The Project Gutenberg eBook of Luolatyttö, by Edgar Rice Burroughs

    I. Haaksirikkoinen.
   II. Villi-ihmiset
  III. Pikku Eden
   IV. Kuoleman kynnyksellä
    V. Herääminen
   VI. Valinta
  VII. Etsivä Thandar
VIII. Nadara jälleen
   IX. Etsijä
    X. Jälkien loppupää
   XI. Vangiksi

    I. Kuningas Isonyrkki
   II. Kuningas Thandar
  III. Suuri Nagoola
   IV. Taistelu
    V. Nadaran ryöstö
   VI. Etsintä
  VII. Ensimmäinen perämies Stark
VIII. Villit
   IX. Veneen rakentaminen.
    X. Pääkallonmetsästäjät
   XI. Pelastus
  XII. Merirosvo
XIII. Kotimatkalla

ENSIMMÄINEN OSA

ENSIMMÄINEN LUKU

Otuksen himmeä hahmo häämötti vain epäselvänä täplänä taustalla kohoavan metsän varjoja vasten.

Nuori mies ei erottanut ulkopiirteitä, joista olisi saattanut päätellä, oliko siellä eläin vaiko ihminen.

Hän ei nähnyt silmiä, mutta oli varma, että väijyvät silmät tähystivät häntä tuosta äänettömästä rykelmästä.

Jo neljännen kerran otus oli pimeän tullessa hiipinyt metsän reunaan — jo neljättä kertaa niiden kolmen hirvittävän viikon aikana, jotka hän aaltojen maalle heittämänä oli viettänyt tällä autiolla rannalla, hän kauhuissaan tarkkaili metsän laidassa väijyvää varjomaista hahmoa.

Se ei ollut kertaakaan häntä ahdistanut, mutta kun pelko teki hänen mielikuvituksensa sairaloisen herkäksi, näytti se illan pimetessä hiipivän yhä likemmäksi — odottamistaan odottaen hetkeä, jolloin hän ei pitäisi varaansa.

Waldo Emerson Smith-Jones ei ollut ylettömän rohkea mies. Hänet oli kasvatettu esi-isiensä erinomaisen hienossa, Back-lahden rannalla sijaitsevassa talossa ylisivistystä ja liioiteltua henkevyyttä uhkuvassa ympäristössä.

Hänet oli opetettu halveksien suhtautumaan kaikkeen, mistä tuoksahti ruumiillista voimaa — kaikki sellainen oli sivistymätöntä, raakaa, alkeellista.

Hän oli kaivannut vain jättiläisälyä — hän ja häntä hellivä äiti — ja heidän toiveensa oli täyttynyt. Yhdenkolmatta ikäisenä Waldo oli elävä tietosanakirja — ja jotakuinkin yhtä lihaksinen kuin sekin.

Pelosta vapisten hän nyt vetäytyi ihan vedenrajaan niin kauaksi kammottavasta metsästä kuin suinkin pääsi.

Kylmiä hikikarpaloita kihosi hänen pitkän, hontelon, lähes sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittaisen vartalonsa jokaisesta huokosesta. Hänen laihat kätensä ja jalkansa vapisivat kuin vilutautisen. Tavantakaa hän yskäisi — juuri se yskä olikin pakottanut hänet tälle kovaonniselle merimatkalle.

Hänen kyyrötellessään hietikolla, kauhun laajentamat silmät levällään tuijottaen pimeään yöhön, vieri isoja kyyneliä hänen kuihtuneilla, kalpeilla poskillaan.

Vain vaivoin hän sai hillityksi melkein ylivoimaisen halun kirkaista. Hänen mielensä valtasi hyödytön katumus sen tähden, ettei hän ollut jäänyt kotosalle odottamaan lääkärin ennustamaa, riuduttavaa kuolemaa, joka olisi ainakin ollut rauhallinen, eikä sellainen karkean väkivaltainen loppu, joka häntä nyt uhkasi.

Tämä eteläisen Tyynenmeren veltto herrastelija nosti jalkansa päällekkäin ja ojensihe hietikolle, sillä hän oli peräytynyt niin loitolle peloittavasta pimennosta kuin valtameri suinkin salli. Verkkaisten minuuttien venyessä aikakausien pituisiksi tunneiksi rasitti hermojännitys heikkoa poikaa niin ankarasti, että hän keskiyön vaiheilla vaipui armeliaan tajuttomuuden tilaan.

Seuraavana aamuna herätti hänet lämmin auringonpaiste, mutta se elvytti hänen rohkeuttaan vain hitusen. Nyt eivät otukset tosin voineet huomaamatta hiipiä hänen luokseen, mutta silti niitä saattoi tulla, sillä aurinko ei häntä suojelisi. Parhaillaankin oli ehkä metsän reunassa joku raju peto väijymässä.

Se ajatus lamautti häntä siinä määrin, ettei hän uskaltanut mennä metsään poimimaan hedelmiä, jotka olivat olleet hänen ravintonsa tärkeimpänä osana. Vedenrajasta hän noukki muutamia suullisia meren tarjoamaa ruokaa, mutta siinä olikin kaikki.

Hän vietti sen päivän samoin kuin sen edellä kuluneet kauhunpäivät tähyilemällä vuorotellen valtamerelle ja metsän rajaan, odottaen näkevänsä toisaalla laivan, toisaalla hirveän kuoleman, joka millä hetkellä tahansa saattoi synkästä pimennosta syöksyä vaatimaan häntä omakseen.

Käytännöllisempi ja uljaampi mies olisi kyhännyt jonkunlaisen suojuksen, jossa olisi voinut nukkua yönsä verrattain turvallisesti ja mukavasti, mutta Waldo Emersonin kasvatuksessa oli noudatettu miedontamattomia älyllisiä ohjeita — käytännölliset harrastukset ja tiedot olivat jokapäiväisiä, ja kaikki jokapäiväinen oli rahvaanomaista ja raakaa. Oli nurinkurista ajatellakin, että joku Smith-Jones ikinä tarvitsisi rahvaanomaisia tietoja.

Kahdennenkymmenennentoisen kerran sen jälkeen, kun valtava aalto oli pyyhkäissyt hänet höyrylaivan kannelta ja singonnut hänet melkein tukehtuneena ja pärskyvänä tälle tylylle rannalle, Waldo Emerson näki auringon nopeasti painuvan läntiselle taivaanrannalle.

Sen laskeutuessa nuoren miehen pelko yltyi, ja hän piti katseensa hievahtamatta suunnattuna siihen kohtaan, jossa varjo oli edellisenä iltana näyttäytynyt.

Hän tunsi, ettei hän enää jaksaisi kokonaista yötä kestää samanlaista kidutusta, jota hän oli jo neljä yötä kärsinyt. Hän uskoi varmasti tulevansa hulluksi ja alkoi tutista ja uikuttaa jo päivän valossa. Käännettyään selkänsä metsään päin hän istui kokoon sykertyneenä ja koetti katsella merelle, mutta hänen poskilleen kierivät kyyneleet sumensivat hänen silmiänsä niin, ettei hän nähnyt mitään.

Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä sietää, ja päästäen äkillisen ähkäisyn kauhusta hän pyörähti metsään päin. Siellä ei näkynyt mitään erikoista, mutta silti hän murtui lapsen tavoin nyyhkyttämään yksinäisyyttään ja pelkoaan.

Kyettyään hetkiseksi hillitsemään kyyneleensä hän käytti tilaisuutta tarkastaakseen tummenevia varjoja toistamiseen.

Heti ensi katsahduksen jälkeen puristui hänen kalpeilta huuliltaan vihlova parkaisu.

Tällä kertaa ei nuori mies heittäytynyt vääntelehtimään maassa, vaan jäi seisomaan, silmät pullollaan tuijottaen epäselvään hahmoon, samalla kun hänen irveen vääntyneiltä huuliltaan pääsi kirkaisu toisensa jälkeen.

Ensimmäisen vertahyytävän parahduksen kuullessaan pysähtyi otus, mikä se sitten lienee ollutkaan, ja huutojen toistuessa se pujahti takaisin metsään.

Heikkenevän ajatuskykynsä rippeillä Waldo Emerson tajusi, että hänen olisi parempi kuolla heti kuin uhmailla sysipimeän yön kaameata pelkoa. Hän syöksyisi kohtaloansa vastaan ja lopettaisi siten tämän tuskaisen jännityksen.

Ajatusta seurasi toiminta, ja yhäti kiljuen hän lähti päistikkaa kiitämään metsänlaidassa vilahtelevaa olentoa kohti. Hänen juostessaan se kääntyi pakenemaan syvemmälle metsään, ja Waldo Emerson riensi sen jälessä pitkien, laihojen jalkojensa kiidättäessä pitkin harppauksin ja ponnahduksin hänen kuihtunutta ruumistaan repivän pensaikon halki.

Hän kirkui kirkumistaan — ne olivat korviavihlovia kiljaisuja, jotka päättyivät venytettyihin, enemmän suden kuin ihmisen ääntä muistuttaviin ulvahduksiin. Ja hänen edellään pakeneva olento kirkui nyt sekin.

Tavantakaa nuori mies kompastui ja kaatui. Okaset ja risut repivät hänen vaatteitaan ja hänen pehmeätä ihoaan. Hän oli päästä jalkoihin saakka veren tahraama. Mutta sittenkin hän kiiruhti yhä eteenpäin kuutamoisessa, hämyisessä metsässä.

Aluksi oli Waldo Emersonia kannustanut mielipuolinen halu kohdata kuolema ja saada sen julmasta otteesta unohduksen rauha, mutta sitten hän alkoi ajaa edellään kiitävää, kiljuvaa olentoa takaa kokonaan toisenlaisesta syystä. Nyt hän tahtoi saada seuraa. Nyt hän ulvoi pelosta, että olento lipuisi hänen käsistään ja että hän jäisi yksin tämän kammottavan metsän sydämeen.

Hitaasti, mutta varmasti pakenija loittoni hänestä, ja sen oivallettuaan Waldo Emerson ponnisteli kahta rajummin saavuttaaksensa sen. Enää hän ei karjunut, sillä ankaran ruumiillisen ponnistelun aikana vei läähättävä hengitys hänen heikkojen keuhkojensa kaikki voimat.

Äkkiä he joutuivat metsästä pienelle, kuutamoiselle aukeamalle, jonka vastaisella laidalla kohosi korkea kalliorinne. Pakenija riensi sitä kohti ja hetkisen kuluttua katosi, ikäänkuin olisi vuorenseinämä sen nielaissut.

Sen katoaminen oli yhtä kammottavan salaperäinen kuin koko sen olemus, ja nuori mies jäi seisomaan tyrmistyneenä ja epätoivoisena.

Takaa-ajon rauettua alkoi vastavaikutus, ja Waldo Emerson vaipui vapisevana ja nääntyneenä kallion juurelle. Hän sai yskimispuuskan ja virui sitten tuskaisten aavistusten ja surkean kauhun vallassa, kunnes hän pelkästä heikkoudesta vaipui syvään uneen.

Oli jo kirkas päivä, kun hän heräsi — jäykkänä, hervottomana, hellänä, nälkäisenä ja surkeana, mutta siitä huolimatta virkistyneenä ja selväjärkisenä. Ensimmäisen ajattelusysäyksen hänelle antoi nälästä huutava vatsa, mutta vain vaivoin hän sai pakotetuksi raukkamaiset aivonsa ohjaamaan askeleensa metsään, jossa oli hedelmiä yllin kyllin.

Vähäisimmänkin äänen kuullessaan hän seisahtui, kuunnellen jännittyneen hiljaisena ja valmiina pakenemaan. Hänen polvensa tutisivat niin rajusti, että kolahtelivat vastakkain, mutta vihdoin hän astui hämyiseen pimentoon ja ahtoi pian suuhunsa kypsiä hedelmiä.

Ylettyäkseen pudottamaan joitakuita herkullisia hedelmiä hän oli ottanut maasta katkenneen oksan palasen, jonka tyvi oli noin kymmenen sentimetrin paksuinen, mutta latvan läpimitta vain kolmisen sentimetriä. Se oli Waldo Emersonin ensimmäinen käytännöllinen teko siitä lähtien, kun meri oli viskannut hänet uuden kotinsa rannalle — oikeastaan se kaiken todennäköisyyden mukaan oli eniten käytännöllisyyttä hipova teko koko hänen elämässään.

Waldon ei oltu koskaan sallittu lukea romaaneja, eikä hän itse ollut milloinkaan halunnut tuhlata niihin aikaansa eikä köyhdyttää niillä aivojansa. Kasaamiensa syvien tietojen varastosta hän ei voinutkaan löytää mitään sellaista, mikä olisi muistuttanut häntä nyt ympäröiviä oloja.

Luonnollisesti Waldo tiesi, että oli sellaisiakin vehkeitä kuin tikapuita, ja että jos hänellä olisi ollut sellaiset, hän olisi voinut niiden avulla saada hedelmiä, joihin hän ei käsin yltänyt. Mutta se, että hän saattoi tipauttaa herkut maahan katkenneella oksalla, tuntui hänestä todella suurenmoiselta keksinnöltä — arvokkaalta lisältä inhimillisiin tietoaarteisiin. Ei edes itse Aristoteles ollut koskaan järkeillyt johdonmukaisemmin.

Waldo oli astunut elämänsä ensimmäisen askeleen omakohtaista sielullista toimintaa kohti — tähän saakka olivat hänen käsityksensä, ajatuksensa, jopa tekonsakin lainatut muinaisajan viisaiden homehtuneista kirjoituksista tai saaneet ohjauksensa hänen hallitsevan äitinsä moitteettomasta mielestä. Ja nyt hän takertui keksintöönsä kuten lapsi takertuu uuteen leluun.

Hän päätti jatkaa sen olennon takaa-ajoa, joka oli luiskahtanut hänen käsistään edellisenä iltana. Olisipa tosiaankin hupaista nähdä otus, joka pelkäisi häntä. Hän ei ollut koko elämänsä aikana kuvitellutkaan minkään olennon voivan paeta häntä pelon vallassa. Innostuksen tapainen tunne virisi nuoren miehen rinnassa, kun se ajatus alkoi aristellen juurtua hänen mieleensä.

Saattoiko Waldon pitkästä, luisevasta vartalosta kuvastua hiukkasen pöyhistelyä, kun hän suuntasi askeleensa kalliota kohti? Surma sellaisen ajatuksen periköön! Ylpeillä rahvaanomaisesta ruumiillisesta kunnosta! Pitkä sarja Smith-Joneseja olisi noussut haudoistaan ja repinyt rikki käärinliinansa, jos sellaista olisi vihjaistukaan.

Kauan aikaa Waldo asteli edestakaisin kallion juurella, etsien eilisiltaisen karkulaisen käyttämää pakotietä. Kymmenkunta kertaa hän sivuutti selvästi näkyvän polun, joka koukerrellen nousi kallion kuvetta ylöspäin; mutta Waldolla ei ollut käsitystäkään poluista — hän silmäili vain huomatakseen portaat tai oven.

Hän ei löytänyt kumpaakaan, mutta osui sattumalta polulle, ja vaikkeivät sen ilmeiset käyttämisen merkit ilmaisseetkaan hänelle mitään, noudatti hän sitä siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei saanut jalansijaa mistään muualta koko kallion kupeelta.

Jonkun matkaa kavuttuaan hän saapui ahtaalle rotkolle, johon polku häipyi. Siihen oli pudonnut ylhäältä irtautuneita lohkareita, jotka olivat kiilautuneet seinämien väliin lähelle pohjaa, jättäen vapaaksi vain pienen, luolamaisen onkalon, johon Waldo tirkisti.

Näkyvissä ei ollut mitään, mutta sisällä oli pimeätä ja kammottavaa. Waldon otsaan kihosi kylmä, nahkea hiki, ja hän alkoi vapista. Sitten hän kääntyi katsomaan metsään.

Se ajatus, että hänen pitäisi viettää vielä yksi yö tuon kolkon paikan näkyvissä, oli vähällä rusentaa hänet. Ei! Tuhat kertaa ei! Mikä kohtalo tahansa oli parempi kuin se, ja useiden turhien yritysten jälkeen hän senvuoksi tunki vastahakoisen ruhonsa pieneen aukkoon. Hän huomasi joutuneensa kahden kallioseinämän väliselle polulle, joka kohosi jyrkästi eteenpäin. Vähän väliä pilkotti sininen taivas aukoista, joita kivet ja sora eivät olleet täyttäneet.

Jostakusta toisesta miehestä olisi ollut selvää, että inhimilliset olennot olivat pitäneet rotkoa auki, että sitä käytettiin kulkuväylänä, jos kohta ei varsin paljoa, niin kuitenkin siksi usein, että oli kannattanut uhrata melkoisesti työtä, kun siitä oli raivattu rapautuneet kivilohkareet, joita varmastikin yhtenään tippui ylhäältä.

Mihin polku vei tai mitä Waldo odotti tapaavansa sen toisessa päässä, siitä hänellä ei ollut hämärintä aavistusta. Hänen mielikuvituksensa ei ollut vilkas. Mutta hän kapusi kapuamistaan siinä toivossa, että hän lopultakin löytäisi käsistään edellisenä iltana livahtaneen olennon.

Kun se paetessaan oli lyhyen hetkisen ollut lempeän kuutamon valaisemalla aukeamalla, oli se Waldon mielestä merkillisen paljon muistuttanut ihmistä; mutta siitä hän ei ollut varma.

Vihdoin hänen polkunsa toi hänet äkkiä päivänvaloon. Kumpikin seinämä oli vain vähän häntä korkeampi, ja hetkisen kuluttua hän nousi rotkosta laajalle, kauniille ylängölle.

Hänen edessään levisi lavea ruohotasanko, ja sen takana kohosi jono valtavia kukkuloita. Niiden ja hänen välillään oli metsäinen vyöhyke.

Uusi tunne pullisti Waldo Emerson Smith-Jonesin rintaa. Se oli hiukan samanlainen kuin se, jota Balboa lienee tuntenut ensi kerran katsellessaan mahtavaa Tyyntämerta Sierra de Quarequan laelta. Silmäillessänsä tätä uutta, ihanaa maisemaa, aaltoilevia ruohokenttiä, kaukaista metsää ja sahamaisia kukkuloita, hän vähäksi aikaa melkein unohti pelkonsa. Ja hetken vaikutelman kannustamana hän lähti tasangon poikki tutkimaan metsän takana olevaa tuntematonta seutua.

Waldo Emersonin mielenrauhalle oli hyvä, ettei hänen mielikuvitusta puuttuviin aivoihinsa pälkähtänytkään, mitä siellä oli. Maa ilman sivistysoloja — ilman kaupunkeja, kyliä ja ihmisiä, jotka käyttäytyivät samalla tavoin kuin bostonilaiset ja noudattivat samanlaisia tapoja — oli hänestä mahdoton.

Kävellessään hän jännittyneenä tähyili joka suunnalle, etsien ihmisasutuksen merkkejä — aitaa, savupiippua, mitä tahansa ihmisten rakentamaa — mutta turhaan.

Metsän laidassa hän pysähtyi; häntä peloitti tunkeutua puiden katveeseen. Mutta nähtyään, että metsä oli harvempi kuin rantapuolella ja että pensaita oli vain vähän, hän sai kootuksi kyllin paljon rohkeutta astuakseen arkaillen eteenpäin.

Varovasti varpaillaan hiipien hän eteni puistomaisessa lehdossa, seisahtuen aina muutamien minuuttien päästä kuuntelemaan valmiina ensimmäisen vaaranmerkin havaittuaan kirkuen pakenemaan lakealle tasangolle.

Pelostaan huolimatta hän saapui metsän toiseen reunaan näkemättä tai kuulematta mitään epäilyttävää ja poistuttuansa vilpoisista varjoista huomasi olevansa vähän matkan päässä äkkijyrkästä, valkeasta kallioseinämästä, jossa oli luolien suita lukuisasti kuin aukkoja mehiläiskennossa.

Näkyvissä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa, eikä luolien silmäänpistävän keinotekoinen ryhmitys herättänyt epäkäytännöllisen Waldon mielessä arvelua, että ne saattoivat kenties olla villien ihmisolentojen asumuksia.

Yhä vieläkin löytöretkeilyhengen lumoissa hän lähti aukeaman poikki kalliota kohti silti suinkaan unohtamatta nykyistä surkean peloittavaa tilaansa. Hänen silmänsä ja korvansa olivat herkkinä havaitsemaan väijyviä vaaroja, ja aina muutamien askelten jälkeen hän seisahtui arkana tähyilemään ympäristöään.

Kun hän kerran tällä tavoin pysähtyi ehdittyään puoliväliin metsästä kalliolle, erotti hän puiden lomitse hiljaista liikettä takaansa.

Hetkisen hän seisoi paikallansa, tuijottaen jähmettyneenä kauhusta, kykenemättä ratkaisemaan, oliko hän erehtynyt vaiko tosiaankin nähnyt jonkun olennon liikkuvan metsässä.

Hän oli jo uskomaisillaan vain kuvitelleensa nähneensä jotakin, kun puunrungon takaa äkkiä astui esille ihmisenmuotoinen, kookas, karvainen otus.

TOINEN LUKU

Olento oli alaston; vain vyötäisillä riippui nahkahihnan kannattama taljankappale.

Jos Waldo katseli tulokasta ihmeissään, niin varmasti herätti hänkin kummastusta karvaisen miehen mielessä, sillä villin katsetta kohdannut näky oli hänestä totisesti merkillinen kuten hänen ulkoasunsa taas oli sivistyneestä bostonilaisesta. Ja Waldon ulkonäkö oli tosiaankin perin ällistyttävä. Hänen sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittaisen vartalonsa pituutta korosti hänen tavaton laihuutensa; harmaat silmät näyttivät heikoilta ja tihruisilta niitä reunustavien, unen puutteen ja paljon itkemisen aiheuttamien tulehtuneiden ympyröiden keskellä.

Hänen keltainen tukkansa oli sekava ja takkuinen sekä loan ja veren tahraama. Myöskin hänen likaantuneissa ja repaleisissa housuissaan oli veritahroja. Hänen paidastaan oli jälellä ainoastaan joukko risaisia siekaleita, joita vain kaulus piti hänen ympärillään.

Hänen avuttomana tuijottaessaan kammottavaan olentoon, joka tähysti häntä metsästä, hänen leukansa loksahti auki, hänen polvensa alkoivat tutista, ja hän näytti olevan sortumaisillaan maahan pelkästä pelosta.

Tuskaisesti parahtaen Waldo kääntyi pakenemaan kalliota kohti. Olan ylitse luotu hätäinen vilkaisu puristi uuden sarjan kirkaisuja säikähtyneen pakenijan huulilta, sillä se ilmaisi, että kammottava mies ajoi häntä takaa ja että lisäksi hänen jälessään kiiti toistakymmentä yhtä hirvittävää olentoa.

Waldo juoksi kalliolle ainoastaan sentähden, että se oli suoraan poispäin hänen ahdistajistaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hän tekisi saavuttuansa kiviseinämälle — hän oli ihan liian kauhuissaan kyetäkseen ajattelemaan.

Takaa-ajajat saavuttivat häntä; heidän hurja kiljuntansa sekaantui hänen vihloviin huutoihinsa, kannustaen häntä juoksemaan niin nopeasti, ettei hän ollut uneksinutkaan sellaisesta vauhdista.

Hänen juostessaan kohosivat hänen polvensa lähelle hartioita jokaisella vimmaisella ponnahduksella; hänen vasen kätensä oli ojennettu suoraan eteenpäin, ja hän hapuili sillä ilmaa, ikäänkuin koettaen vetää itseään eteenpäin, kun taas oikea käsi, joka yhäti puristi nuijaa, piirsi vinhasti ympyrää kuten pillastuneen tuulimyllyn siivet. Liikkeessä ollessaan Waldo oli innostava näky.

Kallion juurella hän pysähtyi hetkiseksi ja silmäili ympärilleen, etsien pakotietä. Mutta nyt hän näki vainoojain hajaantuneen oikealle ja vasemmalle, joten hän ei voinut pelastua muutoin kuin kapuamalla huimaavaa kallionkuvetta. Sitä myöten vei kapeita polkuja ylöspäin kielekkeeltä toiselle.

Paikoitellen päästiin pystysuorista kohdista karkeatekoisia tikapuita myöten luolakerrokselta toiselle. Mutta Waldosta näytti hänen edessään oleva seinämä kerrassaan mahdottomalta nousta. Katsahdettuaan sitten uudelleen taakseen hän näki hätyyttäjäin ripeästi lähestyvän ja syöksähti kallionkupeelle, jossa ei näyttänyt olevan käden- eikä jalansijaa, ja tarrautui sormin ja varpain siihen kiinni epätoivoisen rajusti.

Hänen kapuamistaan haittasi nuija, jota hän yhäti piti kädessään ja josta hän ei nytkään luopunut. Olisi kuitenkin ollut vaikea sanoa, miksi hän sitä säilytti, jollei syynä ollut se, että hänen liikkeensä olivat nyt täysin koneelliset, sillä hänen mielessään ei ollut tilaa millekään muulle kuin pelolle.

Ensimmäinen luola-ihminen oli aivan hänen kintereillään, mutta vaikka villi koko ikänsä harjoitettuaan oli saavuttanut apinan ketteryyden, hämmästyi hän nähdessään, kuinka luonnottoman nopeasti kirkuva Waldo Emerson kiskoi itseään ylöspäin.

Melkein seinämän puolivälissä oli kuitenkin karvainen koura vähällä tavoittaa häntä nilkasta.

Hän oli parhaillaan vaarallisessa asemassa kiivetessänsä irrallisilla ja huojuvilla tikapuilla — ne eivät olleet sanottavasti kummempia kuin pieniä puunrunkoja, jotka oli epävakaisesti sijoitettu kallion kohtisuoraa rinnettä vasten — kun lähin ahdistaja pääsi niin lähelle häntä. Mutta tikkaiden yläpäässä tuli sattuma väliin, pelastaen Waldon ainakin toistaiseksi. Juuri silloin hän kapusi vähäiselle kielekkeelle kammottavasti luistavalta tangolta.

Hädissään hän teki vahingossa tempun, jonka neuvokas mies olisi tehnyt tahallansa. Vetäessään itseään kielekkeelle hän potkaisi tikkaita ulospäin. Sekunnin ajan huojuttuaan pystyssä ne ryskähtäen suistuivat pitkin kallion kuvetta alas, vieden mennessään ihmistaakkansa ja pyyhkäisten tieltään takaa-ajavan lauman muutkin jäsenet.

Raivoisa kiljunta kajahti Waldon alapuolelta, mutta hän ei edes kääntänyt päätänsäkään ottamaan selkoa hetkellisestä hyvästä onnestaan. Ylöspäin, yhä ylöspäin hän ehätti, kunnes hän vihdoin seisoi ylimmällä kielekkeellä ja hänen edessään oli kohtisuora sileä, noin kahdeksan metrin päässä olevalle jyrkänteen laelle saakka ulottuva seinämä. Useita kertoja hän yritti turhaan sileätä pintaa ylöspäin, raapien sitä kynsillänsä mielipuolisesti pyrkiessään kiipeämään vieläkin ylemmäksi.

Hänen oikealla puolellansa oli pimeän luolan pieni aukko, mutta hän ei sitä havainnut — hänen mieleensä ei mahtunut muuta kuin yksi ajatus: kavuta pois häntä hätyyttävien hirmuolentojen kynsistä. Mutta vihdoin hänen puolihulluissa aivoissaan kirkastui varmuus, että nyt oli tullut loppu — hän ei päässyt pakenemaan kauemmaksi — muutamien minuuttien kuluttua kuolema saavuttaisi hänet täällä.

Hän kääntyi sitä kohtaamaan ja näki alhaalla joukon luolamiehiä sijoittamassa uusia tikkaita kaatuneiden sijalle. Seuraavalla hetkellä he alkoivat kavuta hänen jälkeensä.

Heidän yläpuolellaan seisoi nuori mies kapealla kielekkeellä, rääkyen ja virnistellen mielipuolen tavoin. Nyt hänen surkeisiin huutoihinsa sekaantui ankaran ponnistelun aiheuttamaa kumeata yskintää.

Kyyneliä vieri pitkin hänen ryvettyneitä kasvojansa, piirtäen niihin käyriä, likaisia juovia. Hänen polvensa kolahtelivat vastakkain niin rajusti, että hän vain vaivoin pysyi pystyssä, ja tällaisen raukkamaisen kuvatuksen kasvot olivat ensimmäisen luolamiehen näkyvissä, kun hän kapusi tirkistämään kielekkeelle, jolla Waldo seisoi. Mutta äkkiä sitten virisi Waldo Emerson Smith-Jonesin rinnassa kipinä, jonka miespolvia kestänyt liikahienostuminen ja hempeän veltostava sivistys olivat miltei tukahduttaneet — hänessä heräsi vaisto puolustaa itseään voimakeinoilla. Tähän saakka hän oli pyrkinyt pelastautumaan yksinomaan pakenemalla.

Kuolemanpelon vimmastuttamana hän nosti nuijansa, heilautti sen korkealle päänsä yläpuolelle ja täräytti sen suoraan hätyyttäjän suojattomaan kalloon.

Pudonneen sijalle ilmestyi toinen — hänkin suistui alas päälaki murtuneena. Nyt Waldo otteli kuin umpisoppeen joutunut rotta, kiljuen ja höpisten epäselvästi. Mutta enää hän ei itkenyt.

Aluksi häntä kammotti kömpelön aseensa tekemä verisen tuhoisa jälki. Hänen luontoansa kuohutti veren näkeminen, ja kun hän huomasi verisiä, takkuisia hiuksia tarttuvan nuijaansa ja tajusi, että juuri hän, Waldo Emerson Smith-Jones, oli sivaltanut iskut, jotka olivat takerruttaneet ne siihen tahmeaksi, inhoittavaksi tahmaksi, valtasi hänet ellotus, ja hän oli vähällä horjahtaa huimaavan korkealta paikaltaan.

Vihollisuudet keskeytyivät muutamiksi minuuteiksi, ja luolamiehet kokoontuivat yhteen ryhmään alhaalla, pudistellen nyrkkejään Waldolle ja kiljuen uhkauksia ja uhitteluja. Nuori mies katseli heitä, jaksaen tuskin käsittää yksin vastustaneensa villejä miehiä voimainmittelyssä ja torjuneensa heidän hyökkäyksensä.

Hän oli tyrmistynyt ja kauhuissaan, ei niin paljon sen tähden, mitä oli tehnyt, kuin sen vuoksi, että tunsi outoa, selittämätöntä ylpeyttä kyettyään kamppailussa voittamaan otukset. Mitähän hänen äitinsä sanoisi, jos näkisi lemmikkinsä juuri tällä hetkellä?

Äkkiä Waldo sivulta päin havaitsi, että joku olento ryömi hänen kimppuunsa takaapäin siitä pimeästä luolasta, jonka edustalla hän oli taistellut. Heti sen oivallettuaan hän heilautti nuijaansa, suunnaten murhaavan iskun tähän uuteen viholliseen ja samalla pyörähtäen sitä vastaan.

Olento väisti taaksepäin, ja isku, joka olisi rusentanut kallon, viuhahti hiuskarvan päässä kasvoista.

Waldo ei lyönyt toistamiseen, ja hänen otsallensa kihosi kylmä hiki, kun hän huomasi olleensa vähällä murhata nuoren tytön. Viimemainittu kyyrötti nyt luolan suulla, silmäillen häntä pelokkaasti. Waldo kohotti risaista hattuaan ja kumarsi syvään.

»Pyydän anteeksi», virkkoi hän. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että täällä oli nainen. Olipa hyvä, etten kolhaissut teitä.»

Joko hänen sävynsä tai käytöksensä rauhoitti tyttöä, sillä tämä astui hymyillen luolasta kielekkeelle hänen viereensä.

Hänen tullessansa esille, levisi Waldon kasvoille, kaulalle ja korviin polttava puna — hän tunsi, kuinka niitä kuumensi. Hermostuneesti rykäisten hän kääntyi toisaalle ja alkoi innokkaasti tarkkailla etäistä maisemaa.

Pian hän kuitenkin loi vaivihkaa silmäyksen taakseen. Kauheata! Tyttö oli vieläkin siellä. Taaskin mies yskäisi hermostuneesti.

»Suokaa anteeksi», — alkoi hän puhua. »Mutta — hm — niin — te — olen — tyyten outo, kuten tiedätte. Eikö teidän olisi parasta palata sisälle — hm — pukeutumaan?»

Tyttö ei vastannut mitään, ja siispä Waldo pakottautui uudelleen kääntymään häneen päin. Toinen hymyili hänelle.

Waldo ei ollut eläissänsä ollut niin kauhean hämillään kuin nyt — hän ihan siveellisesti kauhistui älytessänsä, ettei tyttö ollut millänsäkään.

Hän puhutteli tyttöä toistamiseen, ja vihdoin tämä vastasi, mutta sellaisella kielellä, jota mies ei ymmärtänyt. Se ei vähääkään muistuttanut ainoatakaan kieltä, ei nykyaikaista eikä kuollutta, johon Waldo oli tutustunut, ja Waldo oli kuitenkin enemmän tai vähemmän perehtynyt niihin kaikkiin — erittäinkin kuolleisiin.

Senjälkeen hän ei enää koettanutkaan katsoa tyttöön päin, oivaltaen varmasti näyttävänsä hyvin naurettavalta. Ja pian vaativatkin tärkeämmät asiat hänen huomiotansa — luolamiehet alkoivat jälleen hyökätä. Tällä kertaa he toivat muassaan kiviä, ja samalla kun toiset heistä nakkelivat niillä Waldoa, yrittivät toiset rynnätä hänen puolustusasemaansa. Silloin tyttö pujahti takaisin luolaan, mutta palasi hetkisen kuluttua, tuoden sylissään kivisiä aseita ja astioita.

Hänellä oli tavattoman iso huhmar, johon hän oli pistänyt survimen ja useita pienempiä kivenkappaleita. Ne hän työnsi kielekettä myöten Waldolle.

Aluksi mies ei käsittänyt hänen tarkoitustaan. Pian tyttö oli ottavinaan käteensä kuvitellun kiven ja heittävinään sillä alhaalla hyöriviä otuksia, sitten osoittaen tuomiansa esineitä ja Waldoa.

Nyt Waldo ymmärsi. Tyttö oli siis hänen puolellaan. Hän ei käsittänyt sen syytä, mutta oli siitä hyvillään.

Noudattaen toisen kehoitusta hän otti pari pienehköä kivenkappaletta ja sinkosi niillä hyökkääjiä.

Mutta he nousivat yhä ylemmäksi — Waldo ei suinkaan ollut mainio tähtääjä. Nyt tyttö uutterasti kokosi niitä luolamiesten heittämiä kiviä, jotka olivat jääneet kielekkeelle, ja kantoi ne kasaan Waldon viereen.

Silloin tällöin nuoren miehen heitot sattumalta osuivat, ja silloin tytöltä pääsi pieni riemun kirkaisu — hän taputti käsiään ja hyppi ilosta.

Ennen pitkää Waldo kummastuksekseen tunsi, että nämä suosionosoitukset hivelivät suloisesti hänen korvaansa. Ja sitten hän alkoi tähdätä paremmin.

Kesken kaiken välähti hänen mieleensä kuva häneen hartaasti kiintyneestä äidistä ja valitusta joukosta älykkäitä nuoria ihmisiä, joita äiti aina oli koonnut hänen ympärillensä.

Waldo tunsi uuden kauhun pistoksen koettaessaan kuvitella, mitä he tuntisivat, jos olisivat katselemassa häntä nyt, kun hän seisoi huimaavalla kallionkielekkeellä melkein alastoman tytön vierellä ja viskeli kivillä alapuolellaan hääriviä ja raivosta kirkuvia karvaisia ihmisiä.

Se oli kammottavaa. Hänen rinnassaan kohahti voimakas harmin ja nöyryytyksen aalto.

Hän kääntyi moittivasti katsahtamaan takanaan olevaan häpeämättömään nuoreen naiseen — nainen ei saisi luulla, että hän suosi niin raakoja ja rahvaanomaisia menettelytapoja. Heidän katseensa osuivat vastakkain — tytön silmissä Waldo näki säihkyvän innostusta, elämäniloa ja sellaista toverihenkeä, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt ainoankaan kuolevaisen silmissä.

Kookas luolaotus oli hänen huomaamattansa kavunnut melkein heidän turvapaikkaansa.

Hän oli vain vähän toista metriä heitä alempana, ja hänen katsoessaan ylöspäin Waldo pudotti kahdenkymmenen kilon painoisen kivihuhmaren suoraan hänen kasvoihinsa.

Nuori nainen päästi pienen, riemuisan huudahduksen, ja kasvot jakaantuneina leveään virnistyksen kääntyi Waldo Emerson Smith-Jones hänen puoleensa.

KOLMAS LUKU

Huhmar lopetti taistelun — ainakin toistaiseksi. Mutta luolamiehet vetelehtivät koko iltapäivän kallioseinämän juurella, silloin tällöin kiljuen herjauksia ylhäällä olevalle parille.

Niihin tyttö vastasi ilmeisesti samalla mitalla. Joskus hän osoitti Waldoa ja elehti hurjasti epäilemättä kuvaten, kuinka hirveän verilöylyn Waldo heille valmistaisi, jolleivät he menisi tiehensä ja jättäisi parempiansa rauhaan. Kun nuori mies tajusi tytön eleitten merkityksen, pullistui hänen rintansa tunteesta, jonka hän pelkäsi olevan raa'an, alkeellisen, rahvaanomaisen ruumiillisen kunnon nostattamaa ylpeyttä.

Päivän jatkuessa Waldon tiili sekä hyvin nälkä että hyvin jano. Alhaalla laaksossa hän erotti vähäisen puron, joka kirkkaana ja kauniina virrata solisi etelää kohti. Sen ja metsän reunassa vilkkuvien, kypsien, syötävien hedelmien näkeminen teki hänet melkein mielipuoliseksi.

Merkeillä hän kysyi, oliko tytönkin nälkä, sillä nyt hän jo saattoi katsella tyttöä ilman ulkoisia pahastumisen merkkejä. Tyttö nyökkäsi, osoitti laskevaa aurinkoa ja selvitti hänelle, että he pimeän tultua laskeutuisivat syömään.

Illan pimetessä eivät luolamiehet olleet poistuneet, ja Waldosta tuntui kovin huimapäiseltä uskaltautua maahan niin kauan kuin heitä saattoi olla lähistöllä. Mutta tyttö osoitti niin ilmeisesti pitävänsä häntä voittamattomana taistelijana, että hänen mieltään repivät ristiriitaiset tunteet, arkuus ja selittämätön halu esiintyä tytölle edullisessa valossa, teoillaan todistaa tytön luottamus oikeaksi.

Waldosta oli perin ihmeellistä, että kukaan saattoi pitää häntä voimaolentona ja vankkana turvana. Ja häntä itseään kalvoi hieno epäilys, että se arviointi saattaisi valmistaa hänelle mitä kiusallisimpia ja nolaavimpia tilanteita. Samalla hän aprikoi, olikohan tyttö hyvä juoksija; hän toivoi niin.

Keskiyö alkoi varmaankin olla käsillä, kun hänen kumppaninsa selitti, että heidän oli aika lähteä aterioimaan. Waldo olisi toivonut tytön menevän edellä, mutta toinen painautui pelokkaana hänen lähelleen ja pysytteli taempana.

Hänellä ei senvuoksi ollut muuta keinoa kuin antautua yritykseen, mutta jos aurinko olisi paistanut, olisi se paljastanut hyvin kalpean sankarin, joka silmät levällään varovasti lipui kielekkeen reunalta varpaillansa hapuilemaan jalansijaa.

Heidän ehdittyään laskeutua seinämän puoliväliin nousi metsän yläpuolelle kuu — iso troopillinen täysikuu, joka valaisi kalliota melkein yhtä kirkkaasti kuin aurinko. Se paistoi sillä kielekkeellä olevan luolan suuhun, jolle Waldo oli juuri saapunut, ja kauhistunut nuori mies näki kookkaan karvaisen olennon nukkumassa vajaan metrin päässä hänestä.

Hänen katsoessaan avautuivat pienet, ilkeät silmät ja suuntautuivat suoraan häneen.

Waldo sai vaivoin tukahdutetuksi säikähdyksen huudahduksen kääntyessänsä suinpäin syöksymään äkkijyrkkää kallionkuvetta alas. Tyttö ei vielä ollut laskeutunut lähinnä ylempänä olevalta kielekkeeltä.

Hän oli varmaankin vaistonnut, mitä oli tapahtunut, sillä Waldon pyörtäessä pakoon hän huudahti hiljaa pelosta. Ja samassa ponnahti luolamies pystyyn. Mutta tytön ääni oli värähdyttänyt Waldon rinnassa sellaista kieltä, joka oli melkein surkastunut oltuaan miespolvia käyttämättömänä, ja ensimmäisen kerran eläissään hän teki uljaan ja rohkean teon.

Hän olisi helposti päässyt luolamiehen kynsistä laaksoon — yksin; mutta heti tytön äänen kuultuaan hän kääntyi kapuamaan takaisin kielekkeelle uhmaamaan tukevaa alku-ihmistä, joka olisi voinut rusentaa hänet yhdellä iskulla.

Enää ei Waldo Emerson vapissut. Hänen hermonsa ja lihaksensa olivat vakavat, kun hän heilautti nuijaa kaaressa ja iskeä täräytti sillä luolamiehen kohotettua, torjuvaa kättä.

Luu räsähti iskusta poikki, kajahti tuskainen parahdus, — mies horjahti taaksepäin, tyttö hypähti Waldon viereen ylemmältä kielekkeeltä, ja käsi kädessä he lähtivät kiitämään kallionkuvetta alas.

Kymmenkunnasta luolanaukosta ilmestyi yhtä monta päätä, mutta pakeneva pari oli ennättänyt puoliväliin aukeamaa, ennenkuin näille hidasälyisille olennoille oikein selvisi, mitä oli tapahtunut. Ja heidän aloittaessaan takaa-ajon olivat Waldo ja tyttö jo kadonneet metsään.

Muutamia metrejä ohjasi viimemainittu miestä suoraan puiden varjoihin, mutta kääntyi sitten oikealle, poiketen suorakulmaisesti heidän siihenastisesta suunnastaan.

Tyttö yhäti puristi nuoren miehen kättä eikä vähääkään hidastanut vauhtiaan heidän jouduttuaan puiden alla vallitsevaan pimentoon. Hän juoksi erehtymättömän varmasti sysipimeässä metsässä ikäänkuin tie olisi ollut kaarilamppujen valaisema. Mutta Waldo kompasteli ja kaatuili yhtenään.

Pian alkoi takaa-ajon häly hiljetä; luolamiehet olivat nähtävästi edenneet suoraan metsään. Mutta tyttö kiidätti huohottavaa Waldoa yhä eteenpäin niin kauan, että se tuntui henkeä haukkovasta nuoresta miehestä ikuisuudelta. Kohta he kuitenkin saapuivat luolilta näkyneen pienen puron partaalle. Siellä tyttö alkoi kävellä ja veti vähän ajan kuluttua bostonilaisen viettävää äyrästä myöten veteen, joka nousi hänen polviensa yläpuolelle. Tyttö vei häntä ylöspäin pitkin puron uomaa, jossa oli joskus niin syviä kuoppia, että he joutuivat kokonaan veden valtaan.

Waldo ei ollut koskaan opetellut uimisen raakaa taitoa, ja niinpä hän olisi hukkunut, jollei hänen kumppaninsa voimakas, ruskettunut käsi olisi aina kiskonut häntä pärskyvänä ja yskivänä kammottavista syvennyksistä ja vihdoin vetänyt häntä, kun hän jo oli melkein tukehtunut ja kuolemaisillaan kauhusta, turvaan matalalle, ruohoiselle rannalle jyrkän kallion juurelle. Kallio muodosti toisen seinämän rotkossa, jonka lävitse joki virtasi kuohuvana koskena.

Ei suinkaan pidä luulla, että Waldo Emerson palatessansa ottelemaan karvaisen raakalaisen kanssa, joka uhkasi erottaa hänet uudesta kumppanistaan, olisi ihmeellisellä tavoin muuttunut jäniksestä leijonaksi — kaukana siitä.

Nyt, jolloin hän sai virua ihan hiljaa ja miettiä viimeksi kuluneen tunnin seikkailuja, tuli vastavaikutus, ja Waldo Emerson oli kiitollinen ystävälliselle yölle, joka salasi tytön katseilta hänen surkean näköiset, herpaantuneet jäsenensä ja vapisevat huulensa.

Taaskin hän oli silmittömän kauhun vallassa, ja hänen ärtyneet hermonsa vaativat häntä äänekkäästi voivottelemaan sietämättömästä pelosta.

Kosteassa rotkossa, jossa tuuli puhalsi kylmän vedenpinnan ylitse, ei ollut lämmin, joten Waldon sielulliseen tuskaan lisääntyi kylmän ja kosteuden aiheuttama ruumiillinen epämukavuus. Hän oli todellakin säälittävän surkea viruessaan kokoon sykertyneenä ruohikossa, rukoillen, että aurinko pian nousisi, mutta kuitenkin peläten päivänvaloa, joka saattaisi paljastaa hänet vainoojille.

Mutta vihdoin aamu koitti, ja katkonaisen unen jälkeen Waldo heräsi, huomaten olevansa viettävällä ruohoisella rannalla, hauskassa ja kauniissa pikku paratiisissa, jonka erottivat muusta maailmasta jokea reunustavat korkeat kalliot ja johon ei nähnyt muualta kuin joen vastakkaisella rannalla kohoavan kallion laelta.

Hän nukkui vielä. Hänen päänsä nojasi toiseen lujaan, ruskeaan käsivarteen. Pehmeä, musta tukka valui sekavana toisen posken ja käsivarren ylitse, viehättävästi leviten vihreälle ruohikolle.

Katseleva Waldo pani merkille, että tyttö oli sangen sievä. Milloinkaan ennen hän ei ollut nähnyt samanlaista tyttöä. Hänen nuoret naistuttavansa olivat olleet aika koreilevia ja keskinkertaisen näköisiä; heillä oli ollut pitkät, kalpeat kasvot ja ohuet huulet, joiden he tuskin milloinkaan rohkenivat sallia kaartua hymyyn, ja alhaisontapaista naurua he halveksivat.

Tämän tytön huulet näyttivät olevan tehdyt nauramaan — ja jotakin muuta varten, vaikka oikeudenmukaisuus vaatii myöntämään, ettei Waldo silloin tajunnut, mitä kaikkia mahdollisuuksia niissä piili.

Waldon katseen lipuessa pitkin tytön nuoren vartalon viivoja nostatti hänen puritaaninen kasvatuksensa kuuman häpeänpunan hänen kasvoilleen, ja hän kääntyi kylmäkiskoisesti selin tyttöön päin.

Liioittelematta puhuen Waldo Emersonista olikin todentotta kauheata ajatella, kuinka tavattomaan ja sopimattomaan asemaan kohtalo oli hänet pakottanut. Kuta enemmän hän sitä pohti, sitä punaisemmaksi hän tuli. Se oli hirveätä — mitähän hänen äitinsä sanoisi siitä kuullessaan?

Mitä sanoisi tämän tytön äiti? Mutta tärkeämpää olisi — kammottava ajatus — mitä tytön isä tai veljet tekisivät Waldolle, jos löytäisivät heidät yhdessä tällä tavoin — tytöllä vain vyötäisillään kovin vähäinen nahankappale, joka tuskin missään kohdassa ulottui polven alapuolelle, mutta toisin paikoin loppui jo paljoa ylempänä.

Waldo oli kovasti harmissaan. Hän ei jaksanut käsittää, mitä tyttö oikein ajatteli, sillä muissa suhteissa hän näytti sangen kiltiltä, ja hänen suurista silmistään ei varmasti kuvastunut muuta kuin hyvyyttä ja viattomuutta.

Hänen istuessaan sellaisissa mietteissä tyttö heräsi ja tervehti häntä hilpeästi nauraen.

Hän olisi toivonut osaavansa tytön kieltä, jotta olisi voinut huomauttaa, kuinka paheksuttavana hän piti moista asua.

Hän oli aloittamaisillaan selvittää sitä merkeillä, kun tyttö nousi pystyyn joustavana ja viehkeänä kuin naarastiikeri ja meni puron partaalle. Näppärällä sormiliikkeellä hän irroitti ainoata pukukappalettaan pitelevän hihnan, ja sen pudotessa maahan kääntyi Waldo kauhusta ähkäisten kasvoilleen, painaen kätensä tiukasti ummistetuille silmillensä.

Hän kutsui useita kertoja Waldoa mukaansa, mutta Waldo ei voinut edes katsoakaan sinnepäin; hänen sielunsa oli loukkaantunut.

Tytön noustua vedestä kului vähän aikaa, ennenkuin Waldo rohkeni empivästi vilkaista sinnepäin. Hän huoahti helpotuksesta nähdessään tytön pukeneen ylleen ainoan vaatetuskappaleensa, ja senjälkeen hän saattoi häpeilemättä katsella tyttöä, kun tämä oli sillä tavoin puettu. Alastomuuteen verrattuna se oli hänestä tuiki säädyllinen asu.

He kävelivät yhdessä puron rantamalla, poimien sellaisia hedelmiä ja juuria, joiden tyttö tiesi olevan syötäviä. Waldo Emerson noukki niitä tytön neuvojen mukaan — kaikesta opistaan huolimatta hänen oli pakko turvautua tämän pienen, kehittymättömän villitytön ohjaukseen.

Sitten tyttö opetti häntä pyydystämään kaloja, käyttäen satimeenaan taivutettua oksaa ja tehden salamannopean liikkeen ruskeilla käsillään — tai pikemminkin koetti opettaa häntä, sillä hän oli ihan liian hidas ja kömpelö kyetäkseen siihen.

Myöhemmin he istuutuivat pehmeään ruohikkoon villin viikunapuun varjoon syömään tytön pyydystämiä kaloja. Waldo aprikoi, miten ihmeellä tyttö saisi tulen viritetyksi ilman tulitikkuja, sillä hän oli ihan varma, ettei toisella niitä ollut. Ja vaikka hän saisikin tulen sytytetyksi, ei siitä olisi mitään hyötyä, koska hänellä ei ollut keittovehkeitä eikä uunia.

Tyttö järjesti kalat pieneen kasaan heidän väliinsä ja suloisesti hymyillen kehoitti häntä aterioimaan kanssansa valiten sitten kalan itselleen ja upottaen vankat, valkeat hampaat sen raakaan lihaan Waldo Emersonin katsellessa kauhistuneena.

Tyttö näytti hämmästyneeltä ja huolestuneelta, kun mies ei syönyt. Tavantakaa hän koetti merkeillä houkutella häntä nauttimaan kalaa, mutta hän ei voinut edes katsoa toisen aterioimista. Vastenmielisyyden ensimmäisen puuskan vaimennuttua hän oli yrittänyt, mutta nähtyään tytön syövän kalan kokonaan ja sellaisenaan vaivautumatta sitä siivoamaan tai suomustamaan, alkoi häntä kuvottaa niin, ettei hän voinut ajatellakaan ruokaa.

Seuraavan viikon aikana he uskaltautuivat useita kertoja pois piilopaikastaan, ja tällöin kävi tytön menettelystä ilmeisen selväksi, että hän tahtoi karttaa heidän vainoojiaan ja pyrkiä johonkin toiseen turvalliseen paikkaan. Mutta heidän yrittäessään sitä varoittivat hänen valppaat korvansa tai herkät sieraimensa joka kerta häntä vaaran läheisyydestä, ja heidän oli pakko rientää takaisin pieneen Edeniinsä.

Tällä ajalla hän opetti Waldolle useita sanoja äidinkieltään, joten he täyttäen merkeillä aukot kykenivät keskustelemaan aika tyydyttävästi. Waldon kielitaito edistyi ripeästi.

Kymmenentenä päivänä tyttö sai hänet ymmärtämään haluavansa paeta hänen kanssaan oman kansansa pariin. Ne ihmiset, joiden keskuudesta Waldo oli hänet tavannut, olivat hänen heimonsa vihollisia, ja hän oli piileskellyt heitä Waldon osuessa hänen luolansa kohdalle.

»Minä karkasin», kertoi hän. »Äitini surmattiin. Isäni otti toisen puolison, joka aina kohteli minua julmasti. Mutta vaellettuani näiden vihollisten maahan alkoi minua peloittaa, ja olisin palannut isäni luolalle. Mutta olin edennyt liian kauas.

— Minun olisi pitänyt juosta hyvin nopeasti voidakseni välttää heitä.
Kerran juoksin kapeata polkua pitkin meren rannalle. Oli pimeä.

— Harhaillessani metsässä, jouduin äkkiä lakealle rantakaistaleelle ja näin hietikolla oudon olennon. Se olit sinä. Halusin tietää, mimmoinen mies olit. Mutta olin kovin peloissani, joten en uskaltanut tarkkailla sinua muuta kuin kaukaa.

— Viidesti kävin sinua siellä katsomassa. Sinä et minua huomannut ennenkuin viimeisellä kerralla. Silloin lähdit minun jälkeeni kiljuen kauheasti.

— Minua peloitti hyvin kovasti, sillä olin varma, että sinun täytyi olla hyvin rohkea, koska oleskelit yksin metsän äärellä ilman minkäänlaista suojaa, eikä sinulla ollut edes kiveäkään, jolla olisit heittänyt Nagoolaa, jos se olisi tullut metsästä hätyyttämään sinua.»

»Se on yhtä iso», alkoi tyttö kuvailla, »kuin kaksi miestä ja musta, ja sillä on välkkyvän sileä turkki. Sillä on kaksi keltaista silmää, jotka näkevät yhtä hyvin yöllä kuin päivällä. Sen vankoissa käpälissä on valtavat kynnet. Se —» Vastapäistä kallionlakea reunustavista pensaista kuuluva kahina sai hänet pyörähtämään sinnepäin ja tähyämään valppaasti.

Olipa hyvä, ettei tyttö nähnyt hänen kalpeita kasvojaan ja pullottavia silmiään, kun hän katseli ilkeännäköistä, isoa, mustaa pantteria, joka kyyrötti joen vastaisella rannalla ja silmäili heitä.

Waldon valtasi voimakas pakokauhu. Vain se, että hänen pelonlamauttamat lihaksensa eivät totelleet tahdon määräyksiä, esti häntä kirkuen syöksymästä pois tuon hurjan otuksen näkyvistä.

Sitten hän raukkamaisesti pelätessään taaskin kuuli ikäänkuin sumun lävitse tytön suloisen äänen: »Olin varma, että sinun täytyi olla hyvin rohkea oleskellaksesi ihan yksin sen kamalan metsän liepeellä.»

Ensimmäisen kerran Waldo Emersonin eläessä tulvahti häpeän aalto hänen mieleensä.

Tyttö huuteli ärsyttävästi pantterille ja kääntyi sitten hymyillen
Waldon puoleen.

»Kuinka rohkea nyt olenkaan!» puhui hän nauraen. »Enää en pelkää
Nagoolaa. Olethan sinä seurassani.»

»Niin», sanoi Waldo ääni hyvin heikkona, »sinun ei tarvitse pelätä, kun minä olen luonasi».

»Oi!» intoili tyttö. »Tapa se! Kuinka ylpeä olisinkaan palatessani omaisteni luokse sellaisen miehen saattamana, joka on voittanut Nagoolan ja jonka lanteita verhoisi sen talja merkkinä urotyöstä!»

»Mutta», jatkoi tyttö, »sinähän olet surmannut monta Nagoolan veljeä ja sisarta. Sinusta ei sentapaisten surmaaminen ole kiihoittavaa huvia.»

»Niin — kyllä», huudahti Waldo. »Niin, siinäpä se — olen kyllästynyt panttereihin.»

»Oi!» Tyttö taputti hurmaantuneena käsiään. »Kuinka monta olet niitä tappanut?»

»Hm — kas niin, annahan, kun mietin», väitteli nuori mies. »Asia on niin, etten koskaan ole koettanutkaan pitää muistissani kaatamieni pantterien lukumäärää.»

Waldo alkoi raivostua. Hän ei ollut ennen kertaakaan valehdellut koko elämänsä aikana. Hän vihasi valhetta ja kammosi valehtelijaa. Nyt hän aprikoi, minkä tähden hän itse oli valehdellut.

Eipä totisesti kannattaisi kerskua, jos olisikin surmannut Jumalan luomia olentoja — ja suorastaan kauheata oli väittää tappaneensa niitä niin paljon, ettei edes jaksanut muistaa niiden lukumäärää. Mutta sittenkin hän tunsi vihlovaa mielipahaa sen tähden, ettei ollut tappanut tuhatkuntaa pantteria ja säilyttänyt niiden kaikkien taljoja miehuutensa merkiksi.

Pantteri tähyili heitä yhäti joen vastaiselta rannalta. Tyttö painautui ihan likelle Waldoa, sukupuolensa tavoin etsien turvaa. Laskien arkailevasti kätensä miehen laihalle käsivarrelle hän suuntasi suuret luottavat silmänsä hänen kasvoihinsa kunnioittavan ja ihailevan näköisenä.

Silloin Waldo päätti selittää kaikki ja tunnustaa, ettei hän ollut ennen kertaakaan nähnyt elävää pantteria. Mutta avattuaan suunsa aloittaakseen nöyryyttävän, tunnustuksensa hän ihan äkkiä tajusi, minkä tähden hän oli valehdellut — hän tahtoi antaa itsestään hyvän käsityksen tälle villille, puolialastomalle tytölle.

Hän, Waldo Emerson Smith-Jones, kaipasi raakalaisen hyväksymistä ja kehumista, ja saavuttaaksensa sen hän oli teeskennellyt ruumiillista kuntoa, jota Smith-Jonesit olivat miespolvien aikana arvostelleet etäältä katsoen, paheksuen ja moittien.

»Niin», äänsi Waldo, »se käy tosiaankin perin yksinkertaisesti.
Päästyäni niihin käsiksi isken niitä rajusti kepillä.»

Waldoa raastoivat monenlaiset epämieluiset tunteet — hänet äkkiä vallanneen siveellisen turmeluksen aiheuttama masentava häpeä, pelokkaat aavistukset, että tyttö tuonnempana näkisi hänet oikeassa karvassaan, ja pelko, jäytävä, hirveä pelko, että tyttö vaatisi häntä heti menemään ja surmaamaan Nagoolan.

Mutta tyttö ei hiiskahtanutkaan mitään siihen suuntaan, ja pian pantteri väsyi väijymään heitä ja luikki takaisin sen takana alkavaan tiheään pensaikkoon.

NELJÄS LUKU

Myöhään saman päivän iltapuolella tyttö ehdotti, että he sinä iltana lähtisivät taivaltamaan hänen kotikyläänsä kohti.

»Ilkeät ihmiset eivät ole liikkeellä pimeän tultua», selitti hän, »ja kun sinä olet turvanani, en pelkää Nagoolaa».

»Meiltä kuluu matkaan kolme yötä», vastasi toinen. »Päivisin on meidän pysyteltävä piilossa, sillä et edes sinäkään kykenisi voittamaan ilkeitä miehiä, jos heitä karkaisi kimppuusi suuri joukko yhtä aikaa.»

»Mutta oli kovin ihanaa katsella sinua», jatkoi tyttö, »kun ottelit kalliolla, paiskellen heitä alas sitä myöten, kun heitä tuli. Kuinka uljas olitkaan! Ja kuinka peloittava! Ihan vapisit raivosta.»

»Niin», myönteli Waldo, »olin perin kiukuissani. Vapisen aina sillä tavoin, kun vihani kiehuu. Joskus vimmastun niin, että polveni kolahtelevat vastakkain. Jos joskus näet polvieni tutisevan, niin arvaat, kuinka silmittömästi olen suuttunut.»

Hänen mielessänsä heräsi kova pelko. Eikö tyttö ehkä ollutkaan niin herkkäuskoinen kuin oli näyttänyt olevan? Oivalsiko hän ehkä sittenkin, että Waldo kerskui koettaessansa verhota arkuuttaan?

»Kuvittelin mielessäni vanhan Lättäjalan ja Korthin ja kaikkien muiden hämmästystä, kun vien sinut heidän luokseen.»

»Miksikö sinun pitäisi kolhia heitä!» Tyttö ei nähtävästi jaksanut uskoa, ettei hän sitä käsittänyt.

»Kuinka vähän sinä tiedätkään!» säälitteli hän. »Sinä et osaa uida etkä puhua ymmärrettävää kieltä, eksyisit metsään, jos minä jättäisin sinut yksin, ja nyt et sanojesi mukaan tiedä, että kun saavut vieraan heimon pariin, koetetaan sinut tappaa ja että sinut otetaan heimon jäseneksi vasta sitten, kun olet osoittautunut sen arvoiseksi surmaamalla ainakin yhden heimon väkevimmistä miehistä.»

Se tieto tyrmistytti häntä. Hän oli otaksunut, että hänet avosylin lausuttaisiin tervetulleeksi tytön kotiseudun parhaisiin seurapiireihin. Juuri niin hän oli kuvitellut, sillä vieläkään hän ei ollut oppinut tajuamaan, että kokonaisia kansoja saattoi elää tyyten toisenlaisissa oloissa kuin ne olivat, jotka vallitsivat Bostonissa, Massachusettsissa.

Myöskin tytön viittaus hänen tietämättömyyteensä oli kirvelevä sivallus. Hän oli aina pitänyt itseään suuresti oppineena miehenä. Siitä hän oli itse salaa pöyhistellyt, ja hänen äitinsä oli siitä peittelemättä ylpeillyt.

Ja nyt hänen tietämättömyyttään säälitteli sellainen olento, joka todennäköisesti luuli maapalloa litteäksi pannukakuksi, jos hän lainkaan vaivasi päätään sellaisilla asioilla — joka ei osannut lukea eikä kirjoittaa! Ja pahinta kaikesta oli se, että tytön arvostelu piti paikkansa — se ei vain ollut kyllin pitkälle menevä.

Hänen tiedoissaan ei ollut paljoakaan käytännöllisesti arvokasta. Tajutessaan tietojensa suppeuden Waldo Emerson tietämättään astui aimo harppauksen laajempaa viisautta kohti kuin hänen ahdas sielunsa oli milloinkaan osannut kuvitellakaan.

Auringon sinä iltana laskettua ja tähtien ja kuun alettua loistaa lähti pari turvapaikastaan luoteista kohti, jolla suunnalla tyttö vakuutti hänen kansansa kylän olevan.

He astelivat käsi kädessä pimeässä metsässä. Tyttö opasti, ja nuori mies puristi oikealla kädellään pitkää nuijaansa, tähyillen pimentoihin havaitakseen pelokkaiden aivojensa loitsimia hirmuolentoja ja ennen kaikkea ne kaksi kammottavaa, hehkuvaa täplää, joiden hän tytön puheista päätteli olevan merkkinä Nagoolan läsnäolosta.

Hänen korviinsa kantautui outoja ääniä, ja kerran tyttö painautui ihan kiinni häneen herkän korvansa erottaessa kahinaa, kun iso otus hiipi pensaikossa heidän vasemmalla puolellaan, Waldo Emerson oli melkein lamautunut kauhusta, mutta vihdoin otus, mikä se lieneekin ollut, vetäytyi kauemmaksi metsään ahdistamatta heitä. Moniin tunteihin senjälkeen ei heitä häirinnyt mikään, mutta kammon aiheuttama alituinen jännitys oli käynyt niin ankarasti miehen jo ennestään ylenmäärin vaivautuneille hermoille, että hän surkeassa pelossaan ei enää lainkaan kyennyt hillitsemään itseään.

Kun tyttö niin ollen äkkiä seisautti hänet, ähkäisten hiljaa säikähdyksestä, ja osoitti suoraan eteenpäin kuiskaten: »Nagoola», tuli hän heti hulluksi kauhusta.

Vain hetkiseksi hän pysähtyi kuin kivettyneenä paikalleen, mutta syöksähti sitten tytön luota, kohotti nuijansa päänsä yläpuolelle, päästi kammottavan kiljaisun ja lähti juoksemaan — suoraan pantteriin päin.

Joidenkuiden mielestä saattanee olla epäilyttävää, kumpi — silokarvainen, äänetön, musta kissaeläin vaiko virnistävä, kirkuva Waldo — oli hirvittävämpi.

Olipa sen laita miten tahansa, ei pedon mielessä ilmeisesti ollut lainkaan epäilyksiä siihen nähden, sillä kiljaistuaan yhden ainoan kerran vastaukseksi se pyörähti ympäri ja katosi synkän yön pimeyteen.

Mutta Waldo ei huomannut sen lähtöä. Yhä kirkuen hän riensi eteenpäin metsässä, kunnes kompastui köynnöskasviin ja tupertui uupuneena maahan. Hän virui huohottaen, värähdellen ja vapisten paikallaan, kunnes tyttö löysi hänet tunnin kuluttua auringon noususta.

Kuullessansa tytön äänen Waldo olisi ponnistautunut pystyyn ja pujahtanut piiloon metsään, sillä hänestä tuntui, ettei hän enää ikinä voisi katsoa tyttöä silmiin tehtyään hänelle niin raukkamaisen tepposen muutamia tunteja aikaisemmin.

Mutta kun hän pystyyn päästyään kuuli tytön ensimmäiset sanat, rauhoittivat ne häntä ja haihduttivat hänen mielestään koko halun pyrkiä piiloon.

»En», ähkäisi Waldo Emerson ihan totuuden mukaisesti. »Se luikki tiehensä.»

He levähtivät hetkisen, ja sitten Waldo vaati, että he jatkaisivat matkaansa päivällä eivätkä yöllä. Hän oli varmasti päättänyt, ettei hän enää sietäisi sellaista sielullisen kidutuksen yötä, ja uskoi, ettei hän jaksaisikaan sitä kestää. Paljoa mieluummin hän antautuisi siihen vaaraan, että he kohtaisivat ilkeitä miehiä, kuin sietäisi sitä alituista tunnetta, että näkymättömät viholliset tähyilivät häntä pimeästä joka hetki.

Päivällä heillä olisi ainakin se etu, että he näkisivät ahdistajansa, ennenkuin saisivat iskun. Näitä syitä hän ei kuitenkaan esittänyt tytölle. Oloihin katsoen oli toinen selitys hänen mielestänsä sopivampi tytön korville.

»Jollei näet», haasteli hän, »olisi ollut niin pimeä, ei Nagoola ehkä olisi päässyt käsistäni. Se on perin ikävää — perin ikävää.»

»Niin», vahvisti tyttö, »se on kovin ikävää. Meidän on taivallettava päivällä. Eikä se enää olekaan vaarallista. Ilkeiden ihmisten maa on takanamme, ja tämän paikan ja minun kansani asumasijojen välinen seutu on hyvin harvaan asuttua.»

Sen yön he viettivät pienen joen jyrkästä äyräästä löytämässään luolassa.

Se oli kostea, lokainen ja kolea, mutta molemmat olivat väsyksissä, he vaipuivat uneen ja nukkuivat yhtä sikeästi kuin olisi heidän allaan ollut mitä parhaat patjat. Tyttö nukkui otaksuttavasti paremmin, koska hän ei koko elämänsä aikana ollut tottunut lepäämään kovinkaan paljoa mukavammilla vuoteilla.

Matkaa kesti viisi päivää tytön arvioimisen kolmen sijasta, ja sillä aikaa Waldo oppi tytöltä yhä enemmän erämiestaitoja. Aluksi oli hänen ajatuskantansa estänyt häntä kovinkaan paljoa hyötymästä toisen laajemmista käytännöllisistä tiedoista, sillä hän oli ollut taipuvainen pitämään tyttöä, kehittymätöntä villiä, itseään alempana olentona.

Mutta nyt hän oli harras oppilas, ja kun Waldo Emerson halusi oppia, kykeni hän pian käsittämään ja painamaan mieleensä mitä hyvänsä. Hänellä oli hyvin harjoitetut aivot, joiden pahin vika oli se, että ne oli ahdettu täyteen hyödyttömiä tietoja. Hänen äitiänsä oli vaivannut se erehdys, ettei hän ollut koskaan osannut erottaa tietoja viisaudesta.

Mutta tällä matkalla ei Waldo yksinään oppinut uutta. Myöskin tyttö oppi jotakin — sellaista, mikä päiväkausia oli pyrkinyt hänen tietoisten ajatustensa piiriin, ja nyt hän tajusi sen piilleen sydämessään melkein ensi hetkestä alkaen, kun oli joutunut tämän oudon nuoren miehen seuraan.

Luonto oli suonut Waldo Emersonille ritarillisen sydämen, ja tottumuksesta hän suorastaan koneellisesti käyttäytyi kaikkia naisia kohtaan joustavan kohteliaasti ja huomaavaisesti, mikä on hyvän kasvatuksen tuomia hienoja puolia. Eikä hän hitustakaan vähemmän tunnokkaasti suhtautunut tähän villiin luolatyttöön kuin olisi suhtautunut oman ylimystöpiirinsä hienoimman perheen tyttäreen.

Hän oli koko ajan ollut ystävällinen, huomaavainen ja hienotuntoinen, ja tytöstä, joka ei ollut tottunut saamaan miehiltä osakseen sellaista kohtelua eikä ollut milloinkaan nähnyt miehen käyttäytyvän sillä tavoin ainoatakaan naista kohtaan, tuntui miltei ihmeeltä tällainen hellä lempeys niin sotaisessa ja hurjassa luonteessa kuin hän luuli Waldo Emersonilla olevan. Mutta hän tyytyi uskomaan, että niin pitikin olla.

Hän ei olisi välittänyt miehestä, jos tämä olisi ollut lempeä häntä kohtaan, mutta pelkurimainen. Jos hän olisi uneksinutkaan, kuinka asianlaita todellisesti oli, jos hänellä olisi ollut hämärintäkään aavistusta, että Waldo Emerson oli pahanpäiväisin raukka, mitä aurinko oli ikinä lämmittänyt, olisi hän inhonnut ja vihannut tätä miestä, sillä hänen yhteiskunnassaan, hänen maailmassaan vallitsevien alkeellisten siveyssääntöjen mukaan ei siellä ollut sijaa aroille eikä heikoille — ja Waldo Emerson oli sekä arka että heikko.

Kun hän heräsi tajuamaan voimistuvat tunteensa miestä kohtaan, muutti se hänet ujoksi ja neitseellisen arkailevaksi, jollainen hän ei ollut aikaisemmin lainkaan ollut. Siihen saakka heidän seurustelunsa — mitä tyttöön tulee — oli pikemminkin muistuttanut kahden nuorukaisen kumppanuutta. Mutta kun hän nyt tunsi värähtelevänsä miehen keveimmästäkin tarkoituksettomasta kosketuksesta, valtasi hänet eriskummainen halu karttaa Waldoa.

Ensi kerran elämässään hän myöskin huomasi olevansa alasti, ja se kainostutti häntä. Kenties se johtui siitä, että Waldo niin kovin huolekkaasti koetti pukunsa riekaleilla verhota ruumiinsa kokonaan, mikä kuitenkin oli mahdotonta.

Viimeisenä yönä kiusasivat häntä unessa hirvittävät näyt Lättäjalasta ja Korthista. Hän näki kookkaiden, karvaisten otusten karkaavan kimppuunsa alkuaikaiseen villin hurjaan tapaansa — petomaisessa raivossaan raatelevan hänen jäsenensä yhden erältään siekaleiksi.

Tytön pelästyneenä tiedusteltua, mikä hänen oli, hän vastasi vain uneksineensa.

»Näitkö unta Lättäjalasta ja Korthista?» kysyi toinen nauraen. »Ja siitä, mitä teet heille huomenna?»

»Kyllä», myönsi Waldo, »näin unta Lättäjalasta ja Korthista». Mutta tyttö ei nähnyt, että hän vapisi ja painoi päätään kainalokuoppaansa.

Viimeisen päivän taivallus oli Waldo Emersonin elämän tuskaisin kokemus. Hän uskoi varmasti menevänsä kuolemaan, mutta enemmän häntä kammotti tuleva kuolintapa kuin itse kuolema. Itse asiassa hän oli taaskin sellaisessa tilassa, että kuolema olisi ollut hänestä tervetullut. Tulevaisuus ei tarjonnut hänelle muuta kuin vaivaloista ja surkeata elämää sekä alituista sieluntuskaa hänen elää retuuttaessaan kauhean pelon vallassa tässä kummallisessa ja hirvittävässä maassa.

Waldolla ei ollut hämärintäkään aavistusta, oliko hän jollakin mantereella vaiko jollakin tuntemattomalla saarella. Hän tiesi vain sen, että hyökyaalto oli yllättänyt heidät jossakin paikoin Tyynenmeren eteläosassa. Ja jo kauan sitten hän oli tauonnut toivomasta, että hänelle saapuisi apua kyllin ajoissa pelastamaan hänet sortumasta surkeaan tuhoon kaukana kodistaan ja äiti-raukastaan.

Hän ei voinut kauan ajatella tätä surullista asiaa, koska se aina nosti itsesäälittelyn kyyneleet hänen silmiinsä, ja jostakin selittämättömästä syystä Waldo ei missään nimessä tahtonut tällaista epämiehekästä heikkouttaan paljastaa tytölle.

Koko pitkän päivän hän vaivasi aivojansa keksiäkseen jonkun kelvollisen tekosyyn, jolla voisi taivuttaa kumppaninsa opastamaan hänet johonkin muualle eikä omaan kyläänsä. Tuhansia kertoja parempi olisi joku eristetty suojapaikka, sellainen kuin se oli, jossa he olivat olleet turvassa kymmenen päivää päästyään pakoon luolamiesten kynsistä.

Jos he vain tapaisivat sellaisen paikan lähellä rannikkoa, joten Waldo voisi alati pitää silmällä merta ohipurjehtivien alusten varalta, olisi hän niin onnellinen kuin suinkin luulisi voivansa olla niin villissä maassa.

Hän tahtoi säilyttää tytön seuranaan; yksin ollen häntä peloitti pahemmin. Tietysti hän käsitti, ettei tyttö ollut sopivaa seuraa niin runsailla hengenavuilla varustetulle miehelle kuin hän oli; mutta olihan tyttö kuitenkin inhimillinen olento, ja hänen seuransa oli parempi kuin ihan ilman. Niin kauan kuin hän oli vielä uskaltanut toivoa pääsevänsä hengissä palaamaan rakkaaseen Bostoniinsa, oli hän usein aprikoinut, rohkenisiko hän kertoa äidilleen hänen ja tytön välisestä, sovinnaisuutta loukkaavasta tuttavuudesta.

Ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään, että hän olisi kuvannut kaikkia yksityiskohtia. Hän ei esimerkiksi tohtisi hiiskuakaan tytön puvusta tiukkavaatimuksiselle äidilleen.

Myöskin se seikka, että he olivat viikkokausia olleet yötä päivää kahdenkesken, huolestutti Waldoa kovasti. Hän oli varma, että sellaisen tiedon loukkaava vaikutus saattaisi sortaa hänen äitinsä tautivuoteelle, ja kauan aikaa hän pohti mielessään, olisiko viisainta olla mainitsematta koko tytöstä mitään.

Vihdoin hän arveli, että pieni, viaton hätävalhe olisi sallittava, koska sekä hänen äitinsä terveys että tytön maine olivat kysymyksessä. Niinpä hän päätti kertoa tytön tädin olleen heidän muassaan valvovana seuranaisena. Se oli kaunis ratkaisu, ja nyt ei se asia enää kalvanut Waldon mieltä niin pahasti.

Myöhään iltapäivällä he astelivat polkua myöten, joka vei ylängöltä kapeaan, kauniiseen laaksoon. Puiden reunustama joki koukerteli laakson tasaisen pohjan keskitse, ja taustalla kohosi äkkijyrkkiä kallioita, joita jatkui kumpaankin suuntaan niin kauas kuin silmä kantoi.

»Tuolla asustaa minun kansani», ilmoitti tyttö osoittaen kaukaista vuorenseinämää.

»Levätään täällä huomiseen saakka», ehdotti hän, »jotta saapuisimme perille levänneinä ja virkistyneinä».

»Oi, ei!» huudahti tyttö. »Ennätämme kyllä luolille ennen pimeän tuloa. Tuskin maltan odottaa sitä, että näen sinun surmaavan Lättäjalan ja ehkä myöskin Korthin. Luulen kuitenkin, että kun toinen heistä on saanut maistaa voimiasi, muut ilomielin ottavat sinut heimon jäseneksi saadakseen sinut ystäväkseen.»

»Enkö jollakin tavoin», rohkeni levoton Waldo esittää, »voisi tulla kyläänne taistelematta? En mielelläni tappaisi ainoatakaan ystävistäsi», selitti Waldo juhlallisesti. Tyttö purskahti nauramaan.

»Lättäjalka ja Korth eivät kumpikaan ole ystäviäni», vastasi hän. »Minä vihaan heitä molempia. He ovat kauheita miehiä. Olisi koko heimolle parempi, jos heidät surmattaisiin. He ovat niin väkeviä ja julmia, että me kaikki vihaamme heitä, koska he käyttävät voimiansa sortaakseen heikompiaan.

— He pakottavat meidät kaikki ankarasti uurastamaan heidän hyväkseen. He anastavat muiden miesten puolisoita, ja jos muut miehet panevat vastaan, tappavat he heidät. Tuskin kuluu ainoatakaan kuukautta, jona joko Lättäjalka tai Korth ei surmaisi jotakuta.

— Eivätkä he tapa yksinomaan miehiä. Usein he suutuspäissään tappavat naisia ja pieniä lapsia vain huvikseen. Mutta kun sinä joudut keskuuteemme, tulee siitä loppu, sillä sinä surmaat heidät molemmat, jolleivät he pysy kunnollisina.»

Waldo oli liian kauhistunut tästä lähiaikaisten vastustajainsa kuvauksesta vastatakseen mitään — hänen kielensä juuttui suulakeen, ja kaikki hänen puhe-elimensä tuntuivat halvautuneen.

Mutta tyttö ei sitä huomannut. Hän haasteli edelleen hilpeästi, kiskoen
Waldon hermoston irti ruumiista ja repien sen riekaleiksi.

»Lättäjalka ja Korth», jatkoi hän, »ovat näet mahtavampia kuin heimoni muut miehet. He saavat tehdä mitä tahtovat. He ovat hirvittävän näköisiä, ja usein olen arvellut muiden sydämien lakkaavan sykkimästä, kun he näkevät jommankumman näistä hirmuista tulevan heidän kimppuunsa.

— Ja he ovat niin vahvoja. Olen nähnyt Korthin musertavan täysikasvuisen miehen kallon yhdellä ainoalla kämmenensä sivalluksella, ja Lättäjalka huvittelee katkomalla miesten käsivarsia ja jalkoja paljain käsin.»

Tällä välin he olivat saapuneet laaksoon ja etenivät nyt äänettöminä pientä jokea reunustavia puita kohti.

Nadara opasti hänet kahlaamolle, jonka poikki he nopeasti kahlasivat. Heidän astellessaan laaksossa oli Waldo koko ajan koettanut keksiä jotakin pelastuskeinoa.

Hän ei uskaltanut mennä tuohon kamalaan kylään kohtaamaan tytön kuvaamia hirveitä miehiä, ja melkein yhtä vastenmielistä hänen oli tytölle tunnustaa pelkäävänsä.

Hän olisi ilomielin kuollut välttääkseen molemmat vaihtoehdot, mutta hän halusi mieluimmin itse valita kuolintapansa.

Sitä ajatusta, että hän menisi kylään ja saisi kauhean lopun siellä odottavien raakalaisten käsissä, hän ei jaksanut kestää, ja yhtä mahdottomalta tuntui hänestä paljastaa tytölle, ettei hän ollut valtava taistelija eikä sankari.

Näitä kiusallisia mietteitä hautoen hän saapui Nadaran seurassa metsän toiseen laitaan, josta he selvästi erottivat laakson pohjasta lähes kolmensadan metrin päässä jyrkästi kohoavan kallioseinämän.

Seinämällä ja sen juurella Waldo näki lauman puolialastomia miehiä, naisia ja lapsia hyörivän erilaisissa puuhissaan. Hän pysähtyi tahtomattaan.

Tyttö tuli hänen vierelleen. Yhdessä he katselivat näyttämöä, jonka kaltaista Waldo Emerson ei ollut ikinä nähnyt.

Hänestä tuntui kuin olisi hänet äkkiä tempaistu mittaamattomien aikojen taakse ammoin menneeseen muinaisuuteen ja pudotettu keskelle paleoliittisten esivanhempiensa esihistoriallista elämää.

Luolien edustalla olevilla kapeilla kielekkeillä kyyrötti naisia, joilla oli pitkä, hulmuava tukka ja jotka hienonsivat ruokaa karkeatekoisissa kivihuhmarissa.

Heidän ympärillään leikki alastomia lapsia vaarallisen likellä äkkijyrkän kallion reunaa.

Karvaisia miehiä kyykötti gorillan tavoin litteiden paasien ääressä, joilla oli levitetty raakoja vuotia; he kaaputtivat niitä pienillä, teräväsärmäisillä kivillä.

Silloin tällöin Waldo huomasi noiden hurjannäköisten otusten puhuttelevan toisiaan, ja joskus niistä joku veti paksut huulensa äkäiseen irvistykseen, paljastaen torahampaansa. Mutta he olivat niin kaukana, ettei nuori mies erottanut heidän sanojaan.

VIIDES LUKU

»Tule!» kehoitti tyttö. »Mennään joutuin! Kaipaan maltittomasti takaisin kotiin! Kuinka hauskalta tuolla näyttääkään!»

Waldo katsahti häneen kauhuissaan. Tuntui uskomattomalta, että tämä kaunis, nuori olento oli samaa ainesta kuin hänen silmiensä edessä olevat otukset. Hänestä oli kuohuttavaa ajatella, että tyttö saattoi polveutua noista puolieläimistä tai että hänet oli synnyttänyt joku yhtä hurjan ja innoittavan näköinen nainen kuin ne olivat, joita hän katseli. Se ihan ellotti häntä.

»Mene sinä omaistesi luokse, Nadara!» käski hän, sillä hänen mieleensä oli välähtänyt suunnitelma.

Hän oli keksinyt, miten pääsisi kohtaamasta Lättäjalkaa ja Korthia, ja inho, jota hän oli äkkiä alkanut tuntea tyttöä kohtaan, teki suunnitelman toteuttamisen hänelle helpommaksi.

»En heti», vastasi Waldo täysin vilpittömästi. »Haluan sinun menevän edellä. Jos menisimme yhdessä, saattaisivat he kolhia sinua karatessansa ahdistamaan minua.»

Tyttö ei lainkaan sitä pelännyt, mutta hänestä mies tuntui hyvin huomaavaiselta pitäessään niin hellää huolta hänestä. Ja Waldon mieliksi hän suostui ehdotukseen.

Thandar oli hänen oma valitsemansa nimi. Hänen tiedustettuaan Waldon nimeä oli mies ilmoittanut, että tyttö sai nimittää häntä herra Waldo Emerson Smith-Jonesiksi. »Minä nimitän sinua Thandariksi», oli hän vastannut. »Se nimi on lyhyempi, helpompi muistaa ja kuvaavampi. Se merkitsee rohkeata.» Ja niin oli Waldosta tullut Thandar.

Tuskin oli tyttö poistunut metsästä mennäkseen kallioille, kun Thandar rohkea pyörähti ympäri ja lähti täyttä vauhtia juoksemaan päinvastaiseen suuntaan. Joelle saavuttuaan hän heti osoitti, kuinka suuresti hänen erämiestaitonsa oli edistynyt niiden lyhyiden viikkojen aikana, jotka hän oli ollut tytön holhouksessa. Hän syöksyi vitkastelematta veteen ja käveli jokea ylöspäin jättämättä sorapohjaan jälkiä, joita myöten nämä alkeelliset, kotkankatseiset ihmiset olisivat voineet vainuta häntä.

Hän otaksui tytön etsivän häntä, mutta ei tuntenut omantunnon vaivoja sen tähden, että oli niin raukkamaisesti karannut hänen luotaan. Hänellä ei luonnollisestikaan ollut aavistusta, minkälaiset tytön tunteet häntä kohtaan oikeastaan olivat — häntä olisi loukannut se ajatuskin, että tuon tytön tapainen, halpasyntyinen olento oli ihastunut häneen.

Se olisi ollut harmillista ja ikävää, mutta tietenkin mahdottoman sopimatonta — koska Waldo Emerson Smith-Jones ei ikinä olisi saattanut solmita avioliittoa itseään alemman naisen kanssa. Ja mitä itse tyttöön tulee, olisi Waldo yhtä kernaasti voinut pohtia sitä mahdollisuutta, että hän olisi mennyt naimisiin lehmän kanssa. Niin kaukana olivat hänestä olleet kaikki sellaiset ajatukset tyttöön nähden.

Hän tallusti yhä eteenpäin koleassa vedessä. Joskus se nousi hänen päänsä ylitse, mutta hän oli oppinut uimaan — hänet oli siihen taivuttanut osaksi tyttö houkutuksillaan, osaksi pelko, että toinen ivaisi häntä.

Illan tullen häntä alkoi peloittaa, mutta nyt ei hänen pelkonsa enää ollut niin masentava kuin muutamia viikkoja aikaisemmin. Itse sitä huomaamattaan Waldo oli muuttunut hieman vähemmän araksi, vaikka hän ei suinkaan vielä ollut leijonamainen.

Sen yön hän nukkui puun haarautumassa. Hän valitsi pienen puun, joka tosin ei ollut niin mukava, mutta tarjosi paremman turvan Nagoolaa vastaan kuin isompi olisi suonut. Senkin hän oli oppinut Nadaralta.

Jos hän olisi pysähtynyt miettimään, olisi hän oivaltanut saaneensa kaikki tietämisen arvoiset tietonsa villiltä pikku tytöltä, jota hän säälitellen katseli tietojensa korkealta jalustalta. Mutta Waldo ei ollut vielä oppinut kylliksi tajutakseen, kuinka mitättömän vähän hän tiesi.

Aamulla hän jatkoi pakoaan, noukkien aamiaisekseen hedelmiä puista ja pensaista rientäessään niiden ohitse. Tässäkin suhteessa hän oli kiitollisuudenvelassa Nadaralle, sillä ilman hänen ohjaustaan hänen olisi ollut pakko rajoittua pariin hedelmälajiin, kun hän nyt sensijaan sai pelkäämättä valita monenlaisia hedelmiä, juuria, marjoja ja pähkinöitä.

Joki, jota hän oli noudattanut, oli nyt muuttunut kapeaksi, kohisevaksi vuoristopuroksi. Se syöksyi pieniltä jyrkänteiltä rajuina, kauniina putouksina ja kuohuvina koskina ja vei Waldoa yhä kauemmaksi epätasaiselle ylänköseudulle.

Kiipeäminen oli vaivaloista ja usein vaarallista. Waldoa ihmetytti, kuinka jyrkistä kohdista hän suoriutui — huimaavista vieruista, joita hän muutamia viikkoja aikaisemmin olisi pelon herpaisemana kammonnut. Waldo edistyi.

Toinen seikka, joka herätti hänen mielessään kummastusta, samalla kun se tuotti hänelle riemua, oli se, ettei hän enää yskinyt. Se olikin kerrassaan uskomatonta, koska hänen ei eläissään ollut tarvinnut niin paljon kärsiä vilua, kosteutta ja rasituksia.

Kotosalla, sen hän tajusi, hän olisi aikoja sitten sortunut ja kuollut, jos hänen olisi pitänyt kestää kymmenettä osaakaan siitä, mitä hän oli kokenut hyökyaallon temmattua hänet laivan kannelta ja muitta mutkitta paiskattua hänet keskelle tätä uutta, vaivojen ja kauhun värittämää elämää.

Keskipäivällä Waldo alkoi taivaltaa hitaammin. Hän ei ollut kuullut eikä nähnyt merkkiäkään takaa-ajosta. Tavantakaa hän seisahtui tähyämään taakseen, mutta vaikka hän näkikin kapeata laaksoa pitkän matkan, ei hän huomannut mitään huolestuttavaa.

Äkkiä hän tajusi olevansa kovin yksinäinen. Kymmenkunta kertaa yhtä monen minuutin kuluessa hänen mieleensä johtui huomautuksia, jotka hän olisi mielellään lausunut, jos olisi ollut ketään niitä kuulemassa. Hän olisi myöskin hartaasti halunnut kysellä erinäisiä seikkoja tästä oudosta seudusta, ja hänen mieleensä välähti, että koko maailmassa oli ainoastaan yksi hänen tuntemansa henkilö, joka olisi osannut oikein ja täsmällisesti vastata hänen tiedusteluihinsa.

Hän aprikoi, mitähän tyttö ajatteli, kun hän ei mennytkään kylään ahdistamaan Lättäjalkaa ja Korthia. Sitä miettiessään hän huomasi punehtuvansa jostakin tuiki käsittämättömästä syystä.

Mitä tyttö ajatteli! Arvaisiko hän, kuinka asianlaita oikein oli? No niin, mitäpä siitä, jos hän arvaisikin? Mitäpä Waldo Emerson Smith-Jonesin kaltainen sivistynyt herrasmies välitti hänen mielipiteestään? Mutta sittenkin hänen ajatuksensa alituisesti palasivat tähän ikävään kysymykseen. Se oli perin harmillista.

Tyttöä ajatellessaan hän huomasi hyvin selvästi muistavansa hänen somien, pienten kasvojensa kaikki piirteet, ruskettuneen, kaunista terveyden punaa hehkuvan ihon, hienon, suoran nenän ja sirot sieraimet, kiehtovat silmät, jotka olivat lempeät, mutta joista loisti rohkeutta ja älyä. Waldo mietti, miksi hän muisti ne kaikki ja muisteli niitä. Hän oli ollut viikkokausia tytön seurassa käsittämättä erikoisesti panneensa niitä merkille.

Mutta elävimmin loitsi muisti hänen mieleensä tytön pehmeän, sujuvan puheen, kerkeät vastaukset, älykkäät, kiintoisat huomautukset heidän jokapäiväisen elämänsä pienistä tapahtumista, huomaavaisen ystävällisyyden häntä, maahan saapunutta muukalaista, kohtaan ja — taaskin Waldo punastui kovasti — vilpittömän, vaikka merkillisen luottamuksen Waldon sankaruuteen.

Kului kauan, ennenkuin Waldo itselleen tunnusti kaipaavansa tyttöä; varmaankin vieri viikkoja, ennenkuin hän vihdoin myönsi sen suoraan. Samalla kertaa hän päätti palata tytön kotikylään etsimään häntä. Ja jopa hän oli lähtenytkin paluumatkalle, kun kuvaukset Lättäjalasta ja Korthista äkkiä muistuivat hänen mieleensä ja hän seisahtui paikalleen — perin nöyryytettynä.

Veri tulvahti hänen kasvoihinsa — hän tunsi, kuinka niitä kuumotti. Ja sitten Waldo teki kaksi tekoa, joita hän ei ollut tehnyt koskaan aikaisemmin: hän tarkasti sieluaan, nähden sen sellaisena kuin se oli, ja — kirosi.

»Waldo Emerson Smith-Jones», virkkoi hän ääneen, »sinä olet auttamaton raukka! Ja vielä enemmänkin, olet sanoinkuvaamaton tolvana. Se tyttö oli ystävällinen sinua kohtaan. Hän kohteli sinua äidillisen hellästi ja huolekkaasti? Entä miten sinä palkitsit hänen ystävällisyytensä? Katsoit häneen olkasi ylitse röyhkeän alentuvasti. Säälittelit häntä. — Säälittelit häntä! Sinä — sinä surkea rahjus — kunnoton, säälittelit tuota hienoa, älykästä, ylevää tyttöä! Sinä mitättömän vähäisine, toisilta ammennettuine tietovarastoinesi surkuttelit sen tytön tietämättömyyttä! Hänhän on unohtanut enemmän todellisia tietoja kuin sinä olet ikinä kuullutkaan, sinä — sinä —;» Hän ei keksinyt sopivia sanoja.

Waldon herääminen oli perinpohjainen — tuskallisen perinpohjainen. Se paljasti hänen halveksittavan pienen sielunsa vähäisimmätkin, salatuimmatkin sopukat hänen tutkivan itse-erittelynsä arvosteltaviksi. Muistellessaan tapahtumattoman elämänsä yhtäkolmatta vuotta hän ei jaksanut muistaa muuta kuin yhden ainoan teon, josta hän nyt saattoi ylpeillä, ja hänen koulutuksensa valossa katsottuna oli kummallista, ettei sillä ollut mitään tekemistä sivistyksen, älyn, hyvän syntyperän ja kasvatuksen eikä tietojen kanssa.

Se oli raa'an karkea, ruumiillinen teko. Se oli kamalan, rajun, vastenmielisen eläimellinen — se oli juuri se sankaruuden puuska, jonka kannustamana hän oli kallion kupeella palannut ottelemaan kammottavan, karvaisen miehen kanssa, kun viimemainittu uhkasi estää Nadaran paon.

Nytkin Waldon oli mahdoton käsittää, että juuri hän oli uskaltanut suorittaa niin huimapäisen tempun. Mutta siitä huolimatta hänen rintansa pullistui ylpeydestä hänen sitä muistellessaan. Se herätti hänen sydämessään uuden toiveen ja hänen päässänsä uuden päätöksen — sellaisen, että jos hän Back-lahden rannalla asuva äitinsä olisi siitä tiennyt, olisi hän sortunut ennenaikaiseen hautaan.

Ja aikaa hukkaamatta Waldo Emerson aloitti uudet elämäntavat, jotka lopulta tekisivät hänet kykeneväksi toteuttamaan loistavan päätöksensä. Nyt hän piti sitä loistavana, vaikka sen kammottava raakuus olisi muutamia viikkoja aikaisemmin ellottanut hänen mieltään.

Kaukana vuoristossa, lähellä pikku puron lähteitä, Waldo löysi kallioluolan. Sen hän valitsi uudeksi asunnokseen. Hän puhdisti sen tunnokkaan huolellisesti ja levitti sen lattialle lehdeksiä ja ruohoja.

Luolan suulle hän kasasi toistakymmentä isoa kivijärkälettä, järjestäen ne niin, että hän saattoi poistaa ja siirtää takaisin paikalleen niistä kolme joko sisä- tai ulkopuolelta. Siten ne muodostivat oven, jonka saattoi tehokkaasti sulkea tungettelijain varalta.

Korkean ulkoneman laelta, joka oli noin kolmen neljänneskilometrin päässä hänen luolaltaan, Waldo saattoi nähdä valtamerelle, jonne oli neljätoista tai viisitoista kilometriä. Hänen mielessään väikkyi aina ajatus, että jonakin päivänä saapuisi laiva, ja Waldo ikävöi sivistysseuduille, mutta ei toivonut laivan ilmestyvän, ennenkuin hänen suunnitelmansa olisivat kunnollisesti kypsyneet ja hän olisi ennättänyt ne toteuttaa. Hän ajatteli, ettei hän voinut iäksi lähteä pois tältä rannikolta ensin kohtaamatta Nadaraa ja saattamatta entiselleen tytön häntä kohtaan tuntemaa luottamusta, jonka hän tunsi hänen äskeisen karkaamisensa tähden eittämättä järkkyneen perustuksiaan myöten.

Uuden elämänjärjestyksensä mukaan Waldo tarvitsi ruumiinharjoitusta, ja sitä varten hän päätti tehdä retken meren rannalle ainakin kerran viikossa. Tie oli epätasainen ja vaarallinen, ja muutamilla ensi kerroilla Waldo hädintuskin jaksoi taivaltaa yhtäänne päin auringon nousun ja laskun välisenä aikana.

Sentähden hänen oli välttämätöntä viettää yö ulkosalla, mutta sekin sopi hänen omaksumansa tehtävän yksityiskohtiin, ja niinpä hän tekikin sen ilomielin ja sopeutui kaikkeen alistuvasti kuin marttyyri, minkä hän huomasi tehokkaasti vaimentavan hänen pahimpia arkuudenpuuskiansa.

Ajan mittaan hän kykeni samoamaan koko retken rannalle ja takaisin yhdessä ainoassa päivässä. Nyt hän ei enää milloinkaan rykinyt eikä vilkuillut pelokkaasti sivuilleen astellessaan villin alueensa metsissä ja aukeamilla.

Hänen silmänsä olivat säteilevät ja kirkkaat, päänsä ja hartiansa komeasti pystyssä, ja vuorilla kapuaminen oli laajentanut hänen rintaansa hämmästyttävässä määrin, mikä tuotti hänelle suurta salaista tyydytystä. Nyt hän oli kokonaan toisenlainen kuin se surkea olento oli ollut, jonka valtameri oli viskannut kaukaisen rannan hietikolle.

Ne päivät, joina Waldo ei tehnyt retkeä meren rannalle, hän vietti vaellellen kukkuloilla luolansa läheisyydessä. Hän tunsi jokaisen kiven ja puun hyvin monen kilometrin päähän asumuksestaan.

Hän tiesi, missä Nagoola piileksi päivällä ja mitä polkua myöten se hiipi laaksoon iltaisin. Eikä hän enää tutissut nähdessään tämän kookkaan, mustan kissaeläimen.

Tosin Waldo vältti sitä, mutta se johtui kylmäverisestä, tahallisesta varovaisuudesta, joka on kokonaan toista kuin järjetön pakokauhu. Waldo odotti aikaansa.

Aina hän ei karttaisi Nagoolaa. Nagoola sisältyi hänen suureen suunnitelmaansa, mutta vielä ei Waldo ollut valmis käymään siihen käsiksi.

Nuori mies piti edelleen nuijaansa muassaan ja oli sen lisäksi harjoitellut kivenheittoa, niin että hän melkein osui lähellä olevaa lintua siipeen. Näiden aseiden lisäksi Waldo valmisteli keihästä. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että keihäs olisi perin näppärä ase sekä ihmisiä että petoja vastaan, ja niinpä hän oli ryhtynyt muovaamaan sellaista.

Etsittyään hyvin suoran, noin kolmen sentimetrin paksuisen ja kolmen metrin pituisen nuoren vesan hän sai teräväsärmäisellä piikivellä vuoltua sen toisen pään teräväksi. Heittoaseillaan surmaamiensa pikku eläinten taljoista liittämänsä raakanahkaisen jänteen avulla hän kantoi karkeatekoista asettaan olallaan retkeillessään ympäristöllä.

Hän harjoitteli keihäänheittoa tuntikausia joka päivä, kunnes saattoi lävistää sillä omenankokoisen hedelmän kolmella kerralla viidestä viidentoista metrin päästä ja osui kolmenkymmenen metrin päästä miehenmittaiseen maaliin melkein ilman harhaheittoja.

Oli kulunut kuusi kuukautta siitä, kun hän oli paennut päästäkseen kohtaamasta Lättäjalkaa ja Korthia.

Silloin Waldo oli ollut laiha, arka, heikko rahjus. Nyt hänen roteva vartalonsa oli terveen pyöristynyt, ja hänen ihonsa alla pullistelivat vankat lihakset, kun hän kävi käsiksi moniin herkulesmaisiin puuhiinsa, jotka hän oli määrännyt tehtäväkseen.

Kuusi kuukautta hän oli työskennellyt pitäen silmällä yhtä ainoata päämäärää, mutta vieläkään hän ei uskonut sen ajan tulleen, jolloin hän pelkäämättä rohkenisi panna äsken kehittyneen miehuutensa koetukselle.

Hänen sielunsa sisimmässä sopukassa väikkyi vielä pelko, että hän sittenkin oli sydämestään arka — eikä hän uskaltautunut antautua sitä koettamaan. Olisi liian paljon toivottu, vakuutti hän itselleen, että mies muuttuisi perinpohjaisesti lyhyessä puolessa vuodessa. Hän vartoisi vielä vähän aikaa.

Näihin aikoihin Waldo tapasi ensimmäisen ihmisolennon sen jälkeen, kun hän oli viimeksi nähnyt Nadaran.

Hän oli parhaillansa matkalla meren rannalle, jossa hän siihen aikaan kävi kolmasti viikossa, ja joutui äkkiä vastakkain hiipivän, karvaisen olennon kanssa.

Mies tähyili häntä pienillä, ovelilla, punareunaisilla silmillään, jotka Waldosta muistuttivat siansilmiä.

Hän painoi häränpäänsä kumaraan ja syöksyi Waldoa kohti pokkaavan pässin tavoin.

Nuori mies laski valmiina olleen keihäänsä tanaan ja levitti jalkansa hajalleen. Kärki tunkeutui Sagin rintaan solisluun alapuolelta, lävistäen raakalaisen sydämen. Waldo ei ollut liikahtanutkaan, miehen oma vauhti oli riittänyt keihästämään hänet.

Vainajan ruumiin retkahdettua pitkäkseen ja jäykistyttyä muutamien suonenvedontapaisten potkaisujen jälkeen Waldo veti keihäänsä siitä irti. Sen kärki oli veressä neljännesmetrin pituudelta, mutta Waldoa se ei näyttänyt lainkaan kammottavan eikä inhoittavan.

Sensijaan hän hymyili. Se oli käynyt niin paljoa helpommin kuin hän oli olettanut.

Jätettyänsä Sagin ruumiin virumaan paikalleen hän lähti jatkamaan matkaansa merelle. Tunnin kuluttua hän kuuli tavatonta melua takaapäin.

Hän pysähtyi kuuntelemaan. Häntä ajettiin takaa. Äänistä päättäen hän arvioi ahdistajia olevan koko joukon, ja mennessään vähän ajan kuluttua aukeaman poikki hän näki ne ensimmäisen kerran, kun ne ilmestyivät metsästä, josta hän oli juuri äsken tullut.

Niitä oli ainakin kaksikymmentä vankkalihaksista otusta. Olalle heitetyssä pussissa oli kullakin kiviä, joilla he alkoivat heitellä Waldoa rientäessään häntä kohti. Hetkisen mies pysyi paikallaan, mutta oivalsi pian, kuinka turhaa hänen oli antautua ottelemaan sellaista ylivoimaa vastaan.

Hän kääntyi juoksemaan aukeaman vastaisella laidalla kasvavaan metsään kivikuuron suhistessa ympärillään.

Hänen päästyään puiden suojaan ei kivien osuminen häneen enää ollut niin todennäköistä, mutta silti hän saattoi silloin saada kolahduksen hyvin tähdätystä sirpaleesta. Waldo toivoi hätyyttäjäinsä kyllästyvän takaa-ajoon, ennenkuin he saapuisivat rannalle, sillä hän käsitti, ettei taistelu voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavoin hänen ollessaan yksin kahtakymmentä vastaan.

Ahdistetun ja ahdistajain kiitäessä eteenpäin metsässä alkoi muuan viimemainituista, nopeajalkaisempi kuin kumppaninsa, lyhentää Waldon ja hätyyttäjälauman välistä matkaa. Hän saavutti pakenijaa yhäti, kunnes Waldo vilkaistuaan taaksepäin oivalsi tuossa tuokiossa saavansa nopean vihollisensa niskaansa. Mies oli tovereitansa nuorempi ja ketterämpi, ja kun hän oli viskellyt kaikki kivensä, ei hänellä ollut painamassa muuta taakkaa kuin lanneverhonsa.

Waldo piti vieläkin repaleisia housujaan, jotka korjaamisen puutteessa olivat kuluessaan hajonneet ja pyrkivät yhtenään valumaan pois hänen lanteiltaan, joten ne olivat omiaan haittaamaan hänen liikkeitänsä ja hidastamaan hänen vauhtiansa.

Jos hän olisi ollut yhtä alaston kuin takaa-ajajansa, olisi hän epäilemättä jätättänyt miestä. Mutta hän ei ollut, ja ilmeisesti hänen oli sentähden antauduttava käsikähmään, joka saattaisi viivyttää häntä niin kauan, että koko lauma ehtisi hänen kimppuunsa — ja se merkitsisi kaiken loppua.

Mutta Waldo Emerson ei parkunut pelosta eikä vapissut. Kun hän pyörähti torjumaan kintereilleen saapunutta raakalaista, väikkyi hänen huulillaan hymy, sillä:

Waldo Emerson oli »surmannut miehensä» eikä hänen sieluaan enää kalvanut se painajaisentapainen pelko, että hän oli sydämestänsä pelkuri.

Sellaista ei Waldo ollut odottanut. Muut villit ryntäsivät ripeätä juoksua heidän luokseen, mutta se veitikka, joka oli ensimmäisenä hänet tavoittanut, pysytteli turvassa kuuden metrin päässä hänen keihäänsä kärjestä.

Waldoa pidätettiin ovelasti paikallaan, kunnes kaikki viholliset ennättäisivät hänen kimppuunsa ja nujertaisivat hänet. Hän arvasi, että jos hän kääntyisi juoksemaan, syöksähtäisi parhaiksi hänen ulottumansa ulkopuolella hyppivä ja kiljuva mies heti hänen niskaansa.

Hän koetti karata vainoojansa kimppuun, mutta toinen peräytyi ketterästi, houkutellen Waldoa yhä likemmäksi kiiruhtavaan laumaan päin.

Aikaa ei saanut hukata. Hetkisen kuluttua olisivat kaikki kaksikymmentä hänen kimpussaan. Mutta keihäs tarjosi sellaisia mahdollisuuksia, joista luolamies tietämättömyydessään ei uneksinutkaan. Waldon käsivarsi liikahti salamannopeasti, ja alkuasukas näki keihään vinhasti sujahtavan ilman halki ihan rintaansa kohti. Hän yritti väistää, mutta se oli liian myöhäistä. Hän kellahti maahan, rajusti tarttuen sydämessään törröttävään ohueen keihääseen.

Vaikka eräs kaatuneen kumppaneista nyt oli ihan likellä, ei Waldo hennonnut luopua aseestaan yrittämättä siepata sitä mukaansa — sen valmistaminen oli vaatinut häneltä tuntuvasti aikaa, ja se oli tänään kahdesti pelastanut hänen henkensä. Unohtaen koskaan olleensa pelkuri hän syöksähti kaatuneen luokse, saapuen ruumiin vierelle yhtä aikaa etumaisen ahdistajansa kanssa.

He iskivät yhteen kuin vimmastuneet härät — villin tavoitellessa Waldon kurkkua ja Waldon heiluttaessa köykäistä nuijaansa. Hetkisen he rimpuilivat edestakaisin, pyörähdellen ja kiemurrellen. Luolamies pyrki tarttumaan Waldon henkitorveen, ja Waldo koetti pidellä häntä käsivarren matkan päässä sen lyhyen hetkisen, jonka hän tarvitsisi sivaltaakseen yhden ainoan äkillisen, tehokkaan iskun nuijallaan.

Toiset raakalaiset olivat jo ennättäneet ihan likelle heitä, kun nuori mies sai kiinni vastustajansa kurkusta. Turvautuen koko painoonsa ja pinnistäen kaikki voimansa Waldo työnsi luolamiestä taemmaksi, kunnes sai hänet niin loitolle, että saattoi käyttää nuijaansa. Yksi ainoa isku riitti.

Kun vihollisen hervoton ruumis luisui maahan hänen otteestaan, tempasi Waldo kallisarvoisen keihäänsä uhrinsa sydämestä ja kääntyi jälleen pakenemaan merelle päin raivostuneen lauman ennätettyä melkein hänen kimppuunsa.

Nyt olivat ulvovat villit ihan hänen kintereillään, eikä hän kyennyt suuresti pidentämään välimatkaa. Hän aprikoi, miten kaikki päättyisi; hän ei tahtonut kuolla. Yhtenään hänen ajatuksensa pyörivät hänen poikavuosiensa kodissa, hellässä äidissä ja entisissä ystävissä. Hän tunsi, että hän oli viimeisellä hetkellä menettämäisillään sisunsa — että hänen vaivoin hankittu miehuutensa sittenkin oli teennäistä.

Mutta sitten hän oli näkevinään soikeat, ruskettuneet, tuuhean, pehmeän, mustan tukan reunustamat kasvot, ja se näky haihdutti kuolemanpelon, saaden hänen kasvonsa tuimaan hymyyn. Hän ei pysähtynyt pohtimaan sen syytä — eikä hän olisi päässyt siitä selville, vaikka olisikin koettanut. Hän tiesi vain, ettei hän niiden silmien näkyvissä voinut esiintyä muutoin kuin rohkeasti.

Hetken kuluttua hän syöksähti metsän äärimmäisestä pensaikosta merta reunustavalle aukealle rannalle.

Pienen puron partaalla hän siellä näki ryhmän, joka täytti hänen sydämensä riemulla ja kauempana ulapalla oli se, mitä hän oli toivonut ja odottanut kaikki nämä pitkät, rasittavat kuukaudet — laiva.

KUUDES LUKU

Heitä oli kaksitoista, ja kun Waldo ilmestyi metsästä, katsoivat he hämmästyneinä ja levottomina outoa olentoa. He näkivät rotevan, ruskettuneen jättiläisen, jonka verhona oli muutamia valkoisia, repaleisia, purjekankaisia siekaleita, sillä Waldo oli pitänyt asunsa niin tahrattoman puhtaana kuin ankarasti kylmässä vedessä hankaamalla suinkin saattoi.

Kummallisella olennolla oli toisessa kädessään pitkä, verinen keihäs, toisessa keveä nuija. Pitkä, keltainen tukka valui takkuisena hänen leveille olkapäilleen.

Monet miehistä — ne, joilla oli aseet — tähtäsivät häntä pyssyillä ja revolvereilla. Mutta hänen lähestyessään he näkivät hänen kasvoillansa leveän virnistyksen ja kuulivat hänen lausuvan moitteettoman hyvällä englanninkielellä: »Älkää ampuko! Olen valkoinen mies.» Silloin he laskivat alas aseensa ja sallivat hänen tulla luokseen.

Hän oli tuskin ennättänyt heidän joukkoonsa, kun he näkivät parven alastomia miehiä syöksyvän esille metsästä hänen jälessään. Waldo huomasi heidän katseittensa suuntautuvan hänen ohitseen ja arvasi hätyyttäjäinsä tulleen näkyviin.

»Teidän lienee pakko ampua heitä», virkkoi hän. »He eivät ole varsin maltillisia. Koettakaa ensin ampua heidän päittensä ylitse! Ehkä saatte peloitetuksi heidät tiehensä haavoittamatta heistä ainoatakaan.»

Se ajatus, että hän näkisi villi-parkoja teurastettavan, tuntui hänestä vastenmieliseltä. Hänestä ei tuntunut varsin rehelliseltä niittää heitä maahan kuulilla.

Merimiehet noudattivat hänen kehoitustaan. Ensi pamahduksien jälkeen luolamiehet seisahtuivat ällistyneinä ja tyrmistyneinä.

»Hyökätään niiden kimppuun», ehdotti yksi miehistä, ja muuta ei tarvittukaan karkoittamaan raakalaiset kiiruisasti takaisin metsään.

Waldo sai tietää, että laiva oli englantilainen ja että sen kaikki miehet puhuivat hänen äidinkieltään enemmän tai vähemmän ymmärrettävästi. Toinen perämies, joka johti maihin saapunutta seuruetta, oli syntyisin Bostonista. Waldosta tuntui melkein siltä kuin hän olisi päässyt jälleen kotiin.

Waldo oli niin kiihtynyt ja halusi kysellä niin paljon samalla kertaa, että toiset tuskin saivat selvää hänen puheistaan. Hänestä tuntui melkein mahdottomalta, että laiva oli tosiaankin saapunut.

Nyt hän käsitti, ettei hän oikeastaan ollut koskaan ihan varmasti uskonut ainoankaan laivan milloinkaan poikkeavan tähän maailman syrjäiseen soppeen. Hän oli toivonut ja uneksinut, mutta hänen sydämensä syvyydessä oli kytenyt epäilys, että saattaisi kulua vuosikausia, ennenkuin hänet pelastettaisiin.

Nytkin hänen oli vaikea uskoa, että nämä miehet olivat sivistyneitä olentoja, hänen kaltaisiansa.

He olivat matkalla sivistysmaailmaan; pian heillä olisivat ympärillään sukulaisensa ja ystävänsä, ja hän, Waldo Emerson Smith-Jones, aikoi lähteä heidän mukaansa!

Muutamien kuukausien kuluttua hän näkisi äitinsä, isänsä ja kaikki ystävänsä — taaskin hän pääsisi kirjojensa pariin.

Mutta heti kun tämä viimeinen ajatus välähti hänen mieleensä, seurasi sitä lievä ihmettely sen johdosta, ettei se toive kyennyt saamaan häntä lämpenemään, kuten hän oli otaksunut sen tekevän.

Kirjat olivat ennen olleet hänen elämänsä varsinainen sisällys — olivatko ne voineet jonkun verran menettää lumousvoimaansa? Oliko se, että hän oli vähän aikaa elänyt tosioloista elämää, tylsyttänyt hänen mielenkiintoaan toisilta ammennettuihin toiveihin, pyrkimyksiin, tekoihin ja tunteisiin nähden?

Waldo kaipasi vieläkin kirjojansa, mutta yksin ne eivät enää riittäneet. Hän tarvitsi jotakin suurempaa, todellisempaa ja kouraantuntuvampaa — hän tahtoi lukea ja tutkia, mutta vieläkin kiihkeämmin hän tahtoi toimia. Ja kun hän pääsisi takaisin omaan maailmaansa, olisi siellä hänellä yllin kyllin tekemistä.

Hänen sydäntänsä värähdyttivät uutta Waldo Emersonia odottavat mahdollisuudet, joista hän ei olisi uneksinutkaan, jollei omituinen sattuma olisi temmannut häntä entisestä elämästä ja viskannut häntä näihin uusiin oloihin — jotka olivat pakottaneet hänet kehittämään itseluottamustaan, rohkeuttaan, aloitekykyään ja neuvokkuuttaan. Nämä luonteenpiirteet olisivat aina jääneet uinuviksi hänen sieluunsa, jollei välttämättömyys olisi virittänyt niihin eloa.

Niin, Waldo tajusi saavansa kiittää paljosta näitä kokemuksia ja paljosta myöskin — Ja äkkiä hänelle sitten selvisi oikea asianlaita — hän oli kaikesta kiitollisuudenvelassa Nadaralle.

»En ole koskaan joutunut haaksirikkoisena asumattomalle saarelle», lausui toinen perämies, keskeyttäen Waldon aatokset, mutta osaan varsin hyvin kuvitella, kuinka riemuiselta teistä tuntuu ajatellessanne, että vihdoinkin olette pelastunut ja että noin tunnin kuluttua näette vankilanne rannikon häipyvän eteläiselle taivaanrannalle».

»Niin», myönsi Waldo äänessään etäinen soinnahdus, »olette kovin hyviä minua kohtaan, mutta minä en tule mukaanne».

Kaksi tuntia myöhemmin Waldo Emerson seisoi yksin rantakaistaleella, silmäillen ison laivan pienenevää runkoa sen painuessa pohjoisen näköpiirin alapuolelle.

Hänen katsettaan himmensi epäselvä kyynelutu. Sitten hän oikaisi hartiansa, nielaisi kurkkuunsa kohonneen möhkäleen ja kääntyi pää pystyssä palaamaan metsään.

Toisessa kädessään hänellä oli partaveitsi ja käärö tupakkaa — ainoat muistot hänen äskeisestä lyhyestä kosketuksestaan sivistysmaailman kanssa. Hyväntahtoiset merimiehet olivat kehoittaneet häntä uudelleen harkitsemaan päätöstään, ja kun hän oli pysynyt järkkymättömänä, olivat he vaatineet häntä sallimaan heidän jättää hänelle joitakuita elämänmukavuuksia.

Ainoa esine, jota hän saattoi ajatella hyvin kipeästi kaipaavansa, oli partaveitsi — tuliaseita hän ei tahtonut ottaa, sillä hän oli tässä villissä maailmassa kehittänyt omat hyvin hienot ritarillisuussääntönsä, jotka eivät sallineet hänen turvautua täällä tapaamiansa kehittymättömiä alkuasukkaita vastaan muihin kuin omien aivojensa suunnittelemiin ja omien käsiensä valmistamiin välineihin.

Viimeisellä hetkellä oli muuan merimiehistä, jolla oli aulis sydän ja joka hyvin tajusi, miltä elämän täytyi tuntua ilman alkeellisiakin tarvikkeita, sysännyt Waldolle tupakkakäärön. Nyt sitä katsellessaan nuori mies hymyili.

»Se olisi totisesti viimeinen askel äidin katsantokannan mukaan», puheli hän itsekseen. »Sen alemmaksi en enää voisi vaipua.»

Laiva, joka vei mennessään Waldon pelastumistilaisuuden, vei myöskin pitkän kirjeen Waldon äidille. Paikoitellen se oli varsin epämääräinen ja sekava. Siinä muun muassa mainittiin, että Waldon oli täytettävä eräs velvollisuus, ennenkuin hän saattoi poistua nykyisestä asuinpaikastaan, mutta että hän »heti vapauduttuaan siitä lähtisi ensimmäisessä laivassa Bostoniin».

Juuri äsken lähteneen aluksen kapteeni oli huomauttanut Waldolle, että mikäli hän tiesi, ei saaren rantaan mahdollisesti enää koskaan tulisi ainoatakaan laivaa. Saari oli niin syrjässä käytetyistä reiteistä, että vain sen rantaviivaa oli milloinkaan tutkittu ja tuskin kahdenkymmenen laivan oli mainittu nähneen sen, sittenkun kapteeni Cook oli löytänyt sen vuonna 1773.

Mutta siitä huolimatta Waldo oli kieltäytynyt lähtemästä. Astellessaan verkkaisesti metsässä takaisin luolalleen hän koetti vakuuttaa itselleen, että hän oli toiminut yksinomaan kiitollisuuden ja oikeudentunnon vaatimuksesta, että hänen kunnon miehenä täytyi tavata Nadara ja kiittää häntä saamastaan ystävällisestä avusta. Mutta jostakin syystä se tuntui perin mitättömältä ja lapselliselta selitykseltä siihen nähden, että hän oli hylännyt hyvin mahdollisesti ainoan tilaisuutensa palata sivistysmaailmaan.

Lopullisesti hän päätteli menetelleensä narrimaisesti. Mutta sittenkin hän kävellessään hyräili hilpeätä säveltä, ja hänen sydämensä sykähteli onnentunteesta ja riemullisesta odotuksesta, vaikka hän ei olisikaan voinut ilmaista, mitä hän odotti.

Yhden asian hän oli päättänyt: seuraavan päivän aamuna hän olisi matkalla Nadaran kylään. Sinä päivänä raakalaisista saamainsa kokemusten nojalla hän uskoi jotakuinkin pelotta voivansa uhmailla Lättäjalkaa ja Korthia.

Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä keveämmäksi kävi hänen mielensä — sitä hän ei jaksanut ymmärtää. Hänen olisi pitänyt vaipua mitä synkimpään epätoivoon, sillä olihan hän äsken hylännyt mahdollisuuden palata kotiin, ja olihan hänen päivän tai parin perästä mentävä hurjan Lättäjalan ja väkevän Korthin kylään. Mutta sittenkin hänen sydämessään soi ylistys.

Waldo ei nähnyt merkkiäkään aikaisemmin samana päivänä häntä hätyyttäneistä olennoista liikkuessaan varovasti metsässä tai mennessään niiden vähäisten tasankojen ja nurmikkojen poikki, joita oli valtameren ja hänen luolansa välisen matkan varrella. Mutta usein hänen ajatuksensa suuntautuivat villeihin ja hänen aamullisiin seikkailuihinsa, ja lopputuloksena hänelle selvisi, että hänen varuksensa olivat puutteelliset, minkä hänen äskeinen taistelunsa teki räikeän selväksi.

Kahdessa suhteessa olikin parannus helppo. Toinen oli kilven puute. Jos hänellä olisi ollut sellainen suojus, olisivat villien sinkoamat kivet olleet hänelle verrattain vähän vaarallisia.

Toinen oli miekka. Jos hänellä olisi ollut miekka ja kilpi, olisi hän voinut ihan turvallisesti päästää viholliset hyvin likelle ja sitten perin helposti lävistää heidät.

Tämän uuden ajatuksen tähden oli hänen, siirrettävä suunnitelmainsa toteuttaminen tuonnemmaksi. Hänen oli valmistettava sekä kilpi että miekka, ennenkuin hän lähtisi Lättäjalan kylään. Waldon suunnitellessa ja miettiessä oli kotimatka edistynyt hitaasti, joten aurinko oli jo laskenut hänen ehtiessään viimeiseen, syvään rotkoon, jonka toisen laidan takana hänen kallioasuntonsa sijaitsi. Rotkon pohjalla oli jo ihan pimeä, vaikka ympäröiviä kukkuloita vielä verhosikin himmeä hämärä.

Hän oli kavunnut melkein päähän saakka viimeisen jyrkän polun, joka vei hänen matkansa määrään, kun hänen yläpuolellaan alkoi häämöttää tummenevaa taivasta vastaan kuvastuva, kookas, musta, kyyröttävä hahmo, jonka keskellä hehkui kaksi tulista palloa.

Se oli Nagoola, joka anasti ainoan rotkosta harjanteen laelle vievän polun keskikohdan.

»Olin vähällä unohtaa sinut, Nagoola», jupisi Waldo Emerson. »En olisi mitenkään voinut lähteä matkalleni ensin haastattelematta sinua, mutta olisin toivonut sen tapahtuvan toiseen aikaan ja toisessa paikassa. Siirretään se päivää tai paria tuonnemmaksi», lopetti hän ääneensä. Mutta Nagoolan ainoa vastaus oli uhkaava murina. Waldosta tuntui aika ilkeältä.

Hän ei olisi voinut osua vastakkain ison, mustan pantterin kanssa epäedullisempaan aikaan eikä pahemmassa paikassa. Oli liian pimeä Waldon ihmissilmille, otus oli hänen yläpuolellaan ja hän itse jyrkällä rinteellä, joka suotuisimmissakin oloissa tarjosi vain perin pettävän jalansijan. Hän koetti hätistää hirveätä petoa tiehensä kiljumalla ja tekemällä uhkaavia liikkeitä, mutta Nagoola ei säikkynyt.

Sensijaan se ryömi hitaasti eteenpäin, hivuttaen notkeata ruhoaan tuuman tuumalta pitkin kalliopolkua, kunnes se oli vartoavan miehen kohdalla noin neljän metrin päässä hänestä.

Kuusi kuukautta aikaisemmin Waldo olisi jo aikoja sitten kirkuen kiitänyt meteorin tavoin alapuolella olevan rotkon pohjalle. Että hänessä oli tapahtunut ihmeellinen muutos, siitä oli todistuksena se, ettei häneltä päässyt pelokasta äännähdystäkään ja ettei hän suinkaan paennut, vaan eteni tuuma tuumalta ylöspäin yläpuolellaan kyyröttävää, uhkaavaa petoa kohti. Keihäänsä kärjen hän piti suunnattuna hieman otuksen ilkeästi välkkyvien silmien alapuolelle.

Hän oli kuitenkin ehtinyt siirtyä ylöspäin vain neljä tai viisikymmentä sentimetriä, kun kauhea peto päästi kammottavan karjaisun ja heittäytyi hänen kimppuunsa.

Raskaan ruhon törmähdyksestä Waldo suistui taaksepäin rinnettä alas, ja
Nagoola meni hänen muassaan.

Kynsien, repien ja raastaen kieriskelivät mies ja peto hyppelehtien kalliorinnettä alaspäin, pysähtyen lähelle rotkon pohjaa paksun puun runkoa vasten.

Ärinä ja kiljunta taukosivat, repivät käpälät ja kädet raukesivat. Pian kohosi troopillinen kuu kallion harjan ylitse ja katseli pientä, sekavaa rykelmää, jossa mies ja peto viruivat hievahtamatta painautuneina vankkaa puunrunkoa vasten lähellä pimeän rotkon pohjaa.

SEITSEMÄS LUKU

Pitkään aikaan ei näkynyt elonmerkkiä tuossa oudossa kasassa, jossa oli sekaisin lihaa, luita, jänteitä, kiiltävän mustia karvoja, pitkiä, keltaisia hiuksia ja verta. Mutta aamun sarastaessa alkoi läjän alaosa hieman liikahdella, vähäistä myöhemmin kuului voihkaisu, ja sitten oli jälleen kaikki hiljaista useita minuutteja.

Äkkiä se liikahti uudelleen, tällä kertaa tarmokkaammin, ja useiden ponnistusten jälkeen työntyi kasan alta näkyviin keltainen, veren tahraama, takkuinen pää. Huumautunut ja silvottu Waldo tarvitsi lähes kokonaisen tunnin selviytyäkseen Nagoolan sekavasta syleilystä.

Kompuroituaan vihdoin pystyyn hän näki ison kissaeläimen viruvan kuolleena edessään. Sen sileästä, mustasta rinnasta törrötti keihään katkennut varsi.

Peto oli ilmeisesti elänyt vain minuutin murto-osan syöksyttyään miehen kimppuun, mutta silläkin vähällä ajalla se oli tehnyt kauheata jälkeä valtavilla kynsillään, vaikka Waldon onneksi vankat leukapielet eivät olleet osuneet häneen.

Miehen ruskeaan ihoon oli uurrettu kammottavia, rinnasta polviin saakka ulottuvia haavoja. Ne olivat pedon voimakkaiden takakäpälien piirtämiä.

Hän sai kiittää hengestänsä sitä, että ottelu sattui jyrkällä rinteellä eikä tasaisella maalla; se näytti ihan varmalta, sillä heidän kieriessään vierua alaspäin ei Nagoola ollut voinut raapia häntä lainkaan tehokkaasti.

Kun Waldo katsahti itseensä, säikähti hän aluksi hirveännäköisiä haavojaan. Mutta kun hän lähemmin tarkastettuaan näki niiden kaikkien olevan vain pintanaarmuja, käsitti hän, etteivät ne olisi lainkaan vaarallisia, jolleivät ne ärtyisi. Hänen kaikki luunsa ja lihaksensa olivat helliä murjomisesta ja putoamisesta, ja itse haavat olivat kipeät, miltei sietämättömät, kun joku liike venytti tai raotti niitä. Mutta tuskistansa huolimatta hän hymyili silmäillessään jo kauan sitten kehnoiksi kuluneiden housujensa jätteitä.

Hänen aikoinaan upean muodikkaista housuistaan ei ollut jälellä riekalettakaan — pantterin terävät kynnet olivat täydentäneet ajan ja okaisten pensaiden niin hyvin aloittaman työn. Ja niiden liinaisesta kumppanista — valkeasta matkailupaidasta — oli jälellä ainoastaan kaulus ja kämmenenkokoinen, takana riippuva repale.

»Luonto on ihmeellinen tasoittaja», mietti Waldo. »Se ilmeisesti kammoaa teennäisyyttä samoin kuin tyhjää tilaa. Nyt tarvitsen sinua todenteolla», lisäsi hän, katsoen Nagoolan mustaa, kaunista turkkia.

Kivuistaan huolimatta Waldo kömpi luolaansa, valitsi siellä olevasta kokoelmastaan pari teräväsärmäistä kiveä ja palasi Nagoolan luokse.

Jätettyään sinne työvälineensä hän meni rotkon pohjalle, jossa virtaavassa, pienessä, kristallinkirkkaassa purossa hän pesi haavansa. Sitten hän lähti taaskin surmaamansa pedon luokse.

Ponnisteltuaan hyvin ankarasti puoli päivää Waldo sai nyljetyksi pantterin taljan, jonka hän vaivoin raahasi luolallensa. Sen edustalle hän vaipui lopen uupuneena kykenemättä edes ryömimään sisälle.

Seuraavana päivänä Waldo muokkasi taljan sisäpintaa, poistaen terävällä kivellä kaikki lihahiukkaset, jotta ei olisi mädäntymisen vaaraa.

Hän oli vieläkin hyvin heikko ja hänen ruumiinsa hellä, mutta hän ei sietänyt ajatellakaan, että hän menettäisi taljan, jonka hankkiminen oli tullut hänelle niin kalliiksi.

Kaaputettuaan nahasta viimeisetkin lihan jätteet hän ryömi luolaansa ja pysytteli siellä kokonaisen viikon, käyden ulkosalla ainoastaan ruokaa ja vettä noutamassa. Senjälkeen hänen haavansa olivat melkein parantuneet, ja hän oli täysin tointunut jäykkyydestään ja seikkailun aiheuttamasta järkytyksestä, joten hän silmäili kaunista voitonmerkkiänsä todella riemuiten ja nauttien.

Aina kun hän kuvitteli sitä aikaa, jolloin hän olisi saanut sen valmiiksi vyötettäväksi lanteilleen, hän näki itsensä, ei omilla silmillään, vaan sillä tavoin kuin hän arveli erään toisen arvostelevan häntä, ja se toinen oli Nadara.

Useita päiviä Waldo kaaputti ja hakkasi laajaa taljaansa, kuten hän oli nähnyt luolamiesten tekevän sinä lyhyenä hetkenä, jona hän oli Nadaran seurassa tarkkaillut heitä metsänreunasta Lättäjalan kylän edustalla. Vihdoin hän sai siitä vaivojensa palkkioksi nahan, kyllin notkean hänen suunnittelemakseen alkeelliseksi pukimeksi.

Hän leikkasi siitä irti noin kolmen sentimetrin levyisen kaistaleen muodostaakseen siitä kannatusvyön. Sillä hän kiinnitti mustan taljan vyötäisilleen, pujotti toisen kätensä sitä varten nahan yläreunaan tekemästään reiästä. Käännettyään etukäpälät eteenpäin rinnalleen hän veti ne ristiin ja sitoi ne kiinni estämään verhoa putoamasta pois hänen yläruumiinsa yltä.

Hyvin kopeana Waldo ylvästeli uudessa, komeassa asussaan. Hän ylpeili kunnostaan, joka oli taljan hänelle hankkinut — rahvaanomaisesta, karkeasta, raa'asta ruumiillisesta kunnosta — juuri siitä ominaisuudesta, jota hän kuusi kuukautta sitä ennen oli arvostellut ylhäisen halveksivasti.

Sitten Waldo syventyi muovaamaan miekkaa, uutta keihästä ja kilpeä. Kaksi ensimmäistä oli verrattain helposti tehty — hän sai ne molemmat valmiiksi puolessa päivässä. Ja viiden sentimetrin levyisestä pantterinnahan kaistaleesta hän teki miekkavyön, joka kulki oikean olan ylitse ja kannatti miekkaa vasemmalla kupeella. Mutta kilpi aluksi uhitteli hänen vähäistä kätevyyttään ja äsken herännyttä kekseliäisyyttään.

Pienistä oksista ja ruohoista hänen vihdoin lähes viikon kestäneen aherruksen jälkeen onnistui kutoa karkeatekoinen, soikea, lähes metrin pituinen ja noin kuudenkymmenen sentimetrin levyinen kilpi, jonka hän verhosi useiden surmakivillään kaatamiensa pikku otusten nahoilla. Kilven sisäpuolelle kiinnitetty nahkahihna piti sitä hänen vasemmassa käsivarressaan.

Sen valmistuttua Waldo tunsi olevansa paremmassa turvassa, kun villit, joita hän pian alkavalla retkellään varmasti kohtaisi, häntä vinhasti kivittäisivät.

Vihdoin koitti lähtöaamu. Waldo nousi samanaikaisesti auringon kanssa, kävi aamukylvyssään muutaman metrin päässä luolastansa kumpuavassa viileässä lähteessä, nouti merimiehen lahjoittaman partaveitsen, ajoi pois niukan, keltaisen partansa ja leikkasi keltaiset hiuksensa niin lyhyiksi, etteivät ne enää valuneet hänen olkapäilleen ja silmilleen.

Sitten hän kokosi aseensa, vieritti kivijärkäleet luolan suuaukolle, käänsi selkänsä vaatimattomalle kodilleen ja lähti pientä puroa myöten laskeutumaan kaukaiseen laaksoon, joka metsässä kaarteli Lättäjalan ja Korthin kallioiden editse.

Kun hän keveästi asteli huimaavalla polulla ja hyppeli kielekkeeltä toiselle laskeutuessaan peloittavia jyrkänteitä, joita myöten puro kohisi, olisi häntä saattanut luulla joksikin alkuaikojen uudelleen ruumiillistuneeksi metsästäjäksi, jonka villistä verestä polveutuivat kokonaisen maailman soturit ja voimamiehet.

Kookas, vankkalihaksinen, ruskettunut vartalo, kirkkaat, säteilevät silmät, pään pysty asento, miekka, keihäs ja kilpi olivat kaikki jyrkkänä vastakohtana sille heikolle ja avuttomalle olennolle, joka kuusi kuukautta aikaisemmin oli kieriskellyt rantahietikolla, hikoillen ja kirkuen kauhusta. Ja sittenkin se oli sama mies.

Sen, mitä toinen hyväätarkoittava, mutta harhaantunut nainen oli tukahduttanut, oli toinen virittänyt, ja molempien vaikutuksen lopputuloksena oli paljoa hienompi miehuuden edustaja kuin kumpikaan olisi yksin voinut kehittää.

Kolmannen päivän iltapuolella Waldo saapui niiden kallioiden vastassa olevaan metsään, joilla Nadaran koti sijaitsi. Hän hiipi varovasti puulta puulle, kunnes saattoi kenenkään näkemättä katsella korkeata mehiläiskennomaista seinämää.

Siellä oli elotonta ja autiota. Luolien aukot ammottivat murheellisina ja hyljättyinä. Sikäli kuin Waldo saattoi nähdä ei millään suunnalla ollut elon merkkiäkään.

Hän poistui metsästä, meni aukeaman poikki ja lähestyi kalliota. Nyt hänellä oli eränkävijän valpas katse, ja hän huomasi aikomansa selviksi syöpyneillä poluilla kasvavan nuorta ruohoa. Sen enempiä todistuksia hän ei tarvinnut ollakseen varma siitä, että luolat oli hylätty ja että se oli tapahtunut jo joku aika sitten.

Hän kävi tarkastamassa useita kallioasumuksia. Kaikista hän sai saman mykän vahvistuksen jo ulkona ilmenneelle seikalle — kylä oli tyhjennetty hätäilemättä ja hyvässä järjestyksessä. Kaikki arvokas oli viety pois — ainoastaan muutamia rikkinäisiä tarvekaluja oli jälellä osoittamassa, että siellä oli joskus ollut ihmisten asuinsijoja.

Waldo oli lopen ymmällä. Hänellä ei ollut hämärintäkään aavistusta, miltä suunnalta hänen piti etsiä. Iltapäivän loppuosan hän harhaili kallioseinämän ulkonemilla, käväisten milloin missäkin luolassa.

Mikähän niistä oli ollut Nadaran? Hän koetti mielessään kuvitella tytön elämää tässä karkeassa, alkeellisessa ympäristössä, kansansa keskuudessa, eläintämuistuttavien miesten ja naisten parissa. Nadara ei tuntunut sopivan ympäristöönsä eikä kansaansa. Waldo oli varma, että tyttö oli täällä oudompi kuin Lättäjalka olisi ollut jossakin Back-lahden seurustelusalissa.

Kuta enemmän hän ajatteli Nadaraa, sitä surullisemmaksi hän muuttui. Hän koetti uskotella itselleen sen olevan pelkästään pettymystä, koska hän ei ollut suunnitelmainsa mukaan saanut kiittää tyttöä hänen osoittamastaan ystävällisyydestä eikä näyttää, ettei hänen luottamuksensa Waldon uljuuteen ollut osunut väärään. Mutta aina hän havaitsi ajatuksiensa kiertyvän Nadaraan pikemminkin kuin hänen seikkailunsa luulotellun tarkoituksen ympärille.

Sinä yönä hän nukkui hylätyissä luolissa ja lähti seuraavana aamuna jälleen etsimään Nadaraa. Kolme päivää hän haeskeli pienessä laaksossa, mutta turhaan. Siellä ei ollut jälkeäkään mistään muusta kylästä.

Sitten hän siirtyi toiseen, edellisestä pohjoiseen olevaan laaksoon. Viikkokausia hän samoili sinne tänne vaivojensa palkkioksi edes näkemättä ainoatakaan inhimillistä olentoa.

Eräänä päivänä kohta keskipäivän jälkeen noustuansa erään harjanteen laelle tutkimaan uusia laaksoja hän äkkiä joutui vastakkain rotevan, karvaisen miehen kanssa. Molemmat pysähtyivät, ja karvapeitteinen muljautteli pieniä, ilkeitä silmiään.

Waldoa ei vähääkään haluttanut otella — hän oli etsimässä tietoja. Mutta miehen kerkeä tervehdys pyrki hymyilyttämään häntä. Ihan saman tervehdyksen hän oli saanut Sagilta, surmaajalta, käydessään viimeistä kertaa rannikolla.

Se luiskahti näiltä kehittymättömiltä miehiltä yhtä kerkeästi ja liukkaasti kuin »hyvää huomenta» lähtee ihmisten huulilta sivistyneiden rotujen keskuudessa. Mutta hän tajusi, että viimemainittujen parissa sillä kuitenkin oli vastineena jäykkä tuijotus, jonka toisilleen oudot anglosaksilaisen rodun miehet luovat toisiinsa.

»Meillä ei ole mitään riitaa keskenämme», vastasi Waldo. »Ollaan ystävyksiä.»

Mies katsahti hänen voitonmerkkiinsä. Sen kelvollisempaa todistusta miehen uljuudesta oli mahdoton kuvitella. Hän astui askeleen likemmäksi tarkastaakseen sitä huolellisemmin.

»Täysikasvuinen ja ihan terve», jupisi hän itsekseen. »Tämä ei ole tautiin kuolleelta ruholta nyljetty, kulunut ja kapinen talja.»

Waldo viittasi keihääseensä, veti sitten taljan syrjään ja näytti ruumiissaan olevia helakoita, äskenparantuneita naarmuja.

»Kohtasimme toisemme pimeässä kallion laella. Peto oli yläpuolellani. Saavuttuamme rotkon pohjaan Nagoola oli kuollut. Mutta se oli mitätön tapaus Thandarille. Minä olen Thandar.»

Waldolla oli oikeaanosunut aavistus, että vähäisellä kerskauksella olisi hyvä vaikutus kehittymättömän olennon älyyn, eikä hän erehtynyt.

»Mitä tekemistä sinulla on täällä minun maassani?» kysyi mies, mutta hänen sävynsä ei ollut niin röyhkeä kuin aikaisemmin.

»Minulla on heille asiaa. Heidät tavattuani järjestän sen», vastasi Waldo vältellen, sillä hän oli huomannut miehen silmissä kavalan ilmeen, josta hän ei pitänyt. »Osaatko opastaa minut heidän luokseen?»

»Osaan kyllä neuvoa sinulle, missä he ovat, mutta en itse ole matkalla sinne», virkkoi mies. »Edettyäsi kolme päivää auringon laskuun päin joudut Lättäjalan kylälle. Siellä tapaat myöskin Korthin — ja Nadaran.» Sen pitemmittä puheitta raakalainen kääntyi lönkyttämään itään päin.

KAHDEKSAS LUKU

Waldo tarkkaili poistuvaa miestä, ja hänen mielensä teki lähteä toisen jälessä, sillä hän ei suinkaan uskonut, että veitikka oli ollut täysin vilpitön häntä kohtaan. Miksi mies ei ollut suora, sitä Waldo ei aavistanut, mutta siitä huolimatta oli villin käytöksessä ollut epämääräinen vilpillisyyden tuntu, joka oli pannut hänet aprikoimaan.

Waldo jatkoi kuitenkin etsintämatkaansa länttä kohti, laskeutuen kukkuloilta syvään laaksoon, jonka pohjalla kasvoi sakeata ja sekavaa troopillista viidakkoa.

Tunkeuduttuansa sen lävitse puolisentoista kilometriä hän saapui leveän, hitaasti juoksevan joen partaalle. Sen vesi oli sakeata liejusta; se ei ollut kirkasta, helmeilevää ja houkuttelevaa kuten kauempana etelässä virtaavien pienten vuoristopurojen vesi oli sekä vuorilla että laaksoissa.

Waldo eteni joen vartta myöten luoteiseen suuntaan, etsien kahlaamoa. Jyrkät, mutaiset äyräät eivät tarjonneet kiinteätä jalansijaa, joten hän ei uskaltanut yrittää ylimenoa, ennenkuin olisi varma pääsevänsä vaaratta maihin vastaisella rannalla.

Parin sadan metrin päässä siitä kohdasta, jossa hän oli tullut joelle, hän tapasi leveän, veteen vievän polun, ja toisen puolen äyrääseen oli syöpynyt samanlainen polku.

Tässä ilmeisesti oli hänen etsimänsä kahluupaikka, mutta hänen kääntyessään veteen päin hänen katseensa osui jälkiin, joita oli paljon — sekä ihmisten että eläinten.

Waldo kumartui silmäilemään niitä yksityiskohtaisesti. Tuossa oli Nagoolan leveiden käpälien jäljet, tuossa lukemattomien nakertajain pieniä jälkiä, mutta niiden seassa oli sekä vanhoja että tuoreita ihmisenjälkiä kumpaankin suuntaan.

Joukossa oli täysikasvuisten miesten isojen, lättäjalkojen jälkiä sekä naisten ja lasten pienempien, mutta samoin latuskaisten jalkojen jälkiä. Yksiin jälkiin hänen katseensa kuitenkin kohdistui erikoisesti.

Ne oli painanut viimeistellyn kaunis jalka, joka oli selvästi kaareva. Kuten monet muut olivat nekin tuoreet, ja kuten muut verekset jäljet veivät nekin ensin jokeen ja sitten pois sieltä ikäänkuin niiden painaja olisi käynyt noutamassa vettä ja palannut sitten sinne, mistä oli tullutkin. Waldo tiesi, että joelta poispäin vievät jäljet olivat tuoreemmat, koska niillä kohdin, missä jäljet sattuivat päällekkäin, kahlaamosta tulevat jäljet olivat aina päällimmäisinä.

Jälkien lukuisuus osoitti, että ne oli jättänyt suurehko heimo, ja niiden tuoreudesta saattoi päättää, että heimo majaili lähistöllä.

Vain hetken emmittyään Waldo teki päätöksensä ja pyörsi sitten poispäin joelta ja juoksi ripeätä hölkkää viidakon lävitse koukertelevaa polkua pitkin. Juuri kumpujen läheisyydessä se kääntyi pois viidakosta ja suuntautui kiemurrellen niiden harjalle.

Hän havaitsi noudattamansa polun kumpujen ylitse mennessään sivuuttavan muutamien metrien päästä sen paikan, jossa hän vähän aikaisemmin oli kohdannut luolamiehen. Mies oli ilmeisesti ollut palaamassa joelta nähdessään Waldon.

Nuori mies erotti, missä villin jäljet erosivat polusta, ja seurasi niitä sille kohdalle, jossa mies oli seissyt keskustellessaan Waldon kanssa. Sieltä ne veivät itäänpäin vähän matkaa ja kaarsivat sitten äkkiä pohjoiseen, yhtyen polkuun.

Waldo huomasi, että heti kun mies oli varmasti ennättänyt pois muukalaisen näkyviltä ja kuuluvilta, hän oli lähtenyt vinhasti juoksemaan. Kun raakalaisella oli kaksi tuntia ennakkoaikaa, oli Waldon riennettävä, jos hänen oli mieli saavuttaa toinen.

Miksi hän halusi saavuttaa villin, sitä hän ei miettinyt, mutta mahdollisesti hän vaistomaisesti tunsi, että jörö olento osaisi antaa hänelle paljon enemmän ja täsmällisempiä tietoja kuin oli antanut. Eikä Waldo myöskään saanut mielestään naisenjalan painamia, siroja jälkiä. Se oli tietenkin typerää, ja hän itse tajusi sen selvästi. Mutta yhtäkaikki hän hupsun itsepäisesti kuvitteli, että ne oli jättänyt luolatyttö — Nadara.

Kaksi tuntia hän ravasi itsepintaisesti pitkin polkua, joka enimmäkseen oli selvästi näkyvissä. Paikoitellen se tietysti koetteli hänen vainoamiskykyänsä, mutta kaartamalla niiden kohtien ympäri laajoissa ympyröissä hän aina löysi jäljet uudelleen.

Hän oli laskeutunut kukkuloilta ja joutunut harvaan metsään, jossa polku tyyten häipyi puiden juuria verhoavaan sammalmattoon. Äkkiä hän hätkähti kuullessaan kirkaisun — naisen kirkaisun — ja kahden miehen kiukkuisen käheitä, syviä kurkkuääniä.

Waldo kiiruhti ääniä kohti ja sai näkyviinsä hälyn aiheuttajat pienellä aukeamalla, joka oli melkein piilossa ympäröivien pensaiden keskellä.

Kammottavassa näytelmässä oli kolme esiintyjää — karvainen otus, joka raahasi vastustelevaa tyttöä pitkästä, mustasta tukasta, ja vanha mies, joka seurasi perässä, samalla hokien tehottomia vastalauseita nuorta naista uhkaavaa väkivaltaa vastaan.

Kukaan heistä ei huomannut heidän luoksensa juoksevaa Waldoa, ennenkuin hän oli ihan likellä. Sitten tyttöä kiskova raakalainen katsahti tulijaan, ja Waldo tunsi hänet samaksi vintiöksi, joka oli lähettänyt hänet taivaltamaan länteen päin aikaisemmin samana päivänä.

Sinä lyhyenä aikana, jonka hän tarvitsi tuntemiseen, karisi Waldo Emerson Smith-Jonesin sydämestä, mielestä ja sielusta viimeisiä rippeitä myöten koko se sivistyksen ja hienouden kerrostuma, jonka muodostuminen oli vaatinut lukemattomia miespolvia, ja hän muuttui ensimmäisen inhimillisen esi-isänsä kaltaiseksi, aikakausien takaiseksi, kehittymättömäksi pedoksi.

Punainen, hurmeinen utu väikkyi hänen silmissään, kun hän karkasi tavoittamaan sen raakalaisen kurkkua, joka armottomin, säälimättömin kourin oli tarttunut Nadaraan.

Hänen huulensa virnistyivät äkäiseen irvistykseen, joka paljasti hänen kauan käyttämättä olleet torahampaansa.

Enää hän ei ollut ihminen, vaan hirvittävä peto. Ja karvainen otus, joka näki muutoksen, kalpeni ja peräytyi pelosta.

Mutta hän ei voinut välttää kurkkuunsa pyrkivän, raivoisan olennon mielipuolisen vimmaista hyökkäystä.

Vähän aikaa he painiskelivat pystyssä, ponnahdellen ja heilahdellen sinne tänne, ja kellahtivat sitten maahan — karvainen allepäin.

Kieriskellen, repien, ja purren he tappelivat kummankin koettaessa saada toisesta murhaavaa otetta.

Kerran toisensa jälkeen upposivat ennen turhan tarkasti hienostelleen bostonilaisen hampaat hänen vastustajansa rintaan ja olkapäihin, mutta alkuperäisen vaistonsa kannustamana hän tavoitteli toisen kurkkua.

Tyttö ja vanhus olivat vetäytyneet sivuun katselemaan kamppailua turvaisesta paikasta. Nadaran silmät olivat levällään ihastuksesta.

Hänen hennot, ruskettuneet kätensä olivat tiukasti painetut kiivaasti huohottavaa rintaa vasten hänen seisoessaan hieman etukumarassa huulet raollaan tarkkaillen ottelun kaikkia yksityiskohtia.

Niin, mutta taisteliko keltatukkainen jättiläinen tosiaankin saadaksensa hänet omakseen vai ainoastaanko suojellaksensa häntä, koska hän oli nainen?

Sikäli kuin hän Waldoa tunsi, saattoi hän helposti kuvitella Waldon kiihokkeena olevan yksinomaan jonkun omituisen velvollisuuden tunteen, jota mies kyllä saattoi tuntea, sen hän käsitti, vaikka ei itse jaksanutkaan sitä ymmärtää.

Siinäpä se! Juuri niin oli asianlaita, ja voitettuaan kilpailijansa Thandar taaskin juoksisi tiehensä, kuten oli tehnyt kuukausia sitten. Sitä ajatellessaan Nadara tunsi punastuvansa harmista ja nöyryytyksestä. Ei! Mies ei ikinä saisi tilaisuutta toistaa sitä kauheata loukkausta.

Salliessaan ajatustensa viipyä siinä nöyryyttävässä hetkessä, jolloin hänelle oli selvinnyt, että Thandar oli karannut hänen luotaan ihan hänen kotinsa kynnyksellä, Nadara huomasi vihaavansa häntä yhtä kiihkeästi kuin oli vihannut kaikkina näinä pitkinä välikuukausina. Se viha oli melkein haihtunut, kun hän vähän aikaa sitten oli nähnyt Waldon syöksyvän esiin pensaikosta riistääkseen hänet inhoittavan rääkkääjän kynsistä.

Waldo ja hänen vastustajansa raastoivat yhäti toisiaan turhaan koettaessaan tuottaa toiselle rampaavan vamman tai tappaa hänet. Luolamiehellä oli jättiläislihaksistaan tuskin vähääkään etua otellessaan vikkelän, vaikka hieman heikomman ahdistajansa kanssa.

Karvaotus käytti hampaitansa menestyksellisemmin, raadellen pahasti
Waldoa, josta vuoti verta yli kymmenestä haavasta.

Molemmat alkoivat heikontua, ja katselevasta tytöstä näytti nuori mies ensinnä sortuvan molempia rasittaneista kirveistä ponnistuksista. Hän astahti askeleen eteenpäin, kumartui ja otti maasta kiven.

Heikkoine voimineen hän kykenisi kallistamaan vaa'an kummalle puolelle halusi — ripeä isku toisen päähän antaisi vastustajalle sen vähäisen edun, joka tuottaisi kuoleman iskunsaaneelle ottelijalle.

Taistelijat olivat taaskin ponnistautuneet pystyyn, kun hän lähestyi ase koholla.

Samassa silmänräpäyksessä, jona kivi lähti hänen kädestään, miehet pyörähtivät täyskäännöksen ympäri, joten Waldon kasvot joutuivat häneen päin, ja ennenkuin kivi osui Waldon kasvoihin, näki hän Nadaran heittoasennossa ja tytön kasvoilla vihan ja inhon ilmeen.

Sitten hän meni tajuttomaksi ja vaipui maahan, kiskoen muassaan luolamiehen, jonka kurkkuun hänen sormensa olivat juuri silloin puristuneet.

YHDEKSÄS LUKU

Kun vanhus oivalsi, mitä oli tapahtunut, syöksähti hän eteenpäin ja tarttui Nadaran ranteeseen.

»Nopeasti!» huusi hän. »Nopeasti pois, tyttäreni! Surmasit sen miehen, joka olisi sinut pelastanut, eikä nyt muu kuin pako voi estää Korthia toteuttamasta aikeitansa sinuun nähden.»

He olivat tuskin ennättäneet kadota pensaikkoon, kun Waldo tuli jälleen tajuihinsa; niin heikko oli ollut hänen päähänsä osuneen iskun teho.

Kummastuksekseen hän näki luolamiehen viruvan vieressänsä ihan liikkumattomana, mutta seuraavalla hetkellä hän jo tajusi sen syyn; hänen vastustajansa otsa lepäsi pienellä, ulkonevalla kivensärmällä — kaatuessaan oli villi kolhaissut siihen päänsä ja pyörtynyt.

Karvainen otus aukaisi silmänsä melkein heti, mutta ennenkuin hänen sekava järkensä ehti selvitä, kouristuivat jäntevät sormet hänen kurkkuunsa, ja hän vaipui jälleen tiedottomuuden tilaan — josta hän ei enää koskaan herännyt.

Kompuroituaan pystyyn Waldo huomasi tytön kadonneen, ja hänen mieleensä muistui Nadaran kasvoilla väikkynyt vihan ilme silloin, kun tyttö oli iskenyt häntä kivellä.

Hänen oli mahdoton uskoa, että Nadara oli sillä tavoin kääntynyt häntä vastaan ja lisäksi juuri sellaisella hetkellä, jolloin hän oli pannut henkensä alttiiksi auttaakseen tyttöä. Mutta niin oli asia, siitä ei voinut olla epäilystäkään, sillä hän oli nähnyt Nadaran viskaavan kiven — omin silmin hän oli nähnyt sen ja lisäksi vihan ja inhon ilmeen tytön kasvoilla heidän katsoessaan suoraan silmäkkäin. Mutta sensijaan hän ei ollut nähnyt tytön kauhuista ilmettä, kun kivi sattui häneen eikä Korthiin, nujertaen hänet maahan.

Hitaasti Waldo poistui taistelupaikalta luomatta enää katsettakaan voitettuun viholliseensa ja nilkutti tuskallisesti pensaikkoon. Hänen sydämensä oli hyvin raskas, ja hän itse oli heikkona uupumuksesta ja verenvuodosta, mutta hän hoippuroi eteenpäin, aikoen takaisin vuoristoluolalleen, kunnes hän ei enää kyennyt kävelemään, vaan kaatui pienelle, ruohoiselle kunnaalle ja vaipui uneen.

Toinnuttuaan tekonsa aiheuttamasta tyrmistyksestä kyllin paljon kuunnellakseen järkensä ääntä Nadara oivalsi, että Thandar oli sittenkin saattanut jäädä henkiin, ja vanhuksen jatkuvista ja äänekkäistä vastalauseista huolimatta hän itsepintaisesti tahtoi palata sinne, minne he olivat jättäneet keltatukkaisen jättiläisen Korthin kynsiin.

Hyvin varovasti tyttö eteni puiden välissä kasvavien pensaiden ja köynnöskasvien lomitse, kunnes hän meluttomasti saapui sen aukeaman reunaan, jossa miehet olivat kamppailleet.

Levottomana tirkistäessään viimeisen lehväverhon välitse hän näki yhden ainoan ruumiin viruvan nurmikolla ja tunsi sen kohta Korthiksi. Vasta useita minuutteja tähyiltyään hän alkoi uskoa, ettei se mies, joka oli ollut koko hänen lapsuusaikansa kauhuna, kyennyt enää milloinkaan häiritsemään häntä.

Hän silmäili ympärilleen, etsien Thandaria, mutta hänestä ei näkynyt merkkiäkään. Nadara jaksoi tuskin uskoa omia silmiään.

Oli uskomatonta, että keltatukkainen mies oli mennyt tajuttomaksi hänen vahingossa osuneesta iskustaan ja sittenkin voittanut väkevän Korthin. Mutta miten muutoin oli Korth voinut saada surmansa ja Thandar kadota?

Hän meni ihan vainajan vierelle ja käänsi ruumista jalallaan, kunnes kaula tuli näkyviin. Silloin hän näki työn suorittaneiden sormien jäljet, ja ylpeydestä värähtäen hän kääntyi takaisin metsään ja huusi ääneen Thandarin nimeä.

Mutta Thandar ei sitä kuullut. Hän virui kolmen neljänneskilometrin päässä verenvuodosta heikkona ja tajuttomana.

Aamu tapasi Nadaran nukkumassa tukevassa puussa sen polun varrella, jota myöten Waldo oli seurannut Korthia. Hän oli löytänyt molempien miesten jäljet koettaessaan ottaa selville, mihin suuntaan Waldo oli ottelun jälkeen lähtenyt. Nyt hän toivoi näiden jälkien opastavan hänet Thandarin luolalle, jonne hän arveli miehen hyvin mahdollisesti palanneen jotakin toista tietä.

Herättyään lähti tyttö jälleen taivaltamaan, seuraten jälkiä erehtymättömästi kuin vainukoira kukkulaseudun halki, välivyöhykkeen poikki ja viidakon lävitse kahlaamolle, jossa hänen heimonsa oli käynyt juomassa muutamia päiviä aikaisemmin. Siellä hän viipyi vähän aikaa.

Sitten jatkui matka edelleen pitkin joen vartta alaspäin ja viidakon lävitse taaskin välivyöhykkeelle. Jälkien mutkittelu kummastutti häntä suuresti, mutta päiväkausia hän seurasi epäselviä jälkiä, jotka vanhetessaan kävivät yhä himmeämmiksi ja vihdoin tyyten hävisivät.

Nyt hän kuitenkin oli ihan varma, että ne tulivat hänen heimonsa entiseltä asuma-alueelta, ja niinpä hän samosi yhä eteenpäin, toivoen kaikesta huolimatta pian osuvansa kotiinsa palanneen Thandarin vereksille jäljille.

Lähtiessään etsimään Thandaria Nadara oli salaa pujahtanut vanhuksen luota, ja niinpä viimemainittu palasi seuraavana päivänä heimonsa asuinpaikalle yksin.

»Missä on tyttö?» ärähti hän. »Ja missä on Korth? Onko Korth vienyt tytön? Vastaa ja puhu totta! Muutoin katkon ruhosi kaikki luut.»

»En tiedä, missä tyttö on», vastasi ukko totuudenmukaisesti, »mutta Korth viruu kuolleena pienellä aukeamalla kolmen ison puun tuolla puolen. Eräs väkevä mies surmasi hänet, kun hän raahasi Nadaraa tiheikköön —»

»Entä anastiko mies tytön itselleen?» kiljaisi Lättäjalka. »Sinä vanha varas! Tämä on sinun puuhiasi. Aina olet koettanut petollisesti riistää minulta tämän tytön siitä pitäen, kun sait tietää minun haluavan häntä. Minne he lähtivät? Nopeasti, ennenkuin tapan sinut!»

»En tiedä sitä», vakuutti vanhus. »Etsin tuntikausia, pimeän tuloon saakka, mutta en löytänyt heitä kumpaakaan, eivätkä vanhat silmäni enää pysty terävästi vainuamaan, joten minun oli pakko luopua etsimästä ja aamun tullen palata tänne.»

»Jäljet alkavat puukolmikon luota, niinkö sanoit?» karjui Lättäjalka.
»Se riittää — minä kyllä heidät löydän. Ja kun palaan tyttö muassani,
ennätän sittenkin tappaa sinut; nyt se viivyttäisi minua liiaksi.»
Senjälkeen luolamies riensi metsään.

Nadaran jälkien etsiminen vei häneltä puoli päivää, mutta vihdoin hän ne tapasi, ja kun tyttö ei ollut lainkaan koettanut niitä salata, eteni Korth ripeästi ajaessansa takaa aavistamatonta tyttöä. Mutta villi ei ollut yhtä nopsajalkainen kuin Nadara, ja ajosta näytti sukeutuvan pitkällinen.

Waldon herätessä paahtoi aurinko hänen kasvoihinsa, ja vaikka hänen ruumiinsa oli herpautunut ja hellä, tunsi hän kuitenkin olevansa kyllin vahva jatkaakseen matkaansa. Mutta hän ei tiennyt, mihin hänen olisi pitänyt mennä.

Kun Nadara oli nyt kääntynyt häntä vastaan, ei koko saari enää ollut hänestä minkään arvoinen, ja hän oli suuntaamaisilllaan askeleensa takaisin kaukaiselle luolalleen, josta käsin hän saattoi usein käydä merellä, kun hänen mielessään äkkiä syntyi päätös, että hänen oli uudelleen tavattava tyttö hänen ilmeisestä vihamielisyydestänsä huolimatta ja hänen omilta huuliltaan kuultava tarkka selitys hänen vihansa syystä.

Hän ei ollut aavistanut, että tytön ystävyyden menetys olisi kolahtanut häneen niin kipeästi. Sekä hänen ylpeyttänsä että sydäntänsä kirveli, kun hän ajatteli ärtyneitä tunteitaan.

Hän oli luonnollisesti jokseenkin varma, että Nadaran käytös johtui hänen raukkamaisesta karkaamisestaan, jonka tähden hän oli jo kauan kärsinyt mitä ankarimpia omantunnonvaivoja ja katkeraa katumusta. Mutta hänestä tuntui, ettei tytön kostonhimoista esiintymistä voinut selittää edes hänen ritarillisuuden ja kiitollisuuden vaatimuksia pahasti loukkaava menettelynsä.

Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että koska Nadara, kuten hän luuli, oli salakavalasti käynyt hänen kimppuunsa hänen parhaillansa puolustaessaan tyttöä, oli tämä menettänyt kaiken oikeuden vaatia häneltä kiitollisuutta aikaisemmin osoittamastaan hyväntahtoisuudesta, mutta samalla kun se hänelle selvisi, väikkyi hänen mielessään toinenkin ajatus, nöyryyttävä ajatus — hän halusi sittenkin tavata Nadaran!

Hän, Waldo Emerson Smith-Jones, oli menettänyt ylpeytensä niin tarkoin, että hän tahtoi vapaaehtoisesti etsiä käsiinsä sellaisen henkilön, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä ja loukannut häntä, ja pyrkiä hieromaan sovintoa hänen kanssaan. Sitä oli mahdoton ajatella, mutta samalla kun hän myönsi sen, hän sittenkin lähti etsimään Nadaraa.

Waldoa kummastuttivat suuresti nämä omituiset tunteet, jotka vetivät häntä Nadaran puoleen, ja hän piti niitä perinnöllisinä laumavaistoina.

Hän ei lainkaan tullut ajatelleeksi, että menneiden yksinäisten kuukausien aikana hän oli tuskin ollenkaan kaivannut Back-lahden rannalla asuvia ystäviään, että hänen ajatuksensa olivat pyörineet luolatytön ympärillä tuhansia kertoja useammin kuin heidän.

Hän ei tajunnut, ettei hän ikävöinnyt monilukuista seuraa, ettei se johtunut yhteiskuntavaistosta, vaan että sen oudon kaipauksen olisi yksi ainoa olento saattanut tyydyttää. Niin, Waldo Emerson ei tiennyt, mikä häntä vaivasi, ja todennäköistä oli, ettei se selviäisikään hänelle ennenkuin liian myöhään.

Nuori mies yritti palata edellisen päivän taistelupaikalle, mutta hän oli ollut niin huumautunut ottelusta, ettei hän selvästi muistanut, mihin suuntaan hän oli lähtenyt aukeamalta.

Niinpä hän sattumalta osuikin ihan päinvastaiseen suuntaan ja astui pian pensaikosta lähellä matalaa kalliota, jonka seinämässä oli paljon luolanaukkoja. Kaikkialla hyöri luolayhteiskunnan nyreitä, kovaosaisia jäseniä, jotka viettivät raakalaiselämää melkein alituisesti vaeltamalla toisilta likaisilta, epämukavilta asuinsijoilta toisille yhtä siivottomille ja kehnoille.

Heidät nähdessään Waldo ei paennut säikähtyneenä, kuten hän varsin varmasti olisi tehnyt muutamia kuukausia aikaisemmin. Sen sijaan hän itseensä luottavana asteli heitä kohti.

Hänen lähestyessään he keskeyttivät puuhansa ja silmäilivät häntä epäluuloisesti. Sitten alkoi useita vankkoja miespuolisia otuksia varovasti hiipiä hänen luoksensa.

Ennenkuin Waldo ennätti vastata, kömpi lähellä kallion juurta sijaitsevasta luolasta vanhus. Niin pian kuin hänen katseensa osui muukalaiseen, lähti hän rientämään niin nopeasti kuin vanhoilla jaloillaan pääsi hurjien otusten muodostaman pienen vastaanottokomitean luokse.

Hetkisen hän puheli heille hiljaa, ja hänen puhuessansa Waldo tunsi hänet samaksi ukoksi, joka oli ollut Nadaran seurassa edellisenä päivänä aukeamalla tapahtuneen kamppailun aikana. Hänen lopetettuaan puheensa näytti muuan luolamiehistä suostuvan elähtäneen vanhuksen ehdotukseen, mikä se sitten lieneekään ollut, ja Waldo näki kaikkien muiden nyökkäävän hyväksyvästi.

Sitten ukko lähestyi verkkaisesti Waldoa. Tultuaan ihan likelle hän alkoi puhua.

»Minä olen vanha mies», virkkoi hän. »Thandar ei halua surmata iäkästä ukkoa.»

«En tietystikään. Mutta mistä tiedät, että nimeni on Thandar?» tiedusti
Waldo.

»Nadara, tyttäreni, kertoi sinusta. Eilen katselimme, kun taistelit sen Nagoolan pojan kanssa — silloin Nadara ilmoitti, kuka olet. Mitä Thandar etsii Lättäjalan kansan keskuudesta?»

»Tulen ystävänä», vastasi Waldo, »Nadaran ystävien luokse. Lättäjalasta en välitä vähääkään. Hän ei ole Nadaran ystävä, ja Nadaran ystävät ovat Thandarin ystäviä ja hänen vihamiehensä Thandarin vihamiehiä. Missä on Nadara — mutta ensiksi: missä on Lättäjalka? Olen tullut surmaamaan hänet.»

Nämä sanat ja niihin sisältyvä hurja haaste luiskahtivat sivistyneen ja hienostuneen Waldo Emerson Smith-Jonesin kieleltä ikäänkuin hän olisi syntynyt ja kasvanut tämän villin saaren kivisimmässä, kolkoimmassa luolassa, eivätkä ne kuulostaneet hänestä oudoilta eivätkä tavattomilta. Hänestä tuntui kuin hän olisi lausunut mitä luonnollisimmat ja oloihin parhaiten soveltuvat sanat.

»Lättäjalka ei ole täällä», virkkoi vanhus, »eikä myöskään Nadara. Hän
—» Mutta Waldo keskeytti.

»Entä Korth sitten?» kysyi hän. »Missä on Korth? Voin tappaa hänet ensiksi ja Lättäjalan vasta hänen palattuaan.»

»Korthko!» huudahti hän. »Korth on kuollut. Etkö ehkä tietänyt, että eilen surmaamasi mies oli Korth?»

Waldon silmät menivät hämmästyksestä yhtä levälleen kuin äsken vanhuksen.

Korth! Hän oli tappanut hirveän Korthin paljain käsin — saman Korthin, joka yhdellä ainoalla kämmeneniskulla saattoi musertaa täysikasvuisen miehen pään.

Hän muisti selvästi ja sananmukaisesti, miten Nadara oli kuvaillut tätä kauheata raakalaista, vaivaten hänen pelon ärsyttämiä hermoparkojaan heidän lähestyessään Lättäjalan kylää. Ja nyt hän, Waldo Emerson Smith-Jones, oli kohdannut ja surmannut sen olennon, jota karttaakseen hän oli niin pelokkaana karannut muutamia kuukausia sitten!

Ja — ihme ja kumma — hänen mieleensäkään ei ollut johtunut käyttää aseita, joita hän oli niin monta tuntia näperrellyt ja joiden käyttöä hän oli niin monta kuukautta harjoitellut valmistautuakseen juuri tätä tilaisuutta varten. Äkkiä hän muisti ukon maininneen, ettei Nadara ollut saapuvilla.

»Missä hän on — Nadara?» huudahti hän, pyörähtäen niin äkkiä vanhuksen puoleen, että toinen peräytyi levottomana.

»En ole tehnyt hänelle mitään pahaa», ehätti hän vakuuttamaan. »Lähdin häntä etsimään ja olisin tuonut hänet takaisin, mutta olen vanha enkä löytänyt häntä. Silloin kun olin nuori, ei kansani keskuudessa ollut minua parempaa vainuajaa eikä valtavampaa soturia, mutta —»

»Niin, niin», kivahti Waldo kärsimättömästi, »mutta Nadara! Missä hän on?»

»En tiedä», vastasi vanhus. »Hän poistui luotani, enkä minä löytänyt häntä. Muistan hyvin, miten miehet vuosia sitten, kun vihollisten jäljet olivat hämärät ja riistan löytäminen vaikeata, tulivat pyytämään minua avukseen, mutta nyt —»

»Niin tietysti», keskeytti Waldo, »entä Nadara? Etkö edes tiedä, mihin suuntaan hän lähti?»

»En. Mutta koska Lättäjalka meni seuraamaan hänen jälkiään, pitäisi olla helppo vainuta heitä, kun heitä on kaksi.»

»Lättäjalka on lähtenyt Nadaran jälkeen!» huusi Waldo. »Minkä tähden?»

»Useita kuukausia hän samoin kuin Korth on halunnut Nadaraa puolisokseen», selitti tytön isä. »Mutta luultavasti he kumpikin pelkäsivät toisiansa, ja se seikka pelasti Nadaran. Vihdoin Korth kuitenkin kohtasi meidät yksinänsä ja etäällä kylästä, ja silloin hän tarttui Nadaraan ja olisi ryöstänyt Nadaran mukaansa, sillä Lättäjalka ei ollut lähistöllä sitä estämässä.

— Silloin sinä saavuit ja lopun tiedät. Jos olisin ollut nuorempi, ei Lättäjalka eikä Korth olisi uskaltanut uhata Nadaraa, sillä ollessani nuori mies olin hyvin hirvittävä ja surmaamaini vastustajain luku oli —»

»Kuinka kauan sitten Lättäjalka lähti seuraamaan Nadaraa?» pisti Waldo väliin.

»Vain muutamia tunteja takaperin», vastasi vanhus. «Minun olisi helppo saavuttaa hänet yöllä, jos olisin yhtä nopsa kuin nuorena, sillä hyvin muistan —»

»Miltä kohtaa Lättäjalka alkoi seurata jälkiä?» huusi nuori mies.
»Opasta minut sinne!»

»Tännepäin sitten, Thandar!» kehoitti toinen, lähtien metsään. »Minä
ohjaan sinut sinne, jos tahdot pelastaa Nadaran Lättäjalan kynsistä.
Minä rakastan häntä. Hän on ollut oikein ystävällinen ja hyvä minulle.
Hän ei ole samanlainen kuin muut heimolaisemme.

— Kuolisin onnellisena, jos tietäisin sinun pelastaneen hänet Lättäjalan käsistä, mutta olen kovin iäkäs enkä kenties elä Nadaran paluuseen saakka. Ja kas niin, siitä muistuu mieleeni, että luolassani on Nadaralle kuuluvaa tavaraa, ja jos kuolisin, ei olisi enää ketään säilyttämässä sitä hänelle.

— Suostutko odottamaan hetkisen, jonka tarvitsen juostakseni noutamaan sen, jotta sinä veisit sen hänelle? Sillä olen varma, että sinä löydät hänet, vaikka en olekaan niin varma siitä, että voitat Lättäjalan, jos kohtaat hänet. Hän on hyvin peloittava mies.»

Waldo oli kovin vastahakoinen tuhlaamaan ainoatakaan minuuttia kallisarvoisesta ajasta, sillä siten ennätti Lättäjalka yhä lähemmäksi Nadaraa. Mutta jos hän siten saattoi palvella Nadaraa, joka oli ollut hänelle niin ystävällinen ja hyväntahtoinen, ja tuottaa iloa hänen vanhalle isälleen, ei hän saattanut kieltäytyä. Niinpä hän jäi kärsivällisesti odottamaan ukon mennä kopistaessa luolille.

Waldoa vastaan puolitiehen tulleet villit olivat liikuskelleet turvallisen välimatkan päässä hänestä hänen puhellessaan Nadaran isän kanssa, ja heidän molempien käännyttyä metsään päin, olivat kaikki palanneet töihinsä ilmeisesti huojentuneina. Sillä vanhus oli kertonut heille, että muukalainen oli sama valtava soturi, joka oli paljain käsin surmannut valtavan Korthin, eikä tarina hänen kertomanaan ollut suinkaan menettänyt väriään.

Waldon varrottua, kuten hänestä tuntui, tuntikausia palasi ukko, tuoden pienen nakertajan nahkaan huolellisesti kiedotun käärön, jonka saumat oli ikäänkuin pauloittamalla kurottu vastakkain suolenkappaleilla.

»Tämä on Nadaran», ilmoitti hän heidän jatkaessaan matkaansa metsää kohti. »Siinä on useita outoja esineitä, joiden merkitystä ja tarkoitusta en tunne. Ne kaikki otettiin hänen äiti-vainajansa yltä. Annathan ne Nadaralle?»

»Kyllä», lupasi Waldo. »Annan ne Nadaralle tai kuolen sitä yrittäessäni.»

KYMMENES LUKU

Pian he löysivät Lättäjalan jäljet kolmen ison puun luona olevalta aukeamalta. He eivät olleetkaan etsineet niitä aikaisemmin, sillä vanhus tiesi raakalaisen lähteneen sieltä alkaessaan ajaa takaa tyttöä.

Jäljet kiersivät aukeamaa kymmenkunta kertaa yhä laajenevissa ympyrissä, kunnes ne eräässä kohdassa, jossa Lättäjalka varmaankin oli havainnut Nadaran jäljet, jyrkästi poikkesivat pensaikkoon. Kun tie nyt oli selvä, kehoitti Waldo vanhusta pysymään rohkealla mielellä, sillä hän, Waldo, toisi varmasti hänen tyttärensä takaisin, jos se vain olisi ihmisvoimin suoritettavissa.

Sitten hän lähti rientämään pitkin vereksiä jälkiä, jotka olivat hänestä yhtä selvät ja ymmärrettävät kuin hänen aikaisemman elämänsä aikana lukemainsa kirjain painetut sivut. Mutta koskaan hän ei ollut niin hartaasti lukenut mielikirjailijainsa teoksia kuin nyt tätä kiehtovaa näytelmää, jonka villin miehen ja villin neidon jalat olivat kirjoittaneet kääntyneihin lehtiin, hajaantuneihin oksiin ja aarniometsän kuohkeaan maahan.

Iltapäivän keskivaiheilla Waldo tunsi olevansa Korthin kanssa käydyn ottelun johdosta paljon heikompi kuin hän oli olettanut. Hänen haavansa olivat vuotaneet aika tavalla verta, ja hänen seuratessaan ripeätä vauhtia jälkiä oli ponnistaminen uudelleen avannut muutamia pahimpia, joten hän nyt juostessaan jätti jälkeensä ohuen veri viirun.

Se havainto teki hänet miltei raivoisaksi, sillä se tuntui ennustavan hänen yrityksensä epäonnistumista. Hänen heikko tilansa hidastuttaisi häntä hänen kiiruhtaessaan takaa ajamansa parin jälkeen, joten olisi suorastaan ihme, jos hän tavoittaisi Lättäjalan, ennenkuin raakalainen saavuttaisi Nadaran.

Ja jos hän saavuttaisi Lättäjalan ajoissa — mitä sitten? Kykenisikö hän ruumiillisesti mittelemään voimiaan jäntevän hirviön kanssa? Hän pelkäsi, ettei hän kykenisi, mutta se, että hän itsepintaisesti jatkoi näännyttävää takaa-ajoa, oli hyvänä merkkinä hänen uudesta, vasta äskettäin heränneestä miehuudestaan.

Hän ponnisteli yhä eteenpäin, kunnes hän pimeän tullen vaipui lopen uupuneena maahan. Kahdesti hän reutoutui pystyyn, yrittäen taivaltaa edelleen, mutta lopulta hänen oli pakko alistua nukkumaan paikallaan aamuun saakka.

Hieman virkistyneenä hän sitten söi juuria ja hedelmiä, joita metsässä oli viljalti, lähtien sitten jälleen eteenpäin, mutta tällä kertaa hitaammin.

Nyt hän oli varma, että jäljet veivät takaisin päin samaa tietä myöten, jota hän oli tähän seutuun saapunut, ja tultuansa sille kohdalle, jossa hän edellisenä päivänä oli ensiksi tavannut Korthin, hän oikaisi vähäisen välimatkan luolamiehen jäljiltä siihen paikkaan, jossa hän itse oli seisonut, ennenkuin lähti välivyöhykkeen poikki viidakkoon ja sieltä joelle sekä kahlaamolle.

Hetkisen kuluttua hän ilokseen näkikin Nadaran somat samoin kuin myöskin Lättäjalan jäljet, jotka veivät hänen vanhaa polkuaan pitkin. Temppu oli säästänyt häneltä useiden kilometrien pituisen, tarpeettoman vainuamisen.

Koko sen päivän hän samosi niin ripeästi, kuin hänen heikko tilansa suinkin salli, mutta vaikka hän kuinka ponnisti, tuntui vauhti kiusallisen hitaalta, etanamaiselta.

Matkan varrella hän pyydysti heittoaseillaan pari isohkoa nakertajaa, joiden lihan hän söi raakana, sillä hän oli kauan sitten oppinut huomaamaan liharuoan oivalliseksi ankarasti ponnistelevalle henkilölle ja voittanut keittämätöntä ja paistamatonta lihaa kohtaan tuntemansa luontaisen vastenmielisyyden. Olipa hän alkanut siitä pitääkin, vaikka usein hänen sillä tavoin lihaa syödessään hänen kasvojaan valaisi leveä virnistys, kun hän ajatteli, kuinka hirveästi hänen äitinsä ja bostonilaiset ystävänsä kauhistuisivat, jos olisivat katselemassa niin kamalaa toimitusta.

Vainutessaan edellään rientävää paria hän aluksi kummasteli huomatessaan, kuinka uskollisesti Nadara pysytteli hänen jättämillänsä. jäljillä, ja sen nojalla hän usein saattoi säästää monta kilometriä oikaisemalla tulomatkallaan tekemiensä laajojen mutkien poikki.

Mutta kun hän kolmantena päivänä yritti samanlaista temppua, joka olisi säästänyt häneltä hyvinkin viisitoista kilometriä, hän ei harmikseen enää löytänytkään Nadaran eikä luolamiehen jälkiä. Myöskin hänen omat vanhat jälkensä olivat tyyten häipyneet.

Tämä seikka huolestutti häntä suunnattomasti, sillä jos Nadara tosiaan oli seurannut hänen jälkiänsä, täytyi tytön nyt harhailla ihan ilman päämäärää, kenties koettaen uudelleen löytää ne. Siinä tapauksessa hänen vauhtinsa olisi tuntuvasti hitaampi, ja Lättäjalalla olisi paljoa suuremmat mahdollisuudet saavuttaa hänet.

Mahdollista oli myöskin, että raakalainen oli yllättänyt hänet — se saattoikin olla syynä siihen, ettei takaa-ajoa enää jatkunut samoja jälkiä myöten kuin tähän saakka.

Sitä ajatellessansa Waldo lähti kiiruhtamaan takaisin aikaisemmin noudattamaansa tietä pitkin, jota hän saattoi seurata muistinsa avulla, vaikka jäljet olivat harvoin näkyvissä.

Sinä päivänä hän ei nähnyt merkkiäkään etsimistään, mutta seuraavana aamuna hän osui kallioharjanteelle, jossa Nadara oli eksynyt hänen vanhoilta jäljiltään. Tyttö oli ilmeisesti otaksunut niiden vievän laaksoon, jonka kuohkeasta maasta hän ne taaskin löytäisi, ja niinpä hänen jälkensä suuntautuivatkin jyrkälle vierulle, ja niiden päällä näkyivät selvästi Lättäjalan ison jäljet.

Ainakaan tähän saakka villi ei siis ollut saavuttanut tyttöä. Päästyään siitä selville Waldo huoahti huojennuksesta. Jäljet olivat ainakin kaksi päivää vanhat, sillä Nadara ja Lättäjalka olivat samonneet paljoa nopeammin kuin haavoittunut mies, joka uhkaavan varjon tavoin hoippui heidän jälessään.

Keskipäivällä Waldo saapui pienelle purolle, jonka partaalle kumpikin hänen edellään mennyt olento oli pysähtynyt juomaan — hän erotti, missä he olivat polvistuneet pehmeään ruohikkoon veden rajaan.

Kun Waldo kumartui sammuttamaan omaa janoaan, osui hänen katseensa hetkiseksi vastaiseen rantaäyrääseen, joka sillä kohdalla oli vähän yli kolmen metrin päässä hänestä. Vastainen ranta ei ollut niin ruohoinen kuin toinen, ja se vietti veteen, muodostaen osittain veden alla olevan mutaisen kaistaleen.

Niin kaukaa katsoen hän ei luonnollisestikaan voinut olla varma, mutta siksi varmasti hän luuli tuntevansa ne, että hän ponnahti pystyyn, unohtaen janonsa, ja syöksyi joen poikki tarkastamaan niitä lähemmin.

Kumarruttuaan silmäilemään jälkiä likeltä hän tuskin jaksoi tukahduttaa riemuista huudahdusta — jäljet olivat jääneet Nadaran käsistä ja polvista, kun hän oli kyykistynyt siihen juomaan vajaata vuorokautta aikaisemmin.

Tytön oli jostakin syystä täytynyt kaartaa takaisin purolle. Mutta eniten riemastutti Waldoa se, että Nadaran jäljet olivat yksin. Lättäjalka ei vielä ollut saavuttanut häntä, ja nyt Waldo oli heidän välissään.

Se tieto, että hän vielä saattoi ehtiä ajoissa ja että hän voimiensa elpyessä jokseenkin varmasti pystyisi vihdoin tavoittamaan tytön, valoi Waldoon uutta vireyttä. Kun hän nyt kiiruhti Nadaran jälessä, uhkui hänestä samaa tarmoa, joka oli häntä kannustanut ennen hänen ja Korthin välistä kamppailua.

Hänen haavansa olivat tauonneet vuotamasta, ja viime päivinä hän oli syönyt hyvin ja nukkunut sikeästi yönsä, sillä hän oli käsittänyt pystyvänsä auttamaan tyttöä vain säilyttämällä tarmoaan ja vahvistamalla itseään kaikin mahdollisin tavoin.

Sinä yönä hän nukkui pienessä tiheikössä, joka ilmeisesti oli ollut
Nadaran suojana edellisenä yönä.

Seuraavana päivänä kulki tie aaltoilevassa seudussa, jota halkoivat lukuisat syvät rotkot ja korkeat vedenjakajat. Taivaltaminen rasitti tyttöä; sen Waldo näki hänen laahustavien askeltensa kielevistä jäljistä. Jokaisen harjanteen laella mies seisahtui tähyilemään, näkyisikö tyttöä edessäpäin.

Puolipäivän tienoissa hän erotti kaukana edessäpäin hohtavan viirun, jonka hän tiesi mereksi. Varmastikin tämän pitkän takaa-ajon täytyi päättyä siellä.

Kun hän oli lähtemäisillään jälleen rientämään Nadaran jälessä, sattui hän luomaan katseensa taaksepäin, ja silloin hän näki suunnilleen kilometrin päässä olevalla kummulla vantteran, puolialastoman olennon. Se oli Lättäjalka.

Luolamiehen oli täytynyt huomata Waldo samalla kertaa, sillä uhkaavasti heilauttaen tavattoman isoa nyrkkiään hän kiihdytti askeleensa juoksuksi ja katosi hetkisen kuluttua sen kukkulan juurella olevaan rotkoon, jonka laella hän oli tullut näkyviin.

Waldo oli kahdella päällä. Pitäisikö hänen jäädä paikalleen odottamaan kamppailua vai kiiruhtaako eteenpäin, koettaen tavoittaa Nadaraa, jotta tyttö ei kokonaan pujahtaisi hänen käsistään? Hän saattaisi varsin hyvin saada surmansa ottelussa, ja vaikka hän selviytyisikin voittajana, saattaisi voitto hyvinkin tulla hänelle niin hirvittävän kalliiksi, ettei hän pystyisi jatkamaan etsimistä moniin päiviin.

Sitä miettiessään hänen katseensa harhaili pitkin ja poikin hänen edessään leviävää maisemaa, tähyillen Nadaraa.

Vähän matkan päässä hänen oikealla puolellaan oli tasanko, joka ulottui laakson eteläisellä laidalla noin viiden tai kuuden kilometrin päässä kohoavien matalien kumpujen juurelle. Tähän suuntaan oli näköala melkein esteetön, mutta tyttö ei ollut paennut sinne päin, joten Waldon katse vain sattumalta kääntyikin rauhalliseen maisemaan, jonka tyyni ja viehättävä kauneus olisi jonakin muuna aikana kiehtonut hänen silmäänsä.

Juuri silloin, kun hän vilkaisi taakseen Lättäjalkaan päin, pisti hänen silmäänsä, että kaukana laaksossa, hieman hänestä takaviistoon, oli jotakin omituista.

Muutamia kuukausia aikaisemmin ei Waldo olisi sitä nähnytkään, mutta hänen äskettäin kehittynyt erämiesvaistonsa vainusi jotakin tavatonta, kun tasangon pitkäaaltoisessa ruohossa näkyi epämääräistä, vähäistä liikettä.

Ja tarkkaillessansa nyt kaikki aistit valppaasti suunnattuina siihen kohtaan hän pian havaitsi jonkun eläimen siellä hitaasti liikkuvan laakson yläpäässä olevia kukkuloita kohti. Vähäisellä kohoamalla, jossa ruoho oli harvempaa, olento tuli pian hetkiseksi näkyviin. Ja silloin Waldo erotti, että hänen tarkkailemansa olento oli nainen.

Kääntyessään kiiruhtamaan naisen jälkeen hän näki Lättäjalan nousevan toiselle kukkulalle, joka oli noin puolta kilometriä likempänä kuin äskeinen. Näkyviin tullessaan luolamies käänsi katseensa siihen suuntaan, johon Waldokin oli silmäillyt. Sekuntia myöhemmin hän oli luopunut ajamasta takaa Waldoa ja juoksi ripeätä vauhtia naista kohti.

Nadara oli nähtävästi taaskin pyörtänyt takaisin, tällä kertaa merenrannalta, ja edetessään laaksossa sivuuttanut Waldon ja tullut Lättäjalan kohdalle, ennenkuin kumpikaan heistä oli häntä havainnut. Nuori mies huudahti levottomana oivaltaessaan luolamiehen olevan lähempänä tyttöä kuin hän itse — arvionsa mukaan lähes kilometrin päässä — ja senvuoksi hän pinnisti nopeutensa äärimmilleen hurjasti syöksyessään kummun laelta laaksoon vievään kouruun.

Hän kiiti yhä eteenpäin näkemättä Lättäjalkaa tai Nadaraa, toivoen, yhä toivoen ennättävänsä tytön luokse ensimmäisenä, sillä Nadara oli kertonut hänelle, kuinka hirveästi Lättäjalan tapainen otus saattaisi runnella naista estääkseen häntä pääsemästä kynsistään tai joutumasta jonkun toisen käsiin.

Nadara oli tuulen yläpuolella eikä niin ollen erottanut häntä kohti vinhasti kiiruhtavien miesten hajua eikä melua. Ensimmäisen varoituksen siitä, ettei hän ollut yksin laaksossa, hän sai vasta nähdessään Lättäjalan äkkiä ilmestyvän eteensä korkeasta heinikosta vajaan viidentoista askeleen päässä.

Tytöltä pääsi pieni kirkaisu, ja hän lähti juoksemaan. Mutta hän oli hyvin väsynyt päiväkausia kestäneestä, hellittämättömästä taivalluksesta, joka oli pahasti kalvanut hänen kestävyyttään, eikä niin ollen ollut kummakaan, että hän kompastui ja kaatui ennätettyään tuskin harpata kymmentäkään askelta.

Tuskin hän oli päässyt jälleen pystyyn, kun Lättäjalka jo oli hänen kimpussaan, tarttuen toisella kädellään hänen käsivarteensa.

»Tapa minut sitten!» tokaisi epätoivoinen tyttö. »Sillä en ikinä lähde mukaasi. Ennen surmaan itse itseni.»

Lättäjalka ei tahtonut tappaa häntä eikä myöskään mielinyt päästää häntä käsistään, kuten hyvin todennäköisesti kävisi, jos häntä ahdistaisi olento, jonka parhaillaankin täytyi olla ihan lähellä heitä.

Jos hän saisi pidetyksi tytön äänettömänä, voisivat he ehkä pysyä piilossa ruohikossa, kunnes heidän etsijänsä olisi mennyt ohitse, ja niinpä Lättäjalka sen ajatuksen mukaisesti laski karkeasti kätensä Nadaran suulle ja kiskoi häntä takaisin äsken tekemiänsä jälkiä myöten.

Tyttö rimpuili, lyöden ja kynsien karvaista otusta, joka veti häntä muassaan, mutta hän oli villin kynsissä yhtä avuton kuin vuorokauden vanha lapsi.

Hän ei aavistanut, että apua oli niin likellä, sillä muutoin olisi hän jollakin tavoin saanut suunsa vapaaksi ja parkaissut ainakin kerran. Asiain näin ollen häntä kummastutti se, että Lättäjalka siten koetti pitää häntä hiljaa, kun kerran lähettyvillä ei ollut ketään kuulemassa hänen hätähuutojaan.

Jo useita päiviä hän oli tietänyt luolamiehen vainuavan häntä, sillä käännyttyänsä kerran takaisin hän oli lyhyen matkan päästä sivuuttanut harjanteen, jonka ylitse hän oli edellisenä päivänä tullut, ja nähnyt siellä tanakan miesolennon ja tuntenut hänen kömpelön, laahustavan käyntinsä.

Se tieto sai hänet loittonemaan vanhasta kotikylästään, jota kohti hän oli suunnannut matkansa eksyttyään Thandarin jäljiltä, ja hän oli lähtenyt etsimään uutta seutua, jossa hän voisi eksyttää Lättäjalan kintereiltään.

Miehen rajusti raahatessa häntä ruohikossa vaivasi Nadara aivojansa keksiäkseen pelastumiskeinon tai keinon lopettaakseen kurjan elämänsä, ennenkuin peto ehtisi toteuttaa aikeensa häneen nähden. Mutta ainoatakaan toivonsädettä ei pilkahtanut hänen onnettomaan sydän-rukkaansa.

Jospa vain Thandar olisi saapuvilla! Thandar pelastaisi hänet, vaikkapa vain seuraavalla hetkellä karatakseen pois hänen luotansa.

Mutta toivoiko hän, että Thandar taaskin pelastaisi hänet? Nyt sitä ajatusta punnitessaan hän ihan varmasti uskoi, että hän mieluummin kuolisi kuin tapaisi uudelleen Thandarin, sillä olihan se mies kahdesti hylännyt hänet.

Tuskassaan hän selitti sen, että Thandar oli niin merkillisesti kadonnut oteltuaan Korthin kanssa, seuraavalla tavoin: mies oli odottanut, kunnes hän oli ehtinyt pois näkyvistä, ja sitten noussut ja paennut, peläten Nadaran palaavan ja löytävän hänet. Kummastellen tyttö aprikoi, minkä tähden hän oli Thandarista niin vastenmielinen.

Hän luuli varmasti olleensa oikein hyvä Waldoa kohtaan ja koettaneensa olla häiritsemättä häntä heidän yhdessä ollessaan. Kenties Thandar halveksi häntä, sillä varmasti Thandar oli ylempää rotua; siitä tyttö oli ehdottoman varma.

Ja niinpä Nadara oli hyvin surkealla mielellä, onnettomana ja toivottomana raa'an Lättäjalan raahatessa häntä viidakon pitkään ruohikkoon. Pian hän pani merkille, että luolamies vilkui vähän väliä taakseen.

Mitähän mies saattoi odottaa siltä suunnalta tai yleensä miltään muultakaan suunnalta? Eivätkö he olleet monen monien päivämatkojen päässä oman heimonsa alueelta, sellaisessa seudussa, jossa ei näyttänyt asustavan ihmisiä lainkaan?

Lättäjalka ei kuullut merkkiäkään takaa-ajosta. Hän alkoi tuntea olonsa turvallisemmaksi. Muukalainen oli eksynyt heidän jäljiltään. Luolamiehen liikkeet kävivät hitaammiksi, ja nyt hän kävellessään katseli ympärilleen löytääkseen onkalon, johon voisi ryömiä tyttö muassaan. Sitten ei enää olisi minkäänlaista vaaraa.

Seuraavana päivänä Lättäjalka tulisi sieltä ilmoille, etsisi miekkosen ja tappaisi hänet, mutta nyt hänellä oli hupaisempaa puuhaa, eikä hän halunnut kenenkään häntä häiritsevän.

Mutta juuri silloin hän erotti hiljaista liikettä ruohikosta muutamien metrien päästä oikealta. Waldo oli saapunut siihen kohtaan, jossa Lättäjalka oli saavuttanut Nadaran, pian sen jälkeen kun raakalainen oli raahannut tytön sieltä pois, ja heti alkanut hakea korkeampaa paikkaa, josta saattoi katsella korkeata ruohikkoa.

Pian hän oli löytänytkin kohdan, jolla seisoen — hän oli sadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittainen — hän saattoi silmäillä ympäröivää viidakkoa.

Vähän aikaa tarkkailtuaan hän huomasi ruohonlatvojen huojuvan vähän matkan päässä hänestä. Senjälkeen tarvitsi hänen vain vainuta jälkiä.

Kun Lättäjalka kuuli kahinan, jonka hän otaksui johtuvan vihollisensa liikkeestä, hän heitti Nadaran olalleen ja lähti juosujalkaa päinvastaiseen suuntaan — poiketen suorakulmaisesti omilta jäljiltään.

Hänen juonensa osoittautuikin tepsiväksi, sillä kun Waldo saapui kohtaan, jossa hän oli laskenut joutuvansa luolamiehen jäljille, ei hän löytänyt merkkiäkään viimemainitusta, ja tutkiessaan ympäristöä päästäkseen jäljille hänellä hukkaantui monta kallista minuuttia. Mutta vihdoin hän ne löysi ja alkoi juosta korkeassa ruohikossa kahta vinhemmin.

Hänen edettyään vain lyhyen matkaa, jäljet veivät äkkiä aukealle lakeudelle lähelle niiden kukkuloiden juurta, jotka olivat olleet näkyvissä hänen nähdessään vilahduksen Nadarasta.

Edellään hän näki molemmat etsimänsä — Nadara oli Lättäjalan tukevilla hartioilla — ja luolamies kiiti kallioseinämässä ammottavia luolia kohti. Jos hän ennättäisi sinne, saattaisi hän puolustaa jotakin luolista yhtä ainoata ahdistajaa vastaan rajattoman kauan.

YHDESTOISTA LUKU

Melkein heti Waldon ilmestyttyä viidakosta huomasi Nadara hänet, riuhtaisi itsensä irti ja heittäytyi pois Lättäjalan hartioilta.

Nyt tyttö rimpuili hurjasti päästäkseen ryöstäjänsä kynsistä. Lättäjalan käsityksen mukaan ei ollut muuta kuin yksi mahdollinen ratkaisu. Hänen oli nyt oteltava, mutta tyttö ei ikinä pääsisi häneltä karkuun.

Hän nosti valtavaa nyrkkiään, jonka yksi ainoa isku oli usein surmannut täysikasvuisia miehiä, ja tähtäsi kauhean lyönnin Nadaran ohimoon.

Ensimmäisen tyttö väisti, ja kun käsi kohosi iskemään toistamiseen, heilautti Thandar keihästä pitelevää oikeata kättänsä kauas taaksepäin, syöksähti rajusti eteenpäin ja sinkautti keveän aseensa kolmenkymmenen metrin päässä olevaa Lättäjalkaa kohti.

Se oli hirveän uskallettua — hänen tähtäämänsä karvaisen rinnan ja ihanan vangin kauniin pään välimatka oli tuskin neljännesmetriä. Jos jompikumpi liikahtaisi keihään lentäessä ilmassa, ennenkuin se osuisi maaliinsa, saattaisi se lävistää sen olennon, jota pelastamaan se oli lingottu.

Lättäjalan nyrkki laskeutui parhaillaan tytön viehkeitä kasvoja kohti, kun keihäs sattui häneen. Mutta hän oli liikahtanut — parhaiksi niin paljon, että hänen käsivartensa oli joutunut rinnan suojaksi — joten ase osui iskevään käteen eikä sydämeen, johon se oli aiottu.

Mutta se teki tehtävänsä. Ulvoen tuskasta ja raivosta Lättäjalka unohti tytön mielipuolisessa vimmassaan, pudotti hänet maahan ja syöksyi Waldoa kohti.

Viimemainittu oli vetäissyt miekkansa — se oli vain kovasta puusta tehty, teroitettu keppi — ja odotti vastustajaansa. Ensimmäisen kerran hän koetti miekan ja kilven käyttöä todellisessa tarpeessa ja halusi kiihkeästi oppia tuntemaan niiden arvon.

Lähestyessään hätyyttäjäänsä Lättäjalka kiskaisi keihään irti käsivartensa lihaksista ja kumartui sieppaamaan kiven, joita oli hajallaan kallion juurella.

Luolamies mylvi kuin raivostunut härkä; hänen likekkäin sijaitsevissa silmissään paloi viha ja murhanhimo, hänen ylähuulensa oli vetäytynyt irveen, niin että hänen torahampaansa näkyivät, ja hänen törröttävälle parralleen oli pirskahdellut kuolaa.

Waldo ei uskonut koko maailmassa ikinä olleen hirvittävämpää otusta, ja häntä ihmetytti, ettei hän ollut peloissaan. Ja kun hän vain ajatteli, minkä vaikutuksen tämän kauhean hirviön vimmainen hyökkäys olisi tehnyt häneen vähän aikaa takaperin, levisi hymy hänen huulilleen.

Hänen pilkallisen hymynsä nähdessään Lättäjalka sinkautti kivensä suoraan noita kiukustuttavia kasvoja kohti. Nopeasti liikauttaen vasenta käsivarttaan Waldo torjui sen kilvellään, johon kolahdettuaan se putosi maahan tekemättä vähääkään vahinkoa.

Lättäjalka ei heittänyt toista kertaa, ja hetkisen kuluttua hän oli bostonilaisen kimpussa — Back-lahden rannalla asuvien hienostuneiden ja ylimyksellisten Smith-Jonesien ylpeyden ja toivon kimpussa.

Tavoittaessaan nopsaliikkeistä, vaaleaveristä jättiläistä hän tapasi tiellään taljoilla verhotuista oksista kyhätyn ohuen levyn, ja kun hän koetti repiä maahan sitä suojusta, sysättiin hänen vatsaansa teroitetun kepin kärki.

Lättäjalkaa oli häpäisty. Hän hypähti taaksepäin ja tähyili Waldoa silmät mulkoillen. Sitten hän painoi päänsä kumaraan ja karkasi uudelleen muukalaisen kimppuun, ihan ilmeisesti aikoen paiskata hänet maahan pelkällä painollaan ja rajulla hyökkäyksellään.

Tällä kertaa terävä keppi vikkelästi sujahti innoittavan taljapäällyksisen suojuksen ylälaidan ylitse ja upposi Lättäjalan niskaan ihan hänen paksun kallonsa alapuolelle.

Sen kärki painui kolmenkymmenen sentimetrin pituudelta karvaisen raakalaisen hartialihaksiin, puristaen hänen huuliltaan tuskan ja raivon välimuodon.

Ennenkuin Waldo ennätti vetäistä asettaan irti sitkeistä jänteistä, oli Lättäjalka äkkinykäisyllä oikaissut vartalonsa, katkaisten miekan kahtia ja jättäen hänen vastustajansa käteen vain lyhyen tyngän.

Nadara oli katsellut kamppailua henkeä pidätellen, valmiina kiitämään pakoon, jos se kääntyisi hänen sankarinsa tappioksi, ja samalla väijyen tilaisuutta auttaaksensa häntä.

Samoin kuin Lättäjalka ei tyttökään ollut koskaan ennen nähnyt käytettävän miekkaa ja kilpeä, ja häntä ihmetytti, kuinka paljon etua niistä oli Thandarille. Mutta kun hän näki miekan katkeavan, alkoi ottelun lopputulos tuntua hänestä epävarmalta, sillä Lättäjalka oli murskannut keihään pirstaleiksi kiskaistuaan sen käsivarrestaan.

Mutta vielä Waldolla oli nuijansa, joka oli hihnalla kiinnitetty hänen miekankannikkeeseensa, ja kun luolamies uudelleen karkasi hänen kimppuunsa, sivalsi hän voimakkaan iskun raakalaisen kumaraan, elukkamaiseen otsaan.

Hetkeksi huumaantuneena villi horjahti askeleen taaksepäin, ja toistamiseen Waldo heilautti uutta asettaan.

Lättäjalka vapisi, hänen polvensa löivät vastakkain, ja hän hoippui kuin humalainen. Mutta kun katseleva Waldo parhaillaan odotti hänen vaipuvan maahan, kannusti luonnon ensimmäinen laki hänen eläimellisiä voimiaan, ja hän syöksähti bostonilaisen kurkkuun, päästäen kuoleman kouristaman, sokean vimmaisen pedon ärinän.

Valtavien, tavattoman väkevien lihaksiensa sinkauttamana tämä vanttera, karhumainen eläin kellisti Waldon maahan, ja samalla hetkellä tarttui kumpikin toisen kurkkuun jäntevin, ruuvipihtejä muistuttavien sormin.

Nyt he viruivat hyvin hiljaa, lujien, hellittämättömien otteiden tukahduttamina. Heidän oli pinnistettävä lihaksensa äärimmilleen säilyäkseen hengissä.

Waldon olo kävi hyvin tuskalliseksi hänen kestettyään hetkisen kamalaa kuolemankouristusta. Hän tunsi vaivautuneiden keuhkojensa melkein pakahtuvan koettaessaan haukkoa ilmaa.

Hän yritti kiertäytyä vapaaksi Lättäjalan kauheista sormista, mutta ei silmänräpäykseksikään hellittänyt omaa otettaan, vaan koetti joka sekunti yhä tiukata puristustaan tuntiessaan elinvoimiensa väsyvän. Hän kävi yhä heikommaksi. Nyt oli tuska sietämätön.

Hänen katsettaan sumensi utu — kaikki musteni hänen silmissään — hänen aivoissaan suhisi ja ne tuntuivat pyörivän hirvittävän vinhasti hänen kammottavan pimeässä päässänsä.

Nyt tyttö kumartui lähelle heitä, sillä he kumpikaan eivät enää rimpuilleet niin rajusti. Hän oli mielinyt rientää pelastamaan. Thandaria, mutta äkkiä hän oli muistanut miehen hylänneen hänet, ja hänen kehittymättömään mieleensä oli tulvahtanut hillitön vihanpuuska.

Kuolkoon Thandar, mietti hän. Thandar oli hyljeksinyt häntä, sysännyt hänet luotaan, halveksi häntä.

No, pitäköön mies sitten itse huolen itsestään, ja päättävästi hän kääntyi toisaalle jättääkseen miehet itse ratkaisemaan ottelunsa ja lähti astelemaan heimonsa kylään päin.

Mutta hänen ehdittyään loitota tuskin kahtakymmentä askelta leimahti hänen sydämessään liekki, joka tukahdutti hänen Thandaria kohtaan tuntemansa katkeruuden viimeisetkin rippeet. Palatessaan, kamppailijain luokse hän koetti selittää tätä uutta heikkouttaan ajattelemalla, että oikeus ja kohtuus vaativat häntä antamaan keltatukkaiselle miehelle apua vastapalvelukseksi häneltä saamastaan avusta. Sen tehtyään hän saattaisi mennä tiehensä omatunto rauhallisena.

Hän ei enää milloinkaan tahtonut kohdata Thandaria, mutta hän ei voinut ottaa sen miehen kuolemaa vastuulleen. Kun se välähti hänen mieleensä, pääsi häneltä hiljainen huudahdus, ja hän lähti juoksujalkaa maassa viruvien miesten luokse.

Nyt he molemmat olivat melkein ihan hiljaa; heidän ponnistelunsa olivat miltei tyyten tauonneet. Hänen saapuessaan heidän viereensä herpaantuivat Lättäjalan lihakset, hänen kouransa heltisi Waldon kurkusta, ja hän jäi virumaan ihan hievahtamatta.

Sitten vaaleaverinen jättiläinen nykäisi suonen vedontapaisesti jäseniään kerran tai pari; hän ähkäisi, hänen silmänsä pyörähtivät, lihakset värähtivät äkkiä, ja sitten hän jäykistyi liikkumattomaksi.

Kauhistuneena vilkaistuaan sankarinsa kammottaviin kasvoihin Nadara pakeni viidakkoon.

Suinpäin hän syöksyi lähes puoli kilometriä niin nopeasti kuin hänen väsyneet raajansa suinkin jaksoivat häntä kiidättää, ja sitten hän saapui etsimälleen paikalle — pienelle purolle, joka verkkaisesti mutkitteli laakson halki valtamereen.

Laskeuduttuaan sen partaalle polvillensa hän otti suunsa täyteen virkistävää vettä. Sitten hän ponnahti heti jälleen pystyyn ja lähti kiitämään samaa tietä takaisin.

Polvistuttuaan Waldon viereen hän kostutti taintuneen kasvoja suustaan purskuttamallansa vedellä. Hän hieroi Waldon käsiä, pudisti häntä, veden loputtua puhalsi hänen kasvoihinsa, ja kyynelten valuessa silmistään hän sitten heittäytyi miehen päälle, peitti hänen kasvonsa suudelmilla ja hoki epäselvästi helliä hyväilysanoja, jotka miltei hukkuivat tuskaisen murheen nyyhkytyksiin.

Äkkiä hänen valituksensa lakkasivat yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Hän nosti miehen viereen painetun päänsä pystyyn ja silmäili tarkasti toisen kasvoja.

Sitten hän painoi päänsä Waldon rintaa vasten. Riemusta huudahtaen hän ryhtyi jälleen hieromaan sankarinsa käsiä, sillä hän oli kuullut hänen sydämensä sykkivän.

Pian Waldo huoahti, ja hetkisen häntä vaivasivat jälleen alkavan hengityksen tuskat. Kun hän tultuaan tajuihinsa avasi silmänsä, näki hän Nadaran kumartuneena puoleensa kauniilla kasvoillaan ankaran välinpitämätön ilme. Hän käänsi päätään toiselle puolelle; siellä virui Lättäjalka kuolleena.

Kului useita minuutteja, ennenkuin hän kykeni puhumaan. Sitten hän nousi kovin epävarmasti pystyyn.

»Nadara», virkkoi hän, »Korth viruu vainajana kolmen ison puun viereisellä aukeamalla Lättäjalan entisen kylän läheisyydessä. Tässä on Lättäjalan kuollut ruumis, ja lanteillani riippuu rehellisessä taistelussa hankittu Nagoolan talja.

— Olen tehnyt kaikki, mitä halusit minun tekevän; olen koettanut palkita sen hyväntahtoisuuden, jota osoitit minulle, kun olin outo muukalainen maassasi. En tiedä, minkä tähden yritit surmata minut minun kamppaillessani Korthin kanssa.

— En myöskään tiedä, minkä tähden sallit minun nyt jäädä henkiin, vaikka olisi ollut niin helppo lähettää minut tuonelaan viruessani tajuttomana tuossa Lättäjalan vieressä.

— Näen kasvoistasi, että olet harmistunut, ja se pahoittaa mieltäni, sillä olisin tahtonut erota sinusta ystävänäsi, jotta silloin, kun ajan tullen pääsen palaamaan omaan maahani, olisin voinut viedä mukanani vain mieluisia muistoja. Kun olemme levänneet ja virkistyneet, saatan sinut takaisin isäsi luokse.»

Tämän siveellisen velvollisuuden täyttämistä koskevan kiihkottoman puheen kylmä sävy hyydytti tytön rakkautta ja kiitollisuutta uhkuvasta sydämestä huulille pursuavat hellyyden ja kiitollisuuden ilmaisut.

Kenties Waldon sävy sai värityksensä siitä, että hän muisti, kuinka syvää vihaa oli säihkynyt Nadaran katseesta silloin, kun hän otellessaan Korthin kanssa sortui maahan tytön heittämästä kivestä, sillä siinä ei ollut edes ystävällisyyden häivettäkään.

Ja niinpä tytön vastatessa oli hänen esiintymisensä yhtä vierova, jopa kylmempikin, sillä siihen vaikutti katkeruus.

»Thandar ei ole lainkaan ollut kiitollisuudenvelassa Nadaralle», torjui hän. »Ja vaikka se ei merkitsekään mitään, vaatii rehellisyys kuitenkin minua ilmoittamaan, että taistellessasi Korthin kanssa aukeamalla sinuun osunut kivi oli tähdätty Korthiin.»

Waldon kasvot kirkastuivat. Hänen sydäntänsä painanut käsittämätön taakka oli vierähtänyt pois.

»Arvelin» — ja nyt Waldo turmeli sovintoa kohden tehdyn hyvän alun — »arvelin, selitti hän, »sinun olevan vihoissasi minulle, koska karkasin luotasi silloin, monta kuukautta sitten, kun olimme saapuneet heimosi kylän luokse».

»Minäkö vihoissani? Minua hämmästytti se, ettet tullutkaan kylään, mutta tunnin kuluttua olin unohtanut koko jutun — vain vaivoin tunsin sinut nähdessäni sinut uudelleen; niin tyystin oli se tapaus lähtenyt mielestäni.»

Waldo ihmetteli, minkä tähden tämä avomielinen tunnustus oli hänestä niin nöyryyttävä. Mitäpä hänelle merkitsi, mitä tämä tyttö hänestä ajatteli? Minkä tähden puna levisi hänen kasvoilleen, kun hän sai tietää tytön välittävän hänestä niin vähän, että oli unohtanut hänet muutamissa kuukausissa?

Waldo oli loukkaantunut ja äkeissään. Hän vaihtoi jyrkästi puheenaihetta. Tästä lähtien hän varoisi kajoamasta henkilökohtaisiin seikkoihin.

»Etsitään luola jonkun matkan päässä ruumiista», ehdotti hän. »Siellä voimme levätä, kunnes olet valmis yrittämään paluumatkalle.»

»Minä olen valmis heti», vakuutti Nadara. »Enkä tarvitse enkä kaipaa seuraasi. Osaan kyllä palata yksin kuten tulinkin.»

»Et lähde yksin», intti Waldo itsepäisesti. »Minä tulen mukaasi, halusitpa tai et. Saatan sinut turvassa isäsi luokse. Lupasin sen hänelle.»

Nadaraa riemastutti hänen vastauksensa ensi osa, mutta kun kävi selville, että hän tahtoi tulla mukaan vain täyttääkseen vanhukselle antamansa lupauksen, vimmastui tyttö, vaikka hän huolekkaasti salasikin sen Waldolta.

»Niinpä niin», myönsi hän, »tule sitten, jos haluat, vaikka se ei olekaan tarpeellista eikä mieluista minusta. Mieluummin olisin yksin.»

»En tyrkytä sinulle seuraani», tokaisi Waldo ylpeästi. »Voin seurata jälessäsi muutamien askelien päässä sinusta.»

Hänen viimeisten sanojensa loukkaantunut sävy ei jäänyt Nadaralta huomaamatta. Tyttö aprikoi, olikohan hän tosiaankin ansiosta kohdellut Thandaria niin tylysti.

He löysivät luolan kolme neljänneskilometriä alempaa laaksosta. Sinne he majoittuivat siihen saakka, kunnes Waldo olisi virkistynyt, sillä tyttö yhäti väitti varsin hyvin jaksavansa lähteä paluumatkalle heti.

Mies tunsi asian paremmin, mutta salli Nadaran uskoa, että he viipyivät pikemminkin hänen kuin tytön tähden, sillä hän epäili, jaksaisiko tyttö kestää pitkän taivalluksen vaivat sitä ennen välillä levähtämättä.

Seuraavana aamuna he kumpikin olivat reippaampia ja paremmalla tuulella, joten heidän edellisenä päivänä sattunut pureva sananvaihtonsa ei uusiintunut.

Heidän astellessansa alempana laaksossa, valtameren puolella kasvavaa metsää kohden jättäytyi Waldo muutamia askelia tytön jälkeen kohteliaasti alistuen hänen edellisenä päivänä lausumaansa toivomukseen.

Hän tarkkaili edellään kävelevän tytön joustavan vartalon viehättäviä liikkeitä ja hänen kaunispiirteisiä kasvojansa sivulta, kun hän ravintoa hakiessaan käänteli päätään puolelle ja toiselle.

Kuinka kaunis Nadara olikaan! Oli uskomatonta, että tytön ulkomuoto oli kauniimpi ja ryhti kuninkaallisempi kuin sivistysmaailman kuningattarien ja kaunottarien, mutta sittenkin Waldon oli itselleen tunnustettava, ettei hän ollut uneksinutkaan niin ehdottomasta ruumiillisesta kauneudesta, saatikka sitten nähnyt sellaista.

Hän olisi toivonut voivansa sanoa yhtä paljon tytön luonteesta. Mutta se oli kauhean tyly. Tuntui mahdottomalta uskoa, että niin ihanan ulkomuodon alla piili niin paljon kiittämättömyyttä ja kylmyyttä.

Pian he saapuivat puiden keskelle, joiden oksilla nuokkui kypsiä hedelmiä, ja kun Waldo ketterästi kiipesi puihin ja viskeli Nadaralle herkullisimpia, tarkkaili tyttö vuorostaan häntä.

Nyt hän pani tarkemmin merkille, kuinka tavaton muutos oli muutamien kuukausien aikana miehessä tapahtunut. Hän oli ennenkin pitänyt Waldoa ihmeellisenä, mutta nyt mies näytti suorastaan jumalalta. Hän ei ajatellut ihan sillä tavoin, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan jumalista — muista kuin pahoista hengistä, joiden otaksuttiin majoittuvan sairaiden ruumiisiin. Mutta hän piti Waldoa ylempänä olentona, eikä hän sitten enää ollut loukkaantunut siitä, että Waldo välitti hänestä niin vähän.

Thandar ei ollut mies — hän oli enemmän kuin mies, ja hän, Nadara, oli menetellyt hyvin ilkeästi kohdellessansa häntä niin häpeällisesti.

Niinpä hän senjälkeen koettikin esiintyä ystävällisemmin, vaikka hänessä vieläkin oli eristäytymisen tuntu.

Yhdessä he istuutuivat mättäälle syömään hedelmiään ja puhelivat samalla vähän, sillä kahden nuoren ihmisen on vaikea kantaa kaunaa kauan aikaa, etenkin jos heillä ei ole ketään muuta, jolle voisivat jutella.

»Mihin aiot lähteä, Thandar», tiedusti tyttö, »saatettuasi minut takaisin isäni luokse?»

»Palaan meren rannalle tähyilläkseni laivaa, joka veisi minut takaisin omaan maahani», vastasi mies.

»Minä olen nähnyt yhden ainoan laivan eläissäni», virkkoi Nadara, »ja siitä on jo monta vuotta. Asustimme silloin suuren veden lähellä, ja laiva pysähtyi kauas rannasta ja lähetti maihin suuren joukon pienempiä veneitä.

— Veneissä oli miehiä, ja niiden astuttua rannalle veivät isäni ja äitini minut syvälle metsään, etäälle merestä, ja siellä viivyimme useita päiviä, kunnes muukalaiset olivat poistuneet. He harhailivat edestakaisin rannikolla ja etenivät metsään ja viidakkoon muutamia kilometrejä.

— Äitini sanoi, että he etsivät minua ja että he veisivät minut pois, jos löytäisivät minut. Minä olin niin kovin peloissani.»

Nadaran mainitessa äitiänsä Waldo muisti tytön isältä tyttöä varten säilytettäväksi saamansa pienen käärön. Hän irroitti sen vyöllään olevasta hihnasta, jossa se oli riippunut hänen pantterintaljaisen verhonsa alla.

»Isäsi pyysi minua tuomaan tämän sinulle», ilmoitti hän, ojentaen käärön Nadaralle.

»Isäsi ei maininnut muuta kuin sen, että se sisältää esineitä, jotka äidilläsi oli hänen kuollessaan», vastasi Waldo lempeästi, sillä hänen sydämessään heräsi voimakas sääli äiditöntä tyttö-poloista kohtaan.

»Jotka äidilläni oli», kertasi Nadara, rypistäen otsaansa miettivän näköisenä. »Kun äitini kuoli, ei hänen yllään ollut mitään muuta kuin yksi ainoa monista pienistä nahoista kyhätty verho — hyvin vanha ja kulunut — ja se haudattiin hänen kanssaan. En käsitä tätä.»

Yrittämättäkään aukaista kääröä hän istui paikallaan, katsellen kauas valtamerelle, joka parhaiksi näkyi puiden lomitse. Hän oli syventynyt Waldon sanojen herättämiin aatoksiin.

»Saattoikohan vanhan naisen kertoma tarina olla tosi?» jupisi hän puoliääneen. »Olisikohan äiti juuri sen tähden, että se oli totta, karannut kynsin ja hampain hänen kimppuunsa, melkein tappaen hänet? Olisikohan —»

Tässä hän äkkiä pysähtyi pelon ja epätoivon vallassa, sillä hänen katseensa kiintyi kaukaiseen esineeseen, jonka hän oli juuri havainnut.

Hänen kurkkuunsa kohosi iso möhkäle, hänen silmiinsä kihosi kyyneliä, ja samassa hän täysin tajusi, mitä tuo metsän takaa pilkottava esine merkitsi hänelle.

Hän kääntyi katsomaan Thandaria. Waldo istui pää kumarassa, tarkoituksettomasti leikkien isolla kuoriaisella, jonka hän oli salvannut pienistä risuista sommittelemaansa aitaukseen.

»Mene tiehesi, olento-paha!» mutisi hän. »Taivas tietää, että tunnen liiankin hyvin, kuinka kauheata vankeus on, pidättääkseni ainoatakaan muuta luontokappaletta poissa kumppaneittensa luota ja kotoaan.»

Tyttöä värisytti nyyhkytystä muistuttava, tukahduttava huokaus. Sen kuullessaan Waldo katsahti häneen. Tytön silmissä oli liikuttava, surkea ilme. Äkkiä Waldon valtasi voimakas halu ottaa Nadara syliinsä ja lohduttaa häntä. Hän ei tiennyt, mitä tyttö suri, mutta hänen murheensa vetosi voimakkaasti Waldoon — kuten hän luuli — hänen suojelusvaistoonsa, hänen sukupuolensa yhteiseen ominaisuuteen.

Nadara nosti hitaasti kättään ja osoitti puiden lävitse. Hänestä tuntui kuin hän olisi repinyt sydämen rinnastaan, niin tuskaisia, sen hän tunsi, olivat hänen tekonsa seuraukset, mutta se tapahtui Thandarin tähden — sen miehen tähden, jota hän rakasti.

Kun Waldon katse seurasi toisen etusormen osoittamaa suuntaa, ponnahti hän äkkiä pystyyn, huudahtaen rajusti riemusta. Puiden lomitse näkyi tyynen meren välkkyvällä pinnalla keinuva sievä, valkea pursi.

»Jumalan kiitos!» huudahti mies kiihkeän hartaasti, laskeutui polvilleen ja ojensi kätensä ylöspäin ilon ja surun antajan puoleen.

»Kotiin! Nadara! Kotiin!» riemuitsi hän. »Etkö ymmärrä sitä? Minä pääsen kotiin. Olen pelastettu. Oi, Nadara, lapsi, etkö tajua, mitä se merkitsee minulle? Kotiin! Kotiin! Kotiin!»

Puhuessaan hän oli katsellut purtta, mutta kääntyi nyt tyttöön päin. Nadara kyyrötti maassa kasvot painettuina käsiin ja hento vartalo rajun itkun puistattamana.

«Nadara!» sanoi hän hellästi. »Miksi itket, lapsi? Mikä sinua vaivaa?»
Mutta tyttö vain ravisti päätään valittaen.

Mies nosti hänet pystyyn ja tuki häntä, kiertäen käsivartensa hänen hartioittensa ympärille.

Mutta vieläkään ei toinen voinut puhua nyyhkytyksiltään, vaan painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Waldo piti nyt häntä hyvin likellä itseään, ja hänen painaessaan tyttöä rintaansa vasten leimahti hänen sydämessään äkkiä ilmiliekkiin tuli, joka hänen aavistamattaan oli kytenyt siellä kuukausia, ja sen kuumuus haihdutti usvan, joka oli koko sen ajan sumentanut hänen sydämensä silmiä.

»Nadara», kuiskasi hän hyvin hiljaa, »itketkö sen vuoksi, että minä lähden pois?»

Mutta sen kuullessaan tyttö kiskaisihe irti, ja hänen silmänsä leimusivat kyynelten lävitse.

»En!» kivahti hän. »Olen hyvilläni, kun sinä olet poissa. Toivoisin, ettet olisi tullutkaan. Minä — minä — vihaan sinua!» Sitten hän pyörähti kiitämään laaksoa ylöspäin, unohtaen Thandarin tuoman pienen mytyn ja jättäen sen virumaan maassa, johon hän oli sen pudottanut.

Edes vilkaisemattakaan purteen Waldo syöksyi rientämään hänen jälkeensä, mutta Nadara oli nopea kuin jänis, joten Waldo olikin pahasti hengästynyt vihdoin saavuttaessaan hänet kallioseinämän puolivälissä kolmen kilometrin päässä rannasta.

»Mene tiehesi!» kiljaisi tyttö. »Mene heimolaistesi pariin ja omaan kotiisi!»

Waldo ei vastannut mitään. Mutta entinen Waldo oli lakannut olemasta. Nyt sensijaan Thandar, luolamies, sieppasi Nadaran väkevään syleilyynsä ja puristi häntä rintaansa vasten.

»Tyttöni!» huohotti hän. »Oma tyttöni! Minä rakastan sinua. Mutta koska olen hupsu, en tiennyt sitä, ennenkuin se oli melkein liian myöhäistä.»

Hän ei kysynyt, rakastiko tyttö häntä, sillä hän oli Thandar, luolamies. Eikä hänen hetkisen kuluttua tarvinnutkaan sitä udella, sillä Nadaran voimakas käsivarsi pujottui hänen kaulaansa ja veti hänen huulensa tytön suulle.

Kului hyvinkin puoli tuntia, ennenkuin kumpikaan uudelleen ajatteli purtta. Paikaltansa kallioseinämältä he näkivät meren ja rantakaistaleen.

Useita veneitä oli vedetty hietikolle ja joukko miehiä oli tulossa metsään. Pian he huomaisivat kalliolla olevan parin.

Vähän aikaa mies silmäili siroa purtta ja näki kaukana sen takana sivistyksen, jota se edusti, miellyttäviä miehiä ja virnisteleviä naisia ja heidän joukossaan hennon, ruskettuneen kaunottaren, joka kaihtoi naisten julmia katseita — ja Waldo kärsi siitä ja tyttöä arvostelevien miellyttävien miesten himokkaista katseista — ja häntäkin peloitti.

»Tule!» kehoitti hän, tarttuen Nadaran käteen. »Kiiruhdetaan takaisin vuoristoon, ennenkuin he huomaavat meidät!»

Samassa kun purresta tulleet miehet — purren oli John Alden Smith-Jones lähettänyt Etelämerelle etsimään kadonnutta poikaansa — astuivat metsästä ja näkivät laakson ja kallioseinämän, kiipesi viimemainitun harjan ylitse luolamies puolisoineen, kadoten taempana kohoavia kukkuloita kohti.

Purresta lähetettyjen etsijöiden palatessa rannalle alkoi pimeä olla käsissä.

He eivät olleet löytäneet merkkiäkään ihmisasutuksesta pienessä laaksossa eikä koko rannikolla, jota he olivat tarkastaneet huolellisesti.

Etunenässä marssi retkikunnan päällikkö, palveluksesta eronnut meriväen upseeri kapteeni Cecil Burlinghame.

Heidän saavuttuaan metsän lävitse lähelle rantaa osui hänen jalkaansa kääröön, joka oli kiedottu pienten nakertajain nahkoihin.

»Tämä on ensimmäinen todistus siitä, että tällä saarella on joskus ollut muitakin ihmisiä kuin me», virkkoi hän leikatessaan suolipaulat auki taskuveitsellään.

Ulomman kääreen sisällä oli säämiskänahkainen kukkaro, jollaisissa naiset joskus pitävät jalokiviä kuljettaessansa niitä muassansa.

Siitä hän kaatoi kämmenelleen kymmenkunta harvinaisen kallisarvoista sormusta, muutamia vanhanmallisia rintaneuloja, rannerenkaita ja medaljonkeja.

Eräässä viimemainituista oli norsunluuhun maalattu pienoiskuva — hyvin kauniin naisen kuva.

Medaljongin toiseen puoleen oli kaiverrettu: »Eugénie Marie Céleste de la Valoisille, Crecyn kreivittärelle, hänen puolisoltaan Henriltä. Tammikuun 17 päivänä 18 —»

— Crecyn kreivi ja kreivitär olivat palaamassa Pariisiin kuherrusaikanansa maapallon ympäri höyrypursi Dolphinilla tekemältään retkeltä lähes kaksikymmentä vuotta sitten, mutta heidän lähdettyään Australiasta ei heistä enää koskaan kuultu mitään.

— Minkälaisista murhenäytelmistä ja salaperäisistä, romanttisista tapauksista osaisivatkaan nämä säihkyvät jalokivet kertoa, jos niillä vain olisi kieli!»

TOINEN OSA

ENSIMMÄINEN LUKU

Waldo Emerson Smith-Jones, bostonilaisen John Alden Smith-Jonesin ylimyksellisen perheen vesa, kapusi äkkijyrkän vuoren kalliorinteellä ketterästi kuin apina.

Oikealla kädellään hän puristi puolialastoman puolisonsa hoikkia, ruskeita sormia, auttaen häntä vaarallisimpien ja vaikeimpien kohtien ylitse.

Kallion laelle ehdittyään pari kääntyi katselemaan taaksensa merelle. Metsän hiljaa huojuvien puiden tuolla puolen avautui välkkyvän valtameren laaja ulappa. Etualalla, vähäisen lahdelman pinnalla, keinui soma pursi — kauniilta lelulta se näytti kaukaisen kukkulan laelta katsottuna.

Ensimmäisen kerran mies näki aluksen kokonaisuudessaan. Aikaisemmin, silloin kun he olivat sen ensiksi huomanneet, oli se puunrunkojen välitse näkynyt vain osittain.

Nyt hän näki sen täydelleen keulasta perään saakka, ja kaikki sen tutut, miellyttävät viivat piirtyivät selvästi veden syvää sineä vasten.

Äkillisen tuntemisen aiheuttama mielenliikutus pusersi vaistomaisen huudahduksen hänen huuliltaan. Tyttö katsahti nopeasti hänen kasvoihinsa.

»Pursi!» kuiskasi mies. »Se on Priscilla — isäni pursi. Hän on minua etsimässä.»

Vähään aikaan Waldo ei hiiskunut mitään. Ja myöskin hänen vierellään seisova nuori tyttö pysyi ihan liikkumatta ja hiljaa, silmäillen miestä sivulta päin ja tarkkaillen hänen kasvojensa ilmeitä omilla kasvoillaan sanattoman surkeuden ilme.

Nopeana kuvasarjana kulki miehen entisyys hänen sielunsa silmien editse. Hän muisti, kuinka huolellinen ja hellä hänen kasvatuksensa oli ollut — kuinka paljon aikaa, rahaa ja ylpeilevää hellyyttä hänen kehittämisekseen oli uhrattu. Hän ajatteli tulosta — ahdassieluista, itsekästä, heikkoa rahjusta, arkaa raukkaa, jonka hyökyaalto oli pyyhkäissyt ohikiitävän höyrylaivan kannelta tämän villin, syrjäisen saaren hiekkaiselle rantakaistaleelle.

Mutta hänen vanhempainsa harhautuneet ponnistukset olivat sittenkin johtuneet rakkaudesta, huolekkaasta ja hellästä. Hän oli heidän ainoa poikansa. Epäilemättä he murehtivat häntä. He eivät enää olleet nuoria, ja hänestä oli liikuttavaa, että he elämänsä loppuvuosina menettäisivät sen onnen, jonka hän saattaisi heille tuottaa palaamalla entiseen elämäänsä.

Mutta saattoiko hän koskaan palata kirjatoukan elämään, joka aikoinaan oli tuntunut niin viehättävältä?

Eikö tämä lyhyt vuosi, johon oli mahtunut niin paljon villiä, alkuperäistä elämää, tehnyt hänelle mahdottomaksi palata suppeaan, omakeskiseen olemassaoloon? Eikö se ollut opettanut hänelle, että elämässä oli äärettömän paljon enemmän sisältöä kuin ikinä oli kirjoitettu kirjojen kuiville, ummehtuneille sivuille?

Se oli opettanut hänet kaipaamaan elämää suoranaisesti — ei enää painetun sanan välityksellä. Se oli antanut hänelle sen ja — Nadaran. Hän vilkaisi tyttöön.

Hän näki tytön kasvoista, että hänen sydämessään väijyi pelko. Niin, hän ei voinut luopua Nadarasta. Hän sai kiittää tätä tyttöä kaikista niistä ominaisuuksistaan, joista hän eniten ylpeili — voimakkaasta ruumiistaan, vastasaamastaan rohkeudesta, erämiestaidostaan, kyvystään tulla alkeellisin välinein toimeen alkeellisessa maailmassa, Nadaran villissä maailmassa, jota hän oli oppinut rakastamaan.

Niin, hän ei voinut hylätä tyttöä; mutta — mitä? Hänen katseensa oli suunnattu Nadaran viehkeisiin kasvoihin. Hitaasti hänen ajatuksiinsa syöpyi osittainen käsitys, minkätähden hän rakasti tätä villiä, puoliraakaa luolatyttöä, tuntien häntä kohtaan muutakin kuin sukupuolien välistä alkuvoimaista intohimoa.

Nyt hän ei nähnyt ainoastaan Nadaran ruumiillista kauneutta, vartalon ja kasvojen kauneutta, vaan myöskin hänen tyttömäisen suloisen, puhtaan viattomuutensa ja ennen kaikkea Nadaran häntä kohtaan tunteman hellän rakkauden, joka kuvastui hänen silmistään.

Jos hän jäisi tänne ja ottaisi tytön puolisokseen tämän villin kansan noudattamien menojen ja tapojen mukaisesti, ei se tuottaisi häpeätä heille kummallekaan. Mutta eikö Nadara ansainnut korkeinta kunnianosoitusta, joka olisi hänen vallassaan tarjota rakkautensa alttarilla?

Hänen — hänen ihanan, ihmeellisen Nadaransa — täytyi tulla hänen omakseen, mutta se liitto oli vahvistettava juhlallisimmilla, arvokkaimmilla menoilla, mitä sivistyneet ihmiset olivat keksineet. Kaikki se, mitä hänen entisen elämänsä nuoret naiset olivat vaatineet, ei suinkaan ollut liian hyvää Nadaralle.

»Kyllä, Nadara», vastasi hän. »Minun on palattava omaisteni pariin ja sinun on tultava mukaani.»

Kun tyttö kuuli viimeiset sanat, kirkastuivat hänen kasvonsa mielihyvästä ja onnesta. Mutta sitä ilmettä seurasi pian epäilyksen ja pelon varjo.

»Sinun ei tarvitse pelätä, Nadara. Kukaan ei häiritse sinua sanoilla eikä teoilla, kun Thandar on luonasi. Tule! Palataan rannalle ja purren luokse, ennenkuin se ehtii poistua.»

Käsi kädessä he lähtivät samaa tietä takaisin, jyrkkää kalliota alas ja pienen laakson halki metsää ja rantaa kohti.

Nadara käveli hyvin likellä Thandaria käsi pistettynä hänen käteensä ja olka tiukasti painettuna hänen kylkeensä, sillä häntä peloitti uusi elämä outojen sivistysolentojen parissa.

Laakson toisella laidalla, metsän liepeellä, kasvaa sankka bambuviidakko — oikeastaan vain kapea kaistale, leveimmältä kohdaltaan korkeintaan kolmenkymmenen metrin laajuinen, mutta niin tiheä, että se täydelleen piilottaa kaikki otukset muutamankin metrin päässä sen ahtailla, pimentoisilla poluilla.

Tähän tiheikköön pari työntyi, Thandar edellä, Nadara hänen kintereillään, astuen tarkoin hänen jalanjälkiinsä — vaistomaisesti noudattaen tottumustaan, sillä tässä tapauksessa ei ollut tarpeen pettää takaa-ajajia eikä käyttää toisen jälkiä hyväkseen etenemisen helpottamiseksi. Polku oli selvä, ja monet käpälät olivat polkeneet sen sileäksi.

Se koukerteli monissa mutkissa, kääntyen aina sinne, missä vastustus oli vähäisin — siinä oli haaroja, ja tavantakaa liittyi siihen tai sen poikki meni toisia polkuja. Kolmenkymmenen metrin levyinen viidakko tuntui polkua myöten mitattuna paljon leveämmältä.

Pari oli ennättänyt melkein tiheikön metsänpuoliseen laitaan, kun Thandar polun jyrkässä käänteessä joutui vastakkain kookkaan, karhumaisen miehen kanssa.

Miehellä oli pehmeästä nahasta valmistettu hihna vyöllään, ja hänen toisella olallaan riippui vanha ja likainen leopardintalja, mutta muutoin hän oli alasti. Hänen sakea, jäykkä tukkansa ulottui takkuisena syvään otsalle, ja kasvojen muita osia peitti tuuhea, punainen parta.

Hänen nähdessään Thandarin välähtivät hänen lähekkäin olevat, pienet silmänsä äkkiä kiukusta ja kavaluudesta. Hänen paksuilta huuliltaan kajahti raju kiljaisu — se oli valmistava taisteluhaaste.

Tavallisesti on tässä villissä saaressa vastakkain osuvien outojen ihmisten ensin vaihdettava joku määrä herjauksia ja räikeitä loukkauksia, ennenkuin he karkaavat toistensa kurkkuun.

»Minä olen Thurg», mylvi raakalainen. »Pystyn tappamaan sinut.» Ja sitten seurasi tulva halventavia viittauksia Thandarin ja hänen esi-isiensä mahdolliseen syntyperään.

Nämä sanat muistuttivat miehen mieleen vuosi takaperin kallioseinämällä sattuneen kohtauksen, jolloin hän raukkamaisen pelon vallassa oli kääntynyt ottelemaan kookkaan luolamiehen kanssa, joka aikoi katkaista Nadaran pakotien.

Hän katsahti edessään olevan olennon oikeaan kyynärvarteen, ja hänen huulilleen levisi hymy — käsivarsi oli väärä, ikäänkuin olisi siinä luu murtunut ja sitten parantunut päät huonosti vastakkain sijoitettuina.

»Haluatko tappaa Thandarin — taaskin?» kysyi Waldo pilkallisesti, osoittaen rujomuotoista kyynärvartta.

Silloin Thurgin punareunaisiin silmiin tuli muistamisen ilme, ja päästäen uuden raivoisan karjaisun hän syöksyi vanhan vammansa aiheuttajan kimppuun.

Thandar torjui hyökkäyksen kovasta puusta muovaamallansa lyhyellä, teroitetulla kepillä — »miekakseen» hän sitä nimitti. Se upposi Thurgin rintalihaksiin, puristaen hätyyttäjän huulilta tuskaisen ulvahduksen ja jättäen jälkeensä tulipunaisena virtaavan veriviirun.

Useita minuutteja hän seisoi paikallaan, mulkoillen vastustajaansa ja kiljuen hänelle kamalia uhkauksia ja herjauksia. Sitten hän hyökkäsi toistamiseen.

Uudelleen tunkeutui repivä kärki hänen ruumiiseensa, mutta tällä kertaa hän työntyi eteenpäin rajusti huitoen koettaessaan tavoittaa piikkiä ja Thandaria.

Viimemainittu piti häntä käsivarren matkan päässä ja pisteli häntä puumiekkansa terävällä kärjellä.

Pieniaivoinen luolamies kummasteli tämän saman muukalaisen kuntoa ja uljuutta, joka monta kuukautta sitten oli sivaltanut häntä yhden ainoan kerran nuijalla ja sitten paennut kuin jänis välttääkseen hänen vihaansa.

Minkähän tähden mies ei nyt juossut pakoon? Mikä kummallinen muutos oli hänessä tapahtunut? Tunnettuaan vihdoin vihollisensa hän oli otaksunut saavansa helpon uhrin, mutta sensijaan hän olikin kohdannut yhtä jäntevän ja hurjan olennon kuin hän itsekin oli, ja lisäksi muukalainen käytti outoa asetta, jonka kaltaista hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt.

Nyt Thandar sohi häntä kiivaasti, ja Thurg kirkui raivosta ja tuskasta. Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä kestää. Äkkiä hän kiskaisihe irti ja katosi juoksujalkaa viidakkoon, ulvoen mennessään.

Thandar ei lähtenyt ajamaan takaa. Hän tyytyi siihen, että oli päässyt eroon hätyyttäjästään, ja kääntyi hymyillen Nadaran puoleen.

»Bostonissa meistä tuntuu elämä hyvin laimealta», huomautti hän, mutta vaikka tyttö hymyilikin vastaukseksi, ei hän ymmärtänyt, sillä hänestä Boston oli vain toinen maa, jossa oli aarniometsiä ja tiheitä viidakoita, karvaisia, kamppailevia ihmisiä ja raivokkaita petoja.

Metsän laidassa he kohtasivat Thurgin uudelleen, mutta tällä kertaa hänen ympärillään oli parikymmentä tanakkaa heimoveljeä. Thandar oli liian viisas yrittääkseen vastustaa niin useita ahdistajia.

Thurg riensi heidän kimppuunsa kumppaninsa kintereillään. Äänekkäästi hän taaskin karjui taisteluhaastettaan, ja hänen takanaan seuraavat raakalaiset säestivät häntä, niin että metsä kajahteli heidän kamalasta mylvinästään.

Otellessansa Thandarin kanssa hän oli nähnyt Nadaran ja tuntenut hänet samaksi tytöksi, jota hän vuosi sitten oli halunnut omakseen ja jonka tämä muukalainen oli häneltä riistänyt.

Thandar ja Nadara kääntyivät takaisin viidakkoon, jonka kapeilla poluilla heitä saattoi ahdistaa ainoastaan yksi vihollinen kerrallaan. Siellä heidän onnistui välttää vainoojiaan useita tunteja, ja he menivät jälleen metsään noin puolentoista kilometrin päässä siitä poukamasta, jossa Priscilla oli ollut ankkurissa.

Thurg kumppaneineen oli nähtävästi luopunut takaa-ajosta — heitä ei ollut vähään aikaan näkynyt eikä kuulunut. Nyt pari kiiruhti eteenpäin metsässä päästäkseen rannalle purren kohdalle.

Vihdoin he saapuivat lahden näkyviin. Thandar seisahtui. Kauhun ja pettymyksen ilme tuli hänen piirteitään valaisseen iloisen odotuksen ilmeen sijalle — pursi oli poissa.

He erottivat sen vielä puolentoista kilometrin päässä nopeasti mennä höyryttämässä pohjoiseen.

Thandar juoksi rannalle. Kiskaistuansa mustan pantterintaljan hartioiltaan hän heilutti sitä vimmatusti päänsä yläpuolella ja samalla kiljui, turhaan koettaen kiinnittää loittonevalla aluksella olevien ihmisten huomiota itseensä.

Pian Nadara hiipi hänen luokseen ja kiersi pehmeät käsivartensa hänen hartioittensa ympärille, vetäen hänen poskensa omaa poskeansa vasten koettaessaan lohduttaa häntä.

»Onko sinusta niin hirveätä», kysyi hän, »jäädä tänne kahden kesken
Nadarasi kanssa?»

»Ei se sitä ole», vastasi Waldo. »Jos olisit minun, en välittäisi siitä niin paljoa, mutta sinä et voi tulla omakseni, ennenkuin pääsemme sivistysmaailmaan ja sinusta on tehty puolisoni sivistyneiden ihmisten lakien ja tapojen mukaisesti. Ja kukapa nyt tietää, milloin tänne saapuu uusi laiva — jos saapuu enää koskaan?»

»Mutta minähän olen sinun, Thandar», intti tyttö. »Sinä olet mieheni — olet sanonut rakastavasi minua, ja minä olen vastannut tahtovani olla puolisosi — kukapa voisi antaa meidät toisillemme paremmin kuin itse voimme?»

Waldo koetti parhaansa mukaan selittää tytölle oman maailmansa avioliittotapoja ja -menoja, mutta Nadaran oli vaikea käsittää, miten outo ihminen, jota kumpikaan heistä ei mahdollisesti ollut milloinkaan nähnyt, saattoi antaa hänelle oikeuden rakastaa hänen omaa Thandariaan ja miten hän voisi menetellä väärin rakastaessaan Thandaria ilman oudon ihmisen lupaa.

Thandarista näytti tulevaisuus perin synkältä ja toivottomalta. Samalla kun hän äkkiä oli päättänyt viedä Nadaran oman kansansa keskuuteen, oli hänet vallannut jäytävä koti-ikävä.

Nyt hän oivalsi, että hänen entinen haluttomuutensa, kun hän ajatteli Bostoniin palaamista, oli johtunut yksinomaan siitä, että hän muisteli Bostonia sellaisena kuin hän oli sen tuntenut — Bostonia ilman Nadaraa. Mutta kun Nadaran nyt piti lähteä hänen mukaansa, tuntui Boston koko maailman viehättävimmältä paikalta. Istuessaan miettimässä onnettomia tapahtumia, jotka olivat viivyttäneet heitä siinä määrin, että pursi oli ennättänyt poistua, ennenkuin he ennättivät rannalle, hän myöskin pohti suunnitelmia lievittääksensä heidän pettymystään.

Jäädä iäksi asumaan tälle raakalais-saarelle ei tuntunut niin kammottavalta kuin vuosi takaperin — mutta silloin hän ei ollutkaan tajunnut rakastavansa vierellänsä olevaa nuorta, villiä olentoa. Jospa tyttö vain voisi tulla hänen vaimokseen, niin hänen maanpakonsa täällä olisi pikemminkin onnellinen kuin murheellinen kohtalo.

Entäpä jos hän itsekin olisi syntynyt täällä? Se ajatus herätti toisen, joka näytti tarjoavan hänelle keinon selviytyä pulmasta. Jos hänkin olisi ollut tämän saaren syntyperäinen asukas, niin miten hän olisi ottanut Nadaran puolisokseen?

Niin, noudattamalla oman kansansa menoja tietenkin. Ja jos kerran miehet ja naiset menivät täällä avioliittoon sillä tavoin ja elivät uskollisina toisilleen koko elämänsä, niin voisiko sivistysmaailma tarjota sen pyhempää liittoa?

»Tule, Nadara!» huudahti hän. »Palaamme sinun kansasi pariin, ja siellä sinusta tulee vaimoni.»

Nadara oli ymmällä, mutta ei huomauttanut mitään, tyytyen yksinkertaisesti jättämään tulevaisuuden järjestämisen herransa ja isäntänsä huoleksi, noudattamaan sellaista menettelyä, joka tekisi Thandarin onnellisemmaksi.

Kuinka toisenlainen oli tämä matka kuin heidän vuosi sitten taivaltamansa? Silloin oli luolatyttö opastanut kauhun painamaa Waldo Emersonia pakenemaan ilkeän kansan luota hänestä yhtä kammottavaa kohtaloa kohti, Korthin ja Lättäjalan käsiin.

Silloin olivat metsän aukeamat kumahdelleet raivoisten petojen käpälistä ja alastomien, inhimillisten hirmuolentojen hiipivistä askelista. Jokainen risahtanut oksa oli ennustanut pikaista ja hirveätä kuolemaa.

Nyt Korth ja Lättäjalka olivat saaneet surmansa muuttuneen Waldon kädestä. Kiusaava yskä oli poissa. Hän oli otellut ilkeiden miesten ja muiden heidän vertaistensa kanssa sekä selviytynyt kamppailusta kunniakkaasti. Ei edes Nagoola, kamalien öiden kiiltävän sileä, musta hornankissa, enää vähääkään värisyttänyt hänen vahvistuneita hermojaan.

Eikö Thandarin olkapäitä ja lanteita verhonnut Nagoolan talja, jonka hän oli hankkinut ottelemalla käsikähmässä pelätyn pedon kanssa?

Verkkaisesti he astelivat jättiläispuiden varjossa, miellyttävien purojen partailla tai lakeissa laaksoissa, joissa kasvoi polvenkorkuista ruohoa ja heidän paljaat jalkansa avasivat polun lukemattomien, tuoksuavien, villien kukkien keskelle.

Yöt he nukkuivat siellä, missä ilta heidät yllätti, milloin jonkun eläimen hyljätyssä luolassa, milloin rehevän puun oksilla kyhättyään karkeatekoisen lavan samansuuntaisten oksien varaan.

Ja perin huolekkaasti Thandar aina varasi Nadaran vuoteeseen mitä pehmeimpiä heiniä ja sijoitti omansa vähän matkan päähän siitä, sellaiseen asemaan, että hän parhaiten voi suojella tyttöä saalistavilta pedoilta.

Taaskin Nadara oli ymmällä, mutta vieläkään hän ei virkkanut mitään.
Vihdoin he saapuivat kylään.

Useita nuoria miehiä tuli heitä vastaan, mutta kun he tunsivat miehen
Korthin surmaajaksi, hillitsivät he röyhkeyttään, kaikki muut paitsi
Isonyrkki, joka oli ruvennut kuninkaaksi Lättäjalan poistuttua.

»Minä saatan tappaa sinut», ilmoitti hän tervehdykseksi, »sillä olen Isonyrkki ja kuningas Lättäjalan paluuseen saakka — ja kenties myöhemminkin, sillä kerran vielä surmaan Lättäjalan».

»En halua tapella kanssasi», vastasi Thandar. »Olen jo tappanut Korthin, eikä Lättäjalka enää palaa, sillä hänetkin olen tappanut. Ja pystyn surmaamaan Isonyrkinkin, mutta mitäpä se hyödyttäisi? Minkä tähden meidän pitäisi otella? Olkaamme ystävyksiä, sillä meidän on elettävä yhdessä, ja jollemme surmaa toisiamme, on meitä enemmän torjumassa ja tappamassa ilkeitä miehiä, jos he tulisivat meitä hätyyttämään.»

Kuultuansa, että Lättäjalka oli saanut surmansa tämän muukalaisen kädestä, ei Isonyrkki enää niin kovasti himoinnut päästä mittelemään voimiansa tulokkaan kanssa. Hän huomasi toisen tarjoaman peräytymistien ja koetti kerkeästi vetäytyä takaisin, mutta kunniakkaasti.

»No niin», virkkoi hän, »minä en tapa sinua — sinun ei tarvitse pelätä. Mutta sinun on tiedettävä, että minä olen kuningas, ja tehtävä niinkuin minä käsken.»

»'Pelätä'», kertasi Thandar nauraen. »Saat olla kuningas, mutta mitä tulee siihen, että tottelisin käskyjäsi —» Taaskin hän naurahti.

Waldo Emerson Smith-Jones oli nyt kokonaan toisenlainen kuin se olento, jonka meri oli heittänyt helmastaan kaksitoista kuukautta aikaisemmin.

TOINEN LUKU

He tapasivat vanhuksen kallioseinämän kehnoimmassa ja huonoimmin suojatussa luolassa alttiina kaikkien saalistavien raatelijain ja hiipiväin vihollisten hyökkäyksille.

Hän oli sairas, eikä häntä hoivaamassa ollut ketään, mutta hän ei valittanut. Sellainen oli hänen kansansa tapa. Kun ihminen tuli liian vanhaksi kyetäkseen hyödyttämään yhdyskuntaa, oli hänen paras kuolla, eikä välttämätöntä lopputulosta senvuoksi pyritty millään tavoin hidastuttamaan. Kun joku muuttui kokonaan heimolaistensa taakaksi, oli tapana jouduttaa loppua — tarkasti tähdätty, raskaalla kivellä sivallettu isku oli omiaan nopeasti huojentamaan yhdyskunnan taakkaa ja toimintakyvyttömän yksilön kärsimyksiä.

Thandar ja Nadara astuivat sisälle ja istuutuivat hänen viereensä. Ukko näytti ilostuvan heidät nähdessään.

»Minä olen Thandar», alkoi nuori mies puhua. »Tahtoisin ottaa tyttäresi puolisokseni.»

»Olet surmannut Korthin ja Lättäjalan — kukapa voisi estää sinua ottamasta Nadaraa?»

»Tahtoisin solmita hänen kanssaan avioliiton sinun suostumuksellasi, noudattaen kansanne avioliittomenoja”, sanoi Thandar.

»En ymmärrä sinua», virkkoi hän vihdoin. »Täällä on useita mainioita luolia, joissa ei ole asukkaita — jos haluat vielä paremman, on sinun vain surmattava sen nykyiset asukkaat, jolleivät he laittaudu sieltä pois sinun käskystäsi — mutta luultavasti he lähtevät, kun Korthin ja Lättäjalan surmaaja käskee.»

»Luola ei minua huoleta», vastasi Thandar. »Mutta selitähän, miten teidän keskuudessanne miehet ottavat vaimon itselleen!»

»Jollei nainen tule mielisuosiolla, tartumme hänen tukkaansa ja kiskomme hänet mukaamme», selitti Nadaran isä. »Minun puolisoni ei tahtonut tulla», jatkoi hän, »ja vielä sittenkin, kun olin ottanut hänet kiinni ja raahannut hänet luolaani, riistäytyi hän irti ja karkasi luotani. Mutta saavutin hänet uudelleen, sillä silloin kun olin nuori, ei kukaan jaksanut juosta nopeammin kuin minä. Ja sitten tein, kuten minun olisi pitänyt tehdä jo ensi kerralla — löin häntä päähän, kunnes hän vaipui uneen. Herätessään hän oli luolassani, ja oli yö, eikä hän enää senjälkeen yrittänytkään karata.»

Kauan aikaa Thandar istui aatoksissaan. Sitten hän äkkiä puhkesi puhumaan, kääntyen Nadaran puoleen.

»Minun maassani ei vaimoja oteta sillä tavoin, enkä minäkään ota sinua siten. Meidän on mentävä oikeaan avioliittoon sivistyskansojen tapojen ja lakien mukaisesti.»

Nadara ei vastannut mitään. Hänestä tuntui, että Thandar piti hänestä kovin vähän — muulla tavoin hänen oli miltei mahdoton selittää miehen kummallista käytöstä. Se teki hänet murheelliseksi. Ja sitten toiset naiset nauraisivat — siitä hän oli ihan varma, ja sekin tuntui hänestä varsin ilkeältä — he näkisivät, ettei Thandar haluaisi häntä omakseen.

Takkuisesta, likaisesta ruohosta kyhätyllä, kurjalla vuoteellaan viruva vanhus oli kuullut keskustelun. Hän oli yhtä ymmällä kuin Nadarakin. Vihdoin hän alkoi puhua — nyt hänen äänensä oli hyvin heikko, sillä kuolema lähestyi nopein askelin.

»Olen hyvin vanha mies», sanoi hän Thandarille. »Minulla ei ole kauan
elonaikaa jälellä. Ennen kuolemaani tahtoisin mielelläni tietää, että
Nadaralla on puoliso, joka suojelee häntä. Rakastan häntä, vaikka —»
Hän epäröi.

»En ole koskaan hiiskunut siitä kenellekään», supatti ukko. »Puolisoni ei sitä sallinut, mutta kun nyt olen kuolemaisillani, ei siitä voi koitua mitään pahaa. Nadara ei ole minun tyttäreni.»

»En tiedä, kuka olet; sen vain tiedän, ettet ole edes meidän kansaamme. Kerron teille kaikki tietoni nyt ennen kuolemaani. Tulkaa likelleni, sillä ääneni heikkenee nopeammin kuin ruumiini!»

Nuori mies ja tyttö siirtyivät lähemmäksi häntä ja kyyköttivät kumartuneina hänen puoleensa erottaakseen jokaisen hiljaa lausutun tavun.

»Puolisoni ja minä», alkoi ukko, »olimme lapsettomia, vaikka kuu oli kiertänyt monta kertaa, senjälkeen kun otin hänet luolaani. Hän kaipasi pienokaista, sillä vain siten saavat naiset jonkun, jolle voivat tuhlata rakkauttaan.

— Olimme olleet kahden kesken useita päiviä metsästämässä kaukana kylästä, sillä nuorena ollessani olin suuri metsästäjä — kansamme keskuudessa ei ole milloinkaan elänyt minua suurempaa.

— Ja eräänä päivänä saavuimme laajan veden äärelle ja vähän matkan päässä rannasta näimme kummallisen, veden pinnalla kelluvan esineen, ja kun tuuli ajoi sen lähemmäksi, näimme, että se oli ontto ja että siinä oli kaksi ihmistä — mies ja nainen. Molemmat näyttivät kuolleilta.

— Vihdoin kahlasin esineen luokse ja vedin sen rantaan, ja totisesti siinä oli mies ja nainen, ja mies oli kuollut — ihan kuollut. Hän oli varmaankin kuollut jo aikoja sitten; mutta nainen ei ollut kuollut.

— Hän oli hyvin kaunis, vaikka hänen silmänsä ja hiuksensa olivat mustat. Kannoimme hänet maihin, ja sinä yönä syntyi hänelle pieni tyttö, mutta nainen itse kuoli ennen aamua.

—- Panimme hänet takaisin kummalliseen esineeseen, joka hänet oli tuonut — hänet ja hänen kanssansa tulleen kuolleen miehen — ja sysäsimme sen laajan veden pinnalle, jossa yöllä kääntynyt tuuli ja kahdesti vuorokaudessa maalta päin virtaava vesi veivät sen pois näkyvistä, emmekä sitten enää koskaan heitä nähneet.

— Mutta ennenkuin työnsimme heidät ulapalle, otti vaimoni naisen omituiset verhot ja pienen, nahkaisen pussin. Siinä oli useita erivärisiä, säihkyviä kiviä ja keltaisesta ja valkoisesta metallista muovattuja esineitä, joiden tarkoitusta emme osanneet arvata.

— Ilmeisesti nainen oli tullut jostakin oudosta maasta, sillä hän ja kaikki hänen vehkeensä olivat kokonaan toisenlaisia kuin kaikki, mitä milloinkaan olimme nähneet. Hän itse oli toisenlainen, kuten Nadarakin on toisenlainen — Nadara on äitinsä näköinen, sillä Nadara on se lapsi, joka sinä yönä syntyi.

— Toimme hänet kuukauden kuluttua oman kansamme pariin, väittäen häntä puolisoni lapseksi. Mutta eräs nainen tunsi asian oikean laidan, sillä nähtävästi hän oli tähyillyt meitä, kun löysimme veneen, ollessansa pakoilemassa miestä, joka tahtoi häntä puolisokseen.

— Mutta puolisoni ei suvainnut kenenkään sanovan, että Nadara ei ollut hänen lapsensa, siliä lapsettomuus on, kuten tiedätte, suuri häpeä naiselle, ja niinpä hän oli useita kertoja vähällä tappaa sen naisen, joka tiesi asian, estääkseen hänet ilmaisemasta totuutta koko kylälle.

— Mutta minä rakastan Nadaraa, ikäänkuin hän olisi oma lapseni, ja sen vuoksi toivoisin näkeväni, että hänellä on hyvä puoliso, ennenkuin kuolen.»

Thandar oli käynyt kalpeaksi kuunnellessaan kertomusta Nadaran syntymästä. Hän jaksoi hädintuskin hillitä haluaan laskeutua polvilleen ja kiittää Jumalaa siitä, että oli kuunnellut sivistysolojen mukaisen koulutuksensa ääntä eikä ollut noudattanut helpompaa menettelytapaa, joka tämän alkeellisen, eläimellisen heimon parissa oli käytännössä. Sallimus, ajatteli hän, oli varmastikin lähettänyt hänet tänne tytön pelastajaksi.

Vanhus kääntyi karkealla vuoteellaan ja suuntasi kuoppaanpainuneet silmänsä kysyvästi Thandariin. Myöskin Nadara odotti huulet raollaan, että hän alkaisi puhua.

Ukko haukkoi henkeään — hänen kurkustaan lähti omituinen, koriseva ääni.

Thandar kumartui hänen puoleensa ja kohotti hieman hänen päätään ja hartioitaan. Nuori mies ei ollut koskaan ennen kuullut sellaista ääntä, mutta nyt sen kuullessaan hän ei tarvinnut selitystä.

Hankaamalla jaloillaan siipiänsä heinäsirkka saattaa säikäyttää kokemattoman henkilön luulemaan, että polulla väijyy piilossa oleva kalkkarokäärme. Mutta kun iso mustaselkä antaa varoituksensa kuulua, ei kukaan erehdy luuleman sitä heinäsirkan ääneksi.

Thandar tunsi, että loppu oli käsissä. Hän näki, kuinka ankarasti vanhus ponnisteli koettaessaan torjua luotaan heltymätöntä niittomiestä voidakseen vielä puhua. Kuolevan silmissä oli kysyvä ja vetoava ilme. Thandar ei voinut ymmärtää sitä väärin.

»Minun maassani tulee meistä aviopuolisot», lausui hän. »Kukaan muu ei saa Nadaraa omakseen, ja merkiksi siitä, että hän on Thandarin, on hänen aina pidettävä tätä sormessaan.» Hän irroitti sormestaan uhkean timanttisormuksen ja pujotti sen Nadaran vasemman käden nimettömään sormeen.

Vanhus näki sen. Hänen kasvoilleen levisi hymyilyä muistuttava huojennuksen ja tyytyväisyyden ilme, kun hän ähkäisten huoahti ja vaipui hervottomana Thandarin käsivarsille — kuolleena.

Saman päivän iltapuolella kantoivat nuoret miehet Nadaran kasvatusisän ruumiin kallion laelle lähes kilometrin päähän luolista. Mitään juhlallisia menoja ei ollut. Silloin Waldo Emerson kuitenkin näki ihmisten alkuperäisen hautajaissaattueen — yksinkertaisen, järjen ja tarpeen vaatimusten mukaisen —- josta ihmisrotu on taantunut käyttämään nykyisten sivistyskansojen komeilevia, naurettavia, tartuntaa levittäviä hautajaisia.

Isonyrkin määräyksen mukaan nuoret miehet veivät arvottoman ruumiin sopivan välimatkan päähän luolista ja jättivät sen sinne, missä petoeläimet ja -linnut pitivät huolta sen nopeasta hajoamisesta.

Nadara itki hiljaa. Vanhahko nainen, jonka suussa oli yksi ainoa hammas, huomasi hänet ja alkoi valittaa myötätunnosta. Valittelun houkuttelemina liittyi heidän seuraansa pian muita naisia, joihin tarttui naissukupuolen perinnöllinen, kummallinen hysteria, niin että he alkoivat säestää hampaattoman voivotuksia.

Omien ääniensä kiihdyttäminä he pian kirkuivat ja parkuivat kamalana kuorona. Sitten saapui Isonyrkki ja hänen seurassansa muita miehiä. Melu kiusasi heitä, ja he kävivät murehtijain kimppuun nyrkkeineen ja hampaineen, hajoittaen heidät eri suunnille. Siten päättyi juhlatilaisuus.

Tai se olisi päättynyt, jollei Isonyrkki olisi tehnyt kovaonnista virhettä ja tähdännyt iskua Nadaraan. Thandar oli seisonut läheisyydessä, kummissaan katsellen omituista näkyä.

Hän oli pannut merkille nuoren tytön hiljaisen surun — se oli todellista surua — ja »murehtijain» monenlaiset hysterian ilmaisut. Nekään eivät olleet valhesurua, koska he eivät olleetkaan murehtivinaan, vaan pyrkivät ainoastaan aiheuttamaan hälyä. Ja koska hornamainen pauhu oli ärsyttänyt Waldon omia hermoja, ei häntä lainkaan ihmetyttänyt, että Isonyrkki ja muut miehet ryhtyivät meteliä vaimentamaan.

Naispuoliset puolieläimet olivat heidän, ja Waldo Emerson oli siksi suuressa määrin sopeutunut alkeelliseen ympäristöönsä, ettei hän lainkaan tuntenut halua sekautua toisten asioihin. Mutta Nadara ei ollut heidän — Nadara ei ollut heidän heimoaan, ja vaikka tyttö ei olisikaan ollut hänen omansa, olisi amerikkalainen tuntenut velvollisuudekseen astua hänen ja noiden villien olentojen väliin, joiden pariin kohtalo oli hänet heittänyt. Mutta kun tyttö oli hänen, valtasi hänet surmaajan kuuma verenhimo, kun hän syöksähti estämään tytön kimppuun karkaavaa Isonyrkkiä.

Waldo Emerson Smith-Jones ei ollut oppinut miehekkään itsepuolustustaidon aakkosiakaan aikaisemman, kaikelta karkealta ja raa'alta visusti varjellun elämänsä aikana. Se oli onneton seikka, koska se taito olisi tarjonnut hänelle paljon etua hänen otellessaan raakalaista vastaan. Yksi ainoa, hyvin tähdätty sivallus suojattomaan leukaan olisi lopettanut tappelun heti; mutta Thandarilla ei ollut aavistustakaan iskuista, ei sivalluksista eikä muista nyrkkeilytempuista.

Tosin hän käytti karkeatekoisia aseitaan, mutta muutoin hän taisteli samaan alkeelliseen tapaan kuin hänen alkuperäinen ihmisenkaltainen esi-isänsä ja unohti hyvin usein kokonaan miekkansa, puukkonsa, jousensa ja nuolensa sekä keihäänsä kyyristyessään puolittain kumaraan asemaan ottamaan vastaan vihollisensa hyökkäystä.

Nyt hän karkasi tavoittamaan Isonyrkin karvaista kurkkua. Kuului kumea tömähdys, kun miehet törmäsivät yhteen, ja kieriskellen, purren ja repien he rimpuilivat sinne tänne kivisellä maaperällä kallion juurella.

Muut miehet herkesivät ahdistamasta naisia. Naiset keskeyttivät äänekkään murehtimisensa. Kaikki sijoittuivat kamppailijain ympärille pieneen piiriin, joka siirtyi sinne tänne ottelijain liikkuessa, niin että he aina olivat sen keskellä.

Nadara tunkeutui katselijain välitse etualalle. Hän tahtoi olla likellä Thandaria. Hänen kädessään oli rosoinen graniittikappale — olihan mahdoton etukäteen arvata, miten kävisi.

Isonyrkki oli vanttera — tukeva kuin vuori — mutta Thandar oli voimakaslihaksinen kuin Nagoola, musta pantteri. Hänen kaikki liikkeensä olivat sulavia ja nopeita, mutta niin vastustamattomia. Äkillinen, odottamaton isku Isonyrkin ohimoon keikautti hänen pallomaista päätänsä sivullepäin niin rajusti, että kaula oli vähällä nyrjähtää sijoiltaan.

Isonyrkki parkaisi sen tuottamasta kivusta. Riemuissaan sattumalta sivaltamansa iskun tuloksesta Thandar uudisti sen. Isonyrkki mylvi tuskissaan. Viimeisen kerran hän pinnisti voimiaan äärimmilleen ja yritti päästä käsiksi ketterään vastustajaansa, ja se onnistui. Hänen hampaansa tavoittivat Thandarin kurkkua, mutta samalla hänen oma henkitorvensa joutui likelle Thandarin leukapieliä.

Waldo Emerson Smith-Jonesin vahvat, valkeat hampaat puristuivat siihen niin luonnollisesti kuin ei olisikaan vierinyt lukemattomia hitaita ajanjaksoja sen jälkeen kun joku hänen esi-isänsä oli viimeksi upottanut torahampaansa vastustajansa pehmeään lihaan.

Hukkaan kuluneet ajanjaksot! Alkeellisesta ja eläimellisestä on niiden vieriessä pyritty nykyaikaiseen ja inhimilliseen — mutta lyhyessä hetkisessä raukeaa kaikki se työ tyhjiin, aikakausien silaus rapisee pois jonkun alkuaikaisen intohimon kuumuudessa, ja alkeellinen ja eläimellinen tulee jälleen näkyviin alastomana ja kainostelemattomana.

Kalpeana uhkaavan kuoleman herättämästä kauhusta koetti Isonyrkki nyt kiskoutua irti. Thandar puri hampaansa sitäkin syvemmälle. Äkkiä purskahti hänen kasvoilleen verta, joka salpasi hänen hengityksensä. Isonyrkki herpaantui ja jäi virumaan hievahtamatta.

Hurmeen punaamana Thandar nousi pystyyn. Hänen edessänsä maassa viruva kookas ruho vavahti suonenvedontapaisesti kerran tai pari elinnesteen tulviessa katkenneesta kaulavaltimosta. Silmät pyörähtivät ylöspäin ja jäykistyivät, ruumis värähti viimeisen kerran, ja Isonyrkki oli kuollut.

Thandar kääntyi viehättyneiden katselijain puoleen ja valitsi heidän joukostaan neljä vankkaa miestä.

»Viekää Isonyrkki kallion laelle!» komensi hän. »Teidän palattuanne valitsemme kuninkaan.»

Miehet tottelivat. He eivät ollenkaan ymmärtäneet, mitä Thandar tarkoitti kuninkaan valitsemisella. Surmattuaan Isonyrkin Thandar oli kuningas, jollei joku kunnianhimoinen mies halunnut vastustaa hänen hallitusoikeuttansa. Mutta kaikki olivat nähneet hänen surmaavan Isonyrkin ja tiesivät hänen tappaneen Korthin ja Lättäjalan, ja kukapa sitten olisi rohjennut käydä kiistelemään hänen kanssaan kuninkuudesta?

Ruumiin viejien palattua kylään Thandar kokosi heimon miehet lähellä kallion juurta kasvavan ison puun juurelle. Sinne he sijoittuivat kyykkysilleen karkeapiirteiseen ympyrään. Heidän takanaan seisoivat naiset ja lapset silmät levällään uteliaisuudesta.

»Valitkaamme kuningas!» ehdotti Thandar, kun kaikki olivat ehtineet saapuville.

Syntyi pitkä äänettömyys. Sitten puhkesi muuan vanhemmista miehistä puhumaan.

»Olen iäkäs mies. Olen nähnyt monta kuningasta. He tulevat surmaamalla. He poistuvat surmaamalla. Thandar on surmannut kaksi kuningasta. Nyt hän on kuningas Kuka haluaa surmata Thandarin, ja tulla kuninkaaksi?»

»Oli typerää tulla tänne valitsemaan kuningasta», lausui hän, »koska meillä jo on kuningas».

»Malttakaahan!» komensi Thandar. »Valitkaamme kuningas oikein kunnollisesti. Se, että olen tappanut Lättäjalan ja Isonyrkin, ei todista, että minusta tulee hyvä kuningas. Oliko Lättäjalka hyvä kuningas?»

»Syynä on se, että aina sallitte öykkärin ja raakalaisen hallita itseänne», selitti Thandar. »Se ei ole oikea tapa kuningasta valitessa. Teidän pitäisi mieluummin kokoontua yhteen, kuten nyt olemme tehneet, pohtimaan heimon tarpeita, ja sitten kun olette saaneet selville, mitkä toimenpiteet ovat parhaat heimon jäsenten menestykseksi, pitäisi teidän valita kuninkaaksenne mies, joka parhaiten pystyy toteuttamaan suunnitelmianne. Se on parempi kuninkaan valitsemisen tapa.»

»Ja sitten», huomautti hän, »tulisi joku Isonyrkki tai Lättäjalka ja tappaisi kuninkaamme päästäkseen kuninkaaksi hänen sijaansa».

»Oletteko koskaan nähnyt miestä, joka jaksaisi voittaa heimon kaikki miehet yhtä aikaa?»

»Se on vastaukseni väitteeseesi», virkkoi Thandar. »Kuninkaan valitsijat voivat suojella häntä hänen vihamiehiään vastaan. Niin kauan kun hän on hyvä kuningas, pitäisi heidän se tehdä, mutta kun hän muuttuu huonoksi, voivat he valita uuden, ja jos paha kuningas ei alistu tottelemaan uutta, on useiden miesten yhdessä helppo surmata hänet tai karkoittaa hänet tiehensä, olipa hän kuinka uljas taistelija tahansa.»

»Se ei ole johtunut mieleemme», tuumivat he. »Onpa Thandar tosiaankin viisas.»

»Nyt siis», jatkoi amerikkalainen, »valitkaamme kuninkaaksi se mies, jota enemmistö kannattaa, ja niin kauan kun hän pysyy hyvänä kuninkaana, on meistä enemmistön taisteltava hänen puolestaan ja suojeltava häntä. Valitkaamme mies, jonka tiedämme hyväksi, katsomatta siihen, pystyykö hän tappamaan kumppaneitaan, sillä jos heimon enemmistö ottelee hänen puolestansa, niin miksipä hänen tarvitsisi itsensä otella? Me tarvitsemme viisasta miestä — joka osaisi opastaa heimon hedelmälliseen seutuun ja riistaisille metsästysmaille ja sodan aikana johtaa taistelua älykkäästi. Lättäjalalla ja Isonyrkillä ei ollut kylliksi järkeä; he osasivat vain ryöstää muiden miesten puolisoita. Sellaista ei kuningas saisi tehdä. Kuninkaan pitäisi suojella puolisoitanne Lättäjalan tapaisilta olennoilta ja rangaista niitä, jotka mielivät ryöstää vaimojanne.»

»Mutta miten hän kaiken sen tekee», kysyi eräs nuori mies, »jollei hän ole koko heimon paras taistelija?»

»Enkö ole sitä teille jo osoittanut?» huomautti Thandar. »Me, jotka teemme hänet kuninkaaksi, olemme hänen taistelijoitansa — hänen ei tarvitse otella omin käsin.»

»Thandarin sanoissa piilee viisautta. Valitkaamme kuningas, jonka on oltava meitä kohtaan hyvä, jos hänen on mieli pysyä kuninkaana. Meidän on kovin paha olla, jos meillä on kuningas, jota pelkäämme.»

»Minä puolestani», sanoi nuori mies, joka oli aikaisemminkin puhunut, »en halua hallitsijakseni kuningasta, joka ei pysty voittamaan minua taistelussa. Jos minä voitan hänet, niin minusta pitää tulla kuningas.»

Ja niin miehet jakautuivat puolueiksi, mutta sopivat lopulta niin, että valitsisivat kuninkaaksi miehen, jonka he tiesivät olevan viisaan ja samalla mainion taistelijan. Siksi he valitsivat kuninkaaksensa Thandarin.

»Kerran viikossa», julisti uusi kuningas, »kokoonnumme tänne keskustelemaan, miten heimon hyvinvointia parhaiten edistettäisiin, ja minkä enemmistö hyväksi näkee, se tehdään. Heimo ilmoittaa kuninkaalle, mitä on tehtävä — kuningas panee sen toimeen. Ja kaikkien on taisteltava, kun kuningas käskee taistelemaan, ja kaikkien on oltava työssä, kun kuningas käskee tekemään työtä, sillä kaikki taistelemme ja työskentelemme koko heimon hyväksi, ja minä, Thandar, kuninkaanne, taistelen ja uurastan ankarammin kuin kukaan teistä.»

Se oli heistä uusi katsantokanta ja saattoi kuninkuuden kokonaan toisenlaiseen valoon kuin he aikaisemmin olivat tottuneet näkemään. Että he tarvitsisivat kauan aikaa todella sulattaakseen sen ajatustavan, sen Thandar oivalsi ja oli hyvillään siitä, että heillä oli murrosaikana sellainen kuningas, joka kykeni vaatimaan heiltä kunnioitusta heidän entisen mittapuunsa mukaisesti.

Ja häntä hymyilytti, kun hän ajatteli, kuinka paljon hän oli muuttunut siitä ajasta, jolloin hän oli vapisten, itkien ja köhien istunut autiolla rannalla kammottavan metsän liepeellä.

KOLMAS LUKU

Waldo Emerson Smith-Jones oli ilomielin tarttunut sattuman tarjoamaan tilaisuuteen ja ruvennut pienen luolalaisheimon kuninkaaksi. Ensiksikin takasi hänen uusi asemansa paremmin Nadaran turvallisuuden, ja toiseksi se antoi laajemmat toimintamahdollisuudet hänen äsken heränneelle aloitekyvyllensä.

Aikaisemmin hän oli kaihtanut vastuunalaisuutta, mutta nyt hän ilomielin otti sen niskoilleen. Nyt hän kaipasi toimintaa, kun hän taas aikaisemmin oli tyytynyt ainoastaan lukemaan muiden saavutuksista.

Harmikseen hän pian kuitenkin huomasi, että klassillinen kasvatus, jolle hänen varhaisempi elämänsä oli omistettu hellivän ja ylettömästi hienostuneen äidin ohjatessa, osoittautui perin kehnoksi perustaksi, kun hän alkoi käytännöllisesti suunnitella oman elämänsä ja heimonsa elämän järjestelyä.

Hän tahtoi opettaa kansaansa rakentamaan pysyviä ja mukavia taloja, mutta hän ei jaksanut muistaa ainoatakaan Ovidiukselta saamaansa käytännöllistä vihjausta kirvesmiehen ammatissa.

Hänen kansansa hankki ravintonsa metsästämällä pieniä nakertajia, tyhjentelemällä linnunpesiä ja noukkimalla villejä hedelmiä ja vihanneksia. Thandar halusi panna alkuun jonkunlaisen yhteiskunnallisen maanviljelyksen, mutta klassillisten runoilijain teokset, joihin hän oli oikein hyvin tutustunut, tarjosivat kovin vähän käytännöllisesti arvokkaita tietoja maanviljelyksestä. Hän oli pahoillaan siitä, että hän ei ollut kirjoittautunut jonkun Alleghany-vuorten länsipuolella sijaitsevan maanviljelyslukion luetteloihin, vaan mennyt Harvardin yliopistoon opiskelemaan.

Hän päätti kuitenkin puristaa mahdollisimman paljon hyötyä niukoista käytännöllisistä tiedoistaan, jotka melkein supistuivatkin siihen, että hän osasi määritellä »maanviljelys»-sanan merkityksen.

Mutta olihan sekin itu, sillä se edellytti hänen tuntevan ne tulokset, joita maanviljelyksellä voitiin saavuttaa.

Niinpä Thandar olikin askeleen edellä aikaisimmista esivanhemmistaan, kun viimemainitut olivat ryhtyneet tarkoituksellisesti istuttamaan viljaa, jota luonto oli siihen saakka umpimähkään siroitellut tuulen, lintujen ja muiden eläinten välityksellä, mutta vain askeleen verran heistä edellä.

Hän käsitti, että hänellä oli hyvin merkillinen asema aikakausien asteikossa. Hän oli tuntenut, nähnyt ja käyttänyt hyväkseen kivikauden ja kahdennenkymmenennen vuosisadan välisinä ajanjaksoina saavutetun kehityksen kuluessa kasautuneita tietoja, ja nyt oli kohtalo äkkiä viskannut hänet kivikauteen tai kenties muutamia ajanjaksoja kauemmaksi ajassa vain osoittaaksensa hänelle, että kaikki hänen muiden ihmisten tiedoista haalimansa tiedot olivat kerrassaan arvottomia kivikaudella.

Hän oli asunut puusta ja tiilistä rakennetuissa taloissa ja katsellut lasi-ikkunoista. Hän oli lukenut kaasun ja sähkön valossa, ja hänellä oli aavistus kynttilöistäkin. Mutta hän ei kyennyt valmistamaan työkaluja rakentaakseen talon, hän ei olisi osannut tehdä tiiltä, vaikka henki olisi ollut kysymyksessä, lasista oli äkkiä hänen mielestään tullut yksi maailman ihmeistä, ja kaasu, sähkö ja kynttilät taas olivat muuttuneet samanlaisiksi kuin Sfinksin salaperäinen arvoitus.

Hän osasi kirjoittaa runosäkeitä loistavalla kreikankielellä, mutta enää hän ei siitä ylpeillyt. Hän olisi paljoa mieluummin toivonut pystyvänsä parkitsemaan vuotia tai virittämään tulen ilman tulitikkuja. Waldo Emerson Smith-Jones oli vuosi sitten ollut erittäin ylpeä älystään ja korkeasta opistaan, mutta vuoden kuluttua oli hänen itserakkautensa kutistunut, niin että hän nyt piti itseänsä maailman surkeimpana ja mitättömimpänä miehenä.

»Olen rikollisen tietämätön», sanoi hän Nadaralle, »sillä olen sysännyt luotani kokonaisen elämäniän mahdollisuudet omistamalla sen hyödyttömän opin kasaamiseen, vaikka olisin voinut hankkia hyödyllisiä, käytännöllisiä tietoja, jotka ovat nostaneet maailman mustasta raakalaisuudesta nykyaikaisen edistyksen valoon — en ainoastaan olisi voinut tehdä sitä, vaan sitäpaitsi jonkun verran lisätä ihmiskunnan kunniaa ja hyvinvointia. Olen kelvoton olento, Nadara — pahempi kuin hyödytön.»

Tyttö kosketti hyväillen hänen voimakasta, ruskeata kättään ja katseli ylpeillen häntä silmiin.

»Minusta olet suorastaan ihmeellinen, Thandar», kehui hän. »Paljain käsin olet tappanut Nagoolan, maailman hirvittävämmän pedon, ja Korth, Lättäjalka ja Isonyrkki viruvat voimiesi rusentamina korppikotkien raadeltavina — yksin sinä olet surmannut heidät kaikki, kolme kammottavaa miestä. Niin, Thandarini on suurin kaikista miehistä.».

Eikä Waldo Emerson jaksanut tukahduttaa voimakasta ylpeyden aaltoa, joka tulvahti hänen mieleensä, kun hänen rakastamansa tyttö luetteli hänen urotöitään. Enää ei hän pitänyt saavutuksiaan »raakana ruumiillisena urhoollisuutena ja kuntona». Entinen Waldo Emerson, jonka ruumiinlämpö oli kohonnut säännöllisesti joka päivä kello kolme iltapuolella, jonka surkean laihaa ruumista yskiminen oli vaivannut alituisesti, ja jonka silmiin oli sekä yöllä että päivällä tullut kauhunilme hänen kuullessaan kuivien lehtien kahinaa, oli kuollut.

Hänen sijallansa oli roteva, verevä mies, ruskeaihoinen ja teräsjänteinen, peloton, itseensäluottava, melkeinpä raaka ylpeänä voimastaan — Thandar, luolamies.

Ne kuukaudet, jotka kuluivat Thandarin johtaessa kansaansa luola-aukkojen täyttämältä kallioseinämältä toiselle etsiessään sopivaa paikkaa pysyvää kylää varten, olivat Nadaran ja kuninkaan onnenaikaa.

Tytön onnea häiritsi hieman se seikka, ettei Thandar vaatinut häntä omakseen. Hän ei vielä oikein jaksanut käsittää heitä erottavia siveyssääntöjä. Thandar koetti selittämistään selittää hänelle, että he kerran palaisivat hänen maailmaansa ja ettei se maailma ottaisi häntä vastaan, jollei heidän liittoaan olisi vahvistettu siellä voimassa olevien säädösten ja menojen mukaisesti.

»Saavatko ne avioliittomenot, joista puhut, sinut rakastamaan minua enemmän?» kysyi Nadara.

»Sitä on vaikea selittää, erittäinkin sellaiselle herttaiselle pikku pakanalle kuin Nadarani on. Sinun on tyydyttävä tietämään — usko minun vakuutustani — että meidän on odotettava juuri siksi, että minä rakastan sinua.»

»En jaksa sitä käsittää», virkkoi hän. »Minun kansani miehet ottavat puolisonsa mielensä mukaan, ja he ovat tyytyväisiä, ja kaikki ovat tyytyväisiä, ja kaikki on hyvin. Mutta heidän kuninkaansa, joka saa ottaa puolisokseen kenet vain haluaa, odottaa, kunnes mies, jota hän ei tunne ja joka asuu laajan veden takana — jonne ehkä emme koskaan pääse — antaa hänelle luvan ottaa puolisoksensa naisen, joka rakastaa häntä — jota hän sanoo rakastavansa.»

»Tuonnempana», vastasi hän, »kun olemme saapuneet minun maailmaani, ymmärrät minun olevan oikeassa ja kiität minua. Siihen saakka, Nadara, sinun täytyy luottaa minuun, ja», lisäsi hän puolittain itsekseen, »olen ansainnut luottamuksesi, vaikka sinä et sitä tiedäkään».

Ja niinpä Nadara oli uskovinaan ja olevinaan tyytyväinen, mutta sydämensä sisimmässä hän yhä pelkäsi, ettei Thandar rakastanut häntä oikein todenteolla, eivätkä naisten puolittain verhotut huomautukset suinkaan olleet omiaan rauhoittamaan hänen mieltään.

Ollessansa hänen seurassaan oli Thandar koko ajan opettanut hänelle omaa kieltään, sillä hän toivoi sydämensä pohjasta voivansa viedä tytön kotiinsa ja toivoi hänen olevan niin kypsyneen esiteltäväksi Bostonissa ja sivistysmaailmassa, kuin hän, Waldo, suinkin saattoi hänet tehdä.

Thandar tahtoi etsiä kylälle sopivan paikan meren näkyvissä voidakseen aina tähyillä laivoja. Vihdoin sellainen löytyikin —• tasainen ruohikko matalalla ylängöllä, josta näkyi merelle.

Hän oli osunut sinne vaellellessaan yksiksensä useiden kilometrien päässä niistä väliaikaisista kallioasumuksista, joissa heimo silloin majaili. Maata kaivaessaan hän huomasi mullan meheväksi ja mustaksi. Toisella laidalla kasvoi tukkipuita, ja toisella oli jyrkkiä kallioita pehmeätä kalkkikiveä.

Thandarin suunnitelman mukaan oli kylä rakennettava osittain hirsistä kallioseinämän viereen ja koverrettava asumuksien taakse lisäkammioita sikäli kuin kukin perhe tarvitsi.

Luolat yksinkin olisivat tarjonneet kylliksi suojaa, mutta Waldo toivoi pakottamalla kansansa rakentamaan osan majoista hirsistä saavansa kussakin perheessä herätetyksi jonkunlaista omistajantunnetta ja ylpeyttä mieskohtaisesta omaisuudesta, joten heidän ei enää olisi yhtä helppo luopua majapaikoistaan kuin ennen, jolloin heidän oli tarvinnut vain siirtyä jollekin toiselle kalliolle löytääkseen ihan yhtä mukavia luolia kuin ne olivat, jotka he olivat niin kevein mielin hylänneet.

Toisin sanoen hän toivoi voivansa antaa heille sanan, jota heidän sanastossaan ei ollut siihen saakka ollut — sanan »koti».

Olisiko se onnistunut vai eikö, sitä emme saa koskaan tietää, sillä viimeisellä hetkellä astui väliin kohtalo, pyyhkäisten yhdellä vedolla pois hänen kaikki suunnitelmansa ja pyrkimyksensä.

Hänen palatessaan sinä iltana kansansa pariin, uhkuen toiveittensa virittämää innostusta, hiipi tanakka, karvainen olento varovasti hänen jälessään. Kun Thandar ilmestyi lähelle sitä kallioseinämää ulottuvasta pensaikosta, johon väliaikainen leiri oli sijoitettu, juoksi odottamassa ollut Nadara häntä vastaan.

Thandarin jälessä hiipivä hahmo seisahtui pensaikon laitaan. Kun hänen lähekkäin olevien silmiensä katse osui tyttöön, värähtelivät hänen veltot huulensa nopeasta hengityksestä, ja hänen punaiset luomensa painuivat puolittain umpeen, tehden hänet kavalan ja himokkaan näköiseksi.

Muutamia minuutteja hän tarkkaili miestä ja neitoa, kun he verkkaisesti astelivat kalliolle edellisen käsivarsi toisen ruskeiden hartioitten ympärillä. Sitten hän kääntyi ja häipyi takanaan olevien sekavien oksien sekaan.

Sinä iltana Thandar kokosi heimon jäsenet ympärilleen kallion juurelle. He istuivat komean nuotion ympärillä, sillä aikaa kun Thandar, heidän kuninkaansa, pienimpiä yksityiskohtia myöten selosti heille tulevaisuutta, jonka hän oli heitä varten suunnitellut.

Jotkut vanhukset ravistelivat päätään, sillä tämä oli ennenkuulumatonta ja poikkesi heidän totutusta elämänjärjestyksestään, eivätkä he hevillä mielineet alistua muutokseen, siitä ehkä koituvista eduista huolimatta.

Mutta suurin osa kansaa riemastui kuullessansa esityksen mukavista ja pysyvistä asumuksista, vaikka Thandar arvelikin heidän etukäteen iloitsevan lapsellisen kiihkoisina ajatellessaan saavansa jotakin uutta ja entisestä poikkeavaa. Oli kokonaan toinen kysymys, kestäisikö heidän innostuksensa, kun he joutuisivat tekemään lisätyötä, jota uusi elämä varmasti vaatisi.

Niinpä Thandar laati uudet lait, joiden oli siitä alkaen oltava hänen kansansa ohjenuorana. Miesten oli valmistettava kaikki tarve-esineet ja aseet, sillä hän oli jo opettanut heidät käyttämään jousta ja nuolia sekä keihästä. Naisten oli pidettävä kaikki teräaseet terävinä. Miesten oli kaadettava tukit ja rakennettava talot — naisten valmistettava vaatteukset, keitettävä ja paistettava ruoka sekä pidettävä talot järjestyksessä.

Miesten oli muokattava maa, naisten kylvettävä siemenet ja hoidettava kasvava vilja, joka sitten myöhemmin oli kaikkien korjattava yhdessä.

Metsästäminen ja taisteleminen olivat miesten velvollisuus, mutta taisteleminen oli rajoitettava heimon vihollisiin. Mies, joka tappoi jonkun muun heimonsa jäsenen muutoin kuin puolustaessaan kotiansa tai itseänsä, oli surmattava.

Hän laati muitakin lakeja — hyviä lakeja — joita nämäkin kehittymättömät ihmiset pitivät hyvinä. Vasta hyvin myöhällä ryömi viimeinen heistä epämukavaan luolaansa, uneksimaan ilmavista, metsän puista rakennetuista huoneista, hyvästä ravinnosta, jota riitti yllin kyllin yhtä hyvin ennen sadeaikaa kuin sen jälkeenkin, turvallisuudesta »ilkeiden miesten» säännöllisesti toistuvien hyökkäysten varalta.

Thandar ja Nadara poistuivat viimeiseksi. Istuen kapealla kielekkeellä Nadaran luolan edustalla kuutamon valaistessa heidän alastomia, välkkyviä olkapäitään he yhdessä keskustelivat ja haaveilivat tulevaisuudesta.

Thandar oli puhunut ihmeellisistä suunnitelmistaan, jotka näyttivät vallanneen koko hänen mielensä — heimon tulevaisuudesta — pitkästä askeleesta sivistysoloja kohti, jonka heimon jäsenet astuisivat muutamissa lyhyissä hetkissä, jos he vain noudattaisivat hänen mielessään väikkyviä yksinkertaisia suunnitelmia.

»Niin», sanoi hän, »kymmenessä vuodessa he olisivat taivaltaneet matkan, joka meidän esivanhemmiltamme on varmasti vaatinut pitkiä ajanjaksoja».

»Ja suunnitelmasi tähtäävät kymmenen vuotta eteenpäin, Thandar», huomautti tyttö, »vaikka vasta eilen mainitsit, että meren rannalle päästyämme toivoit meidän ennen pitkää näkevän ohitsemme purjehtivan aluksen, joka veisi meidät sinun sivistysmaailmaasi. Täytyykö meidän odottaa kymmenen vuotta, Thandar?»

»Suunnittelen heimoa varten», vastasi mies. »Kenties emme me ole täällä näkemässä muutosta; mutta tahtoisin saattaa heimon jäsenet taipaleelle ja lähtiessämme pidän kyllä huolta siitä, että valitaan kuningas, jolla on rohkeutta ja tahtoa toteuttaa suunnitelmani.

— Mutta», lisäsi hän aatoksissaan, »olisi mainiota, jos voisimme palata täydentämään työmme. En koskaan, Nadara, ole suorittanut ainoatakaan rakentavaa tekoa lähimmäisteni hyväksi, mutta nyt minulla on tilaisuus tehdä jotakin, niin vähäiseltä kuin se näyttääkin, tämän — mitäs se oli?»

Lännestä päin kuului matalaa, uhkaavaa jyminää. Se kuulosti syvältä ja pahaenteiseltä, mutta oli niin hiljainen, ettei se herättänyt ainoatakaan heimon nukkuvaa jäsentä.

Ennenkuin kumpikaan ennätti virkkaa mitään, vavahteli maa hiljaa heidän allaan, niin hiljaa, että sitä tuskin olisi huomannut, jollei sitä ennen olisi maan uumenista kuulunut kaukaista jymyä.

Kuutamoisella kallionulkonemalla istuva pari hypähti pystyyn, ja Nadara painautui likelle Thandaria, joka suojelevasti kiersi kätensä hänen hartioittensa ympärille.

»Mitä tarkoitat?» tiedusti Thandar. »Se on maanjäristys — kaukainen ja ihan vaaraton meille.»

»Ei; se on suuri Nagoola», intti Nadara. »Kauan sitten, kun isäimme isät eivät vielä olleet syntyneet, kuljeskeli suuri Nagoola maan päällä, ahmien kaikki, jotka osuivat sen tielle — ihmiset, eläimet, linnut, kaikki.

— Eräänä päivänä tapasi kansamme sen nukkumassa syvässä rotkossa kahden vuoren välissä. Siihen aikaan olivat miehet väkeviä, ja kun he näkivät suuren vainolaisensa nukkuvan rotkossa, meni heistä toinen puoli toiselle ja toinen toiselle puolelle, ja he työnsivät molemmat vuoret rotkossa nukkuvan pedon päälle, vangiten sen sinne.

— Se on varmasti totta, sillä äitini oli kuullut sen äidiltänsä, joka taas oli kuullut sen omalta äidiltään — siten oli sitä totuudenmukaisesti kerrottu polvesta polveen siitä alkaen, kun se kauan sitten tapahtui.

- Ja vielä tähän päivään saakka on kuultu silloin tällöin suuren Nagoolan murisevan raivoissaan, ja maa tärähtelee ja vapisee, kun se koettaa syvällä, hyvin syvällä maan alla pudistaa vuoria päältänsä ja riistäytyä vapaaksi. Etkö sinä kuullut sen ääntä ja tuntenut kallion huojuvan?»

»No niin, sitten meillä ei ole hätääkään», huudahti hän, »sillä kun sen päällä on kaksi vuorta yhdessä röykkiössä, ei se pääse karkaamaan».

»Kenpä tietää?» tuumi Nadara. »Se on iso, yhtä iso kuin pieni vuori. Jonakin päivänä väitetään sen reutoutuvan irti, ja sitten ei mikään pysty vaimentamaan sen vimmaa, ennenkuin se on tuhonnut kaikki elävät olennot maan päältä.»

»Älä ole siitä huolissasi, pikku tyttöni!» lohdutti Thandar. »Suuren Nagoolan on muristava äänekkäämmin ja rimpuiltava rajummin, ennenkuin se saa sysätyksi vuoret niskoiltaan. Nytkin se on jälleen hiljaa. Juokse senvuoksi luolaasi, armas, äläkä vaivaa somaa päätäsi tarpeettomilla huolilla! On aika kaikkien kunnon ihmisten nukkua.» Hän kumartui suutelemaan poistuvaa tyttöä.

»Minua peloittaa, Thandar», kuiskasi hän. »Sen syytä en tiedä. Sen vain tiedän, että pelkään; se on voimakasta pelkoa, joka ei ota tyyntyäkseen.»

NELJÄS LUKU

Useiden naisten ja lapsien ollessa varhain seuraavana aamuna joella vettä noutamassa hätkähtivät Thandarin heimon muut jäsenet valppaiksi kuullessaan vihlovia kirkaisuja siltä suunnalta, johon vedennoutajat olivat menneet.

Ennenkuin kookkaat, karvaiset, sileä-ihoisen Thandarin johtamat miehet olivat ennättäneet kallion juurelle rientäessään pelastamaan naisia, ilmestyi muutamia viimemainituista metsän reunasta, juosten vinhaa vauhtia luolille.

Heidän kauhuiseen kiljuntaansa sekautui huutoja: »Ilkeät miehet! Ilkeät miehet!» Mutta niitä ei tarvittu ilmaisemaan auttajille hälyn syytä, sillä naisten kintereillä saapui Thurg ja parikymmentä hänen kammottavaa otustaan. He eivät olleet juuri ihmisenmuotoisia apinoita parempia. Pitkäkätisiä, karvaisia, lönkyttäviä kuvatuksia, joiden lähekkäin sijaitsevat silmät ja kaltevat otsat osoittivat heidän olevan lähempää sukua korkeammille eläimille kuin sivistyneelle ihmiselle.

Voi sitä ihmistä, miestä tai naista, joka joutui heidän kynsiinsä, koska he alhaisella tasolla oleville olennoille tunnusmerkillisten, halpojen, hillittömien intohimojensa lisäksi olivat vaipuneet harjoittamaan mitä inhoittavinta ihmissyöntiä.

Tehdessään ryöstöretkiä naapuriensa asuinsijoille hankkiakseen liharavintoa ja naisia, he olivat kohdanneet vain heikkoa vastarintaa — kauhistuneet luola-ihmiset olivat kiireesti kavunneet turvaan huimaaville kallionkielekkeilleen, joilta he saattoivat viskellä kiviä ja vieritellä isoja järkäleitä, saattaen sekasortoon vaikka kuinka huimat viholliset.

Aina olivat ilkeät miehet saaneet joitakuita varomattomia uhreja, ennenkuin kaikki olivat ehtineet turvaisille kielekkeille, mutta nyt kävi toisin. Thurg oli riemuissaan. Miehet syöksyivät alaspäin häntä vastaan — suureksipa totisesti sukeutui tämän taistelupäivän jälkeinen juhla, sillä kun miehistä olisi suoriuduttu, ei olisi kovinkaan vaikeata hyökätä kalliolle ja ryöstää kaikki naiset ja lapset. Hänen sitä ajatellessaan väikkyi hänen vähäisissä aivoissaan sen kauniin tytön kuva, jonka hän edellisenä iltana oli nähnyt laskeutuvan luolilta ja tulevan sileäihoista, kahdessa kamppailussa häntä löylyttänyttä soturia vastaan.

Se, että Thandarin miehet saattaisivat kääntää taistelun hänen tappiokseen, ei johtunut Thurgin mieleenkään. Eikä ihmekään, sillä joskin luola-miesten lihakset olivat valtavia, olivat he kuitenkin heikkoja rahjuksia verrattuina Thurgin puolieläimiin. Vain sileäpintainen muukalainen vaivasi raakalaisen sekavia aivoja.

Hän kummasteli kuitenkin hiukan nähdessään vihollisten käsissä pitkät, ohuet kepit ja heidän selässään riippuvissa nahkapusseissa pienet säleet ja oudonnäköiset, käyrät oksat, joiden päitä yhdistivät ohuet suolenkappaleet. Mitähän vehkeitä ne olivat?

Thandarin soturit eivät karanneet Thurgin ja hänen otuksiensa kimppuun tiheään sullottuna, kiljuvana laumana. Sensijaan he hölkyttivät hitaasti eteenpäin pitkänä, ohuena, kallion juuren suuntaisena viivana. Sen keskikohdalla, suoraan hyökkäävien ilkeiden miesten keskustan edessä, oli Thandar, huudellen ohjauksia väelleen, ensin toiselle, sitten toiselle sivustalle.

Ja hänen komennustensa mukaan alkoivat viivan päät kiihdyttää vauhtiaan, joten Thurg pian huomasi miehiä olevan edessään ja molemmilla puolillaan. Ja kun kaikki parinkymmenen metrin päässä etenivät varovasti, kyyristyneinä lopullista käsirysyä varten, näki hän jokaisen vihollisen sovittavan säleen kaarevan oksan suolijänteeseen. Sitten kuului äkkiä yhtäaikaisesti monta helähdystä, ja Thurg tunsi pistävää kipua kaulassaan. Vaistomaisesti hän pyyhkäisi kädellään sitä kohtaa; siinä törrötti vihollisen säle tuskin parin sentimetrin päässä hänen henkitorvestaan.

Raivosta ulvoen hän kiskaisi esineen irti, mutta syöksyessään rankaisemaan noita julkean rohkeita hulluja hän näki kymmenkunnan seuralaisensa nykivän säleitä eri kohdista ruumistaan, ja ruohikossa virui ihan hiljaa kaksi, joiden rinnoista pistivät esille säleiden päät.

Se näky pani raakalaisen hetkeksi pysähtymään. Hän näki kumppaniensa karkaavan vihollisten kimppuun ja uuden sälekuuron tuoksahtavan kaarevilta oksilta. Vielä yksi hänen soturinsa sortui maahan, ja sitten vastustajat sileäpintaisen huutamasta komennuksesta viskasivat syrjään kummalliset aseensa, tarttuivat pitkiin, ohuihin keppeihinsä ja juoksivat Thurgin väkeä vastaan.

Thurgia hymyilytti. Nyt kaikki pian päättyisi. Hän kääntyi itseään kohti kiiruhtavaan viholliseen päin — se oli Thandar. Thurg kyyristyi ottamaan hyökkäystä vastaan. Hänen petomaisissa aivoissaan hehkui raivo, kostonhimo ja verenjano. Vankoilla kourilla hän kiskoisi keppipahasen tuon olennon otteesta, ja tällä kertaa hän puristaisi sormensa tuohon sileään kurkkuun. Hän nuolaisi huuliaan. Mutta sitten hän silmäkulmainsa alitse vilkaisi oikealle kupeelleen.

Mitä kummaa hän näkikään! Hänen väkensä pakenemassa? Se oli uskomatonta! Mutta sittenkin se oli totta. Raivokkaasti ärjähdellen tuskissaan ja kiukuissaan he juoksivat kujanjuoksua tulessa teroitettujen keihäiden välitse. Kolme heistä virui kuolleena. Muista valui verta heidän paetessaan hellittämättömästi sohivia kiusanhenkiään.

Se riitti Thurgille. Hän ei jäänyt vartoamaan Thandaria. Hänen veltoilta huuliltaan pääsi yksi ainoa kiukkuinen ulvahdus ja sitten hän pyörähti ympäri, lähtien syöksymään metsään. Viimeisenä hän sivuutti Thandarin alkeellisen taistelurintaman toisiansa nopeasti lähenevät päät. Hän juoksi niin vinhasti, että kallioseinämältä taistelua katsellut Nadara myöhemmin väitti hänen jalkojensa jokaisella rajulla harppauksella kohonneen pään yläpuolelle.

Thandar ja hänen voittoinen armeijansa ajoi metsässä vihollista takaa parisen kilometriä. Sitten he nauraen ja riemuiten palasivat kuulemaan vanhuksien, naisten ja lasten ylistyksiä.

Se oli onnellinen päivä. Leirissä juhlittiin. Ja muistaen, mitä hän oli villeistä roduista lukenut, Thandar esitti sillä hetkellä keksimänsä tanssin voiton kunniaksi.

Hän ei tuntenut raakalaistansseja paljoakaan paremmin kuin hänen heimonsa jäsenet tunsivat two-stepiä ja valssia. Mutta hän tiesi, että tanssi, laulu ja leikit olivat sellaisenaan suuri edistysaskel ihmisen kehityskulussa, ja senvuoksi hän aikoi opettaa niitä kansalleen.

Kuuma puna lehahti hänen ohimoilleen, kun hän ajatteli, kuinka kauhealta hänen arvokkaasta isästään ja jäykän muodollisesta äidistään tuntuisi, jos he nyt näkisivät hänet — alastomana lannevyötä ja pantterintaljaa lukuunottamatta, milloin harppaillen ja hyppien, milloin liikkuen komein valssiaskelin, taputtaen käsiänsä liikkeittensä tahdissa, samalla kun hänen jälessään tanssi parikymmentä hilpeää alastonta soturia, jäljitellen hänen kaikkia temppujaan apinamaisen tarkasti.

Heidän ympärillään kyyköttivät heimon, muut jäsenet tarkkaavaisempina ja enemmän huvitettuina katsellen näitä elämänsä ensimmäisiä juhlamenoja kuin mitään, mitä heille oli koskaan sattunut. Nyt hekin taputtivat käsiänsä tanssijoiden tahdissa.

Nadara seisoi, katsellen outoa näkyä huulet raollaan ja silmät levällään. Hänestä tuntui kuin olisi jokin hänen sisällään pyrkinyt ilmoille — jokin, minkä hän oli tietänyt kauan, kauan sitten, minkä hän oli unohtanut, mutta mikä hänen pian täytyi jälleen muistaa. Samalla hän alkoi tuntea voimakasta liikkumisen tarvetta — hänen jalkansa malttoi tuskin pysyä hiljaa maassa, ja hänen sydämeensä ja kurkkuunsa tulvi valtavia sointu- ja lauluaaltoja, vaikka hän ei itse tiennyt, mistä ne olivat ja mitä ne merkitsivät.

Senhän vain tiesi, että hän oli hyvin kiihtynyt ja onnellinen ja että hänen koko olemuksensa tuntui yhtä keveältä ja ilmavalta kuin lauha tuuli, joka hiljaa huojutteli metsän puiden latvoja.

Nyt oli tanssi lopussa. Thandar oli vienyt soturit jälleen juhla-aterian ääreen. Sen piirin keskellä, jossa alastomat miehet olivat äsken hyppineet ja pyörineet, oli tyhjä tila. Sinne juoksi Nadara jonkun hienon sielullisen kiihoituksen kannustamana, jota hän ei olisi käsittänyt, jos olisi koettanut, ja jota hän ei koettanutkaan käsittää.

Hänen hennon, viehkeän vartalonsa ympärille oli kiedottu Nagoolan välkkyvän musta talja — sekin hänen miehensä kunnon ja uljuuden merkki. Se peitti hänen ruumiinsa vain puolittain, siten korostaen sen kauneutta.

Silmät puoliummessa hän astui puolikymmentä sulavaa askelta koetteeksi. Thandarin ja useiden muiden silmät olivat suunnatut häneen, mutta hän ei heitä nähnyt. Äkkiä hän alkoi tanssia kädet ojennettuina ulospäin, taivutellen joustavaa vartaloansa ja huojuen puolelta toiselle kiehtovan viehättyneenä astuessaan askelia ja sijoittuessaan asentoihin, jotka näyttivät yhtä luontevilta kuin lepotila.

Hän kaarteli pienessä piirissä yksinkertaisin, mutta somin tanssiaskelin, ja nyt olivat kaikki silmät tähdätyt ääneen, ja jokaisen villin sydän sykähteli samassa tahdissa kuin hänen sirot, sopusointuisesti joustavien, ruskeiden jäsenten kanssa liikkuvat jalkansa nousivat ja laskivat.

Ja kaikista sykkivistä sydämistä sykki Thandarin kiivaimmin, sillä kouluttamattoman tytön runollisen viehkeissä liikkeissä hän näki todistuksen Nadaran syntyperästä — siitä, että hänen päätelmänsä Nadaran alkuperästä, senjälkeen kun tytön kasvatusisä oli kertonut hänen syntymätarinansa, oli osunut oikeaan. Vain vanhan kulttuurisuvun lapsella saattoi olla tällainen synnynnäinen lahja. Joka hetki hän odotti tytön huulilta kajahtavan laulun eikä hän pettynytkään, sillä kun luolaihmiset pian alkoivat taputtaa käsiään Nadaran askelten tahdissa, viritti hän kirkkaan, linnunlaulua muistuttavan sävelen — rakkauden ja elämän ja onnen sanattoman ylistyksen.

Vihdoin hän uupuneena taukosi, ja kun hänen katseensa osui Thandariin, purskahtivat he hilpeään nauruun.

»Kuningas ei ole ainoa, joka osaa hyppiä ja leikitellä jaloillaan», huudahti tyttö.

Thandar meni ympyrän keskelle, polvistui Nadaran jalkojen juureen, tarttui hänen toiseen käteensä ja suuteli sitä.

»Kuningas on vain kuolevainen ja mies», virkkoi hän. »Se ei ole mikään moite, ettei hän vedä vertoja jumalattaren suloudelle. Olet kovin ihastuttava, oma Nadarani», jatkoi hän. »Olen rakastanut sinua, mutta nyt alan sinua palvoa.»

Ja erään toisen, hiljaisen metsän pimennossa tähyilevän miehen tunteet kuohuivat väkevästi, kun hän katseli puolialastonta, viehättävää tyttöä. Se oli Thurg, ilkeä mies, joka oli yksin hiipinyt takaisin metsän reunaan väijymään tilaisuutta kostaa Thandarille ja hänen väelleen.

Hänen häijyissä aivoissaan oli väikkynyt puolittain muovautunut suunnitelma, joka oli kiteytynyt varmaksi päätökseksi hänen nähdessään Nadaran tanssivan nuotion hohteessa.

Tanssin ja juhlimisen loputtua lähtivät Thandarin heimon jäsenet yksitellen ja parittain kallioluoliinsa toivoen pian voivansa hylätä ne ja pääsevänsä siirtymään mukavampaan kylään, jonka he aikoivat rakentaa kuninkaansa ohjeitten mukaan idemmäksi laajan veden läheisyyteen.

Vihdoin oli kaikki hiljaista — kylä nukkui. Ei ketään ollut vahtimassa toisten nukkuessa, sillä kirjaoppiin syventyneen Thandarin piti kartuttaa käytännöllisiä tietojansa karvailla kokemuksilla, eikä vielä ollut esiintynyt syytä, joka olisi osoittanut tarpeelliseksi sijoittaa, yövahteja hänen kyläänsä.

Hän ei uskonut voitetun Thurgin valuneen enää palaavan, ei ainakaan yöllä, sillä tämän villin saaren asukkaat olivat harvoin liikkeellä öisin, koska he kunnioittivat Nagoolan hampaita ja kynsiä liian paljon uskaltautuakseen pimeän tultua kolkkoihin metsiin tai yksinäisille tasangoille.

Mutta Thurgin karvaisessa rinnassa riehui hillitön tunnemyrsky. Hän unohti Nagoolan. Hän ajatteli ainoastaan kostoa — kostoa ja mustatukkaista kaunotarta, joka oli niin usein pujahtanut hänen käsistään.

Ja kun hän näki Nadaran tanssivan käsiänsä taputtavien heimolaistensa muodostamassa kehässä loimuavan pensasnuotion hohteessa, yltyi hänen himonsa suoranaiseksi vimmaksi.

Hän jaksoi tuskin pidättyä yksin syöksymästä vihollistensa keskelle siepatakseen tytön heidän nenänsä edestä. Mutta varovaisuus pelasti hänet, ja hän vartosi, vaikkakin maltittomana, kunnes viimeinenkin luola-asukas oli vetäytynyt onkaloonsa.

Hän oli pannut merkille, mihin luolaan Nadara oli mennyt. Se oli korkealla jyrkän kallion seinämällä ja juuri Thandarin luolan yläpuolella. Kuu oli pilvien peitossa, kallion juurella palanut nuotio oli hiipunut hehkuviksi hiiliksi, ja kaikki oli pimeyden ja varjojen verhossa. Kaukaa metsän sydämestä kuului Nagoolan pärskymistä ja ulvontaa. Tämä kammottava ääni sai Thurgin häränniskassa törröttävät jäykät karvat nousemaan pystyyn. Hän vilkaisi pelokkaasti taakseen, kyyristyi sitten matalaksi ja hiipi nopeasti ja äänettömästi aukeaman poikki kallion juurelle.

Painautuneena ulkonevan kivimöhkäleen kupeeseen hän kuunteli hetkisen. Nukkuvan kylän hiljaisuutta ei häirinnyt mikään. Kukaan ei ollut huomannut hänen tuloaan — siitä hän oli varma.

Varovasti hän alkoi kavuta kallioseinämälle. Kiipeämistä vaikeutti se, ettei hänen käytettävissään ollut karkeatekoisia tikkaita, jotka veivät kielekkeeltä toiselle päiväiseen aikaan, mutta jotka vedettiin pois yhteiskunnan jäsenten mentyä pimeisiin onkaloihinsa.

Mutta Thurg oli raahannut muassaan metsästä ohuen puun. Sen hän sijoitti nojalleen kallioseinämää vasten.. Sen yläpää ulottui parhaiksi alimman kielekkeen reunalle.

Thurg oli melkein yhtä kookas ja näköjään ihan yhtä kömpelö kuin gorilla, mutta hän ei ollut niin loitolla alkuperäisistä, puissa asustaneista kantavanhemmistaan kuin tämä iso apina on, ja niinpä hän. suoriutuikin meluttomasti ja ilmeisen helposti kapuamisesta, joka hänen raskaan ruhonsa tähden olisi saattanut näyttää mahdottomalta.

Ison kissan tavoin hän kiipesi norjaa tankoa myöten, kunnes sai tartutuksi yläpuolellaan olevan kielekkeen laitaan ja kiskoi sinne itsensä apinamaisesti kyyköttämään. Hapuillen hän sitten etsi luola-asukkaiden kielekkeelle vetämät tikkaat.

Ne hän nosti pystyyn seuraavaa ylempää kielekettä vasten. Sen jälkeen oli tie helppo, sillä muita kielekkeitä yhdistivät kallioseinämään hakatut jyrkät polut. Se oli Thandarin toteuttama uudistus. Hän oli pitänyt vaappuvia tikkaita vaivaloisina ja lisäksi vaarallisina sekä hengelle että jäsenille, sillä melkein joka päivä sai joku vaimo tai lapsi niiden tähden pahoja kolhaisuja.

Niinpä Thandar tahtomattaan auttoi Thurgia, ja tämä pääsi helposti
Nadaran luolan suulle.

Hänen sivuuttaessaan alemman luolan, oli hänen tehnyt voimakkaasti mieli tunkeutua sinne ja surmata vihollisensa. Thurg ei ollut milloinkaan vihannut ainoatakaan olentoa niin kiihkeästi kuin hän nyt vihasi tätä sileä-ihoista vierasta — siihen vihaan keskittyi hänen halvan sielunsa kaikki ilkeys.

Nyt hän kumartui kuuntelemaan luolan aukolle. Sisältä kuului tytön tasaista hengitystä. Veri alkoi kuumasti kohista hänen eläimellisissä suonissaan. Hänen isot kouransa avautuivat ja sulkeutuivat suonen vedon tapaisesti. Kiihkoisesti hän imi ilmaa velttojen huuliensa välitse.

Suoraan hänen alapuolellaan nukkui Thandar uneksien. Hän näki ihanan näyn, nuotion hohteessa tanssivan kauniin keijukaisen. Hänen ympärillään istuivat piirissä Smith-Jonesit, Percy-Standishit, Livingston-Brownit, Quincy Adams-Cootsit ja Bostonin satojen muiden yhtä ylimyksellisten perheiden jäseniä.

Thandarista ei ollut lainkaan kummallista, ettei koko seurueen vaatetuksella olisi saatu Laokoonia verhotuksi Hänen isällänsä oli pukeva lanneverho, kun taas arvokkaalla rouva John Alden Smith-Jonesilla, hänen äidillänsä, oli aistikas, vähäinen vaippa, joka suolenkappaleilla oli ommeltu kokoon pienten nakertajain nahoista.

Keijukaisen tanssiessa taputtivat katsojat kovasti käsiään hänen askeltensa tahdissa, ja hänen tauottuaan he toinen toisensa jälkeen ryömivät nelinkontin hänen luokseen ja suutelivat hänen kättään.

Äkkiä hän tunsi keijukaisen Nadaraksi, mutta kun hän ponnahti esiin vaatiakseen tyttöä omakseen, syöksähti muiden seasta roteva mies, jolla oli jäykkä, takkuinen parta, luisu otsa ja lähekkäin olevat silmät, sieppasi Nadaran ja tyttöä kantaen pakeni odottaville rattaille.

Hän tunsi miehen Thurgiksi, ja unessakin hänestä tuntui kovin oudolta, että Thurgin yllä oli hyvin sopiva iltapuku.

Nadara kirkaisi kerran, ja se kirkaisu herätti Thandarin. Nousten kyynärpäänsä varaan hän katsoi luolansa aukolle. Hän muisti unensa. Huoahtaen hiljaa helpotuksesta, koska se oli ollut vain unta, hän painautui jälleen ruohovuoteelleen ja oli pian taaskin vaipunut sikeään uneen.

VIIDES LUKU

Varovasti Thurg ryömi luolaan, jossa Nadara lepäsi pehmeällä ruohovuoteellaan kiedottuna Nagoolan, mustan pantterin, välkkyvän sileään taljaan.

Kyyröttävän puolieläimen ruho pimitti senkin heikon valon, jota hieman hämärtävästä yöstä tunkeutui säröreunaisen aukon lävitse luolaan.

Käsillään hapuillen Thurg vihdoin tapasi ruohoisen alustan nurkkauksen.
Hiljaa hän siirtyi sentimetrin toisensa jälkeen likemmäksi nukkujaa.
Pian hänen sormensa koskettivat pantterintaljan tuuheata turkkia.

Niin kömpelön isoksi otukseksi keveästi hän sitten tunnusteli pitkänään olevan tytön vartaloa, kunnes hänen jättiläiskouransa hiveli Nadaran upeata, silkinhienoa, sysimustaa tukkaa.

Silloin hän pysähtyi hetkiseksi. Nopeasti ja äänettömästi hänen toinen leveä kämmenensä sitten paiskautui Nadaran suulle, samalla kun toinen käsi kiertyi tytön vyötäisille, nostaen hänet vuoteelta.

Nadara heräsi ja koetti kauhistuneena kiskoutua irti ja kirkua. Mutta hänen suutaan painava jättiläiskäsi piti hänen huulensa tarkkaan kiinni, ja vyötäisillä oleva käsivarsi piti häntä tiukasti kuin teräsvanne.

Thurg ei hiiskunut sanaakaan, mutta kun Nadara rimpuili vapautuakseen ja hänen kätensä osuivat raakalaisen karvaiseen rintaan ja takkuiseen partaan, arvasi hän, kuka hänen ryöstäjänsä oli, ja häntä puistatti.

Viivyttyään vain kylliksi ennättääkseen varmistua siitä, että vanki oli varmasti hänen otteessaan ja ettei tytön vaipasta jäänyt roikkumaan lievettä, johon hän saattaisi sotkeutua ja kompastua paetessaan kallioseinämää alaspäin, alkoi Thurg laskeutua.

Thandarin luolan suulla Nadara ponnisteli kahta vertaa rajummin saadakseen suunsa vapaaksi ja voidakseen kirkaista äänekkäästi edes kerran. Thurg arvasi, mitä hän mieli, painoi kämmentään entistäkin tiukemmin hänen suulleen, ja seuraavalla hetkellä he olivat huomiota herättämättä siirtyneet lähinnä alemmalle kielekkeelle.

Ylimmillä kielekkeillä koukertelevaa polkua myöten Thurgin oli — kiitos Thandarin — verrattain helppo laskeutua. Mutta kallion juurelta laskien toisella kielekkeellä hänen oli pakko turvautua toisiin niistä kaksista tikkaista, joita myöten päästiin viimeinen taival maahan.

Ja tällöin hänen oli hellitettävä kätensä Nadaran suulta. Hiljaa äristen hän varoitti tyttöä pysymään ääneti, uhaten muutoin heti tappaa hänet, poisti sitten kätensä vangin kasvoilta, tarttui tikkaiden yläpäähän ja heilautti itsensä vaaralliselta jyrkänteeltä tikapuille, pitäen taakkaansa kainalossaan.

Vähän aikaa Nadara oli liiaksi kauhun lamauttama käyttääkseen hyväksensä tilaisuutta, mutta Thurgin parhaillaan laskiessa jalkansa kielekkeelle portaitten alapäässä hän parkaisi kerran äänekkäästi.

Heti tärähti Thurgin kämmen kovakouraisesti hänen huulilleen. Villi pudisti häntä raa'asti ja kiristi hänen vartaloaan valtavassa otteessaan, niin että hän haukkoi henkeään ja odotti joka hetki tuntevansa kylkiluittensa katkeavan hirvittävästä puristuksesta.

Minuutin ajan Thurg seisoi hiljaa kielekkeellä, rutistaen rääkättyä uhriaan ja kuunnellen, kuuluisiko ylhäältä takaa-ajon ääniä.

Pian kävivät Nadaran tuskalliset kärsimykset ylivoimaisiksi — hän pyörtyi. Thurg tunsi hänen vartalonsa herpaantuvan, ja raakalaisen veltot huulet vääntyivät kammottavaan virnistykseen.

Kallioseinämällä oli hiljaista — tytön parkaisu ei ollut häirinnyt hänen heimolaistensa unta. Thurg laski tikkaat, joita myöten hän oli juuri äsken tullut, alemman kielekkeen reunalta maahan ja seisoi seuraavalla hetkellä alhaalla taakkoinensa.

Meluttomasti hän nosti tikkaat ja puun, jota hän oli käyttänyt ylöspäin kavutessaan, ja laski ne maahan kallion juurelle. Se katkaisisi vähäksi aikaa kaiken mahdollisen takaa-ajon, kunnes luolamiehet ennättäisivät tuoda muita tikapuita ylemmiltä kielekkeiltä, jonne he epäilemättä olivat niitä kätkeneet.

Hän kantoi Nadaraa pitkän matkan, pälyillen pienillä siansilmillään oikealle ja vasemmalle sysipimeään yöhön ajoissa havaitakseen väijyvät pedot. Hänen pienten korviensa puolittain surkastuneet lihakset, jotka vielä noudattivat melkein sammuneen vaiston kehoituksia, koettivat kääntää rujomuotoisia korvanlehtiä eteenpäin, jotta hänen kuulonsa erottaisi ensimmäisen risahduksen, kun kuivat lehvät murtuisivat vankkahampaisen öisen saalistajan pehmeän käpälän alla.

Mutta metsä tuntui kuolleelta. Ei ilmestynyt ainoatakaan elävää olentoa estämään puolieläimen ilkeitä aikomuksia. Thandar nukkui kaukana hänen takanaan. Thurg virnisti.

Kuu pilkisti pilvistä ja valoi metsän puiden juurille hopeisen vihreitä läikkiä. Nadara heräsi pyörtymyksestään. He olivat pienellä aukeamalla. Heti hän muisti kaikki, mitä oli tapahtunut, ennenkuin hän meni tajuttomaksi. Kuutamossa hän tunsi Thurgin. Kammottavan näköisenä raakalainen tähyili hänen ylöspäin käännettyjä kasvojaan.

Thandar oli usein puhellut hänelle uskonnosta, kertoen hänelle omasta Jumalastaan, ja nyt tyttö kiitti Häntä siitä, että Thurg oli vielä liian alhaalla kehitysasteikossa osatakseen suudella. Tuo takkuinen parta, nuo veltosti riippuvat huulet painettuina hänen suulleen! Se oli liian kammottavaa — hän sulki inhoten silmänsä.

Thurg laski hänet pystyyn maahan, yhäti puristaen toisella kädellään hänen hartioitansa. Nadara näki otuksen seisovan vierellään, ahmien häntä himokkailla, verestävillä silmillään. Hänen inhoittavat huulensa värähtelivät ja vapisivat, kun hänen kuuma, kiihkeästi läähättävä hengityksensä kulki nopeasti edestakaisin.

Tyttö tunsi lopun olevan käsillä. Hurjistuneena hän koetti keksiä jotakin puolustautumis- tai pakokeinoa. Thurg veti häntä puoleensa.

Äkkiä Nadara heilautti nyrkkiänsä, iski sen vasten miehen suuta, kiskaisihe sitten irti hänen otteestaan ja syöksyi karkuun.

Mutta seuraavalla hetkellä Thurg oli hänen niskassaan, tarttui karkeasti hänen olkapäähänsä, pudisti häntä rajusti ja paiskasi hänet maahan.

Kaukaa kuului syvää, ukkosmaista jyminää. Thurg nosti päätänsä ja kuunteli. Kammottava ääni toistui useita kertoja.

Yhä vielä Thurg kyykötti hänen vierellään. Tyttö oli lakannut taistelemasta, sillä hän tunsi omaansa suuremman voiman sekaantuvan leikkiin pelastamaan hänet.

Maa heidän allaan vapisi, tärähteli ja sitten huojui kamalasti. Jyminä ja pauhu kävivät huumaaviksi. Thurgin intohimot hyytyivät tämän uuden hirmun pelosta, ja hän nousi pystyyn. Vähän aikaa oli hiljaista, mutta sitten tuli uusi, entistä hirveämpi tärähdys.

Maa aaltoili kuvottavasti. Ilmestyi halkeamia, jotka nielivät puita ja sitten sulkeutuivat ikäänkuin ahnaat suut nieltyään kauan lumoamaansa ravintoa.

Thurg kellahti pitkäkseen. Nyt hän oli kauhun vallassa ja parkui äänekkäästi peloissaan.

Taaskin oli hiljaista, ja tällä kertaa eläinmies ponnahti pystyyn ja riensi metsään. Nadara oli yksin.

Pian alkoi maa uudelleen vapista, ja suuren Nagoolan ääni kiiri yli maailman. Säikähtyneitä eläimiä kirmasi Nadaran ohitse, paeten joka taholle. Pieniä kauriita, kettuja, oravia ja muita nakertajia juoksi lukemattomana parvena pelon vallassa sinne tänne.

Iso musta pantteri ja sen puoliso hölkyttivät lapa lapaa vasten painettuna sille aukeamalle, jossa Nadara yhä seisoi liian tyrmistyneenä osatakseen paeta millekään suunnalle.

Ne pysähtyivät hetkiseksi kuutamoon ja silmäilivät häntä, mutta pujahtivat sitten pensaikkoon edes vilkaisemattakaan taaksensa. Heti niiden jälessä tuli kolme kaurista.

Nadara oivalsi, ettei hän ollut lainkaan pelännyt panttereita, kuten olisi tehnyt tavallisissa oloissa. Jopa pienet kauriitkin juoksivat luonnollisten vainoojiensa perässä. Kaikki vähäisemmät pelon tunteet tukehtuivat maanjäristyksen herättämään, kaikki valtaavaan kauhuun.

Aamu alkoi sarastaa idästä. Jyminä oli vähäisempää, tärähdyksien väliajat olivat pitempiä, eivätkä ne enää olleet niin ankaria.

Nadara lähti palaamaan kylään. Joka hetki hän odotti näkevänsä Thandarin tulossa häntä etsimään, mutta vaikka hän oli jo ehtinyt metsän reunaan, ei hän lohdukseen ollut nähnyt merkkiäkään Thandarista eikä muista heimolaisistaan.

Vihdoin hän astui aukeamalle. Hänen edessään kohosi kallio. Hänen huuliltansa puristui tuskainen parahdus, kun hän silmäili katsettaan kohdannutta näkyä. Korkea kallio, joka oli ollut hänen kotinansa — Thandarin heimon kotina — oli pirstoutunut ja murskautunut.

Ulkoneva kallionhuippu oli murtunut irti ja virui rosoisena röykkiönä kallion juurella. Luolat olivat kadonneet. Kielekkeet olivat rauenneet soraksi suuren Nagoolan jättiläismäisistä ponnistuksista. Kaikkialla oli hävityksen jälkiä ja raunioita.

Nadara meni lähemmäksi. Kammottavassa, sekasortoisessa läjässä oli siellä täällä kivien väliin pusertuneina miesten, naisten ja lasten silpoutuneita, murjoutuneita ruumiita.

Nadaran poskilla kieri kyyneliä, ja hänen hentoa vartaloaan puistattivat repivät nyyhkytykset. Entä Thandar? Missä hän oli?

Perin vaivaloisesti ponnistellen tyttö kiipesi sekasortoisia kivilohkareita myöten ylöspäin. Vain arvaamalla hän saattoi päätellä, missä Thandarin luola oli ennen sijainnut; nyt ei ollut jälellä merkkiäkään luolasta — kaikkialla oli samanlainen, lohduton, äänetön kiviröykkiö.

Raivokkaasti hän raastoi ja repi teräväsärmäisistä kivistä kasaantuneita valtavia läjiä. Hänen kätensä saivat naarmuja ja kolhiintuivat verille. Hän huuteli ääneensä miehensä nimeä, mutta vastausta ei tullut.

Vasta myöhään iltapäivällä hän heikkona väsymyksestä luopui turhasta etsinnästään. Sen yön hän nukkui kahden irtautuneen kivilohkareen välisessä halkeamassa ja lähti seuraavana aamuna hakemaan luolaa, jossa voisi elää yksinäisen elämänsä lopun, nauttien sellaista turvaa ja niukkaa mukavuutta kuin yksinäinen tyttö pystyisi tässä villissä maailmassa itselleen hankkimaan.

Viikon päivät hän harhaili sinne tänne, mutta useimmat hänen ennen tuntemansa luolat olivat tuhoutuneet samoin kuin hänen heimonsa asumat.

Vihdoin hän sattumalta osui samalle kalliolle, jonka Thandar oli valinnut kansansa pysyväksi asuinpaikaksi. Täällä näytti maanjäristys riehuneen lievemmin, ja Nadara löysi turvallisen ja mukavan luolan korkealla kallioseinämällä.

Viimeisellä välillä kiivetessään sinne hän tarvitsi ohutta tankoa, jonka hän saattoi vetää jälessään ylös, siten tehokkaasti sulkien tien Nagoolalta ja sen kaltaisilta. Vielä paremmin turvatakseen itseänsä sinne sattumalta osuvien ihmisten varalta tyttö kantoi läjän pieniä kivilohkareita kielekkeelle luolansa suunaukon viereen.

Hän hinasi sinne myöskin hedelmiä, pähkinöitä ja vihanneksia sekä ison kurpitsan, jonka hän täytti vedellä alhaalla kumpuavasta lähteestä. Palattuaan viimeiseltä hakuretkeltään ja istuessaan levähtämässä kielekkeellään, silmäillen maisemaa ja kaukaista valtamerta hän oli erottavinaan jotakin liikkuvan allaan leviävän aukeaman vastaisella laidalla kasvavien puiden varjossa.

Paetessaan suuren Nagoolan vimmaa Thurg oli päivän koittaessa saapunut sille paikalle, jossa hänen väkensä leiri oli ollut. Siellä hän ei kuitenkaan nähnyt miehistänsä merkkiäkään. Maassa vain ammotti laaja, säröreunainen, puolittain sulkeutunut repeämä, joka oli saattanut nielaista koko hänen heimonsa, kuten hän oli nähnyt halkeamain metsässä nielevän monta, monta puuta samalla kertaa.

Jonkun aikaa hän etsi jälkiä heimolaisistaan, mutta turhaan. Kun maanjäristyksen nostattama pelko sitten oli vaimennut, lähti hän takaisin metsään etsimään tyttöä. Hän haki neljä päivää, saapui sen kallion raunioille, jonka seinämällä Nadaran heimo oli majaillut, ja huomasi siellä merkkejä siitä, että tyttö oli käynyt siellä kallion tuhoutumisen jälkeen.

Hän näki Nadaran somien jalkojen jälkiä pehmeässä maassa lohkareitten juurella — näki, kuinka hän oli kaivanut järkäleitten seasta etsiessään Thandaria — näki hänen ruohovuoteensa lohkareitten välisessä halkeamassa ja huolellisesti ja uutterasti etsittyään löysi sitten Nadaran jäljet, jotka veivät itään päin.

Seurattuaan niitä useita päiviä hän vihdoin lähellä merta saapui aukealle tasangolle metsän laitaan. Kapean aukeaman toisella puolella kohosi korkea kallio — ja siellä kapusi jokin olento luolan tummaa suuta kohti.

Saattoiko se olla nainen? Thurgin silmät soukkenivat, kun hän tähysti kalliota tarkkaan. Niin, se oli nainen — sama nainen — hänen etsimänsä ja yksin.

Riemusta kiljaisten Thurg syöksähti metsästä aukeamalle ja lähti vinhasti juoksemaan kalliolle, jonka seinämällä Nadara kyyrötti vieressään pieni kasa säröisiä heittokiviään valmiina uudelleen kamppailemaan tämän inhoittavan hirviön kanssa enemmästä kuin hengestä.

KUUDES LUKU

Oli kulunut vuosi siitä, kun Waldo Emerson Smith-Jones oli lähtenyt vanhempiensa aristokraattisesta, Back-lahden rannalla sijaitsevasta kodista pitkälle merimatkalle etsimään parannusta köhäänsä ja poskiensa hivutautiseen punaan, jotka sellaisinaan olivat olleet melkein parantumattoman taudin merkkinä.

Kaksi kuukautta myöhemmin oli saapunut ensimmäinen niukka sanomalehtiuutinen siitä, että se höyrylaiva, jossa Waldo Emerson oli kiertomatkalla eteläisillä merillä, oli hädin tuskin pelastunut tyyten tuhoutumasta, kun sen oli yllättänyt tavattoman iso hyökyaalto. Uutinen kuului:

Kapteenin selostuksen mukaan oli voimakas aalto vyörinyt koko aluksen ylitse, hetkeksi haudaten sen tyyten alleen. Kaksi merimiestä, komentosillalla ollut upseeri ja muuan matkustaja, suistui mereen.

Viimemainittu oli amerikkalainen Waldo E. Smith-Jones, bostonilaisen John Alden Smith-Jonesin poika, joka oli matkoilla hoitaakseen terveyttään.

Höyrylaiva selviytyi aallosta ja risteili edestakaisin jonkun aikaa, mutta kun aalto oli ajanut sen vaarallisen likelle rantaa, ei näyttänyt enää turvalliselta viipyä paikalla, sillä jos olisi tullut toinen hyökyaalto, olisi se kokonaan tuhonnut aluksen, paiskaten sen läheiselle rannalle.

Heti varusti John Alden Smith-Jones huvipurtensa ja lähetti sen vanhan ystävänsä kapteeni Burlinghamen, virasta eronneen meriupseerin, johtamana kaukaiselle rannikolle etsimään hänen poikansa ruumista, joka höyrylaivan kapteenin arvelun mukaan oli hyvin mahdollisesti ajautunut rannalle.

Ja nyt oli Burlinghame palannut kertomaan, että hänen tehtävänsä ei ollut onnistunut. Miehet istuivat John Alden Smith-Jonesin kirjastossa. Rouva Smith-Jones oli heidän seurassaan.

»Tutkimme huolellisesti rannan, jonka kohdalla hyökyaalto yllätti laivan», vakuutti kapteeni Burlinghame. »Kilometrien matkalla kummallekin päin tarkastimme hietikosta jokaisen neliömetrin.

— Viidakon reunasta kysymyksessä olevan rantakaistaleen kohdalta löysimme merimiehen ruumiin. Se ei ollut eikä voinut olla Waldon. Puku oli merimiehen, ja vartalo oli paljoa lyhempi ja vantterampi kuin teidän poikanne. Koko rannikolla ei näkynyt merkkiäkään mistään muusta ruumiista.

— Kun pidimme mahdollisena, että joku miehistä oli saattanut ajautua maihin hengissä, lähetimme tiedusteluretkikuntia sisämaahan. Maa oli villiä ja kolkkoa, ja kahdesti kohtasimme hurjia, valko-ihoisia raakalaisia, jotka viskelivät meitä kivillä, mutta pakenivat kuultuansa ensimmäiset laukauksemme.

— Jatkoimme etsintäämme ympäri koko saaren, joka on melkoisen laaja.
Itärannikolta löysin tämän.»

Kapteeni ojensi Smith-Jonesille jalokivipussin, jonka Nadara oli unohtanut lähtiessään Thandaria karkuun, ja kertoi lyhyesti kaikki, mitä tiesi sen nais-paran tarinasta, jonka oma se oli ollut.

»Minä muistan sen tapauksen hyvästi», virkkoi rouva Smith-Jones.
»Minulla oli ilo pitää kreiviä ja kreivitärtä vierainani, kun he
kävivät täällä kuherrusmatkallaan. He olivat herttaisia ihmisiä.
Surkeata on ajatella, että he saivat niin traagillisen lopun!»

Kaikki kolme jäivät äänettömiksi. Burlinghame ei tiennyt, oliko hän hyvillään vaiko pahoillaan siitä, ettei ollut löytänyt Waldo Emersonin luita — se olisi lopettanut vanhempien kaikki toiveet. Kenties hyvin samansuuntaisia ajatuksia risteili toistenkin mielessä.

Jossakin laajan talon alakerroksissa soi sähkökello. Yhäti istui kolmikko ääneti. He kuulivat ovenvartijan avaavan etuoven. Sitten kuului hiljaisia ääniä, ja pian naputettiin kirjaston ovelle kunnioittavasti.

Herra Smith-Jones katsahti ovelle ja nyökkäsi. Tulija oli ovenvartija.
Hänellä oli kädessään kirje.

»Mitä nyt, Krutz?» tiedusti isäntä väsyneesti. Tuntui siltä kuin ei enää mikään jaksaisi herättää hänen mielenkiintoaan.

»Erikoislähetin tuoma kirje, sir», vastasi palvelija. »Poika väittää, että teidän itsenne on kuitattava se, sir.»

»Niinpä kyllä», myönsi Smith-Jones ottaessaan vastaan kirjeen ja kuittikaavakkeen.

John Alden Smith-Jones avasi kirjeen. Se sisälsi yhden ainoan käsinkirjoitetun sivun ja toiseen kuoreen suljetun liitteen. Luettuaan vain pari riviä hän äkkiä oikaisihe tuolillaan.

Kapteeni Burlinghame ja rouva Smith-Jones katsoivat häneen kohteliaan ja kummastelevan kysyvästi.

»Hyvä Jumala!» huudahti herra Smith-Jones. »Hän on elossa — Waldo on elossa!»

Rouva Smith-Jones ja kapteeni Burlinghame ponnahtivat tuoleiltaan ja juoksivat puhujan luokse.

Käsiensä tutistessa niin, että hänen oli vaikea lukea sanoja, joita hänen vapiseva äänensä tuskin kykeni lausumaan, John Alden Smith-Jones luki ääneen:

Saavuin juuri satamaan ja riennän lähettämään perille poikanne minulle antaman, hänen äidilleen osoitetun kirjeen. Hän ei suostunut lähtemään mukaamme. Tapasimme hänet saarella, joka on 10°—' eteläistä leveyttä ja 150°—' läntistä pituutta. Hän näytti olevan hyvässä voinnissa ja pystyvän huolehtimaan itsestään. Hän ei, kuten hän itse väitti, tarvinnut mitään muuta kuin partaveistä, joten annoimme hänelle veitsen, ja lisäksi eräs miehistäni lahjoitti hänelle käärön purutupakkaa. Kehoitin häntä lähtemään, mutta hän ei suostunut. Mukana seuraava kirje epäilemättä kertoo hänestä tarkemmin.

                                                 Kunnioittaen
                                                 Henry Dobbs,
                                                   laivuri.

»Kymmenen eteläistä, sataviisikymmentä läntistä», jupisi kapteeni Burlinghame. »Se on juuri tarkastamamme saari. Missä ihmeessä hän on saattanut olla!»

Rouva Smith-Jones oli aukaissut hänelle osoitetun kirjeen ja luki sitä henkeänsä pidätellen.

Tunnen olevani kovin itsekäs jäädessäni tänne ja mahdollisesti aiheuttaessani teille lisää levottomuutta, mutta minun on täytettävä eräitä velvollisuuksia joitakuita täkäläisiä kohtaan, enkä katso voivani poistua täältä, ennenkuin olen ne täyttänyt.

Olen saanut täällä osakseni kaikkea, mitä ihminen suinkin osaa kaivata
— vieläpä enemmänkin, saattanen vakuuttaa.

Ilmanala on ihastuttava. Yskäni on kadonnut, ja nyt olen kaikin puolin
terve mies — vankempi kuin koskaan ennen muistan olleeni.

Nykyisin asustan vuoristossa ja tulin tänään vain käväisemään rannikolla, jossa onneksi tapasin »Sally Corwithin», ja käytän hyväkseni kapteeni Dobbsin ystävällisyyttä, lähettäen tämän kirjeen sinulle.

Älä ole huolissasi, äiti-kulta! Velvollisuustehtäväni ovat pian suoritetut, ja sitten riennän ensimmäisessä laivassa Bostoniin.

Olen kohdannut täällä koko joukon mielenkiintoisia ihmisiä — kiintoisimpia, mitä olen milloinkaan tavannut. He suorastaan väsyttävät minua huomaavaisuudellaan.

Ja koska kapteeni Dobbs kiirehtii matkalle, lopetan nyt kirjeeni, vakuuttaen mitä syvimmin rakastavani sinua ja isää.

Rouva Smith-Jonesin silmät olivat sumeat kyynelistä — kiitollisuuden ja onnen kyynelistä.

»Ja ajatella», huudahti hän, »että hän sittenkin on elossa ja terve — ihan terve! Hänen yskänsä on parantunut — se on parasta kaikesta, ja hänen ympärillään on kiintoisia ihmisiä, joita Waldo juuri kaipasi. Jonkun aikaa minua ennen hänen lähtöään peloitti, että hän antautui liian kiinteästi opintoihinsa ja seurusteluun ympärillänsä olevan vähäisen, suljetun piirimme kanssa. Tämä kokemus laajentaa hänen ajatustapaansa. Ne ihmiset saattavat tietenkin olla hieman maaseutulaisiin vivahtavia, mutta ilmeisesti he ovat jonkun verran sivistyneitä ja hienostuneita — muutoin ei Waldo-poikani olisi ikinä ylistänyt heitä 'mielenkiintoisiksi'. Karkeat, oppimattomat ja rahvaanomaiset eivät milloinkaan voisi olla kiintoisia ainoastakaan Smith-Jonesista.»

Kapteeni Cecil Burlinghame nyökkäsi kohteliaisuuden osoitukseksi — hän ajatteli saaren sisäosissa näkemiänsä alastomia, karvaisia raakalaisia.

»Ilmeisesti, Burlinghame», huomautti herra Smith-Jones, »jäi osa saarta teiltä tarkastamatta. Waldon kirjeestä päättäen täytyy siellä olla siirtokunta sivistyneitä ihmisiä. On tietenkin mahdollista, että se on syvemmällä maassa kuin te kävitte.»

»Olen ihan ymmällä», valitti hän. »Kiersimme koko saaren ympäri, mutta missään emme nähneet merkkiäkään ihmiskäsin parannetusta satamasta, jollaisen olettaisi siellä olevan, jos saaren sisäosissa olisi joku edistynyt siirtokunta. Jos laivoja edes silloin tällöin poikkeaisi siellä käymässä kauppaa siirtolaisten kanssa, olisi meidän pitänyt tavata ainakin kiinnitysrengas jossakin rannikon monista luonnollisista, satamaksi sopivista lahdelmista.

— Ei, hyvät ystävät», jatkoi hän, »sikäli kuin minä olen taipuvainen uskomaan, ei Waldon kirjettä voida tulkita sillä tavoin.

— Ilmeisesti hän näyttää olevan hyvässä turvassa ja iloisella mielellä, ja se tieto riittää meille. Nyt meidän pitäisi olla helppo löytää hänet — jos vielä haluatte lähettää häntä noutamaan.«

»Hän on saattanut jo lähteä matkalle Bostoniin», virkkoi rouva
Smith-Jones. »Hänen kirjeensä on päivätty monta kuukautta sitten.»

»Älkää luottako siihen, hyvä rouva!» varoitti hän ystävällisesti. »Saattaa kulua viisikymmentä vuotta, ennenkuin ainoakaan laiva taas poikkeaa sen syrjäisen saaren rannassa — jollette te sitä sinne lähetä.»

John Alden Smith-Jones hypähti pystyyn ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla.

»Kuinka pian voidaan Priscilla panna kuntoon lähteäkseen takaisin saarelle?» tiedusti hän.

»Sepä hyvä!» huudahti Smith-Jones. »Ja nyt, kunnon ystävä, aloitetaan valmistelut vitkastelematta. Minä aion tulla mukaan.»

»Mutta, rakas», esteli hänen puolisonsa, »onhan mahdoton tietää, minkälaiset vaarat ja vaivat meitä odottavat — sinä et jaksaisi kestää sellaisen retken rasituksia».

»Minä lähden», vakuutti rouva Smith-Jones jyrkästi. »Tunnen Waldo-poikani ja hänen hienostuneen, tunteikkaan luonteensa. Uskon varmasti jaksavani hyvin kestää kaikki, mitä hän on kestänyt. Hän kertoo olevansa mielenkiintoisten ihmisten parissa. Ilmeisesti ei niin ollen saaren asukkaiden puolelta ole mitään pelkäämistä, ja sitäpaitsi tahdon omakohtaisesti tutustua niihin henkilöihin, joiden parissa hän on elänyt. Olen aina huolekkaasti koettanut koota Waldon ympärille vain valioväkeä, ja jos hän sillä aikaa, jonka hän on ollut poissa äidillisestä valvonnastani, on saanut joitakuita turmelevia vaikutuksia, tahdon oppia tuntemaan ne osatakseni taistella niiden seurauksia vastaan.»

Siihen se päättyi. Jos rouva Smith-Jones tunsi poikansa, tunsi herra
Smith-Jones varmasti vaimonsa.

Viikkoa myöhemmin lähti Priscilla Bostonin satamasta pitkälle matkalle
Kap Hornin ympäri etelämerelle.

Aluksessa oli enimmäkseen entinen miehistö. Ensimmäinen ja toinen perämies olivat uusia. Edellinen näistä, William Stark, oli esittänyt Burlinghamelle hyvät suositukset. Alusta alkaen hän näytti älykkäältä ja kokeneelta merimieheltä. Se, että hän oli harvapuheinen, vain lisäsi hänen arvoaan Burlinghamen silmissä. Stark oli taipuvainen pitämään ankaraa sotilaskuria, joten miehistö pian alkoi vihata häntä sydämen pohjasta, mutta koska hän rajoitti tämän epämiellyttävän piirteensä ilmaukset mitättömiin toimenpiteisiin, tyytyivät miehet ainoastaan nurisemaan siitä keskuudessaan, mikä on jokaisen kunnon merimiehen etuoikeus ja nautinto. Heidän uskollisuuttaan mainiota Burlinghamea kohtaan ei kuitenkaan edes kymmenen Starkia olisi jaksanut järkyttää.

Yksitoikkoinen ja seikkailuton matka kymmenennen eteläisen leveysasteen ja sadannenviidennenkymmenennen läntisen pituusasteen leikkauskohtaan päättyi vihdoin ja maata näkyi edestä ylähangan puolelta. Sievässä, valkeassa Priscillassa oli kiihtymys ylimmillään. Levottomana rouva Smith-Jones melkein alinomaa tähyili kenttäkiikarillaan, odottaen joka hetki näkevänsä Waldo Emersoninsa laihan, kuihtuneen hahmon seisomassa rannalla heitä vastassa.

Kaksi viikkoa he purjehtivat pitkin rannikkoa, pysähtyen silloin tällöin päiväksi, jolloin retkikuntia lähetettiin sisämaahan etsimään sivistysasutuksen merkkejä. Kaksi päivää he viipyivät siinä lahdessa, jossa Sally Corwith oli ollut ankkurissa. Siltä kohdalta he tunkeutuivat syvemmälle maahan kuin mistään muualta, mutta tuloksettomasti. Burlinghamen suunnitelman mukaan heidän oli ensiksi hätäisesti tarkastettava koko rannikko ja tehtävä vain lyhyitä retkiä saaren sisäosiin. Jollei siten löydettäisi kadonnutta Waldoa olisi seurueen uudelleen tutkittava koko alue ja viivyttävä niin monta viikkoa tai kuukautta kuin saaren jokaisen neliömetrin perinpohjainen tarkastaminen vaatisi.

Ohjelman alkuosaa suorittaessaan he laskivat ankkurin samaan lahteen, jonka pinnalla Waldo Emerson ja Nadara olivat nähneet Priscillan keinuvan, sitten paeten sen luota.

Burlinghame muisti, että jalokivipussi oli löydetty juuri siltä kohdalta. Sally Corwithin lahden jälkeen, kuten he olivat alkaneet nimittää toista ankkuripaikkaa, tuntui tämä tarjoavan parhaat onnistumisen mahdollisuudet. He ristivät sen Eugenie-lahdeksi sen kovaonnisen nais-rukan, Eugénie Marie Céleste de la Valoisin, Crecyn kreivittären, mukaan, jonka jalokivet oli löydetty rannalta.

Burlinghame ja Waldon isä olivat seurassaan kuusi Priscillan päällystön ja miehistön jäsentä kuluttaneet päivän metsässä, tasangolla ja vuorilla, etsien ihmisasutuksen jälkiä. Vähän keskipäivän jälkeen löysi ensimmäinen perämies Stark ihmisen vaalenneen luurangon. Hänen huutojensa johdosta riensivät seurueen muut jäsenet hänen luokseen. Kolkko hahmo virui korkeassa ruohikossa pienellä heinättömällä läikällä. Sen ympäriltä olivat mädäntymisnesteet tappaneet kasvullisuuden, jättäen sen virumaan eristettynä ja kaamean inhoittavana, ikäänkuin luonto olisi kammonnut ja kauhuissaan kaihtanut sitä.

Stark seisoi osoittaen sitä sanaakaan virkkamatta toisten tullessa hänen luoksensa. Ensiksi saapui Burlinghame. Hän kumartui syvälle luiden puoleen ja tarkasti niitä huolellisesti. John Alden Smith-Jones riensi huohottaen hänen viereensä. Nähtyään, mitä Burlinghame tutki, hän kävi heti kalmankalpeaksi. Burlinghame katsahti häneen.

»Se ei ole hänen», vakuutti kapteeni. »Katsohan tuota kalloa — se on joko gorillan tai jonkun hyvin alhaisrotuisen ihmisen.»

»Kuinka kauhea otus sen on täytynytkään olla!» virkkoi hän päästyään täysin selville, kuinka tavattoman leveä tuo vanttera luuranko oli. »Waldon on ollut mahdotonta pysyä hengissä tuollaisten olentojen asumassa villissä seudussa. Kuvittelehan häntä vain tuota petoa vastassa! Luonnostaan pelokkaana ja heikkorakenteisena hän olisi kuollut kauhusta jo nähdessään moisen otuksen karkaavan kimppuunsa.»

Kapteeni Cecil Burlinghame nyökkäsi myöntävästi. Hän tunsi Waldo Emersonin hyvin eikä senvuoksi voinut kuvitellakaan vastakkain heikkoa, arkaa nuorukaista ja sellaista petoa, jollaista tämän vaalenneen luurangon oli täytynyt kannattaa. Ja heidän jalkojensa juuressa viruvat Lättäjalan luut olivat mykkänä todistuksena sellaisesta mahdottomuudesta.

Äkkiä erään merimiehen luikkaus suuntasi heidän huomionsa laakson vastaiseen laitaan. Mies seisoi kummulla, huitoi käsiään ja viittoili rajusti korkeaan kallioon päin, joka äkkijyrkkänä kohosi rehevästä viidakkoruohikosta. Kaikkien silmät kääntyivät kiihtyneen merimiehen osoittamaan suuntaan. Aluksi he eivät erottaneet mitään, mutta pian ilmestyi hahmo vähäiselle kohoamalle. Se oli ihminen, ja niinkin kaukaa kaikki olivat varmoja, että se oli nainen. Ja hänen takanaan riensi toinen olento. Naista takaa-ajava otus oli paksu ja tanakkatekoinen. Se olisi saattanut olla henkiinvironneena sama olento, jonka luurangon he olivat äsken löytäneet.

Saisiko otus naisen kiinni, ennenkuin viimemainittu ennättäisi kalliolle? Olisiko pakenija turvassa edes sielläkään? Burlinghame ja Stark olivat jo lähteneet juoksujalkaa oikaisemaan kalliota kohti. John Alden Smith-Jones seurasi verkkaisemmin. Miehet kiiruhtivat päällikköjensä jälessä.

Tyttö oli saapunut kalliolle ja kapusi niiden jyrkkää rinnettä ylöspäin ketterästi kuin orava. Mies kiipesi ihan hänen kintereillään. Katsojat näkivät tytön pääsevän kielekkeelle, jonka yläpuolella ammottavasta luolasta hän ilmeisesti toivoi saavansa turvapaikan, ja kiipeävän tikkaina käyttämäänsä huojuvaa vesaa myöten. He huoahtivat helpotuksesta, sillä nyt hän näytti ehtineen turvaan — mies oli vielä seuraavalla alemmalla kielekkeellä.

Mutta seuraavalla hetkellä valtasi tarkkailijat kauhu. Tyttöä takaa-ajava raakalainen oli tarttunut jättiläiskourallaan vesan alapäähän ja kiskoi sitä parhaillaan pois kielekkeen reunalta. Hetkisen kuluttua tyttö suistuisi joko hänen syliinsä tai kauheaan kuolemaan alhaalla oleviin säröisiin kiviin.

Burlinghame ja Stark seisahtuivat yhtä aikaa ja veivät molemmat pyssyn poskelleen. Pamahti kaksi laukausta, niin lähekkäin, että ne kuulostivat yhdeltä.

SEITSEMÄS LUKU

Huomattuaan Nadaran oli Thurg kiitänyt kallion juurelle, karjuen ja mylvien kuin vimmastunut härkä. Hän kiipesi puoliväliin pyrkiessään tytön korkeaan turvapaikkaan. Mutta sitten oli hyvin tähdätty, rosoinen kivi saanut hänet äkkiä pysähtymään, syljeksien verta ja hampaita vahingoittuneesta suustansa. Hän katsahti Nadaraan ja kiljui raivokkaasti, uhkaillen kostoa. Nadara sinkautti häntä toisella kivellä, joka osui suoraan hänen silmäänsä, kaataen hänet kuin tukin kapealle kielekkeelle, jolla hän oli seissyt. Nopeasti alkoi tyttö laskeutua hänen luokseen päättääkseen aloittamansa työn, sillä hän tiesi, että kun Thurg nyt kerran oli löytänyt hänen piilopaikkansa, ei hän saisi rauhaa eikä turvaa, niin kauan kuin hirviö oli elossa.

Mutta hän ei ollut ehtinyt juuri muuta kuin laskea puun alempana olevalle kielekkeelle, kun miehen jättiläisruho alkoi liikkua ja Thurg nousi istumaan. Ketterästi Nadara kiipesi uudelleen kielekkeelleen ja veti seipään uudelleen ylös. Hän oli heittämäisillään miestä uudella kivellä, kun viimemainittu puhutteli häntä.

»Me olemme yksin maailmassa», alkoi hän. »Suuri Nagoola on surmannut koko sinun kansasi ja koko minun kansani. Tule alas! Eletään rauhallisesti yhdessä. Koko maailmassa ei ole ainoatakaan muuta ihmistä hengissä.»

»Minäkö tulisin sinun luoksesi!» huusi hän pilkallisesti. »Eläisin sinun kanssasi! Mieluummin eläisin metsässä tonkivien sikojen seurassa. Mene tiehesi! Muutoin lopetan aloittamani työn ja tapan sinut. En eläisi sinun kanssasi, vaikka tietäisin sinun olevan viimeisen inhimillisen olennon koko maailmassa.»

Thurg rukoili ja uhkaili, mutta kaikki oli turhaa. Uudelleen hän yritti kavuta tytön luokse, mutta taaskin hyvin tähdätyt kivet karkoittivat hänet. Vihdoin hän peräytyi, ärjyen ja uhkaillen.

Viikkokausia hän kärkkyi kallion läheisyydessä. Nadaran niukat ruokavarat olivat pian lopussa. Hänen oli pakko laskeutua maahan hankkimaan lisää ruokaa ja täyttämään kurpitsansa tahi kuolla nälkään ja janoon. Hän kävi metsässä öisin, vaikka musta Nagoola oli saalistamassa ja väijyi uhmaavana pimeydessä. Vihdoin mies huomasi hänet hänen ollessaan tällaisella yöllisellä retkellään ja oli vähällä saavuttaa hänet, ennenkuin hän ehti turvaiselle kielekkeelleen.

Kolme päivää Thurg piti häntä tiukasti vankina. Taaskin hänen muonavaransa ehtyivät. Kahdesti oli Nagoola vähällä saada hänet kynsiinsä metsässä. Enää hän ei rohjennut uhitella kohtaloa menemällä synkkään metsään yön aikana. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin panna kaikki alttiiksi koettamalla vielä viimeisen kerran pujahtaa Thurgin kynsistä päivällä ja etsiä uusi piilopaikka jossakin saaren kaukaisessa sopessa.

Valppaasti hän tähyili sopivaa tilaisuutta, ja raakalaisen poistuttua vähäksi aikaa hakemaan ravintoa itselleen lipui tyttö vikkelästi kallion juurelle ja kiiti korkeassa ruohikossa laakson vastaiseen reunaan.

Sinä päivänä Thurg oli osunut kauriiden jäljille etsiessään metsästä marjoja, jotka olivat siihen aikaan kypsyneet ja joista hän erikoisesti piti. Jäljet veivät metsän reunaa pitkin laakson vastaiseen laitaan ja sieltä kukkuloiden ylitse niiden takaiseen seutuun. Koko päivän Thurg seurasi nopsajalkaisia eläimiä, kunnes hänen vihdoin onnistumatta saavuttaa niitä oli luovuttava niitä vaanimasta ja palattava kalliolle, ettei hänen arvokkaampi otuksensa pääsisi karkuun.

Kukkuloiden ja kallioiden puolivälissä hän äkkiä joutui vastakkain Nadaran kanssa. He olivat vajaan kahdenkymmenen askeleen päässä toisistansa. Mielihyvästä ulvoen Thurg syöksyi tavoittamaan tyttöä, mutta tämä pyörähti pakoon, ennenkuin mies ehti tarttua häneen käsiksi. Jos Thurgin toiset senpäiväiset ajettavat olivat olleet nopeita, niin oli Nadarakin, sillä pelko lainasi siivet hänen nopsille jaloilleen. Thurg juosta lönkytti hänen jälessään, ja jos matka olisi ollut lyhyempi, olisi hän jäänyt kauas jälkeen. Mutta heidän kohtaamispaikaltaan oli pitkä matka Nadaran kalliolle. Tyttö jaksoi jätättää miestä lyhyellä välillä, mutta kun voitto jäi kestävyyden varaan, oli raakalaisella suunnattomasti edullisempi puoli.

Heidän lähestyessään päämaalia Nadara tajusi kintereillään huohottavan hirmuolennon ripeästi lyhentävän hänen alussa saavuttamaansa etumatkaa. Hän pinnisti kaikki voimansa ja jokaisen lihaksensa välttääksensä häntä uhkaavaa kohtaloa. Hänen saapuessaan kalliolle oli Thurg ihan hänen takanaan. Miltei tyyten uupuneena hän reutoutui ylöspäin, kuten hänestä itsestään tuntui, surkean hitaasti. Vihdoin hänen kätensä ulottui puuhun, jota myöten hän pääsisi luolansa suulle — hetkisen kuluttua hän olisi turvassa. Mutta hänen virinnyt toivonsa sammui, kun hän tunsi vesan luistavan ja alaspäin vilkaistessaan näki Thurgin kiskovan sitä pois paikaltaan.

Hän sulki silmänsä, jotta ei näkisi allaan ammottavaa kuilua, johon hän oli suistumaisillaan. Ja sitten hänen korviaan vihlaisi hirvittävin ääni, mitä hän oli koskaan kuullut, lukuunottamatta sateen tullen taivaalla kiirivää ukkosenjyrinää. Mutta tämä ääni ei kajahtanut ylhäältä, vaan alhaalta laaksosta.

Tikkaat taukosivat luisumasta. Tyttö avasi silmänsä ja katsahti alaspäin. Syvällä hänen allaan virui Thurgin ruumis. Hän erotti, että mies oli ihan kuollut. Vainaja makasi kasvoillaan ja hänen selässään olevista kahdesta pienestä reiästä valui kummastakin vähäinen verivirta.

Nadara kiipesi kielekkeelleen, veti vesan jälkeensä ja katseli sitten ympärilleen saadakseen selville, mistä kummallinen ääni ja Thurgin äkillinen kuolema johtuivat, sillä hän ei voinut olla liittämättä niitä toistensa yhteyteen. Alhaalla laaksossa hän näki joukon outoihin asuihin puettuja miehiä, jotka tulivat kalliolle päin. Hän keräsi heittokivensä lähelleen, käsiensä ulottuville. Nyt miehet olivat kallion juurella hänen kohdallaan ja huusivat hänelle. Hänen silmänsä menivät pystyyn kummastuksesta — muukalaiset puhuivat samaa outoa kieltä, jota Thandar oli koettanut opettaa hänelle. Hän huusi heille vastaan omalla kielellään, mutta he ravistelivat päätään ja viittoilivat häntä laskeutumaan alas. Häntä peloitti. Koko elämänsä ajan hän oli pelännyt miehiä eikä syyttäkään — kaikkia muita paitsi iäkästä kasvatusisäänsä ja Thandaria. Nämä muukalaiset olivat ilmeisesti miehiä. Hän ei voinut odottaa heiltä muuta kuin samanlaista kohtaloa kuin olisi saanut osakseen Thurgilta.

Yksi heistä oli alkanut kavuta kalliolle. Hän oli Stark. Nadara sieppasi kiven ja nakkasi sillä häntä. Hän sai hädintuskin sen väistetyksi ja lakkasi yrittämästä kiivetä tytön luokse. Nyt lähestyi Burlinghame käsi koholla, kämmen Nadaraan päin merkiksi siitä, ettei hän ahdistaisi tyttöä. Nadara muisti hieman Thandarin opettamaa kieltä — kenties miehet ymmärtäisivät sitä.

»Menkää tiehenne!» huusi hän. »Menkää tiehenne! Nadara tappaa ilkeät miehet.»

Mielihyvän ilme levisi Burlinghamen kasvoille — tyttö puhui englanninkieltä.

»Me emme ole ilkeitä miehiä», luikkasi hän vastaan. »Me emme tee sinulle pahaa.»

»Mitä te sitten tahdotte?» tiedusti Nadara vieläkään uskomatta pelkkiä sanoja.

»Haluamme puhella kanssasi», vastasi Burlinghame. »Etsimme erästä ystäväämme, joka haaksirikkoisena joutui tälle saarelle. Tule alas. Emme tee sinulle pahaa. Emmekö ole jo osoittaneet olevamme ystäviäsi surmaamalla tämän sinua hätyyttäneen vintiön?»

Tämä mies puhui ihan samaa kieltä kuin Thandar. Nadara ymmärsi hänen kaikki sanansa, sillä Thandar oli puhunut hänelle paljon englanninkieltä. Hän ymmärsi sitä paremmin kuin osasi sitä puhua. Jos he kerran puhuivat samaa kieltä kuin Thandar, täytyi heidän olla kotoisin samasta maasta. Kenties he olivat Thandarin ystäviä. Joka tapauksessa he olivat hänen kaltaisiaan, eikä Thandar milloinkaan ahdistanut naisia. Hän saattoi luottaa heihin. Verkkaisesti hän laski seipään paikoilleen ja alkoi laskeutua. Useita kertoja hän jäi kahdelle päälle, mielien palata kielekkeelleen, mutta lopulta aina Burlinghamen ystävällinen ääni ja rohkaisevat sanat tehosivat, ja pian Nadara seisoi heidän edessään.

Priscillan päällystö ja merimiehet kertyivät tytön ympärille. Heihin tekivät hänen käytöksensä ja hänen kauneutensa ja ryhtinsä koruton arvokkuus voimakkaan vaikutuksen. Vasemmalle olkapäälleen kiinnitettyä laajaa, mustaa pantterintaljaa hän kantoi majesteetillisesti kuin kuningatar ja niin luonnollisesti, ettei hänen siveyttään voinut vähääkään epäillä, vaikka se jätti hänen vartalostaan paljaaksi ihan yhtä paljon kuin verhosikin. William Stark, Priscillan ensimmäinen perämies, pidätti henkeään — ei koskaan, siitä hän oli varma, ollut Jumala luonut viehättävämpää olentoa.

Kallion laelta tirkisteli takkuinen mies outoa näkyä. Hän räpytteli pieniä silmiään, kynsi takkuista päätään, ja kerran hän sieppasi lähellään olevan ison kiven. Mutta hän ei heittänyt sillä alhaalla seisovaa seuruetta, sillä hän oli kuullut pyssyjen kovat pamahdukset, huomannut savun tuprahtavan piippujen suista ja nähnyt Thurgin äkkiä ja ihmeellisellä tavoin sortuvan maahan.

Nadara heilautti olkansa ylitse peukaloansa kallioon päin. Burlinghame tähyili kivistä seinämää, mutta ei erottanut siellä merkkiäkään muista elollisista olennoista.

»Kuinka kauan sitten he kuolivat ja mikä heidät surmasi?» jatkoi
Burlinghame.

Vastaillen kysymyksiin Nadara selosti kaikkea, mitä oli tapahtunut maanjäristysyön jälkeen. Hänen kuvauksensa nojalla olivat amerikkalaiset varmoja siitä, että äskettäin, oli sattunut raju maanjäristys, joka oli järkyttänyt saaren perustuksia.

»Tiedusta häneltä Waldoa!» supatti Smith-Jones uskaltamatta itse lausua kysymystä.

»Etsimme erästä nuorta miestä», sanoi Burlinghame, »joka suistui laivasta mereen tämän saaren länsirannikolla. Tiedämme hänen päässeen hengissä maihin, sillä olemme kuulleet hänestä. Oletko nähnyt tätä muukalaista tai kuullut hänestä. Hänen nimensä on Waldo Emerson Smith-Jones. Tämä herra on hänen isänsä», lisäsi hän, osoittaen Smith-Jonesia.

Silmät levällään Nadara katseli John Alden Smith-Jonesia. Tämä mies siis oli Thandarin isä. Hän sääli miestä kovasti, sillä hän tiesi hänen rakastaneen Thandaria — Thandar oli usein vakuuttanut hänelle niin. Hän ei oikein tiennyt, miten kertoisi kaikesta — hän ei olisi tahtonut tuottaa toiselle samanlaista tuskaa ja surkeutta kuin oli itse saanut kestää.

»Missä hän on?» huusi Waldon isä. »Missä ovat ne ihmiset, joiden seurassa hän on täällä oleskellut?»

Nadara meni lähelle John Alden Smith-Jonesia. Hänen viattomassa, nuoressa sydämessään ei ollut vähääkään pelkoa tätä miestä kohtaan, Thandarin isää kohtaan, joka rakasti Thandaria. Hän tunsi vain syvää sääliä ja myötätuntoa sen murheen tähden, jonka hän pian miehelle tuottaisi. Hellästi hän tarttui vieraan käteen ja katso suruisesti häntä silmiin.

»Hän on kansansa luona, joka oli myöskin minun kansani — niistä ihmisistä juuri äsken puhuin», vastasi Nadara hiljaa. »Hän on kuollut.» Sitten hän painoi kasvonsa miehen kättä vasten ja purskahti itkemään.

Isku pani John Alden Smith-Jonesin horjumaan. Tuntui uskomattomalta — mahdottomalta — että Waldo oli kestänyt kaikki, mitä hän varmasti oli kokenut, tuhoutuakseen vihdoin ainoastaan muutamia lyhyitä viikkoja ennen avun saapumista. Hetkeksi hän unohti tytön. Nadaran kuumat kyyneleet, joita tippui hänen kädelleen, herättivät hänet huomaamaan tytön läsnäolon.

Nadara nyökäytti, sekavan, tuuhean, sysimustan tukan peittämää päätään. John Alden Smith-Jones katseli useita minuutteja äänettömänä pää kumarassa nyyhkyttävää tyttöä. Hänen patriisinaivoissaan risteili monenlaisia ajatuksia. Kasvatuksen, ympäristön ja perinnöllisyyden vaikutuksesta hän oli ahdasmielinen ja puritaaninen. Hän näki tytön niukan vaatteuksen ja pähkinänruskean ihon; mutta hän ei nähnyt Nadaran alastomuutta, sillä sisäinen ääni hänen sydämessään kuiskasi, että herttainen hyveellisyys verhosi tyttöä tehokkaammin kuin silkki- ja samettiasut ilman hyvettä olisivat saattaneet verhota. Hellästi hän kiersi kätensä tytön ympärille, vetäen häntä puoleensa.

Tuntia myöhemmin saapui Priscillaan juhlallinen ja murheen painama seurue. Rouva Smith-Jones oli nähnyt retkeläisten tulevan. Vaistomainen aavistus lienee varoittanut häntä, että he palatessaan toisivat hänelle surua. Ainakaan hän ei, kuten aikaisemmin oli tehnyt, ollut heitä vastassa aluksen kaiteen ääressä, vaan vetäytyi hyttiinsä, odottaen miestään sinne. Saapuessaan hänen luokseen puoliso toi muassaan puolialastoman nuoren naisen. Rouva Smith-Jones silmäili tyttöä, huonosti salaten kauhistustaan.

Waldon äiti kesti miehensä kertoman rusentavan uutisen paljoa lujempana kuin mies oli otaksunut. Oikeastaan hän olikin alunpitäen valmistautunut sitä kuulemaan. Hän ei ollut milloinkaan oikein tosissaan uskonut Waldon kykenevän pysymään pitkää aikaa hengissä kaukana bostonilaisen kotinsa mukavuudesta ja ylellisyydestä ja hänen valppaasta huolenpidostaan.

»Entä kuka on tämä — hm — henkilö?» tiedusti hän vihdoin kylmästi, pitäen silmälasejaan silmiensä edessä luodessaan kulmakarvat koholla paheksuvan katseen Nadaraan.

Tyttö ymmärsi paremmin vanhemman naisen käytöksen kuin sanat ja oikaisihe ylpeästi. Herra Smith-Jones rykäisi ja punehtui. Hän astui Nadaran luokse ja laski kätensä hänen hartioilleen.

»Mokoma julkea tuhkimo!» kivahti rouva Smith-Jones. »Rohkenee rakastaa
Smith-Jonesia!»

»No, no, Louisa!» tyynnytteli hänen puolisonsa. »Muista, että hänkin kärsii — älä tee hänen murhettaan vieläkin katkerammaksi! Hän on rakastanut poikaamme, ja Waldo on vastannut hänen rakkauteensa.»

»Se ei ole totta!» huusi rouva Smith-Jones. »Se ei ole totta! Waldo Emerson ei olisi ikinä alentunut rakastamaan sellaista naista, joka ei kuulu hänen omaan ylhäiseen yhteiskuntaluokkaansa. Kuka on tämä nainen, ja mitä todistuksia sinulla on siitä, että Waldo on rakastanut häntä?»

»Olen Nadara», lausui tyttö, vastaten itse omasta puolestaan, »ja tämä todistaa, että hän rakasti minua. Hän mainitsi, että tämä on meidän välillämme uskollisuuden merkkinä, kunnes pääsisimme hänen maahansa ja voisimme solmita avioliiton sikäläisten tapojen mukaisesti.» Hän ojensi vasenta kättään, jonka nimettömässä sormessa säihkyi iso timantti. Rouva Smith-Jones tunsi jalokiven heti.

»Vien hänet kotiin», vastasi mies. »Hänen pitäisi olla tyttäremme, sillä Waldo olisi tehnyt hänet tyttäreksemme, jos olisi elänyt. Hän ei voi jäädä tälle saarelle. Kaikki hänen läheisensä saivat surmansa maanjäristyksessä, joka tuhosi Waldonkin. Hän on alituisessa vaarassa, sillä häntä väijyvät villit pedot ja vielä villimmät ihmiset. Meidän ei sovi jättää häntä tänne, ja vaikka sopisikin, en tekisi sitä, sillä poika-vainajamme tähden olemme velvolliset huolehtimaan hänestä, kuten Waldo olisi huolehtinut — ja meillä on vieläkin suurempi velvollisuus häntä kohtaan.»

»Minun on saatava olla yksin». Muuta ei rouva Smith-Jones vastannut. »Vie hänet pois, John. Luovuta hänelle tämän vieressä oleva hytti ja käske Marien pukea hänet kunnolliseen asuun — Marien vaatteiden pitäisi suunnilleen sopia hänelle.» Hänen äänestään soinnahti nyt enemmän väsymystä ja surua kuin kiukkua.

Herra Smith-Jones saattoi Nadaran ulos hytistä ja kutsui hänen luokseen Marien, mutta Nadara särki hänen suunnitelmansa ilmoittamalla haluavansa palata rannalle.

»Hän ei pidä minusta», sanoi hän, nyökäten rouva Smith-Jonesin hyttiin päin, »enkä minä tahdo jäädä tänne».

John Alden Smith-Jones tarvitsi kauan aikaa taivuttaakseen tytön muuttamaan mieltään. Hän huomautti vaimonsa olevan hyvin rasittuneen ja järkkyneen Waldon kuoleman johdosta ja vakuutti hänen pohjaltaan olevan hyväntahtoisen naisen ja pian katuvan käytöstään tyttöä kohtaan. Ja lopulta Nadara suostui jäämään Priscillaan. Mutta kun Marie olisi pukenut hänet sivistysmaailman mukaiseen asuun, pani hän jyrkästi vastaan — halveksien innoittavaa ja epämukavaa vaatteusta.

Vasta kahden päivän kuluttua lähetti rouva Smith-Jones noutamaan häntä luokseen. Kun hän astui rouvan hyttiin, pääsi viimemainitulta heti paheksumisen huudahdus hänen barbaarisen asunsa tähden.

»Annoinhan määräyksen, että Marien oli vaatetettava teidät kunnollisesti. Pukunne on sopimaton», moitti hän. «Tuo karhunnahka loukkaa siveellisiä tunteita.»

»En ikinä käytä narrimaisia pukujanne», huusi hän. »Tämän antoi Thandar minulle — omin käsin hän surmasi Nagoolan, mustan pantterin, ja antoi taljan minulle, tulevalle puolisolleen. Luuletko minun vaihtavan sen noin kelvottomiin tamintihin kuin nuo ovat?» Halveksivasti heilauttaen kättänsä hän osoitti rouva Smith-Jonesin kallista aamupukua.

Vanhempi nainen unohti loukatun arvokkuutensa saadessaan tytön sanoista vihjauksen, miten pääsisi hänestä eroon ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Nadara oli maininnut Thandar-nimisen miehen ja julkeasti kerskunut, että tämä Thandar oli tappanut pedon, jonka taljaa hän käytti, ja antanut nahan hänelle vaatteukseksi. Hän oli myöntänyt, että hänestä piti tulla tämän miehen »puoliso». Rouva Smith-Jonesia puistatti. Samassa astui herra Smith-Jones hyttiin. Hän hymyili hupaisesti Nadaralle ja sitten naisten asennoista nähdessään joutuneensa taistelunäyttämölle katsoi kysyvästi vaimoonsa.

»Kyllin paljon, John», huudahti rouva, »todistamaan oikeaksi alkuperäisen väitteeni, että tämän naisen ottaminen mukaamme oli hyvin ajattelematon teko — juuri äsken hän myönsi lupautuneensa jonkun Thandariksi nimittämänsä henkilön 'puolisoksi'. Hän on julkea — minä en salli hänen tulla kotiini, eikä hän saa viipyä Priscillassa kauempaa kuin on välttämätöntä jättääksemme hänet ensimmäiseen sivistyneeseen satamaan.»

Herra Smith-Jones katsahti kysyvästi Nadaraan. Tyttö oli arvannut, että rouva Smith-Jonesin kiihtymys oli johtunut virheellisestä päätelmästä. Hän oli unohtanut, etteivät toiset tienneet Waldon ja Thandarin olevan saman henkilön. Nyt hän tuskin malttoi pidättyä hymyilemästä huvitettuna ja vastustaa kiusausta käyttää hyväksensä rouva Smith-Jonesin tietämättömyyttä ja ärsyttääksensä häntä yhä enemmän.

»Oliko sinulla toinenkin rakastaja Waldon lisäksi?» tiedusti herra
Smith-Jones.

»Rakastin Thandaria», vastasi tyttö. »Thandar oli kansani kuningas. Hän rakasti minua. Hän tappoi Nagoolan minun tähteni ja antoi minulle sen taljan. Hän surmasi myöskin Korthin ja Lättäjalan. He tahtoivat minua omakseen, mutta Thandar surmasi heidät. Ja myöskin Isonyrkin hän kaasi ja Sagin, surmaajan — oi, Thandar oli valtava taistelija. Onko teistä ihme, että rakastin häntä?»

»Hän oli kammottava murhaaja!»; kivahti rouva Smith-Jones. »Ja ajatella, että Waldo-parkani, arka, helläsydäminen Waldo-raukkani oli tuomittu elämään sellaisten raakalaisten parissa! Voi, se on liian hirveätä!»

Nadaran silmät menivät levälleen. Nyt oli hänen vuoronsa tyrmistyä.
»Arka, helläsydäminen Waldo-raukka!» Oliko hän kuullut oikein.
Saattoivatko he kuvailla samaa miestä? Tässä piili varmasti erehdys.

»Thandar oli Waldo», vastasi Nadara. »Thandarin nimen annoin minä hänelle — se merkitsee uljasta. Hän oli hyvin uljas», huusi hän. »Hän ei ollut 'arka', ja' helläsydäminen' hän oli vain naisia ja lapsia kohtaan.»

Rouva Smith-Jones ei ollut ennen niin pahasti kauhistunut koko elämänsä aikana.

»Pois hytistäni!» kiljaisi hän. »Oivallan onton valheesi perinpohjin. Ajattelemattomuudessasi paljastit itsesi ja halvan siveettömyytesi ja nyt koetat turvautua halpaan parjaukseen väittämällä, että armas poika-vainajani oli kamalia, raakoja päälliköltänne. Enää et minua petä. Pois hytistäni!»

Herra Smith-Jones seisoi kuin halvaantuneena. Hän ei voinut uskoa tytön esiintyneen petollisesti — tuntui mahdottomalta, että Nadara olisi voinut pettää häntä niin pahasti — mutta ei hän myöskään voinut epäillä omia korviaan. Oli luonnollisestikin ihan liian järjetöntä koettaakaan uskoa, että Waldo Emerson ja peloittava Thandar olivat olleet sama henkilö. Tyttö oli mennyt liian pitkälle, mutta sittenkään Smith-Jones ei voinut uskoa häntä pahaksi. Tämän täytyi olla selitettävissä.

Tällä välin oli Nadara poistunut huoneesta pieni leuka korkealle nostettuna. Enää hän ei ikinä, niin hän päätti, alistuisi Thandarin äidin herjattavaksi. Hän meni kannelle. Hänen oli käynyt vaikeaksi olla päivällä kannen alla. Hän kaipasi raitista ilmaa ja ylhäällä tarjoutuvaa virkistystä. Päällystö oli ollut hyvin ystävällinen häntä kohtaan. Stark oli paljon hänen seurassaan. Mies oli silmittömästi rakastunut puoli villiin tyttöön. Saavuttuaan rouva Smith-Jonesin hytistä tullessaan kannelle sattui hän ensiksi kohtaamaan Starkin. Hän olisi mieluimmin ollut yksin suruineen ja suuttumuksineen, mutta mies tuli hänen seuraansa. Yhdessä he seisoivat kaiteeseen nojaten ja katselivat synkkien pilvien lähestymistä. Oli tulossa myrsky, jonka haudetta oli ollut ilmassa jo useiden päivien aikana.

Stark ei tiennyt mitään siitä, mitä kannen alla oli tapahtunut, mutta näki tytön olevan pahoillaan ja koetti lohduttaa häntä. Vihdoin hän tarttui Nadaran käteen ja silitti sitä hyväilevästi puhellessaan. Ennenkuin tyttö aavisti, mitä toisella oli mielessä, kuiskutti Stark intohimoisia lemmensanoja hänen korvaansa. Nadara vetäytyi kauemmaksi, ja hänen otsansa rypistyi hämmästyksestä.

»Älä puhu Nadaralle tuollaista!» kielsi hän. »Hän ei rakasta sinua.» Ja sitten hän poistui hyttiinsä.

Stark katseli poistuvan tytön jälkeen. Hänen luontonsa oli kiihdyksissä pohjiansa myöten. Mikä oli tuo raakalaistyttö hyljeksiäkseen häntä? Mikä olisi Nadaran kohtalo ollut ilman hänen hyvin tähdättyä laukaustaan? Eikö häntä ahdistanut mies ollut vain noudattanut hänen villin kansansa tapoja? Hän olisi ottanut tytön omakseen väkisin. Ja sillä tavoin hänet olisi aina otettu, jos hänet olisi jätetty omaan saareensa. Muunlaisia kosimistapoja hän ei tuntenutkaan. Juuri sellaista Nadara odotti. Hän oli ollut hupsu kuiskiessaan tytölle sivistyneitten ventoja sanoja. Niiden tähden oli tyttö alkanut halveksia häntä. Hän olisi ymmärtänyt väkivaltaa ja rakastanut häntä sen vuoksi. No niin, hän näyttäisi Nadaralle osaavansa olla yhtä hurja kuin kuka hänen villi rakastajansa tahansa.

Rajusää puhkesi valloilleen. Tuuli yltyi hirmumyrskyksi. Priscillan oli pakko kääntyä pakenemaan luonnonvoimien raivoa, joten se palasi kahtena viime päivänä taivaltamansa matkan ja ajautui sitten pohjoiseen.

Sillä ajalla Stark ei nähnyt Nadaraa vilahdukseltakaan. Kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua oli tuuli asettunut, ja aallokko alkoi tyyntyä normaaliseksi. Oli ensimmäinen ilta myrskyn jälkeen. Priscillan kansi oli melkein autiona. Pursi lipui hitaasti lähellä saarta, joita on lukuisasti eteläisen Tyynenmeren siinä osassa.

Nadara tuli kannelle kävelemään ennen maatapanoa. Stark ja kaksi merimiestä olivat vahdissa. Tytön nähtyään lähestyi ensimmäinen perämies häntä ja puhutteli häntä, ikäänkuin ei olisi sattunut mitään, mikä olisi voinut pilata heidän ystävällisiä suhteitaan. Hän haasteli myrskystä ja osoitti läheisen rannikon tummia ääriviivoja, keskustelun aikana ohjaten häntä aluksen peräpuolelle, pois keulempana olevien merimiesten näkyvistä.

Äkkiä hän pyörähti tyttöön päin ja sieppasi hänet syliinsä. Häikäilemättömän väkivaltaisesti hän puristi Nadaraa rintaansa vasten ja peitti hänen kasvonsa suudelmilla. Nadara rimpuili, koettaen kiskoutua irti, mutta Stark oli vahva mies ja painoi hänet hitaasti kannelle. Tyttö löi häntä kasvoihin ja rintaan ja epätoivoisessa hädässään huusi vihdoin apua. Heti mies iski häntä rajusti leukaan. Hento tyttö retkahti herpaantuneena ja tajuttomana kannelle.

Nyt Stark äkkiä oivalsi, kuinka raskaasti hän oli rikkonut. Hän tiesi, että Nadaran tultua tajuihinsa joutuisi hänen katala tekonsa kapteeni Burlinghamen korviin, ja hän pelkäsi tätä tyyntä, palveluksesta eronnutta meriupseeria pahemmin kuin pirua. Hän vilkaisi kaiteen ylitse. Olisi varsin helppo toimittaa tyttö pois tieltä. Hänen tarvitsisi vain pudottaa tajuton ruumis alhaalla aaltoilevaan veteen. Otettuaan tytön syliinsä hän kantoi hänet kaiteelle. Kuutamo valaisi Nadaran kasvoja. Mies katsahti vesille ja näki rannan olevan hyvin lähellä.

Pantaisiin toimeen tarkka tutkimus, ja merimiehet, jotka eivät suinkaan pitäneet hänestä, kuten hän hyvin tiesi, kertoisivat empimättä, että viimeksi oli hänet nähty tytön seurassa. Ilmeisesti hän joka tapauksessa joutuisi pahaan pinteeseen.

Taaskin hän silmäili Nadaran kasvoja. Tyttö oli hyvin kaunis. Stark halusi kiihkeästi häntä omakseen. Verkalleen hänen katseensa lipui valtameren tyynelle pinnalle, sitten jälleen hiljaiselle rannalle ja senjälkeen takaisin tyttöön. Hetkisen hän seisoi kahdella päällä. Sitten hän meni hytin seinustalle, jossa riippui pelastusvyö ja siihen kiinnitetty pitkä nuora.

Hän sitoi pelastusvyön Nadaran ympärille ja laski hänet sitten veteen. Tunnettuaan tytön painon siirtyneen nuoran varasta pelastusvyön kannatettavaksi hän hyppäsi purren kaiteen ylitse aluksen perässä kohisevaan tummaan veteen.

KAHDEKSAS LUKU

Nadara tuli tajuihinsa vasta sitten, kun Stark oli ehtinyt rannalle ja parhaillaan raahasi häntä hietikolle pois hyrskyjen ulottuvilta. Avattuaan silmänsä ei hän useihin minuutteihin oikein jaksanut muistaa, mitä oli tapahtunut, ennenkuin Stark oli käynyt hänen kimppuunsa. Pelastusvyö oli vielä hänen ympärillään, ja kun Stark kumartui irroittamaan sitä, tiesi hän, kuka mies oli, vaikka ei erottanutkaan hänen kasvojansa.

Mitä oli tapahtunut? Hitaasti tunkeutui hänen aivoihinsa aavistus miehen uskaliaasta teosta — Stark oli hypännyt Priscillasta mereen ja uinut maihin, hinaten hänet muassaan, jäämättä odottamaan häntä kohtaan tekemästänsä häikäilemättömästä väkivallasta koituvia seurauksia.

Sivistysolojen turvissa kasvaneesta tytöstä olisi Nadaran asema tuntunut toivottomalta. Mutta Nadara ei tiennyt mistään muusta turvasta kuin siitä, jonka hänelle soivat hänen oma valpas älynsä ja nopeasti toimivat nuoret lihaksensa. Hänestä olisi ollut äärettömän paljoa masentavampaa, jos hän olisi ollut tämän miehen seurassa purren ahtaalla alueella, sillä siellä oli kaikki outoa ja uutta. Hän oli vieläkin puolittain pelännyt ja epäillyt kaikkia Priscillassa olleita henkilöitä paitsi Thandarin isää ja kapteeni Burlinghamea. Mutta olisivatko he suojelleet häntä Starkilta? Sitä hän ei tiennyt. Hänen kansansa keskuudessa ainoastaan isä, veli tai puoliso suojeli naista sellaista miestä vastaan, joka tavoitteli häntä vasten hänen tahtoaan, ja sellaisia sukulaisia hänellä ei ollut pienellä aluksella.

Mutta täällä oli toisin. Vaistomaisesti hän tunsi asumattomalla rannalla, olipa se kuinka outo ja tuntematon tahansa, olevansa kaikin puolin etukynnessä Priscillan ensimmäiseen perämieheen verrattuna. Tämä mies oli viettänyt elämänsä sivistyskeskuksien läheisyydessä, eikä hänellä ollut aavistustakaan eränkävijäntaidosta, joka Nadaraan oli syöpynyt toiseksi luonnoksi; hän saattoi sortua kuolemaan hedelmällisessä ja riistaisessa maassa, koska ei osannut etsiä ravintoa eikä tiennyt, mikä oli syötävää, mikä ei. Sen verran hän oli oppinut Waldo Emersonin seurassa saamistaan aikaisemmista kokemuksista. Kun heidän polkunsa olivat ensi kerran osuneet yhteen, oli Waldo pystynyt tulemaan toimeen alkuperäisessä elämässä yhtä huonosti kuin vastasyntynyt lapsi — Nadaran oli ollut opetettava hänelle kaikki.

Takaansa Nadara kuuli puiden hiljaista kohinaa — elämää kuhisevan viidakkoyön kymmeniätuhansia ääniä — ja häntä hymyilytti. Heidän ympärillään oli sysipimeätä. Stark oli irroittanut pelastusvyön ja pannut sen tytön pään alle. Hän luuli Nadaraa vielä tajuttomaksi — kenties kuolleeksi. Nyt hän kiersi vettä vaatteistaan, seisoen selin tyttöön päin.

Nadara nousi pystyyn — meluttomasti kuin Nagoola. Varjon tavoin hän katosi rantaa reunustavan viidakon pimentoon. Varovasti ja valppaasti hän eteni sekavassa tiheikössä muutamia metrejä ja seisahtui paksun puunrungon viereen kuuntelemaan. Sitten hän päästi huuliltansa omituisen, hiljaisen äänen, kuunnellen senjälkeen taaskin hetkisen. Toistettuaan sen kolmasti hän nähtävästi oli varma, ettei ylhäällä ollut vaaraa väijymässä, heilautti itsensä alhaalla riippuville oksille ja kapusi vikkelästi ylöspäin, kunnes löysi mukavan haarautuman, jossa saattoi rauhassa levätä.

Rantahietikolla pusersi Stark liikaveden vaatteistaan ja kääntyi sitten tarkastamaan tyttöä virvotellakseen häntä, jos hän oli vielä hengissä. Pimeässäkin oli Nadaran hahmo selvästi näkynyt keltaista hiekkaa vastaan, mutta nyt hän oli poissa. Stark oli ymmällä. Nopeasti hänen katseensa lipui puolelta toiselle, mutta tyttöä ei näkynyt missään. Oli ranta, meri ja viidakko. Minkä niistä hän oli valinnut pakotiekseen? Stark ei tarvinnut kauan arvatakseen sen, vaan suuntasi heti askeleensa muodottomana ja synkkänä häämöttävää metsänreunaa kohti.

Lähestyessään sitä hän eteni verkkaisemmin. Kun hän ajatteli, että hänen pitäisi tunkeutua tuohon kammottavaan metsään, kulkivat kylmät väreet pitkin hänen selkäpiitään. Oliko pelkkä tyttö rohjennut uhmata sen nimettömiä kauhuja? Hänen oli täytynyt se tehdä, ja niin päätellessään sai Stark uutta tarmoa. Jos tyttö kerran oli uskaltanut, uskaltaisi varmasti hänkin. Uudelleen hän alkoi ripeästi astella viidakkoon.

Ehdittyään ihan sen rajaan hän kuuli hiljaista, kaameata ääntä vain kymmenkunnan askeleen päästä pimeästä, kammottavasta tiheiköstä. Siellä Nadara päästi ilmoille ne kaksi ääntä, joiden joku hänen heimonsa muinainen esi-isä oli huomannut puristavan vastausmurinan Nagoolalta ja innoittavan sihinän ihmisen toiselta periviholliselta — isolta, niljaiselta matelijalta, joka kiertyneenä aaltomaisiin mutkiin väijyi puiden oksilla. Vain niitä Nadara pelkäsi — niitä ja ihmistä. Ennenkuin hän kapusi yöllä puuhun, oli hänen senvuoksi tapana varmistautua, ettei hänen turvapaikakseen valitsemansa puun oksilla ollut Nagoolaa eikä Coovraa. Stark peräytyi hätäisesti eikä enää koko pitkän, kammottavan yön aikana uskaltanut poistua rantahietikolta.

Aamun valjetessa Nadara oli suuresti virkistynyt nukuttuaan verrattain hyvässä turvassa isossa puussa, kun taas Stark oli riutunut ja uupunut vietettyään unettoman yön pelon ja harmittelun vallassa. Hän kiroili itseänsä, tyttöä ja eläimellistä intohimoaan, mutta kun hänen ajatuksensa sitten loitsivat Nadaran viehkeät kasvot ja houkuttavan kauniin vartalon hänen sielunsa silmien eteen, hypähti hän pystyyn ja lähti ripein askelin viidakkoon. Hän etsisi tytön käsiinsä. Kaikki se, mitä hän oli uhrannut, ei saisi mennä hukkaan. Hän etsisi tytön ja pitäisi hänet. Yhdessä he perustaisivat kodin tälle troopilliselle rannikolle. Hän ottaisi elämästä irti niin paljon kuin suinkin saisi.

Käveltyään vain muutamia askelia hän huomasi Nadaran paljaiden jalkojen jäljet, jotka olivat selvästi painuneet kosteaan hiekkaan ja veivät metsään. Hymyillen tyytyväisenä ja voitonvarmana mies seurasi niitä kasvullisuuden sokkeloihin, jotka olivat kosteat ja hämyiset aamuauringon lämpimistä säteistä huolimatta.

Sattumalta hän osui suoraan Nadaran kohdalle. Tyttö oli laskeutunut puusta etsimään vettä. He näkivät toisensa yhtä aikaa. Nadara kääntyi pakenemaan syvemmälle metsään. Mies riensi hänen kintereillään. Ajoa jatkui useita satoja metrejä sankassa viidakossa, joka äkkiä päättyi kapean, kivikkoisen aukeaman reunaan. Aukeaman takana oli äkkijyrkkä kallio, jonka laki kohosi lähes sata metriä puiden latvojen yläpuolelle.

Hymyntapainen levisi Starkin huulille, kun hän näki esteen, jonka luonto oli sijoittanut hänen saaliinsa tielle. Mutta melkein heti se hyytyi kauhun ilmeeksi, kun oikealta kuuluva heikko melu veti puoleensa hänen huomionsa pakenevasta tytöstä. Hetkiseksi hän seisahtui tyrmistyneenä, mutta vilkaistuansa sitten hätäisesti Nadaraan päin hän näki tytön kapuavan jyrkälle kallioseinämälle ketterästi kuin apina. Päästäen huudon herättääkseen tytön huomiota hän uudelleen syöksyi kiitämään jälessä, mutta tällä kertaa itse takaa ajettuna. Ahdistaja oli muuttunut ahdistettavaksi, sillä hänen jälessään juoksi parikymmentä maalattua raakalaista, heiluttaen pitkiä, ohuita keihäitään ja teräväkärkisiä parangejaan.

Nadara ei ollut tarvinnut Starkin varoitushuutoa havaitaksensa villit. Hän oli nähnyt heidät heti viidakon reunasta tultuaan, ja heidät nähtyänsä hän tiesi, ettei hänen enää tarvinnut pelätä valko-ihoista miestä. Mutta villien hän tajusi olevan itselleen vaarallisempia, koska heidän epäilemättä olisi varsin helppo saavuttaa hänet omilla tutuilla alueillaan, kun hän taas olisi huoletta kyennyt välttämään valkoista miestä vaikka kuinka kauan.

Ehdittyänsä kallioseinämän puoliväliin Nadara pysähtyi silmäilemään taaksensa. Stark oli ennättänyt rinteen juurelle vähän matkaa ahdistajainsa edellä. Hän oli valinnut sen tien nähtyään, kuinka helposti tyttö oli kiivennyt kiviseinämälle, mutta hän ei ollut laskelmissaan ottanut huomioon elinikäistä harjoitusta, johon Nadaran ketteryys perustui. Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka hän oli elänyt jyrkkien kallioiden kupeilla ja niillä sijaitsevissa luolissa. Ensimmäiset epävakaiset lapsenaskeleensa hän oli astunut kapeiden, viettävien kielekkeiden reunamilla.

Mutta kallion juurelle saavuttuansa mies huomasi edessään ylipääsemättömältä näyttävän seinämän. Hän loi säikähtyneen, vetoavan katseen kaukana yläpuolellaan olevaan tyttöön. Kahdesti hän yritti reutoutua pois lähestyvien raakalaisten ulottuvista, joiden tatuoidut kasvot, riippuvat, puhkaistut korvalehdet ja teräviksi hiotut, mustatut hampaat tekivät heidät vieläkin hirveämmän näköisiksi kuin heidän murha-aseensa ja sotaiset kiljaisunsa ja liikkeensä. Molemmilla kerroilla hän luisui takaisin, rajusti hapuillen kallioulkonemia ja niitä sitkeitä kasveja, jotka olivat saaneet jalansijaa graniitin halkeamissa. Hänen raapiutuneista käsistänsä vuoti verta, hänen kasvonsa olivat naarmuissa ja vaatteensa repeytyneet. Ja nyt olivat villit hänen niskassaan. He olivat nähneet, että hän oli aseeton. Vielä ei ollut tarvis käyttää keihästä eikä parangia; he vangitsisivat hänet elävältä.

Entä tyttö? Raakalaiset olivat ihmeekseen nähneet hänen nopeasti kapuavan jyrkälle kalliolle. Heidän kaikista ruumiillisista saavutuksistaan huolimatta tämä oli heistäkin käsittämätöntä. He olivat metsä- ja jokikansaa, asuivat korkeiden paalujen varaan rakennetuissa, olkikattoisissa majoissa eivätkä juuri ollenkaan tunteneet luola-ihmisten elintapoja. Heistä oli tämän oudon, valkoihoisen tytön teko suorastaan ihmeellinen.

Nadara näki heidän raa'asti tarttuvan kauhun lamauttamaan Starkiin, sitovan hänen kätensä selän taakse ja sitten jälleen suuntaavan huomionsa häneen.

Kolme soturia koetti kiivetä kalliolle hänen jälkeensä. He nousivat hitaasti ylöspäin. Tyttöä hymyilyttivät heidän silminnähtävä pelkonsa ja kömpelyytensä — hänen ei tarvinnut pelätä näitä miehiä, he eivät ikinä kykenisi saavuttamaan häntä. Hän salli heidän lähestyä noin neljän metrin päähän itsestään, irroitti sitten sirpaleen rapautuneesta graniitista ja viskasi sillä suoraan etumaista päähän. Tuskasta ja säikähdyksestä kiljaisten mies suistui taaksepäin alapuolellaan olevien kumppaneittensa niskaan, ja kaikki kolme vierivät kirkuen ja sätkytellen kallion juurelle kasautuneeseen kivikkoon.

Yksikään heistä ei kuollut, vaikka kaikki kolhiutuivat pahasti, ja siltä heistä, johon Nadaran kivi oli osunut, vuoti virtanaan verta otsassa olevasta haavasta. Heidän kumppaninsa nauroivat heille — se oli kovin niukka lohdutus siitä, että tyttö oli heitä löylyttänyt. Sitten he vetäytyivät vähän matkan päähän, kävivät piiriin kyykylleen ja aloittivat pitkähkön sotaneuvottelun. Vähänväliä he viittoilivat Nadaraan päin, ja siitä tyttö päätti heidän väittelynsä koskevan häntä.

Pian eräs heistä nousi ja tuli kallion juurelle. Siellä hän loruili Nadaralle useita minuutteja, jääden sitten ilmeisesti odottamaan vastausta. Mutta koska tyttö ei ollut ymmärtänyt miehen puheesta sanaakaan, ei hän osannut muuta kuin ravistaa päätänsä.

Lähetti palasi tovereittensa luokse, ja jälleen pidettiin pitkänpuoleinen neuvottelu. Sen aikana Nadara kiipesi ylemmäksi ollakseen ohuiden keihäiden kantovälin ulkopuolella. Hän pysähtyi kapealle kielekkeelle, kooten ympärilleen kivenkappaleita, sikäli kuin sai kiskotuksi niitä irti kallioseinämästä. Hän tahtoi valmistautua äkillisen hyökkäyksen varalle eikä epäillyt hetkeäkään taistelun lopputulosta. Jollei hän sortuisi ravinnon ja veden puutteeseen, uskoi hän kykenevänsä puolustamaan kallioseinämää ikuisesti lukemattomia raakalaisia vastaan, jolleivät he osanneet kavuta paremmin kuin nämä.

Mutta villit eivät enää yrittäneetkään vallata hänen turvapaikkaansa hyökkäyksellä. Sensijaan he äkkiä ponnahtivat pystyyn neuvottelupiiristään ja katosivat metsään vilkaisemattakaan häneen päin, vieden vankinsa mennessään. Ehdittyään pois tytön näkyvistä he sijoittivat kaksi vahtia äärimmäisten lehvien verhoon ottamaan kiinni tytön, jos hän laskeutuisi maahan. Toiset kiiruhtivat kallion suuntaisesti, kunnes he sen jyrkästi poikettua sisämaahan päin saattoivat uudelleen tulla aukeamalle Nadaran heitä näkemättä.

Siellä he heti alkoivat nousta selväksi kulunutta polkua, joka koukerteli ylöspäin kallioseinämällä. Kavutessaan he raahasivat Starkia mukanaan, sohien häntä aseillansa. Terävät keihäät ja parangien purevat kärjet hoputtivat hänen vauhtiaan. Seurueen päästessä kallion laelle, vuoti valkoisesta miehestä verta paristakymmenestä ihohaavasta.

Nyt joukkue kääntyi takaisin jyrkänteen reunaa myöten samaan suuntaan, jota oli tullutkin.

Nadara ei tosin käsittänyt, minkä tähden villit olivat luopuneet yrittämästä vangita hänet, mutta ei kuitenkaan antautunut pettävien turvallisuusluulojen tuuditeltavaksi. Hän tiesi kallion olevan hänen parhaan turvansa, mutta jäytävä nälkä ja jano varoittivat häntä, että hänen oli piakkoin poistuttava sieltä etsimään ravintoa. Hän oli laskeutumaisillaan viidakkoon hakemaan ruokaa ja vettä, kun jättiläismäisestä vehmaasta, ihan metsän laidassa kohoavasta puusta maahan saakka riippuvien köynnöskasvien hiljainen liike sai hänet valppaasti tähyämään sinne. Hän oli varma, että köynnösten huojumisen oli aiheuttanut joku puun alla liikkuva eläin, ja tarkkailtuaan värähtämättä minuutin tai pari hän vihdoin erotti lehväverhon lomitse argus-fasaanin pitkiä höyheniä, joilla villien sota-päähineet olivat koristetut.

Nyt hän kyllä tiesi, että häntä pidettiin silmällä, mutta oli myöskin varma pääsevänsä kallion laelle ja mahdollisesti löytävänsä ruokaa ja juomaa, jos niitä sattui olemaan läheisyydessä, ennenkuin raakalaiset ennättäisivät hänen kimppuunsa. Sitten hänen oli luotettava järkeensä ja nopeuteensa päästäksensä jälleen kallion turviin heidän edellänsä. Hän ei uskonut heidän yrittävän kiivetä kalliolle samalta kohdalta, josta hän oli tullut, sillä hän oli nähnyt heidän olevan verrattain tottumattomia siihen puuhaan, ja arvasi senvuoksi, että jos villit lainkaan seuraisivat häntä ylös, käyttäisivät he jotakin tuntemaansa kiertopolkua.

Ja niinpä Nadara kiipesi laelle, selviytyen keveästi ja nopeasti kuin vuorikauris joko suoraan tai kiertämällä niin pahoista paikoista, jotka olisivat panneet uskaliaimmankin alppienkapuajan kalpenemaan. Laella oli harva, puistomainen metsä, ja sinne hän syöksyi etsimään ravintoa ja juomaa. Muutamilla tuntemillaan hedelmillä ja pähkinöillä hän tyydytti huutavimman nälkänsä, mutta vettä hän ei löytänyt eikä nähnyt edes merkkiäkään siitä.

Edettyään noin puolitoista kilometriä suoraan sisämaahan hän ihan sattumalta osui tiheän lehvistön piilossa olevalle pienelle lähteelle. Vilpoisa, kirkas vesi virkisti häntä, antaen hänelle uutta elämänhalua ja tarmoa. Juotuaan kyllikseen hän etsi jotakin esinettä, jolla olisi voinut viedä arvaamattoman kallista nestettä turvapaikkaansa vuoren seinämälle, mutta uutterasta etsinnästä huolimatta hän ei löytänyt ainoatakaan kasvia, josta olisi voinut muovata astian.

Hänen ei niin ollen auttanut muu kuin palata ilman vettä, uskoen sukkeluutensa avulla voivansa silloin tällöin pujahtaa raakalaisten huomaamatta juomassa, kun janon sammuttaminen kävisi välttämättömäksi. Myöhemmin hän varmasti luotti löytävänsä jonkinlaisen kurpitsan tai jonkun eläimen rakon, jossa hän saattaisi säilyttää joitakuita kallisarvoisia vesipisaroita.

Erämiestaitonsa ja melkein yliluonnollisen suuntavaistonsa avulla hän saapui suoraan sille kohdalle, johon hän oli noussut kallioseinämältä. Raakalaisia ei näkynyt, ei kuulunut. Helpotuksesta huoahtaen hän astui metsän reunaan, mutta silloin ilmestyi villejä kaikkialta hänen ympäriltään, puiden ja pensaiden takaa. Päästäen hurjia riemunhuutoja he karkasivat häntä kohden. Pako oli mahdoton — joka suunnalla sulkivat raa'at kasvot ja surma-aseet hänen tiensä.

Paljoa sävyisämmin kuin hän oli odottanut villit viittasivat häntä tulemaan mukaansa. Stark oli heidän joukossaan. Hänen kohtelunsa ei ollut kovin ystävällistä. Jos hän alkoi jäädä jälkeen, hoputti keihäs, jonka kärki ennestään oli punainen hänen verestään, häntä jouduttumaan vauhtiaan. Mutta tyttöä ei kohdeltu julmasti eikä loukkaavasti.

Seurue lähti taivaltamaan sisämaahan yksimiehisessä rivissä, vangit jonon keskellä. Marssittiin koko päivä, niin että tällaisiin ponnistuksiin tottumaton Stark alkoi hoippua ja kaatui kymmenkunta kertaa jokaisella kilometrillä.

Nadara olisi melkein voinut sääliä häntä, jollei olisi liiankin hyvin tajunnut, että ilman miehen eläimellistä häikäilemättömyyttä ei heidän kummankaan olisi tarvinnut olla täällä ja alistua villien rääkkäykseen ja kärsiä vastaisten kauhujen odotuksesta johtuvaa tuskaa.

Tyttö uskoi oman kohtalonsa koituvan vielä tuhat kertaa hirveämmäksi kuin oli pelkkä kuolema, joka miestä odotti, sillä tuntui mielettömältä toivoa, että nämä turmeltuneet raakalaiset jättäisivät hänet henkiin. Nadara rukoili siltä Jumalalta, josta hänen Thandarinsa oli hänelle puhunut, nopeata ja tuskatonta kuolemaa, mutta rukoillessaan hän hyvin tiesi, ettei sellainen laupeus ollut odotettavissa.

Hän vertasi vangitsijoitansa Korthiin ja Lättäjalkaan, Isonyrkkiin ja Thurgiin eikä uskaltanut toivoa heidän olevan sääliväisempiä kuin hänen parhaiten tuntemansa miehet olivat olleet.

Myöhään iltapäivällä kävi ilmeiseksi, ettei Stark enää pääsisi edemmäksi, jolleivät villit kantaisi häntä. Pian osoittautui, etteivät he suinkaan aikoneet sillä tavoin, vaivautua. Priscillan ensimmäinen perämies oli kaatunut kahdennenkymmenennen kerran. Vaikka häntä oli kymmenkunta kertaa ilkeästi pistetty keihäällä, ei hän enää jaksanut nousta hoippuen ja huojuen pystyyn kuten aikaisemmin.

Joukkueen päällikkö meni maassa viruvan valko-ihoisen luokse, potki häntä kylkiin ja kasvoihin ja lopulta pisti häntä kärkevällä parangillaan. Stark vain virui hervottomana, kärsivänä lihakasana ja ähkyi. Päällikkö kiukustui. Hän tarttui molemmin käsin valko-ihoiseen ja nosti hänet pystyyn, mutta heti kun hän hellitti otteensa, vaipui Stark uudelleen maahan.

Vihdoin ei soturi ilmeisesti enää jaksanut hillitä vimmaansa. Hurjasti ulvoen hän heilautti parangiaan ja sivalsi sillä pitkänään viruvaa valkoista miestä suoraan kaulaan. Kammottavasti virnistävä pää kieri Nadaran jalkojen juureen. Ihan tunteettomana tyttö katseli sitä, kun se virui maassa ilmeettömien ja näkemättömien silmien tuijottaessa häneen.

Nadara, luolatyttö, oli tottunut näkemään kuolemaa sen kauheimmissa ja äkillisissä muodoissa. Hän näki edessään vain vihamiehen pään eikä välittänyt siitä mitään — Stark sai kiittää yksinomaan itseänsä.

Päällikkö kietoi katkaistun pään niinikudoksen kappaleeseen, kiinnitti se keihäänsä päähän ja antoi miehilleen lähtömerkin.

Samottiin yhä eteenpäin, yhä syvemmälle saaren sisäosiin, ja toisten joukossa asteli Nadara nimetöntä kohtaloa kohti, jonka laadusta hän saattoi vain sommitella arvailuja.

YHDEKSÄS LUKU

Kaksi päivää sen maanjäristyksen jälkeen, joka oli pelastanut Nadaran Thurgin kynsistä ja pyyhkäissyt hänen heimonsa pois maan pinnalta, alkoi mies hitaasti liikkua umpeen menneen luolansa katosta sortuneen soran alla. Mies oli Thandar. Ylhäältä vyörynyt ja hänen luolansa suun haudannut, tuhansien tonnien painoinen kiviröykkiö oli mennyt hänen ohitseen lainkaan vahingoittamatta häntä, mutta katosta tipahtanut, muutamien kilojen painoinen määrä kiviä ja soraa oli huumannut hänet pitkäksi aikaa tiedottomaksi.

Vähitellen hänen tajuntansa palasi, mutta kului kauan, ennenkuin hän jaksoi jännittää ajatuskykyänsä kylliksi edes sinnepäinkään arvatakseen, mikä mullistus hänet oli yllättänyt. Sitten hänen ajatuksensa ensiksi liitivät Nadaraan. Hän ryömi sille kohdalle, jossa hänen luolansa sisäänkäytävä oli aikoinansa ollut. Vielä hän ei ollut oivaltanut pimeyden oikeata syytä — hän luuli, että oli yö. Silloin oli ollut yö, kun hän sulki silmänsä. Miten hän olisi voinut aavistaa, että siitä oli jo kulunut kolme yötä ja että kohtalo oli hänen nukkuessaan kolhinut häntä säälimättömästi.

Luolan aukolla odotti häntä ensimmäinen yllätys ja pettymys — tie oli tukossa! Mitä se merkitsi? Heikosti hän kiskoi ja työnsi ainejoukkoa, joka esti häntä pääsemästä ulos. Kuka oli teljennyt hänet vangiksi? Hän muisti sen eloisan unensa, että Thurg oli ryöstänyt Nadaran. Se muisto sai hänet rajusti käymään käsiksi kivi- ja soraläjään, joka sulki oviaukon.

Harmiksensa hän tunsi olevansa liian heikko ponnistellaksensa jatkuvasti esteen poistamiseksi. Hänen mieleensä välähti, että hänen täytyi olla vahingoittunut. Vangitsija oli varmastikin ensin lyönyt häntä. Hän tunnusteli päätään. Niin, siinä oli ammottava haava, mutta sitä koskettaessaan hän tunsi, ettei se ollut tuore. Kuinka kauan hän sitten olikaan ollut teljettynä? Istuessaan sitä pohtien hän huomasi, että jäytävä nälkä ja huutava jano kalvoivat hänen vähitellen virkoavaa ruumistaan. Se tunne oli miltei tuskallinen, niin tuskallinen, että hän pakostakin tajusi olleensa ilman ruokaa ja vettä melkoisen kauan.

Uudelleen hän kävi käsiksi röykkiöön, joka piti häntä vangittuna, ja hänen siihen kaivautuessaan alkoi oikea asianlaita hänelle hitaasti selvitä. Hän muisti suuren Nagoolan jymisseen neuvotteluyönä, säikyttäen Nadaraa. Tämän oli tehnyt kauhea maanjäristys. Thandaria puistatti, kun hän ajatteli Nadaraa. Oliko hänkin teljettynä luolaansa vai oliko hänelle käynyt pahimmin? Vimmaisesti hän nyt raastoi tiiviiseen sulloutunutta mursketta. Mutta pian hän oivalsi, ettei hän pelastuisi huonosti suunnatulla hätäilyllä. Verkkaisesti ja huolellisesti hänen oli siirrettävä syrjään särkyneen kallion kappaleet toinen toisensa jälkeen ja sillä tavoin kaivettava itselleen tunneli ulkomaailmaan.

Järki sanoi hänelle, ettei hän ollut hautautunut syvälle, sillä se seikka, että hän oli elossa ja saattoi hengittää, osoitti raitista ilmaa tunkeutuvan luolaan sortuneen röykkiön lävitse, mikä olisi ollut mahdotonta, jos luolan edustalla olisi ollut kiviä ja soraa kovin paksulta.

Kun hän oli heikko, edistyi työ hitaasti, joten hän vasta useiden tuntien kuluttua näki päivänvalon kuultavan esteen toisella puolen. Senjälkeen kävi eteneminen ripeämmin, ja pian hän ryömi pienestä aukosta silmäilemään murskautunutta kalliota.

Lauma korppikotkia nousi kammottavilta aterioiltaan, kun Thandarin ilmestyminen häiritsi niitä. Miestä puistatti, kun hän katseli hirvittäviä jäännöksiä, joiden äärestä ne olivat kohonneet ilmaan. Unohtaen nälkänsä ja janonsa hän kynsi pirstoutunutta kallioseinämää myöten Nadaran luolan entiselle paikalle. Sen suu oli ummessa, kuten hänen luolansa aukko oli ollut. Uudelleen hän ryhtyi työhön, joka tällä kertaa kuitenkin sujui helpommin. Saatuaan vihdoin tien auki hän empi ennen sisällemenoa, peläten häntä siellä odottavaa vihlovaa murhetta.

Vihdoin hän sai kootuksi kyllin paljon rohkeutta kestääkseen koettelemuksen ja ryömi Nadaran entiseen luolaan. Pimeässä hapuillen, olettaen joka hetki rakastettunsa ruumiin kalmankylmänä osuvan käteensä hän vihdoin oli etsinyt yli koko lattian. Luolassa ei ollut ruumista.

Kiireisesti hän kömpi takaisin kallion rinteelle ja aloitti hirvittävän ja surkean etsinnän myllertyneiden kivien seassa hajallaan viruvien mies- ja naisruumiitten kammottavien jätteiden joukosta. Mutta sekin etsiminen meni hukkaan, sillä haaskalinnut olivat raadelleet uhrinsa ihan tuntemattomiksi.

Heikkona, lopen uupuneena, murheen kalvamana ja murtuneena Thandar tuskallisesti laahusti pikku purolle. Siellä hän sammutti janonsa ja peseytyi. Haettuansa senjälkeen ravintoa hän ryömi joen äyräässä olevaan onkaloon, heittäytyi pitkäkseen siellä oleville kuiville heinille ja nukkui kokonaisen vuorokauden.

Unen ja nauttimansa ruoan virkistämänä ja voimistamana Thandar lähti pimeästä suojapaikastaan elpynein toivein. Nadara ei voinut olla kuollut! Se oli mahdotonta! Hän oli varmasti pelastunut ja harhaili nyt saarella. Thandar päätti etsiä, kunnes löytäisi hänet. Mutta kun hän päivien vieriessä ei tavannut merkkiäkään Nadarasta eikä ainoastakaan muusta elävästä ihmisestä, heräsi hänessä se tuskallinen varmuus, että saaren asukkaista hän yksin oli selviytynyt luonnonmullistuksesta hengissä.

Se ajatus, että hänen olisi elettävä pitkä elämä ilman Nadaraa, syöksi hänet synkimmän epätoivon valtaan. Hän moitti taivasta siitä, ettei hänenkin oltu sallittu kuolla, sillä elämä ilman Nadaraa ei ollut elämisen arvoinen. Ajan kuluessa hänen surunsa pikemminkin yltyi kuin vaimentui. Ja sen lisääntyessä hän alkoi myöskin yhä enemmän kammota yksinäisyyttänsä. Saari alkoi tuntua hänestä inhoittavalta — elämä ivalta. Se mahdollisuus, että joku laiva hänen eläissään saapuisi saaren rantaan, näytti tosiaankin vähäiseltä, mutta epätoivon masentamana hän ei sitä edes toivonutkaan.

Hän ei tahtonut itse lopettaa elämäänsä, vaikka se kiusaus olikin suuri, mutta hän haki kuolemaa kaikin mahdollisin, tässä villissä saaressa tarjolla olevin tavoin. Öisin hän nukkui ulkosalla maassa. Hän ahdisti Nagoolaa pedon omassa pesässä, ja aseenaan vain köykäinen keihäänsä hän karkasi jokaisen tapaamansa kookkaan kissaeläimen kimppuun.

Villejä karjuja, jotka usein olivat yhtä hirvittäviä kuin Nagoola, ei milloinkaan ollut metsästetty sillä tavoin kuin nyt. Thandar eli uljaasti siihen aikaan; paljon pantterintaljoja riippui hänen uudessa luolassaan meren läheisyydessä olevalla kalliolla — samalla kalliolla, jonka seinämältä Nadarakin oli hakenut suojaa ja josta hän oli lähtenyt Priscillasta saapuneen etsintäseurueen mukaan.

Palatessaan eräänä päivänä rannalta, jossa hän nyt kävi usein tähyilemässä taivaanrannalla mahdollisesti näkyviä purjeita, Thandar näki jotakin liikkuvan kallionsa juurella. Hän kyyristyi pensaan taakse tarkkailemaan. Hetkisen kuluttua olento liikkui uudelleen, ja Thandar näki, että se oli mies. Hän ponnahti heti pystyyn ja syöksyi esille. Ne päivät, jotka hän oli ollut ilman ihmisseuraa, oivat tuntuneet venyvän yhtä moniksi ikäviksi kuukausiksi. Nyt hän tunsi olonsa äärimmäisen yksinäiseksi ja olisi ollut valmis syleilemään vaikka paholaista, jos se vain olisi tullut ihmisen hahmossa.

Thandar juoksi meluttomasti. Hän oli ihan likellä miestä, isoa, karvaista otusta, ennenkuin toinen huomasi hänet. Aluksi mies lähti juoksemaan, mutta nähtyään Thandarin olevan yksin hän seisahtui taistelemaan.

Tuttu raakalaistervehdys ei enää kiihdyttänyt Thandaria eikä lietsonut hänen taistelu-intoansa. Nyt hän kaipasi seuraa eikä riitaa.

Hidasälyinen, kömpelötekoinen olento tunsi hänet ja astahti askeleen taaksepäin. Tunnettuansa edessään olevan miehen ei hän enää kovin kiihkeästi himoinnut tappelua. Hän oli nähnyt Thandarin ottelevan ja Thurgin saavan löylytyksen tältä sileäpintaiselta muukalaiselta.

»Älkäämme taistelko!» jatkoi Thandar. »Olemme yksin koko saarella. En ole tavannut ketään muita kuin sinut, senjälkeen kun suuri Nagoola riistäytyi valloilleen ja tuhosi ihmiset. Olkaamme ystävyksiä ja metsästäkäämme yhdessä hyvässä sovinnossa. Muutoin täytyy toisen meistä surmata toinen ja sitten elää aina yksin, kunnes kuolema vapauttaa hänet hirveästä yksinäisyydestä.»

»Kyllä — mainitsinhan sinulle, että kaikki saivat surmansa paitsi sinua ja minua.»

»Eivät kaikki saaneet surmaansa», virkkoi Roof. »Mutta minä tahdon olla
Thandarin ystävä. Metsästämme yhdessä ja majailemme samassa luolassa.
Roof ja Thandar ovat veljeksiä.»

Hän kumartui ottamaan kourallisen ruohoa ja lähestyi sitten amerikkalaista. Thandar teki samoin, ja kun kumpikin oli ottanut toisen tarjoaman rauhanmerkin ja hieronut sillä otsaansa, oli ystävyysliitto juhlallisesti solmittu. Toimitus oli koruton, mutta silti sitova, sillä kumpikin tiesi toisen mieluummin kuolevan kuin rikkovan tätä alkeellisesti solmittua sopimusta.

»Mainitsit, etteivät kaikki saaneet surmaansa, Roof», virkkoi Thandar juhlatoimituksen jälkeen. »Mitä sillä tarkoitit?»

»Suuri Nagoola ei tappanut kaikkia», vastasi ilkeä mies. »Thurg ei saanut surmaansa eikä myöskään se nainen, joka oli Thandarin puoliso — jonka Thurg olisi halunnut ryöstää.»

»Mitä?» Thandarin kysymys tuli miltei kirkaisuna. »Eikö Nadara ole kuollut?»

»Niin», äänsi Thandar. »Olen ennenkin pannut merkille tuon ruumiin.
Mutta entä sitten?»

»Se on Thurgin ruumis», selitti Roof. »Hän koetti päästä käsiksi puolisoosi, joka oli ottanut turvapaikakseen tuon luolan tuolla ylhäällä. Sitten saapui joitakuita outoja miehiä, jotka pitivät pahaa melua kepeillään, ja Thurg vaipui kuolleena maahan — kova ääni oli tappanut hänet pitkän matkan päästä. Sitten oudot miehet tulivat tänne likelle, ja Nadaraksi nimittämäsi nainen poistui heidän seurassaan.»

«He veivät hänet siihen kummalliseen kallioon, jossa he asustivat — jossa he tulivatkin. Sen kallion kaltaista esinettä ei ikinä ole nähty. Se kellui veden pinnalla. Sen seinämässä oli useita pieniä luolanaukkoja, mutta ihmiset eivät tulleet niistä, vaan kallion laesta, kapusivat sen reunoja myöten alas ja lipuivat rantaan ontoissa, puisissa vehkeissä. Kallion laella oli kaksi lehdetöntä puuta, joissa oli vain hyvin lyhyet, suorat oksat. Kallion loitotessa pois tuprusi sakeata savua näiden puiden välissä olevasta lyhyestä, mustasta puuntyngästä. Se oli perin ihmeellisen näköinen, mutta ihmeellisintä kaikesta olivat melukepit, jotka surmasivat Thurgin ja Nagoolan kaukaa.»

Thandar ei kuullut puoliakaan Thurgin kertomuksesta. Hänen aivoissaan pauhasi ja jyrisi yksi ainoa ajatus: Nadara elää! Nadara elää! Hänen elämänsä sai uuden sisällön. Hän vapisi ajatellessaan, kuinka suuriin vaaroihin hän oli antautunut. Nyt hänen oli totisesti elettävä. Nauraen ja huutaen hän alkoi hyppiä, kietoi käsivartensa ällistyneen Roofin ympärille ja pyöritti luolamiestä vinhassa valssintahdissa. Nadara elää! Nadara elää!

Taaskin päivä paistoi, linnut lauloivat, luonto oli entinen oma itsensä, hilpeä, huoleton. Nadara oli hengissä ja sivistyneitten ihmisten parissa. Mutta sitten välähti hänen mieleensä epäilys.

»Lähtikö Nadara vapaaehtoisesti muukalaisten mukaan», kysyi hän
Roolifilta, »vai veivätkö he hänet väkisin?»

»Eivät he häntä väkisin vieneet», vakuutti Roof. »He puhelivat hänen kanssaan jonkun aikaa, ja sitten hän otti erään vieraan käden omaansa ja silitti sitä, ja mies kiersi kätensä hänen ympärilleen. Sen jälkeen he verkkaisesti astelivat laajan ulapan, rantaan, nousivat niihin kummallisiin vehkeisiin, jotka olivat tuoneet heidät maihin, ja palasivat kelluvaan kallioonsa. Pian alkoi savua tupruta, kuten äsken kerroin, ja kallio etääntyi maailman äärtä kohti. Mutta nyt he kaikki ovat kuolleet.»

»Niin, näin kallion vaipuvan ehdittyään kauas rannasta, hyvin hitaasti, kunnes enää vain savua kohosi vedestä.»

Päiväkausia Thandar aprikoi, mikä oli saattanut olla se laiva ja keitä olivat olleet ne miehet, joiden mukaan Nadara oli vapaaehtoisesti lähtenyt. Epäilemättä oli joku hyväntahtoinen merenkulkija kuultuaan hänen tarinansa ottanut hänet mukaansa kotimatkalle pois tämän kovan onnen saaren kauhuista ja yksinäisyydestä. Ja nyt miestä jäyti kiihko päästä hänen jälkeensä, etsimään kautta koko maailman löytääkseen menetetyn rakastettunsa.

Laivan odottaminen tuntui maltittomasta Thandarista mahdottomalta, sillä hän tiesi, ettei laivaa mahdollisesti ikinä saapuisi. Oli vain yksi vaihtoehto, ja jos Waldo Emerson olisi käytännöllisemmin tuntenut sen maailman, johon hän oli syntynyt, olisi hän hylännyt sen ainoan vaihtoehdon tyyten mahdottomana. Mutta Waldo oli käytännöllinen ja viisas ainoastaan alkeellisen ympäristönsä villissä elämässä, johon olosuhteet olivat hänet pakottaneet. Ja niinpä hän päättikin ryhtyä niin huimapäiseen ja ajattelemattomaan yritykseen kuin ihmisjärki suinkin saattaa keksiä. Hän päätti rakentaa veneen ja lähteä sillä aavalle Tyynellemerelle etsimään sivistynyttä satamaa tahi alusta, joka veisi hänet jonnekin.

Waldosta se tuntui varsin käytännölliseltä. Luonnollisesti hän oivalsi, että se olisi hyvin vaarallista, mutta eikö hänen olisi parempi kuolla yrittäessään etsiä Nadaraa kuin jäädä koko elämänsä ajaksi toivottomuuteen tänne Jumalan hylkäämälle saarelle?

Ja niinpä hän kävi käsiksi työhön, alkaen rakentaa venettä. Hänellä ei ollut muita työaseita kuin karkeatekoinen veitsensä ja Sally Corwithin merimiehen antama partaveitsi, joten hänen oli tuiki mahdoton kovertaa venettä puunrungosta. Tulen avulla kovertaminen ei johtunut hänen mieleensä. Vihdoin hän keksi ainoan mahdolliselta näyttävän keinon, jolla saisi veneen kyhätyksi.

Veitsellään hän katkoi pitkiä, notkeita vesoja ja pienehköjä oksia. Niistä hän sommitteli veneen rungon. Roof auttoi häntä hyvin huvitettuna tästä uudesta puuhasta. Kaaret kiinnitettiin köliin ja ääripuuhun pantterintaljasta leikatuilla hihnoilla, ja kun runko oli valmis, pingoitettiin sen päälle pantterintaljoja. Nahkojen reunat ommeltiin suolisäikeillä vastakkain niin tiukasti kuin Thandar ja Roof suinkin jaksoivat vetää.

Keulapuolelle kiinnitettiin masto, ja pantterintalja, josta karva oli kaavittu pois, sovitettiin purjeeksi raakapuiden varaan. Peräsimen Thandar muovasi pitkästä, ohuesta vesasta, taivuttaen sen toisen pään silmukaksi ja peittäen silmukan lujasti kiinni sidotulla nahalla. Sitä hän suunnitteli käyttää sekä peräsimenä että melana, miten tarve milloinkin vaati.

Vihdoin oli kaikki valmiina. Yhdessä Thandar ja Roof kantoivat kevyen, karkeatekoisen aluksen mereen. Kahlattuaan hyrskyjen ulkopuolelle he laskivat sen taaksepäin vierivän aallon harjalle, ja Thandar hypähti siihen sen keinuessa veden pinnalla.

Tätä koetta tehtäessä ei purje ollut muassa. Thandar halusi vain tietää, pysyisikö hänen veneensä pinnalla ja pystyssä. Vähän aikaa se kellui, mutta pian se täyttyi avonaisista saumoista tulvivasta vedestä.

Vaivoin Thandar ja Roof saivat sen kiskotuksi takaisin rannalle. Nyt olisi Roof luopunut koko yrityksestä, mutta niin ei Thandar. Tosin hänen intonsa lamautui hieman, sillä hän oli pannut suuret toiveet pienen aluksensa onnistumiseen.

Heidän kannettuaan hataran kyhäyksensä pois nousuveden ulottuvilta Thandar istuutui maahan eikä tuntikauteen tehnyt muuta kuin tuijotti vuotavaan veneeseensä. Sitten hän nousi, huusi Roofin mukaansa ja lähti metsään. Puolentoista kilometrin päässä Thandar seisahtui erään puun ääreen, jonka kupeesta hitaasti tihkui sakeata, tahmaista nestettä. Thandar oli tullessaan tuonut kurpitsan ja alkoi nyt pienellä oksalla ammentaa ainetta puun kupeesta kurpitsaan. Tunnin kuluttua kurpitsa oli täysi. Sitten he palasivat alukselle.

Jätettyänsä kurpitsan sinne Thandar ja Roof menivät lähellä luolakalliotansa sijaitsevalle, paksua viidakkoruohoa kasvavalle läikälle. Siellä Thandar kokosi ison sylellisen keltaista, tuleentunutta heinää ja käski Roofin tehdä samoin. Vietyään heinät veneelle he hieroivat niitä uutterasti kämmeniensä välissä ja loukuttivat niitä kivillä, muuttaen ne pehmeiksi, sitkeiksi kuiduiksi.

Nyt Thandar opetti Roofia punomaan kuidut löysäksi, pörröiseksi nuoraksi ja saatuaan hänen työnsä hyvään vauhtiin hän kasteli nuoraa puusta kaapimaansa tahmeaan nesteeseen ja työnsi sitä terävällä tikulla veneen kaikkiin saumoihin ja rakoihin.

Se työ vei lähes kaksi päivää, ja kun se oli suoritettu ja kurpitsa tyhjennetty, palasivat miehet puulle täyttämään sen jälleen. Tultuaan sitten takaisin veneelle he tällä kertaa virittivät nuotion. Roof pyöritti vinhasti sormiensa ja varpaittensa välissä kovaa puusälöä, jonka kärki oli koverrettuun puupalaseen sijoitetussa, vähäisessä taulakasassa. Pian kohosi taulasta ohut savukiehkura, joka sakeni vähän aikaa ja sitten äkkiä leimahti tuleen.

Miehet kasasivat liekkiin risuja ja oksia, kunnes nuotio roihusi hilpeästi. Sitten Thandar otti kurpitsasta sitkeätä ainetta, kuumensi sitä tulessa ja viipymättä siveli sulaneella tahnalla aluksen ulkopintaa. Hitaasti ja äärettömän kärsivällisesti puuhaillen onnistui miesten tällä tavoin päällystää koko veneen ulkopinta vedenpitävällä aineella, joka saattoi uhmailla veden vaikutusta miltei rajattoman kauan.

Kolme päivää Thandar antoi päällystyksen kuivua, ja sitten alus pantiin uudelleen koetukselle. Sydän kurkussa mies hyppäsi korkean aallon harjalla kelluvaan veneeseen.

Mutta hetkisen kuluttua hän luikkasi huojennuksesta ja riemusta — alus kellui kuin korkki eikä se näyttänyt vuotavan vähääkään. Puoli tuntia Thandar meloi sinne tänne lahdella ja palasi sitten noutamaan purjetta. Sekin toimi mainiosti, vaikka olikin varsin raskas ja kömpelö, ja hän kulutti lopun päivästä purjehtien ja uskaltautuen ulapallekin.

Hän meloi aika paljon, sillä Waldo Emerson tunsi paremmin muinaisten kreikkalaisten soutualukset kuin purjeet ja purjehdustaidon, joten hän enimmäkseen purjehti vain myötätuuleen ja meloi pyrkiessään johonkin muuhun suuntaan. Mutta kaikesta siitä huolimatta tuotti koe hänelle suurta riemua, ja hän malttoi töintuskin odottaa hetkeä, jolloin pääsisi lähtemään sivistysoloja ja Nadaraa kohti.

Seuraavat kaksi päivää käytettiin ruokavarojen ja veden hankkimiseen. Muonan ja juoman Thandar pani lukuisiin kurpitsoihin, sulkien niiden suut samalla kumimaisella aineella, jolla hän oli tehnyt veneensä vedenpitäväksi. Hän leikkasi villisian, kauriin ja lintujen lihaa ohuiksi kaistaleiksi, jotka hän kuivasi hiljaisella tulella. Tässä työssä avusti Roof häntä, ja vihdoin oli kaikki valmiina yritystä varten.

Hänen lähtöpäivänsä aamu sarasti selkeänä ja kirkkaana. Lievä etelätuuli lupasi kiidättää häntä joutuisasti pohjoista kohti. Thandar oli hurjana toivosta ja kiihkeydestä. Roofin piti lähteä hänen mukaansa, mutta viimeisellä hetkellä luolamiehen sisu petti, ja hän juoksi tiehensä, piiloutuen metsään.

Hyvä näinkin, tuumi Thandar; nythän hänen muonavaransa riittäisivät kahta pitemmäksi ajaksi. Ja niin hän lähti vaaralliselle seikkailulleen, uhittelemaan valtavaa Tyyntämerta hauraassa ja vesillekelpaamattomassa simpukankuoressa niin varmana ja itseensäluottavana kuin tietämätön ihminen konsanaan.

KYMMENES LUKU

Tähän saakka oli luonto ollut suopea Waldo Emerson Smith-Jonesille. Hänen ei ollut tarvinnut kestää kovia tuulia eikä ankaraa aallokkoa, ja nyt hän oli ollut vesillä kolme päivää. Tuuli oli koko ajan puhaltanut etelästä päin, vaihdellen tällä ajalla vain muutamia piiruja, mutta sittenkin alkoi Waldo Emerson epäillä ja olla huolissaan. Hänen vesivaransa alkoivat peloittavasti vähetä, ja hänen ruokavaransa riittäisivät enää vain muutamiksi päiviksi, eikä hän siihen mennessä ollut nähnyt ainoatakaan purjetta eikä maata. Lisäksi hänellä ei ollut hämärintäkään aavistusta, miten hän voisi palata saarelle, jolta oli äsken lähtenyt. Hän osasi purjehtia ainoastaan myötätuuleen. Jos tuuli pyörähtäisi pohjoiseen, saattaisi se sattumalta ajaa hänet takaisin saarelle. Muutoin hän ei ikinä sinne pääsisi. Ja nyt hän alkoi pelätä olleensa hieman ajattelematon poistuessaan maalta.

Waldo Emersonilla samoin kuin useimmilla muilla ikänsä kovalla maakamaralla eläneillä ihmisillä oli kovin hatara käsitys äärettömän laajoista, katkeamattomista vesiulapoista, jotka lohduttomina ja mittaamattomina peittävät enemmän kuin kolme neljännestä maapallon pinnasta. Mikäli hän karttoja muisti, kuvitteli hän mielessään, että tyynellä ja sinisellä pinnalla, etenkin eteläisillä merillä, oli saaria tuhkatiheässä. Usein niiden nimet olivat hyvin rauhoittavia. Muiden muassa hän muisti sellaiset kuin Seurasaaret, Ystävyydensaaret ja Joulusaaret. Hän toivoi osuvansa jollekin niistä. Karttoihin oli merkitty niin paljon saaria, ja ne olivat niin likellä toisiansa, että hänestä oli perin kummallista, kun hän ei jo aikoja sitten ollut nähnyt niitä useita satoja.

Entä laivat sitten! Tuntui uskomattomalta, ettei hän ollut nähnyt yhtä ainoata, purjetta. Hän muisti selvästi merikartan, jota hän oli tarkastanut ennenkuin lähti terveysristeilylleen. Olihan Tyyneenmereen vedetty kaikkiin suuntiin käyviä, aikoja sitten vakiintuneita höyrylaivalinjoja, ja niiden välillä, niin Waldosta tuntui, täytyi vilistä lukemattomia rahtialuksia, jotka välittävät suuren valtameren rannoilla sijaitsevien lukemattomien satamain välistä liikennettä.

Mutta sittenkään ei kolmeen päivään ollut mikään keskeyttänyt sen äärettömän ympyrän painostavaa yksitoikkoisuutta, jonka keskuksena ja ainoana asukkaana hän aina oli. Kolmessa päivässä, arveli Waldo, hänen oli täytynyt edetä mittaamaton taival.

Ja vielä kului kolme väsyttävän pitkää päivää. Tuuli oli tyyntynyt hyvin heikoksi virinäksi. Vene parhaiksi liikkui, siinä kaikki. Juomavesi oli lopussa. Muonavarat loppumaisillaan. Waldoa vaivasi edellisen puute. Hellittämättä paahtava aurinko lisäsi hänen tuskiaan. Hän levitti pantterintaljansa perän ylitse ja vetäytyi sen alle polttavia säteitä piiloon, viruen siellä, kunnes pimeä toi huojennusta.

Yöllä tuuli jälleen yltyi, mutta puhalsi tällä kertaa lännestä. Se kiihtyi yhä, ja aallokko nousi yhä korkeammaksi. Kömpelötekoiseen peräsimeensä tarrautunut mies koetti pitää kevyttä alustaan suoraan myötätuulessa, joka nyt vonkui peloittavasti, samalla kun Waldon jälessä kiiti isoja laineita nälkäisinä ja kita avoinna, muistuttaen saaliinhimoista susilaumaa.

Thandar tunsi, ettei hänen epätasaista taisteluansa valtavia luonnonvoimia vastaan saattaisi kestää kauan. Hellittämättömän tuulen jokainen raju puuska uhkasi repiä hänen hauraan veneensä siekaleiksi, mutta juuri aluksen keveys sen pelasti, sillä se keinui aaltojen harjoilla ja ajautui eteenpäin hirvittävän vinhasti ikäänkuin hirmumyrskyn kiidättämä höyhen.

Thandarin sydämessä ei ollut pelkoa — hän vain pahoitteli sitä, ettei hän kenties enää koskaan näkisi äitiänsä, isäänsä eikä Nadaraansa. Mutta yö kului, ja yhä hän kiiti tuulen mukana. Taivas oli pilvessä — oli pilkkosen pimeä. Hän kuvitteli, että hänen ympärillään yhäti levisi sama laaja vesipiiri, jossa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, mutta nyt se oli myrskyn pieksämä, jyrkkäaaltoinen ja musta eikä rauhaisen tasainen ja hivelevän sinivihreä. Mutta hänen parhaillansa sitä ajatellessa alkoi edestäpäin myrskyn vimmaisesta möyrystä huolimatta kuulua ukkosen kaltaista jyskettä, hänen veneensä kohosi korkealle ilmaan ja suistui sitten, kuten Thandarista tuntui, pohjattomaan kuiluun. Mutta se ei ollut pohjaton. Vene kolahti johonkin ja pysähtyi äkkiä, viskaten Thandarin kohisevaan pyörteeseen. Häneen tarttui iso aalto, joka kiidätti häntä harjallaan vinhasti kuin kilparatsu ja paiskasi sitten hänet armottomasti sileälle, kovalle hietikolle. Vesi pyrki vetämään hänet takaisin, mutta hän ponnisti vastaan, takertuen sormin ja varpain kiinni rantaan. Sitten aalto jätti hänet rauhaan ja peräytyi nopeasti takaisin mereen.

Thandar oli lopen uupunut, mutta tiesi, että hänen oli ryömittävä pois hyrskyjen ulottuvilta, sillä muutoin seuraava aalto kiskoisi hänet takaisin veteen. Keskellä sysipimeätä yötä hän oli osunut maalle, jota hän oli turhaan etsinyt kuusi pitkää päivää. Hän oli löytänyt maata! Tai oikeammin sanoen, maa oli ollut hänen edessään, ja hän oli ajautunut sen rantaan. Hän olikin jo alkanut aprikoida, että joku hirveä luonnonmullistus oli niellyt kaikki maapallon maat, jättäen jälelle vain rajattoman, lohduttoman ulapan. Se riemullinen tieto, että hän oli jälleen kiinteällä maaperällä, sai hänet unohtamaan sekä nälkänsä että janonsa. Hieman hän pohti, minkälainen maa se saattoi olla. Hän toivoi päivän koittaessa näkevänsä läheisen kaupungin savupiiput ja torninhuiput.

Hänet herätti aurinko, joka paistoi hänen ylöspäin käännettyihin kasvoihinsa. Hän makasi selällään pensaikon juurella vähän matkan päässä rannasta. Aikoessaan nousta silmäilemään uutta maailmaa, johon kohtalo ja hirmumyrsky olivat hänet singonneet, hän kuuli pensaan toiselta puolen tuttua ääntä. Siellä hiipi joku eläin korkeassa ruohikossa.

Thandar, luolamies, kohosi meluttomasti käsiensä ja polviensa varaan, pilkistäen varovasti välillä olevan oksakudoksen- välistä. Hänen katsettaan kohdannut näky pani hänen kätensä hapuilemaan hänen puista miekkaansa, jonka kärki oli tulessa karaistu. Vajaan viiden askeleen päässä hänestä ryömi mies varovasti nelinkontin. Ryömijä oli hirvittävimmän näköinen ihminen, mitä Thandar oli eläissänsä nähnyt — Thurgkin näytti häneen verrattuna herttaiselta. Olennon korvat olivat lävistetyt, ja raskaat koristukset olivat venyttäneet ne niin, että korvalehtien alareunat lepäsivät olkapäillä. Kasvot olivat täynnä kammottavia naarmuja ja tatuoidut. Hampaat olivat mustat ja teräviksi hiotut. Pitkistä sulista kyhätty päähine huojui ja nuokkui inhoitta vien kasvojen yläpuolella. Myös käsivarret ja jalat olivat kirjaviksi tatuoidut, ja kumpaakin rintaa kiersi tatuoitu ympyrä. Uumenille sidotussa vyössä riippui miekka tuppineen. Miehen kädessä oli pitkä keihäs.

Soturi hiipi salaa jonkun Thandarista vasemmalla olevan olennon kimppuun. Viimemainittu vilkaisi siihen suuntaan, johon raakalainen tähyili. Pensaiden lävitse hän parhaiksi erotti hahmon, joka tuli heihin päin pitkin rantahietikon reunaa. Nyt oli soturi sivuuttanut hänet, ja Thandar nousi pystyyn paremmin nähdäksensä hänen väijymänsä otuksen.

Silloin hän näki sen selvästi — se oli omituiseen, moniväriseen asuun puettu mies. Yläruumista peitti keltainen nuttu, tahraantunut ja risainen. Se ulottui vain miehen vyötäisille, ja siihen oli hyvin huolitellusti' ommeltu kummallisia merkkejä. Sen alapuolella oli punainen vyö, johon oli pistetty pistooli ja peloittavannäköinen puukko. Siniset pussihousut ulottuivat paljaisiin nilkkoihin ja jalkateriin. Pään ympärille kiedottu, tulipunainen kangaskaistale täydensi oudon vaatetuksen. Miehen kasvonpiirteet olivat mongolilaisen.

Thandar huomasi soturin pysähtyvän, kun kävi ilmeiseksi, että toinen tuli suoraan hänen piilopaikkaansa kohti. Mutta viimeisellä hetkellä mitään pahaa aavistamaton kävelijä kääntyi jyrkästi oikealle, painuen rantahietikolle. Hän oli havainnut Thandarin veneen hylyn ja meni sitä tarkastamaan.

Tämän liikkeen johdosta Thandar joutui melkein molempien miesten väliin. Äkkiä nousi alkuasukas pystyyn — uhrin selkä oli nyt häneen päin. Tarttuen vasemmalla kädellä keihääseensä hän paljasti tuhoisan näköisen miekkansa ja poistui varovasti pensaikosta. Samassa pyörähti rantahietikolla oleva mies vikkelästi ympäri, ikäänkuin häntä olisi äkkiä varoitettu vaarasta. Ilmitultuaan syöksähti alkuasukas miekka koholla eteenpäin. Mies sieppasi vyöstään pistoolin, tähtäsi kimppuunsa karkaavaa soturia ja painoi liipaisinta. Kuului tehoton naksahdus — siinä kaikki. Ase ei ollut lauennut.

Heti sekaantui taistelun telmeeseen kolmas henkilö. Pitäen kummallisesti vaatetettua mongolia kehitysketjun lähempänä sivistystä olevana renkaana kuin alastonta villiä riensi Thandar auttamaan edellistä. Miekka kädessä hän syöksyi raakalaisen kimppuun, joka kääntyi ympäri. Thandar kiljaisi siirtääkseen hänen huomionsa pois nyt melkein avuttomasta uhrista.

Thandarilla ei ollut aavistustakaan miekkailun hienoista tempuista, eikä hän tiennyt, kuinka vaarallinen ase oli malajien parangi — pääkallonmetsästäjäin terävä, käyrä miekka — ja hän karkasi ahdistamaan raakalaista samalla tavoin kuin olisi ahdistanut jotakin Thurgin puolieläintä.

Hänen hyökkäyksensä pelkkä rajuus pelästytti alkuasukasta. Hetkisen hän seisoi paikallaan, mutta pyörsi sitten pakoon, huudahtaen kauhusta. Mutta hän ei ollut toiminut kyllin nopeasti. Thandar oli hänen niskassaan. Terävä kärki upposi hänen selkäänsä vasemman lapaluun alle, ja sitä työnsivät luolamiehen paino ja jänteet. Parkaisten tupertui raakalainen eteenpäin, tarttuen veriseen kärkeen, joka nyt pisti esiin hänen rinnastansa. Maata koskettaessaan hän oli kuollut.

Thandar irroitti miekkansa pääkallonmetsästäjän ruumiista ja kääntyi pelastamansa miehen puoleen. Viimemainittu lähestyi häntä, puhuen kiihtyneesti. Ilmeisesti hän kiitti Thandaria, mutta amerikkalainen ei ymmärtänyt sanaakaan hänen oudosta kielestään. Hän ravisti päätään osoittaakseen, ettei hän osannut toisen kieltä, ja viimemainittu turvautui englanninkielen sekoitukseen, joka tosin oli hienostuneesta bostonilaisesta miltei yhtä käsittämätöntä, mutta joka kuitenkin sisälsi joidenkuiden hänen tuntemiensa sanojen kolhiutuneita jäännöksiä.

Eleillänsä Thandar osoitti pitävänsä tekoaan vähäarvoisena, heti sen jälkeen merkeillä ilmaisten, että hänen oli nälkä ja jano. Muukalainen ilmeisesti ymmärsi häntä, sillä viitattuaan Thandaria seuraamaan hän lähti edellä rantaa pitkin takaisin samaan suuntaan, josta oli tullut.

Ennen liikkeelle lähtöä hän kuitenkin osoitti ensin Thandarin veneen hylkyä ja sitten Thandaria itseään, nyökäyttäen kysyvästi päätään ikäänkuin tiedustaakseen, oliko vene luolamiehen.

Kierrettyään muutaman kallioulkoneman he saapuivat pienelle poukamalle, jonka rannalla oli leiri. Siellä oli lähes parikymmentä miestä, joiden ulkoasu oli samanlainen kuin hänen oppaansa. He valmistivat parhaillaan aamiaista jokseenkin ison, keskentekoisen veneenrungon ääressä, jota he nähtävästi rakensivat.

Nähdessänsä Thandarin he näyttivät hämmästyvän, mutta kuultuaan kumppaninsa kertomuksen he tervehtivät luolamiestä lämpimästi, antaen hänelle ruokaa ja vettä yllin kyllin.

Kolme päivää Thandar työskenteli näiden miesten kanssa heidän valmistaessaan venettänsä ja kuuli hitaasti heidän tarinansa sitä mukaa kuin oppi auttavasti ymmärtämään sekakieltä, jota he käyttivät puhuessaan hänelle. Pian hänelle selvisi, että kohtalo oli heittänyt hänet merirosvojoukkion pariin. Heidän joukossaan oli kiinalaisia, japanilaisia ja malaijeja — etelämerien hylkyväkeä, miehiä, jotka olivat menettäneet maineensa jopa omien maittensa roistomaisten merirosvojen keskuudessa ja joiden oli ollut pakko liittyä yhteen toimiakseen näillä syrjäisemmillä, vähemmän tuottavilla vesillä johtajanaan hirttämättä jäänyt konna, Tsao Ming, sama kiinalainen, jonka hengen Thandar oli pelastanut.

Hän sai myöskin tietää, että myrsky, joka oli paiskannut heidät tälle rannalle lähes kuukausi takaperin, oli tuhonnut heidän prahunsa ja että heillä oli ollut puuhaisa aika rakentaessaan uutta ja tavantakaa kahakoidessaan raakalaisten kanssa.

Viimeksi edellisenä päivänä olivat villit hyökänneet heikäläisen seurueen kimppuun, joka oli ollut metsästämässä parin tai kolmen kilometrin päässä sisämaassa, ja surmanneet heistä kaksi ja ottaneet yhden vangiksi.

Rosvot kertoivat Thandarille, että nämä villit olivat hurjimpia ja raa'impia pääkallonmetsästäjiä, mutta useimpien senlaatuisten tavoin mieluimmin karkasivat väijyksistä mitään aavistamattoman uhrin niskaan kuin ahdistivat häntä rehellisessä taistelussa avoimella kentällä. Thandar ei vähääkään epäillyt, että jälkimäinen sotatapa olisi ollut perin mieluisa hänen merirosvoystävistään, sillä hän ei ollut eläissänsä edes uneksinutkaan niin hurjasta ja taistelunhaluisesta joukkueesta kuin tämä lurjusmaisista ja verenhimoisista miehistä haalittu kokoelma oli. Mutta alituinen hermopingoitus, jonka painamina he olivat työskennelleet milloinkaan tietämättä, millä hetkellä nuoli tai keihäs sujahtaisi viidakosta ja lävistäisi heidän selkänsä, oli saattanut heidät pelon valtaan, jonka ainoastaan nopea lähtö saarelta saattoi poistaa.

Heidän purtensa oli melkein valmis; enää vain kaksi päivää, ja sitten he taaskin keinuisivat turvassa meren aalloilla. Tsao Ming oli luvannut viedä Thandarin johonkin sivistyneeseen satamaan, josta hän voisi höyrylaivalla palata Amerikkaan.

Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun hän oli saapunut merirosvojen pariin, hätkähtivät he kaikki nääntyneen ja veren tahraaman olennon ilmestyessä heidän joukkoonsa. Mies oli hoippunut läheisestä viidakosta ja vaipunut lopen uupuneena maahan aukeaman puoliväliin.

Hän oli Boloon, sama mies, joka oli joutunut pääkallonmetsästäjäin vangiksi sen päivän aattona, jona Thandar oli ajautunut rannalle. Ravinnon ja veden virkistämänä mies kertoi perin oudon tarinan. Niistä niukoista otteista, jotka Thandarille myöhemmin selostettiin englanninsekaisella sotkukielellä, sai bostonilainen tietää, että Boloon oli raahattu kauas sisämaahan melkoisen laajaan kylään.

Siellä hänet oli teljetty huoneeseen pitkään rakennukseen odottamaan päällikön määräyksiä. Hänelle oli vihjailtu, että häntä rääkättäisiin, ennenkuin hänen päänsä katkaistaisiin päällikön palatsin laipiopalkkien koristukseksi.

Kertomuksensa merkillisimmässä osassa hän selosti, että hänet oli viety oudonnäköiseen temppeliin ja paiskattu valko-ihoisen jumalattaren jalkojen juureen. Tsao Mingiä ja muita rosvoja kummastutti se hyvin suuresti, sillä Boloon väitti, että jumalatar oli valko-ihoinen, että hänellä oli tuuhea, musta tukka ja että hänen ruumiinsa verhona oli upea, musta pantterintalja.

Vaikka Tsao Ming huomautti, ettei tällä saarella ollut lainkaan panttereja, ei Boloon antanut perään. Hän oli nähnyt sen omilla silmillään, ja hän oli varma. Ja sitäpaitsi, päätteli hän, ei saarella myöskään ollut valkoisia jumalattaria, mutta sittenkin oli hänen näkemänsä nainen ollut valkoinen.

Kun tämä omituinen juttu kerrottiin Thandarille, muisti hän, että Nadaran ympärillä oli ollut musta pantterintalja. Mutta nainen ei luonnollisestikaan saattanut olla Nadara — se oli mahdotonta. Hän kuitenkin pyysi miestä kuvaamaan jumalatarta tarkemmin — hänen silmiensä ja hiustensa väriä — hänen vartalonsa mittasuhteita — hänen pituuttansa.

Boloonin kaikkiin näihin kysymyksiin antamat vastaukset lietsoivat Thandarin kiihtymystä yhä voimakkaammaksi. Ja sitten tuli lause, joka lopullisesti viritti hänen toivonsa ja pelkonsa ihan vimmaisiksi.

»Minä lähden sisämaahan», ilmoitti hän, »katsomaan, kuka temppelissä oleva nainen on. Jos odotatte minua kaksi päivää ja minä palaan, saatte palkkioksi niin paljon kultaa kuin vaaditte. Jollette odota, niin korjatkaa veneeni ja kätkekää se siihen pensaikkoon, jossa väijynyt mies olisi tappanut sinut, jollen olisi tullut väliin!»

»Minä odotan kolme päivää», lupasi Tsao Ming. »Enkä ota ainoatakaan junia palkkioksi. Sinä pelastit Tsao Mingin hengen — sitä ei pian unohdeta. Mielelläni lähettäisin miehiä mukaasi, mutta he eivät lähtisi. He pelkäävät pääkallonmetsästäjiä. Myös korjautan veneesi siltä varalta, että palaat kolmannen päivän jälkeen, mutta» — hän kohautti olkapäitään — »sinä et palaa kolmantena päivänä etkä neljäntenä etkä milloinkaan, Thandar. Sinun olisi paras unohtaa säikähtyneen Boloonin mieletön kertomus ja lähteä pois tästä kirotusta maasta Tsao Mingin seurassa.»

Mutta Thandar ei luopunut aikeestaan, vaan erosi rosvoista saatuaan Boloonilta tarkat ohjeet, mihin suuntaan hänen olisi mentävä löytääkseen salaperäisen temppelin ja valkoisen jumalattaren, joka saattoi olla, mutta saattoi olla olemattakin Nadara.

Hän painautui suoraan sekavaan viidakkoon käsissään surmaamansa pääkallonmetsästäjän keihäs ja parangi ja vyötäisilleen sidotussa hihnassa kuolleen merirosvon pitkä pistooli. Tämän viimemainitun ynnä joukon ammuksia oli Tsao Ming ihan väkisin tyrkyttänyt hänelle.

YHDESTOISTA LUKU

Noudatettuaan Boloonilta saamiaan ohjeita Thandar saapui toisen päivän iltahämärässä pienen aukeaman laitaan ja erotti edessään useita himmeäpiirteisiä, paalujen varaan rakennettuja, pitkiä taloja. Kylän editse juoksi joki. Thandar oli useita kertoja mennyt tämän joen poikki, sillä hän oli matkallaan kahdesti eksynyt ja hänen oli täytynyt palata osa taivalta takaisin päästäkseen uudelleen omille jäljilleen.

Kylän keskellä häämötti korkeampi rakennus, jonka katto kohosi muiden yläpuolelle. Pimeän tullen Thandar hiipi likemmäksi maaliansa — isoa rakennusta, jonka Boloon oli kuvaillut temppeliksi.

Hiipiessään korkealla olevien majojen alitse hälytti luolamies siat ja kanat liikkeelle, mutta niiden hälinä oli hyvin tavallinen ilmiö, joka ei suinkaan uhannut hänen turvallisuuttaan, vaan pikemminkin suojasi häntä estämällä hänen aiheuttamansa melun kuulumasta.

Vihdoin hän saapui temppeliä lähinnä olevan majan alle. Täysi kuu paistoi korkealla taivaalla. Se valoi kirkasta hohdetta rakennusten väliin, luoden niiden alle synkät, pimeät varjot. Sellaisessa pimennossa Thandar tähyili. Hän näki, että temppeli oli vahdittu. Sen ainoan sisäänkäytävän edustalla kyyrötti kaksi soturia. Miten hän pääsisi niiden ohitse?

Hän siirtyi varjostavan majan pimennon reunaan niin kauaksi vahdeista kuin mahdollista. Mutta sittenkin näytti varmalta, että hänet huomattaisiin, jos hän koettaisi syöksyä temppelin seinustalle. Hän oli kokonaan ymmällä eikä tiennyt mitä tehdä. Oli järjetöntä panna nyt kaikki vaaraan toimimalla uhkarohkeasti — siihen vaaraan uskaltautumisen aika olisi sitten, kun hän olisi löytänyt jumalattaren ja saanut selville, oliko se Nadara vai joku toinenko. Mutta miten hän pääsisi tuon kuutamoisen kaistaleen ylitse ja vahtien ohitse temppeliin vaaraan antautumatta?

Hän hiipi hiljaa sen rakennuksen toiseen päähän, jonka varjossa hän väijyi. Jonkun aikaa hän silmäili päämääräänsä, joka oli niin lähellä, mutta kuitenkin tuntui olevan äärettömän paljon kauempana hänen ulottuviltaan kuin sinä päivänä, jona hän oli lähtenyt rannikolta sitä etsimään. Hän pani merkille pitkät pylväät, joita oli upotettu maahan epäsäännöllisten välimatkojen päähän toisistaan ympäri rakennuksen. Hän aprikoi, mitähän merkitsivät niiden kömpelötekoiset kaiverrukset, ja ihmetteli niiden barbaarisia yläpäitä, joita joskus koristi raakalaissoturin päähine, toisinaan taas kuivattu, irvistävä kallo tai karkeasti veistetty ihmisenkuva.

Useihin pylväisiin oli ripustettu kilpiä, aseita, vaatteita ja saviastioita. Etenkin yhtä niistä painoi niin raskas monenkirjava taakka, että se humalaisen tavoin nojasi temppelin räystääseen. Thandarin katse lipui sitä myöten alkeelliseen kattoliistoitukseen. Se vihjaisu riitti — mistä hänen katseensa oli kiivennyt, siitä hän kiipeisi itsekin. Ainoastaan kuutamo teki yrityksen vaaralliseksi. Jospa vain kuu peittyisi pilveen! Mutta pilvistä ei näkynyt merkkiäkään tähdikkäällä taivaalla!

Hän katsahti vahteihin päin. Ne torkkuivat temppelin toisessa päässä, ja vain toinen heistä oli näkyvissä. Toinen oli piilossa rakennuksen nurkan takana. Se mies, jonka Thandar näki, oli selin häneen päin. Jos he pysyisivät siinä asennossa hetkisen, pääsisi hän katolle heidän huomaamattansa. Mutta olihan kyllä vielä se vaara, että hänet havaittaisiin jostakin muusta rakennuksesta. Tupakansavun tuoksahdus ilmaisi hänelle, että joku mies oli vielä valveilla kuisteilla, joissa useimmat nuorukaiset ja naimattomat miehet nukkuivat.

Thandar ryömi sellaiseen kohtaan, että näki ainoan, temppelin sillä puolella olevan kuistin, josta hän oli päättänyt yrittää kavuta sisälle. Tuntikauden hän tarkkaili kahden alkuasukkaan savukkeiden vuoroin kirkastuvaa, vuoroin himmenevää hehkua ja kuunteli heidän keskustelunsa hiljaista hyminää. Tunti tuntui venyvän iäisyydeksi, mutta vihdoin lennähti ensin toisen ja sitten toisen savukkeen hehkuva pätkä ruohikkoon, ja kuistilla syntyi hiljaisuus.

Thandar odotti vielä puoli tuntia. Viivytteleminen ja vakoileminen ei enää ollut tarpeen — jos hän joutuisi ilmi, olisi kaikki lopussa, eikä häntä hyödyttäisi rahtuakaan tietää sekuntia tai paria etukäteen, että hänet oli nähty. Niinpä hän ei tuhlannut aikaa etenemällä varovaisesti ja vilkuilemalla puoleen ja toiseen, vaan meni sensijaan nopeasti, vaikkakin äänettömästi, suoraan kuutamoisen aukeaman ylitse kallellaan olevan pylvään juurelle. Hän ei luonut katsettakaan taaksensa eikä kummallekaan puolellensa, vaan suuntasi koko huomionsa edessänsä olevaan tehtävään.

Thandar oli kiipeillyt luola-asukkaiden notkuvia ja huojuvia vesoja myöten niin kauan, ettei pylväs aiheuttanut hänelle sen suurempaa vaikeutta kuin tavalliset tikapuut olisivat tuottaneet teille tai minulle. Ensinnä hän tutki sitä sekä silmin että käsin varmistuakseen siitä, että sen yläpää nojasi tiukasti kattoon ja ettei se hänen painostaan pitäisi pahaa melua luisuessaan pois entisestä asennostaan.

Päästyänsä selville siitä, että se oli lujassa, Thandar kiipesi sitä myöten ylös meluttomasti ja nopeasti kuin kissa. Varovasti hän nousi katolle, koska ei tiennyt, miten se oli rakennettu. Se olisi saattanut olla heikko olkikatos, joka olisi hänen allaan pettänyt, joten hän olisi suistunut temppelin sisälle.

Hämmästyksekseen ja pettymyksekseen hän huomasi sen olevan puuta ja niin vankan kuin suinkin saattoi kuvitella. Hän oli suunnitellut tunkeutua temppeliin ylhäältä käsin, mutta nyt se aie näytti menevän myttyyn, sillä hän ei voinut toivoa saavansa parangillansa meluttomasti tehdyksi reikää puiseen kattoon ennen päivänkoittoa, johon oli enää muutamia tunteja. Hän kumartui tarkastamaan kattoa yksityiskohtaisesti silmin ja sormin. Kuutamo oli kirkas. Sen valossa hän näki ihan selvästi. Hän työnsi syrjään ohuen palmunlehtisen päällystyksen. Sen alla oli käsinveistettyjä billianpuisia palkkeja. Jokaisessa oli pieni, neliskulmainen reikä, jonka lävitse pujotetulla rottingilla palkki oli kiinnitetty katon kehykseen.

Thandar poisti päällystyksen pieneltä, noin neliömetrin neljänneksen laajuiselta alalta, pisti sitten terävän paranginsa kärjen rottinkisen kiinnikkeen alle ja oli hetkisen kuluttua nostanut syrjään yhden palkin. Ensimmäistä seurasi toinen, sitten toinen ja niin edelleen, kunnes katossa oli niin iso aukko, että hän helposti saattoi soluttaa itsensä sen lävitse.

Thandar kumartui sen reunalta tähystämään alhaalla vallitsevaan pimeyteen. Hän ei erottanut mitään, sillä hänen oma ruumiinsa oli kuun ja katossa olevan reiän välillä, estäen kuun säteitä tunkeutumasta temppeliin.

Mies laski varovasti jalkansa aukkoon. Hapuiltuaan jalallaan hän tapasi vuoliaisen. Hetkisen kuluttua oli koko hänen ruumiinsa kadonnut temppelin sisälle. Pitäen toisella kädellään aukon reunasta Thandar kyykötti vuoliaisella temppelin lattian yläpuolella.

Kun hänen ruumiinsa ei enää varjostanut aukkoa, tulvi kuun valoa kirkkaana kimppuna lattian vastaiselle laidalle. Huoneen muita osia valaisi heikosti heijastuva valo.

Temppelissä näytti olevan yksi ainoa avara sali. Sen keskellä oli koroke, samoin sivustoilla. Vuoliaisista riippui koppia, joissa oli ihmisenkalloja —- yksi niistä oli suoraan Thandarin alla. Hän erotti sen kaamean sisällön selvästi.

Hänen katseensa lipui pitkin valokimppua siihen kohtaan, missä se osui lattiaan huoneen vastaisella laidalla. Se muistutti Waldo Emersonista teatterin parvekkeelta näyttämölle suunnatun valojuovan luomaa läikkää.

Keskellä valaistua kohtaa lepäsi nukkuva nainen korokkeella. Thandarin sydän lakkasi sykkimästä. Naisen vartalon ympärille oli kiedottu välkkyvä Nagoolan talja. Toisen paljaan, ruskean käsivarren päällä aaltoili tuuhea, tumma tukka, silkinhieno, ja vasemman käden nimettömässä sormessa säihkyi iso timantti. Naisen kasvot olivat käännetyt seinään päin, mutta Thandar tunsi, ettei hän voinut erehtyä — nukkuja oli Nadara.

Vuoliaiselta, jolla hän kyykötti, oli lattiaan korkeintaan neljä tai neljä ja puoli metriä. Thandar laskeutui riippumaan käsiensä varaan ja pudottautui paljaine jalkoineen kevyesti kuin kissa lattialle.

Melkein äänetön putoaminen riitti kuitenkin herättämään nukkujan. Vikkelästi kuin pantteri hän pyörähti ympäri ja oli pystyssä, katsoen mieheen melkein heti hänen ehdittyänsä maahan. Nyt kuutamo osui suoraan hänen kasvoihinsa. Thandar syöksyi eteenpäin sulkeakseen hänet syliinsä.

Tyttö peräytyi. Hän tunsi äänen ja vartalon, mutta — hänen Thandarinsa oli kuollut! Miten olisi hän saattanut palata kuolleista? Nadaraa peloitti.

»Mikä sinua vaivaa, Nadara?» tiedusti hän. »Etkö tunne minua? Etkö tunne Thandaria?»

Mies purskahti nauramaan. Muutamin sanoin hän kertoi, että maanjäristys oli huumannut hänet, mutta ei surmannut häntä. Sitten hän meni Nadaran luokse ja otti hänet syliinsä.

Nadara kiersi kätensä hänen kaulaansa ja veti hänen kasvonsa likelle omiansa. Tyttö nyyhkytti. Thandarin selkä oli temppelin oveen päin. Nadara seisoi kasvot sinnepäin. Kun hän uudelleen katsoi miestä silmiin, kävivät hänen kasvonsa kalmankalpeiksi, ja hän vetäisi rajusti Thandarin pois kirkkaasta kuunvalosta.

»Vahti!» supatti hän. »Näin juuri äsken jotakin liikkuvan oven ulkopuolella.»

Thandar siirtyi kattoa kannattavan, puisen pyhään taakse tähyilemään ovelle. Niin, parhaillansa tuli sieltä mies temppeliin. Hänen silmänsä menivät levälleen hämmästyksestä, kun hän vilkaisi katossa olevaan aukkoon. Sitten hän katsahti siihen korokkeeseen päin, jolla Nadara oli nukkunut. Nähtyään, että se oli tyhjä, hän juoksi takaisin ovelle ja huusi kumppaniansa.

Hänen tehdessään niin Thandar tarttui Nadaran käteen ja veti häntä temppelin vastaisen pään kautta, synkimpiä varjoja myöten ovelle päin. Heidän ennätettyään huoneen päähän tulivat molemmat soturit juoksujalkaa sisälle, huudahdellen kiihtyneesti. Toinen heistä oli edennyt lattian puoliväliin, ja Thandar ja Nadara olivat jo melkein ovella, kun toinen raakalainen havaitsi heidät. Huudahtaen varoituksen kumppanilleen hän kääntyi heidän kimppuunsa parangi kädessä.

Miehen karatessa eteenpäin tempasi Thandar merirosvoilta saamansa pistoolin ja laukaisi sen suoraan hyökkääjän rintaan. Ulvahtaen mies horjahti taaksepäin ja vaipui lattialle. Sitten riensi hänen kumppaninsa hyökkäämään.

»Oikealla kupeellani olevassa pussissa on panoksia», neuvoi hän. »Ota sieltä niitä muutamia! Kun ehdin, panostan pistoolin.»

Hänen puhuessaan he olivat siirtyneet ovelle päin. Ulkoa he jo erottivat kiihtyneitä, kyseleviä ääniä. Laukaus oli hälyttänyt kylän.

Nyt oli parangia heiluttava mies hänen kimpussaan. Thandar käytteli kömpelösti outoa asetta, jolla hän koetti torjua harjaantuneen villin hyökkäystä. Epätasainen ottelu olisi saattanut päättyä vain yhdellä tavoin, jollei Nadara aina sukkelaälyisenä ja neuvokkaana olisi siepannut temppelin seinältä pitkää keihästä.

Hänen kiskoessaan sitä paikaltaan putosi sen mukana lattialle pääkallo, joka rämisten vieri kamppailijani väliin. Pääkallonmetsästäjän huulilta pääsi harmin ja raivon ulvahdus. Tämä oli herjausta. Kaikkein pyhintä oli häväisty. Entistä hurjemmin hän karkasi käsikähmään Thandarin kanssa, mutta samassa survaisi Nadara teräväkärkisen keihään hänen kupeeseensa, hänen torjuma-asentoon kohotettu kätensä hervahti alas, ja Thandarin parangi kolahti hänen kalloonsa.

»Joutuin!» hätäili Nadara. «Pakene samaa tietä, jota tulit! Jos jäät tänne, on asemasi toivoton. Kerron villeille, että vahdit tappelivat keskenään minun tähteni, että toinen tappoi toisen ja että minä ammuin toisen pelastaakseni itseni. He uskovat minua — kerron heille, että pistooli on koko ajan ollut kätkettynä vaippani alle. Hyvästi, oma Thandarini! Me emme voi molemmat pelastua. Jos jäät tänne, kuolemme, molemmat — sinä ainakin.»

Pitkistä majoista tulvi raakalaisia. Temppelin edustalla oleva tie täyttyi heistä. Pakenemisen yrittäminen siihen suuntaan olisi ollut samaa kuin itsemurha.

»Temppelin takaseinässä on pieni ikkuna», vastasi Nadara, »pienessä huoneessa, jossa kuolemaantuomittuja joskus säilytetään vankina, mutta se avautuu toiselle tielle, jossa nyt otaksuttavasti vilisee alkuasukkaita».

Hän juoksi temppelin pääovelle ja sulki sen. Sitten hän raahasi sen eteen molemmat ruumiit ja pitkän penkin. Koko temppelissä ei ollut ainoatakaan muuta irtainta esinettä, jonka paino olisi ollut vähääkään tuntuva.

Sen tehtyänsä hän tarttui Nadaran käteen, ja yhdessä he juoksivat pieneen huoneeseen. Senkin eteen he kasasivat sulun, ja Thandar alkoi tarkastaa lattiata. Hän vipusi parangillaan irti palkin — se oli mutkattomasti sijoitettu kannattimina olevien ohuiden pölkkyjen varaan. Irroitettuaan toisen yhtä helposti hän laski Nadaran maahan temppelin permannon alle.

Takertuneena paaluihin Thandar asetti palkit takaisin paikoilleen päänsä yläpuolelle, ennenkuin hänkin pudottautui maahan Nadaran luokse. Temppelin molemmilla puolilla olivat tiet täynnä raakalaisia. Pakenijat kuulivat heidän kerääntyvän sisäänkäytävän edustalle; sisällä oli nyt ihan hiljaista ja rauhallista. Kiljumalla he karkaisivat rohkeuttaan, kunnes uskaltaisivat tunkeutua temppeliä tarkastamaan. He huutelivat vahteja, mutta vastausta ei tullut.

Hän panosti aseen ja otti useita panoksia valmiiksi käteensä. Rinnakkain he sitten hiipivät temppelin takaseinälle. Torkkumasta herätetyt siat röhkivät ja vinkuivat. Koira ärisi heille. Thandar vaimensi sen paranginsa sivalluksella. Saavuttuaan temppelinalaisen pimennon reunaan he huomasivat, että rakennuksen sillä puolella oli vain muutamia alkuasukkaita, jotka riensivät nopeasti temppelin etusivulle päin. Viidakko oli vajaan sadan metrin päässä.

Temppelin ovella syntyi äkkiä hiljaisuus. Kuului hakkaamista, sitten työntämisestä johtuvaa kahinaa ja pian hurjan raivokasta kiljuntaa — vahtien ruumiit oli löydetty. Sitten kuului sisältä tassutusta, kun paljain jaloin juostiin lattialla. Takapuolella oleva tie tyhjeni heti.

Käsi kädessä he kiitivät temppelin alta kuutamon ja väliaukeaman ylitse ja pitkien majojen välitse viidakkoa kohti. Heidän ehdittyään puolitiehen näki heidät läheisen talon kuistilta syöksyvä myöhästynyt villi. Päästäen kauhean kiljaisun hän syöksyi heidän kimppuunsa.

Thandarin pistooli pamahti, ja villi vaipui maahan, mutta merkki oli annettu, ja ennenkuin pakenijat olivat ennättäneet viidakkoon, oli kirkuva soturilauma heidän kintereillään.

Thandar oli ymmällä. Kylään ja temppeliin tulon jälkeen oli hänen suuntatajunsa sekaantunut. Hän kääntyi Nadaran puoleen ja huudahti:

»Tule mukaan!» kehoitti hän, ja heidän kummankin mieleensä muistui se yö, jolloin hän oli opastanut Thandaria metsän lävitse ilkeän kansan kallioilta. Taaskin sai Waldo Emerson Smith-Jones, oppinut mies, kiittää kouluttamattoman tytön suurempaa viisautta pelastuksestaan.

Erehtymättä Nadara juoksi sekavassa viidakossa rannikkoa kohti. Vaikka hän oli tullut sitä tietä vain kerran, eteni hän suoraa päätä yhtä varmasti kuin olisi joka puussa palanut lyhty ja joka käänteessä ollut tienviitta.

Heidän takanaan hälisi takaa-ajo, mutta Nadara ja Thandar kiitivät sen edellä eikä se vähääkään saavuttanut pakenijoita monituntisen juoksun aikana.

He saapuivat rannalle vasta keskipäivällä ja kiiruhtivat merirosvojen leirille, mutta Thandarin pettymykseksi se oli tyhjä. Tsao Ming oli poistunut odotettuaan sovitun ajan. Vaikka Thandar ei sitä tiennyt, oli kirjava-asuinen hirtehinen vartonut yli määräajan ja poistunut vähäistä ennen kuin pakenijat ilmestyivät viidakosta rannalle. Hänen karkeatekoinen aluksensa olikin parhaiksi ennättänyt pois näkyvistä pohjoispuolisen niemen taakse. Pistoolin pamahdus olisi kutsunut hänet takaisin, mutta Thandar ei aavistanut sitä, vaan kääntyi masentuneena etsimään piilotettua venettään.

Se oli saman pienen pensaan juurella, jonka suojassa Thandar oli maannut, ennenkuin hän pelasti Tsao Mingin hengen, useita satoja metrejä leiristä etelään.

Nyt ei takaa-ajon hälyä enää kuulunut lainkaan, ja niinpä pari asteli verkkaisesti alukselle. Se löytyi sieltä, mihin Tsao Ming oli luvannut sen sijoittaa. Se oli korjattu hyvin ja lujasti, ja lisäksi oli siihen varattu runsaasti ruokaa ja vettä. Thandar siunasi Tsao Mingiä, murhamiestä ja hirtehistä.

Yhdessä he raahasivat hauraan aluksen vedenrajaan ja olivat parhaillaan työntämässä sitä vesille, kun ainakin parikymmentä hurjasti kiljuvaa raakalaista tuoksahti viidakosta, kiitäen heitä kohti. Thandar pyörähti torjumaan heitä pistooli ojossa.

»Työnnä vene vesille, Nadara!» huusi hän tytölle. »Minä pidän heitä loitolla, kunnes se on vedessä, ja sitten ehkä ennätämme syvälle, ennenkuin he meidät saavuttavat.»

Nadara kiskoi työläästi liikkuvaa venettä aaltojen loiskiessa hänen päälleen joka kerta, kun hän yritti saada sitä vesille. Silmäkulmansa alitse Thandar näki, kuinka vaivaloista tytön ponnistelu oli. Lauma oli jo ehtinyt puolimatkaan juostessaan ripeästi metsästä rannalle. Mies ei olisi tahtonut ampua ennenkuin ihan likeltä, koska hän tottumattomana ampujana oli perin kehno tähtääjä. Oli kuitenkin ilmeistä, ettei Nadara yksin saanut venettä vesille, ja senvuoksi Thandar suuntasi pistoolinsa lähestyviin raakalaisiin, painoi liipaisinta ja pyörähti auttamaan tyttöä.

Enemmän sattumalta kuin taidokkaan tähtäyksen johdosta kuula osui ensimmäisen pääkallonmetsästäjän ruumiiseen. Parkaisten mies kellahti hietikolle, ja hänen kumppaninsa seisahtuivat äkkiä yhtenä miehenä. Mutta nähtyään Thandarin puuhailevan veneen kimpussa aikomatta jatkaa ampumista he pian syöksyivät uudelleen hyökkäämään.

Thandarilla ja Nadaralla oli täysi työ kiskoessaan venettä, joten villit pääsivät heidän huomaamattansa vedenrajaan saakka. Nähtyänsä heidät Thandar pyörähti ympäri ja ampui toistamiseen, nosti sitten veneen päänsä päälle ja asteli kuohuihin Nadaran kävellessä vierellä tukien häntä.

Heidän jälessään tulivat raakalaiset — viisi tai kuusi rohkeinta — kun äkkiä iso hyökyaalto sieppasi heidät kaikki, sekä hätyyttäjät että hätyytetyt, valtoihinsa ja pyyhkäisi heidät syvälle. Thandar ja Nadara takertuivat kiinni veneeseen, mutta raakalaiset imi pohjavirta pinnan alle.

Kiljuen, uhkaillen ja viittoillen hyppeli rannalla kolme- tai neljäkymmentä pettynyttä villiä. Mutta nyt olivat Thandar ja Nadara kavunneet alukseen, jota luode kiidätti nopeasti kauemmaksi, ja pian he melan avulla olivat turvassa Tyynenmeren ulapalla.

KAHDESTOISTA LUKU

Luoteen ja tuulen ajaessa kevyttä alusta ulapalle ja rantaviivan vaipuessa näköpiirin alapuolelle katseli Waldo Emerson äärimmäisen toivottomana sekä tulevaisuutta että heidän ympärillänsä lohduttoman aavana myllertävää merta.

Jo kerran ennen hän oli ihmeen kautta selviytynyt meren moninaisista vaaroista, mutta hän ei uskaltanut toivoa, että häntä toistamiseen onnistaisi yhtä hyvin. Ja nyt oli Nadara hänen muassaan. Edellisellä kerralla oli ollut tarjolla vain hänen oma tuskansa ja kuolemansa; nyt häntä odotti vielä suurempi tuska nähdessään Nadaran kärsivän.

Tasaisena vihurina puhaltava tuuli nostatti aika isoja aaltoja. Laajat laineet vierivät toinen toisensa kintereillä säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan kuin tarkastuksessa marssivat jalkaväen rivit. Tuuli ja aallokko tuntuivat ihan kuin tilatuilta Thandarin ja Nadaran haurasta alusta varten. Se keinui pitkillä, mahtavilla laineilla kevyesti kuin korkki; sen kömpelötekoiseen purjeeseen tarttui tuuli, joka pullisti sitä upeasti, kiidättäen sitä vinhasti vedenpinnalla.

Ja tuskin oli heidän taakseen jäänyt ranta painunut iäksi heidän näkyvistään, kun suoraan heidän edessään alkoi näkyä toinen ranta. Thandar saattoi tuskin uskoa silmiään. Hän hieroi niitä ja katsoi uudelleen. Sitten hän pyysi Nadaraakin katsomaan.

Ja maata se oli. Vinhasti puhaltava tuuli kiidätti heitä laajalta näyttävän saaren pohjoispäähän. Hyökylaineet jyskyttivät kalliorantaa. Sille laskeminen tuottaisi viipymättä kuoleman heille molemmille. Mutta ajautuisivatko he sinne? Heidän lähestyessään saaren kärkeä, selvisi Thandarille, että he ajautuisivat sen ohitse. Kykenisikö hän hidastamaan pikku aluksen vauhtia ja kääntämään sen takaisin maan suojaan? Oli perin todennäköistä, että vene kaatuisi heti hänen leikattuaan poikki purjeen kannatushihnat ja koettaessaan meloa syrjätuuleen, kuten hänen täytyisi tehdä päästäkseen saaren kärjen ympäri.

Mutta muuta keinoa ei näyttänyt olevan. Hän ojensi paranginsa Nadaralle, käskien hänen olla valmiina katkaisemaan purjetta pitelevät raakanahkaiset hihnat heti hänen käskettyänsä. Puristaen melaa tiukasti hän oli polvillansa veneen perässä, tarkkaillen veneen etenemistä kallioisen kärjen ohitse.

Saaren tässä päässä pisti pitkä kieleke kauas mereen. Vene kiiti tämän kielekkeen uloimman kärjen ohitse. Heidän sivuutettuansa sen Thandar oivalsi, kuinka harkitsemattoman uskallettua olisi kääntää vene laita-aallokkoon niinkään lyhyeksi ajaksi, jonka he tarvitsivat päästäkseen kärjen suojaan. Melkein käden ulottuvilla oli siellä saaren siimeksessä rauhaisen tyyni vedenpinta.

Mutta kun hän silmäili heidän edessään leviävää ääretöntä ulappaa, käsitti hän, ettei toinen vaara ollut suurempi kuin toinenkaan, ja sitten välähti hänen mieleensä vielä yksi vaihtoehto. Hän laskisi vähän matkaa kärjen sivuitse, kääntyisi sitten melkein suoraan takaisin ja koettaisi meloa veneen tyyneen veteen ihan vastatuuleen, välttäen siten sivuaallokon vaarat.

Hänen suunnitelmassaan oli ainoastaan yksi heikko kohta — jaksaisiko hän meloa venettä vastatuuleen. Sitä kannatti ainakin, yrittää. Hän käski Nadaran katkaista purjeen pidinhihnat ja alkoi itse samassa meloa purren ollessa aallon harjalla. Pantterintaljan tipahtaessa karkeatekoisen maston juurelle pyörähti aluksen keula ympäri Thandarin voimakkaista melanvetäisyistä.

He molemmat olivat niin kiintyneitä puuhiinsa kamppaillessaan henkensä edestä luonnonvoimia vastaan, etteivät he kumpikaan huomanneet pitkää, matalassa uivaa venettä, joka sujahti esiin heidän takanaan olevan pienen lahden suusta, kun he tulivat näkyviin saaren suojapuolelle.

Hetkisen oli vene laitatuulessa. Thandar ponnisteli vimmaisesti kääntääksensä sitä. He painuivat korkean laineen pohjaan. Heidän yläpuolelleen kohosi aallon jyrkkä harja valmiina kaatamaan heidän päällensä tonneittain vettä. Vene nousi yhäti laitatuulessa miltei aallon harjalle — sitten vesivuori särkyi heidän niskaansa.

Pinnalle päästyään Thandar ajatteli ensiksi Nadaraa. Hän katseli ympärilleen ravistaessansa vettä silmiltään. Melkein hänen vieressänsä nousi Nadaran pää merestä. Kun heidän katseensa osuivat vastakkain, levisi tytön huulille hymy.

»Näin on parempi», luikkasi hän. »Nyt pääsemme maalle.» Ja hän kääntyi uimaan rantaa kohti.

Ihan hänen takanaan uiva Thandar tiesi, että Nadara oli vedessä kuin kala, mutta epäili, jaksaisiko tyttö ja jaksaisiko hän itsekään ponnistella maalle saakka tuulta ja luodetta vasten. Laine nosti heidät korkealle ilmaan, ja sen harjalta he kumpikin näkivät aallon pohjalla olevan pitkän aluksen, jonka miehistö oli hurjannäköistä väkeä.

Nadara, joka pelkäsi kaikkia miehiä paitsi Thandaria, olisi tahtonut koettaa karttaa alusta, mutta nähtyään vilkaisun veneen väestä Thandar uskoi varmasti hyvän onnen osuttaneen hänen Tsao Mingin ja hänen joukkueensa pariin.

»He ovat ystäviä», kiljaisi hän Nadaralle, ja niinpä he sallivat veneen tulla lähellensä, ja heidät nostettiin alukseen. Mutta heti kun Thandar oli päässyt katselemaan miehiä lähemmin, selvisi hänelle, ettei hän ollut koskaan nähnyt ainoatakaan heistä.

He olivat samanlaisia kuin Tsao Mingin kirjava lauma, eikä Waldo Emersonin tarvinnut tiedustella heidän ammattiansa — varkaan ja murhamiehen merkki oli painettu jokaisen kasvoihin. He syytelivät Nadaralle ja Thandarille kysymyksiä monilla kielillä, joita heistä kumpikaan ei ymmärtänyt, ja vasta sitten; kun alus oli ankkuroitu pieneen lahteen ja seurue kahlannut, maalle, koetti Thandar puhua heille merirosvojen englantia. Useat heistä ymmärsivät sitä, ja varsin pian hän sai selvitetyksi heille, että he saisivat hyvän palkkion, jos veisivät hänet ja Nadaran sivistyneeseen satamaan.

Johtaja, täysiveriseltä neekeriltä näyttävä mies, purskahti nauramaan, pilkaten sellaista ajatusta, että melkein alaston mies voisi maksaa lunnaat vapaudestaan. Samalla vintiö loi himokkaita katseita Nadaraan, joten Thandar varmasti älysi, ettei hän tahtonut olla uskovinaan heidän pystyvän suorittamaan lunnaita.

Kävi ilmi, että joukkue oli ollut lähdössä toiseen saman saaren länsirannalla olevaan paikkaan, jossa heidän pää voimansa olivat. He olivat odottaneet kolmea toveriaan, jotka olivat menneet sisemmälle metsästämään, ja nähneet veneen sekä lähteneet vangitsemaan siinäolijoita. Nyt he palasivat pieneen lahteen noutamaan kumppanejansa, sitten palatakseen pääleiriin.

Neekeri olisi tahtonut surmata Thandarin heti, koska heidän veneessänsä jo nytkin oli liikakuormitusta, mutta muutamat toiset estelivät häntä, huomauttaen heidän päällikkönsä otaksuttavasti siitä kiukustuvan, sillä vain vangin kuoltua hän uskoi menettäneensä mahdolliset lunnaat.

Vihdoin palasivat metsästäjät, ja kaikki nousivat purteen. Pian oli alus poistunut lahdesta ja eteni saaren länsirannikkoa pitkin etelää kohti. Pimeä oli jo melkein käsissä, kun sen keula käännettiin rantaa kohti, ja pitkät airot työnnettiin veteen, samalla kun purje putosi kasaan maston juurelle.

Kahden vähäisen, toisensa editse pistävän kärjen välitse he työntyivät maan kaikilta puolin ympäröimään lahteen. Veneen saapuessa sisemmän kärjen kohdalle ponnahti Thandar pystyyn, huudahtaen riemuisesta hämmästyksestä. Vajaan sadan metrin päässä hänestä kellui veden kuvastimen kirkkaalla pinnalla Priscilla.

Merirosvot katselivat vankiansa ällistyneinä. Neekeri nousi kädet nyrkissä pystyyn valmiina iskemään häntä.

Neekeri virnisti. Valkoisesta huvipurresta ei vastattu. Sitten miehet kertoivat Thandarille kaapanneensa aluksen useita viikkoja takaperin ja pitäneensä sen väestöä vankeina maalla odottaessaan jostakin selittämättömästä syystä kauan aikaa poissa viipynyttä päällikköänsä. Kun Waldo Emerson ilmoitti hänelle purren olevan hänen isänsä, oli neekeri hyvillään siitä, ettei ollut tappanut häntä, sillä hänestä saataisiin runsaat lunnaat.

Heidän astuessaan maalle oli pimeä, ja Thandar ja Nadara työnnettiin kurjiin hökkeleihin, joita oli useita rivissä rantahietikolla. Pitkään aikaan mies ei saanut unta. Hänen mieltänsä kalvoi huoli hänen isänsä ja äitinsä kohtalosta. Nadara oli kertonut heidän kummankin olleen Priscillassa. Tyttö ei ollut hiiskunut mitään siitä, miten rouva Smith-Jones oli häntä kohdellut, mutta Waldo oli arvannut lähelle totuutta ja pannut merkille, ettei tyttö nähdessään Priscillan ollut lainkaan innostunut eikä riemastunut.

Jonkun ajan kuluttua hän torkahti, mutta heräsi pian majansa ulkopuolelta kuuluvaan liikkeeseen. Hiipimistä muistuttava ääni kuulosti pahaenteiseltä. Hiljaa Thandar nousi ja meni ovelle. Merirosvot eivät olleet köyttäneet vankejaan eivätkä teljenneet heidän koppiensa ovia — heidän oli ihan mahdoton karata saarelta.

Thandar pisti päänsä hieman hämärtävään, öiseen ulkoilmaan. Häneltä pääsi hiljainen raivon ja pelon ärähdys, sillä hän näki ison, tumman miehenroikaleen ryömivän Nadaran majaan. Amerikkalainen seurasi heti jälessä. Tytön hökkelin ovelle hän pysähtyi kuuntelemaan. Äkkiä kuului sisältä säikähdyksen huudahdus ja sitten käsikähmän nahinaa. Tuossa tuokiossa hän oli pimeässä majassa ja kompastui seuraavalla hetkellä mieheen. Thandarin sormet hapuilivat kurkkua. Hän ei päästänyt äännähdystäkään. Toinen pyörähti häneen päin veitsi kädessä. Thandar oli sitä odottanut. Kyynärvarrellaan hän väisti ensimmäisen iskun, ja sujuttaen kättänsä pitkin toisen käsivartta hän löysi puukkoa pitelevän käden ranteen. Sitten alkoi kamppailu hökkelin sisällä vallitsevassa manalamaisessa pimeydessä. Ottelijat hoippuivat ja horjahtelivat sinne tänne savilattialla toisen koettaessa kiskoa irti puukkoa pitelevää kättään, toisen pyrkiessä saamaan otetta vastustajan kurkusta samalla koettaen pitää kiinni toisen rannetta. Miesten raskas huohotus kuului selvästi yön hiljaisuudessa — se ja heidän jalkojensa töminä olivat ainoat taistelun äänet. Nadara ei voinut auttaa Thandaria — hän arvasi juuri Thandarin tulleen pelastamaan häntä, vaikka ei nähnytkään miestä.

Vihdoin riistäytyi öinen saalistaja yli-inhimillisellä ponnistuksella irti Thandarin otteesta. Vähän aikaa vallitsi majassa hiljaisuus. Kukaan kolmesta sisälläolijasta ei erottanut toisia. Pantterintaljansa alta Thandar veti esille Tsao Mingin antaman pitkän pistoolin, mutta ei rohjennut ampua, peläten osuvansa Nadaraan, eikä myöskään pyytää häntä puhumaan ilmaistakseen olinpaikkansa, sillä siten hän olisi paljastanut vastustajalleen, missä hän itse oli.

Tunneilta tuntuvia minuutteja seisoivat kaikki kolme ihan hiljaa, koettaen pidättää henkeänsä. Sitten Thandar erotti varovaa liikettä huoneen vastaiselta laidalta. Oliko se hänen vihamiehensä vaiko Nadara? Hän kohotti pistoolinsa miehen rinnan korkeudelle ja siirtyi sitten itsekin hyvin varovasti sivulle päin. Heti hänen hiljaisen liikkeensä äänen jälkeen näkyi hökkelin vastaisella seinustalla kirkas välähdys ja kuului huumaava pamahdus — vihollinen oli laukaissut, hänen aseensa leimahdus valaisi hetkiseksi mökin sisustan kirkkaasti, Thandar näki jättiläiskokoisen neekerin vajaan kahden askeleen päässä, ja miehen vasemmalla puolella seisoi Nadara syrjässä Thandarin pistoolin tähtäyssuunnasta.

Neekeri ei tiennyt, että Thandarilla oli ase, eikä niin ollen aavistanut umpimähkäisen laukauksensa koituvan oman kuolemansa merkiksi. Toisen pistoolin välähdyksen ilmaistua hänen olinpaikkansa kajahti Thandarin aseesta vastauspamahdus, ja samalla Thandar ponnahti syrjään syöksyäkseen neekerin kimppuun sivulta käsin. Mutta saapuessaan miehen luokse ei hän kohdannut hurjaa vastarintaa, kuten oli odottanut, vaan kompastui vastustajansa kuolleeseen ruumiiseen.

Mutta nyt oli koko leiri hereillä. Merirosvot juoksentelivat sinne tänne klikkaillen kysymyksiä ja määräyksiä monilla kielillään. Sekasorto oli ylimmillään, ja sen kestäessä Thandar tarttui Nadaran käteen ja juoksi ulos hökkelistä. Hän riensi muiden majojen taitse leirin toiseen päähän ja kääntyi sitten rantaan. Hänen aikomuksensa oli anastaa vene ja soutaa Priscillaan.

Heidän takanansa kiihtyi melu leirissä merirosvojen tarkastaessa majoja saadakseen selkoa laukauksista — parempaa pakotilaisuutta ei olisi voinut toivoakaan. Yksi Priscillan omista veneistä oli vedettynä rannalle. Yhdessä Thandar ja Nadara työnsivät sen vesille, ja hetkistä myöhemmin he soutivat ripeästi purtta kohti.

Rajattoman turvallisuuden tunteen ja riemun vallassa Waldo Emerson kiipesi laidan ylitse ja veti Nadaran jälkeensä. Mutta hänen riemunsa loppui lyhyeen, sillä tuskin hän oli laskenut jalkansa kannelle, kun häneen tarttui takaapäin puolikymmentä jäntevää roistoa, jotka olivat olleet Priscillaa vahtimassa, nähneet parin lähtevän rannalta, tarkkailleet heitä heidän soutaessaan purrelle ja väijyneet heitä heidän kavutessaan alukseen.

Loppuyö heitä pidettiin vankeina Priscillassa, mutta varhain seuraavana aamuna heidät vietiin rannalle. Siellä he tapasivat kaikki rosvot kokoontuneina erään majan ulkopuolelle. Sisällä olivat Priscillan matkustajat ja miehistö. Kun Thandar ja Nadara saapuivat, tartuttiin heihin käsin, heitä kiidätettiin ovelle, ja itämaalaisten kirousten säestäessä heidät sysättiin sisälle. Siellä seisoskelivat, lohduttoman onnettomina ryhminä Priscillan miehistö, kapteeni Burlinghame sekä herra ja rouva Smith-Jones. Katseensa osuessa viimemainittuun juoksi Waldo Emerson kädet ojossa hänen luoksensa.

Kauhusta kirkaisten väistyi rouva Smith-Jones miehensä ja kapteenin taakse. Waldo seisahtui äkkiä. Molemmat toiset miehet silmäilivät häntä uhkaavasti. Hän katsoi suoraan isäänsä silmiin.

»Mikä kamala asu!» virkkoi rouva Smith-Jones syleiltyään poikaansa. Sitten hänen katseensa siirtyi Nadaraan, joka oli seisonut ovensuussa vakavan hiljaisena.

Nadara pudisti päätään, ja Waldo Emerson ehätti kertomaan, millaisia seikkailuja tyttö oli kokenut, sitten kun Stark oli käynyt hänen kimppuunsa Priscillan kannella. Rouva Smith-Jones lähestyi tyttöä ja laski kätensä hänen olallensa.

»Olen ajatellut hyvin paljon senjälkeen kun viimeksi tapasimme toisemme», sanoi hän, »ja sen tulos on, että aion tehdä sellaista, mitä en ole tehnyt koskaan ennen — aion pyytää sinulta anteeksi; kohtelin sinua häpeämättömästi. Minun ei tarvitse kysyä, rakastaako poikani sinua — olet jo ilmaissut rakastavasi häntä — ja hänen silmänsä ovat paljastaneet minulle, missä hänen sydämensä on.

— Yökausia viruin valveilla, miettien, kuinka kauheata se oli, ja melkein rukoilin, että hän olisi pikemmin kuollut kuin palaisi löytääkseen sinut odottamassa häntä Bostonissa — se tapahtui, ennenkuin sinä jouduit pois purrestamme. Sinulla ei ollut syntyperää eikä omaisia, ja se oli minusta kaikki kaikessa. Mutta senjälkeen kun aloin pitää teitä molempia kuolleina, huomasin muistavani sinusta paljon sellaista, mikä on äärettömän paljon parempaa kuin hyvä syntyperä ja kasvatus.

— En oikein osaa selittää sinulle, mitä se on, mutta en voi moittia poikaani siitä, että hän rakastaa sinua. Sinun on kuitenkin luovuttava tuosta kamalasta asusta ja otettava yllesi jotakin kunnollista.»

»Äiti!» kiljaisi Waldo Emerson kiertäessään kätensä hänen ympärilleen. »Tiesinhän sinunkin alkavan rakastaa häntä, kunhan vain opit tuntemaan hänet.»

Vangit menivät peräkkäin ulos hänen ohitsensa. Ulkona olevilta roistoilta he saivat tietää, että oli päätetty surmata heidät kaikki heti, ryöstää Priscilla puhtaaksi ja upottaa se, koska varhain aamulla oli nähty sotalaiva risteilemässä rannikolla. Peloissaan he eivät tahtoneet enää odottaa poissaolevaa päällikköänsä, ja kaikki lunnaantoiveet olivat unohtuneet, kun miehet oli vallannut mielipuolinen halu hävittää kaikki rosvotyönsä jäljet.

Uhrit katselivat toisiansa kauhistuneina. He olivat joka puolelta rosvojen ympäröimät, ja toinen toisensa jälkeen heidät sidottiin lujasti, jotta karkaaminen olisi ihan mahdoton. Oli suunniteltu viedä heidät saaren sisäosiin, viidakon tiheimpään osaan, ja katkaista siellä heidän kaulansa ja jättää heidän ruumiinsa korppikotkille. Rosvoista näytti olevan hyvin hupaista selostaa suunnitelmaansa vangeille.

Vihdoin olivat kaikki sidotut ja kuolonmarssi alkoi. Toivottomien vankien ja raakojen, ilkkuvien hirtehisten muodostaman pitkän jonon jälkipään kadottua viidakkoon saapui lahdelle karkeasti veistetty alus. Ehdittyään Priscillan näkyviin alkoivat siinä olevat miehet empiä ja valmistautuivat pakenemaan, mutta kun aluksella ei näkynyt elonmerkkiä, lähestyivät he sitä, ja kun kansi oli tyhjä, nousivat he purteen. Hyteissä tulokkaat tapasivat kaksi nukkuvaa malaijia. Nauraa hohottaen ja laskien karkeata pilaa he herättivät nukkujat.

Vahdit ponnahtivat pystyyn ja hapuilivat pistoolejansa, mutta nähtyään yllättäjänsä alkoivat he virnistellä leveästi ja pakista monisanaisesti. Kaikki huomautuksensa he lausuivat rotevalle, lurjuksen näköiselle miehelle, jota he nimittivät päälliköksi. Juuri häntä rosvot olivat odotelleet, ja hänen pitkän poissaolonsa seurauksena oli ollut päätös teloittaa Priscillan vangit.

Kuultuansa mitä viidakossa oli tekeillä, alkoi päällikkö kiroilla ja karjua vimmastuneena. Hän näki monen tuhannen kultakolikon haihtuvan ilmaan silmiensä edessä. Kiljuen seuralaisilleen ja käskien heidän seurata itseään hän hyppäsi alukseen, jolla he olivat tulleet Priscillaan, ja hetkisen kuluttua sitä soudettiin ripeätä vauhtia rataan. Malttamatta vetää venettä maalle päällikkö syöksyi viidakkoon miehet kintereillään.

Kaukana hänen edellään tarpoivat väsyneet ja pelon masentamat vangit, joita hoputettiin kepeillä ja terävien parangien lappeilla. Vihdoin merirosvot pysähtyivät sankan kasvullisuusrykelmän keskelle.

»Tässä», ehdotti muuan, mutta erään toisen mielestä heidän oli edettävä vähän kauemmaksi. Muutamia minuutteja miehet väittelivät, mutta sitten edellinen vetäisi paranginsa ja meni Thandaria kohti.

Samassa alkoi pensaikosta äkkiä kuulua räiskettä ja äänekkäitä kiukkuisia karjaisuja, ja mies loi katseensa siihen suuntaan, josta häiriö tuli. Myöskin vangit katsoivat sinnepäin. Sieltä ilmestynyt näky ei ollut erikoisen rauhoittava — vain vielä yksi hyvin hurjannäköinen ja tavattoman äkäinen merirosvo, jota seurasi puolikymmentä muuta konnaa.

Tulija syöksyi ryhmän keskelle, kolhien miehiä oikealle ja vasemmalle. Ilkeän näköiset vintiöt, jotka vain muutamia minuutteja sitten olivat rehennelleet pelästyneille vangeille ja säikytelleet heitä, olivat nyt herpauttavan kauhun ruumiillistumia.

Päällikkö seisahtui paljastettua parangia pitelevän miehen eteen. Hänen kasvonsa olivat lyijynharmaat ja nytkähtelivät suonenvedontapaisesti raivosta ja kiihtymyksestä. Hän yritti puhua ja kääntyi sitten katsomaan Thandaria, joka seisoi valmiina teloitettavaksi. Kun päällikön katse osui tähän vankiin, menivät hänen silmänsä levälleen, ja sitten hän kääntyi teloittajaksi aikoneen miehen puoleen, iskien hänet rajulla iskulla maahan.

Se tuntui kirvoittavan hänen kielensä kantimet ja hänen suustansa tulvi kammottavimpia kirosanoja, mitä vangit olivat milloinkaan kuulleet. Ne olivat osoitetut niille miehille, jotka olivat rohjenneet mieliä tällaista ilman hänen vahvistustansa, ja etupäässä sille pelosta kyyköttävälle poloiselle, joka ei ollut uskaltanut nousta pystyyn, sitten kun hänen päällikkönsä raskas nyrkki oli kellistänyt hänet pitkäkseen.

»Ja sinä olisit tappanut Thandarin», karjui hän, »Thandarin, joka pelasti henkeni!»

Ja sitten hän alkoi potkia pitkänään viruvaa miestä, kunnes Thandarin itsensä oli pakko tulla väliin onnettoman puolesta.

Tsao Mingin saavuttua vankien vaivat haihtuivat kuin savu ilmaan, sillä saatuansa tietää, että Priscillan omistaja oli Thandarin isä, palautti hän purren ja kaikki miestensä siitä ryöstämät tavarat oikeudenmukaisille omistajilleen. Eikä hän olisi tyytynyt siihen, jos hänen olisi sallittu noudattaa omaa päätänsä, sillä hän mieli teloituttaa puolikymmentä kovaosaista apuriaan, jotka olivat olleet liian innokkaita täyttämään merirosvonvelvollisuuksiansa.

Tsao Mingin koreapukuiset lurjukset täyttivät Priscillan vesitynnyrit ja veivät alukseen siksi paljon muonavaroja, että sen väelle riittäisi yllin kyllin ravintoa matkalla Honoluluun, siihen satamaan, johon he olivat päättäneet ensinnä pyrkiä.

Ja kun kaikki valmistukset oli suoritettu, saattoi kuusi merirosvoprahua valkoista purtta sataviisikymmentä kilometriä pohjoiseen päin, ampuen jäähyväisiksi yhteislaukauksen toisensa jälkeen keuloihinsa sijoitetuista, malmisista, kuusituumaisista tykeistä.

Kun vähäinen laivasto supistui pelkiksi pilkuiksi purren taakse ja katosi eteläisen näköpiirin alle, seisoi Priscillan kannella sitä silmäilemässä flanellipukuinen mies, jolla oli lyhyeksi leikattu, vaalea tukka, seurassaan hento, tummatukkainen, yksinkertaiseen hameeseen ja purjekankaiseen puseroon puettu tyttö.

Kummankin huulilta pääsi heidän tietämättään huokaus, ja he kääntyivät katsomaan toistensa silmiin.

»Me poistumme tylystä maailmasta, joka on ollut meille suopea», virkkoi mies, »sillä kaikesta kolkkoudestaan huolimatta se antoi meidät toisillemme ja yhdisti meidät, kun olimme joutuneet erillemme».

KOLMASTOISTA LUKU

Honolulussa Waldo Emerson Smith-Jones ja Nadara vihittiin. Ennen juhlatoimitusta oli pohdittu, minkä nimisenä Nadara olisi merkittävä avioliittosopimukseen.

»Nadara» yksin tuntui liian lyhyeltä ja sisällyksettömältä muotoja rakastavasta rouva Smith-Jonesista. Mutta Waldo Emerson ja tyttö väittivät, että se oli hänen nimensä ja täysin riittävä. Kun siis ei muuta nimeä ollut, olivat kaikki lopulta yhtä mieltä siitä, että »Nadaraa» ei lainmukaisesti voitu parantaa.

Ennen vihkimistä, joka tapahtui Priscillassa, antoivat herra ja rouva Smith-Jones, kapteeni Cecil Burlinghame sekä useat Honolulussa asuvien virkamiesten ja ystävien joukosta kutsutut vieraat lahjoja morsiamelle.

»Sinulle, Nadara», puhui hän, »on näillä helyillä syvempi merkitys ja suurempi arvo kuin kellekään muulle, sillä ne ovat peräisin omalta syrjäiseltä saareltasi, jossa ne olivat viruneet kaksikymmentä vuotta, kunnes minä ne sattumalta löysin läheltä rantaa. Sitä nais-poloista, jonka omia ne aikoinaan olivat, et ole koskaan nähnyt — on varsin mahdollista, ettei hän käynytkään villillä rannikollasi — ja aina pysyy salaperäisenä arvoituksena, miten jalokivet olivat sinne joutuneet. Mutta kaksi piirrettä on sinussa samanlaiset kuin hänessä, sillä hänkin oli nainen ja hänkin oli hyvin kaunis.»

Hän ojensi kämmenellään Nadaralle pientä, suolenkappaleilla pienten nakertajain nahoista ommeltua, kulunutta pussia. Sen nähdessään sekä tyttö että Waldo Emerson huudahtivat hämmästyksestä.

Ihmetellen Nadara otti pussin käteensä ja karisti sen sisällön kämmenelleen. Waldo kumartui katsomaan.

»Eugénie Marie Céleste de la Valoisin, Crecyn kreivittären», vastasi kapteeni.

»Ne olivat Nadaran äidin», huomautti Waldo. »Hänen kasvatusvanhempansa olivat saapuvilla hänen syntyessänsä ja ottivat nämä jalokivet nais-paran yltä hänen kuoltuansa. Hän ajautui rannalle veneessä, jossa paitsi häntä oli ainoastaan kuollut mies — Nadara syntyi samana yönä.»

Ja niinpä pappi toimitettuansa vihkimisen merkitsi todistukseen naisen nimeä varten varattuun kohtaan: Nadara de la Valois.

Ja nyt he asuvat Bostonissa ihanassa kodissa, jonka, olette nähnyt, jos olette milloinkaan käynyt Bostonissa ja ajellut siellä jossakin isoista, nähtävyyksien katselemista, varten hankituista moottoriomnibusseista, sillä sitä osoitetaan kaikille vieraille, koska sen rakennustyyli on kaunis ja sen omistajan historialliseen ja ylimykselliseen nimeen, joka sattumalta ei olekaan Smith-Jones, liittyy erikoinen maine.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUOLATYTTÖ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.