. Torfinn-herra nosti
haarikan huulilleen ja ojensi sen Olaville; se tuntui jäiseltä, ja
viini näytti melkein vaaleanvihreältä kirkkaan hopeatuopin pohjalla.
Se oli kirpelöivää ja hapanta ja pisteli sisuksia, mutta maistui
sentään hyvältä; se oli raikasta, oikeata miesten juomaa ja synnytti
perästäpäin oudon juhlallisen lämmön ruumiissa. Hän pudisti päätään
Torfinn-piispan sanoessa hymyillen: "Sinä taidat pitää enemmän
simasta, Olav?" Sitten piispa kysyi, mitä Olav oli pitänyt sen päivän
jumalanpalveluksesta — oli ollut juhlamessu kulkueineen aamulla; ja
sitten hän pyysi taas Olavia maistamaan sanoen: "Oletko iloinen nyt?
Luulenpa, että voimme olla tyytyväiset Torelta kuulemiimme uutisiin."

Magnhild-rouva sen sijaan oli vastannut vältellen eikä hän ollut
ilmaissut selvää kantaansa sen suhteen mitä oli tapahtunut noilla
käräjillä Olavin lapsuudessa. Hän luuli veljensä ajatelleen naimista
Olav Auduninpojan ja jonkun hänen tyttärensä kesken — ainakin
yhteen aikaan — mutta ei ollut tiennyt asiaa päätetyksi. Tore
Vik sanoi kuitenkin olevansa varma siitä, että Steinfinn ja Audun
olivat solmineet naimakaupan sinä iltana. He olivat vahvistaneet sen
kädenlyönnillä, ja Tore itse oli erottanut heidän kätensä; hän mainitsi
myös kolme, neljä muuta miestä, jotka olivat olleet todistajina liiton
solmiamistilaisuudessa ja jotka hänen tietääkseen vielä elivät.
Pesänjaosta tehtyä sopimusta hän ei tuntenut, mutta oli kuullut miesten
puhuvan siitä kerran ja muisti vielä, ettei Audun Ingolfinpoika ollut
tahtonut kuulla puhuttavankaan tinkimisestä; ja Steinfinn määräsi
suuret myötäjäiset tyttärelleen. Minun pojastani tulee vielä paljon
rikkaampi, Steinfinn, oli Audun sanonut.

Adventin aikaan lähti Arnvid käymäseltään kotiinsa Elfardaliin, ja Olav
lähti hänen mukaansa. Olav oli käynyt siellä viimeksi pikkupoikana.
Nyt hän kulki siellä talon isännän ystävänä ja vertaisena, katseli
ympärilleen asiaa ymmärtävin silmin ja otti osaa keskusteluun kuin
mies, joka itsekin on tottunut talonpitoon. Arnvidin äiti hoiti
kaikki asiat, ja hän otti Olavin avosylin vastaan, koska tämä oli
saanut raukeamaan Kolbeinin tuumat Ingunniin nähden; hän vihasi näet
kaikesta sydämestään Kolbeinia ja kaikkia niitä lapsia, jotka hänen
sukulaisellaan oli ollut jalkavaimonsa kanssa. Hillebjørg-emäntä oli
ylväs ja komea nainen, vaikka olikin vanha, mutta hänen ja hänen
poikansa suhde tuntui kylmältä. Arnvidilla oli kolme vaaleata, kaunista
pikku poikaa, aivan äitinsä näköisiä, kuten Arnvid sanoi. Ja Olav
ajatteli lämpimin mielin, että sitten hänestäkin tulee oma isäntänsä,
kun hän pääsee kotiinsa, Hestvikeniin.

Vähää ennen joulua ystävykset palasivat kaupunkiin; Arnvid tahtoi
viettää joulun siellä.




IX


Jouluaattona sai Olav sanan lähteä piispan luo.

Syvässä ikkunakomerossa paloi kynttilä lukutuolin päällä —
pieni kalkittu huone näytti rauhaisalta ja kodikkaalta heikossa
valossa. Kalustusta ei ollut muuta kuin kirstu kirjoja varten ja
seinänvieruspenkki. Piispa söi ja makasi sillä. Hänellä ei ollut sänkyä
eikä pöytää. Mutta huoneessa oli matala palli, millä kirjuri saattoi
istua lauta polvillaan, kun piispa saneli kirjeitä.

Edellisillä kerroilla Olavin käydessä täällä oli Torfinn-herra pyytänyt
häntä istumaan pallille, ja Olavista oli ollut hauskaa kyykähtää
piispan jalkojen juureen; oli niin helppo silloin puhua hänelle, aivan
kuin isälle.

Mutta nyt tuli Torfinn-herra häntä kohti ja jäi seisomaan hänen eteensä
kädet viitan alla.

"Torenpojat tulevat tänne loppiaisena, Olav; olen käskenyt heidät
tänne, ja he ovat luvanneet saapua. Nyt me saamme tämän asian selväksi
— Jumalan avulla."

Olav kumartui äänettömänä katsoen jännittyneesti piispaan.
Torfinn-herra nipisti huulensa yhteen, nyökkäsi pari kertaa ja sanoi:

"Totta puhuen he eivät tunnu sovinnonhaluisilta, poikani. He olivat
puhuneet minun miehilleni sellaista, että minä olen ottanut sinulta
sakkorahoja osuudestasi surmaretkeen ja antanut sinun käydä ripillä.
He olisivat tahtoneet, että olisin päästänyt heidätkin kiroista ennen
joulua, mutta saammepa puhua siitäkin tavattaessa. Ymmärrätkös, he ovat
vihoissaan siitä, etten minä ottanut sinua vastaan pahantekijänä ja
naisenraiskaajana —", hän naurahti lyhyeen ja tuimasti.

Olav katsoi piispaan odottavasti.

"Väärin sinä _olet_ tehnyt, älä muuta luulekaan — mutta olet nuori
ja kaukana sukulaistesi hoivasta — ja nämä miekkoset tahtovat kahden
isättömän lapsen oikeudet —. Et suinkaan sinä menetä rohkeuttasi",
sanoi hän lyöden Olavia keveästi olkapäälle, "jos sinun täytyisi taipua
vähän syvempään Ingunnin setien edessä? Sinähän tiedät loukanneesi
heitä, poikani. Vääryyttä sinun ei tarvitse sietää heidän puoleltaan,
jos minun vallassani on estää se."

"Tahdon tehdä kuten sanotte", sanoi Olav hiukan allapäin.

Piispa katseli häntä hymyn vilahtaessa kasvoille.

"Niin — ei suinkaan se ole sinusta mieluista, että sinun on
notkistettava vähän niskaasi. — Jos nyt aiot kirkkoon, voit mennä
parvensolaa pitkin."

Torfinn-piispa nyökkäsi ja ojensi kätensä suudeltavaksi — merkiksi
siitä, että keskustelu oli loppunut.

Risti veljet lauloivat parhaillaan vespervirttä. Olav polvistui
erääseen komeroon, levitettyään turkkinsa huolellisesti polvien alle,
ja piti lakkia silmiensä edessä voidakseen paremmin koota ajatuksensa.

Hän oli jännityksen vallassa — mutta oli sentään hyvä, että ratkaisu
oli edessä. Hän kaipasi pois epätietoisuudesta. Oli aivan kuin hän
olisi kulkenut pimeässä, jossa vähän väliä kompastui tiellä ja suistui
muraan. _Sitä_ hän oli pelännyt — ei Kolbeinia ja hänen miehiään. Nyt
loppuisi kaikki kaksimielinen ja — ja puoleksi salattu häly; hänen
asiansa tulisi ratkaistuksi. Hän oli täyttävä pian seitsemäntoista
— ja hänestä oli hauska olla käräjäasian päähenkilönä. Hänestä
tuntui aivan kuin hänen jänteensä olisivat vahvistuneet näinä
piispankartanossa vietettyinä viikkoina — Frettasteinissä elettyjen
uneliaiden vuosien jälkeen, jotka hän oli viettänyt laiskojen renkien,
juoruavien naisten ja leikkivien lasten parissa. Hänen itsetuntonsa
oli kasvanut päivä päivältä hänen täällä ollessaan, poissa naisten ja
lorujen lähettyviltä, pelkän miesväen keskellä, jolta hän oli saanut
oppia ja josta hän oli alkanut pitää koko nuoruutensa innolla, halusta
kohdata tasaväkisiänsä ja ylempiänsä. Aivan hänen sieluaan lämmitti
luulo, että hänestä oli ollut suurta hyötyä Asbjørn-papille ja että
piispa Torfinn oli osoittanut häntä kohtaan isällistä suopeutta.

Suoritettuaan rukouksensa hän istuutui syrjään kuullakseen laulun
loppuun asti. Hän istui miettien Asbjørn Allfeitin tuumia laskutaidosta
— kuinka Jumalan olemus oli kätketty lukujen olemukseen, niiden
lakeihin ja järjestykseen. Se oli aritmetiikkaa, ja se kaikui niin
kauniilta; ja mitä kaikkea pappi olikaan saanut selville lukujen
yhteenkuuluvaisuudesta — miten ne lisäsivät ja hajottivat toisiaan
salaperäisten, järkähtämättömien lakien mukaan; tuntui aivan siltä
kuin olisi katsonut taivaallisiin ihmeisiin, asuntoihin: lukujaksojen
kullatuista ketjuista riippui koko luomakunta, ja enkelit ja sielut
kulkivat ylös ja alas näitä ketjuja pitkin. Ja hänen mielensä yleni
epämääräisen kaihon vallassa, ja hän toivoi, että hänenkin elämänsä
tulisi lepäämään Jumalan kädessä tuollaisena kultaisena renkaana —
laskuna, jossa ei ollut virhettä. Sen jälkeen kun se, mikä nyt painoi
häntä, oli pyyhitty pois kuten väärät viivat laskulaudasta.

Keskiyönmessu — enkelimessu — oli kauneinta kaikesta, mitä Olav
oli nähnyt. Koko avara kirkkosali häämötti pilkkopimeässä, mutta
kuorissa, pääalttarin ympärillä, paloi lukemattomia kynttilöitä,
korkeita ja matalia, niin että se oli kuin elävistä liekeistä tehty
seinä. Siellä välkkyi himmeästi kultakuteinen silkki ja hohtivat
valkoiset liinakankaat: kaikilla papeilla oli tänä yönä kultakankaiset
messupaidat, ja muilla laulajilla aivinapaidat ja kynttilät kädessä, ja
he seisoivat isojen kirjojen ääressä laulaen. Arnvid Finninpoika oli
heidän joukossaan, samoin monta muuta arvossapidettyä maaseudun miestä,
jotka olivat käyneet papinkoulua nuoruudessaan. Koko kirkko oli täynnä
pyhää savua iltaisen kulkueen jäljeltä, ja nuo harmaat, tuoksuvat
pilvet leijuivat yhä alttarin vaiheilla. Kun kuorin täyttävä miesten ja
poikain parvi alkoi suuren Gloria-veisuun, tuntui kuin enkelit olisivat
yhtyneet lauluun katon öisestä pimeydestä.

Torfinn-piispan kasvot hohtivat kuin alabasteri hänen istuessaan
paikallaan hiippoineen ja sauvoineen, kultainen vaippa hartioilla.
Nyt helähtivät messukellot soimaan, kaikki, jotka olivat seisoneet
tai istuneet, polvistuivat maahan odottaen henkeä pidättäen muutosta,
joka tiesi Jumalan syntyvän maailmaan tänä yönä. Olav odotti, kalvavan
hartaasti hänkin, ja hänen rukouksensa suli yhdeksi oikeuden ja hyvän
omantunnon kaipuun kanssa.

Hän oli nähnyt Ingunnin vilahdukselta naisten puolella, mutta ei
mennyt ulos messun jälkeen nähdessään tämän lähtevän. Laulettaessa
laudaa kuorissa hän haki itselleen mukavan istumapaikan erään pylvään
jalustalta, ja siinä hän istui turkkivaippaansa kääriytyneenä väristen
ja aina toisinaan torkahdellen siihen asti, kunnes papit poistuivat
kuorista. Kirkkomäellä hehkui vielä sammuva hiilloskasa siinä, mihin
kirkkokansa oli viskannut soihtunsa tullessaan. Olav meni sen ääreen
lämmitelläkseen vähän — häntä vilutti ja nukutti monituntisen
kirkossa olon perästä. Lumi oli sulanut laajalti maata myöten, ja
vieläkin huokui suloinen, väkevä lämpö mustanpunaisesta kekäliköstä.
Paljon ihmisiä seisoi ympärillä. Olav keksi Ingunnin — tämä seisoi
selin häneen; hän oli yksin. Olav meni tervehtimään häntä.

Ingunn kääntyi puolittain, ja hiilloksesta lähtevä hohde lankesi
punerruksena valkoiselle otsavaatteelle, joka pilkisti hupun alta. Hän
tuntui yhä hiukan vieraalta tuossa naidun naisen puvussaan — Olav ei
jaksanut käsittää ajatusta, että hän liikkui täällä niin täysikasvuisen
ja arvokkaan näköisenä, vaikka hän itse koki kaikin puolin näyttää
aikuiselta mieheltä ja hankkia tunnustusta ja arvonantoa asialleen.

He kättelivät ja toivottivat toisilleen hyvää joulua. Sitten
he puhuivat vähän ilmasta; ei ollut varsin kylmä, taivas oli
puolipilvessä, mutta näkyi sentään jokunen tähtikin, vaikka oli hiukan
sumuista, sillä järvi ei ollut vielä jäätynyt.

Tora tuli heidän luokseen, ja Olav tervehti häntä suudellen. Hän ei
voinut mitenkään suudella Ingunnia täällä heidän kohdatessaan — tämä
oli hänelle liian läheinen ja samalla kaukainen, että hän olisi voinut
tervehtiä häntä kuin kasvinveli.

Tora poistui heti taas joidenkin tuttavien luo, jotka hän oli
huomannut. Ingunn ei ollut puhunut juuri mitään, ja hän oli katsonut
koko ajan muualle. Olav tuumi, olisiko hänen lähdettävä — ei
todellakaan näyttänyt hyvältä, että he seisoivat tässä kahden. Silloin
Ingunn ojensi kätensä ja tarttui kuin arastellen hänen vaippaansa.

"Etkö voi lähteä kanssani, että saamme puhella?"

"Miksi en. Lähdetkö etelään päin?"

Öisellä tiellä liikkui raskaita, turkkeihin puettuja olentoja, jotka
näyttivät mustilta lumessa — ihmiset lähtivät lepäämään taloihin ennen
huomenmessua. Lumi riippui möhkäleinä rakennusten katoilla, ja aidat
ja puut, heinät ja oksat olivat vain kuin vähäisiä mustia pilkkuja
yössä. Joulupimeys oli painunut koko pikku kaupungin ylle, ja ihmiset
liikkuivat hiljaa ja pelästyneinä kuin varjot, kiiruhtivat sisään,
siellä täällä aukesi ovi ja hiukan valoa virtasi pihamaalla ja kujalla
törröttäviin kinoksiin. Mutta räppänöistä kohosi savua ja ilma haisi
myös savulle — kaikkialla ripustivat naiset patoja tulelle jouluaamun
keittoa varten. Krosskirkosta levisi kynttilöiden valo lumelle
ammollaan olevista ovista, ja jotkut sairaalan vanhukset laahautuivat
kirkkoon — siellä alkoi kohta messu.

He tallustivat ahdasta kujannetta kirkon taitse. Siellä ei näkynyt
yhtään ihmistä; puiden alla oli hyvin pimeä ja raskas kulkea, sillä
lumi oli vähän astuttu.

"Emme me luulleet käydessämme täällä kesällä, että meillä olisi niin
suuret vaikeudet edessä."

"Emmehän voineet tietää sitä."

"Etkö voi lähteä sisään", kysyi Ingunn heidän tultuaan pihaan. "Toiset
aikoivat Krosskirkkoon —."

"Miksipä en."

He astuivat pilkkopimeään tupaan, mutta Ingunn kohensi tulta liedellä
ja lisäsi puita. Vaippansa hän oli riisunut yltään, ja kun hän asettui
polvilleen ja kurottui eteenpäin puhaltaen tuleen, lankesi leveä
valkoinen huntu yli hartioiden vyötäröille asti.

"Tora ja minä nukumme tässä", — sanoi hän selin Olaviin. "Minä lupasin
tehdä tämän —", hän ripusti padan koukkuun. Olav ymmärsi heidän olevan
talon keittokodassa — joka puolella oli ruoka-astioita. Ingunn liikkui
ketterästi edestakaisin tulen hohteessa, hoikkana ja pitkänä ja norjana
tummassa puvussaan ja valkoisessa päähineessään. Se oli kuin leikkiä,
epätodellisuutta. Olav istui sängyn laidalla katsellen; hän ei tiennyt
mitä olisi sanonut — ja sitten häntä nukutti juuri nyt.

"Etkö voisi auttaa?" pyysi Ingunn leikaten lihaa ja läskiä puhtaaseen
pataan, joka oli lieden kivellä. Hänellä oli käsissään selkäpala, jota
hän ei saanut halkaistuksi veitsellään. Olav haki pienen kirveen,
hakkasi selkään kolon ja taittoi sen kahtia. Heidän näin häärätessään
kuiskasi Ingunn hänelle polvistuneena patojen ääreen:

"Sinä olet niin hiljainen, Olav! Oletko pahoillasi jostakin?" Ja kun
Olav vain pudisti päätään, hän kuiskasi vielä hiljemmin: "Siitä on niin
kauan, kun me viimeksi olimme kahden. Minä luulin, että sinä tahtoisit
—?"

"Kyllähän sinä sen tiedät. — Oletko kuullut, että setäsi tulevat
tänne loppiaiseksi?" kysyi Olav. Mutta nyt hän älysi, että toinen
saattoi pitää sitä vastauksena kysymykseen siitä, oliko hän pahoillaan
jostakin. "Ei sinun huoli pelätä", sanoi hän lujasti. "Heitä meidän ei
tarvitse pelätä."

Ingunn oli kohonnut seisaalleen ja seisoi tuijottaen Olaviin, aukaisten
suunsa pieneen haukotukseen. Sitten hän näytti tahtovan viskautua
Olavin kaulaan. Olav näytti käsiään — ne olivat rasvan ja suolaveden
tahraamat.

"Tule tänne — voit pyyhkiä ne peitteeseen —." Hän siirsi hiukan
erästä pataa. "Voimme paneutua pitkäksemme vähäksi aikaa kiehumista
odotellessamme."

Olav riisui saappaansa ja ripusti vaippansa naulaan. Paneuduttuaan
Ingunnin rinnalle hän levitti peitteen molempien yli. Samassa toinen
oli hänessä kiinni, painaen kasvonsa kiihkeästi hänen poskeaan vasten,
ja hänen hengityksensä kutitti Olavin kaulaa.

"Olav — ethän sinä salli, että he ottavat minut mukaansa ja erottavat
minut sinusta?"

"En. Eivätkä he voikaan tehdä niin. Mutta Kolbein ei ehkä tule
vaatimaan vähän, ennen kuin suostuu sovintoon kanssani.

"Siksikö sinä" — kuiskasi toinen rutistautuen vieläkin lähemmäksi —
"siksikö sinä pidät minusta vähemmän nyt?"

"Enhän minä pidä sinusta vähemmän kuin tähänkään asti", mutisi Olav
ääni sameana koettaen pujottaa käsivarttaan Ingunnin niskan alle; mutta
se oli kovin hankalaa, sillä päähine oli esteenä.

"Otanko minä sen pois", kuiskasi tyttö innokkaasti.

"Älä huoli, sinun on vaikea saada se takaisin."

"Kohta olemme olleet täällä kuukauden — ja olemme tuskin nähneet
toisiamme koko aikana", kuiskasi Ingunn valittaen.

"Ingunn — minähän tahdon vain sinun parastasi", pyysi Olav — ja
huomasi samassa sanoneensa samat sanat kerran ennen; missä, sitä hän
ei jaksanut muistaa. Miksi Ingunnilla ei ole enempää järkeä, ajatteli
hän onnettomana, eikö hän ymmärrä maatessaan siinä johdattavansa minut
kiusaukseen —.

"Niin, mutta minä kaipaan niin kauheasti sinun luoksesi. Kyllähän nämä
naiset ovat hyviä, mutta minä ikävöin sinun luoksesi kuitenkin."

"Niin. Mutta —. Nyt on pyhä yö — ja meidän on mentävä uudestaan
messuun. Ihan kohta —." Hän punastui häveten omia sanojaan. Sellaista
ei saanut edes _sanoa_. — Hän nousi nopeasti pimeässä, suuteli
Ingunnin luomia ja tunsi niiden vipajavan ja liikkuvan; kyyneleet
tipahtivat esiin ja kostuttivat hänen huulensa.

"Älä ole vihainen", kuiskasi hän rukoilevasta. Sitten hän siirtyi
aivan sängyn laidalle, kääntyi tupaan päin ja jäi katsomaan tuleen.
Sydämensä ja verensä levottomuuden ahdistamana hän makasi hiljaa
kuunnellen, liikahtaisiko tai itkisikö Ingunn. Mutta tämä oli hiljaa
kuin hiiri. Viimein Olav huomasi hänen nukahtaneen. Silloin hän nousi,
veti saappaat jalkaansa, tarttui vaippaansa ja levitti huolellisesti
peitteen Ingunnin yli. Häntä paleli, hän tunsi itsensä uniseksi ja
nyreäksi ja ontoksi pitkästä paastosta. Lihapata porisi ja tuoksui niin
hyvälle, että se oikein väänsi hänen sisuksiaan.

Ulkona oli ilma jäähtynyt — lumi narskui hänen jalkojensa alla, ja
ilmassa oli entistä enemmän huurua, hän tunsi sen pimeästä huolimatta.
Kansaa alkoi vähitellen kulkea kirkkoa kohti; Olav hytisi turkissaan.
Hän oli niin väsynyt, ettei hänen tehnyt oikein mieli mennä messuunkaan
— hän olisi mieluummin ollut kotona nukkumassa. Ja miten hän olikaan
iloinnut tästä jouluyöstä ja sen kolmesta jumalanpalveluksesta, joista
toinen kuului olevan toistansa kauniimpi.

Tapaamispäivän edelliset päivät Olav pysytteli enimmäkseen
piispankartanon lähettyvillä eikä käynyt juuri muualla kuin
kirkossa. Päivä päivältä jatkui siellä komeita messuja, ja talossa
kulki lakkaamatta vieraita näin pyhien aikana. Niin papeilla kuin
maallikoilla oli alati kaikenlaista hommaa, joten Olav jäi enimmäkseen
yksin. Piispan kanssa hän oli joutunut puheisiin yhden ainoan kerran
— kiittäessään tätä uudenvuodenlahjasta. Torfinn-herra oli antanut
hänelle leveän, ruskean verkapuvun, joka oli reunustettu hienolla,
mustalla saukonnahalla. Se oli ensimmäinen vaatekappale, joka oli
kauttaaltaan kaunis ja sopiva Olaville ja teki hänet aikamiehen
näköiseksi, ja hänen itsetuntoaan kohotti nyt suuresti tieto siitä,
että hän saattoi tuntea olevansa asianmukaisesti pukeutunut — sillä
Arnvid oli lainannut hänelle rahaa, jolla hän oli ostanut itselleen
kauniin, näädännahalla sisustetun turkisvaipan, säärykset, saappaat ja
muuta pienempää.

Asbjørn Allfeitilta Olav sai tietää piispan saaneen vastauksen niiltä
miehiltä, joiden tehtäväksi hän oli antanut ottaa selkoa Olavin
sukulaisista ja siitä, mitä nämä asiasta arvelivat, eikä piispa
kuulunut olleen tyytyväinen saamiinsa sanomiin. Sen verran oli käynyt
selville, ettei Steinfinn ollut koskaan solminut sitovaa ja lain
pykälän mukaista sopimusta Olavin holhouksesta — eikä kukaan suvun
miehistä ollut kuitenkaan kysynyt lasta tai vaatinut sitä takaisin
Frettasteinistä.

"Arvon isällämme on ollut aika lailla puuhaa ja menoja sinun takiasi,
Olav", sanoi Asbjørn pappi naurahtaen. "Nyt hän on kutsunut tänne nämä
sukulaisesi Tveitistä — Hestvikenin isäntä on rampa ja vaivainen.
Mutta Tveitin miehillä ei suinkaan voine olla mitään sinun naimistasi
vastaan, vaikkakaan sinä et ole laillisessa iässä. Ja heidän
seurakuntapappinsa, joka oli puhutellut heitä Torfinn-herran nimissä,
kertoi miesten sanoneen, että jos Torenpojat toivovat tätä avioliittoa,
saavat he tarjota sinulle tuon vietellyn neidon — nämä olivat heidän
sanansa eivätkä papin — sekä sellaiset myötäjäiset, jotka sinä voit
hyväksyä. Mutta siihen he eivät suostuisi ikinä, että sinä tarjoaisit
hänen sukulaisilleen enemmän kuin mitä laki säätää sellaisessa
tapauksessa. Ja kuten tiedät, eivät Kolbein ja Ivar suostu sovintoon
sellaisilla ehdoilla; se olisi heille elämänikuinen häpeä."

"Se olisi myös häpeä minulle ja — ja Ingunnille", sanoi Olav
närkästyen. "Sehän olisi samaa kuin että hän olisi ollut — huora —."

"Niin. Siksi piispakin jo vihjaisi siihen, että saattaa olla viimeinen
keino, että lähdet pois maasta neljäksi vuodeksi, kunnes tulet täyteen
ikään ja voit neuvotella asiasta itse puolestasi. Torfinn-herra näkyy
tuumivan, että voisit mennä Tanskaan hakemaan apua äitisi suvulta —
tiedät kai sinä sen, että äitisi suku kuuluu sen maan mahtavimpiin?
Enosi, herra Barnim Erikinpoika Høvdinggaardista kuuluu olevan
Sjellandin rikkain ritari."

Olav pudisti päätään.

"Äitini isän nimi oli Bjørn Andersinpoika Hvitabergistä ja hänen ainoan
veljensä nimi oli Stig. — He kuuluvat olleen kotoisin Jyllannista."

"Margrete-rouva oli kahdesti naimisissa; Bjørn oli hänen toinen
miehensä, mutta sitä ennen hänellä oli poika nimeltä Erik Erikinpoika,
ja hänelle kuului Høvdinggaardin kartano Sjellandissa. Olisiko sinusta
hyvin vaikeata, Olav, elää vieraassa maassa muutama vuosi, jolloin
saisit nähdä vähän muiden kansojen tapoja ja elämää — kun lisäksi
saisit olla upporikkaiden, mahtavien sukulaisten parissa?"

Papin sanat suuntasivat Olavin ajatukset uudelle uralle. Tultuaan
piispankartanoon hän oli alkanut ymmärtää, että se osa maailmaa,
jonka hän tunsi, oli sentään sangen pieni ja ahdas. Kirkon miehet
lähettelivät kirjeitä ja sanansaattajia pohjoiseen ja etelään,
itään ja länteen; vähemmässä kuin kuudessa viikossa he osasivat
ottaa selvää ihmisistä, joita Olavin olisi ollut mahdoton löytää —
nämä olisivat voineet yhtä hyvin asua Islannissa tai Roomassa. Ja
piispa tiesi enemmän hänen äitinsä suvusta kuin hän itse oli tiennyt
milloinkaan. Kirkossa oli Ranskanmaalta tuotuja kynttilänjalkoja ja
kirjoja, sisilialaisia silkkimattoja, jotka paavi oli lähettänyt
tänne pohjoiseen, Arrasin kudoksia, Englannissa ja Aasiassa eläneiden
veritodistajien ja uskonsankarien jäännöksiä. Asbjørn Allfeit kertoi
Pariisin ja Bolognan suurista kouluista, joissa saattoi oppia
kaikki maailman tiedot ja taidot — ja Salernosta, jossa sai oppia
kreikan kieltä sekä karaistua rautaa ja myrkkyä vastaan. Asbjørn oli
majøsiläisen talonpojan poika, ja pisin hänen tekemänsä matka oli
pohjoiseen Eyjabyn kirkolle, mutta hän puhui usein halustaan vieraisiin
maihin — ja sinne hän varmasti joutuisikin kerran, sillä hän oli
kyvykäs mies ja monella tapaa käyttökelpoinen.

Arnvid Finninpojan kanssa Olav puheli enimmäkseen vain maata mennessä
ja vuoteesta noustessa. Arnvid oli käynyt vieraammaksi ystävälleen
heidän tultuaan tänne piispankartanoon. Arnvid toimitteli kaikenlaista,
mitä Olav ei ollut ymmärtänyt. Ja sitten toi Arnvidin seura nuorukaisen
mieleen paljon sellaista, mikä oli kieroa ja hävettävää. Olav tunsi
katumuksen tai häpeän tapaista muistaessaan kaiken, minkä todistajana
Arnvid oli ollut, osaksi tahtoen, osaksi tahtomattaan — vaikkei Olav
voinut käsittää, miten hän oli voinut taivuttaa puolelleen miehen, joka
oli niin paljon vanhempi häntä itseään ja lisäksi rikas ja mahtava
tilallinen — kun oikein asiaa ajatteli. Mutta hänestä tuntui kuin hän
olisi harjoittanut väkivaltaa ystäväänsä kohtaan tavalla tai toisella,
sekä silloin kun hän oli saanut tämän penkomaan sormusta että jälleen
Arnvidin vaietessa siitä, mitä hän tiesi Olavin öisestä yhdyselämästä
hänen nuoren sukulaisensa kanssa. Tätä viimeksi mainittua asiaa olivat
sekä Torenpojat että kaikki muut tuominneet ankarasti; Arnvid oli
saanut ruman tahran kunnialleen siitä — ja siihen hän oli liian hyvä.
Ja Olav tiesi Arnvidin ottavan kaikki asiat vakavasti. Siksi hän ei nyt
pitänyt oikein yhdessäolostaan Arnvidin kanssa.

Asbjørn-papin seurassa hän tunsi itsensä tyyneksi ja turvalliseksi.
Tämä oli aina samanlainen, tasainen ja uuras ahertaja, lukipa hän
rukouksiaan tai tarkasti suolassa olevia nahkoja. Hänen pitkät,
laihat hevosenkasvonsa olivat yhtä liikkumattomat, ja hän oli yhtä
kuivasanainen ja järkevä lukiessaan messuaan, valvoessaan tavaroiden
punnitsemista tai tutkiessaan, oliko totta, että erään piispan
vuokrakartanon navetan pohjahirret olivat lahonneet. Olav seurasi häntä
ja ajatteli omaa tulevaisuuttaan; miten hän joutuisi Hestvikeniin ja
saisi purjehtia omissa laivoissaan, hääriä omilla laitureillaan, omissa
aitoissaan ja navetoissaan — matkien kaikessa tietämättään ystäväänsä.

Muisto Ingunnin kanssa vietetystä hetkestä jouluyönä oli yllyttänyt
uudestaan hänen kaipaustaan Ingunniin. Hän ajatteli tuota tyttömäistä,
vaimon pukuun puettua nuorikkoa — näki hänet polvillaan tuleen
puhaltamassa, kulkemassa edestakaisin loimahtelevassa valossa,
häärimässä penkkien, purnujen ja lieden välillä. Näin hän kerran
loikoisi omassa sängyssään Hestvikenissä pimeinä talviaamuina
katsellen, miten Ingunn sytyttelee hänen omaa liettänsä. Hän
muisti Ingunnin kuuman ja kiihkeän läheisyyden heidän maatessaan
vierekkäin pimeässä — kun he tulisivat Hestvikeniin, nukkuisivat he
isännänsängyssä, talon isäntänä ja emäntänä. Silloin hän voisi syleillä
Ingunnia niin paljon kuin halusi, ja joka ilta puhelisi hän vaimolleen
kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut päivän kuluessa, sekä kysyisi
hänen neuvoaan, miten missäkin asiassa oli tehtävä. Eikä hänen enää
tarvitsisi pelätä sitä, mitä hän tähän asti oli pelännyt kuin pahinta
onnettomuutta — silloin heidän iloaan ja keskinäistä arvonantoaan vain
lisäisi se, että heille syntyisi lapsia. Silloin hän ei enää olisi
kuolevan suvun viimeinen heikko sirpale, vaan uuden sukupuun runko. Ja
yhtäkkiä olivatkin Asbjørn-papin sanat nyt viskanneet hänen mieleensä
tämän uuden, oudon ajatuksen. Hän ei ollut milloinkaan kuvitellut,
että hänen osakseen saattoi tulla lähtö maailmalle, joutua uusia
oloja näkemään. Kauas, kauas — Ranskaan, Englantiin, Tanskaan — ne
merkitsivät melkein samaa tuolle pojalle, joka ei koko muistinsa aikana
ollut liikkunut muuta kuin Frettasteinin ja Hamarin väliä eikä edes
ollut uneksinut pitemmistä retkistä kuin Hestvikenistä käsin tehtävistä
pienistä kauppamatkoista. Hän olisi tyytynyt osaansa sellaisena kuin
se tuntui olevan hänelle määrätty, eikä hän olisi kaivannut enempää
— hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että toisinkin voisi
olla. Mutta nyt oli kuin hänelle olisi tarjottu lahja — neljä vuotta
lisää, jolloin hän sai katsella ympärilleen, kokea seikkailuja,
nähdä maita ja ihmisiä, ja kaikki tämä juuri nyt, kun hänen silmänsä
muutenkin olivat alkaneet aueta havaitsemaan, miten pieni ja syrjäinen
se maailman kolkka oli, minkä hän luuli aiotun hänelle. Ja entäs se,
että hän kuului olevan niin suurta sukua äitinsä puolelta — ja sen
hän sai tietää nyt, juuri kun Steinfinninpojat tahtoivat pakottaa
hänet tuntemaan itsensä heitä mitättömämmäksi ja kun näytti siltä,
etteivät hänen isänsä sukulaiset viitsineet tahi pystyneet suojaamaan
hänen oikeuksiaan. Tanskassa hän voisi ratsastaa suoraa päätä maan
rikkaimpaan ja mahtavimpaan taloon ja sanoa isännälle: minä olen
sinun sisaresi Cecilian poika —. Eräänä iltana Olav otti esiin
äitinsä sinettisormuksen ja pani sen sormeensa; hän saattoi pitää
sitä sormessaan, kunnes oli sopinut Ingunnin sukulaisten kanssa. Ja
pienen kultaristin kullattuine ketjuineen hän ripusti kaulaansa ja
piilotti sen rinnalleen, paidan alle — hänen äitinsä kuului tuoneen
sen mukanaan kotoaan. Oli paras pitää huoli niistä tavaroista, joita
saattoi käyttää tunnusmerkkinä, jos tarvittiin. Olipa miten oli
— hän ei aikonut jäädä neuvottomaksi, vaikka hänen vihamiehensä
asettaisivatkin salaisia ansoja hänen jalkojensa juureen ja vaikkei
hänen kotona olevista sukulaisistaan olisikaan sanottavaa apua.

Steinfinninpojat ilmestyivät kaupunkiin joitakin päiviä myöhemmin kuin
oli ollut määrä. Heitä oli Kolbein molempine poikineen, Ivar Torenpoika
ja eräs Torenpoikain nuori serkku, Hallvard Erlinginpoika. Hallvardin
äiti, Ragna, oli Kolbeinin oikea sisar, hänkin vanhan Toren ja tämän
jalkavaimon lapsia; Hallvard ei ollut käynyt Frettasteinissä montakaan
kertaa, joten Olav tuskin tunsi häntä. Mutta hän oli kuullut, että
Hallvard oli tavattoman tyhmä.

Olav ei saanut olla saapuvilla heidän keskustellessaan piispan kanssa.
Anrvid sanoi sen tapahtuvan siksi, etteivät hänen asiapuolensa olleet
saapuneet; eikä hänkään silloin voinut olla läsnä. Piispa ei toiminut
_hänen_ puolestaan, vaan kirkon puolesta, jolla yksin oli oikeus
tuomita, oliko avioliitto oikea vai ei. Olav ei pitänyt siitä, eikä
hän ymmärtänyt asian eroa. Mutta sekä Arnvid että Asbjørn-pappi olivat
olleet sisällä keskustelun kuluessa. Nämä kertoivat Kolbeinin ja Ivarin
olleen ensin hyvin riitaisia, ja eniten heitä oli harmittanut se, että
Torfinn-piispa oli lähettänyt Ingunnin pois kaupungista, erääseen
taloon Ottastadin kirkolla. Kolbein oli sanonut, ettei Mjøsenin
seuduilla ollut milloinkaan nähty sellaista tapaa, että Hamarin
piispa määräilee kuin kuningas; näkyi kyllä, että hän oli kotoisin
Nidarosista, sillä siellä tekivät papit kaikessa aivan kuten tahtoivat.
Ennenkuulumatonta oli sekin, että piispa piilotti vieteltyä neittä,
joka oli karannut sukunsa parista salatakseen häpeänsä ja välttääkseen
ojennusta, sekä suojeli kilvellään naisenryöstäjää.

Torfinn-piispa vastasi, että mikäli hän tiesi, ei Ingunn
Steinfinnintytär ollut karannut eikä Olav Auduninpoika liioin ollut
häntä ryöstänyt, vaan Arnvid Finninpoika oli tuonut nuoret tänne ja
pyytänyt piispaa tutkimaan asiaa, joka kuului kirkon tuomiovaltaan,
sekä pitämään Olavia ja neitoa sillä aikaa suojeluksessaan. Veljekset
olivat itse pyytäneet Arnvidia jäämään Frettasteiniin kaitsemaan lapsia
ja omaisuutta; ja huomatessaan Olavin loukanneen vanhinta tytärtä hän
oli vaatinut tämän tilille teostaan. Silloin kävi ilmi, että nämä
lastenkirjoissa olevat nuoret olivat luulleet, että koska heidän isänsä
olivat kihlanneet heidät toisilleen heidän pienenä ollessaan ja koska
Steinfinn sekä Audun olivat molemmat kuolleet, heidän oma asiansa oli
huolehtia siitä, että sopimus täytettäisiin; siksi he olivat eläneet
kuin nainut pari Steinfinnin kuolemasta asti, eivätkä olleet luulleet
tekevänsä siinä väärin. Arnvid oli silloin pitänyt viisaimpana tuoda
molemmat Hamariin, että oppineet miehet saisivat tutkia, miten asia oli.

Yksi seikka oli varma: koska Olav ja Ingunn olivat antautuneet
toisilleen siinä mielessä, että he täyttivät aviosopimuksen, ei
kumpikaan ollut vapaa naimaan ketään muuta. Yhtä varmaa oli myös, että
sellainen yhteenmeno oli vastoin maan lakia ja kirkon sääntöjä, ja
nainen oli menettänyt oikeutensa myötäjäisiin, perintöön ja sukulaisten
suojelukseen itseensä ja lapseensa tai lapsiinsa nähden, jos
huomattaisiin hänen olevan raskaana. Mieheltä saivat hänen naittajansa
vaatia sakkoja, siksi että tämä oli loukannut heidän oikeuksiaan — ja
molemmat olivat velvollisia korvaamaan kirkolle sen, etteivät olleet
pitäneet sen käskyjä, mitä kuulutuksiin ja avioliiton perustamista
koskevaan oikeuteen tuli.

Mutta piispa pyysi myös vaimon setiä muistamaan, että Olav ja Ingunn
olivat tehneet sen lapsellisuudessa, tietämättömyydessä ja lakia
tuntematta ja että he olivat eläneet siinä uskossa, että heidät
oli aiottu naittaa toisilleen. Tore Bring Vikistä ja kaksi muuta
kunnon talonpoikaa olivat todistaneet piispalle, että Steinfinn
Torenpoika oli kihlannut kädenlyönnillä lapsensa, Ingunnin, Audun
Ingolfinpojan pojalle — ja tämän he lupasivat vannoa käsi Raamatulla.
Ja Arnvid todisti, että Steinfinn oli puhunut Olaville vähää ennen
kuolemaansa sanotusta sopimuksesta ja ilmaissut toivovansa, että
se pysyisi voimassa. Siispä hän nyt pyysi Ingunnin sukulaisia
suostumaan sovintoon sellaisilla ehdoilla, jotka olivat kaikille
asianosaisille kohtuulliset: että Olav ja Ingunn nöyrtyisivät
Torenpoikien edessä ja pyytäisivät heiltä anteeksi ja että Olav
maksaisi sakkoa omapäisyydestään jäävittömien miesten arvion mukaan.
Mutta tämän jälkeen piti Torfinn-piispa sopivimpana, että Torenpojat
sopisivat Olavin kanssa kuten tosikristityt ja ylevämieliset miehet
— ja antaisivat hänelle vaimon mukana sellaiset myötäjäiset, ettei
lankous koituisi häpeäksi heille eikä nöyryytykseksi Olaville hänen
kotiseudullaan syystä, että hän oli tehnyt sellaisen naimakaupan, joka
ei lisännyt hänen valtaansa ja rikkauttansa. Lopuksi piispa pyysi
veljeksiä muistamaan, että on hyvä ja Jumalalle otollinen työ hoivata
isättömiä ja orpoja ja että sellaisten pahentaminen on suurimpia
syntejä, synti, joka huutaa kostoa jo ajassa — ja noiden vainajien
tahto oli ollut, että heidän lapsensa naitettaisiin toisilleen.

Mutta jos he koettaisivat väittää, ettei Olavia ja Ingunnia oltu
milloinkaan kihlattu laillisella tavalla, ja elleivät he nytkään voisi
sopia Olavin holhoojien kanssa asiasta, oli selvä, että heidän tuli
nostaa häntä vastaan riitajuttu. Silloin piispa jättäisi Ingunnin
heidän huostaansa, ja he saisivat rangaista häntä siten kuin katsoivat
hänen ansainneen ja jakaa hänen perintöosansa sisarille sekä elättää
hänet sen jälkeen keskenään mielensä mukaan. Mutta hän puolestaan
kuuluttaisi kaikissa Norjan hiippakunnissa, etteivät nämä kaksi olleet
vapaat naimaan ketään muuta niin kauan kuin kumpainenkin eli — niin
ettei kukaan kolmas, mies tai nainen, lankeaisi huoruuden syntiin
ottamalla puolisokseen sellaista, joka jo oli sidottu avioliittoon
Jumalan edessä.

Viimeinen ponsi ratkaisisi asian, arvelivat sekä Arnvid että Asbjørn.
Ei suinkaan kumpaisellakaan sedällä ollut halua ottaa Ingunnia
niskoilleen sillä ehdolla, että heidän tuli elättää hänet voimatta
koskaan naittaa häntä muuanne. Kolbein puhui tosin pitkään siitä,
että Olav Auduninpoika kyllä oli tiennyt, mitä hän ja hänen veljensä
ajattelivat tuosta kihlauksesta, sekä että he olivat aikoneet määrätä
Ingunnille toisen miehen, mutta lupasi sentään viimein suostua piispan
tähden sovintoon Olavin kanssa. Mutta ehdoista hän ei suostunut
puhumaan, ennen kuin kaikki oli selvitetty, mitä vanhaan sopimukseen
tulee, ja ennen kuin hän oli kohdannut Ingolf Helgenpojan Tveitistä tai
jonkun muun Olavin sukulaisen, jolla oli oikeus toimia pojan nimissä.
Piispa arveli olevan päivänselvää, että noilla menneillä käräjillä oli
tehty sponsalia de futuro, niin että jos vain Torenpojat antaisivat
suostumuksensa siihen, mikä jo oli täyttynyt, voisi Olav toimia omin
neuvoin. Ja silloin hän varmasti olisi erittäin taipuvainen. Mutta
siihen pani Kolbein jyrkän vastalauseen: he eivät tahtoneet saavuttaa
itselleen etua pojan houkkamaisuudesta, vaan vaativat saada neuvotella
Olavin sukulaisten kanssa, jotta asia päättyisi kunnialla heille ja
heidän sukulaisnaiselleen.




X


Seuraavana iltana päättivät Arnvid ja Olav lähteä alas luostariin.
Arnvid oli luvannut veljille lahjaksi villoja, ja Olav halusi puhua
veli Vegardin kanssa mennäkseen hänen luokseen ripille jonakin päivänä.
Ulkona oli hyvin pimeä, siksi kumpikin otti mukaansa käsiaseen. Olav
otti kirveensä Ættarfylgjan, sillä sitä hän kantoi aina, milloin
suinkin kävi päinsä.

Ehdittyään luostarin pihamaalle he saivat kuulla, että oli myöhempi
kuin olivat luulleet; eräs munkeista, joka oli ulkona ilmaa
tarkastamassa, sanoi maallikkoveljen jo menneen soittamaan iltasoittoa.
Mutta Arnvid tahtoi välttämättä puhua pari sanaa veli Helgen kanssa.
Tämä oli luultavasti vierastuvassa, arveli munkki. Silloin he menivät
sinne.

Heti sisään astuessaan he näkivät siellä Kolbeininpojat ja
näiden serkun Hallvardin ynnä kolme muuta miestä; he istuivat
seinänvieruspenkillä syöden ja juoden. Veli Helge ja muuan toinen
munkki seisoivat pöydän luona tarinoiden ja nauraen heidän kanssaan —
vieraat olivat jo aika iloisella tuulella.

Olav jäi seisomaan oven suuhun Arnvidin astuessa veli Helgeä kohti.
Samassa alkoi luostarin kello soida.

"Istu sinäkin", sanoi veli Helge, "ja maista meidän oluttamme, se on
verratonta tällä kertaa — minä pyydän priorilta lupaa päästä sinun
luoksesi iltarukouksen jälkeen. Istu sinä täällä sillä aikaa, Arnvid!"

"Olav on mukana", kuiskasi Arnvid; hänen täytyi toistaa se pariin
kertaan vähän kovemmin, sillä veli Helge oli huonokuuloinen. Kun
tämä viimeinkin ymmärsi, hän meni heti Olavia tervehtimään, pyysi
häntäkin istumaan ja maistamaan juomaa. Nyt näkivät Kolbeinpojat, kuka
Arnvildilla oli matkassaan. Olav vastasi munkille lähtevänsä mieluummin
hänen kerallaan kirkkoon laulua kuulemaan, mutta Haftor Kolbeininpoika
huusi hänelle:

"Tule pois vain tänne, Olav, meidän joukkoomme! Emme ole nähneet sinua
siitä asti, kun tulit sukulaiseksemme. Käy nyt tänne, Arnvid, ja istu
juomaan!"

Arnvidin asettuessa ulkopenkille laski Olavkin kirveen kädestään
ja työnsi hupun niskaan. Hänen tultuaan pöydän ääreen ja aikoessaan
istuutua taputti Einar käsiään ja hymyili hänelle kuin pikkulapselle:

"Kylläpä sinusta on vääntynyt iso poika! Taitaa toden totta jo ruveta
näkymään päältä päin, että olet nainut mies."

"Eiköhän meistä itsekukin ollut hänen iässään yhtä paljon nainut mies",
hihitti Hallvard.

Olavin päähän oli tulvahtanut veri, mutta hän hymyili pilkallisesti.

Veli Helge pudisti päätään, mutta naurahti hänkin. Sitten hän pyysi
heitä olemaan sovussa. Haftor lupasi tehdä sen, ja munkit lähtivät.
Olav katsoi heidän jälkeensä ja mutisi, että hänen teki sittenkin mieli
kirkkoon.

"Ei käy päinsä, Olav", sanoi Einar. "Se on sopimatonta — sinun ei
pitäisi osoittaa niin vähän halua tutustua vaimosi sukulaisiin. Juodaan
nyt", sanoi hän, tarttui kulhoon, jonka maallikkoveli oli tuonut
pöydälle, ja joi Olavin tervetuliaisryypyn.

"Onpa sinulla jano", virkkoi Olav puoliääneen. Einar oli jo jonkin
verran päissään. Ääneen hän sanoi. "Olemme me tutut ennestäänkin. Ja
mitä sukulaisryyppyyn tulee, voisimme yhtä hyvin odottaa siihen asti,
kunnes minä olen sopinut ehdoista sinun isäsi kanssa."

"Tottahan se riittää, että hän on sopinut piispan kanssa", sanoi Einar
sulavasti, — "koska sinä olet kumartunut hänen edessään. On kaunista
nähdä nuorten osoittavan oppivaisuutta; ymmärrätkö nyt, että toisinaan
voi olla edullista odottaa? Torfinn-herra kuuluu puhuneen niin koreasti
kärsivällisyydestä viime adventtina — siitäkö sinä olet ottanut oppia?"

"Siitä", vastasi Olav. "Mutta se on uutta puhetta minulle, sen sinä
tiedät myös, ja siksi minä pelkään, että saatan unohtaa sen."

"Kyllä minä pidän sinun muistisi tuoreena", nauroi Einar kuten ennen.

Jälleen Olav näytti aikovan nousta, mutta Arnvid veti hänet takaisin
penkille.

"Noinko sinä pidät kunnon veljille antamasi lupauksen", sanoi hän
Einarille. "Tässä talossa on pakko pysyttää rauha!"

"Enkö minä sitten ole rauhallinen! Tottahan tässä saa laskea pientä
pilaa, sukulaismies!"

"En _minä_ tiennyt olevani sukulaisten parissa", mutisi Arnvid
vihoissaan.

"Mitä sinä sanoit?"

Arnvid ei ollut sukua Tore Hofin ja Borghildin, tämän jalkavaimon,
jälkeläisten kanssa, mutta pisto sattui häneen sittenkin; hän vilkaisi
Kolbeininpoikien seuralaisiin ja maallikkoveljeen, joka kuunteli
uteliaana palvellessaan pöydässä istujia.

"Täällä on paljon sellaisia, jotka eivät ole sukulaisia —.".

Nyt käski Haftor Kolbeininpoika veljeään vaikenemaan "— vaikka
me sisällä olijat tunnemmekin Einarin ja tiedämme hänen käyvän
kiusanhaluiseksi juovuksissa ollessaan. Mutta näytä sinä Olav olevasi
aikamies —; nyt kun sinä aiot ruveta leikkimään isäntää, ei kelpaa,
että annat Einarin näykkiä itseäsi kuten ennen pikkupoikana — jolloin
itkit vihasta —."

"Itkin vihasta —". Olav puhkui suuttumuksesta. "Sitä minä en ole
tehnyt koskaan! Ja mitä tulee siihen, että rupeaisin leikkimään isäntää
— niin en ole ymmärtänyt leikiksi sitä, että aion lähteä kotiini ja
ottaa haltuuni tilukseni —."

"Eihän mitenkään", sanoi Haftor hiljaa.

Olavista tuntui, että hän oli sanonut tyhmyyden; hän lehahti jälleen
punaiseksi.

"Hestvikenhän on suurin kartano sillä seudulla. Suurin isotila
pitäjässä. Eikös olekin?" uteli Haftor järkkymättömän totisena.
"Sinua odottaa kova paikka, Olav poikaseni — mutta kyllä sinä siitä
suoriudut. Tiedätkö, lanko, pelkään Ingunnin käyvän huonommin. Luuletko
hänen pystyvän sellaisen tilan emännäksi?"

"Kaipa siihen neuvo keksitään. Minun vaimoni ei tarvitse raataa missään
mukana", sanoi Olav ylpeästi.

"Eipä suinkaan", sanoi Haftor entiseen tapaan. "Hänhän joutuu keskelle
yltäkylläisyyttä, tiedän mä."

"Se nyt olisi liian rohkeaa puhetta — vaikkei Hestviken olekaan aivan
pieni talo. Mutta tärkein puoli siellä on merenkulku!"

"Älä?" äännähti Haftor "Vai harjoitat sinä merenkulkuakin siellä lahden
pohjukassa."

Olav vastasi:

"En tiedä, millä kannalla se on nykyään — on niin pitkä aika siitä,
kun viimeksi siellä kävin. Mutta entisaikaan oli niin. Ja minä aion
ryhtyä siihen uudestaan — olen liikkunut Asbjørn-papin mukana rannassa
ja oppinut tietämään yhtä ja toista laivoista ja kaupanteosta."

"Ei suinkaan sitä olisi _tarvis_", sanoi Einar hymyillen. "Näimmehän
sinun harjoittavan merenkulkua jo Ingebjørgin hanhilammikossa."

Olav ponnahti pystyyn ja siitä keskilattialle. Toiset olivat kaiken
aikaa vain ivanneet häntä — Haftor myös — hän näki sen nyt. —
Hanhilammikon laivasillaolo oli ollut leikkiä, jonka hän oli pannut
toimeen Hallvardin ja Jonin iloksi siihen aikaan viime kesänä, jolloin
Frettasteinin lapset olivat olleet niin avuttomia.

"En ymmärrä sen halventaneen minua mitenkään", sanoi hän kiivaasti,
"että veistinkin muutamia laivoja lapsille; eihän kukaan voi luulla
minun leikkivän itsekseni sillä lailla —." Hän huomasi äkkiä, miten
tyhmältä ja lapselliselta tämä kuului, ja vaikeni äkkiä.

"Totta kyllä", vastasi Einar, "se olisi ollut kovin lapsellista leikkiä
sille, joka on kyllin suuri ja rohkea vietelläkseen heidän sisarensa —
suurempi miehen teko oli toki leikkiä Ingunnin kanssa aitan parvessa ja
tehdä hänelle lapsia —."

"Se on vale", sanoi Olav raivoissaan. "Orjan veri näkyy sinusta, kun
voit syytää suustasi tuollaisia ruokottomuuksia omasta sukulaisestasi.
Enkä minä tiedä minkään lapsen olemassaolosta —; mutta jos on totta,
mitä sanot, ei teidän tarvitse pelätä, että pyytäisimme isäänne
elättämään sen. Tiedämmehän, ettei hän pidä sellaisesta —."

"Ole vaiti nyt", sanoi Arnvid; hän oli hypännyt ylös ja mennyt
Olavin luo. "Ja pitäkää suunne, te muut", hän sanoi kääntyen toisten
puoleen. "Miehen teko, sanoit — sitäkö te kutsutte miehen teoksi,
että Kolbeinin tehtyä sovinnon istutte siinä haukkuen kuin rakit
perästäpäin. Mutta sinun, Olav, tulisi pitää itseäsi liian hyvänä
haukkumaan takaisin."

Nyt olivat Kolbeininpojat ja Hallvardkin keskilattialla — vihan
vimmassa Olavin viime sanojen johdosta. Kolbein oli nuoruudessaan
vannonut itsensä vapaaksi erään lapsen isyydestä, mutta siitä puhuttiin
pahoja siihen aikaan, ja sitä mukaa kuin poika varttui, tuumivat
useimmat, että olipa kumma, miten hän muistutti Kolbeinia.

"Tuki itse suusi, Arnvid", sanoi Haftor — hän oli kutakuinkin selvä.
"Sinun osasi tässä asiassa on todellakin sellainen, että on paras olla
puhumatta siitä. Mutta Olav saa tyytyä omaansa; sillä joskin minä olen
suostunut sovintoon enkä ole vaatinut hänelle sitä palkkaa, minkä hän
olisi ansainnut, ei hänen tarvitse odottaa, että me ottaisimme hänet
_tervetulleena_ sukuumme."

"Niin, _tervetullut_ et sinä ole _koskaan_ oleva, Olav poikaseni",
matki Hallvard.

"Vastatkaa omasta puolestanne, älkääkä koko suvusta", sanoi Arnvid.
"Kolbein oli muuten aikonut tarjota Olaville vaimoksi sinun sisaresi,
Borghildin, Ingunnin asemesta, Hallvard!"

"Se on vale!" huusi Hallvard.

"Saattaa olla", vastasi Arnvid. "Mutta hän sanoi minulle vastikään
aikoneensa tehdä niin."

"Pidä suusi, Arnvid", puuttui Einar taas puheeseen, "me tunnemme
sinun ystävyytesi Olavia kohtaan — ei olisi hyödyksi sinulle, jos
penkoisimme _sitä_. Sinä olet tuonut kaiken tuolle lellikillesi — jopa
lapsen iässä olevan sukulaisesikin —."

Arnvid kumartui uhkaavasti toista kohti:

"Einar, varo kieltäsi nyt!"

"En, piru vie, minä välitä moisesta hapanneesta lukutoukasta. Sinun
ystävyytesi tätä valkopintaista poikaa kohtaan taitaa ollakin kaunis
juttu. Olemme mekin kuulleet yhtä ja toista siitä ystävyydestä, mitä te
opitte papin koulussa —."

Arnvid tarttui Einarin molempiin ranteisiin ja väänsi niitä, kunnes
toinen vaipui polvilleen päästäen kirouksen ja ähkäisten tuskasta ja
raivosta. Silloin astui Haftor väliin. — Kolbeininpoikien rengit
istuivat asemillaan — heitä ei näyttänyt haluttavan sekaantua
herrainsa riitoihin. Einar Kolbeininpoika pääsi pystyyn taas
hieroskellen ja oikoen käsivarsiaan ja käsiään ja kiroillen samalla
hiljaa ja hartaasti.

Olavin katse siirtyi miehestä mieheen. Hän ei ymmärtänyt oikein —
mutta tunsi, kuin hänen sydäntään olisi kouristanut. Hän oli saattanut
Arnvidin pahempaan pulaan kuin oli osannut aavistaa; toiset hyökkäsivät
hänen ystävänsä kimppuun verisesti pilkaten ja häväisten. Hänestä
tuntui pahalta katsoa Arnvidin kasvoja, etupäässä siksi, ettei hän
saanut selvää siitä, mitä niistä kuvastui. Sitten suuttumus sai hänet
valtaansa, leimahti ilmiliekkiin ja nieli kaikki muut tunteet.

Einar alkoi taas käyttää kieltään tietäessään veljensä ja serkkunsa
seisovan takanaan. Hän sanoi jotakin — Olav ei kuullut mitä. Arnvidin
kasvot puristuivat aivan kuin muhkulle — sitten hän iski nyrkillään
Einaria leuan alle, niin että tämä kaatui takaperin pitkin pituuttaan
romahtaen pöydän vieressä olevaa penkkiä vasten.

Maallikkoveli oli syöksynyt miehiä erottamaan; hän auttoi Einar
Kolbeininpojan jaloilleen ja kuivasi hänestä veren huutaen toisille:

"Tiedättehän te, että on rikos rikkoa rauha meidän talossamme — onko
tämä soveliasta suurisukuisille miehille!"

Arnvid hillitsi itsensä ja sanoi Haftorille:

"Veli Sigvald on oikeassa. Nyt me lähdemme, Olav — se on varminta."

"_Mekö_ lähdemme?" kysyi Olav terävästi. "Emmehän _me_ alkaneet
toraa —."

"Se, jolla on ymmärrystä, lopettakoon sen", sanoi Arnvid lyhyeen.
"Einarille minä vastaan toisessa paikassa, joka on sopivampi siihen.
Mutta sinulle, Haftor, minä sanon, että voin vastata täydellisesti
itsestäni tässä asiassa — minä olen vastannut piispalle ja
Kolbeinille, ja sinua se ei liikuta."

"Sinä sanot, ettet ollut ymmärtänyt mitään, niin", härnäsi Einar, "ja
väität kaiketi valheeksi sitäkin, mitä ihmiset puhuvat — että olit
naimisissa vuoden ennen kuin ymmärsit, mitä varten äitisi oli antanut
sinulle vaimon —."

Olav näki Arnvidin kasvojen värähtelevän — aivan kuin miehellä,
joka saa iskun avonaiseen haavaan; hän juoksi takaisin ja tarttui
keihääseensä, jonka oli jättänyt oven luo. Älyttömän vihan vallassa
ystävänsä puolesta Olav juoksi väliin — näki Einarin heiluttavan
kirvestä ja kohotti Ættarfygjjan molemmin käsin. Hän löi kirveen
Einarin kädestä niin että helähti; se lensi kauas, sipaisi Hallvardia,
joka seisoi takana ja putosi lattialle. Olav kohotti uudelleen
Ættarfylgjan ja iski sillä Einar Kolbeininpoikaa. Einar kyykistyi
väistääkseen iskua — mutta sai kirveen selkäänsä lapaluun alle,
johon se upposi syvään. Einar kaatui maahan ja jäi makaamaan
kokoonkäpertyneenä.

Nyt oli Kolbeinin miehiinkin tullut eloa — kaikki kolme olivat
kömpineet pöydän takaa heilutellen ilmassa aseitaan; he olivat kovasti
päissään, eikä heillä näkynyt olevan oikein sisua hyökkäämiseenkään,
mutta he pitivät kovaa ääntä. Hallvard istui penkillä haavoittunutta
jalkaansa pidellen, kyyryssä ja ähkien.

Haftor oli vetäissyt esiin miekkansa ja ryntäsi toisten joukkoon — se
oli kutakuinkin pieni ase, ja toisilla oli tapparat ja keihäät, joten
nämä aluksi koettivat vain estää Haftoria pääsemästä lähelleen. Mutta
pian he huomasivat itsellään olevan aika vastuksen tästä — toinen oli
nyt selvinnyt humalastaan ja heilutti keihästään erinomaisesti; hän
näkyi päättäneen mihin hintaan tahansa kostaa veljensä puolesta ja
pyrki maaliinsa ketterin ja varmoin liikkein, joka jäsen jännittyneenä,
kaikki aistit valveilla.

Olav puolusti itseään parhaansa mukaan, vaikka oli tottumaton
käyttämään tapparaa tosissaan — mutta leikki piti hänet oudossa
nautinnonhimoisessa jännityksessä, ja hän tunsi sisällään sekavaa,
kiivasta kärsimättömyyttä joka kerran, kun Arnvidin keihäs ilmestyi
hänen eteensä häntä suojellen.

Hän käsitti epämääräisesti, että ovi oli avattu ulos yöhön, mutta
hämmästyi sittenkin suunnattomasti nähdessään priorin munkkien
seuraamana syöksyvän sisään. — Koko näytös ei ollut kestänyt monta
hetkeä, mutta Olavista tuntui kuin hänet olisi herätetty pitkästä
unesta ottelun päättyessä, hänen itsensä tietämättä oikeastaan miten —.

Parlatorio oli jo jokseenkin hämärä, sillä tuli oli laimennut liedellä.
Olav katsoi mustavalkopukuisia munkkeja, joita oli kerääntynyt hänen
ympärilleen — pyyhkäisi kerran kasvojaan, antoi kätensä vaipua ja jäi
seisomaan kirveeseen nojaten. Hän oli täynnä ihmetystä siitä, että tämä
oli todella _totta_.

Joku sytytti kynttilän liedestä ja kantoi sen penkille, missä veli
Vegard ja eräs toinen munkki hoitivat Einaria. Hän hengitti vielä;
hänen kurkustaan kuului röhinää, aivan kuin juopuneelta, joka rupeaa
oksentamaan. Olav kuuli toisten sanovan, että pahin verenvuoto oli
_sisässä_, rinnassa. Ja veli Vegard katsahti kerran Olaviin niin
kummasti. — Sitten hän kuuli priorin puhuttelevan häntä sekä kysyvän,
hänkö oli ensiksi rikkonut rauhan.

"Niin, minä iskin ensiksi Einar Kolbeininpoikaa. Mutta rauhan laita
on kaiken iltaa ollut niin ja näin — jo kauan ennen kuin minä rikoin
sen. Lopulta Einar herjasi meitä semmoisilla puheilla, että tartuimme
aseisiin."

"Niin on asia", sanoi maallikkoveli. Hän oli iäkäs talonpoika, joka
vasta äsken oli tullut luostariin. "Einar lausui sellaisia sanoja,
että entisaikaan jokainen olisi sanonut hänen syystä saaneen tuomionsa
Olavin kädestä."

Haftor seisoi veljensä vieressä; hän kääntyi ja sanoi kylmästi
hymyillen:

"Niin, siltähän se näyttää tässä talossa — ja piispankartanossa.
Koska nämä molemmat ovat piispan miehiä — sydämineen, sieluineen.
Mutta mitäpä jos tämän maan mahtavat pian kyllästyvät koko leikkiin
— siihen, että jokainen pappi, joka luulee itsellään olevan vähänkin
valtaa, käyttää sitä pahimpien ilkityöntekijäin ja lainrikkojain
suojaksi."

"Tuo on valhetta, Haftor", sanoi priori, "emme me, Herran palvelijat,
tahdo suojella ilkityöntekijöitä kauemmin kuin laki sallii.
Velvollisuutemme on saada rikos rangaistuksi lain mukaan, mutta ei
siten, että sitä seuraa kosto ja uudet rikokset loppumattomiin."

Haftor sanoi halveksivasti:

"Nämä teidän uudet lakinne ovat roskalakeja. Entinen laki soveltui
paremmin kunniantuntoisille miehille — mutta nämä uudet kelpaavat
paremmin Olavin tapaisille miehille, jotka raiskaavat parhaiden sukujen
tyttäret ja hakkaavat maahan heidän sukulaisensa, kun nämä nousevat
vaatimaan hyvitystä."

Priori kohautti olkaansa.

"Laki on tässä tapauksessa sellainen, että lääninvoudin täytyy ottaa
Olav huostaansa ja pitää häntä vangittuna siksi, kunnes asiassa on
langetettu tuomio. Tässä ovat miehet, jotka olen noudattanut tänne",
sanoi hän kääntyen parin aseissa olevan miehen puoleen, joiden Olav
tiesi asuvan lähinnä kirkkoa olevissa taloissa. "Sitokaa tämä nuori
mies, Bjarne ja Kaare, ja viekää hänet Audun-herran luo — hän on
lyönyt tätä miestä hengenvaarallisesti."

Olav ojensi Ættarfylgjan lähellä seisovalle munkille.

"Ei teidän tarvitse sitoa minua", sanoi hän kiivaasti vieraille
miehille — "ei, älkää koskeko minuun. — Minä lähden teidän matkaanne
hyvällä."

"Niin, mutta nyt sinun onkin lähdettävä samassa — ymmärräthän, ettei
sinun paikkasi ole täällä, sillä nyt tuodaan Einarille Corpus Domini",
sanoi priori.

Ulkona oli taas alkanut tuiskuta, ja tuulikin jonkin verran. Kaupunki
oli asettunut lepoon jo runsas tunti sitten. Tuo pieni joukkue astui
raskaasti pimeässä, pyryssä ja ajolumen keskellä kirkonaidan ja
kaniikkirakennuksen välistä kujaa — kaikki näytti kuolleelta ja
autiolta, ja tuuli ulvoi valittavasti muurien ympärillä ja vinkui
isojen saarnien latvoissa.

Ensimmäisenä astui eräs kaupungin miehistä, hänen perässään
käveli vanha munkki, jota Olav ei tuntenut, mutta jonka hän tiesi
aliprioriksi. Tämän jälkeen tuli Olav, mies molemmilla sivuillaan ja
kolmas kintereillään. Olav astui miettien, että hän nyt oli _vanki_ —
mutta hän oli uninen, kummallisen veltto ja tylsä.

Voudin talo oli tuomiokirkon itäpuolella. Heidän täytyi seisoa kauan
kinoksessa ja kolkuttaa suljettua porttia, lumen tunkiessa vaatteiden
läpi ja tuiskuttaessa heidät kaikki valkoisiksi, mutta viimein portti
avattiin, ja esiin astui uninen mies, kalvolyhty kädessä, kysyen heidän
asiaansa. Ja niin he pääsivät sisään.

Olav ei ollut milloinkaan käynyt tämän portin takana. Hän ei erottanut
muuta kuin pimeää ja lunta mustien seinien välissä. Vouti itse oli
poissa — hän oli ratsastanut kaupungista päivällisen aikaan piispan
seurassa, kuuli Olav kuin puolihorteessa — hän oli vähällä nukahtaa.
Väsymyksestä hoippuen hän antoi taluttaa itsensä pieneen rakennukseen,
joka oli pihassa.

Siellä oli purevan kylmää ja pilkkopimeää; liesi oli aivan kylmillään.
Tuokion kuluttua joku toi kynttilän ja vuodevaatteita, jotka viskattiin
huoneessa olevaan sänkyyn. Sitten miehet sanoivat hyvää yötä, ja Olav
vastasi puoliunessa. Toiset lähtivät, ovi lukittiin takaapäin, Olav oli
yksin — ja valpastui samassa kokonaan. Hän jäi seisomaan tuijottaen
pikku kynttilään —.

Ensimmäiseksi hän tunsi aivan kuin jäätyvänsä. — Sitten kuohahti
hänessä raivo, ja hänet täytti uhmaava, riemukas nautinnon tunne
— olipahan hän sittenkin saanut nujerretuksi tuon sietämättömän
Einar Kolbeininpojan — ja kautta taivaan, hän ei katunut tekoaan.
Yhdentekevää, millä hän saisi sovittaa kiihkeytensä! Kolbein ja koko
hänen joukkonsa — jumaliste, miten hän vihasi heitä! Vasta nyt hän
oikein huomasi, kuinka hän oli näivettynyt viime kuukausina: pelko,
jäytävä omantunnontuska, monet nöyryytykset, joita oli sattunut
hänelle hänen pyrkiessään ylös siitä veteliköstä, mihin hän oli
vajonnut — Kolbein oli ollut alituisena esteenä, missä ikänä hän oli
koettanut päästä kuivalle kamaralle. Ellei tuo Kolbeinin joukko olisi
ollut hänen tiellään, hän olisi aikoja sitten päässyt eroon kaikesta
pahasta, ollut vapaa ja huoleton, saanut unohtaa kaivelevan tunteen
siitä, että hän oli salasyntinen ja petturi. Kolbein oli pitänyt häntä
vallassaan. Nyt se oli kostettu — ja hän _kiitti_ Jumalaa kaikesta
sydämestään. Ei väliä, vaikka Torfinn-piispa ja kaikki hänen uudet
ystävänsä sanovatkin, että on syntistä ajatella niin. Miehen liha ja
veri on tällainen. — Ja Olavin mieli nousi kapinaan kaikkia uusia
oppeja ja ajatuksia vastaan, joiden alaiseksi hän oli joutunut täällä
— olivathan ne kauniita tavallaan, kyllä hän sen ymmärsi, mutta
mahdottomia, luonnottomia haaveita. Milloinkaan ei _kaikista_ miehistä
voisi tulla sellaisia pyhimyksiä, että he suostuisivat antamaan
asiansa, suuret ja pienet, kanssakristittyjen tuomittaviksi ja tyytyä
lakiin ja oikeuteen, joka heille annettiin — mutta jota he eivät itse
_ottaneet_. Hän muisti Haftorin puhuneen illalla, ettei näistä uusista
laeista ollut kuin vähäväkisille. Ja hän tunsi yhtäkkiä olevansa yhtä
mieltä Kolbeinin ja hänen poikainsa kanssa tässä yhdessä asiassa —
hän tahtoi ajaa asiaansa omin päin, asettaa väärän väärää vastaan,
jos tarvittiin. Hän kuului samaan joukkoon kuin Kolbein ja Steinfinn
ja Ingebjørg — ja Ingunn, joka oli heittäytynyt hänen kaulaansa
laeista piittaamatta, kiihkeänä, omavaltaisen lemmen huumaamana — ei
näiden pappien ja munkkien pariin, joiden elämä vieri viileän, selkeän
säännöllisesti, jotka toimittivat joka päivä samaa samoina aikoina:
rukoilivat, tekivät työtä, söivät, lauloivat, menivät maata ja nousivat
jälleen alkaakseen rukouksensa. He tutkivat lakeja, jäljensivät niitä,
pohtivat epäselviä kohtia, olivat keskenään eripuraisia ja ryhtyivät
riitaan maallikkojen kanssa niiden tulkitsemisesta — yksinomaan siksi,
että rakastivat lakejaan ja uneksivat kesyttävänsä niillä kaikki
ihmiset, kunnes ei ainoakaan mies enää käyttäisi asetta lähimmäistään
kohtaan eikä ajaisi asiaansa väkivallalla, vaan kaikki kuuntelisivat
hiljaisina ja nöyrinä taivaan Kuninkaan lempeää oppia Jumalan lasten
veljeydestä. Hän tunsi vieläkin kaukaista, alakuloista hellyyttä
ajatellessaan heitä, kunnioitusta sellaisia miehiä kohtaan — mutta
_hän_ ei jaksanut taipua lain alle alati, ja pelkkä ajatus, että _hänen
itsensä_ ympärille oli aiottu kietoa nuo kahleet, tympäisi häntä
rajattomasti. —

Hänen kapinallisuuttaan lisäsi se, että hän aavisti _heidän_
ajatuksensa, jonka mukaan _hän_ nyt olisi susi lammasten joukossa.
Torfinn-piispa ei mitenkään voinut pitää hänestä enää, kun hän oli
palkinnut täten hänen isällisen hyvyytensä. Ja kaikki saarnaveljet
olivat katsoneet häneen niin pitkään — heitä kai suututti, että hän
oli tahrannut heidän vierastupansa verellä. Vanhin heistä, alipriori,
oli puhunut katumuksesta ja parannuksen teosta ennen ulosmenoaan. Mutta
Olav ei ollut lainkaan katuvaisella mielellä.

Maksoi mitä maksoi. Hänen ei vain olisi pitänyt uskoa Arnvidia, ei
tulla tänne eikä antaa erottaa itseään Ingunnista.

Ingunn, muisti hän sitten, ja ikävä syöksähti esiin kuin neuvoton tuska
— Ingunn oli ainoa ihminen maailmassa, jonka hän todella tunsi ja joka
oli hänelle läheinen. Ingunn, sellaisena, miksi hänet oli luotu, eikä
tippaakaan toisenlaisena, pehmeänä, itsepäisenä, ymmärtämättömänä,
viehkeänä, herttaisena ja hellänä — hän oli ainoa ihminen, josta hän
tiesi jotakin ja josta hän saattoi olla varma; kaikesta ainoa, mikä
kuului hänelle, mitä hän oli pitänyt käsissään ja mikä ei ollut vain
olematon haave tai sana tai hämärä muisto. _Hän_ oli yhtä todellinen
kuin hänen oma ruumiinsa ja sielunsa, ja hän huusi häntä, ääneti,
koukistuen kokoon, hammasta purren ja puristaen nyrkkejään, niin että
kynnet tunkeutuivat lihaan. Ajatellessaan, miten kaukana hän nyt oli
Ingunnin luota ja voisiko hän enää saada tämän omakseen, hän alkoi
tuntea niin kiihkeää ikävää, että hän valitti ääneensä ja puri omia
nyrkkejään. Hän tahtoi tämän luo, hän tahtoi hänet _viereensä_ nyt
heti, hän olisi ollut valmis raastamaan hänet kappaleiksi ja syömään
hänet suuhunsa pelosta, että joku voisi erottaa heidät toisistaan.
Ingunn, Ingunn, voihki hän hiljaa.

Hänen _täytyi_ löytää hänet. Hänenhän täytyi saada sanotuksi hänelle,
mitä oli tapahtunut — saada tietää, mitä Ingunn sanoi siitä, että
hän oli tappanut hänen serkkunsa. Sillä Einar kuolisi, siitä hän oli
varma, verta oli tullut heidän välilleen, mutta voi, pyhä Maaria!
mitä se merkitsi, kun he jo olivat yksi liha. Ingunn ei pitänyt
Kolbeininpojista, mutta omainen on omainen — ja nyt tyttö kai surisi
ja itkisi, pikku raukka — eikä hän sittenkään jaksanut toivoa, että
se olisi jäänyt tekemättä. — Ja sitten hänen täytyi saada tietää,
olivatko Ingunnin asiat siten, kuin Einar oli sanonut — ja jos olivat,
niin kylläpä sitten oli kovat edessä. — Lyhyt, kuiva nyyhkytys
puistatti Olavia. Kolbein oli tahtonut neidon luokseen kurittaakseen
häntä — mutta jos hän saisi hänet käsiinsä ja jos Ingunn kantaisi
Kolbeinin pojan surmaajan lasta — he varmasti kiusaisivat hänet
kuoliaaksi.

Olavin täytyi puhua tästä Arnvidin kanssa — Arnvid tulisi kai huomenna
tapaamaan häntä. Arnvidin täytyi viedä Ingunn jonnekin, mistä Kolbein
ei löytäisi häntä —.

Kynttilänä oli vain ohut, rautanaulan ympäri kääritty sydän. Olavia
ei tavallisesti pelottanut pimeässä, mutta nyt hän ei olisi suonut
kynttilän sammuvan, sillä hän ei tahtonut jäädä yksin pimeään
ajatuksineen. Hän kohensi hiukan sydäntä.

Yhdellä tempaisulla hän heitti pois vaippansa, saappaansa ja hienon
mekkonsa sekä hyppäsi sänkyyn. Hän kaivautui jääkylmiin vaatteisiin,
tunki kasvonsa pielukseen ja vaikeroi ikävästä. Hän muisti jouluyön ja
tunsi suuttumusta kaitselmusta kohtaan: tämäkö oli nyt palkka siitä,
että hän silloin oli tehnyt oikein —!

Hän veti taljan päänsä yli päästäkseen näkemästä kynttilän sammumista,
mutta viskasi sen jälleen päältään, painoi kasvot kättään vasten ja jäi
tuijottamaan pikku tuikkua.

Niin. Arnvid oli ainoa ihminen, jota hän voi pyytää suojaamaan Ingunnia
sillä aikaa kun hän itse ei voinut —. Mutta hänestä oli äkkiä alkanut
tuntua vastenmieliseltä ajatella Arnvidia.

Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä Einar tarkoitti Arnvidille syytämillään
herjasanoilla, mutta sen hän käsitti, että ne olivat sattuneet tähän
kuin potku avonaiseen haavaan, ja aina, kun hän muisti sitä, alkoi
hänen mieltään aluksi etoa, ja sitten hän joutui suunniltaan raivosta;
hänestä tuntui kuin hän olisi joutunut saastaisen, julman pahoinpitelyn
todistajaksi.

Hänelle oli selvinnyt vähitellen, ettei hän tuntenut Arnvidia läheskään
kokonaan. Hän luotti häneen enemmän kuin kehenkään kohtaamaansa
ihmiseen — hänen mielensä ylevyyteen ja uskollisuuteen; hän tiesi,
ettei Arnvid Finninpoika pelkäisi mitään, jos tuli kysymys ystävän tai
sukulaisen auttamisesta. Mutta hänessä oli jotakin, joka muistutti
suota pohjattomine syväreineen —. Tahi — Asbjørn Allfeit oli kertonut
eräänä iltana tarinan eteläisten maiden rikkiviisaasta tohtorista,
joka kosiskeli erästä vaimoa, kauneinta naista koko maassa. Viimeksi
nainen on suostuvinaan hänen pyyntöönsä, vie hänet salaa huoneeseensa,
aukaisee pukunsa ja käskee hänen katsoa rintojaan. Toinen oli valkea ja
kaunis, mutta toisesta oli jäljellä vain verinen läiskä. Muut olivat
kehuneet tarinaa kilvan, kiitellen sitä hyväksi ja opettavaksi —
sillä Raimond, tuo oppinut mies, kääntyi pois maailmasta näyn nähtyään
ja meni luostariin. Mutta Olavin mielestä se oli hirmuisin kertomus,
mitä hän oli kuullut, ja hän makasi kauan valveilla voimatta saada
sitä mielestään. Arnvidissa oli jotakin, mikä sai hänet pelkäämään,
että hän vielä kerran saattoi joutua näkemään hänessä sellaista, joka
oli kuin salattu haava. Mutta hänestä oli aina tuntunut vaikealta
nähdä sairautta ja haavoja — hänen oli vaikea itsensäkin tuottaa
kipua toiselle. Nyt hän aavisti hämärästi sen kenties olevan pelkoa
siitä, että häneen itseensä kerran saattaisi sattua yhtä kipeästi kuin
Arnvidiin syksyllä, jolloin tämä aivan kuin herpaantui. — Ja hän oli
vähällä toivoa, ettei Arnvid olisi ollut niin sävyisä, vaan olisi
vaatinut hänet tilille jo ennen. Hän ei pitänyt siitä ajatuksesta, että
hän oli käyttänyt hyväkseen toisen miehen avuttomuutta. Ja tässä hän
nyt makasi tietäen, että hänen oli pakko pyytää Arnvidia huolehtimaan
Ingunnista, suojelemaan häntä kaikkien mahdollisten seurausten varalta,
joita hänen ajattelemattomuutensa saattoi aiheuttaa, koska Herra yksin
tiesi, milloin hän itse joutuisi semmoiseen asemaan, että —.

Tavallaan Olav kyllä käsitti, mitä Arnvidilta puuttui. Tämä ei ollut
koskaan salannut sitä, että hänen sisin toiveensa oli ollut liittyä
munkkijärjestöön ja vihkiytyä Jumalalle. Ja elettyään äskeisen ajan
Hamarissa Olav ymmärsi paremmin kuin ennen, että sellaista saattoi
toivoa. Mutta hän aavisti Arnvidin olevan liikkuvamman mieleltään kuin
— niin, kuin esimerkiksi Asbjørn Allfeitin ja veli Vegardin. Arnvid
halusi saada taipua, olla kuuliainen ja palvella — mutta hänellä
oli silti yhteenkuuluvaisuuden tunnetta sellaisiinkin miehiin, jotka
kannattivat toista lakia, lakia, joka sopi niille miehille, joilla oli
maallinen sydän, kiihkeä veri ja kostonhaluinen mieli. — Oli kuin
Arnvid kerran olisi ruhjoutunut rujoksi näiden kahden lain välissä.

Olav oli huomannut, ettei Arnvid milloinkaan puhunut kahdesta
naimisissaolovuodestaan. Hän oli kuullut toiselta taholta yhtä ja
toista Arnvidin avioliitosta: Tordis, hänen vaimonsa, oli ensin ollut
luvattu vanhimmalle Finninpojalle, Maunulle, joka oli hurjimus,
mutta muuten iloinen, mukava ja verrattoman kaunis mies, ja Tordis
oli ollut katkeroitunut saadessaan veljen Maunun sijaan — mutta
Arnvidkaan ei ollut pitänyt paljon vaimostaan. Tordis oli ylpeä ja
riitaisa, ei milloinkaan salannut halveksivansa miestään siksi, että
tämä oli niin nuori, hiljainen ja arka ihmisten seurassa. Ja anoppinsa
kanssa hän eli ilmiriidassa. Arnvid oli varmaan kokenut ilottoman
nuoruuden noiden kahden vallanhaluisen, riitelevän naisen parissa.
Siksi hän nyt nähtävästi pysytteli erillään kaikista naisista —
paitsi Ingunnista. Hänestä hän piti sydämellisesti, kuten Olav oli
älynnyt, luultavasti siksi, että Ingunn oli niin avuton ja tarvitsi
miesten turvaa ja suojelusta eikä varmaankaan milloinkaan ollut tahtova
hallita ja komentaa heitä. Usein Arnvid aivan kuin unohtui katselemaan
häntä, kummasti ja surullisesti, aivan kuin olisi surkutellut häntä
—. Mutta Arnvidilla oli se heikkous, että hän näytti surkuttelevan
kaikennäköistä — esimerkiksi eläimiä. Olav piti myös eläimistä —
mutta hän ei osannut hoitaa ja vaalia sairaita elukoita kuten Arnvid.
Ihmeellistä muuten, että ne paranivat ja voimistuivat useimmiten, kun
Arnvid oli alkanut huolehtia niistä. Tuntui melkein siltä kuin hän
olisi surkutellut kuollutta vaimoaankin, kun Olav kuuli hänen pari
kertaa puhuvan tästä —.

Mutta viime aikoina Olav oli alkanut tuntea kasvavaa vastenmielisyyttä
Arnvidia kohtaan siitä syystä, että tämä oli niin valmis
säälimään. Olav tiesi itsessään olevan samaa heikkoutta, mutta
hänelle oli selvinnyt, että se oli vika: se teki ihmisen helposti
aikaansaamattomaksi ja antoi vallan kovakätisemmille.

Olav huokasi väsyneesti, neuvottomana. Oli raskasta ajatella kaikkia
niitä, joista hän piti — Torfinn-piispaa, Arnvidia, Ingunnia. Mutta
muistaessaan Einar Kolbeininpoikaa ja vihamiehiänsä hän _iloitsi_
siitä, mitä oli tehnyt — niin, sillä katua hän _ei voinut_. Mutta
hän ei jaksanut olla erossa Ingunnista nyt. — Hän oli joutunut aivan
umpikujaan.

Kynttilä oli palanut melkein loppuun — Olav hiipi vuoteesta ja irrotti
varovasti sydämen viimeiset kierrokset. Hän meni ovelle ja tutki sitä
tarkoin — ei siksi, että hänellä olisi ollut vähääkään pakenemisen
toivoa, mutta hänen täytyi kuitenkin yrittää —.

Ovi oli suuri ja raskas, mutta ei aivan tiivis — rakosista oli
tuiskuttanut lunta. Hän valaisi sitä: ulkopuolella oli kai iso lukko
ja puinen salpa, mutta niihin ei kuulunut mitään sisäpuolella olevia
kiinnittimiä; sinne oli vain naulattu pajupuinen kädenripa. Olav veti
esiin tikarinsa ja koetti pistää sitä ovenrakoon. Silloin hän huomasi,
ettei ovi ollutkaan lukittu; se oli vain suljettu salvalla, ja sitä
saattoi höllytellä tikarilla — varovasti, sillä salpa oli iso ja
raskas ja tikarinterä heikko.

Hän tunsi polttavan laineen sisällään, ja hänen kätensä vapisivat
hiljaa hänen vetäessään jalkaansa saappaita ja pukiessaan ylleen
päällysvaatteita. Eihän hän voinut olla koettamatta voimiaan, kun
hän oli joutunut lukitsemattomaan taloon. Hän tarttui molemmin käsin
tikarin kahvaan, ponnistaen salpaa ylöspäin. Ensi yrityksellä katkesi
terä keskipaikkeilta. Olav puri hammasta ja työnsi tyngän kahvaa
myöten ovenrakoon, mutta nyt hän ei voinut liikuttaa terää ahtaassa
aukeamassa. Hikisenä jännityksestä hän työnteli ja tunnusteli ja sai
selville, kuinka pitkälle tikari ylettyi. Sitten hän alkoi vääntää
ja kohottaa salpapuuta. Monta kertaa hän huomasi saaneensa sen irti
kuurnasta, mutta se putosi takaisin, kun hän päästi irti toisen käden
tarttuakseen ripaan. Mutta lopulta se onnistui. Lumi pölähti häntä
vastaan; hän astui hiljaa kynnykselle ja kurkisti ulos.

Ei näkynyt missään koiria — ne oli kai suljettu koppiin huonon sään
tähden. Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi kuivan kidelumen hienoa
ritinää seiniä vasten. Hitaasti ja varovasti Olav kahlasi pimeässä
vieraan pihamaan halki. Lumikinokseen erään rakennuksen eteen oli
pistetty joukko suksia. Olav valitsi itselleen parin ja jatkoi
matkaansa.

Kujaan vievä portti oli suljettu, mutta aivan sen vieressä oli
hirsikasa. Siitä kyllä pääsi kiipeämään lauta-aidan yli. Hän alkoi
uskoa tätä kaikkea ihmeeksi. Hän kiipesi kasalle ja pudotti sukset
aidan yli — kuuli niiden tömähtävän pehmeään kinokseen toisella
puolen. Äitini, ajatteli hän, ehkä äitini nyt rukoilee, että pääsisin
pakoon —.

Oli hankalaa liikkua avarassa vaipassa ja leveässä mekossa, mutta yli
hän pääsi ja pudottautui lumeen toiselle puolen. Hän kääri mekkonsa
helmat niin korkealle vyön alle kuin saattoi ja kiinnitti sukset
jalkaan. Sitten hän ponnistautui suoraksi ja alkoi painaltaa vasten
pyryä lumen tanssiessa ilmassa valkoisina rakeina.

Hänen päästyään kujan päähän tie oli kadonnut, satanut umpeen.
Paikoitellen näkyi vain seipäiden päitä hänen totuttuaan pimeään.
Mutta hän ponnisti edelleen, alati vasten tuulta. Oli kerrassaan
mahdotonta erottaa tienviittoja tämmöisenä yönä — vaikkakin hän tunsi
talon, missä Ingunn oli; hän oli useasti ratsastanut sen ohi kylätietä
pitkin Asbjørnin seurassa, mutta tässä ilmassa siitä ei ollut mitään
apua. Hän oli hyvä hiihtäjä, mutta keli oli raskas. Kuitenkin hän
ponnisteli huolettomana eteenpäin umpimähkään — hän oli varma siitä,
että joku auttoi häntä tänä yönä. Hän tuskin muisti olevansa aivan
aseeton — tikarista ei enää ollut mitään hyötyä — eikä hänellä ollut
rahaa matkassaan kuin viisi, kuusi aurtuaa. Mutta häntä ei pelottanut
vähääkään.

Hän ei tiennyt, mikä aika yöstä oli, saapuessaan viimeinkin sen talon
pihaan, missä Ingunn asui. Mutta täällä olivatkin koirat valveilla —
kokonainen lauma ryntäsi häntä vastaan raivokkaasti ja ahnaasti. Hän
hääti ne luotaan aidanseipäällä, jonka oli ottanut mukaansa matkalle ja
huusi ihmisiä hätään. Vihdoin kuului ovelta liikettä.

"Onko Ingunn Steinfinnintytär täällä? Minun täytyy heti saada puhua
hänen kanssaan — olen Olav Auduninpoika, hänen miehensä —."

Lyhyt talvipäivä alkoi painua iltaan ja hämärä tiivistyi lumisten
maiden yllä kahden väsyksiin ajetun hevosen pysähtyessä Ottastadin
kirkon luona pienen talon pihaan. Kolme turkkeihin puettua vierasta
puheli hetken aikaa isännän kanssa.

"Hän on tuvassa", sanoi isäntä. "Hänen miehensä taitaa olla vielä
sängyssä — hän tuli tänne aamupuoleen, ja sen jälkeen he makasivat
puhellen ja kuiskaillen —. Herra ja pyhä Olav tietäköön, mistä he
puhuivat, mutta kova päivittely siinä vain kävi — minä vaivuin uneen
— hän raapi päätään katsoen ovelan kysyvästi kolmeen vieraaseen.
Asbjørn-papin hän tunsi, ja toiset kaksi olivat Arnvid Finninpoika
Miklebøsta, heidän vierasnaisensa sukulainen, joka oli käynyt talossa
pari kertaa ennenkin tapaamassa tätä, sekä Arnvid Finninpojan
saattopoika."

Miehet törmäsivät tupaan. Ingunn istui ylimmän sängyn parraspuulla;
hänellä oli käsissään neulomus, mutta oli liian pimeä neuloa
hämärässä sopessa. Hän nousi heti tuntiessaan tulijat ja astui heitä
vastaan pitkänä ja solakkana mustassa puvussaan, kasvot kalpeina ja
silmänalukset mustina hunnun alla.

"Hss", varoitti hän kuiskaten, "olkaa hiljaa — Olav nukkuu!"

"Siinä tapauksessa sinun on aika herättää hänet, nuorikkoiseni", sanoi
Asbjørn-pappi. "En minä ole ennenkään uskonut tuolla pojalla olleen
paljon älyä, mutta tämä on jo liikaa. Pitäähän hänen ymmärtää, että
täältä he tulevat etsimään häntä ensiksi — ja toinen nukkuu kaikessa
rauhassa!" Pappi ärähti kiukusta.

Ingunn asettui heidän tielleen:

"Mitä te tahdotte hänestä?"

"Emme me tahdo mitään pahaa", sanoi Arnvid, "mutta pahastipa hän on
sotkenut asiansa. Sinun täytyy lähteä minun kanssani, Ingunn, minun
talooni Miklebøhon, sillä ymmärräthän, että nyt on Torfinn-herran
vaikea olla antamatta sinua takaisin sukulaistesi huostaan."

"Entä Olav?" kysyi hän uudelleen.

Asbjørn pappi huokasi toivottomasti:

"Mikä voima hänet lennättikään tänne — ei suinkaan tuo tuossa voi
pitää suutansa lukossa siitä, mitä hän saa tietää."

"Kyllä voi, kun hän tietää sen olevan Olavin parhaaksi. Ingunn, sinun
täytyy ymmärtää, että tämä pappi ja minä panemme alttiiksi paljon
ruvetessamme salaamaan murhamiestä ja auttamaan häntä pakoon."

"Kyllä minä osaan olla vaiti", sanoi Ingunn vakavasti. Hän astui
syrjään ja meni sängyn ääreen, jossa katsoi nukkuvaa kotvan aikaa kuten
äiti, joka ei henno herättää lastansa.

Pappi tuumi mielessään, että oli hän sittenkin koko kaunis. Hän oli
pannut merkille, että ne naiset, joiden takia nuoret pojat tekevät
syntiä ja tyhmyyksiä, ovat harvoin sellaisia, että järkevä, tyyni
mies voi havaita heissä mitään erinomaista. Ja tästä naisesta hän
oli pitänyt harvinaisen vähän: tämä Ingunn Steinfinnintytär oli
näyttänyt laiskalta ja keveäluontoiselta naiselta, tarmottomalta ja
hemmotellulta, sellaiselta, joka ei kelvannut muuhun kuin saattamaan
harmia ja häiriötä miehille. Mutta nyt pappi ajatteli, että ehkäpä
Ingunn sentään oli parempi kuin miksi hän oli tätä arvellut; ehkä
hänestä luontuisi kelpo vaimo, kun ikää karttuisi ja mieli vakaantuisi.
Hän oli ainakin puolestaan käyttäytynyt ihmisiksi, ja hän katsoi
ystäväänsä kuin olisi pitänyt tästä uskollisesti. Ja kaunis hän oli,
sitä ei voinut kieltää —.

Olav oli tuiki nuoren ja viattoman näköinen maatessaan siinä valkoiset,
jäntevät käsivarret niskan alla ja vaalea tukka levällään pieluksen
ruskealla villapäällisellä. Hän nukkui rauhallisesti kuin lapsi. Mutta
samassa silmänräpäyksessä, jona Ingunn kosketti hänen olkapäätään ja
herätti hänet, hän kavahti istualleen täysin valveilla, veti polvet
pystyyn ja jäi kädet niiden ympärillä istumaan sänkyyn katsellen
tyynesti molempia miehiä.

"Oletteko tulleet tänne noutamaan minua?"

"Arnvid on tullut viemään sinun vaimosi luokseen. Minä —", hän katsoi
toisiin. "Luulisin olevan parasta puhua ensin kahden kesken Olavin
kanssa".

Arnvid tarttui Ingunnin käteen ja vei hänet istumaan huoneen taimpaan
nurkkaan. Asbjørn Allfeit istuutui sängyn laidalle Olavin viereen. Olav
kysyi vakavasti:

"Mitä Torfinn-herra sanoo tästä? Oli paha, että jouduin maksamaan hänen
vieraanvaraisuutensa näin huonosti."

"Niin, nyt sinä sanoit suuremman totuuden kuin tiedätkään. Ja siksi
sinun on koetettava pyrkiä maasta pois."

"Pitääkö minun paeta maasta?" kysyi Olav venyttäen. "Ilman että asiaa
tutkitaan —? Onko Torfinn-herra sanonut, että minun on tehtävä niin?"

"Ei, vaan minä sanon sen. Piispa ja vouti tietävät tuskin vielä mitään
koko asiasta — Einar on kuollut — me odotamme heitä kotiin vasta
huomenna. Ja minä sain Audunin talonväen käsittämään, että koska he
eivät olleet pitäneet sinusta paremmin kiinni, he saavat olla puhumatta
siitä Kolbeinille siihen asti, kunnes vouti itse sen tekee. Sinua
haetaan parastaikaa, mutta tässä ilmassa hakijat tuskin ovat lähteneet
tänne asti, ja nyt on kohta yö. Joka tapauksessa meidän täytyy uskaltaa
Jumalan avulla jäädä tänne puoliväliin yötä, — kunnes kuu on noussut
— että ilma selkenee ja tulee hanki. Guttorm vanhus lähtee oppaaksi
näyttämään tietä. Ja koska olette kumpikin hyviä suksimiehiä, pitäisi
teidän ehtiä Solbergaan kolmannen päivän iltana. Siellä, minun
sisareni luona, et saa viipyä enempää kuin on välttämätöntä, ja sinun
on pysyttävä piilossa, kunnes Sven Birgerinpoika hankkii sinulle
turvapaikan jossakin sielläpäin."

"Mutta voiko olla viisasta, että minä lähden maasta, ennen kuin minut
on tuomittu lähtemään?" kysyi Olav.

"Koska olet lähtenyt karkuun, täytyy sinun yrittää eteenpäin", sanoi
pappi. "Vai onko sinusta hauskempi, että ihmiset alkavat sanoa sinun
karanneen vankeudesta päästäksesi tänne taputtelemaan vaimoasi? Ei
sinun tarvitse ollenkaan katsoa minuun noin julmasti —.

"Sinä olet nuori ja lyhytjärkinen etkä ajattele muuta kuin omia
asioitasi; se kuuluu sinun ikäistesi luonteeseen. Et suinkaan sinä
ole ajatellut sitäkään, että Torfinn-herran kaltaisella miehellä
saattaa olla mielessä monta muuta tärkeämpää asiaa kuin miten sinä
saisit nauttia Ingunnista ja hänen omaisuudestaan. Koko sinun asiasi
sattui sopimattomaan aikaan — et olisi voinut keksiä huonompaa aikaa
vaivataksesi piispaa huolillasi —."

"Se oli Arnvidin neuvo", keskeytti Olav.

"Äh, Arnvidin. Hän on yhtä mahdoton kuin sinä, kun on puhe
vaimoihmisen kaltaisesta hennosta korresta. Mutta kuten sanoin, Olav,
meidän täytyy nyt järjestää asiat niin, että piispakin joutuu sanomaan
sanansa tässä sinun surmajutussasi; mutta nyt on myös aika sinun
sukulaistesi astua esiin, ja heidän on hankittava sinulle turvalupa,
jotta voit ostaa itsellesi oleskeluoikeuden Norjassa."

"Mitenkähän lienee", alkoi Olav tuumia. "Pitääköhän piispa siitä, että
häviän täältä sillä lailla."

"Varmastikaan ei", sanoi pappi lyhyeen. "Ja juuri siksi minä
tahdon, että sinun on tehtävä niin. Nuo uudet valtaherrat, jotka
ovat riistäneet vallan alaikäiseltä kuninkaaltamme, varustautuvat
julkitaisteluun pyhää kirkkoa vastaan — ja Torfinn-herran täytyy
päästä vapaaksi sellaisista huolista kuin sinun esittämäsi. Jos sinä
olisit joutunut Mjøsin linnaan, hän olisi tehnyt voitavansa sinun
puolestasi siksi, että olit hakenut turvaa häneltä, ja siksi, että
sinulla on vähän ystäviä, sekä siksi, että Torfinn-herra on hurskas
ja totinen ja hellä isä kaikille isättömille — ja itsepäinen ja äksy
kuin pukki; se on hänen suurin vikansa. Mutta toivon sinun käsittävän,
että kun _kerran_ olet hakenut turvaa häneltä ja saanut ja sen jälkeen
tehnyt semmoisia tuhmuuksia, olisi epämiehekästä pyytää sitä toiste,
sillä tiesithän silloin saattavasi hänet pahoihin vaikeuksiin."

Olav nyökkäsi ääneti. Hän nousi ja alkoi pukea vaatteita ylleen.

"Ingunnin ja minun taitaa nyt olla vaikeampi päästä yhteen", sanoi hän
hiljaa.

"Eivätköhän hänen sukulaisensa lopulta kyllästy hänen paimentamiseensa
— kun hän ei ole nainut eikä naimaton", sanoi pappi. "Mutta kyllä te
luultavasti saatte odottaa jonkun vuoden."

Olav veti kulmakarvansa kurttuun tuijottaen eteensä ja sanoi:

"Me lupasimme toisillemme viime yönä, että pysymme uskollisina ja että
minä palaan hänen luokseen elävänä tai kuolleena."

"Se oli jumalaton lupaus", sanoi Asbjørn kuivasti. "Mutta johan minä
ajattelin —. On helppo olla hyvä kristitty, Olav, niin kauan kuin
Jumala ei vaadi muuta kuin että käy kirkossa kuuntelemassa kaunista
laulua ja tottelee häntä hänen taputtaessaan isän kädellä. Mutta
miehen usko näkyy silloin, kun Jumala ei tahdo kuten hän. Minä kerron
nyt sinulle, mitä Torfinn-herra sanoi eräänä päivänä — kun puhuimme
sinusta ja asiastasi. 'Suokoon Jumala', hän sanoi, 'hänen oppivan
ymmärtämään ajoissa, että se mies, joka on määrätty tekemään oman
päänsä mukaan, on näkevä pian päivän, jolloin hän huomaa tehneensä
sellaista, mitä hän ei ikänä olisi uskonut itsestään.'"

Olav katsoi eteensä totisena. Sitten hän sanoi nyökäten:

— "Niin. Se on totta. Minä tiedän sen jo."

Heille tuotiin ruokaa, ja tuokion kuluttua muut paitsi Arnvid
paneutuivat pitkäkseen makuusijoille; Arnvid tarjoutui valvomaan.
Hän istahti lieden ääreen ja alkoi lukea puoliääneen kirjaa, jonka
oli tuonut repussaan. Väliin hän käväisi kurkistamassa ovesta,
pitkällekö yö oli kulunut. Ilma oli seljennyt, ja koko taivaan kansi
oli säkenöivien tähtien peitossa — oli alkanut pakastaa. Kerran hän
polvistui rukoilemaan kädet ristissä rinnalla.

Viimein hän sanoi ulkoa tultuaan, että nousevan kuun hohde näkyi
tunturin takaa. Hän tuli tupaan ja astui sen sängyn luo, missä Olav ja
Ingunn nukkuivat yhdessä, poski poskea vasten. Hän herätti Olavin:

"Sinun alkaa olla aika lähteä talosta."

Olav aukaisi silmänsä, irrottautui Ingunnin käsivarsista ja nousi heti
sängystä. Hän oli täysissä tamineissa, ei muuta kuin saappaita ja
turkkia vailla. Hän otti nyt jalkineensa ja hirvennahkakauhtanan ja
puki ne ylleen. Arnvid oli hankkinut hänelle pukineita, jopa punaiset
kartuaanisaappaat, jotka olivat menneet pahaksi edellisenä yönä.

"Guttorm kyllä tuntee kaikki paikat tällä seudulla molemmin puolin
rajaa", jutteli Arnvid. Guttorm oli hänen entinen saattomiehensä,
tavallaan hänen kasvatusisänsä, ja hänet Arnvid oli määrännyt oppaaksi
Olaville. Arnvid ojensi Olaville miekkansa, keihään ja rahapussin ja
sanoi: "Me kerromme sinun myöneen minulle Ælgsblakkenisi — tiedäthän
minun aina toivoneen sitä itselleni."

"Niin."

"Nuo Einarin roskapuheet", — mutisi Arnvid hitaasti tuleen katsoen.
"Hän oli aina valheellinen ja paha —. Ja itse sellainen rietas
ihminen, ettei ymmärtänyt toisten saattavan — inhota sellaista —."

Olav katsoi maahan ymmällä ja hämillään. Hän ei käsittänyt rahtuakaan
kaikesta tuosta.

"Minä tahdoin, että sinä saisit Ingunnin, koska uskoin sinun tahtovan
olla hyvä hänelle. — Vannotko, Olav, ettet milloinkaan petä minun
sukulaisnaistani —."

"Vannon. Ja minä luotan siihen, että sinä pidät huolta hänestä. Ellen
tietäisi voivani olla huoleti hänestä, kun hän joutuu sinun turviisi,
en totta totisesti seuraisi Asbjørnin neuvoa ja pakenisi Ruotsiin.
Mutta tiedän sinun pitävän hänestä."

"Niin pidän." Yhtäkkiä hän purskahti nauruun. Hän koetti panna
vastaan, mutta ei voinut lakata; hän istui vavahdellen tukahdutetusta
hihityksestä, kunnes kyyneleet alkoivat vieriä poskia pitkin. Viimein
hän istui yhdessä sykkyrässä hytkyen naurusta, käsivarret polvia pitkin
ja pää niiden välissä. Olav katsoi häntä, ja hänen oli ylen paha olla.

"Ei — nyt sinun ja Guttormin täytyy lähteä". Arnvid hillitsi itsensä,
pyyhki naurun kyyneleet kasvoiltaan ja nousi. Hän meni herättämään
toiset kolme.

Olav ja Guttorm vanhus seisoivat pihamaalla sukset jalkoihin
sidottuina, hyvin aseistettuina ja kaikella tarpeellisella
varustettuina. Toiset kolme seisoivat portailla, kun Ingunn meni Olavin
luo ojentaen hänelle kätensä. Olav puristi sitä lujasti, ja he puhuivat
jonkin sanan, puoliääneen. Ingunn oli tyyni ja aivan maltillinen.

Laskeva kuu oli siksi ylhäällä, että varjot lankesivat pitkinä ja
häilyvinä lumikentän syvennyksiin.

"Metsässä luistaa varmaan hyvin", lohdutti pappi.

Olav kääntyi ja antoi suksiensa liukua takaisin kahden ystävän luo,
jotka seisoivat tuvan oven edessä. Hän hyvästeli heitäkin kädestä ja
kiitti heitä kauniisti avusta. Sitten hän käänsi suksensa. Arnvid
Finninpoika ja Asbjørn-pappi jäivät katsomaan matkamiesten jälkeen
näiden hiihtäessä metsää kohti loivaa rinnettä ylös jäntevin,
voimakkain potkaisuin. Sitten he hävisivät pimentoon.

"No niin, Laus Deo", virkkoi pappi. "Kahdesta pahasta on tämä parempi.
— Minä pelkäsin, että Ingunn alkaisi itkeä ja parkua eron hetkellä."

"Ehei", sanoi Arnvid. Hän vilkaisi kuuhun hymyillen omituisen orvosti.
"Hän on arka vain pikkuasioissa; siinä, missä kysytään luontoa, hän on
kova kuin kulta."

"Niinkö luulet — no sinähän hänet tunnet paremmin kuin minä", sanoi
Asbjørn-pappi yhtäkaikkisesti. "Nyt on meidän kahden vuoro, Arnvid.
Tämä leikki voi käydä meille kalliiksi; nousee hälinä, kun tulee
tietoon, että olemme auttaneet Olav Auduninpoikaa karkumatkalle."

"Niin, mutta eihän ollut muuta neuvoa."

"Ei ollut". Pappi pudisti päätään. "Mahtaakohan Olav oikeastaan
ymmärtää, _kuinka_ paljon me olemme uskaltaneet hänen tähtensä?"

"Oletko sinä hullu", sanoi Arnvid, ja naurunpuuska sai hänet jälleen
valtaansa. "Etkö sinä ymmärrä, ettei sellainen nulikka tiedä antaa
arvoa _millekään_."

Asbjørn Allfeit naurahti; sitten hän haukotteli. Ja nuo kolme, pappi,
Arnvid ja Ingunn palasivat sisään ja asettuivat uudelleen nukkumaan.






INGUNN STEINFINNINTYTÄR




I


Kun Olav Auduninpoika oli paennut, sanoi piispa Torfinn, ettei hänellä
enää ollut oikeutta pitää Ingunn Steinfinnintytärtä kätkössä tämän
sediltä. Mutta Arnvid Finninpoika vastasi, että Ingunn oli sairas ja
ettei hän voinut lähettää tätä luotaan. Torfinn-herra harmistui kovin
havaitessaan, ettei Arnvidkaan halunnut alistua lain määräyksiin
suuremmassa määrin kuin minkä katsoi itselleen soveliaaksi. Nyt
tahtoi piispa järjestää asian siten, että Ingunn matkustaisi tätinsä
luo Bergiin, mutta Arnvid sanoi, että hänen oli mahdoton matkustaa
minnekään.

Kolbein Torenpoika ja Haftor taas olivat pakahtua vihasta sen johdosta,
että Olav oli päässyt pakenemaan, ja sanoivat, että piispalla oli
varmasti ollut sormensa mukana pelissä — vaikka Torfinn-herra oli
ollut poissa kaupungista silloin, kun surmanteko suoritettiin ja palasi
kotiin vasta sen jälkeen, kun murhamies oli paennut, ja vaikka Arnvid
Finninpoika ilmoitti auttaneensa Olavia matkalle Ruotsiin. Kun tuli
ilmi, että Asbjørn Allfeit oli ollut Arnvidin mukana tässä hommassa
ja että karkuri oli mennyt papin sisaren luo, joka oli naimisissa
Ruotsissa, suuttui Torfinn-herra niin, että lähetti Asbjørnin luotaan
joksikin aikaa, sitten kun tämä oli omasta puolestaan hankkinut
itselleen rauhan tässä asiassa. Mutta vaikka kukaan ei vakavasti
uskonutkaan piispan olleen tietoisen Olavin paosta, sälyttivät monet
kuitenkin hänen syykseen sen, että eräs hänen papeistaan oli rikkonut
lakia, ollut yhteishommassa lainsuojattoman miehen kanssa ja avustanut
tätä pelastumaan.

Kuninkaan vouti kuulutti Olavin henkipatoksi, ja sen jälkeen
ilmoittautui Tveitin Helge poikineen sovittamaan murhan Olavin
puolesta, uskottujen miesten käräjillä antaman tuomion mukaan. Nämä
miehet eivät kuitenkaan olleet Olavin lähimpiä sukulaisia; he olivat
hänen isoisänsä veljen jälkeläisiä, ja molemmat sukuhaarat, Tveitin
ja Hestvikenin, olivat vuosien kuluessa olleet hyvin vähän yhteydessä
toistensa kanssa. Hestvikenin vanha isäntä oli Olavin oikea holhooja.
Näytti siis siltä kuin Olavin käräjämiesten olisi vaikeata ja myöhäistä
toimia hänen asiassaan, ja kun Torfinn-piispan oli kevätpuolella
matkustettava Bjørgviniin erään toisen asian vuoksi, antoi hän Jon
Helgenpojan Tveitistä lähteä mukaansa, jotta tämä saattaisi anoa
kuninkaalta maassaololupaa Olaville.

Kolbein vaati, että Olav julistettaisiin henkipatoksi. Tämän jos
minkään täytyi toki olla ilkityö, väitti hän — olihan Olav raiskannut
Kolbeinin veljentyttären tämän isän talossa ja jälkeenpäin surmannut
tytön serkun, kun tämä oli vaatinut Olavia sovittamaan pahan tekonsa.
Käräjämiehikseen Bjørgviniin Kolbein oli valinnut ritari Gaut
Torvardinpojan ja hänen poikansa Haakonin. Herra Gaut oli paroni
Andres Plyttin sukulainen; Andres-herra kuului valtakunnanneuvostoon,
joka hallitsi Norjaa kuninkaan alaikäisyyden aikana ja oli niiden
mahtimiesten johtajia, jotka nyt aikoivat ryhtyä taisteluun pappien
kanssa kirkon etuoikeuksista ja vapauksista. Kävi ilmi, että juuri
näiden miesten kannatukseen Torenpojat olivat laskelmansa perustaneet,
ja Haakon Gautinpojan piti saada Ingunn vaimokseen.

Hamarin piispa otti jälleen puhuakseen Olavin puolesta. Hän huomautti,
ettei Olavia sopinut syyttää raiskauksesta, vaikka hän oli vallannut
Ingunnin luottaen vanhaan kihlaussopimukseen; ja olivathan Ivar ja
Kolbein suostuneet sovintoon tässä asiassa, koska Olav oli sattunut
surmaamaan Einarin riidan johdosta, heidän istuessa juomassa muitten
miesten kanssa saarnaveljien majalassa Hamarissa. Hänen mielestään
oli mitä suurin vääryys, ettei Olav saisi nauttia samanlaista turvaa
kuin kuka muu murhamies hyvänsä — ettei hän saisi maassaololupaa ja
turvakirjettä omaisuuteensa nähden, koska hän oli halukas antamaan
takuun kuninkaalle ja suorittamaan tapposakkoja Einar Kolbeininpojan
sukulaisille. Melkein joka seudulla Norjassa oli miehiä, joilla oli
joko murha tai muu rikos omallatunnollaan, ja he elivät rauhassa
taloissaan saatuaan kuninkaallisen turvaluvan, — vieläpä mahtavimmat
ilmankin sitä. Mutta silloinhan jokainen saattoi havaita, miten
väärin meneteltäisiin, jos oltaisiin ankarampia Olavia kohtaan, joka
oli niin nuori, että ellei se olisi tapahtunut autuaasti kuolleen
Maunu-kuninkaan viimeisen lakimääräyksen nojalla, ei kukaan olisi
voinut tehdä hänelle pahempaa kuin ajaa hänet maanpakoon siihen asti,
kun hän oli tullut täysi-ikäiseksi. Ja Olav oli heti Arnvid Finninpojan
ja Asbjørn Allfeitin välityksellä toimittanut sanan Kolbeinille, että
hän oli halukas suorittamaan murhasakon.

Olav oli palannut takaisin Norjaan helluntain tienoissa ja asettunut
Elvesysseliin, lähelle Mariaskogin luostaria. Siellä hänellä oli
pieni perintötila, joka oli joutunut Hestvikenin miehille Olavin
isoisän, Ingolf Olavinpojan vaimon mukana. Täällä ei kukaan yrittänyt
ottaa häntä kiinni, vaan kuninkaan asiamiehet antoivat hänen elää
rauhassa syyspuoleen — talo oli kaukana niiltä seuduilta, missä
Olavin vihamiehet liikkuivat. Mutta kun syksyllä kuulutettiin, että
Olav Auduninpojan pohjoisessa oleva omaisuus, johon kuului hänen
jälkeenjättämänsä irtaimisto ylämaassa ja hänen tilansa Vikenissä, siis
melkein koko hänen perintötilansa, oli takavarikoitu, lähti Olav toisen
kerran maasta ja purjehti nyt etelään, Tanskanmaahan.

Miklebøssä oli Hillebjørg-emäntä ottanut Ingunn Steinfinnintyttären
hyvin vastaan. Hän oli pitänyt Olavista, niin vähän kuin hän oli häntä
nähnytkin, eikä suinkaan pitänyt tästä vähemmän siksi, että tämä oli
surmannut yhden Toren jalkavaimon jälkeläisistä. Omaa poikaansa hän
kohteli tavallista suopeammin, ja kun nostettiin rikoshaaste Arnvidia
vastaan sen johdosta, että hän oli auttanut Olavia, nauroi Hillebjørg
sille ja taputti häntä olalle: "Eipä ollutkaan liian aikaista, poikani,
että sinäkin kerran jouduit juttuun; en ole koskaan pitänyt siitä, että
olet ollut niin säyseä."

Hän oli lempeämpi tuota sairasta nuorta naista kohtaan kuin mitä Arnvid
oli nähnyt hänen olevan ketään muuta ihmistä kohtaan. Ingunnin vointi
oli kohtalaista — häntä vaivasi huimaus siinä määrin, että kun hän
nousi vuoteeltaan aamulla, hänen täytyi seisoa hiljaa pitkät ajat ja
pitää kiinni jostakin, sillä tupa pyöri hänen silmissään ja kaikki
oli yhtä mustaa. Jos hän kumartui ottamaan jotakin lattialta, sokaisi
tuo huimaus hänet pitkäksi aikaa. Ruoka ei maistunut hänelle, ja hän
laihtui ja kuihtui kalveten silmäkuoppia myöten. Hillebjørg valmisti
hänelle juomia, joiden piti auttaa vaivaa vastaan — mutta Ingunn ei
voinut niitäkään saada pysymään sisällään. Vanhempi nainen hymyili
ja lohdutti häntä — tuo sairaus kestäisi vain aikansa, ja pian hän
voisi jälleen paremmin. Ingunn ei vastannut mitään toisen laskiessa
leikkiä, mutta painoi päänsä alas ja koetti salata, että hänen silmänsä
täyttyivät kyynelillä. Muulloin hän ei koskaan itkenyt, vaan oli
hiljainen ja kärsivällinen.

Hänestä ei ollut työntekoon. Hän istui kutoen nauhaa tai ommellen
pienen pieniä kukka- ja eläinkuvioita reunuskaistoihin. Toisin ajoin
hän ompeli liinapaitaa, jonka oli leikannut Hamarissa ollessaan.
Hienoissa käsitöissä hän oli aina ollut näppärä, ja tähän paitaan,
joka oli aiottu Olaville hänen kotiin palattuaan, hän kohdisti kaiken
taitonsa ja ahkeruutensa; mutta työ ei edistynyt nopeasti sittenkään.
Väliin hän myös laitteli leluja Arnvidin pojille, palmikoi heille
sotisopia oljista, laittoi sulkia heidän nuoliinsa ja teki mailoja
ja palloja, parempia kuin oli koskaan ollut. Hän osasi valmistaa
sellaisia siksi, että oli aina leikkinyt poikien kanssa; Olav oli
opettanut häntä. Hän lauloi pojille ja kertoi heille satuja, ja tuo
puuhailu kolmen pikkupojan parissa näytti häntä parhaiten lohduttavan
— hän olisi pitänyt aina yhtä poikaa sylissään. Maunu oli viidennellä
ja kaksoset Finn ja Steinar kohta nelivuotiaat. Maunu ja Finn olivat
raisuja, vantteroita poikia, eivätkä he pitäneet siitä, että naiset
leikkivät heidän kanssaan, mutta Steinar oli hennompi ja mieltyi
Ingunniin. Niinpä siis Ingunn otti tämän pojan mukaansa kaikkialle,
kanteli häntä sylissään, ja poika nukkui hänen luonaan öisin. Steinar
oli isänkin lemmikki, ja Arnvid istui usein iltaisin Ingunnin luona
lapsen leikkiessä tämän sylissä; ja Arnvid lauloi heille, kunnes
pienokainen nukahti pää Ingunnin polvelle vaipuneena. Silloin pyysi
Ingunn kuiskaten häntä vaikenemaan — istui sitten hiljaa, katseli
vuoroin eteensä, vuoroin nukkuvaa lasta, suuteli hiljaa hänen tukkaansa
ja unohtui taas tuijottamaan eteensä.

Mutta kesän lähestyessä huomattiin, ettei Ingunnin huonovointisuuteen
ollut mitään luonnollista syytä, eikä kukaan voinut käsittää, mikä
häntä vaivasi.

Arnvid tuumi, voisiko yksistään suru häntä tuolla tavoin näännyttää,
— sillä hän ei parantunut, vaan näytti pikemminkin huononevan;
huimauskohtaukset yltyivät ja hän menetti silloin tällöin tajuntansa,
ylenantoi kaiken, mitä yritti syödä, ja valitti tuntevansa alituista
kipua kupeissaan aivan kuin niihin olisi isketty seipäällä — ja jalat
tuntuivat niin oudoilta aivan kuin kuihtuneilta; hän jaksoi tuskin
kävellä enää.

Hän kaipasi Olavia yöt päivät, arveli Arnvid, ja sitten häntä oli
varmaan alkanut painaa uudestaan vanhempien kuoleman aiheuttama suru
— hän oli välillä puolittain unohtanut heidät. Nyt hän katui sitä
katkerasti ja valitteli, että oli hukannut suuren onnen, joka näytti
olleen hänelle määrätty. "Samana yönä kun äitini kuoli, tuli minusta
Olavin vaimo!"

Amvidin katse kävi kummalliseksi, kun Ingunn sanoi tämän, mutta hän
vaikeni.

Hän suri nähtävästi myös sitä, että oli erossa sisaruksistaan. Tora oli
Bergissä tädin luona, ja vaikka Ingunnin ja Toran välit eivät koskaan
olleet erikoisen lämpimät, kaipasi Ingunn kuitenkin sisartaan. Mutta
raskaampaa oli ajatella kahta nuorta veljeä; heidän kanssaan hän oli
aina ollut hyvä ystävä, mutta nyt he olivat Frettasteinissä Haftorin ja
hänen nuoren vaimonsa luona — ja Hallvardia ja Jonia opetettaisiin nyt
varmaan vihaamaan Olav Auduninpoikaa ja häntä.

Kaikesta tästä hän puhui Arnvidin kanssa kyynelettömin silmin — hänen
mielensä oli liian raskas ja toivoton puhjetakseen itkuun. Arnvid
mietiskeli, tulisiko Ingunn kuolemaan surusta.

Mutta Hillebjørg-emäntä piti Ingunnin tautia niin kummallisena, että
sitä saattoi melkein luulla noidutuksi.

Eräänä iltana alkukesästä Arnvid sai houkutelluksi Ingunnin mukaansa
katsomaan laihoa, joka kasvoi nopeasti kauniin sään vallitessa. Hänen
oli tuettava Ingunnia kävellessä, ja Arnvid näki hänen siirtelevän
jalkojaan kuin näkymättömät siteet olisivat olleet niitä kahlehtimassa.
Hän oli saanut Ingunnin metsänlaitaan saakka, mutta siellä hän äkkiä
vaipui maahan ja jäi makaamaan tajuttomana. Pitkän ajan kuluttua Arnvid
sai hänet virvoitetuksi vihdoin tajuihinsa; näin kauan hän ei tietänyt
Ingunnin koskaan olleen tiedottomana. Ingunn ei voinut seisoa pystyssä,
vaan Arnvidin täytyi kantaa hänet sisään niinkuin lasta kannetaan.
Ingunn oli niin laiha ja painoi niin vähän, että Arnvid joutui aivan
ymmälle.

Seuraavana aamuna havaittiin, ettei Ingunn voinut liikuttaa jalkojaan
— koko hänen alaruumiinsa oli halvaantunut. Ensi päivinä hän lepäili
hiljaa valitellen — tuskat selässä olivat hyvin ankarat. Mutta
vähitellen ne asettuivat, ja nyt hänen ruumiinsa oli aivan tunnoton
vyötäisiltä alas saakka. Hän ei valittanut koskaan, puhui hyvin vähän,
mutta näytti usein olevan aivan tiedoton ympäristöstään. Ainoa, mitä
hän pyysi, oli saada pitää Steinar luonaan, ja kun tämä kapusi hänen
sänkyynsä, leikki ja peuhasi hänen puolikuolleen ruumiinsa päällä, joka
nyt oli kuihtunut niin, ettei siitä ollut juuri muuta kuin luuranko
jäljellä, näytti hän tyytyväiseltä.

Näihin aikoihin ei kukaan tietänyt, missä Olav oleskeli. Arnvid arveli
Ingunnin pian kuolevan, eikä hän voinut lähettää Olaville tietoa
Ingunnin tilasta.

Mutta Hillebjørg-emäntä toimitteli kaikille, joiden kanssa hän joutui
puheisiin, että aivan varmasti joku oli noitunut sairauden Ingunniin.
Hän oli pistellyt neuloilla tämän reisiä ja sääriä ja polttanut häntä
hehkuvalla raudalla, mutta Ingunn ei ollut tuntenut mitään; sen voivat
todistaa arvossapidetyt miehet ja naiset ja pitäjän pappi ja hänen oma
poikansa. Mutta tästä tihutyöstä ei voinut epäillä ketään muita kuin
Kolbeinia ja Haftoria. Ja siinä tuo onneton lapsukainen nyt makasi,
kuihtui ja kuoli hiljalleen. Hän kehoitti poikaansa pyytämään piispaa
tutkimaan asiaa. Arnvid alkoi melkein uskoa äidin olevan oikeassa
ja hän lupasi matkustaa herra Torfinnin luo heti, kun oli palannut
tarkastusmatkaltaan. Sillä välin hän sai Ingunnin puhumaan papin kanssa
ja ripittämään itsensä, ja Arnvid antoi lukea messuja hänen puolestaan.
Tällä tavoin kului aika Maarian syntymäpäivään.

Sinä päivänä oli Arnvid käynyt ripillä ja nauttinut Corpus Dominin, ja
messuaikana hän oli rukoillut sairaan sukulaisensa puolesta niin kauan
ja voimakkaasti, että hän oli tullut aivan hikeen. Oli jo iltapäivä,
kun Miklebøn kirkkoväki palasi kotiin. Arnvid puheli parastaikaa
Guttormin kanssa valakasta, joka oli kotimatkalla ruvennut ontumaan,
kun hän kuuli kovaa avunhuutoa siitä tuvasta, missä Ingunn makasi.

Päätäpahkaa hän kiiruhti sisään Guttormin kanssa. Siellä juoksenteli
Ingunn avojaloin ja paitasillaan talloen puoleen ja toiseen — huone
oli täynnä savua, ja lattiaoljet olivat tulessa niiden vaatteiden
ympärillä, joita Ingunn oli tulen päälle viskannut. Sylissään hänellä
oli Steinar, joka vuodevaippaan käärittynä huusi ja vaikeroi.

Toisten tullessa Ingunn vaipui penkille, suuteli ja hyväili poikaa
sopertaen hänelle: "Steinar, Steinar, kultaseni, kohta sinuun ei koske
enää, minä hoidan sinua niin hyvin, puluseni!" Hän huusi toisille,
että Steinar oli saanut palohaavoja ja että heidän oli heti hankittava
voidetta ja kääreitä.

Hän oli ollut vuoteessa ja Steinar oli ollut hänen luonaan; Steinar oli
istunut lieden laidalla, missä pieni liekki oli palamassa, ja vaikka
vuoteessa olija oli kieltänyt, oli hän leikkinyt siinä, pistellen
kuivia oksia tuleen. Päivä oli helteinen, eikä pojalla ollut yllään
muuta kuin paita — ja yhtäkkiä se oli syttynyt tuleen. Sitten ei
Ingunn ehtinyt ajatella mitään, ennen kuin seisoi pankon luona pitäen
lasta sylissään. Paidan hän oli sammuttanut kietomalla peiton pojan
ympärille, mutta sitten hän näki, että lattialla olevat katajanoksat
ja oljet olivat tulessa, ja oli viskannut pielukset penkeiltä tulen
peitoksi ja yrittänyt sammuttaa sitä, huutaen apua —.

Pojan vatsa oli palanut, mutta myös Ingunn oli saanut pahoja haavoja
jalkoihinsa ja käsivarsiensa sisäpuolelle. Hän ei kuitenkaan välittänyt
muusta kuin Steinarista, hänen haavojaan ei saatu hoitaa ennen kuin
lapsesta oli huolehdittu, ja sitten hän sijoitti pojan sänkyynsä ja
hoiteli ja viihdytteli häntä, jutellen hellästi tuolle lapsiparalle.
Ja niin kauan kun pojalla oli kuumetta ja kipuja, hän ei välittänyt
mistään muusta kuin Steinarista.

Halvaantuminen oli kuin lauennut — eikä hän itse näyttänyt huomaavan
sitäkään. Hän söi ja joi ajattelematta ja ahnaasti, kun hänelle tuotiin
ruokaa, ja aikaisemmat kauheat ylenannatukset ja huimauskohtaukset
olivat kokonaan lakanneet. Arnvid istui Steinarin luona yöt päivät, ja
niin katkeralta kuin hänestä tuntuikin nähdä poikaa tuollaisena, kiitti
hän kuitenkin Jumalaa Ingunnia kohdanneesta ihmetyöstä.

Tästä lähtien Ingunn parani nopeasti, ja kun Steinar oli siinä määrin
tervehtynyt, että hänet voitiin kantaa päivänpaisteeseen katsomaan
yöllä satanutta lunta, saattoi Ingunnin kasvoissa ja vartalossa huomata
entistä hienoa pyöreyttä, ja hänen poskensa punertuivat kylmässä
ilmassa. Hän seisoi Steinar sylissään odotellen Arnvidia, joka oli
metsässä keräämässä jäätyneitä ruusunmarjoja hattuunsa, — sillä
Steinar vaati, että isän _oli löydettävä_ hänelle marjoja.

Toiveet sovinnosta Arnvidin ja muitten Ingunnin sukulaisten kesken
eivät olleet parantuneet sen johdosta, että Hillebjørg-emäntä oli
levittänyt Kolbeinista lausumiaan arveluita — että tämä olisi
muka antanut noitua kuolemantaudin veljentyttäreensä. Ja kun
Haakon Gautinpojan ja Tora Steinfinnintyttären kihlajaisia juotiin
Frettasteinissä vähää ennen adventtia, ei tilaisuudessa ollut ketään
Miklebøsta. Häät pidettiin uudenvuodenpäivänä 1282, ja sen jälkeen
kiertelivät vastanaineet vierailulla nuorikon sukulaisten luona, sillä
Haakon oli veljessarjan nuorin, eikä hänellä ollut omaa taloa maan
länsiosassa. Tarkoituksena oli, että hän asettuisi asumaan ylämaahan.

Mutta nyt saapui Magnhild-rouvalta Bergistä tieto, että hän halusi
Ingunnin luokseen. Ivar ja Kolbein olivat luvanneet antaa tytön olla
rauhassa, jos hän pysyisi siellä ja eläisi säädyllisesti. Arnvid
kirosi ankarasti veli Vegardin ilmoittaessa tämän, mutta ei hän voinut
kieltääkään sitä, ettei hänellä ollut laillista oikeutta pitää Ingunnia
luonaan. Ja Hillebjørg alkoi kyllästyä vieraaseen: nyt kun Ingunn oli
terve, hän ei enää voinut sietää tuota nuorta naista, josta vain oli
vaivaa eikä mitään hyötyä. Ja Magnhild-rouvan lähettämässä tiedossa
oli paljon huomioonotettavaa: hänellä oli luonaan äitinsä, Aasa
Maununtytär, Hovin Toren leski; vanhus oli sairaalloinen ja saattoi
vaatia poikansa tytärtä avukseen ja seuralaisekseen.

Vähää ennen pääsiäistä matkusti Arnvid sitten Ingunnin kera Bergiin.

Magnhild-rouva oli vanhin Toren aviolapsista; hän oli nyt
viidenkymmenen iässä — samanikäinen kuin velipuolensa Kolbein
Torenpoika. Hän oli ritari Viking Erlinginpojan leski. Lapsia
hänellä ei ollut koskaan ollut; hyvää tehdäkseen hän sen vuoksi
otti luokseen nuoria neitoja, sukulaisten ja ystävien tyttäriä,
joita hän piti talossa muutamia vuosia opettaen heille säädykkäitä
tapoja ja kaikenlaisia korkea-arvoisille naisille sopivia taitoja,
— sillä Magnhild-rouva oli miehensä eläessä liikkunut paljon
kuninkaankartanossa. Hän oli tarjoutunut ottamaan luokseen myös
veljensä tyttäret Frettasteinistä, mutta Seinfinn — tai Ingebjørg
— ei ollut halunnut lähettää pikkutyttöjä hänen luokseen, ja
Magnhild-rouva oli tästä kovin pahastunut. Kun sitten kuultiin Ingunnin
hullaantuneen kasvattiveljeensä, sanoi Magnhild, että nyt oli käynyt
niinkuin hän oli pelännyt; nuo lapset oli kasvatettu huonosti, ja
heidän äitinsä oli tottelematon isälleen ja uskoton sulhaselleen; oli
siis selvää, että Steinfinnin tyttäret tuottaisivat suvulle häpeää.

Ingunn oli väsynyt ja alakuloinen istuessaan reessä ja ajaessaan
loppumatkaa metsän läpi. He olivat olleet matkalla useita päiviä, sillä
oli tullut lumisade ja leuto sää heti heidän lähdettyään Miklebøsta.
Iltapäivällä oli nyt alkanut pakastaa, ja Arnvid asteli reen vieressä,
sillä tie oli huono, — välistä mentiin iljanteisten kallioiden yli,
välistä läpi pakkautuneiden lumikinosten, sillä kukaan ei ollut viime
lumisateen jälkeen ajanut tästä.

Kun he tulivat ulos metsästä, oli aurinko painumassa vastaisen harjun
taa; se näytti tulenkarvaiselta usvan keskellä, ja lahden tumma jää
välkkyi himmeän kuparinhohtoisena. Pakkanen oli verhonnut metsät ja
suot huurteeseen, ja kaikki näytti harmaalta ja ikävältä illan valossa.
Alempana kulkivat Arnvidin miehet: hanki murtui vähän väliä heidän
ja tavarakuorman alla. Talo oli alhaalla rannalla, hiukan syrjässä
— metsä sulki sen sisäänsä, niin ettei Bergistä voinut nähdä toisia
laakson kartanoita.

Ingunn ei ollut nähnyt tätiään sitten kun Hamarissa, lähes puolitoista
vuotta sitten, ja silloin oli Bergin rouva ollut ankara hänelle. Hän ei
odottanut nytkään mitään hyvää Magnhild-rouvan taholta.

Arnvid heittäytyi reen laidalle.

"Älä ole niin surullinen, Ingunn", pyysi hän. "On raskasta erota
sinusta, kun olet niin lohduton."

Ingunn sanoi:

"Lohduton en ole; tiedäthän, etten ole valittanut. Mutta ystävien
pariin en nyt joudu. Rukoile Jumalaa puolestani, että pysyisin lujana,
sillä minä odotan saavani osakseni koettelemuksia niin kauan kuin
viivyn Bergissä."

Mutta kun he saapuivat pihaan, tuli Magnhild-rouva itse ulos ottamaan
vastaan Ingunnia. Hän vei veljentyttärensä omaan rouvatupaansa ja pyysi
palvelijattaria tuomaan sinne lämmintä juomaa ja kuivia jalkineita.
Itse hän auttoi nuorta sukulaistaan riisumaan karvaisia saappaita ja
nahkamekkoa. Mutta sitten hän sanoi koskettaen Ingunnin huntua:

"Tuon saat riisua pois."

Ingunn punastui:

"Olen käyttänyt huntua Hamarin ajasta asti. Piispa käski minun
peittää tukkani; hän sanoi, ettei kukaan siveä nainen kulje avopäin
neitsyysaikaansa kauemmin."

"_Hänkö!_" veti Magnhild-rouva pitkään. "Hän keksii kaikenlaista —.
Mutta siitä on jo niin pitkä aika, eikä sinusta enää näillä seuduilla
puhuta. Enkä minä halua, että sinä itse elvytät huhuja omasta
häpeästäsi kulkemalla täällä narrina ja käyttämällä vaimon päähinettä.
Pane pois huntu ja kierrä vyösi toisin päin. Kaikeksi onneksi sinun ei
ole _tarvinnut_ kiinnittää sitä sivulta."

Ingunnilla oli vyötäisillä pienillä hopeanastoilla koristettu nahkavyö,
jonka alasriippuva pää oli kauniisti silattu. Magnhild-rouva käänsi
sen niin, että solki joutui etupuolelle. Ja jälleen hän käski Ingunnia
riisumaan päähineensä.

"Kaikki tuntevat minun asiani", sanoi Ingunn kiivaasti, "ja silloinhan
he vasta oikein ajattelisivat pahaa minusta ja pitäisivät minua
julkeana, jos nyt kulkisin avopäin, vaikka minulla ei ole siihen
oikeutta — niinkuin portot tekevät."

Magnhild-rouva sanoi:

"Täällä on myös isoäitisi, Ingunn, ja hän on vanha. Hän muistaa hyvin
kaikki nuoruudenaikaiset asiansa, mutta uudet asiat hän unohtaa heti
kuultuaan. Meidän täytyisi selittää hänelle joka päivä uudestaan, minkä
vuoksi sinä kuljet vaimon puvussa."

"Onhan hänelle helppo sanoa, että mieheni on matkoilla."

"Ja sitten saa Kolbein kuulla, että pidät kiinni vanhoista
vaatimuksista, eikä hänen vihansa Olavia kohtaan lauhdu koskaan. Ole
nyt järkevä, Ingunn, ja lopeta nuo hassutukset."

Ingunn irrotti hunnun päästään ja ryhtyi panemaan sitä kokoon. Se oli
kaunein mitä hänellä oli — neljä kyynärää pitkä ja silkillä ommeltu.
Hillebjørg oli antanut sen hänelle viime vuonna ja sanonut, että hän
voisi käyttää sitä kirkkohuntunaan sekä silloin, kun menisi ensi kertaa
messuun Olavin kanssa tämän palattua kotiin.

Hän irrotti hiuksistaan neulat ja antoi raskaan, tummankellervän
tukkansa valahtaa alas.

"Miten kaunis tukka sinulla onkaan", sanoi Magnhild-rouva. "Useimmat
naiset olisivat iloisia saadessaan komeilla sillä vielä jonkin aikaa,
Ingunn, — kun ei heillä kuitenkaan olisi mitään iloa miehestään, eikä
huntukaan tuottaisi heille emännän valtaa tai arvoa. Anna tukkasi olla
hajallaan tänä iltana."

"Ei, ei täti", pyysi Ingunn melkein itku kurkussa. "_Sitä_ ette saa
koskaan vaatia minulta —!" Hän jakoi hiukset ja palmikoi niistä kaksi
tiukkaa palmikkoa.

Arnvid istui yhä vielä pöydässä, kun Magnhild-rouva ja Ingunn astuivat
tupaan. Hän nosti katseensa ja hänen kasvonsa synkistyivät.

"Tuollaistako täällä halutaan", sanoi hän sitten, kun he sanoivat
toisilleen hyvää yötä. "Etkö sinä saa nauttia naidun naisen kunniaa?"

"En, kuten näet", sanoi Ingunn vain.

Aasa Maununtyttärellä oli Bergissä käytettävänään pirtti ja parviaitta
sekä kaksi palvelijatarta, joiden tehtävänä oli siivota, keittää
ruokaa, kehrätä ja kutoa kaikki, mitä rouva sai villoina talosta.
Grim ja Dalia, Frettasteinin vanhat palkolliset, hoitelivat hänen
elukoitaan, jotka olivat kytkyessä Magnhild-rouvan navetassa; nuo kaksi
olivat saaneet pienen tuvan asuttavakseen aivan navetan vierestä, mutta
heidät luettiin kuuluviksi Aasan väkeen.

Ingunn ei saanut Bergissä muuta tehtävää kuin olla isoäidin pikku
talouden kaitsijana ja vanhuksen seurana. Enimmäkseen hän sai istua
sisällä isoäidin luona, kun palvelijattaret olivat ulkona asioilla.

Kuten Magnhild-rouva mainitsi, eli Aasa lapsuusmuistoissaan eikä
jaksanut muistaa, mitä hänelle sanottiin, vaan kyseli yhä uudelleen
samoja asioita joka päivä. Sattui, että hän kyseli nuorinta poikaansa
Steinfinniä, oliko hän ollut täällä äskettäin tai odotettiinko häntä
pian saapuvaksi taloon. Usein hän kuitenkin muisti hänen kuolleen.
Sitten hän kysyi: "Neljä lastahan hänellä oli elossa? Ja sinä olet
vanhin? Niin oikein, tiedänhän sen; sinun nimesihän on Ingunn — minun
äitini mukaan, sillä Ingebjørgin äiti eli vielä silloin, kun sinä
synnyit, ja hän oli kironnut tyttärensä, koska tytär oli karannut
Steinfinnin kanssa. Niinpä niin, minun Steinfinnini oli luottavainen ja
iloinen, mutta hän sai kalliisti maksaa mieltymyksensä naisiin, ja hän
ryösti väkisin ritarin tyttären — —." Aasa ei ollut koskaan pitänyt
Ingebjørgistä, ja useasti hän jutteli sekä Steinfinnistä että pojan
vaimosta eikä muistanut, että hän puhui juuri heidän tyttärelleen.
"Mutta mitenkäs se olikaan — eikös yhtä niistä Steinfinnin
pikkutytöistä kohdannut suuri onnettomuus? Ei, minä muistan varmaankin
väärin — eiväthän he voi olla vielä niin isoja —?"

"Rakas isoäiti", pyysi Ingunn kiusaantuneena. "Koettakaahan nukkua
hetkinen."

"Niin, Gyrid, kai se olisi parasta —." Aasa nimitti useasti poikansa
tytärtä Gyridiksi — hän luuli Ingunnia Gyrid Alfintyttäreksi,
sukulaisnaiseksi, joka oli ollut Bergissä viisitoista talvea sitten.

Mutta kaiken, mitä hänen nuoruudessaan oli tapahtunut, muisti Aasa
mainiosti. Hän jutteli vanhemmistaan ja veljestään Finnistä, Arnvidin
isästä sekä miniästään Hillebjørgistä, jota hän oli rakastanut ja
peljännyt, — vaikka Hillebjørg oli paljon nuorempi häntä.

Neljäntoista ikäisenä hänet oli annettu Hovin Torelle. Tämä oli sitä
ennen elänyt toistakymmentä vuotta Borghildin kanssa ja lähetti
vastahakoisesti ystävättärensä luotaan — tämä ei lähtenyt Hovista
ennen kuin sen päivän aamuna, jona Aasa tuotiin sinne morsiamena.
Borghildilla oli koko elämänsä ajan suuri vaikutusvalta Toreen — ja
tuota aikaa kesti parikymmentä vuotta Toren naimisiinmenon jälkeen.
Tore neuvotteli hänen kanssaan kaikista tärkeimmistä asioista ja
otti usein aviolapsensa mukaan Borghildin luo, jotta tämä ennustaisi
heidän tulevaisuutensa ja päättelisi, mitä heistä tulisi. Mutta Toren
suurin harrastus ja rakkaus kohdistui niihin neljään lapseen, jotka
hän oli saanut jalkavaimon kanssa. — Borghild oli orjanaisen ja
erään valtaherran tytär — muutamat sanoivat hänen isäkseen erästä
kuningasta, jollaisia Norja oli täynnä siihen aikaan. Borghild oli
kaunis, viisas ja älykäs nainen, mutta ylpeä, rahanhimoinen ja julma
alempiarvoisia kohtaan.

Sillä välin hallitsi Aasa Maununtytär Hovissa. Hän synnytti miehelleen
neljätoista lasta, mutta viisi kuoli kehdossa ja vain neljä eli
täysi-ikäisiksi asti.

Aasa muisti kaikki kuolleet lapsensa ja jutteli heistä. Eniten hän
suri tytärtään Herdistä, joka halvaantui siksi, että oli nukkunut
ulkona kasteesta kostealla mäellä. Hän kuoli neljä vuotta myöhemmin,
yksitoistavuotiaana. Yhden kasvuiässä olleen pojan oli hevonen
potkaissut kuoliaaksi, ja Maunu oli menettänyt henkensä laivalla
syntyneessä tappelussa, ollessaan kotimatkalla Totenissa pidetyistä
vieraskemuista toisten päihtyneiden nuorten miesten kanssa. Maunu oli
juuri mennyt naimisiin, mutta hän ei jättänyt jälkeensä yhtään lasta,
ja leski meni uusiin naimisiin sekä siirtyi toiselle paikkakunnalle.
Tämä oli poikien vaimoista se, josta Aasa-rouva oli pitänyt eniten.

"Mutta sanokaapa, isoäiti", pyysi Ingunn, "oletteko te saanut kokea
elämässänne ainoastaan surua. Eikö teillä ole ollut lainkaan hyviä
päiviä, joita voisitte muistella?"

Isoäiti katsoi häneen eikä näyttänyt tajuavan. Nyt, kun hän vain
odotteli kuolemaa, oli hänellä yhtä paljon halua muistella surujaan
kuin ilojaan.

Ingunn ei pitkästynyt tähän elämään vanhuksen seurassa. Heikko hän
oli nytkin terveeksi tultuaan, eikä hän ollut koskaan pitänyt työstä,
joka vaati tarttumaan lujasti käsiksi tai pitämään ajatukset koossa.
Hän istui ommellen jotakin hienoa käsityötä, jota hän ei halunnut heti
saada valmiiksi, ja vaipui omiin ajatuksiinsa kuunnellessaan puolella
korvalla isoäidin puhelua.

Kasvuiällään hän oli ollut vilkas ja hänen oli ollut vaikea istua
kauan aikaa hiljaa. Mutta nyt oli toisin. Kummallinen sairaus, joka
oli kohdannut häntä Olavista erottua, näytti jättäneen jälkeensä
varjon, joka ei ottanut poistuakseen; tuntui siltä kuin hän aina olisi
kulkenut puoliunessa. — Frettasteinissä hänen seuranaan olivat olleet
pojat, ennen kaikkea Olav, ja heidän leikkinsä ja jännityksensä ja
vilkkautensa oli tarttunut häneen, joka ei itsestään osannut ryhtyä
mihinkään. Tässä talossa oli vain naisia, kaksi vanhaa rouvaa ja heidän
palvelusnaisensa sekä joitakin vanhempia renkejä ja työmiehiä; he eivät
voineet herättää häntä siitä horrostilasta, johon hän oli joutunut
maatessaan halvaantuneena vuoteessaan ja odottaessaan riutuvansa
kokonaan pois elävien joukosta.

Kun Olav karkasi maasta, tuntui Ingunnista, kuin ei hänellä olisi ollut
voimaa uskoa hänen palaavan takaisin. Hän oli saanut kokea aivan liian
monta suurta tapahtumaa tuona lyhyenä ajankohtana, joka oli kulunut
siitä, kun hänen isänsä lähti matkaan Mattias Haraldinpoikaa tapaamaan,
siihen saakka, kun Arnvid otti hänet Hamariin. Hän tunsi joutuneensa
aivan kuin tulvan valtaan, ja aika, minkä hän oli viettänyt Hamarissa,
oli ollut kuin pyörrettä, jossa hän ja Olav olivat verkalleen, mutta
varmasti edenneet yhä kauemmas toisistaan. Kaikki oli ollut siellä
uutta ja outoa, ja Olav oli muuttunut niin, että hän tuntui melkein
vieraalta. Ingunn saattoi kyllä käsittää, että Olav menetteli oikein,
kun ei koskaan hakenut tilaisuutta tavatakseen häntä salaa heidän
siellä ollessaan. Mutta Olavin menettely silloin, kun Ingunn oli saanut
kohdatuksi hänet jouluyönä, oli säikäyttänyt hänet pahanpäiväisesti;
hän oli tuntenut itsensä sen jälkeen niin neuvottomaksi ja
masentuneeksi, ettei edes uskaltanut _ajatella_ Olavia niinkuin ennen,
kaihoten ja suloisesti kaivaten hänen rakkauttaan. Hän tunsi olevansa
kuin lapsi, jota aikuinen on kurittanut ja ojentanut — itse ei Ingunn
ollut havainnut tehneensä mitään hullua. —

Ja sitten oli Olav tullut hänen luokseen tuona viimeisenä yönä ulkoa
pimeästä ja pyrystä, lumisena, kärsivänä ja kiihtyneenä, väristen
väsymyksen ja salatun hurjuuden vaiheilla — turvattomana miehenä,
kädet Ingunnin serkun veressä. Ingunn oli silloin ollut tavallaan
rauhallinen. Mutta kun Olav sitten lähti pois, tuntui Ingunnista kuin
kaikki portit olisivat menneet lukkoon.

Sairautensa alkuaikoina hän uskoi olevansa sellaisessa tilassa kuin
Hillebjørg-rouva luuli. Mutta kun ajan oloon kävi ilmi, ettei hän
saisikaan lasta, hän tuskin jaksoi tuntea hämmästystä. Hän oli niin
uupunut, että hänelle olisi ollut liikaa, jos hänen olisi pitänyt
odottaa muuta, hyvää tai pahaa. Hän suhtautui kärsivällisesti
sairauteensa. Kukaan ei voinut käsittää, mikä häntä vaivasi, mutta
siihen ei näyttänyt olevan mitään parannuskeinoa. Jos hän koki ajatella
tulevaisuutta, hän näki pelkkää mustaa, häilyvää sumua, samanlaista
kuin se pimeys, joka kieppui hänen silmiensä edessä hänen saadessaan
huimauskohtauksia.

Hän vaipui syviin muistoihin kaikesta, mitä hänen ja Olavin välillä oli
tapahtunut viime kesänä ja syksynä. Hän sulki silmänsä, suuteli omaa
palmikkoaan, käsiään ja käsivarsiaan, kuvitellen Olavin tekevän niin.
— Mutta kuta enemmän hän heittäytyi unelmien ja kaihon valtaan, sitä
epätodellisemmalta hänestä tuntui, että niin oli todellakin kerran
tapahtunut. — Että he lopulta pääsisivät yhteen, elämään rauhassa ja
lainmukaisesti, sen hän oli kyllä uskonut, mutta hän ei ollut koskaan
osannut ajatella sitä, mihin uskoi, eikä liioin osannut ajatella
sitäkään, mitä hän oli kuullut pappien puhuvan taivaan autuudesta.

Ja niin hän jäi makaamaan halvaantuneena eikä uskonut koskaan saavansa
liikuntakykyään takaisin. Täten oli katkennut viimeinen köysi, joka
häntä vielä sitoi arkipäivien touhuun ja muitten ihmisten elämään. Hän
ei toivonut enää tulevansa laillisesti vihityksi Olav Auduninpojan
kanssa, eikä saavansa hallita hänen taloaan ja synnyttää hänelle
lapsia. Sen sijaan hän antautui kuvitelmiin ja unelmiin, joiden hän ei
odottanutkaan koskaan toteutuvan.

Joka ilta, kun valo tuvassa oli sammutettu ja tuli peitetty, hän
kuvitteli Olavin tulevan ja laskeutuvan hänen viereensä. Joka aamu
herätessään hän uskotteli, että hänen miehensä oli noussut vuoteesta ja
mennyt ulos. Päivän pitkään hän kuunteli kartanon ääniä ja kuvitteli
olevansa Hestvikenissä; ja hän kuvitteli, että Olav oli heiniä
ajamassa: nuo olivat hänen hevosensa ja rekensä ja hän siellä ohjaili
väkeä työhön. Kun Steinar oli hetkenkin hiljaa hänen sängyssään,
kietoi Ingunn laihan käsivartensa pojan ympäri, painoi hänen vaalean
päänsä rintaansa vasten ja nimitti poikaa mielessään Auduniksi, ja
tämä oli olevinaan hänen ja Olavin poika. Poika tahtoi silloin pois
sängystä ja koetti vapautua Ingunnin sylistä, mutta Ingunn houkutteli
hänet luopumaan yrityksestään antamalla hänelle vuoteeseen kätkemiään
herkkupaloja, ja kertoi hänelle satuja, kuvitellen olevansa äiti, joka
puheli lapselleen.

Ensimmäinen seikka, mikä herätti hänet jonkin verran kuvitelmista, oli
se, että Magnhild-rouva otti hunnun häneltä. Koskaan ennen hän ei ollut
pitänyt häpeänä, että oli joutunut Olavin omaksi. Frettasteinissä hän
oli ajatellut niin vähän, hän oli vain rakastanut. Vasta kun Arnvidille
ja Olaville tuli kiire lähtö Hamariin pyytämään tunnustusta Olavin
naimaoikeudelle, oli jonkinlainen neuvottomuus herännyt hänessä. Mutta
kun kelpo piispa lähetti valkoisen päähineen hänelle, käskien häntä
kiinnittämään tukkansa sykerölle, rauhoittui hän jälleen. Vaikka hän
olikin tehnyt väärin setiään kohtaan, jotka olisivat olleet hänen
naittajiaan isän kuoleman jälkeen, niin saattoi Torfinn-herra kyllä
asiat oikealle tolalle, ja silloin hänestä tulisi yhtä hyvä vaimo kuin
kenestä tahansa muusta naidusta naisesta.

Hän värisi nöyryytyksestä tuntiessaan olevansa avopäin käytettyään
puolitoista vuotta huntua. Hänestä tuntui kuin väkivaltaiset kädet
olisivat julkeasti riisuneet hänet alasti — niinkuin tehtiin
orjanaisille entisajan ihmismarkkinoilla. Hän vältti menemästä
Magnhildin tupaan silloin, kun siellä oli vieraita. Hän ei hevin
näyttäytynyt ulkona ihmisten parissa muulloin kuin kirkossa —
siellä täytyi kaikkien naisten verhota päänsä. Ingunn veti viittansa
hupun kasvoilleen, niin ettei yhtään hiussuortuvaa ollut näkyvissä.
Kostaakseen hiukan sitä, että hänen nyt täytyi pukeutua tavalla, joka
ei soveltunut hänelle, hän pani pois kaikki korunsa, käytti vain tummia
koristamattomia pukuja ja piti tukkansa kahdella tiukalla palmikolla,
vailla nauhoja tai muuta komeutta.

Tuli sitten kevät. Eräänä päivänä hävisi jää lahdesta ja selkä lepäsi
vapaana ja kirkkaana kuvastellen molempien rantojen virehtyviä
rinteitä. Nyt oli Bergissä kaunista. Ingunn houkutteli isoäidin
ulos päivän puolelle, istui hänen luonaan ja ompeli paitaa Olav
Auduninpojalle. Olav oli sanonut hänelle, että Hestviken oli vuonon
rannalla.

Hän keksi jotakin hommattavaa Aasan hallussa olevassa parviaitassa.
Aamut päästään hän viipyi siellä askartelemassa. Hän poisti luukun
ikkuna-aukosta ja istui sen ääressä katsellen ulos.

Vastaisen rannan puolella souti vene — metsänrinteen tumman vesikuvan
rikkoivat pitkät laineet. Ingunn kuvitteli, että tuossa veneessä olivat
Olav ja poika. He soutivat tänne päin. Ingunn _näki_ kaiken edessään.
He laskivat laituriin, ja Audun auttoi isäänsä venettä kiinnitettäessä.
Isä seisoi ylhäällä laiturilla, ja poika oli alkanut keräillä veneestä
tavaroita. Viimeksi hän otti pikku kirveensä, Olav ojensi kätensä
ja auttoi hänet luokseen — niin, nyt oli poika yhtä iso kuin Jon,
Ingunnin veli. Nuo kaksi astelivat sitten polkua pitkin taloa kohti,
isä edellä ja poika perässä.

Hän kuvitteli, että hänellä oli myös pieni tytär, Ingebjørg. Tämä oli
ulkona kartanolla — tuli aitasta kantaen suurta puuvatia, joka oli
täynnä leipiä. Hän taittoi viipaleen ja murensi leipää kanoille —
ei, hanhille. Ingunn muisti, että heillä oli Frettasteinissä ollut
hanhia, kun hän oli ollut pieni, ja noissa kömpelöissä, valkeissa ja
harmaankirjavissa linnuissa oli jotakin mahtipontista. Hestvikenissä
täytyi olla hanhia —.

Hiljaa, aivan kuin tekisi syntiä, hän hiipi salpaamaan ovea. Sitten
hän otti hunnun arkustaan ja sitoi sen päähänsä. Ingunn käänsi vyönsä
niin, että kiinnityskohta joutui sivulle; hän ripusti siihen raskaita
esineitä, mitä sattui löytämään, keritsimet ja joitakin avaimia. Näin
koristettuna hän istahti parvella olevan tyhjän sängyn laidalle. Kädet
sylissä hän nyt harkitsi, mitä kaikkea hänen olisi tehtävä, ennen kuin
mies ja lapset tulisivat sisälle.

Bergiin saapui vain silloin tällöin tietoja kaikista niistä
merkillisistä tapahtumista, joita Norjassa sattui tänä vuonna.
Ingunn ei isoäidin pirtissä liikkuessaan saanut kuulla juuri mitään.
Sitten tuli aivan kuin salamana kirkkaalta taivaalta tieto, että
Torfinn-piispa oli julistettu kiroukseen ja että hän oli matkustanut
maasta pois.

Heidän seurakuntapappinsa oli tämän tiedon tuonut taloon vasta
eräänä päivänä talvella. Torfinn-herra oli ollut tarkastusmatkoilla
Norddalissa joitakin kuukausia, ja sieltä hänen olisi pitänyt mennä
tapaamaan arkkipiispaa erääseen meren saareen. Mutta sitä ennen
olivat ritarit, joilla oli kaikki valta käsissään, julistaneet sekä
arkkipiispan että useat muutkin piispat maanpatoksi ja pakottaneet
heidät pakenemaan pois. Piispa Torfinn oli astunut erääseen
laivaan, mutta kukaan ei tietänyt, minne hän sitten oli joutunut
tai milloin häntä voitiin odottaa takaisin hiippakuntaansa. Pappi,
joka tätä kertoi, ei ollut suruissaan, — piispa oli nuhdellut häntä
hänen laiskuudestaan sekä siitä, ettei hän ollut ruoskinut kyllin
ankarasti isoisten syntejä. Pappi oli omasta mielestään tarpeeksi
hyvä sielunpaimen, eikä _hänen_ laumaansa voinut kohdella piispan
vaatimalla tavalla; ja hän oli ollut hyvin harmissaan tuolle jäykälle
munkkipöpölle, joksi hän tätä nimitti.

Oli selvää, että piispojen ja nuoren kuninkaan neuvosherrojen välinen
riita koski suuria asioita, ja tuo Olav Auduninpojan avioliittojuttu
oli pikkuasia, joka ei ollut mitenkään tärkeä — vaikkakin se
joutui vedetyksi esiin esimerkkinä Hamarin piispan sietämättömästä
itsevaltiudesta ja vanhan lain ja oikeuden polkemisen halusta. Mutta
pappi halusi mielellään pysyä hyvissä väleissä rikkaan Bergin rouvan
kanssa — ja ehkäpä hän ei itse käsittänyt, miten vähäin tuo kahden
lapsen avioliittoasia merkitsi niiden paikkakuntien ulkopuolella, missä
näiden suku tunnettiin. Niinpä hän siis jutteli, että joku olisi voinut
luulla piispa Torfinnin joutuneen maanpatoksi pääasiallisesti sen
vuoksi, että hän oli suojellut Steinfinnin suvun pahinta vihollista.

Ingunn joutui hirvittävän tuskan valtaan. Hän käsitti jälleen täysin
selvästi, millainen hänen asemansa todellisuudessa oli, ja kaikki hänen
haaveensa kuihtuivat kuin kukkasniitty hallayönä. Hän tajusi nyt,
ettei hän ollut muuta kuin suojaton, hyljätty ja isätön nuori ihminen,
ei neito eikä vaimo; eikä ainoakaan ystävä ollut puoltamassa hänen
oikeuttaan — piispa oli poissa, Arnvid oli kaukana, eikä hän voinut
saada hänelle sanaa. Ingunnilla ei ollut ketään, johon hän olisi voinut
turvata, paitsi tuota lapsuudessaan elävää vanhaa isoäitiä, jos hänen
vihamieliset sukulaisensa nyt kostaisivat hänelle. — Hän kyyristyi
kokoon pienenä, värisevänä, vaikeroivana olentona turvautuen siihen
ainoaan tahdonilmaukseen, mikä vielä oli elossa hänen heikossa maahan
kytketyssä sielussaan — hän tahtoi pitää kiinni Olavista ja pysyä
hänelle uskollisena, vaikkapa hänet kidutettaisiin kuoliaaksi Olavin
tähden.

Samoihin aikoihin — adventin lähestyessä — saapuivat Tora
Steinfinnintytär ja hänen miehensä, Haakon Gautinpoika, Bergiin. Haakon
ei ollut vielä löytänyt sellaista seutua, minne hän olisi viitsinyt
asettua asumaan, ja nyt odotti Tora lasta jo ennen joulua. Ja niinpä
aikoi nuori väki jäädä Bergiin täksi talveksi. Ingunn ei ollut nähnyt
sisartaan kahteen vuoteen, ja lankoaan hän ei ollut tavannut koskaan
ennemmin. Haakon ei ollut hullumman näköinen — hän oli kookas nuori
mies, hänellä oli kauniit kasvonpiirteet ja punertavanruskea, kihara
tukka, mutta hänen silmänsä olivat pienet ja ruskeat, lähellä toisiaan
korkean, käyrän nenän juuressa, ja hän katsoi melko lailla kieroon.

Ensi päivästä lähtien hän suhtautui penseästi vaimonsa sisareen. Hän
ilmitoi selvästi sanoin ja elein, ettei hän pitänyt Ingunnia muuna
kuin vieteltynä neitona, joka oli häväissyt itsensä ja koko sukunsa,
mielissään Toran kauneudesta ja hänen hyvästä älystään, mielissään
siitä, että Tora kohta synnyttäisi hänelle lapsen perimään kaikkia
niitä ihanuuksia, joita hän kerskui omistavansa; hän antoi vaimonsa
huolehtia kaikesta — mikä oli hyvin viisaasti tehty. Mutta vaikka näin
olikin ja vaikka Ingunn-parka oli ollut tietämätön siitä kunniasta ja
onnesta, jonka hän oli hylännyt antautuessaan Olav Auduninpojalle, —
että hän nimittäin olisi päässyt naimisiin Haakon Gautinpojan kanssa,
— niin oli Haakon alkanut vihata häntä sen jälkeen, kun hän oli
valinnut kasvuiässä olevan pojan, joka oli hänen isänsä palveluksessa
ja jonka suvusta ja omaisuudesta Mjøsin seuduilla kellään ei ollut
varmaa tietoa, mieluummin kuin hänet, Harlandin ritarin pojan.

Ja nuorempi sisar kulki täällä rehevänä ja hohtavan punakkana,
ylpeänä emännän arvostaan, vaikka hänellä ei ollut huonetta eikä
taloa hallittavanaan. Valkea vaimonhuntu, jota hän kantoi arvolla
ja oikeudella, ulottui melkein kintereihin, hänen vyössään kilisi
runsas avainnippu — vaikka luoja tiesi, mitä tuo talottoman isännän
vaimo niillä aikoi lukita ja avata. Mutta Tora sai aikaan, että
jok'ainoa ihminen Bergissä, Magnhild-rouva mukaan luettuna, seisoivat
varpaillaan hänen ja hänen miehensä edessä, ja naiset valmistautuivat
vastaanottamaan lasta, jota he odottivat tuollaiselle mahtimiehen
pojalle kuuluvalla kunnioituksella.

Koko kasvukautensa ajan oli Ingunn kyllä tietänyt, että Tora
sydämessään harvoin oli tyytyväinen häneen, tämän mielestä vanhempi
sisar oli tyly vanhempiaan kohtaan, ajattelematon ja laiska; hänen
olisi pitänyt istua hiljaa äidin ja palvelijattarien luona naisten
pirtissä mieluummin kuin aina juosta ulkona leikkimässä Olavin ja
hänen ystäviensä kanssa. Mutta Tora ei puhunut koskaan mitään siitä
— hän oli kahta vuotta nuorempi, ja se merkitsee paljon lapsuudessa.
Ingunn välitti vähät siitä, mitä Tora _ajatteli_. Viimeisenä syksynä
Frettasteinissä oli Tora ollut puhumatta siitäkin, mistä Ingunn tiesi
hänen olevan perillä ja kauhuissaan. Mutta vasta heidän Hamarissa
olonsa aikana oli sisar puhunut asiasta, ja silloin hän oli suhtautunut
odottamattoman lempeästi Ingunnin ja Olavin menettelyyn, ja oli siellä
ollut kiltti Ingunnia kohtaan. Kasvattiveljestään oli Tora aina
pitänyt todellisella sisaren rakkaudella — hän piti Olavista enemmän
kuin oikeista sisaruksistaan sen vuoksi, että Olav oli hiljaisempi
ja tasaisempi — ja olihan piispa antanut Olaville ja Ingunnille
jonkinlaisen tunnustuksen, ja kaikki ne, joita sisaret tapasivat
kaupungissa, tuomitsivat Torfinn-herran mukaan: vaikka Olav olikin
maksanut pahan pahalla, oli niiden vääryys kuitenkin suurempi, jotka
olivat tahtoneet purkaa solmitun kihlauksen siksi, että sulhanen oli
nuori ja vailla voimakkaita puoltajia. Kukaan ei epäillyt, ettei piispa
lopulta saisi asiaa päättymään Olaville kunniallisella tavalla. Joten
Tora siis silloin ei ollut ajatellut Ingunnin hätäilyn voivan tuottaa
häpeää heille kaikille.

Nyt oli toisin. Hän ei voinut antaa Olaville anteeksi, että tämä oli
murhannut hänen läheisen sukulaisensa, ja hän puhui kovia sanoja siitä
tavasta, millä Olav oli maksanut heille kaikille sen, että he olivat
ottaneet hänet, omaisia vailla olevan lapsen, Steinfinnin sukuun
kasvatettavaksi. Ingunnille hän ei ollut epäystävällinen — mutta
Ingunn käsitti kyllä, mitä Tora hänestä ajatteli: tämä oli lapsuudesta
saakka ollut sellainen, ettei hänen onnettomuuteen joutumisensa
ihmetyttänyt nuorempaa sisarta — mutta Tora tahtoi olla hyvä eikä
tehdä tuolle raukalle raskaammaksi kohtalon taakkaa, johon hän oli itse
syypää.

Ingunn alistui ääneti Toran hiljaisiin lohdutteluihin, mutta kun puhe
johtui Olavin huonoihin tekoihin, koetti hän vastustaa. Mutta se
vaikutti kovin vähän; toisella oli selvä yliote. Se seikka, että Ingunn
oli vanhempi, ei merkinnyt mitään nyt, kun Tora oli naimisissa. Toralla
oli kokemusta ja oikeus lausua sanansa muiden aikuisten parissa.
Ingunnilla oli omat kokemuksensa, joita hänellä ei olisi saanut
olla, rakkaudesta, josta kaikki tahtoivat häntä rangaista, emännän
hommista ja lapsenkasvatuksesta, joita hän oli kuvitellut, mutta
joita hän ei ollut todellisuudessa kokenut. Hän tunsi itsensä orvoksi
ja alakuloiseksi istuessaan nurkassaan ja nähdessään, miten Tora ja
Haakon täyttivät koko talon elämällään. Tummassa katumuspuvussaan,
rinnallaan kaksi paksua, sileää palmikkoa, joiden paino näytti
aiheuttavan sen, että hän kulki hiukan kumarassa ja kantoi päätään
hiukan alaspainettuna, hän muistutti köyhää palkkapiikaa tuon nuoren,
rikkaasti puetun vaimon rinnalla.

Tora sai pojan, kuten hän ja Haakon olivat odottaneet — ison ja
terveen lapsen, siitä kaikki olivat samaa mieltä. Ingunn määrättiin
olemaan sisaren luona tämän ollessa vuoteessa, ja hän joutui nyt
puuhailemaan paljon sisarensa pojan kanssa. Hän oli aina ollut
hyvin ihastunut pikkulapsiin, ja nyt hän mieltyi sydämestään tuohon
nuoreen Steinfinn Haakoninpoikaan. Kun hänen täytyi ottaa poika
vuoteeseensa yöksi, jotta äiti voisi paremmin levätä, ei hän voinut
olla kuvittelematta — hänen täytyi kuvitella, että poika oli hänen
omansa. Hänen täytyi saada lämmitellä noissa vanhoissa ajatuksissa,
että hän oli Hestvikenissä, omassa talossaan, ja että hän oli siellä
Olavin ja heidän lastensa, Audunin, Ingebjørgin ja uuden pikku
tulokkaan kera. Mutta nyt hän tunsi katkerasti kietoutuneensa vain
vaivaisiin lukinverkkoihin nähdessään sisaren komeilevan todellisuuden
kouriintuntuvissa, lämpimissä peitoissa, rikkautenaan mies, sylilapsi,
koko tuo palvelijajoukko, joka oli asettunut taloon, sekä arkut ja
säkit, jotka oli kasattu huoneisiin ja aittoihin. Haakon tahtoi
järjestää suuret ristiäiset, ja Magnhild-rouva tarjoutui suorittamaan
puolet kustannuksista. Pitoihin saapuivat ei ainoastaan Haftor
Kolbeininpoika, josta oli tullut Haakonin hyvä ystävä, vaan myös
sedät, Kolbein ja Ivar, ja nämä jäivät taloon vielä joiksikin päiviksi
vieraitten lähdettyä.

Eräänä iltana istuivat sukulaiset Magnhild-rouvan tuvassa; Aasa
Maununtytär oli siellä myös ja istui kunniapaikalla. Ingunn istui
hänen rinnallaan ja auttoi häntä syönnissä ja juonnissa, sillä
vanhuksen kädet vapisivat kovin. Muuten hän oli ollut paljon terveempi
tänä talvena; hän oli ollut kovin iloinen siitä, että oli päässyt
isoäidinäidiksi; tätä uutta tapahtumaa hän ei unohtanutkaan, vaan
tiedusteli usein lapsen vointia ja halusi nähdä sitä.

Tänä iltana siirtyi keskustelu paronien ja piispojen väliseen riitaan,
ja Torenpojat olivat varmoja, kuka pääsisi voitolle. Piispojen
oli antauduttava, tyydyttävä siihen valtaan, mihin heillä kansan
hengellisinä oppi-isinä oli oikeus, mutta annettava vanhojen lakien
maallikkojen keskeisistä asioista pysyä voimassa. Piispa Torfinnistä
oli monella hänen omankin hiippakuntansa papilla sellainen käsitys,
että hän oli mennyt liian pitkälle: "— Olen puhunut kolmen oppineen ja
hurskaan papin kanssa", sanoi Kolbein, "ja kaikki kolme ovat vastanneet
minulle olevansa valmiit lukemaan morsiusmessun sinä päivänä, jolloin
naitamme Ingunnin pois."

Magnhild-rouva vastasi:

"On selvää, ettei piispan tulkinta voi olla oikea. Jumalan tahto ei voi
olla sellainen, että hänen pappiensa tulee puoltaa huikentelevaista ja
itsepäistä nuorisoa tai että pyhän kirkon on autettava ilkeitä lapsiaan
kapinoimaan vanhempiaan vastaan —."

"Eipä suinkaan", sanoivat muutkin.

Ingunn oli sävähtänyt tulipunaiseksi siinä istuessaan, mutta hän
rohkaisi mielensä, ja hänen kasvoillaan kamppailivat uhma ja pelko;
hänen silmänsä näyttivät tavattoman suurilta ja mustilta, kun hän
katsoi setiinsä.

"Niin, me puhumme sinusta", lausui Kolbein hänelle. "Olet ollut
tarpeeksi sukulaistesi taakkana, Ingunn. On jo aika sinun saada mies,
joka voi pitää sinut kurissa."

"Voitteko te löytää sellaisen miehen, joka minut ottaisi?" kysyi Ingunn
ivallisesti. "Minähän olen teidän mielestänne maailman viheliäisin
ihminen?"

"Emme puhu siitä", sanoi Kolbein kiukkuisesti. "Luulin sinulla olleen
aikaa palata järkiisi. Niin julkea et kuitenkaan voi olla, että haluat
elää yhdessä miehen kanssa, joka on tahrannut kätensä serkkunsa verellä
— vaikka hänet saisitkin?"

"On kuultu ennenkin miehen tappaneen serkkunsa", sanoi Ingunn
epävarmasti ja hiljaisella äänellä.

"Älä puhu enempää", vastasi Kolbein raivoissaan. "Emme anna sinua
milloinkaan Einarin murhaajalle."

"Siihen teillä ehkä on oikeus", sanoi Ingunn. Hän tunsi kaikkien pöydän
ympärillä istuvien tuijottavan häneen, ja hän virkistyi ihmeellisesti
siitä, että näin oli astunut ulos varjosta ja masennuksesta. "Mutta jos
te tahdotte antaa minut jollekin muulle, niin saatte nähdä, että se ei
ole teidän määrättävissänne!"

"Kenenkä sitten luulet siitä määräävän?" kysyi Kolbein pilkallisesti.

Ingunn tarttui käsin penkkiin, jolla istui. Hän tunsi, miten hänen
kasvonsa kalpenivat. Mutta hän oli siinä itse — hän ei uneksinut. Hän
siinä puhui ja kaikki tuijottivat häneen. Ennen kuin hän ehti vastata,
ryhtyi Ivar välittämään.

"Jumalan nimessä, Ingunn — eihän kukaan tiedä, missä tuo Olav on. Et
tiedä itsekään, onko hän elossa vai kuollut. Aiotko istua leskenä koko
ikäsi ja odotella kuollutta miestä?"

"Minä tiedän, että hän elää." Ingunn pujotti kätensä povelleen vetäen
sieltä esille pienen hopeahelaisen tuppipuukon, jota hän kantoi
nauhassa kaulassaan. Hän otti puukon ja pani sen eteensä pöydälle.
"Olav antoi minulle tämän ennusmerkiksi, ennen kuin erosimme — hän
pyysi minua odottamaan niin kauan kuin terä pysyi kirkkaana, — jos se
ruostuisi, silloin hän oli kuollut —."

Hän huokasi raskaasti pari kertaa. Silloin hän huomasi jonkin verran
alempana pöydässä istuvan nuoren miehen tuijottavan ihastuneesti
vastaan. Ingunn tiesi, että hänen nimensä oli Gudmund Joninpoika ja
että hän oli suuren talon ainoa poika täällä Bergissä, mutta ei ollut
koskaan puhellut hänen kanssaan. Nyt hän käsitti äkkiä, että tämä oli
juuri se sulhanen, jota hänen setänsä tahtoivat hänelle; hän oli nyt
aivan varma siitä. Hän katsoi tuota nuorta miestä suoraan silmiin ja
tunsi, että hänen oma katseensa oli luja kuin rauta.

Silloin sanoi Ivar Torenpoika taas välittäen, päätään raapien:

"Tuollaiset ennusmerkit — no niin, enpä tiedä, miten paljon sellaisiin
on uskomista —."

"Taidatpa, Ingunn, pian saada nähdä, kuka määrää sinun avioliitostasi",
keskeytti Kolbein. "Sinä aiot siis panna vastaan, sinä, jos me annamme
sinut miehelle, jonka katsomme sinulle sopivaksi? Keneen luulet voivasi
turvautua — nyt kun piispa, ystäväsi, on pötkinyt maasta, etkä voi
ryömiä hänen viittansa sisälle?"

"Tahdon turvata Jumalaani ja Luojaani", sanoi Ingunn; hän oli
lumivalkea kasvoiltaan, ja hän kohosi puoleksi paikaltaan. "Tahdon
luottaa hänen armoonsa, jos te pakotatte minut tekemään yhden synnin
välttääkseni toista, suurempaa. — Ennemmin kuin annan teidän pakottaa
minua tulemaan avionrikkojaksi ja menemään morsiusvuoteeseen toisen
miehen kanssa, oikean mieheni eläessä, minä hyppään tuonne vuonoon!"

Kolbein ja Ivar aikoivat molemmat vastata, mutta nyt laski vanha Aasa
Maununtytär kätensä pöydälle, nousi vaivoin pystyyn, pitkänä ja laihana
ja kumaraisena; hän tuijotti ympärillä oleviin miehiin vanhoilla,
punaisilla, vesistävillä silmillään.

"Mitä te tahdotte tehdä tälle lapselle?" hän kysyi uhkaavasti painaen
toisen koukistuneen kätensä lujasti Ingunnin niskalle. "Te tahdotte
hänelle pahaa, ymmärrän sen. Ivar poikani, kuljetko sinä Borghildin
porttojoukon asioilla? Tahdotte, näen mä, sortaa Steinfinnin lasta —
aiotte käydä hänen kimppuunsa, Magnhild ja Ivar. Mutta silloinpa minä
pelkään, että te olette liikalapsia minulle!"

"Mutta äiti!" pyysi Ivar Torenpoika.

"Isoäiti!" Ingunn turvautui vanhukseen, pakeni hänen nahkavaippaansa.
"Niin, niin, isoäiti, auttakaa minua!"

Vanhus veti hänet luokseen.

"Nyt me lähdemme", kuiskasi hän. "Tule, lapseni, lähdetään pois!"

Ingunn nousi ja tuki isoäitiä. Hapuillen edeltä kepillään ja nojaten
toisella kädellään poikansa tyttären olkapäähän laahusti Aasa
Maununtytär tuvan ovea kohti, mumisten mennessään:

"Kulkevat Borghildin joukon asioilla — lapseni — huomaan eläneeni
liian kauan!"

"Älähän nyt, äiti —." Ivar tuli perästä, otti kepin äidin kädestä ja
tarjosi sen sijaan olkapäänsä tueksi. "Minä olen sanonut koko ajan,
että olisi parempi sopia Olavin kanssa, mutta —. Ja kun hän nyt on
kokonaan kateissa, niin —"

He olivat saapuneet Aasan ovelle. Ivar sanoi veljensä tyttärelle:

"En minä tahdo sinulle pahaa, ole varma siitä. Mutta minun mielestäni
olisi parempi sinulle itsellesi, että pääsisit naimisiin ja saisit oman
kodin hoidettavaksesi. Parempi kuin kulkea täällä ja kuihtua —"

Ingunn sysäsi hänet sopivasti syrjään samalla kun hän melkein nosti
isoäidin yli kynnyksen, sulki oven jälkeensä ja salpasi Ivarin ulos.

Hän riisui vanhuksen ja auttoi hänet vuoteeseen, luki iltarukouksen
yhdessä hänen kanssaan, polvillaan isoäidin vuoteen vieressä.
Aasa-muori oli nyt aivan voimaton tavattoman ponnistuksen jälkeen.
Ingunn puuhaili vielä hiukan sisällä ennen kuin kävi nukkumaan.

Hän oli paitasillaan ja oli juuri vuoteelle menossa, kun ovelle hiljaa
koputettiin. Ingunn meni ja aukaisi salvan — ja näki miehen hahmon
seisovan ulkona lumessa, tummana tähtitaivasta vasten. Jo ennen kuin
tämä oli avannut suunsa, tiesi Ingunn, että siellä oli uusi kosija, ja
hän tunsi mielensä kummallisen juhlalliseksi, samalla kun häntä hiukan
pelotti. Mutta tapahtuihan edes jotakin!

Tulija oli, kuten hän arvasi, Gudmund Joninpoika. Tämä kysyi:

"Olitko jo vuoteessa? Saisinkohan hiukan jutella kanssasi tänä iltana?
Sillä on vähän niinkuin kiire, näetkös."

"No sitten saat astua sisään. Emmehän me voi seisoa täällä kylmässä —"

"Mene sinä vain vuoteeseen", sanoi Gudmund päästyään sisälle ja
nähtyään, miten vähissä pukimissa Ingunn oli. "Ehkä saan käydä tähän
sängyn laidalle, niin voimme paremmin jutella?"

Ensin he tarinoivat hiukan ilmasta ja Haakon Gautinpojasta, joka nyt
ajatteli asettua asumaan Frettasteiniin, ja Haftorista, joka aikoi
muuttaa kotiin isänsä luo. Ingunnia miellytti Gudmundin ääni ja hänen
rauhallinen, hyväntahtoinen käyttäytymisensä. Eikä hän voinut sille
mitään, että häntä miellytti myös maata täällä pimeässä ja jutella
kosijan kanssa rauhallisesti ja siivosti. Oli niin kauan siitä, kun
joku oli häntä hakenut tai välittänyt puhutella häntä hänen itsensä
vuoksi. Mitäpä siitä, jos hänen täytyi sanoa, että Gudmundin kosinta
oli hyödytön — tuntui kuin ylennykseltä se, että Gudmundin säätyinen
mies oli iskenyt silmänsä häneen, vaikka hänen omat sukulaisensa olivat
tehneet hänestä loiseläjän.

"Ja sitten minä olisin vielä kysynyt sinulta erästä asiaa", sanoi hänen
vieraansa lopuksi. "Oliko vakaa tarkoituksesi, mitä tänä iltana puhuit."

"Oli kyllä."

"No, sitten minä voin sanoa sinulle", lausui Gudmund, "että isäni ja
äitini haluavat kovin minun menevän naimisiin tänä vuonna, ja me olemme
päättäneet pyytää Ivar Torenpojalta sinua."

Ingunn oli vaiti; Gudmund jatkoi jälleen:

"Mutta jos minä pyydän isää tiedustamaan muualta, niin hän tekee sen
kyllä. Jos tosiaankin tarkoitat, mitä tänä iltana sanoit?"

Kun ei vieläkään tullut vastausta, hän sanoi:

"Sillä tiedäthän, että jos me ensin kysymme Ivarilta tai Kolbeinilta,
niin emme saa kieltävää vastausta. Mutta jos sinä et suostu, niin
järjestän minä kyllä asiat siten, ettei sinua tällä asialla enää
kiusata."

Ingunn sanoi:

"En käsitä, Gudmund, että sinä ja sinun sukulaisesi voivat ajatella
minun kaltaistani naista — kun voitte solmia paljon paremman
naimakaupan. Tiedäthän sinä kaiken, mitä minusta on puhuttu."

"Kyllä. Mutta ihminen ei saa olla liian ankara eikä kova. Sinun
sukulaisesi soisivat sinulle täyden perinnön sisartesi ohella,
jos tästä meidän asiastamme tulisi tosi — ja minusta sinä näytät
hyväluontoiselta — ja sitten sinä olet kaunis —"

Ingunn ei heti vastannut. Tuntui niin hyvältä levätä tällä tavoin
hiljaa ja jutella miellyttävän nuoren miehen kanssa, tuntea hänen
lämmittävä läheisyytensä ja hänen hengityksensä aivan poskensa vieressä
pimeässä. Ingunnin ympärillä oli kauan ollut niin tyhjää ja kylmää.
Sitten hän sanoi hyvin lempeästi:

"Nyt tiedän, mitä ajattelen — en voi mennä naimisiin _kenenkään_ muun
kuin sen miehen kanssa, jonka oma minä olen. Muuten voin sanoa sinulle,
että minä kyllä käsitän sen arvon, minkä sinä tahdot tarjota minulle."

"Niin", sanoi Gudmund. "Etkö luule, Ingunn, että me kaksi olisimme
sopineet yhteen?"

"Luulen kyllä. Täytyisi olla noita, ellei voisi elää sovussa sinun
kanssasi. Mutta käsitäthän sinä nyt, etten minä ole vapaa —."

"Etpä, et", sanoi Gudmund huoaten. "Pidän siis huolen siitä, ettei
sinua enää kiusata meidän takiamme. Olisin mielelläni ottanut sinut.
Mutta saanpahan toisen."

He makasivat siinä vielä hiukan aikaa jutellen, mutta lopulta arveli
Gudmund, että nyt hänen oli aika lähteä, ja Ingunn sanoi, että niin
kai oli parasta. Hän saattoi Gudmundin ovelle sulkeakseen sen hänen
jälkeensä, ja he erosivat kätellen. Ingunn tunsi itsensä kauttaaltaan
lämmenneeksi ja liikuttuneeksi palatessaan takaisin vuoteeseensa. Tänä
yönä hän oli nukkuva hyvin —.

Pitkänpaaston aikana sai Ingunn luvan ratsastaa kaupunkiin
ripittääkseen itsensä veli Vegardille, joka oli ollut hänen
rippi-isänsä siitä päivästä lähtien, jolloin hänet kahdeksanvuotiaana
päästettiin ripille, aina siihen saakka, kun Arnvid otti hänet mukaan
Miklebøhon.

Hänen ei ollut helppo ilmaista munkille kaikkia syntejään. Hänen ei
ollut koskaan ennen ollut tarvis ripittää muuta kuin nimeltä mainitut
synnit: että hän oli rukoillut ajattelematta, vastannut vanhemmille
tylysti, suuttunut Toraan tai palvelustyttöihin, ottanut esineitä
luvatta, valehdellut — ja sitten tuon viimeisen, Olavin asian. Nyt hän
tunsi halua puhua ajatuksista — ja hänen oli niin vaikea tavoittaa
niitä ja ilmaista niitä sanoilla. Varsinkin hän pelkäsi, että hänet
säikytettäisiin tai pakotettaisiin rikkomaan uskollisuutta, jonka hän
oli luvannut Olav Auduninpojalle Jumalan silmien edessä.

Veli Vegard sanoi, että Ingunn oli tehnyt oikein kieltäytyessään
suostumasta kenellekään muulle miehelle niin kauan kun hän ei
ollut saanut tositietoa Olavin kuolemasta. Munkki oli tuominnut
hänen ja Olavin omatahtoista menettelyä paljon ankarammin kuin
piispa, mutta hän sanoi myös, että he olivat sidotut toisiinsa koko
eliniäkseen. Mutta Ingunnin täytyi rukoilla Jumalaa vapahtamaan hänet
sellaisista ajatuksista, että hän ottaisi itsensä hengiltä, — se
oli kuolemansynti, ei suinkaan pienempi kuin se, että hän antaisi
pakottaa itsensä avioliittoon olematta leski. Ja veli Vegard varoitti
häntä vakavin sanoin ajattelemasta liiaksi, kuten Ingunn oli kertonut
tekevänsä, — yhdyselämää Olavin kanssa ja lapsia, joita hän saisi
hänen kanssaan. Moiset ajatukset vain heikonsivat hänen tahtoaan,
kiihottivat himoja ja lisäsivät uhmaa sukulaisia vastaan — ja oli
kai Ingunn tullut käsittämään, että Olav ja hän olivat itse vetäneet
onnettomuuden päälleen holtittomuudellaan ja tottelemattomuudellaan
niitä kohtaan, joiden valtaan Jumala oli heidät uskonut. Oli parempi,
jos hän nyt pyrkisi kärsivällisyyden hyveen saavuttamiseen, kantaisi
kohtalonsa rakkaan Isän rangaistuksena, koettaisi elää rukouksissa,
armeliaisuudessa ja palvelevassa rakkaudessa sukulaisiaan kohtaan, niin
kauan kuin nämä eivät vaatisi häneltä tottelevaisuutta sellaisessa,
mikä on syntiä. Ja lopuksi sanoi veli Vegard, että hänen mielestään
Ingunnille olisi parempi, jos hän menisi luostariin, asuisi siellä
hurskaana leskenä, ja odottelisi tietoa siitä, saisiko Olav palata
synnyinmaahansa ja ottaa hänet luokseen, — jos kerran Jumalan tahto
oli, että heidän piti sellainen onni saavuttaa. Mutta jos hän saisi
varman tiedon Olavin kuolemasta, hän saattoi valita, halusiko palata
takaisin maailmaan vai ottaisiko hän nunnakaavun ja vihkisi elämänsä
rukoukseen Olavin ja vanhempiensa sekä kaikkien niiden sielujen
puolesta, jotka itsepäisyys ja liian suuri rakkaus tämän maailman
mahtiin ja iloihin oli johtanut harhaan. Munkki tarjoutui itse puhumaan
tästä hänen sukulaistensa kanssa ja saattamaan häntä luostariin, jos
hän haluaisi sinne.

Mutta Ingunn pelästyi. Hän pelkäsi, että jos hän joutuisi luostarin
sisäpuolelle, hänen ei olisi helppo päästä sieltä pois — vaikka veli
Vegard sanoikin, että niin kauan kuin Olav oli elossa, Ingunn ei voisi
ottaa nunnan huntua ilman hänen suostumustaan. Sitten Ingunn kertoi,
että hänen isoäitinsä oli vanha ja heikko ja tarvitsi häntä, ja veli
Vegard oli hänen kanssaan yhtä mieltä siitä, että hänen oli, niin kauan
kuin Aasa Maununtytär häntä tarvitsi, oltava isoäidin luona.

Kun hän pääsiäisen jälkeen palasi Bergiin, olivat Haakon ja
Tora matkustaneet koko joukkoineen; oli sovittu niin, että he
asettuisivat asumaan Frettasteiniin. Talossa tuli hyvin hiljaista
heidän lähdettyään. Aika kului noiden vanhojen naisten parissa niin
yksitoikkoisesti, että siinä suhteessa Ingunnin olisi ollut yhtä hyvä
asua luostarissa.

Ja sitten hän ei taas jaksanut vastustaa ajatuksiaan — vaan alkoi
jonkin ajan kuluttua viettää kuviteltua elämäänsä miehensä ja lastensa
parissa talossa, jota hän nimitti Hestvikeniksi. Mutta väliin hänessä
heräsivät ne tunteet, jotka Gudmund Joninpojan kosinta oli herättänyt
eloon — pelko, mutta myös jonkinlainen tyydytys. Hän ei siis ollut
sittenkään menetellyt kovin huonosti, koska niin suurisukuinen ja
rikas nuori mies oli aikonut kosia häntä. Ja hän uneksi kauniista ja
mahtavista kosijoista, joita hänen setänsä koettaisivat pakottaa häntä
ottamaan — ja miten hän osoittaisi rohkeutta ja lujaa tahtoa, eivätkä
mitkään kiusat eivätkä nöyryytykset voisi pakottaa häntä luopumaan
uskollisuudestaan Olav Auduninpoikaa kohtaan.




II


Bergissä kului päivä toisensa kaltaisena. Aika kiiti niin lentämällä,
ettei Ingunn voinut käsittää, mihin se hävisi. Mutta kun hän näki,
miten paljon oli ennättänyt tapahtua toisten elämässä, miten heille
kasvoi ja orasti, tunsi hän tuskan piston — onko siitä jo niin kauan!

Tora saapui Frettasteinistä mukanaan molemmat lapsensa. Steinfinn
kolusi kaikki nurkat — hän oli iso ikäisekseen, kaksi ja puoli
vuotias. Hänen pikku siskonsa osasi lykkiä itsensä istuma-asennossa
penkin tai jonkun muun esineen luo, ottaa siitä kiinni ja nousta
seisomaan. Tora tahtoi kaikin mokomin saada Ingunnin mukaansa
Frettasteiniin. Ingunn osasi käsitellä lapsia — ja kun Tora nyt
odotti kolmatta Olavinmessun ajaksi, hän katsoi hyvin sopivaksi,
että sisar muuttaisi hänen luokseen auttamaan häntä kaikkien näiden
lasten kasvattamisessa. Mutta Ingunn sanoi, ettei isoäiti voinut tulla
toimeen ilman häntä. Sydämessään hän ajatteli, ettei hän halunnut nähdä
Frettasteiniä koskaan — paitsi jos hän voisi mennä sinne yhdessä
Olavin kanssa.

Ingunn ei tiennyt, missä Olav nyt oli. Viimeksi hän oli saanut kuulla
hänestä viime kesänä, kun Arnvid oli käymässä Bergissä. Asbjørn
Allfeit pappi, oli palannut takaisin Norjaan samana keväänä — hän
oli seurannut piispa Torfinniä maanpakolaisuuteen, oli ollut hänen
kanssaan Roomassa ja ollut hänen luonaan, kun hän kuoli Flanderissa.
Kotimatkalla Asbjørn oli etsinyt Olavin käsiinsä Tanskassa; tämä oli
silloin enonsa luona ja viihtyi hyvin. Asbjørn oli joutunut sen jälkeen
papiksi jonnekin Trøndelageniin. Matkallaan Øterdalin kautta hän oli
pistäytynyt Arnvidin luona Miklebøssa ja tuonut hänelle terveisiä
heidän ystävältään.

Arnvid oli tuonut mukanaan Steinarin ilahduttaakseen Ingunnia. Mutta
poika oli nyt kasvanut isoksi, eikä Ingunn enää voinut leikkiä
hänen kanssaan kuten ennen. Isä sanoi Steinarille, että Ingunn oli
kerran pelastanut hänet tulenvaarasta. Mutta se ei näyttänyt tekevän
suurtakaan vaikutusta poikaan.

Ingunn sai hänet lähtemään kanssaan lahdelle kalaan. Hän meloi sillan
korvassa — hän ei jaksanut soutaa tuota raskasta venettä minnekään,
eikä Steinar ollut koskaan ennen ollut vesillä. Mutta heillä oli
hauskaa silläkin tavoin, vaikka kaloista ei juuri ollut puhetta.

Gudmund Joninpoika oli ollut naimisissa pitkän aikaa; ja hänellä oli
avioliitostaan jo poikakin. Hän tuli joskus Bergiin lainaamaan venettä
ollessaan menossa isoisänsä luo lahden toiselle puolen.

Mutta Ingunn kulki vain päivästä päivään noiden kahden vanhan naisen
parissa, ja nyt hän oli jo kahdenkymmenen ikäinen. Kuihtua, oli
Ivar-setä sanonut silloin —. Hän tunsi hämärästi, että niin kaunis
kuin nyt hän ei ollut vielä koskaan aikaisemmin ollut. Sisälläolo
isoäidin kanssa oli kalventanut hänen poskiaan, mutta hänen ihonsa
oli kuulea kuin kukkanen. Eikä hän ollut enää niin hinteläkään; hän
oli käynyt ryhdikkäämmäksi — eikä hän kulkenut enää niin allapäin ja
kumarassa. Hänen käyntinsä oli muuttunut kauniiksi, ja hänen kookkaan,
solakan vartalonsa liikkeissä oli erikoista pehmeyttä ja hiljaista
suloa. Kun hän joskus sattui joutumaan ihmisten pariin, tunsi hän,
että monet miehet katsoivat häneen pitkään; hän havaitsi sen, vaikkei
hän koskaan vastannut heidän katseisiinsa, vaan kulki aina säveästi
alasluoduin silmin, lempeä kaiho kasvoillaan.

Eräänä iltana, kun Magnhildin luona Bergissä oli muutamia vieraita
asiamiehiä, tunkeutui muuan miehistä hänen luokseen hänen jo mentyään
vuoteeseen. Mies oli humalassa. Ingunn ajoi hänet ulos; Aasa vanhus
ei ollut huomannut kenenkään tulleen sisälle. Mies selvisi melkein
kokonaan humalastaan luikkiessaan ulos kuin piesty koira — Ingunnin
päästäessä kuuluviin hillityn, jääkylmän vihansa.

Mutta saatuaan miehen oven ulkopuolelle hän aivan lyyhistyi kokoon
— jälkeenpäin hän värisi hampaat kauhusta kallisten. Mikä häntä
eniten pelästytti, oli — että hän oli itse tullut niin kummalliseksi
— vaikka mies ei ollut voinut havaita mitään; siitä hän oli varma.
Puolustautuessaan rauhanhäiritsijää vastaan kylmästi ja päättävästi,
niin peräti suuttuneena ja kiukuissaan, ettei hän edes ollut pelännyt,
hän oli kuitenkin syvällä sisimmässään tuntenut ikään kuin houkutusta
luopua vastustuksesta, antautua —. Hän oli niin väsynyt, niin väsynyt
— ja äkkiä hänestä tuntui, kuin hän olisi puolustautunut vuosikausia.
Hän oli väsynyt odottamiseen —. Olavin olisi pitänyt olla täällä,
juuri nyt hänen olisi pitänyt olla täällä! Hän ei saanut unta silmiinsä
sinä yönä; järkyttyneenä ja kurjana hän lepäsi itkien ja vaikeroiden
taljan alle kyyristyneenä; hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi enää
kestää nykyistä olotilaansa. — Mutta seuraavana päivänä, kun tuo
mies tuli pyytämään anteeksi, hän suhtautui tämän sopertelevaan
puheeseen harvasanaisella, lempeällä arvokkuudella, katsoen häntä
suoraan silmiin; hänen suurien, tummien silmiensä katse oli niin täynnä
surumielistä halveksumista, että miehen täytyi häpeissään poistua hänen
luotaan.

Olav — Ingunn ei tiennyt hänestä enää mitään. Ja yhä useammin ja
useammin täytyi hänen vuoteellaan itkeä myöhäiseen yöhön, levottomuuden
ja kaipauksen ja kummallisen tuskan kiusaamana; kuinka kauan tätä
kestäisi —! Hän painoi molemmin käsin Olavin taikapuukkoa rintaansa
vasten. Terä pysyi yhä kirkkaana sittenkin. Ja se oli ainoa, johon hän
saattoi luottaa —.

Oli sitten eräs sunnuntai kesän lopulla. Bergistä oli vain Ingunn
ollut messussa parin palvelijan kanssa. Hän oli ratsain; Grim vanhus
kulki sivulla valakkaa ohjaten. He tulivat pihaan, ja vanhus aikoi
juuri auttaa häntä alas hevosen selästä — kun Ingunn näki nuoren,
vaaleatukkaisen miehen kumartuvan ulos Magnhildin tuvan ovesta. Tuntui
kuin tuo hetki olisi ollut kummallisen pitkä ja paljonpuhuva, ennen
kuin hän tunsi miehen — se oli Olav.

Olav astui häntä kohti, ja Ingunnista näytti aluksi kaikki muuttuvan
niin harmaaksi ja loistottomaksi — aivan kuin silloin, kun on maannut
kasvot maata vasten helteisenä kesäpäivänä ja avaa äkkiä silmänsä ja
katsoo ympärilleen: — päivänpaiste ja koko maailma on ikään kuin
himmentynyt ja kaikki värit muuttuneet paljon haalistuneemmiksi —.

Hän oli aina muistanut Olavin paljon isommaksi, paljon kookkaammaksi ja
kauniimmaksi — hän vaaleutensa oli aivan kuin loistanut.

Olav saapui hänen luokseen, nosti hänet satulasta ja laski hänet
maahan. Sitten he kättelivät ja läksivät rinnatusten astelemaan taloa
kohti; kumpikaan heistä ei virkkanut mitään.

Ivar Torenpoika astui ovesta ulos; hän tervehti Ingunnia nauraen:

"Oletko nyt tyytyväinen, Ingunn — vieraaseen, jonka tällä kertaa
toimme taloon?"

Ingunn hämmästyi — hän punastui kaulaa myöten ja hymy purkautui esiin
hänen silmistään ja suupielistään.

"Oletteko tulleet yhdessä?" Hän siirsi katseensa sedästä Olaviin.
Silloin tämäkin hymyili — Ingunn tunsi niin hyvin tuon hiljaisen
hohteen; Olavin kalpea, kaunis suu karehti pehmeästi, vaikka huulet
eivät avautuneetkaan; hän siristi hiukan silmiään ja noiden pitkien,
silkinhienojen ripsien alla säihkyi sininen, iloinen katse —.

"Tulithan sinä lopultakin kotiin?" sanoi Ingunn hymyillen.

"Niin, ajattelin käydä kerran kotipuoltakin katsomassa", sanoi Olav
siihen.

Ingunn istahti kynnykselle katsellen Olavia, joka jäi pihalle
keskustelemaan Ivarin kanssa. Kummallisen nopeasti kaikki rauhoittui
hänen sisällään. Onni, se oli kuin vaipumista lepoon, — täydelliseen
lepoon.

Ivar tahtoi näyttää Olaville jotakin — miehet poistuivat edemmäksi.
Ingunn istui tarkkaillen Olavia hänen astellessaan: ei yksikään
mies, minkä hän oli nähnyt, astunut niin kauniisti, liikkunut niin
miellyttävän levollisesti. Olav ei ollut kovin kookas, sen hän muisti
nyt hyvinkin; itse hän oli hiukkasta pitempi — mutta Olav oli niin
kaunismuotoinen, juuri tarpeeksi harteikas ja kapea vyötäisiltään;
hänen vartalonsa oli kiinteä ja vankkalihaksinen, vaikka hän olikin
niin solakka, suora ja notkea jäseninen.

Hänen kasvonsa olivat hiukan laihtuneet, hänen ihonsa käynyt hieman
kuivemmaksi ja kovemmaksi. Ja tukka oli hiukan tummunut — se ei ollut
enää niin hohtavan vaalea, vaan oli tullut enemmän tuhkanväriseksi.
Mutta kuta kauemmin Ingunn häntä katseli, sitä paremmin hän tunsi hänet
jälleen. Heidän erotessaan oli hänen kauneudestaan ollut vain ikään
kuin lapsellisen viehkeyden hohdetta. Nyt hän oli aikamies — mutta
merkillisen kaunis nuori mies sittenkin.

Syvässä onnessaan aikaillen istui Ingunn illallispöydässä ja havaitsi
ihmeekseen, että sekä Ivar että Magnhild olivat hyvin ystävällisiä
Olavia kohtaan. Olav oli tullut maahan viikko sitten — Osloon.

"Minun mielestäni sinun olisi pitänyt käydä ensiksi katsomassa
taloasi", sanoi Ivar. "Eihän siinä mitään vaaraa olisi ollut — nyt,
kun sinä olet jaarlin miehiä."

"Ei suinkaan, olisinhan kyllä _uskaltanut_ tehdä niin. Mutta minä olin
saanut päähäni, etten tahdo mennä Hestvikeniin ennen kuin olen saanut
hallintovallan tilaani. Ennättääpähän sinne sittekin, ajattelin",
hymyili hän, "kun saan kaikki selväksi etelässä voidakseni viedä
Ingunnin mukanani kotiin."

Ingunn sai heidän keskustelustaan sen käsityksen, ettei Olav ollut
vielä saanut maassaololupaa. Mutta Ivar ei, enemmän kuin Olav itsekään,
näyttänyt panevan sille suurta painoa. Jaarli Alf Erlinginpoika
Tornbergistä oli nyt maan mahtavin mies, ja Olav oli tavannut hänet
Tanskassa ja liittynyt hänen saattoonsa. Jaarli oli luvannut hankkia
hänelle turvakirjeen, ja juuri jaarlin luvalla hän oli tullut nyt
maahan etsimään miestä, joka hänen puolestaan voisi neuvotella
sovinnosta Einarin sukulaisten kanssa. Sitten hän oli ajatellut
olevan parasta esiintyä rohkeasti — ja oli ratsastanut suoraan Ivar
Torenpojan luo Galtestadiin. Ja he olivat pian päässeet sovintoon.

"Niin, tiedäthän, että olen tuntenut sinut noin pienestä saakka",
sanoi Ivar. "Ja minä olen aina pitänyt sinusta. Suutuin kyllä silloin,
kun saimme tietää, että sinä olit omin luvin anastanut morsiamesi,
mutta sehän oli luonnollista —."

"Tietysti se oli luonnollista." Olav nauroi, ja Ivar myös.

Ingunn kysyi pelokkaasti:

"Etkö sitten ole tullut kotiin _jäädäksesi_ tänne, Olav?"

"Norjaan jään — kenties. Mutta täällä pohjoisessa en voi viipyä
monta päivää. Pärttylinmessupäivänä on minun oltava jaarlin luona
Valdinsholmissa."

Ingunn ei tiennyt, missä Valdinsholm mahtoi olla, mutta kuulosti siltä
kuin se olisi ollut hyvin kaukana.

Olavista saattoi helposti huomata, että hän oli oppinut käyttäytymään
ihmisten parissa. Hiljaisesta ja harvasanaisesta kotikasvatista oli
tullut seurustelutaitoinen nuori hovimies, joka osasi sovittaa hyvin
sanansa. Olav tarinoi vilkkaasti ja edukseen, mutta hän kuunteli myös
mielellään vanhempia ihmisiä, ja suurin osa hänen puheestaan oli
vastailemista Ivarin ja Magnhildin kysymyksiin. Harvoin hän kääntyi
juttelemaan Ingunnille, eikä hän koettanut kertaakaan päästä puheisiin
yksistään hänen kanssaan.

Hän kertoi, että Tanskassa oli nyt hyvin rauhatonta — valtaherrat
olivat kaikin puolin tyytymättömiä kuninkaaseensa, vaikka näillä oli
paljon suuremmat vapaudet ja oikeudet siinä maassa kuin täällä; —
mutta ehkäpä he juuri siitä syystä olivat saaneet halun ahmia vielä
enemmän. Hänen oma enonsa, Barnim Erikinpoika, menetteli Olavin
mielestä kaikessa niinkuin halusi, ja laeista, joiden piti olla
voimassa siinäkin maassa, hän ei ollut havainnut ritarin välittävän
koskaan.

"Etkö ole saanut haltuusi mitään perintöjä äitisi sukulaisilta?" kysyi
Ivar. "Etkö voisi niitä nyt vaatia?"

"Eno vastaa kieltävästi", sanoi Olav hymyillen hiukan pilkallisesti.
"Ja voihan hän olla oikeassa. — Kun tulin Høvdinggaardiin, selitti
hän minulle ensiksikin, että isoäitini oli toimittanut pesänjaon
lastensa kanssa Erik-herran kuoleman jälkeen, ennen kuin hän meni
naimisiin Bjørn Andersinpojan kanssa. Toiseksi minun äitini oli
menettänyt kaiken perintöoikeutensa Tanskassa olevien sukulaistensa
omaisuuteen poistuessaan maasta ja mennessään naimisiin Norjassa,
kysymättä heidän mieltään —. Ja kolmanneksi oli kuningas julistanut
äitini täysveljen, Stig Bjørninpojan henkipatoksi; hän on kuollut ja
hänen poikansa kulkevat vierailla mailla, ja Hvidbjergin on kuningas
ottanut huostaansa. Nyt on Valdemar herttua ottanut Stigin poikien
asian esille, ja hän voi hankkia heille tilan takaisin, ja Barnim-eno
arveli, että minun olisi pidettävä itseni esillä: ehkäpä minullekin
saattaisi tipahtaa jotakin." Hän hymyili. "Se tapahtui sitten, kun
eno ja minä olimme oppineet paremmin tuntemaan toisiamme — olimme
heti hyviä ystäviä, ja hän on kohdellut minua hyvin ja ollut minua
kohtaan erittäin antelias. Hän vain tahtoo, etten minä vaatisi mitään
_oikeuksia_ —."

Olav puhui hymyillen. Mutta Ingunn huomasi, että hänen kasvoihinsa ja
eleisiinsä oli tullut jokin vieras piirre. Jotakin yksinäistä, joka
niissä oli ollut aina, mutta joka nyt ilmeni selvemmin, ja jotakin
kovaa, mikä oli uutta. Ingunn aavisti, ettei Olav ollut kokenut pelkkää
onnea ja iloa joutuessaan köyhänä ja maasta ajettuna hakemaan suojaa
mahtavilta tanskalaisilta sukulaisiltaan.

"Voin kyllä sanoa, että Barnim Erikinpoika on ollut hyvä minua
kohtaan — mutta olin sittenkin toinen mies sinä päivänä, jolloin
tapasin Alf-herran —; ja kun pidin miekankahvasta sekä vannoin hänelle
valani, tuntui minusta melkein kuin olisin palannut kotiin."

"Sinä pidät hänestä!" sanoi Ivar.

"Pidänkö —!" Olavin kasvot kirkastuivat. "Jos olisit tavannut jaarlin,
et sanoisi tuolla tavoin. Me seuraisimme häntä, vaikka meidän pitäisi
purjehtia kautta helvetin höyryävän tulirapakon — joka mies, johon hän
katsoo hymyillen. — Hänen ruskeat silmänsä loistavat kuin timantit.
Pieni hän on — olen häntä varmasti päätä pitempi — leveäselkäinen,
karvainen ja ruskeatukkainen; niin, sanotaanhan, että Tornbergin
suku on peräisin kuninkaantyttärestä ja karhusta. Ja Alf-herralla on
kymmenen miehen voima ja kahdentoista äly. Ei ole monta miestä joka ei
olisi iloinen ja kiitollinen saadessaan totella häntä — eikä monta
naistakaan", — sanoi Olav hymyillen.

"Onko totta, mitä kerrotaan kuningattarestamme, — että hän haluaa
mennä naimisiin Alf-herran kanssa!" kysyi Ivar uteliaana.

"Kuinkapa minä sen tietäisin?" nauroi Olav. "Mutta jos on totta, mitä
kerrotaan, on hän hyvin viisas nainen. Mutta silloin hänen valtansa
loppuisi Norjan valtaistuimella, jos hän joutuisi tuon karhun käpäliin
—."

Ivar arveli, että Alf-jaarli liikkui juuri Ingebjørg-kuningattaren
asioissa Tanskan vesillä, taisteli siellä rannikoilla kaapaten
saksalaisia kauppalaivoja, jotka pyrkivät pohjoiseen salmien kautta.

Olav sanoi, että se oli kyllä totta — jaarli tahtoi hankkia
Ingebjørg-kuningattarelle hänen isiensä perinnön Tanskasta, samalla
kun hän kuritti saksalaisia kauppiaita heidän viimevuotisista
tunkeutumisistaan Bjørgviniin ja Tunsbergiin. Mutta hän teki sen siksi,
että hän itse sitä tahtoi, eikä sen vuoksi, että kuningatar oli häneltä
sitä pyytänyt. Oli varmaankin olemassa sellainen sopimus jaarlin ja
tanskalaisten valtaherrojen välillä, että hän avustaisi heitä heidän
taistelussaan Tanskan kuningasta vastaan, ja vastapalvelukseksi
Jakob-kreivi ja muut herrat pakottaisivat kuninkaan luopumaan
Ingebjørgin Tanskassa olevista tiluksista.

He olivat istuneet juomassa illallisen jälkeen, ja Ivar alkoi jo puhua
levolle lähdöstä; silloin Olav nousi seisomaan ja veti sormestaan
suuren kultasormuksen, jossa oli vihreä kivi. Hän näytti sitä Ivarille
ja Magnhild-rouvalle:

"Mahdattekohan tuntea tätä? Tällä sormuksella isäni antoi minun kihlata
Ingunnin. Eiköhän teidän mielestänne Ingunnin sopisi saada se nyt ja
käyttää sitä?"

Ingunnin täti ja setä vastasivat siihen myöntävästi, ja Olav pani
sormuksen Ingunnin sormeen. Sen jälkeen hän otti satulalaukusta esille
kullatut vitjat, joissa oli risti ja hopeakoristeita vyötä varten,
ja antoi Ingunnille nekin. Sitten hän otti esiin arvokkaita lahjoja
Ivarille ja Magnhildille sekä kolme kultasormusta, jotka hän pyysi
Ivarin toimittamaan Toralle, Hallvardille ja Jonille. Sekä Magnhild
että Ivar olivat tästä hyvin mielissään, ylistivät lahjoja ja olivat
hyvin suopeita Olavia kohtaan. Magnhild-rouva antoi tuoda viiniä, ja he
joivat kaikki yhteisesti joulusarvesta.

Kun Magnhild-rouva sanoi, että nyt saattoi Ingunn mennä isoäidin
luo nukkumaan, nousi Olav paikaltaan — hän tahtoi mennä Grimin ja
Dallan luo puhumaan hiukan heidänkin kanssaan. Magnhild ei esittänyt
vastaväitteitä.

Taivas oli pilvessä, mutta pilvien välitse hohti illan valo kylmänä ja
messinginkaltaisena. Yöt alkoivat jo käydä koleiksi ja syksyisiksi.

Olav ja Ingunn astelivat ulkorakennusten ohi. He saapuivat pellon
aidan luo; Olav nojasi kyynärpäänsä veräjään, jäi siihen seisomaan ja
katselemaan eteensä. Vilja oli tuleentunut, se hohti vaaleana synkän
taivaan alla; alhaalla lepäsi lahti tyynenä, kuvastellen alkavaa
hämärää — toisella puolen sulautui sinimusta metsäinen selänne rannan
tummuuteen.

"Täällä on samanlaista kuin ennen", sanoi Olav hiljaa. "Kuten
tavallisesti syksyllä. Tanskassa tuulee melkein aina."

Hän kääntyi puolittain tyttöä kohti, laski kätensä hänen olalleen ja
veti hänet lähemmäs itseään. Päästäen syvän onnenhuokauksen Ingunn
nojautui raskaasti häneen. Hän tunsi vihdoinkin vähitellen päässeensä
kotiin; nyt hän oli Olavin syleilyssä.

Olav tarttui hänen kasvoihinsa molemmin käsin, työnsi ylös hänen
tukkansa ja suuteli häntä ohimoille.

"Ennen sinulla oli kiharoita täällä hiusrajassa", — kuiskasi hän.

"Minä kampaan nykyään tukkani niin kireälle", sanoi Ingunn hiljaa.
"Olen kammannut kiharat pois. — Kun he ottivat minulta hunnun, olen
palmikoinut niin sileästi kuin suinkin voin —."

"Niin, nyt minä muistan — sinähän käytit huntua Hamarin talvena!"

"Oletko pahoillasi siitä, että annoin heidän pakottaa itseni ottamaan
sen pois?"

Olav pudisti päätään, hymyillen hiukan:

"Olin melkein unohtanut sen — ajatellessani sinua muistin sinut
sellaisena kuin olit sitä ennen."

"Olenko mielestäsi samanlainen kuin ennen", kuiskasi Ingunn
pelokkaasti, "vai olenko muuttunut rumemmaksi?"

"Et!" Olav otti hänet rajuun syleilyyn. Hetkisen he seisoivat tiukasti
toisiinsa pusertuneina. Sitten Olav päästi hänet irti:

"Ei — meidän on mentävä sisään. Tulee pian pimeä —." Mutta hän veti
Ingunnin palmikkoja soimiensa lomitse, kietoi ne ranteittensa ympäri ja
ravisteli häntä sinne tänne, pitäen häntä vähän matkan päässä itsestään.

"Miten kaunis sinä olet, Ingunn", sanoi hän kiihkeästi. Jälleen hän
päästi Ingunnin irti, naurahtaen merkillisesti, ja kysyi sitten äkkiä:

"Siitähän on toista vuotta jo, kun näit Arnvidin viimeksi?"

Ingunn myönsi niin olevan.

"Olisin mielelläni halunnut tavata häntä nyt. Hän on ainoa ystäväni
nuoruuden ajoilta — hän ja sinä. Ihmisiin, joita tapaa iäkkäämmäksi
tultuaan, ei voi suhtautua samalla tavalla."

Olav oli nyt yhdenkolmatta ja Ingunn kahdenkymmenen ikäinen, mutta
kumpikaan heistä ei ajatellut, että he olivat liian nuoria puhuakseen
noin. Heille kummallekin oli tapahtunut niin paljon ennen kuin he
olivat jättäneet taakseen lapsuuden.

Heti sen jälkeen Olav kääntyi lähteäkseen takaisin kartanolle, ja
Ingunn seurasi hänen jäljessään navettarakennusten välistä ahdasta
kujaa pitkin. Grim ja Dalia istuivat kivellä navetan oven edessä.
Vanhukset ihastuivat ikihyväksi, kun Olav pysähtyi heidän luokseen.
Hetkisen kuluttua hän otti vyöstään rahoja ja antoi heille — ja
silloin heidän ilollaan ei ollut rajoja.

Ingunn seisoi navetan seinustalla, mutta kukaan ei puhunut hänelle,
ja kun hän havaitsi, että Olav halusi istahtaa hetkiseksi juttelemaan
vanhojen palvelijoiden kanssa, sanoi hän hyvää yötä ja lähti isoäidin
tupaan.

Olav viipyi Bergissä viisi päivää. Kuudennen aamuna hän sanoi, että
hänen täytyi illalla ratsastaa Hamariin, sillä sieltä oli hänelle
luvattu venekyyti Eidsvoldeniin, jos hän voisi olla valmiina lähtemään
aikaisin seuraavana aamuna.

Hän oli tullut oikein hyväksi ystäväksi Ivarin ja Manghildin kanssa, ja
kaikki talossa sanoivat, että Olav oli kovasti miehistynyt poissaolonsa
vuosina. Mutta Ingunn ja hän eivät olleet saaneet jutella keskenään
kovinkaan paljon.

Sinä päivänä, jolloin Olavin piti ratsastaa pois, pyysi Ingunn häntä
mukaansa siihen parveen, missä Aasan ja hänen tavaransa olivat. Hän
avasi arkkunsa, otti sieltä esille kokoontaitetun liinavaatteen ja
ojensi sen Olaville kääntäen kasvonsa hänestä pois.

"Se on sinun hääpaitasi, Olav. Tahdoin antaa sen sinulle _nyt_."

Kun hän vihdoin loi katseensa Olaviin, seisoi tämä pidellen paitaa
käsissään; hän oli punastunut, ja ilme hänen kasvoillaan oli
kummallisen viehkeä ja liikuttunut.

"Kristus siunatkoon sinua, oma Ingunnini — Kristus siunatkoon käsiäsi
jokaisesta ompeleesta, minkä olet tähän ommellut —."

"Olav — älä lähde!"

"Tiedäthän, että minun täytyy", sanoi Olav hiljaa.

"Ei, ei, Olav! En ollut ajatellut, että kun kerran saapuisit kotiin,
lähtisit taas heti luotani. Jää tänne, Olav — vain kolmeksi —
vaikkapa _yhdeksikin_ päiväksi!"

"En voi." Olav huokasi. "Etkö voi käsittää, Ingunn, että olen vielä
henkipatto; minun oli vaarallista _tullakaan_, mutta olin sitä mieltä,
että minun täytyi saada _nähdä_ sinut ja puhua sukulaistesi kanssa. En
omista tällä hetkellä Norjassa mitään, mitä oikeudenmukaisesti voisin
nimittää omakseni. Jaarli, herrani, on minulle luvannut —. Ja vaikkapa
asiat eivät olisikaan niin — kun hän on käskenyt minun saapua luokseen
määräajaksi, en voi jäädä pois. Minun täytyy lähteä joutuakseni hänen
luokseen ajoissa —."

"Etkö voi ottaa minua mukaasi?" kuiskasi Ingunn melkein kuulumattomasti.

"Täytyyhän sinun käsittää, etten voi. Minne minä sinut veisin?
Valdinsholmiinko, jaarlin miesten pariin —!" Olav nauroi.

"Minulla on ollut niin raskaat päivät täällä Bergissä", kuiskasi Ingunn.

"Sitä en voi käsittää. Ovathan Magnhild-rouva ja Aasa-rouva hyviä
ihmisiä —. Siellä etelässä ollessani minä usein pelkäsin, mahtaisiko
Kolbein saada läpi tahtonsa, että sinä tulisit hänen luokseen. Pelkäsin
puolestasi, rakkaani. — Täällähän sinulla on ollut aika hyvä olla."

"En jaksa olla täällä enää —. Etkö voi viedä minua mukanasi — hankkia
minulle olinpaikkaa jostakin muualta?"

"En voi hankkia sinulle olinpaikkaa niin kauan kuin en ole saanut
takaisin oikeutta tilaani", sanoi Olav kärsimättömästi. "Ja entä mitä
luulisit Ivarin ja Magnhildin pitävän siitä, että veisin sinut pois —
Ivar on juuri se, joka tulee puhumaan puolestani Kolbeinille. Älä ole
niin ymmärtämätön, Ingunn. Eikä Aasa-vanhus voi tulla toimeen ilman
sinua."

Molemmat vaikenivat hetkeksi. Ingunn meni ikkunan luo.

"Olen aina ajatellut, seisoessani ja katsellessani ulos, että täällä on
samanlaista kuin Hestvikenissä."

Olav astui hänen luokseen ja laski kätensä hellästi hänen kaulalleen.

"Oi ei", sanoi hän hajamielisenä, "vuono on paljon leveämpi
Hestvikenissä. Siellä on suolainen meri. Ja talo on muistaakseni
ylempänä."

Hän väistyi takaisin, otti paidan ja taittoi sen kokoon.

"Sinulla on ollut tässä paljon työtä, Ingunn — olet ommellut siihen
niin paljon kirjailua."

"Ooh. Minulla on ollut neljä vuotta sitä näpläilläkseni", sanoi Ingunn
tylysti.

"Tule, lähdetään ulos", sanoi Olav äkkiä. "Tule, niin menemme ulos
juttelemaan!"

He kulkivat rinnettä alas, kunnes saapuivat eräälle kummulle lahden
rannalla. Kuivalla, kivisellä mäellä kasvoi katajia ja pikku pensaita
ja välillä oli auringon paahtaman, lyhyen ruohon peittämiä aukeamia.

"Tule, istutaan tähän!" — Itse heittäytyi Olav vatsalleen Ingunnin
eteen. Siihen hän jäi loikomaan ja tuijottamaan ajatuksiinsa vaipuneena.

Ingunnista tuntui kuin he tavallaan olisivat tulleet toisiaan
lähemmäksi juuri siksi, että Olav vaipui ajatuksiinsa ja jäi
äänettömäksi, saatuaan Ingunnin ulos kanssaan kahden; Ingunn oli niin
tottunut tähän heidän lapsuudestaan saakka. Hän istui siinä katsellen
hellästi pieniä kesakkoja, joita Olavilla oli nenän juuressa — ne
olivat hänen mielestään niin tuttuja.

Suuria pilviä kulki taivaalla heittäen varjoja maahan, niin että
vastarannan metsä muuttui tummansiniseksi — vihreä niitty ja vaalea
pelto loistivat vain voimakkaasti välistä. Vuono oli harmaa, tyynien,
tummien viirujen halkoma, jotka edempänä kuvastelivat syksyistä
maisemaa palasittain. Välistä pilkahti aurinko esiin, ja terävä,
kultainen valo paahtoi — mutta heti kun pilvi kulki sen ohi, ei
tuntunut lainkaan lämpimältä — ja maa oli kostea —.

Pitkän ajan kuluttua kysyi tyttö:

"Mitä sinä ajattelet, Olav?"

Olav huokasi raskaasti aivan kuin olisi herännyt — sitten hän tarttui
Ingunnin käteen ja painoi kasvonsa hänen käsiinsä:

"Kun et sinä olisi niin ymmärtämätön", sanoi hän, palaten jälleen
heidän aikaisempaan keskusteluunsa. Hetkisen kuluttua hän virkkoi:

"Høvdinggaardista lähdin kiitosta sanomatta —."

Ingunnilta pääsi pieni säikähtynyt huudahdus.

"Niin", sanoi Olav. "Se oli pahasti tehty — se ei ollut kaunista,
sillä eno on osoittanut monella tavoin hyvyyttä minua kohtaan —."

"Jouduitteko epäsopuun?"

"Ei sitäkään. Se johtui siitä, että hän oli tehnyt jotakin, josta minä
en pitänyt. Hän rankaisi erästä renkiään — enkä voi sanoa, että se
olisi ollut ankarampi rangaistus kuin minkä tämä ansaitsi. Mutta eno
oli usein julma jouduttuaan, niinkuin silloin, vimmasta suunniltaan
— ja sinä tiedät, etten ole koskaan hyväksynyt ihmisten tai eläinten
tarpeetonta kiusaamista —."

"Ja niin te jouduitte epäsopuun —?"

"Ei niinkään. Tuo renki oli ollut kavaltaja —. Oli istuttu ja juotu
hallissa, eno ynnä muutamia sukulaisia ja ystäviä — niin, siellä
oli _minunkin_ sukulaisiani — he olivat tulleet meille pääsiäistä
viettämään — oli pääsiäisilta. He puhuivat kuninkaasta, ja hänelle ei
kukaan heistä tahtonut hyvää — ja he juttelivat siinä kuningas Eirikiä
vastaan punotuista hankkeista. Siellä pohditaan monenmoisia merkillisiä
juonia nykyään, näetkös — ja juopuneita ja hölläsuisia me olimme
kaikki. Tuo Aake oli kulkenut pöydän ohi ja mennyt sitten kuninkaan
päämiehen luo Holbekgaardiin sekä myynyt hänelle kuulemansa tiedot,
ja tämän sai eno tietää. Silloin eno antoi viedä miehen puistoon ja
sitoa hänet suurimpaan tammeen; ja sitten hän nosti petturin toisen
käden, jolla mies oli vannonut Barnimille uskollisuutta ja naulasi sen
puukolla runkoon.

"Niin, en tarkoita, etteikö hän olisi sitä ansainnut. Mutta kun tuli
yö, arvelin, että nyt oli Aake seisonut siellä tarpeeksi kauan. Menin
ulos ja irrotin hänet ja lainasin hänelle hevosen sekä pyysin häntä
lähettämään sen takaisin erääseen taloon Kallundborgissa, missä minut
tunnettiin, kun hän oli saanut tilaisuuden poistua Själlannista. —
Mutta pelkäsin, että eno vihastuisi hirmuisesti kepposeni johdosta,
eivätkä siinä olisi hyvät sanat auttaneet. Olin kuullut, että jaarli
oli pohjoisessa niemen seuduilla — ja silloin minä kokosin tavaroitani
minkä ennätin ja ratsastin samana yönä pohjoiseen. Ja niin jouduin
jaarlin kanssa Englantiin.

"Niin, ei hän saanut suinkaan kaunista kiitosta minulta — ja minä
rukoilen Jumalaa joka päivä, ettei hän saisi enempiä ikävyyksiä sen
johdosta, että päästin irti Aaken. Annoin hänen vannoa, mutta vannoopa
tai paljastaapa sellainen mies —. Jos eno olisi hirttänyt hänet,
olisin sanonut, että se oli hyvin tehty. Mutta kun hän seisoi siellä
tammea vasten, käsi kiinni naulattuna —. Se tapahtui juuri pääsiäisen
jälkeen, näetkös; olimme olleet joka päivä kirkossa, ja minä olin
polvistunut ristin juurelle ja suudellut sitä pitkänäperjantaina. —
Silloin minusta tuntui, että tuo mies, joka seisoi siellä, muistutti
ristiinnaulittua —."

Ingunn nyökkäsi hiljaa.

"Sehän oli hyvä työ."

"Jumala tietää. Kunpa voisin niin uskoa. Ja jos palaan Tanskaan jaarlin
seurassa, niin voinhan lähettää enolle sanan — ehkä saan luvan
ratsastaa hänen luokseen pyytääkseni häneltä anteeksi. Sillä olin
hänelle kauhean kiittämätön."

Hän makasi tuijottaen kauan tummansinisiä metsiä kohti:

"Sanot, ettei sinun ole ollut hyvä olla täällä, Ingunn. En ole minäkään
saanut viettää joulua joka päivä. En moiti sukulaisiani — mutta he
ovat rikkaita ja mahtavia miehiä, ja minä tulin heidän luokseen köyhänä
ja vieraana ja lainsuojattomaksi julistettuna — poikasena he minua
pitivät eivätkä suvun jäsenenä, koska he eivät olleet naittaneet äitiä.
En tahdo sanoa, että he olisivat voineet vastaanottaa minut paremmin
kuin vastaanottivat — asiain ollessa niin kuin ne olivat."

"Älä ole järjetön, pyysi hän jälleen." Hän siirtyi hiukan eteenpäin
ja antoi päänsä vaipua raskaasti Ingunnin syliin. "Mieluimmin jäisin
kyllä tänne nyt samalla tai ottaisin sinut mukaani — jos se vain
kävisi päinsä. — Olisitko ennemmin tahtonut, etten olisi tullutkaan,
kun en voinut jäädä kuitenkaan —?"

Ingunn pudisti päätään ja silitti hellästi hänen tukkaansa.

"On vain merkillistä", sanoi Ingunn hiljaa, "ettei enosi tahtonut
tehdä enempää sinun hyväksesi — kun hänellä ei ole muita lapsia elossa
kuin se nunna?"

"Ehkä olisi tehnyt — jos olisin tahtonut jäädä Tanskaan. Mutta sanoin
aina, etten tahtonut. Ja hän huomasi kyllä, että kaipasin takaisin
tänne."

Hetkisen kuluttua kysyi Ingunn:

"Nuo ystäväsi — siinä kaupungissa, minkä mainitsit — mitä väkeä ne
ovat?"

"Ooh, ei mitään", vastasi Olav. "Ravintolavieraita. Kävin usein siinä
kaupungissa enon asioilla — myymässä karjaa tai muuta sentapaista —."

Ingunn silitti yhä hänen hiuksiaan.

"Suukon sinä kuitenkin voit suoda minulle!" Olav nousi polvilleen,
syleili häntä rajusti ja painoi suudelman hänen huulilleen.

"Voit ottaa niin monta kuin tahdot", kuiskasi Ingunn hänen rinnaltaan.
Kyyneleet tulvahtivat silmiin hänen tuntiessaan Olavin rajuja ja kuumia
suudelmia kaikkialla kasvoillaan ja kaulallaan. "Niin monta kuin tahdot
—. Olisit voinut saada suukon joka päivä —!"

"Pelkäänpä, että silloin olisin tullut kovin tyytymättömäksi —!" Olav
nauroi kurkkuunsa. "Oma Ingunnini!" Hän taivutti Ingunnin taapäin niin,
että hänen niskansa tuli lähelle maata. "Mutta nyt ei kestä enää kauan,
ennen kuin —" kuiskasi hän.

"Meidän täytyy lähteä", sanoi hän sitten ja päästi Ingunnin
käsistään. "Mitähän Magnhild-rouva mahtanee ajatella, kun poistuimme
tällä tavoin kartanosta!"

"Vähätpä siitä", hymähti Ingunn.

"Niinpä kyllä!" Olav hymyili, tarttui Ingunnin käteen ja auttoi hänet
pystyyn. Hän pudisteli hatullaan Ingunnia ja itseään. "Mutta kyllä
meidän kuitenkin täytyy nyt lähteä."

Olav piti yhä Ingunnin kättä omassaan siihen saakka kun he tulivat
polulle, mistä heidät voitiin nähdä talosta.




III


Olavin lähdettyä Ingunn ei voinut voittaa pientä pettymyksen tunnetta.
Tuntui kuin Olavin käynti olisi koskenut vähimmin häntä.

Hän tiesi kyllä itse, että oli hullua ajatella niin, Olav oli
menetellyt viisaasti esiintyessään aivan kuin hän olisi luopunut
vanhasta vaatimuksestaan häneen, siihen, että hän oli Olavin oma ja
käytettävissä. Sitä eivät he kuitenkaan olisi koskaan saaneet ajetuksi
läpi tässä talossa. Mutta Olav oli saavuttanut sen, että nyt sekä Ivar
että Magnhild pitivät häntä Olavin laillisesti kihlattuna morsiamena.

Magnhild-rouva antoi hänelle lahjoja morsiusarkkuun — se oli ollut
surullisen tyhjänä tähän asti; melkein uuden, majavannahkavuorilla
varustetun vihreän samettivaipan, pöytäliinan ja sinikuvioisen
käsiliinan, yhden pellavaisen ja yhden silkkisen paidan, täydelliset
kehdon varusteet, kolme kuvakudoksista penkkityynyä, malmipadan,
hopeahelaisen juomasarven ja suuren hopeakannun — kaikki nämä
hän sai kahden seuraavan kuukauden kuluessa. Ja Magnhild sai Aasa
Maununtyttären antamaan pojantyttärelle uudet sänkyvaatteet, mitkä
hänellä oli aitassa, vällyineen ja peitteineen, patjoineen ja
erilaisine lakanoineen. Meneekö Ingunn naimisiin? kysyi isoäiti
kummastellen joka kerta, kun tytär sai kerjätyksi häneltä jotakin. Hän
unohti sen joka päivä.

Ivar lupasi antaa hänelle satulan ja rahaa kuuden lehmän ostoon —
olisi liian tukalaa kuljettaa elukoita ylämaasta Vikeniin. Ja hän
pyysi Ingunnia käymään Galtestadissa, jossa hän voisi valita itselleen
osan hänen vaimovainajansa puvuista: "Suon tämän sinulle ennemmin kuin
Toralle — hän on tullut niin mahtavaksi saatuaan tuon Haakon mahtavan
ja tultuaan hänen poikiensa kuningasäidiksi."

Hän meni niin pitkälle, että otti selon siitä, minne oli joutunut
Olavin vaatearkku, joka myytiin Hamarissa, silloin kun poika
julistettiin maanpakolaiseksi. Arkku oli vaaleaa niinipuuta, tavattoman
hyvin tehty ja mitä kauneimmilla leikkauksilla somistettu. Ivar osti
sen takaisin ja lähetti sen Ingunnille Bergiin.

Sukutappara oli ollut dominikaanien huostassa Hamarissa koko ajan.
Veli Vegard kätki sen piiloon silloin, kun kuninkaan vouti otti
huostaansa Olavin irtaimiston. Munkki sanoi, ettei se ollut suuri
synti, sillä tuo tappara, joka oli kulkenut samassa suvussa toistasataa
vuotta, ei saanut joutua vieraille niin kauan kuin Olav oli elossa.
Kun Olav nyt tuli takaisi Hamariin, oli veli Vegard Rendalissa
saarnaamassa talonpojille Paternosteria ja enkelin tervehdystä —
hän oli valmistanut neljä erittäin hyvää saarnaa ja hän kierteli
hiippakunnassa kesällä niitä esittämässä. Mutta Olav oli mennyt priorin
luo ja hän oli suorittanut luostarin kirkossa julkisen kirkkosovituksen
tapon johdosta. Sen jälkeen oli priori antanut hänelle tapparan
takaisin. Mutta lähtiessään jälleen etelään Olav jätti sen munkkien
säilytettäväksi.

Kolbein oli kovasti raivostunut, kun Ivar kääntyi hänen puoleensa ja
halusi neuvotella sovinnosta Olavin puolesta. Hän ei tulisi koskaan
vastaanottamaan korvausrahoja Einarin murhasta — Olav Auduninpojan
tuli pysyä miehenä, joka ei voi sakoilla rikostaan sovittaa, ja Ingunn
sai jäädä sellaiseksi kuin oli, perinnöttömäksi ja kunniattomaksi,
jollei hän suostuisi sellaiseen avioon, minkä hänen sukulaisensa
voisivat hankkia häväistylle naiselle — avioon palkkarengin tai
pikkutilallisen kanssa.

Ivar vain nauroi velipuolelleen. Kolbein mahtoi olla hullu, kun ei
käsittänyt aikaansa; jos kuningas antaisi Olaville maassaololuvan, niin
saattoihan Kolbein kyllä kieltäytyä vastaanottamasta korvausrahoja
— antaa hopean jäädä kirkonmäelle variksien ja maankiertäjien
noukittavaksi; mutta Olav istuisi Hestvikenissä yhtä turvallisena
silti. Ja mitä Olavin ja Ingunnin kihlaukseen tulee, oli typerää
kieltää, että se oli vanhastaan päätetty asia. Sitä, että Olav oli
ennättänyt ennen heitä, silloin kun he ajattelivat antaa morsiamen
Haakon Gautinpojalle, piti Ivar nyt vain hyvänä sattumana: hänen
mielestään oli vävy jo nuoruudestaan saakka osoittanut olevansa
sellainen mies, joka ei halua luopua laillisesta oikeudestaan.

Haakon Gautinpoika oli parastaikaa riidassa vaimonsa sukulaisten kanssa
eräästä perinnöstä, jota hän vaati Toran puolesta, mutta Ivar ei
halunnut ylistää _tätä_ vävyä siitä syystä; juuri saman asian vuoksi
hän oli antanut Haakonille tuon hienon liikanimenkin. Haakon ja Tora
pysyivät syrjässä tänä syksynä, Ivarin ja Magnhildin yrittäessä saada
Ingunnin naimisasiaa järjestykseen.

Haftor Kolbeininpoika tuli Ivarin kanssa Bergiin neuvottelemaan
asiasta. Haftor oli jäyhä ja kylmäluontoinen mies, mutta tavallaan
oikeutta harrastava ja isäänsä paljon älykkäämpi. Hän tajusi täysin
selvästi, että jos Olav Auduninpoika oli saanut mahtavia ystäviä
asiaansa puoltamaan, oli hänen isänsä turha vaikeuttaa sovinnontekoa.
Ainoa, mistä he voisivat jonkin verran hyötyä, oli vaatia korvausmaksut
niin suuriksi kuin mahdollista.

Kaikki tämä piti Ingunnia jännityksessä. Hän piti jokaista lahjaa,
minkä sai vastaanottaa, panttina siitä, että saisi pian takaisin
Olavin, ja silloin Olav veisi hänet kotiin mukanaan. Hän kaipasi
niin kovin Olavia — ja viimeksi täällä ollessaan oli Olav jutellut
niin vähän hänen kanssaan. Hän tajusi, että Olavin oli nyt ennen
kaikkea koetettava saada hänen sukulaisensa puolelleen, turvatuksi
omistusoikeuden heidän kummankin tiloihin. Ja hän uskoi, että Olav
saatuaan hänet tulisi pitämään hänestä niinkuin entisaikoina, vaikka
hän ei ollutkaan enää niin yltiö ja kiihkeä kuin silloin. Olav oli
varttuessaan muuttunut — vasta hänestä Ingunn havaitsi, miten monta
vuotta oli kulunut siitä, kun he olivat olleet lapsia.

Haftor Kolbeininpoika toi uutisia Bergiin saapuessaan sinne seuraavana
keväänä helluntain jälkeen ottamaan vastaan Einarin murhasta
suoritettavan korvausmaksun toista osaa.

Puolet oli Olav antanut suorittaa keskipaaston aikaan Hamarissa —
muuan Oslossa asuva saksalainen kauppias toi hopean, ja Ivar sopi
kohtaamisesta hänen kanssaan; Haftor otti vastaan rahat isänsä
puolesta. Osa määrästä olisi pitänyt maksaa nyt helluntain jälkeen, ja
viimeinen erä piti Olavin itsensä tuoda asianomaisille kesäkäräjille,
jotka pidettiin Hamarissa, joka vuosi Eidsiva-käräjäin päätyttyä. Sen
jälkeen hän saisi vastaanottaa Ingunnin tämän sukulaisilta.

Mutta tällä kertaa ei ollut saapunutkaan mitään Olavin lähettiä; sitä
vastoin saattoi Haftor kertoa merkillisiä uutisia jaarlista, Olavin
herrasta. Kuningatar Ingebjørg Eirikintytär oli kuollut Bjørgvinissä
kevään alussa, ja Alf-herra oli silloin alkanut pelätä, että hänen
ylivaltansa Norjassa nyt päättyisi. Nuori Haakon-herttua oli vihannut
äitinsä neuvonantajia täydestä sydämestään jo pikkupojasta saakka.
Nyt hän toimitti jaarlille sanan, että tämä lähettäisi Osloon ne
palkkasoturit, jotka hän oli hankkinut Englannista edellisenä kesänä
— se oli tapahtunut Norjan kuninkaan nimessä, mutta Alf-herra oli
pitänyt ne luonaan Borgissa suureksi vaivaksi ja kiusaksi ympäristön
asukkaille. Alf-herra noudatti pyyntöä siten, että purjehti Osloon
kokonainen laivasto mukanaan ja marssi kaupunkiin yli parinsadan miehen
kera; itse hän meni seurueineen asumaan kuninkaankartanoon herttuan
sotapäällikön Hallkel Krøkedansin luo. Eräänä iltana tunkeutuivat
jotkut noista englantilaisista palkkasotureista erääseen kaupungin
lähistöllä olevaan taloon, jonka isännän he mukiloivat pahanpäiväisesti
ja jolta he ryöstivät rahat. Hallkel-herra vaati ilkityöntekijöitä
luovutettaviksi itselleen, ja kun englantilaiset kieltäytyivät
ilmaisemasta syyllisiä, vangitutti hän heitä joukon, valitsi heistä
umpimähkään viisi ja hirtätti nämä. Tämän tapahduttua englantilaiset
ryhtyivät hyökkäykseen kuninkaankartanoa vastaan, ja silloin syntyi
julkitaistelu kaupunkilaisten ja jaarlin miesten välillä, kaupunki
ryöstettiin ja koko se osa, mikä on Klemens-kirkon ja joen välillä aina
kuninkaankartanoon ja silloille saakka, poltettiin poroksi. Loppujen
lopuksi jaarli purjehti kaikkine väkineen ulos Foldenista vieden ritari
Hallkelin vankina mukanaan — hän pani koko onnettomuuden Hallkelin
syyksi. Mutta herttua sai tapahtumasta tiedon ollessaan etelärannikolla
kotimatkalla äitinsä hautajaisista, ja nyt hän kokosi nopeasti
sotajoukon ja sai vielä veljensä, kuninkaan, mukaansa. He marssivat
Borgesysseliin, Sarpsborg ja Isegran vallattiin äkkirynnäköllä, ja
lähes kolmen sadan jaarlin miehen kerrotaan kaatuneen tai saaneen
jäljestäpäin surmansa seudun talonpoikien kädestä. Alfin linnanvoudin
Isegranissa ynnä useita hänen seurueensa miehiä herttua teloitutti
— ihmiset kertoivat sen tapahtuneen kostoksi Hallkel Krøkedansin
puolesta, joka oli jaarlin määräyksestä surmattu linnassa. Alf-jaarlin
itsensä kerrottiin joukkonsa jätteiden kera pelastuneen pakenemalla
Ruotsiin, ja Eirik-kuningas oli määrännyt hänet ja kaikki hänen
mukanaan olleet soturit henkipatoiksi Norjassa.

Bergin väki tuli kovin hiljaiseksi, kun Haftor oli kertonut tämän
rauhallisesti ja kuivasti. Olavin nimeä hän ei lainkaan maininnut,
mutta jonkin ajan kuluttua kysyi Ivar hyvin varovasti, oliko Haftor
kuullut mitään hänestä — oliko hän kaatuneiden jaarlin miesten
joukossa?

Haftor vastasi hiukan vitkastellen: ei. Sattui siten, että ne miehet,
joilta hän tämän kaiken oli ensiksi kuullut — kaksi valkomunkkia
Tunsbergista — olivat selvillä Olav Auduninpojan kohtalosta, sillä hän
oli ollut sisarluostarissa Mariaskogissa Oslon palon aikana. Olav oli
saanut jaarlilta loman ennen kuin tämä oli siirtynyt Osloon, ja hän
oli matkustanut etelään Elvesysseliin myydäkseen jonkun osan siellä
omistamastaan maasta Dragsmarkin munkeille. Saatuaan siellä kuulla,
minkälaisen lopun jaarlin kunnia oli saanut, oli Olav sanonut olevansa
kiitollinen Alfille kaikesta, minkä hän nyt omisti ja oli saanut
takaisin, eikä hän halunnut ilman lupaa erota ensimmäisestä herrasta,
jolle hän oli vannonut uskollisuutta. Ja hän oli lähtenyt Ruotsiin
etsimään jaarlia.

"Tuolla Olavilla on merkillisen huono onni valitessaan suojelijoita",
sanoi Haftor kuivasti. "He joutuvat henkipatoiksi, ensin piispa ja nyt
jaarli. — Mutta se taitaa olla suvussa: hänen esi-isiensä aikana oli
Hestviken oikea rosvopesä, mikäli olen kuullut."

"Niin, rosvoluolaksi ja pirunpesäksi kutsuivat ihmiset aikoinaan Hovia
ja Galtestadia ja muitakin meidän sukukartanoitamme, Haftor", pisti
Ivar väliin, vaikka hyvin lauhkeasti.

Haftor kohautti olkapäitään:

"Niin — Olav saattaa kyllä olla kelpo poika, mutta hänen kohtalonsa
näyttää olevan aina joutua niitten mukaan, jotka joutuvat tappiolle.
Minun ystäväkseni hän ei voi koskaan tulla, mutta huomaan kyllä, että
hänen ystävänsä pitävät hänestä. Mutta jos Ingunn tahtoo odottaa häntä,
niin hän saa totuttautua kärsivällisyyteen."

Ivar huomautti, että voihan tällä kertaa sattua niinkin, että hänen
asiansa järjestyy pian. Haftor vain kohautti jälleen olkapäitään.

Ivar joutui sitten ilmoittamaan Ingunnille olevan hyvin vähän toiveita
siitä, että Olav voisi viedä hänet kotiinsa tänä kesänä. Hän ei halunnut
tarkemmin kertoa Alf-jaarlin kapinasta nuorelle naiselle, jota hän
piti typeränä ja kevytkenkäisenä — senpä vuoksi Ingunn ei aluksi
käsittänyt, että Olav oli nyt yhtä huonossa asemassa kuin kerran
aikaisemmin, ennen kuin hän oli tavannut auttajan Alf Erlinginpojassa.

Kävi vain siten, ettei sanaakaan enää puhuttu hänen naimisiinmenostaan.

Ivar ja Magnhild-rouva tunsivat itsensä hiukan ymmälle joutuneiksi.
He olivat kannattaneet tätä asiaa kaikin voimin ja mieltyneet Olaviin
niin, että heidän nyt oli vaikea kääntyä häntä vastaan, kun hän aivan
odottamatta oli joutunut uuteen ikävyyteen. Ja he katsoivat parhaaksi
olla kertomatta koko asiasta.

Kolbein Torenpoika virui enimmäkseen vuoteessaan kotonaan — hän
oli saanut halvauksen. Täten Ingunn ei saanut tietää paljoakaan
siitä, mitä hän puhui. Ja Haftor ei puhunut mitään koko asiasta.
Hän oli vastaanottanut toisen puolen tappokorvauksesta erinomaisen
englantilaisen rahan ja oli sitä mieltä, että oli hyödytöntä koettaa
enää jäljestäpäin purkaa sopimusta. Sitä paitsi kävi hänen hiukan
sääli Ingunnia, ja hän arveli, että olisi samantekevää, jos Olav
lopulta saisikin hänet ja veisi hänet toiselle paikkakunnalle —
suvulleen ei Ingunn tuottanut kunniaa eikä hyötyä. Kun vanha Aasa-rouva
kuolisi, jäisi hän vain rasitukseksi sisaruksilleen. Ja Haftor oli
jo Steinfinnin poikien, Hallvardin ja Jonin kasvatusisä — ja Haakon
Gautinpoika oli nyt jo joutunut riitaan nuorten lankojensakin kanssa.

Täten jäi Ingunn jälleen enimmäkseen yksikseen; hän sai istua ääneti
loukossaan isoäidin luona.

Ensimmäisenä syksynä hän kuitenkin yhä teki omia töitään — kehräsi,
kutoi ja ompeli myötäjäisiään. Mutta vähitellen hän väsyi siihen.
Kukaan ei koskaan sanallakaan maininnut hänen tulevaisuudestaan.
Hän lakkasi odottamasta, että Olav tulisi pian, ja kohta hänestä
tuntui kuin hän ei koskaan olisi vakavasti siihen uskonutkaan. Heidän
yhdessäolonsa niinä päivinä, jolloin Olav viimeksi kävi täällä, oli
jättänyt jälkeensä epämääräisen pettymyksen hänen sydämeensä — Olav
oli ollut kuin puolittain vieras hänelle.

Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi oikein saanut Olavin kuvaa
sopeutumaan noihin vanhoihin unelmiinsa heidän yhteisestä elämästään
Olavin talossa, missä he kahden hallitsisivat ja heillä olisi paljon
pikkulapsia — ja olivat kuitenkin samat kuin ennenkin rakastaessaan
toisiaan Frettasteinissä —.

Ja hän vaipui muistelemaan sitä ainoaa hetkeä, jolloin he olivat olleet
kahden kesken, silmä silmää, suu suuta vasten — viimeisenä päivänä,
jolloin he istuivat yhdessä kummulla. Ja hän jatkoi ajatuksissaan
heidän keskusteluaan ja muisteli Olavin ainoaa tulista, rajua hyväilyä
— hänen polttavaa suudelmaansa kun hän taivutti taapäin Ingunnin
niskan. Hän uneksi, että Olav oli taipunut noudattamaan omaa kaipuutaan
ja hänen rukouksiaan — ja ottanut hänet mukaansa. Hänen mieleensä
johtui, mitä hänen äitinsä oli kertonut yöllä ennen kuolemaansa —
morsiusmatkastaan yli tunturien — ja tytär punoi tuota aihetta
edelleen. — Seuraavana kesänä, toisena Olavin käynnin jälkeen hän
joutui Magnhild-rouvan kanssa Gudbrandsdaleniin, Ringabuhun, häihin. He
jäivät joiksikin viikoiksi sinne sukulaistensa luo Eldridstadiin, ja
nämä veivät heidät ylhäälle tunturilaitumilleen, jotta Magnhild-rouva
näkisi heidän karjarikkautensa. Ensi kerran elämässään Ingunn oli
niin korkealla tunturilla, että metsä jäi alapuolelle: hän näki
laajoja aloja, joilla kasvoi vain pikku pensasta, vaivaiskoivua ja
kellervänharmaata jäkälää, ja kauempana tuntureita toistensa takana
taivaanrantaan saakka pohjoisessa, missä lumipeittoiset tunturit
tavoittivat taivaan pilviä hankiensa keskelle.

Noissa mahtihäissä hänen oli täytynyt kulkea vaaleissa, värikkäissä
puvuissa, hopeavyössä ja hiukset hajallaan. Ja hän oli enimmäkseen
ollut arka ja päästään pyörällä. Mutta se vaikutti häneen jäljestäpäin.
Istuessaan jälleen isoäidin tuvassa, kotona Bergissä, nousi hänen
mieleensä uusia kuvia — hän kuvitteli kulkevansa Olavin kanssa
koristettuna ja loistavan kauniina — esimerkiksi jossakin ulkomaisessa
kuninkaankartanossa; se oli hänestä kuin korvausta kaikista näistä
vuosista, jotka hän oli istunut loukossa. Ja hän seurasi mielessään
henkipattoa yli tuntureiden — he ratsastivat poikki tunturipurojen,
jotka kohisivat voimakkaammin ja kirkkaammin kuin purot täällä
laaksoissa — niiden äänessä oli enemmän laulavaa sävyä, vähemmän
pauhua — ja niiden pohjalla loistivat pyöreät, valkeat kivet. Kaikki
äänet ja valo ja ilma olivat toisenlaisia tuntureilla kuin täällä
alhaalla. Hän matkasi Olavin kanssa kohti kaukaisia, siintäviä
huippuja, halki syvien laaksojen ja uusien lakeuksien, ja välillä he
lepäilivät kivimajoissa, kuten Eldridstadiin mennessä —. Ja noita
tuntureita ajatellessaan hänen mielensä ikään kuin villiytyi. Hän,
joka oli kaihonnut niin tyynesti kohtaloonsa alistuneena, vain itkenyt
hiljaa taljan alla jonakin yönä, kun oli mielestään saanut kovin
kovaa kokea — hän tunsi vapautumisen tunteen virkoavan itsessään.
— Ja hänen mielikuvansa muuttuivat huimiksi ja värikkäiksi — hän
liitti niihin tapahtumia, joista oli kuullut lauluissa ja tarinoissa,
hän kuvitteli kaikkea sellaista, mitä hän ei ollut koskaan nähnyt:
lyijykattoisia kivilinnoja, sinisiin panssareihin puettuja urhoja
ja laivoja, joissa oli silkkipurjeet ja kullatut laidat. Näissä
kuvitelmissa oli toisenlaista loistoa ja toisenlaisia värejä kuin
entisissä haaveiluissa talonpoikaistalosta, jossa eli Olav ja heidän
lapsensa — mutta ne olivat paljon hatarampia ja sekavia kuten
todelliset unet —.

Arnvid Finninpoika oli viime vuosien aikana käynyt pari kertaa
Bergissä, ja he olivat jutelleet Olavista, mutta hän ei tietänyt
ystävästään muuta, kuin että Olav oli elossa ja oleskeli Ruotsissa.
Mutta kesäisen tunturilla käynnin jälkeisenä talvena — oli
uudenvuodenpäivä, ja kirjoitettiin vuosiluku 1289 Vapahtajan syntymän
jälkeen — saapui Arnvid Bergiin hyvin touhuissaan. Arnvidilla oli
tapana melkein joka vuosi käydä markkinoilla Sernassa, ja siellä oli
Olav tavannut hänet syksyllä, ja he olivat olleet yhdessä neljä päivää.
Olav oli kertonut jaarlin itsensä vapauttaneen hänet valasta; nyt hän
tahtoi, että Olav ajattelisi omaa etuaan — ja hän oli antanut Olaville
suosituksen Tunsbergin Tore Haakoninpojalle, joka oli naimisissa
Alf-herran sisaren kanssa. Olav oli mennyt ruotsalaisen ylimyksen
palvelukseen hankkiakseen hiukan varoja siksi, kun palaisi kotiin,
mutta hänen aikomuksenaan oli palata Norjaan uudenvuoden jälkeen —
ehkä hän oli jo Hestvikenissä.

Ingunn ilostui; varsinkin sinä aikana, minkä Arnvid viipyi Bergissä,
hän tunsi rohkeutensa jälleen elpyvän. Mutta sen jälkeen tuntui kuin
hänen toivonsa olisi taas kalvennut ja häipynyt; hän ei uskaltanut
heittäytyä odottamaan, että jotakin todella _tapahtuisi_, mutta
kuitenkin hänen ajatuksissaan ja unelmissaan oli valoisampi sävy tänä
talvena hänen nähdessään ajan kulkevan kevättä kohti — kukaties Olav
saapui, niinkuin Arnvid oli sanonut.

Kesällä oli Bergin naisten tapana mennä ulos savustamaan lihaa tai
kalaa. Kartanon pohjoispuolella olevassa koivikossa oli muutamia suuria
kiviä; he sytyttivät tulen kivenkoloon, sijoittivat sen yläpuolelle
pohjattoman laatikon, ripustivat savustettavan kappaleen kannen alle ja
sitten täytyi yhden naisista olla siellä koko päivän savua valvomassa.

Eräänä päivänä keväällä halusi Aasa Maununtytär saada joitakin kaloja
savustetuksi, ja Dalla ja Ingunn menivät savustuspaikalle. Vanhus
laittoi tulen ja sai sen palamaan ja savuamaan niinkuin sen pitikin,
mutta sitten hänen täytyi mennä kotiin katsomaan erästä lehmää, ja
Ingunn jäi jälleen yksin.

Maanpinta oli täällä metsikössä melkein lumeton, ruskea ja kauhtunut,
mutta aurinko lämmitti kallioita ja poutapilvet purjehtivat korkealla
sinisellä taivaalla. Lahti, josta hän saattoi nähdä osan lehdettömien,
valkoisten koivujen välitse, oli vielä hotelossa jäässä, ja lumi loisti
valkoisena vastaisen rannan metsästä, joka ulottui melkein veteen
saakka. Täällä päivänpuoleisella rinteellä tihkui vettä joka paikasta,
mutta kevät ei ollut kuitenkaan vielä saanut täyttä sulamiskaikuaan.

Ingunn viihtyi hyvin istuessaan päivänpaisteessa savua vaalimassa.
Hän oli ollut siellä jo useita tunteja ja ajatteli juuri, olisiko
hänen lähdettävä etsimään lisää katajia tuleen — kun hän kuuli
jonkun ratsastavan ylempänä mäellä kulkevaa polkua. Hän loi katseensa
ylös — se oli vain muuan mies, joka ratsasti pienellä, kellervällä
hevoskaakilla. — Samassa hän tuli sysänneeksi vesiastiaa; se oli
tukemattomana kivien välissä ja kellahti kumoon.

Harmikseen hän havaitsi nyt, että hänen oli lähdettävä hakemaan vettä
— ja Dalia oli vienyt mukanaan puupytyn; vesiastia oli vuolukivestä ja
sen yläreunassa olevaan kahteen silmään oli pujotettu puusanka, josta
sitä voitiin kantaa. Hän otti sen; silloin huusi mies hänelle ylhäältä
polulta — hän oli hypännyt ratsunsa selästä ja tuli juosten alas
rinnettä läpi kuihtuneen kanervikon.

"Älähän, älähän, suloinen tyttöseni — tuon teen minä puolestasi!"

Mies tarttui hänen vyötäisiinsä pysähdyttääkseen vauhtiaan, puristi
hänet ohimennen itseään vasten, otti vesiastian ja läksi juoksujalkaa
alas lähteelle. Ingunn ei voinut olla nauramatta hänkään, katsoessaan
hänen jälkeensä — mies oli nauranut, niin että valkeat hampaat
välkkyivät.

Mies oli tummaihoinen — hän oli heittänyt viittansa hupun taaksepäin
ja oli paljaspäin. Hän oli hyvin pitkä ja solakka ja notkea, mutta
hiukan raju kaikissa liikkeissään, ja hänen äänensä oli ollut niin
iloinen —.

Hän palasi takaisin vettä tuoden, ja Ingunn näki, että hän oli hyvin
nuori. Hänen tummahkot kasvonsa olivat kapeat ja kulmikkaat, mutta
eivät epämiellyttävät — silmät olivat suuret, kellertävät tai
vaaleanruskeat, hilpeät ja kirkkaat. Suu oli iso ja hammasrivi kaareva
ja korkealla, mutta nenä kaartui hienosti ja miellyttävästi. Hän oli
pukeutunut sammalvihreään puolimekkoon ja suureen ruskeaan vaippaan;
vyössä riippui pieni, lyhyt miekka.

"Kas niin!" sanoi hän hymyillen. "Jos tahdot lisää apua, ei sinun
tarvitse muuta kuin pyytää!"

Ingunn nauroi, hän ei sanonut tarvitsevansa lisää; toinen oli jo
auttanut häntä kylliksi näinkin, sillä astia oli raskas.

"Aivan liian raskas noin hennolle nuorelle neidolle. Oletko Bergistä?"

Ingunn vastasi myöntävästi.

"Sinne juuri minäkin olen matkalla — minulla on asiaa ja kirje
herraltani sinun rouvallesi. Mutta minä jään tänne auttamaan sinua
— sitten tulen perille niin myöhään, että Magnhild-rouva saa suoda
minulle yösijan. Saan kai silloin nukkua sinun luonasi?"

"Saatpa kyllä." Ingunn ajatteli, että poika vain laski leikkiä —
olihan hän paljas nulikka, ja Ingunn nauroi, kun toinenkin nauroi.

"Nyt jään tänne juttelemaan kanssasi", sanoi nuori mies. "Onpa sinulla
ikävä työ, ja ikävä sinun mahtaa olla muutenkin istua yksinäsi täällä
metsässä, nuori ja kaunis kun olet."

"Olisi täällä pahempikin, jos olisin vanha ja ruma. Eikä täällä
metsässä olekaan ikävä. En ole istunut täällä kuin neljä tuntia ja
tulithan sinä siinä ajassa jo tästä ohi."

"Silloinpa minut on lähetetty kuluttamaan aikaasi — odotas, minä autan
sinua; tämä työ sopii paremmin minulle kuin sinulle —!" Ingunn oli
hommassaan hiukan kömpelö, sillä hän ei tahtonut saada savua silmiinsä
ja kurkkuunsa. Poika kastoi katajanoksia veteen ja pani niitä hiilien
päälle ja heittäytyi syrjään, kun savu pelmahti häntä vastaan. "Mikä
sinun nimesi on, kaunis tyttö?"

"Miksi sitä kysyt?"

"Sitten sanoisin omani. Onhan sinun hyvä se tietää — kun tulen
nukkumaankin kanssasi."

Ingunn pudisti vain nauraen päätään:

"Ethän sinä ole näiltä seuduin?" kysyi hän; hän kuuli toisen puhuvan
merkillistä murretta.

"En, olen islantilainen. Ja nimeni on Teit. Nyt on sinun sanottava
omasi."

"Ooh, ei minulla ole niin merkillistä nimeä kuin sinulla. Minun nimeni
on vain Ingunn."

"Se on kyllä tarpeeksi hyvä sinulle — toistaiseksi; se on yhtä kaunis
kuin kaunein nimi, minkä tiedän. Jos keksin paremman, kirjoitan sen
kultakirjaimilla ja annan sen sinulle, Ingunn rusoposki."

Hän auttoi Ingunnia tämän ottaessa ulos valmiiksi savustettuja kaloja
ja ripustaessa sisälle uusia. Istuen maassa hän valitsi yhden taimenen,
paloitteli sen ja ryhtyi syömään.

"Sinä otat lihavimmat ja parhaat", sanoi Ingunn nauraen.

"Onko Magnhild-rouva, sinun emäntäsi, sellainen nirppu, ettei suo
köyhälle kulkijalle yhtä kalanselkää?" nauroi Teit takaisin.

Ingunn huomasi, että Teit piti häntä palvelijana. Hänellä oli yllään
ruskea sarkapuku ja vyötäisillään sileä nahkavyö, ja hänen tukkansa
oli tavallisessa asussaan kahdella palmikolla ilman koristeita, vain
sinisellä villalangalla sidottuna.

Teitistä näytti olevan hauskaa olla hänen luonaan. Hän hoiti savua
Ingunnin puolesta, lisäsi katajanoksia tuleen ja heittäytyi väliajalla
hänen viereensä juttelemaan. Ingunn sai kuulla, että hän oli
lääninherran voudin kirjurina. Hänen isänsä oli pappi, nimeltään Sira
Hall Sigurdinpoika, ja Teit oli käynyt koulua Holarissa, mutta hän ei
tahtonut tulla papiksi, hän tahtoi mieluummin matkustaa maailmalle
onneaan etsimään.

"Oletko sen sitten löytänyt?" kysyi Ingunn.

"Siihen annan sinulle vastauksen huomenna —", hän hymyili
salaperäisesti.

Ingunn ei voinut olla pitämättä tuosta iloisesta pojasta. Ja sitten
Teit pyysi saada suudella häntä. Ingunnista tuntui, ettei se ollut
vaarallista. Ja niinpä hän ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi
— istui vain hiljaa nauraen. Ja kietoen kätensä hänen ympärilleen
Teit suuteli häntä keskelle suuta. Mutta sittenpä hän ei tahtonut
päästääkään Ingunnia käsistään, vaan kävi lähenteleväksi ja tunki
kätensä Ingunnin puvun alle. Ingunn ryhtyi puolustautumaan, häntä alkoi
pelottaa ja hän pyysi Teitiä luopumaan sellaisesta.

"Tuollainen ei ole miehekästä", hän sanoi "— minähän olen täällä
savustamassa — enkä voi juosta pois, ymmärräthän sinä sen!"

"Sitä en ajatellut!" Teit päästi hänet heti, hiukan häpeissään.
"— Täytyypä katsoa, minne ratsuni on joutunut", sanoi hän sen heti
sen jälkeen. "— Me tapaamme Bergissä?" huusi hän Ingunnille ylhäältä
ratsupolulta.

Kun Ingunn ja Dalia palasivat kartanoon illalla, ei pihalla ollut
ketään, mutta kun Magnhildin tuvan ovi avattiin, kuului sieltä naurua
ja äänekästä puhetta. Magnhild-rouvalla oli vieraita, kaksi nuorta
neitoa, Dagny ja Margret, rouvan kasvattityttären kaksoset, ja tänä
iltana oli tullut muitakin nuoria Bergiin, näiden neitosten sukulaisia
ja ystäviä.

Ingunn meni isoäidin pirttiin. Pitäen vatia sylissään hän istui
vuoteen vieressä ja antoi vanhukselle puuroa ja maitoa, ottaen välistä
itsekin lusikallisen. Sitten hän haki korin ja puukon ja meni ulos.
Iltaisin oli jo kaunista ja valoisaa, ja lahteen päin viettävälle
päivänpuoleiselle mäelle, talon suurimman ja parhaimman pellon
alapuolelle oli jo ilmestynyt lehtikaalin ja villikaalin taimia. Hän
tahtoi noppia niitä korillisen ja keittää niistä keiton isoäidille.
Vanhus kaipasi varmaan talven jälkeen ruumiin puhdistusta limasta ja
epäterveellisistä nesteistä.

Taimet olivat pieniä ja hentoja; ennen kuin hän oli ehtinyt saada niitä
tarpeeksi paljon käsiinsä, oli kevätillan harmaansininen hämärä jo
langennut. Astellessaan kartanoa kohti tuli häntä vastaan hämärässä
pitkä, solakka mies — Teit, islantilainen.

"Kultaseni — pitääkö sinun käydä ulkona askareilla näin myöhään
illalla?" kysyi hän lempeästi. Hän otti Ingunnin korista kourallisen
vihreitä lehtiä ja haisteli niitä. Sitten hän otti Ingunnia
käsivarresta ja siveli sitä hellästi.

"Tuvassa kisaillaan. Etkö tule sinne, Ingunn? Tule — minä laulan
sinulle kauneimmat laulut, mitä osaan."

Ingunn pudisti päätään.

"Niin ankara ei emäntäsi kuitenkaan voi olla sinua kohtaan. Siellä on
koko muu talonväki.

"Kyllä he ihmettelisivät, jos minä tulisin", sanoi Ingunn hiljaa.
"Siitä on kauan, kun olen ollut mukana nuorten kisoissa. Dagny ja
Margret ihmettelisivät, jos menisin heidän ja heidän ystäviensä
joukkoon."

"Se on vain siksi, etteivät he sallisi sinun olevan kauniimman kuin he.
He eivät pidä siitä, että palvelija on kauniimpi kuin —." Hän kahmaisi
Ingunnia niin rajusti, että kori, jota tämä kantoi edessään, narisi.
"— Tulen luoksesi illalla", kuiskasi hän.

Ingunn seisoi hetkisen porraskivellä, katsoi harmaansiniseen kevätyöhön
ja kuunteli Magnhildin tuvasta kaikuvia soiton ja laulun säveleitä.
— Hän ei halunnut sinne — siellä oli nuorta ja iloista väkeä. Mutta
mitäpä tuosta, jos hän laskisikin Teitin sisään tänä yönä. Hänkin
halusi kerran taas jutella vieraan ihmisen kanssa. Hän jätti oven
raolleen ja meni täysissä pukimissa vuoteeseen.

Hetket kuluivat, ja hän koetti kieltää itseltään olevansa hämmästynyt,
kun ei Teitiä sittenkään kuulunut. Lopulta hän lienee nukahtanut —
mutta äkkiä hän heräsi siihen, että mies nousi hänen sänkyynsä, asettui
hänen viereensä, ei aivan säädyllisesti. Mutta kun hän työnsi hänet
kovakouraisesti luotaan, tuli Teit heti siivoksi.

Teit selitti puolustuksekseen, että kisapirtissä oli ollut kovin
hauskaa. Mutta kun Ingunn oli hiljaa ja vastaili kylmästi kaikkeen,
mitä toinen kertoi heidän ilonpidostaan, tuli Teit yhä lauhkeammaksi.
Vihdoin hän sanoi rukoilevasti:

"Tiedätkö, iloitsisin eniten siitä, että saisin jutella kanssasi —. Ja
nyt olet varmaankin vihainen minulle? Kultaseni, mitä minä kertoisin
sinulle?"

"Sen saat itse keksiä", sanoi Ingunn voimatta olla nauramatta. "Jos
tahdot kosia, ei sinun sovi kysyä minulta, miten sinun on meneteltävä!"

"No entä sitten? Jos voisin voittaa kätesi, niin — etkö sitten halua
pois Bergistä, Ingunn?"

"Ooh — ehkä kyllä —."

"Tahtoisitko muuttaa Islantiin asumaan?"

"Onko Islantiin kovin pitkä matka?" kysyi Ingunn.

Teit myönsi niin olevan. Mutta se oli hyvä maa, parempi kuin Norja
— joka tapauksessa parempi kuin ylämaa, sillä täällä oli talvi niin
hirvittävän kylmä. Heidän kotiseudullaan ei usein ollut pysyvää lunta
koko talvena — lampaat kulkivat ulkona läpi vuoden, samoin hevoset. Se
kuulosti Ingunnista houkuttelevalta, sillä hänenkin mielestään talvi
oli ikävä — kun karja näki nälkää navetassa, vuodetalja oli jäätynyt
seinään aamulla, jalkoja paleli ja oli hakattava avanto jäähän jokaisen
vesipisaran takia, mitä talossa tarvittiin.

Teit muuttui kaunopuheiseksi kertoessaan isänmaastaan. Ingunn ajatteli,
että siellä mahtoi olla kaunista — ylängöt, mistä he hakivat
pikkukarjan syksyllä, olivat varmaankin samanlaisia kuin se tunturi,
jolla hän oli käynyt. Maailma oli suuri ja avara — miehille, jotka
voivat siinä laajalti matkustella. Hän johtui ajattelemaan Olavia,
miten paljon tämä oli matkustellut — Englannissa ja Tanskassa ja
Ruotsissa — Teit ei ollut nähnyt muita maita kuin Islannin ja Norjan.
Hän toivoi, että Olavkin olisi ollut sellainen, olisi puhellut hiukan
kaikesta kokemastaan — mutta Olav kertoi aina niin vähän siitä, mitä
hänelle tapahtui. Mutta se johtui kai siitä, että Teit oli niin oppinut
mies — Ingunn ei muuten ollut uskonut, että kirjanoppinut mies voisi
olla näin nuori ja iloinen ja mukava. Niin, hän ei ollut koskaan ennen
tavannut maallikkoa, joka oli samalla oppinut mies — paitsi Arnvid, ja
hän taas oli niin paljon vanhempi ja niin vakavamielinen.

Lopulta kumpaistakin alkoi nukuttaa — heidän keskustelunsa katkesi
monesti. Sitten poika vetäytyi lähemmäksi Ingunnia, haluten kouria
ja hyväillä. Ingunn pani vastaan, aluksi hiukan uneliaasti ja
välinpitämättömästi — mutta sitten hän säikähti, kun Teit yltyi
rajuksi. Hän pyysi toista ajattelemaan, että Aasa-rouva nukkui
viereisessä sängyssä; jos hän heräisi ja huomaisi, että Ingunn oli
vastaanottanut yöjalkaisen, kävisi Ingunnin huonosti.

Teit nosti öläkän, aivan kuin piloillaan, mutta sitten hän tyytyi,
sanoi hyvää yötä ja kiitti. Ingunn saattoi häntä ovelle ja sulki sen —
ja näki, että oli jo ohi puoliyön.

Ingunn nousi myöhään ylös seuraavana aamuna ja meni vasta keskipäivällä
ulos asialle. Tällöin hän näki islantilaisen seisovan tallin oven
edessä peräti nolon näköisenä. Ingunn meni hänen luokseen, toivotti
hyvää huomenta ja kiitti viimeisestä.

Teit ei ollut näkevinään hänen ojennettua kättään, tuijotti vain
synkkänä eteensä.

"Olet kai riemuinnut kovasti siitä, että minä olin sellainen, jota sait
pitää pilkkanasi niin paljon kuin halusit?"

"En käsitä, mitä sinä tarkoitat!"

"Se oli tietysti sukkela pila, että sait köyhän, nuoren miehen kosimaan
itseäsi — Bergin tytärtä?"

"En minä ole Bergin tytär, Teit — olen vain veljentytär. Siinä on
suuri ero."

Teit katseli häneen epäilevästi.

"Luulin, että teit pilaa puhuessasi kosimisesta ja halutessasi
taputella — en uskonut sinun tehneen sitä vakavissasi. Mutta en
luullut sinun silti tahtovan pilkata minua — typeryyteni takia,
tarkoitan. Ja ymmärräthän, että minä, joka en koskaan ole ollut
kotinurkkia kauempana, osaan ja tiedän niin vähän, että minusta oli
hauskaa saada puhua sinun kanssasi, joka olet niin viisas ja oppinut ja
matkustanut niin paljon."

Ingunn hymyili hänelle lempeästi ja pyytävästi. Teit loi katseensa alas:

"Tuota et varmaankaan tarkoita tosissasi."

"Tarkoitan. Olin luullut sinun jäävän tänne joiksikin päiviksi — ja
ajattelin saavani kuulla ja oppia sinulta uutta."

"Ei, minun täytyy nyt lähteä kotiin. Mutta luulen, että Gunnar
Berginpoika lähettää minut tänne uudestaan pyhien jälkeen —", sanoi
hän hiukan hämillään.

"Ole silloin tervetullut!" Ingunn ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja
poistui takaisin Aasan tupaan.




IV


Arnvid Finninpoika tuli juhannusmessuksi katsomaan tätiään —
Aasa-emännän tila oli arveluttava; hänen elämänliekkinsä saattoi sammua
minä hetkenä hyvänsä, mutta hän saattoi elääkin vielä jonkin aikaa,
jos se oli Jumalan tahto. — Arnvid ei ollut sitten viime tapaamisen
kuullut Olavista mitään.

Hänen tulonsa jälkeisenä päivänä olivat hän ja Ingunn kävelemässä
pihalla. Silloin saapui Teit Hallinpoika, kulki heidän ohitseen ja
astui Magnhildin tupaan. Arnvid jäi katselemaan nuorukaisen jälkeen.

"Tuolla papilla on asiaa tänne tuon tuostakin?" hän sanoi.

Ingunn myönsi.

"Lieneekö sinun sopivaa puhua niin paljon hänen kanssaan, Ingunn —!"

"Kuinka niin? — Tiedätkö hänestä jotakin pahaa?" kysyi Ingunn hetkisen
kuluttua.

"Kuulin puhuttavan hänestä Hamarissa", sanoi Arnvid lyhyesti.

"Mitä kuulit?" kysyi Ingunn hiukan huolissaan. "Kerrotaanko, että
hänellä olisi — jokin paha vika?"

"Kaksikin", sanoi Arnvid hiljaa, ikään kuin vastahakoisesti. "Tuo
vintiö oli ollut ensin mestari Torgardin, kanttorin, palveluksessa,
ja tämä ylistikin häntä. Islantilaisella oli mitä kaunein käsiala
ja hän kirjoitti nopeasti ja virheettömästi; hän osasi myös
koristekirjoitusta, niin että mestari Torgard oli uskonut hänelle erään
antifonalen ja erään maalain jäljennöksen kappaleiden alkutavujen
piirtämisen ja värittämisen, ja se työ oli kauniisti suoritettu. Ja kun
kirjansitojan vaimo, joka tavallisesti auttoi miestään, sairastui, oli
Teit halunnut mennä miehen avuksi, ja silloin kävi ilmi, että hän oli
yhtä taitava kirjansitoja kuin piispan oma mies. Joten mestari Torgard
ei olisi mielellään lähettänyt nuorukaista luotaan. Mutta tällä oli
sellainen heikkous, että hän joutui aivan järjiltään saatuaan noppa-
tai lautapelin käsiinsä. Ja sellaista harrastettiin paljon siinä
kaupungissa. Hän saattoi pelata itseltään sekä housut että kengät, ja
sitten hän palasi kotiin isäntänsä luokse lainapukimissa. Hänellä ei
kerta kaikkiaan ollut älyä katsoa omaa parastaan, vaan hän panttasi
tavaroitaan oluenmyyjättärille ja kauppasaksoille. Niin haluton
kuin mestari Torgard olikin luopumaan mainiosta kirjuristaan, hän
kuitenkin arveli, että poika oli oman etunsa vuoksi hommattava sinne,
missä viettelykset eivät olleet niin silmien edessä. Hän on muuten
miellyttävä mies, oli kanttorikin sanonut. Mutta kun Reynen nimismies
tarvitsi oppinutta miestä, joka osaisi hyvin lukea ja kirjoittaa, oli
mestari Torgard hommannut islantilaisen sinne."

Arnvid ei katsonut tarpeelliseksi kertoa Ingunnille, että Teit oli
aiheuttanut joitakin ikäviä naisjuttujakin; hän ei välittänyt levitellä
juoruja pojasta. Mutta tämän toisen asian Teitistä hän katsoi voivansa
kertoa — islantilainen oli näet lainaillut rahoja mestari Torgardin
vanhoilta sisariltakin ja kun oli sellainen, niin —.

Juhannusmessun aattona oli Bergin väki ollut aamumessussa — ja
kotimatkalla puhkesi hirvittävä ukkosilma. Satoi niin, ettei olisi
luullut maailman nähneen sellaista vedenpaisumusta sitten Noakin
aikojen. Kirkkoväki haki suojaa suurten kallionkielekkeiden alta, ja
silti kaikki olivat märät kuin varikset tullessaan kotiin myöhemmin
päivällä.

Tora Steinfinnintytär oli tullut pyhiksi tätinsä luo ja tuonut mukanaan
kaksi vanhinta lastaan. Hän oli ollut tällä kertaa hyvin ystävällinen
sisartaan kohtaan, ja iltapäivällä hän tuli Aasan tupaan hakemaan
Ingunnia heidän puolelleen — siellä oli muitakin vieraita.

Ingunn istua kyyhötti lieden ääressä paitasillaan; hän oli levittänyt
tukkansa saadakseen sen nopeammin kuivaksi. Hän huomautti aluksi,
ettei hän voinut lähteä isoäidin luota, mutta Toran mielestä Dalia
voi istua vanhuksen luona. Silloin sanoi Ingunn, ettei hänellä ollut
mitään sopivaa pukua — hänen ainoa pyhäpukunsa oli tullut likomäräksi
kirkkomatkalla.

Tora kulki ympäri tupaa hyräillen. Hän oli vieläkin hyvin kaunis,
vaikka olikin lihonut kovasti vuosien kuluessa. Hän oli komeasti
puettu; hänellä oli sininen samettipuku ja silkkihuntu — ja rintasolki
ja kullattu vyö näkyivät selvästi leveällä edustalla. Hän oli avannut
Ingunnin arkun:

"Etkö voi pukea yllesi tätä —" Tora toi lieden valoon lehtivihreän
silkkipuvun, minkä Ingunn oli saanut heidän äidiltään juhlaan, mikä
pidettiin Mattias Haraldinpojan surmaajaisiksi.

Ingunn kumartui alas kuin pelästyneenä. — Tora jatkoi:

"Sinä et ole käyttänyt sitä monta kertaa, sisko. Muistan kadehtineeni
sinua silloin, kun äiti antoi sen sinulle. Oletko käyttänyt sitä
muulloin kuin sinä iltana?"

"Käytin sitä häissä Eldridstadissa?"

"Niinkö; olen kuullut, että olit hyvin kaunis siellä." Tora huokasi.
"Minä makasin kotona harmitellen, etten saanut olla mukana suurimmissa
häissä, mitä näillä seuduin on ollut pariinkymmeneen vuoteen. Tule nyt,
sisko", sanoi hän rukoilevasti. "Minulla on niin kova halu tanssia
ja kisailla tänä iltana — nyt on ensimmäinen kesä naimisiinmenoni
jälkeen, jolloin voin nauttia sellaisesta. Tule nyt, Ingunn — Arnvid
laulaa meille, — ja tuolla islantilaisella, sinun ystävälläsi, on niin
ihana ääni!"

Ingunn nousi vitkalleen. Tora otti hymyillen puvun, pujotti sen hänen
päänsä yli ja auttoi häntä järjestämään poimuja hopeavyön alle.

"Tukkani on vielä hiukan kostea", mumisi Ingunn hämillään ja kokosi sen
käsiinsä.

"Anna sen riippua valloillaan, hymyili Tora. Hän tarttui sisarensa
käteen ja veti hänet ulos perässään.

"Ai, Ingunn täti, ai, Ingunn täti!" huusi Toran pikku tyttö, kun hän
astui valaistuun tupaan. Ingunn nosti lapsen syliinsä. Pikku tyttönen
kietoi kätensä hänen kaulaansa, painautui hänen kostean tukkansa
sisään, joka verhosi hänet kuin tumma kultavaippa ja ulottui polviin
saakka. "Äiti", huusi hän, "tällaisen tukan minä tahdon täysi-ikäiseksi
tultuani!"

"Niin, voithan toivoa!"

Ingunn laski pienokaisen permannolle. Hän oli niin tietoinen omasta
kauneudestaan tänä iltana, että hän itsekin siitä viehättyi. Olav,
muisti hän, ja hänen sydämensä sykähti pari kertaa voimakkaasti —
Olavin _täytyi_ olla täällä. Hän sipaisi kasvojaan ja työnsi hiukset
sivulle — ja katseli sitten ympärilleen: hän kohtasi Arnvidin
merkillisen, tumman katseen, ja Teitin kellanruskeat silmät loistivat
häntä kohti kuin kynttilät. Mutta sitä, jota hän haki, ei täällä
näkynyt. Hän puristi kätensä ristiin povelleen — täällä ei ollut
häntä, jonka olisi pitänyt nähdä, että Ingunn oli nyt kaunein nainen
koko tuvassa. Hetken verran hänestä tuntui, kuin hän olisi tahtonut
mieluiten juosta isoäidin luo, riisua pukunsa ja itkeä —.

Illan kuluessa johtui puhe tanssiin — puhuttiin vanhasta, komeasta
miekkatanssista. Arnvid myönsi osaavansa sen, ja Tora sanoi, että sekä
hän että hänen sisarensa olivat oppineet askeleet. Teit pisti väliin
terävästi ja posket hehkuen, että hän osasi koko laulun ja että hän
mielellään olisi esilaulajana. Magnhild-rouva sanoi hymyillen, että jos
nuoria huvittaisi nähdä tuota vanhaa tanssia vielä kerran, niin osasi
hänkin sen, — "ja sinä myös, Bjarne, niinhän?" virkkoi hän kääntyen
erään vanhan herran, nuoruudenystävänsä, puoleen. Lisäksi astui esiin
pari vanhaa palvelijaa, hiukan hämillään, mutta saattoi huomata, että
heidän teki mieli ottaa osaa nuoruusaikansa kisaan.

Arnvid sanoi, että Teit saisi johtaa tanssia — hän osasi sen varmasti
parhaiten — ja sitten oli Magnhild-rouvan ja ritari Bjarnen oltava
lähinnä. Mutta sitä eivät vanhat halunneet. Kävi sitten niin, että Teit
joutui ketjun päähän, sitten seurasivat Ingunn ja Arnvid ja Tora. Siinä
oli kaikkiaan seitsemän miestä paljastetuin miekoin ja kuusi naista.

Tanssi sujui mainiosti — Teit johti verrattomasti. Hänen kaikuva,
kirkas äänensä oli hiukan terävä, mutta saattoi kuulla hänen saaneen
opetusta. Arnvidin kaunis, täyteläinen ääni oli hyvänä tukena, ja
Bjarne-herralla ja kahdella talon vanhalla torpparilla oli niinikään
vielä hyvä lauluääni — ja kaikki innostuivat Teitin johtaessa laulua
ja tanssia. Yksikään nainen ei laulanut mukana — mutta tuntui kuin
tuo vanha kalpatanssi olisi siitä saanut enemmän vakavuutta ja voimaa:
aseet kalskahtelivat, ja miesten tahdikas astunta ja laulu kaikuivat
yhä jyhkeämmin; naiset liukuivat vain äänettöminä edestakaisin
miekkojen alitse, jotka ristivät toisiaan kilahdellen ja kalisten.

Ingunn tanssi kuin lumottuna ja huumaantuneena — hän oli pitkä ja
notkea, ja hänen täytyi kumartua alemmas kuin muitten naisten, ja hän
piti silmänsä puoliummessa, kävi kalpeaksi ja huohotti raskaasti. Kun
hän astui miekanterien alle, hulmahtivat hänen valloillaan olevat
hiuksensa aivan kuin raskaat siivet. Yksi suortuva oli lennähtänyt
Teitin rintapieleen ja sotkeutunut hänen solkeensa; se kiristyi aina
kun hän pujottautui edes ja takaisin, mutta hän ei viitsinyt pysäyttää
tanssia irrottautuakseen.

Oli tanssittu viisitoista tai kuusitoista säkeistöä, kun Magnhild-rouva
päästi niin kovan huudon, että koko ketju pysähtyi. Hiki virtasi hänen
punaisia kasvojaan pitkin — hän tarttui kädellään rintaansa — hän ei
jaksanut enää, huusi hän nauraen.

Arnvid nyökkäsi nykyräisellä päällään Teitille; hänen silmänsä
säihkyivät hurjasti, ja hän huusi jotakin samalla kun jatkoi laulua,
kaikkien miesten tehdessä samoin:

    Miekoin iskekäämme
    Aslaugin poiat oivat.
    Terävä on kalpa.
    Herää Hild, jos arvaa —

Viimeiset säkeet miehet tahtoivat laulaa, vaikka olisi ollut hypättävä
yli kymmenen, kahdentoista säkeistön —

    Sellaisen annoin
    mä pojilleni äidin,
    joll' on sydän kelpo. —

Tanssivat miehet olivat niin innostuneet leikkiin, että he aivan
hehkuivat, ja he lauloivat kuorossa, niin että katto raikui:

    Miekoin iskekäämme —!
    Päähän tahdon päästä!
    Kotiin mua kutsuu
    neidot, joilla Odin
    minut saattaa luokseen.
    Juhlapöydäss' aasain
    kera oltta nautin;
    päättynyt on vaiva
    elon; hymyin kuolen!

Sitten tanssijat päästivät toisensa ja hoippuivat penkeille istumaan,
miesten pannessa pois miekkojaan ja pyyhkiessä hikeä kasvoiltaan,
silmät loistaen. Ja nuoret, jotka olivat katselleet, huusivat
innoissaan — se oli ollut hyvin kaunista! Magnhild-rouva piteli
sivujaan, väsymyksestä menehtyneenä:

"Tämä on toisenlaista tanssia kuin teidän hyppynne — laulapas nyt
sinä, Margret, se imelä rakkauslaulu, josta te nuoret niin pidätte:

    "Kuningas herra Erik
    Ruijan vuorilla ratsastaa —

"se on niin liukas ja makea kuin hunaja — meidän vanhat laulumme ovat
liian sotaisia sellaisille silkkinukeille kuin te olette!"

Nuoret eivät antaneet itseään kahdesti pyytää — heidän mielestään
vanhat olivat jo tanssineet liian kauan, vaikka olikin hauskaa kerran
nähdä muinaista miekkatanssia —.

Teit tuli sinne, missä Ingunn istui seinän viereen lyyhistyneenä,
ihanaan tukkaansa verhoutuneena. Hän ei ollut tullut punaiseksi
tanssista, vaan hänen kasvonsa hohtivat vahankalpeina.

"Ei, en jaksa enää tanssia. Istun mieluummin täällä katselemassa."

Teit meni takaisin toisten luo. Hän oli uupumaton ja näytti osaavan
kaikkea, sekä vanhat laulut että tukuttain noita uusia.

Ingunn pysähtyi pihamaalla — hän oli lähtenyt kisapirtistä mennäkseen
isoäidin luo ja käydäkseen nukkumaan.

Oli varmasti jo puoliyön tienoo — taivas oli kalpea ja kirkas
taivaanrantaa myöten, siinä oli vaaleaa hehkua, joka pohjoisessa
muuttui rikinkeltaiseksi. Vain lahden toisella puolen kohoavan harjun
yläpuolella näkyi harmaansininen pilviharso, ja kuu oli joutumaisillaan
sen taakse.

Vaikka yö oli niin kirkas, oli kuitenkin synkempää kuin tavallisesti
tähän vuodenaikaan — pellot, niityt ja lehdot olivat kosteita päivällä
vallinneen rajuilman jälkeen; kosteutta ja kylmyyttä huokui kaikkialta.
Veden yllä leijaili sakeita kokkosavun pilviä, mutta kaikki kokkotulet
oli sammutettu lukuun ottamatta yhtä, joka loisti suurena ja punaisena
eräällä kaukaisella niemellä ja kuvastui kapeana, hehkuvana miekkana
teräksensinervään vedenkalvoon.

Teit tuli ulos häntä hakemaan — Ingunn tiesi hänen sitä haluavan.
Taakseen katsomatta hän asteli vuonolle viettävää peltoa alas. Hänen
tultuaan veräjälle ja laskiessaan alas sulkupuita saavutti Teit hänet.

He eivät virkkaneet mitään toisilleen kävellessään edelleen, Ingunn
edellä ja Teit jäljessä nuoren laihon läpi kulkevaa kapeaa polkua
pitkin. Pellon laidassa oli puro, ja polku kulki sen vartta tammien ja
raitojen muodostaman lehtikatoksen suojassa alas talon venevalkamaan.

Ingunn pysähtyi heidän tultuaan lehtipuitten varjostoon. Siellä oli
pilkkopimeä — hän pelkäsi kulkea edemmäksi.

"Huh — miten kylmä tänä yönä on", kuiskasi hän melkein
kuulumattomasti, väristen hiukan. Teitin hahmo erottui vain epäselvästi
pimeästä, mutta Ingunn tunsi hänen ruumiistaan huokuvan lämpimän
leyhkeen, ja se tuntui suloiselta kosteitten lehtien ja raa'an mullan
kylmässä ja kirpeässä tuoksussa. Teit oli aivan vaiti, ja hänen
vaiteliaisuutensa tuntui äkkiä kauhistavalta ja uhkaavalta — ja Ingunn
ajatteli äkkiä heränneen, hillittömän pelon vallassa, että hänen täytyi
saada Teit sanomaan jotakin; silloin vaara olisi ohi.

"Laulapa uudestaan se säe, minkä lauloit sisällä", kuiskasi Ingunn,
"raidasta —"

Matalalla, mutta kirkkaalla äänellä lauloi Teit pimeässä:

    Onnekas olet sä
    rantojen raita
    sulolehviä kantain.
    Miehet aamukasteen
    sun yltäsi ravistaa.
    Ja minä kaipaan Thegniä
    päivin sekä öin!

Ingunn ojensi kätensä ja veti sylinsä täyteen kirpeätuoksuisia,
vihantia oksia — vesipisaroita ripsui hänen ylleen pimeässä.

"Pilaat kauniin pukusi", sanoi Teit. "Kastuitko — anna kun koetan —!"

Mutta kun hänen kätensä hipaisivat Ingunnin rintaa pimeässä, väistyi
Ingunn salaman nopeudella hänen ojennettujen kättensä ulottuvilta;
päästäen hiljaisen pelon kirkaisun hän lähti juoksemaan polkua ylös
— juoksi, kantaen molemmin käsin liepeitään, kuin henkensä kaupalla
pellon poikki.

Teit oli niin ällistynyt tällaisesta asian käänteestä, että kesti
hetkisen, ennen kuin hän kykeni lähtemään hänen jälkeensä. Ja silloin
oli Ingunn jo ehtinyt niin paljon edelle, ettei Teit tavoittanut häntä
ennen kuin veräjällä. Sieltä voitiin heidät nähdä pihalta, missä
vieraita nyt liikkui maatamenoaikeissa. Ja niin Teit pysähtyi ja antoi
Ingunnin mennä.

Teitin ilme oli synkkä ja loukkaantunut, kun he seuraavana päivänä
kohtasivat toisensa. Ingunn tervehti häntä melkein nöyrästi ja sanoi
hiljaa ja arasti:

"Taisimmepa olla kumpikin pois suunniltamme viime yönä — kun
keksimme lähteä rantaan keskellä yötä."

"Sitäkö sinä vain ajattelitkin?" kysyi islantilainen kuivasti.

"Eikä siellä ollut varmaan sen useampia juhannuskokkoja, kuin
minkä me näimme kartanolta. Olisi siis ollut hyödytöntä mennä alas
laiturille."

"Niin, meillä olisi ollut enemmän iloa toisistamme, jos olisimme olleet
sisällä", sanoi Teit harmistuneena. Hän kohotti lakkiaan ja meni
matkoihinsa.




V


Tuli sitten muuan iltapäivä — syyspuolella — kolme kuukautta
juhannusajasta. Ingunn kulki veräjästä, josta sulkupuut nyt oli
poistettu, sillä karja oli tuotu kotiin laidunmaalta ja sai kulkea
vapaasti kaikkialla.

Karja oli tänään niityllä viljapellon alalaidassa — oli mahdotonta
ajatella kauniimpaa näkyä kuin olivat nuo kirjavat, lihavat eläimet
loistavassa auringonpaisteessa, tummanvihreän äpärikön keskellä,
joka näytti aivan uhkuvan rehevyyttä ja jonka keskellä hohti suuria
saunakukkaparvia. Taivas oli kirkas ja pieniä poutapilvihattaroita
leijaili korkealla. Vuono välkkyi sinisenä, kuvastellen syksyn
värikkäitä maita ja lehtimetsää, joka ympäröi kotitannerta punaisena ja
kellervänä. Taempana kohosi metsä tummana, sinivihreänä, ja oli kuin
joka ainoa kuusenlatva olisi näkynyt erikseen kohotessaan ilmoille
väkevässä, viileässä ilmassa auringonpaistetta imien.

Päivän loistava hilpeys sai hänet tuntemaan raskaasti oman neuvottoman
tuskansa ja viheliäisyytensä. Hän ei uskaltanut olla menemättä, kun
Teit oli määrännyt hänelle tapaamisen. Hän pelkäsi kauheasti joutua
kahden kesken Teitin kanssa, mutta hän ei uskaltanut menetellä toisin.
Muuten olisi Teit saattanut hakea hänet puheilleen kartanolla, ja joku
olisi voinut kuulla —.

Sänki loisti kuin vaalea kulta polun molemmin puolin — nyt voi nähdä
laajalle aukeiden, leikattujen peltojen yli. Teitin kellervä ratsu oli
syömässä ruohoa lehdossa, alhaalla puron varrella.

Ingunn rukoili hiljaa, sanattomasti — vain huokaus kuvasti hänen
syvää hätäänsä. Näin hän oli rukoillut sinä yönä, jolloin Teit oli
ollut hänen luhtinsa oven takana, koputtanut hiljaa ja kutsunut
häntä nimeltä. Pilkkopimeässä hän oli polvistunut vuoteelleen kädet
kiedottuina hevosenpään muotoisen sängynpatsaan ympäri, rukoillut apua,
hiljaa, ääntä päästämättä, pelosta väristen. Sillä jos onnettomuus
_oli_ tapahtunut, jos hän nyt oli vajonnut kaikkein pahimpaan — niin
hän ei tahtonut enää, hän ei tahtonut sortua syvemmälle. Mutta hänestä
tuntui, kuin voisi Teit pakottaa hänet vastoin hänen tahtoaan, niin
että hänen täytyisi kulkea permannon yli ja laskea hänet sisään.

Huomatessaan Teitin poistuneen ovelta Ingunn oli itkenyt sulasta
kiitollisuudesta. Sillä hänestä tuntui, ettei häntä ollut pidättänyt
hänen heikon tahtonsa kipinä, vaan näkymätön voima, väkevä ja ankara,
joka oli täyttänyt pimeyden hänen ja ovelta leviävän kauhun välillä.
Kun hän perin väsyneenä oli pujahtanut taljan alle, oli hän ajatellut,
nöyränä ja kiitollisena pelastuksesta, ettei mikään rangaistus hänen
synnistään olisi niin ankara, ettei hän voisi ottaa sitä vastaan
kiitollisuudella, kun hän ei vain enää koskaan joutuisi Teitin valtaan.

Ja kun he olivat kohdanneet seuraavana päivänä, ja Teit oli leikillään
sanonut, että Ingunn oli nukkunut niin raskaasti, että hänen oli
täytynyt poistua tyhjin toimin ovelta, oli Ingunn vastannut: "Olin
valveilla ja kuulin kyllä." Ingunn oli ollut aivan rauhallinen, sillä
hän oli varma siitä, etteivät ne hyvät voimat, jotka olivat häntä yöllä
pidättäneet, sallisi Teitin enää saada valtaa hänen ylitseen.

Kun Teit oli kysynyt, minkä vuoksi hän ei ollut avannut, — eikö hän
ollut uskaltanut vai oliko joku toinen ollut sisällä, oli Ingunn
rohjennut sanoa:

"Ei, mutta en tahtonut. Etkä saa tulla tänne enää, Teit. — Ole hyvä,
älä tule enää luokseni!"

"Enpä ole kuullut mokomaa — ole hyvä, sanot sinä —! Edellisenä yönä
—."

"Niin, niin", oli Ingunn keskeyttänyt. "Se oli tarpeeksi pahoin, kyllin
suuri synti —."

"Synti?" oli Teit kysynyt ylen hämmästyneenä. "Niinkö sinä ajattelet!"

Se oli johtunut Ingunnin mieleen silloin, ja se johtui hänen mieleensä
nyt, astellessaan tässä, ja hän tunsi jonkinlaista sääliä tuota
nuorukaista kohtaan. Eihän Teit voinut tietää, miten suuren synnin
Ingunn oli tehnyt silloin, kun oli antautunut hänelle: että hän,
Ingunn, oli rikkonut uskollisuuden, jota hän ei edes uskaltanut
ajatella tässä helvetin korvessa, minne oli joutunut —.

Kuusi viikkoa — kuusi viikkoa oli kulunut siitä päivästä ja siitä
yöstä, jotka hän kaikkein sisimmässään toivoi voivansa unohtaa —
kerran; hän voisi tunnustaa ja maksaa sakkoa kirkolle, ja sitten
koettaa unohtaa Teitin jutun. Sillä hän ei ollut kuullut eikä nähnyt
hänestä jälkeäkään, ennen kuin Teit tänään tuli Bergiin — oli keksinyt
asiaa Magnhild-rouvalle. Ja hän oli pyytänyt Ingunnia saapumaan tähän
kohtaukseen — eikä Ingunn uskaltanut olla menemättä.

Nyt hän näki Teitin, tämä istui eräällä kivellä lehdossa. Ja hän huusi
hiljaa mielessään: Auta minua, älä anna hänen säikäyttää minua niin,
että menetän tahtoni jälleen —!

Paikka, missä Teit istui, oli melkein sama, missä he olivat seisoneet
pimeässä juhannusyönä, jolloin Teit oli sanellut laulun raidasta.
Mutta Ingunn ei ajatellut sitä nyt — nyt täällä oli valoisaa ja
ilmavaa kuin lehtimajassa keltaisen katoksen alla. Aurinko ja sininen
taivas vilahtelivat keveitten, harvalehtisten oksien välitse, puro
välkkyi pensaitten takana, ja kalpeissa, taittuneissa korsissa sekä
karhealehtisissä kasveissa, joita halla jo oli vikuuttanut, kimalteli
kastepisaroita. Polku kiilsi keltaisena varisseista lehdistä.

Vieläpä sammalpeitteinen kivikin, jolle Teit oli istahtanut, oli niin
kaunis vihreine sammalmattoineen, että Ingunn joutui aivan epätoivoon
tuntiessaan olevansa niin yksin pelkoineen tässä kauniissa ja
loistavassa maailmassa.

"Kristus armahda! Mikä sinun on!" Teit oli hypähtänyt pystyyn ja seisoi
siinä häntä katsellen. Sitten hän näytti tahtovan vetää Ingunnin
luokseen — Ingunn kohotti kätensä heikosti torjuen ja lyyhistyen
samalla kokoon. Teit laski hänet nopeasti kivelle ja jäi seisomaan
hänen eteensä katsellen häntä. "Et ole tainnut olla kovin iloinen näinä
viikkoina, jolloin olen ollut poissa! — Eihän vain kukaan ole saanut
vihiä asiasta?" kysyi hän nopeasti.

"Parasta, että kerron heti ne hyvät uutiset, joita minulla on",
sanoi Teit hymyillen hiukan. "Olen ollut Hamarissa, Ingunn, ja
puhunut mestari Torgardin kanssa. Hän on luvannut puhua puolestani
sukulaisillesi — hän ja Gunnar Berginpoika. Kuten näet, ei minulla ole
aivan kehnot puhemiehet, vai mitä arvelet?"

Ingunnista oli kerran tuntunut, kuin hänet olisi joskus syösty alas
jyrkänteeltä — ja kuin hän olisi ryöminyt rinnettä ylös raadeltuna ja
verissään. Ja nyt tuli tämä uusi vyörymä haudaten hänet alleen.

"Mitä sanot tähän?"

"En ole koskaan ajatellut mitään sellaista", kuiskasi Ingunn väännellen
käsiään. "Että tahtoisit — kosia minua —."

"Olen sitä ajatellut aikaisemminkin, — kesällä joskus. Pidin sinusta
ensi näkemältä — ja kun sinäkään et salannut pitäväsi minusta, niin
—. Mutta varmastikaan —", hän loi katseensa Ingunniin ja hymyili
salaperäisesti, "— en olisi ollut niin nopsa liikkeissäni, jollet
olisi sulkenut oveasi jo toisena yönä. Niin, käsitin itse jäljestäpäin,
että olisi ollut liian uskallettua jatkaa leikkiä Bergissä. Enkä taas
mielelläni tahtonut sinua menettää. — Joten siis pian pääset suremasta
_syntiä_, jos se on sinua painanut!" Hän hymyili ja siveli Ingunnin
poskea. Ingunn lyyhistyi siinä istuessaan kokoon kuin koira, joka
odottaa selkäsaunaa. "En muuten uskonut sinun ottavan sitä asiaa niin
raskaasti. Mutta olehan nyt, poloiseni, huoleti?"

"Teit — meidän kahden on mahdotonta mennä yhteen —."

"Gunnar ja mestari Torgard eivät olleet sitä mieltä."

"Mitä olet heille kertonut?" kuiskasi Ingunn melkein kuulumattomasti.

"Olen kertonut heille kaiken, mitä välillämme on ollut, melkeinpä
kaiken, minkä sinäkin tiedät", hymyili Teit. "Mutta sanoin myös, että
me kaksi olemme kaikesta sydämestämme mieltyneet toisiimme. Ja olithan
lopulta itsekin antanut minulle varmuuden siitä, että mielelläsi
toivoit meidän kahden joutuvan yhteen. — Mutta voit olla varma,
etten ole kertonut mitään sellaista, josta he voisivat päätellä, että
olen saanut sinulta enemmän kuin sanasi." Hän nauroi, tarttui hänen
leukaansa ja olisi tahtonut, että tyttö olisi katsonut ylös: "Oma
Ingunnini!"

"En ole koskaan tarkoittanut niin."

"Kuinka niin?" Teitin kasvot synkistyivät. "Luuletko kenties, että olen
liian halpa-arvoinen menemään naimisiin kanssasi. Gunnar ja mestari
Torgard eivät olleet sitä mieltä. Tiedätkös, en ole ajatellut jäädä
Gunnarin palvelukseen mentyäni naimisiin, — olemme sopineet, että
lähden hänen luotaan joulun jälkeen. Minulla ei ole aikomusta jäädä
näille seuduille — paitsi jos sinä sitä haluat ja sukulaisesi tahtovat
antaa meille maata, minne voisimme rakentaa; mutta sitä he eivät
kai tahdo. Ei, mestari Torgard lupaa antaa mukaani suosituskirjeen
itse arkkipiispalle, Ingunn, ja joillekin hänen ystävilleen
tuomiokapitulissa — ja hän on luvannut kirjoittaa, että olen mitä
etevin oppinut ja taituri laatimaan kuvia vasikannahalle. Voin elättää
sinut paljon paremmin ammatillani päästyäni Nidarosin kaltaiseen
paikkaan, kuin nuo talonpojat luulevatkaan. — Minulle voi aueta monta
keinoa, Ingunn, varallisuuteen — kun saan omaisuutta, jolla voin käydä
kauppaa. — Ja sitten voimme matkustaa kotiin Islantiin. — Puhuithan
usein kesällä siitä, että haluaisit mielelläsi Islantiin. Luulenpa
voivani luvata, että vien sinut sinne ja että joudut hyville päiville
—."

Teit katsoi Ingunnin kalpeisiin, säikähtyneisiin kasvoihin ja alkoi jo
käydä vihaiseksi:

"Ja ajattele sitäkin, Ingunn, ettet ole enää kovin nuori: olet jo
kolmannella kymmenellä. Ja mikäli tiedän, eivät kosijat ole viime
aikoina naittajiesi pihamaita mustalle mullalle polkeneet —", sanoi
hän katsoen hiukan häpeissään poispäin.

"Teit — minä en voi!" Ingunn puristi käsiään sylissään. "On eräs —
eräs toinen, jolle olen luvannut uskollisuutta — jo vuosia sitten —."

"Mahtaisikohan hän olla sitä mieltä, että olet pysynyt siinä lujasti,
jos hän tietäisi kaiken", sanoi Teit kuivasti. "En minä vain tyytyisi
sellaiseen uskollisuuteen, että _minun_ morsiameni olisi lennellyt
vieraan miehen kanssa ja leikkinyt hänen kanssaan niin vapaasti —
vieläpä antanut hänen havaita pitävänsä tuosta leikistä — kuten
teit kesällä. Ei, lempo minut periköön, jos sellaista hyväksyisin —
vaikkapa olisit säästänytkin sen, mitä et minulta säästänyt, kun ensi
kerran jäimme kahden kesken kartanoon —."

Ingunn peitti kasvonsa kuin Teit olisi lyönyt häntä:

"Teit — minä en tahtonut —!"

"Et — sen tiedän!" Teit nauroi ivallisesti.

"En uskonut — en voinut ajatella sinun tahtovan sellaista."

"Et kai!"

"Olit niin nuori — olit nuorempi minua, pidin sitä vain
vallattomuutena, kujeiluna —."

"Niinpä niin."

"Ja taistelinhan vastaan — ja torjuin —."

Teit naurahti:

"Niinhän useimmiten tehdään — mutta niin nuori en ole, etten olisi
mukamas oppinut sitä, ettei teitä mikään niin harmita, ettekä te
mistään niin pilkkaa jäljestäpäin herkkäuskoista nuorukaista kuin
siitä, että hän uskoo tuollaiseen — vastarintaan!"

Ingunn tuijotti häneen kuin pelosta jäykistyneenä.

"Jos olisit ollut nuori ja siveä neito — en koskaan ole vietellyt
kokematonta neitoa, en ole sellainen. Mutta ethän sinä voi luulla minun
uskovan sinun olleen täysin tietämättömän siitä, mihin sellainen tanssi
lopulta veisi, johon minua olet johtanut koko kesän?"

Ingunn tuijotti eteensä, — ja verkalleen kohosi puna hänen
tuhkanharmaille kasvoilleen.

"Voithan ymmärtää", sanoi Teit kylmästi, "että olen kuullut hyvin
paljon sinusta, joten tiedän myös siitä rengistä, joka palveli
isäsi talossa ja jonka kanssa sait äpärälapsenkin ollessasi
neljäntoistavuotias —."

"Hän ei ollut mikään palkkarenki. Eikä minulla ole koskaan ollut
lasta." Ingunn kumartui alas laskien kyynärpäänsä polvien varaan ja
kätkien kasvonsa käsiinsä alkaen hiljaa itkeä.

Teit hymyili epäilevästi — hän seisoi katsellen itkevää tyttöä.

"En tiedä, häntäkö odottanet — ettäkö hän palaisi takaisin kihlaamaan
sinua? Vai onko sinulla ollut muita sen jälkeen —? Kuinka tahansa, hän
ei näy pitävän kiirettä, tuo sinun ystäväsi — pelkään, Ingunn, ettei
sinun kannata odotella häntä. — Voisi muuten tulla liian monta väliin."

Ingunn istui edelleen samassa asennossa, itki hiljaa ja lohduttomasti.
Teit virkkoi nyt lempeämmin:

"Parempi, että otat minut, Ingunn, joka sinulla on saatavissa. Tulen
olemaan sinulle hyvä mies, jos vain jätät tuon — huikentelevaisuutesi
ja muutut tasaiseksi ja järkeväksi tästä päivästä lähtien. Minä —
minä pidän sinusta", sanoi hän kömpelösti, sivellen kevyesti Ingunnin
kumarassa olevaa päätä. "Kaikesta huolimatta —."

Ingunn ravisti hänen kätensä otsaltaan.

"Älä itke noin, Ingunn. En ole aikonut pettää sinua!"

Ingunn suoristautui ja jäi tuijottamaan eteensä. Hän käsitti, että
hänen olisi turha kertoa, minkä verran totta Teitin kuulemissa puheissa
oli. Tällä seudulla puhuttiin kai niin, koska kukaan ei tuntenut
Olavia, ja harvat tunsivat häntäkään, Ingunnia, muuna kuin loisena,
suvun häpäisijänä, jonka sukulaiset olivat armotta työntäneet luotaan.

Ingunn ei jaksanut puhua siitäkään. — Mutta siitä, mitä Teitin ja
hänen välillään oli viimeksi tapahtunut, siitä hän tunsi tahtovansa
kertoa Teitille, tahtovansa selittää, miten se oli voinut tapahtua. Ja
hän alkoi:

"Tiedän, että tämä on rangaistus synneistäni — tiedän, että tein
suuren synnin, kun en tahtonut antaa anteeksi Kolbeinille, isäni
veljelle, — ja minä iloitsin, kun hän oli kuollut ja ajattelin
häntä vihan ja koston tuntein, vieläpä kieltäydyin lähtemästä hänen
hautajaisiinsa. Juuri hän oli tahtonut, että joutuisin eroon hänestä,
jota olin lapsesta saakka rakastanut ja jonka mieluimmin olisin
halunnut. En ainoatakaan rukousta halunnut rukoilla Kolbeinin sielun
puolesta, vaikka ajattelinkin, että hän varmasti tarvitsi kaikkia
rukouksia, joita —. Ja kun hänelle illalla luettiin De profundis,
menin ulos tuvasta. Ja minä kieltäydyin lähtemästä muitten mukana
hautajaisiin —

"Jumala minua armahtakoon. Tiesin että oli synnillistä vihata vihamiestä
sen jälkeen, kun hänet oli kutsuttu tuomiolle. Sitten tulit sinä —
ja minä tahdoin ajatella muita asioita — ja ilostuin, kun tahdoit
lähteä kanssani kutomaparvelle, en ajatellut muuta kuin että olit nuori
poika — ja koska olin siinä mielentilassa, etten tahtonut muistella
vainajaa, oli minusta hauskaa hullutella kanssasi, ja niin aloimme
sitten heitellä toistemme päälle villoja säkeistä —. Mutta en uskonut,
en, en uskonut, vaikka tulit tunkeilevaksi ja puhuit kaksimielisyyksiä
—? en uskonut sen johtuvan muusta kuin että olit niin vallaton ja
nuori —."

Teit seisoi katsellen häneen edelleen, sama epäilevä hymy suupielissään.

"No hyvä. Olkoon sitten niin. Sain sinut ensin vastoin tahtoasi. Mutta
sitten — yöllä?"

Ingunnin pää vaipui alas. Siihen hän ei löytänyt vastausta — hän
jaksoi tuskin päästä siitä selville itsekään.

Hän oli maannut valveilla useita tunteja kauhun ja häpeän murtamana.
Ja kuitenkin hänestä oli tuntunut siltä, kuin ei hän itsekään olisi
voinut käsittää, että se oli totta — että hän oli nyt menettänyt
kaikkensa ja häpeällä leimattu. Sillä hänen oma hurja ja hullu
hilpeytensäkin iltapäivällä villaparvessa oli vain kuin muistoa unesta
tai huumauksesta. Ja että Teit oli ottanut hänet, — mutta koko ajan
esiintyi Teitin kuva hänelle sellaisena, kuin se oli syöpynyt häneen
juhannusyön jälkeen, kun hän seuraavana aamuna oli harmitellut omaa
mieletöntä pelkoaan. Olihan Teit vain poikanen, miellyttävä, viisas
poika, josta hänellä koskaan ei ollut ollut muuta kuin hauskuutta, —
tosin hiukan rohkeasuinen, mutta hänhän oli niin nuori. Ja kuitenkin
hän tiesi siinä viruessaan, että nyt hän oli saattanut itsensä
vihoviimeiseen onnettomuuteen ja että hän nyt oli huora —.

Lopulta hän oli nukkunut. Ja hän oli herännyt siihen, että Teit otti
hänet syleilyynsä. Hän ei ollut ajatellut sulkea aitan ovea — sitä ei
koskaan suljettu kesäisin, kun siellä nukuttiin. Hän ei enää muistanut,
minkä vuoksi hän ei ollut yrittänyt saada Teitiä poistumaan. Hänestä
oli varmaankin tuntunut, että häpeä tulisi vielä suuremmaksi, jos hän
nyt olisi sanonut, ettei hän tahtonut tietää mitään Teitistä, jolla nyt
oli omistajan oikeus häneen — ettei hän enää koskaan tahtonut nähdä
häntä ja että hän vihasi häntä. Ja kun Teit sitten oli siinä itse ja
Ingunn kuuli hänen raikkaan, nuoren äänensä, tuntui hänestä varmaankin,
ettei hän niin hirvittävästi Teitiä vihannutkaan — Teit oli niin
herkkäuskoinen, ei aavistanut lainkaan, mitä hän Ingunnille oli tehnyt.
Eihän hän tietänyt, että Ingunn oli sidottu toiseen, oli naimisissa
Jumalan edessä.

Vasta seuraavana aamuna nähdessään onnettomuutensa auringon kirkkaassa
valossa, Ingunnin mieleen johtui, että hänen oli päästävä tästä heti —
hänen ei tullut antaa vetää itseään syvemmälle. Itse hän ei tuntenut
jaksavansa tehdä mitään sen hyväksi, omin voimin hän ei voisi katkaista
—. Mutta hän oli tuskissaan huutanut apua — tapahtukoon minulle mitä
hyvänsä, minä en valita, kunhan minut vain vapahdetaan tekemästä lisää
syntiä —.

Teit seisoi häntä katsellen. Ja kun Ingunn oli edelleen vaiti, ojensi
Teit kätensä häntä kohti:

"Parasta, että teemme sovinnon, Ingunn, ja koetamme elää hyvinä
ystävinä."

"Niin. Mutta minä en tahdo mennä naimisiin kanssasi, Teit — voit sanoa
ystävillesi, etteivät he saa lähteä kosimaan puolestasi —."

"Sitä en tahdo. Ja entä jos sukulaisesi antavat myöntävän vastauksen?"

"Siitä huolimatta sanon ei."

Teit seisoi hölmistyneenä. Ingunn huomasi vihan kuohuvan hänessä:

"Entä jos nyt teen kuten tahdot. En kosi — enkä tule enää tänne? Entä
jos sukulaisesi jonkin ajan kuluttua voivat havaita, että olet jälleen
ollut entisillä teilläsi?"

"En sittenkään tahdo mennä naimisiin kanssasi."

"Aivanko varmasti?"

"Varmasti. Sillä ennen kuin kutsuisin sinua — hyppäisin vuonoon."

"Vai niin. Se on sinun asiasi eikä minun — ja sinun syntisi eikä
minun. Sinun mielestäsi meillä ei siis enää ole mitään sanottavaa
toisillemme?"

Ingunn nyökkäsi ääneti. Teit seisoi hetkisen — sitten hän kääntyi,
hyppäsi yli puron ja kiiruhti ratsunsa luo.

Ingunn seisoi paikallaan, kun Teit saapui ratsastaen polkua pitkin.

"Ingunn —", lausui hän rukoilevasti.

Ingunn katsoi häntä suoraan silmiin — ja raivosta ja kiihtymyksestä
suunniltaan Teit kurottautui ja iski Ingunnia voimiensa takaa korvalle,
niin että tämä horjahti:

"Ilkeä sinä olet ja häilyvä, senkin kirottu narttu!" Teitiltä purkautui
itku. "Ja tulkoon sinulle sellainen palkka, kuin ansaitset siitä
kavalasta leikistä, mitä olet leikkinyt kanssani!"

Sitten hän iski kannukset ratsun kupeisiin, ja se lähti juosta
hölkkäsemään — jonkin matkaa. Mutta heti mäelle päästyään se palasi
tavalliseen tahtiinsa.

Ingunn seisoi katsellen ratsastajan jälkeen — hän piteli kädellään
hehkuvaa poskeaan — mutta hän ei ollut enää suutuksissaan Teitille.
Kummallisen selvästi hän nyt käsitti, että Teitin täytyi tosiaankin
luulla häntä siksi, miksi oli häntä nimittänyt. Ja se lisäsi Ingunnin
surua — ja hän muisti nytkin pitäneensä Teitistä. Ja hän sääli Teitiä
siksi, että tämä oli niin nuori.

Hänen oli mentävä kotiin, muisti hän sitten. Mutta tuntui siltä, kuin
hän vaipuisi kokoon ajatellessaan mäellä olevaa kartanoa — hän ei
voisi liikkua missään niin ettei aina jokin paikka muistuttaisi tuosta
pojasta —.

Ja sittenkään hän ei voinut sille mitään, että hänen mielessään liikkui
aavistus — että muutaman kuukauden kuluttua hänen olisi helpompi olla.
Kun hänen ei enää tarvitsisi ajatella tätä — mutta samalla hänen
mieleensä iski kuin tulinen tuskan salama. Vaikka se oli hyvin vähän
luultavaa —. Mutta vaikkapa Teit ei olisikaan maininnut mitään siitä
— niin oli hän jo saanut kärsiä siitäkin pelosta. Niin sairas kuin hän
nyt olikin surusta ja jännityksestä, tiesi hän kuitenkin itse, ettei
hänellä sitten, kun oli kulunut kylliksi pitkä aika ja hän oli saanut
täyden varmuuden siitä, ettei ainakaan sitä ollut tapahtunut, — ettei
hänellä sitten olisi niin vaikea olla. Silloin hänestä ei ollut tuntuva
kuin nyt, että tuo onnettomuus ja tuo synti olivat tuhonneet _koko
hänen elämänsä_. —

Vanha Aasa-rouva heikkeni kovin syyspuolella ja Ingunn hoiteli häntä
hellästi ja väsymättömästi. Magnhild ihmetteli tyttöä: kaikkina näinä
vuosina hän oli nähnyt veljensä tyttären vetelehtivän täällä aivan kuin
puoliunessa, tekevän niin vähän kuin suinkin ja senkin niin verkalleen
kuin vain oli mahdollista. Nyt näytti siltä, kuin tämä olisi herännyt,
ja täti saattoi nähdä hänen osaavan tehdä työtäkin, kun hän vain tahtoi
— ei hän ollut aivan mahdoton, kun vain ryhtyi johonkin. Välistä
Magnhild-rouva ajatteli, että ehkäpä tuo poloinen pelkäsi, miten hänen
kävisi vanhuksen kuoltua; hänen tavaton ahkeruutensa oli rukousta
siitä, etteivät he katsoisi kovin epäsuopeasti häneen sen jälkeen,
kun he eivät tarvinneet enää häntä vanhusta hoitamaan. He olivat ehkä
olleet liian ynseitä tuota lapsiraukkaa kohtaan.

Ingunn kävi käsiksi kaikkiin mahdollisiin töihin. Kun hänen ei
tarvinnut omistaa kaikkea aikaansa sairaan vanhuksen hoitamiseen,
otti hän työskennelläkseen siellä, missä työtä vain oli — hän teki
kaikkea, mikä saattoi auttaa häntä pitämään ajatuksia poissa siitä,
mihin ne vastoin hänen tahtoaan lakkaamatta palasivat; suunnattomalla
jännityksellä hän odotti varmuutta siitä, että oli aiheettomasti
peloissaan —.

Kaikki nuo ajatukset, joilla hän vuosikausia oli tottunut leikkimään
— yhdyselämästä Olavin kanssa Hestvikenissä, siitä, että Olav saapui
ja vei hänet pois, ja heidän lapsistaan — kun hän vain joutui niitä
muistelemaankin, tuntui hänestä, kuin hän olisi koskenut enkelin
tuliseen miekkaan. Hän saattoi tuskin olla ääneensä vaikeroimatta —.

Hän heittäytyi kaikkiin sellaisiin tehtäviin, jotka vaativat harkintaa
— ja jotka rasittivat ruumista. Hän ei _tahtonut_ antaa perään,
vaikkapa hän tuntisikin itsensä sairaaksi syksyllä — eihän hän ollut
läheskään niin huonossa kunnossa kuin ensi aikoina Miklebøssä.

Hän oli aina ollut sellainen, että kun hän oli kovasti säikähtänyt,
hän sai ankaran tuskan jälkeenpäin ja sitten hän pyörtyi. Hänen
tarvitsi vain ajatella sitä kertaa jolloin hän oli ajanut Olavin
kanssa vuoren rinnettä alas. Se oli tapahtunut joulunpyhien aikana,
viimeisinä vuosina ennen heidän täysi-ikäisiksi tuloaan; he olivat
saaneet päähänsä, että heidän piti päästä pääkirkossa pidettävään
messuun, ja he olivat lähteneet matkaan pimeänä talviaamuna, vaikka
ketään muita Frettasteinistä ei haluttanut lähteä kirkkoon sinä päivänä
— oli kova etelätuuli, leuto sää ja satoi. Hän muisti niin selvästi
pitkällisen päätä huimaavan pelontunteen, joka kouristi koko hänen
ruumistaan ja aivan kuin hajotti sen, kun hän havaitsi reen kääntyneen
liukumaan syrjittäin alaspäin pitkin jäistä iljannetta — kiinni
hevosen kupeessa, hevonen joka reuhtoi kavioillaan tukea tapaillen,
niin että kipunat ja jäänsirpaleet sinkoilivat, mutta joutui reen
mukana liukumaan alaspäin — ja Olavin, joka oli hypännyt reestä ja
tahtoi pysäyttää sen, mutta kaatui iljanteella; sitten ei Ingunn enää
tietänyt mitään. Mutta tultuaan tajuihinsa jälleen hän oli polvillaan
nuoskaisessa lumessa, nojaten Olavin käsivarteen ja antoi ylen niin,
että luuli kaikkien sisuksiensa purkautuvan ulos, Olavin painellessa
vapaalla kädellään lumipalloilla ja jäällä hänen takaraivoaan, joka oli
tärähtänyt kallioon —.

Häntä ei nytkään vaivannut muu kuin pelko —.

Uudenvuodenpäivänä hän istui isoäidin kanssa kahden kotona — muut
olivat vieraisilla. Hän oli pannut lujasti puita uuniin — hänen
jalkojaan paleli niin. Tulen häilähtelevä hohde antoi jonkinlaista eloa
vuoteessa lepäävän vanhan naisen kalpeille ja ryppyisille kasvoille.
Talvipäivien kalpeassa valossa ne näyttivät Ingunnista monesti niin
rauhallisilta, kuin ne olisivat olleet jo vainajan.

"Isoäiti, älä kuole!" vaikeroi hän hiljaa. Isoäiti ja hän olivat olleet
yhdessä niin kauan, he kaksi olivat joutuneet tähän syrjäiseen loukkoon
muitten elämän kulkiessa kulkuaan ulkopuolella. Ja hänestä tuntui,
kuin hän olisi alkanut lopulta pitää isoäidistä sanomattomasti, —
ja hän käsitti, että juuri hänellä itsellään oli ollut tukea, ainoa
tukensa, isoäidissä, kun hän oli ohjannut tämän laahustavia askeleita,
pukenut häntä ja ruokkinut häntä. Ja nyt se oli pian loppuva — kunpa
hän itsekin olisi saanut laskeutua vanhuksen rinnalle. Välistä hän oli
rohjennut toivoa elämänsä päättymistä — toivoa, että hän saisi kuolla
tässä pilkkopimeässä sopessa, isoäidin turvissa, kenenkään huomaamatta
mitään.

Mutta isoäiti oli kuoleva pian. Ja sitten oli Ingunnin vähitellen
astuttava muitten joukkoon. Ja hänen oli kuljettava pelon vallassa,
että jonakin päivänä joku huomaisi hänestä —.

Mutta se _ei ollut_ varmaa, se _ei ollut_ varmaa nytkään. Pelko se vain
pani hänen verensä hyppimään ja jyskyttämään: hän oli tuntenut niin
ankaria sykähdyksiä sydämessään, että oli vähällä joutua tainnoksiin.
Välistä tykytti veri nopeasti kaulavaltimossa, ja hän saattoi tuntea
suonten sykkivän korvallisillaan, niinkuin veri olisi syöksynyt pään
läpi. Ja tuo, mitä hän oli tuntenut eilen illalla — ja yöllä — ja
tänään jälleen, useita kertoja, syvällä povessaan oikealla puolella —
kuten äkillisenä iskuna tai töytäyksenä — se oli kaiketi vain veri,
joka jyskytti ankarasti suonissa —.

Sillä vaikkapa siellä olisi ollutkin jotakin, oli sen mahdotonta siellä
päästä elämään, niin hän oli riuduttanut itseään ja kuronut itsensä
kapeaksi —.

Viikot kuluivat, ja pari kertaa huomautti Magnhild-rouva Ingunnille,
että hänen pitäisi hiukan säästää itseään — tuo äkillinen raataminen
rasitti häntä liiaksi. Ingunn vastasi, että vähänpä se häntä rasitti;
ja hän hoiteli edelleen isoäitiä; mutta se into, mikä hänellä oli ollut
ulkoaskarteluun ja työntekoon, näytti jälleen hänestä häipyneen. Hän
oli ikään kuin liukunut takaisin itseensä.

Hänestä tuntui kuin hänen sielunsa olisi vajonnut syvälle synkkään
pimeyteen, missä se vain sokeasti kamppaili sen hirvittävän vieraan
olennon kanssa, jota hän kantoi sisässään. Yöt ja päivät se liikkui
tahtoen tilaa ja haluten murtaa hänen pakottavan ruumiinsa. Välistä
hänestä tuntui, että nyt hän ei jaksanut enää — hän tunsi koko
ruumiissaan sellaista kipua, että näköä haittasi — hän ei uskaltanut
edes yöksi poistaa siteitä, jotka tuottivat hänelle niin sanomatonta
piinaa. Mutta hän ei voinut antautua — hänen täytyi saada se
lakkaamaan, olemaan liikkumatta —.

Tänä aikana palasi muuan muisto alituisesti hänen mieleensä: kerran,
kun hän ja hänen sisarensa olivat pieniä, oli Toran kissa ottanut
linnun, jonka Olav oli pyydystänyt hänelle kesytettäväksi. Kissa
oli juuri saanut pentuja, ja silloin hän varasti kaksi niistä,
juoksi lammikolle ja piti niitä veden alla. Hän oli odottanut, että
ne kuolisivat heti pinnan alle jouduttuaan. Mutta oli kerrassaan
uskomatonta, miten kauan nuo pikku eläimet kamppailivat hengestään
hänen käsissään, pienten ilmakuplien kohotessa kauan aikaa pinnalle.
Lopulta hän luuli niiden kuolleen — mutta eipäs, ne nytkähtelivät
jälleen. — Nyt hän otti ne ylös, juoksi takaisin ja luovutti ne
jälleen kissalle. Mutta silloin ne olivat jo hengettömiä —.

Koskaan hän ei ajatellut sitä omana lapsenaan, tuota vierasta elämää,
jonka hän tunsi kasvavan sisällään ja liikkuvan yhä voimakkaammin,
vaikka hän taistelikin sitä tukahduttaakseen. Se oli vain kuin jokin
muodoton villi ja ilkeä olio, joka oli tunkeutunut hänen sisäänsä ja
imemällä hänen ytimiään ja vertaan kasvanut suureksi ja täyteläiseksi
— hirviö, joka hänen oli salattava. Millainen se olisi tultuaan
päivänvaloon ja miten hänen itsensä kävisi, jos joku saisi tietää, että
hän oli kantanut sellaista, — sitä hän ei uskaltanut ajatella koskaan.

Joulusta kuuden viikon kuluttua kuoli vihdoin Aasa Maununtytär, ja
hänen lapsensa, Ivar ja Magnhild, valmistivat suuret hautajaiset.

Viimeisten seitsemän vuorokauden aikana, jotka isoäiti oli elänyt, ei
Ingunn ollut nukkunut kuin hiukkasen silloin tällöin, pukimissaan. Ja
kun ruumis oli kannettu ulos, pyysi hän saada jäädä makaamaan. Hän
vääntelehti vuoteessaan; väliin hän nukkui, väliin makasi valveilla,
tuijottaen eteensä kykenemättä lainkaan ajattelemaan edessään olevaa
tulevaisuutta.

Mutta hautajaisiin hänen oli noustava ylös ja liikuttava vieraitten
parissa. Kukaan ei ihmetellyt, että hän näytti varjolta tummansinisessä
surupuvussaan, mustaan harsoon verhoutuneena. Hän oli harmaankellervä
kasvoiltaan, iho oli kiiltävä ja kireä poskilta, silmät mustat ja
väsyneet — ja suvun miehet ja naiset tulivat hänen luokseen lausuen
melkein kaikki hänelle hyviä ja kiittäviä sanoja. Magnhild-rouva oli
kertonut, että Ingunn oli niin uskollisesti hoitanut isoäitiä kaikkina
näinä vuosina.

Niin kanttori, mestari Torgard, kuin Reynen nimismies olivat
hautajaisvieraitten joukossa. Ja yhtäkkiä Ingunn muisti — Teitin! Hän
oli melkein unohtanut hänet. Tuntui kuin hän ei oikein olisi kyennyt
käsittämään Teitin ja oman onnettomuutensa välistä yhteyttä — nytkin,
kun Teit johtui hänen mieleensä, hänestä tuntui, kuin hän olisi
joutunut muistelemaan tuttavaa, josta hän kerran oli pitänyt, mutta
sitten oli heidän välillään tapahtunut jotakin ikävää, joten hän ei
viitsinyt ajatella häntä enää.

Mutta nyt hän ajatteli: mitä oli Teit sanonut puhemiehilleen
ilmoittaessaan peruutuksensa? Jos Teit oli paljastanut heille hänen
menettelynsä — niin silloin hän olisi kadotettu. Hänen täytyi koettaa
päästä selville, tiesivätkö he mitään. Mutta hän tunsi olevansa kuin
köyhän tamma, joka on ollut valjaissa ja rehkinyt raskaan kuorman
edessä ja jolle nyt lisättäisiin kuormaa.

"Eihän sinun oppinut apulaisesi olekaan mukana?" uteli hän Reynen
Gunnarilta niin välinpitämättömästi kuin suinkin.

"Teitiäkö tarkoitat? Ei, hän on lähtenyt luotani. Vai niin, vai kysyt
sinä häntä? Hänellähän oli mukamas asiaa tänne Bergiin tuon tuostakin
— onko totta, että hän juoksi sinun perästäsi?"

Ingunn yritti hymyillä:

"Ei minun tietääkseni. Hän sanoi — hän sanoi, että hän aikoi lähettää
luokseni kosijat — ja yhdeksi sellaiseksi hän oli aikonut sinua.
Kielsin häntä, mutta —. Onko se totta?"

Nimismies hymyili hänelle veitikkamaisesti:

"Niin, hän sanoi minulle jotakin samantapaista. Ja hän sai minulta
saman neuvon kuin sinultakin!" Gunnar nauroi niin, että vatsa hyllyi.

"Minne hän sitten joutui Reynestä lähdettyään", kysyi Ingunn,
naurahtaen hiukan hänkin. "Tiedätkö sitä, Gunnar?"

"Kysytään kanttorilta — hän pyrki hänen luokseen. Hei, mestari
Torgard, suvaitkaa katsoa tänne. Kuulkaa, hyvä herra, — tiedättekö
te, minne islantilainen, minun kirjurini, on kadonnut. Tämä neito
kysyy häntä. — Hän oli näet aikonut kunnioittaa kosinnalla Ingunn
Steinfinnintytärtä."

"Niinkö!" sanoi pappi. "Niin, hän saattoi keksiä yhtä ja toista, tuo
poika. Ja nyt sinä istut ikävissäsi, lapseni?"

"Enhän muutakaan voi. Olen kuullut häntä kiitettävän niin mainioksi
mieheksi, ja että te, herra, tahdoitte lähettää hänet arkkipiispan luo,
koska koko maassa ei ollut toista niin taitavaa miestä. Kaipa se on
totta, sillä hän sanoi sen itse."

"Heh, heh. Kyllähän hän. Hupsu mies, vaikka kirjoittikin paremmin kuin
moni muu. — Hän oli luonani jokin aika sitten, mutta enpä totisesti
huolisi häntä toistamiseen talonväkeni joukkoon; taitava pappi, mutta
semmoinen hupsu. Turha sinun on surra häntä, pikku Ingunn. — Vai oli
se poika todella niin julkea, että uskalsi katsella Bergiin päin! Johan
nyt, johan nyt —", pappi pudisti pientä, vanhaa linnunpäätänsä.

Ei se siis saattanut olla aivan totta, mitä hän oli sanonut heidän
puhuessaan viimeksi, ymmärsi Ingunn. Mutta nyt hän oli saanut uuden
huolen entisten lisäksi — olikohan hän tehnyt perin hullusti
antaessaan näiden miesten tietää ajattelevansa niin paljon Teitiä, että
viitsi kysellä hänestä —?

Vieraiden lähtiessä kotiin hautajaisten jälkeen jäi Tora taloon kahden
vanhimman lapsensa ja vanhan Galtestadin Ivar Torenpojan kera.

Kerran, heidän istuessaan iltaa yhdessä katsellen kalleuksia, jotka he
olivat perineet Aasa-rouvan jälkeen, — otti Tora uudelleen puheeksi
sen, että sisar nyt voisi muuttaa hänen luokseen asumaan.

Magnhild-rouva arveli Ingunnin voivan tehdä kuten tahtoi: "Jos lähdet
mieluummin Frettasteiniin, emme Ivarin kanssa tahdo sinua pidättää."

"Jään mieluummin Bergiin", vastasi Ingunn hiljaa. "Jos pidätte minut
luonanne edelleen, vaikka isoäiti on poissa."

Mutta Tora jatkoi yhä esityksiään: hänellä oli itsellään viisi lasta ja
sitä paitsi hän oli saanut kasvateikseen Haakonin sisaren äidittömät
kaksoset, joten hän tarvitsi Ingunnin apua.

Magnhild-rouva huomasi Ingunnin laihojen, kärsineiden kasvojen käyvän
tuiki onnettomiksi ja hän ojensi kätensä Ingunnia kohti:

"Jää vain tänne! Saat asunnon, ruoan ja vaatteet niin kauan kuin
minä elän — tai kunnes Olav palaa ja vie sinut kotiinsa; sillä
uskon varmasti hänen tulevan kerran, jos Jumala suo, ja ellei hän
ole kuollut. — Luuletko", sanoi hän pilkallisesti Toralle, "että
Haakon kohtelisi sukulaisnaistansa Frettasteinissä sillä tavoin, kuin
Steinfinnin tyttärellä on oikeus vaatia? Ingunnin pitäisi kai kulkea
isänsä kartanossa paimentamassa hänen ja Helga Gautintyttären sikiöitä
—! Olen ajatellut antaa sinulle tämän —", hän otti esiin suuren
kultasormuksen, jonka oli perinyt äidiltään, "— muistoksi siitä, että
hoidit äitiämme ja palvelit häntä uskollisesti kaikkina näinä vuosina."

Hän tarttui Ingunnin käteen aikoen pujottaa sormuksen sormeen, mutta
sanoi äkkiä:

"Mutta minne olet pannut kihlasormuksesi — etkö käytä sitä enää? Lapsi
raukka, olet tainnut raataa niin ankarasti, että kätesi ovat aivan
turvottuneet."

Ingunn tunsi Toran säpsähtävän. Hän ei rohjennut katsoa sisareen
— mutta vilkaisi sittenkin salavihkaa. Toran kasvot olivat
liikkumattomat, mutta silmissä näkyi levoton häive. Lattia pyöri
Ingunnin silmissä — hän käsitti yhden ainoan ajatuksen: jos minä nyt
pyörryn, saavat he tietää kaiken. Ja oli kuin hän olisi kuullut vieraan
ihmisen puhuvan, kun hän kiitti tätiä kalliista lahjasta; eikä hän
tiennyt miten oli tullut entiselle paikalleen, löytäessään itsensä
istumasta.

Hän seisoi pihaveräjän suulla illalla huudellen ja vihellellen erästä
koiraa luoksensa. Silloin Tora tuli häntä kohti.

Ei ollut kuutamon aika, mutta musta taivaankansi oli täynnä säihkyviä
tähtiä. Nuo kaksi naista seisoivat siinä kääriytyneinä tiukasti
huppuvaippoihinsa, liikutellen jalkojaan lumipöperössä ja puhellen
susista, jotka olivat olleet kovin rohkeita viime viikkoina — Ingunnin
aina väliin viheltäessä ja kutsuessa huolestuneella äänellä: "Tota
— Tota — Toota, seh!" Oli niin pimeä, etteivät he voineet nähdä
toistensa kasvoja, Toran kysyessä äkkiä hiljaa ja kumman arasti:

"Ingunn — et suinkaan sinä ole sairas?"

"En ole tervekään", vastasi Ingunn levollisesti. "Katsos, vaikka
Aasa olikin niin laiha ja näivettynyt lopulla, otti sentään voimille
nostella ja hoidella häntä aamusta iltaan kuukausimääriä. Eikä
nukkumisesta kannata puhua. Mutta kai nyt ruvennen vahvistumaan —."

"Etkö luule sen olevan muuta, sisko?" kysyi Tora äskeisellä äänellä.

"En luulisi."

"Olit kesällä niin punakka — ja yhtä kepeäliikkeinen ja notkea kuin
nuoruudessamme", kuiskasi Tora.

Ingunn sai vastatuksi surullisesti hymyillen:

"Kaipa joskus alkaa näkyä kasvoista, että olen kolmannella kymmenellä.
Katso isoja lapsiasi, Tora — ja muista, että olen puolitoista vuotta
sinua vanhempi."

Pimeästä kujasta tuli musta mytty mäkeä alas — sitten koira hyppäsi
Ingunnia vasten niin, että oli kaataa hänet kinokseen sekä nuoleksi
hänen kasvojaan. Ingunn tarttui sitä leukoihin ja piti sitä käpälistä,
suojellen itseään nauraen ja leperrellen — "kylläpä oli hyvä, ettei
susi syönyt sinua tänäkään yönä, Tota, Tota!"

Sisarukset toivottivat toisilleen hyvää yötä ja menivät kumpikin
taholleen.

Mutta Ingunn makasi unta saamatta pimeässä ja koetti ottaa
kannettavakseen tämän uudenkin huolen — että Tora ehkä oli ruvennut
epäilemään jotakin. Ja hän tunsi ankaraa kiusausta ilmaista Toralle
hätänsä, pyytää tätä auttamaan. Tai puhua Magnhild-tädille — hän
muisti tämän ihmeellisen iltaisen lempeyden ja kaipasi heittäytyä
heikoksi ja avuttomaksi. — Taikka Dalla — sekin oli hipaissut
hänen ajatuksiaan joskus, silloin kun hänestä oli tuntunut, ettei
hän mitenkään jaksanut kantaa tätä tuskaa kauemmin — ehkä hän voisi
kääntyä Dallan puoleen —.

Henkeä pidättäen hän seurasi silmillään sisartaan niinä päivinä,
jolloin tämä vielä viipyi Bergissä. Mutta hän ei voinut huomata mitään
— Tora ei ilmaissut katseella, eleillä eikä sanoilla mitään, josta
olisi voinut päätellä hänen aavistavan, miten vanhemman sisaren asiat
olivat. Sitten hän lähti, ja Ingunn jäi jälleen yksin tädin ja talon
vanhan palvelusväen pariin.

Hän laski viikkoja — kolmekymmentä oli jo takanapäin; oli jäljellä
vain kymmenen. Hänen täytyi kestää niin kauan. Yhdeksän viikkoa —.
Kahdeksan —. Mutta aie, jota hän hautoi ja jossa hän pysyi kiinni,
taistellessaan ja kärsiessään edelleen aivan kuin pimeän muodottoman
kauhun keskellä, koko ruumis yhtenä ainoana raskaana, jäytävänä
tuskana, yksi ainoa ajatus päässänsä: ettei kukaan saisi tietää hänen
onnettomuudestaan — tuo aie oli sellainen, ettei hän ollut vielä
milloinkaan selvästi tunnustanut sitä edes itselleen.

Loppu, joka häämötti edessä — sitä ajatellessaan hänet täytti
kuolemankangistusta muistuttava pelko. Ja kuitenkin hänestä tuntui,
että sellainen se oli oleva, ja hänen _oli kuljettava_ sinne; mutta hän
koetti kulkea viimeisen taipaleen ummessa silmin. Silloinkin, kun hän
haki lievennystä avunhuutamisen ajatuksesta, kuvittelusta, että hän
puhuisi jollekin ennen kuin oli myöhä — ei hän tosissaan hetkeäkään
uskonut voivansa tehdä niin. Hänen täytyi mennä sinne, minne näki
olevansa menemässä, ja näky oli tämmöinen:

— Keväällä, siihen aikaan, oli mäenrinne melkein aina lumesta vapaa
näillä mailla. Hänen jälkiään ei nähtäisi —. Talon pohjoispuolella
oleva iso koivuhaka ulottui vieremän laidasta melkein rantaan asti.
Uloinna alhaalla se kapeni ja muuttui miltei lehtoriviksi parin
kallion välissä — sinne ei nähty eikä kuultu kartanosta, eikä siellä
liikkunut kukaan juuri koskaan. Jää ei sulanut lahdesta niin aikaisin,
mutta etelänpuoleisella selänteellä ja rotkon pohjassa oli suuria
kivimöhkäleitä, jotka oli muinaisina aikoina raivattu pelloilta; sinne
oli Bergissä totuttu viskaamaan hevosen raadot ja kaikki, mikä oli
itsestään kuollutta —.




VI


Hän oli mennyt ylös luhtiin, missä hän säilytti kapineitaan Aasa-rouvan
aikojen jälkeenkin; se tapahtui eräänä kevättalven aamuna — joku päivä
ennen Maarianmessua. Hän istui hytisten karvaiset saappaat jalassaan
ja laaja lammasnahkanuttu yllään: näihin aikoihin oli kylmempi sisällä
kuin ulkona. Katon reunalta, aukaistun luukun yläpuolelta, tippui vesi
pitkinä, välkkyvinä pisaroina maahan, ja ilma väreili ja huokui huurua
kirkasta taivasta vasten, valkoisten kattojen yläpuolella, joista näkyi
kolkka tähän. Hän oli vetänyt luukun auki saadakseen vähän raitista
ilmaa — hänen oli nykyään niin raskas hengittää ja hänestä tuntui
kuin pään sisässä aivojen ympärillä olisi ollut painava lyijyhattu;
se puristi niin, että veri kuohui ja jyski kaulalla korvien takana ja
ahdisti näköä, niin että hän näki punaista ja mustaa silmiensä edessä.
Hän oli paennut tänne, koska pelkäsi jonkun puhuttelevan itseään,
sillä hän ei jaksanut puhua. Helpotti, kun sai istua tässä kokoon
lysähtäneenä —.

— Jälkeenpäin hän uskoi varmasti tietäneensä ennakolta, mitä tuleman
piti, kuullessaan ratsumiehiä karahuttavan pihaan. Hän nousi katsomaan.
Ensimmäinen, joka ratsasti portinaukosta pihaan, oli Arnvid. Hänellä
oli entinen musta hevosensa ja kulkussuitsensa, joita hän käytti
vieraisiin lähtiessään. Seuraavankin hevosen Ingunn tunsi hänen
omakseen; se oli romuluinen, harmaan — punerva hiirakko, jolla
Arnvidin asemies tavallisesti ratsasti. Kolmas ratsastaja, joka ajoi
korkeajalkaisen, omenanvalkoisen ratsun selässä, minkä valjaat olivat
punaisesta nahasta, oli Olav Auduninpoika — hän tiesi sen ennen kuin
tämä oli tullut edes siksi lähelle, että hänet saattoi tuntea.

Olav Auduninpoika katsoi ylös pidättäessään hevostaan, keksi hänet
luukussa ja tervehti kädellään. Hänellä oli hartioillaan avara, musta
matkaviitta, joka lankesi taajoina laskoksina hevosen lautasille ja
peitti kokonaan hänen jalustimissa olevat jalkansa. Hupun hän oli
työntänyt taakse, ja hänen päässään oli korkeakupuinen, vierasmallinen,
kapeareunainen musta hattu — ja sen alta pöyhysi joka puolelta
näkyviin hänen vaalea tukkansa — edessä se ulottui kulmakarvoihin
asti. Hän oli hymyillyt Ingunnille tervehtiessään kädellään —.

Ingunnista tuntui myös jälkeenpäin kuin hänet olisi herätetty
painajaisunesta, samassa kun hän näki Olav Auduninpojan — Olav oli
tullut takaisin. Pahaksi onneksi varmaan — tämä oli varmaan musertava
hänet tavalla tai toisella — sen hän näki paikalla edessään. Mutta
hänestä tuntui, kuin aikaisempi, sokaiseva pimeys olisi väistynyt
joka taholla, vieden mukanaan peikot, jotka olivat pyörineet hänen
ympärillään kuin mitkäkin pimeyden henget ja joita oli ollut niin
paljon, että ne olivat tuuppineet toisiaan kyynärpäillään ja polvillaan
piirittäessään hänet ja ajaessaan häntä sokeasti mukanaan. Ja hänestä
tuntui, kuin hän olisi tiennyt, että koska Olav nyt oli tullut, ei hän
voinut tehdä muuta kuin kertoa hänelle kaiken ja tyytyä tuomioon.

Olav seisoi siinä talon miesten ympäröimänä, jotka olivat tulleet
hevosia ottamaan — ja hän kääntyi Ingunnia kohti. Ylpeyden pistos
rinnassaan tämä näki, miten kaunis hän oli, ja itse hän oli hukannut
itsensä. Musta vaateparsi sopi niin hyvin tuolle hohtavan vaalealle
miehelle. Hän ojensi kätensä Ingunnille sanoen: "Terve, Ingunn —".
Sitten hän huomasi tämän riutuneet kasvot, ja kursailematta, hyvistä
tavoista piittaamatta, kaikkien vierasten edessä hän sulki hänet
syliinsä ja suuteli häntä keskelle suuta.

"Kylläpä sait odottaa kauan, Ingunn rakkaani —. Mutta odotus on
päättynyt, ja nyt olen tullut noutamaan sinut kotiin!"

Hän päästi hänet, ja Ingunn ja Arnvid tervehtivät toisiaan sukulaisten
tapaan poskelle suudellen.

Ja Ingunn seisoi siinä nuorten miesten tervehtiessä Magnhild-rouvaa.
Nauraen nämä kertoivat Ivarin olevan mukana, mutta he olivat jättäneet
hänet kirkon luona — sillä Galtestadin raudikko ja Galtestadin isäntä
eivät kumpikaan olleet hätähousuja.

"Ennen hän oli vihainen sinulle, Olav, kun olit semmoinen huimapää",
nauroi Magnhild-rouva. "Mutta luopuessasi tuosta pahasta tavasta luulen
veljeni alkaneen pitää sinusta yhä enemmän."

Lieneekö milloinkaan ollut näin kaunis päivä, tuumi Ingunn. Hanki
paistoi hopeaisena kevätauringon valossa rinteellä sekä lahdella.
Alkuviikon suojien jälkeen oli kaikki lumi sulanut aivan kuin
nuolaistuna metsistä, ja havupuut seisoivat raikkaan vihreinä, kuin
pesun jälkeen. Rinteen laidassa, siintävän ruskeiden, alastomien
lehtojen keskeltä erottuivat haapojen lämpöisen harmaat rungot.

Ingunn tunsi ilon pulppuavan sydämessään — ilon siitä, että maailma
oli niin täynnä valoa ja ihanuutta ja iloa. Hän oli sysännyt itsensä
syrjään, tuominnut itsensä loukkoon. Mutta oli suloista, että elämä
sittenkin saattoi tuntua niin hyvältä — muista, niistä, jotka eivät
olleet hukanneet itseään. Ja kun hän samassa tunsi sikiön liikahtavan
rajusti sisällään, oli kuin jokin olisi haparoinut hänen omaa sydäntään
ja sieltä olisi kuulunut vastaus: ei, ei, en enää tahdo sinulle
pahaa —.

Sitten he istuivat ruokapöydässä, ja Ingunn kuunteli ääneti miesten
keskustelua. Hän ymmärsi, että Arnvidin ja Ivarin tarkoitus oli jatkaa
matkaa jo huomispäivänä edelleen pohjoista kohti, Haftor Kolbeininpojan
luo, viemään kolmatta neljännestä Einarin tapporahoista. Olavista
tuntui sopivimmalta, ettei hän itse tapaisi Haftoria, ennen kuin oli
maksanut viimeisen erän, jolloin hän samalla aikoi ottaa vastaan
Ingunnin ja hänen myötäjäisensä sukulaisten kädestä.

"Et näy viitsivän lähteä edemmäs meidän seurassamme, huomaan minä",
nauraa hekotti Ivar Torenpoika. "Luulenpa, ettet aio irrota täältä
Bergistä, ennen kuin sinut ajetaan ulos!"

"Niin, en aiokaan, jos vain Magnhild-rouva suo paikan minulle ja
hevoselleni —." Hän yhtyi toisten nauruun ja vilkaisi syrjäsilmällä
Ingunniin. "Totta puhuen minua haluttaisikin jäädä tänne, saada
kerrassaan selväksi Haftorin asia ja ottaa Ingunn mukaan Hestvikeniin,
samalla kun lähden etelään."

"Eiköhän se kävisi päinsä", tuumi Arnvid.

"Ymmärrän tarkoituksesi, kiitos vain siitä — mutta nyt en tahdo
turvata apuusi enää kauemmin, Arnvid, koska voin selvitä ilman sitä.
Ja nyt teen, kuten sanoin teille Galtestadissa — lähden etelään
katsomaan, miltä Hestvikenissä näyttää tähän maailman aikaan, ennen
kuin vien vaimoni sinne; samalla tuon ne rahat, jotka saan Oslosta. On
myös paljon helpompi kerätä koolle miehet, joita tarvitaan todistajiksi
liittoa solmittaessa, jos pidot pidetään samaan aikaan kun käräjäväki
kääntyy kotiin päin — tapahtuipa se sitten täällä tai sinun luonasi
Galtestadissa. Ivar on oikeassa siinä, että tämä juttu on ollut niin
sotkuinen ja yleisesti tunnettu, täytyy se saattaa loppuun niin
julkisesti ja suurella äänellä kuin suinkin."

Kun käräjäväki kääntyi kotimatkalle — se tapahtui sydänkesällä. Tuo
ajatus oli kuin niiden peikkojen kuisketta, jotka olivat pitäneet häntä
vallassaan koko talven. Mutta hän ei tuntenut kiusauksen koskevan
itseensä. Oli mahdotonta jatkaa hänen aikomaansa tietä, nyt kun hän
oli tavannut Olavin. Hänen mielessään liikkui kaikki, mitä hän oli
kuvitellut elämästään Hestvikenissä hänen ja heidän lastensa kanssa.
Hän ei pääsisi sinne milloinkaan — vaikka hän koettaisi päästä eroon
salaisuudestaan yön pimeydessä ja kätkeä sen louhikkoon — siitä ei
olisi apua. Hän ei voinut päästä milloinkaan Olavin luo.

Ivar siunaili ja nauroi kertoessaan toisille, ettei Olav vielä ollut
astunut jalallaan Hestvikeniin. Oliko moista kuultu.

Olav selitteli asiaa nauraen — hän punastui vanhuksen kiusoittelusta
ja näytti samassa poikamaisen nuorelta. Hän näytti nuoremmalta, enemmän
entiseltänsä kuin viime kerralla käydessään — vaikka hänen suoralle,
pyöreälle kaulalleen olikin ilmestynyt pari poikkiryppyä ja vaikka
paidanreunuksen alta paljastui punainen arpi hänen oikoessaan itseään.
Hänen kasvonsa olivat myös ahavoituneemmat ja laihemmat kuin ennen.
Mutta hän oli sittenkin niin nuoren näköinen — ja Ingunn ymmärsi
sen johtuvan siitä, että hän oli niin iloinen. Hänen oma sydämensä
kävi raskaaksi — mahtoikohan hän tuottaa _suurtakin_ surua Olaville
kertoessaan, että hän oli hukannut itsensä —.

Olav oli hankkinut maarauhan, saanut takaisin talonsa ja oli nyt
hyvissä varoissa. Kaaretorpin, talon, minkä hän oli omistanut
Elvesysselissä ja missä hän oli asunut siihen asti kun oli saanut
maassaolo-oikeuden, oli hän myynyt. Olav olisi voinut solmia paljon
paremman naimakaupan kuin sen, minkä hän solmisi Ingunnin sukulaisten
kanssa — sen sopimuksen mukaan, minkä hän oli tehnyt, ei hän saisi
kovinkaan suuria rikkauksia, sen hän nyt ymmärsi —.

Olav seurasi Ingunnia ulos, kun tämä oli lähdössä pihan yli nukkumaan:

"Nukutko yksin Aasan tuvassa —? No sitten minun ei kai sovi tulla
sinun luoksesi sen jälkeen, kun olet mennyt levolle", huokasi hän
naurahtaen.

"Ei, ei se kai sovi —."

"Vaan entä ensi yönä? Etkö voi saada jotakuta neitoa nukkumaan luonasi
— että saamme puhella iltaisin kahden kesken?"

Hän veti Ingunnin luokseen äkkiä ja hämillään, mutta niin rajusti, että
toinen voihkaisi, suuteli häntä ja päästi hänet irti —.

Ingunn makasi unettomana ja koetti miettiä ratkaisua. Mutta se oli
yhtä vaikeata kuin ulospääsy louhikosta, missä kivet olivat niin
suuret, ettei niitä voinut liikuttaa. Hän ei osannut ajatella, mikä
häntä nyt odotti. Ja kuitenkin — tähän asti hän oli hoiperrellut
eteenpäin pimeän keskellä, joka liikkui ja oli täynnä näkymättömiä
kummituksia, mutta nyt hän näki päivän, vaikka se oli harmaa ja
toivoton ja umpikulkuinen kuin sadepäivä keskitalvella. Hänen oli pakko
kulkea eteenpäin: hän ei päässyt eroon siitä, minkä hän oli vetänyt
niskoilleen muuten kuin etsimällä turvaa helvetistä.

Hän tiesi olevansa oikeudeton. Hän oli tehnyt itsensä siksi jo silloin,
kun oli antautunut Olaville ilman laillisten holhoojainsa tietoa ja
suostumusta — nämä olivat antaneet hänen tuntea sen täydellisesti. Ja
se, että hänen sukulaisensa sitten olivat suostuneet antamaan hänelle
hänen perintöosansa, se tapahtui Olavin tähden — kun nämä olivat
alkaneet katsella häntä toisin silmin ja olivat huomanneet olevan
edullisinta ottaa vastaan hänen sovintotarjouksensa ja antaa hänen
naida Ingunnin laillisella tavalla. Mitä nämä tekisivät sitten, kun
saisivat tietää hänen sotkeneen asiansa niin, ettei Olav voisi ottaa
häntä vastaan — sen hän vain heikosti aavisti. Kun nämä saisivat
tietää hänen olevan raskaana — ja lapsen isän olevan miehen, jota
hänen sukulaistensa ei kannattanut etsiä. Teitin oli paras antaa
livistää — mitään hyötyä hänestä ei olisi; ja jos he etsisivät hänet
käsiinsä ja kurittaisivat häntä, tulisi häpeä sitäkin suuremmaksi —
kun saataisiin tietää, että hän oli antanut sellaisen miehen vietellä
itsensä —.

Ei, hän ei ymmärtänyt, mitä he tekisivät hänelle — ja sille. Mutta jo
huomenna — taikka parin kolmen päivän päästä hän saisi tietää sen. Ja
vaikka hänestä tuntui mahdottomalta käsittää sitä, oli kuitenkin varmaa
kuin kuolema, että koivun puhjetessa lehteen hän oli istuva äpärä
sylissään ja sai alistua kaikkeen, mitä hänen sukulaisensa vihapäissään
syytivät hänen silmilleen, kun hän oli saattanut sellaiseen häpeään
heidät kaikki ja kun heidän täytyi nyt elättää sekä hänet että lapsi.

Hän alistui niin täydellisesti kohtaloonsa, että tuskin ymmärsi vielä
eilen uskoneensa voivansa heittää taakan luotansa. Nyt hän ei uskonut
muuta kuin että saisi laahata lasta perässään koko loppuelämänsä.
Hän ei tuntenut mitään hellyyden tai lempeyden tapaista sitä kohtaan
nytkään, mutta se oli olemassa, ja hänen täytyi sietää sitä.

Vain silmänräpäyksen verran — ajatellessaan, että Tora taas voisi
ruveta vaatimaan häntä luokseen, ja nähdessään itsensä ja _oman_
lapsensa, heidän kahden hylkiön, kulkevan Haakonin talossa tämän
rikkaiden lasten parissa — hänestä tuntui, kuin aivan uusi tunne
olisi herännyt hänessä, ensimmäinen avuttoman vaiston liikahdus omansa
suojelemiseksi —.

Hänen sisarustensa velvollisuus oli lähinnä pitää huoli heidän
elatuksestaan. Haakonin Toran ja hänen kahden pikku veljensä puolesta,
joita hän tuskin oli nähnyt niinä vuosina, jolloin nämä olivat
kasvaneet miehiksi. Ehkä hän uskalsi toivoa Magnhild-rouvan olevan niin
armollisen, että antaisi hänen jäädä tänne Bergiin siihen asti, kun hän
oli synnyttänyt lapsensa.

Entä Arnvid — ajatteli hän sitten. Jospa hän tarjoutuisi ottamaan
heidät luokseen; hän olisi varmaan hyvä heitä kohtaan, huolimatta
siitä, että hän oli Olavin ystävä. Hän oli _kaikkien_ ystävä, jotka
tarvitsivat apua. Jos hän kertoisikin Arnvidille — eikä Olaville.
Arnvid saattoi puhua Olaville ja Magnhildille — ja hän itse pääsisi
menemästä tuleen.

Mutta hän tiesi, ettei uskaltanut tehdä niin. Hän ei ymmärtänyt,
mistä hän saisi rohkeuden puhua Olaville, mutta mistään hinnasta hän
ei tahtonut jättää sanomatta totuutta tälle. Olav oli hänen herransa
ja hänet hän oli pettänyt; ja hän tunsi äkkiä, että sitten kun hän
oli kestänyt kohtauksen Olavin kanssa, tulisi käymään niin, että
hän itsestään polvistuisi Jumalan eteen katuen syntiään ja kaikkia
elämänsä aikana tekemiään syntejä — quia peccavi nimis cogitatione,
locutione, opere et omissione, mea culpa — sanat tulvivat esiin hänen
huomaamattaan. Hän oli sanellut niitä niin monesti polvillaan veli
Vegardin edessä — mutta nyt kirkastui ja paljastui, aivan kuin tumma
kirkon ikkuna, johon äkkiä lankeaa valo, seuraavien sanojen sisältö: —
mitä minä olen rikkonut ajatuksin, sanoin tai töin, _tieten tahtoen_ —.

Hän kohosi polvilleen vuoteessaan, luki iltarukouksensa — siitä oli
pitkä aika, kun hän oli viimeksi rohjennut rukoilla. Mea culpa —
hän oli pelännyt tulevansa päästetyksi tekemästä sitä, mitä tahtoi,
ja ottamasta vastaan sitä, minkä oli vetänyt ylleen. Nyt hän alkoi
käsittää, että kun hän saisi Jumalan anteeksiannon synnille, jonka hän
oli tehnyt itseään ja Olavia kohtaan, ei hän toivoisi enää säästyvänsä
rangaistuksesta. Ainoastaan Olavin näkeminen on riittänyt valaisemaan
hänelle rakkauden olemuksen. Hän oli tehnyt tälle niin pahoin kuin
tehdä voi. Ja silloin kun Olav kärsi, ei hän voinut toivoa itselleen
parempaa. Ja taempaa häämötti aivan kuin ikuisen rakkauden kuva.
Kalkissa, joka Vapahtajamme oli juotava tuona iltana Öljymäen lehdossa,
oli hän nähnyt koko maailman synnit, niin olleet kuin tulevat, siitä
hetkestä alkaen, jolloin ihminen luotiin hamaan viimeiseen tuomioon
— kaiken hädän ja tuskan, minkä ihmiset sen kautta olivat tuottaneet
itselleen ja toisilleen. Ja koska Herra oli kärsinyt siksi, että hän,
Ingunn, oli kärsinyt niin syvästi syntinsä tähden, tahtoi hänkin hakea
rangaistusta ja kärsiä joka kerran kun ajatteli sitä. Hän ymmärsi
tämän olevan toisenlaisen kärsimyksen kuin kaikki hänen tähänastiset
kärsimisensä; se oli ollut kuin suistumista äyräältä, kunnes lopussa
odotti pohjaton hete — tämä oli kuin kiipeämistä ylöspäin, auttavan
käden tukemana, ponnistellen ja hitaasti, mutta itse kiipeämisen
tuntuessa hyvältä, koska se johti päämäärää kohti. Ja hänelle selvisi,
mitä papit tarkoittivat parannuksenteon suloudella —.

       *       *       *       *       *

Olav ja Ingunn seisoivat yhdessä pihamaalla puolenpäivän aikaan
seuraavana päivänä Ivarin ja Arnvidin ollessa lähdössä. Oli yhtä
kaunis ilma kuin edellisenä päivänä ja joka puolella suli ja tippui.
Lumi vaipui kokoon hauraasti kahahdellen päivän lämmittäessä kinoksia,
ja pieniä vesipuroja solisi pihamaalla uurtaen kiiltäviä jääraitoja
talvisen hevoslannan ja lastujen poikki. Ivar valitti sitä, että
Arnvid tahtoi ratsastaa jäitse — se oli varmaan heikkoa monin paikoin
Ringsakerin seudulla. Ivar oli kerran ajanut railoon joku vuosi sitten,
ja sen erän perästä hän oli mitä pahin pelkuri. Mutta Arnvid nauroi
hänelle — mikä hätä heillä oli keskellä päivää! He ehtisivät Haftorin
luo ennen pimeän tuloa. Miltä olisi tuntunut rämpiä mäkeä ylös ja
toista alas tällä kelillä —! Arnvid vakuutti, ettei hän ainakaan
ruvennut siihen, "— jos saat omat miehesi mukaan, niin aja mistä
tahdot, mutta Eyvind ja minä ratsastamme myös mistä tahdomme —."

Mutta kummankin miehet olivat jo kaukana. Talvitie kulki useimmista
taloista Bergin kautta alas jäälle — ja sieltä se kääntyi etelään
kaupunkia kohti tai pohjoiseen ja länteen vastarannan selänteen yli
alas Mjøsenin selälle.

Olav ja Ingunn saattoivat heitä mäkeä alas. — Arnvid ja Ivar
ratsastivat käymäjalkaa. Lumi oli kulunut pois maan puolelta railoa,
johon paistoi aurinko, ja jäällä oli vettä. Arnvid virkahti Olaville,
että tämä sai rapaa päälleen: Olav kulki paljain päin, ilman
päällysvaippaa, puettuna avarahelmaiseen, taivaansiniseen mekkoon,
vaaleisiin nahkasääryksiin ja mataliin, suippokärkisiin kenkiin. Hienot
jalkineet olivat kastuneet tummiksi — "Ingunnin puku on sopivampi
ulkona kulkemiseen —."

"En ymmärrä, miten hän jaksaa liikkua tässä kuumuudessa —."

— Ingunnilla oli yllään sama puolipitkä, hihaton lampaannahkanuttu,
joka hänellä oli ollut eilen, ja hän tallusti karvaisissa saappaissaan
— hän ei ollut tehnyt muuta kaunistellakseen kuin palmikoinut
hiuksiinsa punaisia silkkinauhoja.

Ilma puhalsi heitä vastaan kuin kolea hengitys, ja kaikki välkkyi ja
väreili katsoipa minne tahansa.

"Tuolla me istuimme kerran — muistatko?" kuiskasi Olav Ingunnille.
Ruohoinen rinne oli paljas monesta kohden — vielä eilen kaikki oli
ollut häikäisevän valkoista; joukosta oli vain pistänyt esiin joku kivi
ja katajapensas. "Taitaa tulla myöhäinen kylvöaika, koska lumi sulaa
tällaista vauhtia ennen Maarianpäivää —."

He jäivät seisomaan notkoon katsoen poistuvia. Arnvid kääntyi kerran
satulassa huiskuttaen kädellään, ja Olav huiskutti kättään takaisin.
Hän taittoi oksan orjantappurapensaasta ja tarjosi sitä Ingunnille,
mutta tämän pudistaessa päätään hän poimi siitä itse muutaman marjan,
imi niitä ja sylkäisi perskat suustaan: "Mennään sitten takaisin —."

"Ei. Odota vähän. Minun täytyy puhua sinulle eräästä asiasta."

"Mitähän se lienee? — Olet onnettoman näköinen, Ingunn."

"En voi olla iloinen", sai tämä sanotuksi.

Olav katsoi häntä. Ensin hän näytti hämmästyvän — sitten hänenkin
ilmeensä tuli totiseksi, ja hän katsoi puolittain syrjään.

"Sitäkö tarkoitat, että olin kauan poissa", kysyi hän hiljaa.

Liian kauan, olisi Ingunnin tehnyt mieli sanoa, mutta hän ei voinut.

"Pelkäsin sitä", sanoi Olav yhtä hiljaa kuin äsken. "Ajattelin sinua
liittyessäni jaarlin matkaan — katsohan, tiesin, että saisin jakaa
hänen maanpakolaisuutensa. Mutta hän oli herrani, Ingunn — ensimmäinen
herra, jolle olin vannonut uskollisuutta. En ollut selvillä siitä, mitä
minun oli tehtävä. Mutta menetin rauhani, Ingunn, kun ajattelin, että
itse asettuisin Hestvikeniin ruoan ja oluen ääreen, sillä aikaa kun
hänen, joka oli auttanut minua saamaan takaisin kaiken mitä omistin
täytyi harhailla turvattomana vieraassa maassa kaiken tavaransa
menettäneenä. — Mutta en luullut, näetkös, että se voisi niin monta
vuotta —.

"— Petinkö minä mielestäsi sinua seuratessani jaarlia?"

Ingunn pudisti päätään:

"Tiedäthän, etten pysty ymmärtämään sellaisia asioita, Olav."

"Luulin —" Olav henkäisi syvään, "katsos, kun olin tullut niin hyväksi
ystäväksi Ivarin kanssa — ja maksanut puolet sakoistani Kolbeinille —
vakaana englantilaisena rahana — ja kun sinä olit kihlattu sormuksin
ja lahjoin — niin ajattelin, että sinulla olisi paremmat olot siellä
missä olit. Eikö sinulla olekaan ollut hyvä sukulaistesi luona, Ingunn?"

"Kyllä. En tahdo valittaa _sitä_ —."

"Valittaa sitä —"

Ingunn kuuli ensimmäisen heikon pelon väreen hänen äänessään, kokosi
voimansa ja katsoi Olaviin. Tämä seisoi orjantappuran oksa kädessään
katsoen takaisin, aivan kuin ymmärtämättä, mistä oli kysymys, mutta
peläten, mitä oli tulossa.

"Onko sinulla sitten jotakin muuta valittamista, Ingunn?"

"Se oli kai minun osani — minä — minä en jaksanut —. En kelpaa
sinulle enää, Olav."

"Et kelpaa — minulle enää —," Olavin ääni oli aivan ilmeetön.

Jälleen Ingunnista tuntui, kuin hänen olisi täytynyt ponnistaa kaikki
voimansa uskaltaakseen katsoa Olaviin. Näin he seisoivat tuijottaen
toisiaan silmiin. Ingunn näki, että Olavin vaaleat kasvot aivan kuin
kuihtuivat, näivettyivät ja menettivät värinsä — hän liikutti huuliaan
pari kertaa, mutta kesti vähän aikaa, ennen kuin hän sai sanotuksi:

"Mitä tarkoitat sillä —?"

Taas he seisoivat tuijottaen toisiaan kasvoihin, kunnes Ingunn
ei kestänyt sitä kauemmin. Hän kohotti toisen kätensä ja vei sen
silmilleen.

"Älä katso minuun noin", pyysi hän vavisten. "Minä saan lapsen."

Hänestä tuntui kuin olisi kulunut ikuisuus, kunnes hän ei sietänyt sitä
kauemmin, vaan antoi kätensä vaipua ja katsoi Olaviin. Hän tuskin tunsi
tämän kasvoja — leuka oli loksahtanut alas kuin kuolleella, ja hän
seisoi kuin paikalleen kivettyneenä, tuijottaen eteensä, ja sitä kesti
ja kesti —.

"Olav!" pääsi Ingunnin huulilta hiljaisena vaikerruksena. "— Puhu
minulle!"

"Mitä soisit minun puhuvan —," äänsi toinen soinnuttomasti. "— Jos
joku toinen olisi sanonut minulle tämän — sinusta — olisin tappanut
hänet!"

Ingunn äännähti hiljaa ja kimeästi kuin koira, joka saa potkun.

Olav huusi:

"Ole ääneti! Et ansaitse parempaa sinäkään — senkin ilkeä narttu!" —
Hän kurottui eteenpäin — jälleen Ingunn äännähti kuin piesty koira
— ja kun Olav liikahti, väistyi hän pari askelta taapäin ja nojasi
haavan runkoon. Joka puolella hohtava hankiainen häikäisi häntä äkkiä,
niin että hänen täytyi sulkea silmänsä, ja hän tunsi tuskan käpristävän
kokoon ruumiinsa, kuten liha käpristyy kokoon, kun se viskataan tuleen.

Aukaistessaan jälleen silmänsä hän katsoi Olaviin — ei, hän ei
uskaltanut katsoa; hän katsoi alas orjantappuran oksaan, jonka punaiset
marjat olivat singonneet hänen eteensä lumelle. Ja hän vaikeroi hiljaa:

"Olisi paljon parempi — paljon parempi — jos tekisit sen —."

Olavin kasvot vääntyivät voimakkaasti, muuttuivat epäinhimillisiksi.
Hän tarttui molemmin käsin tikarinkahvaan — kiskaisi sen irti
kiinnityslevyineen kaikkineen ja heitti kauas luotaan. Se moksahti
jonnekin syvälle sulaviin kinoksiin.

"Kunpa olisin kuollut, kunpa olisin kuollut", vaikeroi Ingunn yhä.

Hän tunsi Olavin hurjan, verestävän katseen itsessään — ja vaikka
häntä pelotti kauheasti, toivoi hän sittenkin, että Olav tappaisi
hänet. Hän tapasi kaulaansa käsillään — valitti hiljaa —.

Mies seisoi tuijottaen häneen kuin uhriinsa — kaulan valkoista
jännitettyä kaarta, toisen nojatessa puuta vasten. Hän oli tehnyt
kerran niin — miekka oli lyöty hänen kädestään, hän oli ollut
turvaton ja hän oli tarttunut toista miestä vyötäisiin ja kurkkuun
ja taivuttanut hänet taapäin sekä huomannut, ettei hän milloinkaan
sitä ennen ollut pannut liikkeelle kaikkia voimiaan —. Ja Ingunnin
seisoessa tuossa näki hän sen itsekin — näki tuon häpeämättömän
muutoksen hänen kasvoissaan ja koko vartalossaan — näki tuon toisen
miehen jäljet.

Ähkäisten kuin eläin hän käänsi päänsä pois ja pakeni tietä ylös.

Hän kuuli Ingunnin huutavan häntä nimeltä. Hän ei tiennyt, oliko tämä
huutanut ääneen, vai kuuluiko se vain hänen sisällään — ei, ei, en
uskalla jäädä läheisyyteesi —.

Ingunn virui kokoonlysähtäneenä pienellä, paljaalla pälvellä haavan
juuressa, huojutellen ruumistaan ja valittaen. Oli varmaan kulunut
pitkä aika. Nyt Olav oli siinä taas. Hän kumartui Ingunnin yli ja
puhalsi hänen korvaansa:

"Kuka on — lapsen isä —?"

Ingunn katsoi ylös, mutta pudisti päätään.

"Onpahan — eräs —. Hän oli Reynen nimismiehen kirjuri —. Hänen
nimensä on Teit, islantilainen —."

"Olitpas sinä hullu", sanoi Olav yrittäen nauraa. Hän tarttui Ingunnia
kovasti käsivarteen ja rutisti sitä niin, että toinen voihkasi: "Entä
Magnhild — mitä hän sanoo tästä? Hän istui eilen niin naurusuulla
toisten joukossa —", Olav puri hammasta, — "hän nauroi tietysti
minua, pölkkypäätä, joka en aavistanut ilossani ja hyvässä uskossani
onneni lisääntyneen näin suuresti. Oih — taivaan kirous teille
kaikille!"

"Magnhild ei tiedä mitään. Olen salannut sen kaikilta ihmisiltä, kunnes
nyt ilmaisin sen sinulle."

"Se oli kauniisti tehty! Olin oleva ensimmäinen tietämään sen —! Ja
minä kun olin ajatellut voivani laittaa lapseni itse —."

"Olav!" parahti toinen tuskaisesti. "Ellet sinä olisi tullut —" hänen
äänensä murtui —, "ei siitä olisi saanut tietää kukaan —."

Jälleen he tuijottivat toisiinsa hetken. Ingunnin pää retkahti rinnalle.

"Jeesus Kristus? Oletko ihminen!" pääsi Olavilta kuiskaten.

Hän kohosi pystyyn, oikaisi itseään muutaman kerran, ja silloin näkyi
punainen arpi kaulantaipeessa. Sitten hän sanoi, enemmän itsekseen kuin
Ingunnille:

"Jos minulle olisi tuotu sana, että olit tullut pitaaliseksi — luulen,
että sittenkin olisin toivonut päivää, jolloin olisin saanut ottaa
sinut luokseni —. 'Tahdotko suojella tätä naista niin sairaana kuin
terveenä', kysyy pappi kirkon ovella —. Mutta tämä — tätä minä —!
Herra armahda, minä en voi —!"

Hän tarttui Ingunnia lujasti hartioihin:

"Kuuletko, Ingunn — en voi! Magnhild saa — saat sanoa Magnhildille
etten voi. Ja koska hän ei ole pitänyt sinusta parempaa huolta — koska
tämä on sattunut hänen valvontansa alaisena, saa hän itse —. En kärsi
nähdä sinua enää, ennen kuin olet päässyt irti siitä —."

"Kuuletko?" yltyi hän uudelleen. "Saat itse sanoa sen Magnhildille!"

Ingunn nyökkäsi.

Sitten Olav alkoi kulkea mäkeä ylös.

Maa oli läpimärkää sillä kohden missä Ingunn istui, ja hän tunsi
kylmän jäykistävän ja herpaavan ruumistaan; se lievitti. Hän kiersi
käsivartensa haavan ympäri ja painoi poskensa sen kuoreen. Nyt
hänen oli etsittävä itsestään se lohdutus, jonka hän oli uskonut
löytävänsä, kun asia oli sanottu. Mutta hän ei tavannut sitä — tunsi
vain kuolemanväkevää katumusta, mutta ei sitä katumusta, missä on
parannuksen voima. Hän ei toivonut muuta kuin saada kuolla paikalleen
— ei jaksanut nousta ylös, lähteä edelleen sitä kohti, jonka läpi
hänen oli kuljettava.

Hän muisti kaiken mitä oli ajatellut sanoa Olaville lohdutukseksi —
ettei tämä enää muistelisi häntä; palatessaan maailmaan tämän vain oli
haettava onneaan eikä ajateltava häntä; hän ei ollut sen arvoinen. Hän
ymmärsi nyt sen olevan totta, eikä siinä ollut lohdun itua — pahinta
oli juuri ettei hän ollut sen arvoinen, että Olavin kannatti ajatella
häntä —.

Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli maannut siinä, mutta kuuli sitten
ajettavan tiellä. Vaivalloisesti hän kompuroi ylös — hän oli kylmästä
kankea, ja koko hänen ruumistaan särki, kun hän koetti liikkua —
jalat olivat puutuneet niin, ettei hän tahtonut osata seistä eikä
kävellä. Mutta hän pääsi kuitenkin pensaiden suojaan ja oli syövinään
ruusunmarjoja kahden kuormareen ajaessa ohi. Ajajat tervehtivät hiljaa,
ja hän vastasi. He olivat ylempää tunturilta —.

Aurinko oli painunut aimo taipaleen alemmas länteen — lumelle lankeava
valo oli nyt kellanpunainen, ja maasta nouseva huuru alkoi muuttua
matalan usvapilven kaltaiseksi. Hän kuljeskeli umpimähkään jonkin
aikaa, neuvottomuuden vallassa. Sitten hän huomasi pari ratsumiestä
jäällä — ne näyttivät tulevan tänne — häntä alkoi pelottaa ja hän
kääntyi taloa kohti.

Hän oli juuri pujahtamaisillaan omalle puolelleen, kun Magnhild-rouva
tuli häntä vastaan pihan poikki toisesta tuvasta. Ingunnin
säikähtyneille silmille näytti täti hirvittävältä lihavine, punakkoine
kasvoineen, jotka pullottivat päähineen keskeltä, ja hopeavyön alta
esiin työntyvine vatsoineen, raskaat, helisevät avaimet, tikari ja
sakset sivulla riippuen — yhtä hirvittävältä kuin vihainen härkä,
joka kerran oli tulla tömistänyt häntä vastaan tiellä. Hän tarttui
tukea tavaten pihtipieleen. Mutta samassa hänestä tuntui kuin hänen
pelkäämiskykynsä olisi jännitetty liian pitkälle. —

"Pyhä Maaria, mistä sinä tulet — oletko kuljeksinut ulkona koko päivän
— kaatunut rapakkoonkin, huomaan minä — olet märkä ja lokainen
kainaloita myöten! Mitä on tapahtunut — ja mikä Olavia vaivaa —?"

Ingunn oli vaiti.

"Tiedätkö _sinä_, mikä hänet pani lähtemään päätä pahkaa Hamariin
—? Hän talutti ulos hevosensa, eikä Hallbjørn saanut hänestä mitään
tolkkua — hän hoki, että hänen oli lähdettävä Hamariin, mutta jätti
tavaransa tänne ja ajoi kuin piru olisi ollut sekä edessä että takana
— Hallbjørn kertoi, että oli ollut ihan vaikea nähdä hänen kannustavan
jalustimiaan hevosen kylkeen —."

Ingunn oli vaiti.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Magnhild-rouva vihasta säihkyen. "Tiedätkö
_sinä_, mikä Olavia vaivasi?"

"Hän on mennyt", sanoi Ingunn. "Hän ei tahtonut jäädä tänne enää,
kuultuaan —. Kun olin sanonut hänelle, miten laitani oli —."

"— sinun laitasi?" Magnhild-rouva tuijotti nuorempaansa — hänen
ryvettyneitä vaatteitaan, hiuksiaan, jotka olivat irtautuneet
palmikkonauhoista ja olivat täynnä roskaa ja sammalta, likaisenharmaita
kasvoja, jotka olivat laihat kuin kaluttu luu — hän oli suoraan
sanoen iljettävän näköinen — ja miten hän rutisti ympärilleen märkää,
likaista lammasnahkaturkkiaan —.

"Sinun laitasi!" huusi hän vielä kerran, tarttui Ingunnia käsivarteen
ja töykkäsi hänet sisään ovesta niin että toinen oli kompastua
kynnykseen. Sitten hän lennätti hänet keskelle lattiaa, johon hän
kaatui ja jäi makaamaan yhteen kasaan lieden ääreen. Täti sulki oven
heidän jälkeensä.

"Ää — äh — senkin! En ymmärrä hituistakaan — mitä olet tehnyt."

Hän kävi kiinni Ingunniin ja raastoi hänet ylös. — "Riisu yltäsi —
sinähän olet kuin vedestä nostettu! Enkö ole aina arvellut, että sinä
olet puolihöperö; et varmaankaan voi olla ihan viisas!"

Ingunn makasi sängyssä tylsänä kuunnellen tätiään, joka puhua junttasi
ripustaessaan märkiä vaatteita orrelle lieden yläpuolelle kuivamaan.
Tämä oli ensi kerta sitten kesän, jolloin hän makasi vuoteessa
täysin riisuutuneena, ja tuntui niin suloiselta olla vapaa kaikista
pingottimista, joilla hän oli kiusannut itseään — levätä. Hän tuskin
käsitti, että Magnhild-rouva olisi voinut olla paljon, paljon kovempi
häntä kohtaan — hän ei ollut torunut, lyönyt eikä vetänyt tukasta —
hän ei edes puhunut monta sanaa siitä, mitä tuumi asiasta —.

Magnhild-rouva oli sitä maata, että hän vaati täyden selon asian
kulusta — ja sitten piti keksiä jokin keino, jolla se säilyisi
salassa. —

Hän kysyi lapsen isää, ja kun Ingunn oli ilmaissut sen, hän jäi
istumaan pitkäksi aikaa aivan ällistyneenä. Tämä oli niin tolkuttoman
käsittämätöntä, ettei hän voinut muuta ymmärtää kuin että tuolta
raukalta puuttui ihmisen äly. Ingunnin täytyi tehdä selvää kaikesta
mitä oli tapahtunut hänen ja Teitin välillä, ja hän vastaili hiljaa ja
yksikantaan Magnhildin kovaäänisiin kysymyksiin. Kuuteen kuukauteen
Ingunn ei ollut nähnyt Teitiä — tämä ei tiennyt mitään hänen tilastaan
— se tapahtuisi kuuden viikon kuluttua —.

On paras antaa linnun lentää, ajatteli Magnhild-rouva. Ja eiköhän
tyttöä saisi pidetyksi piilossa Aasan tuvassa jäljellä olevaa aikaa.
Täytyi sanoa hänen sairastavan — eikä Ingunnia kysellytkään moni;
oli onni onnettomuudessa, että tämä oli elänyt niin syrjässä viime
vuodet. Täti kielsi ankarasti, ettei hän saanut käydä ovesta ulkona
päiväsaikaan. Dalla sai asua hänen luonaan aluksi, ja myöhemmin
lähetettäisiin noutamaan Toraa.

Ingunn jättäytyi uupumuksensa valtaan. Tuntui melkein hyvältä —
hänen jalkansa olivat lämmenneet nahkasien välissä ja uni vuoti
hänen ylitseen kuin lämmin, leppoisa vesi. Puolihorteessa kuuli hän
Magnhild-rouvan tuumailevan itsekseen, miten lapsi saataisiin parhaiten
kätketyksi, heti kun se oli syntynyt —.

       *       *       *       *       *

Herätessään hän ymmärsi, että täytyi olla ilta, tuli oli melkein tyyten
sammunut liedellä, mutta hiilet hehkuivat vielä. Dalla istui rahilla
tulen hohteessa kehräten ja päätään nyykäytellen. Ulkona oli alkanut
myrskytä. — Ingunn kuuli tuulen vinkuvan nurkissa, ja jokin kolahteli
tuon tuostakin seinää vasten. Hän nautti yhä syvästä hyvän tunteesta.

"Dalla", virkkoi hän hetken kuluttua. Vanha vaimo ei kuullut.

"Dalla", toisti hän vähän ajan perästä. "Etkö menisi ulos katsomaan,
mikä siellä kolahtelee seinää vasten — korjaisit sen pois —."

Dalia nousi ja tuli sängyn luo:

"Vai vielä sinä olet niin korski ja ylpeä, että käsket toisia
asioillesi, senkin laiskuri. Minut on pantu tänne vahtimaan sinua,
mutta ei juoksentelemaan sinun käskystäsi — hyi häpeä, senkin katala
tamma —."

       *       *       *       *       *

Magnhild-rouva kävi katsomassa veljensä tytärtä kerran tai pari
päivässä; hän ei sättinyt tätä nytkään — ei virkkanut tälle muutenkaan
monta sanaa. Eräänä päivänä hän sentään kertoi löytäneensä lapselle
kasvatusäidin — se oli erään uudisviljelijän vaimo kaukaa pohjoisesta
korvesta. Oli päätetty, että Magnhild-rouva lähettäisi häntä noutamaan
heti kun poltot alkaisivat, että he saisivat lapsen tieltä niin pian
kuin se oli syntynyt. Ingunn ei virkkanut siihen mitään, ei edes
kysynyt vaimon ja talon nimeä, ja Magnhild-rouva ajatteli, että
oikeassapa hän taisi olla — tyttö oli vajaaälyinen.

Sitten hänet oli jätetty kahden Dallan kanssa, aamusta iltaan. Hän
vetäytyi sykkyrään ja oli hiljaa kuin hiiri; jos hän hiukankin liikahti
tai hengitti kovemmin, sai hän heti kuulla Dallan herjasanoja, rumimpia
ja pahimpia, mitä tämä voi keksiä.

— Dalla ja Grim eivät olleet koskaan olleet orjia sillä lailla kuin
orjat olivat herransa omaisuutta entisvanhaan. Mutta monin paikoin
tehtiin hyvin vähän eroa siinä, oliko joku vapaasyntyinen vai orjan
lapsi, vaikka viimeksi mainitut nauttivatkin nyt laillisia oikeuksia,
eritoten siellä, missä oli kysymys vanhojen sukujen jälkeläisistä ja
heidän palkollisistaan, jotka olivat entisten orjasukujen juurta.
Sellaisen kartanon isännän tai emännän päähänkään ei olisi juolahtanut
häätää luotaan tuollaista palkollista, olipa tämä kuinka itsepäinen,
aikaansaamaton, sairas tai kurja tahansa — eikä noissa suvuissa
myöskään ollut tapana myydä orjaa toisille: erittäin kaunis ja
tervejäseninen orjan lapsi saatettiin kyllä antaa jollekin nuorelle
sukulaiselle tai kummilapselle lahjaksi, ja orja, josta oli tuntuvasti
enemmän vastusta kuin hyötyä tai joka oli tehnyt pahaa, hävisi —.
Eivätkä orjasyntyiset palvelijat nytkään ajatelleet monesti muuta kuin
tyytyä saamaan elatuksensa sieltä, missä olivat syntyneet — eikä
muilta seuduilta. Isäntäperheen kunnia oli heidän kunniansa, sen onni
ja menestys heidän; he elivät sen elämää, heidän pysyväinen keskinäinen
puheenaiheensa koski isäntäväen elämää tuvassa, kamarissa ja aitassa,
josta he koettivat onkia tietoonsa jokaisen pienenkin tiedon korren.

Aasa Maunun tyttärellä oli ollut Grim ja Dalla luonaan siitä asti
kun he kaikki olivat lapsia, ja kun hän lähetti nämä Steinfinnille,
oli se kuin lahja äidiltä pojalle. Steinfinnin onni ja onnettomuus
oli ollut heidän omansa, ja koska Aasan mielestä tämän naiminen oli
tuonut onnettomuutta taloon, alkoivat nämä kaksi vihata hänen vaimoaan
vaikka eivät uskaltaneet osoittaa sitä. Ja vaikkei Ingunn muistuttanut
vähääkään äitiään, oli hänkin joutunut heidän vihoihinsa — kovinkaan
suuretta syyttä. Mutta Olav ja Tora olivat olleet heidän suosikeitaan;
nämä olivat säveitä ja huolehtivaisia vanhoja palvelijoitakin kohtaan
— Ingunn oli ajattelematon ja hetkellinen — ja he panettelivat
häntä sitä pahemmin kiittäessään toisia. Lisäksi Dalla oli ollut
suunniltaan kateudesta koko ajan, kun Ingunn oli ollut talossa ja
sai olla lähempänä Aasa-rouvaa kuin hän ja koska hän näki isoäidin
pitävän tästä niin paljon. Ja kun Ingunn nyt oli tahrannut tällä
ennenkuulumattomalla tavalla Steinfinnin suvun kunnian sekä pettänyt
Olavin ja kun hänet nyt annettiin Dallan käsiin aivan avuttomana, ja
täysin puolustuskyvyttömänä, kosti orjanainen hänelle minkä ymmärsi.

Hän kertoi mitä karkeimmin ja julmimmin sanoin laajasti ja
perusteellisesti kaikenlaista, mistä Ingunnilla oli ollut vain hämärä
aavistus — kertoi Teitistä ja Olavista — kunnes nuorempi nainen istui
häpeästä hehkuen, toivoen lattian aukeavan ja kätkevän hänet alleen.
Ja istuipa tai seisoipa hän tai käveli, ilkkui Dalla alati hänen
rumuuttaan. Ja vanhus koki pelästyttää hänet piloille kuvailemalla,
mikä häntä odotti, kun oli aika asettua oljille; hän ennusti mitä
vaikeinta synnytystä ja sanoi näkevänsä, että hän kuolisi.

Ingunn oli aina tiennyt, ettei Dalla pitänyt hänestä ja luuli häntä
tyhmäksi, mutta hän ei ollut välittänyt siitä. Nyt hän ei ollut
uskoa todeksi, että tuo vanha orjavaimo koetti kiusata häntä noin
väsymättömällä ja katkeralla vihalla. Ingunn ei voinut keksiä siihen
muuta syytä kuin sen, että hän mahtoi olla niin läpihäväisty, tahrainen
ja iljettävä, että ne, joiden täytyi olla hänen seurassaan, tahtoivat
polkea hänen päälleen, kuten polkaistaan rikki inhottava eläin.

Ja hän luopui toivomasta rauhaa ja vapahdusta. Kuolema oli paras,
mitä hän saattoi itselleen toivoa. Kunpa hän vain pääsisi irti tuosta
vieraasta oliosta — hän ei voinut tuntea sitä kohtaan nytkään muuta
kuin kauhua ja vihaa, ja niin hän toivoi vain kuolemaa.

       *       *       *       *       *

Kymmenen päivää kului tällä tavoin. Illalla kumpikin kyyhötti
nurkassaan, kun joku tarttui oveen. Dalla ponnahti paikaltaan. "Tänne
ei pääse kukaan —!" hän huusi.

"Pääsee kyllä —", sanoi tulija, joka oli ilmestynyt kynnykselle; se
oli Arnvid.

Ingunn nousi ja meni häntä vastaan; hän kiersi kätensä hänen kaulalleen
ja painautui häntä vasten — Arnvid oli ainoa koko maailmassa, jolta
hän tiesi voivansa odottaa hyvyyttä näissäkin oloissa. Silloin hän
huomasi tämän vetäytyvän syrjään, irrottavan hiljaa hänen kätensä
niskastaan — ja se koski häneen pahemmin kuin Dallan herjaus.
Arnvidkin inhosi häntä — oliko hän siis niin saastainen —! Samassa
Arnvid silitti hänen poskeaan, tarttui hänen käteensä ja talutti hänet
istumaan kanssaan pienelle juomanpanopenkille lieden ääreen.

"Mene ulos, Dalla", sanoi hän vanhukselle. "Piru itse on varmaan saanut
Magnhildin antamaan avuksesi tuon hupsun noita-akan. — Vai näetkö
hänet mielelläsi täällä?"

"En suinkaan", sanoi Ingunn heikosti. Ja vähä vähältä sai Arnvid kuulla
Dallan käytöksestä — vaikkei Ingunn voinut saada suustaan kaikkea.
Arnvid otti hänen kätensä ja laski sen polvelleen: — "Älä pelkää — ei
hän ole luullakseni tämän jälkeen kiusaava sinua!"

Hän sai sanotuksi niin vähän. Arnvid toivoi hänen itsensä kertovan,
mitä Olav oli asiasta sanonut, sekä tiesikö Ingunn, mitä hän aikoi
taikka missä hän oli, tai mitä hänestä itsestään tulisi tämän jälkeen,
mutta _hänen_ oli mahdoton aloittaa puhetta.

Ja niin ei Olavin nimeä mainittu laisinkaan, vaikka Arnvid istui kauan
sisällä. Ollessaan lähdössä hän sanoi:

"Pahasti teit, Ingunn — en voi auttaa sinua. Mutta koeta lähettää
minulle sana heti kun asiasi ovat sillä kannalla, että miehinen mies
voi tehdä jotakin puolestasi. Sanoisin myös kernaasti sanani silloin,
kun sinusta ja lapsesi huolenpidosta päätetään."

"Ei minua voi auttaa kukaan."

"Ei, se lienee kyllä totta. Saat jättää itsesi Jumalan huostaan, Ingunn
— silloin tiedät, että loppu on oleva hyvä."

"Niin, tiedän sen. Ja sinä voit sanoa niin. Mutta sinun ei itsesi
tarvitse tuntea sitä." Hän rutisti hädissään Arnvidin kättä. "En saa
unta öisin —. Ja silloin minulla on aina niin jano. Mutta en uskalla
nousta juomaan, jottei Dalla kuulisi —."

"Niin", sanoi Arnvid hiljaa. "Kukaan meistä ei ole kokenut, miltä
tuntuu riippua ristillä. Mutta ryöväri koki — ja hän oli sen
ansainnut. Mutta tiedäthän mitä hän teki —."

Jonkin aikaa Arnvidin mentyä tuli Magnhild-rouva torumaan Dallaa. Hän
käski tämän muistaa, että Ingunn oli Steinfinnin tytär, olipa tehnyt
niin tai näin, eikä häntä saanut kiusata sopimattomilla puheilla.
Ja kun Ingunn oli paneutunut levolle, toi Dalla ison kulhollisen
kirnupiimää ja asetti sen sängynportaalle, niin että kopsahti ja juoma
läikkyi yli. Mutta kun Ingunn yöllä aikoi juoda, sai hän suunsa täyteen
roskaa — siinä oli aivan kuin olkia ja multakokkareita.

Arnvid kävi häntä katsomassa seuraavana päivänä ennen lähtöään, mutta
he eivät puhelleet paljon.

Ivar oli tullut Bergiin Arnvidin kera, mutta ei tullut veljentytärtään
katsomaan. Ingunn ei tiennyt, oliko hän niin muuttunut, ettei tahtonut
nähdä häntä silmiensä edessä, vai oliko joku pyytänyt häntä olemaan
tulematta ja siten säästämään Ingunnia.

Arnvid saapui saarnaveljien luostariin keskellä päivää, ja jo
portinvartijalta hän kuuli Olav Auduninpojan olevan siellä — hän
oli tullut noin viikko sitten. Hän ei asunut majalassa, vaan pienessä
talossa, jonka priori oli rakennuttanut kaalitarhaan — hän oli
saanut päähänsä, ettei miesten ja naisten sopinut nukkua samassa
rakennuksessa, naiset saivat asua luostarialueen ulkopuolella.
Mutta vaimot eivät tahtoneet maata erillään muusta seurastaan aivan
kirkkomaan reunassa. Sitä paitsi talo oli hatarasti tehty ja täpösen
täysi talvella, ja lieden sijaan oli Bjarne-herra antanut muurata
ovinurkkaan uunin, josta ei lähtenyt lämpöä ja josta nouseva savu ei
tahtonut löytää ulos räppänästä.

Kirkon varjossa oli kylmää, ja riite helisi kilpaa kannusten kanssa
Arnvidin astuessa puutarhan poikki. Lumi oli sulanut täällä sen verran,
että herne- ja papumaat muhottivat mustina valjunvärisine varsineen.
Naisten tupa oli aivan kiinni kirkkomaan aidassa; pari isoa, vanhaa
puuta varjosti sitä nytkin, vaikka paljaana lehdistä.

Rakennuksessa ei ollut eteistä, Arnvid astui suoraan sisään. Olav
istui sänkynsä laidalla jalat alas riippuen ja niska seinää vasten.
Arnvid näki ensi silmäyksellä, miten muuttunut ystävä oli. Hänen
hallavankeltainen tukkansa näytti haalistuneelta, sillä iho oli
muuttunut samanväriseksi, ja hänen leukansa oli niin ruokkoamaton, että
se näytti aivan pöhöttyneeltä — hän oli kauttaaltaan siistimättömän ja
velton näköinen. Uudet hirsiseinät olivat vielä keltaiset, ja huoneessa
oli savua, mutta uuninsuussa hehkui vain muutamia hiiliä. — Arnvidista
tuntui kuin hän olisi tullut paikkaan, missä kaikki oli kuollutta ja
kangistunutta.

Ei kumpikaan huomannut, että he unohtivat tervehtiä toisiaan.

"Tulitko tänne?" kysyi Olav.

"Tulin —", vastasi Arnvid tyhmänsekaisesti. Sitten hän muisti mainita,
että Olavhan tiesi hänen koko ajan aikoneen tulla tervehtimään
poikaansa Finniä, joka kävi koulua —. Sitten hän keksi sanoa,
että Olavinhan täytyi saada tietää, miten heidän oli käynyt Haftor
Kolbeininpojan luona.

"No miten siellä sitten kävi?" kysyi Olav.

— Haftor oli ollut tyytyväinen rahoihin.

"Kauanko olit Bergissä?" Olav päästi pienen, kolean naurahduksen.
"Huomaan sinun käyneen siellä."

"Olin siellä yötä."

"No mitä kuuluu?"

"Arvaat sen itsekin", sanoi Arnvid lyhyeen.

Olav ei virkkanut enempää. Arnvid kävi istumaan, ja molemmat
olivat ääneti. Kotvan kuluttua toi palveleva veli olutta ja leipää
tulokkaalle. Arnvid joi, mutta ei voinut syödä. Munkki jäi seisomaan
vähäksi aikaa puhellen Arnvidin kanssa — Olav istui vain eteensä
tuijottaen. Kun veli oli mennyt, jäivät nuo kaksi taas istumaan ääneti.

Viimein Arnvid sanoi:

"Miten aiot tehdä sakkorahojesi suhteen, Olav? Annatko minulle ja
Ivarille vallan hoitaa asiasi loppuun? Sillä ei suinkaan sinulla nyt
ole halua tulla kesällä pohjoiseen tapaamaan Haftoria?"

"En ymmärrä, miten voisin olla tulematta", vastasi Olav. "Eihän Ingunn
voi tulla yksin läpi puolen Norjan minun luokseni. Ja saattaisihan olla
mahdollista, että hänelle olisi tulossa toinen lapsi, kun hän saapuisi
perille —." Olav hymyili ilkeästi. "Ehei, varminta lienee, että itse
otan hänet huostaani niin pian kuin suinkin."

Vähän ajan kuluttua Arnvid sanoi hiljaa ja järkyttyneenä:

"Mitä sinä tuolla tarkoitat?"

Olav nauroi.

"Aiotko ottaa hänet luoksesi tämän jälkeen?" kysyi Arnvid hiljaa.

"Kai sinun pitäisi se tietää, kun olet melkein valmis pappi", sanoi
Olav pilkallisesti. "Etten saa eroa hänestä."

"Et", vastasi Arnvid hiljaa. "En ollut vaan varma, ymmärsitkö sinä
sen. Mutta sen tiedät, ettei kukaan voi pakottaa sinua ottamaan häntä
taloosi ja elämään hänen kanssaan tästä lähtien."

"Jonkun kanssahan minunkin on elettävä", sanoi Olav yhtä pilkallisesti
kuin äsken. "Olen elänyt vieraiden parissa seitsemännestä ikävuodestani
alkaen. En ole liian aikaisin juuttunut paikalleni. Mutta ymmärräthän,
etten ollut osannut odottaa, että hän toisi pesään valmiin poikasen —."

"Magnhild on jo pitänyt huolen sen kasvattamisesta", sanoi Arnvid
hiljaa. "Se annetaan pois samana päivänä, jolloin se näkee päivänvalon."

"Ei. En tahdo jättää mitään selvitettäviä asioita tälle seudulle — en
tahdo olla tekemisissä kenenkään täkäläisen kanssa. Hän ja minä emme
ole astuva jalallamme tänne pohjoiseen sen jälkeen kun olemme päässeet
pois. Piru vie, jos vaimostani on tullut huora, niin enköhän jaksa
ottaa hänen äpäräänsä kaupanpäälliseksi —," hän puri hammasta.

"Hän on niin kovassa hädässä ja häpeässä parastaikaa, Olav", muistutti
Arnvid rukoilevasti.

"Niin — kai tässä saa korventua vähän yksi ja toinen sen suosion
tähden, jota hän osoitti tuolle karanneelle islantilaiselleen —."

"En ole nähnyt vielä ketään Luojan luomaa niin suuressa kurjuudessa.
Ja muista, Olav, että hän jäi koville päiville silloin, kun sinä läksit
maasta. Hän on ollut pehmeäluontoinen kaiken ikänsä, vähävoimainen tai
-järkinen huolehtimaan itsestään —"

"Tiedän sen. En ole uskonut milloinkaan hänellä olevan älyn tai muistin
lahjoja. Mutta tämä on sentään aika pala miehenkin purtavaksi —.
Ovatko he —", hänen äänensä särähti ja herkistyi äkkiä, "— ovatko he
olleet _hyvin_ kovia hänelle. Tiedätkö sinä siitä?"

"Eivät. Mutta ei tarvita paljon murtamaan _häntä_. Sen tietänet
itsekin."

Olav ei vastannut. Hän painui kumaraan kädet polvilla roikkuen ja
tuijotti maahan. Hetken kuluttua sanoi Arnvid:

"Ei Bergissä kukaan usko muuta kuin että hylkäät hänet."

Olav jäi istumaan entiseen asentoonsa. Arnvid ei uskaltanut kertoa,
mitä hänen mielessään liikkui. Silloin Olav itse äkkiä ryhtyi puhumaan:

"Sanoin hänelle, että tulisin takaisin. — Hän on ollut puolipakana
ikänsä kaiken, mutta luulin hänen ymmärtävän toki sen verran, että me
olemme sidotut toisiimme elämän ajaksi —."

Arnvid virkkoi:

"Kun hänet tahdottiin naittaa Gudmund Joninpojalle — tiedäthän,
että se olisi ollut mainio naimakauppa — puhui hän aivan kuin olisi
ymmärtänyt sen täydellisesti."

"Heh. Mutta nyt, kun hän itse on syönyt sanansa, luulee hän minun
hylkäävän kaiken, minkä olen luvannut pitää Jumalan ja kunnon miesten
silmien edessä —?"

"Hän uskoo kuolevansa, luulen minä."

"Silloin pääsisimmekin helpommalla, niin hän kuin minä."

Arnvid ei vastannut mitään. Sitten Olav sanoi:

"Lupasin kerran _sinulle_, etten koskaan pettäisi sukulaisnaistasi.
Muistatko?"

"Muistan."

Lopuksi Arnvid katkaisi hiljaisuuden.

"Kaiketi Ivarin ja Magnhildin pitäisi saada tietää, että otat hänet
sittenkin?"

Hän ei saanut vastausta; silloin hän yritti uudestaan:

"Suostutko siihen, että sanon heille, mitä aiot tehdä."

"Voin itse sanoa heille sen", vastasi Olav tylysti. "Unohdin sinne
muuten tavaroitanikin", hän jatkoi lievittääkseen sanojaan.

Arnvid oli ääneti. Hän ajatteli, että Olavin ollessa tällä mielellä
oli epätietoista, oliko hänen sinne menostaan suurtakaan iloa
bergiläisille. Mutta hänellä ei ollut mielestään oikeutta sotkeutua
asiaan tämän enempää.

Myöhemmin illalla Olav oli matkakunnossa ja silloin hän kysyi
Arnvidilta:

"Milloin olet aikonut lähteä kotiinpäin?"

Arnvid sanoi, ettei hän ollut vielä ajatellut sitä sen tarkemmin.

Olav ei katsonut häneen, ja hänen äänensä kuulosti siltä kuin häntä
olisi hävettänyt ja kuin hänen olisi ollut vaikea sanoa sanottavaansa:

"Toivoisin, ettemme tapaisi enää — ennen kuin häissä. Kun palaan
Bergistä, en soisi —", hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri hammasta,
"— niin, en siedä nähdä ketään, joka tietää asiasta!"

Arnvid oli tullut tummanpunaiseksi, mutta hän nieli loukkauksen ja
malttoi mielensä.

"Kuten tahdot", hän sanoi. "Mutta jos mielesi muuttuisi, tiedät, missä
on Miklebø."

Olav ojensi Arnvidille kätensä, mutta ei tahtonut kohdata tämän
katsetta.

"Kiitos sitten vain — en ole tämmöinen siksi, että olisin kiittämätön
—"

"En sitä luulekaan —. Sinä lähdet nyt sitten Hestvikeniin?" kysyi hän
kuitenkin vielä.

"Ei, olen ajatellut jäädä tänne — joksikin aikaa. Tottahan minun on
saatava kuulla, onko minun laitettava tuliaispidot vai ei —", hän
yritti nauraa. "Jos hän ei jää henkiin, ei niitä tarvita —."

       *       *       *       *       *

Ingunn istui kokoonkyyristyneenä sängynnurkassaan, sekä ulkona että
sisällä oli niin pimeä, ettei hän erottanut tulijaa, vaan luuli Dallan
joutuneen valmiiksi navettatöistä. Mutta tulija ei liikkunut minnekään
suljettuaan oven perästään, — ja silloin häntä alkoi pelottaa
kauheasti, vaikka hän ei aavistanut, kuka sinne oli saattanut tulla;
hänen sydämensä hypähti kurkkuun ja alkoi takoa kuin moukari, heti kun
joku vain puhuikin hänelle. Hän koetti hengittää hiljemmin ja painautui
loukkoon hiljaa kuin hiiri.

"Ingunn, oletko täällä?" kysyi ääni.

Kun Ingunn tunsi Olavin äänen, tuntui hänestä, kuin sydän olisi
haljennut — se joutui epätahtiin ja pysähtyi, ja koko hänen
ruumiissaan tuntui kuin kaikki sortuisi ja loppuisi —.

"Ingunn — oletko täällä?" kysyi toinen uudestaan. Hän astui peremmälle
— nyt Ingunn erotti hänen leveän neliskulmaisen hahmonsa tulen heikkoa
loimua vasten. Olav oli kuullut hänen ahdistuneen henkäyksensä ja
liikahti aivan kuin etsiäkseen häntä pimeässä sieltä, missä arveli
hänen olevan. Silloin Ingunn pääsi pulastaan ja sanoi:

"Älä tule lähelle, Olav! Älä tule minun luokseni!"

"En koske sinuun sormellanikaan. Älä pelkää — en tee sinulle mitään
pahaa."

Toinen kyyristyi kokoon mykkänä, koettaen vapautua hirveästä
hengenahdistuksesta, jonka pelko oli synnyttänyt. Olavin ääni kuului
tasaiselta ja tyyneltä.

"Tulin ajatelleeksi, että ehkä oli parasta sittenkin, kun itse puhuisin
Ivarin ja Magnhildin kanssa. Oletko sanonut heille, kuka lapsen isä on?"

"Olen", kuiskasi toinen.

Nyt Olav sanoi hiukan epävarmemmin:

"Se oli paha. Minun olisi pitänyt huomata se silloin — mutta minä —
hämmästyin niin kovin — etten osannut käyttää ymmärrystäni. Mutta nyt
olen päässyt selville siitä, että on paras, kun otan isyyden syykseni.
Kyllä asia leviää ihmisten kuuluviin — se on maailman meno — ja
silloin annamme tietää, että lapsi on minun. Meidän täytyy levittää
semmoinen huhu, että olen käynyt salaa täällä Bergissä siihen aikaan
kesästä —."

"Mutta sehän ei ole totta", kuiskasi Ingunn heikosti.

"Ei. _Sen_ minä kyllä tiedän." Hän sanoi sen niin, että se sattui kuin
ruoskan sivallus. "Ja kyllä ihmisetkin tulevat epäilemään sitä — mutta
yhdentekevää, kunhan he ymmärtävät, etteivät he saa puhua siitä ääneen.
Teidän tulee kaikkien puhua kuten nyt sanon. En voi suostua siihen,
että sinulla on täällä pohjoisessa lapsi ja ettemme koskaan voi olla
varmat siitä, etteikö asia tulisi ilmi. Saat ottaa sen mukaasi etelään
—."

"Oletko ymmärtänyt?" kysyi hän kiivaasti, kun ei Ingunn vastannut
mitään, hengitti vain huohottaen pimeässä.

"En", sanoi tämä äkkiä selvästi ja kirkkaasti. Hänelle oli käynyt
joskus ennenkin näin — että juuri kun hän oli ollut sortumaisillaan
pelkoon ja tuskaan, oli hän äkkiä kyennytkin kohtaamaan totuuden
tyynesti ja pelkäämättä. "Sinun ei pidä ajatella noin, Olav. Sinun ei
pidä ajatella, että ottaisit minut luoksesi tämän jälkeen."

"Älä puhu noin typerästi", sanoi Olav kärsimättömästi. "Pitäisihän
sinun tietää yhtä hyvin kuin minun, että me kaksi olemme sidotut
toisiimme käsistä ja jaloista."

"Olen kuullut — Kolbein ja hänen miehensä ovat sanoneet, että
moni viisas, oppinut pappi oli toista mieltä sinun asiastasi kuin
Torfinn-piispa —."

"Niin, tuskin on sitä asiaa, mistä kaikki olisivat samaa mieltä. Mutta
tyydyn Torfinn-piispan tuomioon. En palkinnut silloin hänen rakkauttaan
hyvällä — mutta olin jättänyt asiani hänen käsiinsä ja taivuin hänen
tuomioonsa, kun se lankesi toivomaani suuntaan. Ja siispä tottelen sitä
nytkin."

"Olav. Muistatko viimeisen yön, jolloin tulit minun luokseni
Ottastadiin?" Ingunn puhui suruisasti, mutta rauhallisesti ja selvästi.
"Muistatko, että uhkasit tappaa minut — sanoit, että se meistä, joka
pettäisi toisen, olisi kuoleman oma. Sitten vedit puukkosi esiin ja
asetit terän rintaani vasten. — Tuo puukko on vielä tallella —."

"Terveydeksi. — Tuo yö — sinun ei pitäisi puhua siitä, mitä silloin
sanoimme ja puhuimme —! Olen ajatellut myöhemmin, että kaikki se mitä
puhuimme oli suurempi synti kuin että tapoin Einarin. Mutta en voinut
kuvitella, että juuri sinä —."

"Olav", jatkoi Ingunn yhä. "Se on mahdotonta. Et milloinkaan saisi
iloa minusta, jos olisin luonasi Hestvikenissä. Ymmärsin sen heti, kun
sinut näin. Kun puhuit, että tulisit hakemaan minua loppukesällä — ja
huomasin, että ehtisin salata asian —."

"Vai niin. Vai ajattelit sinä sitäkin!" Sanat koskivat Ingunniin niin,
että hän paiskautui sänkyä vasten pää ja kädet hevosenpääpatsasta
vasten, ja puhkesi itkuun vaikeroiden häpeästä ja nöyryytyksestä.

"Mene pois, mene pois", hän uikutti. Hän muisti, että Dalla saattoi
tulla sisään minä hetkenä hyvänsä ja tuoda kynttilän tullessaan.
Ajatellessaan, että Olav saattaisi _nähdä_ hänet, joutui hän hurjaksi
epätoivosta ja häpeästä. "Mene", hän rukoili, "Olav, sääli minua ja
mene!"

"Jo minä menenkin. Mutta sinun täytyy ymmärtää, että tapahtuu kuten
sanoin. — Älä nyt itke noin, Ingunn —", hän pyyteli. "Enhän tahdo
sinulle pahaa —."

"Voi olla, ettei meillä ole oleva suurta iloa toisistamme",
katkeruus kuohui hänen sisällään niin voimakkaasti, ettei hän jaksanut
punnita sanojaan. "Jumala tietää, että poissaolon vuosina usein
ajattelin, miten olisin sinulle hyvä aviopuoliso — miten koettaisin
tehdä sinulle pelkkää hyvää —. Nyt en uskalla luvata mitään sellaista
— arvaan, että minun on monesti varmasti vaikea olla olematta sinulle
kova. Mutta Jumalan avulla elämä ehkä ei ole käyvä meille raskaammaksi
kuin että jaksamme sen kantaa."

"Kunpa olisit tappanut minut silloin", valitti toinen, aivan kuin hän
ei olisi tajunnut, mitä Olav sanoi.

"Pidä suusi", kuiskasi Olav kiihdyksissä. "Puhut tappamisesta ja
tappamisesta — oman kakarasi tappamisesta ja että minä tappaisin
sinut — sinä olet enemmän eläin kuin ihminen; menetät tolkkusi, kun
et pääse pakenemaan. _Ihmisen_ täytyy kantaa se, minkä hän on ottanut
niskoilleen —."

"Mene!" kerjäsi Ingunn, "mene, mene —."

"Kyllä menen. Mutta tulen takaisin — tulen takaisin sitten kun olet
saanut lapsesi, Ingunn — ehkä sitten olet tullut sen verran järkiisi,
että kanssasi voi puhua."

Ingunn tunsi hänen astuneen pari askelta lähemmäs — ja hän kyyristyi
kokoon aivan kuin lyöntiä odottaen. Olavin käsi haparoi hänen
olkapäätään pimeässä; sitten tämä kumartui hänen ylitseen ja suuteli
häntä otsalle niin lujaa, että Ingunn tunsi hänen hampaansa ihollaan. —

"Älä nyt valita noin", kuiskasi hän alas. "Enhän suo sinulle sen
pahempaa kuin —. Minähän vain koetan keksiä jonkin keinon."

Olav veti pois kätensä ja poistui kiireesti ulos.

       *       *       *       *       *

Toisena aamuna Magnhild-rouva tuli Ingunnin luo. Ingunn makasi sängyssä
tuijottaen eteensä. Magnhild-rouva vihastui nähdessään hänen olevan
yhtä epätoivoisen kuin ennenkin.

"Olet syössyt itsesi onnettomuuteen ja nyt pääset siitä paljon
helpommin kuin olisi oikein. Saamme kiittää polvillamme Jumalaa ja
Neitsyttä siitä, että Olav on mikä on. — Mutta kyllä myös sanon, että
maksakoon Jumala Kolbeinillekin sen, että hän kieltäytyi antamasta
sinua Olaville silloin ja sai narratuksi puolelleen vielä Ivarinkin,
tuon pöllöpään! Miten olisikaan käynyt, jos he olisivat antaneet Olavin
saada sinut silloin, yhdeksän vuotta sitten!"

Ingunn makasi liikkumatta eikä puhunut mitään. Magnhild-rouva jatkoi:

"En nyt sitten kuitenkaan lähetä Hallveigia hakemaan. Eihän sitä tiedä,
jääkö lapsi eloonkaan, kun olet noin surkea", sanoi hän lohdutellen.
"Ja jos taas jää, niin tuumimme sitten, mikä on parasta."

       *       *       *       *       *

Neljäntenä pääsiäispäivänä Tora Steinfinnintytär tuli taloon. Ingunn
kohottautui tilaltaan sisaren tullessa sisään, mutta hänen täytyi
tarttua sängynreunaan pysyäkseen pystyssä, niin kauheasti hän pelkäsi,
mitä sisar sanoisi.

Mutta Tora syleili häntä ja taputti häntä: "Voi sinua, raukkaa!" hän
sanoi.

Sen jälkeen hän alkoi puhua Olavin ylevyydestä ja kuinka pahalta
olisikaan näyttänyt, jos hän olisi tehnyt kuten useimmat miehet hänen
sijassaan — koettanut päästä irti vaimosta, jota hän ei ollut saanut
laillisessa järjestyksessä. "Suoraan sanoen en luullut Olavia niin
hurskaaksi. Kyllähän hän kannatti pappeja ja kirkkoa — muuta luulin
sen tapahtuvan siksi, että hänellä oli hyötyä siitä. En luullut sen
johtuvan jumalisuudesta tai väkevästä uskosta —."

"Eikä hän ole vaativa sinua eroamaan lapsestasikaan", puhui
Tora säteillen. "Se on kai suuri lohdutus sinulle — olet tietysti
äärettömän iloinen, ettei sinun tarvitse lähettää lasta luotasi?"

"Olen kyllä. Mutta älä puhu siitä enää", pyysi Ingunn viimein, kun ei
Tora näyttänyt ollenkaan malttavan lopettaa ylistystään tästä suuresta
onnesta onnettomuudessa.

Tora ei puhunut mitään siitä, että hän oli ymmärtänyt tai pelännyt
jotakin jo talvella, eikä hän sanonut sisarelleen monta nuhteen sanaa,
vaan koetti pikemminkin herättää tässä rohkeutta. Kun tämä nyt pian
pääsisi pinteestään, saisi hän varmaan nähdä, että kaikki alkaisi
näyttää valoisammalta, ja varmaan hänkin saisi kokea hyviä päiviä.
Mutta hän ei saanut heittäytyä tuommoiseksi — istua päivät päästään
samassa nurkassa liikkumatta ja puhumatta sanaakaan muutoin kuin
kysyttäessä — tuijottaen vain eteensä toivottomin silmin.

Dalla oli ottanut Magnhild-rouvan ojennuksen siten, ettei hän sen
koommin ollut aukaissut suutaan Ingunnille. Mutta siitä huolimatta
hän keksi muita keinoja sairaan kiusaamiseksi. Ingunn ei uskaltanut
kertaakaan paneutua levolle illalla, ennen kuin oli tunnustellut
kädellään, oliko taljan alla teräviä, kovia esineitä. Ja aivan
äkkiä oli sekä hänen sänkyynsä että hänen vaatteisiinsa ilmestynyt
armottomasti syöpäläisiä — ennen niissä ei ollut mitään. Dallan
tuomassa ruoassa ja juomassa oli myös aina tuhkaa ja roskaa ja hiiren
papanoita. Joka aamu hän nyöritti Ingunnin kengät niin tiukkaan että
koski, ja kun Ingunn koki taivuttautua löysentämään niitä, pyöri Dalla
pahasti irvistellen ympärillä. Ingunn ei puhunut sanaakaan tästä.

Mutta Tora käsitti heti suurimman osan asian laidasta — ja sitten hän
ripitti Dallaa sydämen halusta — ja tuo vanha orjanainen ryömi nuoren
emäntänsä edessä kuin koira. Ja kun Tora huomasi, ettei Ingunn voinut
voittaa kauhuaan, kun Dalla vain tuli lähellekin, hän ajoi vanhuksen
kerta kaikkiaan Aasan tuvasta. Hän auttoi sisartaan syöpäläisten
tappamisessa, toi hänelle puhtaita vaatteita ja hyvää ruokaa ja
vaimensi tätinsä, kun tämä moitti Ingunnin kiittämättömyyttä ja sanoi,
että tämä oli itse syypää onnettomuuteensa ja että he olivat totisesti
kohdelleet häntä hellemmin kuin hänellä oli oikeus odottaa; hän ei enää
jaksanut kärsiä Ingunnin jäykkyyttä ja jurottamista. Mutta Tora pyysi
kauniisti, että Magnhild-rouva jaksaisi vielä viimeiset ajat katsoa
Ingunnin parasta. — Sitten kun tämä pääsisi jaloilleen, alkoi toinen
meno; silloin hän sai tyytyä kuulemaan vakavia sanoja heidän kummankin
suusta —.




VII


Suoritettuaan katumustyönsä saarnaveljien luostarissa tekemästään
murhasta Olav Auduninpoika oli joutunut sangen läheisiin suhteisiin
luostariyhdyskuntaan; olihan veli Vegard ollut hänen rippi-isänsä
lapsesta asti, ja hän oli Arnvid Finninpojan hyvä ystävä, joka oli
talon parhaita hyväntekijöitä. Ja ennen kuin tämä viimeinen asia oli
tapahtunut Ingunnille, oli Olav ajatellut liittyä dominikaaneihin
ab extra-veljenä. Kun veljet nyt huomasivat jonkin painavan hänen
mieltään, he jättivät hänet rauhaan ja välttivät, mikäli mahdollista,
sijoittamasta muita vieraita naisten tupaan hänen toverikseen, eikä se
ollut aina helppoa sillä juuri nyt, paaston aikaan, tuli kaupunkiin
paljon kansaa paastorippiään suorittamaan ja viettämään pääsiäistä
luostarikirkossa.

Olav lykkäsi lykkäämistään oman rippinsä. Hän ei voinut käsittää, miten
hän saisi tehdyksi sen oikealla tavalla — Ingunn ei ollut voinut vielä
ripittää itseään, sillä Olav tiesi, että veli Vegard oli yhä hänenkin
rippi-isänsä, eikä munkki ollut käynyt luostarin ulkopuolella kuuteen
viikkoon. Ja niin Olav istuksi naisten tuvassa eikä käynyt missään —
paitsi kirkossa.

Mutta viimeisenä keskiviikkona ennen pääsiäistä hänestä tuntui, että
nyt hän ei mitenkään voinut siirtää sitä enää, ja veli Vegard lupasi
tulla kirkkoon määrähetkellä.

Siellä tuntui kylmältä ja pimeältä, kun hän astui sinne luostaripihan
puoleisesta syrjäovesta — ulkona oli kevätilma. Veli Vegard istui jo
paikallaan kuorissa lukien kirjaa, jota hän piti polvellaan, sininen
stola valkoisen kaapunsa yllä. Korkealta ikkunaluukusta lankesi
auringonsäde suoraan munkkien kuorituolien yläpuolelle maalattuihin
kuviin — valaisten sitä kohtausta Herramme Vapahtajamme elämässä,
jolloin hän kahdenkolmatta ikäisenä seisoo juutalaisten oppineiden
edessä. "Voi Herra, Jumalani", rukoili Olav sydämessään, "suo minulle
ymmärrystä, että tietäisin, mitä minun on sanottava, ei liikaa, eikä
liian vähän." Sitten hän polvistui papin eteen ja luki confiteorin —.

Selvään ja tarkasti hän luetteli nyt kaikki kymmeneen käskyyn kuuluvat
synnit, ne joihin hän oli syypää ja ne, joihin hän oli syytön —
hänellä oli ollut kyllin aikaa miettiä rippiään. Mutta viimein hän
joutui vaikeaan paikkaansa:

"Sitten tunnustan, että kannan mitä katkerinta kaunaa muuatta ihmistä
kohtaan, niin katkeraa, että minusta tuntuu mahdottomalta antaa hänelle
anteeksi. Hän on eräs, jota olen rakastanut kaikesta sydämestäni, ja
samassa kun sain tietää, mitä tuo ystävä oli minulle tehnyt, oli minut
mielestäni petetty niin pahasti, että mielessäni syntyi surman ajatus
ja epäpuhtaita ja julmia haluja. Jumala varjeli minua sillä kertaa niin
että hillitsin luontoni. Mutta minun on niin vaikea unohtaa kärsimääni
pahaa, että pelkään, etten milloinkaan kokonaan voi antaa hänelle
anteeksi — ellei Jumala suo minulle siihen erityistä armoa. Mutta
pelkään, isä, ettei minulla ole oikeutta puhua tästä asiasta enempää."

"Pelkäätkö, että siten voisit joutua ilmaisemaan toisen ihmisen
synnin?" kysyi veli Vegard.

"Kyllä, isä." Olav veti syvään henkeä. "Ja siksi minusta on niin vaikea
antaa anteeksi. Jos olisin voinut kertoa kaiken tällä paikalla, luulen
että se olisi keventänyt."

"Mieti tarkoin, Olav, eikö sinusta tunnu siltä siksi, että ajattelet
näin: jos voisit puhua vapaasti siitä, mitä lähimmäisesi on rikkonut
sinua vastaan, silloin omat ajatuksesi, surmanaikeesi ja vihasi
olisivat oikeutetut sen mukaan, mitä me syntiset ihmiset nimitämme
oikeudeksi?"

"Tuntuu, isä."

Munkki kysyi nyt:

"Vihaatko tuota ihmistä niin, että soisit hänen osalleen jokapäiväisen
tuskan täällä maailmassa ja iankaikkisen kadotuksen kuoleman jälkeen!"

"En."

"Vaan soisitko hänen saavan kärsiä siitä, mitä hän on sinulle tehnyt,
monta kertaa ja syvästi?"

"Soisin. Sillä minusta näyttää siltä, että minun täytyy itseni kärsiä
siitä niin kauan kuin elän. Ja pelkään, että ellei Herra tee ihmettä,
en ole enää milloinkaan saava rauhaa sieluuni, vaan viha ja paha tahto
on pääsevä valtaan tavan takaa — sillä tämän jälkeen on asemani,
menestykseni ja nauttimani arvonanto katoava elämäni ajaksi."

"Tiedäthän, poikani, että jos rukoilet täydestä sielustasi, on Jumala
antava sinulle voimaa antamaan anteeksi velvollisillesi, sillä ei ole
vielä ikinä tapahtunut, ettei Herra olisi kuullut sellaista rukousta.
Mutta sinun tulee rukoilla syrjäajatuksitta — ei kuten se mies, josta
pyhä Augustinus kertoo ja joka rukoili, että Jumala soisi hänelle
voimaa siveään elämään, mutta ei yhdellä kertaa; noin miehet usein
rukoilevat itselleen armoa antaakseen anteeksi vihamiehilleen. Eikä
sinun tarvitse olla lohduton, vaikka Herra antaisi sinun rukoilla kauan
ja hartaasti, ennen kuin hän suo sinulle pyytämäsi lahjan."

"Niin, isä. Mutta pelkään, etten aina jaksa hillitä mieltäni ja
odottaa, että rukoukseni kuultaisiin."

Kun munkki ei vastannut paikalla, sanoi Olav kiihkeästi:

"Sillä asia on siten, isä, että se, mitä — ystäväni on minulle
tehnyt — se on tahrinut koko elämäni. Jos voisin sanoa enemmän,
ymmärtäisit, että — tuo ihminen — on sitonut niin raskaan taakan
minun selkääni —."

"Huomaan, että se on raskas, poikani. Mutta sinun täytyy kestää ja
rukoilla. — Ja kun nyt pitkänäperjantaina astut esiin suutelemaan
ristiä, niin katso sitä tarkoin ja mieti sydämessäsi, eivätkö omat
syntisi ole olleet painona siinä taakassa, jota Herramme kantoi
ottaessaan selkäänsä meidän kaikkien synnit — ja mahtanetko sittenkin
vielä luulla, että taakka, minkä ystäväsi on sälyttänyt selkääsi, on
niin raskas, ettet jaksa sitä kantaa — sinä, kristitty ja Herran
soturi?"

Olav kumartui niin syvään, että kosketti munkin polvea otsallaan.

"En. En luule —", kuiskasi hän epävarmasti.

       *       *       *       *       *

Pitkänperjantain ja pääsiäislauantain välisenä yönä Olav heräsi
läpimärkänä hiestä — hän oli nähnyt unta. Maatessaan pilkkopimeässä ja
koettaessaan vapautua painostuksesta, minkä äskeinen uni oli jättänyt
jälkeensä, muistui heidän lapsuutensa ilmielävästi hänen mieleensä;
he olivat unessa olleet lapsia. Mutta ajatellessaan, miltä kaikki oli
silloin näyttänyt ja miltä se näytti nyt, tuntui kaikki se, minkä hän
luuli saavuttaneensa viime päivien ahkeralla rukouksella, haihtuvan
hänen käsistään kuin savu. Hän veti taljan päänsä yli ja jännitti,
kuten kidutuspenkillä viruva mies, koko tahdonvoimansa yhteen ainoaan
asiaan, — siihen, ettei pyöveleiden pitänyt saada hänestä irti
äännähdystäkään.

Voi, tuota kesää, kesää ja syksyä, jolloin Ingunn oli odottanut häntä
joka yö aitassaan. Levottomaksi hän oli tuntenut itsensä silloin;
hänen nuori sydämensä oli vavissut jännityksestä aina siitä hetkestä
lähtien, jolloin hän ensi kerran oli herännyt ja huomannut olevansa
alasti. Mutta _Ingunnista_ hän oli luullut olevansa varma. Että tämä
saattoi eksyä hänen käsistään toiselle miehelle — sitä hän ei ollut
voinut ajatella. Viimeisenä yönä tullessaan Ingunnin luo murhamiehenä
ja henkipattona oli hän asettanut kylmän veitsenterän tämän lämmintä
rintaa vasten ja pyytänyt Ingunnia säilyttämään veitsen ennusmerkkinä
— mutta se ei ollut tapahtunut siksi, että hän olisi pelännyt tämän
voivan pettää hänet. Hän oli ajatellut itseään, hän kun oli menossa
epävarmaa kohtaloa kohti niin nuorena ja kokemattomana ja tuntematta
itseään —.

Kun hän oli painanut ja kätkenyt kasvonsa tämän vehnänruskeisiin
hiuksiin, oli se tuoksunut kuin heinäsuova. Ja hänen ihonsa oli
ollut niin sileä ja pehmeä, että se aina johdatti hänen mieleensä
puolikypsän tähkän jyvän, joka vielä on maitoinen. Hän ei ollut
kertaakaan sulkenut häntä syliinsä muistamatta, ettei hän saanut olla
kovakourainen, koska Ingunn oli niin hento ja hauras; häntä täytyi
suojata kovalta kohtelulta, sillä eihän hänellä voinut mitenkään olla
aikaihmisen voimia. Ja hän oli jättänyt puhumatta Ingunnille omista
huolistaan, sillä hänestä olisi ollut väärin sälyttää tämän hennoille
hartioille omaa taakkaansa. Mitä Ingunn olisi käsittänyt rauhattomasta
omastatunnosta, tulevaisuuden huolista — semmoinen lapsellinen
huitukka. Sitäkin, että hän oli kaivannut niin pohjattomasti Olavin
hyväilyjä ja syleilyitä ja koettanut houkutella hänet niihin, jos hän
hetkeksikään vaipui omiin ajatuksiinsa tai johtui puhumaan muusta kuin
heidän asiastaan — oli hän pitänyt eräänlaisena lapsellisuutena.
Tyttöraiskalla ei ollut enempää ymmärrystä kuin lapsella tai eläimellä
— usein hänestä olikin tuntunut, että tämä muistutti lauhkeaa, arkaa
eläintä, kesyä peuraa tai nuorta, lempeää hiehoa, hyväileväistä ja
helposti säikkyvää.

Nyt hän muisti tunteneensa samalla hetkellä, jolloin hän ymmärsi, mitä
merkitsi, että Ingunn oli nainen, jonka hän saisi omistaa omakseen —
että hän oli hento ja hauras olio, jota täytyi suojella.

Ja hänestä rupesi tuntumaan, kuin hänen äskeinen unensa olisi ollut
lahja, vaikka se ensin oli herättänyt hänessä semmoisen kauhun ja
tuskan. Hän oli luullut toivovansa Ingunnin saavan kärsiä syvästi
heikkoudestaan. Mutta kaukana siitä —. Hän oli tekevä voitavansa
helpottaakseen hänen oloaan.

Voi pientä peuraani — annoit ajaa itsesi hautaan — ja siinä nyt
makaat, näännyksissä ja ryvettyneenä, pikkuinen eläinparka. Mutta olen
noutava sinut ja kantava sinut sylissäni semmoiseen paikkaan, missä
sinua ei tallata jalkoihin. — Ja nyt hänestä tuntui kuin se, mitä oli
tapahtunut silloin, kun hän oli sulkenut Ingunnin syliinsä, kukka,
jonka hän oli poiminut, tuoksu ja sulo, jota hän oli nauttinut, olisi
ollut vain jotakin satunnaista. Tärkeintä oli se, että Ingunn oli
annettu hänen hoteisiinsa, jotta hän kantaisi hänet yli vaikeuksien,
riisuisi hänen taakkansa ja suojelisi häntä. Siinä oli onni, muu ei
ollut muuta kuin hetken iloa. —

       *       *       *       *       *

Koko pääsiäisajan hän kulki semmoisessa mielentilassa, kuin olisi
vastikään noussut vaikeasta taudista — eipä silti, että hän
milloinkaan olisi ollut sairaana, mutta hän arveli, että siltä sen
täytyi tuntua. — "Minun sieluni on parantunut —. Ingunn, enhän minä
tahdo sinulle muuta kuin hyvää."

Hän tuumi kertoako unensa veli Vegardille. Mutta niinä kahtenakymmenenä
vuonna, jotka munkki oli ollut hänen rippi-isänsä, ei hän ollut puhunut
tämän kanssa yhtään tuttavallista sanaa ulkopuolella tunnustuksen. Veli
Vegard Ragnvaldinpoika oli hyvä ja ymmärtäväinen mies, mutta kylmä
ja kuiva olemukseltaan — ja hän saattoi puhua toisista ivallisen
sukkelasti, jolle taidolle Olav antoi suuren arvon, kunhan se ei
sattunut häneen. Hän ei myös tätä ennen ollut tuntenut vähintäkään
halua kiivetä sen aidan yli, joka erotti hänet hänen rippi-isästään,
vaan oli pitänyt päinvastoin hyvänä, että tämä oli toinen mies
ulkopuolella kirkon, kuin kuunnellessaan hänen itsesyytöksiään ja
ohjaillessaan häntä hengellisissä asioissa —.

Jo aikaisemmin hän oli aikonut uskoa munkille Ingunnia koskevan asian
ulkopuolella ripin, mutta se olisi ollut itsensä kehumista ja Ingunnin
syyttämistä. Ja sitä hän ei tahtonut. Veli Vegardia tultaisiin varmaan
piakkoin noutamaan Bergiin; tyttöriepu valmistautui kai näihin aikoihin
kuolemanvaaraan —.

       *       *       *       *       *

Tuli sitten keskiviikkopäivä dominica in albiksen [Ensimmäinen
sunnuntai pääsiäisen jälkeen.] jälkeen. Olavin ollessa päivämessun
jälkeen lähdössä kirkon ovesta kosketti joku takaapäin hänen hihaansa.

"Terve mieheen. Etkö ole nimeltäsi Olav Auduninpoika?"

Olav kääntyi ja näki pitkän, solakan, tummaverisen miehen takanaan.

"Kyllä se on nimeni — mutta mitä tahdot?"

"Olisin tahtonut puhua kanssasi pari sanaa." Toinen ei ollut tältä
seudulta, Olav kuuli sen hänen puheestaan.

Hän astui ihmisten tieltä, joita yhtä mittaa purkautui kirkosta ja
meni jonkun askeleen päähän porstuaan. Pylväiden kannattamien kaarien
välitse hän näki auringon parastaikaa kohoavan tummanpuhuvien vaarojen
takaa lounaasta, valavan välkettään saaren ja Stange-rannan väliseen
avoveteen ja helottavan lumettomilla, ruskeilla rinteillä.

"Mikä sinun asiasi on — en muista nähneeni sinua ennen."

"Emme ole tavanneet tätä ennen, mutta tiedät kai kuka minä olen, kun
sanon nimeni — olen Teit Hallinpoika; olen kotoisin Varmaa-laaksosta
Sidasta, Islannista."

Olav hölmistyi niin, ettei saanut sanaakaan suustaan. — Teit. —
Poika oli resuisesti puettu, mutta hänellä oli kauniit, kapeat,
tummapintaiset kasvot nukkavierun lakin alla, kirkkaat, kullankeltaiset
silmät ja korkea, kaareva hammasrivi valkoisine hampaineen.

"Nyt ehkä ymmärrät, miksi olen hakenut sinut käsiini."

"En voi sanoa ymmärtäväni."

"Tiedätköhän jonkin paikan, missä voisimme puhua kahden kesken", sanoi
Teit. "Se taitaisi olla parempi."

Olav ei vastannut mitään, vaan kääntyi ja kulki edeltä kaariholvin alle
pohjoispuolella kirkkoa. Teit seurasi. Olav huomasi heidän kulkiessaan,
ettei kukaan voinut nähdä heitä. Ulkoneva holvikatto pimitti paikan,
niin ettei ulompaa voinut nähdä niitä, jotka liikkuivat sisällä pienten
kaarien alla.

Siitä, missä pylväskäytävä yhtyi kuorin pyöröreunukseen, pääsi ulos
erääseen kirkkomaan kulmaan. Olav astui toisen edellä viistoon yli
hautausmaan sekä hyppäsi aidan yli kaalitarhaan. Hänen oli tapana
kulkea tätä tietä kirkkoon ja sieltä pois. Se oli lyhin tie.

Heidän tultuaan naisten tupaan Olav työnsi salvan oven eteen. Teit oli
istuutunut pyytämättä penkille, mutta Olav jäi seisomaan odottaen.

"Kai ymmärrät, että tahdon puhua kanssasi Ingunn
Steinfinnintyttärestä", sanoi Teit hymyillen vähän hämillään.

"Olimme ystäviä viime kesänä, mutta en ole kuullut hänestä mitään
sitten alkusyksyn. Olen kuitenkin saanut kuulla semmoista, että hän on
saamassa lapsen — ja silloin minä arvatenkin olen sen isä —.

"Tiedän sinun pitäneen häntä ennen minua ja siksi arvelin puhua sinun
kanssasi siitä, mitä nyt olisi tehtävä —."

"Et näy olevan arkalasta kotoisin", sanoi Olav.

"Eihän kellään ole _kaikkia_ vikoja, — minussa ei ole pelkuruutta —",
toinen hymyili keveästi.

Olav oli yhä vaiti odottaen jatkoa. Vaistomaisesti hän heitti
syrjäsilmäyksen sänkyään kohti: hänen aseensa olivat siellä.

"Jo syksyllä annoin hänen ymmärtää", jatkoi toinen puhettaan, "että jos
suinkin kävi päinsä, naisin hänet mielelläni —."

"_Naisit_ hänet —!" Nyt Olav nauroi, päästi pari lyhyttä pyrskähdystä
läpi nenän, suutaan avaamatta.

"Niin aivan", vastasi Teit rauhallisesti. "Ja se olisi minusta sangen
sopiva naimakauppa — eihän Ingunn ole kovinkaan nuori enää, ja hänen
nimensä on kulkenut ihmisten huulilla jo ennenkin. Sinusta ei kukaan
ollut tiennyt mitään kymmeneen vuoteen, eikä ollut luultavaa, että
palaisit milloinkaan. Niin, _hän_ puhui itse siihen suuntaan, ja siksi
hän pyörsi minut luotansa, ja minä suutuin luonnollisesti sellaisesta
oikullisuudesta ja lupasin kyllä lähteä, jos hän kerran tahtoi, mutta
hänen ei tarvinnut tulla minua noutamaan perästäpäin. Ei hän ole sitä
tehnytkään — en ole kuullut häneltä halaistua sanaa — enkä tiedä,
olisinko mennytkään hänen luokseen — en ollut leppeällä mielellä
erotessamme.

"Mutta kuultuani sinun tulleen takaisin ja käyneen Bergissä sekä
lähteneen tiehesi nähdessäsi, miten asiat olivat — kävi minun häntä
sittenkin sääli. Ja nyt hänen sanotaan makaavan lukittuna ulkoaitassa
saamatta muuta ravintoa kuin likaista vettä ja tuhkansekaista puuroa,
ja häntä kuuluu piestävän ja vedettävän hiuksista, niin että on ihme,
että hän vielä on elossa —."

Olav oli kuunnellut häntä kulmat rypyssä. Hän aikoi vastata tuimasti,
että tuo oli valetta. Mutta sitten hän malttoi mielensä. Hänen oli
mahdotonta neuvotella tuosta asiasta Teitin kanssa. Ja sitten hän
ajatteli, kuinka suuresti kaikki nuo liikkeelle päässeet huhut
pahentaisivat asiaa. Ja kuinkahan monelle tuo vintiö oli jo kerskunut
isyydestään —.

Teit kysyi:

"Etkö ole rikkaan Miklebøn Arnvidin sukulainen ja ystävä?"

"Miten niin?" kysyi Olav lyhyesti.

"Kaikki kiittävät häntä avuliaaksi ja hyväksi mieheksi — kaikkien
hädänalaisten ystäväksi. Ja niin ajattelin, että ehkä olisi parempi
kääntyä ensiksi hänen puoleensa, eikä suoraan Steinfinninpoikain tai
Galtestadin ukkelin puoleen. Mitä arvelet? — Ja tahtoisitkohan antaa
minun mukaani jonkin merkin tai kirjeen, joihin panisit sinettisi —."

Olav vaipui penkille istumaan.

"Jopa nyt jotakin —! Sitäkö sinä tahdot — minun pitäisi muka avustaa
kosintaasi!"

"Niin", sanoi Teit järkkymättömän rauhallisesti. "Olisiko se sinusta
niin ihmeellistä?"

"Olisi", vastasi Olav tiukasti. "Ja onpa tuo puhetta!"

"Sattuuhan usein", jutteli Teit, "että sinun asemassasi oleva mies
naittaa toiselle jalkavaimonsa, kun ei itse enää huoli hänestä."

"Pidä kielesi kurissa", varoitti Olav. "Tuumi tarkoin, mitä sanoja
käytät hänestä!"

Teit veti aivan kuin ajatuksissaan pienen lyhyen miekkansa vyöstään,
jossa se oli riippunut, laski sen poikittain polvilleen ja piti
toisella kädellään tupesta, toisen jäädessä kahvalle. Hän katsoi
Olaviin hymyillen.

"Tottakin — tässä samassa huoneessahan sinun on tapana surmata
vihamiehiäsi!"

"Se tapahtui toisessa tuvassa — ja sitä paitsi se oli kunniallinen
ottelu." Hän keskeytti puheensa äkeissään siitä, että oli viitsinyt
kuunnella toista näinkin pitkälle.

"Mutta koska nyt on niin", sanoi Teit yhä hymyillen, "että minulla on
häneen suurempi osa kuin sinulla —."

"Siinä sinä erehdyt, Teit. Et ole milloinkaan saava pientäkään osaa
hänestä, sillä Ingunn kuuluu _meihin_, ja vaikka hän olisi tehnyt mitä
tahansa, emme me luovuta häntä pois keskuudestamme —."

"Mutta lapsi, jota hän kantaa, on ainakin minun —."

"Etkö sinä, joka olet lukenut mies, tiedä sitä, että naimattoman äidin
lapsi seuraa äitinsä mukana ja perii hänet, vaikka nainen olisi ollut
vapaasyntyinen ja viettelijä hänen orjansa."

"Minä en ole orja", sanoi islantilainen kuohahtaen. "Sekä isäni että
äitini polveutuvat Islannin parhaista suvuista, vaikka he olivat
köyhiä. Eikä teidän tarvitse pelätä, etten voisi elättää häntä, kunhan
annatte hänelle kohtuulliset myötäjäiset —." Hän alkoi selittää
tulevaisuuden tuumiaan — hän pääsisi kyllä hyviin varoihin, kunhan
joutuisi jonnekin, missä hänellä olisi tilaisuus harjoittaa taitojaan
ja tietojaan — ja hänhän saattoi opettaa Ingunnin auttamaan itseään —.

— Olav istui muistellen kirjansitojaa, joka oli ollut täällä hänen
ollessaan nuori — se oli ollut muuan mestari, jonka Oslon piispa oli
lähettänyt Torfinn-herran luo, kun tämä laitteli kuntoon kirjoja, joita
oli kirjoitettu vuosien kuluessa. Olav oli käynyt Asbjørnin kanssa
siinä tuvassa, missä tuota työtä tehtiin — vaimo oli ollut mukana
auttamassa, porannut reikiä pergamenttiin, moneen lehteen yhdellä
kertaa, ja sysännyt aina väliin kyynärpäällänsä heijaa, jonka oli
ripustanut köyteen viereensä; hänen lapsensa huusi ja parkui siinä
lakkaamatta, sillä se oli pudottanut suustansa töllön, jonka oli saanut
imettäväkseen, kunnes Asbjørn oli käskenyt vaimon säästää voimiaan
ja viihdyttää välillä lastaan. Asbjørn oli sanonut säälineensä tuota
vaimoa. Heidän saatuaan valmiiksi työnsä piispa oli lähettänyt vaimolle
talvipuvun sekä kiittänyt häntä varmaksi naiseksi. Olav oli nähnyt
heidät lähtöpäivänä: mestari ratsasti aika hyvällä hevosella, mutta
vaimo istui pienen, matalajalkaisen, paksupötsisen kaakin selässä
rintalapsi sylissään ja kaikki matkakapineet ympärillään.

Ja Ingunninko nyt pitäisi joutua tuollaiseen elämään — ei, kautta
Pyhän Neitsyen — sitä ei voinut edes ajatella. Ingunn sysättynä
ulkopuolelle niiden olojen, joihin hän oli syntynyt. Tuo oli järjetön
ja hullu ajatus — eikä hän jaksanut käsittää, miten mies, joka oli
tullut niin peräti toisista oloista, oli voinut saada hänet valtaansa.

Hän istui katsellen Teitiä kylmän tutkivasti tämän puhuessa. Ja kesken
kaiken hän huomasi, että tuo nulikka oli tavallaan puoleensavetävä —
tuo hänen iloinen rohkeutensa ei tainnut olla vähällä riistettävissä —
hän hymyili niin helposti, ja se kaunisti häntä. Tosin hän oli tullut
karkeaksi kierrellessään outojen parissa, irtolaisten ja naisväen
joukossa — mutta sittenkin. Olav oli itsekin kierrellyt maailmaa
yhdeksän vuotta sekä kokenut yhtä ja toista, jota hän ei ollut aikonut
muistella tultuaan kotiin ja perustettuaan oman talouden. Mutta että
_tuo_ maailma oli tullut hänen ja Ingunnin väliin, koskettanut tätä —.

— Koskettanut Ingunnia, niin että tämä nyt kulki Bergissä odottaen
hetkeä, jolloin hänen oli laskeuduttava kontilleen lattialle
nöyryytyksen ja kipujen omana, synnyttääkseen — isättömän lapsensa.
"Ei kukaan", oli Ingunn sanonut Olavin kysyessä, kuka sen isä oli.
Olav muisti itse sanoneensa: "ei kukaan", kun Ingunn oli tahtonut
tietää, kuka oli auttanut häntä pääsemään jaarlin luo hänen karatessaan
Høvdinggaardista. Ja seuratessaan sitten vuosikausia jaarlia hän oli
kohdannut niin monta miestä ja naista, joista hän tiesi voivansa
sanoa: ei kukaan, päästessään kerran takaisin Hestvikeniin — hän oli
tuntenut monta tuon Teitin kaltaista nuorukaista, oli viihtynyt heidän
seurassaan ja pitänyt heistä. — Mutta hänhän oli _mies_, vain mies.
Ja kun tuo toinen maailma oli päässyt tunkeutumaan miehen ja hänen
vaimonsa väliin — silloin oli kummankin elämä tahrattu loppuiäksi.
Naisen kunnia oli jokaisen miehen kunnia, jolla oli velvollisuus ja
oikeus hoivata häntä.

"Niin, mitä sanot?" kysyi Teit hiukan kärsimättömästi.

Olav havahtui — hän ei ollut kuullut sanaakaan Teitin viime puheesta.

"Minä sanon, että sinun on jätettävä tuo loru mielestäsi. Ja häviä
sitten mitä kiireimmin näiltä seuduilta — Nidarosia kohti. Etkö tiedä,
että hänellä on täysikasvuisia veljiä — olet kuoleman oma samassa, kun
he kuulevat sisarensa onnettomuudesta."

"Ei se ole niin varma. Ja vaikka sen itse sanon, en ole aivan kehno
aseenkäyttäjä. Ja sitten sinä, Olav, voisit minun mielestäni tehdä myös
jotakin hänen puolestaan — hänhän on kerran ollut sinunkin omasi —
auttaaksesi häntä saamaan takaisin kunniansa ja pääsemään naimisiin."

"Luuletko, että hänen olonsa minun mielestäni paranisi sillä, että hän
pääsisi naimisiin _sinun_ kanssasi?" sanoi Olav tulistuen. "Pidä suusi,
sanon — en viitsi kuunnella tuota roskapuhetta."

Nyt sanoi Teit:

"Minun täytyy siis lähteä yksin Miklebøhon. Tahdon sentään koettaa
puhua Arnvidin kanssa. Minä luulen, että hänelle on parempi, jos hän
tulee aviovaimokseni, kuin että hän jää rikkaiden sukulaistensa luo,
jotka ottavat hengiltä sekä hänet että meidän lapsemme —."

— Noin olen kerran itsekin sanonut, ajatteli Olav lopenkiusaantuneena
— ottavat hengiltä sekä hänet että lapsen —. Mutta _me_ emme saaneet
lasta —.

"Olen itse nähnyt, minkälaista hänen elämänsä oli Bergissä jo ennen
tätä asiaa. Se ei ollut sellaista, että luulisin hänen pitävän
huonompana miehelle menoa, joka vie hänet tältä seudulta teidän muiden
parista. On totta, että heti kun hän oli antanut minun saada tahtoni
läpi, hän käänsi selkänsä ja kohteli minua kuin velho. Hän kai rupesi
pelkäämään — se ei ehkä ollut niin mahdotonta kuin itse aluksi luulin.
Ja siihen asti, kun se tapahtui, olimme koko ajan olleet hyviä ystäviä,
eikä hän ollut salannut minulta, että hän piti minusta yhtä paljon kuin
minä hänestä —."

Piti hänestä — vai oli hän pitänyt hänestä. Tähän hetkeen saakka
Olav ei ollut tuntenut sellaista mustasukkaisuutta, että se olisi
kohdistunut Teitiin itseensä — hän oli ollut kiihtynyt sisimpäänsä
myöten _Ingunnin_ onnettomuudesta. Sen aihe oli ollut yhtä kuin: "ei
kukaan". Mutta hän olikin siis pitänyt tuosta junkkarista ja ollut
hänen ystävänsä koko kesän. Vai sillä lailla, piru vie! Ja mikäs siinä,
poikahan oli kaunis, terve ja hauska. Ja Ingunn oli pitänyt hänestä
niin paljon, että oli antanut tämän saada tahtonsa läpi — oli sitten
perästäpäin vain ruvennut pelkäämään —. Mutta hän oli suostunut tuolle
mustakiharaiselle islantilaiselle hyvästä sydämestä —.

"Et siis anna minulle mitään merkkiä tai kirjettä Miklebøhon
vietäväksi, josta voisi olla hyötyä minulle?" tiedusti Teit.

"Ihme, ettet pyydä minua mukaasi puhemieheksi", sanoi Olav
pilkallisesti.

"En suinkaan — se olisi ollut mielestäni liian suuri kunnia", vastasi
toinen viattomasti. "Mutta olin aikonut pyytää päästä sinun matkassasi
pohjoiseen, koska kumpikin aiomme sinne."

Olav päästi lyhyen, haukkuvan naurun. Teit nousi, sanoi hyvästi ja meni.

       *       *       *       *       *

Heti tämän jälkeen Olav kavahti pystyyn kuin heräten. Hän meni ovelle
ja huomasi samassa temmanneensa käteensä pikku kirveen — työkirveen,
joka oli ollut penkillä hänen kätensä ulottuvilla veitsien, porien ja
muiden työkalujen joukossa. Olav veisteli näet istuimia kirkkoon —
priori oli sanonut tarvittavan muutamia uusia, ja Olav oli tarjoutunut
valmistamaan ne.

Hän lähti luostaripihaan ja astui sen poikki portille. Portinvartijana
oleva maallikkoveli seisoskeli siinä. Olav asettui hänen rinnalleen.

"Tunnetko tuota miestä, joka meni tästä?" hän kysyi. Teit huippi mäkeä
ylös tuomiokirkkoa kohti; ketään muita ei näkynyt tiellä.

"Eikö se ollut sama islantilainen, joka oli viime vuonna kirjurina
kanttori Torgardin luona. Ihan oikein, hänhän se on."

"Tunnetko sitä miestä?" kysyi Olav taas.

Veli Andreas oli tunnettu ankarasta elämästään, mutta hänen siveytensä
oli sitä lajia, jota voidaan verrata öljyä vailla olevaan lamppuun:
hän ei osoittanut sääliä heikkoja syntisiä kohtaan. Tuossa tuokiossa
hän oli ladellut Olaville koko Teit Hallinpojan syntiluettelon, joka
tunnettiin piispankaupungissa.

Olav katsoi mäkeä ylös; nuori mies oli kadonnut kirkon aidan taa.

— Eihän nyt liene vain tapahtunut suuri vahinko, kun päästin tuon
miehen menemään, hän mietti.

Taivas oli sininen seuraavanakin päivänä, ja ilma väreili lämpöä ja
kosteutta alastomien ruskeiden puiden latvoissa. Olavin tultua aamulla
luostarin pihaan seisoi kokki, paksu veli Helge, katsomassa porsaita,
jotka riitelivät hänen juuri viskaamistaan kalantotkuista.

"Mikä sinua vaivasi, kun et ollut tänään messussa?" kysyi munkki.

Olav vastasi, ettei hän ollut nukkunut ennen kuin aamupuoleen, ja
sitten hän oli nukkunut yli ajan. "Voisitkohan muuten hankkia minulle
sukset lainaksi, veli Helge?" Arnvid oli pyytänyt häntä käymään
Miklebøssä pääsiäisen jälkeen, ja hän oli ajatellut lähteä tänään.

"Kas, kun et lähde ratsain mieluummin", tuumi maallikkoveli. Olav
vastasi, että tällä kelillä joutuisi pikemmin perille metsiä myöten.

Hän oli juuri ajanut partansa veli Helgen ilmestyessä naisten tuvan
ovelle kaikki luostarin sukset sylissään ja eväsreppu selässä. Olav oli
leikannut leukaansa ja haavasta juoksi verta; sitä oli valunut kaulalle
ja se oli tahrinut paidankauluksen — ja hänen kätensä oli aivan
veressä. Veli Helgekään ei saanut sitä tyrehtymään ja hän ihmetteli
suuresti, että niin pienestä naarmusta lähti niin paljon verta. Viimein
hän pyrähti juoksuun ja toi kupillisen kaurajauhoja sekä painoi täyden
kourallisen haavaa vasten.

Jauhojen makea tuoksu ja niiden vilvoittava vaikutus Ihoon herätti
Olavissa äkillisen, kalvavan ikävän — hän kaipasi naisen hyväilyjä,
helliä ja suloisia hyväilyjä, joissa ei olisi syntiä eikä pahaa. Tuo
oli häneltä nyt riistetty.

Munkki huomasi Olavin vaaleiden silmien verhoutuvan ja hän sanoi
huolissaan:

"Eikö olisi parasta, Olav, että jättäisit koko retken — ottaisit edes
ensin selvää kaupungista, eikö kukaan muu ole menossa sille suunnalle.
On aivan outoa, että tuosta joutavasta naarmusta saattaa juosta niin
paljon verta — katsohan vain, kätesi ovat ihan punaiset."

Olav nauroi ainoastaan. Hän lähti ulos, pesi itsensä vesilätäkössä
räystään alla ja valitsi itselleen mieleisensä sukset.

Hän seisoi matkavalmiina sisällä puhuen veli Helgen kanssa hevosestaan
ja tavaroistaan, jotka jäivät tänne — kun jostakin kuului raudan
helähdys. Molemmat kääntyivät vaistomaisesti sänkyyn päin. Ættarfylgja
riippui sängyn yläpuolella seinällä, ja kummastakin tuntui, kuin se
olisi hiljaa heilunut naulassa.

"Kirveesi helähti", sanoi munkki hiljaa. "Älä lähde, Olav."

Olav nauroi:

"Ettäkö tuo oli toinen varoitus? — Ehkä uskon sitten, kun näen
kolmannen."

Hän oli tuskin lausunut tämän, kun lintu lensi sisään ovesta alkaen
räpistellä tuvassa ja poksahdella seiniä vasten — ihmeellistä, miten
suuren äänen nuo hennot siivet saivatkin aikaan.

Pyöreät kasvot kalpeina tuijotti kokki Olaviin — tämän värittömät
huulet näyttivät harmaansinisiltä. Mutta sitten hän pudisti päätään ja
nauroi. Hän pyydysti linnun lakkiinsa, kantoi sen ulos ovesta ja päästi
sen menemään.

"Nuo tiaiset rapisevat ja naksuttavat seinillä ja etsivät kärpäsiä
tähän aikaan vuodesta; ne pitävät samaa mellakkaa joka aamu. Jopa olet
ihmeitten kipeä, veli hyvä, jos pidät sellaisena tiaisten tuloa tupaan!"

Hän tarttui pieneen kirveeseen ja pisti sen vyöhönsä.

"Etkö ota mukaan Ættarfyljgaa", kysyi veli Helge.

"En, se olisi hankala tällä matkalla." Olav pyysi maallikko veljeä
kätkemään tapparan samaan paikkaan kuin miekan, otti piikkipäällä
varustetun porkan, heitti veli Helgelle hyvästit ja lähti.

       *       *       *       *       *

Oli keskipäivä Olavin saapuessa Furubergetin mäkiin. Päivänpaiste oli
kelmennyt — ilma oli äkkiä muuttunut koleaksi, ja taivas meni pilveen
pohjoisen puolella. Näytti tulevan pyry. Olav pysähtyi ja jäi katsomaan
taakseen sukset olalla.

Himmenevässä valossa näyttivät maat mustilta ja lakastuneilta —
lunta ei ollut kuin laikku siellä täällä. Kaupungin kellastuneet
turvekatot ja mustat pärekatot sekä paljaat puidenlatvat ympäröivät
Kristuksenkirkon vaaleita muureja ja mahtavia, lyijykattoisia torneja
lyijynkarvaisen, aaltoavan veden partaalla. Olav kirosi hiljaa
mielessään painostusta, joka valtasi hänet — sillä _parempi_ olisi
ollut, ettei olisi ruvennut satamaan lunta juuri nyt, kun hänen oli
yritettävä löytää metsän läpi. Hän oli liikkunut tästä yhden ainoan
kerran tätä ennen Arnvidin seurassa, ja he olivat hiihtäneet kiireesti
ja oikaisseet läpi pahimpien rotkojen — Arnvid oli paras hiihtäjä,
minkä Olav tunsi.

Sattumalta hän tiesi, missä noista metsänrannan hökkeleistä
islantilainen asusti; siellä oli tapahtunut raaka murha siihen aikaan,
kun Olav oli ollut Torfinn-piispan luona: muuan isä kahden alaikäisen
lapsensa, pojan ja tytön kera, oli tappanut ja ryöstänyt erään
varakkaan, vanhan kerjäläisen. Sen jälkeen ei kukaan ollut tahtonut
asua siellä. Mutta Teit oli rutiköyhä —.

Olav oli hiihtävinään aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään
määrättyjä aikeita — kävi miten kävi. Teit oli ehkä lähtenyt kohti
pohjoista jo eilen, tai oli kenties muuttanut mieltään ja jättänyt koko
asian. Mutta samassa Olav ymmärsi, että jos niin oli, täytyi hänet
tavoittaa; tuo mies ei saanut kulkea irrallaan tällä seudulla. Hänet
täytyi saada Nidarosiin taikka Islantiin — pohjoiseen ja pois —.

Hän tarttui oveen; se ei ollut lukittu. Räppänä oli suljettu, joten
sisällä oli hyvin pimeä — hän tuli autioon, mustaan ja kolkkoon
tuparähjään, joka haisi mullalle, homeelle ja lialle. Mutta Teit
hyppäsi täysissä tamineissa sängystä, yhtä reippaana kuin aina — ja
hymyili keveästi tuntiessaan tulijan.

"Saat istua penkille — en voi loitsia sinulle parempaa istuinta, sillä
kuten näet, täällä ei ole jakkaran pätkääkään."

Olav istuutui keskipenkille. Mikäli hän erotti, ei huoneessa ollut
yhtään irtonaista kalua — paitsi polttopuita, joita oli pitkin
lattiaa. Teit lisäsi lämmintä, puhalsi hiiliin ja aukaisi räppänän.

"Enkä voi tarjota edes tuliaisryyppyä — erinäisistä syistä. —
Mutta etpä sinäkään tarjonnut minulle eilen —"

"Olitko odottanut sitä?" Olav nauroi tuimasti.

Toinen nauroi myös. Ja jälleen Olav tunsi, että tuossa pojassa oli
jotakin puoleensavetävää — röyhkeätä kenties, mutta reipasta,
köyhyyden ja orpouden uhallakin.

"Olen muuttanut mieltäni, Teit", sanoi Olav. "Olen matkalla Miklebøhön.
Ja jos vielä luulet hyödyttävän puhua Arnvid Finninpojan kanssa, voit
yhtyä matkaan."

"Niin — mutta totta puhuen minulla ei ole hevostani täällä. Voitko
lainata minulle sellaisen jostakin?" Hän nauroi aivan kuin olisi
sanonut hyvänkin sukkeluuden.

"Menen metsän läpi — aion sinne hiihtäen", sanoi Olav lyhyeen.

"Vai siten. Sitten minullakin on pääsimet. Olen nähnyt karsinassa
suksien tapaiset." Hän pyyhälsi ulos ja toi sukset tullessaan. Ne
olivat halki takaa melkein puolitiehen, ja jalan alaset olivat miltei
karvattomat. Teit sitoi miekan vyölleen ja heitti viitan hartioilleen.

"Olen valmis kun tahdot lähteä!"

"Kai otat mukaasi jotakin syötävää?"

"En välitä semmoisista turhuuksista — erinäisistä syistä."

Olavista tuntui pahalta. Tuliko hänen antaa ruokaa miehelle, jonka
kanssa hän myöhemmin saattoi joutua otteluun. Ja kuitenkin häntä vaati
jokin tunne tarjoamaan miehelle evästä heti; Teit oli varmaan ollut
vähillä ruoilla viime aikoina. No, se sai nyt jäädä ainakin siihen
asti, kun he ehtisivät harjulle.

"Tuumi tarkoin islantilainen", hän varoitti melkein uhaten, "etkö luule
olevan vaarallista seurata minua metsän läpi". Hänestä itsestään tuntui
kuin hän olisi tällä hyvitellyt omaatuntoaan — sen saattoi ymmärtää
jonkinlaiseksi nöyryydeksi. Oli tietymätöntä, mitä tulisi tapahtumaan,
mutta kaiken varalta —.

Mutta Teit hymyili vain kylmästi ja löi kädellään miekkaansa.

"Näyn olevan paremmin aseistettu kuin sinä — taidanpa uskaltaa, Olav.
Ja — mitäpä tuollainen mahtimies välittäisi kaikista kulkijoista —."

Heidän aikoessaan mennä ulos katsoi Olav liedelle — siinä paloi kirkas
tuli.

"Mutta — etkö sammuta tulta?"

"En viitsi. Eipä tuosta ole suurta vahinkoa, vaikka se palaisikin —."

Mutta samassa kun he astuivat ulos huomasi Olav ilmassa leijuneen
huurun saenneen niin, että hän saattoi katsoa vasten aurinkoa — se oli
kuin verhon takana.

       *       *       *       *       *

Keli oli hyvä heidän tultuaan ylemmäs. Olav pysytteli Ridabun ja
Fauskarin välisen harjun takarinteillä. Hänen muistinsa mukaan heidän
tuli hiihtää suoraan pohjoista kohti ja sitten vähäsen koilliseen
joutuakseen illansuuna seudulle, missä oli Glaama-laakson talojen
karjatupia, ja missä he voisivat yöpyä. Nythän oli jo valoisat illat.

Lumi oli kolmen, neljän sylen vahvuista täällä. Viime viikkojen nuoskan
ja äkillisen kylmän johdosta keli oli mainion luistava. Mutta vähän
väliä täytyi Olavin odottaa Teitiä, joka otti kuperkeikkoja syvässä
lumessa. Hän kaatui yhtä helposti mäen päällä kuin alangossa.

"Vaihdetaanpas suksia —", sanoi Olav kerran.

Teitin suksissa oli nahka niin riekaleina, että Olav ratkoi sen
irti kokonaan. Mutta Teitiä ei onnistanut paljon paremmin nytkään;
ihmeellistä, miten usein tuo poika kellistyi. Sukset irtaantuivat hänen
jaloistaan, ja hän sai kahlata lumessa vyötäisiä myöten, mutta hän vain
nauroi taitamattomuuttaan.

"Etkö ole tottunut hiihtämään, Teit?" kysyi Olav; hän oli hakenut
toisen suksen kaukaa metsäisen louhikon takaa.

"En." Teit oli tullut tulipunaiseksi, ja hän oli saanut naarmuja sekä
kasvoihin että käsiin, mutta nauroi täyttä kurkkua. "Islannissa en
astunut jalallani suksille, ja tässä maassa olen harjoittanut tätä
taitoa vasta kerran pari ennen tätä retkeä."

"Sitten sinun käy vaikeaksi hiihtää Miklebøhon", sanoi Olav.

"Älä pelkää, kyllä minä selviän."

— Herra tiesi —; toinen ei edes käsitä, että minusta on harmillista
kulkea edestakaisin jälkiäni myöten kuin koira ja kiskoa lumesta
milloin häntä, milloin hänen suksiaan, ajatteli Olav. Ääneen hän
ehdotti, että he levähtäisivät hiukan ja söisivät evästä. Teit suostui
yhtä iloisesti siihen — ja Olav katkoi havuja ja levitti ne lumelle.

Hän istui katsoen toisaanne sillä aikaa kun nuori mies söi.

"Ei ole hätää, kun on luostarin eväissä!" ilmoitti tämä.

Ilma oli nyt yhtä harmaa joka puolelta. Siltä paikalta mäen harjalta,
missä he istuivat, näkyi vain metsää, tumma vaara toisensa takaa; se
näytti synkältä pilvisen taivaan alla. Laakson pohjassa heidän allaan
seisoi metsä pikimustana pienen valkoisen läikän ympärillä; siinä oli
järvi tai suo.

Mutta joka puolelta alkoi kuulua lintujen viserrystä ja laulua —
kevätääniä, joita ne päästelivät hiukan epäröiden, tulossa olevaa
ilmanmuutosta aavistellen. Sitten kulki kuin humahdus tai huokaus
metsän halki, siirtyen vaaralta vaaralle. Pohjoisesta tuli kiitäen
lumipilvi, joka peitti suuren harmaan kalliomukuran ja alla olevan
metsäseudun — se tuli tänne. —

"Teit — meidän täytyy pyrkiä eteenpäin."

Olav auttoi sukset islantilaisen jalkaan, mutta voi harmi tuota miekkaa
— toinenhan kaatui lakkaamatta. Hän ei voinut olla sanomatta, etteivät
miekka ja sukset kuuluneet yhteen.

"Se on ainoa ase minkä omistan." Teit veti miekan esiin ja ojensi sen
Olaville hiukan ylpeillen. Se oli hyvä ase — kahva yksinkertainen,
mutta terä moitteeton. "Tämä on isäni perua — muuta minulla ei
olekaan. Enkä päästä tätä koskaan käsistäni!"

"Onko isäsi kuollut?"

"On — kolme vuotta sitten. Silloin minun päässäni syntyi ajatus,
että koettaisin onneani Norjassa. Ensin minä kuljin etelää kohti
Fljotshverviin, äitiäni tapaamaan. Hän jätti isäni ja minut kun olin
seitsemänvuotias, enkä ollut nähnyt häntä kymmeneen vuoteen — hän oli
kohdannut miehen, jonka kanssa aikoi naimisiin, ja hän sai paikalla
tunnonvaivoja siitä, että oli ollut papin seuravaimo siihen asti.
Mutta hän näki mieluummin minun kantapääni kuin varpaani — meidän
kulmallamme oli ollut katovuosi, ja lapsia kuhisi hänen ympärillään; en
saanut milloinkaan selville, montako niistä oli hänen, montako muiden
naisten —."

"Tulehan nyt, Teit —", Olav ponnistautui ojoon ja pyyhkäisi rinnettä
alas.

Hän laski alas hyppyri hyppyriltä; maaperä oli rosoista, ja hänen
täytyi kumartua kyykkyyn väistääkseen oksia. Aurinko oli paistanut
tähän paikkaan, niin että hanki oli kuin erillinen kuori. Mutta kukin
sai huolehtia itsestään miten parhaiten tiesi —.

Alhaalla jäällä hän pysähtyi odottamaan ja kuulostamaan. Harjulla kulki
tuulenpuuska, metsässä natisi ja suhisi ja vinkui. — No, vihdoinkin
kuului suksien viuhetta ylhäältä töyrään laelta.

Teit selvisi odottamattoman hyvin viimeisestä töyssystä ja laski
alas jäälle. Hän oli aivan luminen monien kuperkeikkojen jälkeen,
mutta hänen valkoiset hampaansa välkkyivät ja raapiintuneet kasvonsa
punoittivat.

"Minä olen kohta yhtä hyvä hiihtäjä kuin norjalaiset!" Hän näytti,
miten hänen epämukavalle viitalleen oli käynyt — se oli mennyt niin
hajalle, että hän kerrassaan pisti kätensä rei'istä ja sitoi miekkansa
päällepäin. Nyt _siitä_ ei enää ollut vastusta.

"Oletko hyvin väsynyt?" kysyi Olav.

"Enkö mitä." Hän tapasi kädellään niskaansa ja taivutti hiukan päätään:
juuri niskanikaman seutu tuntui vähän jäykältä — hellältä — aivan
kuin paholainen olisi nipistänyt sitä —.

Olav itsekin tunsi jäykkyyttä niskassaan — hän oli ensi kertaa
suksilla tänä vuonna, joten hän hyvin ymmärsi, miltä toisesta tuntui.
Ja hän muisti äkkiä Ingunnin kanssa tekemänsä soutumatkan Hamariin; hän
oli ollut silloin vain puolikasvuinen poika, ja hän oli soutaa kiskonut
kuin mieletön, mutta hänen niskaansa oli pakottanut yhä hurjemmin, ja
hän oli purrut hammasta, soutanut, jotta kokka kohisi, mutta ei vain
tahtonut antaa perään, ilmaista olevansa niin uupunut, että häneltä oli
mennä koko luonto. Emmekö tule milloinkaan perille —.

Hän katsoi Teitiä — ja puri hammasta. — Hänen täytyi painaa
alas tunne, joka pyrki esiin. Hän tahtoi ajatella _Ingunnia_ —
hänen olojaan; muistella vihaa ja inhoa, joka oli täyttänyt hänet
hänen kuullessaan tämän heikkoudesta, muistella kaikkia rauenneita
toiveitaan. Ja meidän täytyy nyt elää aina, koko elämämme tuon surun
ja häpeän varjossa. Eikä tämä pojanvietävä, joka oli syypää kaikkeen,
näkynyt ymmärtävän mitään koko asiasta. He hiihtivät eteenpäin
rinnakkain, ja Teit puheli lakkaamatta huokuessaan ja läähättäessään
ja ähkiessään. Kyseli Olavilta eläinten jälkiä, joita näkyi lumessa
— vanhoja peuran jälkiä, jotka välkkyivät hangella — ja kerskui
uudesta hiihtämisen taidostaan. Hän turvautui Olaviin kuin pojan
nassikka isäänsä. Ja kaikista muista tunteistaan huolimatta Olav tunsi
syvää sääliä tuota hölmöä luottamusta kohtaan. Hitto —! Tämä oli
ennenkuulumatonta.

Ensimmäisiä pieniä lumijyviä alkoi tipahdella heidän päästyään järven
toisella rannalla olevaan metsään. Ja nyt alkoi jo olla hämärä. He
eivät ehtineet kovinkaan korkealle, kun ympärillä oli täysi pyry.
Olav joudutti hiihtoa, jäi aina väliin odottamaan toista, joka oli
jäänyt jäljemmäs, sekä ponnisti sitten taas eteenpäin. Hän toivoi
koko sielustaan, että tämä retki loppuisi, ja hän pääsisi suojaan —
eikä voinut olla ahdistuksetta ajattelematta, mitä sitten seuraisi.
Vaaralta, minne he istuivat levähtämään, hän oli nähnyt toisen
harjanteen, joka oli tätä ylempänä, mutta sen laella oli pari valkoista
aukeaa, joiden keskellä näytti olevan asumuksia. Ne saattoivat olla
uudistupia, ehkä he joutuisivat ihmisten ilmoille. Mutta ne voivat myös
olla karjatupia, ja tämä oli todennäköisempää. Käyköön miten kävi —.

Ylempänä tuuli huimemmin. Lunta oli tuprunnut jonkin aikaa suurina
pehmeinä hiutaleina, mutta nyt tuuli pieksi kovia, kuivia rakeita
heidän kasvojaan vasten, ja lumen vinkuna tuntui täyttävän koko metsän
hiljaisella, terävällä äänellä, joka tunki läpi tuulen kohun kuusien
latvassa. Ilman muutos tuntui selvemmin siksi, että pimeni niin pian.

Hanki oli kadonnut kauan aikaa sitten ja sen päälle oli satanut paljon
lunta; ja tuulen kasaamissa kinospaikoissa upposivat suksen syvään.

Taas hänen täytyi pysähtyä Teitiä odottamaan. Islantilainen raahautui
hänen sivulleen läähättäen niin, että rinta oli haljeta, mutta tokaisi
yhtä iloisesti ja reippaasti kuin ennen:

"Odotas, kumppani — päästä minut edelle avaamaan jälkeä."

Olav tunsi tahtonsa herpaantuvan, menettävän voimansa tuon tunteen
edessä, joka väkisin tunkeutui esiin ja jota hänen täytyi pakottaa
vaikenemaan, ennen kuin hän saattoi tehdä tuolle pojalle mitään. — Hän
syöksähti eteenpäin ja alkoi hiihtää minkä jaksoi. Väliin hänen täytyi
jäädä kuulostamaan, oliko toinen perässä, mutta hän ei päästänyt tätä
enää kertaakaan kohdalleen —.

       *       *       *       *       *

Oli miltei pimeä, kun he saapuivat aukealle. Siinä näytti olevan pieni
karjamaja. Pyryn ja pimeän läpi häämötti tummia pilkkuja edempää;
jotkut niistä voivat olla isoja maakiviä, mutta toiset olivat asumuksia.

Olav nakkasi maahan reppunsa heti kun he tulivat pimeään tupaan,
kaivoi esiin tulukset ja ryhtyi lämmitykseen. Hän laskeutui polvilleen
pesän ääreen ja hengitti kipunoihin, koettaen saada niitä tarttumaan
puolimärkään puuhun, ja kuuli Teitin tyytyväisen huudahduksen tämän
kulkiessa ympäri tupaa paikkoja tutkimassa. Lavitsalla oli heiniä,
karvatalja ja pari säkkiä pielukseksi — ja poika pujahti perällä
olevaan, kivestä ja turpeesta kyhättyyn mustaan komeroon. Siellä oli
ohkoleipää ja kuppi heramaitoa: Teit ilmestyi aukkoon kauha kädessä ja
tarjosi Olaville jäänsekaista juomaa.

Niinpä niin, Teit, me olemme kristittyjen maassa; kukaan ei jatka
matkaansa tunturilta jättämättä jälkeensä hengen pidintä, jos metsään
eksyisi muitakin.

Teit oikaisi itsensä lavitsalle heidän aterioidessaan ja makasi siinä
selällään polvet pystyssä karttaen savua. Ei voinut laittaa ristivetoa,
sillä pikku tuvassa oli niin ahdasta, että tuli olisi voinut tarttua
sänkyvaatteisiin tai ruokaan, joka oli kasassa lattialla. Olav istui
pystyssä toisella penkillä, vaikka savu tahtoi tukkia hengityksen
ja kirveli hänen silmiään. Ja hän istui siinä käsivarret ristissä
rinnalla, tuijottaen luomet alasluotuina tuleen ja kuunnellen mykkänä
kuin kivi toisen lavertelua. Pelkkää lorua kaikki tyynni, ei ilmassa
eikä matkassa ollut mitään ihmettelemistä; ellei hänen olisi tarvinnut
laahata perässään tuota kaveria, joka hiihti kuin vastasyntynyt
vasikka, olisi hän tullut perille puolta lyhyemmässä ajassa. Mutta
tuo narri puhui siten kuin he olisivat kamppailleet kilpaa läpi
seikkailujen ja vaarojen.

"Väsyttääkö sinua?" kysyi Teit huomatessaan äkkiä, ettei toinen ollut
vastannut sanaakaan hänen puhetulvaansa. Hän teki tilaa lavitsalla —
"vai tahdotko nukkua tässä?"

En ikinä, ajatteli Olav. Hän ei jakaisi sijaa tuon vieraan kanssa
yhtään yötä. Kaikella piti toki olla rajansa.

"Ei minua väsytä", hän sanoi.

Hän koetti koota ajatuksensa, sillä hänestä tuntui kuin se seikka
koko ajan olisi luisunut hänen mielestään, että hän ja Ingunnhan
olivat _naimisissa_; tämä hänen tuli pitää mielessään, ja silloin
Teitin _täytyi_ väistyä. Tämä oli saanut tytön käsiinsä sulassa
houkkamaisuudessaan, mutta se, mitä tuo poika lorusi Ingunnin
nostamisesta onnettomuudesta — sitä tuo junkkari ei pystynyt tekemään,
siinä tarvittiin _Olavin_ kättä, mikäli häpeää saattoi korjata. Ihmiset
saivat uskoa hänen puolestaan mitä tahansa, kunhan he ymmärsivät
mitä hän tahtoi ja mitä Ingunnin sukulaiset tahtoivat yhdessä hänen
kanssaan — hän oli ottava lapsen nimiinsä ja hän aikoi puolustaa tuota
väitettään, jos joku yritti ääneen epäillä.

"Milloin olet kuullut nuo huhut?" kysyi hän yhtäkkiä. "— Siitä, että
hän on — raskauden tilassa? Sen on täytynyt tulla ilmi aivan viime
aikoina."

Teit vastasi ettei siitä ollut kovin kauan. Eräällä hänen
kaupunkilaisella tuttavallaan oli tytär naimisissa jollakin Bergin
torpparilla. Ja tämä tuttava sekä hänen tyttärensä olivat nähneet omin
silmin Ingunnin kulkevan talon lähellä iltaisin — mutta illathan
olivat jo valoisat. Teit alkoi kertoa heidän puheitaan.

Olav istui ja kuunteli kulmat rypyssä. Veri alkoi humista hänen
päässänsä. Mutta näin oli parempi. Jatkakoon poika vain; kai hän pian
voittaisi tämän epämiehekkään — hyväntahtoisuuden, joka oli ollut
vähällä viedä hänen voimansa.

"Entä sinä?" kysyi Olav; hänen suunsa vääntyi hymyn irveeseen.
"Jaksoitko olla sanomatta heille, että se oli sinun työtäsi?"

"Taisin viitata sinnepäin."

"Oletko puhunut siitä muille?"

— Jos asia voisi jäädä pelkäksi mökin akkojen ja ukkojen juoruksi,
saattoi sen sulattaa. Silloin sai kulkea selkä suorana vertaistensa
parissa, katsoa heitä tiukasti silmiin ja olla muka tietämätön
kaikesta, mitä selän takana puhuttiin — mitä kaikista palkollisten
puheista —!

Teit vastasi vähän hämillään:

"Olin ollut niin sydämystynyt hänelle, että ensin olin hyvilläni
kuullessani hänen raskaudestaan. Kesällä hän, piru vieköön, oli nopsa
ja näppärä — ihan kuin kissa, joka pyyhkii itseään ihmistä vasten ja
livahtaa syrjään, kun tahtoo ottaa sen syliinsä. Kunnes viimein sain
isketyksi kynteni häneen —"

Olav ei kuullut oikein, mitä toinen sanoi — veri kuohui ja suhisi
hänen päässään —. Mutta tämä riitti jo, nyt hän oli saanut takaisin
kostokykynsä — ja hän oli kostava julmasti, sillä sitä, mitä hän juuri
oli kuullut, ei hän hevillä unohtaisi —.

"— mutta seuraavana yönä hän oli taas muuttanut mieltä ja sulkenut
minulta ovensa. Ja kun menin hänen luokseen puhumaan naimisesta, hän
ajoi minut pois kuin koiran —."

"Siispä luulen, että sinun on paras jättää mielestäsi koko naimakauppa,
Teit."

Huomatessaan Olavin äänen sävyn Teit katsahti ylös — toinen oli
noussut seisomaan pieni työkirves koholla. Salamannopeasti Teit tarttui
miekkaansa ja veti sen ulos, samassa kun hän hypähti lattialle.
Olavin täytti villi onnen tunne huomatessaan tämän vihdoinkin älyävän
asian — hänen pojannaamansa aivan tummeni raivosta; hän huomasi
tulleensa petetyksi ja vastasi toisen äänettömään taisteluvaatimukseen
taistonhaluisesti kiljahtaen.

Hän ei odottanut mitä Olav tulisi tekemään, vaan hyökkäsi samassa.
Olav seisoi vain paikallaan — kolmesti hän väisti pojan iskun
kirvespohjalla. Toinen oli ketterä ja taitava, mutta hänellä ei ollut
käsivoimaa. Teitin iskiessä neljännen kerran väistyi Olav äkkiä
oikealle, jolloin miekka kävi hänen vasempaan käteensä, ja poika jäi
hetkeksi neuvottomaksi. Olavin kirves sattui nyt häntä olkaan, niin
että miekka putosi hänen kädestään. Hän kumartui ottamaan sitä, mutta
nyt Olav iski kirveensä hänen kalloonsa, ja toinen kaatui äännähtämättä.

Olav odotti, kunnes ruumiin viimeiset nytkähdykset olivat ohi ja vielä
hetken sen jälkeenkin. Sitten hän käänsi tämän selälleen. Kasvoille oli
virrannut vähän verta hiuksista, yksi juova vinosti yli otsan. Olav
tarttui vainajaa kainaloista ja veti hänet maitokomeroon.

Sitten hän astui ulos. Oli yö ja tuisku, ja tuuli suhisi metsässä.
Täytyi odottaa siksi kunnes valkeni —. Olav paneutui lavitsalle.

Hänen kätensä oli kaatanut niin monta arvokkaampaakin miestä.

Olav lisäsi puita pesään. Hänen täytyi puistella päältään tämä
luonnoton tunne — katumus, vai mitä lieneekin ollut. Teit oli itse
syypää osaansa. Torfinn-piispa oli sanonut, että naisenraiskaaja, jonka
neidon sukulaiset ottavat hengiltä, on katsottava itsemurhaajaksi; hän
on kohtalonsa ansainnut. Teitin oli käynyt niin. Oli järjetöntä pitää
tätä muuna kuin — kuin mitä se oli —. Teit oli kaatunut ase kädessä
— hänen miekkansa virui tuossa lavitsan ja sängyn välissä.

Hän ei olisi milloinkaan voinut saattaa Ingunnia varmaan turvaan, jos
tuo kurja houkkio olisi saanut kierrellä maita mantereita hölpöttäen
kaikille ilkiteostaan, jonka laatua hän ei tajunnut.

Olavia paleli, vaikka tuli lämmitti häntä hyvin edestäpäin, sillä
hirvennahkamekko litisti märkänä, kankeana ja jäätävän kylmänä selkää
ja jalkineet olivat likomärät. Nyt hän muisti vasempaan käsivarteen
saamansa haavankin — sitä oli alkanut pakottaa.

Hän lisäsi yhä puita tuleen. Jos mökkirähjä palaa, niin palakoon —!

Mutta täytyihän hänen huolehtia elämästään Ingunnin tähden. Tämä oli
jo saanut odottaa kylliksi miestänsä — ei hän saanut olla kadoksissa
silloin, kun häntä tarvittiin —.

_Sinun_ täytyi väistyä, Teit, sillä _minä_ en tahdo —. Hän koetti
saada sen sähistyksi suustansa; toinen painoi koko voimallaan hänen
rintaansa, eikä Olav voinut hänelle mitään, hän oli kuin lamassa.
Teitin valkoinen hammasrivi välkkyi hänen edessään, ja hän hymyili yhtä
reippaasti kuin ennen, vaikka takaraivo oli halkaistu. Et ymmärrä,
senkin hassu, että minun vaimoni on minun, ja sinun on luovuttava
hänestä — korjattava luusi —.

Hän heräsi omaan käheään huutoonsa painajaisen hälvetessä pois. Tuvassa
oli melkein pilkkopimeä, lattialla hehkui vain hiilloksen loppu.
Seinänrakosista tuuli ja tuiskusi sisään — ja hirvennahkamekko oli
kuin jäähaarniska.

Olav nousi ja meni maitokomeroon hapuillen eteensä pimeässä. Kuollut
makasi jäykkänä ja ääneti, kalmankylmänä. Hän oli kai vain nähnyt unta
— hän oli varmaan nukkunut monta tuntia. Jälleen hän lisäsi puita
ja aikoi istuutua niin, että voisi paahtaa selkäänsä. Mutta hän ei
jaksanut istua selkä mustaan oviaukkoon päin, eikä voinut tuijottaa sitä
vastaankaan — ja niin hänen täytyi paneutua penkille uudestaan. Hän
kasasi heinäsäkit selkänsä taa ja peitti itsensä taljalla niin hyvin
kuin taisi.

Sillä välin uneliaisuus verhosi hänet kuin sumuun — ja joka kerran
kun hänen ajatuksensa hämärtyi, hän havahtui epäselvään, tykkivään
tuskaan — suonen tykytys haavoittuneessa käsivarressa oli vain kuin
jonkin suuremman vaivan kaikua. Sitten hän havahtui täysin hereille, ja
ajatukset jatkoivat samaa rataa —.

Tuo mies oli saanut palkkansa. Hänen oli ollut pakko tappaa niin monta
arvokkaampaa miestä ottelussa, eikä se ollut milloinkaan käynyt hänen
sydämelleen. Ingunnia olisi käynyt sääliminen, mutta ei tätä — ei.
Ellei häntä surrut kukaan täällä tai kotimaassa, niin sehän oli hyvä.
Ei häntä sitten jäänyt suremaan kukaan viatonkaan, koska syyllinen oli
saanut rangaistuksensa. Olisihan enon ja jaarlin luona vietettyjen
vuosien pitänyt karaista hänen luontonsa. Tämä oli akkamaisuutta —
mies oli ansainnut osansa. Ja niin aina edelleen samaa rataa —.

— Hän kavahti pystyyn — hän oli vain uneksinut, että Teit seisoi
ovella kauha kädessä tarjoten hänelle kirnupiimää. Hän makasi siinä,
missä hänen piti maata. Ei, Teit, en pelkää sinua. Jos pelkään,
pelkään sellaista, jota sinun järkesi ei milloinkaan olisi pystynyt
selittämään. Voi minun pikku Ingunniani — et saa pelätä minua —.
Jälleen hän oli aivan selvä.

Nyt tässä oli taas uusi huoli, jota täytyi pohtia — mitä oli tehtävä.
Kuuluttaako tappo ensi talossa, jonka ohi sattui kulkemaan ihmisten
ilmoille tullessaan; silloin hän saisi niskoilleen uuden käräjäjutun
sopimuksineen ja sakkoineen, ennen kuin oli päässyt täydelleen eroon
entisestäkään. Ja ihmiset arvelisivat takanapäin, että mitähän asioita
hänellä oli mahtanut olla tuon islantilaisen kiertäjän kanssa —. Se
koski varmaan Ingunn Steinfinnintytärtä —. Ei, se ei käynyt.

Mutta miten hän pääsisi eroon ruumiista!

Niin monen paremman miehen hän oli nähnyt kaatuvan laivan kannelta
mereen ja jäävän sinne. Niin moni kelpo talonpoikaisnuorukainen
Tanskassa oli jäänyt susien ja kotkien saaliiksi jaarlin matkoilla.
Mutta se oli jaarlin asia, eikä hänen, hän ei ollut milloinkaan ollut
syypää siihen, ettei kuollut ollut päässyt vihittyyn maahan. Ja koska
hän yhä on näin pehmeäluontoinen, että tällaisen Teitin tappo, hänen
vaimonsa makaajan tappo, painoi hänen tuntoaan, ei hän kai jaksanut
ottaa tunnolleen sitä, mikä _oli_ synti. _Se_ oli oleva synti, jota hän
ei saanut vieritetyksi päältään —.

Mutta jos hän tunnustaisi Teitin tapon, olisi turha edes _koettaa_
suojella Ingunnin kunniaa.

Lopulta hän oli varmaan vaipunut uneen ja nukkunut kauan ja raskaasti.
Päivä paistoi sisään hirsien välistä, kun hän aukaisi silmänsä.
Hiillos oli musta. Tuuli oli tauonnut — ei kuulunut mitään muuta kuin
teerikukkojen kukerrusta kaukaa ja läheltä sekä jokunen myöhästynyt
päivälinnun hujautus.

Hän nousi, venytti itseään ja hieroi jäseniään. Käsivarsi oli jäykkä
ja hiukan hellä — ei paljoa. Hän astui ovelle ja katsoi ulos. Koko
maailma oli valkoinen, aurinko paistoi korkealta, ja taivas oli
pilvetön. Sumu oli laskeutunut alas ja lepäsi auringon kultaamana
lähellä maata kuin valkoinen meri, jota reunustivat metsät ja jonka
keskeltä korkeammat huiput pistivät esiin lumisina ja kullassa
välkkyen. Koko luminen rinne säihkyi punaiselle ja siniselle; jänikset
ja linnut olivat jo ehtineet piirtää jälkensä lumeen, ja kaikkialta
kuului teirien säväkkä.

Ja keskellä tätä ääretöntä lumista maisemaa ja lumen peittämiä metsiä
seisoi hän, ainoa ihminen korvessa, tietämättä, minne kätkisi toisen
vähäisen olion — kuolleen. Rikkoako lumipeite ja kaivaa hänet sinne
— ei. Hänen täytyi keksiä sellainen keino, etteivät eläimet pääsisi
koskemaan ruumiiseen — sitä hän ei suvainnut. Ja jättää se paikalleen
ihmisten löydettäväksi, kun nämä palaisivat kesällä karjatuvalle —
mahdotonta; silloin voisi käydä selville, kuka kuollut oli — ja sitten
koko asia.

Molemmat suksiparit seisoivat seinää vasten ylt'yleensä lumen peitossa.
Olav otti paremmat sukset, jotka hän oli saanut lainaksi luostarista,
puhdisti ne lumesta ja laski ne maahan. Hän puri hampaat tiukasti
yhteen, ja hänen kasvoilleen levisi kova, sulkeutunut ilme.

Hän meni sisään ja siloitti tilan. Sitten hän toi ruumiin ja laski sen
suksille — koetti saada sen suoraksi. Hiuksissa oli hyytynyttä verta
ja aivoainetta, mutta harmaankelmeät kasvot olivat jotakuinkin puhtaat.
Ruumis irvisti pahasti. Olav ei saanut kiinni sen suuta ja silmiä. Hän
peitti kuolleen kasvot vanhalla nukkavierulla, verisellä lakilla.

Hiilloksen pohjalta hän löysi pari kipunaa. Hän sytytti tuohia, oksia
ja puita, jotka alkoivat pian iloisesti räiskyä. Maitokomerossa oli
heinätukko; Olav kantoi sen sisään ja heitti sen tulisijan ja sängyn
väliin. Hän sattui potkaisemaan Teitin miekkaa — otti sen maasta ja
laski sen hänen rinnalleen. Sitten hän tempasi tulesta tuohikimpun ja
sylyksellisen oksia ja viskasi ne lattialle heinätukkoon.

Nyt oli rovio täydessä tulessa. Olav otti halon, heitti kekäleet
heiniin — ja leimahtaen ja ritisten nousivat liekit ilmoille.
Olav juoksi ulos, kantoi suksia käsissään ja kahlasi mäkeä ylös
vastasataneessa lumessa.

Vuoren huipulla, mistä tuuli oli lennättänyt vanhan lumen pois, hän
pysähtyi, laskeutui polvilleen ja solmi sukset lujasti jalkoihinsa.
Sitten hän tarttui sauvaan, mutta jäi vielä seisomaan, kunnes näki
harmaiden savukäämien pursuavan kaikista raoista. Silloin hän luki
rukouksen — pelko oli nujertaa hänet — tämä oli Jumalan pilkkaamista.
Mutta oli kuin hänen olisi täytynyt tehdä niin — sisällä oli kuollut,
ja hänen _täytyi_ siis rukoilla.

Hän muisti äkkiä unohtaneensa kirveensä tupaan, samaten reppunsa, —
mutta se oli ollutkin tyhjä. Nyt paloi sekä maitoastia että leipäkasa;
se oli pientä kaiken muun rinnalla, mutta —. Hän ei ollut koskaan
halveksinut jumalanviljaa, vaan ottanut maasta pienimmänkin murenen
sekä suudellut sitä ennen kuin söi. Tämä oli isoisän opetuksista
melkein ainoa, minkä hän muisti.

— Helvettiin. Sodassa hän oli nähnyt täysien vilja-aittojen ja
talonpoikien tupien palavan poroksi. Ja Teitiä paremmat miehet olivat
jääneet tuleen, elävät sekä kuolleet. Miksi tämä siis olisi ollut niin
paljon pahempaa —.

Ennen maailmassa polttivat miehet kaatuneet päällikkönsä. Sinä saat
yhtä mahtavan rovion kuin entiset kuninkaat, Teit — miekka rinnallasi,
ruokaa ja juomaa vierelläsi —.

Savu tuprusi tupruamistaan — nyt se peitti koko majan. Tuli loisti
sisällä — ensimmäiset liekit leimahtivat esiin katon harjalta. Olav
potkaisi ja viiletti mäkeä alas.

— Kesällä löytyisivät Teitin luut hiilien keskeltä, koetti hän
lohduttautua. Kyllä hän pääsisi lopuksi vihittyyn maahan —.

Hän laski joenuomaa kohti niin että lumi pöllysi ja korvissa suhisi,
lensi yli alanteen, seisahtui hetkeksi sen toisessa päässä ja katsoi
taakseen. Hänen taakseen jättämä vaaran selänne kaartui kauniisti,
loistaen auringon kultaaman lumen peitossa taivaan sineä vasten.
Eräästä kohden pöyrysi pieni tumma savupatsas ilmaan —.

— Kostin tahratun aviovuoteeni. Eikö mies voi vastata Jumalalle
sellaisesta teosta? Hän kaatui ase kädessä; Herra, sinähän näit sen
itse —.

       *       *       *       *       *

Tuntia myöhemmin hän hiihti lumen peittämän aidan seipäiden välitse
lumisella rinteellä. Siinä oli taloja; katoilla olevat kinokset
yhtyivät monin paikoin maasta nouseviin kinoksiin, mutta eräästä
räppänän aukosta nousi savua. Tuvasta oli astuttu polku navettaan, ja
tunkiolle oli äskettäin viskattu jätteitä.

Olav katsoi seutua kääntäessään suksiaan ja seisahtuessaan. Maailma oli
hohtavan valkoinen ja kaikki varjot siniset. Kaukana pohjoisessa näkyi
syvällä leveä laakso, jossa oli suuria kartanoita.

— Sanon riitaantuneeni matkatoverini kanssa illalla ja sen päättyneen
verileikkiin. Ja sitten oli tuli tarttunut olkiin —.

Hän karkaisi luontonsa ja jatkoi matkaa yli aukean.

Illansuussa hän saapui Miklebøhon. Arnvid oli poissa — hän oli
lähtenyt toissailtana teerenpyyntiin molempien poikiensa kera, mutta
talonväki otti ilolla vastaan kartanonisännän parhaan ystävän.

Seuraavana päivänä Olav seisoi pihalla auringonnousun aikaan Arnvidin
ja hänen poikiensa palatessa kotiin. Maunu talutti hevosta — sekä
se että miehet liikkuivat lumikengillä — ja sen selkä oli lastattu
täyteen säkkejä ja pusseja ja komeita lintukimppuja. Arnvid ja Steinar
kantoivat suksia, jousipyssyjä ja isoja tyhjiä nuolikoteloita.

Arnvid tervehti vierastaan hiljaa ja sydämellisesti, ja hänen
poikansa vapaasti ja reippaasti. Nämä olivat kasvuiässä; kauniita,
vaaleaverisiä, lupaavia miehenalkuja.

"Muutin mieltä kuten näet —."

"Sepä oli hyvä." Arnvid hymähti hiukan.

"Oletko tullut metsän läpi tuo pikkuinen keihäs ainoana aseenasi",
ihmetteli Arnvid heidän istuessaan yhdessä puhelemassa sillä aikaa, kun
ruokaa kannettiin pöytään.

Olav vastasi ottaneensa mukaan kirveenkin, mutta se oli hukkunut
eilen, kun hän oli hakannut havuja alusikseen — hän oli löytänyt
metsämajan ja nukkunut siinä; ei hän tiennyt sen paikan nimeä. Saattoi
olla Graadalsboden. Mutta pimeässä ja vastasataneessa lumessa hän ei
löytänytkään sitä enää. Hän oli muuten saanut haavan käsivarteensa
kirveestä, kun se lensi hänen kädestään.

Arnvid tahtoi katsoa haavaa, ennen kuin he menivät levolle. Se oli
aivan mitätön naarmu — kyllä se meni pian umpeen. Mutta miten Olav oli
voinut satuttaa itseään siihen paikkaan, sitä Arnvid ei voinut käsittää
— vaikka kyllähän nuo vanhanaikaiset pitkäteräiset, kaksipuoliset
kirveet olivat oikullisia — ja varmaan myös sopimattomia kuusenhavujen
katkomiseen —.




VIII


Ingunn synnytti lapsen kolmantena päivänä Halvardinmessun jälkeen.
Toran nostaessa vastasyntyneen lattialta tarttui äiti käsillään
päähänsä ja huusi aivan kuin tahtomatta kuulla tai nähdä mitään.

Kun hänet oli saatettu sänkyyn, kantoi Tora valmiiksipuetun lapsen
hänen luokseen:

"_Katsohan_ toki sentään poikaasi, sisko. Se on niin kaunis", pyysi
Tora, "sillä on pitkä, musta tukka."

Mutta Ingunn huusi ja veti peitteen korviensa yli.

       *       *       *       *       *

Tora Steinfinnintytär oli murheellinen ja vihoissaan näyttänyt pahalta;
ja kun poika hänen mielestään näytti liian heikkoja elonmerkkejä, hän
pyysi pappia kastamaan lapsen ennen lähtöään. Äidiltä kysyttiin, mikä
sille pantaisiin nimeksi, mutta tämä vain ähkyi ja piiloutui vaatteiden
alle. Magnhildilla ja Toralla ei ollut halua antaa sille mitään suvun
kantaisien nimistä, ja niin he pyysivät pappia määräämään sille nimen.
Tämä vastasi, että oli Pyhän Eirik-kuninkaan, marttyyrin, päivä, ja hän
saattoi siis kastaa Ingunnin lapsen hänen kaimakseen.

Tora Steinfinnintytär oli murheellinen ja vihoissaan istuessaan pieni
turmanlintu, oman sisarensa poika, sylissään, äidin tahtomatta edes
nähdä sitä.

Kolmantena päivänä synnytyksen jälkeen Ingunn oli hyvin heikko. Tora
ymmärsi rintoihin nousseen maidon vaivaavan häntä. Hän ei jaksanut
liikkua eikä kärsinyt kenenkään koskettaa itseään, ei saanut niellyksi
ruoan palaakaan, mutta valitti sietämätöntä janoa. Tora sanoi, että
oli paljon pahempi, jos hän joi — maito nousisi silloin päähän asti.
"En uskalla antaa sinulle tippaakaan, ellet anna minun tuoda Eirikiä
rinnoillesi —." Mutta sittenkään Ingunn ei huolinut luokseen lastaan.

Kun Tora illalla asetti poikaa levolle, hän kaatoi vahingossa
vesivadin, eikä hänellä ollut enempää lämmintä vettä tuvassa.
Silmänräpäyksen hän seisoi neuvottomana. Sitten hän kietaisi
huivin alastoman lapsen ympäri ja kantoi sen sänkyyn. Ingunn oli
kuumehorteessa, ja ennen kuin hän ehti panna vastaan, oli Tora laskenut
Eirikin hänen käsivarrelleen; sitten hän lähti ulos.

Hän puuhaili hyvän aikaa kodassa, mutta yhtäkkiä hän pelästyi kauheasti
ja lähti juoksemaan takaisin tupaan. Jo ovella hän kuuli Ingunnin
kovan, äänekkään itkun. Tora syöksyi vuoteen luo ja vetäisi auki
peitteen:

"Jumalan nimessä — ethän vain ole tehnyt sille mitään pahaa —!"

Ingunn ei vastannut. Eirik makasi siinä polvet vatsaa kohti vedettyinä,
kädet nenällä; se oli siinä niin pienenä, laihana ja punaisenruskeana
ja näytti viihtyvän oivallisesti äitinsä lämmössä. Sen tummissa
silmissä oli miettivä katse.

Tora hengähti helpotuksesta. Hän otti vastaan Dallan tuoman vesipytyn,
nosti pojan pois, pesi ja kapaloi sen. Sitten hän kantoi käärön
takaisin sänkyyn.

"Tuonko sen sinun luoksesi?" kysyi hän niin yhdentekevästi kuin suinkin.

Päästäen pitkän, valittavan äänen Ingunn kohotti kätensä, ja Tora laski
pojan hänen syliinsä. Hänen sormensa vapisivat hiukan, mutta hän koki
puhua hiljaa ja tasaisesti, tukiessaan sisartaan patjoilla, laskiessaan
Eirikin hänen povelleen ja puuhaillessaan tämän kanssa, koettaen saada
poikaa imemään.

Tämän jälkeen Ingunn otti tottelevaisesti pojan luokseen, kun Tora toi
sen hänen rinnoilleen. Mutta hän oli yhtä surullinen kuin ennen ja
näytti aivan lohduttomalta.

Hän oli vielä vuoteessa Arnvidin eräänä iltana tullessa taloon ratsain.
Magnhild-rouva oli lähettänyt sanan Bergistä Miklebøhon heti, kun
Ingunn oli päässyt vaivoistaan.

Arnvid astui tupaan ja tervehti Magnhild-rouvaa ja Toraa niin
rauhallisesti ja arvokkaasti kuin ei mitään erikoista olisi ollut
tekeillä. Mutta tullessaan sängyn luo ja kohdatessaan Ingunnin
kuolemanhätäisen katseen muuttuivat hänen omatkin kasvonsa oudosti.
Hehkuvan punan levitessä kasvoille ja kaulalle Ingunn hapuili arasti
hentoine sormineen rintojaan — veti paidan kiinni, otti lapsen
poveltaan ja käänsi sen kasvot, jotka vetäytyivät itkuun, tulijaa kohti.

"Taitaapa olla sellainen, jota eukot sanovat kauniiksi", virkkoi
Arnvid hymyillen ja koskettaen sormella lapsen poskea. "Ikävä, että
hätäilitte niin kovin sen kastamisella. Sinusta olisi pitänyt tulla
minun kummipoikani."

Hän istahti sängynportaalle Ingunnin luo ja vei kätensä peitteen
reunaan, niin että se kosketti lapsen otsaa ja äidin käsivartta.
Tämä vapisi kauheasti — ja sitten tapahtui, mitä Arnvid pelkäsi —
Magnhild-rouva kysyi Olavia.

"Terveisiä kaikille häneltä. Hän erosi minusta Hamarissa; hänellä oli
kiire kotiinsa, mutta hän arveli ehtivänsä tänne helluntaiksi; niihin
aikoihin Ingunn lienee jo siksi voimistunut, että saattaa seurata häntä
etelään." Arnvid painoi lujasti Ingunnin käsivartta saadakseen tämän
pysymään rauhallisena.

Sitten hän vastasi Magnhildin ja Toran kysymyksiin ja kertoi,
mitä tiesi Olavin aikeista. Kaikki kolme puhuivat aivan kuin
luonnollisimmasta asiasta — vaikka jokainen tiesi toisten ajattelevan
samaa: millaiseksi noiden kahden elämä oli muodostuva? Tässä makasi
morsian toisen miehen lapsi rinnoillaan, ja sulhanen tiesi sen
ratsastaessaan etelää kohti laittaakseen talonsa kuntoon emäntää
vastaanottamaan.

Mutta lopuksi Arnvid sanoi haluavansa puhua pari sanaa kahden kesken
Ingunnin kanssa. Toiset nousivat paikaltaan; Tora otti lapsen äidiltä
kantaakseen sen kätkyeeseen:

"Entä tämä?" hän kysyi. "Tahtooko Olav sen äidin mukana etelään?"

"Minun käsitykseni mukaan hänen tarkoituksensa oli sellainen."

— Sitten hän jäi kahden Ingunnin kanssa. Ingunn makasi pitkänään ja
oli sulkenut silmänsä. Arnvid siveli hänen otsaansa pyyhkäisten siitä
hikeä.

"Olav pyysi minua jäämään tänne siksi, kun hän itse pääsee sinua
noutamaan."

"Miksi niin?" kysyi Ingunn peloissaan.

"Siksi, että —", sanoi Arnvid vitkaan. "Ihmiset puhuvat varovammin
tietäessään, että heidän juttunsa voi tulla miehen kuuluville, joka —."

Hiki helmeili Ingunnin otsalla. Hän kuiskasi melkein kuulumattomasti:
"Arnvid — eikö — Olavilla ole mitään keinoa — päästä vapaaksi —."

"Ei. — Mutta ei hän ole sanonut sitä haluavansakaan", jatkoi Arnvid
tuokion kuluttua.

"Mutta jos koettaisimme — taivuttaa arkkipiispan — polvistua hänen
eteensä — maksaa sakkoja —?"

"Hänen piispansa voisi suostua antamaan hänen elää erossa sinusta —
jos Olav pyytäisi sitä. Mutta kun hän nyt itse haluaa hakea sinut
kotiinsa ja asua kanssasi — tekee hän sen vapaasta tahdostaan. Mutta
itse Romaborgin paavikaan ei minun luullakseni voi katkaista teitä
yhdistävää sidettä, niin että Olav tulisi vapaaksi ottamaan toisen
vaimon."

"Eikö sittenkään, vaikka minä menisin luostariin?"

"Minun tietääkseni sinulta vaadittaisiin Olavin lupa siihen. Eikä
hän saisi kuitenkaan solmia uutta avioliittoa. Mutta hurskaan nunnan
asemaan sinä, ihmisparka, et taitaisi olla kovin sopiva —.

"Ja sitten sinun tulee muistaa, mitä Olav itse sanoi minulle: Hän
se kerran pani liikkeelle kaikkensa saadakseen kuulla pyhän kirkon
tuomion siitä, olitteko te kaksi aviopuolisot vai ettekö. Hän tahtoi
tietää Torfinn-piispan mielipiteen siitä, oliko yhteiselämänne
ollut avioliitto Jumalan lakien mukaan, eikä huoruutta — ja
Torfinn-herra myönsi sen. Ja vaikka tuo piispa oli niin ankara toisia
väkivallantekijöitä ja naisrauhan rikkojia vastaan, vaati hän Olavin
asiassa, että tämän piti saada päästä sakoilla ja solmia sovinto
Einarin riitamiesten kanssa. Etkö ymmärrä, ettei Olav _voi_ peräytyä
omista sanoistaan, eikä hän sano tahtovansakaan.

"Mutta tässä istun ja unohdan, että olet vielä heikko. — Ole
rauhassa, Ingunn — muista, millainen mies Olav on. Itsepäinen ja
kiukkuinen; mitä hän tahtoo, sen hän tahtoo. Mutta uskollinen kuin piru
— tunnethan tuon sananparren —."

       *       *       *       *       *

Mutta Ingunnin ei saattanut huomata muuttuneen toivorikkaammaksi.
Toiset naiset olivat kovin hyvillään tietäessään nyt varmasti, ettei
Olav Auduninpoika aikonut ruveta rettelöimään, vaan oli päättänyt
ottaa itselleen vaimon, jota hän kerran oli pyytänyt niin ylpeästi ja
suurisanaisesti, sekä unohtaa, mitä tämä oli rikkonut välillä. Ingunnin
sukulaiset: Ivar, hänen veljensä ja Haakon sanoivat asiasta kuultuaan,
että Olav oli loukannut heitä kaikkia niin syvästi silloin, kun hän
ensin oli houkutellut itselleen morsiamensa ja sitten haastanut hänen
naittajansa piispan tuomioistuimen eteen sekä viimeksi tappanut Einarin
tämän nuhdellessa häntä, ettei ollut muuta kuin oikein ja kohtuullista,
että tämä nyt pysyi ääneti, kätki Ingunnin häpeän ja teki voitavansa
saattaakseen asian hyvään loppuun. Sitä paitsi Hestviken oli kaukana.
Ja joskin sen puolen kansa saisi kuulla hänen vaimollaan olleen lapsen
toisen kanssa, ennen kuin Olav oli nainut hänet, ei se ollut mitään
ennenkuulumatonta; monelle arvossapidetylle kunnon miehelle oli
sattunut samoin. Tuon enempää ei kenenkään hänen kotiseutulaisensa
tarvinnut saada tietää, elleivät he itse puhuneet tyhmyyksiä ja
ilmaisseet Ingunnin olleen sidotun Olaviin jo ennen lapsen syntymää,
tavalla, jonka moni pappi väitti olevan huoruutta.

Näin esittivät Ivar ja Magnhild asian Ingunnille. Hän kuunteli heitä
kalpeana, silmät hehkuen; Arnvid näki hänen joutuvan kovasti kuohuksiin
heidän puheestaan.

"Mitä sinä sanot siitä, Arnvid", kysyi hän kerran, kun Ivar ja Haakon
olivat istuneet hänen luonaan selitellen käsitystään asiasta. Ingunn
oli jo jalkeilla päivisin.

"Sanon", vastasi Arnvid hiljaa, "että vaikka asia on paha, täytyy sinun
itsesi ymmärtää, että siinä on perääkin."

"Sanotko _sinä_ niin — vaikka kutsut itseäsi Olavin ystäväksi!" hän
kuohahti.

"Niin, olen hänen ystävänsä — ja luulen näyttäneeni sen teossa
muutaman kerran", sanoi Arnvid. "Enkä väitä, etten itsekin olisi
syyllinen siihen, että asia sai näin pahan käänteen. En ehkä antanut
viisasta neuvoa Olaville — olin liian nuori ja ymmärtämätön — eikä
minun olisi pitänyt jäädä majalaan sinä iltana, jolloin Einar hankki
riitaa kanssamme. Mutta en hyödytä ystävääni, etkä hyödytä sinäkään,
jos nyt kätkemme päämme siipien suojaan tahtomatta nähdä, että
Torenpojatkin ovat _jonkin verran_ oikeassa!"

Mutta Ingunn purskahti itkuun.

"Etkö sinäkään pidä paremmin Olavin puolta? Kukaan muu ei pidä hänen
kunniaansa minkään arvoisena paitsi minä."

"En", vastasi Arnvid, "— hän saa tyytyä siihen osaan, minkä olet
valmistanut hänelle."

Ingunnin itku lakkasi äkkiä — hän nosti silmänsä ja katsoi toiseen.

"Niin on, Ingunn — vaikka minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Olen niin
kiusaantunut koko teidän asianne tähden", — hän sanoi väsyneesti.

"Mutta sanoit totuuden."

Lapsi makasi sängyssä parkuen; Ingunn meni nostamaan sen syliinsä.
Arnvid huomasi, minkä oli huomannut jo ennen, että vaikka Ingunn piteli
pienokaista varoen ja näkyi pitävän siitä, oli kuin hän ei koskaan
olisi liikuttanut sitä tuntematta pientä vastenmielisyyttä; ja kun hän
joutui itse sitä vaalimaan, hän teki sen hyvin kömpelösti. Eirik olikin
kova huutamaan, oli levoton ja inisi alati ollessaan äitinsä käsissä;
vain hetkeksi se viihtyi päästyään rinnoille. Tora sanoi sen johtuvan
siitä, että Ingunn oli niin masentunut ja rauhaton, mistä syystä
häneltä lähti vain vähän maitoa. Ja Eirik oli aina nälkäinen.

Nytkin se lakkasi pian imemästä ja itkeä vikisi kiskoessaan tyhjää
rintaa. Ingunn huokasi hiljaa; sitten hän sulki vaatteensa, nousi ja
alkoi astua edestakaisin poikaa kantaen. Arnvid katsoi heitä.

"Suostuisitko siihen, että ottaisin poikasi kasvatikseni", hän kysyi.
"Otan sen luokseni ja koetan olla sille samanlainen isä kuin omille
pojilleni."

Ingunn ei vastannut heti, mutta sanoi sitten:

"Tiedän, että olisit sille hyvä kasvatusisä. Ja olet kyllä voinut
odottaa toisenlaista kiitosta kaikesta siitä ystävyydestä, mitä olet
osoittanut minulle. — Jos kuolen, silloin saat ottaa haltuusi Eirikin
— ja se on helpottava viimeistä hetkeäni."

"_Nyt_ et saa puhua noin", sanoi Arnvid koettaen hymyillä. "Nythän
juuri olet päässyt hengenvaarasta."

       *       *       *       *       *

Eirikin ollessa kuuden viikon vanha tuli Bergiin se vaimo, jonka kanssa
Magnhild oli sopinut aikaisin keväällä lapsesta, jonka piti syntyä
salaa täällä Bergissä ja joka hänen piti ottaa kasvatiksi. Mutta
huhut Ingunnista olivat ehtineet levitä jo kauas. Arvailtiin kilvan,
kuka saattoi olla lapsen isä — mutta useimmat arvelivat siksi tuota
islantilaista, joka oli käynyt niin usein Bergissä viime kesänä —
ja tämä oli sitten hävinnyt, lähtenyt arvattavasti vaimon rikkaita
sukulaisia pakoon. Ja aiottu kasvatusäiti, Hallveig nimeltään, tuli nyt
eräänä iltana Bergiin kysymään, mitä tuon lapsen suhteen aiottiin tehdä
— hän ei ollut sitten saanut mitään tietoa asiasta.

Ennen kuin Magnhild keksi mitä vastata, ilmestyi Ingunn siihen sanoen
olevansa lapsen äiti; Hallveig sai ottaa sen mukaansa. Hallveig katsoi
Eirikiä ja kehui sitä kauniiksi lapseksi; ruokaa odotellessaan hän
nosti sen syliinsä ja laski sen rinnoilleen.

Ingunn seisoi vieressä katsellen miten Eirik imi — tämä taisi olla
ensi kerta sen lyhyen elämän aikana, jolloin se sai syödä tarpeekseen.
Sitten Ingunn kantoi lapsen sänkyyn, mutta vaimo vietiin toiseen
rakennukseen nukkumaan. Tarkoitus oli, että hän ratsastaisi pois
seuraavana päivänä aamun koitteessa, ennen kuin kukaan talon väestä
heräisi.

Sisarukset jäivät kahden kesken Aasan tupaan, ja Tora sytytti vihityn
kynttilän, jota he polttivat vielä joka yö. Ingunn istui sängyn
laidalla selin lapseen. Eirik makasi tyytyväisesti äännellen seinän
puolella.

"Ingunn — älä tee niin", sanoi Tora vakavasti. "Älä lähetä lasta
luotasi tuolla lailla. On _synti_ tehdä niin, kun ei siihen ole pakkoa."

Ingunn oli vaiti.

"Se hymyilee —", sanoi Tora valaisten poikaa kynttilällä. "Katso
poikaasi, Ingunn — se osaa jo hymyillä — voi, miten herttainen ja
kultainen se on —."

"Olen jo huomannut sen", sanoi Ingunn. "Se on hymyillyt monta kertaa
viime päivinä."

"En ymmärrä, miten _voit_ tehdä niin —."

"Etkö ymmärrä, etten tahdo viedä tuota lasta Olavin katon alle — ja
pyytää häntä kasvattamaan karanneen papinkokelaan jälkeensä jättämää
lasta."

"Etkö häpeä puhua tuolla tapaa omasta lapsestasi!" sanoi Tora
järkyttyneenä.

"Kyllä häpeänkin."

"Ingunn — ole varma siitä että saat katua kaiken ikäsi sitä tekoa että
möit lapsesi toiselle."

"Minun osani on sellainen, etten voi olla katumatta mitään."

Tora vastasi kiivaasti:

"Niinhän se on, ettei sinua voi siitä asiasta päästää kukaan ihminen.
Olet pettänyt pahasti Olavin — siitä asiasta olemme kaikki yhtä mieltä
— ja sinun häpeää kolahtaa vielä raskaammin häneen kuin meihin muihin.
Mutta jos nyt petät vielä lapsesikin — tuon viattoman pienen olion,
jota olet kantanut neljäkymmentä viikkoa sydämesi alla — niin silloin,
sisko, en usko itsensä Neitsyt Maarian enää rukoilevan armoa äidille,
joka luopuu omasta pojastaan —."

"Varo itseäsi, sisko", jatkoi Tora vielä. "Olet tehnyt pahaa meille
kaikille, mutta eniten Olaville. Pettämättä on vain enää tämä poikasi!"

Sisarukset eivät puhuneet enempää keskenään; he paneutuivat levolle.
Ingunn otti pojan viereensä. Huulet lapsen silkinhienoa, kosteaa otsaa
vasten hän kuuli siskonsa sanojen kaikuvan sisällään yhä uudelleen ja
uudelleen. Kuten Eirikin pieni pää nyt lepäsi hänen kaulaansa vasten,
lepäsi Jeesus Kristus kasvot äitiinsä käännettyinä kuvapatsaassa, joka
oli kirkossa. Mitä Hän sanoi niistä äideistä, jotka työnsivät luotaan
tuollaisen pienen pojan. "Ja Hän otti lapsen, asetti sen eteensä —."
Hamarin kirkon seinälle oli maalattu kuva, missä Hän riippui ristille
naulattuna kahden ryövärin keskessä, ja Hänen jalkainsa juuressa seisoi
Hänen äitinsä: surusta ja uupumuksesta nääntyneenä hän odotti poikansa
lähellä tämän viimeistä kamppailua, kuten hän oli valvonut Hänen
vieressään Hänen ensi untansa maailmassa. Ei, hän ymmärsi itsekin,
ettei hän rohjennut rukoilla Maarialta syntejään anteeksi, ellei poika
jäisi tänne. Hän ei rohjennut pyytää Kristuksen äidin esirukousta
pojalleen, jos hän pysyi aikeessaan ja petti poikansa.

"Ingunn", kuiskasi Tora itkien. "En puhunut sinulle niin ankarasti
siksi, että tahtoisin sinulle pahaa. Mutta sen pahempaa et voi tehdä
kuin pettää poikasi."

Ingunninkin ääni oli käheä, kun hän vastasi:

"Tiedän sen. Olen huomannut sinun pitävän Eirikistä. Koeta — sitten
kun olen poissa — pitää huolta hänestä."

"Kyllä — minkä uskallan Haakonilta", vastasi Tora.

       *       *       *       *       *

Kukaan noista kolmesta ei ollut nukkunut sanottavasti yöllä, ja juuri
kun he aamupuoleen olivat vaipuneet uneen, tuli Magnhild-rouva heitä
herättämään. Vaimo oli valmis lähtemään.

Tora katsoi sisareensa kapaloidessaan lasta — en usko hänen
rohkenevan tehdä tätä, hän ajatteli. Silloin alkoi Magnhild-rouva
taas puhua Olavin suuresta syyllisyydestä heitä kaikkia kohtaan; ei
olisi kohtuutonta vaatia häntä tyytymään siihen, että Ingunn ottaisi
lapsen mukaansa etelään. Eihän heidän tarvinnut pitää sitä luonaan
Hestvikenissä. Voihan Olav antaa sen muuanne kasvatettavaksi.

Mutta Ingunn oli kovan ja päättäväisen näköinen kantaessaan lapsen
ulos ja antaessaan sen Hallveigille sekä nähdessään tämän ratsastavan
talosta lapsen kera pienen saattopojan seuraamana.

       *       *       *       *       *

Suurusta valmistettaessa huomattiin Ingunnin kadonneen ulos. Arnvid
ja Tora juoksivat hakemaan häntä — Ingunn kuljeksi edestakaisin
ladon takana; mutta vaikka he olisivat pyydelleet kuinka, eivät he
saaneet häntä mukaansa. Tora ja Magnhild olivat aivan suunniltaan
— oli uhkarohkeata naidun naisen kulkea tuolla lailla taivasalla,
ennen kuin hän oli ollut kirkotettavana — saatikka sitten Ingunnin
asemassa olevan naisen. Arnvid tuumi, että oli paras lähettää hakemaan
veli Vegardia. — Ingunnin täytyi myös koettaa hankkia synninpäästö
ja palata Jumalan ja kirkon yhteyteen ennen Olavin paluuta, että
he saattoivat mennä yhdessä messuun, sitten kun Olav oli saanut
sukulaisten suostumuksen. Arnvid lupasi jäädä vartioimaan häntä, kunnes
saisi hänet sisään.

Siinä kulkiessaan he joutuivat talon pohjoispuolella olevaan koivikkoon
asti. Arnvid astui Ingunnin kintereillä keksimättä ainoatakaan
lohdutuksen sanaa. Hän oli väsynyt kuin riepu, ja nälkäkin ahdisti.
Päivä oli jo pitkällä, mutta hänen pyytäessään Ingunnia tulemaan
järkiinsä ja lähtemään hänen kanssaan sisään ei hän saanut sanaakaan
vastaukseksi; hän puhui kuin kivelle.

Kerran Ingunn asettui puuta vasten, nosti kätensä runkoa kohti ja
hieroi otsaansa tuoheen ähkien kuin eläin. Arnvid rukoili ääneen. Hän
käsitti Ingunnin olevan menettämäisillään järkensä.

He olivat joutuneet viimein pienelle töyrylle ja istuivat siinä
vieretysten mitään puhumatta auringonpaisteessa. Yhtäkkiä tempaa Ingunn
auki pukunsa rinnustan ja pusertaa poveaan, niin että maito ruiskahtaa
kapeana suihkuna tulikuumalle paadelle, kuivuen siinä pieniksi,
kiiltäviksi läikiksi.

Arnvid ponnahti paikaltaan tarttui häntä vyötäisiltä ja nosti hänet
seisomaan sekä ravisti häntä edestakaisin:

"Nyt sinun pitää olla ihmisiksi Ingunn —."

Heti kun Arnvid päästi hänet irti, painui hän maahan pitkin pituuttaan.
Arnvid nosti hänet ylös uudestaan sanoen:

"Nyt sinun on lähdettävä sisään kanssani — muuten minä _pieksän_
sinua!"

Silloin Ingunn purskahti itkuun — hän riippui toisen kaulalla itkien
pakahtuakseen, pää Arnvidin olkaa vasten; tämä huojutti häntä hiljaa
edestakaisin. Ingunn huusi, kunnes ei jaksanut enää. Sitten hän itki
hiljaa, kyynelten valuessa virtanaan; ja nyt sai Arnvid suljetuksi
hänen pukunsa povelta. Ja lopulta hän antoi Arnvidin puoleksi kantaa,
puoleksi laahata itsensä kotiin, missä tämä jätti hänet naisten käsiin.

       *       *       *       *       *

Myöhään illalla Arnvid istui ulkona puhellen Grimin ja Dallan kanssa,
kun Ingunn ilmestyi esiin ovestaan. Heti huomattuaan vanhukset hän
seisahtui pelästyneenä. Arnvid nousi ja meni hänen luokseen. Dalla
lähti pois, mutta Grim jäi paikalleen, ja kun Ingunn kulki hänen
sivuitseen Arnvidin rinnalla, kohotti hän vanhat, parroittuneet
kasvonsa ja sylkäisi hänen jälkeensä, niin että kuola jäi riippumaan
parrantakkuihin. Arnvidin töytäistessä hänet tieltä vanhus irvisteli
rumasti syytäen puoliääneen suustaan ruokottomia sanoja, joilla orjat
ennenvanhaan olivat nimitelleet säädyttömiä naisia, ja pyörähti sitten
sisarensa jälkeen.

Arnvid tarttui Ingunnia käsivarteen ja veti hänet sisään.

"Et voi odottaa parempaa", sanoi hän osaksi vihaisena, osaksi
lohdutellen, "niin kauan kuin olet täällä. Sinulle tulee helpompi olo,
kun joudut pois, seudulle, missä sinua ei tunneta niin hyvin. Mutta
mene nyt sisään — olet uhmannut kohtaloa jo liiaksi tänään juoksemalla
ulkona; ja nyt on auringonlaskun aika."

"Odota hetkinen", pyysi Ingunn. "Päätäni polttaa niin — ja täällä on
niin suloisen viileä."

Oli jokseenkin pimeä tähän aikaan vuotta, ja taivaalla kulki pitkiä
pilvisaattoja, joita rusko kultasi pohjoisessa. Se levisi ylemmäs, ja
lahdessa kuvastui pilvien hohde.

Ingunn kuiskasi:

"Puhu minulle, Arnvid. Etkö voi kertoa minulle jotakin Olavista?"

Arnvid nakkasi kärsimättömästi niskojaan.

"Tahtoisin vain kuulla sinun mainitsevan hänen nimensä", valitti toinen
hiljaa.

"Minusta tuntuu, että olet kuullut sen tarpeeksi usein viime
viikkoina", sanoi Arnvid ikävystyneestä "Olen jo aikaa sitten saanut
tarpeekseni kaikesta —."

"En tarkoittanut niin", sanoi toinen hiljaa. "En siitä, että hän on
meille niin hyödyllinen juuri nyt. Arnvid — etkö voi puhua kanssani
Olavista — sinähän pidät hänestä. Olet hänen ystävänsä —?"

Mutta Arnvid oli itsepäisesti vaiti. Hän ajatteli, että hän oli nyt
vuodesta toiseen kiusaantunut noiden kahden asian tähden, oli tehnyt
niin paljon sellaista, mikä tuntui siltä kuin olisi viiltänyt omaa
lihaansa ja vääntänyt veistä haavassa. Hän ei tahtonut tehdä enempää.
— "Tule sisään nyt —", hän sanoi vain.

Tora kohtasi heidät ja tuumi, että sisar ja hän voisivat maata
Magnhildin tuvassa tämän yön. Aasan tuvassa oli niin kolkkoa, kun lapsi
oli poissa —.

Heidän ollessaan maata menossa pyysi Ingunn siskoa nukkumaan Magnhildin
kanssa kamarissa. "Pelkään, etten voi nukkua tänä yönä, ja unettomuus
tarttuu, näetkös."

Tuvassa oli kaksi sänkyä. Arnvid nukkui toisessa, ja Ingunn paneutui
toiseen.

Hän odotti kauan, että Arnvid nukkuisi. Aika kului; hän huomasi tämän
yhä valvovan, mutta he eivät puhuneet toisilleen.

Aina väliin hän koetti lukea muutaman Pater nosterin ja Aven, mutta
ajatukset lentelivät sinne tänne, eikä hän päässyt kunnolla loppuun
kertaakaan. Hän rukoili Olavin ja Eirikin puolesta, mutta itsensä
puolesta hän ei voinut rukoilla, koska hän oli päättänyt syöksyä
kadotukseen tieten tahtoen. Mutta koska hänen _täytyi_ tehdä niin, ei
häntä ehkä odottanut kaikkein ankarin rangaistus helvetissä — sillä
hänestä tuntui kuin sielläkin täytyisi tuntua huojennukselta ajatella,
että katkaistessaan välinsä kaikkiin ja vaipuessaan pohjaan hän jätti
Olaville vapauden —.

Hän ei edes tuntenut pelkoa. Oli kuin hän olisi ollut loppuun nääntynyt
— turtunut. Hän ei edes toivonut enää näkevänsä Olavia tai lasta.
Huomenna tuli veli Vegard, olivat toiset kertoneet, mutta hän ei
tahtonut nähdä häntä. Hän ei tahtonut katsoa _ylös_ eikä _eteenpäin_,
ja hän ymmärsi olevan oikein, että hän joutuisi kadotukseen, sillä hän
ei _tahtonut_ ottaa vastaan mitään sellaista, joka oli välttämätöntä
hänen sielunsa pelastukseksi. Katumus, rukoukset, työ ja ponnistaminen
eteenpäin, ihmisten näkeminen ja puhutteleminen, ihmisten, joita hänen
täytyi sietää seurassaan, jos aikoi elää edelleen — kaiken tuon
ajatteleminenkin oli hänelle vastenmielistä. Jumalakin oli hänestä
vastenmielinen. Hän tahtoi katsoa _alas_, olla yksin ja tuntea pimeyden
ympärillään. Ja hän näki, miten hänen oma sielunsa oli musta kuin
tulen nokeama vuori, jolle hän itse oli sytyttänyt roihun ja polttanut
poroksi kaikki elävän elämän idut itsestään. Hänessä ei ollut enää
mitään —.

Kuitenkin hän luki vielä yhden Pater nosterin Olavin puolesta —
suokoon Jumala, että tämä unohtaisi minut — sekä Ave Marian Eirikin
puolesta — hänellä ei ole enää äitiä —.

— Vihdoinkin Arnvid alkoi kuorsata. Ingunn odotti vähän aikaa, kunnes
arveli hänen nukkuvan sikeästi. Sitten hän hiipi ylös, puki vaatteet
ylleen ja livahti ulos.

Oli yön pimein hetki. Talon takana häämötti pilvenlonka harjun laella,
näyttäen varjostavan seutua. Ympäröivä metsä uhkui öistä pimeyttä, ja
ohut, harmaa utu levisi peltojen yli, tiheni lehtosaarekkeiden kohdalla
ja teki ne pörhöisen tummiksi. Mutta taivas oli etäämpänä kirkas ja
vaalea ja kuvastui kalpeana veteen; tunturin harjalla, järven toisella
puolen, näkyi jo päivän kajastus puiden takana.

Hakaveräjän kohdalla Ingunn pysähtyi ja pani sulkupuut takaisin
paikoilleen. Ei kuulunut äännähdystäkään, paitsi peltorastaan
raksutusta laihosta. Pajupensaista tipahteli kastepisaroita puron
laitaa kulkevalle polulle, ja lehdet ja ruohot tuoksuivat väkevästi
lehdon pimeydessä.

Pajupensaikko ulottui aina venekotaan asti. Ja nyt Ingunn huomasi
veden nousseen jo korkealle hänen sisällä oloaikanaan. Se oli tulvinut
niitylle ja peitti laiturin rannanpuoleisen pään.

Hän pysähtyi neuvottomana — ja yhtäkkiä hänessä heräsi kauhea
pelko, joka särki äskeisen turtumuksen. Ei, hän ei uskaltanut — hän
ei uskaltanut kahlata veden läpi sillalle. Hän vaikeroi avuttomana
pelosta. Sitten hän kohotti helmojaan ja pisti jalkansa veteen.

Oli kuin sydän olisi puristautunut kurkkuun, kun hän tunsi jääkylmän
veden tunkeutuvan kenkäänsä; hän haukkoi ja nieli. Mutta sitten hän
juoksi veteen, kahlasi oman pelkonsa uhalla, hoippuen avuttomana veden
alla olevia teräviä rantakiviä pitkin. Vesi läiski ja roiskahteli
korviasärkevän äänekkäästi hänen ympärillään, kun hän kulki eteenpäin.
Sitten hän tunsi tulleensa sillalle.

Se oli veden alla pitkän matkaa eteenpäin. Laudat olivat painuneet
kaarelle paalujen välissä ja antoivat perään hänen jalkojensa alla;
ja vesi ulottui jo korkealle kupeisiin. Edempänä laudat kelluivat
pinnalla, mutta vajosivat, kun hän astui niiden päälle. Joka kerran
hän pidätti henkeä pelosta, että horjahtaisi syrjään ja joutuisi veden
varaan. Viimeinkin hän sitten seisoi laiturin nenässä.

Hän ei tuntenut enää jälkeäkään turtumuksesta — hän oli mieletön
pelosta. Mutta vavisten ja aivan kuin tiedottomasti toimivat hänen
kätensä niinkuin hän oli edeltäpäin ajatellut. Hän irrotti pitkän,
kudotun vyön, joka oli kiedottu kolmasti uumien ympäri, otti esiin
veitsen ja leikkasi sen kahtia. Toisella kappaleella hän sitoi yhteen
hameensa polvien alapuolelta — hän tahtoi olla säädyllisessä asussa,
jos vesi ajaisi hänet maihin. Toisen kappaleen hän sitoi ristiin
rintansa yli ja pisti kädet sen sisään — hän oli arvellut kuoleman
tulevan pikemmin, jos hän ei voisi kamppailla vastaan vajotessaan.
Sitten hän veti viimeisen pitkän henkäyksen ja viskautui veteen.

       *       *       *       *       *

Arnvid havahtui, jäi makaamaan unenpöpperössä ja oli vaipumaisillaan
uudelleen uneen. Mutta yhtäkkiä, sydämen lyödessä kumeasti, hän selvisi
kokonaan — ja älysi samassa heränneensä äsken siihen, että oli luullut
kuulleensa jonkun menevän ulos —.

Yhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla ja Ingunnin sängyn luona
kopeloiden sitä pimeässä. Tila oli vielä lämmin, mutta tyhjä. Aivan
kuin ei vieläkään olisi uskonut omia vaistojaan hän yhä haki ja hapuili
— seinän vierestä, päänalusen luota, jalkopäästä —.

Sitten hän pisti kengät paljaisiin jalkoihinsa, viskasi mekon päänsä
yli ja ähkyi — hän ei edes tiennyt, kauanko aikaa sitten Ingunn oli
mennyt ulos. Hän lähti juoksemaan laihon läpi, saapui järven rantaan
viettävälle kummulle — ja näki jonkun seisovan laiturilla. Hän
juoksi pohjoista kohti vinosti niityn poikki kuullen omien askeltensa
kopsahtelevan kuivassa maassa. Vedenrajaan saapuessaan hän jatkoi
juoksuaan ja kahlasi sitten, kunnes saattoi viskautua uimaan.

       *       *       *       *       *

Ingunn heräsi vanhassa sängyssään Aasan tuvassa. Aluksi hän ei tuntenut
muuta kuin että hänen päätään särki niin, että se oli haljeta, ja iho
oli niin hellä kuin sitä olisi valeltu kuumalla vedellä —.

Aurinko paistoi sisään — räppänä oli auki ja siitä näkyi palanen
kirkasta taivasta. Savu, joka leijui sinisenä kattohirsien alla, näytti
ruskealta ulos tultuaan, lähti lentoon heti ja alkoi pyöriä katon
heinänkorsien keskellä.

Sitten hän muisti — ja oli vaipua tainnoksiin. Helpotus, tunne siitä,
että oli tullut pelastetuksi, oli niin voimakas —.

Arnvid astui samassa esiin jostakin. Hän tuki Ingunnia selästä ja piti
puukuppia hänen suunsa edessä. Siinä oli haaleata vesivelliä, liukasta
ja parantavaa, yrteillä ja hunajalla maustettua.

Ingunn joi vellin viimeistä tippaa myöten ja katsoi Arnvidiin
kupinreunan yli. Tämä otti tyhjän kupin, laski sen lattialle ja
istuutui sitten sängynportaalle kädet riippuen polvien välissä ja pää
alas kumartuneena. Oli kuin molempia olisi hävettänyt.

Viimein Ingunn kysyi hiljaa:

"En ymmärrä — en muista — että minut pelastettiin."

"Tulin viime hetkessä", sanoi Arnvid lyhyeen.

"En ymmärrä", alkoi Ingunn uudestaan. "Kaikki jäseneni ovat niin
hellät —."

"Nyt on kolmas päivä. Olet ollut tajuttomana — maito kai nousi sinulle
päähän — ja sitten olit vilustunut vedessä, ja meidän täytyi juottaa
sinulle kuumaa olutta ja viiniä. Jo olet ollut selvänä pari kertaa
ennenkin, mutta et kai muista —."

Ingunnista tuntui kuin hänen suussaan tuntuva paha maku olisi
lisääntynyt, ja hän pyysi vettä. Arnvid lähti hakemaan.

Ingunnin juodessa Anrvid seisoi vieressä katsellen häntä. Hänellä oli
niin paljon sanomista, mutta hän ei tiennyt mistä alkaa. Sitten hän
sanoi muitta mutkitta:

"Olav on täällä — hän tuli eilen puolenpäivän aikaan —."

Ingunn vaipui kokoon ja häntä huimasi. Hänestä tuntui kuin hän olisi
vajoamistaan vajonnut — mutta syvimmällä rinnassa tuntui aivan kuin
pieni säen olisi syttynyt ja tahtonut leimahtaa ilmiliekkiin — hän
tunsi iloa, toivoa, elämänhalua, niin järjetöntä kuin se olikin.

"Hän käväisi täällä yöllä ja pyysi, että ilmoittaisimme hänelle heti
kun sinä heräät. Menenkö hakemaan häntä — toiset ovat tuvassa — nyt
on suuruksen aika —."

Ingunn kysyi hetken kuluttua värähtelevin äänin:

"Sanoiko Olav mitään — oletteko puhuneet hänelle tästä viimeisestä?"

Arnvidin kasvot muuttuivat ja hän puraisi alahuultaan. Sitten hän sanoi
kiivaasti:

"Etkö ajatellut — etkö osaa ajatella, Ingunn, _missä_ nyt olisit, jos
aikeesi olisi onnistunut?"

"Kyllä", kuiskasi toinen. Hän käänsi kasvonsa seinään päin ja kysyi
hiljaa: "_Niinkö_ Olav sanoi? Mitä hän sanoi, Arnvid?"

"Hän ei ole sanonut mitään siitä."

Hetken kuluttua Arnvid kysyi:

"Tuonko nyt Olavin tänne?"

"Ei, ei — odota vielä vähän. En tahdo olla pitkälläni — tahdon istua
—."

"Sitten minun täytyy lähettää tänne joku naisista — et suinkaan jaksa
pukeutua itse?" kysyi Arnvid epäröiden.

"En. Mutta älä lähetä Toraa äläkä Magnhildia", pyysi Ingunn.

Sitten hän istui peräpenkillä odottamassa. Hän oli ottanut yllensä
mustan viittansa, tietämättä oikein miksi; mutta hän oli käärinyt sen
tiukasti ympärilleen ja vetänyt hupun päänsä yli. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja jäykät pelosta. Kun joku tarttui oveen — hän näki miehen
kumartuvan alas ja astuvan sisään — sulki hän silmänsä, ja hänen
päänsä painui rintaa vasten. Hän ponnisti jalkansa lujasti maahan ja
tarttui molemmin käsin penkin reunaan, jottei vapisisi niin.

Olav jäi seisomaan tultuaan lieden eteen. Ingunn ei tohtinut nostaa
katsettaan, hän näki vain miehen jalat. Tällä ei ollut kenkiä,
vaan ihomyötäiset, harmaankellervät nahkasäärykset, joissa oli
aukko jalkarinnan kohdalla ja paulat sen yli — ja Ingunn tuijotti
noihin pauloihin aivan kuin se olisi päästänyt hänet myllertävistä
ajatuksista. Tuommoisia miesten sääryksiä hän ei ollut nähnyt ennen,
mutta se näytti hauskalta — ne sai soveltumaan nilkkojen ympäri aivan
kuin valetut —.

"Hyvää päivää, Ingunn."

Hänen äänensä sattui Ingunniin kuin isku, ja tämä vaipui vielä
kumarampaan; Olav meni hänen luokseen ja jäi seisomaan aivan hänen
eteensä. Ingunn näki hänen mekkonsa helman, — se oli taivaansininen,
polviin ulottuva ja tiheäpoimuinen — hänen katseensa uskaltautui
vyöhön asti. Siinä oli entiset tutut hopeanastat ja Pyhän Olavin
kuvalla varustettu solki, ja siinä riippui hirvensarvivartinen tikari
hopeaisessa tupessa —.

Silloin hän näki Olavin seisovan käsi ojennettuna. Ingunn laski laihan,
kostean kätensä siihen, ja Olavin käsi sulkeutui sen ympäri — hänen
kätensä oli karkea, kuiva ja lämmin. Ingunn veti kiireesti takaisin
omansa.

"Katsohan nyt ylös, Ingunn."

Ingunn ymmärsi, että hänen olisi ollut noustava istualtaan.

"Ei, istu vain", sanoi Olav nopeaan.

Nyt Ingunn katsoi ylös. Heidän katseensa yhtyivät, ja he jäivät
tuijottamaan toisiinsa.

Olav tunsi verensä syöksyvän sydämeen — hänen kasvonsa kalpenivat ja
kiristyivät. Hänen täytyi purra suunsa tiukasti kiinni, silmäluomet
painuivat puolitiehen, eikä hän saanut niitä kohoamaan ylemmä. Hän
ei ollut milloinkaan tiennyt miehen saattavan tuntea itseään niin
avuttomaksi —.

Ingunnin katseesta puhuva pohjaton hätä ja tuska aivan kuin veti hänen
omankin sielunsa alastomana päivänvaloon. Siitä karisi kaikki mitä hän
oli ajatellut, aikonut ja päättänyt — ja hän tiesi nyt unohtavansa
suuria ja tähdellisiä asioita, mutta ei jaksanut pidättää niitä. Ja
jäljelle jäi vain yksi, sisin, julmin tieto — että Ingunn oli liha
hänen lihastaan ja veri hänen verestään, ja vaikka hän olisi tullut
kuinka raastetuksi ja häväistyksi ja maahan tallatuksi tahansa, ei
tuo asia voinut milloinkaan muuttua. Heidän elinjuurensa olivat
kietoutuneet toisiinsa ensi hetkestä asti — ja kun hän nyt näki
kuoleman käyneen häneen molemmin kourin, tuntui hänestä siltä, kuin
hän itse olisi päässyt hädin tuskin sen kynsistä. Sitten hänet valtasi
koko olemusta järkyttävä kaipaus — kaipaus saada likistää tämä lujasti
itseään vasten ja kätkeytyä hänen kanssansa —.

"Ehkä minäkin istuisin", sanoi Olav. Hän tunsi polviaan heikottavan
oudosti. Hän istuutui penkille kappaleen matkaa Ingunnista.

Ingunn vapisi yhä rajummin. Olavin kasvot olivat olleet kuin
kivettyneet — huulien veretön juova vivahti harmaaseen, ja hänen
ihmeelliset kiiltävät sinivihreät silmänsä olivat tuijottaneet
ilmeettöminä luomien alta. Herra Jumala, armahda minua —. Hänestä
tuntui, kuin hän tähän hetkeen asti olisi ymmärtänyt vain puoliksi
kuinka raskas se onnettomuus oli, minkä hän oli matkaansaattanut —
nyt hän pian saisi tietää sen kokonaan, hän luki sen Olavin kivisistä
kasvoista. Nyt juuri, nyt kun hänestä tuntui, ettei hän mitenkään
kestänyt enempää, nyt tuli pahin —.

Olav vilkaisi häneen laskettujen luomiensa alta ja sanoi:

"Ei sinun tarvitse pelätä minua, Ingunn." Hän puhui rauhallisesti ja
hitaasti, mutta hänen äänessään oli lievä käheys, aivan kuin hänen
kurkkuaan olisi kuivannut.

"Älä ajattele enää, mitä sanoin viimeksi täällä käydessäni — että
minusta ehkä oli tuleva ankara aviomies. Olin silloin vielä — niin
raivoissani tästä. Mutta nyt olen malttanut mieleni, etkä sinä saa
pelätä. Sinulle on alkava onnellinen aika Hestvikenissä, mikäli se
minun mahdissani on."

Ingunn sanoi hiljaa, epätoivoissaan:

"Olav, kuinka sinä voisit. — Emmehän me voi tämän jälkeen elää yhdessä
Hestvikenissä? Kuinka voisit asua siellä minun kanssani, muistaen joka
päivä —"

"Kun minun täytyy, niin voin", sanoi hän lyhyeen. "Ei ole muuta neuvoa,
Ingunn. Enkä ole elämäni aikana muistuttava sinua sanallakaan siitä.
Voit luottaa siihen — varmasti."

Ingunn vastasi:

"Mutta et ole sellainen, Olav, että unohdat pian. Oih —! Voitko
luulla, että saattaisit unohtaa laskeutuessasi iltaisin minun viereeni,
että toinen —"

"Voin —", keskeytti Olav äkisti.

"Ja muista", jatkoi hän sitten yhtä tyynesti kuin ennen, "että
Hestviken on kaukana täältä — kauempana kuin arvaat. Ja meidän on
oleva helpompi kuin luulemmekaan elää kaukana niiltä seuduilta, missä
kaikki on tapahtunut. — Et ole milloinkaan näkevä minun muistavan
menneitä", sanoi hän kiivaasti.

Ingunn vastasi:

"Olav, olen niin masentunut ja nöyryytetty —. Onko totta, että sinun
on aivan mahdotonta päästä eroon minusta nytkin, vaikka olen häpäissyt
itseni —? En voi sitä uskoa, koska meille sanottiin silloin, että
meidät voitiin erottaa — vaikka olimme olleet kihlatut toisillemme
pienestä pitäen ja vaikka olimme nukkuneet yhdessä —."

"En ole milloinkaan kysynyt keltään, voisinko purkaa naimakauppani.
Kaiken aikaa olen pitänyt itseäni naineena ja ollut tyytyväinen siihen,
ja olen tyytyväinen yhä. Se on isäni tahto —. Sanoit, etten unohda
pian — niin on, mutta en voi unohtaa sitäkään, että isämme kihlasivat
meidät toisillemme pieninä ollessamme — enkä kaikkia niitä vuosia,
jolloin kasvoimme yhdessä, nukuimme samassa sängyssä ja söimme samasta
vadista, ja jolloin melkein kaikki mitä omistimme oli yhteistä. Ja kun
sitten kasvoimme, kävi kuten sanoit —. Ehkä minullakin on sellaista,
mistä saan vastata Jumalan edessä", jatkoi hän hiljaa, "ja voin siis
antaa anteeksi sinulle!"

"Tuo on kaunista, Olav, ja hyvä tietää. Mutta pyytäisin sinua sittenkin
odottamaan vuoden ja jättämään asian avoimeksi siksi. Olen sairas ja
väsynyt enkä kenties elä kauan. Ja sitten olet iloinen, kun voit ottaa
vaimon, jossa ei ole mitään vikaa — tietäen, ettei kunniaton nainen
ole hoitanut talosi emännyyttä ja häväissyt pöytääsi ja vuodettasi."

"Ole vaiti", kuiskasi Olav karhealla äänellä. "Älä puhu siitä. Minulle
kerrottiin, mitä olit aikonut tehdä —", hän vaikeni järkyttyneenä.

"Toista kertaa minä en uskaltaisi sitä yrittää", sanoi Ingunn; hänen
kasvoillaan kulki häive, joka oli melkein kuin hymyä. "Olav, tahdon
tulla hurskaaksi naiseksi nyt ja katua syntejäni niin kauan kuin elän.
Mutta luulen, etten ole elävä kauan — minusta tuntuu kuin kantaisin
nyt jo kuolemaa itsessäni."

"Sinusta tuntuu siltä siksi, ettet vielä ole voimistunut taudistasi",
sanoi Olav tuikeasti.

"Olen niin raihnainen", sanoi Ingunn valittaen, — "ja kuihtunut.
Koko kauneuteni on kadonnut, sanovat kaikki. Voimaton olen ollut
ikäni, mutta nyt olen menettänyt viimeisenkin uskon ja luottamuksen
— ja mitä iloa sinulla olisi sellaisesta vaimosta. Et ole katsonut
minuun _kertaakaan_", kuiskasi hän arasti. "Eihän minussa ole mitään
katsomistakaan, kyllä sen tiedän. Ja on luonnollista, että tunnet
vastenmielisyyttä läheisyydessäni. Ajattele tarkoin, Olav — sinusta
olisi ajan pitkään sietämätöntä nähdä tällainen vaivainen emäntä
vierelläsi päivin ja öin."

Olavin piirteet jäykkenivät yhä enemmän; hän pudisti päätänsä.

"Huomasin sen jo sinun tullessasi", kuiskasi Ingunn melkein
kuulumattomasti, "kun et suudellut minua tervehtiessäsi."

Viimeinkin Olav käänsi kasvonsa häneen päin ja hymyili surullisesti.

"Suutelin sinua yöllä — monta kertaa — mutta et kai tuntenut sitä."

Olav pyyhki molemmin käsin kasvojaan, kumartui sitten eteenpäin ja jäi
istumaan leuka käsiin haudattuna.

"Näin kerran unta tässä keväällä — sattui olemaan pitkäperjantainyö
— ja olen miettinyt sitä usein myöhemmin. Muistin sen niin hyvin
herätessäni, enkä ole sitten voinut unohtaa sitä. Nyt kerron sinulle,
millainen se oli.

"Näin unta, että olin metsäkummulla, mistä puut oli hakattu niin
tarkkaan pois, ettei siinä ollut yhtään siimestä — ja päivä paahtoi
ankarasti ja sinä makasit keskellä paistetta kanervien keskellä —
siinä kasvoi kanervaa ja puolanvartta joka kannon juuressa. Olit hiljaa
— en tiedä, luulinko sinun nukkuvan —.

"Eikö ole kumma — koko ajan kun liikuin maailmalla, toivoin, että
olisit näyttäytynyt minulle unessa. Tiedäthän, että on olemassa
keinoja, joilla voi nähdä unta rakkaasta ystävästään. Minä koetin
niitä monta kertaa, vaikka, kuten tiedät, en usko juuri tuollaisiin
taikoihin. Mutta käytin siis niitä monta kertaa Tanskassa ollessani ja
myöhemminkin, mutta en saanut nähdä sinua —.

"Mutta sitten näin tuon uneni pitkänperjantainyönä, ja silloin näin
sinut yhtä selvästi kuin nyt. Olit vielä olevinasi lapsi, olimme
molemmat lapsia mielestäni, ja sinulla oli vanha punainen sarkapukusi,
mutta se oli luisunut ylös ja sinun jalkasi olivat paljaat polviin asti
— olit avojaloin —.

"Mutta sitten tuli kyykäärme kanervikosta —."

Olav hengitti raskaasti pari kertaa ja jatkoi:

"Pelästyin niin etten voinut liikahtaa, se tuntui minusta
kummalliselta, sillä vaikka sen itse sanon, en ole mikään pelkuri,
kunhan vain _näen_ vaaran edessäni —; mutta unessa minua pelotti
silmittömästi — kun ajattelenkin sitä, tuntuu minusta kuin en sitä
ennen enkä sen jälkeen olisi tiennyt, mitä pelko merkitsee. Käärme
luikerteli kanervien keskellä, ja minä ymmärsin, että se tahtoi pistää
sinua —.

"Mutta se ei luikerrellut koko ajan eteenpäin kyykäärmeen tavoin,
vaan koukistui väliin sykkyrään aivan kuin kaalimato. Ja sitten se
ei ollut enää kyykäärme, vaan suuri, karvainen mato — ja sitten se
taas oli käärme, joka kiemurteli ruohossa. Minusta tuntui kuin minulla
olisi ollut puukko kädessä ajattelin lyödä käärmettä niskaan seipäällä
— se oli semmoisessa paikassa, että olisin ylettynyt siihen. Mutta
en uskaltanut, sillä se muuttui taas välillä madoksi —. Muistathan,
että minusta oli lapsena aina niin vaikea nähdä käärmeitä ja matoja
ja toukkia, en tiennyt mitään sen pahempaa. Koetin salata sitä, mutta
tiesin sinun tietävän siitä."

Jälleen hän pyyhkäisi kasvojaan ja hengähti syvään.

"Seisoin siinä kuin pölkky. Ja käärme kietoutui sinun jalkasi
ympärille, ja nyt se oli lohikäärmeen muotoinen; se kiertyi sinun
pohkeesi ympäri, mutta sinä nukuit pahaa aavistamatta. Sitten se
kohosi pystyyn, syöksi esiin päänsä milloin mihinkin suuntaan,
liputtaen kieltänsä. En tiedä miten sanoisin, mutta minusta oli
tavallaan hauskaakin katsella sitä, se oli jonkinlaista julmuutta;
minusta tuntui, kuin olisin odottanut ilolla, että se pistäisi. —
Näin, että olisin voinut ottaa sitä niskasta, mutta en uskaltanut. Ja
— ja — minä näin sen hakevan sellaista kohtaa jalkarinnassa, mihin
se voisi iskeä hampaansa syvälle. Mutta minä tunsin — nautintoa —
katsomisesta. Ja sitten se pisti —."

— Hän vaikeni äkisti, silmät ummessa ja puri huultaan.

"Ja sitten heräsin." Olav koetti puhua rauhallisesti, mutta hänen
äänensä oli sammaltava. "— Ja viruin vuoteessani ja olin vihainen,
kuten usein on vihainen itselleen herätessään, kun on tehnyt unessa
sellaista, mitä ei milloinkaan tekisi valveilla. Sillä valveilla ollen
olisin tappanut käärmeen. En olisi voinut katsoa rauhallisena käärmeen
ahdistavan pahimpaa vihamiestänikään — saatikka sitten tuntea iloa sen
pistosta —. Ja ennen, lapsina ollessamme, oli tuskin sitä asiaa, mitä
en olisi tehnyt ilolla sinun tähtesi.

"Olen sitten miettinyt niin paljon tuota unta —."

Jälleen hän vaikeni äkkiä — ponnahti pystyyn ja hoippui pari askelta.
Sitten hän kääntyi seinään päin, heittäytyi sitä vasten, käsivarret
ristissä, pää niiden väliin kätkettynä —.

Ingunn nousi ja seisoi kuin salaman lyömänä. Nyt tapahtui sellaista,
mitä hän ei ollut luullut voivan tapahtua milloinkaan. Olav itki —
Ingunn ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hän saattoi itkeä —.

Toinen itki ääneen — hänen rinnastaan tunkeutui kumman karheita,
möräköitä ääniä. Hän koetti kaikin voimin hillitä itsensä, herkesi
itkemästä ääneen, mutta hänen selkänsä hytkyi, koko hänen ruumiinsa
värisi. Ja sitten itku taas purkautui esiin — ensin pieninä haukkovina
valitusääninä, sitten rajuna puuskana. Hän seisoi siinä toinen polvi
penkillä, otsa seinää vasten ja itki pakahtuakseen.

Kauhun vallassa Ingunn hiipi hänen luokseen ja jäi seisomaan hänen
taakseen. Viimein hän kosketti Olavin olkapäätä. — Silloin tämä
kääntyi häntä kohti, avasi sylinsä ja rutisti hänet itseensä. He
vaipuivat toisiaan vasten kuin kumpikin tukea etsien, ja heidän
avautuneet, itkun vääristämät huulensa yhtyivät suudelmaan —.






OLAV AUDUNINPOJAN ONNI




I


Hestviken oli ollut valtaherrojen asuinsija muinaisina aikoina.
Mäenrinteessä näkyi vieläkin suurten ja tilavien ranta-aittojen
jätteitä, ja siinä, missä Hestvikenin miehet olivat vetäneet
purjealuksiaan teloja pitkin keväisin ja syksyisin, oli lahonneita
hirrenpäitä rantakivillä. Näytti siltä kuin alhaalta vedenrajasta ylös
kallioiden väliseen pikku aukeamaan olisi kulkenut kaarnasilta.

Tuli sitten kristinusko tapoineen Norjaan; Pyhä Olav oli kieltänyt
kansaa lähtemästä viikinkiretkille. Miesten tuli uskoa, vaikka
väkipakolla, ettei Jumala salli kenenkään ryöstää lähimmäistään,
vaikka tämä olisi vierasheimoinen. Hestvikenin miehet kävivät
kaupparetkillä ja olivat sitä paitsi ammoisista ajoista harjoittaneet
laivanrakennusta. Vielä Olav Ribbung oli parhaassa miehuuden
iässään pitänyt talossa aseseppää, ja rakennettuaan talonsa
uudelleen birkebeiniläisten hävityksen jälkeen kartanorakennuksesta
ranta-aittoihin asti hän oli pystyttänyt kodan, kaksi kala-aittaa ja
pirtin, jotka seisoivat paikallaan laiturin ääressä tänäkin päivänä.

       *       *       *       *       *

Parin tunnin soutumatkan jälkeen Haugsvikistä, käräjäpaikasta,
etelään vuonoa pitkin saavutaan korkean harjanteen kohdalle; suurta,
punaisenharmaata vuorenvönkälettä, joka työntyy äkisti kauas ulos
vuonoa kohti ja jota saattaa kiivetä sangen korkealle, kutsutaan
Häräksi. Kallionokan takana on Hestvikenin lahti, pieni, kapea, ahdas
poukama. Sen pohjoispuolella suistuu tunturi Härkä, jyrkästi veteen, ja
sen alla on pimeä ja pohjaton syvyys. Ylhäällä Härän hartioilla kasvaa
harvaa, tuulen harittamaa honkametsää, joka tihenee huipulla — ja
veteen työntyvä kallionlonka on kuin jalka, jonka tuo matala, pitkin
pohjoista rantaa ja Hestvikenin, eli myös niin kutsutun Kverndalenin,
poikki ulottuva harjanne on potkaissut siihen; siitä se jatkuu yhä
kirkonkylää kohti. Laaksossa se seisoo äkkijyrkkänä seinänä joen
äyräällä; laakson läpi virtaa näet pieni joki, joka laskee mereen
poukaman pohjassa. Siinä versoo lehtimetsää, ruohoa ja kukkia rehevänä
louhikon halkeamissa, ja harjanteen laella on sankka kuusikko, joka
muuttuu tasangolla lehtimetsäksi; siinä näkyi yhä vielä myös runsaasti
tammia, jotka kuuluivat Hestvikenin alueeseen.

Lahden eteläpuolella viettävät kalliot mereen paljon loivempina
ja matalampina; niiden koloissa kasvaa tuulen tuivertamaa katajaa
ja orjantappuravarsikkoa, ja paikoitellen on pieniä kuivettuneita
ruohopälviä. Mutta äkkiä tunturi kohoaa kohtisuorasti ilmaan kääntäen
jyrkän, miltei alastoman, mustanpuhuvan kyljen kohti pohjoista, ja
tämän jyrkänteen alla, jota kutsutaan Hevoseksi, sijaitsee Hestvikenin
talo jokseenkin korkealla pohjoisen puolella. Rannasta kartanoon
johtava polku kulkee talon äärimmäisen pellon laitaa ja on hyvin
jyrkkä. Kauempana rannasta on hyvää multaista maata mäkien syrjissä, ja
kuivuus haittaa täällä vähemmän peltoja ja niittyjä kuin monin paikoin
muualla Oslon vuonon varrella, sillä Hevosen laidoista pulppuaa monta
vuoripuroa, ja kauempana Kverndalenissa on liiankin vetistä. Mutta
melkein kaikki Hestvikenin maat ovat laakson eteläpuolella, vasten
pohjoista.

Hestvikenin talo oli rakennettu siten, että rakennukset seisoivat
kahdessa rivissä pitkän pihamaan molemmin puolin, josta kaikkialla
pisti esiin paadenselkiä. Tämän kallioriutan ja Hevosen välissä oli
alava notkomaa, jonka tunturin laidasta tihkuva vesi piti kosteana,
ja tällä puolen pihaa oleva rakennusrivi oli siitä syystä vajonnut ja
ränsistynyt; vuonon puoleinen alin hirsikerta oli lahonnut; sisällä
oli vetoista, ja kosteus ahdisti sekä ylhäältä että alhaalta; mutta
kesäisin kasvoi rakennusrivin takana nokkosia ja rikkaruohoa melkein
katon korkeudelle. Talli, navetat ja pari varastoaittaa sijaitsivat
tällä puolen.

Rannan puolella, pihamaan pohjoispäässä, olivat asuinrakennukset, kota
ja makuuaitat. Yhteen suuntaan sulki Härkä katseelta tien, mutta jos
kulki pihan läntiseen päähän, näki lahden yli Hudrheimiin asti sekä
etelään kauas Foldenin taakse. Jo entisaikoina olivat Hestvikenin
isännät vainon aikoina pitäneet vartiota taempana tunturilla, Härän
yläpuolella; siellä oli vieläkin multamaja, missä vartiomiehet olivat
levänneet vaihtaessaan vartiovuoroja.

Ylinnä pihaton päässä, niittyjen laidassa, hyvän matkaa erillään
taloriveistä oli riihi, ja se oli ainoa Hestvikenin entisistä
rakennuksista. Se oli suunnattoman suuri ja tanakkatekoinen,
jättiläishirsistä veistetty. Toiset rakennukset olivat pieniä ja
miten kuten kokoonkyhättyjä. Olav Ribbungin oli ollut vaikea saada
taloaan pystyyn palon jälkeen, hän oli kärsinyt raskaita vaurioita
ranta-aittojen palaessa täysine varastoineen, ja siihen aikaan oli
tilanherrojen usein vaikea saada perityksi veronsa vuokramiehiltään.
Mutta laaksossa tiedettiin Hestvikenin vanhojen rakennusten olleen
suuria ja komeita. Siellä oli ollut muuan pirttirakennus, joka oli
tehty pystyhirsistä ja katettu paanuilla kuten kirkko; kaksi riviä
kauniisti veistettyjä pylväitä kannatti kattoa sisältä, ja sen
kerrottiin olleen runsain veistoksin ja maalatuin kuvin koristetun. Ja
talossa oli ollut erityiset korukudokset, joita käytettiin juhlina:
siniraitaiset matot ja seinävaatteet, joilla verhottiin kaikki seinät
kattoa myöten; ne olivat punaisesta villakankaasta ja kauniisti
kirjaellut. Noita seinävaatteita oli jäljellä vielä kaksi kappaletta
— toinen oli lahjoitettu kirkolle ja toinen oli talossa; jälkimmäinen
oli niin pitkä, että se ulottui peittämään uuden tuvan molemmat
pitkät seinät ja päädyn ja sittenkin kuuluu osa siitä joutuneen hukkaan
— ja siitä saattoi ymmärtää vanhan tuvan ja Olav Ribbungin tuvan koon
eron. Muuten ei entisestä ihanuudesta ollut kuitenkaan jäljellä kuin
veistoksin koristettu kamanalauta, minkä erään Olavin miehen sanottiin
kiskoneen irti suojakseen, juostessaan ulos palavasta tuvasta. Uudessa
tuvassa tuon laudan paikka oli kamarin oven suussa.

       *       *       *       *       *

Olav Auduninpoika muisti sen vielä astuessaan omaan tupaansa, jota
hän ei ollut nähnyt seitsenvuotisesta lapsesta asti. Hän ei ollut
milloinkaan ajatellut tuota kuvaa tai tiennyt muistavansa sitä, —
mutta samassa kun hänen silmänsä sattuivat siihen, saapui muisto
kuin viri, joka kulkee yli vedenpinnan tummentaen sen: se oli hänen
lapsuutensa lauta. Siihen oli veistetty miehen hahmo käärmeiden
keskelle, jotka peittivät pinnan kiemuroillaan, ympäröivät hänen
vyötäisensä ja jäsenensä, yhden purressa häntä sydänjuureen. Hänen
jaloissaan oli harppu — kuva tarkoitti kai Gunnar Gjukenpoikaa
käärmetarhassa.

Tuo lauta oli tuvan ainoa kaunistus, muutoin se ei ollut missään
suhteessa toisenlainen kuin tavallisen talonpoikaistalon pirtti;
neliskulmainen suoja, josta osa oli erotettu lautaseinällä, niin että
itäpäähän jäi kaksi pientä kamaria sekä porstua pihalle vievän oven
eteen, rakennuksen ylimpään päähän; ovi oli turvallisuuden vuoksi
sijoitettu kauimmaksi rannasta. Toisella päätyseinustalla, kauimpana
ovesta oli kaksi sänkyä, joita erotti poikkipenkki, ja molempien
pitkienseinien vierustaa kulki multapenkki. Irtainta kalustoa ei
ollut muuta kuin pari kolmihaaraista jakkaraa — ei edes juomapöytää
porstuan oven vieressä, reikätuolia tai oluenpanopenkkiä. Pohjoisella
pitkälläseinällä riippui tosin pöytälauta, mutta sitä ei ollut varmaan
otettu alas montakaan kertaa Olav Ribbungin kuoltua.

Kamarissa oleva sänky oli tarkoitettu isäntäväelle. Mutta Olav
Auduninpoika pyysi vanhaa sukulaistaan Olav Ingolfinpoikaa pitämään
entisen makuusijansa, hän saattoi itse nukkua tuvan etelänpuoleisessa
sängyssä — hän oli nukkunut siinä lapsena.

Hänen ei tehnyt mieli muuttaa kamariin. Nähdessään pikimustan komeron
oviaukon hän tunsi itsessään aivan kuin lapsuudenaikaista kauhua
tuota mustaa kitaa kohtaan. Siellä oli nukkunut hänen isänsä isoisä
mielipuoline poikineen, ja kun Likaparta sai kohtauksensa, sidottiin
hänet kiinni, ja hän reuhtoi ja mölisi ja viskelehti köysissään
lattialla pimeässä. Lapsi ei ollut pelännyt kovin pahasti, hän oli
tuntenut vain jonkinlaista tyyntä kauhua, sillä Likaparran kohtauksiin
hän oli tottunut varhaisimmasta lapsuudestaan, eikä tuo hullu ollut
tehnyt pahaa kenellekään milloinkaan; hänet sidottiin kiinni vain
siksi, ettei hän vahingoittaisi itseään. Mutta vapaaehtoisesti poikaa
ei ollut saatu koskaan kamarin läheisyyteen — siellä haisi sitä
paitsi aina hirvittävästi; löyhkä huokui vastaan oviaukosta, kun meni
sinnepäinkin. Isä ja Aasa, iäkäs palvelusvaimo, koettivat kyllä pitää
siivossa hullun komeron, mutta se oli vaikeata, kun siellä oli niin
pimeä. Hänelle muutettiin olkia niin usein kuin varat sallivat ja
sirotettiin aika ajoin tuoretta multaa lattialle, niin että ukko Olavin
toisinaan täytyi antaa lapioida sitä pois, koska kamarin lattialle
muodostui kokonaisia vuoria. Mutta tämä kaikki auttoi kovin vähän.

Olav muisti nyt elävästi nuo kaksi vanhusta, jotka hän oli nähnyt
kamarin ovessa. Kun hullulla oli ollut kohtauksensa ja hän oli
raivonnut itsensä uuvuksiin ja tullut taas levolliseksi, talutti hänen
isänsä hänet ulos päivänpaisteeseen, jos ilma salli.

Etumaisena astui vaari sisään — hänellä oli jättiläisvartalo, paksu,
pitkä tukka ja koko rinnan peittävä parta, jossa oli vielä yhtä paljon
mustaa kuin valkoista. Hän auttoi poikasen ulos perästään pitäen
kättään hänen kaulallaan ja taivuttaen hänet kumaraan, jottei hän
satuttaisi päätään ovenkamanaan. Hullulla ei näet ollut ymmärrystä
väistää mitään, vaan hän kulki päin kaikkea.

Torgils Likaparta näytti pieneltä, sillä hän oli kokoonkutistunut ja
kumarainen. Koko hänen päänsä oli karvainen; parta alkoi jo silmien
vaiheilta. Ja koko tuo takkutukko oli täynnä kuivanutta likaa ja oli
harmaankeltainen; keskeltä näkyivät kaameasti tuijottavat suuret
silmät, kirkkaan vihertävät kuin merivesi, valkuainen verestävänä, sekä
nenä, joka oli pieni ja kaunismuotoinen, mutta punainen, sillä hän
oli palelluttanut sen kerran päästessään karkaamaan ulos talviyöhön
isänsä huomaamatta. Mutta ukko Olavin pestyä hänet saunassa lipeällä
ja hiekalla sekä suittua hänen tukkansa hohti Torgilsin likainen pää
hopeanvalkoisena ja pehmeänä kuin suovillatukko. Torgils oli paljon
vanhemman näköinen kuin isänsä.

Ukko Olav ruokki häntä kuin lasta. Väliin hänen täytyi ravistella ja
lyödäkin Torgilsta, saadakseen hänet avaamaan suunsa, väliin toinen
taas ei tahtonut sulkea sitä, vaan istui liikkumatta päästäen ruoan
valumaan partaansa. Liharuokaa ja muuta kovempaa särvintä sai isä hänet
joskus ottamaan siten, että työnsi sen pieninä paloina Torgilsin suuhun
ja vei päänsä aivan hänen silmiensä eteen purra louskuttaen tyhjää,
ylös ja alas, kaikin voimin, — jolloin mielipuoli saattoi ruveta
matkimaan häntä ja purra hänkin.

Aasa huokasi sitä katsoessaan. Hän oli oikeastaan nuoren Olavin
kasvatusäiti, ja poika nukkui hänen sängyssään. Mutta Aasa huolehti
eniten Likaparran paimentamisesta ja hoitamisesta, kuten vaarikin.
Koli, vanha talon renki, oli ainoa, joka piittasi Olavista. —
Muita kuin nämä neljä ihmistä ei talossa ollut asunut, mikäli Olav
muisti. Joku tuli joskus talon töihin, liikkui kartanolla ja alhaalla
laiturilla. Luultavasti Hestviken oli alkanut rappeutua jo noina
vuosina. Ja jäätyään Olav Ingolfinpojan hoitoon, sen rappeutuminen kävi
yhä ilmeisemmäksi.

Talonhoito ei ollutkaan koskaan ollut pääasia Hestvikenissä. Mutta yhtä
vähän kuin Olav Ribbung viimeisenä elinvuosinaan oli Olav Ingolfinpoika
käyttänyt merta sillä tavoin kuin sitä oli käytetty täällä
miesmuistoisista ajoista asti. Sitten joutui kartanon oikea omistaja
maanpakoon ja talon suuret laivat menetettiin kuninkaan voudeille.
Olav Ingolfinpoika ei ollut jaksanut hankkia uusia eikä kohottaa talon
karja- ja hevoskantaa.

Olav ymmärsi, että perintö, jonka hänen isänsä, Audun Ingolfinpoika,
oli jättänyt hänelle kuollessaan, oli aikoinaan ollut hyvin suuri,
joten hän oli ollut aika rikas tietämättä sitä itse ja Steinfinnin
ottamatta siitä selkoa. Mutta jo ennen hänen maanpakoon joutumistaan
oli omaisuus vähentynyt tuntuvasti, ja nyt hän ei omistanut muuta kuin
suvun perintötilan ja pari kartanoaluetta sisämaassa sekä Hudrheimissä,
vuonon toisella puolen. Sen emätilan, jonka hän omisti Elvesysselissä
isoäitinsä jälkeen, hän oli myynyt järjestäessään rauhanhintaa ja
tapporahoja Einar Kolbeininpojan murhasta; mutta hänellä oli vielä niin
paljon saamista rahassa Dragsmarkin munkeilta, jotka olivat suurimmat
ostajat, että hän saattoi hankkia itselleen varusteet merenkulun
käyntiinsaattamiseksi jälleen.

Eikä näihin aikoihin asunut montakaan isäntää Oslon-vuonon
varrella, joilla olisi ollut jakamaton ja täydellinen omistusoikeus
perintötiloihinsa. Suuret alat talonpoikien maita oli joutunut
mahtavien lääniherrojen, kuninkaan tai kirkon valtaan. Olav
Auduninpoika kuului siis kuitenkin kotiseutunsa varakkaisiin ja
huomattuihin miehiin — ja hänet otettiin vastaan asiaankuuluvalla
arvonannolla, kun hän nyt viimeinkin palasi sukukartanoonsa.

Ihmisten mielestä hän oli käyttäytynyt kuten ylevämielinen mies
ottaessaan haltuunsa omaisuutensa vanhuksen käsistä, joka oli ollut
hänen holhoojansa ja hoitanut niin huonosti tehtävänsä. Kukaan ei
ollut kuullut Olavin valittavan sitä, ja hän osoitti kaimalleen pojan
kunnioitusta. Ja kun muutamat tahtoivat tietää, mitä hän oikein
ajatteli, sekä kysyivät, missä kunnossa hän katsoi asiainsa olevan,
hän vastasi miettivästi: "Eivät suinkaan hyvin." Mutta toisinkaan ne
eivät olisi voineet olla — häntä itseään kohdanneen tuomion vuoksi
ja kun talo jo sitä ennenkin oli ollut semmoisessa kunnossa, ettei
Olav Ingolfinpojan kaltainen rampa kyennyt saamaan siitä kalua. Olav
Puolipapin toinen jalka oli näet ollut poikki ja jäykistynyt aivan
vinoksi, jalkaterä ulospäin. Hän ontui pahasti eikä voinut liikkua
ilman sauvaa, ja hänen oli hankala istua hevosen selässä ja veneessä
kankeine harajalkoineen.

Olav Ingolfinpoika oli hyvän joukon päälle seitsemänkymmenen ja vielä
vanhemmalta hän näytti, suorastaan ikivanhalta. Hän oli pitkä, laiha
ja köyryselkäinen; hänen kasvonsa olivat kapeat ja hienojuonteiset ja
hänellä oli kaunis, käyrä nenä — nuoremmasta Olavista tuntui, että
kaima muistutti varmaan hänen isäänsä. Mutta Olav Ingolfinpojan pää
oli aivan kalju, silmät olivat verestävät ja tihruiset, ja iho riippui
velttoina kurttuina silmien alla, sisäänvajonneilla poskilla ja leuan
alapuolella. Kipeää jalkaa hän hoiteli koiran- ja kissannahoilla ja
monilla voiteilla. Siitäkö lienee johtunut vai muusta, että häntä
seurasi outo haju, aivan kuin hiiren haju; ja hiiren haju oli hänen
komerossaankin.

Hän oli Olav Ribbungin kaksoisveljen, Halvardin-kirkon papin, Ingolf
Olavinpojan poika. Kun tuli käsky, että Norjan pappien tuli elää
naimattomina, antoi Ingolf-pappi vaimonsa lähteä kotiinsa siihen
Soleyarin taloon Tveitiin, jonka hän oli saanut tämän mukana, ja
kaikki muut lapset seurasivat äitiään paitsi nuorin poika, Olav.
Hänestä oli myös aiottu pappia ja hän oli jo vihitty diakoni, kun
sattui onnettomuus, joka teki hänet rammaksi. Mutta hän oli aina
puhdastapainen, ja ihmisten mielestä hän ymmärsi niin monia asioita,
että jotkut pitivät häntä oppineempana ja hurskaampana kuin omaa
seurakuntapappiaan. Varsinkin kun joku oli nähnyt vainajien haamuja tai
muita kummituksia taikka kun he arvelivat jonkun sairauden aiheutuneen
noituudesta ja pahojen henkien villityksestä, hakivat he apua Olav
Puolipapilta, sillä hän ymmärsi sellaista paremmin kuin kukaan.

Olav Auduninpoika liittyi heti kaimaansa — ensiksikin siksi, että tämä
oli hänen lähin omaisensa ja ensimmäinen mies isän puolelta, jonka hän
oli tavannut. Oli kummallista kulkea täällä tietäen, että tämä oli
hänen sukutilansa ja tämä seutu hänen synnyinseutunsa. Tässä hänen oli
elettävä loppuikänsä — ja hän olisi kasvanutkin täällä, ellei hänen
kohtalonsa olisi ollut niin erilainen kuin muiden nuorten miesten.
Hänet oli kohtalo viskannut kauas kotoa jo pikku lapsena, ja sen
jälkeen hän oli ollut koditon ja juureton kuin virrassa uiva puu.

Nyt hän oli palannut synnyinsijoilleen. Moni paikka sisällä ja ulkona
tuntui kyllä hänestä tavallaan tutulta, mutta kaikki oli sentään
hyvin toisenlaista kuin hän oli muistanut. Hestvikenin myllyn hän
muisti hyvin sinne tullessaan, mutta koko lahden toinen ranta —
Härkä ja metsäinen harjanne oli kadonnut kokonaan hänen mielestään,
eikä hän voinut muistaa kosteata, autiota ja lehtipuita kasvavaa
jokilaaksoakaan. Hän ei ollut varmaan milloinkaan tiennyt, miltä
lahden pohjoispuolella näytti, — oli kai luullut, että sielläkin oli
viljelysmaita ja asumuksia, kuten Mjøsenin varsilla. Hestvikenistä ei
näkynyt yhtään ihmisasuntoa.

Taloon kuuluvat rakennukset hän oli muistanut paljon suuremmiksi.
Ja kallioiden välissä oleva soinen notko oli hänen mielestään ollut
kuin kokonainen laakso monine merkkipyykkeineen — suurine siniseen
vivahtavine kivineen, joiden päällä hänen oli ollut tapana loikoa
ja pensasryhmineen, joihin oli voinut piiloutua. Ja nyt hän myös
näki, että pieni hiekkaranta oli korkeintaan puolensadan aikamiehen
askeleen pituinen. Talon lähellä olevaa maakuoppaa, missä hän oli
paistattanut päivää, hän ei löytänyt ollenkaan — ehkä hän muisti
riihen itäpuolella olevaa pikku kuoppaa, joka nyt kasvoi pajua ja
leppää. Eräästä pihapaaden halkeamasta hän oli kerran löytänyt
ihmeellisen, lumivalkoisen sormuksen — se oli kai ollut linnun tai
kalan selkänikama, josta ruodot olivat katkenneet, tuli hän äkkiä
ajatelleeksi. Mutta silloin hän oli pitänyt sitä ihmeellisenä aarteena,
säilyttänyt sitä huolellisesti ja kaivellut sen jälkeen monesti
kallionrakoja löytääkseen enemmän samanlaisia. — Tuntui kuin hän
olisi muistellut unia — hän muisti katkelman sieltä, toisen täältä —
ja aina väliin hän koki uinuvan kauhuntunteen, kuten pahasta unesta
herätessä muistaa vain ilkeän tuntemuksen, ei muuta.

Hän tarttui kaikkeen, mikä saattoi ravistaa hänet hereille tästä
häilyvästä unen ja varjojen sekaisesta olotilasta ja saisi hänet
tuntemaan Hestvikenin omaksi taloksi, maat ja mannut omaksi
perintökamaraksi — tajuamaan että Härkä ja harjanteen laidoilla
kasvava metsä oli kaikki hänen omaansa. Ja hänestä oli mieluista
ajatella, että hän nyt asui saman katon alla sukulaisen kanssa,
oman isoisänsä lihallisen serkun kanssa, joka oli tuntenut kaikki
suvun miehet ja naiset vaarin, Olav Ribbungin, miehuusajoista asti.
Istuessaan iltaisin juomassa kumminsa kanssa ja vanhuksen kertoessa
heidän edesmenneistä sukulaisistaan tunsi Olav yhteenkuuluvuutensa
isänsukuunsa tavalla, jota hän ei ollut osannut aavistaa ollessaan
Tanskassa äitinsä sukulaisten parissa.

Ja häntä veti vanhuksen luokse kuulemansa siitä, että Olav Papinpoika
oli niin hurskas ja oppinut. Näinä viikkoina, odottaessaan aikaa,
jolloin hän voisi lähteä pohjoiseen Ingunnia noutamaan, tuntui hänestä
tavallaan siltä, kuin hän olisi selvitellyt välejään Jumalan kanssa.

Hän ymmärsi täydelleen, ettei hänen ollut oleva helppo osoittaa
täyttä mielenmalttia ja iloista naamaa tullessaan Bergiin päättämään
Haftorin kanssa tekemäänsä sopimusta ja ottamaan vastaan Ingunnia
vaimokseen Steinfinninpojilta. Mutta ei voinut olla toisin — ja
omakseen hän tämän tahtoi kaikesta huolimatta — ja niin hänen
kaiketi täytyi olla kuin muina miehinä. Mutta hän ei voinut estää
lapsuusmuistoja sukeltamasta esiin — turvallista varmuutta siitä,
että he kuuluivat yhteen ja että heidän oli aina oltava toistensa
luona. Mahdollisuus, että jokin saattoi tulla erottamaan heitä, oli
ollut niin kaukana kummankin ajatuksista, ettei se ollut saanut heidän
sydämessään syntymään erikoisempaa iloa tai ihmetystä — he olivat
pitäneet päivänselvänä asiana, että heitä odotti se osa, joka heille
oli määrätty. Näin aina siihen kesään asti, jolloin he toisiinsa
kietoutuneina olivat joutuneet pois lapsuuden ja viattomuuden mailta,
säikähtyneinä mutta ilon huumaamina siitä uudesta sulon tunteesta,
jonka he olivat löytäneet toinen toisessaan — olipa sitten oikein tai
väärin, että he olivat antautuneet siihen. Silloinkin kun hän heräsi
pelkäämään ja uhmaamaan kaikkea ja jokaista, joka yritti tarttua
heidän kohtalonsa kulkuun, oli hän ollut varmasti vakuuttunut siitä,
että he kaksi lopulta saattaisivat asiansa voittoon. Tuollaiset hetket
saattoivat vallata Olavin mielen yhtäkkiä, ja tuska viilsi häntä kuin
puukonpisto. Nyt tuo uni oli toteutumassa — mutta toisin kuin hän oli
ajatellut. Ja kun hän muisteli itseään sellaisena kuin oli silloin,
tuntui hänestä kuin hän olisi ajatellut jotakin toista ihmistä, jonka
hän oli tuntenut — sellaista rajattoman luottavaista nuorukaista,
jota hän sääli ja halveksi, mutta myös kadehti kirvelevin sydämin
— lasta, joka ei ollut ymmärtänyt petosta, ei ymmärtänyt, että hän
itse saattaisi pettää tai joutua petetyksi. — Mutta tuolle sydämen
kirvelevälle tunteelle hän tiesi yhden ainoan neuvon — hänen täytyi
salata haavansa, niin ettei kukaan, viimeksi Ingunn, saisi aavistaa sen
olemassaoloa.

Nämä ajatukset saattoivat vallata hänet kesken kaiken hänen
puhellessaan toisen Olavin kanssa, ja silloin hänen puheensa keskeytyi.
Vanhus tuskin huomasi sitä, jatkoi vain puhettaan nuoremman jäädessä
tuijottamaan eteensä kasvot kovina ja sulkeutuneina — kunnes vanhempi
Olav kysyi häneltä jotakin, jolloin hän huomasi, ettei hän ollut
kuullut sanaakaan toisen puheesta.

Mutta hän valmistautui kantamaan taakkaa, joka hänen oli sälytettävä
päälleen — valittamatta, jos Jumala tahtoisi kurittaa häntä
kovakouraisesti tulevina vuosina. Sillä tavallaan häilyi hänen
mielessään alati muisto hiihtoretkestä ja karjatuvalla vietetystä
yöstä — hänen oli vain niin mahdotonta ajatella, että murhamies _oli
hän itse_. Hänestä tahtoi väkisin tuntua, kuin hän olisi ollut vain
osallisena kahden vieraan miehen välien selvittelyssä. Mutta hän se
_oli_, hän tiesi sen merkillisen välinpitämättömällä tavalla, ja synti
oli _hänen_ syntinsä. Murha ei itsessään suinkaan ollut kovin suuri
synti: hän ei ollut houkutellut toista väijytykseen, mies oli itse
keksinyt koko retken ja oli kaatunut ase kädessä — ja orjillakin
kuuluu ennen olleen oikeus kostaa vaimonsa kunnia; se oli miehen oikeus
ja velvollisuus niin Jumalan kuin ihmisten lakien edessä.

Tuo häntä seurasi —.

Ja hänestä tuntui kuin hän olisi tarjonnut Jumalalle vaihtokauppaa,
suoristaessaan selkänsä ja valmistautuessaan kantamaan Ingunnin
onnettomuuden painoa. Jos se kävisi raskaaksi, ei kukaan ollut
koskaan saava nähdä sitä. Ja hän tahtoi elää hurskaasti ja
jumalaapelkääväisesti tästä hetkestä alkaen — mikäli se oli
mahdollista miehelle, joka kantoi mielessään ripittämätöntä syntiä:
hän tahtoi harjoittaa oikeutta ja kohtuutta lähimmäistänsä kohtaan,
olla armelias köyhille, suojella hylätyitä ja turvattomia, kunnioittaa
Jumalan huonetta ja seurakuntansa pappia sekä antaa kirkolle kaiken,
mitä hän oli velvollinen antamaan, rukoilla jokapäiväiset rukouksensa
hartaudella ja mieleensä painaen, lukea Misereren usein ja sanoja
punniten. Hän tiesi saaneensa liian vähän kristinuskon opetusta
kasvuaikanaan — veli Vegard oli tehnyt parastaan, mutta hän kävi
Frettasteinissä kerran, pari vuodessa, ja jäi taloon noin viikoksi;
mutta häntä lukuun ottamatta ei siellä ollut ketään, joka edes olisi
kuunnellut, lukivatko lapset rukouksensa joka päivä. Ja sen hyvän opin,
minkä hän oli saanut Torfinn-piispan luona, oli käynyt samoin kuin
Raamatun kertomuksessa — nisujen joukkoon oli kylvetty niin paljon
ohdaketta ja juolanjuuria niinä vuosina; jolloin hän oli kiertänyt
maailmaa, että nouseva oras oli tukehtunut rikkaruohoihin. Ensi kertaa
Olavin mielessä liikahti aivan kuin katumus Einar Kolbeininpojan
murhan johdosta: hän oli katunut sitä siksi, että se oli ollut
huono palkka Torfinn-piispan hyvyydestä ja siksi, että se oli pahin
onnettomuus, mihin hän saattoi joutua, kun asiat kerran olivat sillä
kannalla — niin, ja koska hän tiesi, että hänen _täytyi_ katua,
koska se oli _synti_, vaikkei hän itse voinutkaan ymmärtää, että se
oli niin kovin syntistä. Nyt hän alkoi aavistaa, että tuossa Jumalan
käskyssä, ettei saanut tappaa, oli syvempikin tarkoitus ja viisaus
kuin vain se, mitä hän oli luullut: Jumala ei tahdo kenenkään syntisen
kuolemaa. Käskyyn kätkeytyi myös huolenpito murhaajasta — hänkin avasi
sielunsa monenlaisille pahoille voimille, jotka nyt voivat ryhtyä
odottamattomiin hyökkäyksiin.

Saattoi siis olla hyödyllistä asua yhdessä Olav Puolipapin kaltaisen
hurskaan miehen kanssa; hänen sukulaisensa osasi varmasti antaa hänelle
hyödyllistä ohjausta monessa suhteessa. Esimerkiksi katumusveisuissa —
hän oli oppinut koko joukon sellaisia Asbjørn Allfeitiltä ja Arnvidilta
Hamarissa, mutta oli unohtanut enimmät.

       *       *       *       *       *

Olav kutsui naapurit tuliaiskesteihin ja ilmoitti heille, että vaimo,
jonka hän oli tuova taloon, oli Steifinn Torenpojan tytär, hänen
kasvatussisarensa, jolle hänet oli kihlattu heidän lapsena ollessaan.
Heti kun hän ehtisi kotiutua hiukan ja päästä perille oloistaan, hän
lähtisi takaisin Ylämaahan noutamaan vaimoansa. Mutta hän ei maininnut
mitään siitä, olivatko häät jo olleet, vai tulisivatko ne vasta
vietettäviksi täällä, eikä hän pyytänyt mukaansa saattomiehiä seudulta,
vaikka hänen sukulaisensa ei kyennyt seuraamaan häntä. Ihmiset
huomasivat pian, että Hestvikenin nuori isäntä oli hieman umpimielinen
ja tiesi minkä verran ilmaisi — eikä hänestä saanut irti juuri sen
enempää kyselemälläkään.

Olav oli miettinyt paljon, oliko hänen sanottava, että oli myös lapsi.
Ehkä olisi helpompaa, jos puhuisi etukäteen. Mutta hän ei jaksanut
tehdä sitä. Ja sitten hän ajatteli, että lapsihan saattoi olla kuollut.
Se oli kyllä elänyt syntyessään — mutta rintalapset kuolivat helposti,
oli hän kuullut sanottavan. Tai ehkä he keksivät jonkun keinon —
voisivat esimerkiksi antaa sen kasvatettavaksi matkan varrella.
Sen, mitä hän ensi hädässään ja hämmennyksessään oli puhunut lapsen
ottamisesta omiin nimiinsä, hän nyt huomasi järjettömyydeksi. Hän ei
ymmärtänyt mistä oli keksinyt sellaisen ajatuksen — äpärän ottamisen
sukuun. Jos se edes olisi ollut tytär, olisi sen voinut vaikka panna
luostariin, eikä kukaan olisi joutunut kärsimään vääryyttä siitä,
että hän oli omistanut sen itselleen mutta tämä oli poikalapsi. Hän
oli ollut kuin mieletön tuskasta ja suuttumuksesta. Mutta hän tunsi
kuitenkin olevansa velvollinen ottamaan vastaan lapsen, jos äiti
tahtoisi pitää sen luonaan. Se asia sai järjestyä kuten oli määrätty.
Oli turha kutsua onnettomuutta ennen kuin se oli kohdalla.

Kuitenkin hän eräänä päivänä kiipesi pienelle ullakolle, joka oli
kamarin ja porstuan yläpuolella. Hän oli tullut ajatelleeksi, että
lapsi hoitajineen saattoi asua siellä, jos Ingunn tahtoi tuoda pojan
taloon. Olav Ribbungin tyttäret olivat nukkuneet tuossa luhdissa
neitoineen. Mutta oli ikuisuus siitä, kun se oli ollut nuorten naisten
olosijana. Vähintään kahdenkymmenen vuoden pölyt ja lukinverkot olivat
saaneet rauhassa levittäytyä sinne, ja suoheinä rapisi ulos sängystä,
kun hän tarkasti mitä siihen oli kasattu. Päädyn puolella oli parit
kangaspuut ja pöydänkannatuspukit sekä kirstu, johon oli kaiverrettu
vaakunakuvia, mistä hän ymmärsi sen kuuluneen äidilleen. Hän aukaisi
sen: pohjalla oli rukinpyöriä, mertoja, karttoja ja pieni lipas.
Lippaan sisällä oli kirja ja valkea, pellavakankainen kapalovaate
— nähtävästi ristiäismekko, johon hänet itse oli puettu, kun hänet
nostettiin ylös kastemaljasta. Hän jäi hetkiseksi kyykkyasentoon
kiertäen vaatteen koruompeleista laitaa sormiensa välissä.

Kirjan hän vei mukanaan alas ja näytti sen Olav Puolipapille.
Mutta vaikka tämä aina oli antanut ymmärtää osaavansa lukea ja
kirjoittaa kuin hyväkin pappi — paljon paremmin kuin Sira Benedikt,
seurakuntapappi — ei hän kuitenkaan saanut paljonkaan selvää Cecilia
Bjørnintyttären psalttarista. Olav istui illalla sitä tutkien; siinä
oli pieniä kuvia kappaleen alkukirjainten kohdalla, ja hienoja punaisia
ja vihreitä viivoja suikerteli sivuja pitkin. Levolle mennessään hän
hautasi kirjan sänkyynsä pieluksen alle, ja sinne se sai jäädä.

Muutamaa päivää ennen kuin Olav oli aikonut lähteä pohjoiseen tuli
Hestvikeniin köyhä vaimo, joka tahtoi puhua Olav-isännän kanssa. Tämä
lähti ulos eukon luokse. Tällä oli tyhjä säkki olalla, josta Olav
ymmärsi hänen asiansa. Eukko tervehti ensin Olavia itkevällä äänellä
— ilosta, väitti hän: oli niin hauska nähdä talon oikea isäntä tuvan
ovella, "ja sinusta on tullutkin niin kaunis ja muhkea mies, Olav
Auduninpoika — olisipa Cecilian kelvannut katsella poikaansa — ja
sinusta puhutaan hyvää kylällä, Olav. Ja niin minä ajattelin, että
lähdenpähän katsomaan — minä olin ensimmäisiä, jotka näkivät sinut
maailmassa, sillä minä palvelin siihen aikaan Skildbreidissä ja olin
Margretin, emäntäni matkassa, kun hän tuli auttamaan äitiäsi — ja minä
sain olla sinua kapaloimassa.

"Oletko tuntenut äitini?" kysyi Olav, kun eukko hetkeksi pysähtyi
henkäisemään.

"Kävihän hän kirkolla jonkun kerran alussa Audunin tuotua hänet tänne,
mutta talvemmalla hän tuli niin kivuliaaksi, ettei häntä näkynyt
ihmisten ilmoilla — tupa, missä hän asui, oli liian kylmä, sanoi
hänen palvelusneitonsa, ja viimein hänen täytyi muuttaa toiseen tupaan
vanhusten luo, kun siellä oli lämpöisempi. Torgils oli niin raivo sen
talven ja kevään. Muistan hänen pitäneen kovaa mökää sinä yönä, jolloin
sinä synnyit, ja sillä kertaa kesti raivopäätä kokonaisen viikon —
Cecilia pelkäsi häntä niin kauheasti, makasi vavisten vuoteessaan, eikä
Audunkaan saanut häntä rauhoittumaan. Sepä se taisi tehdäkin hänestä
lopun — ja sitten se, että hän oli asunut liian kylmässä. Audun kantoi
hänet ylös aitan parveen kun ilma lämpeni; hän huomasi, että Cecilian
oli vaikea asua tuvassa hullun luona — mutta hän kuoli pian. Sinä
taisit silloin olla yksikuinen."

Eukko kertoi nimensä olevan Gudrid ja asuvansa siinä mökissä, jonka
Olav ehkä oli huomannut ratsastaessaan kirkosta itään — soiden
pohjoislaidassa, juuri ennen kuin tie kääntyy ylös Rynjuliin. Hänet oli
naitettu pieneen taloon Saanan puolelle, hyvälle ja arvossapidetylle
talonpojalle, mutta hän oli jäänyt lapsettomaksi. Ja kun mies sitten
kuoli ja hänen veljensä muutti taloon vaimoineen eikä hän tullut
toimeen heidän kanssaan, hän meni tälle Bjørnille, jonka kanssa hän nyt
oli naimisissa. Hullummin hän ei olisi voinut tehdä. Bjørn ei ollut
mikään köyhä mies siihen aikaan; kun he löivät yhteen omaisuutensa, oli
heillä varoja yllin kyllin. Bjørn oli leski ja hänellä oli vain yksi
tytär, ja heistä liitto oli sopiva: Gudrid oli alkanut taas kaivata
miestä ja sitten hän tahtoi lapsia. Ja se olikin ainoa toivomus, mikä
täyttyi — hän sai kahdeksan kappaletta, joista viisi oli elossa.
Mutta jo ensimmäisenä talvena Bjørn teki miestapon ja joutui maksamaan
sakkoja, ja sen jälkeen heidän varallisuutensa hupeni. Bjørn oleksi
enimmäkseen vuonon rannalla: pyydysti merisikoja ja hylkeitä ja
lintuja, tai kalasti Hvitasteinin Torelle — sillä aikaa kun hän itse
istui mökissä lapsilaumoineen tytärpuolen kera, joka oli vihainen ja
ilkeä. —

Olav kuunteli kärsivällisesti vaimon sanatulvaa ja käski hänet viimein
kanssaan aittaan. Hän oli varannut taloon joka lajia tuliaiskesteihin
ja antoi Gudridille runsaasti apua sekä sanoi vielä: "Jos teidän on
vaikea selvitä talven yli, niin tule vain meille, muori!"

"Jumala siunatkoon sinua, Olav Auduninpoika — sinä olet ihan kuin
äitisi. Noin lempeästi hänkin hymyili ja auttoi aina köyhiä vaivaisia!"

Viimein eukko lähti.

Ketään ei ollut tuvassa kun Olav palasi sisään. Hän jäi seisomaan
ajatuksiin vaipuneena. Toinen jalka lieden reunalla, kädet polven
ympärillä hän tuijotti pieneen hiilikekoon, joka vielä hehkui — siitä
kuului hienoa ritinää ja hajoavat hiilet tuikahtelivat.

Äiti, ajatteli hän, ja muisti sen vähän, mitä oli hänestä kuullut. Äiti
oli ollut nuori ja kaunis, sanottiin; hänet oli kasvatettu isoisten
tavoin rikkaassa nunnaluostarissa ja hän oli ollut kuninkaantyttären
leikkitoveri. Ja kuningattaren rouvatuvasta hänet oli muutettu tähän
yksinäiseen taloon, kauas kaikista tuttavista. Näissä köyhissä
talonpoikaissuojissa hän oli kantanut Olavia sydämensä alla, kärsinyt
vilua ja orpoutta näiden ikäloppujen miesten parissa — hullun, jota
hän pelkäsi, ja isännän, joka katsoi karsaasti pojanpoikansa naimista.
— Se oli kamalaa.

Hän läimäytti kämmenellään kovasti reittään. Mahtoi olla sietämätöntä
olla nainen ja voida niin vähän kohtalolleen. Hänestä tuntui kuin
hän olisi säälinyt _kaikkia_ naisia: — silkkiin ja aivinaan puettua
äitiään, Gudridia, kerjäläisämmää, Ingunnia — yhtä vähän heidän
kaikkien toimitti panna kovaa kovaa vastaan. Ingunn — hänen mieltään
viilsi halu ja ikävä — hän muisti tämän hennon, valkean niskan;
ihmisraukka oli saanut oppia taivuttamaan ylpeän neitsytniskansa. Ensin
hänen tähtensä. Ja nyt hän murtuisi kai kokonaan. Mutta Olav tahtoi
painaa hänen päänsä rinnalleen lempeästi ja hellästi ja hyväillä varoen
hänen valkoista niskaraukkaansa. Ingunn ei ollut _milloinkaan_ saava
kuulla hänen suustansa sanaakaan onnettomuudestaan, huomata hänen
puheestaan tai käytöksestään hänen kantavan kaunaa mielessään. — Tällä
hetkellä hän ei tuntenut sellaista tunnetta olevankaan itsessään tuota
turvatonta olentoa kohtaan, jonka hän pian saisi haltuunsa — hän
tahtoi ainoastaan suojella häntä ja olla hänelle hyvä.

       *       *       *       *       *

Päivemmällä Olav satuloi hevosensa ja lähti itään, kirkonkylää kohti.
Hän ei tiennyt mitä sieltä haki, mutta hänen mielensä oli kumman herkkä
sinä päivänä, ja saavuttuaan kirkon luo hän sitoi hevosensa kammitsaan
ja lähti kulkemaan kirkkomaan poikki kirkkoa kohti.

Hän laski miekkansa ja hattunsa seinävieruspenkille, mutta tuli
sysänneeksi ne maahan viittansa kulmalla. Kolinan synnyttämä kaiku
tuntui hänestä pahalta. Ja sisällä oleva valokin oli kumman kelmeä ja
vieras, sillä seinät oli juuri kalkittu — niihin piti maalattaman
kuvia kesällä.

Audun ja Cecilia lepäsivät ylinnä vasemmassa laivassa, Maarian-alttarin
ja kuorin välissä. Olavin polvistuessa heidän haudalleen ja lukiessa
rukouksiaan niin hiljaa kuin osasi sattui hänen katseensa kuvaan, jonka
kuvamestari oli saanut valmiiksi kuorin viereiselle seinälle. Se esitti
pitkää, hoikkaa, viehkeää naista, jolla oli side silmillä ja katkennut
ruoko kädessä — ja sen asento ja ilme, jopa tumman puvun värikin
olivat sanomattoman alakuloiset. Olav oli nähnyt tuon kuvan kirkoissa
usein ennenkin, mutta ei ollut milloinkaan muistanut kysyä, mitä se
merkitsi. Mutta missään muualla ei tuo nainen ollut niin surumielisen
näköinen ja kaunis kuin täällä.

Torfinn-piispan sanat orvoksi jääneistä lapsista muistuivat äkkiä hänen
mieleensä. Ensi kerran hän tunsi itsensä melkein iloiseksi siitä, ettei
ollut vaatinut Ingunnia eroamaan lapsestaan. Tällä hetkellä hän tunsi
voivansa ajatella tuota lasta eräänlaisella säälillä. Kun Ingunn kerran
oli synnyttänyt sen, täytyi hänen voida suoda sille kasvatus.

Tultuaan kirkonmäelle hän näki papin, sira Benedikt Bessenpojan,
seisovan hevosensa luona. Olav tervehti häntä kunnioittavasti, ja
pappi vastasi hänen tervehdykseensä suopean iloisesti. Niiden harvojen
kertojen perusteella, jolloin oli nähnyt pitäjänsä pappia, Olavia
miellytti tämä suuresti. Hän oli arvokkaan ja juhlallisen näköinen —
lyhytkasvuinen, hartiakas ja tanakkavartinen. Hänen kasvojaan ympäröi
punertava tukka ja parta; kasvot olivat leveät, mutta kaunismuotoiset,
piirteet rohkeat ja iho hyvin kesakkoinen. Hänellä oli kirkkaat,
siniset, elämänhalua säteilevät silmät. Olav oli tullut siihen
käsitykseen, että tässä oli hurskas, ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen
mies — ja hän piti papista siksikin, että tällä oli niin kaunis, vahva
ja pehmeä ääni, puhuipa hän tai lauloi.

Aluksi he puhuivat hevosesta. Olav oli tuonut sen Skånesta — se oli
seitsenvuotias, iso, karkeatekoinen ja kaunis, muuten valkoinen,
paitsi vähän harmaatäpläinen lautasilta. Hän hoiti sitä aina itse,
harjasi ja suki, niin että se pysyi puhtaana ja kiiltävänä, sillä hän
piti siitä paljon; ja hän iloitsi nyt kuullessaan papin antavan arvoa
eläimelle. Sitten sira Benedikt tutki tarkasti valjaita, jotka olivat
punaiseksivärjätystä nahasta. Olav salasi hymyn — pappi oli innokas
nahan parkitsija ja värjääjä, hän ei tiennyt mitään sen hauskempaa
hommaa. Tuo oli yksi niistä vioista, joista Olav Puolipappi oli
moittinut sira Benediktiä — sellainen oli hänen mielestään papille
sopimatonta hommaa, sillä siinä täytyi liikutella mitä moskaisimpia
aineita vihityin sormin. Tuohon vastasi sira Benedikt, ettei hän
luullut sen moskan olevan rumaa Jumalan silmissä, sillä olivathan kädet
yhtä puhtaat hänen pestyään ne. Olihan itse Vapahtaja kunnioittanut
työntekoa ottamalla piilukirveen ja taltan samoihin siunattuihin
käsiin, jotka olivat luoneet ja pelastaneet ihmiset, sekä veistänyt
hirsiä pyhän kasvatusisänsä talon edessä. — Hän ei voinut varmaankaan
pitää pahana, että hänen arvoton palvelijansa harjoitti tätä jaloa ja
vaativaa taitoa.

Pappi pyysi Olavin kanssaan sisään, ja Olav suostui mielihyvin. Olav
Ingolfinpoika irvisteli sillekin, että papin talossa haisi kuin
markkinasuutarien kojuissa kaupungissa. Mutta tupa oli siisti ja
kaunis; se oli paljon komeampi kuin Hestvikenin tupa. Kolme hempeää
neitoa kantoi sisään voita, valkoista leipää ja olutta, tervehti
nöyrän säädyllisesti ja poistui heti sen tehtyään. He olivat papin
sisarenpojan lapsia; vanhin hoiti papin taloutta, ja toiset kaksi
olivat muutaman päivän vieraina sisarensa luona.

Olut oli verratonta, ja miehet jäivät istumaan kaikessa rauhassa
pakinoiden niitä näitä. Olav piti sira Benediktistä yhä enemmän. Sitten
heidän puheensa kääntyi Olav Ingolfinpoikaan, ja pappi kiitti Olavia
siitä, että hän oli osoittanut hellää sukulaismieltä miestä kohtaan,
joka oli pitänyt niin huonoa huolta hänen omaisuudestaan. Olav vastasi,
että hänen oma maastakarkotuksensahan oli etupäässä syynä Hestvikenin
rappiotilaan; vanhus oli kai tehnyt parhaansa, mutta hänhän oli raihnas
ja rampa. Ja Olav ymmärsi kyllä, että hän oli harvinaisen viisas ja
pyhä mies.

"Sekö joutava?" tokaisi pappi.

Olav ei vastannut mitään. Pappi jatkoi:

"Pyhyyttä hänen kyllä on sietänyt harjoittaa, jos voi uskoa niitä
miehiä, jotka olivat hänen kumppaneitaan ja ystäviään nuoruudessaan. Ja
jos hän oli viisas, olisi hänen tullut puhua enemmän Kristuksesta ja
Neitsyt Maariasta kuin kaiken maailman taikuudesta ja kummituksista
ja menninkäisistä ja merenpeikoista — rukoilla eikä harjoittaa
manaamistaan ja loitsulukujaan. — Pelkäänpä, että enimmät hänen
puheistaan ovat sulaa harhaoppia. Hän joutui pois papinkoulusta
puolivalmiina, ja senkin, mitä ehti oppia, hän on ymmärtänyt väärin.
Voi olla hauska kuunnella hänen puhettaan jonkun iltahetken — mutta et
suinkaan sinä, Olav Auduninpoika, joka tunnut ymmärtäväiseltä mieheltä,
saata mitenkään uskoa hänen loruihinsa —?"

Siitä hän nyt sai. Oikeastaan hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut
semmoinen aavistus jo aikaisemmin. Ääneen hän vastasi vetäen suutaan
omituiseen hymyyn:

"Sukulaiseni ja sinun välillä ei tunnu vallitsevan kovin vahva
ystävyys?"

Pappi sanoi:

"En ole milloinkaan pitänyt hänestä — mutta siihen ei ole syynä
ainoastaan se, että hän oli sen miehen kasvatusveli, joka oli minun ja
sukuni pahin vihamies. Eikä kukaan meidän suvustamme vihannut muita
Hestvikenin miehiä silti — he olivat tarmon ja kunnian miehiä, kaikki
muut paitsi hän. Voithan päättää sen itse, Olav — ensi hetkestä asti
olen pitänyt sinusta, ja tarkoitukseni on ollut, että ymmärtäisit minun
suovan sinulle hyvää, ja tahtoisin, että meidän Eikenin miesten ja
sinun sukusi välillä loppuisi entinen viha. Emme tosin ole milloinkaan
lukeneet Olav Ribbungia ja hänen muita poikiaan vihollisiksemme, mutta
olemme välttäneet toisiamme niin paljon kuin suinkin, ja sitä tuskin
ihmetteletkään —."

Olav alkoi kuivata hihaansa, johon oli läikyttänyt olutta eikä katsonut
ylös kysyessään:

"En ymmärrä mitä tarkoitat, sira Benedikt. — Olen tulokas, enkä
tunne pitäjän asioita — en ole kuullut sanaakaan sukujemme välisestä
vihasta."

Sira Benedikt näytti hämmästyvän suuresti ja tulevan samalla hämilleen.

"Luulin Olav Puolipapin kertoneen sinulle tästä", hän sanoi.

Olav pudisti päätään.

"Sitten minä voin tehdä sen." Pappi jäi istumaan ajatuksissaan, tökkien
pientä vaahtokuplaa, joka uiskenteli maljassa ja kuljettaen sitä ympäri
reunoja.

"Huomasitko sinä kauniita lapsiani, noita kolmea neitoa, jotka olivat
täällä äsken, Olav?"

"Kauniita olivat. Ja ellei minulla olisi nuorta morsianta, joka odottaa
minua Ylämaassa, olisin katsonut tarkemmin, kun sukulaisneitosi olivat
sisällä, sira hyvä!" sanoi Olav hymyillen.

"Jos ymmärrän sinut oikein", vastasi pappi myös hymyillen, vaikka
hiukan nolona, "et taida tietää, että he ovat omia sukulaisiasi,
vieläpä läheisiä."

Olav katsoi pappiin odottavasti.

"Te olette orpanuksia. Torgils Likaparta oli heidän isänsä isä. Hän
vietteli minun sisareni —."

Vaistomaisesti Olavin kasvot ilmaisivat kammoa. Sira Benedikt huomasi
sen, ymmärsi, mitä nuori mies ajatteli ja sanoi:

"Se tapahtui ennen kuin Jumala pimitti Torgilsin järjen, tai
paremminkin sen sammutti paholainen, jota hän oli seurannut niin
uskollisesti syntiin ja hekumaan.

"Jumala tietää, etten suo pahaa puhuessani Olav Puolipapista, hän ja
Torgils olivat kasvatusveljiä, ja Olav seurasi toista kaikessa. Olav
Ribbung tahtoi pakottaa Torgilsin naimaan Astridin — hän oli rehti,
rohkea ja hyvää tarkoittava mies — ja kun Torgils jätti hänet pulaan
äpäräpoikineen hänen itsensä oleksiessa Oslossa erään porttonaisen
luona, jonka hän tahtoi naida, kielsi Ribbung poikaansa tulemasta
tälle seudulle. Ingolf, isoisäsi, ja Olavin tyttäret sekä Ivar Staal,
hänen vävynsä, sanoivat kaikki, etteivät he suostuneet istumaan samaan
pöytään ja puhumaan sanaakaan Torgilsille, ellei hän luopuisi tuosta
aikeestaan. Mutta Torgils asui papin, Olav Ingolfinpojan isän luona —
ja se oli vielä suurempi häpeä, sillä toinen näistä oli pappi ja toinen
papiksi aikova.

"Loppujen lopuksi isäni ja veljeni suostuivat ottamaan vastaan
sovintosakot Hestvikenin miehiltä, kun ymmärsimme, ettei Olav Ribbung
eikä Ingolf saanut Torgilsia luopumaan päätöksestään ja nostamaan
Astridia onnettomuudesta. Se oli kauniimpaa ja kristillisempää — aivan
niin. Mutta jos minä olisin ollut aikamies ja asekuntoinen, en olisi
tyytynyt ennen kuin Torgils olisi maannut maassa — olisin tappanut
hänet, vaikka olin pappi ja Jumalan vihitty palvelija. Olen vihannut
sitä miestä niin, että — Herra tuntee minun sydämeni ja tietää sen.
Mutta hän tietää myös, ettei voi vaatia mieheltä pahempaa kuin että
tämän tulisi jättää kostamatta raudalla ja miekalla sukulaisnaistensa
kunnia. Olin kymmenvuotias, kun se tapahtui. — Astrid oli ollut
minulle kuin äiti; hän oli vanhin sisaruksista, ja minä olin nuorin.
Nukuin hänen sängyssään sinä kesänä: hän itki alituiseen; en ymmärrä,
miten hän ei menehtynyt itkuun. Minä sanon sinulle, Olav, että se mies,
joka voi sellaisen antaa sydämestään anteeksi, on totisesti pyhä mies."

Pappi jäi istumaan ääneti. Olav kuunteli ja odotti hiljaa kuin hiiri.
Viimein hänen mielestään oli sanottava jotakin.

"Miten siskosi kävi?" kysyi hän hiljaa. "Kuoliko hän?"

"Hän kuoli kahdeksan vuotta sitten", sanoi pappi. "Hän eli vanhaksi.
Hän meni naimisiin muutamaa vuotta myöhemmin Kaare Joninpojan kanssa,
joka oli kotoisin Roaldstadista, pohjoisesta Skeidsin pitäjästä, ja hän
joutui hyville päiville. Isä oli liian kova hänelle, ja hänen lastaan
hän ei kärsinyt silmissään; jos se olisikin ollut jonkun muun miehen
lapsi — mutta hän ei voinut sulattaa että hänen tyttärensä piti lisätä
Torgilsin jalkavaimojen lukua. Kaare oli hyvä heille molemmille — hän
hankki poikapuolelleen hyvän naimakaupankin, Hestbækin perijättären.
Ja kun onnettomuus kohtasi Hestvikenin Olavia ja suku alkoi vähetä,
lähetti Olav sanan Astridille ja pyysi tältä lasta, Arnea, luvaten
tälle oikeuden nimeen ja perintöön isänsä jälkeen. Kaare vastasi,
ettei poika tarvinnut enää isänsä sukulaisten turvaa ja että hän sekä
Astrid rakastivat Arne Torgilsinpoikaa liiaksi lähettääkseen hänet
Hestvikeniin perimään Hestvikenin miesten onnea. Silloin Olav otti
luokseen Aasan, joka oli palvellut siellä ennen, ynnä tämän pojan, joka
myös oli Torgilsin tekoa; mutta poika ei elänyt kauan.

"Nämä ovat vanhoja asioita, ja minusta me nyt voisimme unohtaa vanhat
vihat ja te nuoret solmia uudelleen sukulaissiteet keskinäisessä
rakkaudessa. Luulen, että Hestbækenin Arne ja sinä pitäisitte
toisistanne. Lähdepäs minun kanssani sinne kerran, Olav, tervehtimään
tällä seudulla olevaa sukuasi."

Olav vastasi lähtevänsä mielellään. Mutta sitten hän kysyi:

"Mitä sinä tarkoitit Hestvikenin miesten onnella?"

Pappi näytti tulevan hämilleen.

"Tiedäthän, ettei sinun vaarillasi ollut lapsionnea. Hän asui siihen
aikaan meren rannalla hullun poikansa kanssa — ja kaikki hänen
muut lapsensa olivat kuolleet paitsi Borgny, joka oli luostarissa,
eikä hänellä ollut muita suoraan polveutuvia perillisiä kuin yksi
poikapahanen, Audun, sinun isäsi — ja hänet Ingolfin leski oli vienyt
mukaansa sinne, mistä hän oli kotoisin, etelään Elvesysseliin. Ja niin
kai Kaare ja Astrid sitten arvelivat, että näytti siltä, kuin suku
sammuisi häneen."

Olav sanoi nyt miettivästi:

"On se sittenkin totta, sira Benedikt, sillä onnea heillä ei ollut,
siitä päättäen, mitä sukulaiseni on kertonut minulle."

"He olivat tarmon ja kunnian miehiä, Olav, ja se merkitsee enemmän kuin
onni."

"Ei Torgils", virkkoi Olav. "En tiennyt tätä hänestä. Luulin hänen
olleen mielipuolen syntymästä asti — vaari ei milloinkaan puhunut
hänestä."

"Mutta vaikka olen vihannut häntä niin syvästi", sanoi sira Benedikt,
"tahdon kuitenkin sanoa totuuden — hän oli urhea mies ja uskollinen
kumppaneilleen. Ja kaikki sanovat, ettei Foldenin seudulla muisteta
eläneen kauniimpaa miestä. — On oikeastaan ihmeellistä, että minä
heti alusta pidin sinusta niin paljon, vaikka sinä muistutat hyvin
paljon Torgilsia. Mutta Arne on myös isäänsä, samoin kuin tyttäret —
luulin sinun huomaavan sen heidän tullessaan sisään — kaikki kolme,
he ovat niin sinun näköisiäsi, että teitä voisi luulla sisaruksiksi.
Teillä on kaikilla samanlainen pikkunen, lyhyt nenä ja valkea ihonväri
— sekä kaunis vaalea tukka; ette te tosin vedä vertaa hänelle
kauneudessa — sillä vaikka vihasin häntä, täytyy minun sanoa, etten
ole ikinä nähnyt niin kaunista miestä. Ja taitaa olla siis perää siinä
ihmisten puheessa, ettei hänen tarvinnut juosta naisten perässä eikä
houkutella heitä puoleensa kuhertelulla ja petollisilla lupauksilla;
nämä riippuivat hänessä itse aivan kuin noiduttuina, kun hän vain oli
katsonut heihin ihmeellisillä, sinisenvihreillä silmillään. Ja sinulla
on samanlaiset vaaleat silmät, Olav —."

Olav purskahti nauramaan — nauroi yhä makeammin, koettaen karkottaa
naurulla koko sen musertavan kammon, jonka vallassa hän oli ollut.

"Eihän toki, sira Benedikt — miten minä voisin olla sukulaiseni
Torgilsin näköinen — ainakaan silmistäni. Sillä _minä_ en ole
milloinkaan huomannut olevani naisten suosiossa."

"Olet sinä sittenkin, Olav, vaikket olekaan yhtä kaunis — ja samat
vaaleat silmät on sekä sinulla että minun tyttösilläni. Mutta ilkeää
hurmaajan katsetta teillä ei ole silmissänne, Jumalan kiitos.

"Ja mitä tulee kansan puheeseen siitä, että onnettomuus muka seuraa
erityisesti toisia sukuja ja taloja — niin ehkä on ollut niin
pakanuuden aikoina, ehkä kyllä. Mutta olethan sinä siksi viisas, että
jätät henkesi ja kohtalosi Jumalan Kaikkivaltiaan käsiin, etkä usko
sellaista. — Suokoon Jumala sinulle onnea, Olav poikani — onnea ja
menestystä avioliitossasi, niin että sinun sukuasi voitaisiin sanoa
onnelliseksi tästä hetkestä alkaen!"

Pappi kallisti kulhoa. Olav teki samoin, mutta ei osannut sanoa mitään.
Sitten lähti sira Benedikt hakemaan kolmea Arnentytärtä, Signeä, Unaa
ja Torgunnia, ja Olav tervehti sukulaisiaan suuta antaen. Nämä olivat
niin sieviä ja herttaisia, että Olav virkosi vähitellen entiselleen
ja jäi istumaan pitkäksi aikaa heidän kanssaan iloisesti puhellen.
Neidot arvelivat, että he tuskin pääsisivät tulemaan Hestvikenin
tuliaiskemuihin, koska ne sattuivat samoihin aikoihin, jolloin heidän
täytyi olla suurissa häissä omalla kotiseudullaan. Mutta myöhemmin
syksyllä heidän oli aikomus tulla uudestaan papin taloon ja jäädä sinne
joksikin aikaa, ja silloin he lupasivat käydä häntä ja hänen vaimoaan
tervehtimässä.

       *       *       *       *       *

Olavin mieli oli hyvin rauhaton hänen ratsastaessaan kotiin päin.
Hänestä oli niin outoa, että hän oli joutunut ajamaan kirkolle tänään
ja sitten tavannut sira Benediktin ja saanut kuulla tältä isoisänsä
veljestä ja papin sisaresta, että hänen oli vaikea uskoa sitä pelkäksi
sattumaksi.

Sillä tosin piispa yksin saattoi antaa hänelle vapautuksen Teitin
murhasta. Mutta hän saattoi tunnustaa sen ensin sira Benediktille. Ja
jonkinlaisella kauhulla Olav tunsi, miten sanomattomasti hän kaipasi
sitä.

Hän tiesi, että jos hän polvistuisi sira Benediktin eteen ja sanoisi
tälle selvästi olevansa salamurhaaja sekä kertoisi, miten hän oli
sellaiseksi tullut, tapaisi hän edestään Jumalan palvelijan, eikä yksin
hengellisen isän. Sira Benedikt oli ymmärtävä häntä kuten isä poikaansa.

Hän oli rakastanut piispa Torfinniä, koska tuo Tautran munkki oli
antanut hänen päästä lähelle sellaista elämän rikkautta, ihanuutta
ja viisautta, josta hänellä ei ennen ollut kuin kaukainen aavistus.
Kristinusko oli ollut hänelle samanlainen mahti kuin laki ja kuningas
— hän tiesi, että sen täytyi saada johtaa hänen elämäänsä, ja hän
taipui sen alle vastustelematta, kunnioittavasti, tuntien, että miehen
oli oltava uskollinen noita kolmea kohtaan, jos mieli kulkea pysty
päin vertaistensa joukossa ja katsoa heitä pelottomasti silmiin.
Torfinn-piispassa hän oli nähnyt miehen, joka osasi taluttaa hänet
kaiken sen ääreen, minkä palveleminen ja rakastaminen tuotti onnea
ja itsetuntoa. Mikä hänestä olisi tullut, jos hän olisi joutunut
seuraamaan Torfinn-herraa pitemmän ajan, oli vaikea tietää. Mutta
nyt oli piispa säilynyt Olavin mielessä ikuisuuden kentiltä tulleena
sanansaattajana — ja hän itse oli ollut lapsi, joka oli ehtinyt
käsittää vain murto-osan siitä, minkä toinen oli tahtonut aukaista
hänen silmänsä tajuamaan, kun jo lapsellisuuttaan oli sotkenut asiansa
niin, että hänen oli täytynyt paeta hyvän oppi-isänsä tieltä —.

Arnvidista hän piti, mutta he olivat niin erilaiset luonteeltaan, että
Arnvidin hurskauskin oli tuntunut hänestä yhtä vieraalta kuin tämän
eräät muut luonteenominaisuudet, joita hän ei voinut ymmärtää. Arnvid
oli umpimielinen, vaikkei hän suinkaan ollut tuppisuu — mutta hänen
puheliaisuutensa oli samanlaista kuin hänen auttavaisuutensa. Toisinaan
Olav muisti, että hän aina oli ollut ottajana ja Arnvid antajana;
mutta Arnvid Finninpoika oli sellainen, ettei Olav voinut tuntea sen
nöyryyttävän itseään. Hän olisi voinut ottaa vastaan vieläkin enemmän,
ja he olisivat silti olleet läheisiä ystäviä. — Arnvid tunsi hänet
perinpohjin, uskoi Olav, ja piti hänestä sittenkin — _hän_ ei tuntenut
Arnvidia, mutta piti tästä silti.

Olav Puolipapin puheita hengellisistä asioista hän oli kuunnellut
mielihyvikseen. Mutta kaikki, mitä tuo vanhus kertoi enkeleistä ja
paholaisista, vetehisistä, hiisistä ja keijukaisista, pyhistä miehistä
ja naisista, noituudesta ja ihmeistä, kuului kuin eri puolelle sitä
elämää, missä hän itse liikkui vaikeuksineen. Pyhä Maaria-rouvakin
muuttui kuin sadun kuningattareksi, paratiisin ihanimmaksi ruusuksi —
mutta paratiisi oli ikään kuin jossakin hyvin kaukana vanhan Olavin
kertoessa siitä.

Sira Benedikt oli ensimmäinen mies, jossa hän oli tuntenut itsensä —
mies, joka oli taistellut saman taistelun, jota hän itse taisteli. Ja
sira Benedikt oli voittanut, oli tullut jumalaapelkääväksi, lujaksi ja
vahvaksi uskossa. Olav tunsi kaipuun ja toivon sykkivän suonissaan.
Hänen tuli vain olla rohkea —. Rukoilla voimaa, kuten veli Vegard
oli sanonut, ajattelematta epäuskoisesti, ettei Jumala kuulisi tuota
rukousta heti.

       *       *       *       *       *

Hän valvoi suurimman osan yötä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nyt
vasta oikein tajunnut, että iankaikkisuudessa oli jatkunut taistelu
Jumalan ja hänen vihollisensa välillä aikojen alusta asti, ja kaikki,
missä oli elämää, sielua tai henkeä, otti osaa taisteluun, otteluun
toisensa jälkeen, joko tieten tai tietämättään — enkelit, pahathenget,
ihmiset maan päällä ja tuolla puolen elämän. Ja pelko se usein sai
miehen vietellyksi perkeleen joukkoihin — pelko siitä, että Jumala
vaatisi häneltä liian paljon — että hänen täytyisi sanoa totuus,
jonka oli vaikea tulla hänen huuliltaan, tahi kieltäytyä mielihalusta,
jota ilman hän ei uskonut jaksavansa elää: voitosta tai menestyksestä,
hekumasta tai ihmisten arvonannosta. Silloin saapui Valheen isä kietoen
sielun ikuiseen perusvalheeseensa — että hän vaati omiltaan vähemmän
ja palkitsi heidät paremmin — niin kauan kuin hänen mahtinsa kesti.
Mutta nyt täytyi Olavin itse valita, kummassa joukossa hän tahtoi
taistella.

Oli sumuinen, leuto ilma, kun Olav seuraavana aamuna astui ulos. Usva
vihmoi hänen ylleen hienon hienoja vesipisaroita, jotka jäähdyttivät
suloisesti kasvoja ja tihkuivat virvoittavina huulille unettoman yön
jälkeen.

Hän meni talon läntisellä puolella olevalle kukkulalle, missä vuoren
paljas, paatinen laki kaartui vuonon selkää kohti kukkien täyttäessä
kaikki sen halkeamat. Hänelle oli tullut tavaksi suunnata kulkunsa
sinne joka aamu ja jäädä tarkastelemaan säätä. Hän alkoi vähitellen
ymmärtää vuonon puhetta. Tänään ulappa oli tyyni. Heikot mainingit
loiskivat Härän sileää syrjää vasten, ja erottuivat pieninä valkoisina
välähdyksinä usvasta, siinä missä vaahto pärskähti pitkänä suihkuna
ilmaan tuulen käydessä hiukankin maalta päin. Se lorisi kivien lomitse
simpukkarantaan, nuolaisi vedenrajasta kohoavaa leväkimppua ja hengitti
miellyttävää suolaveden hajua Olavia kohti.

Hän seisoi liikahtamatta tuijottaen eteensä ja kuunnellen vuonon
hiljaista äännähtelyä — väliin sumu sakeni niin, ettei hän nähnyt
juuri mitään.

Hän oli huomannut aikaa sitten tehneensä hirveän tuhmuuden, kun oli
jättänyt ilmoittamatta murhasta ensimmäisessä laaksossa tapaamassaan
ihmisasunnossa. Jos hän olisi tehnyt _sen_, ei edes ollut varmaa
olisiko hänelle määrätty sakkoja — Teit olisi ehkä katsottu epatoksi,
jos Ingunnin sukulaiset saattoivat todistaa, että Olavilla oli vanha
oikeus tyttöön. Hän oli miettinyt asiaa niin paljon puoleen ja toiseen,
että muisti tuskin itse, mitä oli ajatellut painaessaan asian unhoon
ja peittäessään kaikki jälkensä — hän oli kai koettanut uskotella
itselleen, että häpeä säilyisi silloin salassa. Kenenkään ei pitänyt
saada tietää hänen raivanneen pois Teit Hallinpoikaa, koska hän luuli,
ettei kukaan silloin saisi tietää Teitin vietelleen Ingunnia. Nyt
hänestä tuntui käsittämättömältä, että hän oli voinut ajatella niin
peräti typerästi.

Ja nyt hän oli sotkeutunut omiin ansoihinsa. Piispa ei päästäisi häntä
ikinä vapaaksi murhasta muulla ehdolla, kuin että hän tunnustaisi
tekonsa, jotta oikeus täyttyisi. Mutta se oli nyt muuttunut
salamurhaksi ja konnantyöksi, eikä muuttuisi muuksi milloinkaan.

Hänen takanaan oli talo, Kverndalenin vartta pitkin raivatut maat,
Hestvikenin molempien harjanteiden kupeilla kasvava metsä — hänen
omaisuutensa levisi kauas sisämaahan sumun keskellä. Venekodat,
laituri, veneet häämöttivät rannassa; hän tunsi verkkojensa, tervan,
totkujen, suolaveden ja märän puun hajua tänne asti. Ja kaukana
pohjoisessa odotti Ingunn; luoja tiesi miten hänen laitansa oli nyt.
— Ensimmäinen velvollisuus oli päästää hänet hänen onnettomuudestaan,
tuoda hänet turvapaikkaan.

Ei. Taakka, jonka hän tuhmuudessaan oli sitonut hartioilleen, täytyi
kantaa perille. Hän ei voinut panna sitä pois. Ehkä hänen täytyi
raahata sitä hartioillaan, kunnes näki kuoleman avaavan porttinsa. Ja
hän saattoi kuolla — äkkikuoleman. Mutta siitäkin huolimatta täytyi
uskaltaa. Hän ei ollut siinä asemassa, että olisi voinut kääntyä ja
palata paikkaan, missä oli eksynyt. Hänen täytyi pyrkiä eteenpäin.

       *       *       *       *       *

Tällaisia ajatellen hän ratsasti pohjoiseen. Bergiin tultuaan hän sai
tietää Arnvidin suusta Ingunnin tahtoneen lopettaa päivänsä. Kuusi
viikkoa myöhemmin hän tuli Hestvikeniin toisen kerran, tällä kertaa
vaimoineen.

Meri välkkyi valkoisena auringonpaisteessa Härän tulikuuman kiven alla
keskipäivän seuduissa, kun Olav auttoi Ingunnin maihin Hestvikenin
laiturille. Oli Laurinmessun jälkeinen päivä.

Vesi pulahteli veneen laidan alla ja loiskui laiturin patsaita
vasten; ilma oli raskas tuoksuista — siinä tuntui suolaveden,
tervan, mädänneen syöttikalan ja totkujen hajua, mutta joukosta
erottui myös makea, lämmin, vieno kukkien tuoksu — Olav tunsi sen
ja ihmetteli, sillä se oli niin tuttu. Se herätti mielessä muistoja,
vaikkei hän muistanut, mikä oli tuoksunut siten. Yhtäkkiä hän näki
edessään Vikingevaagin ja Høvdinggaardin — kaiken sen, mikä oli ollut
unohduksissa siitä asti, kun hän liittyi jaarlin matkaan. Samassa hän
muisti, mikä oli tuoksunut siten: lehmus. Tuo vieno, makea lemu, joka
oli kuin hunajan ja siitepölyn ja siman tuoksua. — Täällä täytyi
olla jossakin kukkivia lehmuksia. Tuoksu tuli yhä voimakkaammaksi
heidän noustessaan mäkeä. Olav ei ymmärtänyt sitä; ei hän ollut
nähnyt lehmuksia Hestvikenissä. Mutta pihaan tultuaan hän näki
navettarakennusten takaisella kallionseinämällä kasvavan lehmuksia.
Ne olivat imeytyneet kiinni kalliorakoihin, kasvoivat pitkin kivistä
seinämää, oksien riippuessa alas. Sydämenmuotoiset, tummanvihreät
lehdet olivat päälletysten kuin paanut kirkon katossa ja peittivät
vahankeltaiset kukkatertut — Olav erotti ne lehtien kätköstä. Ne
olivat vähän ruskettuneet ja kuihtuneet; niiden tuoksukin oli vähän
umpea ja yliaikainen, mutta niiden ympärillä pörisi mehiläisiä, ja
kimalaisia ja kokonasia hyönteisparvia.

"Kuule, Olav, mikä täällä tuoksuu niin hyvältä?" kysyi Ingunn
ihmeissään.

"Lehmukset. Sinä et kai ole nähnyt lehmuksia tätä ennen — niitä ei
kasva teilläpäin."

"Kyllä minä olen. Nyt muistan — saarnaveljien puutarhassa Hamarissa
kasvoi yksi lehmus. Mutta en näe niitä missään."

Olav osoitti sormellaan vuorta.

"Se lehmus, jota kasvaa täällä, ei ole samanlainen kuin ne, jotka on
istutettu tasaiselle maalle."

Hän muisti Høvdinggaardin linnan pihassa kasvaneen suunnattoman,
köyryisen lehmuksen — sen vahanväriset, metiset kukkatertut riippuivat
latvojen välissä kuin lehtisuovan alla. Høvdinggaardin lehmuksen
kukkiessa hän oli aina ikävöinyt — mutta ei Frettasteiniin eikä
Heidmarkiin tai muihinkaan paikkoihin, minne hänen kohtalonsa oli häntä
viskellyt, vaan puoleksi unohdettuun lapsuudenkotiinsa, jonka hän
silloin oli muistanut. Hän näkyi muistavan lehmuksen tuoksun — vaikkei
voinutkaan muistaa niitä kasvavan Hestvikenissä.

Auringonlaskun aikaan hän lähti kulkemaan laaksoa pitkin — halusi nähdä
täällä päin olevat peltonsa. Lehmuksen tuoksu oli niin väkevä ja
suloinen — Olav siirteli jalkojaan verkalleen; oli kuin tuo makea lemu
olisi painanut häntä. Hän tunsi itsensä aivan voimattomaksi onnesta.
— Nyt hän näki, että harjun pohjoisellakin puolella kasvoi kaikkialla
lehmuksia.

Päivä oli kadonnut laaksosta; kaste lankesi hänen kääntyessään kotiin
rakennuksia kohti. Hän astui aidatun lepikon poikki ja oli muistavinaan
tässä olleen niityn, missä tehtiin heinää, mutta nyt se oli jäänyt
leppien valtaan. Lehdet ja pensaat rapisivat karjan puskiessa vetisen
hakamaan läpi. Se oli merkillistä karjaa, tämä Hestvikenin karja
— pitkäruhoista, leveämahaista, vääräjalkaista lajia, jolla oli
kiemuraiset sarvet, iso pää ja surulliset silmät. Useimmilla oli vain
kolme utaretta, tai ne olivat muulla tavoin epämuotoiset. Olav taputti
niitä ja puheli niille, kulkiessaan surullisen karjansa keskitse.

Ingunn ilmestyi polulle riihen takaa pitkänä ja norjana kuin
vitsanvarpu, sininen puku yllänsä ja valkoinen huntu hulmuten.
Hiljaa, aivan kuin empien hän astui pellon laitaa myötäilevää polkua.
Melkein loppuun kukkineet angervot ja virmajuuret ylettyivät hänen
vyötäisilleen ja peittivät hänet miltei kokonaan. Hän oli lähtenyt
Olavia vastaan.

Heidän tavattuaan Olav tarttui Ingunnin käteen ja talutti häntä heidän
astuessaan yhdessä rakennuksia kohti. Vieraat oli kutsuttu seuraavana
päivänä, mutta tämän illan he olivat kahden tuvassa, vanhuksen
nukkuessa komerossaan.




II


Kaunista säätä jatkui loppukesään asti. Keskellä päivää hehkuivat
kalliot tulikuumina, ja meri välkkyi ja vaahto kuohui valkoisena niillä
kohdilla kallion juurella, missä aina kävi pienet hyrskyt.

Olav oli varhain ylhäällä aamuisin, mutta nyt hän ei kiivennyt enää
kalliolle. Hänellä oli tapana nojata aitaan, joka kiersi pohjoista
peltoa ja jonka reunaa laiturilta tuleva polku kulki. Siitä hän näki
alas lahdelle ja laakson pohjaan, melkein yli koko talonsa alueen.
Mutta Foldenin suunnalla ja etelässä oli esteenä erään kallion
kylki, joka suojasi Hestvikenin ulointa viljelyskelpoista sarkaa —
vuonosta näkyi vain vilaus pohjoisessa Härän kiiltävän kallon ja
metsäisen kaulan sivuitse. Toisella puolen kylpi Hudrheimin seutu
auringonpaisteessa — matala, aution näköinen selänne harvaa petäjää
kasvavine metsineen. Taempana selänteen laella oli peltoja ja suuria
taloja, Olav oli käväissyt siellä kerran, mutta täältä päin ei näkynyt
mitään ihmisen jälkiä.

Peltomaan keskeltä kohosi kallioita niin taajasti, että vaalea sänki
näytti aivan kuin rikkinäiseltä — siellä täällä vain oli kappale
peltoa kahden punertavan kallionystyrän välissä. Mutta pellosta
nouseva vilja oli hyvää ja kypsyi nopeasti, sillä maata lannoitettiin
laiturilta tuoduilla kalansisälmyksillä, ja vuoren halkeamissa
kasvoi erästä ruohoa, jota Olav ei ollut nähnyt milloinkaan ennen.
Hänen tultuaan tänne alkukesästä oli sillä parhaillaan pienet,
purppuranpunaiset tähtikukat, mutta nyt olivat itse ruohonkin
hienohelpeiset lehdet käyneet veripunaisiksi ja ruosteenkarvaisiksi
ja ne olivat täynnä siemenkotia, jotka muistuttivat pitkänokkaista
kattaraa.

Talonhoidosta Olav oli parhaiten perillä. Hän näki täällä kaivattavan
paljon työtä — vanhat niityt oli perattava pensaista, karja saatava
kasvamaan, rakennukset pantava kuntoon. Hän oli pestannut Bjørnin,
Gudridin miehen kalastamaan ja pyytämään muuta riistaa tulevan puolen
vuoden ajaksi. Hänellä ei ollut kokemusta sellaisessa, mutta ensi
talvena hän aikoi lähteä Bjørnin mukana merelle, että oppisi niitä
toimia, joilla Hestvikenin entinen varallisuus oli saatu kokoon. Bjørn
neuvoi häntä myös ryhtymään ensi kesänä uudestaan suolanpolttoon
Hevoskallion etelänpuoleisessa lahdessa.

Mutta kaikkien ajatusten pohjalla, jotka askartelivat päivän töissä ja
tulevissa tehtävissä, kyti Olavin mielessä syvä, onnekas rauha. Päivä
solui ikään kuin keskeymätön onnenhetkien virta. Ja juuri siksi, koska
tiesi vaarallisten muistojen piilevän virran alla ja tiesi sen olevan
jonkinlaista voimaa itsessään, että hän saattoi jättää ne makaamaan
sinne muistamatta niitä, hän tunsi myös ylpeyttä siitä, että hän voi
olla niin tyyni ja iloinen.

Selkeästi ja kylmästi hän ymmärsi, että entiset koettelemukset
saattoivat kohdata heitä uudelleen. Mutta hän iloitsi hyvistä päivistä
niin kauan kuin niitä kesti.

Näin hän seisoi aamu aamun jälkeen eteensä tuijottaen, mietteissään,
tuon unenomaisen onnentunteen aaltoillessa ajatusten pohjalla. Hänen
vaaleat kasvonsa näyttivät kovilta ja tylyiltä ja silmäterät muuttuivat
teräviksi kuin neulankärki. Arveltuaan Ingunnin nousseen ylös hän
palasi kartanoon. Hän nyökkäsi vaimolleen tervehdykseksi tuskin
huomattavasti hymyillen heidän kohdatessaan toisensa ja näki pienen,
iloisen punastuksen tämän raikkailla kasvoilla sekä hiljaisen, kainon
onnen, joka kuvastui hänen olemuksestaan ja kaikista hänen eleistään.

Ingunn oli nyt kauniimpi kuin milloinkaan. Hän oli lihonut vähän, hänen
hipiänsä oli hohtavan tuores, ja hänen silmänsä näyttivät suurenneen ja
muuttuneen sinisemmiksi valkoisen päähineen alla.

Hän liikkui pehmein, alistuvin liikkein — oli käynyt hiljaiseksi,
tasaiseksi, lempeäksi kaikkia kohtaan ja miltei nöyräksi miehensä
edessä. Mutta jokainen saattoi huomata, että hän silti oli iloinen, ja
kaikki, jotka olivat nähneet Olavin vaimon, pitivät hänestä.

Olav nukkui edelleen niukasti öisin. Tunti tunnin jälkeen hän
makasi valveilla liikahtamatta, kohentaen vain väliin hiukan
puutuvaa käsivarttaan, jonka päällä Ingunn makasi. Tämä lepäsi niin
turvallisesti hänen vieressään unessa, ja Olav hengitti hänen hiustensa
makeaa heinäntuoksua. Koko hänen olemuksensa huokui lämpöä, nuoruutta
ja terveyttä — ja siinä pimeässä maatessaan Olavista tuntui kuin
ikäloppujen vanhusten jättämä ilkeä henki olisi paennut loukkoon
voitettuna ja karkotettuna. Näin hän makasi tuntien ajan kuluvan, eikä
kaivannut unta. Tuntui niin hyvältä maata näin ja tuntea ainoastaan
Ingunnin läheisyys; nyt he viimeinkin olivat turvassa. Hän siveli
kädellään tämän olkaa ja käsivartta — se oli silkinhieno ja viileä;
peite oli valunut alas. Mies veti sen ylös, kumartui hänen puoleensa
hyväillen, ja toinen vastasi hänelle unen horteesta pienin, unisin
lempisanoin kuin lintu, joka äännähtelee yöpuulla kyyhöttäessään.

Mutta hänen sydämensä oli tullut araksi ja pelokkaaksi — se säikähteli
kuten lintu, joka lehahtaa oksalta. Hän huomasi sen itse ja varoi
näyttämästä sitä muille.

Eräänä aamuna hän seisoi aidan vieressä katsellen lehmiään, jotka oli
päästetty sänkipeltoon; joukossa oli myös sonni. Se oli ainoa kaunis
eläin koko karjassa, iso ja lihava, kiiltomusta, selässä kellervä
juomu. Mutta katsoessaan siinä sonnia, joka astuksi mäkeä alas hitain,
raskain askelin, hänestä äkkiä tuntui siltä, kuin tuo vaalea juomu
sen mustassa selässä olisi kiemurrellut kuin käärme, ja silloin hän
säikähti. Sitä kesti vain hetken, sitten hän taas tyyntyi. — Mutta sen
jälkeen hän ei voinut pitää sonnista koskaan yhtä paljon kuin ennen, ja
tuo tunne vaivasi häntä vuosikausia, koko ajan kun sonni oli talossa.

       *       *       *       *       *

Niin kauan kuin kesäistä ilmaa jatkui, kävi Olav joka päivä rannassa
päivällislevon aikana. Hän ui niin kauas selälle, että näki kallioiden
takana olevat talot — kääntyi selälleen, lepäsi ja jatkoi uintia.
Useimmiten oli Bjørn hänen mukanaan uimassa.

Eräänä päivänä heidän noustuaan vedestä ja istuessaan itseään
kuivatellen tuulessa sattui Olav katsomaan Bjørnin jalkoja. Ne olivat
suuret, mutta korkearintaiset ja jäntevät — varma merkki miehen
vapaasyntyisyydestä. Hän oli kuullut sanottavan, että jaloista näkyi
heti, oliko miehen veressä tippaakaan vanhain orjasukujen verta.
Bjørnin kasvot ja kädet olivat tummat ja kovat kuin taula, mutta
ruumis oli maidonvalkoinen ja tukka hyvin vaalea, vaikka tuntuvasti
harmaantunut. Olavin huulilta pääsi kysymys:

"Oletko sinä sukua meille Hestvikenin miehille, Bjørn?"

"En", sanoi Bjørn lyhyeen. "Piru vieköön! Etkö sinä itse tiedä, kenelle
olet sukua?"

Olav tuli vähän hämilleen; hän sanoi:

"Olen kasvanut kaukana omaisteni luota. Saattaahan suvussa olla
haaroja, joita ei tunne."

"Tarkoitit, olinko minä yksi Likaparran vesoja, joita on kaikkialla",
sanoi Bjørn tuikeasti. "Ei, minä olen kunniallista sukua, ja sitä ovat
isäni olleet seitsemässä polvessa. En ole milloinkaan kuullut meidän
suvussamme olleen äpäröitä!"

Olav puraisi huultaan. Hän oli vihainen — mutta itsehän hän oli
suututtanut toisen. Hän ei sanonut mitään.

"Mutta meissä on muuan vika", jatkoi Bjørn, "että me puskemme aivan
kuin sonni, kun meitä härnätään — jos se on sinun mielestäsi vika.
Eikä käsi siedä kauan iskuja — ellei se saa paljon kultaa perästäpäin."

Olav oli vaiti. Bjørn sanoi nauraen:

"Tapoin naapurini, kun me riitaannuimme parista hihnasta. Mitä sinä
sanot siitä, Olav isäntä?"

"Ne hihnat tulivat kalliiksi. Olivatko ne sitten niin mainiot?"

"Olin lainannut ne Gunnarilta kantaakseni heinät korjuuseen. Mitä
arvelet nyt?"

"Minä arvelen, etten voi uskoa sinulla olevan tapana palkita toisia
sillä lailla ystävyyden osoituksesta", sanoi Olav, "luulen siis noissa
hihnoissa olleen jotakin erityistä."

"Gunnar taisi luulla minun ajatelleen niin", lausui Bjørn, "— sillä
hän syytti minua siitä, että olin katkaissut ne."

Olav nyökkäsi. Kumartuen alas sitomaan kenkäänsä Bjørn sanoi:

"Mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani, Olav Auduninpoika?"

"Sitä ei ole helppo tietää", sanoi Olav. Hän koetti työntää soljen
neulaa paidankauluksen läpi.

"Niin — sillä kukaan ei olisi keksinyt syyttää sinun asemassasi
olevaa miestä parin vanhan nahkahihnan varastamisesta", sanoi Bjørn.
"Mutta et sinäkään, Olav, hillinnyt kättäsi silloin, kun kunniasi oli
kysymyksessä."

Olav seisoi mekko käsissään aikoen juuri vetää sen päänsä yli; nyt hän
antoi kätensä vaipua.

"Mitä sinä tarkoitat —?"

"Tarkoitan, että — kun tällä seudulla kuultiin sinun tappaneen
sukulaisesi, koska tämä kieltäytyi antamasta sinulle sitä neitoa,
joka oli sinulle luvattu, ja puhui rumia perästäpäin — niin silloin
ajattelin, että sille miehelle olisin valmis tekemään ystävän teon, kun
kerran tulisit kotiin. Muuten en olisi hakenut työtä niin läheltä niitä
paikkoja, missä itselläni kerran oli talo — vaikkei se ollut suuri —."

Olav kiinnitti vyötänsä. Hän irrotti tikarin, joka riippui siinä;
se oli hyvä ase: terä vieraan maan raudasta ja kahvassa hopealaatta
koukkuineen, jonka saattoi kiinnittää vyöhön. Hän ojensi tikarin
Bjørnille.

"Otatko tämän ystävyyden osoitukseksi, Bjørn?"

"En. Etkö tiedä, Olav, ettei puukkoja saa antaa ystävilleen — se
leikkaa poikki ystävyyden. Mutta osoita minulle ystävyyttä siten, ettet
enää anna apua eukolle, joka juoksentelee täällä."

Olav punastui — ja hän oli samassa ihmeen nuoren näköinen.
Hämmennystään peittääkseen hän sanoi keveästi, hypäten vuoren laidalle
ja alkaen nousta mäkeä ylös:

"En arvannut, että tällä seudulla tiedettäisiin niin paljon minun ja
Kolbeininpoikien väleistä."

       *       *       *       *       *

Bjørn oli pelästyttänyt hänet niillä sanoillaan, että hän oli nopsa
kädestään kun kunnia oli kysymyksessä. Hän ei ollut muistanut enää koko
Einar Kolbeininpojan murhaa; se vaivasi häntä niin vähän muuna kuin
niiden onnettomuuksien aiheena, joista hän nyt oli päässyt, eikä hän
siis heti ollut voinut ajatella Bjørnin tarkoittaneen sanoillaan _sitä_.

Olav oli pitänyt Bjørnistä, kun tämä tuli tarjoamaan palvelustaan, ja
hän piti tästä edelleen. Mutta hän ymmärsi, ettei Bjørnistä pidetty
paikkakunnalla. Hänen vaimonsa, Gudrid, kävi Hestvikenissä tavan
takaa; Bjørn ei näkynyt ilostuvan hänen tulostaan ja hän kävi harvoin
kotonaan. Olav huomasi myös pian, että Gudrid oli mitä liukkain
juoruämmä, joka mieluummin juoksenteli talosta taloon pusseineen kuin
hoiti kotiaan. Rundmyrissä ei myöskään ollut niin huutavaa köyhyyttä
kuin hänen sanoistaan olisi voinut päätellä; Bjørn huolehti omistaan
paremmin kuin Gudrid väitti, lähetti sinne milloin lihaa milloin kalaa,
jopa jauhojakin, ja heillä oli lehmä ja vuohi. Mutta Olav oli kutsunut
eukkoa kasvatusäidiksi, eikä tätä nyt käynyt lähettäminen talosta ilman
antia. Olavia harmitti, että hän oli joutunut tähän välikäteen — hän
ymmärsi Bjørnistä tuntuvan pahalta, tämä kun oli ikään kuin talon
renkien päällysmies, että hänen vaimonsa kävi tuolla tapaa pyytämässä
almuja.

Olav oli alkanut tuntea vetoa vanhempien miesten seuraan. Hän oli
tietämättään kaivannut poikavuosinaan jotakuta, joka olisi viitsinyt
opettaa ja ohjata häntä. Hän oli nyt hyvin alamainen ja kunnioittava
vertaisiaan vanhempia miehiä kohtaan ja avulias ja palvelevainen
iäkkäitä köyhiä kohtaan, ja hän otti kärsivällisesti vastaan näiden
neuvot ja noudatti niitä, sikäli kuin ymmärsi ne järkeviksi. Olav
olikin itse harvapuheinen joutuessaan vieraiden seuraan — mutta vanha
väki sai helposti jutun sujumaan hänen tarvitsematta sanoa montakaan
sanaa joukkoon tai kuunnella joka hetki. Ja nämä pitivät kovin nuoresta
Hestvikenin isännästä.

Ikäistensä parissa hänestä kyllä pidettiin myös kohtalaisesti, vaikka
jotkut tuumivat, ettei hänen parissaan juuri syntynyt leikki ja
ilonpito; ja muutamat epäilivät hänen hiljaista, säveää käytöstään
ylpeydeksi. Mutta toiset sanoivat vain, että hänen elämänsä oli hiukan
raskasta ja ettei hän ollut erityisen älykäs. Siitä kuitenkin kaikki
olivat yhtä mieltä, että Olav ja hänen vaimonsa olivat harvinaisen
kauniita molemmat ja osasivat esiintyä säädykkäästi vieraissa
käydessään.

       *       *       *       *       *

Eräänä lauantaina, iltasen aikaan, tulivat Olav ja Bjørn talon
molempien renkien kanssa laiturilta. Silloin he näkivät ratsujoukon
ajavan esiin Kverndalenin metsiköstä ja karauttavan mäkeä ylös taloa
kohti. Siinä oli kaksi miestä ja kolme neitoa, joiden pellavanvaalea
tukka hulmusi hajallaan satulaan asti ja joilla oli yllään punaista ja
sinistä. Näky oli kovin kaunis niityn heleää vihantaa vasten — ja Olav
ilostui suuresti tuntiessaan Arnentyttäret.

Hän syleili ja suuteli heitä iloisesti auttaessaan heidät alas hevosen
selästä, ja sitten hän vei heidät vaimonsa luo, joka seisoi ovella
lausuen vieraat tervetulleiksi hiljaisella tavallaan.

Neidot eivät olleet päässeet tuliaiskemuihin, ja pyhien jälkeen piti
kahden nuoremman palata kotiin isänsä luo; nyt oli pappi lähettänyt
heidät tänne tervehtimään sukulaisensa vaimoa ja tuomaan tälle lahjoja.
Papin rengit saattoivat neitoja, ja kun he ratsastivat Skikkjustadin
ohi, tahtoi kartanon poika liittyä heidän seuraansa; hän oli puhunut
Olavin kanssa joistakin kaupoista viikko sitten.

Olav nousi aitanparveen, riisui pois kalavaatteensa ja pukeutui
pyhätamineihin. Hän iloitsi siitä, että nämä nuoret sukulaisneidot
olivat tällä seudulla, siten ei Ingunnin tarvinnut olla niin yksin. Hän
oli kuullut huhuttavan, että sira Benedikt ja Skikkjustadin Paal olivat
ajatelleet naittaa toisilleen Signen ja Baard Paalinpojan, ja näytti
siltä, kuin ei nuorilla olisi ollut mitään sitä vastaan; jos tuo kauppa
saataisiin syntymään, olisi siitä hupia Hestvikenin parillekin.

Ulkona oli tyyni ja kylmä; ilman vaalea selkeys ennusti yöhallaa.
Sisälläkin oli kylmä — täytyi panna lujasti puita lieteen. Syönnin
jälkeen nuoret koettivat leikkiä vähän aikaa pihamaalla, pimeän tuloon
asti, saadakseen lämpimän ruumiiseensa. Mutta Ingunnia ei saatu mukaan.
Hän istui vaippaan kääriytyneenä ja oli viluisen näköinen; hän oli
niin hiljainen kuin olisi ollut pahoillaan jostakin. Olav poistui
silloin myös tanssista ja meni istumaan vaimonsa viereen — ja sitten
tulikin niin pimeä, että kaikki lähtivät sisään. Nyt nuo kolme sisarta
panivat alkuun monenlaisia kujeita, arvoituksia ja leikkejä, joita
saattoi leikkiä sisällä, ja heillä oli hyvät lauluäänet. He olivat joka
suhteessa säädykkäitä ja hyvän kasvatuksen saaneita neitoja. Mutta
Ingunn oli jatkuvasti huonotuulinen, eikä Olav voinut olla oikein
iloinen, kun hän ei ymmärtänyt, mikä vaimoa vaivasi.

Olav kietaisi kätensä Torunnin ympärille ja vei hänet Ingunnin luo.
Torunn ei ollut vielä kolmeatoista, mutta sievä ja hilpeä lapsi. Mutta
ei hänkään saanut talon emäntää vilkkaammaksi.

Olav lähti vieraitaan saattamaan myöhemmin illalla. Ilma oli kaunis;
täysikuu paistoi kirkkaasti korkealta taivaalta, mutta vuonolta alkoi
nousta usvaa, joka sumensi rinteen varjot. Olav talutti Torunnin
hevosta.

"Sinun vaimosi ei pidä meistä, Olav", sanoi tyttö.

"Kuinka voit ajatella sellaista", sanoi Olav nauraen. "Kuinka hän ei
pitäisi teistä! En ymmärrä, mikä oli pahoittanut hänen mielensä tänään."

Ingunn oli vuoteessa Olavin palatessa kotiin, ja laskeuduttuaan hänen
viereensä Olav huomasi hänen itkevän. Hän taputti Ingunnia ja pyysi
häntä kertomaan surunsa. Vihdoin viimein hän sai toisen purkamaan
sydämensä — hän oli niin pahoinvointinen; se johtui kai siitä, että
hän oli syönyt simpukoita käydessään laiturilla aamulla. Olav sanoi,
ettei hän saisi tehdä toiste niin — hänen täytyi sanoa Olaville tai
Bjørnille kun halusi niitä, he ymmärsivät, mitkä olivat hyviä. Sitten
hän kysyi, eivätkö hänen sukulaisneitonsa olleet Ingunnin mielestä
sieviä ja herttaisia.

Ingunn myönsi sen, mutta sanoi sitten aivan kuin paheksuvalla äänellä:
"Ja niin kovin iloisia. Sinäkin tulit aivan vallattomaksi, Olav —
aivan toisenlaiseksi kuin tavallisesti. Huomaan _sinun_ pitävän heistä."

"Kyllä", sanoi Olav, ja hänen äänensä uhkui iloa kun hän vain
ajattelikin tätä iloista iltaa. Heillä oli molemmilla oleva paljon
iloa siitä, että nämä herttaiset, kaunistapaiset nuoret sukulaisneidot
asuivat tällä seudulla, lisäsi hän vielä.

Olav kuuli Ingunnin hengittävän raskaasti. Hetken kuluttua tämä
kuiskasi:

"Olimmehan mekin, Tora ja minä, sinun leikkitovereitasi kotona — mutta
en muista sinun milloinkaan leikkineen ja telmineen noin iloisesti
kanssamme."

"Kai sitä sellaistakin sattui", arveli Olav. "Mutta minähän olin
vieraan miehen talossa", sanoi hän hiljaa. "Jos olisin saanut kasvaa
omien sukulaisteni keskellä, luulen, että olisin ollut vähemmän juro ja
hiljainen poikana."

Hetken kuluttua hän huomasi Ingunnin jälleen itkevän. Ja nyt hänen
itkunsa kävi niin rajuksi, että Olavin täytyi lähteä hakemaan vettä.
Saatuaan sytytetyksi päreen hän näki Ingunnin kasvojen olevan niin
punaiset ja tulehtuneet, että hän pelästyi tämän syöneen jotakin
oikein myrkyllistä. Hän puki ylleen pari vaatekappaletta, lähti
hakemaan tuoretta maitoa ja pakotti tämän juomaan sitä; ja silloin hän
viimeinkin rauhoittui ja nukkui.

Vähän ennen pyhäinmiestenpäivää Olav oli pappilassa muutamien muiden
miesten kanssa. He olivat tulleet pyytämään kirjeenkirjoitusapua.
Olav oli joutunut epäsopuun — joskaan ei suorastaan riitaan — erään
toisen miehen kanssa, jonka nimi oli Stein; heidän välillään oli ollut
kiivasta sananvaihtoa.

Kotimatkalle lähtiessä muutamat miehistä tulivat katsomaan
Apalhviteniä, Olav Auduninpojan ratsua. He kiittelivät sitä kilvan
ja kehuivat myös sen hyvää hoitoa. Sitten he kiusasivat Steiniä:
hänelläkin oli valkoinen hevonen, mutta se oli sukimaton ja likaisen
keltainen, ja oli helppo huomata ratsastajan rääkänneen sitä. Stein
sanoi silloin:

"Hevosten hoito ja opetushan on ollutkin Olavin työnä tähän asti —
oliko siis ihme, että ritarin hevonen on hyvässä ruokossa. Mutta
odotahan, kunhan olet ollut talonpoikana muutaman vuoden, kyllä sitten
unohdat osan hovimiestempuistasi ja huomaat todeksi vanhan sananparren,
ettei valkoinen hevonen ja ylen korea vaimo sovi talonpojalle, sillä
hänellä ei ole aikaa vahtia niitä."

"Niin hullusti minun ei suinkaan käyne milloinkaan, etten jaksaisi
pitää kahta valkoista hevosta", sanoi Olav kujeilevasti. "Myytkö
minulle hevosesi, Stein?"

Toinen mainitsi hinnan; Olav ojensi heti kätensä Steinille ja käski
toisia erottamaan ne kaupan merkiksi. He sopivat yhteen menoon missä ja
milloin Olav suorittaisi hinnan. Stein riisui satulan hevosen selästä
ja lähti sisään sira Benediktin luo lainaamaan riimua. Toiset miehet
pudistelivat päätään ja sanoivat Olavin maksaneen liikoja.

"Niin kyllä." Olav kohautti olkaansa ja naurahti. "Mutta minä en viitsi
aina olla niin harkitsevainen, että jakaisin täin neljään osaan."

Hän muutti satulan ostamansa hevosen selkään ja antoi Apalhvitenin
juosta perässä. Toiset miehet jäivät katsomaan hänen jälkeensä; joku
virnisti vahingoniloisesti. Ensimmäinen voimankoetus hevosen ja
ratsastajan välillä tapahtui alhaalla tien käänteessä. Olav näkyi
tahtovan lämpimän ruumiiseensa ennen kuin ehti Hestvikeniin.

       *       *       *       *       *

Ingunn istui tuvassa neulomassa kuullessaan pihakalliolta kavion
kopseen. Hän meni ulko-ovelle ja katsoi ihmeissään mieheensä:
tämä istui kalpeassa, autereisessa syksyauringon valossa vieraan,
levottoman hevosen selässä; hän oli tulipunainen kasvoiltaan ja sekä
mies että ratsu olivat vaahdossa, jota valui hevosen suupielistä sen
pudistellessa päätään ja tanssiessa niin että kallio kaikui. Olav
nauroi Ingunnille, joka tuli häntä vastaan.

"Kyllä kerron, kun tulen sisään", hän huusi; sitten hän hyppäsi alas ja
lähti talliin miehen kanssa, joka koetti taluttaa uutta hevosta.

"Mitä se merkitsee?" kysyi Ingunn kummissaan Olavin tultua sisään.
Tämä seisahtui oven suuhun — hän näytti juopuneelta.

"Onko ukko sisällä?" kysyi Olav.

"Ei, hän lähti alas rantaan — lähetänkö Toren hakemaan häntä?"

Olav nauroi ja sulki oven takanaan. Sitten hän tuli, nosti vaimonsa
ilmaan kuin lapsen ja rutisi häntä niin, että tältä oli salpautua henki.

"Olav —", rukoili toinen säikähtyneenä. "Mikä sinun on?"

"Ei muuta kuin että sinä olet niin ylen korea", mutisi mies nauraen
samaa juopuneen naurua ja painaen kuumat kasvonsa Ingunnin kasvoja
vasten, niin että tämä pelkäsi toisen katkaisevan hänen niskansa.

Vähän myöhemmin päivällä Olav lähti myllylle, ja Ingunn meni kotaan;
hänellä oli juustopytty lieden ääressä, leivinuunin alla.

Peite ei varmaankaan ollut oikein huolellisesti laitettu, sillä
pinnalle oli tippunut paljon tuhkaa. Sitä paitsi se haisi pahalta
— oli kai seissyt liian kauan; mutta se ei ollut ruvennut käymään
ennemmin. Ingunn ei saanut milloinkaan juustojaan käymään oikealla
tavalla: ne, jotka hän oli valmistanut edellisellä viikolla, olivat
alkaneet käydä uudestaan ja olivat valuneet reunan yli hyllylle, mihin
hän oli pannut ne kuivamaan.

Hänen huulensa vavahtelivat hänen seisoessaan siinä vaivaamassa
tahmaista, pahanhajuista juustoa kömpelöin, avuttomin sormin. Hän ei
tosiaankaan ollut taitava emäntä — kaikki työ sujui häneltä hitaasti
ja vaivalloisesti, ja hänelle sattui vähän väliä vahinkoja. Jokaisen
uuden vahingon sattuessa hän masentui kerrassaan — milloinkahan Olav
alkaisi ajatella, että hän oli kelvoton emäntäkin —. Sellaisen päivän
päättyessä, jolloin kaikki, mihin hän tarttuikin, oli mennyt hullusti,
hän tunsi itsensä niin kolhituksi kuin olisi pudonnut alas jostakin —.

— Ei Olav ollut sittenkään juovuksissa aamulla. Ensin Ingunn oli
koettanut selitellä asiaa sillä, että Olav oli varmaan maistanut
tavallista enemmän papin olutta, jota hän oli kehunut niin mainioksi.
Mutta hän oli ollut aivan selvä. Ja oikein Ingunnin sydän alkoi takoa
hänen siinä miettiessään, mikä Olaviin oli mahtanut mennä, kun hän oli
muuttunut aivan toiseksi kuin ennen. Hän oli aina ollut rakastavainen
ja hellä ja hyvä lempiessään. — Ingunn oli usein melkein toivonut,
ettei hän olisi ollut aivan niin — järkevä.

Hänestä tuntui raskaalta — olihan Olav ollutkin tyyni, oman itsensä
herra viimeiseen asti, — vaikka oli Ingunn nähnyt hänen unohtavankin
itsensä hillitsemisen. Mutta tuon pojan viileydessäkin sinä yönä,
jolloin hän tuli Ingunnin luokse kertomaan tappaneensa Einarin, oli hän
saattanut tuntea hänen rakkautensa turvallisuuden. _Kerran_ hän oli
nähnyt Olavin raivon vallassa — häneen kohdistuneena, ja silloin hän
oli maannut kokoon kyyristyneenä, hirveästi peläten, silmätysten hänen
mielettömän vimmansa kanssa. Hän ei sietänyt ajatella sitä — eikä hän
ollut ajatellut sitä ennen kuin nyt. Nyt hän sen muisti ilmielävästi.
Mutta _nyt_ hän ei ollut voinut tehdä mitään sellaista, mistä toinen
olisi voinut suuttua.

Hänellä oli ollut niin hyvä olla näinä neljänä kuukautena, jotka he
olivat olleet naimisissa. Huomaamattaan hän laski naimisissa olonsa
siitä hetkestä, jolloin hänen sukulaisensa olivat antaneet hänet
vieraidenmiesten läsnäollessa Olav Auduninpojalle. Tämä oli ollut
niin hyvä hänelle, että muisto kaikesta kauheasta, mitä oli ollut
sitä ennen, oli vain pahaa unta. Ja hänen oli täytynyt huomata Olavin
puhuneen totta, kun tämä oli vakuuttanut Hestvikenin olevan kaukana
muualta; hänen oli ollut helpompi kuin hän osasi aavistaa unohtaa se,
mitä oli tapahtunut pohjoisessa. Mutta olihan hän koettanut osoittaakin
tälle, että hän oli kiitollinen ja rakasti häntä — sanomattomasti —.
_Hän_ ei ollut voinut tehdä mitään sellaista, joka olisi tehnyt Olavin
niin — kummalliseksi — hänen tullessaan äsken kotiin. Mutta juuri
siksi häntä niin pelotti, _mikä_ oli saanut aikaan sen —.

Vaikka, sehän oli sulaa hulluutta — sillä eihän se ollut suuttumusta;
sekin oli ollut vain hyväilyä, omalla tavallaan. Pelkkää vallattomuutta
— kovakouraista leikkiä, hillittömän ilon purkausta, jota hän oli
pelästynyt, koska hän ei ollut tottunut tapaamaan Olavissa sellaista.
Eikä hänelle silti ollut tarvinnut tapahtua mitään sen kummempaa
— ehkä kaikki miehet joskus joutuivat sellaisen puuskan valtaan.
Semmoinen Teitkin oli ollut.

Teit — hän aivan kuin hätkähti — se oli muistuttanut Teitistä. Muisto
hänestä oli jäänyt yhtä kaukaiseksi ja epätodelliseksi kuin kaikki
muukin; se vaipui taivaanrannan taa sitä mukaa, kuin hän eteni siitä
Olavin seurassa. Nyt oli muisto siitä, että Teit oli omistanut hänet,
jälleen tullut lähelle ja pelottavan eläväksi. — Hän parkaisi ja
vaipui vapisten kokoon Olavin seisoessa äkkiä hänen takanaan — hän ei
ollut huomannut tämän tuloa.

Olav oli seisonut ovella vähän aikaa katsellen hoikkaa, nuorta
vaimoaan, joka seisoi laudan yli kumartuneena kapeahartiaisena ja
hentona, sotkien pitkillä, kapeilla sormillaan hitaasti ja kömpelösti
juustomassaa. Hän ei nähnyt tämän kasvoja hunnulta, mutta tunsi
vaistomaisesti toisen olevan alakuloisen.

Hän häpesi, että oli kohdellut vaimoaan siten kotiin tullessaan. — Ei
ollut kaunista, että mies näytti vaimolleen sellaista. Hän pelkäsi,
että tämä voisi tuntea itsensä halvennetuksi —.

"Pelästyitkö sinä —?" Olav puhui kuten tavallisesti, hellän
huolenpidon kuvastuessa hänen koko olemuksestaan. Hän asettui Ingunnin
viereen hiukan hämillään — ja otti sitten kappaleen tahdasta, jota
Ingunn nyt pyöritteli palloiksi, ja söi sen.

"En ole tehnyt tätä työtä ennen kuin täällä", sanoi Ingunn anteeksi
pyytäen. "Dalla ei antanut minun milloinkaan koskea juustoihin. En ole
varmaankaan osannut puristaa heraa kyllin tarkasti pois."

"Kyllä sinä opit", lohdutti mies. "Onhan meillä aikaa, Ingunn —

"Olin niin harmissani hevoskaupasta — mutta Stein ärsytti minua
niin", jatkoi hän hämillään katsoen alas, punastuen ja nauraen nolona.
"Eihän minun ole tapana tehdä tuhmuuksia. Ja sitten tulin niin
iloiseksi, kun sinä olit minua vastassa." Hän katsoi Ingunniin kuin
anteeksi pyytäen.

Tämä kumartui työnsä yli tummanpunaisena.

— Ei hän vielä kestä paljon, ajatteli mies. Hän väsyy näistä uusista
puuhista. — Kunhan ukko pysyisi siivolla kamarissaan tänä yönä. Leini
raastoi ja repi hänen ruumisparkaansa, niin että hän usein valitti
ääneen pitkät ajat yöllä — ja se vei yörauhan tuvassa nukkuvalta
nuorelta parilta.

       *       *       *       *       *

Olav Ingolfinpoika tuli heti raihnaaksi nuoren sukulaisen päästettyä
hänet isännänvelvollisuuksista. Hän oli kestänyt kovia päiviä
Hestvikenissä, vaikka siitä näkyi niin vähän jälkiä. Nyt hän
joutui kokonaan vanhuuden vaivojen valtaan. Nuoret olivat hänelle
hyvänsuopeita. Olav tunsi aivan kuin saavansa tukea siitä, että
vihdoinkin saattoi asua saman katon alla isän sukuun kuuluvan
miehen kanssa — vaikka ei tiennyt, mihin hän tuota tukea tarvitsi.
Ja hän oli hyvillään siitä, että Ingunn kohteli niin lempeästi ja
huomaavaisesti ukkorahjusta. Hän oli pettynyt hiukan siitä, ettei
Ingunn näyttänyt pitävän Arnentyttäristä eikä näiden isästä, johon
he nyt olivat tutustuneet. Olav itse piti hyvin paljon tuosta isänsä
serkusta. Hestbækin Arne oli viisissäkymmenissä oleva mies, joka oli
jo valkopäinen, vaikka muuten kookas ja komea; sukunäkö hänen ja Olav
Auduninpojan välillä oli silmiinpistävä. Arne Torgilsinpoika otti
Olavin vastaan mitä herttaisimmin ja pyysi häntä käymään luonansa
jouluna. Olavin olisi tehnytkin kovasti mieli sinne, mutta Ingunn ei
tuntunut olevan halukas lähtemään.

Ja niin hän oli iloinen, kun Ingunn piti edes Olav Ingolfinpojasta,
vaikka vanhuksesta olikin paljon vaivaa. Hän oli usein rauhaton öisin
— ja sitten hän tuhri kaikki paikat lääkekeitoksillaan — ja vanha
koira, joka makasi hänen luonaan yöllä vetääkseen leinin itseensä
kipeästä jalasta, oli siivoton, vihainen ja näpistelevä. Mutta Ingunn
auttoi vanhusta kärsivällisesti, puheli tälle tyttären lempeydellä ja
oli hyvä hänen koiralleen.

Molemmista nuorista oli hauska kuulla ukon puhuvan iltaisin. Hän tiesi
kertoa loputtomiin kaikista Foldenin seudun miehistä, suvuista ja
taloista; ja vainon ajasta, joka seurasi Sverre Papin tultua Norjaan,
hän osasi kertoa isänsä kuuleman mukaan. Mutta Skule-kuninkaan puolesta
Olav Puolipappi oli taistellut itse. Olav Auduninpojan isoisän-isä,
Olav Olavinpoika Hestvikenistä, oli seurannut Sigurd Ribbungia
viimeiseen asti, ja hän oli taistellut Skulea _vastaan_. Mutta kun
herttua huudettiin kuninkaaksi Øretingissä, keräsi Olav Ribbung väkeä
ympärilleen ja lähti pohjoista kohti kolmen poikansa kera tarjotakseen
hänelle apuaan, ja hänen veljensä, Ingolf-pappi, antoi poikansa liittyä
serkkuihinsa. "Torgils ja minä olimme silloin viidennellätoista,
mutta kyllä me olimme miestä puolestamme. Pakarassani olevan arven
sain Laakan luona. Toiset mokomat kiusasivat minua siitä, että olin
saanut haavan _sinne_ — mutta olimme joutuneet syvään laaksoon, jonka
savisten rinteiden välissä virtasi joki, ja birkebeiniläisiä oli edessä
ja takana pitkin rinnettä — ja meitä oli Torgils ja minä ja kolme
muuta poikaa — meidän joukossamme oli paljon aivan nuoria poikia. Yhtä
heistä me kutsuimme Surtiksi, sillä hänellä oli niin punainen tukka,
etten ole nähnyt sellaista ikänäni. Kerran kun me olimme Gudine Geigin
mukana Østerdalenissa, makasimme yötä pienessä talossa ja heräsimme
siihen; että tupa oli tulessa. 'Sinä olet nukkunut liian lähellä seinää
tukkinesi, senkin piru', sanoi Gudine. 'Niin, ja sinä puhalsit sen
liekkiin', vastasi Surt — 'hi hi hii'. Hän sanoi sen paljon karkeammin
kuin minä voin sanoa Ingunnin tähden. Me makasimme vieri vieressä
lattialla, Surt aivan Gudinen takana. Sola oli ilmiliekissä, mutta ulos
me vain tulimme ja rynnistimme toisten läpi. Birkebeiniläiset olivat
kovia pistämään taloja tuleen — ilmankos, oli meidän tapana sanoa, kun
heidän joukossaan oli niin paljon saunaloisten ja kotaämmien lapsia.
Mutta annahan kun kerron, miten Torgilsin ja minun kävi Laakassa — ei,
ensin minä sentään kerron erään jutun tuosta Gudine Geigistä."

Olav huomasi Ingunnin kiusaantuvan siitä, että vanhus ei malttanut
olla kyselemättä, eikö hän jo pian tiennyt uutisia. Olihan hän ollut
naimisissa viisi kuukautta —.

"Me teemme, minkä ymmärrämme", sanoi Olav naureskellen.

Mutta nytkös ukko suuttui ja varoitti häntä laskemasta noin keveästi
leikkiä asiasta — oli parempi luvata hyviä tekoja Jumalalle, jos
tämä antaisi heille perillisen pian. Olav sanoi nauraen, että eihän
sillä ollut niin kiirettä. Itsekseen hän ajatteli, että Ingunnin
näytti olevan vaikea nytkin, vaikka hän oli täysissä voimissa, selvitä
emännyydestä ja saada kolme palvelusnaistaan kestämään työssä.

Mutta Olav Ingolfinpoika valitti, ettei hän luullut elävänsä enää
kauan. Ja hän oli tuntenut suvun neljässä polvessa, isoisän-isän,
isoisän, isän ja pojan — "ja minä näkisin niin mielelläni sinunkin
poikasi, Olav, ennen kuin erkanen tästä maallisesta majasta."

"Vielä sinä ehdit nähdä minun poikani ja pojanpoikanikin", lohdutti
Olav. Mutta vanhus sanoi synkästi:

"Olav Torgilsinpoika, ensimmäinen Hestvikenin miehistä, oli naimisissa
Tora Ingolfintyttären kanssa kymmenen vuotta, ennen kuin heille syntyi
lapsia — ja hän kaatui, ennen kuin hänen poikansa olivat nähneet
päivänvalon. Olen tuuminut sen olleen rangaistuksena siitä, että hän
otti vaimonsa vastoin isänsä tahtoa. Hestvikenin Ingolf ja Dyfrinin
Torgils olivat olleet vihamiehiä, mutta Olav Torgilsinpoika sanoi,
ettei hän tahtonut päästää hyvää naimakauppaa käsistään siksi, että
vanhukset olivat kerran tapelleet juovuspäissään. Tora oli Hestvikenin
ainoa perillinen, sillä Ingolf oli vanhan Hestvikenin suvun viimeinen
miespuolinen jäsen ja kuuluu asuneen tässä ammoisista ajoista asti.
Ja Torgils Fivil oli Dyfrinin lääniherransuvun viimeinen mies. Sverre
antoi talon ja Torgilsin nuoren lesken eräälle soturilleen — Torgils
Fivil oli ollut kolmasti naimisissa. Liikanimensä hän oli saanut
nuoruudessaan valkoisesta tukastaan ja hienosta, valkoisesta ihostaan,
jotka ovat säilyneet suvussamme eteenkinpäin.

"Ymmärräthän nyt, että kantaisämme tahtoi kostaa Sverrelle —
perintötilan ja isän ja kolmen pojan puolesta. Ja sinä talvena, jolloin
hänen vaimonsa huomasi, ettei suku ehkä sammuisikaan siihen, samana
talvena nousi Foldenin kansa aseisiin Maunun, kruunatun kuninkaan
puolesta, lyödäkseen maahan Sverren, jolla ei ollut mitään oikeutta
valtakuntaan ja joka tahtoi muuttaa meidän vanhoja lakejamme ja
tuoda maahan uusia tapoja, joista emme pitäneet. Vikverjiläiset ja
ylämaalaiset, ranrikilaiset ja elvegrimiläiset, melkein koko Norjan
kansa nousi yhtenä miehenä. Olav Torgilsinpoika oli kuuluisimpia
päälliköitä ja kiivaimpia sotureita alusta alkaen.

"Tiedät, miten meidän kävi Oslon luona. Perkele auttaa omiaan, ja
Sverre Papin hän kantoi käsivarsillaan siihen asti, kunnes oli
sulkenut hänet varmaan turvaan luoksensa helvettiin; se on minun
uskoni. Olav Torgilsinpoika kaatui jäällä, mutta jotkut tämän seudun
miehet pelastivat ruumiin ja toivat sen tänne. Olavin päälle oli
kaatunut niin monta miestä lipun ympäriltä, etteivät birkebeiniläiset
voineet ryöstää häntä, vaan hän tuli kotiin kirves kädessä; sitä ei
saatu irti kuolleen kädestä. Mutta kun leski tuli hänen luokseen ja
tarttui siihen, lähti se irti — ja käsivarsi retkahti alas; mutta
Tora jäi seisomaan kirves kädessä ja samalla hetkellä lapsi liikahti
hänessä — oli kuin syntymätön poika olisi iskenyt nyrkkiä, kertoi
hän myöhemmin kaksospojilleen, jotka hän synnytti keväällä. Ja siitä
asti kun nämä alkoivat ymmärtää puhetta, puhui hän heille alati, että
he olivat luvanneet kostaa jo äitinsä kohdussa ollessaan. Kirves on
sama, joka nyt on sinulla, Ættarfylgja. Tora antoi sille sen nimen;
ennen sen nimi oli Jarnglumra. Olav sai sen siksi, että hän oli
kaksosista ensimmäisenä nähnyt päivänvalon; Tora lähetti poikansa
erään Benedikt-nimisen miehen luo, jota arveltiin kuningas Maunu
Erlinginpojan pojaksi. Se oli ensimmäinen joukko, mihin nuo veljekset
kuuluivat.

"Isoäitini, Tora Ingolfintyttären, muistan hyvin. Hän oli jaloluontoinen
ja erittäin viisas nainen, jumalaapelkääväinen ja armelias köyhille.
Hänen aikanaan — ja hän eli kauan, sinun isoisäsi isä ja minun isäni
olivat kuuliaiset hänelle hänen viimeiseen hetkeensä asti — täällä
Hestvikenissä harjoitettiin suurta kalanpyyntiä. Isoäiti lähetti
laivojaan pitkin rannikkoa aina Gautelvenin rajalle ja Tanskaan asti
— hän tahtoi näet urkkia, oliko maassa hankkeita Sverren sukua
vastaan. Tora oli hyvin selvillä kaikista tuumista ja valta-aikeista,
ja jokainen, joka tahtoi vastustaa birkebeiniläisiä, sai apua Olav
Torgilsinpojan leskeltä. Tora oli rakastanut miestään sanomattomasti.
Olav Torgilsinpoika oli lyhyehkö, vaalea mies, mutta hyvin väkevä ja
kaunis — ehkä hiukan höllätapainen, mutta sellaisia miehet olivat
Maunu-kuninkaan aikana.

"Isoäiti itse oli tuskin milloinkaan ollut kaunis kasvoiltaan. Siihen
aikaan, jolta minä hänet muistan, hän oli niin pitkä ja paksu, että
hänen täytyi kulkea sivuittain ja melkein kaksin kerroin kumartuneena
uuden tuvan ovesta. Hän oli puolta päätä pitempi poikiansa, jotka
olivat isoja miehiä. Mutta kaunis hän ei ollut hänellä oli niin suuri
ja kyömyinen nenä, etten tiedä mihin sitä vertaisin, ja silmät kuin
lokinmunat; ja leuat riippuivat rinnoille ja rinnat vuorostaan vatsalle.

"Ensin hän lähetti poikansa rosvokuningas Filippuksen luo, mutta pian
hän tuli tyytymättömäksi tähän, koska tämä oli hänen mielestään
saamaton, laiska ja rauhaarakastava. Ja kun sitten Benedikt ryhtyi
johtoon Markerissa, käski hän poikiensa mennä tämän luokse. Hänen
joukkonsa oli koottu enimmäkseen irtolaisparvista ja kaikenlaisista
hulttioista — ja minun isäni väitti, ettei Benediktistä ollut
päälliköksi. Hän oli ajattelematon ja vallaton ja hiukan hölmö, eikä
hänen rohkeuteensa saattanut luottaa — toisinaan hän oli pelkuri,
toisinaan uhkapäinen. Mutta Olav pysyi uskollisena hänelle loppuun
asti, sillä hän uskoi vahvasti, että Benedikt oli Maunu-kuninkaan
poika, vaikkei aivan hyvätapainen. Benen kävi niin, että alussa
hänellä oli vain roskajoukkonsa, jota kutsuttiin slittungeiksi, mutta
sitten häneen liittyi yhä useampi vakava talonpoika, koska sillä
kertaa ei ollut ketään parempaakaan päällikköä saatavissa. Mutta nämä
tahtoivat käskeä Beneä, eivätkä antaa kuninkaaksi pyrkijän käskeä
heitä. Ja jonkun aikaa tämän jälkeen, Sigurd Ribbungin päästessä
valtaan herrojen, entisten rosvopäälliköiden avulla, saivat slittungien
päälliköt Benen kanssansa Sigurdin puolelle, ja Benedikt sai tyytyä
olemaan yksi Sigurd Ribbungin alipäälliköistä. Mutta Olav Olavinpoika
ei unohtanut milloinkaan, että hän oli ensiksi vannonut uskollisuutta
Benediktille, ja hän palveli ja kunnioitti tätä senkin jälkeen. Olav
oli uskollinen mieleltään.

"Tora toimitti pojilleen hyvät naimiset — Olav sai Astrid Helgen
tyttären Merkistä; he olivat kovin nuoria, kumpikin kuudentoista
korvilla, ja he elivät sovussa ja pitivät toisistaan kaikesta
sydämestään. Heidän poikansa olivat Ingolf, sinun isoisäsi, joka
oli vanhin, toiseksi Helge, joka kaatui Nidarosissa Skule-kuninkaan
joukossa, ja nuorin Torgils; hän ja minä olimme yhdenikäiset. Olavin
ja Astridin tyttäret olivat Halldis, jonka nai Ivar Staal Aasista,
Hudrheimistä, ja Borgny, nunna — lempeä, hurskas nainen. Hän kuoli
vuosi sen jälkeen, kun sinä olit syntynyt.

"Isä oli jo ikämies mennessään naimisiin, sillä hän tahtoi ruveta
papiksi. Itse piispa, Nikulaus Arnenpoika, vihki hänet virkaan, ja hän
rakasti minun isääni suuresti, sillä isäni oli hyvin hurskas ja oppinut
ja kirjoitti kauneimmat kirjat koko hiippakunnassa. Äitini Bergljot,
Tveitistä kotoisin, oli iloinen, komeutta rakastava, leikkisä pidoissa.
Hän ja isäni olivat aivan eriluonteiset, eivätkä tahtoneet sopia
yhteen, vaikka heillä oli paljon lapsia — viisi pojista eli täyteen
ikään. Äiti oli hiukan saita, ja isä taas niin antelias, että hän
varasti omaa tavaraansa äitini selän takana voidakseen antaa almuja.
Mutta sattui niin pahasti, että kylän miehet saivat vihiä siitä ja
nauroivat partaansa — sellaista ei näet pidetä kauniina, ettei mies
ole isäntä omassa talossaan. — Muistan, miten äiti kerran oli vihainen
jostakin — ja silloin hän repi kaksi lehteä kirjasta, jonka isä juuri
oli kirjoittanut valmiiksi, ja viskasi ne tuleen. Mutta silloin isäni
löi häntä. Isä oli suuri ja vahva ja rohkea mies ja hän oli taistellut
urheasti birkebeiniläisiä vastaan; mutta kanssaihmisiään kohtaan
hän oli mitä lauhkein ja sävyisin. Mutta äiti oli hiukan riitaisa.
Oslossa olevan talomme ja rannan välissä oli kappale matkaa — en voi
nimittää sitä maaksi; se oli vain kivistä rantaa, jossa kasvoi vähän
suolaheinää; muu oli paljasta kalliota. Kaupunkilaiset olivat tottuneet
kulkemaan oikotietä siitä. Äiti tahtoi sulkea tämän tien — mutta isä
sanoi, ettei papin sopinut juonitella semmoisesta pikkuasiasta. Ja
sitten tuota tieriitaa kesti loppumattomiin — isän ja äidin ja meidän
ja naapureittemme välillä.

"Kun tuli käsky, että pappien oli elettävä naimattomina täällä,
kuten muuallakin kristityissä maissa, käski isäni äidin lähteä
kotiinsa Tveitiin, jonka hän oli saava omakseen ynnä suuren osan
muuta omaisuutta. Mutta äitini ja hänen sukunsa ja minun sisarukseni
suuttuivat silmittömästi, koska he aavistivat isäni ennemmin
iloitsevan kuin surevan sydämessään sitä, että hänen täytyi katkaista
yhdyselämänsä. Tiedän isäni aina olleen sitä mieltä, että pappien
naiminen oli sopimatonta, ja samaa mieltä oli Nikulaus-piispakin —
mutta tapa oli sellainen isäni nuoruudessa, ja hänen oli täytynyt
tehdä äitinsä tahdon mukaan. Sisarukseni ja äitini lähtivät sitten
sisämaahan, enkä minä sen jälkeen ole tiennyt heistä paljon:
Kaare-veljeni sai Tveitin ja Erlend Aasheimin; molemmat talot on nyt
jaettu lukuisille lapsille. Minä jäin isäni luokse, minusta oli aina
aiottu pappia — ja isä ja minä elimme onnellisina yhdessä pitäen
Halvardinkirkkoa oikeana kotinamme. Minut vihittiin alidiakoniksi kolme
vuotta sen jälkeen kun Skule-kuningas oli syösty vallasta. Isoäitini
Tora kuoli heti sen jälkeen.

"Mutta minunhan piti puhua sinun isoisäsi isästä, Olav Ribbungista, ja
hänen suvustaan. Kuten tiedät, oli Ingolf naimisissa Kaaretorpista
kotoisin olleen Ragna Hallkelintyttären kanssa — Tora oli puuhannut
pojanpojalleen tämän edullisen naimaliiton heti, kun tämä varttui
mieheksi; Audun, sinun isäsi, oli jo parin vuoden vanha, kun me
sukulaiset lähdimme seudulta seurataksemme vaarbelgiläisiä ja
Skule-kuningasta. Torgilsin tultua hulluksi eivät Ingolf ja Ragna
viihtyneet Hestvikenissä, vaan asuivat sen jälkeen enimmäkseen
Kaaretorpissa. Mutta eräänä jouluna heidän ollessaan käymässä täällä
päätti Ingolf lähteä sisarensa Halldiksen ja hänen miehensä mukana
vuonon yli Aasiin, ollakseen siellä jonkun aikaa, ja sillä retkellä
heidän veneensä kaatui, ja kaikki mukana olijat hukkuivat.

"Olav Ribbung kantoi tuon onnettomuuden semmoisella mielenuljuudella,
että isäni sanoi, ettei hän ollut nähnyt kenenkään miehen kantavan
kauniimmin vastoinkäymistään — ja hän asetti aina veljensä voiman
ja tahdon esikuvaksi — nuo kaksoset olivat rakastaneet toisiaan
niin suuresti. — Niin, häneltä hukkui siinä tytär ja poika ja vävy.
Olav sanoi vain kiittävänsä Jumalaa siitä, että hänen äitinsä ja
vaimonsa Astrid olivat kuolleet ennen kuin myrsky oli alkanut tuhota
hänen lapsiaan. Siinä hän istui höperön poikansa kanssa, eikä hänen
jälkeläisistään ollut jäljellä muita kuin Borgny, nunna, ja Audun,
lapsi. Ingolfin leski meni uusiin naimisiin Elvesysselissä, etelän
puolella, ja Olav suostui antamaan Audunin tämän äidin ja isäpuolen
kasvatettavaksi. Olav Ribbung otti silloin lapsekseen pojan, jonka
Torgils oli saanut erään Hestvikenin palvelusneidon kanssa, mutta poika
ei elänyt kauan.

"Minä makasin halvautuneena kolmatta vuotta taitettuani jalkani,
samoihin aikoihin jolloin Ingolf ja toiset hukkuivat. Enkä minä
kantanut osaani kauniisti — minusta oli sietämättömän raskasta, koska
olin nuori, että olin tullut rammaksi ja etten koskaan pääsisi papiksi.
Ja silloin isä aina käski minun ottaa oppia Olav Ribbungista. — Mutta
minä tiesin Olaviin koskeneen sen, ettei Audun tahtonut mennä uusiin
naimisiin äitisi kuoltua, eikä asua Hestvikenissä — ja suku näytti
sammuvan.

"Mutta luulisihan sen nyt puhkeavan uuteen kukoistukseen, kun te
olette niin nuoret ja terveet ja kauniit, sekä sinä että vaimosi. Koeta
siis ymmärtää, että minä kaipaan saada nostaa syliini sinun poikasi.
Olen tuntenut neljä miespolvea — viisi, jos lasken kantaäitimme mukaan
— ja tahtoisin nähdä kuudennen polven ensimmäisen miehenalun ennen
kuin kuolen. Monen ei ole suotu tuntea sukuaan kuudessa polvessa. —
Ja minusta olisi luonnollista, kuulehan Ingunn, jos sinunkin miehesi
alkaisi kaivata sitä palavasti — hänen sukunsa on elänyt täällä
Hestvikenissä ammoisista ajoista asti. Mitä arvelet, nuorikko?" sanoi
hän salaperäisesti nauraen.

Olav näki, miten Ingunn punastui. — Mutta se ei ollut kaipuun ja onnen
punaa; puna, joka kohosi hänen kasvoilleen, oli kuuma häpeän puna.
Hänen silmänsä tummuivat ja saivat kiusaantuneen ilmeen. Olav käänsi
omansa armahtavasti toisaalle.




III


Ingunn astui ulos luhdinsolaan ja jäi tuijottamaan satavaan lumeen.
Korkealla ilmassa, vaaleatupruisia pilviä vasten suuret vetiset,
tanssivat hiutaleet näyttivät harmailta, mutta laskeutuessaan alas ne
olivat hohtavan valkeita ja painuivat kuin kimmeltävän valkoinen verho
Kverndalenin suunnalla häämöttäviä valkoisia kukkuloita kohti.

Katsoessaan kotvan aikaa lumitupruun hänestä tuntui kuin hän itsekin
olisi imeytynyt ilmaan ja lennellyt siellä — lyhyen tuokion; sitten
hän putosi alas, niin että silmissä musteni. Hän kuvitteli samaa yhä
uudelleen. Sietämätön pyörrytys, joka valtasi hänet vähän väliä,
muuttui suloiseksi nautinnon tunteeksi aina, kun hän tunsi kohoavansa
ilmaan — mutta kun hän putosi, ei hän nähnyt mitään; kaikki pyöri
silmissä vain mustina ja harmaina viivoina.

Oli niin outoa ja äänetöntä, kun lokit olivat hiljaa — hän oli
huomannut, miten ne istua kyyhöttivät lämpöisellä ilmalla joko vuoren
halkeamissa tai suurilla rantakivillä. Väliin ne siirsivät itseään
hiukan, mutta aivan ääneti. Alkuaikoina hänestä oli tuntunut, että nuo
isot, valkoiset pitkäsiipiset linnut olivat kauneimpia maailmassa —
ja niiden huutokin sai hänet merkillisen iloiselle mielelle. Hänet oli
tuotu vieraaseen maahan, kauas niiltä seuduilta, missä hän oli kokenut
raskaita elämyksiä. Kesällä, tullessaan aamulla ulos ja kuullessaan
meren yhtämittaista hiljaista loisketta alhaalta vuoren juurelta,
nähdessään ulapan edessään niin vapaana ja kirkkaana, ja kaukaisen,
aution rannan toisella puolen, valkoisten, parveilevien lokkien
päästellessä kirkuvia, käheitä ääniään, epätodellisina kuin aaveet —
oli hän tuntenut olonsa niin keveäksi: maailma oli suuri ja avara;
se, mikä oli tapahtunut jollakin hyvin, hyvin etäisellä kulmalla, ei
mitenkään voinut merkitä niin paljon, ettei sitä saattanut unohtaa.

Mutta sitä mukaa kuin syksy saapui tänne vuonon rannallekin, häiritsi
häntä se, ettei täällä ollut milloinkaan hiljaista. Iänikuinen pauhu
ja aaltojen jyminä, merilintujen huudot, myrskyn ryske metsässä
harjanteen laidoilla huimasi hänen päätään. Kulkiessaan pikimmältään
pihan poikki jollekin asialle hänestä tuntui, kuin nuo äänet olisivat
tunkeneet sisään hänen korvistaan ja täyttäneet melullaan koko
hänen päänsä. Ja sitten tulvi mereltä usvaa ja sadetta, mikä teki
hänet aivan onnettomaksi. Hän muisteli minkälainen syksy oli ollut
kotona — maa kuurasta valkeana, valoisaa ja kaikuvaa parvessa,
jonne kuului joka kirveenisku ja koiran haukahdus pitkien matkojen
päästä; auringonpaiste, joka ensin kuulsi aamusumun takaa ja sitten
halkaisi sen, sulattaen kuuran päivemmällä kasteeksi. — Hän kaipasi
hiljaisuutta ympärilleen. —

Tuntui kuin hän olisi luisunut alas päivien kera, jotka lyhenivät ja
pimenivät vuoden loppua kohti. Nyt hän oli pohjassa — talven selkä oli
ohi; nyt alettiin nousta mäkeä ylös. Mutta sitten hän tunsikin itsensä
aivan voimattomaksi ajatellessaan, että nyt olisi ollut yritettävä
ylöspäin. Aurinko alkoi jo nousta yhä korkeammalle — jonkin ajan
kuluttua voisi havaita päivän pitenevän toisensa jälkeen, oltavan
lähestymässä yhä suurempaa ja pitempää kirkkautta, kevättä. Mutta
hänestä tuntui, kuin hänen olisi pitänyt katsoa korkeaa tunturia kohti,
jonne hänen oli päästävä — taakkoineen, jota hän nyt tiesi kantavansa
— ja häntä huimasi ja etoi sitä ajatellessaan.

Oli hiljaista, hiljaista ilmassa, vaikka lunta pöyrysi niin —
hiutaleet kierivät ympäri, mutta putosivat viimein suoraan maahan. Meri
oli raudanharmaa, kun hän näki vilahduksen siitä, ja rannalta kuuluva
hyrske kaikui kumeasti ja yksitoikkoisesti suojaisessa ilmassa.

Kaikki oli peittynyt lumeen — laiturille vievä tiekin oli valkoisen
maton peittämä. Navetassa käyneiden tyttöjen jäljet, hänen omat
jälkensä, jotka olivat tullessa näkyneet, olivat peittyneet umpeen.
Ja kaikki tuo valkeus himmeni ja harmaantui parastaikaa; hämärän ensi
varjo oli laskeutunut.

Alempana olevan saunan ovi ammahti auki ja ulos syöksyvän valkoisen
huurun keskellä hän näki miesten vartalot tummina lunta vasten. Nämä
juoksivat riihtä kohden, missä heillä oli vaatteensa, ja kierittelivät
itseään lumessa matkan varrella huutaen ja nauraen. Hän tunsi Olavin
ja Bjørnin, jotka olivat ensimmäiset; nämä tarttuivat toisiinsa ja
väänsivät sylirysyä sekä pesivät toisiaan lumella.

Ingunn nosti maasta kaukalon, missä hänellä oli suolakalaa, ja peitti
sen viitallaan. Se oli niin painava, että hänen täytyi kantaa sitä
molemmin käsin eikä hän niin ollen voinut katsoa eteensä tai varoa
askeleitaan; ja häntä pelotti lumen alla oleva iljanteinen kallio.
Hämärä oli tihennyt, ja lumen vilinä silmissä pyörrytti häntä yhä
enemmän.

       *       *       *       *       *

Olav tuli tupaan ja asettui isännän istuimelle peräpenkin keskelle.
Hän oli nälkäinen ja väsynyt ja nautti siitä, että tiesi nyt olevan
lauantain ja aattoillan ja kolmen naisen palvelevan häntä ja kantava
pöytään ruokaa.

Liesi hehkui punaisena, singoten pieniä, matalia liekkejä hiiltyneiden
puiden syrjistä, mutta tuvan hämärässäkin tunsi isännän paikan haltija
viihtyisyyden tunteen, joka oli tullut taloon. Pöytää pidettiin nyt
aina peräpenkin edessä; isännän paikalle oli ilmestynyt patjoja ja
takaseinälle oli levitetty seinävaate. Sen vieressä riippui Ættarfylgja
entisellä paikallaan yhdessä Olavin suuren kahdenkäden iskumiekan ja
sudenpäällä sekä kolmella sinisellä liljalla koristetun kilven kanssa.
Eteläisen sängyn ympärille, missä isäntäväki nukkui, olivat ilmestyneet
sinikuvioiset verhot.

Kamarista pilkotti valoa — vanhus luki siellä iltarukouksiaan
laulavalla äänellä. Sanokoon sira Benedikt mitä tahansa, ajatteli Olav,
mutta hänen sukulaisensa osasi sentään yhtä ja toista: rukouksetkin
häneltä sujuivat kuin parhaalta papilta. Ukon päästyä loppuun kutsui
Olav häntä ruoalle.

Mutta tämä vastasi, että hän tahtoi mieluummin sänkyynsä vähän olutta
ja puuroa. Ingunn mätti nyt kiireesti ruokaa kuppiin ja kantoi sen
hänelle. Samassa tulivat rengit ovesta — Bjørn kantaen puusylystä,
jonka hän paiskasi maahan. Sitten hän lisäsi puita liedelle, aukaisi
ulko-oven ja räppänän, josta varisi lunta tuleen pannen sen pihisemään.
Ingunn jäi vanhuksen luo, kunnes tuli oli päässyt vauhtiin ja pahin
savu ajautunut ulos. Sitten Bjørn sulki oven ja räppänän.

Ingunn tuli tupaan ja jäi seisomaan pöytänsä eteen. Hän piirsi
veitsellä ristin leivän kuoreen, ennen kuin leikkasi sen kappaleiksi.
Penkillä istuvat viisi miestä söivät ääneti, kauan ja perusteellisesti.
Ingunn istuutui sängyn laidalle, näperteli vähän kalaa ja leipää ja oli
tyytyväinen, sillä lohi oli ainakin hyvää, se oli sattunut tulemaan
sopivan suolaista. — Olut oli joulun jäljiltä ja olisi voinut olla
parempaa, mutta jyvät, joita hänellä oli ollut maltaina, olivat olleet
niin roskaisia; niissä oli ollut puoliksi kaikenlaista rikkasiementä.

Hän vilkaisi mieheensä. Tämän tukka oli tumma, sillä se oli vielä
märkä, mutta kulmakarvat ja parransänki paistoivat kullankarvaisina
hänen kasvoissaan, jotka olivat punaiset ja ahavoituneet tänä iltana.
Näytti siltä kuin ruoka olisi maistanut hänelle.

Talon kolme palvelusneitoa istuivat syömässä sängyn vieressä lieden
ääressä. Herdis, nuorin näistä, sopotteli ja tirskui aina väliin; tuo
lapsi oli niin täynnä kujeita ja naurua. Hän näytteli nyt toisille
neidoille vastasaamaansa sarvilusikkaa, ja nauru purskahteli hänen
suustaan lakkaamatta — hän katsoi säikähtyneesti emäntäänsä ja koetti
olla siivolla, mutta ei voinut pidättää pieniä hihityksiä ja suihketta.

Palvelusväki lähti heti ulos lopetettuaan syöntinsä. Miehet olivat
olleet merellä aikaisin aamulla, ja kun kirkkoon oli pitkä matka
Hestvikenistä, ei aamulla ennättänyt makailla kauan — varsinkin kun
keli oli niin huono.

Olav meni sukulaisensa luo — tämä tarvitsi aina pientä apua, ennen
kuin asettui nukkumaan. Olav Ingolfinpoika oli erityisen puhelias juuri
maatamenoajan lähestyessä ja tahtoi kuulla kalastuksesta ja kaikista
päivän töistä. Ja joka vastaus, minkä hän sai nuorelta kaimaltaan,
herätti hänen mielessään aina uusia ajatuksia, joista hänen täytyi
saada kertoa.

Ingunn istui matalalla rahilla lieden ääressä kampaamassa tukkaansa
kun Olav astui tupaan. Hän oli puoliksi riisuutunut — istui
lyhythihaisessa, valkoisessa paidassa ja ahtaassa, hihattomassa,
ruskeanpunaisessa sarka-alushameessa. Hänen uhkea, ruskeankeltainen
tukkansa valui kuin vaippa hänen hoikalle, hiukan kumaralle
vartalolleen, ja hiusten välistä hohtivat hänen hennot, valkoiset
käsivartensa.

Olav meni hänen taakseen, otti käteensä kourallisen tuota liinaista
harjakkoa ja painoi kasvonsa sen sisään — se tuoksui niin hyvältä.

"Ei kellään ole niin kaunista tukkaa kuin sinulla, Ingunn!" hän sanoi.

Sitten hän taivutti Ingunnin pään taapäin itseään vasten ja katsoi
hänen kasvoihinsa.

"— mutta sinä olet käynyt huonon näköiseksi joulun jälkeen, kultaseni!
Et saa puuhata yli voimien, en suvaitse sitä! Ja sitten sinun täytyy
syödä enemmän — muuten tulet niin laihaksi, että kun tulee paaston
aika, ei sinusta jää jäljelle mitään!"

Hän veti mekon ja paidan päänsä yli, istuutui lieden laidalle ja
paistatti selkäänsä. Miehen paljaan yläruumiin näkeminen — lihasten
liikunta maidonvalkean pinnan alla hänen kumartuessaan alas vetämään
jaloistaan saappaita, herätti Ingunnin mielessä aran, tuskaisen
tunteen. Toisen terveys sai hänet tuntemaan entistä selvemmin oman
voimattomuutensa.

Olav hieroi lapaluitaan — pari pientä, viininpunaista veripisaraa
näkyi hänen kiiltävällä ihollaan.

"Bjørn on kovakourainen saunottaja", sanoi Olav nauraen. Sitten hän
kumartui nartun yli, joka makasi pentuineen säkillä lieden reunassa,
ja nosti ylös yhden pennuista. Se vikisi hänen pitäessään sitä tulta
vasten — sille oli juuri alkanut aueta silmät. Emä murisi hiljaa.
Olav oli ostanut koiran aivan äskettäin ja maksanut tuosta poikivasta
nartusta niin paljon, että ihmiset taas olivat pudistelleet päitään
hänen komeille tavoilleen. Mutta koira oli aivan erikoista rotua,
sillä oli silkinhienot, riippuvat luppakorvat ja lyhyt karva — hyvän
vainukoiran merkit. Olav käänteli pentuja tyytyväisenä: näytti siltä,
kuin niistä kaikista viidestä tulisi emänsä kaltaisia. Nauraen hän
laski yhden niistä vaimonsa helmaan ja katseli huvittuneena emää, joka
nyt murisi yhä uhkaavammin, vaikka ei uskaltanut käydä kimppuun.

Tuo pikkuinen, pulleavatsainen rääpäle, jonka jalat olivat vielä kovin
pehmeät, kömpi ja ponnisteli Ingunnin sylissä hamuillen hänen käsiään
imettävikseen. Se oli niin vetelä ja holtiton — ja yhtäkkiä Ingunn
tunsi pahoinvointia; oli kuin pala olisi noussut hänen kurkkuunsa.

"Anna se emälle", pyysi hän heikosti.

Olav katsoi häneen, lakkasi nauramasta ja pani pennun takaisin emän
viereen.

       *       *       *       *       *

Tammikuu kului, ja helmikuu tuli ja jäädytti vuonon — meri oli ummessa
kauas Jølundin eteläpuolelle. Päivät alkoivat pidetä ja valjeta.
Kauempana, sulan meren luona näkyi pakkashuuruja — ja kun sitten tuli
kirkkaita päiviä, jolloin taivas oli korkea ja sininen ja aurinko
paistoi, muuttui koko maailma välkkyvän huurteiseksi. Olav ja Bjørn
lähtivät silloin yhdessä metsälle.

Ingunn mietti vain lakkaamatta, miten kauan hän osaisi peittää
tilansa. Itku nousi hänen kurkkuunsa, sillä tiesihän hän voimattoman
epätoivoisesti, ettei hänen nyt tarvinnut salata mitään: hänhän oli
Olavin vaimo ja Hestvikenin emäntä, ja hänen oli synnytettävä lapsi
vanhaan sukuun, joka oli elänyt tällä paikalla ammoisista ajoista asti.
Mutta hänestä tuntui, kuin hänen olisi täytynyt piiloutua maan alle.

Hän huomasi Olavin ymmärtäneen, mikä häntä vaivasi, mutta hän liikkui
yhä jalkeilla, eikä saanut suustansa sanaakaan asiasta. Hän paastosi
kuten toisetkin, vaikka nälkä kurni hänen suoliaan, niin että kipeää
teki. — Hän huomasi Olavin tarkkailevan häntä salaa yhä useammin,
aivan kuin ihmeissään, salainen pelko katseessaan. Ja sen jälkeen hän
saattoi kuljeksia päiväkaudet äänettömänä. Ingunnin sydäntä kouristi,
kun hän näki Olavin kulkevan noin, miettivänä ja ihmettelevänä. Mutta
hän ei voinut sanoa mitään.

Tuli sitten muuan sunnuntai; he olivat juuri palanneet kirkosta ja
olivat hetken kahden kesken tuvassa. Olav istui penkillä. Kun Ingunn
meni hänen ohitseen, tarttui tämä häntä ranteeseen, eikä päästänyt
häntä irti.

"Ingunn, kuule — teepäs kauniisti ja kerro Olav Ingolfinpojalle
uutisesi. Minä pelkään, ettei hän elä kevääseen. Tiedäthän, miten hän
odottaa sitä!"

Ingunn taivutti päätään; hän tuli hehkuvan punaiseksi.

"Kyllä", kuiskasi hän sitten tottelevasti.

Silloin mies veti hänet luokseen ja tahtoi ottaa hänet polvelleen.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän hiljaa. "Miksi olet niin onneton,
Ingunn? Potkiiko pikku vieras kovasti, vai pelkäätkö sinä?"

"Pelkäänkö?" Silmänräpäykseksi nuori vaimo kuohahti, ja hänen entinen,
kiivas luontonsa sai vallan. "Etkö muka tiedä mitä se on. Ethän sinä
ole ollut milloinkaan muuta kuin hyvä minulle — mutta nyt en voi olla
joka hetki ajattelematta, etten minä ole sen _arvoinen_!"

"Ole vaiti!" Olav puristi kovasti Ingunnin kättä. Ingunn näki, että
Olavin kasvot aivan kuin sulkeutuivat. Kun hän alkoi puhua, oli hänen
äänensä murtunut, vaikka hän koetti puhua lempeästi ja tyynesti:

"Älä ajattele sellaista, Ingunn, mikä meidän on parempi unohtaa. Meidän
ei ole hyvä herättää juuri nyt muistoja, jotka — jotka — Ja tiedäthän
sinä, että minä rakastan sinua niin hellästi, etten voisi olla sinulle
milloinkaan muuta kuin hyvä."

"Vielä vähemmän arvoinen minä kai olisin, jos voisin muuta unohtaa —!"

Ingunn vaipui polvilleen Olavin eteen, kätki päänsä tämän syliin ja
suuteli hänen kättään. Olav kiskaisi sen äkisti pois, ponnahti pystyyn
ja tahtoi nostaa vaimonsa maasta. Ingunn taivuttautui taapäin hänen
sylissään, katsoi häntä silmiin ja sanoi aivan kuin uhalla:

"Sinä pidät minusta — Herra nähköön, huomaanhan minä sen — mutta
jos olisin koettanut olla sinua kohtaan samanlainen kuin ennen —
arvaamaton ja ylpeä ja aina tahtonut pitää oman pääni, niin pelkään,
Olav, ettet olisi suvainnut sitä sen jälkeen, mitä olin sinulle tehnyt,
etkä rakastanut minua."

"Ole nyt vaiti!" Olav päästi hänet.

"Olen toivonut usein, että olisit ollut kova minulle, kuten kerran
uhkasit."

"Etpäs ole toivonut", sanoi Olav hymyillen samaa kylmää hymyä, jonka
toinen tunsi niin hyvin entuudestaan.

Mutta sitten hän tempasi Ingunnin kiivaasti luoksensa ja painoi hänen
päänsä rintaansa vasten.

"Älä itke", hän pyysi.

"En minä itke." Olav kohotti Ingunnin kasvot ja katsoi häneen — ja
hänestä tuntui niin kumman pahalta. Hän olisi paljon mieluummin suonut
Ingunnin itkevän.

       *       *       *       *       *

Lähiaikoina Olavin valtasi aika ajoin lamaannuttava pelko. Hänestä
tuntui, kuin kaikki olisi ollut turhaa. Turhaa se, mitä hän oli
maksanut ostaakseen itsensä ja Ingunnin vapaaksi, turhaa, että hän oli
upottanut oman katkeruutensa syvälle sydämeen ja johtanut sinne kaikki
rakkautensa entiset lähteet: yhteiselämä Ingunnin kanssa oli tuttu,
rakas tapa hänen lapsuudestaan asti; kun hän sulki hänet syliinsä,
muisti hän elämänsä ensimmäisen huumauksensa. Hän ei ollut kertaakaan
antanut Ingunnin huomata muistelevansa hänen — heikkouttaan, joksi hän
sitä nyt nimitti. Mutta tässä hän nyt seisoi neuvottomana havaiten,
ettei hän mahtanut mitään häpeän tunteelle, joka kalvoi Ingunnin
sydäntä.

Eikä hän voinut olla ajattelematta itsekin, nähdessään hänet nyt
raskaana, ettei tämä ollut hänen _ensimmäinen_ lapsensa.

Alussa, heidän tultuaan tänne, oli häntä miellyttänyt suuresti Ingunnin
hiljainen käytös, sillä hän ymmärsi ilon tekevän vaimonsa niin
lempeäksi ja nöyräksi. Mutta nyt hänestä tuntui vaikealta. Sillä Ingunn
oli sanonut totuuden — jos hän olisi ollut samanlainen kuin ennen,
jolloin oli tahtonut käskeä ja aina saada Olavin antamaan myöten — ei
hän olisi pitänyt siitä _nyt_.

Sitten hän suoristausi, aivan kuin olisi jälleen sitonut taakan
selkäänsä. Kotona hänet nähtiin aina tasaisena ja tyytyväisenä ja
hän vastasi hilpeästi toisille sekä osoitti iloitsevansa siitä, että
vanhasta juuresta työntyisi uusia vesoja. Hän oli hellä vaimolleen ja
koetti lohduttautua: eihän Ingunn ollut milloinkaan ollut varsin vahva,
ja nykyinen tila kulutti kai kovin hänen heikkoja voimiaan. Kai hänen
mielensä kevenisi, kun kaikki olisi taas ohi.

       *       *       *       *       *

Vanha Olav Ingolfinpoika oli hyvin huono koko kevään, ja Olav
Auduninpoika hoiti häntä niin hyvin kuin osasi. Usein hän nukkui
sukulaisensa luona kamarissa yöllä; vanhus saattoi tarvita milloin
minkäkinlaista apua. Pieni rasvalamppu paloi yöt läpeensä, ja nuorempi
Olav nukkui nahkasäkissä lattialla. Kun vanha Olav ei saanut unta,
saattoi hän maata tuntikaudet tilallaan puhellen lakkaamatta; ja nyt
hän puhui vain suvusta, kertoen miten Hestvikenin miehet olivat saaneet
maansa ja varallisuutensa ja miten ne olivat jälleen luisuneet heidän
käsistään.

Eräänä yönä, kun he näin loikoivat pakinoiden, pyysi Olav kaimaansa
kertomaan Likaparrasta. Hän oli kuullut tästä vain joitakin juttuja,
eivätkä ne olleet hauskempia kuin hänen omat muistonsa mielipuolesta.

Olav Ingolfinpoika sanoi:

"En ole puhunut sinulle hänestä paljon, mutta ehkä sinun tulee tietää
sekin nyt, kun itse joudut sukumme pääksi. Nukkuuko vaimosi?" kysyi
hän. "On parempi, ettei hän kuule.

"Ihmiset ovat oikeassa siinä, että hän oli julma ja uskoton —
useita naisia kohtaan. Ja minustakin on puhuttu paljon pahaa siksi,
että aina olin Torgilsin matkassa, vaikka minut oli aiottu papiksi.
Mutta minä rakastin Torgilsia enemmän kuin ketään muuta maailmassa
— enkä ole voinut milloinkaan käsittää tuota hänen rumaa elämäänsä,
sillä minä en nähnyt hänen milloinkaan hakevan naisten seuraa tai
kosiskelevan nuoria neitoja, kun olimme kisoissa ja kemuissa. Ja
kun miehet alkoivat jaaritella naisista ja huonosta elämästä, kuten
nuoret miehet usein juttelevat hollituvassa, istui Torgils ääneti,
hymyillen usein pilkallisesti — mutta minä en milloinkaan kuullut
hänen puhuvan rivosti ja sopimattomasti. Hän oli hiljainen ja tyyni
olemukseltaan ja muuten rohkea, miehekäs ja urhea mies. Ystäviä
en tiedä hänellä olleen muita kuin minä — mutta me olimme olleet
lapsesta asti kuin veljekset. Minä surin hänen huonoa elämäänsä, mutta
en voinut moittia häntä sanallakaan siitä. Isäni ojensi häntä usein
ankarin sanoin — hänkin piti niin paljon Torgilsista: hän muistutti
hänelle siitä päivästä, joka odottaa kaikkia kuolevaisia ja jolloin me
joudumme vastaamaan töistämme Herramme edessä. Parempi olisi ollut,
Torgils, sanoi isäni usein, jos myllynkivi olisi pantu sinun kaulaasi
ja sinut olisi upotettu meren syvyyteen, kuten ihmispedot tekivät
Herran rakkaalle Pyhälle Halvardille, kun hän tahtoi suojella köyhää,
heikkoa vaimoa. Mutta sinä pahennat noita pieniä ja heikkoja —.
Torgils ei vastustanut häntä koskaan ainoallakaan sanalla. Hänessä
oli kuin jokin salainen voima: en nähnyt hänen kertaakaan istuvan
kenenkään naisen viereen puhelemaan, mutta näin naisten tulevan
levottomiksi, kun hän vain katsoikin heihin — hänen silmissään oli
varmaankin paha voima. Miehiinkin hänellä oli eriskummallinen vaikutus.
Sillä kun vaarbelgiläiset olivat joutuneet häviölle, hän tarjoutui
Torgils-piispan palvelukseen — ja hän pääsi piispan vartioväen
päälliköksi. Piispa aikoi useamman kerran ajaa hänet pois rumien
huhujen tähden, joita oli liikkeellä. Ja kun Astrid Bessentyttären ja
Steinin Herdiksen asia tuli tunnetuksi, uhkasi piispa häntä kirouksella
ja maanpaolla ja lupasi karkottaa hänet kaupungista — mutta siitä ei
tullut mitään.

"Jouluna, seitsemän vuotta Skule-kuninkaan tappion jälkeen Torgils oli
ollut käymässä kotonaan Hestvikenissä, ja pitkänpaaston aikana Besse
tuli poikiensa ja Olavin, isoisäni, kanssa Osloon, jossa päätettiin,
että Torgils puhui minulle asioistaan — hän sanoi aikovansa jäädä
tänne, eikä lähteä kotiin vaimonsa luo; mutta Besse ja hänen poikansa
olivat niin hyviä ihmisiä, ettei hän voinut olla naimatta Astridia.
Mutta minä näin hänen tuntevan vastenmielisyyttä Astridia kohtaan. En
voi ymmärtää, kuinka mies hennoo sysätä onnettomuuteen sellaisen nuoren
neidon, ellei hän pidä tästä sen enemmän. Mutta Torgils vastasi, ettei
hän voinut sille mitään, että hän aina alkoi inhota heitä perästäpäin.

"Herra olkoon hänen sielulleen armollinen —. Hän tapasi Herdis
Karlintyttären heti sen jälkeen, ja niin hän ei lähtenyt edes omiin
kihlajaisiinsa. Olav joutui suunniltaan häpeästä ja suuttumuksesta
poikansa menettelyn tähden, mutta Torgils sanoi, että ennen hän
karkaisi maasta kuin antaisi pakottaa itsensä ottamaan vaimon, jota hän
ei kärsinyt nähdä silmiensä edessä. Kun nyt alettiin puhua Torgilsista
ja Herdiksestä, tuli asia entistä pahemmaksi; sekä Olav-setä että
piispa rukoilivat ja uhkasivat häntä, mutta Torgils ei ollut
milläänkään. Astrid Bessentytär ei ollut kovin kaunis, mutta nuori ja
kukkea — kun sitä vastoin Herdis Karlintytär oli lihava, keltaihoinen,
kolmetoista vuotta Torgilsia vanhempi ja hänellä oli ollut kahdeksan
lasta, eikä kukaan ymmärtänyt, mikä Torgilsin oli lumonnut; toiset
arvelivat siinä piilevän noituutta. Minä ajattelin, että paholainen
siihen oli syynä — tämä oli nyt saanut Torgilsin kokonaan valtaansa,
koska tämä saattoi olla niin sydämetön nuorta Astrid-neitoa kohtaan.
Sanoin sen hänelle, mutta silloin hän tuli niin valkoiseksi ja kumman
näköiseksi, että minä kauhistuin, ja vastasi: 'Olet oikeassa, veli.
Mutta sitä ei voi enää auttaa.' Ja vaikka olisin pyytänyt ja rukoillut
kuinka, oli kuin olisin puhunut kuurolle. Joku päivä sen jälkeen
kuultiin Steinin, Herdiksen miehen kuolleen."

Olav Auduninpoika kavahti pystyyn nahkasäkistään ja tuijotti vanhukseen
kauhistuneena, mutta ei virkkanut mitään. Olav Ingolfinpoika makasi
vähän aikaa liikkumatta ja jatkoi sitten hiljaa ja raskaasti:

"Hän oli kotimatkalla käräjiltä, oli ollut poissa yötä, ja kaksi
hänen uskottua miestään oli hänen matkassaan, kun hän äkkiä putosi
päistikkaa maahan ja kuoli heti. Jon oli vanha ja heikko — ja minä
uskon varmasti, etteivät Herdis ja Torgils olleet syypäät siihen.
Mutta asiasta jupistiin tietysti kaikenlaista, kun kuultiin Torgilsin
aikovan naida lesken. Olav Ribbung sanoi, että hän olisi toivonut
Bessenpoikien tappaneen Torgilsin ennen kuin tämä tapahtui ja sanoi,
että niin kauan kuin Astrid eli naimattomana kodissaan Torgilsin
pojan kera, ei hän ollut salliva Torgilsin loukata hänen sukulaisiaan
tämän enempää ja naivan ketään muuta. Mutta jos oli totta, että hänen
poikansa oli ruvennut rakastamaan naitua naista, oli hän rukoileva,
että Jumala antaisi ankarimman rangaistuksensa kohdata Torgilsia, ellei
hän kääntynyt syntisestä elämästään, tehnyt parannusta ja jättänyt
tuota porttovaimoa. Sillä mieluummin isä kytkisi hänet kiinni kuin
mielipuolen kuin antaisi hänen naida tuon naisen.

"Pian tämän jälkeen Herdis kuoli äkkiä. Olin Torgilsin luona, kun
sanoma tuli. En osaa sanoa minkälaiseksi Torgils muuttui — ensin
hänen silmänsä avautuivat niin suuriksi, etten ole nähnyt sellaista
milloinkaan, ja sitten ne vetäytyivät kokoon, ja koko mies kutistui
kasaan ja aivan kuin lyyhistyi. Mutta hän ei sanonut mitään ja
lähipäivinä hän hoiti tointaan kuin ei mitään olisi tapahtunut — mutta
minä tiesin jotakin olevan tekeillä, ja milloin en ollut kirkossa,
en poistunut hänen seurastaan päivällä enkä yöllä. Huomasin hänen
myös mielellään näkevän minut lähellään — mutta en ymmärrä, milloin
hän nukkui; hän paneutui pitkäkseen vaatteet päällä, eikä pessyt
itseään eikä ajanut partaansa, ja hän alkoi käydä kummalliseksi ja
oudonnäköiseksi.

"Herdis haudattiin Akerin kirkon luo. Viikon päivät sen jälkeen
lähetti piispa Torgilsin Akeriin, ja minä lähdin hänen matkaansa.
Oli pyhäaatto, ja nunnien vuokramies tarjosi meille saunan; silloin
minä sain hänet ajamaan pois inhottavat, keltaiset parranhaivenet
ja leikkasin hänen tukkansa. 'Nyt olen valmis', sanoi Torgils — ja
minusta tuntui pahalta, sillä hän hymyili niin kummallisesti — ja minä
näin, miten hänen kasvonsa olivat surkastuneet, ja hänen ihonsa ja
hiuksensa olivat entistä vaaleammat, mutta silmät olivat tulleet niin
suuriksi ja värittömiksi kuin kirnupiimä. Ja sittenkin hän oli kaunis
— mutta hän muistutti enemmän kuollutta kuin elävää istuessaan siinä
penkillä tuijottavin silmin, hievahtamatta.

"Viimein minä paneuduin sängylle vähäksi aikaa ja sitten nukuin. Heräsin
siihen, että oveen lyötiin kolmesti, ja kavahdin vuoteesta."

Torgils oli noussut ja kulki kuin unessa. "Minua haetaan —", hän sanoi.

Juoksin hänen luokseen ja tartuin häneen kiinni — Luoja tiesi, mitä
ajattelin sillä hetkellä — mutta hän työnsi minut syrjään; ja sitten
kuului taas kolketta ovelta.

"Päästä minut", sanoi Torgils. "Minun täytyy mennä ulos —".

Minä olin pitkä mies, paljon Torgilsia pitempi, ja siihen aikaan
väkevä, vaikken yhtä vahva kuin hän — hän oli vankkarakenteinen, siro
jäseniltään, kuten sinä, ja hänellä oli jättiläisvoimat. Suljin hänet
syliini ja tahdoin pidättää häntä, mutta hän katsoi minuun, ja minä
ymmärsin, ettei tässä auttanut ihmisvoima.

"Se on Herdis", hän sanoi, ja sitten kuului jälleen kolme lyöntiä
oveen. "Päästä minut, Olav. En ole luvannut mitään niille toisille,
mutta häntä olen luvannut seurata elävänä tai kuolleena."

Sitten hän työnsi minut luotaan, niin että tuuperruin lattialle, ja
lähti ulos; mutta minä nousin ylös, otin kirveeni ja juoksin jäljestä.
Herra armahda, jos olisin ottanut kirjani tai ristini, olisi käynyt
paremmin, mutta minä en ymmärtänyt mitään. Olin nuori ja luultavasti
enemmän soturi kuin pappi luonnoltani; luotin rautaan ja teräkseen
silloin, kun tosi oli edessä.

Pihalle tultuani näin heidät aidan luona. Oli kuutamo, mutta taivaalla
ajelehti pilviä, ja ilma oli leuto ja maa musta, sillä sinä vuonna
laaksossa oli vain ajoittain lunta. Mutta oli siksi valoisa, että
näin heidät edessäni pellon laidassa tullessani pihaveräjän läpi —
kuollut kulki edellä kuin usvapatsas koskettaen tuskin ollenkaan
maata jaloillaan. Hänen perässään juoksi Torgils, ja viimeisenä
seurasin minä. Kuu tuli samassa esiin pilvestä ja minä näin Herdiksen
pysähtyvän, ymmärsin mitä hän tahtoi ja huusin hänelle:

"Jos hän on luvannut seurata sinua, täytyy hänen se tehdä — mutta hän
ei ole luvannut kulkea sinun _edelläsi_."

En muistanut käskeä häntä poistumaan Jeesuksen nimessä ja päästämään
saalistaan. Nyt olimme kirkon luona, kuun valo lankesi sen kiviseinään.
Kuollut liukui sisään hautausmaan portista, ja Torgils meni perästä,
ja minä juoksin. — Saavuin sisään portista ja näin Herdiksen seisovan
kirkon seinän luona ja ojentavan kättään Torgilsia kohti. Heilutin
kirvestä kaikin voimin ja viskasin sen häntä kohti, niin että se lensi
Torgilsin pään yli ja kalahti kiviseinään. Torgils kaatui maahan pitkin
pituuttaan, mutta samassa he hyökkäsivät minun päälleni takaapäin
ja kaatoivat minut maahan niin rajusti, että oikea jalkani katkesi
kolmesta kohden — lanteesta, polvesta ja jalkaterän kohdalta. —

Sitten en tiennyt mistään ennen kuin ihmiset tulivat messuun aamulla
ja löysivät meidät. Silloin Torgils oli muuttunut siksi, jollaisena
sinä hänet muistat — hän oli menettänyt järkensä ja oli avuttomampi
kuin vastasyntynyt lapsi, paitsi että hän osasi kävellä. Tullessaan
raudan lähelle hän ulvoi kuin eläin ja kaatui maahan, vaahdon valuessa
hänen suustaan — hän oli ollut asetaitoisin mies, minkä olen tuntenut.
Kuulin hänen tukkansa valjenneen jo ensimmäisenä talvena.

Makasin vuoteessa vuosi vuoden jälkeen taittuneen jalkani tähden, ja
ensi vuosina pakottivat haavoissa olevat luusirut jalkaani ja visva
valui niistä ja haisi niin, etten tahtonut voida hengittää — ja
monesti rukoilin Herraa ääneen itkien, että hän sallisi minun kuolla,
sillä omasta mielestäni kärsin hirmuisesti. Mutta isäni oli luonani ja
auttoi minua ja käski minun kantaa kohtaloni kuin mies ja kristitty.
Viimein jalkani parani — mutta Torgils ei tuntenut minua käydessäni
täällä — viisi vuotta sen jälkeen. Ja Olav Ribbung pyysi minua
lähtemään pois, sillä hän ei jaksanut nähdä veljensä poikaa rampana
— käytin kainalosauvoja siihen aikaan — kun hänen oma poikansa oli
siihen syynä.

Olav jäi valvomaan kauan sen jälkeen, kun vanhus oli nukkunut.
Onnellisia hänen sukunsa miehet eivät näyttäneet olleen. Mutta he
olivat kestäneet yhtä ja toista.

Niin kuin tuo ukko, joka nukkui tuolla sängyssä. Samoin hänen toinen
kaimansa, isän vaari, jonka hän oli nähnyt elävän täällä inhottavan,
hullun poikansa kanssa. Olav tunsi yhteenkuuluvaisuuden polttavan
itseään. Ja entä Tora, tuo vanha nainen, ja Ingolf-pappi: kaikki he
olivat olleet uskolliset onnettomuudessa, uskolliset kuolleita ja
kadotettuja kohtaan, jotka kuuluivat _heihin_.

Hän ajatteli Steinfinnin poikia — sellaisia kai olivat onnelliset.
Huolettomia ja vallattomia — heille oli onnettomuus kuin myrkkyä,
jonka he olivat nielaisseet. He kestivät siihen asti kunnes olivat
saaneet ylenannetuksi sen — silloin he kuolivat. Ja hän näki tänä
yönä niin selvästi, että sellainen oli Ingunnkin — häneenkin
oli onnettomuus käynyt kuin kuoleman tauti; hän ei nousisi siitä
milloinkaan. Mutta Olav oli onnekseen sellaiseksi luotu, että hän tuli
toimeen ilman onneakin. Hänen isänsä eivät olleet antaneet tappion
murtaa itseään, vaan olivat pitäneet koholla lippuaan niin kauan kuin
siitä oli riekalettakaan, rihmaakaan jäljellä. Itse hän ei ollut
tiennyt milloinkaan varmasti, katuiko hän vai ei, että oli ottanut
vastaan Alf-jaarlin tarjouksen ja eronnut herransa palveluksesta —
mutta hän oli ottanut sen vastaan sen naisen tähden, joka oli uskottu
hänen käsiinsä jo heidän lapsena ollessaan. Ja hän oli suojeleva ja
rakastava tätä, kuten oli suojellut jo poikana ollessaan, rakastanut
tätä siitä hetkestä alkaen, jolloin hän ymmärsi olevansa mies. Ja
vaikkei hän milloinkaan kokisi onnea hänen kauttansa, koska hänestä
oli tuleva kivulloinen, kelpaamaton vaimo, ei se muuttanut asiaa, sen
hän käsitti tänä yönä, vaan hän oli rakastava ja suojeleva häntä hänen
viimeiseen hetkeensä asti.

       *       *       *       *       *

Mutta päivän kirkkaassa valossa hän rypisti kulmiaan öisille
tuumilleen. Ihminen tulee ajatelleeksi niin paljon merkillistä
maatessaan valveilla. Olihan Ingunn ollut terve ja iloinen kesällä
— ja kauniimpi kuin milloinkaan. Nyt hän oli aivan lamassa — mutta
eihän hän ollut koskaan jaksanut kantaa taakkoja, raukka. Kun hän saisi
lapsen tulisi hän taas terveeksi ja iloiseksi.

Silmänräpäyksen vilahti hänen mielessään, mahtoikohan Ingunn
milloinkaan muistella jo synnyttämäänsä lasta. Hän ei ollut koskaan
puhunut siitä, eikä Olavkaan ollut tahtonut ottaa sitä puheeksi. Hän
oli vain kuullut, että lapsi oli ollut elossa heidän lähtiessään
Ylämaasta viime kesänä.




IV


Ingunn ajatteli nykyään Eirikiä yöt päivät.

Ensimmäisinä onnen aikoina oli sekin muisto kalvennut ja muuttunut
epätodelliseksi, että hänellä oli ollut pieni poika, joka oli nukkunut
hänen käsivarrellaan ja imenyt hänen rintojaan pienenä, lämpöisenä ja
pehmeänä — hapahkon maidonhajun huokuessa hänen ruumiistaan ja hänen
kyyneltensä vieriessä pojan päälle pimeinä, synkkinä öinä. Ja hänestä
oli tuntunut, kuin hänen olisi pitänyt repiä itsensä kahtia, kun hän
erosi tästä ja lähti kulkemaan kohti viimeistä kauhistusta ja syvintä
pimeää.

Mutta kaikki tuo raskas häämötti kuin etäinen taivaanranta kuumeöiden
pimeyden ja houreen takaa, silloin kun hänet viskattiin korkealle
aallon harjalle ja sieltä alas huimaaviin syvyyksiin. Hänen herätessään
ihmisten ilmoille oli Olav vieressä ja otti hänet luokseen. Tultuaan
onnelliseksi hänestä tuntui, kuin tuo entinen onneton Ingunn ei
olisi ollut hän itse. Kului viikkoja, ettei hän ajatellut lastaan
_kertaakaan_, tuumiskeli vain arasti ja melkein välinpitämättömästi,
elikö tämä vielä. Tuskin häneen olisi kovinkaan pahasti koskenut,
vaikka hän olisi kuullut sen kuolleen. Mutta väliin sukelsikin sitten
esiin levoton ajatus: mitenkähän hän _voi_; voikohan Eirik _hyvin_ —
vai vaivaakohan häntä jokin siellä vieraiden ihmisten luona. Ja noiden
kaukaisten, kalvenneiden, viimevuotisten surkeuden muistojen keskeltä
tunkeutui esiin — äkkiarvaamatta ja elävänä — hento, jatkuva lapsen
itku, jota ei hillinnyt mikään muu kuin äidinrinta pieneksi hetkeksi.
Nyt sattui totuus häneen kuin kova, armoton isku: hän oli työntänyt
avuttoman itkevän rintalapsensa vieraiden ihmisten hoitoon ja jossakin
kaukana maailmalla se itki ehkä juuri nyt äitiään tikahtuakseen. Mutta
hän torjui nuo ajatukset kaikin voimin. Lapsen kasvatusäiti näytti
hyvältä ihmiseltä — ehkä hän oli armollisempi kuin se äiti, joka oli
lapsen synnyttänyt. Ei. Hän karkotti väkisin ajatuksensa. Ja muisto
Eirikistä kalpeni taas. Hän oli täällä Hestvikenissä, oli Olavin
vaimo ja hänellä oli sanomattoman hyvä olla. Ja hän tunsi nuoruutensa
ja kauneutensa puhkeavan uuteen kukkaan. — Hän painoi päänsä alas
hehkuvan kainona ja iloisena, kun mies vain katsoikin häneen.

Mutta sitä mukaa kuin uusi lapsi kehittyi hänen sisällään, niin —.
Ensin se oli ollut kuin kalvava väänne rinnassa, joka oli pyörryttänyt
ja kääntänyt hänen mieltään pelosta, että se saattaisi loihtia
esiin varjoja Olavin ja hänen välilleen, ja sitten se oli muuttunut
taakaksi, joka painoi häntä ja oli tiellä kaikkialla, missä hän
liikkui, olkoonkin että hän kaikkien muiden mielestä täytti tärkeimmän
tehtävänsä synnyttämällä uuden vesan vanhaan sukuun. Olav Ingolfinpoika
ei puhunut mistään muusta. Jos hän olisi ollut Norjan kuningatar,
ja maan rauha ja hyvinvointi olisi riippunut odotetusta lapsesta
miespolven ajaksi, ei vanhus olisi voinut pitää sitä sen suurempana
merkkitapahtumana kuin sitä, mikä nyt oli ovella. Mutta naapuritkin
antoivat nuoren emännän tietää hänet kohdatessaan, että he pitivät sitä
iloisena uutisena. Seitsenvuotisesta pojasta asti Olav Auduninpoika oli
ollut ainoa, jonka voitiin toivoa vievän eteenpäin Hestvikenin sukua,
ja siitä ajasta asti hän oli kulkenut vierailla seuduilla, kaukana
kotipuolestaan. Vuosien kiertelyn jälkeen hän oli palannut isiensä
perintöturpeelle. Kun hänen ja hänen vaimonsa ympärille nyt alkoi
kertyä lapsia, palautuisivat asiat viimeinkin oikeille raiteille.

Hänen omat palkollisensakin ottivat osaa tulevaan tapahtumaan. He
olivat pitäneet Ingunnista alusta alkaen, koska hän oli niin suloisen
näköinen ja lempeä ja hyvää tarkoittavainen, ja heitä oli säälittänyt
nähdessään, miten kerrassaan taitamaton hän oli taloustoimissa. Ja
nyt he säälivät häntä nähdessään, miten surkeavointinen hän oli. Hän
tuli kalman kalpeaksi heti, kun vain pistäytyikin kotaan, silloin kun
siellä keitettiin hylkeenlihaa tai merilintua ja muisti, ettei hän
ollut tottunut kotiseudullaan tuohon rasvan hajuun. Palvelusneidot
nauroivat ja työnsivät hänet ulos: "Kyllä me selviämme ilman sinuakin,
emäntä!" Hän ei jaksanut nousta jakamaan ruokaa hien nousematta
helminä hänen otsalleen — ja vanha karjakko työnsi hänet varovaisesti
penkille istumaan pinoen pieluksia hänen selkänsä taa ja sanoi nauraen:
"Anna minun olla ruokaemäntä tänään, Ingunn. Sinähän tuskin kestät
jaloillasi, lapsi raukka!" Hän näki tämän vapisevan väsymyksestä
istuessaankin. He pelkäsivät myös, miten hänen kävisi. Hän ei
näyttänyt jaksavan enää juuri mitään. Ja nyt oli vielä kolme kuukautta
määräaikaan, hänen omien sanojensa mukaan.

Olav oli ainoa, joka ei milloinkaan ilmaissut iloaan tulevan lapsen
johdosta — ja talonväki pani sen merkille. Mutta Ingunn mietti
mielessään, että kun poika oli tullut maailmaan, ei se voinut olla
vähemmän ihmeellinen isänsä silmissä kuin kaikkien muiden. Ja
katkeruus, jota hän itse kauhistui, vuodatti uusia pisaroita.

Ei rakkauden rahtuakaan hän tuntenut kantamaansa lasta kohtaan, vaan
ikävöi Eirikiä ja tunsi kaunaa uutta tulokasta kohtaan, jota odottivat
kaiken maailman ihanuudet ja jota kaikkien kädet olivat valmiina
vastaanottamaan, kun se ilmestyi. Ja hänestä alkoi tuntua, kuin Eirik
olisi hylätty ja viskattu pimeyteen tämän lapsen tähden. Nähdessään
ihmisten katsovan häneen lempein ja hellin silmin, näkevän vaivaa
säästääkseen häntä ja hänen voimiaan, välähti hänen mielessään: kun
minä kannoin Eirikiä, täytyi minun piiloutua loukkoon; kaikkien silmät
kivittivät minua pilkalla, vihalla, surulla ja häpeällä; Eirikiä
vihasivat kaikki ennen kuin hän oli syntynyt — itsekin vihasin
häntä. Hän istui ommellen ja muisti, miten hän oli horjunut seinien
väliä ensimmäisten polttojen tultua: ja Tora aukoi myttyään, jossa
oli lapsenriepuja, huonoimpia ja vanhimpia, mitä hänellä oli omien
lastensa jäljiltä. Ja hän, lapsen äiti, oli ajatellut: se on tarpeeksi
hyvää, liiankin hyvää tuolle —. Palvelusneito, joka istui hänen
luonaan, katsoi ihmeissään emäntäänsä — Ingunn repi kärsimättömästi
hienoa villakapaloa, jota hän päärmäsi, ja heitti sen luotaan. —
Eirik oli nyt vuoden vanha, tai vähän yli. Ingunn istui tuvan edessä
kerran ensimmäisten kesäisten iltojen saavuttua ja katseli Bjørnin
ja Gudridin pienintä lasta, joka kömpi, konttasi, kellahti kumoon ja
nousi taas pystyyn, kellahti uudelleen istualleen pihamaan vihreälle
nurmelle. Hän ei kuullut sanaakaan Gudridin puhetulvasta. Pikku Eirik
— tuollainen paljasjalkainen, köyhästi puettu lapsi sekin oli köyhien
kasvatusvanhempiensa luona.

       *       *       *       *       *

Vanha Olav kuoli viikko helluntain jälkeen, ja Olav Auduninpoika
piti hänelle komeat hautajaiset. Niiden emäntien joukossa, jotka
tulivat Hestvikeniin auttamaan Ingunnia valmistuspuuhissa, oli myös
Signe Arnentytär, joka äskettäin oli naitettu Skikkjustadiin. Häntä
nuorempi sisar, Una, oli hänen mukanaan, ja kun hautajaisvieraat
lähtivät kotiin, sai Olav taivutetuksi Arnen ja papin jättämään Unan
Hestvikeniin, että Ingunn saisi olla viimeiset ajat kokonaan erillään
työstä ja huolista.

Olavia suututti, kun hän ei voinut olla huomaamatta, ettei Ingunn
pitänyt tytöstä, vaikka tämä oli reipas ja auttavainen, hilpeä ja
sievän näköinen — pieni, hentorakenteinen, keveäliikkeinen ja vikkelä
kuin västäräkki, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen. Olav itse oli
alkanut pitää paljon pikkuserkuistaan. Hänen oli vaikea tutustua
ihmisiin, kun hän oli niin pidättyväinen ja harvasanainen, mutta
hänellä ei ollut mitään useimpia ihmisiä vastaan. Hän tyytyi heihin
sellaisina kuin he olivat, vikoineen ja hyveineen, iloitsi tavatessaan
tuttavia, eikä ollut vastahakoinen solmimaan ystävyyttä niiden kanssa,
joista hän piti, kunhan hän sai aikaa tointua ujoudestaan.

       *       *       *       *       *

Olav Ingolfinpoika oli kerännyt hyviä hirsiä kartanolle, ja jo
edellisenä syksynä Olav Auduninpoika oli parannellut niillä rakennusten
huutavimpia vikoja. Navetan hän repi kokonaan tänä kesänä ja pystytti
sen uudelleen, sillä entinen oli sellainen, että lehmät seisoivat kuin
suossa syksyisin, ja talvisin satoi lunta sisään ja siellä oli melkein
yhtä kylmä kuin ulkona.

Eräänä lauantai-iltana oli talonväki kokoontunut ulos pihamaalle.
Oli kaunis, lämmin kesäilma; ensimmäiset heinäsuovat levittivät
makeaa tuoksua ja lehmuksen lemu leyhyi vuorelta karjarakennusten
takaa. Navetan seinät olivat jo pystyssä ja ensimmäiset kattohirret
paikoillaan; mahtavan kattohirren toinen pää oli tanhualla ja toinen
nojallaan päätyä vasten, johon miehet sen olivat jättäneet pyhien
saapuessa.

Talon nuoret rengit ottivat nyt huvikseen vauhtia ja juoksivat hirren
selkää ylös, koettaen korkealleko he pääsivät. Hetken kuluttua toiset
miehetkin tulivat mukaan, myös isäntä itse — ja siinä oli remua ja
hälinää joka kerran, kun jonkun täytyi hypätä alas. Ingunn ja Una
istuivat tuvan seinämällä. Silloin Olav huusi neidolle:

"Tule tänne, Una — nyt nähdään, miten varma sinä olet!"

Neito pani nauraen vastaan, mutta kaikki miehet tunkeutuivat hänen
ympärilleen — hän oli nauranut heille, kun heidän oli täytynyt hypätä
alas keskikohdalta — itse hän osasi tietysti juosta ylös asti —. Ja
viimein he vetivät hänet mukaansa väkisin.

Tyttö työnsi miehet nauraen tieltään, otti vauhtia ja juoksi kappaleen
matkaa hirttä ylös, mutta sitten hänen täytyi hypätä alas. Hän
yritti uudestaan ja pääsi nyt paljon korkeammalle — seisoi siellä
silmänräpäyksen huojuen, notkeana ja hoikkana, kädet levällään ja
pienet jalat ohuissa, kannattomissa, varpaattomissa kesäkengissä,
koukistuneina hirren pintaan kuin pikkulinnun kynnet. Mutta sitten
hänen täytyi taas hypätä sivulle aivan kuin tiainen, joka ei saa
jalansijaa seinänraossa. Olav seisoi alhaalla ottamassa vastaan.
Nytkös neito oikein innostui, juoksi ylös kerta toisensa jälkeen,
Olavin juostessa takaperin hirren alle, jossa hän otti tämän nauraen
syliinsä joka kerran, kun toinen hyppäsi alas. — Kukaan ei huomannut
siinä mitään ihmeellistä ennen kuin Ingunn seisoi heidän luonansa
hengästyneenä, ruskeatäpläiset kasvot lumivalkeina:

"Jättäkää jo!" hän kuiskasi läähättäen.

"Eihän tämä ole vaarallista", lohdutti häntä Olav nauraen, "näethän
sinä, että otan hänet vastaan."

"Näen kyllä." — Olav katsoi vaimoonsa ihmetellen; tämä oli itkuun
purskahtamaisillaan. Yhtäkkiä Ingunn huusi itkun ja pilkkanaurun
sekaisella äänellä, heilauttaen päätään tyttöä kohti:

"Katsokaa häntä — hän ei ole niin tyhmä, ettei ymmärtäisi hävetä."

Olav kääntyi Unaa kohden — tämä oli lehahtanut punaiseksi ja oli nolon
näköinen. Hitaasti nousi nyt punastus miehenkin kasvoille.

"No johan sinä olet järjiltäsi, Ingunn!"

"Minä tarkoitan", huusi vaimo raivosta kirkuen, "ettei tuo tuossa
ole turhanpäiten Likaparran jälkeläisiä — ja hän ja sinä olette kai
enemmän yhdenlaiset kuin —"

"Pidä suusi", sanoi Olav vihastuneena. "Sinun pitäisi ymmärtää hävetä
— mikä sinä olet puhumaan minulle noin —!"

Hän keskeytti puheensa, sillä hän huomasi toisen räpyttävän silmiään
aivan kuin joku olisi lyönyt häntä kasvoihin. Sitten hän aivan kuin
lyyhistyi kokoon heikkoudesta — ja mies tarttui häntä käsivarteen.

"Lähde sisään minun kanssani", hän sanoi levollisesti ja talutti
hänet yli pihan. Ingunn nojasi häneen silmät ummessa, ja kulki niin
raskaasti, että jalat tuskin nousivat maasta; Olavin oli melkein
kannettava häntä. Sisimmässään hän raivosi, hän luuli toisen
tahallisesti tekeytyvän kurjemmaksi kuin oli.

Mutta istutettuaan hänet penkille ja nähtyään, miten surkean ja
onnettoman näköinen tämä oli, hän meni hänen luokseen ja silitti hänen
poskeaan:

"Ingunn — oletko sinä menettänyt järkesi — kuinka voit paheksua sitä,
että minä leikin oman sukulaiseni kanssa?"

Toinen ei sanonut mitään, ja Olav jatkoi:

"Se näyttää pahalta — hyvin pahalta, ymmärräthän sen itsekin. Una
on ollut meidän luonamme neljä viikkoa ja auttanut sinua niin paljon
kuin on ehtinyt — ja tämä on sinun kiitoksesi! Mitä luulet hänen
ajattelevan siitä?"

"Se ei liikuta minua", sanoi vaimo.

"Mutta liikuttaa minua", vastasi Olav terävästi. "Eikä meidän ole
viisasta", sanoi hän lempeämmin, "saattaa ihmisiä puhumaan pahaa
itsestämme. Se sinun täytyy ymmärtää itsekin."

Olav meni ulos ja tapasi Unan kodasta; tämä seisoi perkaamassa kalaa
iltaseksi. Mies meni hänen luokseen ja jäi seisomaan hänen viereensä
niin onnettomana, ettei tiennyt mitä sanoa. Silloin toinen hymyili ja
sanoi:

"Älä ajattele sitä enää, serkku, — ei Ingunn voi mitään sille, että
hän on nykyään niin kiukkuinen ja mahdoton, raukka. Pahinta on", sanoi
hän pitäen ilmassa pientä sinttiä ja antaen kissan tavoitella sitä,
"etten minä voi olla avuksi teille, Olav, sillä olen huomannut jo
jonkin aikaa, ettei hän näe minua mielellään täällä, niin että minun
lienee kai paras lähteä Signen luo huomenna."

"Minusta on kauhea häpeä, että hän — että sinun täytyy lähteä meiltä
sillä tavoin. Ja mitä aiot sanoa Signelle ja sira Benediktille syyksi
siihen, ettet jäänyt tänne?"

"Onhan heillä sen verran järkeä, etteivät suutu sellaisesta."

"Ingunn tulee itse olemaan eniten pahoillaan", keskeytti Olav hänen
puheensa — "kun hän tulee entiselleen ja käsittää loukanneensa niin
syvästi vierastamme ja sukulaistamme."

"Eikö mitä, silloin hän muistaa tuskin koko tapausta. Älä ole suotta
pahoillasi, Olav." Tyttö kuivasi kätensä, laski ne hänen olalleen ja
katsoi häneen kirkkailla, vaaleilla silmillään, jotka muistuttivat niin
suuresti Olavin omia.

"Sinä olet niin hyvä", sanoi Olav epävarmasti ja kumartui sitten
suutelemaan häntä suulle.

Hän oli aina tervehtinyt sisaruksia suuta antamalla heidän tavatessaan
ja erotessaan. Mutta hän tunsi pienen, hykerryttävän pelon vallassa,
ettei tämä ollut sellainen suudelma, joka kuului lähisukulaisten
tervehdykseen, jotka pitävät itseään vähän mökkiläisiä parempina. Hän
antoi huuliensa viipyä noilla raikkailla, viileillä neidonhuulilla, ei
olisi tahtonut päästää niitä, ja piti toisen solakkaa vartta itseään
vasten, tuntien äkillistä, keveää mielihyvää.

"Sinä olet niin hyvä", kuiskasi hän uudestaan suudellen tyttöä
toistamiseen, ennen kuin päästi hänet käsistään ja lähti ulos.

— Ei tuo ollut synti, ajatteli hän hymyillen korskeasti. Mutta hän
ei voinut unohtaa Unan raikasta suudelmaa. Se ei ollut aivan —
asiaankuuluva. Mutta ei sitä kannattanut tuumia. Hän oli ollut vihainen
Ingunnille, ei ollut osannut aavistaa, että tämä voisi käyttäytyä niin
järjettömästi ja rumasti. Mutta Una oli kai oikeassa — ei pitänyt
välittää siitä, mitä tuo raukka sanoi tai teki nykyhetkellä.

Mutta kun hän oli saattanut Unan messun jälkeisenä päivänä
Skikkjustadiin — oli pienempi Olavinmessu — ja ratsasti yksin kotiin
päin, riehahti suuttumus uudestaan hänen mielessään. Semmoinenko
Ingunnista oli tullut, että hän epäili miestään mitä pahimmin siksi,
että hän itse oli langennut syntiin? Mutta nyt hän muisti hänen
osoittaneen vastenmielisyyttä hänen sukulaisneitojaan kohtaan jo
ennenkin, edellisenä syksynä, jolloin häntä ei vaivannut mikään. Hän
oli mustasukkainen — hän oli jo Frettasteinissä ollut kärkäs löytämään
vikoja toisissa naisissa — niissä harvoissa, joita siellä kävi. Eikä
se ollut kaunista.

Olav oli vihainen vaimolleen. Ja miksi hänen oli tarvinnut puhua
Torgils Likaparrasta. Kaikki se vastenmielisyys mitä hän oli lapsesta
saakka hämärästi tuntenut tuota mielipuolta kohtaan, oli muuttunut
selväksi, vihansekaiseksi kauhuksi hänen kuultuaan tarkemmin Torgils
Olavinpojan elämästä. Hän oli ollut naistenraiskaaja, jonka Jumala
viimein oli lyönyt maahan, suvun häpeä. _Hänet_ ihmiset muistivat,
mutta toisia Olavinpoikia, jotka olivat eläneet ja kuolleet kunnialla,
ei muistanut enää kukaan. Voihan hän yhtä hyvin muistuttaa näitä
— Olavista tuntui aina pahalta, kun hänen sanottiin muistuttavan
Likapartaa. Mutta häntä harmitti, että hän tunsi aivan kuin kuoleman
henkäyksen niskassaan joka kerran, kun hänen oli kuultava se.

Naisiinmeneväksi ei edes hänen pahin vihamiehensä olisi voinut häntä
sanoa. Kaikkina niinä vuosina, jolloin hän oli elänyt maanpaossa,
muisti hän tuskin katsoneensa naisiin. Barnim-enon kehoittaessa häntä
ottamaan kauniin myllärintyttären jalkavaimokseen siksi aikaa, jolloin
hän oli Høvdinggaardissa, oli hän kieltäytynyt. Kaunis hän kyllä
oli, ja Olav oli huomannut hänen olevan suostuvaisenkin, — mutta
hän oli ajatellut olevansa tavallaan nainut mies, jonka oli oltava
uskollinen, vaikka eno kiusasi häntä siitä ja nauroi ja nimitti häntä
Ketilløgiksi. Sen köyhän, kalvakan palvelusneidon hän oli ottanut
sisään yhdeksi illaksi, kun hän oli tullut kaupunkiin muutaman nuoren
miehen kanssa maalta, ja he olivat olleet sikahumalassa. Aamulla
herätessään hän oli joutunut puheisiin tytön kanssa, ja sen jälkeen
hän oli tuntenut jonkinlaista kiintymystä häneen — tämä oli erilainen
kuin toiset sen tapaiset neidot, ymmärtäväinen ja hiljainen; ja hän
piti sellaisista miehistä, jotka eivät viitsineet reuhata ja vehdata
ja pitää ääntä majalassa. Ja sitten hän oli tullut käväisseeksi hänen
luonaan toimittaessaan enonsa asioita kaupungissa. Usein hän meni sinne
vain syömään eväitään ja tilasi olutta: hän piti niin paljon tytön
hiljaisista liikkeistä tämän kallistaessa kannua ja kantaessa astioita
pöytään. Mutta tuo hänen ystävyytensä ei ollut kovin suuri synti —
eikä yksikään järkevä ihminen olisi keksinyt syyttää häntä uskottomaksi
Ingunnia kohtaan _hänen_ takiansa. — Hän oli muuten usein muistanut
tyttöä sen jälkeen —? toivonut, ettei tämä ollut joutunut vaikeuksiin
auttaessaan häntä pakenemaan jaarlin luo ja sitten matkalle. Hän olisi
tahtonut tietää, oliko tämä osannut kätkeä häneltä heidän erotessaan
saamansa rahat toisilta majalan palvelijoilta ja oliko hän tehnyt, mitä
usein oli uhannut: lähtenyt tuosta majalasta pyhän Klaran luostariin
nunnien palvelijaksi. Hän oli oikeastaan liian hyvä olemaan siellä,
missä oli.

— Tuo salainen verivelka teki hänet levottomaksi — hän tunsi itsensä
turvattomaksi pahan voimaa vastaan, kuten mies, jonka on taisteltava,
vaikka hän tuntee sisällään salaisen ruhjevamman. Vaimon pitkä
kivulloisuus ja järjettömyys — ja sitten se, ettei tämä itse suonut
hänen kokonaan unohtaa sitä, mikä _täytyi_ unohtaa — kaikki tämä sai
hänen mielensä levottomaksi, araksi. Ja hän tunsi vienoa nautinnon
väristystä muistaessaan, miten hyvältä hänestä oli tuntunut painaa Unaa
itseään vasten.

Häntä suututti, kun hän ajatteli Ingunnia — tämän mieletön käytös
tuota hyvää, kaunista lasta kohtaan oli koko onnettomuuden syy.

Mutta siihen täytyi suhtautua kärsivällisesti — Ingunnilla ei ollut
nykyään helpot päivät.

Mutta samana iltana Ingunn sairastui; hänen aikansa tuli niin äkkiä,
että ennen kuin apunaiset olivat ehtineet perille, oli kaikki kestetty.
Vain Ingunnin omat palvelusnaiset olivat hänen luonaan lapsen tullessa
maailmaan — ja nämä kertoivat perästäpäin itkien Olaville olleensa
aivan kuin päästä pyörällä pelosta ja tottumattomuudesta. He luulivat
pojan eläneen, kun he nostivat sen lattialta, mutta se oli kuollut heti
sen jälkeen.

Olav ei muistanut nähneensä milloinkaan ihmistä, joka olisi
muistuttanut niin paljon rikkoutunutta, aaltojen huuhtomaa, rannalle
ajautunutta hylkytavaraa, kuin Ingunn maatessaan yhdessä mykkyrässä
seinän vieressä. Hänen paksu, vaalea tukkansa hasatti pitkin sänkyä,
ja turvonneista, itkettyneistä kasvoista tuijottivat silmät tummina,
täynnä pohjatonta hätää. Olav istuutui sängynlaidalle, otti hänen
toisen, kostean kätensä omaansa ja laski sen polvelleen omansa alle.

Toinen palvelusneidoista toi käärön, aukaisi sen ja näytti Olaville
hänen poikansa ruumista. Olav katsoi hiukan tuota pientä, sinertävää,
kuollutta ruumista, ja äiti purskahti uudestaan rajuun itkuun. Mies
kumartui silloin kiireesti hänen ylitseen pyytäen:

"Ingunn, Ingunn, älä itke noin —!"

       *       *       *       *       *

Itse hän ei kyennyt tuntemaan surua poikansa kuoleman johdosta.
Tavallaan hän kyllä ymmärsi menetyksen suuruuden — ja hänen
sydämensä kuristui kokoon, kun hän ajatteli, että poika oli kuollut
kastamattomana. Mutta hän ei ollut saanut rauhaa syventyäkseen
tuntemaan iloa — hän oli tuntenut vain epäselvää, hapuilevaa
mustasukkaisuutta mennyttä kohtaan, huolta Ingunnin tähden ja toivoa,
että tämä kauhun aika pian päättyisi. Mutta hän ei ollut milloinkaan
jaksanut ajatella todeksi sitä, että kaiken loppuna oli oleva pojan
syntyminen taloon — pienen pojan, jonka hän saisi kasvattaa mieheksi.

Lapsen äiti ei ollut kovin heikko maatessaan vuoteessa, sanoivat
naapurin emännät, jotka nyt olivat talossa auttamassa ja hoitamassa
häntä. Mutta kun tuli aika nostaa hänet istumaan sänkyyn päivisin, ei
hänellä ollut vähääkään voimaa. Hän tuli läpimäräksi hiestä aikoessaan
sitoa itse tukkansa ja panna päähänsä hunnun. Ja kului pyhä toisensa
jälkeen hänen tulematta niin vahvaksi, että olisi jaksanut ajatella
kirkkoon lähtöä.

Ingunn makasi päivät päästään vuoteellaan pukeutuneena, kasvot
seinään käännettyinä. Hän mietti sitä, että hän oli itse aiheuttanut
tämän lapsen kuoleman. Rakkaudettomasti hän oli ajatellut sitä sen
ollessa hänen kohdussaan ja hapuillessa äidin sydänjuuria. Ja nyt
se oli kuollut. Jos hänen luonaan olisi ollut joku viisas vaimo
sen syntyessä, olisi se varmaankin jäänyt eloon, sanoivat emännät.
Mutta Ingunn oli väittänyt kivenkovaan heidän käydessään täällä
kesällä katsomassa, miten hän jaksoi — ettei hän odottanut sitä
ennen kuin Pärttylinmessuksi. Sillä hän oli pelännyt noita viisaita
naapurinvaimoja — pelännyt, että he huomaisivat ja kertoisivat pitkin
pitäjää Olav Auduninpojan vaimolla olleen lapsen jo tätä ennen. Ja sinä
aamuna, jolloin hän oli herännyt ja tuntenut, että nyt se syntyisi, oli
hän noussut vuoteesta kuten tavallisesti ja pysytellyt pystyssä niin
kauan kuin suinkin. Mutta tätä Olav ei saisi milloinkaan tietää.

Lopulta kirkkoonmenoa ei enää voinut lykätä — Mikonpäivän jälkeisenä
messupyhänä Ingunn Steinfinnintyttären täytyi antaa taluttaa itsensä
sinne. Olav oli saanut tietää siellä olevan neljä lapsivuodevaimoa
kirkotettavana; yksi näistä oli erään pohjoislaakson suurimman
talonpojan vaimo, joka oli nyt saanut perillisen; kirkko täyttyisi kai
puoleksi ainoastaan hänen suvustaan ja ystävistään, jotka tahtoivat
olla mukana uhraamassa. Olavin oli vaikea ajatella Ingunnia polvillaan
kirkon oven edessä, avuttomana, tyhjin käsin, toisten laskeutuessa
maahan palava kynttilä kädessään — sillä aikaa, kun kirkossa kaikui
Davidin psalmi synnyttäjävaimoille: Kuka rohkenee nousta Herran
vuorelle ja seisoa hänen pyhällä sijallaan? Se, jonka kädet ovat
viattomat, ja sydän puhdas —. Hän on saava siunauksen Herralta — ja
vanhurskauden autuutensa Jumalalta —. Ingunnin ja hänen korvissaan se
oli soiva kuin tuomio —.

Olav oli pelännyt joutumista sira Benediktin läheisyyteen siitä
päivästä asti, jolloin Ingunn oli karkottanut Una Arnentyttären talosta
niin häpeällisesti. Mutta sitten hän ratsasti papin luo eräänä päivänä
ja pyysi tätä tulemaan heille Ingunnia lohduttamaan.

Sira Benedikt oli käskenyt, että kaikki kastamattomat lapset oli
haudattava ulkopuolelle kirkonaidan; kukaan ei saanut kuopata niitä,
kuten itsestään kuolleita eläimiä, eikä kaivaa niitä jonnekin metsän
perukoille, kuten pahantekijöitä. Hän nuhteli ankarasti niitä, jotka
uskoivat kummituksiin: kuolleet pikkulapset eivät voineet kummitella,
hän sanoi, sillä ne olivat paikassa, jonka nimi oli Limbus Puerorum,
ja sieltä ne eivät päässeet milloinkaan; mutta niiden oli hyvä olla
siellä. Pyhä Augustin, viisain kaikista kristityistä oppi-isistä,
kirjoittaa että mieluummin hän olisi yksi noista lapsista, kun kokonaan
syntymätön. Mutta se, että ihmiset kammovat kuin kuolemaa paikkoja,
mihin lastenruumiita on haudattu, johtuu siitä, että heillä itsellään
on tunnollaan sellaisia syntejä, että perkele on saanut valtaa heihin
ja voi eksyttää heitä. Sillä onhan selvä, että paikka, missä äiti on
surmannut lapsensa, on kuin perkeleen ja hänen laumojensa alttari,
missä he mielellään oleksivat sen jälkeen.

Pappi oli heti halukas lähtemään mukaan. Olav Ingolfinpoika oli uskonut
vahvasti kummituksiin ja luuli itsekin kerran mananneensa sellaisen
rauhaan. Sira Benedikt oli siis erittäin innokas päästämään Ingunnin
moisesta harhaopista ja lohduttamaan häntä.

Ingunn istui kelmeänä ja laihana kädet ristissä helmassa kuunnellen
heidän kirkkonsa pappia, kun tämä selitti hänelle Limbus Puerorumia.
Siitä oli kirjoitettuna eräässä kirjassa — muuan munkki Irlannista
oli ollut temmattuna tuonelaan seitsemän vuorokautta ja oli nähnyt
helvetin, kiirastulen ja taivaan; hän oli myös käynyt siellä, missä nuo
kastamattomat lapset olivat. Se oli ollut vihreä laakso, missä taivas
aina oli pilvessä merkiksi siitä, että sitä autuutta, joka on Jumalan
kasvojen näkemisessä, he eivät ikinä voisi saavuttaa, mutta pilvien
välistä hohti heidän luoksensa valoa merkiksi Jumalan hyvyydestä noita
lapsia kohtaan. Ja nämä näyttivät viihtyvän hyvin ja olevan iloissaan.
He eivät kaivanneet taivasta, koska eivät tienneet sen olemassaolosta,
mutta eivät myöskään ymmärtäneet olevansa päästetyt helvetin tuskista,
koska eivät olleet kuulleet siitäkään. Siellä he leikkivät laaksossaan
räiskyttäen vettä toinen toisensa päälle, sillä siellä on hyvin alavaa
ja paljon lampia ja puroja.

Olav keskeytti:

"Minusta tuntuu, sira Benedikt, että moni voisi toivoa kuolleensa
pienenä ja kastamattomana."

Pappi vastasi:

"Kiirastulesta meidät kutsutaan suuren perinnön osalle, Olav. Ja on
kunnia olla mies."

"Pääsevätkö vanhemmat käymään siellä?" kysyi Ingunn hiljaa,
"— katsomaan lastensa leikkiä?"

Pappi pudisti päätään.

"_Heidän_ täytyy kulkea omaa tietään, ylös tai alas — mutta tuon
laakson ohi se ei vie koskaan."

"Silloin minusta Jumala on julma!" huudahti vaimo kiivaasti.

"Me ihmiset sanomme niin helposti noin", vastasi pappi, "silloin kun
hän ei tee meidän tahtomme mukaan. Sinusta ja miehestäsi olisi ollut
tärkeätä, että tuo lapsi olisi jäänyt eloon — hänet oli siitetty
suuren omaisuuden perilliseksi ja suvun jatkajaksi. Mutta jos nainen
kantaa lasta, joka ei ole oleva muuta kuin hänen häpeänsä todistus eikä
perivä muuta kuin äitinsä maidon — silloin ei äidinsydän ole aina
varsin luotettava. Voi käydä niin, että hän piiloutuu ja synnyttää sen
salassa, tuhoaa lapsensa ruumiin ja sielun, antaa sen vieraiden käsiin
ja iloitsee päästessään kuulemasta ja näkemästä sitä."

Olav hyppäsi pystyyn ja tarttui vaimoonsa tämän pyörtyessä. Toinen
polvi maassa hän koetti pitää tätä pystyssä sylissään; pappi kumartui
ja irrotti nopeasti päähineen, joka oli kierretty kaulan ympäri
ja kiristi. Valkoiset kasvot, jotka retkahtivat taapäin miehen
käsivarrelta jättäen paljaaksi kurkun kaaren, näyttivät kuolleilta.

"Laske hänet alas", sanoi pappi, "ei, ei, ei sängylle, vaan penkille,
että hän tulee maanneeksi suorana." Pappi puuhasi sairasta autellen.

"Sinun vaimosi ei ole vahva?" tiedusti pappi vakavasti ollessaan
lähdössä pois. Olav seisoi pidellen hänen hevostaan.

"Ei", vastasi tämä. "Hän on ollut heikko ja hento aina — minä tiedän
sen, sillä mehän olemme kasvintoverit ja olen tuntenut hänet lapsesta
asti."



V


Varhain seuraavana keväänä valmistautui herttua Haakon ryöstöretkelle
Tanskaa vastaan. Tanskan kuningas pakotettaisiin tekemään sovinto
maanpakoon ajamiensa valtaherrojen kanssa sellaisilla ehdoilla, jotka
he ynnä norjalaiset sanelisivat hänelle.

Olav Auduninpoika lähti Tunsbergiin, hän oli paroni Tore Haakoninpojan
alipäälliköltä. Hän ei ollut yksinomaan iloinen siitä, että hänen tuli
olla poissa kotoa tämä kesä. Hän alkoi juurtua Hestvikeniin. Se oli
hänen perintökartanonsa ja kotipaikkansa — ja hän oli ollut niin kauan
koditon ja turvaton. Sitä mukaa kuin hän sai kohotetuksi omaisuutensa
rappiotilasta ja näki, että lähde, joka niin kauan oli ollut kuivunut,
nyt jälleen oli ruvennut virtaamaan ja tuottamaan tuloja, sekä huomasi
itse alkavansa ymmärtää talonhoitoa ja kalastusta — häntä alkoi
miellyttää tuo ponnistelu ja huolenpito omastaan. Hän olisi tahtonut
saada Bjørnin kartanonhoitajaksi, mutta Bjørn ei ruvennut. Loppujen
lopuksi Bjørn lähti Olavin aseenkantajaksi ja saattomieheksi, ja eräs
Leif niminen mies jäi hoitamaan Hestvikeniä emännän kanssa.

Olav oli myös hiukan levoton Ingunnista — tämä oli joutuva uudelleen
lapsivuoteeseen juhannuksen korvilla. Ingunn oli kyllä ollut paljon
terveempi nyt kuin edellisellä kerralla, jaksanut täyttää tehtävänsä
ja osansa talon hoidosta koko ajan — ja hän oli nyt tottunut töihinsä
eikä ollut enää yhtä mahdoton kuin heidän ollessaan vastanaineita.
Mutta Olav oli sittenkin levoton juuri siksi, että hän käsitti Ingunnin
odottavan tätä lasta malttamattomasti. Jos nyt onnettomuus kohtaisi
sitä, sortuisi hän varmaan kokonaan suruun. Ja oli kuin hänellä olisi
ollut paha aavistus. Hän ei osannut ajatella, että näkisi kotonaan
lapsen palatessaan sinne syksyllä.

       *       *       *       *       *

Jo Tunsbergissä Olav tapasi maanpakolaisuutensa aikaisia tuttavia,
minne kääntyikin. Monet Alf-jaarlin entiset miehet olivat tulleet
tapaamaan surmatun päällikkönsä lankoa ja vaativat, että Tore-herran
oli otettava heidät mukaansa. Tanskalaisten maanpakolaistenkin
ja heidän miestensä parista, joita vilisi kaupungissa, hän löysi
monta jaarlinaikaista tuttavaa. Ja eräänä päivänä saapui satamaan
lätinmaalainen laiva tuoden viestejä tanskalaisilta herroilta
Konungahellasta; laivan päällikkö, Asger Maununpoika, oli kotoisin
Vikingavaagista, ja hän ja Olav olivat olleet ystäviä siihen aikaan,
kun Olav oli Høvdinggaardissa; he olivat myös kaukaisia sukulaisia.
Illalla Olav lähti kaupungille tanskalaisen sukulaisensa kanssa ja otti
oikein hyvän humalan — se virkisti häntä suuresti perästäpäin.

Tore-herra määräsi Olavin pienen kuusitoistasoutuisen laivan
päälliköksi, ja sotaretken kestäessä oli hänen laivansa ynnä kolmen
pienen laivan Vikenin kaakkoiskulman laivueesta purjehdittava Asger
Maununpojan johdolla; hän oli päällikkönä Lindormenilla, jota
norjalaiset kutsuivat myös Yrmlingeniksi. Tanskalaisten ja heidän
liittolaistensa välinen ystävyys oli usein hyvinkin hataraa, sillä
tällä kertaa oli suurin osa päällystöä norjalaista. Ja nämä puhuivat
kursailematta retken päätarkoituksen olevan sen, että Eirik-kuningas
ja Haakon-herttua tahtoivat vaatia koko Tanskan valtakunnan
äidinisänsä, pyhän kuningas Eirik Valdemarinpojan perintönä itselleen
sekä saattaa maan Norjan kruunun verolliseksi. Mutta tuosta puheesta
eivät tanskalaiset pitäneet; he väittivät vastaan sanoen, etteivät
heidän herransa, marski Stig Andersinpoika ja kreivi Jacob olleet
ikinä antaneet sellaisia lupauksia millekään kuninkaalle, ja että
norjalaiset saivat kylliksi suuren palkan avustaan saadessaan ryöstää
kaikin voimin Tanskan kuninkaan kaupunkeja ja linnoja. Norjalaiset
vastasivat, että kun tuli kysymys saaliinjaosta, olivat tanskalaiset
aina suuria veijareita, jotka osasivat anastaa itselleen parhaimmat
palat. Norjalaisia oli enemmän, mutta heistä oli suurin osa talonpoikia
ja kalastajia, jotka eivät olleet niin harjaantuneita kuin karaistuneet
ja tunteettomat tanskalaiset, jotka olivat olleet vuosikausia retkillä
maanpakolaispäällikköjensä matkassa, ja piittasivat viis' muista
laeista kuin niistä, joita heidän oli täytynyt totella sotajoukossa.
Mutta Alf-jaarlin vanha kantajoukko oli siinä suhteessa täysin
tanskalaisten veroista. Olavilla ja Asgerilla oli täysi työ pysyttää
rauha miestensä välillä.

Laivasto liikkui nyt Hunehalsin seudulla, ja se osa, mihin Asgerin ja
Olavin pikku laivat kuuluivat, hävitti Tanskan saarien pohjoisrantoja.
Vikingavaagiin he eivät menneet. Olav oli kuullut Asgerilta Tanskan
kuninkaan miesten vallanneen Høvdinggaardin, polttaneen sen ja
hakanneen maahan kivilinnan ja herra Barnim Erikinpojan kaatuneen
miekka kädessä. Oli siis turha ajatella häntä enää — Olavin olisi
muuten tehnyt mieli mennä tapaamaan enoaan. Nyt hän sai luettaa messun
vainajalle, siinä kaikki. Hän tunsikin entistä vähemmän kiintymystä
äitinsä sukuun ja maahan.

Noissa matalissa, turvattomissa rannoissa oli jotakin niin
kevytmielistä ja tyhmänpöyhkeää, kun ne levisivät siinä aaltojen
huuhtomina aina veden välkkyvään pintaan asti. Leveän, valkoisen
rantaman takaa nousivat kellertävät hiekkasärkät ilmoille, ja ikämetsää
kasvoi niemen nokkaan asti; vanhojen pyökkien ja mukuraisten tammien
rungot näyttivät nousevan suoraan myrskyisästä merestä; ruohoturve ja
puiden juuret harittivat hiekkapenkereen laidasta kuin rikkinäisen
vaatteen langat. Näytti siltä kuin meri olisi kouraissut luokseen
ja haukannut suuria kappaleita rannikon paljaasta povesta. Olavin
mielestä täällä oli rumaa. Sisämaassa oli kyllä kauniimpia seutuja
— suuria, mahtavia kartanoita, muheata maata, metsässä kulkevia
sikaparvia, lihavia lehmiä laitumella, kauniita hevosia haassa; mutta
sittenkään hän ei ollut milloinkaan viihtynyt täällä. Kotimaa, Norjan
ranta, kivinen varustus toisensa takana — kareja, luotoja ja saaria,
sisäreitti ja viimeksi mantereen vaaleat kalliot, kunnes ensimmäiset
vihreät ruohojuovat pistäytyivät jonkun lahden pohjukkaan aivan kuin
tiedustellen. Talot olivat korkeammalla, enimmäkseen mäkien harjalla,
mistä näki kauas joka puoleen ja voi arvata, mitä oli tulossa.

Hän ajatteli kotiaan — alastomien kallioseinämien välistä lahtea,
taloa ylhäällä töyrään laella Hevostunturi taustanaan. Ingunn nousi
ylös näihin aikoihin — ehkä hän seisoi ulkona pihalla kauniina ja
nuorena ja notkeana jälleen, vaalien lastansa päivänpaisteessa.
Ensimmäisen kerran hän toivoi kiihkeästi, että kotona olisi lapsi. —
Mutta tuo valoisa näky oli niin kaukainen ja epätodellinen.

Hän vietti nyt samanlaista elämää kuin ollessaan maanpakolaisena.
Pelkkä rautapaidan tunne teki niin hyvää — oli kuin hänen
ruumiinvoimansa olisivat jännittyneet sen painon alla. Oli hyvä tuntea,
miten se viilensi maatessa, suojeli ja säästi ruumiin lämpöä taistelun
tuoksinassa; se oli kuin kehoitus voimien säilyttämiseen jakamattomina,
hajottamatta niitä turhanpäiten ja tarkoituksetta. Ponnistukset,
joita myrskyisellä merellä purjehtiminen sekä maalle hyökkääminen
vaativat, edellyttivät että miehen oli oltava valpas ja tarkkaavainen,
mutta sisimmässään peloton ja piittaamaton, vaikka vaara, jonka
torjumiseen täytyi ponnistaa viimeiset voimansa, nujertaisikin alleen.
— Tämäntapaisia ajatuksia liikkui Olavin mielessä, ja hän tunsi
toisinaan vastenmielisyyttä muistellessaan niitä kahta vuotta, jotka
hän oli viettänyt talonpojan töissä ja ollut naimisissa, epämääräistä
tuskaa sydämessä, aivan kuin heikkoa jomotusta umpeenmenneiden
haavojen pohjalla siitä, että hän tuhlasi miehuusvoimansa raataessaan
kuluneissa, väljissä työvaatteissaan, mahtamatta lopullisesti mitään
sille, minkälaisen sadon hän oli korjaava vaivoistaan ja lisäksi
jonkinlaista vastenmielisyyttä muistellessaan läheistä yhdyselämäänsä
tuon sairaalloisen naisen kanssa. Hänestä tuntui kuin hän olisi
uhrannut voimakkaan nuoruutensa ja horjumattoman terveytensä, jotta
tämä saisi imeä itseensä hänen voimansa, josta hän ei uskonut
kuitenkaan olevan apua. Tuntui kuin hänet olisi pantu uimaan hukkuva
toveri kaulassaan — pelastamaan tämä tai uppoamaan itse hänen
kerallaan, jos tahtoi osoittaa olevansa mies. Mutta hän ei voinut
olla tuntematta sydämessään vavistusta ajatellessaan, mikä lopussa
kuitenkin odotti — hukkuminen — vaikka olisi taistellut viimeiseen
hengenvetoon, siksi ettei mies voi toisin tehdä.

— Jos Ingunn olisi ollut terve ja jos Olavista olisi tuntunut
luonnolliselta ja päivänselvältä, että heille syntyisi lapsia
korjaamaan sen, minkä hän oli saanut aikaan, olisi hän ajatellut
toisin isännän asemastaan. Ja väliin, koettaessaan houkutella itseään
uskomaan, että Ingunnhan saattoi tulla terveeksi ja että hänellä
kukaties parastaikaa oli terve, parkuva, pieni poika tai tytär kotona
kätkyessä — kaipasi hän taloonsa. Mutta useimmiten hän ei kaivannut
sinne, vaan tunsi syvää mielihyvää saadessaan olla yksin, vapaana
muista huolista kuin niistä, joita hänen alipäällikön toimensa tuotti.

Häntä miellytti tämä elämä pelkkien miesten parissa. Niitä naisia,
jotka hän näki rannassa, vanhoja eukkoja, jotka toivat heille ruokaa,
kuihtuneita naisia, jotka pysyttelivät siellä, missä miehet liikkuivat,
ei hän ottanut lukuun. Oli sateisia päiviä ja öitä laivalla,
otteluita maihin noustessa — vaikkei se ollut sattunut kovin monesti
Olavin osalle, eikä hän sitä liioin surrutkaan, sillä eivät edes
Alf-jaarlin joukoissa vietetyt vuodet olleet voineet vaimentaa hänen
vastenmielisyyttään tarpeetonta julmuutta kohtaan — ja tanskalaiset
olivat julmia hävittäessään omaa maatansa. Eivätkä he luultavasti olisi
olleet vähemmän julmia hävittäessään muitakaan seutuja. Mutta täällä
oli totuttu tuohon leikkiin, sillä näillä rannoilla oli hävitetty ja
raiskattu ja poltettu niin kauan kuin Tanska oli ollut olemassa. Olav
tunsi vieraaksi äitinsä kansan. Hänenkin mielensä oli palanut sotiin ja
taisteluihin nuoruudessa, mutta taistelun tuli päättyä joko voittoon
tai häviöön. Joskus hän näki mielessään vihollisjoukon Hestvikenissä;
hän puolusti tuota töyräällä olevaa taloa seisoen selkä vuorta päin,
ajaen vihollista mäkeä alas suoraan meren aaltoihin, tahi kaatui omalle
kamaralleen —.

Tanskalaiset olivat toisenlaisia, pehmeämpiä ja sitkeämpiä. He
antoivat ajaa itsensä pois — talonpojat metsiin, päälliköt meren yli
— mutta tulivat takaisin, kuten aallot vierivät edes ja takaisin.
He hävisivät ja voittivat, eikä kumpikaan muuttanut huomattavasti
heidän ruokahaluaan ja elämännälkäänsä. He kestivät ihmeteltävällä
mukautuvaisuudella ajatuksen, ettei toisin olisi oleva koskaan —
taistelua oli kestävä ikuisesti, noilla matalilla, märillä rannoilla,
minkään voiton tai tappion olematta viimeinen.

Sitten he viettivät jonkin aikaa maalla. Miehet asuivat kaupungissa
tiheään sullottuina taloihin ja kartanoihin; ilma oli paksu ja kuuma
hiestä, rivoista puheista, oluen ja viinin höyrystä, iskuista,
riidasta ja nahinasta. Joka yö oli tappeluita kaduilla ja taloissa, ja
päälliköillä oli aika tekeminen saadakseen joukkonsa pysymään vähänkään
kurissa.

Huhuja kulki lakkaamatta laivakunnista, jotka muka olivat hyökänneet
maihin ja saaneet tavattoman runsaasti saalista. Maastrandin luona
oli joukko Alf-jaarlin entisiä miehiä tapellut saksalaisia kauppiaita
vastaan sekä ottanut hengiltä kaikki vangit. Tällä he muka olivat
kostaneet erään kuolleen herransa surman. Sitten kerrottiin Tanskan
kuninkaan laivaston valloittaneen marskin varustuksen Samsøssä ja
herra Stig Andersinpojan kaatuneen. Norjalaisten kesken uskottiin
Haakon-herttuan aikovan valloittaa Tanskan itselleen — ja tästä hän
oli riitaantunut veljensä, kuninkaan kanssa; siksi Eirik-kuningas oli
purjehtinut kotiin Bjørgviniin jo aikaisin kesällä, ja siitä syystä
kuninkaan laivaston päälliköt, Länsi-Norjan herrat ja eräät Islannin
miehet olivat olleet niin julmia. Mutta herttua vaati kovaa kuria
joukoiltaan: hän ei tahtonut nähdä kokonaan hävitettynä maata, jonka
hän aikoi saada itse.

Olav ajatteli, että jos ylipäälliköt kenties tiesivätkin mikä noissa
lukuisissa huhuissa oli totta, mikä ei, ei väki ainakaan ollut
selvillä mistään. Ja alipäälliköt, hänen itsensä vertaiset, laskettiin
kuuluvaksi väkeen, eikä herroihin — jotka soturit usein tunsivat vain
nimeltä ja joita tuskin olivat nähneet — mutta joista he puhuivat
sitä enemmän mitä vähemmän heitä tunsivat. Että hän itse oli sukua
useille maasta karkotetuille tanskalaisille aatelismiehille, siitä
mainitakseen hän oli liian ylpeä, kun eivät toiset muistaneet sitä.
Hänen oma ylipäällikkönsä, Tore-paroni, ei pitänyt häntä sen parempana
kuin talonpoikien laivojen komentajia; hän piti Hestvikenin Olavia
urhoollisena miehenä ja kunnollisena johtajana — mutta muulla tapaa
tämä ei mitenkään ollut erottautunut muista; hänellä ei ollut tähän
asti ollut tilaisuutta suorittaa sellaisia tekoja, jotka olisivat
herättäneet ihmetystä.

Eräs seuraus tästä elämästä oli. Kun Olav nyt muisti kalvavan pelkonsa,
että hänen tuntoaan painavalla teolla olisi yhteyttä sen asian kanssa,
että hänellä oli ollut niin vähän iloa yhdyselämästään Ingunnin
kanssa, tuntuivat nämä ajatukset hänestä sangen joutavanpäiväisiltä.
Huomaamatta oli sellainen käsitys syntynyt hänen mielessään viimeisenä
kahtena vuonna. Mutta nämä miehet, joiden parissa hän oli täällä,
olivat ryöstäneet talonpoikien karjaa, polttaneet taloja ja linnoja,
saattaneet miekkansa vereen muutenkin kuin taistelussa, ja moni oli
surmannut ja rääkännyt aseettomia ihmisiä ilman sanottavaa syytä.
Jotkut olivat anastaneet kalleuksia, joita he pelkäsivät näytellä
— ja nämä esineet oli enimmäkseen ryöstetty kirkoista. Ja vaikka
Haakon-herttua oli käskenyt rangaista väkivallan kuolemalla, eivät
kaikki ne vaimot ja tytöt, joita kuhisi sotureiden joukossa miesten
ollessa maissa, olleet joutuneet aivan omasta tahdostaan tähän elämään.

Hänen oma tilintekonsa tuon islantilaisen kanssa muuttui niin
äärettömän mitättömäksi asiaksi. Eihän kukaan voinut uskoa, että
nämä miehet olisivat ripittäneet kaikki syntinsä saatavissa oleville
papeille — he eivät voineet mitenkään muistaa kaikkea, eivätkä
papit ehtineet kuunnella niin tarkkoja tunnustuksia. Monella, joka
luottavasti nautti Corpus Dominin ennen hyökkäystä, oli varmasti
suuria syntejä omallatunnollaan, jotka hän oli unohtanut ripittää.
Teit-lurjus oli saanut palkkansa — ja Olavista tuntui nyt niin
kumman naurettavalta, että hän oli voinut kuvitella näkevänsä enteitä
kaikenlaisissa asioissa: vieraiden ihmisten satunnaisissa sanoissa,
unissa, joita hän oli nähnyt yöllä, karjansa värissä ja merkeissä.
Hän oli luullut lopuksi tuntevansa päällänsä Jumalan käden, joka
tahtoi pakottaa hänet kääntymään siltä tieltä, mille hän oli astunut.
Täällä, kaikkien näiden miesten parissa, missä hän merkitsi niin
vähän, muuttuivat hänen omat asiansakin pienemmiksi: hän oli nähnyt
ja kuullut niin monen urhean miehen kuolevan, että oli mahdoton uskoa
taivaan Jumalan panevan kovin pahakseen Teitin surmaamista tai aikovan
kurittaa erikoisesti Olav Auduninpoikaa ojennukseksi ja pelastukseksi,
kun oli niin paljon muita mahtavampia miehiä, jotka olisivat tarvinneet
sitä paremmin — esimerkiksi tanskalaiset herrat, jotka riehuivat niin
julmasti oman maansa asujaimia kohtaan. Ingunnin hairahduskin näytti
ikään kuin pienemmältä — hän näki ja kuuli täällä niin monenmoista.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä myöhään syksyllä hän ohjasi kulkunsa vuonoa ylös.
Aurinko paistoi kirkkaasti sadekuurojen välillä. Tuuli navakasti,
korkeat, valkoiset hyrskyt Härän alla tervehtivät häntä jo kaukaa.
Ylhäällä kartanolla oli huomattu pieni alus — Ingunn seisoi laiturilla
hänen laskiessaan sen ääreen, huntu ja viitta hulmuten laihan, kumaran
vartalon ympärillä. Ja heti kun Olav näki hänet, ymmärsi hän kaiken
olevan ennallaan —.

Lapsi oli syntynyt kuolleena. Se oli ollut poika, poika sekin.

       *       *       *       *       *

Kaksi kuukautta uudenvuoden jälkeen Ingunn tuli taas kipeäksi — hän
oli langennut tiellä, ja tällä kertaa oli henki kysymyksessä. Olavin
täytyi hakea pappi taloon.

Sira Benedikt neuvoi aviopuolisoita elämään erossa vuoden ja käyttämään
tuon ajan katumukseen ja hyviin töihin; kun Ingunn oli noin heikko,
arveli pappi, ettei hän mitenkään jaksaisi synnyttää elävää lasta.

Olav oli kyllä halukas koettamaan tuota keinoa. Mutta Ingunn joutui
aivan suunniltaan epätoivosta hänen puhuessaan siitä.

"Kun minä kuolen", sanoi hän "täytyy sinun ottaa nuori, terve vaimo,
joka synnyttää sinulle poikia. Sanoinhan sen sinulle, silloin kun olin
onneton — mutta sinä et tahtonut päästää minua. Minä en elä kauan,
Olav, — anna minun olla sinun luonasi niin kauan kuin elän!"

Olav silitti hänen kasvojaan ja hymyili väsyneesti. Ingunn puhui yhä
siitä, että Olavin täytyi mennä uusiin naimisiin — mutta hän ei
kärsinyt nähdä tämän katsovan kehenkään naiseen tai vaihtavan paria
sanaakaan naapurivaimojen kanssa, heidän tavatessaan nämä kirkkomäellä.

Unettomuus vaivasi Olavia tänä keväänä vielä enemmän kuin edellisinä
vuosina. Sydän täynnä sääliä hän virui vuoteellaan käsi heikon
vaimoparkansa ympärillä — mutta häntä kiusasi tämän hellittämätön
rakkaus. Vielä nukuttuaankin tämä puristi laihoilla käsivarsillaan
hänen kaulaansa pää hänen olkapäällään.

       *       *       *       *       *

Olav oli iloinen päästessään kotoa, kun hän lähti taas Tunsbergiin
keväällä. Kesä kului samoin kuin edellinenkin. Mutta aina kun hän
ajatteli kotia, ahdisti hänen sydäntään. Sillä oli aivan kuin
yhdentekevää, että hänellä oli ollut niin vähän iloa yhdyselämästään
Ingunin kanssa — hänen menettämisensä oli menettää puolet elämää.

Mutta Ingunn oli terve ja reipas, kun hän palasi myöhään syksyllä. Ja
tällä kertaa hän oli varma siitä, että asiat sujuisivat hyvin. Mutta
kuusi viikkoa ennen joulua hän sai pojan, enemmän kuin kaksi kuukautta
liian aikaisin.

Vähää ennen kuin tämä tapahtui, oli laaksossa levinnyt tieto, että
Tore Haakoninpoika oli mestauttanut Bjørn Egilinpojan Tunsbergissä.
Ensimmäisen Tanskan retken jälkeen hän oli mennyt paronin palvelukseen
— hän ei tahtonut enää takaisin Hestvikeniin. Taistelulaivaston
vetäytyessä takaisin Norjaan tänä syksynä oli Bjørn ollut sillä
laivalla, jota Tore-herra itse ohjasi kotiin päin, ja hän oli joutunut
sanakiistaan erään toisen miehen kanssa ja hyökännyt tämän kimppuun.
Paronin käskiessä miesten vangita ja sitoa hänet hän oli noussut
vastarintaan ja haavoittanut kahta heistä kuolettavasti ja useita muita
lievemmin.

Gudrid, Bjørnin vaimo, oli kuollut kesällä, ja Olav Auduninpoika
ajatteli nyt olevansa velvollinen auttamaan sen miehen perhettä, josta
hän oli pitänyt niin paljon. Torhild Bjørnintytär oli pysytellyt
erillään muiden ihmisten parista — hän oli tyly ja harvasanainen; Olav
oli nähnyt häntä hyvin harvoin ja vaihtanut tuskin sanaakaan hänen
kanssaan, niin ettei hän oikein tiennyt, miten saisi toimitetuksi
asiansa tälle.

Mutta Ingunnin jäädessä makaamaan sairaana näin lähellä joulua, ja
koska Hestviken nyt oli ilman emäntää, joka olisi toimittanut kaikki
valmistukset — ja talossa oli paljon vierasta väkeä näin kalastus- ja
hylkeenpyyntiaikaan — alkoi Olav tuumia, että mitähän, jos hän puhuisi
Torhild Bjørnintyttären kanssa ja pyytäisi tätä muuttamaan heille
taloa hoitamaan. Hän kuului olevan varma työihminen, ja Hestvikenissä
oli nyt kaikki niin mullin mallin, että kuka hyvänsä olisi osannut
hoitaa työt paljon paremmin kuin talon oma emäntä; eihän Ingunn saanut
paljon aikaan terveenä ollessaankaan, mutta hän oli nähnyt tuskin
yhtään tervettä päivää kolmeen vuoteen. Ruoan saanti oli niin kurjaa,
että Olavin oli ollut vaikea saada taloon miehiä täksi talveksi,
ja jos taloon tuli vieraita, sai hän odottaa pelolla ja häpeällä,
mitä saataisiin pöytään. Kohta heillä ei ollut talvella muuta kuin
tuoretta kalaa ja jäädytettyä lihaa, mikä haisi ja maistui omituisen
pahalta. Aitassa olevat ruokatavarat hupenivat kuin tuuleen — kunnes
Olaville selvisi, että useat palvelijoista varastivat kuin korpit.
Olut täytyi tuottaa aina kaupungista, vaikka se tuli kalliiksi —
Ingunnin panema olut oli huonossa huudossa pitkin koko vuonon rantaa.
Jopa kirnupiimäkään ei ollut hapanta, vaan märennyttä. Itselleen hän
ei ollut saanut teetetyksi juuri mitään uutta kotona naimisiin menonsa
jälkeen, ja hänen arkivaatteensa olivat kuin mökkiläisen repaleet —
niitä ei pidetty puhtaina eikä vaihdettu tarpeeksi usein.

Hän oli ehdottanut Ingunnille pari kertaa, että he ottaisivat
apuvaimon, mutta tämä oli heti tullut kauhean onnettomaksi, itkenyt ja
rukoillut, ettei Olav tuottaisi hänelle sellaista häpeää. Hänen oli
turha sanoa, etteihän sairaudelle mitään voinut ja ettei häpeä ollut
Ingunnin. Ja Olav ymmärsi, että jos hän nyt aikoi puhua Torhildin
kanssa, täytyi sen tapahtua hänen vaimonsa tietämättä. Pahinta oli
lapsien laita — nuorimmat hänen täytyi saada ottaa mukaansa, ja siitä
oli kai tuleva hälinää, mitä Ingunn ei kestänyt kuulla.

"Torhildin lapsiksi" kutsuivat ihmiset Bjørnin ja Gudridin kuutta
elossa olevaa lasta. Näiden äiti oli ollut kuin jänisemo — hän jätti
lapset omiin hoteisiinsa melkein heti, kun ne olivat syntyneet;
tytärpuoli otti ne hoiviinsa, nosti ne syliinsä ja imetti niitä
lehmänsarvesta. Gudrid itse juoksenteli ympäri laaksoa. Torhild oli
ollut kihlattu varhaisessa nuoruudessaan eräälle hyvinvoivalle ja
kunnolliselle nuorelle miehelle, mutta hän oli Gunnarin lähisukulainen,
miehen, jonka Bjørn oli tullut surmanneeksi, ja niin ei naimisesta
tullut mitään. Sen jälkeen Torhild oli jäänyt tuohon köyhään kotiin,
raatanut kuin mies ja vaimo yhteensä. Ihmiset tunsivat häntä hyvin
vähän, mutta hänestä tiedettiin paljasta hyvää. Ei hän ollut rumakaan,
mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi, että Torhild Bjørnintytär olisi
voinut olla muualla kuin missä oli. Nyt hän ei ollut enää nuori —
kahdenkymmenenkahdeksan, -yhdeksän vaiheilla; hänen kaksi vanhinta
sisarpuoltaan olivat siksi varttuneet, että olisivat voineet mennä
palvelukseen, mutta Torhild vastasi ihmisten puheeseen, että hän
tarvitsi heitä kotona.

Eräänä sunnuntaina, vähän sen jälkeen, kun Ingunn oli jäänyt makaamaan,
näki Olav Torhild Bjørnintyttären kirkossa. Tämä seisoi uloinna naisten
puolella ja oli kietoutunut avaraan, mustaan viittaan, jota hän piti
tiukasti ympärillään. Hupun hän oli vetänyt silmille, ja Olav näki
aika ajoin sivusta hänen kasvonsa kalpeina mustaa villakaapua vastaan.
Hän oli isänsä näköinen: otsa korkea ja jyrkkä, nenä pitkä, mutta
kauniisti kaartuva, suu leveä ja väritön, huulet tiukasti suljetut,
aivan kuin mykän kärsivällisyyden merkiksi; leuka oli voimakas ja
kaunismuotoinen. Mutta hänen vaalea tukkansa oli kauhtuneen värinen
ja riippui epäjärjestyksessä otsalle, ja harmahtava iho oli kuin noen
ja savun parkitsema. Hänellä oli suuret, harmaat silmät, mutta ne
olivat punareunaiset ja verestävät, aivan kuin hänen olisi täytynyt
seisoa liian paljon lieden ääressä ahtaassa, savuisessa kodassa. Kädet,
jotka pitelivät kaapua koossa silloinkin, kun hän oli liittänyt ne
rukoukseen, eivät olleet isot, hänellä oli kaidat, pitkät sormet, mutta
ne olivat sinertävät ja täynnä sierettymiä. Ja kaikki ihossa olevat
uurteet ja kuluneiden kynsien seudut olivat mustat. — Messun jälkeen
Olav jäi kirkonmäelle puhelemaan parin talonpojan kanssa. Näin hän
joutui ratsastamaan kotiin yksin — hänen väkensä oli lähtenyt kotiin
jo aikaisemmin.

Hän oli tullut kohdalle, missä metsä aukeaa; siinä oli pari isoa
suopälveä ja pieni mökki suuremman suon laidassa. Ratsastuspolku
haarautui aivan sen ulkosuojien taitse — toinen lähti Rynjulia
kohti eteläänpäin, toinen, kapeampi, alas Hestvikeniin. Kääntyessään
kotipolulleen Olav näki Torhild Bjørnin tyttären ulkona mökin edessä;
hän oli riisunut viittansa ja antanut sen takaisin vaimolle, jolta oli
sen lainannut. Huomatessaan ratsastajan hän kääntyi äkkiä ja lähti
kulkemaan jäätynyttä suota kohti aivan kuin paeten. Mutta Olav oli
saanut nähdä, miksi hän oli kätkeytynyt niin tarkasti viittaansa —
hänellä ei ollut sen alla muuta kuin paljas paita, karkea, värjäämätön
sarkapaita. Se oli auki kaulasta ja hihat ylettyivät kyynärpäihin,
ja käsivarret olivat siniset kylmästä, samoin kapeat nilkat, jotka
vilkkuivat paidanhelman ja isojen, risaisten miesten kenkien
välistä, jotka hänellä oli jalassa. Vyötäisilleen hän oli kietaissut
sarkakaistaleen — ja jälleen Olavin täytyi ihmetellä hänen suoraa
ryhtiään.

Hänen vaatepartensa oli samanlainen kuin apuvaimojen, jotka kesäisenä
päivänä leikkasivat eloa pellolla. Eräs muisto vilahti Olavin mielessä
— sininen taivas, auringonpaiste ja lämpöä huokuva pelto, leikkuumaa,
missä naiset liikkuivat kumarassa, koukkaisten sirppiinsä kypsää,
hyvältä tuoksuvaa viljaa. Hän katsoi tuon ohuesti vaatetetun naisen
jälkeen, joka pakeni jäätyneelle suolle — kohti metsänrantaa, missä
kuuset seisoivat huurteisina. Miten kylmä hänellä mahtoikaan olla.
Hän oli paljain päin — palmikko riippui paksuna, suorana köytenä
alas uljasta, taipumatonta selkää pitkin. Olav tunsi äkkiä kiihkeätä
hellyyttä häntä kohtaan. Hän pidätti hevostaan vähän aikaa polulla
katsellen nuoren naisen jälkeen. Sitten hän ratsasti eteenpäin
kappaleen matkaa — käänsi hevosen ja oikaisi suolle.

Mökki, jonka Bjørn Egilinpoika oli omistanut mäellä vuonon toisella
puolen, oli melkein kokonaan leppien peitossa eikä näkynyt tielle.
Olav muisti hänen raivanneen aimo kaistaleen uudismaata; hän oli
käynyt täällä viimeksi kaksi vuotta sitten jollakin asialla. Pari
pientä sarkaa oli varmaan raivattu tänä syksynä: kiviä ja juuria ei
ollut vielä kannettu pois. Ylempää paistoivat sänkipellot vaaleampina
kuin muu kuurainen, sammaleinen maa. Pieni navetta, minkä Bjørn oli
pystyttänyt joku vuosi sitten, loisti uutuuttaan keltaisena, mutta
tupaa hän ei ollut saanut milloinkaan rakennetuksi: he asuivat yhä
pyöreässä multamajassa.

Torhild Bjørnintytär tuli ulos kuullessaan hevosen kavion kopsetta.
Lapset kurkistelivat hänen takaansa oviaukosta. Hän suoristautui,
punehtui hiukan ja katsoi vastahakoisesti vierasta tämän laskeutuessa
alas hevosen selästä, josta hän ymmärsi tällä olevan jotakin asiaa.
Olav sitoi Apalhvitenin puuhun, pani oravannahkaturkkinsa sen
peitteeksi ja sanoi: "Anna minun tulla hetkeksi sisään, Torhild,
tahtoisin puhua kanssasi eräästä asiasta." Hän ei tahtonut, että toinen
seisoisi siinä palelemassa; nyt hän oli avojaloinkin.

Torhild pyörähti sisään. Hän viskasi kuluneen taljan multapenkille,
pyysi vierasta istuutumaan ja otti kauhallisen vuohenmaitoa astiasta,
joka oli Olavin takana penkillä. Maito maistui ja haisi väkevästi
savulta, mutta Olav ei ollut syönyt, ja se oli hänestä hyvää.
Maja oli kuin luola, jossa kulki keskellä kapea käytävä molempien
multalavitsojen välissä, mitkä täyttivät koko alan. Torhild istuutui
vierasta vastapäätä; hänellä oli sylissä kaksivuotinen lapsi, ja hänen
takanaan seisoi vähän vanhempi tyttö pidellen häntä kaulasta. Kaksi
vanhinta poikaa makasi lieden luona, lähellä ovea, kuunnellen siskon ja
vieraan puhetta.

Puheltuaan muista seikoista sopivan ajan Olav esitti asiansa. Torhild
oli kai kuullut, miten surkeasti asiat olivat Olavin talossa — eikä
ollut pienintäkään toivoa, että hänen vaimonsa pystyisi työntekoon
koko talvena. Jos Torhild tahtoisi olla niin hyvä ja auttaa heitä
tässä vaikeudessa, ei hän osaisi milloinkaan palkita häntä kylliksi.
Olav puhui kuin sellainen, joka pyytää palvelusta — hän piti tuosta
toisesta niin sydämellisesti. Tämä oli vahvan näköinen, hartiakas ja
ryhdikäs, pitkä, kiinteäpovinen ja voimakaslantioinen. _Hän_ ei ollut
antanut selkänsä köyristyä, vaikka hänen oli täytynyt kulkea ikänsä
majan ja navettapahasen väliä.

Torhild yritti keksiä verukkeita, mutta Olav vastasi, että hän
tietenkin sai ottaa kaikki kuusi lasta mukaansa Hestvikeniin. Hän ei
ollut ajatellut tarjoutua ottamaan luokseen muuta kuin kaksi vanhinta
— näistä saattoi jo olla hiukan apuakin — sekä kaksi nuorinta, jotka
eivät voineet erota kasvatusäidistään. Keskimmäisille täytyi löytyä
sija jostakin muualta. Eläimet, lehmä, neljä vuohta ja kolme lammasta
hän ottaisi myös huostaansa; kun tuli rekikeli, voitiin tuoda niiden
rehut. Ja hän lupasi huolehtia siitä, että Rundmyrin pellot tulisivat
lannoitetuiksi ja siemennetyiksi keväällä.

Lopulta Torhild suostui Olavin palvelukseen, ja he päättivät, että
hän muuttaisi Hestvikeniin niin pian kuin hän oli ehtinyt hankkia
vähän vaatetta itselleen ja lapsille. Olav lupasi lähettää hänelle
kangasta. Hän ratsasti itse viemään niitä seuraavana päivänä; toisten
palvelijoiden ei tarvinnut tietää, miten köyhä hän oli ollut.

Hän oli aikonut kertoa Ingunnille sopimuksestaan samana iltana, mutta
hänen tullessaan sairaan luo makasi tämä sängyssä niin verettömänä
ja heikkona, että näytti siltä, kuin hän ei jaksaisi kuunnella eikä
vastata. Ja niin hän istahti hetkeksi hänen luokseen sängyn laidalle.
Ingunnin kasvot olivat hirveän kuluneet: silmäluomet riippuivat kuin
ohuet, ruskeat kalvot sisään vajonneiden silmien päällä, iho oli harmaa
ja ruskealäikkäinen poskipäiltä — tumma väri, jonka hän oli saanut
toisen lapsensa jälkeen, ei ollut lähtenyt pois. Hänen valkoinen
aivinapaitansa oli kiinnitetty kalliilla soljella — hänen kaulansa
oli suonikas kuin kynityn linnun. Olav muisti, että Torhildin harmaa,
villainen paita oli ollut kiinnitetty hiotulla kalanluisella neulalla
— mutta hänen kaulansa oli ollut pyöreä kuin patsas ja povensa kiinteä
ja pysty. Hän oli terve ja raikas, vaikka hänen elämänsä oli ollut niin
raskasta ja vaivalloista. Hänen omalla vaimoraukallaan oli ympärillään
kaikkea, mitä tarvittiin nuoren vaimon elämän sulostuttamiseksi — ja
kuitenkin hän makasi tässä kolmannen kerran neljän vuoden kuluessa
lapsettomana ja terveytensä menettäneenä. — Olav siveli hänen poskeaan
ja sanoi:

"Kunpa osaisin auttaa sinua, Ingunn!"

Hän ei saanut sanotuksi vaimolleen pestanneensa apuvaimoa, ennen kuin
Torhild muutti taloon lapsilaumoineen ja eläimineen. Ingunn näytti
pahastuvan, mutta sanoi vain:

"Niinhän se taitaa olla, että sinä tarvitset jonkun hoitamaan taloa. Ja
minä olen aina ollut niin saamaton — enkä näy osaavan elää enkä kuolla
—."

       *       *       *       *       *

Ingunn makasi yhä yli talven selän, ja hänen sanansa näyttivät
toteutuvan — hän ei osannut elää eikä kuolla. Mutta sitten hän
piristyi, ja ennen paaston alkua hän jaksoi jo istua. Kevät tuli sinä
vuonna varhain vuonon rantamille.

Odotettiin jälleen sotakäskyä kesäksi. Talonpojat olivat väsyneet
sotaan Tanskaa vastaan. Kukaan ei enää uskonut kuninkaan eikä
herttuan saavan lopuksi aikaan muuta, kuin että menettäisivät senkin
äidinperinnön, minkä olivat jo saaneet kiristetyksi itselleen entiseltä
Tanskan kuninkaalta, ennen kuin tämä murhattiin.

Tänä keväänä antoi sira Benedikt kuuluttaa aikovansa lähteä Nidarosiin
Olavin-valvojaisiin. Paljon ihmisiä laaksosta liittyi häneen
päästäkseen hyvässä seurassa pyhiinvaellusmatkalle, jonka jokainen
Norjan mies ja nainen tahtoi tehdä ainakin kerran elämässään. Olav
tarttui kuin toivoa ja apua hakien ajatukseen, että Ingunnin oli
lähdettävä mukaan. Oli aivan kuin merkki, että hän oli tullut niinkin
terveeksi viime aikoina — hänen täytyi käyttää tätä harvinaista
tilaisuutta.

Ingunn oli ensin hyvin haluton lähtemään — kun ei Olav päässyt
mukaan — mutta äkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hänhän voisikin
käydä tervehtimässä sisaruksiaan ja lähteä pyhiinvaeltajien matkassa
Hamariin asti. Olav ei pitänyt siitä; hän olisi tahtonut, että Ingunn
olisi lähtenyt pyhiinvaellusretkelle — ehkä hän olisi saanut takaisin
terveytensä pyhän Olavin haudan ääressä. Jos hän kerran jaksoi lähteä
Heidmarkiin, täytyi hänen jaksaa perille asti: pyhiinvaeltajathan
kulkivat hiljaa, sillä joukossa oli monta sairasta. Mutta nähdessään
Ingunnin kaipaavan niin kovasti sisaruksiaan hän antoi suostumuksensa.

       *       *       *       *       *

Hän saattoi Ingunnia Osloon asti ja jäi kaupunkiin muutamaksi päiväksi
ostaakseen ja myydäkseen. Eräänä aamuna, kun Ingunn istui majalassa,
tuli Olav kiireesti sisään. Hän kopeloi heidän nahkasäkkejään, ei
löytänyt mitä haki, ja aukaisi toisen. Sieltä hän sai käsiinsä joitakin
pieniä vaatekappaleita — ne sopivat varmaan nelivuotiselle lapselle.
Vaistomaisesti hän tuli katsahtaneeksi vaimoonsa — Ingunn istui
kumarassa, posket hehkuvan punaisina. Olav ei puhunut mitään, vaan
sulki säkin ja meni ulos.




VI


Haakon Gautinpoika oli ostanut Bergin rouva Magnhild Torentyttären
kuoltua. Nyt oli Tora Steinfinnintytär siellä leskenä jo toista vuotta.
Hänen puheestaan Ingunn ymmärsi tämän eläneen sovussa Haakonin kanssa,
mutta olevan myös tyytyväinen ilman tätä. Hän oli hyvin taitava emäntä.
Ingunn ei lakannut milloinkaan ihmettelemästä sisartaan, joka liikkui
niin rivakasti, varmasti ja käskevästi ulkona ja sisällä, vaikka hän
nyt oli niin lihava, että se oli ihme. Entinen punavalkoinen iho
hänellä oli vieläkin, samoin suorat, puhtaat piirteensä, mutta posket
ja leukalihat pullottivat suunnattomina, ja ruumis oli niin muodoton,
että hän kesti tuskin hevosen selässä; hänen kätensäkin olivat
paisuneet niin, että taivepaikat olivat vain kuin syvät kuopat —
mutta se ei haitannut häntä vähänkään. Kaikkialla oli varallisuutta ja
hyvinvointia, ja hänen lapsensa olivat terveitä ja kukoistavia. Hän oli
synnyttänyt kuusi lasta, jotka kaikki elivät.

Kolmantena iltana istuivat sisarukset yhdessä aitanparvella ennen
levolle menoaan. Ingunn istui kynnyksellä kuunnellen hiljaisuutta —
kaukana metsässä kukahti käki vielä silloin tällöin, ja peltorastas
raksutti laihossa. Hän oli elänyt jo kauan seudulla, missä ilmakin
tuntui aina olevan äänessä, missä tuuli suhisi ja vonkui, ja meri
hyrskyi alhaalla vuoren juurella. Tämän äänettömän ja kirkkaan
taivaankannen alla tekivät lintujen pienet äänetkin hiljaisuuden yhä
kuuluvammaksi — Ingunnista tuntui, kuin hän olisi juonut yhtä mittaa
virkistysjuomaa. Lahti oli niin pieni ja rakas; se lepäsi kiiltävänä,
välkkyen tummempana leväpehkujen kohdalla. Viimeiset pilvenpatsaat
olivat painuneet kukkulan taa — päivällä oli ollut poutaa ja sadetta,
ja niitylle levitetty heinä tuoksui niin hyvälle.

Ikävä valtasi hänet —. Ingunn ymmärsi äkkiä ja odottamatta, mille
asialle hän oli tullut. Hän oli taistellut nämä kaksi päivää, milloin
kysyäkseen, milloin jättääkseen kysymättä sen mitä aikoi.

"Näetkö koskaan minun Eirikiäni?"

"Hän voi hyvin", vastasi Tora vitkaan. "Hallveig sanoo hänen olevan
terveen ja hyvätapaisen lapsen. Vaimo käy täällä joka syksy."

"Onko siitä kauan, kun viimeksi näit pojan?" kysyi sisar.

"Haakon ei pitänyt siitä, että kävin siellä", sanoi Tora äskeiseen
tapaan. "Ja sittenhän minä olen lihonut niin, että minun on vaikea
tehdä niin pitkää matkaa. Mutta tiedäthän sinä, että hän on hyvien
ihmisten luona, eikä Hallveigilla ole ollut koskaan huonoja uutisia
hänestä. Ja sittenhän minulla on ollut kyllin touhua täällä kotonakin
— etten ole joutanut lähtemään niin kauas", lopetti hän hiukan
kiihtyen.

"Milloin näit hänet viimeksi?" kysyi Ingunn uudelleen.

"Kävin siellä lähtösi jälkeisenä keväänä, mutta sitten Haakon ei
antanut minun mennä sinne enää. Hän sanoi, että se edisti vain
juorupuheita", sanoi Tora kärsimättömästi. "Hän on sievä lapsi", lisäsi
hän lempeämmin.

"Onko siitä siis kolme vuotta?"

"On."

Sisarukset olivat tuokion ääneti. Sitten sanoi Tora:

"Arnvid kävi myös häntä katsomassa useamman kerran — alkuvuosina."

"Eikö hän ole käynyt enää myöhemmin? Onko hänkin unohtanut Eirikin?"

Tora vastasi vastahakoisesti:

"Katsohan, ihmiset eivät päässeet koskaan perille, kuka oli sinun
lapsesi isä."

Ingunn mykistyi hämmästyksestä. Viimein hän kuiskasi:

"Luulivatko he sitten, että Arnvid —!"

"Oli tyhmää, että lapsen isää pidettiin niin salassa, kun ei lapsi
saanut —", sanoi Tora lyhyesti. "Tietysti jokainen silloin epäili
pahinta — jotakin lähisukulaista tai munkkia."

Sisarukset istuivat ääneti jonkun aikaa. Sitten Ingunn sanoi kiihkeästi:

"Olen aikonut ratsastaa sinne huomenna — jos ilma on kaunis."

"Se ei ole minun mielestäni viisasta", sanoi Tora nopeasti. "Muista,
Ingunn, kuinka paljon meidän on täytynyt kärsiä sinun hairahduksesi
tähden."

"_Sinunko_ mielestäsi — jolla on kuusi lasta. Miltä sinä luulet
tuntuvan, kun on yksi ainoa — ja siitäkin erossa. Olen kaivannut
Eirikiä niin kauheasti näinä vuosina."

"Se on liian myöhäistä, sisko", sanoi Tora. "Nyt sinun tulee ajatella
Olavia."

"Minä _ajattelen_ Olavia. Olen synnyttänyt hänelle kolme kuollutta
poikaa. Tämä lapsi vaati omaansa, tämä lapsi, jonka minä petin ja
hylkäsin — se vaati äitiään; aina, aina tunsin sen imevän rintaani,
imevän sielun ruumiistani, imevän hengen lapsiltani minun kantaessani
niitä; niin teki tuo hyljätty veli. Ensimmäisessä pojassa, jonka minä
synnytin Olaville, oli vielä vähän eloa, sanoivat toiset — mutta hän
kuoli ennen kuin olin nähnyt häntä, kastamatta, vailla nimeä. — Sinä
olet nähnyt kaikkien lastesi syntyvän elävinä maailmaan, kasvavan ja
kehittyvän. Kolme kertaa tunsin lapsen heräävän eloon kohdussani,
käyvän äänettömäksi ja kuolevan. Ja kuljin sitten vain tietäen, ettei
voinut odottaa muuta polttojen alkaessa kuin päästä eroon raahaamastani
ruumiista."

Pitkän ajan kuluttua Tora sanoi:

"Tee kuten tahdot. Jos luulet oloasi helpottavan, kun näet hänet, niin
—."

Hän taputti sisartaan poskelle, ja sitten he paneutuivat levolle.

Päivän ollessa korkeimmillaan Ingunn pysäytti hevosensa metsässä
olevan veräjän eteen. Hän ei ollut välittänyt Toran pyynnöistä, vaan
lähtenyt tielle yksin. Hänelle ei ollut sattunut sen pahempaa, kuin
että hän oli eksynyt; hän oli ensin tullut pikku taloon, joka sijaitsi
korkealla harjulla pienen joen toisella puolen. Talon asukkaat olivat
siljuaasenilaisten lähimpiä naapureita, ja kaksi lapsista oli lähtenyt
saattamaan häntä rinnettä alas kaalauspaikalle.

Hän jäi istumaan hetkiseksi satulaan ja katseli seutua. Metsä
aaltoili loputtomana, kukkula toisensa takana siintäviin etäisyyksiin
asti; luoteessa kimmelsi hiukan lunta kirkkaiden poutahattaroiden
alla. Syvällä laaksossa hän näki hyvin kaukaa Mjøsenin välkkyvän
pinnan metsäisen tunturin juurella, ja vastapuolen maat siinsivät
sinisinä keskipäivän autereessa vihreine viljeltyine palstoineen ja
kartanoineen. — Hestvikenistä ei nähnyt yhtään raivattua tilkkua
paitsi kartanon omia maita.

Koti-ikävä ja kaipaus lapseen yhtyivät hänessä nyt huutavaksi nälän
tunteeksi. Ja hän tiesi, että hän saisi ravita sen tällä lyhyellä
hetkellä, tämän ainoan kerran. Sitten täytyi kääntyä takaisin taas,
taivuttaa niskansa ja upota onnettomuuteensa.

Hänestä tuntui, ettei päivä ollut paistanut milloinkaan näin kirkkaalta
ja korkealta taivaan sineltä siellä etelässä vuonon varrella. Tuntui
niin suloiselta olla jälleen korkean harjun laella. Alhaalla oikealla
oli jyrkkä, pimeä metsänrinne, minkä läpi hän oli kulkenut jalan
taluttaen hevostaan. Virran kohina rotkon pohjalta kuului milloin
kovemmin, milloin hiljaisemmin. Suoraan vastapäätä, pienen autiolaakson
toisella puolen, oli tuo pieni talo, johon hän oli joutunut ensin,
korkealla kalliokielekkeen suojassa, ja hänen ja sen välillä väreili
ilma sinisenä penkeren yläpuolella.

Hänen edessään oli uutisraivausmaa. Rakennukset seisoivat kivisen,
mättäisen mäen harjalla ja ne olivat pienet ja matalat, vain parin
hirsikerran korkuiset. Pienet peltotilkut olivat enimmäkseen mäen
juurella, aidan varressa.

Ingunn laskeutui satulasta, irrotti veräjäpuut — ja sitten ilmestyi
harmaamekkoisia pikkulapsia mäelle. Ingunnin täytyi pysähtyä, koko
hänen ruumiinsa vapisi. Lapset seisoivat hievahtamatta paikallaan
hetkisen, tutkien tulijaa — sitten he pyörähtivät ympäri ja hävisivät
— hän ei ollut kuullut niiltä yhtään äännähdystä.

Hänen noustessaan mäkeä kuukahti erään pienen rakennuksen ovesta ulos
vaimoihminen. Tämä näytti säikähtävän nähdessään vieraan — ehkä hän
luuli, ettei tuo pitkä, hohtavaposkinen, taivaansiniseen, hopeasoljella
kiinnitettyyn huppuviittaan ja lumivalkoiseen huntuun pukeutunut
nainen, joka talutti punertavaa, vaaleaharjaista hevosta, ollut
ihminen. Ingunn huusi joutuin naiselle, kutsui häntä nimeltä —.

He istuivat tuvassa hetken aikaa puhellen, sitten Hallveig lähti ulos
hakemaan Eirikiä. Lapset eivät olleet menneet kauas, arveli hän,
he olivat pelästyneet ilvestä, joka oli istunut aidalla aamusella.
Mutta he kainostelivat vierasta — täällä näki useammin ilveksiä kuin
vieraita.

Ingunn istui katsellen ympärilleen tuossa pikkaraisessa tuvassa.
Se oli matala ja savuttunut — ja astiat ja työkalut olivat pitkin
lattiaa, niin että oli vaikea kääntyä minnekään päin. Heijassa nukkui
kapalolapsi hengittäen tasaisesti ja terveesti. Ja jossakin surisi
kärpänen korkealla, terävällä, läpitunkevalla äänellä — taukoamatta —
aivan kuin se olisi tarttunut hämähäkin verkkoon.

Hallveig palasi takaisin vetäen perässään pientä pojannassikkaa,
jolla ei ollut päällään muuta kuin harmaa, villainen paita. Ja heidän
takanaan kihisi koko emännän oma lapsiliuta oven ulkopuolella,
kurkistaen sisään.

Eirik pinnisti vastaan Hallveigin työntäessä häntä vieraan naisen
eteen. Sitten hän kohotti katseensa silmänräpäykseksi, katsoi arasti
ja ihmeissään tuota komeapukuista ihmistä — ja pyrki sitten piiloon
kasvatusäitinsä taakse.

Hänen silmänsä olivat kullanruskeat kuin hetevesi auringon sattuessa
siihen, ja pitkät silmäripset kaartuivat ylöspäin. Mutta hänen
hiuksensa olivat vaaleat ja kähertyivät otsalla ja niskassa suuriksi,
välkkyviksi kiehkuroiksi.

Äiti ojensi käsivartensa ja veti hänet luokseen. Nautinnon
väristyksellä hän tunsi pienen, kovan pään käsivarttaan vasten ja
silkkisen tukan sormissaan. Ingunn rutisti hänen kasvonsa omiaan
vasten — lapsen poski oli pyöreä, pehmeä ja viileä, ja hän tunsi
pienet, puoliavoimet huulet ihollaan. Eirik rimpuili vastaan kaikin
voimin, pyrkien eroon äitinsä rajusta syleilystä, mutta ei päästänyt
pienintäkään äännähdystä.

"Minä olen sinun äitisi, Eirik — kuuletko, Eirik, minä olen sinun
oikea äitisi —", sanoi Ingunn samalla itkien ja nauraen.

Eirik katsoi häneen kuin ei olisi ymmärtänyt rahtuakaan. Kasvatusäiti
nuhteli häntä terävästi ja käski hänen istua sievästi äitinsä sylissä.
Sen jälkeen hän istui Ingunnin sylissä, mutta kumpikaan naisista ei
saanut häntä avaamaan suutaan.

Ingunn piti käsivarttaan hänen ympärillään, painoi hänen päänsä
olkaansa vasten ja tunsi koko hänen ruumiinsa omaansa vasten. Hän laski
toisen kätensä hänen pyöreille, ruskeille polvilleen, siveli hänen
vahvoja sääriään ja pieniä, likaisia jalkojaan. Kerran tämä hipoi äidin
kättä pienillä, multaisilla sormillaan — kosketti hänen sormuksiaan.

Ingunn aukaisi reppunsa ja otti esiin lahjoja. Vaatteet olivat liian
suuria Eirikille — hän oli harvinaisen pienikokoinen ikäisekseen,
sanoi kasvatusäiti. Että nuo hienot paidat ja pienet nahkasukat oli
tarkoitettu hänelle — sitä Eirik ei näkynyt ollenkaan voivan käsittää.
Hän ei näyttänyt tulevan vähääkään iloiseksi äidin koettaessa hänen
päälleen punaista hopeasolkista mekkoa — ihmetteli vain ääneti. Sitten
Ingunn otti esiin leivät ja antoi Eirikille yhden, mikä oli aiottu
yksin hänelle — ison pyöreän vehnäkakkaran. Eirik tarttui siihen
halukkaasti, painoi sen molemmin käsin rintaansa vasten ja juoksi
sitten kartanolle — kaikki kasvinsisaret perässään.

Ingunn meni ovelle — poika seisoi siellä leipä lujasti syliinsä
painettuna; hän rutisti sitä pystyssä olevaa vatsaansa vasten, paljaat
ruskeat jalat harallaan. Toiset lapset seisoivat piirissä ympärillä
silmät pyöreinä.

Hallveig kantoi ruokaa vieraalle — hapankaalia, kaurarieskaa ja pienen
kupillisen kermaa. Lapset saivat kulhon, mistä kerma oli kuorittu,
ulos pihalle. Kun Ingunn hetken kuluttua katsoi taas ulos, istuivat he
syömässä; Eirik oli polvillaan, taittoi suuria kimpaleitu leivästään ja
jakoi toisille.

"Hän on niin hyvä antamaan", sanoi kasvatusäiti, "Tora lähettää hänelle
joka vuosi tuollaisen leipäkakkaran, kun minä käyn Bergissä, ja Eirik
jakaa sen aina niin hartaasti, että melkein unohtaa syödä itse. —
Kyllä sen näkee siitä ja muustakin, että poika on syntynyt korkeista
vanhemmista."

Ingunn näki nyt, lasten seisoessa piirissä auringonpaisteessa, että
Eirikin tuuhea, vaalea tukka oli aivan toisenlainen kuin muiden. Hänen
tukkansa oli kiharainen ja välkkyvä, vaikka olikin kampaamaton, eikä se
ollut keltainen, vaan kuin vastakypsyneen pähkinän pinta.

       *       *       *       *       *

Ingunnin täytyi lähteä kotimatkalle hyvissä ajoin, jos mieli ehtiä
laaksoon ennen iltaa. Eirikin arkuutta vierasta naista kohtaan hänen
ei ollut onnistunut voittaa, ja hänen ääntään hän oli tuskin kuullut
ollenkaan, paitsi mitä hän puhui toisille lapsille ulkona pihalla. Se
oli niin suloinen, niin suloinen.

Nyt Eirik sai istua hänen hevosensa selässä metsänrajaan asti. Ingunn
talutti hevosta suitsista, tuki lasta toisella kädellä, hymyili tälle
lakkaamatta ja koetti loihtia hymyä toisenkin pienille, pyöreille,
päivettyneille, somille kasvoille.

He olivat tulleet veräjän toiselle puolen. Tässä ei kukaan voinut nähdä
heitä. Ingunn nosti pojan alas, rutisti häntä sylissään ja suuteli
suutelemistaan hänen kasvojaan, kaulaansa ja olkapäitään, toisen
pinnistäessä itsensä jäykäksi ja painavaksi. Kun hän alkoi potkia
äitiään minkä jaksoi, tarttui tämä lujasti hänen sileisiin, paljaisiin
sääriinsä, tuntien tuskallista iloa siitä, että lapsen pikku ruumis
oli niin kiinteä ja voimakas. Viimein hän vaipui kokoon maahan, koetti
itkien ja hurjia hyväilysanoja höpisten saada lapsen houkutelluksi ja
pelotetuksi istumaan sylissään.

Kun hänen hetkeksi täytyi hellittää otettaan, pääsi poika riistäytymään
irti. Hän livisti kuin jänis pienen aukean yli ja katosi pensaiden
keskelle — sitten kuului aidan kolinaa.

Ingunn nousi ylös — ääneen tuskasta voihkaisten. Sitten hän hoiperteli
eteenpäin, itkusta kaksinkerroin, käsivarret riippuen. Hän tuli
pensasaidan luo ja näki Eirikin juoksevan mäkeä ylös semmoista vauhtia,
että jalat näyttivät tapaavan niskaa.

Äiti seisoi siinä itkuun menehtymäisillään, hakoaidan yli kumartuneena.
Ruosteenruskeat, kuihtuneet kuusentaimet oli kaadettu pienen pellon
suoja-aidaksi, missä vilja juuri oli alkanut nousta hennolle,
kokoonpusertuneelle oraalle, aivan kuin jonkinlainen vastasyntynyt
olento — tämä muistui sittemmin aina hänen mieleensä, kun hän ajatteli
suruaan — vaikka hän ei nyt tajunnut, mitä näki kyyneleisillä
silmillään.

Mutta viimein hänen täytyi palata ratsunsa luo.




VII


Syksyllä sira Benedikt Bessenpoika sairastui. Ja eräänä päivänä tuli
Olaville sana Hestvikeniin, että pappi tahtoi heittää hänelle hyvästit.

Sira Benedikt ei näyttänyt kuolevalta maatessaan pieluksien tukemana
vuoteessaan. Mutta rypyt, jotka olivat näyttäneet niin huomaamattomilta
hänen lihavissa, ahavoituneissa kasvoissaan, olivat käyneet syvemmiksi
ja lisääntyneet ja itse hän väitti varmasti pian kuolevansa. Olavin
istuuduttua sängyn laidalle, kuten toinen oli pyytänyt, pappi otti
aivan kuin ajatuksissaan ratsastushansikkaat vieraan kädestä,
tunnusteli nahkaa ja piti niitä tutkivasti nenänsä ja silmiensä edessä.
Olavia hymyilytti.

He puhuivat ensin minkä mitäkin — Arne Torgilsinpojasta ja hänen
tyttäristään. Kaksi näistä oli joutunut naimisiin tälle seudulle, mutta
Olav oli tavannut heitä ja heidän miehiään hyvin harvoin viime aikoina.

"Sinua näkee yhä harvemmin, Olav", sanoi pappi. "Moni ihmettelee, miksi
aina pysyttelet itseksesi."

Olav huomautti, että hänhän oli ollut merillä viimeiset kesät, ja hänen
vaimonsa oli ollut sairaana kaiket talvet.

Jälleen pappi puhui lähenevästä kuolemastaan ja pyysi Olavia muistamaan
häntä usein esirukouksissaan. Olav lupasi tehdä sen, "vaikka ei
suinkaan sinun tarvitse pelätä kohtaloasi, sira Benedikt", hän sanoi.

"Eiköhän meidän tarvinne jokaisen", sanoi pappi. "Ja minä olen aina
elänyt siinä suhteessa huolettomasti, että olen ollut varomaton pieniin
arkisynteihin nähden — olen sanonut ja tehnyt, mitä päähäni on
pälkähtänyt, ja lohduttanut itseäni sillä, ettei se ollut niin suuri
synti, ei ainakaan kuolemansynti — minusta ei merkinnyt niin suuria,
mitä tein luonnollisessa heikkoudessani ja epätäydellisyydessäni,
vaikka tiesin Jumalan vihaavan kaikkea syntiä enemmän kuin paisumia.
Eikä meistä olisi kummastakaan hauskaa elää miehen rinnalla ja ottaa
syliimme sellaista, joka on täynnä paisumia ja saastaa. Olen nyt
joka päivä nauttinut sitä lääkettä, joka parantaa synnin saastan.
Mutta tiedäthän, ettei varminkaan lääke ja kalleinkaan voide paranna
spitaalia, jos sairas joka päivä raapii paisumat uudestaan verille ja
repii ihoonsa uusia haavoja. Sama on meidän laitamme silloin, kun Herra
on pessyt pois syntimme verellään ja voidellut meitä armollaan, ja kun
emme ole nopsat tekemään niitä tekoja, joihin meidät on voideltu, vaan
raavimme auki haavamme heti, kun hän on parantanut meidät; ja meidän
täytyy odottaa kiirastulessa, kädet ja jalat kahleissa, kunnes olemme
puhtaat ruvesta ja tartunnasta —."

Olav istui hiljaa käännellen hansikkaitaan.

"Pelkään rakastaneeni liikaa omaisiani. Kiitän Jumalaa siitä, etten ole
milloinkaan syössyt heitä syntiin enkä auttanut heitä väärässä asiassa
— en ole joutunut kiusaukseen, koska he olivat hyviä ihmisiä. Mutta
minä olen huolehtinut liiaksi heidän menestyksestään ja rikkaudestaan
— testamentissani sanotaan, että se on annettava takaisin. — Ja
sitten olen ollut leppymätön vihamiehiäni ja sukulaisteni vihamiehiä
kohtaan — kiivas ja valmis uskomaan pahaa jokaisesta, josta en pitänyt
—."

"Kuitenkin meillä muilla on varmaan enemmän pelon aihetta", sanoi Olav
koettaen hymyillä, "kuin mitä pelkäät itselläsi olevan."

Pappi käänsi päätään pieluksella ja katsoi nuorta miestä silmiin.
Olav tunsi kalpenevansa toisen katseesta, tunsi tulevansa niin kumman
voimattomaksi. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sitä suustaan.

"Sinä katsot minuun niin —", kuiskasi hän viimein. "Sinä katsot minuun
niin", sanoi hän jälleen tuokion kuluttua aivan kuin rukoillen.

Pappi käänsi päänsä takaisin ja katsoi nyt suoraan eteensä.

"Muistatko, miten minä aina virnistelin Olav Puolipapille, kun hän
kertoi nähneensä niin paljon sellaista, mitä minä en ollut nähnyt. Olen
nyt ruvennut ajattelemaan, että ehkä siinä piilee Jumalan viisaus, että
hän aukaisee toisen silmät näkemään sen, minkä hän salaa toiselta.
Minun hän ei sallinut koskaan _nähdä_ mitään haudantakaista. Mutta
jotakin minäkin olen huomannut —."

Olav katsoi pappiin odottavasti.

"_Yhden_ asian minä olen aina tiennyt edeltäpäin", sanoi sira Benedikt.
"Olen tuntenut — voinpa sanoa melkein aina — milloin joku oli
matkalla noutamaan minua kuolevan luo. Varsinkin sellaisten, jotka
olivat enimmän avun tarpeessa — joiden tuntoa painoi ripittämätön
synti."

Olav Auduninpoika hätkähti. Vaistomaisesti hän kohotti kättään.

"Sellaisen huomaa päältäpäin. Harva on niin paatunut, ettei sellainen
jättäisi jälkiä, jotka vanha pappi ymmärtää.

"Minulle tapahtui kerran riisuutuessani täällä tuvassa ja aikoessani
juuri kavuta sänkyyn, että tunsin jonkun olevan matkalla luokseni,
jonkun, joka taisteli suuria vaikeuksia vastaan ja tarvitsi kipeästi
esirukoustani. Polvistuin maahan ja rukoilin, että se, joka oli
tulossa luokseni, löytäisi perille — minkä jälkeen paneuduin levolle
saadakseni levätä hetkisen sitä ennen. Mutta paneuduttuani sänkyyn
tunsin yhä selvemmin jonkun olevan suuressa hädässä. Viimein ymmärsin
huoneessa olevan jonkun, ja se herätti kauhun sydämessäni; mutta
tiesin sen olevan pyhää kunnioitusta ja rukoilin ääneen: puhu, Herra,
palvelijasi kuulee. Heti oli kuin ääni sisälläni olisi kutsunut minua.
Nousin vuoteesta, puin ylleni ja herätin toisen palvelijoistani,
iäkkään, uskollisen miehen. Menin itse kirkkoon ja polvistuin alttarin
eteen — mutta sitä ennen varasin itselleni kynttilän Maarian
alttarilta, sytytin sen ja kannoin sen ulos kirkon ovelle, jonka jätin
levälleen. Tuli paloi kirkkaasti ja tasaisesti, vaikka yö oli märkä,
raaka ja sumuinen, eikä aivan tuuletonkaan.

"Ei kestänyt kauan ennen kuin muuan mies tuli luokseni ja pyysi minua
antamaan viimeisen voitelun ja viacumin eräälle sairaalle. Lähetti oli
ollut niin kauan matkalla, ettei hän uskonut papin ehtivän perille
ajoissa, sillä hän oli kiertänyt omia jälkiään kauan aikaa ja oli
eksynyt suolle ja rämeikköön. Mutta ehdimme perille ajoissa, ja minä
sain antaa avun ihmiselle, joka tarvitsi sitä paremmin kuin useat
meistä.

"Olen nyt ajatellut, että sekin, joka oli tuonut tuon sanan, oli siinä
tilassa, että pahat henget pääsivät ohjaamaan hänen askeleitaan
voimakkaammin kuin hänen suojelushenkensä, jonka ääntä hän oli lakannut
seuraamasta. Voihan olla, että enkeli, tai kuolevan saattoenkeli,
oli kääntynyt minun puoleeni ja että se johdatti minut kirkkoon
soitattamaan kelloja.

"Mutta tullessani kotiin aamupuoleen ja kulkiessani kirkon ohi huomasin
unohtaneeni sulkea oven; mutta kynttilä seisoi yhä ovella, ja liekki
paloi, eikä sen sydän ollut kulunut ollenkaan; ei tuuli eikä sade, joka
puhalsi sisään avonaisesta ovesta, ollut sammuttanut sitä. Pelästyin
tuon ihmeen nähdessäni, mutta rohkaisin mieleni ja menin viemään
Neitsyt Maarialle takaisin hänen kynttiläjalkansa sekä sulkemaan oven.
Silloin huomasin jonkun kumartuvan kynttilän yli suojelemaan liekkiä,
ja sen ympärillä näin aivan kuin kajastuksen jostakin valkoisesta —
en tiedä, oliko se käsi vai vaatteenhelma vai siipi. Ryömin portaita
ylös polvillani ja kun kurotuin tarttumaan jalkaan, sammui kynttilä,
ja minä lankesin kasvoilleni, sillä tunsin jonkun kulkevan ohitseni
— enkelin tai autuaan sielun — mutta tiesin sen nähneen Herransa ja
minun Herrani kasvoista kasvoihin."

Olav istui hievahtamatta alasluoduin silmin, mutta viimein hän ei
kestänyt kauemmin, vaan hänen täytyi katsoa ylös. Ja jälleen hän
kohtasi sira Benediktin katseen.

Hän ei tiennyt, miten kauan he nyt katsoivat toisiaan silmiin, mutta
aika, joka kulki heidän ohitseen, oli hänen mielestään kuin kuohuva,
pyörteinen virta; hän ja tuo toinen seisoivat sen pohjalla, missä oli
ikuisuus, muuttumaton, liikkumaton ikuisuus. Hän tiesi papin näkevän
salaisen haavan, joka kalvoi hänen sieluaan ja levisi yhä laajemmalle
— mutta oli liian pelkurimainen antaakseen parantajan käden tarttua
tuohon mätää valuvaan paiseeseen. Äärimmäisessä pelossaan, että
sairaaseen paikkaan koskettaisiin, hän keräsi koko tahdonvoimansa —
ja sulki silmänsä. Hän vaipui pimeyteen ja äänettömyyteen — aika
lakkasi pauhaamasta ja soimasta — mutta hän tunsi koko tuvan pyörivän
kanssaan. Kun hän uudelleen aukaisi silmänsä, oli huone paikallaan
kuten tavallisesti, ja sira Benedikt makasi pää poispäin kääntyneenä
vihreätähtisellä pieluksella. Hän oli väsyneen ja murheellisen ja
vanhan näköinen.

Olav nousi ja heitti hyvästit, polvistui maahan ja suuteli sira
Benediktin kättä. Vanhus otti hänen kätensä lujasti omaansa ja puristi
sitä, lausuen puoliääneen latinaksi jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt.

Sitten hän meni, eikä pappi koettanut pidättää häntä.

       *       *       *       *       *

Viikkoa myöhemmin kuultiin sira Benediktin kuolleen. Ihmiset
pahoittelivat sitä suuresti, sillä he olivat kunnioittaneet häntä
hyvänä pappina ja oikeamielisenä, rohkeana miehenä. Mutta kovin suuria
hengenlahjoja ei hänellä uskottu olleen — hän oli ollut mieleltään ja
tavoiltaan kuin yksi heistä, eikä hänellä ollut oppia yli tarpeellisen
määrän.

Ainoastaan Olav Auduninpoika tunsi herpaantuvansa oudosti kuolinsanoman
kuullessaan. Oli kuin hän olisi nähnyt oven avoinna — ja toivonut
hämärästi uskaltavansa kerran käydä siitä sisään. Mutta hän ei ollut
tehnyt sitä. Ja nyt oli ovi painunut kiinni ikuisiksi ajoiksi —.

Hän ei ollut puhunut paljon Ingunnin kanssa tämän Ylämaan matkasta,
eikä lasta ollut mainittu ollenkaan heidän välillään.

Mutta ennen joulua Olav pelkäsi jälleen tapahtuneen pahinta — siksi
hän nimitti mielessään sitä, että Ingunn varmaankin kantoi taas
lasta —.

Siitä asti, kun Torhild Bjørnintytär tuli taloon, oli Ingunn osoittanut
enemmän toiminnanhalua kuin koko naimisissaoloaikanaan. Nyt ei emännän
olisi tarvinnut tehdä mitään itse, sillä Torhild oli niin taitava,
että hän suoriutui yksin koko taloushommasta ja oli saanut Hestvikenin
asiat hyvälle kannalle. Mutta oli kuin hänen tulonsa olisi herättänyt
Ingunnissa kunnianhimon — Olav huomasi vaimonsa loukkaantuneen siitä,
että hän oli ottanut taloon apuemännän, vieläpä häneltä kysymättä. Ja
vaikka Torhild oli niin taipuvainen ja avulias emäntäänsä kohtaan,
kysyi kaikessa hänen mieltään ja neuvojaan, pysytteli syrjässä niin
paljon kuin suinkin, eläen pikku sisaruksineen pienessä, vanhassa
tuvassa pihan itäpäässä, missä Olavin äiti oli asunut kerran, huomasi
Olav, ettei Ingunn pitänyt Torhildista.

Korutyöt olivat ainoat, joissa Ingunn oli ollut taitava nuoruudessaan,
ja nyt hän ryhtyi uudelleen valmistelemaan niitä. Hän neuloi Olaville
avaraliepeisen mekon ulkolaisesta villakankaasta ja koristi sen levein
reunuksin. Olav ei olisi tarvinnut sellaista vaatekappaletta nykyään
— mutta Ingunn jätti Olavin työvaatteiden teon Torhildin huoleksi.
Niihin töihin, jotka täällä olisivat tulleet kysymykseen, hän oli yhtä
kykenemätön kuin tähänkin asti, mutta hän tahtoi olla mukana kaikessa;
ja jouluksi hän puuhasi teuraslihoja, pani olutta ja puhdisti suojat ja
vaatteet, juoksi parvien, aittojen ja panimon väliä pahimmassa pyryssä,
jota tuuli kiidätti vuonolta käsin, niin että koko pihamaa ja rantatie
olivat pelkkää liukasta, vihertävää sohjoa.

Mutta jouluaaton aattona tullessaan sisään Olav näki Ingunnin seisovan
penkillä ja yrittävän ripustaa vanhaa seinävaatetta ylimmän hirsikerran
kohdalle iskettyihin puunauloihin. Vaate oli yhdestä kappaleesta ja
hyvin raskas; Olav meni nyt auttamaan häntä ja piti vaatetta sitä mukaa
koholla, kuin sitä tarvittiin.

"Sinun ei ole viisasta puuhata niin paljon nykyään", hän sanoi. "Jos
tällä kertaa luulet olevasi hyvissä voimissa, niin sitä suuremmalla
syyllähän sinun olisi oltava varovainen, että kaikki sujuisi niin, kuin
kumpikin toivomme."

Ingunn sanoi:

"Käy niinkuin on sallittu — ja mieluummin kestäisin sen, mikä minun on
kestettävä, nyt, kuin kulkisin tuskassa kuukausimääriä. Luuletko, etten
minä tiedä etten milloinkaan ole näkevä päivää, jolloin joku kutsuisi
minua äidikseen."

Olav katsoi häneen — he seisoivat rinnakkain penkillä. Hän hyppäsi
alas, nosti hänet perästä ja jäi seisomaan kädet Ingunnin lantioilla.

"Noin et saa puhua", sanoi hän heikosti. "Sitä sinä et voi tietää,
Ingunn!"

Olav kääntyi pois ja alkoi haalia kokoon puunauloja ja koukkuja, joita
oli pitkin penkkiä.

"Minä luulin", sanoi hän hiljaa, "että olit aikonut mennä katsomaan
poikaasi — kun kävit Bergissä viime kesänä."

Ingunn ei vastannut.

"Olen tuuminut toisinaan, ikävöitkö häntä", sanoi mies hyvin hiljaa.
"Onko sinulla ollut ikävä häntä, mitä?"

Ingunn seisoi yhä ääneti.

"Vai onko hän kuollut?" kysyi hän hellästi.

"Ei. Minä näin hänet kerran, mutta hän pelkäsi minua niin — raapi
ja potki ja riehui kuin ilveksen pentu, kun minä tahdoin ottaa hänet
syliini."

       *       *       *       *       *

Olav tunsi itsensä paljon vanhemmaksi kuin oli, väsyneeksi ja
kiusaantuneeksi. Hän eli nyt Ingunnin kanssa viidettä talvea — mutta
ne tuntuivat sadalta vuodelta. Mutta Ingunnista tuo aika oli kai
tuntunut vieläkin pitemmältä, hän ajatteli sitten.

Välistä hän koetti rohkaista mieltään — toivoa. Ehkä tällä kertaa
kävisi hyvin — se oli ainoa, mikä kai enää voi tehdä Ingunnin
iloiseksi. Ja nythän hän oli ollut pitkät ajat terveempi kuin
milloinkaan — kukaties hän jaksaisi saada lapsen elävänä maailmaan.

Häneltä itseltään oli kauan aikaa sitten sammunut lapsen saamisen
toivo. Hän ajatteli kyllä kartanoa ja sukua, mutta se liikutti häntä
enää kovin vähän. Ja lisäksi hän kuvitteli hämärästi, varjomaisen
kaukaisesti aikaa, jolloin hän olisi vanha, eikä tuskaa ja jännitystä
ja tätä hänen kumman sairasta ja rauhatonta rakkauttaan olisi enää.
Sillä eihän Ingunn voinut elää kauan. Ja silloin hänen elämänsä
muuttuisi samanlaiseksi kuin muidenkin miesten, hän voisi hakea
synninpäästön ja rauhan kiusatulle omalletunnolleen. Ja ehtihän sitten
ajatella vielä taloa ja sukua.

Mutta kun hän joutui hämärissä arvailuissaan sinne asti — tunsi hän
jälleen vihlovan polton sydämessään, kuin aukirevenneessä haavassa.
Hän aavisti näet, että huolimatta siitä, ettei hänellä ollut rauhaa,
ei iloa, huolimatta kuolemanväsymyksestään — hänellä sittenkin oli
onni, oma onnensa, jos kohta se oli toisenlainen kuin muiden miesten.
Vaikkakin sairaana ja melkein tyhjiinjuosseena, eli hänen onnensa
hänessä sittenkin, ja hänen täytyi jaksaa ja osata pelastaa se, ennen
kuin oli liian myöhäistä.

Ingunn näytti edelleen terveeltä, vielä uudenvuoden jälkeenkin. Mutta
ajan pitkään Olavista rupesi tuntumaan pahalta nähdä hänet niin
erilaisena kuin ennen — alati häärivänä ja turhan hoppuilevana. Hän
ei käsittänyt, miten Torhild jaksoi elää sellaisen emännän alaisena —
mutta tämä kulki tyynenä ja kärsivällisenä emäntänsä jäljessä kääntäen
työksi kaiken Ingunnin herkeämättömän touhun.

Näin olivat asiat, kun Hestvikeniin paaston alussa tuli sana, että Jon
Steinfinninpoika, Ingunnin nuorin veli, oli kuollut naimattomana viime
jouluna. Olavin olisi tuskin ollut välttämätöntä lähteä pohjoiseen
nyt keskellä talvea huolehtimaan Ingunnin perintöosasta, mutta Olav
Auduninpoika käsitti tämän aivan kuin viittaukseksi.

Neljä yötä hän poltti kynttilöitä — nukkuen tuskin silmän täyttä. Hän
neuvotteli Jumalan, Herransa kanssa. Hänen täytyi keksiä jokin keino
auttaakseen itseään ja tuota onnetonta ihmishylkyä, josta hän piti
niin älyttömästi. Jos hän määräisi koko Hestvikenin ja oman nimensä
perinnöksi tuon islantilaisen kulkurin kakaralle — niin luulisi sen
ainakin riittävän tapporahoiksi isästä.

       *       *       *       *       *

Olav oli ollut Bergissä kaksitoista päivää, kun hän eräänä iltana istui
tuvassa juomassa Hallvard Steinfinninpojan kanssa, Toran ollessa myös
sisällä, ja sanoi, että nyt hänellä oli jäljellä vain tärkein asiansa,
viedä poikansa mukanaan.

Hallvard Steinfinninpoika jäi tuijottamaan häneen suu auki. Sitten hän
sanoi kiivaasti:

"_Sinun_ poikasi —! Väitätkö olleesi _itse_ lapsen isä, jota
synnyttäessään Ingunnin täytyi ryömiä loukkoon kuin lutkan." Hän iski
nyrkkinsä pöytään veripunaisena raivosta.

"Tiedäthän sinä, Hallvard, millä kannalla minun asiani olivat silloin",
vastasi Olav kiihtymättä. "Jos minun vihamieheni olisivat saaneet
kuulla minun oleksivan täällä salaa ilman maassaololupaa, eivät he
olisi olleet suopeita. Ja teidän isoäitinne ja Magnhild-rouva olisivat
voineet joutua maksamaan suuria summia, jos olisi tullut tietoon, että
he olivat vaalineet luonaan maanpakolaista."

Mutta Hallvard kirosi niin että räiskyi. "Luuletko sinä, Olav
Auduninpoika, etteivät isoäiti ja Magnhild olisi maksaneet mieluummin
kaikkeaan siitä, että sinä, turvaton mies, olisit ollut heidän
hoivassaan, kuin että ihmiset olisivat päässeet puhumaan yhden sukumme
naisen häpäisseen itsensä niin, ettei hän uskaltanut ilmaista lapsensa
isää." Ja hän nimitti kaikki ne henkilöt, joita ihmiset olivat
arvailleet isäksi, toisen toistansa pahemman.

Olav kohautti olkaansa.

"En ymmärrä, miksi viitsit puhua noista juoruista. — Nythän totuus
tulee ilmi — ja jos olisit antanut minun tietää niistä vähän
aikaisemmin, en olisi odottanut näin kauan. Arvelimme, että meidän
oli oltava jonkun aikaa vaiti Magnhildin tähden — mutta kuinka
voit ajatella, että minä olisin aikonut olla tunnustamatta poikaani
omakseni."

"Jos sinä — Luoja tiesi mitä —", matki toinen. Yhtäkkiä hän kohosi
pystyyn tuijottaen Olaviin. "Jos sinä olisit! Olikohan Ingunn yhtä
varma asiasta kuin sinä — tai edes, että sinä pysyisit kerskauksessasi
ja väittäisit lailliseksi avioliitoksi sitä, että olit maannut hänen
kanssansa ennen kuin sinulla oli yhtään parran haiventa. Minkä tähden
hän siis aikoi hukuttautua vuonoon?"

"Kysy Toralta", sanoi Olav lyhyeen. "Hän uskoi maidon nousseen Ingunnin
päähän."

"Enkä minä usko", sanoi Hallvard viekkaasti, "että Haftor olisi
nostanut riitajuttua Magnhildia vastaan — tehän olitte sopineet —."

"Usko mitä uskot", sanoi Olav. "Haftor ja minä olimme kyllä sopineet
— olin silloin maanpaossa jaarlin tähden. Tuhma sinä olet ollut ikäsi
kaiken, Hallvard, mutta ethän voi olla niin typerä, ettet ymmärtäisi
teille sukulaisille olevan edullisinta uskoa siten kuin olen sanonut.
Siinäkin tapauksessa, että menettäisitte perinnön, jonka olisitte
saaneet, jos sisarenne olisi kuollut lapsettomana."

Hallvard hypähti seisoalleen ja lähti ovesta.

Mutta Olavin jäätyä kahden kesken Toran kanssa hänestä tuntui äkkiä,
kuin teko, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, olisi nujertanut
hänet. Kun toinen yhä oli ääneti, sanoi hän pilkallisesti hymyillen:

"Entä sinä, Tora, uskotko sinä, mitä minä sanoin."

Tora katsoi häntä suoraan silmiin kasvojen ilmaisematta mitään.

"Täytyyhän minun uskoa, kun kerran väität niin."

Nyt Olav tunsi kuin ruumiillisen painon niskassaan. Vaikka hän oli
ennestään väsynyt, oli hän nyt ottanut hartioilleen uuden taakan
entisen lisäksi. Mitään hän ei voinut vähentää eikä pyytää apua
mistään. Hänen täytyi kestää — yksin.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana Olav saapui Bergiin lapsi mukanaan. Tora koetti
parhaansa mukaan olla ystävällinen sisarenpojalleen. Mutta oli kuin
poika olisi tuntenut, ettei hän sittenkään ollut oikein tervetullut
tähän taloon, ja niin hän pysytteli vastakeksityn isänsä kintereillä,
seurasi häntä kaikkialle ja painautui hänen polveensa, Olavin käydessä
istumaan. Jos hän silloin sai pitää kiinni isänsä kädestä tai Olav
nosti hänet syliinsä, säteilivät pikku Eirikin kasvot ilosta, ja hänen
täytyi vähän väliä kääntyä katsomaan isäänsä riemuiten ja ihmetellen.

Olav ei viipynyt Bergissä tämän jälkeen kauemmin kuin oli pakko. Jo
kolmannen päivän aamuna hän oli matkavalmis.

Eirik istui hyvin peitettynä reessä, katsellen puoleen ja toiseen
ilosta nauraen. Nyt hän sai taas ajaa reessä — kun hänen isänsä nouti
hänet Siljustadista, oli hän ajanut myös. Reki odotti heitä rinteen
ylimmässä talossa. Anki nauroi ja puheli ajaessaan tavarakuormaa —
Anki oli se hyvä mies, joka oli kantanut hänet selässään rinnettä
alas, kun isä tuli häntä hakemaan. Isä itse istui muodottoman paksuna
nahkamekossaan — ja hänen oma nahkareunuksinen vaipankauluksensa oli
yhtä huurteinen ja valkea kuin miesten hupun alta näkyvät hiukset.

Tora seisoi katsellen pojan punakoita, iloisia kasvoja — tämän
ruskeat silmät olivat kirkkaat ja nopsat kuin pikkulinnun silmät — ja
hän tunsi sydämessään hiukan samaa hellyyttä, jota hän oli tuntenut
Eirikiä kohtaan tämän ollessa kapalolapsi. Hyvästiksi hän suuteli tätä
molemmille poskille ja pyysi sanomaan terveisiä äidille.

       *       *       *       *       *

Olav tuli Hestvikeniin aikaisin eräänä aamuna auringon kuultaessa
valjuna pakkasusvan keskeltä — hän oli lähtenyt Oslosta
pilkkopimeässä, huomenmessun aikaan. Heidän tultuaan lahdelle hän antoi
ohjakset Ankille, nosti nukkuvan pojan reestä ja kantoi hänet rinnettä
ylös kotiin.

Ingunn istui tulen ääressä tukkaansa kammaten, kun Olav astui sisään.
Hän laski lapsen lattialle, työnsi häntä edellään ja sanoi:

"Eirik, mene sanomaan äidillesi hyvää huomenta", sitten hän itse
kääntyi takaisin porstuaan. Ovelta hän näki syrjäsilmällä Ingunnin
konttaavan polvillaan poikaansa vastaan laihat, paljaat käsivarret
ojossa; tukka viilsi lattiaa hänen perästään.

Hän hommaili ulkona pihalla rekien luona, kun Ingunn huusi häntä
ovelta. Pimeässä porstuassa tämä lensi hänen kaulaansa; hän itki niin,
että hytkyi painautuessaan Olavia vasten. Tämä laski kätensä hänen
selkäänsä — ja tunsi tukan ja paidan läpi lapaluiden törröttävän
ilmassa kuin lautojen. Nuo hajallaan olevat hiukset ja hennot,
luisut olkapäät herättivät hänen mielessään oudolla tavalla muiston
siitä, miten sievä Ingunn oli ollut nuorena. Nyt hän oli kömpelö
ja liikkui raskaasti, eikä ollut helppo löytää entisen raikkaan
kauneuden jälkiä noista itkusta pöhöttyneistä, kärsineistä kasvoista.
Eikä siitä ollut vielä kovin monta vuotta, kun hän oli ollut mitä
kukkein. — Ensimmäisen kerran Olav tunsi perin juurin hänen turhan
hedelmällisyytensä kaameuden. Hän puristi tätä uudelleen.

"Minä luulin sinun tulevan iloiseksi", hän sanoi, kun toinen yhä itki
itkemistään.

"Iloiseksi —", sanoi Ingunn, ja nyt Olav kuuli hänen nauravan itkunsa
keskeltä. "Olen iloisempi kuin taivaan enkelit — vaikka sinä tiedät,
Olav, että pidän enemmän sinusta kuin koko maailman lapsista."

"Mene nyt sisään pukemaan päällesi", pyysi Olav, "sinulle tulee kylmä
tässä".

Astuessaan sisään Olav näki että Ingunn oli saanut ylleen vaatteet ja
hunnun ja kantoi parastaikaa ruokaa kamarista, jossa he säilyttivät
talvitarpeitaan. Eirik seisoi siinä, mihin Olav oli hänet jättänyt,
mutta äiti oli saanut sentään riisutuksi hänen päältään nahkamekon.
Nähdessään isän tulevan poika kääntyi kiireesti tätä kohden ja tarttui
hänen käteensä hymyillen vähän pelokkaasti.

"Ei, mene sinä vain äitisi luo, Eirik", sanoi Olav. "Tee kuten sanoin",
uudisti hän hiukan terävästi, kun poika vetäytyi arasti hänen puoleensa.




VIII.


Eirik oli melkein viiden vuoden vanha kun hän alkoi ymmärtää, että
häneltä puuttui paljon kun hänellä ei ollut isää. Vuosi sitten,
heidän käydessään alhaalla laaksossa Maarianmessussa keväällä, hän
oli kuullut muutamien ihmisten puhuvan keskenään, että hän oli äpärä;
samaa sanaa olivat käyttäneet miehet, jotka olivat Siljuaasenilla
metsästysretkellä — ja se oli tarkoittanut häntä. Mutta kysyessään
kasvatusäidiltään, mitä se merkitsi, oli tämä lyönyt häntä korvalle.
Sitten hän oli mumissut vihaisesti, että isku olisi oikeastaan saanut
sattua niihin, jotka puhuivat sellaista tuolle pikku poloiselle — ja
myös hänen äitiinsä — sillä eihän poika voinut sille mitään, että oli
äpärä. Mutta Eirik tajusi, että oli parempi olla kysymättä enemmän
noista salaperäisistä sanoista. Se merkitsi jotakin erittäin huonoa, ja
siksi Torgal ei pitänyt hänestä — hän ei osannut selittää, mistä hän
sen tiesi, mutta hän vain tunsi, ettei Torgal, mökin lasten isä, ollut
_hänen_ isänsä.

Torgal, Siljuaasenin isäntä, oli hyvä ja kotosalla viihtyvä mies. Hän
opetti pojilleen monenmoista: vanhimmat seurasivat jo häntä metsälle,
ja nuoremmat saivat auttaa kotona peltotöissä; isä neuvoi ja kuritti
heitä milloin ankaruutta tarvittiin. Mutta Eirikiä hän ei ottanut
huomioon hyvässä eikä pahassa. Hän kunnioitti vaimoaan eikä sekaantunut
koskaan hänen asioihinsa — ja sen, että tämä oli ottanut haltuunsa
tuon isoisen kartanontyttären äpärän, hän oli jättänyt kokonaan
vaimonsa asiaksi; — tämä sai huolehtia itse sekä lapsesta että
kasvatuspalkkiosta.

Eirik tiesi kyllä, ettei Hallveig ollut hänen äitinsä, mutta hän
ei ajatellut sitä sen enemmän, sillä Hallveig ei kohdellut häntä
milloinkaan toisin kuin omia lapsiaan. Hän torui ja lyödä nappasi
yhtä sukkelasti ketä tahansa, joka osui hänen tielleen kun hän oli
puuhassa, ja hän pesi heidät puhtaaksi suuresta pienempään isossa
sammiossa pyhien aattoina; heidät puettiin nahkamekkoon päivää ennen
syyspäivänseisahdusta, ja kun käen oli kuultu kukkuvan, täytyi Eirikin,
kuten toistenkin lasten, tyytyä paljaaseen sarkapaitaan, olipa ilma
minkälainen tahansa. Niinä kertoina vuodessa, kun siljuaasenilaiset
lähtivät alas kirkolle messuun ja Hallveig hoiti ohjaksia, sai Eirik
istua takana yhtä kaukana hänestä kuin muutkin lapset, ja hän suuteli
heitä kaikkia yhtä rakkaasti saatuaan Corpus Dominin.

Ruokaa heillä oli aina riittämiin — joko kuivattua kalaa tai
linnunlihaa; lisäksi leivänkannikka tai kauhallinen puuroa, palan
painimeksi milloin kaljaa, milloin pelkkää vettä, kun maito talven
tullessa alkoi ehtyä. Eirik oli viihtynyt hyvin ja ollut tyytyväinen
salon yksinäisessä uudismökissä.

Siellä tapahtui joka hetki jotakin, koska tuossa pikku talossa oli
niin monta ihmistä ja eläintä. Ja piha-aidan takana kohosi metsä kuin
seinä joka puolella; ja tuon humisevan kuusimetsän ja kiiltävälehtisen
pensaston sisässä kuhisi salaperäinen, kätketty elämä. Siellä eli ja
liikkui olentoja, jotka pitivät silmällä heidän toimiaan metsänrajasta
ja houkuttelivat pojan alimman aidan ääreen asti: pienimmästäkin
metsästä kuuluvasta risahduksesta saattoi koko lapsilauma kääntyä
ympäri ja kirmaista mäkeä ylös rakennusten suojaan. Eivät lapset
olleet nähneet kovin paljon noita olioita, mutta he kuulivat aikuisten
kertovan ihmeellisiä tarinoita näistä ja tunsivat nimeltä niin
Uvaasenin peikon kuin Vagge-kiven vaiheilla oleksivan keijukaisen ja
karhun — tämä oli menneenä vuonna käynyt navetan luona ja koettanut
murtautua sisään katon kautta eräänä huurteisena yönä; mutta se oli
tapahtunut ennen Eirikin aikaa. Erään maakiven alla, ylhäällä mäellä,
asui pieniä sinipukuisia ukkoja ja akkoja, mutta ne olivat talon
ystäviä — äiti kantoi niille ruokaa toisinaan, ja siitä nämä tekivät
hänelle kaikenlaista hyvää. Eirik oli nähnyt usein niiden jälkiä
lumessa. Aidan ulkopuolella olevat haltiat olivat pahaatarkoittavampia.
Pojan mielessä näillä ja metsän eläimillä ei ollut suurtakaan eroa.

Hän kuunteli tiheiköstä kuuluvaa liikettä kesäpäivänä, lintujen ja
muiden metsänelävien ääniä yöllä, seurasi lumella näkyviä jälkiä
talviaamuina, Beiskin, heidän koiransa haukuntaa, kun se karkasi
pystyyn pimeinä iltoina, Eirikin pääsemättä milloinkaan perille,
mistä se ärhenteli — kaikkea tuota, joka kuului aidan tuolla puolen
olevaan ihmeelliseen maailmaan. Se oli epäselvä ja utuinen, mutta silti
todellinen, vaikka hän oli niin pieni, että hänen täytyi jäädä aidan
sisäpuolelle. Mutta Torgal-isäntä ja isommat pojat saivat liikkua
siellä ja he kertoivat outoja asioita retkistään.

Eirik ei joutunut metsään muulloin kuin silloin kun Hallveig vei
hänet kirkkoon. Silloin he ajoivat metsän läpi kauas, kauas alas
laaksoon. Ja siellä he tulivat uuteen maailmaan, joka oli vielä
vieraampi ja unenomaisempi. Kellon ääni, joka kaikui ja jylisi halki
suurten, aukeiden peltojen, joiden keskellä näkyi isoja rakennuksia
— kirkonmäkiä missä seisoi hevosia, paljon hevosia, toinen toisensa
takana — pieniä, takkuisia hevosia, sellaisia kuin heidän omansa,
alempana rinteellä, mutta ylhäällä kirkonaidan vieressä hirnui
paksuja, kiiltäviä, pystyharjaisia oriita punaisine, vihreine tai
sinipunaisine välkkyvin kulta- ja hopeaheloin koristettuine valjaineen.
Kirkon sisällä seisoivat papit kullattu viitta hartioillaan laulaen
palavien kynttilöiden välissä, ja jossakin kulki valkoisiin hameisiin
puettu poika heiluttaen kultaista suitsutusastiaa, joka levitti mitä
miellyttävintä tuoksua. Kasvatusäiti painoi laumansa polvilleen ja
töykki heidät pystyyn sitä mukaa kuin tuolla kuorin kirkkaudessa
liikuttiin. Viimeksi sinne tuli Jumala, tiesi Eirik, — silloin kun
pappi kohotti ilmaan pienen, pyöreän leivän ja kun tornissa oleva kello
alkoi kilkattaa kirkkaasti ja riemukkaasti.

Etumaisena kirkossa seisoi kokonainen rykelmä miehiä ja naisia
juhlapuvuissa; heillä oli kiiltävät vyöt ja suuret soljet, ja Eirik
tiesi, että nämä ne omistivat kaikki nuo koreasatulaiset hevoset ja
välkkyvät aseet, jotka olivat nojallaan seinää vasten tornin alaisessa
huoneessa. Eirik luuli heitä jonkinlaisiksi haltioiksi — mutta näillä
oli henki ja ne liikkuivat paljon kauempana hänen elämästään kuin
kotihaltiat metsässä. Kerran Hallveig osoitti erästä heistä, kaikista
lihavinta vaimoa, jolla oli tulipunaiset vaatteet ja kolminkertainen
hopeavyö mahdottoman vatsansa ympärillä ja olutkulhon kokoinen solki
valtavalla povellaan: tuo nainen oli hänen tätinsä, sanoi Hallveig.
Eirik ei viisastunut siitä sen enempää, sillä hän ei tiennyt, mitä täti
merkitsi. Suojelushengistä ja enkeleistä hän oli kuullut, ja välistä
Siljuaasenissa kävi vaimo, jota lapset nimittivät tädiksi — hänen
nimensä oli Ingrid ja hänellä oli muhku selässä — mutta tämä ei ollut
semmoinen. —

       *       *       *       *       *

Hän oli pelästynyt pahanpäiväisesti, kun tuo sinipukuinen haltianainen
tuli heille. Ja hän oli tullut Eirikiä hakemaan — hän oli Eirikin
äiti, sanoivat lapset. Hänestä tuntui sanomattoman pahalta, sillä se
oli ikään kuin häpeä ja vaara. Hän oli varmaan yksi noista vaimoista,
jotka olivat seisoneet kirkossa — kaikista kaukaisimpia haltioita.
Ja nyt Eirik oli saanut vanhimman siskonsa sanomaan, mitä äpärä
merkitsi: kun nainen makaa miehen kanssa metsässä, saa hän äpärän.
Sinipukuinen oli saanut hänet aivan samalla tapaa kuin äiti sai pikku
Ingan keväällä; kaikki muut tuvassa olevat lapset äiti oli saanut,
paitsi Eirikin. Ja kauhulla ajatteli nyt lapsi syntyneensä ulkona
metsässä ja tulleensa tuoduksi sieltä. Mutta hän pelkäsi kuin kuolemaa,
että hänet vietäisiin sinne uudestaan, sillä hän ei tahtonut, ei
vaikka mikä. Hän eli kauan hirvittävän pelon vallassa, odottaen, että
sinipukuinen tulisi takaisin ja veisi hänet sinne, missä hän makasi
tuon miehen kanssa; miehen hän kuvitteli kaatuneen puun näköiseksi,
jonka juuret sojottivat ilmassa. Kirkkomatkalla he olivat ajaneet
sellaisen ohi; se oli pienellä kuivalla aukealla kalliokielekkeen
alla, ja Eirik oli aina pelännyt tuota elotonta, kaatunutta kuusta,
jonka juurista oli irvistellyt aivan kuin ilkeä miehen naama. Poika
ajatteli nyt, että sinipukuinen asui tuollaisella pienellä aukealla
metsän keskessä, ja siellä Eirikin oli oltava kahden hänen ja hänen
miehensä, tuon kaatuneen puun, ja hänen punaisen hevosensa kanssa,
jonka suitset välkkyivät; sinne ei tullut ketään muita, ei ihmisiä
eikä eläimiä. Mutta hän ei tahtonut — hän tahtoi jäädä tänne kotiin,
turvalliselle kotimäelle, ja nukkua sisällä tuvassa; eikä hän tahtonut
erota milloinkaan äidistä ja Guddasta, rintasisarestaan, ja Kaaresta ja
toisista lapsista ja Beiskistä ja hevosesta ja lehmistä ja vuohista ja
Torgalista — eikä hän antanut rutistella ja suudella itseään siten,
kuin tuo vieras vaimo oli tehnyt. — Pitkän aikaa hän uskalsi tuskin
edetä kolmea askelta tuvan ovelta, niin kauheasti hän pelkäsi, että tuo
äiti tulisi takaisin. Mutta jos hänellä oli ollut isä, ei hän ollut
voinut tehdä tälle mitään — sillä sisko oli sanonut, että äpäriä
olivat ainoastaan sellaiset, joilla ei ollut isää. —

       *       *       *       *       *

Ajan mittaan hän sitten muisti yhä harvemmin tuota kohtausta. Mutta
kerran talvella tuli taloon muutamia miehiä, jotka olivat matkalla
metsän läpi hiihtotietä Østerdaleniin. Jälleen hän kuuli heidän puhuvan
hänestä, mutta nyt he sanoivat hänen äitinsä nimenkin: se oli Huora.
Eirik ei ollut koskaan kuullut tuota nimeä, mutta se kuului niin
kummalliselta ja pelottavalta — aivan kuin hän ei olisi ollut ihminen,
vaan jokin iso lintu. Hän kuvaili nyt mielessään, miten Huora voisi
lentää heille, sininen viitta liehuen, ja iskeä kiinni häneen. — Ja
hänelle selvisi yhä enemmän, miten huonossa asemassa hän oli, hänellä
ei ollut isää kehen turvata, niin ettei kukaan uskaltaisi ottaa häntä.

Sitten hänen luokseen tuli kerran isä. Eirik ei ihmetellyt sitä kovin
suuresti. Kun hänet vietiin tämän eteen, tutki hän tätä perin pohjin.
Ja Olavin vaaleus vaikutti kai sen, että lapsi heti tunsi luottamusta
häneen. Tätä leveähartiaista, suoraryhtistä miestä, jonka hän arvasi
heti kuuluvan niihin, jotka seisoivat kuorin luona kirkossa — hän
ei pelännyt. Juhlavaatteet hänelläkin oli — lehdenvihreä mekko,
hopeasolki rintamuksessa, kiiltävä vyö ja pitkä tikarintuppi. Ja sitten
Eirik piti niin paljon suuresta, ihmeellisestä kirveestä, jota tuo isä
piti polviensa välissä; käsi, joka lepäsi kirvesvarrella, oli täynnä
sormuksia. Mitä enemmän hän katseli, sitä tyytyväisemmäksi hän tuli
isäänsä. Hän seisoi tyynesti paikallaan ja katsoi isäänsä rävähtämättä,
kun tämä loi häneen tutkivan katseen — ja hänen kasvonsa alkoivat
loistaa tämän ensimmäisestä hymyn häiveestä, ja hän meni isänsä polven
luo.

"Pikku poikani on pienikasvuinen", sanoi isä Hallveigille ottaen
poikaa leuasta. Enempää hän ei sanonut Eirikille heidän ollessaan
Siljuaasenissa, mutta se riitti tälle. Hallveig itki hiukan, Torgal
nosti hänet ilmaan, kun hän sanoi hyvästiä lapselle, ja sisarukset
tuijottivat häntä, kun hänen oli lähdettävä kahden vieraan miehen
mukaan. Eirikin sydäntä ahdisti vähän, kun hän näki äidin itkevän; hän
otti äitiä kaulasta, ja hänen huulensa vapisivat — mutta kun hänen
isänsä kutsui häntä, kääntyi hän heti ja laapusti ovelle avarassa
nahkamekossaan.

— Eirik ja Olav tulivat hyviksi ystäviksi matkalla. Isä ei puhunut
hänelle paljoa ja jätti pojan Arnketilin, saattomiehen huostaan. Mutta
kaiken sen ihmeellisen ja uuden, mitä he kokivat, reen ja hevosten,
eri talojen, joissa he nukkuivat joka yö, monenlaisten hyvien ruokien,
ihmisten, joita oli kaikkialla ja jotka puhelivat hänellekin — kaiken
tuo tiesi Eirik kuuluvan isänsä mahdin alle. Ja hänen isällään oli
palttinainen paita ja palttinasäärykset lähinnä ihoa — eikä hän
riisunut niitä pois yöksikään.

       *       *       *       *       *

Uusi äiti, joka odotti häntä matkan perillä, teki paljon vähäisemmän
vaikutuksen Eirikiin. Hän ei tuntenut tätä enää, ja kun tämä kysyi,
muistiko Eirik hänen käyneen Siljuaasenissa, vastasi hän kyllä, koska
ymmärsi sen kuuluvan asiaan. Mutta hän ei tuntenut tätä millään
tavoin samaksi. Tällä äidillä oli ruskeat vaatteet ja hän oli pullea
vyötäisiltä ja astui hitaasti ja raskaasti kulkiessaan lakkaamatta
rakennusten väliä puuhissaan. Pitkän, sinipukuisen äidin, Huoran, jonka
liikkeet ja eleet olivat olleet lintumaisen vilkkaat, hän kuvitteli
seisovan pienellä metsäaukealla, missä hän asui juurikkomiehineen ja
isoine, punaisine hevosineen. Ainoastaan silloin, kun uusi äiti puristi
hänet rintaansa vasten ja suuteli häntä väkisin, hurjia hyväilysanoja
hokien, luuli hän tuntevansa, että tämä ja Huora olivat sama ihminen,
— vaikka tätä kutsuttiin Ingunniksi. — Eirik ei pitänyt tuollaisesta
suutelemisesta ja puristamisesta — hän ei ollut milloinkaan saanut
muita suudelmia kuin sellaisia, jotka kuuluivat messupyhän ja tuoreen
lihan ja olutkulhosta saatujen kulausten yhteyteen kirkosta palatessa
— ja se oli harvinaista ja juhlallista.

Mutta täällä hän tuli näköjään saamaan olutta joka päivä, — ja
keitettyä, tuoretta kalaa sekä lihaa nämä ihmiset söivät monta päivää
peräkkäin; ehkä naisetkin täällä siis suutelivat joka päivä.

       *       *       *       *       *

Kun Eirik tuli Olavin luo, laski kädet hänen helmaansa ja kyseli
kaikenlaista — esimerkiksi, _asuiko hylje_ tuolla metsässä, joka näkyi
tänne vuonon yli, ja miksi hänen kaksi hevostaan olivat _valkoisia_
ja minkä tähden Olav ei ollut Torhildin lasten isä, ja mitä noilla
kynttilöillä tehtiin, joita keitettiin, ja minne kuu meni lentäessään
niin kovaa vauhtia taivaan yli — tarkkasi Ingunn oudon jännittyneesti
noita kahta. Hän pelkäsi, että Olav kyllästyisi poikaan. Hän oli niin
äärettömän nöyrä ja kiitollinen miehelleen siitä, että tämä oli tuonut
heille lapsen, jota hän, Ingunn, oli ikävöinyt kuollakseen. Nyt hän
pelkäsi vain, että poika kiusaisi Olavia, tai että Olavin olisi vaikea
nähdä hänen lastaan, jos se oli liian paljon hänen silmiensä edessä;
mutta hän ei voinut huomata Olavin tuntevan vastenmielisyyttä Eirikiä
kohtaan. Olav ei ollut pojan kanssa muuta kuin milloin pienokainen
itse tuli hänen luokseen, mutta silloin hän aina oli ystävällinen
tälle ja vastaili minkä ymmärsi pojan loputtomiin kyselyihin. Mutta
Eirikiä ei ollut helppo saada ymmärtämään, mitä joku asia merkitsi
— hän ei osannut erottaa eläviä ja kuolleita kappaleita toisistaan,
vaan kyseli, pitikö iso kivi rannassa eniten lokeista, ja miksi lumi
tahtoi pudota mäelle. Hän ei voinut käsittää, että aurinko, joka
häämötti sumun keskeltä, oli sama, joka paistoi kirkkaalla ilmalla, ja
kerran hän kertoi nähneensä kuun, joka oli aivan erilainen kuin toiset
kuut. — Pappi tuli heille eräänä päivänä, mutta Eirik ei tajunnut,
että tämä oli sama, joka oli ollut kirkossa, että häneltä voitiin
riisua messuvaatteet ja että hän silloin saattoi ratsastaa aivan kuin
muutkin miehet. Väliin Eirik itse rupesi kertomaan, mutta kaikki,
mitä hän keksi, oli niin kummallista ja järjetöntä — siinä ei ollut
mitään ajatusta. Ingunn pelkäsi pojan olevan vähälahjaisen ja hitaasti
kehittyneen — ja hän rupesi pelkäämään, että Olav alkaisi pitää
hänestä yhä vähemmän, kun hän oli niin ymmärtämätön. Tämä oli niin
kaunis ja herttainen, ettei Ingunn tahtonut jaksaa erottaa silmiään
hänestä — mutta älykäs hän ei ollut.

Salainen pettymyksen ja tuskan tunne, joka häntä kalvoi pojan
osoittaessa niin peittelemättä pitävänsä enemmän isästään, oli myös
syynä siihen, että hän koetti pitää miestään ja poikaansa erillään niin
paljon kuin suinkin.

       *       *       *       *       *

Alusta pitäen Olav ei tuntenut vastenmielisyyttä poikaa kohtaan.
Ankara mielenliikutus, jonka hän oli kokenut kuullessaan Ingunnin
uskottomuudesta ja sen jälkeenkin yhä uudestaan muistaessaan, että
toinen mies oli omistanut hänet, oli muuttunut niin vieraaksi ja
unohdetuksi näiden yhteiselämän ilottomien vuosien aikana. Hänen
rakkautensa Ingunniin oli omistamisen varmuutta ja tottumusta; se oli
punoutunut koko hänen olemukseensa, kuten multa on täynnä juuria.
Mutta nyt ei tuosta rakkaudesta tuntunut olevan jäljellä muuta kuin
ääretön sääli tuota sairasta ihmisparkaa kohtaan, jonka elämä oli hänen
elämänsä. Se, mikä hänen tunteissaan Ingunnia kohtaan nyt oli elävää ja
hehkuvaa, oli hellyys ja huoli hänestä — se sykki, nousi ja laski —
mutta mielihalu liikahteli jossakin velttona ja vaimenneena, aivan kuin
puoliunessa. Mutta sen mukana tuntui mustasukkaisuuskin laimenneen ja
ikään kuin kohmettuneen — ja kun hän joskus tuli muistaneeksi, mitä
heidän välillään oli tapahtunut ennen, tuntui se hänestä uskomattoman
kaukaiselta. Eikä hän voinut keksiä mitään yhteyttä sen ajan häpeän
ja sielun vaivan ynnä tämän pienen poikasen välillä, jonka he olivat
saaneet taloonsa. Eirik oli heillä, ja niin oli oleva — Jumala oli
ilmaissut tahtovansa, että hänen tuli ottaa Eirik huolehdittavakseen,
ja sen jälkeen siinä ei ollut sen enempää ajattelemista tai tekemistä.
Ja Olav oli taipuvainen pitämäänkin hänestä — lapsi oli kaunis ja haki
ilmeisesti isänsä suosiota. Olav, jonka itsensä oli vaikea lähestyä
toisia, ilostui ja hämmästyi aina, kun joku pyysi hänen ystävyyttään.

Ja Olav tajusi usein paremmin kuin lapsen äiti tämän ihmeellisissä ja
sekavissa tuumissa olevan sittenkin ajatusta ja järkeä. Ja kun äiti
keskeytti Eirikin hapuilevat selitykset säälimättömin sanoin eikä
malttanut jättää tätä rauhaan, että he olisivat saaneet selvitellä
asian keskenään, tunsi mies useammin kuin kerran eräänlaista jäytävää
kärsimättömyyttä. _Hän_ muisti — ei niin, että olisi osannut muotoilla
sen mielessään selvinä ajatuksina tai ilmaista sanoin — ainoastaan
lyhyinä, äkillisinä näkyinä paljon siitä, miltä maailma oli näyttänyt
hänestä itsestään hänen lapsena ollessaan.




IX


Vuono aukeni, ja tuli kevät. Punaisenharmaat kalliot veden partaalla
hohtivat aurinkoisina, ja Härän alla oleva hyrsky välkkyi valkoisena ja
aivan kuin vastasyntyneenä. Rinne nurmettui ja huokui heinän ja mullan
tuoksua, ja sitten tuli lehdenpuhkeamisaika, joka täytti Kverndalenin
karvaanvilpoisella lehväntuoksulla.

Eräänä toukokuun aamuna Olav löysi kyykäärmeen pesän mäen töyräältä
ja sai tapetuksi kolme käärmettä. Hän pani ne suljettuun puukuppiin
ja hiipi päivällislevon tultua salaa kotaan. Käärmeenrasva ja
käärmeentuhka kelpaavat lääkkeiksi moneen asiaan, mutta niillä on
suurempi voima, kun valmistaa ne salaa.

Hän oli juuri pujahtamaisillaan kotaan kuullessaan ääniä sisältä.
Siellä oli Ingunn ja poika, ja lapsenääni sanoi:

"— Siksi että isä antoi minulle rinnan, ymmärrätkö?"

"Antoiko hän sinulle rinnan?" ihmetteli äiti. "Mitä ihmettä sinä
höpiset?"

"Antoi hän. Ja sitten hän sanoi, että sain syödä siivetkin, ellen ollut
kylläinen, mutta kukosta ei ollut jäljellä muuta kuin siivet —."

Olav hymyili paikallaan. Nyt hän muisti — majalan vaimo Oslossa oli
tuonut hänen eteensä paistetun kukon, ja poika oli ollut ihastunut sen
lihaan. Sitten hän kuuli Ingunnin sanovan:

"Jos minä paistan sinulle kokonaisen kukon, Eirik, niin olenko sitten
mielestäsi yhtä hyvä kuin isä? Sinä saat sen, kun isä lähtee ensi
kerran kotoa."

Olav hiipi takaisin pihan poikki. Hän aivan kuin häpesi jollakin
lailla vaimonsa puolesta. Mitä tuo tuollainen nyt toimitti! Olisihan
tämä voinut paistaa lapselle yhden omista kukoistaan, vaikka hän oli
kotonakin —.

       *       *       *       *       *

Lieneekö uudenlainen ruoka ollut liian raskasta Eirikin vatsalle, vai
mikä häntä vaivasi — niin vain kävi, että lapsi alkoi kevätpuoleen
herätä huutaen joka ainoa yö. Olav kuuli Eirikin parkaisevan ja
nousevan istualleen, ryömivän ja peppuroivan edestakaisin isossa
pohjoisseinän sängyssä, missä hän nukkui yksin — sitten hän huusi
taas, vielä äänekkäämmin, aivan kuin suuressa hädässä.

Ingunn kiipesi sängystä ja meni hänen luokseen höpöttäen: "Hiljaa,
hiljaa, Eirik, pikku kultaseni, sinä herätät isän — ole hiljaa nyt —
ei täällä ole ketään, jota sinun tarvitsisi pelätä, oma pikku poikani!"

"Tuo hänet tänne", kuului Olavin valpas ääni pimeästä.

"Joko hän nyt taas herätti sinut!" valitti Ingunn; hän kantoi pojan
vuoteeseen ja paneutui levolle — ja nuo kaksi pyöriskelivät kunnes
löysivät sopivan asennon.

Yöllä pojalle kelpasi ainoastaan äiti. Hän painautui aivan kiinni
äitiinsä eikä vastannut isälleen. Hänen unistaan he eivät saaneet
mitään selvää. Hän näytti aivan kuin pudistavan jotakin kädestään
ja heittävän sen luotaan pari kolme kertaa. Sitten hän huokasi
keventyneesti ja asettui nukkumaan. Ja kohta sen jälkeen nukkuivat
molemmat.

Unettomuus vaivasi Olavia aina pahimmin keväällä — silloin hän nukkui
harvoin ennen keskiyötä ja heräsi aamunkoitossa. Noina varhaisina
kesäaamuina vuono usein oli peilikiiltävä, väritön ja hopeanhohtava,
ja vastapäinen autio ranta kuulsi kirkkaana ja heleänä kuin taikanäky.
Olav tunsi olonsa niin odottamattoman keveäksi ja iloiseksi astuessaan
ulos tuollaisena aamuna. Torhild Bjørnintytär lauloi jossakin; hän oli
ollut työssä jo kauan. Olav ja tyttö kohtasivat toisensa pihalla ja
pysähtyivät juttelemaan auringonpaisteeseen.

Kun Olav pari tuntia myöhemmin palasi takaisin tupaan, jäi hän välistä
katselemaan noita kahta, äitiä ja lasta, jotka vielä nukkuivat. Eirik
nukkui kasvot äidin kaulalla, hengittäen suu puoliavoinna. Ingunn oli
kiertänyt kapean, sormuksista raskaan kätensä hänen ympärilleen.

Kaksi viikkoa ennen juhannusta Ingunn sai poikalapsen. Olav antoi
kastaa sen heti synnyttyä, ja sille pantiin nimeksi Audun.

Poika oli pieni, heiveröinen ja sinertävä. Olav tarttui kahdella
sormella poikansa käteen kerran, kun se potki kapalot levällään Signe
Arnentyttären helmassa odottaen pesua — ja tuo pieni käsi oli niin
laiha, että se muistutti aivan ankanpojan räpylää; se oli myös yhtä
kylmä.

Olav ei tuntenut mitään erikoista rakkautta tai iloa siitä, että
hän nyt viimeinkin oli saanut pojan. Odotusta oli kestänyt niin
kauan, että paljaan mahdollisuudenkin epäileminen sai hänet synkän
alakuloisuuden valtaan. Ja hän oli niin tottumaton ajattelemaan, että
tämä monivuotinen surkeus saattaisi lopulta päättyä iloon ja riemuun,
että hän tarvitsi aikaa jaksaakseen käsittää sen.

Mutta hän näki, ettei niin ollut äidin laita. Siitä huolimatta,
että tämä joka kerran oli odottanut vain katkeraa tuskaa, hänen
sydämensä oli vastoin omaa tahtoaan vavissut toivottomasta rakkaudesta
syntymätöntä pienokaista kohtaan. Nyt Audun sai kaikkien noiden
veljiensä perinnön, jotka eivät olleet jättäneet jälkeensä nimeä tai
edes muistoa.

Eirik hyppi ilosta, kun hän oli saanut veljen. Hän tiesi Siljuaasenin
ajalta, että lapsen syntymä oli mitä tärkein tapaus. Silloin hääri
tuvassa kaksi, kolme vierasta vaimoa, ja nämä olivat tuoneet kerallaan
hyvää ruokaa, ja kynttilä paloi sisällä kaiken yötä. Kapalolasta
vaalittiin kuin kalleinta aarretta — aidan takana olevat haltiat
vaanivat sitä varastaakseen sen — ja kaikki kyselivät sen vointia ja
terveyttä. Että suurin onnettomuus kodissa oli se, kun seuraava lapsi
ilmestyi vaatimaan itselleen kätkytpaikkaa ja sijaltaan karkotettu
joutui laahaamaan köyteen sidottuna tuvan lattiaa, ollen jokikisen
jaloissa ja alituisessa vaarassa — sitä ei Eirik ollut tullut
huomanneeksi. Ja tässä talossa oli kaikki nyt kauhean juhlallista,
apuvaimot puuhailivat kukin palvelusneitoineen, ja ruokaa oli niin,
että siihen oli hukkua — mutta kynttilöitä eivät Eirik ja isä
saaneetkaan yöksi, sillä äiti ja pikkuveli nukkuivat toisessa tuvassa.

"Tämä on minun silkkiveljeni, mutta se on vain teidän villaveljenne",
sanoi hän Torhildin kahdelle nuorimmalle lapselle, kun he seisoivat
kolmisin katselemassa Audunin kapaloimista.

Olav sattui istumaan vaimonsa luona juuri silloin. Hän vilkaisi
Ingunniin. Tämä makasi katsellen kumpaistakin poikaansa ilosta
säteillen.

Tuo oli hänen poikansa, tuo pieni poloinen, jota palvelusneito käänteli
ja kapaloi. Isompi poika taivutti terveet, loistavat kasvonsa hänen
ylitseen ja leperteli pikkuveljelle, jolta hän tietämättään oli
riistänyt syntymisoikeuden.

       *       *       *       *       *

Laaksossa oli herättänyt hiljaista supinaa se, että Hestvikeniin
yhtäkkiä oli ilmestynyt iso viisivuotias poika, joka oli ollut kätkössä
siihen asti.

Olav ei ollut kovin pidetty seudulla. Hänet oli otettu vastaan
peittelemättömällä, sydämellisellä suopeudella, kun hän palasi
kotiinsa, mutta laaksolaisissa pääsi vähitellen syntymään sellainen
tunne, että hän oli työntänyt luotaan heidän tarjoamansa ystävyyden
ja hyvän naapuruuden. Olav pysytteli itsekseen enemmän kuin mistä
he pitivät, ja ihmisten parissa hän ei ryhtynyt helposti puheisiin;
epäystävällinen hän ei ollut — ja se selitettiin siten, että hän
tahtoi olla ylempänä muita talonpoikia, — mutta harvasanainen,
hiljainen ja luoksepääsemätön. Ja nyt alettiin kuiskia miehestä
mieheen, hiukan pilkallisesti hymyillen, että Olav taisi pitää
itseään hoviherrana, koska hän oli kuulunut Alf-jaarlin väkeen ja
oli äitinsä puolelta sukua noille tanskalaisille valtaherroille,
jotka elelivät täällä Norjassa puolen vuotta kerrallaan, syöden
herttuan ruokaa. Sellaista se. Hän omisti perintökartanonsa yksin ja
jakamattomana — mutta annas olla, miten kauan; ajat olivat muuttuneet
niin rauhattomiksi. Vaikkei hän koskaan koettanut päästä täyttämästä
velvollisuuksiaan eikä ollut vastahakoinen auttamaan pulaan joutunutta,
ei kukaan pyytänyt _mielellään_ palvelusta Olav Auduninpojalta. Sillä
kun hätään joutunut tuli Hestvikenin rikkaan isännän luo, näytti tämä
tuskin viitsivän kuunnella. Ja kun tulija oli tehnyt hänelle laajasti
selkoa asemastaan, saattoi hän havahtua kysymään, aivan kuin muissa
mietteissä, mistä olikaan kysymys —. Kukaan ei voinut kieltää,
ettei Olav olisi ollut hyvä antamaan ja lainaamaan, mutta jos jonkun
teki mieli keventää sydäntään ja neuvotella asioistaan jonkun toisen
kanssa, ei ollut menemistä siihen taloon — sillä hän vastaili niin,
ettei tiennyt, oliko hän tuhma vai piittaamaton. Ellei siis joku ollut
polttavan avun tarpeessa, kääntyi hän mieluummin sellaisen puoleen,
joka viitsi kuunnella hänen puhettaan, lausua ajatuksensa ja antaa
neuvoja ja lohdutusta, vaikka tämä antamansa avun lisäksi ei olisi
voinut olla vähän surkeilematta ja valittamatta, että hänellä oli
vaikeuksia itselläänkin — mutta onneksi olkoon vain Jumalan nimessä.

Toinen asia, minkä naapurit olivat panneet merkille, oli, ettei kukaan
ollut nähnyt Olavia rehellisesti päissään tai avopuheisena hutikassa
ollessaan. Hän ei juonut vähemmän kuin muutkaan kunnon miehet pidoissa.
Mutta oli kuin jumalanvilja ei olisi pystynyt häneen.

Ja niin heräsi seudulla huomaamatta epäselvä, sanoiksi pukematon
epäily, — kukaan ei oikeastaan tiennyt, mihin se perustui, se vain
vahvistui hämäryydestään huolimatta melkeinpä varmuudeksi — että
tuolla miehellä oli tunnollaan jotakin, joko onnettomuus tai salainen
rikos. Tuo suoraryhtinen, kaunis nuori isäntä, leveine, vaaleine
kasvoineen ja pellavanvaaleine, kiharaisine hiuksineen oli leimattu
mies.

Ja olihan sekin ihmeellistä, ettei hänen vaimonsa voinut saada elävää
lasta. Vähän Ingunn Steinfinnintytärtä nähtiinkin, eikä tuossa raukassa
enää ollut paljon näkemistäkään, mutta ihmiset muistivat vielä, miten
kaunis hän oli ollut — eikä siitä ollut niin kovin monta vuotta.

Kunnes sitten tuli julki, että heillä _olikin_ lapsi. Poika, joka on
kaikki nämä vuodet ollut piilotettuna, heitettynä tuuliajolle kaukana
pohjoisessa, vaimon kotiseudulla.

Siitetty isän ollessa maanpakolainen — kyllä, kyllä. Olav oli
selittänyt asian lyhyesti ja selvästi. Ihmiset saivat tietää hänen
joutuneen vihoihin vaimonsa sukulaisten kanssa siksi, että Steinfinn
oli juuri ennen kuolemaansa antanut Olavin haltuun tyttärensä, joka
oli ollut kihlattu tälle lapsuudesta asti. Olav oli pitänyt häntä
vaimonaan, ja Steinfinnin sanoja oli mahdoton käsittää toisin, kuin
että tämä oli hänen tarkoituksensa. Mutta uudet naittajat olivat
luulleet voivansa päättää toisin tuon kauniin ja rikkaan neidon
suhteen. Olav kertoi nyt, että viimeisenä kesänä ennen kuin hän pääsi
lopulliseen sovintoon vaimonsa suvun kanssa, hän oli ollut salaa jonkun
aikaa siinä talossa, missä tämä asui. Mutta asia oli täytynyt pitää
salassa tähän asti.

Näin kertoi Olav Auduninpoika. Mutta ihmiset ihmettelivät. Ehkä ei
ollut niinkään varmaa, että Olav oli ottanut vaimonsa luokseen vapaasta
tahdostaan, vaan oli ollut pakoitettu naimaan tämän Steinfinnin
käskystä peräti nuorena ja Steinfinn Torenpojan holhouksen alaisena.
Ehkä hän oli koettanut riistäytyä irti avioliitosta, johon hänet oli
määrätty lapsuudessa. Ne, jotka olivat voineet seurata hiukan heidän
yhteiselämäänsä — heidän palvelijansa ja emännät, jotka olivat olleet
talossa Ingunnin maatessa lapsivuoteessa — kertoivat mitä tiesivät.
Olav kuului kyllä olevan tavallaan hyvä vaimolleen, mutta hän oli nyreä
ja vähäpuheinen kotonaankin; saattoi kulua päiviä, ettei hän sanonut
yhtään sanaa vaimolleenkaan. Ingunn ei näyttänyt milloinkaan iloiselta,
eikä se ihme ollutkaan — eläessään tuon pökkelön rinnalla, alati
sairaana, synnyttäen kuolleen lapsen toisensa perästä.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä tuli uusi pappi, sira Hallbjørn Hestvikeniin.

Hän oli jotakuinkin nuori mies, pitkä ja solakka, hyvin kaunis
kasvoiltaan, mutta punatukkainen, ja hän oli ihmisten mielestä ylpeän
näköinen. Hän oli joutunut epäsuosioon hyvin lyhyessä ajassa. Tuskin
hän oli tullut seudulle, kun hän oli ruvennut riitelemään milloin
kenenkin kanssa kirkon omaisuudesta, pappilan vuokramaan saatavista,
vanhoista sopimuksista, joita sira Benedikt oli solminut talonpoikien
kanssa, mutta joita uusi pappi väitti laittomiksi. Sekä Hovedøenin
munkkiluostarilla että Nonneseterin nunnaluostarilla oli maita ja
taloja pitäjässä, samoin monilla Oslon kirkoilla ja hurskailla
laitoksilla. Näiden hoitajat olivat enimmäkseen ymmärtäväisiä ja
hyväätarkoittavia miehiä, jotka elivät sovussa laaksolaisten kanssa:
moni heistä oli ostanut itselleen viimeisen lepopaikan jostakin
luostarista, ja kun joku Hovedøenin munkeista sattui itse tulemaan
tiloilleen, kerääntyivät ihmiset pitkien matkojen takaa kuulemaan
heidän toimittamaansa messua kappelissa. Sira Hallbjørn riitaantui
nyt pian luostariväenkin kanssa. Sitä vastoin hän suosi erikoisesti
erään uuden, äskettäin maahan perustetun munkkikunnan munkkeja: nämä
kulkivat paljasjaloin, säkin- ja tuhanvärisiin kaapuihin puettuina, ja
heidän erikoishyveitänsä tuli olla nöyryys, hiljaisuus ja tyytyväisyys
— sanottiinpa, että noiden munkkien täytyi kerjätä jokapäiväinen
leipänsäkin vaeltaessaan ympäri maata opettamassa köyhille ja
rikkaille totista jumalanpelkoa; ja jos heille jäi jotakin tähteeksi
pussiinsa iltamessun jälkeen, täytyi heidän jakaa se köyhille sekä
alkaa vaelluksensa seuraavana aamuna yhtä köyhinä taas. Sira Hallbjørn
ei itse ollut vähänkään nöyrä ja hiljainen, vaan ylpeä suvustaan —
hänen tiedettiin olevan suurta sukua Valdresista — eikä hän ollut
sopiva opettamaan rahvaalle jumalanpelkoa, sillä hän oli niin oppinut
ja puhui niin mutkallisesti, ettei näillä ollut suurta hyötyä hänen
puheestaan. Mutta hän ei tiennyt miten kiittää noita kerjäläismunkkeja,
minoriitteja, joiksi he itseään nimittivät, ja hän oli ikään kuin
heidän suojelijansa, antoi suuria lahjoja taloon, jota he rakensivat
itselleen kaupunkiin ja kehotti seurakuntalaisiaan tekemään samoin.
Mutta ihmiset huomasivat sen tapahtuvan siksi, että herttua suosi
suuresti näitä uusia munkkeja, piispan ja useimpien kaupungin pappien
ja oppineiden vastustaessa heitä ja pitäessä tuon munkkikunnan sääntöä
vaarallisena ja epäviisaana. Ja he tiesivät senkin, että sira Hallbjørn
oli lähetetty tänne siksi, että hän, joka syntyperänsä ja harvinaisen
oppineisuutensa tähden näkyi aiotun kirkon korkeimpiin virkoihin, oli
saanut vastaansa piispan ja koko Oslon tuomiokapitulin, koska hän oli
niin ylpeä ja riitaa rakentavainen ja luuli tietävänsä ja ymmärtävänsä
kaiken paremmin kuin kukaan muu. Mutta sen pahempaa he eivät voineet
tehdä hänelle kuin karkottaa hänet tähän hyvään seurakuntaan — hänen
vaelluksensa oli nuhteeton kaikessa muussa, hän oli ollut monet vuodet
vieraissa maissa ja tunsi lain ja oikeuden pilkulleen, vanhimmista
ajoista nykyhetkeen asti.

Hän tuli nyt Hestvikeniin kysyäkseen, mitä Olav tiesi
lohikalastusoikeudesta Hudrheimin puoleiseen pieneen jokeen. Olav ei
tiennyt paljon — talon, jolle tuo oikeus kuului, oli hänen isoisänsä
myynyt vävylleen, ja sen jälkeen se oli jaettu ja joutunut moniin
käsiin. Hän huomasi sira Hallbjørnin harmistuvan, kun hän ei tiennyt
enemmän tuosta asiasta. Kuitenkin hän kysyi, papin istuessa ruoalla,
voiko tämä selittää hänelle asian, joka painoi raskaasti hänen
mieltään. "Se koskee poikiani", Olav sanoi.

Asia oli semmoinen, että hän oli kuullut lapsen, jonka isä siittää
ollessaan henkipatto, olevan vailla lain ja oikeuden turvaa, vaikka sen
äiti olisi maanpakolaisen aviovaimokin.

"Ei suinkaan", sanoi sira Hallbjørn heiluttaen kättään. "Sinulle on
puhuttu sudenpennusta — siksi entiseen aikaan kutsuttiin maasta ajetun
miehen lapsia. Tuo mies katsottiin siihen aikaan kuolleeksi mieheksi,
ja hänen talonsa jaettiin ja vaimoa pidettiin leskenä; ja jos hän
sitten sai armahduksen, täytyi hänen kosia uudestaan vaimoaan tämän
sukulaisilta ja viettää uudet häät. Mutta eihän tuollainen tapa sovellu
kristityssä maassa — siellä ei mikään synti eikä mikään laki voi
rikkoa miehen ja naisen aviosidettä."

"Vaimoni sukulaiset eivät tunnustaneet lailliseksi avioliitoksi sitä,
mitä välillämme oli ollut nuorina ollessamme", kertoi Olav. "Minä en
saanut häntä hänen sukulaisiltaan ennen kuin Eirikin syntymän jälkeen."

"Ei sinun tarvitse huolehtia siitä nyt enää. Olipa poika syntynyt
aviossa tai ei, on hänellä nyt täydet aviolapsen oikeudet, kun te
olette naimisissa vaimosi sukulaisten luvalla; eikä kukaan voi riidellä
sinun kanssasi siitä, onko avioliitto luvallinen."

"Onko siis varma", kysyi Olav, "ettei Audun voi koskaan ruveta
vaatimaan Eirikin esikoisoikeutta?"

"On", sanoi pappi varmasti.

"Niin no, tahdoin vain saada selvän tästä asiasta."

"Sehän on luonnollista", sanoi sira Hallbjørn.

Ja Olav kiitti häntä tiedosta.

       *       *       *       *       *

Äidin pysyessä sisällä Eirik alkoi puhua jostakin Tøtrabassasta. Ensin
aikuiset luulivat hänen tarkoittavan sillä jotakin kerjäläiseukkoa
— niitä kävi talossa tavallista enemmän nyt, kun heillä oli niin
runsaasti ruokaa ja juomaa.

Niin, Tøtrabassalla oli reppu, sanoi Eirik. Mutta toisena päivänä hän
sanoi Tøtrabassan käyneen talossa ja leikkineen hänen kanssaan riihen
takana. Siellä oli pieni maakuoppa, jossa hänen oli tapana oleksia
leikkikaluineen. Tøtrabassa oli pikku tyttö. Kukaan ei kiinnittänyt
sen suurempaa huomiota asiaan, sillä kaikki olivat tottuneet kuulemaan
Eirikin höpisevän niin paljon ihmeellistä.

Mutta jonkin ajan kuluttua hän alkoi kertoa yhä useammista
leikkikumppaneista, joilla kaikilla oli hyvin merkilliset nimet:
Tatragaura, Silvarp, Skolorm, Dølvandogg ja Kolmurna sininen — ja oli
vaikea tietää, olivatko nämä miehiä vai naisia, aikuisia vai lapsia.

Nyt alkoi talon väki huolestua. Sattui vielä niin, että erään talon
väki lähti miehissä kotoaan ja asumasijoiltaan pienintä lasta myöten ja
asettui asumaan metsään; ei tiedetty, lähtivätkö he jotakin käräjäasiaa
karkuun vai köyhyyskö heidät karkotti ihmisten ilmoilta, niin että
he mieluummin oleksivat metsässä, ainakin kesäiseen aikaan, kuin
joutuivat maasta pois. Juuri samoihin aikoihin Hestvikenistä katosi
lihava lammas, jota oli pidetty kotinurmella; ja nyt miehet arvelivat
noiden Eirikin ystävien olevan samanlaisia metsänkiertäjiä, jotka
elivät parhaastaan varkaudella ja näpistelyllä. Pidettiin silmällä, kun
Eirik leikki kuopassaan, tuliko hänen luokseen tuntemattomia lapsia
tai aikuisia. Mutta kukaan ei nähnyt mitään. Ja lampaanraato nousi
vedenpintaan eräänä päivänä — eläin oli suistunut alas vuorelta.

Nyt ruvettiin Hestvikenissä pelkäämään toden teolla. Tämä näytti jo
maahisväen toimilta. Kysyttiin Eirikiltä, tiesikö hän, mistä nuo
olennot tulivat. Tuolta kallion alta, sanoi tämä. Mutta nähdessään,
miten toiset pelästyivät, hän aivan kuin itsekin kauhistui. Ei, ne
tulivat kaupungista, paransi hän — ne ajoivat reellä. Tai ehkä ne
tulivat purjelaivalla, oikaisi hän taas, kun Olav sanoi, etteihän
kukaan voinut tulla reellä Oslosta, kun oli kesä; ei semmoista
lorua uskonut kukaan. Mutta kyllä ne tulivatkin metsästä — ne
asuivat metsässä, oli Tatragaura sanonut. Nykyään hän puhui eniten
Tatragaurasta.

Ingunn oli aivan suunniltaan epätoivosta. Nuo olivat kai samoja
pahoja henkiä, jotka olivat hävittäneet talosta kaiken onnen,
sukupolvi sukupolvelta; nyt ne tahtoivat varmaan hänen lapsiaan.
Eirik suljettiin miesten tupaan ja häntä vartioitiin siellä — tämän
puhuessa lakkaamatta oudoista ystävistään, kunnes äiti näytti olevan
menettämäisillään järkensä pelosta. Hän vaati Olavia hakemaan pappia.

"Ethän sinä vain narraile, Eirik?" kysyi Olav ankarasti eräänä
päivänä, kun hän oli kuunnellut sivusta Eirikin vastailua äitinsä
hätääntyneisiin kysymyksiin.

Eirik katsoi ihmeissään ja kauhistuneena isäänsä ruskeine silmineen ja
ravisti kiihkeästi päätään.

"Sillä katsohan, jos minä huomaan sinun puhuneen valhetta, poika, niin
sinun käy huonosti."

Eirik katsoi taas isäänsä ihmetellen, aivan kuin ei olisi käsittänyt.

Mutta Olav oli ruvennut epäilemään, että kaikki oli vain pojan omaa
keksintöä — vaikka sekin näytti hänestä mahdottomalta, sillä hän ei
voinut käsittää, minkä tähden tämä olisi levitellyt noin turhia ja
järjettömiä valheita. Ja kun Olav seuraavana päivänä lähti apumiehen
kera niittämään heinää kuopan alapuolella olevalta rinteeltä, otti hän
Eirikin mukaan, luvaten pitää poikaa koko ajan tarkasti silmällä.

Olav teki niin, kävi katsomassa poikaa tuon tuostakin. Eirik leikki
hiljaa ja kiltisti ylhäällä kuopassaan, leikkikaluinaan sorakiven
kappaleita ja näkinkenkiä, joita soutumiehet olivat antaneet hänelle.
Hän oli ihan yksin koko ajan.

Kun Olavin renki ja naiset lähtivät murkinoimaan, tuli Olav Eirikin luo
ja sanoi: "No, eiväthän Tøtrabassa ja Skolorm ja nuo toiset tulleetkaan
sinun luoksesi tänään?"

"Tulivat ne", sanoi Eirik säteillen ja alkoi kertoa, mitä he olivat
leikkineet tänään.

"Nyt sinä valehtelet, poika", sanoi Olav ankarasti. "Olen katsonut
tänne koko ajan, eikä täällä ole ollut ketään."

"Ne juoksivat pakoon, kun sinä tulit, sillä ne pelkäsivät viikatettasi."

"Minne ne sitten menivät — minne ne juoksivat?"

"Kotiinsa kai."

"Kotiinsa — missä niiden koti on?"

Eirik katsoi isäänsä miettivästi, aivan kuin hiukan peloissaan. Sitten
hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kysyi innokkaasti: "Mennäänkö me
sinne, isä?" ja hän ojensi kätensä.

Olav ripusti viikatteensa oksalle ja sanoi: "Mennään sitten."

Eirik talutti hänet kartanolle, ulos pihasta ja edelleen rakennusten
länsipuolella olevia kalliopaasia kohti, mistä näkyi vuonolle.

"Ne ovat varmaan tuolla", sanoi hän osoittaen alus rantaan syvällä
heidän allaan.

"En minä näe ketään", sanoi Olav tuimasti.

"Eivät ne olekaan _siellä_ — nyt minä tiedän, _missä_ ne ovat." Eirik
kääntyi ensin takaisin kartanoa kohti, — mutta sitten hän alkoi kulkea
polkua alas laiturille. "Nyt tiedän, nyt tiedän", riemuitsi hän hyppien
ja tanssien, jääden aina väliin odottamaan isäänsä; sitten hän taas
juoksi edelle, pysähtyi odottamaan ja tarttui isänsä käteen, vetäen
tätä mukanaan alaspäin.

Näin hän kulki edeltä ulommaisten venekotien luo. Olav ei käyttänyt
niitä juuri milloinkaan — Hestvikenissä ei nyt ollut niin vilkasta.
Keväällä ainoastaan, ennen Olavin Ristinmessu-matkoja Osloon, hänen oli
tapana säilyttää osa talvivaroistaan täällä. Kota oli nyt lukitsematon
ja tyhjä. Eirik veti isänsä sisään.

Meri loiskui ja pulahteli tukipaalujen välissä kodan lattian alla.
Se oli harva, ja seinät hatarat, ja veden välke kuvastui keinuvina
valojuovina seinillä ja katossa. Eirik haisteli kodan hajua, ja hänen
kasvonsa säihkyivät jännityksestä. Hän katsoi odottavasti hymyillen
isäänsä ja talutti hänet varpaillaan hiipien nurinkäännetyn vanhan
tynnyrin luo, jossa Olavilla oli tapana säilyttää nahkoja.

"Tässä", hän kuiskasi ja istui kykkysilleen. "_Tämän sisällä_ ne
asuvat. Näetkö niitä — raot ovat nyt taas niin suuria, muuten olisimme
voineet nähdä paremmin; ne istuvat syömässä — näetkö?"

Olav käänsi tynnyrin ja potkasi sitä niin, että se vieri kauas. Sen
alla ei ollut mitään muuta kuin vähän roskia. Eirik katsoi ylös
hymyillen, aikoen sanoa jotakin — sitten hän huomasi isänsä ilmeen ja
jäi seisomaan vaiti suu ammollaan. Kirkaisten hän kohotti kätensä kuin
lyöntiä torjuakseen, puhjeten sydäntäsärkevään itkuun.

Olav antoi kätensä vaipua — hän tunsi, ettei hän voinut lyödä poikaa.
Tämä oli niin tuiki pienen ja kurjan näköinen seisoessaan siinä itkien,
että isää hävetti. Ja niin hän vain poisti tämän kädet silmiltä, veti
lapsen mukanaan hylkytavaralaatikon luo ja istuutui sen päälle pitäen
Eirikiä edessään.

"Minä huomaan, että olet sittenkin valehdellut — joka sana, minkä olet
puhunut noista vieraistasi, on ollut valhetta — eikö ole, vastaa!"

Mutta Eirik ei vastannut, tuijotti vain isänsä silmiin hurjistuneen
näköisenä — eikä näyttänyt ymmärtävän mitään.

Lopulta Olavin täytyi nostaa poika syliinsä saadakseen hänen katkeran
itkunsa taukoamaan. Hän sanoi yhä uudestaan ja uudestaan, ettei Eirik
saanut puhua milloinkaan sellaista, mikä ei ollut totta, muuten hän
saisi vitsaa — mutta hän puhui nyt paljon lempeämmin, silittipä aina
väliin pojan päätäkin. Eirik hiipi aivan isäänsä kiinni ja tarttui
hänen kaulaansa.

Mutta hän ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta — Olav näki sen niin
selvästi, että häntä oikein puistatti. Poika, jota hän tässä piteli
sylissään, tuntui hänestä niin vieraalta ja kummalliselta — mitä
Herran nimessä hänelle oli tapahtunut, kun hän oli voinut ruveta
keksimään näitä valheita; tämä tuntui Olavista niin käsittämättömältä,
että hän epäili, oliko poika edes täysijärkinen.

Ingunn pysytteli sisällä lähes yhdeksän viikkoa lapsivuoteen jälkeen.
Hän ei ollut erikoisen sairas eikä heikko, vaan näytti paremminkin
viihtyvän niin hyvin tuossa ahtaassa tuvassa, missä kaikki mitä tehtiin
tapahtui vain hänen ja kapalolapsen tähden ja minne ei tunkeutunut
ulkomaailman häiritseviä asioita. Ja niin hän loikoi nauttien tästä
uudesta onnesta — vauvasta, joka oli hänen rinnoillaan ja Eirikistä,
joka juoksenteli hänen luonaan pitkin päivää. Lopulta Olav alkoi käydä
kärsimättömäksi — he olivat eläneet yhdessä niin monta kovaa vuotta,
ja Ingunn oli koko ajan turvautunut häneen. Nyt hän oli onnellinen ja
terve, olipa alkanut uudelleen kukoistaakin, — ja sitten hän sulkeutui
aivan erilleen lapsineen. Mutta Olav ei antanut kenenkään huomata
mitään.

Viimeinkin, Laurinmessun jälkeisenä sunnuntaina, hän lähti kirkkoon.
Eirik nukkui kirkkomiesten lähtiessä kotoa aamun sarastaessa, mutta oli
pihalla näiden palatessa takaisin.

Seudulle oli tullut uusi tapa — vaikka kaikki eivät pitäneet siitä,
kutsuivatpa sitä Jumalan pilkaksikin. Se oli sellainen, että nuoret
naiset, jotka olivat kirkotettavana ensimmäistä kertaa, varsinkin jos
lapsi oli poika, käyttivät sinä päivänä otsavannettaan, korkeasukuisten
neitojen kunniakorua, kruununa hunnun päällä.

Ingunn oli kiinnittänyt valkoisen silkkihuntunsa kultaisella
otsarivallaan, ja hänellä oli yllään punainen pukunsa ja sininen
kultasolkinen viittansa.

Olav nosti vaimonsa hevosen selästä, ja Eirik tuijotti lumoutuneena
äitinsä ihanuutta. Tämä näytti paljon pitemmältä tuon loistavan
komeuden keskellä, hopeavyö hoikan vyötäisensä ympärillä, ja hän
liikkui notkeana ja hentona, kepeästi kuin lintu.

"Äiti!" huudahti Eirik kasvot loistaen: "Sinähän olet sittenkin Huora!"

Samassa tuokiossa iski isä hänen olkaansa; ja hän sai nyrkiniskun
leukapieleen, niin että kaikki mustui hänen silmissään. Ja sitten
sateli iskuja tuhkatiheään, niin ettei lapsi edes ennättänyt huutaa
välillä — hänen kurkustaan kuului vain käheää vinkunaa — kunnes Una
Arnentytär juoksi väliin ja tarttui sukulaistaan käsivarteen.

"Olav, Olav, hillitse toki itsesi — poikahan on niin pieni — oletko
sinä järjiltäsi, kuinka voit lyödä noin kovaa!"

Olav päästi lapsen. Eirik pudottautui selälleen mäkeen; siinä hän
makasi, läähätti ja hönki mustansinisenä kasvoiltaan. Tajuttomuutta
se ei ollut — poika käyttäytyi puolittain tahallaan kuin olisi ollut
kuolemankielissä. Una kumartui hänen ylitseen ja nosti hänet syliinsä;
silloin lapsi rupesi itkemään.

Olav kääntyi vaimoaan kohden — vielä vavisten. Ingunn seisoi
kokoonlyyhistyneenä; hänen silmänsä, sieraimensa, avonainen suunsa
olivat kuin kuolleella. Olav nauroi kovasti ja vihaisesti — sitten hän
tarttui vaimoaan käsivarteen ja veti hänet isoon tupaan, mihin neidot
juuri olivat kantamassa pitoruokia.

Saattueesta ei kukaan ollut kuullut mitä lapsi sanoi, mutta kaikki
ajattelivat samaa — olipa hän sanonut mitä tahansa, niin oli ollut
ilkeää nähdä isän pieksävän pientä poikaansa niin kovakouraisesti. He
istuivat pitkin penkkejä odottaen ruoalle kutsua, ja kaikkien oli paha
olla.

Pitkän ajan kuluttua tuli Una Arnentytär sisään kantaen Eirikiä
käsivarsillaan. Hän laski pojan isän polvien eteen sanoen:

"Eirik lupaa, ettei hän ole tekevä toiste sinun mieltäsi vasten, Olav
— sano pojallesi, ettet enää ole vihainen hänelle."

"Onko hän sanonut sinulle, miksi minä kuritin häntä", kysyi Olav
katsettaan nostamatta.

Una pudisti päätään.

"Poika raukka on itkenyt niin, ettei hän ole saanut sanaa suustaan."

"Et saa enää milloinkaan sanoa sitä sanaa, Eirik", sanoi Olav hiljaa,
mutta kiivaasti, "et _milloinkaan_ — ymmärrätkö?"

Eirik hytki vieläkin aivan kuin kouristuksessa. Hän ei sanonut mitään,
vaan tuijotti isäänsä ymmärtämättä ja peloissaan.

"Et saa sanoa milloinkaan sitä sanaa", uudisti isä, laskien kätensä
raskaasti pojan olkapäälle, kunnes tämä nyökkäsi. Mutta sen jälkeen
Eirikin katse liukui ikävöivästi ruokapöytään, joka nyt notkui,
monenlaisista herkuista.

Sitten kaikki kävivät syömään.

       *       *       *       *       *

Eirikin oli määrä nukkua Torhildin tuvassa tänä yönä, kun talossa oli
niin paljon vieraita. Illalla, kun hän oli menossa sinne, tuli isä
hänen perästään pihalle. Eirik seisahtui silmänräpäyksessä ja alkoi
vavista — sitten hän katsoi ylös kuin hengenhädässä.

"Kuka on opettanut sinulle tuon ruman sanan — äidistäsi?"

Eirik katsoi peloissaan ylös, ja itku alkoi purkautua esiin. Olav ei
voinut saada mitään vastausta kysymykseensä.

"Älä sano sitä _milloinkaan_ enää! — ymmärrätkö, ei _milloinkaan_".
Olav silitti pojan päätä — ja näki häpeissään Eirikin toisen posken
olevan aivan turvonneen ja punaisen.

       *       *       *       *       *

Poika oli juuri nukkumaisillaan, kun hän huomasi jonkun kumartuvan
ylitseen — se oli äiti; hänen kasvonsa olivat tulikuumat ja itkusta
märät.

"Eirik, lapseni — kuka on sanonut sinulle, että äitisi oli — huora?"

Poika selvisi samassa kokonaan.

"Oletko sinä sitten Huora?"

"Olen", kuiskasi toinen.

Eirik heittäytyi hänen kaulaansa, puristautui hänen rintaansa vasten ja
suuteli häntä.




X


Sinä vuonna syksy tuli aikaisin. Mikonmessun aikoihin se alkoi
rajuilmoilla, ja sen jälkeen satoi ja tuuli aamusta iltaan, niitä
päiviä lukuun ottamatta, jolloin myrskysi niin ankarasti, etteivät
pilvet voineet laskea alas sadetta. Tätä ilmaa kesti seitsemän viikkoa.

Hestvikenissä vesi nousi yli laiturien. Eräänä yönä meri vei paalut
uloimman ranta-aitan alta; kun miehet tulivat rantaan aamuhämärissä,
näkivät he tuon vanhan rakennuksen ajautuneen rantaan ja kääntyneen
etukeikalleen, niin että takaseinä oli vuorta vasten ja etuseinä
vuonolle päin, vajonneena veden alle rintapieliä myöten. Se keikkui
kovassa aallokossa kuin kiinni kytketty vene, ja joka kerran, kun aalto
nosti sen harjalleen ja laski sen alas, kuohui vesi koskena hylyn
kaikista rakosista, varsinkin suuaukosta. Se muistutti juopunutta, joka
makaa veneen laidan yli kumartuneena, oksentaen mereen, tuumi Anki.

Miesten täytyi nyt koettaa saada piiluilla, kekseillä ja köysillä hylky
irrotetuksi ja raahatuksi erilleen, muuten oli pelättävissä, että se
viskautui laituria ja sitä aittaa vasten, missä Olav säilytti kesän
aikana kokoamansa suolan ja kalan — ei niitä tosin ollut kovin paljon,
sillä viimeinen syyskalastus oli tuottanut vähän. Ponnistellessaan Olav
satutti pahasti oikean käsivartensa.

Hän ei huomannut sitä ensin paljonkaan taistellessaan aaltoja ja tuulta
vastaan, joka oli niin ankara, että miesten täytyi tosinaan painautua
kallioita vasten. Mutta noustessaan hämärässä taloa kohden hän tunsi
käsivarttaan vaivaavan ja kivistävän, kun hän liikutti sitä. Hänen
sulkiessaan tuvan ovea tarttui tuulispää siihen takaapäin niin, että
ovi paiskautui kiinni ja työnsi Olavin kerallaan sisään, kipeän käden
jännittyessä mitä pahimmin ja Olavin tuupertuessa yli kynnyksen ja
kaatuessa suulleen tuvan lattialle. Hänen täytyi saada apua voidakseen
riisua läpimärät kalavaatteensa, ja Torhild pani käden siteeseen.

Tuvassa oli sietämätöntä sinä iltana. Huone oli täynnä savua, sillä
kukaan ei uskaltanut avata ovea tai räppänää tässä ilmassa. Savu
kirveli silmiä ja ahdisti henkeä. Ja kun miesten märät vaatteet lisäksi
alkoivat höyrytä orrella, tuli ilma niin paksuksi, että sitä olisi
voinut leikata veitsellä.

Ingunn oli kamarissa molempien lasten kanssa — siellä oli vähemmän
savua, mutta niin kylmä, että heidän täytyi kömpiä sänkyyn. Miehet
lähtivät ulos heti syötyään. Olav heitti pari taljaa ja pielusta
lattialle lieden viereen ja paneutui siihen pitkäkseen päästäkseen
haistelemasta savua.

Hänen käsivartensa oli nyt paisunut. Hänen kasvojaan poltti tuulesta
tultua ja hänen päätään ja ruumistaan kuumotti; mutta väliin häntä
puistatti vilunväristys. Kuumehoureessaan hän kuuli tuulen synnyttämiä
erillisiä ääniä — se vinkui nurkissa, romisutti jossakin rempallaan
olevaa luukkua — ja väliin hän erotti talon takana kallioharjalla
olevan metsän kohinan. Synkimmin jymisi raivoava meri — hän oli
kuulevinaan makuultaan aaltojen syöksyn kalliota vastaan, jolla
rakennukset seisoivat, aivan kuin tuo jymy olisi tullut alhaalta, läpi
kiven.

Hän makasi puolihorroksessa nähden mahtavien, valkoharjaisten laineiden
vyöryvän rantaan tummina liejusta ja ryönästä. Sitten hän oli taas
kiipeävinään märkää, kallioista rinnettä ylös käsin ja jaloin,
keksi allensa painettuna, kädessä köysi, jolle hän koetti löytää
kiinnityskohtaa vuorenhalkeamasta. Meren kuohu, tiheä kuin sade,
pirskui hänen päälleen tänne asti. Samassa repesivät mustat pilvet
messinginkeltaisille raidoille — ja syvälle hänen alleen, sinne missä
musta, kuohuva meri näytti kuin kupin sisukselta, lankesi yksinäinen
päivänsäde, välkkyen kiitävillä aalloilla.

— Sitten ilmestyi toinen näky hänen suljettujen luomiensa eteen —
iso kuuran peittämä suo, ruohot ja kanervat valkeassa huurteessa.
Aamu-usvan läpi kajasti valoa, ja hän saattoi huomata, että aurinko
päivemmällä tunkeutuisi sen läpi. Parempaa ilmaa ei saata toivoa
ratsastaessaan metsälle haukan ja koirien kera: suon silmät ja
hetelammet ovat tumman, kiiltävän jääkuoren peittämät, jossa on pieniä,
vaaleita ilmakuplia, ja ne särkyvät ritisten. Lehdot ovat valjenneet ja
kaikuvat äänistä, sillä puut ja pensaat seisovat paljaina ja varisseet
lehdet loistavat maassa, mutta kuusimetsä seisoo mustana ja tuoreena
kuuran sulattua — ja on jännittävää nähdä, lähteekö lintu lentämään
metsään, vaiko yli soiden ja jäätyneiden vesien.

Ainoa haukka, jonka hän enää omisti, istui miestentuvan orrella kipeänä
ja jalat punaisina, eikä sen hengityskään ollut tavallinen. Sitä ei
ollut hyvä lopettaa nyt — vaikkei se kelvannut enää metsästykseen. Ja
rotuhaukkansa hän oli menettänyt syksyllä.

Nyt Audun taas inisi — Ingunn kuului tuudittavan sitä tuolla sisällä
vähän aikaa.

Torhild Bjørnintytår tuli isännän luokse ja levitti peitteitä hänen
ylleen. Olav aukaisi silmänsä — hän näki paikaltaan tytön voimakkaan
vartalon liikkuvan lieden punaisen hehkun valossa. Torhild hääri hiljaa
— muutteli orsilla olevia vaatteita.

"Etkö sinä nuku, Olav — onko sinulla jano?"

"On. Kiitos, tahtoisin mieluummin vettä."

Olav kohosi kyynärpäilleen. Hänen siteessä olevaan käteensä koski,
kun hän aikoi ojentaa sen eteenpäin ottaakseen vesikousikan. Torhild
kyykistyi alas ja piti sitä hänen suunsa edessä. Kun Olav oli jälleen
painunut makuulle, veti Torhild peitteen hänen olkansa yli. Sitten Olav
kuuli hänen kysyvän porstuassa, tahtoiko emäntä jotakin.

"Hss, hss", kuiskasi Ingunn kiivaasti takaisin, "sinä herätit Audunin
— juuri kun olin saada hänet nukutetuksi."

Torhild peitti hiilet ja lähti ulos. Olav jäi makaamaan lattialle koko
yöksi.

       *       *       *       *       *

Syksyn myrskyinen sää ei ollut hyväksi Audunille. Hänen silmänsä
tulivat kipeiksi alituisesta savusta, ja hän yski paljon.

Joulun alla tuli tyven; aurinko kellui joka aamu hehkuvan punaisena
pakkasusvassa. Uudenvuoden alussa vuono tyyntyi, mutta pakkanen koveni.
Naapuritaloissa täytyi ihmisten muuttaa samaan tupaan ja polttaa tulta
liedessä yöt päivät.

Oli ollut kaunis kevät, ja talonpojat olivat jättäneet itselleen niin
suuren karjan kuin suinkin sija myönsi. Mutta huolimatta siitä, että
tallit ja navetat olivat täyteen ahdetut, palelivat eläimet niin, että
ihmisten täytyi kääriä säkkejä ja peitteitä niiden elukoiden ympäri,
jotka he ennen muita tahtoivat pelastaa, sekä kantaa kuusenhavuja
lattialle, jotteivät ne jäätyisi kiinni maahan. Lanta oli jäätynyt joka
aamu, niin että sitä oli turha korjata pois.

Agatanmessun aikaan kerrottiin pitäjällä, että saattoi ajaa jäitä
myöten Tanskaan asti. Mutta nyt ei kellään ollut asiaa siihen maahan;
kuninkaat olivat tehneet rauhan edellisenä vuonna.

Näihin aikoihin Olav sai haasteen käräjiin siitä syystä, että hän oli
jäänyt kotiin kesällä, herttuan lähtiessä Tanskaan neuvottelemaan
Hegnsgavlin sopimuksesta. Olav, joka oli ollut laivastossa päällikkönä
kolme kesää peräkkäin, oli saanut puolinaisen lupauksen herra Tore
Haakoninpojalta, että hän saisi olla poissa neljäntenä kesänä — mutta
Tore-herra vaati, että hänen oli asetettava sijastaan kaksi aseistettua
miestä eväineen paronin palvelukseen. Olav ei ollut tullut tehneeksi
sitä — eikä siitä huolimatta ollut ilmoittautunut väennostoon keväällä
— saapuville tulleita oli tänä vuonna paljon vähemmän kuin ennen,
nyt kun herttua lähti etelään ainoastaan neuvottelemaan. Olav joutui
hankaluuksiin tekonsa johdosta, ja hänen täytyi ratsastaa ensin
Tunsbergiin ja sitten monta kertaa Osloon pahimmassa pakkasessa paaston
aikaan, ensin tehdäkseen selkoa poisjäämisestään ja sitten maksaakseen
sakkorahoja. Hän menetti paljon karjaa tämän talven kuluessa, ja
valkoinen hevonen, jonka hän oli ostanut Steiniltä, kuoli.

       *       *       *       *       *

Molemmat pikkulapset täyttivät ahtaan tuvan rauhattomuudella.

Eirikillä oli ikävä vika: Olav huomasi vähitellen, että poika oli
kova valehtelemaan. Jos isä kysyi, oliko hän nähnyt sitä tai sitä
palvelijaa, vastasi Eirik heti innokkaasti kyllä, — hän oli juuri
puhunut tämän kanssa tuvassa tai pihamaalla, ja hän selitti, mitä
toinen oli sanonut ja tehnyt. Useimmiten hänen puheessaan ei ollut
totta nimeksikään. Jotkut palvelijoista, ja myös lapsen äiti arvelivat,
että lapsi ehkä näki näkyjä — Eirik oli toisenlainen kuin muut pojat.
Olav ei vastannut tuohon juuri mitään, piti tätä vain tarkasti silmällä
— mutta ei hän voinut nähdä mitään merkkiä siitä, että tuo olisi ollut
muuta kuin valheellisuutta.

Eirikillä oli toinenkin vika, se, että hän saattoi istua ja hyräillä
jotakin itse tekemäänsä säettä niin kauan, että Olavin pää tuli lopulta
kipeäksi ja hänen teki mieli lyödä poikaa. Mutta hän arasteli koskea
tuohon lapseen, jota hän oli pieksänyt niin armottomasti silloin, kun
Ingunn palasi kotiin kirkotusmatkaltaan. — Eirik oli polvillaan penkin
edessä illalla järjestellen näkinkenkiä ja eläimenhampaitaan riviin ja
laulaen:

    Neljä ja viisi viidettä tusinaa,
    viisitoista tammaa ja neljä varsaa
    sain minä päivällä, sain minä yöllä,
    neljä ja viisi, viidettä tusinaa
    hevosta mull' oli toisena päivänä.

Samaa hän jankutti jankuttamistaan lehmistä ja vasikoista, lampaista ja
karitsoista, emäsioista ja porsaista.

"Ole nyt vaiti", sanoi isä terävästi; "etkö tiedä, etten minä jaksa
kuulla tuota sinun luikutustasi ja loilotustasi!"

"Minä en muistanut sitä, isä", sanoi Eirik kauhuissaan.

Olav kysyi:

"Montako hevosta tahtoisit, Eirik — neljä ja viisi viidettä tusinaa
vai sata?"

"Paljon enemmän", sanoi Eirik. "Tahtoisin kaksikymmentäseitsemän!"

Sen enemmän hän ei ymmärtänyt siitä, mitä itse lauloi.

       *       *       *       *       *

Audun oli itkuisa ja kivulloinen. Ingunn kehui poikaa mitä
reippaimmaksi lapseksi — ja tämä olikin tullut terveemmäksi viime
aikoina — mutta Olav näki pelon hänen silmissään, kun hän puhui niin.
Eirik toisti, mitä kuuli äidin puhuvan, hääri kätkyen ympärillä,
leperteli ja lateli lorujaan silkkiveljelleen, joksi hän yhä edelleen
kutsui Audunia.

Olav tunsi itsensä kumman kiusaantuneeksi nähdessään tämän. Audun oli
hänen mielestään mitä surkein olio — aina sillä oli pää ruvessa,
haavoja ympäri suun, ja sen ruumis oli laiha ja nahaton ja kasvoi
hitaasti. Tuo poika ei ollut vielä kertaakaan saanut hänessä heräämään
isän iloa muistuttavia tunteita. Mutta hän tunsi katkeran kipeästi
Eirikin kumartuessa kätkyen yli, että hän oli tuon sairaan, märisevän
raukan isä: sillä Eirik seisoi siinä niin elinvoimaisen virkkuna ja
kauniina kiiltävine, pähkinänruskeine kiharoineen, jotka riippuivat
Audunin ryppyisten kasvojen ympärillä hänen lellitellessään tätä.

Eräänä päivänä Olav kysyi Torhildilta, mitä tämä arveli Audunista.

"Kai hän vahvistuu, kun kevät tulee", sanoi Torhild, mutta Olav tunsi,
ettei tämä uskonut omia sanojaan.

       *       *       *       *       *

Hestvikenissä oli karja päästetty päivisin laitumelle Kverndalenin
vanhoille, sammaltuneille niityille Audunin kääntyessä hyvin sairaaksi.
Hän oli yskinyt koko talven ja kärsinyt vatsataudista moneen otteeseen,
mutta tällä kertaa se oli pahempaa kuin koskaan.

Olav näki Ingunnin olevan nääntymäisillään väsymyksestä ja pelosta,
mutta hän pysyi kummallisen tyynenä ja maltillisena. Uupumatta hän
valvoi lapsen ääressä yöt ja päivät, ja Audunia koetettiin parannella
milloin milläkin ensin talonväen omilla keinoilla, sitten kaikella,
mitä naapurien emännät, joita Ingunn lähetti noutamaan, tiesivät.

Viimeinkin, seitsemäntenä päivänä poika näytti olevan terveempi. Hän
nukkui syvään ja rauhalliseen uneen illallisaikana, eikä iho tuntunut
niin kylmältä. Torhild pani kuumia kiviä kätkytvaatteiden alle ja
sitten hän vei Eirikin mukanaan ulos. Hän oli valvonut melkein yhtä
paljon kuin lapsen äiti, ja sitä paitsi hoitanut koko talon työt
päivällä; nyt hän ei jaksanut enää.

Ingunn oli niin lopussa, ettei hän näyttänyt kuulevan eikä näkevän
— ja viimein Olav riisui häneltä väkisin päällimmäiset vaatteet
ja pakotti hänet menemään sänkyyn. Hän lupasi itse istua valveilla
palvelusneidon kanssa ja herättää hänet, jos poika tulisi levottomaksi.

Olav toi kolme talikynttilää, asetti yhden kynttiläjalkaan ja sytytti
sen. Mutta hän, joka tavallisesti oli huonouninen, tunsi itsensä
tänään uniseksi ja raukeaksi. Jos hän tuijotti liekkiin, alkoi hänen
silmiään kirvellä ja vetistää, ja jos hän katsoi tyttöön, joka oli
ottanut esille kehruunsa, alkoi häntä nukuttaa kehruupyörän ääni
ja pyöriminen. Hän kohensi lieden tulta silloin tällöin ja niisti
kynttilää, katsoi lasta ja äitiä, jotka nukkuivat, joi kylmää vettä ja
pistäytyi ulkona tunnustelemassa säätä ja virkistymässä, veti sisäänsä
tyynen kevätyön ilmaa — ja otti mukaansa puun kappaleen, jota alkoi
vuolla. Näin hän sai pysytellyksi valveilla siihen asti, että oli
pistänyt kolmannen kynttilän jalustaan.

Hän säpsähti kuullessaan kätkyen jalkain jytkyvän niin kummasti
multalattiaa vasten; lapsen luota kuului outoa ääntä. Huone oli hyvin
pimeä; kynttilänpätkä oli pudonnut jalasta melkein loppuunpalaneena
— sydän loimahteli ja kärysi sulavan talin keskellä rautalaatalla.
Liedellä ritisivät ja savusivat hiilet vielä vähän. Olav harppasi
kätkyen luo kahdella äänettömällä askeleella — hän nosti lapsen ylös
ja kääri sen ympärille peitevaatteet.

Pieni ruumis näytti aivan kuin tahtovan riistäytyä irti kapaloistaan —
ja Olavista tuntui hämärässä, kuin poika olisi katsonut häneen oudon
syyttävästi. Sitten se oikaisi itsensä, tuli hervottomaksi ja kuoli
isänsä syliin.

Olav oli kuin kontassa ruumiiltaan ja sielultaan laskiessaan lapsen
takaisin kätkyeeseen ja peittäessään sen. Ei kannattanut ajatellakaan
Ingunnin herättämistä.

Tyttö oli nukkunut pöydän ääreen pää käsien varassa. Olav herätti hänet
ja varoitti hiljaa, mutta kiihkeästi, tätä olemaan ääneti, kun toinen
aikoi huudahtaa. Olav käski hänet ulos, ilmoittamaan toisille asiasta
ja sanomaan, ettei kukaan saisi tulla lähelle tupaan — Ingunnin täytyi
saada nukkua niin kauan kuin hän voi.

Olav aukaisi räppänän — ulkona oli päivä. Mutta Ingunn nukkui
nukkumistaan, ja Olav jäi istumaan hänen ja kuolleen pojan luo. Mutta
kerran, kun hän kävi katsomassa tätä, sattui hän koskettamaan hänen
vyötään. Se putosi kilahtaen maahan, ja Ingunn kavahti pystyyn katsoen
miestään silmiin.

Sitten hän hyppäsi alas sängystä ja työnsi hänet syrjään, kun tämä
tahtoi estellä, sekä heittäytyi kätkyen yli niin kiihkeästi, että
näytti siltä, kuin kuollut lapsi olisi vierinyt hänen syliinsä.

Kyyhöttäessään siinä pieni ruumis rintaansa vasten painettuna ja
itkiessään kummallisesti nikotellen hän äkkiä vaikeni ja katsoi
mieheensä:

"Nukuitteko te, kun hän kuoli — nukuitteko molemmat, kun Audun veti
viimeisen henkäyksensä?"

"Emme, emme, hän kuoli minun syliini." —

"Sinun — etkä sinä herättänyt minua — Herra Jeesus, kuinka hennoit
olla herättämättä minua — minun sylissäni hänen olisi pitänyt kuolla,
minut hän tunsi, eikä sinua — sinä et pitänyt lapsestasi, sinä. Näinkö
pidät sanasi!"

"Ingunn —."

Mutta toinen kavahti pystyyn, nosti lapsen ruumiin korkealle päänsä yli
molemmin käsin ja huusi ääneen. Sitten hän repäisi auki pukunsa edestä,
rutisti pienen vainajan paljasta poveaan vasten ja heittäytyi sängylle
lapsen yli.

Olavin tultua hetken kuluttua hänen luokseen ja koettaessa puhua
hänelle, tämä työnsi häntä kädellään kasvoihin ja torjui hänet luotaan
huutaen:

"En eroa enää milloinkaan Audunistani —."

Olav oli aivan neuvoton. Hän istui penkillä pää käsien varassa
odottaen, eikö toinen tyyntyisi — kun Eirik tempasi oven auki ja
syöksyi äitinsä luo ääneen itkien. Hän oli kuullut herätessään veljensä
kuolemasta.

Ingunn nousi istumaan — lapsen ruumis jäi makaamaan pielukselle. Hän
veti pojan itseään vasten, päästi hänet irti ja otti sitten hänen
pienet, itkettyneet kasvonsa käsiensä väliin ja painoi omansa niitä
vasten itkien yhä, mutta jo paljon hiljemmin.

       *       *       *       *       *

Sinä päivänä, jolloin Audun kätkettiin maahan, oli hyvin kaunis sää.

Iltapäivällä Olav pujahti hautajaisvieraiden joukosta ja lähti alas
uloimman pellon aidan luo. Meri läikkyi ja kimmelsi niin, että koko
ilma näytti väräjävän siitä; pieni hyrsky Härän juurella hohti
valkoisena ja raikkaana. Laiturilta levisi tänään niin hyvä ja voimakas
tuoksu, ja siihen yhtyi lämmenneiden paasien ja mullan ja nuoren heinän
lemu. Pienet rantalaineet vierivät lipisten takaisin pikkukivien
lomitse, puroja lorisi ja juoksi kaikkialla ja Kverndalenista kuului
joen kohina. Lepikkö oli ruskea kukista, ja vuorella kasvavat
pähkinäpuut ripottivat keltaisia norkkoja maahan. Oli tulossa kesä.

Hän kuuli Ingunnin tulevan takanaan. Rinnakkain he seisoivat siinä
aidan yli kumartuneina tuijottaen punaisenharmaata kalliota, jota
aurinko paahtoi, sekä veden sinistä välkettä.

Olav tunsi äkkiä itsensä niin kumman kituvaksi ja ikävöiväksi. Kunpa
saisi olla laivan kannella, merellä, missä joka puolella olisi vain
vettä ja taivaanranta. Taikka kotona ylämaassa, missä mullan ja
heinänjuuren ja metsän haju uhkui leveiltä vainioilta ja harjuilta,
joita näkyi silmänkantamattomiin. Täällä oli liian ahdasta ja liian
pientä, täällä sisävuonon ja näiden kapeiden sarkakaistaleiden ääressä
yksinäisen lahden rannalla. Hän sanoi hiljaa:

"Älä sure Audunia, Ingunn. On parempi, että Jumala otti luokseen tuon
viattoman karitsansa, joka ei ollut syntynyt muuhun kuin kantamaan
kaikkien meidän syntiemme taakkaa."

Ingunn ei vastannut mitään. Hän kääntyi pois ja lähti menemään takaisin
taloja kohti, hiljaa, kumarassa. Rakennusten luona Eirik tuli juosten
häntä vastaan — ja Olav näki, miten äiti hillitsi häntä tarttuessaan
hänen käteensä ja taluttaessaan hänet mukanaan pois.




XI


Toisena kesänä, vuosi Audunin kuoleman jälkeen, Olav ja Ingunn oli
kutsuttu taikoihin erääseen taloon ylempänä rinteellä; heillä oli Eirik
muassaan. Poika oli nyt seitsemän vuoden ikäinen ja hän yltyi helposti
vallattomaksi silloin kun hänellä oli hauskaa.

Illalla, lopetettuaan työt, istui talkooväki mäellä sen rakennuksen
lähellä, jolle oli pantu kattoa. Jotkut nuorista alkoivat silloin
tanssia. Eirik ja pari muuta pikkupoikaa juoksentelivat meluten
ympärillä; he olivat pyörällä oluesta — ja niin he juoksivat suoraan
kohti tanssiketjua, tahtoen katkaista sen huutaen ja nauraen. He
puikkivat vanhempien ihmisten välissä, tuuppivat milloin mitäkin ja
keskeyttivät aikuisten puheet. Olav oli nuhdellut Eirikiä monta kertaa,
lopuksi ankarasti — mutta se auttoi vain hetkeksi kerrallaan.

Ingunn ei ollut huomannut sitä — hän istui vähän kauempana seinän
luona parin muun emännän kanssa. Yhtäkkiä Olav seisoi hänen edessään;
hän tempasi Eirikin mukaansa ja nosti hänet kauluksesta ilmaan,
niin että poika jäi riippumaan hänen kädestään kuin koiranpentu
niskanahastaan. Olav oli punainen ja vähän päihtynyt — olut vaikutti
häneen voimakkaasti silloin, kun hänen unettomuuskautensa oli kestänyt
hyvin kauan.

"Pidä kurissa poikasi, Ingunn", sanoi hän vihaisesti ravistellen
Eirikiä. "Minua hän ei tottele ellen lyö häntä — pidä sinä hänet,
sinullehan hän kuuluu —."

Hän nakkasi pojan maahan, niin että tämä melkein tuupertui äitinsä
syliin. Sen jälkeen Olav poistui taas.

Illalla, kun miehet aterian jälkeen istuivat tuvassa juomassa, alkoi
joku kertoa satuja. Ja sira Hallbjørn kertoi Jøkulin tarinan:

"Rikas kauppias lähti kotoaan ja viipyi poissa kolme talvea. Mutta
taisipa hän ihmetellä löytäessään kotiin tultuaan vaimonsa vuoteessa,
kuukauden vanha poikalapsi vierellään. Mutta kauppamiehen vaimo oli
kekseliäs ja ovela nainen ja sanoi:

"'Minulle on tapahtunut suuri ihme. Kaipasin sinua niin syvästi, oma
mieheni, matkatessasi kaukana muilla mailla, että kun sitten eräänä
päivänä tässä talvella seisoin tuvan ovella, ja jääpuikot riippuivat
katon räystäältä, ja minä taitoin yhden sellaisen ja aloin imeä sitä,
kaivaten sinua samalla palavimmalla halulla — niin tulin raskaaksi;
päätä nyt itse, etkö sinä ole sen isä. Olen antanut hänelle nimen
Jøkul!' [Jääpuikko.]

"Kauppiaan täytyi tyytyä tähän; hän puhelee nyt lempeästi hellälle
vaimolleen ja näyttää iloitsevan suuresti pojastaan Jøkulista.
Hän tahtoo aina pojan lähelleen kotona ollessaan. Ja kun tämä on
kahdentoista vanha, ottaa isä hänet eräälle retkelleen. Mutta eräänä
päivänä, kun he ovat keskellä meren selkää ja Jøkul seisoo laivan
laiteen luona, menee kauppias hänen taakseen, kun ei kukaan huomaa, ja
työntää pojan mereen.

"Tultuaan kotiin vaimonsa luo hän kertoo kasvot murheen murtamina, ääni
itkun särkemänä:

"'Meille on tapahtunut suuri onnettomuus, ja raskas suru on tullut
osaksemme, rakkaani — Jøkulia ei ole olemassa enää. Katso, kun olimme
tyvenessä meren selällä ja päivä oli helteinen ja aurinko paahtoi, niin
Jøkul poikamme seisoi kannella avopäin. Me pyysimme häntä kauniisti
panemaan päähänsä lakin, mutta hän ei tahtonut — ja niin hän suli
auringonpaisteessa, eikä hänestä jäänyt jäljelle muuta kuin märkä
läntti —!

"Ja siihen täytyi vaimon tyytyä."

Kuulijat nauroivat makeasti tarinalle. Kukaan ei huomannut, että
Olav Auduninpoika istui katsoen alas, punan kulkiessa laineina hänen
kasvoillaan. Kuolemakseen hän ei olisi tohtinut katsoa penkille, missä
hänen vaimonsa istui muiden emäntien keskellä. Yhtäkkiä siellä tuli
levotonta — ja Olav hyppäsi yli pöydän ja raivasi itselleen tien läpi
kokoon kerääntyneen naisparven. Hän nosti syliinsä vaimonsa, joka oli
vaipunut maahan tainnoksissa, ja kantoi hänet raittiiseen ilmaan.

Eirik ei tiennyt mitään sen parempaa kuin saada seurata isää merelle,
kun Olav souti selälle vetämään uistinta, kuten hän joskus teki ajan
kuluksi, taikka sitten metsälle. Jälkeenpäin hän sitten aina meni
kertomaan silmät säihkyen ja niin innokkaasti, että sanat menivät
sekaisin ja hän änkytti kaikesta, mitä he olivat nähneet ja mitä hän
oli oppinut isältään: hän osasi jo soutaa ja kalastaa, tehdä solmuja ja
hoitaa köysiä, kuten merimiehet tekevät — pian hän saisi seurata isää
ja miehiä todellisille kalaretkille. Hän oli tullut niin taitavaksi
uistimen heittäjäksi — isä sanoi, ettei hän tiennyt ketään niin
taitavaa.

Ingunn istui kuunnellen pojan juttelua neuvottomana ja kiusaantuneena.
Tuo pieni, viaton poikaparka rakasti Olavia enemmän kuin ketään ihmistä
maan päällä. Oli kuin ei Olavin tylyys olisi pystynyt Eirikiin; hän
sai lyhyitä vastauksia kaikkeen, mitä kyseli, ja viimeksi hänen
käskettiin pitää suunsa kiinni. Olav nuhteli poikaa kylmästi, kun tämä
tuli vallattomaksi ja villiksi, ja käski tuikeasti hänen puhua totta,
silloinkin, kun äiti ymmärsi hänen vain muistavan väärin. Mutta hän
ei uskaltanut sanoa tätä miehelleen, puolustaa Eirikiä tai muistuttaa
siitä, että Eirik oli vielä niin pieni —. Eikä hän uskaltanut sanoa
miehelle, jota poika kutsui isäkseen, miten hellästi lapsi rakasti
häntä. Hänen täytyi vain taivuttaa niskansa ja olla vaiti; ainoastaan
ollessaan kahden poikansa kanssa hän uskalsi osoittaa tälle rakkauttaan.

Ingunn ei tiennyt Eirikin puhuvan totta ja Olavin huonon tuulen siitä
syystä säikyttävän häntä vain vähäksi aikaa, voimatta vähentää hänen
rakkauttaan isään. He tulivat paljon paremmin toimeen ollessaan kahden.
Eirik oli silloin tottelevaisempi ja vähemmän levoton, ja vaikka hän
oli innokas tekemään kaikenlaisia merkillisiä kysymyksiä, oli niissä
sentään jotakin järkeä. Hän ahmi jokaisen isän sanan sekä silmillään
että korvillaan, ja unohti siten koko lorunsa ja lörpöttelynsä. Ja
tietämättään Olav lämpeni lapsen osoittamasta rakkaudesta; hän unohti
aikaisemman, hetkittäisen vastenmielisyytensä ja iloitsi, kuten
aina, kun joku oli osoittanut hänelle ystävyyttä, jota hänen oli
niin vaikea pyytää itse. Ja näin hän taipui Eirikin puoleen tyynen
hyväntahtoisesti, opetti pojalle aseitten ja työkalujen käyttöä aivan
kuin leikillä toistaiseksi, hymyili Eirikin innokkaille kysymyksille ja
puheli tälle, kuten kelpo isä pienelle pojalleen.

He pyysivät kalaa kalliokielekkeen alta Härän pohjoispuolella, ja
Olav näytti pojalle ourua, missä vanhalla naarassaukolla oli pesänsä.
Joka vuosi Olav otti sen poikaset — kaksi pesuetta vuodessa — ja
koiraksen. Mutta heti kun koiras oli ammuttu, sai se uuden puolison,
kertoi Olav; ja hän matki pojalle saukon piipitystä. Hän lupasi ottaa
Eirikin mukaansa saukkoretkelle jonakin yönä, kun Eirik tuli isommaksi
— aikaa isä ei voinut vielä määrätä.

Kerran kun he olivat isän metsämailla kokemassa pyydyksiä, johtui isä
puhumaan _omasta_ lapsuudestaan Frettasteinissä, kun hän ja Eirikin
äiti olivat olleet nuoria. "Sinun isoisäsi", sanoi hän kertoessaan
jotakin Steinfinnistä, hymyillen itsekin kertomalleen Eirikin nauraessa
täyttä kurkkua. — "Kerran olin narrannut mukaani Hallvardin, sinun
enosi — hän oli silloin aivan pieni, ymmärrätkö, mutta minä olin siitä
huolimatta vienyt hänet rantaan, missä meillä oli vene, jota soudimme
—." Silloin Eirik sanoi jotakin Bergin Torasta; hänet hän muisti.
Olav vaikeni, vastasi hajamielisesti pojan jatkuviin kyselyihin — ja
käski hänen viimein olla vaiti. Hänestä tuntui kuin kaikki taas olisi
yhtäkkiä ollut harmaata.

Mutta heti kun Olav oli omien miestensä parissa joko laiturilla
tai ylhäällä kartanolla ja Eirik hääri heidän joukossaan, tuli
hän kärsimättömämmäksi poikaa kohtaan. Eirik oli sellainen, että
mitä enemmän ihmisiä hän näki ympärillään, sitä villimmäksi ja
vallattomammaksi ja tottelemattomammaksi hän tuli. Miehiä huvittivat
pojan elkeet, mutta he huomasivat isännän paheksuvan sitä, että he
nauroivat lapsen jutuille, ja heistä Olav oli liian lyhytnokkainen ja
ankara ainoalle pojalleen.

Mutta varsinkin äidin ollessa läsnä Olav oikein tunsi ärtyvänsä
sietämättömän vihaiseksi pojalle. Silloin hänen olisi monesti tehnyt
mieli mukiloida tätä oikein perin pohjin, kitkeä hänestä kaikki hänen
huonot tapansa.

Ja sitten Ingunn kiihotti hänet umpeaan närkästykseen muka
kasvattaessaan poikaa — tämän oli oltava hiljaa ja ihmisiksi, sanoi
hän ankarasti. Olav tiesi näet hyvin, että tuskin hän oli kääntänyt
selkänsä heihin päin, kun tämä ryömi vaikka polvillaan ollakseen
Eirikin mieliksi. Hän huomasi, miten syvästi vaimo epäili hänen
mielenlaatuaan poikaa kohtaan; hän vaani ja väijyi salaa, kun Olav
ryhtyi toimittamaan jotakin Eirikin kanssa. Olav tiesi, ettei hän ollut
milloinkaan tehnyt tälle mitään pahaa — kuria hänen toki täytyi saada
antaa silloin, kun poika sitä tarvitsi. Ingunn itse kiihotti hänen
kärsimättömyyttään, mutta Olav oli tottunut elämänsä ajan hillitsemään
itsensä, kun oli kysymys hänestä — ja lisäksi hän oli viime vuosina
ollut sairas, onnen hylkäämä raukka, joten hänen täytyi olla kaksin
verroin varovainen, ettei tekisi tälle sen pahempaa. Kun Ingunn siis
koetteli liiaksi Olavin kärsivällisyyttä, sai Eirik enimmäkseen kokea
sen.

Poika oli tullut miehen ja vaimon väliin ja hän oli ensimmäinen aihe,
joka erotti heidän mielensä toisistaan toden teolla. Olavin oli
täytynyt paeta maasta, leikkisiskonsa luota, heidän ollessaan nuoria —
ja hän oli tavallaan ymmärtänytkin Ingunnin joutuneen harhateille juuri
siksi, että hänen oli täytynyt jättää hänet yksin niin pitkäksi aikaa.
Hänen niskoilleen oli tullut sälytetyksi liian raskas taakka, kun hänen
oli täytynyt turvautua uudelleen vihastuneisiin sukulaisiinsa, jotka
eivät pitäneet häntä muuna kuin tottelemattomana ja kunniattomana
naisena. Nuori ja heikkorakenteinen ja arka hän oli — mutta hän ei
ollut sitä maata, että hän olisi ollut uskoton miehelle, jonka pöytä-
ja vuodetoveri hän oli — sen hän tiesi. Hän oli tuntenut Teitin olleen
vain onnettoman sattuman tuoman — ja kun hän raivasi tieltään tuon
viattoman veijarin, oli hän tehnyt sen enemmän siksi, että hänestä
olisi ollut mahdottoman monimukaista päästä eroon onnettomuudesta niin
kauan kuin tämä oli elossa ja saattoi hölpöttää totuutta joka paikassa,
kuin siksi, että hän olisi tuntenut Teitin pettäneen hänet. Mutta tapon
täytäntöön panokaan ei voinut helpottaa paljon hänen mielensä tuskaa.
Hänen kostonjanoaan tuhoutuneen onnen takia ei tuo vaivainen ruumis
tunturituvalla ollut voinut ravita suuresti.

Nyt Olav näki Ingunnin rakastavan lasta ja aavisti, miten usein tämä
toivoi häntä tieltään, että hän saisi vapaasti tuhlata rakkauttaan
Eirikille — kuten annetaan salaa apua lainsuojattomalle ystävälle
talon isännän tietämättä.

Ja rinnan tuon katkeruuden ja rauhattomuuden kanssa heräsi Olavin
mielessä ja veressä aivan kuin hänen nuoruutensa vaistojen haamu hän
kaipasi Ingunnin omistamista sillä tavoin kuin hän oli omistanut tämän
ennen maailmassa, kun he olivat nuoria ja terveitä, ja huolista ja
jännityksestä huolimatta olivat löytäneet onnen toistensa syleilyssä.
Täydelleen Olav ei ollut unohtanut tuota aikaa — muisto Ingunnin
suloisesta hempeydestä oli lisännyt hänen säälinsä tuskalliseksi
hellyydeksi — tuo kuihtunut olento, johon hän oli sidottu, oli sen
viehkeän, hyödyttömän Ingunnin varjo, jota hän oli rakastanut kerran;
ja hänen tahtonsa suojella häntä oli nyt yhtä kiihkeä ja kestävä kuin
hänen tahtonsa silloin puolustaa oikeuttaan vaimoonsa.

Ja hänessä syttyi halu saada tuntea, että Ingunnkin muisti heidän
nuoruutensa hurmion. Vuodesta vuoteen oli salattu haluttomuus nurkunut
hänen sisällään, kun tämä oli pusertautunut häneen sairaana ja
järjettömästi, ja vaatinut hyväilyjä, joista hän ymmärsi tuon kivuliaan
vaimon pitävän säästyä. Nyt, kun Ingunn kaihtoi häntä, vetäytyi
syrjään omine tunteineen, joihin hän ei katsonut toisella olevan osaa,
tuntui Olavista, kuin hän olisi voinut murskata tämän käsivarsissaan
saadakseen vastauksen kysymykseen: "Oletko unohtanut, että kerran olin
sinun kallein ystäväsi —? Miksi pelkäät minua? Olenko milloinkaan
tuottanut sinulle surua kaikkina näinä vuosina? Voinko minä sille
mitään, että meillä on ollut niin vähän onnea yhteiselämässämme —?"

Ja sitten heräsi pelko — kun hän sattui koskettamaan mielensä kipeää
kohtaa; tukehduttava vaiva muuttui tuskaksi, joka säihkyi ja säkenöi
koko hänen olemuksessaan. Jos oli niin, että hän oli _voinut_, koko
ajan — kääntää onnettomuudet toisaanne. Jospa hän olisi uskaltanut
antautua ihmisten oikeamielisyydelle ja Jumalan armolle —.

Olav huomasi Ingunnin pelästyvän ja arastelevan nykyään hänen
kiihkeyttään, johon tämä oli ollut viime aikoina tottumaton, ja hän
hillitsi itsensä, vetäytyi kuoreensa, salaisen haavan tykyttäessä ja
kirvellessä. Miksi hän pelkää minua —? Tietääkö hän —?

Toisin hetkin hän miltei uskoi niin — uskoi kaikkien tietävän. Sillä
hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää kotiseudullaan. Olkoon niin. Mutta
ei siinä kyllin: Olav tunsi, ettei kukaan _pitänyt_ hänestä. Kylmyys
ja epäluulo henki häntä vastaan — ja hän oli usein vainuavinaan
vahingoniloa onnettomuuden kohdatessa häntä. Ja kuitenkin hän oli
tällä seudulla aina harjoittanut oikeutta ja kohtuutta eikä tehnyt
kenellekään vääryyttä. Hän ei edes osannut suuttua siitä, vaan tyytyi
tuomioon napisematta. Ihmiset näkivät kai salaisen merkin hänen
otsallaan.

Mutta ajatellessaan Ingunnia häntä vapisutti pelko: näkikö _hänkin_?
Siksikö hän pysyi kylmänä hänen syleilyssään, siksikö hän näytti
pelkäävän, kun Olav lähestyi hänen poikaansa?

Olavinmessun päivänä Olav aina piti luonaan juomakestit. Hän ei
rukoillut milloinkaan suojeluspyhimystään — lakikuningas ei
varmaankaan olisi auttanut häntä esirukouksella muuta kuin yhdellä
ehdolla. Mutta hänen oli silti osoitettava tälle asiaankuuluvaa
kunnioitusta.

Lattialle sirotettiin havuja ja isoon tupaan ripustettiin seinävaate,
joka muuten oli esillä vain jouluna.

Olavinmessun aattona Olav itse oli nostamassa vaatetta seinälle.
Hän liikkui eteenpäin penkkiä pitkin kiinnittäen mattovaatetta
puunauloilla, jotka hän hakkasi ylimmän hirren ja katon väliin.
Eirik kulki alhaalla lattialla katsellen noita kirjailtuja kuvia:
siinä oli ratsastajia ja laivoja, jotka olivat täynnä miehiä. Hän
tiesi kauneimman kuvan kiertyvän esiin kohta — kuvan, jossa oli
paanukattoinen pylvästalo, aivan kuin kirkko, ja sen sisällä pitojen
tunnuksena juomasarvet ja kannut ja pöydät. Eirikin täytyi kurkistaa
vähän vaatepakan sisään, joka vielä oli penkillä — ja niin hän tuli
vetäneeksi alas pitkän pätkän kudosta, jonka isä juuri oli saanut
kiinnitetyksi seinälle.

Olav hyppäsi alas, kiskoi pojan esiin vaatteen keskeltä, ja työnsi
hänet menemään.

"Ulos — aina sinun äpäräsi on tiellä, ikuisena harmin aiheena —."

Samassa Ingunn ilmestyi porstuan ovelle viitanhelma täynnä kukkia. Hän
päästi koko kantamuksen maahan. Olav huomasi hänen kuulleen.

Hän ei voinut sanoa mitään. Häpeä, viha ja sekava tunne siitä, ettei
hän pian ymmärtänyt enää tämän taivaallista, järkyttivät häntä. Hän
nousi penkille ja alkoi taas ripustaa alasrevittyä vaatetta. Eirik
oli paennut ovelle. Ingunn keräsi kukat maasta ja ripotti ne pitkin
lattiaa. Olav ei uskaltanut kääntyä katsomaan häntä. Hän ei jaksanut
puhua tälle nyt.

Eräänä aamuna, pari päivää myöhemmin, istui Ingunn Eirikin kanssa
harjun laella Hestvikenin rakennusten takana. Hän oli käynyt alhaalla
Saltvikenissä — sinne vei polku kukkulan yli; polkua saattoi
hätätilassa ratsastaakin, mutta sitä ei juuri ajettu. Hestvikenin ja
Saltvikenin väliä kuljettiin enimmäkseen vesitse.

Oli häikäisevä auringonpaiste ja raikas tuulinen sää — Ingunn näki
paikaltaan, miten vuono oli tummansininen ja vaahtoharjainen. Hyrsky
kimmahteli korkealle välkkyvän valkoisena, syöstessään punertavia
kallioita vasten, jotka työnsivät jalkansa kauas mereen pitkin vuonon
reunoja. Aamuaurinko valaisi vielä Hudrheimin puolta. Vuorelta, missä
hän istui, erotti vähän vastaisen harjanteen laella olevia asumuksiakin
— siksi hän piti tästä paikasta. Tänne ylös kuului myös heikommin ja
epäselvemmin meren iankaikkinen kohina, joka vaivasi häntä kotona, niin
että hän lopulta luuli sen kuuluvan omasta väsyneestä, turtuneesta
päästään. Siellä oli aina tuntuvinaan suolan maku — eikä hän voinut
sietää tuota mereltä näkyvää välkettä väreilevässä ilmassa.

Eirik virui puoliksi äitinsä sylissä näpläillen isoa sinikellokimppua.
Hän repi irti kukan toisensa jälkeen, käänsi ne ja puhalsi niihin.
Ingunn laski laihan kätensä hänen poskelleen ja katsoi noita
päivettyneitä kasvoja. Miten kaunis, miten sanomattoman kaunis hänen
poikansa oli — silmät kuin suovesi, johon aurinko paistaa, hiukset
hienot kuin silkki. Hänen tukkansa oli tummunut huomattavasti viime
vuosina; se oli nyt ruskea. Eirik raapi päätään.

"Tapa sinä täitä, äiti, ne purevat niin kovasti auringonpaisteessa!"

Ingunn naurahti. Hän kaivoi esiin kampansa vyöpussista ja alkoi kammata
pojan päätä verkkaisin, hellivin vedoin. Eirikiä alkoi nukuttaa, ja
päivänpaahtamien petäjien tuoksu, hänen allaan kasvavan karhunsammalen
hapahko lemu, karjan kellojen kilkatus edempää Kverndalenin laitumilta
sai Ingunninkin uniseksi.

Hän säpsähti rasahteluun — koira tuli kahlaten korkean
mustikkavarvikon poikki. Se nuuski heitä molempia, pyöriskeli
äännähtämättä heidän helmoissaan ja kääntyi sitten takaisin polulle,
alkaen juosta mäkeä alas.

Ingunnin sydän löi vieläkin äkillisen heräämisen säikähdyksestä. Nyt
hän kuuli hevosen kavion kapsetta kaukaa alhaalta. Hänen päänsä painui
taapäin männynrunkoa vasten, johon hän oli nojannut selkäänsä — joko
Olav siis tuli kotiin? Hän oli luullut, ettei tämä palaisi ennen kuin
aikaisintaan illalla, ehkä vasta huomisaamuna.

Samassa hänet valtasi jälleen sekava pelko ja epätoivo. Hän ei jaksanut
enää — ei kestänyt enää sitä, mitä hän oli pelännyt viime kuukauden
ajan; tällä kertaa se veisi häneltä hengen. Ja hän toivoi sitä melkein
— ellei olisi ollut Eirikiä; sillä silloin tämä jäi kahden Olavin
kanssa. Ja kesken suurta pelkoaan häntä pisti tämä hetkellinen, pieni
hätääntyminen — kuinka Olav tuli kotiin jo nyt? Eikö hän ollut saanut
asiaansa toimitetuksi naapuripitäjässä, vai oliko hän riitaantunut
heidän kanssaan — ja ehkä hän nyt tuli kotiin vielä nyrpeämpänä ja
hiljaisempana kuin ennen lähtöään.

Hän oli vaistomaisesti kietonut käsivartensa lapsen ympäri, aivan kuin
tahtoen suojella ja piilottaa tämän. Eirik ponnisti vastaan ja riuhtoi
itsensä irti:

"Päästä minut — isä tulee —" ja hän nousi, ja äiti näki hänen
tulleen punaiseksi kun hän lähti astumaan polkua aivan kuin hiukan
empien ja viivytellen. Ingunn tuli perästä.

Hän näki valkoisen hevosen puiden välistä ja Olavin astuvan vieressä.
Kun Ingunn ehti kohdalle, näytti tämä juuri Eirikille isoa, tiellä
viruvaa ilvestä.

"Tämän minä löysin tuolta eteläiseltä vuorelta — se oli liikkeellä
kirkkaalla päivällä. Sillä on poikasia perässä — nännit ovat
pullollaan maitoa." Olav käänsi kuolleen ilveksen keihäällä ja käski
koiran, joka oli maassa etukäpälät ojossa ja haukkui vimmatusti,
olla hiljaa sekä tyynnytteli rauhatonta hevosta. Eirik riemuitsi ja
kyykistyi isän saaliin yli. Olav hymyili pojalle ja sanoi: "Pesää emme
löytäneet — vaikkei se voinut olla kaukana. Mutta siinä oli semmoista
ryteikköä — ja sen polku on luultavasti kulkenut puiden oksia pitkin.

"Kuolevatko poikaset nyt nälkään?" Kysyi Ingunn. Eirik penkoi eläimen
vaaleaa turkkia vatsan alta, löysi turvonneet nännit ja puristi niitä
— pojan kädet olivat tulleet aivan verisiksi. Olav kertoi hänelle,
että oli helppo saada kiinni ilves silloin, kun se oli eksynyt ulos
päivänpaisteella.

"Kuolevat nälkään — tai syövät toisensa pesässä, jolloin vahvin
pelastaa henkensä. Elleivät ne ole syntyneet aivan kesän alussa — ja
sitä ne kai ovat, koska emo ei ollut niiden luona."

Ingunn katsoi kuollutta ilvesemoa. Pehmeä ja lämmin oli poikasilla
ollut olla kippurassa tuon vaalean turkin sisällä, jossa ne olivat
etsineet maitolähteitä emonsa pehmeän vatsan alta. Tuo vahva lonkka,
jonka se oli ojentanut suojellen niiden yli, oli kireä lihaksista
ja jänteistä, ja kynnet olivat kovat kuin rauta. Kun se nuoli
poikiaan, näkyivät sen julmat, valkoiset pedonhampaat. Korvatöyhdöt
korvilla sillä oli siksi, että se voisi olla vieläkin varovaisempi
ja tarkkakuuloisempi, ja keltaisten silmien mustuaiset olivat olleet
kuin terävät viirut. Se oli kyennyt puolustamaan ja suojelemaan ja
kurittamaan jälkeläisiään.

_Hänen_ pojallaan oli sellainen vaivainen äiti, joka ei osannut
suojella omaansa. Ja itse hän oli saattanut tämän sellaiseen asemaan,
ettei tällä ollut ketään, johon turvautua; ja hän tarvitsi eniten
turvaa sitä miestä vastaan, jota nimitti isäkseen.

— En usko edes Jumalan Äidin tahtovan rukoilla sellaisen äidin
puolesta, joka pettää oman poikansa, oli Tora sanonut. Hän ymmärsi
pettäneensä poikansa jo silloin, kun hän oli sallinut sen siittyä.

Olav ja Eirik pyyhkivät sammaltukoilla pois verta, joka oli tahrinut
satulan ja juossut valkoisen hevosen kylkeä pitkin. Olav auttoi pojan
satulaan ja antoi ohjakset hänen käsiinsä.

"Apalhviten on niin varma hevonen, kyllä Eirik voi ratsastaa sen
selässä kotiin, vaikka tuolla onkin vähän jyrkempää." Olav seurasi
perästä jonkun askeleen, puhuen tyynnytellen pojalle ja hevoselle.
Sitten hän palasi takaisin ilveksen luo ja sitoi sen jäsenet hihnoilla,
vilkaisten väliin pojan jälkeen, joka istui ison, valkoisen hevosen
selässä, kunnes nämä katosivat metsään.

"Niin, me emme sopineet — oli turha jäädä sinne riitelemään
Kaarenpoikien kanssa", puheli hän. "Mitähän, jos minä antaisin
Eirikille _omaksi_ Apalhvitenin — eikö poika ole jo seitsenvuotias?
Hänen on kuitenkin pian saatava oma hevonen — ja Sindreä ei uskalla
antaa lapsen ajettavaksi, kun se on niin vauhko."

"Mitä sinä itket?" kysyi hän tuikeasti noustessaan ilveksen vierestä.

"Vaikka antaisit Eirikille kauneimman varsan taivaan alla — ja
hopeisen satulan ja kultaiset suitset — niin mitä se hyödyttää, Olav,
kun et voi muuttaa mieltäsi, etkä katsoa poikaa muuta kuin karsaasti."

"Tuo ei ole totta", sanoi Olav vihaisesti ja kiivaasti. "Kyllä sinä
olet raskas, senkin lemmon imisä", sanoi hän sitten, saatuaan ilveksen
keihään päälle ja punnitessaan taakkaa olkapäällään. "Käytä nyt
järkeäsi, Ingunn", sanoi hän vähän leppeämmin. "Voiko minulla olla iloa
pojasta, joka on astuva jälkeeni tämän talon isännäksi, jos hän saa
aina kätkeytyä sinun helmoihisi, vaikka hän on jo siinä iässä, että
tarvitsee isän neuvoja ja kuritusta? Jätä Eirik _minun_ käsiini, muuten
hänestä ei tule miestä milloinkaan."

Kukkulalla puhaltava tuuli liehutti Olavin isoa, harmaata vaippaa, ja
hänen mustan villahattunsa leveät lierit lepsuivat. Olav oli viime
vuosina vanhentunut kovin — lihava hän ei ollut nytkään, mutta hänen
vartalonsa oli sentään tullut paljon pyylevämmäksi, varsinkin se oli
pyöristynyt ja levinnyt olkapäiden vaiheilta. Ja hänen vaaleat silmänsä
näyttivät pienemmiltä ja entistä terävämmiltä, siksi että hänen
kasvonsa olivat nyt ahavoituneen ruskeat. Niiden valkuainen oli alkanut
verestää hiukan, nähtävästi siitä, että hän nukkui liian vähän.

Olav tunsi Ingunnin kulkevan takanaan ja tuijottavan häneen ja viimein
hänen täytyi kääntää päätään. Tuimasti hän vastasi toisen valittavaan
katseeseen.

"Minä tiedän, mitä sinä ajattelet, Ingunn. Sanoin pahan sanan äsken
vihapäissäni — Luoja tietää, että toivoisin sen jääneen sanomatta."

Ingunn kyyristyi kokoon kuin iskua odottaen. Olav jatkoi — koettaen
pysyä tyynenä:

"Mutta sinun ei pidä tehdä niin, Ingunn, että piilotat hänet minulta
aivan kuin pelkäisit minun —. En ole milloinkaan rankaissut Eirikiä
liian kovasti."

"En muista isäni lyöneen milloinkaan sinua, Olav."

"Ei, Steinfinn ei viitsinyt vaivautua niin paljon minun tähteni, että
olisi ruvennut kurittamaan minua. Mutta minä en ole milloinkaan syönyt
sanaani — sinulle antamaani sanaa, Ingunn, olkoon muu miten hyvänsä.
Ja minä olen ilmoittanut kaikille, että Eirik on _meidän_ poikamme, —
sinun ja minun."

Olav näki toisen olevan maahan vaipumaisillaan. Mutta hänestä tuntui,
että tällä kertaa hän ei _voinut_ peräytyä — puhua perästäpäin
niinkuin olisi tahtonut lievittää sanojensa vaikutusta. Hän jatkoi siis
yhä:

"Sinä teet haittaa meille kaikille, kun piileksit metsässä
äidintunteinesi, etkä uskalla ottaa lasta syliisi minun nähteni,
vaan kuljeskelet hänen kanssansa salaa, kuin hiipisit tapaamaan
salasulhasta."

Olav tarttui Ingunnin käteen, puristi sitä lujasti ja piti sen omassaan.

"Muista, rakkaani, että tuotat sillä eniten vahinkoa Eirikille."

       *       *       *       *       *

Mateuksenmessun iltana tuli Eirik juosten vanhempien luo, jotka olivat
tuvassa, huutaen täyttä kurkkua. Kaare ja Rannveig, kaksi Bjørnin
lasta, jotka vielä olivat Torhildin luona, seurasivat perästä, ja Olav
ja Ingunn saivat nyt kuulla, mitä oli tapahtunut.

Kärppä, joka oli lammaskarsinan kattoturpeessa, oli saanut uusia
poikasia, ja Eirik oli tahtonut kaivaa pesän ulos — vaikka Olav oli
sanonut, että niiden täytyi saada olla rauhassa tänä kesänä. Ja nyt se
oli purrut Eirikiä käteen.

Olav tarttui poikaan, nosti hänet ylös ja kantoi hänet äidin syliin.
Hän katsoi kiireesti lapsen kättä — purema oli sattunut pikkusormeen.

"Jaksatko pitää häntä — vai haenko Torhildin? Ole hiljaa — älä sano
mitään Eirikille. Hänet voidaan pelastaa, jos toimimme joutuisasti."

Kärpän purema on myrkyllisin kaikkien eläinten puremista; siltä,
jota vihastunut kärppä on purrut, mätänee liha ja tippuvat luut,
kunnes kuolema tulee, tai sitten hän saa kaatumataudin, sillä
kaikilla kärpillä on se tauti. Ainoastaan silloin, jos purema on
käynyt sormenpäähän, voi olla toivoa henkiin jäämisestä ja terveyden
säilymisestä, kun katkaistaan sormi ja poltetaan haava umpeen.

Salamannopeasti Olav varusti kaiken kuntoon. Seinänrakoon pistettyjen
pienempien työkalujen joukosta hän löysi sopivan rautapalan, pisti sen
tuleen ja käski Kaare Bjørninpoikaa puhaltamaan. Sitten hän veti esiin
tikarin ja alkoi hioa sitä.

Mutta neito, joka oli kutsuttu sisään poikaa pitämään, rupesi
huutamaan. Eirik oli jo muutenkin säikähtynyt — ja nyt hän ymmärsi,
mitä isä aikoi tehdä hänelle. Kauhun parahduksella hän riistäytyi irti
äitinsä käsistä ja alkoi juosta kuin rotta ympäri huonetta kiljuen yhä
hurjemmin, isä perässään.

Kamarin ylisille vievät tikapuut olivat esillä. Eirik kiipesi niitä
ylös, ja Olav perästä. Pimeässä, tavarakasojen keskellä hän viimein sai
käsiinsä pojan ja laskeutui lasta kantaen tikapuita alas. Eirik potki
ja sätki ja ulvoi isän mekon helman sisällä, joka Olavin oli täytynyt
nostaa hänen päänsä yli, ettei tuo mieletön lapsi vuorostaan purisi
häntä.

Ingunn oli sen näköinen, ettei häneltä voinut toivoa apua. Torhild oli
tullut sisään — Olav antoi Eirikin hänelle, ja kaksi apuun tullutta
palvelusneitoa tarttui häneen lisäksi. Eirik reuhtoi ja huusi kuin
hengen hädässä toisten koettaessa sitoa huivia hänen päänsä ympäri.

Silloin isä tempasi huivin hänen silmiltään.

"Nyt on kysymys elämästä, Eirik — katso minuun, poika — sinä kuolet,
ellet anna minun pelastaa itseäsi."

Olavin mieli oli äärimmilleen kiihtynyt. Tämä oli Ingunnin viimeinen
lapsi, jota hän rakasti enemmän kuin milloinkaan oli rakastanut Olavia
— jos hän kadottaisi hänet, olisi kaikki lopussa. Olavin täytyi saada
ja voida pelastaa poika; täytyi, vaikka hän menettäisi oman henkensä
—! Samalla hän tunsi julmaa halua ja kaipausta saada viimeinkin
tarttua tuohon lihaan, joka oli tullut hänen ja Ingunnin väliin,
raastaa, polttaa sitä — ja sittenkin oli kuin jokin olisi noussut
hänen olemuksensa syvimmästä onkalosta ja kieltänyt häntä tekemästä
pahaa tuolle turvattomalle lapselle.

"Älä kilju niin", sanoi hän raivosta kähisten. "Senkin onneton vekara
— mitä tuo tuommoinen pelko on — eihän se ole tämän vaarallisempaa —
katso tänne!"

Hän pisti tikarin terän vasemman kätensä hihansuun alle ja repi ja
kiskoi vaatetta, kunnes hiha ja paita riippuivat riekaleina olkapäästä
asti. Kiireesti hän nyt kääri repaleet ylös, etteivät ne olisi tiellä,
tarttui pihdeillä hehkuvaan rautaan ja työnsi sen käsivarteensa.

Eirikin itku oli tauonnut pelosta ja hämmästyksestä — hän makasi
hervottomana naisten sylissä ja tuijotti eteensä. Mutta sitten hän
päästi uuden kauhunparkunan. Olav oli ajatellut hämärästi herättää
pojassa rohkeutta, mutta oli nyt säikyttänyt tämän kokonaan järjiltään:
palavan lihan haju, tuskan väänne Olavin kasvoilla, kun tämä tempasi
raudan pois palohaavasta, teki pojan kuin hulluksi pelosta. Suora
verijuova juoksi Olavin valkoista käsivartta pitkin, kun hän päästi sen
vaipumaan; tikari oli sattunut ihoon hänen ratkoessaan vaatetta.

Silloin Ingunn astui äkkiä esiin. Hänen kasvonsa olivat valkoiset,
mutta hän oli aivan tyyni ottaessaan lapsen syliinsä, painaessaan tämän
jalat polviensa väliin, sitoessaan hunnunreunan hänen silmilleen ja
painaessaan hänen päänsä kainaloonsa. Toisella kädellä hän tarttui
Eirikin ranteeseen ja piti pikku nyrkkiä pöytää vasten. Neidot
auttoivat pitelemään poikaa, tukahuttivat hänen kamalan tuskanhuutonsa
lisävaatteilla Olavin katkaistessa sormen sisemmän nivelen kohdalta,
polttaessa haavan ja sitoessa sen. Hän teki sen niin pian ja sievästi,
ettei ollut aavistanutkaan olevansa sellainen mestari.

Naisten tyynnytellessä vaikeroivaa lasta, pannessa hänet vuoteeseen ja
juottaessa hänelle vahvistusjuomaa istui Olav penkillä. Nyt vasta hän
tunsi tuskaa palohaavassa — ja hän oli häpeissään ja vimmoissaan, että
oli saattanut käyttäytyä niin järjettömästi — pahoinpidellä itseään
kuin mielipuoli.

Torhild toi hänelle kupillisen munanvalkuaista ja tuhniorasian ja aikoi
ruveta hoitamaan Olavin kättä, silloin Ingunn otti tytöltä tavarat,
työnsi hänet syrjään ja sanoi:

"Hoidan itse mieheni, Torhild — mene sinä ulos, hae ruohotupsu ja
pyyhi veri pois pöydältä."

Olav nousi ja ravisti itseään aivan kuin olisi tahtonut työntää pois
molemmat naiset.

"Antakaa olla — kyllä saan itsekin tämän vertaisen —", hän sanoi
ärtyisästi. "Tuokaa te toisia vaatteita näiden rikkinäisten sijaan."

       *       *       *       *       *

Eirik parani nopeasti; jo viikon kuluttua hän istui pöydässä ja söi
hyvällä ruokahalulla herkkuja, joita äiti kantoi hänelle. Näytti siltä,
kuin hän pääsisi kärpänpuremasta pahemmitta vaurioitta, ainoastaan
oikean käden pikkusormen menetyksellä.

Olav ei alussa tahtonut osoittaa, että käsivarressa oleva palohaava
kiusasi häntä. Mutta sitten sitä alkoi särkeä ja hänen täytyi panna
käsivarsi siteeseen. Sen jälkeen hän sai kuumetta, päänkipua ja
oksennuskohtauksia, ja viimein hänen täytyi paneutua sänkyyn ja antaa
erään lääketaitoisen miehen hoitaa haavaansa. Tätä kesti adventin
vaiheille saakka, ja Olav oli mitä äreimmällä tuulella. Ensimmäistä
kertaa heidän yhteen jouduttuaan hän oli ynseä Ingunnia kohtaan, puhui
tälle kaiken aikaa tylyllä äänellä, eikä sietänyt toisten puhuvan
siitä, miten hän oli tullut vikuuttaneeksi itseään. — Talonväki
huomasi hänen myös olevan nyreissään siitä, että vaimo taas oli
raskaana.

Kun Eirik oli päässyt jalkeille ja liikkui ulkona, puhui hän alati
onnettomuudestaan. Hän oli sanomattoman ylpeä silvotusta kädestään ja
näytteli sitä kirkonmäellä jokaiselle, joka viitsi nähdä, Hestvikenin
ihmisten ollessa ensi kertaa kirkossa sen jälkeen. Hän kerskui
kauheasti sekä isäänsä että itseään; he molemmat olivat tehneet
urotyön, ja itse hän oli ollut niin kärsivällinen; jos hänen sanoihinsa
oli uskomista, ei hän ollut äännähtänytkään tuon miehuusnäytteen aikana.

"Tuo poika on itse isästä perkeleestä, niin kauheasti hän valehtelee",
sanoi Olav. "Sinun käy vielä huonosti, Eirik, ellet heitä pois tuota
huonoa tapaa."




XII


Blasiuksen-messun aikaan saivat hestvikeniläiset vieraan, jota he eivät
osanneet odottaa: Arnvid Finninpoika ilmestyi taloon eräänä päivänä.
Olav ei ollut kotona, eikä häntä odotettu kotiin ennen kuin pyhien
jälkeen.

Olav oli iloisen näköinen astuessaan sisään ystävän seurassa —
Arnvid oli lähtenyt häntä vastaan mäelle. Hän otti Ingunnin tarjoaman
olutkulhon ja lausui vieraan tervetulleeksi. Mutta sitten hän näki
Ingunnin itkeneen.

Arnvid sanoi tuoneensa hänelle raskaan sanoman — Bergin Tora-emäntä
oli kuollut syksyllä. Mutta kun Olav kuuli Arnvidin olleen talossa jo
monta päivää, ihmetteli hän hiukan, oliko Ingunn voinut itkeä tuolla
lailla koko ajan. Eiväthän he olleet kovin läheiset toisilleen. Vaikka
olihan Tora Ingunnin ainoa sisar. Ja ehkä hän oli herkkäitkuinenkin
nykyään.

Ingunn toivotti hyvää yötä heti illallisaterian jälkeen. Hän otti
Eirikin mukaansa ja lähti ulos — aikoi nukkua pienessä naisten tuvassa
tämän yön, sillä: "Te kaksi tahdotte kai nukkua yhdessä; arvaan teillä
olevan paljon puhelemista", hän sanoi.

Olav ihmetteli jälleen: luulikohan Ingunn heillä olevan jotakin
erikoista, kahdenkeskeistä puheltavaa? Muutenhan hän olisi voinut
nukkua kamarissa.

Ja niin heidän keskustelunsa sujui hyvinkin kankeasti heidän siinä
istuessaan ja juodessaan. Arnvid kertoi Toran lapsista — oli sääli,
että he olivat kaikki vielä alaikäisiä. Sitten Olav kysyi hänen omia
poikiaan, ja Arnvid kertoi näiden tuottavan hänelle iloa: Maunu oli
nyt Miklebøn isäntänä; hän oli naimisissa, Steinar oli kihlattu. Finn
oli munkkina Saarnaveljien luostarissa; hänellä kerrottiin olevan
hyvät lahjat, ja ensi vuonna hänet aiottiin lähettää Pariisin isoon
kirkkokouluun.

"Sinä et ole tullut menneeksi uusiin naimisiin?"

Arnvid pudisti päätään. Hän kiinnitti ihmeelliset, tummat silmänsä
ystävään, hymyili vienosti ja kainosti kuin nuorukainen, joka puhuu
sydämensä ystävästä:

"Aion itsekin liittyä veljeskuntaan heti, kun Steinarin häät ovat ohi."

"Sinähän et näy muuttaneen mieltäsi", sanoi Olav hymähtäen.

"Sinäkään —?" pääsi Arnvidin suusta.

"Niin. Te tulette sitten olemaan luostarissa sekä isä että poika."

"Niin." Arnvid hymyili. "Jos Jumala suo, saattaa käydä niin, että minä
olen palveleva poikaani ja kutsuva häntä isäkseni."

He istuivat hetken hiljaa. Sitten Arnvid sanoi jälleen:

"Luostarin asioissa me nytkin olemme täällä etelässä veli Vegardin
kanssa. Aiomme rakentaa kirkkomme uudestaan palon jälkeen, mutta
Torstein-piispa tarvitsee itse virkakuntansa tänä vuonna, ja niin
meidät lähetettiin katsomaan, saisimmeko palkatuksi kivenhakkaajia
Oslosta. Mutta veli Vegard sanoi, että sinä voisit olla hyvä ja lähteä
kaupunkiin — ja ottaa vaikka Ingunninkin mukaasi — että hän saisi
nähdä teidät."

"Ei Ingunn jaksa lähteä minnekään — ymmärräthän sen. — Mutta veli
Vegard on varmaan jo ikivanha?"

"Onhan hänellä ikää — seitsemänkymmentä vuotta, luullakseni. Hän on
nykyään sakristaani. — Minun piti tuoda sinulle sellaiset terveiset,
että välttämättä tulisit sinne. Hänellä on tärkeätä puhuttavaa —",
Arnvid katsoi alas ja sanoi hiukan ankeasti: "sinun kirveestäsi, tuosta
taistelutapparasta. Hän oli saanut kuulla siitä koko joukon asioita —
se kuuluu olevan sama, joka kerran on ollut Dyfrinissä, Raumariikessä,
siihen aikaan kun esi-isäsi asuivat siellä."

"Minä tiedän sen", sanoi Olav.

"Veli Vegard on nyt kuullut kokonaisen tarinan tuosta kirveestä, sanoo
hän. Ennen vanhaan sillä kuuluu olleen sellainen ominaisuus, että se
helähti ennen surmantekoa."

Olav nyökkäsi.

"Olen itse kuullut sen kerran", sanoi hän hiljaa.

"Sinä päivänä, jolloin olin majalassa käskettynä pohjoiseen —
muistathan, käydessäni viimeksi Miklebøssa —."

Arnvid istui hetken vaiti. Sitten hän sanoi puoliääneen:

"Sinä sanoit minulle hukanneesi tuon kirveen sillä matkalla?"

"En suinkaan ollut semmoinen pöllö, että olisin ottanut tuon
raskaan kirveen mukaani metsälle." Olav naurahti kylmästi. "Se oli
hakkuukirves; se oli kylliksi hyvä minulle. Mutta totta on, että
Ættarfylgja osasi helähtää — se olisi kai mielellään seurannut minua."

Arnvid istui käsivarret ristissä edessään pöydällä äännähtämättä. Olav
oli noussut ja kulki nyt levottomasti edestakaisin. Sitten hän äkkiä
pysähtyi ja kysyi kovalla äänellä ja aivan kuin uhalla:

"Eikö kukaan ihmetellyt — tai eikö syntynyt juoruja siitä, että Teit
Hallinpoika hävisi niin äkkiä Hamarista?"

"Noo. Kyllähän siitä puhuttiinkin. Mutta ihmiset tyytyivät selittämään
sen siten, että hän oli kai ruvennut pelkäämään Steinfinninpoikia."

"Entä sinä? Etkö sinä ihmetellyt ollenkaan, minne hän oli hävinnyt?"

Arnvid sanoi nyt hiljaa.

"Minun ei ole helppo vastata siihen, Olav."

"En pelkää kuulla ajatustasi."

"Miksi tahdot, että sanoisin sen", kuiskasi Arnvid vastahakoisesti.

Olav oli kauan ääneti. Kun hän ryhtyi puhumaan, ei hän katsonut
ystäväänsä ja oli kuin hän olisi punninnut jokaista sanaansa.

"Ingunn on kai sanonut sinulle, minkälaista meidän elämämme on ollut.
Luulin Jumalan tahtovan, että maksaisin pojalle sen, mitä olin velkaa
hänen isänsä surmaamisesta. Tuo kurja" — Olav naurahti — "oli niin
hassu, että oli saanut päähänsä naida Ingunnin — elättää hänet ja
lapsen, muka. Minun _täytyi_ raivata hänet tieltäni, ymmärräthän —."

"Ymmärrän, että sinun mielestäsi täytyi tehdä niin", vastasi Arnvid.

"Itse hän kohotti ensiksi aseensa. Minä en houkutellut häntä
väijyksiin. Hän tuppautui itse minun niskoilleni — vaati minua
auttamaan itseään: kuten mies auttaa jalkavaimonsa naimisiin, kun
tahtoo päästä hänestä."

Arnvid ei sanonut mitään. Olav jatkoi kiihkeästi:

"Ja sen sanoi hän — hänenlaisensa — uskalsi sanoa sen Ingunnista!"

Arnvid nyökkäsi. Syntyi tuokion hiljaisuus. Sitten Arnvid sanoi
viivytellen:

"Sandvoldissa asuvat mökkiläiseni löysivät miehen luut hiilien
seasta keväällä, kun lumi suli; tiedäthän siellä ylhäällä Luraasenin
karjalaitumelle. Se oli kai hän —."

"Lempo vieköön! Oliko se _sinun_ karjamajasi? Olipa se hyvä — nyt voin
maksaa sinulle sakot."

"Ei, ei, Olav, herkeä jo!" Arnvid nousi äkisti ja hänen kasvonsa
vetäytyivät kurttuihin. "Mitä sinä tarkoitat tällä kaikella — mitä se
hyödyttää? Nyt, näin monen vuoden kuluttua —."

"Niinhän se on, Arnvid. Ja kuitenkin se on liikkunut mielessäni joka
päivä, enkä ole hiiskunut siitä yhdellekään ihmiselle ennen kuin nyt
sinulle. — Hän pääsi kai vihittyyn maahan?"

"Pääsi."

"Sitten minun ei tarvitse surra _sitä_ — huolehtia siitä — eikä
olisi tarvinnut kiusata itseäni kaikkina näinä vuosina sillä, että
hän ehkä oli jäänyt makaamaan metsään. — Huolehtia siitä, että olin
jättänyt kristityn ruumiin hautauksetta. — Mutta eikö kukaan kysynyt
tai kuulustellut, kuka tuo mies oli mahtanut olla?"

"Ei."

"Sepä merkillistä."

"Eipä niin kovin. Sen puolen ihmiset tekevät kuten minä sanon, kun
joskus ihmeeksi annan heidän tietää, mitä tahdon!"

"Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin!" Olav väänsi kovasti käsiään.
"Olisi ollut parempi minulle, jos se olisi tullut selville silloin
— ettet sinä olisi auttanut minua toteuttamaan aiettani ja painanut
alas asiaa. Kuinka _sinä_ voit edes auttaa sellaista asiaa — sinä
jumalaapelkääväinen mies!"

Arnvid purskahti äkkiä nauramaan, hän nauroi niin, että hänen täytyi
käydä istumaan penkille. Olav oli hätkähtänyt toisen menettäessä
tasapainonsa, ja hän sanoi vihaisesti:

"Sinun täytyy kai luopua tuosta pahasta tavastasi, että alat nauraa
hohottaa juuri, kun toinen puhuu — muista asioista — nyt kun aiot
munkiksi!"

"Niin kai minun täytyy." Arnvid pyyhki hihallaan silmiään. Ja Olav
puhui ankaran mielenliikutuksen vallassa:

"_Sinä_ et ole milloinkaan kokenut millaiselta tuntuu elää epäsovussa
Kristuksen kanssa, seisoa hänen edessään valehtelijana ja petturina
joka kerran, kun astut Hänen huoneeseensa. Minä olen — joka päivä ja
hetki — niin, jo kahdeksan vuoden ajan. Minua luullaan tällä seudulla
hurskaaksi mieheksi — sillä annan lahjoja kirkolle ja luostarille
ja köyhille varojeni mukaan ja käyn kirkossa niin usein kuin minulla
on tilaisuus päästä sinne, — kaupungissa käydessäni pari kolme
kertaa päivässä. Sinun tulee rakastaa Herraasi ja Jumalaasi kaikesta
sydämestäsi ja kaikesta sielustasi, kuten kirjoitettu on — ja luulen
Jumalan tietävän, että minä _tahdon_ rakastaa siten — en tiennyt
ihmisen vallassa olevan rakastaa niin, ennen kuin itse olin rikkonut
välini Hänen kanssaan ja kadottanut Hänet!"

"Miksi sanot tuon minulle?" kysyi Arnvid kiusauntuneesti. "Parempihan
sinun olisi puhua papillesi tästä!"

"Minä en voi. En ole milloinkaan ripittänyt sitä, että tapoin Teitin."

Kun hän ei saanut vastausta, sanoi hän kiivaasti:

"Vastaa minulle! Etkö voi antaa mitään neuvoa!"

"Sinä vaadit minulta paljon. En voi antaa sinulle muuta neuvoa kuin
sen, minkä sielunpaimenesikin antaisi sinulle. — En voi kehoittaa
sinua muuhun, kuin minkä itse tiedät oikeaksi.

"Mutta sellaista neuvoa et sinä halua", lisäsi hän kotvasen kuluttua
toisen seisoessa ääneti.

"En voi tehdä niin." Olavin kasvot valahtivat kalpeiksi ja aivan kuin
jäykistyivät. "Täytyyhän minun toki ajatella Ingunnia — enemmän kuin
itseäni. Enhän voi jättää häntä olemaan yksin köyhänä ja kivulloisena
ja ilottomana, salamurhaajan ja konnan leskenä."

Arnvid vastasi epävarmasti:

"Eihän ole varma — aivan varma, eikö piispa keksisi jotakin keinoa
— koska siitä on niin pitkä aika — ja koska kukaan ei ole joutunut
kärsimään asiasta — ja koska kuollut oli rikkonut pahasti sinua
vastaan ja koska taistelitte rehellisesti. Ehkä piispa keksisi jonkin
keinon, jolla hän sovittaisi sinut Kristuksen kanssa ja voisi antaa
sinulle synninpäästön vaatimatta, että sinun on puhdistauduttava
murhastasi ihmistenkin edessä."

"Lieneekö se luultavaa?"

"En tiedä", sanoi Arnvid hiljaa.

"En tohdi luottaa siihen. Se koskee liian läheltä niitä, joita olen
velvollinen suojelemaan. Yhtä hyvin olisi silloin voinut jäädä
tekemättä kaikki, mitä olen tehnyt pelastaakseni hänen kunniansa. Etkö
luule minun tietäneen, että jos olisin ilmiantanut tekoni silloin, ei
se olisi ollut kuin pikkuasia — miehestä ei olisi ollut väliä, elipä
hän tai kuoli, ja te olisitte voineet olla minun puolellani ja todistaa
naisen, jonka hän vietteli, olleen minun vaimoni. Mutta Ingunn ei
olisi kestänyt sitä — hän on aina kestänyt niin vähän — ja nyt saisi
joka ainoa ihminen tällä seudulla tietää totuuden — nyt kun hän on
muutenkin nääntynyt."

Kesti vähän aikaa ennen kuin Arnvid osasi vastata.

"Mahtaako hän kestää paremmin tämän. Jos hänen käy nyt kuten ennenkin,
— että hän menettää lapsensa —."

Olavin kasvot värähtelivät.

"Olkoon kuinka tahansa — mutta monta kertaa hän ei jaksa enää kulkea
sitä taivalta."

"Älä sano niin", kuiskasi Olav.

"Ja sitten on Eirik", jatkoi hän hetken kuluttua. "Olen luvannut
Jumalalle, että Eirik on saava periä minun asemani, kuten oma poikani."

"Luuletko sitten", kysyi Arnvid, "että hyödyttää luvata Jumalalle yhtä
ja toista — kaikenlaista, mitä hän ei ole pyytänyt sinulta — kun
kuitenkin kiellät häneltä sen ainoan, mitä tiedät hänen vaativan?"

"Sen ainoan — se on _kaikki_, Arnvid — kunniani. Ehkä myös elämäni.
Jumala tietää, etten muuten ole kovin arka siitä — mutta menettää se
pahantekijänä."

"Ja kuitenkaan sinulla ei ole mitään, mitä et olisi saanut Häneltä. Ja
Hän otti itse kärsiäkseen pahantekijän kuoleman sovittaakseen kaikki
meidän syntimme."

Olav sulki silmänsä.

"Mutta en voi sittenkään —", sanoi hän melkein kuulumattomasti.

Arnvid ryhtyi puhumaan:

"Mainitsit Eirikin. Etkö tiedä, Olav — ettet voi oikeuden mukaan
tehdä niin — luvata perintöäsi vieraalle — kun samalla riistät sen
omaisiltasi."

Olav rypisti vihaisesti kulmiaan:

"Nuo Tveitin miehet — en ole nähnyt heitä koskaan, eivätkä he
kohdelleet minua sukulaisena silloin kun olin nuori ja olisin kaivannut
kipeästi heidän apuun tuloaan."

"He tulivat apuun sitten, kun sinä olit lähtenyt Ruotsiin."

"He olisivat yhtä hyvin voineet jäädä sinne, missä olivat, niin vähän
hyötyä minulla oli heistä. Suon Hestvikenin mieluummin Ingunnin
pojalle."

"Väärä ei tule oikeaksi siitä, Olav. — Ettekä te tiedä kumpainenkaan,
onko pojalle oleva onneksi se lahja, jonka tahdotte antaa hänelle,
mutta johon hänellä ei ole oikeutta."

"No niin. Voin arvata Ingunnin puhuneen jo sinulle luulostaan, että
muka vihaan hänen lastansa ja suon sille pahaa. Se ei ole totta. En
ole milloinkaan tarkoittanut muuta kuin Eirikin parasta — itse hän
saa aikaan sen, että poika menee piloille, sillä hän opettaa hänet
pelkäämään minua, valehtelemaan ja kätkeytymään silmiltäni —."

Olav näki Arnvidin kasvojen ilmeen ja jatkoi päätään pudistaen: "En
syytä häntä siitä — Ingunn ei ymmärrä muuta, raukka. En minäkään ole
muuttanut mieltäni, Arnvid. Muistatko, miten kerran lupasin sinulle,
etten milloinkaan pettäisi sukulaisnaistasi? Enkä ole katunut sitä —
olkoonpa viimeinen hetkeni minkälainen hyvänsä, niin olen kiittävä
Jumalaa siitä, että hän pidätti kättäni silloin, kun minun teki
mieli tehdä _hänelle_ pahaa — osoitti minulle ennen kuin oli liian
myöhäistä, että minun oli suojeltava ja tuettava häntä niin hyvin kuin
voin. Vaikka olisin tavannut hänet jälleen spitaalin saastuttamana, en
olisi voinut muistaa muuta kuin että hän oli kallein ystäväni — ainoa
ystäväni kautta koko lapsuuteni vieraiden parissa."

Arnvid sanoi levollisesti:

"Jos luulet, Olav, että sinun olisi helpompi tietää, mitä sinun on
tehtävä päästäksesi jälleen sovintoon Jumalan kanssa — ja jos voisit
olla huoleti omistasi, niin lupaan olla Ingunnille veljen sijassa,
hänelle ja pojalle. Otan heidät luokseni jos tarvitaan."

"Sinähän olet luovuttanut Miklebøn Maunulle. Ja itse aiot mennä
luostariin." Olav sanoi tämän hiukan pilkallisesti.

"Mutta en ole silti luovuttanut kaikkea omaisuuttani. Ja minä
olen jaksanut elää maailmassa niin kauan, että jaksan elää siinä
kuolemanpäivääni asti, jos lähisukulaiseni tarvitsevat minua luonansa."

"Ei, ei", sanoi Olav kuten ennen. "En tahdo, että sinä ajattelet
sellaista uhrausta minun puolestani —, tai kenenkään toisen puolesta,
josta minut on pantu huolehtimaan."

Arnvid istui katsellen sammuvaan hiillokseen — ja tunsi ystävän
hahmon hämärässä lähellään. Mahtaakohan hän itse tietää, ettei se
taakka, jonka hän on tänä yönä vierittänyt niskaani, ole pienempi tätä,
ajatteli hän.

Olav veti jalallaan luokseen jakkaran, kävi istumaan lieden ääreen,
kasvot ystävään päin.

"Olen nyt sanonut sinulle yhtä ja toista, mutta en sitä, minkä aioin
sanoa. Olen sanonut sinulle ikävöiväni päivät ja yöt sovintoon
Kristuksen, Herramme kanssa — olen sanonut sinulle, ettei Vapahtajamme
ole mielestäni milloinkaan ollut niin kuvaamattoman suloinen kuin
silloin, kun huomasin hänen painaneen minuun Kainin merkin. Mutta
itseäni ihmetyttää, että ikävöin niin, sillä en ole nähnyt hänen olleen
näin kova ketään muuta ihmistä kohtaan. _Minä_ olen tehnyt tämän ainoan
tihutyön — ja olin silloin niin — kiihtynyt — etten edes muista
itse, mitä ajattelin muuta kuin että käsitin Ingunnin käyvän vielä
onnettomammin, ellen tehnyt niin — suojellut hänen viimeisiä kunnian
rippeitään, vaikka minun olisi ollut tehtävä murha. Ja kaikki sujui
niin helposti, aivan kuin se olisi ollut sallittu: _hän_ pyysi päästä
mukaani, eikä kukaan nähnyt meidän lähtevän yhtä matkaa. Mutta jos
Jumala tai suojeluspyhimykseni tai Neitsyt Maaria olisi johtanut tuona
iltana kulkumme ihmisasunnolle eikä autioon karjamajaan Luraasenille —
niin olisi käynyt toisin."

"Olitko rukoillut Jumalaa ja pyhimyksiä suojelemaan retkeäsi, ennen
kuin lähdit sille —?"

"En tiedä varmaan, enkö liene — ei; rukoillut en ollut juuri silloin.
Mutta koko sinä pääsiäisenä en ollut tehnyt muuta kuin rukoillut — ja
olin koko ajan haluton tappamaan häntä. Mutta oli kuin kaikki olisi
mukautunut siten, että minun täytyi tappaa hänet ja kehoittanut minua
salaamaan tekoni perästäpäin. Ja Jumala, joka näkee kaiken, tiesi myös
minne se johtaisi, paremmin kuin minä itse — eikö hän siis olisi
voinut estää minua, rukoilemattani —?"

"Niin sanomme kaikki, Olav, kun olemme antaneet vallan omalle
tahdollemme ja kun huomaamme jälkeenpäin, että olisi ollut parempi
toisin. Mutta sitä ennen kai ajattelit, kuten ajattelemme jokainen,
itse ymmärtäväsi parhaiten, mikä sinulle on hyväksi."

"Niin aivan. Mutta kaikessa muussa, paitsi siinä, mitä tuo teko on
tuonut muassaan, olen tehnyt oikeutta ja kohtuutta jokaiselle kykyni
mukaan. Minulla ei ole vääryydellä hankittua tavaraa, sen tiedän,
en ole puhunut pahaa lähimmäisistäni, miehistä tai naisista, vaan
antanut pahojen puheiden painua unhoon niiden tullessa ovelleni,
vaikka olisin tiennyt niiden olevan totta eikä valhetta. Ja minä olen
ollut uskollinen vaimolleni, eikä ole _totta_, etten soisi hyvää hänen
pojalleen — olen ollut yhtä hyvä Eirikille kuin useimmat miehet ovat
omille pojilleen. — Sano nyt sinä, Arnvid, joka ymmärrät sellaisia
asioita paremmin kuin minä ja olet elämän ikäsi ollut hurskas ja
armelias mies — enkö ole oikeassa, kun sanon Jumalan olleen ankaramman
minua kuin muita kohtaan? — Olen nähnyt enemmän maailmaa kuin sinä"
— Arnvid istui niin, ettei Olav voinut nähdä hänen hymyilevän hänen
tätä sanoessaan — "niinä vuosina, jolloin olin maanpaossa enoni
luona ja sitten kun kuuluin jaarlin väkeen. Olen nähnyt miehiä,
joita painoivat kaikki maailman seitsemän syntiä, jotka harjoittivat
julmuuksia, jollaisiin minä en olisi ryhtynyt pikkusormellani, vaikka
olisin tiennyt varmasti Jumalan jo hylänneen minut ja tuominneen minut
helvettiin. Eivät he pelänneet Jumalaa, enkä minä huomannut heidän
kaipaavan tai rakastavan Häntä silti tai haluavan sovintoa hänen
kanssaan — vaan he elivät iloisin ja tyytyväisin mielin ja saivat
autuaallisen lopun, monikin heistä; sen olen itse nähnyt.

"Miksi emme siis me, Ingunn ja minä, voi saada rauhaa? On kuin Jumala
vainoaisi minua kaikkialla, eikä soisi minulle lepoa, vaan vaatisi
minulta mahdottomuuksia, sellaista, mitä en ole nähnyt Hänen vaativan
keneltäkään muulta?"

"Kuinka minä voisin vastata tuollaiseen, minä, joka olen maallikko.
— Olav, etkö voi lähteä kanssani kaupunkiin, puhumaan veli Vegardin
kanssa —."

"Ehkä teen niin", sanoi Olav hiljaa. "Mutta sano sinä ensin —
ymmärrätkö, miksi minun osani on oleva niin paljon kovempi kuin muiden?"

"Ethän sinä voi tietää, mitä kaikkea nuo toisetkin ovat kokeneet. Mutta
ymmärräthän sen, että kun tunnet Jumalan seuraavan sinua, tapahtuu se
siksi, ettei hän tahdo kadottaa sinua."

"Mutta Hän on saattanut asiani sille kannalle, etten voi kääntyä
takaisin."

"Jumalako ne on saattanut sille kannalle?"

"En ole tehnyt sitä itsekään — minun täytyi mielestäni tehdä kuten
tein; minun huostaani oli uskottu Ingunnnin elämä ja hyvinvointi. Mutta
kaiken alku oli se, Arnvid, että Steinfinninpojat tahtoivat varastaa
minulta naimakaupan, johon isäni oli saanut suostumuksen — oliko
minun tyydyttävä siihen, taivuttava sellaiseen vääryyteen? Minulle on
opetettu Jumalan tahtovan, että kristityn tulee taistella vääryyttä
ja lainrikkomusta vastaan. Olin lapsi iältäni, lakia tuntematon —
en tiennyt muuta keinoa oikeuteni suojaamiseksi, kuin otin itse
morsiameni, ennen kuin hänet ehdittiin naittaa toiselle."

Arnvid sanoi nyt ahdistuneesta:

"Näin vastasit minulle silloin, kun puhuin sinun menettelystäsi
sukulaisnaistani kohtaan. Muistatko vielä, Olav, ettet sinä — ettet
sinä puhunut _totta_ silloin?"

Olav kohotti päänsä hätkähtäen, ällistyneenä. Hän viivytti vähän
vastaustaan:

"En. — Ja luulen", sanoi hän rauhallisesti, "että useimmat miehet
olisivat tehneet samoin minun sijassani."

"Niinpä kai."

"Tarkoitatko", kysyi Olav pilkallisesti, "Jumalan käden lyöneen minua
— ja Ingunnia — niin kovasti siksi, että — että valehtelin silloin?

"Sitä en voi tietää."

Olav nakkasi kärsimättömästi niskojaan:

"En voi uskoa sen olleen niin suuren synnin. Olen kuullut monen miehen
valehtelevan pahemminkin — syyttä suotta, enkä ole huomannut Jumalan
ojentavan sormeaan rangaistakseen heitä. Ja siksi en ymmärrä Hänen
oikeamielisyyttään, joka tahtoo rangaista _minua_ näin julmasti!"

Arnvid kuiskasi:

"Kylläpä sinun ajatuksesi Jumalasta ovat pienet, jos odotat hänen
oikeamielisyytensä olevan samanlaisen kuin ihmisten. Hän ei ole
luonut kahta samanlaista ihmistä Eevan ajoista alkaen — kuinka Hän
siis vaatisi samaa kaikilta luoduiltansa, joille Hän on suonut niin
erilaiset lahjat. — Kun tulin tuntemaan sinut nuoruudessamme, uskoin
sinua totuudellisimmaksi, oikeamielisimmäksi ja jaloimmaksi mieheksi,
mitä tunsin; sinussa ei voinut olla julmuutta ja petosta, vaan Jumala
oli suonut sinun periä uskollisten, uljaiden isiesi luonteen."

Olav nousi paikaltaan ja jäi seisomaan kiihtyneenä:

"Ja entä, jos olisi ollut niin? Jos on, kuten sanot — jos on totta,
että minä pelkäsin usein tehdä niinkuin muut miehet tekevät joka päivä
huolettomin mielin, vähemmällä syyllä —. Entä jos tuo, mitä sinä
kutsut Jumalan lahjaksi, olisikin ollut sietämätön taakka, jonka Hän
oli sitonut selkääni syntyessäni!"

Arnvidkin oli ponnahtanut paikaltaan. Hän oli tullut toisen luo ja
seisoi hänen edessään miltei uhkaavana:

"Niin moni voi sanoa samaa luojansa antimista; ellei hänellä ole
kallionlujaa uskoa Vapahtajaansa, saattaisi hän luulla syntyneensä
pahimmaksi turmanlinnuksi."

Hän nosti jalkansa lieden reunalle ja seisoi siinä pää käsien varassa,
eteenpäin kumartuneena, tuijottaen hiiliin:

"Sinä ihmettelit usein, että minä kaipasin pois maailmasta — minä,
jolla oli rikkautta — ja valtaa enemmän kuin viitsin käyttää — ja
arvoasemakin tavallaan —. Sanoit minua hurskaaksi ja armeliaaksi —
Jumala tietää, etkö luullut minun olleen sellaisen siksi, että rakastin
lähimmäisiäni!"

"Luulin sinun auttaneen jokaista, joka turvasi apuusi, siksi että olit
— lempeäsydäminen — ja säälit kaikkia, jotka olivat — hädässä."

"Säälin — kyllä. Usein mieleni olisi tehnyt syyttää luojaani siitä,
että Hän oli luonut minut sellaiseksi, ette _voinut_ muuta kuin sääliä
kaikkia, vaikka en voinut _pitää_ kenestäkään."

"Luulin", sanoi Olav hyvin hiljaa, "että sinä — autoit — minua ja
Ingunnia neuvoilla ja töillä siksi, että olit ystävämme. _Jumalan_
tähdenkö siis ainoastaan ojensit meille kätesi?"

Arnvid pudisti päätään:

"Ei. Olin pitänyt sinusta nuoruudestamme asti, ja Ingunn on ollut
minulle rakas pikkutytöstä asti. Ja kuitenkin olin monesti tuiki
kyllästynyt kaikkeen — toisinaan saatoin tuskissani toivoa, että
pääsisin kerran rauhaan koko teidän asiastanne."

"Tuon olisit voinut sanoa aikaisemmin, niin olisin vaivannut sinua
vähemmän", sanoi Olav jäykästi.

Jälleen Arnvid pudisti päätään.

"Ei, ei, älähän. Sinä ja Ingunn olette olleet parhaat ystäväni. Mutta
minä _en ole_ hurskas enkä hyvä. Ja usein olin väsynyt kaikkeen —
toivoin, että olisin voinut muuttaa itseni kovaksi mieheksi, kun en
voinut olla lempeä ja antaa Jumalan tuomita. Ranskassa oli kerran pyhä
mies, erakko; hän oli alkanut harjoittaa sellaista laupeudentyötä
Jumalan tähden, että antoi majassaan suojaa niille, jotka kulkivat
metsän läpi, missä hän asui. Eräänä iltana tuli sitten kerjäläinen
hänen ovelleen pyytäen yösijaa — erakon nimi oli muistaakseni Julian.
Vieras oli spitaalin saastuttama ja kamalan näköinen ja kaiken lisäksi
ilkeä ja ruokoton suustaan — hän moitti kaikkea, mitä erakko teki
hänen hyväkseen. Silloin Julian riisuu hänen vaatteensa, pesee ja
hoitaa hänen haavansa, suutelee niitä ja panee hänet vuoteeseen —
mutta kerjäläinen valittaa, että hänen on kylmä, ja käskee Julianin
laskeutumaan viereensä lämmittämään häntä. Julian tekee niin. Mutta
silloin vieraalta putosi aivan kuin vaippana kaikki saasta ja riena ja
paha puhe — ja Julian näki syleilleensä Kristusta.

"Mutta minä kuvittelin, kun en luullut enää jaksavani auttaa kaikkia
noita, jotka tulivat luokseni, valehtelivat ja laskivat huolensa
hartioilleni, pyysivät neuvoa ja tekivät oman mielensä mukaan, mutta
syyttivät minua, kun heille kävi huonosti, vihaisina ja kateellisina
kaikille, joille he väittävät käyneen paremmin — niin kuvittelin
heidän olevan valhepuvussa, jonka alta kerran näkisin rakkaan
Vapahtajani ja ystäväni. Ja taisihan se olla oikeinkin tavallaan —
koska Hän on sanonut, että kaikki, mitä te teette yhdelle noista
pienimmistä —. Mutta Herrani ei tahtonut riisua yltänsä valhepukuaan
ja näyttäytyä minulle heidän hahmossaan."

Olav oli jälleen istuutunut jakkaralle; hän oli kätkenyt päänsä
käsiinsä. Ja Arnvid sanoi vielä hiljaisemmalla äänellä:

"Muistatko, Olav, mitä Einar Kolbeininpoika sanoi silloin kerran —
joka kiihdytti minut niin, että tartuin aseeseen häntä vastaan?"

Olav nyökkäsi.

"Olit niin nuori silloin — en tiennyt, ymmärsitkö sinä niitä sanoja."

"Ymmärsin ne myöhemmin."

"Entä Ingunnista ja minusta levitettyjä huhuja —?"

"Hallvard puhui jotain semmoista — kun kävin poikaa hakemassa."

Arnvid hengähti syvään pari kertaa.

"En ole niin hurskas, ettei se olisi koskenut minuun kovasti, niin
toinen kuin toinenkin juttu. Ja minusta tuntui usein, että Jumala olisi
voinut suoda minulle sen ainoan, mitä häneltä pyysin — luvan palvella
häntä siinä muodossa — siinä asussa — jossa olisin voinut harjoittaa
armeliaisuutta heikon voimani mukaan, ilman että ihmisten tarvitsi
kuiskia selkäni takana, häväistä minua tai kutsua minua tyhmeliiniksi,
tai uskoa minusta pahinta siksi, etten ottanut toista vaimoa enkä
jalkavaimoa Tordiksen kuoltua."

Hän puristi kätensä nyrkkiin ja antoi sen pudota läimähtäen toista
vasten.

"Ja usein minun teki mieli tarttua kirveeseen ja tehdä loppu kaikesta!"

       *       *       *       *       *

Tämän jälkeen ystävykset kulkivat Hestvikenissä ne kaksi päivää,
jotka Arnvid vielä viipyi talossa, harvasanaisina ja arkoina.
Molempia kiusasi se, että he olivat tulleet puhuneeksi liikoja tuona
iltana; nyt heistä tuntui, kuin he eivät voisi puhua enää vapaasti
vähäpätöisimmistäkään seikoista.

Olav ratsasti Arnvidin mukana kappaleen matkaa vuonon vartta, mutta
heidän saavuttuaan puolimatkaan hän sanoi, että nyt hänen oli
käännyttävä. Hän veti esiin jotain helmuksestaan — liinavaatteeseen
käärityn, kovan esineen. Arnvid tunsi, että se oli varmaan sama
hopeinen, jalallinen malja, jota Olav oli näyttänyt edellisenä päivänä.
Olav pyysi, että Arnvid veisi sen Hamarin luostarille.

"Noin suuri lahja sinun pitäisi itse viedä veli Vegardin käteen", tuumi
Arnvid.

Olav vastasi, että hänen täytyi joutua kotiin illaksi — "mutta voi
olla mahdollista, että tulen Osloon toiste tervehtimään häntä."

Arnvid vastasi:

"Kai sinä ymmärrät, Olav, että sinun on turha koettaa ostaa itsellesi
sovintoa lahjoilla niin kauan kuin et muuta elämääsi."

"Tiedän sen — ei tämä ole siksi. Mutta minun tekee mieleni antaa
jotakin teidän kirkollenne — minulla on ollut monta hyvää hetkeä
vanhassa Olavinkirkossa."

Sitten he sanoivat toisilleen hyvästit ja ratsastivat kukin suunnalleen.

       *       *       *       *       *

Olav ei mennyt Osloon. Arnvid puhui siitä veli Vegardille — sanoi,
ettei tämä kai uskaltanut lähteä, kun Ingunn ei kyennyt tulemaan
mukaan. Tämä oli surrut kovin, kun ei saanut nähdä nuoruutensa
oppi-isää tämän ollessa niin lähimailla. Arnvid ehdotti, että munkki
lainaisi reen ja kävisi Hestvikenissä. Veli Vegardia olisi haluttanut
lähteä, mutta hän oli ollut huonovointinen ja raihnas koko Oslossa
oloajan. Pietarinmessun aikoihin tuli kovat pakkaset. Heti sen jälkeen
sairastui tuo vanhus äkkiä keuhkotulehdukseen ja kuoli kolmantena yönä.
Sen jälkeen täytyi Arnvidin hommata yksin kivenhakkaajat, ja hänellä
oli täysi työ siihen asti, kun hän laittautui paluumatkalle pohjoiseen.

Olav sai Ingunnin pysymään sängyssä päivisin, kun ilmat olivat
niin kylmät. Hän jaksoi tuskin liikkua enää pitkälle edistyneessä
raskaudentilassa, ja oli lisäksi palelluttanut jalkansa, niin että
niissä oli isot, avonaiset reiät. Olav hoiti niitä itse, voidellen
revonrasvaa ja siansappea haavoihin. Arnvidin lähdöstä asti hän
oli ollut lempeä ja huolehtiva vaimoaan kohtaan; tylystä, ynseästä
käytöksestä, jota hän oli osoittanut syksyllä ja talvella, hän oli
luopunut kokonaan.

Ingunn makasi käppyrässä peitteiden alla, kuiskaten pienen, nöyrän
kiitoksen joka kerran, kun Olav teki jotakin hänen hyväkseen. Hän oli
kyyristynyt Olavin vastenmielisyyden ja töykeiden sanojen alle ääneti
ja alistuvana — ja nyt hän otti vastaan hänen hellän huolenpitonsa
melkein yhtä sanattomasti. Olav piti häntä salaa silmällä, kun hän
makasi tuntikaudet liikahtamatta ja tuijotti eteensä melkein silmää
rävähtämättä. Entinen hurja sydämentuska leimahti hänessä jälleen yhtä
polttavana kuin ennen — sama se, vaikkei hänellä ollutkaan hyötyä eikä
iloa Ingunnista; hän ei voinut olla ilman tätä.

Ingunn iloitsi saadessaan täten pysytellä peitossa. Hän oli tullut
sellaiseksi, että häntä painoi kuin sietämätön häpeä jokainen uusi
raskaus. Jo ennen kuin hän sai kaksi ensimmäistä lastaan, oli hän ollut
kiusaantunut ja arka siksi, että hän oli niin ruma — Dallan herjaukset
olivat raadelleet hänen mieltään niin, ettei hän voinut voittaa tuota
tunnetta enää milloinkaan. Hän aivan kuin kipristyi kokoon, kun hänen
täytyi astua Olavin silmien eteen — ja kun tämä oli poissa hänen
luotaan, tuntui hänestä, kuin hän ei jaksaisi pysyä pystyssä saamatta
tuntea lähellään tämän terveyttä ja imeä sitä itseensä.

Mutta sitä mukaa kuin ilmeni, ettei hän voinut saattaa eloon
ainoatakaan noista olennoista, jotka alkoivat elää hänessä toinen
toisensa jälkeen, alkoi hän tuntea pelkoa omaa ruumistaan kohtaan.
Hänen täytyi olla kirottu jollakin salaperäisellä tavalla, jollakin,
joka oli yhtä kauhea kuin spitaali — koska hän tartutti syntymättömiin
lapsiinsa kuoleman. Hänen verensä ja ytimensä juoksi hukkaan, hänen
nuoruutensa ja sulonsa oli riutunut loppuun jo kauan sitten noiden
kaameiden vieraiden hyväksi, jotka elivät jonkin aikaa kätkettyä
elämäänsä hänen sydämensä alla, kunnes sammuivat. Kunnes hän tunsi
ensimmäiset ennustavat poltot aivan kuin kynnen raapaisuina selässään
ja hänen täytyi antaa vieraiden naisten taluttaa itsensä pieneen
pihan itäpäässä olevaan tupaan, antautua heidän käsiinsä hiiskumatta
sanaakaan ahdistavasta pelosta, joka täytti hänen sydämensä. Ja kun
kaikki oli kestetty, makasi hän sijallaan yksin, verta vuodattaneena,
kaikkea vailla lapsi oli kuin nielaistu yöhön, otettu takaisin pimeään,
missä sillä ei ollut nimeä eikä muistoa. Viimeisiä keskosia evät
apuvaimot edes olleet tahtoneet näyttää hänelle.

Ja välistä hänestä tuntui, että Audunin tuottama kohtalo oli vieläkin
kovempi. — Kun hänen oli täytynyt kadottaa tuo vuoden vanha lapsi,
joka jo oli osannut monella tapaa ilmaista tuntevansa äitinsä ja
joka ei tahtonut olla kenenkään muiden luona kuin hänen ja joka piti
niin paljon äidistään. Vaikka piti hän vieläkin. Enkelien laulaessa
litaniaa: Omnes sancti Innocentes, orate pro nobis, oli Audun yksi
niistä. Kiirastulessa ollessaan hän oli tietävä Audunin olevan
yhden autuaista, jotka rukoilivat hänen puolestaan. Ja kun hänen
armonhetkensä löi, oli kenties Vapahtaja itse taikka Hänen pyhä Äitinsä
sanova Audunille: juokse äitiäsi vastaan —.

Miten tällä kertaa oli käyvä, sitä hän koetti olla ajattelematta.

       *       *       *       *       *

Mutta kun miehet tulivat sisään ruoka-aikoina, Olav ja Eirik yhdessä,
ilmestyi sairaan suuriin, raukeisiin silmiin heti syvä, levoton
jännitys. Olav huomasi, miten valppaasti tämä vartioi hänen jokaista
elettään, jokaista sanaansa, kun hän oli yhdessä pojan kanssa. Ja
hän piti silmällä itseään eikä ilmaissut pienimmälläkään tavalla
suuttumustaan tai kärsimättömyyttään Eirikiä kohtaan.

Poika olikin aika lailla vaivaksi; Olav piti hänestä vähänpuoleisesti
nyt, kun tämä oli tullut niin isoksi, että hänen oikea luonteensa
alkoi ilmetä. Aina hän telmi, kerskui ja lörpötteli — laverteli
kuin akkaväki; ei edes miesten istuessa ruoalla työstä väsyneinä hän
malttanut pitää suutaan kiinni. Heillä oli tuo Arnketil eli Anki,
joksi häntä kutsuttiin. Olav oli pitänyt häntä leivässään seitsemän
vuotta, ja nuorukainen oli nyt jo lähellä kahtakymmentä, mutta oli
vähälahjainen, jopa miltei puolihöperö, vaikka olikin taitava monessa
työssä. Hän oli aina ollut Eirikin paras ystävä. He riitelivät —
puoleksi leikillä — kunnes tulivat meluaviksi, ja Eirik kurkkasi
penkillään istuvan Ankin kimppuun, töykki ja kiskoi tätä, kunnes sai
pojan mukaansa leikkiin: he tuuppivat toisiaan sinne tänne, kierivät
lattialla nauraen ja huutaen ja mekastaen, ajattelematta ollenkaan,
että sisällä istuvat miehet tarvitsivat lepoa. Hän oli myös kerrassaan
tottelematon — sillä opettipa isä hänelle mitä tahansa, tai kielsipä
häntä vaikka kuinka — hän unohti sen paikalla.

Ja Olavia harmitti se, ettei Eirik osoittanut äitiään kohtaan suurempaa
rakkautta. Hän tunsi itse, että tuossa oli jotakin luonnotonta:
ennen hän oli tuntenut umpeaa katkeruutta tietäessään äidin ja pojan
kietoutuvan toisiinsa hänen selkänsä takana, mutta nyt häntä suututti,
kun poika juoksenteli ulkona miesten joukossa kaiket päivät, eikä
milloinkaan käynyt sisällä katsomassa sairasta äitiään. — Olav oli
itse opettanut pojan rukoilemaan joku vuosi sitten — kun hän näki,
ettei Ingunn huomannut ajan olevan käsissä. Poika lateli rukoukset isän
seisoessa vieressä — ja jo viimeistä Avea lukiessaan, päästyään In
nomine'hen asti, hän kipusi sänkyyn ristinmerkin huitaisten ja sukelsi
päistikkaa taljan alle pohjoiseen sänkyyn, missä hän tällä kertaa
nukkui isän kanssa. Samassa hän oli unessa, ja kun Olav oli saanut
voidelluksi Ingunnin jalat ja meni makaamaan, oli Eirik kuin kerä
keskellä sänkyä, ja Olavin täytyi vetää hänet suoraksi ja työntää hänet
seinän viereen, saadakseen tilaa itselleen.

       *       *       *       *       *

Toisinaan Olav tunsi aivan kuin kipeän piston Eirikin tullessa
lörpöttelynhaluisena hänen luokseen kehuen pieniä, taitamattomia
yrityksiään, joilla hän oli muka koettanut auttaa miehiä. Kunpa tuo
poika olisi sellainen, että minä voisin pitää hänestä, hän ajatteli.
Tyhmänä ja viattomana Eirik ei näkynyt käsittävän, ettei isä ollut
yhtä ihastunut hänen seuraansa kuin hän oli isään. Mutta Olav oli
tehnyt päätöksensä: hän oli ottanut omakseen tuon pojan ja nostanut
tasalleen pannakseen tämän istumaan isännän paikalle itsensä jälkeen
Hestvikenissä — vaikka Luoja tiesi, ettei Eirik ollut sopiva
suurtilalliseksi ja suurten yritysten johtomieheksi: hän näytti olevan
hölläsuinen lavertelija, valheellinen, kerskaileva ja pelkurimainen
nulikka, jolla ei ollut käyttäytymisen tajuakaan. Mutta Olavin oli
tehtävä voitavansa opettaakseen Eirikille hyviä tapoja ynnä kitkeäkseen
hänestä huonot tavat — joskin hänen nyt oli jätettävä kuritus siksi,
kun Ingunn vahvistuisi — että poika oppisi esiintymään kuten Eirik
Olavinpojan, Hestvikenin isännän, sopi.

Joku vuosi sitten oli seudulle kulkeutunut hirvilaumoja länsipuolelle
Foldenin, ja Olavin maallakin oli niitä aika runsaasti — ne liikkuivat
Kverndalenin seuduilla, Härän selänteellä ja Olavin tammimetsässä
laakson puoleisella rinteellä lähellä kirkonkylää. Edellisenä kesänä
oli Hestvikenissä saatu niin runsaasti rehua, että osa siitä oli jäänyt
ulos heinäsuoville ja saatoille lehtikerppujen kera. Nyt kevättalvella
tulivat hirvet talon läheisyyteen asti syömään ulkona olevia rehuja.
Pihalla olevan hirsikasan takaa Olav ampui eräänä aamuna kauniin,
nuoren hirvikoiraksen, jolla oli yhdeksänhaaraiset sarvet. Eirik
innostui nyt niin, että pyrki väkisin mukaan — hänkin tahtoi kaataa
hirven.

Olav hymyili hiukan pojan puheille. Lähipäivinä tuuli mereltä päin, ja
hän käski Ankin asettua ulos aamulla, niin että eläimet vainuaisivat
ihmisen lähellä olon ja pysyisivät poissa heinien luota, ja Eirik sai
tulla mukaan. Poika makasi maassa palellen — kaari ja keihäs kädessään
— mutta sisään tullessaan hän kertoi nähneensä ja kuulleensa hirvien
liikettä.

Eräänä yönä Olav sitten heräsi ja nousi ulko-ovelle katsomaan, mikä
aika oli. Oli kaksi tuntia auringonnousuun, räiskyvä pakkanen ja aivan
tyyni — ilmassa tuntui vain pieni viima Kverndalenista käsin. Koitteen
aikaan hirvet tulisivat varmaan perimään kymmenyksiään oljista. Olav
pukeutui pimeässä, mutta etsiessään sopivia nuolia hänen täytyi
sytyttää päre. Silloin Eirik heräsi — ja asia päättyi siihen, että
isän täytyi päästää hänet mukaan, vaikka ilman aseita.

Tuskin he olivat ehtineet hiipiä piilopaikkaan hirsien taa, kun
Olavilla oli täysi työ saada poika pysymään ääneti. Tämä unohti kiellot
vähän väliä ja tahtoi kuiskailla. Sitten hän nukkui. Hän oli saanut
päälleen isän raskaan nahkaturkin; Olav kietoi sen hyvin pojan ympäri,
ettei hän paleltuisi — oli ankara pakkanen juuri ennen auringonnousua
— ja hän oli iloinen, ettei Eirik nyt pilaisi asiaa.

Olav sai odottaa kauan. Taivas alkoi jo kellertää idässä metsän
takana, kun hän näki eläinten tulevan esiin vesakosta. Neljä tummaa
täplää liikkui ruskeanharmaata kenttää vasten. Ne pysähtyivät
välillä, nuuskivat ja vainusivat — ja nyt Olav erotti joukosta yhden
koirashirven, kaksi naarasta ja vasikan.

Jännitys ja ilo juoksivat lämpöisenä virtana hänen kohmettuneen
ruumiinsa läpi, kun hän kohosi toiselle polvelleen, asetti jousen
asentoon ja nuolen paikalleen. Sitten hän pidätti henkeä. Koirashirvi
astui esiin uljaana ja komeana — nyt se näkyi kinosta vasten. Se nousi
vanhan pientareen laidalle ja jäi seisomaan siihen sorkat yhdessä;
kaula ja sarvekas pää erottuivat selvästi keltaisessa aamuvalossa.
Olav veti äänettömästi henkeä ilosta — tuota äijää hän ei ollut
tavannut ennen: sillä oli mahtava ruho, voimakas niska ja komea viisi-
tai kuusitoistahaarainen sarvikko. Väijyen se käänteli päätään joka
suunnalle. Tähystysväli oli pitkänlainen, mutta eläin seisoi niin
sopivassa ampuma-asennossa: Olav tähtäsi ja hänen sydämensä sykki
riemusta. Hän ehti tajuta vielä pojan olevan heräämäisillään.

Eirik kavahti pystyyn huudahtaen — hänkin oli nähnyt nuo ihanat
sarvet taivasta vasten. Olav ampui nuolen pakenevan eläimen jälkeen,
osui sivuittain lapaan ja näki eläimen ponnahtavan korkealle ilmaan —
sitten se juoksi eteenpäin pitkin harppauksin ja hävisi toiset eläimet
perässään metsään.

Eirik sai pari opettavaa nyrkin iskua korvilleen — ja hän otti ne
vastaan pari kertaa haukkoen, mutta ei huutanut; sen verran älyä
hänellä oli, että ymmärsi hävetä tekoaan ja olla valittamatta; sitä
paitsi paksu nahkalakki luultavasti laimensi iskuja.

"Älä nyt anna äitisi tietää tätä", sanoi Olav astuessaan takaisin
taloja kohti. "Hänen ei tarvitse tietää, että sinä käyttäydyt kuin
ymmärtämätön penikka, vaikka olet noin iso."

Päivemmällä Olav lähti seuraamaan haavoittuneen eläimen jättämiä
verijälkiä koiran kera, kaatoi eläimen ja tappoi sen tunturin rinteellä
laakson toisessa päässä. Ja kun saalis oli tuotu kotiin illalla, kulki
Eirik ympäri kerskuen, että hän oli ilmoittanut isälle, koska tuo iso
koirashirvi oli tullut ampumamatkan päähän. Olav ei viitsinyt sanoa
sanaakaan pojalle — hän pelkäsi muuten suuttuvansa liiaksi.

       *       *       *       *       *

Vuonohylje alkoi nyt nousta parvissa sisämaahan talven kallistuessa
kevääseen, ja laakson miehet veivät veneensä jään reunaan ja lähtivät
hylkeenpyynnille etelään. Olav päästi Eirikin mukaan, mutta katui sitä
heti; poika tuli aivan kuin villiksi joukkoteurastuksesta ja elämästä,
joka vallitsi hylkeenpyytäjien keskuudessa. Oli aivan mahdoton
ymmärtää, miten tuolla pojalla ei ollut enemmän käsitystä siitä, miten
oli oltava ihmisten parissa. Mutta kotiin tultua tällä taas riitti
kertomista loppumattomiin. Olavin ei ollut helppo kuunnella hänen
puhettaan malttia menettämättä.

Pyhä Yrjö toi ilmanmuutoksen, etelätuulen ja sadetta — ja se oli hyvän
vuoden merkki niin maalla kuin merellä.

Ingunn makasi yksin tuvassa seuraavana päivänä puoleen päivään. Sisällä
oli melkein pimeä, sillä räppänä oli suljettu kalvolla ja luukku
vedetty puoleksi eteen; ulkona satoi.

Olav tuli sisään. Hän istahti penkille, veti saappaat jalastaan, heitti
yltään työnutun ynnä paidan ja aukaisi vaatearkkunsa, alkaen etsiä
vaatteita.

"Nukutko sinä, Ingunn?" kysyi hän selin tähän. "Miten on laitasi",
lisäsi hän, kun Ingunn vastasi kuiskaten, ettei hän nukkunut.

"Siinähän se menee. Lähdetkö sinä jonnekin?"

Olav vastasi lähtevänsä, sillä Vidanesin käräjät olivat tänään. Hän
tuli sängyn luo vyötäisiin asti alastomana ja asetti toisen jalkansa
sängyn porraspuulle. "Pitääköhän minun vaihtaa sääryksiä —?"

Ingunn käänsi vaistomaisesti syrjään päänsä:

"Eiköhän — ne haisevat niin pahalta."

"Tuskin muidenkaan sinne tulijoiden säärykset haisevat sen paremmilta
— me olemme olleet merellä ampumassa yöt päivät viime aikoina joka
mies."

"Mutta kun joudut tapaamaan vierasseutulaisia —", tuumi Ingunn.

"Miten tahdot." Olav veti päältään housut ja säärykset ja seisoi siinä
alastomana, venytteli vähän ja haukotteli.

Hänen virheettömän, kauniin ruumiinsa näkeminen teki pahaa Ingunnille.
Hänestä tuntui niin toivottomalta, että hän itse oli kulunut ja surkean
näköinen. Siitä oli niin iankaikkisen pitkä aika, kun hän itse oli
ollut nuori ja suloinen ja he olivat olleet komea pariskunta — ja
nyt oli Olav vielä nuori mies, terve ja kaunis. Hän oli kyllä tullut
kyhmyisemmäksi jänteiltään, etenkin olkapäitten takaa, lapaluitten
kohdalta ja käsivarsistaan, mutta lihakset jännittyivät kauniisti ja
vaivattomasti heleän ihon alla, kun hän oikoi itseään, kohotti hiukan
käsivarsiaan ja antoi niiden taas vaipua. Hänen pintansa oli yhä vielä
maidonvalkea.

Olav tuli takaisin vaimonsa luo vedettyään päälleen punaisen
villapaitansa, pitkät, mustat nahkaiset säärykset ja aivinahousut.

"Sitten minun kai pitää ottaa sininen mekkokin — koska tahdot, että
minun on oltava niin komea?" sanoi hän hymyillen.

"Olav —?" Tämän kumartuessa Ingunnin puoleen kietaisi vaimo äkkiä
laihat käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi kasvonsa hänen poskeaan
vasten. Olav tunsi hänen vapisevan.

"Mitä nyt?" kuiskasi hän. Toinen vain puristautui häneen vastaamatta
mitään.

"Joko tulee aika?" Hän irrotti Ingunnin kädet niskastaan; oli niin
hankalaa olla kaksinkerroin. "Tahdotko, että jään kotiin tänään? Voin
itse ratsastaa Rynjuliin hakemaan Unaa tänne — ja pyytää samalla
Torgrimia hoitamaan asiaani Vidanesissa."

"Ei, ei." Toinen puristi hänen kättään lujasti omassaan. "Ei — en
luule tilani muuttuvan ennen kuin kevätpäiväntasauksen jälkeen. —
Mutta jää minun luokseni hetkiseksi" — sanat tulivat kuin hiljaisena
valitushuutona. "Istu tässä vähän aikaa, jos joudat."

"Tietysti minä joudan." Olav piteli hänen kättään ja silitti hänen
käsivarttaan. "Mikä sinun on, Ingunn? Pelkäätkö niin —?" kysyi hän
hiljaa.

"En. Taikka pelkään. Vaikka en tiedä, pelkäänkö niin kovin, mutta
—." Olav sysäsi portaan tieltään, istuutui sängynlaidalle ja taputti
Ingunnin kuoppaista poskea kerran toisensa jälkeen.

"Näin unta", sanoi tämä hiljaa. "Juuri ennen kuin tulit sisään."

"Oliko se paha uni?"

Kyyneleet alkoivat virrata Ingunnin poskia pitkin, mutta hän itki
hiljaa, äänen muuttuessa vain hiukan verhotummaksi ja särähtelevämmäksi.

"Se ei tuntunut minusta pahalta silloin, kun näin sen — _silloin_ se
ei ollut paha. Minä näin sinun menevän polkua metsään; olit iloisen
näköinen ja olit ikään kuin nuoremman näköinen kuin mitä olet nyt, ja
sinä laulelit astellessasi. Sitten näin sinut täällä Hestvikenissäkin,
ulkona pihamaalla, ja olit taas yhtä iloisen ja terveen näköinen. Näin
tuon kaiken, mutta itse en ikään kuin ollut täällä, vaan tiesin olevani
kuollut. — Lapsia en nähnyt täällä — en yhtään."

"Ingunn, Ingunn, ei sinun pidä ajatella semmoisia." Olav painui
polvilleen, niin että sai pujotetuksi kätensä vaimonsa kaulan ympäri.
"Eipä minulle jäisi suurta iloa tässä talossa, jos menettäisin sinut,
oma Ingunnini."

"Ei minusta ole milloinkaan ollut sinulle iloa."

"Sinähän olet ainoa ystäväni." Olav suuteli häntä ja kumartui syvempään
vaimonsa yli, niin että tämän kasvot peittyivät kokonaan hänen
rintaansa vasten.

"Jos nyt on niin, kuten Signe ja Una sanovat", kuiskasi hän vitkaan,
"että sinä tällä kertaa saat tytön — tätä ennenhän ne ovat olleet
poikia — pienen tytön, niin ehkä Jumala antaa meidän pitää sen."

Sairas huokasi: "Olen niin väsynyt —."

"Etkö ole milloinkaan ajatellut, Ingunn — että minä olen ehkä antanut
Eirikille enemmän kuin — tapporahat hänen isästään?"

Kun hän ei saanut vastausta, kysyi hän, voimatta pysyttää ääntään aivan
tyynenä:

"Etkö ole milloinkaan ihmetellyt, minne — tuo Teit katosi?"

Ingunn tarttui häneen lujemmin.

"En ole koskaan uskonut sinun tehneen sitä."

Mies tunsi itsensä kumman järkyttyneeksi — kuin hän äkkiä olisi tullut
valoon ja erottanut asiat selvästi. — Ingunn oli _tiennyt_ sen koko
ajan. Mutta mitä se merkitsi — oliko hän ymmärtänyt, mikä häntä painoi
— vai oliko hän pelännyt Olavin verisiä käsiä —.

Ingunn käänsi kasvonsa häntä kohti, tarttui hänen niskaansa ja veti
hänen päänsä alas luokseen. Hän suuteli Olavia suulle imien ja hurjasti.

"Minä tiesin sen. Minä tiesin sen. — Mutta sittenkin pelkäsin aika
ajoin — kun minun kävi kaikista pahimmin ja olin eniten allapäin —
silloin en voinut olla ajattelematta kauhulla, että mitähän, jos hän
oli elossa ja tulisi kostamaan minulle. Mutta uskoin sinun tehneen sen,
niin että saatoin olla huoleti!"

Olav muuttui niin kummalliseksi — aivan kuin kohmettuneeksi. _Sitäkö_
Ingunn oli ajatellut — niinpä kai. Hän ei kai ymmärtänyt parempaa.
Olav suuteli häntä kerran lempeästi ja ohimennen. Sitten hän naurahti
hämillään:

"Sinun täytyy päästää minut nyt, Ingunn — kohta katkaiset minun
kylkiluuni sängynlaitaa vasten."

Hän nousi seisaalleen, taputti vielä kerran Ingunnin poskea ja astui
tuvan poikki arkulleen, alkaen penkoa vaatteita. Sitten hän kysyi
jälleen:

"Oletko varma ajastasi, Ingunn — etkö halua mieluummin, että jään
kotiin tänään?"

"En, en, Olav, en tahdo sitoa sinua."

Olav kiinnitti kannukset jalkaansa, otti miekkansa ja heitti ylleen
paksusta, vanutetusta sarasta valmistetun sadevaippansa. Hän oli jo
ovella, kun hän kääntyi takaisin ja tuli Ingunnin sängyn viereen.

Ingunn tajusi hänen muuttuneen vieraaksi, toisenlaiseksi kuin mitä hän
oli nähnyt häntä pitkiin, pitkiin aikoihin — hänen kasvonsa olivat
kuin kivestä, huulet kalpeat ja silmät verhotut, näkemättömät. Ja hän
puhui kuin unessa:

"Lupaa minulle jotakin. Jos niin kävisi, kuten — kuten sanoit —
että tällä kertaa olisi kysymyksessä henkesi, — lupaa, että _tulet
takaisin_ luokseni."

Nyt hän katsoi Ingunniin, kumartui hänen ylitseen:

"Sinun täytyy luvata, Ingunn — että jos kuolleiden on sallittu palata
elävien luo, — niin tulet luokseni!"

"Minä lupaan sen."

Mies kumartui nyt nopeasti alas ja kosketti otsallaan Ingunnin povea.

"Sinä olet ollut minun ainoa ystäväni", kuiskasi hän nopeasti ja arasti.

       *       *       *       *       *

Olav tuli ratsastaen kotiin illalla — niin märkänä ja kohmeisena,
että hänen jalkansa olivat aivan kuin puutuneet jalustamissa. Hevonen
hölkkäsi väsyneesti, räiskyttäen lumisohjoa hänen päälleen joka
askeleella.

Ilma oli pilvinen ja usvainen, ja maa huokui märkyyttä — ilta
oli kumman huuruinen ja sakea, metsä ja pellot erottuivat tummina
lumipöperön keskeltä. Vuono laski kumean äänensä kuuluville hitaasti
lainehtien, aivan kuin raukean suonen lyönnit, mutta Kverndalenin joki
kuohui vesirikkaana. Metsästä kuului huokauksia, ja lumet putoilivat
oksilta, ja vesi lirisi ja lorisi ja murmatteli joka puolella hämärässä
— ja pelloilta ja mereltä uhoava kylmyys oli kuin kevään ja touon ajan
ensimmäistä aavistusta.

Ylhäällä mäellä, riihen luona, tuli häntä vastaan tumma olento —
huppuviittaan verhoutunut nainen.

"Tervetuloa kotiin, Olav." Tulija oli Signe Arnentytär; hän riensi
Olavia vastaan tämän ehdittyä lähemmäs.

"Nyt Ingunn on kestänyt vaivansa tällä kertaa — ja hän voi paljon
paremmin kuin luulimmekaan." Olav pysähdytti hevosensa, ja Signe
taputti sen turpaa hyväillen; "— ja lapsi on suuri ja kaunis — kukaan
meistä ei ole nähnyt niin suurta ja kaunista vastasyntynyttä. Mutta
sinun täytyy tyytyä siihen, ettei se ole poika!"

Olav kiitti häntä hyvästä uutisesta ja tunsi, että jos hän olisi ollut
samanlainen kuin nuoruudessaan, olisi hän kai hypännyt alas hevosen
selästä ja sulkenut sukulaisen syliinsä sekä suudellut häntä. Hän _oli_
keventynyt ja _oli_ iloinen, mutta ei _tuntenut_ sitä vielä oikein.
Niinpä hän siis kiitti Signeä uudestaan siitä, että hän ollut nytkin
Ingunnin apuna.

Synnytys oli tullut niin äkkiä, sanoi Signe, etteivät he olleet
ehtineet viedä häntä edes naisten tupaan. Olavin täytyi tyytyä
makaamaan kamarissa Ingunnin ja toisten ollessa tuvassa.

Mutta heti nähtyään Ingunnin hän huomasi, että tämä oli lumivalkea
kasvoiltaan ja makasi syrjällään toinen kellanruskea letti posken
alla. Una oli polvillaan hänen takanaan sängyssä ja palmikoi toista
paksua hiusköyttä. Ennen, kun Olav oli nähnyt hänet tässä tilassa,
oli hän ollut ruma, pöhöttynyt ja täplikäs kasvoiltaan, mutta nyt hän
oli aivan erilainen kuin tavallisesti, ihmeellisen kaunis; oli aivan
kuin ylimaallinen valo olisi laskeutunut noille kalpeille, kärsineille
kasvoille. Hänen suuret, sinimustat silmänsä välkkyivät kuin tähdet,
jotka kuvastuvat lähteessä. Ja Olavista tuntui, että tässä oli
tapahtunut ihme.

Signe tuli kantaen pientä myttyä — valkoisia kapaloita oli kääritty
ristiin rastiin lehdenvihreän villavaipan ympäri. Hän laski lapsen
Olavin käsivarsille sanoen: "Eikö ole suloinen tyttö, Olav?"

Ja jälleen hänestä tuntui, kuin hän olisi kokenut uskomattomia —
siinä oli häntä vastassa käsittämättömän pienet lapsenkasvot, mutta ne
olivat aivan täysimuotoiset ja mitä kauneimmat! Vastasyntynyt, ja tämän
näköinen! Sen silmät olivat auki, ne olivat pohjattoman tummat — ja
iho sillä oli valkoinen ja punainen kuin metsäruusun kukka ja sillä oli
ihmisen nenä ja suu; mutta kaikki oli niin pientä, ettei sitä tahtonut
voida ymmärtää.

Signe työnsi päähineen taapäin, että isä näkisi, miten kaunis tukkakin
sillä oli. Olav pisti kätensä tuon pehmeän, pyöreän takaraivon alle;
se ei ollut omenaa isompi hänen kämmenessään, mutta niin pehmeä ja
suloinen.

Olav ei malttanut antaa lasta pois — se oli lahja, lahja. Hänen
mielensä suli kokonaan — hän ei ollut elämässään ollut näin
suunnattoman kiitollinen. Hän painoi kasvonsa kapalolapsen rinnalle
— sen kasvot olivat niin hennot ja punervat, ettei hän uskaltanut
lähestyä niitä.

Una hyppäsi lattialle, käänsi lapsivuoteessa olijan selälleen ja
järjesti palmikot rintaa pitkin. Sitten Olavilta otettiin lapsi, ja
hän istuutui sängyn laidalle vaimonsa viereen. Hän piti tämän kättä
omassaan tuokion ajan ja kohotti hiukan toista palmikkoa; kumpikaan ei
virkkanut mitään.

Sitten joku toi ruokaa ja juomaa hänelle, ja sen jälkeen hänen
käskettiin mennä kamariin nukkumaan — Ingunnin täytyi päästä uneen.
Silloin tämä kutsui häntä hiljaa:

"Olav", kuiskasi hän, "tahtoisin pyytää sinulta jotakin, mieheni" —
näin hän ei ollut nimittänyt Olavia koskaan — "lupaatko, mitä minä
pyydän?"

"Lupaan kaikki, mitä tahdot." Hän hymyili aivan kuin tuskassa, niin
onnellinen hän oli.

"Lupaa, ettei häntä kasteta äitini kaimaksi. Tahtoisin, että hänen
nimekseen tulisi Cecilia."

Olav nyökkäsi.

       *       *       *       *       *

Hän makasi valveilla — pimeässä — Eirik nukkui kuin kivi seinän
puolella. Oviaukosta hän näki lieden hohteen häilyvän seinällä,
nousevan ja laskevan. Ja vihitty kynttilä, jota poltettiin äidin ja
lapsen vieressä, levitti heikkoa, kultaista, lempeää valoa.

Valvovat naiset kuiskivat ja hääräilivät, liikuttelivat vesiastiaa ja
helisyttivät padan pantaa. Kerran hyrähti vastasyntynyt itkuun — ja
tuo itku tuntui Olavin sydämessä; hän kuunteli sitä, ja hänen mielensä
lämpeni ja ilostui. Naiset alkoivat hääriä tuvassa; kätkyt pantiin
liikkeeseen, ja Signe lauloi hiljaa hyräillen.

Olav makasi tässä Ingunnin oven edessä ja hänestä tuntui luonnolliselta
kuin uni, että hänen oli maattava siinä kuunnellen toisten valvovan
Ingunnin unta. Ingunn nukkui rauhallisesti; hän oli synnyttänyt lapsen,
ja nyt hän sai levätä, tulla terveeksi ja nuoreksi ja iloiseksi
taas. Hänen talossaan oli syntynyt lapsi, esikoinen. — Kaikki,
mikä oli ollut tätä ennen, oli ollut kuin yhtä ainoata luonnotonta
sairautta — kauheata hävitystä, jonka uhriksi tuo onneton vaimo oli
joutunut. Pienet elottomat oliot, joita naiset olivat kantaneet hänen
nähtäväkseen, vaikkei hän olisi tahtonut, olivat täyttäneet hänet
äärettömällä vastenmielisyydellä — ja tuo pieni epäsikiö, joka oli
elänyt lyhyttä, kärsivää elämäänsä, kunnes Jumala oli armossaan ottanut
sen pois — häntä ei Olav ollut sydämessään tuntenut lapsekseen —
hänen ja Ingunnin elämän hedelmäksi.

Hän ei ollut milloinkaan tiennyt, miltä tuntui tulla isäksi —
olla isä, ennen kuin nyt, kun hänellä oli tytär, tuollainen pieni,
pikkarainen kalleus — Cecilia.




XIII


Cecilia Olavintytär kasvoi ja varttui aivan silmin nähden, sanoivat
naapurivaimot. Mistä se oikein lihoi sitä ei ymmärtänyt kukaan,
sillä äiti tahtoi itse imettää sitä, eikä hänen rinnoistaan lähtenyt
varmaankaan monta tippaa. Mutta se kasvoi kuukaudessa enemmän kuin
muut lapset kolmessa, kehuivat Signe ja Una. Väliin he kaasivat sen
suuhun pari lusikallista kermaa tai antoivat sen imeä räsyyn pantua
hirvenydintä.

Hestvikenissä kävijät tahtoivat nähdä tuota lasta, josta oli alettu
puhua laaksossa — se kuului olevan harvinaisen kaunis. Ja he näyttivät
tahtovan ilmaista, että he soivat Olaville ja hänen vaimolleen tämän
onnen. Tosin ei kukaan pitänyt erikoisesti Hestvikenin väestä; Olav
oli niin merkillisen tylyluontoinen — ihmisillä oli aika vaiva saada
tuosta pökkelöstä irti mitään — mutta se oli kai hänen luontonsa,
sillä teossa hän oli aina osoittautunut oikeamieliseksi ja hurskaaksi
mieheksi, eikä hän kitsastellut auttaa toisia. Vaimo oli kehno ja
heikkoälyinen, mutta eihän tuo raukka tainnut tahtoa pahaa kenellekään.
Oli siis hauskaa, että he vihdoinkin olivat saaneet lapsen, joka näytti
jaksavan elää.

Mutta Ingunn jäi makaamaan voimattomana pitkiksi ajoiksi — hän oli
varmaan saanut vian selkäänsä, eivätkä hänen jalkansa kantaneet häntä,
kun hän vihdoin pääsi vuoteesta.

Eräänä sunnuntaina Olav oli palaamassa kirkosta. Oli kaunis ilma —
kesä oli tullut juuri tänä päivänä. Tuulessa välkkyivät lehdet ja
vihannat niityt, ja jokainen tuulahdus oli kuin kasvavan ruohon,
lehteen puhjenneiden puiden ja hedelmällisen mullan lämmin, terve
henkäys, jossa vielä tuntui kevään tuoksu. Tultuaan tupaan ja nähtyään
Ingunnin pitkällään penkillä hänestä tuntui pahalta — sitten hän
sanoi, että koska hän nyt oli rikkonut paaston, saattoi Ingunn lähteä
hänen mukanaan ulos katsomaan rantapeltoa; vilja oli siellä noussut
tänäkin vuonna tiheälle, hyvälle oraalle.

Tämä pelto oli lähinnä vuonoa kallioiden alla. Olav helli sitä
erityisesti ja valitsi aina raskaimmat ja parhaat jyvät sinne
kylvettäviksi. Hän antoi kantaa sinne kalanpäitä ja muuta jätettä
laiturilta, ja silloin se ei kärsinyt kuumuudesta niin paljon
kuin muuten — multa ei näet ollut syvää — ja vilja kypsyi siinä
aikaisemmin kuin missään muualla.

Olavin täytyi kantaa Ingunn kynnyksen yli, ja laskettuaan hänet maahan
tuvan ulkopuolella hän näki tämän kulkevan niin vaivaisesti, kuin ei
hän olisi jaksanut nostaa ollenkaan jalkojaan — hän lykki niitä mäkeä
ylös lyhyin, epävarmoin nykäyksin, ja kun kohdalle sattui pieninkin
epätasaisuus, oli hän suistua suulleen. Olav tuki häntä vyötäisiltä, ja
Ingunn nojasi häneen raskaasti, käsi miehensä olalla; joka kolmannella
tai neljännellä askelella hänen täytyi pysähtyä lepäämään, ja Olav
huomasi hänen hikoilevan ankarasti ja vapisevan väsymyksestä.

Heidän päästyään vuoren reunalle Olav levitti turkisvuorisen
talvivaippansa, jonka hän oli ottanut mukaan, kuoppaan kivien keskelle.
Siinä Ingunn voi maata suojassa ja katsella tuulen leikkiä, sen aivan
kuin silittäessä nuoren laihon latvoja, niin että ne aaltoilivat
vaaleina raitoina koko penkeren pituudelta.

Joka puolella välkkyi ja kimalsi; kesälaineet vierivät tunturia
kohden, loiskuivat sitä vasten ja lorisivat takaisin rantakivien
myötä — hyrskyn ääni oli vieno ja kohahteleva; mutta Härän alla
nousi vesisuihku korkeammaksi — tuuli oli kääntymässä lounaaseen.
Olav seurasi silmillään raskaassa lastissa olevaa alusta, joka liukui
vuonoa ylös aika vauhtia. Hän vaipui ajatuksiinsa ja hänen mieleensä
nousi vanhoja muistoja ajalta, jolloin hän oli ollut maanpakolaisena
eikä ollut tiennyt vielä, mitä merkitsi toisten ihmisten taakkojen
kantaminen. Yksin hän oli ollut, mies muiden miesten joukossa, joista
ei yksikään ollut tullut hänelle niin läheiseksi, että hän olisi
tuntenut sen aivan kuin nahassaan — tuo aika häämötti epätodellisen
kaukaisena ja vieraana nyt, kun hänellä oli niin monta vuotta ollut
koko Hestviken niskoillaan ja lisäksi sairas vaimo yhtä likellä
itseään kuin oma lihansa. Hän oli kamppaillut eteenpäin rinnallaan
tuo kykenemätön ja kituva vaimo, ja oli kuin hän olisi kamppaillut
toinen käsi rujona riipuksissa. Eikä hän sittenkään tuntenut itseään
onnettomaksi istuessaan tässä keskipäivän paahteessa — hän ei
ajatellut menneisyyttä siten, että olisi kaivannut pois nykyisyydestä
tai vaikeroinut oloja, joihin oli joutunut Ingunnin kanssa. Hän
istui ja nautti levosta — tavallaan raskasmielisenä, mutta tuo
raskasmielisyys johtui hänen rajattomasta rakkaudestaan Ingunniin; se
oli ikään kuin liian suuri hänen yksin hallittavakseen.

Hän kääntyi nyt Ingunnin puoleen aikoen huomauttaa tälle jotakin
aluksesta; mutta silloin hän huomasi tämän nukkuneen. Hän näytti aivan
kuin kuolleelta.

Ihmetellen hän tunsi pitävänsä hänestä enemmän nyt kuin koskaan
ennen — juuri siksi, että hän näki viimeisenkin kauneuden hiukkasen
hävinneen tästä olemattomiin. Ei kukaan, joka ei ollut nähnyt häntä
nuorena, olisi voinut uskoa tuon puolivanhan, kuihtuneen vaimon olleen
kerran viehkeän. Hän oli ollut suloinen hennon, vaalean kukkasen tavoin
— nyt pingottui iho kiiltävänä poskilla, ja nuo latteat, kuopalliset,
pitkäleukaiset naisenkasvot olivat keltaiset, ruskeiden läiskien
rumentamat. Hänen pitkä, laiha vartalonsa oli menettänyt aikaa sitten
virpimäisen notkeutensa, hänen kapea povensa oli suora kuin lauta ja
vyötäisen kohta oli muodottoman paksu. Hän muistutti mökin vaimoa,
jolla on ollut monta lasta.

Mies istui katsoen häntä — uskaltamatta koskea häneen: vaimo tarvitsi
kai unta. Hän otti vain hunnunpäät ja pisti ne hiljaa hänen alleen,
ettei tuuli liehuttaisi niitä hänen kasvoilleen, ja kääri viitan helmat
paremmin hänen ympärilleen — hän oli niin verettömän näköinen, että
saattoi helposti vilustua.

Sekä Olav että muut talon ihmiset näkivät hänen käyvän päivä päivältä
raskasliikkeisemmäksi, ja jo Juhannusmessun aikaan hän ei päässyt
nousemaan paikaltaan ilman toisten apua eikä siirtämään jalkaa toisen
ohi jonkun tukematta häntä. Mutta hänet puettiin vaatteisiin joka
päivä. Se joutui nyt Torhildin tehtäväksi, sillä Liv, Ingunnin oma
palvelusneito, ei kelvannut mihinkään näihin aikoihin.

Olav ei ollut voinut käsittää Ingunnin itsepintaista vastenmielisyyttä
Torhild Bjørnintytärtä kohtaan. Torhild oli nainen, jollaista ei
tavannut joka päivä — uskollinen, työteliäs ja vahva — ja vaikka
Ingunn olisi ollut kuinka mahdoton apunaistaan kohtaan, oli tämä aina
yhtä kärsivällinen ja huolehtiva sairasta emäntäänsä kohtaan.

Yhtä käsittämättömältä Olavista tuntui, että hän oli kiintynyt tuohon
Liviin, joka oli tullut palvelukseen edellisenä vuonna. Ensiksikin
tyttö oli rumin ihminen, mitä Olav oli eläessään nähnyt: ensi
silmäyksellä häntä olisi voinut luulla miehenpuoleksi — hän oli
lyhyt, vanttera ja hartiakas, jalat varsinkin olivat luonnottoman
lyhyet ja vääräsääriset. Hänellä oli ohut, punainen, hapsottava
tukka, punertavanharmaa ja pisamainen iho — kesakkoja oli alas
rintaan asti, käsivarsissa ja käsissä — ja hänellä oli oudoimmat ja
rumimmat kasvot, mitä ajatella saattaa: pienet sirrittävät siansilmät,
teräväkärkinen nenä, eikä leukaa lainkaan — kasvojen alapuoli vajosi
sisään ja liittyi hyllyvään lihaan hänen kaulallaan. Ei hän ollut edes
hyväluontoinen, vaan laiska ja uppiniskainen Torhildia ja karjakkoa
kohtaan sekä sanomattoman typerä. Mutta Ingunn oli ruvennut suosimaan
tuota ihmistä. Kun tuli ilmi, että hänen oli käynyt hullusti syksyllä,
sen jälkeen kun hän oli saanut luvan käydä tervehtimässä vanhempiaan
Mikonpäivänä, rukoili tytön emäntä hartaasti, ettei Olav ajaisi häntä
talosta. Olav ei ollut ajatellutkaan sellaista; hän tiesi tytön kodissa
olevan suuren köyhyyden ja paljon lapsia, niin että oli toki parempi
antaa hänen jäädä tänne. Mutta koska tämä oli hänen kartanossaan ja
kovin nuori — viidentoistavuotias — oli hänen mielestään koetettava
auttaa tyttöä, ja hän kysyi siis, kuka oli lapsen isä. Mutta siitä tämä
ei tiennyt muuta kuin että se oli ollut muuan mies, jonka seurassa
hän oli kulkenut kappaleen matkaa metsässä, mennessään kotiinsa
Mikonpäivänä.

"No, tekikö hän sinulle pahaa?" kysyi Olav.

"Ei mitenkään", — Livin kasvot alkoivat loistaa. Mies oli ollut niin
hyvä ja leikkisä. Hän oli sanonut nimekseen Jon.

"Se on jokaisen miehen nimi, jolla ei ole mitään muuta."

Mutta nyt hän joka tapauksessa oli pian sopiva kasvatusäidiksi
Cecilialle. Oli liian järjetöntä, että sairas äiti imetti tuota isoa,
ahnasta lasta — vaikkei Ingunn ollut tähän asti tahtonut kuulla
puhuttavankaan siitä, että Cecilia vieroitettaisiin hänen rinnoiltaan.

Olav oli käyttänyt talossaan pitkienkin matkojen päästä kaikkia miehiä
ja naisia, joilla oli tietoa sairauksista ja lääkitsemisestä, mutta
kukaan näistä ei osannut sanoa, mikä emäntää vaivasi — ja useimmat
luulivat sen olevan panentatautia. Olav tiesi Ingunnin olleen samalla
tavoin sairaan viisi-, kuusitoista vuotta sitten, kun tämä oli ollut
Miklebøssä, ja silloin oli Hillebjørg-rouva kivenkovaan väittänyt
Kolbeinin antaneen loihtia häneen jotakin noituutta. Olav tuumi nyt,
mahtoiko se sittenkin olla totta, ja ettei Ingunn olisi vieläkään
päässyt kokonaan eroon tuon pahan vallasta.

Sitten hän tutustui erääseen saksalaiseen kauppiaaseen, Claus
Wiephartiin Oslosta, jota kehuttiin mitä oppineimmaksi parantajaksi
— hän oli ollut nuoruudessaan saraseenien vankina ja saanut näiltä
viisautensa. Olav nouti hänet luokseen, ja tämä sanoi paikalla, mikä
Ingunnia vaivasi.

Sairauden alkusyytä ei saksalainen tiennyt, mutta hän väitti sen
johtuneen tähdistä: esimerkiksi, että mies ensimmäisen kerran oli
pitänyt yhteyttä hänen kanssaan sellaisella hetkellä, jolloin
taivaankappalten asema oli heille vihamielinen niiden tähtien mukaan,
joiden merkeissä he olivat syntyneet. Se saattoi muuttua toiseksi jo
yhdessä tunnissa — vähän ennen tai vähän myöhemmin olisivat enteet
voineet olla suotuisat. — Yhtä kaikki se oli saattanut vaikuttaa
häneen, heikompaan kumppaniin siten, että hänen ruumiinsa kiinteiden
materioiden ja nesteiden harmonia oli horjahtanut niin, että kiinteät
osat olivat hävinneet ja nesteet saaneet ylivallan; hän oli myös voinut
olla altis tuolle disharmonialle jo syntymishetkellään, mutta juuri se
se oli tärkein syy hänen heikkouteensa. Joka tapauksessa oli todettu,
ettei hän ollut voinut synnyttää elinvoimaisia miespuolisia sikiöitä
enemmän kuin ensimmäisen, koska miehen ruumis on luonnostaan kuivempi
kuin naisen ja vaatii alusta alkaen enemmän kiinteitä materioita;
tyttären hän sitä vastoin oli saanut elävänä maailmaan. Kuitenkin oli
tämäkin lapsi kerännyt itseensä enemmän kiinteitä materioita kuin
äidiltä oli riittänyt, ja tämä oli nyt, tahtoi Claus Wiephart sanoa,
ikään kuin laho sisältä, luiden ja lihan ollessa liian pullollaan
nesteitä — kuten mädännyt puu, joka kelluu vedessä, kunnes se on veden
läpäisemä.

Ensimmäiseksi täytyi siis saada hänen ruumiinsa kuivatetuksi, määräsi
saksalainen. Lasta ei saanut ottaa hänen rinnoiltaan, ja hänelle tuli
antaa hiottavia ja vettä poistavia aineita; hän sai juoda hyvin vähän,
mutta syödä sen sijaan poltettuja ja rusennettuja eläimenluita, terra
sigillata, sekä kovaa leipää ja kuivaa ruokaa, jossa oli kuumentavia
ryytejä.

Oppineen miehen puhe täytti Olavin mielen uudella toivolla. Se
kuulosti niin viisaalta — ja saksalaisen käyttämät latinalaiset
sanat Olav muisti nuoruudestaan. Prima causa, harmonia, materia ja
umidus, disparo, dispono — hän muisti kuulleensa Asbjørn Allfeitin,
Arnvidin ja luostarin veljien käyttäneen niitä, ja mikäli hän ymmärsi,
osasi Claus ne hyvin. Ja olihan hän itsekin pannut merkille jo heidän
kasvinaikanaan, että Ingunnin ruumis oli niin merkillisen heikko ja
hötelö — niin että hänen oli täytynyt verrata sitä puolikypsään jyvään
— hänessä oli varmasti ollut aina liian vähän kiinteitä materioita.
Terra sigillata tekisi varmasti hyvää hänelle — se auttoi niin moneen
asiaan, sen hän tiesi kokemuksesta.

Olihan hän saanut oppia tuntemaan neljä elementtiä, joista ihmisruumis
on luotu, ja hän oli kuullut taivaankappalten aseman vaikuttavan
ihmiskohtaloihin. Kotimaassa olevat oppineet eivät tienneet niin paljon
siitä, ja Asbjørn Allfeit oli sanonut, ettei kristityn tarvitse udella,
mitä tähtiin on kirjoitettu. Mutta saraseenit kuuluivat olevan kaikkien
kansojen taitavimmat tähtienlukijat.

Olavin sydän keveni suuresti. Ehkä hän oli suotta hätäillyt luullessaan
itse vetäneensä onnettomuudet heidän kummankin ylitse siksi, ettei
ollut uskaltanut vapautua syntitaakastaan. Hän eli synnissä, niin se
oli, siihen saakka kun hän ei tahtonut koettaa sovittaa tuota onnetonta
tekoaan. Mutta täytyihän Jumalan tietää, ettei hän voinut; hän ei
voinut panna alttiiksi vaimonsa ja lastensa onnea. Kaikessa muussa
hän oli koettanut toimia kristityn miehen tavoin. Ja tiesihän Jumala
paremmin kuin hän, miten syvästi hän kaipasi saada elää sovussa Hänen
kanssaan, rakastaa Häntä kaikesta sydämestään, polvistua ja rukoilla,
vaikeroimatta omaa tottelemattomuuttaan.

Uskalsikohan hän nyt uskoa kaikilla onnettomuuksilla olevan
luonnollisen alkujuurensa? Cecilia oli merkkinä siitä, että Jumala
oli antanut hänelle anteeksi — tai oli antava hänelle lykkäysaikaa
kuolinhetkeen asti. Ja että Ingunnin ruumiin ja sielun heikkous oli
tähtien määräämä.

Mutta Prima Causa — se oli yksi Jumalan nimityksistä. Hän tiesi sen.

Ingunn itse sanoi vahvistuneensa Claus Wiephartin keinoista. Vieläkään
hän ei ollut saanut takaisin liikuntakykyään siinä määrin, että olisi
voinut liikuttaa alaruumistaan, mutta selässä olevat tuskat olivat
vähentyneet.

       *       *       *       *       *

Olav astui kotaan eräänä iltana vähän ennen Olavinmessua, aikeissa
sanoa jotakin Torhild Bjørnintyttärelle, ennen kuin unohti sen.

Tämä paistoi parastaikaa leipää pyhiksi. Ilmassa leijaileva jauhontomu
muuttui kullankarvaiseksi iltaruskon kajossa Olavin aukaistessa oven
— ja se valaisi koko tuon pienen tuvan. Pyöreistä leivistä, jotka oli
pantu paistumaan kallelleen asetetuille kivilaatoille liedellä palavan
hiilloksen ympärille, levisi makea, kypsä tuoksu, ja vesi herahti
Olavin kielelle hänen tuntiessaan sen. Torhild ei ollut sisällä.

Olav oli juuri pyörähtämäisillään ulos, kun Torhild ilmestyi ovelle
kantaen niin painavaa lautalevyä ylös ojennetuin käsivarsin, että hän
tuki sitä otsaansa. Hänen oli pakko kulkea vielä tavallista suorempana
ja kenoselkäisempänä — ja kesäillan tyvenessä näytti vain kauniilta
ja sopivalta, että hän oli kevyissä pukimissa, työvaatteissaan:
lyhythihaisessa sarkapaidassa ja avojaloin; — hän liikkui taitavasti,
reippaasti ja voimakkaasti.

Olav otti häneltä laudan; se oli tammipuinen ja hyvin raskas. Hän
kantoi sen sisään ja laski sen pukkien varaan. Torhild seurasi perässä,
otti molemmin kourin hakattua katajaa korista ja sirotti sen laudalle.
Hänen ruumiistaan levisi hyvä tuoksu hänen nopeasti liikkuessaan —
jauhon ja tuoreen leivän ja työn terveen lämmön tuoksu. Olav kietaisi
käsivartensa tytön ympärille ja veti hänet rajusti luokseen. Hän vei
leukansa lähelle hänen olkaansa ja painoi silmänräpäyksessä poskensa
hänen ihoonsa — tämän kaula oli samalla kostea, viileä ja lämmin.
Sitten hän irrotti kätensä ja nauroi salatakseen hämmennystään ja
häpeäänsä tuon mielettömän kisanhalun johdosta, joka oli vallannut
hänet aivan äkkiarvaamatta.

Torhild oli lehahtanut tulipunaiseksi — ja sen nähdessään Olav joutui
vielä enemmän hämilleen. Mutta toinen ei sanonut mitään eikä osoittanut
vihastumista, vaan kulki aivan levollisesti siirrellen valmiiksi
paistuneita leipiä kiviltä laudalle.

"Sinulla on miehen voimat, Torhild", sanoi isäntä. Ja kun toinen ei
vastannut, vaan jatkoi yhä paistamispuuhaansa, sanoi Olav vakavasti:
"Sinä pidät pystyssä koko meidän taloutemme — saat aikaan enemmän kuin
me kaikki muut yhteensä."

"Koetan tehdä parhaani", mutisi Torhild.

"En tiedä — tarkoitatko, ettemme ymmärrä antaa kyllin arvoa sille? Jos
sitä tarkoitat, niin sano; kai me voimme sopia —."

"Ei, olen tyytyväinen siihen, mitä minulla on. — Olen nyt saanut
turvatuksi kaikki omani, paitsi kahta pienintä — ja sinä olet auttanut
minua paljon."

"Älä puhu joutavia." Olav sanoi asiansa ja meni.

Ingunn käytti yhä viisaan saksalaisen antamia parannuskeinoja, mutta
vähitellen selvisi, ettei hänellä ollut pelkkää hyötyä niistä.
Hän sai kovia vatsakipuja ja kaulanpolttoa paljosta pippurista ja
inkivääristä. Hän koetti kestää niitä viimeiseen asti ja saada
niellyksi tuota kuivaa, väkevää ruokaa, vaikka oli tuntevinaan tuskaa
ruoan näkemisestäkin. Jano vaivasi häntä yöt päivät, mutta hän kesti
kärsivällisesti osansa eikä juuri valitellut.

Sitten Olavin oli oltava poissa kotoa muutamia öitä, ja Signe
Arnentytär tuli siksi aikaa sairaan makuutoveriksi. Jälkeenpäin Signe
sanoi Olaville, että hänestä oli aivan hullua, että Ingunn piti
Ceciliaa vieressään öisin; äidillä ei ollut enää tippaakaan maitoa
rinnoissaan ja lapsen kauhea itku, joka piti hereillä Ingunnin ja
kaikki toiset, johtui nälästä ja kiukusta. — Olav ei ollut tuntenut
muita pikkulapsia kuin Audunin, ja tämä oli itkenyt melkein aina,
niin että Olav oli luullut sen kuuluvan lasten tapoihin. Liv oli nyt
imettänyt Ceciliaa jo kauan, hänen oma lapsensa oli äskettäin kuollut,
ja tuolla nuorella tytöllä oli maitoa kuin lehmällä; ainoa järkevä
ratkaisu oli siis, että hänestä tulisi lapsen kasvatusäiti, joka saisi
pitää Cecilian luonaan päivät ja yöt.

Mutta kun tästä puhuttiin Ingunnille, hän joutui aivan suunniltaan
surusta. Hän itki ja rukoili, ettei häneltä riistettäisi Ceciliaa:
"Minusta ei ole jäljellä mitään muuta kuin hän, minä lunastin sinulle
tämän tyttären sillä, että nyt itse makaan tässä voimattomana ja
vyötäisiin saakka halvaantuneena. Jos pidät hänestä, Olav, niin
armahda minua — älä ota minulta Ceciliaa niin kauan kuin vielä olen
hengissä. Ei kestä enää kauan, kun pääset vapaaksi tästä minun kurjasta
elämästäni."

Olav koetti puhua hänelle järkeä, mutta Ingunn huusi, painoi
kyynärpäänsä patjoihin, kohotti olkapäänsä ja ponnisti aivan kuin olisi
tahtonut pakottaa halvaantunutta ruumistaan nousemaan. Olav istuutui
sängynlaidalle ja koetti puhua kauniisti, mutta turhaan, ja lopuksi
Ingunn oli itkenyt ja riehunut itsensä niin uuvuksiin, että hän vaipui
horrokseen; mutta unessakin hän vielä nyyhki ja vavahteli.

Lopulta Olav myöntyi siihen, että Ingunn sai pitää lapsen luonaan
yöllä, mutta Livin täytyi nukkua tuvan penkillä, että hän sai
viihdytellä pienokaista, kun se huusi.

Kun Olav meni sanomaan Ingunnille hyvää yötä ennen kuin hän itse meni
sänkyynsä, kiersi tämä käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänen
päänsä puoleensa sanoen:

"Älä ole vihainen, Olav. En voi nukkua, ellen saa häntä viereeni. Olen
aina pelännyt maata yksin", kuiskasi hän; "siitä yöstä asti, jolloin
sinä nukuit ensimmäistä kertaa minun vieressäni, on minusta tuntunut,
etten ole voinut olla levollinen, ellen ole tuntenut sinun käsivarttasi
ympärilläni. Ja nyt en ole tunteva sitä enää koskaan."

Olav laskeutui polvilleen, pujotti käsivartensa hänen niskansa alle ja
laski hänen päänsä lepäämään olkaansa vasten.

"Tahdotko, että pidän kättäni tässä kunnes olet nukkunut?" kysyi hän.

Toinen nukkui samassa. Silloin Olav asetti pielukset paremmin hänen
olkapäänsä alle, hiipi hiljaa yli lattian ja kiipesi Eirikin viereen
pohjoiseen sänkyyn.

Hän jätti pienen rasvalampun palamaan liedelle öiksi, hänen täytyi
nousta tuon tuosta vuoteesta auttamaan ja kääntämään Ingunnia. Ja nyt
hänen täytyi taas nousta ottamaan syliinsä Ceciliaa, kun se alkoi
huutaa, ja kantaa se Livin viereen, sillä tämä ei herännyt.

Viimein hän varmaan oli vaipunut sikeään uneen — lapsi oli luultavasti
huutanut kauan ja kiukkuisesti, koska oli saanut Livin hereille. Pienen
valotuikun hohteessa hän näki tytön tassuttelevan Ingunnin sängyn
luona Cecilia käsivarrellaan. Hän oli niin muodottoman leveä ja lyhyt,
että Olavin mieleen muistuivat jättiläisistä ja hiisistä kuulemansa
sadut. Ja vaikka hän tiesi olevansa hupsu, tuntui hänestä pahalta, että
Cecilia oli tuon kasvatusäidin käsissä.

       *       *       *       *       *

Olav tuli sisään Ingunnin luo seuraavana päivänä keskipäivän aikaan
— hän oli ollut erään rengin kanssa hakemassa heiniä kotiin kauempaa
kukkulalta. Hänen lyhyen viittansa karva oli sumuhuurussa ja hänen
saappaansa olivat raskaat märästä mullasta ja kuivuneista lehdistä.
Hänestä uhosi syksyn haju, kun hän kumartui Ingunnin yli ja kysyi,
miten tämä nyt jaksoi.

Hiukan hämillään hymyillen hän näytti tälle, mitä hänellä oli kädessään
— muutamia suuria, vetisiä mansikoita korteen pujotettuna — kuten
heidän oli ollut tapana tehdä lapsena ollessaan. Marjat olivat
pehmeitä, ja hänen kämmenensä oli tullut punaiseksi.

"Löysin nämä ylhäältä myllyn luota", sanoi hän.

Ingunn otti vastaan marjat muistamatta edes kiittää. Nuo pienet,
punaiset pilkut toisen karkeassa kämmenessä johdattivat hänen
mieleensä heidän yhteisen lapsuutensa ja koko tähänastisen elämänsä.
Kaksi kertaa Olav oli kastellut tuon käden vereen hänen tähtensä,
ja tuo sama pihkainen, kova pojankäsi oli auttanut hänet aitojen
yli ja ojentanut hänelle lahjoja. Heidän yhteiselämänsä kulki hänen
ohitseen kuin avautuva seinävaate yhtenä ainoana pitkänä kudelmana:
siinä oli kuvia lyhyestä, kuumasta ja hyväilevästä lemmestä ja
välillä pitkiä odotuksen, ikävän ja pahojen unien kaistoja, häpeän
ajan ja järjettömäksi yltyneen epätoivon isot mustat täplät ja sitten
Hestvikenissä vietetyt vuodet — kaikki tuo näkyi nyt hänen silmilleen
kuin kankaanpohjalle kirjailtuna — yhtenä ainoana kudelmana, samana
kuvakankaana lapsuuden päivistä tähän, loppuun asti.

Hän oli kyllä ymmärtänyt aina, että Olav oli hyvä hänelle. Hän
oli tiennytkin tavallaan, että harvalla miehellä olisi ollut
kärsivällisyyttä jaksaa olla hänelle hyvä näin kauan, suojella häntä ja
tukea häntä niin monet vuodet. Ja Ingunn oli kiittänyt häntä mielessään
— kiittänyt toisinaan palavasti. Mutta vasta nyt hän näki yhtaikaa,
miten väkevä hänen rakkautensa oli ollut.

Olav seisoi kätkyen luona. Jalakset kolahtelivat lattiaan, ja lapsi
äänteli ja huudahteli ilosta, potkien innokkaasti kantapäitään
aluspatjaan — äiti näki sen vaaleanpunaisten käsien heiluvan kätkyen
laidan reunan takaa.

"Kuule sinä, Cecilia, — kohta menetät henkesi noissa pauloissa!" Olav
hymyili ja nosti lapsen syliinsä. Tämä oli sätkinyt niin innokkaasti,
että kapalot olivat avautuneet kokonaan ja vyö oli sotkeutunut käsien
ja jalkojen ja kaulan ja pyöreän pikku ruumiin ympäri niin, että
oli ihme, ettei se ollut kuristanut itseään hengiltä. "Saatko sinä
selvitetyksi nämä?" — Olav laski lapsen äidin eteen.

"Itketkö sinä?" kysyi hän huolissaan. Kyyneleet himmensivät niin
Ingunnin katsetta, että hänen oli vaikea saada irrotetuksi Ceciliaa
kapaloista.

"Tästä tulee yhtä valkeatukkainen kuin meistä Hestvikenin miehistä",
sanoi isä, "ja nyt sinulla on jo seitsemän kiharaa otsalla", — hän
kosketti sormellaan lapsen otsaa, missä tukka oli pitempää ja kähertyi
pieniksi, kellertäviksi pyöröiksi. "Voitko pahoin tänään, Ingunn?"

"En minä siksi. Ajattelen tässä, että vaikka olet ollut niin hyvä
ja uskollinen minulle niin kauan kuin olen sinut tuntenut — en ole
koskaan kyennyt palkitsemaan rakkauttasi."

"Älä sano niin. Sinähän olet ollut niin — lempeä —", hän ei keksinyt
parempaa kiitossanaa kädenkäänteessä, vaikka kuinka olisi etsinyt ja
tahtonut ilahduttaa toista. "Olet ollut niin lempeä ja — ja hiljainen
— vaimo. Tiedäthän, että pidän sinusta", sanoi hän hellästi.

"Nyt on kohta vuosi siitä", kuiskasi Ingunn arasti ja hellästi, "kun
olet saanut elää niinkuin et olisi naimisissa, ikään kuin olisit
hoitanut rampaa sisarta."

"Niinhän se on", sanoi mies hiljaa. "Mutta kun minä sittenkin pidän
sinusta. — Sisarta, sanoit. Muistatko, Ingunn, ensimmäisiä vuosia,
jolloin olimme yhdessä, nukuimme samassa sängyssä, joimme samasta
astiasta ja olimme kuin veli ja sisar; emme ymmärtäneet silloin muuta.
Mutta silloinkin viihdyimme parhaiten, kun saimme olla yhdessä."

"Muistan. Mutta me olimme lapsia silloin. Ja minä olin kaunis silloin",
kuiskasi Ingunn kiihkeämmin.

"Niin olit. Mutta pelkään olleeni niin lapsellinen, etten älynnyt sitä.
Tuskin siihen aikaan kertaakaan ajattelin, olitko kaunis vai et."

— "Enkä minä ollut silloin taakkana sinulle — Olin terve ja vahva."

"Ei, ei, Ingunn." Olav hymyili heikosti ja siveli hänen kättään. "Vahva
et ole ollut koskaan, rakas ystävä!"

       *       *       *       *       *

Hestvikeniin tuli raskas talvi.

Olav eleli kotosalla koko ajan, hän ei katsonut voivansa olla poissa
Ingunnin luota yhtään ainoata yötä. Tämä kärsi kovasti pitkällään
olosta, koska oli niin laihtunut, ja lisäksi hän oli saanut jotakin
vikaa selkäänsä: maattuaan yhdessä asennossa jonkin aikaa hänestä
tuntui kuin kipu olisi lähtenyt nousemaan kylkiluun alta ja täyttänyt
koko hänen rintansa. Ainoa, mitä hänelle saattoi tehdä, oli kääntää ja
muutella häntä usein. Kiinteätä ruokaa hän ei voinut nauttia lainkaan;
häntä pidettiin elossa juottamalla heravoivelliä, lientä ja maitoa,
jota hän sai nauttia pienin kulauksin.

Hän oli koettanut näperrellä ompelutöitä siinä maatessaan, mutta heti
kun hän piti käsiään koholla vähän aikaa, puutuivat ne niin, ettei
hän voinut neuloa eikä sitoa. Ja niin hän makasi liikkumatta. Koskaan
hän ei valittanut sanallakaan, ja hän kiitti hiljaa ja lempeästi, kun
joku tuli kääntämään häntä tai kohentamaan pieluksia. Välistä hän myös
nukkui paljon päivisin, mutta yöllä hän sai harvoin unta silmiinsä.

Olav antoi tulen palaa liedellä läpi yön ja oli pannut oven
kamarinoviaukkoon, niin että saattoi sen sulkea, ja tupa pysyi
lämpimämpänä. Talvi ei ollut kovin kylmä, mutta savu oli alituisena
kiusana.

Ja niin hän valvoi sairaan luona yön toisensa perästä. Eirik makasi
hänen selkänsä takana nukkuen, Liv nukkui penkillä ja Cecilia lähinnä
seinää äitinsä vieressä. Olav makasi horroksen tapaisessa unessa, mutta
se ei ollut koskaan niin syvä, ettei hän olisi kuullut, milloin kipinä
räiskähti liedestä tai Ingunn voihkaisi melkein kuulumattomasti —
jolloin hän oli samassa ylhäällä ja hänen luonaan. Koko talvena hän ei
riisunut vaatteitaan muulloin kuin saunapäivinä.

Hän kävi polvilleen vaimonsa vuoteen viereen, pisti kämmenensä ensin
hänen hartioittensa alle, sitten istuinlihasten alle ja viimeksi
kantapäiden alle, pitäen niitä kourassaan hetken aikaa. Hän pelkäsi
sairaalloista kauhua tuntien, että Ingunn saisi makuuhaavoja. Se oli
kuin viimeinen sammuva kekäle kaikesta, mitä hän ennen oli tuntenut
hänen ruumistaan kohtaan — hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi nähdä
ihon repeävän ja haavojen syöpyvän Ingunnin lihaan, niin kauan kuin hän
oli elossa. Hänen oli aina ollut vaikea sietää mätähaavojen näkemistä
ja hajua, vaikka tuo heikkous hävetti häntä. Ja sittenkin hän rukoili
palavasti Jumalaa, ettei sitä ainakaan tapahtuisi — rukoili sitä yhtä
paljon itsensä kuin Ingunnin tähden.

Hän kävi katsomassa tulta.

"Janottaako sinua, Ingunn —? Tahdotko, että otan sinut syliini,
Ingunn?"

Olav kietoi hänen ympärilleen vuodevaatteet ja nosti hänet
käsivarsilleen. Sitten hän istui hänen kanssaan tulen eteen
juomanpanopenkille. Varovasti hän taivutti ylös nuo tunnottomat
sääret, pani höyhenpatjoja penkille hänen jalkojensa alle, tuki häntä
asettamalla reitensä hänen lanteittensa alle ja antoi hänen päänsä
levätä olkapäätään vasten. Sitten hän kysyi:

"Onko hyvä nyt?"

Saattoi sattua, että Ingunn vaipui uneen levätessään hänen sylissään
näin. Silloin Olav jäi istumaan tuntikausiksi pitäen häntä sylissään,
kunnes hänen oma selkänsä oli jäykkä ja kaikki jäsenensä kangistuneet.
Jos hän liikahti vähääkään, heräsi Ingunn. Silloin hän tavallisesti
irrotti kätensä peitteistä, silitti Olavin kasvoja ja sanoi:

"Nyt voin jo paljon paremmin. Kanna minut sänkyyn, Olav, ja mene
nukkumaan — sinua väsyttää varmaan."

"Minusta on tullut raskas taakka sinulle, Olav", sanoi hän eräänä yönä,
"mutta koeta kärsiä — ei sitä kestä kauempaa kuin tämän talven."

Olav ei vastustellut. Hän oli ajatellut itse samaa. — Kun kevät
tuli, vei se kai Ingunnin mukanaan. Ja nyt hän oli vihdoinkin valmis
alistumaan siihen.

       *       *       *       *       *

Mutta kun talvi teki loppuaan, näytti Ingunn ennemminkin olevan
paranemaan päin. Joka tapauksessa hän virkistyi sen verran, että kyseli
talon asioita ja kalastusta. Hän kuunteli kellojen kilkettä aamuin,
illoin, luetteli lehmiä nimeltä ja sanoi kerran, että oikean kevään
tultua hänet saisi kantaa ulos jonakin päivänä, että hän näkisi vielä
kerran karjan!

Ceciliasta oli tullut sievä tyllerö ja hän oli iso ikäisekseen.
Ingunnilla oli paljon lohtua hänestä päivisin, vaikkei hän saanutkaan
olla kahden lapsen kanssa. Livin oli aina oltava mukana. Yöt
pienokainen nukkui kasvatusäitinsä kanssa toisessa rakennuksessa
— Ingunn ei nyt enää jaksanut pitää tuota paksua, tervettä lasta
vieressään: Cecilia kieri äitinsä päälle unissaan ja konttasi valveilla
ollessaan ympäri sänkyä, kellahtaen tuon tuosta raskaasti tuolle
rujolle ruumiille.

Olavin oli niin vaikea sietää Liviä, että hän mieluummin oli tulematta
tupaan kun tiesi tämän olevan siellä. Hän tiesi tytön myös näpistelevän
ja oli jo kauan epäillyt hänen olevan hyvää pataa Ankin kanssa ja
opettavan tämänkin näpistelemään ja valehtelemaan — sanoissaan oli
Anki aina ollut epäluotettava, mutta tähän asti se oli tapahtunut
siksi, ettei hän ymmärtänyt parempaa. Eivät he varastaneet niin suuria
määriä, että se olisi tuottanut vahinkoa, mutta hänestä ei ollut hauska
pitää epärehellistä väkeä talossaan. Täällä olivat muutkin asiat
rempallaan — itse hän oli pitkäaikaisesta valvomisesta niin väsynyt,
ettei jaksanut pitää silmällä kaikkea, mitä olisi pitänyt, ja alamäkeen
on helppo luisua.

Nyt hän ei siis nähnyt paljon Ceciliaakaan päivällä. Mutta
vähitellen oli käynyt niin, että hänen rakkauteensa tytärtä kohtaan
sekoittui syvä tuska — hänen sydäntään kirveli, kun hän muisti
tuon sinisen, kosteutta tihkuvan kevätyön, jolloin hän oli kotiin
palatessaan löytänyt tämän kätkyestä. Ja saadessaan hänet ensi kertaa
käsivarsilleen oli hän uskonut niin varmasti lapsen merkitsevän
käännettä heidän elämässään, käännettä onneen päin —.

Hän rakasti tuota pikku tytärtä, mutta hänen rakkautensa vaipui
kuin häneen itseensä ja jäi hänen sydämensä pohjalle kuin arka,
äänetön olento. Ensi aikoina isä oli usein seisahtunut lapsen kätkyen
ääreen, ja nipistänyt häntä hellästi kahdella sormella, leikkien ja
liehitellen — hiljaisen, ihmettelevän ilon vallassa, kun sai tämän
nauramaan. Ja hän oli nostanut hänet ylös ja painanut itseään vasten
harjaantumattomasti ja kömpelösti leperrellen: Cecilia, Cecilia.
Nyt hän seisahtui jonkin matkan päähän, kun näki häntä kannettavan
rakennuksesta toiseen — hymyili ja vilkutti vain kauempaa kädellään.
Sekin, että lapsi oli niin kaunis ja että hän tunsi siinä oman sukunsa
vaaleuden, ikään kuin vain lisäsi hänen surumielisyyttään.

Eirikiä nykyisin tuskin näkikään. Tuo yhdeksänvuotias pysytteli
vaistomaisesti poissa aikuisten parista, joiden hän huomasi olevan
alati raskasmielisiä. Ja tuossa suuressa kartanossa oli niin paljon
toimitettavaa ja hauskuutta, ettei hän tullut päätupaan muuta kuin
syömään ja nukkumaan.

       *       *       *       *       *

Keväisille Ristinmessun markkinoille täytyi Olavin lähteä kaupunkiin.
Siellä häntä odotti sana, että hänen oli tultava saarnaveljien
luostariin.

Priori ilmoitti hänelle, että hänen ystävänsä Arnvid Finninpoika
oli kuollut talvella. Viime kesänä hän oli pukeutunut Hamarin
veljien munkkipukuun. Mutta jo toisella paastoviikolla hän kuoli
äkkiä — kukaan ei tiennyt mihin. Veljesten mennessä messuun oli
hänen vieressään kulkeva munkki nähnyt veli Arnvidin kalpenevan ja
horjahtavan, mutta hänen kuiskaten kysyessään, oliko tämä kipeä,
oli Arnvid pudistanut päätään. Mutta heidän polvistuessaan Verbum
caro factum est'in kohdalla näki hänen vierustoverinsa, ettei veli
Arnvid jaksanut nousta takaisin ylös, ja kun messu oli loppunut, oli
hän tainnoksissa. Silloin hänet kannettiin dormitorioon ja pantiin
lavitsalle; hän valitti hiljaa silloin tällöin, mutta tajuihinsa
tulematta. Keskellä päivää hän sentään selvisi ja silloin hän pyysi
hiljaisella äänellä viimeistä palvelusta. Heti sakramentit nautittuaan
hän nukkui, ja kun munkit palasivat vesperjumalanpalveluksesta, oli hän
kuollut, niin hiljaa, ettei se veli, joka oli istunut hänen luonaan,
ollut huomannut, milloin henki oli lähtenyt.

Priori sanoi vielä, että ennen kuin Arnvid oli tullut luostariin, oli
hän jakanut koko joukon kalleuksia sukulaisilleen ja ystävilleen,
ja nämä kaksi juomasarvea hän oli käskenyt poikansa lähettää Olav
Auduninpojalle. Mutta Arnvidinpojat olivat siinä suhteessa omituisia,
etteivät he tahtoneet mielellään lähteä kotikulmansa ulkopuolelle, ja
kun he sitten tulivat Hamariin isänsä hautajaisiin, oli Maunu tuonut
sarvet luostariin, eikä veli Bjarne ollut tahtonut lähettää näitä
harvinaisia aarteita etelään, ennen kuin hän saattoi jättää ne jonkun
veljeskunnan oman miehen käsiin.

Olav tunsi heti Miklebøn juomasarvet. Ne olivat pienet, mutta hyvin
arvokkaat: kaksi korppikotkankynttä, hopeakoristeiset ja kullatut. Olav
oli juonut niistä ystävänsä kanssa juhlailtoina, kun he joivat simaa
tai viiniä — ne olivat vain yhdenjuotavia.

Tieto Arnvidin kuolemasta järkytti Olavia sydänjuuria myöten. Hän
ei jaksanut jäädä kaupunkiin toisten pariin, vaan purjehti takaisin
Hestvikeniin samana iltana.

Toisin hetkin, ajatellessaan ystäväänsä ja muistaessaan heidän
viimeistä keskusteluaan, oli hänen mieltään kirvellyt, että hän oli
riisunut itsensä alasti toisen edessä. Hän oli katunut tuota heikkoutta
niin, että hänestä oli välistä tuntunut siltä, kuin hänelle olisi ollut
helpompi, ellei Arnvidia olisi enää olemassa. Mutta nyt hän tunsikin
äkkiä, että tämä oli viimeinen isku, mikä häntä saattoi kohdata, ja
ettei hän tästedes jaksanut taistella omaa sydäntään vastaan — nyt kun
hän tiesi, ettei hänellä enää ollut ainoatakaan kanssatodistajaa; ihan
yksin hän ei jaksanut kantaa salaisuuttaan.

Ja ensimmäisen kerran hän nyt näki heidän ystävyytensä todellisen
sisällön. _Hän_ oli käyttänyt hyväkseen Arnvidia — ja tämä oli antanut
hänen tehdä niin. Hän oli valehdellut ystävälleen, ja ystävä oli nähnyt
hänen lävitseen; ei ainoastaan sillä kertaa, vaan aina hän oli sanonut
Arnvidille, mitä hänelle itselleen parhaiten soveltui — heidän viime
kohtaukseensa asti. Ja Arnvid oli tyytynyt siihen ääneti. Aina _hän_
oli hakenut tukea, ja Arnvid oli tukenut häntä — kuten Arnvid oli
suonut apuaan kaikille, jotka sitä pyysivät. Ja palkka, jonka hän
siitä oli saanut, oli ollut raipan antia — hän oli saanut sellaisen
palkan kuin sille miehelle sopii, jolla on rohkeutta tehdä Kristuksen
esikuvan mukaan. Ja kuitenkin Arnvid oli moittinut itseään ja pitänyt
itseään huonona seuralaisena joka kerran, kun hän ei jaksanut nähdä
tietä selvänä edessään, ja joka kerran, kun hänen mielensä oli ollut
tulvillaan katkeruutta ja halveksuntaa ihmisten kehnouden tähden —
niinkuin syntisen ihmisen täytyy tuntea joskus, kun hän rohkenee lähteä
astumaan Jumalan jälkiä.

Olav kulki kotonaan touon aikaan vielä entistään hiljaisempana.

Mutta eräänä aamuna, lähetettyään väkensä työhön, hän lähti yksin
takaisin kotiin.

Auringonpaiste virtasi alas avonaisesta räppänästä liedelle, missä
ei palanut tulta, multalattialle ja Ingunnin sängyn yläpuolelle.
Molemmat lapset olivat hänen luonaan: Eirikin mustakiharainen
pää oli äidin käsivarrella ja hänen pitkät säärensä riippuivat
sängynlaidan yli. Cecilia ryömi ympäriinsä, kohottautui puoliksi
seisoalleen ja pudottautui mätkähtäen ja ilosta kiljaisten peitteen
alla olevalle tunnottomalle ruumiille. Tytöllä ei ollut päällään
muuta kuin tulipunainen villakolttu; hänen ihonsa oli vaalean punakka
ja hänen hiuksensa olivat kasvaneet niin, että ne nyt ympäröivät
pellavanvalkoisina, välkkyvinä kiehkuroina hänen kasvojaan ja
niskaansa. Hänen vaaleiden silmiensä valkuainen oli niin sininen, että
silmät näyttivät tasaisen sinisiltä, ja siitä syystä nuo suloiset,
hennot pikkutytön kasvot saivat ihmeellisen eläimellisen valppauden
ilmeen.

"Äitinne ei jaksa kestää teidän painoanne, Eirik." Olav otti Cecilian
ja istuutui sängynlaidalle lapsi sylissään. Hän pusersi hänet äkkiä
rintaansa vasten, ja lapsi rimpuili vastaan — se ei ollut tottunut
olemaan isänsä sylissä. Olav tunsi, miten tukeva ja voimakas hänen
käsiensä välissä oleva pikku ruumis oli, ja nuo silkinhienot hiukset
tuoksuivat niin raikkaasti.

Kun lapsi ei päässyt äidin luo, kääntelehti se isänsä sylissä ja
tahtoi mennä veljelle. Eirik otti sen vastaan, piteli siskoaan
kainaloiden alta ja yritti antaa tämän kävellä. Cecilia työnsi esiin
pullean vatsansa, sätkytti käsivarsiaan ja toista jalkaansa, heittäen
päänsä taapäin ja nauraen veljen kasvoja kohti. Sitten hän vääntäytyi
eteenpäin, töpötteli nopein pikku askelin ja kiljahteli taas ilosta;
hän kipristi kaikki pikku varpaansa jalkapohjan alle, joka oli aivan
pyöreä ja oli tätä ennen tuskin koskenut maahan.

Olav pyyhkäisi kädellään sängynlaitaa — siinä oli levällään puoleksi
kuihtuneita alkukesän kukkia: hiirenherneitä, metsätähtiä, voikukkia ja
isoja orvokkeja. Ingunn keräsi ne kaikki yhdeksi kimpuksi:

"Kesä näkyy jo olevan pitkällä, huomaan minä —!"

Olav istui katsellen lapsia. Nämä olivat harvinaisen kauniit, molemmat
eloon jääneet. Eirik oli jo iso poika, pitkä ja hoikka, puukkovyö
solakoilla lanteillaan. Olav huomasi, miten kaunis hän oli: hänen
kasvonsa eivät olleet enää lapsellisen pyöreät, vaan kapeat ja
terävät; nenä oli hiukan kyömy, hammasrivi korkea ja kaareva, iho
ruskea, hiukset tummat, silmät kullankeltaiset. Saattoiko äiti olla
ajattelematta, ketä hän muistutti.

"Ota sisko mukaasi, Eirik, ja vie hänet Liville. Tahdon puhua äitisi
kanssa eräästä asiasta."

Ingunn nosti kukkavihon molemmin käsin kasvoilleen ja imi sieraimet
levällään niiden hapanta, mehevää, keväistä tuoksua.

"Pian sinä, oma Ingunnini, pääset makaamasta täällä tuskissasi", sanoi
Olav hiljaa ja selvästi. "Olen hankkinut kyydin laivalla Nidarosiin
kesemmällä Pyhän Olavin päiväksi, että sinä saisit liikuntakykysi
takaisin oikeuden veritodistajalta."

"Olav, Olav, älä ajattele sellaista. En jaksaisi tehdä sitä matkaa —
en pääsisi hengissä Nidarosiin."

"Kyllä varmaan." Mies sulki silmänsä ja hymyili tuskaisesti — hän oli
tullut kalmankalpeaksi. "Katso, nyt minä _uskallan_, Ingunn. Kun tulen
sinne, pyhän haudan luo, niin ripitän syntini. Vapaasta tahdostani olen
jättävä itseni Jumalan käsiin ja sovittava sen, mitä olen rikkonut
Häntä ja lakia ja oikeutta vastaan maanmiesteni edessä."

Vaimo tuijotti häneen kauhistuneena; Olav sanoi äskeisen haltioituneen
hymyn viipyessä kasvoilla.

"Se, mitä kerran tapahtui sinulle Miklebøssa — se että nousit
vuoteestasi ja kävelit — oli kai ihme — se oli varmasti ihme! — Etkö
usko, että Jumala voi tehdä tuon ihmeen uudestaan?"

"Ei, ei!" Ingunn kirkaisi. "Mitä sinä puhut, Olav — mistä synnistä
sinä puhut?"

"Siitä, että tapoin Teitin, tietysti. Pistin tuleen majan, missä ruumis
makasi — enkä ole tunnustanut sitä sitten. Olen käynyt ripillä joka
vuosi ja tunnustanut tarkkaan kaiken muun, pienet sekä suuret asiat
— ottanut vastaan Corpus Dominin kuten muutkin ristiveljet, käynyt
messussa ja rukoillut ja ollut kuin, ollut kuin —. Mutta se päättyy
nyt, Ingunn — en tahdo jatkaa sitä. Nyt jätän asiani Luojani käsiin,
ja mitä Hän on antava tapahtua minulle, siitä olen kiittävä Häntä,
siunaava, siunaava Hänen nimeään."

Hän näki kauhean pelon Ingunnin kasvoilla ja heittäytyi sängyn eteen,
painaen päänsä hänen syliinsä.

"Niin, Ingunn. Sinun ei tarvitse enää kärsiä minun synneistäni. Kun
sinä vain jaksat _uskoa_, tiedät saavasi avun."

Ingunn tarttui hänen leukaansa ja koetti nostaa hänen päänsä ylös.
Aurinko paistoi nyt sänkyyn asti, — ja silloin Ingunn näki Olavin
tukan olevan aivan harmahtavan. _Sitä_ ei näkynyt muulloin kuin
auringon sattuessa siihen, koska hän oli niin vaalea.

"Olav, katso minuun. Jeesuksen nimessä, älä ajattele noin. Eikö minulla
ole itselläni kylliksi syntejä, joita olen saanut sovittaa —! 'Sinä et
ole _ihminen_', sanoit sinä kerran, muistatko —?" Hän pakotti Olavin
nostamaan päänsä. "Tiedät, mitä minä olisin tehnyt Eirikille, ellet
sinä olisi tullut ajoissa. Pitäisikö _minun_ syyttää Jumalaa siitä,
että hän määräsi, etten minä ollut kelvollinen kasvattamaan lapsia
— elin koko sen talven vain ajatellen, miten saisin tukahutetuksi
viattoman elämän, jonka tunsin liikkuvan sydämeni alla."

Olav katsoi häneen ihmetellen. Hän ei ollut milloinkaan tullut
ajatelleeksi, että Ingunn muistaisi noita sanoja — vielä vähemmän,
että tämä ottaisi ne noin vakavasti.

"Jumalan armoa saan kiittää siitä, ettei tunnollani ole lapsenmurhaa.
Ja tuskin olin pelastunut tuosta synnistä, kun ryhdyin toiseen,
vielä pahempaan — ja Jumala ojensi uudestaan kätensä, kun jo olin
puolitiessä tuonelaan. Olen ymmärtänyt kauan aikaa sitten, etten saanut
sysätä itseäni helvettiin; jokainen päivä, jonka olen elänyt sen
jälkeen, oli laina, armonaika, jonka olin saanut tullakseni järkiini ja
oppiakseni —. — En valita, että makaan tässä, Olav — oletko kuullut
minun valittavan _kertaakaan_? Minä tiedän Jumalan rankaisseen minua,
ei siksi, että hän vihaisi minua — Hän, joka kaksi kertaa on temmannut
minut tulesta, johon itse tahdoin juosta —."

Olav tuijotti häneen — ja hänen silmäterissään syttyi aivan kuin
valo. Vaikka hän oli rakastanut Ingunnia niin sanomattomasti kaikkina
näinä vuosina, ei hän ollut luullut, että tämä ajattelisi enemmän
kuin eläimet, kuin jokin nuori kauris tai lintu, joka voi rakastaa
puolisoaan ja jälkeläisiään ja surra kuollutta poikastaan — säikkyä
pahanpäiväisesti, kärsiä alistuen haavoistaan ja kivuistaan. Mutta
hän ei ollut voinut ajatella, että hän voisi puhua vaimolleen
kuten toiselle kristitylle siitä, mitä hän oli hautonut sielussaan
vuosikausia.

"Ei, Olav!" Ingunn veti häntä kädestä ja painoi hänen päänsä rintaansa
vasten. Olav kuuli hänen sydämensä takovan hurjasti tuon kapean,
laihtuneen rintakehän alla. "Älä puhu niin, ystävä hyvä! Sinun syntisi
on valkea minun synteihini verrattuna! On totta, että nämä vuodet ovat
tuntuneet mielestäni monesti kovilta ja raskailta — mutta nyt minusta
tuntuu, että ne ovat sujuneet sittenkin helposti, koska sain elää sinun
kanssasi ja koska aina olit hyvä minulle!"

Olav kohotti kasvonsa.

"On totta, Ingunn, että jotakin hyvää meillä on ollut sentään täällä
Hestvikenissä: olemme aina olleet ystäviä. Sairaana ja terveenä olet
aina ollut luonani, ja olet ollut minulle rakkain ihminen maan päällä,
olento, jonka rinnalla sain kasvaa aikuiseksi kaukana sukulaisistani ja
ystävistäni ja jonka kanssa olin enimmän yhdessä.

"Mutta koska nyt Jumala oli niin lempeä minulle, kaikesta huolimatta,
että salli minun saada sinut — ja minähän näen nyt, että minun olisi
ollut vaikea viihtyä, jos olisin joutunut asumaan täällä yksin, ilman
ainoatakaan ihmistä, jonka olisin tuntenut nuoruudestani — niin
ymmärrätkös, juuri siksi en jaksa enää kauemmin olla Jumalan vihamies,
enkä vapaasta tahdostani elää erossa Hänestä. Maksoi mitä maksoi —.

"En ole köyhäkään. Siitäkin kohtalosta Jumala säästi minut. — Hän
antoi usean yritykseni onnistua, mihin ryhdyin parantaakseni asemaamme.
Minä omistan enemmän nyt kuin yhteen mennessämme. Ja tiedäthän, että
meillä on sopimus — puolet pesästämme on sinun, kävi miten kävi. Et
siis jää puille paljaille lapsinesi."

"Älä puhu noin, Olav. Ei _voi_ olla niin suuri synti, että tapoit
Teitin. — En ole sanonut yhdellekään ihmiselle, en valittanut
kenellekään — mutta on niin, että hän otti minut väkisin! En voinut
sanoa sitä — siitä en voinut puhua —", hän ähkyi ääneen, "— viaton
en ollut itsekään, olin käyttäytynyt niin, että hän saattoi luulla
minua huonoksi — mutta en ollut ajatellut leikin voivan päättyä niin
— ja silloin hän käytti väkivaltaa. Tämä on totta, Olav, vannon sen."

"Minä tiedän sen." Olav ojensi kätensä aivan kuin hillitäkseen
häntä. "Hän sanoi sen itse. Tiedän myös murhan olleen sinänsä
vähäpätöisen asian — jos olisin silloin heti tunnustanut sen. — Mutta
silloin tein erehdyksen — ja nyt on synti kasvanut ja minä ymmärrän,
että se on kasvava yhä, siittävä synnin toisensa jälkeen. Ja nyt minun
täytyy kääntyä, Ingunn — muuten minusta tulee hirviö. Se on kasvanut
niin, että uskallan tuskin sanoa kolmea sanaa pelosta, että kaksi
niistä on valhetta."

Ingunn peitti käsivarrellaan silmänsä ja vaikeroi hiljaa.

"Tiedäthän", sanoi Olav, "ettei ole varmaa, onko arkkipiispa vaativa
minua ilmoittautumaan kuninkaan voudille. Ehkä hän katsoo sen
riittävän, että tunnustan syntini Jumalalle. Olen kuullut toisten
saaneen synninpäästön mitä suurimmista rikoksista, ilman että heitä on
vaadittu hävittämään sukulaistensa onnea ja menestystä — ainoa, mikä
heille määrättiin, oli matka Jerusalemiin —."

"Ei, ei!" Ingunn kirkaisi. "Menisitkö sinä meidän luotamme — maailman
ääriin."

"Eihän ole mahdotonta —", Olav laski kätensä vaimonsa rinnalle
tyynnyttääkseen häntä, "että saisin palata luoksenne. Ja sinähän
tiedät, että silloin jäisit tänne Hestvikeniin emännäksi."

"Silloin tulee tietysti ilmi, ettei Erik ole sinun poikasi!"

Olav vastasi hiljaa:

"Olen ajatellut sitäkin, Ingunn — ja se on pidättänyt minua niin
kauan kuin _itselläni_ ei ollut lasta sinun kanssasi, ja minun
syrjäperilliseni olisivat voineet karkottaa sinut Hestvikenistä
poikinesi. Mutta nyt on Cecilia oleva perilliseni. Voit antaa pojalle
täyden perinnön omasta osastasi — ja hänellä on rikas sisar tukenaan."

"Olav, muistatko, mitä itse sanoit — että olet antanut Eirikille
enemmän kuin sovintorahat hänen isänsä murhasta —."

"Muistan. Mutta huomaan nyt, Ingunn, ettei minulla ollut oikeutta
siihen. — Antaa tyttäreni isäinperintöä sakkoina vieraan miehen
lapselle —."

"Ceciliasta — Olav, Ceciliasta on tuleva muutenkin rikas neito, hän on
rikas, kunniassa syntynyt, korkeasukuinen — ja kaunis hänestä tulee
lisäksi. Ei hän ole jäävä huonolle osalle, vaikka saisikin tyytyä
sisaren osaan."

Olavin kasvot muuttuivat jäykiksi ja aivan kuin sulkeutuivat.

"_Oikeutta_ isänperintöön ei ole lapsella, joka on sellaista syntyperää
kuin Eirik."

"Ei — sinä olet aina vihannut minun äpärääni." Ingunn purskahti
itkuun, rajuun, hillittömään itkuun. "Olen kuullut sinun itsesi
kutsuvan häntä siksi."

"Voi olla — se on haukkumasana, joka voi päästä vihastuneen miehen
huulilta, kun hän puhuu sille, joka on hyväsukuinen." Olav koki puhua
rauhallisesti, mutta ei voinut estää katkeruuden häivettä pilkistämästä
esiin: "Mutta en kiellä katuneeni — sen pojan olisi ollut parempi
kuulla toista nimeä, kun hän kiusasi minua."

"Sinä vihaat häntä", sanoi äiti.

"Se ei ole totta. En ole milloinkaan ollut liian kova Eirikille. Herra
tietää, että hän on saanut vähemmän kuritusta kuin tarvitsisi — minä
en _voi_ kurittaa häntä, kun sinä katsot minuun, kuin iskisin sinua
puukolla joka kerran, kun puhun hänelle vähän ankarammin ja itse
hemmottelet hänet piloille."

"Minä! Joka makaan tässä enkä näe poikaa koko päivänä —", Ingunn oli
ottanut ylös kukat ja repi niitä nyt käsissään. "Kuluu viikkoja, ettei
hän käy ollenkaan äitinsä luona — ettei hänellä ole aikaa puhua minun
kanssani. Ja kun hän tulee — kuten tänään, ajat sinä hänet heti pois."

Olav oli ääneti.

"Mutta jos Eirikin täytyy kärsiä minun synneistäni — silloin olisi
ollut parempi, ettei hän olisi tullutkaan elävänä ilmoille — vaikka
itse olisin joutunut kuolemaan ja kadotukseen."

"Ole nyt järkevä, Ingunn", pyysi mies hiljaa.

"Olav, kuule minua — armahda minua! Liian kalliisti olisit ostanut
henkeni ja elämäni, jos sinun sen vuoksi täytyisi lähteä kulkemaan
maailman halki köyhänä, kodittomana pyhiinvaeltajana epäuskoisten,
pahojen ihmisten parissa. Taikka jos kävisi vielä pahemmin — jos
joutuisit seisomaan alastomana ja häväistynä, ehkä hengenvaarassa ja
saisit sietää pahantekijän ja murhaajan nimeä — tuon miehen tähden —
_sinä_, miehistä paras, oikeamielisempi ja rohkeampi kuin kukaan —."

"Ingunn, Ingunn — en ole sitä enää — olen pettäjä Jumalan ja ihmisten
edessä —."

"Sinä _et_ ole pettäjä — ei voi olla kuolemansynti, että tapoit tuon
miehen. — Etkä sinä tiedä, miltä tuntuu joutua häväistäväksi ja
herjattavaksi — _minä_ tiedän sen, _sinä_ et ole milloinkaan kokenut,
mitä on olla kunniaton —.

"Minä en voi, kautta Kristuksen ja Maarian, en _voi_ kestää sitä
uudelleen — vaikka saisin takaisin elämäni ja liikuntakykyni —
että tietäisin jokaisen ihmisen, joka minua katsoo, tuntevan häpeäni
ja ihmettelevän, minkälaisen ihmisen sinä olet tuonut Hestvikeniin
emännäksi —; ja että Eirikini joutuisi oikeudettomaksi, isättömäksi
äpäräksi, jonka karannut, vierasmaalainen renki oli siittänyt kanssani
— vietellyt aitanparvessa villasäkkien välissä aivan kuin olisin ollut
kevytkenkäinen, miesten perässä juokseva orjalutka —."

Olav seisoi katsoen häntä — kalpeana ja jäykkänä.

"Ei — jos minulle suotiin elämä kärsiäkseni näin — jos minun annetaan
nousta vuoteestani mennäkseni sellaista kohtaloa vastaan — sinun
pikku Ceciliaasi ja omaa äpäräpoikaani taluttaen — sinun ollessasi
poissa meidän luotamme, kolmen turvattoman luota — silloin kaipaan
aikaa, jolloin makasin tässä odottaen, milloin selkäni alkaisi aueta
mätähaavoille —."

Hän ojensi kätensä Olavia kohti. Olav katsoi pois — hänen kasvonsa
olivat liikkumattoman jäykät — mutta hän tarttui ojennettuun käteen ja
sanoi:

"Olkoon siis kuten tahdot."




XIV


Seuraavana vuonna, pitkänpaaston alussa, muutti Torhild Bjørnintytär
takaisin Rundmyriin. Ja heti alettiin seudulla puhua, että hän joutui
pois Hestvikenistä niin äkkiä siksi, että hän saisi lapsen Olav
Auduninpojalle.

Jos sellainen onnettomuus olisi sattunut jollekin toiselle miehelle,
joka oli elänyt aivan kuin leskimiehen elämää vuosikaudet, sairaan
vaimon ollessa elossa — ei kukaan olisi puhunut ääneen asiasta,
vaan paikkakunnan parhaat miehet ja naiset olisivat antaneet
ajattelemattoman nuorison ja niiden, jotka eivät ymmärtäneet
ihmistapoja ja säädyllistä menoa, tietää, että kuta vähemmän asiasta
puhuttiin, sitä parempi. Olav tiesi sen. Mutta hän tiesi myös, että
nyt oli kysymyksessä _hän_ — ja hän oli tavallaan kuin susi lammasten
laumassa. Vaikkei hän ollut tehnyt pahaa yhdellekään naapurilleen,
mikäli hän saattoi ymmärtää. Ja toisetkin muistivat sen aina väliin:
kun oikein asiaa ajatteli, ei kukaan tiennyt hänessä olevan mitään
erityistä vikaa tai tahrapilkkua; häntä ei voitu syyttää mistään
kunniattomasta tai rumasta teosta — Olav Auduninpoika oli vain
joutunut sellaiseen huutoon, että hän oli juro ja ikävä kumppani.

Sinä lyhyenä päivänpaisteaikana, jolloin Cecilian tultua maailmaan,
ei vielä tiedetty hänen syntymänsä riistäneen äidiltä viimeistäkin
terveyden rahtua, olivat laakson asukkaat kohdelleet Olavia suopeasti.
Kun tuo merkillinen kirous viimeinkin oli lauennut ja Hestvikeniin
oli syntynyt elinvoimainen lapsi, olivat hänen vertaisensa iloinneet
hänen kanssaan ja toivoneet, että isäntä muuttuisi nyt ehkä seuraa
rakastavammaksi, eikä olisi enää sellainen jurottaja kuin ennen, joka
karkotti ilon ja elämän pelkällä olemuksellaan, istuessaan ääneti ja
eteensä tuijottaen hauskassa seurassa. — Mutta Olav ei tahtonut osata
päästää heitä lähelleen, vaan jäi samaksi mörökölliksi, jonka kanssa
kukaan ei tahtonut tulla toimeen.

Ja sitten hänestä levisi perin ilkeä juttu. Sillä aikaa kun vaimo
makasi vuoteessaan halvaantuneena ja tuskia kärsien, kestettyään toisen
toistaan vaikeamman synnytyksen, eli mies huoruudessa apuvaimon kanssa
omassa talossaan. Sitä oli tietysti kestänyt jo vuosikausia, keksivät
ihmiset nyt — moni tiesi Olavin tuoneen kaupungista palvelijalleen
lahjoja, jotka olivat liian kalliita hänen asemassaan olevalle. Hän
oli auttanut tätä sijoittamaan Bjørnin ja Gudridin lapsia. Ja kaiken
aikaa hän oli hoitanut Rundmyrin maanviljelystä, minne nainen nyt oli
poistunut. Rundmyr ei ollut kaukana Hestvikenistä, eivätkä he liikoja
hävenneet, sillä ihmiset olivat nähneet Torhildin koikkivan ulkona
keskellä kirkkainta aamupäivää niin leveänä kuin oli. — Kantavan
pyttyjä tuvan ja karsinan välillä ja kulkevan pitkiä matkoja metsän
laitaan kuorimaan petäjää ja katkomaan lehdeksiä —. Ja samassa ihmiset
kaivoivat esiin kaiken, mitä tiesivät Bjørn Egilinpojasta ja Gudridista.

Olavin lähimmät sukulaiset, Skikkjustadin Signe ja Rynjulin Una,
olivat luottaneet häneen viimeiseen asti ja koettaneet puolustella
pikkuserkkuaan. Mutta nyt hekin olivat vaiti ja näyttivät noloilta, kun
joku vain mainitsi Olav Auduninpojan nimenkin.

Olav tunsi enimmät itsestään ja Torhildista kulkevat puheet. Hänen
tehtyään rippinsä kysyi sira Hallbjørn oliko siinä _kaikki_? Siten
hän sai tietää, millaisia huhuja hänestä oli liikkeellä — että tätä
suhdetta hänen ja Torhildin välillä oli muka kestänyt jo vuosia ja että
jotkut viittailivat sinnekin päin, että hän oli sen lapsen isä, jonka
Liv oli saanut Hestvikenissä edellisenä vuonna.

Eräänä lähisunnuntaina tämän jälkeen, jolloin hän ei tohtinut ratsastaa
kirkkoon toisten kanssa, oli suojailma. Hän vetelehti pihamaalla. Siinä
oli iso vesisammio, jonka pinnalla oleva jää oli sulanut sen verran,
että sen päälle oli tullut vettä. Olav sattui kumartumaan sen yli ja
näki oman kuvansa vedessä. Kasvot, jotka tuijottivat häntä vastaan
sammion tummasta syvyydestä hiukan epäselvinä ja hämärinä, muistuttivat
spitaalisen ihmisen kasvoja — kalpeus paistoi kuin kuuraläikkinä
ahavoituneesta ihosta ja silmänvalkuaiset verestivät. Olavia alkoi
kuvottaa oma kuvansa.

Hän oli melkein odottanut, että tuntuisi helpommalta, kun hänen ei
tarvinnut käydä kirkossa tänä vuonna. Hän oli lopulta luullut, ettei
hän jaksaisi käydä enää kirkossa ripittämättömine synteineen. Mutta
oli vieläkin pahempaa olla pois suljettu. Hän oli luullut, että
aviorikoksen tuottama raskas sovituksenteko lääkitsi hiukan tuota
entistä haavaakin. Mutta hänen täytyi nyt ajatella, että tämä viimeinen
synti oli vain entisen täydennystä.

Mutta tämä oli ollut viimeinen asia, jossa hän oli luullut voivansa
luottaa itseensä — ettei mikään mahti maailmassa saisi murretuksi
hänen uskollisuuttaan Ingunnia kohtaan.

Hänen uskottomuudestaan ei ollut mainittu sanallakaan heidän välillään,
mutta hän tiesi Ingunnin tietävän sen.

Kaiken syynä oli se, että hänestä oli äkkiä tuntunut, ettei hän
enää jaksanut palvella Ingunnia — tuon päivän jälkeen edellisenä
keväänä, jolloin hän oli sanonut tälle, ettei hän enää jaksanut elää
kuolemansynti elävänä mielessään, siittäen uutta syntiä päivästä
päivään — ja kun tämä oli vaatinut, että hänen oli kestettävä
edelleen, hänen ja pojan tähden. Ja toinen, sairas ja loppuun
kiusaantunut, oli voittanut — ei kukaan kunnian mies olisi voinut
vastustaa sellaista elävää tuskan kuvaa.

Nöyrtyä ottamaan asiaa uudelleen puheeksi hän ei voinut. Ja niin hän
oli kuin ei siitä olisi puhuttu mitään, vaan auttoi häntä pitkinä öinä
kuten ennenkin. Mutta nyt, kun hänen sydämensä viimeinenkin rakkaus ja
kärsivällisyys oli lopulta vuotanut kuiviin, otti se paljon enemmän
voimille. Nyt hän tunsi jatkuvasti, miten väsynyt ja loppuun kulunut
hän oli ainaisesta yövalvomisesta, ja hänen mielessään kytevä suuri
katkeruus imi uutta voimaa pienistä katkeruuden aiheista joka kerran,
kun hän huomasi unohtavansa talon asiat ja olevansa hidas ajattelemaan
muita sekä tuntevansa ruumiinsa jäykäksi ryhtyessään johonkin kovempaan
hommaan.

Ennen juhannusta hän sitten oli mennyt kerran ulos aamupuoleen yötä.
Ingunn oli nukahtanut ja hän tahtoi hengittää vähän raikasta ilmaa
ennen kuin itse paneutui levolle. Hän seisoi tuvan ovella — oli
valoisa, äänetön, kuulea yö. Kalamiehiä ei voinut odottaa kotiin vielä
muutamaan tuntiin; kaikki talon ihmiset nukkuivat. Silloin hän huomasi
kodan katolta nousevan vähän savua. Samassa Torhild Bjørnintytär
ilmestyi kodan ovelle ja tyhjensi ulos padallisen huuhdevettä — märkä
tukka riippui tummina siimoina hänen ympärillään.

Olavin mieltä oli aina niin liikuttanut, kun hän näki Torhildin
koettavan pysyä siistinä raskaasta raadannastaan huolimatta. Hän
oli aina ensimmäisenä hereillä ja viimeisenä sängyssä, ja näin hän
sittenkin jaksoi hoitaa ja palmikoida tukkaansa ja vaihtaa vaatteita
kesken viikkoakin. Ingunn oli luopunut kaikesta sellaisesta ennen kuin
he olivat olleet naimisissa neljää vuottakaan.

Olav meni Torhildin luo, ja he puhuivat jonkin sanan keskenään —
vaistomaisesti kuiskaten, koska oli niin hiljaista — ei kuulunut
pienintäkään risahdusta paitsi lintujen herääviä ääniä. Olav vastasi
toisen kyselyyn ehtineensä torkahtaa vähän välillä, mutta nyt hän oli
menossa nukkumaan.

"Etkö voisi nukkua minun sängyssäni?" kysyi tyttö. "Siellä olisi
parempi rauha." Ja hän sanoi itse nukkuvansa lasten kanssa parvessa
näin kesäaikaan.

Torhild asui siinä tuvassa, jossa Olavin vanhemmat olivat viettäneet
ensimmäisen avioliittoaikansa. Se oli pieni, vanha rakennus, hiukan
erillään pihasta, sillä se oli karjarakennusrivissä Hevoskallion alla,
eniten itään päin laaksoa kohti. Olav oli korjaillut sitä, niin että se
oli lämmin ja tiivis, mutta siellä oli hyvin ahdasta.

Torhild seurasi häntä perille ja veti pois säpin, jolla hän oli
sulkenut oven. Sisältä tulvahtava ilma oli kuin hyvä henkäys: lattialla
oli katajanhavuja. Huone oli niin kaita, että päädyn alla oleva sänky
täytti sen seinästä seinään; vuodetaljat hohtivat pimeässä valkoisina
kuin lumi, ja ympärillä riippui kukkaseppeleitä, jotka oli ripustettu
syöpäläisten ja kärpästen karkottamiseksi. Torhildilla oli tupansa
hyvässä kunnossa, kun hän muutti sieltä kesäksi.

Hän pyysi Olavia istumaan sängynlaidalle, että hän saisi riisua tämän
kengät. Olavista tuntui kuin uni olisi uhonnut häntä vastaan tuolta
puhtaalta, raikkaalta tilalta ja peittänyt hänet sisäänsä kuin lämmin,
virkistävä vesi. Hän oli jo puoliunessa retkahtaessaan sänkyyn —
tunsi tuskin, miten Torhild nosti hänen jalkansa ylös ja levitti hänen
päälleen peitteen.

Herättyään hän näki ilta-auringon paistavan keltaisena oven edessä
olevalle nurmelle. Torhild seisoi hänen vieressään kulho kädessä —
siinä oli vastalypsettyä, lämmintä maitoa. Olav joi juomistaan.

"Taisit nukkua vähän?" kysyi Torhild, otti tyhjennetyn astian ja meni.

Olavin kengät olivat sängyn edessä; ne olivat pehmeät ja
perusteellisesti talilla rasvatut. Ja puhdas arkinuttu oli asetettu
esiin — se oli vielä kostea edestä Torhildin pestyä pois tahrat,
ja repeämä, joka oli ollut siinä hänen riisuessaan sen yltään, oli
paikattu.

       *       *       *       *       *

Hän tuli yhä useammin menneeksi kesän kuluessa nukkumaan Torhildin
tupaan, saadakseen nukkua kunnolla jonkin yön. Mutta joka kerran
jälkeen, jolloin hän oli saanut levätä näin, oli hänen raskaampaa
valvoa taas — hän ei varmaan ollut saanut nukkua tarpeekseen moneen
vuoteen.

Torhild kantoi hänelle suuruksen tullessaan herättämään häntä. Jos
hänen vaatteensa olivat märät hänen maata paneutuessaan, löysi hän
ne kuivina herätessään, ja reiät ja ratkeamat oli paikattu. Olav ei
pyytänyt häntä tekemään niin — se kuului Livin töihin, mutta tämä ei
huolehtinut siitä. Torhildilla oli kyllin puuhaa muutenkin. Mutta tyttö
vain hymyili ja pudisti päätään.

Ja sitten hänessä heräsi halu omistaa hänet — tuntea yhden ainoan
kerran elämässään, miltä tuntuisi pitää tervettä naista sylissään,
sellaista, jonka ei tarvinnut pelätä särkyvän. Mutta sittenkin hänestä
tuntui, ettei hän ollut _tahtonut_ sitä. Sinäkin aamuna, jolloin hän
oli kouraissut tämän luokseen odottaen, että toinen olisi työntänyt
hänet pois ja suuttunut. Mutta Torhild oli vaipunut hänen viereensä
huokaisematta.

       *       *       *       *       *

Koko syksyn ja talven hän kulki kuin mustan sumumeren keskellä. Hän
ei sietänyt itseään, eikä toisin ajoin sietänyt häntäkään, mutta
sittenkään hänellä ei ollut voimaa nousta tuosta mudasta. Kun Torhild
muuttaisi takaisin tupaan lapsineen, täytyi tämän kai loppua itsestään,
lohdutteli hän tuntoaan — mutta niin ei käynyt.

Hän pysytteli Ingunnin luona varhaisesta aamusta myöhään iltaan.
Kotoaan hän ei ollut poissa yhtään ainoata yötä sitä viikkoa lukuun
ottamatta, jolloin hän oli ollut ulkoluodoilla hylkeiden pyynnissä.
Nyt, kun hän oli pettänyt vaimonsa, ajatteli hän aikaisempaa
katkeruuttaan tätä kohtaan vain perkeleen kiusauksena, johon hän oli
langennut. Ingunn, oma Ingunn — kuinka voin tehdä sinulle noin, kun
itse makaat siinä kärsivällisenä ja lempeänä, avuttomana kuin selkänsä
taittanut eläin. Tämmöinenkö siis oli ystävyytemme loppu, että minä
olin pettävä sinut.

Olav kantoi häntä peitteisiin ja taljoihin käärittynä aivan kuin lasta
yön toisensa jälkeen, että hän saisi vähän helpotusta alituiseen
sängynpohjalla makaamiseensa. Mitä väsyneemmäksi ja vilusemmaksi ja
unisemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän se helpotti hänen omaa
oloaan.

Puheisiin hän ja Torhild olivat joutuneet tuskin kertaakaan tuon
onnettoman aamun jälkeen. Koko talossa olonsa ajan Torhild oli
ollut melkein ainoa ihminen, jonka kanssa Olav oli puhellut kuten
täysi-ikäisen, tasa-arvoisen ihmisen kanssa. Hän muisti sen — muisti
mitä hän oli velkaa tuolle Torhildille, jonka hän oli palkinnut näin.
Hän ei voinut puolustaa tekoaan millään. Tämä ei ollut tuntenut ketään
miestä ennen häntä — ei ollut tiennyt elämästä muuta kuin uupumattoman
raatamisen toisten hyväksi — nurkumatta, vaikka elämä olisi tuntunut
raskaalta. Ja nyt hän ei uskaltanut puhua tälle sanaakaan ja esti
häntäkin puhumasta — sillä sisimmässään hän tiesi nyt, mitä toinen
oli tuntenut kauan, ja miksi tuo oikeamielinen ja kunniastaan arka
nainen, joka ei enää ollut nuori, oli antautunut hänelle vastustamatta.
Hän oli tajunnut sen hänen äänettömistä hyväilyistään. Mutta jos hän
_kertaakaan_ ilmaisisi sen sanoilla, oli Olav kuoleva häpeästä.

Bjørnia, hänen isäänsä, Olav muisteli myös. Jos tämä nyt olisi elänyt,
olisi hän tappanut Olavin arvelematta.

       *       *       *       *       *

Olav ymmärsi, ettei asia voinut jäädä salaan. Oli pimein aika joulun
edellä, kun hänen pelkonsa muuttui varmuudeksi. Oli kuin perkele olisi
johdattanut häntä kaikkina näinä vuosina yhä varmempaan satimeen,
kulkenut hänen edellään puolittain valhepukuisena ja verhoutuneena
— kunnes hän nyt oli kääntynyt ympäri ja heittänyt taapäin huppunsa
paljastaen hänelle kasvonsa kaikessa alastomuudessaan.

Hän tiesi, että Torhild teki kaiken, mitä hän käski. Ennen he olivat
usein joutuneet olemaan kahden kesken kalassa. Torhild lähtisi hänen
kanssaan nytkin — vaikka hän ymmärsi, mitä Olav hautoi mielessään,
lähtisi hän sittenkin, sen Olav tunsi. — Sitten saattoi sattua
onnettomuus —.

Ja Ingunn säästyisi tietämästä sitä. Ja hän itse säästyisi seisomasta
jokaisen töllisteltävänä kaiken synnin ja pahuuden kuvana. Koska hän
nyt kerran oli joutunut paholaisen valtaan, eikä hänellä enää ollut
sielua, jonka olisi voinut kadottaa —.

Ja sittenkin. Se oli saatana, joka näytteli tätä kaikkea hänelle, mutta
hän sanoi ei. Tähän syntiin hän ei ollut suostuva, vaikka pirulla olisi
sija valmiina helvetissä. Minulla ei ole mitään kadotettavaa, uskon
sen kyllä — ei kunniaa, eikä pelastuksen toivoa, ei onnea, jonka olin
kokenut Ingunnin kanssa tähän saakka — kaiken tuon olen päästänyt
käsistäni. Mutta sittenkään et saa minua suostumaan tähän. En tahdo
tehdä Torhildille enemmän pahaa kuin jo olen tehnyt. En edes Ingunnin
tähden.

"Herra, armahda minua —! Pyhä Neitsyt Maaria, rukoile puolestamme. Ei
minun puolestani, en ole pyytävä mitään itselleni. Mutta armahda heitä,
Herra — noita toisia."

       *       *       *       *       *

— Niin, nyt on liian myöhäistä, sanoi hän pilkaten perkeleelle. Kaikki
ovat nyt huomanneet sen, koko talonväkeni; nyt sinun ei enää tarvitse
mumista korvaani. Pidä suusi. Kyllä sinä minut saat, kun aikasi tulee.

Hänen ympärillään oli tullut niin kammottavan hiljaista. Talonväki
tuli äänettömäksi isännän tullessa lähelle. Aterioiden aikana kuului
tuskin kuiskausta. Olav istui isännän tuolissa, apuvaimo kantoi sisään
ruoan ja jakoi sen ympäri. Kukaan ei voinut huomata pienintäkään eroa
hänen käytöksessään; hän liikkui yhtä reippaana ja ahkerana varhaisesta
aamusta myöhäiseen iltaan, kulki yhtä suorana ja yhtä ripeästi, vaikka
hänestä näkyi jo selvästi, että hän oli raskaana.

Ingunn käänsi kasvonsa seinään päin, kun Torhild tuli sisään.

Uusivuosi oli jo kulunut siksi pitkälle että paasto oli ovella, eikä
Olavin ja Torhildin välillä ollut vieläkään mainittu yhtään sanaa
siitä, mikä odotti. Mutta eräänä päivänä Olav näki hänen menevän
ruoka-aitan parvelle suurusaineita noutamaan. Hän seurasi perästä.
Torhild seisoi suolatynnyrin ääressä onkien ylös silavankappaleita ja
raapien niiden päältä pinnalle muodostunutta mustaa kuohua.

"Olen ajatellut, Torhild", ryhtyi Olav heti asiaan, — "etten voi
tehdä sinun puolestasi paljon. Mutta koetan tehdä mitä voin. Siksi
olen tuuminut antaa sinulle tuon tilan, — Aukenin — jonka ostin
Hudrheimistä viisi vuotta sitten, ja lupaan pitää sen kunnossa. —
Rundmyriä voisin viljellä kuten tähänkin asti sinun ja sisarustesi
hyväksi."

Torhild jäi katsomaan eteensä.

"Voi ehkä olla niin, että on parempi, jos en jää Rundmyriin."

"Kai sinusta on hauskempi päästä pois tältä seudulta. Niinkuin asiat
nyt ovat", sanoi Olav hiljaa.

"Auken —", Torhild katsoi häneen. "Se ei ole mikään pieni lahja
minunlaiselleni naiselle, Olav."

"Sitä pidetään kolmen lehmän tilana, ja mäen eteläisellä rinteellä
rakennusten alla on pari hyvää peltotilkkua. Mutta kuten tiedät, ei
siellä ole asunut yhtään ihmistä kahteenkymmeneen vuoteen, ja ne, jotka
vuokrasivat sen minulta, eivät ole viitsineet pitää sitä kunnossa."

Torhild kääntyi häneen päin ja ojensi kätensä.

"Kiitos sinulle, Olav. Näen, että olet tahtonut pitää hyvän huolen
minusta."

Olav puristi hänen sormiaan.

"En ole ollut ketään kohtaan niin paha kuin sinua", kuiskasi hän.
"Sinulla olisi ollut oikeus toivoa parempaa palkkaa minulta."

Torhild katsoi häntä silmiin ja sanoi:

"Syy on yhtä paljon minun kuin sinun, isäntä."

Olav pudisti päätään. Sitten hän sanoi hiljaa:

"Eikö sinun ole liian vaikea tästä lähtien hoitaa tämän suuren kartanon
emännyyttä?"

"Ehei." Torhild hymyili heikosti. "Mutta on ehkä sittenkin parempi,
etten jää tänne Hestvikeniin pitemmäksi aikaa."

Olav nyökkäsi jäykästi. "Mutta Aukenin rakennukset ovat niin kurjassa
kunnossa — katot rikki ja luhistumaisillaan. Minä korjautan ne ja
panetan uudet katot — mutta sinä et voi muuttaa sinne ennen kesää."

"Minun täytyy kai sitten olla Rundmyrissä siihen asti", arveli Torhild.

"Niin, en tiedä muuta neuvoa", sanoi Olav.

       *       *       *       *       *

Viikon kuluttua Olav lähti kotoa muutamiksi päiviksi, ja kun hän palasi
takaisin, oli Torhild muuttanut takaisin Rundmyriin. Ja Olav huomasi
kaipaavansa häntä — äärettömästi.

Ei hänen rakkautensa Ingunniin ollut vähentynyt tai muuttunut. Tämä
tunne oli herännyt aivan sen ulkopuolella. Hän oli saanut katsoa aivan
kuin näyssä elämään, joka oli aivan toisenlainen kuin hänen omansa
— oli nähnyt, miltä miehestä saattaisi tuntua kulkea terveen ja
ymmärtäväisen vaimon rinnalla, joka kaikessa kantoi osansa yhteisestä
taakasta ja kantoi sitä yhtä järkevästi ja yhtä vahvoin voimin kuin
toinen omaansa. Ja nähnyt lasten, poikain ja tyttärien, asettuvan
taakseen rivissä, ilman että äiti murtui ja näivettyi hitaasti
kuolemaan, synnyttäessään niitä maailmaan. Hän ei olisi tahtonut
vaihtaa omaa elämäänsä tuohon, joka kangasti hänen edessään — hänestä
tuntui, että vaikka hän olisi tiennyt ensi hetkestä, kohdatessaan
nuoren, hennon Ingunnin, mitä tämä oli tuova hänelle myötäjäislahjaksi,
niin hän olisi sittenkin ojentanut kätensä häntä kohti.

Mutta sittenkin häntä kalvoi ikävä Torhildin mentyä. Tämä oli tehnyt
hänelle enemmän hyvää kuin yksikään toinen ihminen. Ja hänet hän oli
palkinnut tällä tavoin.

       *       *       *       *       *

Eirik oli nähnyt, niinkuin toisetkin, miten Torhildin laita oli, eikä
hän ollut uhrannut sille monta ajatusta. Mutta hiljaisuus, joka levisi
Torhildin ympärille, sai pojan tuumimaan, että siihen kätkeytyi jotakin
kauheata. Se ei ollut vain sitä, että hänelle oli käynyt hullusti,
kuten niin monelle muulle palvelijalle.

Tämä hiljaisuus oli kuin ne äänettömät kierteet, jotka syntyvät,
kun heittää kiven veteen. Ja vähän kerrallaan, kuulematta sanaakaan
asiasta, Eirikille selvisi, että hänen isänsäkin ympärillä kaikui tämä
sama hiljaisuus. Epäselvät, pahat aavistukset alkoivat liikkua pojan
sielussa — mutta hän ei voinut ymmärtää, mitä tekemistä hänen isällään
oli siinä asiassa, että Torhild saisi lapsen. Isähän oli naimisissa
äidin kanssa.

Sira Hallbjørn lähetti Hestvikeniin sanan, että tänä vuonna oli
Eirik Olavinpojan tultava rippikouluun paaston aikana sekä saatava
pääsiäissakramentti; poika oli kymmenennellä vuodella, ja hänen olisi
pitänyt olla mukana jo viime vuonna. — Eirik unohti kaikki varjot
ja pelot sinä aamuna, jolloin isä lähetti hänet matkalle — pappi
tahtoi lapset luokseen viikoksi, opettaakseen heitä kotona. Tämä oli
ensimmäinen kerta, jolloin Eirik joutui ratsastamaan yksin kirkonkylään
asti. Isä oli lainannut hänelle kevyen, pienen miekan, ja takana
satulassa hänellä oli pussi, jossa oli lahjoja papille ja evästä
hänelle itselleen.

Kotiin palattuaan Eirik kysyi seuraavana päivänä:

"Isä — kuka on minun kummitätini?"

"Tora Steinfinnintytär, tätisi, joka kuoli." Olav ei tiennyt tätä
varmasti, mutta luuli kuulleensa sen kerran. Eirik ei kysynyt enempää.

Muistot, joita ei ollut ajatellut vuosikausiin, alkoivat nyt pyöriä
pojan mielessä. Puoleksi unohdetut pelon ja turvattomuuden tunteet
sukelsivat esiin. Toiset lapset olivat puhuneet kummitädeistään ja
-sedistään. Sira Hallbjørn oli tahtonut tietää ensimmäisenä päivänä,
minkä verran heille oli opetettu kristinoppia kotona. Isä oli opettanut
Eirikille Credon, Pater nosterin, Enkelin tervehdyksen ja Gloria
Patrin, mutta siitä oli jo kauan; ja nyt ei kukaan enää ollut valvonut,
että hän luki rukouksensa. Eirik ei siis osannut niitä hyvin, ja niiden
norjalaisen selityksen hän oli suurimmaksi osaksi unohtanut. Melkein
kaikki muut lapset osasivut paremmin — ja useimmat olivat oppineet
jotakin kummitädiltään tai -sedältään.

Eirik muisti, että ollessaan Siljuaasenissa oli se äiti, joka hänellä
oli siellä, osoittanut kerran paksua, komea-asuista naista heidän
kirkolla ollessaan ja sanonut, että se oli hänen tätinsä. Mutta tämä ei
ollut vilkaissutkaan heihin ohikulkiessaan. Eirik ei ollut edes varma
siitä, oliko hän sama täti, jonka luona he olivat käyneet, kun isä haki
hänet Siljuaasenista. Sitä hän ei ollut ainakaan koskaan tiennyt, että
tämä oli hänen kummitätinsä. Ensi kerran hän alkoi ihmetellä, miksi
hän oli ollut Siljuaasenissa pienenä ollessaan. Hän oli kyllä kuullut
muista lapsista, jotka oli annettu muuanne kasvatettavaksi, mutta ne
olivat aina olleet sukulaisten luona, yksinäisten, vanhojen ihmisten
kodeissa. Se pikkutyttö, Ingegjerd, joka oli niin kaunis ja jolla oli
ollut hopeavyö kuten aikuisilla neidoilla, paitsi että sen nastat
olivat aivan pienet, ja joka oli osannut kaikki katumuspsalmitkin
melkein täydellisesti — hän oli kummitätinsä luona ja komensi ja
määräsi noiden kahden lapsettoman ihmisen talossa niinkuin halusi ja
sai mitä ikinä pyysi. Mutta Siljuaasenissa oli ollut köyhää ja ahdasta,
ja Hallveigilla ja Torgalilla oli ollut itsellään vaikka kuinka paljon
lapsia — eikä hän ollut kuullut vanhempiensa puhuvan noista ihmisistä
sen jälkeen; eivät he siis voineet olla näiden sukulaisia. —

Lehtolapsi ja äpärä, nuo sanat hän jo ymmärsi, ja huoran. Muisto äidin
käynnistä, joka silloin oli pelästyttänyt häntä niin kauheasti, sukelsi
nyt uudestaan esiin ilmielävänä, arvoituksellisena. Hän muisti sanoja,
joita hän oli kuullut äitinsä mutisevan aivan kuin itsekseen, kun tämä
ei jaksanut salata itkuaan — ja hän muisti äitinsä kantaneen itse
avaimia ennen, mutta nyt ne oli annettu Torhildin vyölle jo ennen kuin
entinen emäntä joutui vuoteen omaksi. Ja nyt, äidin viruessa siinä
halvautuneena ja kykenemättömänä, oli isä ottanut Torhildin hänen
tilalleen, ja tällä oli kohta lapsi, ja Eirik ymmärsi nyt, että se oli
hänen isänsä lapsi. Mutta jos isä oli ollut _naimisissa_, oli sellainen
niin suuri synti, ettei juuri kukaan uskaltanut tehdä sellaista. Mutta
silloin täytyi olla niin, että hänen äitinsä oli vain isän huora. —

Mutta silloin, silloin —! Sen Eirik kyllä tiesi, sillä sellaista
oli ennenkin sattunut seudulla — että rikas isäntä lähetti luotaan
huoransa lapsineen jonnekin syrjäiseen taloon kauas omastaan ja otti
itse toisen tai meni naimisiin.

Pelko kuristi pojan sydäntä niin, ettei hän voinut istua hiljaa
yhdessä kohden. Isä saattoi lähettää heidät luotaan, jos tahtoi. Siitä
oli kauan, kun isä oli ottanut Eirikin mukaansa retkille, eikä hän
enää opettanut hänelle mitään, viitsi tuskin puhua hänelle. Eikä hän
välittänyt Ceciliastakaan. Ja äiti makasi sängyssä, tarvitsi aina
apua eikä voinut tehdä kerrassaan mitään. Jos nyt isä käskee heidän
kaikkien kolmen lähteä Hestvikenistä ja ottaa sijaan Torhildin ja hänen
lapsensa, niin —.

Äidin vastenmielisyyden Torhildia kohtaan hän oli huomannut aina, mutta
ei ollut koskaan ajatellut sitä. _Nyt_ hän ymmärsi. Ja viha, jota hän
ei tähän asti ollut tiennyt olevan olemassakaan, syttyi pojan sydämeen.
Hän vihasi Torhild Bjørnintytärtä niin, että hänen poskensa valkenivat
ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, kun hän ajattelikin tätä. Hän
mietti jo, miten hän jonakin yönä hiipisi Rundmyriin ja tappaisi tuon
naisen, joka tahtoi työntää hänen sairaan äitiraukkansa ja heidät
kaikki kotoa — iskisi puukon suoraan hänen pahaan, petolliseen
sydämeensä.

Mutta entä isä, isä —? Eirik oli kahden tulen välissä, tietämättä
minne päin kääntyä. Pitikö hänen vihata isäänsäkin — vai rakastaa
häntä entistä enemmän nyt, kun hän oli kadottamaisillaan hänet. Isä
oli ollut aina Eirikin mielestä maailman parhain ihminen — eikä tämän
kärsimättömyys, vähäsanaisuus ja kylmäkiskoisuus ollut vaikuttanut
poikaan; hän oli ravistanut ne päältään kuten merilintu ravistaa veden
höyhenistään, ja hän muisteli vain niitä kertoja, jolloin isä oli ollut
toisenlainen. Kun he esimerkiksi olivat olleet kahden kesken metsässä
tai vesillä ja isä oli kaikkitietävänä auttanut ja lämmittänyt häntä
ja sulkenut hänet hiljaisen suopeutensa turviin — mutta muulloinkin
Eirik oli usein saanut tuntea isän suovan hänelle hyvää. Ja hän muisti
tuon kerran, jolloin isän oli täytynyt leikata poikki hänen myrkytetty
sormensa ja jolloin hän oli työntänyt hehkuvan raudan omaan lihaansa
näyttääkseen pojalle, ettei se koskenut paljon. Tuo teko oli säilynyt
pojan mielessä niin loistavana urotyönä, että hän uskalsi tuskin
ajatella sitä — niin se häikäisi.

Isän menettäminen — Eirikin sydäntä vihloi hänen sitä
ajatellessaankin. Ja sitten hän uneksi tekevänsä jotakin — jonkin
urotyön, joka nostaisi hänet kunniaan. Hän koetti tuumia eri tekoja,
mutta ei vielä päässyt oikein selville, minkä valitsisi. Mutta kun isä
huomaisi, minkälaisen pojan hän omisti, näkisi kasvattaneensa miehen,
joka kelpasi johonkin — silloin, kun Eirik oli voittanut isänsä
sydämen, sanoisi hän tälle, että isän oli suotava kunniallinen asema
hänelle ja siskolle, ja ettei hän saanut lähettää luotaan äitiä, vaikka
tämä oli sairas ja kykenemätön ja oli tiellä. Mutta Torhildin hän saisi
ajaa niin pitkälle kuin tietä riitti, ettei Eirikin enää milloinkaan
tarvinnut pelätä hänen tulevan tänne kakaroilleen vaatimaan heidän
paikkaansa.

Mutta vaikka hänen rakkautensa isään oli tullut kiihkeämmäksi kuin
koskaan, oli turvan ja luottamuksen tunne kadonnut — ja nyt Eirik
huomasi, ettei hänen isänsä välittänyt hänestä, vaikkei tämä enää
koskaan nuhdellut häntä ja tuskin katsoi häneen.

— Olav ei näihin aikoihin muistanut Eirikiä juuri ollenkaan, huomasi
vain helpotuksen tuntein pojan käyneen hiljaisemmaksi ja olevan
vähemmän jaloissa.

Eikä Eirik hiiskunut sanallakaan muille ajatuksista, joiden kanssa hän
kamppaili.

       *       *       *       *       *

Viimeinkin eräänä päivänä keväällä, kun Olav jäi istumaan tupaan
palvelusväen mentyä pois suuruksen jälkeen, sanoi hän Ingunnille:

"Olet kai kuullut — että Torhild on saanut pojan." Hän puhui hiljaa,
sortuneella äänellä.

"Kuulin sen." Ingunn sai vaivalloisesti käännetyksi päätään sen verran
taapäin, että näki vilauksen miehestään, joka istui seinään nojaten
peräpenkillä. Tämä oli kirjava kasvoiltaan, ja hänen silmänsä olivat
punaiset ja pöhöttyneet. Ingunn ymmärsi hänen itkeneen.

— Sitä hän ei ollut nähnyt tämän tekevän koko naimisissaoloaikanaan,
ei silloin kun Audun kuoli, ei kun hän itse sai kuolemansakramentit ja
naiset luulivat hänen verensä juoksevan kuiviin. Hän oli nähnyt Olavin
itkevän yhden ainoan kerran tätä ennen.

"Minkälainen se on —?" kuiskasi vaimo. "— Torhildin lapsi —?"

"Terve ja kaunis", sanovat toiset.

"Etkö ole _nähnyt_ — poikaasi?"

Olav pudisti päätään.

"En ole nähnyt Torhildia siitä asti, kun hän lähti."

"Mutta totta kai sinä tahdot _nähdä_ lapsesi —?"

"En voi tehdä enempää kuin mitä olen tehnyt hänen hyväkseen. Pojan
asemaa en voi muuttaa. — Ja silloin —."

Olav nousi ja käveli keskilattialla — aikoi lähteä tuvasta. Ingunn
kutsui häntä.

"Minkä nimen hän on antanut sille?"

"Bjørn." Ingunn näki, että mies oli jälleen purskahtamaisillaan itkuun.

"Se on äitisi isän nimi."

"Sitä hän tuskin on ajatellut. Sehän oli hänen isänsä nimi."

Olav näytti aikovan kumartua vaimonsa yli, mutta sitten hän kääntyi
äkkiä ja meni kiireesti ulos.

Ingunn ei nyt nähnyt häntä ennen kuin ilta-aterialla.

— Liviltä hän oli kuullut hänen menneen pajaan aamulla, eikä kukaan
ollut nähnyt talon isäntää sen jälkeen koko päivänä. — Näytti siltä
kuin hän olisi itkenyt enimmän ajan —.

Sitten tuli yö. Olav ja Ingunn jäivät kahden tupaan — Eirik
nukkui seinän puolella isän sängyssä. Olav hoiteli sairasta kuten
muinakin öinä. Ja vaimo näki hänen nytkin monta kertaa olevan
purskahtamaisillaan itkuun. Eikä _hän_ uskaltanut sanoa sanaakaan
miehelleen, joka nyt oli saanut pojan, jota hän ei koskaan voisi
taluttaa viereensä isännän paikalle perintökartanossaan. Entä Eirikin
— kun hän itse oli poissa —.

Hämärästi Ingunn aavisti, ettei Olav ollut noin liikuttunut ainoastaan
surusta oman poikansa tähden.

— Olav ei ajatellutkaan niin paljon lasta. Hän itki enimmin itseään —
viimeisen kunniansa ja ylpeytensä rippeitä, jotka nyt olivat tahrattuna
ja muserrettuna hänen jalkojensa juuressa.

Vasta Olavinmessuksi Olav Auduninpoika oli saanut Aukenin rakennukset
siihen kuntoon, että Torhild Bjørnintytär saattoi muuttaa sinne
talouksineen. Olavin miesten oli määrä saattaa hänet tavaroineen yli
vuonon. Olav itse oli Saltvikenissä päivänä, jolloin muuton piti
tapahtua.

Ingunn makasi kuunnellen — hän oli antanut avata molemmat pihaan
vievät ovet. Hän kuuli kuormahevosten tulevan, niiden kaviot kopisivat
vuorta vasten. Sitten kuului lehmänkellon ääni ja pienempää kopinaa —
lapset, Rannveig ja Kaare, juoksentelivat ajaen lampaita ja vuohia.

Liv seisoi ulommaisella ovella katsellen näytelmää.

"Torhild kulkee alatietä", ilmoitti tyttö säihkyvän iloisesti. "Eipähän
hän kuitenkaan ilkeä kantaa äpäräänsä kartanon ohi."

"Hss — Liv!" kuiskasi Ingunn läähättäen, "juokse alas — ja pyydä
häntä — kysy, tulisiko hän tänne — sano, että minä tahtoisin niin
mielelläni nähdä hänen lapsensa."

Heti sen jälkeen juoksi Eirik sisään suurella kiireellä. Hänen kapeat,
tummat kasvonsa hehkuivat ja keltaiset silmänsä säkenöivät kiukusta.

"Äiti! Nyt hän tulee tänne ylös! — Ajanko hänet ulos — tuo helvetin
imisä ei toki saa tuoda tänne kartanolle äpäräänsä —!"

"Eirik, Eirik!" Äiti kutsui häntä valittaen ja ojensi esiin laihan,
vanhankeltaisen kätensä. "— Älä sano noin rumia sanoja armon
Jumalan nimessä. On synti herjata köyhää raukkaa ja antaa hänelle
haukkumanimiä."

Eirik oli pitkä ja solakka, kapea kuin ruoko ja sirojäseninen. Hän
nakkasi vihoissaan hienoa, mustakiharaista päätään.

"Olen itse lähettänyt hakemaan häntä", kuiskasi Ingunn. Poika rypisti
kulmiaan ja pyörähti kantapäillään — sitten hän meni pois ja kiipesi
pohjoisen sängyn reunalle, jonne jäi istumaan, tuijottaen ovelle
äkäisesti, pilkallisesti hymyillen, kun Torhild astui sisään.

Tämä kulki pää kumarassa — hän oli kätkenyt tukkansa karkean, tiukkaan
sidotun rohdinhuivin sisään — mutta selkä oli yhtä suora kuin aina.
Sylissä hänellä oli puna- ja valkoraitaiseen vaatteeseen kiedottu
käärö. Oli ihmeellistä, että vaikka hän astui Olavin vaimon eteen
nöyränä ja surullisena, oli hänen askeleissaan entinen arvokkuus ja
tyyneys.

Naiset tervehtivät toisiaan, ja Ingunn sanoi, että näytti tulevan
kaunis matkailma. Torhild yhtyi siihen.

"Minun teki niin mieli nähdä poikaasi", kuiskasi Ingunn arasti.
"Näytäthän sitä minulle. Pane se tuohon minun eteeni, tiedäthän, etten
voi kohota ylös", sanoi hän, kun Torhild ojensi esiin käärönsä. Silloin
tämä laski lapsen sängylle talon emännän eteen.

Vapisevin käsin Ingunn aukaisi vaatteen, johon lapsi oli kääritty.
Poika oli valveilla — se katsoi eteensä, ei minnekään erityisesti,
suurin sinisin silmin; pieni hymy, aivan kuin valon kajastus, jota
ei nähnyt kukaan muu kuin hän, väikkyi tuon hampaattoman maitosuun
ympärillä. Hieno vaalea tukka pisti kiharana esiin myssyn reunan alta.

"Se on iso poika?" sanoi Ingunn kysyvästi, "— ikäänsä nähden — se on
kai kolmen kuukauden vanha?"

"Täyttää kolme kuukautta Laurinmessun jälkeen."

"Ja niin kaunis. Se muistuttaa minun Ceciliaani, eikö muistutakin?"

Torhild seisoi ääneti katsoen alas lapseensa. Hän ei ollut juuri
muuttunut — mutta oli tullut ikään kuin nuoremmaksi ja kauniimmaksi.
Se ei johtunut yksistään siitä, että hänen vartalonsa nyt näytti
entistä muhkeammalta leveine hartioineen ja korkeine povineen, joka oli
leveä kuin miehen rinta. Mutta nyt näytti tuo täyteläinen, kiinteä povi
aivan tahtovan pursua ulos vaatteiden alta — ja niin oli vyötäisten
kohta hoikemman näköinen. Mutta ei se johtunut yksinomaan siitäkään
— vaan nuo suuriluiset, harmaankalpeat kasvot olivat aivan kuin
pehmenneet ja nuortuneet.

"Tämä poika ei näytä kärsineen ruoan puutetta", sanoi Ingunn.

"Ei — Jumalan kiitos", — vastasi Torhild hiljaa, "hänen ei ole
tarvinnut oppia tuntemaan nälkää — ja Jumalan avulla ei hänen ole
tarvitseva tuntea sitä milloinkaan, niin kauan kuin minä olen elossa."

"Olav pitäisi kai kyllä huolen siitä, ettei pojalta olisi puuttuva
mitään, vaikka sinut otettaisiinkin häneltä pois", sanoi Ingunn hiljaa.

"Kyllä, sen tiedän."

Torhild kääri jälleen huivin lapsensa ympäri ja nosti sen
käsivarsilleen. Ingunn ojensi hänelle kätensä hyvästiksi — ja silloin
Torhild kumartui syvään ja suuteli sitä.

Mutta nyt Ingunn ei osannut hillitä itseään kauemmin, vaan häneltä
pääsi sanat:

"Sinä sait sittenkin lopulta tahtosi läpi, Torhild!"

Torhild vastasi hiljaa ja suruisasti:

"Minä sanon sinulle, Ingunn — niin totta kuin uskon Kristukseen ja
Neitsyt Maariaan ja toivon heidän armahtavan itseäni ja tätä lastani —
etten tiedä milloinkaan _tahtoneeni_ olla uskoton sinulle, emäntäni —
ja miehesi ei tahtonut sitä milloinkaan — mutta kävi kuitenkin niin
—."

Ingunn sanoi katkerasti:

"Ja kuitenkin näin jo kauan ennen kuin tulin sairaaksi, että sinä pidit
Olavista — että pidit hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta — ja
olet pitänyt kolme tai neljä vuotta."

"Niin, olen pitänyt hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta ensi
hetkestä, jolloin tulin tuntemaan hänet."

Torhild sanoi nyt hiljaa hyvästi ja lähti ovesta.

Eirik ponnahti paikaltaan, sylkäisi hänen jälkeensä ja kirosi. Äiti
kutsui häntä peloissaan hiljaisella äänellä:

"Eirik, poikani, älä tee noin pahasti. Älä milloinkaan enää nimittele
noin rumilla sanoilla ketään ihmistä", pyysi hän itkuun purskahtaen,
tahtoen vetää pojan luokseen. Mutta tämä riistäytyi irti ja karkasi
ulos.




XV


Ja sittenkin loppu tuli Olaville odottamatta.

Torhild Bjørnintyttären onnettomuuden jälkeinen talvi kului kuten kaksi
edellistä. Kaikki ihmettelivät, ettei elon kipinä sammunut Ingunn
Steinfinnintyttärestä — oli kolmatta vuotta siitä, kun hän oli voinut
syödä kiinteätä ruokaa. Hänellä oli nyt makuuhaavoja, ja ne suurenivat
Olavin ponnistuksista huolimatta. Hän ei itse kärsinyt niistä
sanottavasti, paitsi olkansa alla olevista; niitä poltti joskus kuin
tulessa. Hänen täytyi nyt aina maata aivinavaatteella, ja vaikka Olav
voiteli paksusti rasvaa niihin paikkoihin, joista nahka oli syöpynyt
pois, tarttui vaate usein kiinni haavoihin, ja silloin oli surkeata
nähdä hänen tuskaansa. Mutta hän valitti ihmeteltävän vähän.

Eräänä aamuna Olav oli kantanut hänet sänkyynsä, ja Livin levittäessä
puhdasta taljaa ja aivinahurstia hänen tilalleen Olav hoiti hänen
selkäänsä — hän oli kääntänyt Ingunnin syrjälleen. Hän oli aivan kuin
pyörryksissä väsymyksestä ja vaivaantunut huonosta ilmasta, jota ei
nykyään tahtonut saada tuvasta pois — yhtäkkiä hän kumartui vaimonsa
yli ja kosketti varovasti huulillaan avonaista, kosteaa, laihassa
olkapäässä olevaa haavaa — hän oli muistanut jotakin sellaista, että
pyhät miehet suutelivat haavoja hoitaessaan spitaalisia. Mutta tässä
oli päinvastoin: hän itse oli spitaalin saastuttama, vaikka hän näytti
terveeltä ja elinvoimaiselta — ja Ingunn oli varmaan puhtaaksi pesty,
koska hän oli kantanut vuosien tuskat nöyrästi ja valittamatta.

Olav ei syyttänyt häntä enää mistään.

Ingunn käsitti, miten vaikea Olavin oli olla suljettuna pois kirkosta.
Ja eräänä yönä, kun mies oli elänyt vedellä ja leivällä koko päivän
eikä näyttänyt enää tahtovan valvoa, kuiskasi vaimo vetäen hänet
puoleensa:

"En _tahdo_ valittaa, Olav — mutta miksi en saanut kuolla silloin, kun
Cecilia syntyi, ettei sinun olisi tarvinnut joutua tuohon kadotukseen
Torhildin kanssa."

"Älä puhu niin." Mutta Olav ei voinut sanoa vaimolleen, ettei _se_
ollut syynä hänen onnettomuuteensa. Hän oli ollut katkeroitunut
Ingunnille, ja oli siitä syystä käynyt välinpitämättömäksi ja
kyllästyneeksi ja kaipasi vain lepoa kaikesta rasituksesta. Nyt hän
ei syyttänyt tätä enää — tuo raukka ei ymmärtänyt parempaa: Olav oli
tiennyt kohta kolmekymmentä vuotta, ettei Ingunn ymmärtänyt paljon ja
että Jumala oli määrännyt _hänet_ ymmärtämään ja vastaamaan heidän
kummankin puolesta. Typerä hän oli — mutta sanomattoman rakas. Olav ei
syyttänyt ketään muuta kuin itseään. Mea culpa, mea culpa —. Oma syy,
eikä kenenkään muun.

Kaikki Hestvikenin asiat menivät päin mäntyyn nykyään, niin
maanviljelys kuin kalastus. Kun ei isäntä itse voinut olla mukana, niin
—. Mutta hänen täytyi olla Ingunnin luona. Hän lohdutti itseään yhä
uudestaan, etteihän tätä voinut kestää enää kauan, mutta sittenkin hän
oli ajatellut, ettei vielä tänään, ei huomenna, eikä ylihuomenna. Kai
se pian loppuisi, mutta vielä oli vähän aikaa.

       *       *       *       *       *

Pääsiäinen tuli varhain tänä vuonna, joten Oslon markkinat olivat jo
Blasiuksenmessun jälkeisellä viikolla. Olavin täytyi käydä kaupungissa,
hänellä oli tavaroita Claus Wiephartin varastossa — hän oli solminut
jonkinlaisen sopimuksen tuon saksalaisen kanssa, mutta ei luottanut
mieheen muuta kuin nimeksi, eikä ollut suostunut asumaankaan hänen
luonaan enää viime kerralla; se tuli liian kalliiksi. Tähän asti hän
oli voinut esittää syyksi, että hän tahtoi asua saarnaveljien luona,
koska hän nuoruudestaan asti oli ollut tuon järjestön ystävä. Mutta
tänä vuonna hän ei mielestään voinut mennä luostariin, koska hänet oli
suljettu pois jumalan palveluksesta; ja niin hän tällä kertaa asettui
asumaan muuanne. —

Hän istui vierastuvassa viimeisen markkinapäivän iltana mutustaen
eväitään ja ryypäten lomaan talon kehnoa olutta, kun Anki astui sisään
ja kysyi Olavia, Hestvikenin isäntää.

"Tässä minä olen. Kuuluuko kotoa uutta, Arnketil, vai miksi olet tullut
tänne?"

"Herra armahda, isäntä. Ingunn on viimeisillään — hän sai viimeisen
voitelun minun lähtiessäni kotoa."

Hänellä oli ollut hengenahdistuskohtaus, vaikkei sen vaikeampi kuin
tavallisesti, ja hän oli yskinyt kovasti pari yötä. Mutta kukaan
ei ollut ymmärtänyt, kun hän vaipui kokoon aamulla, että nyt oli
kuolema lähellä — ennen kuin vanha Tore tuli sisään suurukselle.
Heti kun hän näki, minkä näköinen sairas oli, lähti hän ulos, satuloi
hevosensa ja ratsasti pappia hakemaan. Sira Hallbjørn ei ollut kotona
nytkään — seurakunta aikoo totisesti valittaa siitä piispalle heti,
kun tämä seuraavan kerran tulee tarkastusta pitämään — mutta yksi
hänen paljasjalkamunkeistaan oli pappilassa vicariuksena. Mutta
ennen kuin munkki ryhtyi antamaan kuolevalle sielunapua, oli hän
käskenyt talonväkeä lähettämään kiireesti sanan isännälle, vaikka oli
tietymätöntä, ehtisikö tämä ajoissa kotiin jäähyväisille —.

Tänä talvena ei ollut koettu sanottavampia pakkasia, ja saarien
ulkopuolella meri oli avoin, joten Olav oli tullut kaupunkiin
veneellä. Mutta nyt oli ilma muuttunut kylmäksi muutamassa yössä, ja
sen jälkeen tuli kova etelätuuli ja meri jäätyi — Anki oli tullut
soutaen Sigvaldasteinariin asti, mutta sieltä hänen oli täytynyt pyrkiä
maihin ja lainata hevonen. Ja nyt oli vuono tietysti täynnä sulkujäitä
kauas selälle asti; oli vaikea sanoa, millä tavoin Olav ehtisi kotiin
nopeimmin. Hänen täytyi kai kiertää maitse, ratsastaen. Hevosen Claus
sai hankkia.

Miehet olivat kerääntyneet Olav Auduninpojan ja hänen sanantuojansa
ympärille ja seisoivat siinä kuunnellen ja neuvoja jaellen. Pari
nuorta, upeisiin, värikkäisiin, avariin mekkoihin sonnustautunutta
knaappia tuli siihen myös — he olivat istuneet peremmällä meluten ja
nauraen, saksalaista kuminaviiniä juoden ja arpapeliä pelaten. Toinen
heistä puhui nyt Olaville — pitkä, vaalea poika, jolla oli viimeisen
ulkomaisen kuosin mukaan olkapäille valuvat silkinhienot hiukset. Olav
tunsi hänet ulkonäöltä; hän oli Skogin ritarin toinen poika, ja muut
miehet olivat luultavasti kuninkaankartanon huovipoikia.

"Sinun pitää siis päästä pian kotiin, huomaan minä. Saat lainata
hevoseni — se on hyvä, nopeajuoksuinen ratsu. Se on tuolla
luostariveljien luona puron varrella — lähde sinne minun mukanani."

Olav vastasi, että siitä oli liiaksi vaivaa vieraalle, mutta
nuorukainen oli jo selvittämässä laskujansa pelitovereittensa kanssa,
joi loppuun oluensa ja otti samassa miekkansa ja päällysviittansa.
Silloin Olav jätti Arnketilin huostaan matkatavaransa ja viskasi
vaippansa hartioilleen.

Lumi narskui heidän jalkojensa alla, kun he tulivat ulos. Ilma oli
kirkas ja vihertävän sininen laakson laidoilla ja ensimmäiset tähdet
tuikahtivat taivaalta. "Tänä yönä tulee kova pakkanen", sanoi Olav
saattajalleen; he astuivat kujia pitkin itään, Gjeitabruta kohti.

Olav kyseli toiselta teitä — hän ei tuntenut ollenkaan niitä seutuja,
jotka olivat kaupungin itäpuolella Skeidissoknin suunnalla, ei ollut
sattunut milloinkaan tulemaan maitse Osloon. Nuori mies vastasi, että
hän voi ratsastaa Botnfjordenin pohjukkaan asti jäätä pitkin — se
kesti kyllä, vaikka olihan se paikoittain heikkoakin, "mutta minä voin
lähteä saattamaan sinua", hän sanoi.

Olav sanoi siitä olevan liikaa vaivaa, hän löytäisi kyllä perille,
mutta hänen kumppaninsa, Lauritsa Bjørguilfinpoika, oli jo pistänyt
juoksuksi: "Hevoseni on Steinbjørngaardenissa; odota minua kirkon
kohdalla — en viivy kauan." Ja hän kääntyi ja lähti palaamaan takaisin
kaupunkiin.

Fransiskaanien kirkko ei vielä ollut vihitty, veljet lukivat messujaan
eräässä pihalla olevassa rakennuksessa — mutta se kuului jo olevan
vesikatossa, ja munkit pitivät siellä iltarukouksia paaston aikana.
Olavin ensimmäinen katumusvuosi loppui vasta pääsiäisenä, mutta tähän
rakennukseen, joka ei vielä ollut Jumalan huone, hän saattoi vapaasti
mennä sisälle.

Häntä sykähdytti kuitenkin kummasti astuttuaan sillan yli ja
noustessaan tallattua polkua yli pellon, missä lumi hohti harmaana
laskeutuvassa iltahämärässä, kohti kirkkoa, jonka pääty piirtyi mustana
tähdistä säihkyvää, tummaa sineä vasten.

Sisällä oli kylmempi kuin ulkona. Hän notkisti polvea vanhasta
tottumuksesta sisään astuessaan, muistamatta, ettei Korkein Kuningas
vielä ollut muuttanut tähän taloon. Pimeän kirkonlaivan perimmäisestä
päästä hohti häntä kohti valo, joka loisti pienistä kynttilätuikuista;
niitä paloi tukuttain ison ristiinnaulitunkuvan juurella, joka oli
nojallaan harmahtavaa kiviseinää vasten, — ja vieressä ammotti kuorin
pikimusta suu.

Vähän edempänä laivassa paloi yksinäinen kynttilä lukutuolin ääressä;
kirjan edessä seisoi veljeskunnan harmaakaapuinen munkki ja luki
ääneen. Hän seisoi nurin käännetyn työkalulaatikon päällä, ja hänen
ympärilleen oli kerääntynyt parikymmentä miestä ja naista paksut
talvivaatteet yllään — kuka seisoi, kuka istui esiinvedetyn hirrenpään
reunalla tai kumollaan olevilla pytyillä — heidän hengityksensä huuru
liikkui kynttilän hohteessa.

Huoneen keskeneräisyys ja autius kouristi kuin käsi Olavin
ahdistunutta sydäntä. Korkealla olevat ikkuna-aukot oli tukittu
laudoilla; seinävierillä olleet telineet olivat vielä paikoillaan
kirkon alapäässä, ja Olav näki ympärillään arkkuja ja kalkkipyttyjä,
laudanpätkiä ja hirrenpäitä sitä mukaa kuin hänen silmänsä tottuivat
pimeään. Kaikista kolkoin oli sentään pikimustan kuorin suuaukko —
ja tämän maailman vertauskuvan, valmistumattoman ja järjestymättömän
sekasorron yläpuolella kohosi iso ristiinnaulitun kuva, valotuikkujen
sädehtivä vartiovalkea juurellaan.

Se ei muistuttanut mitään hänen ennen näkemäänsä kuvaa — ja joka
askelelta, minkä hän otti eteenpäin, kasvoi hänen sielunsa hätä ja
pelko hänen katsoessaan tuota Kristuksenkuvaa — se ei ollut kuva, vaan
_elävä_ Herra itse kuolintuskassaan, niin verisenä ruoskimisen jälkeen,
kuin jokainen haava, jonka ihmiset ovat iskeneet toisiinsa, olisi
sattunut Hänen lihaansa. Ruumis oli koukistunut kyljelleen kuin tuskan
vääntämänä, pää retkahtanut eteenpäin suljetuin luomin, joiden yli
orjantappurakruunun alta virtaava veri juoksi Hänen omaan puoliavoimeen
huokaavaan suuhunsa.

Kuvan alla seisoivat Maaria ja Johannes evankelista. Äiti oli painanut
rintaansa vasten laihat, yhteen puserretut kätensä silmät ylös luotuina
ja niin surullisina, kuin kantaisi hän kaikkien sukukuntien ja kaikkien
aikojen synnit Pojan eteen, armoa rukoillen. Pyhä Johannes katsoi
alas, ja hänen kasvonsa olivat kuin kokoonkäpristyneet tämän mysteerin
miettimisestä.

Munkki luki — Olav oli tuntenut tuon luvun lapsuudessaan:

O vos omnes, qui transitis per viam, attendite, et videte, si est
dolor sicut dolor meus. [O vos omnes j.n.e. — Eikö tämä teihin koske,
kaikki, jotka tästä käytte ohitse? Katsokaat ja nähkäät, onko kipua sen
vertaista, kuin minun kipuni. (Jeremian valitusvirret I, 12.)]

Ingunn makasi kotona kuoleman kielissä, ehkä oli jo kuollutkin.
Hän, Olav, ei tuntenut sitä todelliseksi, mutta tiesi nyt, että
tämä hänenkin surunsa oli kuin yksi noista verisistä haavoista
ristiinnaulitun ruumiissa. Jokainen synti, jonka hän oli tehnyt,
jokainen haava, jonka hän oli iskenyt itseensä ja muihin, oli
tuollainen verinaarmu, jolla hän oli haavoittanut Jumalaansa. Hän
tunsi oman sydänverensä juoksevan mustana ja suruista raskaana hänen
suonissaan, tiesi, että hänenkin syntielämänsä oli ollut yhtenä
pisarana siinä kalkissa, jonka Herra oli tyhjentänyt Getsemanessa. Ja
hän muisti lapsuudessa oppimansa raamatunlauseen, jota hän oli luullut
käskyksi; mutta nyt se soi hänen korvissaan aivan kuin murheellisen
ystävän huulilta kuuluva rukous: Vade, et amplius jam noli peccare.
[Vade j.n.e. — Mene, äläkä enää sillä tavoin syntiä tee. (P.
Johanneksen ev. 8, 11.)]

Ja nyt oli kuin hänen silmänsä olisivat kadottaneet näkökykynsä ja
kaikki veri syöksynyt sydämeen, takaisin alkulähteeseen ja hänen
ruumiinsa tullut päältäpäin kylmäksi kuin kuolleen. Kaikki tuo oli
aivan kuin hän itse: hänen oma sielunsa oli kuin tämä huone, kirkoksi
aiottu, mutta tyhjä, vailla Jumalaa; pimeys ja sekasorto vallitsi sen
sisällä, mutta ainoat valonkipunat, jotka paloivat siellä ja levittivät
lämpöä, olivat yhdessä kasassa pois suljetun Herran, ristiinnaulitun
Kristuksen ympärillä, joka kärsi hänen syntinsä ja epätoivonsa tuskia.
— Vade, et amplius jam noli peccare.

Herrani ja Jumalani! Niin, Herra, minä tulen — minä tulen, sillä
rakastan sinua. Rakastan sinua ja ymmärrän: Tibi soli peccavi, et malum
coram te feci. Juuri sinua vastaan olen syntiä tehnyt, sinua vastaan
rikkonut. Hän oli sanonut nuo sanat tuhat kertaa, mutta nyt vasta hän
tiesi, että se oli totuus, joka keräsi itseensä kaikki muut totuudet
aivan kuin maljaan.

— Minun Jumalani, minun kaikkeni! —

Sitten joku kosketti hänen olkaansa — ja hän hätkähti. Tulija oli
Lauritsa Bjørgulfinpoika; hän ilmoitti hevosten olevan pihassa. Tätä
tietä pääsi pikemmin — nuorukainen vei Olavin kirkon läpi kuoriin.
Nyt, kun Olavin silmät olivat tottuneet pimeään, hän erotti alttarin —
paljaan kivipaaden, vielä vihkimättömän ja koristamattoman — kylmän,
kuolleen sydämen. — Kuorin eteläpäässä oli pieni ovi.

"Katso eteesi — tänne ei vielä ole saatu portaita." Lauritsa hyppäsi
lumeen. Ulkona pihalla seisoi kaksi luostariveljeä. Toinen piteli
hevosta, toinen kantoi lyhtyä. Lauritsa näkyi sanoneen heille, mistä
oli kysymys, sillä toinen heistä tuli Olavia kohti — hän oli ollut
sira Hallbjørnin luona ja käynyt kerran Hestvikenissäkin. Olav tunsi
munkin kasvot, muttei muistanut hänen nimeään.

"Kärsivällisesti ja tyynesti kantoi vaimosi kuormansa. Vai niin,
no sitten siellä on veli Stefan — kyllä mekin muistamme vaimosi
rukouksissamme tänä iltana."

       *       *       *       *       *

Pohjoistuuli puhalsi heidän selkäänsä heidän ratsastaessaan jäätä
pitkin — se oli pitkät matkat kiiltävä kuin rauta, tuulen ajettua pois
viimeksi sataneen lumen. Kuu nousi vasta aamupuoleen; yö oli musta ja
tähtikirkas.

"Ajetaan Skogiin", sanoi Olavin opas, "sieltä saamme nahkamekot
yllemme."

       *       *       *       *       *

Skog oli suuri kartano, totesi Olav — pimeässä häämötti paljon isoja
rakennuksia. Nuori Lauritsa hypähti satulasta laajan mekon estämättä
häntä vähääkään, oikoi ja verrytteli vähän pitkää, jäntevää vartaloaan
ja lähti avaamaan erään rakennuksen ovea. Sitten hän jäi seisomaan
hevosensa luo puhellen ja taputellen sitä, kunnes ulos tuli lyhtyä
kantava mies — valo aivan kuin liiti lunta pitkin.

"Astu alas, Olav, mennään sisään." Hän otti pihkavalkean mieheltä ja
näytti tietä pihan poikki. "Asumme siellä, missä olemme asuneet siitä
asti kun menimme naimisiin — äitipuoleni ja Aasmund, veljeni, asuvat
isossatuvassa, kuten isäni eläessä." Hän näytti aivan kuin otaksuvan,
että kaikki tunsivat Skogin isoisten asiat.

"Onko isäsi kuollut?" kysyi Olav jotakin sanoakseen.

"Kyllä, siitä on jo puolitoista vuotta."

"Jopa sitten olet nuori — ollaksesi tämän suuren kartanon isäntä."

"Minäkö? En minä ole niin nuori — olen kolmekolmatta ikäinen."
Hän aukaisi erään oven. Skogissa ei näkynyt olevan tapana lukita
ovia. Porstuasta he tulivat pieneen, lämpimään, kauniiseen tupaan.
Lauritsa sytytti paksun talikynttilän, joka oli lähellä uudinsänkyä,
viskasi päretikun liedelle ja puhui sänkyyn päin. Hän pisti tukun
naisenvaatteita verhojen taa.

Kohta sen jälkeen astui sieltä esiin nuori vaimo keveissä pukimissa,
punainen vaippa väljän, sinisen paidan yllä — työntäen pikimustia
hiussuortuvia hunnun alle, jonka hän oli kietonut kapeiden,
suurisilmäisten kasvojen ympäri. Hänen puuhaillessaan keveästi,
reippaasti ja nuorekkaasti makasi mies puoliksi sängyn sisään
kumartuneena — sieltä kuului pikkulapsen jokellusta, ja nuori isä
nauroi ääneen.

"Vai sinä — vai viet sinä isältäsi nenän — päästäpäs nyt, Haavard.
Vai tahdotko sinä tietää, olenko minä palelluttanut sen." Sitten kuului
piilossa olevan lapsen kikattavaa naurua.

Talon emäntä oli kantanut esiin ruokaa kamarista ja tarjosi vieraalle
olutkulhoa, josta kuohu valui yli. Olav kiitti, mutta pudisti päätään
— hän ei olisi voinut syödä eikä juoda tällä hetkellä vaikka olisi
ollut mitä. Lauritsa ravisti päältään lapsen, jonka kanssa oli
leikkinyt, meni pöydän luo ja söi seisoaltaan.

"Annapas minulle kulaus vettä, Ragnfrid. Vaimoni ja minä olemme
luvanneet olla juomatta muuta kuin vettä nyt paaston aikana, ellemme
ole vieraiden parissa tai matkalla", sanoi hän luoden kaipaavan katseen
kuohuvaan olutkulhoon. Veitikkamaisesti hymyillen otti Olav vastaan
tervetuliaisryypyn, joi siitä siemauksen ja ojensi kulhon isännälle,
joka nyt käytti sitä hyväkseen — nuorukainen ei näyttänyt olevan
halukas luopumaan lievästä humalasta, joka hänellä oli ollut heidän
lähtiessään Oslosta. Se oli vähennyt ratsailla ollessa, mutta nyt hän
lisäsi sitä runsain mitoin.

Olaviin vaikutti tuo yksi ainoa siemaus, minkä hän oli ottanut suuhunsa
ja nielaissut, siten, että hän aivan kuin heräsi hurmiotilastaan. Pois
katosi äskeinen ihmeellinen tunne siitä, että kaikki, mitä hän näki
ja tunsi, oli kuin varjoa ja että hänet itsensä oli Jumala temmannut
niiltä teiltä, millä ihmiset kulkivat, ja asettanut hänet silmiensä
eteen, autiolle paikalle — koska Hän tahtoi, että tämä Hänen luotunsa
viimeinkin ymmärtäisi. Poissa kaikki näkyväisen maailman äänet, jotka
hän oli kuullut kuin vuonon kohinan vuoren alta kotona Hestvikenissä,
tajuten ne kuuntelemattaan — ja äänet, jotka puhuivat kuin suljetun
seinän takaa, missä hän oli yksin yhden ainoan Äänen kanssa, joka vaati
ja valitti täynnä rakkautta ja surua: O vos omnes, qui transitis per
viam, attendite, et videte, si est dolor sicut dolor meus —!

— Nyt ovi oli aukaistu tuohon lukittuun huoneeseen ja Ääni vaikeni
— ja hän istui uppo-outojen ihmisten parissa vieraassa tuvassa
keskellä yötä ja aikoi matkata pitkin tuntemattomia teitä kotiin. Ja
siellä odotti kuolema ja valinta, jonka hän oli tehnyt itselleen vuosi
vuodelta vaikeammaksi; hän näki nyt senkin edessään, näki, miten hän
oli lykännyt sitä eteenpäin joka päivä. Mutta nyt se _oli_ edessä —
hän tiesi sen istuessaan tässä viluissaan ja turtuneena, havahtuneena
ihmeellisestä haaveenkaltaisesta tilastaan: tuon näyn jälkeen, tai
mikä se lienee ollut, hän ei enää voinut jatkaa matkaansa puoliunessa,
toivoen, että Jumala kerran valitsisi hänen puolestaan — _pakottaisi_
hänet valitsemaan.

— Niin monta kertaa hän oli antanut johdattaa itsensä tieltä
harhapoluille, joita hän ei ollut tahtonut kulkea. Kauan aikaa
sitten hän oli havainnut todeksi Torfinn-piispan sanat: se, joka on
päättänyt tehdä oman päänsä mukaan, tulee näkemään päivän, jolloin
hän huomaa tehneensä sellaista, mitä ei ole tahtonut. Mutta hän
ymmärsi, että tuollainen tahto oli kuin heittokeihäs, jonka antaa
singota kädestään umpimähkään. — Mutta hänen oma sisin tahtonsa oli
kuin miekka. Kun hänet oli otettu kristinuskoon, oli hän saanut tuon
vapaan tahdon, kuten päällikkö antaa soturilleen miekan, lyödessään
hänet ritariksi. Vaikka hän olisi viskannut luotaan kaikki aseensa,
taittanut ne ja tehnyt ne kelpaamattomiksi — niin oikeus valintaan,
tahtoiko hän seurata Jumalaa vai hylätä Hänet, oli kuin kalpa, jota
Herra ei tahtonut lyödä hänen kädestään milloinkaan. Vaikka hänen
kristitynkunniansa ja -uskollisuutensa olisi ollut kuin petturin
väärinkäytetty ritarimiekka, ei Jumala ottanut sitä häneltä pois,
vaan hänen täytyi kantaa sitä keskellä Vapahtajamme vihollisparvea
tai antaa se polvistuen takaisin tuolle Herralle, joka sittenkin oli
valmis nostamaan hänet rinnoilleen, suomaan hänelle rauhansuudelman
ja lahjoittamaan hänelle takaisin hänen miekkansa, puhdistettuna ja
siunattuna.

— Olav tunsi kiihkeää halua olla yksin näine ajatuksineen — vaikka
hän kyllä tunsi, että tämä nuori Lauritsa oli erittäin hyvänsuopa ja
tiesi, että hänen olisi vaikea löytää kotiin tänä yönä ilman toisen
apua. Mutta tuo nuori pariskunta kiusasi ja vaivasi häntä lakkaamatta
auttavaisuudellaan. Vaimo kävi polvilleen hänen eteensä, tahtoen auttaa
häntä muuttamaan saappaita, ja oli etsinyt esiin paksut sarkasäärykset
ja raskaat, karvaiset saappaat, joissa oli olkia pohjalla. Hänen ihonsa
ja hiustensa tuoksu tulvahti Olavia vastaan lämpimänä ja raikkaana
— ja hän pakeni itseään aivan kuin ponnistaen vastaan. Nuori äiti
uhkui kaikkia niitä elämän antimia, joiden luota hänet oli suljettu
pois askel askeleelta, kunnes hän tänä yönä oli nähnyt joutuneensa
erotetuksi niistä niin täydellisesti, kuin hän jo olisi antanut
munkkilupauksen.

Mies toi sylillisen nahkavaatteita ja rupesi valikoimaan Olaville
käypiä. Olav tuli kumman alakuloiseksi huomatessaan täyttävänsä niin
pienen sijan tuon toisen vaatteissa — hän aivan hävisi niihin saatuaan
ne päälleen. Olav vaikutti hartiakkaalta ja toinen hoikalta mutta
tämä oli myös tukevampi kuin miltä näytti, sillä hänellä oli lisäksi
pituutta. Ja ylpeyden tuskassa Olav tunsi mieltään loukkaavan sen,
että hän oli kaikessa vähäpätöisempi tuota Lauritsa Bjørgulfinpoikaa,
niin kasvultaan kuin arvoltaan ja mahdiltaan — tuota vaaleata
pojanhuiskaletta, joka oli tottunut tähän tuvan kotoiseen ilmapiiriin,
vaimon ja lapsen läheisyyteen ja joka käski ja määräsi isäntänä
rikkaassa ritarikartanossa auttavaisena, hyvänsuopana ja tyytyväisenä.
Hänellä oli soikeat kasvot ja kauniit, voimakkaat piirteet, mutta
posket olivat vielä sileät ja lapsekkaan pyöreät; elämä ei ollut
uurtanut vielä ainoatakaan vakoa tuohon nuoreen, raikkaaseen ihoon —
eikä kai tullut uurtamaankaan: hän oli sen näköinen, kuin hänet olisi
ollut määrätty kulkemaan tietään halki maailman tuntematta koskaan
surua.

Olav sanoi, että hän kyllä löytäisi yksinkin metsän läpi
Skeidissokniin, Lauritsan ei tarvinnut lähteä kotoaan näin myöhään
yöllä tässä pakkasessa. Mutta hänen isäntänsä vastasi innokkaasti,
että nyt kun ei ollut satanut kunnolla lunta pitkään aikaan, oli metsä
täynnä jälkiä, ja täytyi tuntea hyvin Gerdarudin tiet osatakseen
perille suoraan. Eikä yöllinen ratsastus haitannut häntä vähääkään.

Pihamaalla piteli renki kahta hevosta — kauniita, eloisia eläimiä.
Tämä nuori knaappi oli oiva ratsumies, ja hänellä oli mitä parhaimmat
hevoset. Olav harmitteli salaa, että hänen täytyi ottaa vastaan apua
noustessaan satulaan — se oli noiden isojen saappaiden syy.

He ratsastivat metsätaivalta suurimman osan matkaa; ohut lumikerros oli
jäätynyt kovaksi, ja siinä kulki ristiin rastiin hiihtäjien leveitä
latuja, ratsastajien ja rekien jälkiä — eikä kuuta ollut odotettavissa
taivaalle ennen kuin tunnin kuluttua. Olav ymmärsi, että hän olisi
saanut harhailla kauan, ennen kuin olisi löytänyt ulos tästä metsästä.

Viimein he pääsivät ulos parista pienestä lehdosta ja näkivät
edessään lakealla Skeidiskirkenin. Hiukan vajaa kuun kiekko oli juuri
noussut koilliselle taivaalle matalien harjujen takaa. Kuun vinosti
paistavassa, häilyvässä valossa oli tasanko kuin varjojen halkoma,
sillä lumi oli kerääntynyt kinoksiin, joiden välillä oli kiiltäviä,
paljaita hankitäpliä — ja yhtäkkiä Olav muisti yön, jolloin hän oli
paennut Ruotsiin — enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Tuo
laidasta vajaa kuu kai oli johdattanut sen hänen mieleensä — hänen oli
silloinkin täytynyt odottaa kuun nousua ja hän oli lähtenyt matkaan
jokseenkin samoihin aikoihin yöllä.

Hän sanoi oppaalleen tästä eteenpäin tuntevansa hyvin etelään vievät
tiet ja kiitti Lauritsaa avusta sekä lupasi lähettää hänen hevosensa
takaisin ensi tilassa.

"No niin — Jumala auttakoon sinua, Olav-isäntä, että kotonasi asiat
olisivat paremmin kuin odotat. Hyvästi!"

Olav antoi hevosensa seisoa, kunnes toisen ratsastus oli häipynyt
yöhön. Silloin hän kääntyi etelään ja länteen vievälle tielle. Seutu
oli jokseenkin alavaa ja tie kovaksi poljettu ja hyvä pitkät matkat
eteenpäin, niin että hän voi ratsastaa nopeasti. Talojen välit eivät
olleet pitkät.

Kuu kohosi korkeammalle ja sammutti pienemmät tähdet, ja sen vihertävä
valo alkoi levitä taivaan äärille, yli valkoisten kenttien ja
harmaanhuurteisten metsäin; varjot ryömivät kokoon ja kutistuivat
pieniksi.

Kerran kaikui kukon kiekaus läpi kuutamon — siihen kuului vastaus
kaukaisemmista taloista, ja Olav huomasi, miten yö oli hiljainen. Ei
yksikään koira haukahtanut missään, ei yksikään eläin äännähtänyt, ei
kuulunut hiiskahdustakaan hänen omaa, yksinäistä ratsastustaan lukuun
ottamatta.

Ja jälleen hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut toisessa maailmassa.
Kaikki elämä ja lämpö oli vaipunut alas, oli kytketty pakkasen ja
unen kahleisiin kuten kalat merenpohjaan talvella. Yksin hän kulki
kuolemanvaltakunnan halki, jonka yli pakkanen ja kuutamo kohottivat
äärettömän, kaikuvan kupukaton, samalla kun hänen sisästään kuului
lakkaamatta Ääni:

O vos omnes, qui transitis per viam, attendite, et videte, si est dolor
sicut dolor meus!

Taipua, taipua, antautua, jättää elämänsä noihin lävistettyihin
käsiin, niinkuin voitettu mies jättää miekkansa voittajaritarin
käsiin. Viimeksi kuluneena vuonna, sen jälkeen kun hänestä oli
tullut avionrikkoja, ei hän ollut koskaan tahtonut ajatella Jumalan
armahtavaisuutta — olisi ollut miehuutonta ja kunniatonta vilkuilla
sinnepäin. Niin kauan hän oli jo pelännyt ja paennut oikeutta ihmisten
edessä. Ja nyt, kun hänen asiansa oli tullut niin vanhaksi, että hän
kenties säästyisi maksamasta täyttä korvausta teostansa, rukoilisiko
hän armoa _nyt_? — Hänen sisällään oli liikkunut semmoinen ajatus,
että hänen, joka oli paennut maailman tuomiota, täytyi olla siksi
rehellinen, ettei hän yrittäisi puikkia pakoon Jumalan tuomiota.

Mutta tänä yönä, nyt kun hän kulki täällä talvisen kuun paisteessa kuin
ajasta ja elämästä pois temmattuna, lähellä ikuisuuden rantaa, hän
ymmärsi, että hänen lapsuudessaan kuulemansa totuus piti paikkansa:
kaikkia syntejä suurempi synti on epäillä Jumalan armoa. Kieltää tuota
sydäntä antamasta anteeksi, jonka keihäs on lävistänyt. Ja tässä
kylmässä, kirkkaassa valossa hän näki, että sehän oli sama tuska, jota
hän oli saanut kokea itse, sikäli kuin ihmisen sydän voi kuvastaa
Jumalan sydäntä — kuten tiellä olevat lätäköt voivat kuvastaa _yhden_
tähden väreilevässä pinnassaan yötaivaan tähtisäihkeen alla, — sinä
iltana monta, monta vuotta sitten, jolloin hän oli tullut Bergiin ja
sai kuulla Arnvidin suusta Ingunnin aikoneen hukuttaa itsensä, paeta
hänen anteeksiantoaan ja rakkauttaan ja palavaa haluaan nostaa hänet
ylös ja kantaa hänet turvan paikkaan —.

Hän näki tänä yönä edessään Arnvidin kasvot, ja ystävä puhui näin: Sinä
otit vastaan kaiken, mitä minä saatoin antaa sinulle, sinä et rikkonut
ystävyyttämme, siksi olit paras ystäväni. Hän muisti myös Torhildia —
hän ei ollut nähnyt tätä sen päivän jälkeen, jolloin hänen oli täytynyt
ajaa tämä talostaan siksi, että hän kantoi sydämensä alla lasta, joka
oli hänen, naineen miehen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt poikaansa —
eikä hän voinut tehdä mitään äidin ja lapsen kunnian pelastamiseksi.
Mutta Torhild oli lähtenyt sanomatta ainoatakaan katkeraa sanaa,
kohtaloaan valittamatta. Hän aavisti Torhildin pitävän hänestä niin
paljon, että tämä oli voinut lähteä valittamatta ja että tämän suurin
lohtu onnettomuudessa oli ollut, että hän siten saattoi tehdä vielä
_yhden_ hyvän työn Olaville.

Viheliäiselle syntisellekin oli vaikeinta, kun ei hänen ystävänsä
tahtonut ottaa vastaan tarjottua apua. Huolimatta siitä, että hän
itse oli vajonnut niin syvälle syntiin ja suruun, oli Jumala antanut
hänen löytää rauhan onnessaan: hän oli saanut antaa Ingunnille paljon,
eikä hänelle ollut milloinkaan sanottu, että nyt oli mitta täysi.
— Ja jälleen hänen mieleensä nousivat lapsena opitut sanat kuin
kirkastuneina ja hän ymmärsi niiden sisimmän merkityksen: "Quia apud te
propitiatio est: et propter legem tuam sustinui te, Domine." [Quia apud
te j.n.e.: Sinulla on anteeksianto, ja Sinun kunniasi tähden odotan
Sinua, Herra! (Psalmi de Profundis.)]

Vieras hevonen alkoi väsyä — Olav pysähdytti sen avonaiselle kohdalle
tultuaan ja antoi sen hengähtää. Sekä hän että hevonen olivat kuurassa
— Olav havahtui ja katseli ympärilleen. Hänen takanaan, ylhäällä
metsän laidassa, oli talo, jota hän ei muistanut ennestään; hänen
edessään levisi iso valkoinen aukea, korkean kuurasta välkkyvän
kaislikon reunustamana, joka ritisi hiljaa tuulessa — järvi siis. Hän
ei tiennyt missä oli. Hän oli varmaan ratsastanut liian kauas itään,
sisämaahan päin.

       *       *       *       *       *

Kuu oli vaipunut matalalle lounaaseen ja sen valo oli himmennyt, ja
taivas alkoi vaaleta ja sinertää, muuttuen mantereen puolella punaisen
kellerväksi, kun Olav viimeinkin saapui parin pienen taloryhmän luo
pitäjän eteläpäässä. Lyhin tie Hestvikeniin kulki Hevoskallion yli.
Kangistuneena, viluissaan ja kuolemanväsyneenä hän seisoi maassa,
oikaisi itseään ja haukotteli — hän oli laskeutunut hevosen selästä
taluttaakseen uupunutta hevosparkaa harjun reunaa ylös. Ääneti
hän taputti hiukan tuota vierasta hevosta ja silitti sen turpaa.
Turpakarvoissa oli kuuraa ja jäätynyttä vaahtoa. — Nyt oli täysi päivä.

Saavuttuaan harjulle hän jäi hetkeksi kuuntelemaan — epätavallinen
hiljaisuus tunki kaikkien hänen aistiensa läpi: vuono oli vaiennut
ja jäätynyt viime pakkasissa. Niin pitkälle kuin silmä kantoi
näkyi harmahtavaa, rosoista jäätä. Alkupuolella viikkoa puhaltanut
etelätuuli oli murtanut rikki ensimmäisen jääkuoren ja ajanut
lohkareet rannikolle, ja viime yön pakkanen oli sitonut kaiken yhdeksi
peitteeksi. Kylmä viima puhalsi maailman yli ja muutti kaiken harmaaksi
huurreturkiksi — ja ilma alkoi punertaa heikosti auringon tehdessä
nousuaan sumusta.

       *       *       *       *       *

Munkki tuli häntä vastaan ovelle kuultuaan hevosen kavioiden kapseen:
"Jumala olkoon kiitetty, että ehdit ajoissa —!"

— Sitten hän seisoi Ingunnin vuoteen ääressä. — Tämä makasi siinä
horroksessa, kapeat keltaiset kädet ristissä sisään vajonneella
rinnalla — hän oli aivan ruumiin näköinen, paitsi että silmäterät
liikkuivat vielä hiukan kalvonohuiden luomien alla. Viiltävää tuskaa
tuntien Olav käsitti, että pian hän ei enää olisi makaava siinä. Yli
kolme vuotta Olav oli kulkenut näissä ovissa vaimon maatessa vuoteen
omana kiusattuna, jaksamatta liikuttaa muuta kuin päätään ja käsiään.
Herra Jeesus Kristus, oliko hänelle merkinnyt niin paljon vain se, että
hän _oli olemassa_ —!

— Munkki puhui puhumistaan — siitä, miten oli hyvä, että tämä nyt
vihdoinkin pääsisi vaivoistaan, kun hänen viimeiseltä oli täytynyt
virua siinä selkä avonaisilla verihaavoilla! Kärsivällisenä ja
hurskaana. Hän, veli Stefan, oli rukoillut puolestaan ryhtyessään
antamaan hänelle viimeistä sielunhoitoa: Herra, suo meidän kaikkien
olla yhtä hyvin valmistautuneet kuolemaan kuin Ingunn-emäntä. Heti sen
jälkeen tämä oli vaipunut horrokseen — hän oli nyt maannut tuolla
lailla kaksikymmentä tuntia, ja tuskin hän siitä enää heräisi; näytti
siltä, kuin hän saisi erota ilman kuolinkamppailua. Sitten hän alkoi
kysellä Olavin matkasta — hänen suunsa ei ollut hetkeäkään hiljaa —
"mutta tuokaa toki isännälle jotakin syötävää!"

Palvelustyttö kantoi sisään olutta, leipää ja vadillisen
vastakeitettyä, suolattua molvaa. Olavia alkoi ällöttää, heti kun hän
tunsi kalavadilta nousevan lipeän hajun, ja hän tahtoi vastustella,
mutta munkki laski hellästi likaisen sierettyneen käden hänen
olkapäälleen ja pakotti hänet syömään. Olav tunsi, että tämä veli
Stefan oli hänelle vastenmielinen — hänen vaippansa haisi niin pahalta
ja hänen kasvonsa muistuttivat paholaisen naamaa, terävine, aivan kuin
luuttomine nenänpäineen. —

Jo ensimmäisestä suupalasta Olav rupesi voimaan pahoin — hänen
kurkkuunsa koski, ja suu tuli täyteen vettä. Mutta saatuaan
nielaistuksi pari suullista hän huomasi olevansa kauhean nälissään.
Istuessaan siinä syömässä hän tuijotti tietämättään Eirikiin, joka
hommaili jotakin paikallaan penkillä. Pojan huomattua isän katsovan
häntä hän tuli näyttämään tälle, mitä hän oli puuhaillut — ja hän
oli niin innoissaan, että unohti isää kohtaan tuntemansa arkuuden:
hän oli säilyttänyt kaksi paria isän viimeksi kaupungista tuomia
pähkinänkuoria, ja nyt hän oli keksinyt, mitä niillä tekisi. Hän
keräsi vahan, joka tippui äidin kuolemankynttilästä ja täytti sillä
pähkinänkuoret; toinen oli Cecilialle, toinen hänelle itselleen. Veli
Stefan innostui heti pojan toimista ja noukki kynttilän syrjälle
valunutta vahaa, tuumien Eirikin kanssa, millä he voisivat estää kuoria
irtaantumasta toisistaan perästäpäin.

Väsymys valtasi Olavin kun hän oli tullut kylläiseksi. Hän istui
nojaten niskaansa hirsiin; veri jyski hänen kaulallaan ja korvien
takana, eivätkä silmät tahtoneet totella, kun hän koki kiinnittää ne
johonkin — ja hän näki kuolinvuoteen ääressä olevan vihityn kynttilän
valon kaksinkertaisena. Hetkittäin painuivat hänen luomensa kiinni
kokonaan ja hänen edessään häilyi kuvia ja ajatuksia kuin usvaa —
mutta kohentautuessaan hereille ja avattuaan silmänsä hän havaitsi sen
kadonneen. Hän tunsi itsensä veltoksi ja tyhjäksi, ja muisto viime
yöstä ja kaikesta, mitä hän silloin oli läpikäynyt, oli niin etäistä
kuin vanha uni. — Tuo väsymätön veli Stefan tuli taas kiusaamaan
häntä, tahtoi saada hänet viskautumaan pitkäkseen vähäksi aikaa
pohjoisseinän sänkyyn — ja lupasi herättää hänet, jos vaimon tilassa
tapahtuisi muutos. Olav pudisti jyrkästi päätään ja jäi istumaan. Näin
kuluivat tunnit puoleen päivään.

Hän oli vuoroin nukkunut, vuoroin ollut horroksissa nähdessään veli
Stefanin alkavan hääriä kiireesti kuolevan luona. Polvistuen lattialle
tämä kohotti toisella kädellä ristiinnaulitun kuvan Ingunnin kasvojen
eteen ja viittoi toisella vilkkaasti Olaville.

Olav oli siellä samassa. Ingunn makasi silmät ammollaan, mutta Olav
ei tiennyt, _näkikö_ hän mitään — tunsiko hän papin kädessä olevaa
ristiinnaulitunkuvaa tai Olavia, joka kumartui hänen ylitseen.
Hetkiseksi ilmestyi noihin suuriin, sinimustiin silmiin aivan kuin elon
häivettä; katse tuntui etsivän. — Olav kumartui lähemmäs vaimoaan, ja
munkki piti ristiinnaulitunkuvaa aivan hänen silmiensä edessä — mutta
äskeinen heikko, häilyvä levottomuus viipyi niissä yhä.

Silloin Olav meni pois, tarttui Eirikin käteen ja talutti hänet äidin
sängyn luo. Munkki oli alkanut lukea kuolevien litaniaa.

"Etsitkö Eirikiä, Ingunn — tässä hän on!"

Olav oli laskenut käsivartensa pojan ympäri ja piti tätä itseään
vasten. Eirik ulottui häntä olkapäähän. — Olav ei tiennyt, tunsiko
Ingunn heitä nytkään.

Silloin hän polvistui, käsivarsi yhä pojan ympärillä. Eirik alkoi itkeä
hiljaa ja katkerasti, sanellen maahan polvistuneena isänsä kanssa
vastaukset rukouksiin.

"Kyrie, eleison."

"Christe, eleison", kuiskasivat mies ja poika.

"Kyrie, eleison. — Sancta Maria."

"Ora pro ea —", molemmat tuijottivat kuolevaan. Mies tarkkasi
tuntemisen merkkiä. Poika katsoi äitiinsä kauhun ja ihmetyksen
vallassa, kyynelten virratessa hänen poskiaan pitkin, nyyhkien aina
vastausten välillä, — "ora pro ea, orate pro ea —.

"Omnes sancti Discipuli Domini."

"Orate pro ea."

Ingunn huokasi hiljaa ja valittavasti — Olav kumartui hänen puoleensa
— hänen vaaleilta huuliltaan ei kuulunut pienintäkään ääntä. Ja nuo
kolme jatkoivat kuolemanrukousta.

"Per nativitatem tuam."

"Libera ei, Domine."

Kuoleva sulki silmänsä — hänen kätensä liukuivat erilleen ja alas.
Munkki pani ne takaisin ristiin rinnalle rukoillen edelleen:

"Per adventum Spiritus sancti Paracliti."

"Libera ei, Domine."

"Ingunn, Ingunn, herää vielä, pikkuisen ainoastaan — että saan
nähdä sinun tunteneen minut —"

"Peccatores", luki munkki, ja isä ja poika vastasivat:

"Te rogamus, audi nos."

Hän hengitti vielä, ja silmäluomet värisivät aivan hiljaa.

"Kyrie, eleison."

Olav jäi polvilleen sängyn ääreen, pitäen Eirikiä itseensä painettuna
senkin jälkeen, kun he olivat lukeneet rukouksen loppuun. Hän rukoili
mielessään kiihkeästi — anna hänen herätä vielä, vain hetkiseksi, että
saamme sanoa toisillemme hyvästit. — Vaikka joka yö näiden kolmen
vuoden aikana oli ollut kuin astumista hänen kanssaan tuonelaan, ei hän
sittenkään näkynyt jaksavan erota hänestä. Ei ilman, että he saivat
sanoa viimeiset hyvästit, ennen kuin Ingunn poistui ovesta.

Eirik oli heittäytynyt sängyn laidan yli, itkien sydäntäsärkevästi.

Yhtäkkiä kuoleva liikutti huuliaan — Olav oli kuulevinaan hänen
kuiskaavan nimensä. Nopeasti hän kumartui toisen yli. Tämä mutisi
jotakin, mistä hän ei saanut selkoa, mutta sanoi sitten selvemmin:

"— Ei sinne reunalle — siellä ei kestä — reunalla — Olav — älä."

Olav ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan — puhuiko hän horroksissa vai
mitä. Melkein tietämättään hän kiersi kätensä Eirikin ympäri, kohosi
pystyyn ja nosti pojan jaloilleen.

"Älä itke niin ääneen", hän kuiskasi ja vei pojan istumaan penkille.

Eirik katsoi häneen epätoivoisesti — lapsen kasvot olivat itkusta
turvonneet.

"Isä", kuiskasi hän. "Isä — ethän sinä lähetä meitä pois
Hestvikenistä, vaikka äitimme kuoleekin?"

"Lähetä, ketä?" kysyi Olav kuin unessa.

"Meitä. Minua ja Ceciliaa."

"En suin —", Olav vaikeni äkkiä ja pidätti henkeään. Lapset — niitä
hän ei ollut muistanut ollenkaan, ajatellessaan noita muita asioita
viime yönä. Hän joutui aivan kuin ymmälle — mutta ei tahtonut ajatella
sitä nyt, vaan lykätä asian pohtimisen toistaiseksi. Kuin unessa hän
istuutui penkille kappaleen matkaa Eirikistä.

Hän ei jaksanut taistella juuri nyt —. Lapsia — lapsia hän ei ollut
muistanut.

       *       *       *       *       *

Lähestyi iltapäivä. Ja vähän kerrallaan tuvassa istujat väsyivät
odottamaan viimeistä henkäystä. Liv oli ollut pari kertaa sisällä
Cecilian kanssa, mutta kun äiti makasi horroksessa ja lapsi oli levoton
ja melusi, täytyi hänen kantaa taas ulos tuo tyttönen. Viimeisellä
kerralla Eirik lähti mukaan — Olav kuuli heidän äänensä ulkoa.

Hän oli istunut sängyn portaalla. Veli Stefan torkkui pöydän luona
aukaistu rukouskirja edessään. Palvelijat hiipivät sisään, polvistuivat
maahan ja lukivat hiljaa rukouksen, istuivat sisällä hetkisen ja
poistuivat taas yhtä hiljaa. Olav vaipui kokoon — hän ei nukkunut,
mutta oli kuin hänen päänsä olisi ollut aivojen asemesta täynnä
harmaata villaa, niin nääntynyt ja loppuunjännitetty hän oli.

Kerran, kun hän jälleen katsoi Ingunniin, hän näki tämän luomien
avautuneen raolleen, ja niiden alta näkyivät sammuneet silmät.

       *       *       *       *       *

Ensimmäisinä viikkoina Ingunnin kuoleman jälkeen Olav ei tiennyt,
milloin hän oli nukkunut. Sillä kai hän oli nukkunut välillä, koska
henki pysyi hänessä. Aamuyöstä hänestä tuntui, kuin tuo harmaa usva
olisi pyörinyt hänen päässään, sekoittanut hänen ajatuksensa ja
hajottanut ne. Sitten se kerääntyi yhteen harmaana, tiheänä vaippana,
mutta hän oli kaiken aikaa tuntevinaan taakkansa painon keveän
aamu-unen läpikin ja ajatustensa askartelevan jatkuvasti samojen
asioiden kimpussa; ja hän kuuli kaikki äänet tuvasta ja ulkoa pihalta
tuon horteen läpi. Hän olisi halunnut nukkua kunnolla edes kerran —
vaipua täydelliseen pimeään ja unohdukseen. Mutta mikäli hän ymmärsi,
ei hän nukkunut täyttä unta koskaan.

Lapsia koskevat ajatukset pitivät häntä hereillä.

Hän tiesi tehneensä päätöksen tuona yönä, jolloin hän oli ratsastanut
kotiin Ingunnin kuolinvuoteelle. Hän oli vastannut Jumalalle myöntäen.
Minä tulen, koska Sinä olet minun Jumalani ja kaikkeni, tahdon langeta
jalkojesi juureen, koska tiedän, että Sinä tahdot nostaa minut luoksesi.

Mutta lapset — hänestä tuntui kuin sekä Jumala että hän itse olisi
unohtanut heidät. Kunnes Eirik kysyi, etteihän isä lähettäisi heitä
pois Hestvikenistä.

Hän ei ymmärtänyt, mistä poika oli saanut semmoisen ajatuksen päähänsä.
Se ei ollut voinut tapahtua luonnollisella tavalla.

Ja sitten hän ajatteli Ingunnin viimeisiä sanoja, mietti niitä.

"Älä tee niin, Olav. Ei reunalle — siellä ei kestä —."

Ehkä hän oli vain puhunut unissa — nähnyt unta, että Olav aikoi lähteä
heikolle jäälle. Mutta saattoi olla niinkin, että hän oli saanut
tietää, siellä missä oli, mitä hänelle oli tapahtunut yöllä. Että hän
ja Eirik olivat saaneet tietää siitä — ja molemmat olivat rukoilleet
armoa.

Lapsilla ei ollut ketään muita kuin hän. Hallvard Steinfinninpoika
kaukana pohjoisessa, Frettasteinissä, oli heidän lähin sukulaisensa. Ja
Olav arvasi mitä Hallvard tuumisi siitä, jos hän nyt astuisi esiin ja
tunnustaisi kahdentoista vuoden vanhan salamurhan. Lapset eivät saisi
kokea paljon lämpöä enonsa luona. Ja silloin kävisi selville, kuka
Eirik oli.

Sillä silloin hänen täytyisi tunnustaa sekin, että hän oli tahtonut
sysätä esiin väärän perillisen, kavaltaa isäinsä perinnön lähimmiltä
sukulaisiltaan vieraalle.

Jos hän teki, kuten oli päättänyt tuona yönä, ei hän nähnyt enää muuta
kuin yhden mahdollisuuden lapsilleen: Cecilia hänen täytyi antaa
äidinperintöineen Nonneseterin sisarkuntaan ja Eirik kirkolle tahi
saarnaveljien luostariin.

Olav joutui syvän järkytyksen valtaan — tuoko oli _tarkoitus_?
Tuliko hänen sukunsa loppua häneen siksi, että hän oli lyönyt kruunun
päästänsä tekemällä konnantyön? _Pitikö_ hänen jäädä lapsettomaksi
mieheksi, koska ei ole hyvä, että pahantekijä jatkaa sukuaan? Ja
eivätkö lapset, jotka hän oli siittänyt eläessään maanpakolaisuudessa
uhmamielin, saaneet jatkaa edelleen sukua, jonka hän oli tuominnut
onnettomuuteen. Yksi poika hänellä oli, yksi ainoa, jota hän ei
milloinkaan voinut tuoda sukuun. Ja hänen ainoa tyttärensä oli katoava
maailmasta luostarin portin taa.

Eirik. Toisin ajoin hän luuli tuntevansa sääliä poikaa kohtaan. Hänen
oli vaikea työntää tätä takaisin siihen asemaan, mistä hän kerran oli
ollut halukas nostamaan Ingunnin salaa siitetyn pojan. Hänestä tuntui
välistä siltä, kuin hän olisi pitänytkin tuosta pojasta, kaikesta
huolimatta.

Varsinkin öisin, kun Eirik nukkui hänen takanaan sängyssä, oli hän
tuntenut, ettei hän mitenkään hennonut työntää tuota lasta takaisin
niihin oloihin, mihin tämä olisi kuulunut.

Mutta sitten taas, kun hän kuuli pojan telmivän ulkona renkien
parissa, nauravan aivan kuin olisi unohtanut äitinsä kuoleman, tuntui
Olavista kuin Eirik olisi ollut hänen raskain taakkansa nyt; tuo poika
se oli eniten tiellä, pahimpana esteenä ja vaikeutena nyt, kun hän
aikoi murtautua kaiken sen läpi, mikä esti häntä saamasta rauhaa ja
lievitystä sieluntuskalleen.

Hän huomasi liukuvansa yhä kauemmas päätöksestä, jonka oli tehnyt
Ingunnin kuoleman edellisenä yönä. Mutta sitä hän ei tiennyt,
joutuisiko hän takaisin entiseen ryteikköön vastoin tahtoaan, vai oliko
hän lähtenyt karkuun itse, koska ei sittenkään uskaltanut astua esiin,
kun tosi oli edessä.

Eräänä yönä Olav nousi vuoteesta ja meni siihen rakennukseen, missä
Liv, hänen palvelusneitonsa, nukkui hänen tyttärensä kanssa. Suurella
vaivalla hän sai tämän herätetyksi.

Tyttö vetäytyi kyyryyn taljan alla, vilkutti pieniä, kapeita
siansilmiään sekä peloissaan että uteliaana, katsoen isäntäänsä, joka
seisoi hänen sänkynsä ääressä kynttilä kädessä. Olavin harmaaseen
vivahtavan, vaalean tukan ympäröimät kasvot olivat uurteiset ja
tuhkanväriset, leuan kiinteä viiva oli häipynyt parransängen peittoon.
Hän oli alusvaatteisillaan, vain avara musta viitta peittonaan, ja
jalat pistivät paljaina kengistä.

Olav katsoi tyttöön ja näki, että tämä luuli hänen tulleen päätä
pahkaa jakamaan hänen kanssaan Torhild Bjørnintyttären kohtaloa —
hän liikahtikin jo aivan kuin tilaa tehden. Olav naurahti lyhyeen ja
tuimasti.

"Missä on Cecilia? Näin unta hänestä. Ei suinkaan häntä vaivaa mikään?"

Tyttö levitti taljan auki, niin että hän näki lapsensa. Tämä
nukkui kasvatusäidin kainalossa, pienet ruusunpunaiset kasvot
syvällä lämpimässä ihossa, melkein peittyneenä omiin välkkyviin,
silkinvaaleisiin kiharoihinsa.

Enempää sanomatta Olav asetti luotaan kynttilän, kumartui alas ja nosti
tyttären syliinsä. Hän peitti tämän huolellisesti vaippansa poimuihin,
puhalsi kynttilän sammuksiin ja lähti ulos lapsineen.

Tupaan tultuaan hän päästi vaippansa lattialle, potkaisi kengät
jalastaan ja kiipesi sänkyyn sylissään tytär, joka nukkui yhtä makeasti
hänen rinnallaan.

Aluksi hän ei tuntenut unen olevan lähempänä kuin ennenkään,
mutta tuntui hyvältä pitää tätä pientä olentoa sylissään. Hänen
lapsenhiuksensa hipoivat silkinpehmeinä hänen leukaansa ja tuoksuivat
suloisesti ja kirpeän raikkaasti unessa, hänen hento hengityksensä
tuntui hänen rinnallaan kaulakuopan alla, lämpöä ja kosteutta uhkuen.
Hänen pikkuinen, pyöreä, vahva ruumiinsa oli sekin kuin silkkiä,
ja pienet polvet, jotka hän oli painanut isän vatsaa vasten, aivan
pyöreät. Olav makasi nauttien rakkaudesta lapseensa, kuten saituri
nauttii aarteistaan, jotka on levittänyt eteensä.

Mutta vähitellen tuo pikku tyttönen vaikutti aivan kuin lämmityskivi.
Nukkuvan lapsen lämpö tunkeutui isän ruumiiseen ja tyynnytti hänen
sydämensä tykkivän, kivistävän rauhattomuuden; se virtasi koko
hänen ruumiinsa läpi ja laukaisi jännityksen pehmeäksi, suloiseksi
raukeudeksi. Hän tunsi unen olevan tulemaisillaan, avun, jonka
arvon hän nyt täysin tajusi. Ja leuka Cecilian pehmeihin kiharoihin
painettuna hän vaipui syvään uneen.

— Hän heräsi siihen, että tyttö kirkui täyttä kurkkua. Lapsi oli
noussut istumaan, puoleksi hänen rinnalleen, ja hieroi silmiään
pienillä nyrkeillään. Seinän puolella oli Eirik noussut istumaan,
silmät suurina — Sitten hän kurottui isän rinnan yli koettaen
tyynnyttää pikku sisartaan.

Olav ei tiennyt, mikä aika yöstä oli — räppänä oli suljettu. Pieni
rasvalamppu lieden reunalla paloi vielä — oli kai hyvin varhaista.

Isän tarttuessa pienokaiseen tämä vimmastui vielä enemmän ja huitoi
pienillä pyöreillä nyrkeillään kirkuen kuin riivattu. Sitten hän
pyörähti ympäri, viskautui isän yli ja aikoi purra tätä, mutta ei
päässyt oikein käsiksi tämän laihaan poskeen. Eirik nauroi katketakseen.

Sitten tyttönen nipisti kynsillään Olavin silmäluomia — veti niitä
pitkiksi, nipisti ja kiskoi, ja tämä huvitti pikku neitoa niin, että
hän unohtui siihen — herkesi itkemästä vähäksi aikaa ja kiusasi
isäänsä minkä jaksoi. Viimein hän katsoi avuttomasti ympärilleen:

"Liv — missä Liv?", hän ulisi surkeasti.

"Bringlum!" sanoi hän sitten käskevästi.

Eirik tiesi hänen tarkoittavan sillä ruokaa. Olav nousi sängystä,
meni kamariin ja palasi sieltä kantaen isoa juustokimpaletta, talon
parhaasta juustosta vuoltua, rieskaleipää ja kupillisen puoleksi
jäätynyttä maitoa.

Hänen tehdessään tulta lieteen maitokuppi kädessä, jota hän aikoi
lämmittää, nousi Cecilia istumaan ja ällisteli siniset kissansilmät
pyöreinä tuota vierasta miestä, viskellen leivänkappaleita sinne päin.
Juuston hän syödä mutusti niin tarkkaan, että vain kuori jäi jäljelle.
"Bringlum", komensi hän uudestaan, viskaten kuoren lattialle.

Olav lähti hakemaan lisää ruokaa tyttärelleen. Tämä söi kaiken mitä
sai, ja kun ei ollut enemmän, hän alkoi taas huutaa, tahtoen Livin luo.

Kun maito oli sopivan lämmintä, ojensi Olav kupin tyttärelleen. Tämä
joi maidon viimeiseen tippaan eikä tahtonut sitten antaa astiaa
käsistään, vaan rummutteli sitä sängynlaitaa vasten. Se oli kaunis
astia, aivan ohueksi sorvattu, ja Olav otti sen pois. Cecilia tarttui
hänen tukkaansa molemmin kourin ja tukisti häntä — sitten hän iski
kyntensä isän kasvoihin ja raapi hänen poskiaan ylhäältä alas terävin
pikku kynsin, raapi sydämensä halusta — Eirikin kieritellessä sängyssä
nauruun läkähtymäisillään. Hän tunsi sisarensa paremmin kuin isä ja
kertoi nyt, että Cecilia oli äkäinen kuin peikko: "hän on raapinut
sinut verille, isä!"

Olav nouti enemmän ruokaa, haki kaikki makupalat, mitä ikinä löysi,
mutta Cecilia oli nyt kylläinen ja työnsi luotaan kaiken, mitä hänelle
tarjottiin. Mikään nunnanalku tämä hänen tyttärensä ei näkynyt olevan.

Lopulta hänen täytyi antaa Eirikin viedä tuo kiukkuinen kakara takaisin
kasvatusäidille.

       *       *       *       *       *

Sitten Olav heräsi kerran pilkkopimeässä — rasvatuikku oli sammunut.
Hän oli nukkunut — nukkunut ensimmäisen kerran Ingunnin kuoltua —
syvästi ja rauhallisesti. Hänen mielensä suli niin ihmeen pehmeäksi
kiitollisuudesta, sillä hän tunsi itsensä kuin uudesti syntyneeksi ja
pitkästä sairaudesta parantuneeksi — tuntui suloiselta herätä olematta
väsynyt.

Hän ummisti uudelleen silmänsä, sillä pimeys oli niin täydellinen, että
se aivan kuin löi vastaan. Silloin hänelle selvisi, että hän oli nähnyt
untakin nukkuessaan. Hän koetti kerätä unensa sirpaleet — Ingunnista
hän oli uneksinut koko ajan ja auringonpaisteesta — hän tunsi sen
valon vieläkin.

— Hän oli nähnyt unta, että hän ja Ingunn seisoivat pienessä notkossa
nurmikumpujen välissä, missä virtasi Frettasteinin pohjoispuolella
oleva pieni puro. Mäki oli vielä paljas ja väritön viime vuoden
kuihtuneesta, litteäksi painuneesta ruohosta, mutta paikoitellen,
pitkin puron laitaa, kasvoi muutamia punaruskeita ja tummanvihreitä
kiiltäviä lehti-ituja, jotka pistivät esiin kuolleesta ruohosta.
He olivat aivan tuon valkoisen maakiven alapuolella, joka täytti
koko puron uoman; se pani veden porlottamaan kiven yli ja syrjitse
pienenä koskena ja muodosti alle altaan, jossa vesi kuohui ja
suihki ja pulahteli. He seisoivat katsellen altaassa uiskentelevia
kaarnavenheitä. Ingunnilla oli vanha, punainen mekkonsa — he eivät kai
olleet vielä täysikasvuisia.

— Läpi koko unen hän oli kulkenut Ingunnin rinnalla tuota puron rantaa
pitkin. Olavista näytti sitten kuin he olisivat seisoneet suuren
kuusen alla, keskellä jyrkintä kivivieremää, alempana puron varrella,
missä vesi solisee ahtaan vuorisolan läpi; isot, alas vierineet
kivet täyttivät pienen uoman, ja kummankin rinteen ryteikössä kasvoi
sanajalkoja ja tervakukkia ja maitikoita ja vatunvarsia niin tiheässä,
ettei tiennyt minne jalkansa asettaa löysässä olevien kivien keskellä.
— Ingunn pelkäsi jotakin, turvautui häneen molemmin käsin ja voihkaisi
hiljaa — ja hän tunsi ahdistusta omassakin sydämessään. Heidän päänsä
päällä hän näki rotkon yläpuolella olevan kapean kaistaleen taivasta —
siihen kokoontui juuri ukkospilviä.

— Kerran he olivat olleet aivan rannassa asti, siinä missä puro laskee
Mjøseniin. Olav näki lahden poukaman, jota reunustivat tummanharmaat,
terävät kivet vuoren alla. Järvi oli harmaan ja kolkon näköinen ja
siinä kulki lakkapäitä. Ingunn ja hän astuivat rantaan, olivat kai
menossa venettä lainaamaan.

— Hänen mielessään oli varmaan kuvastellut heidän muinoinen
Hamarin-matkansa — muistot olivat vain epäjärjestyksessä ja
muunneltuina, kuten aina unessa. Mutta heidän raikkaimman nuoruutensa
sulo oli tuntunut unessa niin selvästi, että hän tunsi sen maun
vieläkin.

— Ja toiselta puolen se oli ollut kuin koko heidän yhteisen elämänsä
kuva.

Olipa miten oli — mutta hänen oli täytynyt nukkua koko yö, ehtiäkseen
nähdä tämän kaiken. — Nyt oli varmaan pian aamu.

Hän hiipi pimeässä ulos sängystään, löysi pari vaatekappaletta ja puki
ne päälleen. Hän tahtoi mennä ulos katsomaan, pitkällekö yö oli kulunut.

Astuessaan porstuan oven edessä olevalle paadelle hän näki Hevosen
selän ja sen alasriippuvan metsänharjan, joka oli musta tähtitaivasta
vasten. Piha oli pimeä rakennusten välistä, mutta kallioiden reunalla,
jotka estivät näköalan vuonolle, näkyi kajastusta, aivan kuin kuutamon
paistetta jäälle. Olav seisoi ihmetellen — voiko se olla mahdollista
— kuuhan laski ennen puoltayötä. Mutta Kverndalenin puoleiset metsät
olivat heikon, häilyvän, matalan, vinon paisteen valaisemat.

Hän ei tahtonut osata uskoa sitä — kuinka hän oli erehtynyt ajasta
näin. Vitkaan hän hiipi rakennusriviä pitkin länteen, pihamaan poikki
vartiovuorelle. Siellä oli liukasta, ja oli vaikea päästä rinnettä ylös.

Puolikuu kosketti vastarannan metsän latvoja keltaisen valjuna. Sen
himmeiden, vinojen säteiden alla lepäsi jäätynyt vuono kuin kurttuisena
heikon valon ja varjojen keskellä. Hänen allaan olevien vuorten
jääkuori kiilsi vielä hiukan. Olav huomasi, ettei hän ollut nukkunut
kuin kolme tuntia.

Ja jälleen herätti tuo metsän harjalta paistavan kuun valo hänen
mielessään muiston yöstä, jolloin hän oli lähtenyt henkipattona
maanpakoretkelleen. — Nyt painoi tuo muisto häntä äkkiä niin
musertavan raskaana.

— Hän ajatteli untansa — siitä oli niin äärettömän kauan, kun he
olivat kulkeneet yhdessä puron vartta rinnettä viettävää polkua kylää
kohti. Ingunn oli kuollut — siitä oli vasta kolme viikkoa — mutta
tuntui kuin siitä olisi ollut paljon kauemmin.

Hän tunsi itkun pusertuvan kurkkuunsa, ja kyynelet pakkautuivat hänen
kirvelevien luomiensa alle hänen tuijottaessaan toiselle puolen, missä
kuu hehkui enää kuin viimeinen valosäen metsän takana. Hän olisi
toivonut voivansa itkeä täydestä sydämestä — hän ei ollut itkenyt
Ingunnin kuollessa eikä sen jälkeen. — Vaikka olihan se niinkin, että
niinä parina kertana, jolloin hän oli itkenyt mieheksi tultuaan, hän ei
ollut tahtonut osata lopettaa —; vaikka hän olisi taistellut vastaan
kuinka paljon tahansa, oli itku saanut hänet valtaansa yhä uudestaan,
hänen voimatta estää sitä. — Mutta tänä yönä, kun hän olisi toivonut
voivansa itkeä aivan yksin, yhdenkään ihmisen näkemättä, tunsi hän vain
tuttua ahdistavaa puserrusta kurkussaan, parin yksinäisen kyynelen
vieriessä kylminä pisaroina hitaasti hänen kasvojaan alas.

Keväällä — niin keväällä hän varmaan lähtisi jonnekin pois. Hän ei
tahtonut jäädä Hestvikeniin kesäksi.

Kuu oli nyt kadonnut kokonaan ja sen kajastus häipyi vähitellen metsän
taa. Olav kääntyi takaisin kotiin.

Pimeässä hän tunsi, aikoessaan laskeutua tilalleen, Eirikin kääntyneen
poikkiteloin sänkyyn ja täyttävän sen laidasta laitaan.

Hänestä oli äkkiä niin vastenmielistä koskea tuohon poikaan — joko
hän ei hennonnut häiritä tätä, tai ei jaksanut nukkua hänen vieressään
juuri nyt.

Eteläinen sänky oli tyhjänä, vaikka sänkyvaatteet oli korjattu ulos, ja
oljet, joiden päällä Ingunn oli nukkunut, poltettu.

Olav meni kamarin ovelle ja työnsi sen auki — sieltä puhalsi jäinen
kylmyys ja omituinen, aivan kuin jäätynyt ja ummehtunut juuston ja
suolakalan haju; he olivat säilyttäneet ruokaa kamarissa talven aikana
ja pitäneet oven suljettuna tupaan, että lämmin olisi pysynyt siellä
paremmin, mutta tila oli aina valmiina vieraiden varalta.

Olav seisoi hetken aikaa käsi vanhalla oven kamanalla. Hän tunsi
sormiensa alla pintaa peittävät veistoskoristeet — Gunnar-tarun
käärmekiekurat.

Sitten hän meni sisään — törmäsi pyttyjä ja astioita päin,
kunnes löysi sänkyyn. Hän nousi vuoteeseen ja paneutui siihen —
sulki silmänsä pimeän peitoksi ja valmistautui kohtaamaan yötä ja
unettomuutta.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OLAVI AUDUNINPOIKA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.