The Project Gutenberg eBook of Metsolan pojat: Maalaiselämää
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Metsolan pojat: Maalaiselämää

Author: John William Nylander

Translator: Sohvi Reijonen

Release date: May 25, 2022 [eBook #68166]

Language: Finnish

Original publication: Finland: Söderström & Co

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSOLAN POJAT: MAALAISELÄMÄÄ ***





METSOLAN POJAT

Maalaiselämää


Kuvannut

JOHN WILLIAM NYLANDER



Suomentanut

Sohvi Reijonen





Helsingissä,
Söderström & C:o Kustannusosakeyhtiö,
1908.




SISÄLLYS:

 1. Eräs talviaamu.
 2. Varsa.
 3. Ketunpyynti.
 4. Potaska.
 5. Västäräkit.
 6. Rainar Holm.
 7. Metsikananpoikanen.
 8. Metsänpeitossa.
 9. Talkoissa.
10. Joulu.




1.

ERÄS TALVIAAMU.


— "Poika!"

Ei vastausta.

— "Poika, valvotko sinä?"

Tasainen korsaaminen uuninpuoleisessa nurkassa jatkui.

Ville viskasi peiton syrjään ja hyppäsi lyhyt yöpaita päällään
lattialle.

Huh, miten oli kylmä ja niin pimeä! Jollei kapea vasemmanpuoleinen kuun
laita, joka vielä näkyi, olisi kaikin voimin talon alapuolella olevia
avaroita lumikenttiä valassut, niin olisi tuskin ikkunaa erottanut.

Ville siirrälsi uutimia ja katseli ulos. Kaukaa tummasta metsänrannasta
näkyi kaksi valopilkkua. Lentolasta ne loistivat. Oikeanpuoleinen tuli
tuikki navetasta. Neljän aikaan joka aamu se sieltä pilkotti. Aikaiseen
siellä lypsettiin, sillä he laittoivat aamumaidon kaupunkiin. Toista
tulta ei milloinkaan ennen kuutta sytytetty. Se pilkki taloudenhoitajan
huoneesta.

— "Kello käy seitsemättä, poika. Meidät on uni pettänyt. Ja nyt on
päälle päätteeksi lauvantai", päivitteli Ville.

Kylmä siellä oli suuressa korkeassa huoneessa, värisytti niin, että
hampaat loukkua löivät, ja hänen kätensä tärisivät lamppua sytyttäessä.

Korsaaminen loppui kumeahkoon kurinaan samassa kuin lampun valo
välähti uunin luona olevaan vuoteeseen. Ollin miltei näkymättömäin
kulmakarvain varjostamat silmät olivat vielä ummessa. Hänen leveä
vankka nökerönenänsä tökötti tanakasti pystyssä ja raollaan olevasta
suusta paistoi kaksi tasaista lujaa hammasriviä. Reikäleipähampaiksi
niitä isä sanoi. Pulleat posket olivat lämpimän punaiset ja kaksi
pyyleää paljasta käsivartta oli sievästi ristissä peitolla.

— "Poika, Olli, nouse! Kello käy seitsemättä!" huudahti Ville uudelleen.

Pitkäveteinen kurina kuului vastaukseksi. Aika lailla ponnistellen Olli
kohotti kätensä päänsä yli, käänsihe hitaasti, veti polvet koukkuun
rinnan alle ja kaivoi päänsä pielukseen. Leveä vanttera niska kohosi
näkyviin, ja sitä verhosi punertavat hiukset niin tiheään, että niiden
oli ihan täytynet kutriksi kähertyä päähän sopiakseen. Aikaillen hän
viimeinkin sängystä vääntäysi takaperin.

— "Onkohan siellä pakkanen?" hän kysyi haukotellen, istahtaen mukavasti
ruvetakseen pukeutumaan.

— "Tuntenethan tuon", vastasi Ville, joka jo henkseliään kiinitteli.
"Katsoppas!" Suu selkiselällään hän puhalsi, että henki pilvenä höyrysi.

— "Jo vain. Pitääpä tässä sitten panna kiirettä", tuumaili Olli taaskin
haukotellen ja tutkivasti tarkastellen paksua, harmaata villasukkaa,
ennenkuin hän verkalleen sen puolittain käänsi nurin.

Tuuli ulkona ulvoa ulisi. Kuin vihoissaan viskautui silloin tällöin
muuan pilviä piirtävän kuusen oksa seinää vasten, niiden kuusten,
jotka vieri vieressä kasvoivat harjanteen äyräällä rakennuksen luona.
Pakkastiainen, jolla oli pesä ilmatorvessa, joka kerran säikähtäen
kavahti pystyyn ja puolinukuksissaan raaputti kynsillään rauhallisen
asuntonsa seinää. Sisäikkunan puoleksi irtautuneen paperiliuskan raosta
kuului tuulen joka puhalluksella pitkäveteinen surullinen valitus.

Tuuli pohjoisesta, ja pohjoistuulella oli tukalinta. Sehän oli
sanomattakin selvä, varsinkin ken luki maantietoa niinkuin Ville ja
Olli ja kellä Suomen kartta oli päässä. Pohjoisjäämerestä myrsky
pauhaten tulla rymisti yli Lapin tunturien, pyyhkäsi pitkin Pohjanmaan
aukeita ja pitkäin vesistöjen jäätyneitä selkiä. Totta totisesti oli
se tuuli kylmä, kun se viimein vinkuen ja vonkuen tupruutteli lunta
pitkin jäätyneen järven ja suurten, paljasten peltojen välistä Hämeen
harjannetta.

Talon pihalle päästyään eivät vihurit enää poistua yrittäneetkään.
Eivät ne tyytyneet vain pyyhältämään pitkin päärakennusta ja
jyväaittaa ja toisia aittoja pyrkien petäjikköön, joka talon takana
koko harjanteen peitti. Nurkkauksessa ne pyörähtivät ja puhalsivat
portinpylväiden lomitse, etelästä entäen, nuuskivat joka nurkan,
tunkeutuivat pistävänä ja purevana kaikkiin mahdollisiin aukkoihin.
Eteisen lattian ne lumivaipalla verhosivat ja keräsivät kokonaisia
kinoksia keittiönporstuaan, jonka ovea alituiseen auottiin. Joka
kynnyksestä ja jokaisen ikkunan laudotuksesta ne huoneihin veivät
jäätävän uhon.

Koko talo olikin, niinkuin isällä oli tapana sanoa, ikäkulu
harakanpesä, paitsi tietysti talli, joka oli uuden uutukainen.
Sellaista tallia ei ollutkaan monessa talossa koko pitäjässä. Sen
olikin isä rakennuttanut heidän sinne muutettuaan. Mutta muuten oli
kaikki miltei ihan rappiolla.

Muutamana iltana viime talvena, kun he kaikki illallisen syötyä
istuivat ruokasalissa töitään tehden ja isä väliin luki ääneen jotain
sanomalehdestä, sanoi isoäiti, joka oli heillä kylässä, päätään
nyökäyttäen poikain huoneeseen päin olevaan nurkkaan:

— "Elsa, huivi on tuolla pöydän alla."

Kukaan ei ollut huomannut sitä valkeaa pöydän alta. Isoäiti näki
huonosti, muuten hän ei olisi sitä huiviksi sanonut, sillä hieno, kuiva
lumi oli sinne kinostunut.

Äiti oli viitannut Elsalle, ettei hän olisi huomaavinaankaan, mitä hän
rikkapellillä kantoi. Eikä kukaan siitä halastua sanaa virkkanut.

Vasta sitten kun isoäiti oli sanonut hyvää yötä, oli isä mennyt
nurkkaan tunnustelemaan, mistä lunta melkein näkymättöminä hiukkasina
rikkonaisten seinäpaperien välitse huoneeseen pyrysi.

— "Täällä tulee suuret korjaukset ensi kesänä", hän tuumaili.

Mutta sen sijaan tehtiinkin uusi talli. Talli _täytyi_ rakentaa.

Ja ainoaksi korjaukseksi jäi, että äiti pöytäveitsellä tukkesi
raon tappuroilla ja liimasi nurkkaan seinäpaperipalasen. Se oli
sitä puna-kukkaista, jollaista oli konttorissa eikä se ollenkaan
sopinut ruokasalin tummansinisiin kullattujen koukerojen koristamiin
seinäpapereihin. Mutta ei se näkynyt, kun nurkkapöydän liina vedettiin
tarpeeksi alas.

— "Jollei muuta, niin onhan se aika siisti", sanoi äiti lopetettuaan.
"Ja onhan meillä, Jumalalle kiitos, halkoja."

— "Ja kaksi vahvaa halonvetäjää", lisäsi isä.

Hän tarkotti Villeä ja Ollia, jotka myöskin siinä paperoitua nurkkaa
tarkastelivat. Tuntuipa se hieman kuin kehumiselta.

— "Kuulitko, mitä isä sanoi?" kysäsi Ville heidän jäätyään kahden.

— "Enpä oikein", vastasi Olli, joka kyllä oli kuullut, mutta tahtoi sen
kuulla toistamiseenkin. Isä ei monasti kehunut.

Mutta vaikkakin talo oli kuin harakanpesä, oli siellä Villestä ja
Ollista muuta hauskempi kuin Uudellamaalla, jossa he olivat asuneet
ennen.

Paljo oli tosin työtä, olipa niin paljo, ettei aika yrittänyt riittää.
Mutta ihmeellistä kylläkin oli se Villestä, ja Ollista miltei juuri
niin kuin olla pitikin. Tietysti on erotusta työssä ja työssä niinkuin
kaikessa muussakin.

Koulunkäynti, jos kaikki koulutuntia voinee työksi sanoakkaan, oli
tukalaa. Osa aineista ei kylläkään ollut tuhottoman ikäviä. Maantieto
ja luvunlasku miltei hauskoja. Mutta ulkoluku ja kirjotukset, kun
ei pieninkään mustepilkku saanut vihkoa tahrata, oli sietämätöntä.
Istuppas sitten huoneessa tunti toisensa perästä, kun lumi loisti
päivänpaisteessa ja kuura kimalteli koivussa, ihan kouluhuoneen ikkunan
edessä, ikäänkuin houkutellen ulos, jossa Malmi ja toiset miehet
kaikilla hevosilla ajoivat mutaa suolta. Se ei ollut helppoa! Tai
kuulla Antin vetävän Kimolla lumirekeä, joka vielä nykäsi juuri koulu
huoneen nurkkaa. Eikä saanut olla mukana. — Silloin ei ollut hauska
päntätä päähänsä kuninkaita ja ristiretkiä ja laskea pitkän pituisia
jakolaskuesimerkkiä. Eikä silloin opettajan sanellessa tuossa tuokiossa
muistanut kirjotetaanko tehtä vai dehtä.

Entäpä kuulla opettajan myötäänsä hokevan:

— "Elsa on laskenut oikein! Elsa on ainoa, joka on lukenut läksynsä!
Elsa on ainoa, joka on kirjottanut oikein!"

Elsa! Oliko se sitten ihme! Kahta vuotta Villeä vanhempi, ja aikaa niin
rosialti.

Ei, koulutyö, joksi opettaja sitä nimitti, ei ollut hauskaa. Mutta
olipa sentään niin paljo muuta! Päästäppä taas aukomaan teitä kunnon
pyryn perästä, kun kaikki portaat ovat hautautuneet suuriin kinoksiin
ja portinpatsaat vain hiukan pilkistävät, ja navetanylisen portaat
ovat lumivuorena! Tuskin vain oli hauskempaa kaivaa ja louhoa tunnelia
Alppien läpi, josta opettaja oli kertonut, kuin puhkasta sellaisia
kinoksia, varsinkin kun lumi oli niin tiukassa, että voi sen lohkoa
suuriin neliskulmaisiin kappaleihin, niin suuriin, että ne töin tuskin
jaksoi lapiolla kohottaa.

Villen ja Ollin eteiseen tullessa pilkotti tuli konttorin oven raoista.
Ulko-oven salpa oli avattu, ja lumiset jälet matolla ilmasivat isän jo
käyneen ulkona.

Kas vain, suuren halkolaatikon kansi oli auki. Ville koetteli kädellään
halkolaatikkoa. Ei kapulaakaan.

— "Minähän tahdoin, että olisimme eilen tuoneet yhden kuorman lisää",
hän nyrähti itku kurkussa.

— "Ennätetäänpä tässä", tuumaili Olli vetästessään nahkahiihnan vielä
yhtä reikää tiukemmaksi kiinittämään lyhyenlaista ruskearuutuista
päällysnuttuaan, joka ennen muinoin, ammoin sitten oli pitkänä komeana
matkanuttuna seurannut Vihtori-enoa Englannista.

— "Sen koommin en enää siihen nappia ompele", oli äiti jo mennä talvena
tuskitellut. "Ne kestävät kuitenkin vain sen ajan, jonka nuttu naulassa
riippuu. Ollin on mahdotonta oppia vaatteitaan hoitamaan."

Ollipa löysi hiihnan ja pyöräytti sillä nuttunsa kiini. Se oli yhtä
hyvä kuin monet napit ja näytti miesmäiseltä. Niinhän ne rengitkin
pitivät pakkasella. Kun nuttu sitä paitsi ei milloinkaan enää
napittamisen takia puristanut, ei myöskään huomannut sen kapenemistaan
kapenevan, mikäli Ollin selkä levisi ja hän itse tanakoitui ja
pyöristyi. Olipa tosiaankin vaikea uskoa häntä kymmenvuotiseksi. Ja
jollei hän aina olisi pysynyt Villeä tuumaa lyhempänä, ei kukaan olisi
aavistanutkaan, että hän oli kokonaista vuotta nuorempi, päivälleen
vuotta nuorempi.

— "Melkeinpä kuin kaksoset", virkkoi äiti, kun puhe siihen kantautui,
"ainoastaan kahden tunnin ero. Mutta Olli oli kookkaampi. Oi, semmoinen
lihava mösseli! Mutta kiltti hän oli niinä aikoina. Vain nukkui ja söi
ja söi ja nukkui. Ei hän milloinkaan edes hiiskahtanutkaan."

Toiset häntä muistivat kiusata, että hän vain "nukkui ja söi ja söi ja
nukkui."

— "Elä ole milläsikään", isä lohdutteli. "Siitä voimistuu. Ja Suomi
tarvitsee vahvoja käsivarsia ja leveitä hartioita. Paljo täällä on
tehtävää: laajat alat raivattavat ja syvät ojat kaivettavat, hallasuot
hävitettävät."

Jollei tuuli olisi ollut niin pureva, eivät Ville ja Olli olisi
pakkasesta vähääkään välittäneet. Eipä tainnut olla kuin kaksitoista
astetta, ja olihan usein ollut kaksikymmentäkin, jopa kerran
kolmekinkymmentä. Mutta tuuli oli kiusallinen. Se nipisti nenää ja
korvia ja pisteli tuhansin neuloin poskia ja silmäin ympäryksiä ja
joka paikkaa, mihin se vain pääsi tai ylti. Olli veti hattunsa reuhkat
korvilleen, niin että silmät vain kapeana viiruna näkyi, ja kompastui
suurine saappaineen kynnysrautaan.

— "Kylläpäs nyt on pimeä", hän ärähti. "Voisi se kuitenkin hiukan
paremmin valasta tuo kuu-polonen."

— "Elä niin sano", neuvoi Ville, "saattaa synniksi lukeutua. Kummankos
vuoro on olla hevosena?"

— "Tietysti minun", Olli vastasi yrmeästi. "Kenenkäs muuten!"

Ville oli jo aukassut keittiön korkeiden portaiden alla olevan
heidän oman säiliönsä oven ja vetänyt sieltä halkokelkan. Jollei
olisi ollut niin hämärä, olisi ken hyvänsä voinut nähdä, että se oli
huononpuoleinen vanha kelkka, johon Ville ja Olle olivat laittaneet
aisat ja vääntäneet vitsakset kaplastenpäiden väliin aivan niinkuin
miesten työreissä.

Vielä vitkastellen ja vastahakoisesti aisoihin astuessaan oli Olli
hyvin vihainen. Mutta niin pian kuin hän oli valjaissa, ei hän
ollutkaan enää Olli, vaan virkeä ja vallaton nuori hevonen, Ilo,
joka hirnahdellen ja pää painuneena kohotteli polviaan, tömisytti
jalkojaan ja halkoreki perässään porhalsi poikki pihamaan, niin että
lumi ympärillä pyrysi. Villellä, joka ajoi, toisin sanoen piteli
kelkkaa kaplastenpäistä, oli täysi työ pysytellessä mukana, ja jyrkässä
käänteessä pirtin nurkkauksessa sai hän olla varoillaan, ettei tyhjä
kelkka kaadu.

Huimaavaa vauhtia tallin ohi kiitäessään he kuulivat Antin siellä
puuhaillessaan viheltelevän, ja hevosten kavioiden lakkaamaton kopse
kuului pilttuista. Olli s.o. Ilo hiljensi kulkuaan, heitälsi päätään
ja hirnahti. Mutta samassa tulla tupsahti kylmä pyrylumipälvi katolta.
Hän painoi taas leukansa rintaa vasten ja jalkansa tallimäen kovaksi
tallattuun lumeen ja kiiti vinhaa vauhtia loppumatkan halkovajaan.

Niinkuin konsanaankin hyvästi kasvatettu hevonen hän pysähtyi ihan
vajanoven eteen, heti kun Ville oli sanonut ptruu. Ja oikeana Ollina
hän sitten Villen kanssa latoi kuorman.

Suuri kelkka täynnä koivuhalkoja painaa aika paljon varsinkin kun lumi
pakkasella pureutuu lujaan kylmiin jalasrautoihin eikä puhurin poika
soisi sen kepeästi kinoksessa kulkevan.

Jospa sitä paitsi sekä hevosen että miehen täytyy ennen aamiaista,
kello kahdeksaa, ainakin kahdesti lukasta kaikki aamupäiväläksyt,
rientää siis minkä ennättää, niin eipä ala pakkasella olla
halonvetäjälle enää asiaa.

Jo ensimäisen kuorman konttorin eteisen halkolaatikkoon tyhjennettyään
Olli riisui hiihnan ja nosti hattunsa reuhkat. Ja kun laatikko
kolmannesta kuormasta täyttyi, heittivät molemmat päällysnuttunsa
tyhjälle kukkapöydälle ikkunan luo.

Päivä jo sarasti. Jyväaitan ja toisten aittojen välitse metsänlaidan
yläpuolella ennusti kirkas, kylmä valojuova sieltä tunnin perästä
auringon nousevan.

Tuuli ei hellittänyt. Se painoi rajusti savun kaikista uuninpiipuista
pitkin kattoja ja hulmautteli hulmauttelemistaan pirtin avonaista
takkavalkeaa, niin että se valasi kauvas pihalle. Pirtissä näkyi
ihmisiä liikkuvan. Päivätyöläiset olivat tulleet ja asettelivat
eväskonttiaan, karistelivat lunta tallukoistaan ja lämmitellessään
keskustelivat pyrystä.

Miten paljoa helpompi oli työskennellä nuttusillaan! Tuossa tuokiossa
oli keittiöhalot vedetty, ja jälellä vain kuormallinen koivuhalkoja
suureen eteiseen.

Heidän kulkiessaan kuormineen konttorin ikkunan ohi isä juuri sammutti
lampun lähteäkseen ulos. Hän siirsi uutimia ja koetti hämärissä
tähystää lämpömittaria.

— "Kuuleppas, äiti, tuleppas katsomaan!" hän sanoi äitille, joka juuri
tuli huoneeseen.

Valtaportaiden tie oli tukkeutunut, ja kelkka tarttunut kinokseen.
Olli oli pudottanut aisat käsistään. Hän seisoi tapansa mukaisesti
hajasäärin, katsoen miettivästi kelkan sepiä, joka oli kaivautunut
syvälle kinokseen. Ville näytti innokkaasti selittävän.

— "Ville varmaankin tahtoo hakea lapion. Nyt he ovat miehiä
mielestään", nauroi isä. "Niin on heillä kuin muillakin: mitä suuremmat
vaikeudet voittaa, sitä suurempi ilo."

— "Onpahan koko ilo", sanoi äiti. "Ihan minua säälittää. Katsoppas nyt
polosia!"

Olli oli heittänyt rukkasensa ja kinnaskäsin tarttunut kelkan sepiin
Villen syrjittäin toisella olkapäällään kuormaa työntäessä. Joka kerran
kun Olli jännitetyin lihaksin voimakkaasti nyhtäsi, kohosi kelkan
etuosa, ja kuorma siirtyi muutaman jalan eteenpäin. Lumi pyrysi heidän
ympärillään, tunkeutui Ollin niskaan kintaiden ja tiukkain nutunhihain
väliin, mutta aikapa sellaisesta välittää. Sama oli työ kuin oikeaa
kuormaa kulettaessa kelirikon aikana. Jos sen kerran antoi seisattua,
niin siinä se pysyi. Ponnistaa piti. Hiukan kerrassaan kelkka eteni
ja pian oli kuorma portaiden edessä. Olli oikasihe verkalleen ja veti
rukkaset käteensä, ennenkuin he rupesivat halkoja eteiseen kantamaan.

— "Se oli oikein", sanoi isä. "Sinulla on kaksi kunnon poikaa, sinulla,
äiti. He herättävät minussa luottamusta tulevaisuuteen, heidän
tulevaisuuteensa", hän lisäsi, "ja maamme tulevaisuuteen. Meidän
aikamme tarvitseekin juuri iloa työssä. Ilman sitä ei tule mitään."

Äiti puisti päätään.

— "Sitä iloa on kypikyllin. Minä olisin iloinen, jos joku neuvoisi,
miten minä leipomisen järjestän. Siinä on iloa tarpeeksi, kun
tällaisessa jumalanilmassa saa juoksuttaa leipälautoja pihan toiselle
puolelle. Leipomatuvassa köntistyy kuoliaaksi", toimesi äiti.

Äiti puhui koko ajan itsekseen siistiessään kirjotuspöytää. Isä oli jo
ulkona.

Hän seisoi portailla ja oli nostanut turkkinsa kauluksen pystyyn eikä
luultavasti siitä syystä huomannut nuoren vallattoman hevosen vetävän
tyhjää halkorekeä niin lähitse, että oli aivan hipasta häntä.

Ville oli pujottanut käsineensä kelkan kaplaanpäihin. Hän istui rentona
reen pohjalla toisella jalallaan ponnistaen ulkoa ja kiirehti hevostaan
kiirehtimistään, niinkuin konsanaankin kuormatta kotiin ajaessa. Oli
jo ennen suostuttu, että kumpikin ajovuorollaan sai istua reessä, kun
vanha halkokelkka kiertäen kaartaen kuletettiin keittiön portaiden
alle. Huomenna oli Villen hevosvuoro ja silloin hän antaisi hyrykyydin.
Hän juoksi oikein kovasti ja oli sen vuoksi saanut hevosnimekseen:
_Virkku_.

Kun Olli näki tulen tuikkavan maitohuoneesta, ei hän malttanut olla
hirnumatta ja juoksua hiljentämättä. Ovi oli auki. Karoliina ja Hanna
nostivat paraillaan maitoastioita porstuasta.

— "Mikä se oli?" kysäsi Karoliina. "Eiväthän vain vasikat liene
päässeet irti? Katsoppas, Hanna!"

Olli oli jo melkein portailla ja hirnahti uudestaan.

— "Eivät ole", selitti Hanna. "Mitä lienee vieraita kulkijoita."

— "Vai niin", virkkoi Karoliina ja siirtyi itsekkin lihavana ja leveänä
ovelle. "Saakohan tarjota vähän lämmintä maitoa näin aamutuimaan?
Katsoppas, Hanna, eikö täällä ole tyhjää tuoppia!"

Kelkka jäi portaiden eteen. Hevonen ja ajaja kopistelivat lumen
saappaistaan, kalauttivat kantapäitä yhteen ja hatuillaan harjasivat
nutuistaan irtonaisen lumen, kunnes he Karoliinan mielestä olivat
tarpeeksi siistit.

— "Tulkaa sisään! Tulkaa sisään!" hän huusi.

Hän oli tavattoman tarkka, ettei vain lunta hituistakaan
maitohuoneeseen tulisi, eikä milloinkaan liian aikaiseen huutanut.

Villen ja Ollin hitaasti juodessa lämmintä maukasta maitoa Karoliina
heitä puhutteli. — Hehän olivat naapuripitäjästä, jossa hän oli ollut
palveluksessa, ennenkuin kaksitoista vuotta sitten tuli tähän taloon.
Se oli tunnettu virkeistä hevosistaan ja semmoinenpa näkyi heilläkin
olevan, oikein oiva juoksija. He olivat varmaan tukinajossa Sulkolaan,
jonne taas tänäkin talvena kuuluttiin vedätettävän kaksikymmentätuhatta
tukkia. Vai aikoivatko ehkä pappilan rakennukselle?

Karoliina se vasta osasi keskusteluaineita keksiä! Ja joka aamuksi
uutta! Sillä muina aamuina paitsi sunnuntaina hän huusi heidät
maidonjuontiin. Sunnuntaisin ei halkoja vedetty, eikähän kukaan silloin
kulkenut työnhaussa.

Ville ja Olli vastasivat vain myöntäen tai kieltäen, lämpiminä ja
läähättäen maitoa juoden. Käsiselällään Ville pyyhkästä hotasi suutaan,
ennenkuin veti kintaan käteensä.

— "Suurkiitosta!" hän sanoi ensin Karoliinalle ja sitten Hannalle.

Ja Olli teki ihan samalla tavalla:

— "Suurkiitosta!"

— "Terveisiä tytöille, jos satutte ajamaan Mikkolan ohi!" sanoi
Karoliina, muksauttaen jos niin sopeutui, Ollia pari kertaa selkään
hellävaroin, mutta silti tuntuvasti.

Hän piti heistä kummastakin, mutta Ollia hän viikon vanhasta rakasti.
Ja sillä lailla hän sitä osotti.

Tuskin viisi minuuttia sen perästä istuivat Ville ja Olli kyynäspäät
pöydällä ja kädet korvissa ja lukea pajattivat läksyjään. Kasvot ihan
hohtivat peseytymisen perästä. Työpuku oli vaihtunut koulupukuun ja
suurten saapasten sijassa oli sisäkengät. Poskia ja käsiä oikein
poltti, niin oli kuuma, vaikka tuli uunissa oli juuri ikään syttynyt.
Ruokasalin ovi oli auki. Sielläkin tuli iloisesti uunissa räiski ja
suuri kattolamppu valasi jo katettua aamiaispöytää.

Kun eteisen ovi joskus avautui, tuoksahti keittiöstä hiilillä paistetun
silakan suloinen haju niin varmasti, että Ollin sieramet eivät alallaan
kestäneet.

— "Onko sinulla nälkä, poika?" hän kysyi.

— "Melkeinpä kuin sudella", vastasi Ville nostamatta silmiään
historialäksystä.

Hetkisen perästä tuli isä ruokasaliin. Hän riisui turkin päältään ja
laski sen tuolille uunin luo. Pitkin askelin hän mitteli lattiaa.

— "Kohta saadaan aamiaista", tuumi Ville, painoi kiini historian ja
aukasi Maamme kirjan.

    "Tuhanten rantain partahilla
    heräjä armas synnyinmaa!
    Heräjä, taivaan rantehilla
    jo aamun koitto leimuaa!
    Ikävä yös' on haihtuva
    ja valonriemu voittava."

— "No, näkyyhän se luistavan aika hyvin", hän arveli. "Mutta viimeinen
säkeistö, viimeinen säkeistö."

    "Sä nouse nuori maani armas,
    mereni, lampin', läikkykää!
    Jo kuuluu lintuin laulu harras,
    jo päiväss' aallot välkkyää.
    Heräjä tuulten huminaan!
    Ja loistoon aamun kirkkahan! —"

"Ja loistoon aamun kirkkahan, ja loistoon aamun —"

Samassa hän vaikeni. Isä tuli huoneeseen.

— "Täällähän taitaa olla pari tämän talon unikekoa", isä virkkoi,
kumartuen katsomaan, mitä he lukivat.

— "Luuletko sinä, että hän oli pahoillaan?" kysäsi Olli hiljaa isän
poistuttua ruokasaliin.

— "En luule; hän nipisti minua korvasta", vastasi Ville. "Mutta toisina
aamuina meidän _täytyy_ nousta varemmin. Minä olen varma, että isä itse
oli käynyt porstuassa tapailemassa halkoja konttoriin, ja laatikko oli
typötyhjä."

— "No, kylläpä tässä kaikessa tapauksessa ennätetään", tuumaili Olli
ja rupesi hänkin Maamme kirjan säkeistöjä opettelemaan. — "Tuhanten —
rantain — partahilla — herä — jä — armas —"




2.

VARSA.


Kouluhuoneen ovelle koputettiin, ja äiti pilkisti huoneeseen.

— "Neiti!" hän sanoi. "Olkaa hyvä ja pistäytykää hieman täällä, neiti!"

— "Mene paikoillesi, Olli, ja istukaa sitten oikein hiljaa", neuvoi
opettaja mennessään hiuksiaan silittäen.

Tämä keskellä maantietotuntia, kun Olli oli kartalla näyttämässä. Hän
oli juuri ihan kerrassaan hölmähtänyt eikä tiennyt tämän taivaallista
keskimäisestä vesistöstä, joka onkin Suomen vesistöistä vaikein.
Järvi järven vieressä ja virta virtaa seuraa niin likekkäin, että
se osa karttaa muistuttaa sinistä taivasta, jossa pilviä ajelehtaa.
Vähemmästäkin voi pää pyörälle mennä.

Olli meni paikoilleen pyöreän koulupöydän viereen ja huokasi syvään
istahtaessaan.

— "Voi, tätä maailman touhua", hän huoahti ja avasi maantiedon.

— "Siellä on kai kahvikestit", arvaili Elsa. "Minusta kuulostikin
eteisen ovi käyvän. Siellä on varmaan vieraita."

— "Viitasaaren reitti, Saarijärven reitti ja Rautalammin reitti yhtyvät
Sara vedessä ja laskeutuvat Kuhankosken kautta Leppäveteen", Olli luki.
"Luuletko meidän kaikkien saavan kahvia Leenin syntymäpäivänä niinkuin
Elsankin?" hän kysäsi kääntymättä erityisesti Elsaan tai Villeen.
"Se on ensi viikolla. Leppäveteen, joka Haapakosken kautta virtaa
Päijänteeseen."

— "Olkaapas siinä hiljaa!" kehotti Ville. "Aina te siitä kahvistanne.
Viime kesänä minä sain Matin luona kahvia joka päivä, toisinaan
kahdestikkin. Matin isoäiti kaatoi vain. Ole niin hyvä, ja sitten hän
pani kolme neljä korppua ja piparkakkua teevadille."

— "No, se nyt on kuultu moneen kertaan", nyrähti Olli. "Ensi kerralla
onkin minun vuoroni mennä sinne. Paniko hän aina teevadille?"

Samassa ovi hiljaa aukesi, juuri sen verran, että suuri, tummansininen
piippalakki, harmaalla jäniksennahkalla reunustettu, ja lakissa
pikkusen tytön oikein toimevan näköiset kasvot sopi siitä tirkistämään.

— "Leeni!" nuhteli Elsa.

— "Pojat hoi! Minäpä tiedän jotain, jota te ette tiedä, mutta enpä
sano", ilmotti Leeni ja pyyhkäsi tulipunaisella villalapasellaan
melkein yhtä punaista nenäänsä.

— "Niin, että täällä on vieraita tietysti", toimesi Ville.

— "Ehkä Maikki-täti?" arvaili Elsa.

— "Ei, ei, ei sinnepäinkään. Ettepä arvaa. Ettepä arvaa." — Turhaan hän
koetti pidättäytyä ilmottamasta, mitä hän yksin tiesi. "Tallissa on
varsa! Minä olen nähnyt sen! Se on ruskea ja sillä on suuret silmät!"

Ville oli kavahtanut seisalleen.

— "Onko se totta?" hän kysyi. "Olli, nyt on meilläkin varsa niinkuin
Mattilassa."

— "No, sitäpä tässä odotetuinkin", sanoi Olli.

— "Mikähän sille nimeksi pannaan?" mietti Elsa. "Ehkäpä Loordi?"

— "Kylläpä sinä olet typerä", vastasi Olli. "Ensinhän pitää tietää,
mikä se on."

— "Se on ruskea ja näin korkea", tiesi Leeni, joka oli jo huoneemmaksi
niehentynyt. "Antti pyysi minua tulemaan talliin sitä katsomaan. Minä
olen taputtanut sitä."

— "Uh, miten olet olevinasi. Ja äiti on kieltänyt sinua talliin
menemästä", sanoi Olli.

— "Minusta juuri te itse olette olevinanne", virkkoi Elsa
loukkautuneena, "ikäänkuin se olisi teidän varsa enemmän kuin
toistenkaan."

— "Kunpa tämä tunti loppuisi", huokasi Ville ja vilkasi kaihoten
ikkunasta pihalle.

Aurinko paistoi häikäsevälle lumelle. Oli niin hiljaista.
Ikkunalaudalla kyykötti varpunen pää siipien väliin kaivautuneena ja
niin pörröisenä, että luuli sitä harmaanruskeaksi höyhenpalloksi. _Se_
oli tietystikin jo tallissa käynyt, mutta kummallista oli, ettei se
mieluummin istunut tallin ylisellä katselemassa uutta pikku varsaa.
Ville kyllä tiesi, mitä hän olisi varpusen sijassa tehnyt.

Onneksi opettaja palattuaan kutsui Elsan kartalle. Mutta Elsakin, joka
muuten niin hyvästi osasi, oli oikein hajamielinen. Myötäänsä hän
näytti väärin ja Leppäveden asemesta hän sanoi Puulaveden. Pahimmin hän
kompastui nimittäessään Vuoksenvirtaa Saimaan kanavaksi.

— "Mutta Elsa", sanoi opettaja, "ajattelehan nyt hiukkasen. Tämähän on
—"

— "Saimaan kanava", Elsa taas vastasi.

— "Ei, tämähän menee päin mäntyyn", surkeili opettaja. "Oma maamme
täytyy meidän tuntea yhtä hyvin kuin oma kotitalomme."

Ja hän näytti itse alusta loppuun keskimäisen ja kaakkoisen vesistön.
Mikäs ihme näyttäessä, kun osasi niin hyvästi! Kaikki oli kartalla niin
helppoa ja luonnollista hänestä. Mutta kyllä oli vaikea sinä päivänä
seurata.

Pieni ruskea varsa suurine kirkkaine silmineen tulla tupsahti tuon
tuostaankin sekä Villen että Ollin ja kartan väliin. Kun Antti edes
olisi tallissa sitä vaalimassa. Niin pikkiriikkinen varsa kyllä hoitoa
tarvitsee. Karoliinahan myötäänsä hyppäsi navetassa vain yhden ainoan
vasikan tähden. Ehkä Antin oli täytynyt mennä korsuun pehkuja hakemaan.
Eipä siellä illalla heidän tallissa käydessään ollutkaan paljoa
jälellä. Kukapa olisi sitä aavistanut niin pian. Vielä eilen oli kaikki
niinkuin viime viikollakin, kun he pakkasen tautta muuttivat Tuiman
ovensuusta etäisimpään suureen tyhjään nurkkapilttuuseen. Ja nyt oli
siellä pikku varsa. Ehkäpä se makasi. Kunhan vain olisi sillä ollut
kylliksi pehmeä.

— "Ville, Olli, seuratkaa!" sanoi opettaja. Mutta se ei ollut niinkään
helppoa. Ville oli kuulevinaan vienoa hirnumista. Ja juuri kun opettaja
viimeinkin pääsi Vuokseen ja Imatraan, siihen asti, jota ennestään
joltisestikkin osattiin, kuiskasi Olli jotain kellosta.

— "Mutta, Olli!" tuimeni opettaja ja käänsihe. "Tänään sinä et
osaa läksyäsi etkä edes ole tarkkaavainen. Minä en mielelläni anna
muistutusta, mutta nyt minun täytyy se sinun vihkoosi kirjottaa. Ole
hyvä ja tuo se minulle."

Olli punastui hiusmartoa myöten ottaessaan pienen sinisen vihkon, johon
opettaja kauniilla käsialalla oli kirjottanut:

 _Muistutusvihko_ Martti Olavi Sommerfeldt.

Muistutuksista ei ollut ainoastaan häpeää, vaan niistä saattoi
pahempaakin seurata.

— "Pidä varasi, ettet ainakaan ennen pääsiäistä uutta saa", oli isä
viime kerralla sanonut niin painokkaasti, että Olli jo edeltäkäsin
tiesi, mikä seurasi, jos ennen pääsiäistä muistutuksen sai. Raskain
askelin hän vihkoineen meni opettajan luo.

— "Niin vastenmielisesti minä tämän kirjotan", uudisti opettaja,
kastaen kynää ja silmäillen kattoon kuin sanoja saadakseen.

— "Tietysti kuiskaamisesta, joka on pahaakin pahempi", ajatteli Olli.
"Ja minä sen aina saan. Tuossa ne toiset hyvillä mielin nakottavat."

Melkeinpä kadehtien hän heitä katseli. Elsa nyykötti maahan katsoen ja
puri sormeaan, ja Ville — mutta mikä häntä vaivasi! Opettajakin huomasi
Villen. Hän oli painanut päänsä käsiinsä pöydälle ja nyyhkytti niin
rajusti, että oikein tärisi.

— "Mikä sinua vaivaa, Ville?" tiedusteli opettaja laskien kynän
kädestään ja nousten paikaltaan.

Kului kotvanen, ennenkuin Ville kykeni vastaamaan. Vasta sitten kun
opettaja hiljaa päälaelle taputti, hän tyyntyi.

— "Ei se ole Ollin syy", hän nyyhkyttämistään nyyhkytti. "Me olemme
saaneet varsan emmekä ole sitä vielä nähneet."

— "Varsan", toisti opettaja hämmästyneenä, mutta yhtäkkiä se näytti
hänelle selviävän. "Mutta mitäs itkemistä siinä on?" sanoi hän.
"Päinvastoin."

Ja hän nauroi niin imelästi, että Villeä ja Elsaa ja Olliakin nauratti.

Kun ruokakello samassa kajahti, kutsuen päivällisille, pisti Olli
sinisen kovanonnen vihkonsa alimaiseksi toisten vihkojen ja kirjain
alle, jossa se oli ollutkin.

Ja sitä kyytiä hän riensi, minkä jalat kantoivat Villen ja Elsan
jälestä, jotka jo syöksyivät talliin.

— "Elähän mitään", sanoi äiti, joka ruokasäiliössä ammensi
puolukkahillaa päivälliseksi, kun Ville avopäin, Elsa pitkä vaalea
palmikko sinne tänne lentäen ja Olli toisten jälestä vilahtivat ikkunan
ohi.

— "Kaikki ovet sepposelällään kuin kesähelteellä, ja pojat —
koulunutut, koulunutut! — Ihan tässä joutuu toivottomaksi", hän huokasi
asettaen puolukkakulhon eteisen pöydälle voidakseen sulkea ulko-oven.

— "Mikä hätänä?" tiedusti isä, joka hälinän kuullessaan oli konttorista
rientänyt.

— "Varsa tietenkin", vastasi äiti. "Ei heillä ole aikaa edes nuttuja
muuttaa tai välipalaa purasta. Varsa se nyt on kaikki kaikessa.
Elsakin, joka muuten ei suinkaan ole nopsimpia liikkeelle lähtemään",
hän lisäsi. "Katsohan!"

Mutta ennenkun isä ennätti ikkunaan, oli jo viimeinenkin vilaus
Elsaa löyhyvine hameineen ja liehuvine liinapalmikoineen kadonnut
pirtinnurkan taa.

— "Ilo ylimmillään!" arvasi isä. "Pitäneehän tästä meidänkin lähteä
tulokasta tervehtimään. Et kai sinä ole käynyt?"

— "Minulla ei totta tosiaan ole aikaa semmoiseen", vastasi äiti. "Koko
aamupäiväni suli vierasten takia."

Mutta meni hän silti.

Malmi seisoi pirtinportailla päivälliselle menossa.

— "Vai menee rouvakin uutta varsaa katsomaan", hän sanoi tervehtien.

Pisti kirveensä porstuan ovesta ja seurasi toisia.

— "Tuleepa sieltä aika lailla varpaisväkeä", tuumaili Antti, joka
seisoi tallin ovella. "Rouvakin."

— "Jo vain. Tulkaa, Antti, keittiöön päivällisen perästä, niin
ryyppäätte kupin kuumaa", pyysi äiti hyväntuulisena. "Missäs se
pienokainen on?" hän kysäsi, totuttuun tapaansa hamettaan kohottaen,
vaikka talli oli putipuhdas kuin salin lattia ikään.

Talli oli aina siisti, juuri niinkuin isä tahtoi, ja niinkuin kolme
vuotta rakuunarykmentissä palvellut tallirenki itsekkin tallinsa hoitaa
tiesi. Mutta sinä päivänä se reten hohti.

— "Katsoppas, katsoppas", ihasteli äiti heti älyten kirkkaat, vasta
pestyt ikkunanruudut. "Täällä hyvin viihtyy. Kun muistan keittiön —"
hän lisäsi huoahtaen.

Jos järjestys ja puhtaus viihtymiseen vaikuttavat, niin mainiosti
silloin siinä tallissa. Ei ainoatakaan hämähäkinverkkoa tai muuta
pölynpesää yhdessäkään nurkassa tai orressa, tuskin olenkortta tai
pehkunsipaletta lattialla pilttuiden vieressä. Suat ja harjat joka
pilttuun patsaassa supisuorassa rivissä ja niiden alapuolella yhtä
suorassa rivissä upeat olkihuiskilot, joilla muutamassa minuutissa
voi hieroa lumen ja hien ja lian hevosesta. Pelkästä mielihyvästä se
silloin ystävällisesti hirnui, jopa jalallaan kaaputtelikin, vaikka se
olisi ollut uuten uuvuksissa. Suuri tallilyhty keskellä kattoa oikein
paistoi, vaikkei se tietystikkään palanut, niin kirkkaiksi oli Antti
sen lasit hangannut.

Kaikki hevoset olivat päivällisaikaan kotona. Ovea lähinnä oli Tuiman
pilttuu tyhjänä. Sitten seurasi _Virma, Poju_ ja _Eira._ Etäisimpänä
_Tähti_ ja toisella puolen _Kimo, Veikko_ ja _Liinu._ Tähteä vastapäätä
suuressa omassa osastossaan Tuima itse.

Hevoset seisoivat pilttuissaan uutterasti pureksien päivällisannostaan
välittämättä monista vieraista. Luonnollista se olikin, koska ne
aamusta varhain olivat Vohlion suolta asti vetää jutuuttaneet
suuria raskaita mutakuormia loppumattomiin tunkioihin navetan taa.
Ainoastaan nuori Eira nosti päänsä pilttuun seinän yli, päristeli
avaroin sieraimin ja koetti näykkiä Pojua korvasta. Vanha Tähti, jota
käytettiin kotiajossa, kääntelihe tuoko tuostaankin tuttavallisesti
hörhöttäen. Mutta kun kukaan ei erikoisesti näyttänyt siitä välittävän,
kääntyi se täyttä häkkiään tarkastelemaan. — Varsa, olipa sekin
nyt koko katsottava! Muullaisia olivat aikoinaan hänen varsansa
olleet. Tuima itsekkin kerran, vaikka se nyt oli niin olevinaan. Ja
Tähti tekeytyi kuulemattomaksi. Kaikkiaansa — rotuhevosen pää ja
kaunismuotoiset jalat ja mitä ihanimmat korvat ja mitä miellyttävin
turpa, pehmeä kuin sametinnukka ja paljo muuta, jota lapset ja
aikuisetkin, jotka eivät hevosia ymmärrä, keksivät sanoakseen. Olipa
tuo nyt, korkeajalkainen, suuripäinen, pörröinen varsantuppelo, ei edes
laukkipää, puhumattakaan oikeasta tähtiotsasta.

Tuima itsekkin hermostui kaikesta kehumisesta. Se kääntelihe
levottomasti, katsellen suurine lempeine silmineen toisesta toiseen.
— Olikohan viisasta niin paljon kiitellä pienokaisen kuullen? Ja
onko järkevää, että Ville riekkuu sen kaulassa ja Elsa sen turpaa
silittelee, että se tuskin saattoi hengittää, ja Olli olilla istuen
syleilee sen hentoja, vapisevia takajalkoja ja päätänsä niihin hankaa!

Ei, hyvä se ei ollut Ollille eikä varsalle. Ja Tuima siirrälsi Ollin
aika tuntuvasti syrjään ja käännälti päätään tarttuakseen Villen
koulunutun kaulukseen.

— "Parasta on meidän lähteä", toimesi isä. "Tuima kaipaa lepoa, ja
toiset hevoset päivällistään ja Antti myös. Lähdetäänpä nyt."

Antti aukasi tallin oven. Hän oli onnellinen ja ylpeä varsan osaksi
tulleista kehumisista, vaikkakaan siinä ei hänen ansiotansa ollut.

Ja kun äiti toistamiseen kutsui häntä kahville, sanoi hän tosin:
kiitoksia, rouva. Mutta siinä oli vain _sanat_ kiitoksia, rouva.
Oikeastaan siinä olikin rakuunarykmentin ensimäisen ratsuosaston
korpraali, joka jyräytti kantapäät vastakkain, oikasihe ja lausui:
ahkeruus on iloni, herra ratsumestari!

Sula mahdottomuus oli Villen ja Ollin puhua tai ajatellakkaan muuta
kuin varsaa välipalaa syödessään. Malmi oli arvellut sen muistuttavan
Tähteä, ja silloin siitä tulisi oikea juoksija. Mutta isä oli luullut
sen tulevan Tuimaan, jonkalaista työhevosta ei toista löytynyt. Kun
Tuima ja Virma vetivät niittokonetta, niin sitä kelpasi katsella.
Olli oli isänsä mieltä, ja niinpä se oli Villekin, mutta toivoi
hän varsasta silti Tähden laista juoksijaakin, sillä Tähti oli
nuorena saanut palkinnon. Siitä tuli ilmiriita, vaikka he olivat
harvinaisen yksimielisiä miltei kaikessa. Innoissaan Olli kaatoi
kirnupiimätuoppinsa pöydälle. Samassa tarttui joku lukkoon. Äiti ja isä
tulivat huoneeseen.

— "No taas", nuhteli äiti. "Kaikkia teille koetetaan iloksi keksiä, ja
siinä on kiitos. Vie pois, Olli, pöytäliina ja pyydä Miinaa pyyhkimään
se."

Varovasti ja tottuneesti Olli otti nurkista vahaliinan, joka kattoi
poikain puoleisen pöydänpään — telmyrienpään, joksi isä sitä sanoi — ja
vei pois.

— "Minun pitänee pyytää isää odottamaan, ennenkuin täytämme
päätöksemme, kunnes te opitte tottelemaan ja tulette varovammiksi",
jatkoi äiti.

Ville ja Olli miettivät päänsä puhki, mitä ihmettä äiti tarkotti, ja
mitä he saisivat. Ehkä uudet koulupuvut. Vai tekisikkö Malmi uuden
halkokelkan. Vanhaa täytyikin alituiseen naulailla ja paikkailla.
Jotain oli tekeillä.

Päivällisellä puhuttiin miltei yksinomaan varsasta. Isä katsoi monta
kertaa niin kummallisesti äitiin. Ja äiti kuiskasi jotain opettajalle,
joka istui lähinnä häntä.

— "Kun varsa kerran varttuu hevoseksi, niin toivokaamme, ettei äitin
tarvitse kulkea jalan Lentolaan eikä ompeluseuraan eikä asemalle",
sanoi isä viimein.

— "Niin, jos Ville antaa äitin ajaa hevosellaan", liitti äiti. "Olen
oikein utelias tietämään, minkä hän varsalleen nimeksi panee."

Villen hevonen! Villen varsa! Leikkiäkö vain?

Ville punastui hiusmartoa myöten, korvatkin punastuivat. Hänen
varsansa! Ei suinkaan se ollut totta! Kurkussa niin kummallisesti
hakarsi sitä ajatellessakin. Isä pyyhkäsi suutaan lautasliinalla ja
käänsi tuoliaan. Samassa oli Ville itse sitä tietämättään pöydän
yläpäässä isän ja äitin luona.

— "Saahan Olli seuraavan varsan, joka tulee?" kysyi Ville ensimäisen
ilon hälvettyä.

— "Tietysti", myönsi isä, "jokainen vuorostaan. Oikeassa olet, että
toisiakin ajattelet."

— "Mutta siihen mennessä hänen täytyy oppia paljoa varovammaksi.
Ja Villen tästedes" toivoi äiti. "Oikein minua säälitti teidän
koulunuttunne tallissa tänään."

Ville päätti heti muuttua kerrassaan toiseksi ja alkujen aluksi
hän syödä nihersi niin sievästi kuin olisi kylässä ollut. Ruualta
päästyä Olli siunatessaan piti käsiänsä ristissä muuta kauvemmin kuin
tavallisesti ja äitiä ja isää kiittäessään hän kumarsi syvempään kuin
muulloin.

Olli oli hiljainen ja vakava. Suuri on ero omistaa varsa tai että on
luvattu varsa, josta ei kukaan edes aavistakkaan, milloin se tulee.
Mutta hyvähän tuo oli, että Villellä oli varsa. Olihan se tavallaan
_heidän_ varsansa.

— "Saanhan minä joskus ajaa sinun hevosellasi?" kysyi hän Villeltä,
kun he päivällisen jälkeen tulivat pihalle. Isä oli kieltänyt heitä
menemästä talliin, ennenkuin iltasella, mutta voivathan he juosta
pyyhältää tallimäelle Anttia tapaamaan.

— "Saat tietysti, toisinaan", myönsi Ville. "Mutta sitten kun saat
oman hevosesi, niin kumpikin ajamme omallamme. Sinähän tiedät, miten
tarkasti isä valvoo, että sama mies aina ajaa samaa hevosta."

— "Niin _sitten_, kun sen saan", sanoi Olli verkalleen. "Siihen on pio
päiviä."

— "Kukapa tietää", lohdutti Ville. "Saattaa se tulla ennemmin kuin
luulemmekaan. Entäpä Tähti varsasi. Sehän on ollut oiva juoksija ja
niin hyväluontoinen."

— "Tähtikö", virkkoi Olli vähän epäröiden. "Eikö sinusta Tähti ole
liian vanha?"

Mutta iltasella, kun he auttoivat Anttia, levitellen pehkuja pilttuihin
Antin heitellessä heiniä yöksi tallin ylisiltä, tasotteli Olli
merkillisen kauvan olkia Tähden pilttuussa ja niin hellästi taputteli
vanhan juoksijan kaulaa.

Kukapa sen niin varmaan tiesi.




3

KETUNPYYNTI.


— "Eikä kukaan välitä niitä pyytää", sanoi Malmi kyyristäen niskaansa
voidakseen sytyttää piippunsa paksun sarkanuttunsa käänteen suojassa.
Hän istui takaperin laudalla, joka oli asetettu poikkiteloin tyhjän
mutareen laidoille, ja puheli pikemmin itsekseen kuin Villelle, joka
ajoi.

Keli oli liukas. Tasaisena kuin lattia kierteli maantie korkeiden
lumireen muodostamien vallien välitse, ja jalaksen jälet hohtivat
kiiltävinä, pitkinä viiruina päivänpaisteessa.

Eira nosti päätään ja lyödä paukutti aivan turhanpäiten kavioitansa
kovaan tiehen, niin että suuria kovia lumikimpaleita lenteli ilmaan tai
viskautui mutarekeen. Muuan hiihna valjaissa kolkki kulun tahdissa, ja
Toivosen mutareestä, joka tuli kintereillä, kuului koko ajan irtonaisen
rautavitjapalasen helinää. Siten luuli riennettävän nopeammin kuin
mentiinkään, ihan kiidettävän läpi synkän petäjikön. Siristellen siinä
sai silmiään varoa.

Hauska oli ajaa hyrykyytiä, mutta ajaja siinä sai pitää tarkalla. Oli
miltei mahdotonta puhella, vaikkei kenenkään kanssa ollut niin hupaista
keskustella kuin Malmin. Olipa niin ja näin, ennättikö Ville vilkasta
Toivosen Veikkoa, jota Olli ajoi. Toivonen itse istui mutareen laidalla
ja lauloi.

— "Veikko juoksee aika hyvästi", huomautti Ville sivumennen, kun he
vastamäessä hiljensivät kulkua.

— "Meneehän se", myönnytteli Malmi, "mutta ei se pidä Eiralle. Tästä
ihan kilometripatsaan vierestä kulki muuan tien poikki tänä aamuna, kun
ensimäistä kuormaa kotiin vietiin. Tuossa näet jälet."

— "Kuka kulki?" kysyi Ville.

— "Kettu", vastasi Malmi. "Ihmeellistä, ettei kukaan välitä niitä
pyytää nykyään. Vaivan se maksaisi. Neljätoista markkaa Kaski nahkasta
maksaa. Eipä se oikeastaan juossutkaan, siirsihe vain verkalleen
tieltä. Ja tuolla pensaan luona se kääntyi ja näytti hampaitaan
aivan kuin olisi nauranut meille. Päälle päätteeksi minä ja Lehtinen
puhelimme, ja Toivonen kulki laulaen kuormansa vieressä."

— "Tältä matkalta olisin minä sen ampunut jousipyssylläni", arveli
Ville.

— "Sen minä kyllä uskon", vahvisti Malmi. "Kelloko se soi?" hän
kuulosti ja katsoi taakseen. Samassa Eira hirnui. "Siinähän tulee
Valkiakosken posti. Eikös nyt olekkaan myöhäisempi?"

— "Olkaa vain huoleti, Malmi. Kyllä minä sivuutan", intoili Ville.
Ja Malmi ryhtyi piippuaan puhdistamaan, ei edes vilkassut postin ohi
ajaessa.

Postinkulettaja tervehti. Ville se hänen mielestään oli oikea ajaja,
Malmin vain ottanut rekeensä tieltä.

— "Näin leveällä tiellä ei ole hätäpäivää vastaan tullessa", sanoi
Ville ohi päästyä ja kääntyi katsomaan Ollia. "Ajatelkaapa, Malmi,
jos teillä olisi ollut pyssy ja te olisitte ampunut sen ketun! Kukapa
tietää, miten paljon pahaa se vielä eläessään tekee."

— "Ka, olisihan se jotain ollut", vastasi Malmi. "Neljätoista markkaa
ihan käden käänteessä. Mutta jos minulla olisi pyssy ollut, olisi
kettukin livistänyt. Ketut ja varikset vainuavat ruutia matkojen
päästä."

— "Kummallista on, että ainoastaan intiaanit käyttävät jousipyssyä",
tuumi Ville. "Niillä he ampuvat puhvelihärkiäkin, jotka varmasti
ovat suurempia kuin meidän Jymy. Mitäs kettu heille! Eräässä minun
kirjassani on kuvattuna juuri miten he ratsain ajavat puhvelihärkiä
ja ampuvat nuolen toisensa perästä parveen. Jos tahdotte, Malmi, tuon
kirjan pirttiin jonakin iltana."

— "Olisihan hauska nähdä", myönsi Malmi. "Ja ainahan jotain oppii. Olet
kaiketi lukenut jo montakin kirjaa kannesta kanteen?"

— "Onhan niitä jo jommoinenkin joukko, jos koulukirjatkin lukuun
otetaan", vastasi Ville. "Kunpa vain olisi oikea intiaanin jousipyssy.
Mutta ettekös luule, Malmi, oikein jämeän katajajousen yhtä hyvin
laukeavan?"

— "Niinpä luulisi", arveli Malmi vastaukseksi. "Kaikessa tapauksessa ei
katajassa ole ruudin hajua."

— "Sitähän minäkin mietin", toimesi Ville. Hän oli niin kiintynyt
suureen salaperäiseen yritykseen, ettei hän mitään huomannut, ennenkuin
Eira itsestään kääntyi valtamaantieltä kapealle metsätielle, joka
koivikon ja aituuksien halki vei Vohliolampia ympäröiville avaroille
soille.

Oikeastaan se ei ollutkaan tie, ainoastaan monien mutakuormain uurtama
syvä musta uoma lumessa kuin oja. Ensimäisen ladon luona tulivat
vastaan Lehtinen ja Plyhti kuormineen. Villen täytyi syvälle hankeen
ajaa sivuuttaessa. Samassa myöskin Toivonen ja Olli käänsivät hevosensa
hankeen ja pysähtyivät.

— "Poika!" huusi Ville Ollille. "Oletko nähnyt kaikki ketunjälet?
Ihmeellistä, ettei kukaan niitä pyydystä?"

— "Onhan niitä nyt ennenkin nähty semmoisia", vastasi Olli, joka oli
pahalla tuulella, sillä Toivonen oli häneltä ottanut ohjakset postia
sivuuttaessa ja samoin kuormain tieltä siirtyessä.

— "Kohta minä kerron sinulle enemmän", sanoi Ville, "mitä olen
tuumiskellut."

— "Soo, Eira! Soo, Eira! Nyt sitä mennään!"

Lehtinen ja Plyhti olivat pysähtyneet ihan heidän eteensä. Eira näykki
näykkimistään leikillään Kimoa, jota Plyhti ajoi.

— "Kas vain, tännehän tulee useampia miehiä", virkkoi Lehtinen. "Sepä
hyvä."

— "Ei, me haemme kelkanjalaspuita", selitti Ville.

— "Vai jalasaineksia hakkaamaan", sanoi Lehtinen, aivan kuin olisi
puhunut aikamiesten töistä. "Niitä täällä on yltäkyllin."

— "Meidän halkokelkka on ihan remana. Nyt me saamme uuden. Mutta isä
tahtoo, että me sen alusta loppuun teemme itse", selitti Olli.

— "Huono mies, jolla on peukalo keskellä kämmentä", sanoi Lehtinen.
"No, Poju, jatketaanpas matkaa."

— "Pitäneepä tästä joutua", tuumi Plyhti tarttuen tupakkakukkaroonsa
lainkaan kiirehtämättä. "Rouva ja opettaja näkyivät ajavan kylälle päin
päivällisen jälkeen; pojilla on kai lupa koulusta."

— "Niinhän meillä on joka lauvantai-ilta", virkkoi Ville. "Pitäähän
olla hiukan aikaa muuhunkin."

— "Totisesti, nythän on lauvantai. Pitääpä tästä sitten joutua",
toimesi Plyhti ja maiskautti suutaan Kimolle ohjaksia ottamatta. Kimo
lähti ja koetti minkä jaksoi tavottaa Pojua, mutta Plyhti laapusti
perästä.

Ville ja Olli auttoivat Malmia kuormatessa. Heillä ei ollut kihveliä,
mutta jäätyneet maaköntät saattoi käsinkin mutarekeen nostaa. Hyväksi
avuksi oli Malmille ja toisillekkin, että Olli rautakangella irrotteli
oikein jättiläiskimpaleita jäätyneestä muteikosta.

— "Näin sukkelaan en ole milloinkaan kuormaa valmiiksi saanut",
ihasteli Malmi vetäessään paksua sarkanuttua päälleen ja pyyhkien
otsaansa sen nurealle puolelle. "Siihen me ennätämme takaisin, kun
Toivonen on kuormansa luonut", hän lisäsi heittäen kihvelin olalleen ja
ottaen kirveen käteensä.

— "Niinpä vain joutui", myönsi Ville tyytyväisenä ja pyyhkieli hänkin
hikeä otsaltaan nuttunsa vuoriin.

Pojat sieppasivat kirveensä ja taapersivat hangessa Malmin perästä.

— "Tässä kasvoi ruista minun lapsena ollessani, ja kaunista ruista
kasvoikin. Kuhilaita oli yhtä tiheässä kuin kotipellolla viime syksynä.
Mutta he eivät jaksaneet hoitaa näitä maita", selitti Malmi heidän
kulkiessaan kauniin koivikon läpi. "Tässä näkee sarat", hän lisäsi,
osottaen kirveenvarrella supisuoraa riviä kauniita, valkorunkoisia,
toisia korkeampia koivuja. "Täällä kasvaa jalaspuita."

— "Mutta käyriä kai ne pitää olla", sanoi Ville tarkastaen epäillen
toista suoraa runkoa toisen perästä.

— "Katsotaanpas", tuumaili Malmi, luoden lunta muutaman puun juurelta.
"Ei tainnut tämä koivu arvata ensi kerran ojasta pilkistäessään, että
siitä kasvaisi Villen ja Ollin kelkanjalakset. Ihmeellinen on Luojan
auringon voima", sanoi hän. "Katsokaapa, voiko puu kauniimmin kaartua!"

Koivu oli taiminut ojanpohjan toisella laidalla ja mikäli se kaartuen
oli kasvanut, kohonnut kohti valoa.

— "Tämähän on ihan kuin valmis jalas", huudahti Ville. "Kaikki se Malmi
tietääkin."

— "Ehkäpä, Ville, nyt karsit ja katkaset tämän", ehdotti Malmi
muutamilla iskuilla hakaten koivun aivan juuresta, "niin Olli ja
minä etsimme vielä toisen. Kaksi jalasta tästä tosin tulee, kun sen
halkasee, mutta saattaisihan se kuivaessaan vetäytyä kieroksi. Parasta
olla toinen varalla."

Toivonen oli ihan ihmeissään, kun he olivat niin hyvät puut löytäneet.

— "No, tämmöisistä puista ne reenjalakset syntyy", tuumaili hän
käännellen ja väännellen Ollin puuta ja sirkeillen sitä pitkin ja
poikki, ennenkuin laski sen kuormalle.

Villen jalaspuu oli Eiran kuormassa, ja kumpikin käveli kuormansa
perästä.

— "Mitä sinä aioit sanoa?" kysäsi Olli, kun he olivat päässeet
valtatielle ja helpommin voivat puhella.

Ville iski silmää. He jättäysivät jälelle ja puhelivat innokkaasti,
mutta niin hiljaa, ettei Malmi eikä Toivonen kuulleet sanaakaan, vaikka
olisivat koettaneetkin. Kilometripatsasta lähestyessään he jättäytyivät
vieläkin jälemmä.

— "Tässä se oli ollut", selitti Ville. "Se oli hyvin verkalleen
kulkenut tien poikki ja häntäänsä heilutellut ja sitten pysähtynyt tuon
katajapensaan luo ja katsonut heitä. Niin lyhyen matkan päässä!"

— "No, tuo nyt ei ole matka eikä mikään", toimesi Olli. "Jospa vain
tulisi kaunis sää!"

       *       *       *       *       *

Jokainen vähänkin aikaa maalla asunut tietää, miten tavattoman
hiljainen voi pyhäaamu olla suurimmassa ja vilkkaimmassakin talossa.
Tuntuupa kuin jokainen oikein hyvällä omallatunnolla leväten lepäisi
viikon töistä ja vaivoista ja monista lauvantaipuuhista. Kun aamusella
tavalliseen aikaan herää, niin hyvillä mielin vain kääntää kylkeä
tietäessään pitkän, hyvin ansaitun joutopäivän vaikenevan. Koivuvastan
lauvantainen suloinen saunatuoksu tuntuu vielä tukassa ja paidassa.
Kiitollisena ja onnellisena hetkiseksi vielä nukahtaa nauttien
ympäristön ihanasta puhtaudesta: puhtaat vaatteet, pestyt lattiat,
pölyytetyt matot.

Niin oli ainakin Metsolassa, varsinkin Villen ja Ollin omassa
huoneessa. Pakkastiainen oli ilmatorvesta useinkin ennättänyt lennellä
pitkät matkat ja tyyten tarkastaa eteisen ikkunan ulkopuolella olevan
laudan, johon Leeni ja pojat ripistelivät ruokaa sille ja toisille
pakkastiaisille, ennenkuin se kuuli Ollin haukottelevan. Karoliina ja
Hanna olivat melkein aina jo sulkeneet maitohuoneen oven, ja Antti
oli useimmiten aikoja sitten toimittanut aamutyöt tallissa, ennenkuin
pihalta pyhä-aamuna kuului Villen ja Ollin hirnuminen tai sotahuuto
tai viheltäminen aina sitä mukaa leikkivätkö he hevosilla vai
intiaanisilla vai veturisilla. Olipa Elsa usein kattanut aamiaispöydän,
ja äiti ennättänyt helisyttää sekä liinavaatekaapin että ruokasäiliön
avainkimppua, ennenkuin heidän huoneensa ovi avautui. Mutta heidän
äänensä saattoi kyllä sitäkin ennen kuulla.

— "Villen nauru kuuluu seitsemän lukitun oven läpi", sanoi äiti
tavallisesti.

Silloin voi olla varma, että Olli matki Plyhtiä, hänen käyntiään ja
puhettaan.

Ville ei ollut eläessään nähnyt kenenkään niin hyvästi matkivan kuin
Ollin. Hän ei tarvinnut virkkaa luotuista sanaa otti vain puupalikan
käteensä, niin siitä jo näki, että Plyhti siinä tuumaili tehdäkseen
uuden kirveenvarren.

Mutta sinä sunnuntai-aamuna ei heidän huoneestaan kuulunut hiiren
hiiskausta.

— "Antaa niiden polosten nukkua tarpeekseen", sanoi äiti, kun Elsa
kysyi, herättäisikkö hän heidät. "He uuten uupuivat eilen Vohliossa
käydessään, ja saunakin meni niin myöhään. Purpatusta sieltä kuului
vielä yhdeksän jälkeen. Anna heidän nukkua."

Puolen tunnin perästä kun äiti itse aukasi heidän huoneensa oven,
hän melko lailla hämmästyi, sillä huone oli tyhjä. Mutta sitäkin
ihmeellisempää oli, että heidän pyhäpukunsa olivat tuolinselustalla ja
pyhäsaappaat kankeina ja kiiltävinä uuninnurkassa.

— "Leeni, pistäyppä pihalle poikia huhuilemaan", sanoi äiti. "Kohta
syömme ja heidän on sitä ennen pukeuduttava."

Eihän äiti mitenkään aavistanutkaan, että Ville ja Olli juuri
silloin viho viimeinkin joutuivat kilometripatsaan luo, jossa kettu
eellimäisenä päivänä oli tien poikki painunut metsään.

       *       *       *       *       *

— "Ajaessa ei tämä ole matka eikä mikään", tuumi Ville ja painalsi
suksisauvansa lumeen, "mutta kolme kilometriä on sentään aika paljon."

— "Minusta me olisimme voineet alottaa lähempää", virkkoi Olli. "Mitä
hyödyttää hiihtää tänne asti, kun on yhtä selvät ketunjälet vanhan
jyväaitan takana!"

— "Mutta tästä tiedämme varmasti ketun äsken kulkeneen", vastasi Ville.
"Ja kuulithan sinä illalla Malmin pirtissä sanovan, ettei kettu näin
syvän lumen aikana milloinkaan kule kauvas. Kivellä se makaa ja päivää
paistattaa ja joskus yöllä saalista etsii. Tahdotko vähän leipää?" hän
kysyi katkasten reikäleipäpalasen kahtia.

— "Kas, oikeinhan sinä muistit ottaa evästä", ihmetteli Olli. "Minulla
ei ole hiventäkään. Nyt kai ne kohta syövät aamiaista kotona. Mitähän
me saamme, kun läksimme luvatta. Mutta saattaahan toisia kettuja olla
lähempänä", hän jatkoi, "eivät suinkaan Malmi ja Toivonen ole kaikkia
nähneet."

— "Mutta tämähän ei ollut ollenkaan arka eikä pelkuri. Se kulki vain
hitaasti", selitteli Ville. "Ajatteleppas, tuossa se seisoi ja näytteli
hampaitaan."

Ville ei malttanut, hän sieppasi jousipyssynsä olaltaan ja ampui
pensasta kohti. Paksu katajainen kaari ihan vinkui, kun jänne sujautti
nuolen pensaan vieressä olevaan petäjään. Kärki tunkeutui syvälle
kaarnaan ja siniseksi maalattu nuolenpää värisi kotvan. Villen nuolten
päät olivat siniset, Ollin punaiset. Ne oli värikynällä maalattu. Jos
he milloin sattuivat samaan maaliin ampumaan, niin olihan hyvä nuolet
toisistaan erottaa.

— "Mitäs sanoisit, jos se olisi ollut kettu?" kysyi Ville. "Kun nyt
jälkiä seuraamme, niin pitää meidän olla niin hiljaa ja varovaisia
kuin suinkin voimme", hän jatkoi, kun Olli mitään vastaamatta puri
leipäpalastaan. "Jos vain pääsisimme ampumamatkan päähän silloin, kun
se päivää paistattaa!"

Kummalliselta tuntui joutua leveältä valoisalta maantieltä yhtäkkiä
synkkään metsään. Saattoipa melkein luulla tulleensa aarniometsään,
johon ei milloinkaan valkoihoinen ollut jalkaansa astunut, intiaanit
yksin siellä jousineen hiipineet. Mutta siellä oli lunta, jota ei
aarniometsissä, ja sehän se juuri tekikin metsän niin salaperäiseksi ja
niin kauniiksi.

He olivat piilottaneet suksisauvansa tien likettyelle voidakseen koko
ajan pitää jousensa valmiina, mutta jos he olisivat voineet mitata,
niin olisivat he huomanneet lumen toista metriä syväksi. Taipuisasti
aaltoillen se kattoi kivet ja kannot ja peitti pensaat, mutta
suurimmille kallionlohkareille, joita se ei ollut jaksanut kokonaan
haudata, se oli laskeutunut joskus tornina, joskus suurena pyöreänä
päähineenä. Juurille vanhinten kuusten, jotka elämään väsyneinä
kallistivat oksansa maahan, se ei ollut jaksanut tunkeutua. Päinvastoin
se usein suojaavana seinänä verhosi niiden alimmat oksat, muodostaen
oikein huoneita, joista tuhma harakanvarvas pilkisteli lattian ohuesta
lumipeitteestä eikä painautunut syvälle lämpimään sammalikkoon.
Milloinkaan ei voinut tietää, mitä sellaisen kuusen pimeässä,
salamyhkäisessä onkalossa oli kätkettynä.

Aurinko oli jo noussut, mutta metsässä oli vielä ihan hämärä ja
niin hiljaista, että ehdottomasti säpsähti, kun tiainen yhtäkkiä
tirskutti tai uuttera tikka aavistamatta takoa naputti. Jollei olisi
tiennyt, mikä se oli, olisi luullut ihmisen lähettyelle piiloutuneen
naputtelemaan nähdäkseen, tokko sitä säikähdettiin.

— "Et kai sinä luule ketun piilouttauneen puiden tai pensasten alle,
ettei sitä ollenkaan näe?" tiedusti Olli heidän hitaasti hiihtäessään
molemmin puolin ketunjälkiä.

— "Sitä on vaikea tietää", kuiskasi Ville. "Malmi puhui vain siitä,
että sillä on tapana loikoilla kivillä. Ja jälistähän me näemme, onko
se jonnekkin kätkeytynyt."

— "Se on totta", myönsi Olli. "Katsoppas, miten etäälle jälet näkyvät."

Hän ei pelännyt hiukkaakaan, mutta oli kuitenkin niin turvallista nähdä
sinertävän, mutkittelevan viirun lumessa ulottuvan niin pitkälle.
Ääneti he hiihtivät eteenpäin.

Toisinaan jälet kulkivat tasaista maata, jossa kookkaat petäjät
kohottivat lakkapäitään kohti kirkasta talvitaivasta, ylpeinä
korkeudestaan katsellen kuusia, jotka kaksittain ja kolmittain
tai ryhmittäin seisoivat niin lähekkäin kuin olisivat koko ajan
kuiskailleet toisilleen suurimpia salaisuuksia. Toisinaan ne veivät
laakson läpi, jossa koivut ja lepät olivat vyötäisiään myöten vajonneet
mahdottoman suuriin kinoksiin. Toisinaan ne notkon reunassa katosivat,
mutta ilmestyivät taas sen toisella puolen. Eteenpäin, yhäti eteenpäin
jälet mutkittelivat, mutta aina samaan suuntaan yhä syvemmälle metsään.

— "Minnekkähän asti me olemme tulleet?" ihmetteli Olli ja pysähtyi.
"Uh, miten kuuma! Saattaakin lumi olla pehmeää."

— "Ehkäpä keli taas paranee, kun pääsemme tämän noron tuolle puolen",
toimitti Ville. "On sillä ketullakin ollut puurtamista. Katsos, miten
se on uponnut. Ihan on uurrolla. Entä miten kummallisesti se on
mutkitellut. Kyllä se on ollut uuten uuvuksissa. Katsoppas, miten se on
kierrellyt. Entäs tässä! — Tule sukkelaan! Tässä se on maannut!"

— "Eläpäs mitään", sanoi Olli pysähtyessään vähän matkan päähän
jätistä. "Vaikka olisi lähelläkin."

Jälki oli polkeutunut kovaksi, ikäänkuin olisi kettu juossut siinä edes
takaisin, hyppinyt ja piehtaroinut. Sen vieressä oli lumessa pitkä,
syvä kuopero, jossa repo näytti oikaseutuneen. Sitten jälki taas jatkui
kierrellen ja kaarrellen.

— "Meidän pitää tarkastaa joka kivi", virkkoi Ville jotain sanoakseen.
Hän aivan vapisi ajatellessaan, että kettu ehkä oli ihan lähellä.

Olli hiihti niin likellä häntä kuin ikinä voi. Hitaasti ja varovaisesti
he liukuivat notkelman jyrkännettä kohti, jossa jälki taas laskeutui.

— "Voi, Ville!" virkkoi Olli yhtäkkiä ja pysähtyi, tarrautuen Villen
käsivarteen.

Ville oli seisahtunut. Hän oli kalpea eikä kyennyt puhumaan luotuista
sanaa. Hän tuijotti vain kettuun, joka loikoi keskellä notkelmaa, ei
viittäkään syltä heistä.

— "Luuletko sen nukkuvan?" Ville viimein kuiskasi. Koko hänen ruumiinsa
värisi. Se oli tapahtunut niin pian ja aivan toisin kuin hän oli
kuvitellut.

— "Tietysti se nukkuu", vahvisti Olli. "Mitenkäs se muuten siinä olisi?
Näkeehän sen, miten se hengittää. Luuletko sinä, että haavotettu kettu
voi olla vaarallinen?"

— "Eiköhän", myönsi Ville.

Kumpikaan ei ollut ennemmin tullut ajatelleeksi, että repo ehkei
kuolisikkaan, vaikka nuolikin sattuisi. Heidän nuolensahan eivät olleet
myrkytetyt niinkuin intiaanien. Varmuuden vuoksi he käännähtivät
suksineen, ennenkuin valmistautuivat ampumaan.

Jousipyssyt tuntuivat raskailta kuin lyijy. Eivät ne milloinkaan ennen
olleet niin paljoa painaneet, eivät edes viime kesänä, silloin, kun he
väijyivät metsäkissaa, joka piileskeli jyväaitan alla.

— "Sano, kun olet valmis", kehotti Ville.

Kumpikin oli virittänyt jousensa ja asettanut nuolen juoneen, mutta
sittenkin he odottelivat. Melkeinpä jo toivoivat, että kettu olisi
noussut ja alkanut juosta lunkuttaa pakoon. Olisihan heidän ollut
silloin mukavampi lennättää nuoli toisensa perästä sen jälkeen.

— "Johan minä olen valmis", ilmotti Olli vähän empien.

— "Minä luen kolmeen", sanoi Ville.

Sekä Ville että Olli ummistivat silmänsä laukastessaan. Entäpä kettu
hyppäsi pystyyn ja kita auki kiiti heitä kohti! — Vaistomaisesti he
askeleen väistyivät. Mutta kettu ei hievahtanutkaan.

— "Kiitiköhän se ohi vai olisikko sydämmeen sattunut, ja kettu siihen
kellistynyt", tuumaili Ville. "Onko se sinun mielestäsi entisessä
asennossaan?"

— "On se tainnut vähän muuttaita", Olli vastasi, "mutta vain hiukkasen.
En minä luule nuolen sattuneen. Olisi se sen tuntenut."

Mutta kettu ei olisi sitä tuntenut. Vaikka molemmat nuolet olisivat
keskelle sydäntä sattuneet, ei kettu olisi sen hiljempaa ollut.
Silmiään räpäyttämättä, hienolla kuonollaan vainuamatta, mistään
enää välittämättä se siinä makasi. Voimat olivat väsähtäneet, sitten
kun se viho viimeisen kerran oli vaipunut maahan tunnin toisensa
perästä laahautuen eteenpäin kuoleman vihat veressään ja sydämmessään
katkerasti varomattomuuttaan katuen.

Toisen laukauksen perästä näki selvästi nuolen kurkistavan ketun
turkista. Villen ja Ollin rohkeus kasvoi. Mutta kotveroisen kesti,
ennenkuin he viimeinkin seisoivat saaliinsa vieressä.

— "Minä luulen sen syöneen myrkkyä. Se oli kai henkensä heittänyt jo
silloin, kun me sen huomasimme", tuumi Ville nyhtästen sinipäisen
nuolen revon tuuheasta niskasta.

— "Kukapa tietää, vaikkemme muuten olisi sitä saaneetkaan", arveli Olli
kuuristuen omaa nuoltaan irrottamaan. "Kärki on oikein koukistunut",
hän sanoi. "Onpa sillä kova nahka. Mitä sinä luulet kotona sanottavan?"

— "Kunhan nyt ensin siellä oltaisiin. On siinä kantamista", vastasi
Ville koetteeksi varovasti kohottaen ketun takajalkaa.

Tuntia myöhemmin lähellä kotia he viimeisen kerran vaihtoivat ketun
kantovuoroa.

— "No, nyt kai ei tee mitään, vaikka läksimmekin luvatta", toimesi Olli
heittäen ketun olalleen.

Rohkeasti he pyörähtivät halkovajan nurkati pihaan.

He olivat heittäneet arpaa, kumpi saisi kantaa ketun porstuaan, ja
kumpi ensiksi kertoa. Ville oli se onnellinen. Hän riensi, minkä
ennätti. Mutta Olli, joka kettua kantoi, ei ollut niinä miehinäänkään.
Hän pälyi sekä pirttiin että talliin, mutta kaikki ovet olivat kiini.
Piha oli typötyhjä. Ei edes Miinaa näkynyt keittiössä.

— "Nyt on jo niin myöhä, että isä lukee saarnaa ruokasalissa", sanoi
Ville heidän porstuaan tultuaan. "Pannaan se tähän."

He laskivat ketun halkolaatikolle, ja Olli oikasi suoraksi sen kauniin,
tuuhean hännän, että se näyttäisi vieläkin pitemmältä.

Eteisen ovesta kuului jokainen isän lukema sana.

— "Parasta on mennä ruokasaliin", kuiskasi Ville. "Luultavasti he ovat
vasta alussa, ja he kyllä näkivät meidän tulevan. Minkähän näköinen
minä olen? Sitä se äiti aina ensiksi katsoo", hän lisäsi kädellään
päätään silittäen ja avasi sitten oven hiljaa.

Lähinnä ovea istuivat Karoliina ja Hanna, ja vieressä oli kaksi tyhjää
tuolia aivan kuin varta vasten Villelle ja Ollille.

Ville pani kätensä ristiin vilkasemattakaan kehenkään ja koki seurata
isän lukemista. Olli istui totisena kuin kirkossa.

Oli niin kuuma siinä uunin vieressä, että lumi vaatteista pian vedeksi
muuttui. Ne ihan höyrysivät. Valkealle lattialle ilmestyi lampare, joka
suureni suurenemistaan, mikäli jää saappaista suli. Lieneeköhän äiti sen
paikalla huomannut.

Äiti istui tapansa mukaisesti päätään käteensä nojaten. Hän ei silmiään
heistä kääntänyt. Kun Ville katsahti sinnepäin, puisti hän miltei
huomaamattomasti päätään. Ville tiesi, mitä se surumielinen puistaminen
merkitsi. Se koski samalla kertaa heidän vaatteitaan ja lattiaa ja
luvatta lähtemistä ja myöhästymistä saarnan luvusta.

Jospa äiti tietäisi, mitä porstuan halkolaatikolla oli! Ja Elsa ja
Leeni, jotka ylpeinä istua nöpöttivät hienoissa pyhävaatteissaan ja
ojentelivat uusia kenkiään — jospa he tietäisivät!

Villeä hymyilytti, mutta heti hän sitä katui ja koetti uudelleen
seurata.

Isä näytti vakavalta lopettaessaan. Mitään virkkamatta hän pitkin,
varmoin askelin lähti kirjoineen konttoriin. Mutta jo ovessa hän
käänsihe.

— "Me olemme saaneet ketun!" hän kuuli Villen huutavan kovalla äänellä.

Toruminen jäi sikseen. Kaikki olivat ihmeissään ja iloiset. Äiti
syleili heitä.

— "Mutta kerran te vielä minun sydämmen murratte antautuessanne niin
vaarallisiin seikkailuihin!" hän sanoi.

— "Aika komea!" ihasteli isä, sivellen ketun selkää. "Olen minäkin
aikoinani monen ketun päivät päättänyt, mutta harvoin tätä suuremman.
Tuskinpa tälle omistajaa ilmestyy. Myrkky oli kaikessa tapauksessa
pantu vieraalle maalle."

— "Sitä vielä puuttuisi", virkkoi äiti. Elsan ja Leenin ylpeydestä ei
ollut haituakaan jälellä.

— "Miten te uskalsitte?" ihmetteli Elsa.

Porstuaan keräytyi lopulta niin paljo, että äitin täytyi iskeä silmää
isälle. Ja silloin isä ehdotteli, että kettu asetettaisiin tikapuille
konttorin ikkunan eteen.

Muutamassa hetkessä oli lumi tikapuiden ympäriltä polettu kovaksi
kuin lattia. Siinä oli ihan kansankokous. Siellä oli Antti ja Malmi
ja Toivonen ja Plyhti vaimoineen, joka palasi kirkosta, ja Lentolan
pehtori vaimoineen ja paljo, paljo muita, ihan vennonvieraitakin.

He seisoivat kauvan kettua ihmetellen ja sen paksua turkkia
tunnustellen ja puhelivat metsästyksestä. Plyhdin Jallu, joka tuskin
osasi selvästi puhua, ei mitenkään yrittänyt lähteä kotiin äitinsä
kanssa, vaikka hänen jalkojaan paleli, niin että hän itki.

Malmi, joka oli tottunut, lupasi iltasella tulla auttamaan Anttia
nahkaa pingottaessa ja sen vuoksi hänet pyydettiin kahville keittiöön.

— "Kyllä sillä Villellä on päätä", sanoi hän Karoliinalle, joka kahvia
kaatoi. "Sattumalta tulin hänelle ketusta maininneeksi, ja paikallapas
hän sen löytää. Kellekkä toiselle se olisi mieleenkään juohtunut!"

— "Jo vain", myönsi Karoliina. "Mutta ei Ollikaan ole huonoimpia. Siinä
pojassa on rohkeutta!"



4.

POTASKA


Ville oli aina niin varma.

— "Mitä on luvannut, se on täytettävä", hän sanoi, "jos tahtoo miehestä
käydä."

Samaa mieltä oli Ollikin. Muuten ne olivat alkuaan isän sanat.
Katuminen ei auttanut. Mutta sittenkin Leeni äänessä nyyhkytti
ja puristi vanhaa nukkeansa niin kovasti rintaansa vasten, että
sahajauhoja virtana valui toisen säämiskänahkajalan ompeleesta,
muodostaen lattialle pienen kumpareen.

Niin kauan he olivat häntä houkutelleet ja hänelle selitelleet, miten
hauskaa se olisi, että hän lopulta alkoi horjua. Kaikki olisi kuin
oikeissa hautajaisissa, aivan niinkuin Koivumäen emäntää haudattaessa
viime viikolla. Leeni, joka vain näki ruumissaaton kulkevan ohi, ei
ollenkaan tiennyt, mitä hautajaiset olivat. Toisin Ville. Hän oli
saanut olla mukana, Eiraa pitelemässä, kun isä ja äiti kiesistä
laskeutuivat. Kun hän oli noussut seisomaan kiesissä, oli hän
hautausmaanaidan yli nähnyt kaikki.

Ihan sillä lailla tulisi nytkin. Kirstu maalattaisiin mustaksi, öljy
värillä, ja se kukitettaisiin eri vaunuissa. Ja hautausmaa — eipä hän
usko, miten kaunis hautausmaa heillä olisi, kiviaita ympärillä ja
käytävät ja kesällä kukkasia haudoilla. Siihen he sitten hautaavat
kaikki, mitä haluavat: kuolleita pikku lintuja, joita löytävät, ja sen
semmoista. Kaunis siitä hautausmaasta varmasti tulee, Ollikin vakuutti,
ja nukke saa paraimman paikan.

Ville kun sitä paitsi oli antanut hänelle oikean nuken kiikkutuolin,
jonka hän itse oli tehnyt, ja Olli lahjottanut hänelle kolme
värilaattaa värilaatikostaan ja suuren punaisen lasipalasen, oli hän
myöntynyt.

Ville oli ottanut kirstun mitan käännetyllä paperiliuskalla ja painanut
merkit kynnellä, niinkuin Rantalan suutari uusien kenkäin mittaa
ottaessaan. Sen jälkeen sekä hän että Olli olivat monena päivänä kaikki
joutohetkensä pirtissä nikartamassa.

Kaikki oli valmiina. Paikalla iltapäivätuntien loputtua hautajaiset
alkoivat. Kirstu oli jo puuvajan nurkassa. Sieltä ruumissaatto lähti
hautausmaalle, harjulle vanhan jyväaitan taakse. Hauta oli verhottu
kuusenhavuilla. Hiekkakasaan sen toisessa päässä oli pistetty pieni
lapio, joka oli ihan katkenneen läkkisen pannukakkulapion näköinen.

Hautajaisvieraiksi oli kutsuttu Malmin Heikki ja Salmi ja Lehtisen
Elina ja sitä paitsi Elsa-sisko. Mieluimmin he olisivat tahtoneet, että
Elsa, joka oli vanhin, olisi ruvennut papiksi, mutta siihen hän ei
suostunut.

Viimeistä päivää oli Potaska maan päällä; siksi Leeni itki.

Olisi kai jo heti ollut ilmotettava, että nyt on puheena _Potaska,_
vanha paikattu Potaska. Ei _Filadelfia_, kauniine kultakutrilleen,
avautuvine ja sulkeutuvine silmineen, suuri ruusunpunainen hattu
päässään. Eikä _Krinoliina,_ joka oli kansallispuvussa: punainen liivi
ja valkeat hihat, ja jolla oli solmittavat nauhakengät. Krinoliinan
oli Leeni saanut Vihtori-enolta, joka oli nimet antanut melkein
kaikille hänen nukilleen. Ei ollut puhe nyt myöskään _Tintistä_,
joka oli kokonaan posliininen, ja jonka sen vuoksi saattoi viedä
mukanaan saunaan. Eikä _Masurkasta_, joka kirkui kuin pieni lapsi,
kun peukalolla vatsaa painalsi. Eikä _Panoraamasta_, joka komeili
taivaansinisessä silkkipuvussaan. Eikä mistään muistakaan. Ei, puheena
on vanha Potaska, joka ennen oli ollut Elsan, ja jolle jo kolmasti oli
pantu uusi pää, ja joskus uusi käsi tai uusi jalka.

Potaska oli Leenin ensimäinen nukke. Äiti vieläkin muisteli, miten
hän eräänä päivänä Leenin kätkyessään jokellellessa Potaskalle ja
koettaessa sulloa kirkasta nuken päätä suukkoonsa, yhtäkkiä kuuli
jotain kilahtavan nuken päähän.

Aivan oikein. Ensimäinen pikkunen valkea hammas sieltä pilkisti.

— "Niin aikaista on harvoin kuultu", sanoi äiti, kun illallispöydässä
hammas puheeksi kantautui.

Se oli koko perheen ylpeys. Jokainen sitä ihasteli ja tunnusteli sen
terävyyttä.

Kukaan ei välittänyt Potaskasta, eikä kenenkään mieleen juolahtanut,
että hänelläkin oli siinä ansionsa. Vieläpä Leeni muutamana päivänä
viskasi sen kätkyestä lattialle.

Rits, kuului lattialta aivan kuin onsi posliiniesine olisi risahtanut.
Potaskan pää halkesi.

— "Kolmas pää!" päivitteli äiti. "Ei siihen vanhaan ramuun maksa vaivaa
enää uutta ostaa. Pyydetään isää se liimaamaan. Liimattu posliini on
uutta kestävämpi."

— "Tulipa siitä hieman vino, mutta yhtä vahva silti", tuumi isä, kun
hän muutamain päiväin perästä otti Potaskan uuninreunukselta kuivamasta.

Potaska oli vino, auttamattomasti vino. Kasvojen toinen puolisko oli
solahtanut hiukkasen toisen puoliskon ohi. Potaskaparka näytti katsovan
kieroon, ja se ei kaunistanut.

Kun Leeni kasvoi, oli Potaska oikea surunlapsi. Senkin seitsemän
ikävyyttä oli hänellä siitä nukesta. Ville ja Olli olivat tietysti
ilkeimmät. "Peseytyykö Potaska-neiti usein?" he virnistelivät, vaikka
niin hyvästi tiesivät, ettei se liimauksen takia sietänyt vettä
pisaraakaan. Ja kaikki nauroivat nimelle, Vihtori-enokin, joka itse oli
sen antanut.

— "Emmekö voisi sitä vaihtaa kauniimpaan?" kysyi Leeni kerran, kun eno
oli heillä käymässä.

— "Mitä ihmettä! Kauniimpaan!" sanoi eno hämmästyen ja vakavasti.
"Kunniakkaampaa ja sievempää nimeä ei ole olemassa. Sellaista nimeä
ei vaihdeta, ainakaan ei ennen häitä. Ja kauniin määrää kunkin oma
kauneudenaisti."

Oli niin lohdullista puhella Vihtori-enon kanssa, vaikkei kaikkia
hänen sanojaan ymmärtänytkään. Niinpä Leenikin sen jälkeen pitkät ajat
tyytyväisenä iltaisin hyräili riisuessaan Potaskaa ja asettaen hänet
Tintin viereen isän tekemään keltaiseen sänkyyn.

Sahajauho oli kiusallista. Joka paikasta se valui. Ompeleminen ei
enää auttanut. Ville oli ehkä oikeassa arvellessaan, että Potaska oli
niin kierosilmäinen ja niin lahonut, jottei se kunnon hautajaisiakaan
olisi ansainnut eikä kestitystä sen perästä. Kun hän eilen haki postin
asemalta, oli hän samalla tuonut suuren tötterön. Leeni oli saanut sitä
koetella. Siinä oli suuria paperikaramellia, Kaskesta ostettuja.

Olli arveli, että he "siihen nähden" olisivat voineet jalattoman
tinasotamiehen haudata. Olivat he sitä tuumineetkin, mutta luulivat
kuitenkin, että Leenistäkin olisi hauska olla mukana.

Olihan siinä paljo tottakin siinä poikain puheessa, ja saattoihan
hautajaisissa hauskakin olla. Leeni saa kulkea ruumisvaunua lähinnä
ja seisoa ihan haudan vieressä. Sen oli Ville luvannut. Mutta ikävä
oli erota. Potaska oli ollut _ihan_ hänen omansa. Hänet saattoi riisua
ja pukea, ja Leeni voi pestä ja parsia ja paikata hänen vaatteensa.
Filadelfiaa hän tuskin sai liikuttaa. Suuri hattu päässä se yöt
päivät laatikossaan makasi. Krinoliina ja Panoraama olivat myöskin
ostonukkeja, joilla oli hyvin niukasti alusvaatteita.

Leeni toivoi, ettei hän olisi luvannutkaan, mutta mikäs siinä enää
auttoi. Hän pyyhki kyyneleensä ja puki Potaskan viimeisen kerran. Olipa
jo aikakin, sillä pojat tuntuivat tulevan.

Puoli tuntia sen jälkeen oli Potaska jo haudassa.

— "Kauheata on, että hänen täytyy jäädä sinne multaan", nyyhkytti
Leeni, kun kaikki oli ohi.

— "Sinä nyt olet vasta lapsellinen. Täällä tulee niin kaunista",
lohdutti Ville vielä viimeisen kerran hautakumpua tasottaen. Hän otti
karamellitötterön taskustaan. "Sinä saat ottaa kaksi. Saahan Leeni?"
hän kääntyi Olliin. He olivat näet ostaneet karamellit puolekkain.

— "Saa", myönsi Olli. Kun hän ja Ville olivat jakaneet tähteet, sitten
kun Elsa ja Heikki ja Salmi ja Elina olivat osansa saaneet, antoi hän
toisten huomaamatta omasta osastaan Leenille vielä yhden.

— "Olisimme me sittenkin voineet ottaa tinasotamiehen," hän sanoi
Villelle vaunuja kotiin viedessä. "Minkä arvoinen on nukke? Sotilaan
hauta niinkuin oikealla hautausmaalla olisi toista! Olisimme voineet
panna samallaisen kirjotuksen kuin Stormin haudalla on ja ajatella
hänen olleen viime sodassa. Mutta mitä voi kirjottaa vanhan rikkonaisen
nuken hautamerkkiin!"

Enemmän kuin mistään muusta koko hautausmaalla he pitivät Stormin
haudasta. Isä oli kirkkomatkalla viime kesänä sen heille näyttänyt,
ja sen perästä he olivat usein siellä käyneet. _Tässä lepää Johan
Eerikinpoika Storm, tämän pitäjän viimeinen mies 1808 vuoden sodasta_.
Niin luki kultakirjaimin ristissä. Missähän kaikissa Storm oli
ollutkaan? Entäpä hän ilmielävänä oli nähnyt Döbelnin ja Adlercreutzin,
ehkäpä Luoti ja Stooli rakuunat ja Sven Tuuvan ja kaikki, joista isä
oli kertonut!

Ville ja Olli eivät kertaakaan käyneet hautausmaalla viivähtämättä
Stormin haudalla. Olli oli maalannut taulun, jossa Storm seisoi
virkapuvussaan lippu kädessä, ja alle oli painokirjaimin kirjotettu
sama, joka hautausmaalla ristissä: "Tässä lepää Johan Eerikinpoika
Storm, tämän pitäjän viimeinen mies 1808 vuoden sodasta." Keltaisissa
kehyksissä se riippui Ollin sängyn yläpuolella, ja taulun alla oli
punapäinen nuoli, jonka kärki oli kääntynyt. Storm oli kuin heidän
sankarinsa, kun hekin asuivat "tässä pitäjässä."

Stormia ajatellessa heitä hiukan kuin hävetti nuken hautajaiset.

— "Mennään tallin nurkati", ehdotteli Ville. Siten he eivät tarvinneet
kulkea vanhan jyväaitan sivu, jossa Malmi puhutteli Plyhtiä, joka siinä
sileällä kalliolla tervasi uutta työrekeä päivänpaisteessa.

Mäen alta kuului pajasta vasaran kalsketta. Siellä oli Lampinen jo
monena päivänä laitellut auroja ja jyviä, karhia ja lanoja. Suuresta
jyväaitasta, jossa vielä kerran lajiteltiin kylvysiemeniä, kuului
viskuukoneen räminä ja ratina. Navetassa lehmät ammua mölisivät ratki
riemuissaan, kun avonaisesta ovesta kuulivat leivosten livertelevän
paljasten keväisten ketojen yläpuolella. Maantien viereisissä
vaahteroissa, jotka vasta olivat hiirenkorvalla, riiteli sypäkästi
kaksi kottaraista samaa pesäpönttöä puolisoilleen. Pohjolan kevätilmat
kun näyttivät tasautuvan, saattoivat kottaraiset minä päivänä hyvänsä
puolisoitansa tulevaksi odottaa. Koko riita syntyi siitä, että
viereisen puun pesäpöntön oli talvinen myrsky pyöräyttänyt kallelleen,
joten siihen oli mahdotonta päästä. Jo ennen kottaraisten paluuta oli
isä pöntöistä muistuttanut. Mutta eihän tuota kaikkia ennättänyt, kun
oli paljo muutakin ajattelemista, vaikkakaan ei halon vetämisestä
suurta haittaa ollut.

Vielä pihalle tultuaan eivät pojat olleet päättäneet, mitä he
tekisivät. Menisivätkö auttamaan Jussia pajaan paletta painamaan vai
jyväaittaan kylvykauraa lajittelemaan, vai tervaisivatko kelkkansa vai
korjailisivat kottaraisten pesäpönttöjä. Mutta kaikki myöstyi iltaan.

Valtaoven edessä seisoi majatalon Lippo keltaisine kärrineen, ja
majatalon Junnu paraillaan kantoi eteiseen matkalaukkua, jossa oli
paljo messinkinauloja.

— "Vihtori-eno!" rinkasivat pojat yhteen suuhun, heitälsivät uudet
ruumisvaunut vajaan keittiönportaiden alle ja syöksyivät eteisen läpi
suoraapäätä peräkammariin.

Siellä jo Vihtori-eno istuikin Leeni polvilla puhelemassa äitin kanssa,
joka vähän järjesteli valokuvia hyllylle, ajatuksissaan siirtäen enon
upseerinpuvussa kunniapaikalle.

— "Se on juuri sinun tapaistasi; tullappa näin yllättämään", sanoi
äiti. "Kaikki on tietysti huiskin haiskin ennen pääsiäissiistiä."

— "Olisit sinä ainakin voinut asemalta puhelimella ilmottaa", lisäsi
isä, tullen samassa konttorista ja ojentaen jo pitkän matkan päästä
kätensä. "Tervetultuasi! Tervetultuasi! — Hevoset nykyjään joutenoloaan
lopettavat. Maa on vielä liian märkä peltotöihin. Ja kyytipoikia on
myös. Mitäpä arvelet esimerkiksi näistä!" Hän viittasi Villeen ja
Olliin, jotka jalkainsa takia eivät uskaltaneet ovelta liikahtaa.
Mutta se ei auttanut. Vihtori-eno nipisti molempia korvista ja talutti
huoneeseen oikein nähdäkseen, paljonko he olivat kasvaneet. Äitikin
nauroi eikä ollut huomaavinaankaan jälkiä lattialla.

— "Elsa!" hän kuiskasi, "ruokasalin matot, Miina."

Hetkisen perästä kuului mattojen pölyyttämisen pauketta pihalta.

Vasta sitten kun äiti oli illallispuuhissa, ja isä keskusteli Malmin
kanssa töistä konttorissa, saivat Leeni ja pojat Vihtori-enon haltuunsa.

— "Montako nukkelasta teillä nyt on, neiti?" hän viimein kohteliaasti
käänsihe Leeniin, jolla ei ollut paljoa kertomista.

— "Onhan niitä kolmetoista yksin lukien", vastasi Leeni, unohtaen,
ettei Potaska enää ollutkaan elossa.

— "Vai niin, vai niin, sievonen perhe", tuumaili Vihtori-eno. "Tuskinpa
sitten enää onkaan sijaa sille, jonka luulen matkalaukustani löytyvän?"

— "Jo vain, ainahan sitä sijaa on", ehätti Leeni. "Mikä sen nimi on?"

— "Pimpinella", Vihtori-eno vastasi. "Ehkäpä on parasta katsoa, miten
se lapsiraukka jaksaa. Ei ole kovinkaan mukava kulkea matkalaukussa
Helsingistä asti."

Ja leikkissä Vihtori-eno etukynnessä he kaikki juosta kapistivat
vierashuoneeseen. Ehkäpä siellä oli jotain myöskin Villelle ja Ollille.

Miten kaunis Pimpinella oli! Sillä oli punainen puku, punaiset sukat
ja vaaleanpunainen paita, ja sen posket kuin puolukat. Eipä ihanampaa
vahanukkea voinut kuvitellakkaan.

Sinä iltana oli Pimpinella Leenille kaikki kaikessa. Hän piteli sitä
hellästi sylissään eikä ollenkaan kuunnellut Vihtori-enon kertomuksia,
kun he kaikki illallisen jälkeen söivät pähkinöitä ruokasalissa.

Mutta kun hän viimein makasi vuoteessaan ja kuuli tuulen ulkona
viheltelevän ja ikkunaa rämisyttävän, muisti hän Potaskan. Mustassa
kirstussaan se siellä mäellä jyväaitan takana lepäsi. Ja hän nyyhkytti
niin, että hänen täytyi painaa päänsä pielukseen, ettei Elsa kuulisi.




5.

VÄSTÄRÄKIT


— "En minä heitä ymmärrä, en sittenkään", virkkoi isäsisilisko ja
haukotteli loikoessaan kiviaidalla päivänpaisteessa. "Jättää tällainen
onnen sopukka ja joka vuosi antautua jonnijoutavuuksiin!"

— "Se on muka seurauksena siitä, että heillä on siivet", hymähti
äitisisilisko. "En minä vain tahtoisi olla heidän sijassaan. Sen
tietää, mitä on, mutta —"

Hän ei ennättänyt lopettaa lausetta. Suuri esine oli yhtäkkiä peittänyt
auringon ja olisi pudonnut hänen päähänsä, jollei hän nuolena olisi
pujahtanut heidän asuntonsa käytävään vanhan kiviaidan rakoon.

Isäsisilisko huomasi heti, että se oli vain vaaraton kukan terälehti.
Se oli pudonnut mantelipuusta, joka ruusuisena pilvenä heidän
kiviaitansa yli ojentelihe. Hän nauroi niin, että kaikki hänen
kylkiluunsa hyppelivät; hän luulotteli olevansa rohkeimmista rohkein.
Mutta kun samassa perhonen, jonka siivet mitä koreimman ja ihanimman
värisinä hohtivat, pyrähti lentoon tulipunaisesta metsäruususta hänen
vierestään, katosi hänkin kiireen vilkkaan halkeamaan.

Pippina, joka kaitsi vuohia tien varrella, oli viskannut kivellä
vallatonta vuonaa, joka mieli hypätä aidalle. Kivi oli säikyttänyt
perhosen, ja perhonen vuorostaan sisiliskon.

Pippina usein kivitti vuohia. Sillä lailla hän ohjasi niitä pitkin
tienvarsia ja viinitarhojen välitse, jolloin saikin varoa, ettei
päästänyt niitä liian lähelle köynnösten hentoja vesoja. Muuta keinoa
hän ei tiennyt saada niitä pois Monte Petraion jyrkänteiltäkään, jonne
ne olivat kavunneet nähtyään siellä ruohomättään. Miten ihmeellä vuohi
siellä seisallaan kesti!

Harvoin tapasi Pippinan, ettei hänellä ollut kivi kädessä. Ja jos
vuohet puolenpäivän aikaan varissaan makasivat tyytyväisinä ja
kylläisinä silmät puoleksi ummessa, viskeli hän kivillä iloista pikku
lintusta, joka juuri oli hänelle ihanimmat virtensä virittänyt ja
sitten katseli häntä pää kallellaan. Saattoipa hän huvikseen tähtäiltä
viatonta kurenmiekkaa, joka satoine kainoine siskoineen kasvoi vanhan
sammaltuneen suihkukaivon varjossa.

Moni Siciliassa sanoisi Pippinaa ilkeäksi tyttöseksi, mutta kenties hän
oli vain ymmärtämätön eikä ollut parempaa oppinut.

Isäsisilisko ja äitisisilisko eivät häntä pelänneet, ainakaan eivät
enempää kuin perhosta. Hän oli antanut niille nimen Beneficio del Dio,
Jumalan hyväntekeväisyys. Hänen äitinsä oli sen opettanut. Milloinkaan
ei hänen mieleensäkkään vilahtanut tehdä pahaa sisiliskolle.
Päinvastoin hän hellävaroen nosti tieltä loukkautuneen ja puolikuolleen
ja asetti sen aidalle, että aurinko sen parantaisi entistään ehommaksi.

Isäsisilisko ja äitisisilisko olivat kiviaidan pysyväisiä asukkaita,
sen kiviaidan, joka oli lähellä Pippinan kotia Monte Petraion luona
vastapäätä Etnaa. Oli kevät parhaillaan. Päivät pääksytysten oli taivas
kirkas ja sininen, ei pilvehyistäkään maan ja meren yli leijaillut.
Ilma oli kuultava ja kevyt. Silmä kantoi äärettömän etäälle. Yöllä
kimaltelivat tähdet suurina ja kirkkaina kuni syvän hartauden
valtaamina imehtien maan ihanuutta ja vasta päivänkoiton kullatessa
Etnan lumipeitteistä huippua ne näkyvistä painuivat.

Kauvas näki kiviaidalta yli kukkulain ja notkelmain, kaunisten
viinitarhain, joissa taimet oli istutettu riveihin niin suoriin kuin
viivottimella vedettyihin, yli hohtavan vihreäin vehnäpeltojen, joita
kymmenittäin kohosi pengermäisesti, toinen toistaan ylempänä, vuorten
rinteillä, yli sinervälle välkähteleväin öljypuiden varjostamain
laidunten, joiden välitse pieniä köyhiä maalaistaloja pilkisteli.

Etäämpänä näkyi kyliä, jotka kotkanpesäin lailla olivat kavunneet
korkealle vuorenharjalle, ja kaupunkeja, jotka vaaleina viiruina
pisteliivät tasangon sitroonaistutuksiin tai kirjavine taloineen
laajana kehänä ympäröivät merenlahtea.

Yksinäinen valkea talo niemen käressä kuvastui tornineen ja
seinäkoristuksineen tarkasti sinistä merta vasten. Se muistutti
niin ihmeesti sadun marmorilinnaa meren rannalla. Melkein varmasti
luuli leveäin, valkeain marmoriporrasten, joita ihana, miltei
läpikuultava marmorikaide ympäröi, johtavan linnasta suoraan viileihin
aaltoihin. Ihanina kuutamoiltoina uskalsihe kenties nyt niinkuin
ennen kaihomielinen merenneito aina portaille asti sykkivin sydämmin
kuunnellakseen suloista soittoa, joka linnan avarasta salista vienona
väreili.

Mutta tasangolla Etnan juurella virtasi Alcantarajoki mustassa
laavauomassaan kohti vapaata merta, jonka lakkapäät hyrskyt riemuiten
riensivät vaahtoavaa virtaa vastaan.

Mutta ihanin oli ainakin isäsisiliskosta ja äitisisiliskosta vanha
kiviaita päivänpaisteessa. Siinä oli salaperäisimmät halkeamat ja
käytävät, ohuimmista lehdistä kudottujen ilmavain uutimien peitossa,
köynnöskasvien okailta suojassa, ja niiden takana hurmaavimmat salit ja
kammiot.

Aidalle oli Luoja itse istuttanut kauniimpia kukkasiaan. Ja joka
aamu oli kirkas, raikas kastepisara muutamain kullankeltaisten
kukkaspikarien pohjassa, jotka kauvas kajastivat kuin puhtain kulta.

Joka tuulahus toi mukanaan heliotroopin ja orvokin, hajuheinän ja
mantelin huumaavaa tuoksua. Ja lintujen riemuun yhtyi, kuni etäinen
urkujensoitto, tuhansien mehiläisten surina mantelipuun kukkasten
ympärillä.

— "Täällä on niin lämmin ja leppoisa olla", virkkoi isäsisilisko. "Eikö
heidänkin kelpaisi täällä elää ja perustaa perhe!"

— "Tyytymättömällä ei ole hyvä missään", vastasi äitisisilisko.
"Saadaanpa nähdä, että onnettomasti se vielä päättyy. Ja pohjoiseen
sitten, josta kylmimmät tuulet puhaltavat. Se on uhkarohkeata."

Isäsisilisko ja äitisisilisko puhuivat västäräkkiparista, joka oli
jonkun aikaa asunut seinäkkäin heidän kanssaan kiviaidassa. Ani varhain
muutamana kevätaamuna olivat he kohteliaasti jättäneet jäähyväiset,
kohonneet korkealle ilmaan ja siivin siukoavin lentäneet suoraan
pohjoista kohti, yli Monte Veneren ja häipyneet siintävään etäisyyteen.
He eivät suinkaan olleet tyytymättömät kirkkaansinisiin pilviin, eivät
auringonpaisteeseen, eivät kukkasten tuoksuun eivätkä naapuriinsa
Beneficio del Dion perheeseen. Ihmeellinen, vastustamaton kotimaan
kaipuu oli yhtäkkiä heidän sydämmensä vallannut.

Västäräkkien matkailma oli ollut suotuisa, kunnes he saapuivat Itämeren
etelärannalle. Mutta siellä yhtäkkiä pakastui. He laskeutuivat suureen
mecklenburgilaiseen herrastaloon, jossa oli kaikkea yllin kyllin.
Turhaan heitä tuttu mustarastas houkutteli jäämään sinne kesäksi.
Turhaan heitä jäätävä pohjatuuli pelotteli kertomuksillaan lumesta,
joka vielä metrinsyvyisinä kinoksina peitti Hämeen ja Satakunnan, jopa
Uudenmaankin pellot. Koti-ikävä on kaikkia houkutuksia voimakkaampi
eikä mikään voi sitä säikyttää.

Rohkeana lähti isävästäräkki muutamana aamuna varhain matkalle
pauhaavan meren yli.

— "Jää sinä vain huoleti muutamiksi päiviksi tänne", hän sanoi
puolisolleen, "ja lyöttäydy ensi viikolla kultarintakerttujen matkaan.
Siihen mennessä minulla kyllä on kaikki kunnossa."

Oikein tukalilta olivat muutamat päivät yksinäisestä västäräkistä
tuntuneet. Tuskin oli sillä ollut aikaa ympärilleen vilkasta
työntouhussa, korjatessaan vanhaa asuntoaan kiviaidassa asuttavaan
kuntoon. Se oli ihan laihtunut.

— "Ensimäinen västäräkki, poika!" huusi Ville eräänä päivänä heidän
koulusta tullessaan.

— "Sepä vasta on hoikka ja pitkä, melkein pyrstönä koko lintu", sanoi
Olli, joka olisi toivonut ensiksi sen älytä.

— "Näin aikaiseen", ihmetteli isä. "Kunhan, polonen, ei olisi ilmasta
erehtynyt."

Mutta päivät seestyivät seestymistään ja lämpenivät.

Eräänä aamuna, ennenkuin Malmi oli työhön soittanut, kuuli
västäräkki, joka parallaan työskenteli pesässään, iloista viserrystä
sen ulkopuolelta. Hänen puolisonsa oli tullut! Se oli ollut yötä
matkatoveriensa kultarintakerttujen kotona Suomenlahden rannikolla, jo
ennen päivänkoittoa kiittänyt hauskasta seurasta ja liitänyt kotiin.

Ilo oli ylimmillään. Vihtori-eno, joka juuri pukeutui, remautti ikkunan
sepposelälleen kuullakseen, mikä sirkutus siellä alkoi.

— "Oi", hän huokasi, hengittäen syvään raitista aamuilmaa. "Mitä
kaikkea maalla onkaan!"

— "Jo valveilla, herra kapteeni!" tervehti isä, joka kiviaidan
kupeista polkua pitkin rannasta palasi. "Olisippa sinun sietänyt olla
mukana rysiä kokemassa: kahdeksantoista haukea, joista muutamat aika
venkaleita. Katsoppas vain! Töin tuskin kalastajani jaksavat niitä
kantaa", hän kehui, kun Ville ja Olli varissaan ja läähättäen samassa
pyörähtivät nurkan takaa, kantaen isoa kalavasua.

— "Jo vain on synti nukkua näin kauniina aamuna", vastasi Vihtori-eno.
"Mutta kaupunkilaistavoistaan ei hevillä irtaudu. Toivoisin minäkin
ainiaaksi pääseväni ummehtuneista konttorikirjoista."

— "Minä en ymmärrä", sanoi isä, "miten yksikään, jolla ei ole polttava
pakko, tällaisena aamuna asuu kaupungissa ja nukkuu ikkunat peitossa.
Jo viiden aikaan, kun kalaan menimme, oli aurinko ylhäällä. Ja nyt on
aika kuuma", hän lisäsi ottaen hatun päästään ja otsaansa pyyhkien.
"Entä kevätilma! Katsoppas, miten pellot höyryävät. Maa oikein kohoaa
ja kuohkeutuu ja siementä odottaa. Tänä päivänä kylvetään kaura
Vohlioon, jokikiseen kapaleeseen, joka viime syksynä ennätettiin
kääntää, ja muutamain päiväin perästä alotetaan työ kotipelloilla."

Västäräkkiä, jotka istuivat aidalla vajaan sylen päässä vierashuoneen
ikkunasta, eivät häirinneet Vihtori-eno ja isä, eivätkä Ville ja Olli,
jotka lepuuttivat käsiään ihan heidän vieressään. Niin paljo oli
niillä kertomista kokoviikkoisen eron perästä. Mutta kun ne kuulivat
puhuttavan kaurankylvöstä Vohlioon, vaikenivat ne ja iskivät silmää
toisilleen. Ennestään ne tunsivat tien Vohlioon ja tiesivät, että
kaurankylvöä seuraa karhitseminen. Karhitessa kohoo maanpinnalle koko
joukko koteroita ja hyönteisiä ja matoja.

Koko päivän ne seurasivat Toivosen ja Lehtisen kintereillä, jotka
karhitsivat. Malmi asteli pitkin, vakavin askelin edes takaisin
routaisilla saroilla ja kylvi, ja Plyhti kantoi kaurasäkit pellolle.

Vasta kun työ oli loppunut, ja Plyhti sai karhit kärriinsä, ne
palasivat kotiin metsän halki, jossa vuokot kainoina painoivat päänsä
notkelmien hämärässä. Jos Olli sinä iltana olisi sattunut näkemään
isävästäräkin aidalla Vihtori-enon ikkunan alla huolettomasti
visertämässä, olisi hän sitä tuskin tuntenut, niin pyöreä ja
tyytyväinen se oli.

Seurasi ihana aika sekä västäräkeille että Villelle ja Ollille, mutta
myöskin uurastamisen aika. Kiire oli. Mitään ei saanut unohtaa.
Kaikkialle täytyi ennättää. Joka päivä oli kallis niinkuin kylvyaikana
kuunaankin. Mutta olipa viimeinkin kaikki maassa, niinkuin isä sanoi.

Puutarhassakin oli kaikki aikanaan ennätetty.

— "Enpä voinut aavistaakkaan, että minulle Leenista olisi niin paljo
apua", ihmetteli äiti. "Hän on ollut minun oiva tukeni. Pojista ei
minulle ole enää lainkaan hyötyä."

Västäräkeillä ei ollut aivan niin makeanleivän päivät kuin kylvyaikaan.
Ne liitelivät puimahuoneen ja korsun ympärillä ja halkopinojen
vieressä. Paremman puutteessa niiden joskus täytyi tyytyä karisseihin
jyviin tai mitä sattuivat löytämään. Mutta päivät pääksytysten leivoset
niille vieläkin syöntiaikana livertelivät. Elämäkin oli rauhallisempaa
eikä niin vaarallista kuin pellolla, jossa myötäänsä piti varoa
hevosten rautakenkäisiä kavioita ja miesten suuria, raskaita saappaita.
Äitivästäräkki tarvitsi lepoa ja rauhaa. Usein se oli oikein kiukkuinen.

— "Hyvinhän minä sen ymmärrän", arveli isävästäräkki ja lensi
pirtinkatolle, milloin halutti sydämmen pohjasta riemuita. Ennen se oli
istunut aidalla pesän yläpuolella.

Pesässä oli jo neljä verrattoman säännöllistä munaa, väriltään
miellyttävän valkeanharmaita ja pienten ruskeiden pilkkusten ja
pistehyisten somistamia. Saattoipa niitä tulla viisikin, ehkä enempikin.

Vihtori-eno oli pyytänyt pitennettyä virkavapautta — terveytensä takia
— ja jäänyt kuukautta kauvemmaksi kuin oli ensin aikonut.

— "Kopauttakaapa ovelleni tavalliseen aikaan, Miina", hän joka ilta
sanoi Miinalle.

Isä hymyili, sillä "tavallinen aika" oli nykyisin puoli viisi.

Keittiöön päästyään Miina nauroi.

— "Kyllä saan monasti _kopauttaa_", hän virkkoi. "Paukutan ovea, että
luulen sen halkeavan, ennenkuin hän vastaa."

Pääasia oli, että Vihtori-eno oli ajoissa valmis isän kanssa rysiä ja
verkkoja kokemaan Villen ja Ollin sijasta.

Muukin kuin kalastus häntä jo huvitti.

— "Ihan tässä saa työkuumeen, kun näkee toisten ahertavan", hän
hämillään sanoi muutamana iltana, kun isä yllätti hänet auttamassa
Malmia ja Lehtistä, jotka laskivat uutta kivisiltaa viemärin yli
entisen lahoneen puusillan sijaan.

— "Olisit ruvennut maanviljelijäksi, sotapalveluksesta erottuasi",
virkkoi isä kotiin palatessa. "Minä olen varma, että sinä olisit
mieltynyt maalaiselämään. Eikähän se ole myöhäistä vieläkään. Osta
Sulkola, ennenkuin ennättävät myödä viimeisen metsänsä. Meidän
salopalstamme olisivat rajakkain, ja siten saisimme koko Vohlionsuon
ojitetuksi. Olen minä koettanut puhua siitä Sulkolan ukolle, mutta ei
hän ota sitä kuuleviin korviinsa."

— "Mutta eihän se lyö leiville", vastasi Vihtori-eno. "Maanviljelyshän
ei kannata. Korkeintain kaksi prosenttia. Liian vähän!"

— "Eikö kannata?" intoili isä, joka aina kiihtyi, kun siihen asiaan
kajottiin. "Eikö lyö leiville elinkeino, johon koko meidän kansan
olemassa olo perustuu, luonnollisin ja terveellisin ja jaloin työ! Eikö
se kannata? Eikö jokaisella, joka vain tahtoo työtä tehdä, ole siitä
rehellinen toimeentulonsa, vaikkapa ei aina niin herroiksi eletäkkään?"

— "Minä tarkotan", koetti Vihtori-eno, mutta isä jatkoi.

— "Eikö kannata asua omassa talossaan naapurien häiritsemättä kerrosta
ylempänä ja kerrosta alempana ja seinäkkäin ja vastapäätä, kadun
toisella puolen! Eikö ole minkään arvoista varjella lapsensa kaupunkien
pölystä ja savusta ja epäterveellisyydestä ja kurjuudesta ja väärästä
koreudesta!"

— "Myönnän, mutta minä tarkotan", — Vihtori-eno koetti saada
suunvuoron. Mutta isä ei ollut vielä lopettanut.

— "Katsohan noita", hän osotti Elsaa ja Leeniä, jotka olkimatoilla
peittivät kasvilavaa yöksi, ja Villeä ja Ollia, jotka yhteisin voimin
väänsivät tahkoa Antille. "Etkö luule, että useammille kuin näille
lapsille olisi edullista aikaiseen tottua hyödyttämään ja saada
kasvaa ja varttua puhtaassa, terveellisessä ilmassa. Kukapa tietää,
ettei se anna enempää kuin pari prosenttia, kun on puhe elämänhalusta
ja elämänilosta, ehkäpä viimein myöskin puhdasta voittoa maalle ja
kansalle. Ja varmasti se antaa onnea ja tyytyväisyyttä ja rakkautta
luontoon."

— "Olet oikeassa, mutta —" alkoi Vihtori-eno, mutta isä keskeytti hänet
taas.

— "Jos ei se meille kannattaisikkaan, jos meistä näyttäisikkin, ettemme
siitä siihen pääse, että työ lisäytymistään lisäytyy, niin ehkäpä
se kuitenkin kannattaa meidän jälkeläisillemme. Mitäs sinä luulet
kaikkien näiden viljeltyjen alojen ennen olleen, jollei rahkasoita
ja vesiperäistä merenpohjaa ja kivikkomäkiä? Ja mitähän täällä nyt
olisi, jos meidän edeltäjämme olisivat kyselleet, kannattiko kaivaa
kaksisataa kahdeksankymmentä syltä viemäriä tai maksoiko vaivan
nostaa kiviä pellosta kiviaidaksi, joka vuosien kuluessa ehkä on
säästänyt kokonaisen metsän aidaksia ja kenpä tietää, miten monta sataa
työpäivää. Niin, osta Sulkola, ja raivataan suo. Se kannattaa", hän
taas tyytyväisenä nauroi sydäntään kevennettyään.

Vihtori-eno oli enimmäkseen samaa mieltä, mutta siitä virisi silti
pitkä keskustelu, jota jatkui vielä illallispöydässä.

— "Se ainakin on varma, että maalaisilma tuo ruokahalua", nauroi
Vihtori-eno viimein, iskien reippaasti jättiläislahnan päähän, jonka
nosti lautaselleen äitin maukkaasta kylmästä kalasta. "Ja erityisesti
maistuvat lahnanpäät silloin, kun on itse ollut niitä pyytämässä", hän
lisäsi.

— "Niinpä niin. Ja millekkäs luulisit näiden magnum bonum perimäin
maistuvan, jos olisit ne itse omassa maassasi kasvattanut?" virkkoi
isä. "Entäpä oman pellon leipä ja oman karjan voi ja maito."

— "Jos tässä nyt kaikki luetellaan", keskeytti äiti, "niin voinhan
minäkin kehasta, ettei meillä kellään ole rihmaakaan päällämme, joka ei
olisi kotona kehrätty ja kudottu tai ainakin oman lampaan villasta ja
omasta pellavasta. Mutta puuhaa siinä on."

— "Ja luottamusta tulevaisuuteen tarvitaan", selitti isä vilkasten
telmyrien puoleiseen pöydänpäähän, jossa Olli purra jurskutti kovaa
leipää, niin että kuului kuin etäisen luumyllyn rauske. Sitten isä taas
kertoi vanhan tarinansa siltä ajalta, jolloin hän oli Tervakoskella
johtajana. Eräänä syysaamuna oli hän tullut muutamaan salonmökkiin, kun
mökkiläinen vaimoineen oli perunannostossa. "Mitenkäs hurisee?" kysyi
isä. — "Ka, yhdeksänätoista vuotena on halla vienyt joka nokareen,
mutta tänä vuonna tulee väki runsaasti. Tietysti täytyi viimein
onnistua."

— "Yhdeksänätoista vuonna!" Ville ja Olli katselivat toisiinsa silmät
selällään.

— "No, minun kai pitää ruveta miettimään Sulkolaa", tuumaili
Vihtori-eno. "Minkähänlaiset kalavedet siinä on?"

Ja vaikka hän ihan piloillaan siitä puhui, niin ehkäpä sittenkin laajat
raivaamattomat suot vaikuttivat, että hän ensimäisen kerran maalla
ollessaan nukkui levottomasti sinä yönä. Vai olisikkohan hän syönyt
liian monta lahnanpäätä. Mutta niin rauhattomasti hän nukkui, että hän
siinä silmänräpäyksessä heräsi, kun joku keskellä yötä hiljaa napautti
hänen ikkunaansa.

— "Minä en ole taikauskoinen", kertoi Vihtori-eno jälestäpäin, "mutta
minä voisin vannoa, että joku koputti ikkunaan herättäen minut."

Isävästäräkki oli säikäyksissään ja unenpöpperössä lentänyt päätä
pahkaa ikkunaan, kun häikäsevä valovirta keittiön ikkunasta rakennuksen
toisesta päästä valasi hänen makuupaikkaansa käytävässä pesän
ulkopuolella.

Vihtori-eno hyppäsi vuoteeltaan ja aukasi ikkunan. "Kuka siellä on?"
hän karjasi. Mutta hän ei edes odottanut vastausta. Palaneen vaatteen
käry ja liekit kiirehtivät häntä ulos.

— "Tuli on irti! Tuli on irti!" hän huusi valtaportailta. Ja tohvelit
jalassa hän kukkaslaitteiden poikki harppasi ikkunasta ikkunaan. "Tuli
on irti! Tuli on irti!"

Keittiön portailla hän pysähtyi ja jyskytti kovasti ovea. Heti
kuuluikin liikettä keittiöstä. Karoliina tuli ulos ensimäisenä. Niissä
tamineissaan, miltei vaatteitta, hän sanaakaan sanomatta juoksi pirtin
luo ja alkoi kellonnuorasta vetää minkä enimmän ennätti.

Vaikka keskellä päivää kello olisi niin kauheasti soinut, olisi monen
kilometrin alalla se hälyytyssoitoksi älytty. Ihme oli, että kello ei
vanhuuttaan halennut.

Joka paikassa ihmiset heräsivät. Likimäiset tulivat juoksujalkaa,
miehet kirveineen, naiset vesiämpärineen. Etäisimmät riensivät
hevosella, työkärrit täynnä miehiä. Maakauppias Kaski ajoi itse
vesitynnöriään. Lentolan vanha patruuni ei viipynyt täyttä
kahtakymmentä minuuttia tullessaan. Kintereillä seurasi heidän suuri
ruiskunsa, jota hoitamaan tarvittiin kuusi miestä, ja jonka letku oli
niin paksu kuin Villen käsivarsi paksuimmasta kohdastaan.

Kun Lentolan pehtori, joka ruiskua ajoi, kääntyi portista pihaan,
hulmahtivat liekit jo rakennuksen keittiönpuoleisen pään joka
ikkunasta. Ne nuoleskelivat laudotusta, kimmahtivat räystäälle ja
syöksyivät kuivan kuivalle pärekatolle. Ne hyppäsivät aukosta ullakkoon
ja leiskahtivat ulos sen viereisestä. Uusi liekki roihahti sieltä
räystäälle, rätisten ja humisten yhtyen toisiin, kunnes suuri osa
katosta oli roihuavana roviona.

Kaukana, kaukana Vanajaveden toisella puolella näkivät ihmiset, jotka
sattuivat valvomaan, kamalain liekkien kohoavan korkealle pilviä kohti,
ja he älysivät heti, että Metsola paloi. Tuli on kauhea. Vennonvieraat
ihmiset vääntelivät käsiään. Ja kun liekit kohoamistaan kohosivat, niin
muutamat naiset itkivät.

Moni, joka oli tulipaloon rientänyt, ei ollut ennättänyt suuresti
pukimistaan välittää. Plyhti ei ollut löytänyt hattuaan. Hän tulikin,
talonväkeä lukuun ottamatta, ensimäisenä palopaikalle, vaikka hänen
kodistaan oli pitempi matka kuin sekä Malmin että Toivosen. "Minä olin
valveilla, kun Jallussa on tuhkarokko", kertoi hänen vaimonsa Malmin
vaimolle, kun he seisoivat rivissä vesiämpäriä vuoroonsa odottaen.
"Paikalla kun minä tulen huomasin, herätin Kallen. En ole eläessäni
nähnyt hänen sitä kyytiä menevän", hän ihmetteli. "Hän juoksi!"

Kun Vihtori-eno, joka oli syössyt huoneeseensa saamaan vähän vaatetta
päälleen, palasi, aikoen rientää konttorin porstuan kautta, täytti koko
eteisen konttorin suuri piironki, joka kahdella jalalla näytti hitaasti
pihalle pyrkivän. Plyhti sen oli ottanut tanakoille hartioilleen, kun
ei näkynyt apulaista kantamaan. Raskas se oli; hän kyyrötti melkein
kaksinkerroin. Nähtävästi hän muisti isän hänelle palkkaa maksaessaan
joka kerraan avanneen sen lahvin ja siitä syystä oli se ensiksi
pelastettava.

Plyhti ei monta sanaa koko yönä sanonut, kantoi vain kantamistaan
suurimmat ja raskaimmat, mitä käsiinsä sai. Vasta sitten kun ruokasalin
suurta astiakaappia nostettiin ja se eteisen ovessa teki tenän, vaikka
Malmi ja Lampinen, jotka eellimäistä päätä kantoivat, koettivat sitä
pitää niin suorassa kuin suinkin kuului Plyhti entiseen tapaansa
tuumivan: "pitäneepä tästä joutua". Eteisen seinäpaperi jo paloi. Suuri
kappale palavaa katonreunustaa putosi suoraan Plyhdin niskaan hänen
seisoessaan ja pitäessään koholla raskasta kaappia, joka ei edes saanut
tärähtää, sillä se oli täynnä lasia ja posliinia.

Plyhdin nuttua kannatti katsella. Sarka selässä oli kuin hiiltynyttä
kaarnaa. — "Kärysi minusta palolta", tuumaili Plyhti ujostellen, "mutta
mitä siinä kiireessä muuten ennätti ajatella."

Ruokasalin kaappi oli viimeinen. Eipä sitten ollutkaan enää muuta
pelastettavissa ruokasalissa, ei konttorissa, ei äitin ja isän
huoneessa eikä salinkaan puolella. Kaikki oli palanut.

Tyttöin huoneesta oli Hanna kantanut Leenin peittoon käärittynä. Elsa
oli tukahuttavasta savusta niin päästään pyörällä ja pökerryksissä,
että alkoi peseytyä ja perästäpäin aivan kääntyi sairaaksi. Viime
hetkessä heidät pelastettiin. Hiukan sen jälkeen tuli jo puhkasi
keittiönvälisen seinän. Sieltä päin, keittiön katon täytteestä
luultavasti palo oli saanutkin alkunsa.

Opettajakin pelastui viime hädässä. Hänen puvustaan ei ole
puhumistakaan. Hän vain itki ja heittäytyi pihalla äitin kaulaan,
juuri kun äitillä oli tuhat asiaa mielessä. Äänessä hän itki vielä
silloinkin, kun hän Elsan ja Leenin kanssa istui vaunuissa, jotka
Lentolan rouva oli lähettänyt lapsia hakemaan. Hänellä oli Vihtori-enon
aamuviitta päällä ja jalassa isän saappaat.

Voi, voi! Se oli kauhea yö. Onnettomuuden lisäksi vielä isä melkein
heti niukautti jalkansa niin pahasti, että hän töin tuskin jaksoi
hilautua pirtin portaille.

— "Kuka tietää, miten olisi käynyt, jollet sinä olisi täällä ollut",
sanoi isä jälkeenpäin Vihtori-enolle. Ja se on totta. Vihtori-eno
oli yhtäkkiä kuin toinen ihminen, entistään suurempi ja varmempi ja
päättävämpi. Hän huusi niin, että se kuului yli tulipalon räiskeen
ja jylinän. Hän järjesti kaikki ja oli mukana joka paikassa sekä
pelastamassa että suojelemassa pirttiä ja toisia rakennuksia.

Kun eivät riittäneet Antin ja Kasken vesitynnörit eikä Lentolan suuri
sammio, joita lakkaamatta nelisessä kiidätettiin rantaan ja samaa
kyytiä ääriään myöten täynnä takaisin, järjesti Vihtori-eno kaikki ne,
jotka olivat tulleet tulipaloa katsomaan eivätkä osanneet muuta kuin
päivitellä, kahteen pitkään jonoon kaivolle asti. Kaivonkannella seisoi
Karoliina avopäin ja paljain käsivarsin ja vinttasi toisen raskaan
vesiämpärin toisensa perästä hengähtämättäkään välillä ja täytti
täyttämistään ämpäriä ja sankkoja. Piripintana ne nopeasti siirtyivät
kädestä käteen. Siinä oli Malmin ja Plyhdin ja Toivosen vaimot ja
pesu-Lotta tyttärineen, Lehtisen mummo ja koko joukko läheistön
mökkien ja tupain naisia. Jonon keskessä oli vanha Taneli, joka jo oli
valkohapsinen, ja hänen vieressään suutari Rantala. Kainalosauvansa hän
puristi kainaloonsa ja oli yhtä ketterä kuin toisetkin. "Jo piti sattua
onnettomuus niin kuvan ihmisille", hän päivittelemistään päivitteli.
"Niin paljo heillä oli nahkojakin vinnillä, kun viimeksi olin täällä
työssä!"

Toiseen riviin oli Vihtori-eno asettanut kaikki nuoret. Malmin
Salmikin, joka tuskin jaksoi tyhjää ämpäriä maasta kohottaa, seisoi
siinä housusillaan ja isänsä hattu korvia myöten päässä. Siellä
olivat Ville ja Ollikin, jotka tosin olivat vetistelleet, mutta eivät
mistään nimestä suostuneet lähtemään tyttöjen mukana Lentolaan. "Te
saatte valvoa vedenkuletusta", oli Vihtori-eno sanonut, kun kaikki
jo oli käynnissä. Pojat asettuivat vähän matkan päähän toisistaan,
joten kummallakin oli omat ohjattavansa. Eikä Karoliinan tarvinnut
milloinkaan tyhjiä ämpäriä odottaa.

Ville ja Olli olivat miestä mielestänsä, kun heillä oli määrätty
tehtävänsä, josta olivat vastuussa. Kaikki riippui vedestä: jollei
Karoliina saanut tyhjiä ämpäriä, pysähtyi sammuttaminen siihen patuseen
paikkaan. Toisinaan kuitenkin, kun liekit taas leimahtivat entistään
korkeammalle ja säkeniä joka paikkaan satamalla satoi, oli mahdotonta
pidättää kyyneliä. Jokohan pirttikin oli tulessa?

Mutta pirtti säilyi ja samoin kaikki ulkohuoneet. Likeltä sentään piti.
Tuon tuostaankin leimahti milloin miltäkin katolta teräviä, kellahtavia
tulenkieliä ihan kuin itsestään. Aina se kuitenkin ajoissa älyttiin
ja tiheä vesisuihku siihen käännettiin. Kekseillä kiskottiin hirsiä
irti palavasta rakennuksesta. Siitä kipunasade, joka Villeä ja Ollia
säikäytti.

Jykevä koukku lyötiin hirteen, ja sitten vedettiin, muutamat köysistä,
jotka oli kiinnitetty koukkujen lähelle renkaihin, ja toiset varresta.
Joka kerran kun Vihtori-eno laski: yks, kaks — kolme! nyhtäsivät kaikki
yhtaikaa. Liekkien leimutessa korkealle ja kekäleiden sinkoillessa
laahattiin toinen hiiltynyt hirsi toisensa perästä syrjään ja
sammutettiin. Mutta jos koukku ei sattunutkaan oikeaan paikkaan,
sai sitä turhaan kiskomistaan kiskoa. Kuumuus kiihtyi. Kasvoja
kihelmöi. Keksinvarsi ja köydet kuumuivat ja polttivat kuin kuuma
rauta. Vihtori-eno oli kaikkialla, työnsi Malmin ja pitkän Lehtisen
syrjään, tempasi koukun ja iski sen ihan paikalleen. "Voimakas hän on",
ihmettelivät miehet, kun tulipalo kantautui puheeksi, "ja kuumuutta hän
kesti kuin paras seppä."

Kartanosta oli viimein jälellä ainoastaan kolme tulisijaa, jotka
törröttivät pystyssä kytevästä kekäleläjästä.

Pihamaata ei ollut tuntea. Nurmikko oli polettu. Mustissa
vesilätäköissä virui vaaterepaleita, hiiltyneitä kenkiä ja
makuuvaatteiden tähteitä. Keskellä äitin suurinta kukkaspenkkiä, johon
ruusuja onneksi ei oltu vielä muutettu, oli rikkonainen keittiön tuoli,
surullisesti kolmeen säilyneeseen jalkaansa nojaten.

Karvas palonhaju tunkeutui kaikkialle. Kottaraisen äänenkin se salpasi
joka kerran, kun se pesäpönttönsä yläpuolella olevalla oksalla koetti
virittää aamulauluaan. Kuului vain lyhyt, käheä kurahus. Kottaraisen
täytyi vaieta. Niiden yö oli ollut kamala.

Kun vaara oli ohi, olivat kaikki vieraatkin hävinneet. Mutta vasta
kun isä nimenomaan pyysi Malmia, lähti hän kotiinsa lepäämään. Samoin
toisetkin miehet menivät. Plyhti oli kuitenkin niin touhuissaan
kantamistaan kantaessaan ämpärillisen toisensa perästä, missä pieninkin
liekki hiilistä vilahti, että isän täytyi niminiettyyn häntä huutaa.

— "Mikä hänen nimensä oli?" kysyi Vihtori-eno istuessaan isän vieressä,
kun Plyhti kulki ohi palanut nuttu käsivarrella.

— "Plyhti", vastasi isä. "Luultavasti on se aikoinaan ollut _Flyktig_,
vanha sotilaan nimi se niinkuin moni muukin näissä seuduin."

— "Polveltaan uutta, vanhaa mieleltänsä", laususkeli Vihtori-eno.
"Siltä näyttikin, että on se suku ennenkin tulessa ollut", hän lisäsi.
"Rattoisia ne olivat ne vanhat komisarjukset. Saattaapa lyödä vetoa,
että vanha isoisä tai isoisän isä Flyktig oli yhtä tanakka ja tyyni
kuin hänen jälkeläisensä. Mutta nyt ensiksi ettoneelle ja sitten
tuumimaan tulevaisuutta."

— "Ihan ensiksi syödään", ilmotti äiti. "Onneksi aitta pelastui, ja
eilen lopetimme kesäleipomisen. On meillä siis ainakin leipää."

— "Olisihan voinut käydä pahemminkin", sanoi isä. Mutta ihan hänen
täytyi voihkia koettaen omin neuvoinensa nousta seisomaan. "Enpä olisi
uskonut, että jäyhällä Lentolan ukolla on sellainen sydän. Hän näet
yöllä tarjoutui lainaamaan minulle hirsiä, minkä tarvitsen, ja kuivia,
hyviä rakennuspuita, viime talvena hakattuja."

— "Ja hyvin ystävällisiä, kun lähettivät hakemaan lapsia", virkkoi
äiti. "Mutta mistä ihmeestä minä käden käänteessä saan vaatteita
heille!" Äiti ei jaksanut enää. "Kyllä on kovaa nähdä kaikki työnsä
tulokset savuna ilmaan haihtuvan", hän huokasi, turhaan koettaen
kyyneliään niellä.

— "Ei kaikkea. Ei kaikkea", lohdutti isä. "Meillä on —"

— "Meiltä on unohtunut jotain!" keskeytti Vihtori-eno hätäisesti ja
oikein hypähti nähdessään keskelle pirtin lattiaa sirosti katetulla
pöydällä maukkaat lahnanpäät.

— "Mitä?" kysyivät yhteen suuhun isä ja äiti säikäyksissään.

— "Me olemme unohtaneet rysät, ja kello on kohta seitsemän", vastasi
Vihtori-eno. "Nyt se vältti!"

— "Eikö sen pahempaa", rauhottui isä.

Ja äiti huokasi helpotuksesta.

Seuraavana päivänä, kun Ville ja Olli auttoivat miehiä tulipalopaikkaa
raikotessa, he löysivät hiiltyneen ikkunalaudan alta kuolleen
västäräkin. Ja ihan sen vieressä kiviaidassa, jossa he tiesivät pesän
olleen, oli toinen savuun tukehtunut istuessaan hautomassa viittä
sievää munaansa.

— "Mitä arvelet? Teemmekö jotain?" kysyi Ville heidän siinä seisoessaan
lintuinensa.

— "Mitä sitten?" tiedusti Olli. "Kylläpä sen arvaankin. Hautaamme ne.
Sitäkö tarkotit?"

— "Juuri niin", myönsi Ville. "Minä arvelin, että kun Leeni nyt on
menettänyt kaikki me ottaisimme Potaskan pois ja panisimme nämä hänen
kirstuunsa. Etkö luule, että Leeni tulisi hirveän iloiseksi?"

       *       *       *       *       *

Beneficio del Dion perhe Monte Petraion luona odotti odottamistaan
lokakuussa, jolloin västäräkit tavallisesti tulivat, marraskuussa,
vieläpä joulukuussakin, kun mantelipuihin oli lehdet puhkeamaisillaan,
ja ihanin aika oli tulossa.

— "Mitäs minä sanoin! Huonosti heille lopultakin kävi", sanoi
äitisisilisko haukotellen vasten aurinkoa.

— "Minä en heitä milloinkaan ymmärtänyt", vastasi isäsisilisko, johon
haukotus tarttui. "Mistä pakosta lennellä ympäri maailmaa, kun on
täällä niin hyvä olla!"

He eivät tienneet, että västäräkit nukkuivat suloista unta kauniissa,
öljyvärillä maalatussa kirstussa, ja että he kaihollensa olivat
löytäneet levon ainaisen.




6.

RAINAR HOLM.


Iltapäiväaurinko oli eräänä päivänä niin etäälle ennättänyt, että se
kahden maantienvarrella kasvavan tiheälehväisen vaahteran välitse
pilkisti suoraan pirttiin. Hämmästyneenä se katseli ympärilleen.
Pirttiä tuskin tunsikaan.

Malmin höyläpenkin paikalla oli isän kirjotuspöytä toisen
pihanpuoleisen ikkunan alla. Työkalukaappi oli saanut siirtyä piirongin
tieltä ja sitä vastapäätä oli ruokasalinkaappi kauniine leikkauksineen.
Valkeat vasta pestyt lattiapalkit, jotka olivat lähes metrin levyiset,
olivat vielä äskettäin olleet lastujen ja höylänlastukokojen peitossa.

Valkeat käytävämatot ulottuivat nurkasta nurkkaan. Oven edessä, johon
päivätyöläisten raskaat saappaat olivat vuosien kuluessa syvän kuoperon
kuluttaneet, oli paksu harakanvarvasmatto, jonka mäkituvan vanha Taneli
oli valmistanut ja palon jälkeen lahjottanut.

Uuni ja avonainen takka oli vitivalkeaksi valastu, ja mustuneet
hirsiseinät hohtivat, niin puhtaiksi olivat Miina ja Elsa ne hanganneet.

Uudinlaidalla, jossa aina ennen oli tavallisesti ollut märkiä saappaita
kuivamassa liimapannujen ja voidetölppöjen välissä, oli nyt —
arvatkaapas — vierashuoneen hieno pöytäkello lasikupunsa varjostamana.
Sen kahden puolen oli valokuvia: toisella Tähti kilpa-ajorekineen,
silloin kun se sai palkinnon, ja toisella äiti, kaunis tukka korkealle
käärittynä, Elsa sylissä.

Maantienpuoleisten ikkunain väliin oli isä asettanut konttorissa
olleet hirvensarvet. Molemmat teerenkuvat kyköttivät sarvien kärissä,
punaisesta verasta tehtyjen kulmakarvain alta tuijottaen kiiltävin
silmin kamalaan luotipyssyyn ja vaaralliseen kaksipiippuiseen pyssyyn.

Varmaankaan ne eivät huomanneet salin suurta taulua, joka riippui
vastapäisellä seinällä, vaikka jokainen tulija sen ehdottomasti älysi.
Vihtori-eno oli sen viime syksynä maalannut, ja se oli niin onnistunut,
että siitä heti kaikki tunsi. Lehmät ne siinä muutamana iltana
palasivat laitumelta rantatietä. Ensimäisenä kulki _Valla_, kellokas,
sitten _Kukka_ ja _Airikki_ ja koko lauma.

Leeni ja Ville ja Olli tunsivat jokikisen, vaikka takimaiset miltei
häipyivät järvestä nousevaan sumuun.

Paljon oli pirtti muuttunut, mutta Villestä ja Ollista se oli ikävämpi.

Muuta hauskempi oli ennen, varsinkin silloin, kun Malmi nikarteli ja
Toivonen ja Lehtinen tekivät rekiä tai työkärriä tai muita työkaluja
ja Plyhti veisteli lapionvartta tai korentoa tai vain kohenteli tulta,
ja vanha Taneli kutoi rysiä. Silloinhan juuri sai nähdä, miten kaikki
tehtiin. Ja miten paljo silloin kerrottiin!

Toisinaan vielä Malmi, ennenkuin työt lopetettiin, siirteli syrjään
höylänlastuja tehdäkseen tilaa keskilattialle, siihen, jossa ruokapöytä
nyt oli, ja tanssi kaakkuria Villen kanssa. Tietysti täytyi silloin
Toivosen pyytää Ollia. Toiset rallattivat. Vanha Taneli nurkastaan
vilkasi ilonpitoa ja koki mukana hyristä. Eipä se oikein hänelle
enää luonnistanut. Hän hymyili itsekkin. Mutta ei hän silti työtä
hellittänyt.

Ville ja Olli iloitsivat, että pirtti taas syksystä, kartanon
valmistuttua, palautuisi ennalleen. Kesällähän oikeastaan oli
yhdentekevä. Kukapa se sisätöille jouti.

Iltapäiväaurinko oli joka nurkan katsellut. Olipa vielä tarkastettava
äitin työ, hänen saksinsa ja sormistimensa. Äiti paraillaan istutti
hihaa Leenin uuteen pukuun. Aurinko häntä häiritsi. — "Miina! Tulkaapas
nostamaan työpöytä portaille. Täällä on niin kuuma, kuin eläisimme
elokuussa."

Miina oli paraillaan pesemässä päivällisastioita leipomatuvassa ja
tuli hihat kyynäspäihin käärittyinä. Varovasti he nostivat työpöydän
kuistiin.

— "Täällähän on hyvä", sanoi äiti. "Miten sireenit tuoksuvat!" hän
lisäsi, kääntäen täyteläistä terttua. "Aivan kuin kukkasmajassa!"

Kukkasmaja! Pirtin vanhat portaat huojuville penkkeineen ja kömpelöine
pylväineen, jotka oli piirrelty täyteen kirjaimia ja vuosilukuja,
oli oikein loukkautuvinaan. Epätasainen lattia nitisi ja natisi
äitin käännellessä ja siirrellessä pöytää pysymään tanakasti. — "Vai
kukkasmaja minusta nyt on tullut, usko sitä!" se sanoi.

Sireenit eivät vastanneet. Ylen onnellisina ne kumartelivat molemmin
puolin, kun niitä ei nyitty eikä katkottu niinkuin takavuosina.

Rakennukselta, viistottain pihan poikki, kuului kirvesten ja piilujen
teräviä ja tiheitä iskuja ja väliin kurikkain kumeita jymäyksiä, kun
ne vajottivat kiiloja tukkien läpi. Sinne katsomattakin tiesi lastujen
kirveen tieltä sinkoilevan ja hirsikerroksen toisensa perästä kohoavan.

Rihmaa neulansilmän pujottaessaan ei äiti malttanut olla vilkasematta
rakennukseen ja hirsikerroksia lukematta. Jo neljätoista! Ihan niinkuin
isä oli laskenutkin: kerros päivässä.

Toivonen oli lähimmällä nurkalla. Hän huomasi äitin ja tervehti.

— "Hyvinhän se edistyykin", virkkoi äiti.

— "Juhannukseen mennessähän tässä pitää olla katonalaset paikoillaan",
hän vastasi, kohotti kurikan päätään ylemmä ja yhdellä ainoalla
lyönnillä iski hirren paikoilleen.

Plyhti toi samassa Kimolla ja Pojulla suuren kuorman lautoja sahalta.
— "Pysykäähän siivolla", hän rauhotti hevosia pysäyttäen ne tulevain
konttorinportaiden eteen.

Mutta vaikka Kimo ja Poju monena päivänä olivat pysäyttäneet
lautakuorman samaan paikkaan, luimistivat ne korviaan ja kipsahtivat
jokaista kehikolta putoavaa lastua. "Hevoset, niin viisaat eläimet,
voivat olla aika tuhmia", sanoi Plyhti, otti kuormalta postilaukun ja
vei sen äitille pirtinportaille.

— "Onpa se aika painava! Tuotte varmaan hyviä uutisia", tuumi äiti,
ottaessaan laukkua.

— "Totta kai on jotain hyvää semmoisessa kirjejoukossa, jonka hän sinne
keräsi", Plyhti vakuutti, siepaten sukkelasti hatun päästään mennessään
jo alimmalla portaalla.

— "Niin, niin, kyllä ne tunnetaan", huokasi äiti, laskien sanomalehdet
ja muutamia kauppaliikkeiden nimillä varustettuja kirjeitä viereensä
penkille, "laskuja ja laskuja. Rakentaminen ei totisesti ole huokeaa.
Vai niin, vielä yksi. — Korkeasti kunnioitettu Patruuninrouva Aurora
Sommerfeldt. — Tohtorinrouva Holm on taas kirjottanut", hän huusi
isälle, joka samassa ilmestyi Toivosen viereen telineille.

— "Tulen paikalla", isä vastasi, piirustuskääröllä osottaen korvaansa
merkiksi, ettei hän mitään kuullut. Eipä ihmekkään, kun Toivonen
hänen vieressään kirveellä kajautteli. Ennenkuin äiti oli kirjeen
lukenut, oli isä jo portailla. "Oli mainion hyvä, äiti, että huomautit
ruokasalin ja keittiönkäytävän ovien muuttamisesta", hän virkkoi
eloisasti. "Siitä tulee hauska ja mukava."

— "No, jotainhan tuota toki ymmärtänee, kun on viisikintoista vuotta
emännän virkaa hoitanut. Mutta tätä minä en ymmärrä, vaikka minua
nimitetään patruuninrouvaksi", sanoi äiti, ojentaen kirjeen isälle ja
tarttuen taas Leenin hihaan. "Lue itse."

— "Sepä oli rivakasti", tuumaili isä luettuaan. "Sähkötän päätettyäni
minä päivänä matkustamme."

— "Mihinkä me sellaisen pääkaupunkilaisherran sijotamme? Vuotta
vanhempi Villeä", päivitteli äiti. "Ei tule mitään."

— "Mutta hänhän sanoo, että poika saa tyytyä siihen, miten on, ja
tietysti asuu meidän poikain kanssa heidän huoneessaan", selitti isä.
"Neljä metriä säkkivaatetta ja kupo olkia, sillä se on ratkastu.
Parempaa alusta ei pääkaupungissakaan saada. Telttasängyn Toivonen
tekasee vajaassa tunnissa. Ruuasta suoriutuminen lienee vaikeampikin."

— "Jätä se minun huolekseni", kiehitti äiti. "Olenhan minä kyennyt
laittamaan hienoimmillekkin herroille kuin koulupojille."

Isä aikoi juuri sen todeksi todistaa, kun telefooni pirtin
kirjotuspöydällä alkoi soida rämistä. "Sahalta", arveli isä rientäen
pirttiin. — "Sommerfeldt, Metsola. — Vai niin, sähkösanoma. — Hyvä,
minä kirjotan."

— "Sähkösanoma!" sanoi äiti ja painoi sydäntään.

— "_Matkustan ohitse_ —" toisti isä, "_kuuden tienoissa_."

— "Tänäänkö?" kysyi äiti.

— "_Kuuden tienoissa tänään_ —", jatkoi isä, kirjottaen niin uuraasti,
ettei huomannut äitin tulleen pirttiin. — "_Olkaa — hyvä — ja —
lähettäkää — joku — Rainaria — vastaan_."

Äiti ei virkkanut mitään, löi vain hämmästyneenä käsiään yhteen.

— "Kukas nyt menee vastaan?" arveli isä. "Minun on vaikea jättää töitä."

— "Sehän nyt on vähintä", vastasi äiti. "Tietysti minun täytyy lähteä.
Onhan sitä paitsi ihan välttämätöntä selittää, miten me asumme. Hieno
kaupunkilaisherra palvelijainhuoneeseen — on sekin!"

Isä otti hattunsa.

— "Kun se kerran kelpaa Villelle ja Ollille, niin saa se kelvata
yhdelle lisäksi. Pidä huoli kaikesta. Toivonen pyöräyttää väleen
telttasängyn."

— "Jospa ei muuta tarvittaisikkaan", sanoi äiti ja aukasi huolestuneena
liinavaatekaapin.

       *       *       *       *       *

Juna vihelsi jo vaihteessa, kun äiti ja Ville Tuimalla ja
nelipyöräisillä ja Olli vanhalla Tähdellä ja turunkärrillä ajoivat
aseman portaiden luo.

Äiti oli ihan varissaan jännityksestä. Hän riisui päällysnuttunsa.
Asemapäällikön rouva, joka pilkisteli ikkunasta, ei voinut käsittää,
minkä takia hän oli niin hieno: uusi vaaleanharmaa puku päällä ja
kiiltävät kultavitjat kaulassa.

— "Mihinkä ihmeelle sinä matkustat?" hän uteli ikkunaa raottaen.

— "Enhän sitä minä siksikään irti pääse", vastasi äiti. "Tulin
tapaamaan erästä tuttavaani, tohtorinrouva Holmia, joka
välttämättömästi tahtoo poikansa meille siksi aikaa kun hän on
ulkomailla. Kello neljä saimme sähkösanoman. Tuossahan jo juna on.
Ville, puhdista hihasi ja koeta tervehtiä kohteliaasti, ettei minun
tarvitse hävetä", hän kääntyi Villeen, "ja katsele tarkasti jokaiseen
toisen luokan vaunuun."

Ollin oli määrä ajaa Tuimalla kotiin, mutta sen sijaan hänen oli
hoidettava hevoset asemalla. Hän kurkisti nurkan takaa, mutta
mahdotonta oli hänen matkustajain vilinästä löytää poika, jota hän
ei ollut milloinkaan ennen nähnyt. Juna ei ollut koskaan viipynyt
niin kaukaa. _Yhden_ minuutinko se vain viipyi! Viisi vähintäin. Viho
viimeinkin äiti tuli ja hänen rinnallaan pitkä, kalpea poika, päällä
hieno harmaa päällysnuttu, joka ulottui melkein korkeihin nauhakenkiin
asti. Päässä hänellä oli musta huopahattu, jonka laki oli reunoja
myöten painettu kuoperolle.

— "Tässä on Olli", äiti esitteli.

Olli sieppasi hatun päästään ja kumarsi syvään, kun Rainar ojensi
kätensä.

— "Minun nimeni on Rainar", sanoi uusi toveri.

Olli ei ollut eläissään sellaista pojan kättä nähnyt. Se oli niin
pehmeä ja valkea kuin tytön käsi, melkeinpä kuin opettajan. Ei suinkaan
Rainar ollut vahva. Tuskinpa jaksoi suoralla kädellä nostaa pienintä
rautapunnusta. Äiti oli mennyt konttoriin postia perimään ja tapasi
siellä asemapäällikön rouvan. "Paljo on vaatteissa", hän sanoi, kun
he kumpikin ikkunasta tarkastelivat Rainaria ja Ollia. "Junasta
laskeutuessaan hän näytti niin pitkältä, että oikein hämmästyin.
Ja Olli on miltei yhtä suuri, vaikka kahta vuotta nuorempi. Mutta
hyvin sievä kevätnuttu. Kiitoksia. Tässäkö kaikki?" hän sanoi
asemapäällikölle, joka itse hänelle antoi kirjeen. "Ei, pitääpä lähteä.
Tervetultua juhannuksena kahville, vaikka vain pirtinportaille."

Entiseen tapaansa oli Tuima menollaan kotiin palatessa. Yhtä kyytiä
se painoi ylämäet ja alamäet ja harjun laella, jossa tie pitkälti oli
tasaista ja suoraa, se kohotti päätään ja laajoin sieraimin hengitti
raikasta iltailmaa.

Näköala oli avara joka suunnalle, silmän siintämättömiin. Välkkyviä
vesiä toinen toisensa takana metsäin ja viljelysten välissä. Tulena
liekehti ilta-aurinko saarien ja salmien takana olevan talon
ikkunoissa. Pohjoismetsän laidasta kohottautui kirkontornin suippo,
ja seuraavalta harjanteelta pilkottivat uutisrakennuksen valkeat
hirret Metsolan tummaa kuusikkoa vasten. Alhaalta, milloin toiselta,
milloin toiselta puolen tien vilahteli järvi puiden runkojen välitse.
Pehmeänä mattona ruoho kattoi tienvieret. Mutta jo lähimmän petäjän
alla kasvoivat mustikanvarret, niin pitkinä, että vanamot nousivat
varpailleen, jopa pitkin ryhmyistä kaarnaa kiipesivät kulkijoita
katselemaan.

Sellaisena iltana oli hauska elää ja ilokseen siinä kepeän kärrin
edessä hilpasi. Toinen kilometripatsas jo hujahti.

— "Tuolla näet, Rainar, Vanajaveden", selitti äiti, osottaen oikealle,
jossa pieni höyryvene veti tukkilauttaa, puhaltaen suuria savupilviä
ilmaan.

— "Olet kai sinä lukenut Vanajavedestä maantiedossa?" kysyi Olli, joka
istui takana ja ajoi.

— "Kyllä kai se mainittiin ensimäisellä luokalla,, kun Suomen
maantietoa luettiin", vastasi Rainar, ottaen nuttunsa povitaskusta
nenäliinan.

Olli huokasi muistaessaan, miten paljo heillä vielä oli jälellä Suomen
maantietoa. "Täältä näkee vielä junan savun", hän sanoi saadakseen
Rainarin kääntymään. Hän halusi nähdä, eikö Rainarista kuitenkin ollut
hauska ajaa niin kovasti.

Sekä Rainar että äiti kääntyivätkin, mutta savu oli jo näkyvistä
hävinnyt.

— "Emmekö me ole vielä sen kauvempana asemalta!" ihmetteli Rainar.

Olli nolostui. Niin pianhan oli kulettu! No, hänen puolestaan vaikka
salamana. Tahallaan hän hellitti ohjaksia, ennenkuin he olivat suuren
mäen puolitiessäkään.

— "Mutta, Olli, varovasti, varovasti! Sinä tiedät, mitä isä on sanonut
Tuimasta ja nelipyöräisistä", äiti varotteli.

Tuimaa ei hevillä hillitty. Pilvenä poro pölisi, ja sora jyväset
sinkoilivat kavioiden ympärillä. Ratas pyöriä hyrräsi kuin rukki.
Heiskis! Toinen etupyörä kohosi tienreunalle. Heiskis! Takapyörä
niinikään.

Olli huomasi, että Rainar puristi tiukasti kärrin käsipuusta.

— "Jos minä kerron tämän isälle, niin kestää kotveroisen, ennenkuin
sinä saat nelipyöräisiä ajaa", äiti lisäsi, kun Tuima seuraavassa
vastamäessä viimeinkin rauhottui. "Villeen voi ainakin luottaa."

— "Ville onkin vanhempi", säesti Rainar.

Onpa hän aika olevinaan, mietti Olli, eikä avannut suutaan ennenkuin
kotona.

Elsa ja Leeni seisoivat portin pielessä ja niijasivat. Leeni kiepsahti
takaistuimen polkimelle ja otti kyytiä pirtinportaille, jossa isä istui
lukemassa.

— "Vai niin, vai tässä se uusi maalaisherra on", sanoi isä tullen
kärrin luo. "Tervetultuasi! Olipa oikein hyvä, että tulit. Täällä on
työtä enemmän kuin tehdä ennätämme!"

— "No, isä, Rainar tulee juuri lepäämään", oikasi äiti. "Hän on niin
rasittunut, että hänen täytyy nauttia rautaa. Äitisi pyysi minua
huoltamaan, ettet lääkettäsi unohda", hän kääntyi Rainariin heidän
portailla seisoessaan. "Nyt olen minä sinun äitisi. Tervetultuasi!
Jospa vain viihtyisit vaatimattomassa maalaiskodissa."

— "Aijai! Rasittunut. Sepä ikävä", tuumi isä. "Muuten olisin pyytänyt
Rainaria auttamaan Ollia kärriä vajaan viedessä. Olli olisi siten
ennättänyt viedä Tuiman aituukseen ennen Villen tuloa. Sitten meidän
pitää paikalla syödä. Kyllä kai sinullekkin ruoka maistuu, Rainar,
matkan jälkeen."

— "Meidän tallinrengin täytyi palon jälkeen muuttaa erääseen mökkiin,
meillä kun on niin vähä tilaa. Siten saamme nyt tulla toimeen ilman
häntä", selitti äiti.

Rainar mielellään auttoi Ollia. Ei se hänelle niin vaarallista ollut.
Välttyihän siten kaikki kyselemiset ja töllistelemiset. Mutta ei
hänestä ollut suurtakaan apua. Jollei Olli olisi kantapäitään maahan
iskenyt ja hartiavoimalla työntänyt, minkä ikinä jaksoi, niin ei kärriä
olisi vajan kynnyksestä saatu.

— "Jos tulet mukaan aituukseen, niin minä talutan Tuimaa, muuten minä
ratsastan", sanoi Olli, kun kärri oli paikoillaan ja valjaat naulassa.
"Saat nähdä Tuiman varsan. Se on tavallisesti veräjällä odottamassa."

— "Saatanhan minä tulla, jos se ei ole liian kaukana", sanoi Rainar.
"Ei kai siellä ole märkä."

— "Ei ole; eihän nyt ole satanut viikkokausiin", selväsi Olli. "Tarpeen
se olisi. Kaikki poutii. — Ainoastaan tuonne koivuaituukseen järven
rannalle. Sinulla on niin hyvät housut; muuten voisit ratsastaa.
Kaiketi osaat?"

— "Mikäs ihme se!" vastasi Rainar. "Mutta tietysti minä en voi
ratsastaa satulatta."

— "Ville ja minä ratsastamme aina satulatta", toimesi Olli, "ja Tuima
on paras. Mutta Tähti, joka nyt on Villellä, on oikein teräväselkäinen.
Kivaa ajaessa tuskin selässä kestää, niin koskee. Meillä on kahdeksan
hevosta, paitsi varsa. Montako teillä on?"

— "Helsingissä on hevosia ainoastaan pika-ajureilla ja kuorma-ajureilla
ja palokunnalla", vastasi Rainar. "Mutta kun vain vihellän kadulla,
niin saan vaikka viisisataa hevosta, jos tahdon. Viidelläkymmenellä
pennillä ajan Kruununhaasta koko kaupungin läpi."

— "Kruunun haasta — sielläkö kaupungin hevoset käyvät laitumella?"
kysäsi Olli.

Rainar nauroi: "jopa sinä olet typerä. Etkö sinä ole milloinkaan käynyt
Helsingissä?"

— "En", vastasi Olli, "mutta monasti Tampereella. Siellä on enemmän
tehtaita kuin missään muussa kaupungissa koko Suomessa. Oletko sinä
nähnyt yhtään koskea?"

— "Minä ehkä ensi kesänä matkustan äitini kanssa Imatralle", sanoi
Rainar. "Se on Suomen suurin koski. Mitäs katsottavaa Tammerkoskessa!"

— "Hyvää iltaa!" huudahti samassa ystävällinen ääni ihan heidän
vieressään. Karoliina palasi polkua pitkin vasikka-aituuksesta, kantaen
tuoreita koivunlehtiä koko sylyyksellisen. "Vai niin, tämäkö se nyt
on se uusi mies", sanoi hän. "Tervetultua! Tervetultua! Siitäpä tulee
oikein herrasväen hevostaja, kun on niin hienot vaatteetkin."

— "Mikä paksu akka se oli?" kysyi Rainar, kun he olivat ohi kulkeneet.

— "Jos sinä vielä kerran nimittelet Karoliinaa _akaksi_, niin luissasi
tunnet, vaikka olisit vieläkin hienompi", tuimistui Olli. "Sinä
pelkäsit, kun annoin Tuiman kivasti vilistää suuressa mäessä."

— "Luuletko sinä, että minä pelkään", suurenteli Rainar.
"Talonpoikaismoukka!"

Tuimastakin se jo meni liian pitkälle. Se hirnui ja hyppi hyppimistään
takajaloillaan, ja Rainar juoksi sitä kyytiä puun taakse tienviereen.

— "Soo, Tuima, Tuima!" maanitteli Olli ja tarttui lujemmin
marhamintaan. "Se tunnustelee jo toisia hevosia. Olemme juuri perillä.
Elä pelkää."

— "Tiettävästi sinä paikalla kielit", sanoi Rainar. "Tuoko se on varsa?
Se on oikein kaunis. Mitenkä monivuotinen se on?"

Ollia nauratti. Hän unohti, että hän ikään oli ollut niin vihainen.
"Viisikuinen", hän vastasi. "Etkö sinä tiedä, että hevonen jo
rekivetona on miltei täyskasvuinen?" Hän painoi pörröisen päänsä varsaa
vasten, tarttui sen kaulaan ja nauraa remusi riemusta joka kerran, kun
se näykkäsi häntä korvasta.

Tuima katseli heitä hetkisen suurin viisain silmin, hirnahti sitten
varsalle, ja iloisesti laukaten ne katosivat vesakkoon.

— "Luuletko tavaraini jo tulleen, kun palaamme taloon?" arveli Rainar.
"Minulla on sinulle ja Villelle tuomisia."

— "Ville on varmasti jo tullut", vakuutti Olli. "Otappas kiini!" hän
huusi ja hilpasi neliseen, niin että marhaminta olkapäillä selkää
vasten läiski. — "Juoksethan sinä väki hyvästi", hän virkkoi, kun he
läähättäen pirttiin saapuivat.

Ville oli palannut aikoja sitten, mutta tavaroita ei joudettu
purkamaan. Isä käveli edes takaisin illallista odottaessaan, vilkasten
tuhkatiheään pelloille, joita ohut terhen verhosi. "Jos tuuli laavenee,
tulee varmasti halla", hän sanoi huolestuneena. "Minun täytyy mennä
ilmaa tarkastamaan, kunhan on syöty."

Äiti itse kantoi suurta kulhollista höyryäviä perunoita, ja Miina
keittiössä velliä ammensi.

— "Rainar tahtoisi mielellään ensin tavaransa purkaa", selitti Olli
äitille hänen kulkiessaan porstuan läpi.

— "Ei nyt hätäillä", sanoi äiti. "Olkaa hyvät, kaupunkilais- ja
maalaisherrat. Vähän illallista. Olkaa hyvät!"

Rainar sai istua opettajan paikalla pöydän yläpäässä, ja äiti tarjosi
hänelle kaikkia, mutta hän söi ihan kuin kärpänen.

— "Se ei kelpaa; maalla pitää syödä vahvasti ja tehdä työtä vahvasti",
selitteli isä, joka ei muistanut, että Rainar oli rasittunut.
"Katsoppas Ollia!"

— "Syönnissä Olli puolensa pitää", tiesi äiti. "Muussa saa luullakseni
Olli pitää Rainarin esikuvana. Kas niin, miten kävi taas!" hän sanoi,
kun Olli jäähdytti vesivelliänsä niin rutakasti, että sitä läikähti
pöydälle. Sellaista voi tapahtua, kun koko ajan ajattelee tuomisia
aavistamattakaan, mitä saa, ja toivoo vain, että illalliselta kohta
päästäisiin.

Syötyä äiti itse saattoi Rainaria poikain huoneeseen. "Niin, hyvä
Rainar, niinkuin äitillesikin selitin, on meillä yksinkertaista ja
puutteellista. Koeta nyt tyytyä", hän sanoi, silittäen päällyslakanaa,
jossa oli leveä välipitsi. Rainarin vuoteen jalkopäässä oli
vierashuoneen hieno huopapeitto, ja vuoteen vieressä pieni pöytä, jossa
oli vesikarahvi ja lasi.

Huone oli tosin hyvin yksinkertainen, mutta ainoastaan Antin
jalustimet rakuunarykmentin ajoilta ovensuunaulassaan muistuttivat
palvelijanhuonetta. Seinät oli vasta sanomalehdillä paperoitu.
Ikkunoissa oli uutimet. Pöydällä oli vitivalkea pieni pöytäliina
ja ikkunalla vihko tummansinipunaisia sireeniä. Nurkkahylly oli
täpötäynnä koulukirjoja. Kokonainen kokoelma jousipyssyjä riippui
vaarnoissa seinällä, ja Antin halkokirveen sijassa oli oven vieressä
kirvesnaulassa Villen ja Ollin omat sievät kirveet.

Tuoreita koivunlehviä oli pistelty ikkunan- ja ovenpieliin ja lattialle
oli ripoteltu katajia; pestyn lattian hajua ei tuntunut ollenkaan.

— "Minä otan sitten huostaani sinun liinavaatteesi, Rainar. No niin,
nyt me jätämme nuoret herrat yksinään", sanoi äiti Elsalle ja Leenille,
jotka seisoivat ovella nähdäkseen, pitikö Rainar huoneesta.

Olli oli jo uskonut tietonsa Villelle. Siinäpä ne matkalaukut olivat:
toinen suuri ja mahdottoman raskas, toinen pienempi. Kumpaisenkohan
Rainar ensin aukasee, ja kummassakohan ne tuomiset ovat! Olli nosti
pienemmän tuolille, ja Rainar otti avainnipun. — "Taidamme saada täällä
aika hauskaa", sanoi Rainar ja koetteli avaimia toista toisensa perästä.

Eikös mikään sovi! Olli oli jo aukassut hiihnat ja seurasi
jännittyneenä jokaista koetusta. Viho viimeinkin! Ja melkein
päällimäisinä oli kaksi käärerihmalla sidottua kääröstä.

— "Tässä ovat tuomiset teille", selitti Rainar. "Mutta kumpi saa toisen
ja kumpi toisen?"

— "Pidä selkäsi takana ja sano oikea ja vasen", ehdotti Ville.

— "Ville vanhempana sanokoon ensin", toimitti Olli.

— "Niin hieno ja kaunis!" huudahti Ville kääröksensä avattuaan. Se
oli oikea kompassi, jonka voi pitää liivintaskussa niinkuin kellon.
"Kiitoksia hyvin paljon!" hän virkkoi tarttuen Rainarin käteen.
"Ajatteleppas, Olli, jos metsässä eksyisimme!"

— "Mutta ajatteleppas tätä, kun mennään metsään!" ihasteli Olli, joka
pahvirasiasta oli vetässyt pitkän, kiiltävän pistoolin.

— "Se on Eurekapistooli", selitti Rainar. "Siihen painetaan nuoli, ja
ampuessa se ilmanpaineen vaikutuksesta tarttuu kiini kumirenkaasta.
Näin!" Hän tähtäsi oveen ja samassa oli nuoli siinä.

Olli oli haltioissaan.

— "Muista kiittää", toimesi Ville hiljaa.

Olli koetteli ampua. Mihin hän tähtäsi, siihen nuoli sattui:
keskelle ovilautaa, pihtipieleen, jopa keskelle sanomalehdessä
olevaa muotokuvaa. Siihen se iskeytyi niin lujaan, että suuri pala
sanomalehteä repesi nuolta irrottaessa.

— "Aijai, vasta paperoitu", päivitteli Ville. "Mitä äiti sanoo?"

— "Tässä on pari pussia, jotka taidamme antaa tytöille. Tytöt
tavallisesti pitävät namusista", arveli Rainar.

— "No, siitäkös ne ihastuvat", virkkoi Ville. "Mutta minkä tähden sinä
annat muille kaikki, mitä sinulla on! Se on liian paljon."

— "Oh, en minä juuri enää välitä makeisista", sanoi Rainar, "kenties
hiukan suklaasta. Tahdotteko?" hän kysyi, antaen kummallekkin, sekä
Villelle että Ollille, kokonaisen suklaakimpaleen.

He katsoivat toisiinsa. Oliko se oikein totta. Kokonaisen!

— "Nythän on melkein kuin jouluna", ihmetteli Ville. "Meidän pitää
jakaa toisille."

— "Jos sinä annat äitille ja tytöille, niin minä annan Karoliinalle ja
Hannalle ja Miinalle", ehdotti Olli.

Ennenkuin tavarat oli purettu, oli tullut maatamenon aika, mutta
mahdotonta oli sinä iltana ajatellakkaan unta. Ulkona oli vielä
niin valoisa, että kompassineulan pyörähtelemisen selvästi erotti,
ja Ville tahtoi niin pian kuin suinkin varman tiedon pohjoisesta ja
etelästä. Ollinkin teki mieli nähdä, mitenkä pitkälle pistooli kantoi.
Huoneessahan siitä ei saanut selkoa, ja muun hyvän lisäksi vielä
seinäpaperit repeilivät. — Kaikki he menivät ulos.

Siellä äiti ja Elsa peittelivät kukkaspenkkiä sanomalehdillä ja olivat
jo huivilla ja muilla suojuksilla verhonneet runkoruusujen latvat.
Ruusut näyttivät olevan sokkosilla hämärissä.

Useimmat lintuset olivat vaienneet. Toiset sen sijaan laulaa helistivät
puutarhassa niin, että kottaraisisä, joka jo uinui pesäpönttönsä
yläpuolella, koetti viheltämällä hillitä sitä iloa. Mutta sitä uhemmin
ne visertivät, täyttä kurkkua vain, niin että kottaraisäitikin jo
pesästä pilkisti. Mahdotonta oli hänen saada poikasia nukkumaan;
valoisa oli ja semmoinen hälinä! Hänkin viheltää hujautti kesäisen yön
öitsijöille puutarhassa.

Yölepakko liiteli pihamaalla melkein näkymättömänä ja säikäytti
Rainaria hipasten hänen olkapäätään.

— "Hyi, lintu!" ärjäsi Rainar.

— "Ehkä se oli vain yölepakko", huomautti Ville. "Eivät ne ole
vaarallisia. — Menemmekö rannalle vai harjulle?"

— "Minusta on ihan sama", vastasi Rainar.

He lähtivät harjulle päin, josta oli avarin näköala ja paraiten sai
selville kaikki ilmansuunnat.

Sivumennen Olli ampui muutamia laukauksia vanhan jyväaitan seinään.
Pistooli oli mainio.

— "Näinköhän tähän voisi kumirenkaan sijaan panna kären ja käyttää
metsästäessä?" arveli Olli.

Ja he kertoivat yhdessä Rainarille ketusta, jonka viime talvena olivat
saaneet.

— "Siellä olisin minäkin mielelläni ollut", sanoi Rainar. "Odottakaa
vähän, että sytytän paperossin. Ole hyvä", hän sanoi, ojentaen
paperossilaatikkoa Villeä kohti.

— "Minä en ole milloinkaan polttanut tupakkaa", kieltäytyi Ville.
"Luullakseni isä ja äiti eivät pidä siitä."

— "Pelkäättekö te isäänne ja äitiänne?" nauroi Rainar. "En minä usko
teidän isäukkoanne kovinkaan ankaraksi."

— "Jos olemme tottelemattomat, niin on kyllä", vastasi Olli. "Mutta
pelätä! Pelätäänkö, Ville?"

— "No, eipä juuri", vastasi Ville.

— "Ei edes kettua. Emmehän?" toimes Olli.

Rainar puhalsi savun pillinä ilmaan ja näpsäytti kynnellään tuhkan
paperossista. Se oli ihmeellisen hauskan näköistä. Olisippa Villen ja
Ollinkin ollut mukava koetella. Hän osasi nielläkkin ja puhallella
savun kiemuroina tai henkästä sen nenästä.

— "Saattaisihan tuota hiukan koettaa", arveli Ville.

Ja miten olikaan, savusi Villellä ja Ollilla kohta paperossi.

Rainar ei jaksanut olla nauramatta heidän kömpelyydelleen. Ville
poltti sormensa ja tuhkaa karisi nutulle. Kun hän sitä puisteli,
katkesi paperossi kahtia. Olli veti savua sitä vilakkaa, että enemmän
kuin puolet paperossista oli pian palanut. Mutta silloin savu meni
väärään kurkkuun ja hän alkoi rykiä. Hän oli tulipunainen ja ryki, että
kyyneleet valuivat. Ville luuli hänen tikehtyvän ja lyödä jyskytti
selkään, kun ei muutakaan osannut. Mutta eihän siitä apua lievinnyt.

Rainar vain nauraa hihitti. "Kaikki ovat ensi kerralla tottumattomia",
hän sanoi. "Pian te opitte."

Mutta rykimisestä ei yrittänyt loppua tullakkaan. Isä palasi peltojen
välistä tietä eikä ymmärtänyt, kuka siellä keskikesällä niin
hellittämättä ryki, ja mitä tekemistä ihmisillä oli jyväaitan takana.
Hän käveli kiireenvilkkaa sinne päin, mutta ääniä kuullessaan pysähtyi.

— "Helkkari sentään! Minä olen unohtanut kelloni vetämättä. Mikähän
aika nyt lie?" hän kuuli Rainarin sanovan.

— "Elä vain tuolla lailla sano isän kuullen", varotti Ville. "Hän piti
kerran aikamoisen saaman Lehtiselle, joka kirosi Virmaa."

— "Te olette niin peräti lapsellisia", ylvästeli Rainar. "Mitä se nyt
on? Taitaa tulla joku."

— "Parasta on mennä huoneeseen," toimesi Ville. "Liian myöhäksi
tuleekin harjullakäynti."

Kun isä heidän poistuttuaan käveli jyväaitan ympäri, löysi hän
kaksi palavaa paperossinpätkää ja yhden katkenneen paperossin, ihan
seinän vierestä. "Semmoinen viikari", sanoi isä polkien vaaralliset
paperossinpätkät.

Pirtissä äiti isän tullessa järjesteli vaatteita liina vaatekaappiin.

— "Ei tule hallaa ensi yönä", isä sanoi iloisesti. "Etelästä huokuu
siksi tuulenhenki. Ehkäpä viimeinkin saamme sadetta."

— "No niin, se on tehty", puhui äiti omissa ajatuksissaan. "Hienoa
tietysti, mutta, mutta... Heti huomaa, että on kaikki palvelijain
hoteissa. Nappia puuttuu. Ja vaatenappia ja luunappia samassa
vaatekappaleessa. Annahan olla, kun ne on täällä kerran pesty, niin
näyttävät ne edes hieman toiselta. Mutta tohtorinrouva oli hyvin
miellyttävä. Jos poika on äitiinsä, ei hätää ole."

— "Hädästä ei meillä tietysti puhettakaan", sanoi isä, "mutta silmät
selällään, se on varma."

Äiti aikoi juuri vastata, kun Elsa tempasi oven auki. — "Äiti, Olli on
hirveän kipeä — hän on pihalla — portaiden vieressä."

— "Olliko, joka ei vielä eläissään ole ollut sairaana!" huudahti äiti,
rientäen ulos. "Olemmeko nyt saaneet tuhkarokon Plyhdistä!"

Isä arvasi syyn. Hän vain hymyili. "Se tauti ei ole vahingoksi", hän
mietti, mutta meni kuitenkin katsomaan, miten Olli jaksoi.

Portailla seisoi Ville nojaten pihtipieleen. Hän oli kalpea kuin
palttina ja itku kurkussa.

— "No, oletko sinäkin kipeä?" kysäsi isä. "Eihän vain liene tuhkarokko.
Kuruuta suutasi oikein hyvästi raikkaalla suolavedellä. Se estää
tartunnan."

Ville olisi mieluimmin kaikki tunnustanut, mutta silloinhan hän
olisi kielinyt Rainarista. — Se oli kauhea ilta. Ei edes kompassi
saanut häntä iloiseksi. Jollei vain kukaan tätä tietäisi, niin ei
hän milloinkaan tupakoi. Ei edes sittenkään, kun hän on niin vanha,
että on lupa tupakoida. Eihän se suuresti lohduttanut, mutta sentään
jonkun verran. Ja hän kurnutti kuruttamistaan, että kaulaa kirvelsi.
Se todellakin helpotti. Mutta varansa hän pitää. Ei Rainar eikä kukaan
muukaan häntä silleen enää mujauta.

— "No, eikös tunnu jo helpottavan?" kysyi isä, kun Ville hyvää yötä
toivotti.

— "Tuntuu", vastasi Ville, mutta tukala oli katsoa isää silmiin. "Minua
niin väsyttää."

— "Myöhähän nyt onkin", arveli isä. "Nuku rauhassa! Niin, vielä yksi
asia. Kuulehan! Minä löysin palavan paperossinpätkän vanhan jyväaitan
seinän vierestä. Se oli varmaan Rainarin. Sinä olet ymmärtäväinen
miehenalku: pidäppäs häntä silmällä. Entäpä hän koko talon sytyttäisi
tällaisella poudalla. No niin, riennä Höyhensaareen."

Rainar jo nukkui Villen tullessa, mutta Olli oli valveilla. Äiti oli
antanut hänelle kiinanpulveria ja pannut paksun villasukan kaulaan.

Kismerä kiinan maku oli ihan sietämätön, ja sukka kaulassa poltti ja
pisteli.

— "Mitenkä sinä voit?" kysyi Ville myötätuntoisesti.

— "No, kyllä on kurjaa", vaikeroi Olli.

— "Poika! Tehdäänkö lupuus, ettei enää milloinkaan tupakoida?" kysyi
Ville. "Ja sitten meidän täytyy pitää Rainaria silmällä. Kukapa
tietää, minne hän viskelee palavia paperossiaan. Ajatteleppas, miten
vaarallista se on näin poudalla."

— "No, ei minua enää semmoisella roskalla milloinkaan puijata", vastasi
Olli surkeissaan. "Mutta luuletko, että uskallan ottaa pois sukan?"




7.

METSIKANAN POIKANEN.


Maalla päivät reten lentävät, varsinkin lyhyen kesän päivät. Tuskin
on kevät koittanut, kun juhannuskoivut jo helottavat oven edessä. Ja
tuskin ovat koivuparat kerinneet halkovajaan, päivät ensin kuultuuan,
miten niiden kuihtuneet lehdet rikkoina portaille karisevat, kun
jo sierat soinnukkaasti viikatteiden kaartoteriä helkkyen hiovat,
ja niittokone aamusta iltaan, jopa usein valoisat yötkin läpeensä
särisemistään särisee.

Nopeasti kaikki kasvaa ja nopeasti muuttuu. Viikon perästä jo miten
kehittynyt! Ruis on ujahtanut, ja lehti lisää tullut. Kaura ja ohra
kilpailevat. Kaura kääntää lehtensä vasempaan, vastapäivään, vakuuttaen
siten paraiten ylöspäin pyrittävän, mutta ohra kiertää entiseen
tapaansa myötäpäivään. Nauriit ja juurikkaat sysivät ja tyrkkivät
toisiaan ja alkavat jo arvailla, ketkä harventaessa hylätään, ketkä
kasvamaan jätetään. Perunantaimet, jotka mullatessa äsken aivan
peittyivät, pilkistävät taas entistään terhakampina ja vantterampina.
Entä hernepelto! Muutamissa päivissä se sinivihreästä hernemaasta
kukkeimmaksi kukkapelloksi kaunistui.

Puhumattakaan puutarhasta! Pensaat ja puut eilen kukkivat ja tänään jo
vihreä raaka näytäksen. Ruokakasvitarhassa ja kurkkupenkeissä käydään
paraillaan rikkaruohosotaa ja lavan nurkassa nypitään kurpitsoista joka
päivä suuria koreankeltaisia tarpeettomia kukkia, joista eellimäisenä
päivänä oli vain pienet nuput reheväin lehtien peitossa.

Kottaraispesiin kannetaan ruokaa kantamasta päästyäkin. Ei ole voitu
arvatakkaan vaikean hautomisajan jo onnellisesti loppuneen, ennenkuin
pienten, uteliasten kottaraispoikasten keltaiset nokat pesän suulle
ilmestyvät. Yhtä nopeasti kananpojatkin kehittyvät aitauksessa navetan
päivänpuoleisen seinän vieressä, jossa ensimäisen poikueen kukkopojat
taisteluhaluisina tepastelevat punaisine heltanalkuineen, vaativina
kaulaansa kurotellen ja koettaen kiekua.

Mutta muita enemmän ja nopeammin oli sinä kesänä jotakin Metsolassa
muuttunut.

Karoliinan vasikatko?

Ei.

Villen varsako?

Kasvanut mahdottomasti, mutta ei silti sekään.

Rainar Holm se oli.

Senhän voi sanoa paikalla. Rainar Holm ei ollut tullut toiseksi
ihmiseksi samalla lailla kuin kuulema usein kaupunkilainen vietettyään
kesän maalla. Hän oli toistaiseksi vain niin toisellainen Rainar Holm
kuin on mahdollista muuttua neljässä lyhyessä viikossa. Eikä kesälupa
onneksi ollut vielä lopussa.

Hän ei ollut enää rasittunut, vaikka häntä toisinaan muutamia kertoja
haukotutti noustessa yhtaikaa kuin Ville ja Olli kello puoli kuusi.
Ja mielellään hän painautui vuoteelleen puoli yhdeksän aikaan, vaikka
oli vielä valoisa. Hän nukkua tuuskahti miltei paikalla eikä kärsinyt
unettomuutta. Hän ei herännyt edes sinä yönä, jolloin kauhea rajuilma
— ukkonen ja rankkasade muutamia päiviä kestänyttä tukahuttavaa
ilmaa puhdistaessaan — tärisytti vanhaa pirttirakennusta kivijalasta
kellonkattoon. Sekä äiti että hän olivat unohtaneet rautamarjaset.

Omasta pyynnöstään oli hän muuttanut telmyrien pöydänpäähän, eikä ole
vakivarma, pitikö Olli enää puoliaan syönnissä.

Hänestä oli vesivelli iltamaidon kera ja vasta suolattu lahna, hiilillä
paistettu, maukkainta ruokaa, jota oli maistellutkaan. — Keitetyistä
perunoista, Miinan keittämistä, puhumattakaan.

Hänestä ei mikään hienon hieno herkkukovaleipä ollut parempaa kuin
murakka reikäleipä, jota hänellä siitä syystä oli useinkin pala
taskussa.

Hänestä oli kirnupiimä ja vesi virvottavinta juomaa, jolle eivät
minkäänlaiset limonaadit vertoja vetäneet, varsinkin kun oli
kirnupiimää mukana ulkotöissä hohtavan valkeassa leilissä, joka
heinäin haravoimisajaksi tai juurikasvien kitkemisajaksi piilotettiin
varjoisaan ojaan.

Hän oli huomannut hyvin hyvästi voivansa ratsastaa satulatta ja
oli älynnyt senkin, että Tähden selkä oli niin terävä, että siitä
uskomattoman helposti voi nuljahtaa maahan. Hän oli todellakin pudonnut
ja toinen jalka ohjasperissä viistänyt kappaleen matkaa perästä, lyönyt
päänsä kiveen, ja haavasta juossut verta kotveroisen.

Hän oli ajamaankin oppinut. Merkkipäivä oli silloin, kun hän Tähdellä
ja turunkärrillä sai yksin ajaa Kaskeen hakemaan vehnäjauhosäkkiä.
Kotiin palattua oli kuitenkin Tähti kauvan puistellut vanhaa päätään.

Hänestä niinkuin Villestä ja Ollista oli merkkitapauksia, kun
Valkiakosken posti ajoi ohi. Ja mielellään hän eräänä sunnuntai-iltana
toisten kanssa kiipesi korkealle Lounasvaaralle ainoastaan katsomaan
junan tai Vanajavedellä kulkevan höyryveneen savua.

Hän oli kerran käynyt äitin kanssa Tampereella. Ja tuskin hän malttoi
silmiään kääntää vaahtoavasta Tammerkoskesta, joka valtavasti pauhaten
syöksyi monien tehtaiden välitse kaupungin läpi. Eipä ihmettäkään,
että koski oli mahtava, kun koko vedenpaljous suuresta Näsijärvestä ja
sadoista järvistä sen takaa syöksyy sitä tietä virratakseen viimein
mereen.

Hänestä oli mieluista Villen ja Ollin kanssa tervata metsärekiä ja
halkokelkkoja ja työrekiä, joita pitkä jono korotti päivänpaahteessa
jyväaitan mäellä. Hän olikin sitten niin tervainen, yksin pää ja
jalatkin, että Hannalla oli täysi työ hangata hänet puhtaaksi
saunassa. — Hänestä oli Metsolan sauna lauvantaisin ihan toista kuin
Sentraalinsauna Helsingissä.

Hänestä oli "Aurora-täti" hänen paras tätinsä eikä yksikään setä
vetänyt vertoja "Sommerfeldtin setälle."

Hän ihaili Villeä ja Olli oli hänestä paras tuntemistaan pojista.

Hänen mielestään oli Elsa yhä miellyttävämpi, mitä tutummaksi he
tulivat, ja hänen vaaleat hiuksensa ja kirkkaan siniset silmänsä
muistuttivat taruston kilvetärtä tai onnetarta. Kun hän oli pudonnut
Tähden selästä ja koko iltapäivän lepäsi vuoteellaan ja ihan todella
päätä oikein kivisti, ja Elsa toi puolukkamehuvettä ja kädellään
koetteli hänen otsaansa, oliko hänessä kuumetta, ei hän huomannutkaan,
että käsi oli suuri ja karkea ja punainen ja hiukan kostea. Hän toivoi
vain, että Elsa olisi kauvan antanut sen otsalla olla.

Hän oli antanut pienen, punaisen silkkinenäliinansa, jota hän vain näön
vuoksi piti rintataskussaan, Leenille nuken vaatteiksi.

Häntä oli isä muutamana päivänä halkovajan takana kauvan puhutellut.
Ainoastaan etana, joka istui takiaislehden alla ja kuunteli, tietää,
mitä siellä puhuttiin, mutta etanat ovat niin vaiteliaita, ettei sitä
milloinkaan ole saatu tietää.

Hän oli seuraavana päivänä lahjottanut viimeiset paperossinsa,
puolitoista laatikkoa, Malmille joka ihastui ikihyväksi. "Onpas pulskaa
mennä sunnuntaisin kirkolle paperossi hampaissa", hän tuumaili.

Rainar nosti hattuaan joka aamu niinkuin Ville ja Olli tervehtiessään
Malmia ja mökkiläisiä ja palvelijoita.

Hän piti paljon Hannasta ja Miinasta, mutta enimmän Karoliinasta, joka
saakin paraimman joululahjan. Viimeisestä ruisleipätaikinasta oli
Karoliina hänelle leiponut puolukkapiirakan samoin kuin Villelle ja
Ollille. Illallisen jälkeen oli hän syönyt sitä vatsansa kipeäksi, ja
hänen oli täytynyt nauttia tippoja.

Hän oli pyörittänyt tahkoa kätensä rakoille ja soutanut rakot
käsiinsä, mutta sittenpä hän jaksoihin suoralla kädellä pitää pienintä
rautapunnusta, miltei yhtä pitkään kuin Olli.

Hänellä oli ollut sormet tikkuja täynnä, kun oli poiminut ja kantanut
ja pinonnut lastuja rakennukselta.

Hän oli astunut lasisirpaleen jalkaansa, koettaessaan kävellä
avojaloin. Hän oli sukan läpi haavottanut jalkansa opetellessaan
leikkaamaan vihantarehua ja otettuaan luvatta Antin viikatteen, joka
oli rehukaurassa niin huonosti piilossa, että osa punaista vartta pisti
näkyviin.

Hän oli Villen ja Ollin mukana sinä merkillisenä hetkenä, kun
niittokone työkaluvajasta vedettiin ja kaikki osat paikoilleen
asetettiin. Hän tunsi heti koneen kaikki voitelureiät. Kun Lehtinen,
joka ajoi, alotti uuden kapaleen, ja kaikki oli kunnollisesti
voideltava, niin heitti hän haravansa maahan, jos sattui lähelle, ja
pyysi Lehtistä lepäämään, tarttuen öljykannuun.

Hän katseli miltei kadehtien Villeä ja Ollia, jotka joskus saivat ajaa
niittokonetta muutaman kierroksen. Ja hän oli ylpeämpi kuin kuningas
— käyttääkseni hyvin vanhentunutta sananpartta — kun hän itse eräänä
ihanana aamuna istui koneen istuimella ja piteli ohjasparia. Lehtinen
seurasi kintereillä ja laski viikatteen käyntiin, kun kone kulki
tarpeeksi kiireesti.

Hän kohosi mielestään itsevaltiasta mahtavammaksi — jos hän ylevässä
asemassaan sellaista muistikaan — kun miljoonat pitkät, huojuvat
timoteit ja tuoksuvat apilaat kumartuivat ja pitkinä jonoina lakoilivat
terävän terän tieltä.

Hän oli päistikkaa pudota tupsahtaa korkealta istuimeltaan hevosten
yhtäkkiä seisattuessa keskellä kapaletta, kun pari metsikanaa pyrähti
lentoon ihan niittokoneen edestä. Hän kuuli viuskutusta oikealta
ja vasemmalta ja edestä ja näki harmaanruskeiden pikku poikasten
kipittävän pakoon joka suunnalle. Hän tunsi miltei olevansa murhaaja
hetkistä myöhemmin pitäessään kädessään pientä kirkassilmäistä,
säikähtynyttä ja räpistelevää metsikananpoikasta, josta verta vuoti.
Hänen sydämmensä kutistui, kun siipi hetkisen perästä ei enää
liikahtanut ja hieno harmaansinervä kelmu verhosi pienen linnunpojan
kirkkaat silmät. Ja hän itki. Rainar Holm itki. Isä laski samassa
kätensä hänen olkapäälleen ja taputti häntä päälaelle.

— "Elä itke!" sanoi isä. "Me emme tiedä, mistä kaikesta pikku
metsikananpoikanen on varjeleutunut: kylmistä niukkaruokaisista
talvista ja verenhimoisista koirista tai ehkä pitkällisestä
kitumisesta, kun huvimetsästäjä olisi sen rammaksi ampunut."

Mutta Rainaria itketti vain, varsinkin kun hän näki Villen ja Ollin
surun.

— "Näkisitpäs ne talvella", sanoi Ville, "kun ne pitkässä jonossa
tepsuttelevat hangella harjun yli riihen luo etsimään jyväntähteitä."

— "Minä laskin kerran neljäkymmentäkaksi", tiesi Olli. "Me viskelemme
niille ohria korsun lattian alle."

— "Kenties", jatkoi isä, "kenties se pikku raukka ei muuten olisikkaan
saanut niin kauniisti kuolla kuin näin ihanana aamuna hengittää
viimeisen kerran niin hellässä kädessä. Ja kukapa meistä tietää, vaikka
se ylösnousemuksen aamuna, kun sinä itse silmäsi avaat, iloisesti
lentää sinua vastaan uusin, kaunein siivin. Elä, elä itke."

"Meidän kaupunkilaisherra, luullakseni, alkaa talttua", sanoi isä
tultuaan juomaan aamupäiväteetään. "Kukapa tietää, ehkä hänestä vielä
kunnon mies kasvaa. Lämmin sydän hänellä on. Yhä enemmän hänestä
pidän. Vahinko, vahinko, että hänenkin täytyy kasvaa epäterveellisessä
kaupunkilaisilmassa."

— "Mutta aivan tavaton kuluttamaan sukkia ja vaatteita", sanoi äiti,
joka istui vaatepinon takana ja parsi. "Menee edelle Ollistakin.
Katsoppas, minkälaiset reiät! Ja ne viikossa."




8.

METSÄNPEITOSSA.


Malmi ja toiset miehet kattoivat navettaa, ja pojat auttoivat. Kun
heitä oli kolme, ja heillä oli vain kaksi vasaraa, oli heistä kaksi
vuoroonsa naulaamassa, ja kolmas sitoi maassa päreniput nuoraan, jolla
Plyhti hilasi ne katolle.

Rainar ja Ville olivat vuorollaan naulaamassa, ja Rainar oli
juuri kymmenennen kerran lyönyt vasaralla vasempaan etusormeensa,
kynnenperään, joka, niinkuin kaikki tiedämme, on hyvin arka, kun tämä
kertomus alkaa. Ja nyt se alkaa.

— — Pot! Pot! Kops! Kops! Hevonen tuli laukaten. Kopsis, kapsis!
Kärrittä ja siioitta ja suitsitta se ihan raivoisaan porhalsi ohi.
Kops! Kops! Kops! Kops! Neljä kaviota iski miltei yhtaikaa kovaan
maantiehen talonmäen alla. — Kops! Kops! Pot! Pot! Ensimmäisessä
mutkassa se huiskahti näkyvistä.

Olli, joka juuri oli sitomaisillaan uutta pärenippua, juosta pinkasi
tielle, mutta poissa se oli. Pot! Pot! Pot! — Suurta mäkeä tuntui jo
nelistävän. Rainar ja Ville ja muut katollaolijat sen vielä näkivät —
vielä siellä, mutta sitten se hävisi.

— "Eikö se ollut Mattilan rekiveto, vaikka se oli niin kasvanut salolle
päästyään?" arvaili Ville. "Sepä vasta raju oli."

— "Ei kuuna päivänä", sanoi Lehtinen. "Mattilan hevonen on punainen,
ja tämä oli vaalakka. Eiköhän lie ollut Koiviston puolen mökkiläisten
hevosia. Mutta kukapa ne kaikki vikurikonit tunsi."

— "Ei kaiketikkaan, varsinkin kun seisoo selin," virkkoi
mökkiläis-Lauri loukkautuneena. "Saattoihan se olla vaalakka pölystä."

— "Katsokaapas, Ville se sentään oli oikeassa", sanoi Malmi osottaen
vasaralla harjunpuoleisten peltojen yli. "Mattilaan se kääntyi.
Suoraapäätä kotiin."

Rainar näki vain pölyä tai savua peltojen välissä, vaikka miten olisi
koettanut katsoa.

— "Nyt se on kohta perillä", ilmotti Ville. "Näet kai sinä jotain
liikkuvan. Mutta mikä sillä oli?"

— "Ehkä se on riistäytynyt laitumeltahakijan käsistä", arveli Lauri.
"Kun tuommoiset hurjapäät kuleksivat viikkokausia väljässä metsässä
ihmisiä näkemättä, niin ei niitä ole helppo hallita. Ne ovat pahempia
kuin mäkitupalaisen vasikat", hän lisäsi vilkasten Lehtiseen, joka asui
omassa mökissään, vaikka hän oli muonamies.

— "Eiköpä tuo lie ollut majatalon rekivedon mukana. Kohta saanemme
nähdä Junnun sitä taluttavan. Hän on kai ollut niitä hakemassa eikä
ole jaksanut hallita molempia", tuumi Malmi, pistäen kourallisen
kattonauloja suuhunsa.

— "Hirveä kyyti niillä on ollutkin saada ne kotiin", sanoi Plyhti, joka
juuri oli hilaamaisillaan uutta pärekimppua katolle. "Valoisathan yöt
vielä ovat. Sulkolassa annetaan hevosten olla syyskuuhun."

— "Kas niin!" sanoi Malmi lyöden jo viimeistä naulaa ja tapaillen
tuohisesta uutta kourallista. Niin sukkelaan se häneltä sujui. Rainar
oli ennättänyt takoa vain kolme naulaa ja lyödä kolme vääräksi.

— "Hyvästi sujuu", sanoi Ville, ottaen hänkin enemmän nauloja ja
samalla selkäänsä oikasten. Hän silmäili katon alalaitaa, jonka päreet
jo kattoivat rivittäin ja limittäin kuin suomut.

— "Tämmöisellä väenpaljoudella työt pian loppuvat", toimesi Malmi
katsellen tielle. "Junnua ei kuulu, ei näy. Eihän toki liene tapaturmaa
tapahtunut. Entäpä toinen hevonen on suohon suistunut?"

— "Tai jos on ollut liikkeessä hevosvarkaita", arveli Lehtinen, "ja
tämä on heiltä ryöstäytynyt."

— "Ja se löytää tien kotiin — sieltä asti", sanoi Ville innokkaasti
päreitä naulaten.

— "Hevonen löytää", varmensi Lauri. "Vaikka vain yhden kerran lie tien
kulkenut ja senkin pilkkopimeässä, niin kyllä hevonen osaa. Ja tämähän
oli metsässä koko viime kesän ja on viety ja haettu myötäänsä. Eikähän
sinne ole kahdeksaa kilometriä enempää. Mutta mikä sen nyt säikäytti
pillastumaan, on toinen asia."

Päivemmällä Junnu ajoi ohi, mutta kodista päin, asemalta. Hän kyyditsi
erästä Valkiakosken konttoriherraa. Lieneekö ollut hyvin kiire vai
muutenko vain tahtoi näyttää vasta ostettua mustaa, mutta hyrykyytiä
sitä mentiin. Tuoko tuostaankin tuntuivat kärrin linjaalit kapsahtavan
vastakkain, ja silloin aina matkustajan pää nyökähti niin, että luulisi
niskan kipeytyneen.

Lehtinen kysyi, oliko rekiveto vielä metsässä.

— "Tietysti se on siellä. Missäpäs se muualla", vastasi Junnu, eikä
ollut näkevinäänkään Ollia, joka vuorostaan oli katolla, eikä suinkaan
piileskellyt itse eikä piilottanut vasaraansa.

— "Silloin on hullusti", arveli Malmi. "Vanhat ihmiset vakuuttavat,
että jos hevonen näkee toverinsa suohon vajoovan, niin se ei poistu,
niin kauvan kuin toisessa henki on, vaikka kestäisi päiväkausia. Mutta
useimmiten se silloin niin vauhkoutuu, ettei monasti siitä selviäkkään."

Mattilan isäntä pistäysi itse iltamassa kertomassa hevosesta. Se oli
niin laiha ja niin kurja kuin ei viikkokauteen olisi ruokaa nähnyt.
Kello oli poissa kaulasta. Mutta eihän silti voinut päättää, että
kukaan oli sen kiini ottanut. Mutaiset sillä oli jalatkin ollut. Kesä
oli kuiva. Suossa se varmaan oli rämpinyt. Kukapa aavistaakaan, missä
toinen hevonen on.

Isä ei oikein uskonut hevosen varkaita olevan. "Rahvashan on täällä
tuiki rehellistä", hän sanoi, "kulkuria ei ole enää, korkeintaan joku
laukkuryssä tai posetiivinsoittaja. He pakenevat, kun hevosen näkevät,
eivätkä sitä kiini ota."

Kun Junnu palasi kyydistä, vei hän sanan kotiin, ja jo ennen
päivänkoittoa seuraavana aamuna lähti majatalon isäntä itse erään
renkinsä kanssa hevosta metsästä etsimään.

— "Tiedettiinhän se jo ennenkin, että se oli poissa", sanoi Malmi
iltasella majatalon isännän ajaessa kotiin, juuri kun työt lopetettiin.
"Ja mitä kaksi miestä semmoisessa metsässä! Onnenkauppa, jos sattumalta
löytävät. Saadaanhan nähdä, niin taas hätyytetään kyläjäs etsimään
aivan niinkuin viisi vuotta sitten Sulkolan mökkiläisen lapsia,
polosia."

— "Olivatko he eksyneet?" tiedusteli Ville. "Löydettiinkö heidät?"

— "Ka, löydetyinhän heidät viho viimein. Kuusen alla olivat käppyrässä.
Mutta ei niissä raukoissa ollut henkeä helmeäkään. Tietääpä sen, niin
monen päivän perästä", vastasi Malmi.

— "Sehän on kauheata", säälitteli Rainar. "Sellaista ei voisi
milloinkaan tapahtua Helsingin läheistössä."

— "Malmi, olivatko he paimenessa vai mitenkä he joutuivat niin kauvas
salolle?" kysyi Ville.

— "Ka, marjassa tietysti", vastasi Malmi. "Mikäs paimenilla hätänä!
Seuraavat vain eläimiä. Lehmät kyllä kotiin osaavat iltasella."

— "Kummallista on, jotta sekä lehmät että hevoset usein ovat paljoa
viisaampia kuin ihmiset", ihmetteli Ville. "Sitä ei ollenkaan ymmärrä."

— "Minusta on paljoa kummallisempaa, että ihmiset ovat eläimiä
tuhmemmat," sanoi Plyhti. "Muuten on kuulema Kangasalan puolella
nähty mustilaisia. He eivät ole tuhmimpia kaupitellessaan varastettua
hevosta. — Niin, niin, pitänee tästä alkaa painua kotia kohti", hän
lisäsi, eväskonttiinsa tarttuen.

— "Pojat, emmekö koeta päästä mukaan, jos sitä miesvoimalla etsitään",
sanoi Ville iltasella heidän riisuutuessaan. "Hirmuinen vahinko
sellaista hevosta."

— "Olisippa hauska todellakin", vastasi Rainar. "Kompassista olisi
hyötyä, jos eksyisimme."

Ollia nauratti. Hekö eksyisivät! He, jotka olivat kesät talvet metsässä
kuleskelleet. Mutta miten lupa säätänee.

Malmi ihmetteli itsekseen, minkä vuoksi Rainar seuraavana päivänä koko
ajan oli katolla, ja Ville ja Olli vuoronperään sitoivat pärekimppuja
Plyhdin nuoraan. Hän ei ollenkaan muistanut, ettei Rainar vielä
tuntenut kaikkia ohiajajia eikä kaikkia hevosia yhtä tarkkaan kuin
toiset ja ettei siltä puolelta kattoa, jossa he silloin työskentelivät,
nähnyt vilaustakaan tiestä. Eikä hän aavistanut, että pojat toisinaan
melkein toivoivat, jotta majatalon isännällä, joka taas oli salolle
ajanut, ei palatessa olisikkaan kadonnut hevosensa kiini kärrinsä
perässä.

Koko iltapäivän Ville ja Rainar oikein jännityksissään odottivat Ollin
merkkiä joka kerran, kun kuului ajantia tieltä. Aina vain sama pään
puistus.

Ei vielä työstä soittaessakaan majatalon isäntä ollut kulkenut ohi.
Mutta illallisella ollessa joku tuntui pihaan ajavan. Siinä hän oli,
mutta hevosetta.

— "Sääli ukkoa", sanoi isä istuutuessaan käytyään pihalla häntä
puhuttelemassa. "Hän koettaa nyt koota naapuria ja ystäviä miesvoimalla
sitä etsimään."

Ville nykäsi hieman Rainaria toiselta ja Ollia toiselta puolelta.

— "Tietysti mekin avustamme", sanoi äiti. "Onpa onni, että laitumet
eivät ole etäällä. Muistatko, minkälainen puuha meillä ennen oli
syksyisin hiehoista?"

— "Muistan. Olen aikonut antaa Koiviston Laurin mennä sinne
päivätöikseen ja sitten ehkä Antin. — Ja onhan meillä kolme miestä
lisäksi, jos tarvis tulee", sanoi isä katsoen telmyrien pöydänpäähän.

Ihan kuin olisi hän arvannut, mitä he kaksi kokonaista päivää olivat
mielessään hautoneet.

— "Aiotko todellakin?" kipsahti äiti. "Sitä sietää miettiä."

Pitkin ja poikki sitä tuumittiinkin illallisen jälkeen. Oikeastaanhan
sopikin äitille, joka kuitenkin niinä päivinä oli aikonut käydä
kaupungissa. Hän voi mennä huomenna, kun silloin siis muutenkin oli
vähemmän puuhaa kotona. Oli asialla toinenkin puolensa, mutta hyvästi
siitä lopuksi selvittiin.

— "Me pääsemme!" huusi Ville tullessaan pirtinportaille, jossa Rainar
auttoi Elsaa pöytäliinaa lapoilleen pannessa. Olli oli penkillä
vatsallaan, koettaen potkia selkäänsä, jota hän ei kuitenkaan voinut,
kun oli niin lihava. "Elsa, äiti pyysi sinua auttamaan meille evästä
pannessaan."

— "Juoskaapa, pojat, vielä tänä iltana sanomaan Antille, että hän
hankkiutuu valmiiksi. Mutta ennen kuutta ette tarvitse lähteä. Käskekää
hänen ottaa Kimo", selitti isä portaille tullessaan. "Pysyttäytykää
sitten Antin matkassa", hän lisäsi. "Tottapahan vielä puhun siitä
hänelle."

Kaikki tuntui jo iltasella olevan valmiina, mutta sittenkin lähtö
viivästyi. Antin piti hakea tynnörillinen vettä. Nelipyöräiset oli
vedettävä pihalle ja pyörät voideltava äitin asemalle menon takia.
Sitten piti vielä odottaa aamumaitoa, ikäänkuin ei kirnupiimä, jopa
vesikin olisi ollut kyllin hyvää metsänpeitosta hevosta etsiessä.
— Kello neljästä alkaen oli toinen miesparvi toisen perästä astua
jaappassut ohi. Jotkut olivat ajaa köröttäneet.

Vihoviimein oltiin menossa, ja jo ensimäisessä mäessä tavotettiin
muutamia miehiä. Heillä oli eväskontit selässä, ja eräällä oli pyssy.
Antti tunsi heidät ja tervehti. Astutellen ajaessa ylämäkeä hän kertoi
Villen ja Ollin ja Rainarin tulevan mukaan. — Mutta pian he jääpyivät.

— "Emme me ainakaan viimeisiä ole", sanoi Ville. "Ihmeen ihana aamu.
Eikö sinustakin, Rainar?"

Kaste kimalsi ruohossa tien vieressä. Täyteläiset rukiintähkät
pellolla aidan tuolla puolen nuokkuivat huojuvissa korsissaan aivan
kuin aamu-unisina, vaikka aurinko oli kotvan ollut ylhäällä. Linnut
visertelivät joka puussa ja pensaassa, karjankellot kalkattivat
aituuksissa, jotka eivät kuontuneet näkymään, metsästystorven
pitkäveteisiä törähyksiä kuului tieltä ja etäällä pamahti laukaus,
jonka kaiku heti kahtena kertoi.

Pienen harmaan mökin ovelta isä ja äiti katselivat hämmästyneinä
tavatonta liikettä tiellä, ja heidän takaansa maurotti puoli tusinaa
lapsia. Muuan pienokainen, niin liinatukka, että se oli melkein valkea,
seisoi paitasillaan lähellä veräjää.

Mökin vieressä aidalla kuhjotti viisi lentokuntoista, suurta
variksenpoikaa, kurkistellen niin varomattomasti, että vanhemmat,
kumpikin kuusenlatvastaan, niitä varottamalla varottivat.

Olli ei malttanut olla pistoolillaan tähtäämättä likimäisintä
variksenpoikaa. Isävaris säikähti pahanpäiväisesti, heittäysi suin päin
kuusenlatvasta ja oikein tyrkkäsi aidalta varomattomat poikaset.

— "Olli, mitä tuo nyt on!" nuhteli Ville. "Sinähän tiedät, että isä on
kieltänyt meitä milloinkaan tähtäämästä elävää olentoa, paitsi tietysti
petoeläimiä. Emmekö mieluimmin laulaisi?"

— "Mitä laulamme?" kysyi Olli. "Porilaistako vai Kolmekymmenvuotista?"

Ville kallistautui Rainariin ja Olliin päin, jotka istuivat
takaistuimella. "Eiköhän oteta Kolmekymmenvuotinen sota ensin? Siitä
Antti pitää."

— "Hyvä on", sanoi Rainar ja selvitti ääntään. "Anna sinä ääni, Ville."

— "Eläpäs!" intti Ville. "Aiota sinä. Sinä paremmin osaat."

— "No, minä lasken kolmeen", suostui Rainar.

    "Meill' Pohjola luminen on kotimaa,
    sen rannoilla lietemme nyt leimuaa,
    siell' kalvalla vahveni käs' jänteväks',
    ja jalosti povemme sykkäeli."

Laulu sujui aika hyvästi.

Ville lauloi niin selvästi ja kovasti, että se kuului pitkän matkan
päähän. Olli murista jyryytti matalla äänellään, jota Elsa nimitti
puuroääneksi. Laulaessa oli hänestä sanat pääasia.

Kun he olivat hyvällä alulla ja Rainar huomasi Villen laulavan oikein,
siirtyi hän itse toiseen ääneen. Siitä toinen osa vain parani.

    "Ja usein Nevan vettä ratsut kaalailla sai,
    ne ui yli Veikselin kuin pitoihin kai,
    ne aseemme Reinin rannalle toi
    ja Tonavasta keisarin maljoja joi."

Antti oikasihe, sipasi viiksiään syrjään, pullisti poskensa ja oli
puhaltavinaan suurta bassotorvea. "Pum — pum — pu-pum —" Se kuului
niin luonnolliselta, ja hän pysyi niin hyvässä tahdissa, että ihan
ihme. Villen täytyi kesken laulun kääntyä katsomaan Rainaria, joka ei
milloinkaan ennen ollut kuullut Antin matkivan bassotorvea.

Kimo suipisti korviaan ja pää nyökkäsi tahdissa, tuntuipa se
jalkojaankin nostavan korkeammalle kuin ennen.

— "Sen marssin se Antti tuntee", sanoi Ville, ensimäisen säkeistön
loputtua. "Eikö niin?"

— "Tietysti minä _Suomen ratsuväen marssin_ tunnen, kuulin sen siksi
monta sataa kertaa rykmentissä. Se vasta jotain oli, kun seitsemänsataa
hevosta yhtaikaa nosti jalkansa ja pani ne yhtaikaa maahan, että koko
harjotuskenttä kumahti. _Rat — rarat — rarat!_ rätisytti torvensoittaja
everstin vieressä. Samassa törähytti koko soittokunta, niin että ilma
tärisi. Kaikilla soittajilla oli valkeat hevoset."

— "Kuules, Rainar, soittokunta ratsasti valkeilla hevosilla", sanoi
Ville.

— "Tapa on semmoinen", toimesi Rainar.

— "Siellä oli eräs maalahtelainen, joka puhalsi suurinta torvea", Antti
jatkoi. "Sillä pojalla oli keuhkot kestämään. Torvi kiersi hänet ihan
ympäri, kun hän istui hevosen selässä."

— "Lauletaanko seuraava säkeistö?" sanoi Ville. "Antti puhaltaa alusta
asti."

— "Mitenkäs se alkaakaan?" kysyi Rainar. "Minä en oikein muista."

— "Sälöt poron ja tuhkan yli josp' samoaa, valon kipenet välkkyvi
kavioista. Kuin koi miekan säihkyvi sivallus ja Pohjolassa koittava on
vapaus", muisti Ville. "Eikös se nyt sovi hyvästi, kun olemme menossa
hevosen etsintään".

— "_Rat — tararat — rattat_", töryytti Antti, pitäen kättään torvena
suun edessä. Yhtaikaa he kaikki sitten alottivat.

Vanha mummo tuli mökkeröisestään, jonka ohi he juuri ajoivat. Hän ei
tiennyt, mitä oli tekeillä ja näytti oikein säikähtyneeltä. Mutta kun
Ville kohotti lakkiaan ja tervehti, nyykisti hän ja hymyili, jotta
hän ei kai pitkiin ollut koettanutkaan, niin yksinäiseltä ja köyhältä
siellä näytti. Reipas mies olisi olkapäällään mökkipahasen kumoon
sysännyt.

— "Kertokaa, Antti, vähän rakuunarykmentistä", pyysi Ville laulun
loputtua. "Rainar niin mielellään tahtoisi kuulla. Ehkä siitä, miten
ensimäinen ratsuparvi leikkisodassa vangitsi koko komppanian."

— "Se meni mukavasti", sanoi Antti huomaamattaan siirtäen vanhan
hattunsa vinoon oikealle korvalle ikäänkuin hän vielä olisi ensimäisen
ratsuparven sivusmies. Ja sitten hän kertoi siitä ja monesta muusta.

Matka meni niin huvassa, etteivät pojat arvanneetkaan, kun jo
käännyttiin viimeiseen salomökkiin, jonne isä oli käskenyt jättää Kimon.

— "Vai niin, nyt se siis alkaa", huokasi Olli kärristä laskeutuessaan.
"Milloinkahan arvellaan aamiaista syödä?"

Sinne oli keräytynyt jo koko joukko miehiä ja toista tuli. Kun oli
päätetty, miten kulettaisiin, oli ainakin seitsemänkymmentä miestä
koolla siihen luettuna Ville ja Olli ja Rainar.

— "Tämähän on kuin kierros leikkisodassa", tuumi Ville koettaen saada
eväslaukkunsa pysymään niin keskellä selkää kuin mahdollista, että se
muistuttaisi sotamiehen reppua. Hänen laukussaan oli jotain Rainarille
ja Ollille. Elsa oli kuiskannut sen hänelle illalla, ja paraillaan hän
arvaili, mitä he sanovat, kun hän ottaa hujauttaa sieltä kääröksen
kylmiä ohukaisia, joiden väliin, ihan jokikisen, on ripoteltu sokeria.

Metsä oli alussa niin tiheä, että pojat ja Antti vain silloin
tällöin näkivät jonkun toisista miehistä, mutta koko aika huudettiin
toisilleen. "Hohoi! Hohoi!" kuului joka suunnalta. Taas kuului
metsästystorven törähys ja etäällä tuntui joku kauheasti rämyyttävän
jäniksenpelätintä. Säikähtyneet linnut piiloutuivat ääneti tiheimpiin
puihin ja pensaihin.

Jos hevonen hengissä oli, täytyi sen kuulla ihmisiä tulevan ja silloin
se hirnuu. Jos sitä ei kuulu eikä näy eikä kuolleena löydetä, on se
varastettu. Syrjälän mökkiläinen, joka myöskin oli etsimässä, oli
menneellä viikolla omin silmin nähnyt suuren mustilaisjoukkueen.

— "Minun mielestäni", sanoi Antti, kun he viiden minuutin perästä
tulivat aukeamaan metsässä, "on tämä paras päämajan paikka."

Maa oli kivikkoa ja paljas ja mustain hiiltyneiden kantojen välissä
kasvoi tiheä vesakko.

— "Tässä raivosi kulovalkea viisitoista vuotta takaperin", hän jatkoi,
"ja tuolla juuri lammin toisella puolella on Kangasalan raja. Tuolta
harjanteen päästä näkee, minne asti palo ulottui. Isännekkin arveli,
että on parasta pysähtyä vähän lähemmä Kimoa, niin voitte sitä jonkun
kerran katsastaa."

Ville pettyi pahasti. Hän olisi mieluimmin toisten kanssa samoillut
koko salon, vaikka olisi pitänyt tullen mennen kulkea kolme
peninkulmaa. Mutta kun hän oli vielä vähän puhellut kahden kesken Antin
kanssa, ymmärsi hän sen Rainarin tautta paraimmaksi.

— "Viisain tähän meidän on jäädä tälle puolen. Etempänä on vain soita
ja rämeitä. Onhan täälläkin metsää kypikyllä, josta etsiä. Jospa
onnistuisimme yhtä hyvin kuin ketunpyynnissä. Kymmenen markkaa on
majatalon isäntä luvannut sille, joka ensiksi hevosen näkee, vaikka
kuolleena."

Olli oli löytänyt vatukon, jota oli miltei mahdoton jättää, ja hän jäi
mielellään. "Mikäs ilo on juoksennella sillä lailla salon halki", hän
tuumi.

— "Tämä polku vie suoraan mökkiin", selitti Antti, laskien leilin
suuren petäjän juurelle. "Eipä siltä. Kimo tulee kyllä toimeen pari
tuntia."

— "Me lähdemme kuitenkin saattamaan vähän matkaa, palaamme sitten tänne
syömään aamiaista", päätti Ville pannen eväslaukkunsa leilin viereen.
"Eikö panna lippua merkiksi, niin näemme petäjämme jo etäälle?"

— "No, tämän nyt muutenkin tuntee", arveli Rainar. "Tokkohan kahden
ihmisen syli sen ympärille riittää?"

Ville sitasi lipuksi nenäliinan karahkaan, jonka pisti ryhmyiseen
kaarnaan.

— "Nyt tämä on oikea päämaja", sanoi Antti.

— "Hohoi! Hohoi!" huusivat toiset miehet jo hyvin kaukaa.

— "Minun pitää nyt jouduttautua tavottaakseni heidät", toimesi Antti.
Kaikki he saattoivat Anttia aution palokankaan poikki, jonka takana
taas havumetsä korkeana, tummana seinänä kasvoi.

— "Elkää nyt lähtekö kauvemmaksi", sanoi Antti, kun he jo kappaleen
metsääkin olivat kulkeneet. "Mutta tähystelkää nyt tarkkaan
ympärillenne, näkyykö hevosta tällä puolen. Jos huomaatte sen, niin
karjaskaa kaikin voimin. Elkääkö menkö liian loittoolle päämajasta."

— "Onpa mustikoita!" huudahti Olli, joka jo istua nökötti mättäällä ja
molemmin käsin riipi marjoja varsista, jotka ylettyivät hänen päätään
ylemmä. "Emmekö voi jäädä tähän vähäksi aikaa?"

Ville olisi mieluimmin ensin syönyt aamiaista ja sitten marjatellut.
Mutta ihania marjoja siellä kasvoi! Sääli oli niitä jättää. "Tämmöistä
marikkoa ei ole Helsingin läheistössä", hän sanoi piloillaan Rainarille.

Rainar tuskin saattoi vastata, kun oli juuri ikään kourallisen suuria
sinervänmustia marjoja suuhunsa pannut. Hänen kätensä olivat jo kuin
värjätyt ja hänen suunsa niin musta, että Ville nauroi, jotta raikui.
Ei kukaan heistä ollut milloinkaan edes maistellut niin maajaita
mustikoita, joita siellä oli niin, että varret nuukottivat.

— "Olli, missä sinä olet! Me menemme nyt. Tule, tule!" huuteli
Ville viimein. "Me saatamme sairastua, jos syömme liiaksi ja päälle
päätteeksi leivättä."

Olli istua nakotti yhä samassa paikassa. "Olettepa te nyt kiireisiä",
hän sanoi noustessaan. Siinä se nyt oli. Hän oli mustikoissa
istunutkin. Housut olivat kamalan näköiset. "Mutta eihän se ole
sinnepäinkään", hän huusi.

— "No, kyllä me tiedämme, minne menemme. Me olemme ikään katsoneet
kompassia. Tule tänne, niin näet itse", vastasi Ville. "Tuonnepäin on
pohjoinen ja Kangasala on pohjoisessa. Meidän on mentävä päinvastaiseen
suuntaan, siis etelään, tännepäin. No!"

— "Tuollahan kulovalkeakin on raivonnut", sanoi Rainar, osottaen puiden
välistä aukeamaa.

— "En minä sitten ymmärrä. Mielestäni minä en ole ainoatakaan kertaa
käännähtänyt. Minä olen vain istunut samalla mättäällä ja ojennellut
käsiäni ympärilleni", toimesi Olli. "Muutenhan minä olisin jo ennemmin
huomannut istuvani marjoilla. Katsokaapas, minkälaisia marjapilkkuja on
housuissani."

— "Kyllä sinä olet monasti käänteleinyt", nauroi Ville. "Näkeehän sen
selvästi. Hohoi! Hohoi! Eteenpäin! Päämajaan!"

— "Tuolla on meidän petäjä", sanoi Rainar, kun he olivat saapuneet
paljaaksi palaneen kankaan keskipalkoille. "Minä tunnen sen niin hyvin
vinosta latvastaan."

— "Jollei se ole toinen vinolatva", sanoi Ville nousten kivelle. "Puut
näyttävät niin samallaisilta metsässä. — Ei, lippua ei ole. Ei se se
ole. Entäs tuo", hän virkkoi osottaen muuatta kauvempaa. "Me olemme
kulkeneet liiaksi vasempaan."

Mutta lähemmäksi tultua ei siinäkään näkynyt valkeaa lippua.

Mitenpä siinä olisi se ollutkaan! Tuskin oli muuan tavattoman utelias
orava malttanut odottaa Antin ja poikain poistumista, kun se jo riensi
tunnustelemaan, mikä se valkea oli, joka yhtäkkiä oli ilmestynyt
petäjänrungosta pistävän kepin nenään. Petäjähän oli aina ollut oksaton
juuresta tuuheaan latvaan asti.

Hyi! Orava säikähti pahanpäiväiseksi. Sekä keppi että se valkea
putosivat maahan, juuri kun se latvaan ennätti. Se kompastui
säikäyksissään ja tulla tupsahti suin päin leilille, jonka Antti oli
asettanut puuta vasten. Pui, pui, pui — sinne maito valui, sillä tulppa
oli pudonnut. Ja siinä oli nyt päämajan lippu kahden mättään välissä
komppanian tyhjällä leilillä.

Senkin takia oli Villen ja Ollin ja Rainarin vaikea nähdä sitä.
Mutta toisestakaan syystä he eivät puutansa löytäneet. Olli oli
todellakin näet ollut oikeassa luullessaan, ettei hän ollut kertaakaan
kääntäytynyt. He olivat siis kulkenut ihan väärään suuntaan, joutuen
toiseen aukeamaan ja haikailivat puutansa ihan toisen metsän laidasta.

— "Parasta on palata mustikkamarikkoon", sanoi Olli viimein. "Paikalla
kun näen mättään, jossa istuin, minä tiedän, mistä päin me Antin kanssa
tulimme. Se oli niin pehmyt, että se on varmasti kuoperolla."

— "Mennään sitten", virkkoi Ville. "Sama minulle; mutta täällä lähellä
sen täytyy olla."

He löysivät heti marikon, mutta ei se sama ollut, ainakaan ei näkynyt
Ollin mätästä. "Tämähän on kuin loitsittua", arveli Ville. "Tietää
paikan; ei vain sitä löydä."

He löysivät uusia marikoita, uusia aukeamia ja niiden takana uusia
metsänrinteitä. Mutta eivät milloinkaan oikeaa paikkaa, eivät oikeaa
metsänrintaa eivätkä edes vilaustakaan päämajan valkeasta lipusta!

— "Nyt minä en tiedä muuta neuvoksi kuin tallustella miehiä vastaan",
sanoi Ville viimein. "Jos kulemme suoraan pohjoiseen, niin täytyyhän
meidän tavata heidät. Pohjoiseenhan he aikoivat. Niin sanoi Antti, ja
tietäähän sen maantiedosta. — Se on sittenkin parempi, kuin täällä
haikailemistaan haikailla."

— "Totta kai he huutavat palatessaan", arveli Rainar, "silloinhan
kuulemme. Paljonkohan kello lienee? Kiusallista oli, että kelloni
jännin katkesi."

— "Aikoja sitten on ollut päivällisaika", sanoi Olli. "Minulla on niin
nälkä, että ihan voin pahoin. Marjat ovat yhtä tyhjän kanssa."

He kulkivat suoraan eteenpäin, tarkastivat välistä kompassia ja
jatkoivat matkaa, yhä suoraan eteenpäin. Pahinta oli, että Rainarin
toinen kenkä hankasi. Jalkaa pakotti kohta niin kovasti, että he
käärivät siihen nenäliinan ja vetivät sukan ja kengän jalkaan. Se
vain pahensi. Kenkä puristi, ja se koski niin, että hän tuskin enää
askeltakaan voi ottaa.

— "Parasta on, että te menette kahden ja jätätte minut", hän sanoi.
"Minä kuitenkin kohta kuolen."

— "Ole nyt joutavoimatta", nauroi Ville. "Mitenkä me kolme eroaisimme!
Odotetaan tässä kaikki."

— "Miehet ovat varmaan kulkeneet toista tietä, muuten kai jotain ääntä
kuuluisi", arveli Olli. "Kestää kai tässä kotveroinen odottaa. Saavat
lähteä meitä miesvoimalla etsimään ja löytävät meidätkin kuusenjuurelta
niinkuin ne mökin lapset."

— "No, mutta, Olli! Mitä sinä luulisit isän sanovan, jos hän sen
kuulisi! Emmehän me ole seitsen- ja kahdeksanvuotisia tyttöjä.
Koetetaanpas huutaa: _Antti_!"

— "Antti!" vastasi kaiku siinä silmänräpäyksessä ihan lähellä. Tuntui
niin kummalliselta kaiun hieman pelokas: "Antti".

— "Kyllä me kuulemme, kun he tulevat. Ja jolleivat he satu kulkemaan
tästä ohi" — Ville tuskin itsekkään uskalsi sitä ajatella — "niin
täytyyhän meidän lopulta löytää tie. Valtamaantie Kangasalle kulkee
tästä, ja ennemmin tai myöhemmin me yhytämme rautatien."

Rainar nyyhkytti. Miltähän tuntuisi, jos vielä kerran eläessään saisi
istua mukavassa rautatievaunussa ja matkustaa Helsinkiin ja tietää
tulevansa onnellisesti perille. — Mutta sitä kai ei enää hänelle suotu.
Häntä niin väsytti ja sydäntä pakotti ja jalkaan koski siinä istuessa
kuusenjuurella.

— "Olisimme voineet pysähtyä marjaiseen paikkaan", sanoi Olli. "Tässä
ei ole muuta kuin sammalta."

— "Mutta tässä on siihen sijaan kuivempi", huomautti Ville.
"Rakennetaanpas tähän maja ja laitetaan oikein pehmyt sammalpenkki
makuusijaksi. Ensin Rainarille. Tehdäänkö, Olli? Eipä sen kummempaa,
vaikka jäisimme tänne yöksi. Miten moni saakaan valvoa yöllä. Ja
valoisa, lämmin kesä-yö — mitä se nyt on!"

Ville alkoi katkoa kuusenoksia, joilla he aikoivat kattaa suuren
kuusen alimmaiset riippuvat oksat. Niiden alla oli jo ennestään valmis
huone. Seinät ja katto piti vain tiivistää. Rainarkin koetti auttaa.
Hän kantoi sylyykselliset sammalia ja levitti ne lattialle pehmeäksi
matoksi.

— "Entäpä meillä olisi tällainen maja lähempänä kotia!" ihasteli Ville.
"Mutta missäs siellä tämmöistä sammalta. Ei edes Vohliossa. Nytpä
tiedämme, mistä seinäsammalta saadaan, jos taas rakennetaan."

— "Kunhan ensin kunnialla täältä pääsisimme", tuumi Olli. "Miten kauvan
luulette voivan elää syömättä? Janottaakin minua. Kyllä olimme tuhmia,
kun emme pysähtyneet silloin, kun Antti kehotti."

— "Elä pelottele Rainaria", kuiskasi Ville. "Ei hätä tämän näköinen,
sen kyllä tiedät. Rainar, nukuhan sinä ensin, niin Olli ja minä
vartioimme?" hän lisäsi. "Me istumme täällä; parasta on, että kaksi
aina on kuulokorvalla."

Alkoi jo hämärtää metsässä ja kuusikossa oli aika pimeä. Ville kuuli
Rainarin nyyhkyttävän, mutta vähitellen hän hiljeni. Ja Olli alkoi
korsata. Mihin ihmeeseen he joutuvat semmoisessa erämaassa! Kenties
siellä kierteli mustilaisia, ja mitä he tekisivät. — Ville sulki
silmänsä. Parempi niinkin kuin tuijottaa hämyyn, jossa kaikki tuntui
niin hiljaiselta ja kamalalta, ettei edes lintukaan olisi sinne
uskaltaunut.

— "Ville! Ville!"

Untako hän näki vai huusiko joku? Ville hypähti pystyyn unisilmin ja
löi päänsä oksaan, niin että koko maja tärähti.

— "Ville! Olli!"

— "Ville! Olli!" vastasi kaiku ihan heidän vieressään, Antin iloisella
äänellä.

— "Täällä, Antti!" Ville heittäysi Antin kaulaan.

— "No, olette te kai odottaneet. Kauvan se kestikin", tuumi Antti
katsoen kelloa. "Me emme ole kotona ennen kahdeksaa."

— "Aamullako?" kysyi Ville.

— "Aamulla! Ei, tänä iltana, mutta kiirettä on pidettävä. Siinäpä sievä
maja", hän sanoi. "Minä pistäysin päämajassa ja näin kyllä teidän
käyneen siellä ja syöneen ja ottaneen pois lipun. Siitä päätinkin
teidän olevan likettyellä. Mutta jollen minä olisi huutanut, olisin
vaikka kymmenesti saattanut mennä tämän pesän ohi sitä huomaamatta."

— "Joko te kävitte päämajassa, Antti!" hämmästyi Ville. "Millaisia
matkoja lienette kulkenutkaan! Mutta emme me ole ottaneet pois lippua."

— "Emmekä me ole syöneetkään", liitti Olli.

— "Minä huomasin vain leilin tyhjäksi, eikähän Olli tavallisesti tyydy
ainoastaan maitoon."

Ei Ville eikä Olli ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Rainar, joka unen
pöpperössä majasta kömpi, ei ymmärtänyt senkään vertaa. Mutta aivan
pyörälle he joutuivat, kun he muutamain sylien päässä havumajasta
yhtäkkiä seisoivat sen suuren petäjän juurella, jonka Rainar niin hyvin
tunsi sen vinosta latvasta. Vähän merkitsi, että lippu oli poissa ja
leili tyhjä, mutta hehän olivat siinä — siinä ihan lähellä — ja he
olivat tuntikausia kulkea kupittaneet suoraan Kangasalaa kohti!

— "Paljohan täällä onkin evästä jälellä", tuumaili Antti nostaessaan
kahta eväslaukkua. — Olli oli paikalla omansa ottanut. — "Metsässä
kulkiessa on tavallisesti hyvä ruokahalu."

Ville ei tiennyt, mitä vastaisi.

— "Hevosta ei löytynyt", sanoi Antti, kun he istuivat kärrissä.
"Lieneekö varastettu. Kyllä me olemme humunneet väsyksiin asti."

— "Sanotaan Antille", kuiskasi Ville toisille. "Ei hän sitä kerro.
Voimme sitten kunnollisesti syödä matkalla."

Antti lupasi vaieta kuin kiiski kiven alla, olipa se mitä tahansa.
Ja sitten he kertoivat, miten kummallisesti he olivat kulkeneet ja
itsekkin nauroivat Antin mukana, kun olivat luulleet, että heidän pitää
metsään kuolla nälkään.

— "Ja täydet eväskontit vierimäisen puun takana", sanoi Antti.

— "Nytpä hämmästytte", sanoi Ville, kun kaikki voileivät oli syöty ja
hän otti laukkunsa pohjalta suuren raskaan ohukaiskäärön. "Tämä jaetaan
tasan neljään osaan."

— "Mutta kuka ihme otti lipun pois", kummasteli Rainar.

— "Ja joi kaiken maidon", lisäsi Olli. "Kylläpä se nyt maistuisi."

Antti piti sanansa. Hän ei kertonut kellekkään, että kolme hevosen
etsijää eksyi ihan metsänrantaan kompassi liivintaskussa.

Mutta kun he ajoivat pienen ränstyneen mökin ohi, oli isävaris suurella
vaivalla juuri saanut viisi poikastaan suureen, tiheään kuuseen yöksi.
Isävaris kuuli koko jutun. "Eikös tuo ollut sama poikaviikari, joka
tänä aamuna tähtäsi meidän Ruhjaketta?" hän sanoi äitivarikselle.

Ja kostaakseen ne sitten talvella rikkatunkiolla kovalla äänellä
kertoivat koko seikkailun. Sekä varpuset että pakkastiaiset sen tietysti
kuulivat ja sitä tehen sitä kerrotaan muuallakin.




9.

TALKOISSA.


— "Kummallista, että Lentolassa ei vielä ole leikkuuta edes alotettu ja
niin suuret pellothan siellä on", ihmetteli Ville, silmäten naapurin
laajoja vainioita, jotka vain aita ja tie erotti heidän ruispelloistaan.

— "Ka, ylihuomennahan siellä on talkoot. Päivässä on pelto puhdas",
selitti Malmi, joka juuri taittoi viimeistä lyhdettä viimeisen kuhilaan
hatuksi. "No niin. Loppui työ, väheni huoli. Ei ole leivän puutetta
Metsolassa tänä vuonna. Tällaista ruista ei ole tässä maassa vielä
kasvanut."

— "Ennätetäänkö todellakin yhdessä päivässä niin suuret pellot?" kysyi
Ville hämmästyneenä. "Heillä on ainakin viisi kertaa niin paljo kuin
meillä, ja me olemme leikata jytyyttäneet melkein viikkokauden."

— "Mutta siellä onkin sitten kymmentä vertaa enemmän leikkaajia.
Toisinaan on ollut toista sataa henkeä", tiesi Malmi.

— "Ja soittoa ja ruokaa ja juomaa", lisäsi Lehtinen. "Päivässä se sujuu
ja niinkuin leikkiä vain. Ja iltamyöhällä sitten tanssitaan. Vanha
patruuni itse ei suinkaan ole huonoimpia tanssittajia."

Ollia nauratti. "No, tahtoisinpa nähdä Lentolan patruunin pyörivän
valssia", hän sanoi, lähestyen aitaa, johon oli nuttunsa ripustanut.
"Hänhän on —" Olli ei lausettaan lopettanut. Hän lensi niin punaiseksi,
kuin Ollin lainen maalaispoika voi. Ainoastaan parin sylen päässä
hänestä seisoi juuri lentolainen itse vanha leveälierinen olkihattu
päässä ja keltainen kesänuttu päällä. Keppi hänellä oli kainalossa, ja
näytti tutkivan rukiintähkää.

Hän käännähti, otti silmälasit nenältään ja hämmästyi nähdessään
ihmisiä niin lähellä. Ehkäpä hän ei kuullut, mitä Olli sanoi.

— "Ruis jo leikattu", hän sanoi Malmille. "Ripeästippä olette
liikkuneet. Pelkäänpä, että minä olen antanut rukiini liian kauvan
pystyssä olla."

— "Ka, meillähän on tänä vuonna ollut niin vikkelät kerääjät ja
sitojat", vastasi Malmi.

Samassa lentolainen älysi Villen ja Ollin aidan vieressä ja Rainarkin
sinne joutui. Hän oli kuhilaan takana karistanut kengistään sinne
varisseita kiusallisia rukiinjyviä.

Lentolainen ojensi kätensä aidan yli ja tervehti heitä kaikkia kuni
vanhoja tuttuja ikään. Ville ja Olli oikein nolostuivat eivätkä saaneet
sanaa suustaan. Rainar, joka aikoi kohteliaasti hattunsa kohottaa,
pistikin kiireissään koko kätensä hatunlaidan läpi. Se oli niitä
viidenkymmenen pennin venäläisiä olkihattuja, Kaskesta ostettuja, jotka
eivät suuria kestä.

Mutta lentolainen ei mitään huomannut. "Herroja näyttää maanviljelys
toden teolla huvittavan. Minä olen kyllä huomannut, miten uutterasti te
olette koko kesän työskennelleet juurikasvipellolla."

— "Emmehän me herroja ole", toimesi Ville. "Minun nimeni on Ville, tämä
tässä on Olli ja tuo on Rainar Holm Helsingistä."

— "Se minua ilahuttaa. Se minua ilahuttaa", sanoi lentolainen
kohteliaasti. "Ehkäpä haluatte, Ville ja Olli ja Rainar Holm, tulla
talkoihin ylihuomenna. Olenpa hieman levoton, että rukiini on vielä
leikkaamatta. Tulkaa nyt kuitenkin vähäksi aikaa katsomaan", hän lisäsi
ja jätti kohteliaasti jäähyväiset.

— "Ei hän toki kuullut mitään tanssista", sanoi Olli, helpotuksesta
henkästen, kotiin mennessä. "Luuletteko, että pääsemme?"

— "Jos pääsemme", toimesi Rainar, "niin pitää meidän pyytää Elsa
mukaan, että on parit keräämään ja sitomaan."

— "Elsa ei tietystikään pääse. Hänen täytyy auttaa äitiä ennen muuttoa
uuteen rakennukseen", tiesi Ville. "Siksi, kun sinun äitisi tulee sinua
hakemaan, pitää kaikki huoneet olla kunnossa."

— "Niin, kahden viikon perästä on tämä aika ohi", huokasi Rainar.
"Sitten alkaa taas kaupunkilaiselämä."

— "Ja koulu", lisäsi Olli. "Ihan jo katoaa halu koulua käydä, kun on
saanut jo vuosikausia sitä jupittaa. Mutta mikäs auttaa? Ei kuin kestä
vain loppuun asti."

— "Mutta, Olli, sinä kyllä tiedät, että tiedot hyödyttävät", sanoi
Ville. "Ei aina saa vain hauskuuksia ajatella."

— "Niin, tiedot", virkkoi Olli. "Mutta mitä ihmeen hyötyä meille on
kaikkien kuolleiden kuningasten syntymävuosista ja kaikkien sotain
vuosiluvuista? Malmi ei tiedä ainoatakaan vuosilukua, mutta jos osaisi
kaikki, mitä hän osaa, niin ei olisi hätäpäiviä."

— "Etkö sinä muista, että itsekkin nauroit, kun hän kysyi, oliko
Berliini Venäjällä?" muistutti Rainar.

— "No, maantieto", toimesi Olli. "Sen sijaan hän tuntee joka
talon tässä pitäjässä ja Vesilahdessa ja Kangasalla. Entä mitenkä
tarkasti hän tietää ilmat ennakolta? Eivätkö ne ole yhtä päteviä
maantieteellisiä tietoja?"

— "Mutta totta kai sinä mieluummin olet sellainen maanviljelijä kuin
isä tai Lentolan patruuni, ennenkuin isäntärenki niinkuin Malmi", sanoi
Ville.

Olli ei ollut niinkään varma. Mutta kun he juuri tavottivat Malmin ja
toiset miehet, niin jäi häneltä vastaamatta.

— "Niinpäs kävi", sanoi Malmi. "Lentolainen nappasi meiltä parhaat
miehet talkoihinsa. Ja minä kun juuri luulin saavani auttajia, kun
viimeinkin joudumme siemenheinää kotiin ajamaan."

— "Eihän meistä kovinkaan suurta hyötyä ole", arveli Ville. "Ja yksi
päivähän vain. Ehkä emme pääsekkään."

— "Vain yksi päivä! Kolme päivätyötä!" virkkoi Malmi ja raapasi
huolestuneena korvansa taustaa.

       *       *       *       *       *

Malmi oli taas oikeassa uskoessaan sään vakiutuvan. Mutta jos hän olisi
sanonut Lentolan talkoopäivän koko syyskesän kauneimmaksi, niin olisi
hän osannut vieläkin oikeampaan.

Kun Ville herättyään vilkasi ulos, ihastui hän ikihyväksi. Taivas oli
sininen. Viileä aamu oli niin tyyni, ettei lehti värähtänyt. Ja ilma
oli niin kirkas, että Ville selvästi erotti kirkontornin huipun etäältä
yli puidenlatvain. Hänelle juolahti mieleen muuan varhainen kaunis
kevätaamu, kun he isän kanssa soutivat kalanpyydyksiä kokemaan.

Ja kuitenkin — vain silmäys kukkaspenkkeihin, joissa kastepisarat
kimaltelivat — syksyyn jo kesä kallistui. Rehevät, värikkäät leukoijat
suorina ja hurmaavina kohottautuivat kohti georgiineja, jotka keskeltä
kukkapenkkiä korkeiden varsiensa päistä niiden tuoksun ja kauneuden
huumaamina kallistivat suuria painavia päitään niin alas kuin voivat.
Pörröiset asterit, terälehdet kuin hienointa silkkipaperia, katselivat
vakavia orvokkia. Ja reseeda, joka alussa kituen kasvoi, oli yhtäkkiä
levitelleinyt ja pöyhistelleinyt ja oli rehevä ja kopea, joka ei
suinkaan sitä kaunistanut.

— "Aivan on kuin sunnuntai", virkkoi Ville pukeutuen puhtaaseen
puseroon.

Toisillakin oli puhtaat vasta silitetyt puvut, ja heidän kenkänsä
olivat tavattoman hyvin puhdistetut ja voidellut, vaikka jokainenhan
tietää, ettei salli savinen pelto koreata kuokkijata.

Äiti oli heihin tyytyväinen. "Minä luotan sinun arvostelukykyysi", hän
puhui Villelle. "Jos te huomaatte olevanne tiellä tai syödessä näyttää
tulevan ahdasta, niin tulkaa kotiin päivälliselle."

— "Ja muistakaakin olla viskelemättä lyhteitä, vaan _laskekaa_ ne
sievästi, vaikka olisi miten kiire", neuvoi isä. "Tuskinpa mikään
on minusta pahempaa kuin viljalyhteiden viskeleminen kuin halkoja
ne olisivat. Meidän on muistettava, että se on meidän jokapäiväinen
leipämme. Ja mehän tiedämme, että jyviä sillä lailla paljo karisee
hukkaan."

Elsa ei päässyt mukaan. Hän saattoi heitä veräjälle ja kätteli heitä
jokaista leikillään jäähyväisiksi. "Pojilla saa aina olla hauska", hän
sanoi. Mutta kun Rainar piti häntä kädestä liian kauvan, vetäsi hän
sen pois ja juoksi nauraen kotiin, niin että vaalea palmikko entiseen
tapaansa heilui puolelta toiselta.

Peltojen välisellä tiellä vilisi jo ihmisiä. Pojat eivät olleet
aavistaneet niin paljon tulevan. Siellä oli vanhoja, valkohapsisia
virsujalkaukkoja. Ja siellä asteli nuoria, reippaita miehiä,
pitkävarsisaappaissa, hattu päässä kallellaan, piipunvarsi punaisine
villalankatupsuineen nutuntaskusta pilkistäen aivan kuin markkinoilla.
Siellä oli mökkiläisiä ja mäkitupalaisia ja loisia. Ja siellä oli suuri
joukko naisia, vanhoja ja koukkuselkäisiä mummoja, joiden hiukset
olivat harmaantuneet ja harventuneet ja silmät oli matalain majain savu
punaiseksi polttanut. Siellä oli keski-ikäisiä, voimakkaita, vakavia
naisia ja nuoria, punaposkisia tyttöjä, joiden veitikkamaiset silmät
tiirottivat valkeasta huivista ja joiden pellavankeltaisten palmikkojen
päitä koristivat koreat villalankasolmekkeet.

Naiset olivat pyhäpuvuissaan kuin kirkkoon menossa. Kun miehet
riisuivat nuttunsa ja liivinsä, hohti jokaisella puhdas paita,
vaikka olikin keskellä viikkoa. Vanha Taneli oli ajanut vanukkeisen
parrantynkänsä, ja hänen ohuessa leikkutukassaan näkyi vieläkin
selvästi märän suan jälki.

Hienoin oli kuitenkin Lentolan isäntärenki itse, paksut kellonperät
vaaleaa liiviä vasten välkkyen ja uusi olkihattu päässä.

— "Eikös ollut hyvä, että pukeuduimme siististi", sanoi Ville. "Äiti se
aina tietää."

— "Minusta olisi ollut yhtä hyvä, vaikka emme olisi tulleetkaan",
arveli Olli. "Mitä me täällä toimitamme vennon vierasten joukossa?"

— "Jos haluamme, niin voimmehan hetkisen perästä mennä kotiin", ehdotti
Rainar.

"Yhtä mielelläni minä muutettaessa olen apuna."

— "Ja eilen te olitte niin huolissanne ilmasta", keskeytti Ville.
"Saattepa nähdä, että tulee hauska, kunhan tässä alkuun päästään."

Isäntärenki käveli peltoa pitkin jakaen väkeä saroille. Hän tunsi heti
Villen ja Ollin ja näytti tulevan oikein iloiseksi nähdessään heidät.
"Malmi kertoi, että nuoret herrat mielellään auttavat", hän sanoi.
"Siitä patruuni pitää."

— "Me kyllä teemme, mihin pystymme, jos vain on tilaa meille", selitti
Ville. "Me olemme kotona koko ajan koonneet ja sitoneet."

— "Tilaako täällä", ihmetteli isäntärenki. "Minä en käsitä, miten
saamme kaikki päivässä leikatuksi. Meillä ei ole milloinkaan ennen
ollut näin paljo rukiinkylvöä. Ehkäpä, nuoret herrat, tahdotte tulla
minun saralleni? Nyt heti alotetaan."

— "Ajatelkaapas: me saamme sitoa isäntärengin leikkaamia kouramuksia",
sanoi Ville hänen poistuttuaan. "Sellaista viikatteen heiluttajaa ei
ole koko pitäjässä."

— "Mutta miksikä ei aloteta?" marisi Olli. "Paleltuuhan tähän."

Tuntui kuin jotakin odotettaisiin. Miehet olivat jo viikatteensa
hioneet. Siinäkös oli väikettä ja helinää ja raudan kalsketta. Suuri
kottaraisparvi, joka juuri pellon yli liiti etelään, muuttomatkallaan,
sitä säikähtäen pyörähti suunnastaan niin sukkelaan, jotta ihmetellä
täytyi, etteivät linnut lentäneet toisiaan vasten ja siipiään
taittaneet.

Silloin tällöin joku miehistä leikkasi korren ojan reunalta kuin
kokeeksi. Muuta ei. Naiset olivat riisuneet päällyshameensa tai
nostaneet ne ylös. Hekin halusivat jo alottaa. Ainoastaan vanhat ukot,
jotka kuhiloivat ja joilla oli hyvää aikaa, istuivat edelleenkin
parvittain, puhellen menneistä ajoista ja maistellen mainiota
talkookaljaa, jota oli korvomäärin tienreunalle kannettu, ja kehuen
taloudenhoitajaa, joka tosiaankin osasi verratonta talkookaljaa panna.

Isäntärenki oli palannut saralleen keskelle peltoa, seisoen siinä
suurena ja suorana viikate olalla, syvä ja vakava ilme uurteisissa,
päivettyneissä kasvoissa.

— "Tuossapa ukko tuleekin", sanoi eräs Lentolan renki, tarttuen
viikatteeseensa, jonka oli aidalle laskenut.

Olipa siinä liikettä, kun pitkin koko peltoa järven rannasta metsän
laitaan kaikki paikoilleen asettuivat. Silloin vasta selvästi nähtiin,
miten paljo siellä oli ihmisiä.

— "Tule nyt, Olli, alotetaan", huusi Ville Ollille, joka oli siirtynyt
lähimmän kaljakorvon luo ja paraillaan tuoppia täytti. "Varmaankin
odotetaan patruunia", hän sanoi Rainarille kurottautuen katsomaan.
Mutta hän ei nähnyt mitään, kunnes viulu yhtäkkiä ihan heidän takanaan
vingahti. "Krymmi, räätäli", hän kuiskasi Rainarille. "Hän se vasta
soittaa osaa. Hän on monen pitäjän paras soittaja. Minä luulin hänen
tulevan vasta iltasella, kun tanssi alkaa."

Krymmi nyökytti ystävällisesti päätään kaikille ja iski silmää
iloisesti samalla irnistellen ja virnistellen, mitä kummallisimmin, kun
ei saanut uutta kieltä oikeaan vireeseen. Hän olikin tavattoman tarkka
virityksestä. Toinen olisi vähempäänkin hyölään tyytynyt. Mutta hän
vain väänteli ja näpsytti ja näpsytti ja väänteli.

Vihoviimeinkin hän kohotti leukansa viulusta ja silmäili ympärilleen.
"Ka, alotetaanpa sitten vaikka Napeljoonilla", hän sanoi koputellen
koppaa käyrällä.

— "Se on _Napoleonin marssi Alppien yli_", selitti Ville. "Saatpa
kuulla, miten komeasti hän sen soittaa."

Se oli komeaakin komeampi. Se oli tulinen ja elähyttävä ja riemuisa.
Juuri semmoinen marssi se saa uuten uupuneen sotajoukon unohtamaan
pyryt ja pakkaset ja loppumattomat tiet. Ja juuri semmoinen marssi
on sopiva ensimäiseksi talkoissa, ennenkuin ensimäinen kuhilas kohoo
huojuvan ruispellon lohduttomille lakeuksille.

Napoleon oli taitava alallaan, Krymmikään ei omallaan huonoimpia.
Säveleet kukkeina hänen viulustaan kumpusivat. Siinä juoksutuksia ja
lirityksiä ja sirityksiä ja sellainen tahti, että tuskin paikoillaan
kesti.

Jo ensimäisen säveleen kajahtaessa isäntärenki laski viikatteensa.
Pitkään ja varmasti sillä vetästessä horjahti joukko kullankeltaisia
tähkiä, vaipuen ojan kaltaalle. Napoleonin marssin tahdissa kymmenet
viikatteet sujahtelivat, ketterät kädet kokosivat olet kasoihin ja
toiset ne kierretyillä olkisiteillä lyhteiksi liittivät.

Kuhilaastajilla oli hyvää aikaa. Varovasti he kantoivat lyhteitä, yhden
kummassakin kädessä, ja olivat niin huolekkaita kuin paraillaan uutta
kansakoulua rakentaisivat. Niin pian kuin vanha Taneli isäntärengin
saralla oli ensimäisen kuhilaan pystyttänyt, kasvoi niitä kuin
taikavoimalla, vieri viereen pellon toisesta laidasta toiseen. Kohta
kohosi toinen ja kolmas rivi ja kohta monta. Ja katsoipa puolelta
tai toiselta, edestä, sivuilta tai viistoon olivat rivit suorat
kuin viivottimella vedetyt. Näytti kuin Napoleonin sotajoukko olisi
laskeutumaisillaan hankaloilta Alpeilta ja toinen joukkue toisensa
perästä asettuisi tarkoin määrättyihin osastoihin.

Koko ajan Krymmin viulu soi. Konsa kaikui marssia, konsa lauluja,
taas uusia marssia, tauoten vain juonikkaan kielen viritysajaksi tai
siksi, että soittaja silloin tällöin sai tuopillisen vaahtoavaa kaljaa
tyhjennetyksi.

Krymmi kulki sitojain kintereillä. Hän seisoi ja soitti ja käveli ja
soitti, ei pysäyttänyt edes ojan yli saralta toiselle harpatessaan.
Silloin hän helposti olisi voinut lentää nenälleen. Hän kompastui ja
— sehän olisi hyvin voinut nuoremmallekin tapahtua — viulu parahti
surkeasti keskellä komeinta marssia, niin surkeasti, että poikia
nauratti. Isäntärenginkin suu meni hymyyn, kun hän viikatteensa
hetkiseksi maahan laski ja riisui liivinsä.

Keskeytyksen aikana pojat katselivat taakseen. Kas vain, minne asti
aita oli jäänyt.

— "Emmeköhän riisu puseroita", ehdotti Ville, "voimme muuten helposti
vilustua."

Aurinko paahtoi jo niin, että ohut puserokin tuntui liialta. Ville
hikoili; suuria, kirkkaita hikihelmiä tipahteli lyhteelle joka
kerran sitä sitoessa. Olli oli kuin "paistettu" ja Rainar sanoi
ihan sulavansa. Eipä ihmekkään. Vanha Taneli arveli, ettei hän
montakaan niin kuumaa päivää ollut elänyt ja hän oli kuitenkin jo
lähes seitsenkymmenvuotias, vaikkei hän sitä ihan täsmälleen tiennyt.
Tottuneimmatkin olivat varin tautta ihan kelteisillään. Ja Ville
huomasi isäntärengin paljaita, jänteviä käsivarsia pitkin hien virtana
valuvan aivan niinkuin hänelläkin.

Ukko Krymmi ei vain ollut varista tietä pannakseen. Ahdas, musta
lievenuttu, jonka selkä välkehti vihreälle ja keltaiselle, oli tiukasti
napitettu ja valkea huivi kääritty hänen laihan kaulansa ympärille
niin huolellisesti, kuin pelkäisi hän vilustuvansa. Mitä korkeammalle
aurinko kohosi, sitä ylemmä hänen ilonsa yleni ja sitä kiivaammin käyrä
liikkui. Yhä uusia säveleitä viulu lauloi.

— "Soitto vaikuttaa niin kummallisesti", tuumi Ville. "Levosta ei
puhettakaan, niin kauvan kuin Krymmi soittaa."

— "No, kyllä minä", sanoi Olli, "mutta mitäpä se hyödyttäisi. Antaa
solua vain, kun on tullut kerran tulluksi."

Äänettöminä he työskentelivät vilkasemattakaan muualle ja vähintäkään
aavistamatta, että lentolainen, joka oli tullut työn menoa katsomaan,
kohta seisoi ihan heidän takanaan.

— "No, niin sitä pitää. Olkoonpa ruiskin silloin miten valmista
hyvänsä", hän sanoi.

Töin tuskin pojat malttoivat tervehtiä.

Työ keskeytyi patruunin puhutellessa isäntärenkiä, ja paikalla livahti
Lassilan Aukusti, joka vierimäisellä saralla etumaisinna leikkasi,
kappaleen edelle.

Isäntärenki sen kyllä älysi. Vaikka hän taas alottaessaan näytti
entiseen tapaansa levollisin ottein niittelevän, huomasi Ville
viikatteen hujauttavan jalkaa pitemmälti. Ilmonen ja tallirenki, jotka
tulivat perästä, lisäsivät vauhtia, mutta eivät toisenkaan saran miehet
mielellään heitä edelle päästäneet. Ei vain niillä kahdella saralla,
vaan kohta koko pellolla kilpailtiin. Kukaan ei enää malttanut puhella,
ja kaljakorvot, joita ei enää kukaan siirtänyt, jäivät niin kauvas,
että ne sinne unohtuivat. Leikkaamaton ruis ei enää ollutkaan suorana
viivana järven rannasta metsän laitaan. Lahermia ja niemekkeitä oli
sinne ilmestynyt, ja etäisimmässä käressä seurasi isäntärengin kookas
vartalo hitain, tasaisin liikkein Krymmin marssia.

Pojat ehättivät ehättämistään, ja pari kertaa täytyi Villen muistuttaa
Ollia, ettei hän viskelisi lyhteitä. Innoissaan he eivät muistaneetkaan
väsymystä eivätkä janoa. Ja kun vain voi olla ajattelematta niin
hyödyttömiä kuin väsymystä ja janoa, niin jaksaa kestää uskomattomasti.

Hullummasti kävi vanhalle Tanelille. Hän juosta hynttyytti lyhde
molemmissa kainaloissa ja kaksi, kummassakin kädessä, mutta sittenkään
hän ei ennättänyt tasassa kuhilaastaa. Mutta ei hätää niin kauvan, kun
hän pysyi toisten kuhilaastajain edellä.

— "Olipa vahinko", sanoi Ville isäntärengille, kun Lentolan
päivälliskello soi, "nythän se sujui niin rivakasti."

— "Tuolla metsänlaidassa kai me syömme", arveli Olli. "Sinne näkyvät
hirmuisesti ruokaa kantavan."

Ei yksikään ajatellut, että Ville ja Olli ja Rainar menisivät
päivälliselle kotiin. Mäenrinteessä ei ainoastaan ollut sijaa heille
niinkuin kaikille muillekkin, mutta sen lisäksi oli taloudenhoitaja,
joka kaikki järjesti, hakenut heille kauneimman paikan, ja sinne oli
ihan heitä varten viety iso viilipytty.

Siinäkös hilskettä ja puheen pärinää, kunnes kaikilla oli paikkansa!
Mutta sitten kaikki vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin puulusikkain
hiljainen kapse viilipytyn laitoja vasten. Jos joku silloin olisi
kulkenut pitkin metsäpolkua raja-aidan takana eikä olisi sattunut
pellolle päin silmäämään, olisi hänen ollut mahdotonta arvata toista
sataa henkeä istuvan siinä ihan lähellä — niin hiljaista oli.

Rainar oli ihmeissään. "Jospa tietäisitte, millaista melskettä on
päivällisillä Helsingissä" hän sanoi.

— "Täällä syödään aina hiljaa", selitti Ville. "Eiköhän se tulle
siitä, että ennenvanhaan pidettiin ruoka pyhänä. Sen tähden syödäänkin
avopäin. Katsohan, ei kellään ole päähinettä."

Rainar huomasi Villen ja Ollinkin olevan paljain päin, ja hänkin
silpasi paikalla hatun päästään.

— "Sanotaan tukan lähtevän hatun mukana, jos syö hattu päässä", tiesi
Olli.

Peipposet, jotka olivat kokoutuneet suureen koivuun pellon likettyelle,
ja jotka ensin olivat sekä hämmästyneet että säikähtäneet, alkoivat
heti uudelleen harjottaa jäähyväislaulujaan. Luultavasti ne syksyllä,
ennenkuin jättivät kauniin isänmaansa, aikoivat jonakin iltana laulaa
pääkaupungissa joko Kaisaniemessä tai Kaivopuistossa.

Pojat olivat mielestään harvoin syöneet niin hyvää viilipyttyä. Mutta
pienempikin olisi riittänyt. Ei edes Olli luullut heidän jaksavan sitä
lopettaa, niin syvä se oli, ja sääli oli jättää tähteeksi. Silloin
hän ei tiennyt, että oli vielä savustettua silavaa ja perunoita.
Sitäkin vähemmän hän osasi aavistaa muutakin tulevan. Hän luuli
taloudenhoitajan tarjoovan kuumempia perunoita, kun hän toisen kerran
kantoi lautasliinalla peitettyä vatia.

— "Jättäkää vain piimä ja syökää viili", hän kehotti huomatessaan,
miten syvään Olli pisti lusikkansa. Sitten hän levitti lautasliinan
nurmikolle ja pani siihen paksun, kauniin pannukakun.

— "Olenpa jotensakin kylläinen", tuumaili Olli, laskeutuen päivällisen
jälkeen pitkäkseen nurmikolle. "Miten kyennee kyyristymään, en ymmärrä."

— "No, kyllä se menee, kun alkuun pääsee", arveli Ville haukotellen.
Hän ja Rainar heittäytyivät myöskin pitkälle pituuttaan.

Hetkisen perästä taloudenhoitaja palasi hakemaan viilipyttyä ja
vatia. Hän otti suuren esiliinansa edestään ja levitti sen parille
puunoksalle, ettei aurinko paistaisi suoraan Ollin silmiin. Esiliinaa
asettaessa sattui havunneulanen putoamaan ihan Ollin poskelle.
Mutta hän nukkui jo niin sikeästi, ettei huomannut taloudenhoitajan
hellävaroen ottavan sitä. — "Se päivillistuntipa hurahti", sanoi Ville
hypäten pystyyn kellon soidessa. "Juuri ikään nukahdin."

Olli vain kääntäytyi kylelleen ja korsasi. Hän ei silmiäänkään
raottanut, kun Ville häntä jalasta puisti. "Makaa sitten ja häpeä.
Toiset alottavat. Krymmi jo viuluaan virittää."

— "Ei kiireellä kauvas päästä", virkkoi Olli kohoten istualleen.
"Kyllähän se tiedetään, miten kauvan Krymmi virittää."

He ennättivät paraiksi pellolle, kun Krymmi taas käyrällä viulua
naputti ja katseli ympärilleen. Viulun juoksutusten tahdissa viikatteet
taas heiluivat ja kullankeltaisena aallokkona niitetty vilja odotti
kokoojaansa ja sitojaansa.

Eipä totta tosiaan ollut aikaa tuumiskella, voiko kumartua. Ei siinä
joutanut siekailemaan. Ennenkuin pojat huomasivatkaan, oli kilpailu
yhtä vilkas kuin ennenkin päivällistä. Mutta samassa oli myöskin
sirkiselvä, ettei toisilla saroilla heistä edelle päästy.

Kahvia juodessa selvisi toinenkin seikka.

— "Me panemme koko pellon puhtaaksi tänään", ihasteli isäntärenki.

— "Ja sitä ei ole ennen tällä palstalla tapahtunut", jatkoi vanha
Taneli ylpeänä.

— "Me olemme onnen myyriä", sanoi Ville Ollille ja Rainarille. "Kotona
leikkuu loppui ennemmin kuin ennen ja täällä niinikään. Kun vain nyt
kaikki uuten uhkain ahertaisivat viimeiset."

— "Ei hoppu hyväksi", sanoi Olli ja huokasi nähdessään, miten pitkälti
vielä oli Lentolan puutarhanaitaan, johon pelto loppui.

— "Hyvin tehty, paljo voitu", sanoi Lentolan patruuni, kun hän
illemmalla pellolle tuli. Eikä hän liiaksi kehassut. Vilja oli
tarkoin korjattu, kuhilaat kunnolliset ja jo ennenkuin aurinko painui
Vanajaveden toisella puolella olevan metsän taa, asetettiin viimeinen
viikate puutarhanaidalle, ja kaikki auttoivat sitoessa viimeisiä
lyhteitä ja pystyttäessä viimeisiä kuhilaita. Isäntäänkin työinto
tarttui. Hän kantoi lyhteitä ja kuhilaita. Mutta kun hän taittoi
hatun muutamalle viimeiselle kuhilaalle, kävi niin surkeasti, että se
vierähti maahan, kussa ikään hän oli selkänsä kääntänyt.

Vanha Taneli nosti lyhteen ja taittoi sen uudestaan.

— "Kaikki poikaset tässä yrkäilevät, kun eivät kuitenkaan pysty", hän
sanoi niin kovasti, että Lentolan tallirenki sen kuulisi. Taneli luuli
näet hänen kyhänneen hattua kuhilaalle. Kaikki purskahtivat nauramaan,
ja lentolainen, joka heti yskän ymmärsi, nauroi itsekkin, niin että
vesi silmistä tippui.

— "Vanha Taneli, poikasuus on vierähtänyt", hän sanoi. "Mutta jollet
sinä itse tällä samalla pellolla neljäkymmentä vuotta sitten olisi
opettanut minua kuhilaalle hattua panemaan, niin luulisinpa, etten
sitä osaa. Sinä tiedät, että minä osaan. Taneli, sinä tiedät sen", hän
lisäsi, tarttuen vanhan ukko-Tanelin käteen.

Taneli nolostui niin, ettei saanut suustaan luotuista sanaa, ja
kyynelkarpalo vierähti hikihelmien sekaan hänen päivettyneelle
poskelleen.

— "Reippain marssisi nyt, Krymmi", jatkoi lentolainen, "ja sitten
taloon joka kynsi!"

Pitkä oli jono. Etumaisinna aivan Kryrumin jälkeen kulkivat Lentolan
patruuni ja vanha Taneli käsi kädessä. Eikä hän hellittänyt, ennenkuin
Taneli istui, pirtin pitkän pöydän yläpäässä eikä tarvinnut kuin
kättään ojentaa valitakseen, minkä halusi tarjottimelle kasatuista
jättiläisvoileivistä.

Pöytiä ja rahia jo pirtistä kannettiin, että tanssimaan sovitaan. Ja
Olli oli juuri lopettanut kolmannen voileipänsä, kun käsi laskeutui
hänen olalleen. Karoliina oli tullut.

— "Kas vain! Kotipuolen ihmisiähän täällä näkee", sanoi Karoliina.
"Tulin karjakkoa tervehtimään, veneellä, ja satuin paraiksi taikoihin.
Mennäänkö kotiin yhtä matkaa?"

— "Kyllä Karoliina tunnetaan", virkkoi Ville hänen poistuttuaan. "Minä
olen ihan varma, että hän on tullut meidän tautta. Ja niin tottumaton
soutaja. Ajatelkaapas, nyt vain soutaa hurautamme tästä emmekä tarvitse
maanteitse kiertää. Emmekö sentään anna hänen tanssia, minkä ikinä
jaksaa?"

Kun Krymmi alkoi soittaa, olivat Karoliina ja Ville ensimäisiä
lattialla. Olivathan he vähän kuin paripuolet, sillä Karoliina oli
melkein kaksi vertaa Villeä suurempi, ehkä enemmänkin, jos painosta
päätetään. Mutta ei siitä kukaan välittänyt.

Kun he olivat lopettanut, tuli Olli paikalla kumartamaan. Karoliinalla
oli jo ihan kuuma, aniharvoin hän tanssi, mutta kun Olli pyysi, ei hän
mitenkään voinut kieltäytyä.

Kukapa uskoisi, että Ville hetkinen sitten oli houkutellut Ollin
jäämään. Olli ei totta tosiaan ollut väsynyt. Vasta sitten kun Krymmi
muutamin hitain vetäisyin lopetti valssin, Ollikin lopetti.

— "Ville ja Olli ja Rainar eivät ole reippaita ainoastaan pellolla,
vaan myöskin oiva tanssittajia", sanoi Lentolan patruuni, otsaansa
pyyhkien.

Ehkei hän ollut huomannut Rainarin monasti sotkeutuneen tanssiessaan
isäntärengin Liisun kanssa. Ja kerran hän suin päin kaatui joutuessaan
nurkassa liian lähelle Karoliinaa ja Ollia. Sellaista saattaa sattua
paraimmallekkin tanssijalle semmoisessa ahdingossa ja tanssinhurakassa.
Kaakkuri meni mainiosti. Ville olisi suonut Malmin ja Toivosen olevan
näkemässä, sillä he sen olivat opettaneet heille. Rainar, joka ei sitä
tanssia osannut, päätti jo huomenna opetella. Sama oli, tanssiko hän
sinä iltana tai ei. Ainoa, jota hän mielellään olisi tanssittanut, ei
kuitenkaan ollut siellä. — Heidän kotiin tullessaan hän kai jo nukkui.
Ehkäpä jo nyt näki unta.

       *       *       *       *       *

Ruokasalin kello, joka jo oli pirtistä muutettu, löi yksitoista.
Äiti seisoi tuolilla korkean tammisen astiakaapin edessä ja oli
juuri pannut viimeisen kappaleen vierasastioita, jonka Elsa hänelle
antoi, ylimäiselle hyllylle, kun he kumpikin kipsahtivat kuullessaan
viulunsoittoa rannasta.

— "Karoliina ja pojat palaavat", sanoi äiti, "ja ovat ottaneet Krymmin
veneeseen. Ihan säikähdin. Niin, tämän päivän työt on tehty. Elsa,
juoksaseppas sytyttämään lamppu poikain huoneeseen, niin minä sulen
ovet täällä."

Elsa oli jo ulkona.

Puutarhassa oli niin pimeä, että Villen täytyi kulkea edellä
opastamassa Krymmiä, joka oli vennonvieras. Viulusta ei ainakaan
huomannut Krymmin monasti kompastuneen tullessaan liian lähelle
tienlaitaa. Komeasti ja kauniisti kaikui Napoleonin marssi Alppien yli
hiljaisen salaperäisessä puutarhassa.

Karoliina ja Olli kulkivat käsikkäin. Heidän perästään tulivat
Isontalon Fiina ja Mattilan nuori isäntä, joka myöskin oli veneessä
päässyt. Viimeisenä käveli Rainar, joka oli väsyksissä ja nukkunut
veneessä, niinkuin Ollikin. Hän mietti, mitähän talossa soitosta
sanotaan ja varsinkin, mitä eräs siellä siitä ajatteli, kun hän
yhtäkkiä huomasi Elsan vaalean puvun tien vieressä muutaman askeleen
päässä.

Elsa ja hän kulkivat viimeisinnä. Ja kun Rainar ihan kuin sattumalta
tarttui hänen käteensä, antoi hän hänen sitä pitää puutarhan veräjälle
asti. Mutta siinä Elsa kiskasi kätensä pois ja pyyhälsi toisten ohi
lamppua sytyttämään.




10.

JOULU.


Pakkastiaiset muuttivat uuteen taloon viimeiseksi. Ville ja Olli
jo luulivat niiden niin tulipaloa säikähtäneen, etteivät enää
milloinkaan uskalla sinne asettua. Mutta eräänä lokakuun aamuna kuului
raaputtamista ja naputtamista ilmatorvesta.

— "Talvi tulee", ennusti Malmi.

Ja taas hän oli oikeassa.

Paria päivää myöhemmin kiilsi koko lahti talon alla tummansinisenä
kuvastimena. Ensimäinen riite oli niin huonoa, että Olli melkein heti
kupsahti polviaan myöten järveen, kun koetteli, kestikö jää jo toista
jalkaa.

Seuraavalla viikolla Plyhti jo ajoi jäitse myllyyn. Varovasti hän ajoi,
ja varovasti Kimo laski jalkansa jäälle. Mutta se oli vahvempaa kuin
oli luultukaan. Oli taas täysi talvi.

Heti pohjoistuulikin saapui jäämerestä. Se kierteli nurkkia, ravisteli
ovia ja ikkunoita ja tutki kaikki raot ja liitokset. "Tässä talossa ei
aavistakkaan, minkälainen ilma ulkona on", ihaili äiti monasti, kun hän
ommellessaan näki lumen juoksevan jäätä pitkin tai pyrypilvien kiitävän
pelloilla.

Oiva talo se oli kaikistakin. Entä miten vähä halkoja tarvittiin
entisiksi! Usein olivat Ville ja Olli jo niin ajoissa halonvedon
lopettaneet, että ennättivät pitkälti ajella, ennenkuin Karoliinan
lyhty maitokammarista välkkyi.

— "Taitaa olla huonot työnansiot", sanoi Karoliina täyttäen heidän
maitotuoppinsa piripinnaksi.

— "Jo vain", vastasi Ville, "paljoakin huonommat kuin viime vuonna."

— "Sen sijaan on muuta työtä enemmän", selitti Olli koulua ajatellen.

Mutta oikeastaan se lukukausi luiskahti pikemmin ja helpommin kuin he
olivat luulleetkaan. Ihmeellistä oli, että useimmat aineet muuttuivat
sitä hauskemmiksi, mitä pitemmälle ennätti.

Sekin on sanottava, että muistutusvihkoa vain ani harvoin tarvittiin.
Tosin silloin kerran se mustepullon ja Ollin hihan kolina. Olli
näet opettajan kahvilla ollessa halusi nähdä, miten Leeni kirjotti
— Leenikin oli koulunkäyntinsä alottanut. — Mutta sen vertaista ei
kukaan muistanut joulun lähestyessä, ei ainakaan juuri joulunaattona.
"Ahkeruuden ja hyvän edistyksen kehotukseksi", oli isä kirjottanut
_Oikean Robinpoika Kruusen_ kanteen, jonka kirjan Olli sai
joululahjaksi.

Vihtori-eno oli tullut. Hänen matkalaukkunsa oli raskaampi kuin
milloinkaan ennen. Siltä tuntui pojista, jotka kantoivat sen uuteen
vierashuoneeseen. Sitä paitsi oli reessä ollut vielä koko joukko
kääröksiä. Leenillä oli syli niin täynnä, että muuan suuri käärös
vierähti eteisen lattialle. Hän oli onnettomista onnettomin. Vaikka
olisi vielä ollut särkyvä! Hän ei uskaltanut edes ajatellakkaan erästä
esinettä, joka juuri olisi voinut olla sellaisessa rasiassa.

Ville koki häntä lohduttaa. Hän ravisteli kääröstä hellävaroin ja
kuunteli. "Kyllä se on niin hyvästi laitettu, että ole vain huoleti",
hän sanoi. "Muistelehan, miten rajusti Miina joululahjat viskaa, eikä
niistä ole mikään särkynyt. Ja kaupoissa ne kyllä ovat tottuneet
käärimään. Lastuvilloihinhan ne usein panevat särkyvät."

Leeni uskoi, ettei mitään ollut särkynyt. "Masurkka oli puuvilloissa",
hän lohduttautui ja pyyhki kyyneleensä esiliinansa nurealle puolelle.

Rainar oli lähettänyt suuren kopan pikatavarana. Se tuli perille
iltapäivällä joulunaattona. Viime hetkessä. Jos asemapäällikkö ei olisi
puhelimella ilmottanut, olisi se saatu vasta pyhäin jälkeen. Mutta
Antti sen Eiralla pian pyyhälsi kotiin.

Se oli osotettu Villelle. Mutta Olli auttoi purkaessa. Siinä oli
joululahjoja, siististi käärittyinä valkeaan paperiin ja huolellisesti
lakattuina, äitille ja isälle ja tytöille ja Karoliinalle ja Hannalle
ja Miinalle. Kahdessa kääröksessä luki: Isäntärenki Malmi, Metsola.
Toisessa oli varmaan kirja, mutta toinen, pienen pieni, tuntui moneen
paperiin käärityltä rasialta. "Ehkäpä siinä on yhtä kauniit kellonperät
kuin on Lentolan isäntärengillä", arveli Ville, joka tiesi enemmän kuin
oli tietävinäänkään.

Olipa siellä käärös Antillekkin eikä Plyhtikään jäänyt ilman.
"Käännäppä päätäsi toisaanne", kehotti Ville huomatessaan Ollin nimen
suuressa kääröksessä.

Olli siirsihe ikkunan luo. Hän painoi kasvonsa ikkunaan ja varjostaen
käsillään koetti katsella pimeyteen. Ville tuikkasi kääröksen koppaan,
johon he joululahjansa kokosivat.

— "Lentolan suuressa salissa on joulukuusi varmaankin jo sytytetty",
sanoi Olli. "Joka ikkunasta valo loistaa."

— "Tässä on sinulle osotettu käärös", kiehitti Ville. "Siinä lukee:
_paikalla annettava Ollille_."

Silloin oli Ollin vuoro koettaa saada Villelle tulevat kaksi kääröstä
huomaamatta vasuun.

Kopan pohjalla oli pitkä kirje heille molemmille. "Se on päätetty!"
huusi Ville kirjeen luettuaan. "Hän tulee heti uudelta vuodelta ja
rupeaa lukemaan meidän kanssa ja jää maalle ijäksi."

— "Jos hiukkasta aikaisemmin olisi se tietty, niin olisin haravan
sijasta tehnyt hänelle joululahjaksi lapion", päivitteli Olli. "Sinä
olit viisas, kun valmistit kirveenvarren. Sitähän tarvitaan aina."

— "Onpa totisesti hyvä, että on oma harava", lohdutti Ville. "Pian se
talvi luiskahtaa."

Samassa raotettiin ovea ja Leeni kurkisti huoneeseen. "Oletteko
valmiit, pojat? Äiti sytyttää kohta kuusen."

Hän oli niin hieno ja niin siisti ja silitetty ja suittu, ettei oikein
tiennyt, missä käsiään pitäisi.

— "Leenistä ainakin näkee, että nyt on joulu", tuumi Ville.

Vihtori-eno ja isä istuivat salissa ja puhelivat. Leeni oli jättänyt
oven auki. Joka sana kuului.

— "Vaikea kestää! Mitä!" sanoi Vihtori-eno kiihkeästi. "Olosuhteet
muuttuvat ihan sietämättömiksi. Ajatteles viimeisiä nimityksiä. — Ei
ole puhetta kestämisestä, vaan siitä, mateleeko onnenonkijain joukkoon
vai —"

— "No niin", kuului äitin iloinen ääni. "Ei valtiollisia asioita
joulunaattona. Nyt minä kutsutan väen pirtistä ja sitten sytytetään
kuusi ja olemme taas kerran lapsia lapsien joukossa."

— "Tai ottaa eron", lisäsi isä noustessaan.

— "Ja pysyy rehellisenä ja vapaana miehenä, joka ei taivu", sanoi
Vihtori-eno.

— "Jota eivät ihmiset milloinkaan taivuta", lisäsi isä, "ja joka
muuttaa maalle ja hankkii oman turpeen ja ojittaa soita."

— "Tulevain sukupolvien hyväksi", nauroi Vihtori-eno.

— "Juuri niin", virkkoi isä, "tulevain sukupolvien hyväksi."

— "Entäpä Vihtori-eno ostaa Sulkolan, kun hän virasta eroaa", toimesi
Ville. "Oletko valmis, poika, niin mennään? Sammuta sinä lamppu, niin
minä tyhjennän meidän joululahjakopan suureen vasuun eteiseen."

Olli painoi mennessään ruokasalin oven kiini eikä pakkastiainen
ilmatorvessa kuullut sen enempää. Se oli juuri nukahtanut, kun
häikäsevä valovirta heijastui lumesta ja herätti sen. Säikähtyneenä se
kavahti pystyyn. Mutta sitten se muisti, että joulukuusihan se oli. —
Kuului veisuuta. Selvästi erotti Elsan ja Villen kirkkaat äänet ja isän
kauniin veisuun. Mutta paraiten kuului Antin syvä ääni, joka hartaasti
veteli vanhaa, kaunista jouluvirttä, niin tasaisessa tahdissa, että
joka vain kerrankaan lienee kuullut hänen matkivan rakuunarykmentin
soittokunnan bassotorvea, se ehdottomasti muisti maalahtelaisen valkean
hevosen selässä.

Veisuu vaikeni. Oli hiljaista. Pakkastiainen pöyhistelihe yöksi, painoi
päänsä syvään siipien väliin ja nukahti. Se ei edes kuullut Villen ja
Ollin huoneeseen tuloa, vaikka he puhella hurpattivat ja nauroivat.
Turvallisesti ja suloisesti se nukkui, kunnes kulkuset alkoivat kilistä
maantiellä, kun kirkkoväki hämärissä joulukirkkoon ajoi.

Pakkastiainen — poikain huoneen ilmatorvessa asuvan pakkastiaisen hyvä
tuttava — kertoi minulle paljon tästä Metsolassa asuessani.

Osan kuulin väsyneeltä, myöhästyneeltä nuorelta kottaraiselta, joka
sumuisena syysiltana Hiidenmaan lähellä laskeutui laivan yläsillalle
juuri minun vartijavuorollani, ja jolle minä sitten annoin vapaan
matkalipun Stettiniin.

Osan juttelivat minulle västäräkit ja lehtokertut ja pääskyset ja
muut Suomen muuttolinnut, jotka Afrikkaan matkatessaan lepäsivät
mantelipuussa sen vanhan kiviaidan yläpuolella — muistattehan? —
jossa sisiliskoisä ja sisiliskoäiti viihtyivät niin hyvin, etteivät
milloinkaan muuanne ikävöineet.

Loput olen nähnyt ihanissa unelmissa onnellisista lapsista, jotka
kunnioittavat isäänsä ja äitiänsä ja kasvavat maansa kunniaksi.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSOLAN POJAT: MAALAISELÄMÄÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.