Title: Morsian
Author: Emilie Flygare-Carlén
Translator: Antti Rytkönen
Release date: May 30, 2022 [eBook #68206]
Language: Finnish
Original publication: Finland: Arvi A. Karisto
Credits: Tapio Riikonen
Kirj.
Emilie Flygare-Carlén
Suomentanut ["Bruden på Omberg"]
Antti Rytkönen
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.
Ruukinpatruuna Kemner oli perinyt ruukin tiloineen isältänsä, jolle omaisuus oli siirtynyt esi-isiltä. Niin pitkälle kuin muistettiin ja kuultiin puhuttavan olivat Kemnerit aina saaneet sen tunnustuksen, että he eivät toimineet uutterasti ainoastaan omaksi hyödykseen, vaan myöskin paikkakuntansa hyväksi.
He olivat, isästä poikaan, olleet hyviä ihmisiä, hyviä maanviljelijöitä, hyviä isäntiä ja myöskin, kuten sanottiin, hyviä taloudenpitäjiä. Heitä oli sitäpaitsi alettu pitää erittäin ymmärtäväisinä ihmisinä, joilla ei ollut koskaan mitään sellaisia aatteita, mitä jokainen ei ymmärtäisi, ja jotka harvoin ajattelivat syvälti muita asioita kuin heidän omaansa, pitäjän, paikkakunnan tahi läänin taloutta. Tosin he politikoivat rahtusen, mutta itse asiassa se oli ainoastaan viatonta ajankulua totilasin ja tammipelin ääressä. Ja kun oli kirjoitettava nimi ensimäiseksi johonkin avustuslistaan, jolla kerättiin varoja hyväntekeväiseen tarkoitukseen, kuten koulutalon rakentamiseen tai uuteen tientekoon, silloin piirrettiin sukunimi Kemner korkealla ja leveällä käsialalla, jotta pitäjä, paikkakunta ja maa saivat tietää, että Kemnerit eivät koskaan vetäytyneet syrjään, milloin asianharrastus ja anteliaisuus oli kysymyksessä.
Mennessään naimisiin oli nykyisellä ruukinpatruunalla, Johannes Kemnerillä, se toivomus, että hänen jälkeläisensä olisivat joka suhteessa hänen ja esi-isiensä kaltaisia. Mutta ensiksikin hänellä oli se kova onni, että hän menetti molemmat vanhimmat poikansa, joilla näytti olevan paljon hyviä taipumuksia ja joista kaikin puolin näytti tulevan oikeita "isänsä poikia"; ja toisekseen hänelle tapahtui se merkillinen kiusa, että kolmas eli Karl August, joka pian jäi ainoaksi lapseksi, ainoaksi perilliseksi, mahdollisimman suuressa määrin erosi siitä luonteesta, luonnonlaadusta ja niistä aatteista, jotka Kemnereille siihen asti olivat olleet ominaisia. Jo lapsena poika osoitti itsepäisyyttä, joka nosti isän sotajalalle häntä vastaan ja jonka parantamiseksi hän vuorotellen käytti patukkaa, nälkää ja pimeätä arestia, nimittäin kellarinporstuassa.
— Tämä ei mitenkään käy päinsä! — sanoi Agneta-rouva varoittaen. — Sinä teet hänet hulluksi. Hän puree pikemmin kielensä poikki kuin huutaa patukkaa tuntiessaan; hän kuolee kernaammin nälkään kuin pyytää ruokaa, milloin koetat häntä nälällä parantaa, ja pelkäänpä, että hän pikemmin lyö päänsä kellarinholviin kuin pyytää jälleen päästä ulos.
Karl August ei kuitenkaan tehnyt mitään kaikesta siitä; hän läpäisi onnellisesti jokaisen parannustavan, mutta parannusta ei juuri huomannut.
Silloin ruukinpatruuna alkoi saarnata järkeä. Mutta Karl Augustin mieli oli aivan kuin suljettu sille viisaudelle, joka läksi isän huulilta.
Kuitenkin tuli koko paikkakunnalle uutuutena tieto, että rikkaan ruukinpatruunan kummallinen poika lähetetään pois saamaan tietoa ja opetusta. Mutta kaikki ennustivat, että hänet pian lähetetään takaisin kotiin, koska hänet tunnettiin aivan liian hyvin, ja surkuttelivat sitä, että kunnon isä koettaessaan häntä kasvattaa sai niin huonon vaivojensa palkan.
Matkan päättäminen oli kuitenkin Karl Augustille mitä suurin onni. Kotona, isän nurinkuristen menettelytapojen ja äidin yhtä nurinkurisen hemmoittelun vaikutuksesta, hänestä helpostikin olisi saattanut muodostua aivan sellainen, jollaiseksi herra Kemner tyrkytyksillään tahtoi hänet kasvattaa. Karl Augustin mieleen jäi kuitenkin pitkäksi aikaa muutamia okaita varhaisimmasta lapsuudestaan saamansa nurinkurisen kohtelun johdosta.
* * * * *
Vuodet vierivät. Ja hämmästyksellä, joskin alussa hieman epäilevällä, ruukinpatruuna otti vastaan tiedot, että hänen poikansa oppilaitoksessa edistyi edistymistään; ja sensijaan, että Karl Augustin opettajat, kuten odotettiin, olisivat lähettäneet kuvauksia ja valituksia pojan uppiniskaisuudesta ja hurjapäisyydestä, valittivat he ainoastaan sitä, että hän umpimielisyydessään ja vakavuudessaan ei tahtonut ottaa osaa ikäistensä iloihin ja huvituksiin, ja että hän terveytensä uhalla liiaksi rakasti opintojaan.
— Kas vaan, enköhän sittenkin ymmärtänyt houkutella kultaa esille, — sanoi ruukinpatruuna tyytyväisenä sellaisiin tiedonantoihin. — Niin, niin, näin kyllä, miten asianlaita oli, vaikkakaan en tahtonut ennustaa ennen aikojaan. Mutta mitä, Agneta, luuletkaan, että hänestä olisi tullut, jos olisin antanut hänen kasvaa yli olkainsa? Nyt hän, Jumalan kiitos, osaa käyttäytyä, ja minä toivon, että hän kiittää minua siitä!
Virkamiehen ura ei tullut nuorukaiselle koskaan kysymykseen: siinä asiassa sekä poika että isä olivat yhtä mieltä. Ja yhdenkolmatta vuotiaana, yliopisto-opinnot päätettyään, Karl August palasi alkaakseen auttaa isää ruukin hoidossa ja tilan viljelyksessä.
Aluksi kaikki meni hyvin. Karl August hillitsi makuaan, ja seurasi isän tahtoa uskollisesti kaikessa. Ja kaikkialla ruukinpatruuna Kemner kehui poikansa laajoja ja syviä tietoja ja puhui lakkaamatta Englannin-matkasta, jonka Karl August vastaisuudessa oli tekevä syventyäkseen maanviljelykseen. Siitä matkasta varmaan olisi tullut tosikin, jos se yksinomaan olisi riippunut isästä. Karl August ei kuitenkaan osoittanut mitään matkustushalua: tosin hän tutkiskeli kaikkia maataloutta käsitteleviä kirjoja, joita isä hänelle määräsi ja antoi, mutta meren yli ei kannattanut lähteä tietojaan täydentämään — sen hän uskoi ja sanoi. Mikä väsyttävä tutkinto hänellä sitten olisikaan kestettävänä!
Hän olisi kyllä ilomielin matkustanut, niin, maailmankin ympäri, mutta ei siten, että sielu ja mieli oli sidottu vanhaan ruukkiin ja jokaiseen turvepalaan. Ei, vaan vapaana. Mutta joskin isä nyt antoi pojalle hänen mieheniälle kuuluvan arvonsa ja ennen kaikkea hänen läsnäollessaan hillitsi entistä kiivauttaan, niin oli kuitenkin itse perintökahleissa jotakin, mikä esti nuoren miehen tuntemasta itseään vapaaksi.
Neljä vuotta oli nyt kulunut hänen kotiinpalaamisestaan; mutta tätä aikaa ei likimainkaan kaunistanut toimelias elämä, joka olisi erikoisesti soveltunut tulevalle ruukinisännälle. Se halu ja tahto ottaa osaa isän toimiin, joka hänessä oli alussa kytenyt, oli vähitellen kadonnut, ja Karl Augustin alinomaisena ja rakkaimpana tehtävänä oli nyt metsästäminen ja kalastaminen — tarjosihan Kemnerin tila, joka oli Itämeren viljavimmilla rannoilla, runsaasti tilaisuutta siihen.
Isän suhde poikaan oli vuosien kuluessa melkolailla muuttunut. Jokin hänen sisimmässään oli kuitenkin sanonut, että hänessä itsessäänkin oli syytä siihen hitauteen, joka ilmeni Karl Augustin luonteessa. Jos ukko siis joskus nurisi, niin nurisi hän ainoastaan vaimolleen; Karl Augustin kotiin tultua hän oli leppoisa ja kysyi aina, miten metsästys tahi kalastus oli onnistunut. Tosin hän silloin tällöin puhui Englannin-matkasta ja kaikista "ulkona maailmassa" olevista oivallisista laitoksista, kuten ruukinpatruunalla oli tapana sanoa; mutta huomattuaan ettei Karl August erittäin innokkaasti puuttunut haasteluun, lopetti hän vähitellen tämän puheenaiheen.
Eräässä asiassa ukko kuitenkin teki lakkaamatta muistutuksia: ne koskivat pojan vastahakoisuutta seuraelämään. Ruukinpatruuna oli aina ollut sitä mieltä, että mies, jolla oli suuri rautasulattimo ja laajat tilukset, oli tavalla tai toisella velvollinen esiintymään. Hän tahtoi, että hänen rakas Lindaforsinsa, jossa hän itse, hänen isänsä ja isoisänisänsä olivat eläneet ja olleet, olisi kaikkina aikoina tunnettu vieraanvaraisuudestaan, rikkaudestaan ja hyvinvoinnistaan — kuitenkin kaikki viisaasti järjestettynä — ja sanalla sanoen, että Lindaforsin tulisi olla paikkakuntansa ensimäisiä kartanoita.
Mutta sekä tätä asiaa koskevat luennot että yksityiset huomautukset luisuivat Karl Augustin korvien ohi. N.s. "vierailuilla" hän oli harvoin tai ei koskaan, ja jos taloon tuli "vieraita", niin hän näytti hyvin kiusaantuneelta, varsinkin jos tulijat olivat nuoria neitosia. Jos vain hänen äitinsä sanallakaan mainitsi, että joku neitonen oli "tähystellyt häntä", saattoi olla varma, että asianomainen neiti, mikäli Karl Augustista riippui, ei sen koommin saanut enää häntä nähdä.
Agneta-rouva tiesi kuitenkin varsin hyvin, milloin hän sellaista puhui: silloin näet olivat kysymyksessä sellaiset tytöt, joita hän ei sietänyt, — jotka olivat köyhiä ja kauniita ja joiden hän sen vuoksi pelkäsi laskevan verkkonsa — kietoakseen hänen poikansa. Mutta parissa muussa tilaisuudessa, kun kaksi rikasta neitiä tuli vierailulle, sanoi viekas äiti vastoin todellisuutta: "Nuo ylpeät hanhet eivät vilkaisseetkaan sinuun — eivät näyttäneet edes tietävän, olitko huoneessa vai et!" Ja samojen neitien tultua toistamiseen Karl August istui ujostelematta paikoillaan.
Mutta mitäpä Agneta-rouva sillä voitti — niin, sen että Karl August sitten selitti, ettei hän ollut koskaan nähnyt surkeampia tytönkasvoja eikä koskaan kuullut sellaista hölynpölyä.
Rouva Agneta pudisti epätoivoisena päätänsä: hän ei tiennyt, miten hän koskaan saisi vaimoa rakkaalle Karl Augustilleen — hänelle, jolle linnunhoukutuskuva oli paikkakunnan jokaista naismuotoa kauniimpi.
— Vierashuoneessa on vieraita, — huusi Agneta-rouva Karl Augustille. — Ja sinähän olet kiltti poika etkä juokse tiehesi heti, kun tuolit lykätään pöydästä. Etkö kuullut, että vaunut vierivät pihalle?
Karl August vain hymyili ja meni mukana seurusteluhuoneeseen. Siellä Agneta-rouva esitteli hänet kahdelle vanhalle tuttavalle naishenkilölle, jotka eivät kuitenkaan olleet yksin, vaan mukanaan äsken kotiin saapunut sisarentytär, kaunis tyttö, molempien rikkaiden tätien perijättäreksi sanottu.
Siitä voimakkaasta punasta, joka levisi tytön kasvoille Karl Augustin tehdessä hänelle kumarruksensa ja lausuessa hänelle muutamia kohteliaita sanoja, teki hän sen johtopäätöksen, että lapsiparka varmaankin aavisti joitakin tätien ja hänen rakkaan äitinsä suunnitelmia hänen poikamies-vapauttaan vastaan ja että nämä suunnitelmat sisältyivät myöskin nuoren neitosen viattomiin mietteisiin.
Arvaamalla vain puolittain kaiken tämän sai Karl August heti täydellisen selvyyden siitä, miten kaikki oli tapahtunut. Ja vilkkaudesta, millä Agneta-rouva ja hänen molemmat vanhemmat vieraansa aterian jälkeen kuiskuttelivat, äiti nuoren neidon ja toiset nuoremman Kemnerin kaikista ansioista, hän saattoi päättää tällä kertaa arvanneensa aivan oikein.
Karl August oli jäänyt sisälle ja jutteli todellakin nuoren tytön keralla, mutta niin hitaasti ja vakavasti, ettei toisen tarvinnut erehtyä.
Ruukinpatruuna näytti puolueettomalta ja pysytteli konttorissaan.
Hyvästeltäessä Lindaforsin perhettä pyydettiin mitä nopeimmin tulemaan vastavierailuille. Ja niin kauan Agneta-rouva vatkutti asiaa rakkaalle pojalleen, että hän vihdoin tuli mukaan. Mutta se vierailu tulikin sekä ensimäiseksi että viimeiseksi. Sillä nyt äidilliset tarkoitusperät ilmenivät niin selvinä, että Karl August kotimatkalla näki tarpeelliseksi selittää, ettei hän vielä koskaan ollut tavannut sellaista tyttöä, jota hän halusi vaimokseen tai edes saattaisi sietää.
— Se johtuu siitä, ettet sinä, rakas poikani, tahdo oppia tuntemaan ketään. Mutta jos vain koettaisit, niin… Niin, niin, älä näytä niin epäluuloiselta ja hämmästyneeltä. Olen nähnyt sinunkin vertaisesi naisvihaajan rakastuvan korviaan myöten.
— En ole mikään naisvihaaja, äiti! Tahtoisin päinvastoin tarinoida noiden nuorten naisten keralla, jollei heillä olisi sitä tyhmää luuloa, että minä muka olen heihin ihastunut.
— Vai niin, luuletko siis heidän antavan niin suurta merkitystä muutamille vaivaisille sanoille?
— Jolleivat he, niin ainakin heidän äitinsä, isänsä ja tätinsä ovat siihen valmiit. Juuri sen vuoksi minä olen niin haluton lähentelemään.
— Mutta, hyvä Jumala, sittenhän sinä et koskaan saa tilaisuutta lähestyä nuorta tyttöä, vaikka pitäisitkin hänestä — sillä varmaankaan et koskaan saa käsiisi mitään romaania, tarkoitan tyttöä, jolla ei ole tukea eikä turvaa ja on köyhä kuin kirkonrotta.
— Niin, melkeinpä sellainen se saisi olla.
— Ahaa, miksipä ei. Sinulla on mielijohteesi, ja silloin saattaisit paljoa varmemmin saada myöntävän vastauksen ruukkisi ja tilojesi tähden. Sen, jolla itsellään ei ole mitään, täytyy aina katsoa, että hän tekee hyvän naimiskaupan.
Se nuoli ei mennyt aivan harhaan päämäärästään.
Karl Augustille ei mikään ajatus olisi saattanut tuottaa suurempaa kiusaa kuin se, että joku tahtoisi hänet hänen isänsä rikkauksien ja laskelmoimansa perinnön vuoksi. Se nainen, johon hän mahdollisesti joskus sattuisi rakastumaan, kenties valehtelisi hänelle rakkautta, päästäkseen rikkaaksi ja arvossapidetyksi rouvaksi.
Äidin tekemistä huomautuksista hänen sydäntään jo paisutti pahastus: olihan äiti, joka tarkoin tunsi naiset, avoimesti lausunut sen, mitä hän itse salassa pelkäsi.
— Sinä vaikenet, — sanoi Agneta-rouva katsellen poikaa, joka miettiväisenä tuijotti avaruuteen.
— Minusta tuntuu tuskalliselta, että te, äiti, olette riistänyt minulta ainoan tyydyttävän ajatukseni: nimittäin sen, että saattaisin löytää köyhän tytön, joka rakastaisi minua itseni vuoksi.
— Loruja, lapseni, turhia haaveita. Eivätkö muut kuin köyhät tytöt saata rakastaa sinua itsesi vuoksi… Tiedätkö, rakas poika, mistä olet saanut sairaalloisia mielijohteita? Niin, juuri noista filosofia-kirjoista, joita veit mukanasi metsään. Hyi, millaisia oppeja niissä olleekaan! Isä ei koskaan vilkaissutkaan sellaisiin.
— Sen kyllä uskon — ja tämä nuori neiti on teille, äiti, hyvin mieluinen.
— Niin, paras Karl Augustini, hänen kanssaan tekisit oikein hyvän naimiskaupan; mutta — lisäsi Agneta-rouva vaatimattomassa viekkaudessaan, — sanotaan, ettei hän halua mennä naimisiin.
— Se on ikävä uutinen niille, jotka mahdollisesti häntä katselevat. Mutta niihin minä en kuulu, sillä vaimoa, jolla on kaksi tätiä, en koskaan ota, olipa hän vaikka taivaan enkeli!
Agneta-rouva ei enää uudistanut keskustelua. Mutta tämä naimisehdotus, paras kaikista, mitä hän oli tehnyt, oli hänen sydämellään siinä määrin, että hän lopuksi pani isänkin liikkeelle. Hänen lähetystyönsä ei kuitenkaan onnistunut sen paremmin: Karl August antoi jyrkästi kieltävän vastauksen eikä muuttanut päätöstänsä sittenkään, kun äiti kaikkein syvimmässä salaisuudessa uskoi hänelle, että neito oli häneen onnettomasti rakastunut, ei syönyt eikä nukkunut, yöt päivät vain itki, kun eivät hänen tunteensa herättäneet vastakaikua.
Päästäkseen kaikesta tästä kiusasta, jokapäiväisistä saarnoista, murheellisista muodoista ja vetistetystä, päätti hän tehdä ripeän ratkaisun, joka vapauttaisi hänet koko avioliitto-kurjuudesta.
— Olen aikonut, — hän eräänä päivänä alotti, mentyään omasta alotteestaan isänsä luokse pajaan ja seurattuaan häntä sieltä, — olen aikonut mennä hieman katselemaan maailmaa, jollei isällä ole mitään sitä vastaan?
— Eihän, herran nimessä, minulla ole mitään sitä vastaan, rakas poikani. Lähinnä oivallista ja viisasta avioliittoa, joka on sinut muuttava, et saattaisi koskaan tehdä mitään parempaa. Mutta itse asiassa olen tyytyväisempi, että ensiksi teet matkan; kehoittaisin sinua käymään Englannissa!
— Ei mitään ulkomaanmatkaa tällä kertaa. En kuitenkaan vastaa kieltävästi siihen ehdotukseen, mutta nyt aion joka tapauksessa omaksi huvikseni hieman katsella omaa maatani.
— Yhdistämällä siihen samalla hyödyn — ainakin jos niin sopii, — väitti ruukinpatruuna vastaan.
— Niin, tuottakoon se molempia — minulla ei ole mitään sitä vastaan!
— Mutta sinä kenties et myöskään tee mitään sen tarkoitusperän saavuttamiseksi! Matkalla tulee nähdä asiat selvästi ja juuri sellaisina kuin ne ovat eikä sellaisina miksi ne nurinkurinen mielikuvitus tekee; sillä silloin muodostuu ainoastaan vääriä kuvia, joita yksikään viisas ihminen ei tunne.
— Ymmärrän tarkoituksenne, isä: minun on jätettävä runollinen aines syrjään ja katsottava paljain silmin?
— Luoja varjelkoon katsomasta mitenkään muutoin, ja terävin silmin lisäksi… Kuuleppa, poikani, ehdottaisin sinulle, että pitäisit päiväkirjaa!
— Päiväkirjaa, — toisti nuori mies, kasvoissaan selvä vastenmielisyyden ilme. — Varjelkoon, isä, minä en suinkaan aio pitää mitään päiväkirjaa!
— No, sepä kumma. Mutta miksi et?
— Koska minusta tuntuu hullunkurisimmalta ja vastenmielisimmältä, mitä saatan ajatella, että joka päivältä merkitsisin ajatukset ja vaikutelmat, joita minulla on ollut, ja sitten monien päivien kuluttua lukisin: Kesäkuun 21 p. ajattelin, sanoin ja tein niin, 22 p. tein sen, ja sitten jälleen sen ja taaskin sen — ja sitä samaa koko matkan. Tulisin ikäänkuin pimeänaraksi nähdessäni kaikkien näiden kuolleiden ajatusten kummittelevan vastassani paperilla ja muistellessani, mitä hullutuksia on ollut mielessäni tahi olen tehnyt.
— Mutta, rakas poikani, sinä olet nyt, kuten useimmiten, eri mieltä isäsi kanssa ymmärtämättä häntä. Tarkoitukseni ei suinkaan ole, että sinun pitäisi kirjoittaa muistiin kaikki hullu… kaikki ne asiat, joita sinä ajattelet, sillä silloin olen varma, että siitä tulisi päiväkirja, jota minä en ymmärtäisi — ja se ei ole päiväkirjan tarkoitus.
— No, mikäs isästä on sen tarkoitus?
— Niin, päiväkirja, muistelo, on muitta mutkitta selostus, ei kuten sinä sanot ajatuksista ja vaikutelmista, vaan tapauksista, oikein todellisista, joita me elämme, ja sitä lähinnä paikoista, joiden ohi matkalla kuljemme. Niinpä sinä esimerkiksi tulet kaupunkiin. Jos se on merikaupunki, niin saatat aina laskea saavasi hyvän vastaanoton, sillä meidän rautamme on tunnettu ja saavuttanut suosion kaikkialla, mistä sitä voi laivalla lähettää, ja sellaisille lankuille, joita Lindaforsista saadaan, saa etsiä vertaa! No, hyvä; tultuasi kaupunkiin katselet satamaa, kirkkoa, raatihuonetta ja muita merkillisyyksiä, joista sitten on hauska kertoa, ja käydessäsi kaupunginasukkaiden luona saatat aina jollakulla sanalla ohimennen mainita meidän tuotteittemme suunnattomasta vaihdosta, — eihän se haittaa. Liikeasioita ei ole koskaan syrjäytettävä! No, maalla sinä taas kohtaat kaikkein suurimmat hauskuudet, jos vaan tahdot huvittaa mieltäsi: toisella tilanhaltijalla on joku laitos aina erilainen kuin toisella, ja jos huomaat jotakin, millä on erityinen arvo ja merkitys, niin yhtäkkiä sinulla on päiväkirjasi esillä, ja sinä panet sen muistiin. Etkö nyt ymmärrä päiväkirjan tarkoitusta?
— Ymmärrän, mutta se lisää vain minun vastenmielisyyttäni sellaisen pitämiseen, sillä niin ikävää kuin onkin nähdä vaikutelmiaan kirjakaapeissa vankoissa kansissa, niin vieläkin paljoa sietämättömämpää olisi katsella tuollaisia rihkamoitsijalaskelmia! Mutta minä kirjoitan sensijaan kirjeen silloin tällöin, ja mikäli kykenen, teen selkoa näkemistäni ja siitä mitä minulle tapahtuu.
— No, kiitos siitä — onhan sekin tyhjää parempi. Mutta lupaa minulle, ettet kirjeissäsi, joiden tiedät olevan niin rakkaita sekä äidille että minulle, kovin paljoa esitä tuollaista kamaa, minkä tiedät minulle vastenmieliseksi.
— Koetan muistaa sen, isä. Mutta minä en määrää mitään aikaa: kirjeet saavat tulla silloin kun minulla on halu kirjoittaa.
— Hyvä, hyvä. No, mihin aiot lähteä?
— Sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää. Hevonen saa määrätä matkan maantielle saavuttuamme. Ensi taipaleelle otan kyydin kotoa.
— Hm, hm! — mutisi ruukinpatruuna. — Mitähän jos minäkin olisin ollut samanlainen nuorena!
Matkapäivänä ruukinpatruuna puolisoineen seurasi lähtevää poikaa tienristeykseen, nähdäkseen kumpaan suuntaan hevonen lähtisi. Tehdäkseen valinnan vieläkin vapaammaksi Karl August heitti ohjakset käsistään ja liittyi isän ja äidin seuraan.
Näyttää kuin nuoren herran oma hevonen olisi johonkin määrin tottunut omin neuvoin ratkaisemaan asiat, sillä määräystä odottamatta se jyrkällä päättäväisyydellä kääntyi vasempaan, vaikkakin lähin kaupunki oli oikealla…
— No, mitä ennustat tästä alusta, äiti? — kuiskasi ruukinpatruuna paremmalle puoliskolleen.
Ja Agneta-rouva vastasi hurskaasti: — Ihminen päättää ja Jumala säätää, ja sentähden en tahdo mitään ennustaa.
Poika hymähti vastaukselle. Ja hellästi syleillen hän erosi vanhemmistaan, joita hän mielestään ei koskaan ollut rakastanut ja kaivannut siinä määrin kuin nyt, eron hetkellä. Ja jotakin tästä oli kirjoitettu siihen lippuun, jonka renki toi mukanansa, palatessaan hevosineen ensimäisestä majatalosta.
Pari viikkoa oli kulunut Karl Augustin lähdöstä.
Ruukinpatruuna tähysteli turhaan postilaukustaan luvattua ensimäistä kirjettä ja purki sitten aina rajuilmat vaimolleen. Agneta-rouva elähdytti mieltänsä yksinäisyydessään puhdistamalla pojan huonetta ja harjaamalla rakkaita linnunkuvia, jotka kaikessa tuttavuudessa seurustelivat muutamien todelliseen lintusukuun kuuluvien täytettyjen kuuluisuuksien vieressä, seinällä Karl Augustin sohvaa vastapäätä olevien metsästysaseiden yläpuolella ja sivussa.
Patruunattarella ei ollut koskaan tapana valittaa kovaa kohtaloaan, sillä hän, mikäli itse sanoi, oli saanut sen kokemuksen, että naiset ilmeisesti olivat luodut vahinkoja eivätkä vahingot naisia varten. Tämän johtopäätöksensä sekä lisäksi levollisen ja ymmärtäväisen mielenlaatunsa vuoksi ei Agneta-rouvalle luonnollisesti koskaan pälkähtänyt päähän ääneen huokailla Karl Augustin vaitiolon johdosta tahi antaa aviomiehen rahtuakaan huomata tuntemaansa rauhattomuutta. Miehen raivotessa hän oli ääneti, ja tämän ollessa vaiti hän taas hyräili pientä laulunpätkää, jota oli laulanut ensimäisessä nuoruudessaan siihen suloiseen aikaan, jolloin sininen kosinta-hännystakki näki päivänvalonsa ja sittemmin saavutti niin suuren menestyksen. Tämä laulunpätkä lämmitti ja innostutti ukon sydämen siinä määrin, että hän eukon laulaessa hymyili ja sanoi usein:
— Alappa uudestaan, Agneta!
— Alappa uudestaan, — nyökäytti hän eräänä päivänä sohvan kulmasta, kun
Agneta-rouva sukankudoksen ääressä viritti säkeistön laulusta:
"Nään silmistäsi sun
toist' että rakastat…"
Mutta maantieltä kuuluva kärryjen ratina tiesi postilaukun tuloa, ja silloin laulu lakkasi.
Ruukinpatruuna nousi ja sanoi ponnekkaasti: — Nyt on lähes kolme viikkoa kulunut — tänään, Herran nimessä, täytyy tulla kirje.
Ja kirje tulikin.
— Luetko ääneen? — kysyi vaimo ja näytti niin levolliselta kuin suinkin se voi näyttää, joka on tottunut hillitsemään tunteitaan.
— Miten tahdot, eukkoseni… Paksuudesta päättäen se tuntuu olevan varsin sisältörikas. Kunpa se nyt vain sisältäisi jotakin järkevää, joka olisi lukemisen arvoista!
— Et ansaitse mitään kirjettä, ukkoseni, kun noin puhut! — huudahti Agneta-rouva, joka ei sietänyt tuollaisia purkauksia. Ja aivan kuin hänen huomautuksensa olisi täytynyt toteutua, olikin asian laita ruukinisännän suureksi pahastukseksi ja hämmästykseksi se, että paksu kirje oli sanalla sanoen paljasta paperia. Karl August oli näet kirjoittanut suurelle kirjoituspaperiarkille, mutta itse kirjettä oli vain neljännessivun verran. Se kuului seuraavasti:
"Rakkaat vanhemmat!
Kymmenen päivää olen ollut Grennassa, ja sen ihana asema on saattanut minut aivan haltioihini. Täällä se piilee korkean, pikku viidakon peittämän vuorenharjanteen juurella; joka hetki tämä näyttää uhkaavan romahtaa pienten puutalojen päälle. [Nuori matkustajamme ei käynyt Grennassa eilispäivänä. Monia vuosikymmeniä on siitä kulunut. Tekijä.] Pidän tästä kaupungista. Sillä on ainoastaan yksi katu, niin että melu ei paljoa häiritse, ja suuresti nautin sydämessäni nähdessäni, miten kullakin on kotinsa edessä sirot ja siistityt pikku puutarhansa…"
— Kaikkia loruja! — keskeytti ruukinpatruuna.
— Tuota ei kai kukaan tiedä entuudestaan! Eiköhän hän ole käynyt pormestarin luona — minä olen Grennan pormestarin vanha tuttu; ja olisinpa tiennyt hänen matkustavan sinne, niin olisin antanut hänelle suosituskirjeen.
— Ehkä siitä kerrotaan jotakin etempänä, isä — ethän ole vielä lukenut loppuun.
— Niinpä kaiketikin! Ei, ehei, ei mitään vierailuja! — Ja ruukinpatruuna jatkoi:
"Muuten ei minulle näinä päivinä ole mitään merkillistä tapahtunut…" — Sen uskon helkkarin hyvin! — mutisi ukko ja lykkäsi silmälasejaan ylös ja alas. — Mitäpä sellaisille tapahtuisi, jotka eivät kiinnitä huomiotaan mihinkään — … "Minä en ole onnistunut pääsemään kenenkään ihmisen tuttavuuteen…"
— Tuollainen, tuollainen…
— Ole nyt vaiti ja lue loppuun! — keskeytti Agneta-rouva hänen huudahduksensa. — Eihän hänkään saata juosta yltympäri kaupunkia ventovieraiden ihmisten perässä — hänen kaltaistaan ei ole tekeytyä tuttavaksi sillä tavalla!
— Aivan totta, ystäväni. Ja koska se ei ole hänen kaltaistaan, niin ei hänen tarvitsisi liikahtaa paikoiltaan, sillä hän ei näe kylässä enempää kuin kotonakaan.
— Mutta oletko nytkään oikeudenmukainen, hänhän kirjoittaa, että siellä on sieviä pikku puutarhoja?
— Sieviä pikku puutarhoja, niin, — matki ukko suurella taitavuudella eukkonsa herkkää puhetta. —. Sepä tosiaankin ansaitsee mainitsemista. Mutta lukekaamme loppuun:
… "Ja miten hauskaa ja turvallista onkin tuntea olevansa näin yksin itsensä kanssa"… — Vai niin, sekö on hauskaa ja turvallista!… "Sitten olen käyttänyt aikaani katsellakseni täällä lähistöllä olevia nähtävyyksiä. Tarkoitan etusijassa Visingsötä, sen aikakauden elävää muistomerkkiä, jolloin aatelismiehellä oli laajempi valta kuin monella entisajan pikkukuninkaalla, ja sitten manterella vastapäisellä kallionkielekkeellä olevaa Brahe-rakennusta, tuota vanhaa kummitusta, joka melkein lahoavassa kaavussaan kenties vielä kestää vuosisatoja ennen hautaansa vajoamista.
Matkustan nyt nauttimaan Vetterin ympäristöistä. Enemmän toiste — nyt vain ehdin vakuuttaa olevani edelleen isän ja äidin altis
Karl August."
— No, saitko tietää mitään? — kysyi ruukinpatruuna, äänessään hieman ivallinen sävy. — Saitko tietää, miten hän voi, mitä hän tekee, millaisia tuttavuuksia hän on hankkinut tai pikemmin karttanut? Eikö tämä ole aivan samaa kuin emme olisi saaneet kirjettä ollenkaan!
— Ei suinkaan, ystäväni, sehän oli rakas pikku kirje! — tuumi rouva. —
Anna se minulle, jotta yksikseni jäätyäni saan sen lukea.
— Ylen mielelläni. Mutta tiedän kyllä, että hän olisi löytänyt parempiakin aiheita. Sillä vaikka Grenna onkin pieni kaupunki, niin se harjoittaa kuitenkin melkoista karjakauppaa, ja minä olisin halunnut kuulla yhtä ja toista siitä!
Jo kahdeksan päivän kuluttua saapui uusi, Hjo'ssa päivätty, jonkun verran pitempi kirje.
Kun ruukinpatruuna ei ollut sisällä kirjeen saapuessa, avasi Agneta-rouva sen ja luki iltahämyssä seuraavat rakkaalta pojaltaan saapuneet rivit:
"Taasen kirjoitan, ja nyt pienoisesta länsigötalaisesta Hjo'n kaupungista, joka uittelee jalkojaan Vetterin kirkkaassa lähteessä, mutta jolla ei ole niin erikoista asemaa kuin Grennalla. Senkin ympärillä on luonto kuitenkin mitä kaunein. Eräs seikka minulla on kuitenkin Hjo'ta vastaan: kiusallinen hieta kaduilla, jotka eivät tiedä mitään kiveämisestä. [Tästä on tehtävä sama huomautus kuin Grennasta. Ajatelkaammepa vain meidän aikamme monivuotista edistystä, kun teollisuudella on siivet ja rautatiet kulkevat halki vuorten ja laaksojen. Tekijä.] Täälläkään en tunne yhtään ihmistä; mutta kaikkein kasvoilla, jotka kohtaan, on suopean hyväntahtoisuuden ilme. Ne näyttävät siltä kuin tahtoisivat sanoa: Älä kulje kuin mikäkin erakko; vaan kysy, niin annamme sinulle vastauksen! Mutta minun on kuitenkin vaikea yhtyä heidän käsityskantaansa — enkä myöskään tiedä, olisiko minulla sitten yhtä hauskaa kuin nyt yksikseni.
Joka aamu ylös noustuani — ja se tapahtuu varhain — menen jollekulle sillalle katselemaan, miltä Vetter kunakin päivänä näyttää. Vetter on järvistä kauneimpia, mutta myöskin oikullisimpia. Toisen kerran se on peilityyni, niin läpinäkyvän kirkas, että voisi selvästi eroittaa kalat syvyydestä, ja toisen kerran se taas varustautuu taisteluun tavalla, joka saattaisi itse Itämerenkin suosionosoitukseksi päätänsä nyökäyttämään. Silloin Vetter ei ole leikkisä; ja joskin se on ainoastaan järvi, niin täytyy syvällä ihailulla katsella, miten suurenmoinen se on raivossaan. Mutta — sitten tulee iltahetki. Jos silloin seisomme sen rannalla, katselemme suoraan sen yli itään päin, näemme taajaharjanteisen Ombergin, miten se kohottaa pitkälleulottuvan ruumiinsa tuon sinertävän reunan yli; näemme valkoisina kimaltelevat kirkot, ja vihdoin, auringon vaipuessa mailleen, vaalean juovan vedenpinnalla — se jäi, sanoo kansa, pyhän Birgitan askelista, kun hän kulki Vadstenaan — me näemme kaiken sen, ja silloin täytyy tunnustaa, että Vetter kaikissa muodoissaan tarjoaa tauluja, joita mieli ei voi koskaan unohtaa.
Hjo'n eteläisen tullin vieressä, aivan järven lähellä, minä seison usein n.s. Kasakkamäellä, missä palautan muistiini mitä sattumalta olen saanut siitä kuulla. Narvan tappelun jälkeen, kun joukko venäläisiä vankeja tuotiin Ruotsiin, sijoitettiin tänne viisikolmatta kasakkaa. He kuolivat täällä; ja kun kirkon hallintomiehet eivät suoneet heille lepopaikkaa vihityssä maassa, haudattiin heidät toinen toisensa jälkeen kaupungin eteläpuolella olevalle hietatöyräälle. Mutta heillä ei ole siellä mitään rauhaa, ruotsalaisessa mullassa; usein öisin, kun Vetter peittyy sumu- ja usvavaippaansa, nähdään (tarujen mukaan), miten nuo viisikolmatta kasakkaa kuun kelmeässä valossa pitkine keihäineen ja kevyessä asestuksessa ratsastavat järven yli, kunnes vihdoin katoavat itään, kohti kotoista ilmansuuntaa. Minustakin tuntui kerran, iltahetkenä, meren kajastellessa ylen voimakkaasti, kuin olisin nähnyt heidän levottoman joukkonsa — — — Lopetan kirjeeni tänään ja jatkan huomenna…
Vihdoinkin saatan sanoa solmineeni erään tuttavuuden. Joka päivä olen turhaan tähystellyt laivoja ja merimiehiä: täällä on ainoastaan muutamia vähäpätöisiä veneitä. Mutta eilisiltana tultuani rantaan näin sataman edustalla hyvässä taklauksessa olevan kaljaasin, ja oikea merimies hauskassa meritakissaan seisoi sillalla. Se teki minulle oikein hyvää, ja me pääsimme pian juttusille. Hän valitti kalliita luotsausmaksuja ja vaikeaa kanavamatkaa, joka oli ensimäinen mitä hän koskaan oli tehnyt, ja armottomasti hän kiroili Vetterin merikorttia, johon ei ole merkitty mitään maihinnousupaikkoja, ja niin muodoin täytyy käyttää luotseja, vaikka muuten selviytyisi itsekin aivan hyvin. 'Minulle, niin totta kuin tahdon olla kunniallinen mies, maksaa enemmän kuin 50 pankkoriksiä se että olen saapunut tähän viheliäiseen parranajovatiin. Mutta jos pääsen kunnialla pois, niin ei purteni hevin tänne palaja!'
Ja siinä kaikki, mitä minulla tähän asti on kerrottavaa. Muuten voin erinomaisesti ja matkustan huomenna, jos tuuli on suotuisa, Ombergiin.
Ainaisella pojan rakkaudella isän ja äidin
Karl August."
Oli hauskaa nähdä Agneta-rouvan kasvoja hänen tutkiskellessaan tätä kirjettä. Alun hän kuittasi jokseenkin vähällä, mutta päästyään sanoihin: "Vihdoinkin saatan sanoa solmineeni tuttavuuden", rupesi hän jo kuvittelemaan mielessään pientä romaania. Saatammepa senvuoksi käsittää hänen mielenkarvautensa, kun hän huomasi, että tuttavuus, sensijaan että olisi koskenut jotakuta perheenisää ja tämän rikkaita kauniita tyttäriä, muitta mutkitta supistui vanhaan laivuriin, ja siinä koko kirjeen loppu! Seuraavasta kirjeestä hän luonnollisesti saattoi odottaa vieläkin vähemmän; mitäpä olisi kerrottavaa matkasta jollekin vuorelle! "Niin, niin, kaikki mitä Karl August kirjoittaa, on kyllä hyvää ja rakasta ja hauskaa — mutta olisi hän kuitenkin saattanut olla melkoista hauskempi ja laajasanaisempi!"
Mutta ruukinpatruuna sanoi kotiin tultuaan ja luettuaan kirjeen: — Se oli sentään jotakin, rakas Agnetani! Huomaan hänen tulevan tarkkaavaisemmaksi, ja se mitä hän kirjoittaa laivurista, on varsin hyvää: se todistaa, että hän alkaa harkita näkemiään ja kuulemiansa. Ja joskin tuo kuunsäteitä, kasakkoja ja pyhää Birgittaa koskeva loru olisi joutanut olemaan poissa, niin kirje on kuitenkin hyvä sellaisenaan. — Täytäpä piippuni, Agneta, ja anna minulle hieman juomista.
Kärsimättömämpänä kuin koskaan ennen ruukinisäntä odotti sitten seuraavaa kirjettä, joka tulikin kohdakkoin. Laajemmalti kuin kumpikaan edellinen se sisälsi jotakin molemmista niistä asioista, jotka ukon oli tapana jakaa terveeseen järkeen ja loruihin.
Kirje oli jälleen päivätty Hjo'ssa ja kirjoitettu iltaa jälkeen Karl
Augustin paluun Ombergista.
"Rakkaat vanhemmat!
Nyt saatan sanoa eläneeni — niin, eläneeni kokonaisen vuorokauden
täynnä sanomatonta iloa!
Mainitsin viime kirjeessäni aikovani Ombergiin. On niin houkuttelevaa
katsella läntiseltä rannalta itäiselle; sinne todellakin aivan ikävöi.
Vuokrattuani eräänä aamuna itselleni veneen ja saatuani pari merimiehen-alkua hoitamaan purjeita tahi airoja — kumpia vain tarvittaisiin — nousin puolelta päivin alukseen, mukanani matkakarttani, näköputkeni ja pari mielirunoilijaani, kuluttaakseni niiden seurassa aikaani järven yli kuljettaessa.
Tuuli, jota aluksi saattoi sanoa välttäväksi, tyyntyi vähitellen siinä määrin, ettei purjeita tarvittu. Ja sen sanon: hyvä oli, ettei käynyt päinvastoin. Sillä en tiedä, olisiko minua haluttanut nähdä näiden hiljaisten merimiesten varustautuvan ankaraa myrskyä vastaan. Valmistautuessaan irroittamaan purjeet tahi käärimään ne kokoon, osoittivat he niin suurta tottumattomuutta vesilläoloon ja niin suurta hentoutta airoja pidellessään, että uskalsin hieman ilmaista tyytymättömyyttäni. Mutta he olivat hyvänahkaisia rahjuksia ja vastasivat aivan levollisesti: 'No, jollei mene niin nopeasti, niin meneehän sen verran hitaammin!' Eikähän siihen ollut mitään vastaanväittämistä. Ja kun ei tullut mitään tuulenpuuskaa, jonka avulla, kuten he lausuivat, tuntui kuin joku juoksisi ja lykkäisi takaapäin, silloin vene lipui ylen hiljaa ryhdittömien aironvetojen voimasta, niin että minulla oli hyvää aikaa tarkastella miehistöni eleitä. 'Kas niin, Kalle, nyt otamme hieman vahvistusta!' lausui toinen toveri ja kohotti viinapullon huulilleen, pienissä sirrottavissa silmissään sellainen himon tuli, että tuskin luulin sen sammuvan koko puolituoppisen sisällyksestä. 'Se on tietty', vastasi Kalle ja tarttui vuorostaan pulloon. Mutta kun he sitten laskivat pullon pois, huomattiin, että he olivat vain maistelleet sen verran kuin hienoin neito. Heidän miehevyytensä puolustukseksi täytyy minun kuitenkin mainita, että tätä maiskuttelemista uudistettiin ainakin joka neljännestunti, josta myöskin seurasi, että pullon kärpäset pian joutuivat kuiville. Mutta korppu, joka oli heidän välissään teljolla ja aina naukun jälkeen kulki suusta toiseen, oli ainoastaan puoliksi jyrsitty, meidän saapuessamme Hevossaaren majataloon, joka on aivan vuoren eteläpuolella.
Siirryttäessä lännestä itään näkee koko ajan, miten suurenmoinen Omberg vähitellen aukenee yhä selväpiirteisempänä, ja seisoessa näiden pystysuorien vuoriseinämien edessä, jotka vaipuvat aina neljänsadan jalan syvyydelle veteen, valtaa ehdottomasti hämmästys ja ihailu mielen. Tämä syvyys — siinä on Vetterin syvin kohta — ynnä se seikka, että Omberg on muutoin laakealla rannalla, on antanut aihetta siihen rohkeaan oletukseen, että tällainen vuorijättiläinen on jossakin maanmullistuksessa vedenpohjasta ilmoille singonnut. Oli miten oli, siinä se nyt — valtavana muistopatsaana purjehtijoille — majesteetillisesti kohottaa yli koko seudun maitten ja vesien tuon mehevän metsän ja nuorteiden niittyjen seppelöimän päälakensa.
Päivänlaskun aikana saavuimme Hevossaareen; ja saatuani huoneen ja hieman virvokkeita vuokrasin pienemmän veneen soutaakseni rotkoihin. Tässä merkillisessä vuoressa on näet niin suuria onkaloja eli holveja, että niistä mahtuu aivan hyvin sisään.
Sen kaltaista iltaa ei sieluni koskaan unohda. Koskaan ei ole silmäni yhdellä kertaa nähnyt eikä luultavasti ikänä saa nähdä sellaista taivasta, sellaista vettä, niin sanomattoman suurta ja runsasta suloa.
Veneen soljuessa vedenkalvoa, jota ei yksikään tuulenhenkäys saanut väräjämään, hehkui läntinen taivaanranta veressä ja kullassa, ja veri ja kulta virtasi veden pinnalla. Airot eivät ammentaneet vettä, vaan purppuraa. Takaamme kumotti kuu suuresta punasinervästä pilvestä, joka muodostui kevyiksi, haavemaisiksi olennoiksi, ja mikäli vene eteenpäin vieri, kelluivat kuunsäteet perässä, saadakseen suudella pieniä kristallimaisia kuplia, jotka iltarusko reunusti helmillä, kaikkia meren koralleja kauniimmilla.
Ja tässä loisteliaassa yössä seisoivat — tämä vesi jalustanaan ja taivas telttanaan — jättiläisvuoren harmaat seinät jyrkkine varjoineen; ja mitä lähemmäksi me saavuimme, sitä valtavampana ammotti meitä vastaan kuilun synkeä kita.
Pysähdyimme Rödgavelin rotkon eteen, joka on huomattavin kaikista.
Itse aukon eli holvikäytävän edessä, joka on melkein gootilaista tyyliä — vuoren on luonto tältä kohdalta tosiaankin sellaiseksi muovannut — ovat molemmat toisistaan jonkun matkan päässä olevat murtuneet kallionlohkareet suurenmoisena verhona, joka ryhmyillään varjostaa käytävää. — Sen ulkopuolelta, vasemmalta, pääsee päivänvalo sisällekaartuvasta kulmaseinästä, joka on haljennut kahtia ja siten muodostunut kahdeksi suunnattomaksi kaistaleeksi; näiden välitse taivas pohjoisesta lähetti kelmeänkeltaisen valojuovansa, hälventäen siten avaran eteisen hämärän.
Mutta yö peitti pian Ombergin ja sen maanalaiset asunnot; vain vuorenhalkeamasta hohti illan viimeisen hehkun heikko kajastus. Vuoresta kuului huokauksia; kenties vangitut vuorenhenget siellä valittelivat tahi ehkäpä Omna-kuningatar, jonka mukaan muinaistarina on antanut vuorelle nimen, silloin holvin hiljaisuudessa rukoili.
Minä tuskin hengitinkään, ainoastaan näin ja tunsin, kun vene hetkisen pysähdyttyään soljui mustaan kuiluun. Vesi löi holvin louhia vasten, airojen loiskeeseen vastasi kallioiden kumea kaiku. Huokaukset kuuluivat yhä voimakkaampina ja tuntuivat tulevan milloin syvyydestä, milloin yläpuolellamme olevista särmikkäistä reunuksista. Olimme nyt Rödgavelin rotkossa. Mutta minä tahdoin sen vielä kauniimmaksi. Nousin maihin 6—7 kyynärän pituiselle säikälle, johon tein tulen rotkon syvennykseen lukemattomista merkillisennäköisistä pikku kivistä muodostuneelle röykkiölle — olin näet ottanut mukaani risuja — ja kun liekki hulmahti ilmoille, valaisten tämän vuorisataman, korkeakaarisen katon suihkulähteestä poreilevat helminauhan kaltaiset pisarat, kauempana välkkyilevän veden, veneen ja seurassani olevat kaksi miestä, niin minut valtasi tunne, joka on liian suuri kielin kerrottavaksi. Käännyin tuleen päin, katselin ylemmäksi kallioseinämien syvennyksiin ja huomasin suureksi ihmeekseni ison linnun, joka oli etsinyt suojansa eräästä halkeamasta. Haukka istui siinä kuolleena komerossaan.
Miksi se oli sinne lentänyt? Miksi ilman vapaa asukas oli etsinyt leposijansa maan syvimmistä uumenista? Oliko myrsky ajanut sen tänne, vai oliko vesi noussut niin korkealle, että oli ahdistanut sen pimeään vankeuteensa? Vai oliko se iän uuvuttamana täältä hakenut viimeisen leposijansa, erakko-parka, joka väsyneenä vapauteen ja elämään, surren kadotettua puolisoaan, oli tahtonut piillä veljiään? Kukapa sen tietää? Ei kukaan… Otin kuolleen haukan: sen siivet tulevat mukanani kotiin.
Nousin jälleen veneeseen ja soudin vesille. Ulkona oli kuu kohonnut sammuvan iltaruskon sijalle. Vesi oli jälleen saanut luonnollisen värinsä ja lepäsi siinä tummansinisenä. Rotkon nuotiosta liekki loimusi yhä kirkkaampana, kipinät hyppelivät sinne tänne holvin hämärässä, ja kauas vesille näkyi nuotion kajastus.
Jatkoimme matkaamme vuoren juuritse pohjoiseen, missä lukuisat muut rotkot houkuttelivat meitä pysähtymään, mutta ainoakaan ei ollut niin ihmeellinen kuin Rödgavelin rotko."
Niin pitkälle ruukinpatruuna ja Agneta-rouva olivat päässeet lukiessaan tätä Karl Augustin kirjettä, jota ukko oli luvannut puolisolleen olla minkäänlaisilla huomautuksilla keskeyttämättä, oli siinä mitä oli. Mutta äkkiä hän rikkoi kaikki lupaukset ja hyvät aikeet; ja voimakkaasti huutaen "siunaa ja varjele, jos olen milloinkaan kuullut moista kuutamolorua" arvoisa ruukinpatruuna purki ilmoille kaiken sen kärsimättömyyden, joka niin pitkän ajan oli kuohunut hänen mielessään.
— No, mitä nyt? — kysyi Agneta-rouva, joka oli huomannut rajusään olleen tulossa.
— Lempo ties — minä en tiedä! Mutta sen ainakin saatan sanoa, että ainoastaan rutihullu täyttää kokonaista kaksi taajaankirjoitettua sivua pelkällä iltaruskolla, kuutamolla, purppurapilvillä ja vuorenhaltioilla; että itse paholainen on mennyt poikaan! Eikös hän aiota niin järkevästi, että luulisi kirjeen viisaan ihmisen kirjoittamaksi — tunsin sydämeni aivan ilosta sykähtelevän. Mutta sitten hän yhtäkkiä syöksyy virtaan, joka on pajan vieressä olevaa koskea vuolaampi, ja millä hän sitten myllyään käyttää? Niin, ainoastaan mielikuvilla, tunteilla, kuolleilla haukoilla ja muulla lorulla, joka kyllä saattaa soveltua rakkautta kaipaavalle tytölle, mutta ei koskaan minun ruukkini ja…
— Ja sinun kahdenkymmenen tilasi perilliselle! — täydensi Agneta-rouva.
— Haa, juuri niin, kahdenkymmenen tilani! Niitä ei kylvetä eikä korjata haukansiivillä ja purppuraviljalla! Mikä viheliäinen lörpöttelijä… Anna minulle piippu ja lehdet!
— Silloin luen toisen puolen hiljaa.
— Sen saat jättää tekemättä — saatat kyllä odottaa huomiseen. Siinä ei ole juuri mitään uteliaisuutta herättävää.
Mutta sanomalehdillä ei ollut mitään hauskempaa kertomista, tahi ruukinpatruuna unohti pahastuksensa ja tosiaankin halusi kuulla kirjeen lopun — lehdet yhtäkaikki heitettiin pois, ja sanoen "no annetaanhan tulla loppukin", ruukinpatruuna jälleen otti esille Karl Augustin kirjeen.
Hymähtäen äiti täytti lasin helmeilevällä oluella ja tarjosi ukolle. —
No; mitäs muuta tuo rakas poika sitten kirjoittaa?
— Ahaa, — vastasi isä pitkäveteisesti pyyhkien suutansa — sinä panet mainiota olutta, Agneta! En luule Lindaforsissa enää valmistuvan mitään sellaista sinun lähdettyäsi… Mutta kuulehan nyt!
… "Olin yön Hevossaaressa, ja seuraavana aamuna läksin hyvissä ajoin maan puolelta katselemaan vuorta, mikäli jäi aikaa. Sen juurella on luonto mitä rehevin, tie kiemurtelee halki aaltoavien viljavainioiden, siellä on kukkivia niittyjä ja notkoja ja kokonaisia pyökkimetsiä; eivätkä mieltä suinkaan vähimmän kiinnitä Alvastran luostarin jylhät rauniot…"
— Luoja varjelkoon, — keskeytti ruukinisäntä, — kun hän nyt pääsee isännöimään tuolla luostarinröttelössä, niin silloin saamme sanoa kaikelle järjelle jäähyväiset.
— Rakas Johannes, olisi kylläkin parempi, että sinä olisit vaiti ja lukisit, kuin että noin alinomaa keskeytät huomautuksinesi, jotka eivät juuri ole niin erityisen viisaita. Luostarista saattanee nyt ainakin sanoa: "Jumalan kiitos, ettei sellaisia enää ole olemassa!" ja se olisi heti järkevää puhetta.
— Loruja — ole vaiti ja kuuntele!
… "Menin vanhaan luostarikirkkoon, jonka toinen holvi on puoleksi säilynyt ja jota monien vuosisatojen vanhat valtavat pylväät vielä tukevat. Kuuntelin miten puut suhisivat sen raunioiden ympärillä, mistä muinoin niin moni rukoushuokaus lähetettiin ilmoille; ja minä tunsin itse, että voisin tässä rukoilla anteeksi ja katua monta erehdystäni, monta tekoani, monta mennyttä hetkeäni, ja sitte tunsin mieleni niin ylentyneeksi, että melkein olisin ollut valmis yhtymään kaikkiin ilman laulajiin, jotka puiden latvoissa visertelivät…"
— Hm, — sanoi ruukinpatruuna, — toivon että tuo todellakin lankeisi hyvään maahan. Mutta jatketaanpa edelleen.
… "Olen katsellut koppien jäännöksiä ja huokaillut niiden kanssa, jotka kerran täällä kaipasivat elämän iloja ja riemuja; olen nähnyt holvin, jonka minä — koska se on osittain kirkon sisällä — kuvittelen mielessäni olleen sen huoneen, missä nuori noviisi otettiin vastaan, kun hän oli vaihtanut maallisen puvun nunnavaippaan, uhrautuakseen kirkolle, luopuakseen maailmasta ja elämästä — — Mutta minä ajattelen isää ja keskeytän…"
— Jumala siunatkoon sinua siitä, poikani — se oli parasta mitä saatoit tehdä! Kuitenkin, rakas Agneta, minä olen nyt tyytyväinen luostarissakäyntiin; luulenpa että hänellä todellakin tuolla holveissa on ollut järkeviä ajatuksia.
… "Lähenin lähenemistäni vaellukseni keskipistettä. Minun piti vielä varhain aamulla käydä katsomassa n.s. 'Päälakea', voidakseni oikein nauttia näystä, joka minua odotti. Mutta päästyäni vuorelle täytyi minun hankkia itselleni opas. Pysähdyin erään portin ääreen, josta lähtevä lehtokuja vei matalaan, punaiseksimaalattuun, yksikerroksiseen rakennukseen. Loistaessaan aamuauringon valossa se maalaisena vaikutti hyvin puoleensavetävästä. En kuitenkaan tullut astuneeksi sisään, sillä eräs torpparinpoika, joka samalla tuli kävellen, tarjoutui minulle näyttämään tietä. Häneltä sain tietää, että se oli ylijahtimestarin virkatalo. Lähdettyäni sieltä tunsin todellista kaipuuta: en ole koskaan nähnyt mitään taloa, johon minulla olisi ollut niin suuri halu astua sisälle…"
— Eikö hän ole peräti hullu? — kysyi ruukinpatruuna ja pysähtyi vedotakseen vaimoonsa. Ja tällä kertaa Agneta-rouva tyytyi vain vastaamaan: "mitäs joutavia!" mutta vastustava ääni oli niin laimea, että ukko jo päätteli rakkaan Agnetansa ajattelevan asiaa juuri samoin kuin hän itsekin.
… "Nyt en enää tahdo väsyttää isää ja äitiä kuvauksillani; mainitsen ainoastaan, että minä, tehtyäni vaivattoman vaellukseni vuoren erilaisten puiden latvojen alla, saavuin huipulle, missä sain yli odotusteni nousevan palkinnon. Tuossa tuokiossa saatoin kääntää katseeni Itä-Göötanmaasta Länsi-Göötanmaahan, Smoolannista Nerikeen. Näin kuusi kaupunkia, lähes viisikymmentä kirkkoa, ja loitoimpana läntisellä taivaanrannalla häämöitti Kinnekulle. Vetter oli jalkojeni juuressa kuin suuri, pingoitettu kangas, ja tähän kankaaseen kudottuina säteilivät auringon loistossa sen huomattavimmat kaunistukset: Visingsö toisella puolella ja toisella ihmeellinen Neitsyt pienine kalliosaarineen. Tosin kaikki tämä, etenkin idässä aukenevan silminkantamattoman näköalan yhteydessä, oli varsin ihanaa — mutta minun täytyy kuitenkin myöntää, ettei sieluni, enempi kuin silmänikään, saanut mitään lepoa. Se oli liian aavaa.
Aamupäivä oli jo pitkälle kulunut, kun vaelsin alas, ohimennen katseltuani salaperäisen Omna-kuningattaren hautaa peittäviä lukuisia nimiä. En ole koskaan sietänyt tätä merkkipaikkojen tuhraamista, enkä millään muotoa olisi tahtonut piirtää vähäpätöistä nimeäni kaikkien niiden kenties yhtä vähäpätöisten joukkoon, joita siellä oli ennen.
Kulkiessani tummanvihreätä tietä alas ajattelin tosin yhtä ja toista — mutta muistan, ettei isä erikoisesti rakasta tuollaisia haaveellisia mietteitä, jonka vuoksi ne syrjäytän. Tahdoin käydä katsomassa 'Yhtätoista pyökkiä' ennenkuin sanoisin jäähyväiseni vuorelle — ja täällä minua vihdoinkin kohtasi pieni seikkailu… Mutta mitä näenkään, kello on kymmenen ja tunnin kuluttua lähtee posti täältä Hjo'sta. En ehdi nyt muuta kuin sanoa, että jatkan ensi kerralla. Jumala siunatkoon teitä, isä ja äiti! Teidän
Karl August."
Tosin Agneta-rouva oli, kuten aikaisemmin mainitsimme, kunniasanallaan luvannut, ettei hän koskaan valittaisi pettyneistä toiveista; mutta joskin hänen huulensa olivat ääneti, niin ainakin tällä kertaa hänen katsantonsa haastoi sitä selvemmin. Ja ruukinpatruuna, joskin itse hyvinkin uteliaana ja suutuksissaan siitä, ettei poika ollut alottanut kirjettään aikaisemmin, ei voinut pidättää sydämellistä nauruaan. — No, muoriseni, mitä sait tietää? Kun vain pääsimme niin pitkälle, että jotakin olisi tapahtunut — niin yhtäkkiä kello oli kymmenen ja posti valmis!
Vihdoinkin, jonkun ajan kuluttua, saapui jälleen kirje. Tällä kertaa ruukinpatruuna luki kirjeen ensiksi ja yksin! Sitten ei myöskään seurannut minkäänlaisia selvittelyjä.
Ukko jätti Agneta-rouvan yksikseen, ja äiti luki kiivaasti tykyttävin sydämin:
"Rakkaat vanhemmat!
Lopettaessani viime kirjeeni piti minun vaeltaa eräälle Ombergin paikalle, jota sanotaan 'Yhdeksitoista pyökiksi'.
Täällä kasvaa, kuten nimitys ilmaisee, pyökki, ja ylen ihmeellinen pyökki, jonka ikää ei tiedetä. Yhteisestä kannosta kohoaa kyynärän korkeudelta maanpinnasta useita jättiläismäisiä runkoja, joita ennen aikaan lienee ollut kaksitoista; ja sen vuoksi puu onkin saanut 'Apostolien pyökin' nimen. Mutta eräs haaveellinen talonpoika — niin kertoo tarina — piti pilkkana ja häpeänä sen, että Juudaksella oli paikkansa toisten opetuslasten joukossa, ja sen vuoksi hän hakkasi yhden rungon; sen jälkeen puu sai saman nimityksen, joka sillä on vielä tänäkin päivänä, nimittäin 'Yksitoista pyökkiä'. Nyt nämä yksitoista pyökkiä ovat kuitenkin lahonneet yhdeksäksi, joista kaiketikin kolme pian seuraa tovereitaan. Mutta kuusi jäljelläolevaa yhdessä muodostavat pienen kammion, johon voi mahtua 8—10 henkilöä, ja ne saattavat vielä kestää muutamia vuosisatoja.
Menin nyt katsomaan tätä paikkaa, jonka näkemistä yksikään matkustaja ei lyö laimin… Mutta kadun, että viime kirjeessäni nimitin seikkailuksi sitä, mikä oli ainoastaan mitä yksinkertaisin sattuma; senpä vuoksi saan nyt liittää sen 'oikaisujen' joukkoon."
— Ahaa, ajatteli Agneta-rouva vetäen syvälle henkeään, — tuleeko vanha ujous jälleen esille!
… "Ei, en joutunut siellä mihinkään seikkailuun: sattui ainoastaan, että minä lähtiessäni 'Yhtätoista pyökkiä' ympäröivästä puistosta katsahdin puuhun ja huomasin silloin tuossa pikku komerossa aivan nuoren tytön — niin, siinä kaikkityyni! En puhunut hänen kanssaan, hän ei edes huomannut minua; mutta paikalta, jolla seisoin, saatoin nähdä hänen jokaisen kasvonpiirteensä, ja saatanpa todellakin sanoa, etten koskaan ennen ole nähnyt niin kauniita kasvoja, niin hienoja, niin kirkkaita, niin lempeitä. Hän teki jotakin käsityötä, mutta antoi sen usein vaipua polvilleen silittääkseen pientä vaaleankeltaista vuohta, joka seisoi pystyssä puuta vasten ja siveli päällänsä hänen pikku jalkaansa. Väliin hän istui kuunnellen, miten muutamat siivekkäät ystävät puunlatvasta hänelle lauloivat. Hän alkoi itsekin laulaa, ja minusta tuntui kuin tuulenkannel olisi soinut hiljaisessa huminassa, ja tunsinpa, etten olisi väsynyt, vaikka olisin pysynyt piilopaikassani iltaan asti. Mutta katselinpa häntä miten paljon tahansa, en kykene sanomaan, oliko hänellä tumma vai vaalea tukka, oliko hänellä siniset vai mustat silmät, oliko hän pieni vai suuri, näin ainoastaan kokonaisuuden, ja tämä kokonaisuus minusta muistutti vestaalin kuvaa, joka ujona ja peläten kosketusta maan kanssa oli paennut sen ja taivaan välille.
Mutta äkkiä minua mitä epämiellyttävimmällä tavalla häiritsi räikeä ääni: 'Alma, Alma, mitä nyt, mitä tämä on — onko kello seisahtunut, mitä?'
En kykene kertomaan, miten minua kiusasi nähdessäni nuoren tytön sävähtävän kuin sähköiskusta! Tuossa tuokiossa hän lensi puusta; mutta ennenkuin oli saanut irti oksaan tarttuneen hameenpoimun, tuli eräs mies esille pensaista — ja noiden kasvojen, koko tämän henkilön veroista en ole myöskään milloinkaan nähnyt.
Huomasin hänet vanhahkoksi mieheksi, vieläpä melko vanhaksi, mutta hänen kasvonpiirteensä kuten koko käytöstapansakin osoittivat ihan harvinaista vilkkautta. Hän oli keskinkertaista pitempi, vankkarakenteinen ja kuitenkin solakka. Teräväpiirteiset kasvot osoittivat rohkeutta ja päättäväisyyttä, ja eloisat, tummat silmät, jotka loistivat ja säkenöivät kuin tuli ja liekki, osoittivat vireän sieluntoiminnan säilyneen vielä tällä iällä. Hänen yllään oli lyhyt tumma arkinuttu ja päässä vihreä kokardilakki. Toisessa kädessään hänellä oli piippu — ja kainalossa ruokokeppi [piirretty todellisuudesta. Tekijä.] — toisessa kello, jonka hän heti tulonsa jälkeen kiivaasti ojensi tyttöä kohti, samalla kun hän peräti ärtyisesti ääntäen ja elehtien komensi: 'näytä kelloasi!'
'Ah, isä', vastasi tyttö, 'en ymmärrä, miten saatoin noin unohtua!' Ja kumartuen hän painoi pikku huulensa vanhan herran käteen, joka — herra nimittäin — ei silti suinkaan sulanut ystävälliseksi, vaan hypähti syrjään, ikäänkuin tätä heltymistä peläten. 'Sinä olet tunteellinen hanhi, Alma, oikein sietämätön pikku hanhi, tuhat tulimmaista, joka et sovellu ylijahtimestarin tyttäreksi enempää kuin minun huonoin pyssyni… minun huonoin pyssyni, — etkö luule, että siitä on enemmän hyötyä kuin sinusta? Mitä? No vastaa, äläkä tuijota ruohoon noilla lemmikkisilmilläsi sensijaan että katsoisit isääsi!'
'Voi, isä!'
'Voi, isä — niin, siinä on kaikki mitä kykenet sanomaan, luulen ma! Toista oli äitisi, autuaasti nukkunut vaimo-vainajani: hän sai minut ärtymään kymmenesti päivässä. Hän oli oivallinen nainen, itse järjestys. Kylläpä hän olisi hävennyt sinua, jos vaan olisi elänyt ja nähnyt, ettet ollut muistanut tulla päivällispöytään etkä pitänyt ruokarauhaa; ja hän olisi hävennyt silmät päästään, jos sitten olisi nähnyt sinun seisovan tuolla tavalla kuin mikäkin madonna, sensijaan että vähän kieltäsi liikuttaisit.'
'Mutta mitäpä sanoisin, isä-kulta, kun olen näin hairahtunut?' kysyi tyttö ja koetti huomattavasti ponnistaen katsoa isäänsä silmiin.
'Mitäkö? Mitä hyvänsä — kun et vain ole vaiti!… Ah, minun autuas vaimoni! Söin kaksi kertaa niin paljon hänen eläessään: suutahdukset ärsyttivät ruokahalua — sellaista naista ei ole enää tässä maailmassa. Mutta mene nyt kotiin, ja pidä silmäsi auki: täsmälleen kello kolme sinulla on kahvi pöydällä!'
Juuri kun tyttö oli rientämäisillään pois, huusi isä hänet takaisin — ja minä olisin halunnut puristaa tuon kummallisen vanhan herran kättä, kun hän yhtä karkealla äänellä, joskin silmät olivat saaneet aivan toisen ilmeen, komensi: 'suutele minua!' Ja silloin tytär kavahti hänen kaulaansa, ja hänen hienot poskensa hehkuivat ilosta ja punastuksesta, kun isä laskien kätensä hänen leukansa alle suuteli häntä otsaan, jonka jälkeen hän nopeasti katosi metsätietä, ja tytär — pikku kili mukanaan — laskeusi mäkeä alas.
Kas, siinä koko seikkailuni! Olin nähnyt ylijahtimestarin tyttärineen.
Illalla menin Hjo'hon, missä viivyn vielä pari päivää silmäilläkseni takaisin suloiseen Ombergiin ja iltausvissa nähdäkseni, miten kasakkani ottelevat Vetterin ulapalla…
Teidän
Karl August."
— Ja siinä koko seikkailu, — sanoi Agneta-rouva kiertäen kirjeen moniin poimuihin. — Hän matkustaa kyllä näkemättä vestaaliaan. Voi minun yksinkertaista poika-parkaani, sinusta ei tule koskaan oikean seikkailun sankaria!
Mutta jätämme nyt Lindaforsin ja seuraamme Karl Augustia.
Kymmenen päivää Ombergista paluunsa jälkeen Karl August oli vielä
Hjo'ssa.
Joka päivä hän sanoi itsekseen: "Huomenna pitää ajatella matkaa", mutta huomispäivän tultua hän istui jälleen lempipaikallaan lehtevän rannan turvepenkillä, luoden silmänsä vastakkaisella rannalla olevalle vuorelle.
Herra ties eikö paikkakunnalla yleinen sananlasku: "ken on saanut Hjo'n hietaa kenkäänsä, ei hevin sieltä erkane", vihdoin olisi toteutunut Karl Augustissakin, jollei hän itse eräänä päivänä, aivan omatta syyttään, olisi joutunut erään arvoisan porvarin tuttavuuteen, joka kauan oli kiinnittänyt huomionsa yksinäiseen muukalaiseen ja nyt lähestyi häntä ainoastaan ystävällisestä halusta mahdollisesti tehdä hänelle jonkun palveluksen.
Puhe kääntyi ensiksi Vetteriin, sitten Visingsöhön sekä vihdoin Ombergiin ja sen ihmeellisyyksiin, vaikkakin Karl August salaisesta vastenmielisyydestä koetti sitä karttaa. — No, — sanoi kohtelias kaupunkilainen, — mitä piditte, herraseni, vuorihahmoista; eivätkö ne olleet luonnollisia — etenkin Neitsyt?
— Neitsyt? — toisti Karl August; ja jollei hän olisi muistanut vanhaa herraa, jolla oli salamoivat silmät ja harmahtava pörröinen tukka, olisi hän melkein ollut valmis lukemaan "Yhdentoista pyökin" ilmestyksen niiden utukuvien joukkoon, jotka silloin tällöin liihoittelivat hänen mielikuvituksessaan. — Mikä kumman neitsyt? — kysyihän tyyntyneempänä. — Onko se saari?
— Ei suinkaan, mutta itse vuoressa, meren puolella, n.s. "Läntisten seinäin" kohdalla riippuu tahi kurottautuu järven yli kumman näköisiä kallioita, jotka erilaisten muotojensa mukaan ovat saaneet enemmän tahi vähemmän sattuvia nimiä, kuten Neitsyt, Munkki, Saarnastuoli j.n.e. Niitä kalliohahmoja minä tarkoitan. Mutta Neitsyt ei ole mikään kivikuva, vaan kellertävä piirustus sileällä kallioseinämällä.
— Silloin tahdon matkustaa Ombergiin vielä kerran! — huudahti Karl August hänelle aivan harvinaisella vilkkaudella. Ja ylen tyytyväisenä siihen, että oli keksinyt niin hyvän verukkeen, jonka nojalla saattoi uudistaa käyntinsä, hän kohteliaasti hyvästeli uuden tuttavansa, kiitti tiedoista ja kiiruhti pois, laittaakseen kaikki matkakuntoon auringonnousuksi.
Sinä päivänä oli ilma hiostava sekä mailla että vesillä. Vetter oli niin levollinen ja tummansininen, että vene väkineen kaikkineen selvästi kuvastui sen kalvoon. Purjeiden käyttäminen ei tullut kysymykseen; ja päivä oli jo kulunut melko pitkälle Karl Augustin lähestyessä Hevossaarta.
Mutta ilman syytä ei Vetter ole tullut tunnetuksi oikullisesta vaihtelevaisuudestaan. Tuskin oli pieni tuulenpuuska alkanut pullistaa lerpallaan riippuvia purjeita, kun myrsky äkkiä puhkesi, ja Vetter oli kuin kiehuva pata.
Näemme kuitenkin Karl Augustin vakavan ponnistelun jälkeen nousevan maihin; ja iloisena siitä, että selviytyi onnellisesti vaarasta, sijoittuvan Hevossaaressa vanhaan asuntoonsa.
Kohta päivällisen jälkeen myrsky taukosi. Tuli jälleen täysin tyven, vieläpä mitä suloisin ja viehättävin ilma.
Sydän lämpöisenä ja avoimena luonnon vaikutelmille Karl August kulki lukuisain pyökki- ja lehmusholvien alitse Alvastraan päin, lakkaamatta harkiten keinoa, millä pääsisi ylijahtimestarin virkataloon. Mutta vaivasipa hän aivojaan miten hyvänsä, asia ei sittenkään hänelle selvinnyt. Sillä tuo peräti yksinkertainen keino, että menisi sisälle pyytämään lasillisen vettä, tuntui hänestä jokseenkin narrimaiselta, kun hän kerran tuli kuuluisalta luostarilähteeltä. Mutta kuitenkin, jollei mitään muuta ilmenisi, hän päätti voittaa ujon saamattomuutensa, joksi hän sitä itse nimitti: päätti astua ainakin portista puistikkokäytävään. Kaikki muu sai jäädä sattuman varaan.
Samalla kun sankarimme kuljeksi näissä ajatuksissa ja silloin tällöin koetti tutkiskella niitä käytöstään ja ulkomuotoaan koskevia pikku etuja, joita Herra oli hänelle suonut, oli taivas alkanut tummua, ja ilma tuli jälleen painostavaksi. Siitä hän teki sen johtopäätöksen, että rajuilma ukkosineen, sateineen paremmin kuin mikään muu auttaa häntä hänen pulastaan. Mutta ylijahtimestarin virkatalo oli vielä pitkän matkan päässä, ja yhteenkasaantuvat mustat pilvipatsaat osoittivat kyllin selvästi, ettei tien päähän ehtinyt ennen rajuilman tuloa.
Ukkosenjyrähdys, jota seurasi voimakas pyörretuuli, antoi merkin, ja tuossa tuokiossa taivas oli musta kuin yö. Mutta salamat saivat sen liekehtimään; ne lensivät sihisten halki avaruuden; hieta tuprusi tomupyörteinä maantietä pitkin; ukkonen jylisi ja sade valui virtanaan. Karl August joudutti askeliaan ja oli iloinen saadessaan suojaa Alvastran luostarinraunioista.
Tässä hän hämmästyksellä kuunnellen ukkosen kaikua vuoressa oli viettänyt suunnilleen neljännestunnin ajan. Välähtipä silloin kirkas salama, valaisten kaukaisemman holvin, niin että hän sen loistossa oli tuntevinaan vaalean hameen hulmahduksen. Mutta kun muuri osui eteen, ei hän nähnyt kyllin selvästi, menemättä avoimelle paikalle. Siksi hän kurottautui sen ulkopuolelle mahdollisimman pitkälle, ja — kiivaasti sykkivin sydämin, henkeänsä pidättäen, huomasi kauniin Alman kasvonpiirteet, "Yhdentoista pyökin" luona näkemänsä unohtumattoman ilmestyksen — tuon tytön, johon hänen ajatuksensa aina kohdistuivat.
Olkihatun asemesta, joka oli hänen jalkojensa juuressa, hän oli sitonut nenäliinan päänsä ympäri ja istui näin kivellä nojaten otsaansa käteen.
"Pelkääkö hän vai rukoileeko hän Jumalaa?" kysyi Karl August. Mutta oli miten hyvänsä, esittäytyminen tuntui hänestä yhtä sopimattomalta. Silloin tyttö kuitenkin kohotti päätänsä: kasvoilla oli hento kalpeus, silmät olivat kyynelissä ja kädet ristissä. Hän katseli ihmeisesti pelokkaana ympärilleen, mutta silloin Karl August ei muistanutkaan vetäytyä takaisin — Alma huomasi hänet ja huudahti hiljaa.
Nyt oli aivan mahdotonta jäädä paikoilleen, ja se olisi myöskin ollut sopimatonta ja anteeksiantamatonta. Hänen ensimäinen velvollisuutensa oli rauhoittaa tyttöä. Ja juuri sen vuoksi, että nuori tyttö näytti niin pelokkaalta, niin kauhistuneelta, sai Karl August rohkeutta. Reippaasti hän astui tytön eteen, ja huomatessaan hänen vapisevan sanoi syvään kumartaen ja äänellä, jonka piti herättää ja joka myös herätti luottamusta: — Suokaa anteeksi, että matkustava vieraskin on hakenut turvaa täältä!
Alma vastasi hymyllä, joka ilmaisi avointa, lapsellista hämin sekaista ilahdusta.
— Jos uskaltaisin tarjota palvelustani, — jatkoi Karl August, — niin juoksisin noutamaan hevosen ja ajopelit — ja jos saisin luvan…
— Ei, ei, älkää tehkö niin! — huudahti tyttö hieman kiivaasti. — Asun aivan lähellä; sade kai pian taukoo, ja minä menen kotiin.
— Ylijahtimestarin asuntoon! — lisäsi Karl August ja punastui samalla ajatellessaan, että oli ilmaissut salaisuutensa.
— Niin, isäni asuu siellä.
— En tahdo vaivata! — lausui Karl August hetkisen vaitiolon jälkeen. —
Minun on kenties mentävä takaisin kirkonholviin?
Alma kohotti katseensa: hänen hienoille kasvoilleen, joissa niin selvästi näki veren jokaisen ailahduksen, lehahti lievä puna. — Pelkään kovin! — sanoi hän sekä viehättävällä että kainolla suoruudella.
Tuntien itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen elämässään, onnelliseksi sen johdosta, että oli saanut oman itsensä vuoksi sellaisen katseen niin viehättävältä olennolta, joka ei saattanut aavistaa, ei välittänyt siitä, että hän oli suuren ruukin ja kahdenkymmenen tilan omistaja, kumartui Karl August enemmän kauniiseen naapuriinsa päin.
He olivat jälleen ääneti, ainoastaan silloin tällöin lausuen yksinäisiä sanoja ukkosenilmasta ja sateesta, joka lakkaamatta virtasi maahan. Joskus he yht'aikaa silmäilivät luostariin päin, jolloin tapahtui, että heidän katseensa kääntyessään yhtyivät ja arasti karttoivat toisiaan.
Mutta silloin leimahti salama, niin terävä ja häikäisevä, että rauniot näyttivät kokonaan olevan tulessa ja liekissä, ja salamaa seurasi räjähdys, jonka kauhea jyry kuului kauaksi ympäristöön.
Muutamia minuutteja Karl August oli aivan huumaantunut. Mutta kun äärettömän suuri pilvipatsas kohosi raunioista aivan läheltä sitä paikkaa, missä hän tytön kanssa seisoi, tuli hän sen verran tajuihinsa, että otti hänet syliinsä ja kantoi savun ja tulen läpi tielle. Siihen hän ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan riensi eteenpäin mikäli omat voimansa kestivät.
Sanaakaan sanomatta ja ääntä päästämättä Alma lepäsi hänen sylissään. Silloin Karl Augustin valtasi kauhea pelästys, että salama kenties oli iskenyt tyttöön, ja hän laski taakkansa nurmikolle.
Tyttö oli pyörtynyt. Juuri kun Karl August avasi nauhoja ja siteitä, joita löysi käsiinsä, hän kuuli liiaksikin tutun äänen huutavan:
— Antakaa tytön olla, antakaa tytön olla, hyvä herra! Jos jotakin on tekeillä, niin olenhan minä saapuvilla.
Nopeammin kuin jos olisi saanut kannullisen vettä tahi sangollisen hajuvettä heräsi Alma pelkästään siitä, että kuuli tuon äänen. Ja syrjästäkatsojalle olisi varmaan ollut varsin mielenkiintoista nähdä, miten erinomaisen reippaasti vanha mies keppi kädessä ja piippu suussa köpitti paikalle.
— No, no, mitä nyt? — olivat ensimäiset sanat, jotka hän lausui jonkun verran tyrmistyneelle Karl Augustille. — Mitä herralla on tekemistä minun lapseni kanssa? Ja mitä se merkitsee, että Alma maantiellä pyörtyy kiertävien ritarien huviksi?
— Isä, — vastasi tytär änkyttäen ja katseli hellästi isäänsä, — ukkonen iski raunioihin, minä olisin palanut sisälle, jollei — —
— Loruja, palanut sisälle — joutavia. Mitä tekemistä nuorella miehellä oli raunioissa samalla kertaa kun tyttäreni oli siellä? En pidä tuollaisista romaanimaisista vehkeistä!
— Olisiko herra ylijahtimestari pitänyt enemmän siitä, ettei olisi enää löytänyt tytärtään? — vastasi Karl August ärtyisästi.
Mutta tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun kuumaverinen ukko kimmahti niin korkealle ilmaan, että tuskin yksikään nuori mies olisi voittanut häntä joustavuudessa ja ketteryydessä. — Mitä, herraseni, — huudahti hän ja teki muutamia käsittämättömän hauskoja eleitä, — silläkö tavalla sitä nykyaikana puhutellaan minun ikäistäni miestä! Kiitän Jumalaa, ettei minulla ole poikaa, ja niin olisi teidänkin isänne tehtävä, jos — tuota, tuota — jos häntä ei olisi koskaan kohdannut tuo vähemmän hauska huvi, että häntä sanotaan herran isäksi!
Nyt ei Karl August oikein tiennyt, pitikö hänen nauraa vai suuttua. Mutta hän tahtoi ylen kernaasti saavuttaa ylijahtimestarin suosion ja katsoi sen vuoksi hyväksi kohteliaasti vastata, ettei hänen isänsä tosin olisi menettänyt mitään sellaisessa tapauksessa, mutta että hän itse silloin olisi menettänyt tuttavuuden, joka hänen toivoakseen — silloin Karl August rohkeasti käytti hetkeä hyväkseen — ei päättyisi alkuunsa.
— Ahaa, suur'kiitos, miksi ei? — vastasi ylijahtimestari, joka ei suinkaan näyttänyt olevan halukas mihinkään rauhanhieromisiin. — Kenties kuvittelette mielessänne, että minä esittäisin pikku näytelmän tässä maantiellä, syleilisin ja suutelisin teitä ja pitäisin liikuttavan puheen, kun olette sattunut pelastamaan tyttäreni. Ei, älkää luulko, älkää luulko! En ole vielä niin vanha, etten aivan hyvin muistaisi omaa nuoruusaikaani; ja mitähän luulettekaan, herra, että olisin antanut tällaisesta harvinaisen suloisesta seikkailusta: pelastappa tyttö, kaunis kuin minun Almani, Alvastran raunioista jyrinän, ukkosen ja salaman keskeltä — tuli ja leimaus, olen tuskin kuullut puhuttavan sen veroisesta onnesta! Minä, herra, olisin saadakseni pitää tuollaista kaunotarta käsivarsillani — (tässä vilkkaan miehen silmät säihkyivät vielä tulisemmin) — olisin kernaasti kantanut hänet, jos niin olisi tarvittu, vaikka läpi hornan kuilun!
— Isä, isä! — kuiskasi Alma, nykien ukkoa takinhihasta. — Herran nimessä, isä!
— Kas niin, karitsani, pikku kukkani, ole sinä vaiti ja kiitä Jumalaasi, että sinulla on isä, joka ymmärtää vartioida kahdeksantoista-vuotiasta tyttöä! Mutta, — ja silloin hän jälleen kääntyi Karl Augustiin — minun täytyy nyt viedä hänet kotiin. Vielä kerran saan, hyvä herra, toivottaa teille onnea seikkailunne johdosta. Jääkää hyvästi!
Ja ennenkuin Karl August oli ennättänyt ajatellakaan, oli onnellinen hetki mennyt, ja ylijahtimestari, koko paikkakunnan hyvin tunnettu ja omituinen ilmiö, oli tytär kainalossaan lähtenyt läheistä pikku taloa kohti.
Karl August seisoi hetkisen mietteissään ja poistui vasta kun Alma käänsi päätänsä ja vakavana sanoi hänelle hyvästi.
Siihen aikaan, jossa tämä pieni kertomus liikkuu, oli Ombergin kruununpuiston ylijahtimestarin virkatalo ainoastaan yksikerroksinen eikä yhtä komea kuin nykyisin. [Nyt tarkoittaa tämän kertomuksen kirjoittamisaikaa eli vuotta 1845, jolloin tulin Ombergissa tuntemaan useimmat kertomuksessa esiintyvät henkilöt ja samalla sain peräti omituisen jahtimestari M——n suostumuksen siihen, että aikomaani kertomusta varten esittäisin hänet itsensä ilmi elävänä ja samalla kuvaisin hänen kotinsa sisustuksen. Kirjan valmistuttua painosta sai hän sen eikä ilmaissut sen johdosta vähintäkään tyytymättömyyttä. Tekijä.] Mutta vanhan jahtimestarin luja tahto, järjestystä rakastava luonne ja nuorekas sielu ilmeni kaikkialla, alkaen sirosti siistitystä pihasta aina hänen omiin huoneisiinsa saakka, jotka kuvastivat kaikkein uskollisimmasti hänen luonnonlaatuaan.
Tilavaan eteiseen tultaessa oli vasemmalla keittiö — jolla tässä talossa oli melkoinen tehtävänsä — oikealla vierashuoneet ja aivan sisäänkäytävää vastapäätä ylijahtimestarin omat huoneet, joihin kuului iso sali ja sen takana oleva suuri huone, hänen kaikkensa.
Salin oikea seinä oli kaunistettu vanhanaikaisilla pyssyillä ja kivääreillä. Niiden alla riippui ruutisarvia, hylkeennahkaisia metsästysreppuja ja linnunsiipiä sekä haulipusseja ja luodinmittareita, jotka kaikki olivat järjestetyt mitä suurimmalla huolella ja aistilla. Ja saman seinän peränurkassa seisoi kaksin jaloin suuri, täytetty karhu todistamassa nuorempien päivien urotöistä. Lukuisat metsästyskompeet ja pari pienehköä kirjahyllyä, joissa oli romaaneja ja vanhoja runoteoksia, täyttivät muut seinät. Huonekaluina, jotka olivat raskaita ja vanhanaikaisia, oli korkeareunaisia nahkapäällyksisiä tuoleja ja ikkunan ääressä iso pöytä täynnä ruukkuja, joissa kaikenlaiset kasvit kukoistivat.
Astuessamme nyt kynnyksen yli itse pyhäkköön, saavumme valoisaan ja hauskaan huoneeseen. Uunin vieressä, sen ja telttasängyn välisellä ahtaammalla paikalla, näkyi muutamia valiopyssyjä, ja niiden alla taas ne metsästysreput ja ruutisarvet, jotka olivat onnistuneet saamaan suosion, sekä matkalaukku, näköputki, kaksi hattua, ryhmysauva, jahtitorvi, pari pistoolia ja muutamia piiskoja. Asiaanperehtymättömästä tämä kokoelma kenties tuntuu hieman kokoonhaalitulta, mutta se, joka tunsi omistajan jokapäiväiset tavat, tiesi että jokaisella esineellä oli — hänen makunsa ja tarpeensa mukaan — määrätty paikkansa, sama tänään kuin eilenkin, ja eilen sama kuin kolmekymmentä vuotta sitten. Vastapäätä, uunin toisella puolella, riippui muutamia harvinaisia keppejä piippuhyllyn vieressä. Toisen ikkunan edessä oleva ylijahtimestarin pöytä sekä tilava hylly, jonka jokaisella paperikimpulla oli oma otsikkonsa, olivat vanhan herran kapineiksi harvinaisen pölyttömät ja puhtaat. Toisen ikkunan kohdalla olevalla avatulla pöydällä oli vierekkäin kaikkein uusimman kirjallisuuden tuotteita, kirjoja ja lentolehtisiä, jotka siinä saivat olla aikansa: määrättyjen ajanjaksojen kuluttua, — kenties tapahtui se myöskin määrätyllä kellonlyönnillä — vietiin ne joko ulompaan huoneeseen "romaaniroskan" joukkoon tahi pistettiin kauniiseen kirjakaappiin, jossa oli kaikenlaisia aineita käsitteleviä tieteellisiä valikoimia; ylijahtimestari oli tietorikas mies, joka seurasi aikaansa ja piti arvonsa mukaisena tuntea etenkin oman maansa kirjailijat, suurimmasta nimestä kaikkein vähäpätöisimpään. Ja erikoisen pöydän taakse asetetulla pehmeällä sohvalla — ukko rakasti mukavuuttaan — sai hän päivällislevollaan sanomalehdistä uneksia päivänuutisista, joita hän kernaasti seurasi.
Sohvan yläpuolella oli maalaus, vanhan herran ihastus. Se kuvasi kaunista naista, joka aamupuvussaan sitoi sukkanauhaansa. Ylijahtimestari, joka nuoruudessaan oli ollut ja oli vieläkin suuri naistenihailija, oli — niin hän itse kertoi — kerran Medevin lähteellä, vuosikausia sitten, nähnyt naisen, jonka ulkomuotoon hän siinä määrin ihastui, että houkutteli erään siellä samalla kertaa oleskelleen taiteilijan salaa valokuvaamaan hänet, mutta 'kainon soveliaassa' asennossa, jonka maalari itse sai valita. "Se riippui tässä juuri samalla paikalla", sanoi ukko, "kun hänen miehensä vuoden kuluttua, tehdessään retken vuorille, pistäytyi luokseni. 'Hitto vie, miten tuo on vaimoni näköinen', huudahti hän luotuaan ensi silmäyksen tauluun. 'Niin, niin, saattaa olla', vastasin minä." —
— En tiedä, tunsiko hän siinä ruudinsavua. Ja silloin ukko siveli välinpitämättömänä leukaansa, mutta veitikkamainen hymy leikki hänen mustissa silmissään.
Ylijahtimestari oli vasta vähän varttuneemmalla iällään mennyt naimisiin, mutta silloin tehnyt niin onnellisen valinnan, ettei hän koskaan lakannut kaipaamasta autuaasti nukkunutta vaimoaan, joka nyt oli kaksi vuotta levännyt haudassa. Ja arvon hän ansaitsikin siitä hellyydestä, siitä erinomaisesta hienoudesta, jolla hän ymmärsi arvioida miehensä omituisuuksia, sekä siitä huolellisuudesta, jolla hän, vastoin luontoaan, koetti muodostaa itseänsä sellaiseksi, että osasi miellyttää miestään, kun tämä ei koskaan olisi kyennyt nauttimaan kotoista onnea vaimonsa kanssa, jollei tämä olisi antanut hänelle tilaisuutta väittelemään ja suuttumaan ainakin viidesti päivässä. "Juuri erilaiset luonteet ovat kodin sopusointu ja höyste!" oli hänen lausepartensa.
Kävi kasku — vieläkin tunnettu — että heidän hääpäivänsä viidennenkolmatta vuosipäivän lähestyessä ja vaimon ilmaistessa halunsa viettää hopeahäitä, ylijahtimestari oli vastannut: "Ei, muoriseni, odottakaamme vielä viisi vuotta, niin saamme viettää kolmikymmenvuotisen sodan muistoa!…" Mutta kelpo emäntä ei saanut viettää hopeahäitänsä ja vielä vähemmin kolmikymmenvuotisen sotansa muistopäivää: hän kuoli vuotta ennen ensinmainittua; ja ukko suri häntä niin syvästi, ettei ensimäiseen puoleen vuoteen ollut edes entisensä varjokaan. Mutta leskivuoden umpeen mentyä hän oli — väkisin voittamalla surunsa — saavuttanut entisen voimansa; ja joskin hän yksin metsissä vaeltaessaan silloin tällöin tunsi kaipaavansa Mariaansa, niin ei hän kuitenkaan puhunut vainajasta useammin kuin surkutellessaan kaikkea sitä, mikä hänen kuoltuaan oli joutunut epäkuntoon.
Vaikka Alma, hänen silmäteränsä, siihen aikaan olisi saattanut ottaa huostaansa kodin sisäisen hoidon, ylijahtimestari ei kuitenkaan millään muotoa siihen tyytynyt. Netta-neiti oli laajalti tunnettu ripeäksi kaikissa naisten tehtävissä, jonka vuoksi hänet valittiin kodin johtajattareksi.
Mutta palatkaamme nyt kertomukseemme ja siihen päivään, jona Karl
Augustilla oli seikkailunsa Alvastrassa.
Tehtyään iltapäivä-kävelynsä eläintarhaan ylijahtimestari oli ukkosilman vuoksi rientänyt kotiin tavallista nopeammin ja saanut tietää Alman pari tuntia sitten lähteneen "raunioille".
— Siunaa ja varjele, — karjaisi ylijahtimestari, kiihdyksissään siitä, että tiesi lemmikkinsä olevan vaarassa, — siunaa ja varjele, mikä onnettomuus sentään miehelle, että on menettänyt vaimonsa! Äiti ei olisi varmaankaan päästänyt ulos tyttö-riepuaan siksi hauteisessa ilmassa, että sen, jolla on tavallinen järki, olisi pitänyt ymmärtää, mitä oli tulossa!
Se tila, missä vanha herra näki Almansa, ynnä miehisen seuralaisen läsnäolo olivat syynä hänen nyrpeyteensä Karl Augustia kohtaan. Ukko ei säästänyt mitään vaivoja estääkseen nuoria herroja saapumasta taloon, sillä hänen lempiajatuksekseen oli muodostunut naittaa tyttö vanhalle, rikkaalle majurille, jonka rehellinen luonne, mikä oli ylijahtimestarille perinpohjin tuttu, takasi hänelle Alman vastaisen onnen varmemmin kuin minkään nuoren miehen valat ja vakuutukset. "Rakkaudenhuuma", sanoi ukko itselleen ja Netta-neidille, joka sai osansa hänen isällisestä huolenpidostaan, "rakkaudenhuuma on maljallinen sokerijuomaa, ainoastaan löyhää vaahtoa. Mutta ystävyys, kunnioitus ja uskollisuus, kas siinä on itse elämänmehu; ja avioliitto, joka siihen perustuu, kukkii ja kukoistaa aina, jollei nimittäin" — tästä edellytyksestä johtui, että ylijahtimestari koetti karkoittaa kaikki nuoret miehet talostaan — "jollei aikaisemmin ole maistellut tuota sokerijuomaa ja mieltynyt siihen!"…
— No, lapseni, miten se juttu oikeastaan oli? — kysyi vanha herra myöhemmin illalla ajaessaan Alman keralla talonpoikaistalosta lainatuilla rattailla — et kai ollut raunioilla yhdessä muukalaisen kanssa?
— Olin hetkisen, isä. Hän oli myöskin hakenut suojaa raunioista; ja nähdessään vilahdukselta minut ja huomatessaan pelkääväni tuli hän varsin kohteliaasti luokseni. Heti senjälkeen salama löi maahan — enempää en tiedä.
— Enempää siinä ei ollutkaan tietämistä! — vastasi ylijahtimestari jonkun verran rauhoittuneena. — Mutta sepä oli nokkaviisas poika!
— Ah, isä, ei hän sellainen ollut! — uskalsi Alma lausua, ensi kerran vastustaen isäänsä.
— Häh? — kivahti ukko singauttaen tyttäreensä pari säkenöivää silmäystä.
Mutta Alma oli samassa menettänyt rohkeutensa kaikkeen puolustukseen. Hänellä oli kuitenkin eräs ase: — Minä voin niin pahoin, — sanoi hän, — minua viluttaa!
— Lapsi-parka. — Ja hellästi hän kietoi toisen käsivartensa Alman vyötäisten ympäri, hoputtaen samalla hevosta oikealla. Mutta nyt, samalla kun sade yhtämittaa valui virtanaan, ilmestyi kaikeksi onneksi lohdutuksen enkeli, itse Netta-neiti, joka pikkuvaunujen ajopukilla istuen tuli vinhaa vauhtia heitä vastaan; ja jo pitkän matkan päästä, heti toisensa huomattuaan, alkoivat hän ja ylijahtimestari päätä nyökyttämällä keskinäisen sähköttämisen, merkiksi että kaikki oli kunnossa.
Alma työnnettiin vaunuihin, ja niin ajettiin kotiin. Jäätyään yksin siksi aikaa, kun isä pukeutui ja Neta-täti keitti juhannuskukkateetä, ajatteli Alma yksinomaan vierasta ja miten tämä ilmestyi raunioille juuri siinä hetkessä, kun hän oli menehtymäisillään levottomuudesta ja hämmästyksestä ja ennen kaikkea toivoi juuri sitä, että joku ihminen olisi hänen seuranaan. Hän koetti kyllä, kuten kainolle neidolle sopiikin, karkoittaa mielestään nuoren miehen kauniin ulkomuodon ja sen kohteliaan hienon tavan, millä toinen häntä puhutteli (hänhän tahtoi muistaa vierasta ainoastaan pelastajanaan), mutta ajatellessaan jälleen, miten isä kohteli henkilöä, joka oli tehnyt hänelle niin suuren palveluksen, vapisi hän tuskasta. Mitä mahtoikaan vieras ajatella moisesta kiittämättömyydestä! Ja hän toivoi sydämensä pohjasta, että kerran — mutta se oli kaiketikin turha toivo — saisi itse tilaisuuden kiittää häntä.
Tämän johdannon jälkeen Alma alkoi mietiskellä, missä nuori mies mahtoi paikkakunnalla majailla. Oliko hän tullut maanteitse ja ainoastaan ohimennen käynyt Alvastrassa, vai oliko kenties saapunut vesitse ja oleskeli vielä Hevossaaressa? Miten sanomattoman mielellään Alma olisikaan tahtonut tietää kaiken tämän, mutta hän ei nähnyt mitään uteliaisuuden tyydyttämiskeinoa, jonka vuoksi hän korvasi vahingon mielikuvissaan.
— Rakas Alma-kulta, tiedätkö kuka tänne on tullut sateessa? — kysyi
Neta-täti pitäen saunamoteekuppia lähellä Alman huulia. — Arvaappa!
Mutta Alma ei uskaltanut arvata. Päättäen siitä, mitä oli tapahtunut, ei se voinut olla tuo vieras nuorukainen. Mutta miksi täti yhtäkaikki näytti niin veitikkamaiselta?
— Etpä saata arvata, pikku huitukka, mutta minä näen silmistäsi, että olet kuitenkin arvannut!
— Laskette leikkiä, täti.
— Kas niin, — minä en laske leikkiä — juopa nyt pohjaan asti, niin saat kuulla, että itse majuri on täällä!
— Majuri? — toisti Alma verkalleen eikä suinkaan ihastuneena. — Vai niin, majuriko vain —
— No onko kuultu kummempaa! Sinäkö et ihastuisi majurin tulosta — majurin, joka on niin komea, että ehkä näyttää komeammalta kuin kuningas itse!
— Pidän kyllä hyvin paljon majurista, mutta eihän ole kovinkaan kumma, että hän tuli tänne; olihan hän täällä viime viikollakin!
— Juuri sitä merkillisempää se on. Se, joka käy niin usein samassa paikassa, ei käy asiatta.
— Ette kai, täti, tahdo sanoa, että hän matkustaa minun tähteni?
— Oletko hullu, tyttö; kenenkäs tähden sitten? Saatan sanoa sinulle, — jos sitä asiaa millään tavoin epäilet, että hän kulkee juuri sinun tähtesi, ja sinä kyllä pian, jos muuten ymmärrän ajan merkit, kuulet sen hänen omasta suustansa.
Alma oli vähällä huutaa: "Luoja moisesta varjelkoon!" mutta muisti Neta-neidin juoruamistaipumuksia ja hillitsi itsensä. Sellaisen mielenilmaisun voisi täti lennättää isälle; ja isä, jollei hän ennen ollut ajatellut sinne päin — Alma ei tiennyt, että isä jo aikoja sitten oli ajatellut ja päättänyt — juuri silloin innostuisi asiaan ja katselisi sitä sen kaikkein edullisimmalta puolelta. Ottaen avuksi hieman naisviekkautta hän sen vuoksi vastasi, ettei hän koskaan uskoisi hänenlaisensa vähäpätöisen tytön vetävän puoleensa majurin huomiota.
Tyytyväisenä vastaukseen, joka niin hyvin soveltui ujolle neidolle, läksi Neta-täti keittiöstä.
Mutta Alma ajatteli: "Ei majuria, ei majuria ilmoisna ikänä — — —"
Samalla aikaa kun tämä tapahtui ylijahtimestarin virkatalossa vaelsi
Karl August haaveellisempana kuin koskaan ennen takaisin Hevossaareen.
Alman kuva ei nyt ainoastaan liihoitellut hänen ympärillään; se oli
myöskin kirkkaana ja selvänä syöpynyt hänen sisäiseen näkemykseensä.
Isän omituinen ja — mikäli Karl Augustin oli syytä päätellä — karkea käytös saattoi hänet levottomaksi ainoastaan mikäli se vaikeutti tyttären tapaamista, ja tältä näkökannalta hän oli ylen pahoillaan siitä onnettomuudesta, ettei hän ollut vähääkään mieluinen vanhalle herralle. Kuitenkin oli Karl Augustilla kyllin arvostelukykyä voidakseen olla vakuutettu siitä, että sellainen mies, miksi ylijahtimestari oli osoittautunut, ei ollut ilkeä eikä sivistymätön, vaan ainoastaan erilainen kuin muut: omituinen, samalla äreä ja pirteä ukko, joka tahtoi taivuttaa koko maailman oman mielensä mukaan.
Päättäen joka tapauksessa jäädä Hevossaareen pariksi päiväksi Karl August laittoi olonsa mahdollisimman mukavaksi; ja juuri aikoessaan ottaa esille kirjoitusneuvonsa huomasi hän ikkunasta pojan, jolla oli kirje kädessä. Aavistaen parasta Karl August juoksi pihalle, missä sanantuoja kysyi "tämäkö se herra on?"
— Niin, se on minulle, — sanoi Karl August luettuaan päällekirjoituksen: "K.K.H. Raunioilla vaeltavalle ritarille"… — Odotappa hetkinen, poikani! — pyysi hän ja kiiruhti sisälle lukemaan äkkiarvaamatta saamaansa sanomaa, miettien mielessään, olisiko siinä anteeksipyyntö vaiko uusi onnentoivotus. Sinetti singahti auki, ja Karl August silmäsi seuraavat rivit:
"Koska en tiedä, kenelle minulla on kunnia kirjoittaa, saatte, hyvä herra, tyytyä siihen, että sekä päällekirjoitukseen että otsikkoon merkitsen K.K.H. Tämän lipun tarkoituksena on kuitenkin pyyntö, että Te, hyvä herra, jos oleskelunne Ombergissa kestää yli huomispäivän, silloin suvaitsisitte läsnäolollanne kunnioittaa yksinkertaista päivällispöytääni. Syön päivällisen täsmälleen kello 2; ja ilman ollessa suotuisa on minulla iltapäivällä ilo näyttää Teille, hyvä herra, paikkakunnan merkillisyyksiä.
Nils B."
Joskaan tätä ei suinkaan saattanut sanoa onnentoivotukseksi enempää kuin anteeksipyynnöksikään, oli Karl August kuitenkin sydämensä pohjasta tyytyväinen, sillä hän piti sellaista kirjettä, kun se oli tuollaisen miehen lähettämä, oikeana sovinnontarjouksena. Mutta nyt hänen täytyi hillitä ilonsa ajatellessaan vastausta.
Mihin tapaan hän sen kirjoittaisi vai riittäisikö suullinen kiitos? Ei, se ei käynyt päinsä, kirjoittaa hänen täytyi! Ja ensi kerran eläissään Karl August tunsi olevansa pulassa sen johdosta, ettei hänellä ollut mitään arvonimeä. Kuuluihan "Karl August Kemner" kovin tyhjältä, varsinkin kun ylijahtimestarin oli mahdoton tietää, että sille antoi merkityksen ruukki ja kaksikymmentä tilaa. Ja pelko, että hän vielä kerran joutuisi epäedulliseen asemaan, sai hänet ottamaan sen arvonimen, joka hänelle jo kotona kohteliaisuudesta ja hänen kiusakseen oli annettu: ruukinpatruuna Kemner ei kuulunut niinkään hullulta; ja vaikkakin Karl August punastui korviaan myöten siitä, että vasta tänään oli tehnyt sen keksinnön, mukautui hän kuitenkin siihen. Ruukkihan oli joka tapauksessa joutuva hänelle, ja niinpä vastaus oli seuraava:
"Koska olen päättänyt oleskella tällä paikkakunnalla viikon ajan, saan mitä nöyrimmin kiittää Teitä, herra ylijahtimestari, kohteliaasta kutsustanne ja ilmoittaa, että minä suurimmalla ilolla olen saapuva.
Karl August Kemner, ruukinpatruuna."
Kirjelipun ohella sai lähetti, jonka tuli jättää kirje tai oikeammin joka oli tuonut kutsukortin, juomarahaa kaksi pankkoriksiä, jotka sivumennen sanoen pojan palatessa selvästi ilmenivätkin ylijahtimestarille.
Tärkeän postin lähdettyä Karl August koetti kuluttaa aikaansa mietiskelyllä — kirjettä vanhemmille ei nyt kannattanut ajatella — mutta hänellä ei ollut mitään rauhaa sisällä eikä ulkona; koskaan hän ei ollut vielä tuntenut sellaista sielunjännitystä.
Yöllä, saman levottomuuden pitäessä häntä valveilla, tuotti hänelle suuria huolia keksimänsä ruukinpatruunan arvonimi ja ne ikävyydet, joita se saattoi hänelle tuottaa, jos ylijahtimestari, kuten oli varsin luultavaa, tekisi hänelle kaikenlaisia pulmallisia kysymyksiä ruukin oloista, jotka hänen luonnollisesti arveltiin tuntevan — hänen, joka ei tiennyt juuri mitään, ei edes raudan nykyisin käypää hintaa. Mitä Karl August, joka niin usein oli ollut kuuro isänsä perinpohjaisille esityksille, olisikaan tahtonut antaa saadakseen vielä tämän yön keskustella hänen kanssaan! Karl August olisi nyt ollut isänsä tarkkaavaisin kuuntelija. Minkä riemun se olisikaan tuottanut!
Uneton yö auttoi häntä ainakin aamu-unella lyhentämään osan seuraavassa aamupäivästä. Loppuosan hän käytti pukemiseen, ja kello yhdeltä hän läksi matkaan majatalon parhailla rattailla.
Samassa kun hevonen rattaineen oli kääntynyt takaisin ylijahtimestarin virkatalon portilta ja paraikaa hölkytti kotiin, avasi Karl August varsin hiljaa kaipaamansa Edenin pääsytien.
Hän sekä toivoi että pelkäsi, että Alma olisi hänen ensimäinen vastaantulijansa. Mutta siinä hänen sekä toivonsa että pelkonsa oli turha, sillä ylijahtimestari itse seisoi kuistilla, hienona, muhoilevana ja kumarrellen.
— Päivää, herra ruukinpatruuna, tervetuloa arkiaterialle! En tiedä mitä hyvää Neta-neiti — hän on kotihirviöni… kodinhoitajattareni piti minun sanoa — aikoo meille antaa; mutta sen verran voin jo edeltäkäsin kavaltaa, että hän ei koskaan tee itseänsä syypääksi ylellisyyteen.
— Yksinkertaisinkin ateria, — vakuutti Karl August sillaikaa kun hänellä oli kunnia pudistaa ylijahtimestarin kättä, — on ylellisyyttä minulle: en suurestikaan harrasta pöytänautintoja.
— Vai niin, vai ette — herra ruukinpatruuna on sitten kenties sitä suurempi muitten huvien harrastaja, mitä, häh? Niin, niin, tunnen kyllä nykyaikaiset nuoret herrat… Mutta astukaa sisälle, astukaa sisälle, minulla on täällä eräs, joka tahtoo sanoa herralle jonkun ystävällisen sanan eilispäivän tapauksen johdosta.
Karl August tunsi veren kiivaasti kuohahtavan suonissaan. Oi, miltä hän näyttäisikään, tuo viehättävä Alma, — tulisiko hän ujona ja arkana vaiko kohotetuin katsein häntä vastaan?
Itse uskalsi Karl August tuskin silmiänsä nostaa seuratessaan isäntää vierashuoneeseen. Hän ei kyennyt eroittamaan yhtään esinettä. — Ruukinpatruuna Kemner! — esitteli ylijahtimestari. Vasta silloin Karl August rohkaisi mielensä ja avasi silmänsä, mutta punastui ja nolostui sanomattomasti, kun tytön sijasta kookas, vanhahko soturi reippaasti ojensi kätensä ja esittelyn jälkiosa suhisi hänen korvissaan: — Majuri Kling, naapurini ja paras ystäväni!
— Minua ilahduttaa, — sanoi majuri äänellä, jossa oli mitä hyväntahtoisin sävy, — että saan lausua herra ruukinpatruunalle ottavani osaa mitä lämpimimmin siihen kiitollisuuteen, jonka tämä hyvä ystäväni arvatakseni jo aikaa sitten on lausunut.
— Kas niin, kas niin, — keskeytti ylijahtimestari, — emme puhu enää viimevuotisesta lumesta: älköön koskaan vatvottako samaa asiaa niin kauan, että se käy väsyttäväksi! Pakisin eilen pari sanaa kahden kesken ylä-ilmojen isälle — (ylijahtimestari viittasi taivaalle) — ja pöydässä juomme maljan: olen sanonut Neta-neidille, että hän saattaa kustantaa meille pullollisen oikeata vanhaa madeiraa!
— Kelpo isännällämme on omat pikku omituisuutensa, mutta jospa, herra ruukinpatruuna, tuntisitte hänet niin hyvin kuin minä ja…
— Ohoh, ei, ei, — puuttui ylijahtimestari innokkaasti päätään nyökytellen puheeseen, — älkäämme huoliko tehdä anteeksipyyntöjä isännän puolesta — mitä, häh, majuri, enkö osaa itse puhua puolestani? No, herra ruukinpatruuna, rautaako vai paperia vai mitä hyvää teidän ruukissanne valmistetaan?
— Rautaa, herra ylijahtimestari.
— No, sehän on käypää tavaraa — ja missä on ruukki?
— Södermanlannissa. Vanhempani asuvat siellä. Maatila on kauan kulkenut sukuperintönämme, ja korkein toivomukseni on, että olisi vielä kaukana se aika, jolloin se siirtyy minulle. Olen iloinen siitä, että isäni hallitsee kaikkea — olen pikemmin oppilas kuin hänen täydellinen auttajansa, ja pidän sen vuoksi arvonimeä enemmän turhanpäiväisenä koristeena, jonka kernaammin unohdan, milloin en käytä sitä ilmoituksena.
— Se on miehekäs ja avoin huomautus meidän aikamme nuorison lausumaksi.
Oletteko ainoa lapsi, herra Kemner?
— Olen ainoana elossa neljästä sisaruksesta.
— Aivan samoin kuin minun tyttäreni. Vaimo-vainajani — oivallisin nainen, mitä maa on koskaan kantanut — lahjoitti minulle neljä tytärtä. Juuri siinä kohden hän teki enimmin minun mieltäni vastaan. Minä sanoin joka kerta, etten hyväksynyt mitään tytön tynkiä, vaan tahdoin pojan; mutta hän niskuroitsi, ja niin sain pitää hyvänäni pelkkiä hameita — no, enpä olisi pahoillani, jos ne olisivat minulla nyt kaikkityyni. Mutta hinkuyskä, tulirokko ja mitä hittoja ne kaikki ovatkaan, poimi pois toisen toisensa perään, kunnes minulla vihdoin oli ainoastaan Alma jäljellä. Ja minä pelkäsin kuin jänis, että hänenkin kävisi samoin; mutta Herra näki, miten kaduin entistä nurinaani, ja antoi minun pitää tyttölapsen, joka puhuakseni suuni puhtaaksi on minun silmäteräni… — Näin sanoen ylijahtimestari veti kellon taskustaan, — Kello on nyt kolme minuuttia vailla kaksi, on aika katsoa, totellaanko minua talossani!
Herrat astuivat saliin, missä Neta-neiti niiaillen seisoi toisessa päässä pöytää, tulenvärisillä nauhoilla somistetussa myssyssä ja musta bomaseehame yllänsä. Mutta ketään muuta ei näkynyt, ja luodessaan pöytään nopean silmäyksen Karl August huomasi ihmeekseen, että se oli katettukin ainoastaan neljälle hengelle.
— Puuttuuko mitään? — kysyi ylijahtimestari, ja mustat silmät loivat veitikkamaisen katseen nuoreen vieraaseen. Perin nolona tämä tarttui vesikarahviin, ja ylijahtimestari kuvasi kaunopuheisesti viinapöydän ääressä Ombergin veden oivallisuutta;! siitä hän sai taas aihetta kertoa jutun metsänneidoista, joiden sanottiin joka aamu hautelevan pienoisia jalkojaan herttaisessa lähteessä, mistä vesi noudettiin.
— No, veli on kai käynyt heitä tervehtämässä pukeutumishetkellä? — kysyi majuri pöytään istuttaessa.
— Olen kyllä lähtenyt ulos epälukuisina aamuina, mutta noilla viehkeillä neitosilla on omat tähystäjänsä, jotka ovat huomanneet seitsemänkymmentä ikävuottani, ja näin vanhalle eivät metsän-, veden- tahi maanneidot enää juuri välitä keimailla. En ole silti menettänyt ryhtiäni, vaan lohdutan sensijaan itseäni viehättävällä ystävälläni, kotoisella Neta-neidollani, joka myöskin puolestaan osoittaa minulle kaikkea sitä myötätuntoisuutta, mitä olen ansainnut.
— Ylijahtimestari on aina leikkisä sekä sopivaan että sopimattomaan aikaan, — vastasi Neta-neiti säilyttäen kaiken mahdollisen mielenmalttinsa, mutta käsi vapisi kuitenkin, niin että lihaliemi, jota hän oli ammentamassa lautasille, oli vähällä läikkyä pöytäliinalle.
— Luulen totisesti lihaliemen joutuneen lainehtimaan, — sanoi ylijahtimestari tekeytyneen ystävällisellä äänellä. — Onkohan ruuvi irtautunut liemikauhan varresta?
Neta-neiti ei vastannut sanaakaan, varoessaan vastaamasta liian paljoa.
Ylijahtimestari siirtyi toiseen aineeseen: hän alkoi jutella metsästyksestä ja kertoi, miten hän kerran itse oli tehnyt matkan Tukholmaan, mukanaan pari ammuttua hirveä, joilla hänen entisaikaisen sukkeluutensa mukaan oli aivan yhtä komeat sarvet kuin…
Kaikeksi onneksi Neta-neidillä oli se hyvä ymmärrys, että hän joudutti paistia, jota ukko aina itse leikkasi, ja siten tarina keskeytyi alkuunsa, Karl Augustin mielihyväksi, hän kun ei pitänyt eräänlaatuisista väljähtyneistä kaskuista.
Paistin mukana tuli luvattu madeira, jonka näkeminen elähdytti isännän pitämään hilpeän puheen; sen loppuna oli kuitenkin muutamia vakavia, sydämestä lähteneitä sanoja vieraalle.
Mutta Alman poissaolosta ei puhuttu; ja turhaan Karl August odotti saavansa iltapäivällä jotakin valaistusta asiaan. Hän ei enää ollenkaan pelännyt tytön tapaamista. Ylijahtimestari kävi sillävälin yhä kohteliaammaksi ja kohteliaammaksi. Herrat kutsuttiin hänen yksityishuoneeseensa juomaan kahvia ja tupakoimaan. Kaikki harvinaisuudet katseltiin, jokaisella esineellä oli vaiheensa, jotka omistaja muisti kertoa. Kun oli tehty retki vuorelle, päättyi viimein ilta, — eikä Almaa vieläkään näkynyt.
Karl Augustin oli mahdoton kysyä. Hänen täytyi vihdoin sanoa hyvästi ja ilman paluun toivoa, sillä joskin hän pari kertaa oli maininnut oleskelevansa vielä viikon paikkakunnalla, ei ylijahtimestari ollut sitä kuulevinansakaan, vaan portilla erottaessa muitta mutkitta toivotti vieraalleen onnellista matkaa, ilmaisten ilonsa tämän lyhyen tuttavuuden johdosta ja pyytäen, että herra ruukinpatruuna palauttaessaan mieleensä Ombergin matkan myöskin muistelisi vanhaa ylijahtimestaria.
— En koskaan, — sanoi Karl August jonkun verran kiihkeästi, — en koskaan saata unohtaa Ombergissa käyntiäni enkä… enkä tapausta Alvastrassa. — — Toivoakseni ei mikään pahoinvointi…
— Ei, ei, ei, ainoastaan vähän säikähdyksen jälkivaikutusta, joka ei merkitse sen enempää… Mutta harvoinpa näkee taivasta tuollaisena! Tiedättekö, herra ruukinpatruuna, minä olen aina väittänyt: missään muualla ei saa nähdä niin ihanaa iltaruskoa ja niin kirkasta vettä kuin täällä. Omberg on paratiisi.
— Ja herra ylijahtimestari vartioi itse sen porttia, — uskalsi Karl
August lausua.
Ylijahtimestari nauroi ja näytti olevan huomautuksesta hyvillään: hän siveli leukaansa ja veti kokoon suupielensä, kuten aina hyvällä päällä ollessaan, ja sanoi leikillisesti: — Portinvartijan tehtävä ei olekaan ihan helppo. Mutta tulkaa vuoden kuluttua, niin kaikki paratiisin portit ovat selkoselällään.
— Mitä se merkitsee? — kysyi Karl August huonosti salaten kiivauttaan.
— Oh, ei mitään muuta, — sanoi ylijahtimestari, — kuin että paratiisilintu lienee silloin muuttanut majaa… Mutta minä viivytän herra ruukinpatruunaa — kiitos vielä kerran hauskasta seurasta!
Ja paiskaten voimakkaasti kättä ukko kääntyi takaisin, jättäen Karl Augustin portille, mihin hän hetkiseksi jäi seisomaan haluttomana lähtemään paikasta, johon hän jo oli niin suuresti kiintynyt. Mutta pelko, että hänet huomattaisiin, voitti lopullisesti viipymishalun; portti sulkeutui hiljaa — ja Karl August seisoi karkoitettuna Edenistä.
— Miten pikku tyttöseni tänä iltana jaksaa, — onko hän niin reipas, että saatamme tehdä pienen kävelyretken? — kysyi ylijahtimestari astuessaan Alman huoneeseen.
— Minähän voin erinomaisesti, isä, — vastasi Alma. — Ja olenhan makuulla ainoastaan sen vuoksi, että sinä käskit minun levätä!
— Eikä isä käske mitään muuta kuin minkä hänen viisautensa hyväksyy. Vuoteesta ei nousta äkkiä aamulla, kun illalla on juonut pari kuppia juhannuskukka-teetä, — sellaista on kartettava, jos tahtoo säilyttää terveytensä ja poskiensa ruusut.
— No, nyt saan siis nousta ylös, isä-kulta? Minun on ihan ikävä Kultakäpälää — (tämä oli Alman pikku vuohen nimi) — ja olenpa varma, että sekin on ikävissään, kun ei ole nähnyt minua eilisestä saakka.
— On toinenkin, joka sinua kaipaa, nimittäin kunnon majurimme täällä. Niin, ja tosiaankin, olin vähällä unohtaa sanoa, että vieras, joka auttoi sinut raunioista, on myöskin ollut päivällisellä.
— Eihän — lasket leikkiä, isä?
— Miksi niin? Lähetin hänelle eilis-iltana kirjelipun ja kutsuin hänet yksinkertaiselle päivälliselle.
— Onko hän vielä täällä?
— Ei, hän läksi äsken. Hän on ruukinpatruunan poika Södermanlannista.
— Ja miksi minä en saanut tietää, että hän oli täällä, — miksi en saanut pukeutua mennäkseni sisälle häntä kiittämään?
Eikä Alma saattanut pidättää mielipahansa ilmettä: se ilmeni hänen äänensä harvinaisesta noususta ja poskiensa väristä.
— Mitä nyt? — huudahti ylijahtimestari ällistyneenä. — Tahtooko neiti pitää kotikuulustelua isänsä kanssa, jos tämä uskaltaa kutsua luokseen vieraan, kysymättä neuvoa tyttäreltään, tahi unohtaa kutsua häntä mukaan milloin se ei ole tarpeellista!
— Mutta miksi, isä, se tänään oli vähemmän tarpeellista kuin muulloin?
Olethan, isä, usein sanonut, että pöydästä puuttuu jotakin, milloin
Almasi ei ole läsnä!
— Niinpä kyllä, niinpä kyllä; mutta ei liene liian aikaista totuttautua siihen kaipuuseen. Eiväthän tytöt ole luodut iän kaiken olemaan kotona isiensä huvitukseksi: he ovat muuttuvaista tavaraa, joka kulkee kädestä käteen — luonnollisesti isän kädestä aviomiehelle… Mutta nouse ylös, lapseni — me odotamme sinua!
Ylijahtimestari jätti tyttärensä, ja neljännestunnin kuluttua oli Alma isänsä huoneessa, jossa majuri Kling istui sohvalla sanomalehtien ympäröimänä.
Majuri oli viisikymmen-vuotias mies. Nuoruudessa oli kolme ominaisuutta tehnyt hänet kuuluisaksi: hän pelasi korttia, vaihtoi hevosia eikä koskaan viihtynyt kotona. Mutta miehuudeniässään hän kammosi näitä nuoruudenhuvituksiaan: nyt hän ei koskaan pelannut korttia, ei koskaan vaihtanut hevosia ja rakasti intohimoisesti kotiaan, josta vaimoa lukuunottamatta ei puuttunut mitään.
Majurilla ei ollut ylijahtimestarin halua seurata aikaansa kaikessa, paitsi pakinoimisessa ja juttujen kertomisessa. Sanomalehdille hän antoi kolmannen tahi neljännen sijan, ja muita kirjoja hän ei lukenut kuin maataloutta koskevia. Mutta joskaan majuri ei halunnut lukea kirjoista ihmisten suruja ja kärsimyksiä, niin hän sitä useammin etsi niitä tosielämästä, antaakseen apua hyväntahtoisesta sydämestä. Ja siinä ylijahtimestari ja hän usein kohtasivat toisensa, niin että he vihdoin olivat tulleet aivan välttämättömiksi toisilleen.
Ylijahtimestarin ja majurin kesken ei tähän asti ollut tapahtunut mitään lähempää selvittelyä Almasta. Mutta ylijahtimestari tunsi, että majurin kaikkein korkein toivomus oli saada sanoa tyttöä vaimokseen, samaten kuin majuri tiesi, että ylijahtimestari — juuri nähdäkseen tämän avioliiton toteutuvan — pidätteli kaikkia nuoria miehiä talostaan.
Ja tässä molemminpuolisessa levollisessa vakaumuksessa he antoivat asian mennä tavallista menoaan. Almahan oli lapsellinen, vaikkakin Neta-neidin huomautuksen mukaan jo täysi kahdeksantoista-vuotias ihminen; ja sen vuoksi hänen piti vielä saada nauttia riemuaan rauhassa: maailma oli hänet kyllä ajoissa löytävä! "Kun ei vaan". puheli joskus ylijahtimestari itsekseen, — "joku onnenonkija tulisi ennen sitä ja nipistäisi sydämeen."
Kohta kun Alma oli astunut kynnyksen yli, nousi majuri kiiruhtamaan häntä vastaan. Vanhan tavan mukaan, joka oli juurtunut tytön lapsuudesta saakka, suuteli majuri nuorta tyttöä otsalle, samalla kun tämä kumartui tavallista syvemmälle ja nyt omaksi levottomuudekseen tunsi punastuvansa.
Miksi hän punastui? Vuoden toisensa jälkeen majuri oli tervehtänyt häntä samalla tavalla, hänen edes sitä ajattelemattaan; niin, olipa hän usein ojentanutkin otsansa, kun majuri myöhempinä aikoina jonkinmoisella kömpelyydellä oli tahtonut suudella hänen kättään. Mutta nyt Alma tiesi sen, mitä hän ennen ei ollut aavistanut, nimittäin että majurin matkoilla oli "tarkoitus". Se säikytti ja punastutti häntä, vieläpä sai hänet vapisemaankin, kun kunnon majuri tavallista hellemmin ilmein katsoi häntä silmiin.
— Jumalan kiitos, — sanoi hän lämpimästi, — että Alma pelastui uhkaavasta vaarasta. Oli onni, että nuori matkustavainen oli siellä.
— Hm, hm, hm, — mutisi ylijahtimestari, ja tämähän merkitsi suunnilleen samaa kuin: "Hitto ties, oliko suurikaan onni, että mies oli nuori!"
— Niin, niinpä kylläkin, — vastasi Alma. — Mutta juuri senvuoksi olen kovin pahoillani, etten saanut virkkaa hänelle yhtään sanaa.
— Isäsi on lausunut hänelle sitä useampia, — kiiruhti ylijahtimestari lisäämään. — Hän oli erittäin tyytyväinen, vai mitä, majuri, — velihän näki itse?
Majuri myhäili eikä sanonut olevansa siitä niin perinpohjin vakuutettu.
Hän oli Alman puolella; tytön itsensä olisi pitänyt saada kiittää.
— Vai niin, vai niin, tässä on kysymys kapinasta, kyllä ymmärrän! — lausui ylijahtimestari ja vilkui niin vikkelästi mustilla silmillään, että Alma tuskin tiesi, puhuiko hän piloillaan vai tosissaan. — Veli yllyttää tyttöä: hän tulee uppiniskaiseksi kuin… kuin…
— Kuin kyyhkynen, joka vähimmästä tuulenpuuskasta pistää päänsä siipien suojaan, — täydensi majuri.
— Siunaa ja varjele, — huudahti ylijahtimestari, — onkohan todellakaan pahempaa kuin kyyhkysmäinen haikailu, olkoonpa se untuvissa tai hameessa! No, nosta silmäsi, Alma, näytä että olet sellaisen miehen tyttö, joka saattaa katsoa ihmisiä ja itse paholaistakin silmiin. Sano suoraan, ettet ole mikään kyyhkynen, sillä silloin, vieköön minut se ja se, saattaisit yhtä hyvin olla harakka, varis tahi… tahi… Mutta sanalla sanoen, minä en tahdo tietää mistään kyyhkysistä talossani!
Mutta silloin Alma nauroi ja kapsahti isänsä kaulaan. — Minä en ole mikään kyyhkynen, en ollenkaan, isä-kulta — kun vain olisin rahtusen rohkeampi! Mutta vanhemmaksi tultuani kai asia muuttuu, ja silloin saattaa tapahtua, että minulla on oikea oma tahto.
Alma tuli lausuneeksi nämä sanat lapsellisen ilon puuskauksena. Vasta myöhemmin hän huomasi, mitä ne saattoivat merkitä, ja hämmästyi ajatellessaan, että hänen tahtonsa todellakin kerran voisi joutua ristiriitaan isän tahdon kanssa.
Mutta neitonen ei ehtinyt ajatella enempää. Ylijahtimestari sanoi: — Veli huomaa, että tyttö alkaa luontua… Mutta ota nyt hattu, ja menkäämme puutarhaan katsomaan, ovatko kukat kasvaneet paljon sateen jälkeen! — — —
Ylijahtimestari teki kävelyretken toisaanne, ja majuri ja Alma jäivät kahden kesken.
— Meidän ei olisi sopinut lähteä näin pitkälle — sanoi majuri; — pelkään Alman vilustuvan.
— En suinkaan. Tänä iltana on niin suloista. En luule koko maan pinnalla olevan paikkaa, jota saattaisin rakastaa yhtä paljon kuin tätä!
— Kenties kuitenkin, — virkkoi toinen erityisellä äänenpainolla, — jos Almaa kerran kiinnittävät toiseen paikkaan yhtä hellät siteet kuin tähän!
Alma katseli poispäin pyökkilehtoihin ja vastasi hiljaa: — Silloin täytyy monen asian muuttua!
Eräällä Hevossaaren rannan viereisellä kalliolla seisoi Karl August samana iltana, luoden miettivän katseen Vetterin yli.
Hän ajatteli menneen päivän pettyneitä toiveita, haluttomuutta jatkaa alottamaansa kirjettä vanhemmille, mahdollisuutta nähdä jälleen Alma, mahdollisuutta keksiä onnellista keinoa siihen, lyhyesti sanoen: hän pohti kaikkea tuollaista vähäpätöistä, joka vihdoin muodostuu varmaksi taipumukseksi. Mutta silloin hänen huomionsa kiintyi mitä merkillisimpään ilmestykseen. Hän alkoi tuijottaa vesille ja luuli näkevänsä unta.
Autereessa näkyi kokonainen voimallisen jättiläisen kuva, ainakin kahdenkymmenen kyynärän korkuinen, ja jotakin sanomattoman kamalaa oli tuon harmaankalpean ilmaolennon edestakaisessa liitelyssä. Se oli ollut näkyvissä noin viisi minuuttia ja kolme tahi neljä kertaa muuttanut asentoaan, milloin kohottaen käsivarsiaan ja milloin, kuten näytti, nyökäyttäen päätänsä; ja sitten hirviön takaa vähitellen kohosi punertava muuri päätyineen ja torneineen, jotka kuitenkin pian muuttuivat korkeiksi puiksi ja tuuheiksi lehdoiksi. Koko tätä näytelmää kesti noin neljännestunnin, jonka jälkeen se katosi. Jättiläinen jäi paikoilleen viimeiseksi, mutta hävisi äkkiä, kun kova vihuri kiiti pitkin vedenpintaa ja lakaisi pois koko haavekuvan.
Sanattomassa hämmästyksessään Karl August seisoi kauan paikoillaan; mutta käännyttyään vihdoin lähtemään vetäytyi hän äkkiä taaksepäin: jättiläinen seisoi aivan hänen edessään! Mutta pian hän huomasi tällä kertaa olevansa tekemisissä veren ja lihan kanssa, joskin olento oli laatuaan harvinainen.
Aivan Karl Augustin edessä seisoi tavattoman kookas mies suureen ryhmysauvaansa nojaten. Hänen pikimusta tukkansa riippui tuuheana, leveänä ja tasaiseksi leikattuna tupsuna aina kulmille asti. Syvällä kuopissaan olevat silmät tuskin näkyivät harjamaisten kulmakarvojen alta. Hänen ihonsa väri vivahti oliivinkeltaiseen ja kuparinruskeaan, ja tuuhea parta alkoi poskipäiltä ja ulottui hyvän matkaa leuan ja merimies-kaulaliinan alapuolelle, joka viimeksimainittu sekä hurstinuttu osoittivat, että hän oli merimies tai oli ollut siinä ammatissa.
— Hyvää iltaa, — sanoi Karl August nyökäyttäen päätänsä miehelle, jonka kasvoilla oli hiljaisen raskasmielisyyden ilme.
— Iltaa, — oli miehen lyhyt vastaus; ja ääni, jolla tämä yksinkertainen sana lausuttiin, kuului kumealta kuin haljenneen kellon.
— Huomasitko kangastusta, kummitusta tuolla? — kysyi Karl August viitaten Vetteriin päin.
— Huomasin kyllä, — vastasi vanhus, — senlaisia olen täällä nähnyt usein. Hän varoitta myrskyn tullen.
— Kuka? — kysyi Karl August.
— Vedenneito tietysti! Hän kohottaa sille ylös muureja ja valleja ja torneja ja mitä kaikk hänen valtaansa kuuluu.
Hämmästyksissään siitä, että kuuli tämän jättiläisolennon puhuvan aivan lapsen tavoin kysyi Karl August: — Oletko tältä paikkakunnalta kotoisin?
— Olen kyllä, olen syntynyt täällä Vetterin rannalla; mutta suureksi tultuani läksin kirvesmieheksi merille, ja sitten olen ollut sekä tuulessa että tuiskussa ja ohjannut päivinäni monta alusta. Mutta tultuani vanhaksi heräsi minussa halu päästä jälleen kotiini, sillä Vetterin kaltaisella järvellä ei ole vertojaan!
— Mikä on nimesi? — kysyi Karl August, yhä enemmän kiintyen uuteen tuttavaansa.
— Johannekseksi minut ristittiin, mutta sitten, — lisäsi hän ylpeyden ja ujouden sekaisella äänellä, — minua on sanottu luotsivanhimmaksi. Olen nyt täällä veneenrakennustöissä; muuten asun yksikseni pienessä mökissä vuorella tästä pohjoiseen.
— Käykäämme istumaan, — sanoi Karl August istuutuen itse kivelle. —
Kerro minulle jotakin seikkailuistasi.
— Minun seikkailuni ovat liian vähäisiä, voidakseen huvittaa hienoja herroja! vastasi luotsivanhin jäykästi.
— Mutta sanoppa edes ensiksi, uskotko tosiaankin vedenneitoon ja hänen mahtiinsa?
— Ah, älkää kysykökään sellaista! — vastasi ukko varsin vakavana. — Kangastus ja vedenneito — pitääkö ihmisen nyt olla niin uppiniskainen, ettei voi pitää hyvänään, mitä Luoja itse tahtoo hänelle ilmaista, vaan etsii itse sille nimiä ja tekee sen niin luonnolliseksi, että siihen aivan saattaisi käsin koskea! Ei, ei nuori herra, tuo joka näkyy ilmassa ei ole mikään kangastus enempää kuin sekään mikä vesillä kuvastelee on mitään utukuvia, jommoisiksi epäusko tahtoo sen tehdä. Ja vedenneidon olemassaolon ja sen, että papit ja profeetat ovat sitä kunnioittaneet, osoittaa paraiten suojeluskirja, minkä se pappi, joka ensiksi tahtoi mitata Vetterin, antoi laatia niille, joiden piti lähteä samalle asialle, jottei mikään paha saisi heitä valtoihinsa. Se mies tiesi mitä teki!
— Niin, ellei se vaan ollut viekas keksintö heidän pelkonsa voittamiseksi, — huomautti Karl August hymyillen.
Mutta silloin luotsivanhin kavahti pystyyn, pudisti paksun mustan hiustupsun otsaltaan ja huudahti syvällä äänellä: — Mikä villitys! Tiedän kyllä, että kirjoihin on siten painettu, mutta ne valehtelevat sen kuten paljon muutakin! Hyvää yötä, herra! Sen, joka tulee Vetterille, pitää tulla uskossa eikä esittää kaikenlaisia rikkiviisaita hairahduksia, muutoin hän aivan hyvin saattaa olla tulematta, sillä usko, kuten Kristus on itse meille opettanut, tuottaa maailmaan kaiken ilon.
Hän nyökkäsi lyhyeen, pisti päähänsä lakin, joka kaiken aikaa oli ollut maassa, ja poistui.
Mutta Karl August kiiruhti jälkeen ja lyöden ukkoa olkapäälle sanoi: — Odotappa, ystäväni — ei kiirettä! Sano minulle ennen eroamme, oletko varma siitä, että usko vaikuttaa niin paljon onnen saavuttamiseen tässä maailmassa?
— Tietysti, senhän herra tuntee kristinopistaan! josta äsken mainitsin, — vastasi ukko ja katsoi Karl Augustiin, kasvoissaan lempeämpi ilme. — Usko, ajatelkaapa sitä, on Luojan paras lahja: se mitä minä kaikesta sielustani uskon ja tahdon, toteutuu myöskin, sillä tahto yhtyy uskoon, jollei molemmilla ole syntinen tarkoitus.
— Oletko itse kokenut, mitä kaikkea usko vaikuttaa, kun sillä on hyvä tarkoitus?
— Olen montakin kertaa, mutta kerran aivan varmasti! Minä uskoin, että eräs herttainen nainen, jonka puolesta — no, se on kai samantekevää, rakkaus lienee sama ylhäisessä kuin alhaisessakin — jonka puolesta olisin tahtonut antaa sydänvereni… Uskoin, sanoin minä, että ainoastaan katsomalla häneen voittaisin vastalahjaksi hänen sydämensä. Mutta koskaan ei olisi saattanut ajatella suurempaa ylimielisyyttä: hän oli rikas ja kaunis, ja minä olin köyhä ja ruma. No, joka ilta hänen saapuessaan rantaan kohdistin katseeni häneen, kunnes hän kiinnitti huomionsa minuun. Kun olin päässyt siihen asti, kävi kaikki kuin itsestään, minä katselin häntä, ja lopuksi hän antoi myöntävän vastauksen. Sitten en nähnyt paljoa pitkään aikaan, sillä onnellisten ei tarvitse nähdä. Mutta minä matkustin maailmalle hakeakseni kultaa meriltä, ja palasin taskut täynnä. Vierailla mailla minulla ei ollut varoja tuhlata penniäkään, ainoastaan sen vuoksi, että saisin säästää rahat kotiin ja laskea ne hänen eteensä, jotta hän näkisi, mitä saatoin tehdä sen hyväksi, jota rakastin!
Tässä ukko pysähtyi ja keskeytti hieman kertomustaan.
— Tultuani kotiin ei sydämeni valittua enää ollut olemassa. Isä oli koettanut pakottaa häntä antamaan toiselle sen uskollisuuden, jonka hän oli luvannut minulle… mutta tyttöpä pelasti sen. Eräänä sunnuntaiaamuna hän katosi, senjälkeen kun he viimeksi olivat nähneet hänet Storlycken niityn rannalla. Vetterin vesi virtaa kirkkaana ja houkuttelevana suruiselle mielelle. Hän uskoi, että me tapaamme jälleen ja että minä en koskaan rakasta toista; ja niin hän läksi asumaan vedenneidon palatseihin, kunnes minä ylösnousemuksessa olen valmis hänen seuralaisekseen. No, näettekös, herra, kun minä sitten olin kuljeksinut ja tuuminut, menisinkö hänen perässään, sai usko minussa vallan jälleen. "Jos sen teet", sanoi se, "niin ette tapaa toisianne taivaanvaltakunnassa!…" Läksinpä sitten jälleen merille, missä antauduin luotsinammattiin. Monta alusta saatan sanoa pelastaneeni, ja monesti olen pannut henkeni alttiiksi. Mutta uurrettuani ja puurrettuani, kunnes minulla ei enää ollut yhtään voimia jälellä, vaan itsekseni saatoin ajatella: loppu kyllä rupeaa lähenemään, muutin jälleen tänne ja rakensin pienen tuvan, jonka nyt omistan, ja asun siinä iloisena uskoen, että me pian jälleen tapaamme.
— Kiitos kertomuksestasi! — sanoi Karl August osaaottavaisena. — Se on tehnyt oikein hyvää sydämelleni.
— Niin, juuri sen vuoksi, että huomasin teillä olevan sydäntä, hyvä herra, puhuin siitä mitä en suinkaan lorua kenelle hyvänsä… Mutta nyt olemme luotsivanhuksen tuvan ovella. Astukaa sisään, herra, jollette halveksi!
Karl August ei suinkaan halveksinut. Mutta jos majan ulkopuoli jo oli köyhyyden ja kieltäymyksen esikuva, niin sisäpuoli todisti sitä vieläkin selvemmin: ainoastaan olkikupo lavalla, karkeatekoinen pöytä ja rahi ynnä muutamia seinällä riippuvia työkaluja — siinä koko sisustus.
— Ja tämä riittää sinulle? — kysyi Karl August istuutuen rahille.
— Aivan hyvin, herra. Vetter antaa minulle kalaa ja juotavaa. Päivärahat, ryhdyttyäni rakentamaan veneitä, tuottavat minulle myöskin talvileivän.
— Entä vaatteet?
— Vaatteet, — sanoi luotsivanhin, viitaten paikattuun takkiinsa, — tässä on kesäpukuni. Ja tässä — hän viittasi vielä kuluneempaan karvanuttuunsa, — tässä on minun talviystäväni! Se kestää kyllä minun aikani, sillä ihmiset täällä eivät ole ilkeitä, naiset antavat minulle paikkatilkkuja ja lankaa, ja niin kauan kuin minulla on paikka paikan päällä, ei takki koskaan mene hajalle.
— Mutta, — lisäsi Karl August, — mainitsit nuorena koonneesi matkoilla kultaa; mihin olet kaiken sen hukannut?
— Jokaisella, hyvä herra, — sanoi ukko rypistäen tuuheita kulmakarvojaan, — on salaisuutensa, ja minullakin on omani — älkäämme puhuko kullasta.
— Herätät ihmettelyäni! Ja hyvin mielelläni kuulisin, mitä olet sillä tehnyt — äänesi sanoo minulle, ettet ole sitä käyttänyt tavalliseen tapaan.
— Kenties en, ja kenties minä juuri sen vuoksi ikäänkuin hieman häpeisin kertoa, miten asianlaita on. Monet asiat, joita toinen ei käsitä, ovat toiselle selviä. Älkäämme enää puhuko siitä!
Mutta Karl August ei päässyt irti tästä aiheesta, ja vihdoin ukko sanoi:
— No, olkoon menneeksi… Olin saanut äidiltäni uskon, joka varmaankin on synnillinen, koska se on tuottanut minulle suurta piinaa, ja se oli usko, ettei päiviensä päättäjä koskaan tuli autuaaksi. No, herra, kun minä sitten aikani olin mietiskellyt, miten kauheaa kerran tulisi minulle ja sydämeni valitulle, jos me ikuisesti erkanisimme toisistamme, niin mieleeni muistui, että katolisissa maissa olin kuullut ja nähnyt luettavan sielumessuja, joiden piti auttaa vainajia autuuteen. En juuri uskonut lukemisen sitä vaikuttavan, mutta ajattelin: Luoja kyllä tietää, miksi sen teet, ja Hän katsoo tarkoitukseen, tapahtukoon se katolisessa tahi kristityssä maassa. Läksinpä, kuten sanottu, jälleen merille, ja ensimäisessä katolisessa kirkossa, johon saavuin, puhuin papille, että hän lukisi ja rukoilisi niin paljon edestä kuin aarteestani riitti. Hän lupasi tehdä sen ja sanoi minulle, että siinä oli kylliksi, olipa se, jonka puolesta annoin kullan, tehnyt miten suuren synnin hyvänsä. Sydän keventyneenä jatkoin matkaani: tunsin näet, että oli olemassa Yksi, joka näki, miten olin tehnyt itseni köyhäksi, pelastaakseni hänen sielunsa.
Sanaakaan virkkamatta, mutta silmissään katse, joka sanoja paremmin ilmaisi, että hän täydellisesti oli käsittänyt vanhuksen tunteen, puristi Karl August hänen kättänsä.
Hiljaa he jälleen molemmin menivät pienen tuvan edessä kohoavalle mäelle.
Siinä oli vanha tammi, ja luotsivanhus sanoi latvaan viitaten: — Tässä asuu minun ainoa seurani, joka minulla on ollut monet vuodet!
Karl August kohotti kysyväisenä katseensa. Latvassa oli tavattoman suuri linnunpesä.
— Merikotkapari, — kertoi vanhus, — on rakentanut sinne pesänsä. Linnut ovat toisten kauhu, minun iloni. Milloin minulla on joku liika ruuanmuru, annan siitä niillekin.
Poistuessaan Karl August koetti pistää muutamia riksejä ukon taskuun; mutta hän otti ne käteensä ja sanoi vakuuttavasti, antaessaan rahat takaisin: — Mitä niillä tekisin? En tahdo parempaa; olen näet vieläkin siinä uskossa, että mitä enemmän täällä kieltäydyn, sitä varmempi saatan olla siitä, että tapaan rakkaani siellä, missä meillä kaikilla on hyvä olla… Mutta hyvää yötä nyt, nuori herra… Kiitos seurasta — vanhuksella ei ole pitkään aikaan ollut sellaista rauhaa!
Ihastunein mielin Karl August palasi kotiinsa Hevossaaresta. Hänestä tuntui kuin keskustelu vanhan luotsin keralla olisi vahvistanut hänen omia voimiaan ja uskoaan. Ja se teki, että hän vakaasti päätti oleskella Ombergin seuduilla, kunnes näkisi Alman ja saisi puhua hänen kanssaan — täytyipä hänen olla siellä vaikka vuosi ja vuorokausi.
Rauhoittaakseen ylijahtimestaria, joka pelkäsi Karl Augustin käyvän hänelle vaaralliseksi, muutti nuori mies mainitun viikon jälkeen päätöksensä siten, että matkustaisi pois vähäksi aikaa.
Hän oli kuitenkin toivonut, että hän näiden kuuden päivän mittaan saisi jonkun tilaisuuden tavata Almaa. Mutta vedenneito ei ollut suinkaan suotta muuttanut linnaansa ja palatsiansa: oli noussut ankara myrsky sateineen ja usvineen, ja sitä kesti kokonaisen viikon. Ja sellaisissa oloissa oli jotenkin luonnollista, ettei mikään sattuma tahtonut ojentaa Karl Augustille auttavaa kättänsä.
Samana aamuna, jona Karl Augustin piti matkustaa, teki hän kävelyretken vuorelle vielä kerran tavatakseen uutta ystäväänsä luotsivanhinta, jota edellisenä päivänä ei ollut näkynyt veneenrakennuspaikalla.
Sade ja myrsky olivat kokonaan lakanneet, mutta taivas oli vielä usvan peitossa, ja kummallisia pilvihahmoja liiteli sinne ja tänne puunlatvojen yläpuolella.
Karl August kulki mietteissään huomaamatta läheneviä askelia ennenkuin luotsivanhuksen kumea ääni lausui hänelle tervehdykseksi: — Jumalan rauha, nuori herra!
— Tulin sanomaan sinulle hyvästi! — virkkoi Karl August. — Miksi et ollut eilen venerakennuksella — olitko sairas?
— En, mutta minulla oli ansiota toisaalla. Ylijahtimestari käski minut luokseen; hänellä oli pikku työ, jonka hän arveli minun kenties tekevän yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin.
— Ja mikä se oli? — kysyi Karl August, jonka mieltä kiinnitti vähäisinkin siltä taholta kuuluva tieto.
— Eipä muuta kuin että Alma neiti tahtoi itselleen tänne pikku majan, jossa hän saattaisi huvikseen istuskella ja katsella järvelle; ja sitten hän itse oli pyytänyt — me näet olemme vähän niinkuin ystävykset — että minä saisin auttaa häntä.
— Vai niin, — sanoi Karl August ja pakottautui näyttämään ainoastaan kohtalaisesti asiaan kiintyneeltä, — olet siis hyvissä kirjoissa ylijahtimestarin tyttären kanssa?
— Niin, kehumatta sanoen, hän pitää minusta: häntä ei pelota olla ukko-rähjän seurana, ja monasti hän on tullut mökkiini ruokalaukku esiliinassaan. Eilen hän istui varmaankin pari tuntia luonani.
— Pari tuntia, ja eilen — eilen! — Ah, miten Karl Augustia kiusasikaan, ettei hän juuri eilen ollut tullut lähteneeksi ukon luokse! Keskustelun kestäessä hän kyllä koetti saada ääneensä suuremman tasaisuuden, mutta ukko oli kyllä ymmärtänyt, mitä syytä sillä, joka jo oli moneen kertaan nähnyt Ombergin puolelta ja toiselta, oli viipyä vielä niin kauan.
— Milloin herra matkustaa takaisin Vetterin yli? — kysyi vanhus.
— Olen aikonut lähteä tänään Visingsöhön, mutta näyttää siltä kuin usva ei alkaisi hälvetä.
Luotsivanhus myhähti. — Usva ei kyllä tee mitään haittaa, — sanoi hän, — se haihtuu pian aamupäivällä. Mutta jollei ukko erehdy suunnasta, niin ei herra ole vielä toimittanut kaikkia asioitansa.
— Asioitani! — virkahti Karl August punastuen. — Minulla ei ole täällä mitään muuta asiaa kuin katsella seutua.
— No, miten herra tahtoo! En voi moittia sitä halua, vaikkakin arvelen, että haluatte nähdä jotain muutakin, mikä kenties ei ole juuri niin helppoa ilman väylälle ohjaavaa hyvää luotsia… Mutta taidan viipyä liian kauan! Jos tahdotte nähdä työni, hyvä herra, niin kääntykää oikealle — ja tultuanne kukkulalle kenties saatte päivän keretessä nähdä kauniin näyn, jollei usva tule nykyistään sankemmaksi.
Hämmästyksissään siitä, että huomasi salaisuutensa jo tulleen toisen tietoon, ei Karl August pidättänyt vanhusta. Mutta vasta sitten, kun paikattu nuttu oli kadonnut pyökkilehtoon, jatkoi hän matkaansa kulkien ukon osoittamaan suuntaan.
Noustuaan mäen puoliväliin Karl August pysähtyi nojautuen tammen runkoon. Hän käytti muutamia hetkiä harkintaan ja koetti selvittää itselleen, mikä halu häntä vei eteenpäin. Oliko se todellakin rakkautta? Saattoiko hän pohjaltaan rakastaa naista, jota hän oli nähnyt vain kaksi kertaa ja puhutellut ainoastaan kerran? Tähän kysymykseen voi ainoastaan hänen oma sydämensä antaa vastauksen; ja vastaus oli sellainen, että hän vieläkin nopeammin kiiruhti eteenpäin. Pian hän saapui sille paikalle, missä puut alkoivat harventua, ja näki jo melkoisen matkan päässä kivistä, oksista ja kaarnoista rakennetun pikku luolan.
Tässä merkillisessä huvimajassa oli pitkin seiniä matala turvepenkki, josta vuoriharjanteen laskeutuneelta kohdalta näki vapaasti Vetterille; pari purjevenettä juuri viilsi sen kelmeätä pintaa.
Karl August istuutui penkille, — samalle penkille, jolla Alma kenties levähtäisi tunnin, parin kuluttua. Hänelle pisti äkkiä päähän kaunistaa Alman koti tuoreilla lehvillä ja kukilla ja päällystää rosoinen lattia pehmeällä sammaleella.
Päätös pantiin toimeen. Mutta vielä ei hän ollut ehtinyt asettaa paikoilleen viimeistä sammaltukkoa, kun heikko huudahdus osui hänen korviinsa. Äkkiä hän nousi ja näki vieressään Alman, iloa säteilevä ilme nuorteilla kasvoillaan. Hän piti nauhasta kiinni Kultakäpälää, joka polki jalkaansa ja pärskytteli hienoilla sieraimillaan; eläin ei tahtonut perehtyä vieraaseen.
— Pyydän anteeksi, — änkytti Karl August, — olin todellakin varsin rohkea. Sain — sain sattumalta nähdä… en tiennyt…
— Miksi olisitte ollut rohkea? — sanoi Alma toipuen siitä hämmästyksestään, että näki jälleen vieraan, jonka luuli aikoja sitten matkustaneen takaisin järven toiselle puolelle.
— Koska tiesin, — vastasi Karl August, nolona silittäen Kultakäpälän selkää, — että pikku luola kuului henkilölle, joka kenties ei pitänyt tällaisesta tuntemattoman ottamasta vapaudesta.
— Miksi sanotte tuntemattoman? — lausui Alma hiljaisemmalla äänellä. — Herra ruukinpatruunaa ei voine pitää vieraana se… mutta ei kai tarvita mitään vakuutuksia siitä, että minä en voi tahi en tahdo unohtaa Alvastran ukkosilmaa!
Itsessään ujon Alman olisi ollut mahdotonta lausua kaikkea tätä, jollei hänen isänsä esiintyminen vierasta kohtaan olisi saanut häntä vakuutetuksi siitä, että hänen velvollisuutensa oli hyvittää se, mitä isä oli rikkonut. Kuitenkaan ei Alma ollut ehtinyt lopettaa puhettaan ennenkuin veri kohosi korkealle hänen poskilleen.
Karl August kuuli ihastuksella jokaisen sanan. — Ja minulle, — sanoi hän, — on noilla raunioilla, joilla olen käynyt sen jälkeen joka päivä, pyhempi merkitys: ne säilyttävät minulle häipymättömän muiston — olen täällä elänyt käännekohdan, joka vaikuttaa koko elämääni.
Alma seisoi sanattomana: hän ei edes tiennyt, että hänen pieni jalkansa sysäsi syrjään kaunista sammalkerrosta, jota toinen juuri oli asetellut. Mutta hän lykkäsi sen nopeasti paikoilleen, kun nuori mies osoittaen sammaleeseen lausui: — Kas vain, sehän revittiin, ennenkuin edes oli ehtinyt juurtua — se ei ole mikään kadehdittava enne!
— Ah, anteeksi! — Ja ennenkuin ajatteli mitä teki, miten suuri tahi pieni merkitys sillä saattoi olla, oli Alma kumartunut maahan ja kädellään asettanut sotketun sammalen paikoilleen.
Tämä näky, joka Karl Augustille merkitsi heräävän tunteen viatonta tiedottomuutta, sai hänen kasvonsa, samoin kuin hänen sielunsa ja sydämensäkin leimahtamaan. Mutta kaukana siitä, että olisi tahtonut lisätä hämiä, jota tyttö ilmaisi kääntyessään luolan suulle, kiiruhti Karl August äänellä, jolle hän antoi kaiken mahdollisen tyyneyden ja tasaisuuden, kertomaan pikku jutun toisensa jälkeen, kunnes lähes tunti oli kulunut, ja Alma kelloa katsoen lausui, että oli pian isän aamiaisen aika, jolloin hän ei saanut olla poissa.
Karl August nousi jättäen hänelle tien vapaaksi. — Saanko, jos tapaan vanhan luotsin, sanoa hänelle, että luola on saavuttanut valtiattarensa suosion?
— Ah, miten hauskaa — tunteeko ruukinpatruuna mökissään asuvan luotsivanhuksen? Pidän hänestä hyvin paljon, kuulen niin mielelläni hänen kertovan meriseikkailuistaan ja sydämensä valitusta!
— Niin, minäkin olen saanut osani hänen surustaan ja hurskaasta taikauskostaan. Mutta sellainen rakkauden tulee olla: vahva uskossa ja uskollinen kuolemassa!
Hieno puna oli Alman vastaus, kun hän ojensi kätensä tarttuakseen Kultakäpälän talutusnuoraan, joka hetkisen oli ollut Karl Augustin kädessä.
Hän seurasi tyttöä mäkeä alas; sitte molemmat pysähtyivät, ikäänkuin hiljaisesti sopineina, että tässä erottaisiin.
— Saan toivottaa onnellista matkaa, jollemme enää… Tyttö päätti lauseen hieman kumartamalla.
— Se ei ollut minun ajatukseni! — vastasi Karl August ja katsoi häneen merkitsevästi. — Mutta jos näihin sanoihin sisältyisi toivomus, niin silloin lähden Ombergista jo tänään!
Alma ei rohjennut antaa selvästi kehoittavaa vastausta. — Miten, — lausui hän astuessaan pari askelta eteenpäin, — miten olisin tullut sellaista toivoneeksi! Minä… minä en ajatellut mitään.
Karl August kumarsi ääneti. Ja epävarmana, oliko toinen loukkaantunut siitä, mitä hän oli sanonut, niin että hän tosiaankin näki vieraan viimeisen kerran, Alma kääntyi vielä kerran takaisin, nähdäkseen katseliko nuori mies häntä. Hienosti hymyillen hän vastasi Karl Augustin uuteen jäähyväistervehdykseen ja täysin tyytyväisenä näkemäänsä riensi kilpaa Kultakäpälän kanssa pyökkilehdon läpi.
— Mikä viehättävä olento! Millainen viaton lapsenmieli! — ihaili ääni
Karl Augustin sydämessä.
Samana iltana, kun hän koko päivän oli ollut huumaavan autuuden vallassa, siinä taivaallisessa uskossa, että oli muuttanut Edeniin, kirjoitti hän kotiin seuraavat rivit:
"Pyydän teitä, rakkaat vanhemmat, olemaan aivan rauhassa, jollette pitempään aikaan kuule minusta mitään! Olen terveempi ja tyytyväisempi kuin olen koskaan ollut. Mutta koska minun on mahdoton sietää, että niitä vaikutelmia, joiden vallassa olen nyt kokonaan tässä Jumalan ihanassa luonnossa, sekoittaisi aineellinen ajatus: tänään sinun tulee kirjoittaa kirje, ajatus, joka kenties uutena moitteena palaisi joka päivä, niin pyydän Teiltä edeltäkäsin, rakkaat vanhemmat, anteeksi, että minä joksikin aikaa kokonaan jätän kirjoittamisen — josta seikasta isä, jos oikein muistan, joka tapauksessa minua kiittää ja äiti — kaikista äideistä hellin — varmankin antaa anteeksi pojalleen
Karl Augustille.
J.K. Sensijaan lupaan kautta kunniani, että palattuani isä huomaa, etten enää ole mikään toimeton uneksija; aion nyt alkaa elää, elää mukana elämässä ja antaa isälle välttämättömän korvauksen kaikista niistä vuosista, jotka isä on kärsivällisenä odottanut."
Tämän kirjeen Karl August vei samana yönä Hjo'hon, missä hän ei kuitenkaan viipynyt kauemmin kuin tarvittiin kapineiden kokoamiseen ja sälyttämiseen, jotka hän seuraavana päivänä muutti mukanaan Hevossaareen. Sieltä hän nyt vuokrasi itselleen kunnollisen huoneen seuraavaksi kuukaudeksi, aikoen toistaiseksi oleskella paikkakunnalla — kasvien tutkimista varten.
— Isäsi on jo kolmasti kysynyt sinua! — sanoi Neta-täti, joka jo kappaleen matkan päässä talosta tuli Almaa vastaan hänen palatessaan kukkulalle tekemältään aamukävelyltä.
— Kysynyt minua? — toisti Alma. — Enhän ole laiminlyönyt aamiaistuntia!
— Et, kello on vielä kymmentä vailla kymmenen, mutta mitä sinä näin varhain aamusella juoksentelet?
— Ei tätä voi sanoa varhaiseksi, täti! Tahdoin nähdä pienen luolan, jonka luotsivanhus teki minulle eilen.
— No, senhän näki pian… Mutta tuossa ylijahtimestari itse seisoo portailla — hän heiluttelee ja viittailee ja nyökyttelee päätänsä niinkuin henki olisi kysymyksessä. En voi ymmärtää mitä hän sinusta tahtoo.
— En minäkään, — vastasi Alma, joka nyt pelkäsi, että isä oli saanut tiedon hänen kohtauksestaan ruukinpatruunan kanssa. Kuitenkin hän joudutti askeliaan sellaisella kiivaudella, että melkein hengästyneenä saapui eteisen portaille.
— Kas niin, kas niin, ei meidän silti tarvitse juosta itsellemme pikaista keuhkotautia — hoo, ei, ei se ole niin vaarallista, ei suinkaan, meillähän on vielä viisi minuuttia jäljellä! — Ja ylijahtimestari astui edellä kaikkein pyhimpään työhuoneeseensa, jonne Almakin noiden viiden määräminuutin kuluttua saapui.
— No, tyttöseni, — lausui ylijahtimestari seisoen keskellä lattiaa ja tehden muutamia kierroksia, joiden joustavuus ja sulavuus ilmaisivat, ettei asia suinkaan ollut surullista laatua, — no, tyttöseni, luulen että olemme aivan säikähtyneen pikkulinnun kaltaisia. Mitä pelkäämme — mitä, häh — pikku tutkintoa?
— Pikku tutkintoa? — vastasi Alma kalveten.
— No niin, ei sitä nyt ole pantava niin pahaksi. Jos minä nyt esimerkiksi alotan tekemällä kysymyksen: miksi sinä kalpenit? niin sinä vastaat: "isä" — nyt ylijahtimestari puhui hienoimmalla diskanttiäänellään — "isä-kulta, en tiedä kalvenneeni".
— Ei, isä, niin en olisi vastannut, sillä minä tunsin vereni vaihtelevan jollakin tavoin.
— Ja miksi niin tapahtui?
— Siksi että pelästyin — en tiedä mitä tahdot minulta tutkia, isä!
— Sen saat pian kuulla. Mutta sinähän näytät pikemmin jäniksen kuin ylijahtimestarin tyttäreltä! Mene kamariisi ja rohkaise mieltäsi sillä aikaa kun syön aamiaista — ja tule jälleen luokseni puolen tunnin kuluttua.
— Kyllä, isä, — lupasi Alma ihastuen siitä, että sai hieman hengähtää.
Mutta tultuaan huoneeseensa hän alkoi kiusata itseään monenlaisilla kuvitteluilla, niin että hänen lopuksi täytyi pitää helpotuksena totuuden tietämistä; eikä kellonosoitin näyttänyt vielä täyttä puoltakaan, kun hän jälleen tuli isänsä huoneeseen, katseessa tosin hieman kiusaantunut ilme, mutta yhtäkaikki vähän rohkeampana kuin äsken.
— No, olemmeko nyt toipuneet? — kysyi ylijahtimestari asettuen sohvaan, kun Alma taasen sai luvan istuutua vastapäiselle tuolille.
— Olen, isä hyvä.
— Olemmeko koettaneet arvata jotakin?
— Ei, isä, minä en ole voinut arvata…
— Kiinnitä huomiosi: en kysynyt, oletko osannut arvata mitä aioin sanoa. — Eh, en, vaan kysyin, oletko koettanut arvata?
— Olen, isä, olen kylläkin.
— No, mihin sinun arvaamiskykysi kohdistui?
— Isä!
— Kas niin, älkäämme olko sokkosilla, vaan jos jonkunlainen leikki on kysymyksessä, niin kätkekäämme kernaammin sormusta — etkö pidä sormuksista, pikku heilakka?
— En, isä, — vastasi Alma kovin punastuen, — minä en pidä sormuksista!
— Mitä kummaa, minä luulen, että me valehtelemme? Sellaiseen emme ryhdy! Tytöt ovat tyttöjä: sinä pidät sormuksista!
— En pidä niistä ollenkaan, isä! — vastasi Alma vielä päättäväisempänä ja katsoi samalla isäänsä niin sanomattoman rukoilevin ilmein, että toisen täytyi puhaltaa savu piipustaan ja täyttää se uudelleen, voittaakseen aikaa.
— No, olkoon: sinä et siis pidä sormuksista. Mutta mitä sinulla on niitä vastaan?
— En saata sanoa sitä selvästi, isä: siinä on jotakin, mitä en voi selittää.
— Se on toinen asia. Silloin saatamme lukea tämän asian yliluonnollisiin; mutta siihen asti kunnes se selkenee, emme vaivaa sormiamme noilla inhoittavilla koristuksilla: anna koreasti tänne sormuksesi, jok'ikinen! — Viimeiset sanat lausuttiin päättäväisemmällä äänellä.
Hämmästyneenä Alma kohotti ylös valkoiset pikku kätösensä. Hän koristi itseään kernaasti kauneilla sormuksilla; eikä hän ollut tuntematta kaipausta nähdessään isän aivan levollisena vetävän näppiinsä sormuksen toisensa perästä; sitte kaikki pistettiin rasiaan, jonka ylijahtimestari lukitsi lipastoonsa.
— Kas niin, kas niin, nyt olemme päässeet noista kiusankappaleista ja saatamme puhua jostakin muusta! Mitä pitäisit kauniista, valkoisesta hevosesta, tulisesta, mutta kuitenkin lauhkeasta kuin lammas, selässään pieni englantilaiskuosinen naistensatula, ja sen päällä komea ratsastuspuku, sopiva sinun ikäisellesi ja kokoisellesi tytölle?
— Oi, isä-kulta, hevonen, satula ja ratsastuspuku, — huudahti Alma, ja ilo säteili hänen silmistään — sehän olisi hurmaavaa!
— Niin, niin, mutta, mutta! En suinkaan epäile sitä, mutta tahtoisitko myöskin antaa jotakin siitä lahjasta?
— Mitäpä minä saattaisin antaa isälle?
— Isälle? Mitä kuvitteletkaan — luuletko että minä tahdon haaskata niin paljon rahaa sinun huviksiisi? Jumala varjelkoon, en ollenkaan, en ollenkaan; sellaisen jätän sen tehtäväksi, joka tahtoo hankkia kauniin tytön suosion!
Alma vaikeni. Ilon ruusut pakenivat nopeasti. Hämmentyneenä hän katsoi lattiaan.
— No, älä nyt istu tuolla tavoin allapäin, silloin kun sinulla on syytä pitää pää pystyssä. Sanalla sanoen: täällä on kosija, joka aikoo antaa sinulle hevosen satuloineen ja kaikkineen morsiuslahjaksi.
— Voi, Herran nimessä… isä! Mutta… puoli lausetta tarttui hänen huulilleen siinä hetkessä, jona isän silmä osui häneen.
— Ei mitään "muttaa" — en ole koskaan sellaista kärsinyt. Erinomaisesta hyvyydestä tahdon kuitenkin sallia sinun selittää, mikä sillä "mutta"-sanalla oli tarkoituksena.
— En tahdo vielä mitään morsiuslahjoja, isä! — kuiskasi tyrmistynyt tyttö painaen päänsä isän polvelle.
Ylijahtimestarin kasvot saivat merkillisen ilmeen. Hän ei karjaissut kovasti, kuten hänen kiivastuessaan tavallisesti tapahtui, mutta hänen äänensä olisi kuitenkin kuulunut pitkän matkan päähän, kun hän kysyi: — Mistä ajasta alkaen sinä siis olet saanut tahdon?
Alma vaikeni, mutta uuteen kehoitukseen hän vastasi ujolla avomielisyydellä: — En tiennyt ennenkuin nyt, että minulle oli sellaista!
— En minäkään, — vastasi ylijahtimestari; — mutta koska asia joka tapauksessa on niin uusi, ettei se ole voinut ehtiä vakaantua, niin luulen, että me ilman erikoista vaaraa saatamme vieraantua siitä — vai mitä?
— Voi, isä, puhu hellästi, minä pelkään, kun haastat tuolla tavalla!
— Varsin kernaasti, lapseni: minä aion naittaa sinut! Ensi vuonna pidämme häät, ja toivonpa, että kaikki ihmiset, jotka häissä tanssivat, kertovat kauniista ja iloisesta Ombergin morsiamesta.
— Entä sulhanen? — änkytti Alma.
— Paras mies, jolla on koskaan ollut ruotsalainen nimi, joka on kantanut Ruotsin terästä ja kyntänyt ruotsalaista maata: kuninkaan uskottu majuri ja ritari, jalosukuinen herra Svante Kling, Svanvikin säteritalon ja useiden kiliseväin kultatynnyrien omistaja — ja kuitenkaan ei mikään se ole hänen sydämensä ainoankaan veripisaran arvoinen, kun se sydän on kunniallisin ja uskollisin mitä koskaan on laskettu tytön jalkojen juureen!
— Hän niin vanha, niin kauhean vanha, — nyyhkytti Alma.
— E-eei, e-ei, ei suinkaan hän ole vanha, hänellä on mitä nuorekkain sielu, ja muutoin hän on vikkelä kuin orava. Etkös häpeä: nuori mies, ainoastaan vähän yli neljänkymmenen.
— Pian viisikymmentä, isä, ja minun on mahdoton mennä naimisiin vanhan majurin kanssa. — Alma ummisti silmänsä, jotta hänen ei olisi tarvinnut nähdä rohkeiden sanojensa vaikutusta.
Mutta ylijahtimestarin luonne ei ollut tänään niin kuohahteleva kuin tavallisesti. Hän vastasi ainoastaan: — Saammepa nähdä, — nousi senjälkeen ylös ja huomasi, että hänen oli aika lähteä eläintarhaan kävelemään.
Alma hengähti helpommin. Hän sai vapauttaa ajattelemiseen. Mutta tämä vapaus ei ollut erittäin kadehdittava, koska se jätti hänet alttiiksi niitä erilaisimmille tuskille.
Naimisiin menoa majurin kanssa, johon hän oli oppinut katsomaan yhtä suurella kunnioituksella kuin omaan isäänsäkin, tuntui hänestä yhtä mahdottomalta kuin todellisuudessa asettua isänsä tahtoa vastaan. Tosin oli ensimäinen vastustusyritys käynyt helpommin kuin hän oli luullutkaan, mutta siitä ei seurannut, että toinen onnistuisi yhtä hyvin. Oi, ei, Alma tunsi liian hyvin, ettei isä sallinut itseään ohjata, olipa kysymyksessä niinkin uusi asia kuin "oma tahto" henkilöllä, jolla ei koskaan saanut olla sellaista, ei vähimmässä pikku asiassakaan.
Kuitenkin, niin tärkeä kuin se asia olikin, joka nyt valtasi Alman mielen, jätti se hänelle aikaa väliin palauttamaan mieleensä luolassa tapahtuneen aamuisen näytelmän. Ja joka kerta kun hän muistissaan näki sen hetken, jona hän ensiksi huomasi Alvastran tapahtuman nuoren sankarin hänen peittäessään sammalella permantoa, kohosi purppurapilvi hänen kasvoilleen, ja huulilla oli kaikesta hänen sisäisestä levottomuudestaan huolimatta hymy, joka kertoi, miten neitseellisessä veressä riemu ja tuska liittyivät yhteen.
Sillä aikaa ylijahtimestari käveli huulet tiiviisti yhteen puristettuina puiston käytävää; ja määrätyllä paikalla, johon hän väliin heittäytyi lepäämään, nimittäin milloin kukaan ei nähnyt — ylijahtimestarin heikkous oli se, että hän aina tahtoi näyttää nuorelta, ei koskaan vanhuuden vaivaamalta — otti hän povitaskustaan kirjeen, avasi sen ja silmäili toisen kerran sen rakasta, kylläkin kauan odotettua sisällystä:
"Arvoisa veli!
Veli on varmaankin jo pitkän aikaa nähnyt, miten minun laitani on…"
— Olen kyllä, olen kyllä, — liitti ylijahtimestari — mutta juuri sen vuoksi olisi pitänyt käyttää paremmin aika, joka tuhoaa parhaatkin suunnitelmat, vaikkakaan se, hitto vieköön, ei saa tätä turmella!
"… ja minä toivon, että veli hyväksyy sen tunteen, jota minä yhtäkaikki en itse uskalla hyväksyä, koska pelkään, ettei se ole mieleen tämän tunteen herättäjälle.
Minulla ei ole mitään kykyä ilmaista ajatuksiani suullisesti tahi kirjallisesti siten, että ne saavuttaisivat sen soinnun, joka hivelee nuoren tytön korvaa. Sen vuoksi minä en myöskään rohkene millään tavoin esittää hänelle toivomustani, vaan pyydän veljeä isällisellä rakkaudella, ilman kiivautta — sillä sellainen olisi minulle peräti vastenmielistä — kysymään Almalta, luulisiko hän voivansa tulla onnelliseksi miehen keralla, joka siinä tapauksessa tulisi uudelleen nuorukaiseksi. Kenties hän kuitenkin antaa kieltävän vastauksen; ja silloin minä pyydän, ettei veli millään tavalla rupeaisi houkuttelemaan! Mitä muutamain vuosien onni merkitsee minulle, jos Alman täytyy siitä kärsiä! Ei, ei mitään pakkoa!
En määrää mitään aikaa vastaukselle. Pysyttäydyn pari viikkoa kotona, jollen sillä aikaa saa mitään tiedonantoa. Mutta ellei silloin ole tapahtunut mitään sellaista, niin tulen aina, ainakin vanhana tuttavana, veljen luokse käväisemään.
Kunnioituksella ja ystävyydellä
veljen palvelija Sv. Kling."
— Voi sinua tomppelia, olisitpa tuon pusertanut itsestäsi puoli vuotta sitten, niin olisi hän nyt sinun vaimonasi! — mutisi ylijahtimestari… — Oma tahto — niin, saadaanpa nähdä: tuollainen pikku heilakka ja oma tahto. Mutta minä tiedän myös mitä minä tahdon ja mikä on parasta ja viisainta. Onkohan vaan raunioiden ritari lähtenyt Hevossaaresta? Minun täytyy lähettää tiedustaja sinne. Jos sala-ampujia on läheisyydessä, niin täytyy pitää silmänsä auki.
Samana iltana ylijahtimestarin päähän pisti soutaa kalastamaan — mikä urheilu ei suinkaan ollut hänen lempihuvejaan. Kulkiessaan Hevossaaren ohi hän poikkesi maihin, noustakseen ylös ja katsoakseen veneenrakentamista, jota luotsivanhin johti. Majatalon isäntä itse oli ulkona ja seisoi hattu kädessä kumartaen.
Ylijahtimestari tervehti. — No, onko paljon matkustavaisia? — kysyi hän.
— Eipä kovinkaan paljoa. Minulla on kuitenkin ollut muuan herra, joka on virunut täällä kokonaisen viikon.
— Ja viruu vieläkin?
— Ei, hän matkusti juuri nyt — vene näkyy kaukana tuolla lännessä. Hän aikoo mennä Hjo'hon, josta tulikin.
Sydän keventyneenä ylijahtimestari palasi kotiinsa. Ja koska hän nyt piti asiansa varmana, päätti hän itse matkustaa Svanvikiin, saadakseen majurin itsensä kirjoittamaan Almalle, ja rohkaistukseksi siihen antaakseen oman suostumuksensa.
Muutamia viikkoja oli kulunut.
Ylijahtimestari oli tehnyt matkansa, mutta aivan turhaan, mikäli sen tarkoituksena oli saada majuri itse kirjoittamaan tytölle. — Ei, veli, — oli tuo suoraluontoinen mies vastannut, — hän tietää kyllä, millainen minä olen, minun tarvitsemattani asettaa omia pikku ansioitani hänen silmiensä eteen, — Ja jos hän tahtoo tehdä minut onnelliseksi sekä sydämellä että kädellä, niin hän kyllä tekee sen ilman kirjettäkin.
Suuttuneena ja mutisten jotakin tyhmyydestä ja naistuttavuuksien puutteesta, ylijahtimestari lähti paluumatkalle, pyytäen majuria saapumaan neljäntoista päivän kuluttua.
Koko tällä ajalla Alma ei kuullut sanallakaan puhuttavan majurin kosinnasta, jonka vuoksi hän pian alkoi uskoa, että isä kenties, kun oli kysymys hänen vastaisesta onnestaan, oli luopunut omasta tahdostaan — ja yhä raikkaampina kukoistivat nyt ilon ruusut hänen poskillaan. Sillä Almalla oli vielä toinen autuuden lähde, jonka hän kuitenkin huolellisesti kätki omaan rintaansa; hän oli näet monta kertaa — luonnollisesti aina sattumalta — nähnyt jälleen vieraan, eikä hän enää saattanut epäillä, joskaan siitä ei ollut tullut mitään varmaa sanotuksi, että vieras pysytteli paikkakunnalla yksinomaan hänen tähtensä.
Usein hän kuitenkin koki ennen tuntematonta tuskaa, pieniä tunnonvaivoja sen johdosta, että hänellä oli isältä salattavaa. Oli kyllä totta, ettei hän koskaan ollut sopinut nuoren herra Kemnerin kanssa näistä tapaamisista, mutta yhtä totta oli sekin, ettei hän koskaan niitä karttanut, vaikkei se olisi ollut erittäin vaikeaa, jos hän olisi rajoittanut kävelyretkensä puistoon tai virkatalon lähimpiin seutuihin. Mutta jollei hän pariin päivään ollut kulkenut kauemmaksi, niin kolmantena päivänä hän ei saanut pikku jalkaa enää ollenkaan tottelemaan: se oli saanut vastustamattoman halun käydä katsomassa luolaa, Yhtätoista pyökkiä, Stocklycken niittyä ja muutamia muita kaukaisia paikkoja, jolloin kohtalo aina satutti niin, että hän — tyttö oli jo ajatuksissaan ruvennut vaihtamaan hänen nimeänsä paljonmerkitsevään "hän"-sanaan, sattui tulemaan samaan aikaan.
"Mutta jos isä jonakuna päivänä sattuisi" — Alma häpesi lausua itsekseen: "yllättämään minut": hän muutti — "huomaamaan, että minä noin vaan, sille mitään mahtamatta, tapaan jonkun kävelyilläni! Suuttuisikohan hän kovin?" Ja joka kerta kun hän teki itselleen tämän kysymyksen, ilmaisi hänen kiivaasti sykkivä sydämensä, että niin oli tapahtuva… He puhuivat kuitenkin viattomista asioista. Vieras kertoi kodistaan, äidistään, tähänastisesta onnettomasta haaveilustaan, joka tuotti surua toimeliaalle isälle, ja miten hän vihdoin oli päättänyt matkustaa löytääkseen jonkun parantavan yrtin. Oli onnellista, että hän silloin ajatteli Ombergia. Tyttöhän varmaankin kernaasti auttoi häntä.
* * * * *
— Oletko kuullut, miten harakat tänään katolla nauravat? — kysyi
Neta-täti eräänä aamuna astuessaan Alman luo.
— En, ja mitä se merkitsisi? — vastasi Alma, joka silmättyään kelloon alkoi joutuisasti pukeutua.
— Merkitsisikö, rakas lapsi? — toisti Neta-täti ja otti niin runsaan hyppysellisen nuuskaa rasiastansa, että enemmät puolet ripisi äsken silitetylle esiliinalle. — Mitäpä muuta kuin vieraita tahi uutisia! Jos ne nauravat ainoastaan yhden ainoan aamun, niin tulee vieraita, mutta jos ne nauravat kolmena peräkkäin, niin se merkitsee jotakin tärkeää uutista.
— Rakas täti, mitä se saattaisi olla?
— Ymmärrät kai, etten minä ole kaikkitietävä, mutta arvata saatan kuitenkin hätätilassa, kun saan ensin säikeen päästä hieman kiinni.
— Ja onko tädillä nyt sellainen säie?
— Miltä kannalta asian ottaa — oletko kuullut, että meillä on sunnuntaina suuret kekkerit, oikein suuret kekkerit soittoineen ja tansseineen?
— Soittoineen ja tansseineen? — toisti Alma hämmästyksissään.
— No miksi siitä näytät niin armolliselta? Oletko unohtanut, että muuan pikku neito silloin odottaa kaunista seppelettä?
— Tiedän kyllä, että sunnuntaina on minun syntymäpäiväni; mutta sitä ei ole koskaan ennen sillä tavalla juhlittu.
— Kerta ensimäinen. Sinä täytät kahdeksantoista vuotta — kenties isä tahtoo, että juhla saa kaksinkertaisen merkityksen!
Tähän viittaukseen Alma ei uskaltanut vastata sanaakaan. Hänen päätään huimasi, valtimo löi kuumeisesti. Sunnuntaihin oli ainoastaan kolme päivää: ja juuri niinä päivinä hänellä oli tapana "kävellä puutarhassa". Nämä kävelyretket sattuivat säännöllisesti joka kolmanneksi tai neljänneksi päiväksi, niin että hän, jos olisi muuttanut järjestystä ja tänään mennyt vuorelle, ei olisi tavannut ketään.
Ja miksi Alman mielessä liihoitteli tuo toivo, että hän juuri ennen sunnuntaita saisi tavata nuorta kasvientutkijaa? Niin — koska hän — tämä ei ollut kuitenkaan vielä aivan selvää — sitä ennen mahdollisesti lausuisi jotakin, johon oli annettava vastaus, tahi ainakin puolittaisen ajatuksen siihen suuntaan. Ja se oli suojeleva hänet kaikesta pahasta, mitä sunnuntaina saattoi tapahtua, jotavastoin, jos mitään, yhtään mitään ei tapahtuisi, jos hän ei tapaisi ketään, niin hän kenties ei hirviäisi asettua isän tahtoa vastaan…
Alma tuli alas, suuteli isää kädelle ja kaatoi hänelle kahvia. Mutta viimeksimainittu tehtävä ei onnistunut ollenkaan yhtä vakavasti kuin tavallisesti.
— Miksi kätesi vapisee? — kysyi ylijahtimestari ottaen piipun suustansa ja katsellen vakavasti tyttöä.
— En minä vapise, isä! — änkytti Alma, mutta sitten hän tosiaankin vapisi niin rajusti, että pannun sisällyksestä läikähti kupin yli lumivalkoiselle liinalle. — Anteeksi, isä!
Ylijahtimestari yskähti, tarttui jälleen piippuunsa ja puhalteli kiemurtelevia savupilviä ulos ikkunasta.
Alma vaikeni kaataen muutamia pisaroita omaan kuppiinsa, mutta kasteltava korppu sai juoda kaiken kahvin; Alma vei ainoastaan kupin huulilleen.
— Sepä merkillistä kahvinjuontia, — sanoi ylijahtimestari harvinaisen pitkän vaitiolon jälkeen, ja "sepä" lausuttiin terävällä äänenpainolla.
Almalla ei ollut vastausta valmiina: hän katsoi nolona kuppiin ja loi jälleen aran katseen isäänsä.
— Etkö ole nukkunut hyvin yöllä?
— Olen, isä.
— No, olemmeko kuunnelleet jotakuta aamupöllöä — onko neitsyt lohikäärme tänään tehnyt kierroksensa tyttökammioon?
— Neta-täti — niin, isä, hän oli luonani aamulla!
— Sen saattoi uskoa, kyllä väinkin. Ja onko hän hämmentänyt sinulle niin voimakkaan liemen, että sinun on pitänyt saada hermoväristys ensimäisestä annoksesta?
— En luule, isä, hänen arvanneen oikein!
— Ja siksi olet pahoillasi? Kas niin, älä näytä niin hämmästyneeltä: me kenties toteutamme hänen ennustuksensa!
— Mutta juuri se, isä…
— Ilahduttaa sinua, ymmärrän, ymmärrän — se on aivan luonnollista. Hän on kai juorunnut, että me aiomme pitää hieman hauskaa?
— On, mutta minä en siitä niin ihastunut.
— Mitä, sinä itsepäinen, kiittämätön pikku hupakko — et ihastu siitä, että isäsi panee sinulle toimeen tanssiaiset! Etkö häpeä?
— Tahtoisin olla niin iloinen, niin onnellinen, ettei kukaan olisi nähnyt iloisempaa tyttöä, jollet vaan…
— Kas niin, kas niin, jätä nuo tyhmät, ikävät keskeytykset! Emme kai istu täällä kuin teatterissa odottamassa, että kuiskaaja täyttää loput, milloin itse sekoamme. Puhu aina avoimesti ja suoraan. Miten oli: jollet vaan…?
— Pane toimeen mitään muuta, — änkytti Alma.
— Ahaa, — huudahti ylijahtimestari ja kavahti tuolilta tulisen tapansa mukaisesti. — Olemmeko hautoneet sellaisia mielijohteita? Tahdon kaikella luottamuksella sanoa pienelle nirppaliisalleni, ettei nuoren tytön mitenkään sovi omin neuvoin hautoa päässään tuollaisia ajatuksia! Kun minä sanon: täällä tulee kihlajaiset, niin täällä tulee kihlajaiset; ja minä sanon sen kyllä siksi ajoissa, että sinä ehdit tavata tah… don, se on tahdon.
Näin sanoen ylijahtimestari kiiruhti ulos, ja kohta senjälkeen Alma kuuli hänen äänensä ullakolta, missä Neta-neiti paraikaa levitti kuivamaan koiranputkia ja peltominttuja. Mutta joskin Alma astui eteiseen, ei hän tajunnut yhtään selvää sanaa, — siinä määrin kysymykset, vastaukset, päivittelyt seurasivat toisiaan, että kaikkityyni oli kuin virran kohinaa…
Alma teki kävelyretkensä puutarhaan, mutta ei ollut koskaan huomannut sitä niin ahtaaksi; hetkisessä hän kiersi kaikki käytävät. Pienen Alma-paran sydän kenties oli siksi täysi, että hän tarvitsi ulkona suurempaa tilaa. Ja niinpä hän kuljettuaan viistoon puutarhan läpi tuli vihdoin puistoon vievälle pienelle takaportille. Mutta ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain väärää mielessä, astui hän jälleen sisälle sulkien sen — ja se avaaminen ja sulkeminen uudistui vähintäänkin neljännestunnin ajan. Silloin portti ei oikein tahtonut mennä uudelleen kiinni, koska jotakin oli tullut saranain väliin. Alman täytyi senvuoksi astua ulkopuolelle — ja kun hän nyt kerran oli siellä, olivat hänen mielestään niityt ja kukat niin houkuttelevia, että hän ei hennonut olla lähtemättä niitä hieman katselemaan.
Merkillistä kuitenkin oli, että mitä pitemmälle Alma ehti, sitä kauniimmilta ja houkuttavammilta kauempana olevat puut, niityt ja kukat näyttivät. Ja niinpä puut, niityt ja kukat, ryhmä toisensa jälkeen, veivät hänet lopuksi niin loitolle, että sittenkin itse asiassa "olisi hiukan hupsua, jollei samalla menisi uudelle luolalle katselemaan näköalaa järvelle, joka tänään ja tällä ilmalla varmaankin oli sanomattoman ihana". Ja Almahan saattoi mennä sitä levollisempana, kun tiesi että "hän" ei ollut siellä tänään.
Ja Alma läksi.
Mutta oliko se sattuma vai tapahtuiko joka päivä samoin — pieni huvimaja oli kaunistettu lehvillä ja sammaleiselle permannolle siroitetuilla tuoreilla: kukilla. Siellä ei kuitenkaan näkynyt ketään.
Alma istuutui. Hän ei päässyt selville kaikista toivomuksista, kaikista tuhansista peloittavista ja levottomista ajatuksista, jotka hänessä heräsivät.
Puoleksi huoahtaen hän sanoi itsekseen: "Minun täytyy lähteä", mutta jäi kuitenkin paikoilleen. Luola oli kuin lumottu.
Mutta äkkiä hän kavahti pystyyn: hyvin tuttuja askelia kuului ulkoa — hän olisi tahtonut piiloutua, hän tunsi punan polttavan poskista sydämeen asti, hän oli aivan suunniltaan tuskasta. Olihan kovin vaarallista, jos hänet tavattaisiin siellä juuri sellaiseen aikaan, jolloin hänellä ei ollut koskaan tapana siellä käydä, ja puolittain epätoivoisena hän rukoili, ettei nuori mies huomaisi häntä. Hän hyrskähti itkuun.
Mutta Alma ei ehtinyt toivoa, pelätä eikä rukoilla, ennenkuin toinen jo seisoi luolassa, aivan tytön edessä; nenäliina itkettyneillä silmillään ja hehkuvilla poskillaan tämä ei tiennyt, mihin piiloutuisi hädässään ja sydämensä ahdistuksessa.
— Alma! — huudahti Karl August yllätyksensä huumauksessa unohtaen kaiken väkinäisyyden.
Pelkkä ristimänimi, jota tyttö ei ennen ollut kuullut luiskahtavan hänen huuliltaan, täytti hänet sanomattomalla onnella; koskaan ei hänestä nimensä ollut kaikunut niin kauniilta. "Ah", ajatteli hän ujosti, "sanoisipa hän sen vielä kerran!" Ja se toive täyttyikin heti.
— Alma, Alma, — toisti vieras tytön edelleen pitäessä kasvonsa peitossa, — Alma itkemässä!
— Pääni on varmaankin kipeä, — lausui Alma ja katseli hyvin hajamielisen näköisenä järvelle. — En aikonut tulla tänne nyt — mutta täällä ylhäällä on niin raitista ja kaunista.
— Olen varma, — alotti Karl August jälleen rohkeana siinä varmuudessa, ettei häntä nähnyt kukaan muu kuin se, joka oli melkoisesti häntä itseään ujompi, — olen varma, ettei Alma itke päänkivistyksestä: jokin on koskenut sydämeen?
— Ei… mikään, — vastasi tyttö hapuillen ja koetti näyttää levolliselta.
— En uskalla kiusata, — sanoi Karl August ja tarttui miehuullisesti tytön käteen, toisen vetämättä sitä pois hämmennyksessään, — mutta te olette itkenyt, ja yksi ainoa näitä kyyneliä riittää tuottamaan minulle kärsimystä kaksin verroin… On olemassa sympatioja, joita on mahdoton selittää; joku aavistus sanoi minulle, että luolassa käydään tänään, ja sen vuoksi minä olen sen kaunistanut.
Aivan ajattelematta Alma vastasi: — Sen arvasinkin sisään tullessani. — Hän keskeytti ja tempasi kiivaasti kätensä takaisin: hän ei voinut antaa itselleen anteeksi sitä, että oli paljastanut niin suuren heikkouden.
Mutta samassa hetkessä Karl Augustin käsi oli jo hänen vyötäisillään, ja mitä lämpimin ja pyhin rukous oli hänen silmissään. — Alma, — kuiskasi hän, — elämäni, rauhani riippuu sinusta — — en saata elää, ellet rakasta minua ja tule puolisokseni.
Alman sydän paisui niin että hän ei saanut puhutuksi.
— Sano miten vähän, miten vähän hyvänsä! — pyysi toinen polttavassa tuskassa.
— En saata, — vastasi Alma, mutta antoi kuitenkin purppuraisen poskensa painua toisen olalle. — Minä niin pelkään, pelkään!
— Ainoastaan pelkäät, kallis, rakas tyttö, et muuta? Minä rukoilen sinua, luota siihen, joka ei koskaan omista uskoaan, sydäntään, elämäänsä, kenellekään muulle kuin sinulle! Pelkäätkö ainoastaan?
— Olen onnellinen! — kuiskasi Alma ja tunsi samassa hetkessä liiton vahvistetuksi… — Mutta, hyvä Jumala, mitä isä sanoo!
— Ei mitään pelkoa taivaassa. Menkäämme nyt heti, tuossa tuokiossa, häntä tapaamaan.
— Ei, ei, meidän ei tarvitse lähteä mihinkään sitä onnea nauttiaksemme! — kuului ylijahtimestarin ääni, hänen säkenöivin silmin saapuessaan — taivaaseen. — Hän on täällä, herra! Niin, herra, tuhat tulimmaista, eikö tässä olekin todistaja siihen, että te olette menetellyt lurjuksen tavoin — älkää kalvetko, herra — juuri riivattu lurjus ja pelkuri te olette, — paneppa isän tietämättä toimeen salaisia kohtauksia ja hiivi tytön sydämeen! Hyi, hitto, minua ihmetyttää, etten tee teille muuta kuin sanon, että menkää helv…
Ylijahtimestarin vimmaisen vihanpurkauksen aikana Alma oli piiloutunut luolan perimpään nurkkaan, kuitenkin siten, että hän sillä mielenmaltillaan, mikä hänellä vielä oli jäljellä, saattoi tarkata, miten hänen kosijansa käyttäytyisi hänen isäänsä kohtaan. Hän mietti mielessään, uskaltaisiko Karl August vastata isälle, ja vaikkakin hän piti parhaana, ettei hän sitä tekisi, tunsi hän kuitenkin itsensä enemmän tyydytetyksi nähdessään Karl Augustin kalpeat kasvot ja niissä melkein yhtä tuikean ilmeen kuin itse isällä; hänen silmänsä säkenöivät, hänen huulensa vapisivat ja hän kuuli toisen äänellä, joka oli hämmästyttävän erilainen kuin se, jolla hän äsken oli häntä itseään puhutellut, terävästi lausuvan:
— Hiljaa, hiljaa, herra ylijahtimestari. Olkaa suosiollinen ja muistakaa, ettei yhdelläkään isällä ole oikeutta sanoa lurjukseksi ja pelkuriksi miestä, joka kaikessa kunniassa ilmoittautuu tyttärelle ennenkuin isälle. Ja nyt, joskin minulta mielenliikutuksessa puuttuu sovelias ilmaisumuoto, pyydän saada esittää herra ylijahtimestarille sen anomuksen, joka ilman tätä keskeytystä olisi hienommalla tavalla tullut herra ylijahtimestarin korviin!
— Oo, kautta sieluni, saatatteko vielä valittaa, että teiltä puuttuu rohkeutta ja ilmaisumuotoa, — huudahti ylijahtimestari hilliten itseään ja vihastaan huolimatta hyväksyen nuoren miehen maltillisen ja miehekkään vastauksen, — jos sananne eivät olisikaan niin valikoituja kuin tulisi olla kosijan, josta ei tunne muuta kuin mitä hän itse on suvainnut ilmoittaa! Mutta oli sen asian laita miten hyvänsä, se jää vähemmän tärkeäksi, kun liitto ei tule kysymykseenkään. Olen jo luvannut tyttäreni eräälle kosijalle, joka — viisaammin kuin te, herra, — on tiennyt alottaa oikeasta päästä!
— Mitä, herra ylijahtimestari — luvannut tyttärenne hänen tietämättään!
— E-en herra, en hänen tietämättään… Tule tänne, heilakka, ja vastaa, etkö tiedä, että isäsi on aikonut sinut toiselle kosijalle? No, anna tulla — puhu suusi puhtaaksi, jotta ritarisi ymmärtää sinut. Tämä on oikeastaan minun puoleltani liiallinen hyvyyden osoitus, mutta yhtä kaikki — sallin sen.
— Mutta kehoitus, — lausui Karl August, — tapahtuu niin kaksipäisessä muodossa, että Alma-neiti pelästyy — ja vastatkoon hän silloin mitä hyvänsä, niin uskon ainoastaan hänen edellisiä sanojansa. — Ja sitten hän kääntyen Almaan lausui muuttuneella ja hennolla äänellä: — Sano, rakas, kallis Alma, onko isäsi luvannut kätesi sinun tietäessäsi sen?
— Rakas, kallis Alma! — matki ylijahtimestari hirveästi virnistäen. — Rakastakaa ketä hittoa haluatte, mutta tehkää hyvin ja olkaa rakastamatta minun tytärtäni ja puhutelkaa häntä vähemmän tuttavallisesti, jos herra ruukinpatruuna suvaitsee… No, etkö saa sanaa suustasi, tyttö?
Arasti vilkuen isästä siihen mieheen, jolle oli antanut sydämensä, vastasi Alma: — Olen kyllä tiennyt isän toiveen, mutta olen toistanut, että en tahdo majuria!
— Mikä, — lisäsi ylijahtimestari, — ei merkitse! mitään! Ja tule nyt ja lähde kotiin, sillä me olemme, mikäli ymmärrän, puhuneet kaiken mitä tarvitaan.
— Emme, paras ylijahtimestari, kaukana siitä! — lausui Karl August, joka piti parhaana hillitä itseään. — Älkäämme Herran nimessä näin erotko! Olen vakuutettu siitä, että te, herra ylijahtimestari, olisitte tyytyväinen oloihini, jos saisin niitä lähemmin esittää ja Alma-neiti kulkisi edellä. Sillä kykenemättä täysin huolehtimaan vaimosta en olisi koskaan uskaltanut esittää pyyntöäni.
— Kas niin, kas niin, älkäämme puhuko puuta heinää! Uskon kyllä, että ruukinpatruuna on kunniallinen mies ja olisi kyennyt elättämään hänet, jos olisitte hänet saanut, mutta sehän teidän olisi pitänyt alusta alkaen huomata, ettei se naula vetänyt: minä osoitin olevani jyrkästi vastaan heti ensi hetkestä.
— Juuri se seikka, että isän talo oli minulta suljettu, pakoitti minua tapaamaan Alma-neitiä puistikossa. Mutta sopisikohan minun kysyä, mistä niin voimakas vastenmielisyys aivan tuntematonta kohtaan saattaa johtua? Se ilmeni jo tavatessamme Alvastrassa.
— Se, — sanoi toinen tarttuen tyttärensä käteen, — johtui siitä, että minä heti huomasin kasvoistanne jo olevanne rakastunut tyttöön, ja koska en saattanut ottaa kahta vävyä, niin tyydyin siihen, jonka paraiten tunsin ja johon enin luotin, nimittäin majuri Klingiin, jonka kanssa Alma ensi sunnuntaina menee kihloihin!
— Mutta minulla on hänen sydämensä ja — uskollisuutensa, ja se tuottaa vaatimuksia, joista en aio luopua! Olen tekevä kaikkeni säilyttääkseni ne!
Ja vastausta odottamatta Karl August kohteliaan jäähyväistervehdyksen jälkeen ja luoden Almaan palavaa hellyyttä uhkuvan katseen kääntyi vastakkaiselle käytävälle.
— Vai niin! Siinäpä hitonmoinen mies, — mutta minun asiakseni jää sovittautua ajoissa vastaan,— mutisi ylijahtimestari ja vaelsi alas tyttärensä keralla.
Alma koetti katsahtaa isäänsä kasvoihin. Hän odotti kauheaa vihanpurkausta, mutta ylijahtimestari sanoi tavattoman hiljaisella äänellä: — En ymmärrä, miten sinä, pieni yksinkertainen letukka, olet saanut itseesi niin paljon rohkeutta, että vastoin isäsi tahtoa ryhdyt rakasteluun ihan hänen nenänsä edessä; niin, niin, et sinä sentään olekaan aivan yksinkertainen!
Ja enempää ei sinä iltana asiasta puhuttu. Mutta mistä ei puhuttu, sitä ajateltiin; ja Alma tiesi kyllä, että kullakin päivällä on oma huolensa.
Majuri saapui jokseenkin myöhään lauantai-iltana.
Alma oli huoneessaan, josta hän, varsinaista kieltoakaan saamatta, ei ollut lähtenyt isänsä ja Kari Augustin kesken tapahtuneen kohtauksen jälkeen.
Nyt hän kuuli isänsä askeleet, mutta avatessaan oven hän säpsähti: sellaista käskevän vakavuuden ilmettä ei tyttö ollut koskaan nähnyt hänen kasvoillaan.
— Olen sanonut sinulle, lapseni, — lausui isä tarttuen tyttärensä käteen, — olen sanonut sinulle antavani sinulle riittävästi aikaa myöntävän vastauksesi oppimiseen, ja nyt jätän sinulle vielä puoli tuntia siihen. Minun päätökseni olet jo kauan tiennyt, ja vielä kauemmin olet tuntenut, etten koskaan muuta päätöstäni.
— Mutta, isä, — sanoi Alma koettaen rohkaista mieltään, — en saata antaa uskollisuuttani kahdelle!
— Et ole antanut mitään tuolle nokkaviisaalle pojalle! Sillä sen mitä olet lorunnut hänen kanssaan, tekee tyhjäksi isäsi tahto, aivan kuin et koskaan olisi mitään lorunnutkaan. Tänä iltana sinä annat majurille myöntymyksesi: huomenna juomme kihlajaisesi — ja sillä hyvä!
—: Kuolen surusta, isä, jos pakoitat minua!
— Älä ärsytä minua enempää, tyttö! — Näin sanoen ylijahtimestari kohotti kättään ja näytti niin kauhistavalta, että Alma tuskissaan käänsi pois kasvonsa.
— Helkkarin rakkaudenloruja! — mutisi hän astuessaan takaisin kaikkein pyhimpäänsä…
— Pelkään, ettei veli ole antanut minulle oikeata selvyyttä? — sanoi majuri tutkivaisena. — Almassa on varmaan joku vastahakoisuuden tunne, jota veli koettaa lannistaa ja salata minulta.
— Vastahakoisuuden tunne, vastahakoisuuden tunne, — toisti ylijahtimestari kasvot tulipunaisina, toivon ettei hänellä sitä ole, silloin kun minä olen myöntyväinen.
— Mutta, — huomautti majuri Kling, — minä en ole tyytyväinen veljen myötätuntoon: tässä on kysymys Alman vapaasta valinnasta!
— Hitto vieköön, — huudahti ylijahtimestari, jonka oli mahdoton enää pysyä levollisena, — luulenpa aivan, että veli peruuttaa kosimisensa! Jollei veli tahdo tytärtäni muutoin kuin että hänen pitää seistä ja niiata ja huutaa niin että Jumala ja koko maailma sen kuulee: "minä tahdon tulla arvoisan ja oivallisen majuri Klingin vaimoksi", niin antaa koko asian olla. Sillä sen kai veli tiennee, ettei se kana itsestään tule sanomaan: "ota minut!"
— Aina niin kiivaana, veli hyvä! — vastasi majuri. — Suo kuitenkin anteeksi, etten voi tyytyä muuhun kuin Alman omilta huulilta tulevaan ratkaisuun, ja jos ne antavat kieltävän vastauksen, niin ei kihlauksesta tule mitään.
— Silloin annan palttua sinulle ja tyhmyyksillesi! Saattaako nyt siivo tyttö antaa myöntävän vastauksen heti ensi hengenvedossa? Minun vaimoni, Maria-vainaja, kieltäysi kymmeneen kertaan. Olisinko silti menettänyt rohkeuteni — hitto vieköön: se vain ärsytti minua suurempiin ponnistuksiin; ja uskoopa veli minua tahi on uskomatta, niin minä kuukaudessa syrjäytin neljä kilpakosijaa — ja veli ei katso pätevänsä voittamaan yhtä kieltävää vastausta ja yhtä kilpakosijaa!
— Mitä tuo merkitsee? — kysyi majuri ilmaisten jonkunlaista mielenliikutusta. — Onko minulla kilpakosija?
— Mitä veli ajattelee? — lausui ylijahtimestari ja suoristausi ylpeänä; — eikö minun tyttärelläni olisi enempää kuin yksi kosija! Alma on kaunis, ja vaikka itse sen sanon, kyllin rikas saadakseen yhtä monta kuin äiti-vainajansakin — ja sen verran hänellä varmasti olisi ollutkin, ja kenties kaksin verroin lisää, jollen minä olisi sulkenut porttejani kaikilta nuorilta herroilta!
— Ja mistä hän sitten on tullut?
— Luulen itse paholaisen lähettäneen hänet salaman keralla, joka oli osua Almaan Alvastrassa. Nuori tehtaanpatruuna, kiitokseksi siitä kepposesta, jonka tein hänelle päivälliskutsuillani, teki vielä pahemman kolttosen minulle salaa tapaamalla ja kosimalla tyttöä.
— Entä tytön vastaus?
— Ei minkään arvoinen! Veljen kai täytyy ymmärtää, että hän ei ilmoisna ikänä saisi tulla veljen vaimoksi, jollen olisi vakuutettu siitä, että hänen korkein onnensa perustuu siihen. Alma on pieni, ylen hento lapsonen, joka tarvitsee sydämellisen ja voimakkaan miehen hoivaa. Veli on sellainen mies, veli on oleva hänelle hyvä ilman heikkoutta, ei koskaan kova. Hänen onnettomuutensa olisi, jos hän saisi jonkun noita nuoria veitikoita, jotka ensimäisinä kuukausina jumaloivat vaimoaan antaakseen hänen koko lopun elämänsä asteettain alentua, kunnes hän viimein on ainoastaan vähäpätöisyys, jonka arvo riippuu pelkästään siitä halusta, millä hän hoitaa taloutensa ja lapsensa. Sellaiseksi en tahdo Alman tulevaisuutta. Tyttö on jalokivi: sen, joka saa hänet, tulee myöskin osata antaa hänelle arvonsa.
Tämän keskustelun tapahtuessa ylijahtimestarin huoneessa, jolloin hän innoissaankaan ei unohtanut katsoa kellonosoitinta, istui Alma myöskin kelloon tuijottaen ja laskien minuutit, jotka hän vielä saattoi sanoa omikseen. Koko hänen olemuksensa nousi sitä kuvittelua vastaan, että hänen pitäisi majurille siirtää Karl Augustille antamansa lupaus. Mutta mistä ottaa rohkeus isänsä läsnäollessa selittää se majurille?
Juuri hänen istuessaan ja miettiessään naputettiin hiljaa ikkunaruutuun, ja iso, musta pää kohottausi näkyviin. Luotsivanhus siinä seisoi nyökytellen ja kysyen, pitikö neiti luolasta.
Alma tuli esille; ja tuskin oli hän avannut ikkunasäpin ja virkkanut vanhukselle ystävällisen sanan, kun jo pieni kirjelippu oli hänen kädessään, jonka jälkeen ukko levollisena katosi.
Tyttö telkesi oven, mursi sinetin ja luki ensimäiset rakastetun käden kirjoittamat rivit:
"Oma Almani!
Uskon sinuun kuin Jumalan sanaan. Taistele rakkautemme puolesta, vetoa majurin kunniaan! Mutta jos vastarinta nousee sinun voimiasi suuremmaksi ja sinä tavan voimasta alistut isäsi tahtoon, niin luota kuitenkin minun sanoihini, että sinä et tule kenenkään muun vaimoksi kuin minun, vaikkakin minun täytyisi vedota majuriin itseensä.
Hän ei kenties tiedä mitään ja ehkä loukkaantuu paljoa vähemmän, jos kuulee avoimen totuuden sinulta kuin jos minä sen lausuisin. Luoja sinua suojelkoon, sieluni rakastettu, minun kihlattuni. Mitä vahvemmaksi sinä nyt jäät, mitä innokkaammin taistelet tulevaisuutemme puolesta, sitä korkeammin ja pyhemmin sinua jumaloi sinun
J.K. Myöhemmin illalla luotsivanhus jälleen käy ikkunasi ohi. Pidä silloin pikku kirje valmiina! Taivas, miten kaipaan!"
Alma pisti kirjeen ompelulaatikkonsa salalokeroon, kun se ensin sinne mennessään oli saanut ne ujot ja hellät hyväilyt, jotka hän kaiketikin uskalsi suoda paperille. Mutta nyt luodessaan katseensa kelloon, näki hän kauhistuksekseen, että onneton minuutinosoitin oli määräkohdassa. Hän tiesi, että viipyminen vieläkin enemmän ärsyttäisi hänen isäänsä; kykenemättä tekemään ainoatakaan selvää päätöstä, paitsi sitä, että antaisi Jumalan ja asianhaarain ohjata, sekä (saamansa neuvon mukaan) ilmaisisi ahdinkonsa majurille, astui hän isänsä huoneeseen.
— Kas tässä morsian, — sanoi ylijahtimestari tarttuen tytön käteen. — No, anna majurille toinen, lapseni. Et löytäisi parempaa miestä, vaikka valittavanasi olisi ollut koko Ruotsin miehinen väestö.
— Isä! — Alma kohotti katseensa, mutta sai silmäyksen, joka heti sulki hänen huulensa.
— Saanko puhua kahden kesken Alman kanssa? — lausui majuri äänellä, joka ilmaisi päättäväistä toivomusta.
— Tee tahtosi, mutta älä latele mitään joutavanpäiväisiä juttuja. Sillä ota heti huomioon, että jos veljen päähän pistää näytellä mitään romaanimoraalia luopumisineen j.n.e., niin minä jo edeltäkäsin tahdon sanoa, ettei sellainen mitään pyhitä, mikäli sen pitäisi auttaa Alman toiveitten toteuttamista muulla tavalla. Niin kauan kuin minun pääni on pystyssä, ei hän kuitenkaan saa sitä, joka on turmellut parhaat suunnitelmani. Veli tekee nyt mitä haluaa! — lisäsi hän lähtien huoneesta.
— Hyvä kuin kulta, mutta syttyväinen kuin ruuti, — virkkoi majuri ohjaten Alman tuolille, jonka viereen hän veti omansa.
— Ah, niin, — vastasi Alma suuresti rauhoittuneena lempeästä, sydämellisestä sävystä. — Isä on tosiaankin hyvä, mutta suuttuessaan hän saa minut pelästymään.
— Mutta minua ei Alma pelkää? Olen varma, ettet voi pelätä, sillä olethan vakuutettu, etten voi koskaan tahtoa mitään muuta kuin sinun onneasi?
— Sen uskon — — mutta jollei se nyt tee minua onnelliseksi…
— Vaimokseni tuleminen, tarkoitat?
— Niin, — sanoi Alma hiljemmin, — jos minä uskallan vakuuttaa, etten voi sitä, etten tahdo, niin eikö herra majuri silloin tulisi pahoilleen ja suuttuisi minulle?
— Tosin tulisin pahoilleni, Alma, pahoilleni, hyvin pahoilleni, sillä et voi uskoa, miten usein yksinäisyydessäni sinun kuvasi on ollut edessäni ja luvannut minulle enemmän kuin sinä tahdot täyttää — mutta ole varma, Alma, että minä en koskaan voi suuttua sinulle: sinä tuotat minulle tuskaa, jolle et itse mahda mitään.
— Niin kyllä on, — jatkoi Alma yhä miehuullisempana, — ei voi auttaa, että tuntee vetovoimaa yhteen, ja vastahakoisuutta, kun on kysymys toisesta, joskaan ei silti välinpitämättömyyttä.
— Viime sana olisikin liian kova: sinä olet ollut toisenlainen!
— Varemmin olin varma, että pidin majurista niin paljon kuin saattaa pitää henkilöstä, josta ei oikein pidä… jota ei rakasta, tarkoitan! — lisäsi tytöt ujosti punastuen.
— No, ja sitten? — tiedusti majuri.
— Niin, sitten, saatuani tietää majurin tahtovan minua vaimokseen, tuli tuo vastahakoisuus.
— No, ajattele vähän, Alma; eikö sinulla ollut mitään muuta tunnetta minua kohtaan?
— Tunsin vielä jotain muutakin… mutta se oli niin ilkeä tunne, etten uskalla siitä puhua.
— Ah, koeta, anna kuulua — mitä tunsit?
— Syvää pelkoa: minusta tuntui kuin kernaammin tahtoisin kuolla.
— Ymmärrän, — lausui kidutettu mies. — Mutta mitä ajattelet juuri tällä hetkellä?
— Tällä hetkellä, — jatkoi Alma, — on herra majuri minulle niin hyvä, etten saata olla kyllin kiitollinen, kyllin vakuutettu majurin todellisesta arvosta. Ja kuitenkin minun täytyy olla rehellisen suora: on toinen, jolle yksin tahdon kuulua.
— Kiitos tästä luottamuksesta, hyvä Alma — tiedän ketä tarkoitat. Mutta annappa nyt minun puhua hieman omasta puolestani. Saat tulla tuntemaan, että minä rakastan sinua liian suuresti, voidakseni nähdä sinua onnettomana. Mutta kysymys on siitä, tulisitko sellaiseksi minun kerallani vai etkö. Olen aikoja sitten lakannut olemasta itserakas, mutta jotakin itsetuntoa minulla on kuitenkin jäljellä, ja minulla on epäilyni, tokko kilpakosijani luonee sinun tulevaisuuttasi onnellisemmaksi kuin minä saattaisin.
— Voi, — huudahti Alma avomielisesti, — me sovellumme toisillemme, hän on nuori — ja herra majuri…
— Ei niin vanhakaan, Alma, ettei nuoren miehen talvi voisi joutua yhtä pian kuin minunkin. Hän on nuoruuden, minä miehuuden iässä: mutta vuodet eivät vaikuta paljoa tunteiden elämään: niin kauan kuin ne ovat terveet, saattavat vuodet vieriä — me emme silti vanhene.
— Mutta minä itse olen niin nuori! — lisäsi Alma.
— Naisen nuoruus ja kukoistus — se on usein nähty — kuihtuu niin pian, että tuskin muutamaa vuotta tarvitaan ennenkuin hänen kauneutensa häviää. Silloin nuori, vilkas mies kylmenee; sellaisia esimerkkejä on nähty paljon. Jos tyttö sensijaan on joutunut naimisiin vanhemman, vakiintuneen miehen kanssa, ei kauneuden menettäminen merkitse paljoa: miehelle hän on kuitenkin aina nuori, sillä hänet kiinnittää sielun ja sydämen parempi kukoistus. Kaiketi hänkin kernaasti näkisi miten runsaina ruusut kukkivat, mutta lehtien pudottua hän sulkee hänet hellemmin sydämelleen ja suojelee häntä rakkaudella jokaiselta kylmältä tuulelta, joka tahtoo häntä vastaan puhaltaa.
Silloin Alma istui sanatonna. Mistä majuri, levollinen, vakava majuri, oli saanut kaiken tämän? Se helähti, se teki vaikutuksensa, mutta ei suinkaan viehättävää. — Miten kauheata olisikaan tulla rumaksi, vanhaksi ennen aikojaan ja rakastettunsa hylkimäksi! Silloin, oi silloin, — mutta miksi täytyisi juuri niin käydä!…
— Mitä minulle vastaat, hyvä Alma? — kysyi majuri vetäen hänen käsivartensa lähemmäksi itseään.
— Olen liikutettu, — kuiskasi tyttö, — mutta en voitettu. Olen sitäpaitsi jo lahjoittanut sydämeni ja uskollisuuteni sen arvoiselle miehelle… Voi, paras majuri Kling, pelastakaa minut isästä. Jos minut pakotetaan antamaan myöntävä vastaus, niin vakuutan, etten koskaan lausu sitä muutoin kuin huulillani.
— No, hyvä, olet kenties oikeassa! Mutta sinä et pääse ilman koetusta. Sadat tytöt ovat harhaluulossaan syrjäyttäneet miehen, jonka kanssa, jollei ohimenevä intohimo olisi ollut järkeä voimakkaampi, he olisivat tulleet onnellisiksi. Alma, sinun täytyy olla nimellisesti minun morsiameni, ei niin paljoa minun kuin oman itsesi tähden. Jos sinä nyt kieltäydyt tänä hetkenä tahi jos minä luovun kädestäsi sinun tunnustuksesi vuoksi, niin tiedät itse, mitä saat odottaa isältäsi, jonka hartain toivomus — — liittyy minun toivomukseeni.
Jos sinä sensijaan et asettaudu hänen tahtoaan vastaan ja pyhästi lupaat minulle vilpitöntä luottamusta, niin minä lupaan sinulle juhlallisesti, että saat varmasti olla vapaa, jos vielä tunnet samaa vastahakoisuutta minua kohtaan.
— Ah, — sanoi Alma, puoleksi huoaten, puoleksi ihastuksissaan, — se on vaikea, hyvin vaikea ehto — mutta siihen liittyy myöskin varma toivo! Ja jos minä nöyrästi suostun siihen, niin tehän lupaatte minulle, että minua ainoastaan sanotaan morsiameksi ja että minä saan ilmoittaa sekä ehdot että palkinnon… hänelle…
— Hänelle, joka tästä päivästä alkaen lakkaa omistamasta vähintäkään oikeutta sinuun! Niin, kernaasti! Vaadin kuitenkin, että hän kunniallisena miehenä ei koeta läsnäolollaan, kirjeillään eikä salaisilla viesteillä muistuttaa itsestään. Mutta tämän vuoden jälkeen on hänellä oikeus kuulustaa asiaa, ja jos sinä silloin olet vakuutettu voivasi tulla ainoastaan hänen kanssaan onnelliseksi, niin saat silloin mennä hänelle!
— Entä isä? — virkkoi Alma hiljaa.
— Hän saa tietää olevasi kihlattu sillä ehdolla, että se ei tapahdu julkisesti ja että häistä ei puhuta vuoteen. Muu jää minun asiakseni. Luota minun rehellisyyteeni ja hienotunteisuuteeni.
— Kokonaan, — vastasi Alma. — Jos minä yhtään epäilisin, niin pitäisin sellaista sitoumusta syntinä ja se rikkuisi ennen aikojaan, mutta tapahtukoon nyt koetus. Tämän vuoden olen sydämessäni kihloissa kahden kanssa — tahi kenties oikeammin en yhdenkään.
— Olisiko neuvottelu jo loppunut? — kysyi ylijahtimestari naputtaen ovelle.
— Loppunut ja loppunut toivomuksen mukaan! — vastasi majuri, samalla kun hän hymyillen, joskin se lähemmin katsoen näytti kylmältä ja keinotekoiselta, avasi oven ja kutsui malttamattoman miehen sisään.
Alma seisoi keskellä lattiaa, ihmeellisen levollisena, eikä edes silmänluonnillakaan vastustanut majurin väitettä.
— Onko se mahdollista? — huudahti ylijahtimestari ja teki iloissaan erään kaikkein vallattomimpia ilmahyppyjään. — Sanonpa että ottakoot minut kaikki ylienkelit, jollei Kling ole Luojan kaikkein uskotuin mies! Sillä jollei hän olisi sellainen, niin ei hän vajaassa puolessa tunnissa olisi saanut oikullisinta pikku letukkaa, mikä koskaan on astunut päivänvarjon suojassa, tanssimaan oman pillinsä mukaan. Hei, lapset, olkaamme nyt hilpeät ja iloiset ja tietäkäämme, että Ombergiin tulee morsian — tule suutelemaan minua, tyttöni!
Silloin Alma painautui isänsä rinnalle; ja ottaakseen hänet paremmin vastaan ja saadakseen hieman tilaa kelpo majurille, ukko paiskasi molemmat uskolliset seuralaisensa, piipun ja espanjanruo'on, kauas sohvannurkkaan. Sydämellisen ilon ilme, joka kuvastui vilkkailla kasvoilla, kiusasi kuitenkin Alman omaatuntoa: hän tiesi, että asianlaita olisi ollut toisin, jos ukko olisi tuntenut totuuden; ja se puoleksi moittiva katse, jonka tyttö loi majuriin, sanoi hänelle sen, mitä hän halusikin nähdä, nimittäin että tytön hieno ja lapsellinen tunne kärsi siitä, että hän näki olevansa suhteessa, joka — mikäli majuri hiljaisuudessa uskalsi toivoa — kerran mahdollisesti tulisi luonnollisemmaksi.
— Kas niin, kas niin, — huudahti ylijahtimestari puristettuaan hetkiseksi molemmat rintaansa vasten, — älkäämme nyt enää olko narrimaisia! — ja hän pyyhki pois pari ilonkyyneltä, jotka olivat sattuneet harhaantumaan hopeoituneelle poskiparralle. — Mutta mikä kumma hautajaiskatse teillä on? — Ahaa, kyllä ymmärrän, ymmärrän… No, lapset, en tahdo olla suuriääninen enkä aluksi myöskään toivo, että sinäkään esiintyisit paremmin. Kautta sieluni, nouseehan jo yli ymmärrykseni, Almaseni, että olet mukautunut näin arvokkaasti. Nuori mies-parka, hänellä oli kyllä rohkeat ajatukset. Alman tulee kirjoittaa hänelle — vai mitä, veli?
— Niin, se on jo sovittu. Ja meidän täytyy olla hyvin sääliväisiä.
— Luonnollisesti, äläkä luule, vaikka se onkin asia, joka ei siedä paljoa puhumista, ettei isäsi ole sinulle kiitollinen uhrauksestasi, joksi sinä sitä sanot. Mutta kerran olet tunnustava todeksi sanani, että siitä tulee sinun korkeimman onnesi lähde… No, no, tyttöseni, ei enää mitään kyyneliä! Mutta minä tiedän niiden kuuluvan asiaan — meneppä siis yksiksesi hetkiseksi!
Kamarinsa yksinäisyydessä Alma lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, ettei tämä koetusvuosi kävisi hänelle ylen pitkäksi ja että pian tulisi joku sopiva tilaisuus ilmaista isälle majurin varma lupaus.
Hetket kuitenkin riensivät, ja ennen pitkää täytyi kirjeen olla valmis.
Alma otti paperin ja kynän, mutta käsi vapisi, eivätkä ajatukset tahtoneet selviytyä. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut kellekään muulle miehelle kuin isälleen; ja hänelle kirjoittaminen, joka piti häntä omanaan — miten erilaista ja miten paljoa vaikeampaa se olikaan, kun hän nyt julkisuudessa kävi toisen kihlatusta!
Mutta kirjoittaa hänen täytyi; ja saadakseen tietää "rakkauskirjeen kaavan" avasi hän uudelleen sen, minkä äsken itse oli saanut, ja luki otsikon "oma Almani" monta kertaa peräkkäin.
Sana "oma" nimen edessä kuului kuitenkin liian tuttavalliselta, jonka vuoksi hän päätti jättää otsikon kokonaan pois. Itse alkua oli joka tapauksessa vaikea keksiä; ja kun monta alustelua oli revitty rikki ja poltettu, näki seuraava kirje vihdoin päivänvalon:
"Olen kyhännyt kymmenen kirjettä kykenemättä käsittämään, miten minun tulee kirjoittaa. Olen saanut kirjeesi ja painanut jok'ikisen sanan mieleeni, — sekä sydämeeni että ajatuksiini. En saa kuitenkaan lukea sitä kokonaiseen vuoteen, jolla aikaa minua sanotaan majurin morsiameksi; mutta minä osaan sen ulkoa, ja niinpä kertaan sitä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Sitte vuoden kuluttua pääsen jälleen vapaaksi: majuri on luvannut sen kunniasanallaan, jos minä silloin — mistä ei ole ollenkaan epäilemistä — pysyn siinä vakaumuksessani, etten voi löytää onneani hänen kanssaan. Isä ei tiedä tästä mitään, mutta se oli ainoa keino, joka nyt oli käytettävissä hänen mielensä rauhoittamiseksi. — Ja joskin majuri mahdollisesti, huolimatta siitä, että minun suoruuteni oli täydellinen, jonkun verran toivoo koetusvuoden kuluessa, niin minulla on kuitenkin hänen kunniasanansa, että tulen hänen morsiamekseen ainoastaan nimellisesti ja että hän selvittää kaiken isän kanssa. Mutta voi, tällä ajalla me emme saa nähdä toisiamme emmekä olla missään yhteydessä! Oi, se on kauheata! Mutta, jalo ystävä, minä olen kuitenkin aina, aina
sinun Almasi.
J.K. Jollei tämä kirje ole sellainen kuin sen pitäisi olla, niin anna se anteeksi, — minä olen niin äskettäin johtunut rakastamaan, että minun on mahdoton ilmaista ajatuksiani siten kuin sydämeni käskee. Sinun oma Almasi minä kuitenkin olen, ja siksi jään kaikissa vaiheissa… Äläkä sure sitä, mihin olen suostunut järkevyydestä, en heikkoudesta. Sinun tulee uskoa, että se oli meidän ainoa pelastuksemme. Ja että majuri on poikkeus miehistä…"
Kohta kun kirje oli sinetillä lukittu, asettui Alma ikkunan ääreen, levottomana odottaen luotsivanhimman tuloa. Mutta tämä viipyi niin kauan, että Alma pelkäsi tulevansa kutsutuksi pois, ennenkuin hänen "rakkaudenpostiljooninsa" näkyisi, ja meni itse puutarhan takaportille häntä tapaamaan.
Oli puolihämärä, ja suuret pyökit varjostivat niin täydellisesti sitä paikkaa, missä Alma seisoi, että hän tuskin saattoi eroittaa mitään edessään. Mutta hänen kuulonsa oli sitä terävämpi, ja pian hän kuuli lähenevien askelten äänen.
Luotsivanhin saapui, ja hänen sukkelat, pimeään tottuneet silmänsä huomasivat Alman heti aidan takaa. Mutta viittoilipa hän miten hyvänsä, ei mies ollut näkevinään, vaan jatkoi matkaansa kantaen suurta kalavasua niskassaan.
Sekaannuksissaan Alma astui pari askelta portin taakse juostakseen hänen jälkeensä, mutta samassa joku toiselta puolen tarttui nopeasti hänen hameeseensa — ja seuraavassa silmänräpäyksessä voimakkaat käsivarret sulkivat hänet.
— Almani, Jumala kai itse suosii meitä, koska tähän aikaan tulit ulos! — Nuori mies veti hiljaa kirjelipun toisen puoleksisuljetusta kädestä, kuiskaten: — Tämä jää sitten minun lohdutuksekseni — kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut!
— Oi, en uskalla jäädä! — huokasi Alma vavisten auvosta ja levottomuudesta.
— Mitä, Alma, rakastettuni — et uskalla vain muutamia hetkiä lohduttaa sitä, joka monta päivää on kärsinyt sinun tähtesi ja vielä useampia päiviä saa kärsiä! Oletko puhunut majurin kanssa?
— Se on kaikki kirjeessä — pyydän sinua, hyvä, kallis Karl August, anna minun mennä, sillä vuoteen, kokonaiseen vuoteen, en saa kuulua sinulle… lue, lue!
— Vuoteen? — huudahti Karl August ja kavahti kiivaasti taaksepäin. —
Oi, Alma, mitä olet tehnyt?
Karl August avasi kirjeen, ja viime kajastuksessa, jonka aurinko oli jättänyt taivaalle, hän luki tuomionsa ja sai muutamilla lisäkysymyksillä täydellisen tiedon kaikesta, mitä oli puhuttu ja sovittu.
Näiden lyhyiden hetkien kuluessa oli Karl Augustin kasvoissa tapahtunut voimakas muutos; niissä ei palanut ainoastaan rakkauden, vaan myöskin epätoivon, raivon hehku sen johdosta, että täytyi lähteä ja jättää jumaloimansa olento kokonaiseksi pitkäksi vuodeksi toiselle. — Mutta ei, — huudahti hän lopuksi, — se ei saa käydä niin helposti! Tässä saattaa piillä joku ilkeä suunnitelma. Sinun isäsi, Almani, täytyy saada tietää kaikki — menen tällä hetkellä hänen luokseen, tuli mitä tuli.
— Ei, Herran nimessä, minun tähteni, Karl August, älä tee sitä, älä seuraa kiivauttasi — saamme sitä tuhansin kerroin katua. Isä on jo sanonut, että vaikka majuri kieltäytyisikin minusta, minä en… mutta pyydän sinua kaikesta sydämestäni, luota minuun, äläkä luule, että minä koskaan menen majurin vaimoksi! Etkö itse sanonut: "meidän tulee voittaa aikaa"?
— Mutta silloin en aavistanut, että kysymyksessä olisi vuoden pituinen ero… Kuitenkin, — Karl August koetti hillitä kiihtynyttä mieltään, — sinun tähtesi, sieluni, kaikkeni, tahdon syytöksiä tekemättä jättää hänelle sijan täksi vuodeksi, ja luottaa kaikessa, ymmärrätkö, kaikessa hänen kunniaansa; mutta tämän kauhean vuoden jälkeen — silloin minä tulen takaisin ja vaadin sinut. Ja nyt Alma, minä en tahdo pyytää sinua vannomaan uskollisuuttasi; sillä jos minä tarvitsisin muuta takuuta kuin minkä sinun huulesi minulle antavat, niin olisin rajattoman onneton: suudelmasi on valaa kalliimpi. Yhtä tahdon kuitenkin polvillani pyytää sinulta: älä suo hänelle mitään vapauksia, älä vähintäkään, sillä silloin tulen hulluksi; älä anna hänen koskaan suudella itseäsi, paitsi otsalle ja isäsi läsnäollessa.
— Älä pelkää, — vastasi Alma puolittain hymyillen, puolittain kyynelissä, — minä kyllä osaan pitää varani! Sitäpaitsi hän kyllä pysyy varsin isällisenä, jommoinen hän on ollutkin — siihen olen lapsuudesta alkaen tottunut. Ja nyt jää hyvästi! Luota kaikessa minuun!
— Jää hyvästi, sieluni rakastettu, elämäni, kaikkeni… Oi, älä unohda minua!
Alma kiertäytyi irti hänen käsivarsistaan. Mutta toinen veti hänet vielä kerran takaisin, ja sekunti kenties olisi muuttunut minuuteiksi, jollei ylijantimestarin ääni puutarhasta olisi huutanut Alman nimeä.
Karl August riensi pois, ja Alma oli pienen takaportin turvissa, kun isän käsivarret aivan paraiksi koppasivat hänet kiinni.
— Tiedät kai, — sanoi ylijahtimestari äänensävyllä, joka melkolailla erosi siitä, millä hän viimeksi oli tytärtään puhutellut, — että isä on liian vanha metsämies petettäväksi: kuka kiiruhtaa puiston läpi?
— Karl August, isä — majuri itse oli luvannut, että saisin ilmoittaa asian hänelle — ja sinähän hyväksyit sen myöskin, isä.
— Ahaa, vai niin, — keskeytti ylijahtimestari hieman mustasukkaisena, — tässä puhutaan jo majurista itsestään, Mutta tiedätkös, pikku ruusunnuppuni: on paras katsoa, ettei isä näe itseään velvolliseksi pitämään huolta sinun kunniastasi. Jos minä keksin lemmenkohtauksia, nyt — no niin, minun ei tarvitse sanoa enempää: näen, että me ymmärrämme toisemme! Mutta oli kysymyksessä soveliaan kirjeen laatiminen, jossa aioin auttaa sinua.
— Oli parasta, että kirjoitin sen yksin, isä — ja aivan sattumasta sain sen jättää hänelle omakätisesti.
— Oliko se vain selvä?
— Se oli minun ja majurin sopimuksen mukainen, isä.
— Ja nuori herra piti hyvänään… viheliäisiä nykyajan rakastajat! Vain suuria sanoja. Minun nuoruudessani…
— Ah — hän tulee jälleen vuoden ja päivän kuluttua.
— Hyvä. Vuoden ja päivän kuluttua arvelen että — mutta menkäämme nyt sisälle!
Lindaforsissa oli hiljaista ja hiukan synkkää. Syksy oli saapunut tuomatta mitään tietoja rakastetusta pojasta. Hevossaaresta saapuneen pikku kirjelmän oli Agneta-rouva lukenut niin usein sekä hiljaa että ääneensä, että se nyt oli aivan kulunut sekä kyynelten vaalentama. Agneta-rouva koetti kyllä, kuten tavallista, salata "isältä" tuskansa ja levottomuutensa, mutta se ei onnistunut likimainkaan hyvin: ruukinpatruuna näki hänen tuskaannuksensa.
— Tiedätkös, rakas Kemner, — sanoi ruukin rouva eräänä päivänä, kun mies yllätti hänet hänen harjatessaan ja tuulettaessaan linnunkuva-parkoja, jotka hylätyssä yksinäisyydessään näyttivät varsin surullisilta, — tiedätkös, olen nyt melkein varma, että hän on hukuttanut itsensä siihen ihmeen Vetteriin! Voi, mitä huolia hän tuottaa minulle! Mutta jos hän jonakuna päivänä palaa, niin saat uskoa, että minä…
— Annan hänelle anteeksi hyvästä sydämestä! — puuttui puheeseen ääni ovelta — ja siinä nyt Agneta-rouva seisoi poikansa syleilemänä.
Isän ja äidin joka puolelta ahdistaessa Karl Augustin täytyi lopuksi lyhyimmiten kertoa onnistumaton kosintansa; mutta sanallakaan ei hän maininnut toivosta, joka hänellä oli vastaisuuden varalle.
Agneta-rouva ei voinut oikein käsittää kaikkea tätä, ensiksikään, että yksikään isä saattoi antaa Karl Augustille kieltävän vastauksen, ja toisekseen, ettei hän surussaan mullistanut taivasta ja maata ylösalaisin. — En tunne enää sinua, poikani!
— No, muoriseni, et varmaankaan tahdo ärsyttää häntä tulemaan hulluksi, kun hän kerran on viisas! Karl August on aina ollut lujaluontoinen, aivan niinkuin vaari-vainajansakin.
Pudistaen isänsä kättä Karl August sanoi, että hänen tarkoituksensa oli todellakin saada isä siitä vakuutetuksi. — Tästä alkaen kukaan ei tunne minua entisekseni: olen päättänyt tulla paljoa suurenmoisemmaksi maanviljelijäksi kuin sekä isoisä että isoisän isä.
— Salli että syleilen sinua, poikani, — huudahti ihastunut ruukinpatruuna. — Nyt vasta olen ylpeä sinusta. Siunatut olkoot ne rukkaset: ne annettiin onnellisena hetkenä! Ja oikein tyttöjen helmi on varmaankin ollut se, joka teidän yhteisestä rakkaudestanne huolimatta sortui vanhempiin suhteisiin ja kuitenkin jätti sinun sieluusi uuden voiman ja loi uuden luonteen. Sillä minä luotan sinun sanaasi.
Ja Karl August piti sanansa ja niin runsaassa määrässä, että ruukinpatruuna monta kertaa sanoi vaimolleen: — Pelkäänpä, että hän on liiankin kiihkeä, muoriseni; hänellä on liian paljon suunnitelmia, tosin vielä pieniä, mutta yht'äkkiä hän saattaa keksiä sellaisia, jotka vievät perikatoon.
Osittain toimintahalun johdosta, joka hänet nyt oli vallannut, osittain täyttääkseen Ombergista erkanemisen jälkeen syntyneen tyhjyyden, Karl August kohdakkoin teki niin paljon puhutun Englannin-matkansa. Ja hänen sieltä palattuaan kävi kuten tehtaanpatruuna oli ennustanut, nimittäin että pienet suunnitelmat heitettiin syrjään ja suuret — hänen mielestään oikeat jättiläissuunnnitelmat — tulivat sijalle.
Mutta silloin ilmaantui ensi kerran muutamia pikku riitaisuuksia isän ja pojan välille. Ruukinpatruuna ei ollut yleensä mikään uutuuksien ystävä, jota vastoin Karl August — pää täynnä tieteellisiä uudistuksia — hylkäsi suurimmaksi osaksi isän ja isoisän menettelytavat kokonaan vanhanaikaiseen viljelykseen kuuluvina. Kaikesta tästä oli seurauksena, että ruukinpatruuna karvaalla mielellä ehdotti jonkinmoista jakoa; ja kiitollisena ja ihastuen Karl August otti kauniin Rosenlundin tilan. Ennen, sen ollessa vuokralla, hän ei ollut siitä suuria välittänyt, mutta kun se nyt ihan parahiksi joutui vapaaksi, sai hän oman tahtonsa ja omien mielipiteittensä mukaan hoitaa sitä miten vain taisi.
Mutta kun ruukinpatruuna kaikkien maanviljelystä koskevien merkillisyyksien ohella kuuli puhuttavan kutoma- ja kehruutehtaista ja Englannista hankittavasta mekanikosta, silloin hän ravisteli päätänsä; ja kun hänen tietoonsa tuli lisäksi, että vielä rakennettaisiin uusi päärakennus, jonkunlainen huvilantapainen, johon Karl August mielikuvituksessaan sijoitti oman ja Alman vastaisen kodin, silloin hän kohotti silmänsä ja kätensä taivasta kohti ja lausui rakkaalle Agnetalleen, että olisi paljoa parempi, jos Karl Augustista olisi tullut uneksija, joka koko ikänsä olisi huvitellut ampumalla kuvilta, kuin että hän joutui sellaiseen työraivoon, joka ei ikinä päättyisi hyvin.
Muutamien vuosien kuluttua, kun Karl Augustin laitosten hyöty oli täydellisesti selvinnyt, sanottiin: "Minun poikani, joka kenties kehumatta on paikkakunnan suurin ja tunnetuin tilanhoitaja, tekee sen ja sen, ja on sanonut niin ja niin" j.n.e. j.n.e., mikä todisti, että kyseessäoleva asia oli katsottava ainoastaan siltä kannalta, miltä Karl August sen näki.
Heti jouluajan jälkeen, kun tavattoman ankara pakkanen jonkun verran ehkäisi Karl Augustin työtä Rosenlundissa, päätti hän salaa käydä Ombergissa, kuullakseen miten asiat siellä kehittyivät. Äidille ja isälle hän sanoi syyksi Göteborgiin tehtävän tärkeän liikematkan, ja hän matkusti, Agneta-rouvan tehdessä hänelle tuhansia viittauksia, että hän paremmin katsoisi eteensä kuin viime kerralla. Äiti oli kuullut kerrottavan, että siinä kaupungissa oli tavattoman rikkaita ja oivallisia tyttöjä.
Karl August hymyili; hän tiesi, että koko maailmassa oli vain yksi ainoa, johon hänen mielensä paloi; ja jos hän näkisi hänet vilahdukseltakaan, niin hän tuntisi, että hänessä olisi rohkeutta ja voimaa kaksinkertaisella sitkeydellä ei ainoastaan toimimaan uudessa kutsumuksessaan (ainoa keino millä lyhentää pitkää vuotta), vaan myöskin harrastuksesta ja melkeinpä rakkaudesta toimintaan — jota hän niin kauan oli halveksinut — elää moninkertaista elämää, jossa toisten elämä otettiin myöskin huomioon.
Jälleen oli kevätaurinko siroittanut kultiansa Ombergin rikkaihin puistoihin. Vetter oli aikoja sitten irroittanut kahleensa ja keinui jälleen ylpeänä ja itsenäisenä; vedenneito oli linnoineen ja palatseineen palannut pitkältä muuttomatkaltaan; ja ilman, maan ja veden asukkaat tunsivat uuden elämän riemuisaa vaikutusta.
Eräänä tällaisena aurinkoisena, kauniina päivänä majuri pyysi morsiantaan kävelyretkelle viehättävälle Stocklycken niitylle, josta hän tahtoi soutaa tytön vuoren rantoja ympäröiville vesille.
Iloisena Alma haki hattunsa ja päällysnuttunsa: vähinkin vaihtelu oli hänelle mieleen.
— Niin tulee olla, — sanoi ylijahtimestari; — sulhanen ja morsian nauttikoot täydellä luottamuksella, mitä rattoa taivas tarjoaa!
— Mutta eivät he kai saata lähteä kahden kesken? — huomautti Neta-neiti, jolla aina oli mielessä sopivaisuuden vaatimukset ja kansan arvelut.
— Mitä ihmettä? — nauroi ylijahtimestari. — Eivätkö he pian vietä häitänsä?
— Onko kihlaus jo julkaistu? — kysyi Neta-neiti pisteliäästi, samalla luoden voitonriemuisen katseen ylijahtimestariin. — Kuka on velvollinen tietämään, että he menevät naimisiin?
— Kautta sieluni, kyllä he pian saavat tietää kaikkityyni! Kihlajaiskemut tulevat sitä kirpaisevammat… Mutta menkää, menkää, hyvät ystävät! — Ja tyytyväisenä muhoillen ylijahtimestari katseli majuria ja Almaa, vakuutettuna siitä, että majuri tällä kävelyretkellä — ensimäisellä, mitä hän oli koskaan ehdottanut pyytämättä tulevaa appeansa seurakseen — varmasti käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja päättäväisesti pyytäisi hääpäivän määräämistä.
Alma hengitti yhä helpommin joka päivä, joka lähensi merkitsevän koetusvuoden loppua. Aikoja sitten hän oli tekemällä luotsivanhukselle pari "satunnaista" kysymystä, saavuttanut sen varmuuden, jota hänen sydämensä kaipasi, ja sitten hän ei ollut laisinkaan epäillyt, että samana päivänä, kun majuri antamaansa lupausta pyhänä pitäen soisi hänelle vapauden, Karl August ilmestyisi esittämään jälleen hänen isälleen vanhat vaatimuksensa.
Tämä päivä oli juuri viimeisen kuukauden ensimäinen. Ja tuskin kuunnellenkaan viittausta, jonka isä äsken oli tehnyt vastaisista häistä, oli Alma kaikesta sielustaan antautunut toivon valtaan; kuitenkin hän piti omina tietoinaan kaikki iloiset viestit, joita se hänelle kuiski. Hän tahtoi odottaa, kunnes majuri puhuisi…
Alma oli kuvitellut mielessään, että majuri heti ja suoraan alkaisi puhua heidän välisen suhteensa vaikeudesta ja siitä vielä suuremmasta pulasta, jota tuotti asian oikea esittäminen ylijahtimestarille. Mutta majuri oli ääneti ja näytti vaipuneen heidän edessään ja ympärillään leviävän kauniin näköalan katselemiseen. Ja kumpaisenkaan mitään hiiskumatta vene liiti vuoren rantoja ja lähestyi yhä enemmän niitä kohtisuoria seinämiä, joiden sisällä ihmeelliset rotkot olivat. Ilta ei kaikenkaan ollut niin sanomattoman kaunis kuin se, jona Karl August kävi Rödgavelissa, mutta oli joka tapauksessa houkutteleva, ihana iltapäivä, ja suloisena kaikui majurin korviin Alman ehdotus, että soudettaisiin noihin vuorenpoukamiin.
Hänen sydäntänsä riemastutti, että Alma, joka matkan alussa ensiksi näytti leikilliseltä ja sitten aralta, nyt niin suurella luottamuksella antautui hänen seuraansa, vaikkakin he olivat yksin. Mutta, voi, milloinkaan ei kelpo majuri ollut hullaantunut siinä määrin kuin nyt; milloinkaan ei Alma ollut tuntenut itseään vähemmän yksinäiseksi kuin tänä hetkenä hänen kanssaan. Unohtaen, että majurilla täytyi olla jotakin sanottavaa, Alma oli kaikkine ajatuksineen ja tunteineen rakastettunsa luona; jokainen häämöittävä esine loihti näkyviin hänen kuvansa: hänen kanssaan hän teki huviretken Stocklycken tuoksuville niityille, hänen kanssaan hän istui vuoren pienessä huvimajassa, hänen kanssaan hän juuri nyt souti Rödgavelin pimeään holviin — eikö hän ollutkin niin runollisesti kuvannut Almalle ensimäistä sinne tekemäänsä matkaa.
Nauttien täysin siemauksin ja sulkien silmänsä kuunnellakseen, miten Vetterin vellovain vesien kaiku murtautui sisustan runsasta kivikerrostumaa vasten, antoi hän päänsä painua rinnalle. Hän ei edes muistanutkaan majuria. Mutta toinen huomautti pian läsnäolostaan.
— Mitä pikku morsiameni niin syvämietteisenä ajattelee?
Morsian, — kuinka pahasti tuo sana sorahtikaan Alman korvissa! Majuri ei ollut koskaan ennen käyttänyt sitä; ja Alma luuli, ettei sitä nytkään olisi tapahtunut, jollei tarkoituksena olisi ollut käyttää sitä jonkunlaisena keinona keskustelun alottamiseksi kuin itsellään syntyvänä.
"Niinpä minun tehtäväni on alottaa!" ajatteli hän, ja kohottaessaan silmänsä ja nähdessään majurin katseen sanomattoman tuskallista levottomuutta kuvastavana vastassaan, sai hän enemmän rohkeutta. Hänestä tuntui kuin Karl Augustin henki olisi Rödgavelin rotkossa liihoitellut hänen ympärillään, ja hän oli iloissaan siitä, että vaikea selvitys olisi tapahtuva paikalla, missä joku salainen ääni sanoi hänelle, ettei majurilla ollutkaan sitä ylivaltaa, jonka hän niin usein oli tahtonut omaksua.
— Mitäkö ajattelen? — hän vastasi. — Niin, pian joutuvaa ajankohtaa.
— Miten tarkoitat, Alma? — kysyi majuri hämmästyen siitä autuaallisesta mahdollisuudesta, että hän saattoi tarkoittaa heidän liittoaan.
— Voisinko tarkoittaa muuta kuin yhtä: meillähän on vain kuukausi jäljellä vuodesta, joka määrättiin minun koetusajakseni.
— Ja sinä, — sanoi majuri, äänessään epävarma sävy, jota tyttö ei ollut koskaan ennen kuullut, — pidät sitä vielä koetusvuotena — et kihlausaikanasi?
— En ole hetkeäkään lakannut pitämästä sitä muuna kuin saamani kunniasanan mukaisena: 'Jos', niinhän oli sopimus, 'jos vielä vuoden kuluttua…'
Majuri viittasi kädellään Almalle. — Hiljaa, hiljaa, Alma. Sinun ei tarvitse toistaa niitä sanoja, jotka minä varsin hyvin muistan, ja niitä en tänäpäivänäkään peruuta, joskaan sinä et ole täydellisesti pitänyt omaa sanaasi.
— Mitä — mitä olisin rikkonut?
— Olet nähnyt hänet jälleen; hän on vaikuttanut sinuun: se ei kuulunut sopimukseen!
— Se jälleennäkeminen — jos sitä edes siksi saattaa sanoa, ei ollut vapaaehtoinen! — sanoi tyttö hiljaa.
— Yhtäkaikki — sillä on ollut vaikutuksensa, kenties ratkaisevakin.
— Oi, ei, ei!
— Minulle on tehnyt enemmän kipeätä kuin sanat voivat ilmaista, että olen huomannut turhaksi vuosikauden lakkaamattoman auliuden ja huolehtimisen, väsymättömän ponnistelun edes pienen tilan voittamiseksi sydämessäsi; enkä kiellä, että katsomatta menetelleen! itsekkäästi tahi epärehellisesti, olen lämpimästi rukoillut ja toivonut, että Alman mieli — vieraan kanssa syntyneen lyhyen tuttavuutesi jälkeen en saata sanoa: sydän — kääntyisi hänestä.
Majuri oli puhunut niin voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, että Almaa oli vapisuttanut pelottava levottomuus. Mutta viime sanat muuttivat hänen tunteensa säälistä pahastukseksi, ja vahvasti punastuen hän vastasi:
— Minä en tunne, mitä eroa rakkaudessa on mielen ja sydämen välillä, mutta yhden seikan tiedän varmasti: etten voi enää rakastaa muuta kuin yhtä ainoata, ja että, jos minulla on jotakin kaduttavaa, niin saan katua sitä lapsellista taipuvaisuutta, johon olen tehnyt itseni syylliseksi, kun minä isän vihastusta välttääkseni suostuin kokonaiseksi vuodeksi kieltämään sen, jolle yksin kuulun.
Majurin kasvot vaalenivat huomattavasti, hänen kuullessaan nämä ratkaisevat sanat. Mutta tottuneena hillitsemään itseään vastasi hän ainoastaan tekemällä sanattoman liikkeen, joka kuitenkin riitti vakuuttamaan Almalle, miten syvästi hän oli loukkaantunut. Silloin tyttökin kalpeni. Mitä hän oli uskaltanut — mihin hänen kiihtynyt tunteensa oli hänet vienyt? Eikö riittänyt, että hänellä oli isänsä vastassaan? Jos hän nyt teki nurjamieliseksi majurinkin, joka sentään oli hänen ainoa varma tukensa — mitä silloin tapahtuisikaan!
Hetkiseksi kaikki keskustelu taukosi, ja ainoastaan veden loiske kivien välissä ja pisarain yksitoikkoinen tipahtelu holvista keskeyttivät Rödgavelin rotkon hiljaisuutta.
Silloin lausui Alma, jonka hento sydän ei kauemmin kyennyt kestämään tietoisuutta, että hän oli loukannut sitä, joka oli aina osoittautunut niin yleväksi häntä kohtaan:
— Suokaa minulle anteeksi — olin kiittämätön, olin ajattelematon … oi, älkää olko minulle pahastuksissanne. — Ja lempeät, hymyilevät sanat hiipivät majurin sydämeen, joka Jumala paratkoon oli liiankin heikko rukoilijatarta kohtaan.
— Et ole ollut oikeamielinen minua kohtaan, Alma, — sanoi hän vakavan säveästi. — Luuletko, että kertaakaan olen asettanut sinun onneasi oman onneni edelle? Mutta minä olen ihminen, enkä saata auttaa, että minua kirveltää, kun minun tuskaani pidellään kuin se ei olisi minkään arvoinen, — kun minun ponnistuksiani autuuteni korkeimman päämäärän saavuttamiseksi pidetään jonakin sellaisena, johon minulla ei edes ole oikeutta… Mutta nyt kylliksi minusta — meidän kohtalomme eivät ole vielä erossa! Älä kuitenkaan pelkää: tämä surullinen leikki, josta uskalsin uneksia kerran totta tulevan, lakkaa kuitenkin pian.
Alma painoi päänsä alas; hänen silmänsä sanoivat enemmän kuin hänen huulensa olisivat voineet. Majuri tarttui airoon, ja pian jäi heidän taakseen Rödgavelin rotko, johon aurinko loi purppurahehkuaan.
Polkien ja kärsimättömänä tempoen nuoraansa Kultakäpälä seisoi odottaen rannalla. Alma astui sen luokse, taputti ja hyväili hemmotellun lemmikin kaulaa, samalla kun majuri irroitti solmun. Mutta miten sattuikaan Alman käsi Kultakäpälän leveän kaulanauhan alle ja oli tunnustelevinaan siellä paperia. Vapisten koetteli hän kahdella sormella tarkemmin — ja keksi pikku kirjelmän.
Nopeasti vaihdellen ajelivat ruusut ja liljat toisiansa hänen poskillaan. Mutta olipa onni, että majurilla oli puuhaa solmun avaamisessa. Sillä aikaa Alma leikki jonkunlaista "sokkosillaoloa" Kultakäpälän kanssa, heittäen huivinnipukkansa sen päähän, ja onnistui tekemällä tämän liikkeen saamaan vaarallisen salakuljetustavaran — (joka varmaankin heidän ollessaan vesillä oli uskottu Kultakäpälälle) — varovasti siirretyksi hansikkaaseensa.
Puolen penikulman päässä Lindaforsista sijaitsi ihana Rosenlund, jota toiselta puolen syleili tuuhea metsä ja toiselta suurehko järvi. Sen lehtevät saaret, joita Karl August lisäksi kaunisti pienillä, viehättävillä luolilla ja huvimajoilla, kehystivät vihreänä vyönä kaunista rantaa.
Mitä parhaalla tuulella oli vanha ruukinpatruuna noussut vaunuihin lähteäkseen katsomaan Karl Augustin "paratiisia", joksi hän itse sitä nimitti; mutta tuskin oli tie kiertänyt rannan ympäri ja jättänyt näköalan vapaaksi, kun jo ilmeni jotakin katsastelemisen aihetta.
— Mitä hittoa, Agneta, — sanoi vanha ruukinpatruuna, viitaten erääseen mainituista pikku saarista, — mikä kumman porraskaappi tuossa on — tuleeko hän nyt niin hulluksi, että rakentaa vielä tähtitorninkin!
— Jo nyt jotakin, ukkoseni, — vastasi Agneta-rouva, joka monta kertaa mitä syvimmällä harrastuksella ja mielenkiinnolla oli katsellut kaikkia poikansa laitteita, — sehän on uusin huvimaja, josta kerroin sinulle! Siinä on näköala, jota kelpaa katsella; kaukoputkella hallitsee sieltä koko Lindaforsia.
— Hitto vieköön, niinkö! — huudahti ruukinpatruuna liikutettuna ajatuksesta, että Karl August oli pystyttänyt "kaapin" lapsellisesta hellyydestä, vain sen vuoksi, että hänellä olisi jokin paikka, mistä saisi nähdä vanhan kodin. — Jos niin on asia, ei minulla ole mitään sanomista!
Mutta kun nyt kelpo vanhemmat olivat päässeet jonkun matkaa eteenpäin, kohtasi heitä toisella saarella uusi näky: kivestä ja sammalesta rakennettu temppeli. Hetkisen ruukinpatruuna katseli ääneti tuollaista "laitosta", jossa ei näyttänyt olevan ei sisään- eikä uloskäytävää. Senjälkeen hän huudahti ponnekkaasti: — Tuolta ei ainakaan, vieköön minut se ja se, kukaan saata uskotella minulle näkyvän Lindaforsista puutakaan. Etkö usko, muoriseni, sen mitään maksaneen, että tänne on laahattu kiviä ja multaa ja sen semmoista — ja eikös nyt tehtaat ja huvilat riitä, pitääkö järveenkin pystyttää huvitemppeleitä, portaita ja kaappeja! Tiedätkö, minä olen ihan huolissani, muoriseni!
— Eikö sinullakin ole ollut pikku mielihalujasi, ukkoseni? Ajatteleppas vain vesilaitteita ja jumaliasi ja jumalattariasi, jotka seisovat suurten kummitusten kaltaisina kotona puutarhassa.
— Siinä on aistia, siinä — se on suurenmoista. Mutta tämä, tämä on vain…
Samassa aukeni koko Rosenlundin näköala, esittäen kaikkea, mitä sillä oli näytettävänä luonnon ja taiteen alalta.
Karl Augustin uutishuvila itse puistossa oli pienehkö kahdeksankulmainen rakennus, jonka ylikerran keskessä oli pieni, samanmuotoinen lasikupukattoinen salonki; tämän joka puolella oli mitä siroimpia pieniä huoneita. Niille Karl August oli antanut kaikenmoisia romanttisia nimiä, jotka viittasivat osittain seudun erilaisiin näköaloihin ja osittain vastaisiin autuudenpäiviin, kun "enkeli" oli muuttava pitämään valtikkaa.
— Kas, tässä meillä on itse lintuhäkki! — huudahti ruukinpatruuna kierrettyään tehdasrakennusten ohi ja pysähdyttyään sanotun rakennuksen eteen. — Se ei ole ollenkaan hullummasti rakennettu. Mutta kumma on, ettei hän kuule meidän saapumistamme ja tule alas!
— Älä ole pahoillasi, Johannes-kulta — hän on kai jossakin hommassa eikä voi aavistaakaan sellaisen ilon häntä odottavan!
Eräs työläinen oli heti valmis juoksemaan ylös; mutta ruukinpatruuna ilmaisi haluavansa ilmoittautua itse. — Meneppä edeltäpäin, muoriseni, — sanoi hän, — sinä joka tunnet tien!
— Hänellä on ainoastaan yksi kamari oikein kunnossa; siellä hän varmaankin on! — Ja Agneta-rouva kiiruhti pitkin askelin ylös portaita.
Mainitusta huoneesta kuului vilkasta melua, ikäänkuin jotakin kiireellistä olisi ollut tekeillä; ja katsoessaan ovesta isä ja äiti huomasivat rakkaan Karl Augustinsa vetävän edestakaisin pöydän- ja lipastonlaatikoita: puoleksi sullottu matkalaukku oli kahden tuolin välissä.
Mutta heti ovelle silmättyään Karl August singautti uuden, mustan hännystakin, joka hänellä juuri oli kädessään, kauaksi luotansa. Ja levittäen molemmat käsivartensa suureksi, sydämelliseksi syleilyksi, huudahti hän iloissaan: — Eläköön, minä läpäisen, — eläköön, minä läpäisen!
— Olen, Herran nimessä, kauan sitä pelännyt! — mutisi ruukinpatruuna vetäytyen takaisin, kasvoillaan sellaisen miehen ilme, joka on luullut tehneensä hyvin surullisen huomion.
— Mitä ihmettä sinä tarkoitat, isä? — kysyi Agneta-rouva yhä hellästi ja sydämellisesti hymyillen.
— Sanon, että olen kauan odottanut tätä! — vastasi ruukinpatruuna luoden merkitsevän silmäyksen poikaansa.
Mutta silloin Agneta-rouva puhkesi nauruun. — Lopeta jo riemuitseva huudahtelusi, rakas lapsi! — sanoi hän. — Sillä totta tosiaankin, näen isän katseista, että hän luulee sinun menettävän järkesi!
— Voi, isä! — huudahti Karl August ojentaen tälle kätensä, — kenties todellakin olen hieman hulluna, mutta se tapahtuu ainoastaan ilosta, pelkästä autuaallisesta ilosta. — Kuuleppa vaan… minussa on jo monta päivää kytenyt halu, joka taaskin tahtoi viedä minut — joskin liian varhain — matkalle. En kuitenkaan saattanut mitenkään hillitä itseäni; ja senvuoksi olen nyt aamupäivällä päättänyt lähteä taipaleelle, ensiksi illalla Lindaforsiin ja sitten aamulla edelleen. Mutta juuri kun epäröin, menettelisinkö kuitenkaan hyvin ja viisaasti ja seisoin tässä kääntäen kaikkityyni ylösalaisin, sälyttääkseni matkalaukkuni, huomaankin taakse kääntyessäni teidät, isä ja äiti! Isä, joka ei ennen koskaan ole käynyt täällä, tuli juuri tänään — oliko ihme, että katsoin sen onnelliseksi enteeksi, pidin päivän oikeana ja käynnin merkitsevän samaa kuin: "ota meidän siunauksemme mukaasi, se turvaa varmimmin onnesi!"
— Hm, hm! — sanoi patruuna puolittain nolona, puolittain liikutettuna. — Tein varsin tyhmän erehdyksen, mutta sen sinä varmaankin suot anteeksi vanhalle miehelle, joka ei ymmärrä uudenaikaista iloa! Mutta sinun aikomuksestasi — jos se on oikea, jota en epäile, sanon täydellä sydämellä: matkusta meidän siunauksemme evästämänä… ja sitä varten, ettei uusi kotisi sitä kaipaisi, tulin tänne!
— Eikä koskaan, — sanoi Karl August sydämellisesti, — ole kiitollisempi poika vastaanottanut hellempiä vanhempia. Vanhassa kodissa, — lisäsi hän, ja voimakas puna leimahti poskille hänen ajatellessaan menneisyyttä, — olin usein uppiniskainen ja itsepäinen; mutta täällä, tässä kodissa, jonka isäni hyvyys minulle antoi, sitten kun järki ja paremmat tunteet opettivat minut tuomitsemaan sekä sen väärän aseman, jossa minä ennen olin, että sen sekä tietojen että kokemuksen vajavuuden, joka minua vielä haittaa, ei minulle mikään saata olla ilahduttavampaa ja rakkaampaa kuin vielä kerran nähdä sinut ohjaamassa minua niissä monissa tapauksissa, joissa uuden kokemuksen täytyy pitää itseään onnellisena, saadessaan vanhasta tukea.
Agneta-rouvan kasvoilla virtasivat ilonkyyneleet, kun taas ruukinpatruuna koettaen tukahduttaa kyyneltä, joka tahtoi hiipiä hänen silmästään, sanoi: — Nyt, Karl August, poikani, ymmärrän sinua. Jumala siunatkoon sinua tästä hetkestä, parhaasta, minkä olen elänyt! Jos jäät pois pitkäksi aikaa, niin minä kernaasti kurkistan tänne ja ohjaan halusi mukaan sinun puolestasi… Ja katselkaamme nyt hieman huvilaa, tahi kuten minä sanon suurta huvimajaa — sillä joka tapauksessa se on nyt sellainen, — lisäsi hän hymyillen.
— Minä käsitän sen myöskin aina sellaiseksi, — vastasi Karl August opastellessaan onnellisia vanhempia puoleen ja toiseen. — Saatuani kaiken kuntoon arvelen, että Lindafors kaikissa olosuhteissa jää lämpimäksi talvikodikseni.
Nämä sanat riittivät tekemään onnen täydelliseksi, etenkin kun Karl pani erikoisen painon tärkeimmille sanoille "kaikissa olosuhteissa".
Tämän perhejuhlan jälkeen — joka sulatti ruukinpatruunan sydämen siinä määrin, ettei hän saanut moitteen sanaa huulilleen, joskin jokunen jäi niiden sisäpuolelle, Karl August läksi matkalle. Hän saapui pian Hevossaareen, asettuen sinne asumaan juuri samana päivänä, jona majuri ja Alma tekivät retkensä Rödgavelin rotkoon.
Eräästä puiston tuuheasta kohdasta, johon hän oli umpimähkään hiipinyt, oli hän nähnyt ja kuullut heidät; ja huomattuaan, että Kultakäpälä jätettiin jälkeen, turvautui hän ohimennen keinoon, joka tosin oli ylen uskalias, mutta ainoa, jolla hän voi saada sanan Almalle; hän kirjoitti muutamia rivejä lyijykynällä ja pisti pienen kokoonkierretyn paperilipun Kultakäpälän kaulanauhan alle.
Toisesta piilopaikasta hän sitten odotti heidän palaamistaan; ja sykkivin sydämin ja hehkuvin poskin hän katseli, miten Alma keksi pikku kirjeen ja otti sen haltuunsa.
Syvästi henkeään vetäen hän vetäytyi syrjään, jottei kukaan häntä yllättäisi; ja niinmuodoin hänen täytyi kieltäytyä ilosta katsella enemmän rakastettuaan.
Jo hyvän matkan päässä portin ulkopuolella ylijahtimestari tuli majuria ja tytärtään vastaan. Mutta turhaan vilkas katse etsi iloista ja tyytyväistä ilmettä tulevan vävyn piirteistä: ne olivat tavallista vakavammat — ja keksinnön seurauksen sai Alma hyvittää.
— Näkyy, että olet ollut hilpeässä ja hauskassa seurassa! — sanoi hän iskien säkenöivän katseen tyttöön. — Enpä ihmettele, että majuri ei pyytele hääpäivän määräämistä! Mutta minä sanon: kun asia pitkästyy, niin se sitkistyy — ja niinpä, jos veljeä miellyttää, matkustamme perjantaina ottamaan kuulutuksen. Saatamme silloin pitää häät juuri Alman yhdeksäntenätoista syntymäpäivänä. Tämä äkillinen ehdotus, lausuttuna äänellä, joka selvästi ilmaisi, että majurin epäröimiset pidettäisiin loukkauksena, oli saada Alman sydämen pakahtumaan. Mihin hänen rohkeutensa nyt katosi, mihin tuo iloinen kaipuu, jolla hän oli odottanut tämän kuukauden loppua? Tässä hetkessä hän, isä silmiensä edessä, olisi välttääkseen pelottavaa selontekoa toivonut ainoan kuukauden pitkittyvän kolmeksi.
— Kiitän mitä sydämellisimmästi veljeä ehdotuksesta, joka todistaa, että veljen ajatustapa aina on muuttumaton, — vastasi majuri, — mutta minä…
— Mitä nyt? — keskeytti ylijahtimestari, hämmästyksessään unohtaen kaikki kohteliaisuuden säännöt, — mitä tämä merkitsee? että minun ajatustapani ei ole muuttunut, se ei kai tarkoita sitä, että on olemassa joku toinen, joka on muuttanut omansa — sillä silloin, silloin… en tahdo sanoa enempää! Toivoakseni veljen sanat saivat ainoastaan sattumalta niin kummallisen muodon!
— Olen pahoillani, — lausui majuri kartellen, — että veli otti ne niin pahaksi! Tarkoituksenani oli oikeastaan sanoa, että Alma saisi valittamisen aihetta, jos rikkoisin hänelle antamani varman lupauksen. Veli muistanee: vuoden kuluttua syntymäpäivästään hänen piti…
— Piti olla morsian, niin — ka, niin, siunaa ja varjele, sen muistan aivan hyvin, ja kaikki vanhurskaus on varmaankin täytetty, jos hän tulee morsiameksi juuri sinä päivänä!
— Ei aivan niin, veli, minun täytyy pitää lupaukseni sanasta sanaan! — Majuri näki varsin hyvin, että tässä tarvittiin mitä suurinta varovaisuutta, ja tällä hetkellä hän toivoi sydämensä pohjasta, ettei hän koskaan olisi hullautunut tuohon väärään toivoon, että vuosi poistaisi sen vaikutuksen, minkä vieras oli tehnyt Alman sydämeen — niin, sydämestään hän toivoi, että hänellä samalla olisi ollut tarpeeksi rohkeutta luopua tytön omistamisesta, koska sydän ei saattanut seurata kättä.
Alma uskalsi tuskin hengittää. Mutta pieni kirjelippu tiviisti käteensä puristettuna hän kuunteli isänsä vastausta, päättäen ainoastaan suurimmassa hätätilassa sekaantua taisteluun.
Hetkisen ylijahtimestari tuntui harkitsevan. Senjälkeen hän sanoi, rypistäen kokoon tuuheat kulmakarvansa niin tuimasti, että Alman täytyi luoda katseensa toisaalle: — Toteutukoon tahtosi, majuri, ja vasta kuukauden kuluttua palaamme asiaan! Mutta silloin, jos veli haluaa, odotan veljeä aamulla… Päivä on perjantai — niinmuodoin sovelias sen asian suorittamiselle, jonka olin tahtonut toteuttaa ylihuomenna. Veljellä ei kai ole mitään sitä vastaan?
— Saavun kenties aikaisemmin! — sanoi majuri, joka arveli vähittäin valmistamista jyrkkää iskua paremmaksi.
— Ei, ei, minulla on myöskin tahtoni: me lykkäämme, kuten veli on pyytänyt — eikä nyt hiiskaustakaan asiasta ennen määräämääni päivää! — Näin sanoen ylijahtimestari nosti lakkiaan keveästi kumartaen ja katosi puistoon.
— Ja sinä päivänä, — huokasi Alma, — olisi kaiketikin parempi olla maan alla kuin päällä — sitä syntymäpäivää en varmaankaan ole koskaan unohtava!
— Luota minuun, lapseni! — sanoi majuri, ja hänen äänessään oli vanha isällinen sävy. — Kun olet saanut tämän neuvon minulta, niin pääset ainakin vapaaksi, maksoipa viimeisestä toivosta erkaneminen mitä hyvänsä.
Heidän palattuaan kotiinsa Alma, jonka kättä pieni kirjelippu poltti, kiiruhti kamarinsa rauhassa avaamaan ja lukemaan sen. Ja Karl August kirjoitti:
"Levottomuus, lemmittyni, on vetänyt minut tänne kuukautta liian varhain. Mutta älä pelkää: aion asettua Hjo'hon ja ainoastaan silloin tällöin muutamiksi tunneiksi matkata toiselle puolelle, voidakseni liihoitella sinun lähistössäsi. Oi, suloinen Almani, millä rajattomalla kärsimättömyydellä laskenkaan päivät! Mitä hyvänsä isäsi tehnee ja sanoneekin, niin sinä joka tapauksessa pääset vapaaksi tuosta vihatusta siteestä, joka kokonaisen vuoden on meitä eroittanut! En uskalla sanoa enempää. Sinun pitää suostua erääseen rukoukseeni: tule tänä- tai huomis-iltana Alvastran raunioille — odotan sinua. Jos kieltäydyt, niin en tiedä mitä saattaisin tehdä — en voi elää, jollen saa nähdä sinua!
Sinun K.A."
Alman posket hehkuivat kuin tulessa. Häntä kauhistutti rakastettunsa rohkea ehdotus: salainen tapaaminen — entä jos hänen isänsä saisi sen tietää! Mutta toiselta puolen, mitä Karl August muutoin tekisi? Tulisi tänne kotiin ja kenties sitten aiheuttaisi liian aikaisen ratkaisun, jota isän tekemänä ei kenties koskaan saattaisi peruuttaa! Ujous kielsi häntä menemästä luotsivanhuksen luo ja lähettämästä kirjelippua hänen mukanaan; ukko luuli hänen olevan kihloissa majurin kanssa, ja mitä hän silloin ajattelisikaan, sanoisikaan — luultavasti kieltäytyisi! Niinpä… Tässä Alman ajatukset harhailivat kauheassa sekamelskassa; mutta tuloksena oli kuitenkin, että hän päätti mennä kohtaamaan rakastettuansa hetkiseksi, ainoastaan voidakseen silloin käyttää vaikutusvaltaansa ja saadakseen kärsimättömän miehen heti lähtemään Ombergista.
Palattuaan puolen tunnin kuluttua ylijahtimestari oli jonkun verran paremmalla tuulella kuin lähtiessään. Sentähden Neta-neiti, jolla ei ollut ikinä mitään parempaa huvia kuin puupekka, ehdotti että herrat huvittelisivat sillä itseään. Ehdotukseen suostuttiin sitäkin kernaammin, kun sekä isäntä että vieras juuri tänä iltana tunsivat tarvitsevansa Neta-neidin läsnäoloa, jotteivät joutuisi jonkinmoisen, vastenmielisen alakuloisuuden valtaan.
Hetkisen Alma istui työssään ikkunan ääressä, mutta kun kukaan ei puhutellut häntä tai edes ollut huomaavinaan hänen läsnäoloaan, arveli hän, että häntä tänä iltana ei ollenkaan kaivattaisi. Ikäänkuin ei aikoisikaan lähteä pitemmälle hän meni kamariinsa, missä vielä hetkisen harkitsi itsekseen. Rakkaus kuitenkin voitti ja — kuten Almasta tuntui — järkikin; ilman hänen väliintuloaanhan Karl Augustin päähän voisi pistää ruveta, kuten talvella, kummittelemaan ikkunain takana.
Huivi heitettiin hartioille, olkihattu päähän, ja samassa ylijahtimestarin talo oli hänen takanaan.
Nopeammin kuin itse Kultakäpälä olisi kyennyt hän riensi Alvastraan vievää tietä…
Luostariholvien salaperäisessä suojassa Karl Augustin ja Alman sydämet löivät jälleen toisiaan vasten. Mutta mihin katosivat kaikki ne tärkeät neuvot, joita molemmin puolin oli annettava? Ne häipyivät ennenkuin olivat ehtineet huuliltakaan.
Silloin kuului kolme kertaa kahden vahvan käden paukahdus, jonka täytyi tulla raunioista. Karl August kohottautui nopeasti, Alma vetäytyi kauas taaksepäin; samassa näkyi musta pää kohoavan muurin takaa. — Tyrskyjä edessäpäin, herra patruuna! — kuului luotsivanhuksen ääni.
— Kelpo ukko, oletko omin neuvoin pitänyt tähystystä? Kiitos, kiitos varoituksestasi! — vastasi Karl August varmalla äänellä. Ja painaen vielä kerran Alman rintaansa vasten kuiskasi hän:
— Jätän sinut, rakkaani, niin ajoissa, ettei kukaan aavista sinulla olleen seuraa. Joku on varmaan kohta täällä: luotsivanhus on meitä varoittanut.
— Kiiruhda, kiiruhda Herran nimessä, — pyysi Alma hädissään, — ja minä rukoilemalla rukoilen sinua: älä tule takaisin ennen kuukauden loppua — ennen sitä ei tapahdu mitään, minkä vuoksi sinun täytyisi olla saapuvilla.
— Pitää kääntää, patruuna! — kuului jonkun verran kärsimätön ääni ylhäältä. — Jollei se käy sivaan, niin ajamme karille!
— Rohkeutta, rakkaani! Vaarojen jälkeen tulee tyven!
Karl Augustin notkea vartalo katosi ajatuksen nopeudella raunioiden lomaan. Hetkisen kuluttua luotsivanhus jälleen pisti päänsä esille viitaten Almalle, joka vielä seisoi samalla paikalla, ja sanoi tytön lähestyessä:
— Nyt on ukko tehnyt velvollisuutensa luotsina ja jatkaa matkaansa suoraan eteenpäin. Ylijahtimestarin takki vilahtelee tuolla puiden välissä: hän on pian täällä. Mutta, pikku Alma-neiti, ajatelkaa majuria älkääkä tehkö toistamiseen tätä: aina ei väylällä satu olemaan hyvää ystävää!
Alma ei ehtinyt vastata ennenkuin ukon vanha nuttu oli jo alhaalla, ja pian hän näki hänen jatkavan kulkuaan niin levollisena kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Joka hetki Alman kauhistus kasvoi. Hänen isänsä silmät olivat aina olleet terävät. Jo se seikka, että hän oli seurannut tytärtään, osoitti hänen epäluuloaan — entä jos hän todellakin olisi nähnyt Karl Augustin!
Hän istuutui puun juurelle etäisimpään holviin eikä ollut huomaavinaan keveiden askelten asteettaista lähenemistä. Mutta äkkiä askeleet tulivat nopeammiksi, ja isä seisoi hänen edessään ilmeisesti hämmästyneen näköisenä.
— Mitä sinä täällä teet, tyttö? — kysyi hän karskisti, luoden samalla raunioihin pitkän, viipyvän katseen, joka näytti tunkevan jokaiseen sopukkaan.
— Istun mietiskelemässä, isä-kulta, — sai Alma sanotuksi.
— Hiiteen moiset mietiskelyt! Minä mietiskelin myöskin hieman tullessani sattumalta eteiseen ja nähdessäni sinun livistävän rakkaille raunioillesi. Mutta katso, ettet mieti sellaista, joka saattaa sinulle käydä liian kalliiksi — ja kavahda, ettet vastedes tee niin pitkiä kävelyretkiä paitsi isäsi ja sulhasesi seurassa!
— Et ole kieltänyt minulta sellaista ennen!
— Teen sen siis nyt — mene!
Onnellisena päästessään näin vähällä Alma kiiruhti edeltäpäin; ja huulet yhteenpuristettuina, rypistäen kulmakarvojaan, keppi kainalossa ja piippu hyvää vauhtia heiluen edestakaisin ylijahtimestari tuli reippain askelin perässä, katsoen silloin tällöin taakseen ja pari kertaa mutisten: — Hitto tuota poikaa — juuri hän se oli, jonka minä iltapäivällä näin vilahtavan puistossa. Mutta odotahan, odotahan, kyllä olet turhaan heittänyt koukkusi!
Siitä hetkestä alkaen vakoilevat silmät vartioivat Almaa niin ankarasti, että hän pelosta tavata Karl Augustia ei uskaltanut mennä ovesta ulos. Mutta Karl August oli aikoja sitten kiinnittänyt itsensä Hjo'hon, missä hän joka ilta istui Vetterin rannalla, katsellen milloin valtavaa Ombergia, jonka helmaan hänen vastainen onnensa oli kätketty, ja milloin loistavaa juovaa, jonka pyhän Birgitan jalanjälki oli jättänyt sekä venäläisten kasakkain varjoja, jotka mustilla hevosillaan kiitivät yli Vetterin sinisen kalvon.
Siten vähitellen lähestyi ratkaiseva päivä…
Pilvinen taivas sateineen ja myrskyineen oli ensimäinen tervehdys, jonka Alma vastaanotti yhdeksäntenätoista syntymäpäivänään.
Ketään vierasta ei ollut nyt kutsuttu, mitään hyörinän kalistelua ei kuulunut keittiöstä, ei edes Neta-tädin äänikään kajahdellut eteisessä tahi portaissa: kaikki oli hiljaista, ikäänkuin päivällä ei olisi ollut mitään merkitystä.
Alma oli kauhuissaan, itki ja rukoili mitä palavimmin, samalla huokaillen: — Jospa jo olisi ilta!
— Hyvää huomenta, lapsi-riepu! — kuului vihdoin ovesta, ja Neta-neiti, kädessään pieni, mitätön kukkaseppele, astui makuusijan ääreen. — Katsoppa, — sanoi hän laskien seppeleen peitolle, — ota nyt se, koska et tahdo parempaa. Sinulle olisi muutoin soveltunut paremmin tänään kantaa seppelettä ja kruunua — silloin täälläkin olisi ollut toinen ääni kellossa.
— Onko täti nähnyt isää tänään?
— Olen niinkin, luulen kyllä nähneeni — vastikään kutsui minut soittokellolla niin kiivaasti, että luulin nauhan katkeavan! Nyt et saa puhua majurin etkä kenenkään toisenkaan kanssa, ennenkuin sinut kutsutaan sisälle, eikä se tapahdu aamiaiseksi, jonka ylijahtimestari tänään syö yksinään. Senjälkeen hän odottaa majuria — ja sitten lopuksi sinuakin, arvelen.
— Ja sillä aikaa, — valitti Alma, — minä menehdyn levottomuuteen! Ei ketään, jonka kanssa puhella, — jonka kanssa neuvotella — voi, miten kaipaankaan äitiä: hyvää, hellää äitiäni, — hän ei olisi kovuudella lykännyt luotaan tytärtään, hän.
— Ja teenkö minä niin? — kysyi Neta-neiti hiukan lempeämmällä äänellä. — Enkö tee enemmänkin kuin mistä kohtuudella saattaisin vastata, kun en puhu erästä asiaa, jonka sinä kai itse tiedät, joskaan et luule kenenkään muun tietävän.
— En ymmärrä, — sanoi Alma hiljaa.
— Vai niin, sinä et ymmärrä, että tuolla vanhalla luostarinröttelöllä on useampia korvia kuin luuletkaan… no, no, no, älähän keikahda kumoon! Koska olen voinut pysyä vaiti kokonaisen kuukauden, voin kai tänäänkin.
— Täti… täti! — Alma vapisi niin rajusti, ettei saanut suustaan sanaakaan.
— No, no, rauhoitu nyt — siellä ei ollut muita kuin sisäkkö-Sohvi, joka toisella puolella oli tapaamassa omaa hempukkaansa. Mutta minä annoin hänelle jokseenkin hyvät kengät, jotta hän pitäisi suunsa kiinni.
Silloin Alman kasvot hehkuivat häpeän voimakasta punaa. — Vakuutan teille, täti, — sanoi hän, ja leimahtavaa ylpeyden tunne antoi voimaa ja elämää hänen sanoilleen, — minä vakuutan, että minä itse tänä päivänä sanon sen isälle! Ja silloin sekä hän että täti ja kaikki, jotka saavat sen tietää, huomaavat, ettei kellään ole oikeutta loukkaantua siitä tapaamisesta!
— Siunaa ja varjele, — huudahti Neta-neiti, ja löi hämmästyksissään kätensä yhteen, — miten topakaksi olet tänään tullutkin, lapseni — älä vaan tule hämillesi, kun joudut silmätysten isäsi kanssa!
* * * * *
Omassa huoneessaan ylijahtimestari istui aamiaispöytänsä ääressä. Kolme kertaa hän oli kiinnittänyt lautasliinan napinreikään ja jälleen irroittanut sen siitä; ja Neta-neiti, jonka itsensä piti häntä palvella, oli niinikään kolme kertaa nostanut kyljysvadin kannen ja laskenut sen jälleen paikoilleen, koska huomasi, ettei aika ollut vielä tullut.
Tämä hiljaisuus oli aivan kuulumatonta liukaskielisen ylijahtimestarin tapaiselle miehelle; tekipä se Neta-neidinkin voimakkaihin hermoihin sellaisen vaikutuksen, että hän — ensi kerran ylijahtimestarin taloon tultuaan — olisi toivonut saavansa muutamiksi tunneiksi jättää tehtävänsä.
— Tuokaa tänne pullollinen reininviiniä ynnä lasit ja toimittakaa sitten sana majurille, että pyydän hänen tekemään minulle sen kunnian, että joisi täällä kerallani lasillisen aamiaiseksi!
Neta-neiti leijaili ovelle.
— Odottakaa hetkinen — oletteko ollut tänään Alman luona?
— Olen tietysti!
— No?
Kykenemättä käsittämään, mikä vastaus ylijahtimestaria tämäntuulisena miellyttäisi, Neta-neiti rajoittui lyhyeen "mitä"-kysymykseen.
— Samantekevä — tehkää mitä olen pyytänyt!
Jäätyään yksin omien ajatustensa seuraan ylijahtimestari asteli piippu kädessä kiivaana edestakaisin. Näki hänen olevan voimakkaiden mielenliikutusten vallassa, jotka vuorotellen pyrkivät voitolle hänen sielussaan. Silloin tällöin hän huiskautti piippuaan ilmaan ikäänkuin karkoittaakseen jotakin; hän ei tahtonut suoda sijaa lempeämmille tunteille.
Hetkisen kuluttua Neta-neiti palasi kantaen uutta tarjotinta, ja vähän jälkeenpäin saapui majuri, levollisena, mutta hieman tavallista kalpeampana.
— Jättäkää meidät, — sanoi ylijahtimestari luoden katseen taloudenhoitajattareensa.
Herrat istuutuivat pöytään…
Järjestelmällisellä pitkäveteisyydellä ylijahtimestari oli avannut pullon, pyyhkäissyt pois lakan, täyttänyt lasit ja asettanut pullon paikoilleen.
— No, veliseni, meillä on tänään juhlapäivä, joka ei varmaankaan ole veljelle samantekevä. — Näin puhuessaan ylijahtimestari sinkahutti majuriin silmiensä salamat.
— Ei, ei suinkaan — nythän on Alman syntymäpäivä.
— Oikein, ja samalla sinun ja hänen kihlauksensa vuosipäivä… Saamme kai juoda morsiamesi maljan!
— Alman maljan! — änkytti majuri.
— Miksi eroittaa hänen nimeään siitä arvonimestä, joka on hänelle tuleva — mitä, häh, majuri, mitä sellainen merkitsee? Juon sinun morsiamesi maljan, ja toivon, ettet kieltäydy vastaamasta siihen!
— Veli… kuule minua!
— Kuulen, — sanoi ylijahtimestari, samalla kun antoi käden, jonka oli ojentanut tarttuakseen lasiin, verkalleen laskeutua, — minä kuulen, mutta veli ajatelkoon, mitä aikoo puhua.
— Olen jo ajatellut! Asianlaita ei voi, ei saa olla toinen: minun kunniani, minun sanani ovat panttina… minun täytyy lunastaa ne — tästä päivästä alkaen ovat Alman siteet katkaistut!
— Ahaa, suurkiitos, varsin mielenkiintoisia keksintöjä! — vastasi ylijahtimestari kylmänivallisesti samalla kun polttava verivirta syöksähti hänen kasvoilleen. — Veli on niinmuodoin ollut sitä mielipidettä, että minä olen mies, jonka kanssa saattaa leikkiä mielin määrin? Mutta sitä ei tehdä! Minun tyttäreni kättä ei pyydetä sitä varten, että se jälleen muitta mutkitta hyljätään — ei, hyvä herra, ja sen minä sanon, että silloin ei ole tunnettu, mikä on se mies, jota on niin karkeasti loukattu!
— Veli, veli, — sanoi majuri äänensävyllä, jonka syvä sydämellisyys jonkun verran hillitsi ylijahtimestarin rinnassa riehuvaa myrskyä, — tämä on liikaa! Älä tee minulle uhria vaikeammaksi kuin se on, vaan kuule minua kärsivällisyydellä — tee se meidän monivuotisen ystävyytemme tähden!
— Juuri sen vuoksi ei tämän hetken olisi pitänyt koskaan tulla.
— Sitä ei saattanut estää. Se on kuitenkin minun oma syyni, ainoastaan minun… veli muistaa varmaankin vuosi sitten vallinneet suhteemme? En saata antaa itselleni anteeksi, etten silloin heti päättävästi vetäytynyt takaisin. Mutta heikkous, heikkous — enkö silloin koettanut uskotella itselleni, että Alma uusissa olosuhteissa pian unohtaisi mieltymyksen, jota pidin ohimenevänä kuumeena. No, niin, veli: sillä hetkellä, jolloin pyysin saada olla kahdenkesken Alman keralla, houkuttelin hänet vuodeksi… koevuodeksi… tekemään sitoumuksen kerallani, ja jätin hänelle kunniasanallani oikeuden saada jälleen vapautensa siinä tapauksessa, että hänellä vielä tämän ajan jälkeen olisi silloin tuntemansa taipumus. Ehdotukseni näytti minusta silloin viisaimmalta — koska… koska, — lisäsi hän verkalleen, — olin hullu saattaessani uskoa, että vanhemman miehen rehelliset ja hellät huolehtimiset saattaisivat hävittää sen vaikutuksen, minkä nuoruus, kauneus ja rakkaus kerran ovat tehneet.
— Leikkiä niinmuodoin, ainoastaan leikkiä, — sanoi ylijahtimestari verkalleen, katkerasti, — leikkiä minun kerallani! Ja onko minun tyttäreni, jonka pidin lunta valkoisempana, onko hän vuoden, kokonaisen vuoden saattanut valehdella isälleen, joka kuitenkin niin lämpimästi, yli kaiken mitä kieli voi kertoa, on häntä rakastanut! — Hänen näin lausuessaan herahti kyynel hänen silmäänsä ja tuiman tuskan piirre kuvastui hänen ryppyiselle otsalleen.
— Herran nimessä, veli, — pyysi majuri hellyttävällä äänellä. — Älköön veljen viha, veljen suru kohdistuko häneen! Minä olen ohjannut hänet harhaan; minä olen nähnyt hänen suuren tuskansa, hänen vastahakoisuutensa, hänen ahdistuksensa ja — sanonko sen, veli… anna anteeksi, veli, että tuotan vielä enemmän kipua… sanonko sen suoraan, pelko, tuo kauhistava tunne, joka on niin arvoton olemaan lapsen ja isän sydämen välillä, se antoi Almalle rohkeutta mihin hintaan hyvänsä ostamaan itsensä vapaaksi isänsä vihasta.
— Heikkoutta se oli, viheliäistä, halveksittavaa heikkoutta! — huudahti ylijahtimestari; mutta hänen äänessään ei ollut tuota kiivasta kuohuntaa, joka tavallisesti ennusti myrskyä: siinä oli kumeasti suhisevan tuulen ääni, joka katkee kesken kaikkein raivokkainta rynnistystään.
— Veli, minä houkuttelin, syy oli minun!
— Niin oli, — lisäsi ylijahtimestari, verkalleen saavuttaen tavallisen määrätyn mielenmalttinsa, — ja veljen velvollisuus on korjata paha.
— Juuri sitä minä sydämestäni ja sielustani toivon!
— Toivo siten, kuin miehelle sopii! Teemme leikistä toden; hänen täytyy vielä, niin, hänen täytyy tulla veljen puolisoksi!
— Heitä tämä mieliharha! — pyysi majuri lämpimästi ja hartaasti. —
Se on mahdotonta: hänen sydämensä on peruuttamattomasti luovutettu.
Veli ei saata tahtoa hänen onnettomuuttaan. Ja ajatteleppa
vastuunalaisuutta… ajatteleppa sitä niin kauan kun on aika!
— Minä teen sen! Minä tiedän mikä on hänen onnensa ja onnettomuutensa, paremmin kuin hän itsekään… Jätä minut, majuri, jätä minut! Tahdon selvittää ajatukseni; tahdon puhua tytön keralla; tahdon nähdä saattaako hän katsoa minua silmiin!
— Veli, veli!
— Veli, veli — hiton pitäisi olla veljen veli eikä minun, kun veli panee toimeen tuollaisia hulluinhuoneseikkailuja! Mutta jollen minä tule veljen apeksi kaikella asianmukaisella kunnialla, niin — on mennyttä sekä vanha ystävyys, että myöskin se kunnioitus, jonka olen lahjoittanut veljelle… mene nyt, mene ja salli minun koota ajatuksiani!
Ylijahtimestari kulautti pari viinilasillista, hieroi otsaansa, heittäytyi sohvalle, mutta nousi jälleen ylös ja asettui keskelle lattiaa odottaen tytärtään.
Ovi aukeni hiljaa. Alma astui kynnyksen yli. Silmät, jotka olivat luodut lattiaan, todistivat hämminkiä, mutta samalla mitä nöyrintä rukousta lempeyteen.
— Tule esille, lapseni! — sanoi ylijahtimestari, ei lämpimästi, ei kylmästi, mutta mitä suurin alakuloisuus äänessään.
Alma kohotti katseensa. Hänen silmissään oli kirkkaat kyyneleet; ne tipahtivat yksitellen isän kädelle, kun tytär syvään kumartuen painoi sen huuliaan vasten.
— Minulla on sinulle puhumista, tyttäreni; mutta pyydän ettet vastaa lapsen tavoin, joka joka hetki pelkää vitsaa; vaan avoimesti, kuten tyttären tulee hänen puhuessaan ensimäisen ja parhaan ystävänsä kanssa!
— Oi, isä, mikä hyvyys! — änkytti Alma, hämmästyneenä vaipuen polvilleen; — en ole sitä ansainnut — tunnen, etten ole sitä ansainnut!
— Siitä olen minäkin vakuutettu, — vastasi ylijahtimestari kohottaen hänet ylös; — mutta se mikä ei ole tapahtunut, saattaa vielä tapahtua: katuvaiselle, hellälle tyttärelle on isä aina valmis antamaan anteeksi, tottelemattomalle… mutta sinä et kai enää tahdo lukeutua sellaisiin — suo minun uskoa se, Almani!
— Ah, isä, minä…
— Kas niin, kas niin, mitäs äsken sanoin: suo minun päästä näistä huokauksista äläkä enää huutele "ah" ja "mutta", kyynäränpituisin keskeytyksin — puhu selvästi!
— Juuri sitä haluan, isä!
— No, hyvä, no alkakaamme: — Piditkö itseäsi tehdessäsi sitoumuksen majurin kanssa ja tunnustaessasi minulle, isällesi, itsesi hänen morsiameksensa, — piditkö itse itseäsi jonakin muuna?
— Pidin itseäni pakosta häneen vuodeksi sidottuna, sidottuna hänen morsiamekseen nimellisesti. Huomasin myöskin pian, että hän uskoi pakon vuoden kuluessa muuttuvan vapaaksi tahdoksi, mutta niin ei käynyt.
— Nyt vastasit enempään kuin mitä sinulta kysyttiin. Oliko sinulla myöskin mielestäsi majuria kohtaan ne velvollisuudet, jotka hyvinkasvatetulle tytölle sopivat sitä kohtaan, jonka kanssa hän on tehnyt niin tärkeän sitoumuksen?
— Niin, luonnollisesti, majuri oli myöskin ottanut minulta sellaisen lupauksen.
— Ja sinä kuitenkin rikoit sen… — Ylijahtimestari astui kirjoituspöytänsä ääreen, ja otti siitä pienen kiven pitäen sitä Alman silmien edessä.
Näkyi selvästi, että hän oli odottanut tästä menettelystään jotakin onnellista, jotakin suurta tulosta, että hän oli odottanut näkevänsä Alman ahdistuksessa ja tuskassa pyytävän häneltä anteeksi; mutta mitään sellaista ei kuulunut. Alma otti kiven käteensä, katseli lemmittynsä nimen alkukirjaimia ja sanoi sitten hiljaa ja sydämellisesti: — Se tuli minun tietämättäni, isä, se on totta, samoin kuin sekin, että minä pari kertaa hämärässä näin Karl Augustin varjon vilahtavan puitten välitse hänen tehdessään tänne salaperäisen retkensä, luulin sitä hänen haamukseen; mutta koskaan hän ei tullut esille, koskaan hän ei puhutellut minua!
— No, oletko senjälkeen nähnyt Adonistasi, ollut kirjevaihdossa tahi tavannut häntä?
— Olen, mutta ainoastaan yhden kerran, — vastasi Alma, joka nyt oli tehnyt sen lujan päätöksen, ettei salaisi vähintäkään.
Ylijahtimestari virnisti kauheasti. — Niin, kauniisti sinä olet täyttänyt lupauksesi — olethan unohtanut soveliaisuuden vaatimuksetkin!
— En milloinkaan, isä! En saattanut menetellä toisin pelkäämättä jotakin vielä pahempaa! — Ja yksinkertaisesti ja totuudenmukaisesti Alma kertoi Kultakäpälän salaisen lähetyksen ja syyn, joka pakotti hänet, saatuaan kirjelipun, tapaamaan nuorta miestä raunioilla.
— Joskin minä teidät viipymättä keskeytin?
— Niin kävi, isä, vieläpä ennen kuin juuri sanaakaan oli vaihdettu! Mutta olen varma, ettei Karl August tahtonut tavata muusta syystä kuin varottaakseen ja vannottaakseen minua, etten toista kertaa uudistaisi sitä heikkoutta, jota olen ehtinyt niin kauan katua. Ja nyt, hyvä isä, usko minua, kun vakuuttamalla vakuutan, että tämän ainoan kerran olen tavannut, tämän ainoan kirjeen olen saanut, siitä lähtien kun annoin majurille lupaukseni.
— Hyvä, olkoon niin. Mutta toivon, ettet kuitenkaan kuvittele mielessäsi sen muuttavan rahtuakaan asiaa ja sitä suunnitelmaa, jonka olen viitoittanut sinun tulevaisuudellesi?
— Toivon, isä, sitä toivon sydämeni pohjasta, ja vieläkin suuremmalla syyllä, kun majuri tänäpäivänä antaa minulle vapauteni!
— Tahtoi, aikoi antaa sinulle vapautesi! — oikaisi ylijahtimestari. — Hän teki tosiaankin varsin vakavia yrityksiä siihen, mutta et kai suurestikaan ihmettele, kun sanon sinulle, etten minä ole se mies, jolle saa tehdä pilaa kunnia-asioista! Hän on pyytänyt sinua vaimokseen, sinä olet ilmaissut olevasi halukas siksi tulemaan, ja niinmuodoin minä en salli minkään romanttisen kujeen häiritä parasta suunnitelmaa, mille konsanaan olen iloinnut!
— Isä — huudahti Alma syvästi kiusaantuneena — asia ei saata olla niin; itse majurikin peruuttaa kosintansa!
— Sitä en ihmettele, kun hän näkee sen tällä tavalla palkituksi. Mutta jos sinä, Alma, kuten minä äsken, olisit nähnyt tuon kunnollisen, rehellisen ja voimakkaan miehen, surun ja katkeran kaipuun masentamana, tyytymättömänä itseensä ja koko maailmaan, hylkäävän toivonsa ja ilonsa ja kerjäläisen tavoin lähtevän sen taivaan ovelta, jonka hänen liian arka kunniantuntonsa itse sulki; jos olisit nähnyt sen, Alma, jos olisit kuullut miten lämpimästi hän puolusti sinua, miten hellästi hän rukoili puolestasi, niin en saata uskoa, että olisit sellainen kivisydän, ettet olisi tullut liikutetuksi! Jotakin aivan toista on kuitenkin miehen syvä, vakava ja hiljainen suru kuin nuorukaisen myrskyävä ja helposti ohimenevä tuska.
Almaan teki vaikutuksensa isän äänen huomattavan hento sävy. Ylijahtimestarilla oli suuri vaikutusvalta, kun hän äänellään kykeni ilmaisemaan syvimpiä tunteitaan. Hän teki Almaan tällä hetkellä voimakkaamman vaikutuksen kuin koskaan ennen; hän huomasi sen ja lisäsi: — Alma, sinä tuotat minulle suurimman surun mitä minulla on eläissäni ollut — sinä lasket isäsi hautaan, jollet täytä hänen toivomustaan!
— Oi, isä, isä, laske minut ensiksi sinne! — pyysi tyttö ja puhkesi itkuun, niin kiivaaseen, niin rajuun, että ylijahtimestaria kauhistutti se epätoivo, joka oli koko hänen olemuksessaan… — levätkäämme kernaammin siellä molemmat — mutta anna minulle anteeksi, oi, anna minulle anteeksi, muutoin en saata elää enkä kuolla!
— Älä itke, Alma lapseni, rakas, pikku Almani, älä itke — eihän isäsi ole mikään tyranni! — ja sydämellisesti ja kauan syleillen isä sulki vapisevan tyttären rinnoilleen… — Mutta kuule nyt minun menettelytapani vaikuttimia; sillä tällä hetkellä tulee Alman ja hänen isänsä sydämen välillä olla täysi luottamus — kuule rauhassa ja ymmärryksellä!
— Minä kuulen! — kuiskasi Alma; ja istuen isän vieressä hän kuunteli yhä kasvavassa jännityksessä hänen huuliltaan lähteviä sanoja:
— Hento, ruumiiltaan ja sielultaan hento nainen, Alma, tarvitsee elämänsä tärkeimmässä askeleessa vanhemman, vakavan seuralaisen — seuralaisen, joka juuri sen vuoksi, ettei itse enää ole nuori, tuntee itsensä tyytyväiseksi, niin, onnelliseksi, ihastuneeksi, kun vain hyvä, lempeä lapsi, nuori, ystävällinen puoliso hymyilee ja leikkii hänen ympärillään. Sinä, Almani, joskin sinä jonkin kerran, erikoisissa tilaisuuksissa, voit olla hieman ryhdikäs, olet kuitenkin tuollainen hento olento. Sinä, lapseni — olen sanonut, että puhuisimme suoraan tällä hetkellä — joskin olet kaunis, miellyttävä ja rakastettava, et ole suinkaan saanut runsaasti järjenlahjoja. Minulle tekee kipeää sanoa tätä, ja näen poskillasi tapahtuvasta värivaihtelusta, että sinun laitasi on sama sitä kuullessasi; mutta totuus on totuus. Minun vakaumukseni on nyt se, että sinä eläessäsi yhdessä kunniallisen ja kelpo majurimme kanssa et koskaan kaipaisi näitä älyn korkeampia etuja, kun sinä taasen miehen kanssa, jolla on erilainen luonne, terävämpi katse, lyhyesti sanoen syvät, voimakkaat tunteet, mielikuvitusta ja runoutta j.n.e., kaipaisit niitä varsin paljon.
Ylijahtimestari pysähtyi hetkiseksi, jolloin hän kädellään hiveli Alman kumarassa olevaa otsaa. Senjälkeen hän jatkoi:
— Kun kuherruskuukaudet ovat menneet ja niiden keralla ensimäinen rakkaudenhuuma, hakee jälkimäinen mies toisenlaisia aarteita kuin lapsellisen kauneuden ja lapsellisen sopertelemisen pikku viehätyksiä; hän tahtoo puolison, joka saattaa käsittää, ymmärtää ja seurata häntä, itse jutella ja keskustella hänen kanssaan, kun hän väsyneenä päivänsä työstä palaa jälleen kotiin. Mutta kun hän hyvinkin pian surukseen huomaa, ettei toinen sellaiseen kykene, kun vaimo silloin salaisella hämmästyksellä näkee, miten mies vetäytyy syrjään, ja huomaa hänen tehneen havaintoja, jotka vahingoittavat hänen rakkauttansa — miten käy silloin: salainen kärsimys, vaikea masentuminen kalvaa vaimon sielua; hän huomaa, ettei hän enää ole miehelleen kaikki kaikessa, ja mitättömyytensä tunne tekee hänet yhä alakuloisemmaksi ja araksi, saattaa hänet kykenemättömäksi käyttämään niitäkin viehätyskeinoja, joita luonto on hänelle antanut. Vakava suru on mato, joka kalvaa elämän kukkaa. Nainen menettää kauneutensa, sen mukana erään mahtavimpia aseitansa, joita hänellä on ollut; sen tuottama epätoivo vähentää hänen olemuksensa viehätysvoimaa, hyvyyttä ja rakastettavaisuutta, ja kauniista, ujosta, nuoresta, leikillisestä tytöstä on tullut ruma, tyytymätön, luulosairas vaimo, joka ei kykene tekemään omaansa eikä miehen elämää iloiseksi!
— Isä, isä, — huudahti Alma ja kohotti hehkuvat kasvonsa, — sopiiko tämä kuva minuun — olenko minä tyhmä, yksinkertainen, avuton olento?
— Et mikään niistä, lapseni, sinä olet lahjoiltasi vain keskinkertainen; ja jos olisit antanut minun rauhassa lopettaa kuvaukseni, niin olisin sitten näyttänyt sinulle, että juuri ne ominaisuudet, joita sinulla on, olisivat kehittyneet sinussa — jos olisit mennyt naimisiin majurin kanssa, — miehen, joka on tasainen, levollinen ja perin rehellinen ja joka koko elämänsä olisi sinua käsillään kantanut, — puhtaimmaksi ja korkeimmaksi onneksi, onneksi, jonka kestävyys ei olisi häiriintynyt. Itse intohimottomana, tyynenä, lempeämielisenä ei hän olisi koskaan pyytänyt sinulta mitä itse ei olisi tarvinnut, ja sinä olisit lisännyt niiden harvain, mutta onnellisten naisten lukua, jotka täyttäessään hellän puolison ja äidin velvollisuuksia, ympärillään paras mitä elämällä on, kunnioitus ja hyvinvointi, eivät joudu tuntemaan senlaatuista nöyryyttävää köyhyyttä, jonka tietoisuus avaa sen haudan, mihin moni nuori nainen on nähnyt elämänsä onnen vaipuvan… Ja nyt, Almani, olen sanonut kaiken. Ajatteleppa, että isäsi, jonka katse on seurannut sinua varhaisimmasta lapsuudestasi, täytyy tuntea sinut paremmin kuin itse tunnet itsesi — ja huomaa nyt, mitä hän on tahtonut, mitä toivonut: huomaa, ettei hänellä koko maan päällä ole pyhempää ja lämpimämpää toivomusta kuin että näkisi sinut onnellisena!
Muutamia hetkiä isän vaiettua Alma istui hiljaa. Jo aikoja sitten oli hänen poskillaan palanut tumma purppura, hänen silmissään oli loistanut voimakas ja vilkas tuli. Nyt hän kohosi ylös, laski kätensä isän käteen ja sanoi levollisesti, mutta varmasti: — Suo minulle anteeksi, isäni, mutta minä… minä tohdin uskoa, että lausuntosi tahi ainakin osa siitä on johonkin määrin erehdyttävä!
— Mitä sanot, Alma? — kysyi ylijahtimestari ja katsoi hämmästyneenä tyttöä silmiin: — erehdyttävä?
— Niin, isä, en ole koskaan ennen tuntenut sitä mitä tässä hetkessä tunnen, mutta jokin minussa nousee sanojasi vastaan, isä, ja vakuuttaa minulle, etteivät ne sovellu minuun; ja nyt, jos sallit, isä, tahdon minäkin sanoa, miksi liitto majurin kanssa, kaikissa oloissa — vaikka en olisi tuntenutkaan Karl Augustia — olisi tullut minulle ylen vastenmieliseksi… ajatteleppa, isä, vaan nuorta tyttöä, joka ei ole lahjoiltaan niinkään keskinkertainen, mutta joka ensimäisistä lapsuusvuosistaan alkaen on tottunut konemaiseen tottelemiseen, tottelemiseen, joka ei ole koskaan antanut tilaa tahi aavistustakaan oikeaa tahi väärää koskeville ajatuksille eikä edes minkäänlaista ajatuksenvapautta: jos tämä tyttö nyt vähitellen alkaa tuntea, että hänelläkin on jotakin arvoa, että hänenkin pitäisi osata tuntea, ajatella ja menetellä omin neuvoin, niin hänen ensimäinen ja hartain halunsa on se, että hän, jos hänen on erottava isästä, jota hän on niin sydämellisesti rakastanut, silloin saisi seurata miestä, joka antaisi hänelle, ei ainoastaan vaatteita ja ruokaa ja pitäisi ystävällistä huolta hänen pikku huviensa ja oikkujensa tyydyttämisestä, vaan myöskin ennen muuta tulisi hänen rakkaimmaksi seurakseen, mutta yhtäkaikki ei olisi häntä niin paljoa korkeammalla, etteivät he voisi kohdata toisiaan kaikilla niillä aloilla, joilla miehen ja naisen ymmärryksen ja tunteen tulee olla tasapainossa.
— Mistä, Herran nimessä, — huudahti ylijahtimestari keinuen tuolilla edestakaisin, — olet saanut kaiken tämän, tyttö?
— Olen saanut sen yksinomaan omasta tunteestani, isä. Mutta milloin, isäni, olisit huomannut, että Almasi olisi ymmärtänyt muuta kuin totella, leikkiä ja hyväillä: minähän en ole koskaan muulloin paitsi tänään, kun sinä itse avasit tien, uskaltanut avoimesti lausua ajatustani. Mutta, isä-kulta, anna minulle vapaus ja oikeus siihen — ja silloin saat nähdä, etten minä ole se nuori nainen, jota sinä kuvailet, vaan että minä tahdolla, tunteella, käytöksellä ja ymmärryksellä kyllä koetan pitää kiinni siitä miehestä, jonka olen valinnut. Jos minä sen sijaan pakosta tahi houkutuksesta tekisin sen synnin, että antaisin kunnialliselle miehelle käden ilman sydäntä, niin olisin ollutta ja mennyttä, silloin kuihtuisin ja kuolisin kuin köyhä, tallattu kukka, ja niinmuodoin tuottaisin itseeni luottavalle miehelle elinkautisen katumuksen kotoisen ilon asemesta. Olisiko se hyvä, isä?… Ei, hyvä se ei olisi, sillä minun täytyy lopettaa tunnustamalla, etten luule itsessäni olevan luonnetta kestämään pilalle mennyttä elämää.
Ylijahtimestarin kasvoilla oli pitkän aikaa taistellut valtava mielenliikutus; mutta sinä hetkenä, jona Alma lakkasi puhumasta, sanoi hän melkein hennolla äänellä: — Tule syliini, lapsi! Sellaisena sinun olisi pitänyt esiintyä aikoja sitten — olen tyytyväinen sinuun, Alma, hyvin tyytyväinen. Jumala katsoo tahtoon: sinun hyväsi oli kuitenkin joka tapauksessa aina minun päämääränäni.
— Ja nyt… — änkytti Alma, nojaten polttavan poskensa isän poskeen.
— … saamme ajatella asiaa, ennenkuin toimimme, lapseni! En anna tämän jälkeen suorastaan kieltävää vastausta, mutta minunkaan ikäisenäni ei kernaasti luovuta, kaikkein vähimmin väkivaltaisesti, lempiajatuksestaan… Koetan keksiä jonkun keinon, joka saattaisi sovittaa meidän kaikkien tunteet. Mutta nyt, lapseni, jätä minut rauhaan — — olet todellakin saanut minut vakuutetuksi siitä, ettet ole se, miksi olen sinut kuvannut: ja niin iloinen olen siitä, että olen tehnyt yhdeksäntoista vuoden pituisen erehdyksen, että tästä hetkestä alkaen annan sinulle täyden vapauden avoimesti lausua ajatuksesi kaikista asioista.
— En käyttäisi sitä väärin, isä! — sanoi Alma, nöyrästi suudellen isänsä kättä, jolle vierähti muutamia kyyneliä. — Sillä koskaan en ole samassa määrässä kuin nyt tuntenut halua tottelemisella ja sanomattomalla hellyydellä ansaita rakkauttasi, isä.
— Hyvä, hyvä, lapseni — luulin, sieluni kautta, että juuri tänään tapahtuisi jotakin erittäin merkillistä. — Ylijahtimestari ajatteli repeter-kelloa, jonka vetämisen hän ensimäisen kerran niin moniin vuosiin oli unohtanut.
Niin, ja mitkä vallankumoukset hänen valtakunnassaan olivat tapahtuneet parin tunnin kuluessa: majuri hylkää kihlauksen, Alma heittää pois vanhan ihmisen ja tulee uudeksi — ja hän itse saa selville, että hän yhdeksäntoista vuoden ajan on ollut erehdyksessä oman tyttärensä luonteesta!
Saman päivän iltapuolella oli ylijahtimestarilla, kun hän koko ajan oli ollut sulkeutuneena omaan huoneeseensa, majurin kanssa pitkä ja tuttavallinen keskustelu — mitä se kosketteli, siitä ei kukaan tiennyt mitään. Mutta molempain ulos tultua loisti sydämellinen rauha ja sovitus heidän silmissään ja olemuksessaan, ja sen ohella ylijahtimestarin katseessa ja silmänvilkutuksessa oli jotakin, mikä ennusti hyvää tuulta, hyviä ehdotuksia.
— Onko Alma nyt tyytyväinen? — kysyi majuri hellällä, mutta varmalla äänellä heidän erotessaan illalla.
Alma ei uskaltanut vastata, mutta puristi majurin kättä tavalla, joka vakuutti hänelle, että hän todellakin oli sitä… Hän näki kyynelten kimaltavan majurin silmissä.
Seuraavana päivänä ylijahtimestarin talossa sattuneen tapauksen jälkeen saapui Karl August, joka yöllä oli purjehtinut Hjo'sta Ombergiin ja oli nyt noin puolisen tuntia vaeltanut kruununpuistossa. Juuri hänen suunnitellessaan, miltä kannalta hän päivän aamuvierailulla ottaisi ylijahtimestarin, hän aivan odottamatta seisoi tämän edessä.
— Ahaa, hitto vie — päivää, herra ruukinpatruuna, onko Ombergilla jälleen kunnia saada vastaanottaa teidän vierailunne?
— Tällä kertaa, — vastasi Karl August syvään ja arvokkaasti kumartaen, — ei vierailun aiheena ole suinkaan vuori: aioin juuri ottaa vapauden tulla luoksenne, herra ylijahtimestari, teidän omasta kutsustanne!
— Mitä hittoa? — huudahti ylijahtimestari keikauttaen kiivaasti päätään taaksepäin ja temmaten piipun suustaan. — Puhutte enemmän kuin tiedänkään. Olisi hauskaa kuulla, milloin tämä kutsu on annettu!
— Samana päivänä, jona minulla vuosi sitten oli onni saada päivälliskutsunne. Portilla erotessamme suvaitsitte te, herra ylijahtimestari, lausua: "tulkaa takaisin ensi vuonna, niin pidämme kaikki paratiisin portit seposeljällään!"
— Niin, niin, niin, hitto vie, minä muistan nyt — ja koska kerran olen sattunut kutsumaan, on kai kohtuullista, että herra ruukinpatruuna saakin pitää kutsun hyvänänne, joskin, jos meidän olisi tehtävä tilit keskenämme, tuo ylimääräinen paratiisiin tunkeutuminen olisi rangaistava ikuisella kartoituksella… Mutta leikki sikseen, tahdon kuitenkin sanoa teille, herra ruukinpatruuna, että tämä edeltäpäin arvaamaton taipuisuus minun puoleltani ei merkitse samaa kuin että ottaisin teidät, hyvä herra, avosylin vastaan ja pyytäisin teitä, hyvä herra, pitämään hyvänänne tyttäreni, vaikkakin minä majurin kautta, joka ei ole säästänyt mitään vaivoja saadakseen selville teidän olosuhteitanne, herra ruukinpatruuna, — varsin hyvin tunnen sen, että olette arvossapidettyä sukua ja rikas mies ja kunniallinen mies. Sanalla sanoen: minä pohdin päässäni ehdotusta, joka saattaa tehdä mahdolliseksi, huomaatte kai mahdolliseksi, että te, herra ruukinpatruuna… kuitenkin minun olemattani siihen erikoisen tyytyväinen… voitte kohtalon sallimasta päästä vävykseni.
— Jo tämä on paljoa enempi kuin olen uskaltanut uneksia, — vastasi Karl August teeskentelemättömällä ilolla. — Ja miten suuresti siunaankin tätä kohtaloa!
— Sitä en suinkaan epäile. Mutta tarvittaneen jotain muutakin kuin paljasta siunaamista. Tyttöä, Alman kaltaista, ei voiteta tyhjällä — tyttöä, hyvä herra, jolla on kauneutta, sydäntä, hyvyyttä ja pää, herra, pää; tehkää hyvin ja huomatkaa, ettei sellaista tyttöä löydetä maantieltä — hänet on ansaittava, täytyy suoraan hänen kilpakosijansa silmien edessä kaikella kunnialla ja yleisen suosion vallitessa taistella hänen omistamisestaan.
Karl August tunsi tosin jonkun verran ällistyvänsä tästä tiedosta; mutta hän kiinnitti huomionsa ainoastaan yhteen asiaan. — Kilpakosija — toisti hän — luulin uskaltavani toivoa, ettei minulla enää eilisestä alkaen ollut sellaista!
— Oliko niin, — vastasi ylijahtimestari, ja sydämellinen, vahingoniloinen vilkkaus kuvastui hänen silmissään, — silloin valitan, että minun täytyy päästää teidät, herra ruukinpatruuna, miellyttävästä erhetyksestänne ja ilmoittaa, ettei asianlaita suinkaan ole se — ah, ei, ei! Kunnianarvoisa majurimme, aina kunnian vaatimusten orja, antoi kai Almalle lupauksensa, mutta se ei ole estänyt häntä tänään minun tukemanani alkamasta kosintaansa uudelleen. Käytte siis nyt, herrat, molemmat kosijoista, ja kohtalo teidän taitavuutenne yhteydessä saa ratkaista, kumpi voittaa itselleen — Ombergin morsiamen.
— Kiitän Jumalaa ja herra ylijahtimestaria suosiosta, — vastasi Karl August, epävarmana siitä, oliko kuulemansa pilaa vai totta, — että taitavuus saa tärkeässä taistelussa yhtä hyvän sijan kuin kohtalo! Viimeksimainittua en enää uskalla kutsua avukseni, kun se jo on ollut minulle siksi suosiollinen; mutta taitavuuden tahdon saavuttaa mitä suurimmassa määrässä… Milloin herra ylijahtimestari suvaitsee antaa lähemmät tiedot?
— Vai niin, eikös tämä uutinen jo ollut kyllin hyvä kerrakseen! Mutta tulkaa tänään luokseni päivälliselle, niin saamme aluksi tehdä hieman lähempää tuttavuutta keskenämme! — Ylijahtimestari nosti samalla hattuaan ja köpitti piippu suussa ja keppi kainalossa puistoon päin.
Uneksien Karl August jäi seisomaan keskelle arvoitusten sokkeloita. Mutta nähdessään, että niistä oli mahdoton löytää tietä puoleen tahi toiseen, päätti hän autuaallista päivällistä odotellessaan mennä tapaamaan vanhaa ystäväänsä luotsivanhinta, antaakseen hänelle tiedon ihmeteltävästä, taivaallisesta muutoksesta, joka hänen osakseen oli tullut.
* * * * *
Alma ei tiennyt mitään. Hän mietti, aavisteli ja mietti jälleen, mitä oli tuleva. Hänen isällään oli samalla kertaa niin hauska, salaperäinen ja veitikkamainen ulkomuoto; ja majuri — majuri ei ollut, kuten hän oli odottanut, matkustanut kotiinsa; hän näytti päinvastoin vielä tahi oikeammin sanoen uudelleen tahtovan pitää voimassa vanhoja toiveita. — En käsitä sitä, — sanoi Alma. — Mutta jotakin tässä piilee!
— Pukeudu nyt hieman, lapseni, — sanoi ylijahtimestari juostessaan toimeliaana edestakaisin — minulla on vielä eräs päivällisvieras!
Nyt välähti Alman silmiin valo, kaikkein kirkkain ja säteilevin.
Kuvastimelta kysyttiin neuvoa, vaatekomero käännettiin ylösalaisin, lipaston laatikot lensivät edestakaisin, ja puolen tunnin kuluttua Alma oli isänsä huoneessa, punastuen, ujona, kasvoissaan kaikkein puhtain autuuden hohde.
— Tyttö, hitto vieköön, — huudahti ylijahtimestari pyöritellen tytärtään puoleen ja toiseen, — hitto vieköön, miten suloinen oletkin tänään. Näkee kyllä, että itse rakkaudenjumalat ovat valvoneet pukeutumistasi, — ja lisäsi suudellen häntä hellästi otsalle ja veitikkamaisesti vilkuillen tulisilla silmillään: — Sinä näytät kuitenkin melkein liian onnelliselta!
— Eikö minulla ole syytä siihen, isä! — vastasi Alma, ja hänen kasvoillaan oli mitä suloisin ja hellin ilme, — minä, joka ennen olen tuntenut ainoastaan kauhua ja hämminkiä ajatellessani… ketä, sen kyllä tiedät — minä uskallan nyt ajatella, tuntea ja olla onnellinen sinun omien silmiesi edessä, isä!
— On kaunista, on oikein, Almani, että sinun korkein onnesi riippuu varmuudesta, että olet saanut isän hyväksymisen; mutta älä kuitenkaan pidä kaikkea niin vaan ratkaistuna! Meidän on koeteltava tuota nuorukaista — älä kuvittelekaan mielessäsi, että hän saa sinut peräti helposti. Et ole vielä kuullut ehtoja!
Alma ei ehtinyt vastata ennenkuin ovi aukeni ja — voi kaiken rakkauden ihmettä — Karl August seisoi kynnyksellä, leimuavan punaisena kuin tyttö itsekin.
— No, kas niin, kas niin, älkäämme nyt olko saamattomia — Herrammehan on antanut sataa mannaakin erämaahan. — Näin sanoen ylijahtimestari otti vastaan vieraansa ja ojensi hänelle kätensä. Karl August lähestyi Almaa. Hän oli liiaksi liikutettu voidakseen virkkaa mitään, mutta hänen katseessaan oli varmaankin kyllin kaunopuheisuutta, sillä Alma näytti täysin tyytyväiseltä tähän tunteiden tulkitsemistapaan, jota kuitenkaan itse asiassa mitkään sanat tällä hetkellä eivät olisi kyenneet ilmaisemaan.
— Sepä vasta hiljaista keskustelua! — sanoi ylijahtimestari. Mutta samalla kun hän juuri pisti ovesta päänsä etusaliin, jossa antoi sen hetkisen viivähtää silmäilläkseen majuria, kuiskasi Karl August painaessaan sydämellisen suudelman Alman kädelle: — Onkohan kaikki tämä totta vai enkö ole oikein tajuissani — sinun isäsi… Alma, ei kai tämä vain ole jotakin kauheaa ivantekoa!
— Älä pelkää! Eilen oli äärettömän tärkeä päivä: isä on voitettu. Tietäisitpä vaan, mitä hänelle on maksanut luopua kaikkein rakkaimmasta toiveestaan; hän tekee sen yhtäkaikki rakkaudesta — mutta miten tahi milloin, sen saamme nähdä… Ss, majuri tulee; ah, ole hänelle sydämellisen kunnioittavainen ja ystävällinen, saat nähdä ettei hän…
Silloin ylijahtimestari veti päänsä takaisin; ja kohta senjälkeen, kun Karl August ja majuri olivat hyvin kohteliaasti, mutta hieman jäykästi tervehtineet toisiaan, näkyi Neta-neidin tulenvärinen myssynnauha häämöittävän ovessa — se oli päivällismerkki.
Joskin molemmille kilpakosijoille aluksi oli jonkin verran vaikea mukaantua toisiinsa tavalla, joka olisi hauskuttanut aterioimista, niin ylijahtimestari, joka nyt jälleen oli oikein juhlatuulella, kuitenkin jo ennenkuin kanaviilokki oli tehnyt kierrostaan, oli virittänyt kaikki kielet sopusointuun, ja kevyesti ja vapaasti tarinoittiin nyt kaikista asioista mitä isäntä esitti, kunnes jälkiruuan kanssa myöskin pullollinen ylijahtimestarin "vanhaa hyvää" sai sijansa pöydällä.
Lasit täytettiin — keskustelun tuuli tyyntyi ja koko pöydässä vallitsi täydellinen hiljaisuus, kun ylijahtimestari hieman yskittyään satutti sanansa seuraavasti:
— Eilen oli tyttäreni syntymäpäivä, ja laskelmani mukaan siitä olisi pitänyt tulla jotakin enempääkin, jollei — mutta hitto vieköön, älkää toki, hyvä herra, katselko minua tuolla tavalla: tässä minä kuitenkin olen enkä häviä! — (nämä sanat suunnattiin Karl Augustille, joka hieman hämillään loi alas silmänsä, samalla kun ylijahtimestari jatkoi) — siitä olisi tullut jotain muutakin, jollei tyttö olisi osoittanut ominaisuuksia, jotka ovat erikoisesti hämmästyttäneet minua… mutta se riittää, minä päätin — ei mitään pakkoa! Mutta koska liitto veli Klingin kanssa on aina ollut minun rakkain ajatukseni, ja hänellä sitäpaitsi on minun lupaukseni, josta hän itsekään edes ei voi minua vapauttaa, — sillä minä, hyvät herrat, en koskaan peruuta annettua lupausta, en, vaikka saisin sen lahjoitetuksikin — niin olen minä nyt, yksin neuvoin jalomielisen ystäväni majurin kanssa sekä hänen suostumuksellaan päättänyt pelastaa kunniani tavalla, jonka joka tapauksessa saattaa sovelluttaa Almalle antamaani lupaukseen: ei mitään pakkoa… Oli olemassa aika, hyvät herrat, kuuluisa ritariaika, jolloin ei pidetty häpeänä, vaan päinvastoin loistavana kunniana turnajaisissa taistella itselleen kauniin naisen käsi. Koska minussa itsessäni on rahtunen ritarillisuuden lahjaa, on tämä tapa ratkaista tuollaisia riitaisuuksia aina miellyttänyt minua; mutta koska me nykyaikaan emme kykene toimeenpanemaan vanhan, hyvän ajan arvoisia otteluita, niin meidän täytyy tyytyä pienemmässä muodossa, kuitenkin samassa hengessä ratkaisemaan pulmallinen taistelu Alma-tyttäreni kädestä.
Ylijahtimestari pysähtyi tässä hetkisen ja hänen kasvojensa ilme osoitti selvää tyydytystä hänen antaessaan katseensa lipua Karl Augustista Almaan. Molemmat istuivat melkein liikkumattomina, kun taas Neta-neiti, jonka piti leikata melooni, nojautui veitseen, haarukkaan ja kyynärpäihinsä, samalla kun hän yhä tuijottaen katseli ylijahtimestaria.
— Tästä päivästä kuuden viikon kuluttua tahi elokuun 15 päivänä, — jatkoi hän, — minä kutsun Ombergiin, ei ainoastaan ystäväni ja naapurini läheltä ja kaukaa, vaan myöskin yhteisen kansan, olemaan läsnä täällä pidettävissä suurissa kilpa-ammuntajuhlissa tahi myöskin ottamaan niihin osaa, jos niin halutaan. Aluksi tulee tavallisia harjoituksia, joista aion määrätä muutamia pienehköjä palkintoja, mutta sitten, hyvät herrat, näytös muuttuu leikistä todeksi: silloin tulee molempien kilpakosijain vuoro. Se teistä, hyvät herrat, joka osaa määräämääni maalin, voittaa korkeimman palkinnon mitä minulla on tarjottavana — tyttäreni käden.
Joskin Karl August koko tämän ylijahtimestarin esitelmän ajan oli ollut sanatonna, niin vilkastui hän nyt sitä enemmän.
— Herran nimessä, paras ylijahtimestari, mikä epäkristillinen ajatus: pelata tyttärensä kuin, kuin… mutta ahaa, se ei ole mahdollista — se on vain pilaa!
— Herra! — huudahti ylijahtimestari, joka jo oli tarttunut lasiin, — olin luullut, että me yleisen suosion vallitessa olisimme saaneet juoda maljan iloiselle yritykselle, jonka kestäessä kukin saa rukoilla omasta puolestaan — mutta se minun täytyy sanoa, etten ollut mihinkään vastaväitöksiin valmistautunut. Ja sanoakseni selvästi, pyydän, että te, herra ruukinpatruuna, suvaitsisitte lausua myötä tai vastaan! En anna mitään miettimisaikaa, kun kysymyksessä on voittaa tyttäreni, sillä se joka kammoo jotakin keinoa sen saavuttamiseksi, ei ole hänen… kas niin, pikku hupakko, älä vedä rikki minun takinhihaani, se ei missään tapauksessa auta, näetkös, sillä minä en pidä katkonaisista lauseista… niinmuodoin: se joka ei tahdo tehdä kaikkea voitavaansa voittaakseen sellaisen morsiamen, ei ole hänen arvoisensa. Se on viimeinen sanani!
— Mutta harkitkaa, herra ylijahtimestari, tässä ei enää ole kysymys voittamisesta, tässä on myöskin tappion mahdollisuus!
— Niin, milloin ei tapahdu toisin, tapahtuu tavallisesti toisin! — hymyili ylijahtimestari ivallisesti. — Mutta mitä sanot, majuri, pysytkö ennen antamassasi lupauksessa?
— Pysyn, — vastasi majuri; — koska veljen arka kunniantunto ei saa asiaa ratkaistuksi muulla tavalla, niin ei päähäni pälkähdä hetkeäkään epäröidä!
— Entä Alma — mitä sinä sanot?
— Minä sanon, että minä mitä suurimmalla luottamuksella onnelliseen ratkaisuun alistun isän suunnitelmaan. Majuri Kling on hyvin reipas pyssymies, sen tiedän — mutta en myöskään epäile, ettei ruukinpatruuna Kemnerillä olisi jonkinmoista taitoa — minä luotan siihen! — lisäsi hän luoden Karl Augustiin katseen, joka sai hänen sydämensä paisumaan ylpeydestä ja ilosta.
— No, olkoon niin! — huudahti Karl August. — Tahdon käyttää koko tämän ajan ampumiseen, ammun aamusta iltaan — ja Jumalan avulla ja nuoren neidon hyvien toiveiden tukemana se varmaankin menestyy.
— Säästäköön jokainen toiveensa itselleen! — sanoi ylijahtimestari. — Ja kunnes niiden toteutuminen selvenee, juokaamme itse yrityksen malja, jommoista, suoraan sanoen, ei jok'ikinen olisi keksinyt.
Maljaan suostuttiin ja se juotiin ilomielin. Senjälkeen esitettiin morsiamen malja, sitten malja kummallekin kilpakosijalle ja vihdoin tulevalle apelle; ja sitten ilo ja riemu nousi niin korkealle, että ylijahtimestari ehdotti yksimielisen suostumuksen vallitessa myöskin "lohikäärmeensä", suloisen, viehättävän Neta-neidin maljan, hänen, jonka hartioita koko pitojen taakka varsinaisesti painoi, ja puolittain pikkusuuttuneena, puolittain hyvillään, Neta-neiti vastasi osakseen tulleeseen kunnianosoitukseen juomalla täyden maljan.
Mutta lopuksi ylijahtimestari lausui: — Vielä sananen, hyvät herrat. Jottei teidän toimianne mikään häiritsisi, ehdotan, että kukin hoitaa tehtävänsä kotonaan, ja ettei Omberg näe kilpakosijoita ennenkuin juhlan edellisenä päivänä, joksi pyydän teitä, herra ruukinpatruuna, kutsumaan tänne myöskin vanhempanne; ja toivonpa heidän tekevän minulle sen kunnian!
— Hyväksytään! — sanoi majuri.
— Hyväksytään, mielihyvällä! — puuttui Karl August puheeseen. — Ja mitä suurimmalla kiitollisuudella minä vanhempieni nimessä otan vastaan tämän kohteliaan kutsun.
— Niinmuodoin istunto on loppunut! — sanoi ylijahtimestari lykäten tuolin pöydästä. — Kahvinjuonnin jälkeen me menemme puistoon, valitaksemme paikan…
Ja heidän kävellessään nuori pari sai jonkun hetkisen, mutta ei enempää, kuiskutella toisilleen keskinäisiä toivomuksiaan.
* * * * *
— Onko mitään tekeillä — onko mitään epäkunnossa? — kysyi Agneta-rouva eräänä aamuna ani varhain ikkunasta nyökäyttäen päätään Blidin eukolle, vanhalle uskolliselle palvelijattarelle, joka samassa saapui ajaen.
Syynä tähän eukon omituiseen kulkemistapaan oli se, että hän ei enää istunut Södertorpissa korteista ennustamassa, vaan ruukinpatruunatar oli uskonut hänelle Rosenlundin hoitamisen ja järjestämisen Karl Augustin poissaoloajaksi.
Eukko laukkasi portaita ylös, Agneta-rouva alas, niin että he tapasivat toisensa eteisessä.
— Rakas Margareta, sinä — no?
— Rakas rouva-kulta, niin, niin! — Ja lausuen "no" ja "niin, niin" ja päätä nyökyttäen ja luoden merkillisiä katseita saapuivat molemmat portaita ylös ja arkihuoneeseen.
Agneta-rouva valmistautui kuulemaan jonkun rakkaus- tahi rosvojutun
Rosenlundista, mutta sai vakavampaa ajattelemista, kun eukko sanoi: —
Rakas rouva-kulta, en tule pikku asioissa!
— Herranen aika, ei kaiketikaan konemestari ole karannut koneineen tahi kirjanpitäjä kassoineen?
— Ei, eipä suinkaan — nuori patruuna tuli itse kotiin yöllä!
— Ja sen sinä lausut niin laimeasti! — huudahti Agneta-rouva iloissaan… — mutta hyvä isä, ihminen, sinähän olet kuin onnettomuus itse — ei kai hän ole sairas?
— Hiljaa, hiljaa, rouva-kulta, niin teen kunnolla selkoa asioista.
— Luojan kiitos, hän ei ole siis sairas! — Agneta-rouva veti syvemmälle henkeään istuutuen sohvaan.
— En saata sanoa, onko hän sairas vai terve, mutta jollakin tavoin on hänen laitansa hullusti, jonka vuoksi minusta kylläkin kannatti lähteä tänne varoittamaan hieman ennenkuin hän itse saapuu. Kahdentoista ajoissa yöllä, kun jo nukuimme paraassa unessamme, kuului isku eteisen ovelta, niin että huone kajahti: tulija oli nuori ruukinpatruuna. Mutta hän ei näyttänyt millään tavalla merkilliseltä, päinvastoin varsin hilpeämieliseltä. "Oletko sinä täällä, rakas matami Blid, kunnollinen Margaretani?" sanoi hän. "Äiti on hankkinut minulle niin hyvän avun, enkä sitä myöskään päästä!" — "Kiitän herra ruukinpatruunaa", sanoin minä; "jos saatan olla joksikin hyödyksi, niin…" ja samalla näytin hänelle tulta portaissa, ja hän sanoi minulle, ettei hän tahtonut yhtään ruokaa, koska häntä nukutti, mutta että minun tuli herättää hänet kello kuusi, silloin hän aikoi lähteä Lindaforsiin.
Matami Blidin jatkaessa kertomustaan Agneta-rouva istui kädet ristissä kuin kuvapatsas; mutta jos eukko hetkeksikään pysähtyi, niin hän heti elpyi: — Puhu, puhu suusi puhtaaksi, ihminen!
— Olin aikoja sitten laskeutunut levolle, ja aurinko jo nousi… mutta sanon nyt edeltäkäsin, että rakas rouva ei saa panna pahaksi, sillä mitään onnettomuutta ei sillä kertaa tapahtunut… silloin pamahti laukaus yläkerrasta. Nousin ylös, siinä nuori herra seisoi pyssy kädessä avoimen ikkunan ääressä. Hän oli ampunut — mutta jumalankiitos ainoastaan harakkaa tahi jotakin muuta, luulen ma.
— Hän ampui koelaukauksen nähdäkseen osaisiko ampua toisen varmasti itseensä! — valitti Agneta-rouva. — Ah, häntä on kohdannut joku onnettomuus rakkausasioissa… isä, isä! — huusi hän niin kiihkeästi, että ruukinpatruuna hyökkäsi sisälle ainoastaan toinen käsivarsi yönutun hihassa. — Kiiruhda, kiiruhda heti Rosenlundiin! Karl August aikoo — — voi minua onnetonta äiti-parkaa… Mutta mitä hän sitten sanoi, Margareta, kun yllätit hänet aivan työssä?
— Hän nauroi kauhistukselleni sanoen: "Mitä hullutuksia sinun päähäsi on pistänyt, matami Blid!"
— Ja samaa sanon minäkin! — lisäsi ruukinpatruuna, joka yhtäkaikki näytti hyvin ällistyneeltä ja huolestuneelta, samalla kun hän puhkuen koetti saada käsivartensa takin toiseen hihaan. — Mitä kummaa tämä oikeastaan on — mikä sinua, Herran nimessä, pelästytti, Agneta?
— Siinä sinä seisot levollisena kysellen, — kuohahti Agneta-rouva, — samalla kun sinulla kenties ei ole yhtään poikaa, joka saattaisi ampua luodin päähänsä — etkö koskaan ennen ole kuullut puhuttavan rakkaudesta!
Silloin ruukinpatruunan kasvot tulivat liidunvalkoisiksi. — Käske valjastamaan heti paikalla! — huudahti hän eukolle, mutta vaipui samalla istualleen, koska vapisevat polvet eivät tahtoneet häntä kannattaa.
— Ei tarvitse, isä! — huudahti voimakas ja iloinen ääni alhaalta portaista, jonne ruukinpatruunan määräys samoinkuin muutkin tiedonannot olivat kuuluneet. — Matami Blid on suotta hälyttänyt; mutta koska aavistin hänen tarkoituksensa, olen seurannut hänen kintereillään, ja nyt… rakkaat vanhemmat — ja samalla Karl August kietoi sekä äidin että isän ojennettuihin käsivarsiinsa — saatte minut takaisin niin kaukana kaikista aikeista vapaaehtoisesti erota elämästä, että minä paljoa kernaammin sydämestäni ja sielustani rukoilen teitä nyt ajattelemaan yksinomaan kihlajaisjuhlaan varustautumista.
— Mutta laukaus, laukaus? — huudahti Agneta ilosta huumaantuneena, samalla kun ruukinpatruuna turhaan änkytti saadakseen edes sanan suustaan.
— Se oli koelaukaus, äiti! Minä ammun — niin sekä päivät että yöt; sillä minun määräni on voittaa morsiameni pilkka-ammunnalla.
— Luoja armahda sellaista hullua isää! — huudahti Agneta-rouva, joka tuskin saattoi päästää jälleenlöytämäänsä poikaansa omasta sylistään isänsä syliin, ja isä parin valtavan syleilyn jälkeen vihdoinkin päästi ilmoille hämmästyksensä: — Morsian voitettavissa kilpa-ammunnalla — ah, se ei ole mahdollista, rakas poika! Sinähän voisit saada sata morsianta paljaalla nimelläsi ja…
— … ja ruukillasi ja kahdellakymmenellä tilallasi! — hymähti Agneta-rouva.
— Niin, arvelenpa että kaiken sen nojalla kannattaa kosia!
— Aivan varmasti, isä, jos oltaisiin tavallisissa oloissa. Mutta tuleva appeni ei ole muiden ihmisten kaltainen: hänellä on omat hyvin omituiset mielijohteensa, joista teen täyden selon, kunhan ensin olen saanut kupillisen kahvia — koska taloudenhoitajattareni on lähtenyt luotani, olen aivan tyhjin vatsoin!
Matami Blid, joka aina oli viisain ja neuvokkain, seisoi nyt hieman ymmällään ja nolona hypistellen esiliinaansa. Erehtyminen tuntuu kovalta, kun on tottunut herättämään ihailua terävänäköisyydellään. Mutta eukko pian huomasi arvoaan alentavaksi olla tällaisessa asemassa, ja kun Karl August samassa ei kiinnittänyt sen enempää huomiota paastoa koskevaan muistutukseensa, rohkaisi hän mielensä, teki niiauksen, jossa kuvastui hilpeys ja nöyryys ja sanoi puolustautuen:
— Sille, joka ei ole saanut kaikkeen tähän ohjaavan langan päästä kiinni, oli kuitenkin keskellä yötä ammuttu laukaus riittävän epäilyttävä, rakas herra ruukinpatruuna… Mutta sanokaa nyt joku ystävällinen sana Blidin muorille, ettei hänen tarvitse seisoa tässä iän kaiken häpeissään!
— Sitä sinun ei suinkaan tarvitse tehdä, rakas Margareta, — puolusti häntä Agneta-rouva. — Tarkoituksesi oli niin hyvä, sen tunnen minä ja me kaikkityyni, vaikkakin, jumalankiitos, erehdyit!
— Rangaistuksetta hän ei kuitenkaan pääse! — selitti Karl August. — Isä sanoo täten juhlallisesti irti Södertorpia koskevan kontrahdin iäksi kaikeksi, ja matami Blid karkoitetaan Rosenlundiin, jossa talonemäntä kenties ennenpitkää tarvitsee vanhan, kokeneen apulaisen!
— Ja joka jää uskolliseksi kuin hyvä haltia! — vastasi matami Blid ja kuivasi silmäänsä nenäliinannurkallaan.
* * * * *
Kahvi oli juotu ja Karl August istui vastapäätä sohvaa, jota isä ja äiti vallitsivat. — Puhuppa nyt järkevästi! — sanoi ruukinpatruuna, samalla kun äiti ojensi hänelle tulitikun piippua varten.
Ja laveasti Karl August nyt kertoi kaikista seikkailuista, jotka häntä kohtasivat Ombergissa, kuvaili rakastettunsa oikein luomakunnan taivaalliseksi pikku olennoksi, kertoi kilpakosijastaan, kunnianarvoisasta, itsensäpettäneestä majurista ja hänen vuodenpituisesta koetuksestaan, mutta ensiksi ja viimeiseksi ylijahtimestarista ja kaikista hänen omituisuuksistaan ja vihdoin hänen omituisuuksiensa omituisuudesta, siitä että hän tahtoi ratkaista tyttärensä kohtalon pilkka-ammunnalla. — Se on kunnia-asia, jota oikeus vaatii, väittää vanha omituinen mies.
— En luule koskaan, — tuumi ruukinpatruuna, kuunneltuaan poikaansa hyvin ymmärrettävän hiljaisuuden vallitessa, jota ainoastaan silloin tällöin keskeytti epäluuloinen päänpudistus, — en usko, että sellaista juttua on kuultu isän tahi isoisän aikoina! — Ja silloin hänen äänensävyssään oli jotakin, joka selvästi ilmaisi hänen varmuudella uskovan, ettei sellaista ollut kuultu sitä ennenkään.
— Toden totta, — tuumi Agneta-rouva laskien kätensä ristiin rinnoilleen, — se on tosiaankin aivan kuulumatonta! Mutta se on minun varma uskoni, että jollet sinä, isä, juuri sinä iltana, jona Karl August päätti matkustaa, olisi pistäytynyt Rosenlundiin ja antanut hänelle siunaustasi matkalle, niin ei hän olisi koskaan tullut ehdolle. Sillä ihme jota yksikään viisas ihminen ei voi käsittää oli se, että tuo Topakkavuoren äkäpussi niin nopeasti pisti pillit pussiin.
— Saattaapa niin olla, — lausui vanha aviomies hyvillään; — en kuitenkaan koskaan usko, että ylijahtimestarilla on kaikki ruuvit tallella — mutta jos minä nuoruudessani olisin ollut samassa asemassa kuin Karl August nyt, niin en ainakaan minä olisi enää palannut. Hän olisi kyllä minun puolestani saanut pitää tyttärensä, sen ainakin tiedän!
— Ei ole niinkään sanottu, — puuttui Karl August vilkkaasti puheeseen: — et ole, isä, nähnyt Almaa — siitä riippuu kaikki!
— Joka tapauksessa, — lausui ruukinpatruunatar kohottaen päätään huomattavalla ylpeydellä, — tullaan Karl Augustista puhumaan sekä idässä että lännessä, pohjassa ja etelässä; ja jos me matkustamme kutsuihin, isä, kuten minun mielestäni on tehtävä, niin näen hengessäni, miten ihmiset meille ammottavat. Kas niin — tullaan sanomaan — kas tuossa on isä, rikas ruukinpatruuna Kemner Sörmlannista… tuo rouvashenkilö on hänen vaimonsa, tuon kauniin miehen äiti, joka aikoo voittaa itselleen morsiamen mestarilaukauksella. Ah, miten romanttista, ukkoseni — tunnen itseni aivan ylentyneeksi, voi minua, totta tosiaankin.
— Ah, niin, kyllähän me, Jumalan kiitos, saatamme esiintyä sellaisina kuin ihmisten tulee, jotka siinä määrässä kuin me tässä merkillisessä tilaisuudessa herättävät huomiota, — puuttui puheeseen ruukinpatruuna, jonka sydämessä juuri nyt oli se maaperä, mistä Agneta-rouvan oikein laskelmoidut sanat voivat kasvattaa hedelmän. — Mutta on joka tapauksessa ikävää, että siinä määrin kuulee kuiskailtavan itsestään kaikkialla.
— Ikävää? — lausui hänen vaimonsa, joka hyvin tiesi jokaisen sanan, mikä nyt tekisi vaikutuksensa jonkin verran kiihtyneen miehen turhamaisuuteen; — niin saattaisi sanoa, jos Karl Augustin vanhemmat olisivat vähäpätöisiä, köyhiä ihmisiä, jotka eivät kykenisi asianomaisella tavalla esiintymään. Mutta ottamalla huomioon sinun esiintymistapasi, sinun arvokkaisuutesi, ja, sen saatan kernaasti sanoa, sinun pienen ylemmyytesi, soveltuu sinulle osa, joka sinulla tässä juhlassa on, varsin hyvin!
— Hm, — sanoi ruukinpatruuna sivellen leukaansa mielissään, — jos Karl August voi kunniasanallaan minulle luvata, ettei hän ammu harhaan, niin lähtekäämme Herran nimessä matkalle, mutta sen sanon edeltäkäsin: en minä tahdo olla nauretun kilpakosijan isä!
— Laskette leikkiä, isä. Saattaakohan kukaan ihminen antaa kunniaansa pantiksi siitä, että osaa oikeaan, ja senlisäksi vielä pilkkaan, jota ei tunne, jollei hän olisi taika-ampujan toinen painos? Kaikki mitä sekä kunniani että rakkauteni nimessä saatan luvata, rajoittuu siihen, että minä, jollei etäisyyttä aseteta kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolelle, olen näyttävä tehneeni kaiken, mitä kunniallinen metsämies saattaa tehdä hankkiakseen taitavuuden, jota — tulkoonpa tulos miksi hyvänsä — kukaan ei ole halveksiva! Sitäpaitsi, rakas isä, minä joka tapauksessa jään siksi, joka tuo mukanaan jalon palkinnon, sillä ei Alma sallisi, että hänet… mutta yhtäkaikki, minä tahdon ja minun täytyy voittaa hänet sääntöjen mukaan.
— Saan tyytyä siihen, — sanoi ruukinpatruuna. Ja kädenlyönnillä oli matka päätetty.
Sen päivän jälkeen Lindaforsissa heräsi uusi toimelias elämä. Karl August kulutti Rosenlundissa päivänsä melkein kokonaan koe-ammuntaan, milloin paikallaan olevaan, milloin lentävään pilkkaan, jolloin useimmiten vanhojen, uskollisten linnunkuvien — joita asetettiin kaikkialle puitten latvoihin — täyteläät rinnat tahi silmät ammuttiin rikki. Isä ja äiti taas varustautuivat matkalle, joka, mikäli heidän varustelunsa ja etenkin valikoidut pukunsa todistivat, piti tulla loistavampi kuin mikään sekä isän että isoisän aikainen.
— Minä vannon, — sanoi Neta-neiti seisoessaan päivää ennen suuria Ombergin juhlia takan ääressä kokonaisen pannu-, pata- ja kattila-armeijan ympäröimänä, — minä vannon, niin totta kuin tahdon olla kunniallinen ihminen, tulevani hulluksi, jollei ylijahtimestari mene keittiöstä muuanne hälyttelemään. Huutakaa metsästäjiä, piikoja, renkiä, koiria, vuohia, lampaita ja nautoja, mikäli haluatte, mutta olkaa hyvä ja olkaa huutamatta minulle — minä tiedän kuitenkin velvollisuuteni.
— Hitto vieköön, — mutisi ylijahtimestari, — millainen äkäpää — mutta odottakaa, tulee kai tilinteon päivä!… Sanokaa ainakin, että minä saan luottaa siihen, että yläkerran neljä vierashuonetta ovat asianomaisessa kunnossa; alhaalla siipirakennuksessa minä komennan.
— Komentakaa ullakkohuoneissakin, jos haluatte! Mutta sekä minä että
Alma olemme jo ne järjestäneet!
Niin paljon "edellisenä päivänä". Emme mainitse sanallakaan siitä erinomaisesta upeudesta, täydellisestä loisteliaisuudesta esiintymistavassa, puheessa ja käytöksessä, millä ylijahtimestari samana iltana ällistytti ruukinpatruuna Kemnerin, joka oli luullut näkevänsä puolittain hullun, puolittain karhun välillä olevan ihmisen. Emme myöskään juttele miten ylijahtimestari hupaisilla ja hauskoilla mielijohteillaan valloitti ja nolasi Agneta-rouvan, joka oli päättänyt olla tavattoman ylpeä, mutta tuli tavattoman sydämelliseksi, emme kerro Karl Augustin ja Alman salavihkaisista, mutta ilmeikkäistä katseista emmekä ruukinparin yksimielisestä ihastuksesta nuoreen morsiameen. Emme mainitse majuristakaan, sillä hän oli hyvin harkiten päättänyt jäädä kotiinsa huomispäivään asti. Huomispäivä… siinä kiertelivätkin koko seurueen ajatukset.
Elokuun 15 päivä oli tullut.
Tuskin olivat ensimäiset päivänsäteet luoneet purppuraansa Ombergin huipulle, kun ylijahtimestari oli täydessä puuhassa muutamien reippaiden renkimiesten keralla vapaalla aukeamalla, jonkun matkan päässä vuoren korkeimmalta kohdalta.
Etumaiseksi puoliympyrään oli asetettu naisten penkit ja niiden taakse varattu jonkinmoinen permanto herrojen seisomapaikaksi. Kekseliäs toimeenpanija ei ollut jättänyt käyttämättä ainoatakaan paikkaa, mistä oli jotakin näköalaa: yksinpä puihinkin naulattiin istumalautoja alapuolelle asetettuine tikapuineen niiden käytettäviksi, jotka olivat kyllin rohkeita luottaakseen niin ilmaviin mukavuuksiin.
Puoliympyrää vastapäätä, kauimpana siellä, mistä tie vei Yhdelletoista pyökille, olivat määrätyt pilkat, joiden järjestämiseksi ylijahtimestari erittäin innostuneena työskenteli sekä ajatuksillaan että teoillaan. Ja erään tällaisen pilkan ympärille, juuri sen, jonka piti ratkaista kaikissa maanäärissä niin laajalti puhuttu kosintariita, pystytettiin vihdoin kevyt lautavaja, joka oli valmistettu siten, että ylinnä latvassa olevan rautahakasen irroittuessa kaikki laudat kerrallaan putosivat paljastaen pilkan kaikkien nähtäväksi…
Alhaalla oleva ruokakello soitti jo ensimäisen kerran puolta yhdeksää, ja vihdoinkin kaikki valmistukset olivat suoritetut. Silloin ylijahtimestari kohotti silmänsä ja loi ylen tyytyväisen katseen kaikkiin töihinsä, jotka hän huomasi erinomaisen hyviksi. Erittäin hyvillä mielin hän meni kotiinsa kuiskutellakseen jotakin rakkaan, vanhan "lohikäärmeensä" kanssa ja senjälkeen tervehtääkseen sekä saapuneita että odotettuja vieraita, joiden piti pihalle rakennetussa suurenmoisessa teltassa nauttia aamiainen ennen juhlaa.
Yhdeksän tienoissa nähtiin suurten ihmisjoukkojen virtaavan vuorelle päin kaikilta Itägöötan lakeuksilta, ja ristiin rastiin viillätti Vetter veneitä eri tahoilta. Ennen pitkää vilisi metsä juhlapukuisia renkejä, piikoja ja neitsyitä, akkoja ja ukkoja, joiden joukossa, aivan kuin kukkana kaalimaassa, sieltä täältä pilkisti esiin virkatakki tahi nauhoilla koristettu naistenhattu. Pian kaikki tyhjät paikat, lukuunottamatta niitä, jotka ylijahtimestari oli määrännyt vierailleen, olivat niin täynnä, että puoliympyrään asetettujen vahtien kovakouraisuus usein joutui jokseenkin kovalle koetukselle. Joka puussa kiikkui poikia, jotka kovaäänisin hurraahuudoin liittyivät yleiseen naurunrämäkkään, kun lahonnut oksa taipui odottamattoman taakan painosta ja nuoret viikarit rypäleinä putosivat alempana seisovien päälle.
— Meinaatkos, — lausui syvän harkinnan jälkeen eräs länsigööttalais-talonpoika naapurilleen viitaten kahden puun välissä olevaan naruun, — meinaatkos, että tuo on tehty komelianteil'?
— Taitaavat meinata ampuu niit', jahka ne tulee nuoran kesel'!
— Mut vissiinkii ne saa hyvin hyvän palkan, voishaa sattuu, että joku osuis oikiaa!
— Sellaistha ne kait ei tee! — tuumi edellinen. — Tuollaiset ne oovvatten niin ketterii, että ne livahtaa kuin lohenpoikaset — ja ne viel' osaa kääntää ihmisten silmii.
Köysi, joka antoi kunnon ukoille nämä huomauttamisen aiheet, oli, kuten mainittu, pingoitettu kahden puun väliin, suunnilleen kymmenen tahi kahdentoista kyynärän korkeudella maasta. Pieni puulintu, joka riippui niin suuressa renkaassa, että se vapaasti saattoi kulkea puoleen ja toiseen, oli kiinnitetty toiseen päähän, ja tarkoitus oli, että ampujan tuli osata lintuun, samalla kun eräs nauhassa oleva paino nyhtäisi sen köyden toiseen päähän, joka tapahtui salamannopeudella, ja siksipä tarvittiinkin sekä sukkelaa silmää että harjaantunutta ja varmaa kättä, jos mieli osata tuolla tavalla lentävään esineeseen.
Mikäli aika riensi, sikäli kasvoi myöskin tungos ja kärsimättömyys; ja kun ylijahtimestari sen "evään" lisäksi, mitä kukin itse oli tuonut mukanaan, avasi kahden oluttynnörin tapit, tuli hilpeys yhä äänekkäämmäksi.
— Ei, katsokaapa vaan Lintulan Eerikkiä! — kuuli huudettavan kaikilta tahoilta, kun muuan vanha talonpoika tulla köykkelehti tahdissa, joka kylliksi todisti, että häntä jo saattoi sanoa autuaaksi. — Totta tosiaankin, eikös vaan hänkin aio ampua, vaikkakin jo parisenkymmentä vuotta on mies ollut niin humalassa, ettei ole nähnyt kärpästä seinällä!
— Eilen kuin tänään, ja tänään kuin huomenna! — lallatti Eerikki kiinnittämättä huomiotaan pistosanoihin, joilla pojat kuusenkäpyjen lisäksi pommittivat häntä. Ainoa toimenpide, mihin hän silloin ryhtyi, oli se, että hän kuuron käydessä varsin kiivaaksi ravisti itseään ja ojensi harkitsevaisesti pyssyn rauhanhäiritsijöitä kohti — keino joka heti sai aikaan aselevon, koska Eerikki-vaari oli tilassa, jolloin ei voinut niin tarkoin harkiten punnita liipaisinta hieman enemmän tai vähemmän. Mutta niin pitkälle asia ei kuitenkaan mennyt, sillä ukko nähdessään poikien kauhistuksen tyytyi siihen, että mielissään irvistäen toisti lempilauseensa: — Eilen kuin tänään, ja tänään kuin huomenna!
Mutta yht'äkkiä jahtitorven iloinen kuoro keskeytti pilkan ja melun, ja ylijahtimestarin virkatalon alapuolella olevalta tieltä vilahteli puitten välitse herrojen ja naisten komea jono, joka vähitellen lähestyi puoliympyrää, minkä etupenkit ja etenkin ensimäinen, joka oli jonkun verran korkeampi, olivat runsaasti verhotut tuoksuvilla lehvillä ja kukilla.
Joukon etunenässä heti soittajien jäljessä saapui ylijahtimestari taluttaen tytärtään kädestä. Alman kauneus oli loistavampi ja viehättävämpi kuin koskaan ennen. Levottomuus sen johdosta, että oli kaikkien katseen esineenä, nosti hänen kasvoilleen leimuavan punan. Katseen ujossa ilmeessä, kun se jonkun kerran luotiin ylös, huomattiin suloista iloa, ja koko hänen olemuksensa todisti sitä kevyttä, kimmoista ilmavuutta, joka antaa nuoruudelle ja kauneudelle niin viehättävän tenhon.
Hänen pukunsa herätti huomiota yksinomaan sillä aistikkuudella, jolla se oli valmistettu. Valkoinen harsohame, jonka ympärillä liihoitteli violetinvärinen silkkinen pitkäsaali, kietoi hienon vartalon; muutoin ei hänen puvussaan, lukuunottamatta kanervista ja hennoista valkoisista ruusunumpuista kiedottua seppelettä, joka kevyenä somisti hänen päätään, ollut minkäänlaisia koristuksia.
Ylijahtimestari, joka koko olemuksellaan ilmaisi silmäänpistävän ylpeää arvokkuutta, osoitti Almalle miellyttävällä kädenliikkeellä, että hänen piti asettautua etumaisen penkin keskelle; ja hänen molemmille puolilleen asetettiin ruukinpatruunatar majurin saattamana ja muutamia muita hänelle sukua olevia naisia sekä Alman seurapiiriin kuuluvia vanhempia ja nuorempia naisystäviä. Kun muu seurue oli asettautunut paikoilleen ja useita herraryhmiä, joiden joukossa huomattiin myöskin molemmat kilpakosijat, oli sovittautunut puoliympyrään kahden puolen, nousi ylijahtimestari pengermälle, jolloin väkijoukon äkkiä valtasi yleinen hiljaisuus.
Oli määrätty, että ennen varsinaista juhlaesitystä oli pantava toimeen kansanleikkejä ja kilpa-ammuntaa tauluun sekä myöskin pieneen puulintuun; ja ensimäisenä palkintona useiden pienempien esineiden, kuten ruutisarvien, haulipussien, jahtilaukkujen y.m.s. rinnalla oli hopeapokaali, joka muistutti suuresti kukkoa ja jonka ylijahtimestari oli tilannut tätä tilaisuutta varten. Mutta koko kutsutussa seurueessa ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi halunnut, että tuo pieni kilpailu pian loppuisi antaakseen sitä pikemmin tilaa suurelle, jonka palkintona oli Itägöötanmaan kaunein käsi ja puhtain neitseellinen sydän.
Naisten keskuudessa kuiskittiin melkein yksimielisesti parhaat onnentoivotukset nuorelle, kauniille vieraalle, joka oli saavuttanut heidän täydellisen suosionsa. Mutta herrat — kaikeksi onneksi kuuli ilosta huumaantunut Agneta ainoastaan edellisiä — lukuunottamatta kuitenkaan niitä, jotka olivat lähimpänä ruukinpatruunaa, jolla oli ylen ylhäinen ja mahtava ulkomuoto, sanoivat keskenään: — Kirottu majuri, jos hän antaa itägööttalaisen ottaa tuollaisen helmen!
Mutta katso — tammen nojassa, Päälaelle vievällä tiellä, seisoi myöskin lämmin osanottaja: hän oli, joskin uudessa puvussa, vanha luotsivanhin, joka "lujana uskossa" toivoi, että Herra kyllä auttaa uskollista rakkautta.
Valtava jahtitorven puhallus sai nyt kaikki hajallaan olevat ajatukset kokoontumaan.
Ylijahtimestari veti silloin esille paperin ja luki kovalla äänellä seuraavat säännöt:
§ 1.
Nyt on kilpa-ammunnan hetki tullut. Olkoon silloin jokaisella vapaasyntyisellä miehellä, joka ruotsalainen on, esteetön oikeus ottaa kilpailuun osaa.
§ 2.
Taikuuden, vapaaluodin ja siunatun kiväärin käyttämisestä säädetään rikoskaaressa.
§ 3.
Jos joku sanoilla tahi käytöksellä lyö rammaksi tahi raajarikoksi sen, joka palkinnon voittanut on, menettäköön oikeutensa ottaa osaa kaikkeen kilpa-ammuntaan. Jos hän tekee sen jollakin muulla aseella, niin ryhtyköön nimismies asiaan.
§ 4.
Nyt liittykööt naiset yhteen, yksi tahi useampia — tällöin ylijahtimestari kääntyi syvästi ja kohteliaasti kumartaen puoliympyrään päin — ja erikoisin katsein, hyvin tahi pahoin, seuratkoot jotakuta kilpailijaa erikseen; ja silloin se, joka rikkonut on, vedetään omantunnon tuomioistuimen eteen ja pesköön siinä kätensä.
Ja samaan tapaan hän luki vielä muutamia n.s. pykäliä.
Heti kun merkki oli annettu ja kilpailut alkaneet, ilmaantui kokonaista kaksitoista hopeakukon tavoittelijaa, joka nyt tuotiin nähtäväksi ja saavutti ylen suuren suosion…
Ensimäinen mies, joka sai taistella puulintua vastaan, sitten kun joukko vähäpätöisempiä kilpa-ampumisia oli tapahtunut — oli nuori sotilas, itägööttalaisia krenatiereja.
Hän esiintyi ylpeästi käyden ja soturiryhdillä, pyssy kirkkaaksi kiilloitettuna, niin että se kimalsi auringonpaisteessa, ja katse niin varmana kuin hänellä jo olisi ollut pokaali kädessään.
Päästyään paikalleen kehän keskelle hän pysähtyi katsellen ympärilleen, ikäänkuin olisi hyvillään kauniiden naisten näystä. Senjälkeen hän kohotti, tehden oikean soturillisen tempun, kiväärin silmälleen ja seisoi siten liikkumatonna odottaen ylijahtimestarin merkinantoa, että lintu oli lähtevä lentoon.
Merkki annettiin, ja laukaus pamahti — mutta lintu oli vapauttanut itsensä ja riippui nuoran toisessa päässä kirjavana ja vahingoittumattomana kuten ennenkin.
Ilmettäkään muuttamatta krenatieri nosti kiväärin olalleen, teki käännöksen oikeaan ja marssi pois yhtä ylpeänä kuin oli tullutkin, osoittamatta millään tavalla tunteneensa ainoatakaan pistosanaa, joita pojat antoivat sataa hänen ympärilleen. Hänen katseessaan oli kuitenkin jotakin, joka esti heitä lähettämästä pilkkansa seuralaiseksi suuresta varastostaan muutamia käpyjä, joita heillä oli sekä kädet että taskut täynnä.
Silloin joukosta astui esille nuori renki sirolla kumarruksella tervehtäen istuvaa yleisöä. Hänelle ei käynyt paremmin kun krenatierillekaan; hänen noloa lähtöään näyttämöltä päinvastoin katkeroitti se vallaton tapa, millä ylhäältä katselijat tällä kertaa antelivat pommiensa paukkua.
On ikävää kertoa, mitä sitten tapahtui, nimittäin että kaikilla muillakin tavoittelijoilla oli sama kova onni, niin että kahdennentoista esiintyessä pokaali vielä oli Alman kädessä, josta tämä viimeinenkään ei sitä valloittanut.
Ylijahtimestari aikoi jo julistaa, että kilpailu saisi alkaa uudelleen, mutta silloin eräs talonpoika verkalleen astui esille sananmukaisesti pyssyynsä nojaten.
— Eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna! — matkivat pojat ivallisesti vanhan Eerikin tunnussanaa. — Eläköön Eerikki!
— Niin, eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna! — toisti hän ja pyysi, että hänenkin sallittaisiin koettaa onneansa, johon ylijahtimestari nauraen suostui.
Mutta silloin rupesi satamaan siinä määrin soimauksia ja ivaa, että Eerikki, jollei hänen luonteessaan sitä ennen olisi ollut stooalaista levollisuutta, olisi varmaankin ylen ällistynyt.
Ylijahtimestari antoi merkin, Eerikki laukaisi melkeinpä tähtäämättä — ja pirstaleiksi musertuneena lintu putosi köydeltä.
Hämmästys ja ihmettely seurasi naurua ja ivantekoa. Mutta Eerikki itse seisoi aivan tyytyväisenä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin hän itse ei olisi kyennyt käsittämään miksi tuollaisesta pikku asiasta nostettiin moinen melu. Ja sitten hän olisi vieläkin pitemmäksi aikaa jäänyt paikoilleen savua puhaltamaan, suu ruosteisen pyssynpiipun kohdalla, jollei ylijahtimestari olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja ohjannut häntä Alman luo, jonka kädestä ukko mitä syvimpiä kumarruksia tehden otti pokaalin.
— Mutta miten olikaan mahdollista? — sanoi ylijahtimestari, — että sinä vanha veitikka kykenit saamaan niin pienen linnun?
— Linnun? — vastasi Eerikki katsellen hämmästyneenä ylijahtimestariin.
— Näinhän niitä ainakin puolen tusinaa: ja ammuin keskelle parvea!
— Vai niin, vai niin, — nauroi ylijahtimestari luoden katseensa ympärillään hymyileviin katsojiin, — se selittää asian, hyvä herrasväki!
Sillävälin Eerikki astui pois kadehdittu hopeakukko kädessään, hyräillen vanhaa veisuaan: — Eilen kuin tänäänkin ja tänään kuin huomenna!
Mutta ylijahtimestari kääntyi nyt kasvot muuttuneina juhlallisen vakaasti jälleen seuran puoleen sanoen: — Leikki on lopussa — nyt varsinaiseen kilpailuun, hyvät herrat! — ja hänen silmänsä lensivät siihen paikkaan, missä majuri ja nuori Kemner olivat.
Oli kuin sähkövirta olisi käynyt koko katselijakunnan läpi. Olipa muutamia sellaisiakin, joissa se oli niin valtava, että tarvittiin hajuvettä, vieläpä "Hoffmanin tippojakin". Näistä harvoista Agneta-rouva ei ollut vähimmin tarvitsevia, ja herra ties miten ruukinpatruunankaan laita oli — hän tyytyi kuitenkin siihen, että puhki ja hikosi suuren silkkinenäliinansa suojassa ja silloin tällöin loi katseen Karl Augustiin, ikäänkuin tahtoen sanoa: minä ja minun arvoni ovat mennyttä, jos nyt annat minun seisoa tässä ja hävetä silmät päästäni, kun taas toinen puoli riemuitsee ja ottaa morsiamen aivan nenämme edestä.
Karl Augustista saattaa ainoastaan sanoa, että hän näytti levolliselta. Tämän ulkonäön luotettavaisuutta saattoi kuitenkin epäilemään hänen kasvoillaan liikkuva värivaihtelu ja myöskin se vuorottain surullinen ja luottavainen katse, minkä hän silloin tällöin lähetti Almalle, jonka kasvoilla ruusut, aina sitä mukaa kuin hetket kuluivat, muuttuivat liljoiksi.
Hetkeäkään ei Almaa ollut kiusannut epäily isänsä päätöksestä; hän oli vakuutettu, että Karl August jäisi hänen sulhasekseen, mutta hän tunsi myöskin, miten nöyryytetyksi hänen täytyisi tulla, jollei hän osaisi pilkkaan, ja saisi sen vuoksi ottaa morsiamensa ikäänkuin jonkinlaisena majurin antamana lahjana. Sentähden Alma pelkäsi ja vapisi. Sillä juhlan ilo, päättyipä kilpailu miten hyvänsä, häiriytyisi joka tapauksessa, jollei Karl August saavuttaisi täydellistä voittoa.
Majuri seisoi käsivarret ristissä ja näytti pikemmin päivän näytelmän katsojalta kuin esittäjältä.
Ylijahtimestarin kasvoille oli levinnyt niin hämmästyttävä jäykkyys, ettei kukaan kyennyt tulkitsemaan hänen ainoatakaan liikettään. Koko hänen huomionsa näytti kiintyneen kauimpana olevaan, peitettyyn pilkkaan.
Väli mitattiin. Ja heti jahtitorveen valtavasti puhallettaessa lautavaja romahti kerrallaan — ja katso, siinä nyt seisoi korkealla jalustalla hyvin täytetty rakkaudenjumala liehuvin paperisiivin, niin, kaikkein eriskummallisin rakkaudenjumala, mikä milloinkaan on lukeutunut itse Amor-jumalan sukulaiseksi, Ja ylt'ympäriinsä kuului ylijahtimestarin mahtava ilmoitus, että se kahdesta kosijasta, joka seitsemänkymmenen askeleen päästä saa osumaan jumalan vasempaan silmään, työnsä palkaksi voittaa hänen Alma-tyttärensä käden.
Tuli hetken hiljaisuus sekä istuvissa, seisovissa että riippuvissa piireissä, niin ettei kuulunut ääntä, ei liikahdustakaan.
Isältään Alma vastaanotti kaksi arpaa, ja siinä määrin hänen pikku kätensä vapisi hänen ojentaessaan ne molemmille, nyt lähestyville kilpakosijoille, että hän tuskin kykeni pitämään paikoillaan pieniä paperikaistaleita. Majuri ja Karl August ottivat kumpikin omansa — ja majuri sai oikeuden ampua ensiksi.
— Kaikki reilassa! — sanoi ylijahtimestari.
Varmoin, vakavin askelin tuli majuri esille, tutki tarkoin pyssyn sankkiruudin, ojensi hitaasti ja tähtäsi kauan. Kenties se juuri oli vähemmän edullista, sillä hänen näennäisestä kylmyydestään huolimatta tarkka katse olisi huomannut, että käsi vähitellen rupesi vapisemaan. Pyssy laukesi, ja luoti osui Amoriin — silmään… mutta oikeaan.
Jäätävän kylmiltä, ilman mielenliikutuksen merkkiäkään, näyttivät siinä hetkessä majurin kasvot. Hän puhalsi piipun suuhun, sulki pannun, laski hanan alas ja palasi vaieten paikoilleen kasvoissaan ilme, joka ei vastaanottanut lohdutusta enemmän kuin osanottoakaan.
Ylijahtimestarin poskiparta nytkähti pari kertaa. Tätä liikettä lukuunottamatta ei hänessä huomannut mitään muutosta.
Ja silloin Karl August vaihtoi Alman kanssa katseen, niin pitkän, niin sydämellisen syvän kuin se olisi ollut viimeinen. Tytön kasvot olivat kalpeat, Karl Augustin hehkuvan punaiset; nopein askelin hän riensi määrätylle paikalle.
Jälleen syvä hiljaisuus… Alma kuuli oman sydämensä lyönnit.
Pitkälti tähtäämättä Karl August ojensi pyssyn, asetti sen jonkun verran pilkkaa korkeammalle, laski sitten hiljaa alemmaksi ja laukaisi juuri kun piippu oli määrätyn pisteen korkeudella.
Samassa kuului hiljainen huudahdus — se oli ilonhuudahdus, jota Alma ei saattanut tukahduttaa; vasen silmä oli kadonnut… Nyt rakkaudenjumala oli kokonaan sokea.
Kaikuva hurraahuuto, kolmasti toistettuna, soi halki Ombergin metsäisten laaksojen. Voittajana Karl August polvistui morsiamen jalkojen juureen.
Samassa hetkessä ruukinpatruuna antoi vilvoittavan nenäliinan vaipua kasvoiltaan ja vastaanotti alentuvaisella kohteliaisuudella ympärillä seisovien onnentoivotukset, samalla kun hänen kätensä hapuillen toista taskua veti esiin hyvin täytetyn rahakukkaron, josta rikas mies, ylpeänä kuin isänsä ja isoisänsä isä, kuninkaallisella tuhlaavaisuudella siroitti hopearahoja kansan joukkoon…
Mutta katselkaammepa ylijahtimestaria, kun hän nyt koko kokoontuneen yleisön läsnäollessa laskee Alman käden Karl Augustin käteen — kuulkaamme miten hän murtuneella, mutta kirkkaalla äänellä huudahtaa: — Tämä nuori mies on rehellisesti taistellut itselleen minun tyttäreni käden tavalla, jonka olen itse määrännyt voidakseni ratkaista hankalan vaalini näiden kahden oivallisen ja kunnioitettavan herran välillä. Lahjoitan hänelle niinmuodoin hyvästä ja lämpimästä sydämestä parhaan, kallisarvoisimman mitä minulla on. Eläkööt kihlatut!
Ja jälleen kajahti kolminkertainen eläköönhuuto, johon torvien mahtava kaiku ja samppanjapullojen paukkuvat korkit hauskasti yhtyivät.
Jottei vaikutelma häiriintyisi, ylijahtimestari ei kertonut ollenkaan siitä seikasta, että Karl August — aivan kuin Alma oli arvannutkin — joka tapauksessa oli tuleva hänen sulhasekseen. Ylijahtimestari ja majuri olivat keskenään sopineet ja päättäneet, että majuri, siinä tapauksessa että voittaisi, jalomielisesti luopuisi oikeudestaan; ja juuri sen tapauksen varalle ylijahtimestarilla — joka oli pitänyt asian ratkaistuna — oli valmis luovutuspuhe saatavissa. Nyt, — kun Karl August oli osoittautunut voittajaksi — lausui hän täydestä sydämestään sen vähän mitä puhui, samalla kun hän oli varsin tyytyväinen siihen, että kansa — kun Karl Augustista kuitenkin joka tapauksessa piti tulla hänen vävynsä — näki että hän oli miestä puolestaan, kyllin hyvä voittamaan itselleen taistelussa morsiamen.
— Me — kuiskasi ylijahtimestari majurin korvaan — jäämme kuitenkin vanhoiksi ystävyksiksi, — johon majuri vastasi: — Ikuisiksi ajoiksi, veli! Sokea rakkaudenjumala etunenässä — joka oli, kuten Agneta-rouva sanoi, "onneatuottavin kaikista ampumakuvista" — läksi seurue nyt liikkeelle ja alkoi marssia ylijahtimestarin virkataloa kohti.
Päivällinen, tanssi ja ilotulitus lopettivat juhlallisuudet.
Vasta sitten, kun Agneta-rouvaa oli pyydetty johtamaan toista suurta kävelyä — Agneta-rouvaa, joka ei koskaan saattanut päästää silmistään rakastettua, ilosta huumaantunutta poikaansa ja viehättävää morsianta — ja kun ruukinpatruuna oli asettunut houkuttelevan pelipöydän ääreen, ja iloisten vieraiden parvi hajaantunut puiston kaikkiin suuntiin, jossa nyt illalla sadat sytytetyt risukasat loimusivat mitä kauneimpina kokkoina, — vasta silloin rakastavaiset saivat tilaisuuden päästä omiin hoteisiinsa, ja he hiipivät meluavasta hälinästä kukkulaa kohti. Siellä, Alman pienessä luolassa, he pian istuivat käsikkäin, katsellen vuorotellen toisiaan silmiin, vuorotellen Vetterin tummansinistä pintaa, jonka yli taivas oli levittänyt tähtikattoisen häätelttansa…
— Saatammeko kylliksi siunata Alvastran raunioilla käynyttä ukkosenilmaa, kallis, kaunis morsiameni! Emmekö vietä joka vuosi sitä päivää? — kuiskasi voittaja.
— Siunaamme, niin kauan kuin sydämemme sykkivät yhtä tahtia muiston kanssa, — vastasi Alma… — sitten, kun ne eivät enää syki — vietämme suloisimpia muistojamme tuolla ylhäällä. Etkö usko sitä?
— Oi, rakastettuni, miten nämä ajatukset liikuttavatkaan sieluani; maailma, taivas ja ikuinen rakkaus — mutta nyt ensiksi maallinen. Saat pian tietää ja arvostella, mitä se jo on vaikuttanut minussa.
Heidän istuessaan onnellisina toistensa seurassa heidät yhtäkkiä sulki lämmin, kiivaasti sykkivä povi: ylijahtimestari oli hakenut lapsensa siunatakseen heidät kuohuvien tunteittensa syvyydestä, vieraiden silmien näkemättä juuri samassa paikassa, missä kerran oli heidät eroittanut.
Ja yö levisi Ombergin lempeihin lehtoihin.
Vielä vieraat parveilivat puistossa. Kilpa-ammuntapaikalta, jossa luotsivanhin, iloisena iloisten joukossa, oli ruvennut niiden monien isännäksi, jotka eivät mahtuneet herrasväen puolelle, helähtelivät ripeät laulut ja meluisat maljat, joita useimmiten seurasi Eerikki-taaton "eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna". Siellä täällä loimusivat kokot heittäen loistavia valojuoviaan lehtoholveihin ja savupatsaihin.
Sisällä tanssi näytti olevan parhaassa käynnissään, mutta aina vähäväliä kajahtelivat eläköönhuudot halki avaruuden. Suuressa salissa keikkui vilisevä piiri, ja sen sisällä oli jotakin kohotettuna: ylijahtimestarin nostivat ilmaan vieraittensa ja vävynsä yhteenpunoutuneet käsivarret.
— Eläköön ylijahtimestari, ensimäinen, paras, iloisin isäntä — eläköön, eläköön!
— Päästäkää minut alas, veitikat… tehän taitatte aivan käsivarteni ja koipeni… kas niin, kas niin.
— Eläköön, eläköön, eläköön meidän isäntämme, eläköön Ombergin ylijahtimestari!
Ja jälleen he pyörivät iloisina piirissä.