The Project Gutenberg eBook of Babbitt: Tarina amerikkalaisesta miehestä, hänen perheestään ja ainoasta ystävyydestään This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Babbitt: Tarina amerikkalaisesta miehestä, hänen perheestään ja ainoasta ystävyydestään Author: Sinclair Lewis Translator: Eino Voionmaa Release date: September 30, 2022 [eBook #69069] Language: Finnish Original publication: Finland: WSOY Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BABBITT: TARINA AMERIKKALAISESTA MIEHESTÄ, HÄNEN PERHEESTÄÄN JA AINOASTA YSTÄVYYDESTÄÄN *** BABBITT Tarina amerikkalaisesta miehestä, hänen perheestään ja ainoasta hartaasta ystävyydestään Kirj. SINCLAIR LEWIS Suomentanut Eino Voionmaa Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925. ENSIMMÄINEN LUKU. 1. Zenithin kaupungin tornit kohosivat aamu-usvasta, ylväät teräs-, sementti- ja kalkkikivitornit, lujina kuin kalliot ja sorjina kuin hopeapuikot. Ne eivät olleet linnoja eivätkä kirkkoja, vaan ihan yksinkertaisesti konttorihuoneistoja. Usva oli armelias aikaisempien miespolvien kuluneita rakennuksia kohtaan: päreillä peitettyä mansardikattoista postitaloa, honteloiden vanhojen talojen, nokisten, pieni-ikkunaisten tehtaiden, likavärillä maalattujen vuokrakasarmien punaisia savupiippuja kohtaan. Kaupunki oli täynnä tämmöisiä kummallisuuksia, mutta muhkeat tornit olivat työntäneet ne pois liikekeskustasta, ja kauempana olevilla kummuilla oli uusia, hienoja taloja — näköjään ilon ja viihtymyksen asumuksia. Erään betonisillan yli kiiti pitkä, kiiltäväkuorinen, äänetön Limousine-auto. Siinä istuvat juhlapukuiset ihmiset olivat kotimatkalla koko yön kestäneestä Pienen Teatterin harjoituksesta, taidetilaisuudesta, jota oli runsaasti valeltu samppanjalla. Sillan alla kaartui rautatie, sekava sikermä vihreitä ja punaisia valoja. New Yorkin pikajuna porhalsi ohi, ja kaksikymmentä kiiluvaa teräsraidetta välkähti äkkiä valossa. Eräässä pilvenpiirtäjässä suljettiin juuri Sanomalehtiliiton lennätinkonttori. Koneiden ääressä olevat miehet nostivat väsyneinä selluloidisuojukset silmiltään, lopetettuaan yön keskustelut Pariisin ja Pekingin kanssa. Rakennuksen läpi tallusteli pesuakkoja, haukotellen, kengät kopisten. Aamu-usva hälveni. Joukoittain miehiä eväskääröt käsissä vaelsi uusiin, valtaviin tehdasrakennuksiin, mahtaviin lasista ja tiilipinnoista rakennettuihin, kimmeltäviin työpajoihin, missä viisituhatta miestä työskenteli saman katon alla, mistä virtasi esiin tavaroita, joita myytiin aina Eufratin rannoilla ja Etelä-Afrikan lakeuksilla. Tehtaiden pillit vihelsivät, ja niitä säesti kuin huhtikuisen huomenen riemua uhkuva kuoro: työn laulu kaupungissa, joka näytti olevan rakennettu jättiläisiä varten. 2. Mitään jättiläismäistä ei sitävastoin näyttänyt olevan siinä miehessä, joka nyt oli heräämässä makuusuojassaan hollantilaiseen siirtomaatyyliin rakennetussa talossaan siinä Zenithin kaupunginosassa, jonka nimenä on Floral Heights. Hänen nimensä oli George F. Babbitt. Hän oli nyt, huhtikuussa 1920, kuudenviidettä ikäinen, eikä hän ollut mikään tuottaja, ei voin, ei jalkineiden eikä edes runouden alalla, olipahan vain ovela myymään taloja kalliimmasta kuin ihmisillä oli varaa maksaa. Hänen suuri päänsä oli punervanvärinen, ruskea tukka ohut ja kuiva. Hänen kasvonsa olivat unessa kuin lapsen, rypyistä ja silmälasien jättämistä punaisista merkeistä huolimatta. Hän ei ollut lihava, mutta näytti erinomaisen hyvinvoivalta; hänen poskensa olivat pyöreät ja pehmeät, ja sileä, khakivärisellä peitteellä avuttomana lepäävä käsi oli hiukan palleromainen. Hän näytti varakkaalta, mitä suurimmassa määrässä naimisissaolevalta ja epäromanttiselta, ja tuiki tyyten epäromanttinen oli tämä makuusuoja, jonka näköalana oli yksi ainoa suuri jalava, kaksi verrattain suurta nurmikkoa, sementtinen ajotie ja poimukaspeltinen autovaja. Ja kuitenkin näki Babbitt jälleen unta Taruntyttärestä, unta, joka oli romanttisempaa kuin punaiset pagodit rannalla hopeisen järven. Vuosikausia oli Taruntytti tullut hänen luokseen. Missä muut näkivät vain George Babbittin, näki tytti jalotarmoista nuorteutta. Odotti häntä salalehtojen siimeksessä. Kun hän vihdoin pääsi hiipimään pois ihmisiä vilisevästä talosta, lensi hän tytin luo. Hänen vaimonsa, hänen äänekkäät ystävänsä yrittivät seurata häntä, mutta hänen onnistui pimittää heidät, tytti kiiti hänen rinnallaan, ja niin he istuivat yhteenhykertyneinä jollakin katveisella kaltaalla. Tytti oli niin hento, niin valkea, niin palava! Sanoi häntä hilpeäksi ja uljaaksi, lupasi odottaa, kunnes lähdetään purjehtimaan — — — Maitovaunujen jyryä ja räminää. Babbitt äkkäsi, käänsi kylkeä, kamppaili pitääkseen unestaan kiinni. Nyt hän saattoi nähdä vain tytin kasvot, usvaisten vetten takana. Talonmies paiskasi kellarikerroksen oven kiinni. Viereisellä pihalla haukkui koira. Kun Babbitt juuri oli suloisesti kellumassa lämpimän hämärän aallolla, kulki sanomalehdenkantaja vihellellen ohi ja taitettu sanomalehti töpsähti eteisenovea vasten. Babbitt heräsi äkkiä, ja hänen vatsalihaksensa kouristuivat säikähdyksestä. Kun jännitys laukesi, kaiversi hänen korvaansa tuttu ja ärsyttävä ääni, ääni, joka syntyy kun joku yrittää panna käyntiin fordiansa: put-prrt, put-prrt, put-prrt. Ollen itsekin moottorimies ahersi Babbitt näkymättömän chauffeurin mukana, odotti yhdessä hänen kanssaan odottamistaan moottorin starttaamisjytyä, kärsi hänen kanssaan, kun se lakkasi ja helvetillisen itsepintainen put-prrt alkoi uudelleen — tuo määrätty soinnuton ääni, joka on täynnä värisyttävää aamuvilua, ääni, joka saattaa ihmisen raivoon, mutta jota ei missään pääse pakoon. Vasta kun moottorin alkava surina ilmaisi hänelle fordin päässeen käyntiin, laukesi jännitys. Hän loi silmäyksen mielipuunsa, jalavan, oksiin, jotka piirtyivät taivaan punervaan patinaan, ja hapuili jälleen unta kuin narkoottista nautintoainetta. Hän, joka poikana oli ollut hyvin valmis uskomaan elämään, ei välittänyt enää uuden päivän mahdollisista ja uskomattomista seikkailuista. Hänen onnistui päästä todellisuutta pakoon, kunnes herätyskello soi, kahtakymmentä yli seitsemän. 3. Se oli suurtuotannoksi kasvaneen, laajaa reklaamia tekevän herätyskelloteollisuuden paras tuote ja oli siinä kaikki ajanmukaiset lisävehkeet, kuten katedraalikellonlyönti, toistuva herätys ja pimeässä hohtava kellotaulu. Babbitt tunsi ylpeyttä siitä, että hänet herätti niin hieno keksintö. Yhteiskunnallisesti se oli melkein yhtä kunnioitettavaa kuin kalliiden autorenkaiden ostaminen. Nyt hän myönsi nyrpeästi, ettei enää auttanut viivytellä, mutta loikoi kuitenkin ajatellen inholla kiinteistökauppiaan orjantyötä, inhoten perhettänsä ja inhoten itseänsä siksi, että inhosi näitä. Edellisenä iltana hän oli pelannut pokeria Vergil Gunchin luona puoliyöhön saakka, ja sellaisten juhlien jälkeen hän oli ärtyisä ennen aamiaista. Se johtui ehkä kieltolakiaikakauden väkevästä kotipanoisesta oluesta ja niistä sikareista, joihin tämä olut häntä houkutteli; tai myöskin harmista, että oli pakko palata tuosta hienostisivistyneestä, vapaasta miesten maailmasta ahtaaseen piiriin, jossa oli vain naisia ja pikakirjoittajia ja viittauksia, että hänen ei pitäisi polttaa niin paljon. Alkovin edessä olevasta makuuhuoneesta kuului hänen vaimonsa inhoittavan hilpeä ääni: »On aika nousta, Georgie-poikaseni!» ja sitä korviakutittavaa, raaputtavaa kahinaa, joka syntyy, kun hiuksia kammataan karhealla harjalla. Hän mörähti, ojensi pesun haalistamassa vaaleansinisessä pyjamassa olevat paksut säärensä esiin khakipeiton alta, istui vuoteen laidalle ja penkoi sormillaan pörröistä tukkaansa samalla kuin hänen palleroiset jalkansa vaistomaisesti hapuilivat tohveleita. Hän katsoi kaihomielisesti huopapeittoa — joka alituisesti muistutti vapautta ja sankaruutta. Hän oli ostanut sen erästä urheilumatkaa varten, josta ei sentään tullut mitään. Se oli kuitenkin ihanan joutenolon, suurenmoisen kiroilun, miehekkäiden flanellipaitojen tunnuskuva. Hän nousi vaivalloisesti, ähkäisten kivun vihlauksia, joita hän tunsi silmämuniensa takana. Vaikka hän odotti kirvelyn uudistuvan, katseli hän tirkistellen pihalle. Se ilahdutti häntä kuten aina; se oli menestyksellisen Zenithin liikemiehen pulska piha, toisin sanoen, se oli täydellinen ja teki hänetkin täydelliseksi. Hän katsoi poimullista rautapeltivajaa. Kolmattasataaviidettäseitsemättä kertaa vuodessa ajatteli hän: »Tuossa peltirähjässä ei ole tyyliä. Kyllä minun täytyy hankkia kunnollisesti rakennettu autovaja. Mutta se onkin, hitto vie, koko talossa ainoa, mikä ei ole tiptop.» Siinä tuijotellessaan ajatteli hän rakennuttaa yhteisen autovajan Orion-laaksossa omistamaansa tonttialuetta varten. Sitten hän veti henkeänsä ja oikoili itseään. Seisoi kädet puuskassa. Ärtyisään, uniseen naamaan tuli tarmokas ilme. Hän näytti äkkiä pystyvältä, pätevältä mieheltä, jolla oli kykyä suunnitella, hallita ja aikaansaada. Hänen aatteensa oli niin elinvoimainen, että se ikäänkuin ajoi hänet kankean siistin hallin läpi, joka näytti siltä kuin sitä ei koskaan olisi käytetty, kylpyhuoneeseen. Vaikka talo ei ollut suuri, oli siinä niinkuin kaikissa Floral Heightsin taloissa täysin kuninkaallinen kylpyhuone porsliinista ja kaakelista ja hopeanhohteisesta metallista. Pyyhinliinapitimenä oli nikkelirenkaisiin pujotettu läpinäkyvä lasitanko. Kylpyamme oli kyllin pitkä Preussin kaartilaiselle, ja seinäänkiinnitetyn pesuvadin yläpuolella oli hämmästyttävä kokoelma hammasharjan-, parransiveltimen-, saippuan- ja pesusienenpitimiä ja lääkekaappi, kaikki niin kiiltäviä ja nerokkaita, että ne olivat kuin sarja sähkökojeita. Babbitt, jonka jumala oli Nykyajan Mukavuudet, ei ollut tyytyväinen. Kylpyhuoneen ilma oli paksuna jonkin barbaarisen hammastahnan hajua. »Verona on tietenkin taas pitänyt oman päänsä! Sen sijaan, että käyttäisi Lilidolia, niinkuin olen sata kertaa hänelle sanonut, on hän taas mennyt hankkimaan jotakin hemmetillistä, haisevaa sotkua, joka tekee ihmisen ihan kipeäksi!» Kylpymatto oli työnnetty kasaan, ja lattia oli märkä. (Hänen tyttärensä Verona kylpi joskus aamuisin ihan säännöttömästi, kuinka sattui.) Hän luiskahti matolla ja loukahti ammetta vasten. Hän sanoi: »P----le!» Raivoisasti tempasi hän partatahnapötkyn ja raivoisasti saippuoi naamaansa heilutellen sotaisesti vaahtoista sivellintä, raivoisasti kalttasi hän paksuja poskiansa patenttiveitsellä. Sänki ei tahtonut lähteä. Terä oli tylsä. Hän sanoi: »P----le! S----lin p----le!» Hän kopeloi lääkekaapista uutta teräpakettia (ajatellen kuten tällöin aina ajatteli: »Tulisi tietysti helpommaksi ostaa hiomakone ja hioa veitset itse»), ja kun hän löysi käärön kylpysuolatölkin takaa, ajatteli hän sangen pahaa vaimostansa, kun tämä oli pannut sen sinne, ja sangen hyvää itsestänsä, kun ei sanonut »P----le!» Mutta hän sanoi sen joka tapauksessa heti jälkeenpäin, koettaessaan märillä ja saippuaisilla sormilla irroittaa kiinnitarttunutta liukasta öljypaperia uuden terän ympäriltä. Ja sitten tuli usein harkittu, mutta aina ratkaisemattomaksi jäänyt ongelma, mitä hän tekisi vanhalla terällä, joka saattoi olla vaarallinen hänen lastensa sormille. Kuten tavallista, nakkasi hän sen lääkekaapin päälle äänettömästi ajatellen, että hänen joskus täytyy ottaa pois ne viisi- tai kuusikymmentä muuta terää, jotka niinikään oli sinne nakattu toistaiseksi. Hän päätti parranajonsa yhä ärtyneempänä, kärttyisyyttä kun lisäsi jomottava päänsärky ja vatsassa tuntuva tyhjyys. Kun hän oli valmis, pyöreä naama sileänä ja märkänä, silmissä saippuaveden kirvely, ojensi hän kättänsä hapuillen pyyhinliinaa. Perheen pyyhinliinat olivat märkiä, märkiä ja tahmaisia ja inhoittavia, kaikki tyynni märkiä, huomasi hän temmatessaan ne sokeasti käteensä kaikki, hänen oma kasvopyyhinliinansa, hänen vaimonsa, Veronan, Tedin, Tinkan ja ainoa kylpypyyhinliina, jonka päärmeessä oli valtavat nimikirjaimet. Silloin teki George F. Babbitt hirvittävän teon. Hän kuivasi kasvonsa vieraspyyhkeeseen! Se oli pieni orvokkikuvioinen tilkku, joka aina riippui paikallaan osoittamassa, että Babbitit kuuluivat Floral Heightsin hienoimpaan parhaimmistoon. Kukaan ei ollut koskaan sitä käyttänyt. Kukaan vieras ei ollut koskaan uskaltanut. Vieraat käyttivät salassa lähimmän tavallisen pyyhkeen nurkkaa. Hän oli aivan kimmastunut. »S----li soikoon! Ne ottavat täällä kaikki pyyhkeet, jok'ikisen tilkun, ja käyttävät niitä ja kastelevat likomäriksi eivätkä ripusta koskaan kuivaa minua varten — minun tulee tietenkin saada huonoin! — mitä muka minä tarvitsen, — ja — minä olen tässä hornan talossa ainoa, joka edes hiukan otan huomioon toisia ja ajattelen, että joku muukin ehkä tahtoisi käyttää tätä hornan kylpyhuonetta minun jälkeeni, ja ajattelen — — —» Hän nakkasi nihkeät pyyhkeet kylpyammeeseen, tuntien kostonhalunsa tyydytystä kuullessaan niiden mäiskähtävän äänen; ja kesken kaikkea tuli hänen vaimonsa tyynesti ja hilpeästi sisään ja sanoi tyynesti ja hilpeästi: »Mutta, Georgie-kulta, mitä sinä teet? Aiotko sinä pestä nuo pyyhinliinat! Ei sinun sentään tarvitse niitä pestä? Mutta, Georgie, ethän vain ole mennyt käyttämään vieraspyyhettä?» Tarina ei tiedä, kykenikö George F. Babbitt vastaamaan. Ensimmäistä kertaa viikkokausiin järkytti hänen vaimonsa häntä sen verran, että hän katsahti tähän. 4. Myra Babbitt — mrs. George F. Babbitt — oli ehdottomasti keski-ikäinen nainen. Hänellä oli suupielistä alaspäin käyvät syvät uurrot ja lihaleuka. Mutta ratkaisevammin osoitti rajan sivuuttamista se, ettei hänellä enää ollut pukeutumissalaisuuksia, joita mies ei saanut tietää, ja ettei häntä enää huolettanut, ettei ollut. Hänellä oli nyt yllään alushame ja törröttävä kureliivi, ja hän oli aivan välinpitämätön siitä, että hänet nähtiin törröttävässä kureliivissä. Hän oli niin turtunut ja tottunut avioelämään, että hän keskellä täyteläistä matroonaikäänsä oli yhtä sukupuoleton kuin vähäverinen nunna. Hän oli hyvä nainen, ystävällinen nainen, ahkera nainen, mutta ei kukaan, paitsi mahdollisesti Tinka, hänen kymmenvuotias tyttärensä, välittänyt hänestä vähääkään tai edes ollut täysin tietoinen hänen olemassaolostaan. Jokseenkin perusteellisen keskustelun jälkeen pyyhekysymyksen taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta puolesta pyysi hän Babbittilta anteeksi, että tämän päätä porotti pohmelon vuoksi; ja Babbitt tointui kylliksi voidakseen kestää verkkopaitansa etsiskelyn, sen kun näet, kuten hän huomautti, joku ilkeämielinen ihminen oli piilottanut hänen puhtaiden pyjamainsa joukkoon. Hän oli verrattain kohtelias ruskeata pukua koskevan neuvottelun aikana. »Mitä sinä arvelet, Myra?» Hän sormeili vaatteita, jotka olivat makuuhuoneen tuolilla, sillä välin kuin mrs. Babbitt kulki edestakaisin salaperäisesti järjestellen ja nyppien alushamettaan, eikä hän miehen ärtyisästi tarkkaavissa silmissä näyttänyt koskaan tulevan valmiiksi. »Mitä minun on tehtävä? Täytyykö minun vielä tänäänkin ottaa tuo ruskea puku?» »Ota vain, sehän sopii sinulle mainiosti.» »Minä tiedän sen, mutta se on välttämättä silitettävä.» »Jaa, ehkä kyllä.» »Kyllä se vain sietäisi silittämistä, se on varma.» »Niin, ehkei sitä silittäminen haittaisi.» »Mutta, peijakas, ei takkia tarvitse silittää. Eihän ole järjellistä ruveta silittämään koko pukua, kun takki ei sitä kaipaa.» »Ei niin.» »Mutta housut totisesti täytyy silittää. Katsohan niitä — katso näitä ryppyjä — housut täytyy totisesti silittää.» »Niin kyllä. Mutta, Georgie, mikset voi pitää ruskeata takkia yhdessä niiden sinisten housujen kanssa, joista kerran mietittiin, mitä niille olisi tehtävä?» »Herra Jumala! Oletko sinä koskaan elämässäsi nähnyt minulla takkia, joka kuuluu toiseen pukuun kuin housut? Minä sinä minua pidät? Tiskinnuolijana!» »No, mikset voi ottaa tummanharmaata pukuasi tänään ja lähettää ruskeita housuja räätälille?» »Niin, ne täytyy totisesti — — — mutta missä helkkarissa se harmaa puku on? Ahaa, tässähän se näkyy olevan.» Hän oli kyennyt suorittamaan pukeutumisensa muut kriitilliset kohdat verrattain levollisesti ja päättävästi. Ensimmäinen, millä hän itsensä koristi, oli hihaton verkkopaita, jossa hän muistutti pientä kansalaisjuhlassa esiintyvää poikaa, joka juhlavasti astuu esiin jostakin vanhasta rievusta leikatussa airue-asussaan. Hän ei koskaan pukenut yllensä verkkopaitaa kiittämättä Edistyksen Jumalaa, ettei hän käyttänyt pitkiä, vanhanaikaisia alusvaatteita niinkuin hänen appensa ja yhtiömiehensä Henry Thompson. Toinen tehtävä oli hiusten kampaaminen taapäin. Se antoi hänelle uhkean otsan, joka kaartui kahta tuumaa ylemmäksi entistä hiusrajaa. Mutta suurimman ihmeen aikaansai sittenkin silmälasien sijoittaminen nenälle. Silmälasit ilmaisevat luonnetta — vaateliaat, kilpikonnanluulla kehystetyt, vaatimattomat koulunopettajankakkulat, vanhan maamiehen mukulaiset, hopeasankaiset rillit. Babbittin silmälaseissa oli suuret, ympyriäisenpyöreät, reunattomat linssit parasta lasia, sangat kapeat ja kultaiset. Ne nenällään oli hän nykyaikainen liikemies; mies, joka antoi käskyjä konttoriapulaisille ja ajoi autoa ja pelasi silloin tällöin golfia ja oli tieteellisesti sivistynyt agentuurialalla. Hänen päänsä ei enää tuntunut lainkaan lapsimaiselta, vaan tärkeältä, ja katse kiintyi hänen painavaan, pyöreähköön nenäänsä, hänen suoraan suuhunsa ja paksuun, pitkään ylähuuleensa, hänen tosin ehkä liian lihavaan, mutta kuitenkin voimakkaaseen leukaansa; kunnioittavasti häntä katseli, kun hän pani yllensä muut Kunnon Kansalaisen univormuun kuuluvat pukimet. Harmaa puku oli hyvin leikattu, hyvin ommeltu ja ehdottomasti erikoisuuksista vapaa. Se oli normaalipuku. Valkoinen reunus pitkin liivinrinnustan syrjää antoi jonkinlaisen luotettavuuden ja oppineisuuden sävyn. Jalkineina hänellä oli mustat nauhakengät, hyvät kengät, kunnialliset kengät, normaalikengät, erinomaisen epäpersoonalliset kengät. Ainoa koreileva oli hänen orvokinsininen kudottu kaulahuivinsa. Laajasti selitellessään asiaa mrs. Babbittille (joka akrobaattiliikkein yritti kiinnittää puseroa selkäpuolelta hameen uumenreunustaan lukkoneulalla eikä kuullut sanaakaan hänen puheestaan) horjui hän orvokinsinisen ja erään tapettimaisen mestariteoksen välillä jossa oli kielettömiä, ruskeita harppuja palmujen välissä, kunnes valitsi orvokinsinisen ja pisti siihen koruneulan: opaalisilmäisen käärmeenpään. Jännittävä tapaus oli ruskean puvun taskujen sisällyksen siirtäminen harmaaseen. Hän antoi näille esineille suuren arvon. Niillä oli yhtä suuri henkinen merkitys kuin pesäpallolla tai Tasavaltalaisella puolueella. Niitä olivat täytekynä ja hopeakynä (josta aina puuttui lyijystifti), jotka kuuluivat oikeanpuoliseen ylempään liivintaskuun. Niitä ilman olisi hän tuntenut itsensä pukeutumattomaksi. Hänen kellonperissään kellui kultainen kynäveitsi, hopeainen sikarinkatkaisija, seitsemän avainta (kahdesta hän ei enää tiennyt, mihin ne kuuluivat) ja sattumalta oli niiden päässä vielä hyvä kello. Vielä kellui ketjuista suuri, kellastunut hirvenhammas — merkki, että hän oli Elk-Veljeskunnan jäsen. Mutta arvokkain kaikista oli hänen irtolehtinen taskukirjansa, tämä nykyaikainen välttämätön muistikirja, joka sisälsi hänen jo unohtamiensa ihmisten osoitteita, huolellisia merkinnöitä postilähetyksistä, jotka olivat saapuneet määräpaikkaansa kuukausia sitten, postimerkkejä, joiden leima oli kulunut pois, leikkeleitä T. Cholmondeley Frinkin runoista ja niistä sanomalehtiartikkeleista, joista Babbitt ammensi mielipiteensä ja monitavuiset sanansa, muistiinpanoja, ettei hän vain unohtaisi toimittaa asioita, joita hän ei lainkaan aikonut toimittaa, ja salaperäinen merkintä — D. S. S. D. M. Y. P. D. F. Mutta hänellä ei ollut savukekoteloa. Kukaan ei ollut tullut hänelle sellaista antaneeksi, joten hän ei ollut semmoiseen tottunut, ja ihmisiä, joilla oli savukekotelo, hän piti naismaisina. Lopuksi hän pisti Propaganda-kerhon napin takkinsa rinnustaipeen napinläpeen. Suuren taiteen lyhytsanaisuutta käyttäen nappi ilmaisi vain kaksi sanaa: »Propagandistit — hei!» Se sai Babbittin tuntemaan itsensä lojaaliksi ja tärkeäksi. Se liitti hänet yhteen Oikeamielisten kanssa, miesten, jotka olivat kunnollisia ja humaaneja ja eteviä liikepiireissä. Se oli hänen Viktoria-ristinsä, hänen Kunnialegionan-merkkinsä, hänen Phi-Beta-Kappa-avaimensa. Paitsi pukeutumisvaikeuksia oli muitakin lisähuolia. »Minä tunnen itseni hiukan raihnaaksi tänään. Luultavasti söin eilen liikaa päivälliseksi. Sinun ei pitäisi tarjota niitä raskaita banaanimunkkeja.» »Mutta sinähän itse niitä pyysit.» »Niin, kyllä, mutta Minä sanon sinulle, että kun mies on sivuuttanut neljäkymmentä, hänen täytyy ajatella vatsaansa. Niitä on tosin sangen paljon, jotka eivät hoida itseään kunnollisesti. Usko pois, nelikymmenvuotiaana on mies joko höperö tai lääkäri — oma lääkärinsä, tarkoitan. Ihmiset eivät kiinnitä lainkaan tarpeeksi huomiota dieettikysymyksiin. Minä olen sitä mieltä Tietenkin täytyy miehen saada kunnollinen ateria päivän työn jälkeen, mutta olisi onneksi meille kummallekin, jos söisimme vähän kevyemmän lunchin.» »Mutta, Georgie, minä täällä kotona syön aina kevyen lunchin.» »Tarkoitat, että minä ahdan itseeni oikein uhma-aterian kaupungilla. Tosiaan. Kyllä sinulla vain olisi ihanat päivät, jos sinun olisi pakko syödä sitä sotkua, mitä uusi hovimestari meille syöttää Atleettikerhossa! Mutta minä en tosiaankaan ole tänään oikein roveissani. Merkillistä, tähän alhaalle vasemmalle sivulle koskee kovasti — eihän se vain mahda olla umpisuoli, mitä? Eilen illalla, kun ajoin Verg Gunchin luo, tunsin myöskin kipua vatsassa. Juuri tässä, kirpeää, pistävää kipua. Minä — — No, minne se hopeakolikko joutui? — Mikset sinä voi antaa meille luumuja eineeksi useammin? Tosinhan minä syön joka ilta omenan — 'omena päivässä yksi, saa lääkärin estetyksi' — mutta joka tapauksessa pitäisi sinun antaa meille enemmän luumuja kaikkien noiden uusmuotisten seosten sijasta.» »Viimeksi, kun meillä oli luumuja, et sinä niitä edes maistanutkaan.» »No niin, ehkei minulle silloin sattunut maistumaan. Mutta enköhän sentään syönyt joitakin, jos oikein muistan. Joka tapauksessa — — — Minä sanon sinulle, että on tavattoman tärkeätä, että — — — sanoin juuri eilen illalla Verg Gunchille, että useimmat eivät tarpeeksi ajattelevat — —» »Kutsutaanko Gunchit meille päivälliselle ensi viikolla?» »Varmasti.» »Kuule, George, minä toivoisin, että sinä pukeutuisit hienoon smokingiisi sinä iltana.» »Ei helkkarissa! Ei ne muutkaan muuta pukua.» »Muuttaa tietysti! Etkö muista, kun sinä et vaihtanut pukua Littlefieldin illallisille ja kaikki muut olivat vaihtaneet ja sinä olit niin nolona?» »Nolona! Vai nolona! Jokaikinen tietää, että minä voin vetää selkääni yhtä kalliin smokkerin kuin kuka tahansa, ja sittenkö minä muka olisin nolona, jos se sattumoiksi ei osunut olemaan ylläni. Sikamaisen vaivalloista muuten kaikki tuommoinen! Sitä voi vielä vaatia naiselta, joka on ylipäänsä kotona koko ajan, mutta kun mies on ahertanut olkansa takaa koko päivän, ei hänellä ole erikoista halua sännätä kotiin ja syöksyä päistikkaa juhlakaapuun ihmisten vuoksi, jotka hän on nähnyt ihan tavallisissa vaatteissa samana päivänä.» »Mielelläsi sinä vain siinä näyttäydyt. Myönsithän tässä muutama ilta sitten olevasi iloinen, että olin itsepäisesti sinua kärttänyt muuttamaan pukua. Sanoit olon tuntuvan paljon hauskemmalta senvuoksi. Ja sitten, kuule, minä tahtoisin, että sinä et sanoisi sitä 'smokkeriksi'. Sehän on 'smoking'.» »Joutavia! Mitä sillä on väliä?» »Kaikki hienot ihmiset sanovat smoking. Ajattele jos Lucille McKelvey kuulisi sinun sanovan smokkeri!» »Jopa nyt keksit oikean! Lucille McKelveyllä ei totisesti ole syytä katsoa minua yliolkaisesti. Mitä hän muuta on kuin lumppusukua, vaikka mies ja isä sattuvat olemaan miljoonamiehiä. Taidat koettaa vihjailla _omaan_ ylhäiseen, yhteiskunnalliseen asemaasi? No, silloin saan huomauttaa sinulle, että sinun arvoisa sukulaisesi isän puolelta, Henry F., ei sano edes smokkeri. Hän sanoo sitä »hännättömän apinan hännättömäksi nutuksi», etkä sinä saa häntä vetämään semmoista ylleen, ellet nukuta häntä kloroformilla.» »Älä huoli olla halpamielinen, George.» »En minä ole halpamielinen, mutta Herra siunatkoon, sinä alat käydä yhtä ryppyileväksi kuin Verona. Aina siitä saakka, kun hän palasi Collegesta, on hän ollut niin koppava, ettei voi sietää häntä samassa huoneessa — ei tiedä, mitä tahtoo — se tahtoo sanoa, minä kyllä tiedän, mitä hän tahtoo — hän tahtoo vain päästä naimisiin jonkun miljoonamiehen kanssa ja asua Euroopassa ja juosta saarnamiesten talutusnuorassa ja samaan aikaan jäädä tänne Zenithiin ja olla jonkinlainen sosialistiagitaattori tai johtava henkilö hyväntekeväisyyspuuhissa tai muussa hemmetin sekasotkussa. Herra Jumala! Ja Ted on ihan yhtä hullu! Hän tahtoo Collegiin eikä tahdo Collegiin. Ainoa kaikista kolmesta, joka tietää, mitä tahtoo, on Tinka. Minä vain en saata ymmärtää, kuinka juuri minä olen joutunut saamaan lapsia, jotka oikkuilevat sinne tänne, niinkuin Rona ja Ted. Minä en ehkä tosin ole Rockefeller tai James J. Shakespeare, mutta aina minä sentään tiedän, mitä tahdon, ja pysyn vakavasti ammatissani konttorissa, ja — — — Oletko kuullut tuoreinta uutista? Mikäli minä käsitän, on Tedin uusin päähänpisto, että hänestä pitää tulla filminäyttelijä, ja — — — Ja minä olen kuitenkin sanonut hänelle satoja kertoja, että jos hän lähtee Collegiin ja opiskelee lakitiedettä ja käyttäytyy miehen tavoin, niin minä hommaan hänet liikealalle ja — — — Ja Veronan laita on ihan yhtä hullusti. Ei tiedä, mitä tahtoo. Mutta riittää jo taas tämä, tule nyt viimeinkin! Etkö sinä vielä ole valmis? Tyttö soitti ruoalle jo kolme minuuttia sitten.» 5. Babbitt pysähtyi huoneen länsi-ikkunan ääreen ennenkuin seurasi vaimoansa. Nämä Floral Heightsin asuntotontit olivat kukkulalla, ja vaikka kaupungin keskustaan oli viisi kilometriä — Zenithissä oli nyt asukkaita kolmen- ja neljänsadantuhannen välillä — saattoi hän nähdä viisineljättäkerroksisen, Indianan kalkkikivestä rakennetun Toisen Kansallis-tornin huipun. Kimmeltävinä kohosivat sen seinät, huhtikuun taivas taustanaan, kohosivat yksinkertaista, korutonta, kuin valkoista tuliviirua muistuttavaa kattolinjaa kohti. Tornissa oli sopusointua ja määrätietoisuutta. Se kantoi voimaansa kevyesti kuin kookas sotilas. Kun Babbitt katseli sitä, silisi ärtyneisyys pois hänen kasvoiltaan, hänen veltto leukansa kohosi kunnioittavasti. Hän sanoi vain: »Se on ihana näky!» Mutta hän tunsi kuin läikkeen kaupungin sylkyttävästä elämästä; hänen rakkautensa siihen elpyi taas. Hänen silmissään oli torni kuin temppelinhuippu, liikeuskonnolle pyhitetty, intoutuneelle uskolle, joka oli yläpuolella tavallisten ihmisten näköpiiriä, ja kun hän saapasti aterialle, vihelteli hän uusinta katuluritusta, kuin olisi se ollut melankolinen ja juhlahenkinen hymni. TOINEN LUKU. 1. Vapauduttuaan Babbittin moitiskeluista ja siitä hiljaisesta hyrinästä, jolla hänen vaimonsa ilmaisi sitä myötätuntoa, jota hän oli liian kokenut tunteakseen, mutta vielä kokeneempi ollakseen osoittamatta, vaipui heidän makuuhuoneensa heti takaisin persoonattomuuden tilaan. Se oli makuuparvekkeen — makuuloggian — eteisenä. Molemmat käyttivät sitä pukuhuoneena, ja kylmimpinä öinä luopui Babbitt mielellään velvollisuudestaan olla miehuullinen ja vetäytyi sisällä olevaan vuoteen lämpöön voidakseen nauraa tammikuunmyrskylle. Huone oli sävyltään hiljaisen viihtyisä, sisustettu parhaiden standardimallien mukaan saman verhoilijan johdolla, joka sisusti useimpien Zenithin rakennuskeinottelijain talot. Seinät olivat harmaat, laudoitus ja ovet valkoiset, matto puhtaansininen, ja kalusto hyvin mahongin näköistä — vaatekaappi suurine peileineen, mrs. Babbittin pukupöytä melkein täyshopeisine esineineen, yksinkertaiset sängyt, niiden välillä pieni standardimallinen pöytä ja sähkölamppu, vesilasi, standardikirja iltalukemista varten värillisine kuvineen — mikä se kirja oli, on mahdoton sanoa, kun kukaan ei koskaan ollut sitä avannut. Patjat olivat tiiviit, mutta eivät kovat, voitokkaat nykyaikaiset patjat, jotka olivat maksaneet aika paljon. Lämpöjohtopatterilla oli huoneen kuutiotilavuuteen nähden tieteellisen tarkasti määrätty pinta. Ikkunat olivat suuret ja helpot avata, varustetut parhailla hakasilla ja punoksilla ja taatusti repeämättömästä Hollannin palttinasta tehdyillä lasku-uutimilla. Se oli makuuhuoneiden mestariteos, tilattu suoraan liikkeestä. Viihtyisiä Ajanmukaisia Huoneita Keskinkertaisten Tulojen Nauttijoille. Mutta sillä ei ollut mitään tekemistä Babbittien eikä ylimalkaan kenenkään muunkaan kanssa. Jos ihmiset joskus olivat täällä eläneet ja rakastaneet, lukeneet jännittäviä kertomuksia puoliyön aikana ja makailleet ihanassa puoliunessa pyhäaamuisin, niin ei siitä näkynyt merkkiäkään. Se oli samannäköinen kuin hyvin hyvä huone hyvin hyvässä hotellissa. Odotti, että palvelija tulisi panemaan sitä kuntoon ihmisiä varten, jotka asuisivat siellä vain yhden yön, menisivät taakseen katsomatta eivätkä ajattelisi koskaan tulla takaisin. Joka toisessa talossa Floral Heigthsissä oli tarkalleen samanlainen makuuhuone. Babbittin talo oli viisi vuotta vanha. Se oli kauttaaltaan yhtä täydellinen ja kiiltävä kuin makuuhuone. Se oli sisustettu mahdollisimman aistikkaasti, siinä oli parhaat tehdasmatot, mitä oli saatavissa, yksinkertainen eikä varsin kallis arkitehtuuri ja kaikki uusimmat mukavuudet. Kaikkialle oli johdettu sähkövirta steariinikynttiläin ja savuavien takkauunien asemesta. Makuuhuoneessa oli kolme kontaktia sähkölamppuja varten, pienien messinkilevyjen taakse piiloitettuina. Hallissa oli kontakteja pölynimijää ja arkihuoneessa kontakteja pianolamppuja ja sähköviuhkaa varten. Komeassa ruokasalissa, jossa oli muhkea astiakaappi, kaappi lyijypuitteisine lasiruutuineen, kermankellervät rappausseinät, vaatimaton »stilleben» -maalaus — äyriäiskasan päällä oleva lohi —, oli kontaktit sähkösuodatinta ja leivän sähköpaahtajaa varten. Babbittien talossa oli vain yksi ainoa vika: se ei ollut koti. Usein aamuisin Babbitt tuli aamiaiselle hilpeänä ja leikkisänä. Mutta tänään oli kaikki jollakin salaperäisellä tavalla vinossa. Kun hän arvokkain askelin asteli ylemmän hallin läpi, katsahti hän Veronan huoneeseen ja murisi: »Ei kannattaisi hankkia perheelleen hienoa taloa, kun ne eivät ymmärrä antaa sille arvoa ja olla niinkuin pitäisi.» Hän meni heidän luokseen. Verona, lihavahko, tummaverinen kaksikolmattavuotias tyttö, oli juuri päättänyt opintonsa naiscollegissa; hän oli täynnä huolestuneita ajatuksia velvollisuudesta ja sukupuolesta ja Jumalasta ja uudesta harmaasta urheilupuvustaan, joka itsepintaisesti pyrki laskoksille. Ted — Theodore Roosevelt Babbitt — oli reipas seitsentoistavuotias poika. Tinka — Katherine — oli kymmenvuotias tytöntypykkä, jolla oli kirkkaanpunainen tukka ja läpikuultava iho, joka kertoi liian innokkaasta makeisten syönnistä ja liian monesta kermajäätelö-soodasta. Babbitt ei osoittanut ärtyisyyttään marssiessaan sisään. Hän ei tosiaankaan mielellään esiintynyt perhetyrannina, ja hänen moitiskelunsa oli yhtä tarkoittamatonta kuin tavallisesti. Hän huusi Tinkalle: »Noo, Putifnaski!» Se oli ainoa hyväilysana hänen sanavarastossaan paitsi »kultaseni» ja »rakas ystävä», joilla hän joskus puhutteli vaimoaan, ja hän sanoi sen Tinkalle joka aamu. Hän kaatoi itselleen kahvia toivoen voivansa viihdyttää vatsaansa ja sieluansa. Hänen vatsansa lakkasi tuntumasta siltä kuin ei se olisi ollut hänen omansa, mutta Verona alkoi ikävät juttunsa periaatteista, ja äkkiä palasivat ne epäilyt elämästä ja perheestä ja afääreistä, jotka olivat ahdistaneet Babbittia, kun hänen unelmaelämänsä ja sorja tarutyttinsä oli kuihtunut. Verona oli puoli vuotta ollut reistraattorina Gruensbergin nahkaliikkeessä ja mahdollinen pääsemään mr. Gruensbergin sihteeriksi, ja sillä tavoin, kuten Babbitt lausui asian, »saamaan jotakin hyötyä kalliin collegekasvatuksesi korvaukseksi, kunnes olet valmis menemään naimisiin ja saamaan oman kodin.» Mutta nyt sanoi Verona: »Pappa, minä puhuin äskettäin erään entisen luokkatoverin kanssa, joka työskentelee Järjestetyn Hyväntekeväisyyden hyväksi. — Oo, pappa, heidän maitoasemalleen tulee niin viehättäviä pikkulapsia! — ja minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotakin semmoista, joka on jotakin.» »Mitä sinä tarkoitat sillä, joka on jotakin—? Jos sinusta tulee Gruensbergin sihteeri — ja siksi voisit kyllä tulla, jos kehittäisit pikakirjoitustaitoasi ja lakkaisit juoksemasta konserteissa ja esitelmissä joka ilta — niin luullakseni havaitset, että kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä dollaria viikossa 'on jotakin'!» »Sen minä tiedän, mutta — Oo, minä tahdon — — — kantaa korteni Minä toivoisin saavani työskennellä jossakin settlementissä. Mahtaisikohan mikään firma antaa minun panna pystyyn huoltokonttorin, jossa olisi rattoisa lepohuone ja kretongihuonekalut ja korituolit ja semmoista? Taikka myöskin voisin — — —» »Heitä jo! Ensinnäkin saat uskoa, että kaikki tuo yhteiskunnallinen avustus ja touhu ja settlementpuuha ja huoltohomma ei saa aikaan yhtään mitään muuta kuin raivaa tietä sosialismille. Kuta ennemmin mies oppii, että häntä ei tulla hemmoittelemaan ja että hänen ei tarvitse odottaa, että ruoka pistetään hänelle suuhun ilmaiseksi ja että — puh — kaikki nuo ilmaiset kurssit ja touhu ja tilaisuudet tulevat hänen tenavilleen, ellei hän sitä ansaitse, sitä pikemmin ryhtyy hän työhön ja tuottaa — tuottaa — tuottaa! Sitä maa tarvitsee eikä lainkaan noita kaikenmoisia typeriä päähänpistoja, jotka vain heikentävät työmiehen tahdonvoimaa ja ahtavat hänen tenaviensa päähän aatteita, jotka menevät kauas yli heidän luokkansa. Ja sinä — jos sinä hoitaisit tointasi sen sijaan että juoksentelet joka paikassa söhrimässä. Aina ja alati! Kun minä olin nuori, päätin minä, mitä tahdoin tehdä ja pidin siitä kiinni tyynessä ja tuulessa, ja senvuoksi olenkin nyt siinä, missä olen ja — — — Myra, miksi sinä annat sen tytön hakata paahtoleivän näin surkean pieniin palasiin. Näistähän tuskin saa sormillaan kiinni. Ja puolikylmiä lisäksi!» Ted Babbitt, junior suuressa East Siden kymnaasissa, oli hetken nikotellut keskeyttääkseen. Nyt hän sai sanotuksi: »Kuule, Rona, aiotko sinä — — —» Verona käännähti ympäri: »Ted! Ole hyvä ja älä keskeytä, kun me puhumme vakavista asioista!» »Kas mun tätä!» sanoi Ted arvovaltaisesti. »Aina siitä saakka, kun joku erehdyksestä meni päästämään sinut Collegistä, olet sinä harrastanut kaikkinaisia noita keskusteluja, joista jumaliste ei kuitenkaan kukaan mitään ymmärrä. Aiotko sinä — — Minä tahdon auton tänä iltana.» Babbitt tokaisi: »Vai niin, vai tahdot sinä! Ajatteles, jos minä tahtoisin itse.» Verona vastusti: »Vai niin, vai tahdot sinä, herra Teikari! Minä otan sen itse!» Tinka ruikutti: »Pappa, sinähän sanoit, että sinä ehkä veisit meidät Rosedaleen!» Ja mrs. Babbitt: »Varo, Tinka, sinä pistät hihasi voihin!» Kaikki katselivat toisiinsa kiukustuneina ja Verona tuiskahti: »Ted, sinä olet inhoittava, kun kehtaat pyytää autoa.» »Tietenkään _sinä_ et ole, et ollenkaan.» Tedin rauhallinen ääni saattoi tehdä toisen hulluksi. »Sinähän vain haluat ottaa auton haltuusi heti päivällisen jälkeen ja jättää sen jonkin nukkepuodin eteen seisomaan koko illaksi, sillä välin kun te istutte keskustelemassa kirjallisuudesta ja niistä neroista, joiden kanssa menette naimisiin, jos ne vain kosivat!» »Papan ei pitäisi _milloinkaan_ antaa sinulle autoa! Sinä ja ne inhoittavat Joneksen pojat ajatte kuin hullut. Aatteles, että te ajoitte Chautauqua Placen kulmasta kuudenkymmenen kilometrin vauhdilla!» »Häh, kuka sinulle sen on syöttänyt? Sinä olet niin äärettömän arka autosta, että ajat ylämäetkin jarruttaen!» »Ylämäet, älä nyt! Mutta sinä — — — Aina sinä kerskaat, että sinä muka tunnet moottoriasiat hyvin, ja Eunice Littlefield sanoi kumminkin, että sinä olit sanonut, että patteri syöttää generaattoria!» »Älä helkkarissa — — mutta kuule, rakas ystävä, sinähän et osaa erottaa generaattoria vaihdevälittäjästä.» Suotta ei Ted ollut ylimielinen hänen rinnallaan. Poika oli kuin syntynyt mekaanikoksi, tekemään keksintöjä ja kopeloimaan koneita. »Riittää jo», sanoi Babbitt hajamielisenä sytyttäen päivän ensimmäisen, ihmeen viihdyttävän sikarin ja nauttien Advocate-lehden repäisevistä rubriikeista. Ted alkoi hieroa sovintoa: »Kunniasana, Rona, minä en siitä vanhasta väkkärästä välitä, mutta minä lupasin parille meidän luokan tytölle kyyditä heidät koulukuoron harjoitukseen, ja vaikka minulla totisesti ei ole siihen halua, niin täytyyhän gentlemannin täyttää seuraelämän velvollisuudet.» »No, johan nyt! Sinä ja seuraelämän velvollisuudet! Kymnaasissa!» »Jeekuri, emmekö me olekin hienoja, kun on käyty niin oppineessa hamelaitoksessa! Saat uskoa, että koko valtiossa ei ole koulua, jossa olisi sellainen rotuluokka kuin meillä Gamma Digammassa tänä vuonna. Kaksi meidän pokkuloista on miljonäärien poikia. Pappa, kuule, eikö minulla pitäisi olla oma auto niinkuin monella pojalla on?» Babbitt melkein hypähti. »Oma auto! Eikö myöskin oma huvijahti ja oma talo? Se on tosiaan jo kaiken huippu! Nulikka ei pysty suorittamaan latinantutkintoansa, josta mikä lorvi tahansa selviytyy, ja luulee sitten, että minä annan hänelle auton, ja arvatenkin chauffeurin lisäksi, ja lentokoneen palkinnoksi siitä raskaasta vaivasta, joka hänellä on juoksemisesta elävissä kuvissa Eunice Littlefieldin kanssa! Joo, silloin kun minä annan sinulle — —» Vähää myöhemmin, diplomaattisten neuvottelujen jälkeen, sai Ted Veronan myöntämään, että tämä aikoi ajaa vain Näyttelyhalliin katsomaan koira- ja kissanäyttelyä. Silloinhan saattoi hän, ehdotti Ted, asettaa auton vastapäätä hallia olevan konditorian eteen, ja Ted tulisi noutamaan sen sieltä. He pitivät nerokkaita neuvotteluita, mihin avain piilotettaisiin; bensiinisäiliön piti olla täysi, ja suuren Moottorijumalan hartaina palvelijoina he ylistivät intoutuneina varasisäkumin läppää ja hukkunutta vaihdetankoa. Kun heidän aseleponsa oli päättynyt, huomautti Ted, että Ronan ystävättäret olivat »hirvittäviä, pöyhkeitä, kaakottavia hömppiä», Tedin ystävät taas olivat Ronan kuvauksen mukaan »inhoittavia urheiluteikareita ja nenäkkäitä, kirkuvia, sivistymättömiä tyttöletukoita». Myöhemmin: »On sentään siivotonta, että sinä tupakoit ja niin edespäin ja niin edespäin, ja tuokin puku, joka sinulla nyt on, on tosiaan äärettömän naurettava — yksinkertaisesti inhoittava.» Ted venytti itseään taaksepäin kaapin peiliin nähdäkseen, katseli siitä tenhoisaa persoonaansa ja virnisti ylenkatseellisesti. Hänen pukunsa, vanhan Eli Togsin uudenaikaisin, oli tiukasti ruumiinmukainen, housut ulottuivat tuskin kiiltävänruskeiden kenkien varsiin, vyötärö oli kuin varieteelaulajalla, kangas levottoman ruudullista ja selässä pystysuora laskos, missä laskoksella ei ollut mitään järjellistä aihetta. Kaulahuivina valtava musta silkkimytty. Hänen pellavankellervä tukkansa oli kiiltävän sileä, ylöspäin harjattu ilman jakausta. Kun hän meni kouluun, piti hänellä sitäpaitsi olla lakki, jossa oli suuri, lapionmuotoinen lippa. Hänen ylpeytenään olivat kuitenkin liivit, jotka oli hankittu säästetyillä, kerjätyillä, viekkaasti kootuilla rahoilla: tummanruskeasta sameanpunaisentäpläisestä kankaasta tehdyt aito fantasialiivit, joissa oli hämmästyttävän pitkät lieveliperit. Ja niiden alareunassa oli koulunappi, luokkanappi ja veljeskuntaneula. Eikä mikään kaikesta tästä sentään merkinnyt mitään. Hän oli joustava ja vikkelä ja vilkas, ja hänen silmänsä (joita hän piti kyynillisinä) olivat lapsellisen innokkaat. Mutta hän ei ollut liian lempeä. Hän huiskutti kättään pyylevälle Verona-paralle ja sipitti: »Niin, luulisinpä, että me olemme hyvin naurettava ja kauhea, ja varsinkin luulisin, että meidän uusi kaulahuivimme on aika naseva.» Babbitt sähisi: »On, aivan eri etevä! Ja sillä välin kun ihailet itseäsi, salli minun sanoa, että sinun miehuullista kauneuttasi kohottaisi, jos pyyhkisit suultasi pois hiukan tuota munankeltuaista!» Verona hihitti, hetkellisenä voittajana suurimmassa kaikista Suurista sodista, perhesodassa. Ted loi häneen toivottoman katseen ja huusi Tinkalle: »Älä Jumalan nimessä kaada koko sokeriastiaa puuroosi!» Kun Verona ja Ted olivat menneet ja Tinka siirtynyt lastenkamariin, huokasi Babbitt: »Rattoisa perhe, se täytyy sanoa! Enhän minä väitä olevani maailman lauhkein lammas, ja ehkäpä olen hiukan jörö aamiaispöydässä joskus, mutta sitä kahinaa, jota nuo pitävät, sitä minä en mitenkään kestä. »Minä sanon suoraan, että minun yleensä tekisi mieleni livistää jonnekin, mihin tahansa, missä vain saisin olla hiukan rauhassa. Minun mielestäni tosiaan, kun ihminen on uhrannut koko elämänsä antaakseen lapsilleen säädyllisen kasvatuksen ja mahdollisuuden päästä toimeentulon alkuun, on sangen masentavaa nähdä heitä alituisesti toistensa karvoissa kiinni kuin hyeenalauma, eikä koskaan — — — eikä milloinkaan — — Lystikästä, ne sanoo tässä lehdessä — — Eikä milloinkaan hiljaa yhtä hetkeä — — — Joko sinä olet lukenut aamulehdet?» »En, ystäväni.» Kolmekolmattavuotisen avioliiton aikana oli mrs. Babbitt lukenut lehden ennen miestänsä tarkkaan laskien kuusiseitsemättä kertaa. »Hurjasti uutisia. Kauhea pyörremyrsky etelässä. Sääli niitä ihmisraukkoja sentään! Mutta kuules tätä, se on nasevaa! Lopun alkua niille veitikoille. New Yorkin kansaneduskunta on hyväksynyt useita lakeja, jotka syrjäyttävät sosialistit täydellisesti. Ja New Yorkissa on hissipoikien lakko, ja joukko kymnasisteja on astunut heidän tilalleen. Niin sitä pitää! Ja eräs joukkokokous Birminghamissa on vaatinut, että se kantakettu, se agitaattori de Valera on karkoitettava maasta. Siinä ne tekevät ihan oikein. Kaikki nuo agitaattorit, jotka joka tapauksessa saavat palkkansa Saksan rahoista! Ja meidän on oltava sekaantumatta irlantilaisten tai minkään muun vieraan kansan asioihin. Meidän on pysyttävä ehdottomasti erillämme. Ja tässä toinen hyvin luotettavalta taholta saatu huhu Venäjältä, että Lenin on kuollut. Se on hyvä. Minä en tosiaan käsitä, miksi me emme ota asiasta kiinni ja nakkaa ulos noita bolševikkiroistoja.» »Niin todellakin», sanoi mrs. Babbitt. »Ja tässä seisoo, että eräs mies, joka oli nimitetty pormestariksi, esiintyi virkaanvihkimistilaisuudessa palttoo päällä — saarnaaja lisäksi! Mitäs sinä siitä sanot?» »Jaa, enpä tiedä.» Hän etsi sopivaa asennetta kysymyksen suhteen, mutta ei tasavaltalaisena ja presbyteriaanina enempää kuin Hirvenä tai kiinteistöjenvälittäjänä keksinyt mitään pormestarisaarnaajia koskevaa oppilausetta, minkä vuoksi hän vain murisi ja jatkoi. Mrs. Babbitt näytti kiinnostuneelta eikä kuullut sanaakaan. Jälkeenpäin lukisi hän rubriikit, seuraelämäpalstat ja suurten kangastavaraliikkeiden ilmoitukset. »Mutta entäs tämä! Charley McKelvey näyttelee seurateikaria yhtä suurenmoisesti kuin kuka tahansa. Kuule, mitä se lipeväkielinen vanha impi kirjoittaa eilisillasta: »Milloinkaan eivät Seurapiirit, isolla, isolla S:llä, ole enemmän mairemielellä kuin kun ne kutsutaan juhliin mr. ja mrs. Charles McKelveyn vierasvaraiseen ja viehättävään palatsiin. Laajojen nurmikoiden ja istutusten ympäröimänä, yhtenä Royal Ridgen ensimmäisiä nähtävyyksiä, mutta viihtyisänä ja kodikkaana huolimatta valtavista kiviseinistään ja suurista huoneistaan, jotka ovat kuuluisat komeasta sisustuksestaan, avattiin heidän kotinsa eilen illalla tanssiaisia varten, jotka annettiin mrs. McKelveyn arvokkaan vieraan, miss J. Sneethin kunniaksi Washingtonissa. Ilmava halli on niin tilava, että se oli ihanteellinen tanssisali, missä parkettilattia heijasti kiehtovaa näytelmää kiiltävällä pinnallaan. Tanssinkin riemut kalpenivat niiden houkuttelevien tête-à-tête-tilaisuuksien rinnalla, jotka viittoivat vierasta levähtämään komeassa kirjastossa sen linnamaisen lieden ääressä tai salin syvissä, mukavissa nojatuoleissa, hunnutettujen lamppujen valossa, jotka olivat kuin tehdyt hiljaista kahdenkeskistä kuiskailua varten suloisista pikkuseikoista, tai jopa biljardihuoneessakin, missä saattoi ottaa kepin ja näyttää taitoaan vielä muussakin pelissä kuin niissä, joita edustavat Cupido ja Terpsikhore.» Siinä oli vielä paljon, paljon enemmän miss Elnora Pearl Batesin, Advocate-lehden seurapiiripalstan suositun naistoimittajan parhaaseen, hienostuneeseen journalistityyliin. Mutta Babbitt ei sitä kestänyt. Hän röhki. Hän rypisti sanomalehden sykkyrään. Hän ärisi: »Tuo on jo hiukan liian paksua! Minä myönnän kernaasti, että McKelveyssä on aika paljon hyvää. Kun me olimme kumppanuksia yliopistossa, oli hän yhtä kovilla kuin kuka hyvänsä muu meistä, ja hän on ansainnut runsaan miljoonan kontrahtivälityksillä eikä ole ollut sen epärehellisempi tai luusinut useampia virkamiehiä kuin on ollut välttämätöntä. Ja hänen talonsa on kyllä hyvä, vaikkei siinä ole mitään niin 'valtavia kiviseiniä' eikä se ole niiden yhdeksänkymmenentuhannen arvoinen, mitkä hän siitä maksoi. Mutta kun ruvetaan lörpöttelemään semmoisia, että McKelvey ja hänen juomaseuransa olisivat suorastaan — suorastaan — oikeita Vanderbilteja, huh, niin se alkaa ellottaa!» Mrs. Babbitt vaatimattomasti: »Minä tahtoisin kuitenkin mielelläni nähdä heidän talonsa sisäpuolelta. Se mahtaa olla viehättävä. Minä en ole ollut siellä koskaan.» »Minä olen kyllä. Monen monta — pari kertaa. Puhumassa liikeasioista Charleyn kanssa iltapäivällä. Ei se mitään niin erikoisen merkillistä ole. Minä en sitten vain tahtoisi olla siellä päivällisillä mokomain nokkavien herrojen seurassa. Ja minä voin lyödä vetoa, että minä ansaitsen hyvän joukon enemmän rahaa kuin monet niistä keljuista, jotka panevat kaikki, mitä irti saavat, juhlapukuihin, vaikka heillä tuskin on kunnollisia alusvaatteita edes! Halloo! Mitäs sanot tästä?» Mrs. Babbitt oli merkillisen välinpitämätön _Advocate_-lehden Tila- ja rakennuspalstan uutisista: Ashtabula Street, 496. — J.K. Dawson Thomas Mullallylle, Huhtikuun 17:nä 15.7 X 112... 2, mtg. $ 4.000... Nom. Ja tänä aamuna oli Babbitt liian hajamielinen lukeakseen hänelle uutisia Hypoteekista ja Kiinnityksistä ja Kontrahdeista. Hän nousi. Kun hän katsahti vaimoonsa, näyttivät hänen kulmakarvansa tavallista tuuheammilta. Äkkiä hän virkkoi: »Niin, kenties — — On sentään paha, ettei olla kosketuksissa sellaisten ihmisten kanssa kuin McKelveyt. Me voisimme koettaa kutsua heidät päivällisille jonakin iltana. Perhana, ei tuhlata aikaa ajattelemalla heitä! Meidän pikkupiirillämme on hiton paljon hauskempaa kuin noilla Kroisoksilla. Vertaa vain oikeaa naista, kuten sinä, sellaisiin hermokimppuihin kuin Lucille McKelvey — vain älyteikailua ja helakoristeinen kuin kruunaushevonen! Sinä olet kunnollista väkeä, kultaseni!» Hän peitti osoittamaansa hellyyttä nurisemalla: »Kuule, älä anna Tinkan syödä enää noita turmiollisia makeisia. Koeta Jumalan tähden estää häntä turmelemasta vatsaansa. Saat uskoa, useimmat eivät lainkaan ymmärrä, kuinka tärkeää on, että ihmisellä on hyvä vatsa ja säännölliset tavat. Minä tulen luultavasti takaisin tavalliseen aikaan.» Hän suuteli vaimoansa — se ei tosin ollut oikeaa suutelemista — hän kosketti liikkumattomin huulin tämän poskea, joka ei punastunut. Hän riensi autovajaan mutisten: »Siunatkoon, minkälainen perhe! Ja nyt aikoo Myra olla minulle nyrpeissään, kun emme tunkeudu tuon miljonääriherrasväen joukkoon. Herra Jumala, välistä tekisi mieli jättää koko komento! Ja konttorityö ja kaikki se näperrys on yhtä inhoittavaa. Ja minä vaikutan narrimaiselta ja — — Minä tunnen itseni vastoin tahtoanikin — — — niin hirveän kyllästyneeksi.» KOLMAS LUKU. 1. George F. Babbittille, niinkuin useimmille muille menestyville porvareille Zenithissä, merkitsi hänen automobiilinsä runoutta ja tragediaa, rakkautta ja sankaruutta. Konttori oli hänen merirosvolaivansa, mutta auto hänen vaarallinen matkansa maissa. Kaikista päivän kriitillisistä hetkistä ei mikään ollut draamallisempi kuin se, jolloin hänen oli pantava moottori käyntiin. Kylminä aamuina se oli kankea; silloin kuului pitkää, pelonalaista surinaa starterista; ja joskus täytyi hänen tiputtaa eetteriä puhallushanoihin, mikä oli niin tavattoman kiintoisaa, että hän sitten lunchin aikana yleensä teki selkoa joka pisarasta ja laski, mitä mikin pisara oli tullut hänelle maksamaan. Tänä aamuna hän oli synkeästi valmistautunut siihen, että jotakin olisi epäkunnossa, ja hän aivan nolostui, kun kaasu räjähti voimakkaasti ja ihanasti eikä auto edes sipaissut portinpieltä, johon oli tullut paljon merkkejä lokasiipien kosketuksesta, kun hän lähti tallista taaksepäin ajaen. Hän oli hämmästynyt. Hän luikkasi »Huomenta!» Sam Doppelbraulle sydämellisemmin kuin oli aikonut. Paitsi Babbittin viheriää ja valkoista hollantilaista taloa oli tässä korttelissa Chatham Roadin varrella vielä kaksi huvilaa. Vasemmalla asui mr. Samuel Doppelbrau, kylpyhuoneensisustuksia myyvän etevän liikkeen sihteeri. Tämän talo oli hauska, vaikka se ei ilmaissut vähäisintäkään yritystä arkitehtoniseen tyyliin; suuri puulaatikko, jossa oli poikkinainen torni ja suuri portti ja joka oli kiiltävän keltainen kuin munankeltuainen. Babbitt paheksui mr. ja mrs. Doppelbrauta, pitäen heitä »bohemeinä». Heidän talostaan kuului soittoa ja raakaa naurua yösydännä; naapurien kesken huhuiltiin whiskyn salakuljetuksesta ja äkillisistä automatkoista. He hankkivat Babbittille monta onnellista väittelytilaisuutta, sillä tämä selitti päättävästi: »Minä en ole ahdasmielinen eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että mies nakkaa naamaansa ryypyn, kun sattuu, mutta kun mennään niin pitkälle, että ehdoin tahdoin eletään juopottelevaa elämää niinkuin Doppelbraut, niin se on minusta jo sentään hiukan liikaa.» Toisella puolen Babbittia asui Howard Littlefield, fil. tri, aivan uudenaikaisessa talossa, jonka alakerros oli tummanpunaisista kuviotiilistä, talon seinässä oli ulkoneva lyijypuitteinen ikkuna, yläkerros oli vaaleaa laastia ja katto punaisista tiilistä. Littlefield oli naapuruston Suuri tiedemies; hän nautti arvovaltaa kaikissa asioissa paitsi pikkulastenhoidossa, ruoanlaitossa ja automobiiliasioissa. Hän oli saanut filosofiankandidaattinsa Blodgett Collegessa ja tohtorinarvonsa kansantaloudessa Yale Collegessa. Hän oli Zenithin Raitiotieyhtiön henkilöpäällikkö ja juriidinen asiamies. Hän saattoi, kun vain sai kymmenen tuntia aikaa, esiintyä oikeuden tai valtion lakiasäätävän kokouksen edessä ja tyydyttävästi todistaa, esittämällä muhkeita numeroita ja vastaavia tapauksia Puolasta ja Uudesta Seelannista, että Raitiotieyhtiö rakasti yleisöä ja oli täynnä hellää huolta virkamiehiänsä kohtaan; että kaikki sen osakkeet olivat leskien ja orpojen hallussa; ja että mihin hyvänsä se halusi ryhtyä, se hyödyttäisi talonomistajia kohottamalla kiinteistöjen arvoa ja auttaisi köyhiä aikaansaamalla vuokrien halpenemista. Littlefieldin puoleen kääntyivät kaikki hänen tuttavansa, kun tahtoivat tietää Saragossan taistelun vuosiluvun, »sabotage» sanan määritelmän, Saksan-markan tulevaisuuden, miten »hinc illae lacrymae» on käännettävä tai mitä kaikkia tuotteita saadaan kivihiilitervasta. Babbitt tuli täyteen pyhää kunnioitusta kuullessaan, että tämä mies usein istui ylhäällä sydänyöhön ja luki hallituksenraporttien numeroita ja nootteja tai silmäili läpi (naureskellen tekijän erehdyksille) viimeisiä kemian, arkeologian ja iktyologian alaa koskevia teoksia. Mutta Littlefieldillä oli suuri arvonsa henkisenä esikuvana. Ihmeteltävästä oppineisuudestaan huolimatta hän oli yhtä ankara presbyteriaani ja yhtä järkähtämätön republikaani kuin George F. Babbitt. Hän vahvisti liikemiehiä uskossa. Kun nämä, vain etunsa antaman vaiston nojalla, tiesivät, että heidän liike- ja menetelmäjärjestelmänsä oli oikea, todisti tohtori Howard Littlefield sen heille historiasta, kansantaloudesta ja kääntyneiden radikaalien tunnustuksista kootuin esimerkein. Babbitt tunsi eräänlaista vilpitöntä ylpeyttä siitä, että oli niin oppineen miehen naapuri ja että Ted niin tuttavallisesti seurusteli Eunice Littlefieldin kanssa. Kuusitoistavuotias Eunice ei harrastanut muuta tilastoa kuin sitä, mikä koski filmitähtien ikää ja tuloja, mutta — kuten Babbitt lausui asian — »hän oli isänsä tyttö». Ero Sam Doppelbraun kaltaisen pintapuolisen miehen ja sellaisen todella hienon luonteen välillä kuin Littlefield näkyi jo heidän ulkomuodostaan. Doppelbrau oli huolestuttavan nuorekas ollakseen kahdeksanviidettä ikäinen mies. Hän työnsi derbyhattunsa niskaan, ja hänen naamansa oli joutavasta naurusta ryppyinen. Littlefield sitävastoin oli vanha kahdenviidettä ikäiseksi. Hän oli pitkä, leveä, luiseva; hänen kultasankaiset silmälasinsa katosivat hänen pitkän naamansa poimuihin; hänen hiuksensa olivat takkuista, mustaa, rasvaista massaa; hän ähki ja puhisi puhuessaan; hänen kiiltävä Phi-Beta-Kappa-avaimensa killui tahraisilla mustilla liiveillä, hän tuoksui vanhalle piipputupakalle, koko hänen olennossaan oli jotakin hautausmaista ja papillista; ja taloagentuurille ja kylpyhuonehuijaukselle hän antoi jonkinlaista pyhyyden sävyä. Tänä aamuna hän seisoi talonsa edustalla ja tarkasti jalkakäytävän muuratun reunan ja leveän sementtikadun välillä kasvavaa nurmikkoa. Babbitt pysäytti autonsa ja kurottautui huutaakseen »Hyvää huomenta!» Littlefield saapasti verkalleen hänen luokseen ja seisoi toinen jalka astimella. »Kaunis aamu», sanoi Babbitt ja sytytti — luvattoman aikaisin — toisen sikarinsa tänä päivänä. »On, on erinomaisen kaunis aamu», sanoi Littlefield. »Nyt tulee kevät pian.» »Niin, onhan nyt jo melkein kevät, on tosiaan», sanoi Littlefield. »Mutta öisin on sentään vielä kylmä. Minun täytyi ottaa pari huopapeitettä makuuparvekkeelleni viime yönä.» »Jaa, viime yönä ei ollut erikoisen lämmin», sanoi Littlefield. »Mutta en minä sentään luule enää tulevan pahoja pakkasia.» »Ei suinkaan, mutta eilen sentään satoi lunta Tiflisissä, Montanassa», sanoi tiedemies, »ja muistathan lumimyrskyn, joka raivosi lännessä kolme päivää sitten — kolmekymmentä tuumaa lunta Greelyssä, Coloradossa — ja kaksi vuotta sitten oli meillä täällä Zenithissä lumituisku viidentenäkolmatta huhtikuuta.» »Onko se mahdollista? Kuules, hyvä mies, mitä sanot republikaanien ehdokkaasta? Kuka valitaan presidentiksi? Eikö mielestäsi olisi aika, että saisimme kunnollisen, liikeperiaatteiden mukaan järjestetyn hallituksen?» »Maa tarvitsee ennen kaikkea, minun käsittääkseni, asioittensa hyvää, tervettä, käytännöllistä hoitoa. Me tarvitsemme — liikeperiaatteisen hallituksen!» sanoi Littlefield. »Onpa hauska kuulla sinun sanovan niin. Tosiaankin hauska! Minä en tiennyt, miten sinä katsoit asiaa, kaikkine suhteinesi yliopistoihin ja semmoiseen, mutta minusta on hauskaa, että olet sillä kannalla. Maa tarvitsee — juuri nykyisessä käännekohdassa — ei suinkaan ketään korkeakoulunrehtoria tai kaikkinaisia selkkauksia ulkopolitiikassa, vaan hyvän — terveen — taloudellisen — liikeperiaatteisen — hallituksen, joka voi antaa meille mahdollisuuksia joltisenkin kunnollisiin tuloihin.» »Niin, ihmiset eivät yleensä tiedä, että yksin Kiinassakin saavat oppineet väistyä käytännönmiesten tieltä, ja luonnollisestihan ymmärrät, mitä se merkitsee.» »Onko se mahdollista! No sitten!» Babbitt henkäisi ja tunsi itsensä paljoa tyynemmäksi ja paljoa onnellisemmaksi ajatellessaan maailman asemaa. »Joo, on hauska pysähtyä juttelemaan. Mutta minun pitää nyt lähteä konttoriin kynimään erinäisiä kundeja. No, hyvästi näkemiin taas, hyvä veli. Tavataan illalla. Hyvästi siksi!» 2. He olivat ahertaneet, nämä kunnon kansalaiset. Kaksikymmentä vuotta sitten oli se kukkula, jolla Floral Heights levitteli värikkäitä kattojaan, nuhteettomia nurmikoltaan ja hämmästyttävää prameuttaan, ollut raivaamatonta metsikköä. Suorien katujen varsilla oli vielä jäljellä muutamia metsääkasvavia, rakentamattomia tontteja ja erään vanhan puutarhan jäännökset. Se oli muhkea tänä päivänä, omenapuiden oksilta loistivat vastapuhjenneet lehdet kuin vihreäliekkiset soihdut. Ensimmäiset valkoiset kirsikankukat lensivät lepattaen katuojaan, ja punarintasatakielet liversivät raikasäänisesti. Babbitt hengitti sisäänsä maan tuoksua, naurahteli intoutuneille punarintasatakielille, kuten olisi nauranut kissanpoikasille tai koomilliselle filmille. Hän oli syrjästä katsoen konttoriinsa menossaolevan liikkeenjohtajan perikuva, hyvinvoipa mies, jolla on päässä pehmeä, moitteeton ruskea hattu, nenällä sangattomat silmälasit, suussa suuri sikari ja hallussaan etukaupungin puistokatua kiitävä hyvä automobiili. Mutta hänessä oli sen lisäksi jonkinlainen syntyperäinen rakkaus tähän hänen omaan seutuunsa, omaan kaupunkiinsa, omaan toveripiiriinsä. Talvi oli ohi; rakennustoiminnan, hänestä niin suurenmoisen, näkyväisen kasvannan aika oli alkanut. Aamuinen alakuloinen mieliala haihtui, hän oli hilpeä ja hyvätuulinen pysähtyessään Smith Streetin varrelle jättääkseen ruskeat housut silitettäviksi ja saadakseen bensiinisäiliönsä täytetyksi. Tuttu näky antoi hänelle turvallisuudentunteen: korkea punainen bensiinipumppu, onttotiilistä ja poltetusta savesta rakennettu autovaja, ikkuna täynnä siroja tarve-esineitä — kiiltäviä rasioita, muhkeilla porsliinieristäjillä varustettuja sytyttimiä, kullan- ja hopeanhohtoisia pyöränrengasketjuja. Hänelle tuotti maireista mielihyvää se ystävällisyys, jota Sylvester Moon, likaisin ja taitavin automekaanikko, uhkui tullessaan häntä palvelemaan. »Huomenta, mr. Babbitt», sanoi Moon, ja Babbitt tunsi itsensä arvohenkilöksi, jonka nimen kiireisessä työssä olevat vajamiehetkin muistavat — eikä miksikään halpahintaisessa autossa kiitäväksi tusinaurheilijaksi. Hän ihaili litroja osoittavan automaattisen viisaritaulun nerokkuutta, ihaili nasevaa kylttiä: »Täyttäkää säiliönne ajoissa, niin ette jää tielle — bensiini tänään 31 senttiä», ihaili bensiinin säännöllistä pulputusta, kun se juoksi säiliöön, ja sitä mekaanista täsmällisyyttä, millä Moon hoiti pumppausta. »Paljonko pannaan tänään?» kysyi Moon tavalla, jossa kuvastui suuren spesialistin itsenäisyys, ammattitoverin tuttavallisuus ja arvonanto George F. Babbittin kaltaista yhteiskunnan merkkimiestä kohtaan. »Lasketaan vain täyteen.» »Ketä Te ajattelette tasavaltalaisten ehdokkaaksi, mr. Babbitt?» »On liian aikaista ennustaa vielä. Sitähän on kuukausi ja kaksi viikkoa — ei kuin kolme viikkoa — täytyy olla melkein kolme viikkoa — no niin, joka tapauksessa yli kuusi viikkoa tasavaltalaisten puoluekokoukseen vielä, ja minusta pitää olla laajakatseinen ja antaa kaikille ehdokkaille mahdollisuuksia — luoda heihin yleiskatsaus ja mitata heitä ja sitten kypsän harkinnan jälkeen määrätä kantansa.» »Niin, se on kyllä ihan totta, mr. Babbitt.» »Mutta sen minä teille sanon — ja minun kantani tässä asiassa on ihan sama kuin se oli neljä vuotta sitten ja kahdeksan vuotta sitten, ja se tulee olemaan minun kantani neljän vuoden päästä — niin ja kahdeksan vuoden perästä! Sen minä sanon kaikille ihmisille, eikä se mielipide voi levitä kyllin laajalle, että se mitä me aluksi jo lopuksi ja koko ajan tarvitsemme, on hyvä, terve, liike-elämää ymmärtävä hallitus.» »Niin, se on vissi ja tosi!» »Mitä sanotte noista etupyöränkumeista?» »Hienot! Korjauspajoissa ei olisi paljoa tekemistä, jos kaikki hoitaisivat autonsa niinkuin te.» »No niin, koetanhan minä olla siinä asiassa hiukkasen järkevä.» Babbitt maksoi, sanoi tunnelman tyylin mukaisesti: »Ei mitään takaisin», ja ajoi tiehensä nauttien oman arvonsa tunnosta. Hän tunsi olevansa kuin laupias samarialainen huutaessaan arvokkaan näköiselle miehelle, joka seisoi odottamassa raitiotievaunua: »Haluatteko ajaa mukana vähän matkaa?» Kun mies nousi autoon, sanoi Babbitt alentuvasti: »Oletteko menossa suoraa tietä kaupunkiin? Aina kun näen jonkun odottavan raitiovaunua, on tapani pyytää häntä mukaan — ellei hän ole suorastaan rentun näköinen tietysti.» »Kunpa vain useampi olisi niin antelias autonsa suhteen», vastasi hänen hyväntahtoisuutensa uhri kiitollisesti. »No, eipä sitä sentään voi sanoa juuri anteliaisuudeksi oikeastaan. Minun mielestäni vain on niin — minä sanoin juuri tässä pari päivää sitten pojalleni — että ihmisen velvollisuus on jakaa lähimmäistensä kanssa sitä hyvää, mitä hänellä tässä maailmassa on, ja minua harmittaa aina, kun ihmiset kerskuvat ja pöyhkeilevät armeliaisuudellaan.» Uhri ei näyttänyt keksivän sopivaa vastausta. Babbitt lörpötteli edelleen: »Kamalan kurjaa liikettä se yhtiö pitääkin näillä linjoilla. Sikamaista antaa Portland-Road-vaunujen kulkea vain joka seitsemäs minuutti. Siinähän paleltuu pilalle, kun talviaamuina täytyy värjöttää kylmässä viimassa kadunkulmassa.» »Siinä olette oikeassa. Raitiotieyhtiö ei välitä yhtään siitä, kuinka se meitä kohtelee. Sitä pitäisi rangaista jollakin tavalla.» Babbitt huolestui. »Mutta ei sitä sentään auta aina vain näykkiä Raitiotieyhtiötäkään, ajattelematta niitä vastuksia, joiden kanssa sen on kamppailtava, niinkuin nekin idiootit näykkivät, jotka vaativat kunnallisliikennettä. Työmiesten tapa ahdistaa yhtiötä parempien palkkojen saamiseksi on suorastaan rikollista, sillä siitähän on tietysti vain seurauksena, että Te ja minä saamme maksaa seitsemän senttiä tiketistä. Oikeastaan on liikenne varsin hyvä yhtiön kaikilla linjoilla — jos asiaa oikein ajattelee.» »Jaa-a — —» sanottiin väkinäisesti. »Helkkarin kaunis aamu», selitti Babbitt. »Nyt tekee kevättä täyttä päätä.» »Niin, nyt on tosiaan kevät.» Uhri ei ollut mitenkään erikoinen tai älykäs. Babbitt painui syvään äänettömyyteen ja ryhtyi ajamaan kilpaa raitiovaunujen kanssa kulmaan: hurjaa, hermostunutta kiitämistä raitiovaunun keltaisen kyljen ja toisella puolella olevien autojen epäsäännöllisen rivin välillä, ja niin porhallettiin ohi juuri kun raitiovaunu pysähtyi — verratonta urheilua ja todella tyylikästä. Ja koko ajan oli hän tietoinen Zenithin kauneudesta. Moneen viikkoon hän ei ollut huomannut muuta kuin vuokraajia ja kilpailevien välittäjäin kiusoittavia ilmoituksia »Vuokrattavana». Tänään hän joutui vuorotellen raivoon ja ihastukseen äkillisen hermostuneesti, ja tänään oli valoisa kevätpäivä niin virkistävä, että hän nosti päätänsä ja näki. Hän ihaili jokaista kaupunginosaa pitkin tuttua tietä konttoriinsa: huviloita, puistikolta ja Floral Heightsin säännöttömästi kiemurtelevia katuja. Smith Streetin matalia puoteja, kimaltavia suuria lasipintoja ja keltaisia tiiliseiniä; maustekauppoja ja pesulaitoksia ja kemikaliliikkeitä Eastsiden emäntien tärkeimpäin tarpeiden tyydyttämiseksi. Dutch Hollowin vihannespuutarhoja rautapellistä ja varastetuista ovista kokoonkyhättyine vajoineen. Yhdeksän jalan korkuisia, tulipunaisia, kauniita naisia pitkissä riveissä elävien kuvien, piipputupakan ja talkkijauhon reklaamina. Yhdeksännen itäisen kadun vanhoja »kerrosrakennuksia», jotka muistuttivat vanhoja tahraisissa vaatteissa seisovia teikareita; puulinnoja, joista oli tehty täyshoitoloita, ja niiden savisia käytäviä ja hoitamattomia pensasaitoja, joita tunkeilevat autovajat ja halvat vuokratalot ja hedelmäkojut työnsivät tieltään. Rautatieraiderivin toisella puolen säilykemaitoa, pahvirasioita, lampunpitimiä, automobiileja valmistavia tehtaita. Ja sitten liikekeskustaa, tihenevää, salamannopeaa liikennettä, täpötäysiä, äkkiä tyhjeneviä raitiovaunuja ja korkeita marmori- ja hiontagraniittiportteja. Se oli suurta, ja Babbitt ihaili suuruutta kaikessa: vuorissa, jalokivissä, lihaksissa, rikkauksissa tai sanoissa. Kevään lumouksen lyhyt hetki herätti hänessä lyyrillisen ja melkein itsekkään rakkauden Zenithiin. Hän ajatteli ympäristön tehdasesikaupunkeja, Chalaosa-jokea ja sen omituisia rantoja, Tonawanda-kukkuloita pohjoisessa hedelmäpuutarhoineen ja koko hedelmällistä maata, sen meijereitä ja suuria latoja ja komeita karjalaumoja. Kun hänen matkustajatoverinsa astui pois, huudahti hän: »Herra Jumala, kuinka iloiseksi ja onnelliseksi tunnen itseni tänään!» 3. Yhtä tärkeä toimitus kuin auton käyntiinpano oli sen pysäyttäminen konttorin kohdalla. Käännyttyään Oberlin-avenyn kulmasta Kolmannelle koilliskadulle hän tähysti tyhjää tilaa odottavien vaunujen rivissä. Harmikseen menetti hän juuri samassa paikan, johon erään kilpailijan onnistui livahtaa. Pian teki eräs toinen auto lähtöä katukäytävän reunasta, ja Babbitt hiljensi vauhtia, kohotti kättään hillitäkseen takanatulevia autoja, huitoi hurjasti erästä akkaa astumaan ripeämmin ja väisti vikkelästi erästä sivulta tulevaa kuorma-autoa. Etupyöräin koskettaessa edessä olevan auton takorautaisia puskureita hän pysähtyi, käänsi voimakkaasti ohjaustankoa, lipui taaksepäin ja onnistui asettamaan autonsa aukkoon, vain 20 tuuman päähän katukäytävän reunasta. Se oli miehen arvoinen uhkayritys ja mestarillisesti suoritettu. Tyytyväisenä kiinnitti hän varmuuslukon etupyörään ja meni kadun yli kiinteistökonttoriinsa Reeves Liiketalon alakertaan. Reeves Liiketalo oli tulenkestävä kuin kallio ja niin täydellinen kuin kirjoituskone; neljätoista keltatiilistä kerrosta, täynnä lakimiesten ja lääkärien vastaanottohuoneita, kone-, merkelilaaka-, piikkiaita- ja kaivososake-asioimistoja. Nimien kultakirjaimet loistivat ikkunoissa. Sisäänkäytävä oli liian uudenaikainen ollakseen pilareilla koristettu; se oli tyyni, hienosti ajateltu, muhkea. Kolmannenkadun puolisella sivulla oli Western Unionille kuuluva sähkölennätintoimisto, Delft-konditoria, Shotwellin paperikauppa ja Babbitt-Thompsonin Kiinteistöjenvälitystoimisto. Babbitt olisi voinut mennä konttoriin kadulta, kuten asiakkaat tekivät, mutta hän tunsi itsensä taloonkuuluvaksi, kun kulki korridorin kautta ja meni sisään yksityisovesta. Sillä tavoin hän sai vastata asukkaiden tervehdyksiin. Tuntematon pikkuväki, joka asui Reeves Liiketalon korridorien varrella — hissinkuljettajat, hissientarkastaja, koneenkäyttäjät, ylivahtimestari, epäiltävännäköinen rampa, joka hoiti lehti- ja tupakkakioskia — eivät olleet lainkaan kaupunkilaisia. He olivat maalaisia, jotka asuivat ahtaassa laaksossa eivätkä olleet kiinnostuneita mihinkään muuhun kuin toisiinsa ja Liiketaloon. Heidän Valtakatunsa oli tämä kivipermantoinen eteinen, sen synkkä marmorikatto ja konttorien sisäpuoliset kyltti-ikkunat. Vilkkain paikka kadun varrella oli Reeves Liiketalon parturitupa, mutta se oli ainoa Babbittia huolestuttava paikka. Itse hän suosi loistavaa Pompejin parturitupaa Hotel Thornleighissa, ja joka kerta kun hän kulki Reeves-parturituvan ohi — kymmenen, sata kertaa päivässä — tunsi hän itsensä uskottomaksi omaa kaupunkiansa kohtaan. Nyt hän kulki kuin talonomistajaylimystön jäsen konttoriinsa asukkaiden kunnioittavasti tervehtimänä, ja rauha ja arvokkuus asui hänessä eikä aamun soraääniä enää kuulunut. Mutta ne sorahtivat heti taas. Stanley Graff, myyntiasiamies, »lentävä», puhui juuri puhelimessa osoittaen valitettavasti sen varman, lyhyen tavan puutetta, joka tepsii ostajiin: »Kuulkaa nyt — hm —minä luulen löytäneeni talon, joka sopisi teille — Percivalin talon Lintonissa —. Jaha, jaa, että olette nähnyt sen. Hm. No, mitäs itse piditte? Mitä? Oho», neuvottomana, »jaha, vai niin.» Astuessaan yksityishuoneeseensa, pieneen komeroon, jonka tamminen laudoitus ja himmeäksihiottu lasi erotti konttorista, Babbitt ajatteli, kuinka vaikeaa oli löytää apulaisia, joilla oli hänen oma luja uskonsa siihen, että hän saisi myydyksi. Henkilökuntaan kuului yhdeksän jäsentä lukuunottamatta Babbittia ja hänen yhtiömiestään ja appeansa, Henry Thompsonia, joka harvoin tuli konttoriin. Nämä yhdeksän olivat Stanley Graff, »lentävä», nuori, paperosseihin ja biljardipeliin piintynyt mies; vanha Mat Penniman, yleismies, vuokrainkantaja ja vakuutusagentti — masentunut, hiljainen, harmaa; salaperäinen henkilö, jonka huhuttiin aikanaan olleen itsenäinen, suuri kiinteistöjenvälittäjä itse hienossa Brooklynissa; Chester Kirby Laylock, paikallisasiamies Rastaslaakson tonttialueella, innostunut mies, jolla oli pehmeät viikset ja suuri perhe; miss Theresa McGoun, ripeä ja sangen sievä pikakirjoittajatar; miss Wilberta Bannigan, hidas, ahkera kirjanpitäjä ja reistraattori; ja neljä itsenäisesti työskentelevää agenttia, joilla oli satunnaisia tehtäviä ja jotka nauttivat prosenttipalkkaa. Babbitt katsahti komerostaan suurempaan huoneeseen ja murisi: »McGoun on hyvä pikakirjoittajatar, naseva kuin ruoskan isku, mutta Stan Graff ja kaikki muut murjakkeet —» — — — Kevätaamun raikas tunnelma tukehtui ummehtuneessa konttori-ilmassa. Tavallisesti hän ihaili konttoria miellyttävin ihmetyksen tuntein, että hän tosiaan oli aikaansaanut näin suorastaan ihastuttavaa; tavallisesti vaikutti sen silorapattu muhkeus ja touhuntuntu häneen elvyttävästi; mutta tänään se tuntui hänestä kiinnottomalta — tiilipermanto kuin kylpyhuoneessa, okravärinen välikatto, haalistuneet kartat autioilla laastiseinillä, vaaleaksi vernissatut tammituolit ja pulpetit, ruskeankeltaisiksi maalatut teräskaapit. Se oli hautaholvi, lautakappeli, jossa joutilaisuus ja nauru olivat raskaita rikoksia. Hänelle ei tuottanut mitään tyydytystä edes uusi vedenjäähdyttäjä! Ja se oli kuitenkin kaikkein paras jäähdyttäjä, aivan uudenaikainen, tieteellinen ja asianmukainen. Se oli maksanut aika paljon (mikä oikeastaan oli ansio). Siinä oli eristetty jääsäiliö, porsliininen (taatusti hygieninen) vesisäiliö, hygieninen, pisaroimaton hana ja koneella maalatut kullanväriset koristeet. Hän katseli pitkin permantotiilien ruutulinjaa vedenjäähdyttäjään, tunsi olevansa vakuutettu, ettei kenelläkään Reeves Liiketalossa ollut kalliimpaa, mutta ei saanut elvytetyksi sitä yhteiskunnallisen etevämmyyden tunnetta, jota se hänessä oli herättänyt. Merkillistä kyllä murahti hän: »Minun tekisi mieleni lähteä metsään heti paikalla. Ja laiskotella koko päivä ja mennä Gunchin luo taas illalla ja pelata pokeria ja noitua niin paljon kuin haluan ja juoda läämältään olutta.» Hän huokasi, luki postin; huusi sitten »Msgoun», joka merkitsi samaa kuin Miss McGoun, ja alkoi sanella. Tämä oli hänen oma muodostelunsa ensimmäisestä kirjeestä: »Omar Gribble, lähettäkää se hänen konttoriinsa, miss McGoun, olen saanut arvoisanne t. k. 20 p:ltä ja tahdon vastineeksi sanoa, kuulkaa nyt, Gribble, että minä pahasti pelkään, että jos me tällä tavoin yhä vain soudamme ja huopaamme, niin on selvästikin seuraus, että me menetämme Alienin myynnin, minä tapasin Alienin toispäivänä kahdenkesken ja menin suoraan asiaan ja luulen voivani vakuuttaa Teille — hm, hm, ei, muuttakaa se: kokemukseni sanoo minulle, että hän on all right ja tarkoittaa kaupalla täyttä totta, minä olen ottanut selvän hänen luottosuhteistaan, jotka ovat erinomaiset — tämä lause tuntuu vähän sotkuiselta, miss McGoun, tehkää siitä pari lausetta, jos on tarpeellista, piste, uusi kappale. — Hän on täysin valmis pro rata parte maksamaan kaupasta johtuvat kustannukset ja minä sain sen ehdottoman vaikutelman, minä olen vissi ja varma, ettei ole vaikeaa saada häntä maksamaan saantipaperien lunastusta, niin toimikaamme nyt Herran nimessä niin että siitä tulee jotakin — ei, kirjoittakaa sensijaan: lyökäämme siis kauppa lukkoon ja tehkäämme jotakin — ei, se riittää — Te voitte siistiä lauseita hiukan, kun naputatte ne, miss McGoun — Kunnioittaen, jne.» Valmis kirje, jonka hän iltapäivällä sai koneellanaputettuna miss McGounilta, oli seuraava: Babbit-Thompsonin Kiinteistöjenvälitysliike. Omia koteja. Reeves Bldg, Oberlin Avenue & 3. Katu. N.E. Zenith. Mr. Omar Gribble 576 North American Building Zenith Mr. Gribble! Saanut arvoisan kirjeenne t. k. 20. piitä. Minun täytyy sanoa pahoin pelkääväni, että jos me edelleenkin tällä tavoin soudamme ja huopaamme, on seurauksena, että menetämme Allen-kaupan. Minä tapasin Allenin toispäivänä ja menin suoraan asiaan. Kaiken kokemukseni nojalla katson hänen tarkoittavan täyttä totta. Olen myöskin ottanut selkoa hänen taloudellisesta asemastaan, joka on erinomainen. Hän on täysin valmis pro rata parte suorittamaan kaupasta johtuvat kustannukset eikä tule olemaan vaikeaa saada häntä maksamaan saantikirjain lunastustakin. _Lyökäämme siis kauppa kiinni!_ Kunnioittaen Luettuaan sen läpi ja allekirjoitettuaan sen tottuneella kauppakorkeakoulukäsialallaan ajatteli Babbitt: »Jaha, tämä on hyvä, voimakas kirje ja selvä kuin päivä. Mutta, mitä hemmettiä, enhän minä käskenyt McGounia tekemään uutta kappaletta tässä! Hän saisi lakata yrittelemästä parannella minun saneluani! Mutta sitä en voi ymmärtää: mikseivät Stan Graff tai Chet Layloch osaa kirjoittaa tämmöistä kirjettä? Jossa on pontta? Jossa on hienoutta?» Tärkein hänen sanelmistaan tänä aamuna oli joka toinen viikko palautuva kiertokirje, joka oli monistettava ja lähetettävä tuhansille »kundeille in spe». Se oli tarkka mukaelma päivän parhaista kirjallisista malleista; »tuttavallisen keskustelun» tyylisistä ilmoituksista, »ostoon innostuttavista» kirjeistä, »tahdon karaisemista» koskevista selostuksista ja leikkisistä liikelehdistä, joita virtasi vuolaasti liikerunoilijain uuden koulun keskuudesta. Hän oli vaivalloisesti kyhännyt kokoon konseptin ja esitti sen nyt kuin runoilija, tuntehikkaasti ja hajamielisesti: »Halloo, ukkeli! Tahtoisin vain tietää, saisinko tehdä Teille suurenmoisen palveluksen? Ihan tosissani! Ei mitään jutkua! Minä tiedän, että Te haluaisitte saada talon, ei vain kojua syödäksenne ja nukkuaksenne, vaan pienen pesän vaimollenne ja tenaville ja ehkä autollekin perunapellon takana. Sanokaa, oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, että me olemme olemassa säästääksemme Teiltä sen hankintavaivat? Sillä tavoin me ansaitsemme toimeentulomme — ei meille siitä makseta, että kuljemme ympäri pulskannäköisinä. Kuulkaa nyt siis: Istukaa heti kauniin, koruveistoisen mahonkichefanjeerinne (kaikin mokomin, tavatkaa se oikein, miss McGoun, c-h-e-f-a-n-j-e-e-r-i-n-n-e) ääreen, piirtäkää paperille muutama rivi ja sanokaa meille tarkasti, mitä tahdotte, ja jos me voimme löytää semmoisen, niin tulemme ajaen Teidän kadullenne hyvä sanoma mukanamme, ja jos taas emme voi, niin emme tule Teitä vaivaamaan. Ajan säästämiseksi täyttäkää vain mukana oleva lomake. Pyynnöstä lähetetään myöskin lomakkeita puotihuoneistoista Floral Heightsissä, Silver Grovessa, Lintonissa, Bellevuessa ja kaikissa muissa itäisten kaupunginosien asuntokortteleissa. Alttiina palvelukseenne J.K. Vain pieni viittaus muutamiin herkkupaloihin, joita voimine Teille hankkia — ja jotka tulivat tänään: _Silver Grove_. — Kodikas, neljän huoneen californialais-bungalow, kaikki nykyaik. muk. autovaja, hienonhieno puu pihalla, herrasnaapuristo, raitiotiepysäkki ihan lähellä, 3.700 dollaria, 780 dollaria käteistä ja jäännös edullisilla Babbitt-Thompsonmaisilla ehdoilla, vuokraa pienemmin maksuin. _Dorchester_. — Poikkeustilaisuus! Taiteellinen kahden perheen talo, kokonaan tammella sisustettu, parkettilattiat, kaasukamiinit, komeat portiikit, siirtolatyyliä, _kaikkina vuodenaikoina lämmin autotalli,_ halvasta 11 250 dollarin hinnasta.» Kun sanelu, joka pakotti hänet istumaan hiljaa ja ajattelemaan ja esti touhuamasta, meluamasta ja todella jotakin toimittamasta, oli ohi, heittäytyi Babbitt selkäkenoon narisevalla, kääntyvällä konttorituolillaan ja hymyili miss McGounille. Hän näki jotakin nuorta, tyttömäistä, mustan polkkatukan, joka kehysti ujoja, pieniä kasvoja. Yksinäisyydentunteesta johtuva kaipuu valtasi hänet. Kun neito seisoi ja odotti naputellen pitkällä, sirolla kynänvarrella pulpettiin, kuvitteli Babbitt puolittain häntä unelmiensa tarutyttäreksi. Hän kuvitteli, kuinka heidän katseensa kohtaisivat säikähdyttävässä tuntemisessa, kuinka hän hipaisisi neidon huulia vapisevan kunnioittavasti ja — — — Neito liversi: »Onko muuta, mist' Babbitt?» Tämä röhki: »Eiköhän se anna niille vauhtia, saahan nähdä», ja käännähti kömpelösti poispäin. Kaikista Babbittin päähän pälkähtäneistä ajatuksista huolimatta eivät he koskaan olleet tulleet toisiaan tätä lähemmäksi. Babbitt ajatteli usein: »Minä en koskaan unohda, kuinka vanha Jake Offutt sanoi, että viisas mies karttaa kurtiisia omassa konttorissaan ja omassa kodissaan. Siitä on vain pahennusta. Varmasti. Mutta — —» Kolmekolmattavuotisen avionsa aikana hän oli tarkasti tuijottanut jokaista näppärää nilkkaa, jokaista pehmyttä olkapäätä; hän oli säilyttänyt ne muistissaan, mutta ei kertaakaan pannut kunnianarvoisuuttaan vaaraan minkäänlaatuisen seikkailun vuoksi. Tehdessään sitten laskelmia Stylesin perheen talon korjauskustannuksista hän tunsi itsensä taas levottomaksi, tyytymättömäksi kaikkeen eikä mihinkään, noloksi tyytymättömyytensä vuoksi ja tarutyttöänsä kaipaavaksi. NELJÄS LUKU. 1. Tämä oli taiteellista luomistyötä uhkuva aamu. Viisitoista minuuttia Babbittin loistavan proosatuotteen jälkeen tuli Chester Kirby Laylock, Rastaslaakson piirissä oleva myyjä, antamaan raporttia eräästä myynnistä ja esittämään ilmoitusehdotusta. Babbitt ei hyväksynyt Laylockia, joka lauloi kuoroissa ja pelasi aikansa kuluksi kotonaan »nälkää» ja »Mustaa Pekkaa». Hänellä oli tenoriääni, kastanjanruskea, aaltoileva tukka ja viikset kuin kamelinkarvapensselit. Babbitt piti anteeksiannettavana, jos joku perheenisä mörisi: »Oletteko nähnyt tätä uutta valokuvaa nulikasta — pakanan pulska penska, eikö ole?» mutta Laylock leperteli perheoloistaan kuin tyttöletukka. »Katsokaa tätä, nyt olen luullakseni rustannut mainion ilmoituksen lehteen, mr. Babbitt. Miksemme yrittäisi runollista muotoa? Uskon totta puhuen, että se tekisi mainion säväyksen. Kuulkaa nyt: Niin ihanaa kuin koti on, ei löydy paikkaa päällä maan. Vaimollenne kaunoiselle, lapsillenne armahille. Sen saantiin keino verraton on käynti meidän luona vaan. — Ymmärrättekö? Nähkää — lauletaan kuin 'Oi oma koti ihana'. Ymmärr — — —» »Kyllä, kyllä, kyllähän minä, lempo soi, ymmärrän. Mutta — Ei, kuulkaa, kyllä sittenkin on parempi, että käytämme jotakin arvokkaampaa ja voimakkaampaa, kuten 'Me edellä, perässä', tai 'Ehkä, miksikäs ei?' runouden ja huumorin ja kaiken sensemmoisen joutavan käyttämisen hyötyyn, kun se vain tuo porsaan säkkiin, mutta kun on kysymys ensiluokkaisesta yrityksestä niin pienessä paikassa kuin Rastaslaaksossa, niin arvelen paremmaksi pysyä arvokkaammissa muodoissa. Ymmärrehän, mitä tarkoitan? No niin, tänään sitten kai ei ole muuta, Chat.» 2. Taiteilijamaailmassa hyvintunnetun traagillisen suhteen mukaisesti joutui Chat Laylockin huhtikuinen innoitus vain elvyttämään vanhemman ammattimiehen George F. Babbittin taitoa. Hän murahti Stan Graffille: »Tuo määkyvä ääni hermostuttaa minua», mutta se oli joka tapauksessa herättänyt hänet, ja hän kirjoitti yhteen menoon: _Kunnioitatteko rakkaitanne?_ Kun surujuhlan viimeinen järkyttävä toimitus on ohi, tiedättekö silloin varmaan tehneenne parhaanne Vainajan hyväksi? Ette, ellei hän lepää kauniissa hautuumaassa _Lehmuspuistossa,_ ainoassa Zenithin tai sen lähistön todella nykyaikaisessa kirkkomaassa, missä aistikkailla istutuksilla varustetut, pienet hautapaikat ovat kuin kukkasia Dorchesterin hymyilevien seutujen ihanilla rinteillä. Yksinoikeuden omistaja _Babbitt-Thompsonin kiinteimistöyhtiö_ Reeves Liiketalo. Hän riemuitsi. »Luulisi tämän opettavan Chan Mottille ja hänen vanhalle 'Metsähautuumaan' rikkaruohokasalleen hiukan uudenaikaista liiketekniikkaa!» 3. Hän lähetti Mat Pennimanin tietotoimistoon ottamaan selvää niiden talonomistajien nimistä, jotka olivat toisten välittäjäin vuokrailmoitusten takana; puhui miehen kanssa, joka halusi vuokrata erään puotihuoneistonsa biljardisaluunaksi; kävi läpi luettelon pian päättyvistä vuokrakontrahdeista; lähetti Thomas Bywatersin, raitiovaunukonduktöörin, joka vapaina aikoinaan hommaili vuokravälityspuuhissa, sivukaduille sellaisten toivossa olevien asiakkaiden luo, joiden tapaaminen ei vaatinut Stanley Graffin strateegista taitoa. Mutta hänen elävöittävä luomisintonsa oli sammunut, ja nämä jokapäiväiset arkipuuhat hermostuttivat häntä. Yhden ainoan suuren hetken hän eli keksiessään uuden tavan luopuakseen tupakanpoltosta. Hän heitti pois tupakoimisen ainakin kerran kuukaudessa. Hän teki asian perusteellisesti, niinkuin hänen kaltaisensa soliidin kansalaisen sopii: tunnusti tupakan turmiolliset ominaisuudet, teki sankarillisia päätöksiä, keksi keinoja paheen poistamiseksi, vähensi sikarimääräänsä ja selitteli tämän hyveen tuottamaa tyydytystä jokaiselle, jonka tapasi. Hän teki tosiaan kaikkea muuta paitsi sitä, että olisi lakannut tupakoimasta. Kaksi kuukautta ennen oli hän, laatimalla lomakkeen, johon hän merkitsi joka savun tunnin ja minuutin, ja innostuneena pitentämällä väliaikoja, onnistunut rajoittamaan tupakointinsa kolmeen sikariin päivässä. Sitten hän oli hukannut lomakkeen. Viikko sitten hän oli keksinyt sellaisen järjestelmän, että pani sikari- ja paperossilaatikot erääseen suuressa konttorihuoneessa olevan kirjeenvaihtokaapin tyhjään komeroon. »Tietenkin minua hävettää käydä kopeloimassa kaappia yhtämittaa ja tehdä itseäni naurunalaiseksi oman henkilökuntani silmissä!» järkeili hän. Kolmen päivän kuluttua oli hänen tavakseen tullut mennä kaapin luo, ottaa esiin sikari ja sytyttää se siinä tietämättä, että hän tosiaan näin menetteli. Tänä aamuna hänelle vaikeni, että komero oli ollut liian helppo avata. Se on pantava lukkoon, se tepsii! Keksinnöstään innostuneena hän meni kaapin luo ja lukitsi sikarinsa, paperossinsa, jopa tulitikkulaatikkonsakin, ja kätki avaimen pulpettiinsa. Mutta se ristiretki-into, jolla tämä teko hänet täytti, teki hänet niin tupakannälkäiseksi, että hän otti heti avaimen jälleen esille. Peloittavan arvokkaasti hän asteli kaapin luo, otti esiin sikarin ja tulitikun — »mutta vain yhden tikun; jos sikaripahus sammuu, niin pysyköön sammuneena!» Sitten, kun sikari todella sammui, hän otti kaapista toisen tikun, ja kun kello puoli kahdentoista aikaan konttoriin tuli eräs ostaja ja myyjä neuvottelemaan, täytyi hänen tietenkin tarjota näille sikaria. Hänen omatuntonsa vastusti: »Älä, sinähän poltat itse heidän mukanaan!» Mutta hän vaiensi sen: »Ole vaiti siinä! Minä olen toimessa nyt; myöhemmin minä tietysti — — » Sitä myöhempää aikaa ei koskaan tullut, mutta hänen uskonsa, että hän nyt oli lopettanut tuon syntisen tavan, sai hänet tuntemaan itsensä jaloksi ja onnelliseksi. Kun hän soitti Paul Rieslingille, oli hän tämän moraalisen voimansa tunnossa tavattoman innokas. Hän piti Paul Rieslingistä enemmän kuin kenestäkään muusta maan päällä lukuunottamatta itseään ja Tinkaa. He olivat olleet luokkatovereita, huonekumppaneita Valtion yliopistossa, mutta hän ajatteli aina Paul Rieslingiä, joka oli tumma, solakka mies, jolla oli huolellinen jakaus, epäröivä tapa puhua, joka oli itsepäinen ja rakasti musiikkia, ajatteli häntä kuin nuorempaa veljeä, jota piti hemmotella ja suojella. Paul oli tutkinnon suoritettuaan mennyt isänsä liikkeeseen, Hän oli nyt pikku tehtailija ja tukkukauppias kattohuopateollisuuden alalla. Mutta Babbitt oli syvästi vakuutettu ja vakuutteli laajasti Oikeauskoisten Veljien piirille, että Paulista olisi voinut tulla suuri viuluniekka tai maalari tai kirjailija. »Niin, uskokaa pois, että ne kirjeet, joita se poika lähetti minulle matkaltaan Kanadan Kalliovuorille, saavat näkemään paikan niin elävästi kuin seisoisi siellä itse. Uskokaa minua, hän olisi voinut saada kenen hyvänsä noista peijakkaan kirjailijoista vähän hemmetin ahtaalle rahasta.» Mutta puhelimessa hän sanoi vain: »Etelä 343. Ei, ei, ei! Minä sanoin Etelä — Etelä 343. Kuulkaa nyt neiti, mitä saakelin sotkua tämä on? Soittakaa Etelä 343. Kyllä, tietysti ne vastaa. Halloo! Onko se 343. Saanko puhua mr. Rieslingin kanssa, tämä on mr. Babbitt. Halloo, onko se Paul?» »On.» »Täällä on George.» »Jaha.» »Kuinka sinä voit, vanha huijari?» »Tuossahan menee. Entä sinä?» »Mainiosti, Paulibus. Kuuluuko mitä uutta?» »No eipä juuri.» »Missä sinä olet oleksinut?» »Enpä juuri missään. Mitä sinä minusta tahdot, Georgie?» »Mitä sanot pienestä lunchista?» »Mitäpäs, ei minulla ole sitä vastaan. Kerhossako?» »Niin. Tavataan 1/2 1.» »All right. 1/2 1. Terve näkemiin, Georgie.» 4. Hänen aamunsa ei ollut tarkoin jaettu eri tehtäviin. Tuhat hermostuttavaa sivuseikkaa sekaantui kirjeenvaihdon ja ilmoitustenkirjoittelun väliin, konttoristeja, jotka alituisesti ja toivoaan menettämättä etsivät viittä kalustettua kamaria ja kylpyhuonetta kuudestakymmenestä dollarista kuussa; kehoituksia Mat Pennimanille hankkia rahaa ihmisiltä, joilla ei ollut rahaa. Babbittin ansiot kiinteimistöjen välittäjänä — yhteiskunnan palvelijana, kun oli hankittava koteja perheille ja puoteja ruokatavarankauppiaille — olivat sitkeys ja tarkkuus. Hän oli niin rehellinen kuin ihmiset yleensä, piti ostaja- ja myyjäluettelonsa täydellisenä, hänellä oli kokemusta vuokrasopimuksista ja lakipykälistä ja hän muisti erinomaisen hyvin hinnat. Hänen hartiansa olivat kyllin leveät, hänen äänensä kyllin syvä, hänen huomiokykynsä oikean huumorin suhteen kyllin hyvä sijoittaakseen hänet Kaikkien Kunnon Kansalaisten joukkoon. Kuitenkin vähensi kenties hänen mahdollista merkitystään ihmiskunnalle hänen suuri, tyytyväinen tietämättömyytensä kaikesta, mikä kuuluu arkkitehtuuriin, lukuunottamatta niitä talotyyppejä, joita rakennuskeinottelijat luovat, tai puutarhataitoaan, lukuunottamatta kiemurtelevia käytäviä, ruohoa ja kuutta tavallisinta pensaslajia, samoinkuin kaikista talouden tavallisimmista selviöistä. Hänen vilpitön vakaumuksensa oli, että kiinteistö-asioimiston ainoana tarkoituksena on rahojen hankkiminen George F. Babbittille. Reklaamin kannalta oli tosin hyvä Propagandakerhon lunchissa ja kaikissa niissä vuosijuhlissa, joihin Kunnon Kansalaiset kutsuttiin, puhua kauas kaikuvalla äänellä. Epäitsekkäästä Työstä Yhteisön Palveluksessa, Välittäjän Velvollisuudesta säilyttää yleisön Luottamus ehdottomana, ja jostakin, jota sanottiin Siveellisiksi Periaatteiksi, jotka tosin olivat vähän hämäräluontoisia, mutta jos miehellä ne oli, niin hän oli Hieno Välittäjä, ja jos taas hänellä ei niitä ollut, oli hän kelju ja lurjus ja huijari. Nämä hyveet herättivät luottamusta ja tuottivat suurempia tarjouksia. Mutta ne eivät sisältäneet, että piti olla epäkäytännöllinen ja olla ottamatta kaksinkertaista hintaa talosta, jos ostaja oli niin typerä, ettei pakottanut alentamaan ensiksi pyydettyä hintaa. Babbitt puhui hyvin — ja usein — näissä liikehurskauden orgioissa siitä, »mikä merkitys välittäjällä saattaa olla yhteiskunnan tulevan kehityksen ennaltanäkijänä ja kaukonäköisenä insinöörinä, joka raivaa tietä välttämättömille muutoksille», mikä merkitsi, että kiinteistöjenvälittäjä voi ansaita rahaa arvaamalla, mille suunnalle kaupunki kasvaisi. Tätä arvaamista hän kutsui Kaukonäköisyydeksi. Eräässä puheessaan Propagandakerhossa hän myönsi: »Välittäjän velvollisuus ja etuoikeus on tuntea perinpohjin oma kaupunkinsa ja sen ympäristö. Niinkuin kirurgi tuntee joka suonen ja salasolun ihmisruumiissa ja insinööri sähkön sen kaikissa muodoissa tai jokaisen mutterin suuressa sillassa, joka majesteettisenä kaartuu yli valtavan virran, niin täytyy välittäjän tuntea joka tuumanala kaupungistaan, sen kaikki haitat ja edut.» Vaikka hän todella tunsi joka tuumanalan kauppa-arvon erinäisissä Zenithin osissa, ei hän tiennyt, oliko poliisivoima liian suuri vai liian pieni ja oliko se liitossa pelikapakkain ja bordellien kanssa. Hän tunsi tulenvarmojen talojen rakennustavan ja vakuutustaksan ja tulen varmuuden välisen suhteen, mutta hän ei tiennyt, kuinka monta palosotilasta kaupungissa oli, kuinka hyvin he olivat harjoitetut ja palkatut tai kuinka täydelliset heidän varustuksensa olivat. Hän selitti kaunopuheisesti, kuinka edullista oli, että koulu ja asuintalo olivat lähekkäin, mutta hän ei tiennyt — ei tiennyt, että saattoi olla hyvä tietää —, olivatko huoneet kaupungin kouluissa kunnollisesti lämmitetyt, valaistut, tuuletetut ja sisustetut; hän ei tiennyt, miten opettajat valittiin, ja vaikka hän saarnasi: »Zenith voi kerskua siitä, että me maksamme opettajavoimillemme kunnollisen palkan», niin se johtui vain siitä, että hän oli lukenut sen väitteen _Advocate_-lehdessä. Itse puolestaan hän ei olisi kyennyt ilmoittamaan opettajain keskimääräistä palkkaa Zenithissä tai muuallakaan. Hän oli kuullut sanottavan, että »olot» lääninvankilassa ja Zenithin kaupunginvankilassa eivät olleet juuri »tieteen vaatimusten mukaisia»; hän oli, loukkaantuneena siitä, että Zenithiä moitittiin, selaillut läpi raportin, jossa tunnettu pessimisti Seneca Doane, radikaali juristi selitti, että oikea tapa kasvattaa nuoria poikia ja tyttöjä ei ollut se, että heidät heitettiin vankilaan, joka oli täynnä kuppatautisia, juoppohulluutta tai muuta mielisairautta potevia miehiä. Hän vastusti muristen: »Ihmiset, jotka luulevat, että vankilan tulee olla kuin mikäkin Hotel Thornleigh, tekevät minut sairaaksi. Joka ei pidä vankilasta, pysyköön nahoissaan, niin että pääsee sinne joutumasta. Muuten liioittelevat nuo parannushullut aina.» Tämä oli hänen, Zenithin hyväntekeväisyys- ja parannuslaitoksia koskevien tutkimustensa alku ja jyrkkä loppu; ja mitä »pahamaineisiin kortteleihin» tulee, selitti hän asian nerokkaasti: »Semmoiseen ei siivo mies sekaannu. Muuten sanon teille kahdenkesken: on tosiaan turvaksi tyttärillemme ja kunniallisille naisille, että on olemassa sellainen piiri, jossa hurjapäät saavat elostella. Se pitää heitä loitolla meidän kodeistamme.» Teollisuusoloja koskevia kysymyksiä oli Babbitt sitävastoin ajatellut aika paljon, ja hänen mielipiteensä voidaan keskittää seuraavaan: »Hyvä ammattiyhdistys on arvokas, se kun estää radikaalisten yhtymäin muodostumista, jotka hävittäisivät kapitaalin. Mutta ketään ei pitäisi pakottaa kuulumaan ammattiyhdistykseen. Kaikki työväenagitaattorit, jotka koettavat pakottaa ihmisiä liittymään ammattiyhdistyksiin, pitäisi hirttää. Oikeastaan, vain meidän kesken sanoen, ei ammattiyhdistyksiäkään pitäisi lainkaan sallia; ja — se kun on paras tapa ammattiyhdistysten vastustamiseksi — jokaisen liikemiehen tulisi olla työnantajaliiton ja kauppiasyhdistyksen jäsen. Yksimielisyys on voimaa. Joten jokainen itsekäs mölli, joka ei liity Kauppiasyhdistykseen, olisi pakolla siihen liitettävä.» Millään alalla — vaikka hän olikin asiantuntija, jonka neuvojen mukaan perheitä muutti uusille seuduille asuakseen siellä miespolven ajan — ei Babbitt ollut niin suurenmoisen tietämätön kuin terveydellisiä seikkoja koskevissa kysymyksissä. Hän ei osannut erottaa malariahyttystä yölepakosta; hän ei tiennyt juomavesikokeista, ja putkijärjestelmän ja salaojituksen suhteen hän oli yhtä tietämätön kuin suulas; hän puhui usein kaupattavina olevien talojen erinomaisista kylpyhuoneista. Hän selitteli mielellään, mistä se johtui, etteivät eurooppalaiset koskaan kylve. Joku oli sanonut hänelle hänen nuoruudenpäivinään, että lokakaivot olivat epäterveellisiä, ja hän oli siinä uskossa vieläkin. Jos joku asiakas oli siksi röyhkeä, että pyysi häntä myymään talon, jossa oli lokakaivo, puhui hän siitä aina — ennenkuin otti talon vastaan ja möi sen. Kun hän järjesti Rastaslaakson tontit, kun hän tasoitti metsämaan ja suoperäiset niityt auringonpaahtamaksi tasangoksi, jossa ei ollut merkkiäkään laaksosta tai rastaista, mutta joka oli täynnä pieniä kylttejä, jotka osoittivat kuviteltuja katujen nimiä, niin, hän käytti, kuten oikeus vaati, täydellistä salaojitusjärjestelmää. Sen johdosta hän tunsi itsensä toisia etevämmäksi; hän ilkkui salassa Martin Lumsenin tonttialuetta, Avonleaa, joka oli viemärikaivolla varustettu; siitä hän sai pontta kokosivun-ilmoituksiinsa, joissa ylisti Rastaslaakson kauneutta, mukavuutta, halpuutta ja verratonta terveellisyyttä. Ainoa vika oli, että Rastaslaakson viemäreissä oli liian pieni laskuoja, joten niihin jäi liejua, mikä tietenkään ei ollut erikoisen edullista, kun taas Avonlean viemärikaivo oli todella nykyaikainen »septic tank». Koko Rastaslaaksoyritys osoitti, että Babbitt, vaikka hän todella inhosi ihmisiä, jotka olivat tunnettuja huijareita, ei ollut aivan ymmärtämättömän rehellinen. Vuokraajat ja ostajat katsovat paremmaksi, että välittäjät eivät kilpaile heidän kanssaan olemalla itse vuokraajina ja ostajina, vaan valvovat vain asiakkaittensa etuja. Yleisesti luultiin, että toiminimi Babbitt-Thompson oli vain Rastaslaakson asiamies todellisen omistajan, Jake Offuttin laskuun, mutta tosiasia oli, että Babbitt ja Thompson omistivat kaksiseitsemättä prosenttia laaksosta, Zenithin raitiotieyhtiön toimeenpaneva johtaja kahdeksankolmatta prosenttia, ja Jake Offuttilla (ammattipoliitikko, pikku tehtailija, tupakkaapureksiva vanha huijari, jonka mielitekoja oli samea politiikka, liikediplomatia ja vääryydenteko pokerpelissä) oli vain kymmenen prosenttia, jotka Babbitt ja raitiotieherrat olivat hänelle antaneet, jotta hän »selvittäisi» terveydenhoidontarkastajat, palotarkastajat ja valtion kiinteistörekisterin asiamiehen. Mutta Babbitt oli hyveen kannattaja. Hän puhui kieltolain puolesta, vaikka ei sitä käytännössä itseensä sovelluttanut; hän ylisti, vaikka ei noudattanut, automobiiliajon vauhtiasetuksia; hän maksoi velkansa; hän antoi avustustaan kirkolle, Punaiselle Ristille ja N.M.K.Y:lle; hän noudatti ammattikuntansa tapoja ja puijasi ihmisiä vain mikäli se oli ennakkotapausten pyhittämää; hän ei alentunut milloinkaan varsinaisiin huijaustemppuihin vaikka, kuten hän selitti Paul Rieslingille: »Tietenkään en sillä tarkoita, että jokainen kirjoittamani ilmoitus olisi kirjaimellisesti tosi tai että aina uskoisin kaikki, mitä sanon, kun pidän voimakkaan puheen tavaran puolesta jollekin ostajalle. Katsos — katsos, asia on näin. Ensinnäkin on kiinteimistön omistaja saattanut liioitella antaessaan asian minun haltuuni, eikä totisesti ole minun asiani ruveta sormella osoittamaan päämiestäni valehtelijaksi. Ja sitten ovat ihmiset niin peijakkaan petollisia itse, että he suorastaan olettavat, että heille joka tapauksessa jotakin valehdellaan, joten saisin valehtelijan maineen kuitenkin, vaikka olisin niin idioottimainen, että en vähääkään 'bluffaisi'. Itsepuolustukseksi täytyy minun ajaa omaa asiaani, niinkuin puolustusasianajajan on ajettava syytetyn asiaa — onhan hänen selviömäinen velvollisuutensa, vai mitä, esittää miesraukan hyviä puolia? Johan tuomarikin paheksuisi semmoista asianajajaa, joka jättäisi sen tekemättä, vaikka molemmat tietäisivätkin, että mies on syyllinen. Mutta minä en missään tapauksessa koristele totuutta sillä tavalla kuin Cecil Rountoce tai Thayer tai muut välittäjät. Minä olen tosiaan sitä mieltä, että mies, joka pyrkii ansaitsemaan rahaa suorastaan valehtelemalla, olisi ammuttava.» Babbittin arvo hänen asiakkaittensa silmissä tuli harvoin niin selvästi näkyviin kuin tänä aamuna hänen neuvottelussaan kello puoli kaksitoista Conrad Lyten ja Archibald Purdyn kanssa. 5 Conrad Lyte oli kiinteistöhuijari. Hän oli hermostunut huijari. Ennenkuin aloitti pelinsä, hän kysyi neuvoa pankkimiehiltä, juristeilta, arkkitehdeiltä, rakennusurakoitsijoilta ja niin monelta näiden konttoristilta ja pikakirjoittajalta kuin suinkin saattoi. Hän oli rohkea yrittäjä eikä pyytänyt mitään muuta kuin täyden vakuuden rahansijoituksilleen, saada olla puuttumatta yksityiskohtiin ja sen kolmen- tai neljänkymmenen prosentin voiton, jonka, kaikkien asiantuntijain arvion mukaan, tienraivaaja oli kohtuudella oikeutettu saamaan tappionuhastaan ja ennakkoälystään. Hän oli pienehkö mies, jolla oli lyhyt hiirenkarvainen harmaa tukka ja vaatteet, jotka aina, vaikka olisivat olleet tehdyt kuinka hyvin tahansa, tekivät nukkavierun vaikutuksen. Hänen silmäinsä alla oli puoliympyrän muotoiset renkaat, ikäänkuin niitä olisi painettu hopeadollarilla, jonka jälki oli jäänyt näkyviin. Aivan erikoisesti ja aina kysyi Lyte Babbittin neuvoa ja luotti tämän hitaaseen varovaisuuteen. Puoli vuotta sitten oli Babbitt saanut tietää, että eräs Archibald Purdy, maustetavarankauppias epämääräisessä, Linton-nimisessä asuntokorttelissa, puheli aikeistaan perustaa lihapuoti maustepuotinsa viereen. Babbitt otti selvän naapuritonttien omistajista ja havaitsi, että Purdy omisti nykyisen puotinsa, mutta ei juuri vieressäolevaa arvokasta tonttia. Hän neuvoi Lyteä ostamaan tämän tontin yhdestätoistatuhannesta dollarista, vaikka vuokrien nojalla tehty arviointi ei osoittanut tontin arvoksi edes yhdeksäätuhatta. Vuokrat, selitti Babbitt, olivat liian alhaiset; ja kun he vain odottavat, saavat he kyllä Purdyn suostumaan heidän hintaansa. (Tämä oli Kaukonäköisyyttä.) Hänen täytyi väkisin pakottaa Lyte ostamaan. Hänen ensimmäinen työnsä Lyten asiamiehenä oli vuokran koroittaminen tontilla olevasta ränstyneestä puotirähjästä. Sen vuokraaja haukkui pahanpäiväisesti, mutta maksoi. Nyt tuntui Purdy halukkaalta ostamaan, mutta hänen viivyttelynsä maksoi hänelle kymmenentuhatta dollaria ylimääräistä — sen palkinnon, minkä yhteiskunta maksoi Lytelle siitä hyvästä, että hän käytti välittäjää, jolla oli Kaukonäköisyyttä, joka ymmärsi Tehokkaita Etuja, Strateegisia Asenteita, Psykologisia Hetkiä, Aliarviointia ja Myymisen Taitoa. Lyte saapui hilpeänä neuvotteluun. Hän oli ihastunut Babbittiin tänä aamuna ja nimitti häntä »vanhaksi kunnon mieheksi». Purdy, maustekauppias, pitkänenäinen, juhlava mies, ei näyttänyt antavan yhtä suurta arvoa Babbittille ja hänen Kaukonäköisyydelleen, mutta Babbitt oli häntä vastassa konttorin pääovella ja saattoi hänet yksityishuoneeseensa ystävällisin huudahduksin, kuten »Tätä tietä, veli Purdy!» Hän otti esiin koko laatikon sikareja kirjekaapista ja tyrkytti niitä vierailleen. Hän työnsi heidän tuolejansa kaksi tuumaa eteen- ja kolme tuumaa taaksepäin, mikä teki vieraanvaraisen vaikutuksen, asettui selkänojaan omalle tuolilleen ja näytti pyöreältä ja pyylevältä. Mutta hän puhutteli heikkoluonteista maustekauppiasta määrätietoisesti. »Joo, veli Purdy, meillä on ollut muutamia koko houkuttelevia tarjouksia teurastajien ja muiden sensemmoisten puolelta teidän puotinne naapuritontin suhteen, mutta minun onnistui saada veli Lyte suostumaan siihen, että ensin antaisimme teille tilaisuuden sen ostoon. Minä sanoin Lytelle: 'Olisihan ikuinen häpeä', sanoin, 'jos joku toinen avaisi mauste- ja ruokatavarakaupan ihan vieressä ja hävittäisi Purdyn hyvään alkuun päässeen liikkeen.' Varsinkin — » Babbitt kumartui eteenpäin ja hänen äänensä oli syvä —, »olisi paha, jos joku suurliike saisi sinne haaraosastonsa ja alkaisi myydä alihintaan, kunnes olisi tehnyt lopun kilpailusta ja pakottanut teidät väistymään!» Purdy otti kiivaasti laihat kätensä taskuistaan, nykäisi ylös housujaan, pisti taas kätensä taskuun, keinuttelihe taapäin raskaalla tammituolilla ja koetti näyttää huolettomalta väittäessään vastaan: »Joo, joo, ne on kyllä kovia kilpailijoita. Mutta mahdattekohan tietää, mikä elävöittävä vaikutus mieskohtaisella tuttavuudella on liikkeessä, joka rakentuu lähimpään naapuristoon.» Suuri Babbitt hymyili. »Se sillä on. No niin, kuten tahdotte. Me ajattelimme antaa teille etuoikeuden. Mutta näin ollen — — —» »Ei, kuulkaahan nyt!» vikisi Purdy. »Minä tiedän varmaan, että jokseenkin samansuuruinen tontti, ihan lähellä, myytiin alle kahdeksantuhannenviidensadan; siitä ei ole kahtakaan vuotta, ja te pyydätte minulta neljäkolmattatuhatta dollaria! Minunhan olisi pakko ottaa kiinnityksiä Minä olisin valmis maksamaan kaksitoistatuhatta, mutta — — — hyvä Jumala, mr. Babbitt, tehän pyydätte enemmän kuin sen kaksinkertaisen arvon! Ja uhkaatte kukistaa minut, ellen ota sitä!» »Purdy, tuosta puheesta minä en pidä. En ollenkaan. Oletatteko, että Lyte ja minä olisimme katalia ja haluaisimme vain kukistaa lähimäisemme. Ettekö luule meidän tietävän, että meidän oma etumme vaatii, että jok'ikinen Zenithissä on hyvissä varoissa. Mutta sehän ei kuulu asiaan. Kuulkaas nyt mitä minä sanon: me alennamme hinnan kolmeenkolmattatuhanteen — viisituhatta käteistä ja jäännös kiinnitystä vastaan, ja jos haluatte purkaa sen vanhan hökkelin ja rakentaa, niin luultavasti Lyte kyllä myöntää teille rakennuslainan hyvillä, edullisilla ehdoilla. Peijakas, mies, me olisimme iloisia, jos voisimme tehdä teille palveluksen. Me emme harrasta ulkomaalaisia maustetrusteja enempää kuin te. Mutta eihän ole järjellistä odottaa, että uhraisimme yksitoistatuhatta tai enemmän vain naapurisovun vuoksi, vai _pitäisikö_ teidän mielestänne? Mitä sanotte, Lyte? Suostutteko tinkimään?» Lämpimästi pitämällä Purdyn puolta sai Babbitt hyväntahtoisen mr. Lyten alentamaan hinnan yhteenkolmattatuhanteen dollariin. Otollisella hetkellä otti hän esiin eräästä laatikosta kontrahdin, jonka hän oli antanut miss McGounin nakuttaa koneella valmiiksi, ja pisti sen Purdyn käteen. Hän pudisti avuliaasti täytekynäänsä ollakseen varma, että se piirsi, ojensi sen Purdylle ja katsoi hyväksyvästi, kun tämä allekirjoitti. Työ, jolla oli yleistä merkitystä, oli valmistumassa. Lyte oli voittanut yli yhdeksäntuhatta dollaria, Babbitt oli voittanut neljäsataaviisikymmentä dollaria välityspalkkiota. Purdy oli, nykyaikaisen finanssilaitoksen herkän mekanismin avulla, saanut liikehuoneiston, ja ennen pitkää saisivat Lintonin onnelliset asukkaat yllin kyllin lihaa hintoihin, jotka olivat vain mitättömän vähän korkeammat kuin keskikaupungilla. Se oli ollut miehekäs kamppailu, mutta jälkeenpäin tunsi Babbitt mielensä masentuneeksi. Tämä oli ainoa todella hauska taistelu, jonka hän oli alunpitäen suunnitellut. Nyt ei hänellä lähitulevaisuudessa ollut edessä muuta kuin pikkupoimintoja, vuokrien arviointien, kiinnitysten pikkupoimintaa. Hän mutisi: »Inhoittaa ajatella, että se vanha saituri Lyte pistää taskuunsa melkein koko voiton, vaikka minä tein kaiken työn. Ja — — — Mitä muuta minun olikaan tänään tehtävä? Tekisi mieleni ottaa kunnollinen loma. Tehdä automatka. Jotakin.» Hän hypähti pystyyn jälleen vilkastuneena ajatellessaan lunchia, josta hän oli sopinut Paul Rieslingin kanssa. VIIDES LUKU. 1. Babbittin tekemät valmistelut, jotta hän voisi jättää konttorin omiin hoteisiinsa puolitoistatuntisen lunch-loman ajaksi, olivat hiukkasta vähäisemmät kuin yleisen Euroopansodan suunnittelut. Hän sanoi ärtyisästi miss McGounille: »Milloin te olette lunchilla? Jaha, katsokaa, että miss Bannigan on sillä välin sisällä. Sanokaa hänelle, että jos Wiedenfeldt soittaa, niin sanokoon sille, että minä jo olen ryhtynyt tekemään kauppakirjaa. Niin tosiaankin — muistuttakaa minua huomenna, että annan Pennimanin tehdä sen. Ja sitten, jos joku tulee kysymään halpaa taloa, niin muistakaa, että meidän täytyy tyrkyttää jollekin se paikka siellä Bangor Roadin varrella. Jos on jotakin asiaa, niin minä olen Atleettikerhossa. Ja sitten — — —? ja sitten — — — Minä tulen takaisin kello kaksi.» Hän pyyhki sikarintuhkaa pois liivistään. Sijoitti erään vaikeastivastattavan kirjeen ylimmäksi keskeneräisten töiden kasaan, jotta olisi pakko ryhtyä siihen iltapäivällä. (Kolmena päivänä perätysten hän oli nyt ennen lunchia pannut saman vastaamattoman kirjeen keskeneräisten töiden kasaan.) Hän kyhäsi eräälle keltaiselle tapettimallinpalaselle muistiinpanon: »V. talojen ovet», mikä antoi hänelle mieluisan tunteen, ikäänkuin hän jo olisi toimittanut kyseenalaiset vuokratalojen ovet. Hän huomasi polttavansa taas uutta sikaria. Hän heitti sen pois murahtaen: »Saakeli, minä luulin sinun lopettaneen sen peevelin polttelemisen!» Hän pisti sankarillisesti sikarilaatikon taas kirjekaappiin, lukitsi sen, pani avaimen vielä hankalampaan paikkaan ja mutisi vihaisena: »Minun pitäisi tosiaan hoitaa itseäni. Ja minä tarvitsen enemmän liikuntoa — minä kävelen tästedes jalkaisin kerhoon joka päivä — sen teen — jokaikinen päivä — se alinomainen autolla-ajo saa olla lopussa.» Päätös sai hänet tuntemaan itsensä malli-ihmiseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin totesi, että tänään sentään oli liian myöhäistä mennä jalan. Biilin käyntiinpano ja livauttelu liikenteeseen vei hiukan enemmän aikaa kuin puolineljättä kadunväliä pitkän tien jalankulkeminen olisi vaatinut. Ajaessaan hän katseli rakennuksia tuttavallisen myötätuntoisesti. Vieras, joka äkkiä olisi joutunut Zenithin liikekeskustaan, ei olisi voinut sanoa, oliko hän jossakin Oregonin vai Georgian, Ohion vai Mainen, Oklahoman vai Manitoban kaupungissa. Mutta Babbittista oli joka tuumanala luonteenomainen ja mielenkiintoisa. Kuten aina totesi hän, että California Liiketalo vastapäätä katua oli kolmea kerrosta matalampi ja siis kolmea kerrosta vähemmän kaunis kuin Reeves Liiketalo. Kuten aina kulkiessaan Kengänkiilloitussalonki Partenonin, yksikerroksisen puodin ohi, joka valtavan California Liiketalon mahtavan graniitti- ja tiilimassan rinnalla oli kuin uimahuone kallion kainalossa, huomasi hän: »Peijakas, minunhan olisi pitänyt antaa kiilloittaa kenkäni tänään! Sen minä aina unohdan.» Simplexin konttorikalusteliikkeen, the National Cash Register asioimiston edustalla hän kaipasi diktafonia ja kirjoituskonetta, johon on yhdistetty laskukone, niinkuin runoilija kaipaa nelitaitteisia kirjoja tai lääkäri radiumia. Nobbyn Herrainvaatetusliikkeen kohdalla hän laski vasemman kätensä irti ohjaustangosta koskettaakseen kaulaliinaansa ja ajatteli ääneen itsestään niinkuin ainakin miehestä, joka ostaa kalliita kaulaliinoja »ja voi maksaa ne käteisellä, peijakas vieköön»; ja Yhdistyneitten Sikarikauppojen kultaa ja purppuraa hohtavan myymälän kohdalla hän ajatteli: »Onkohan minulla tarpeeksi sikareja — idiootti — minähän ihan unohdan — minunhan on vähennettävä liikanaista polttamista.» Hän vilkaisi pankkiinsa, The Miners' and Drovers' National, ja ajatteli, kuinka viisas ja vakavarainen hän oli sijoittaessaan rahansa niin marmorihohtoiseen laitokseen. Hänen suuri hetkensä tuli liikennetungoksessa, kun hänen oli pysähdyttävä korkean Toisen Kansallistornin kulmassa. Hänen automobiilinsa oli neljän muun auton välissä teräsrintamassa, joka seisoi levottomana kuin ratsuväki sillä välin kuin poikkikadun liikenne, limousinejä ja suuria kuormavaunuja ja nenäkkäitä moottoripyöriä, porhalsi ohi; vastapäisessä kulmassa jyrisivät pneumaattiset niittausvasarat rakenteella olevan talon kimmeltävässä kehässä; ja keskellä tätä vilinää vilahtivat äkkiä tutut kasvot ja eräs kerhokumppani huusi: »Terve, George!» Babbitt nyökkäsi toverillisesti vastaan ja liukui edelleen liikenteen mukana, kun poliisikonstaapeli nosti kättään. Hän huomasi, kuinka nopeasti hän jälleen sai autonsa käyntiin. Hän tunsi itsensä eteväksi ja mahtavaksi niinkuin kiiltävä terässukkula, joka kiitää suuressa koneessa. Kuten aina sivuutti hän katsahtamatta kaksi seuraavaa korttelia, joita ei vielä ollut kitketty pois vuoden 1885 likaisesta ja törkyisestä Zenithistä. Ajaessaan ohi viidentoista-sentinbasaarin, Dakotan yömajan, Concordia-hallin, jossa oli halpoja täyshoitolaishuoneita ja ennustajien ja magnetisoijien asumuksia, hän ajatteli, paljonko hän ansaitsi, kerskui hiukan ja oli hiukan levoton ja teki vanhoja, tuttuja laskelmiansa: »Neljäsataaviisikymmentä taalaa Lyten-jutusta tänä aamuna. Mutta siitä on vähennettävä verot. Annas olla: minun pitäisi voida saada kokoon puhdasta tuloa tänä vuonna kahdeksantuhatta, säästää siitä tuhatviisisataa — ei, se ei käy, jos rakennan autotallin, — — Annas olla: kuusisataaneljäkymmentä säästössä viime kuulta, ja kaksitoista kertaa kuusisataaneljäkymmentä on — on — annas olla: kuusi kertaa kaksitoista on seitsemäntuhatta kaksisataa ja — no, peijakas, joka tapauksessa on minun saatava kahdeksantuhatta — se ei ole hullumpaa; harvasta pesee niitä poikia, joilla on kahdeksantuhatta dollaria vuodessa — hyviä, heliseviä, oikeita dollareita — lyönpä vetoa, että koko U.S.A:n väestössä ei ole enempää kuin viisi prosenttia, joka ansaitsee enemmän kuin minun rakas Georgeni, ei totisesti olekaan! Minä olen siis kasan huippupuolella! Mutta — niin kuin menot perhe, joka tuhlaa bensiiniä ja aina käy puettuna kuin miljonäärinväki, ja ne kahdeksankymmentä, jotka joka kuukausi on lähetettävä mammalle — — Ja kaikki nuo pikakirjurit ja asiamiehet, jotka nylkevät minulta joka sentin, minkä suinkin voivat — — —» Seuraus tästä tieteellisestä finanssilaskelmasta oli, että hän tunsi itsensä samalla kertaa riemuisan rikkaaksi ja huolestuttavan köyhäksi. Kesken näitä mietelmiänsä hän pysäytti biilin, meni pieneen sanomalehti- ja sekatavarakauppaan ja osti sen sähkölle sovitetun sikarinsytyttäjän, jota hän jo viikon päivät oli himoinnut. Hän koetti vaientaa omaatuntoansa olemalla kiirehtivä ja meluisa ja hoilaamalla myyjälle: »Tämähän maksaa hintansa pian tulitikuissa, eikö niin?» Se oli siro esine, nikkelöity, hopeanhohtoisella helalla varustettu putki, joka oli kiinnitettävä auton ohjauslautaan. Se ei ollut ainoastaan, niinkuin tiskillä oleva selostus julisti, »elegantti hienous, joka tekee gentlemannin biilin lopullisesti täydelliseksi», vaan sitäpaitsi arvaamaton ajansäästäjä. Sillä, ettei tarvinnut pysähtyä raapaisemaan tulta tikusta, säästäisi helposti kuukaudessa tai kahdessa ainakin kymmenen minuuttia. Ajaessaan edelleen hän katseli sitä. »Helkkarin hauska. Juuri tämmöistä olen kauan halunnut», sanoi hän kaihoisasti. »Juuri tämmöistä tupakkamies tarvitsee.» Silloin muisti hän lopettaneensa tupakanpolton. »Hemmetti!» murisi hän. »No jaa, poltanhan minä sentään silloin tällöin jonkin sikarin. Ja Se on helkkarin mukava muille ihmisille. Ehkä juuri se antaa loppusäväyksen, kun on saatava joku kauppa lukkoon. Ja — — Se näyttää tosiaan aika mukavalta tuossa. Saamarin siro! Tosiaankin kuin eleganssin ja hienostuksen viimeinen voitelu! Minä — — Hornan hovissa, on kai minulla vara hankkia se, kun haluan. Minä en aio olla perheessä ainoa, jolla ei koskaan ole pienintäkään 'ylellisyysesinettä'!» Näin ajoi hän kerhoon, saaliinansa kolmen ja puolen korttelin elämykset. 3 Zenithin Atleettikerho ei ole atleettinen eikä oikeastaan varsinainen kerho, mutta se on Zenith itse kaikessa loistossaan. Sillä on ahkerasti käytetty ja savuinen biljardihuone, sitä edustamassa on pesäpallo- ja jalkapallojoukkueita, ja kymmenes osa jäsenistä koettaa silloin tällöin laihtua uimahallissa ja voimistelusalissa. Mutta useimmat sen kolmestatuhannesta jäsenestä käyttävät sitä kahvilana, jossa he syövät lunchin, pelaavat korttia, kertovat juttuja, tapaavat asiakkaita ja tarjoavat maaseutututtavilleen päivällistä. Se on kaupungin suurin kerho, ja sen pää vihollinen on vanhoillinen Union-kerho, jota kaikki Atleettikerhon oikeauskoiset jäsenet sanovat »inhoittavaksi, ylpeäksi, ikäväksi, kalliiksi vanhaksi koloksi — jossa ei ollut yhtään Tosi Toveria — minä en menisi sinne, vaikka maksettaisiin.» Tilasto osoittaa, ettei yksikään Atleettikerhon jäsen ole koskaan kieltäytynyt suostumasta Union-kerhon jäseneksi valittaessa; Atleettikerhoon valituista luopuu seitsemänseitsemättä prosenttia, ja lisäksi saattaa kuulla heidän lausuvan Unionin unisessa pyhäkössä vetelehtiessään: »Atleettikerho olisi kyllä hyvä hotelli, jos se ei olisi auki kenelle tahansa.» Atleettikerhon talo oli yhdeksänkerroksinen, tulenkestävistä tiilistä, ylhäällä lasikattoinen kattopuutarha ja alhaalla valtavilla kalkkikivipilareilla koristettu sisäänkäytävä. Eteinen, sen paksut Caen-kivipylväät, suippokaariholvit ja ruskeankiiltävä lasipermanto, joka on kuin hyvinpaistettu vehnäleipä, on puolittain kuin tuomiokirkko, puolittain kuin olutkellari. Jäsenet syöksyvät eteiseen ikäänkuin olisivat jotakin ostamassa eikä olisi aikaa. Babbitt tuli sisään sillä tavalla ja hoilasi sikarikojun edessä seisovalle ryhmälle: »Terve, pojat! Terve! Helkkarin kaunis päivä!» Nämä luikkasivat hilpeästi takaisin — Vergil Gunch, hiilikauppias, Sidney Finkelstein, Parcher & Steinin kauppahuoneen naispukuosaston ostostentekijä, ja professori Joseph K. Pumphrey, Ritewayn Kauppakorkeakoulun omistaja ja Julkisen Esiintymisen, Kauppaenglannin ja Kauppajuridiikan opettaja. Vaikka Babbitt ihaili oppinutta ja piti arvossa Sidney Finkelsteiniä senvuoksi, että tämä oli »helkkarin ovela ostaja ja avokätinen ja hauska», niin Vergil Gunchiin hän kuitenkin oli heistä eniten innostunut. Mr. Gunch oli puheenjohtaja Propagandakerhossa, jossa oli lunchkokous kerta viikossa. Se oli haaraosastona kansallisessa järjestössä, joka edisti terveitä liikeperiaatteita ja yhteishenkeä Oikeamielisten Liikemiesten keskuudessa. Hän oli sitäpaitsi korkean asteen ritari Hirvien Veljeskunnassa, ja huhuttiinpa, että hänet ensi vaaleissa valittaisiin sen Suurmestariksi. Hän oli hauska mies, joka oli hanakka pitämään puheita ja olemaan mukana taiteilijamaailmassa. Hän kävi vieraisilla kuuluisain näyttelijäin ja laulunäytelmätaiteilijain luona, kun näitä tuli kaupunkiin, tarjosi heille sikareja, sinutteli heitä ja onnistui joskus saamaan heitä mukaansa Propagandakerhon luncheihin »antamaan pojille vapaanäytäntöjä». Hän oli kookas, lyhyttukkainen mies ja osasi uusimmat jutut, mutta piti poker-pelissä kortit tiiviisti poveaan vasten. Hänen kutsuissaan Babbitt oli imenyt sitä myrkkyä, joka aiheutti hänen tämänpäiväisen hermostuneisuutensa. Gunch huusi: »Kuinka sinä voit, vanha bolsevikki? Miltä tuntuu näin toisena päivänä?» »Oi, ystäväni! Suurenmoinen pohmelo! Sinä pidit oikein kunnon pidot, Verg! Mutta toivottavasti et ole unohtanut, että minä se sittenkin lopulta korjasin viimeisen panoksen!» Babbitt ulvoi. (Hän oli kolmen jalan päässä Gunchista.) »Mainiota! Mutta saat nähdä, mitä ensi kerralla sinulle tarjoan, Georgie! Sano, näitkö lehdestä, miten Kansaneduskunta New Yorkissa antoi Punaisia näpille?» »Ole vissi siitä. Se oli soma juttu! Ihana ilma tänään.» »On, kerrassaan kevätpäivä, mutta yöt ovat vielä kylmiä.» »Niin ovat, se on tosi. Minun piti ottaa pari peitettä lisäksi viime yönä. Kuule Sid», Babbitt kääntyi Finkelsteinin puoleen, »minun piti kysyä sinulta jotakin. Minä ostin tänään sähkösikarinsytyttäjän autoon, ja — —» »Kas juukelia!» sanoi Finkelstein, ja yksinpä oppinut professori Pumphreykin, paksu harmaapukuinen herra, jolla oli ääni kuin kirkon urut, huomautti: »Se on hieno esine. Sikarinsytyttäjä antaa tyylin koko kojelaudalle.» »Niin tekee. Minä päätin vihdoinkin ostaa semmoisen itselleni. Minä sain parhaan, mitä on olemassa, vakuutti myyjä. Maksoin siitä viisi kolikkoa. Sitä minä vain, että mahtoiko se nylkeä. Mitä niistä otetaan sinun kaupassasi, Sid?» Finkelstein vakuutti, että viisi dollaria ei ole liikaa todella ensiluokkaisesta sytyttäjästä, joka oli hyvin nikkelöity ja hyvällä johdolla varustettu. »Minä sanon aina — ja uskokaa minua, minä perustan sen sangen laajaan liikemieskokemukseen — paras on ajan mittaan halvin. Tietenkin, jos tahtoo olla juutalainen, voi saada halpaa rojua, mutta _ajan mittaan_ tulee halvimmaksi — — paras, minkä ikinä voi löytää! Niinkuin esim. ihan äskettäin: minä ostin uuden yläosan vanhaan hyrrääni ja yhtä ja toista sisustukseenkin ja maksoin satakuusikolmatta ja viisikymmentä, ja tietenkin huutelivat ihmiset minulle korvaan, että olin maksanut ihan liikaa — Herra Jumala, jos isä ja äiti — ne asuvat pienessä kyläpahasessa siellä pohjoisessa ja heidän on mahdotonta saada päähänsä, miten kaupunkilaisen aivot toimivat, ja ovat tietenkin juutalaisia — jos he kuulisivat, että Sid on hävittänyt satakuusikolmatta taalaa, niin he kuolisivat siihen paikkaan! Mutta, George, minä en usko, että minua on puijattu sentilläkään. Kone näyttää ihka uudelta — ei se muuten mikään ikäloppu olekaan; sehän ei ole ollut minulla vielä kolmea vuotta, mutta minä pidän sitä kovilla; sunnuntaisin ajan aina vähintään satakahdeksankymmentä kilometriä, ja ja —. Ei, en tosiaan usko, että sinua on vedetty nenästä, George. _Ajan mittaan_ on paras, sen saattaa sanoa, tietystikin halvin.» »Niinkuin se onkin», sanoi Vergil Gunch. »Se on selvä kuin pläkki. Jos miehen täytyy elää voimaperäistä elämää, niinkuin täällä Zenithissä — mikä kiire ja jännitys meillä Propagaattoreilla ja kaikilla täällä Z.A.K:ssa alati onkaan — niin täytyy hänen yksinkertaisesti säästää hermojansa hankkimalla itselleen paras parhaista.» Babbitt nyökkäsi joka viidennen sanan kohdalla tälle mahtavalle julistukselle, ja Gunchin tunnettuun humoristiseen tyyliin lausutusta loppuponnesta hän haltioitui: »Mutta sittenkään, George, en oikein tiedä, onko sinulla varaa siihen. Minä olen kuullut, että viranomaiset ovat alkaneet katsoa kierosti sinun liikettäsi sen jälkeen kun varastit Eathorne Parkin nurkan ja möit sen.» »Oho, onpas sinulla huijausjuttuja, Verg. Mutta kun kerran huijauksesta on puhe, niin kuinka sen jutun laita oikein on, kun kerrotaan, että sinä varastit mustat marmoriportaat Postikonttorin edestä ja myit ne ensiluokan kivihiilinä?» Hilpeänä koputti Babbitt Gunchia selkään ja taputti käsivarrelle. »Jaa, kyllä se tosi on, mutta sen minä tahtoisin tietää, kuka se kiinteistöhuijari oli, joka sitten osti ne hiilet vuokratalojensa lämmitystä varten.» »Siitäs sait, että vaikenit, George!» sanoi Finkelstein. »Mutta minä kerron teille, pojat, mitä todellakin olen kuullut: Babbittin muija meni Parcherin Herrainvaatetusliikkeeseen ostamaan hänelle kauluksia, ja ennenkuin rouva ehtii mainita miehensä kauluksen numeroa, antaa myyjä hänelle käteen kolmentoista numeron kauluksia. 'Mistä Te tiedätte numeron?' ihmettelee mrs. Babbitt, ja myyjä sanoo: 'Miehillä, joiden vaimot ostavat heille kaulukset, on aina numero kolmetoista.' Mitäs sanotte siihen? Ei ole paha, mitä? Mitäs siitä sanotte, häh? Sinä olet tainnut saada jo melkein tarpeeksi, George!» »Minä — minä —» Babbitt etsi herttaista solvausta vastaukseksi. Hän keskeytti tuijottaen ovelle. Paul Riesling astui juuri sisään. »Minä tulen takaisin sitten, pojat», huusi Babbitt ja riensi eteisen yli. Hän ei ollut tällä hetkellä makuukomeron nyrpeä lapsi, aamiaispöydän kotityranni, Lyte-Burdy-neuvottelun ovela välittäjä tai Atleettikerhon meluisa Toveri, Leikinlaskija ja Kunnonmies. Hän oli Paul Rieslingin vanhempi veli, hanakka häntä puolustamaan, ihaillen häntä ylpein ja arvostelemattomin rakkauden tuntein, joka oli naisrakkautta suurempi. Paul ja hän pudistivat juhlallisesti kättä; he hymyilivät niin häveliäästi kuin olisivat olleet erossa kolme vuotta eikä kolmea päivää — ja sanoivat: »Kuinka voit, vanha hevoshuijari?» »Hyvin, kiitos. Entäs itse, äijänkäppänä?» »Mainiosti, senkin töppönen.» Näin vakuutettuna heidän keskinäisestä syvästä rakkaudestaan röhki Babbitt: »Olet sinäkin sitten koko kehveli! Kymmenen minuuttia liian myöhään!» Riesling katkaisi: »Älä rähise. Kiitä onneasi, että kerran saat syödä gentlemannin seurassa!» He irvistivät ja menivät pesuhuoneeseen, missä pitkä rivi herroja seisoi kumarassa valtaiseen marmorilevyyn sijoitettujen pesuvatien ääressä ikäänkuin kumartuneina uskonnolliseen palvomiseen oman kuvansa eteen, joka näkyi paksusta peilistä. Vankkoja, tyytyväisiä, isäntämäisiä ääniä kajahteli marmoriseinistä, kimmahti takaisin harmaansinireunaisen katon maidonvalkoisista levyistä, kun kaupungin hallitsijat, vakuutus- ja oikeus- ja lannoitusaine- ja autorengaskuninkaat säätivät lakeja Zenithille, julistivat, että päivä oli lämmin — todella, kieltämättä kevätpäivä, että palkat olivat liian korkeat ja kiinnityskorot liian alhaiset, että Babe Ruth, etevä pesäpallonpelaaja, oli hieno mies ja että »ne kaksi Climax-teatterin tämänviikkoista hullua tosiaan ovat 'jännä'-numeroita.» Mutta Babbitt, jonka ääni tavallisesti oli varmin ja isäntämäisin kaikista, oli hiljaa. Solakan, tumman, pidättyväisen Paul Rieslingin läsnäollessa hän oli ujo ja halusi esiintyä tyynesti ja vakaasti ja hienosti. Atleettikerhon eteishuone oli goottilaista tyyliä, pesuhuone Rooman keisarityyliä, seurusteluhuone Espanjan 1500-tyyliä ja lukuhuone oli kiinalaista Chippendale-tyyliä, mutta kerhon helmi oli ruokasali, Zenithin muodikkaimman arkkitehdin, Ferdinand Reitmanin mestariteos. Se oli muhkea, siinä oli korkeat seinäviilut, lyijypuitteiset ikkunat Tudor-tyyliin, ulkonemia, hiukan soinnuton soittoparveke ja gobeliineja, joiden arveltiin esittävän Magna Chartan vahvistamista. Näkyvissä olevat katonliesat oli käsinvuoltu Jake Offuttin kuomitehtaissa, saranat olivat käsintaottua rautaa, laudoitus oli koristettu käsintehdyillä puunupeilla, ja toisessa päässä huonetta oli avoin, räppänällä ja heraldisilla ornamenteilla varustettu liesi, jonka kerhon prospekti selitti ei ainoastaan suuremmaksi kaikkia Euroopan linnojen liesiä, vaan myös verrattoman paljon tieteellisemmällä vetolaitteella varustetuksi. Se oli myöskin paljon puhtaampi, siinä kun ei ollut ikinä vielä ollut tulta. Puolet pöydistä olivat pitkiä yhteispöytiä, joiden ääreen mahtui kaksi- tai kolmekymmentä henkeä. Babbitt istui tavallisesti lähellä ovea yhdessä oman ryhmänsä kanssa, johon kuuluivat Gunch, Finkelstein, professori Rumphrey, Howard Littlefield, hänen naapurinsa, T. Cholmondeley Frink, runoilija ja ilmoitusagentti, ja Orville Jones, jonka pesulaitos oli monessa suhteessa Zenithin paras. He muodostivat kerhon kerhossa ja nimittivät itseään leikillä »Grobiaaneiksi». Kun hän nyt kulki heidän pöytänsä ohi, tervehtivät Grobiaanit häntä: »Hei, istu pöytään! Vai oletteko sinä ja Paul liika hienoja syömään köyhien kanssa? Pelkäätkö, että joku maksattaa sinulla limonaadipullon, George? Nämä teikarit näyttävät yrittävän eriseuraisiksi.» Hän ärhenteli: »Ole vissi siitä! Meillä ei ole varaa pilata mainettamme näyttäytymällä mokomien kitupiikkien seurassa!» ja vei Paulin erään pienen pöydän ääreen soittoparvekkeen alle. Hän tunsi itsensä syylliseksi. Zenithin Atleettikerhossa pidettiin erikseenvetäytymistä erittäin epähienona. Mutta hän tahtoi saada rauhassa nauttia Paulin seurasta. Aamulla hän oli suosittanut kevyempiä luncheja, ja nyt hän tilasi vain lampaankyljystä, retiisejä, herneitä, omenapaistosta, juustoa, kahvia, ja lisäsi, kuten teki joka päivä: »Ja — niin — joo, saanko vielä annoksen rasvaperunoita.» Kun kyljys tuli, pani hän siihen runsaasti suolaa ja pippuria. Hän suolasi ja pippuroi lihan aina vahvasti, ennenkuin uskalsi sitä maistaa. Paul ja hän pohtivat kevätpäivän kevätlämpöä, sähkösikarinsytyttäjän etuja ja kansaneduskunnan menettelyä. Vasta kun Babbitt oli ylen kylläinen ja alakuloinen rasvaisesta lampaanlihasta, puhkesi hän puhumaan: »Minä tein sievoisen pikkukaupan Lyten kanssa tänä aamuna; se tuotti minulle viisisataa kovaa lakkariini. Aika hauskaa — aika hauskaa! Ja kuitenkin — — En tiedä, mikä minun on tänään. Joko se on kevätkuumeen puuska tai sitten olin eilen liian kauan Verg Gunchin luona tai on se sitten talven aherruksen maininkia, mutta olen ollut jollakin tavoin alakärsänä koko päivän. Tietysti en olisi siitä puhunut tuon Grobiaanipöydän pojille, mutta sinulle — — Tunnetko sinä milloinkaan sellaista, Paul? Olenhan minä oikeastaan tehnyt kaikki, mitä tuleekin: pitänyt huolta perheestäni ja hankkinut itselleni siistin talon ja kuusisilinterisen auton ja saanut pystyyn koko sievoisen liikkeen, eikä minulla oikeastaan ole huonoja tapojakaan, paitsi tupakointia — ja senkin minä olen oikeastaan jo jättänyt. Ja minä kuulun kirkkoon ja pelaan riittävän usein golfia pysyäkseni kunnollisessa ajolihassa ja seurustelen vain kunniallisten, säädyllisten ihmisten kanssa. Enkä kuitenkaan kaikesta tästä huolimatta saata sanoa olevani erikoisen tyytyväinen.» Tämä lausuttiin hitaasti ja laahustaen, ja puhetta keskeyttivät huudot naapuripöydistä, mekaaninen kurtiisi tarjoilijattaren kanssa ja äänekkäät röhähtelyt sitä mukaa kuin kahvi täytti hänet raukeuden ja pahoinvoinnin tunteella. Hän tunsi mielessään anteeksipyyntöjä ja epäröintiä, ja vasta Paul ohuella äänellään puhkaisi sumun: »Herra Jumala, George, et suinkaan sinä luule, että minulle on mikään uutuus havaita, ettei meille koidu suurtakaan saalista kaikesta huitomisestamme, jonka luulemme olevan niin menestyksellistä? Sinä näytät siltä kuin pelkäisit minun syyttävän sinua kapinallisuudesta. Tiedäthän sinä, mitä minun oma elämäni on ollut.» »Tiedän, poikaparka.» »Minun olisi pitänyt olla viuluniekka, ja minä olen kattohuovan kaupustelija! Ja Zilla — — — Eihän se ruikuttamisesta parane, mutta sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, kuinka innostuttava hän on puolisona... Tyypillinen esimerkki eilen illalla. Me menimme bioon. Eteisessä oli suuri jono, ja me seisoimme viimeisinä. Hän alkoi tungeksia suoraan joukon läpi tavallisella 'Herra, kuinka te uskallatte'-tavallaan Totisesti, joskus kun katson häntä ja näen, kuinka maalattu hän alati on ja hajuvesillä hölvätty ja miten hän tahtoo rimpuilla ja yhtämittaa höpöttää: 'Minä olen daami, uskokaa se, idiootit' — niin tekisi mieleni tappaa hänet! No, hän jatkaa tunkeutumistaan eteenpäin, ja perässä minä, joka tunsin itseni noloksi ja häpesin, kunnes oli tultu melkein samettiköyden luo. Mutta siinä seisoi pieni ipana mieheksi -— joka oli seissyt odottamassa ainakin puolituntia — minä melkein ihailin sitä jässiä — ja hän kääntyy Zillan puoleen ja sanoo ihan kohteliaasti: 'Minkävuoksi yritätte kyhnäytyä minun ohitseni?' Mutta hän vain — jesta, kuinka minua hävetti — hän vain sähähtää miehelle: 'Te ette ole gentlemanni!' Ja sekoittaa minut juttuun ja kirkuu: 'Paul, tuo henkilö loukkasi minua!' ja se miehen ipana valmistautui tappelemaan. — Minä en ollut heitä kuulevinani. — Mukamasti — ikäänkuin muka ei kuulisi höyrykattilatehdasta! — koetin katsella muualle — minä voin sanoa sinulle tarkalleen, minkänäköinen mikin levy on sen eteisen katossa; eräässäkin oli ruskeita täpliä kuin pirun naamassa — ja koko ajan tekivät ihmiset — seistiin yhteenpakattuina kuin sillit — huomautuksia meistä, ja Zilla yhä vain puhui siitä miehen ipanasta, ärhenteli ja kirkui, että semmoista väkeä ei pitäisi päästää sisälle paikkaan, joka muka on 'daameille ja gentlemanneille', ja 'Paul, ole hyvä, mene hakemaan johtajaa, että saan tehdä valituksen tämän retkaleen käytöksestä' ja — — — Huh! Arvaat sen, olinko iloinen, kun vihdoin päästiin sisään ja sain piiloutua pimeään! — Kun on neljäkolmatta vuotta kokenut semmoista, niin et kai odota, että kaatuisin nurin ja saisin kohtauksen, kun sinä viittaat siihen mahdollisuuteen, että tämä kunniallinen, säädyllinen, moraalinen olo ei ole ihan täysin kaikkea sitä, miksi sitä on huudettu, vai mitä? Minä en edes voi puhua siitä muuten kuin sinun kanssasi, sillä kaikki muut luulisivat, että olen kateellinen. Ehkäpä olenkin. En välitä siitä enää... Herra Jumala, sinä sen sijaan olet saanut kuulla sitä enemmän ruikutustani aikojen kuluessa, Georgie!» »Eikö mitä, Paul, sinä et tosiaankaan ole oikeastaan koskaan ruikuttanut. Joskus — — — Minä kerskun aina Myralle ja tenavoille, miten ihmeen etevä välittäjä olen, mutta joskus hiipii mieleeni sentään ajatus, että kenties en kuitenkaan ole sellainen Pierpont Morgan kuin minä esiinnyn. Mutta jos millään voin auttaa sinun mielesi virkistämistä, vanha Paukki, niin arvelen, että ehkä Pyhä Ritari laskee minut sisälle yhtä kaikki.» »Joo, sinä olet suuri suunsoittaja, Georgie, senkin kanalja, mutta sinä olet tosiaan auttanut minua pysymään pystyssä.» »Mikset sinä ota eroa Zillasta?» »Niin, miksen! Jospa vain voisin! Jospa hän antaisi minulle tilaisuuden! Sinä et voi saada häntä anomaan eroa millään hinnalla, et, etkä luopumaan minusta. George, en tahtoisi olla ylen suuri nauta; ennen, ylioppilasaikana, olisin katsonut, että mies, joka saattaa sanoa semmoista, olisi ammuttava aamun sarastaessa. Mutta suoraan sanoen ihastuisin kuollakseni, jos hän tosiaan rakastuisi johonkin. Toivotonta! Tietysti hän flirttailee kenen kanssa tahansa — sinä tiedät, kuinka hän istuu ja pitää kädestä ja nauraa — sitä naurua — sitä inhoittavaa, metallinkovaa nauruansa — kuinka hän naukuu: 'Te paha mies, pitäkää varanne, taikka saatte suuren mieheni niskaanne!' — ja kuinka mies mittaa minua kiireestä kantapäähän ja ajattelee: 'Mene matkoihisi sinä, ipana, tai saat rokkiisi!' Hän antaa miehen mennä juuri niin pitkälle, että asia käy jännittäväksi, ja sitten hän alkaa näytellä loukattua viattomuutta ja nauttii sanomattomasti nuhdellessaan: 'Minä en koskaan olisi uskonut, että olitte _sen_ laatuinen ihminen!' Romaaneissa puhutaan _demivierge'istä. — »_ »_Mistä_?» »— mutta nuo viisaat, kovat, kureliiviset, vanhat Zillan-tyyppiset naidut naiset ovat pahempia kuin yksikään polkkatukkainen tytönheilakka, joka rohkeasti lähtee tähän myrskyiseen elämään — hiilihanko piilossa selän takana! Mutta, peijakas, sinähän tiedät, mitä Zilla on. Kuinka hän näykkii — näykkii — näykkii. Kuinka hänen pitää saada kaikki, mitä ikinä voin hänelle ostaa, ja paljon muuta, mitä en voi, ja kuinka päättömän järjetön hän on, ja kun suutun ja koetan sanoa totuuden, niin näyttelee hän Täydellistä Daamia niin hyvin, että minäkin petyn ja sotkeennun kokonaan peräytyviin selityksiini. 'Miksi sinä sitten sanoit niin' ja 'Enhän minä sitä tarkoittanut'. Usko pois, George: sinä tiedät, että minä olen sangen vaatimaton — ainakin mitä ruokaan tulee. Totta on, että sinä olet aina nuhdellut minua — minä tosiaankin pidän kunnollisista sikareista — en tuosta Flor de Cabagos-lajista, jota sinä poltat — —» »Älä, kuule! Se on hintaansa hyvä, kaksi viidelläkolmatta sentillä. Niin, Paul, minähän jo sanoin sinulle, että minä käytännöllisesti katsoen oikeastaan jo olen lopettanut tupakoimisen — — —» »Sinä, vai Mutta kuules, ellen saa sitä lajia, mistä pidän, niin voin hyvin olla ilman. Minä en välitä, vaikka päivällisiksi on palanutta paistia, säilykepersikoita ja vanha leivos virkistävänä jälkiruokana, mutta minun on sula mahdottomuus osoittaa osanottavaisuutta Zillaa kohtaan senvuoksi, että hänen hurja kiivautensa on karkoittanut piian talosta ja hän itse on niin touhuissaan istunut koko aamupäivän tahraisessa aamupuvussa lukemassa jostakin urhoollisesta, miehuullisesta Villin Lännensankarista, ettei hänellä ole ollut aikaa kajota ruokaan. Sinä puhut aina 'moraalista' — sinä tarkoitat sillä arvatakseni monogamiaa. Sinä olet ollut 'Vuosisatojen Kallio' minulle, se on tosi, mutta olet pohjaltasi sittenkin narri. Sinä — —» »Mistä sinä sen 'narrin' sait, ukkeli? Kuulepas — —» »— — tahdot näyttää vakavalta ja opettaa maailmalle että 'jokaisen vastuunalaisen liikemiehen velvollisuus on viettää ankaran moraalista elämää esikuvaksi yhteiskunnalle'! Sinä olet tosiaan niin innokas, mitä moraaliin tulee, George-poika, etten halua ajatellakaan, kuinka epämoraalinen sinä mahdat olla pohjaltasi. No niin, puhu sinä — — —» »Kuule, sylkäise välillä! Mitä on — —» »— — puhu sinä vain niin paljon kuin ikinä haluat, poikapaha, mutta usko minua, ellei minulla olisi ollut sinua ja aina silloin tällöin jotakin iltaa, jolloin soitan viulua Terrill O'Farrellin sellon mukana, ja kolmea tai neljää viehättävää tyttöä, jotka saavat minut unohtamaan sen raa'an ilveen, jota sanotaan 'säädylliseksi elämäksi', niin olisin ampunut itseni jo vuosia sitten. »Jaa, liike! Kattoliike! Navetankattoja! No niin, en tarkoita, ettei minulla olisi ollut jonkinverran huvia Pelistä; suoriutua ammattiyhdistyksistä ja nähdä suurien shekkien saapuvan ja liikkeen kasvavan. Mutta mitä se hyödyttää? Näes, minun tehtäväni ei ole kattamisainesten myynti — etupäässä koetan vain estää kilpailijoitani myymästä kattopeitettä. Samoin on sinunkin laitasi. Meidän koko työmme on siinä, että koetamme lyödä toisiamme kuoliaaksi ja annamme yleisön siitä maksaa!» »Kuule nyt vähän välillä, Paul! Sinähän saarnaat melkein sosialismia.» »No, tietenkään minä en juuri sitä tarkoita — luullakseni. Luonnollisesti — kilpailu — synnyttää parhaan — luontainen valinta — mutta — —. Mutta minä tarkoitan: Ota kaikki nuo pojat, jotka me tunnemme ja joita nyt juuri on täällä kerhossa. He näyttävät täysin tyytyväisiltä kotioloihinsa ja liiketoimintaansa ja tekevät propagandaa Zenithin ja Kauppiasyhdistyksen hyväksi ja pauhaavat, että asukasluku on kohotettava miljoonaan. Minä lyön vetoa, että jos voisit nähdä heidän ajatuksensa, huomaisit, että kolmasosa heistä on koko tyytyväisiä vaimoonsa, lapsiinsa ja konttoriinsa; kolmas osa tuntee itsensä jollakin tavoin levottomaksi, mutta ei tahdo sitä tunnustaa; ja kolmas osa on syvästi onneton ja tietää sen. He inhoavat koko tätä touhuavaa, rauhatonta menoa, he ovat kyllästyneitä vaimoihinsa ja pitävät perheitänsä typeryytenä — ainakin he ovat lopen työlästyneitä neljänkymmenen tai viidenviidettä iässä — ja he inhoavat koko touhua, ja olisivat — — Minkävuoksi sinä luulet niin monta 'käsittämätöntä' itsemurhaa tapahtuvan? Minkävuoksi niin moni Vakaa Kansalainen syöksyy suoraan sotaan? Luuletko sinä, että se on vain patriotismia?» Babbitt pärisi: »Mitä sinä oikein tahdot? Luuletko sinä, että me olemme maailmassa vain senvuoksi, että saisimme vain — niinkuin sanotaan — 'nukkua ruusujen päällä'? Luuletko sinä, että ihminen on luotu vain nauttimaan onnea?» »Miksei? Vaikka en minä tosiaan ole koskaan tavannut ketään, joka olisi tiennyt mitä peijakasta varten ihminen tosiaankin on luotu.» »No niin, mutta sen me tiedämme — eikä vain Raamatusta, vaan sehän lankee luonnostaan — että mies, joka ei tartu kiinni ja tee velvollisuuttaan, vaikka se häntä joskus tympäiseekin, ei ole mitään muuta kuin — niin, hän on suoraan sanoen vetelys. Hulttio kerrassaan! Ja mihin sinä oikein pyrit? Sano suoraan! Jos mies on kyllästynyt vaimoonsa, tarkoitatko sinä tosissasi, että hänellä on oikeus jättää tämä pulaan ja livistää tai vielä ampua itsensä?» »Herra Jumala, en minä tiedä mitä 'oikeuksia' miehellä on! Enkä tiedä mitään parannuskeinoa elämän inhoon. Jos tietäisin, niin olisin ainoa filosofi, joka tuntee elämän lääkkeen. Mutta sen tiedän, että kymmenen kertaa useammalle ihmiselle kuin mitkä sen tunnustavat, on elämä ikävä ja tarpeettoman ikävä; ja minä luulen tosiaan, että jos olisimme aviomiehiä ja joskus sanoisimme sen suoraan, sen sijaan, että olemme kilttejä ja kärsivällisiä ja alistuvaisia kuusikymmentä vuotta ja sitten kilttejä ja kärsivällisiä ja kuolleita loput iankaikkisuutta, niin silloin voisimme mahdollisesti tehdä elämän hiukan viihtyisämmäksi.» He eksyivät mietiskelyjen sokkeloihin. Babbitt tunsi itsensä noloksi ja epävarmaksi. Paul sensijaan oli rohkea, mutta ei ihan varma siitä, missä suhteessa hän oli rohkea. Silloin tällöin yhtyi Babbitt äkkiä johonkin Paulin lausuntoon, joka oli ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä hän oli sanonut velvollisuuden ja kristillisen kärsivällisyyden puolustukseksi, ja joka kerta näin tehdessään hän tunsi omituista, häikäilemätöntä iloa. Hän sanoi vihdoin: »Mutta kuulehan, ystäväni, sinä puhut ummet ja lammet olojen mullistamisesta, mutta et koskaan mullista niitä. Mikset sitä tee?» »Ei sitä tee kukaan. Tottumus on liian voimakas. Mutta — Georgie, minä olen suunnitellut yhtä ainoata pientä kujetta — huihai, älä pelästy, yksivaimoisuuden vanha vartija; se on sangen säädyllistä. Se näyttää olevan päätetty nyt, vai mitä — vaikka Zilla tietysti edelleenkin nuuskii jotakin hienoa ja kallista kesäpaikkaa Atlantic Cityssä tai jossakin sensemmoisessa, missä on säteilevää valoa ja kehvellettyjä cocktaileja ja liuma jazzpoikia, joiden kanssa saa tanssia — mutta Babbittit ja Rieslingit matkustavat lopulta kuitenkin Lake Sunasquamiin, eikö niin? Miksemme sinä ja minä voisi keksiä jotakin tekosyytä — meillä on esim. liiketoimia New Yorkissa — ja matkustaa Maineen neljää, viittä päivää ennen heitä ja vain kuljeksia ympäri itseksemme ja poltella ja noitua ja olla luonnollisia?» »Mainiota! Suurenmoinen aate!» ihaili Babbitt. Neljääntoista vuoteen hän ei ollut lähtenyt lomalle ilman vaimoansa, eikä kumpikaan heistä oikein uskonut saattavansa tehdä niin uhkarohkeata tekoa. Monet Atleettikerhon jäsenet matkustivat maalle ilman vaimojansa, virallisen selityksen mukaan metsästämään ja kalastamaan, kun taas Babbittin ja Paul Rieslingin pyhänä ja muuttumattomana askarteluna oli golf, autoretket ja bridge. Sekä kalamiehille että golfinpelaajille olisi totunnan muutos merkinnyt vakiintuneen säännön rikkomista, joka olisi loukannut kaikkia oikeinajattelevia ja säännöllisiä kansalaisia. Babbitt pauhasi: »Miksemme lyö nyrkkiä pöytään ja sano: »'Me matkustamme edeltä ja sillä hyvä!' Mitäs luvatonta siinä on? Sano yksinkertaisesti Zillalle — — —» »Ei sitä niin vain sanota Zillalle mitään. Veliveikkonen, hän on melkein yhtä suuri moralisti kuin sinä, ja jos minä sanoisin hänelle totuuden, luulisi hän, että me aioimme tavata joitakin naisia New Yorkissa. Ja Myrakin — hän ei tosin näyki koskaan niinkuin Zilla, mutta hän kummastelisi. Ja sanoisi: 'Etkö sinä siis _tahdo,_ että minä tulen mukaasi Maineen? Minä en uneksisikaan semmoisesta, ellet sinä tahdo', ja sinä myöntyisit. Perhana! Heitetään keilaa hetki!» Keilapelin aikana Paul oli vaiti. Kun he astelivat alas kerhon portaita puoli tuntia sen ajan jälkeen, jolloin Babbitt oli lujasti vakuuttanut miss McGounille olevansa jälleen paikalla, huokasi Paul: »Kuulehan, hyvä ystävä; minun ei olisi pitänyt puhua Zillasta niinkuin tein.» »Mitä joutavia, täytyyhän ihmisen joskus purkaa mieltänsä.» »Niin kyllä. Käytettyäni koko aamupäivän säädyllisyyden herjaamiseen olen kuitenkin siksi säädyllinen, että hävettää, kun pelastan henkiriepuni purkamalla suustani surkeita surujani!» »Poju parka, sinun hermostosi on huonossa kunnossa. Minä aion viedä sinut pois täältä. Minä selvitän kyllä sen vyyhdin. Minä löydän tärkeää asiaa New Yorkiin ja tietysti — tarvitsen sinun apuasi rakennuksen katon suhteen. Ja kauppa menee tietysti myttyyn, ja silloin ei meidän auta muu kuin jatkaa matkaa edeltäpäin Maineen. Minä — Paul, jos niiksi tulee, niin en välitä, hyppäätkö sinä aitojen yli vai et. Minä haluan kyllä pysyä Säädyllisten maineessa, mutta jos sinä joskus sattuisit minua tarvitsemaan, niin heitän sen Hornan tuuttiin ja olen sinun puolellasi joka kerta! Ei sen puolesta, ettet sinä ole — en tietenkään tarkoita, että sinä milloinkaan tekisit mitään, joka voisi saattaa hyvän maineen vaaraan, mutta — — — Käsitätkö, mitä tarkoitan? Minä olen kömpelö vanha pokkelo ja minä tarvitsen sinun keveää, siroa otettasi. Me — peijakas, minä en voi seistä tässä lörpöttelemässä koko päivää! Toimeen! Tavataan pian! Terve!» KUUDES LUKU. 1. Hän unohti Paul Rieslingin iltapäivän mieluisissa puuhissa. Käytyään konttorissa, joka tuntui hitaasti kömpineen eteenpäin hänen poissaollessaan, hän saattoi erään muokattavan ostajan katsomaan erästä nelikerroksista taloa Linton-piirissä. Häntä elvytti uuden sikarinsytyttäjän miehessä herättämä ihastus. Kolme kertaa houkutteli sen uutuus häntä käyttämään sitä, ja kolme kertaa hän heitti puoliksipoltetun savukkeen menemään muristen: »Minun _täytyy_ lakata polttamasta niin perhanan paljon!» Heidän perusteellinen keskustelunsa uuden sikaarinsytyttäjän joka yksityiskohdasta johti keskustelun sähkösilitysrautoihin ja -vuoteenlämmittäjiin. Babbitt pyysi anteeksi, että hän oli niin vietävän vanhanaikainen, että vielä käytti lämminvesipussia, ja julisti aikovansa heti johtaa sähköjohdon makuukomeroonsa. Hänessä oli suunnaton romanttinen ihailu kaikkia mekaanisia keksintöjä kohtaan, mutta hänellä oli hyvin vähän tietoa niistä. Ne olivat hänestä totuuden ja kauneuden tunnuskuvia. Jokaisesta uudesta, mutkikkaasta mekanismista — metallisorveista, tasoituskaasuttajista, konekivääreistä, hitsauskojeista — hän opetteli jonkin mielipiteen, joka kuulosti asiantuntevalta, ja käytti sitä alituisesti sen maireisen tunteen vallassa, että hän oli ammattimies ja asianymmärtäjä. Asiakas oli yhtä innostunut, ja he saapuivat hilpeän mielialan vallassa vuokrataloon, alkoivat tarkastaa liuskekattoa ja palo-ovia ja saumattomia permantoja ja ryhtyivät diplomaattiseen temppuiluunsa loukkaantuneen kummastuneina ja valmiina vihdoin suostumaan siihen, mitä jo olivat päättäneet tehdä, mikä kaikki aikanaan oli johtava kaupantekoon. Paluumatkalla nouti Babbitt yhtiömiehensä ja appensa Henry T. Thompsonin tämän keittiötarvetehtaasta, ja he ajoivat läpi eteläisen Zenithin, meluisan, kirjavan, jännittävän kaupunginosan. Täällä näkyi uusia onttotiilisiä tehdasrakennuksia, joissa oli jättiläismäiset tulenkestävät ikkunat, äreitä, vanhoja, tervatäpläisiä tiilirakennuksia, korkealla ilmassa vesisäiliöitä, punaisia kuorma-autoja, jotka näyttivät vetureilta, ja parillakymmenellä vähänkäytetyllä sivuraiteella New Yorkin Central-radalta ja hedelmäpuutarhoista, Great Northern-radalta ja vehnävainioilta, Southern Pacific-radalta ja oranssi-istutuksilta saapuneita pitkämatkaisia tavaravaunuja. He puhuivat Zenithin Valuyhtiön sihteerin kanssa kiintoisasta taiteellisesta suunnitelmasta — Lehmuspuistikon hautuumaalle saatavasta valuaidasta. He ajoivat autoliike Zeecoon ja puhuivat myyntipäällikkö Noël Rylandin kanssa autosta, jonka Thompson oli aikonut ostaa, ja sen hinnan alennuksesta. Babbitt ja Ryland olivat veljiä Propagandakerhossa, eikä kukaan propagaattori katsonut asiain olevan kohdallaan, jos hän osti jotakin toiselta propagaattorilta saamatta alennusta. Mutta Henry Thompson murisi: »Hitto hänestä! Minä en aio hännystellä ja kerjätä alennusta, en keltään.» Tämä oli eräs erilaisuus Thompsonin, vanhanaikaisen, laihan, särmikkään jänkkiliikemiestyypin ja lihavahkon, sileän, puuhakkaan, tarkan ja muutoin täysin uudenaikaisen Babbittin välillä. Aina kun Thompson vähän honottavalla äänellään sanoi: »Pane John Hancockisi [Hancock = nimikirjoitus] tuolle riville», tuotti vanhanaikainen puhetapa Babbittille yhtä suurta huvia kuin konsanaan amerikkalainen aitoenglantilaiselle. Hän katsoi kuuluvansa paljon esteettisempään ja herkkätuntoisempaan polveen kuin Thompson. Hän oli saanut yliopistosivistyksen, hän pelasi golfia, hän poltti usein paperossia sikarin sijasta, ja Chicagoon tullessaan hän tilasi huoneen, johon kuului oma kylpyhuone. »Asia on se», selitti hän Paul Rieslingille, »että noilta vanhoilta härkäpäiltä puuttuu sitä joustavuutta, joka nykyaikana on välttämätön.» Tämä edistys sivistyksessä saattoi mennä liian pitkälle, hoksasi Babbitt. Noël Ryland, Zeecon myyntipäällikkö, oli hienosteleva Princetownin ylioppilas, kun taas Babbitt oli väärentämätöntä standarditavaraa Valtion yliopiston suuresta tavaraliikkeestä. Ryland käytti damaskeja, kirjoitti pitkiä artikkeleita kaupungin asemakaavasta ja seurakuntalaulusta ja, vaikka olikin propagaattori, tiedettiin hänellä usein olleen taskussa pieniä ulkomaisia runokirjasia. Kaikki tämä oli liiallisuutta. Henry Thompson oli ennakkoluuloisuuden ja Noël Ryland kevytmielisyyden huippu, kun taas Babbitt ja hänen ystävänsä olivat näiden äärimmäisyyksien keskivälillä, tukien valtiota, suojellen evankeelisia kirkkoja ja onnellista kotielämää sekä tervettä liiketoimintaa. Tämä oman itsensä oikea arviointi ja Thompsonin auton hinnan alentamista koskeva lupaus mukanaan hän palasi voitokkaana konttoriinsa. Mutta kulkiessaan Reeves Liiketalon käytävän läpi hän huokasi: »Paul-parka! Minun täytyy — — — Hiiteen Noël Ryland! Hornaan Charley McKelvey! Vain senvuoksi, että ansaitsevat enemmän rahaa kuin minä, he luulevat olevansa minua hienompia. Minä en mistään hinnasta maailmassa tahtoisi olla heidän ummehtuneessa Union-kerhossaan. Minä — — — »Jollakin tavoin on minusta tympäisevää palata työhön tänään. Mutta, kaikin mokomin — —» 2. Hän vastasi puhelinsoittoihin, luki iltapäiväpostin, alle kirjoitti aamupäivän kirjeet, puhui erään vuokralaisen kanssa korjauksista, riiteli Stan Graffin kanssa. Nuori Graff, »lentävä», viittaili aina siihen, että hänen palkkiotaan olisi parannettava, ja tänään hän valitti: »Minä katsoisin tosiaankin ansaitsevani ylimääräistä palkkiota, jos saan Heilerin kaupan syntymään. Minä aherran sen kimpussa melkein joka jumalanilta.» Babbitt sanoi usein vaimolleen, että oli parempi »kohdella hellävaroen henkilökuntaansa kuin haukkua ja ärsyttää sitä — henkilökunnasta saa sillä tavoin irti enemmän työtä», mutta tämä kuulumaton arvonannon puute loukkasi häntä, ja hän kääntyi Graffin puoleen: »Kuulkaa nyt, Stan, tehdään tämä asia selväksi. Te olette jostakin saanut päähänne, että te oikeastaan hoidatte koko myynnin. Mistä te olette sen kärpäsen aivokoppaanne saanut? Missä te olisitte, ellei teillä olisi meidän pääomaamme takananne, meidän luetteloamme kiinteistöistä ja kaikista asiakkaista, jotka me etsimme esiin? Teillähän ei ole muuta tehtävää kuin noudattaa meidän antamiamme ohjeita ja päättää kauppa. Portinvartija voisi myydä kiinteistöt, jotka on meillä rekisteröity! Te sanotte olevanne kihloissa erään tytön kanssa, mutta teidän täytyy käyttää enemmän iltojanne ostajien etsintään. No, minkä pirun vuoksi ette sitä tekisi? Mitä te tahdotte tehdä? Istuako nurkassa ja pitää tytön kädestä kiinni? Saatte uskoa, Stan, että jos teidän tytössänne on ryhtiä, niin on hän iloinen tietäessään teidän olevan touhuamassa ja ansaitsemassa rahaa tulevaa kotianne varten sen sijaan että istutte kuhertelemassa. Hulivilillä, joka ryppyilee eikä tahdo tehdä ylityötä, vaan haluaa viettää iltansa lukemalla roskaromaaneja tai istua huokailemassa tyttölapsen vuoksi ja juttelemassa turhia tuhmuuksia hänen kanssaan, ei ole niitä tulevaisuusmahdollisuuksia — ja kaukonäköisyyttä — josta me täällä tarvitsemme. Meille kelpaa vain reipas ja tarmokas mies. Kuinka on asia? Mikä on teidän ihanteenne? Tahdotteko ansaita rahaa ja olla vastuuntuntoinen yhteiskunnan jäsen, vai haluatteko olla tyhjäntoimittaja, jolta puuttuu into ja vauhti?» Graff ei ollut yhtä vastaanottavainen Kaukonäköisyydelle ja Ihanteille kuin tavallista. »Uskokaa pois, että minä haluan ansaita rahaa! Senpä vuoksi juuri pyydän tämän osapalkkion korottamista. Suoraan sanoen, mr. Babbitt, minä en tahdo olla hävytön, mutta Heilerin talo on kerrassaan kamala. Siihen ei tartu kukaan. Permannot ovat perin kurjat ja seinät täynnä halkeamia.» »Sitäpä minä juuri tarkoitan! Ammattiinsa innostunutta asiamiestä kannustavat juuri tämmöiset vaikeat pulmat ponnistamaan parastansa. Muuten, Stan Asianlaita on se: Thompson ja minä olemme ylimääräisten osapalkkioiden vastustajia periaatteellisista syistä. Me pidämme teistä ja tahdomme mielellämme auttaa, että voitte mennä naimisiin, mutta emme voi tehdä vääryyttä toisille, jotka ovat täällä palveluksessa. Jos me rupeamme antamaan teille ylimääräisiä palkkioita, niin ymmärrättehän, että se olisi vääryyttä Rennimania ja Laylockia kohtaan ja loukkaisi heitä? Kohtuus on oikeutta ja puolueellisuus on vääryyttä, eikä semmoista tässä konttorissa harjoiteta! Älkää luulko, Stan, ettei senvuoksi, että sodan aikana oli puute asiamiehistä, nyt, kun työttömiä on joukoittain, moni lahjakas poika olisi iloinen päästessään nauttimaan teidän etujanne, eivätkä he käyttäytyisi ikäänkuin Thompson ja minä olisimme heidän vihollisiansa ja olisi tekemättä työtä ilman ylimääräistä palkkiota. Mitä arvelette siitä, häh? Mitä arvelette häh? Mitä arvelette siitä?» »Jaa — tjaa — tietysti — —», huokasi Graff ja poistui huoneesta. Babbitt ei riidellyt usein henkilökuntansa kanssa. Hän tahtoi pitää niistä, jotka hänellä oli ympärillään, hän joutui noloksi, kun nämä eivät pitäneet hänestä. Vain milloin he hyökkäsivät pyhän rahakukkaron kimppuun, hän kimmastui silmittömästi, mutta silloin hän, tuntien taipumusta kaunopuheisuuteen ja korkeihin periaatteisiin, nautti oman sanavarastonsa kaiusta ja oman hyveensä voimasta. Tänään hän oli hekumoinut niin hillittömästi tässä itsetunnossaan, että alkoi miettiä, oliko hän ollut oikein kohtuullinen. »Kun oikein ajattelee, niin eihän Stan ole enää mikään poikakloppi. Minun ei pitäisi ärjyä hänelle niin. Mutta, hemmetissä, ihmisiä täytyy joskus vähän kouraista heidän omaksi parhaakseen. Ikävä velvollisuus, mutta — — — Mahtaakohan Stan olla kiukkuinen? Mitähän hän kertonee miss McGounille etuhuoneessa?» Niin jäätävä vihan viima puhalsi ulkokonttorista, että se viihtyisyys, jota hän tunsi tavallisesti lähtiessään kotiin iltapäivällä, oli pilalla. Hän oli myrtynyt menettäessään henkilökuntansa suosion, jonka orja jokainen esimies on. Tavallisesti hän lähti konttorista tehden tuhansia tyytyväisiä, mairittelevia huomautuksia, että huomenna epäilemättä olisi tärkeitä tehtäviä ja että olisi hyvä, jos miss McGoun ja miss Bannigan tulisivat aikaisin ja että heidän Herran nimessä tuli muistaa käskeä häntä soittamaan Conrad Lytelle heti kun hän tuli. Tänä iltana hän lähti teennäisen ja väkinäisen vilkkaana. Hän pelkäsi konttoristiensa kankeita kasvoja ja häneen kohdistuneita katseita, miss McGounia, joka tuijotti nostaen päätään kirjoituskoneesta, Miss Bannigania, joka tirkisti häntä pääkirjan takaa, Mat Pennimania, joka käännähti pulpettinsa takana pimeässä komerossaan, ja Stanley Graffia, joka istui juron ilmeettömänä — pelkäsi niinkuin nousukas pikenttinsä hillittyjä kumarruksia. Hänestä oli ilkeää kääntää selkänsä heidän naurettavakseen, ja luontaista hilpeyttä tavoitellessaan hän änkytti, oli meluisan ystävällinen ja painautui vähitellen epätoivoisena ovesta ulos. Mutta hän unohti kohta surunsa katsellessaan Floral Heightsin kauneutta Smith Streetiltä: punatiilisiä ja vihreäliuskeisia kattoja, kimeltäviä uusia lasikuisteja ja vastamaalattuja seiniä. 3. Hän pysähtyi ilmoittaakseen Howard Littlefieldille, oppineelle naapurilleen, että vaikka päivä oli ollut keväisen lämmin, saattoi ilta olla kylmä. Hän meni sisään huutaakseen: »Missä sinä olet?» vaimolleen, vaikka hänellä ei ollut mitään erikoista halua saada tietää, missä tämä oli. Hän tutki nurmikkoa nähdäkseen, oliko talonmies siivonnut sen kunnollisesti. Jonkinlaiseksi tyydytyksekseen hän laajahkosti keskusteltuaan mrs. Babbittin, Tedin ja Howard Littlefieldin kanssa tuli siihen tulokseen, ettei talonmies ollut lakaissut huolellisesti. Hän leikkasi pari kourallista niskoittelevaa ruohoa vaimonsa suurilla ompelusaksilla; hän selitti Tedille, että oli typerää pitää talonmiestä — »sinun kaltaisesi suuren, voimakkaan pojan pitäisi voida tehdä kaikki tontilla tarvittava työ», ja ajatteli salassa, kuinka hauskaa oli, että koko naapuristo tiesi hänet niin varakkaaksi, ettei hänen poikansa koskaan tehnyt tontin puhdistustöitä. Hän seisoi makuukomerossaan tehden voimisteluliikkeitä: käsivarret ulospäin ojennettuina kaksi minuuttia, ylöspäin kaksi minuuttia, mutisten: »Minun pitäisi voimistella enemmän — täytyy säilyttää vartalo nuorekkaana»; ja meni sitten katsomaan, pitikö muuttaa kaulus päivälliseksi. Kuten tavallista, ei ilmeisesti tarvinnut. Lättiläis-kroatialainen neitsyt, voimakas nainen, löi päivällisgongongia. Paahtopihvi paistoperunain ja leikepapujen kera oli erinomaista tänä iltana, ja lyhyesti selostettuaan päivän sääsuhteet, neljänsadanviidenkymmenen dollarin ansion, lunchinsa Paul Rieslingin seurassa ja uuden sikarinsytyttäjän koetellut ominaisuudet katsoi hän olevan aihetta hyväntahtoisesti huomauttaa: »Minä mietin vähän uuden auton ostamista. Siitä ei kai tule mitään ennenkuin ensi vuonna, mutta se saattaa kuitenkin kaikitenkin tapahtua.» Verona, vanhin tytär, huudahti: »Pappa, jos sinä sen teet, mikset silloin osta Sedania? Se olisi hurjan hieno. Katettu auto on paljoa hauskempi kuin avonainen.» »No enpä juuri tiedä. Minä pidän avoimesta autosta. Siinä saa enemmän raitista ilmaa.» »Huihai, se johtuu vain siitä, että et ole koskaan koettanut umpiautoa. Ostetaan sellainen. Se on hurjan paljoa pussarimpi», sanoi Ted. »Katetussa autossa pysyvät vaatteet todella paljoa siistimpinä», sanoi mrs. Babbitt; »Hiukset eivät mene niin hirveän pörröisiksi», Verona; »Se on hurjan paljoa hauskempi», Ted; ja Tinka, nuorin: »Oi, ostetaan Sedan! Mary Ellensin papalla on semmoinen.» Tedin loppuponsi: »Kaikilla ihmisillä on katettu auto paitsi meillä!» Babbitt uhmasi heitä: »Teillä ei tosiaan ole mitään valittamista! Enkä minä muuten hanki autoa sitä varten, että te tenavat voisitte näyttää miljonääreiltä. Minä pidän avoimesta autosta, jossa voi laskea kuomun alas kesäiltoina ja hurahtaa hengittämään raikasta ilmaa. Sitä paitsi — — Katettu auto maksaa enemmän rahaa.» »Joutavia, jos Doppelbraulla on varaa pitää umpiautoa, niin on kai meilläkin», sanoi Ted ovelasti. »Hm! Minulla on kahdeksantuhatta vuodessa ja hänellä vain seitsemän. Mutta minä en kuluta kaikkea ja tuhlaa ja sirottele ympärilleni niinkuin hän! Minä en luota hänen menetelmäänsä tuhlailla rahoja näyttääkseni komealta ja — —» He syventyivät innokkaasti ja jokseenkin perusteellisesti keskusteluun umpikehyksestä, takaperinajosta, teräspuolapyöristä, kromiteräksestä, sytytysjärjestelmästä ja autojen väristä. Se oli paljoa enemmän kuin neuvottelua kulkuneuvosta. Se oli pyrkimystä ritariarvoon. Barbaarisella kahdennellakymmenennellä vuosisadalla osoitti Zenithin kaupungissa perheen automobiili tarkalleen tämän yhteiskunnallista asemaa. Kun Babbitt poikana oli uneksinut presidentinarvosta, uneksi hänen poikansa Ted kaksitoistasilinterisestä Packardista ja arvokkaasta asemasta autonomistajasäädyssä. Se hyväksyminen, jonka Babbitt oli saavuttanut perheensä puolelta puhuessaan uudesta automobiilista, haihtui, kun perheenjäsenet käsittivät, ettei hän aikonut ostaa sitä tänä vuonna. Ted nurisi: »Se on paksua! Meidän vanha väkkärä on sennäköinen kuin siinä olisi ollut kirppuja nyppimässä siitä vernissan.» Mrs. Babbitt sanoi hajamielisenä: »Älä käytä semmoista puhetta isällesi.» Babbitt ärjyi: »Kun sinä olet niin hieno herra ja kuulut hienostoon ja niin edespäin, no, niin ei sinun tarvitse lähteä tänä iltana sillä väkkärällä.» Ted selitti: »En minä tarkoittanut — — —» ja päivällinen jatkui säännöllisessä perhe-ilossa siihen välttämättömään hetkeen saakka, jolloin Babbitt murahti: »Ei, hoputa nyt hiukan, emmehän me voi istua tässä koko iltaa. Anna tytön korjata ruoka pois joskus!» Hän napisi: »Kyllä tämä on perhe! Minä en käsitä, mistä se johtuu, että me reistailemme näin kaikki tyynni. Minä tahtoisin lähteä jonnekin, missä voisin kuulla ajattelevani... Paul... Maine... Vetää koipiini vanhat housut, ja laiskoitella, ja kiroilla.» Hän sanoi varovasti vaimolleen: »Minä olen ollut kirjeenvaihdossa erään New Yorkin ukkelin kanssa — hän tahtoo minua tulemaan sinne eräässä kiinteistöasiassa — siitä ei ehkä tule mitään ennenkuin kesäksi. Toivoakseni se ei satu juuri kun meidän ja Rieslingien on lähdettävä Maineen. Olisi paha, jos ei voitaisi matkustaa sinne yhdessä. No, eipä siitä ole aika vielä huolehtia.» Verona katosi heti päivällisen jälkeen ilman mitään keskustelua saaden osakseen vain Babbittin koneelliset sanat: »Mikset sinä koskaan pysy kotona?» Arkihuoneessa Ted istahti sohvannurkkaan kotitöineen, joihin kuului mittausoppia, Ciceron ja Comuksen henkeäkuolettavia metaforeja. »Minä en ymmärrä, miksi niiden pitää antaa meille tätä Miltonin ja Shakespearen ja Wordsworthin ja kaikkien semmoisten vanhojen manalaisten sotkuista hapatusta», ryppyili hän. »Minä voisin vielä sietää nähdä jonkin Shakespearen näytelmän, jos se olisi pulskasti näyttämöllepantu ja siihen lisättäisiin yhtä ja toista muuta lystiä, mutta istua kylmäverisesti niitä _lukemassa —_ Minkähän vuoksi ne opettajat tulevat semmoisiksi?» Mrs. Babbitt, joka istui sukkia parsimassa, sanoi miettiväisenä: »Niin, minkähän tähden. Tietysti en tahdo vastustaa professoreita ja muita, mutta kyllä minun mielestäni on Shakespearessa kohtia — eipä sillä, että minä sitä lukisin, mutta nuorena ollessani tytöt näyttivät paikkoja, jotka eivät olleet, niin, eivät todellakaan olleet ensinkään hienoja.» Babbitt nosti ärtyneenä katseensa _Advocaten Iltalehden_ pilapalstalta. Hänen mieluisinta kirjallisuuttaan ja taidenautintoansa olivat nämä kuvaukset, joissa mr. Mutt heittää mädällä munalla mr. Jeffiä ja mamma oikaisee papan karheata puhetta leipälapiolla. Hän istui näin joka ilta, naama juhlavana kuin kirkkomiehellä, ja hengitti raskaasti suu auki, tarkatessaan huolellisesti jok'ikistä kuvasarjaa, ja tämän toimituksen aikana hän tahtoi olla rauhassa. Sitäpaitsi hän ei tuntenut Shakespearea koskevassa kysymyksessä oikeastaan olevansa erikoinen auktoriteetti. Ei _Advocate,_ ei _Advocaten Iltalehti_ eikä myöskään _Zenithin Kauppiasyhdistyksen Tiedonantaja_ ollut koskaan kirjoittanut johtavaa kirjoitusta tästä aiheesta, ja ennenkuin jokin niistä oli lausunut ajatuksensa, oli hänen vaikea muodostaa itsenäistä mielipidettä. Mutta silläkään uhalla, että saattaisi oudolla polulla astua harhaan, hän ei voinut olla ottamatta osaa yleiseen keskusteluun. »Tahdotteko tietää, minkä vuoksi sinun täytyy lukea Shakespearea ja sen semmoisia. Senvuoksi, että sitä vaaditaan pääsytutkinnossa yliopistoon, ja siinä kaikki! Omasta puolestani en voi käsittää, miksi ne ovat poimineet semmoisia nykyaikaiseen koulujärjestelmään, jommoinen meillä on tässä valtiossa. Olisi paljoa parempi, jos sinä lukisit kauppaenglantia ja oppisit kirjoittamaan ilmoituksia tai tehokkaita kirjeitä. Mutta asia on nyt kerta kaikkiaan niin, eikä siitä kannata keskustella! Sinun vikasi, Ted, on se, että sinä aina tahdot tehdä jotakin muuta! Jos sinä rupeat lukemaan lakitiedettä niinkuin rupeat! — minä en saanut koskaan siihen tilaisuutta, mutta minä pidän huolen siitä, että sinä saat — niin silloin sinun täytyy ahtaa itseesi kaikki englanti ja latina, mihin vain pääset käsiksi.» »Mitä vielä! Minä en voi käsittää, minkä ihmeen takia minun olisi luettava lakitiedettä — tai edes käytävä kymnaasi läpi. Minulla ei ole erikoista halua lukualalle. Vakavasti puhuen, ei moni yliopistotutkinnon suorittanut ansaitse alussa niin paljoa kuin ne pojat, jotka ryhtyvät työhön aikaisin. Vanha Shimmy Peters, joka opettaa latinaa kymnaasissa, on käynyt Columbian ja istuu valveilla yöt läpi ja lukee tahraisia kirjoja ja maukuu yhtäpäätä 'kielitaidon arvosta', mutta äijäpaha ei ansaitse enempää kuin tuhatkahdeksansataa vuodessa, eikä ainoakaan kauppamatkustaja edes unissaan suostuisi tekemään työtä siitä hinnasta. Minä tiedän, mitä tahtoisin tehdä. Minä tahtoisin olla lentäjä tai suuren, komean autovarikon omistaja tai myöskin — eräs poika puhui siitä eilen — tahtoisin olla joku niitä, joita Standard-Oil-Yhtiö lähettää Kiinaan, missä asutaan leirissä eikä tarvitse tehdä mitään, ja pääsee liikkumaan ja saa nähdä maailmaa ja pagodeja ja valtameren ja kaikki! Ja voisihan siellä opiskella kirjeenvaihtokursseilla. Se on tosiaan kiva keino! Ei tarvitse istua ja päplättää läksyjä kurttuiselle vanhalle naiselle, joka koettaa keimailla rehtorille, ja saa lukea mitä ainetta tahtoo. Kuule vain tätäkin! Minä leikkasin muutamien hienojen kurssien ilmoitukset.» Hän poimi mittausoppinsa välistä viitisenkymmentä ilmoitusta niistä itseopiskelukursseista, joilla amerikkalaisen liike-elämän tarmo ja kaukonäköisyys on rikastuttanut opetustointa. Ensimmäinen esitti kuvaa nuoresta miehestä, jolla oli puhdas, luja leuka, silkkisukat ja tukka kuin kiiltonahka. Hän seisoi toinen käsi housuntaskussa ja toinen oikona, etusormi uhkaavana ja kiinnitti kaunopuheisuudellaan kuulijakuntaansa miehiä, joilla oli harmaa parta, iso vatsa, kalju pää ja kaikki muut viisauden ja hyvinvoinnin merkit. Kuvan yläpuolella oli innostuttava opetuksen vertauskuva — ei suinkaan muinaislamppua tai Minervan huuhkajaa, vaan rivi dollarinmerkkejä. Teksti kuului: $ $ $ $ $ $ $ $ $ $ _Mitä me opetamme TEILLE!_ Pitämään puheita kerhoissa. Esittämään maljoja. Kertomaan murrejuttuja. Kosimaan naista. Olemaan isäntänä juhlissa. Vakuuttavaa liikekeskustelua. Rikkaan sanavaraston. Tulemaan voimakkaaksi persoonallisuudeksi. Järkeväksi, päteväksi, omaperäiseksi ajattelijaksi. _MESTARIKSI!_ _PROF. W.F. PEET_ Julkisen Esiintymisen pikakurssien laatija, on tietenkin etevin henkilö käytännöllisen kirjallisuuden, psykologian ja kaunopuheisuuden alalla. Tutkinnon suorittaneena useissa johtavista yliopistoistamme, luennoitsijana, laajaltimatkustaneena, kirjoja, runoja y.m. kirjoittaneena, miehenä, jolla on _Erikois-eteväin harvinaiset Ominaisuudet,_ on hän valmis ilmaisemaan _Teille_ sivistyksensä salaisuudet ja elävöittävän Voiman muutamissa harvoissa helppotajuisissa luennoissa, jotka eivät häiritse muuta tointanne. Mahti ja menestys julkisessa esiintymisessä. Kerhossa kerrottu tarina. Kenen luulette minun tavanneen tässä taannoin De Luxe-ravintolassa? Vanhan Freddy Durkeen, joka oli vaatimaton kirjanpitäjä samassa laivanvarustajaliikkeessä kuin minä. — Rotta-äijäksi oli meillä tapana leikkisästi kutsua häntä. Hän oli aikanaan niin ujo, että oli suorastaan pökerryksissä päällikön edessä eikä koskaan saanut tunnustusta siitä erinomaisen hyvästä työstä, jota hän teki. Hän De Luxessa! Ja ajatelkaa, hän tilasi oikean herraspäivällisen kaikkine hienouksineen selleristä pähkinöihin saakka! Ja sen sijaan, että olisi ollut nolo tarjoilijan edessä, kuten hänen tapansa oli siinä pikkuravintolassa, jossa söimme lunchia Vanhaan Hyvään Aikaan, komenteli hän heitä kuin olisi ollut miljonääri! Minä kysyin häneltä varovasti, mitä hän puuhasi. Freddy nauroi ja sanoi: »Kuule, hyvä mies, sinä nähtävästi kummastelet, mikä minuun on mennyt. Sinua varmaan huvittaa kuulla, että minä nyt olen apulaispäällikkönä vanhassa konttorissamme ja Valtatiellä Rikkauteen ja Valtaan ja kaksitoistasilinteriseen autoon, ja vaimoni panee vauhtia parhaisiin seurapiireihin ja lapset saavat ensiluokkaisen kasvatuksen.» Näin se tapahtui. Tulin sattumalta nähneeksi ilmoituksen kurssista, jonka sanottiin voivan opettaa ihmisille taidon pitää puheita helposti ja oikopäätä, vastata syytöksiin, tehdä esityksiä Päällikölle, miten on meneteltävä pankkilainan saamiseksi ja kuinka voi pitää suurta kuulijakuntaa jännityksessä sukkelilla huomautuksilla, huumorilla, kaskuilla y.m. Sen oli laatinut suuri Kaunopuhuja, professori Waldo F. Peet. Minä olin tosiaan epäilevällä kannalla, mutta tilasin (vain _kirjekortilla,_ mainiten nimen ja osoitteen) kustantajalta luennot — jotka lähetetään kokeeksi, rahat takaisin, ellei ole täysin tyytyväinen. Siinä oli kahdeksan yksinkertaista luentoa selvällä ja tajuttavalla kielellä, jota kuka tahansa saattoi ymmärtää, ja minä luin vain tunnin verran iltaisin ja aloin harjoitella vaimoni kanssa. Pian huomasin saattavani puhua ihan vapaasti Päällikön kanssa ja saavani kohtuullisen tunnustuksen suorittamastani työstä. Minua ruvettiin pitämään arvossa ja ylennettiin nopeasti, ja mitäpä luulet, vanha kunnon veikko, heidän maksavan minulle palkkaa nyt? $ 6.500 vuodessa! Ja tiedätkö, minä olen havainnut voivani pitää suurta kuulijakuntaa jännityksessä puhuessani mistä aineista tahansa. Ystävänä neuvon sinua, vanha kaveri, tilaamaan prospektin (ilman sitoumusta) ja Arvokkaan Taideteoksen (ilmaiseksi ja franko) PIKA-SIVISTYS-KUSTANNUSLIIKKEELTÄ A-TOIMISTO. HIETAKUOPPA, IOWA. SAATTEKO SATA VAI KYMMENEN PROSENTTIA RAHOISTANNE? Babbittilta puuttui taas johtolanka, joka olisi tehnyt hänet pystyväksi lausumaan ajatuksensa arvovaltaisesti. Ei mikään moottoriurheilun tai kiinteistövälityksen alalla saatu kokemus ollut antanut viittausta, mitä Vakaan Kansalaisen ja Oikeauskoisen Liikemiehen pitäisi ajatella postitse saatavasta sivistyksestä. Hän alkoi epäröiden: »No niin, tuo ei kuulosta niinkään hullulta. Puheiden pitämisen taito on tosiaan mainio asia. Minä olen joskus ajatellut, että minulla olisi hiukan taipumusta siihen suuntaan itselläni, ja minä tiedän helkkarin hyvin, että yhtenä syynä, miksi semmoinen vanha huijaava hölmö kuin Chan Mott voi menestyä kiinteistöhommassaan, on juuri se, että hän osaa puhua hyvin, vaikka hänellä ei ole ei kerrassaan mitään sanottavaa! Ja aika ovelasti ne tosiaan saavat kokoon kaikki nuo kurssit eri aineissa ja eri aloilta nykyaikaan. Mutta sittenkin voin vakuuttaa: on ihan joutavaa tuhlata rahoja siihen sotkuun, kun sinä voit saada ensiluokkaisen kurssin kaunopuheisuudessa ja englannissa ja kaikessa siinä omassa koulussasi — joka sitäpaitsi on suurimpia koulurakennuksia koko maassa.» »Niin minäkin ajattelen», sanoi mrs. Babbitt turvallisesti, mutta Ted pahoitteli: »Juu juu, mutta pappa, ne opettavat meille vain semmoista vanhaa törkyä, josta ei kellään ole mitään käytännöllistä hyötyä, lukuunottamatta harjoitusaineita ja konekirjoitusta ja pesäpalloa ja tanssia —, ja kirjeenvaihtokursseissa, helkkari olkoon, voi saada juuri sitä, mikä parhaiten soveltuu. Kuule nyt vain tätäkin: OSAATTEKO ESIINTYÄ MIEHENÄ? Jos olette kävelemässä äitinne, sisarenne tai tyttönne kanssa, ja joku lausuu halventavan huomautuksen tai käyttää sopimatonta kieltä, ettekö silloin häpeä, ellette voi esiintyä hänen puolustajanaan? Mutta osaatteko? Me opetamme nyrkkeilyä ja itsepuolustusta kirjeenvaihdolla. Monet oppilaat ovat kirjoittaneet ja sanoneet, että he jo muutaman luennon jälkeen ovat voittaneet suuria ja jykeviä vastustajia. Luennot alkavat yksinkertaisilla liikkeillä, joita harjoitetaan peilin edessä — käden ojentelua, uimaotteita, j.n.e. Ennenkuin huomaattekaan, teette iskut tieteellisesti, sukellatte, torjutte ja hyökkäätte aivan kuin Teillä olisi todellinen vastustaja edessänne. »Jaa, se vasta olisi metkaa!» ylisti Ted. »Ne minä opettelen! Peijakas, tekisipä mieleni peitota erästä vekaraa, jonka tunnen koulussa ja joka aina mahtailee, ja antaa hänelle kahden kesken vähän kuka käs — —» »Joutavia! Mokomakin aate! Typerin, mistä olen kuullut puhuttavan», jyrisi Babbitt. »Mutta ajattele, jos minä olisin ulkona kävelemässä mamman tai Ronan kanssa ja joku lausuisi halventavan huomautuksen tai käyttäisi sopimatonta puhetta. Mitä minä tekisin?» »Saavuttaisit arvatenkin ennätyksen sadanmetrinjuoksussa!» »_En._ Minä uhmaisin ketä tahansa, joka lausuisi halventavan huomautuksen _minun_ sisarestani ja minä näyttäisin hänelle — —» »Kuule nyt, nuori Dempsey! Jos minä joskus tapaan sinut tappelemassa, niin otan minä hengiltä — ja ihan ilman mitään kädenojenteluharjoituksia peilin edessä!» »Rakas Ted», sanoi mrs. Babbitt lempeästi, »sinun tapasi puhua tappelemisesta ei ole lainkaan hauska.» »Hyvät ihmiset, onpas sekin tapa arvostella asioita — — No, oleta nyt, että minä olisin kävelemässä sinun kanssasi, Mams, ja joku lausuisi halventavan huomautuksen — —» »Kukaan ei tule lausumaan halventavia huomautuksia kenestäkään», selitti Babbitt, »kun vain kukin pysyy kotona ja lukee mittausoppinsa ja tekee tehtävänsä eikä vetelehdi biljardisaleissa ja kondiksissa ja muualla, missä kellään ei ole mitään tekemistä.» »Jaaaaa, mutta _jos_ he sen kuitenkin tekevät!» Mrs. Babbitt visersi: »Jos he sen tekevät, niin en minä osoittaisi heille sitä kunniaa, että kiinnittäisin heihin mitään huomiota! Muuten he eivät tee sitä koskaan. Alinomaa kuulee naisista, joita vainotaan ja ahdistetaan ja kaikkea mahdollista, mutta minä en usko sanaakaan noista jutuista taikka sitten on se heidän oma syynsä, muutamat naiset katsovat sillä lailla ihmisiin. Minua ei totisesti ole ikinä ahdistettu — —» »Olkoon, mamma, mutta oleta vain, että sinua joskus _ahdistettaisiin._ Vain _oleta!_ Etkö voi olettaa mitään? Etkö voi ajatella asioita?» »Tietysti minä voin ajatella asioita! Onpa sekin kysymys!» »Tietenkin voi äitisi ajatella asioita — ja olettaa asioita! Luuletko sinä olevasi ainoa jäsen tässä perheessä, jolla on mielikuvitusta?» kysyi Babbitt. »Mutta mitä hyötyä on siitä, että olettaa jos jotakin? Olettamiset eivät milloinkaan johda mihinkään. On mieletöntä olettaa, kun on niin paljon todellisia tosiasioita, joihin on kiinnitettävä huo — —» »Kuule nyt, pappa! Oleta — minä tarkoitan, vain — vain oleta, että sinä olisit konttorissasi ja että joku kilpaileva agentti — — —. »Välittäjä!» »— — — joku kiinteistövälittäjä, jota vihaat, tulisi sisään — —» »Minä en vihaa ketään välittäjää.» »Niin, mutta oleta, että niin _tekisit_!» »Minä en lainkaan aio ajatella mitään semmoista! Minun ammatissani on koko joukko herroja, jotka alentuvat vihaamaan kilpailijoitansa, mutta jos sinä olisit vähän vanhempi ja ymmärtäisit liike-elämää sen sijaan, että yhtä mittaa juokset elävissä kuvissa ja kaikkinaisten tuhmien tyttöjen parissa, joilla on hameet vain polviin ja puuteroidut ja maalatut naamat ja Herra ties mitä kaikkea, kuten muillakin statisteilla, niin tietäisit — ja olettaisit — että jos minä puuhaan jotakin Zenithin kiinteistöpiireissä, niin etupäässä sitä, että meidän on puhuttava toisistamme vain mitä ystävällisimpään sävyyn ja koetettava luoda veljeyden ja yhteistyön henkeä, joten minä en tosiaankaan voi olettaa tai kuvitella, että vihaisin ketään välittäjää, en edes Cecil Rountreetä, sitä katalaa ja virnistelevää huijaria!» »Mutta —» »Tässä asiassa ei ole olemassa mitään Jos, Ja tai Mutta! Mutta jos minä _rökittäisin_ jotakin, niin en minä sitä varten tarvitsisi minkäänlaisia sukelluksia ja uimaotteita peilin edessä tai muita semmoisia hullutuksia ja tuhmuuksia. Oleta, että sinä olisit ulkona jossakin, ja joku ukkeli olisi hävytön sinulle. Luuletko sinä, että sinua silloin haluttaa nyrkkeillä ja hypellä ympäri kuin tanssimestari? Sinä vain tukkisit hänen suunsa (ainakin toivon, että minun poikani tekisi niin!), ja sitten pyyhkisit kätesi ja jatkaisit sitä, mitä olit tekemässä, ja siinä kaikki, mitä siitä asiasta on sanomista; etkä sinä ota mitään boksausluentoja postitse!» »No niin, mutta — tuota Minä tahdoin vain näyttää, kuinka monenlaisia kirjeenvaihto kursseja on olemassa kaiken sen moskan sijasta, jota meille opetetaan kymnaasissa.» »Minä luulin, että kouluvoimisteluun kuuluu nyrkkeilyäkin.» »Se on ihan toista. Siellä komennetaan asentoon ja joku iso pokkelo on mukiloinut sisälmykset maalle, ennenkuin toinen pääsee mitään oppimaan. Huh! Mutta joka tapauksessa — — Kuulehan vielä muutamia.» Ilmoitukset olivat todella ihmisystävällisiä. Eräässäkin oli kannustava nimike: »Rahaa! Rahaa!! Rahaa!!!» Toinen julisti, että »Mr. P.K., jolla ennen oli vain kahdeksantoista dollaria viikossa parturinsällinä, kirjoittaa meille, että hän nyt, käytyään läpi meidän kurssimme, ansaitsee $ 5.000 Osteosuggestiivina Specialistina»; ja kolmas, että »Miss J.L., erään puodin entinen kääröönpanija, nyt ansaitsee kymmenen kilisevää dollaria päivässä opettamalla meidän hindulaisen järjestelmämme mukaan väreilyhengitystä ja itsehillintää.» Ted oli koonnut viisi- tai kuusikymmentä ilmoitusta vuosikirjoista, pyhäkoululehdistä, aikakauskirjoista y.m.s. Eräs hyväntekijä rukoili: »Älkää olko kuin koppikana — olkaa populäärimpi ja ansaitkaa enemmän rahaa — Te voitte soittaa tai laulaa itsenne Hienoston Seurapiireihin! Erään vastakeksityn Musiikinopetusjärjestelmän salaisten periaatteiden mukaan voi jokainen — mies, nainen tai lapsi — ilman väsyttäviä harjoituksia tai pitkäaikaisia opintoja ja ilman ajan, rahojen tai voimien tuhlausta oppia nuottien mukaan soittamaan: pianoa, banjoa, kornettia, klarinettia, saksofonia tai viulua, ja laulamaan suoraan nuoteista.» Seuraava ilmoitti lukijalle— repäisevän rubriikin alla: »Sormenmerkkientuntijoita etsitään — suuret tulot!» —: TE, lämminveriset miehet ja naiset — tämä on se _Ammatti,_ jota olette etsineet. Siinä on _Rahaa, Paljon_ rahaa ja se nopea näyttämönvaihdos, se kiehtova ja tenhoava kiintoisuus ja se viehätys, jota Teidän vilkas henkenne ja seikkailunhaluinen mielenne kaipaa. Ajatelkaa, että olette päähenkilönä ja johtajana, kun on ratkaistava ihmeellisiä ongelmia ja saatava ilmi salaperäisiä rikoksia. Tämä ihana ammatti saattaa Teidät kosketuksiin vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa tasa-arvoisuuden pohjalla ja antaa Teille tilaisuuden usein tehdä pitkiä matkoja, ehkäpä kaukaisiin maihin saakka — kaikki kustannukset maksettuina. _Mitään erikoista koulutusta ei vaadita_.» »Hei, ukkeli, tämä se sentään vie voiton kaikista! Se vasta maiskaus olisi, kun saisi matkustaa maailman ympäri ja ottaa jonkun maankuulun vekkulin koivesta kiinni!» hihkui Ted. »No kyllä, mutta ei se minusta sentään niin erikoista ole. Helpostihan sitä voi kiikkiin joutua. Mutta se musiikkikapistus voi kyllä olla jotakin yhtäkaikki. Eihän ole mitään syytä, miksei, jos tottuneet järjestelijät, samalla tapaa kuin he järjestävät työn jossakin tehtaassa — — — mikseivät he voisi keksiä jotakin järjestelmää, jonka avulla ihmiset pääsisivät kaikenmoisista harjoittelu- ja viimeistelysoitteluista, jota musiikissa nykyään on.» Babbittiin teki ilmoitus vaikutuksen, ja hänellä oli mieluisa, isällinen tunne siitä, että he, perheen molemmat miehet, ymmärsivät toisensa. Hän kuunteli ilmoituksia postiyliopistosta, joka opetti novellistiikkaa, muistin vahvistamista, filminäyttelijätaidetta ja sielun voimien kehittämistä, pankkitoimia ja espanjaa, kiropodiaa ja valokuvausta, sähkötekniikkaa ja hilloamista, kanojensiitosta ja kemiaa. »Jaa — jaa — — », Babbitt etsi sopivaa ilmausta ihastukselleen. »Olenhan minäkin pökkelö! Minä tiesin kyllä, että näistä kirjeenvaihtokouluista oli tullut aika tuottava yritys — jonka rinnalla esikaupunginkiinteistöjen välitys tuntuu mitättömän joutavalta — mutta minä en käsitä nyt, että siitä oli tullut tämmöinen todellinen standarditeollisuus! Sehän on suorastaan samalla tasolla kuin maustekaupat ja elävät kuvat. Aina minä tosin olin ajatellut, että kerran kyllä tulee joku, jolla on se äly, ettei jätä kasvatusta yksinomaan kaikkinaisten kirjatoukkain ja epäkäytännöllisten teoreetikkojen käsiin, vaan tekee siitä jotakin kelvollista ja käytännöllistä. Joo, minä voin käsittää, että monet noista kursseista sinua kiinnostavat. Pitääpä kysyä Atleetin-kavereilta, ovatko he käsittäneet — — — Mutta samalla kertaa, Ted, sinä tiedät, kuinka ilmoittajat — minä tarkoitan erinäiset ilmoittajat — liioittelevat. Tokkohan ne sentään tosiaan pystyvät ahtamaan sinuun kaikkia noita kursseja niin nopeasti kuin sanovat.» »Kyllä varmasti, pappa!» Ted tunsi sitä määrätöntä ja riemuisaa täysi-ikäisyyden tunnetta, jota poika tuntee herättäessään aikaihmisten kunnioittavaa huomiota. Babbitt keskusteli hänen kanssaan kiitollisen hellänä: »Minä oivallan, miten suuresti nuo kurssit voivat vaikuttaa koko kasvatusjärjestelmään. Tietenkään ei minun sovi sitä julkisesti myöntää — minun kaltaiseni miehen, joka on suorittanut tutkinnon Valtion yliopistossa, on lojaalisuuden ja patriotismin kannalta oltava vähän koppava ja tehtävä propagandaa Alma Materin puolesta — mutta tosiasia on, että paljon kallista aikaa menee hukkaan yliopistossakin runouteen ja ranskaan ja muihin aineisiin, jotka eivät koskaan ole tuottaneet kellekään ainoatakaan senttiä. Saattaapa, jos hyvin sattuu, käydä niin, että nämä kirjeenvaihtokurssit havaitaan merkittävimmiksi amerikkalaisiksi keksinnöiksi. — Sehän se on useimmissa ihmisissä vikana, että he ovat niin hemmetin aineellisia; he eivät näe amerikkalaisen etevämmyyden henkistä ja sielullista puolta; he luulevat, että semmoiset keksinnöt kuin puhelin ja lentokone ja langaton — jaa, ei, se nyt kyllä on italialainen keksintö, mutta joka tapauksessa: he luulevat, ettei meillä ole muuta esitettävää kuin noita mekaanisia parannuksia; todellinen ajattelija sitävastoin näkee, että henkiset ja, hm, etevät liikkeet, kuten rotarianismi ja työn tehokkuus ja kieltolaki ja demokratia ja muu semmoinen on meidän syvin ja todellisin rikkautemme. Ja kenties tämä uusi itseopiskelun aate voi olla vielä eräs — voi olla vielä eräs tekijä. Kuules, Ted, meillä täytyy olla kaukonäköisyyttä — —» »Minun mielestäni ovat nuo kirjeenvaihtokurssit kauheita!» Filosofit haukkasivat henkeä. Mrs. Babbitt oli aikaansaanut tämän soraäänen heidän sielujensa sopusointuun, ja eräs mrs. Babbittin avuja oli, että hän, lukuunottamatta päivälliskutsuja, jolloin hän muuttui hurjistuneeksi emännäksi, hoiti taloansa eikä rasittanut miehiä ajattelemalla. Hän jatkoi tukevasti: »Minusta tuntuu aivan kamalalta nähdä, kuinka he narraavat nuoria kokemattomia ihmisiä uskomaan, että he muka oppivat jotakin, eikä ole ketään heitä auttamassa, ja te molemmat opitte asiat niin pian, mutta minä, minä olen aina ollut hidas. Mutta se on samantekevä — —» Babbitt kääntyi hänen puoleensa: »Joutavia! Sitä oppii ihan yhtä paljon, jos lukee kotona. Et kai sinä usko, että poika oppii enemmän senvuoksi, että hän nakkelee ulos pappansa vaivoin kokoonhaalimia rahoja ja vetelehtii nojatuoleissa teikarimaisessa Harvard-makuuhuoneessa, jossa on tauluja ja vaakunoita ja pöytäliinoja ja sen semmoisia hepeneitä, vai mitä? Minähän olen ollut yliopistossa itse — minä _tiedän!_ Mutta eräs huomautus sitä vastaan on kuitenkin tehtävä. Minä vastustan ehdottomasti kaikkia yrityksiä houkutella väkeä tehtaista ja parturituvista ammatteihin, jotka vaativat erikoissivistystä. Niissä on jo liiaksi väkeä, ja mistä sitten saadaan työmiehiä, jos kaikki nuo veijarit hankkivat itselleen sivistystä?» Ted istui selkäkenossa ja poltteli paperossia saamatta mitään moitetta siitä. Hän sai tällä hetkellä leijailla Babbittin mietiskelyjen korkeassa, ohuessa ilmapiirissä ihan kuin hän olisi ollut Paul Riesling tai jopa Howard Littlefield. Hän sanoi kokeeksi: »No, mutta mitäs sanot, pappa? Eikö olisi hyvä tuuma, jos voisin mennä Kiinaan tai johonkin muuhun matkapaikkaan ja opiskelisin insinööritiedettä tai jotakin kirjeenvaihdon avulla?» »Ei, ja minä sanon sinulle minkävuoksi, poikani. Minä olen havainnut, että on peijakkaan pulskaa voida sanoa, että on suorittanut tutkinnon. Jokainen klientti, joka ei tunne asioita, vaan luulee olevansa tekemisissä vain tavallisen liikemiesrähjyksen kanssa, istuu ja puhuu tärkeännäköisenä taloudesta ja kirjallisuudesta ja ulkomaanmarkkinoista, mutta kun vain pamauttaa siihen jotakin tähän malliin: 'Kun minä olin yliopistossa — otin tietysti kandidaatin sosiologiassa ja niissä muissa moskissa — —' Oo, se tekee niihin valtavan vaikutuksen! Mutta eihän kuuluisi miltään, jos sanoisi: 'Minä otin postimerkinnuolijan arvon Bezuzuksen kirjeenvaihto-akatemiassa!' Näes, minun isäni oli aika naseva äijänkäppyrä, mutta hänessä ei juuri koskaan ollut sanottavasti mitään tyyliä, ja minä sain ahertaa aikamoisesti suoriutuakseni yliopiston läpi. No, onhan se hyvin maksanut vaivan, kun on voinut seurustella Zenithin, kerhojen ja muiden etevinten miesten kanssa — enkä minä tahtoisi, että sinä joutuisit pois herrasluokasta — tästä luokasta, joka on ihan yhtä lämminveristä kuin rahvaskin, mutta jolla sitäpaitsi on valtaa ja yksilöllistä lahjakkaisuutta. Se ikäänkuin kirvelisi mieltäni, jos joutuisit pois, ukkoseni!» »Minä ymmärrän, pappa! Tietysti. Ali right! Siitä minä kyllä pidän kiinni. Ai, hemmetti! Voi sun vietävä! Minähän olen kokonaan unohtanut ne kakarat, jotka minun piti viedä lauluharjoitukseen. Minun täytyy livistää!» »Mutta sinähän et ole lukenut läksyjäsi.» »Minä luen ne heti aamulla.» »No niin — —» Kuusi kertaa kahden viime kuun kuluessa oli Babbitt jyrissyt: »Sinä et lue niitä heti aamulla, vaan heti nyt!» mutta tänä iltana hän sanoi: »No niin, ala laputtaa!» ja hymyili sitä harvinaista, arkailevaa hymyä, jota yleensä vain Paul Riesling yksin oli saanut nähdä. 4. »Ted on kiltti poika», sanoi hän mrs. Babbittille. »Niin on.» »Mitä tyttöjä hänen piti noutaa? Onko ne hienoja, hyviä tyttöjä?» »En tiedä. Kultaseni, ei Ted enää minulle mitään kerro. Minä en ymmärrä, mikä tämän polven lapsiin on mennyt. Minun oli aikanani pakko kertoa kaikki papalle ja mammalle, mutta nykyaikana lapset tuntuvat karttavan kaikkinaista kontrollia.» »Toivottavasti ne ovat hyviä tyttöjä. Ted ei ole enää lapsi, enkä minä soisi, tuota, että hän, hm, sotkeutuisi mihinkään sensemmoiseen.» »George! Minä tulin ajatelleeksi, eikö sinun pitäisi ottaa häntä kahdenkesken ja selittää — semmoista hänelle!» Mrs. Babbitt punastui ja loi katseensa maahan. »No, enpä juuri tiedä. Minun mielestäni, Myra, ei ole viisasta herättää kaikkinaisia ajatuksia pojassa. Hän ajattelee kyllä riittävästi itsekin. Mutta — — Se on kyllä vaikea kysymys. Mitähän Littlefield mahtaa siitä ajatella?» »Pappa on kyllä samaa mieltä kuin sinäkin. Hän sanoo, että kaikki tuo — valaisu — on — Hän sanoo, että se ei ole säädyllistä.» »Ohoo, vai niin, niinkö hän sanoo! No, sitten minä sanon sinulle, että mitä Henry T. Thompson ajattelee — siveyskysymyksistä, tarkoitan tietenkin, sillä se vanha härkäpää on voit — —» »Mutta kuule, kuinka sinä puhut noin papasta!» »— — on kerrassaan voittamaton, kun on raapaistava itselleen jostakin kaupasta. Mutta salli minun sanoa sinulle, että kun hän rupeaa muodostelemaan itselleen mielipiteitä syvämielisistä asioista ja kasvatuksesta, niin silloin minä tiedän olevani ihan päinvastaista mieltä. Sinä et ehkä katso minua miksikään neropatiksi, mutta usko minua, Henry T:hen verrattuna olen suorastaan yliopistonrehtori. Niinpä niin, minä aion, totta totisesti, ottaa Tedin kahdenkesken ja sanoa hänelle, minkävuoksi vietän ankaran siveellistä elämää.» »Jahaa, niinkö aiot? Milloin sitten?» »Milloin? Milloin? Mitävarten minua pitää koettaa saada määräämään _minkävuoksi_ ja _missä_ ja _kuinka_ ja _koska?_ Se juuri on naisten vika; senvuoksi he eivät voi olla eteviä johtajia; ei ole mitään käsitystä diplomatiasta. Kun oikea tilaisuus ja hetki tarjoutuu ja asia lankeaa ihan luonnostaan, niin silloin puhun hänen kanssaan kahdenkesken — ja — — Tinkako se siellä luikkasi? Hänen olisi pitänyt olla nukkumassa jo kauan sitten.» Hän asteli hitaasti huoneen läpi ja seisoi hetken korituoleilla ja riippumatolla varustetussa lasiverannassa, missä heidän oli tapana istuskella sunnuntai-iltapäivisin. Ulkona rikkoivat huhtikuun-illan pehmyttä hämärää vain Doppelbrauein talon piirteet ja Babbittin lempijalavan tumma hahmo. »Hauskaa jutella tuolla tavoin pojan kanssa. Aamullinen haluttomuus alkaa minusta haihtua. Ja levottomuus. Vaikka kyllä minä, hitto soikoon, vietän muutamia päiviä Mainessa Paul Rieslingin kanssa!... Saakelin Zilla!... Mutta... Ted on hyvä. Koko perhe on hyvä. Ja liike mainio. Moni ei ansaitse neljääsataaviittäkymmentä kolikkoa, käytännöllisesti sanoen viittäsataa dollaria, niin helposti kuin minä tänään! Ehkäpä, kun me kaikki riitelemme, siinä on yhtä paljon minunkin syytäni kuin heidän. Minun ei pitäisi olla niin jyrkkä. Mutta — — — Joskus toivon, että olisin uutisviljelijä, niin kuin isoisä. Mutta silloin minulla ei olisi tämmöistä taloa. Minä — — — Peijakas, _en tiedä_!» Hän ajatteli alakuloisesti Paul Rieslingiä, heidän yhteistä nuoruuttansa, tyttöjä, jotka olivat tunteneet. Kun Babbitt oli suorittanut tutkintonsa Valtion yliopistoon neljäkolmatta vuotta sitten, oli hän aikonut ruveta juristiksi. Hän oli ollut hyvä väittelijä; hän tunsi olevansa kaunopuhuja, hän näki itsensä valtion tulevana kuvernöörinä. Opiskellessaan lakitiedettä hän työskenteli kiinteistöagenttina. Hän säästi, asui täysihoidossa, söi munakokkelia ja lihapullia. Vilkas Paul Riesling (joka varmaan lähtee Eurooppaan viulua soittamaan ensi kuussa tai ensi vuonna) oli hänen ainoa toverinsa, kunnes Paul rakastui Zilla Colbeckiin, joka nauroi ja tanssi ja houkutteli miehiä paksulla, hilpeästi vilkuttavalla sormellaan. Babbittin illat olivat silloin yksinäiset, ja hänen ainoana lohdutuksenaan oli Paulin pikkuserkku, Myra Thompson, taipuisa ja sävyisä nuori tyttö, joka osoitti lahjakkaisuuttaan yhtymällä tulisen, nuoren Babbittin vakaumukseen, että hänestä kerran tulisi valtion kuvernööri. Kun Zilla teki pilkkaa hänen moukkamaisesta käytöksestään, sanoi Myra suuttuneena, että hän oli monta vertaa kunnollisempi kuin teikarit, jotka olivat syntyneet Zenithissä — joka 1897 oli jo vanha sataviisivuotias yhdyskunta, kaksisataatuhatta asukasta, koko valtion kaunistus ja sen jumaloivan ihailun kohde, ja Catawban kylän pojan, George Babbittin, mielestä niin valtainen ja kohiseva ja komea, että voi olla maireissaan, kun tunsi tytön, jota aateloi se, että oli syntynyt Zenithissä. Rakkaudesta ei heidän välillään koskaan ollut puhetta. Hän tiesi, että jos hän jatkaisi lakitieteen opintoja, hän ei voisi mennä naimisiin moneen vuoteen; ja Myra oli ehdottomasti hieno tyttö — häntä ei suudeltu, häntä »ei ollenkaan ajateltu sillä tavalla», ellei aiottu mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta hän oli kumppani, johon saattoi luottaa. Hän oli aina valmis tulemaan luistelemaan tai kävelylle, aina kernas kuulemaan Babbittin esitelmiä kaikesta suuresta, mitä hän aikoi aikaansaada; köyhistä onnettomista, joita hän tulisi puolustamaan rikkaita väärintekijöitä vastaan, puheista, joita hän pitäisi juhlissa, yleisen mielipiteen erehdyksistä, joita hän oikaisisi. Eräänä iltana, ollessaan väsynyt ja hellämielinen, hän näki, että Myra oli itkenyt. Zilla oli pitänyt kutsut, joihin Myraa ei ollut pyydetty. Kuinka sattuikaan, nojasi tytön pää hänen olkaansa vasten, ja hän suuteli pois kyynelet — ja tyttö nosti päätänsä ja sanoi luottavaisesti: »Kun me nyt olemme kihloissa, niin menemmekö pian naimisiin, vai odotammeko?» Kihloissa? Hän ei ollut ajatellut sinnepäinkään. Hänen hellyytensä tätä ruskeata, hentoa naisolentoa kohtaan muuttui kylmyydeksi ja kammoksi, mutta hän ei saattanut haavoittaa häntä, loukata hänen luottavaisuuttaan. Hän mutisi jotakin odottamisesta ja — ja pakeni. Hän käveli tunnin ja koetti keksiä jotakin keinoa sanoakseen tytölle, että se oli erehdys. Usein seuraavan kuukauden aikana hän oli vähällä sen tehdä, mutta tuntui hauskalta, kun tyttö oli käsipuolessa, ja yhä mahdottomammaksi kävi loukata tätä raa'asti sanomalla, ettei hän häntä rakastanut. Itse hän oli siitä täysin selvillä. Hänen hääiltansa oli kauhea ja seuraava aamu täynnä hurjaa halua paeta. Myrasta tuli hänelle, kuten sanotaan, hyvä vaimo. Hän oli uskollinen, ahkera ja joskus hilpeäkin. Hän siirtyi lievästä vastenmielisyyden tunteesta heidän lähemmässä seurustelussaan välitilaan, joka saattoi muuttua hehkuvaksi antaumiseksi, mutta vajosi ikävystyttävään totunnaisuuteen. Kuitenkin hän eli vain häntä ja lapsia varten ja oli yhtä pahoillaan, yhtä huolestunut kuin George itse, kun tämä luopui lakitieteellisistä opinnoistaan ja ahersi edelleen proosallisessa kiinteistöasioimistossa. »Myra parka, hänellä ei ole ollut paljoa hauskempaa kuin minulla», ajatteli Babbitt seistessään pimeällä lasiverannalla. »Mutta jospa olisin saanut koettaa juridiikan ja politiikan alalla, niin olisi nähty, mitä olisin aikaansaanut. No niin — ehkäpä ansaitsen enemmän rahaa tällä tavalla.» Hän palasi seurusteluhuoneeseen, mutta ennenkuin istahti, silitti vaimonsa hiuksia, ja tämä loi katseensa ylös onnellisena ja hiukan kummissaan. SEITSEMÄS LUKU. 1. Hän luki juhlallisesti loppuun _American Magazinen_ viimeisen numeron, hänen vaimonsa huokasi, pani pois parsintansa ja katseli kaipaavin katsein erään naislehden liinaompeluskuvia. Huoneessa oli hyvin hiljaista. Se oli huone, joka täytti todella kaikki hienon Floral Heights -huoneen vaatimukset. Harmaat seinät oli valkoisiksi maalatuilla honkaliistoilla jaettu nelikulmioihin. Babbittin perheen vanhasta asunnosta oli tullut mukaan kaksi vuolukoristeista keinutuolia, mutta kaikki muut tuolit olivat uusia, syviä ja mukavia, sini- ja kultaraitaisella sametilla päällystettyjä. Sininen samettisohva oli avoimen lieden edessä ja sen takana kirsikkapuinen pöytä ja korkea pianolamppu kullankellervine kaihtimineen. (Kahdessa talossa kolmesta Floral Heightissä oli lieden edessä sohva, mahonkipöytä — oikea tai jäljitetty — ja pianolamppu tai lukulamppu, jonka kaihdin oli keltaista tai heleänpunaista silkkiä.) Pöydällä oli kultaompeleinen kiinalaispeite, neljä aikakauskirjaa, tyhjä hopeinen paperossilaatikko ja kolme »lahjakirjaa» — suuria, kalliita, englantilaisten taiteilijain kuvittamia satukokoelmia, joita tähän saakka kaikista Babbitteista oli lukenut vain Tinka. Eräässä etusivun ikkunannurkassa oli gramofonikaappi. (Kahdeksassa talossa yhdeksästä Floral Heightissä oli semmoinen.) Taulujen joukossa, jotka riippuivat ihan keskellä kutakin harmaata seinäpintaa, oli jäljennös englantilaisesta metsästyskuvasta, värisävyltään musta ja punainen, väritön jäljennös budoaarikuvasta, jossa oli ranskalainen allekirjoitus, jonka moraalia Babbitt aina oli pitänyt jollakin tavoin epäilyttävänä, ja »käsinmaalattu» valokuva uutisasukastuvasta — ryysymatto, kehräävä tyttö, istuva kissa valkoisen lieden edessä. (Yhdeksässätoista talossa kahdestakymmenestä Floral Heightissä oli joko metsästyskuva, _Madame Fait sa Toilette_-kuva, värillinen valokuva jostakin Uuden Englannin talosta, valokuva Kalliovuorilta tai kaikki neljä.) Se oli huone, joka upeuteen nähden oli yhtä paljon etevämpi Babbittin vanhempain kodin »esihuonetta» kuin hänen autonsa hänen isänsä ajokiesejä. Vaikka huoneessa ei ollut mitään kiinnostavaa, ei siinä myöskään ollut mitään, joka olisi loukannut silmää. Se oli yhtä muhkea ja yhtä sieluton kuin möhkäle keinotekoista jäätä. Tulisijaa ei elävöittänyt pehmeä tuhka tai ainoakaan noen jälki; messinkiset tulikourat olivat häikäisevän kiiltävät; kankeat pesänsuojukset olivat kuin puodin tavaranäytteitä, tarpeettomia, elottomia kauppatavaroita. Seinustalla oli piano ja toinen pianolamppu, mutta sitä ei käyttänyt kukaan muu kuin Tinka. Gramofonin kova, ryhdikäs musiikki tyydytti heitä; heidän jazzlevy-varastonsa sai heidät tuntemaan itsensä varakkaiksi ja sivistyneiksi; ja kaikki, mitä he musiikin harjoittamisesta ymmärsivät, supistui mukavan bambuneulan kiinnittämiseen. Kirjat pöydällä olivat tahrattomia ja nuhteettoman symmetrisessä järjestyksessä; ei ainoakaan matonnurkka ollut rypyssä eikä missään ollut hockeynuijaa, rikkinäistä kuvakirjaa, vanhaa lakkia tai edes koiraa, joka olisi voinut aikaansaada epäjärjestystä. 2. Kotona ei Babbitt koskaan kokonaan vaipunut lukemiseensa. Hän saattoi keskittyä aika hyvin konttorissa, mutta täällä hän istui toinen koipi toisen päällä ja muutteli yhtä mittaa asennettaan. Kun hänen luettavansa oli kiintoisaa, luki hän parhaat, t. s. lystikkäimmät kohdat ääneen vaimolleen; kun se ei kiinnostanut häntä, hän yski, kynsi nilkkojansa tai oikeaa korvaansa, pisti vasemman peukalon liivintaskuun, helisteli vaihtorahojansa, heilutteli sikarinkatkaisijaa ja avaimia kellonperiensä päässä, hieroi nenäänsä ja keksi jos jotakin näperrystä. Hän meni yläkertaan noutamaan tohvelinsa — upeat, hylkeennahanväriset tohvelit, suippokärkiset kuin keskiaikaiset jalkineet. Hän nouti omenan tynnyristä, joka oli matka-arkku komeron vieressä kellarikerroksessa. »Omena myöhään ja varahin on vatsalääkäri parahin», selitti hän mrs. Babbittille ehdottomasti ensimmäistä kertaa neljääntoista tuntiin. »On varmasti.» »Omena on luonnon paras apukeino.» »Niin, se — —» »Se se juuri on naisten vika, etteivät he koskaan osaa luoda itselleen säännöllisiä tapoja.» »Niin, mutta minä — —» »Niillä pitää aina olla jotakin pikkusyömistä ateriain väliajoilla.» »George!» Mrs. Babbitt nosti katseensa luettavastaan. »Söitkö sinä kevyen lunchin tänään, niinkuin aioit? Minä söin.» Tämä ilkeämielinen äkkihyökkäys hämmästytti häntä. »No, ehkei se juuri ollut niin kevyt kuin — — — Minä olin lunchillä Paulin kanssa enkä saanut juuri tilaisuutta ajatella dieettiä. Oo, ei sinun senvuoksi tarvitse virnistellä! Jos minä en pitäisi huolta sinun dieetistäsi — — — Minä olen ainoa tämän perheen jäsen, joka ymmärtää kauravellin arvon aamiaisruokana. Minä — — —» Mrs. Babbitt kumartui jatkamaan lukemistaan, kun taas Babbitt halkaisi ja söi hurskaasti omenansa ja jutteli: »Jotain olen tänään kuitenkin tehnyt: rajoittanut tupakoimista.» »Minä jouduin vähän riitaan Stan Graffin kanssa konttorissa. Hän alkaa käydä hävyttömän nenäkkääksi. Minä voin sietää yhtä ja toista, mutta silloin tällöin täytyy kohentaa arvovaltaani, ja minä nolasin hänet. 'Stan', sanoin minä — — No, minä sanoin hänelle tarkalleen, missä hän hairahtui. Merkillisenlaatuinen päivä tänään. Pitänyt mieltä omituisen levottomana.» »Aaaaaummuaa — aa — a — —» Tämä maailman unisin ääni, pitkä haukotus. Mrs. Babbitt haukotteli hänkin ja näytti kiitolliselta, kun hän mutisi: »Mennäänkö maata, mitä? Ted ja Rona eivät kuitenkaan tule vielä moneen tuntiin. Tjaa, merkillinen päivä, ei niin kauhean lämmin, mutta kuitenkin — —Peijakas, minun tekisi mieleni — — — Jonakin päivänä teen pitkän automatkan.» »Niin, se olisi hauskaa», haukotteli mrs. Babbitt. Babbitt katsoi toiselle suunnalle oivaltaessaan, ettei halunnut häntä mukaan. Lukitessaan ovia ja katsoessaan, että ikkunat olivat kiinni, ja asettaessaan lämpöregulaattorin niin, että kamiiniluukut aukenisivat automaattisesti aamulla, hän huokasi hiukan yksinäisyydentunteesta, joka hämmensi ja huolestutti häntä. Niin hajamielinen hän oli, ettei muistanut, mitkä ikkunanhakaset oli tarkastanut, ja niin hän hapuili takaisin pimeässä, ollen kompastua näkymättömiin, salakavaliin tuoleihin, ja tarkasti ne kaikki uudelleen. Hänen askeleensa olivat raskaat portaissa, kun hän kompuroi niitä ylös tämän suuren ja vaarallisen puolisalaisia kapinaliikkeitä sisältäneen päivän lopussa. 3. Ennen aamiaista hän palasi aina pohjoisessa maakylässä viettämiensä poikavuosien tapoihin ja olisi kernaasti keljuillut itsensä vapaaksi niistä moninaisista velvollisuuksista, joita kaupunkielämä toi mukanaan — parranajosta ja kylvystä ja sen kysymyksen ratkaisemisesta, oliko paita vielä kyllin puhdas täksi päiväksi. Iltaisin kotona ollessaan hän meni aina aikaisin maata ja suoritti järkevästi valmiiksi nämä inhoittavat asiat. Hänen ylellinen tapansa oli ajaa partansa istuen mukavasti lämpimällä vedellä täyttämässään kylpyammeessa. Tänä iltana saamme nähdä hänet paksuna, pyylevänä, punakkana, hiukan kaljuna, pyöreähkönä herrana, ilman silmälasien antamaa arvokkuutta, veteen vajonneena aina rintaan saakka, kalttaamassa saippuavaahdossa olevia poskiaan patenttiveitsellä, joka oli kuin pieni nurmenleikkuukone, ja hapuillen surumielisen juhlavana vedestä liukasta ja liikkuvaa saippuaa. Hyväilevä lämpö tuuditti hänet unelmiin. Valo lankesi ammeen sisäpuolelle hienoihin vesikalvonväreihin, jotka vihertävänkimmelteisinä liukuivat pitkin valkoisen porsliinin mykevää pintaa, kun kirkas vesi lainehti. Babbitt katseli sitä laiskasti; hän huomasi kuinka hänen säärikarvojensa ilmarakkojen varjot, jotka kuvastuivat ammeen kiiltävälle pohjalle, olivat kuin ihmeellisiä sammalia. Hän molskautti hiljaa vettä, ja valoheijastukset taittuivat ja hyppelivät ja keinuivat. Hän oli onnellinen ja lapsellinen. Hän leikki. Hän siveli toisen paksun säärensä pohjetta. Hanasta tippui vettä; siinä oli hivelevän hilpeä sävel: tippeti tip tip tip, tippeti tip tip tip. Hän kuunteli ihastuneena. Hän katseli arvokasta ammetta, hienoja nikkelihanoja, huoneen kaakeliseiniä, ja tunsi hyveen tyydytystä tietoisuudesta, että oli kaiken tämän ihanuuden omistaja. Hän ryhdisti itseään ja puheli karskilla äänellä kylpykojeilleen. »Tule tänne sinä! Nyt olet lorvaillut tarpeeksi!» nuhteli hän kavalaa saippuaa ja sanoi uhkaavasti kovalle kynsiharjalle: »Vai sinä, sen hutilus!» Hän saippuoi itsensä ja huuhteli ja kuivasi perusteellisesti; hän huomasi reiän turkkilaisessa kylpypyyhkeessä, pisti miettiväisenä sormensa sen läpi ja vaelsi takaisin makuuhuoneeseen vakavana ja taipumattomana kansalaisena. Tuli tavattoman vaikuttava hetki, jossa oli pilke melodraamaa, aivan kuin hänen ajaessaan keskellä vilkasta liikennettä, kun hän otti esiin puhtaan kauluksen, huomasi sen olevan säröillä edestä ja repäisi sen rikki, jolloin se antoi suurenmoisen, viheltävän äänen. Kaikkein tärkein toimi oli makuukomeron kuntoonpano. Ei ole tunnettua, pitikö hän makuukomerostaan raittiin ilman vuoksi vaiko sentähden, että erikoisen makuuhuoneen pitäminen oli hienoa. Aivan samoin kuin hän oli »Hirvi», Propagaattori ja Kauppiasyhdistyksen jäsen, aivan samoin kuin presbyterianisen kirkon papit määräsivät hänen uskontonsa yksityiskohtia myöten ja tasavaltaisen puolueen senaattorit pienissä, tupakansavuisissa huoneissa Washingtonissa ratkaisivat, mitä hänen piti ajatella aseistariisumisesta, tullitaksoista ja Saksasta, aivan samoin määräsivät suuret kotimaiset tehtailijat hänen elämänsä ulkonaisen muodon, määräsivät sen, minkä hän uskoi olevan omaa individualiteettiaan. Näiden ilmoittamat standarditavarat — hammastahtaat, sukat, autorenkaat, valokuvauskoneet, vedenpikakeittäjät — olivat hänelle ylimmän erinomaisuuden tunnus- ja esikuvia; ensin onnen, intohimojen ja viisauden kuvana, sitten sen korvauksena. Mutta mikään näistä taloudellisen ja yhteiskunnallisen menestyksen merkeistä ei ollut niin tärkeä ja huomattava kuin makuukomero ja sen alla oleva lasiveranta. Vuoteen järjestelyn menot olivat perusteelliset ja muuttumattomat. Viltit oli tiivistettävä jalkopäässä. (Sitäpaitsi tulisi mrs. Babbittin kanssa keskusteltavaksi, miksi palvelijatar oli jättänyt sen tekemättä). Vuodematto sijoitettiin niin, että hänen paljaat jalkansa osuivat sille, kun hän aamulla nousi. Herätyskello vedettiin. Lämminvesipullo täytettiin ja pantiin tasan kahden jalan päähän sängynpäädystä. Nämä suurenmoiset toimet hän suoritti päättäväisyytensä voimalla; itsekuhunkin ryhtyminen ilmoitettiin mrs. Babbittille ja toimeenpantiin meluavasti. Vihdoin silisi hänen otsansa ja hänen lausumassaan »Hyvää yötä!» kaikui miehuuden voima. Mutta vielä vaadittiin rohkeutta. Kun hän oli vaipumassa horroksiin, juuri ensimmäisen suloisen levon alkaessa, tuli Doppelbraun auto kotiin. Hän sävähti hereille ja mutisi nuristen: »Miksi hemmetissä eräät ihmiset eivät voi mennä maata kunnolliseen aikaan?» Niin perehtynyt hän oli oman autonsa vajaanpano-otteihin, että odotti jokaista uutta otetta kuin taitava teloittaja, joka on tuomittu kidutettavaksi omalla kiristyspenkillään. Auto oli härnäävän hilpeä ajettaessa sisään. Sen ovi avattiin ja paiskattiin taas kiinni, sitten työnnettiin vajanovi auki ja se kitisi kynnystä vasten, ja sitten taas auton ovi. Moottori surisi ylävietteisellä vajantiellä ja rätisi sitten vielä kerran räjähtävän kiivaasti, ennenkuin se suljettiin. Oven lopullinen avaaminen ja kiinnipaiskaaminen. Sitten hiljaisuus, hermostuttava hiljaisuus, kunnes vitkaisa mr. Doppelbrau oli tutkinut renkaansa ja vihdoin sulkenut vajan oven. Samassa silmänräpäyksessä vaipui Babbitt suloiseen unohduksen tilaan. 4. Zenithin kaupungissa istui tällä hetkellä Horace Updike pitäen lemmenpeliä Lucille McKelveyn kanssa tämän malvanvärisessä salissa Royal Ridgessä heidän palattuaan erään etevän englantilaisen romaaninkirjoittajan luennolta. Updike oli Zenithin virallinen poikamies, solakka kuusiviidettävuotias mies, jolla oli pehmeä ääni ja erikoislempenä kukat, kretongit ja backfischit. Mrs. McKelvey oli punatukkainen, sulava, tyytymätön, viehättävä, häikäilemätön ja suorapuheinen. Updike koetti vakiintunutta ensimmäistä otettaan — koskettaa hänen hermostunutta rannettaan. »Älkää olko idioottimainen!» sanoi mrs. McKelvey. »Tykkäättekö siitä kauhean pahaa?» »En, ja siitä juuri minä tykkään pahaa.» Updike siirtyi keskusteluun. Hän oli kuuluisa keskustelustaan. Hän puhui järkevästi sielun erittelystä, Long Island-polosta ja siitä kiinalais-vaasista, jonka hän oli löytänyt Vancouverissa. Mrs. McKelvey lupasi, että he tapaisivat toisensa Deauvillessa kesällä, »vaikka», huokasi hän, »siellä alkaa olla inhoittavan yksitoikkoista; vain amerikkalaisia ja sietämättömiä englantilaisia paronittaria.» Ja Zenithissä istui tällä hetkellä eräs kokaiinin salakuljettaja ja eräs ilotyttö juoden cocktaileja Healey Hansonin kapakassa Front Streetin varrella. Kun kieltolaki oli voimassa ja Zenith oli tunnettu lainkuuliaisuudestaan, täytyi heidän tehdä cocktailinsa viattoman näköisiksi juomalla niitä teekupeista. Nainen nakkasi kuppinsa kokaiininsalakuljettajan naamaan. Tämä otti revolverinsa hihataskustaan ja niin sattui murhaamaan tytön. Zenithissä istui tällä hetkellä kaksi miestä eräässä laboratoriossa. Seitsemänviidettä tuntia he olivat nyt istuneet laatimassa selostusta kumipreparaattia koskevista tutkimuksistaan. Zenithissä oli tällä hetkellä neljä ammattiyhdistyksenjohtajaa neuvottelemassa, olisiko kahdentoistatuhannen hiilikaivostyöläisen sadanviidenkymmenen kilometrin päässä kaupungista tehtävä lakko. Näistä miehistä muistutti eräs helpostiärtyvää ja hyvinvoipaa maustekauppiasta, toinen jänkkinikkaria, kolmas virvoitusjuomatarjoilijaa ja neljäs venäläisjuutalaista näyttelijää. Venäjän juutalainen siteeraili Kautskya, Gene Dellsiä ja Abraham Lincolnia. Tällä hetkellä oli eräs tasavaltalaisarmeijan sotavanhus kuolemaisillaan. Hän oli tullut sisäisestä sodasta suoraan eräälle farmille, joka, vaikka se virallisesti oli Zenithin kaupungin rajain sisällä, oli alkeellinen kuin uutisasutus aarniometsässä. Hän ei ollut milloinkaan ajanut automobiilissa, ei koskaan nähnyt kylpyammetta, ei koskaan lukenut muuta kirjaa kuin Raamattua, McGuffeyn lukukirjoja ja uskonnollisia tutkielmia. Hän uskoi, että maa oli latuskainen, englantilaiset Israelin kymmenen kadotettua heimoa ja Yhdysvallat kansanvaltainen valtio. Tällä hetkellä siirrettiin työ siinä teräs- ja sementtikaupungissa, jonka Pullmoren traktoriyhtiön työpajat muodostivat, yövuorolle Puolan armeijalle tilattujen traktorien valmistamista varten. Kaupunki surisi kuin miljoona mehiläistä, sen suuret ikkunat hehkuivat kuin tulivuoren sisusta. Pitkin korkeita rauta-aitoja väikkyi valonheittäjien valo täyteisillä pihoilla, vaihderaiteilla ja aseellisten vahtipatrullien yllä. Tällä hetkellä oli Mike Monday lopettamassa erästä kokousta. Mr. Monday, etevä evankelista, Amerikan kuuluisin protestanttinen ylimmäinen pappi, oli kerran ollut ammattinyrkkeilijä. Saatana oli ollut kohtuuton häntä kohtaan. Nyrkkeilijänä hän ei ollut saavuttanut muuta kuin vinon nenänsä, kuuluisan sanavarastonsa ja näyttämötottumuksensa. Herran palvelus oli ollut tuottoisampaa. Hän aikoi vetäytyä syrjään suurine omaisuuksineen. Se oli rehellisesti ansaittu, sillä, käyttääksemme viimeisen häntä koskevan artikkelin sanoja: »Pastori Monday, ponteva profeetta, on osoittanut olevansa maailman suurin pelastusagentti ja näyttänyt, että tehokkailla toimenpiteillä hengellisen uudestisyntymisen järjestelykustannukset voidaan saada ennenkuulumattoman vähäisiksi. Hän on kääntänyt yli kaksisataatuhatta kadotettua ja kallista sielua keskimäärin alle kymmenen dollarin kustannuksella kappaleelta.» Maan suuremmista kaupungeista oli Zenith ainoa, joka oli epäröinyt alistaa paheitansa Mike Mondayn ja hänen pelastusasiamiestensä alaisiksi. Kaupungin yritteliäämmät järjestöt olivat äänestäneet hänen kutsumistaan — mr. George Babbitt oli kerran ylistänyt häntä eräässä puheessa Propagandakerhossa. Mutta hanke kohtasi vastarintaa erinäisten episkopaalisten ja riippumattomien pappien puolelta, noiden luopioiden, joita mr. Monday niin hienosti sanoi »joukoksi evankeliuminkaupustelijoita, joilla on tiskivettä suonissa veren sijasta, tyhjänkirkujiksi, jotka tarvitsevat lisää pölyä housunpolviinsa ja lisää karvoja laihoille vanhoille rinnoilleen.» Tämä vastarinta oli vaimennettu, kun kauppiasyhdistyksen sihteeri oli ilmoittanut eräälle työnantajakomitealle, että mr. Monday joka kaupungissa, missä hän esiintyi, oli kääntänyt puheensa työmiesten palkoista ja työajasta korkeampiin asioihin ja sillä tavoin estänyt lakkoja. Hänet kutsuttiin silmänräpäyksessä. Neljänkymmenentuhannen dollarin rahasto merkittiin menojen suorittamiseksi; Markkina-aukealle oli rakennettu Mike Monday-tabernaakkeli, johon mahtui viisitoistatuhatta kuulijaa. Täällä oli profeetta tällä hetkellä pitämässä päättäjäispuhettaan: »Tässä kaupungissa on olemassa joukko ovelia yliopistonprofessoreita ja teetähörppiviä idiootteja, jotka väittävät, että minä olen raakalainen ja arkkivekkuli, ja että minun historialliset tietoni ovat olemattomat. Ah, on olemassa joukko villapartaisia kirjatoukkia, jotka luulevat tietävänsä enemmän kuin Kaikkivaltias ja jotka pitävät kaikkinaista saksalaista tiedettä ja siivotonta saksalaista kritiikkiä Herran yksinkertaista ja selvää sanaa parempana. Ah, on olemassa teikaroiva sikermä lellipoikia ja räkänokkia ja täitakkeja ja uskonnottomia ja olvipulleita kynäilijöitä, jotka sylkevät sisästään mädännäisyyttänsä ja rääkyvät, että Mike Monday on humpuuki ja täynnä törkyä. Nuo koiranpenikat nalkuttavat nyt, että minä hyödyn evankeliumikaupoista, että minä teen tämän kaiken vain rahasta. Kuulkaas sitten, hyvät ihmiset! Minä tarjoan niille hulttioille tilaisuuden! Nouskoot ylös heti paikalla ja sanokoot minulle suoraan vasten naamaa, että minä olen lurjus ja valehtelija ja moukka! Mutta jos he sen tekevät — jos he sen tekevät — niin älkää pyörtykö kummastuksesta, jos jotkut noista kurjista valehtelijoista saavat pläiskähtävän puustin Mikeltä, mäiskäyksissä koko Jumalan Leimuavan Vanhurskauden ponsi! No, käykää päälle nyt, pojat! Kuka sitä sanoo? Kuka sanoo, että Mike Monday on humpuuki ja raaka retku? Mitä? Enkö näe kenenkään nousevan? No, siinähän näette! Niinpä arvelen, ettei kunnon väki tässä hyvässä kaupungissa tästedes viitsi kuulla tuota räyhinää aidan toiselta puolen; minä uskon, että ette viitsi kuunnella noita keljuja, jotka tuomitsevat ja herjaavat ja räyhäävät ja lörpöttelevät ja oksentavat yököttävää ateismia; ja te tulette kaikki tyynni, tarmonne ja kunnioituksenne joka hivenellä, kaikki tyynni tekemään propagandaa Jeesuksen Kristuksen ja hänen iankaikkisen laupeutensa ja rakkautensa hyväksi!» 5. Zenithissä istui tällä hetkellä Seneca Doane, radikaali juristi, ja tri Kurt Yavitch, histologi (jonka selostus epitelisolujen hävittämisestä radiumin avulla oli tehnyt Zenithin nimen tunnetuksi Münchenissä, Pragissa ja Roomassa) puhellen Doanen kirjastossa. »Zenith on kaupunki, jossa on jättiläisvoimaa — jättiläisrakennuksia, jättiläiskoneita, jättiläisliikenne», filosofoi Doane. »Minä inhoan teidän kaupunkianne. Sen on onnistunut valaa elämä yhteen kaavaan, niin että kaikki kaunis on siitä kadonnut. Se on vain suuri rautatieasema — ja kaikki ihmiset ostavat piletin parhaille hautauspaikoille», sanoi tri Yavitch tyynesti. Doane hypähti ylös. »Piru vieköön, eipäs ole! Sinä teet minut suorastaan sairaaksi ikuisella naukumisellasi 'yhteen kaavaan valamisesta'. Luuletko sinä, ettei mikään muu kansa ole 'valettu yhteen kaavaan'? Onko mitään enemmän yhteen kaavaan valettua kuin Englanti, missä jokainen perhe, jolla on varaa, syö samoja leivoksia samaan teeaikaan ja jokainen eläkkeelläoleva kenraali menee juuri samaan iltamessuun samaan harmaaseen nelikulmatorniseen kivikirkkoon, ja jokainen golfiapelaava Harris-tweediin puettu teikari sanoo 'All right' jokaiselle muulle kukkealle aasille? Ja kuitenkin minä rakastan Englantia. Ja mitä yhteen kaavaan valamiseen tulee — niin katso vain Ranskan bulevardikahviloita ja Italian kurtiisia! — Yhteen kaavaan valaminen on erinomaista sinänsä. Kun minä ostan Ingersoll-kellon tai Fordin, niin saan parempaa tavaraa halvemmalla hinnalla ja tiedän tarkalleen, mitä saan, ja se antaa minulle enemmän aikaa ja tarmoa viljellä yksilöllisyyttäni. Ja — — Minä muistan, kun kerran Lontoossa näin amerikkalaisen esikaupungin kuvan eräässä hammastahdasilmoituksessa _Saturday Evening Postin_ takasivulla —jalavareunainen, luminen katu ja sen varrella uusia rakennuksia, muutamat vanhaa englantilaista tyyliä, tai matala- ja laivakattoisia ja — — Sellaisen kadun, joita täällä Zenithissä näkee, sanokaamme Floral Heightsissä. Avoin. Puita. Ruohoa. Ja minä tunsin koti-ikävää. Ei ole mitään maata maailmassa, missä on niin hauskat talot. Vähät minä välitän siitä, että ne _on_ valettu samaan kaavaan. Se on kiva kaava. — Ei, se mitä minä vastustan Zenithissä, on ajatuksen valaminen samaan kaavaan ja sitten, tietenkin, erinäisiä perinnäistapoja kilpailussa. Kappaleen varsinaisina roistoina ovat kunnialliset, ystävälliset, ahkerat perheenisät, jotka käyttävät kaikkia tunnettuja metkuja ja julmuuksia turvatakseen lastensa menestyksen. Pahinta niissä vekkuleissa on, että he ovat niin hyviä ja, ainakin työssään, niin älykkäitä. Heitä ei voi kunnolla vihata, ja kuitenkin ovat juuri heidän yhteen kaavaan valetut sielunsa tosi vihollinen. — Ja sitten se propaganda Minä tunnen hissuksiin omissa luissani, että Zenithissä on parempi asua kuin Manchesterissa tai Glasgowissa tai Lyonissa tai Berliinissä tai Turinissa — —» »Eikä ole. Minä olen asunut useimmissa niistä», mutisi tri Yavitch. »No niin, se on makuasia. Minä puolestani annan etusijan kaupungille, jonka tulevaisuus on kyllin tietymätön askarruttaakseen mielikuvitustani. Mutta varsinkin tahdon — —» »Sinä», sanoi tri Yavitch, »olet aivan tavallinen liberaali eikä sinulla ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tahdot. Minä, joka olen kumousmies, tiedän tarkalleen, mitä tahdon — — — ja tällä hetkellä tahdon saada drinkin.» 6. Zenithissä neuvottelivat tällä hetkellä Jake Offutt, poliitikko, ja Henry T. Thompson. Offutt sanoi: »Meidän on saatava tuhma vävynne Babbitt siihen hommaan. Hän on niitä isänmaallisia ukkeleita. Kun hän ottaa käsiinsä jonkin kiinteimistön sakin laskuun, niin hän saa asian näyttämään siltä, kuin olisimme kuolla rakkaudesta rakastettuun kansaan, ja minä haluan todellakin ostaa arvossapidetyn aseman — kohtuullisella hinnalla. Minä vain mietin, kauanko tämä mahtaa käydä laatuun, Hank. Me olemme turvassa niin kauan kuin kiltit pikkupojat, kuten George Babbitt ja kaikki kunnon työnjohtajat, uskovat, että te ja minä olemme innokkaan isänmaallisia. Tässä hommassa on tosiaan kunniallisella poliitikolla aika hyvä saalis tiedossa, Hank, kokonainen kaupunki, joka ahertaa hankkiakseen meille sikareja ja paistettuja kananpoikia ja miestä väkevämpää ja joka nousee meidän lippuamme vastaan raivostuneena, silmittömästi raivostuneena, heti kun joku semmoinen räyhääjä kuin Seneca Doane tulee penkomaan peliä! Vakavasti puhuen, Hank, minunkaltaiseni ovela kettu häpeisi, ellei hän lypsäisi sellaista karjaa, joka suorastaan tulee ja mylvimällä sitä pyytää! Mutta Raitiotieyhtiö ei voi suorittaa kaappauksiansa niin hienosti kuin sillä oli tapana. Minä mietin, milloin — — — Hank, toivoakseni voimme keksiä jonkin keinon karkoittaaksemme sen Seneca Doanen kaupungista. Näes, kysymys on: hän taikka me!» Zenithissä makasi tällä hetkellä kolmesataaneljä- tai -viisikymmentätuhatta Tavallista Ihmistä vuoteissaan ja nukkui, valtavana läpinäkymättömänä varjona. Köyhäinkorttelissa toisella puolen rautatietä eräs nuori mies, joka oli ollut työttömänä puoli vuotta, väänsi nyt kaasuhanaa ja tappoi itsensä ja vaimonsa. Tällä hetkellä Lloyd Mallam, runoilija, Hafizin Kirjakaupan omistaja, kirjoitti valmiiksi rondoa, joka kuvasi, kuinka hauskaa elämä kesken taisteluita oli ollut keskiajan Firenzessä ja kuinka ikävää ja yksitoikkoista se oli niin proosallisessa kaupungissa kuin Zenith. Ja tällä hetkellä kääntyi George F. Babbitt raskaasti sängyssään — ja tämä viimeinen kääntyminen merkitsi, että hän oli saanut kyliänsä huolestuttavasta nukkumispuuhasta ja todella nukkui. Hän oli heti ihmeellisessä untenmaassa. Hän oli jossakin vierasten ihmisten joukossa, jotka nauroivat hänelle. Hän hiipi pois, juoksi pitkin yöpimeän puutarhan käytäviä, ja veräjällä odotti unitytti. Tämän rakas, levollinen käsi silitti hänen poskeansa. Hän oli jalo ja viisas ja rakastettu; lämmintä norsunluuta olivat tytön käsivarret, ja vaarallisten nummien takana kimmelsi ihana meri. KAHDEKSAS LUKU. 1. Suuret tapahtumat Babbittin elämässä olivat salainen etuoikeuden hankkiminen kiinteistöjen ostamiseen Lintonissa eräiden raitiotieyhtiön virkamiesten laskuun ennen julkista tiedoksiantoa, että Linton-kadun raitiolinjaa pitennettäisiin, ja eräät päivälliskutsut, jotka olivat, kuten hän riemuiten kertoi vaimollensa, »oikeat hienostonpidot, vieläpä kerrassaan oikea semmoinen korkeamman tyylin tilaisuus, jossa oli kaupungin terävimmät päät ja hienoimmat naiset». — Se oli niin kiintoisa tapaus, että hän melkein unohti aikomuksensa matkustaa Maineen Paul Rieslingin kanssa. Babbitt, vaikka olikin Catawban kylässä syntynyt, oli kohonnut sille yhteiskunnalliselle suurkaupunkitasolle, jolla isäntä voi tarjota päivälliset noin neljälle hengelle suunnittelematta sitä enempää kuin päivän pari ennakolta. Mutta päivälliset kahdelletoista hengelle kukkakaupasta hankittavine kukkineen ja kaikkine kristalleineen antoivat Babbitteillekin päänvaivaa. Kaksi viikkoa he tutkivat ja pohtivat vieraslistaa. Babbitt ihmetteli: »Luonnollisestihan me olemme tiptop itse, mutta kuitenkin, ajattele, että voimme kutsua niin kuuluisan runoilijan kuin Chum Frinkin, miehen, joka vain noin yhdestä runosta päivässä ja muutamista ilmoituksista haravoi viisitoistatuhatta dollaria vuodessa!» »Niin, ja Howard Littlefieldin. Tiedätkö, pari iltaa sitten kertoi Eunice, että hänen pappansa puhuu kolmea kieltä», sanoi mrs. Babbitt. »Pyh! Se ei ole mitään! Sen minäkin teen — amerikkaa, pesäpalloa ja pokeria!» »Minusta ei ole hienoa laskea leikkiä sellaisesta asiasta. Ajattele, kuinka ihmeellistä mahtaa olla osata kolmea kieltä, ja miten paljon siitä on hyötyä ja — — Ja kuinka me semmoisten ihmisten seuraan saatamme kutsua Orville Jonekset, sitä minä en käsitä.» »Ei, kuule, Orville on hemmetin terhakka mies!» »Niin, sen tiedän, mutta — — — Pesulaitos!» »Minä myönnän, että pesulaitos haiskahtaa toisenlaiselta kuin runous tai kiinteistöjen välitys, mutta se on yhdentekevää. Orvy on hemmetin terävä. Oletko koskaan puhunut hänen kanssaan puutarhanhoidosta? Kultaseni, se mies voi sanoa sinulle jok'ainoan puun nimen ja muutamista vielä niiden kreikkalaiset ja latinalaisetkin nimet! Sitäpaitsi me olemme Joneksille päivällisen velkaa. Ja sitten, hornan hovissa, täytyyhän meillä olla muutamia moukkiakin kuuntelijoina, kun semmoinen sikermä puhetaitureita kuin Frink ja Littlefield näyttää kykyään.» »Niin, kuule, minä olin juuri ajatellut puhua siitä asiasta — minun mielestäni pitäisi sinun isäntänä todellakin pysytellä hiukan syrjässä ja kuunnella ja antaa vieraillesikin tilaisuutta puhua silloin tällöin.» »Ohoo, vai niin, jaa, niinkö sinä meinaat! Tietysti! Minä koko ajan mukamaste, minä! Ja minä olen vain liikemies, minä — niin tietysti — minä en ole filosofian tohtori niin kuin Littlefield enkä runoilija, eikä minulla ole mitään sanottavaa! No, kuulepas kuitenkin; juuri pari päivää sitten tuli sinun ihailemasi Chum Frink minun luokseni kerhossa ja pyysi saada tietää, mitä ajattelin Springfieldin koulun obligatiolainasta. Ja kuka sen hänelle sanoi? Juuripa minä! Usko pois, minä sen tein! Minun vähäpätöisyyteni! Saat uskoa, että minä sen tein. Hän tuli kysymään minulta, ja minä tein hänelle tarkan selon siitä! Sen saat uskoa! Ja hän oli hemmetin iloinen saadessaan kuunnella valmista, ja — — — Minun velvollisuuteni isäntänä! »Kyllä minä luulen tuntevani isännän velvollisuuteni, ja usko pois — — —» Orville Jonekset kutsuttiin. 2. Aamulla ennen päivälliskutsuja oli mrs. Babbitt rasittava. »Nyt, George, täytyy minun voida luottaa siihen, että tulet ajoissa kotiin tänä iltana. Muista, että sinun täytyy pukeutua.» »Hmmm. Minä näen _Advocatesta_, että presbyterianisen kirkon Pääkokous on päättänyt luopua Kansainvälisestä Kirkkoliikkeestä. Se — —» »George! Kuulitko, mitä sanoin? Sinun täytyy tulla aikaisin kotiin pukeutuaksesi illalla.» »Pukeutuakseni? Eikä helvetissä! Minä olen puettu! Luuletko sinä, että minä menen konttoriin alusvaatteissani?» »Minä toivoisin, ettet puhuisi säädyttömästi lasten kuullen! Ja sinun täytyy pukea smoking yllesi!» »Sinä tarkoitat kai smokeriani. Saat uskoa, että kaikista heikkarinmoisista, maanmahdottomista kidutuskappaleista, joita koskaan on keksitty — —» Kolme minuuttia myöhemmin, kun Babbitt oli ynissyt »No niin, enpä tiedä puenko vai enkö» tavalla, joka osoitti, että hän aikoi sen tehdä, jatkettiin keskustelua. »Ja sitten, George, et saa unohtaa poiketa kotimatkalla Vecchiaan noutamaan jäätelöä. Heidän vaununsa on rikki enkä minä uskalla antaa heidän lähettää sitä — — —» »Joo! Sinä sanoit sen minulle ennen aamiaista!» »Niin, mutta et saa unohtaa sitä. Minä saan tehdä työtä puolikuoliaaksi koko päivän opettaakseni tyttöä, jonka tulee auttaa tarjoilussa — —» »No, se nyt kumminkin on joutavaa, eri avun ottaminen ruokaa varten. Matilda voisi täydellisesti — —» »— — ja minun täytyy mennä ostamaan kukat ja järjestää ne ja sijoittaa ja hankkia suolamantelit ja katsoa kananpoikia ja järjestää lasten illallinen yläkerrassa ja — — — Minun täytyy yksinkertaisesti voida luottaa siihen, että sinä ajat Vecchiaan ja noudat jäätelön.» »Jaaaaa_a_! Hemmetissä, minä tuon sen!» »Ja sinun on vain mentävä sisään ja sanottava, että olet tullut noutamaan jäätelön, jonka mrs. Babbitt tilasi eilen puhelimessa, ja se on valmiina sinua odottamassa.» Kello puoli yksitoista soitti mrs. Babbitt hänelle, ettei hän vain unohtaisi jäätelön noutamista Vecchialta. Silloin pälkähti hänen päähänsä äkkiä kamala ajatus. Hän ajatteli, tokko Floral Heights-päivälliset tosiaan mahtoivat olla kaiken sen vietävän vaivannäön arvoisia, minkä ne aiheuttivat. Mutta hän katui herjaustaan jännittävässä askartelussaan ostaakseen cocktaileihin tarvittavia aineksia. Näin tapahtui pirtuhankinta vanhurskauden ja kiellon valtakautena: Hän ajoi keskikaupungin suorilta, suorakulmaisilta kaduilta Vanhan kaupungin kiemurteleville takakaduille — epäsäännöllisiin kortteleihin, jotka ovat täynnä likaisia varastohuoneita, ja sieltä edelleen laitakaupungille, joka aikanaan oli ollut kaunis hedelmäpuutarha, mutta nyt oli halpojen hotellien ja bordellien ryteikkö. Jännittäviä väreitä tuntui selkäpiissä ja vatsaontelossa, ja hän katsoi jokaista poliisikonstaapelia niin hartaan viattomana kuin mies, joka rakastaa lakia ja ihailee voimaa ja haluaisi jäädä leikkimään heidän kanssaan. Hän pysäytti autonsa korttelin päähän Healy Hansonin kapakasta ja mutisi huolestuneena: »Peijakas, jos joku nyt näkisi minut, niin ne varmaankin luulisivat, että minä olen täällä asioissa.» Hän astui huoneistoon, joka oli omituisen samankaltainen kuin entinen, ei-kieltolain ajan kapakka, pitkä, tahrainen tiski, sahajauhoja edessä ja himmennyt peili takana, honkapöytä, jonka ääressä eräs likainen ukko uneksi edessään lasi, jossa oli jotakin whiskyltä näyttävää, ja tiskin ääressä kaksi miestä, jotka joivat jotakin oluennäköistä ja tekivät sen vaikutuksen kuin siinä olisi ollut iso väkijoukko, niinkuin kaksi miestä baarissa aina tekee. Baarimestari, pitkä, kalpea ruotsalainen, timantti sinervässä kaulahuivissaan, tuijotti Babbittia, kun tämä oikopäätä kiipesi tiskille ja kuiskasi: »Minä olisin, tuota — — Eräs Hansonin tuttava neuvoi minua tänne. Minä olisin halunnut vähän giniä.» Baarimestari katsoi häneen kuin pahastunut piispa. »Te olette tullut väärään paikkaan, ystäväni. Me myömme vain alkoholittomia juomia täällä.» Hän puhdisti tiskiä rievulla, joka itse olisi kaivannut hiukan puhdistamista, ja tirkisti käsivartensa yli hangatessaan. Vanha uneksija pöydän ääressä huusi rukoilevasti baarimestarille: »Oskar sinä, kuulehan vähän!» Oskar ei kuullut. »Häh, Oskar, kuulitko sinä, etkö kuule mitä minä sanon? Kuuletko sinä?» Tyhjäntoimittajan ränstynyt ja lääpystävä ääni, oluen miellyttävä tuoksu herätti Babbittissa omituisen hiukaisevan tunteen. Baarimestari meni nyrpeän näköisenä tiskin ääressä istuvia miehiä kohti. Babbitt seurasi perässä, varovasti kuin kissa ja sanoi pyytelevästi: »Kuulkaa, Oskar, minä tahtoisin puhutella mr. Hansonia.» »Mitä te hänestä tahdotte?» »Tahtoisin vain puhua hänen kanssaan. Tässä on käyntikorttini.» Se oli hieno kortti, kivipainossa tehty kortti, mustinta mustaa ja punaisinta punaista oleva kortti, joka julisti, että mr. Babbitt harjoitti Myyntiä, Vakuutusta, Vuokrausta. Baarimestari piti sitä kuin se olisi painanut viisi kiloa ja luki sitä kuin se olisi ollut sata sanaa pitkä. Hän ei astunut alas piispankorkeudestaan, vaan murisi: »Minä katson, onko hän lähettyvillä.» Sisäpuolisesta huoneesta tuli hänen mukanaan kauhean vanha nuori mies, hiljainen nuori mies, jolla oli terävä katse, raakasilkkipaita, napittomat ruudulliset liivit ja kellervänruskeat housut — mr. Healy Hanson. Mr. Hanson lausui vain »Jaha?», mutta hänen hellittämättömät ja halveksivat silmänsä tutkivat Babbittin sielua, eikä hän näyttänyt vähääkään kunnioittavan tulijan uutta tummanharmaata pukua, josta tämä (kuten hän tunnusti jokaiselle Atleettikerhon jäsenelle) oli maksanut sataviisikolmatta dollaria. »Hauskaa tehdä tuttavuuttanne, mr. Hanson. Tuota, hm — — — Minä olen George Babbitt, Babbitt-Thompsonin välitysliikkeestä. Minä olen hyvin hyvä ystävä Jake Offuttin kanssa.» »Vai niin. Entä sitten?» »Tuota, hm, minulla on päivälliskutsut, ja Jake sanoi minulle, että te voisitte hankkia minulle vähän giniä.» Pelästyneenä, alamaisena, kun Hansonin silmien ilme kävi kärsimättömäksi: »Tehän voitte soittaa Jakelle minusta, jos tahdotte.» Hanson vastasi nyökkäämällä päätään sisemmän huoneen ovea kohti ja saapasti pois. Babbitt hiipi melodraamallisesti kamariin, jossa oli neljä pyöreää pöytää, yksitoista tuolia, olutpanimoluettelo ja epäilyttävä haju. Hän odotti. Kolme kertaa hän näki Healy Hansonin kulkevan huoneen läpi hyräillen, kädet taskussa, hänestä välittämättä. Tällöin oli Babbitt jo luopunut aamulla tekemästään varmasta päätöksestä: »Minä en maksa senttiäkään enempää kuin seitsemän dollaria litrasta», ja päätellyt »Voinhan maksaa kymmenen». Kun Hanson seuraavan kerran näytti väsyneen naamansa, puhutteli Babbitt häntä: »Saitteko asian kuntoon?» Hanson rypisti kulmakarvojansa ja murisi: »Silmänräpäys — Herran tähden — vain silmänräpäys!» Yhä nöyrempänä jatkoi Babbitt odottamista, kunnes Hanson todella ilmestyi jälleen, litra giniä — mitä lieventävällä nimellä sanotaan litraksi — ylenkatseellisissa, pitkissä valkoisissa käsissään. »Kaksitoista kovaa», ilmoitti hän. »Jaa — mutta, hm, kuulkaas nyt, hm, hovimestari, Jake arveli, että te voisitte toimittaa tämän minulle kahdeksalla tai yhdeksällä pullon.» »Eei. Kaksitoista. Tämä on oikeaa tavaraa, Kanadasta kehvellettyä. Ei mitään vientipirtua, jossa on pisara katajanmarjamehua», sanoi kunnon kauppias arvokkaasti. »Kaksitoista kolikkoa — jos niin on, että haluatte. Te ymmärrätte, minähän teen tämän vain Jaken ystävänä.» »Aivan niin. Tietysti. Minä ymmärrän.» Babbitt ojensi kiitollisena esiin kaksitoista dollaria. Hän tunsi jonkinlaista arvonsa nousua kosketuksesta suurmiehen kanssa, kun Hanson haukotteli, pisti setelit laskematta räikeäväristen liiviensä taskuun ja saapasti pois. Hän tunsi miellyttävää väristystä piilottaessaan ginpullon takkinsa alle ja samoin kätkiessään sen pulpettiinsa. Koko iltapäivän hän myhäili ja hyräili ja naureskeli sitä, että saattoi »antaa pojille oikean napauksen illalla». Hän oli tosiaan niin innoissaan, että hänellä oli vain yhden korttelin matka kotiansa, kun hän muisti vaimonsa pyynnön, Vecchialta noudettavan jäätelön. Hän sanoi: »Saakeli — — —» ja ajoi takaisin. Vecchia ei ollut mikä hyvänsä ravintolanisäntiä, hän oli Zenithin Ravintolanisäntä. Useimmat ensitanssiaiset tapahtuivat Maison Vecchian valkoisessa tanssisalissa; kaikissa hienoissa teekutsuissa tunsivat vieraat Vecchian viisi sandwich-lajia ja Vecchian seitsemän leivoslajia, ja kaikki todella tyylikkäät päivälliset päättyivät, kuin loppusoittoon, Vecchian napolilaiseen vaniljajäätelöön, jota tarjottiin kolmessa luotettavassa muodossa — melooninmuodossa, pyöreässä tortunmuodossa ja tiiliskivenmuodossa. Vecchian myymälässä oli vaaleansininen seinälaudoitus, kipsiruusukoristeet, tarjoilijattaret koruompeleisin esiliinoin ja lasihyllyt täynnä »suudelmia» ja kaikkia hienouksia, mitä munavalkuaisesta ikinä voi valmistaa. Babbitt tunsi itsensä paksuksi ja kömpelöksi kaiken tämän ammattisirouden keskessä seistessään odottamassa jäätelöä, ja kun eräs tyttö virnisteli hänelle, tunsi hän kuin pistosta niskassaan. Hän ajoi kotiin ärtyisän mielialan vallassa. Ensimmäinen sana, minkä hän kuuli, oli hänen vaimonsa kiihtynyt: »George, _muistitko_ käydä Vecchiasta noutamassa jäätelön?» »Kuule nyt, kultaseni, onko minulla tapana koskaan unohtaa asioita?» »On! Usein!» »Ei, kuule, se tapahtuu tavattoman harvoin, ja onhan tosiaan väsyttävää, kun juuri tulen tuommoisesta tahraisesta teepaikasta kuin Vecchia ja olen saanut seistä töllistelemässä puolialastomia tyttöjä, jotka ovat maalatut kuin olisivat kuusikymmenvuotiaita ja ahtavat itseensä kaikkinaista törkyä, joka täydellisesti tärvelee heidän vatsansa — — —» »Niin, sinua on tosiaan sääli! Minä olen huomannut, kuinka inhoittavaa sinusta on katsella kauniita tyttöjä!» Babbittille selvisi äkkiä, että hänen vaimollaan oli liian kiire tunteakseen mitään vaikutusta siitä siveellisestä suuttumuksesta, jolla miessuku hallitsee maailmaa, ja hän suori itsensä nöyrästi makuukamariin muuttamaan pukua. Hän näki vilahduksen kirkastetusta ruokasalista, kristalleja, kynttilöitä, häikäisevän pöytäliinan, pitsejä, hopeaa, ruusuja. Sydän täynnä sitä vavistusta, jonka niin vakava toimitus kuin päivälliskutsut luonnollisesti aiheuttaa, hän voitti kiusauksen käyttää poimullista smokingpaitaansa neljättä kertaa, otti esiin ihan puhtaan, kiinnitti mustan rusetin kauluksen ympärille ja hieroi kiiltonahkakenkiänsä nenäliinalla. Hän katseli tyytyväisenä hopeisten paidannappiensa granaatteja. Hän silitti ja taputti nilkkojansa, jotka silkkisukkien avulla olivat muutetut George Babbittin tukevista koivista niinsanotun Kerhomiehen siroiksi jäseniksi. Hän seisoi peilin edessä katsellen hyvinkeveltyvää smokingiansa, hienoja kolmivärisiä housujansa ja mutisi lyyrillisessä innostuksessa: »Hemmetissä, minä en ole niinkään hassun näköinen. Minä en tosiaan näytä vähääkään Catawban-malliselta. Jos kotipaikan moukat näkisivät minut näissä purjeissa, niin menisi niiltä vainkin silmät selälleen!» Hän marssi majesteetillisesti alas sekoittamaan cocktaileja. Hakatessaan jäätä, puristellessaan sitruunoita ja kerätessään valtavan kasan laseja, pulloja ja lusikoita tarjoiluhuoneen tiskipöydälle hän tunsi itsensä yhtä arvovaltaiseksi kuin baarimestari Healy Hansonin kapakassa. Mrs. Babbitt sanoi tosin hänen olevan tiellä, ja Matilda ja aputyttö livahtelivat hänen ohitseen, kyhnäsivät häntä ja huusivat: »Olkaa hyvä ja avatkaa ovi!» kulkiessaan läpi tarjottimia kantaen, mutta tänä ylevänä hetkenä hän ei kiinnittänyt heihin huomiota. Paitsi uutta ginpulloa kuului hänen kellariinsa puoli pulloa Bourbon-whiskyä, neljännes italialaista vermuuttia ja noin sata tippaa pomeranssibitteriä. Hänellä ei ollut varsinaista cocktailheilutinta. Heilutin olisi ollut kevytmielisyyden todistus, juomarin tunnusmerkki, ja Babbitt inhosi joutumista juomarin maineeseen vielä enemmän kuin rakasti ryyppyä. Hän sekoitti kaatamalla astiasta toiseen, hän kaateli ylvään arvokkaasti, pitäen keittopullojaan voimakkaan sähköllekin päällä, hänen naamansa hehkui, paidanrinnus hohti valkoiselta, ja tiskipöydän vastakiilloitettu kupari loisti kullanpunaisena. Hän maistoi pyhää nestettä. »Sittenhän on saakeli, jos ei tämä ole melkein oikeaa, hienoa, vanhaa cocktailia! Eräänlaista Bronxia ja hiukan Manhattania. Ummmm. Halloo, Myra, haluatko pienen pisaran, ennenkuin vieraat tulevat?» Mrs. Babbitt, esiliina harmaan hopeapitsisen päivällispuvun yllä, meni saliin, siirsi jokaista lasia neljännestuuman verran, riensi takaisin, järkähtämätön päättäväisyyden ilme kasvoissaan, loi häneen ilkeämielisen katseen ja ärähti: »En totisesti!» »Vai ei rouva», vastasi Babbitt huolettomalla, leikkisällä äänellä, »mutta herra luullakseni kyllä tahtoo». Cocktail täytti hänen mielensä hurjalla ilolla, jonka takana hän tunsi arveluttavaa halua — kiitää huikeaa menoa autolla, suudella tyttöjä, laulaa, olla sukkela. Hän koetti saavuttaa takaisin menetetyn arvokkaisuutensa julistamalla Matildalle: »Minä aion panna tämän cocktailkannun jääkaappiin. Mutta älkää millään muotoa sitä kaatako!» »Ei toki.» »Olkaa kaikin mokomin varovainen. Älkää vain menkö panemaan mitään tänne ylähyllylle.» »En toki.» »Kaikin m —.» Hän oli huumaantunut Hänen äänensä oli ontto ja kaukainen. »Hm!» Hän komensi ponnekkaasti: »Olkaa kaikin mokomin varovainen», ja siirtyi seurusteluhuoneen turvalliseen satamaan. Hän mietti, voisiko saada houkutelluksi »sellaisia jukuripäitä kuin Myra ja Littlefieldit lähtemään jonnekin ulos jälkeenpäin ilakoimaan ja yrittämään saada vähän lisää makuvaaria». Hän huomasi itsessään laiminlyötyjä taipumuksia paheellisuuteen. Kun vieraat olivat saapuneet, sekin välttämätön pari, jota toiset odottivat väkinäisen rakastettavasi, oli suuri harmaa tyhjyys seurannut ruusuista huumausta Babbittin päässä, ja hänen täytyi pakottaa itseänsä aikaansaadakseen niitä meluisia tervetulotervehdyksiä, jotka kuuluivat asiaan isännän puolelta Floral Heightsissä. Vieraat olivat Howard Littlefield, filosofian tohtori, joka toimi Raitiotieyhtiön sanomalehtitoimistona ja varusti heitä lohdullisilla talousteorioilla; Vergil Gunch, hiilikauppias, yhtä mahtava »Hirvissä» kuin Propagandakerhossa; Eddie Swanson, joka oli Javelin-automobiilien asiamies ja asui vastapäätä; ja Orville Jones, joka omisti pesulaitos Valkoliljan, jota täydellä syyllä sanomalehti-ilmoituksissa kehuttiin, että se oli »suurin, pontevin, pulskin pesulaitos Zenithissä». Mutta hienoin heistä kaikista oli tietenkin T. Cholmondeley Frink, joka ei kirjoittanut ainoastaan »Runonpätkiä», jotka, painettuina joka päivä seitsemäänseitsemättä johtavaan lehteen, hankkivat hänelle ehkä suuremman lukijakunnan kuin millään runoilijalla maailmassa oli ollut, vaan oli myöskin optimistinen luennoitsija ja »Iskevien Ilmoitusten» luoja. Spekulatiivisesta filosofiastaan ja korkeasta moraalistaan huolimatta olivat hänen värssynsä humoristisia ja helppotajuisia kenelle kaksitoistavuotiaalle lapselle tahansa; ja ylimääräisen erikoisuuden saivat ne vielä siitä, että niitä ei ladottu värssyiksi, vaan proosan muotoon. Mr. Frink oli tunnettu valtamerenrannalta toiselle nimellä »Chum». Heidän mukanaan seurasi kuusi rouvaa, enemmän tai vähemmän — sitä oli vaikea sanoa näin aikaisin illalla, he kun ensi katsannolta näyttivät kaikki samanlaisilta ja sanoivat: »Ah, kuinka tämä oli hauskaa!» samaan päättäväisen vilkkaaseen sävyyn. Pintapuolisesta katsojasta näyttivät miehet vähemmän toistensa näköisiltä: Littlefield, ulkoilmankoulumies, pitkä, hevosnaamainen; Chum Frink, pieni hintelä, pehmyttukkainen herra, joka korosti runoilija-ammattiansa pitämällä rilleissään silkkipunosta; leveäharteinen Vergil Gunch, musta, karhea tukka suoraan ylös suittuna; Eddie Swanson, kalju ja meluisa nuori mies, joka osoitti siroudentuntemustaan lasinappisilla silkkibrokadiliiveillänsä; Orville Jones, mies, joka oli vakiintuneen näköinen, lyhyt ja paksu, ei mitenkään erikoisen merkillinen, ja jolla oli hampunväriset hammasharjaviikset. Kuitenkin olivat he kaikki niin hyvinvoipia ja puhtaita, kaikki luikkasivat: »Terve, George!» niin voimakkaasti, että he tuntuivat olevan toistensa sukua, ja omituista on, että mitä enemmän oppi tuntemaan naisia, sitä vähemmän yhtäläisiltä he alkoivat tuntua, mutta kuta enemmän oli yhdessä miesten kanssa, sitä yhtäläisemmiltä tuntuivat heidän urheat tyyppinsä. Cocktailien juonti oli yhtä pyhä juhlatoimitus kuin niiden valmistaminen. Seura odotti, levottomana, toivehikkaana, sopi teennäisellä äänellä siitä, että ilma oli ollut koko lämmin ja hiukan viileä, mutta yhä vieläkään ei Babbitt puhunut mitään drinkeistä. He tulivat alakuloisiksi. Mutta kun myöhästynyt pari (Swansonit) oli saapunut, sanoi Babbitt merkitsevästi: »No, ystäväni, luuletteko voivanne sietää hiukan lakien rikkomista?» He katsoivat Chum Frinkiin, tunnustettuun sanataituriin. Frink veti rillipunostaan kuin kellonvieteriä ja sanoi niinkuin tapa oli: »Usko pois, George: minä olen lainkuuliainen mies, mutta Verg Gunch on kuulemma suuri rosvo, ja hänhän on isompi kuin minä, joten en osaa lainkaan ajatella, mitä tekisin, jos hän koettaisi pakottaa minua johonkin rikolliseen!» Gunch intti: »Odotahan, niin minä koetan — — — » Mutta Frink kohotti kättään ja jatkoi: »Jos siis sinä ja Verg välttämättä vaaditte, niin asetan autoni väärälle puolelle katua, sillä oletan sinun tietenkin tarkoittavan sitä rikosta.» Naurettiin. Mrs. Jones vakuutti: »Mr. Frink on tosiaan lystikäs. Ihanhan häntä voisi luulla viattomaksi.» Babbitt huusi: »Mistäs sen arvasitkin, Chum? Mutta odottakaahan vain kaikki, niin minä menen noutamaan — autojen avaimet!» Hilpeyden hälinässä hän kantoi sisään loistavan lupauksen, valtaisen tarjottimen monine laseineen, kimmeltävä keltainen juoma lasikannussa keskellä. Miehet hohottivat: »Katsos pahusta!» ja »Tuo se mahtaa olla poikaa!» ja »Laske minut likelle!» Mutta Chum Frink, matkustanut mies eikä pettymyksiin tottumaton, sai päähänsä ajatuksen, että se ehkä oli vain hedelmämehua, seassa hiukan vientipirtua. Hän näytti huolestuneelta, kun Babbitt, innokkaana märkien almujen antajana ojensi lasia, mutta kun hän maistoi sitä, vihelsi hän: »Oi ihminen, anna minun jatkaa unelmaa! Tämä ei ole totta, mutta älä herätä minua! Anna minun vain nähdä unta!» Kahta tuntia ennen Frink oli saanut valmiiksi lyyrillisen sanomalehtirunon, joka alkoi näin: »_Minä istuin syvissä mietteissäin, revin tukkaani ja huokasin näin: 'Ah, hulluja niitä vieläkin on, jotka tahtovat jälleen turmiohan, kun soisivat pystyyn kapakan, tuon sielun ja tarmon surmaajan!» Sen myrkkyryyppyjä kaipaa en, kun nautin riemusta keväimen, joka luo, kuin lapsen, kirkkahaks minun sieluni, pahasta vapahaks_!'» Babbitt joi muiden mukana; hänen satunnainen synkkyytensä oli haihtunut; hänen mielestään nämä miehet olivat maailman parhaita, hän olisi tahtonut antaa heille tuhat cocktailia. »Arveletteko sietävänne vielä yhden?» huusi hän. Naiset torjuivat naureskellen, mutta miehet sanoivat — harjaantuneeseen, jalomieliseen, hauskaan sävyyn, mutta ahnain katsein: »No niin, enhän tahdo, että loukkaannut minuun, Georgie — — —» »Täältä tulee vielä pieni ylimääräinen pisara itsekullekin», ja itsekukin vastasi: »Purista karahvia, George, purista sitä!» Kun kannu oli toivottoman tyhjä, seisoivat he keskustellen kieltolaista. Miehet keinuskelivat kantapäillään, pistivät kädet housuntaskuihin ja esittivät mielipiteitään osoittaen sitä kopisevaa syvämielisyyttä, joka on ominaista hyvinvoivalle miehelle hänen toistellessaan perinpohjin puituja väitteitä asiasta, josta hänellä ei ole pienintäkään aavistusta. »Jos minä saan sanoa», sanoi Vergil Gunch, »niin minun käsitykseni mukaan, ja minä voin puhua kuin kirja, sillä minä olen kuullut monia tohtoreita ja herroja, joiden pitäisi se tietää, minun käsitykseni mukaan on hyvä asia, että päästään kapakoista, mutta ihmisten pitäisi sentään saada olutta ja keveitä viinejä.» Howard Littlefield huomautti: »Ihmiset yleensä eivät huomaa, että on vaarallista loukata persoonallista vapautta. Mainitsen esimerkin: Baierin — luullakseni se oli Baierin — niin, niin oli, Baierin kuningas antoi 1862, maaliskuussa 1862, julistuksen, ettei karja saa käydä laitumella valtion maalla. Maalaisväestö oli nurkumatta alistunut raskaisiin verotaakkoihin, mutta kun tämä julistus annettiin, teki se kapinan. Ehkä se oli sittenkin Saksissa. Mutta se osoittaa joka tapauksessa, kuinka vaarallista on kajota persoonalliseen vapauteen.» »Joo, se on oikein — kenelläkään ei ole oikeutta kajota persoonalliseen vapauteen», sanoi Orville Jones. »Mutta ei sentään tule unohtaa, että kielto on sangen hyvä työväenluokalle. Estää sitä tuhlaamasta rahojansa ja heikentämästä työkykyään», sanoi Vergil Gunch. »Se on kyllä totta. Mutta vika on pakkokeinoissa», väitti Howard Littlefield. »Kongressi ei keksinyt oikeaa järjestelmää. Jos asia olisi ollut minun määrättävissäni, olisin järjestänyt sen niin, että juomarit olisivat saaneet vastakirjoja, ja sitten olisimme pitäneet huolta avuttomasta työmiehestä — estäneet häntä juomasta — emmekä kuitenkaan olisi loukanneet vertaistemme oikeuksia ja persoonallista vapautta.» He nyökkäsivät, katsoivat ihaillen toisiinsa ja sanoivat vahvistavasti »Se on oikein, se olisi tehnyt säväyksen.» »Minua huolestuttaa se, että useimmat niistä vekkuleista rupeavat käyttämään kokaiinia», huokasi Eddie Swanson. He nyökkäsivät vielä vakuuttavammin ja sorisivat: »Se on totta. Se vaara on aina olemassa.» Chum Frink selitteli: »Kuulkaa, minä sain tässä eräänä päivänä mainion reseptin, miten valmistetaan kotipanoista olutta, otetaan — — —» Gunch keskeytti hänet: »Odota! Anna minun sanoa omani!» Littlefield hirnui: »Olutta! Heikkari! On vain annettava ciderin käydä!» Jones puuttui puheeseen: »Minulla on semmoinen resepti, joka kelpaa!» Swanson rukoili: »Oi, kuulkaa, antakaa minun kertoa tarina — — —» Mutta Frink jatkoi päättävästi: »Otetaan ja kootaan herneenpalkoja ja kaadetaan viisikolmatta litraa vettä viiteenneljättä litraan herneenpalkoja ja keitetään seos, kunnes — —» Mrs. Babbitt kääntyi heidän puoleensa vetoavan kohteliaasti —Chum Frink riensi selittämään loppuun mainiota olutreseptiänsä ja emäntä sanoi iloisesti: »Päivällinen on valmis.» Herroilla oli pientä ystävällistä kinaa, kuka menisi sisään viimeisenä, ja heidän mennessään hallin läpi ruokasaliin sai Vergil Gunch kaikki nauramaan luikkaamalla: »Jos en minä saa istua Myra Babbittin vieressä ja pitää hänen kädestään kiinni pöydän alla, niin en halua olla mukana — silloin minä menen kotia.» Salissa he sitten seisoivat neuvottomina, kunnes mrs. Babbitt hermostuneesti sanoi: »Antakaa kun katson — — Oo, minä olin tosin aikonut hankkia kauniita käsinmaalattuja kortteja, mutta — — Oo, niin; Mr. Frink, Teidän paikkanne on täällä!» Päivällinen oli kaikkein parhaaseen naislehtityyliin, ja salaatti tarjottiin ontoissa omenissa, ja kaikki, voittamatonta kananpoikapaistia lukuunottamatta, oli jonkin muun näköistä. Tavallisesti oli herrojen vaikea päästä puheen alkuun naisten kanssa; flirtti oli tuntematon taito Floral Heightsissä, ja konttori- ja keittiöalojen välillä ei ollut kosketuskohtia. Mutta cocktailien vaikutuksesta kävi keskustelu valtavaksi. Jokaisella herroista oli vielä paljon tärkeää sanomista kieltolaista, ja nyt, kun kukin oli saanut uskollisen kuulijan pöytänaisestaan, puhkesi hän: »Minä olen löytänyt paikan, mistä saan ostaa niin paljon pirtua kuin haluan kahdeksasta dollarista litran — —» »Luitteko siitä miehestä, joka meni maksamaan tuhat dollaria kymmenestä laatikosta whiskyä, jonka huomattiin olevan silkkaa vettä? Mies kuuluu seisseen eräässä kadunkulmassa, ja niin tulee hänen luokseen toinen ja sanoo — — —» »Väitetään että Detroitin luona tuo pirtua maahan kokonainen laivasto — — —». »Minä olen aina sanonut sitä eivät ihmiset huomaa kieltolakikysymyksessä — — —» »Ja sitten tyrkytetään ihmisille kaikkea myrkyllistä törkyä, puuspriitä ja kaikkinaisia — — —» »Luonnollisesti minä periaatteessa myönnän sen suotavaksi, mutta en aio antaa kenenkään määrätä, mitä saan ajatella ja tehdä. Ei kukaan amerikkalainen suvaitse koskaan semmoista!» Mutta heistä kaikista oli mautonta, että Orville Jones — jokahan ei missään tapauksessa ollut etevimpiä seurassa — meni sanomaan: »Kaikki keskustelu kiellosta on yksinkertaisinta keskittää näin: kysymys ei ole kuivattamisen kustannuksista vaan määrästä.» Vasta kun tämä, ainoa pakollinen aine oli loppuunkäsitelty, kääntyi keskustelu muille aloille. Vergil Gunchista sanottiin usein ja ihaillen: »Hemmetti, sillä miehellä on ihan ihmeellinen kyky! Ajatelkaa, hän saattaa naisten läsnäollessa kertoa mitä uskalletuimman jutun ja kaikki naiset nauravat itsensä pilalle, mutta jos minä, piru vieköön, yritän puhua jotakin, joka on vaikka kuinka vähän sinnepäinkään, niin saan ihan hirveästi kynsilleni!» Nyt ihastutti Gunch heitä huutamalla mrs. Eddie Swansonille, nuorimmalle naisista: »Louetta! Minun onnistui kehveltää Eddien avain hänen taskustaan, ja mitä sanotte, jos te ja minä hiipisimme kadun yli, kun ei kukaan huomaa katsoa. Minulla olisi jotakin», lisäsi hän viehkeästi iskien silmää, »äärettömän tärkeää sanomista teille!» Naiset vääntelivät itseänsä, ja Babbitt innostui yhtäläiseen vallattomuuteen. »Tiedättekö, minä toivoisin uskaltavani näyttää teille erästä kirjaa, jonka sain lainaksi — tohtori Pattenilta.» »Älä George! Mikä ajatus!» varoitti mrs. Babbitt. »Se kirja on — — — pikantti on aivan liian lievä sana. Se on eräänlainen antropologinen kuvaus — — — tavoista ja menetelmistä Etelämerensaarilla, ettekä te voi _aavistaa!_ Se on kirja, jota ei saa ostamalla. Verg, minä lainaan sinulle sen!» »Minulle ensin!» rukoili Eddie Swanson. »Kuulostaa nasevalta!» Orville Jones julisti: »Tiedättekö, minä kuulin tässä tuonnoin hyvän kertomuksen kahdesta ruotsalaisesta ja heidän rouvistaan», ja hän kertoi parhaalla juutalaismurteella makupalan hiukan lieventämällä loppua. Gunch kertoi vielä paremman. Mutta cocktailit haihtuivat, ja rohkeat seikkailijat vaipuivat takaisin varovaiseen todellisuuteen. Chum Frink oli äskettäin ollut luentomatkalla pikkukaupungissa, ja hän nauroi: »Hauskaa taas palata sivistyksen piiriin! Minä olen tosiaan nähnyt muutamia oikeita metsäkyliä — Ihmiset ovat tietenkin maailman parhaita, mutta ne hölmöläiset ovat kauhean tylsiä, ja te saatatte tuskin ymmärtää, kuinka hauskalta tuntuu taas saada istua ihmisten parissa, joissa on eloa.» »Totta tosiaan!» riemuitsi Orville Jones. »Ne ovat maailman parhaita ihmisiä, nuo pikkukaupunkilaiset, mutta mammakulta sitä keskustelua! Hehän eivät voi puhua muusta kuin ilmasta ja uudesta lordistaan.» »Se on tosi. Ne puhuvat aina samoista asioista», sanoi Eddie Swanson. »Niin, eivätkö puhukin? Sanovat yhtä ja samaa aina uudelleen», sanoi Vergil Gunch. »Se on tosiaankin ihmeellistä. On kuin heiltä puuttuisi kyky arvostella asioita objektiivisesti. He vain toistavat samaa puhettansa Ford-autoista ja ilmasta ja niin edespäin», sanoi Howard Littlefield. »Mutta ei heitä silti voi moittiakaan. Heillä ei ole semmoista tilaisuutta henkiseen kannustukseen kuin meillä täällä kaupungissa», sanoi Chum Frink. »Siinä olet, hitto vieköön, oikeassa», sanoi Babbitt. »Ei ole tarkoitukseni, että te älypomot ylpistytte, mutta se minun täytyy sanoa, että se pitää ihmistä korkealla tasolla, kun saa seurustella runoilijan ja sitten sellaisen kansantalousmiehen kanssa kuin Howard. Mutta mitäs pikkukaupunkilaiset, kun saavat puhella vain keskenään, niin ei tosiaan ole kumma, jos he jäävät raakamaisiksi ja sivistymättömiksi puheessaan ja heidän ajatuksensa yksipuolisiksi.» Orville Jones huomautti: »Entäs meidän muut etumme sitten — elävät kuvat esimerkiksi. Hölmöläisherroista on kaikki tiptop, kun saavat ohjelmanvaihdoksen kerran viikossa, kun meillä täällä kaupungissa on valittavana tusina eri biografeja joka ainoa ilta!» »Niin, ja se kannustus, mikä siinä on, kun saa seurustella oikeiden liikenerojen kanssa joka päivä — ja aina täytyy olla täynnä tarmoa.» »Mutta toisaalta», sanoi Babbitt, »ei niitä maalaiskyliä auta arvostella liian lempeästi. On tietysti ihmisten oma vika, ellei heillä ole aloitetta kylliksi iskeä kiinni ja voittaa alaa kaupungissa, niinkuin me teimme. Ja, näin meidän kesken, ne ovat niin kauhean kateellisia kaupunkilaisille. Joka kerta, kun minä matkustan Catawbaan, täytyy minun kierrellä kasvinkumppanieni luona pyytelemässä anteeksi, että minulla on ollut tavallaan parempi onni kuin heillä. Ja jos heille puhuu luonnollisesti, niinkuin me täällä, ja osoittaa tahtia ja niin sanoakseni laajakantoisia mielipiteitä, niin ne luulevat, että sitä vain pöyhkeilee. Minun oma velipuoleni Martin esimerkiksi — hän hoitaa isä vainajan pientä sekatavarakauppaa. Minä uskallan lyödä vetoa, ettei hän tiedä olevan olemassa semmoista kuin smoker — — — smoking. Jos hän nyt astuisi sisään tänne, niin hän uskoisi, että me olemme joukko, joukko — — Niin, peijakas vieköön, hän ei tietäisi, mitä hän uskoisi! Niin, kateellisia, kateellisia ne ovat.» Chum Frink yhtyi: »Siinä olet oikeassa! Mutta minua loukkaa heissä eniten kulttuurin puutteellisuus ja kauniin tajuamattomuus — jos suotte anteeksi niin korkealentoisen sanan. Minä haluan pitää hyvän luennon ja lausua muutamia parhaita runojani — ei sanomalehtisepustuksia, vaan aikakauskirjoihin kirjoittamiani. Mutta, hyvät ystävät, kun tulen moukkalaan, ei mikään muu vetele kuin kaikkinaiset jutut ja lörpöttely ja törky, semmoinen, että jos joku meistä tässä yrittäisi sitä, niin hän lentäisi pian ovelle aika vauhtia ja pää pökerryksissä.» Verg Gunch kokosi sanotun yhteen: »Tosiasia on, että meillä on heikkarin hyvä olo, kun elämme kaupunkilaisten parissa ja asetamme taiteelliset harrastukset ja liiketoiminnan yhtä korkealle. Meistä tuntuisi aika synkältä, jos tarttuisimme johonkin kyläpahaseen ja koettaisimme istuttaa sen vanhoihin härkäpäihin senlaatuista elämää, johon täällä olemme tottuneet. Mutta, hitto soi, yhden asian voi aina sanoa niiden eduksi: Jokainen amerikkalainen pikkukaupunki pyrkii saamaan lisää väestöä ja ajanmukaisia ihanteita. Ja, vie ja viipota, eikö moni niistä onnistu! Useinhan sitä kuulee, että se ja se oli siellä 1900, ja siellä oli vain yksi, sanoo yksi, savinen katu ja yhdeksänsataa ihmisetanaa. No, sitten palataan sinne 1920, ja tavataan kivetyt kadut ja hieno pieni hotelli ja ensiluokkainen naistenpukimo — sula täydellisyys, yksinkertaisesti! Ei pidä katsoa sitä, mitä nuo pikkupaikat ovat, on katsottava sitä, miksi ne pyrkivät tulemaan, ja niillä on kaikilla kunnianhimo, joka ajan mittaan tulee tekemään ne maan parhaiksi paikoiksi — — — ne pyrkivät kaikki ihan samanlaisiksi kuin Zenith!» 3. Niin läheisiä tuttavia kuin he olivatkin T. Cholmondeley Frinkin kanssa, joka naapurina lainasi heiltä ruohonleikkuukoneita ja ruuviavaimia, tiesivät he, että hän oli myöskin kuuluisa runoilija ja etevä ilmoitusagentti, että hänen luontevan käytöksensä takana piili hämärää kirjallista salaperäisyyttä, jonka läpi he eivät voineet tunkeutua. Mutta tänä iltana, viinan synnyttämässä tuttavallisessa tunnelmassa, hän laski heidät salaiseen pyhättöönsä: »Minulla on kirjallinen ongelma, joka kiusaa minua riivatusti. Minä kirjoitan ilmoitussarjaa Javelin-automobiilista ja aion tehdä jokaisesta todellisen helmen — todella tyylikkään teoksen. Minä olen sitä mieltä, että, jos ei voi saada aikaan täydellistä, niin on paras jättää koko juttu, ja tämä on suorastaan pirullisinta, mitä minulla milloinkaan on ollut tehtävänä. Te luulette kenties, että on vaikeampaa kirjoittaa runoja — kaikista noista sydämenasioista: kotiliedestä ja onnesta — mutta se ei ole konsti eikä mikään. Siinä ei voi epäonnistua; senhän tietää, mitä tunteita kunniallisella, eteenpäinpyrkivällä miehellä täytyy olla, jos hän pitää itsensä miehenä, ja niinpä on pysyttävä vain siinä. Mutta teollisuuden runous, nähkääs, se on kirjallinen suunta, jossa täytyy aukoa uusia uria. Tunnetteko sitä miestä, joka on Amerikan _todellinen_ nero? Sitä miestä, jonka nimeä te ette tiedä, enkä minäkään, mutta jonka työ pitäisi säilyttää, jotta tulevat polvet voisivat saada käsityksen nykyisen Amerikan ajatuksesta ja erikoisuudesta? Minä tarkoitan sitä miestä, joka kirjoittaa ilmoitukset Prinssi Albert-tupakasta. Kuulkaa vain tätäkin: Prince Albert antaa piipulle autuuden tuoksun. Sanokaa, olettehan tietenkin kuullut puhuttavan, kuinka kahdeksan kilometrin tuntivauhdista loikataan kahdeksaankymmeneen kilometriin vain laskemalla kaasua putkeen? Se on jo koko pulskaa — _Mutta_ — näin meidän kesken, tekisitte viisaasti, jos keksisitte peijakkaan vikkelän kirjanpitojärjestelmän siitä, kuinka nopeasti kohoatte kurjasta tupakkatuulesta mitä ihanimpaan — kun vain pistätte naamaamme piipun, joka on täynnä kiehtovaa kaverianne, Prince Albertia. Prince Albert on mies, joka pystyy aikaansaamaan sen — on yhä uudelleen yhtä hurmaava, aina viihdyttävä ja tenhotuoksuinen! Tosiasia on, että ette mistään muualta saa kiveräänne niin paratiisillista, sainetta, moninkertaista nikotiininautintoa! Tarttukaa piippuun salamannopeasti kuin johonkin kallisarvoiseen, joka Teille on tarjona! Jos sen pesä on täynnä Prince Albertia, niin tanssiaskelin kuljette elämän permannolla! _Joko nyt hoksaatte?_ »Hm,» sanoi moottoriagentti Eddie Swanson, »se alkaa jo olla miehenmallista kirjallisuutta. Tuo Prince Albert-veitikka — vaikka, hemmetissä, eihän niitä voi kirjoittaa vain yksi; siinähän täytyy olla kokonainen liuma pontevia tuhrusorkkia yksissä, mutta joka tapauksessa: tuo ei kirjoita pitkätukkaisille huijareille, hän kirjoittaa oikeauskoisille liikemiehille, hän kirjoittaa _minulle_ ja minä nostan lakkia hänelle! Se on vain kysymys: tuottaako se todella ostajia? Se on hauska lukea, mutta se ei sano mitään. Minä en milloinkaan menisi ostamaan Prince Albert-tupakkaa vain tuon luettuani, se kun ei sano minulle mitään itse tavarasta. Se on vain lörpötystä.» Frink vastasi hänelle: »Sinä olet hullu! Täytyykö minun opettaa sinulle tyylin arvoa? Joka tapauksessa tahtoisin keksiä juuri senlaatuista Javelin-auton hyväksi. Mutta minä en yksinkertaisesti kykene. Siksi päätin pysyä vain runollisessa ja yrittää korkeamman tyylin ilmoitusta Javelinista. Mitä pidätte tästä? — »Pitkä, valkoinen tie kutsuu — kutsuu — ja tarjoaa lentoa kaukana olevien kukkulain yli jokaiselle miehelle tai naiselle, jolla on punaista verta suonissa ja merirosvojen ikivanha laulu huulilla. Pois ikävystyttävä arkiaherrus ja hiiteen kaikki huolet! Vauhti —ihana vauhti — se on enemmän kuin vain hetken huvia — se on elämä teille ja minulle! Tämän suuren uuden totuuden ovat Zeeco-automobiilin valmistajat ottaneet huomioon yhtä paljon kuin hinnan ja ulkonäön. Se on nopea kuin antilooppi, sulava kuin pääskysen lento ja kuitenkin voimakas kuin hyökkäävä elefantti. Jokainen piirto henkii täydellisyyttä. Kuuntele, veli! Sinä et milloinkaan saa tuntea, kuinka ihanaa on matkustaa laajalti, ennenkuin _koetat maan viehkeintä vehjettä — Javelin-autoa_!» »Niin», sanoi Frink miettiväisenä, »siinä on siro tuulahdus, jos niin saan sanoa, mutta siinä ei ole keveän keskustelusävyn omaperäisyyttä.» Koko seura ilmaisi huoaten sympatiaansa ja ihailuansa. YHDEKSÄS LUKU. 1. Babbitt piti ystävistään ja hoiti mielellään isännän tärkeää tehtävää huudellen: »Tietysti teidän pitää ottaa enemmän kananpaistia, totta kai!» ja hän antoi arvoa T. Cholmondeley Frinkille, mutta cocktailin voima oli haihtunut, ja mitä enemmän hän söi, sitä masentuneemmaksi hän kävi. Ja päivällisten tunnelman turmeli sitten Swansonien riita. Floral Heightsissa ja muissa Zenithin rikkaissa kaupunginosissa, varsinkin »nuorten perheiden» joukossa oli monta naista, joilla ei ollut mitään tekemistä. Heillä oli tosin joitakin palvelijoita, mutta kaikki kaasukeittiöt, sähköliedet ja tiskauskoneet ja pölynimijät ja keittiön kaakeliseinät tekivät heidän talonsa niin mukaviksi, että heillä oli vain vähän puuhaa taloudessa, ja suuri osa heidän ruokaansa tuli leipomoista ja leikkelekaupoista. Heillä joko ei ollut lasta lainkaan, tai korkeintaan kaksi; ja siitä tarusta huolimatta, että sota muka oli tehnyt työn kunnioitetuksi, väittivät heidän miehensä, että he »tuhlasivat aikaansa ja saivat kaikkinaisia ajatuksia» ilmaisessa yhteiskuntatyössä, ja vielä enemmän, että he ansaitsemalla rahaa aiheuttivat semmoisen huhun, ettei heistä muka pidetty kunnollista huolta. He tekivät työtä ehkä kaksi tuntia päivässä ja lopun aikaa söivät suklaata, istuivat elävissä kuvissa ja katselivat puodinikkunoita, tapasivat kaksi tai kolme tuttavaa juorupeliseuroissa, lukivat »magazineja», ajattelivat rakastajaa, joka ei koskaan ilmestynyt, ja keräsivät valtavan varaston hermostuneisuutta, jota purkivat moittimalla miehiänsä. Miehet riitelivät vastaan. Swansonit olivat tyypillisenä esimerkkinä tällaisista riitapareista. Koko päivällisajan oli Eddie Swanson julkisesti moitiskellut vaimonsa uutta pukua. Se oli, selitti hän, liian lyhyt, liian avokaulainen, liian ohut ja aivan liian kallis. Hän vetosi Babbittiin: »Suoraan sanoen, George, mitä sinä pidät tuosta ryysystä, jonka Louetta on mennyt ostamaan? Eikö se sinusta ole huippu?» »Mikä sinun on? Minusta se on viehättävä puku.» »Niin todellakin on, mr. Swanson. Se on viehättävä puku», vahvisti mrs. Babbitt. »Näet nyt, siinä sait! Vaikka olet olevinasi sellainen pukujentuntija!» raivosi Louetta, muiden vierasten miettiväisinä katsellessa hänen olkapäitään. »Kas niin», sanoi Swanson. »Minä ymmärrän riittävästi tietääkseni, että se on tuhlausta, ja se harmittaa minua, että sinä et halua kuluttaa sitä runsasta vaatevarastoa, joka sinulla jo on. Minä olen lausunut käsitykseni tästä ennen, ja sinä tiedät sangen hyvin, ettet ole kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota. Minun täytyy paimentaa sinua alituisesti saadakseni sinut tekemään jotakin — —» Sitä tuli paljon vielä samaan tyyliin, ja kaikki ottivat osaa siihen, paitsi Babbitt. Kaikki hänessä oli tyhjää, paitsi hänen vatsansa, ja se oli perin huolestuttava todellisuus. »Minä olen ahtanut itseeni liian paljon, minun ei pitäisi syödä tätä törkyä», ähki hän — nielaisten kylmän ja limaisen kimpaleen jäätelötiiliskiveä ja mokkatorttua, liimaista kuin partatahdas. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut savella täytetty, hänen vatsansa oli haljeta, hänen kurkkunsa oli haljeta, hänen aivonsa olivat kuin kuumaa liejua, ja vain vaivoin hän sai jatketuksi nauramista ja luikkaamista, kuten Floral Heightsissä isännän tehtävään kuului. Ellei vieraita olisi ollut, olisi hän paennut ulos ja kävellyt pois ruokahumalan, mutta sumussa, joka täytti huoneen, istuivat vieraat loputtomasti ja puhelivat, puhelivat, kun hän vain kärsi. »Saakelin tyhmeliini, kun syön kaikkea tuommoista — ei hiventäkään enää», ja samalla hän huomasi pistäneensä taas poskeensa inhoittavaa vaniljapuuroa lautaseltaan. Hänen ystävillään ei ollut mitään taikavoimaa; hän ei tuntenut minkäänlaista mielenylennystä, kun Howard Littlefield oppinsa aarreaitasta otti esiin tiedon, että raakakumin kaava oli C10 H16, joka muutti isopriniksi eli 2 C5 H8. Ei ollut kyllin että Babbittin oli ikävä, vaan hän tunnusti äkkiä, ilman edelläkäypää varoitusta suoraan, että hänen oli ikävä. Oli ihanaa päästä pöydästä, kovan tuolin kidutuksesta ja oikaista itseään arkihuoneen sohvalla. Päättäen katkonaisesta ja laimeasta keskustelusta ja siitä, että he kaikki olivat sennäköisiä kuin olisivat verkalleen ja tuskallisesti tukehtumassa, näyttivät muut kärsivän seuraelämän ponnistuksista ja juhlaruokaan kohdistuvasta kauhusta yhtä paljon kuin hän itse. Kaikki hyväksyivät ilmeisen helpotuksen tuntein ehdotuksen, että pelattaisiin bridgeä. Babbitt vapautui vähitellen tunteesta, että häntä ikäänkuin keitettiin. Hän voitti bridgessä. Hän pystyi jälleen kestämään Vergil Gunchin tyhjentymätöntä leikkisyyttä. Mutta hän uneksi vaeltelusta Paul Rieslingin kanssa jonkin järven rannalle Mainessa. Se oli yhtä valtavaa ja mielikuvitusta elvyttävää kuin koti-ikävä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Mainea, ja kuitenkin hän katseli pilvenpeittämiä vuoria ja tyyntä järveä iltavalaistuksessa. »Paul-poika on enemmän arvoinen kuin kaikki nämä korkealentoiset räyhääjät yhteensä», mietti hän; ja »Minä tahtoisin päästä pois — kaikesta.» Ei edes Louetta Swanson saanut häneen eloa. Mrs. Swanson oli sievä ja pehmyt. Babbitt ei ollut mikään naisten erikoistuntija, paitsi milloin tuli esille heidän makunsa kysymyksessä »Kalustettuja Huoneita Vuokrattavana». Hän luokitteli heidät todellisiin daameihin, työläisnaisiin, ilkeisiin akkoihin ja äkäpusseihin. Hän uneksi heidän sulostaan, mutta hänen mielestään he kaikki (paitsi hänen oman perheensä naiset) olivat »omituisia» ja »mystillisiä». Kuitenkin hän oli vaistomaisesti ymmärtänyt, että Louetta Swansonia saattoi lähennellä. Tämän silmät ja huulet olivat kosteat. Kasvot kapenivat leveästä otsasta suippoon leukaan, suu oli kapea, mutta päättäväinen ja himokas, ja kulmakarvain välissä oli kaksi ulospäin kaartuvaa ja intohimoa ilmaisevaa ryppyä. Hän oli kolmikymmenvuotias tai ehkä nuorempi. Juoru ei koskaan tiennyt hänestä mitään, mutta jokaisesta miehestä oli luonnollista käyttää flirttisävyä puhuessaan hänen kanssaan ja jokainen nainen katseli häntä hiljaisen hämillisenä. Pelivuorojen väliaikoina istui Babbitt sohvassa ja puheli hänelle käyttäen sitä asianmukaista kohteliaisuutta, sitä hyväsointuista Floral Heights-kohteliaisuutta, joka ei ole flirttiä, vaan kauhistunutta pakoa kaikesta semmoisesta. »Sinä näytät tänä iltana sennäköiseltä kuin ihka uusi sifooni.» »Niinkö teen?» »Eddie-ystävä on niin sanoakseni sotajalalla.» »Niin on. Minä olen siihen niin väsynyt.» »No niin. Kun väsyt ukkoosi, niin voithan aina karata setä Georgen kanssa.» »Ettäkö minä karkaisin — — Ehei —» »Onko sinulle kukaan sanonut, että sinun kätesi ovat helkkarin kauniit?» Louetta katsoi niitä ja veti hihojensa pitsit niiden verhoksi, mutta muuten ei hän Babbittista välittänyt. Hän oli vaipunut sanattomiin unelmiin. Babbitt oli liian tylsä tänä iltana täyttääkseen velvollisuuttaan olla valloittava (vaikka ankaran siveellinen) mies. Hän saapasti takaisin bridge-pöydän ääreen. Hän ei ollut erikoisen ihastunut, kun mrs. Frink, pieni, hermostunut nainen, ehdotti, että he »koettaisivat hiukan spiritismiä ja pöytätanssia — tiedätkö, Chum voi saada henget esiin — se on ihan totta, hän suorastaan pelästyttää minua.» Seuran naiset eivät olleet esiintyneet koko iltana, mutta nyt he sinä sukupuolena, joka harrastaa henkisiä asioita, kun miehet kamppailevat alhaisen aineen kanssa, ottivat komennon ja huusivat: »Oi, niin, tehdään se!» Hämärässä tunsivat miehet itsensä jokseenkin juhlallisiksi ja tyhmiksi, mutta naiset värisivät hartautta istuessaan pöydän ympärillä. He nauroivat: »Nyt saattekin olla siivolla, muuten minä juoruan!», kun miehet tarttuivat heidän käsiinsä piirissä. Babbitt tunsi värähdystä ja jälleen pientä kiinnostusta olemassaoloon, kun Louetta Swansonin käsi tyynesti ja lujasti tarttui hänen käteensä. He istuivat kaikki etukumarassa jännittyneessä odotuksessa. He hätkähtivät, kun joku hengähti äänekkäämmin. Hallista tulevassa himmeässä valaistuksessa he näyttivät epätodellisilta, tunsivat hengellistyvänsä. Mrs. Gunch kirkaisi, ja he hypähtivät luonnottoman hilpeinä, mutta Frinkin hyssityksestä he vaipuivat takaisin masentuneeseen vavistukseen. Äkkiä kuului käsittämätön koputus. He tuijottivat Frinkin heikosti häämöttäviin käsiin ja huomasivat, että ne olivat alallaan. He käännähtelivät ja olivat ikäänkuin se ei olisi tehnyt heihin mitään erikoisempaa vaikutusta. Frink puhui vakavasti: »Onko siellä ketään.» Kopahdus. »Merkitseekö yksi kopahdus myöntämistä?» Kopahdus. »Ja kaksi kieltämistä?» Kopahdus. »Nyt, hyvät naiset ja herrat, pyydämmekö meediota asettamaan meidät yhteyteen jonkun suuren hengen kanssa?» mutisi Frink. Mrs. Orville Jones pyysi: »Oi, antakaa meidän puhua Danten kanssa. Me olemme lukeneet häntä Lukukerhossa. Sinähän tiedät, kuka se oli, Orvy?» »Tietysti tiedän, kuka hän oli! Italialainen runoilija. Missä sinä luulet minun saaneen kasvatukseni?» sanoi hänen loukkaantunut puolisonsa. »Aivan niin — se, joka teki Cook-matkan helvettiin. Minä en ole koskaan päntännyt hänen runojansa läpi, mutta me luimme häntä yliopistossa», sanoi Babbitt. »Sida mr. Daannty!» aloitti Eddie Swanson. »Teidän pitäisi olla helppo saada hänet käsiinne, mr. Frink, te kun olette ammattiveljiä, te ja hän», sanoi Louetta Swanson. »Ammattiveljiä, peijakas! Mistä te sen saitte?» vastusti Vergil Gunch. »Minä arvaan, että Dantessa oli aika paljon pontta — ollakseen vanhan ajan miehiä — ei sen puolesta, että minä olisin lukenut häntä, tietenkään — mutta jos kysymykseen tulisi, niin ei se poika pärjäisi, jos hänen täytyisi ryhtyä käytännölliseen kirjallisuuteen ja keriä itsestään runo päivässä sanomalehtisyndikaatille, niinkuin Chum tekee.» »Sinäpä sen sanoit», tiesi Eddie Swanson. »Niillä vanhoilla vekkuleilla oli runsaasti aikaa. Turkanen, minä voisin kirjoittaa runoja itse, jos minulla olisi vuosi aikaa ja kirjoittaisin vain semmoista vanhanaikaista moskaa kuin Dante.» Frink komensi: »Hiljaa nyt, niin minä kutsun hänet tänne!... Oi, hymysilmät, astukaa, hm, äärimmäisiin sfääreihin ja tuokaa tänne Danten henki, jotta me kuolevaiset saisimme kuunnella hänen viisautensa sanoja.» »Sinä unohdit ilmoittaa hänelle osoitteen: 1658 Rikkikatu, Tulikunnaat, Helvetti», nauroi Gunch, mutta muut tunsivat, että tämä oli herjausta. »Ja muuten — arvatenkin koputtaja oli vain Chum, mutta kuitenkin, jos tässä sentään sattumalta olisi jotakin perää, niin olisihan jännittävää saada puhua vanhan veitikan kanssa, joka kuului — niin kaukaiseen aikaan — — —» Kopahdus. Danten henki oli tullut George F. Babbittin arkihuoneeseen. Hän oli »iloinen ollessaan heidän luonaan tänä iltana». Frink tavasi tiedot käymällä läpi aakkoset, kunnes henkitulkki kopahutti oikean kirjaimen kohdalla. Littlefield kysyi oppineella äänellä: »Viihdyttekö Paratiisissa, Messire?» »Me olemme hyvin onnellisia korkeammalla tasolla, Signor. Me iloitsemme, että harrastatte spiritismin korkeampaa totuutta», vastasi Dante. Piiri liikahteli korsettien ja paidan rinnusten pelästyneesti natistessa. »Entäpä — entä, jos tässä on jotakin perää?» Babbittilla oli toinen huoli. »Entä jos Chum Frink todella olisi noita spiritistejä! Chum oli kirjailijaksi aina tuntunut tosi toverilta; hän kuului Chatham Roadin presbyteriseen kirkkoon ja kävi Propagaattorien luncheissa ja piti sikareista ja moottoreista ja pirteistä kaskuista. Mutta entä jos hän salassa — — — Kun kaikki ympäri käy, ei niistä intelligenssi ihmisistä koskaan tiedä — — Ja oikea spiristi olisi melkein samaa kuin sosialisti!» Ei kukaan voinut kauan pysyä vakavana Vergil Gunchin seurassa. »Kysykää Dantilta, kuinka Jack Shakespeare ja vanha Verg — se poju, josta ne tekivät minun kaimani — voivat, ja eivätkö he tahtoisi päästä näyttelemään filmissä!» mörisi hän, ja heti oli hurja hilpeys valloillaan. Mrs. Jones huusi, ja Eddie Swanson tahtoi tietää, eikö Dante kylmettynyt, kun hänellä ei ollut yllään muuta kuin seppeleensä. Kiltti Dante vastasi nöyrästi. Mutta Babbitt — se kirottu tyytymättömyys ahdisti häntä jälleen — istui persoonattomassa pimeydessä ja mietiskeli: »Minun mielestäni ei — — Me olemme kaikki niin höperöitä ja luulemme olevamme niin teräviä. Sitä pitäisi olla — — — Sellainen kuin Dante — — — Toivoisin lukeneeni jotakin hänen jutuistaan. Nyt en sitä kyllä enää tule tehneeksi.» Hän sai, aivan selittämättömästi, vaikutelman rosoisesta kalliosta ja sen päällä olevasta, uhkaavia pilviä vasten piirtyvästä, yksipäisestä ja ankarasta olennosta Hämmästyksekseen huomasi hän, että hänet valtasi äkillisen halveksumisen tunne luotettavimpia ystäviänsä kohtaan. Hän puristi Louetta Swansonin kättä ja tunsi lohdutusta sen inhimillisestä lämmöstä. Tottumus tuli, vanha, kokenut sotilas; ja hän ravisti itsensä hereille. »Mikä piru minun on tänä iltana?» Hän taputti Louettan kättä osoittaakseen, ettei ollut tarkoittanut mitään sopimatonta sitä puristamalla, ja sanoi Frinkille: »Kuule, koeta saisitko vanhan Danten lausumaan jotakin runoansa. Puhu hänen kanssaan niin että hän _käsittää sen._ Sano näin: '_Buena giorna, señor, com sa va, wie geht's? Keskersaykersa a little pome, señor_?'» 2. Valot sytytettiin; naiset istuivat tuoliensa reunalla, kasvoissaan se jännittyneen päättäväisyyden ilme, jolla vaimo osoittaa, että hän, heti kun nykyinen puhuja on lopettanut, aikoo iloisesti sanoa miehelleen: »Mitä sanot, ystäväni, eiköhän meidän ehkä olisi aika sanoa hyvää yötä.» Kerrankin jätti Babbitt yrittämättä suuriäänisin ponnistuksin pidättää seuraa vielä. Hänellä oli — hän tahtoi miettiä jotakin. — Mutta psyykillinen tutkimus oli saanut heidät vauhtiin jälleen. (»Mikseivät mene kotiinsa? Mikseivät mene kotiinsa?») Vaikka väitöksen syvämielisyys häneen vaikuttikin, oli hän vain heikosti innostunut, kun Howard Littlefield luennoi: »Yhdysvaltain kansa on ainoa, jonka keskuudessa hallitus on Eetillinen Aate eikä vain yhteiskunnallinen laitos.» (»Totta — totta — mutta eivätkö ne aio ikinä lähteä?») Hän oli tavallisesti ihastunut saadessaan »katsoa kulissien taa» tärkeässä moottorimaailmassa, mutta tänä iltana hän tuskin viitsi kuulla Eddie Swansonin selityksiä: »Jos tahtoo mennä yli Javelin-luokan, niin on Zeeco mainion hyvä kauppa. Pari viikkoa sitten, ja huomatkaa, se oli oikea, vartavastinen koe, otettiin turistiauto Zeeco-varastosta, ja sillä ajettiin ylös Tonawanda-kukkulaa korkealla vaihteella, ja eräs ukkeli sanoi minulle — — —» (»Zeeco — hyvä hyrrä, mutta — Aikovatko ne viipyä koko yön?») He lähtivät vihdoinkin. Yleinen sorina: »Meillä on ollut _niin_ hauskaa!» Kaikkein sydämellisin oli Babbitt, mutta itsekseen hän ajatteli: »Pääsinpäs läpi, vaikka ennätin jo luulla, etten kestäisi loppuun.» Hän valmistautui nauttimaan isännän herttaisimmasta huvista: tehdä pilaa vieraistaan keskiyön raukeudessa. Kun ovi suljettiin, haukotteli hän hekumallisesti, pullisti rintaansa, kohautti hartioitaan ja kääntyi kyynillisesti vaimonsa puoleen. Tämä säteili. »Oi kuinka hauskaa on ollut. Eikö olekin? Minä tiedän, että heillä oli hauskaa koko ajan. Etkö sinäkin usko sitä?» Hän ei voinut tehdä sitä. Hän ei voinut ilveillä. Se olisi ollut onnellisen lapsen ivaamista. Hän valehteli perusteellisesti. »Ole vissi siitä! Näin hienoja kutsuja ei tänä vuonna ole ollut missään, sinne päinkään.» »Eikö päivällinen ollut hyvä? Ja tiedätkö, minun mielestäni olivat paistetut kananpojat todella herkullisia.» »Olivat. Ne olisivat kelvanneet vaikka kuninkaalle. Paras kananpoikapaisti, mitä muistan syöneeni.» »Niin, eikö Matilda ollut paistanut mainiosti. Ja eikö sinusta soppa ollut suorastaan suurenmoinen?» »Varmasti. Ylen hieno. Paras soppa, mitä olen syönyt ylimuistoisiin aikoihin.» Mutta hänen äänensä sammui. He seisoivat hallissa nelikulmaisessa, nikkelireunaisessa, punaisessa lasilaatikossa olevan sähkölampun alla. Mrs. Babbitt tuijotti häneen. »Mutta, George, tuohan ei tunnu ei tunnu siltä, kuin sinulla olisi ollut hauskaa.» »Oli tietysti. Tietysti oli.» »George! Mikä sinun on?» »Oo, minä olen kai väsynyt. Minä olen ahertanut aikamoisesti konttorissa. Minun tarvitsee vain päästä irti ja levähtää hiukan.» »No niin, nythän ei enää ole kuin pari viikkoa, kunnes lähdemme Maineen, kultaseni.» »Jaa — — —» Silloin hän heitti varovaisuuden hiiteen ja sanoi peittelemättä: »Myra! Minä luulen, että minun olisi hyvä päästä sinne aikaisin.» »Niin, mutta sinunhan on tavattava sitä miestä New Yorkin asioissa.» »Mitä miestä? Jaa niin. Se. Oo, siitä ei tullut mitään. Mutta minä tahdon lähteä Maineen aikaisin — jotta ehdin kalastella hiukan, onkia suuria taimenia, hemmetissä!» Hermostunut, teennäinen naurahdus. »No niin, miksemme voi tehdä niin. Verona ja Matilda voivat hoitaa talon yhdessä, ja sinä ja minä voimme matkustaa milloin tahansa jos katsot meillä olevan varaa.» »Mutta sehän on — — — Minä olen tuntenut itseni ylen hermostuneeksi viime aikoina. Minä ajattelin, että olisi ehkä hyvä, jos minä niinkuin lähtisin itsekseni ja hikoilisin sen ulos itsestäni.» »George! Etkö sinä _tahdo,_ että minä tulen mukaan?» Mrs. Babbitt oli liian kauhistuneen vakava ollakseen traagillinen tai suurenmoisesti loukkaantunut tai mitään muuta kuin aseeton ja hehkuva kuin höyryävä keitetty punajuurikas. »Juu, tietysti minä tahdon! Minä ajattelin vain — —» -Muistaen Paul Rieslingin ennustaneen tätä hän oli yhtä epätoivoinen kuin Myra. »Minä tarkoitan, että joskus minunlaiselleni vanhalle konille on hyvä päästä matkaan ja saada tuulettua.» Hän yritti olla isällinen. »Kun sitten lapset ja sinä tulette — minä ajattelin, että minä ehkä voisin piipahtaa Maineen paria päivää ennen teitä — niin olisin taas valmis kaikkeen lystiin, ymmärrätkö?» Hän koetti rauhoittaa Myraa suurilla, meluavilla sanoilla, herttaisella hymyllä, niinkuin helluntaiseurakuntaa siunaava, suosittu saarnaaja, niinkuin laihaa kaunopuheisuuttaan parantava leikkisä luennoitsija, niinkuin kaikki miesten temppujen yrittäjät. Myra tuijotti häneen, juhla-ilo oli kadonnut hänen kasvoiltaan. »Olenko minä sinulle rasituksena, kun menemme lomalle? Enkö edistä sinun viihtymistäsi?» Tämä mursi hänet. Hän muuttui äkkiä hysteeriseksi kuin kirkuva sylilapsi. »Juu, juu, juu! Juu helvetissä! Mutta etkö voi ymmärtää, että minä olen ihan riepuna? Minä olen ihan lopussa! Minun täytyy hoitaa itseäni! Etkö usko, minun täytyy — — — Minä olen kyllästynyt kaikkeen ja kaikkiin! Minun täytyy — — —» Nyt oli Myra äidillinen ja suojeleva. »Niin, luonnollisesti! Sinun on matkustettava yksin. Mikset laita niin, että saat Paulin mukaasi, jotta te pojat voitte kalastella ja pitää hauskaa?» Hän taputti miestänsä olalle — hänen täytyi sitävarten nousta varpailleen — ja tämä vapisi hermostuneesta avuttomuudesta ja tällä hetkellä piti vaimostaan, ei vanhasta tottumuksesta, vaan myös turvautuen hänen voimaansa. Myra huudahti hilpeästi: »Ylös siitä ja mene maata! Me hoidamme kyllä kaikki. Minä pidän huolen ovista. Ala mennä nyt vain!» Monta minuuttia, monta tuntia, kaamean iankaikkisuuden oli hän valveilla, vapisten jonkinlaisessa alkeisen kauhun tilassa, ymmärtäen, että oli saavuttanut vapauden, ja miettien, mitä tekisi niin tuntemattomalla ja hämmentävällä seikalla kuin vapaus. KYMMENES LUKU. 1. Ei mikään asuntosikermä Zenithissä ollut päättävämmin kokeillut yhteensullomista kuin Revelstoke Arms, missä Paul ja Zilla Rieslingillä oli huoneisto. Työntämällä sängyt mataliin alkoveihin muutettiin makuuhuoneet arkihuoneiksi. Keittiöt olivat kaappeja, joista kukin sisälsi sähkölieden, tiskihyllyn, lasisen jääkaapin ja, joskus, balkanilaisen palvelijattaren. Kaikki Revelstoke Armsissa oli äärimmäisen uudenaikaista, kaikki yhteenpuserrettua — paitsi autovajat. Babbittit olivat vieraisilla Rieslingien luona Revelstoke Armsissa. Rieslingien luona käyminen oli uskallettu yritys, kiintoisa ja joskus levottomuutta herättävä. Zilla oli vilkas, äänekäs, korkeapovinen, valkoverinen nainen täydessä kukoistuksessaan. Alentuessaan olemaan hyvällä tuulella hän oli hermostuneen hilpeä. Hänen huomautuksensa ihmisistä olivat terävän ivallisia ja paljastivat yleisen tekopyhyyden. »Niin, siinä olet oikeassa!» sanottiin ja oltiin tuhmannäköisiä. Hän tanssi hurjasti ja kehoitti kaikkia olemaan iloisia ja eloisia mutta kesken kaikkea hän saattoi pahastua. Hän pahastui aina. Elämä oli häntä vastaan tehty salaliitto, ja hän paljasti sen raivokkaasti. Hän oli ystävällinen tänä iltana. Hän vain viittasi, että Orville Joneksella oli peruukki, että mrs. T. Cholmondeley Frinkin laulu muistutti kovassa käynnissä olevaa Ford-moottoria ja että jalosukuinen Otis Deeble, Zenithin pormestari ja kongressin ehdokas, oli omahyväinen narri (mikä oli aivan totta). Babbittit ja Rieslingit istuivat epäröivinä kivikovilla brokadituoleilla asunnon pienessä arkihuoneessa, jossa oli liesihylly ilman tulisijaa ja kaistale raskasta kultakangasta kiiltävän uudella pianolalla, kunnes mrs. Riesling huusi: »Ei, kuulkaa! Pannaan tähän pontta! Ota esiin viulusi, Paul, niin minä koetan opettaa Georgiea tanssimaan kunnollisesti.» Babbittit olivat vakavissaan. Heitä askarruttivat suunnitelmat paosta Maineen. Mutta kun mrs. Babbitt kömpelön rakastettavasti yritti päästä alkuun: »Väsyykö Paul yhtä paljon talven työstä kuin Georgie?» niin Zilla muisti erään kärsimänsä vääryyden; ja kun Zilla Riesling muisti jonkin vääryyden, pysähtyi maailma kulussaan, kunnes jotakin oli tehty. »Väsyykö hän? Ei, hän ei väsy, hän tulee vain hulluksi, siinä kaikki! Te luulette tietenkin, että Paul on niin järkevä, ja hän tahtoo näyttää kiltiltä karitsalta, mutta hän on itsepäinen kuin muuli. Oo, jos teidän olisi pakko elää hänen kanssaan yhdessä — — —! Silloin tulisitte näkemään, kuinka hauska hän on. Hän vain teeskentelee myöntyväisyyttä voidakseen saada tahtonsa läpi. Ja minä, minä saan kantaa vanhan äkäpussin nimeä, mutta ellen minä silloin tällöin räjähtäisi ja panisi vauhtia asioihin, niin me kuolisimme lahomätään. Hän ei koskaan tahdo lähteä minnekään, ja — — Eilen illalla, vain senvuoksi, että auto oli rikki — ja sekin oli hänen vikansa, hänen kun olisi pitänyt antaa tutkia moottoria — ei hän tahtonut lähteä eläviin kuviin raitiovaunulla. Mutta me menimme, ja sitten oli eräs konduktööri hävytön, eikä Paul tahtonut tehdä yhtään mitään. — Minä seisoin astimella ja odotin pääsyä vaunuun, niin tuo raakalainen, se konduktööri, ärjäisee minulle: 'Pitäkää te siellä kiirettä!' Ikinä koko elämässäni ei kukaan ole puhutellut minua sillä tavalla! Minä hämmästyin niin, että vain käännyin hänen puoleensa ja sanoin — minä oletin, että se oli erehdys, minkä vuoksi sanoin hänelle aivan kohteliaasti: 'Puhuitteko te minulle?' ja hän vain räyhäsi: 'Puhuin kyllä, te estätte koko vaunua lähtemästä liikkeelle!' sanoi hän, ja silloin minä näin, että hän oli tavallinen raaka, sivistymätön tolvana, jolle osoitettu ystävällisyys on hukkaan heitettyä, joten minä pysähdyin ja katsoin häntä suoraan silmiin ja sanoin: 'Anteeksi, sitä minä en tee ensinkään', sanoin minä, 'edessä olevat ihmiset vain eivät astu sisään', sanoin minä, 'ja sallikaa minun lisäksi sanoa teille, nuori mies, että olette raaka, sivistymätön, röyhkeä tolvana', sanoin minä, 'ettekä mikään gentlemanni! Minä aion ehdottomasti ilmiantaa teidät, sanoin, 'ja me saamme nähdä', sanoin minä, 'tarvitseeko daamin sietää loukkauksia keneltä juopuneelta hulttiolta hyvänsä, joka suvaitsee panna päälleen tahraisen univormun, ja minä olisin teille kiitollinen', sanoin minä, 'jos pitäisitte raa'at haukkumasananne omina tietoinanne.' Ja sitten minä odotin, että Paul osoittaisi, että hänessä on edes jonkin verran miestä, ja tulisi avukseni, mutta hän seisoi siinä vain ja oli ollakseen ikäänkuin ei olisi kuullut yhtään sanaa, ja silloin minä sanoin hänelle: 'Kuule', sanoin minä — — —» »Oh, lopeta toki, lopeta, Zilla!» ähkyi Paul. »Tiedämmehän me kaikki, että minä olen raukkamainen ja sinä herkkä pikku tyttö ja annetaan asian olla.» »Annetaan asian olla?» Zillan kasvot olivat vääntyneet kuin Medusan, hänen äänensä oli kuin tikarin myrkytetty terä. Hän uhkui vanhurskauden ja ilkeyden iloa. Hän oli ristiretkeilijä, ja kuten kaikki ristiretkeilijät, nautti hän tilaisuudesta saada olla häijy hyveen nimessä. »Annetaan olla? Jos ihmiset tietäisivät, kuinka paljon minä olen antanut olla — — —» »Oih, älä nyt huoli rehkiä!» »Missähän sinä olisit, jos en minä 'rehkisi' sinun kanssasi? Nukkuisit puolipäivään ja soittaisit idioottimaista viuluasi puoliyöhön! Sinä olet luonnostasi laiska ja sinä olet luonnostasi epäkäytännöllinen ja sinä olet pelkuri, Paul Riesling — — —» »No mutta Zilla, älä sano niin; sinä et tarkoita mitä sanot!» suhditteli mrs. Babbitt. »Sanon kuin sanonkin, ja ihan vakavasti joka sanan!» »No, mutta Zilla, kuinka sinä saatat!» Mrs. Babbitt oli äidillinen ja huoltava. Hän ei ollut Zillaa vanhempi, mutta siltä tuntui — ensin. Hän oli tyyni ja pyylevä ja keski-ikäinen, kun taas Zilla oli viidenviidettä iässä niin kalpea ja puristettu että saattoi tietää vain, että hän oli vanhempi kuin miltä näytti. »Kuinka sinä saatat puhua köyhälle Paul-paralle sillä tavalla?» »Köyhälle, niin! Se on oikein. Me olisimme molemmat köyhiä, me olisimme köyhäinhuoneessa, ellen minä panisi pontta häneen.» »Mutta, kuule nyt, Zilla, Georgie ja minä olemme juuri puhuneet, kuinka ankarasti Paul on ahertanut koko vuoden, ja me ajattelimme, että olisi viehättävää, jos nuo pojat voisivat lähteä matkalle kahdenkesken. Minä olen koettanut kehoittaa Georgiea matkustamaan Maineen ennen meitä muita ja levähtämään, ennenkuin me tulemme, ja minusta olisi viehättävää, jos Paul voisi vapautua ja lähteä hänen mukaansa.» Tämä hänen salaisen pakosuunnitelmansa esittäminen säikytti Paulin vireille välinpitämättömyydestä. Hän hieroi käsiänsä. Hänen sormiaan syyhytti. Zilla jatkoi haukkumistaan: »Niin! Sinä olet onnellinen, sinä! Sinä voit antaa Georgen matkustaa eikä sinun tarvitse pitää häntä silmällä. Paksu, vanha George! Joka ei vilkaisekaan toisiin naisiin! Siihen hänellä ei ole rohkeutta!» »Sepä peijakas, etteikö minulla ole rohkeutta!» Babbitt puolusti lämpimästi kallisarvoista säädyttömyyttään, kun Paul keskeytti hänet — ja Paul näytti vaaralliselta. Hän nousi äkkiä, hän sanoi lempeästi Zillalle: »Näyttää kuin tahtoisit vihjata siihen, että minulla on paljon lemmittyjä.» »Niin teen.» »No niin, kultaseni, kun kerran kysyt — — — Viimeisten kymmenen vuoden mittaan ei ole ollut sitä aikaa, etten minä olisi löytänyt jotakin sievää tyttöä lohduttajakseni, ja niin kauan kuin sinä jatkat rakastettavaisuuttasi, tulen arvattavasti jatkamaan sinun pettämistäsi. Se ei ole vaikeaa. Sinä olet niin tuhma.» Zilla änkytti; hän kirkui; ei voinut erottaa yhtään sanaa siitä sättimisen ryöpystä, joka hänestä pulppusi. Silloin muuttui säyseä George F. Babbitt. Jos Paul oli vaarallinen, jos Zilla oli käärmeensuortuvainen raivotar, jos ne hillityt tunteet, jotka olivat asiaankuuluvia Revelstoke Armsissa, oli revitty räiskyväksi vihaksi, niin oli Babbitt kaikista kauhistuttavin. Hän hypähti ylös. Hän näytti sangen suurelta. Hän tarttui Zillan olkapäähän. Välittäjän varovaisuus oli haihtunut hänen kasvoiltaan ja hänen äänensä oli julma. »Minä olen saanut tarpeeni tästä hemmetin hölystä! Minä olen tuntenut sinut viisikolmatta vuotta, Zilla, enkä ole vielä koskaan nähnyt sinun jättävän käyttämättä yhtään tilaisuutta päästä syytämään omaa syytäsi Paulin niskaan. Sinä et ole ilkeä. Sinä olet pahempaa. Sinä olet narri. Ja saat uskoa, Paul on paras poika, minkä Jumala on luonut. Jokainen kunnollinen ihminen on peräti kyllästynyt ja väsynyt sinun tapaasi käyttää hyväksesi sitä, että olet nainen, ja pistellä Paulia millä sinä osaat. Mikä helvetissä sinä luulet olevasi, että semmoisen miehen kuin Paul tarvitsisi pyytää sinulta _lupaa_ lähteä matkalle minun kanssani? Sinä käyttäydyt ikäänkuin olisit jonkinlainen seos kuningatar Viktoriaa ja Cleopatraa. Narri, etkö sinä näe, kuinka ihmiset nauravat sinulle ja tekevät sinusta pilkkaa?» Zilla nyyhkytti: »Minä en ole koskaan — minä en koskaan — ei kukaan koskaan ole puhunut minulle tuolla tavalla koko elämässäni!» »Ei, mutta niin puhuvat kaikki sinun selkäsi takana! Aina! Ne sanovat, että sinä olet riitaisa vanha akka. Vanha, piru soikoon!» Tämä katala hyökkäys mursi Zillan. Hänen silmänsä olivat ilmeettömät. Hän itki. Mutta Babbitt tuijotti häneen järkähtämättä. Hän tunsi, että hän oli kaikkivaltias virkamies toimivaltaansa käyttämässä, että Paul ja mrs. Babbitt katselivat häntä kauhuissaan, että hän yksin pystyi käsittelemään tätä tapausta. Zilla väänteli. Hän rukoili: »Oi, ei, eihän niin sanota!» »Sanotaan varmasti.» »Minäkö ollut ilkeä nainen! Minä olen kauhean pahoillani. Minä surmaan itseni. Minä teen mitä tahansa. Oo, minä — — — Mitä sinä tahdot?» Hän nöyryytti itsensä täydellisesti. Ja hän nautti siitä. Sille, joka on kohtauksien tuntija, ei mikään ole nautinnollisempaa kuin perinpohjainen, melodramaattinen, itsekäs nöyryys. »Minä tahdon, että sinä annat Paulin lähteä Maineen minun kanssani», komensi Babbitt. »Niin, mitäpä minulla on siinä tekemistä? Sinähän olet juuri sanonut, että minä olen idiootti eikä kukaan minusta välitä.» »Joo, kyllä sinulla on siinä tekemistä, on varmasti! Sinun on ensinnäkin tehtävä se, että lakkaat vihjailemasta, että hän niin pian kuin pääsee ulkopuolelle sinun näköpiiriäsi on heti jossakin hamejahdissa. Tosiasia on, että sillä tavalla saat pojan sille tielle. Sinulla pitäisi olla enemmän älliä.» »Oi minä koetan, vilpittömästi, minä koetan, George! Minä tiedän olleeni ilkeä. Oi, antakaa minulle anteeksi, kaikki, antakaa anteeksi — — —» Hän nautti. Samoin Babbitt. Hän tuomitsi runsaasti ja armahti auliisti, ja kun hän marssi ulos vaimonsa kanssa, valisti hän tätä suurenmoisella selityksellä: »Oikeastaan katalaa pidellä Zillaa sillä tavoin, mutta sehän oli ainoa tapa käsitellä häntä. Saakeli soikoon, enkös saanut häntä polvillensa!» Mrs. Babbitt sanoi tyynesti: »Sait. Sinä olit inhoittava. Koetit tehdä itsesi tärkeäksi. Sinulla oli hirveän hauskaa ja sinä ajattelit koko ajan, mikä suuri ja mainio mies olit!» »No, mutta peijakas! Onko mokomaa ennen kuultu! Tietysti olisi minun pitänyt odottaa, että sinä et olisi minun puolellani. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä puolustaisit omaa sukupuoltasi!» »Niin. Zilla-parka, hän on niin onneton. Hän kostaa sen Paulille. Hänellä ei ole siinä pienessä huoneistossa mitään puuhaa. Ja hän mietiskelee liian paljon. Ja hän oli ennen niin suloinen ja iloinen ja on nyt myrtynyt siitä, että se aika on mennyt. Ja sinä olit niin katala ja karkea kuin suinkin saatoit. Minä en ole vähääkään ylpeä sinusta — tai Paulista, joka seisoi siinä ja kerskui inhoittavista rakkausasioistaan!» Babbitt oli vaiti ja nyrpeissään; hän piti huonon tuulensa ylvään suuttumuksen korkealla tasolla koko kotimatkan. Ovella hän jätti vaimonsa itsetyytyväisen etevämmyyden tunnossa ja käveli hetken nurmikolla. Epämiellyttävän äkkiä välähti hänen päähänsä: »Peijakas, entäpä, jos Myra oli oikeassa — osittain oikeassa?» Äskeinen kohtaus oli mahtanut tehdä hänet liian herkäksi; tämä oli niitä harvoja kertoja, jolloin hän oli epäillyt omaa erinomaisuuttaan; ja hän tunsi kesäyön, tunsi kostean nurmen tuoksun. Sitten: »Viis minä siitä! Minä olen ajanut asian läpi. Me pääsemme lähtemään. Ja Paulin vuoksi voisin tehdä mitä hyvänsä.» 2. He olivat ostamassa Maine-komppeitansa Ijamsin Veljesten Urheilumakasiinissa Propagandakerhotoverinsa Willis Ijamsin avulla. Babbitt oli aivan hullaantunut. Hän luikkasi ja tanssi. Hän kuiskasi Paulille: »Tämä on lystiä, eikö ole? Ostella komppeita mitä? Ja kunnon vanha Willis Ijams tulee puotiin itse auttamaan meitä! Kuule, jos nuo vekkulit, jotka ostelevat varustuksiaan North Lakesia varten, tietäisivät, että me menemme suoraan Maineen, niin ne varmaan kepertyisivät, uskotko?... Pidäpäs kiirettä, veli Ijams — Willis, tarkoitan. Tässä sinulla on hieno tilaisuus! Me ei olla Naukumaijan poikia. Hei! Laske minut vain esille! Minä ostan koko varaston!» Hän katseli ahnain silmin kärpäs-onkia ja muhkeita kumisaappaita, jotka ulottuivat lonkkiin saakka, telttoja, joissa oli selluloidiakkunat, ja kokoonpantavia tuoleja ja pieniä jääkaappeja. Hänen teki mieli sydämensä yksinkertaisuudessa ostaa kaikki. Sama Paul, jonka hän aina oli tuntenut olevan ikäänkuin hänen holhouksensa tarpeessa, esti häntä toteuttamasta hulluja halujansa. Mutta Paulkin innostui, kun Willis Ijams, kauppias, jolla oli runollisuuden ja diplomatian aistia, selitteli kärpäsiä. »Tietenkin te tiedätte, pojat», sanoi hän, »että pääkiistana on kysymys, kuivatko vai märät kärpäset. Omasta puolestani olen kuivien kärpästen puolella. Hienompaa urheilua!» »Tietysti! Eri paljon hienompaa urheilua», äänteli Babbitt, joka tiesi hyvin vähän kärpäsistä, sekä kuivista että märistä. »Jos tahdot noudattaa minun neuvoani, Georgie, niin hankit itsellesi hyvän varaston näitä 'pale evening dims' ja 'silver sedges' ja 'red ants'. Saakeli, se sitten vasta kärpänen on, tämä punainen muurahainen!» »Hemmetti! Se on mitä se on — kärpänen!» riemuitsi Babbitt. »Joo, kuule, tuo punainen muurahainen», sanoi Ijams, »on oikea väärentämätön _kärpänen_.» »Sittenhän on se ja se, ellei vanha monsieur Taimen tule esille, kun lasken yhden näitä punaisia muurahaisia veteen!» vakuutti Babbitt, ja hänen paksut ranteensa tekivät ihastuneen heittävän liikkeen. »Niin. Ja järvilohi tarttuu siihen myöskin», sanoi Ijams, joka ei koskaan ollut nähnyt järvilohta. »Lohia! Taimenia! Paul, näetkö setä Georgen khakihousuissaan vetelevän niitä maihin aamuhämärässä? Aaah!» 3. He istuivat New Yorkin pikajunassa, uskomatonta kyllä matkalla Maineen, uskomatonta kyllä ilman perheitänsä. He olivat vapaita, miesten maailmassa, Pullman-vaunun tupakkaosastossa. Vaununikkunan ulkopuolella jurotti pimeys seinänä, josta silloin tällöin vilahti yksinäisiä, salaperäisiä valoja. Junan tuutiessa ja kolistessa oli Babbitt äärettömän tietoinen siitä, että hän oli matkalla, kulki eteenpäin. Hän kumartui Paulin puoleen ja murahti: »Helkkari, on hauskaa olla pitkällä matkalla, vai mitä?» Ahdas vaunu okranvärisine metalliseinineen oli suurimmaksi osaksi täynnä sen laadun miehiä, joita hänen oli tapana nimittää Parhaiksi pojiksi mitä voi tavata — Oikeiksi kunnon kavereiksi. Niitä istui neljä pitkällä sohvalla; paksu herra, jolla oli paksu, ovela naama, ohut ja terävänenäinen herra, päässä vihreä veluurihattu, hyvin nuori nuorukainen, suussa muka merenvahainen paperossinholkki, ja Babbitt. Vastapäätä heitä, kahdella siirrettävällä nahkanojatuolilla, istuivat Paul ja eräs laiha vanhanaikainen herra, hyvin viekas, suupielissä rypyt kuin sulkumerkit. Kaikki lukivat sanomalehtiä tai ilmoituksia kengistä ja savitavaroista ja odottivat keskustelun nautintoja. Se hyvin nuori mies, joka oli ensimmäisellä matkallaan Pullmanissa, aloitti. »Tiedättekö, peijakas vieköön, minulla oli tosiaan mitä lystikkäimpiä seikkailuja Zenithissä. Tiedättekö, kun pääsee johtolangan päähän kiinni, voi siellä keksiä yhtä hulluja seikkailuja kuin New Yorkissa!» »Niin, arvaa sen, että te elitte siellä kelvottomasti. Minä ajattelin juuri, että tuo on kevytmielinen vekkuli, kun näin teidän nousevan junaan», nauroi paksu. Toiset laskivat mielissään lehdet käsistään. »Ei, mutta kuulkaa tosiaan! Minä luulen nähneeni Lehtosalissa semmoista, mitä te ette ole ikinä nähnyt!» intti poikanen. »Sen minä kyllä uskon. Olen varma, että te nuoleskelitte maitosekoria kuin rintalapsi ainakin!» Sitten, kun poika oli ollut johdantona, unohtivat he hänet ja ryhtyivät oikeaan keskusteluun. Ainoastaan Paul, joka istui itsekseen ja luki sanomalehtensä jatkoromaania, ei ottanut siihen osaa, ja kaikki, Babbittia lukuunottamatta, pitivät häntä ylpeänä, omituisena, ikävänä ihmisenä. Kuka heistä mitäkin sanoi, ei ole selvitetty ja onkin yhdentekevää, heillä kun kaikilla oli samat mielipiteet ja kaikki esittivät ne samalla pontevalla ja uhmaavalla varmuudella. Ellei Babbitt julistanut määrättyä tuomiota, istui hän ainakin ja hymyili tuomarille, joka sen julisti. »Mutta totisesti myydään Zenithissä aika paljon pirtua. Niinhän muuten tehdään kaikkialla. Minä en tiedä, mitä mieltä te, pojat, olette kieltolaista, mutta mikäli minä saatan nähdä, on se maanmainio miespoloiselle, jolla ei ole mitään tahdonlujuutta, mutta mitä tulee meidänkaltaisiimme, on se kajoamista persoonalliseen vapauteen.» »Joo, niin se on. Kongressilla ei ole oikeutta rajoittaa ihmisen persoonallista vapautta», yhtyi toinen. Eräs mies tuli sisään viereisestä osastosta, mutta kun kaikki paikat olivat täynnä, täytyi hänen seistä polttaen paperossiaan. Hän oli asiaankuulumaton, hän ei kuulunut tupakkavaunun Vanhoihin Sukuihin. He katsahtivat häneen kylmästi, hän yritti näyttää huolettomalta, tarkasteli leukaansa peilissä, luopui lähentelyaikeista ja meni ääneti ulos. »Minä piipahdin juuri etelässä päin. Liikeolot eivät ole siellä kovinkaan hyviä.» »Mitä sanotte? Eivät kovinkaan hyviä, niinkö?» »Eivät, ne tuntuivat minusta tuskin edes keskinkertaisilta.» Koko seurakunta nyökkäsi ymmärtävästi ja ratkaisevasti: »Ehei, ei niissä ole juuri hurraamista.» »No niin, liikeolot eivät totisesti ole myöskään lännessä niinkuin pitäisi, ei lähimainkaan.» »Ei, se on varma. Ja minä arvelen, että se tuntuu hotelleissa. Mutta yksi hyvä siitä on joka tapauksessa: ne hotellit, jotka ottivat viisi lappua päivässä — niin ja kuusi, jopa seitsemän! — kurjasta huoneesta, ovat hemmetin iloisia saadessaan neljä — ja antavat siihen vielä vähän passausta kaupan päälle.» »Niin on. Kuulkaa, hotelleista puhuen, minä satuin äskettäin menemään ensimmäistä kertaa St. Francisiin San Franciscossa, ja tiedättekö, se on todella ensiluokan paikka.» »Siinä olet oikeassa, veli! St. Francis on hieno paikka. Ehdottomasti ensiluokkainen.» »Niin on. Siinä olen samaa mieltä kuin tekin. Se on ensiluokkainen paikka.» »Joo, mutta sanokaa, onko kukaan teistä, pojat, koskaan asunut Rippletonissa Chicagossa? Minä en tahdo moittia — minusta päinvastoin pitää antaa tunnustusta, missä voi — mutta tiedättekö, kaikista kurjista koloista, jotka ovat olevinaan ensiluokan hotelleja, on se kehnoin. Minä aion toimittaa ne herrat vielä kiinni kerran, ja sen heille sanoin. Tehän tiedätte, minkä luontoinen minä olen — no niin, sitä ehkä ette tiedä, mutta minä olen tottunut ensiluokan mukavuuksiin ja olen täysin valmis maksamaan kohtuullisen hinnan. Minä tulin tässä hiljattain Chicagoon myöhään eräänä iltana, ja Rippleton on lähellä asemaa — minä en ollut koskaan ennen siellä ollut, mutta sanoin autonkuljettajalle —minusta pitää aina ottaa auto, kun tulee perille myöhään; se maksaa ehkä hiukan enemmän, mutta hemmetissä, se on sen arvoinen, kun on oltava ylhäällä seuraavana aamuna aikaisin ja mentävä myymään koneita — ja minä sanoin hänelle: 'Ajakaa Rippletoniin'. — No niin, niin tultiin sitten sinne, ja minä saapastin tiskin luo ja sanoin ovenvartijalle: 'Well, veli, onko teillä hyvä huone ja kylpyhuone Bill-serkulle?' Ja mitä luulette? Te olisitte kai luulleet, että minä olisin myynyt hänelle hylkytavaraa tai pyytänyt häntä tekemään työtä sabattina! Hän muljautti minuun toisella silmällään ja murahti: 'En tiedä, ystäväni, minä katson', ja sitten hän sukelsi siihen kojuun, missä niillä on huoneet merkittyinä. Melkein luulen, että hän soitti Credit Associationiin ja American Security Leagueen ottaakseen selvän, että minä olin ali right — ainakin olisi sillä aikaa sen ehtinyt — tai ehkä hän vain nukahti hiukan, mutta lopulta hän tuli, katsoi minuun niinkuin se olisi häneen koskenut ja örähti: 'Luulen voivani antaa teille kylpyhuoneella varustetun huoneen!' — 'Oo, se oli kiltti teko — ikävä, että täytyi vaivata teitä — paljonkos siitä minulta viedään?' sanoin todella kohteliaasti. — 'Se maksaa teille seitsemän kolikkoa päivässä, ystäväni', sanoi hän. — No, oli myöhä, ja joka tapauksessahan se kuului kustannustiliin — sun perhana, jos minä olisin ollut sen maksamassa, eikä firma, niin olisin kierrellyt katuja koko yön, ennenkuin olisin antanut sellaisen roskaravintolan nylkeä minulta seitsemän pyöreää, kilisevää dollaria, se on varma. Nyt annoin asian olla. No, portieeri herätti hauskan nuoren juoksupojan — mainio poika — ei päivääkään yli yhdeksänkahdeksatta vuotta vanha — oli mukana Gettysburgin taistelussa eikä tiedä vielä, että se on lopussa — luuli minun kuuluvan Confederation miehiin, ainakin päättäen siitä, kuinka hän minuun katsoi — ja Rip van Winkle saattoi minut sitten johonkin — minä huomasin sitten, että ne sanoivat sitä huoneeksi, mutta ensin luulin, että se oli erehdys — luulin, että he pistivät minut johonkin Pelastusarmeijan keräysrasiaan. Seitsemästä dollarista _per_ joka _diem!_ Saakeli!» »Niin, minä olen kuullut, että Rippleton on jokseenkin mahdoton. Kun minä matkustan Chicagoon, asun aina Blackstonessa tai La Sallessa — ensiluokan paikkoja.» »Sanokaa, onko kukaan teistä koskaan asunut Birchdalessa Terre Hautessa? Minkälainen se on?» »Oo, Birchdale on ensiluokkainen hotelli.» (Kahdentoista minuutin neuvottelu hotelleista South Bendissä, Flintissä, Daytonissa, Tukassa, Wichitassa, Fort Worthissa, Winonassa, Eriessä, Fargossa ja Moose Jawissa.) »Hinnoista puhuen», huomautti veluurihattuinen mies hypistellen raskaissa kellonperissään riippuvaa hirvenhammasta, »tahtoisin tietää, mitä perää siinä on, että muka vaatteiden hinta on alenemassa. Ottakaa nyt esim. tämä puku, joka minulla on ylläni.» Hän nipisti housunsa lahjetta. »Neljä vuotta sitten maksoin siitä kaksiviidettä ja puoli, ja se oli kunnollista, hyvää tavaraa. No, nyt äskettäin menin erääseen puotiin siellä kotona ja pyysin saada nähdä pukuja, ja mies raahaa esiin muutamia ryysyjä, joita totisesti en tahtoisi panna pikentin päälle. Vain uteliaisuudesta kysyin häneltä: 'Mitä te pyydätte tästä roskasta?' — 'Roskasta', sanoi hän, 'mitä te tarkoitatte roskalla? Tämä on hienoa tavaraa, täysvillaa.' — Ei helvetissäkään! Se oli selvää kasvisvillaa, suoraan plantaashilta! — 'Se on täysvillaa, ja me saamme siitä seitsemänseitsemättä ja yhdeksänkymmentä.' — 'Oo, vai niin saatte', sanoin minä. 'Ette vain minulta saa', sanoin minä ja läksin ulos hänen nenänsä edestä. Uskokaa pois. Ja sitten sanoin vaimolleni: 'Kuule', sanoin minä, 'niin kauan kuin jaksat ja vielä voit panna muutaman paikan papan housuihin, emme ajattelekaan ostaa uusia vaatteita.'» »Se oli oikein, veli. Ja katsokaa vain kauluksia esimerkiksi — — —» »Mitä? Odottakaa hiukan!» keskeytti paksu herra. »Mikä kauluksia vaivaa? Minä myyn kauluksia! Tiedättekö, että kaulusten valmistuskustannukset vielä ovat kaksisataa seitsemän prosenttia yli — — —» He vakuuttivat, että jos heidän vanha ystävänsä paksu herra möi kauluksia, niin kaulusten hinta oli juuri se, minkä sen tuli olla, mutta kaikki muut vaatekappaleet olivat traagillisen kalliita. He ihailivat ja rakastivat toisiaan nyt. He menivät kauppatieteen syvyyksiin ja viittasivat, että auran tai tiilikiven valmistamisen tarkoituksena oli saada ne myydyksi. Heille ei romanttinen sankari ollut enää ritari, vaeltava laulaja, cowboy, lentäjä tai rohkea, nuori asianajaja, vaan suuri myyntipäällikkö, jolla oli Kauppaprobleemain Selitys pulpetin lasilevyllä, jonka aatelisarvonimi oli »Liikeprofessori» ja joka kaikkine nuorine samuraineen harjoitti yleisammattia Myydä — ei myydä mitään erikoista, kenenkään erikoisen puolesta tai kellekään erikoiselle, vaan juuri vain Myydä. Keskustelu ammateista herätti Paul Rieslingin. Vaikka hän oli viuluniekka ja kiintoisa onneton aviomies, oli hän myöskin hyvin taitava kattohuovan myyjä. Hän kuunteli paksun herran lausuntoja »firmalehtien ja julkaisujen arvosta menetelmänä panna vauhtia poikiin maalla» ja lausui itse pari hyvää huomautusta kahdensentin postimerkkien käyttämisestä kiertokirjeissä. Sitten hän teki rikoksen Kaikkien Oikeauskoisten joukon pyhää lakia vastaan. Hän rupesi korkealentoiseksi. He olivat juuri tulossa erääseen kaupunkiin. Sen edustalla he kulkivat erään rautatehtaan ohi, josta kiiluvat punaiset ja keltaiset liekit nuolivat kummitusmaisia savupiippuja, rautapeitteisiä seiniä ja synkkiä komeroita. »Herra Jumala, katsokaa tuota — suurenmoista!» sanoi Paul. »Joo, sen saa sanoa, että se on suurenmoista, ystäväni. Se on Shelling Hortonin rautatehdas, ja sanotaan, että vanha John Shelling ansaitsi kolme miljoonaa dollaria ammuksien valmistamisella sodan aikana!» sanoi veluurihattuinen mies kunnioittavasti. »Minä en tarkoittanut — minä tarkoitan, että on ihanaa nähdä, kuinka valo vetää esiin pimeästä tuon silmääkiehtovan pihan kaikkine romukasoineen», sanoi Paul. He tuijottivat häneen, kun taas Babbitt kerskui: »Tällä Paulilla on tosiaan pieni hieno silmä havaita kauniita ja omituisia paikkoja ja kaikkea semmoista. Olisi ollut kirjailija tai jotakin sentapaista, ellei olisi antautunut kattojenkattamiseen.» Paul näytti pahastuneelta. (Babbitt epäili joskus, ymmärsikö Paul antaa arvoa hänen uskolliselle avulleen.) Veluurihattuinen mies röhki: »No niin, minä puolestani katson, että Shelling Horton pitää tehtaansa kauhean likaisina. Huolimattomasti hoidettuja! Vaikka arvaan, ettei ole mitään lakia, joka kieltää sanomasta niitä 'silmääkiehtoviksi', jos se on se vaikutus, minkä te niistä saatte!» Paul palasi nyreissään lehteensä, keskustelu lipui johdonmukaisesti junaan. »Mihin aikaan me tullaan Pittsburgiin?» kysyi Babbitt. »Pittsburgiin? Minä luulen, että tullaan — ei, se oli viimevuotinen aikataulu — odottakaa silmänräpäys — annas kun katson — minulla pitäisi olla aikataulu täällä jossakin.» »Olemmekohan myöhästyneet?» »Tuskin sentään.» »Ollaan — me olimme seitsemän minuuttia myöhässä viime asemalla.» »Oltiinko? Tosiaan? Peijakas, minä luulin, ettei oltu myöhässä ollenkaan.» »Joo, noin seitsemän minuuttia.» »Niin oikein, seitsemän minuuttia myöhässä.» Passari tuli sisään — valkonuttuinen, messinkinappinen neekeri. »Paljonko me ollaan myöhässä, George?» röhki paksu herra. »En tosiaan tiedä. Enpä juuri luule, että ollenkaan», sanoi passari kääntäen kokoon pyyhkeitä ja taitavasti heittäen niitä pesukulhojen yläpuolella olevaan pitimeen. Seurakunta tuijotti häneen synkästi, ja kun hän oli mennyt, he moitiskelivat: »En tiedä, mikä noihin neekereihin on mennyt nykyaikaan. Niiltä ei koskaan saa kohteliasta vastausta.» »Ei, se on sitten varma. Sitä ollaan menossa siihen, etteivät ne enää osoita vähääkään kunnioitusta. Vanhan ajan neekeri oli mainio — hän tiesi paikkansa — mutta nämä nuoret mustikit eivät halua olla passareina eikä pumpulityöläisinä. Huihai! Heistä pitää tulla professoreita ja juristeja ja Herra ties mitä kaikkea! Uskokaa pois, että siitä on syntymässä aika ankara pulma. Meidän pitäisi liittyä yhteen ja näyttää mustalle miehelle, niin, ja keltaiselle, hänen paikkansa. Minun täytyy tosin myöntää, ettei minulla ole rotuennakkoluuloja, ei yhtä hiventä. Minä olen ensimmäinen iloitsemaan, kun musiikilla on menestystä — niin kauan kuin hän pysyy sillä alalla, mikä hänelle kuuluu, eikä yritä anastaa itselleen sitä auktoriteettia ja liiketaitoa, joka oikeutta myöten kuuluu valkoiselle miehelle.» »Se on oikea ajatus. Ja toinen asia, joka meidän täytyy tehdä», sanoi veluurihattuinen mies (jonka nimi oli Koplinsky), »on ehkäistä noita perhanan ulkomaalaisia tulemasta maahan. Jumalan kiitos, että meillä pannaan raja maahanmuutolle. _Juutalaisten_ ja _hunnien_ täytyy oppia, että tämä on valkoisen miehen maa ja että me emme halua heitä tänne. Kun olemme sulattaneet itseemme ne muukalaiset, joita täällä nyt on, ja opettaneet heille amerikkalaisuuden periaatteet ja tehneet niistä ihmisiä, niin silloin voimme ehkä laskea sisään hiukan lisää.» »Joo, varmasti. Niin se on», huomauttivat he ja siirtyivät vähemmän vakaviin aiheisiin. He loivat pikaisen silmäyksen automobiilien hintoihin, autonrenkaiden kestävyyteen, öljyosakkeihin, kalastukseen ja Dakotan vehnäsadon toiveisiin. Mutta paksu herra kävi kärsimättömäksi tästä ajanhukasta. Hän oli matkaveteraani ja vapaa illusioneista. Hän oli jo vakuuttanut olevansa »vanha, vetävä numero». Hän kumartui eteenpäin, kiinnitti heidän huomionsa ovelan humoristisella ilmeellään ja röhki: »Perhana, pojat, heitetään jo muodollisuudet hiiteen ja ruvetaan juttusille!» He tulivat hyvin vilkkaiksi ja intiimeiksi. Paul ja poju poistuivat. Toiset sovittelivat itseään mukavampiin asenteihin pitkällä sohvalla, aukaisivat liivinsä, nostivat jalkansa tuoleille, siirsivät uhkeat messinkiset sylkylaatikot lähemmäksi ja vetivät alas viheriän kaihtimen sulkeakseen tuntemattoman, peloittavan pimeyden ulos. Jokaisen naurunrähäkän jälkeen he huusivat: »Mutta olettekos kuullut sitä, kun — —» Babbitt oli laaja ja miehekäs. Kun juna pysähtyi eräällä tärkeällä asemalla, kävelivät nuo neljä herraa edestakaisin sillalla suuren, savuttuneen suojakaton alla, joka muistutti pilvistä taivasta, korkeiden käymäsiltojen alla, ankkahäkkien ja riippuvien naudanruhojen välitse tuntemattomassa, salaperäisessä kaupungissa. He vaelsivat rinnakkain, vanhoina ystävyksinä ja sangen tyytyväisinä. Venytetty »Pai — koil — Ien — ne!» — joka kuului kuin kehoitushuuto vuorten keskellä hämärässä — sai heidät rientämään takaisin tupakkavaunuun jatkamaan hauskoja kaskujansa kello kahteen asti aamulla, silmät kosteina sikarinsavusta ja naurusta. Erotessaan he pudistivat toistensa käsiä ja nauroivat: »Tämä oli mainio ilta. Ikävä, että täytyy lopettaa. Hiton hauska tavata teitä.» Babbitt makasi valveilla makuuhuoneen ahtaassa, kuumassa hautakammiossa, hytkien naurusta muistaessaan paksun herran veistelmää daamista, joka tahtoi olla hurja. Hän kohotti uudinta, hän makasi, toinen pyylevä käsivarsi pään ja ohuen päänalusen välillä, ja katseli ohikiitävien puiden hahmoja ja kylistä tuikkivia valoja, jotka olivat kuin huutomerkkejä. Hän oli hyvin onnellinen. YHDESTOISTA LUKU. 1. Heillä oli junien välillä neljä tuntia aikaa New Yorkissa. Ainoa, mitä Babbitt halusi nähdä, oli Pensylvania Hotel, joka oli rakennettu sen jälkeen, kun hän viimeksi oli täällä. Hän tuijotti sitä mutisten: »Kaksituhattakaksisataa huonetta ja kaksituhattakaksisataa kylpyhuonetta! Se voittaa kaikki maailmassa! Herra Jumala, niiden tulot täytyy olla — no, oletetaan, että huoneen hinta on neljästä kahdeksaan dollariin päivässä, ja muutamista arvatenkin kymmenen, ja — neljä kertaa kaksituhattakaksisataa — tai sanotaan kuusi kertaa kaksituhattakaksisataa — no, joka tapauksessa, ravintolat ja kaikki, sanotaan kesillä kahdeksan ja viidentoistatuhannen välillä päivässä. Joka päivä! En ikinä luullut saavani nähdä mitään sellaista! Peijakkaanmoinen kaupunki! Tietenkin on tavallisilla miehillä Zenithissä enemmän omaperäisiä aloitteita kuin näillä huijareilla, mutta minun täytyy sittenkin antaa etusija New Yorkille. Niin, rakas kaupunkini, sinä olet all right — erinäisissä suhteissa. No, Paulski, nyt me olemme tainneet nähdä kaiken, mikä on jonkin arvoista. Miten kulutamme loput ajasta? Eläviin kuviin?» Mutta Paul tahtoi nähdä valtamerilaivan. »Minun on aina tehnyt mieleni matkustaa Eurooppaan — ja, jumaliste, minä sen vielä teenkin joskus, ennenkuin menen pitemmälle», huokasi hän. Eräältä North Riverin törkyiseltä sillalta he tuijottivat _Aquitanian_ ruhoa ja savutorvia ja radioantenneja. »Peijakas», murisi Babbitt, »ei olisi niin hullua matkustaa rapakon yli Vanhaan maahan ja luoda yksi häränkatse kaikkiin niihin raunioihin ja paikkaan, missä Shakespeare syntyi, Ja ajattele, että voi tilata drinkin, milloin vain tahtoo! Vain mennä baariin ja huutaa: 'Antakaa tänne yksi cocktail, ja piru poliisista!' Ei ensinkään hullumpaa. Mitä sinä tahtoisit katsella siellä, Paulibus?» Paul ei vastannut. Babbitt kääntyi katsomaan. Paul seisoi kädet nyrkissä ja pää kumarassa ja tuijotti höyrylaivaa kuin kauhun valtaamana. Hänen hoikka vartalonsa näytti laivaveistämön aurinkoista aitaa vastaan lapsekkaan laihalta. Toistamiseen: »Mitä sinä nuuskisit siellä toisella puolella, Paul?» Paul kuiskasi otsa rypyssä ja rinta huohottaen: »Hyvä Jumala!» Kun Babbitt huolestuneena katseli häntä, ärähti hän: »Tule nyt, mennään pois täältä», ja riensi laituria eteenpäin taakseen katsahtamatta. »Kummallista», mietiskeli Babbitt. »Poika ei lopulta halunnutkaan katsella valtamerilaivoja. Minä luulin, että hän oli niihin kiinnostunut.» 2. Vaikka Babbitt riemuitsi ja teki erinäisiä huomautuksia veturien hevosvoimista, kun juna puuskutti Mainen vuorijonoa ylöspäin ja hän korkealta katsoi alas mäntyjen välissä kimmeltävää rataa; vaikka hän sanoi: »Kas peijakas!» huomatessaan, että asemahuone Katadumcookissa, pääteasemalla, oli vanha tavaraputka, tuli hänen intohimoisen vapaudentunteensa suurin hetki kuitenkin vasta, kun he istuivat pienellä sillalla Lake Sunasquamin rannalla odottaen hotellilaivaa. Tukkilautta oli liukunut alas järveä, tukkien ja rannan välillä oli vesi läpikuultavaa, kirkasta, pikkukaloja kimaltelevaa. Eräs opas, päässä musta huopalakki ja sen nauhassa lohikärpäsiä, ja yllään erinomaisen kaunisvärinen sininen flanellipaita, istui tukin päällä vuoleskellen jotakin pulikkaa ja oli ääneti. Koira, hauska kyläkoira, musta ja harmaa, koira, jolla oli paljon aikaa mietiskelyihin, kyhni itseään ja murisi ja makasi. Paahtavaa auringonpaistetta virtasi tuhlaten kirkkaalle vedenkalvolle, rannan kullanvihreille balsamikuusille, hopeakoivuille ja troopillisille saniaisille, ja järven toisella puolen paloi sen valo vuoren jyrkillä pengermillä. Kaikkialla vallitsi pyhäinen rauha. Äänettöminä he istuivat sillanreunalla, jalat killuen veden yllä. Paikan ääretön sulo tunki Babbittin läpi, ja hän mutisi: »Minä tahtoisin istua täällä — loput elämääni — ja vuoleskella — ja istua. Enkä koskaan kuulla kirjoituskonetta. Tai Stan Graffin remuamista puhelimessa. Tai Ronan ja Tedin riitelyä. Vain istua. Peijakas!» Hän taputti Paulia olalle. »Mitä sinä pidät tästä, vanha saapas?» »Oo, se on hemmetin hyvä, Georgie. Siinä on ikäänkuin jotakin iäisyydestä.» Kerrankin ymmärsi Babbitt hänet. 3. Heidän laivansa tuli niemen takaa; järven päässä erään vuorenrinteen juurella he näkivät hotellin pienen ruokasalihökkelin ja sen ympärillä puoliympyrässä matalia hirsitupia, joita käytettiin makuuhuoneina. He nousivat maihin ja kestivät arvostelevan tarkastelun kantavieraiden puolelta, jotka olivat olleet hotellissa jo viikon. Tuvassaan, jossa oli korkea kakluuni, riensivät he, kuten Babbitt lausui, »saamaan ylleen oikein miehenvaatteet». He tulivat ulos, Paul vanhassa harmaassa puvussa ja pehmeässä valkoisessa paidassa, Babbitt yllään khakipaita ja liivit ja hulmuavat khakihousut. Se oli erinomaisen uutta khakia; hänen sangattomat silmälasinsa kuuluivat kaupunkikonttoriin, ja hänen kasvonsa eivät olleet ruskeat, vaan kaupunkimaisen kalpeat. Hän aikaansai säröäänistä melua paikalla. Mutta hän löi äärettömän tyytyväisenä reiteensä ja huusi »Kuule, tämä on kuin tulisi kotiansa, mitä?» He seisoivat sillalla hotellin edustalla. Hän iski silmää Paulille ja otti takataskustaan pötkön purutupakkaa, mikä oli kiellettyä Babbittin kotona. Hän puraisi palasen ja heilutteli päätään sitä pureskellessaan. »Um! Um! Eikö minulla muka ole ollut multapenkin nälkä! Tahdotko sinä?» He katsoivat toisiinsa ymmärtäväisesti virnistäen. Paul otti pötkön ja puraisi palan. He seisoivat äänettöminä, leuat liikkeessä. He sylkäisivät juhlavasti, ensin toinen ja sitten toinen, tyyneen vedenkalvoon. He oikoilivat hekumallisesti jäseniään kädet ylhäällä ja selkä takakenossa. Vuoren takaa kuului kaukaisen junan puhkuva ääni. Taimen hyppäsi vedestä ja putosi takaisin hopeakaarena. He huokasivat yhdessä. 4. Heillä oli viikko aikaa, kunnes heidän perheensä tulivat. Joka ilta he päättivät nousta aikaisin ylös ja kalastaa ennen aamiaista. Joka aamu he makasivat vuoteissaan, kunnes aamiaiskello soi, miellyttävässä tietoisuudessa, ettei ollut toimeliaita rouvia heidän herättäjinään. Aamut olivat kylmiä, tuli uunissa hauska pukeutuessa. Paul oli piinallisen puhdas, mutta Babbitt rypi hyvässä, terveellisessä liassa, siinä, ettei tarvinnut ajaa partaansa ennenkuin mieli teki. Hän suojeli jokaista rasvatahraa ja kalansuomusta uusilla khakihousuillaan. Koko aamun he kalastivat ilman tarmoa tai tallustelivat katveisia metsäpolkuja, minne vihreää valoa pilkisti korkeiden saniaisten ja punaisia kellokukkia kasvavan sammalen väliin. He nukkuivat koko iltapäivän ja pelasivat pokeria puoliyöhön saakka oppaiden kanssa. Poker oli näille vakava toimitus. He eivät puhuneet, he sekoittivat paksuja, rasvaisia kortteja taitavalla väkipakolla, joka oli uhkaavaa »teikareille», ja Joe Paradise, kuningas oppaiden joukossa, oli ivallinen laiskureille, jotka keskeyttivät pelin, vaikkapa vain päätään kynsiäkseen. Kun hän ja Paul puoliyön aikaan hapuilivat majaansa kauhean märän ruohon ja pimeässä haitallisten männynjuurien yli, nautti Babbitt siitä, ettei tarvinnut selittää vaimolleen, missä oli ollut koko illan. He eivät puhuneet paljoa. Zenithin Atleettikerhon hermostunut puheliaisuus ja uhkavarmuus oli haihtunut heistä pois. Mutta kun he puhuivat, he palasivat ylioppilasaikansa naiiviin avomielisyyteen. Kerran he vetivät kanoottinsa Sunasquam Waterin vihantien, tiheäin spireaseinien reunustaman joen rannalle. Aurinko poltti vihreän aarniometsän yllä, mutta katve oli täynnä uneliasta rauhaa ja vesi kimmelsi ja solisi. Babbitt viilletti kättään vedessä ja sanoi miettiväisesti: »Me emme uskoneet koskaan tulevamme Maineen yhdessä.» »Ei, me emme ole koskaan tehneet mitään niinkuin uskoimme tekevämme. Minä ajattelin asettua Saksaan isoisäni sukulaisten luo ja soitella viulua.» »Niin. Ja muistatko, kuinka minä halusin ruveta juristiksi ja antautua politiikkaan? Minä uskon vielä, että olisin voinut menestyä. Minulla on ikäänkuin hyvänpuoleinen suuvärkki — joka tapauksessa voin ajatella seisovalta jalalta ja panna kokoon jonkinlaisen ylistyslauseen ihan melkein mistä tahansa, ja sehän tietenkin on juuri se, mitä tarvitaan politiikassa. Sittenhän on piru, jollen pane Tediä lukemaan juridiikkaa, vaikka en itse joutunut sitä tekemään! No niin — kaikkihan on sittenkin käynyt melko hyvin. Myra on ollut kunnon vaimo. Ja Zilla tarkoittaa hyvää, Paulibus.» »Niin. Täällä minä sommittelen kaikenmoisia suunnitelmia pitääkseni häntä hyvällä tuulella. Minä ikäänkuin tunnen, että elämä tulee olemaan toisenlaista nyt, kun saamme levätä kunnolla ja voimme matkustaa takaisin ja alkaa uudelleen.» »Minä toivon sitä, hyvä mies.» Hän lisäsi ujosti: »Kuule, on ollut saakelin suloista istua ja laiskoitella ja kuljeksia ympäri ja pelata korttia ja oleilla täällä yhdessä sinun kanssasi, vanha huijari!» »Niin, sinähän tiedät, mitä se on merkinnyt minulle, Georgie. Se pelasti minun elämäni.» Sama liikutus valtasi heidät, he kirosivat hiukan todistaakseen olevansa miehisiä miehiä, ja hentomielisinä ja sanaa sanomatta, Babbitt vihellellen ja Paul hyräillen, meloivat takaisin hotelliin. 5. Vaikka Paul oli alussa näyttänyt lopen rasittuneelta ja Babbitt ollut suojelevana suurempana veljenä, tuli Paul kirkassilmäiseksi ja hilpeäksi, kun taas Babbitt kävi ärtyisäksi. Kerros toisen jälkeen salattua väsymystä puhkesi esiin. Ensin hän oli ollut lystikkäänä hauskuuttajana Paulille ja etsinyt huvituksia hänelle, viikon lopulla oli Paul sairaanhoitaja, ja Babbitt otti vastaan palveluksia sillä alentuvaisuudella, jota aina osoitetaan kärsivälliselle sairaanhoitajalle. Päivää ennen kuin heidän perheensä saapuivat, visertelivät hotellin naisvieraat: »Oi, eikö se ole ihanaa! Kuinka mahdattekaan odottaa!» ja säädyllisyys vaati, että Babbitt ja Paul näyttivät odottavaisilta. Mutta he menivät maata varhain, äreinä ja nyrpeinä. Kun Myra tuli, sanoi hän heti: »Kuulkaa, pojat, nyt me tahdomme, että te jatkatte oleiluanne aivan niinkuin meitä ei olisikaan täällä.» Ensimmäisenä iltana viipyi Babbitt ulkona pelaamassa pokeria oppaiden kanssa, ja Myra sanoi tyynesti ja leikkisästi: »Hyvänen aika! Sinähän olet hirveä mies!» Toisena iltana voihkaisi hän unisesti: »Hyvä Jumala, aiotko sinä olla ulkona jokikinen ilta?» Kolmantena iltana Babbitt ei pelannut pokeria. Hänen jokainen solunsa oli nyt väsynyt. »Merkillistä! Loma ei tunnu tehneen minulle laisinkaan hyvää», valitteli hän. »Paul on pirteä kuin nuori varsa, mutta minä tunnen olevani kiivaampi ja ärtyisämpi kuin tänne tullessani.» Hän vietti kolme viikkoa Mainessa. Toisen viikon lopulla hän alkoi tuntea itsensä tyyneksi ja elämästä huvitetuksi. Hän suunnitteli huviretkeä — Sachem Mountainille nousemista ja yön viettämistä teltoissa Box Car Pondin luona. Hän tunsi itsensä omituisen heikoksi ja kuitenkin iloiseksi, niinkuin olisi puhdistanut suonensa myrkyllisistä aineksista ja paraikaa täyttäisi nyt niitä terveellä verellä. Hän lakkasi pahoittelemasta, että Tedin haaveet suuntautuivat erääseen tarjoilijattareen (pojan seitsemäs traagillinen rakkaus tänä vuonna), hän juoksi kilpaa Tedin kanssa ja opetti häntä ylpeänä heittämään kärpästä Skowlint Podin mäntykatveisessa hiljaisuudessa. Lopussa huokasi hän: »Saakeli, minä aloin juuri nauttia lomastani! Mutta tunnelihan itseni valtavasti paremmaksi. Ja tästä on tuleva suuri vuosi, tästä! Ehkäpä Kiinteistöjen välittäjäyhdistys valitsee minut puheenjohtajaksi ja antaa palttua semmoiselle liehakoivalle, vanhanaikaiselle silmänkääntäjälle kuin Chan Mott.» Mennessään kotimatkalla tupakkavaunuun, hän tunsi joka kerta syyllisyyttä siksi, että jätti vaimonsa, ja ärtyisyyttä siksi, että hänen tuli tuntea itsensä syylliseksi, mutta joka kerta hän riemuitsi: »Jaa, tästä tulee suuri vuosi, suuri ja erinomainen vuosi!» KAHDESTOISTA LUKU. 1. Koko matkan kotiin Mainesta Babbitt tunsi varmasti olevansa muuttunut mies. Hän oli kääntynyt tyyneyteen ja selvyyteen. Hän aikoi lopettaa huolissaan-olon liikkeen vuoksi. Hän aikoi hankkia itselleen enemmän »harrastuksia», teatteritilaisuuksia, julkisia kysymyksiä, lukemista. Ja äkkiä, juuri kun oli lopettamaisillaan tavallista väkevämmän sikarin, hän päätti lopettaa tupakoimisen. Hän keksi uuden ja pettämättömän menetelmän. Hän ei ostaisi tupakkaa, hänen täytyisi lainata, ja tietysti häntä hävettäisi lainata usein. Vilpittömyyden puuskan vallassa hän nakkasi sikarilaatikkonsa ulos tupakkavaunun ikkunasta. Hän meni takaisin ja oli ystävällinen vaimolleen ilman mitään erikoista aihetta, ihaili omaa ylevyyttään ja selitti: »Ihan yksinkertaista. Vain luonteenasia.» Hän alkoi lukea eräästä magazinesta kertomusta jostakin tieteellisestä etsivästä. Viisitoista kilometriä kuljettuaan hän oli tietoinen siitä, että halusi polttaa. Hän veti päätään olkainsa väliin kuin kuoreensa peräytyvä kilpikonna, hän näytti levottomalta, hän hyppäsi kahden sivun yli luettavassaan, sitä huomaamatta. Kahdeksan kilometriä kauempana hän syöksyi pystyyn ja etsi käsiinsä passarin: »Kuulkaa nyt, uh, George, onko teillä — —» Passari näytti kärsivälliseltä. »Onko teillä aikataulua?» lopetti Babbitt. Seuraavalla asemalla hän meni ulos ja osti sikarin. Koska se oli oleva hänen viimeisensä ennen Zenithiin saapumista, poltti hän sen niin loppuun, ettei jäänyt jäljelle kuin senttimetrin pituinen tynkä. Neljä päivää myöhemmin hän muisti taas lopettaneensa tupakanpolton, mutta oli niin innoissaan perehtyessään taas konttorityöhön, ettei joutanut sitä sen enempää ajattelemaan. 2. »Pesäpallo, päätti hän, on erinomainen keppihevonen. Mieletöntä ahertaa niin että henki menee. Minä menen katsomaan peliä kolmesti viikossa. Täytyyhän sitäpaitsi kannattaa kotisakia.» Hän meni ja kannatti sakia ja kohotti Zenithin kunniaa kirkumalla »Hei!» ja »Antakaa selkään!» Hän täytti siihen kuuluvat kirkonmenot tunnontarkasti. Hän piti pumpulinenäliinaa kauluksen ympärillä, hän hikoili, hän avasi suunsa leveään, hillittömään irviin ja joi sitruunasoodaa pullosta. Hän kävi pelissä kolme kertaa viikossa yhden viikon aikana. Sitten hän tinki ja tutki _Advocate_-lehden ilmoituslaulua. Hän seisoi, missä joukko oli taajin ja höyryävin, ja kun poika lavalla merkitsi ylös viskaaja Big Bill Bostwickin urotyöt, huomautti Babbitt ventovieraille: »Tuo on hyvä! Mainiota!» ja riensi takaisin konttoriin. Hän oli vilpittömästi vakuutettu innostuksestaan pesäpallopeliin. Onhan kyllä totta, ettei hän ollut viiteenkolmatta vuoteen pelannut pesäpalloa muuten kuin takapihalla Tedin kanssa — hyvin varovasti ja korkeintaan kymmenen minuuttia kerrallaan. Mutta peli oli muodissa hänen piirissään ja se antoi tyydytystä niille murha- ja puolustusvaistoille, joita Babbitt kutsui »isänmaallisuudeksi» ja »urheiluharrastukseksi». Kuta lähemmäksi konttoria hän tuli, sitä nopeammin hän kulki mutisten: »Minun täytyy pitää kiirettä.» Ympärillä kiiruhti kaupunki vain kiiruhtaakseen. Miehet automobiileissä kiiruhtivat toistensa ohi kiireesti eteenpäinrientävässä liikenteessä. Miehet kiiruhtivat ehtiäkseen junaan, jota seurasivat toiset junat minuutin väliajan jälkeen, ja hyppäämään junista juostakseen katukäytävän yli, syöksyäkseen rakennuksiin, salamannopeisiin pikahisseihin. Lunchravintoloissa kiiruhtivat miehet hotkaisemaan ruokaa, jota kokit olivat kiireesti valmistaneet. Partureissa huutelivat miehet: »Ajakaa partani pian. Minun täytyy kiiruhtaa.» Miehet koettivat kuumeenomaisesti päästä kävijöistä konttoreissa, joissa oli plakaatteja: »Tänään on minun kiirepäiväni» ja »Jumala loi maailman kuudessa päivässä — Te voitte sanoa kaikki sanottavanne kuudessa minuutissa». Miehet, jotka olivat ansainneet kaksi vuotta sitten viisituhatta ja viime vuonna kymmenentuhatta, kannustivat kuluneita ruumiitaan ja kuivuneita aivojaan voidakseen ansaita kaksikymmentätuhatta tänä vuonna, ja ne miehet, joiden voimat olivat loppuneet, juuri kun he olivat ansainneet kaksikymmentätuhatta, kiiruhtivat ehtiäkseen juniin, kiiruhtaakseen läpi sen loman, jonka lääkärit kiireesti olivat määränneet. Näiden kaikkien keskellä kiiruhti Babbitt takaisin konttoriinsa istuakseen siellä ilman juuri muuta tehtävää kuin katsoa, että hänen henkilökuntansa näytti siltä, kuin se kiiruhtaisi. 3. Joka sunnuntai-iltapäivä hän meni urheilukerhoonsa ja kiiruhti yhdeksän golfreiän läpi ikäänkuin levätäkseen viikon kiireistä. Urheilukerhoon kuuluminen oli Zenithissä yhtä välttämätöntä menestykselliselle miehelle kuin liinakaulus. Babbittin kerho oli Golf-kerho, hauska, pärepeitteinen harmaa leveäporttinen rakennus kukkaisella kunnaalla Lake Kennepoosen yläpuolella. Oli olemassa toinen, Tonawandan urheilukerho, johon kuuluivat Charles McKelvey, Horace Updike ja muut rikkaat herrat, jotka söivät lunchinsa Union- eikä Atleettikerhossa. Babbitt selitti tuontuostakin: »Minä en menisi Tonawanda-kerhoon, vaikka maksettaisiin ja vaikka minulla olisi satakahdeksankymmentä dollaria tuhlata pääsymaksuun. Golf-kerhossa on kokonainen kasa hauskoja miehiä ja kaupungin tyylikkäimmät naiset — aivan yhtä valmiita kujeiluun kuin miehet —, mutta Tonawandassa ei ole mitään muuta kuin New Yorkia matkivia sunnuntaipelaajia, jotka istuvat teetä latkimassa! Liikaa liehakointia. Hyh, minä en menisi Tonawanda-kerhoon, vaikka ne — — — En menisi sinne mistään hinnasta!» Pelattuaan neljä tai viisi reikää hän rauhoittui hiukan, hänen nikotiinisykkeinen sydämensä tykytti säännöllisemmin ja hänen äänensä lipui takaisin siihen juoheaan sävyyn, jonka hän oli perinyt sadalta miespolvelta talonpoikaisia esi-isiä. 4. Ainakin kerran viikossa kävivät mr. ja mrs. Babbitt ja Tinka elävissä kuvissa. Heidän lempibionsa oli Château, johon mahtui kolmetuhatta katsojaa ja jolla oli viisikymmenmiehinen orkesteri, joka soitti oopperapotpurreja ja kappaleita, jotka esittivät Päivää maalla tai Tulipaloa. Marmorirotundassa, jota koristivat kruunusamettituolit ja miltei keskiaikaiset gobeliinit, istui papukaijoja kullatuilla lootuspylväillä. Huudahdellen »Peijakas vieköön!» ja »Saa sitä hyvän hetken hakea, ennenkuin löytää mitään pulskempaa kuin tämä putka!» ihaili Babbitt Châteauta. Tuijottaessaan yli tuhansien päiden harmaan tasangon, tuntiessaan hienojen vaatteiden ja heikon hajuveden ja purukumin tuoksun hän tunsi samaa kuin ensi kertaa nähdessään vuoren, jolloin hän tuli ajatelleeksi, kuinka valtavasti maata ja kiveä siinä oli. Hän piti kolmenlaisista filmeistä: kauniista paljassäärisistä kylpevistä tytöistä; poliiseista tai cowboysta ja ankarasta ammunnasta revolvereilla ja lystikkäistä paksuista herroista, jotka söivät spaghettia. Hän nauroi äärettömän, kyyneltyvän tuntehikkaasti välinumeroille, joissa oli koiranpentuja, kissanpoikia ja palleroisia pikkulapsia, ja itki kuolinvuoteiden ääressä tai nähdessään vanhoja äitejä, jotka kärsivällisesti istuivat takavarikoiduissa hökkeleissään. Mrs. Babbitt harrasti filmejä, joissa kauniit nuoret naiset viehättävissä puvuissa liikkuivat seurapiireissä, joiden nimikkeenä oli »New Yorkin miljonäärien salongeissa». Mitä Tinkaan tuli, piti hän tai katsottiin hänen pitävän kaikesta, mistä hänen vanhempansa kehoittivat häntä pitämään. Kaikki nämä huvitukset — pesäpallo, golf, bio, bridge, autolla ajelu, pitkät keskustelut Paul Rieslingin kanssa Atleettikerhossa tai Good Red Beefissä ja Old English Shop Housessa — olivat välttämättömiä Babbittille, sillä hänen edessään oli vuosi ankaraa toimintaa, jonka vertaiseen hän ei vielä koskaan ollut ottanut osaa. KOLMASTOISTA LUKU. 1. Sattumasta johtui, että Babbitt sai tilaisuuden pitää puheen V.K.Y.L:n vuosikokouksessa. V.K.Y.L., kuten sen jäsenet sitä nimittivät yleisestä intohimosta salaperäisiin, vaikuttaviin alkukirjaimiin, oli Valtion Kiinteistöyhdistysten Liitto, välittäjien ja kauppiasten yhtymä. Sen vuosikokous oli määrä pitää Monarchissa, joka oli Zenithin pääkilpailija valtion kaupunkien joukossa. Babbitt oli virallisia edustajia, toinen oli Cecil Rountree, jota Babbitt ihaili hänen hurjan rakennuskeinottelunsa ja vihasi hänen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi, hän kun sai olla läsnä hienoimmissa tanssiaisissa Royal Ridgessä. Rountree oli ohjelmakomitean puheenjohtaja. Babbitt oli murahtanut hänelle: »Minua kismittää nähdä kuinka nuo tohtorit ja professorit ja saarnaajat naama juhlavana lörpöttelevät olevansa asiantuntijoita! Hyvä välittäjä tarvitsee enemmän tietoja ja taitavuutta kuin on kellään heistä.» »Siinä olet oikeassa! Kuule, mikset kirjoita tuota ja lue julki V.K.Y.L:ssä?» ehdotti Rountree. »Tjaa, jos siitä saattaisi olla jotakin hyötyä sinulle ohjelman järjestämisessä, niin — — Kuulepas: minä katselen asiaa näin: »Ensinnäkin pitää meidän vaatia, että ihmiset sanovat meitä 'kiinteistöjen välittäjiksi' eikä 'taloagenteiksi'. Se on asianmukaisempaa. Toiseksi: Mikä erottaa ammatin tavallisesta elinkeinosta? Mikä se on? Se on työ yhteisön hyväksi ja taito, harjaantunut taito ja tieto ja, uh, kaikki sentapainen, kun taas se, joka ajattelee vain ansaitsemista, ei koskaan ota huomioon työtä yhteisön hyväksi ja harjaantunutta taitoa ja niin edespäin. Ammattimiehenä — — —» »Joo. Se on aivan erinomaista! Mainiota! Kuule, tee sinä esitelmä kaikesta tuosta», sanoi Rountree ja poistui kiireesti ja päättävästi. 2. Vaikka Babbitt oli tottunut kirjalliseen työhön ilmoitus- ja kirjeenvaihtotoiminnassaan, oli hän huolestunut sinä iltana, kun hän istahti kirjoittamaan puhetta, jonka lukemisen piti kestää kokonaista kymmenen minuuttia. Hän asetti uuden viidentoista sentin koulukirjoitusvihkon vaimonsa vankkuvalle ompelupöydälle, joka oli tarkoitusta varten nostettu arkihuoneeseen. Perhe oli ankarin sanoin pakotettu äänettömäksi. Veronaa ja Tediä oli pyydetty poistumaan ja Tinkaa oli uhattu: »Jos kuulen sinulta äännähdyksenkin — jos sinä kertaakaan ääneen pyydät vesilasia — niin, no, on paras, että annat olla, siinä kaikki!» Mrs. Babbitt istui pianon ääressä ja ompeli yöpaitaa ja katsoi kunnioittaen, kun Babbitt kirjoitti kouluvihkoon, ompelupöydän rytmillisen heilumisen ja natinan säestämänä. Kun hän nousi, kuumana ja hermostuneena, kurkku paperossien poltosta kuivana, huokasi mrs. Babbitt ihaillen: »En voi käsittää, kuinka sinä voit noin vain istahtaa ja panna kokoon asioita ja keksiä ihan itse!» »No, se riippuu siitä harjaannuksesta, jonka nykyaikaisessa liike-elämässä saa luova fantasia.» Hän oli kirjoittanut seitsemän sivua, joista ensimmäinen sivu oli seuraavan näköinen. Muut kuusi sivua olivat suunnilleen samanlaisia kuin ensimmäinen. (1) Ammatti (2) Ei vain elinkeino [(3) Taitavuus ja kaukonäköisyys] (3) Olisi kutsuttava kiinteistövälittäjäksi eikä vain taloagentiksi $$$$$$$$$$ Välittäjä Viikon päivät hän kulki ja oli tärkeännäköinen. Joka aamu hän pukeutuessaan mietti ääneen: »Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, Myra, että ennenkuin mikään kaupunki voi saada rakennuksia tai rikkautta tai mitään sellaista, täytyy jonkun kiinteistönvälittäjän myydä heille tontti, perustus? Kaikki sivistys alkaa hänestä. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi sitä?» Atleettikerhossa hän vei haluttomia herroja syrjään kysyäkseen: »Sano, jos sinun pitäisi pitää esitelmä suuressa kokouksessa, aloittaisitko hauskoilla kaskuilla vai sirottelisitko niitä ikäänkuin pitkin tietä vähän joka paikkaan?» Hän pyysi Howard Littlefieldiltä »sarjan tilastollisia tietoja kiinteistöalalta, jotakin hyvää ja tehokasta», ja Howard Littlefield hankki jotakin erinomaisen hyvää ja tehokasta. Mutta useimmin kääntyi Babbitt T. Cholmondeley Frinkin puoleen. Hän otti Frinkin kiinni joka ainoa päivä kerhossa ja kysyi, Frinkin näyttäessä rasittuneelta ja kiusaantuneelta: »Kuule, Chum — sinähän olet metka tämmöisessä kirjoitustouhussa — miten sinä muodostaisit tämän lauseen, katso tässä käsikirjoituksessani — käsikirjoituksessani — no mutta missä perhanassa se on? — jaha, tässä. Sanoisitko sinä: 'Meidän pitäisi myöskin: ei ainoastaan ajatella?' vai 'Meidän pitäisi myöskin: ei ajatella ainoastaan' vaiko — —» Eräänä iltana, kun hänen vaimonsa oli poissa eikä hänellä ollut ketään imponeerauksen esinettä, Babbitt unohti tyylin asetelman ja muut mystilliset asiat, kyhäsi paperille, mitä hän tosiaan ajatteli kiinteistökaupoista ja itsestään, ja havaitsi, että puhe oli kirjoitettu. Kun hän luki sen vaimolleen, sanoi tämä hellästi: »Kultaseni, se on aivan suurenmoisesti, mainiosti kirjoitettu ja niin selvää ja kiintoisaa, ja niin suurenmoisia aatteita! Niin se on kerrassaan — kerrassaan suurenmoista!» Seuraavana päivänä hän iski kiinni Chum Frinkiin ja riemuitsi: »Kuulepas, mies, eilen illalla minä kirjoitin sen valmiiksi! Annoin vain tulla kuin turkinhihasta! Minä luulin aina, että teillä kynämiehillä mahtoi olla peijakkaan kova puuha saadaksenne kokoon kappaleita, mutta Herra nähköön, sehän ei ole mitään. On teillä sentään kissanpäivät, ansaitsette rahanne totisesti helpolla! Joskus, kun tulen niin pitkälle, että voin luopua liikkeestä, ryhdyn ehdottomasti kirjoittelemaan ja näytän teille, pojat, kuinka se on tehtävä. Minä olen aina ajatellut, että voisin kirjoittaa paremmin, pontevammin ja omaperäisemmin kuin kaikki se moska on kirjoitettu, mitä näkee painettuna, ja nyt olen siitä varma!» Hän otatti puheesta neljä jäljennöstä kirjoituskoneella, komealla punaisella nimikkeellä varustettuja, sidotti ne vaaleansiniseen manillaan ja lahjoitti rakastettavasti yhden vanhalle Ira Runyonille, _Advocate_-lehden päätoimittajalle, joka sanoi: niin, tietysti, hän on hyvin iloinen sen saadessaan ja lukee varmasti läpi kaikki niin pian kuin saa aikaa. Mrs. Babbitt ei voinut matkustaa Monarchiin. Hänellä oli kokous eräässä naiskerhossa. Babbitt sanoi olevansa pahoillaan. 3. Paitsi viittä virallista edustajaa kokouksessa — Babbittia, Rountreeta, W. A. Rogersia, Alvin Thayeria ja Elbert Wingiä oli epävirallisia edustajia viisikymmentä, useimmat heistä vaimoineen. He yhtyivät Union asemalla lähteäkseen yöjunalla Monarchiin. Kaikilla, paitsi Cecil Rountreella, joka oli sellainen teikari, ettei koskaan käyttänyt yhdistysmerkkiä, oli dollarin kokoinen selluloidinappi, josta voitiin lukea: »Me työskentelemme Zenithin hyväksi». Viralliset edustajat olivat viehättävästi koristetut punaisilla hopeakirjanauhoilla. Martin Lumsenin pieni poika kantoi tupsukoristeista lippua, jossa oli kirjoitus: »Zenith Komea Kaupunki — Neroa, Makua — Terve —1.000.000 vuonna 1935». Kun edustajat saapuivat, ei vuokra-autossa, vaan perhebiilissä, jota ajoi vanhin poika tai serkku Fred, marssivat he äkkiä muodostamissaan kulkueissa aseman kautta odotussaliin. Se oli uusi ja valtaisen suuri odotussali, varustettu marmoripylväillä ja freskoilla, jotka esittivät Père Emile Fauthoux'ta tutkimassa Chaloosalaaksoa vuonna 1740. Penkit olivat raskasta mahonkia; sanomalehtikioski oli messinkiaitauksilla varustettua marmoria. Hallin kaikuvien holvien alla marssivat edustajat Willy Lumsenin lipun jäljessä, miehet heilutellen sikarejaan, naiset tietoisina uusista puvuistaan ja helminauhoistaan, kaikki laulaen Auld Langs Synen sävelillä Chum Frinkin kirjoittamaa virallista Kaupunginlaulua: Zenithille, kaupungille teemme kunniaa. Sitä kiittelemme, missä kulkenemme. Sille kunniaa! Warren Whitby, välittäjä, jolla oli taipumus tehdä juhla- ja syntymäpäivärunoja, oli liittänyt Frinkin Kaupunginlauluun erikoisen värsyn kiinteistövälittäjien kokousta varten: Mekö mistä? Zenithistä! Saamme ilmoittaa, että kiistelöissä, aina kiinteistöissä Zenith voiton sa'a. Babbitt sai hysteerisen isänmaallisuuskohtauksen. Hän hyppäsi eräälle penkille ja huusi joukolle: »Mikä on Zenith?» »Se on ali right!» »Mikä on paras vanha kaupunki U.S.A:ssa?» »Zeeeeeeen-ith!» Kummissaan ja käsittämättä töllisteli tätä köyhän väen kärsivällinen joukko — saaliolkaiset italialaiset naiset, väsyneet risakenkäiset ukot, kiertelevät kulkupojat puvuissa, jotka olivat olleet koreita uusina, mutta olivat nyt haalistuneita ja ryppyisiä. Babbitt ymmärsi, että hänen virallisena edustajana täytyi esiintyä arvokkaanpuolisesti. Wingin ja Rogersin kanssa hän käveli edestakaisin sementtisillalla ohi odottavien Pullman-vaunujen. Moottorillakäypiä matkatavaravaunuja ja matkalaukkuja kantavia punalakkisia kantajia vilisi sillalla antaen sille miellyttävän eloisuuden leiman. Kaarilamput loistivat ja kimalsivat heidän yllään. Kiiltävät keltaiset makuuvaunut loistivat kunnioitustaherättävinä. Babbitt koetti sovittaa ääntänsä hillityksi ja hienostuneeksi, pullisti vatsaansa ja lausui: »Meidän täytyy katsoa, että kokous tekee viranomaisille tarkalleen tiettäväksi niiden erehdyksen tässä luovutuskirjani verottamista koskevassa kysymyksessä.» Wing antoi kuulua hyväksyvää röhkinää, ja Babbitt paisui — mulkoili — Eräässä Pullman-vaunussa vedettiin uudin ylös, ja Babbitt katseli tuntemattomaan maailmaan. Matkustaja oli Lucille McKelvey, urakoitsijamiljonäärin kaunis vaimo. Ehkäpä, ajatteli Babbitt väristen, hän oli matkalla Eurooppaan! Sohvalla rouvan vieressä oli kimppu kämmenkukkia ja orvokkeja ja keltakantinen sitomaton kirja, joka näytti ulkomaiselta. Hänen tuijottaessaan rouva otti kirjan, mutta katsahti sitten ulos ikkunasta ikäänkuin kirja ei olisi häntä kiinnostanut. Rouvan katse mahtoi sattua suoraan häneen, samoinkuin hänen katseensa rouvaan, mutta tämä ei antanut mitään merkkiä. Veti vain hitaasti uutimen jälleen alas, ja hän seisoi alallaan, sydämessään jäätävä mitättömyyden tunne. Mutta junassa hänen itsetuntonsa jälleen kohosi, kun hän tapasi Spartan, Pioneerin ja valtion muiden pikkukaupunkien edustajia, jotka kunnioittaen kuuntelivat, kun hän pääkaupungin Zenithin mahtimiehenä selitti politiikkaa ja hyvän, terveen, liikeperiaatteiden mukaan järjestetyn hallituksen arvoa. He syventyivät innokkaina ammattipuheluun, selkeimpään ja viehättävimpään keskustelumuotoon, mitä olemassa on: »Kuinka se Rountree selvisi siitä suuresta asuntorykelmästä, joka hänen piti rakentaa? Mitä hän teki? Hankkiko hän kiinnityslainoja sen rahoittaakseen?» kysyi eräs Spartan välittäjä. »Joo, saatte uskoa», sanoi Babbitt. »Jos asia olisi ollut minun käsissäni — — —» »Niin että», kuului Elbert Wingin jymybasso, »minä vuokrasin sen näyteikkunan viikko sitten ja panin siihen suuren plakaatin 'Pienokaisten satukaupunki' ja sijoittelin siihen joukon nukketaloja ja peukaloispuita, ja sitten alimmaksi: 'Pikku tykkää tästä nukkelaaksosta, mutta pappa ja mamma harrastavat meidän kauniita huviloitamme', ja tiedättekö, se herätti tosiaan huomiota, ja ensimmäisenä viikkona möimme — — —» Pyörät lauloivat »liketi-lik, liketi-lik», kun juna kulki tehdasalueen läpi. Uunit hehkuivat tulta ja höyryvasarat jyskyttivät. Punaisia valoja, vihreitä valoja, vihaisia valkeita valoja vilahteli ohi, ja Babbitt tunsi itsensä jälleen merkitseväksi ja innokkaaksi. 4. Hän teki nautinnollisen toimituksen: silitytti vaatteensa junassa. Aamulla, puoli tuntia ennenkuin he saapuivat Monarchiin, tuli passari hänen osastoonsa ja kuiskasi: »Yksi vaunu on vapaana, herra. Minä otan vaatteet sinne.» Kellervänharmaa syyspalttoo pyjamansa yllä hiipi Babbitt käytävää pitkin viheriäin verhojen välitse ensimmäiseen yksityisvaunuunsa, joka sai hänen sydämensä ylpeyttä täyteen. Passari viittasi, että hän tiesi Babbittin tottuneen pikenttiin; hän kannatti Babbittin housujen lahkeita, etteivät ne tahraantuisi, täytti pesukulhon yksityisessä pesuhuoneessa ja odotti pitäen pyyhettä. Yksityinen pesuhuoneen käyttäminen oli viehättävää. Niin virkistävä kuin Pullman-vaunun tupakkaosasto olikin illoilla, vaikutti se, yksinpä Babbittiinkin, masentavalta aamuisin, kun se oli täpötäynnä paksuja villanuttuisia herroja, jokainen vaatenaula täynnä ryppyisiä pumpulipaitoja, nahkasohvalla kasoittain kaikkinaisia toalettilaukkuja ja ilma paksuna saippuoiden ja hammastahtaiden kuvottavaa hajua. Babbitt ei tavallisissa oloissa pitänyt suurta väliä yksinolosta, mutta nyt hän nautti siitä, nautti pikentistään ja hyrräsi mieltymyksestä antaessaan miehelle puolitoista dollaria juomarahaa. Hän toivoi vähin, että häneen kiinnitettäisiin huomiota, kun hän vastasilitetyissä vaatteissaan ja ihaileva passari kantamassa hänen käsilaukkuaan astui pois junasta Monarchissa. Hänen oli määrä asua samassa huoneessa Sedgwick-hotellissa W. A. Rogersin, moukkanaamaisen, ovelan Zenithin-kauppiaan kanssa, joka välitti viljelysmaiden kauppoja. He söivät hienon vohveli- ja kahviaamiaisen, jossa kahvia ei tarjottu pienistä kupeista, vaan suurista kulhoista. Babbitt innostui puheliaaksi ja piti Rogersille esitelmää kirjoittamisen taidosta; hän antoi juoksupojalle viisikolmatta senttiä siitä, että tämä nouti sanomalehden lukuhuoneesta, ja lähetti Tinkalle kuvakortin: »Pappa toivoo, että sinä olisit täällä, niin meillä olisi hauskaa.» 5. Kokouksen istunnot pidettiin Allen Housen tanssisalissa. Eräässä etusalissa oli päätoimikunnan puheenjohtajan toimisto. Hän oli innokkaimmin puuhaava mies siellä, hän oli niin innokkaassa puuhassa, ettei saanut toimeen yhtään mitään. Hän istui pöytänsä ääressä, joka oli täynnä paperilappuja, ja koko päivän kulki paikallispatriootteja ja agitaattoreita ja puhujia, jotka halusivat johtaa keskusteluja, ja kuiskailivat hänelle, jolloin hän näytti epämääräiseltä ja sanoi kiireesti: »Joo, se on erinomainen ajatus, niin me teemme», ja unohti samassa kaikki, sytytti sikarin ja unohti senkin, kun puhelin soi säälimättömästi ja miehet hänen ympärillään yhtä mittaa hälisivät: »Herra puheenjohtaja — — Herra puheenjohtaja!» voimatta päästä hänen kuluneiden kuulohermojensa ulottuville. Näyttelysalissa oli asemakaavoja Spartan uusista esikaupungeista, valokuvia Galop de Vachen uudesta senaatintalosta ja suuria tähkäpäitä ja niiden yllä kirjoitus: »Luonnon Kultaa Shelby Countystä, Yrttitarhasta Jumalan Omassa Maassa». Varsinaisen kokouksen muodostivat miehet, jotka istuivat ja kuiskailivat hotellihuoneissa tai seisoivat ryhmissä hotellineteisessä, missä yhdistysmerkit loistivat, mutta näön vuoksi pidettiin muutamia yleisiä istuntoja. Ensimmäisen avasi tervehdyspuheella Monarchin pormestari. Monarchin First Christian-kirkon kirkkoherra, suuri mies, jolla oli pitkä, nihkeä otsatukka, ilmoitti Jumalalle, että taloagentit nyt olivat täällä. Kunnianarvoisa välittäjä Minnemaganticista, majuri Carlton Tuke, luki puheen, jossa hän lausui paheksuvansa osuustoimintaliikkeitä. William A. Larkin Eurekasta antoi lohdullisen selityksen »Rakennustoiminnan vilkastumisen toiveista» ja muistutti, että ikkunalasin hinta oli alennut kaksi prosenttia. Kokous oli alkanut. Pidettiin juhlia edustajille, lakkaamatta ja tarmokkaasti. Monarchin Kauppiasyhdistys oli järjestänyt iltaman heille ja Tehtailijayhdistys aamiaispidot, jolloin kullekin naiselle ojennettiin päivänkukka ja kullekin herroista nahkainen lompakko, jossa oli kirjoitus: »Monarchilta, Mahtavalta Moottorikaupungilta». Mrs. Crosby Knowlton, Fleetwing-automobiilin valmistajan puoliso, avasi kuuluisan italialaisen puutarhansa ja tarjosi teetä. Kuusisataa välittäjää vaimoineen asteli syksyisillä käytävillä. Noin kolmesataa heistä oli hiljaisia ja ujoja; noin kolmesataa luikkasi terhakasti: »Tämä on aika tyylikäs, eikö ole?» poimi salaa myöhäisastereita ja pisti ne taskuunsa ja yritti päästä kyllin lähelle mrs. Knowltonia saadakseen puristaa hänen viehättävää kättänsä. Kehoittamatta kokoontuivat Zenithin edustajat (paitsi Rountree) erään tanssivan marmorinymfin ympärille ja lauloivat: »Mekö mistä? Zenithistä! — — —» Sattui niin, että kaikki Pioneerin edustajat kuuluivat Hirvien jaloon veljeskuntaan, ja he marssivat esiin, edellään valtava lippu, jossa oli mahtaileva kirjoitus. Ei myöskään Galop de Vache, valtion pääkaupunki, aikonut jäädä toisia huonommaksi. Galop de Vachen edustajain johtaja oli suuri, punakka, lihava mies, mutta toimelias. Hän riisui nuttunsa, nakkasi leveälierisen mustan huopahattunsa maahan, kääri ylös hihansa, kiipesi aurinkokellolle, sylkäisi ja luikkasi: »Me julistamme maailmalle ja sille kunnon miehelle, joka on pannut toimeen nämä kutsut, että uhkein kaupunki tässä valtiossa on Galop de Vache. Te pojat voitte puhua maustanne, mutta sallikaa minun vain kuiskata korvaanne, että vanhassa Galopissa on suhteellisesti suurin luku talonomistavia kansalaisia valtiossa, ja kun ihminen omistaa kotinsa, niin se ei pane toimeen työläisrettelöitä, vaan elää kakaroittensa hyväksi eikä lurjuksittain. Galop de Vache! Kotirakkaiden perheiden kaupunki! Kaupunki, joka nielee ihmiset karvoineen, ystävät! Me — tulemme — — näyttämään — — maailmalle!» Vieraat menivät matkoihinsa, puutarha palasi värähtäen lepoonsa. Mutta mrs. Crosby Knowlton huokasi katsoessaan erästä marmoripenkkiä, jota viisisataa kesää Amalfissa oli lämmittänyt. Sitä kannattavan siivekkään sfinksin naamaan oli joku lyijykynällä piirtänyt viikset. Rypistettyjä paperiserviettejä oli ahdettu asteripensaihin. Käytävällä viruivat viimeisen uhkean ruusun terälehdet niinkuin jonkun rikkirevityn kauniin elossaolleen jäännökset. Paperossinpätkiä uiskenteli kultakalalammikossa muodostaen rumia öljyisiä viiruja paisuessaan ja liuetessaan, ja marmoripenkin alla oli rikottu teekuppi, sirpaleet huolellisesti yhteenkoottuina. 6. Paluumatkalla hotelliin ajatteli Babbitt: »Myra olisi pitänyt kaikesta tästä seurustelusurkeudesta». Itse puolestaan hän nautti vähemmän gardenparteista kuin niistä autoretkistä, jotka Monarchin Kauppiasyhdistys oli järjestänyt. Väsymättömänä hän katseli vesisäiliöitä, esikaupunkien ajuriasemia ja nahkuritehtaita. Hän nieleksi saamiansa tilastotietoja ja lausui ihmetyksensä huonetoverilleen W. A. Rogersille: »Tietenkään ei tätä kaupunkia voi mainita samana päivänä kuin Zenithiä, sillä ei ole meidän mahdollisuuksiamme ja luontaisia edellytyksiämme, mutta oletko sinä tiennyt — minä sain tietää sen vasta tänään — että ne valmistivat seitsemänsataakuusikymmentäkolme miljoonaa jalkaa lankkuja viime vuonna? Mitäs siihen sanot?» Hän oli hermostunut, kun lähestyi se aika, jolloin hänen oli luettava puheensa. Seisoessaan matalalla lavalla kokouksen edessä hän vapisi ja näki vain punaista sumua. Mutta hän otti asian vakavasti ja lopetettuaan varsinaisen esitelmänsä hän puhui heille, kädet taskuissa ja rillikoristeinen naama paistaen kuin reunallaanseisova lautanen lampunvalossa. He huusivat: »Yhdyn!» ja jälkeenpäin seuranneessa keskustelussa he käyttivät korostaen Babbittista nimitystä »ystävämme ja veljemme Mr. George F. Babbitt». Hän oli viidessätoista minuutissa muuttunut vähäpätöisestä edustajasta persoonallisuudeksi, melkein yhtä tunnetuksi kuin liikediplomaatti Cecil Rountree. Istunnon jälkeen sanoivat valtion kaikkien osien edustajat: »Terve, Babbitt!» Kuusitoista vennon vierasta kutsui häntä »Georgeksi», ja kolme miestä vei hänet mukanaan eri nurkkaan ja uskoi hänelle: »Minä olen hemmetin hyvilläni siitä, että teillä oli rohkeutta nousta ja iskeä oikea isku ammatin puolesta. Minä olen aina kannattanut — —» Seuraavana aamuna Babbitt pyysi, erikoisen välinpitämättömänä, Zenithin lehtiä hotellin sanomalehtimyymälän tytöltä. _Aamulehdessä_ ei ollut mitään, mutta _Advocate_-lehdessä, kolmannella sivulla — — — Hän läähätti. Ne olivat painattaneet hänen kuvansa ja puolen palstan pituisen selostuksen. Nimike kuului: »Huomiotaherättänyt Tapaus Taloagenttien Vuosikokouksessa. G F. Babbitt, etevä kiinteistönvälittäjämme. Suunnanmääräävä erinomainen puhe.» Hän mutisi kunnioittavasti: »Luullakseni nyt erinäiset henkilöt Floral Heightsissä ehkä heräävät ja osoittavat vanhalle Georgielle hiukan huomaavaisuutta!» 7. Se oli viimeinen täysistunto. Valtuutetut esittivät kukin kaupunkinsa vaatimuksen saada vastaanottaa kokouksen ensi vuonna. Puhujat julistivat, että »Galop de Vache, valtion pääkaupunki, Kremer Collegen ja Upholzin Trikootehtaiden kotipaikka, on kulttuurin ja etevien yritysten tunnustettu keskus», ja että »Hamburg, naseva pieni kaupunki järkevällä paikalla, missä jokainen mies on avokätinen ja jokainen nainen taivainen emäntä, avaa teille vieraanvaraiset porttinsa selkoselälleen». Kesken kaikkia näitä vaatimattomia kutsuja avattiin salin kullattu ovi torventoitotusten töristessä, ja sisään virtasi sirkusparaati. Sen muodostivat, cowboyksi, japanilaisiksi jonglööreiksi ja jos joksikin puettuina, Zenithin välittäjät. Heidän etunenässään kulki suuri Warren Whitby, yllään ovenvartijan karhuntalja ja kultanauhainen punainen nuttu. Hänen takanaan tuli Babbitt, puettuna klowniksi, rumpua lyöden, erinomaisen räyhäävänä ja onnellisena. Warren Whitby hyppäsi lavalle, heilutti sauvaansa ja selitti: »Tytöt ja pojat, ratkaisevan päätöksen hetki on tullut. Väärentämätön zenithiläinen rakastaa lähimmäistään, mutta me olemme päättäneet nyhkäistä tämän kokouksen lähimmäistemme kaupungeilta, niinkuin olemme nyhkäisseet säilykemaidon ja pahvirasiat, ja — —» J. Harry Barmhill, kokouksen puheenjohtaja, sanoi: »Me olemme teille hyvin kiitollisia, mr. -— Hm, mutta teidän täytyy antaa toisillekin pojille tilaisuus tehdä tarjouksiansa nyt.» Muudan ääni huusi kuin sumutorvi: »Eurekassa lupaamme maksuttomia autoretkiä ihaninten seutujen kautta — — —» Eräs laiha, kaljupäinen nuori mies tuli juosten keskikäytävälle paukuttaen käsiään ja huutaen: »Minä olen Spartasta! Meidän Kauppiasyhdistyksemme on sähköttänyt minulle sijoittaneensa pankkiin kahdeksantuhatta dollaria puhdasta rahaa kokouksen vastaanottamista varten!» Eräs papillisen näköinen mies nousi ja huusi: »Rahat puhuvat! Minä äänestän, että hyväksymme Spartan tarjouksen.» Se hyväksyttiin. 8. Päätöskomitea antoi raporttinsa. He sanoivat, että kun Kaikkivaltias hyväätekevässä armossaan oli suvainnut poiskutsua korkeamman hyödyllisyyden tasolle valtion kuusineljättä välittäjää kuluneena vuonna, niin oli sen johdosta koossaoleva kokous täynnä surua, että Jumala oli niin tehnyt, ja sihteerin tehtäväksi olisi annettava, ja annettiin täten, merkitä nämä päätökset pöytäkirjaan ja esittää surunvalittelu sureville perheille lähettämällä itsekullekin yksi kappale. Toinen päätös valtuutti V.K.Y.L:n puheenjohtajan käyttämään viisitoistatuhatta dollaria agitaatioon Lakiasäätävän Kokouksen keskuudessa maltillisen verotuksen hyväksi. Tällä päätöksellä oli yhtä ja toista sanomista Uhkauksesta tervettä liiketoimintaa vastaan ja Edistyksen Pyöräin vapauttamisesta ajattelemattomista ja lyhytnäköisistä esteistä. Komitea komitean asettamista varten antoi raporttinsa, ja hämmästyen ja kauhistuen kuuli Babbitt, että hänet oli valittu kiinteistölakien tarkastuskomitean jäseneksi. Hän riemuitsi: »Minähän sanoin, että tästä tulisi mainio vuosi! Georgie, hyvä mies, sinua odottavat suuret asiat! Sinä olet synnynnäinen puhuja ja kunnon kaveri ja — Hurraa!» 9. Ohjelmassa ei ollut mitään virallista huvia viimeisenä iltana. Babbitt oli aikonut matkustaa kotiin, mutta iltapäivällä ehdotti herrasväki Jered Sassburger Pioneerista, että Babbitt ja W. A. Rogers joisivat teetä heidän kanssaan Catalpa Innissä. Teekutsut eivät olleet tuntemattomia Babbittille — hänen vaimonsa ja hän pohtivat niitä vakavasti ainakin kahdesti vuodessa mutta ne olivat kylliksi ulkomaisia saadakseen hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi. Hän istui lasilevyisen pöydän ääressä Taiteilijahuoneessa, jossa oli maalatut kamiinit, valiolauseita uurrettu koivuntuoheen ja tarjoilijattaria, jotka näyttivät taiteellisilta hollantilaisissa päähineissään; hän söi surkeita pieniä salaativoileipiä ja laski hilpeää ja vallatonta leikkiä mrs. Sassburgerin kanssa, joka oli solakka ja suurisilmäinen kuin mannekiini. Sassburger ja hän olivat tehneet toistensa tuttavuutta kaksi päivää sitten, joten he puhuttelivat toisiaan nimillä »Georgie» ja »Sassy». Sassburger sanoi rukoilevasti: »Kuulkaa, pojat, ennenkuin mennään, koska tämä on meidän viimeinen tilaisuutemme, niin _minulla on sitä_ huoneessani, ja tämä Mirjam on paras sen sekoittaja koko Yhdistyneimmissä Valloissa.» Suurin ja laajoin elein seurasivat Babbitt ja Rogers Sassburgereita näiden huoneeseen. Mrs. Sassburger kirkaisi: »Oi, kuinka kauheaa!» kun näki unohtaneensa sängyn päälle ohuesta lavendelvärisestä harsosta tehdyn paidan. Hän pisti sen matkalaukkuunsa Babbittin rauhoittaessa: »Älkää meistä välittäkö, jotka olemme oikeita pieniä piruja!» Sassburg tilasi puhelimessa jäätä, ja juoksupoika, joka sen toi, sanoi proosallisesti ja kehoittamatta: »Groggi- vai cocktaillaseja?» Mirjam Sassburger sekoitti heidän cocktailinsa inhoittavan kylmän valkoisessa vesikannussa, jommoisia on vain hotelleissa. Kun he olivat juoneet ensimmäiset lasit, todisti hän sanomalla »Luuletteko, pojat, sietävänne yhden lisää — — tästä voi tulla vielä ylimääräinen pisara», että hän, vaikka olikin vain nainen, tunsi cocktailin, juonnin koko kirkonmenon. Ulkona kuiskasi Babbitt Rogersille: »Kuule, W.A., vanha kettu, minusta tuntuu melkein siltä, että minä voisin kestää senkin, ettemme palaisi rakkaan vaimon luo tänä armaana _Abendina_, vaan juuri ikäänkuin viivähtäisimme Monarchissa ja toimeenpanisimme pienet lystit, mitä?» »George, sinä puhut viisauden ja ymmärryksen kieltä. El Wingin vaimo on jatkanut matkaa Pittsburgiin. Mahtaisimmeko saada kiinni miehen?» Kello puoli kahdeksan istuivat he huoneessaan Elbert Wingin ja kahden pohjoisestapäin olevan edustajan kanssa. Nutut oli heitetty pois, liivit avattu, kasvot punaiset, puhe äänekästä. He olivat tyhjentämässä pulloa kirpeää salakuljetuswhiskyä ja rukoilivat juoksupoikaa: »Sano, poikaseni, voitko hankkia meille lisää tätä tuoksuvaa nektaria?» He polttivat paksuja sikareja ja heittivät tuhkan ja pätkät matolle. Äänekkäästi nauraa rähättäen he kertoilivat juttuja. He olivat sanalla sanoen onnellisessa luonnontilassa eläviä miehiä. Babbitt huokasi: »Minä en tiedä, miten te katsotte asiaa, ukkelit, mutta minä puolestani päästän mielelläni itseni irti näin vaihteen vuoksi ja potkaisen pari vuorta nurin ja kiipeän Pohjoisnavalle ja huiskutan revontulille.» Spartan mies, vakava, sitkeä nuori mies, sopersi: »Tiedättekö mitä! Minä arvelen olevani yhtä hyvä aviomies kuin useimmat muutkin, mutta Herran töppöset, kuinka minua kyllästyttää kotiintulo joka ilta, kun ei ole mitään muuta, mihin mennä, kuin elävät kuvat. Senvuoksi otan osaa Kansalliskaartin harjoituksiin. Minulla on kyllä herttaisin vaimo kaupungissani, mutta — — — Kuulkaa! Tiedättekö, mitä minun teki mieleni tehdä, kun olin pieni. Tiedättekö, mitä teki mieleni tehdä? Teki mieleni tulla suureksi kemistiksi. Niin teki. Mutta ukko ajoi minut maanteille myymään keittiötarpeita, ja tässä minä nyt istun kiinni — kiinni koko _elämäksi_ — eikä ole muuta mahdollisuutta. Oh, kuka perhana se tämän hautauspuheen keksi? Mitä sanotte pienestä drinkistä lisää? Pie-ni drinkki lisää ei olisi hul-lum-paa!» »Niin, hiiteen hentomielisyys», sanoi W. A. Rogers sydämellisesti. »Tiedättekö pojat, että minä olen ensimmäinen kaupunginlaulaja? Yhtykää virteen ja laulakaa mukana! Pien-Obadjalle näin lausui Suur-Obadja: »Sammuta, Obadja, jano mun!» Suur-Obadjalle näin lausui Pien-Obadja: »Sammuta Obadja, ensin mun!» 10. He söivät päivällistä Hotel Sedgwickin maurilaisessa grillissä. Jostakin, jollakin tapaa, olivat onkineet kaksi kaveria lisää: erään kärpäspaperitehtailijan ja erään hammaslääkärin. Kaikki joivat whiskyä teekupeista, olivat humoristisia eivätkä koskaan kuunnelleet toisiansa, paitsi kun W. A. Rogers »pelasi» italialaisen tarjoilijan kanssa. »Kuulkaa nyt, Goseppi», sanoi hän viattomasti. »Minä olisin halunnut parin paistetuita elefantinkorvia.» »Minä valitan, mutta meillä ei ole.» »Mitä? Eikö ole elefantinkorvia? Mistä sen tiedätte?» Rogers kääntyi Babbittin puoleen. »Peders sanoo, että elefantinkorvat ovat ihan lopussa!» »No, jo minut saa nylkeä!» sanoi Spartan mies vaivoin pidättäen nauruansa. »Jaa, no siinä tapauksessa, Carlo, toimittakaa minulle kimpale paistia ja pari kappaa perunamuhennosta ja vähän herneitä», jatkoi Rogers. »Siellä rakkaassa, vanhassa, aurinkoisessa Italiassa saavat kai italialaiset tuoreet puutarhaperunansa purkista, arvaan minä.» »Ei, sir, meillä on hyvin hienoja herneitä Italiassa.» »Arvaa sen! Georgie, kuulitko? Ne saavat tuoreet puutarhaherneensä puutarhoista Italiassa! Jaa jaa, oppia ikä kaikki, eikö niin, Antonio? Sitä oppii tosiaankin, niinkauan kuin elää, kun vain elää kyllin kauan ja saa pysyä voimissaan. Siitä tulee kyllä hyvä, Garibaldi, tuokaa nyt tänne vain se paisti ja noin kaksi riisiä perunamuhennosta kävelykannella, _comprenez-vous,_ Michelovitsh Angeloni?» Jälkeenpäin sanoi Elbert Wing ihaillen: »Perhana, sinähän panit italialaisen pään pyörälle, W. A. Mieshän ei lopultakaan päässyt sinusta perille!» _Monarch Heraldista,_ löysi Babbitt ilmoituksen, jonka hän luki ääneen toisten nauraessa ja taputtaessa. VANHA SIIRTOMAATEATTERI. Huiskuttakaa takaraajojanne ja menkää katsomaan PIRTEITÄ PEIPPOSIA Viehättävin valikoima ihania uimatyttöjä Naurufarssissa. Pete Menutti ja hänen — oh, hemmetti — Pentunsa. Tämä on totinen totuus, Benny, Pirteiden Peipposten pienet puikeat kananpoikaset on pulskin pesue mitä koskaan on tullut kaupunkiin. Alkakaa laputtaa, hankkikaa piletti ja avatkaa näkövehkeenne katsomaan etevintä esitystä, mitä milloinkaan on mainittu. Te saatte 111% rahoistanne tässä ilojuhlassa. Calroza-sisarukset ovat kerrassaan kiehtovia ja antavat runsaan valuutan penningeistänne. Jock Silbersteen on reima rakkari ja narraa teidät väkisinkin nauramaan. Ja Jacksonin ja Westin vertaisia ette löydä, jos tahdotte nähdä todellista tanssia. Provin ja Adams tekevät lopun huonosta humööristänne naurunumerollaan »Whisky-vaari!» Se on jotakin, pojat! Kuulkaa, mitä asianymmärtävät ihmiset sanovat! »Tuntuu tykättävältä tilaisuudelta, minun mielestäni. Mennään sinne kaikki», sanoi Babbitt. Mutta he lykkäsivät lähtöä niin kauan kuin voivat. He olivat turvallisia niin kauan kuin istuivat tässä, jalat tukevasti ristissä pöydän alla, mutta tunsivat itsensä muuten epävarmoiksi; heitä hirvitti ryhtyä risteilemään pitkin grillroomin pitkää, liukasta lattiaa toisten vieraiden ja perin valppaiden tarjoilijain nähden. Kun he vihdoin yrittivät, tuli pöytiä heidän tielleen, ja he koettivat peitellä nolouttansa meluavalla hilpeydellä eteisessä. Kun tyttö antoi heidän hattunsa, hymyilivät he hänelle ja toivoivat, että hän, raitis ja tottunut tuomari, havaitsisi heidän olevan gentlemanneja. He rääkyivät toisilleen: »Kenen tuo vanha reuhka on?» ja »Ota sinä hyvä, George, niin minä otan sen, joka jää», ja vaatetytölle he änköttivät: »Tulkaa mukaan vain, tyttölapsi! Tästä tulee ihana ilta, suurenmoinen, ponnekas!» Kaikki pyrkivät antamaan hänelle juomarahaa touhuten innokkaasti: »Ei! Odottakaas! Jaha. Jopas löysin!» He antoivat hänelle yhteensä kolme dollaria. 11. Sikarejansa tupruttaen he istuivat naurunäytelmää katsomassa eräässä aitiossa, jalat kaiteella, kahdenkymmenen maalatun, huolestuneen, korjaamattomasti kunnioitettavan vanhanpiian heilutellessa sääriään alkeellisin balettiliikkein ja erään juutalaisen näyttelijän ilkeällä tavalla tehdessä ivaa juutalaisista. Väliajoilla he kohtasivat muita yksinäisiä edustajia. Tusina heitä ajoi autoissa Kukkatarhan ravintolaan, missä kukat olivat pölyistä paperia ja riippuivat köynnöksinä pitkin huonetta, joka oli matala ja pahanhajuinen kuin navetta, jota ei enää kunnollisesti hoideta. Täällä tarjottiin whiskyä avoimesti laseissa. Kaksi tai kolme kauppa-apulaista, jotka palkkauspäivänä halusivat käydä miljonääreistä, tanssi idioottimaisesti puhelin- ja manikyyrityttöjen kanssa kapealla käytävällä pöytien välissä. Hurjasti pyörteli ammattitanssijapari, nuorimies, yllään hyvinkeveltyvä frakki, ja solakka, hullu tyttö smaragdinvihreässä silkissä ja merenvahanvärinen tukka kuin tuli pään ympärillä. Babbitt yritti tanssia hänen kanssaan. Hän laapusti lattialla, liian kömpelönä ohjattavaksi, askelin, joilla ei ollut mitään tekemistä eksoottisen musiikin kanssa, horjui ja olisi kaatunut, ellei tyttö olisi pitänyt häntä pystyssä joustavalla, ystävällisellä voimalla. Hän oli sokea ja kuuro kieltoalkoholista, hän ei voinut nähdä pöytiä eikä kasvoja. Mutta hän oli haltioissaan tytöstä ja sen nuoresta, pehmeästä lämmöstä. Kun tyttö oli varmalla kädellä ohjannut hänet takaisin seuraan, muisti hän, jostakin ajatusyhtymästä, jota oli ihan mahdoton seurata, että hänen äitinsä äiti oli ollut skotlantilainen, ja pää takakenossa, silmät kiinni ja suu selällään hurmiossa, hän lauloi hyvin hitaasti ja täysiäänisesti »Loch Lomond». Mutta se oli hänen rattoisuutensa ja hilpeän toverillisuutensa loppu. Spartan mies sanoi, että hän oli »kurja laulaja», ja kymmenen minuuttia riiteli Babbitt hänen kanssaan osoittaen kovaäänistä, epävakaista, sankarillista suuttumusta. He huusivat drinkkejä, kunnes isäntä ilmoitti, että paikka oli suljettu. Koko ajan tunsi Babbitt kuumaa, alkeellista halua jatkaa huikeata huvittelua. Kun W. A. Rogers sopotti: »Mitä sanotte, jos ajettaisiin katsomaan tyttöjä?» yhtyi hän innokkaasti. Ennenkuin he lähtivät, sopi kolme heistä salaa kohtaamisesta ammattitanssijattaren kanssa, joka suostui: »Kyllä, kyllä, kultaseni!» kaikkeen, mitä he sanoivat, ja kultaisesti unohti heidät. Kun he ajoivat takaisin Monarchin laitapuolien läpi, pitkin pienten, ruskeiden, koppeja muistuttavien työläistöllien reunustamia katuja, kun he hytkyttivät läpi pakkahuonekorttelin, joka humalaisessa yöpimeydessä näytti suurelta ja pelottavilta ja sitten olivat matkalla punaisia lyhtyjä ja meluavia automaattisia painoja ja paksuja, virnistäviä naisia kohti, alkoi Babbitt jänistää. Hän aikoi hypätä ulos autosta, mutta koko hänen ruumiinsa oli hämäränä tulena ja hän ähkäsi: »Nyt on jo myöhä pyörtää» ja tiesi, ettei hän pyörtäisi. Matkalla sattui välikohtaus, jonka he itsekin ymmärsivät humoristiseksi. Eräs Minnegamanticin välittäjä sanoi: »Monarch on valtavasti pontevampi kuin Zenith. Teillä Zenithin kitupiikeillä ei ole tämmöisiä paikkoja.» Babbitt raivosi: »Se on vasta vale! Semmoista ei olekaan, jota ei Zenithissä ole. Uskokaa minua, meillä on enemmän bordelleja ja kapakoita ja kaikenlaatuisia luolia kuin missään muussa kaupungissa koko valtiossa.» Hän huomasi heidän nauravan hänelle, hän tahtoi tapella ja unohti sen sitten sellaisissa tyydyttämättömissä touhuissa, joihin hän ei ollut ottanut osaa sitten ylioppilasaikansa. Aamulla, kun hän palasi Zenithiin, oli hänen kapinahenkensä jonkin verran tyyntynyt. Hänen tyytyväisyytensä ei ollut kehuttava. Hän oli ärtyisä. Hän ei hymyillytkään, kun W. A. Rogers valitti: »Voi minun päätäni! Minä tunnen tosiaan olevani tänään kuin Herran viha. Kuule! Minä tiedän, missä vika oli! Joku meni kaatamaan alkoholia minun humalaani eilen illalla.» Babbittin seikkailu ei koskaan tullut perheen tietoon eikä kenenkään muun Zenithissä paitsi Rogersin ja Wingin. Hän ei tunnustanut sitä virallisesti edes itse. Jos siitä oli jotakin seurauksia, niin eivät ne tulleet ilmi. NELJÄSTOISTA LUKU. 1. Tänä syksynä valittiin eräs mr. W. G. Harding Marionista, Ohiosta, Yhdysvaltain presidentiksi, mutta Zenith oli vähemmän kiinnostunut kansalliseen vaalikamppailuun kuin omiin vaaleihinsa. Seneca Doane oli, siitä huolimatta, että hän oli asianajaja ja yliopistosivistyksen saanut, asetettu ehdokkaaksi Zenithin pormestarinvirkaan levottomuutta herättävän työläisohjelman nojalla. Häntä vastustaakseen asettivat kansanvaltalaiset ja tasavaltalaiset yhteisen ehdokkaan, Lucas Proutin, patjatehtailijan, jolla oli nuhteeton tervejärkisyyden maine. Mr. Proutia kannattivat pankit, Kauppiasyhdistys, kaikki säädylliset sanomalehdet ja George F. Babbitt. Babbitt oli Floral Heightsin piiriesimies, mutta tämä piiri oli luotettava, ja hän kaipasi tuimempia taisteluita. Hänen puheensa vuosikokouksessa oli hankkinut hänelle kaunopuheisuuden orastavan maineen, minkä vuoksi tasavaltais-kansanvaltainen Keskuskomitea lähetti hänet seitsemänteen vaalipiiriin Etelä-Zenithiin puhumaan pienille kuulijakunnille työmiehiä ja konttorihenkilöitä ja naisia, jotka eivät tienneet, mitä tekisivät uudella äänioikeudellaan. Hän saavutti kuuluisuuden, jota kesti viikkokausia. Silloin tällöin oli joku reportteri läsnä jossakin hänen kokouksistaan, ja nimikkeet (vaikkeivät olleet erikoisen suuria) kertoivat, että George F. Babbitt oli puhunut väkijoukolle suosiohuutojen kaikuessa ja etevät liikemiehet olivat osoittaneet Doanen kataluuden. Kerran oli _Advocate_-lehden kuvallisessa sunnuntailiitteessä Babbittin ja kymmenkunnan muun liikemiehen kuvat, ja niiden yllä nimike: »Zenithin raha- ja liikemiespiirien johtajat, jotka kannattavat Proutia.» Hän ansaitsi maineensa. Hänellä oli uskoa; hän oli vakuutettu että jos Lincoln olisi elänyt, niin hän olisi agiteerannut mr. W. G. Hardingin hyväksi — ellei olisi tullut Zenithiin ja agiteerannut Lucas Proutin hyväksi. Hän ei hämmentänyt kuulijoitansa joutavalla kuurnimisella. Prout edusti rehellistä ahkeruutta, Seneca Doane edusti nurkuvaa laiskuutta, ja oli vain valittava. Leveäharteisena ja lujaäänisenä oli hän ilmetty Oikeauskoinen liikemies, ja, harvinaisinta kaikista, hän piti tosiaan kansasta. Hän piti melkein tavallisista työmiehistäkin. Hän toivoi, että he olisivat hyvin palkatuita ja kykenisivät maksamaan hyvän vuokran — vaikka tietenkään he eivät saaneet ehkäistä osakkeenomistajain kohtuullista voittoa. Tämä jalo katsomuskanta ja se korkea tunnelma, jonka keksintö, että hän oli syntynyt puhujaksi, antoi hänelle, tekivät hänet suosituksi kuulijain keskuudessa, hän oli hyvin haluttu koko vaalitaistelun aikana, hyvin tunnettu ei vain seitsemännessä ja kahdeksannessa vaalipiirissä, vaan vielä muutamissa osissa kuudettatoistakin. 2. Sulloutuneina hänen autoonsa he ajoivat Turnverein Halliin Etelä-Zenithiin — Babbitt, hänen vaimonsa, Verona, Ted, ja Paul ja Zilla Riesling. Sali sijaitsi erään leikkelepuodin yläpuolella kadun varrella, joka jytisi raitiovaunujen kolinaa ja tuoksui sipulilta ja bensiiniltä ja paistokalalta. Uusi tunne Babbittin arvosta täytti heidät kaikki, Babbitt mukaan luettuna. »Minä en käsitä, kuinka sinä jaksat puhua kolmelle yleisölle yhtenä iltana. Ei minulla olisi sitä voimaa», sanoi Paul, ja Ted äännähti Veronalle: »Ukko osaa tosiaan liukastella noita härkäpäitä!» Miehiä, yllään mustat satiinipaidat, vastapestyjä, vaikka silmien alla vielä oli jäljellä likainen varjoviiru, seisoi odottamassa saliin johtavilla leveillä portailla. Babbittin seura raivasi itselleen kohteliaasti heidän keskitseen tien valkeaksirapattuun huoneeseen, jonka perällä oli lava ja siinä punainen plyyshivaltaistuin ja vedensiniseksi maalattu honka-alttari, jota joka ilta käyttivät lukemattomien veljeskuntien suurmestarit ja ylimmät arvonhaltijat. Sali oli täysi. Kun Babbitt tungeksi oven luona seisovien keskitse, kuuli hän hivelevää hyväksymishyminää: »Se on hän!» Puheenjohtaja riensi vastaan keskikäytävää pitkin ja sanoi vaikuttavasti: »Puhuja? Kaikki on kunnossa, sir! Hm — niin — mikä olikaan nimi, sir?» Sitten liukui Babbitt kaunopuheisuuden merelle: »Kuudennentoista vaalipiirin herrat ja naiset, on eräs, joka ei voi olla mukanamme täällä tänä iltana, mies, jonka uljas troijalainen rohkeus on aivan yksinäistä valtiollisella kiistakentällä — minä tarkoitan johtajaamme, kunnianarvoisaa Lucas Proutia, kaupungin värien kantajaa. Kun hän ei ole täällä, niin toivon, että koetatte suvaita minua, jos minä, ystävänä ja naapurina, miehenä, joka olen ylpeä siitä, että minulla on teidän kanssanne yhteinen etu saada olla Zenithin suuren kaupungin kansalainen, sanon teille yksinkertaisesti, rehellisesti ja vilpittömästi, miltä kiistakysymykset tässä vaalitaistelussa yksinkertaisesta liikemiehestä — miehestä, joka, kasvaneena köyhyyden ja ruumiillisen työn siunauksessa, ei kuitenkaan koskaan, silloinkaan kun kohtalo tuomitsi hänet istumaan pulpetin ääressä, ole unohtanut miltä tuntuu olla ylhäällä kello puoli kuusi ja tehtaan luona, vanha ruoka-astia kovenneessa kourassa, kun pilli puhalsi kello seitsemää, paitsi kun omistaja keljuili itselleen kymmenen minuuttia ja puhallutti aikaisemmin! (Naurua.) Tullakseni nyt tärkeisiin ja perustaviin kiistakysymyksiin tässä taistelussa, niin on se suuri erehdys, jota ihan nurinpäisesti esittää Seneca Doane — —» Muutamat työmiehet nauroivat ivallisesti — nuoret kyynilliset työmiehet, enimmäkseen ulkomaalaisia, juutalaisia, ruotsalaisia, irlantilaisia, italialaisia — mutta vanhemmat miehet, kärsivälliset, värittömät, kumarat puusepät ja mekaanikot, huusivat suosiota, ja kun hän vähitellen tuli kaskuunsa Lincolnista, olivat heidän silmänsä kosteat. Vaatimattomasti ja kiirehtien riensi hän ulos salista maireisen kättentaputusrätinän jälkeen ja ajoi kolmanteen puhepaikkaansa tänä iltana. »Ted, ehkäpä sinä ajat», sanoi hän. »Minä tunnen itseni ikäänkuin hiukan raukeaksi tämän vuodatuksen jälkeen. No, Paul, miten se meni? Sainko minä ne mukaani?» »Mainiosti! Maanmainiosti! Se oli uhkapontevaa!» Mrs. Babbitt sanoi, ihailua äänessään: »Voi, se oli ihanaa! Niin selvää ja kiintoisaa ja niin hyviä aatteita. Kun minä kuulen sinun pitävän puhetta, niin ymmärrän, etten ole käsittänyt, kuinka syvällisesti sinä ajattelet ja kuinka tavaton äly ja puhujataito sinulla on. Yksinkertaisesti — — — suurenmoista!» Mutta Verona oli häiritsevä. »Pappa», leukaili hän, »mistä sinä voit tietää, että valtionliikkeen ja niin edespäin ja niin edespäin, aina täytyy epäonnistua?» Mrs. Babbitt oikaisi häntä: »Rona, minun mielestäni sinun pitäisi nähdä ja käsittää, että kun sinun pappasi on ihan näännyksissä puheiden pitämisestä, niin ei se ole oikea hetki odottaa, että hän rupeaisi selittämään noita sotkuisia asioita. Minä olen varma siitä, että kun hän levännyt, hän mielellään selittää ne sinulle. Ollaan nyt vain kaikki hiljaa ja annetaan papalle tilaisuutta miettiä seuraavaa puhettaan. Ajatelkaahan! Juuri nyt kokoontuvat ne Makkabealais-temppeliin ja _odottavat_ meitä!» 3. Mr. Lucas Prout ja terve liike-elämä voittivat mr. Seneca Doanen ja luokkavallan, ja Zenith oli taas pelastettu. Babbittille tarjottiin erinäisiä alempia paikkoja annettavaksi köyhille sukulaisille, mutta hän halusi mieluummin saada ennakolta tietoa kivettyjen liikenneväylien laajentamisesta, ja kiitollinen hallitus suostui siihen. Sitäpaitsi hän oli vain yksi yhdeksästätoista puhujasta niillä päivällisillä, joilla Kauppiasyhdistys vietti oikeuden voittoa. Kun hänen puhujamaineensa nyt oli vakiintunut, piti hän vuosipuheen Zenithin Kiinteistöyhdistyksen päivällisillä. _Asianajajalehti_ selosti tätä puhetta tavattoman täydellisesti: »Vilkkaimpia banketteja, mitä viime aikoina on ollut, pidettiin eilen illalla Zenithin Kiinteistöyhdistyksen vuotuisessa Yhteentulojuhlassa, joka vietettiin O'Hearn Housen tanssisalissa. Isäntä mr. Gil O'Hearn, oli kuten tavallista voittanut oman ennätyksensä, ja kokoontuneet herkuttelivat sellaisella määrällä ruokia, ettei sen veroista voisi löytää länsipuolelta New Yorkia, jos edes sieltä, ja huuhtoivat runsaan ravinnon alas sillä nesteellä, joka innostuttaa huumaamatta, ciderin muodossa, jonka on maatilallaan valmistanut Chandler Mott, yhdistyksen puheenjohtaja, joka oli tilaisuuden sukkela ja taitava _rex convivium_.» »Kun mr. Mott lievän kylmetyksen johdosta poti kurkunpääntulehdusta, piti G.F. Babbitt pääpuheen. Sivuuttaen selonteon siitä, kuinka pitkälle kiinteistölakien tarkastus oli edistynyt, julkaisemme tässä osittain mr. Babbittin puheen: — Kun minä nyt nousen puhumaan teille, improvisoitu puheeni huolellisesti pantuna liivintaskuun, niin muistuu mieleeni tarina kahdesta irlantilaisesta, Mikestä ja Patista, jotka ajoivat Pullman-vaunussa. Molemmat, se on huomattava, olivat laivaston matruuseja. Mikellä lienee ollut alempi vuode. Vähitellen alkoi hän kuulla kauheaa menoa ylimmästä, ja kun hän karjaisi sinne saadakseen tietää, mikä oli hätänä, vastasi Pat: 'Voi tätä kurjuutta, ja mahtanenko minä ikinä saada unen hiventä silmääni ollenka-an? Minä olen koettanut hivuttaa itseäni tähän mitättömän pieneen riippumattoon kahdeksasta lasista alkaen!' [Lasi: Merimiehen aikailmoitus kellon sijasta. — Suom.] — Nyt, hyvät herrat, seistessäni teidän edessänne, tunnen itseni hyvin Patin kaltaiseksi, mutta ehkäpä minä, hetken puhuttuani, tunnen itseni niin mitättömän pieneksi, että voisin ilman vähintäkään vaikeutta putkahtaa Pullman-vuoteen vieressä olevaan verkkoon! — Hyvät herrat, minusta tuntuu, että tässä joka vuosi palautuvassa juhlassa, jolloin ystävä ja vihollinen tulevat yhteen ja panevat pois sotakirveen ja antavat hyvän toveruuden aaltojen viedä itsensä ystävyyden kukkaisille kunnaille, meidän on, kun seisomme yhdessä silmä silmää vasten ja olka olassa kiinni, maailman parhaan kaupungin kansalaisina, ajateltava asemaa, sekä oman itsemme että yhteisen hyvän kannalta. — Se on totta, että vaikka asukaslukumme on 361 000 tai käytännöllisesti katsoen 362 000, viimeisen väenlaskun mukaan on lähes kaksikymmentä suurempaa kaupunkia Yhdysvalloissa. Mutta, hyvät herrat, ellemme me seuraavassa väenlaskussa ole ainakin kymmenennellä sijalla, niin olen minä ensimmäinen antamaan kenen kerskurin tahansa nylkeä paidan päältäni ja syömään sen G. F. Babbittin onnentoivotusten kanssa! Olkoon vain, että New York, Chicago ja Philadelphia tulevat edelleenkin pysymään meidän edellämme, mitä suuruuteen tulee. Mutta lukuunottamatta näitä kolmea kaupunkia, jotka tiettävästi ovat siinä määrin kasvaneet yli oman päänsä, ettei kunniallinen valkoinen mies, ei kukaan, joka rakastaa vaimoaan ja lapsiaan ja Jumalan vapaata ja ihanaa luontoa ja haluaa pudistaa naapurinsa kättä häntä tervehtiessään, tahtoisi asua niissä — ja sallikaa minun sanoa teille, nyt ihan suoraan asiaan mennen, minä en luovuttaisi ensiluokkaista tonttia Zenithissä Broadwayn tai State Streetin koko pituutta ja leveyttä vastaan! Lukuunottamatta näitä kolmea on selvää jokaiselle, joka pystyy näkemään tosiasioita, että Zenith on amerikkalaisesta elämänstandardista ja vauraudesta hienoin esimerkki, mitä ylimalkaan on olemassa. — Minä en tarkoita, että olemme täydellisiä. Meillä on vielä koko joukko tehtävää kivettyjen automobiilibulevardien laajentamisessa, sillä uskokaa minua, mies, jolla on neljästä kymmeneen tuhanteen vuodessa ja ehkä lisäksi automobiili ja herttainen pieni perhe omassa bungalowissaan kaupungin ulkolaidalla, se mies on paneva edistyksen pyörän pyörimään! — Hän edustaa sitä tyyppiä, joka hallitsee Amerikkaa nyt; niin, hän oikeastaan on se ihannetyyppi, jota kohti koko maailman täytyy pyrkiä, jotta rakkaalla, pienellä planeetallamme voisi olla säädyllinen, tasainen, menestyksellinen, kristillinen tulevaisuus. Silloin tällöin istahdan hetkeksi ajattelemaan tätä Vakaata Amerikkalaista Kansalaista melko tyytyväisenä. — Meidän ihannekansalaisemme — niin häntä ajattelen — on ensinnäkin kiihkeämpi kuin lintukoira, joten hän ei tuhlaa kallista aikaa unelmoimiseen tai juoksemalla hienoissa teekutsuissa tai sekaantumalla asioihin, jotka eivät hänelle kuulu, vaan käyttää tarmonsa johonkin liikkeeseen tai johonkin ammattiin tai johonkin taiteenhaaraan. Illalla hän sytyttää hyvän sikarin ja kiipeää pieniin kärryihinsä, noituu kenties kaasuttajaa ja hyrrää kotiansa. Hän tasoittaa pihan nurmikkoa tai harjoittelee salaa hiukan golfia, ja niin hän on valmis päivälliselle. Ruoan jälkeen kertoo jonkun sadun tenaville tai ottaa perheen eläviin kuviin tai pelaa muutaman pelin bridgeä tai lukee iltalehden ja luvun tai kaksi jostakin ponnekkaasta Villin-Lännenromaanista, jos hänellä on taipumuksia kirjallisuuteen; ja naapuritalon perhe kenties pistäytyy viemisille, ja he istuvat ja juttelevat ystävistään ja päivän kysymyksistä. Sitten hän menee onnellisena levolle omatunto puhtaana, kannettuaan roponsa kaupungin hyvinvoinnin ja oman pankkikirjansa vaurastuttamiseksi. — Politiikassa ja uskonnossa on tämä terve kansalainen ovelin mies maan päällä, ja taiteellisella alalla on hänellä poikkeuksetta synnynnäinen maku, joka saa hänet aina valitsemaan parasta. Ei missään koko maailmassa voi tavata niin monta jäljennöstä vanhoista mestareista ja tunnetuista maalauksista eteishuoneiden seinillä kuin täällä Yhdysvalloissa. Ei missään ole läheskään sellaista määrää fonografeja, ja niissä ei ainoastaan tanssilevyjä ja koomillisia kappaleita, vaan myöskin parhaat oopperat, kuten Verdi, maailman parhaiten palkattujen laulajain esittäminä. — Muissa maissa hoitavat taidetta ja kirjallisuutta kaikennäköiset nukkavierut retkut, jotka asuvat vinttikomeroissa ja elävät alkoholista ja makaroonista, mutta Amerikassa on menestyksellinen kirjailija ja taulumaalari täysin samanlainen kuin jokainen muu säädyllinen liikemies, ja minä puolestani olen iloinen, että mies, jolla on harvinainen kyky höystää sanottavaansa asioilla, jotka ovat kiintoisia lukea, ja joka osoittaa sekä määrätietoisuutta että tarmoa käsitellessään kirjallisia tavaroitansa, saa tilaisuuden hankkia kokoon viisikymmentätuhatta dollariansa vuodessa, seurustella suurimpien liikepomojen kanssa tasa-arvoisena ja ostaa itselleen yhtä suuren talon ja yhtä hienon auton kuin kuka teollisuusruhtinas tahansa! Mutta, huomatkaa, juuri se kunnon porvari, jonka kuvan äsken esitin, tekee tämän mahdolliseksi antamalla arvoa hänen työlleen, ja häntä tulee kunnioittaa yhtä paljon kuin tekijöitä itseään. — Vihdoin, ja se on tärkeintä kaikista, on standardisoitu kansalaisemme, vaikkapa hän on poikamieskin, pienten lasten ystävä ja tukee kotiliettä, joka on meidän sivistyksemme peruskivi, aluksi ja lopuksi ja aina, ja joka kaikkein eniten erottaa meidät Euroopan rappeutuneista kansoista. — Minä en ole vielä milloinkaan matkustellut Euroopassa — enkä totisesti oikein tiedä, tokko sanottavasti siitä välitänkään, niin kauan kuin meillä on omat mahtavat kaupunkimme ja vuoremme kaltseltavina — mutta arvelen sentään, että ulkomaillakin täytyy olla koko joukko meidänlaatuisiamme ihmisiä. Niin, eräs innokkaimpia Rotariaaneja, mitä olen koskaan tavannut, julisti minulle uskonkappaleitansa sataprosenttiseen tarmokkuuteen sorahtavalla murteella, joka muistutti vanhaa Skotlantia ja Robby Burnsin vihreitä nummia. Mutta joka tapauksessa asia, joka erottaa meidät toisella puolella puuhailevista hyvistä veljistämme, on se, että he eivät ole ollenkaan vastahakoisia teikarien ja sanomalehtimiesten ja poliitikkojen jätkyttelemiseen monissa asioissa, kun taas nykyaikainen amerikkalainen liikemies tietää itse puhua puolestaan, tietää tehdä selväksi jokaiselle, että hän aikoo hoitaa puotinsa itse. Hänen ei tarvitse etsiä apua keneltäkään älyniekalta, kun hänen on pakko vastata järkevän, kovakouraisen elämän kohtuuttomaan arvosteluun. Hän ei ole niin mykkä kuin vanhanaikainen kauppamies. Hänellä on sanavarastoa ja vauhtia. — Kaikessa häveliäisyydessä pyydän tässä seistä edustavana liikemiehenä ja hiljaa kuiskata: Tämä on meidän tyyppimme! Tämä on amerikkalaisen standardikansalaisen perikuva! Uusi amerikkalainen sukupolvi on tällainen: mies, jolla on voimaa rinnassa, hymyä silmissä ja laskukoneita konttorissaan. Me emme kersku, mutta olemme koko lailla tyytyväisiä, ja ellette te pidä meistä, niin pitäkää varanne — silloin on teidän parasta suoriutua katon alle, ennenkuin pyörremyrsky puhkeaa kaupungissa. — No niin! Tökeröllä tavallani olen koettanut kuvata Oikeata Miestenmiestä, miestä, jossa on vauhtia ja pontta. Ja senvuoksi, että Zenithissä on suhteellisesti paljon semmoisia miehiä, on se merkitsevin ja suurin meidän kaupungeistamme. Onhan New Yorkissa tosin tuhatmäärin kunnon miehiä, mutta New York on lukemattomien muukalaisten tyyssijana. Samoin Chicago ja San Francisco. Oo, meillä on kultainen sarja kaupunkeja — Detroit ja Cleveland kuuluisine tehtaineen, Cincinnati ja sen suuri työkalu- ja saippuatuotanto, Pittsburg ja Birmingham teräksineen, Kansas City ja Minneapolis ja Omaha, joka avaa porttinsa valtamerenkaltaisten vehnävainioiden ulapalle, ja lukemattomia muita suurenmoisia sisarkaupunkeja, sillä viimeisen väenlaskun mukaan oli maassa kokonaista kahdeksanseitsemättä kunniakasta amerikkalaista kaupunkia, joiden väkiluku oli yli satatuhatta! Ja kaikki nämä kaupungit puolustavat yhteisesti voimaa ja puhtautta ulkomaisia aatteita ja kommunismia vastaan — Atlanta ja Hartford, Rochester ja Denver, Milwaukee ja Indianapolis, Los Angeles ja Scranton Portland, Maine ja Portland Oregon. Ponteva, naseva mies Baltimoresta tai Seattlesta tai Duluthista on jokaisen Buffalosta tai Akronista, Fort Worthista tai Oskaloosasta kotoisin olevan samanlaisen propagaattorin kaksoisveli! — Mutta vasta täällä Zenithissä, miesmäisten miesten ja naisellisten naisten ja nasevien nulikkain kotipaikassa, tapaatte suhteellisesti suurimman määrän näitä Kunnon Kansalaisia, ja juuri se seikka sijoittaa sen omaan erikoisluokkaansa; senvuoksi tullaan Zenith mainitsemaan historiassa perustan laskijana sivistykselle, joka on kestävä vielä kauan sen jälkeen kun vanhat aikaasyövät menetelmät on ainiaaksi hyljätty ja vakavan, määrätietoisen pyrkimyksen päivä on koittanut kautta maailman! — Kerran, niin toivon, lakkaavat ihmiset antamasta kunniaa kaikenmoisille koinsyömille, homehtuneille, vanhanaikaisille eurooppalaisille tyhmyreille ja rupeavat antamaan asianmukaista tunnustusta mainehikkaalle Zenithin hengelle, rehelliselle taistelunhaluiselle tahdolle saavuttaa menestystä, joka on tehnyt pienen kaupunkihelmemme kuuluisaksi jokaisessa maassa ja maapallon kolkassa, missä kondensoitu maito ja pahvirasiat tunnetaan! Uskokaa minua, maailma on liian kauan palvonut noita loppuuneläneitä maita, jotka eivät tuota muuta kuin kenkämustetta ja luonnonkuvauksia ja pöhnää, joilla ei ole yhtä kylpyhuonetta sataa asukasta kohti ja jotka eivät voi erottaa rengaskirjankantta tavallisesta kartongista; ja on tosiaan aika, että joku zenithiläinen oikaisee selkänsä ja hihkaisee razziaa! — Uskokaa pois, että Zenith ja sen sisarkaupungit luovat paraillaan uutta sivistystyyppiä. On paljon yhtäläisyyttä Zenithin ja noiden toisten kaupunkien välillä, ja siitä olen helkkarin hyvilläni! Kauppahuoneiden, konttorien, katujen, hotellien, vaatteiden ja sanomalehtien tavaton, kasvava, terve standardisointi kaikkialla Yhdysvalloissa osoittaa, kuinka luja ja kestävä meidän tyyppimme on. — Niin, hyvät herrat, nämä toiset kaupungit ovat uskollisia aseveljiämme suuressa taistelussa elinvoimaisen olemassaolon puolesta. Mutta älkäämme salliko itsellemme mitään hairahdusta siinä suhteessa. Minä väitän, että Zenith on paras kaveri ja nopeimmin kasvava kaveri koko kasassa. Minä toivon, että suotte anteeksi, jos esitän muutamia tilastollisia tietoja väitteeni tueksi. Jos ne ovat vanhaa uutta muutamille teistä, niin eivät kuitenkaan tiedot menestyksestä enempää kuin hyvät sanomat Raamatussa ole koskaan pitkäveteisiä todellisen eteenpäinpyrkijän korville, kerrottiinpa sitä kaunista tarinaa kuinka usein tahansa! Jokainen intelligentti ihminen tietää, että Zenith valmistaa enemmän kondensoitua maitoa ja sterilisoitua kermaa, enemmän pahvirasioita ja enemmän lampunpitimiä kuin mikään muu kaupunki Yhdysvalloissa, ehkäpä koko maailmassa. Mutta ei ole yhtä yleisesti tunnettua, että me olemme toisella sijalla vientivoin valmistamisessa, kuudennella jättiläismäisessä moottori- ja automobiilimaailmassa ja noin kolmannella juuston, nahkatavaroiden, kattohuovan, viljanviennin ja päällyshousujen alalla! — Meidän suuruutemme ei kuitenkaan ole ainoastaan ponnekkaassa vauraudessa, vaan yhtä paljon siinä yleishengessä, siinä eteenpäinkatsovassa ihanteellisuudessa ja veljesrakkaudessa, joka on ollut tunnusomaista Zenithille siitä saakka, kun Isät sen perustivat. Meidän oikeutemme, jopa suorastaan velvollisuutemme kaunista kaupunkiamme kohtaan on puhua laveasti ja leveästi korkeakouluistamme, joiden erikoisominaisuutena on täydellinen ainesvarasto ja hienoin ilmanvaihtojärjestelmä koko maassa, olkoon kyseessä mikä muu koulu tahansa; suurenmoisista uusista hotelleistamme ja pankeistamme, ja maalauksista ja marmorikorkokuvista niiden eteishuoneissa, ja Second National Towerista, kaikkien sisämaan kaupunkien toiseksi korkeimmasta liikerakennuksesta. Kun lisään, että meillä on saavuttamaton lukumäärä kivettyjä katukilometrejä, kylpyhuoneita, pölynimijöitä ja kaikkia muita sivistyksen tunnusmerkkejä, että kirjastomme ja taidemuseomme nauttivat runsasta kannatusta ja ovat sijoitetut tilaviin ja tarkoituksenmukaisiin rakennuksiin; että puistojärjestelmämme on enemmän kuin erinomainen kauniine, nurmikoilla, pensailla ja veistoteoksilla koristettuine ajoteineen, niin annan vain viittauksia Zenithin kaikkiylittävästä ja rajattomasta suuruudesta. — Mutta minä olen sitä mieltä, että paras on säästettävä viimeiseksi. Kun huomautan teille, että meillä on automobiili joka viittä ja seitsemääkahdeksatta osaa henkilöä kohti, niin annan ytimekkään, käytännöllisen esimerkin siitä edistyksen ja intelligenssin laadusta, joka ilmaisee samaa kuin Zenithin nimi! — Mutta oikeamielisyyden tie ei kulje vain ruusuilla. Ennenkuin lopetan, täytyy minun kiinnittää teidän huomiotanne erääseen ongelmaan, joka joutuu ratkaistavaksemme ensi vuonna. Pahimpana vaarana terveelle hallinnolle eivät ole avoimesti tunnustetut sosialistit, vaan joukko takana hiipiviä pelkureita — se pitkätukkainen seura, joka nimittää itseään 'liberaaleiksi' ja 'radikaaleiksi' ja 'villeiksi' ja 'intelligentsijaksi' ja Herra yksin tietää lopulta miksi kaikeksi! Edesvastuuttomat opettajat ja professorit ovat pahimpana ytimenä tässä joukkueessa ja minua hävettää sanoa, että heitä tapaa runsaasti suuren Valtionyliopistomme tiedekunnissa! Yliopisto on minun oma Alma Materini, ja minä olen ylpeä siitä, että voin lukeutua sen oppilaihin, mutta siellä tuntuu nykyään olevan erinäisiä opettajia, joiden mielestä meidän pitäisi jättää kansan johto kaikkinaisten kulkurien ja anarkistien käsiin. — Nämä professorit ovat vihollisia, joita täytyy vastustaa — he ja koko heidän laverteleva lajinsa! Amerikkalainen liikemies on antelias liikanaisuuteen saakka, mutta yhtä vaatii hän kaikilta opettajilta ja luennonpitäjiltä ja sanomalehtimiehiltä: jos me luovutamme kelpo kultaamme heille, niin täytyy heidän auttaa meitä pitämällä esillä kehitysmahdollisuuksia ja koettamalla vaikuttaa järkiperäisen vaurastumisen hyväksi! Ja mitä näihin lörpötteleviin, irvisteleviin, pessimistisiin, kyynillisiin yliopistonopettajiin tulee, niin uskallan sanoa, että ensi vuonna on yhtä suuri velvollisuutemme käyttää vaikutusvaltaamme saadaksemme nuo juipit nakatuiksi pois kuin tehdä kaikkemme myydäksemme niin monta kiinteistöä ja kootuksemme niin monta sekiiniä kuin voimme. — Vasta kun se on tehty, saavat poikamme ja tyttäremme nähdä, että amerikkalaisen mieskunnon ja kulttuurin ihanteena ei ole joukkue pölkkypäitä, jotka istuvat ja jaarittelevat oikeuksistaan ja vääryyksistään, vaan jumalaapelkääväinen, työteliäs, menestyksellinen, lujanyrkkinen, oikeamielinen liikemies, joka kuuluu johonkin ponnekkaaseen ja hurskaaseen kirkkoon, joka kuuluu propagaattoreihin tai rotariaaneihin tai Kiwanis-kerhoon tai Hirviin tai Punanahkoihin tai Kolumbuksen Ritareihin tai johonkin muuhun hilpeiden, reippaiden, nauravain, hikoavain, suoraselkäisten, avuliasten, kuninkaallisten kunnon kaverien yhdistykseen, jotka pelaavat kovaa peliä ja tekevät kovaa työtä ja vastaavat vastustajalleen leveäturpaisella saappaalla, opettavat virnunaamat ja ovelat lurjukset kunnioittamaan miestenmiestä ja ahertavat Uncle Samuelin, U.S.A:n hyväksi!» 4. Babbitista uhkasi tulla tunnettu puhuja. Hän huvitti erästä kokousta presbyteriaanisen kirkon Miesten kerhossa Chatham Roadin varrella irlantilaisilla, juutalaisilla ja kiinalaisilla murrejutuilla. Mutta missään hän ei osoittautunut selkeämmin eteväksi kansalaiseksi kuin esitelmässään »Kiinteistökysymyksen perusperusteista», jonka hän piti »Myyntimenetelmäin» luokalla Zenithin K.N.M.Y:ssä. _Asianajajalehti_ selosti esitelmää niin laajasti, että Vergil Gunch sanoi Babbittille: »Sinusta alkaa tulla kaupungin suurimpia puhujapomoja. Eihän enää voi avata sanomalehteänsä lukematta sinun tunnetusta puhujataidostasi. Kaiken tuon moskan pitäisi hankkia sinulle aikamoisesti afäärejä. Mainio keino! Jatka sinä vain sitä, kuule!» »Älä viitsi irvistellä», sanoi Babbitt heikosti, mutta tästä Gunchin taholta tulleesta tunnustuksesta, jolla miehellä itsellään oli tunnetun kaunopuhujan maine, paisui hän maireisen onnekkaaksi ja kummasteli, kuinka hän ennen lomaansa oli saattanut epäillä, oliko mitään iloa olla »vakiintunut kansalainen». VIIDESTOISTA LUKU. 1. Hänen tiensä suuruuteen ei ollut vailla okaisia esteitä. Kuuluisuus ei tuottanut sitä yhteiskunnallista ylennystä, jonka Babbittit ansaitsivat. Heitä ei pyydetty liittymään Tonawandan Urheilukerhoon eikä heitä kutsuttu Union-kerhon tanssiaisiin. Omasta puolestaan, sähähti Babbitt, ei hän viitsisi antaa mätää munaa kaikista noista tuhlareista, mutta vaimoni tykkäisi ikäänkuin, että olisi hauskaa olla läsnäolevien joukossa. Hän odotti jännityksellä yliopistotoveripäivällisiään, joilla saisi taas tuttavallisesti seurustella sellaisten seuraleijonain kuin Charles McKelveyn, urakoitsijamiljonäärin, Max Krugerin, pankkiirin, Irving Taten, työasetehtailijan, ja Adelbert Dobsonin, muodikkaan huonekoristajan, kanssa. Teoreettisesti hän oli heidän ystävänsä, ja kun hän tapasi heidät, kutsuivat he häntä yhä vielä »Georgieksi», mutta hän ei tavannut heitä usein, eivätkä he koskaan pyytäneet häntä päivällisille (joilla juotiin samppanjaa ja pikentit tarjoilivat) huviloihinsa Royal Ridgeen. Koko viikon ennen toveripäivällistä hän ajatteli heitä. »Eihän ole mitään syytä, miksemme asettuisi läheisiin suhteisiin nyt!» 2. Niinkuin kaikki amerikkalaiset huvitukset ja henkiset vuodatukset oli vuosikerran 1896 toveripäivälliset perusteellisesti järjestetty. Päivälliskomitea touhusi kuin myyntitoimisto. Kerran viikossa se lähetti huomautuksia: MUISTUTUS N:o 3. Vanha veikko, tuletko mukaan uhkeimmalle ystävyysaterialle, mitä vanhan rakkaan yliopistomme oppilaat ovat ikinä nähneet. Vuoden 1908 vuosikerrasta tuli 60 %. Pojat, sopiiko meidän antaa semmoisten nulikoiden nolata itsemme? Tulkaa, pojat, puristetaan esiin hiukan todellista, aito innostusta ja tehdään kaikki tyynni propagandaa päivällisistä peripulskinten hyväksi! Hienot ruokalajit, lyhyet puheet ja yhteisiä muistoja elämän onnellisimmilta, valoisimmilta päiviltä. Päivälliset syötiin eräässä Union-kerhon yksityishuoneessa. Kerho oli synkkä rakennus, kolme vanhaa vaateliastyylistä asuintaloa, jotka oli yhdistetty, ja eteinen muistutti perunakellaria, mutta se Babbitt, joka niin huolettomasti liikuskeli Atleettikerhon komeudessa, astui sisään ihan ujona. Hän nyökkäsi ovenvartijalle, vanhalle korskalle neekerille, jolla oli messinkinapit ja sininen frakki, ja kulki hallin läpi koettaen näyttää siltä kuin olisi ollut jäsen. Kuusikymmentä miestä oli saapunut päivällisille He muodostivat saaria ja virtauksia hallissa; he pakkautuivat hissiin ja yksityisen ruokasalin nurkkiin. He koettivat olla tuttavallisia ja innostuneita. He tuntuivat toisistaan aivan kuin ylioppilasaikana — kehittymättömiltä nuorukaisilta, joiden nykyiset viikset, kaljut päät, lihavuus ja rypyt olisivat olleet vain lystikästä naamioimista tätä iltaa varten. »Sinä ole et sitten muuttunut vähääkään!» ihmettelivät he toisiaan. Miehille, joita he eivät enää muistaneet, he sanoivat: »Hauskaa tavata sinua taas, vanha veikko! Missä sinä nyt — — Ainako sinulla vielä on sama touhu?» Alinomaa kohotti joku jonkin eläköönhuudon tai viritti vanhan laulun, mutta aina se vaimeni ja vaikeni. Huolimatta päätöksestään olla demokraattisia jakautuivat he kahteen ryhmään: niihin, joilla oli juhlapuku, ja niihin, joilla ei ollut. Babbitt (kaikkein korkeimmassa määrässä juhlapukuisena) kulki toisesta ryhmästä toiseen. Vaikka hän melkein avoimesti oli yhteiskunnallisella valloitusretkellä, etsi hän ensimmäiseksi käsiinsä Paul Rieslingin. Hän tapasi tämän yksinäisenä, hienona ja hiljaisena. Paul huokasi: »Minä en ole juuri suurenarvoinen tässä kädenpuristus- ja 'Kas — oletko — sinä — täällä?'-ilveilyssä.» »No, peijakas, Paulibus, pehmene nyt ja ole tovereiksi. Täällähän on maailman paras kasa poikia! Kuule, sinä ikäänkuin näytät vähän synkältä. Mikäs on hätänä?» »Sama iänikuinen. Riidellyt Zillan kanssa.» »Tule mukaan nyt! Sukelletaan joukkoon ja unohdetaan huolet!» Hän piti Paulia rinnallaan hivutellessaan itseään sitä paikkaa kohti, missä Charles McKelvey seisoi lämmittäen ihailijoitaan kuin kakluuni. McKelvey oli ollut vuoden 96 vuosikerran sankari, ei ainoastaan jalkapallojoukkueen kapteeni ja puhemies, vaan myöskin väittelijä ja jokseenkin etevä siinä, mitä valtion yliopisto katsoi oppineisuudeksi. Hän oli jatkanut, valloittanut rakennusyhtiön, jonka kerran olivat omistaneet Dodsworthit, Zenithin arvokkain uranuurtajasuku. Hän rakensi senaatintaloja, pilvenpiirtäjiä, rautatieasemia. Hän oli leveäharteinen, romuluinen mies, mutta ei kömpelö. Hänen silmissään oli tyynen huumorin pilkettä, hänen puheessaan sulavaa nopeutta, joka pelotti poliitikkoja ja varoitti reporttereita; ja hänen läsnäollessaan tunsi älykkäinkin tiedemies tai hienosäikeisin taiteilija itsensä vähäveriseksi, hämilliseksi ja hiukan nukkavieruksi. Hän oli, varsinkin kun koetti vaikuttaa lakiasäätäviin kokouksiin tai työmiesvakoojiin, hyvin huoleton ja kiehtova ja suuripiirteinen. Hänellä oli aatelismiehen eleet; hän oli herttua nopeasti kasvavassa amerikkalaisessa ylimystössä ja ainoastaan korskeat 'vanhat suvut' olivat hänestä edellä. (Zenithissä 'vanha suku' merkitsee sukua, joka on tullut kaupunkiin ennen vuotta 1840.) Hänen valtansa oli sitäkin suurempi, kun häntä eivät olleet ehkäisemässä minkäänlaiset omantunnonsyyt, eivät vanhemman puritaanisen perimyksen rikokset eikä hyveet. Nyt seisoi McKelvey tyynesti leikkiä laskien suuruuksien: tehtailijain ja pankkiirien, tilanomistajain ja juristien ja kirurgien kanssa, joilla on omat autonkuljettajat ja jotka tekevät matkoja Eurooppaan. Babbitt painautui heidän joukkoonsa. Hän piti yhtä paljon McKelveyn hymystä kuin niistä yhteiskunnallisista eduista, joita hänen suosionsa avulla saattoi saavuttaa. Jos hän Paulin seurassa tunsi itsensä merkitseväksi ja suojelevaksi, niin tunsi hän itsensä McKelveyn seurassa vähäpätöiseksi ja palvovaksi. Hän kuuli McKelveyn sanovan Max Krugerille, pankkiirille: »Joo, me otamme vastaan Sir Gerald Doakin kodissamme.» Babbittin demokraattinen rakkaus titteleihin muuttui kiintoisaksi nautinnoksi. »Sinun tulee tietää, että hän on suurimpia rautapomoja Englannissa, Max. Hirveän rikas. Ei kas, terve Georgie! Kuule, Max, Georgie Babbitt alkaa olla paksumpi kuin minä!» Puheenjohtaja huusi: »Istukaa paikoillenne, pojat!» »Kierrelläänkö vähän, Charley?» sanoi Babbitt välinpitämättömästi McKelveylle. »Tehdään niin. Kas Paul! Terve! Kuinka sinä voit, vanha viulunvinguttaja? Oletko ajatellut jotakin erikoista paikkaa, Georgie? Tule, niin kaapataan tuolit. Tule mukaan, Max! Georgie, minä luin sinun puheistasi vaalitaistelun aikana. Mainiota!» Tämän jälkeen olisi Babbitt mennyt tuleen hänen puolestaan. Hän oli tavattomasti touhussaan päivällisen aikana, milloin kuiskatakseen jonkin rohkaisevan sanan Paulille, milloin kiinnittääkseen McKelveyn huomiota sanomalla »No sinähän kuulut rupeavan rakentamaan aallonmurtajia Brooklyniin», milloin pannakseen merkille, kuinka kateellisesti vuosikerran epäonnistuneet oliot loivat katseensa häneen, kun hän istui siinä ylimysten joukossa, milloin paistattaakseen päivää McKelveyn ja Max Krugerin seurajuoruissa. He puhuivat eräistä »djungeltanssiaisista», joita varten Mona Dodsworth oli koristanut talonsa tuhansilla kämmekkäillä. He puhuivat, erinomaisen hyvin näytellen välinpitämättömyyttä, eräistä Washingtonissa pidetyistä päivällisistä, joilla McKelvey oli tavannut erään senaattorin, erään Balkaninmaiden prinsessan ja erään englantilaisen kenraalin. McKelvey kutsui prinsessaa Jennyksi ja oli tanssinut hänen kanssaan. Babbitt hytisi nautinnosta, mutta hän ei ollut niin pakahtunut kunnioituksesta, että olisi mykistynyt. Vaikkei häntä kutsuttukaan heidän luokseen päivällisille, oli hän kuitenkin tottunut puhelemaan pankinjohtajien, kongressinjäsenten ja kerhonaisten kanssa, jotka seurustelivat runoilijain piirissä. Hän jutteli hilpeästi vanhoista muistoista McKelveyn kanssa: »Kuule, Charley, muistatko kuinka me vuokrattiin lavarattaat ja ajettiin Riverdaleen siihen suureen juhlaan, joka Madame Brownilla oli tapana toimeenpanna? Muistatko sitä paksua konstaapelia, joka yritti ottaa meidät kiinni, ja kuinka me otimme housunsilityskyltin ja ripustimme sen professori Morrisonin ovelle? Heikkari sentään, oli ne päiviä!» »Niin», myönsi McKelvey, »oli ne päiviä!» Babbitt oli ehtinyt lauseeseen: »Ei ne kirjat, joita yliopistossa lukee, vaan ne ystävyyssiteet, joita siellä solmitaan — ne jotakin merkitsevät», kun pöydän toisen pään miehet virittivät laulun. Hän ahdisti McKelveytä: »Sääli on, hm, sääli niin liukua toisistaan vain senvuoksi että, hm, meidän liiketoimintamme kulkee eri aloilla. Minusta on tuntunut hauskalta puhella vanhasta hyvästä ajasta. Sinun ja mrs. McKelveyn pitää tulla meille päivällisille jonakin iltana.» Epämääräisesti: »Niin, miksei — —» »Minä tahtoisin puhua sinun kanssasi Grantsvillen makasiinien takana olevista tonteista. Voi olla, että voisin hankkia sinulle yhtä ja toista sillä kulmalla.» »Mainiota! Meidän täytyy syödä päivällistä yhdessä, Georgie. Nykäise vain minua! On hauska saada nähdä sinua ja vaimoasi kotioloissa», sanoi McKelvey, paljoa vähemmän epämääräisesti. Nyt jylisi puheenjohtajan ääni, se suunnaton ääni, joka kerran oli vaatinut heitä räyhäämään Ohion tai Michiganin tai Indianan retkaleita vastaan: »Hei, mölysudet! Kaikki yhdessä: pitkä ulvonta!» Babbitt tunsi, ettei elämä koskaan saattanut olla ihanampaa kuin nyt, kun hän yhdessä Paul Rieslingin ja jälleenlöydetyn sankarin McKelveyn kanssa yhtyi mylvintään: Baaaattle-axe Get an axe Bal — axe Get — naxe Who, who? The U! Hooroo! [Merkityksettömiä äänteitä vain räyhyn aikaansaamiseksi. Who = kuka? The U = University (yliopisto).] 3. Babbittit kutsuivat McKelveyt päivällisille joulukuun alussa, ja McKelveyt eivät ainoastaan suostuneet, vaan tulivat todellakin, siirrettyään pari kertaa päivää. Babbittit neuvottelivat perusteellisesti päivällisten yksityiskohdista, samppanjapullon ostamisesta aina niiden suolattujen mantelien lukumäärään saakka, joita kunkin lautasen viereen oli asetettava. Varsinkin pohdittiin kysymystä muista vieraista. Viimeiseen saakka kamppaili Babbitt sen puolesta, että Paul Riesling saisi olla yhdessä McKelveyn kanssa. »Vanha kunnon Charley pitäisi paljoa enemmän Paulista ja Verg Gunchista kuin teikaroivista salonkiapinoista», intti hän, mutta mrs. Babbitt keskeytti hänen huomautuksensa sanomalla: »Niin — ehkäpä kyllä — minä luulen että koetan saada vielä Lynnhaven-äyriäisiä», ja ehdittyään aivan valmiiksi hän kutsui tri J. T. Anguksen, silmälääkärin, ja erään ikävän-arvokkaan juristin nimeltä Maxwell helykimalteisine puolisoineen. Ei Angus eikä Maxwell kuulunut Hirviin tai Atleettikerhoon, kumpikaan ei koskaan ollut kutsunut Babbittia »veljeksi» tai kysynyt hänen neuvoansa kaasuttajaan nähden. Ainoat »ihmisolennot», jotka hän kutsui, ärähti Babbitt, olivat Littlefieldit; ja Littlefieldkin tuli joskus niin tilastolliseksi, että Babbitt kaipasi Gunchin virkistävää kysymystä: »No, vanha naurisnenä, mitä sinä siitä sanot?» Heti lunchin jälkeen alkoi mrs. Babbitt kattaa pöytää McKelveyn päivällisiä varten, jotka oli määrätty puoli kahdeksaksi, ja Babbitt oli käskyn mukaan kotona kello neljä. Mutta hänelle ei voitu keksiä mitään tehtävää, ja kolme kertaa ärähti mrs. Babbitt: »Kuule, koeta pysyä jaloista pois!» Babbitt seisoi autovajan ovella suupielet alaviirussa ja toivoi, että Sam Doppelbrau tai Littlefield tai joku muu olisi tullut juttelemaan hänen kanssaan. Hän näki Tedin hiipivän talonnurkan ohi. »Mikäs on, poikani?» sanoi Babbitt. »Kas, sinäkö se olet, isäukko! Peijakas, mamma on sotajalalla tänä päivänä! Minä sanoin hänelle, että Ronasta ja minusta oli yhdentekevää, saataisiinko olla mukana tämän illan kutsuissa vai ei, ja siitä hän kihahti. Hän sanoo, että minun pitää vielä kylpeäkin. Kylläpäs Babbittin perheen miehet tulevat tänään olemaan hienoja! Pikku Theodore frakkipuvussa!» »Perheen miehet!» Babbittista se tuntui lystikkäältä. Hän pani käsivartensa pojan olalle. Hän toivoi, että Paul Rieslingillä olisi ollut tytär, jotta Ted olisi voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. »Niin, mamma on tosiaan hiukan vauhdissa tänään», sanoi hän, ja he nauroivat yhdessä ja lähtivät alistuvaisina muuttamaan pukua. McKelveyt tulivat tuskin neljännestuntiakaan myöhästyneinä. Babbitt toivoi, että Doppelbraut näkisivät McKelveyn limousinen ja heidän liveripukuisen autonkuljettajansa, joka odotti talon edustalla. Päivällinen oli hyvin valmistettu ja uskomattoman runsas, ja mrs. Babbitt oli ottanut esille isoäitinsä hopeiset kynttilänjalat. Babbitt askarti ankarasti. Hän oli siivo. Hän ei kertonut yhtään niistä hauskoista historioista, jotka oli aikonut kertoa. Hän kuunteli muita. Hän pani Maxwellin käyntiin kaikuvalla kehoituksellaan: »Annas nyt kuulla matkastasi Yellowstoneen.» Hän oli imarteleva, tavattoman imarteleva. Hän sai tilaisuuden huomauttaa, että tri Angus oli ihmiskunnan hyväntekijä, Maxwell ja Howard Littlefield eteviä oppineita, Charles McKelvey houkutteleva esimerkki kunnianhimoiselle nuorisolle ja mrs. McKelvey Zenithin, Washingtonin, New Yorkin, Pariisin ja monien muiden kaupunkien seurapiirien kaunistus. Mutta hän ei saanut heihin mitään eloa. Se oli sieluton päivällistilaisuus. Jostakin Babbittille tuntemattomasta syystä oli mieliala painostava ja he keskustelivat väkinäisesti ja haluttomasti. Hän keskusteli Lucille McKelveyn kanssa, visusti karttaen katsoa hänen viehättävää puuteroitua olkapäätänsä ja vaaleanruskeaa silkkinauhaa, joka kannatti hänen hamettansa. »Te matkustatte kai pian Eurooppaan taas vai kuinka?» aloitti hän. »Minun tekisi tosiaan kauhean kovasti mieleni piipahtaa Roomaan pariksi viikoksi.» »Te ajelette kai siellä ympäri ja katselette tauluja ja musiikkia ja muinaisesineitä ja kaikkea semmoista?» »En, matkustan sinne oikeastaan senvuoksi, että siellä on Via della Scrofan varrella eräs _trattoria,_ jossa saa maailman parasta _fettuccinea_.» »Oo, minä — — — Jaa. Mahtaa olla ihana koettaa sitä. Jaa-a!» Neljännestä ennen kymmentä huomasi McKelvey suureksi ikäväkseen, että hänen vaimollaan oli päänsärkyä. Hän sanoi hilpeästi, kun Babbitt auttoi palttoota hänen päälleen. »Meidän täytyy syödä yhdessä lunchia jonakin päivänä ja puhella vanhoista ajoista.» Kun toiset olivat lähteneet pois kello puoli yksitoista, kääntyi Babbitt rukoilevasti vaimonsa puoleen: »Charley sanoi, että hänellä oli ollut hirveän hauskaa ja että meidän täytyi mennä lunchille — — — sanoi, että he tahtovat nähdä meidät kotonaan päivällisillä pian.» Mrs. Babbittinkin onnistui saada sanotuksi: »Se oli sellainen tyyni, rauhaisa ilta, joka usein on rattoisampi kuin kaikenlaiset meluavat kutsut, missä kaikki puhuvat yhtaikaa eivätkä voi olla levollisia ja — tyynesti ja rattoisasti.» Mutta makuukomeronsa vuoteelta kuuli Babbitt hänen itkevän, hiljaa, toivottomasti. 4. Kuukauden ajan he tutkivat seuraelämäpalstoja ja odottivat vastakutsua päivällisille. Sir Gerald Doakin isäntänä esiintyi McKelvey niissä lihavilla kirjaimilla koko viikon Babbittin päivällisten jälkeen. Zenith otti hehkuvalla haltioitumisella vastaan Sir Geraldin (joka oli tullut Amerikkaan ostamaan hiiliä). Sanomalehdet haastattelivat häntä kieltolaista, Irlannista, työttömyydestä, vesitasoista, valuutasta, teenjuonnista whiskynjuontiin verrattuna, amerikkalaisten naisten psykologiasta ja arkielämästä englantilaisissa vallaskartanoissa. Sir Geraldilla tuntui olevan mielipide kaikissa näissä aineissa. McKelveyt antoivat hänen kunniakseen singalesilaiset päivälliset, ja miss Elnora Pearl Bates, _Advocate_-lehden seurapiiripalstan toimittajatar, kertoi niistä korkealentoisimpaan tyyliinsä. Babbitt luki ääneen aamiaispöydässä: Jos ottaa huomioon omaperäiset, itämaiset koristukset, omituiset, erityisenhienot ruokalajit ja ylhäisen vieraan, viehättävän emännän ja hyvintunnetun isännän personallisuudet, niin ei kai Zenith milloinkaan ole nähnyt valikoidumpaa juhlaa kuin ne singalesilaiset päivälliset, jotka mr. ja mrs. Charles McKelvey eilen illalla toimeenpanivat Sir Gerald Doakin kunniaksi. Minä ajattelin, kun me — onnelliset! — saimme katsella tätä satuväikkeistä ja eksoottista näytelmää, ettei Monte Carlossa tai valituimmissa diplomaattipiireissä ulkomaiden pääkaupungeissa voisi olla viehättävämpää. Ei tosiaan ole turhan vuoksi Zenithiä aljettu seurapiirielämässä mainita ensimmäisenä sisämaan kaupungeista. Vaikka onkin liian vaatimaton sitä tunnustaakseen, antaa Lordi Doak ylhäisökorttelillemme tuulahduksen, jota sillä ei ole ollut Sittingbournen earlin unohtumattoman käynnin jälkeen. Hän ei kuulu ainoastaan Englannin suuraateliin, vaan hän on myöskin, kerrotaan, johtava henkilö brittiläisen rautateollisuuden alalla. Kun hän tulee Nottinghamista, Robin Hoodin mielipaikasta, joka tosin nyt, kuten Lordi Doakilta kuulemme, on vilkas nykyaikainen kaupunki (275,543 asukasta) ja tärkeä pitsi- y.m. teollisuuden tyyssija, tekee mielemme ajatella, että ehkäpä hänen suonissaan virtaa jokin määrä vihreiden metsien muinaisen hallitsijan, veitikkamaisen Robinin, sekä voimakkaan punaista että jalon sinistä verta. Viehättävä mrs. McKelvey ei koskaan ole ollut kiehtovampi kuin eilen illalla mustassa pienillä hienoilla hopeanauhoilla reunustetussa tyllihameessaan, hehkuva kimppu Aaron-Ward-ruusuja sorjilla uumenillaan. Babbitt sanoi urhoollisesti: »Toivottavasti ei meitä kutsuta tapaamaan tuota Lordi Doak-veitikkaa. Minä haluaisin monta vertaa mieluummin olla rattoisilla tyynillä pienillä päivällisillä Charleyn ja rouvan kanssa.» Zenithin Atleettikerhossa pohdittiin asiaa vilkkaasti. »Minä arvaan, että saamme kutsua McKelveytä, 'lordi Chaziksi' tästä lähtien», sanoi Sidney Finkelstein. »On tosiaan ihmeellistä», sanoi täsmällisiä tosiasioita harrastava mies, Howard Littlefield, »kuinka vaikeata muutamien ihmisten näyttää olevan saada oikeaa käsitystä asioista. Täällä kutsuvat nyt kaikki tuota miestä 'lordi Doakiksi', kun pitäisi sanoa 'Sir Gerald'.» Babbitt hämmästyi: »Älä, onko se mahdollista! Joo joo! 'Sir Gerald', ihanko? Siksikö häntä on kutsuttava, niinkö? Kiitos, veliseni, se oli hauska tietää.» Myöhemmin hän selitti agenteilleen: »On hassua nähdä, kuinka erinäisillä ihmisillä, jotka, vain senvuoksi, että heillä sattumalta on lihava lompakko, kutsuvat kotiinsa kuuluisia ulkomaalaisia, ei ole enempää käsitystä kuin kameelilla siitä, miten heidän pitäisi puhutella näitä, jotta he tuntisivat olonsa luontevaksi.» Illalla kotimatkalla ollessaan hän ajoi McKelveyn limousinen sivu ja näki Sir Geraldin, korkean, punakan, pullosilmäisen germaanilaisen englantilaisen, jonka riipuksissa olevat kellervät viikset antoivat hänelle alakuloisen ja neuvottoman ilmeen. Babbitt ajoi eteenpäin, hitaasti, pyrintönsä hyödyttömyyden masentamana. Hän sai äkkiä sen selittämättömän ja epämieluisan vaikutelman, että McKelveyt nauroivat hänelle. Hän paljasti masennuksensa julistamalla kiivaasti vaimolleen: »Ihmiset, jotka todella hoitavat asioitaan, eivät voi tuhlata aikaa semmoiselle joutoväelle kuin McKelveyt. Tämä seuraelämä-ilveily on juuri samanlaista kuin mikä muu kiihko tahansa; joka siihen todella antautuu, onnistuu kyllä siihen pääsemään. Mutta minä haluan mieluummin käydä sinun ja lasten kanssa vierailulla kuin olla mukana tässä idioottimaisessa ajojahdissa.» He eivät puhuneet McKelveystä sen koommin. 5. Oli katalaa, että näinä huolen aikoina piti ajatella Overbrookeja. Ed Overbrook oli Babbittin luokkatoveri, joka oli elämässä epäonnistunut. Hänellä oli suuri perhe ja huono vakuutusliike Dorchesterin esikaupungissa. Hän oli harmaa ja laiha ja vähäpätöisen näköinen. Hän oli henkilö, jonka missä seurassa tahansa unohti esitellä ja sitten esitteli ylenmäärin innokkaasti. Hän oli ihaillut Babbittin toverillisuutta yliopistossa ja senjälkeen hänen kykyänsä kiinteistökaupoissa, hänen kaunista taloansa ja hienoja vaatteitansa. Se miellytti Babbittia, vaikka se toisaalta rasitti häntä tuottaen jonkinlaisen vastuuntunteen. Toveripäivällisillä hän oli nähnyt Overbrook-paran kiiltäväksikuluneessa sinisessä konttoripuvussa seisovan ujona eräässä nurkassa kolmen muun epäonnistuneen olion seurassa. Hän oli mennyt hänen luokseen ja ollut ystävällinen: »Terve, rakas Ed! Sinullahan kuuluu nyt olevan yksinoikeus vakuutuksiin Dorchesterissä. Mainiota!» He muistelivat entisiä aikoja, jolloin Overbrook kirjoitteli runoja. Overbrook sai hänet hämilleen huudahtamalla: »Kuule, Georgie, onhan oikeastaan sääli, että olemme liukuneet niin erillemme. Minä toivon, että sinä ja mrs. Babbitt jonakin iltana tulette meille päivällisille.» Babbitt hohotti: »Mainiota! Tietysti! Soita vain jonakin päivänä. Ja vaimoni ja minä haluamme hartaasti teitä vuorostanne käymään meillä.» Hän unohti sen, mutta niin ei pahaksi onneksi tehnyt Ed Overbrook. Alinomaa soitteli hän Babbittille ja kutsui häntä päivällisille. »Voimmehan mennä, niin sittenhän se on tehty», voihkaisi Babbitt vaimolleen. »Mutta ihan mykistyy hämmästyksestä, kun miesparalla ei ole selkoa seuraelämän sääntöjen ensimmäisistä alkeista. Ajattele, hän vain soittaa minulle sensijaan, että panisi vaimonsa kirjoittamaan kunnollisen kutsukortin! No niin, kai meidän kuitenkin on pakko mennä. Se on niitä toveriveljeilyn haittoja.» Hän suostui Overbrookin seuraavaan mankuvaan kutsuun tulla päivällisille erääksi illaksi kahden viikon kuluttua. Päivälliset kahden viikon kuluttua, olkoonpa vaikka perhepäivälliset, eivät tunnu perin peloittavilta, ennenkuin nuo kaksi viikkoa ovat hämmästyttävän nopeasti huvenneet ja vaanimassa ollut tunti on edessä. Heidän täytyi muuttaa päivää McKelveylle pitämiensä omien päivällisten vuoksi, mutta vihdoin he ajoivat synkkinä Overbrookin luo Dorchesteriin. Kaikki oli surkeata alusta alkaen. Overbrookit söivät päivällistä kello puoli seitsemän, kun taas Babbittit eivät koskaan syöneet ennen seitsemää. Babbitt suvaitsi tulla kymmenen minuuttia liian myöhään. »Tehkäämme kidutus niin lyhyeksi kuin mahdollista. Me livistämme niin pian kuin suinkin voimme. Minä sanon, että minun täytyy olla tavallista aikaisemmin konttorissa huomenaamulla.» Overbrookien koti oli masentava. He asuivat erään puisen kahdenperheentalon yläkerroksessa, jonka hallissa oli pikkulasten vaunuja, nauloissa vanhoja hattuja, arkihuoneessa kaalinhajua ja pöydällä Perheraamattu. Ed Overbrook ja hänen vaimonsa olivat yhtä hämillisiä ja nukkavieruja kuin aina, ja muina vieraina oli kaksi kamalaa perhettä, joiden nimeä Babbitt ei kuullut eikä halunnut tulla tietämään. Mutta hän oli liikutettu ja nolostunut Overbrookin tahdittomasta tavasta kiitellä häntä: »Me olemme oikein ylpeitä, että ystävä Georgie on meillä! Tehän olette tietenkin kaikki lehdistä lukeneet hänen puheitaan ja esitelmiään — eikä poika ole hullumman näköinen, mitä? — mutta minä ajattelen aina entisiä ylioppilas-aikoja ja kuinka kunnon kaveri hän oli ja paras uija luokalla.» Babbitt koetti olla hilpeä, hän askarteli ankarasti, mutta ei voinut keksiä mitään mielenkiintoista Overbrookin noloudessa, toisten vierasten hämillisyydessä tai toivottoman tuhmassa mrs. Overbrookissa, joka istui silmälasit nenällään, iho värittömänä ja tukka kuin sileäksinuoltuna. Hän kertoi parhaan irlantilaisen kaskunsa, mutta se lysähti kokoon kuin vetelä taikina. Surkeinta kaikesta oli, kun mrs Overbrook pisti päänsä esiin kahdeksan lapsen, ruoanlaiton ja pesun täyttämästä sameasta maailmastaan ja yritti ylläpitää keskustelua. »Te matkustatte kai usein Chicagoon ja New Yorkiin, mr. Babbitt?» alkoi hän. »Jaa, Chicagossa kyllä käyn silloin tällöin.» »Se mahtaa olla ylen kiintoisaa. Silloin kai käytte kaikissa teattereissa?» »Hm. Toden sanoakseni, mrs. Overbrook, pidän eniten erään Loopenissa olevan hollantilaisen ravintolan suuresta, mureasta pihvistä!» Heillä ei ollut enää mitään sanomista. Babbittin kävi heitä sääli, mutta tila oli toivoton; päivälliset olivat epäonnistuneet. Kello kymmenen hän ravisti päältään mielettömän keskustelun tylsyyden ja sanoi niin hilpeästi kuin saattoi: »Minä pelkään, että meidän täytyy lähteä, Ed. Eräs asiakas tulee minua tapaamaan huomenaamulla anivarhain.» Kun Overbrook auttoi palttoota hänen ylleen, sanoi Babbitt: »Hauskaa jutella vanhoista ajoista! Meidän pitää pian syödä lunchia yhdessä.» Mrs. Babbitt huokasi kotimatkalla: »Se oli sitten vasta kamalaa! Mutta kylläpä mr. Overbrook sinua ihailee!» »Niin tekee, miesparka! Hän tuntuu pitävän minua jonkinlaisena finanssinerona ja Zenithin kauneimpana miehenä.» »No se sinä et totta tosiaan ole, mutta Kuule, Georgie, ethän toki ajattele, että meidän täytyy kutsua heidät tämän jälkeen vuorostamme meille, mitä?» »Puh huh! Ei toivoakseni täytyne.» »Mutta kuule, George! Et suinkaan mennyt sanomaan mitään sellaista mr. Overbrookille, vai mitä?» »En helkkarissa! En! Kunniasanallani, sitä en tehnyt! Sanoin vain, näön vuoksi, että pyytäisin hänet lunchille jonakin päivänä.» »Jaha — no, hyvä on — — Minä en tahdo heitä loukata. »Mutta en ymmärrä, kuinka saattaisin kestää vielä toisen tämmöisen illan. Ja ajattele, että tri ja mrs. Angus tai muita semmoisia tulisi, kun Overbrookit olisivat meillä, ja saisi sen käsityksen, että he ovat meidän ystäviämme!» Viikon päivät he puhuivat huolestuneina: »Meidän pitäisi sentään kutsua joskus Ed ja hänen vaimonsa, ne raukat!» Mutta kun he eivät koskaan tavanneet, unohtivat he heidät, ja kuukauden tai parin perästä he sanoivat: »Kaikkein paras tapa oli tosiaan antaa asian haihtua itsestään. Tänne kutsuminen ei oikeastaan olisi ollut ystävällistä _heitä_ kohtaan. He tuntisivat itsensä niin noloiksi ja köyhiksi meidän kodissamme.» Sen koommin he eivät puhuneet Overbrookeista. KUUDESTOISTA LUKU. 1. Varmuus, että hän ei päässyt McKelveyn seurapiiriin, sai Babbittin tuntemaan itsensä ikäänkuin syylliseksi ja hiukan naurettavaksi. Mutta hän kävi säännöllisemmin Hirvien kokouksissa, kerran kauppiasyhdistyksen lunchilla hän kaunopuheisesti vakuutti lahkojen synnillisyyttä, ja hän tunsi jälleen itsensä eteväksi kansalaiseksi. Hänen kerhonsa ja yhdistyksensä olivat ruokaa ja juomaa hänen sielulleen. Kunnolliselta mieheltä Zenithissä vaaditaan, että hän kuuluu johonkin tai vielä mieluummin kahteen tai kolmeen kaupungin lukemattomista »loosheista» ja eteenpäinpyrkivistä lunchkerhoista: Rotarianeihin, Kiwaneihin tai Propagaattoreihin Oddfelloweihin, Muurareihin, Punanahkoihin, Aarniomiehiin, Huuhkajiin, Kotkiin, Makkabealaisiin, Pytiaan tai Kolumbuksen ritareihin ja muihin salajärjestöihin, joiden tunnuksena on suuri sydämellisyys, terve moraali ja kunnioitus Perustuslakia kohtaan. Oli neljä syytä näihin seuroihin liittymiseen. Sitä pidettiin asiaankuuluvana. Se oli hyvä liikkeen kannalta, kun kerhon jäsenistä usein tuli asiakkaita. Se hankki amerikkalaisille, joilla ei ollut mahdollisuutta saada Geheimratin tai Commendatoren arvoa, mahtipontisia arvonimiä, kuten Korkein Kirjojenvartija ja Suurmestari, lisäksi jokapäiväisiä everstin, tuomarin ja professorin titteleitä. Ja se salli tyrannivallanalaisen amerikkalaisen aviomiehen olla kotoa poissa illan viikossa. Looshi oli hänen piazzansa, hänen bulevardikahvilansa. Hän saattoi pelata biljardia ja pitää miehistä puhetta ja olla rivo ja miesmäinen. Babbitt oli »osanottaja», kuten hän sanoi, kaikista näistä syistä. Hänen julkisen menestyksensä kultaisen ja punaisen lipun takana oli konttorityö tummana taustana: vuokrakontrahteja, kauppakirjoja, vuokrattavien huoneistojen luetteloita. Puhe-, komitea- ja kerhonkokousillat virkistivät häntä kuin viina, mutta joka aamu hänen kurkkunsa oli kuiva. Viikko viikolta keräytyi häneen yhä enemmän hermostusta. Hänen ja hänen »lentävänsä» Stanley Graffin välille oli syntynyt ilmiriita, ja miss McGounille, jonka viehkeys oli saanut hänet vastoin tahtoaankin aina olemaan kohtelias, hän kerran ärähti, kun neiti oli sekoittanut hänen kirjeensä. Mutta Paul Rieslingin seurassa laukesi jännitys. Ainakin kerran viikossa he lymysivät kypsinä miehinä esiintymisen velvollisuutta. Lauantaisin he pelasivat golfia naureskellen: »Golfinpelaajaksi olet sinä koko hyvä tennismies!» tai ajelivat autolla kaiket pyhäillat ja poikkesivat pieniin maalaisravintoloihin istuakseen korkeilla tuoleilla tiskin ääressä juomassa kahvia paksuista kupeista. Joskus tuli Paul heidän luokseen viuluineen, ja yksin Zillakin oli ääneti, kun tuo yksinäinen, eksynyt mies, joka hapuili suuntaa tuntemattomilla teillä, päästeli sielunsa synkeyttä valtoimeksi musiikissa. 2. Ei mikään antanut Babbittille suurempaa kohennusta ja julkista mainetta kuin hänen työnsä pyhäkoulun hyväksi. Hänen kirkkonsa Chatham Roadin presbyteriaaninen, oli Zenithin suurimpia ja rikkaimpia, upeimmin tammi- ja plyyshikoristeella varustettu. Kirkkoherra oli mr. John Jennison Drew, fil. maist., teol. tri ja lakit, tri (fil. maist. ja teol. tri olivat peräisin Elbert-yliopistosta Nebraskassa, lakit, tri Waterbury Collegesta Oklahomassa). Hän oli kaunopuheinen, tarmokas ja liukas. Hän istui puheenjohtajana kokouksissa paheksumisen lausumista varten yhdistyksiä vastaan tai kotityön kohottamista varten, ja uskoi kuulijoilleen, että hän köyhänä poikana oli ollut sanomalehtikaupustelijana. _Asianajajan Iltalehden_ lauantain iltapainokseen hän kirjoitti johtavia kirjoituksia »Miehekkään miehen uskonnosta» ja »Raha- ja ymmärrys-arvosta kristillisyydessä», jotka ladottiin isommilla kirjasimilla ja varustettiin kiemurakehyksellä. Hän sanoi usein olevansa ylpeä siitä, että hän oli »alkujaan liikemies» ja että hän »totisesti ei aikonut antaa vanhan Saatanan saada yksinoikeutta kaikkeen tarmoon ja pontevuuteen». Hän oli laiha nuorehko mies, karheanaamainen, nenällä kultasankaiset silmälasit ja päässä pensas kiillotonta ruskeaa tukkaa, mutta heittäytyessään kaunopuheisuuteen hän hehkui voimaa. Hän tunnusti olevansa liiaksi oppinut ja liian paljon runoilija jäljitelläkseen evankelista Mike Mondayta, mutta hän oli sentään kerran saanut laumansa uuteen eloon ja suurempiin kolehteihin julistamalla: »Veljeni, se sitten vasta on kurja kitupiikki, joka ei lainaa Herralle!» Hän oli tehnyt kirkkonsa seurakunnan todelliseksi keskustaksi. Siellä oli vaikka mitä, baaria lukuunottamatta. Siellä oli lastenkamari, maksuttomia aterioita torstaisin, lyhyt, rattoisa lähetysesitelmä sen jälkeen, voimistelusali, biografinäytös joka toinen viikko, ammattikirjasto nuorille työmiehille — vaikka onnettomuudeksi ei kukaan nuori työmies koskaan käväissyt kirkossa muuten kuin pesemässä ikkunoita tai korjaamassa lämpöjohtoa — ompelukerho, joka neuloi pieniä housuja köyhille lapsille ja jossa mrs. Drew luki ääneen vakavia romaaneja. Vaikka tohtori Drew'n teologia oli presbyteriaaninen, oli hänen kirkkorakennuksensa uhkean episkopaalinen. Se oli, kuten hän sanoi, »pysyvimmin säilyttänyt niiden kunniakkaan vanhan Englannin jalojen kirkkomonumenttien peruspiirteet, jotka seisoivat iäisen uskon tunnuskuvina niin uskoville kuin uskottomille.» Se oli rakennettu kodikkaista tiilistä parannettuun goottilaistyyliin, ja suurin osa kuulijapaikoista sai välillistä valoa valtavien alabasteriamppeleiden sähkölampuista. Eräänä joulukuun aamuna, kun Babbittit olivat kirkossa, oli tohtori John Jennison Drew harvinaisen kaunopuheinen. Kuulijakunta oli valtavan suuri. Kymmenen ripeää nuorta vahtimestaria valkoisilla ruusuilla koristetuissa aamunutuissa kantoi kenttätuoleja kellarikerroksesta. Suoritettiin mahtava musiikkiohjelma, jonka oli järjestänyt Sheldon Smeeth, K.N.M.Y:n pedagogisen osaston johtaja, joka myöskin veisasi messun. Siitä ei Babbitt ollut hyvillään, sillä joku eksytetty olento oli opettanut nuoren mr. Smeethin herkeämättä hymyilemään laulaessaan, mutta kaunopuheisuusammattiveljen koko arvonannolla hän ihaili tohtori Drew'n saarnaa. Siinä ilmenivät ne älylliset ansiot, jotka erottivat Chatham-Road-seurakunnan Smith Streetin halvoista kappeleista. »Tänä koko vuoden runsaana elonaikana», puhui tohtori Drew, »jolloin, vaikka ilma on pilvinen ja polku raskas rasittuneelle vaeltajalle, leijaileva ja vapautunut henki kuitenkin lentää takaisin yli kaikkien menneiden kahdentoista kuukauden pyrintöjen ja toiveiden, oi, silloin tuntuu minusta, kuin kuuluisi sieltä, kaikkien näennäisesti rauenneiden toiveiden takaa, tervehdysten kuoro niiltä, jotka ovat autuaina menneet pois; ja siellä, näköpiirien sumuisella äärellä, näemme tuskantäyteisten pilvien takana valtavan joukon kallioita — sointujen kallioita, riemun kallioita, voiman kallioita!» »Minä pidän tosiaan saarnasta, joka sisältää kulttuuria ja ajatusta», mietiskeli Babbitt. Jumalanpalveluksen lopussa hän ihastui ikihyväksi, kun kirkkoherra, joka oli ovella innokkaasti kättelemässä, visersi: »Ah, veli Babbitt, voitteko odottaa silmänvilahduksen? Minä tahtoisin pyytää teidän neuvoanne.» »Kyllä, tohtori. Varmasti.» »Menkää toimistooni. Luultavasti pidätte siellä olevista sikareista.» Babbitt piti sikareista. Hän piti myöskin toimistosta, joka erosi muista konttoreista vain siinä, että tuttu seinäplakaatti oli saanut hengellisen muunnoksen: »Tänään on Herran kiire päivä». Chum Frink tuli sisään, ja senjälkeen William Eathorne. Mr. Eathorne oli Zenithin First-State-pankin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen johtaja. Hän käytti vielä lyhyttä, hienoa poskipartaa, joka oli ollut pankkimiesten univormuna 1870. Jos Babbitt oli kateellinen McKelveyn elegantille piirille, oli hän William Washington Eathornen edessä täynnä syvää kunnioitusta. Eathornella ei ollut mitään tekemistä tuon elegantin piirin kanssa. Hän oli sen yläpuolella. Hän polveutui yhdestä niistä viidestä miehestä, jotka vuonna 1792 perustivat Zenithin, — oli hänen pojanpoikansa poika ja samalla kolmas polvi pankkimiehiä. Hän saattoi tutkia maksukykyä, hankkia laivoja, edistää tai vahingoittaa miehen liiketoimintaa. Hänen läsnäollessaan Babbitt hengitti nopeasti ja tunsi itsensä nuoreksi. Kirkkoherra, tohtori Drew, riensi huoneeseen, ja sanat pulppusivat hänen huuliltaan: »Minä olen pyytänyt teitä viipymään, herrat, esittääkseni teille erään ehdotuksen. Pyhäkoulu kaipaa kohentamista. Se on suuruudeltaan Zenithin neljäs, mutta ei ole mitään syytä, miksi se olisi ainoastakaan muusta jäljessä. Meidän pitäisi olla ensimmäisiä. Minä pyydän saada esittää, että te, jos suostutte, muodostatte komitean, joka auttaa pyhäkoulua neuvoilla ja levittää tietoa siitä yleisön keskuuteen, katsastatte sitä hiukan ja teette mitä ehdotuksia haluatte parannuksiksi, ja sitten, kenties, pidätte huolta, että sanomalehdistö kiinnittää meihin hiukkasen huomiota — tarjoaa yleisölle vähän todella hyödyllisiä ja kohottavia uutisia kaikkien murhien ja avioerojen asemesta.» »Erinomaista», sanoi pankinjohtaja. Babbitt ja Frink yhtyivät häneen ihastuneina. 3. Jos Babbittilta olisi kysytty, mitä uskontoa hän on, olisi hän vastannut kaikuvalla Propagandakerhoretoriikalla: »Minun uskontoni on palvella lähimmäisiäni, kunnioittaa veljeäni niinkuin itseäni ja edistää rovollani elämän tekemistä onnellisemmaksi kaikille ja itsekullekin.» Jos häneltä olisi vaadittu yksityiskohtaisempia tietoja, olisi hän julistanut: »Minä kuulun presbyteriaaniseen kirkkoon ja luonnollisesti uskon sen opinkappaleihin.» Ja jos olisi raakamaisesti menty vielä pitemmälle, olisi hän vastustanut: »Mitäs tässä maksaa kiistellä ja keskustella uskonnosta, se vain herättää epämieluisia tunteita.» Todellisuudessa oli hänen teologiansa sisällys se, että oli olemassa korkein olento, joka oli koettanut tehdä meistä täydellisiä, mutta arvattavasti oli epäonnistunut; että jos oli hyvä ihminen, joutuisi paikkaan, jonka nimi oli taivas (Babbitt kuvitteli sitä tietämättään jokseenkin senlaatuiseksi kuin erinomainen hotelli ja siinä yksityinen puutarha), mutta jos oli huono ihminen, t. s. jos murhasi tai varasti tai käytti kokaiinia tai piti rakastajattaria tai möi olemattomia kiinteistöjä, niin sai rangaistuksen. Babbitt oli kuitenkin epävarma, mitä tuli »tuohon helvettijuttuun». Hän selitti Tedille: »Tietysti minä olen varsin vapaamielinen enkä usko ihan juuri tuli- ja rikki-helvettiin. Mutta onhan itsestään selvä, etteivät ihmiset voi saada rauhassa tehdä mitä rikoksia tahansa joutumatta niistä kiinni; ymmärräthän, mitä tarkoitan?» Tätä teologiaa hän mietiskeli harvoin. Hänen käytännöllisen uskontonsa ydin oli, että on kunnioitusta herättävää ja afääreille edullista, jos ihmiset näkevät hänen käyvän jumalanpalveluksissa, että kirkko estää huonoimpia aineksia olemasta vielä huonompia ja että kirkkoherran saarnoilla, niin ikäviltä kuin ne saattoivatkin tuntua, juuri silloin, kun niitä kuuli, kuitenkin oli maagillinen voima, joka »teki hyvää — piti ihmistä kosketuksissa korkeampain asiain kanssa». Hänen ensimmäiset tutkimuksensa Pyhäkoulun neuvonantokomitean jäsenenä eivät häntä innostuttaneet. Hän piti työläisten raamattuluokasta, johon kuului aikuisia miehiä ja naisia ja jossa vanha koululääkäri, tohtori T. Atkins Jordan, puhui räiskyvään tyyliin, joka oli verrattava hienostuneempien humorististen juhlapuhujain esitykseen, mutta juniorluokille mentyään hän hämmästyi. Hän kuuli Sheldon Smeethin, N.M.K.Y:n pedagogisen osaston esimiehen ja kirkkoköörin johtajan, kalpean, mutta väsymättömän, kiharatukkaisen ja hymysuisen miehen, opettavan eräässä luokassa, missä oli kuusitoistavuotiaita poikia. Smeeth kehoitti heitä rakastavaisesti: »Kuulkaa, pojat, minä aion pitää luottamuksellisen keskusteluillan kotonani torstaina. Me istumme vain omassa keskuudessamme ja ilmaisemme avomielisesti salaiset huolemme. Te voitte kertoa kaiken vanhalle Sheldylle, niinkuin kaikki N.M.K.Y:n pojat tekevät. Minä aion avoimesti selittää teille, mihin pahoihin tapoihin poikapahanen voi joutua, ellei suuri veli häntä ohjaa, ja esittää sukupuolielämän vaarat ja ilot.» Vanha Sheldy hymyili kosteaa hymyä, pojat näyttivät häpeilevän, ja Babbitt ei tiennyt, minne olisi luonut hämilliset silmänsä. Vähemmän pahennusta herättäviä, mutta toisaalta paljoa ikävämpiä olivat pikkuluokat, missä vakavat neidit opettivat filosofiaa ja itämaista etnologiaa. Useimmat niistä olivat pyhäkoulusalissa, joka kiilsi vernissalta, mutta ne, joille ei ollut tilaa, sijoitettiin kellarikerrokseen, joka oli koristettu paksuilla johtoputkilla ja sai valoa pienistä, korkealla kosteuttatihkuvassa seinässä olevista ikkunoista. Mutta Babbitt näki siinä Catawban Ensimmäisen Seurakunnankirkon. Hän oli jälleen poikavuosiensa pyhäkoulussa. Hän hengitti jälleen sitä erikoista ummehtunutta ilmaa, jota tapaa vain kirkkosaleissa; hänen mieleensä muistui laatikko, jossa oli likaiset pyhäkoulukirjat: _Hetty, Pieni Sankaritar_ ja _Josephus, Poika Palestiinasta;_ hän sormeili vielä kerran koreita tekstattuja kortteja, joita kukaan pojista ei olisi tahtonut pitää, mutta kukaan ei halunnut heittää poiskaan, koska ne olivat ikäänkuin pyhiä; häntä kiusasi hokeva lukeminen, jonka hän muisti pyhäpäiviltä viisineljättä vuotta sitten, kun hän Zenithin suuressa kirkossa kuuli: »Edgar, lue nyt seuraava värssy! Mitä se merkitsee, kun seisoo, että kameelin on helpompi mennä neulansilmän läpi? Mitä se opettaa meille? Clarence, älä vääntele itseäsi noin! Jos olisit lukenut läksysi, et olisi noin rauhaton. No, Earl, minkä opetuksen Jeesus tahtoo antaa opetuslapsillensa? Erikoisesti toivon, pojat, teidän muistavan nämä sanat: 'Jumalalle ei ole mitään mahdotonta?' Ajatelkaa aina sitä — Clarence, sinun _täytyy_ totella — sanokaa vain 'Jumalalle ei ole mikään mahdotonta', milloin ikinä tunnette itsenne toivottomiksi, ja, Alec, ole hyvä ja lue seuraava värssy! Jos kuuntelisit, et erehtyisi paikasta.» Surr — surr — surr — jättiläismehiläisiä surisi unisessa nurkassa. Babbitt heräsi valveilla-uinailustaan, kiitti opettajatarta, että oli »saanut kuulla hänen erinomaista opetustaan», ja siirtyi seuraavalle luokalle. Kahden viikon kuluttua ei hänellä ollut minkäänlaista ehdotusta tehtävänä tohtori Drew'lle. Silloin hän keksi kokonaisen maailman pyhäkoululehtiä, suunnattoman, toimintaa uhkuvan alan viikko- ja kuukausjulkaisuineen, jotka olivat yhtä ammattimaisia, käytännöllisiä ja eteenpäinkatsovia kuin kiinteistöpalstat ja kenkämakasiinivihkot. Hän osti puoli tusinaa eräästä uskonnollisesta kirjakaupasta, ja istui sivu puoliyön niitä lukemassa, täynnä ihailua. Hän löysi monta erinomaista viittausta »Vetoamisesta, joka koskee hellään kohtaan», »Uusien jäsenten pyydystys» ja »Kuinka saa asiakkaan kirjoittamaan kontrahdin pyhäkoulun kanssa». Hän piti erikoisesti sanasta »asiakkaan» ja oli liikutettu lukiessaan: »Yhteiskunnan henkiset elämänlähteet ovat syvällä sen pyhäkouluissa — sen uskonnollista opetusta ja innostusta tarkoittavissa. Nyt tapahtuva laiminlyönti merkitsee henkisen joustavuuden ja siveellisen voiman menetystä tulevina vuosina... Tosiasiat sellaiset kuin nämä ja sitten suora vetoaminen, vaikuttavat ihmisiin, joita ei milloinkaan leikkisyydellä tai ystävällisyydellä voi saada suorittamaan tehtäväänsä.» Babbitt myönsi: »Se on tosi. Minä olin poissa vanhasta pyhäkoulustani Catawbassa niin usein kuin suinkin saatoin, mutta sittenkään en kukaties seisoisi, missä nyt seison, ellen olisi saanut sitä koulutusta — siveellisen voiman koulutusta. Ja sitten Raamattu ja kaikki mitä siihen tulee. Suurenmoista kirjallisuutta. Minun pitää lukea siitä uudelleen joitakin kohtia nyt jonakin päivänä.» Kuinka tieteellisesti pyhäkoulun saattoi järjestää, sai hän tietää eräästä artikkelista, joka oli lehdessä _Westminsterin Raamattuluokka Aikuisia varten_: »Toinen varapuheenjohtaja vastaa luokan toverihengestä. Hän valitsee ryhmän avukseen. Nämä tuovat tulokkaat. Jokainen tulokas otetaan vastaan ystävällisesti. Ei kukaan saa mennä pois muukalaisena. Eräs ryhmän jäsenistä seisoo kynnyksellä ja kutsuu ohikulkijoita tulemaan sisään.» Mutta ehkä kaikkein eniten miellytti Babbittia William H. Ridgwayn lausunto _Pyhäkoululehdessä_: »Jos Teillä on pyhäkoululuokka, jossa ei ole vauhtia ja pontta, toisin sanoen harrastusta, joka on tarkkaamaton, joka käyttäytyy niinkuin kevätkuumeinen ihminen, niin antakaa vanhan tohtori Ridgwayn kirjoittaa Teille määräys. Rec. Kutsukaa koko rykelmä illallisille.» Pyhäkoululehdet olivat yhtä monipuolisia kuin käytännöllisiä. Ne eivät laiminlyöneet ainoatakaan taidealaa. Musiikista ilmoitti _Pyhäkoululehti,_ että C. Harold Lowden, »jonka pyhät sävellykset ovat tuhansille tutut», oli kirjoittanut uuden mestariteoksen, nimeltä »Kaipuu Sinun luoksesi!» Runo, Harry D. Kerrin kirjoittama, on somimpia, mitä voi kuvitella, ja musiikki on sanomattoman kaunis. Arvostelijat vakuuttavat yksimielisesti, että se tulee valtaamaan koko maan väkisin. Siitä voisi tehdä viehättävän hengellisen laulun, jos nykyisten sanojen sijalle panisi psalmin sanat: 'Mä kuulin äänen Jeesuksen'! Myöskin käytännöllinen työ oli asianmukaisesti edustettuna. Babbitt kiinnitti huomiota kekseliääseen tapaan havainnollistuttaa Kristuksen ylösnousemusta. Malli oppilaiden valmistettavaksi. Työntöovella varustettu hauta. — Ota nelikulmainen kannellinen rasia ja käännä se ylösalaisin. Vedä kantta hiukan esiin, jotta pohjalle muodostuu uurre. Leikkaa rasiaan nelikulmainen ovi ja leikkaa myöskin pahvista ympyrä, joka peittää oven runsaasti. Peitä pyöreä ovi ja hauta paksulla kerroksella hiekka-, jauho- ja vesiseosta ja anna sen kuivua. Se oli se raskas, pyöreä kivi oven edessä, jonka vaimot havaitsivat pääsiäisaamuna poisvieritetyksi. Tämä on se kertomus, joka meidän on 'mentävä kertomaan kaikkeen maailmaan'! Ilmoittamistaidossa olivat Pyhäkoululehdet tositaitureita. Babbittia kiinnosti eräs valmiste, joka »korvaa ruumiinliikunnon istuvaa työtä tekeville miehille uusimalla kuluneen hermokudoksen ja antamalla ravintoa aivoille ja ruoansulatuselimistölle». Hän tunsi mielenylennystä saadessaan tietää, että raamattujen myynti pohjimmaltaan oli kiihkeää kilpailutoimintaa, ja asiantuntijana terveydenhoidon alalla miellytti häntä Hygieenisen Ehtoolliskalustoyhtiön ilmoitus »kaikinpuolin parannetusta ja hygieenisestä kalustosta, johon kuuluu hienostikiilloitettu, kaunis mahonkitarjotin. Tämä tarjotin vaimentaa kalinan, on keveämpi ja helpompi käsitellä kuin muut ja enemmän kirkon sisustuksen mukainen kuin mistä muusta aineesta tehty tarjotin tahansa.» 4. Hän laski pyhäkoululehtikasan käsistään. Hän mietti: »Kas tämä on semmoista, joka sopii miehelle. Mainiota!» »Minua tosiaan hävettää, etten ole sitä enemmän harrastanut. Mies, jolla on vaikutusvaltaa yhteiskunnassa — on häpeä, ellei hän osoita harrastusta oikeaan, miehekkääseen, elinvoimaiseen uskontoon. Joka niin sanoakseni on jonkinlaista Sovellettua kristinuskoa. »Mutta kaikella kunnioituksella.» »Muutamat ehkä väittävät, että nämä pyhäkouluintoilijat ovat halpamaisia ja epähengellisiä ja niin poispäin. Tietenkin! Ainahan niitä on koiria tämmöisiä asioita repelemässä! Moittiminen ja nenän nyrpistäminen ja repiminen — niin paljoa helpompaa kuin rakentaminen. Mutta mitä minuun tulee, niin minun täytyy todellakin antaa näille lehdille kunnioitukseni. Ne ovat saaneet vanhan George F. Babbittin puolelleen, ja se on vastaus moittijoille!» Kuta miehevämpi ja käytännöllisempi mies on, sitä enemmän pitää hänen elää aloiterikasta, kristillistä elämää! Hyvästi, kaikki hutiloiminen ja juhliminen ja Rona! »Missä pirussa sinä olet ollut? Onpas tämä tosiaan siivo aika yöstä tulla kotiin!» SEITSEMÄSTOISTA LUKU. 1. Floral Heightsissä on vain kolme, neljä vanhaa taloa, ja vanhana talona Floral Heightsissä pidetään sellaista, joka on rakennettu ennen vuotta 1880. Suurin näistä on William Washington Eathornen, First-State-pankin johtajan, palatsi. Eathornen talo edustaa Zenithin »hienoja osia», jommoisia ne olivat vuodesta 1860 vuoteen 1900 saakka. Se on punaisista tiilistä rakennettu kolossi, koristeina harmaata hiekkakiveä ja kattona punaisia, keltaisia ja vihreitä tiilikuvioita. Siinä on kaksi kapeaa tornia, toinen kuparikattoinen, toisen huippu valurautaisella sananjalkakehyksellä koristettu. Portti muistuttaa avointa hautaa; sitä kannattavat paksut graniittipilarit, joiden yläpuolella riippuu jäätyneitä tiiliryöppyjä. Talon toisella puolella on suuri, avaimenreiänmuotoinen, maalattu ikkuna. Mutta talo kokonaisuudessaan ei tee lainkaan humoristista vaikutusta. Se on yhtä raskaan-arvokas kuin ne Viktorian aikaiset pankkimiehet, jotka hallitsivat uutisasukkaiden ja reippaiden »yrittäjäin» välistä miespolvea ja loivat synkän harvainvallan hankkimalla haltuunsa pankkien, myllyjen, maan, rautateiden ja kaivosten tarkastusvallan. Niistä kymmenkunnasta vastakkaisesta Zenithistä, jotka yhteensä muodostavat täydellisen ja todellisen Zenithin, ei mikään ole niin mahtava ja elinvoimainen ja kuitenkin niin vieras asukkaille kuin William Eathornen pieni, kuiva, säädyllinen, kovasydäminen Zenith, ja tämän mitättömänpienen hierarkian hyväksi ahertavat muut zenithiläiset tietämättään ja kuolevat nimettömässä mitättömyydessä. Useimmat vihaisten viktoriaanisten tetrarkkien palatseista ovat nyt poissa tai alentuneet vuokra-asunnoiksi, mutta Eathornen talo on jäljellä, arvokkaan ja ylvään pidättyväisenä. Sen marmoriportaita puhdistetaan joka päivä, messinkikyltti kiilloitetaan kunnioittavasti, ja pitsiuutimet ovat yhtä muhkeat ja muita etevämmät kuin William Washington Eathorne itse. Jonkinlaisella vavistuksella menivät Babbitt ja Chum Frink Eathornen luo Pyhäkoulun Neuvonantokomitean kokoukseen; painostavassa hiljaisuudessa he seurasivat myssypäistä, esiliinalla varustettua palvelijatarta monien seurusteluhuoneiden läpi kirjastoon. Se oli yhtä ilmeisesti arvokkaan, vanhan pankkimiehen kirjasto kuin Eathornen poskiparta oli arvokkaan, vanhan pankkimiehen poskiparta. Kirjat olivat suurimmaksi osaksi standardteoksia, loistavissa vasikannahkaniteissä, joissa oli säädynmukainen, perinnäinen himmeänsinisen ja himmeän kullan värisävy. Tamminen kirjoituspöytä oli vanha ja tumma ja kaikin puolin täydellinen; tuolit olivat hyväntahtoisen alentuvaisia. Eathornen kysymykset mrs. Babbittin, miss Babbittin ja muiden lasten voinnista olivat ystävällisen isällisiä, mutta Babbitt ei keksinyt mitään sopivaa vastakysymystä. Eihän voinut ajatellakaan käyttää muotoa »no, vanha jassi, mitenkäs maailma sinua pitelee?», joka sopi Verg Gunchille ja Frinkille ja Howard Littlefieldille — miehille, jotka tähän saakka olivat tuntuneet edustavan menestystä ja hienoa käytöstä. Babbitt ja Frink istuivat kohteliaasti tuoleillaan ja kohteliaasti lausui Eathorne avaten huuliaan juuri sen verran, että sanat mahtuivat välistä: »Hyvät herrat, ennenkuin alamme neuvottelumme — teidän ehkä tuli vilu matkalla — ystävällistä, säästää vanhalta mieheltä ulosmenon vaivat — otamme ehkä pienen whiskytodin?» Kunnon veljen tavoin oli Babbitt niin hyvin harjaantunut kaikkeen keskustelutaitoon, että hän melkein häpäisi itsensä sanomalla: »Jos ei riitaa haastamatta pääse ja tietenkin sillä edellytyksellä, ettei nuuskijapoliisi ole piilossa paperikorissa — — — » Jatko tukehtui hänen kurkkuunsa. Hän kumarsi hämillään suostumustaan. Samoin teki Chum Frink. Eathorne soitti palvelijatarta. Uudenaikainen ja ylimielinen Babbitt ei ollut koskaan nähnyt kenenkään ihmisen soittavan palvelijaa yksityistalossa muulloin kuin ateriain aikana. Itse hän oli hotelleissa soittanut palvelijoita, mutta kotona ei loukattu Matildan tunteita, vaan mentiin halliin ja huudettiin häntä. Ei hän myöskään kieltolain voimaan astuttua ollut nähnyt kenenkään välinpitämättömästi käsittelevän väkijuomia. Oli outoa vain istua ja maistella totiansa huudahtamatta: »Aaaaaaah! Tämä se tuntuu sydämessä ja munaskuissa!» Ja koko ajan hän ajatteli ihailevana kuin suuren miehen pariin päässyt nuorukainen: »Tuo äijänkäppyrä, siunatkoon, voi tehdä minusta rikkaan miehen tai nuuskaa! Jos hän käskisi pankkinsa sanomaan irti minun lainani — — —! Saakeli! Tuo tuumankorkuinen nappula! Ja on sen näköinen kuin ei hänessä olisi muka ponnen pujua! Kumma paikka — — Mahdammekohan me propagandistit pitää liikaa melua tarmosta?» Hän kääntyi kauhistuen pois tästä ajatuksesta ja kuunteli hartaasti Eathornen ajatuksia pyhäkoulun edistämisestä. Ne olivat hyvin selvät ja hyvin huonot. Epäröiden esitti Babbitt oman ehdotuksensa: »Minä arvelen, että jos tarkoin tutkitaan koulutarpeita, katsotaan asiaa rahakysymyksenä, niin on perus- ja päätarve tietenkin sen laajeneminen. Minä oletan, että kaikki olemme yksimielisiä siitä, että emme tyydy, ennenkuin olemme aikaansaaneet suurimman pyhäkoulun koko valtiossa, niin ettei Chatham-Roald-kirkon missään suhteessa tarvitse olla mitään toista huonompi. Silloin on ensimmäinen asia katsoa, miten saadaan vauhtia asiakkaiden hankkimistyöhön: ne ovat jo käyttäneet kilpailukeinoa ja antaneet palkintoja niille lapsille, jotka ovat hankkineet eniten jäseniä. Mutta siinä ne tekivät virheen: palkintoina oli kaikkinaista roskaromua, kuten runokirjoja ja Uusia testamentteja semmoisen asemesta, jonka vuoksi oikea, ilmielävä ipana tosiaan viitsisi puuhata, kuten käteinen raha tai moottoripyörän vauhtimittari. Kyllähän minä luonnollisesti arvelen, että on hienoa selvitellä luentoja korein kirjamerkein ja piirustamalla mustalle taululle ja sensemmoisella, mutta kun on kysymys oikeasta hommasta, asiakkaiden — tai jäsenten, tarkoitan, kokoonhälyyttämisestä, niin täytyy katsoa, että se maksaa vaivan. — Minä tahtoisin esittää kahta toimenpidettä: Ensinnäkin olisi pyhäkoulu jaettava neljään armeijaan ikäluokkien mukaan. Kukin saa sotilasarvon omassa armeijassaan aina hankkimansa jäsenmäärän mukaan, ja kelvottomat, jotka vain ovat loisina eivätkä puuhaa mitään, saavat jäädä miehistöksi. Kirkkoherralla ja superintendentillä on kenraalin arvo. Ja kaikkien on tehtävä kunniaa ja kaikkea muuta semmoista, ihan niinkuin oikeassa armeijassa, jotta he tuntevat arvon hankkimisesta olevan jotakin etua. — Ja toiseksi: koulullahan on tosin reklaamikomiteansa, mutta, Herra Jumala, eihän kukaan koskaan aherra oikein toden perästä vain rakkaudesta työhönsä. Täytyy olla käytännöllinen ja seurata aikaansa ja ottaa oikea, palkattu lehtiagentti Pyhäkoululle — joku sanomalehtimies, joka voi uhrata siihen osan aikaansa.» »Tosiaan. Se osuu naulan päähän!» sanoi Chum Frink. »Ajatelkaa vain, kuinka hauskoja, meheviä paloja hän voi saada lehtiin!» hykerteli Babbitt. »Ei ainoastaan suuria, silmiinpistäviä, varsinaisia tosiasioita, kuinka nopeasti pyhäkoulu — ja kolehdit — kasvaa, vaan kaikennäköisiä humoristisia juttuja: kuinka joku pöhköpää epäonnistui yrittäessään hankkia jäseniä tai kuinka hauskaa Pyhän Kolminaisuuden luokan tytöillä oli nakkimakkaramatkallaan. Ja sen ohella voisi lehtiagentti, jos hänellä on aikaa, tehdä vähän propagandaa itse luentojen hyväksi — vähän reklaamia vaikkapa suorastaan kaupungin kaikkien pyhäkoulujen hyväksi. Eihän hyödytä mitään olla halpamielinen toisia kohtaan, kun vain voimme pysytellä niiden edellä jäsenlukuun nähden. Hän voisi esimerkiksi saada sanomalehdet — — — Minullahan ei tosin ole sitä kirjallista harjaantumista kuin tällä Frinkillä, ja minä vain arvaan, kuinka kappaleet pitäisi kirjoittaa, mutta otetaan esimerkki, ajatellaan, että viikon läksy koskee Jaakobia, no, silloinhan voisi lehtiagentti kirjoittaa jotakin, jossa olisi hienoa moraalia, mutta kumminkin naseva nimike, joka saisi ihmiset sitä lukemaan — — — esimerkiksi tähän malliin: '_Jack puijaa ukon, karkaa tyttö ja shekkikirja mukanaan_.' Ymmärrättehän? Se herättäisi mielenkiintoa. Tehän olette kaiketi tosin vanhoillinen, mr. Eathorne, ja katsotte ehkä näiden toimenpiteiden vaikuttavan arvottomilta, mutta suoraan sanoen, niin ne minun luullakseni sittenkin tekevät säväyksen.» Eathorne pani kätensä ristiin pienehkön, pyöreähkön, hyvinvointisen kestikumpunsa päälle ja kehräsi kuin vanha kissa: »Saanko ensinnäkin lausua suuren tyytyväisyyteni Teidän esitykseenne asemasta, mr. Babbitt. Kuten arvelitte, on minun asemassani välttämätöntä olla vanhoillinen ja ehkä pyrkiä säilyttämään jonkin verran arvokkaisuutta. Kuitenkin luulen, että tulette havaitsemaan minut jossakin määrin eteenpäinpyrkiväksi. Pankissamme esimerkiksi toivon saattavani sanoa meidän noudattavan yhtä uudenaikaisia reklaami- ja ilmoitusmenetelmiä kuin kuka muu tahansa kaupungissamme. Luullakseni tulette huomaamaan meidän vanhojen olevan täysin tietoisia ajan henkisistä arvonmuutoksista. Uskokaa pois, ihan varmaan. Niinpä onkin minulla siis ilo voida sanoa, että, vaikka kenties mieskohtaisesti enemmän suosin menneen aikakauden ankarampaa presbyterianismia — — —» Babbitt ymmärsi vähitellen, että Eathorne suostui. Chum ehdotti lehtiagentiksi erästä Kenneth Escottia, _Asianajajalehden_ reportteria. He erosivat korkealla ystävyyden ja kristillisen avuliaisuuden tasolla. Babbitt ei ajanut kotiinsa, vaan keskikaupungille päin. Hän tahtoi olla yksinään nauttiakseen siitä ihmeellisestä seikasta, että oli näin tuttavallisissa suhteissa William Washington Eathornen kanssa. 2. Lumenkalpea ilta, kaikuva kivitys ja teräviä valoja. Suuria kultaisia valoja katuvierten lumivallien välissä kiitävistä raitiovaunuista. Pienten asuntojen vaatimattomia valoja. Harhaileva terävä heijastus kauempana olevasta valimosta, joka himmensi särmäkkäät tähdet. Tuiketta pienistä kahviloista, missä ystävykset istuskelivat leppoisasti jutellen päivän aherruksen jälkeen. Erään poliisiaseman vihreä lamppu ja sen vielä vihreämpi heijastus lumella; vankivaunudraama — gongongi, joka löi kuin kauhistunut sydän, vaununlyhtyjen heijastus kristallinkimmelteiselle kadulle, ajajana chauffeurin sijasta poliisikonstaapeli, jäykkä ja jylhä univormussaan, toinen poliisimies seisomassa taka-astuimella ja vilahdus vangista. Murhamieskö, vai varas vaiko vääränrahantekijä, ovelasti kiinnisaatu? Suunnaton jäyhätorninen harmaakivikirkko; heikkoa valoa sakaristosta ja kuoroharjoitusten hilpeää surinaa. Erään kuvasyövyttäjän kattoateljeen elohopeahöyryjen väräjävää vihreää valoa. Sitten kaupungin keskusosien vilisevät valot; autoasemia rubiininpunaisine numerolamppuineen; biografiteatterien valkoisia, kaartuvia sisäänkäytäviä, jotka muistuttavat jääluoliin johtavia aukkoja; sähkökylttejä — tulisia käärmeitä ja tanssivia pikku-ukkoja; punakaihtimisia lamppuja ja rämisevää jazzmusiikkia halvassa tanssipaikassa kerrosta ylempänä; kiinalaisista ravintoloista tuikkivia valoja, kirsikkakukkien ja pagodien kuvilla koristettuja lyhtyjä killumassa kultakiiltoisten valurauta-aitojen edessä. Pienten likaisten ruokapaikkojen pieniä likaisia lamppuja. Hienot liikekorttelit ja niiden kristallikruunujen runsas ja tyyni valaistus, turkiksia ja miellyttäviä kiiltopuisia pintoja samettikoristeisissä, ylvään hienoissa ikkunoissa. Korkealla kadun yläpuolella näkyi äkkiä pimeässä riippuva neliö, konttorin ikkuna, jonka ääressä työskenneltiin näin myöhään jostakin tuntemattomasta, mielikuvitusta kiihoittavasta syystä. Vararikkoinen mieskö, vaiko kunnianhimoinen poika tai äkkiä rikastunut öljyherra? Ilma oli kirpeä, lunta oli paksulta auraamattomilla puistokäytävillä, ja ulkopuolella kaupunkia Babbitt tiesi kukkuloilla olevan lumikinoksia talvisten tammien alla ja kiemurtavan joen jääpeitteessä. Hän rakasti kaupunkiansa ihmettelevin intohimoisin tuntein. Liikehuolien ja laajasanaisen kaunopuheisuuden painostava taakka kirposi hänestä, hän tunsi itsensä nuoreksi ja voimakkaaksi. Hän oli kunnianhimoinen. Ei ollut kylliksi olla Vergil Gunch tai Orville Jones. Ei. »Ne ovat kelpo poikia, aivan erinomaisia, mutta heillä ei ole hienoutta.» Ei. Hänestä on tuleva Eathorne, tahdikkaan tarkka, kylmän mahtava. »Niin pitää olla. Ruoska sametinpehmeissä sormissa. Ei laskea ketään pöyhistelemään edessään. Minä olen ollut huolimaton puheessani. Murretta. Katukieltä. Minä alan karttaa sitä. Minä olin etevä retoriikassa yliopistossa. Semmoiset aineet — — No, ei ole pahitteeksi. Olen saanut kyltikseni kaikesta tästä leikkisyydestä ja toverillisuudesta. Minä — — Miksen minä voisi perustaa omaa pankkia kerran? Ja Ted tulla seuraajakseni!» Hän ajoi onnellisena kotiin ja kohteli mrs. Babbittia kuin olisi ollut William Washington Eathorne, mutta mrs. Babbitt ei sitä huomannut. 3. Nuori Kenneth Escott, _Asianajajalehden_ reportteri, palkattiin Chatham Roadin Presbyteriaanisen Pyhäkoulun lehtiagentiksi. Hän uhrasi toimeen kuusi tuntia viikossa. Ainakin sai hän maksun kuudesta tunnista viikossa. Hänellä oli ystäviä eri lehdissä eikä ollut julkisesti tunnettua, että hän oli lehtiagentti. Hän sai aikaan porisevan puron pieniä kirjoituksia, joiden peitettynä pontena oli lähimmäisenrakkaus ja Raamattu, hilpeät, mutta kasvattavat luokka-illalliset ja rukouselämän arvo taloudelliselle menestykselle. Pyhäkoulu omaksui Babbittin sotilasarvojärjestelmän. Tämän henkisen virkistyksen kohentamana koulu tosiaan elpyi. Siitä ei tosin tullut Zenithin suurinta — Metodistien Keskuskirkko säilytti ensimmäisen paikkansa käyttämällä menetelmiä, joita tohtori Drew sanoi »epärehellisiksi, epäamerikkalaisiksi, epähienoiksi ja epäkristillisiksi» — mutta se kohosi neljänneltä sijalta toiselle, ja taivaassa oli iso ilo tai ainakin siinä osassa taivasta, joka käsitti tohtori Drew'n seurakunnan, ja Babbitt sai paljon kunniaa ja kiitosta. Hän oli saanut everstin arvon koulun pääesikunnassa. Hän tunsi naiivia mielihyvää, kun pienet, vieraat pojat tekivät hänelle kunniaa kadulla, hänen korvansa punastuivat everstin arvonimen hivelevästä soinnusta, ja jollei hän mennytkään pyhäkouluun yksinomaan tämän nautinnon vuoksi, ajatteli hän sitä kuitenkin koko matkan sinne mennessään. Hän kohteli erikoisen ystävällisesti lehtiagenttia, Kenneth Escottia, kutsui hänet lunchille Atleettikerhoon ja toi kotiinsa päivälliselle. Samoinkuin monet muut uhkavarmat nuoret miehet, jotka harhailevat kaupungeissa itsetyytyväisen näköisinä ja ilmaisevat ihmishalveksumistaan ylimielisellä katukielellä, oli Escott pohjaltaan ujo ja yksinäinen. Hänen ovelia, nälkiintyneitä kasvojaan kirkasti leveä hymy päivällispöydässä, ja hän huudahti: »Tuhat tulimmaista, mrs. Babbitt, jospa tietäisitte, miten hyvältä tuntuu taas syödä kotiruokaa!» Escott ja Verona pitivät toisistaan. Koko illan he puhuivat aatteista. He huomasivat olevansa radikaaleja. He olivat tosin hyvin järkeviä tässä kysymyksessä. He olivat yksimielisiä siitä, että kaikki kommunistit olivat lurjuksia, että tuo _vapaa runo_ oli roskaa, ja että samalla kuin yleinen aseistariisuminen oli välttämätön, täytyisi Suurbritannian ja Yhdysvaltain tietysti, sorrettujen pikkukansojen vuoksi, pitää yhtä suurta laivastoa kuin muun maailman yhteenlaskettuna. Mutta he olivat niin kumouksellisia, että ennustivat (Babbittin mielipahaksi) kerran syntyvän kolmannen puolueen, joka tuottaisi huolta sekä republikaaneille että demokraateille. Escott pudisti lähtiessään Babbittin kättä kolmeen kertaan. Babbitt mainitsi suuresta rakkaudestaan Eathorneen. Viikon ajalla oli kolmessa sanomalehdessä selostuksia Babbittin arvokkaasta työstä uskonnon palveluksessa, ja kaikki mainitsivat tahdikkaasti William Washington Eathornen hänen avustajanaan. Ei mikään ollut tuottanut Babbittille näin suurta arvoa Atleettikerhossa ja Hirvien ja Propagandistien parissa. Hänen ystävänsä olivat aina kehuneet hänen kaunopuheisuuttaan, mutta heidän kiitoksessaan oli epäröintiä, sillä kaupungin reklaamiksikin pidetyissä puheissa oli jotakin pilventakaista ja epätervettä, ikäänkuin värssyrunoilua. Mutta nyt huusi Orville Jones Atleettikerhon ruokasalin halki: »Kas tuossa tulee Firste-State-pankin uusi johtaja!» Grover Butterbaugh, etevä putkijohtotarpeiden tukkukauppias nauroi: »Miten ihmeessä sinä viitsit seurustella tavallisten ihmisten kanssa, kun olet puristanut Eathornen kättä!» Ja Emil Wengert, jalokivikauppias, ryhtyi vihdoinkin vakavissaan keskustelemaan erään dorchesterilaisen talon ostosta. 4. Kun pyhäkoulukamppailu oli päättynyt, sanoi Babbitt Kenneth Escottille: »Mitä sanotte pienestä reklaamista tohtori Drew'n hyväksi mieskohtaisesti?» Escott nauroi. »Saatte uskoa, että tohtori osaa pitää huolta omasta reklaamistaan, mr. Babbitt! Ei mene sitä viikkoa, ettei hän soita lehteen sanoakseen, että jos lähetämme reportterin hänen toimistoonsa, niin hän antaa meille vähän esimakua siitä erinomaisesta saarnasta, jonka aikoo pitää lyhyiden hameiden synnillisyydestä tai Mooseksenkirjain kirjoittamisesta. Älkää hänen tähtensä olko huolissanne. Kaupungissa on vain yksi henkilö, joka osaa paremmin tehdä reklaamia itsestään, ja se on tuo Dora Gibson Tucker, joka johtaa Lastenkotia ja Amerikkalaisuuden Säilyttämisyhdistystä, ja ainoa syy, miksi tuo nainen on voittanut Drew'n, on, että hänellä sentään on _jotakin_ älyä.» »Ei, kuulkaa nyt, Kenneth, minun mielestäni ei teidän pitäisi puhua tohtorista tuolla tavoin. Saarnamiehellä täytyy olla harrastuksensa, vai kuinka? Muistattehan, että Raamatussakin puhutaan uurastuksesta Herran palveluksessa, tai jotakin semmoista?» »No niin, minä koetan saada lehteen jotakin, jos te sitä haluatte, mr. Babbitt, mutta minun täytyy odottaa, kunnes päätoimittaja on lähtenyt kaupungista, ja lyödä toimitussihteeri pyörryksiin.» Niin tapahtui, että _Advocate_-lehden sunnuntainumerossa oli tohtori Drew'n kuva, ilme vakavana, silmät valppaina, graniitinluja leuka ja piirteiden primitiivisyys erikseen korostettuna, ja sen alla seuraava, vuorokauden kuolemattomuuden antava kirjoitus: Tohtori John Jennison Drew, fil. maist., viehättävän Floral Heightsin kauniin, Chatham-Roadin luona olevan presbyteriaanisen kirkon Kirkkoherra, on miltei tenhotaikuri sielujen voittamisessa. Hänellä on käännyttämisrekordi paikkakunnalla. Hänen paimenkautenaan on keskimäärin lähes sata henkilöä vuodessa väsynyt syntiin, ilmoittanut päätöksensä elää uutta elämää ja löytänyt rauhan ja turvallisuuden sataman. Kaikki kuohuu elämää Chatham-Road-kirkossa. Kannatuslaitoksiaan järjestetty suurimman tehon aikaansaamiseksi. Tohtori Drew panee erikoista painoa hyvään seurakuntalauluun. Hilpeitä, reippaita virsiä lauletaan kaikissa kokouksissa, ja erikoiset musiikkijumalanpalvelukset vetävät puoleensa musiikinharrastajia ja ammattimiehiä kaupungin kaikista osista. Kansantajuisten luentojen kateederilla yhtä hyvin kuin saarnastuoleissa on tohtori Drew kiitetty sanamaalari, ja vuoden mittaan hän saa kirjaimellisesti tusinoittain kutsuja puhumaan eri tilaisuuksissa; sekä täällä että muualla. 5. Babbitt antoi tohtori Drew'n tietää, että hän oli tämän kunnianosoituksen alkuunpanija. Tohtori Drew nimitti häntä »Veljekseen» ja puristi hänen kättään moneen, moneen kertaan. Neuvonantokomitean kokouksissa oli Babbitt maininnut, että hän olisi onnellinen, jos Eathorne tulisi hänen luokseen päivällisille, mutta Eathorne oli mutissut: »Kiitoksia, kovin ystävällistä — poikani, mutta — minä en käy vieraisilla juuri milloinkaan.» Varmaankaan ei Eathorne kieltäytyisi oman kirkkoherransa kutsuista. Babbitt sanoi poikamaisesti Drew'lle: »Kuulkaa nyt, tohtori, kun me nyt olemme hoitaneet tämän asian, niin on minun mielestäni koulumestarin asia rummuttaa meidät kolme pienille päivällisille!» »Mainiota! Kyllä, luottakaa siihen! Erinomaista!» jyrisi tohtori Drew miehekkäällä äänellään. (Joku oli kerran sanonut hänelle, että hän muistutti puhuessaan presidentti Rooseveltia.) »Ja sitten, hm, tohtori, katsokaa kaikin mokomin, että mr. Eathorne tulee. Vaatikaa sitä ehdottomasti. Se on, hm — — — — Minä luulen, että hän istua kyyröttää kotonaan enemmän kuin on hänen terveydelleen otollista.» Eathorne tuli. Se oli ystävyyshenkinen tilaisuus. Babbitt puhui valituin sanoin pankkimiesten tukevasta ja kasvattavasta arvosta yhteiskunnalle. He olivat, sanoi hän, liikemieskarjan paimenia. Ensimmäistä kertaa teki Eathorne poikkeuksen pyhäkoulua koskevasta keskusteluaineesta ja kysyi Babbittilta, kuinka tämän liiketoiminta menestyi. Babbitt vastasi vaatimattomasti, melkein kuin poika isälleen. Muutamia kuukausia myöhemmin saadessaan tilaisuuden ottaa osaa Raitiotieyhtiön hankkeeseen liikenteen laajentamiseksi ei Babbitt mielellään olisi kääntynyt oman pankkinsa puoleen lainaa ottaakseen. Se oli hanke, joka oli soveliaampi suoritettavaksi verrattain huomaamatta, ja jos se olisi tullut tietoon, ei yleisö ehkä olisi ymmärtänyt. Hän meni ystävänsä mr. Eathornen luo; hän oli tervetullut ja sai lainan yksityisyrityksenä; ja molemmilla oli hyötyä mieluisasta uudesta liitostaan. Tämän jälkeen Babbitt kävi säännöllisesti kirkossa, paitsi keväisinä pyhäaamuina, jotka ihan ilmeisesti oli tarkoitettu automobiilimatkoja varten. Hän selitti Tedille: »Saat uskoa, poikani, varmempaa terveen vanhoillisuuden tukea ei ole kuin evankeelinen kirkko, eikä parempaa paikkaa löytää ystäviä, jotka tahtovat auttaa miestä hänelle kuuluvalle paikalle yhteiskunnassa, kuin hänen oma kotikirkkonsa.» KAHDEKSASTOISTA LUKU. 1. Vaikka Babbitt näki lapsensa kahdesti päivässä, vaikka hän tunsi ja oli perusteellisesti pohtinut jokaisen yksityiserän heidän menoissaan, ei hän kuitenkaan ollut useaan viikkoon sen tietoisempi lapsistaan kuin nuttunsa hihan napeista. Kenneth Escottin ihailu sai hänet kiinnittämään huomiotaan Veronaan. Verona oli tullut Gruensbergin Nahkayhtiön kirjanpitäjäksi; hän teki työnsä perusteellisesti niinkuin ainakin ihminen, joka kunnioittaa yksityiskohtia niitä koskaan oikein ymmärtämättä; mutta hän kuului niihin, jotka tekevät sen hermostuttavan vaikutuksen, kuin olisivat tekemäisillään jotakin tavatonta — jättämäisillään virkansa tai puolisonsa — koskaan sitä kuitenkaan tekemättä. Escottin empivä kosiskelu teki Babbittin niin toiveikkaaksi, että hän jo esiintyi leikkisänä isänä. Palatessaan Hirvien kerhosta hän vilkaisi varovasti seurusteluhuoneeseen ja hyrähti: »Onko Kennymme ollut täällä tänään?» Hän ei välittänyt mitään Veronan vastaväitteistä. »Pyh, Ken ja minä olemme vain hyviä ystävyksiä emmekä puhu muusta kuin aatteista. Minä en halua kuulla puhuttavan siitä tunteilumoskasta, joka vain tärvelisi kaikki.» Ted huolestutti Babbittia eniten. Saaden varoituksia latinassa ja englannissa, mutta mainioita arvosanoja harjoitusaineissa, pallopelissä ja tanssien järjestelyssä kulki Ted läpi seniorvuotensa East-Side-kimnaasissa. Kotona hän osoitti harrastusta vain kun häntä pyydettiin ottamaan selkoa jostakin salaviasta automobiilin sytytyslaitteessa. Hän selitteli käsitystään isälleen, joka ei ollut kuulevinaan, että hän ei halunnut siirtyä yliopistoon opiskelemaan lakitiedettä, ja Babbitt oli yhtä huolissaan tästä »hullutuksesta» kuin Tedin suhteesta naapurihuvilan Eunice Littlefieldiin. Siitä huolimatta, että oli Howard Littlefieldin, tämän teräksenkovan tosiasioita jauhavan myllyn, tämän pitkänenäisen kapitalismipapin tytär, Eunice oli kuin hyttynen päivänpaisteessa. Hän tuli hypellen huoneeseen, kiepsahti Babbittin polvelle, kun tämä istui lukemassa, rypisti hänen sanomalehtensä ja vain nauroi, kun Babbitt sopivin sanoin ilmaisi inhoavansa rypistynyttä sanomalehteä yhtä paljon kuin rikkirevittyä kauppakirjaa. Tyttö oli nyt seitsentoistavuotias. Hänen unelmanaan oli tulla filminäyttelijättäreksi. Hän ei ainoastaan, käynyt katsomassa jokaista »loistofilmiä», vaan luki myöskin filmilehtiä, näitä tarmontäytteisen ajanhengen omituisia ilmauksia, kuukausvihkoja ja viikkolehtiä, jotka esittivät kiehtovia kuvia nuorista naisista, jotka ennen olivat olleet manikuristeja, eivätpä edes taitavia manikuristeja, ja jotka, ellei ohjaaja olisi määrännyt jokaista heidän elettään, eivät ikinä olisi voineet esiintyä Metodistien Keskuskirkon Pääsiäskantaatissa; aikakauskirjoja, joissa ratsuhousujen ja kalifornialaisten bungalowien kuvain koristamissa »haastatteluissa» täydellä todella esitettiin kalpeankauniiden, epäilyttävän kauniiden nuorten miesten mielipiteitä kuvanveistotaiteesta ja ulkomaanpolitiikasta; missä selostettiin puhdassydämisiä ilotyttöjä ja hyväsydämisiä junarosvoja esittävien filmien juonta ja annettiin ohjeita, miten kengänkiilloittajasta yhtenä ainoana päivänä voisi tulla kuuluisa filminäytelmänkirjoittaja. Näitä auktoriteetteja tutki Eunice. Hän tiesi tarkalleen, aloittiko Mack Harker, tunnettu filmiroisto ja cowboy, näyttelijäuransa statistina filmissä »Ah sinä paha poika». Huoneensa seinille hän oli, kertoi hänen isänsä, nuppineuloilla kiinnittänyt kaksikolmatta näyttelijänkuvaa. Mutta viehättävimmän filmisankarin nimikirjoituksella varustettua kuvaa hän kantoi nuorella povellaan. Babbitt oli aivan ymmällä tästä uusien jumalten palvonnasta ja epäili lisäksi, että Eunice poltti savukkeita. Hän tunsi epäilyttävää tuoksua yläkerrasta ja kuuli hänen tirskuvan Tedin kanssa. Hän ei tehnyt koskaan mitään kysymyksiä. Tuo viehkeä tyttölapsi sai hänet levottomaksi. Tytön pienet, kiehtovat kasvot näyttivät vielä kapeammilta polkkatukan alla; hameet olivat lyhyet, ja immen lentäessä tiehensä Tedin jäljessä näkyi yläpuolelta pehmyttä polvea hyväilevän silkin vilahdus, joka sai Babbittin murheellisena ajattelemaan, että tyttö piti häntä vanhana. Joskus, kun hänen salaisessa unelmaelämässään tarutytti riensi häntä vastaan, oli se Eunice Littlefieldin näköinen. Ted oli moottorihullu niinkuin Eunice oli biohullu. Oli turhaa koettaa tuhannella ivallisella kiellolla saada häntä luopumaan oman auton kärttämisestä. Niin veltto kuin hän olikin nousemaan aamuisin ylös ja lukemaan Vergiliusta, niin väsymätön hän oli jankkaamaan. Yhdessä kolmen muun pojan kanssa hän osti reumaattisen Ford-koneiston, rakensi hämmästyttävän racerkehän sen päälle männystä ja pellistä, hyrräsi pitkin katuja tällä hengenvaarallisella väkkärällä ja möi sen voitokseen. Babbitt antoi hänelle moottoripyörän, ja joka lauantai-iltapäivä hän matkusti sätkyttäen kaukaisiin kaupunkeihin, seitsemän sandwichia ja Coca-Colapullo taskussa ja Eunice mitenkuten sijoitettuna sivuvaunuun. Tavallisesti olivat Eunice ja hän vain hilpeitä kumppaneita ja riitelivät terveellistä, huikeaa hienotunteisuuden puutetta osoittaen, mutta silloin tällöin, jonkin värikkään, tuoksuvan tanssitilaisuuden jälkeen he olivat äänettöminä ja kuin ujoissaan, ja Babbitt kävi levottomaksi. Babbitt oli kuten isät enimmäkseen. Hän oli lempeä, kovapintainen, tietämätön ja sangen huolestunut. Samoinkuin useimpia isiä huvitti häntä odottaa, kunnes uhri ihan ilmeisesti oli väärässä, ja sitten esiintyä hyveensä voimalla. Hän puolusteli itseään itserakkaasti selittämällä: »Tedin äiti hemmoittelee hänet piloille. Jonkun täytyy opettaa hänelle _mores,_ ja sen tehtävän olen minä saanut niskoilleni. Senvuoksi, että koetan kasvattaa hänestä oikeata kunnon ihmistä eikä semmoista lellipoikaa ja jazzteikaria, saan luonnollisesti kantaa sydämettömän raakalaisen nimeä!» Kaiken kaikkiaan, ja kun ihmisissä on tuo lähtemätön, kummallinen kyky mahdollisimman kelvottomia teitä myöten päästä hämmästyttävän hyvään päämäärään, rakasti Babbitt poikaansa, kaipasi hänen ystävyyttään ja olisi uhrannut hänen hyväkseen kaikki — kun vain olisi ollut varma, että sille annettaisiin asianmukainen arvo. 2. Ted puuhaili kutsuja seniorluokan toveripiirilleen. Babbittin aikomus oli olla avulias ja ystävällinen. Muistellessaan entisiä kouluhuvituksia Catawbassa hän ehdotti mitä hauskimpia leikkejä: arvoitusleikkejä, joissa saattoi käyttää kastrulleja kypärinä, ja sanaleikkejä, joissa kukin oli jokin laatusana tai ominaisuus. Ollessaan innokkaimmillaan hän huomasi, ettei häntä kuunneltu; hyvä että edes suvaittiin. Mitä itse kutsuihin tuli, olivat ne yhtä täsmällisesti määrätyt kuin Unionin kerhotanssiaiset. Arkihuoneessa tanssittaisiin, saliin järjestettäisiin uhkea bufetti ja halliin kaksi bridgepöytää niitä varten, joita Ted nimitti »vanhoiksi tomppeleiksi, joita tuskin saa tanssimaan edes puolta aikaa.» Aamiaisten aikana keskusteltiin yksinomaan näistä pidoista. Ei kukaan kuunnellut Babbittin selostuksia helmikuun-ilmasta tai hänen muistutuksiaan sanomalehtien rubriikeista. Hän sanoi suuttuneena: »Jos on _sallittua_ keskeyttää teidän kiintoisa keskustelunne — Kuulitteko, mikä minä sanoin?» »No, älä nyt ole kuin hemmoiteltu lapsi! Tedillä ja minulla on ihan yhtä suuri oikeus puhua kuin sinulla!» ärähti mrs Babbitt. Tanssiaisiltana hän sai luvan katsella, jos ei pitänyt olla auttamassa Matildaa Vecchian vaniljajäätelön ja jälkiruokaleivosten asettelussa. Hän oli syvästi kuohuksissa. Kahdeksan vuotta sitten, kun Veronalla oli ollut koulukutsut, olivat lapset olleet kuin tavallinen nukkekokoelma. Nyt he olivat maailmanmiehiä ja -naisia, hyvin ylväitä miehiä ja naisia, pojat puhuivat alentuvasti Babbittin kanssa, heillä oli frakit, ja he suvaitsivat välinpitämättöminä ottaa paperosseja hopeakoteloista. Babbitt oli kuullut kertomuksia siitä, mitä »tapahtui» nuorisokutsuissa — kuten Atleettikerhossa sanottiin — tytöistä, jotka piilottivat korsettinsa vaatehuoneeseen, »kurtiisista» ja »flirtistä» ja niin sanotun Turmeluksen tuntuvasta enentymisestä. Tänä iltana hän uskoi ne kertomukset. Nuo lapset tuntuivat hänestä röyhkeiltä ja kylmiltä. Tytöt olivat puetut aaltoilevaan chiffoniin, korallinpunaiseen samettiin tai kultakankaaseen, ja leyhyvän polkkatukan ympärillä oli kimmeltäviä seppeleitä. Hän tiesi, huolellisen salatarkastuksen nojalla, ettei yhtään korsettia ollut piilossa vaatehuoneessa, mutta nuo vilkkaat vartalot eivät totisesti olleet teräskehyksissä. Heidän sukkansa olivat kimmeltävää silkkiä, heidän kenkänsä kallishintaiset ja luonnottomat, heidän huulensa maalatut ja kulmakarvat pensselöidyt. He tanssivat kulmakarvat vastakkain poikien kanssa, ja Babbitt tunsi itsensä puolisairaaksi pelosta ja itsetiedottomasta kateudesta. Pahin kaikista oli Eunice Littlefield; ja hulluin kaikista pojista oli Ted. Eunice oli lentävä demoni; hän kiiti tanssiaskelin huoneen läpi, hänen kapeat lanteensa keinuivat, hänen jalkansa olivat näppärät kuin kutojan sukkula, hän nauroi ja houkutteli Babbittin tanssimaan kanssaan. Sitten hän keksi kestityksen sivulisäkkeen. Pojat ja tytöt katosivat silloin tällöin, ja hän muisti huhuja, että he joivat whiskyä taskupulloista. Hän hiipi varpaillaan talon ympäri, ja joka-ainoassa niistä kymmenkunnasta autosta, jotka olivat odottamassa kadulla, hän näki paperossien hehkuvaa tulta, joka-ainoasta hän kuuli äänekästä tirskuntaa. Hänen teki mielensä nostaa melu, mutta hän ei kehdannut (seistessään lumessa ja kurkistellessaan nurkan takaa pimeässä). Hän koetti olla tahdikas. Palatessaan halliin hän sanoi ystävällisesti pojille: »Kuulkaa, pojat, jos jollakin teistä on jano, niin täällä on mainion hyvää sokerikaljaa.» »Oo. Kiitoksia paljon!» sanoivat he armollisesti. Hän etsi vaimonsa ruokakonttorista ja räjähti: »Minä tahtoisin heittää talosta muutamia penikoita! Ne puhuttelevat minua niin korkealta kuin olisin heidän pikenttinsä. Minä tahtoisin — — —» »Minä tiedän», huokasi mrs. Babbitt, »mutta kaikki sanovat, kaikki äidit väittävät, että ellei heitä suvaitse, jos suuttuu, kun he menevät autoihinsa ottamaan drinkin, niin he eivät enää tule siihen taloon, emmekä me tahtoisi, että Ted suljettaisiin pois jostakin, vai tahtoisimmeko?» Babbitt selitti mielihyvällä näkevänsä, että Ted suljettaisiin pois kaikesta, ja riensi sisään ollakseen kohtelias, jottei Tediä suljettaisi ulos mistään. Mutta hän päätti, että jos tapaisi pojat juomasta, niin hän — — — niin, hän »näyttäisi heille — — — » Samalla kuin hän koetti olla kohtelias leveäharteisille nuorille nulikoille, hän nuuski heitä visusti. Kaksi kertaa hän tunsi kieltowhiskyn hajua, mutta vain kaksi kertaa. Tohtori Howard Littlefield saapasti sisään. Hän oli saapunut juhlallisessa, isällisesti suojelevassa mielialassa katselemaan. Ted ja Eunice tanssivat ja liikkuivat kuin yksi ja sama ruumis. Littlefield veti henkeänsä. Hän huusi Euniceä. He kuiskuttelivat silmänräpäyksen, ja Littlefield selitti Babbittille, että Eunicen äidillä oli kova päänsärky ja hän tarvitsi tyttöä. Tämä lähti itkien. Babbitt katsoi raivoissaan heidän jälkeensä. Senkin pikku pakana! Kiusata Tediä! Ja Littlefield, korska, vanha humbuugi, käyttäytyi aivan kuin Tedin vaikutus tyttöön olisi turmiollinen. Myöhemmin hän tunsi whiskyn hajua Tedin hengityksestä. Kun vieraat kohteliaan hyvästelyn jälkeen olivat menneet, seurasi hirvittävä perhekohtaus, kuin laviini, hävittävä ja häikäilemätön. Babbitt jyrisi, mrs. Babbitt itki. Ted uhmaili, ja Verona oli epävarma, kummallako puolella olisi. Useita kuukausia olivat Babbittien ja Littlefieldien välit kylmät, kumpikin perhe suojeli karitsaansa naapurin sudenpennulta. Babbitt ja Littlefield puhuivat edelleenkin juhlallisin fraasein moottoreista ja senaatista, mutta karttoivat synkeästi mainita perheitänsä. Joka kerta kun Eunice tuli käymään, otti hän puheeksi sievän tuttavallisesti sen seikan, että häntä oli kielletty tulemasta heille; ja Babbitt koetti, ilman minkäänlaista menestystä, olla isällinen ja opettavainen. 3, »Ihan voisi läkähtyä!» nurkui Ted Eunicelle, kun he istuivat ja ahtoivat sisäänsä kuumaa suklaata, suuria kimpaleita mantelikakkua ja sokeroituja pähkinöitä Royalin mosaiikkikomeudessa, »se ärsyttää minua tavattomasti, kun pappa ei voi olla olematta niin äärettömän ikävä. Joka ilta hän istuu puolinukuksissa, ja jos Rona tai minä sanomme: 'Tule, tehdään jotakin!' niin ei hän huoli sitä edes ajatella. Hän vain haukottelee ja sanoo: 'Ee, minun on hyvä näin'. Hän ei tiedä, että maailmassa on mitään hauskaa. Luultavasti hänen sentään täytyy ajatella hiukan niinkuin sinä ja minä, mutta peijakas, päältä sitä ei vain näy vähääkään. Hän ei usko, että paitsi konttoria ja kurjaa golfpeliä lauantai-iltoina maailmassa on mitään muuta tekemistä kuin vain istua — istua joka ilta — tahtomatta mennä minnekään — tahtomatta tehdä mitään — ja hän luulee, että me nuoret olemme hulluja — istua — Herra Jumala!» 4. Jos Babbitt oli huolissaan Tedin velttoudesta, niin hän ei ollut lainkaan huolissaan Veronasta. Hän saattoi olla tytöstä varma. Tämä eli liian paljon ajatustensa pienessä, sirossa, ummehtuneessa komerossa. Kenneth Escott ja hän olivat aina yksissä. Kun he eivät olleet kotona harjoittamassa varovaisen radikaalista kurtiisiaan tilastoarkkien yli, olivat he matkalla kirjailijain ja hindulaisten filosofien ja ruotsalaisten luutnanttien luennoille. »Peijakas», nurkui Babbitt vaimolleen, kun he olivat kotimatkalla Fogartyn bridge illallisilta, »minua ärsyttää, että Rona ja tuo mies ovat niin ikäviä. Istuvat vain joka ilta, milloin toinen suinkin työltään joutaa, eivätkä tiedä, että maailmassa on mitään hauskaa. Vain lörpöttelyä ja keskustelua — — — Herra Jumala! Istua — — istua — — joka ilta — — tahtomatta tehdä mitään — — ja luulla, että minä olen hullu, kun menen pelaamaan pelin korttia — — istua — — peijakas!» Sitten nousi uusia vyöryviä aaltoja uimarin ympärille, jota ikävystytti alituinen pulikoiminen perhemainingeissa. 5. Babbittin appivanhemmat, mr. ja mrs. Henry T. Thompson, vuokrasivat pois vanhan talonsa Bellevuessa ja muuttivat Hatton-hotelliin, kiitettyyn täyshoitolaan, joka oli täynnä leskiä, punaisia plyyshikalustoja ja jäävesikannujen ääntä. He tunsivat itsensä siellä yksinäisiksi, ja joka toinen sunnuntai täytyi Babbittien syödä päivällistä heidän luonaan (kananpaistia, surkeata selleriä ja selatiinista kankeaa jäätelöä) ja sitten istua, kohteliaina ja kankeina, hotellisaleissa, kun eräs nuori naisviuluniekka soitteli Broadwayn varrella sovellettuja saksalaisia lauluja. Sitten tuli Babbittin oma äiti Catawbasta kolmen viikon vierailulle. Hän oli ystävällinen nainen ja suurenmoisen ymmärtämätön. Hän kiitteli kaikkia sovinnaisuuden sääntöjä uhmaavaa Veronaa, joka muka oli »kiltti, uskollinen mamman tyttö ilman mitään semmoisia mielipiteitä, joita tytöillä näyttää olevan nykyaikaan»; ja kun Ted täytti vaihtajan rasvalla, pelkästä rakkaudesta koneisiin ja kaikkeen tahmaiseen, iloitsi isoäiti, että hän oli »niin kätevä askareissa ja halukas auttamaan pappaansa eikä yhtämittaa juoksennellut tyttöjen parissa ja koettanut teeskennellä olevansa hieno herra». Babbitt rakasti äitiänsä ja joskus piti hänestä oikein erikoisesti, mutta tämän kristillinen kärsivällisyys ärsytti häntä, ja hän oli aivan masennuksissa, kun äiti laverteli eräästä täysin tarunomaisesta sankarista, nimeltä »sinun isäsi». »Sinä et varmaankaan sitä muista, Georgie, sinä olit niin pikkuruinen poika siihen aikaan — aijai, minä muistan ihan tarkalleen, minkä näköinen sinä olit sinä päivänä, kellervänruskea tukka ja pitsikaulus, sinä olit aina niin sievä lapsi ja ikäänkuin heiveröinen, ja sinä pidit niin paljon kauniista leluista ja pienien kenkiesi punaisista tupsuista ja kaikesta — ja sinun isäsi oli matkalla kirkkoon meidän kanssamme, ja eräs mies pysäytti meidät ja sanoi: 'Majuri' — niin monet naapureista sanoivat sinun isääsi 'Majuriksi', hän oli tosin sodassa vain tavallisena sotamiehenä, mutta kaikki tiesivät, että se johtui vain kapteenin kateudesta ja että hänen olisi pitänyt olla korkea upseeri, hänellä oli ihan synnynnäinen lahja komentaa, mikä niin tavattoman harvalla miehellä on — ja tuo mies tuli tietä pitkin ja nosti kättään, pysäytti kärryt ja sanoi: 'Majuri', sanoi hän, 'meitä on iso joukko, joiden yhteisestä sopimuksesta eversti Scanelli asetetaan ehdokkaaksi kongressiin, ja me tahdomme saada teidät mukaamme. Te kun tapaatte niin paljon ihmisiä liikkeessänne, voisitte tehdä niin paljon meitä auttaaksenne'. No, sinun isäsi vain katsoi häntä ja sanoi: 'En minä sitä tee. Minä en hyväksy hänen politiikkaansa', sanoi hän. No mies — ne kutsuivat häntä kapteeni Smithiksi, ja Herra ties mistä syystä, sillä hänellä ei ollut oikeuden varjoakaan tai sen aavistusta kapteenin tai minkäänlaiseen muuhunkaan titteliin — tuo kapteeni Smith sanoi: 'Me teemme teidän olonne happameksi, jos ette ole ystävienne puolella!' No, sinä tiedät minkälainen sinun isäsi oli, ja Smith tiesi sen myöskin; hän tiesi mikä miestenmies hän oli, ja hän tiesi, että sinun isäsi tunsi poliittisen aseman ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen, ja hänen olisi pitänyt nähdä, että siinä oli mies, johon hän ei voinut vaikuttaa, mutta hän jatkoi vain yrittelyänsä ja houkutustaan, kunnes sinun isäsi suuttui ja sanoi: 'Kapteeni Smith', sanoi hän, 'minulla on tällä paikkakunnalla semmoisen miehen maine, joka aivan hyvin pystyy hoitamaan omat asiansa ja antaa toisten hoitaa omansa!' ja sen sanottuaan hän ajoi eteenpäin ja jätti miehen seisomaan maantiellä kuin pahka puussa!» Babbittia suorastaan harmitti, kun muori puhui hänen poikavuosistaan lapsille. Hän oli ilmeisesti ollut ihastunut rintasokeriin; hänellä oli ollut »niin suloinen vaaleanpunainen rusetti tukassa» ja hän oli itse vääntänyt oman nimensä »Googooksi». Hän kuuli (vaikkei ollut kuulevinaan) Tedin kehoittavan Tinkaa: »Pidä nyt kiirutta, kuule, sido se suloinen vaaleanpunainen rusetti tukkaasi ja tule syömään aamiaista, muuten puree Goo-goo sinulta pään poikki.» Babbittin velipuoli, Martin, tuli Catawbasta kahden päivän käynnille vaimonsa ja pienimmän pikkuruisensa kanssa. Martin kasvatti karjaa ja hoiti tomuista sekatavarakauppaa. Hän ylvästeli olevansa vapaa amerikkalainen vanhaa jänkkirotua; hän ylvästeli, kun oli rehellinen, siekailematon, ruma ja epäkohtelias. Hänen mielihuomautuksensa oli: »Paljonko sinä olet maksanut tuosta?» Hän piti Veronan kirjoja, Babbittin hopeakynää ja pöydällä olevia kukkia ylellisyytenä ja sanoi sen. Babbitt olisi joutunut riitaan hänen kanssaan, ellei olisi karttanut sitä hänen nolon vaimonsa ja pikkuruisen vuoksi, jota ärsytteli sormellaan ja kutitteli ja puhutteli: »Minä luulen, että tämä pikkuruinen on hutilus, niin kuule, minä luulen, että tämä pieni pikkuruinen on hutilus, hän on hutilus, juu kuule, hän on hutilus, on kuin onkin, hän on hutilus, tämä pikkuruinen on hutilus, ei yhtään mitään muuta kuin suuri hutilus, juuri semmoinen hän on, semmoinen — hutilus!» Koko ajan jatkoivat Verona ja Kenneth Escott pitkiä tieto-opillisia mietelmiänsä; Ted oli epäsuosioon joutunut napisija; ja Tinka, yksitoistavuotias, pyysi lupaa käydä elävissä kuvissa kolme kertaa viikossa, »niinkuin kaikki muut tytöt». Babbitt raivosi: »Minä olen kyllästynyt kaikkeen! Minun pitää ylläpitää kolmea polvea. Koko rykelmä on minun niskoillani. Maksaa puolet äidin tuloista, kuulla Henry T:tä, kuulla Myran nurkumista, olla kohtelias Martille ja kuulla olevansa liian ankara, kun koettaa auttaa lapsia. Kaikki on minun niskoillani ja näykkimässä eikä kukaan ole sitten vähän vähääkään kiitollinen! Ei mitään helpotusta, ei tunnustusta, ei apua miltään taholta! Ja kestää tätä — Herra Jumala, kuinka kauan?» Hän nautti sairaanaolostaan helmikuussa; hän oli mielissään toisten hämmennyksestä, kun hän, peruskallio, alkoi horjua. Hän oli syönyt epäilyttävän äyriäisen. Kaksi päivää hän oli raukeana ja hoideltuna ja arvossapidettynä. Hänen oli lupa ärähtää: »Antakaa minun olla rauhassa!» ilman että ärähdettiin vastaan. Hän makasi makuuhuoneessaan ja näki talviauringon liukuvan pitkin alaslaskettuja uutimia ja muuttavan punaisenruskean khakin vaaleanpunaiseksi. Sitä oli mieluisa katsella. Hän huokasi, kun hämärä ne jälleen himmensi. Hän oli tietoinen siitä, että elämä oli vähän surunalaista. Ilman mitään Vergil Guncheja, joiden edessä täytyi antaa kasvoilleen reippaan optimismin ilme, hän näki ja puolittain myönsi näkevänsä elämänsä tien uskomattoman mekaaniseksi. Mekaaninen liike — huonostirakennettujen talojen pikainen myynti. Mekaaninen uskonto — kuiva, kova kirkko, kadun todellisesta elämästä erillinen, luonnottoman kunnioitettava kuin silinterihattu. Mekaaniset golfpelit ja päivälliskutsut ja bridge-illat ja keskustelut. Paul Rieslingiä lukuunottamatta mekaaninen ystävyys — selkääntaputukset ja meluava hilpeys, joka ei koskaan uskaltanut antautua äänettömyyden koetukselle. Hän käännähti levottomana vuoteessa. Hän näki edessään vuodet, kimmeltävät talvipäivät ja kaikki, pitkät, ihanat, kesäisen vihreitä niittyjä varten tarkoitetut iltapäivät, tuhlattuina tällaisiin turhiin joutavuuksiin. Hän ajatteli puhelinkeskusteluja vuokrakontrahdeista, kuinka täytyi mairitella ihmisiä, joita oikeastaan inhosi, käydä liikeasioilla ja odotella likaisissa eteisissä hattu polvella, haukotella kärpäsentahraamille almanakoille ja näyttää arvokkaalta juoksupoikien edessä. »Minun ei tee mieleni palata työhön», huokasi hän. »Minä tahtoisin — — — en tiedä mitä.» Mutta hän oli jälleen työssä seuraavana päivänä, innokkaassa touhussa ja epäilyttävällä tuulella. YHDEKSÄSTOISTA LUKU. 1. Zenithin Raitiotieyhtiö aikoi rakennuttaa korjauspajoja Dorchesterin esikaupunkiin, mutta maan ostajat saivat tietää, että Babbitt & Thompsonin Kiinteistöliikkeellä oli niihin etuoikeus. Raitiotieyhtiön asiamies samoinkuin ensimmäinen varapuheenjohtaja ja itse puheenjohtajakin paljoksuivat Babbittin hintoja. He puhuivat velvollisuuksistaan osakkeenomistajia kohtaan, uhkasivat vedota oikeuteen, vaikka tätä uhkausta syystä tai toisesta ei toteutettu, ja hallitus katsoi viisaammaksi ryhtyä sovitteluihin Babbittin kanssa. Jäljennökset kirjeenvaihdosta ovat yhtiön konttorissa ja ovat minkä tarkastusviranomaisen saatavissa tahansa. Heti jälkeenpäin Babbitt talletti kolmetuhatta dollaria pankkiin, Raitiotieyhtiön asiamies osti viidentuhannen dollarin auton, ensimmäinen varapuhemies rakennutti itselleen huvilan Devon Woodsiin, ja puheenjohtaja nimitettiin ministeriksi erääseen vieraaseen maahan. Etuoikeuden hankkiminen ja varma ote tontinomistajan maahan tämän naapurin saamatta siitä vihiä oli ollut tavattoman kova voimankoetus Babbittille. Oli välttämätöntä levittää huhuja autovajojen ja puotien rakentamissuunnitelmista, olla ikäänkuin ei olisi aikomus ostaa useampia etuoikeuksia, odottaa ja näyttää yhtä kyllästyneeltä kuin pokerinpelaaja, kun erään välttämättömän tontin saantivaikeus uhkasi tehdä tyhjäksi koko suunnitelman. Kaiken tämän lisäksi tuli hermostuttavia riitoja salaisten yhtiömiesten kanssa yrityksessä. Nämä eivät tahtoneet, että Babbittilla ja Thompsonilla olisi yrityksessä muuta osaa kuin välittäjän. Babbitt oli suunnilleen samaa mieltä. »Liikemoraali, näetkös — välittäjän on pysyttävä ammatissaan eikä suostuttava olemaan ostajana», sanoi hän Thompsonille. »Moraali, moskaa! Luuletko sinä, että minä aion antaa tuon tekopyhän lahjuskoplan viedä koko limpun antamatta palaakaan meille?» selitti vanha Henry. »Minä en missään tapauksessa halua tehdä sitä. Se on petosta!» »Eikä ole. Se on kaksinkertaista petosta. Yleisö tässä petetään. No, nyt kun olemme olleet moraalisia ja selvittäneet sen puolen asiaa, on kysymys, mistä voisimme saada pari lanttia lainaksi ostaaksemme osan maata itse kaikessa salaisuudessa. Me emme voi mennä omaan pankkiimme tässä asiassa. Se voisi tulla tietoon.» »Minähän voisin käydä ukko Eathornen luona. Hän on vaiti kuin hauta.» »Se on oikea mies.» Eathorne oli kernaasti valmis, sanoi hän, »ottamaan luonteen vakuudeksi», antamaan Babbittille lainan ja katsomaan, että sitä ei merkitty pankkikirjoihin. Näin tapahtui, että osa niitä etuosto-oikeuksia, jotka Babbitt ja Thompson hankkivat, koski tontteja, jotka he itse omistivat, vaikka omaisuus ei ollut huudatettu heidän nimiinsä. Kesken tätä mainiota kauppaa, joka elvytti liiketoimintaa ja yleisön luottamusta ja oli näytteenä kiinteistömarkkinain vilkastumisesta, yllätti Babbittia huomio, että hänellä oli epärehellinen henkilö palveluksessaan. Se oli Stan Graff, hänen »lentävänsä». Jo jonkin aikaa oli Graff aiheuttanut Babbittille huolta. Hän ei pitänyt asiakkaille antamiaan lupauksia. Saadakseen talon vuokratuksi hän saattoi luvata korjauksia, joihin omistaja ei ollut antanut suostumustaan. Epäiltiin hänen tarinoivan kalustoja kalustettuihin taloihin, joten vuokralainen muuttaessaan sai maksaa semmoisesta, jota ei ollut olemassa, ja rahat pisti Graff omaan taskuunsa. Babbittin ei ollut koskaan onnistunut saada todistuksia näihin epäluuloihin, ja vaikka hän hiukan oli ajatellut erottaa Graffin, oli se aina jäänyt tekemättä. Nyt työntyi eräs herra Babbittin yksityiseen huoneeseen, punaisena naamaltaan ja läähättäen: »Minä nostan helvetillisen melun, ja jos ette paneta kiinni sitä miestä, niin minä teen sen!» »Mikä — — — Rauhoittukaa, herra! Mistä on kysymys?» »Mistäkö kysymys! Joo, nähkääs — —» »Istukaa ja puhukaa tyynesti. Tuo äänihän kuuluu läpi koko talon!» »Tuo mies, se Graff, joka on teillä, vuokrasi minulle talon. Minä olin täällä eilen ja allekirjoitin kontrahdin asianmukaisesti, ja hänen piti hankkia omistajan allekirjoitus ja lähettää minulle kontrahdit postissa eilen illalla. Ja niin hän teki. Tänä aamuna tulen aamiaiselle, ja palvelija kertoo, että eräs mies oli tullut heti aamupostin jälkeen ja sanonut tahtovansa erään kuoren, joka oli pantu postiin erehdyksestä, suuren pitkulaisen kuoren, jonka toisessa ylänurkassa oli ’Babbitt Thompson'. Semmoinen löytyi, ja hän antoi sen miehelle. Hän kuvasi miehen minulle, ja se oli Graff. Minä soitin hänelle, ja hän, pässinpää, tunnusti. Hän sanoi saaneensa myöhemmin, kun kontrahti oli allekirjoitettu, edullisemman tarjouksen joltakin muulta ja tahtoneensa saada minun kontrahtini takaisin. Mitä te nyt aiotte tehdä?» »Nimenne, herra — —?» »William Varney — W. K. Varney.» »Aivan niin, se oli Garrisonin talo.» Babbitt soitti. Kun miss McGoun tuli sisään, kysyi hän: »Onko Graff mennyt ulos?» »On.» »Tehkää hyvin ja katsokaa hänen pulpetistaan, onko siellä mr. Varneylle kirjoitettua kontrahtia, joka koskee Garrisonin taloa.» Varneylle: »Minä en saata sanoa, kuinka pahoillani olen, että tämmöistä on tapahtunut. Minunhan ei tarvitse sanoakaan, että erotan Graffin samassa silmänräpäyksessä kun hän tulee. Ja tietysti on teidän kontrahtinne voimassa. Mutta minä haluan tehdä vielä muuta. Minä sanon omistajalle, että hänen ei tarvitse maksaa meidän välityspalkkiotamme, vaan hän saa vähentää sen teidän vuokrastanne. Joo, joo! Vakavasti! Minä haluan sitä. Vilpittömästi sanoen pahoittaa tämä asia mieltäni tavattomasti. Minä olen kyllä aina ollut käytännöllinen liikemies. Arvattavasti olen runoillut yhden ja toisen historian aikanani, kun tarve on vaatinut — — Tiedättehän — joskus täytyy voidella aika tavalla, voidakseen vaikuttaa tyhmyreihin. Mutta tämä on ensimmäinen kerta, jolloin minun täytyy syyttää ketään henkilökunnastani sen suuremmasta epärehellisyydestä kuin että on näpistelty vähän postimerkkejä. Ihan vilpittömästi, minä olisin pahoillani, jos meillä tästä jutusta olisi mitään ansiota. Niin että saanhan tosiaan luovuttaa välityspalkkion teille? Hyvä!» 2. Hän käveli läpi helmikuunkylmän kaupungin, missä kuorma-autot pärskyttivät syrjään lumisohjoa ja taivas oli tumma tummien kattoreunustain yllä. Hän tuli onnettomana takaisin. Hän, joka kunnioitti lakia, oli rikkonut sitä salaamalla rikoksen postilakeja vastaan. Mutta hän ei voinut sietää, että Graff joutuisi vankilaan ja hänen vaimonsa kärsimään. Sen pahempi täytyi hänen erottaa Graff, ja se oli se puoli konttorityöstä, jota hän pelkäsi. Hän piti paljon ihmisistä, hän toivoi niin heidän pitävän hänestä, ettei saattanut loukata heitä. Miss McGoun tuli sisään ja kuiskasi, jännitettynä odottaen jotakin erikoista: »Nyt hän on täällä.» »Mr. Graffko? Pyytäkää häntä tulemaan tänne.» Hän koetti tehdä itsensä leveäksi ja tyyneksi tuolillaan ja pitää silmiään ilmeettöminä. Graff tuli sisään — viidenneljättävuotias, pulska, silmälasipäinen ja teikariviiksinen mies. »Te halusitte puhua kanssani?» sanoi Graff. »Aivan niin. Istukaa, olkaa hyvä!» Graff jäi seisomaan ja sanoi nyrpeästi: »Se nauta Varney on kai ollut täällä. Saanko selittää, miten asia on? Hän on kamala kitupiikki, joka nuljuu joka senttiä ja valehteli minulle suorastaan, kuinka paljon vuokraa hän pystyisi maksamaan. Sen sain selville heti, kun olimme allekirjoittaneet kontrahdin. Ja sitten tuli toinen mies, joka teki paremman tarjouksen talosta, ja minä katsoin velvollisuudeksi firmaa kohtaan päästä irti Varneysta ja olin niin levoton, että livistin sinne ja otin takaisin kontrahdin. Kunniasanallani, mr. Babbitt, minun tarkoitukseni ei ollut tehdä mitään eperehellistä! Minä halusin vain, että firma saisi niin suuren välitysp — —» »Odottakaa vähän, Stan! Kaikki tuo voi olla totta, mutta minulla on ollut koko joukko muistuttamista teitä vastaan viime aikoina. Oletan kyllä, että teidän tarkoituksenne ei milloinkaan ole ollut tehdä mitään väärää, ja minä uskon, että kun vain saatte kunnollisen läksytyksen, joka teitä vähän ravistaa, niin teistä voi kyllä tulla ensiluokkainen välittäjä vielä. Mutta minä en käsitä, kuinka voisin pitää teitä enää täällä.» Graff nojasi kirjekaappiin, pisti kädet taskuihinsa ja nauroi. »Vai ajetaan minut ulos! Rakas vanha kaukonäköisyys ja moraali, minä olen perin mielissäni! Mutta älkää ikinä luulko, että selviydytte minusta millään farisealaisilla tekopyhyyslumeilla. Tosin olen käyttänyt karkeita keinoja — joskus — mutta kuinkapa olisin voinut sitä välttää tässä konttorissa?» »Mutta, Herra Jumala, nuori mies — — —» »Vaiti vain! Pitäkää luontonne kurissa älkääkä huutako, sillä jokikinen ulkokonttorissa kuulee puheenne. He kuuntelevat sitäpaitsi koko ajan. Babbitt, vanha ystävä, te olette ensi sijassa petturi ja toisessa saakelinmoinen saituri. Jos olisitte maksanut minulle kunnollisen palkan, niin ei minun olisi ollut pakko varastaa lantteja sokealta, jotta vaimoni ei tarvitsisi nähdä nälkää. Me olemme olleet naimisissa vain viisi kuukautta, ja hän on paras tyttö mitä on, ja sitten te pakotatte meidät elämään täydellisessä kurjuudessa koko ajan, senkin kirottu keljuilija, jotta voisitte koota rahoja kelvottomalle pojallenne ja typerälle tyttärellenne! Ei, odottakaa! Teidän on, jumaliste, nielaistava se, muuten minä huudan, että koko konttori kuulee. Ja epärehellinen — — Kuulkaa, jos minä puhuisin yleiselle syyttäjälle, mitä tiedän siitä etuoikeuksien varastamisesta viime raitiotiekaupassa, niin pantaisiin sekä teidät että minut vankeuteen, yhdessä erinäisten muiden, hyvien, rehellisten, hurskaiden, arvossapidettyjen raitiovekkulien kanssa.» »No, nyt näyttää siltä kuin alkaisimme tulla asiaan, Stan. »Tuo raitiokauppa — — Siinä ei ollut mitään epärehellistä. »Ainoa mahdollisuus aikaansaada edistystä on, että ihmiset, joilla on suuria varoja, toimivat; ja heidän täytyy saada palkintonsa — —» »Älkää, Jumalan nimessä, istuko siinä saarnaamassa minulle! Mikäli ymmärrän, olen erotettu. Ali right! Se on hyvä minulle. Ja jos huomaan teidän puhuvan pahaa minusta jollekin toiselle firmalle, niin kerin itsestäni ulos kaikki, mitä tiedän teistä ja Henry T:stä ja niistä pienistä, sameista, katalista afääreistä, joita te teollisuuden kätyrit nuuskitte suuremmille ja ovelammille lurjuksille, ja silloin ajetaan teidät ulos kaupungista. Ja minä — — te olette oikeassa, Babbitt, minä olen koukkuillut, mutta nyt aion kulkea suoria teitä, ja ensimmäinen askel on, että hankin itselleni toimen konttorissa, jonka isäntä ei puhu ihanteista. Menköön asianne helvettiin, vanha ystävä, niin että saatte heittää koko touhunne rikkatynnyriin!» Babbitt istui pitkän aikaa, milloin raivoten: »Minä annan vangita hänet!» milloin miettien: »Olisikohan — — — Ei, minä en ole koskaan tehnyt mitään, mikä ei ole ollut välttämätöntä edistyksen pyörän liikkeelläpitämiseksi.» Seuraavana päivänä hän otti Graffin seuraajaksi Fritz Weilingerin, joka oli hänen vaarallisimman kilpailijansa East Siden Huvila- ja Asuntoyhtiön myyntiagentti, siten samalla kertaa suututtaen kilpailijaansa ja hankkien itselleen erinomaisen asiamiehen. Nuori Fritz oli kaunistukkainen, hilpeä, tennistä pelaava nuorukainen. Hän teki konttorin miellyttäväksi asiakkaille. Babbitt katsoi hänet miltei kuin pojakseen ja sai hänestä paljon iloa. 3. Eräs hylätty kilpa-ajorata Chicagon laidassa, erinomainen paikka tehtaille, oli myytävänä, ja Jake Offutt pyysi Babbittia hieromaan kauppaa hänen laskuunsa. Rasittava työ raitiokaupassa ja Stanley Graffin tuottama pettymys olivat tehneet Babbittin niin hermostuneeksi, että hänen oli vaikea istua alallaan pulpetin ääressä ja keskittää ajatuksiansa. Hän teki seuraavan ehdotuksen perheelleen: »Kuulkaahan te! Tiedättekö, kuka matkustaa Chicagoon pariksi päiväksi — vain lauantaiksi ja sunnuntaiksi; niin ei mene hukkaan kuin yksi koulupäivä — tiedättekö kuka saattaa kuuluisaa liikelähettilästä George F. Babbittia? Mr. Theodore Roosevelt Babbitt!» »Hurraa!» huusi Ted. »Saahan nähdä, eivätkö Babbittin herrat käännä nurin sitä pientä kaupunkipahasta!» Ja perheilmasta kerta päästyään olivat nämä kaksi toveruksia. Ted oli nuori vain yrityksissään vaikuttaa aikuiselta, ja nähtävästi ainoastaan kiinteistöasiain yksityiskohdissa ja poliittisissa fraaseissa oli Babbittilla laajemmat ja kypsemmät tiedot. Kun muut neropatit Pullman-vaunun tupakkaosastossa olivat jättäneet heidät kahden, ei Babbittin ääni palautunut siihen leikkisään ja muutenkin loukkaavaan sävyyn, jota käytetään lapsia kohtaan, vaan jatkoi valtavaa ja yksitoikkoista pauhuansa, ja Ted koetti jäljitellä sitä kimakalla tenorillaan. »Peijakas, Papps, annoithan aikamoisesti nenälle sitä miesparkaa, joka pyrki puhumaan Kansainliitosta!» »Niin, sehän se on useimpien semmoisten juippien vikana, etteivät tiedä, mistä puhuvat. Ne eivät pysy tosiasioissa — — Mitä pidät Ken Escottista?» »No, sen voin kyllä sanoa sinulle, pappa. Ken on kunnon poika, ei mitään erikoisia vikoja miehessä, paitsi että hän polttaa liian paljon. Mutta tylsä, Herra Jumala! Jos emme kannusta häntä, ei se pölkkypää kosi ikinä. Ja Rona ei ole rahtuakaan parempi. Tylsä.» »Joo, sinä olet oikeassa. Tylsiä. Ei kummassakaan ole meidän vauhtiamme.» »Ei, kyllä ne on tylsiä. Minä en käsitä, kuinka Rona on joutunut meidän perheeseemme. Sinä olit varmaan aika vekkuli nuorena, pappa?» »Kohtalainen. En minä ainakaan ollut tylsä.» »Et, varmasti et. Ei suinkaan ollut montakaan koirankuria, jonka sinä olisit laiminlyönyt.» »Ei, kun minä olin tyttöjen seurassa, niin en minä juuri koko aikaa puhunut lakosta trikooteollisuuden alalla.» He nauroivat yhdessä ja sytyttivät sikarinsa. »Mitä me niille tehdään?» »En tiedä. Joskus tekisi mieleni ottaa Ken syrjään, antaa hänelle pieni puusti ja sanoa: 'Kuule nyt, hyvä veli, aiotko sinä mennä naimisiin Ronan kanssa vai aiotko sinä puhua hänet kuoliaaksi? Sinä olet kohta kolmikymmenvuotias etkä ansaitse enempää kuin kaksikymmentä tai viisikolmatta viikossa. Milloin aiot näyttää hiukan vastuuntunnetta ja hankkia lisäystä? Jos George F. tai minä voimme jossakin sinua auttaa, niin sano, mutta pane vauhtia itseesi!'» »No niin, ei olisi ehkä hullummaksi, jos sinä tai minä puhuisimme hänen kanssaan, paitsi että hän ei kyllä sitä ymmärtäisi. Hän on semmoinen korkealentoinen kaveri, hän ei osaa mennä suoraan asiaan, panna kortit pöytään ja puhua suunsa puhtaaksi, niinkuin sinä ja minä.» »Joo, hän on tosiaan korkealentoinen kaveri.» »Ne ovat samanlaisia kaikki.» »Niin totisesti ovat.» He huokasivat ja olivat vaiti, miettiväisiä ja onnellisia. Konduktööri tuli sisään. Hän oli kerran ollut Babbittin konttorissa tiedustelemassa erästä huoneistoa. »Hyvää päivää, Mr. Babbitt. Oletteko matkalla Chicagoon? Se on varmaan teidän poikanne, tämä?» »Niin on, se on poikani Ted.» »Ihanko todella. Ja minä kun luulin, että te olitte ihan nuori vielä itse, ei päivääkään yli neljänkymmenen. Ja teillä onkin jo noin pitkä poika!» »Neljänkymmenen! Rakas ystävä, minä en enää ikinä tule viidenviidettä vanhaksi.» »Onko mahdollista. Sitä en olisi uskonut?» »Niinpä niin, siinä sitä tulee itsensä ilmiantaneeksi, kun kuljeksii tuommoisen nuoren kotkan kanssa kuin Ted.» »Joo, niin se kyllä on.» Tedille: »Te opiskelette kai jo yliopistossa?» Ted vastasi arvokkaasti: »En, vasta syksyllä. Minä tarkastelen nykyään eri tiedekuntia.» Kun konduktööri jatkoi kiertoansa hyväntuulisesti jutellen, paksut kellonperät vatsalla killuen, keskustelivat Babbitt ja Ted vakavasti yliopistosta. He tulivat Chicagoon myöhään illalla ja nauttivat myöhäänmakaamisesta: »Helkkarin hauskaa, kun ei tarvitse nousta ja mennä alas aamiaiselle, mitä?» He asuivat vaatimattomassa Eden-hotellissa, Zenithin liikemiehet kun aina asuivat Edenissä, mutta he söivät päivällistä Regent hotellin Peilisalissa. Babbitt tilasi äyriäisiä viinikastikkeen kera, suuren pihvin ja valtavan annoksen perunamuhennosta, kaksi kuppia kahvia, omenatorttuja ja jäätelöä kummallekin, ja Ted söi vielä ylimääräisen annoksen lihapiirakoita. »Se oli hyvää, tämä! Eri etevää!» sanoi Ted ihaillen. »Niin, kuule! Pidä sinä vain kiinni minusta, ukkeli, niin hyvin käy.» He menivät erääseen operettiin ja kyhnäsivät toisiaan kylkeen avioliitto- ja kieltolakipilojen kohdalla, ja tuntiessaan itsensä ensi kertaa vapaaksi siitä ujoudesta, joka rakentaa muurin isän ja pojan välille, naureskeli Ted riemastuksissaan: »Pappa, oletko sinä kuullut jutun tuomarista ja kolmesta modistista?» Tedin matkustettua takaisin Zenithiin Babbitt tunsi itsensä yksinäiseksi. Kun hän koetti aikaansaada sovittelua Offuttin ja erinäisten Milwaukeesta tulleiden liikemiesten välillä, jotka niinikään ostelivat kilpa-ajorataa, meni suurin osa hänen aikaansa istumiseen puhelimen ääressä. Hän istui sängynlaidalla, siirrettävä puhelin sylissä ja kysyi väsyneenä: »Eikö mr. Sagen ole tullut vielä? Eikö hän jättänyt mitään sanaa minulle? All right. Minä odotan puhelimessa.» Siinä hän istui ja tuijotti erääseen seinäpaperin kuvioon ja ajatteli, että se muistutti kenkää, kyllästyneenä ainakin kymmenettä kertaa tekemäänsä keksintöön, että se muistutti kenkää. Hän sytytti paperossin. Sidottuna puhelimeen, ilman tuhkakuppia ulottuvillaan, hän istui miettien, mihin panisi palavan pätkän, ja teki epätoivoisen yrityksen nakatessaan sen kaakeliseinäiseen kylpyhuoneeseen. Vihdoin hän sai vastauksen puhelimessa: »Jaa, ei mitään sanaa minulle? All right. Minä soitan uudelleen.» Eräänä iltapäivänä hän kuljeskeli pitkin ränstyneitä katuja, joista ei ohut kuullut koskaan puhuttavan, katuja, joiden varrella oli pieniä vuokrakasarmeja ja kahdenperheentaloja ja hylättyjä hökkeleitä. Hänestä tuntui, ettei hänellä ollut mitään tekemistä eikä mitään, mitä olisi halunnut tehdä, Hän oli kaamean yksinäinen illalla syödessään päivällistä Regent-hotellissa. Hän istui jälkeenpäin seurusteluhuoneessa eräässä Saksi-Koburgin vaakunalla koristetussa nojatuolissa, sytytti sikarin ja katseli ympärilleen, eikö tapaisi ketään, joka voisi pelastaa hänet ikävystymisestä. Hänen viereisessään (Liettuan vaakunalla koristetussa) nojatuolissa istui tutunnäköinen mies, jolla oli punakka naama, ulkonevat silmät ja alaspäiset viikset. Hän näytti ystävälliseltä ja vähäpätöiseltä ja yhtä yksinäiseltä kuin Babbitt itse. Hänellä oli twiidikangaspuku yllään ja kaulassa huonosti sidottu oranssinkeltainen kravatti. Babbittin päässä välähti kuin raketti. Alakuloinen muukalainen oli Sir Gerald Doak. Vaistomaisesti nousi Babbitt sanoen: »Hyvää iltaa, Sir Gerald! Te muistatte ehkä, että tapasimme toisemme Zenithissä Charley McKelveyn luona? Babbitt on minun nimeni — kiinteimistöjä.» »Oo, hyvää iltaa». Sir Gerald ojensi hänelle velton kätensä. Babbitt seisoi siinä nolona miettien, miten peräytyä, ja sanoi: »Teillä on kai ollut ihana matka Zenithistä lähdettyänne.» »On. British Columbia ja Kalifornia ja niinpoispäin», sanoi toinen epävarmalla äänellä ja katseli Babbittia elottomin silmin. »Minkälainen oli liiketilanne British Columbiassa? Tai ehkäpä ette tutkineet sitä? Luontoa ja urheilua ja sensemmoista?» »Luontoko? Suurenmoinen. Mutta liiketilanne — — — Tiedättekö, mr. Babbitt, niillä on melkein yhtä paljon työttömyyttä kuin meillä.» Sir Gerald puhui nyt vilkkaasti. »Vai niin? Liikennetilanne ei ole hemmetin hyvä, mitä?» »Ei, se ei ollut semmoinen kuin olin toivonut.» »Ei niin hyvä, mitä?» »Ei — ei ihan niin hyvä.» »Se oli saakelin ikävää. Niin — — — Te istutte kai odottamassa jotakin, joka tulee noutamaan teitä joihinkin suuriin kekkereihin, Sir Gerald?» »Kekkereihin? Ahaa, kekkereihin. En, toden sanoakseni istuin juuri ja ajattelin, mitä hittoa tekisin tänä iltana. Minä en tunne Chicagossa kissaakaan. Ette te sattumalta tiedä jotakin hyvää teatteria tässä kaupungissa?» »Hyvää? Joo, suuri ooppera on nyt auki! Siitä kai pitäisitte.» »Mitä? Minä olen ollut oopperassa kerran Lontoossa. Semmoinen Covent-Garden-näytös. Inhoittavaa! Ei, minä ajattelin, mahtaisiko täällä saada nähdä hyvää filmiä — — bioa.» Babbitt istahti, keinui tuolillaan ja huusi: »Bioa! Ah, Sir Gerald, ja minä kun tietysti luulin, että kokonainen maailma naisia oli odottamassa viedäkseen teidät johonkin iltamaan —» »Herra hyvin varjelkoon!» »— mutta jos ei ole, niin mitä sanotte, jos te ja minä menisimme eläviin kuviin? Granthamissa on maanmehevä filmi: Bill Hart eräässä rosvonäytelmässä.» »Kiinni on! Odottakaa vain, kun noudan päällysnuttuni.» Paisuen suuruutta, hiukan levottomana, että Nottinghamin aatelinen oikku ehkä jättää hänet yksin johonkin kadunkulmaan, marssi Babbitt ylpeänä Sir Gerald Doakin rinnalla eläviin kuviin ja istui hänen vieressään mykkänä autuudesta, koettaen olla ilmaisematta liikaa innostusta, jottei ylimys halveksisi hänen osoittamaansa ihailua kuusipiippuisille revolvereille ja nuorille hevosille. Kun näytös oli lopussa, sanoi Sir Gerald: »Kerrassaan etevä filmi. Olitte sangen siivo, kun otitte minut mukaanne. Minulla ei ole ollut näin hauskaa moneen viikkoon. Ne peevelin emännät — — — niiltä ei vain ihminen pääse milloinkaan eläviin kuviin.» »Kas piru, mitä puhutte!» Babbittin puhe oli kadottanut kaiken sen tahdikkaan hienostuksen ja elegantin nenä-äänen, jolla hän sitä oli komistanut, ja tullut sydämelliseksi ja luonnolliseksi. »Olen kovin hyvilläni, että piditte siitä, Sir Gerald.» He pujoittautuivat ohi lihavien naisten polvien ulos käytävään, he seisoivat vaatehuoneessa nostellen käsiään pannessaan päällysnuttuja ylleen. Babbitt ehdotti, »Mitä sanotte, jos syötäisiin hiukan? Minä tiedän paikan, missä voisimme saada aika hyvän herkkupalan, ja ehkäpä onnistuisi taikoa esiin pieni drinkki — tuota noin, jos te yleensä koskaan koskette semmoiseen?» »Josko! Mutta miksette tule minun huoneeseeni? Minulla on vähän skottilaista — ei lainkaan huonoa.» »No, enhän minä sentään henno juoda suuhuni teidän eväitänne. Se on heikkarin herttaista teidän puoleltanne, mutta te ehkä sittenkin jo mieluummin menisitte levolle.» Sir Gerald oli muuttunut. Hän oli harrasta pyytelyä. »Ei, kuulkaa, minulla ei ole ollut näin hauskaa pitkään aikaan! On pitänyt pakosta käydä kaikenlaisissa baaleissa. Ei ainoatakaan tilaisuutta puhua liikeasioista ja semmoisesta. No, olkaa nyt kiltti ja tulkaa mukaan! Tulettehan!» »No miksen tule? Mielelläni. Minä vain ajattelin, että te ehkä — — Totisesti, tekeehän hyvää istua ja jutella asioita, kun on juossut tansseissa ja naamiaisissa ja juhlissa ja sensemmoisissa seuramoskissa. Samaa minä tunnen usein Zenithissä. Joo uskokaa pois, minä tulen.» »No, sepä saakelin hauskaa.» He kulkivat säteilevinä katua eteenpäin. »Kuulkaa nyt, ystäväni, voitteko sanoa minulle, pitävätkö ne aina samaa mieletöntä menoa seuraelämässä Amerikan kaupungeissa? Ja ainako pannaan toimeen semmoisia uhkasuuria kutsuja?» »Mitäs, älkää nyt joutavia! Perhana, te joka käytte hovitanssiaisissa ja vastaanotoissa ja kaikessa — —» »Ei, oikein tosissa! Äiti ja minä — Lady Doak, tarkoitan — me pelaamme tavallisesti pelin besikkiä ja menemme maata kello kymmeneltä. Varjele, minä en kestäisi teidän hirveää vauhtianne. Ja keskustelu sitten! Teidän amerikkalaiset naisenne tietävät niin paljon — kulttuurista ja semmoisesta. Sekin mrs. McKelvey — — — teidän ystävänne — — —» »Niin, Lucille. Kunnon tyttö!» » — — — hän kysyi minulta, mistä taidekokoelmasta pidin eniten Florensissa. Vai oliko se Firenzessä? Joka en koko elämässäni ole ollut Italiassa! Ja prerafaeliiteista. Pidinkö minä prerafaeliiteista? Tiedättekö te, mitä prerafaeliitti on?» »Jaa minä? En, siitä voin mennä vaikka valalle! Mutta sen minä tiedän, mitä kassarabatti on.» »Hm! No sen minäkin tiedän, piru vie! Mutta prerafaeliitit!» »Hyi peijakas! Prerafaeliitit!» He nauroivat niin, että raikui kuin propagaattorilunchissa. Sir Geraldin huone oli, lukuunottamatta hänen tukevia englantilaisia matkalaukkujaan, hyvin samanlainen kuin George F. Babbittin huone; ja ihan Babbittin tavalla hän otti esiin valtavan whiskypullon, näytti ylpeältä ja anteliaalta ja nauroi: »Sanokaa seis!» Kolmannen groggin jälkeen huudahti Sir Gerald: »Mistä te amerikkalaiset olette saaneet päähänne, että sellaiset kirjallisuusniekat kuin Bertrand Shaw ja se se Wells edustavat meitä? Oikea liike-Englanti, me pidämme noita herroja kavaltajina. Molemmilla mailla, niin meillä kuin teillä, on elostava vanha aristokratiamme — tarkoitan kartanonherroja ja jahtipomoja ja sensemmoisia — ja kummallakin meillä on kurjat työläisjohtajamme, mutta meillä on molemmilla selkärankana voimakkaita liikemiehiä, jotka pitävät pystyssä koko hökötyksen.» »Joo, niin on! Oikeauskoisten liikemiesten malja!» »Terve! Siispä meikäläisten, meidän mallisten miesten malja!» Neljännen groggin jälkeen kysyi Sir Gerald nöyrästi: »Mikä on teidän käsityksenne sijoituksista Pohjois-Dakotaan?» mutta vasta viidennen jälkeen alkoi Babbitt kutsua häntä Jerryksi, ja Sir Gerald sanoi: »Sanokaa, suotteko anteeksi, jos minä riisun kenkäni?» ja hän ojensi hekumallisesti aateliset jalkansa, väsyneet, kuumat, paisuneet jalkaparkansa sängylle. Kuudennen jälkeen nousi Babbitt epävakaisena. »No, kyllä minun nyt täytyy luovia poispäin. Jerry, sinä olet sentään kunnon kaveri! Toivoisinpa totisesti, että olisi tavattu enemmän Zenithissä. Mutta kuule. Etkö voi tulla takaisin ja asua minun luonani vähän aikaa?» »Ei käy, oikein on paha mieleni — — — täytyy matkustaa New Yorkiin huomenna. Onpa oikein paha mieleni, hyvä veli. Minulla ei ole ollut näin hauskaa iltaa, sitten kun tulin Valtoihin. Oikeata puhetta. Ei lainkaan sitä salonkisiirappia. En olisi ikinä huolinut tätä perhanan titteliä — ja sitä en totisesti saanut ilman edestä — jos olisin tiennyt, että minun olisi pakko puhella naisten kanssa prerafaeliiteista ja polosta. Hyvä se on sentään olemassa Nottinghamissa; pormestari oli pirun kiukkuinen, kun minä sen sain; ja tietenkin tykkää muijani siitä kovin hyvää. Mutta kukaan ei sano minua enää 'Jerryksi' — —» Hän melkein itki. »— — — eikä kukaan Valtioissa ole kohdellut minua ystävän tavoin ennenkuin tänä iltana! Hyvästi, kunnon veli, hyvästi! Tuhansia kiitoksia!» »Ei kestä, Jerry! Mutta muista, että milloin hyvänsä tulet Zenithiin, on meidän ovemme sinulle avoinna.» »Äläkä sinä unohda, veikko, että jos joskus tulet Nottinghamiin, niin otamme äiti ja minä sinut vastaan riemumielin. Minä puhun nottinghamilaisille sinun aatteistasi, kaukonäköisyydestä ja oikeauskoisista liikemiehistä — ensi Rotarykerhon-lunchilla.» 4. Babbitt makasi sängyssään hotellissa ja kuvitteli mielessään, kuinka häneltä Atleettikerhossa kysyttäisiin: »Millaista oli Chigacossa?» ja kuinka hän vastaisi: »Tuossahan meni; minä olin aika paljon yksissä Sir Gerald Doakin kanssa», ja kuinka hän kohtaisi Lucille McKelveyn ja nuhtelisi tätä: »Te olette kyllä hyvä, mrs. Mac, kun vain lakkaatte yrittämästä vaikuttaa korkealentoiselta. Niin juuri Gerald Doak sanoi minulle Chicagossa — juujuu, Jerry on minun vanha ystäväni — vaimoni ja minä aiomme piipahtaa Englantiin tervehtimään Jerryä hänen linnassaan ensi vuonna — — — ja hän sanoi minulle: 'Georgie, Lucille on minulle kovasti mieleen, mutta sinun ja minun, veli, pitäisi koettaa ottaa pois hänestä nuo teikarimaiset, narrinylväät eleet, joita hän on omaksunut.» Mutta illalla tapahtui semmoista, mikä teki hänen ylpeytensä tyhjäksi. 5. Regenthotellin sikarikioskin luona hän joutui puheisiin erään pianoagentin kanssa, ja he söivät päivällistä yhdessä. Babbitt oli ylitsevuotavaisen täynnä hyväntahtoisuutta ja hyvinvointia. Hän nautti ruokasalin komeudesta: kruunuista, brokadiverhoista, kullatulla seinälaudoituksella loistavista Ranskan kuningasten kuvista. Hän nautti katsellessaan ihmisiä: kauniita naisia, pulskia, vakaita miehiä, »jotka osasivat rahan käyttelyn taidon.» Hän veti henkeänsä. Hän tuijotti ja kääntyi ympäri ja tuijotti taas. Kolmea pöytää kauempana, erään naisen seurassa, joka näytti epäilyttävältä, ujolta ja kuihtuneelta, istui Paul Riesling, ja Paul oli virallisesti Akronissa myymässä kattohuopaa. Nainen istui ja taputti hänen kättään, loi häneen kaihoisia silmäyksiä ja hymyili. Babbitt tunsi tavanneensa jotakin sotkuista ja vaarallista. Paul puhui huoliansa kertovan miehen haltioituneella innolla. Hän keskitti katseensa naisen haalistuneihin silmiin. Kerran hän tarttui tämän käteen, ja kerran hän suipisti, muista vieraista välittämättä, huulensa suudelmaan. Babbittilla oli niin suuri halu mennä Paulin luo, että hän huomasi lihaksensa jännittyvän ja hartioittensa liikahtavan, mutta hän tunsi epätoivoisena, että täytyi olla diplomaattinen, ja vasta kun näki Paulin maksavan laskunsa, sanoi hän nopeasti pianoagentille: »Peijakas — — tuollahan on eräs ystäväni — — anteeksi, silmänräpäys — — minä vain tervehdin häntä hiukan.» Hän kosketti Paulin olkaa ja huudahti: »Kas sinua, milloin sinä tulit kaupunkiin?» Paul katsoi häntä tuimasti silmiin, ja hänen kasvonsa kovenivat: »Terve, George! Minä luulin sinun palanneen Zenithiin.» Hän ei esitellyt seuralaistansa. Babbitt vilkaisi naiseen salavihkaa. Se oli passiivisen flirttimäinen, kahden- tai kolmenviidettä ikäinen nainen, jolla oli veltot, kauniit kasvot ja kauhea, kukilla koristettu hattu. Hän oli perusteellisesti, mutta huonosti maalattu. »Missä sinä asut, Paulibus?» Nainen kääntyi pois, haukotteli ja tarkasteli kynsiään. Hän tuntui olevan tottunut siihen, ettei häntä esitelty. Paul vastasi äreästi: »Campbell Innissä, Etelässä.» »Yksinkö?» Se tuntui ärsyttävältä. »Niin, paha kyllä!» Raivoisana kääntyi Paul naisen puoleen ja hymyili niin herttaisesti, että se koski Babbittiin. »May! Saanko esittää sinut. Mrs. Arnold, tämä on eräs vanha — —tuttavani, George Babbitt.» »Hauskaa tutustua», murisi Babbitt, ja nainen sipisi: »Oo, minusta on niin hauskaa tavata mr. Rieslingin ystäviä.» Babbitt kysyi: »Palaatko sinne myöhemmin illalla, Paul? Minä piipahdan sinua tervehtimään.» »En, ja tuota — — Olisi kai parempi, jos söisimme huomenna lunchin yhdessä.» »Ali right, mutta minä haluan tavata sinua tänä iltana myöskin. Minä ajan hotelliisi ja odotan sinua.» KAHDESKYMMENES LUKU. 1. Hän istui ja poltteli pianoagentin kanssa ja koetti karkoittaa ajatuksiansa jokapäiväisellä lörpöttelyllä. Hän tuli pinnalta yhä ystävällisemmäksi ja tuttavallisemmaksi, mitä huolestuneemmaksi ja epävarmemmaksi hän tunsi itsensä. Hän oli vakuutettu, että Paul oli Chicagossa Zillan tietämättä ja suoritti tekoja, jotka eivät suinkaan olleet moraalisia ja turvallisia. Kun agentti haukotellen selitti, että hänen täytyi merkitä kirjaan tilauksensa, lähti Babbitt hiljalleen hotellista. Mutta sitten hän ärjäisi »Campbell Inn!» autonkuljettajalle. Hän istui hermostuneena liukkaalla nahkapatjalla kylmähkössä puolihämärässä, jossa oli tomun, hajuvesien ja turkkilaisten paperossien tuoksua. Hän ei kiinnittänyt mitään huomiota lumiseen rantaan, pimeisiin kortteleihin ja äkkiä ilmestyviin valoasäteileviin kadunkulmauksiin The Loopin eteläpuolen tuntemattomissa seuduissa. Campbell Innin portieerihuone oli kova, kiiltävä, uusi; yöportieerin oli vielä kovempi ja kiiltävämpi. »Jaha?» sanoi hän Babbittille. »Asuuko mr. Paul Riesling täällä?» »Asuu.» »Onko hän nyt kotona.» »Ei.» »Olkaa sitten hyvä ja antakaa minulle hänen avaimensa, niin minä jään häntä odottamaan.» »Se ei kävele. Odottakaa täällä, jos teillä on hänelle asiaa.» Babbitt oli puhunut sillä huomaavaisuudella, jota kaikki kunnonveljien piiriin kuuluvat osoittivat portieereille. Nyt hän sanoi muristen: »Minä joudun ehkä odottamaan kauan. Minä olen Rieslingin lanko. Minä haluan mennä hänen huoneeseensa. Näytänkö minä varasrakkarilta.» Hänen äänensä oli matala ja äreä. Huomattavan kiireesti otti porttieeri avaimen selitellen: »En minä sanonut teitä varasrakkariksi. Se on vain hotellin sääntö. Mutta jos tahdotte — — —» Hississä Babbitt ihmetteli, miksi hän oikeastaan oli täällä. Miksei Paul saisi syödä päivällistä kunniallisen aviovaimon kanssa? Miksi hän oli valehdellut olevansa Paulin lanko? Hän oli käyttäytynyt kuin kakara. Hänen piti pitää varansa ja karttaa sanomasta teatraalisia tuhmuuksia Paulille. Istuuduttuaan hän koetti näyttää arvokkaalta ja tyyneltä. Sitten hän ajatteli — — — Itsemurha. Hän oli tietämättänsä sitä pelännyt. Paul oli juuri semmoinen mies, joka saattaisi olla sellaiseen kykenevä. Hän on varmasti menettänyt terveen järkensä, muutoin hän ei olisi voinut takertua tuohon — vanhaan haaskaan. Zillan! — Piru vieköön Zillan! Kuinka hartaasti Babbitt olisi halunnut vääntää sen kirotun naisen niskat nurin! — Zillan oli luultavasti lopulta onnistunut tehdä Paulista hullu. Itsemurha. Ulkona järvellä, kaukana rannikolle kasaantuneiden jääröykkiöiden takana. Olisi kaamean kylmää hypätä veteen nyt. Tai kurkku poikki kylpyhuoneessa — — — Babbitt syöksyi Paulin kylpyhuoneeseen. Se oli tyhjä. Hän hymyili heikosti. Hän sormeili kaulustaan, joka oli hänet tukahduttaa, katsoi kelloaan, avasi ikkunan, tuijotti kadulle, katsoi kelloaan, koetti lukea iltalehteä, joka oli piirongin lasipäällyställä, katsoi taas kelloa. Kolme minuuttia oli kulunut siitä, kun hän oli katsonut sitä ensimmäisen kerran. Ja hän odotti kolme tuntia. Hän istui liikkumattomana, palelevana, kun ovenripaa käännettiin. Paul astui sisään, silmissään kova ilme. »Terve», sanoi Paul. »Oletko kauan odottanut?» »Vähän aikaa.» »No?» »Mitä no? Minun teki vain mieleni tulla kuulemaan, kuinka sinun luonnisti Akronissa.» »Hyvin kyllä. Mitä se sinua liikuttaa?» »Älä helkkarissa, Paul, mistä sinä olet vihainen?» »Mitä sinä sekaannut minun asioihini?» »Mutta, Paul! Älä viitsi minua tuolla tavoin puhutella. Enhän minä sekaannu mihinkään. Minusta oli vain niin hauska nähdä sinun vanha ruma naamasi, että teki mieleni tulla sinua tervehtimään.» »Minä en aio sallia kenenkään nuuskia askeleitani ja koettaa minua komennella. Minä olen saanut sitä lajia niin paljon kuin aion sietää.» »Mutta sitähän en, piru vie, minä — — —» »Minä en pitänyt siitä tavasta, millä sinä katsoit May Arnoldia, enkä siitä äreästä äänestä, jolla sinä häntä puhuttelit.» »No, olkoon sitten! Jos kerran tahdot, että minä sekaannun sinun asioihisi, niin minä sekaannun. Minä en tiedä, kuka sinun May Arnoldisi on, mutta minä tiedän pirun hyvin, että sinä ja hän ette puhuneet kattohuovasta ettekä myöskään viulunsoitosta! Ellei sinulla ole mitään moraalista kunnioitusta itseäsi kohtaan, niin pitäisi sinun ainakin tuntea sitä yhteiskunnallista asemaasi kohtaan... Mies matkustaa pitkiä matkoja saadakseen istua tirkistelemässä jonkun naisen silmäparia kuin kaihoava koulupoika! Minä voin ymmärtää, että voi horjahtaa, mutta minä en aio suvaita, että mies, joka on ollut minun ystäväni niinkuin sinä olet ollut, luisuu kaltevalle pinnalle, hiipii pois vaimonsa luota, vaikkapa tämä olisikin niin toraisa kuin Zilla, ja lähtee heilumaan helmojen perässä...» »Niin, sinä olet niin täydellinen pikku aviomies.» »Niin olen. Minä en ole naimisiin mentyäni koskaan katsonut kehenkään muuhun naiseen kuin Myraan — —käytännöllisesti katsoen — — — enkä tule sitä koskaan tekemään. Minä sanon sinulle, että epämoraalinen elämä ei ole mistään kotoisin. Mitäs siitä hyödyt? Etkö sinä, poikaparka, ymmärrä, että se tekee Zillan vieläkin mahdottomammaksi?» Väsyneenä niin henkisesti kuin ruumiillisestikin heitti Paul lumesta märän vaippansa permannolle ja istui itse heiverälle rottinkituolille. »Sinä olet vanha pässinpää etkä tiedä moraalista enempää kuin Tinka, mutta olet sittenkin hyvä olemassa, Georgie. Sinä et vain voi ymmärtää, että minä olen lopussa. Minä en jaksa enää sietää Zillan ulvontaa. Hän on saanut päähänsä, että minä olen piru, ja — — Täydellinen inkvisitio. Kidutus. Hän nauttii siitä. On kiintoista nähdä, kuinka kiukkuiseksi hän voi minut saada. Ei minulla ole muuta neuvoa kuin etsiä jotakin lohdutusta, mitä tahansa ja missä tahansa, taikka sitten tehdä jotakin vielä äärettömän paljon pahempaa. Tämä mrs. Arnold, hän ei ole varsin nuori, mutta hän on kunnon ihminen, joka ymmärtää, sillä hänellä on ollut huolia itsellään.» »Niin kai, hän on tietenkin niitä kanoja, joiden miehet eivät heitä ymmärrä!» »En tiedä. Ehkä niinkin. Hänen miehensä kaatui sodassa.» Babbitt nousi kankeasti, seisoi Paulin vieressä, taputti häntä olalle ja ynähteli lempeitä, anteeksiantavaisia ääniä. »Kautta kunniani, George, hän on kunnon nainen ja hänen elämänsä on ollut helvettiä. Me osaamme tosiaan virkistää toistemme mieltä oikein hyvin. Me uskottelemme toisillemme olevamme maailman herttaisimman hieno pari. Me kenties emme sitä usko, mutta tuntuu hyvältä, kun on joku, jolle voi olla ihan avomielinen eikä tarvitse loputtomasti selitellä ja todistella — — —» »Ettekö mene sitä pitemmälle?» »Miksei mennä? Jatka vain! Sano!» »No, eipä silti eikä sen puolesta — — — en nyt sano juuri sitäkään, että hyväksyisin, mutta — — —» Ja puuskassa, joka sai hänet tuntemaan itsensä suureksi ja jalomielisyyttä uhkuvaksi, hän virkkoi: »Se ei, peeveli vieköön, kuulu minulle! Minä teen sinun puolestasi mitä tahansa, jos on mitään tehtävää!» »Saattaa ehkä olla. Minä huomaan Zillan kirjeistä, jotka on lähetetty tänne Akronista, että hänestä alkaa tuntua epäilyttävältä, kun viivyn niin kauan poissa. Hän saattaisi totisesti antaa vakoilla minua ja tulla Chicagoon ja sännätä johonkin ravintolaan ja huutaa syytöksensä minua vastaan kaikkien ihmisten kuullen.» »Minä pidän huolen Zillasta. Minä syötän hänelle hienon historian, kun palaan Zenithiin.» »Enpä tiedä — — — eiköhän sentään ole parasta, että annat olla. Sinä olet kyllä hurjan hyvä, mutta minusta ei diplomatia ole sinun vahva puolesi.» Babbitt näytti loukkaantuneelta, sitten suuttuneelta. »Minä tarkoitan naisiin nähden! Sitä minä tarkoitan. Liikediplomatiassa saa hakea toista, joka on sinua ovelampi, mutta minä tarkoitan vain naisiin nähden. Zilla lörpöttelee tosin tuhmuuksia, mutta hän on aika ovela. Hän nyppisi sinusta totuuden esiin silmänräpäyksessä.» »No, niinkuin tahdot, mutta — — » Babbitt oli vielä murheissaan, ettei saanut olla sala-agenttina. Paul sanoi lohduttaen: »Sinä voisit tietenkin sanoa hänelle olleesi Akronissa ja tavanneesi minut siellä.» »Tietysti! Eikö minun muka tarvitse matkustaa katsomaan sitä sokerileipomotonttia Akronissa? Eikö? Eikö se ole hemmettiä, että täytyy poiketa sinne matkalla, kun tekisi kovin mieli päästä jo suoraan kotiin? On totisesti! Usko pois, että se on ihan hemmettiä!» »Mainiota! Mutta, laupias taivas, älä vain mene kaunistelemaan historiaa. Kun miehet valehtelevat, koettavat he aina tehdä sitä liian taiteellisesti, ja senvuoksi naiset alkavat epäillä, ja — — Otetaanko drinkki, Georgie? Minulla on vähän giniä ja pisara vermuuttia.» Paul, joka tavallisesti kieltäytyi ottamasta toistakaan cocktailia, otti nyt toisen — ja kolmannenkin. Hän tuli punervasilmäiseksi ja sopertavaksi. Hän oli rasittavan hilpeä ja siekailematon. Autossa tunsi Babbitt hämmästyksekseen silmäinsä kyyneltyvän. 2. Hän ei ilmaissut suunnitelmaansa Paulille, mutta hän poikkesi todellakin Akroniin, kahden junan väliajalla, siitä ainoasta syystä, että tahtoi lähettää Zillalle kirjekortin: »Täytyi poiketa tänne päiväksi, tapasin sattumalta Paulin.» Zenithissä hän meni käymään Zillan luona. Jos Zilla ihmisten ilmoilla oli ylen määrin kampailtu, maalattu ja hoikaksi kiristetty, niin oli hänellä huolimattomissa arkioloissa tahrainen sininen aamuvaippa, rikkinäiset sukat ja virttyneet vaaleanpunaiset silkkitohvelit. Hänen kasvonsa olivat kuopalla eikä hänellä näyttänyt olevan puoliksikaan niin paljon tukkaa kuin Babbitt muisti, ja sekin puoli oli vanuinen. Hän istui keinutuolissa makeisrasiain ja helppohintaisten aikakauslehtien keskessä, ja hänen äänensä oli ruikuttava, kun se ei ollut ivallinen. Mutta Babbitt oli tavattoman reipas: »Jaha, jaha, Zilla, täällä pidetään hiukan lepoaikaa, kun isäntä on matkoilla. Niin sitä pitää! Olenpa varma, että Myra ei koskaan noussut ennen kymmentä, kun minä olin Chicagossa. Sano, saanko lainata termos-pulloanne — minä poikkesin vain kysymään, voisitko lainata sitä minulle. Meillä on pieni kelkkaretki — ja pitää ottaa lämmintä kahvia mukaan. Jaa, saitko korttini Akronista, että olin tavannut Paulin?» »Sain. Mitä hän puuhasi?» »Mitä tarkoitat?» Hän avasi päällysnuttunsa ja istui kokeeksi tuolinkarmille. »Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan!» Hän selaili erään »magazinen» lehtiä, jotka kahisivat hermostuttavasti. »Hän koettaa tietysti kurttiseerata jotakin hotellintarjoilijatarta tai manikuristia tai jotakin semmoista.» »No peijakas! Ainako sinun pitää vihjailla, että Paul juoksee hamejahdissa? Hän ei ensinnäkään juokse, ja jos juoksisi, niin tapahtuisi se arvattavasti senvuoksi, että sinä alituisesti vihjailet ja kiusaat häntä. Se ei ollut minun tarkoitukseni, Zilla, mutta kun Paul on Akronissa — — —» »Onko hän tosiaan Akronissa? Minä tiedän, että hän kirjoittaa Chicagoon jollekin inhoittavalle naiselle.» »Enkö jo sanonut, että tapasin hänet Akronissa? Mihin sinä oikeastaan pyrit? Väitätkö minun valehtelevan?» »En, mutta minä vain — — Minä tulen kovin levottomaksi.» »Niin, siinähän se juuri on tuhmuus! Sehän se justiin on hullua! Yhtäältä sinä rakastat Paulia ja toisaalta kuitenkin kiusaat ja haukut häntä, kuin vihaisit. Minä en ollenkaan voi ymmärtää, mistä se johtuu, että mitä enemmän erinäiset ihmiset rakastavat toisiansa, sitä innokkaammin he koettavat tehdä toisiaan onnettomiksi.» »Sinä rakastat Ronaa ja Tediä — oletan minä — ja kuitenkin sinä heitä moitit.» »No. Jaa. Se. Se on taas erittäin. Enkähän minä heitä moiti. Sillä tavalla, että sitä nyt oikeastaan ei voisi moittimiseksi sanoa. Mutta palataksemme siihen, mistä puhuttiin: Paul on hienoin, herkin olento, mitä maa päällänsä kantaa. Sinun pitäisi hävetä, että kohtelet häntä sillä tavalla. Sinähän puhut hänelle kuin pesuakka. Minua kummastuttaa, että voit käyttäytyä niin perin halpamaisesti, Zilla!» Zilla istui ja mietti, kädet ristissä. »No niin, minä tiedän. Minä olin todellakin katala joskus, ja olen siitä pahoillani jälkeenpäin. Mutta oo, Georgie, Paul on niin ärsyttävä! Kunniasanallani, minä olen tosiaan tehnyt parhaani viime vuosina ollakseni hyvä hänelle, mutta vain senvuoksi, että ennen aikaan olin ollut ilkeä — tai näyttänyt olevan: minä en ollut sitä todellisuudessa, mutta minun tapani oli puhua suoraan ja sanoa mitä tahansa, mikä mieleen juolahti — ja niin hän päätti, että kaikki on aina minun vikaani. Kaikkihan ei aina voi olla minun vikaani, vai kuinka? Ja jos minä nyt alan vähänkin moittia, niin on hän vain hiljaa, niin hirvittävän hiljaa, eikä tahdo katsoakaan minuun — on aivan kuin minua ei olisi. Hän on suorastaan epäinhimillinen! Ja jatkaa sitä itsepintaisesti, kunnes minä räjähdän, ja puhun semmoista, mitä en tarkoita! Niin hiljaa — — — Voi, teitä, oikeamielisiä miehiä! Kuinka kurjia te olette! Kuinka kurjan kurjia!» He juttelivat näin edes ja takaisin puolisen tuntia. Vihdoin Zilla lupasi hillittömästi itkien hillitä itseänsä. Paul tuli kotiin neljää päivää myöhemmin, ja Babbittit ja Rieslingit menivät juhlatuulella eläviin kuviin ja söivät shop sveytä eräässä kiinalaisessa ravintolassa. Kun he menivät ravintolaan katua pitkin, jonka kahden puolen oli vaatepuoteja ja parturitupia ja molemmat rouvat kulkivat edellä palvelijoista keskustellen, kuiskasi Babbitt Paulille: »Zilla tuntuu aika paljon siivommalta nyt.» »Niin, hän onkin ollut tyynempi, paria kertaa lukuunottamatta. Mutta nyt on myöhäistä. Minä ikäänkuin — — — Minä en halua puhua siitä, mutta minä pelkään häntä. Ei ole mitään jäljellä. Minä en tahdo nähdä häntä enää. Kerran koetan päästä hänestä vapaaksi. Jollakin tavalla.» YHDESKOLMATTA LUKU. 1. Propagandakerhojen kansainvälisestä järjestöstä oli tullut maailmanvalta optimismin, miehekkään leikkisyyden ja ystävällisten liikesuhteiden alalla. Sen haaraosastoja on nyttemmin kolmessakymmenessä maassa. Mutta tuhannesta haaraosastosta on yhdeksänsataakaksikymmentä Yhdysvalloissa. Ei mikään näistä ole niin toimelias kuin Zenithin Propagandakerho. Zenithin propagaattorien toinen lunch maaliskuussa oli vuoden tärkein; sen jälkeen näet toimitettiin vuotuinen toimihenkilöiden vaali. Siinä agiteerattiin aika vilkkaasti. Lunch syötiin O'Hearn Housen tanssisalissa. Jokainen neljästäsadasta propagaattorista otti saliin tullessaan seinällä olevalta taululta suuren selluloidinapin, jossa oli hänen nimensä, pilkkanimensä ja ammattinsa. Kymmenen sentin sakon uhalla oli kielletty ketään propagaattoria minkään yhteislunchin aikana puhuttelemasta toista jäsentä muuten kuin hänen pilkkanimellään, ja kun Babbitt hilpeästi nakkasi hattunsa hyllylle, kohisi ilmassa sanoja »terve, Chet!» ja »kah, Shorty!» ja »hei, Mac!» Heitä istuu kahdeksan kunkin pöydän ääressä arvonnan mukaan. Babbittin pöydässä olivat Albert Boos, räätälimestari, Hector Seybolt säilykemaitoyhtiöstä Little Sweetheart, Emil Wengert, kultaseppä, professori Pumphrey Ritewayn Kauppakollegista, tohtori Walter Gorbutt, Roy Teegarten, valokuvaaja, ja Ben Berkey, kaivertaja. Propagandakerhon hyviä puolia oli, että samalta liikealalta sai saman pöydän ääressä istua ainoastaan kaksi, joten samalla pääsi kosketuksiin toisten ammattien ihanteiden kanssa ja oppi käsittämään metafyysillisen yhteenkuuluvaisuuden kaikkien ammattien — putkijohtotyön ja muotokuvamaalauksen, lääketieteen ja purukumiteollisuuden — välillä. Babbittin pöytäkunnalla oli erikoinen onni, kun näet professori Pumphrey juuri oli viettänyt syntymäpäiväänsä ja senvuoksi oli erinomaisen otollinen leikinlaskun kohde. »Saisikohan Pumpulta pumppuamallakaan tietää, kuinka vanha hän todella on?» sanoi Emil Wengert. Mutta kaikista sentapaisista sanasutkauksista vei sentään voiton Babbitt sanoessaan: »Älkää puhuko pumpusta sen miehen kuullen! Se pumppu, jonka kanssa hänellä on tekemistä, vie näet viinakaivoon. Sanovat hänen aikovan pitää salaluentoja kotipoltosta.» Jokaisen paikalla oli Propagandakerhon jäsenluettelo. Vaikka kerhon tarkoituksena oli hyvä toveruus, ei siellä koskaan unohdettu, että täytyy tehdä vähän kauppojakin. Joka nimen perässä oli jäsenen ammatti. Luettelossa oli runsaasti ilmoituksia ja eräällä sivulla kehoitus: »Ei ole missään määrätty, että sinun pitää tehdä kauppoja kerhonjäsenten kanssa, mutta noudata ystävän neuvoa — miksi antaisit rahojen mennä onnellisen perheemme piirin ulkopuolelle?» Ja joka paikalla oli tänään lahja, mustalla ja punaisella taiteellisesti painettu kortti. PALVELUSVALMIUS JA PROPAGANDISMI. Palvelusvalmius löytää parhaan tilaisuutensa ja saavuttaa korkeimman kehityksensä vain silloin, kun sitä sovelletaan suurimmassa ja laajimmassa määrässä ja huomioonotetaan sen alituinen vaikutus vastavaikutukseen. Minä luulen, että palvelusvalmiuden korkein muoto, samoin kuin etiikan laajanäköisimmät periaatteet, ei koskaan menetä vastaanottoisuuttaan vaikutelmiin nähden ja että se perustuu toimeliaaseen ja uskolliseen kiinnipysymiseen Propagandismin perusaatteessa, jona on hyvät kansalaisominaisuudet kaikissa suhteissa. _Vad Petersen_ Tervehdys Dadbury Petersenin Reklaamitoimistolta. Dadin ilmoituksissa ei ole joutavuuksia. Propagaattorit lukivat kaikki mr. Petersenin aforismin ja sanoivat ymmärtävänsä sen täydellisesti. Kokous avattiin tavallisin, joka viikko uudistuvin numeroin. Erovuorossa oleva puheenjohtaja Vergil Gunch hoiti tehtäväänsä, hänen karhea tukkansa törrötti kuin pensasaita, hänen äänensä oli kuin juhlapasuuna. Jäsenet, joilla oli vieraita mukanansa, esittivät nämä julkisesti. »Tämä pitkäsäärinen, punatukkainen sanomalehtiankka on _Pressin_ urheiluosaston toimittaja», sanoi Willis Ijams; ja H. A. Hazen, apteekkari, julisti: »Pojat, kun olette pitkällä automatkalla ja vihdoin tulette johonkin romanttiseen kolkkaan tai näköalapaikkaan ja pysäytätte auton ja sanotte vaimollenne: 'Tämä on todellakin romanttinen paikka', niin tuntuu väreitä selkäpiissä. Minun tämänkertainen vieraani tulee sellaisesta paikasta, Harpers Ferrystä Virgianista, kauniista Etelästä, missä on muistoja vanhasta kunnon kenraali Robert E. Leestä ja urhoollisesta John Brownista, joka, kuten jokainen kunnollinen propagaattori, marssi rohkeasti eteenpäin — —» Tällä kertaa oli läsnä kaksi erikoisen hienoa vierasta: tällä viikolla Dodsworth-teatterissa esiintyvän »Paratiisilintu»-nimisen teatteriseurueen johtaja ynnä Zenithin pormestari, Lucas Prout. Vergil Gunch jyrisi: »Kun meidän onnistui saada kiinni tämä kuuluisa tragöödi ja riistää hänet kauniiden näyttelijättärien ihanasta sikermästä — ja minun täytyy tunnustaa, että menin suoraan hänen pukuaitioonsa ja sanoin hänelle kuinka suuressa arvossa propagaattorit pitävät hänen etevää, taiteellista esitystänsä — ja älkää unohtako, että Dodsworth-teatterin rahastonhoitaja on propagaattori ja tulee pitämään arvossa meidän kannatustamme — ja kun meidän sen lisäksi onnistui raahata Hänen Korkeutensa pois hänen moninaisista tehtävistään Raatihuoneelta, niin minä tunnen, että meillä on oikeus olla ylpeitä, ja nyt aikoo mr. Prout lausua muutaman sanan niistä tehtävistä ja velvollisuuksista, jotka — —» Äänestyksellä ratkaisivat propagaattorit, kuka oli kaunein ja kuka rumin vieras, ja molemmat saivat kimpun neilikoita, jotka, kuten puheenjohtaja huomautti, oli lahjoittanut H. G. Yeager, Jennifer-bulevardin kukkakauppias. Joka viikko sai neljä propagaattoria tilaisuuden tehdä reklaamia puolestaan tarjoamalla tavaroitaan tai palveluksiaan neljälle arpomalla valitulle kerhonjäsenelle. Tällä viikolla naurettiin yleisesti, kun ilmoitettiin, että yksi näistä neljästä oli Barnabas Joy, hautausurakoitsija. Jokainen kuiskasi: »Minä tiedän kyllä yhden ja toisen, jonka pitäisi haudata, jos hän toimittaa ilmaseksi hautauksen!» Kesken kaikkia näitä huvituksia nauttivat propagaattorit kananpaistia, herneitä, perunamuhennosta, kahvia, omenatorttuja ja amerikkalaista juustoa. Gunch ei pitänyt puheitaan yhdessä rykelmässä. Hetken kuluttua hän kääntyi erään satunnaisen vieraan, kilpailevan järjestön, Zenithin Rotarykerhon sihteerin puoleen. Sihteerillä oli autossaan ylevän alhainen numero 5. Rotarysihteeri tunnusti nauraen, että tämä alhainen numero herätti huomiota kaikkialla, missä hän vain liikkui, ja »vaikka se oli aika hauska kunnia, niin muistivat liikennepoliisit sen liian hyvin, ja toisinaan hän ei tiennyt, eikö numero B 56876 tai joku semmoinen olisi ihan yhtä hyvä ja vielä parempi. Mutta yrittäköönpä vain joku perhanan propagaattori kehveltää numeroa viisi rotariaanien riveistä, niin saa nähdä kuinka tukka pöllyää! Ja jos heillä ei ole mitään vastaan, lopettaa hän puheensa esittämällä eläköönhuudon Propagaattoreille ja Rotariaaneille ja Kivaneille kaikille yhteisesti!» Babbitt huokasi professori Pumphreylle: »Ei sentään olisi hullumpaa, jos olisi niin alhainen numero. Kaikki sanoisivat: 'Se mahtaa olla etevä mies!' Sitä vain ihmettelen, miten tuo on mahtanut sen saada. Arvatenkin hän tarjosi automobiililuettelotoimiston reistraattorille pulskat päivälliset ja uhkean humalan!» Sitten puhui Chum Frink: »Kenties joku teistä on sitä mieltä, ettei ole oikea paikka täällä puhua puhtaasti taiteelliseen ja korkeampaan tyyliin kuuluvasta aineesta, mutta minä menen suoraan asiaan ja pyydän teitä, pojat, kannattamaan ehdotusta sinfoniaorkesterin hankkimisesta Zenithiin. Uskokaa pois, sangen moni teistä erehtyy arvellessaan, että kun itse ette pidä klassillisesta musiikista ja sensemmoisesta roskasta, niin teidän muka pitää olla asian vastustajia. On parasta, että minä tunnustan, että vaikka olen kirjallisuudenkuurnija ammatiltani, niin en omasta puolestani ymmärrä hölynpölyä koko tuosta pitkätukkaisesta musiikista. Minä kuuntelen hyvää jazz-soittoa milloin tahansa mieluummin kuin jotakin Beethovenin kappaletta, jossa ei ole enempää melodiaa kuin rykelmässä tappelevia kissoja ja jolle ei sovi viheltää, vaikka kylkiä karmisi! Mutta siitä ei ole tarkoitukseni nyt puhua. Kulttuuri on tullut yhtä tarpeelliseksi koristukseksi ja reklaamiksi kaupungeille meidän aikanamme kuin katukivitys ja pankki-clearing. Kulttuuri se, teatterien ja taidegalleriain ynnä muiden semmoisten muodossa, houkuttelee tuhansia turisteja New Yorkiin joka vuosi, ja, suoraan sanoen, me emme, huolimatta muista erinomaisista aikaansaannoksistamme, ole saavuttaneet New Yorkin, Chicagon tai Bostonin kulttuuritasoa — tai ainakaan se ei ole yleisesti tunnustettua. Osoittaaksemme, että meillä on pontta ja reipasta rohkeutta sielussamme tulee meidän _kapitalisoida Kulttuuri_: yksinkertaisesti iskeä siihen kyntemme. — Taulut ja kirjat ovat hyviä olemassa ihmisille, joilla on aikaa niitä tutkiskella, mutta ne eivät kulje pitkin teitä huutamassa: »Tämmöistä pieni Zenith pystyy esittämään Kulttuurin alalla!» Mutta juuri niin tekee sinfoniaorkesteri. Katsokaa, mitä mainetta Minneapolis ja Cincinnati nauttivat! Orkesteri jäseninä ensiluokkaisia soittajia ja etevä johtaja — ja minä olen sitä mieltä, että meidän pitää käydä asiaan kiinni kunnollisesti ja ottaa joku kallishintaisimpia johtajia, mitä markkinoilla on, ellei se ole joku saksalaisroikale — se voi matkustaa itse Bostoniin ja New Yorkiin ja Washingtoniin, se soittaa parhaissa sivistyneimpien ja rikkaitten ihmisten teattereissa, se tekee reklaamia, jommoista kaupunki ei voi aikaansaada millään muulla tavalla; ja se, joka on kyllin lyhytnäköinen nujertaakseen tämän orkesteriehdotuksen, tärvelee erään mahdollisuuden Zenithin kunniakkaan nimen juurruttamiseksi johonkin mahtavaan New Yorkin miljoonamieheen, joka voisi — — — voisi perustaa pankkinsa haaraosaston tänne! — Minä voisin viitata siihenkin seikkaan, että niille tyttäristämme, jotka harrastavat korkeampaa musiikkia ja ehkä tahtoisivat antaa siinä opetusta, olisi suurta hyötyä, jos paikkakunnalla olisi ensiluokkainen järjestö, mutta pitäkäämme tämä käytännöllisellä pohjalla, ja minä kehoitan teitä, pojat, kannattamaan Kulttuuria ja Zenithin sinfoniaorkesteria!» Kuulijat taputtivat. Suuren hälinän vallitessa julisti puheenjohtaja mr. Gunch: »Hyvät herrat, nyt siirrymme tämän vuoden virkailijoiden vaaliin.» Itsekuhunkin kolmesta avoinnaolevasta toimesta oli komitea asettanut kolme ehdokasta. Toisena nimenä varapuheenjohtajan ehdokkaiden joukossa oli Babbittin nimi. Hän oli hämmästynyt. Hän näytti itsetietoiselta. Hänen sydämensä sylkytti. Hän oli vielä hermostuneempi, kun ääniliput laskettiin ja Gunch sanoi: »Minulla on ilo ilmoittaa, että Georgie Babbitt on meidän avustava nuijanheiluttajamme. Minä en tunne ketään, joka olisi parempi terveen järjen ja aloitteen tukipylväs kuin vanha ystävämme George. Hihkaiskaa kolminkertainen eläköönhuuto hänen kunniakseen!» Erotessa tungeksi sata herraa hänen ympärillään taputtamassa häntä selkään. Hän ei koskaan ollut elänyt suurempaa hetkeä. Hän ajoi tiehensä kuin ihmettelyn sumussa. Hän syöksyi konttoriinsa ja sanoi naurahdellen miss McGounille: »Nyt on parasta, että onnittelette isäntäänne! Minut on valittu Propagandakerhon varapuhemieheksi.» Siitä tuli pettymys. Miss McGoun vastasi ainoastaan: »Vai niin — — — Tuota, mrs. Babbitt soitti ja tahtoi tavata teitä.» Mutta uusi agentti, Fritz Weilinger, sanoi: »Totinen paikka, sehän on hienoa, hurjan hienoa! Ja mielenkiintoista! Minulla on kunnia!» Babbitt soitti kotiin ja riemuitsi: »Sinä kuulut soittaneen minulle. Kuule, tällä kertaa saat myöntää, että pikku Georgie pystyy johonkin! On parasta, että pidät kielesi kurissa! Sinä puhut Propagandakerhon varapuheenjohtajan kanssa!» »Voi, Georgie — — —!» »Ei ole hullumpaa, vai? Willis Ijams on uusi puheenjohtaja, mutta kun hän on poissa, niin se on pikku Georgie, joka ottaa nuijan ja pitää heitä järjestyksessä ja esittää puhujat — vaikka olisi kysymys itse kuvernööristä — ja — — —» »George! Kuule!» »— — — se tekee hänet tasa-arvoiseksi mahtimiesten kanssa, kuten tohtori Dillingin ja — — —» »George! Paul Riesling — — —» »No tietenkin minä soitan Paulille ja kerron sen hänelle hetipaikalla.» »Georgie! _Kuule!_ Paul on vankilassa. Hän ampui vaimoansa, hän ampui Zillaa nyt aamupäivällä. Zilla voi tuskin jäädä henkiin.» KAHDESKOLMATTA LUKU. 1. Hän ajoi kaupunginvankilaan, ei sokeasti, vaan tavattoman huolekkaan varovasti, niin huolekkaasti kuin vanha mummo siirtäessään kukkaa ruukusta toiseen. Se esti häntä katsomasta kohtalon inhaa silmiin. Vahtimestari sanoi: »Ei. Vankeja saa tavata vasta puoli neljä — se on käyntiaika.» Kello oli kolme. Puoli tuntia istui Babbitt ja katseli erästä almanakkaa ja valkeaksirapatulla seinällä tikuttavaa kelloa. Tuoli oli kova ja epämukava ja nariseva. Ihmisiä kulki huoneen läpi, ja hänestä tuntui kuin he olisivat tuijottaneet häneen. Hänet täytti taistelunhaluinen raivo, ja se muuttui sen koneiston peloksi, joka vain jauhoi: Paul — Paul — Tasan kello puoli neljä hän lähetti sisään korttinsa. Vahtimestari palasi ilmoittaen: »Riesling sanoo, ettei hän halua tavata teitä.» »Te olette hullu! Te ette sanonut hänelle minun nimeäni! Sanokaa hänelle, että George tahtoo tavata häntä. George Babbitt.» »Joo, niin minä juuri sanoin. Hän sanoi, ettei hän tahdo tavata teitä.» »Päästäkää minut kumminkin sisään joka tapauksessa.» »Se ei käy. Ellette ole hänen asianajajansa ja ellei hän tahdo teitä tavata, ei siitä asiasta ole enempää sanomista.» »Mutta, Herra _Jumala_ — — — Kuulkaa nyt, saanko puhua vanginvartijan kanssa?» »Hän ei nyt ehdi. Ja teidän on paras jättää — — —» Babbitt tuli ihan hänen nokkansa eteen. Vahtimestari muutti äkkiä äänensävyä ja sanoi rauhoittavasti: »Voisittehan tulla takaisin ja yrittää huomenna. Arvatenkin se miesparka on vähän päästä pyörällä.» Babbitt ajoi, ei varovasti tai huolellisesti, vaan kiukkuisesti pyyhkäisten kuorma-autojen ohi välittämättä ohjaajien kirouksista, Raatihuoneelle; pyörät raapaisivat jalkakäytävän reunaa hänen pysäyttäessään; hän juoksi ylös marmoriportaita pormestarin, mr. Lucas Proutin, virkahuoneeseen. Hän lahjoi ovipojan dollarilla; pääsi silmänräpäyksessä sisään ja sanoi: »Muistattehan minut, mr. Prout? Babbitt — Propagandakerhon varapuhemies — agiteerasin teidän hyväksenne vaaleissa. Sanokaa, oletteko kuullut Riesling-raukan asiaa? Minä tahtoisin saada määräyksen, että kaupunginvankilan vanginvartija tai miksi sitä sanotaan, päästää minut hänen luokseen. Hyvä. Kiitoksia paljon.» Viidentoista minuutin kuluttua hän saapasti vankilankorridorin läpi koppiin, missä Paul istui vuoteellaan kokoonluhistuneena kuin vanha kerjäläinen, jalat ristissä, käsivarret toisiinsa kietoutuneina, ja puri nyrkkiänsä. Paul nosti katseensa, silmät ilmeettöminä, kun vahti avasi kopin, laski sisään Babbittin ja jätti heidät yksin. Hän lausui hitaasti: »Anna tulla vain! Puhu moraalia!» Babbitt mätkähti vuoteelle hänen viereensä. »En minä aio puhua moraalia! Vähät minä siitä, mitä tapahtui! Minä tahdon vain tehdä, mitä voin. Olen hyvilläni, että Zilla sai, mitä tarvitsi.» Paul sanoi riidanhaluisesti: »Ei, älä sinä Zillaa nälvi. Minä olen istunut ja ajatellut; ei kai hänen olonsa ole ollut helppoa. Juuri sen jälkeen kun ammuin häntä — ei minun tarkoitukseni juuri ollut tehdä sitä, mutta hän ärsytti minua, kunnes tulin hulluksi, vain sekunniksi, ja otin esiin sen vanhan revolverin, kylläs tiedät, sen, jolla ammuin kaniineja — ja laukaisin. Se ei ollut ihan tarkoitukseni — — — Sitten, kun koetin tyrehdyttää verenvuotoa — — — Oli aivan hirveätä, kuinka se oli revellyt hänen olkaansa, ja hänellä kun oli niin hieno hipiä. — — — Ehkei hän sentään kuole. Toivottavasti ei hänen ihoonsa jää rumentavia arpia. Juuri jälkeenpäin, kun hain kylpyhuoneesta pumpulia verenvuotoa tyrehdyttääkseni, sain käteeni pienen untuvaisen keltaisen ankan, jonka olimme ripustaneet kuuseen eräänä jouluna, ja minä muistin, että hän ja minä olimme olleet äärettömän onnellisia silloin — — — Jumala! Minä saatan tuskin ymmärtää, että juuri minä nyt istun täällä.» Kun Babbitt puristi käsivarrellaan lujemmin hänen hartioitaan, huokasi Paul: »Minä olen iloinen, että tulit. Mutta minä ajattelin, että sinä ehkä pitäisit minulle luennon — — — ja kun on tehnyt murhan ja tuotu tänne ja kaikki — — — talon edustalla oli suuri väenkokous, kaikki — — — töllistivät, ja poliisit taluttivat minua joukon läpi — — — Ah, en halua puhua siitä enää!» Mutta hän jatkoi, yksitoikkoisesti, säikähtyneesti, hajanaisesti mutisten. Johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle sanoi Babbitt: »Sinulla on naarmu poskessasi.» »Niin. Se poliisi löi minua. Niistä mahtaa kai olla hurjan hauskaa mukiloida murhamiehiä. Se oli iso mies. Eivätkä ne tahtoneet antaa minun auttaa kannettaessa Zillaa ambulanssiin.» »Paul! Herkeä — — — Kuule minua: ei hän kuole, ja kun kaikki on ohi, matkustamme taas Maineen, sinä ja minä. Ja ehkäpä saadaan se May Arnold tulemaan mukaan. Minä matkustan Chicagoon ja kysyn häneltä! Mainio nainen, totisesti! Ja sitten minä järjestän, että saat käyntiin jonkin puuhan jossakin Lännen puolessa, ehkä Seattlessa — se kuuluu olevan mainio kaupunki.» Paul hymähteli heikosti. Babbitt oli nyt ottanut puheenvuoron. Hän ei tiennyt, kuunteliko Paul, mutta antoi tulla, kunnes saapui Paulin asianajaja P. J. Maxwell, laiha, hätäinen, epäkohtelias herra, joka nyökkäsi Babbittille ja sanoi: »Ehkäpä Riesling ja minä saisimme olla kahden kesken hetkisen — — —» Babbitt puristi Paulin käsiä ja odotti konttorissa, kunnes Maxwell tuli ulos. »Sanokaa, voinko minä tehdä jotakin?» pyyteli hän. »Ette, ette mitään. Ette vähääkään. Ette juuri nyt», sanoi Maxwell. »Olen pahoillani. Minun täytyy rientää. Ja älkää yrittäkö tavata häntä. Minä olen pyytänyt lääkäriä antamaan hänelle morfiiniruiskeen, jotta hän saa nukkua.» Tuntui jollakin tavoin väärältä palata konttoriin. Babbittista tuntui kuin hän olisi juuri palannut hautajaisista. Hän ajoi City-sairaalaan tiedustamaan Zillan vointia. Siellä sanottiin haavoittuneen luultavasti toipuvan. Paulin ison vanhan armeijarevolverin luoti oli mennyt olkapään läpi. Babbitt palasi kotiin ja tapasi vaimonsa säteilemässä sitä kauhistunutta mielenkiintoa, jota osoitamme ystäviemme tragedioissa. »Tietenkään ei Paul yksin ole syyllinen, mutta se on kuitenkin seuraus siitä, että juoksee toisten naisten perässä sen sijaan, että kantaisi ristinsä kristillisen kärsivällisesti», riemuitsi hän. Babbitt oli liian väsynyt vastatakseen niinkuin olisi tahtonut. Hän sanoi mitä pitikin sanoa ristin kantamisesta kristillisen kärsivällisesti ja meni puhdistamaan autoa. Tylsästi, verkalleen hän hankasi pois rasvan pohjalevystä ja nakutti irti savipahkat pyöristä. Hän tappoi monta minuuttia pesemällä käsiään, hankasi niitä karkealla keittiösaippualla, nautti lihavien sormiensa rääkkäämisestä. »Perhanan pehmoiset kädet — — — niinkuin naisen. Aah!» Päivällispöydässä, kun hänen vaimonsa alkoi taas puhua asiasta, hän ärjäisi: »Minä kiellän jok'ikistä sanomasta sanaakaan Paulista! Minä pidän huolen kaikesta puhelusta, mikä tässä asiassa on tarpeellista, ettäs sen tiedätte! Olkoon tässä juorukellojenkaupungissa tänä iltana ainakin yksi talo, jossa eivät naamat farisealaisesti virnistele. Ja heittäkää menemään nuo roskaiset iltalehdet!» Itse hän kyllä luki ne päivällisen jälkeen. Ennen yhdeksää hän meni asianajaja Maxwellin luo. Hänet otettiin vastaan jurosti. »Noo?» sanoi Maxwell. »Minä tarjoan palvelustani oikeudessa. Minä sain erään ajatuksen. Enkö minä voisi esiintyä todistajana ja vannoa, että minä olin siellä ja että Zilla painoi liipasinta ensin, jolloin Paul paini hänen kanssaan ja silloin revolveri laukesi?» »Jaa, tehdäkö patavala?» »Mitä? Niin, tiettävästi se olisi patavala? Joo — — — Auttaisiko se?» »Mutta, hyvä ystävä! Patavala!» »Ah, älä ole pässimäinen! Suo anteeksi, Maxwell, tarkoitukseni ei ollut sinua suututtaa. Minä tarkoitan vain, että minä olen ja sinä olet tehnyt senkin seitsemän väärää valaa vain päästäksemme kiinni johonkin mitättömään maapalstaan, ja nyt, kun on pelastettava Paul vankeudesta, olisin minä valmis vannomaan väärin kunnes naama mustenee.» »Ei. Vaikka jätetäänkin syrjään asian moraalinen puoli, pelkään, että se olisi epäkäytännöllistä. Yleinen syyttäjä repisi sinun todistuksesi riekaleiksi. Tiedetään, että Riesling ja hänen vaimonsa olivat tapauksen sattuessa vain kahdenkesken.» »Mutta kuule! Anna minun tulla vannomaan — ja se olisi silkka totuus — että vaimo kiusasi häntä, kunnes hän tuli melkein hulluksi.» »Ei. Anteeksi, Riesling kieltää jyrkästi käyttämästä todistuksia, jotka millään tavalla saattaisivat hänen vaimonsa huonoon valoon. Hän tahtoo itsepintaisesti tunnustaa itsensä syylliseksi.» »Anna minun tulla sinne ja todistaa jotakin: — — — mitä tahdot. Anna minun tehdä _jotakin_.» »Olen pahoillani, Babbitt, mutta parasta, minkä voit tehdä — minä sanon sen vastahakoisesti, mutta sinä autat meitä parhaiten olemalla ollenkaan sekaantumatta asiaan.» Babbitt istui ja hypisteli hattuaan kuin köyhä vuokralainen, joka ei ole maksanut vuokraansa, ja viimeiset sanat koskivat häneen ilmeisesti niin kovasti, että Maxwell suvaitsi säälistä sanoa: »Minä en tahtonut sinua loukata, mutta näes, mehän tahdomme molemmat Rieslingin parasta emmekä saa katsoa mitään muuta. Sinun vikasi, Babbitt, on se, että sinä olet niitä, jotka lörpöttelevät liiaksi. Sinun tekee mielesi kuulla omaa ääntäsi. Jos minulla olisi jotakin syytä kutsua sinua todistajaksi, innostuisit sinä pian ja tärvelisit sillä kaikki. Olen pahoillani. Nyt minun täytyy tarkastaa erinäisiä papereita. Olen — — — tosiaan pahoillani.» 2. Hän vietti seuraavan aamupäivän karaistakseen itseään kohtaamaan Atleettikerhon suulaita jäseniä. He puhuisivat tietysti Paulista, lipoisivat kieliään ja olisivat halpamaisia. Mutta Grobiaanien pöydässä ei edes mainittu Paulin nimeä. He puhuivat innokkaasti alkavasta pesäpallokaudesta. Hän piti heistä enemmän kuin koskaan ennen. 3. Hän oli, epäilemättä jonkin romaanin nojalla, kuvitellut Paulin kuulustelua pitkäksi kamppailuksi, katkerin väittein — suuri jännittynyt ihmisjoukko kuuntelemassa — ja äkillisin, musertavin uusin todistuksin. Todellisuudessa kesti kuulustelu vajaan neljännestunnin ja sisälsi enimmäkseen lääkärien todistuksia, että Zilla paranee ja että Paulin on täytynyt toimia hetkellisessä mielenhäiriössä. Seuraavana päivänä tuomittiin Paul kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja vietiin pois — ei millään tavalla dramaattisesti, ilman käsirautoja, vanki väsyneenä kävellen hilpeän poliisimiehen rinnalla — ja lausuttuaan hänelle jäähyväiset asemalla palasi Babbitt konttoriinsa tullaksensa siihen käsitykseen, että hänellä oli edessänsä elämä, joka ilman Paulia oli tarkoitukseton. KOLMASKOLMATTA LUKU. 1. Hänellä oli ankara kiire maaliskuusta kesäkuuhun. Hän piti hämmentäviä ajatuksia loitolla luotaan. Hänen vaimonsa ja naapurit olivat jalomielisiä. Joka ilta hän pelasi bridgeä tai kävi elävissä kuvissa, ja päivät olivat tyhjiä ja hiljaisia. Kesäkuussa matkustivat mrs. Babbitt ja Tinka itä valtioihin tervehtimään sukulaisia, ja Babbitt oli vapaa tekemään — hän ei oikein tiennyt mitä. Koko päivän heidän lähdettyään hän ajatteli vapautunutta kotia, missä saattoi, jos halusi, olla hulluna ja kirota jumalia tarvitsematta ajatella isännänarvokkuuttaan. Hän mietiskeli: »Minä voisin viettää hurjan illan, tulla kotiin kello kaksi tarvitsematta antaa mitään selityksiä jälkeenpäin. Hurraa!» Hän soitti Vergil Gunchille, Eddie Swansonille. Kumpikin oli esteellinen sinä iltana, ja äkkiä hän väsyi näkemään niin suurta vaivaa hypätäkseen aidan yli. Hän oli hiljainen päivällispöydässä, tavattoman ystävällinen Tedille ja Veronalle, epäröivä, mutta ei moittiva, kun Verona lausui mielipiteensä, joka koski Kenneth Escottin mielipidettä tohtori John Jennison Drews'n evolutionistien mielipiteitä koskevasta mielipiteestä. Ted työskenteli eräässä autopajassa kesäloman aikana, ja hän teki selkoa jokapäiväisistä voitoistansa: kuinka hän oli löytänyt erään rikkinäisen kuulalaakerin, mitä hän oli sanonut Ukolle, mitä hän oli sanonut päällysmiehelle langattoman puhelimen tulevaisuudesta. Ted ja Verona lähtivät ulos tanssimaan päivällisen jälkeen. Palvelijakin lähti ulos. Harvoin oli Babbitt ollut ypöyksin talossa koko iltaa. Hän ei saanut pahaakaan rauhaa. Hän tunsi epämääräistä halua lukea jotakin kiintoisampaa kuin sanomalehtien pilapalstoja. Hän meni Veronan huoneeseen, istahti hänen sinivalkealle neitsytvuoteelleen, hyräillen ja hiljaa möristen kunnon kansalaisen tapaan silmätessään hänen kirjojansa; täällä oli Conradin _Rescue,_ eräs nide, jonka kummallinen nimi oli _Figures of Earth,_ Vachel Lindsayn runoja (aivan säännöttömiä runoja Babbittin mielestä) ja H. L. Menchenin esseitä — peräti epämoraalisia esseitä, jotka ivasivat kirkkoa ja kaikkia säädyllisyyden vaatimuksia. Hän ei pitänyt ainoastakaan kirjasta. Hän vainusi niissä moraalia ja kansalaiskuntoa vastaan kapinoivan hengen. Nämä kirjailijat — ja hän oletti, että ne lisäksi vielä olivat kuuluisiakin — eivät näyttäneet viitsivän kertoa semmoista, mikä voisi saada ihmisparan unohtamaan huolensa. Hän huokasi. Hänen katseensa sattui Joseph Hergersheimerin kirjaan _The Three Black Pennies._ Ah — se oli varmaankin sentyylistä. Sen täytyi olla seikkailukertomus, ehkäpä väärennyksestä — salapoliiseja, jotka hiipivät vanhaan taloon yösydämenä. Hän pisti kirjan kainaloonsa, saapasti alas portaita ja istuutui juhlallisesti lukemaan pianolampun valossa: »Sinensiinteisenä sumuna laskeutui hämärä lehväisten kumpujen väliseen matalaan laaksoon. Oli lokakuun alku, mutta hienoinen halla oli jo hengäissyt kultaa vaahteranlehtiin, espanjantammissa oli paikoitellen viininpunaista vivahdusta, tummassa alikasvistossa tuolla täällä jo kellervää. Parvi villihanhia, jotka lensivät huolettomina ja matalalta kumpujen yli, liukui selkeää, tuhkanharmaata iltaa kohti. Howat Penny, joka seisoi sillä kohtaa, missä metsää oli raivattu pois tien tähden, ymmärsi, että tuo liikkuva, säännöllinen liuta ei tulisi sentään pyssynkantaman päähän... Hänen tarkoituksensa ei ollut hanhia ampua. Kun päivä sammui, oli hänen intonsa laimentunut; totunnainen välinpitämättömyys vahvisti häntä, tunkien hänen lävitsensä...» Siinä se taas oli: tyytymättömyys hyviin, vakiintuneisin tapoihin. Babbitt pani kirjan pois ja kuunteli hiljaisuutta. Sisällä olivat huoneiden ovet auki Hän kuuli keittiöstä säännöllisen tippumisen jääkaapista, hermostuttavassa tahdissa tapahtuvan. Hän meni ikkunan luo. Kesäilta oli sumuinen ja teräslankakaihtimen takaa näyttivät katulyhdyt kuin kelmeiltä tuliristeiltä. Koko maailma oli nurin. Hänen siinä seistessään mietteissään tulivat Verona ja Ted kotiin ja menivät huoneisiinsa maata. Hiljaisuus tiivistyi nukkuvassa talossa. Hän otti hattunsa, kunnioitettavan luumutuopin, sytytti sikarin ja kulki edestakaisin talon edustalla, kunnianarvoisana proosallisena ilmiönä, hyräillen laulua »Hopeasäikeitä kullan keskessä». Hän ajatteli kerran: »Entäpä minä soitan Paulille.» Sitten hän muisti. Hän näki Paulin vanginvaatteissa, mutta kuinka hän asiaa ajattelikin, ei hän sitä kuitenkaan uskonut. Se oli sekin tämän sumusamean illan epätodellisuutta. Jos Myra olisi täällä, sanoisi hän: »Eikö jo ole myöhä, George?» Babbitt asteli edestakaisin yksinäisessä ja ikävässä vapaudessa. Sumu peitti nyt talon. Maailmaa ei ollut vielä luotu, oli vain kaaosta ilman levottomuutta ja pyyteitä. Sumun läpi tuli mies niin huimaa vauhtia, että näytti hurjasti tanssivan tullessaan erään lyhdyn valopiiriin. Joka askeleella hän heilautti keppiä ja iski sen jyrähtäen maahan. Hänen leveässä, mahtailevassa nauhassa riippuvat nenälasinsa killuivat vatsan päällä. Babbitt näki hämmästyen, että se oli Chum Frink. Frink pysähtyi, tuijotti Babbittia ja lausui juhlavasti: »Siinä on vielä yksi narri, George Babbitt. Elää vuokratakseen huo — huoneita. Tiedätkö, kuka minä olen? Runouden petturi. Minä olen juovuksissa. Minä lörpötän liikaa. Samantekevä. Tiedätkö, mitä minä olisin voinut olla? Minä olisin voinut olla Gene Field tai James Whitcomb Riley. Ehkä Stevenson. Minä olisin voinut olla. Virvaa. Kangastuksia. Kuunteles. Kuules tätä. Minä tein sen äsken juuri: Päivä kun niityllä kimmeltää, lapset ja mettiset temmeltää... »Kuulitko sinä? Vii-virvoja! Minä olen tehnyt sen. _Minä_ en tiedä, mitä se merkitsee! Se on hyvän värssyn alku. _Chilen Puutarharunoutta._ Ja mitä minä olen kirjoittanut? Roskaa! »Huvirunoja! Vain roskaa! Olisin voinut kirjoittaa — — — Nyt on myöhäistä!» Hän syöksyi eteenpäin pahasti kenossa, näköjään joka hetki nokalleen menossa, kuitenkaan kertaakaan menemättä. Babbitt ei olisi kummastunut enempää eikä myöskään vähempää, jos sumusta olisi astunut esiin päätänsä kantava kummitus. Hän myönsi Frinkin olevan oikeassa äärettömän välinpitämättömästi, röhkäisi »miesparka!» ja unohti hänet heti. Hän palasi väsyneenä taloon, meni päättävästi jääkaapille ja ryösti sen. Kun mrs. Babbitt oli kotona, oli tämä raskaimpia talousrikoksia. Hän seisoi peitettyjen astiain edessä ja söi kananpojansäären ja puoli teevadillista vattuhyytelöä ja murisi rasvaista, kylmää keittoperunaa syödessään. Hän ajattelu. Hänelle vaikeni, että elämä, miksi hän sen tarmokkaasta käytännöstä tunsi, oli arvoton, että taivas, mikäli kirkkoherra John Jennison Drew sen kuvasi, ei ollut uskottava eikä erikoisen mielenkiintoisa, että rahan ansaitseminen ei tuottanut hänelle suurta iloa, että lasten kasvattaminen vain jotta nämä kasvattaisivat lapsia, jotka kasvattaisivat lapsia, oli arvoltaan kyseenalaista. Mitä tällä kaikella oli väliä? Mitä hän halusi? Hän palasi arkihuoneeseen ja paneutui pitkälleen sohvalle kädet pään takana. Mitä hän halusi? Rikkauttako? Yhteiskunnallista arvoasemaa? Matkoja? Palvelijoita? Tosin kyllä, mutta vain ohimennen. »Minä heitän hiiteen kaikki», huokasi hän. Mutta hän tiesi, että hän kaipasi Paul Rieslingin seuraa; ja siitä hän livahti myöntämään kaipaavansa taruntyttiä — — ilmielävää. Jos olisi ollut nainen, jota hän rakasti, olisi hän paennut sen luo ja painanut otsansa hänen polviaan vasten. Hän ajatteli pikakirjoittajaansa, miss McGounia. Hän ajatteli kauneinta manikyristiä Hotelli Thornleighin parturiliikkeessä. Nukahtaessaan sohvalle hän tunsi löytäneensä jotakin elämässä, hirvittävästi ja hurmaavasti murtaneensa kaikki, mikä oli säädyllistä ja normaalia. 2. Hän oli seuraavana aamuna unohtanut päättäneensä nousta kapinaan, mutta oli konttorissa ärtyisä, ja kesken puhelinsoittoja ja asiakkaidenkäyntejä kello yhdentoista aikaan hän teki jotakin, mitä oli usein halunnut, mutta ei koskaan uskaltanut: lähti konttorista sanomatta sanaakaan orjillensa, konttoristeilleen, ja meni eläviin kuviin. Hän nautti oikeudestaan olla yksin. Hän tuli ulos taas jyrkästi päättäneenä tehdä mitä tahtoi. Kun hän lähestyi Grobiaanien pöytää kerhossa, nauroivat kaikki. »Siinähän se miljoonamies on!» sanoi Sidney Finkelstein. »Niin, minä näin hänet lokomobiilissaan!» sanoi professori Pumphrey. »Peijakas, mahtaisi olla ihanaa olla niin ovela herra kuin Georgie!» kadehti Vergil Gunch. »Hän on arvatenkin varastanut koko Dorchesterin. Minä en vain uskaltaisi pitää pienen pientäkään tonttiraukkaa siellä siitä pelosta, että hän iskisi kyntensä siihen!» Ne olivat, sen Babbitt käsitti, »saaneet nuuskituksi jotakin». Ja olivat sitäpaitsi leikinlaskutuulella. Tavallisissa oloissa hän olisi ollut mielissään kunniasta saada olla heidän pilansa kohteena, mutta nyt hän kävi äkkiä ärtyisäksi. Hän mörähti: »Niin, sen voitte uskoa; kukaties otan teidät konttoripojiksi!» Hän oli kärsimätön, kun pilaa huolellisesti johdettiin eteenpäin ratkaisuaan kohti. »Hän on tietysti voinut sopia siellä kohtauksen jonkun tytön kanssa», sanoivat he, ja »Eikö mitä, hän odotti vanhaa huonekumppaniaan, Sir Jerusalem Doakia.» Babbitt räjähti: »Peijakas, puhukaa suunne puhtaaksi, senkin naudat! Mikä teitä niin huvittaa?» »Hurraa! George on suuttunut!» ärsytti Sidney Finkelstein kaikkien räjähtäessä nauruun. Gunch paljasti järkyttävän salaisuuden: hän oli nähnyt Babbittin tulevan elävistä kuvista — kello kaksitoista päivällä! He eivät hellittäneet. Sadoin toisinnoin, sadoin naurunremahduksin he sanoivat, että hän oli ollut elävissä kuvissa keskellä liikeaikaa. Hän ei välittänyt Gunchista, mutta Sidney Finkelstein, tuo kärkäs, laiha, punatukkainen irvihammas kismitti häntä. Häntä häiritsi myöskin jääpala vesilasissaan. Se oli liian suuri, kierähteli ympäri ja poltti häntä nenään, kun hän yritti juoda. Hän ajatteli raivostuneena, että Finkelstein muistutti tuota jääpalaa. Mutta hän sai voiton itsestään; hän pysyi leikkisänä, kunnes toiset väsyivät itsepintaiseen naljailuunsa ja siirtyivät päivän suuriin kysymyksiin. Hän mietti: »Mikä minuun on tänään mennyt? Minähän olen kauhealla tuulella. Kunhan ne vain eivät lörpöttäisi niin hirveästi. Mutta minun on paras olla varoillani ja pitää suuni kiinni.» Kun he sytyttivät sikarinsa mutisi hän: »Täytyy mennä takaisin», ja kesken toisten kuoroa: »Jos sinun välttämättömästi on vietettävä aamupäiväsi elävien kuvien eteistyttöjen kanssa!» hän pakeni. Hän kuuli heidän virnistyksensä. Hän oli hämillään. Sopiessaan mitä mahtipontisimmin eteisvahtimestarin kanssa siitä, että ilma oli lämmin, hän tunsi haluavansa kuin lapsi saada suruinensa juosta tarutytin luokse etsimään lohdutusta. 3. Hän pidätti miss McGounia lopetettuaan sanelunsa. Etsi sopivaa ainetta, joka voisi lämmittää tämän persoonatonta konttoriolentoa ystävälliseksi. »Minne te menette loma-ajaksenne?» sipisi Babbitt. »Luultavasti pohjoiseen eräälle maatilalle — tahdotteko, että jäljennän Siddonin kontrahdin iltapäivällä?» »Ei sillä niin kiirettä ole. Teillä on kai hurjan hauskaa kun pääsette tästä konttorirähinästä.» Neiti nousi ja kokosi kynänsä. »Eihän täällä kukaan rähise — minä voin kyllä jäljentää sen, kun olen kirjoittanut kirjeet.» Hän oli mennyt. Babbitt torjui jyrkästi luotaan ajatuksen, että hän olisi yrittänyt tutkia, kuinka mukautuvainen miss McGoun oli. »Tutkia! Minähän tiesin, ettei se maksaisi vaivaa!» sanoi hän. 4. Eddie Swanson, automobiiliagentti, joka asui vastapäätä Babbittia, antoi sunnuntai-illalliset. Hänen vaimonsa Louetta, nuori Louetta, joka rakasti jazzia musiikissa ja puvuissa ja naurussa, oli hurjimmalla tuulellaan. Hän huusi ottaessaan vieraitaan vastaan: »Tänä iltana pidetään oikein hauskaa!» Babbittilla oli ollut ennestään tunne siitä, että Louettan täytyi vaikuttaa houkuttelevasti muutamiin miehiin; nyt hän myönsi, että Louetta oli äärettömän houkutteleva hänelle itselleen. Mrs. Babbitt ei koskaan ollut oikein hyväksynyt Louettaa. Babbitt oli hyvillään, ettei Myra ollut täällä tänä iltana. Hän tahtoi itsepintaisesti auttaa Louettaa keittiössä: otti ulos kananpoikakroketit uunista, vihannessandwichit jääkaapista. Hän tarttui kerran Louettan käteen, mutta tämä ei, ikävä kyllä, sitä huomannut. Jokelsi vain: »Sinä olet mainio mamman pikku apulainen, Georgie! Vie nyt tarjotin sisään ja aseta se buffetille.» Hän toivoi, että Eddie Swanson tarjoisi cocktaileja, että Louettakin ottaisi yhden. Hän toivoi — — — Niin, hän toivoi olevansa semmoinen boheemi, joista kirjoissa luetaan. Ateljeekutsuja. Hurjia, kauniita tyttöjä, jotka ovat itsenäisiä. Ei välttämättömästi huonoja. Eipä suinkaan huonoja, mutta ei niin kesyjä kuin Floral Heightsin. Kuinka hän olikaan saattanut kestää sitä kaikki nämä vuodet — — — Eddie ei antanut heille cocktaileja. Ateria oli tosin sangen hilpeä, ja Orville Jones toisti moneen kertaan: »Milloin tahansa Louetta tahtoo tulla istumaan minun polvelleni, niin sanon tälle sandwichille, että se tekee tilaa», mutta he olivat säädyllisiä, niinkuin sunnuntai-iltana sopikin. Babbitt oli salavihkaa varannut itselleen paikan Louettan vieressä pianorahilla. Puhuessaan automobiileista, väkinäisin hymyin kuunnellessaan Louettan selontekoa hänen keskiviikkona näkemästään filmistä, toivoessaan, että tämä lopettaisi kuvauksensa filmin juonesta, sankarin kauneudesta ja muhkeasta näyttämöllepanosta, hän tarkkasi Louettaa. Solakat uumat raakasilkin verhoamina, voimakkaat kulmakarvat, tuliset silmät ja viehkeys, joka teki Babbittin haikeamieliseksi. Hän ajatteli, mikä mainio toveri Louetta olisi pitkällä automatkalla, kun tutkitaan vuoria ja leiriydytään jollekin mäntymäelle, joka on korkealla laakson yläpuolella. Louettan hentous liikutti häntä. Hän oli äkäinen Eddie Swansonille alituisesta perhetorasta. Ja sitten hän, ihan äkkiä, kuvitteli Louettaa tarutytiksi. Hän hätkähti havaitessaan, että he aina olivat tunteneet romanttista viehätystä toisiinsa. »Sinä vietät tietysti aivan kauheaa elämää nyt kun olet kesäleskenä», sanoi Louetta. »Saat uskoa! Minä olen oikea pieni piru ja ylpeä siitä. Jonakin iltana voit kaataa jotakin sopivaa seosta Eddien kahviin ja hiipiä kadun yli, niin näytän sinulle kuinka oikea cocktaili on tehtävä», prameili hän. »No, miksen minä voisi sitä tehdä? Ei voi tietää.» »Milloin tahdot. Ripusta vain vintinikkunasta ulos pyyhinliina, niin minä syöksyn hakemaan ginipulloa!» Kaikki nauroivat tälle vallattomuudelle. Tyytyväisenä selitti Eddie Swanson, että hän tarkastuttaisi lääkärillä kahvinsa joka päivä. Muut johtuivat keskusteluun viime aikojen kiintoisimmista murhista, mutta Babbitt jatkoi Louettan kanssa keskustelua persoonallisemmista asioista: »Tuo on sitten kaunein hame, minkä olen nähnyt elämässäni!» »Pidätkö todellakin siitä?» »Pidänkö siitä? Tiedätkö, minä toimitan Kenneth Escottin välityksellä uutisen sanomalehtiin, että aistikkaimmin puettu nainen U.S:ssa on mrs. E. Louetta Swanson.» »Äh, älä ärsytä!» Mutta hän säteili. »Eikö tanssita vähän, Georgie? Sinun täytyy tanssia minun kanssani.» Babbitt vastusteli: »Sinä et tiedä, kuinka kelvottomasti minä tanssin», mutta nousi kumminkin kömpelösti. »Minä opetan sinua. Minä voin opettaa kenen tahansa!» Louettan katse oli kostea, hänen äänensä mielenliikutuksesta epävakainen. Babbitt uskoi voittaneensa hänet. Hän tarttui häneen, tunsi hänen pehmeän lämpönsä ja pyöriskeli ympäri salia jonkinlaisin omatekoisin onestep-askelin. Hän törmäsi yhteen vain yhden tai kahden parin kanssa. »Minä en, peeveli vie, tanssi sittenkään niin huonosti — — — Liehunhan minä kuin oikea näyttämötanssija», kerskui hän, ja Louetta vastasi innokkaana: »Niin — sanoinhan sinulle, että voin opettaa kenen tahansa — Älä ota niin pitkiä askelia!» Hetkeksi hän menetti itseluottamuksensa, mutta ankarasti keskittäen tarmonsa koetti pysyä musiikintahdissa. Mutta Louettan tenho tempasi hänet taas mukaansa. »Hänen täytyy pitää minusta: minä pakotan hänet!» lupasi hän itselleen. Hän koetti suudella Louettan korvan juuressa olevaa kiharaa. Louetta käänsi vaistomaisesti päätänsä välttääkseen sitä ja mutisi: »Anna olla!» Sekunnin hän vihasi Louettaa, mutta sitten oli taas yhtä innokas kuin ennenkin. Hän tanssi mrs. Orville Jonesin kanssa, mutta katseli vain Louettaa, joka tanssi miehensä kanssa. »Ole varuillasi, sinä tulet tekemään tuhmuuksia», nuhteli hän itseänsä hypellen ja taivutellen tukevia polviansa mrs. Jonesin kanssa tanssien ja lausui tälle arvon naiselle: »Täällä on perhanan lämmin!» Ilman aihetta ajatteli hän Paulia ja sitä murheen asuntoa, jossa ihmiset eivät koskaan tanssi. »Minä olen hullu tänä iltana, minun pitäisi mennä kotiin», ajatteli hän huolestuneena, mutta jätti mrs. Jonesin ja syöksyi viehättävän Louettan rinnalle esittäen: »Seuraava tanssi on minun!» »Oh, minun on niin lämmin, minä en aio tanssia tätä tanssia.» Rohkeasti: »Tule sitten istumaan portaille vilvoittelemaan!» »Hm — — —» Pehmeässä pimennossa, talon melu takanaan, hän tarttui päättävästi Louettan käteen. Tämä puristi kerran hänen kättään ja laski sen sitten. »Louetta, sinä olet minusta hauskin ihminen, minkä tunnen!» »Niin, olet sinäkin minusta hurjan hauska!» »Niinkö sanot! Sinun pitää pitää minusta, minä olen niin yksinäinen!» »No, kyllä sinun taas on hyvä olla, kun vaimosi tulee kotiin.» »Ei, minä olen aina yksin!» Louetta pani kätensä ristiin leuan alle, joten Babbitt ei uskaltanut koskea häneen, huokasi vain: »Kun minä olen huonolla tuulella ja — — —» Hän oli vähällä ruveta puhumaan Paulin tragediasta, mutta se oli liian pyhä rakkaudenkin diplomatialle — — — »kun väsyn konttoriin ja kaikkiin, on minusta hauska katsoa kadun yli ja ajatella sinua. Tiedätkö, minä näin sinusta kerran unta!» »Oliko se kaunis uni?» »Ihana.» »Vai niin. Mutta tiedäthän, että unet tavallisesti ovat todellisuudessa vastakohtia. Nyt minun täytyy rientää sisään.» Louetta nousi. »Ei, älä mene vielä, Louetta-kiltti!» »Minun täytyy. Minunhan on pidettävä huolta vieraistani.» »Anna heidän hoitaa itsensä.» »Se ei käy laatuun!» Hän taputti Babbittia ohimennen olalle ja hävisi. Mutta oltuaan minuutin nolona ja lapsellisena aikoen hiipiä kotiinsa mutisi hän: »Enhän minä yrittänyt häntä lähennellä. Tiesinhän sangen hyvin koko ajan, ettei se kannattaisi», ja saapasti sisään tanssiakseen mrs. Orville Jonesin kanssa ja karttaakseen Louettaa — siveellisesti ja avoimesti ja selvästi. NELJÄSKOLMATTA LUKU. 1. Hänen käyntinsä Paulin luona oli yhtä hämärä kuin hänen yönsä täynnä sumua ja kummastelevia kysymyksiä. Silmät mitään näkemättä hän kulki karbolilta haisevien vankilakäytävien kautta huoneeseen, jota reunustivat vaaleankeltaiset puusohvat, joissa oli ruusumallisia reikiä, niinkuin kenkäpuotisohvissa, joita hän poikana oli nähnyt. Vanginvartija toi sisään Paulin. Harmaasta pumpulisesta vankipuvusta pistivät Paulin kasvot esiin kalpeina ja ilmeettöminä. Paul liikkui turhanpäiväisen tarkasti vartijan käskyjen mukaan, hän työnsi nöyrästi Babbittin tuomat tupakat ja kuvalehdet pöydän yli vartijalle tarkastettaviksi. Hänellä ei ollut mitään muuta sanomista kuin: »No, minä alan siihen tottua», ja »Minä työskentelen vaatturiosastolla; kangas koskee sormiini.» Babbitt tiesi, että Paul oli jo kuollut tässä kuoleman asunnossa. Ja kun hän vaipui mietteisiin junassa kotimatkalla, tuntui jotakin hänessä itsessäänkin kuolleen: lojaali ja vahva usko maailman hyvyyteen, julkisen epäsuosion pelko, menestyksen ylpeys. Hän oli hyvillään, että hänen vaimonsa oli poissa. Hän tunnusti sen puolustamatta itseään. Hän ei siitä välittänyt. 2. »Mrs. Daniel Judique» seisoi naisen käyntikortissa. Babbitt tiesi, että hän oli erään paperitukkukauppiaan leski. Hänen täytyi olla neljäkymmentä- tai neljäkymmentäkaksivuotias, mutta Babbitt piti häntä nuorempana nähdessään hänet konttorissaan sinä iltapäivänä. Mrs. Judique oli tullut kysymään, oliko mitään huoneistoa saatavissa, ja Babbitt otti hänet kokemattomalta naiskirjanpitäjältä omaan hoitoonsa. Rouvan muhkea ulkomuoto miellytti häntä hermostuttavasti. Rouva oli solakka nainen, hänellä oli musta puku, jossa oli valkopilkkuisia sveitsiläiskoruja; viileä, hieno puku. Suuri musta hattu varjosti hänen kasvojansa. Hänen silmänsä olivat kimmeltävät, hänen pehmeä leukansa miellyttävän täyteläinen ja hänen poskillaan tasainen, verevä väri. Babbitt mietti jälkeenpäin, mahtoiko hän olla maalattu, mutta ei yksikään mies kristikunnassa ollut semmoisista asioista tietämättömämpi. Mrs. Judique istui ja pyöritteli orvokinväristä päivänvarjostintaan. Hänen äänensä oli vetoava olematta tunkeileva. »Mahdattekohan te voida auttaa minua.» »Mielihyvällä.» »Minä olen ollut kaikkialla — — — minä haluaisin pienen asunnon, jossa olisi yksi makuuhuone tai ehkä kaksi, arkihuone ja keittiökomero ja kylpyhuone, mutta sellaisen, joka todella on viihtyisä, ei mitään synkeätä tai uudenaikaisia huoneita räikeine sähkökruunuineen. Enkä minä voi maksaa ylen huikeata hintaa. Minun nimeni on Tanis Judique.» »Luullakseni meillä on yksi, joka juuri sopisi teille. Tahtoisitteko tulla katsomaan sitä nyt?» »Kyllä, minulla on pari tuntia aikaa.» Uudessa Cavendish Apartmentsissa oli Babbittilla huoneisto, jota hän oli pitänyt vapaana Sidney Finkelsteiniä varten, mutta ajatellessaan, että saisi ajaa tämän miellyttävän naisen rinnalla, hän heitti ystävänsä Finkelsteinin hiiteen ja selitti ritarillisesti: »Mennään katsomaan, mitä voin teille tarjota.» Hän pyyhki pois pölyn auton istuimelta ja pani henkensä kaksi kertaa vaaraan näyttääkseen ajotaitoaan. »Te osaatte tosiaan käytellä autoa,» sanoi mrs. Judique. Babbitt piti hänen äänestään. Siinä oli hänen mielestään musiikkia ja kulttuurin henkeä, se ei ollut sellaista hyppivää tirskuntaa kuin Louetta Swansonin ääni. Hän kerskui: »Nähkääs, moni on niin nolo ja hidas, että jää kaikkien ihmisten tielle. Varmin ajaja on se, joka osaa pitää konettaan kurissa, mutta ei arkaile lisätä vauhtia, kun tarvitaan. Ettekö tekin ole sitä mieltä?» »Olen tietysti.» »Te olette tietysti hurjan taitava ajamaan.» »En, juuri. Meillä oli tietenkin auto — tarkoitan, ennenkuin mieheni meni pois — ja olinhan minä sillä ajavinani, mutta ei siihen luullakseni nainen voi koskaan oppia niin hyvin kuin mies.» »No, on niitä muutamia aika hyviä naisajajia.» »On tietenkin sellaisia naisia, jotka koettavat matkia miehiä ja pelaavat golfia ja kaikkea ja tärvelevät ihonsa ja kätensä.» »Aivan, minä en koskaan ole pitänyt sellaisista miesmäisistä naisista.» »Minä tarkoitan — — — tietysti minä ihailen niitä hirveästi ja tunnen itseni aivan voimattomaksi ja hyödyttömäksi heidän rinnallaan.» »Eikö mitä! Te olette tietysti hurjan hyvä soittamaan pianoa.» »No, en — — — minä tarkoitan — — — en juuri.» »Joo, olette varmasti.» Babbitt loi katseen hänen pehmoisiin käsiinsä, hänen timantti- ja rubiinisormuksiinsa; rouva näki katseen, pisti kätensä piiloon kissamaisesti kouristaen kapeita, valkoisia sormiansa, ja sanoi haikeamielisesti: »Minä pidän soittamisesta — tarkoitan — soittaa rimputan mielelläni pianoa, mutta en ole koskaan saanut oikeata opetusta. Mr. Judiquen tapana oli sanoa, että minusta olisi tullut hyvä pianisti, jos vain olisin saanut opetusta, mutta hän kai vain mairitteli minua.» »Sitä hän varmaankaan ei tehnyt. Teillä on varmaan temperamenttia.» »Oo — pidättekö te musiikista, mr. Babbitt?» »Pidän toki! Vaikka en minä tiedä, välitänkö niin erikoisen paljoa kaikenlaisista klassillisista renkutuksista.» »Oi, minä suorastaan rakastan Chopinia ja muita semmoisia.» »Niinkö, todella? Niin, tietysti minäkin käyn monissa semmoisissa korkeamman tyylin konserteissa, mutta minä pidän sittenkin hyvästä jazz-orkesterista, jossa on oikeata vauhtia, niin että bassoviulunsoittaja heiluttaa viuluansa ympäri ja paukuttelee sitä käyrällä.» »Minä tiedän. Minä pidän hirmuisen paljon hyvästä tanssimusiikista. Minä pidän hirveän paljon tanssimisesta. Ettekö tekin mr. Babbitt.?» »Vielä häntä kysytte! Ei silti, että minä olisin niin järin taitava siinä.» »Olette varmaan, sen minä uskon. Teidän pitäisi antaa minun opettaa itseänne. Minä voin opettaa kenen tahansa tanssimaan.» »Ettekö tahtoisi antaa minulle jonakin päivänä opetusta?» »Kyllä, mielelläni». »Teidän on paras olla varovainen, muuten otan ehdotuksenne todeksi, tulen teidän luoksenne ja panen teidät antamaan opetusta.» Rouva ei ollut loukkaantunut, mutta ei antanut mitään lupausta. Babbitt varoitti itseänsä: »älä mene taas tekemään tyhmyyksiä», ja alkoi puhua yleisistä aineista: »Minä tahtoisin osata tanssia niinkuin moniaat nuorukaiset, mutta toisaalta tunnen, että miehen velvollisuus on ottaa tarmokkaasti, voisi sanoa luovasti osaa maailmantyöhön ja tarttua tapausten kulkuun ja voida näyttää elämässään tuloksia. Eikö teistäkin?» »Oi, tietysti minäkin olen sitä mieltä!» »No, ja silloin täytyy minun luopua monesta, mitä tahtoisin osata, vaikka joka tapauksessa osaan, hitto vie, pelata golfia siinä kuin toinenkin.» »Niin, siitä olen ihan varma... Oletteko naimisissa?» »Hm — — — olen — — — ja, hm, viralliset velvollisuudet tiettävästi — — — minä olen varapuhemies Propagandakerhossa ja hoidan erästä komiteaa Valtion Kiinteistöyhdistysten Liitossa, ja se merkitsee aika paljon työtä ja vastuuta — eikä siitä oikeastaan saa mitään kiitosta.» »Ei, sen minä tiedän! Joka uhrautuu yhteiskunnalliseen työhön, ei koskaan saa tunnustusta.» He katsoivat toisiinsa suurin keskinäisin kunnioituksin, ja Cavendish Apartmentsin luona Babbitt auttoi hänet kohteliaasti vaunusta, viittasi taloon, ikäänkuin olisi esitellyt sitä hänelle, ja sanoi käskevästi hissipojalle: »Toimita avaimet nopeasti!» Mrs. Judique seisoi ihan lähellä häntä hississä, ja hänen sydämensä jyskytti, mutta hän oli varovainen. Se oli kaunis huoneisto, valkoinen puuaines ja pehmeät siniset tapetit. Mrs. Judique oli aivan haltioitunut suostuessaan ottamaan sen, ja kun he menivät hallin läpi laskeutuakseen alas, kosketti hän Babbittin hihaa ja sanoi hurmaantuneena: »Oi, minä olen niin iloinen, että käännyin teidän puoleenne. On tosiaan suuri onni saada tavata mies, joka todellakin ymmärtää. Jospa tietäisitte, millaisia huoneistoja minulle on näytetty!» Babbitt oli äkkiä vaistomaisesti vakuutettu, että voisi panna käsivartensa hänen vyötäisilleen, mutta hillitsi itsensä ja saattoi ylenpalttisen kohteliaana hänet autoon ja ajoi mrs. Judiquen asuntoon. Matkalla konttoriinsa pyörivät hänen ajatuksensa koko ajan. »Olipa hyvä, että minulla kerrankin oli järkeä — peijakas, etten minä sentään yrittänyt! Hän on ihana, harvinainen, kerrassaan hurmaava, suloiset silmät ja hurmaavat huulet ja tuo solakka vartalo — hän ei koskaan tule menettämään vartalonsa kauneutta niinkuin muut naiset — ei, ei ei, hän on todellinen, hienostunut maailmannainen. Kaikkein älykkäimpiä naisia, mitä olen tavannut moneen kuukauteen. Ymmärtää yleisiä asioita ja — — — Mutta peijakas, miksen minä yrittänyt?... Tanis.» 3. Ajatus häiritsi ja hämmensi häntä, mutta hän huomasi etsivänsä nuoruutta, itse toivoen säilyvänsä nuorena. Se tyttö, joka varsinkin askarrutti hänen ajatuksiansa — vaikkei hän koskaan ollut puhutellut häntä, oli uusin käsienhoitaja Pompeijin käherrysliikkeen salongin oikealla puolella. Hän oli pieni, vikkelä, mustatukkainen, hymyilevä. Hän oli ehkä yhdeksäntoistavuotias, ehkä kaksikymmentä. Hänellä oli ohuita lohenvärisiä puseroita, jotka jättivät näkyviin hänen olkapäänsä ja mustilla nauhoilla pujotellut liivinsuojustimensa. Babbitt meni käherryssalonkiin leikkauttamaan tukkaansa. Kuten aina, tunsi hän itsensä uskottomaksi senvuoksi, että sivuutti naapurinsa Reeves Buildingin Käherryssalongin. Mutta nyt hän karkoitti ensimmäistä kertaa syyllisyystuntonsa: »Peijakas, mikäs pakko minun on sinne mennä, ellen tahdo? Minä en ole Reeves Buildingin omistaja! Sen partureilla ei ole mitään tekemistä minun kanssani! Voinhan minä totisesti leikkauttaa tukkani missä haluan! Minä en tahdo kuulla puhuttavan siitä asiasta. Olen saanut kyliäni ihmisten kannattamisesta — — — ellen erikoisesti halua. Se ei totisesti tuota mitään. Minä olen saanut kyllikseni.» Pompeijin Käherryssalonki oli Thorn-Leighin hotellin kellarikerroksessa, joka oli suurin ja uudenaikaisin hotelli Zenithissä. Marmoriset kiertoportaat, joissa oli kiiltävämessinkinen kaidepuu, johtivat hotellin eteisestä käherryssalonkiin. Se oli sisustettu mustalla ja valkoisella ja punaisella kaakelilla. Siinä oli räikeä polttokultainen katto ja suihkulähde, jossa pyylevä nymfi alati tyhjensi heleänpunaista runsaudensarvea. Neljäkymmentä parturia ja yhdeksän kättenhoitajaa työskenteli vimmatusti, ja ovella seisoi kuusi neekeriä vahdissa kunnioittavasti ottaakseen tulijoita vastaan, pannakseen talteen heidän hattunsa ja kauluksensa, johtaakseen heitä sille paikalle, missä sai istua ja odottaa ja missä matolla, joka muistutti troopillista saarta valkoisen kivipermannon valtavalla pinnalla, oli tusina nahkaisia nojatuoleja ja pöytä täynnä kuvalehtiä. Babbittin mies oli nöyräselkäinen, harmaapäinen neekeri, joka osoitti hänelle Zenithissä tavattoman suuressa arvossa pidettävää kunniaa — puhutteli häntä nimeltä. Babbitt oli kuitenkin huonolla tuulella: hänen miellyttävä kättenhoitajansa ei ollut vapaana. Tämä kiilloitti erään keikarimaisesti puetun herran kynsiä ja tirskuili hänen kanssaan. Babbitt inhosi tuota miestä. Hän aikoi odottaa, mutta Pompeijin salongin mahtavan järjestelmän häiritsemistä ei käynyt ajatteleminen, ja hänet ohjattiin heti eräälle tuolille. Hänen ympärillään vallitsi rikas ja hienostunut ylellisyys. Erään herran kasvoja käsiteltiin punaisilla säteillä, toisen tukkaa pideltiin öljyllä. Poikaset työntelivät ympäri ihmeellisiä sähköhierontakoneita. Parturit tempoivat käsiinsä höyryäviä pyyhkeitä koneesta, joka muistutti kiilloitetusta nikkelistä tehtyä haubitsia ja heittivät ne ylenkatseellisesti pois heti niiden käyttämisen jälkeen. Leveällä marmorihyllyllä tuoliriviä vastapäätä oli sadoittain merenvahankeltaisia, rubiininpunaisia ja smaragdinvihreitä nestepulloja. Babbittista oli maireista käyttää kahta orjaa yhdellä kertaa — parturia ja kengänkiilloittajaa. Hän olisi ollut täysin onnellinen, jos samalla kertaa olisi voinut askarruttaa myöskin kättenhoitajaa. Parturi leikkasi hänen hiuksiansa ja kysyi hänen mielipidettänsä Havre de Gracen kilpa-ajoista, pesäpallokaudesta ja pormestari Proutista. Nuori neekeri, joka kiilloitti hänen kenkiänsä, hyräili laulua »Kun sotamiehet lähti» ja harjasi sävelen tahdissa pingoittaen kiiltävää kenkäriepua joka kerta, kun veti sitä kengän yli niin kovasti, että se soinnahti kuin banjonkieli. Parturi oli mainio kauppamies. Hän sai Babbittin tuntemaan itsensä rikkaaksi ja arvokkaaksi kysymällä: »Mikä teidän mielivoiteenne on, sir? Onko Teillä aikaa tänään, sir, hiukan kasvojenhierontaan? Teidän hiusmartonne ei ole oikein joustava, ottaisimmeko hiukan päähierontaa?» Babbittin miellyttävin nautinto oli hiustenpesu. Parturi saippuoi hänen päätään, kunnes se oli kermanvalkoinen paksusta saippuanvaahdosta, ja huuhtoi sitten, Babbittin pitäessä päätään pesuvadin yllä pyyhkeisiin käärittynä, sen pois lämpöisellä vedellä, joka pisti ihoa, ja suihkutti lopuksi jääkylmää vettä. Vaihteessa, kun äkillinen polttava kylmyys tuntui hänen päässään, jyskytti Babbittin sydän, hänen rintansa paisui, hänen selkäpiinsä oli kuin sähköjohto. Se oli tunnelmaa, joka katkaisi elämän yksitoikkoisuuden. Siitä noustessaan hän katsoi ylväästi ympäri salonkia. Parturi hieroi innokkaasti hänen märkää tukkaansa käärien ympärille pyyhkeen kuin turbaaniksi, niin että Babbitt oli kuin pyylevä, punakka kaliifi taidokkaalla ja liikkuvalla valtaistuimella. Parturi esitti äänellä, joka osoitti tuttavallisuutta, mutta kuitenkin oli täynnä kaliifin mahtavuuden kunnioitusta: »Otetaanko vähän Eldorado-öljyvoidetta, sir? Erinomaisen edullista hiusmarrolle, sir! Enkö saanut viimekin kerralla antaa sitä?» Ei ollut saanut, mutta Babbitt suostui: »Miksei, ali right!» Innostuneena hän näki, että hänen kättenhoitajansa oli vapaa. »En tiedä, eiköhän minun sentään pitäisi korjauttaa vähän käsiäni», mutisi hän ja näki tytön tulevan mustatukkaisena, hymyilevänä, herttaisena. Toimitus oli päätettävä tytön pöydän ääressä, ja Babbitt saisi puhua hänen kanssaan parturin kuuntelematta. Hän odotti maltillisesti koettamattakaan kurkistella tyttöä, kun tämä viilasi hänen kynsiänsä ja parturi ajoi hänen partaansa ja voiteli hänen kuumottaviin poskiinsa kaikkia niitä merkillisiä seoksia, joita sukkelat parturiaivot ovat vuosisatain kuluessa keksineet. Kun parturi oli lopettanut ja hän istui tyttöä vastapäätä tämän pöydän ääressä, ihaili hän sen marmorilevyä, ihaili pienillä hopeahanoilla varustettua, levyyn upotettua pesukulhoa ja ihaili itseänsä, että pystyi käymään niin kalliissa paikassa. Kun tyttö nosti hänen märän kätensä vadista, oli se lämpimästä saippuavedestä niin herkkä, että hän tavattoman selvästi tunsi tytön lujan pienen kouran otteen, Hän ihaili tytön kynsien punervaa loistoa. Nuo kädet olivat hänestä vielä ihanammat kuin mrs. Judiquen ohuet sormet, ja elegantimmat. Hänelle tuotti jonkinlaista nautintoa kipu, kun tyttö leikkasi terävällä veitsellä kynsien reunaan muodostunutta nahkaa. Hän vastusti kiusausta katsella tytön nuoren poven ja olkapäiden piirteitä, joita ruusunvärinen harsopilvi paremminkin näytti kuin peitti. Tyttö teki häneen erikoisen hienon vaikutuksen, ja koettaessaan omasta puolestaan vaikuttaa tyttöön hän puhui yhtä kömpelösti kuin maalaispoika ensimmäisellä vierailulla: »Tänään on aika lämmin tehdä työtä.» »Niin on. Te leikkasitte kyntenne itse viime kerralla, vai kuinka?» »Joo-o — — — Niin kyllä tein.» »Teidän pitäisi aina käydä täällä leikkauttamassa.» »Niin, ehkä kyllä. Minä — — — ». »Ei mikään ole niin miellyttävän näköistä kuin hyvinhoidetut kynnet. Minusta se on aina varmin merkki, mistä tuntee todella hienon herran. Täällä oli eilen eräs automobiiliagentti, joka väitti, että muka aina voi sanoa mihin luokkaan mies kuuluu siitä, minkä merkin auto hänellä on, mutta minä sanoin hänelle: 'älkää joutavia', sanoin minä, 'asianymmärtäjä vilkaisee vain kynsiin, kun tahtoo tietää, onko mies humbuugi vai todella hieno herra'.» »Niin, voi kyllä olla, että siinä on perää. Tietenkin, se tahtoo sanoa — — —kun on noin nätti tyttölapsi kuin te, niin eihän mies voi olla tulematta siivouttamaan kouriansa!» »No niin, olkoon vain, että minä olen lapsi, mutta minä en ole tuhma ja minä voin kyllä nähdä, onko edessäni hieno ihminen — — — minä voin arvostella luonteen yhdellä ainoalla silmäyksellä — enkä minä koskaan puhuisi niin avoimesti ihmisen kanssa, ellen näkisi, että hän on hieno ihminen.» Hän hymyili. Hänen silmänsä tuntuivat Babbittista lauhkeilta kuin huhtikuinen päivä. Syvällä vakavuudella ilmoitti Babbitt itselleen, että oli kyllä raakalaisia, jotka ajattelivat, että vain senvuoksi, että tyttö on kättenhoitaja eikä ehkä niin hirveän sivistynyt, hän muka ei ole mitään, mutta mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli demokraatti ja ymmärsi ihmisiä, ja hän pysyi vakaumuksessaan, että tyttö oli hieno tyttö, hyvä tyttö, mutta ei liian rasittavan hyvä. Hän kysyi, ääni täynnä sympatiaa: »Niitä on kai paljon miehiä, jotka yrittävät olla sopimattomia teitä kohtaan, arvaan minä?» »Jaa, etteikö ole? Nuo kaikennäköiset sikaripuotikeikarit uskovat, että senvuoksi, että tyttö työskentelee parturituvassa, heidän sopii muka käyttäytyä kuinka tahansa. Mitä kaikkea ne minulle puhuvatkaan! Mutta uskokaa minua! Minä tiedän kuinka sellaiset herrat nolataan. Minä annan heille, niin että surisee korvissa, ja kysyn: 'kenen kanssa te luulette puhuvanne?' ja silloin katoavat he kuin tahrat bensiinin tieltä ja — — — Ettekö tahdo vähän kynsitahdasta? Se pitää kynnet yhtä kiiltävinä kuin heti kiilloituksen jälkeen, ei vahingoita niitä ja kestää monta päivää.» »Kyllä, minäpä koetan sitä! Sanokaa — — — sanokaa, eikö ole lystikästä? Minä olen käynyt tässä salongissa aina siitä saakka, kun se avattiin ja — — —» (veitikkamaisen innokkaasti) — — — »luullakseni en tiedä vielä teidän nimeänne.» »Ettekö? Sepä oli omituista! En minäkään tiedä teidän!» »Älkää nyt laskeko leikkiä! Mikä se hieno pikku nimi on?» »Ah, ei se ole niin siunatun hieno! Se on varmaan juutalaisnimi, arvelen minä, mutta me emme ole juutalaisia. Minun pappani pappa oli aatelismies Puolassa, ja täällä oli yhtenä päivänä eräs herra, jonkinlainen kreivi tai sellainen ja sanoi, että hän tunsi minun pappani papan perheen Puolassa ja heillä oli muhkea suuri talo. Aivan erään järven rannalla.» Epäröiden: »Ettekö ehkä usko sitä?» »Hm, jaa, tietysti uskon. Miksen uskoisi? Älkää luulko, että minä lasken leikkiä teidän kanssanne, mutta joka kerta, kun olen katsonut teitä, olen itsekseni miettinyt: tuolla lapsella on sinistä verta suonissaan.» »Ei, oikeinko totta?» »Totta tietenkin! No mutta nyt kun olemme ystäviä, mikä se pieni hieno nimi olikaan?» »Ida Putiak. Se ei ole niin erikoisen häävi. Minä sanon aina mammalle: 'mamma', sanon minä, 'mikset antanut minulle nimeä Dolores tai jotakin tyylikästä?'» »No, mutta miksi niin? Minusta se on hieno nimi. Ida!» »Minä tiedän varmasti teidän nimenne!» »Oo, se ei ole niin varmaa! No, tosinhan — — — ei se sentään ole niin erikoisen tunnettu.» »Ettekö te ole mr. Sonheim. Paidannappiyhtiö Prater Peterin edustaja?» »En, en lainkaan! Minä olen mr. Babbitt, kiinteistöjenvälittäjä.» »Ah, anteeksi! Jaa, niin tosiaan! Te tarkoitatte täällä Zenithissä?» »Niin» (Sillä ripeällä äänellä, joka ilmaisee loukattua tunnetta.). »Niin, tosiaan. Minä olen lukenut teidän ilmoituksianne. Mainiota.» »Hm, no niin — ehkäpä olette myöskin lukenut puheitani?» »Tietysti. Minulla ei ole aikaa juuri paljon lukea, mutta — — — luultavasti minä teidän mielestänne olen kauhean tuhma olento.» »Minusta te olette herttainen tyttö.» »Eräs asia tässä ammatissa on hauska, se antaa tytölle tilaisuutta tavata hirveän hauskoja herroja ja täydentää sivistystään keskustelulla, ja täällä tulee sellaiseksi, että voi ensi silmäyksellä arvostella miehen luonteen.» »Kuulkaa nyt, Ida! Älkää mitenkään luulko, että minun tarkoitukseni on olla sopimaton — — —» (hän ajatteli kärsimättömänä, että olisi nöyryyttävää, jos tuo tyttö hylkäisi tarjouksen, ja vaarallista, jos hän siihen suostuisi. Jos hän kutsuisi hänet päivällisille ja arvostelevat ystävät sattuisivat näkemään heidät! — Mutta hän jatkoi innokkaasti:) »Älkää mitenkään luulko, että minä tahdon olla hävytön, jos ehdotan, että olisi hauskaa, jos me kaksi menisimme ulos ja söisimme pienen päivällisen yhdessä jonakin iltana.» »Minä en oikein tiedä, pitäisikö minun suostua, mutta — — — miesystäväni tahtovat minua aina mukanaan ulos. Mutta ehkä minä voisin tänä iltana.» 4. Ei ollut mitään syytä, selitteli hän itselleen, miksei hän söisi yksinkertaista päivällistä köyhän tytön kanssa, jolla olisi hyötyä seurustelusta niin sivistyneen ja kypsän ihmisen kanssa kuin hän. Mutta pelosta, että joku näkisi heidät eikä ymmärtäisi, veisi hän tytön Biddlemeierin Inniin laitakaupungille. He saisivat tehdä hauskan ajelumatkan tänä lämpimänä yksinäisenä iltana ja hän ehkä pitäisi tytön kättä omassaan — ei, hän ei tekisi edes sitä. Idalla oli lähestyväinen luonto, hänen paljaat olkansa osoittivat sen riittävän selvästi, mutta hän ei todellakaan aikonut kosiskella tyttöä vain senvuoksi, että tämä sitä odotti. Silloin meni hänen autonsa rikki. Jotakin oli joutunut epäkuntoon sytytyslaitteissa. Ja hänellä _täytyi_ olla auto tänä iltana. Raivostuneena hän koetteli sytytintä, tuijotti magneettiin. Mutta mulkoilipa hän kuinka hurjasti tahansa, härkäpäinen auto ei ottanut liikkuakseen ja se oli epäsuosioon joutuneena raahattava erääseen autovajaan. Viehätys palasi, kun hän tuli ajatelleeksi vuokra-autoa. Sen käyttäminen oli samalla kertaa varakasta ja kiintoisan synnillistä. Mutta kun hän tapasi Idan eräässä kulmassa kahden poikkikadun matkan päässä Thornleighin hotellista, sanoi tämä: »Vuokra-auto? Ja minä kun luulin, että teillä oli oma auto!» »Niin minulla onkin. Tietysti on. Mutta se on juuri nyt rikki.» »Jaha», sanoi tyttö sillä äänellä kuin olisi kuullut sen selityksen ennenkin. Koko matkan Biddlemeierin Inniin koetti Babbitt puhella kuin vanha ystävä, mutta ei onnistunut murtamaan sitä muuria, minkä tytön sanat rakensivat heidän välilleen. Sanomattoman suuttuneena hän kertoi, kuinka hän oli nolannut »sen hävyttömän parturipäällikön» ja kuinka drastillisesti hän tulisi tätä kohtelemaan, jos se mokoma vielä sanoisi, että hän muka »oli sukkelampi soittamaan suutaan kuin siistimään sorkkia.» Biddlemeierin Innissä ei heidän onnistunut saada mitään juotavaa. Yliviinuri ei ottanut oivaltaakseen, mikä mies George F. Babbitt oli. He istuivat hikoillen suuren liha-annoksen edessä ja keskustelivat basepallopelistä. Kun Babbitt yritti tarttua Idan käteen, sanoi tyttö hilpeästi ja ystävällisesti: »Pitäkää varanne! Tuo hävytön kyyppi kurkistaa!» Mutta he tulivat ulos tenhoisaan kesäyöhön, jossa ilma oli hiljaista ja sykähdyttävää ja kuu hopeoi pihlajanlehviä. »Ajetaan jonnekin muualle, missä saa edes drinkin ja vähän tanssia!» esitti hän. »Jonakin toisena iltana. Minä lupasin mammalle olla tänään aikaisin kotona.» »Joutavia! Nyt on liian kaunista, jotta vielä malttaisi mennä kotiin.» »Minä jäisin niin hirveän mielelläni, mutta mamma suuttuisi niin hurjasti.» Babbitt vapisi. Tyttö oli itse nuoruus ja viehkeys. Babbitt kietoi käsivartensa hänen uumenelleen. Tyttö nojautui hänen olkaansa vasten ilman pelkoa, ja Babbitt riemuitsi. Näin tipsutti hän alas ravintolaportaita laulellen: »Tule, ajelu on ihanaa, se vilvoittaa.» Oli oikea rakastavaisten yö. Pitkin koko Zenithiin johtavaa maantietä alhaalla olevan ja lempeän kuun alla oli auto auton perässä, ja niissä istui himmeitä olentoja uneksivassa syleilyssä. Babbitt ojensi kaipaavan kätensä Idaa kohti ja oli kiitollinen, kun tämä taputti niitä. Ei ollut yritystäkään vastarintaan tai väliasteeseen. Babbitt suuteli häntä ja yksinkertaisesti ja luonnollisesti vastasi tyttö suudelmaan autonohjaajan leveän selän takana. Hänen hattunsa putosi ja hän riuhtaisi itsensä irti tavoittaakseen hattuansa. »Ah, anna sen mennä!» pyysi Babbitt. »Mitä? Hattuniko? En ikinä!» Babbitt odotti, kunnes tyttö oli saanut hatun päähänsä ja pujotti taas kätensä hänen uumilleen. Tyttö vetäytyi pois ja sanoi äidillisen tyynnyttävästi: »Älä nyt ole tuhma pikkupoika! Me emme saa surettaa äidinsydäntä. Nojaa taaksepäin, kultaseni, ja katsele, kuinka nyt on ihana yö. Jos olet oikein kiltti, niin suutelen ehkä sinua, kun hyvästelemme. Anna minulle nyt savuke.» Babbitt auttoi häntä innokkaasti savukkeen sytyttämisessä ja kysyi, oliko hänellä nyt kaikki, mitä hän halusi. Sitten hän siirtyi tytöstä niin loitolle kuin mahdollista. Nolaus oli tehnyt hänet kylmäksi. Ei kukaan olisi voinut sanoa Babbittille, että hän oli narri, pontevammin, täsmällisemmin ja älykkäämmin kuin hän itse nyt. Hän ajatteli, että kirkkoherra John Jennison Drew'n kannalta katsoen hän oli synnillinen ihminen ja Miss Ida Putiakin kannalta vanha ikävä ukko, jota täytyi sietää välttämättömänä rangaistuksena hyvänpuolisen päivällisen syömisestä. »Kultaseni, et suinkaan aio leikkiä loukkaantunutta? Mitä?» Tyttö puhui nokkavalla äänellä. Babbittin olisi tehnyt mieli lyödä häntä. Hän ajatteli synkästi: »No ei minun sentään tarvitse vastaanottaa armopaloja tuolta kujakakaralta! Senkin siirtolainen! Minä teen tästä lopun niin pian kuin mahdollista ja rankaisen itseäni kotona lopun yötä.» Hän puhisi: »Mitä? Minäkö loukkaantunut? Oletpas sinä lapsellinen; mistä minä olisin loukkaantunut? Kuule nyt, Ida. Kuule setä Georgea. Minä tahdon puhua sinulle järkeä siitä, että sinä alituisesti kinastelet johtajan kanssa. Minulla on paljon kokemusta henkilökunnasta, ja usko pois, sen ei kannata niskoitella — —» Tultuaan sen keltaisen talon edustalle, missä tyttö asui, sanoi Babbitt hyvää yötä lyhyesti ja ystävällisesti, mutta auton lähdettyä jatkamaan matkaa hän huokasi: »Ah, hyvä Jumala!» VIIDESKOLMATTA LUKU. 1. Hän heräsi ja oikoili jäseniään hilpeänä vuoteessaan kuunnellen varpusten viserrystä; sitten hän muisti, että kaikki oli nurin, että hän oli päättänyt antautua harhateille ja ettei se ollut lainkaan häntä huvittanut. Miksikä, mietti hän, hän rupeaisi kapinoimaan? Mitä hän rimpuili? Miksei ottanut järjen päästä kiinni, lopettanut tätä idioottimaista hyrräämistä ja viihtynyt perheensä, työnsä, kerhotoveriensa parissa? Mitä hän voitti kapinoimisesta? Kärsimystä ja häpeää — häpeää siitä, että Ida Putiakin kaltainen katutyttö saattoi kohdella häntä kuin poikanulikkaa. Ja kuitenkin — — — aina palautui hän tähän: »ja kuitenkin.» Tuotti kärsimystä tai ei, mutta hän ei enää saattanut tuntea tyytymystä maailmaan, joka, kun kerran epäluulo oli sitä vastaan herännyt, oli käynyt mahdottomaksi. Mutta, vakuutti hän itselleen, tästä tyttöjen perässä juoksemisesta täytyy tulla loppu. Päivällisaikaan hän ei ollut niin varma edes siitä. Ellei hän miss McGounissa, Louetta Swansonissa ja Idassa ollut löytänyt sydämensä haltijatarta, niin ei se todistanut, ettei jossakin voinut olla se saavutettavissa oleva nainen, joka ymmärtäisi häntä, antaisi hänelle arvoa ja tekisi hänet onnelliseksi. 2. Mrs. Babbitt tuli kotiin elokuussa. Ennen, kun hän oli ollut poissa, oli Babbitt ikävöinyt hänen turvallista pikkunurkunaansa ja odottanut hänen tuloansa kuin juhlaa. Nyt, vaikka hän ei uskaltanut loukata häntä antamalla vivahdustakaan siitä näkyä kirjeissään, oli Babbitt huonolla tuulella siitä, että Myra tuli ennenkuin hän itse oli ehtinyt päästä entiselleen, ja hänestä oli kiusallista mennä häntä vastaanottamaan ja olla iloisen näköinen. Hän taivalsi asemalle; hän lueskeli kesähuvi-ilmoituksia, jotta ei tarvitsisi puhella tuttavien kanssa ja paljastaa avuttomuuttaan. Mutta hän oli hyvin koulutettu. Kun juna porhalsi asemalle, oli hän sementtisillalla ja tähysteli Pullman-vaunuja, ja nähdessään vaimonsa matkustajain joukossa, jotka virtasivat asemahallia kohti, hän heilutti hattuansa. Ovella hän syleili häntä ja julisti: »Joo, joo, peijakas, sinä näytät oikein reippaalta!» Sitten hän huomasi Tinkan. Tässä oli jotakin; tämä pieninenäinen ja vilkassilmäinen lapsi rakasti häntä, uskoi hänen suuruuteensa, ja kun hän otti lapsen syliinsä, nosti ja rutisti häntä, kunnes lapsi kirkui, oli hän hetkeksi jälleen entinen vakava oma itsensä. Koko ajan hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin joutuisi olemaan yksin vaimonsa kanssa ja tämä kärsivällisesti odottaisi hyväilyä. 3. Talossa vallitsi vakiintunut tapa, että hänen piti viettää loma-aikansa yksin viikon tai kymmenen päivän käynnillä Catawbassa, mutta häntä vaivasi ajatus, että hän vuosi sitten oli ollut Paulin kanssa Mainessa. Hän näki ajatuksissaan palaavansa sinne, saavansa siellä rauhan ja viettävänsä Paulin seurassa alkeellista ja sankarillista elämää. Kuin salama sattui häneen ajatus, että hän todella voisi matkustaa. Toisin sanoen, hän ei oikeastaan voisi, hänen ei sopisi jättää afäärejä, ja Myra pitäisi varmaan omituisena, jos hän lähtisi sinne yksin. Tietysti voisi hän päättää tehdä mitä perhanaa hyvänsä tämän jälkeen, mutta kuitenkin — — — mennä Maineen! Hän matkusti monien ja pitkien mietiskelyjen jälkeen. Vaimolleen asiaa ilmoittaessaan hän käytti — kun ei tietenkään voinut selittää aikovansa mennä etsimään Paulin henkeä erämaasta — säästäväisyyttä noudattaen sitä valhetta, jonka hän vuosi sitten oli keksinyt ja jota hän ei tähän saakka juuri lainkaan ollut käyttänyt. Hän sanoi, että hänen täytyi liikeasioissa tavata erästä herraa New Yorkissa. Hän ei olisi voinut edes selittää itselleen, minkätähden hän otti ulos pankista useita satoja dollareita enemmän kuin tarvitsi tai minkätähden hän suuteli Tinkaa niin hellästi ja lausui: »Jumala siunatkoon sinua, pikku Tinka.» Junasta hän huiskutti hänelle, kunnes tytöntypykkä oli vain pieni tulipunainen piste mrs. Babbittin tilavamman ruskean hahmon rinnalla valtavan rautaportin sulkeman sementtikäytävän päässä. Surumielisesti hän katsoi taakseen Zenithin viimeistä esikaupunkia. Koko matkan pohjoiseen hän ajatteli Mainen oppaita: yksinkertaisia ja voimakkaita ja rohkeita, iloisia ja hilpeitä, jotka pelasivat pokeria koruttomassa majassaan, osasivat saada selvän metsän salaisuuksista, kun kulkivat pitkin polkuja tai laskettelivat alas koskia. Hän muisteli erikseen Joe Paradisea, joka oli puolijänkki, puoli-intiaani. Jospa hän voisi hankkia itselleen metsäpalstan kaukana erämaassa yhdessä Joen kaltaisen miehen kanssa, tehdä ankaraa ruumiillista työtä, olla vapaa ja kovaääninen, pukunaan työmiehen mekko, eikä koskaan tarvitsisi palata tähän surkeaan sovinnaisuuteen. Taikka, niinkuin turkismetsästäjä pohjoiskanadalaisessa filmissä, samota pitkin metsiä, leiriintyä Kalliovuorille tuimana ja vaiteliaana luolaihmisenä! Miksei? Hän voisi tehdä sen! Kotona oli riittävästi rahaa perheen toimeentuloksi, kunnes Verona oli naimisissa ja Ted voi pitää huolen itsestään. Vanha Henry T. hoitaisi heitä kyllä. Vakavasti. Miksikä ei? Todella elää — — — Hän kaipasi sitä, myönsi kaipaavansa sitä ja uskoi melkein tulevansa niin tekemään. Niin pian kuin terve järki virnisti: »Joutavia! Ihminen ei karkaa perheensä ja kunnon kumppanien luota, ei yksinkertaisesti tee sitä, siinä koko juttu!» selitteli Babbitt itselleen toisaalta: »Eihän se sentään vaadi suurempaa rohkeutta kuin Paulilta vaadittiin vankeuteen menemiseen ja — — — hyvä Jumala, kuinka hartaasti tahtoisin sen tehdä! Seikkailijoita — kuusipiippuinen revolveri — rajakaupunki — korttihuijareita — maata taivasalla — olla oikea mies Joe Paradisen kaltaisten jymymiesten joukossa — peijakas!» Niin hän tuli Maineen, seisoi jälleen sillalla pienen hotellin edustalla, sylki taas sankarillisesti vedenkalvoon ja joutui mäntyjen suhistessa, vuorten kimmeltäessä ja lohenpoikien molskahdellessa kiertämään entistä ympyräänsä. Hän riensi oppaiden majalle kuin todelliseen kotiinsa, todellisten ystäviensä luokse, kauan kaivattujen. He riemastuisivat hänet nähdessään. Hypähtäisivät ylös ja huutaisivat: »Hei, kas mr. Babbitt! Se poika ei ole tavallisia urheiluteikareita. Se on oikea mies.» Laudoilla vuoratussa ja jotenkin rappeutuneessa kojussaan istuivat oppaat rasvatahraisen pöydän ääressä ja pelasivat pokeria rasvaisin kortein: puolitusinaa ryppynaamaista miestä vanhoissa housuissaan ja pehmeät huopahatut päässä. He nostivat katseensa ja nyökäyttivät. Joe Paradise, mustaverinen, suuriviiksinen vanhus mörähti: iltaa, vai ollaan täällä taas. Pelimerkkien rapinan rikkoma äänettömyys. Babbitt seisoi heidän vierellään ylen yksinäisenä. Hän ehdotti, kun hetken kuluttua eräs perin mutkallinen peli oli päättynyt: »Kai minäkin saan olla vähän aikaa mukana, Joe?» »Kyllä. Istukaa! Kuinka monta merkkiä pitää olla? Tuota, ettekös te ollut täällä viime vuonna vaimonne kanssa vai kuinka?» sanoi Joe Paradise. Siinä koko tervehdys, jonka Babbitt sai vanhassa kodissaan! Hän pelasi puolen tuntia, ennenkuin jälleen puhui. Hänen käsiinsä tarttui piippujen ja halpojen sikarien paha katku, ja hän oli väsynyt »pareihin» ja »royaleihin», loukkaantunut heidän tavastaan olla hänestä välittämättä. Hän sanoi Joelle: »Onko töitä nykyään?» »Ei.» »Tuletteko minulle oppaaksi pariksi päivää?» »No, miksen. Eipä tässä ole muutakaan tilausta ennenkuin ensi viikolla.» Tämä oli koko tunnustus, jonka Joe antoi Babbittin hänelle tarjoamasta ystävyydestä! Babbitt maksoi velkansa ja lähti kojusta kuin pahantuulinen lapsi. Joe pisti päänsä esiin savupilvestä, niinkuin hylje hyrskyjen keskeltä, rohkaisten: »Minä tulen sitten huomenna», ja sukelsi takaisin kolmen ässänsä kimppuun. Ei hiljaisessa huoneessaan, jossa tuntui vastasahattujen honkalautojen tuoksu, ei järven rannalla eikä auringonlaskun pilvissä, jotka juuri nyt nousivat usmanpunervain vuorten takaa, Babbitt voinut tavata Paulin rauhoittavaa henkeä. Hän oli niin yksinäinen, että jäi illallisen jälkeen keskustelemaan iänikuisen vanhan köhätautisen ja yhtä mittaa lörpöttelevän rouvan kanssa hotellin hallin takkavalkean ääreen. Hän kertoi hänelle Tedin todennäköisistä vastaisista voitoista valtion yliopistossa ja Tinkan merkillisestä sanavarastosta, kunnes oli täynnä kaipuuta sitä kotia kohtaan, jonka oli ainaiseksi jättänyt. Halki pimeän, halki pohjolan äänettömyyden, mäntyjen oksien alla, hän samosi rantaan ja löysi kanootin. Siinä ei ollut airoja, mutta laudanpätkän avulla, istuen epämukavasti keskellä venettä ja työntäen lautaa veteen pikemmin kuin soutaen, hän pääsi sentään jokseenkin kauas järvelle. Hotellin ja pikkurakennusten valot muuttuivat keltaisiksi pisteiksi, sikermäksi Sachem Mountainen juurella olevia kiiltomatoja. Entistään valtavampana ja tukevampana kohosi vuori tähtiyössä, ja järvi oli kuin suunnaton, musta marmoripermanto. Babbitt surkastui mitättömäksi, mykäksi ja vähän pelästyneeksi, mutta tämä mitättömyys vapautti hänet siitä kerskuvasta esiintymisestä, joka oli ominaista Zenithin mr. George F. Babbittille; vapautti hänen sydämensä ja teki sen suruisaksi. Nyt hän tunsi Paulin läsnäolon, ajatteli häntä (pelastettuna vankilasta, Zillasta ja kattohuopakauppojen ankarasta todellisuudesta) viulu kädessään veneen perässä. Babbitt päätti: »Minä pysyn päätöksessäni. Minä en ikinä palaa. Nyt, kun Paul on poissa, en enää tahdo nähdä ainoatakaan noista kirotuista ihmisistä! Typeräähän oli suuttua, ettei Joe Paradise hypännyt pystyyn ja langennut kaulaani! Hän on metsäihmisiä, liian viisas huudellakseen ja lörpötelläkseen toisen pyörryksiin niinkuin kaupunkilainen. Mutta saada hänet kauas vuoristoon, otusten jäljille — — — se on todellista elämää!» 4. Joe saapui Babbittin tuvan luo kello yhdeksän seuraavana aamuna. Babbitt tervehti häntä kuin toveriansa aarniometsäelämässään: »No, rakas Joe, miten olisi, jos mentäisiin jäljille ja päästäisiin pois näistä perhanan veltoista ilmavieraista ja naisista ja kaikesta?» »Sopiihan se», sanoi Joe. »Mitä sanotte, jos mentäisiin Box Car Bondiin — minä olen kuullut sanottavan, että siellä olevaa majaa ei käytetä — ja leiriytyisimme sinne?» »Miksei mr. Babbitt. Mutta Skowtuit Pond on lähempänä, ja kalansaanti siellä jokseenkin yhtä hyvää.» »Ei, minä tahdon oikeaan erämaahan.» »Jaha. Se on eri asia.» »Pannaan vanhat rensselit selkään ja lähdetään metsiin oikealle eräretkelle!» »Eiköhän olisi helpompaa, arvelen, mennä sitten vesitietä Lake Choguen kautta? Voitaisiin kulkea koko tie moottoriveneellä, tasapohjaisella, oikein Evinrudella varustetulla veneellä.» »Ei kiitos! Repiä rikki hiljaisuutta säikyttävällä moottorilla! Ei sinnepäinkään! Pankaa te vain toinen sukkapari vanhaan laukkuunne ja sanokaa, mitä ruokavaroja pitää olla. Minä olen valmis yhtä pian kuin te.» »Useimmat urheilijat matkustavat sinne veneellä, mr. Babbitt. Se on pitkä tie kävellä.» »Kuulkaas, Joe, ettekö te jaksa kävellä?» »No, kai minä sentään siihen pystyn. Mutta minä en ole käynyt niin kaukana kuuteentoista vuoteen. Useimmat urheilijat menevät veneellä. Mutta voinhan tehdä sen, kun kerran haluatte», sanoi Joe ja meni surullisena tiehensä. Babbitt oli tyyntynyt pienestä suuttumuspuuskastaan ennenkuin Joe palasi. Hän arveli Joen sulaneen ja alkavan kertoa mielenkiintoisia jutelmiaan, mutta Joe ei ollut pehminnyt vielä silloinkaan, kun he jo olivat matkalla. Hän pysytteli itsepintaisesti Babbittin jäljessä, ja miten laukku rasittikin hänen hartioitansa, miten vimmatusti Babbitt läähättikin, hän saattoi kuulla oppaansa läähättävän samalla tavalla. Mutta tie oli sangen ihana, polku ruskeana männyn neulasista ja koluisena juurista palsamipuiden, sananjalkojen ja koivuviidakoiden keskessä. Babbitt sai takaisin uskonsa ja hikoili hilpeästi edelleen. Pysähtyessään levähtämään hän nauroi: »Minusta tuntuu, että me suoriudumme aika hyvin ollaksemme näin vanhoja! Mitä?» »Uh — huh», myönsi Joe. »Tämä on hurjan kaunis paikka. Katsokaa, tuosta puiden lomitse näkee järven! Kuulkaa, Joe, ette tiedä, kuinka onnellinen olette, kun saatte elää tällaisissa metsissä eikä tarvitse olla kaupungissa sen kitisevien ajopelien ja raksuttavien kirjoituskoneiden ja ihmisten keskessä, jotka kiduttavat toisen puolikuoliaaksi joka päivä! Minä toivoisin tuntevani metsät niinkuin te! Sanokaa mikä tuon pienen punaisen kukan nimi on?» Joe hieroi selkäänsä ja katseli nyrpeästi kukkaa. »Jaa, mikä kutsuu sitä miksikin — —-, minä sanon sitä aina vain vaaleanpunaiseksi kukaksi.» Babbittin ajatukset uinuivat vähitellen pois, kun marssi muuttui sokeaksi taivaltamiseksi eteenpäin. Hän oli aivan näännyksissä väsymyksestä, hänen paksut säärensä tuntuivat kävelevän eteenpäin itsestään, ilman johtoa, ja konemaisesti kuivasi hän hikeä, joka kiusasi hänen silmiään. Hän oli liian väsynyt voidakseen tuntea mitään tietoista iloa, kun he kilometrin pituisen vaelluksen jälkeen päivänpaahteista porrassiltaa myöten erään suon poikki, missä kärpäset parveilivat kuumien pensastojen yllä, tulivat Box Car Pondin viileälle rannalle. Laskiessaan laukun selästään hän menetti tasapainonsa ja horjui eikä pitkään kotvaan saattanut seistä pystyssä. Hän makasi vehmaan vaahteran alla urheilumajan vieressä ja tunsi nautinnokseen vaipuvansa uneen. Hän heräsi auringonlaskun aikaan ja tapasi Joen täydessä puuhassa valmistamassa illallista käristetystä liikkiöstä ja munista ja ohukaisista, ja hänen erämiesihailunsa elpyi. Hän istui kannon päähän ja tunsi itsensä miehekkääksi. »Joe, mitä tekisitte, jos teillä olisi paljon rahaa? Jatkaisitteko te oppaana olemista vai hankkisitteko itsellenne pienen metsäpalstan ja olisitte ihmisistä riippumaton?» Ensimmäisen kerran kirkastui Joen naama. Hän käänsi hiukan paistinkojeitansa ja sanoi: »Minä olen sitä monta kertaa ajatellut. Jos minulla olisi rahaa, muuttaisin Tinkers Fallsiin ja panisin pystyyn sievoisen kenkäkaupan.» Illallisen jälkeen Joe ehdotti pokerin pelaamista, mutta Babbitt ei siihen suostunut, ja Joe meni yhtä tyytyväisenä maata kello kahdeksan. Babbitt istui kannolla, katseli tummalle järvelle ja huitoi hyttysiä. Kuorsaavaa opasta lukuunottamatta ei viidentoista kilometrin piirissä ollut ainoatakaan muuta ihmisolentoa. Hän oli yksinäisempi kuin koskaan ennen elämässään. Ajatukset liikkuivat Zenithissä. Hän mietti huolestuneena, eiköhän miss McGoun maksanut liikaa kopiopaperista. Hän samalla kertaa ikävöi ja harmitteli ajatellessaan ainaista ilveilyä Grobiaanien pöydässä. Ajatteli, mitä Zilla Riesling nyt mahtoi tehdä. Mahtoiko Ted, saatuaan kesän aikana esiintyä kypsänä autotyöläisenä, aikoa ryhtyä lukemaan yliopistossa? Ajatteli vaimoansa. »Jos hän vain — — — jos hän vain ei olisi niin vietävän tyytyväinen lojumaan levossa — — — Ei! Minä en tahdo. Minä en tahdo palata. Minä olen viidenkymmenen ikäinen kolmen vuoden kuluttua. Kuudenkymmenen kolmentoista päästä. Minulla täytyy olla jotakin iloa elämästäni ennenkuin se on liian myöhäistä! Vähän sillä väliä mitenkä! Täytyy!» Hän ajatteli Ida Putiakia, Eddie Swansonia, sitä miellyttävää leskeä — mikä sen nimi olikaan — Tanis Judique — — — sitä, jolle hän oli hankkinut sen asunnon. Kuvitteli juttelevansa heidän kanssaan, kunnes hätkähti: »Peijakas, minä en näy saattavan olla ajattelematta ihmisiä!» Tällä tapaa tuli hänelle selväksi, että oli vain hulluutta karata tiehensä, kun ei kuitenkaan pääse karkuun omalta itseltään. Niinpä hän lähtikin takaisin Zenithiä kohti. Hänen matkansa ei ollut paon näköinen, mutta hän pakeni yhtä kaikki, ja neljä päivää myöhemmin hän istui Zenithiin menevässä junassa. Hän tiesi hiipivänsä takaisin, ei sen vuoksi, että hän olisi halunnut niin tehdä, vaan sentähden, että se oli ainoa, mitä hän saattoi tehdä. Hän tarkasteli jälleen havaintoansa, ettei milloinkaan voisi karata Zenithistä ja perheestään ja konttoristaan. Senvuoksi, että hänellä omissa aivoissaan oli perheensä ja konttorinsa ja jokainen Zenithin katukuva ja piirre. »Mutta minä — — — totisesti, minä sittenkin toimitan jotakin!» lupasi hän itselleen ja koetti saada itseensä sankaruuden tunteen. KUUDESKOLMATTA LUKU. 1. Kulkiessaan läpi junan etsien tuttavia hän näki vain yhden tutun ihmisen ja se oli Seneca Doane, juristi, joka nautittuaan erinomaisia etuja Babbittin kurssitoverina yliopistossa ja yhdistysten edusmiehenä oli tullut hulluksi ja ollut ensimmäisenä nimenä maanviljelystyöläisten vaalilistalla ja veljeillyt ilmeisten sosialistien kanssa. Vaikka Babbitt nyt oli kapinoitsija, ei hän sentään tahtonut näyttäytyä yhdessä sellaisen fanaatikon kanssa, mutta koko Pullman-vaunurivissä ei hän tavannut ketään muuta tuttavaa, ja niin hän pysähtyi vastenmielisesti. Seneca Doane oli pienikasvuinen, ohuttukkainen, hyvin Chum Frinkin näköinen, paitsi ettei hänellä ollut Frinkin hilpeää virnistystä. Hän luki kirjaa, jonka nimi oli »Kaiken maailman tie». Babbittista kirja näytti uskonnolliselta, ja hän alkoi miettiä, oliko Doane ehkä kääntynyt ja tullut siivoksi ja isänmaalliseksi. »Hei, kas Doane! Terve!», sanoi hän. Doane nosti katseensa. Hänen äänensä tuntui erittäin ystävälliseltä: »Kas. Terve, Babbitt.» »Matkoilla, näen minä?» »Niin, olen ollut Washingtonissa.» »Washingtonissa, vai niin? No, kuinka hallitus suoriutuu?» »Se — — — mutta etkö istu?» »Kiitos, voinhan sen tehdä. Niin. Onhan siitä aikaa, kun viimeksi on puhuttu, Doane! Minä olen ollut — — — hm — — — vahinko, ettet tullut viime luokkakokoukseen.» »Oo — — — kiitos vain.» »Mitä sanovat ammattiyhdistykset? Asetutko ehdokkaaksi pormestarinvaalissa taas?» Doane tuntui hermostuneelta. Hän selaili kirjansa lehtiä. Hän sanoi: »Ehkäpä kyllä», mutta niin välinpitämättömästi kuin se ei olisi mitään erikoista, ja hymyili. Babbitt piti siitä hymystä ja etsi keskustelunainetta: »Minä näin metkan kabaretin New Yorkissa: Se oli seurue 'Huomenta, Hunajahuuli' Mintonin hotellista.» »Jaa, ne on kauniita tyttöjä. Minä tanssin siellä eräänä iltana.» »Mitä? Huvittaako sinua tanssi?» »Tietty se. Minä pidän enemmän tanssista ja kauniista naisista ja hyvästä ruuasta kuin mistään muusta maailmassa. Niinkuin useimmat miehet.» »Mutta, perhana, Doane, minä luulin, että sinä ja sinun kaltaisesi tahdoitte riistää meiltä hyvän ruoan ja kaiken muun.» »Ei. Ei ensinkään. Minä soisin vain näkeväni myöskin esimerkiksi vaatturityöläiset pitämässä kokoustaan Ritzin hotellissa ja toimeenpanemassa tansseja kokouksen jälkeen! Eikö se ole järkevää?» »On totisesti! Se saattaa olla aate! Hm — — — ikävää, ettei ole tavattu useammin viime vuosina! Kuule, minä toivon, ettet kanna kaunaa minulle senvuoksi, että vastustin sinua vaaleissa ja kiipesin puhumaan Proutin puolesta. Näes minä kuulun Tasavaltalaisten Järjestöön ja tunsin ikäänkuin — — —» »Eihän sinulla ollut mitään syytä olla vastustamatta minua. Minä uskon mielelläni, että olet hyödyksi Järjestölle. Minä muistan — —yliopistossa sinä olit tavattoman kaukonäköinen ja vastaanottoinen vaikutuksille. Muistan vielä, kuinka sanoit minulle, että aioit ruveta asianajajaksi ja ajaa maksuttomasti köyhien asiaa ja taistella rikkaita vastaan. Ja minä taas sanoin, että halusin itse tulla rikkaaksi ja ostaa tauluja ja asua New Portissa! Sinä innostit oikeastaan meitä kaikkia.» »Niin... No niin... Minä olen kyllä aina tahtonut olla kaukonäköinen.» Babbitt oli hirveän hämillään ja hyvillään; hän koetti näyttää samalta pojalta kuin neljännes vuosisataa sitten, ja hänen kasvonsa loistivat, kun hän sanoi vanhalle ystävälleen Seneca Doanelle: »Useimmilla ihmisillä, niilläkin, joilla on tarmoa, ja niillä, jotka luulevat olevansa edistysmielisiä, on vikana, etteivät ole kaukonäköisiä ja vapaamielisiä. Minä puolestani katson, että on aina annettava vastustajallekin mahdollisuus ja kuunneltava hänen aatteitaan.» »Mainiota!» »Kuulepas, miten minä katson asiaa: Hiukkanen oppositiota tekee hyvää meille kaikille, joten, varsinkin jos on liikemies ja ottaa osaa yhteiskuntatyöhön, täytyy olla suvaitsevainen.» »Niin — — —» »Minulla on aina tapana sanoa, että miehellä pitää olla kaukonäköisyyttä ja ihanteita. Muutamat liiketoverini pitävät minua kyllä koko kaukonäköisenä, mutta minä annan heidän ajatella mitä tahtovat ja kuljen omaa tietäni — aivan niinkuin sinäkin... Saakeli, eikös olekin hauskaa istua näin juttelemassa ja ikäänkuin, niin sanoakseni, elvyttämässä ihanteitansa?» »Mutta meidänlaisemme kaukonäköiset miehet joutuvat usein tappiolle. Eikö se sinua huolestuta?» »Ei vähääkään! Ei kukaan voi määrätä, mitä minun tulee ajatella!» »Sinä olet juuri semmoinen mies, jota minä tarvitsen! Minä tahtoisin, että sinä puhuisit muutamien liikemiesten kanssa ja koettaisit saada heitä kohtelemaan vähän suvaitsevammin Beecher Ingramia.» »Ingramiako? Mutta sehän on se hullu saarnamies, joka potkittiin pois kongregationalistikirkosta ja joka saarnaa vapaata rakkautta ja kapinaa esivaltaa vastaan, eikö olekin?» Sellainen, selitti Doane, oli todellakin yleinen mielipide Beecher Ingramista, mutta hän itse piti Ingramia ihmisveljeskunnan pappina, jonka veljeskunnan tunnettu tukipylväs Babbitt itse oli. Tahtoisiko Babbitt siis koettaa estää ystäviänsä vainoamasta Ingramia ja hänen hyljeksittyä pientä kirkkoansa? »Aivan varmaan! Minä tartun joka ainoan pojan kraveliin, jonka vain kuulen puhuvan pahaa Ingramista», sanoi Babbitt hellästi rakkaalle ystävälleen Seneca Doanelle. Doane lämpeni ja alkoi vetää esiin vanhoja muistoja. Hän puhui Saksassa pidetyistä ylioppilaspäivistä, Washingtonissa harjoitetusta poikamiesveroagitatiosta, kansainvälisistä työläiskonferensseistä. Hän mainitsi ystävänsä lordi Wycomben, eversti Wedwodin, professori Piccolin. Babbitt oli aina luullut, että Doane seurustelee ainoastaan kansainvälisten työläisliittolaisten kanssa, mutta hän nyökkäsi vakavasti, niinkuin mies, joka tuntee tusinoittain Wycombe-lordeja, ja sai sovitetuksi väliin kaksi viittausta Sir Gerald Doakiin. Hän tunsi itsensä rohkeaksi ja idealistiksi ja kosmopoliitiksi. Äkkiä hän uudessa henkisessä suuruudessaan tunsi sääliä Zilla Rieslingiä kohtaan ja ymmärsi häntä, mitä Propagandakerhon tusinaihmiset eivät ikinä voisi tehdä. 2. Viisi tuntia senjälkeen, kun hän oli tullut Zenithiin ja kertonut vaimolleen kuinka kuuma oli ollut New Yorkissa, hän meni tervehtimään Zillaa. Hän oli täynnä aatteita ja sovinnollisuutta. Hän pitäisi huolen, että Paul päästettäisiin vapaaksi, hän tekisi jotakin epämääräistä, mutta valtavan siunauksellista Zillan hyväksi; hän olisi yhtä jalo kuin hänen ystävänsä Seneca Doane. Hän ei ollut nähnyt Zillaa sen jälkeen, kun Paul oli ampunut häntä, ja hän kuvitteli häntä yhäkin hilpeäksi, raikasväriseksi, vilkkaaksi ja eloisaksi. Pysähtyessään Zillan asunnon eteen erään synkän laitakadun varrelle, varastokorttelien taa, hän tunsi mielessään outoa vastenmielisyyttä. Eräässä yläkerroksen ikkunassa hän näki Zillan, mutta tämä oli veretön ja vanhentunut niinkuin kellastunut palanen vanhaa kokoonpuristettua ja rypistynyttä paperia. Zilla, joka ennen oli tanssinut ja teutaroinut, istui nyt hirvittävän hiljaisena. Babbitt sai odottaa puoli tuntia, ennenkuin Zilla tuli täyshoitolan seurusteluhuoneeseen. Viisikymmentä kertaa aukaisi hän valokuvia Chicagon maailmannäyttelystä vuonna 1893 sisältävän kirjan, viisikymmentä kertaa hän katsoi erästä taulua, joka esitti Kunniaoikeutta. Hän hätkähti, kun Zilla seisoi vihdoin huoneessa. Zillalla oli mustaruutuinen hame, jota hän oli koettanut saada eloisammaksi punaisella uumavyöllä. Vyö oli mennyt rikki ja oli huolellisesti korjattu. Babbitt huomasi tämän, kun ei tahtonut katsoa hänen olkapäitään. Toinen olka oli alempana kuin toinen, toista käsivartta Zilla piti koukistuneena, ikäänkuin se olisi ollut halvaantunut, ja korkean, halvoista pitseistä tehdyn kauluksen alla oli syvennys voimattomassa kaulassa, joka kerran oli ollut loistavan valkoinen ja pehmeän täyteläinen. »No?» sanoi Zilla. »Rakas Zilla! Peijakas vieköön, tuntuuhan hyvältä saada nähdä sinua jälleen!» »Hän voi lähettää sanan jonkin asianajajan kautta.» »Helkkarissa, Zilla! Minä en ole tullut juuri hänen vuokseen. Tulen vanhana ystävänä.» »Sitäpä on saanut kauan odottaa!» »No niin, sinähän tiedät, kuinka asia on. Minä ajattelin, että sinä et tahtoisi nähdä hänen ystäväänsä kotvaan aikaan ja — — — mutta istu toki. Ollaan järkeviä! Me olemme kaikki tehneet monta tekoa, jota meidän ei olisi pitänyt tehdä, mutta ehkä voisimme ikäänkuin alkaa alusta. Vakavasti, Zilla, minä tahtoisin niin kernaasti tehdä jotakin saadakseni nähdä teidät molemmat onnellisina. Tiedätkö, mitä tulin tänään ajatelleeksi? Ota huomioon, Paul ei tiedä tästä mitään — hän ei tiedä, että minulla on ollut aikomus tulla tervehtimään sinua. Minä tulin ajatelleeksi näin: 'Zilla on hyväsydäminen kunnon nainen, ja hän tulee ymmärtämään, että, hm, Paul on saanut läksytyksensä nyt'. Eikö olisi hyvä aate, jos sinä pyytäisit kuvernööriä armahtamaan häntä? Minä luulen, että kuvernööri tekisi sen, jos pyyntö tulisi sinun puoleltasi. Ei, odota. Ajattele vain, kuinka hyväksi sinä tuntisit itsesi, jos olisit jalomielinen!» »Niin, minä tahdon olla jalomielinen!» Zilla istui suorana ja kankeana ja puhui jäätävän kylmästi. »Siitä syystä minä tahdon pitää häntä vankeudessa. Varoitukseksi pahantekijöille. Minä olen kääntynyt, George, sen hirmun jälkeen, jonka se mies teki minua vastaan. Ennen olin joskus epäystävällinen tai halasin maallisia huvituksia, tanssia ja teatteria. Mutta kun makasin sairaalassa, tuli helluntaiystävien pastori minun luokseni ja hän osoitti minulle aivan Jumalan sanasta poimittujen ennustusten mukaan, että viimeinen tuomio on lähellä ja kaikki vanhojen kirkkojen jäsenet joutuvat suoraan ikuiseen kadotukseen, koska he ovat ainoastaan nimikristityitä ja pitävät kiinni maailmasta, lihasta ja perkeleestä — — —» Viisitoista kiivasta minuuttia hän puhui kehoittaen Babbittia pakenemaan viimeistä vihaa, hänen kasvonsa punersivat, ja hänen kuollut äänensä sai jälleen muinaisen Zillan kimakan tarmon sävyä. Hän lopetti hurjistuneena: »Se on Jumalan siunaus, että Paul on vankilassa nyt rangaistuksen kohtaamana ja nöyryyttämänä, jotta hän voi pelastaa sielunsa ja jotta muilla pahoilla miehillä, noilla inhoittavilla naisten pyydystäjillä, on esimerkki silmäinsä edessä.» Saarna sattui Babbittiin, ja hän väänteli itseänsä. Niinkuin hän kirkossa ei uskaltanut hievahtaa saaman aikana, niin tunsi hän nytkin, että täytyi näyttää tarkkaavaiselta, vaikka Zillan kirkuvat uhkaukset lensivät hänen ohitseen kuin petolinnut. Hän koetti olla sovinnollinen ja veljellinen. »Niin, minä tiedän, Zilla. Mutta, peijakas, uskonnon ydinhän on kai armeliaisuus, eikö olekin? Salli minun sanoa sinulle, kuinka ajattelen asiaa: Me tarvitsemme tässä maailmassa jalomielisyyttä, ennakkoluulottomuutta, jos tahdomme johonkin pyrkiä. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että täytyy olla laajakatseinen ja ennakkoluuloton — — —» »Sinäkö? Ennakkoluuloton?» Sävy muistutti aivan entistä Zillaa. »Ah, George Babbitt, sinä olet kai jokseenkin yhtä laajakatseinen ja ennakkoluuloton kuin partaveitsi.» »Vai niin, olenko? Vai niin. No, sitten sanon sinulle vain, että — — — sitten — — — sanon — minä — vain — sinulle, että minä joka tapauksessa, piru vieköön, olen yhtä laajakatseinen kuin sinä uskonnollinen. Sinä — muka uskonnollinen!» »Niin olen. Meidän pastorimme sanoo, että minä olen hänelle tuki uskossa.» »Sen uskon heikkarin hyvin! Paulin rahoilla! Mutta vain osoittaakseni sinulle, kuinka laajakatseinen minä olen, aion lähettää kymmenen dollarin shekin tuolle Beecher Ingramille senvuoksi, että ihmiset sanovat sen miesparan saarnaavan vapaata rakkautta ja kapinaa esivaltaa vastaan ja koettavat ajaa häntä ulos kaupungista.» »Ja siinä he tekevät oikein. Heidän pitäisi ajaa hänet ulos kaupungista! Hänhän saarnaa — jos sitä voi sanoa saarnaamiseksi — teatterissa, saatanan huoneessa! Sinä et tiedä, mitä merkitsee, että löytää Jumalan, että löytää rauhan, että huomaa ansat, joita perkele virittää meidän jalkojemme tielle. Minä olen sanomattoman iloinen, kun voin nähdä Jumalan salaisen aivoituksen siinä, että hän antoi Paulin ampua minua ja tehdä lopun minun elämästäni synnissä — ja Paul saa hyvin ansaitun palkkansa siitä julmuudesta, jota hän minua kohtaan osoitti — ja minä toivon... että hän kuolee vankilassa!» Babbitt hypähti ylös hattu kädessä ja murisi: »Jaa, jos tämä on sitä, mitä sinä sanot elämiseksi rauhassa, niin varoita minua Jumalan tähden, ennenkuin varustaudut riitaan — ole niin hyvä!» 3. Valtava on kaupunkien voima pakottaa vaeltaja takaisin luoksensa. Enemmän kuin vuoret tai rantoja riistävä meri pitää kaupunki luonteensa järkähtämättömänä, kyynillisenä, toteuttaen näennäisten muutosten alaisena päämääräänsä. Vaikka Babbitt oli jättänyt perheensä ja oleskellut erämaassa Joe Paradisen kanssa, vaikka hän iltaa ennen paluutaan Zenithiin oli ollut aivan varma, ettei hän eikä kaupunki olisi enää sama, ei hän kymmentä päivää paluunsa jälkeen olisi voinut uskoa olleensa milloinkaan poissa. Ei myöskään ollut laisinkaan selvää hänen tuttavilleen, että tämä oli uusi George F. Babbitt, paitsi että hän oli ärtyisempi alituisessa ilveilyssä Atleettikerhossa ja kerran, kun Vergil Gunch huomautti, että Seneca Doane pitäisi hirttää, ärähti: »Perhana! Hänessä ei ole mitään vikaa!» Kotona hän röhki »mitä?» sanomalehtensä äärestä vastaukseksi vaimonsa muistutuksiin, oli ihastunut Tinkan uuteen punaiseen tamoshanteriin ja selitti: »Tuo vanha peltinen autotalli on tyylitön. Minun täytyy rakentaa hauskempi puusta.» Verona ja Kenneth tuntuivat todellakin olevan kihloissa. Escott oli sanomalehdessään aloittanut taistelun suoranaisien ostojen puolesta välityskauppoja vastaan. Tulokseksi hän oli saanut erinomaisen paikan eräässä välitysliikkeessä, ja hänellä oli siksi hyvä palkka, että voi mennä naimisiin. Tietenkin hän nyt häpäisi niitä edesvastuuttomia reporttereja, jotka kirjoittivat pötyä ja moittivat välitysliikkeitä, »tietämättä mistä puhuivat»! Syyskuussa tänä vuonna oli Ted aloittanut opintonsa yliopistossa. Se oli Mohalisissa, vain viidenkolmatta kilometrin päässä Zenithistä ja Ted tuli usein kotiin lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Babbitt oli huolestunut. Ted harrasti kaikkea muuta kuin lukemista. Hän oli koettanut luoda uudestaan jalkapallokerhon, hän ikävöi pesäpallokautta, hän oli tanssikerhokomitean jäsen, ja kaksi yhdistystä oli ottanut hänet (zenithiläisenä ylimyksenä maalaispoikien keskuudessa) ehdokkaakseen. Mutta hänen opinnoistaan ei Babbitt saanut tietää enempää kuin mutisevan lauseen: »Äh, nuo perhanan vanhat peruukit tunkevat meihin vain kaikkinaista roskaa kirjallisuudesta ja kansantaloudesta.» Eräänä päivänä Ted ehdotti: »Sano isä, enkö voisi siirtyä yliopistosta teknilliseen kouluun mekaanikoksi? Sinä muriset aina, että minä en lue, mutta siellä minä tosiaan lukisin.» »Ei. Teknillisellä koululla ei ole samaa arvoa kuin yliopistolla», sanoi Babbitt äreästi. »No senpä minä juuri tahtoisin nähdä, eikö muka ole! Teknologit voivat pelata missä ryhmässä tahansa!» Seurasi sarja selityksiä »sen seikan taloudellisesta arvosta, että on tunnettu yliopistomieheksi, kun tulee juridiselle alalle» ja todella kaunopuheinen kuvaus juristin elämästä. Loppuun päästessään oli Babbitt tehnyt Tedistä Yhdysvaltojen senaattorin. Etevien luettelemiensa juristien joukossa Babbitt oli maininnut Seneca Doanen. »Mutta siunatkoon!» sanoi Ted hämmästyneenä. »Minähän luulin sinun aina sanoneen, että tuo Doane oli pähkähullu.» »Kuule, suuresta miehestä ei puhuta sillä tavalla! Doane on aina ollut minun erikoinen hyvä ystäväni — minä autoin häntä yliopistossa — minä autoin häntä uransa alkuun ja niin sanoakseni inspiroin häntä. Vain senvuoksi, että hän osoittaa ymmärtävänsä työmiesten pyrkimyksiä, pitää joukko tyhmyreitä, joilla ei ole laajanäköisyyttä eikä ennakkoluulottomuutta, häntä hulluna, mutta minä sanon sinulle, että heistä aniharva saa sellaisia tuloja kuin hän, ja hän on ystävä useiden koko maailman mahtavien ja kaikkien vanhoillisten miesten kanssa — kuten lordi Wycomben, tuon, hm, tuon suuren englantilaisen aatelismiehen, joka on niin tunnettu! Ja kumpaako mieluummin haluat: ollako yhdessä kaikkinaisten rasvaisten mekaanikkojen ja työmiesten kanssa vai olla lordi Wycomben kaltaisen hienon miehen tuttava ja saada kutsun päivällisille hänen kotiinsa?» »No niin — kuka tietää», huokasi Ted. Seuraavana lauantaina hän esitti innostuneena: »Sano isä, miksi en minä voisi lukea vuori-insinööriksi sen sijaan, että tulisin juristiksi? Sinä puhut arvosta — — — sitä ei kenties ole niin paljoa mekaanikoilla, mutta vuori-insinöörit, näes, saivat seitsemän yhdestätoista Nu-Tau-Taun vaaleissa.» SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU. 1. Lakko, joka jakoi Zenithin kahteen vihollisleiriin, valkoiseen ja punaiseen, alkoi syyskuun lopussa siten, että puhelin- ja kuljetustyöläiset lakkasivat työstä pannakseen vastalauseen palkkojen alentamista vastaan. Vastamuodostunut meijerityöläisammattiyhdistys teki lakon osaksi myötätunnosta, osaksi saadakseen neljänkymmenenneljän tunnin viikon. Heitä seurasi ajurien ammattiyhdistys. Teollisuus häiriytyi, ja koko kaupunki puhui hermostuneesti raitiotielakosta, kirjaltajalakosta, suurlakosta. Suuttuneet kaupunkilaiset, jotka koettivat päästä puhelinyhteyteen toistensa kanssa lakkorikkurien avulla, raivosivat voimattomassa vimmassa. Jokainen kuorma-auto, joka tehtaista lähti tavara-asemille, oli poliisikonstaapelin saattama, joka istui, koettaen näyttää huolettomalta, lakkorikkuriajajan rinnalla. Zenithin Teräs- ja Koneyhtiön viisikymmentä autoa käsittävän jonon kimppuun hyökkäsivät lakkolaiset — he tulivat katukäytävältä, vetivät ajajat alas istuimilta, löivät rikki kaasuttajat ja magneetit, telefonistien hurratessa vieressä ja poikaviikarien nakellessa tiilikiviä. Kansalliskaarti komennettiin liikkeelle. Eversti Nixon, joka yksityiselämässä oli Mr. Caleb Nixon, Traktoriyhtiö Pullmoren sihteeri, puki yllensä pitkän khakinutun ja kulki arvokkaasti väkijoukkojen läpi automaattinen revolveri kädessään. Myöskin Babbittin ystävä, Clarence Drum, kenkätehtailija — pyylevä ja leikkisä herra, joka kertoi juttuja Atleettikerhossa ja oli merkillisesti villakoiran näköinen — esiintyi vaappuvana, mutta julmana ja uhkaavana kapteenina, vyö kireänä pienen paksun vatsan ympärillä ja pieni pyöreä suu vihaisessa supussa, kun hän ärjäisi kadunkulmissa seisoskeleville: »Kävelkää! Ei siinä saa seistä vetelehtimässä!» Jokainen sanomalehti kaupungissa, yhtä lukuunottamatta, vastusti lakkolaisia. Kun roskaväki ryösti sanomalehtikioskit, asetettiin jokaisen viereen yksi kaupungin miliisin jäsen, nuori, hämillinen rilliniekka porvarissotilas — yksityiselämässä kirjanpitäjä tai kauppa-apulainen — joka seisoi ja koetti näyttää peloittavalta katupoikien huutaessa: »Kas tinasotamiestä!» ja lakkoilevien ajurien ystävällisesti kysyessä: »Kuules, Joe! Kun minä olin Ranskassa sotimassa, olitko sinä silloin leirillä Valtioissa vai harjoittamassa ruotsalaista voimistelua N.M.K.Y:ssä? Pitele varovasti tuota pistintä, ettet satuta itseäsi!» Zenithissä ei kukaan puhunut mistään muusta kuin lakosta, ja kaikki olivat joko sen puolella tai sitä vastaan. Jokainen oli joko rohkea työläisten ystävä tai pääoman oikeuden pelvoton puolustaja, ja kummassakin tapauksessa hän oli sotainen mieleltään ja valmis kieltämään kenen tahansa ystävänsä, joka ei vihannut vihollista. Eräs säilykemaitovarasto sytytettiin tuleen — molemmat puolet syyttivät toisiansa, ja kaupunki kävi hysteeriseksi. Babbitt valitsi tämän ajankohdan julkisesti siirtyäkseen liberalismiin. Hän kuului terveeseen, viisaaseen, oikeastiajattelevaan ryhmään ja oli silloin sitä mieltä, että kurjat agitaattorit olisi ammuttava. Suuttui, kun hänen ystävänsä Seneca Doane puolusti vangittuja lakkolaisia, ja ajatteli mennä Doanen luo ja selittää, mitä miehiä nuo agitaattorit olivat. Mutta luettuaan erään plakaatin, joka väitti, että puhelintyöläiset olivat entisilläkin palkoilla nähneet nälkää, hän tuli huolestuneeksi. »Silkkaa valetta ja vääriä numeroita!» sanoi hän, mutta epäröiden ja hiljaisella äänellä. Seuraavaksi sunnuntaiksi ilmoitti presbyteriaaninen kirkko Chatham Roadin varrella tohtori John Jennison Drewin saarnaavan aineesta »Kuinka Vapahtaja tekisi lopun lakoista». Babbitt oli ollut huono kirkkomies viime aikoina, mutta meni nyt kirkkoon toivoen, että tohtori Drew todellakin oli saanut selvän, mitä jumalaiset voimat ajattelivat lakoista. Babbittin vieressä, suurella, kiiltävällä plyyshipenkillä, istui Chum Frink. Frink kuiskasi: »Toivottavasti tohtori antaa lakkolaisille, minkä ne sietävät! Saarnamiehen ei mielestäni yleensä sovi sekaantua politiikkaan — hänen pitää pysyä yksinomaan uskonnossa ja vapahtaa sieluja eikä antaa aihetta äkkinäiseen väittelyyn — — — mutta tämmöisenä ajankohtana olen todellakin sitä mieltä, että hänen on noustava sanomaan noille lurjuksille, mitä me heistä ajattelemme.» »Jaa — niin —», sanoi Babbitt. Runollisen ja yhteiskunnallisen hehkunsa innossa, tukka pörrössä, jyrisi tohtori Drew: »Niiden taloudellisten häiriöiden onnettomana seurauksena, jotka ovat — sanokaamme se vain peittelemättä ja rohkeasti — tukahduttaneet liike-elämän rakkaassa kaupungissamme viime päivinä, on kuultu kaikennäköistä pötypuhetta tieteellisen tieteellisyyden tieteellisestä ehkäisemisestä. Minä sanon teille, että vähimmin tieteellistä maailmassa on tiede! Ottakaa esimerkiksi hyökkäykset kristinuskon vahvistettuja perusoppeja vastaan, jotka hyökkäykset miespolvi sitten olivat ylen suosittuja tiedemiesten kesken! Niin, ne olivat mahtimiehiä, suu täynnä musertavaa arvostelua! He uhkasivat hävittää kirkon, todistaa että maailman oli luonut ja sen erinomaiselle siveys- ja sivistystasolle nostanut vain sokea sattuma. Kirkko seisoo kuitenkin tänä päivänä yhtä lujana kuin milloinkaan ennen, ja ainoa vastaus, jonka kristillisen kirkon paimenen tarvitsee antaa noille hänen yksinkertaisen uskonsa pitkätukkaisille vastustajille, on vain säälin hymy.» »Ja nyt tahtovat nämä samat tiedemiehet asettaa niiden luonnollisten olojen tilalle, jotka vapaa kilpailu luo, typeriä järjestelmiä, jotka — annettakoon niille kuinka hienoja nimiä tahansa — eivät ole mitään muuta kuin väkivaltaista holhousta. Tietenkään en puhu mitään työasiain tuomioistuimista, sellaisten työmiesten erottamisesta, joiden on todistettu ryhtyneen lakkoon ilman kohtuullista syytä, tai niistä erinomaisista ammattiyhdistyksistä, joissa väki ja työnantaja seisovat rinnakkain samalla puolella. Mutta totisesti tuomitsen ne järjestelmät, joissa tahdotaan korvata itsenäisen työn vapaat ja kehittymässä olevat voimat kaikkinaisilla palkkausasteikoilla ja minimipalkoilla ja hallituksen komiteoilla ja työläisliitoilla ja kaikella semmoisella rapakaljalla.» »Ihmiset eivät yleensä ymmärrä, ettei koko tämä teollisuuskysymys ole mikään talouskysymys. Siinä on yksinomaan ja ainoastaan kysymys rakkaudesta, kristinuskon käytännöllisestä sovelluttamisesta! Ajatelkaa työläiskomiteain asemesta, jotka yllyttävät vihaan työnantajaa vastaan, tehdasta! Siellä kulkee työnantaja hymyilevänä heidän keskuudessaan, ja he hymyilevät hänelle vastaan: vanhempi veli ja nuorempi. Veljiä tulee heidän olla, rakastavaisia veljiä, ja silloin ovat lakot yhtä mahdottomia ajatella kuin viha kodissa — —» Tällä kohdalla murahti Babbitt: »Mokomaakin roskaa!» »Mitä?» sanoi Chum Frink. »Hän ei tiedä, mitä puhuu! Sehän on selvää sekamelskaa! Sehän ei sisällä yhtään mitään!» »Ehkei, mutta — — —» Frink katsoi häneen epäröiden koko jumalanpalveluksen ajan, kunnes Babbitt hermostui. 2. Lakkolaiset olivat ilmoittaneet mielenosoituskulkueen tiistaiaamuksi, mutta eversti Nixon oli kieltänyt sen, tiesivät sanomalehdet. Ajaessaan länteen päin konttoristaan kello kymmenen sinä aamuna Babbitt näki joukon roskaväkeä matkalla Court House Squaren takaisille kiemuraisille, likaisille kaduille. Hän inhosi heitä, koska olivat köyhiä, koska saivat hänen tuntemaan itsensä epävarmaksi. »Perhanan laiskurit! He eivät olisi halpoja työmiehiä, jos heillä olisi vähänkin tarmoa!» sähisi hän. Hän ihmetteli, mahtoiko olla tulossa mellakka. Hän ajoi kohti kulkueen lähtöpaikkaa, erästä kuihtunutta ja vaivaista nurmikkoa, jonka nimenä oli Moore Street Park, ja pysähdytti biilin. Puisto ja kadut vilisivät lakkolaisia, nuoria miehiä, joilla oli siniset työläismekot, vanhoja miehiä, lakki silmillä. Ristiin rastiin väkijoukon läpi, pitäen sitä liikkeessä kuin kiehuvaa pataa, kulki kaupungin miliisi. Babbitt kuuli sotilaiden yksitoikkoista komennusta: »Liikkukaa — kävelkää pojat —- pitäkää jalat lämpiminä!» Babbitt ihaili heidän järkähtämätöntä hyvätuulisuuttaan. Väkijoukko huusi: »Tinasotamiehet!» ja »Roistot, kapitalistien kätyrit!», mutta sotamiehet vain naureskelivat ja vastasivat: »Mitäpäs siitä! Mutta kävelkääs, pojat!» Babbitt oli ihastunut porvarikaartiin, vihasi roistoja, jotka ehkäisivät hyvinvoinnin mukavaa edistymistä. Ihmetteli eversti Nixonin räikeää väkijoukon halveksimista, ja kun kapteeni Clarence Drum, hiukan pöyhkeä metsäkauppias, porhalsi ohi, huusi Babbitt kunnioittavasti: »Mainiota, kapteeni, älkää antako niiden lähteä!» Hän oli näkemässä, kun työläiset läksivät marssimaan. Monilla heistä oli plakaatteja: »Meitä ei voi estää rauhallisesti kävelemästä!» Sotamiehet repivät plakaatteja alas, mutta lakkolaiset asettuivat johtajiensa taakse ja alkoivat kulkea ohuena, ei ollenkaan mahtipontisena virtana teräskimmelteisten sotilasrivien lomitse. Babbitt huomasi pettymyksekseen, ettei syntyisi mitään mellakkaa, ei tapahtuisikaan mitään mielenkiintoista. Sitten hän hätkähti: Marssivien joukossa, erään kookkaan nuoren työmiehen rinnalla, käveli Seneca Doane hymyilevänä ja tyytyväisenä. Hänen edessään kulki professori Brookbank, Valtion Yliopiston historiallisen osaston esimies, vanha valkopartainen mies, joka kuului tunnettuun, hienoon massachusettsilaiseen sukuun. »Peijakas!» ajatteli Babbitt hämmästyneenä. »Semmoinen mahtimies yhteisillä asioilla työmiesten kanssa! Ja vanha ystävä Senny Doane! On typerää, että he menevät tuommoiseen roskajoukkoon! He ovat salonkisosialisteja. Mutta rohkeita he ovat! Eihän heillä ole siitä mitään ansiota, ei yhtä senttiä, ja — — — nehän ovat melkein kaikki lakkolaiset roistomaisen näköisiä. Melkein jokaikinen.» Sotamiehet pakottivat kulkueen kääntymään eräälle poikkikadulle. »Heillä on ihan yhtä suuri oikeus marssia kuin kenellä tahansa! Kadut ovat heidän omiansa yhtä hyvin kuin Clarence Drumin tai Amerikan Legionan», mutisi Babbitt, »Tosinhan — — — nuo ovat huonoa ainesta mutta — — — yhtäkaikki!» Atleettikerhossa istui Babbitt ääneti lunchin aikana, kun toiset huolestuneina pudistelivat päitään: »Mihin tämä mahtanee johtaa?» tai lohduttelivat itseään laskemalla leikkiä. Kapteeni Clarence Drum kulki mahtaillen ohi khakipuvussaan. »Miten käy, kapteeni?» kysyi Vergil Gunch. »Hyvin! Me saimme heidät poikkikaduille ja hajalle, ja heiltä meni halu pois.» »Mainiota; ei mitään mellakkaa!» »Mitä mainiota?» marisi Mr. Drum. »Jos saisin tahtoni toteutumaan, niin täällä syntyisi mellakoita, minä panisin itse ne käyntiin ja tekisin sitten lopun koko jutusta. On typerää odottaa ja siekailla mokomia herroja ja antaa levottomuuksien jatkua. Minä sanon teille, että nuo lakkurit eivät ole mitään muuta kuin pommeja heitteleviä sosialisteja ja roistoja, ja ainoa tapa heitä käsitellä on nuijan käyttäminen. Niin minä tekisin: antaisin heille selkään koko joukolle.» Babbitt kuuli sanovansa: »Älä helkkarissa, Clarence! Ne olivat jokseenkin samannäköisiä kuin sinä ja minä, enkä minä ainakaan yhtään pommia nähnyt.» Drum vastasi: »Vai niin, vai et nähnyt? No niin, ehkäpä sinulla olisi halu ottaa lakko hoitaaksesi. Kerro sinä eversti Nixonille, kuinka viattomia lakkolaiset ovat! Hän tulee kyllä iloiseksi sen kuullessaan!» Drum käveli edelleen, ja koko pöytäkunta tuijotti Babbittia. »Mikä on tarkoitus, tahdotko, että meidän pitäisi syleillä ja suudella niitä piruja, vai mitä?» sanoi Orville Jones. »Puolustatko sinä mieletöntä laumaa, joka koettaa riistää leivän perheittemme suusta?» raivosi professori Pumphrey. Vergil Gunch istui kaamean hiljaisena. Hän otti ankaruuden naamiokseen: hänen suunsa oli kova, hänen karhea, lyhyt tukkansa tuntui julmalta, hänen äänettömyytensä oli uhkaava ukonpilvi. Kun toiset vakuuttivat Babbittille, että he varmaan olivat käsittäneet hänet väärin, näytti Gunch siltä, kuin olisi ymmärtänyt hänet liiankin hyvin. Niinkuin tuomari virkapuvussaan kuunteli hän Babbittia, joka änkytti: »En, en suinkaan; tietenkin ne ovat raakoja roistoja. Mutta minä tarkoitan vain — — — minusta on epäviisasta puhua heidän nuijimisestaan. Sitä ei tee Cabe Nixon. Hän käyttää hienoa diplomaattista tapaa. Senpä vuoksi hän onkin eversti. Clarence Drum on kateellinen hänelle.» »Olkoon», sanoi professori Pumphrey, »mutta sinä loukkasit Clarencea, George. Hän on ollut ulkona koko aamun ja tullut hikeen ja pölyyn, eikä ole kumma, jos hän tahtoisi antaa selkään noille keljuille.» Gunch ei sanonut mitään, istui vain ja tarkkasi häntä, ja Babbitt tiesi olevansa silmälläpidon alaisena. 3. Lähtiessään kerhosta Babbitt kuuli Chum Frinkin sanovan Gunchille: »— — —minä en tiedä, mikä häneen on mennyt. Sunnuntaina tohtori Drew piti mainion saarnan liikemoraalista, ja Babbitt moitti sitäkin. Mikäli voin ymmärtää — — —» Babbitt tunsi epämääräistä pelkoa. 4. Hän näki väkijoukon, joka oli kertynyt puutuolilla seisovan puhujan ympärille. Hän pysähdytti auton. Sanomalehdissä olleista kuvista hän tiesi, että sen täytyi olla tunnettu vapaakirkollinen saarnaaja Beecher Ingram, josta Seneca Doane oli puhunut. Ingram oli laiha, liehuvatukkainen mies, posket näivettyneet ja silmät huolestuneet. Hän sanoi: »— — — jos nämä puhelintytöt voivat elää yhdellä aterialla päivässä, pestä oman pyykkinsä ja nähdä nälkää, hymy huulilla, niin totta kai te suuret, rotevat miehet — — —» Babbitt näki, että Vergil Gunch tarkkasi häntä katukäytävältä. Epämääräisen levottomuuden vallassa hän pani auton käyntiin ja ajoi edelleen, ja Gunchin vihamieliset silmät tuntuivat seuraavan häntä koko yön. 5. »Monikin luulee», pahoitteli Babbitt vaimolleen, »että jos työmiehet tekevät lakon, niin he ovat ilmeisiä piruja. Tietenkin on olemassa taistelu terveen liike-elämän ja alasrepivien ainesten välillä, ja meidän täytyy nujertaa heidät, kun he käyvät meidän kimppuumme, mutta saakeli soikoon, minä en ymmärrä, miksi emme voi taistella niinkuin gentlemannit ja olla sanomatta, että he ovat roistoja ja että heidät pitäisi ampua.» »Niin — mutta, George», sanoi Myra tyynesti, »minä luulin sinun aina olleen sitä mieltä, että kaikki lakkolaiset pitäisi panna vankilaan.» »Sitä en ole koskaan sanonut. Toisin sanoen, minä tarkoitan — — — muutamat tietysti. Edesvastuuttomat johtajat. Mutta minun mielestäni pitää olla ennakkoluuloton ja laajakatseinen — — —» »Mutta, kultaseni, minä luulin sinun aina sanoneen, että semmoiset niin sanotut 'ennakkoluulottomat' ihmiset ovat kaikkein pahimmat — — —» »Peijakas, nainen ei koskaan voi ymmärtää saman sanan eri merkityksiä. Sehän riippuu siitä, mitä tarkoittaa. Eikä auta olla niin väkivarma mistään. Nämä lakkolaiset esimerkiksi eivät itse asiassa ole niinkään huonoja ihmisiä. Vain tuhmia. He eivät ymmärrä mutkallisia kauppa- ja voittokysymyksiä, niinkuin me liikemiehet, mutta väliin ajattelen, että he ovat jokseenkin samanlaisia kuin me muut, eivätkä sen persompia palkkoihin kuin me voittoon.» »George! Jos joku kuulisi sinun puhuvan noin — — — minä hän tunnen sinut; muistan, kuinka hurja ja hullu poika sinä olit. Minä tiedän, ettet tarkoita sanaakaan siitä, mitä sanot — — — mutta jos joku, joka ei ymmärrä sinua, kuulisi sinun puhuvan noin, niin luultaisiin, että olet ihan sosialisti.» »Mitä minä siitä välitän, mitä ihmiset ajattelevat! Ja sitten tahdon sanoa sinulle samassa — — — tahdon, että sinä ehdottomasti ymmärrät, etten ole milloinkaan ollut hullu, hurja poika, ja kun sanon sinulle jonkin asian, niin tarkoitan myös sitä ja vastaan siitä — — — Vakavasti puhuen: luuletko sinä, että ihmiset katsoisivat minun menevän liian pitkälle, jos sanoisin, että lakkolaiset ovat kunnon ihmisiä?» »Tietysti. Mutta älä ole levoton, ystäväni! Tiedänhän minä, ettet tarkoita siitä tavuakaan! — Mutta nyt on aika mennä maata. Onko sinulla tarpeeksi peitteitä täksi yötä?» Babbitt makasi loggiassaan ja mietti: »Hän ei ymmärrä minua. Minä ymmärrän tuskin itseäni. Minkätähden en voi katsella asioita tyynesti, niinkuin ennen?» »Tekisi mieleni mennä Senny Doanen luokse ja jutella hänen kanssaan. Ei! Entäpä jos Verg Gunch näkisi minun menevän siitä ovesta sisään!» »Minun pitäisi tuntea joku tyylikäs nainen ja hauska, joka voisi ymmärtää, mitä oikeastaan pyrin saamaan selville, ja antaisi minun puhua kanssaan ja — — — mahtoikohan Myra olla oikeassa? Saattoivatko pojat uskoa, että olin tullut hulluksi Lain senvuoksi, että olen ennakkoluuloton ja laajanäköinen? Gunchin tapa katsoa minuun — — —» KAHDEKSASKOLMATTA LUKU. 1. Miss McGoun tuli hänen yksityiskonttoriinsa kello kolme ilmoittamaan: »Mr. Babbitt, eräs mrs. Judique on puhelimessa — — — hän tiedustaa joitakin korjauksia, ja kaikki herrat ovat ulkona. Tahdotteko te puhua hänen kanssaan itse.» »All right.» Tanis Judiquen ääni oli kirkas ja miellyttävä. Puhelinkoneen musta silinteri tuntui antavan elävän pienoiskuvan hänestä itsestään: kimmeltävät silmät, hieno nenä, pehmeä leuka. »Täällä on Mrs. Judique, muistatteko minua? Te saatoitte minua autolla tänne Cavendish Apartmentsiin ja autoitte minua saamaan hauskan asunnon.» »Kyllä. Älkää luulko, että olisin unohtanut. Mitä voin tehdä hyväksenne?» »Niin, se on vain — — — minun ei pitäisi vaivata Teitä sillä, mutta talonmies ei näy osaavan sitä suorittaa. Kuten tiedätte, on huoneistoni ylimmässä kerroksessa, ja nyt syyssateiden aikana on katto alkanut vuotaa, ja minä olisin hirveän iloinen, jos — — —» »Jaha, no minä tulen sitä katsomaan.» Hermostuneena: »Mihin aikaan luulette olevanne kotona?» »Niin, minä olen aina kotosalla aamuisin.» »Oletteko kotona nyt iltapäivällä tunnin päästä tai niin?» »Olen. Ehkä saisin tarjota Teille kupin teetä. Minunhan pitäisi se tehdä kaiken sen vaivan jälkeen, mitä te olette nähnyt.» »Mainiota, Minä tulen niin pian kuin pääsen irti.» Hän mietti: »Se on hienosti sivistynyt nainen, chic, you know. 'Kaiken vaivan jälkeen, minkä olette nähnyt — — — tarjota teille kupin teetä'. Hän voisi ihmistä ymmärtää. Minä olen tyhmeliini, mutta en niinkään mahdoton, kun minut oikein tuntee. Enkä minä sitäpaitsi ole niin suuri tyhmeliini kuin ihmiset luulevat.» Suuri lakko oli loppunut, lakkolaiset oli voitettu. Paitsi että Vergil Gunch tuntui vähemmän ystävälliseltä, ei Babbittin kavalluksesta sakia vastaan ollut mitään näkyviä seurauksia. Moitteen painostava pelko oli poissa, mutta epäröivä yksinäisyydentunne oli jäljellä. Nyt hän oli niin kiihtynyt, että hän osoittaakseen, ettei niin ollut laita, pyöriskeli konttorissa neljännestunnin, katseli sinikopioita, selitti miss Gounille, että mrs. Scott tahtoi enemmän hintaa talostaan — oli koroittanut ensimmäisen hinnan — koroittanut seitsemästätuhannesta kahdeksaantuhanteenviiteensataan — olisiko miss McGoun hyvä ja kirjoittaisi sen kortille — mrs. Scottin talo — koroitetaan. Kun hän näin oli todistanut olevansa välinpitämätön mies, ainoastaan liikeasioihin kiinnostunut, lähti hän ulos. Hän käytti erikoisen pitkän ajan pannakseen auton käyntiin; hän potkaisi renkaita, puhdisti nopeusmittarin lasin ja tunnusteli tuulisuojuksen pikkulamppujen kiertimiä. Hän ajoi onnellisena Bellevue-kortteliin mrs. Judiquen kuva silmiensä edessä kuin säteilevä valo taivaan rannalla Vaahterain lehdet olivat pudonneet ja täyttivät asfalttikatujen ojat. Päivä oli kuin himmeää vaaleanvihreää kultaa, hiljainen ja tasainen. Babbitt pani merkille Bellevuen mietiskelevän tunnelman ja yksinäisyyden — siinä oli korttelittain puutaloja, autotalleja, pieniä puoteja, rakentamattomia tontteja. »Tämä täytyy puhdistaa; tarvitaan mrs. Judiquen laatuisia ihmisiä, jotta paikka saisi luonnetta», ajatteli hän ajaessaan pitkin pitkiä, mukulaisia, tyhjiä katuja. Tuntui virkistävä, raikas tuulenpuuska, ja hyvinvointia säteillen hän saapui Tanis Judiquen kotiin. Mrs. Judiquella oli yllään, kun hän hermostuneesti hymyillen otti hänet vastaan, musta chiffonihame, pieni uurros kaunista kaulaa varten. Hän tuntui Babbittista äärettömän ylihienostuneelta. Hän katseli verhoja ja kuvajäljennöksiä arkihuoneessa ja sanoi: »Totisesti, te olette järjestänyt täällä kauniisti. Vain intelligentti nainen voi luoda kodin, se on varma se.» »Pidättekö todellakin tästä? Minä olen kovin iloinen. Mutta te olette katalasti laiminlyönyt minut. Tehän lupasitte tulla jonakin päivänä opettelemaan tanssia.» Vähän epävarmana vastasi Babbitt: »No ette te sitä vakavissanne tarkoittanut.» »Ehkä en, mutta olisittehan voinut koettaa.» »No, tässä nyt olen ensimmäisellä oppitunnillani, ja te saatte heti paikalla valmistautua siihen, että jään illallisille.» He nauroivat molemmat tavalla, joka osoitti, etteivät he tietenkään sitä tarkoittaneet. »Mutta ensin käyn katsomassa sitä vuotopaikkaa.» Mrs. Judique saattoi hänet lakealle katolle. Se oli oma maailmansa tikapuineen, kuivausnuorineen ja vesisäiliöineen. Babbitt osoitteli erinäisiä seikkoja kenkänsä kärjellä ja koetteli tehota häneen oppineilla lausunnoilla kupariputkista, siitä, kuinka toivottavaa olisi tehdä viemärit lyijystä ja peittää ne kuparilla ja että kattosammiot oli parempi tehdä seetripuusta kuin metallilevystä. »Täytyy olla selko monesta asiasta, kun on talojen kanssa tekemisissä», ihaili mrs. Judique. Babbitt lupasi, että katto korjataan kahdessa päivässä. »Onko teillä mitään sitä vastaan, että käytän puhelintanne?» kysyi hän. »Ei millään muotoa.» Babbitt seisoi hetken kaidepuuhun nojaten ja katseli kaupunkia, tuhansia autioita, pieniä bungaloweja, joissa oli luonnottoman suuret portaalit, ja uusia asuinrakennuksia, pieniä mutta koreita, kirjavista tiilistä tehtyjä ja terrakottakoristeilla varustettuja. Niiden takana oli kukkula ja siinä läikkä keltaista savea kuin suuri haava. Jokaisen asuinrakennuksen, jokaisen huvilan vieressä oli pieni autotalli. Täällä asui kunnon pikku väkeä, hyvinvoipaa, ahkeraa, elämänhaluista. Syyspäivän valo lievitti uusien värien räikeyttä, ja ilma oli kuin auringonkimmelteistä vettä. »Kuinka ihana iltapäivä! Täältä on kaunis näköala aina Tanners Hilliin saakka», sanoi Babbitt. »Niin, se on vapaata ja kaunista.» »Niin helkkarin harvat ihmiset vain panevat arvoa näköalaan.» »Älkää vain koroittako vuokraani senvuoksi! Oi, se oli ilkeys minun puoleltani! Minä vain kiusoittelin. Mutta vakavasti puhuen: harvat tosiaankin ottavat vaikutelmia näköalasta, minä tarkoitan — — — heillä ei ole mitään käsitystä runoudesta ja kauneudesta.» »Ei, se on varmaa, ei ole», kuiskasi Babbitt ihaillen hänen solakkaa vartaloansa ja intoutunutta eloisaa tapaa, jolla hän katsoi korkeuteen, leuka pystyssä ja hymy huulilla. »On kai parasta, että soitan peltisepille, niin voivat ryhtyä työhön heti huomenaamulla.» Kun hän oli soittanut, minkä hän teki huomattavan käskevästi ja rehevän miesmäisesti, näytti hän epäröivän ja huokasi: »Niin, nyt kai minun sitten täytyy — — —.» »Oo, teidän täytyy juoda kuppi teetä ensin.» »Niin, kyllähän se maistuisi, tietysti.» Oli ihanaa istua selkänojossa tummanviheriällä ripsituolilla, jalat suorina, ja katsella kiinalaista puhelinhyllyä ja Mount Vernonin värillistä valokuvaa, josta hän aina oli paljon pitänyt, sillä välin kuin viereisessä pikku keittiössä — niin lähellä — mrs. Judique lauloi laulua »Kreolittareni». Melkein sietämättömän suloisessa tunnelmassa, niin suuren tyytyväisyyden vallassa, että se täytti hänet kaihoisalla tyytymättömyydellä, hän näki magnoliapuita kuutamossa ja kuuli plantaashineekerien hyräilevän banjon säestyksellä. Hän tahtoi olla mrs. Judiquen lähettyvillä tekosyynä muka auttaminen, mutta samalla kertaa hän tahtoi istua alallaan lumoustilassaan. Hän jäi laiskana istumaan. Kun mrs. Judique toi sisään kalisevan teetarjottimen, hymyili Babbitt hänelle. »Kuinka tämä on hurjan hauskaa!» Ensimmäistä kertaa oli hän salaamatta tunteitansa, hän oli tyyni ja turvallinen ystävällinen, ja ystävällinen ja tyyni oli myöskin emännän vastaus: »On hauskaa, että olette täällä! Te olitte niin ystävällinen hankkiessanne minulle tämän pikku kodin!» He olivat yhtä mieltä siitä, että pian tulisi kylmät ilmat. He olivat yhtä mieltä siitä, että täyskielto oli kielto. He olivat yhtä mieltä kaikesta. He kävivät suorastaan rohkeiksi. He viittasivat, että nuo uudenaikaiset nuoret tytöt, suoraan sanoen, että heidän lyhyet hameensa olivat lyhyitä. He olivat ylpeitä havaitessaan, etteivät loukkaantuneet näin avomielisistä lausunnoista. Uskalsipa Tanis sanoa: »Minä tiedän, että te tulette ymmärtämään — — — minä tarkoitan — — — minä en tiedä kuinka sen sanoisin, mutta minä luulen todellakin, että tytöt, jotka pukeumistavallaan tahtovat näyttää huonoilta, eivät todellisuudessa koskaan mene pitemmälle. He osoittavat, että heiltä puuttuu naisellisen naisen vaistoja.» Muistaen Ida Putiakia ja kuinka pahoin tämä tyttöletukka oli häntä pidellyt, yhtyi Babbitt tähän innokkaasti; muistaen, kuinka huonosti koko maailma oli häntä kohdellut, hän kertoi Paul Rieslingistä, Zillasta, Seneca Doanista, lakosta. »Ymmärrättekö? Tietenkin minulla oli yhtä suuri into saada ne veitikat nolatuiksi kuin kenellä muulla tahansa, mutta, peijakas, eihän sen syyn vuoksi toki ole lupa olla ymmärtämättä heidän kantaansa asiassa. Täytyy jo oman itsensä vuoksi olla ennakkoluuloton ja lujanäköinen. Ettekö te ole samaa mieltä?» »Olen tietenkin!» Hän istui pienellä, kovalla kohojakkaralla, pani kätensä yhteen sivulleen, kumartui eteenpäin ja katseli Babbittia tarkkaavasti. Ja maireisen tunteen vallassa siitä, että oli arvossapidetty, julisti Babbitt: »Niinpä minä menin ja sanoin kerhokavereille: 'Kuulkaa, minä' — — —» »Kuulutteko Te Unioniin! Minun mielestäni se on — —» »En, Atleettikerhoon. Tietysti minua houkutellaan lakkaamatta liittymään Unioniin, mutta minä sanon aina: 'Ei, pojat! Ei kävele!' Maksusta en välitä, mutta en jaksa sietää kaikkia sen ikäviä äijiä.» »Ette tietysti, mutta kertokaa, mitä te sanoitte heille?» »No, tokkopa te huolitte sitä kuulla. Minä varmaankin ikävystytän teidät kuoliaaksi omilla asioillani! Tehän tuskin voitte uskoa, että olen jo vanha, rääkkä kun puhelen kuin poikanulikka.» »Oo, te olette poika vielä. Minä tarkoitan — — — Te ette voi olla päivääkään yli viidenviidettä.» »E-en, no en juuri paljoa. Mutta minä alan heikkari olkoon tuntea itseni keski-ikäiseksi, kun edesvastuu ja sensemmoinen —» »Niin, minä tiedän.» Hänen äänensä hyväili Babbittia, se siveli häntä kuin silkka silkki. »Ja minä tunnen itseni niin yksinäiseksi, niin yksinäiseksi joskus, mr. Babbitt.» »Me olemme säälittävä pari. Mutta minusta me olemme sentään aika hauskoja.» »Minusta huikean paljon hauskempia kuin useimmat tuntemani ihmiset.» He hymyilivät. »Mutta olkaa niin kiltti ja kertokaa, mitä te sanoitte kerhossa.» »No, näin se oli: Seneca Doanehan on minun vanha ystäväni — sanokoot mitä tahtovat, mutta useimmat täällä eivät tiedä, että Senny on hyvä tuttava eräiden maailman etevinten valtiomiesten kanssa — — —lordi Wycomben esimerkiksi — — tiedättehän, sen suuren englantilaisen aatelismiehen. Ystäväni sir Gerald Doak sanoi minulle, että lordi Wycombe on Englannin suurimpia pomoja — no, jos ei ollut Doak, oli joku toinen.» »Oo, tunnetteko te sir Geraldin? Hänet, joka oli täällä McKelveyn luona?» »Jaa tunnenko hänet? Hyvänen aika, minä tunnen hänet niin hyvin, että me sinuttelemme toisiamme: George ja Jerry, ja oltiin yhdessä rypemässä Chicagossa — — —» »Se mahtoi olla hauskaa. Mutta — — —» Hän nuhteli etusormella varoitellen: »Minä en voi sallia, että te käytte rypemässä! Minun täytyy ottaa teidät huoltooni.» »Kuinka toivoisinkaan teidän tekevän niin!. Mutta missä Olinkaan? Niin, nähkää. Minä tiedän sattumalta, mikä suurmies Senny Doane on ulkopuolella Zenithiä, mutta tietysti ei kukaan ole profeetta omalla maallaan, ja Senny on, piru soikoon, niin perhanan vaatimaton, ettei hän anna ihmisten tietää, mitä tavaraa hänellä on laukussaan, kun hän on ulkomailla. No. Lakon aikana tulee Clarence Drum pöyhistellen meidän pöytäämme taisteluvalmiina, pieneen kapteenin univormuunsa pukeutuneena, ja joku sanoo hänelle: 'teetkö sinä lopun lakosta nyt, Clarence?' ja hän pullistautuu kuin kalkkuna ja huutaa niin, että äänen saattoi kuulla ulkohuoneeseen asti: 'Saat uskoa, minä näytin lakon johtajille heidän erehdyksensä, ja he menivät kotiin.' 'Sehän oli hyvä', sanoin minä hänelle, 'ettei syntynyt mitään mellakkaa'. Siihen hän sanoi: 'Mutta jos minä en olisi pitänyt silmiäni auki, niin olisi syntynyt; niillä oli joka miehellä pommi taskussa, ne on ilmettyjä anarkisteja.' 'Älä helkkarissa, Clarence', sanoin minä, 'minä katsoin heitä tarkkaan, eikä heillä ollut pommeja enempää kuin kaniineilla', sanoin minä. 'Tietysti', sanoin minä, 'he ovat tuhmia, mutta he ovat hyvin samankaltaisia kuin sinä ja minä joka tapauksessa', ja sitten sanoo Vergil Gunch tai joku — — — ei se oli Chum Frink te tiedätte, se kuuluisa runoilija — — —me ollaan helkkarin hyviä ystäviä — — — hän sanoo minulle: 'Kuule nyt', sanoo hän, 'tarkoitatko sitä, että sinä puolustat tällaisia lakkoja? Minä suutuin niin, kun mies saattaa tehdä semmoisia johtopäätöksiä, että teki mieleni olla antamatta mitään selitystä lainkaan — — — antaa palttua, eikä mitään muuta — — — »Ah, se on niin viisasta», sanoi mrs. Judique. »— — — mutta lopuksi selitin minä hänelle: 'jos sinä olisit tehnyt niin paljon kuin minä Kauppiasyhdistyksen komiteoissa ja kaikissa', sanoin minä, 'niin voisi sinulla olla hiukan oikeutta puhua. Mutta samalla kertaa', sanoin minä, 'olen sitä mieltä, että pitää kohdella vastustajaansa gentlemanin tavoin. No, se tukki heiltä suun. Frink — — — Chum, nimitän minä häntä — — — aina ei osannut enää sanoa sanaakaan, mutta tuosta luultavasti muutamat heistä ikäänkuin päättelivät, että minä olen liian vapaamielinen. Mitä te arvelette?» »Ah, te olitte niin viisas. Ja rohkea. Minä pidän niin paljon, kun miehellä on rohkeutta seistä vakaumuksensa puolesta.» »Mutta eikö teistä ollut hyvä koko juttu? Kun kaikki ympäri käy, niin ovat muutamat tovereista niin peijakkaan varovaisia ja ahdasmielisiä, että paheksuvat miestä, joka todella sanoo sydämensä ajatuksen.» »Mitä teidän tarvitsee siitä välittää! Ajan pitkäänhän heidän täytyy kunnioittaa miestä, joka pakottaa heidät ajattelemaan, ja teidän maineenne puhujana — — —» »Mitä te tiedätte minun maineestani puhujana?» »Ohoo, en minä aio puhua kaikkea, mitä tiedän. Mutta vakavasti puhuen te ette tiedä, kuinka kuuluisa mies te olette.» »Hm — — — mutta en minä tänä syksynä ole pitänyt juuri monta puhetta. Ollut liian järkkynyt siitä Paul Rieslingin jutusta, arvelen. Mutta — tiedättekö mitä, että te olette ensimmäinen, joka ymmärtää, mitä tarkoitan, Tanis — — — saanko olla Teille avomielinen? Hurjan rohkeaa kutsua Teitä etunimeltä.» »Ah, tehkää se, ja minä sanon teitä Georgeksi. Eikö teistä ole ihanaa, kun kahdella ihmisellä on niin paljon — — — miksi minä sanoisin sitä — — — niin paljon kykyä eritellä, että he voivat heittää pois tuommoiset tuhmat sovinnaiset säännöt ja ymmärtävät toisiansa ja tulevat 'tuttaviksi samassa, niinkuin laivat, jotka kohtaavat yössä?» »Niin, niin minustakin, juuri niin minäkin ajattelen.» Babbitt ei istunut enää tyynesti tuolillaan, hän käveli ympäri huoneissa, hän istui sohvalle emännän viereen, mutta kun hän kömpelösti ojensi kättään tämän hienoisia, hyvinhoidettuja sormia kohti, sanoi mrs. Judique hilpeästi: »Oo, antakaa minulle paperossi! Olisiko pikku Tanis teistä kauhea, jos polttaisi.» »Oi, ei ensinkään, minä pidän siitä.» Hän oli usein ja perusteellisesti tarkastanut nuoria tyttöjä, jotka polttivat Zenithin ravintoloissa, mutta hän tunsi vain yhden naisen, joka poltti — — — mrs. Sam Doppelbraun, lyhytaikaisen naapurinsa. Hän sytytti juhlallisesti Tanisin paperossin, katseli löytääkseen jotakin, mihin olisi voinut panna tulitikun, ja pisti sen taskuunsa. »Te kaipaatte varmaankin sikaria, miesparka!» kuhersi Tanis. »Onko Teillä mitään sitä vastaan?» »Ei, minä rakastan hyvän sikarin savua, se on niin hauskaa ja — — — niin hauskaa ja miehevää! Te löydätte tuhkakupin minun arkihuoneestani vuoteen vieressä olevalta pöydältä, jos olette niin kiltti, että käytte sen noutamassa.» Hänen makuuhuoneensa sai Babbittin hämilleen; leveä vuode, orvokinvärinen silkkipeite, orvokinväriset kultareunaiset uutimet, kiinalainen Chippendale-piironki ja hämmästyttävä rivi kenkiä korkeavartisissa lesteissä, joiden päällä oli silkkisukkia. Hän tunsi, että hänen tavassaan tulla sisään tuhkakuppi kädessään oli oikea huolettomuuden sävy. »Tyhmeliini, semmoinen kuin Verg Gunch, yrittäisi jotakin leikkipuhetta siitä, että sai nähdä hänen makuuhuoneensa, mutta minä otan asian välinpitämättömänä, tavallisena satunnaisuutena.» Hän ei ollut välinpitämätön jälkeenpäin. Tyytyväisyys toveruuteen oli poissa, ja häntä kiusasi himo koskettaa emäntänsä kättä. Mutta joka kerta, kun hän kääntyi tätä kohti, oli paperossi tiellä. Se oli kilpenä heidän välillään. Babbitt odotti, kunnes hän olisi polttanut sen loppuun, mutta kun hän riemuiten näki hänen sammuttavan sitä tuhkakuppiin, sanoikin Tanis: »Ettekö tahtoisi antaa minulle vielä toista paperossia?» Ja toivottomana näki Babbitt jälleen ohuen savun ja kauniin käden olevan aitana heidän välillään. Babbitt ei ollut ainoastaan utelias saamaan selvää, sallisiko Tanis hänen pitää kättänsä (puhtaimmassa ystävyydessä tietysti!), vaan suorastaan riutui sen kaipuusta. Pinnalla ei tästä hermostuttavasta draamasta näkynyt mitään. He puhelivat hilpeästi viileistä matkoista Kaliforniaan ja Chum Frinkistä. Kerran sanoi Babbitt tahdikkaasti: »Minä en todellakaan hyväksy sellaisia junkkareita — paheksun tosiaankin ihmisiä, jotka tarjoavat itse itseänsä vieraisille, mutta minulla on ikäänkuin semmoinen tunne, että minä tulen syömään illallista viehättävän mrs. Tanis Judiquen kanssa tänä iltana. Mutta te olette kai arvatenkin jo varattu monelle muulle taholle?» »Hm, minä ajattelin hiukan mennä eläviin kuviin. Niin, minun ehkä tosiaankin pitäisi mennä ulos hengittämään vähän raitista ilmaa.» Hän ei kehoittanut Babbittia jäämään, mutta ei viitannut lähtemäänkään. Babbitt ajatteli: »On parasta, että menen. Hän tulee sallimaan, että jään. Siitä voi tulla jotakin — ja se ei sovi, että minä sotkeudun — — — mihinkään — — — se ei sovi — — — minun täytyy lähteä tieheni.» Sitten: »Ei! Se on jo myöhäistä.» Kello seitsemän hän äkkiä sieppasi pois Tanisin paperossin ja tarttui kiivaasti hänen käteensä: »Tanis, älkää kiusatko minua! Mehän olemme — — — tässä me istumme, kaksi yksinäistä olentoa ja olemme hurjan onnellisia yhdessä! Ainakin minä olen. Minä en ole koskaan ollut niin onnellinen! Ah, antakaa minun jäädä! Minä nelistän leikkelekauppaan ja ostan jotakin — kylmää kananpoikaa esimerkiksi — tai kylmää kalkkunaa — ja sitten syömme hienon pienen päivällisen, ja jos Te sitten tahdotte ajaa ulos minut, niin minä olen kiltti kuin lammas ja menen.» »Hm — niin — se olisi hauskaa», sanoi Tanis. Eikä vetänyt myöskään kättään pois. Babbitt puristi sitä vavisten ja meni horjuen ottamaan päällysnuttuaan. Leikkelekaupassa hän osti hyvin merkillisen ruokavaraston, joka oli valittu vain pitäen silmällä, millä oli suurin hinta. Toisella puolella katua olevasta apteekista hän soitti vaimolleen: »Minun täytyy saada eräs asiakas allekirjoittamaan kontrahdin, ennenkuin hän lähtee kaupungista kahdentoista junalla. Minä en tule kotiin ennenkuin vasta myöhään. Älä istu odottamassa. Suutele Tinkaa ja sano hyvää yötä!» Toivehikkaana hän palasi Tanisin huoneistoon. »Paha poika, joka ostaa näin paljon ruokaa!», oli Tanisin tervehdys. Mutta ääni oli iloinen, hymy hyväksyvä. Babbitt auttoi häntä pienessä valkoisessa keittiössä, pesi vihannekset, avasi oliivipullon. Tanis lähetti hänet kattamaan pöytää, ja kun hän tallusteli arkihuoneeseen, otti kaapista veitsiä ja kahveleita, tunsi hän itsensä hurjan kotiutuneeksi. »Nyt on vain ratkaistava, mikä puku teidän on pantava päällenne. Minä en voi ratkaista, onko teidän otettava hienoin iltapukunne vai aukaistava hiuksenne ja otettava yllenne lyhyet hameet ja oltava olevinanne nuori tyttö.» »Minä aion syödä päivällistä aivan niinkuin olen, tässä vanhassa chiffonirievussa. Ja ellette siedä Tanista sillä tavoin, niin voitte mennä kerhoonne syömään päivällistä.» »Siedäkö teitä?» Babbitt taputti häntä olalle. »Pikkuinen, te olette sukkelin ja viehättävin ja paras nainen, minkä milloinkaan olen tavannut! Tulkaa nyt, Lady Wycombe, jos haluatte tarttua Zenithin herttuan käsivarteen, niin defileeraamme grandifikille aterialle.» »Oi, kuinka lystikkäästi Te puhutte!» Kun he olivat lopettaneet picknick-ateriansa, pisti Babbitt päänsä ulos ikkunasta ja ilmoitti: »Ilma on tullut kauhean kylmäksi ja luultavasti rupeaa satamaan. Te ette aio ensinkään mennä eläviin kuviin.» »Niin, mutta — — —» »Minä toivoisin, että meillä olisi avoin takka, minä toivoisin, että tänä iltana sataisi kuin saavista ja me olisimme hauskassa, pienessä ja vanhanaikaisessa tuvassa ja puut suhisivat ulkopuolella ja suuri takkavalkea — — — ja minäpä tiedän! Vedetään tämä sohva lämpöpatterin luo ja ojennetaan jalat sitä vastaan ja kuvitellaan, että se on takkavalkea!» »Voi, sehän on liikuttavaa! Te olette suuri lapsi!» Mutta he istuutuivat yhtäkaikki lämpöpatterin eteen, asettivat jalkansa sitä vastaan — Babbittin möhkäleiset mustat kengät ja emännän hienot kiiltonahkapuolikengät. Hämyssä puhelivat he itsestään, kuinka yksinäinen Tanis oli, kuinka yksinäinen ja etsivä George, ja kuinka ihmeellistä, että he olivat löytäneet toisensa. Kun he lopettivat, oli huone hiljaisempi kuin metsäpolku, kadulta ei kuulunut ääntäkään, lukuunottamatta automobiilirenkaiden suhinaa ja kaukaisen tavarajunan kolinaa, huone oli oma eri maailmansa, lämmin, turvallinen, kiihkopuuhaisesta maailmasta kaukana. Babbitt oli vaipunut lumoukseen, josta kaikki pelko ja kaikki epäilys olivat kadonneet; ja kun hän aamunkoitteessa tuli kotiin, oli lumous muuttunut tyyneksi, muistorikkaaksi tyydytykseksi. YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU. 1. Varmuus Tanis Judiquen ystävyydestä vahvisti Babbittin tunnetta omasta arvostaan. Atleettikerhossa hän alkoi kokeilla, Vergil Gunch oli äänetön, mutta muuten oli yleinen mielipide Grobiaanien pöydässä, että Babbitt ilman nähtävää syytä oli tullut konstikkaaksi. He väittelivät ylimielisesti hänen kanssaan, ja hän oli nenäkäs ja nautti mielenkiintoisesta marttyriudestaan. Rohkenipa hän ylistää Seneca Doaneakin. Professori Pumphrey sanoi, että se oli sentään leikin viemistä liika pitkälle, mutta Babbitt piti puoliansa: »Ei, vakavasti, minä vakuutan teille, että hän on terävimpiä päitä maassa. Lordi Wycombe sanoi — — —» »Kuka perhana on lordi Wycombe? Mitä sinä yhtä päätä vedät häntä esiin? Sinä olet toitottanut nyt hänen nimeänsä meidän korviimme jo kuusi viikkoa!» ärähti Orville Jones. »George tilasi hänet Sears-Roebucin liikkeestä. Sieltä voi saada semmoisia englantilaisia korkeuksia kahdella dollarilla kappaleen», ehdotti Sidney Finkelstein. »Ei, kuulkaa. Lordi Wycombe on suurimpia kykyjä Englannin politiikassa! Kuten sanottu oli, tietysti minä olen itse konservatiivi, mutta minä annan arvoa sellaiselle miehelle kuin Seneca Doane senvuoksi, että — — —» Vergil Gunch keskeytti hänet karskisti: »Tokkohan sinä lienet niin konservatiivi? Minä olen sitä mieltä, että voin hoitaa omat asiani ilman Doanen kaltaisten pomojen ja bolshevikkien apua.» Gunchin äänen terävyys, hänen kasvojensa kova ilme hämmensi Babbittia, mutta hän tointui ja jatkoi, kunnes muut näyttivät väsyneiltä ja sitten ärtyneiltä ja lopulta yhtä epäröiviltä kuin Gunch. 2. Babbitt ajatteli aina Tanista. Nautinnolla palautti hän mieleensä jokaisen vivahduksen hänessä. Hänen käsivartensa himoitsivat häntä. »Minä olen löytänyt hänet. Minä olen uneksinut hänestä koko ajan näinä vuosina ja nyt minä olen löytänyt hänet», riemuitsi hän. He tapasivat toisensa elävissä kuvissa aamupäivisin; Babbitt saattoi häntä kotiin myöhään iltapäivisin tai niinä iltoina, jolloin hänen oletettiin olevan Hirvikerhossa. Babbitt oli ottanut selvän hänen afääreistään ja antoi neuvoja hänelle niiden hoitamisessa, Tanis valitti naisellista tietämättömyyttään ja ylisti Babbittin taitavuutta ja osoitti tietävänsä velkasitoumuksista paljon enemmän kuin Babbitt. Heillä oli muistoille pyhitettyjä hetkiä, jolloin he nauroivat vanhoille ajoille. Kerran he riitelivät, ja Babbitt sanoi raivostuneena, että Tanis ryppyili yhtä paljon hänen kanssaan kuin hänen vaimonsa ja maukui vielä pahemmin kuin tämä, jollei hän seisonut varpaillaan. Mutta se meni onnellisesti ohi. Heidän suuri hetkensä oli vaellus eräänä kirkkaana joulukuun iltapäivänä lumisten niittyjen yli jäätyneelle Chaloosa-joelle. Tanis näytti pariisittarelta astrakaanihatussaan ja lyhyessä majavaturkissaan; hän laski luikua jäällä ja kirkui ja Babbitt tuli läähättäen perässä läkähtymäisillään naurusta. Myra Babbitt ei koskaan laskenut luikua jäällä. Babbitt pelkäsi, että heidät nähtäisiin. Zenithissä on mahdotonta syödä lunchia lähimmäisensä vaimon kanssa ilman että se ennen iltaa tiedetään tuttavapiirin joka ainoassa talossa. Mutta Tanis auttoi häntä. Katsoipa hän häneen kuinka tahansa, kun he olivat yksin, hän oli aina arvokas ja pidättyvä, kun he olivat yhdessä ulkona, ja Babbitt toivoi, että häntä pidettäisiin hänen asiakkaanaan. Orville Jones näki heidät kerran, kun he tulivat ulos eräästä biografista, ja Babbitt sanoi: »Saanko esittää sinut mrs. Judiquelle! Näes se on nainen, joka tietää kääntyä oikean välittäjän puoleen, Orvy.» Vaikka mr. Jones oli tarkka, kun oli kysymys moraalista tai pesukoneista, ei hän näyttänyt mitään epäilevän. Eniten Babbitt pelkäsi — ei mistään erikoisesta hellyydestä, vaan tottumuksesta noudattaa säädyllisyyttä — että hänen vaimonsa saisi kuulla puhuttavan asiasta. Hän uskoi, ettei Myra tiennyt mitään varmaa Tanisista, mutta hän oli myöskin varma, että hän epäili jotakin. Vuosikausia hän oli jo osoittanut herkkyyttä jokaiseen hyvästelysuudelmaa lämpimämpään hellyyden osoitukseen nähden, mutta nyt hän oli loukkaantunut, jos Babbittin hermostunut, ajoittain elpyvä kiinnostus laimeni, eikä Babbitt itse tuntenut muuta kuin miltei vastenmielisyyttä. Babbitt oli täysin uskollinen — Tanisille. Häntä kiusasi vaimonsa vetelän lihavuuden näky, hänen hyllyvä vartalonsa, rikkinäinen alushameensa, jonka hän aina aikoi ja aina unohti heittää pois, mutta hän ymmärsi, että Myran vaisto, joka niin kauan aikaa oli ollut viritetty yhteen hänen mielialojensa kanssa, käsitti tämän vastenmielisyyden. Hän koetti perusteellisesti, tarmokkaasti, leikkisästi tukahduttaa sitä. Hän ei voinut. He viettivät jokseenkin siedettävän joulun. Kenneth Escott oli heidän luonaan julkisesti kihlattuna Veronan kanssa. Mrs. Babbitt itki ja kutsui häntä toiseksi pojakseen. Babbitt oli levoton Tedistä, tämä kun oli lakannut nurkumasta yliopistoa ja muuttunut epäilyttävän mukautuvaksi. Hän ihmetteli, mitä pojalla mahtoi olla mielessä, mutta oli liian ujo kysymään. Itse hiipi Babbitt jouluiltana viemään Tanisille lahjaansa, hopeista paperossikoteloa. Kun hän tuli takaisin, kysyi mrs. Babbitt aivan liian viattomasti: »Olitko sinä ajelemassa saadaksesi hengittää raitista ilmaa?» »Niin, minä tein pienen ajeluretken», mutisi Babbitt. Uudenvuoden aikaan sanoi hänen vaimonsa: »Minä sain tänään kirjeen sisareltani, George. Hän on sairas. Eiköhän minun pitäisi matkustaa hänen luokseen muutamiksi viikoiksi?» Mrs. Babbitt ei tavallisesti koskaan matkustanut pois kotoa talvella, paitsi kun se oli aivan välttämätöntä, ja vasta viime kesänähän hän oli ollut poissa useita viikkoja. Ei myöskään Babbitt ollut niitä kotiinsa juurtumattomia aviomiehiä, jotka pitävät erossaoloja mitättömyyksinä. Hän tahtoi, että Myra oli kotonaan, piti huolen hänen vaatteistaan, tiesi kuinka hänen ruokansa oli valmistettava, ja Myran juttelu antoi Babbittille turvallisuuden tunnetta; mutta nyt hän ei saanut sanotuksi edes sen vertaa kuin: »Mutta luuletko tosiaan, että hän sinua tarvitsee.» Koettaen näyttää pahoittelevalta hän tunsi, että hänen vaimonsa tarkkasi häntä, kun hänen mielensä täyttyi riemuisista Tanista koskevista unelmista. »Pitäisikö minun sinun mielestäsi matkustaa?» kysyi Myra terävästi. »Sen saat sinä ratkaista, armaani, sitä minä en voi sanoa.» Myra kääntyi pois huoaten, ja Babbittin otsa kävi kosteaksi. Myra matkusti neljä päivää myöhemmin ja oli siihen saakka ihmeellisen hiljainen, Babbitt puolestaan rasittavan ystävällinen. Juna lähti kello kaksitoista. Kun Babbitt seisoi asemalla ja näki sen pienenevän asemasillan aidan takana, teki hänen mielensä rientää Tanisin luo. »Ei, hitto soi, sitä minä en tee! Minä en lähesty häntä viikkoon.» Hän oli Panisin luona kello neljä. 3. Babbitt, joka kerran oli ohjannut tai ainakin näyttänyt ohjanneen elämänsä intohimottomaan, mutta työteliääseen ja terveeseen uomaan, joutui näiden kahden viikon aikana himojen ja sangen huonon whiskyn ja kaikkien niiden selkkausten aalloille, joita uudet tuttavuudet tuovat mukanaan. Nämä väkivaltaiset uudet läheiset ystävät vaativat paljon enemmän huomaavaisuutta kuin vanhat. Joka aamu hän tunnusti synkkänä kaikki edellisen illan teot tyhmyyksiksi. Pää jyskyttäen ja huulet ja kieli paperossien kirvelyksessä hän laski hämmästyneenä juomiensa drinkkien lukumäärää ja ähkäisi: »minun täytyy lopettaa!» Hän oli lakannut sanomasta: »minä lopetan» sillä niin päättäväinen kuin hän olikin päivänkoitteessa, ei hän ainoanakaan iltana ollut voinut hillitä himoansa. Hän oli tavannut Tanisin ystäviä. Hänet oli palavalla kiireellä, kuten ainakin yön ihmisten keskuudessa, jotka juovat ja tanssivat ja räyhäävät ja aina pelkäävät hiljaisuutta, otettu jäseneksi Tanisin seuraan, jolla oli nimenä »Konttikunta». Hän tapasi heidät ensimmäisen kerran erään päivän jälkeen, jolloin hänellä oli ollut erikoisen paljon työtä, ja hän oli toivonut saavansa istua rauhassa Tanisin kanssa ja hitaasti juoda tämän ihailua. Jo alhaalla eteisessä hän saattoi kuulla kirkumista ja naurua ja gramofonin vingutusta. Kun Tanis aukaisi oven, näki Babbitt fantastisten olentojen tanssivan paperossin savun sumussa. Pöydät ja tuolit oli siirretty seinän viereen. »Kuule, eikö se ole ihanaa!» lepersi Tanis, »Carrie Nork keksi tämän mainion tuuman! Hänestä oli aika panna toimeen kutsut ja hän soitti Konttikunnalle ja käski heidän tulla... George, tämä on Carrie.» Carrie oli samalla kertaa matroona ja ikä-impi, edustaen molempien vähemmän miellyttäviä puolia. Hän oli kenties nelikymmenvuotias, hänen tukkansa oli epämääräisen tuhkanvaalea, ja joskin hänen povensa oli litteä, olivat sen sijaan lonkat sitä leveämmät. Hän tervehti Babbittia tirskumalla: »Tervetuloa meidän pieneen seuraamme! Tanis sanoo, että te olette oikein mukiinmenevä.» Odotettiin ilmeisesti, että Babbitt tanssisi, olisi poikamainen ja leikkisä Carrien kanssa, ja hän tekikin kaiken voitavansa, hän laahusti häntä ympäri huonetta, törmäsi toisia pareja, lämpöjohtoa, salakavalasti vaanivia tuolin jalkoja vasten. Tanssiessaan häh tarkkasi Konttikunnan toisia jäseniä: eräs oli laiha, nuori neiti, joka näytti kunnolliselta, itserakkaalta ja ivalliselta; toinen taas nainen, jota hän ei koskaan oikein saattanut muistaa; kolme teikarimaisesti puettua ja vähän naismaista nuorukaista — baaripassareita tai ainakin siihen ammattiin syntyneitä; eräs hänen itsensä ikäinen liikkumaton, omahyväinen mies, jota Babbittin läsnäolo harmitti. Kun Babbitt oli lopettanut velvollisuustanssinsa, vei Tanis hänet syrjään ja pyyteli: »Armaani, tahtoisitko tehdä jotakin minun hyväkseni? Minulla ei ole lainkaan pirtua jäljellä, ja Konttikunta tahtoo juhlia sinun saapumistasi, Etkö voisi käväistä Healy Hansonilla ja hankkia minulle vähän?» »Kyllä», sanoi Babbitt ja koetti saada ääntänsä alttiiksi. »Kuulepas: minä pyydän Minnie Sonntagin saattamaan sinua.» Tanis, viittasi laihaan, ivalliseen neitiin. Miss Sonntag tervehti häntä nuivasti. »Hyvää päivää mr. Babbitt. Tanis sanoo, että te olette hyvin etevä mies, ja minulle on suuri kunnia saada ajaa teidän kanssanne. Minä en tietysti ole tottunut seurustelemaan vallasihmisten kanssa, joten en tiedä, kuinka niin korkeissa piireissä on käyttäydyttävä.» Tähän tapaan puhui miss Sonntag koko matkan Healy Hansonin luo mentäessä. Babbittin teki mieli vastata hänen pistelyihinsä sanomalla: »Mene helvettiin!» mutta hänellä ei ollut riittävästi sielunvoimaa lausuakseen tämän järkevän sanan. Häntä harmitti koko Konttikunnan olemassaolo. Hän oli kuullut Tanisin lausuvan »rakas Carrie» ja »miss Sonntag — hän on niin lahjakas, sinä tulet jumaloimaan häntä», mutta hänelle ne eivät olleet olevaisia olentoja. Hän oli kuvitellut Tanisin elävän ruusunvärisessä vacuumissa, vain Babbittia odottaen, vapaana kaikista sellaisista velvollisuuksista, jotka Floral Heightsissä ihmistä rasittavat. Kun he olivat palanneet, täytyi hänen sietää nuorten baaripassarien suojelevaa ystävyyttä. He olivat yhtä kostean kohteliaita, kuin miss Sonntag oli kuivan epäkohtelias. He puhuttelivat häntä nimellä Georgie ja huusivat: »Tulepas nyt ukkopaha liikuttamaan käpäliäsi!»... Ne olivat näppylänaamaisia poikia, yhtä nuoria kuin Ted ja yteliä kuin teatterilaiset, mutta mainioita tanssimaan ja hoitamaan gramofonia ja esiintymään muka Tanisin suojelijoina. Babbitt koetti noudattaa samaa äänilajia; hän huusi: »Pulskaa, Pete!» mutta hänen äänensä särähti. Tanis oli ilmeisesti ihastunut olemaan yhdessä näiden tanssivien nulikoiden kanssa; hän veikisteli heidän imelän flirttinsä kohteena ja suuteli heitä ohimennen tanssin lopussa. Babbitt inhosi häntä sillä hetkellä. Hän näki, että Tanis oli vanha. Huomasi ryppyjä hänen pehmeässä kaulassaan, näki leuan alla olevan ihon velttouden. Nuoruuden joustavat lihakset olivat herpoutuneet ja kuihtuneet. Tanssien välillä istui Tanis suurimmalla tuolilla, heilutteli savukettaan ja kutsui keltanokkaihailijoitaan viereensä. (»Hän luulee olevansa kuin mikäkin kuningatar», murisi Babbitt.) Tanis huusi miss Sonntagille: »Eikö minun pikku studioni ole hurmaava!» (»Studio! Vielä mitä! Sehän ei ole mitään muuta kuin ikäimpi- ja kipsikissa-asunto! Hyvä Jumala, kuinka tekisi mieleni lähteä kotiin! Enköhän minä voisikin tästä livahtaa.») Hänen aistimensa kuitenkin sumenivat, kun hän viljeli Healy Hansonin huonoa, mutta väkevää whiskyä. Hän sekaantui Konttikuntaan. Hän alkoi tuntea olevansa iloinen siitä, että Carrie Nork ja Pete, typerin noista vikkelistä poikasista, tuntuivat pitävän hänestä; ja hänestä oli äärettömän tärkeätä voittaa puolelleen se kyräilevä vanhahko mies, joka osoittautui erääksi rautatievirkailijaksi nimeltä Fulton Bemis. Konttikunnan keskustelu pursui voimasanoja, huudahduksia, viittailuja ihmisiin, joita Babbitt ei tuntenut. Ilmeisesti oli heillä hyvin edullinen ajatus omasta itsestään. He olivat hienosti sivistyneitä boheemeja, perehtyneitä kaikkiin Zenithin huvituksiin: tanssipaikkoihin, eläviin kuviin ja ulkoravintoloihin; ja he kaakottivat kyynillisen ylimielisesti hölmöläisiä ja saitureita kohtaan: »Kuule, Pete, kerroinko sinulle, mitä meidän pöhkö kassanhoitaja sanoi, kun eilen tulin liian myöhään? Se oli kerrassaan suurenmoista!» »Niin, mutta T. D. oli vasta hurjistunut! Hänhän oli suorastaan kivettynyt! Mitä Gladys sanoi hänelle?» »Kylläpä se oli röyhkeätä, että Bob Bickerstaff koetti saada meitä kotiinsa! Kuulumatonta! Voitteko ajatella suurempaa röyhkeyttä? Sitä voi tosiaan sanoa röyhkeäksi.» »Näittekö, kuinka Dolly tanssi, eikö se ollut jo huippu?» Saattoi kuulla Babbittin kaikuvalla äänellä yhtyvän ennen vihaamaansa Miss Minnie Sonntagin ajatukseen, että ihmiset, jotka antoivat yhdenkin yön kulua tanssimatta jazzia, olivat nautoja ja elukoita ja raukkoja, ja hän jyrisi: »Totta kai!» kun mrs. Carrie Nork kuhersi: »Eikö teistä ole hauska istua lattialla? Se vaikuttaa niin boheemilta!» Hän alkoi saada erinomaisen edullisia ajatuksia Konttikunnasta. Mainitessaan ystäviensä Sir Gerald Doakin, Lordi Wycomben, William Washingtonin, Eathornen ja Chum Frinkin nimiä, hän tunsi itsensä ylpeäksi heidän alentuvasta mielenkiinnostaan. Hän eläytyi niin perusteellisesti tunnelman hilpeyteen, ettei lainkaan välittänyt, vaikka Tanis nojasi päätään nuorukaisista ytelimmän olkaa vasten. Itse hän tahtoi kernaasti pitää kädessään Carrie Norkin pehmyttä kättä ja laski sen irti vain sen vuoksi, että Tanis näytti vihaiselta. Ajaessaan kotiin kello kaksi hän oli täydellisesti Konttikunnan jäsen, ja koko seuraavan viikon hän oli sidottu heidän huvitus- ja vapauselämänsä äärettömän ankariin seurustelusääntöihin. Hänen täytyi käydä heidän kutsuissaan, hänen piti ottaa osaa riitaan, kun kaikki soittivat kaikille toisille ja sanoivat, etteivät olleet tarkoittaneet, mitä olivat sanoneet, kun olivat sanoneet sitä ja sitä, ja minkä vuoksi Pete meni sanomaan, että Carrie oli sanonut niin? Milloinkaan ei mikään perhe ole ollut innokkaampi saamaan selkoa toistensa pienimmästäkin askeista kuin Konttikunta. Kaikki olivat jaarittelevan tietäväisiä tai loukkaantuneen uteliaita siitä, missä kaikki muut olivat olleet minkin minuutin edellisestä viikosta. Babbitt tapasi itsensä selittämässä Carrielle ja Fulton Bemisille tarkalleen, mitä hän oli tehnyt, mikä oli estänyt häntä tulemasta heidän luokseen ennen kello kymmentä, ja pyytämässä anteeksi, että oli syönyt päivällistä erään liiketuttavan kanssa. Jokainen Konttikunnan jäsen katsottiin velvolliseksi soittamaan jokaikiselle toisista vähintään kerran viikossa. »Miksi et ole soittanut minulle?» kysyivät Babbittilta syyttävällä äänellä ei ainoastaan Tanis ja Carrie, vaan pian myöskin uudet vanhat ystävät Jennie ja Capitolina ja Toots. Jos hän silmänräpäyksen oli pitänyt Tanisia kuihtuneena ja tunteilevana naisena, niin se vaikutelma hälveni Carrie Norkin tansseissa. Mrs. Norkilla oli suuri talo ja pieni mies. Hänen kutsuihinsa tulivat Konttikunnan kaikki jäsenet ehkä noin viisineljättä, kun ihan kaikki oli mobilisoitu. Babbitt, yhteisnimeltä »Vanha Georgie», oli nyt yksi pionieerejä, kun näet Konttikunta joka kuukausi uudisti puolet jäsenmääräänsä ja siis se, joka saattoi muistaa esihistorialliset päivät kaksi viikkoa taaksepäin ajassa, ennenkuin mrs. Absalom, ravintoaineluennoitsijatar, oli matkustanut Indianapoliin ja Mac oli joutunut riitaan Minnien kanssa, oli kunnianarvoisa johtaja jo pystyvä armollisesti vastaanottamaan uusia Petejä ja Minnieitä ja Gladysejä. Carrien luona ei Tanisin tarvinnut puuhailla emännyydessä. Hän oli arvokas ja varma, komea, hienopiirteinen ilmiö mustassa chiffonipuvussaan, josta Babbitt aina oli paljon pitänyt; ja tässä rumassa talossa, jossa oli väljät tilat, Babbitt saattoi istua rauhassa hänen kanssaan. Hän katui ensimmäistä luopumustaan, makasi palvovana hänen jalkainsa juuressa ja saattoi onnellisena häntä kotiin. Seuraavana päivänä hän osti kirkuvan keltaisen kaulahuivin näyttääkseen nuorelta hänen edessään Hän ajatteli vähän surumielisesti, ettei hänestä tullut tekemälläkään kaunista, oivalsi olevansa kömpelö, liian lihava, mutta hän tanssi, hän vaihtoi pukuja, hän lörpötteli ollakseen yhtä nuori kuin Tanis oli... yhtä nuori kuin Tanis näytti olevan. 4. Niinkuin kaikki vastakääntyneet, olivatpa he sitten kääntyneet uskontoon, rakkauteen tai puutarhanhoitoon, ikäänkuin taiottuina huomaavat, että vaikka näitä asioita tähän saakka ei ole näyttänyt olevan olemassakaan, koko maailma nyt on täynnä niiden rientoja, niin havaitsi Babbitt samalla hetkellä, jona hän oli kääntynyt hurjistelevaan elämään, miellyttäviä tilaisuuksia siihen kaikkialla. Hän sai uuden käsityksen liikkuvasta naapuristaan Sam Doppelbrausta. Doppelbraut olivat kunnioitettavia ihmisiä, uutteria ihmisiä, menestyksellisiä ihmisiä, joiden onnen ihanne oli ikuinen kabaretti. Heidän elämäänsä vallitsivat alkoholia, nikotiinia, bentsiiniä ja suutelolta uhkuvat esikaupunkibakkanaalit. He ja heidän seurapiirinsä suorittivat tarmokasta työtä viikolla ja ikävöivät koko viikon lauantaita, jolloin heillä piti olla, kuten he sanoivat, »pieni kolifei», ja tämä kolifei tuli sitä meluisammaksi, mitä selkeämmin sunnuntai sarasti, ja siihen kuului tavallisesti hurja autolla-ajelu ilman mitään erikoista päämäärää. Eräänä iltana, kun Tanis oli teatterissa, tapasi Babbitt itsensä istumassa ja naureskelemassa Doppelbraun kanssa, vannomassa ikuista ystävyyttä ihmisille, joita hän vuosikausia yksityisesti oli kuvannut mrs. Babbittille »roskaväeksi, jonka kanssa en tahtoisi seurustella, en vaikka he olisivat viimeiset ihmiset maapallolla». Tänä iltana hän oli tullut kotiin nyreissään, samoillut talon edustalla potkien irti katukäytävän jäämöhkäleitä, jotka muistuttivat muinaiseläinten jalanjälkiä; ohikulkijat olivat aamun lumisateessa ne tehneet. Howard Littlefield tuli saapastaen vastaan. »Aina vielä kesäleskenä, Georgie?» »Aina. Kylmää taas tänä iltana.» »Mitä vaimosi kirjoittaa?» »Hän voi mainiosti, mutta hänen sisarensa on vielä sangen huonona.» »Etkö tule meille syömään päivällistä, Georgie?» »Kiitos vain, minun täytyy mennä kaupungille.» Äkkiä häntä alkoi rasittaa Littlefieldin selittely kiinnostavista tilastollisista tiedoista ihan kiinnottomasta asiasta. Hän meni tiehensä ja röhki. Sam Doppelbrau ilmestyi. »Iltaa, Babbitt, onko kiiru?» »Hm, vähän jaloittelua.» »Onko sinun sopivan kylmä tänä iltana?» »No, suunnilleen.» »Ainako vielä kesäleskenä?» »Uh-huh.» »Sano, Babbitt, nyt kun vaimosi on poissa — sinä et kyllä pidä erikoisen paljoa meritaisteluista, mutta minun vaimoni ja minä pitäisimme hyvin hauskana, jos sinä poikkeisit meille jonakin iltana. Mitä arvelet, mahtaisitko sietää kunnollista cocktailia muutteeksi?» »Jaa, sietääkö? Nuori ystäväni, minä panen vetoon pienen punaisen hevosen, että setä Georgie pystyy sekoittamaan hienoimman cocktailin koko Yhdysvalloissa.» »Eläköön! Tuo kuuluu joltakin! Kuule, meille tulee muutamia ystäviä tänä iltana, Louetta Swanson ja muutamia muita hilpeitä sieluja, ja minä aion aukaista pullon giniä, joka on sodantakaista, ja ehkä tanssitaan hiukan. Etkö voisi tulla mukaan ja vähän rehkiä meidän kanssamme, vain vaihteen vuoksi?» »Hm — — — mihin aikaan ne tulevat?» Hän oli Sam Doppelbraun luona kello yhdeksän, hän oli talossa kaikkiaan vasta kolmatta kertaa. Kymmenen aikaan hän puhutteli Doppelbrauta nimellä »Sam, vanha kalossi». Kello yksitoista he ajoivat kaikki Old Farm Inniin. Babbitt istui Doppelbraun auton takana Louetta Swansonin kanssa. Kerran hän oli ujosti yrittänyt kosiskella häntä. Nyt hän ei yrittänyt, hän yksinkertaisesti kosi, ja Louetta nojasi päätään hänen olkaansa vasten, uskoi hänelle kuinka toraisa Eddie oli ja tunnusti, että Babbitt oli hauska ja hyvin kasvatettu elostelija. Tanisin ja Konttikunnan, Doppelbrauein ja muiden unohdusta metsästämässä olevien toverien toimesta ei Babbittilla kahteen viikkoon ollut ainoatakaan iltaa, jolloin hän ei tullut kotiin myöhään ja jaloiltaan epävarmana. Muiden aistimien sumennuttua oli hänellä vielä autonajajan kyky ohjata autoansa, vaikka tuskin itse pystyi kävelemään, ajaa hiljaa kadun kulmissa ja väistää vastaantulevia autoja. Hän tuli hoiperrellen sisään. Jos Verona ja Escott olivat lähettyvillä, meni hän heidän ohitsensa pikaisesti tervehtien, inhoittavan tietoisena heidän vakaisista nuorista katseistaan, ja piiloutui yläkerran makuuhuoneeseen. Hän huomasi lämpimään taloon tullessaan olevansa sameampana kuin luuli. Kaikki pyöri ympäri hänen päässään. Hän ei uskaltanut mennä maata, hän koetti haihduttaa pirtua itsestään lämpimässä kylvyssä. Hetkeksi hänen päänsä tuli selkeämmäksi, mutta kun hän liikkui kylpyhuoneessa, olivat hänen etäisyysarvionsa niin virheellisiä, että hän veti alas pyyhkeet ja kaatoi nurin saippua-astian kolinalla, jonka pelkäsi ilmaisevan lapsille hänen tilansa. Hytisten yöpuvussaan hän istahti lukemaan iltalehtiä. Hän saattoi seurata jokaista sanaa, hän tuntui ymmärtävän jokaisen lauseen, mutta minuuttia myöhemmin hän ei olisi voinut sanoa, mitä oli lukenut. Kun hän pani maata, lensivät hänen ajunsa yksiä ympyröitä kierrellen, ja hän nousi äkkiä istumaan saadakseen jälleen tasapainonsa. Vihdoin hän kykeni makaamaan alallaan ja tunsi itsensä vain hiukan kipeäksi ja huumeiseksi — ja kauhean häpeileväksi. Salata tilaansa omilta lapsiltaan! Tanssia ja reuhailla ihmisten kanssa, joita halveksii! Puhua tyhmyyksiä, laulaa idioottimaisia lauluja, koettaa suudella tympäiseviä tyttöjä! Hämmästyneenä hän muisti meluisan tuttavuuden noiden ihmisten kanssa vieneen hänet siihen vaaraan, että hänelle osoittaisivat alentuvaista ystävällisyyttä kaikenlaiset nulikat, jotka hän olisi potkinut ulos konttoristaan; hän muisti saaneensa nuhteita mitä inhoittavimmilta vanhoilta akoiltakin liian innokkaasta tanssimisesta. Kun kaiken tämän muisto järkähtämättä palasi hänen mieleensä, murisi hän: »Minä vihaan itseäni. Hyvä Jumala, kuinka minä vihaan itseäni! Mutta», ajatteli hän raivokkaana, »nyt se onkin lopussa, ei hiventäkään enää! Minä olen saanut kylläkseni, täydellisesti!» Hän oli vielä varmempi siitä seuraavana aamuna, kun koetti olla vakava ja isällinen tyttäriänsä kohtaan aamiaispöydässä. Kello kahdentoista aikaan hän ei ollut yhtä varma. Hän ei kieltänyt, että oli ollut narri, hän näki sen melkein yhtä selvään kuin yölläkin, mutta mikä tahansa, ajatteli hän kuitenkin, oli parempaa kuin palaaminen autiuden, ikävyyden elämään. Kello neljä hän kaipasi drinkkiä. Hänellä oli nyttemmin pulpetissaan whiskypullo piilossa, ja kahden minuutin kamppailun jälkeen hän otti drinkin. Kolmannen drinkin jälkeen hän alkoi pitää Konttikuntaa herttaisina ja mielenkiintoisina ystävinä ja kello kuusi hän oli heidän luonaan... Ja niin alkoi koko juttu taas alusta. Joka aamu pakotti hänen päätään vähäistä vähemmän, huono pirtupää oli ollut hänen suojansa, mutta tämä turva heikkeni vähitellen. Pian hän saattoi olla juovuksissa päivänsarastaessa eikä kuitenkaan tuntea itseänsä kovinkaan surkeaksi omassatunnossaan — tai vatsassaan — kun hän heräsi kello kahdeksan. Ei mikään katumus, ei mikään kaipuu karttaa ponnistelua, pysyä tasavauhdissa toisten kanssa Konttikunnan hurjastelussa, ollut niin suuri kuin hänen tunteensa yhteiskunnallisesta ala-arvoisuudesta, ellei hänen onnistunut tehdä tätä. Olla kaikkein hulluin heistä oli nyt yhtä paljon hänen kunnianhimonsa kuin ennen oli ollut ensimmäisenä olo, kun oli ansaittava rahaa, pelattava golfia, ohjattava automobiilia, pidettävä puhe tai päästä kiipeämään McKelveyn seurapiiriin. Mutta silloin tällöin hän epäonnistui. Hän havaitsi, että Pete ja muut nuoret miehet pitivät Konttikuntaa liian ankaran sovinnaisena ja sitä Carrieta, joka vain antoi suudella itseänsä ovien takana, liian rasittavan monogamisena. Samalla tapaa kuin Babbitt hiipi Floral Heightsistä Konttikuntaan, hiipivät nuoret kavaljeerit Konttikunnan säädyllisistä juhlista pois »öihin» kaikkinaisten nuorten naisten kanssa, jotka he olivat onkineet myymälöistä ja hotellien eteisistä. Kerran Babbitt koetti seurata heidän mukanaan. Heillä oli automobiili, pullo whiskyä ja hänelle likainen, kirkuva kassanhoitaja Parcher & Steinin liikkeestä. Babbitt istui huolestuneena tämän vieressä. Tarkoitus oli ilmeisesti, että Babbitt ottaisi hänet hoitoonsa, mutta kun neiti kirkui: »Ai, laskekaa irti, älkää pöyhikö minun täitalliani», ei Babbitt oikein tiennyt, »miten olla kuin eleä», He istuivat erään kapakan sisähuoneessa ja Babbittin päätä kivisti, hän oli ymmällä heidän uudesta katukielestään, katsoi heihin ystävällisesti, aikoi mennä kotiin ja otti yhden drinkin — sangen monta drinkkiä. Kahta iltaa myöhemmin vei Fulton Bemis, Konttikunnan nyrpeä vanhempi mies, Babbittin syrjään ja röhki: »Kuulehan, ei silti, että se minulle kuuluu, ja Herra tietää, että minä pumppuan itseeni valtaisen annoksen viinaksia, mutta eiköhän sinun pitäisi olla vähän varovampi? Sinä olet semmoinen intoileva ukkeli, joka aina menee liiallisuuksiin. Tiedätkö, että kaadat viinaa sisääsi niin sukkelaan kuin suinkin kerkiät ja syöt sikarin toisensa jälkeen? Eiköhän sinun pitäisi pitää pieni paussi.» Babbitt sanoi kyynel silmässä, että vanha Fult oli kunnon mies, että hän tietysti tulisi olemaan varovainen ja — sytytti uuden sikarin ja otti drinkin ja riiteli äkäisesti Tanisin kanssa, kun tämä moitti häntä Carrie Norkin kosiskelusta. Seuraavana aamuna hän vihasi itseänsä siksi, että oli vajonnut asemaan, missä Fulton Bemisin kaltainen neljännen luokan herrasmies saattoi nuhdella häntä. Hän ymmärsi, että koska hän kosieli jokaikistä naista, jonka tapasi, ei Tanis enää ollut hänen ainoa puhdas tähtensä ja hän mietti, oliko Tanis milloinkaan ollut hänelle enempää kuin vain nainen. Ja jos Bemis oli puhunut hänelle, niin eivätköhän muut ihmiset puhuisi hänestä? Hän tarkkasi epäluuloisesti Atleettikerhon »poikia» sinä aamuna. He tuntuivat hänestä hämillisiltä. Olivatko he siis puhuneet hänestä? Hän suuttui. Hän tuli riidanhaluiseksi, hän ei ainoastaan puolustanut Seneca Doanea, vaan teki vielä pilkkaa N.M.K.Y:stäkin. Vergil Gunch oli sangen lyhytsanainen vastauksissaan. Jälkeenpäin ei Babbitt ollut suuttunut. Hän oli pelästynyt. Hän ei mennyt seuraavalle propagandistilunchille, vaan erääseen halpaan ravintolaan, ja syödessään munakasvoileipää ja juodessaan kahvia hän mietiskeli huolestuneena sinne ja tänne. Neljä päivää myöhemmin, kun Konttikunnalla oli eräs hauskimpia juhliaan, Babbitt kyyditsi heitä luistinradalle, joka oli pantu kuntoon Chaloosa-joella. Suoja-ilman jälkeen olivat kadut jäätyneet ja käyneet liukkaiksi. Näiden leveiden loputtomien katujen pintaa pitkin porhalsi tuuli vinkuen puutalorivien välissä, ja koko Bellevuen kaupunginosa oli kuin rajakaupunki. Vaikka kaikissa neljässä pyörässä oli lumiketjut, pelkäsi Babbitt auton siristävän, ja kun hän tuli erääseen mäkeen, pani hän molemmat jarrut työhön. Syöksyen tuli vähemmän varovainen auto seuraavasta kulmasta. Se siristi ja oli vähällä raapaista heitä takimmaisilla lokasuojuksillaan. Iloissaan vaaran välttämisestä huusi Konttikunta — Tanis, Minnie Sonntag, Pete, Fulton Bemis — »Hurraa, ukkeli!» ja huitoi käsiään toisen auton kiihtyneelle ajajalle. Silloin näki Babbitt professori Pumphreyn työläästi kiipeävän mäkeä ylös jalkaisin ja tuijottavan yöhurjailijoihin pyörein huuhkajansilmin. Babbitt oli vakuutettu, että Pumphrey tunsi hänet ja näki Tanisin suutelevan häntä kuhertaen: »Sinä olet niin taitava ajaja!» Lunchin aikana seuraavana päivänä hän tunnusteli Pumphreytä. »Minä olin eilen illalla ulkona veljeni ja muutamien hänen ystäviensä kanssa. Jestas, mikä matka! Tie oli niin liukasta kuin lasi. Olin näkevinäni sinut kapuamassa ylös Bellevue Avenue Hilliä.» »Ei, siellä minä en ollut — — — minä en nähnyt sinua», sanoi Pumphrey kiiruusti hiukan syyllisen näköisenä. Paria päivää myöhemmin Babbitt vei Tanisin lunchille Thornleighin hotelliin. Tanis, joka oli tuntunut tyytyvän istumaan ja odottamaan häntä kotonansa, oli alkanut surumielisin hymyin viittailla, että Babbitt ei mahtanut pitää häntä erikoisen suuressa arvossa, kun ei koskaan esittänyt häntä ystävilleen eikä kernaasti tahtonut näyttäytyä yhdessä hänen kanssaan muualla kuin elävissä kuvissa. Babbitt aikoi ottaa hänet mukaansa naisten osastoon Atleettikerhoon, mutta se olisi liian uskallettua. Hänen olisi pakko esitellä Tanis ja, ihmiset ehkä väärinkäsittäisivät ja — — — hän keksi välimuodon ja valitsi Thornleighin. Tanis oli tavattoman chic, kokonaan mustissa: pieni musta kolmikolkkainen hattu, lyhyt, musta, pyöreä kappa, väljä ja korkeakaulainen, musta samettipuku aikana, jolloin useimmat kävelypuvut muistuttivat iltapukuja. Kenties hän oli liian chic. Jokaikinen Thornleighin kultaisessa talviravintolassa tuijotti häneen, kun Babbitt saattoi hänet erääseen pöytään. Babbitt toivoi levottomana, että ylitarjoilija antaisi heille huomaamattoman paikan jonkin pilarin takana, mutta heidät sijoitettiin keskikäytävän viereen. Tanis ei ollut huomaavinaan ihailijoitansa, hymyili Babbittille ja sanoi hilpeästi: »Oi, kuinka tämä on hauskaa! Niin ihana orkesteri!» Babbittin oli vaikea olla puolestaan yhtä hilpeä, sillä hän näki kahta pöytää kauempana Vergil Gunchin. Koko aterian ajan tarkkasi Gunch heitä, kun taas Babbitt tarkkasi, kuinka häntä tarkattiin, ja ponnisteli ollakseen turmelematta Tanisin iloa. »Minä tunsin itseni niin huvinhaluiseksi tänään», visersi tämä, »minä pidän niin paljon Thornleighistä, etkö sinäkin? Täällä on niin eloisaa ja kuitenkin — — — niin valikoitua.» Babbitt puheli hotellista, tarjoilusta, ruoasta, kaikista, keitä hän tunsi ravintolassa, kaikista, paitsi Vergil Gunchista. Ei tuntunut olevan mitään muuta puheenaihetta, hän hymyili tunnollisesti Tanisin liehuvalle leikinlaskulle, myönsi, että Minnie Sonntagin kanssa oli vaikea tulla toimeen ja että nuori Pete oli laiska lurjus, oikeastaan ilmetty epäkelpo, mutta itsellään ei hänellä ollut mitään sanomista. Hän ajatteli ilmaista Tanisille huolensa Gunchiin nähden, mutta — ei peijakas, on turhaa ruveta tässä selittelyille Gunchista ja kaikesta. Hän huokasi helpotuksesta, kun sai Tanisin raitiovaunuun, ja ryhtyi hilpeästi totunnaisiin pikku puuhiinsa konttorissa. Kello neljä soitti Gunch hänelle. Babbitt tuli levottomaksi, mutta Gunch alkoi ystävällisellä äänellä: »Terve, veli! Joo, meitä on muutamia, jotka ollaan aikeissa panna toimeksi jotakin, johon haluamme sinut mukaan.» »Mainiota, Vergil! Anna tulla!» »Sodan aikanahan meillä oli erinäisiä vähemmän suotavia aineksia, punikit ja kansan villitsijät ja tavalliset tunnottomat roistot, ja niitähän meillä oli vielä pitkän aikaa sodan jälkeenkin, mutta ihmiset unohtavat vaaran, ja se antaa niille jasseille tilaisuuden aloittaa toimensa pimeässä uudelleen, varsinkin noille monille salonkisosialisteille. No, silloin on ihmisten, jotka osaavat ajatella selkeästi ja järjellisesti, tehtävä todella jotakin pitääkseen nuo herrat aisoissa. Eräs ukkeli jossakin itävaltiossa on järjestänyt yhdistyksen, jonka nimenä on Kansalaisliitto, juuri sitä tarkoitusta varten. Tietysti suorittaa Kauppiasyhdistys ja Amerikan Legioona ja muut sensemmoiset hyvää työtä siivojen ihmisten pysyttämiseksi satulassa, mutta heillä on niin monet muut harrastukset, etteivät voi tarpeeksi pitää huolta juuri tästä kysymyksestä, mutta Kansalaisliitto, K.L., tulee kohdistumaan vain tähän. Tietenkin K.L:lla tulee olla koko joukko muitakin näkyviä tehtäviä — esimerkiksi täällä Zenithissä sen pitäisi minun käsittääkseni kannattaa puistonlaajennusohjelmaa ja kaupungin asemakaavakomiteaa — ja sillä tulee myöskin olla seuraelämällinen puolensa, koska sen jäsenet otetaan vain parhaista piireistä — se pitää tanssiaisia ja sen semmoista. Parhaana tapana vaientaa asianomaisia käyttää se boikottausjärjestelmää ihmisiin nähden, jotka ovat liian korkealla, jotta heihin ulottuisi muulla tavoin. Ja ellei se tepsi, niin voi K. L. lähettää lopulta pienen lähetystön ilmoittamaan niille, jotka käyvät liian ajattelemattomiksi, että heidän on paras tyytyä säädyllisiin vaatimuksiin ja lakata puhumasta liikoja hullutuksia. Eikö sinusta tunnu, että semmoinen järjestö voisi tehdä hyvää työtä? Me olemme jo saaneet muutamia kaupungin merkittävimpiä miehiä mukaan ja tietysti tahdomme sinut myöskin. Mitä sanot siitä?» Babbittin oli paha olla. Hän tunsi, että häntä vedettiin takaisin kaikkeen siihen, mitä hän hapuillen ja kuitenkin niin hurjasti oli koettanut karttaa. Hän sanoi epäröiden: »Te kävisitte kai erikoisesti sellaisten kimppuun kuin Seneca Doane ja koettaisitte saada heitä — — — »No siitä voit olla varma! Kuule, ystäväni, minä en ole silmänräpäystäkään uskonut, että sinä tarkoitit sitä, kun puolustit Doanea ja lakkolaisia ja heidän hengenheimolaisiaan Kerhossa. Minä tiedän, että sinä vain laskit leikkiä sellaisten tyhmeliinien kustannuksella kuin Sidney Finkelstein... Ainakin toivon, todellakin, että se oli leikkiä.» »Hm jaa — — — juu — — — voi tosin sanoa — — —» Babbitt kuuli itse, kuinka heikolta se kuului, tunsi Gunchin varman ja taipumattoman katseen. »Peijakas, tottahan sinä tiedät, mikä minä olen! En minä ole mikään työläisagitaattori, minä olen liikemies ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja koko ajan! Mutta — suoraan sanoen, en minä usko, että Doane tarkoittaa niin pahaa, ja sinun täytyy muistaa, että hän on minun vanha ystäväni.» »George, kun ei ole kysymys sen vähemmästä kuin taistelusta säädyllisyyden ja kotiemme turvallisuuden puolesta toisaalta ja vertatihkuvia raunioita ja noita laiskureita ja heidän salaliittojaan vastaan toisaalta, niin täytyy uhrata myös vanha ystävyys. Se, joka ei ole, minun kanssani, on minua vastaan.» »Niin, minä oletan — — —» »Kuinka on, tuletko mukaamme Kansalaisliittoon?» »Anna kun ajattelen asiaa, Verg.» »Ali right. Niinkuin tahdot.» Babbitt luuli jo ilokseen päässeensä näin vähällä, mutta Gunch jatkoi: »George, minä en tiedä, mikä sinuun on mennyt, ei kukaan meistä käsitä sitä, ja me olemme puhuneet paljon sinusta. Yhteen aikaan me ajattelimme, että sinä olit niin liikutettu siitä, mitä tapahtui Riesling-paralle, ja annoimme sinulle anteeksi, mitä tuhmuuksia puhuitkin. Mutta se on jo vanha asia nyt, George, me emme ymmärrä, mikä sinun on. Omasta puolestani olen aina puolustanut sinua, mutta minun täytyy sanoa, että minunkin kärsivällisyyteni alkaa loppua. Kaikki pojat Atleetti- ja Propagandakerhossa ovat äkäisiä, kun sinä tahallasi pidät sellaista mökää Doanesta ja hänen roskajoukostaan ja puhut, että pitää olla laajanäköinen — mikä merkitsee samaa kuin lörpötellä — vieläpä väität, että tuo saarnaaja Ingram ei muka ole vapaan rakkauden ammattiagitaattori. Ja kuinka sinä sitten itse olet käyttäytynyt! Joe Pumphrey sanoo, että hän näki sinut eräänä iltana kaikennäköisten hurjastelijain kanssa, jotka kaikki olivat täytenä käkenä, ja tänään sinä tulet itse Thornleighiin naisen kanssa — noo, hänhän voi olla ali right ja täydellinen lady, mutta hän näytti joka tapauksessa vähän liian keveältä kappaleelta aamiaiskumppaniksi miehelle, jonka vaimo on matkoilla. Se ei näyttänyt hyvältä. Mikä piru sinuun on mennytkään?» »Minusta tuntuu kuin muutamat ihmiset tietäisivät enemmän minun persoonallisista asioistani kuin minä itse.» »Ei, älä nyt kimmastu, että puhun suoraa ystävän kieltä ja sanon mitä ajattelen sen sijaan, että kuiskuttelisin selkäsi takana, niinkuin monet muut tekevät. Kuule, George, sinulla on asema yhteiskunnassa, ja yhteiskunta odottaa, että sinä elät sen arvoisesti. — Ja — — — ajattele nyt sitä asiaa, etkö tahdo tulla Kansalaisliittoon. Me palaamme siihen asiaan tuonnempana.» Gunch lopetti siihen. Sinä iltana Babbitt söi päivällistään yksin. Hän näki hengessään koko Kerhon katsovan ravintolan ikkunasta sisään vakoillen häntä. Pelko istui hänen vierellään, ja hän sanoi itselleen, että tänä iltana hän ei mene Tanisin luo. Eikä hän mennytkään... ennenkuin myöhään. KOLMASKYMMENES LUKU. 1. Edellisenä kesänä olivat mrs. Babbittin kirjeet huokuneet mitä suurinta kaipausta palata Zenithiin. Nyt ne eivät puhuneet mitään takaisintulosta, mutta lause »minä oletan, että kaikki käy tasaista kulkuansa ilman minua», osoitti Babbittille, että hän ei ollut ilmaissut erikoista intoa saada vaimoansa kotiin jälleen. Hän ajatteli huolestuneena: »Jos Myra olisi täällä ja minä jatkaisin tämmöistä lurjusmaista elämää, menisi hän pyörryksiin. Minun täytyy ottaa vaari itsestäni. Minun täytyy oppia ottamaan osaa leikkiin tekemättä itseäni narriksi. Minä voinkin sen tehdä, jos Verg Gunchit antavat minun olla rauhassa ja Myra pysyy poissa. Mutta Myra-parka — hänen kirjeestään tuntuu kuin hän tuntisi itsensä yksinäiseksi. Herra Jumala, en minä tahdo haavoittaa häntä!» Hän kirjoitti ja sanoi, että he kaipasivat häntä, ja Myran seuraava kirje julisti riemuiten, että hän tulisi kotiin. Babbitt vakuutteli itselleen kaipaavansa vaimonsa kotiintuloa. Hän osti kotiin ruusuja, määräsi lintua päivälliseksi, puhdistutti ja kiilloitutti auton. Alkumatkalla kotiin asemalta hän sai aikaan erinomaisen keskustelunaiheen Tedin voitoista pesäpallopelissä yliopistossa, mutta ennenkuin he ehtivät perille, Floral Heightsiin, olivat keskusteluaiheet lopussa, ja Babbitt tunsi jo Myran tylsyyden painetta ja mietti, voisiko hän edelleenkin olla hyvä aviomies ja kuitenkin piipahtaa kotoa illalla puoleksi tuntia Konttikunnan seuraan. Kun hän oli hoitanut auton, toikkaroi hän makuuhuoneeseen, joka oli täynnä Myran hyvintunnettua puuterituoksuista, lämmintä henkeä ja huusi: »Saanko auttaa sinua aukipakkaamisessa?» »Ei kiitos, kyllä minä sen teen yksin.» Myra kääntyi hitaasti pitäen kädessään pientä kääröä ja sanoi verkalleen: »Minä olen ostanut sinulle lahjan, vain uuden sikarikotelon. En tiedä, välitätkö sinä siitä — — —» Hän oli se yksinäinen tyttö, se ruskeasilmäinen pyytäväinen Myra Thompson, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin, ja Babbitt melkein itki säälistä, suudellessaan häntä ja vakuuttaessaan: »Voi, armaani, ettenkö minä siitä välittäisi? Tietysti välitän, minä olen hurjan ylpeä sen saadessani, ja uusi kotelo on minulle hirveästi tarpeen.» Babbitt mietti mielessään, mihin panisi sen kotelon, jonka oli ostanut viikkoa ennen. »Ja oletko todella iloinen, että olen tullut takaisin?» »Rakas ystäväni, mitä ihmeitä sinä olet ajatellut?» »Niin, sinä et tuntunut niin erikoisesti minua kaipaavan.» Kun Babbitt oli käyttänyt loppuun petoskykynsä, olivat he taas toisiinsa kahlehditut. Kello kymmenen illalla tuntui uskomattomalta, että Myra milloinkaan oli ollut poissa. Oli vain yksi ero: ongelma, kuinka voisi pysyä hyvänä aviomiehenä, Floral Heightsin aviomiehenä, ja kuitenkin olla usein yhdessä Tanisin ja Konttikunnan kanssa. Hän oli luvannut soittaa Tanisille sinä iltana, ja nyt se oli traagillinen mahdottomuus. Hän kierteli ja kaarteli puhelimen ympärillä, ojensi vaistomaisesti kättänsä nostaakseen kuulotorvea, mutta ei lopulta kuitenkaan rohjennut. Eikä voinut keksiä mitään tekosyytä livahtaakseen Smith Streetin apteekkiin, jossa oli puhelinkioski. Häntä painoi syyllisyyden tunne, kunnes hän heitti sen pois päättelemällä: »Mitä peijakasta minä siitä nurisen, etten voi soittaa Tanisille?» Hän voi tulla toimeen ilmankin minua. Minä en ole hänelle mitään velkaa. Hän on erinomainen tyttö, mutta minä olen antanut hänelle ihan yhtä paljon kuin hän minulle... Piru vieköön kaikki naiset, jotka sekoittavat ihmisen kaikenmoisiin selkkauksiin. 2. Viikon ajan hän oli huomaavainen vaimoaan kohtaan, otti hänet mukaansa teatteriin, päivällisille Littlefieldin luokse. Sitten alkoi vanha, väsyttävä piilosillaolo, ja ainakin kaksi iltaa viikossa hän vietti Konttikunnan kanssa. Hän syytti aina Hirviä ja komiteakokouksia, mutta välitti yhä vähemmän puolusteluittensa tekemisestä uskottaviksi, ja yhä vähemmän Myrakin välitti olla niitä uskovinaan. Babbitt oli varma, että Myra tiesi hänen seurustelevan sellaisten kanssa, joita Floral Heightsissä sanottiin huonoiksi ihmisiksi, mutta kumpikaan heistä ei myöntänyt sitä. Avioliiton maantieteessä on välimatka rikkoontumisen ensimmäisen mykän myöntämisen ja sen avoimen tunnustamisen välillä yhtä suuri kuin välimatka ensimmäisen naiivin uskon ja ensimmäisen epäilyksen välillä. Kun Babbitt alkoi liukua pois Myran luota, alkoi hän myöskin katsella vaimoansa kuin inhimillistä olentoa, hyväksyä ja paheksua häntä, sen sijaan että oli pitänyt häntä vain liikkuvana huonekaluna, ja hän sääli sitä mies- ja vaimosuhdetta, joka viidenkolmatta vuoden aviollisen yhdessäolon aikana oli tullut todelliseksi eri olennoksi. Babbitt palautti muistiinsa heidän valoisia hetkiään: kesäloman Virginian niityillä, vuorten sinisen muurin juurella, heidän automatkansa Ohion läpi ja retkeilynsä Clevelandissa, Cincinnatissa, Columbuksessa; kun Verona syntyi; kun he rakensivat uuden talonsa, joka oli tarkoitettu olemaan heidän majanansa onnellisessa vanhuudessa — ääni tukehduksissa olivat he sanoneet, että se kenties tulisi olemaan viimeinen koti, jonka kumpikaan heistä sai. Mutta Babbittin suloisimmat muistot näistä rakkaista hetkistä eivät estäneet häntä kuitenkaan murahtamasta päivällispöydässä: »Niin, minä menen ulos pariksi tunniksi. Älä istu suotta odottamassa.» Hän ei uskaltanut tulla kotiin päihtyneenä, ja vaikka hän kerskui paluustaan korkeaan moraaliin ja puhui vakavasti Peten ja Fulton Bemisin kanssa näiden juopottelusta, kirveli häntä kuitenkin Myran sanaton moite, ja hän ajatteli nyrpeissään, ettei mies koskaan voi oppia hoitamaan itseänsä, jos kaikkinaiset naiset hääräävät yhtä mittaa hänen kimpussaan. Hän ei ajatellut enää, että Tanis oli hiukan kuihtunut ja tunteileva. Kömpelön Myran vastakohtana hän tuntui hänestä liikkuvalta, eteeriseltä ja säteilevältä henkioliolta, joka armeliaasti oli laskeutunut maan päälle, ja niin suuresti kuin hänen vaimonsa häntä säälittikin, halasi hän joka tapauksessa olla Tanisin kanssa. Silloin poisti mrs. Babbitt onnettomuutensa verhoavan peitteen, ja hämmästynyt mies huomasi, että hänen vaimossaan asui oma päättävä kapinanhenki. 3. He istuivat takan ääressä illalla. »Georgie», sanoi Myra, »sinä et ole antanut minulle luetteloa talousmenoista siltä ajalta, kun olin poissa.» »En, minä en ole — — — kirjoittanut sitä valmiiksi vielä.» Ja hän lisäsi hyvin rakastettavasti: »Peijakas, meidän täytyy koettaa olla säästäväisiä tänä vuonna!» »Niin tosiaan. Minä en käsitä, mihin kaikki rahat menevät. Minä koetan säästää, mutta on kuin ne menisivät tuuleen!» »Minun ei kai pitäisi panna niin paljon sikareihin, minähän voisin vähentää tupakoimistani, ehkä kokonaan luopua siitä. Minä tulin äskettäin ajatelleeksi hyvää keinoa, miten sen voisi tehdä: alkaa noilla Cubeb-paperosseilla — ne saisivat minut tympääntymään tupakkaan.» »Niin, toivon todellakin, että sen teet. Ei senvuoksi, että minä siitä välittäisin, mutta vilpittömästi, Georgie, sinulle on epäterveellistä polttaa niin paljon. Etköhän tosiaan voisi sitä vähentää? Ja, Georgie — minä tunnen selvästi, että kun sinä tulet kotiin noista loosheista ja kaikesta sentapaisesta, niin sinä usein haiset whiskyltä. Armaani, sinähän tiedät, etten paljoa välitä asian moraalisesta puolesta, mutta sinulla on huono vatsa, joka ei siedä semmoista juomista.» »Huono vatsa, minulla? Mitä vielä! Hm, kyllä minä kestän humalan jokseenkin yhtä hyvin kuin kuka tahansa!» »Niin, mutta minä luulen kuitenkin, että sinun pitäisi olla varovainen. Etkö ymmärrä, ystäväni, etten toivoisi sinun tulevan sairaaksi.» »Sairaaksi, jopa jotakin! En kai minä ole mikään pikkuvauva! En kai minä tule sairaaksi siitä, jos otan whiskylasin kerran viikossa! Naiset aina liioittelevat.» »Georgie, sinun ei minun mielestäni pitäisi puhua tuolla tavoin, kun minä vain ajattelen sinun parastasi.» »Tiedän, mutta tuhat tulimmaista, tuo on niin naisten tapaista. Niiden pitää aina arvostella ja muistuttaa ja penkoa kaikkia asioita ja sitten sanoa, että se on muka toisen parhaaksi.» »Ei, kuule Georgie! Millä äänensävyllä sinä minulle vastaat!» »No, no, ei minun tarkoitukseni ollut vastata tylysti. Mutta, peijakas, sinähän puhut minulle kuin olisin mikäkin lastentarhalainen, joka ei voi nielaista edes yhtä groggia, ilman että siihen tarvittaisiin ambulanssi St. Marystä. Kylläpä sinulla mahtaa olla minusta hieno käsitys.» »Oi, ei se ole sitä; se on vain — — — minä en tahtoisi sinua sairaaksi ja — — —Jestas! Enhän tiennyt, että oli niin myöhä! Älä unohda antaa minulle laskua taloudenpidosta siltä ajalta, jonka olin poissa.» »Äh, mitä niitä kannattaa kirjoittaa paperille enää? Hypätään vain niiden yli.» »Mutta, George Babbitt, koko sinä aikana, jonka olemme olleet naimisissa, emme ole koskaan laiminlyöneet tehdä pennilleen selvää menoistamme!» »Emme niin. Ehkäpä siinä juuri on vika!» »Mitä ihmettä sinä tarkoitat?» »No, en minä tarkoita mitään, sitä vain, että — — — välistä minä olen niin vietävän kyllästynyt ja väsynyt kaikkeen tähän vanhaan ja tavalliseen: konttorilaskuihin ja kotimenoihin ja aherrukseen ja elämään ja mieliharmiin ja kun saa miettiä päänsä puhki kaikennäköistä roskaa, joka ei merkitse hölynpölyä, ja olla niin varovainen — — —Herra Jumala, mitä varten sinä luulet minun olevan olemassa? Minusta olisi voinut tulla helkkarin hyvä puhuja, ja nyt minä saan rehkiä ja puuhata ja kuluttaa ja kiusata itseäni — — —» »Etkö sinä luule, että, minä milloinkaan väsyn pikkuasioista huolehtiessani? Minua kyllästyttää kauheasti järjestää kolme ateriaa päivässä, kolmesataakuusikymmentäviisi päivää vuodessa, ja turmella silmäni tuossa inhoittavassa ompelukoneessa ja pitää kunnossa sinun vaatteesi ja Veronan ja Tedin ja Tinkan ja kaikkien, ja hoitaa pesua ja parsia sukkia ja mennä Viglyyn tekemään ostoksia ja kantamaan koppani kotiin itse säästääkseni kotiinlähetyskustannuksia ja — — — kaikki.» »No niin, Herra Jumala...» Ja hän lisäsi joltisestikin hämmästyneenä: »Kai niin, kyllä kai, mutta puhuakseni — — — minun täytyy istua konttorissa joka ainoa päivä, kun sinä voit olla poissa kaikki iltapäivät ja tavata ihmisiä ja käydä naapureiden luona ja tehdä mitä hittoja haluat!» »Niin kyllä! Ja hurjan paljon hyötyä minulla muka on siitä! Vain jaaritella samoista vanhoista asioista samojen vanhojen tuttavien kanssa, kun sinua käyvät tapaamassa konttorissa kaikki mahdolliset mielenkiintoiset ihmiset.» »Mielenkiintoiset! Rutivanhoja akkoja, jotka tahtovat tietää, minkätähden en ole saanut vuokratuksi heidän rakasta ihmeellistä kotiansa noin seitsemän kertaa suuremmasta summasta kuin niiden arvo on, ja kaikenlaisia vanhoja äijänkäppyröitä, jotka kynsivät silmät päästäni, jos eivät saa joka ainoaa senttiä vuokristaan kello kolme iltapäivällä kunkin kuun toisena päivänä. Kyllä kai! Mielenkiintoisia! Jokseenkin yhtä mielenkiintoisia kuin ruttotauti.» »Ei, kuules Georgie, sinä et saa ärjyä minulle tuolla tavoin.» »No niin, mutta minua ärsyttää, kun naisten pitää uskoa, että mies ei tee vähääkään enempää kuin istuu tuolillaan ja kuhertelee kauniiden naisten kanssa ja luo heihin houkuttelevia katseita.» »Niinpä niin. Sinä voit kyllä luoda heihin houkuttelevia katseita, kun he tulevat. Niin ja — tulevathan ne.» »Mitä sinä tarkoitat, tarkoitatko, että minä juoksen tyttöjen perässä?» »Se vielä puuttuisi — sinun iälläsi!» »Ei, kuule nyt, sinä et ehkä sitä usko — — —kaikki, mitä sinä näet, on muka vain pieni paksu Babbitt! Olkoon! Hyvä hän vain on olemassa talossa, hoitaa lämpöjohdon, kun talonmies ei tule, ja maksaa laskut. Mutta ikävä, hirveän ikävä! No, sinä et ehkä usko, mutta on niitä naisia, joiden mielestä George Babbitt ei ole niinkään tuhma, joiden mielestä hän lisäksi ei ole lainkaan hullumman näköinen, ei ainakaan niin pahan näköinen, että se mitään tekee, ja jotka pitävät hänen puhelahjaansa hyvänä ja katsovat hänen jazzaavankin peijakkaan hyvin!» »Uskon kyllä», Myra puhui hitaasti. »Minä en lainkaan epäile, että sinä, kun minä olen poissa, haet ihmisiä, jotka voivat pitää sinua siinä arvossa, minkä ansaitset.» »Hm, minä tarkoitan vain — — —», vastusti Babbitt, äänessä kuitenkin hiukan kieltelyn sävyä. Sitten harmi sai hänet puoliksi tunnustamaan totuuden: »Niin olen tosiaankin tehnyt! Kyllä niitä on ihmisiä ja helkkarin hauskoja lisäksi, joiden mielestä minä en ole vain heikkovatsainen vauva.» »Sitähän minä juuri sanoin. Sinä voit olla ulkona ja yhdessä kenen kanssa tahdot, kun minun pitää istua täällä ja odottaa sinua. Sinulla on tilaisuutta saada kaikkea mahdollista kulttuuria ja kaikkea, ja minä vain saan istua kotona — — —» »Mutta, Herra Jumala, eihän mikään estä sinua lukemasta kirjoja ja käymästä luennoilla ja kaikessa muussa semmoisessa moskassa, vai mitä?» »Georgie, minähän olen sanonut sinulle, ettet saa ärjyä minulle tuolla tavalla. Minä en käsitä, mikä sinuun on mennyt, sinun tapasi ei koskaan ennen ollut puhutella noin ärtyneellä äänellä.» »Minun tarkoitukseni ei ollut olla ärtyinen, mutta enhän peijakas vieköön voi muuta kuin suuttua, kun minua syytetään siitä, ettet sinä saa ottaa osaa kaikkinaiseen semmoiseen.» »Minä aion tehdä sen, tahdotko auttaa minua?» »Kyllä, jos voin tehdä jotakin auttaakseni sinua kulttuurinkalastusammatissa niin — — — G. F. Babbitt on käytettävissäsi.» »Hyvä on, minä tahdon, että sinä tulet sunnuntai-iltana mukaani kuulemaan mrs. Mudgen luentoa uudesta ajatuksesta.» »Mrs. kenen, mitä?» »Mrs. Opal Emerson Mudge. Uuden ajatuksen amerikkalaisen Liiton kiertävä luennoitsija. Hän tulee puhumaan auringonhengen palveluksesta Korkeamman Valistuksen Seuran kokouksessa Thornleighin hotellissa.» »Ai, älä hemmetissä! Uusi ajatus! Ajatusmuhennusta munapaistikkaiden kera! Auringon hengen — — — mahtaa sekin olla moskaa! Juuri sopivaa mennä kuuntelemaan mokomaa, kun kunnon presbyteriaanina voi mennä kuulemaan tohtori Drew'ta!» »Kirkkoherra Drew on oppinut mies ja kaunopuhuja saarnastuolissa ja kaikkea semmoista, mutta hänellä ei ole sitä sielun hiivaa, josta mrs. Mudge puhuu. Hänellä ei ole mitään uuden ajan innoitusta. Naiset tarvitsevat nyt innoitusta. Pyydän siis sinua tulemaan mukaan niinkuin lupasit.» 4. Korkeamman Valistuksen Seuran Zenithin osasto kokoontui Thornleighin hotellin pienempään tanssisaliin komeaan huoneistoon, jossa oli vaaleanvihreät seinät, kipsisiä ruusukoristeita, muhkea parkettilattia ja ylen hienot heiveröiset kullatut tuolit. Täällä oli koossa viisiseitsemättä naista ja kymmenen miestä. Useimmat miehet istuivat tuoleillaan väännellen itseään sinne ja tänne, kun taas heidän vaimonsa istuivat jännittyneessä huomioasennossa, mutta kaksi miehistä — punaniskaisia, lihavia herroja — oli yhtä hyvinkasvatetun tarkkaavaisia kuin heidän vaimonsa. He olivat urakoitsijagulasheja, jotka ostettuaan huviloita, autoja, käsinmaalattuja tauluja ja herrasväen eleitä, nyt ostivat muodikasta, valmista viisaustiedettä. Sattuma oli saanut ratkaista, ostaisivatko he Uuden ajatuksen kristillisen tiedon vaiko hyvän korkeakirkollisen mallipainoksen episkopaalisen kirkon uskontoa. Ruumiillisesti oli mrs. Opal Emerson Mudge kaikkea muuta kuin profeetallinen ilmestys. Hän oli lyhyt ja tylleröinen, kasvot kuin ylhäisellä kiinalaisnaisella, pieni nyppyrä nenäksi ja käsivarret niin lyhyet, että hän hermostuneista ponnistuksista huolimatta ei voinut saada sormiansa ristiin polvien yli istuessaan lavalla odottamassa. Hänellä oli viheriällä sametilla reunustettu taftipuku, kolminkertainen kaulaketju lasihelmiä ja suuri kokoonpantava lornetti killumassa mustasta nauhasta; hän oli sanalla sanoen eleganssin ihmeellinen ilmiö. Mrs. Mudgen esitteli Korkeamman Valistuksen Seuran puheenjohtaja, nuorehko ikä-impi, jolla oli haikea ääni, valkoiset damaskit ja viikset. Hän sanoi, että mrs. Mudge nyt tekisi selvää kaikkein yksinkertaisimmallekin, miten auringon henkeä on palvottava, ja ne, jotka olivat aikoneet sitä palvoa, tekivät viisaasti pannessaan mieleensä mrs. Mudgen sanat, koska ei edes Zenith (ja jokainen tietää, että Zenith on ensi sijalla hengen ja uuden ajatuksen kehittämisessä) usein saa tilaisuutta istua niin innostuttavan optimistin ja metafyysisen ennustajan jalkain juuressa kuin mrs. Opal Emerson Mudge on, joka on elänyt korkeamman hyödyllisyyden elämää keskityksessä ja äänettömyydessä löytänyt aistinten valtiuden salaisuudet ja sisäisen avaimen, joka silmänräpäyksessä muuttaisi onnettomat kansat ja tuottaisi niille rauhan ja voiman ja menestyksen; ja sentähden ystävät, tahdotteko täksi kalliiksi, jalokiviä arvokkaammaksi tunniksi unohtaa näennäisen elämän kuvitelmat ja syvään salatun totuuden toteuttamisessa siirtyä mrs. Emerson Mudgen kerällä kauneuden valtakuntaan? Jos mrs. Mudge olikin vähän tylleröisempi kuin toivoisi svamien, yogien, ennustajattarien ja salatietäjättärien olevan, oli hänen äänessään kuitenkin oikea ammattisävy, se juoksi keskeytymättömänä ilman ainoatakaan pilkkua, kunnes Babbitt oli hypnotisoitu. Hänen mielisanansa oli »aina», jonka hän lausui »aaina». Hänen pääeleensä oli ylimmäispapillinen, vaikka täysin hienosti naisellinen siunaus kahdella paksulla sormella. Hän selitti heille hengen hapatuksesta seuraavaa: »On olemassa sieluja — — —» Sanasta »sieluja» teki hän suloisen sävelen, pitkäveteisen, kauaksi lempeästi kaikuvan huudon hämärämollissa. Se antoi hermostuneelle aviomiehelle siveän nuhteen ja saattoi heille kuitenkin sanoman lääkinnästä. »On olemassa sieluja, jotka ovat nähneet Sanan vaatteen liepeen ja ulkonaisen hahmon on olemassa sieluja jotka ovat saaneet nähdä vilahdukselta ja hurmaantuneena omaksuneet jonkin osan tai yksityiskohdan sanasta on olemassa sieluja jotka siten dynamiin koskettamina mutta ei läpitunkemina ja läpisäteilevinä alituisesti heiluvat edestakaisin vakuutettuina siitä että he omistavat ja pitävät hallussaan Logoksen ja Metafyysikoksen mutta tämä sana tulee teille minun kauttani tätä käsitettä laajennan minä että ne jotka eivät ole täydellisiä eivät omista edes alkavaa tietoa ja että pyhyys lopullisessa olemuksessaan aina aina aina on kokonaisuus ja — — —» Saatiin tietää, että Auringon hengen olemus on totuus, mutta sen säteily ja emanatio on ilo: »Tervehtikää aina päivää aamunkoiton naurulla armoitetun ihastuksella joka käsittää että kaikki toimii yhdessä Pyörän pyörimisessä ja joka vastaa alasrepijäin katkerien mielten muistutuksiin iloisella vakuutuksella — — —» Se kesti noin tunnin ja seitsemän minuuttia. Lopulla puhui mrs. Mudge suuremmalle voimalla ja välikorostuksin. »Antakaa minun nyt esittää teille, mitä kaikkia etuja Teosofinen ja Panteistinen Itämainen Lukuseura, jota minä edustan, voi teille tarjota. Meidän pyrkimyksemme on yhdistää yhtenäiseksi kokonaisuudeksi kaikki uuden ajanhengen ilmaukset — uusi aate, kristinoppi, teosofia, vedanta, bahaismi ja muut ainoan uuden valon kipinät. Maksu on ainoastaan kymmenen dollarin vuodessa, ja tästä pilkkahinnasta saavat jäsenet sekä kuukausijulkaisumme _Parannushelmiä_ että erikoisen edun saada lähettää suoraan puheenjohtajallemme, kunnianarvoisalle Äiti Dobbsille mitä kysymyksiä hyvänsä henkisestä kehityksestä,, aviopulmista, terveydestä ja hyvinvoinnista, rahahuolista ja — — —» He kuuntelivat häntä palvovan tarkkaavina. He olivat kuin vastaprässätyt. He tyrehdyttivät kohteliaasti yskänsä ja panivat jalkansa ristiin hiljaa ja äänettömästi ja niistivät nenäänsä sangen optimistisella ja hienostuneella hillinnällä hienoihin nenäliinoihin. Babbitt puolestaan oli kärsivän näköinen. Kun he vihdoin olivat taas siunatussa raikkaassa ilmassa, kun ajoivat kotiin lumelta ja kunnialliselta päivänpaisteelta tuoksuvan tuulen pyyhkeileminä, ei hän uskaltanut puhua. He olivat olleet siksi vähällä joutua riitaan viime päivinä. Mrs. Babbitt pakotti hänet kuitenkin sanomaan jotakin: »Piditkö sinä mrs. Mudgen esitelmästä?» »Jaa minä — — — Saitko sinä siitä mitään talteen?» »Oh, se pakottaa ihmisen ajattelemaan. Se saa hänet ulos tavallisesta, kuluneesta ajatuspiiristä.» »No niin, minun täytyy antaa Opalille se tunnustus, että hän on omaperäinen, mutta peijakas — — Suoraan puhuen, huomasitko sinä mitään järkeä siinä sotkussa?» »Enhän minä tietenkään ole perillä metafysiikasta, ja olihan siinä paljon kaikenlaista, mitä minä en oikein saattanut käsittää, mutta minä tunsin kuitenkin, että se oli innostuttavaa. Ja hän puhuu niin sulavasti. Minun luullakseni sinulla tosiaan saattoi olla hyötyä siitä.» »Ei vähän vähää! Totta puhuen olin hämmästynyt nähdessäni, kuinka naiset sitä ahmivat! Miksikä hemmetissä he huolivat tuhlata aikaansa istumalla kuuntelemassa tuota lörpötystä, kun he — —» »On se heille ainakin hyödyllisempää kuin se, että käyvät kapakoissa tupakoimassa ja juomassa!» »No enpä tiedä! Minä puolestani en huomaa siinä niinkään suurta eroa. Kummassakin tapauksessa he koettavat päästä irti itsestään — sitähän kai useimmat ihmiset nykyaikaan yrittävät — Ja minusta olisi totisesti paljoa etevämpää pyörähtää hyvässä, ponnekkaassa jazzissa, vieläpä missä kapakassa hyvänsä, kuin istua ja näyttää siltä kuin kaulukseni olisi liian ahdas ja pelkäisin sylkeä ja kuuntelisin, kuinka Opal märehtii mielettömyyksiä.» »Niin, sen minä kyllä uskon, sinä olet hyvin ihastunut kapakoihin. Uskon mielelläni, että olet käynyt hyvinkin monessa minun poissaollessani.» »Kuule sinä! Sinä olet tehnyt viime aikoina sangen monta salavihjausta, ikäänkuin minä muka eläisin kaksoiselämää tai jotakin semmoista. Ja minä olen, piru soikoon, väsynyt siihen, enkä halua kuulla sanaakaan siitä enää!» »Mutta George Babbitt! Tiedätkö, mitä puhut? George, kaikkina niinä vuosina, jotka olemme eläneet yhdessä, et koskaan ole puhunut minulle tuolla tavalla.» »En. Silläpä saattaa olla aika nyt.» »Sinä olet käynyt pahemmaksi ja pahemmaksi viime aikoina ja nyt sinä lopullisesti kiroat ja reuhaat ja ärjyt minulle niin ilkeällä äänellä että minua oikein kammottaa.» »Älä huoli liioitella. Minä en ärjynyt enkä kironnut!» »Kuulisit vain oman äänesi! Sinä et ehkä tiedä, miltä se kuuluu! Mutta joka tapauksessa. Sinä et koskaan puhunut tuolla tavoin ennen. Sinä et yksinkertaisesti olisi voinut puhua noin, ellei jotakin kauheaa olisi tapahtunut.» Babbittin sisu oli kova. Hämmästyksekseen hän havaitsi, ettei hän ollut kovinkaan suuttunut. Vain vaivoin sai hän kuitenkin käytetyksi ystävällisempää äänensävyä: »No, peijakas, ei minun tarkoitukseni ollut suuttua.» »George, etkö sinä ymmärrä, ettemme voi jatkaa tällä tavoin liukumista kauemmaksi ja kauemmaksi toisistamme ja että sinä käyt yhä hävyttömämmäksi minua kohtaan? Minä en ymmärrä, mikä tästä on tuleva.» Babbitt tunsi silmänräpäyksen sääliä Myran hämmennystä kohtaan. Hän ajatteli, kuinka monta lujaa ja hellää sidettä katkaistaisiin, jos he todellakaan eivät voisi jatkaa tällä tavoin. Mutta hänen säälinsä oli persoonatonta, ja hän ajatteli: »Eikö se ehkä olisi hyvä asia, jos — — —? Ei avioeroa ja sen semmoista, tietenkään, mutta ikäänkuin hiukan enemmän riippumattomuutta?» Myran katsoessa häneen rukoilevasti hän ajoi kammottavassa äänettömyydessä. YHDESNELJÄTTÄ LUKU. 1. Kun Babbitt, Myran mentyä sisään, puuhaili autotallissa, lakaisi lunta astuimilta ja tutki erästä haljennutta kumisidettä, katui hän, oli peloissaan ja häpeissään siitä, että oli saattanut käyttäytyä sillä tavoin vaimoansa kohtaan, ja ajatteli hellästi, kuinka paljoa kunnollisempi hän oli kuin tuo kelvoton Konttikunta. Hän meni sisään murahtaen jotakin, että hän »oli pahoillaan; hänen tarkoituksensa ei ollut suuttua» ja kysyen, tekisikö Myran mieli tulla eläviin kuviin. Mutta biografin pimeydessä hän ajatteli synkeästi menneensä »kahlehtimaan itsensä jälleen Myraan, aivan niinkuin ennenkin.» Hän tunsi erityistä tyydytystä pannessaan kaikki Tanisin syyksi. »Piru vieköön Tanisin. Joka tapauksessa! Miksi hän onkaan sekoittanut minua kaikkeen tähän sotkuun ja tehnyt minut hermostuneeksi ja ärtyisäksi ja typeräksi? Se on aivan liian sekaista kaikki tyyni! Minä teen siitä lopun.» Hän kaipasi rauhaa. Kymmeneen päivään hän ei tavannut Tanista tai soittanut hänelle. Ja heti paikalla hän sai tuntea sitä pakkoa, jota hän vihasi. Kun hän oli ollut poissa hänen luotaan viisi päivää, joka tunti ajatellen ylpeydellä tahtonsa lujuutta ja joka ainoa tunti kuvitellen, kuinka hirvittävästi Tanisin täytyy kaivata häntä, ilmoitti miss McGoun: »Mrs. Judique puhelimessa. Tahtoo puhua teidän kanssanne joistakin korjauksista.» »Mr. Babbitt? Oi, George, minähän en ole nähnyt sinua moneen viikkoon — päivään ainakaan. Et suinkaan sinä ole sairas?» »En. Minulla on vain ollut hirvittävän paljon puuhaa. Minä, hm, minä luulen, että rakennusalalla tänä vuonna tulee olemaan suuri nousukausi. Täytyy, hm, ahertaa riivatusti.» »Tietysti, oma poikakultaseni! Sitä toivon sinun tekevän! Näetkös, minä olen hirveän kunnianhimoinen sinun puolestasi — paljoa enemmän kuin omastani. Minä vain en tahtoisi, että sinä unohtaisit pikku Tanisin. Soitathan ainakin pian?» »Soitan. Soitan. Saat olla varma.» »Ah tee se! Minä en soita enää.» Babbitt mietti: »Tyttö parka!... Mutta hänen ei pitäisi soittaa minulle konttoriin... Hän on viehättävä — sympatiaa — kunnianhimoinen minun puolestani... Mutta, peijakas, minä en halua, että minua pakotetaan ja tyrkytetään soittamaan hänelle, ennenkuin olen valmis! Piru vieköön kaikki naiset ja heidän vaatimuksensa! Taitaa mennä paljon aikaa, ennenkuin minä tapaan hänet!... Mutta, yhtäkaikki, tahtoisinpa oikeastaan kernaasti tavata hänet tänä iltana — herttainen hän on sittenkin... Ei, poika! Kun olet tehnyt itsesi vapaaksi, niin ole järkevä!» Tanis ei soittanut toistamiseen, ei myöskään Babbitt. Mutta kun jälleen viisi päivää oli kulunut, kirjoitti Tanis: »Olenko loukannut sinua? Armaani, se ei ole ollut tarkoitukseni. Minä olen niin yksinäinen ja tarvitsen jotakin, joka lohduttaa minua. Miksi et tullut Carrien hauskoihin kutsuihin eilen illalla, minä muistan, että hän pyysi sinua? Etkö voi tulla tänne huomisiltana, torstaina. Minä olen yksin ja toivon saavani nähdä sinut.» Babbittin mietelmät olivat moninaiset: »Eikö se, piru soikoon, voi antaa minun olla rauhassa? Mikseivät naiset voi milloinkaan oppia, että miehet vihaavat pakottamista? Ja he saavat kuitenkin aina ylivallan meistä ruikuttamalla yksinäisyyttään!» »Ei, tämä ei ole kiltisti tehty, ystäväni! Hän on mainio, reilu, kunnon tyttö! Ja hän jää todellakin yksinäiseksi! Hänellä on kaunis käsiala. Miellyttävää kirjepaperia. Korutonta! Eleganttia! Minun täytynee mennä hänen luokseen. Joka tapauksessa minä olen, Jumalan kiitos, vapaa hänestä huomisiltaan saakka!» »Hän on hyvä. Mutta — — — Saakeli, minä en tahdo, että minua pakotetaan tekemään sitä taikka tätä. Minä en ole naimisissa hänen kanssaan — enkä jumalauta tule olemaankaan!» »No, oli miten oli, kai minun sentään on mentävä hänen luokseen!» 2. Torstai, Tanisin kirjettä seurannut päivä, oli mielenliikutusten päivä. Grobiaanien pöydässä kerhossa puhui Verg Gunch Kansalaisliitosta ja (niin tuntui Babbittista) karttoi tahallaan hänen nimensä mainitsemista kutsuttujen joukossa. Vanhaa Mat Pennimania, joka oli Babbittin konttorin kaikkikaikessa, oli kohdannut suru, ja hän tuli sisään valittamaan sitä: hänen vanhin poikansa ei kelvannut mihinkään; hänen vaimonsa oli sairaana ja hän itse oli riidoissa lankonsa kanssa. Conrad Lytellä oli myöskin huolia, ja koska Lyte oli hänen parhaita asiakkaitaan, täytyi Babbittin kuunnella häntä. Kun Babbitt tuli kotiin, oli kaikilla huolia: Hänen vaimonsa aikoi toisaalta ajaa pois röyhkeän uuden piian ja pelkäsi toisaalta, että piika muuttaisi, ja Tinka kanteli opettajattarestaan. »Olkaa rimpuilematta», pyyteli Babbitt. »Te ette kuule minun koskaan ruikuttavan huoliani, ja kuitenkin, jos teidän olisi pakko hoitaa kiinteistökonttoria — — — tänään esimerkiksi havaitsin, että mrs. Bannigan oli kaksi päivää jäljessä laskuissaan, ja minä löin nyrkkiäni pöytään, ja Lyte oli konttorissa ja oli itsepäisempi kuin milloinkaan.» Babbitt oli niin suuttunut, että hän päivällisen jälkeen, kun oli aika tahdikkaalla tavalla lähteä Tanisin luo, vain ärtyisesti sanoi vaimolleen: »Minä menen ulos. Tulen kotiin arvattavasti noin yhdentoista aikaan.» »Vai niin, joko sinä nyt taas menet ulos?» »Taas! Mitä sinä meinaat sanalla ‘taas'? Minä en ole ollut kotoa poissa viikkoon.» »Menetkö sinä — — —menetkö sinä Hirviin?» »En. Menen tapaamaan erästä ihmistä.» Vaikka hän tällä kertaa kuuli oman äänensä ja tiesi, että se oli tyly, vaikka Myra katsoi häneen suurilla moittivilla silmillä, saapasti hän halliin, tempasi ylleen ulsterinsa ja nahkavuoriset käsineensä, meni ulos ja pani auton käyntiin. Helpotuksekseen huomasi hän, että Tanis oli hilpeä, ei lausunut moitteen sanaa, oli säteilevä ruskeassa tyllihameessaan. »Poikaparka! Sinun on täytynyt lähteä liikkeelle tällaisen iltana! Nythän on kauhean kylmä! Mitä arvelet, eikö pieni whisky tekisi hyvää?» »Niin puhuu nainen, jolla on savoar vivoar! Luultavasti kyllä voisimme sietää whiskyn, ellei se ole ylen suuri — ei ainakaan jalkaa pitempi.» Babbitt suuteli häntä hetkellisessä herttaisuudessa, unohti hänen vaatimuksiensa rasittavan pakon, istahti suureen tuoliin ja tunsi itsensä suloisesti kotiutuneeksi. Hän tuli äkkiä puheliaaksi, kertoi Tanisille, mikä jalo ja väärinkäsitetty mies hän oli ja kuinka paljoa etevämpi Peteä, Fulton Bemisiä ja heidän tuttavapiirinsä muita miehiä; ja Tanis istui hiukan etukumarassa, leuka kauniissa kädessään ja nyökkäsi säteilevänä myöntymystään. Mutta kun Babbitt pakotti itsensä kysymään: »Entä, pikkuinen, miten sinun laitasi on?» otti Tanis tuon velvollisuuskysymyksen vakavalta kannalta, ja Babbitt havaitsi, että hänelläkin oli huolia. »Meneehän se, mutta — — — minä suutuin niin Carrielle. »Hän sanoi Minnielle, että minä olin sanonut Minnietä kauhean itaraksi, ja Minnie sanoi minulle, että Carrie oli sanonut sen hänelle, ja tietysti sanoin minä hänelle, että minä en milloinkaan ollut sanonut mitään sellaista, ja niin sai Carrie tietää, että Minnie oli sanonut sen minulle ja joutui aivan raivoihinsa siitä, että Minnie oli sen minulle sanonut, ja tietysti olin minä kauhean suuttunut siitä, että Carrie oli sanonut hänelle, että minä olin sanonut sen, ja niin me kaikki kolme tavattiin Fultonin luona — hänen vaimonsa on poissa — Jumalan kiitos — heidän talossaan on mitä ihanin tanssipermanto — ja me olimme kaikki aivan raivostuneita toisiimme ja — — — uh, inhoan semmoista sotkua, etkö sinäkin? Minä tarkoitan, se osoittaa sellaista hienostuksen puutetta, mutta — — — ja mamma aikoo tulla tervehtimään minua kokonaiseksi kuukaudeksi, ja tietysti minä pidän hänestä, niin ainakin oletan, mutta hän tulee tosiaan olemaan aivan kauheasti tiellä — hän ei voi milloinkaan oppia olemaan tekemättä huomautuksia ja hän tahtoo aina tietää, minne minä menen, kun menen pois iltaisin, ja ellen minä sano totuutta, niin vakoilee hän aina ja pälyilee minua ja saa selvän, missä minä olen ollut ja sitten hän on sen näköinen kuin kärsivällisyys muistopatsaana, kunnes minun täytyy huutaa. Ja niin minun täytyy kertoa sinulle — — — kuten tiedät, en minä koskaan puhu itsestäni, minä yksinkertaisesti inhoan ihmisiä, jotka niin tekevät, etkö sinäkin? »Mutta — — — minä tunnen itseni niin tuhmaksi tänä iltana ja minä tiedän, että kaiken tämän täytyy sinua ikävystyttää, mutta — — — mitä sinä tekisit mamman suhteen?» Babbitt antoi hänelle luontevia miesmäisiä neuvoja. Hänen pitäisi lykätä äitinsä tulo. Hänen pitäisi käskeä Carrien mennä helvettiin. Näistä arvokkaista ohjeista Tanis kiitti häntä, ja sitten he liukuivat tavalliseen juoruamiseensa Konttikunnasta. Kuinka tunteileva ja tuhma Carrie oli. Mikä laiskuri Pete oli. Kuinka hauska Fulton Bemis voisi olla — »monet sanovat tietysti, että hän on vanha mörökölli, kun tapaavat hänet, senvuoksi, ettei hän heti kapsahda heidän kaulaansa, mutta kun hänet oppii tuntemaan, on hän oikein kunnon kaveri.» Mutta kun he olivat ennestään tunnollisesti läpikäyneet joka-ainoan näistä tutkielmista, kävi keskustelu kankeaksi. Babbitt koetti olla henkevä ja liikkua yleisissä aineissa. Hän lausui muutamia todella järkeviä ajatuksia aseiden riisumisesta ja ennakkoluulottomuudesta ja laajakatseisuudesta, mutta hänestä tuntui kuin yleiset aineet kiinnostaisivat Tanisia ainoastaan siinä määrin, mikäli hän voi soveltaa niitä Peteen tai Carrieen tai heihin itseensä. Hän oli painostavasti tietoinen enenevästä äänettömyydestä. Hän koetti houkutella Tanisia puhumaan jälleen, mutta äänettömyys nousi kuin harmaa haamu ja liiteli heidän välillään. »Minä hm — — —», ponnisteli Babbitt. »Minä luulen — minä luulen, että työttömyys vähenee.» »Ehkä Pete sitten voi saada hyvän paikan.» Äänettömyys. Babbitt teki epätoivoisen yrityksen: »Kuinka on laita, kultaseni, sinä olet niin vaitelias tänään?» »Olenko? En suinkaan. Mutta — — — välitätkö sinä todellakin siitä, olenko vai en?» »Välitänkö minä siitä? Tietysti! Tietysti välitän.» »Niinkö todellakin?» Tanis tuli häntä lähemmäksi ja istahti hänen tuolinsa nojapuulle. Babbitt inhosi sitä ponnistusta, jonka ihastuneelta näyttäminen vaati. Hän silitti Tanisin kättä, hymyili velvollisuudesta ja painui entiselleen. »Georgie, tokkohan sinä lainkaan pidät minusta?» »Tietysti pidän, pikku tyhmyri!» »Pidätkö todella? Pidätkö minusta yhtään hiukkasta?» »Totta kai, onhan se selvä. Et suinkaan sinä usko, että minä olisin täällä, ellen pitäisi.» »Kuule nyt, ukkeli, minä en salli sinun puhua minulle noin ärtyisällä äänellä!» »Ei minun tarkoitukseni ollut olla ärtyisä, minä vain — — —» Babbitt jatkoi loukkaantuneella ja jokseenkin lapsellisella äänensävyllä: »Herra Jumala, minua alkaa tosiaan kyllästyttää, että kaikki yhtämittaa sanovat, että minä puhun äreästi, kun minä vain puhun luonnollisesti. Pitäisikö minun mielestäsi laulaa, mitä?» »Mitä sinä tarkoitat sanalla 'kaikki', kuinka monta muuta naista sinä olet lohduttanut?» »Ei, kuule, minä en tahdo tietää tuollaisista viittauksista!» Hän jatkoi nöyrästi: »Kuulepas, kultaseni! Minä vain kiusoitin sinua. Minä tiedän, ettet tarkoittanut olla ärtyisä. Se johtui vain siitä, että olit väsynyt, Anna anteeksi ilkeälle Tanisille. Mutta sano, että rakastat minua!» »Minä rakastan sinua... Tietysti rakastan.» »Niin kai, niin teet», vastasi Tanis tylysti, »Oi kultani, minä en tarkoittanut olla ilkeä, mutta — — — minä olen niin yksinäinen. Minä tunnen itseni niin hyödyttömäksi. Ei kukaan tarvitse minua, ei ole mitään, mitä voin tehdä kenenkään ihmisen hyväksi. Ja sinä tiedät, kultani, että minä olen niin toimelias — voisin olla, jos olisi jotakin tehtävää. Ja minä olen nuori, enkö olekin? Minä en ole vanha. Minä en ole vanha enkä tuhma, vai olenko?» Babbittin täytyi vakuuttaa, ettei hän ollut. Tanis silitti hänen tukkaansa, ja Babbittin täytyi näyttää siltä kuin hän olisi pitänyt tästä hyväilystä, joka lempeydessään oli sitä vaateliaampi. Hän oli kärsimätön. Hänen teki mielensä paeta kovaan, varmaan, tunteettomaan miehiseen maailmaan. Ehkäpä Tanis hienojen, hyväilevien sormiensa välityksellä sai jotakin tuntemusta Babbittin välinpitämättömyydestä ja inhosta. Hän väistyi. Babbitt tunsi silmänräpäyksen virkistävää helpotusta. Tanis siirsi pallin hänen jalkainsa juureen ja istui katselemaan häntä rukoilevin silmin. Mutta samoinkuin ryömivä koira tai pelästynyt karttava lapsi monissa miehissä ei herätä sääliä, vaan kummastunutta ja oikullista julmuutta, samoin Tanisin nöyryys vain suututti Babbittia. Ja hän näki, että Tanis oli keski-ikäinen. Alkoi käydä vanhaksi. Vaikka hän inhosi omia ajatuksiansa, ei hän saattanut olla niitä ajattelematta. Tanis oli vanha, ajatteli hän. Vanha. Hän pani merkille, kuinka pehmeässä ihossa hänen leukansa alla, hänen silmiensä alla, hänen ranteissaan oli kuin hienoinen verkko ryppyjä. Eräs syntymämerkki hänen kaulassaan oli kuin puserrettua kumia. Vanha! Tanis oli nuorempi vuosiltaan kuin hän, ja kuitenkin oli inhoittavaa nähdä hänen istuvan tuossa ja tuijottavan häneen pyörivin suurin silmin, niinkuin — se pöyristytti häntä — hänen oma tätinsä olisi häntä liehitellyt. Babbitt ajatteli äreästi: »Minä olen saanut kylläkseni tästä idioottimaisesta narripelistä. Minä vapautan itseni hänestä. Hän on helkkarin hyvä ja kunnon nainen, enkä minä tahdo tuottaa hänelle tuskaa, mutta koskee paljon vähemmän, jos minä teen itseni vapaaksi hänestä yhdellä ainoalla otteella, hyvällä nopealla kirurgisella leikkauksella!» Hän nousi seisomaan, hän puhui kiivaasti. Kaikkien itsetunnon lakien mukaan täytyi hänen todistaa Tanisille ja itselleen, että kaikki oli Tanisin syytä. »Minä olen kenties niinkuin vähän huonolla tuulella tänään, mutta suoraan sanoen, kultaseni, kun minä pysyttelin poissa jonkin aikaa korvatakseni, mitä olin laiminlyönyt työssäni ja muussa, ja selvittääkseni itselleni, mitä oikeastaan tahdoin, olisi sinun pitänyt olla viisaampi ja odottaa, kunnes olisin tullut takaisin. Etkö voi ymmärtää, kultaseni, että kun sinä vaadit minua tulemaan, oli minun ensimmäinen vaikutelmani panna vastaan, koska olen jokseenkin tavallinen jukuripää. Kuule, kultani, minä menen nyt — — —» »Oi, ei ihan vielä, armaani. Ei.» »Joo. Tällä hetkellä. Ja sitten joskus tuonnempana voimme sopia tulevaisuudesta.» »Mitä sinä tarkoitat, kultaseni, sopia tulevaisuudesta? Olenko minä tehnyt jotakin, mitä ei olisi pitänyt? Voi, minä olen niin kauhean pahoillani!» Babbitt pani päättävästi kädet selän taa. »Et vähääkään, vielä mitä, et mitään! Sinä olet niin hyvä kuin ihminen saattaa olla, mutta asian laita on se — — — Herra Jumala, etkö usko, että minulla on mitään tekemistä maailmassa? Minulla on liike hoidettavana ja, uskot tai et, vaimo ja lapset, joista pidän hurjan paljon.» Vasta tällöin, tämän murhan tehtyään, hän saattoi tuntea itsensä jaloksi ja siveelliseksi. »Minä tahdon, että olemme ystäviä, mutta peijakas, minä en voi jatkaa tällä tavoin ja elää siinä tunteessa, että minun täytyy tulla tänne yhtämittaa — — —» »Voi, rakkaani, armaani, minähän olen niin usein sanonut sinulle, pitänyt niin tärkeänä, että sinä tiedät olevasi täysin vapaa. Minä tahdoin vain, että sinä tulet tänne, kun olet väsynyt ja haluat puhua minun kanssani tai kun sinulla saattaa olla huvia meidän seuroistamme — — —» Tanis oli niin mukaantuvainen, niin lempeä, niin ymmärtäväinen, että kesti tunnin, ennenkuin Babbitt pääsi irti, eikä silloinkaan ollut mitään ratkaistu, mutta kaikki kuitenkin inhoittavasti ratkaistu. Autiossa vapaudessa, ulkona jäätävässä pohjoistuulessa Babbitt huokasi: »Jumalan kiitos, että se on ohi. Tanis-parka! Pikku rakas kunnon Tanis-parka! Mutta se on lopussa lopullisesti. Minä olen vapaa.» KAHDESNELJÄTTÄ LUKU. 1. Hänen vaimonsa oli vielä ylhäällä, kun hän tuli kotiin. »Onko sinulla ollut hauskaa?» kysyi hän. »Ei. Ei ollut. Minulla oli inhoittavan ikävää. Onko vielä muuta, mistä on tehtävä selvää?» »Georgie, kuinka sinä voit puhua tuolla tavoin — — —-? Oi. Minä en käsitä, mikä sinuun on mennyt.» »Herra Jumala, ei minuun ole mennyt mikään. Miksi sinä alituisesti minua kiusaat?» Hän varoitti itseänsä: »Ole varoillasi, älä ole niin tyly! Hänenhän täytyy olla ikävä istua täällä yksin koko illan.» — Mutta hän unohti varoituksensa, kun Myra jatkoi: »Miksi sinun sitten pitää mennä ulos tapaamaan kaikenlaisia kummallisia ihmisiä? Vai sanotko taaskin, että tänäkin iltana olet ollut jossakin komitean kokouksessa?» »En. Minä olen ollut erään naisen luona. Me istuimme takkavalkean ääressä ja laskimme leikkiä, ja meillä oli helkkarin hauskaa, jos sinun välttämättömästi täytyy tietää!» »Vai niin — — — sinun tavastasi ilmaista se, minä arvaan, että oli minun vikani, että menit sinne! Minä kai se muka sinut sinne lähetin!» »Niin teit.» »Ei, kuule nyt — — —» »Sinä inhoat kummallisia ihmisiä, niinkuin suvaitset sanoa. Jos saisit tahtosi läpi, olisin minä yhtä mahdoton vanha jäärä kuin Howard Littlefield. Sinä et koskaan tahdo kutsua tänne väkeä, jossa on jotakin, vaan kokoat vanhoja nahjuksia, jotka istuvat ja naukuvat ilmasta. Sinä teet tosiaan parhaasi saadaksesi minut vanhaksi. Mutta jos tahdot tietää, en minä aio — — —» Murtuneena tästä ennen kuulumattomasta ryöpystä Myra vaikeroi: »Ah, ystäväni en minä voi uskoa, että tuo on totta, en tahdo tehdä sinua vanhaksi, sen tiedän. Mutta ehkä sinä olet osaksi oikeassa, ehkä minun on vaikea solmia uusia tuttavuuksia. Mutta jos sinä ajattelet kaikkea rakasta ja viihtyisää, mitä meillä on ollut, ja illallisia ja eläviä kuvia ja kaikkia — — —» Tosi miesmäisellä tempulla onnistui hänen vakuuttaa itselleen, että Myra oli tehnyt hänelle vääryyttä, eikä ainoastaan vakuuttaa sitä itsellensä, vaan äänekkyydellään ja tylyydellään myöskin Myralle, ja hetken kuluttua hän oli saanut asian niin pitkälle, että Myra pyysi häneltä anteeksi, että hän oli viettänyt iltansa Tanisin luona. Hän meni makuulle sangen tyytyväisenä, ei ainoastaan perheen hallitsijana, vaan myöskin sen marttyyrina. Yhtenä ainoana kiusallisena silmänräpäyksenä, juuri kun hän oli mennyt vuoteeseen, välähti hänen päässään ajatus, oliko hän sittenkään ollut täysin oikeassa. »Minun pitäisi hävetä ärhennellä hänelle tällä tavoin. Kenties hänelläkin on oikeus valittaa. Ehkei hänelläkään ole ollut niin erikoisen ihana oltava. Mutta mitä minä siitä välitän? Se tekee hänelle vain hyvää, että häntä vähän ravistaa. Minä aion pysyä vapaana hänestä ja Tanisista ja Kerhosta ja kaikista ihmisistä! Minä aion hoitaa elämääni itse!» 2. Tässä mielentilassa hän oli aivan erikoisen mahdoton Propagandistien kerhon lunchilla seuraavana päivänä. He kuuntelivat esitelmää, jonka piti eräs kongressin jäsen äskettäin palattuaan kolmen kuukauden perusteellisilta opinnoilta, joita hän oli harjoittanut talouden, kansatieteen, valtiollisten järjestelmäin, kielellisten eroavaisuuksien, mineraalirikkauksien ja maanviljelysolojen alalla Saksassa, Ranskassa, Suur-Britanniassa, Italiassa, Itävallassa, Tšekko-Slovakiassa, Jugoslaviassa ja Bulgariassa. Esitelmän pitäjä antoi heille kaikkea mahdollista valaistusta näistä aineista, kertoi lisäksi kolme hauskaa juttua siitä, miten nurinkuriset käsitykset eurooppalaisilla on Amerikan oloista, ja lausui muutamia henkeviä sanoja siitä, kuinka välttämätöntä on pitää tietämättömiä muukalaisia loitolla Amerikasta. »Tuo oli sitten opettavainen esitelmä! Helkkarin ponnekas», sanoi Sidney Finkelstein. Mutta tyytymätön Babbitt ärähti: »Bluffia, lörpötystä! Ja minkä vuoksi täällä olisi ruvettava rähjäämään immigranttien kanssa? Ei kai ne kaikki ole niin tietämättömiä, ja tekisipä mieleni kysyä, eiköhän tässä vähän itsekukin ole immigranteista peruisin.» »Sinä olet sietämätön», sanoi Sidney Finkelstein. Babbitt oli tietoinen siitä, että tohtori A. I. Dilling ankarana kuunteli toisella puolen pöytää. Tohtori Dilling oli Propagandakerhon arvokkaimpia merkkihenkilöitä. Hän ei ollut tavallinen tohtori, vaan kirurgi, mikä on romanttisempi ja hienompi ammatti. Hän oli voimakas, roteva mies, tuuheatukkainen ja paksuviiksinen. Sanomalehdet mainitsivat usein hänen tekemistään leikkauksista, hän oli kirurgian professori valtion yliopistossa. Hän seurusteli kaikkein hienoimpien perheiden kanssa Royal Ridgessä, ja hänen sanottiin olevan useiden satojentuhansien dollarien arvoinen. Babbittia hämmensi, kun sellainen mies istui häntä tuijottamassa. Hän riensi kiittämään kongressin jäsenen neroa Sidney Finkelsteiniin kääntyneenä, mutta puhe oli tarkoitettu tohtori Dillingille. 3. Sinä iltapäivänä tunkeutui Babbittin konttoriin kolme miestä sen näköisinä kuin olisivat olleet rajasotien aikuisia Valvojakomitean jäseniä. He olivat kookkaita, päättäviä, lujaleukaisia miehiä ja kaikki korkeita herroja Zenithissä — tohtori Dilling, kirurgi, Charles McKelvey, urakoitsija, ja kaikkien pelottavimpana valkopartainen eversti Rutherford Snow, Asianajajalehden omistaja. Heidän valtava läsnäolonsa sai Babbittin tuntemaan itsensä pieneksi ja mitättömäksi. »Suuri kunnia nähdä herrat täällä. Istukaa, tehkää hyvin. Miten voin palvella?» puheli hän. He eivät istuutuneet eivätkä alkaneet puhua ilmasta. »Babbitt», sanoi eversti Snow, »me tulemme Kansalaisliitosta. Me olemme sopineet, että otamme sinut mukaan. Vergil Gunch sanoo, ettei sinulla ole halua, mutta minä luulen, että voimme saada sinut katsomaan asiaa toiselta kannalta. Liitto aikoo yhdessä Kauppiasyhdistyksen kanssa ryhtyä kamppailuun 'Open Shopia' vastaan, joten on aika sinun päättää tulla mukaan.» Hämmennyksissään Babbitt ei voinut muistaa, mitä syitä hänellä oli olla tulematta Liittoon, jos hän ylimalkaan milloinkaan oli niitä varmasti tiennyt, mutta hän oli intohimoisesti vakuutettu, ettei tahtonut olla mukana, ja ajatellessaan, että hänet tahdottiin pakottaa, hän tunsi suuttumuksen mielessään nousevan, yksinpä näitä raharuhtinaitakin vastaan. »Anteeksi, eversti, mutta minä haluan hiukan harkita asiaa», murisi hän. McKelvey mörähti: »Merkitseekö se, että sinä et aio tulla mukaan, Georgie?» Jotakin mustaa ja tuntematonta ja hurjaa uhkui Babbittista: »Kuulepas, Charley, minä en aio, hitto vieköön, antaa kenenkään pakottaa itseäni mihinkään, en edes niin suurten pomojen kuin te.» »Me emme pakota ketään ihmistä», alkoi tohtori Dilling puhua, mutta eversti Snow työnsi hänet syrjään sanomalla: »Päinvastoin, sen me teemme, me emme häikäile pakotustakaan, jos se on tarpeellista. Babbitt, K. L. on puhunut sinusta yhtä ja toista, sinua pidetään järkevänä, kunniallisena, vastuuntuntevana miehenä, sellainen olet aina ollut; mutta nyt viime aikoina olen saanut, Herra ties mistä syystä, kuulla kaikilta mahdollisilta ihmisiltä, että sinä seurustelet kaikennäköisen roskaväen kanssa, ja mikä paljon pahempaa, että sinä suorastaan olet kannattanut ja puolustanut muutamia kaupungin vaarallisimpia aineksia, kuten esimerkiksi sitäkin Doanea.» »Se on kai minun oma asiani.» »Olkoon, mutta meidän on tultava selvyyteen tässä asiassa. Sinä olet ollut osamiehenä, sinä ja sinun appesi, monessa tämän kaupungin tärkeimmässä edistyspuuhassa, ja minun ystäväni Raitiotieyhtiössä ja minun sanomalehteni ovat antaneet sinulle monta avustavaa kädenojennusta. No, et sinä voi odottaa, että kunnolliset ihmiset edelleenkin auttavat sinua, jos aiot liittyä juuri niihin, jotka koettavat tuhota meitä.» Babbitt oli pelästynyt, mutta epätoivoinen vaisto sanoi hänelle, että jos hän antaa perään tässä, niin hänen täytyy antaa perään kaikessa. Hän vastusti: »Tuo on liioittelua. Minä katson, että miehen pitää olla laajanäköinen ja ennakkoluuloton, mutta luonnollisestikin olen yhtä! paljon yllyttäjien ja agitaattorien ja ammattiyhdistysten vastustaja kuin tekin. Mutta asia on se, että jo olen jäsen niin monessa järjestössä, etten voi omistaa aikaani niille niinkuin pitäisi. Tahdon siis ajatella asiaa, ennenkuin päätän liittyä K.L.:ään.» Eversti Snow alentui vielä lausumaan: »Ei, minä en liioittele, tohtori kuuli sinun ivaavan ja halventavan erästä etevimpiä tasavaltalaisia kongressinjäseniämme viimeksi tänä aamuna. Ja sinulla on aivan väärä käsitys asiasta, kun tahdot ajatella sitä. Me emme pyydä sinua tulemaan K.L.:ään — me sallimme sinun tulla mukaan! Äläkä ole niin varma, poikaseni, ettei ehkä osuisi olemaan liian myöhäistä, jos lykkäät sitä. Minä en ole niin varma, että me silloin enää otamme sinua. Ajattele siis pian, ajattele pian.» Nuo kolme valvojaa, oikeamielisyydessään pelottavaa, tuijottivat häneen jännittyneessä äänettömyydessä. Babbitt antoi heidän odottaa, hän ei ajatellut yhtään mitään, hän odotti kauemmin. Sillävälin hänen päässään jyskytti: »Minä en tahdo olla mukana, — minä en tahdo olla mukana, — minä en tahdo.» »Jaha, vai niin, sen pahempi sinulle», sanoi eversti Snow, ja nuo kolme miestä käänsivät äkkiä rotevat selkänsä hänelle. 4. Mennessään autonsa luo sinä iltana Babbitt näki Vergil Gunchin tulevan katua kävellen. Hän nosti kättään tervehdykseksi, mutta Gunch ei ollut näkevinään, vaan meni toiselle puolelle katua. Hän oli varma, että Gunch oli nähnyt hänet. Hän ajoi kotiin mielessään kiusallisen ikävä tunne. Hänen vaimonsa kävi heti hänen kimppuunsa: »Kuule, Georgie, Muriel Frink on ollut täällä tänään ja hän sanoo, että Chum sanoo, että eräs komitea siitä Kansalaisliitosta on erityisesti pyytänyt sinua tulemaan mukaan ja että sinä et tahtonut. Etkö luule, että olisi viisaampaa olla mukana, tiedäthän, että kaikki kunnon ihmiset kuuluvat siihen, ja liitto tarkoittaa — — —» »Minä tiedän, mitä liitto tarkoittaa. Se tarkoittaa vapaan sanan ja vapaan ajatuksen ja kaiken muun sortamista. Minä en aio antaa pakottaa tai usuttaa itseäni mihinkään, eikä kysymys ole siitä, onko se hyvä yhdistys vai huono yhdistys tai mikä perhanan yhdistys hyvänsä, se on vain, että minä en anna kenenkään käskeä itseäni — — — »Mutta, ystäväni, ellet sinä mene mukaan, tulevat ihmiset ehkä moittimaan sinua.» »Anna heidän moittia.» »Mutta minä tarkoitan kunnon ihmisiä.» »Kaikkea vielä, minä — — — asia on se, että koko tuo liitto on vain semmoinen muotihulluus, aivan samaa kuin kaikki ne järjestöt, jotka alkavat sellaisella menolla ja kohulla ja julistavat kääntävänsä koko maailman nurin, mutta sangen pian kuihtuvat pois ja joutuvat unohduksiin.» »Mutta jos tämä nyt on se ainoa suuri muoti nykyään, niin eikö mielestäsi — — —?» »Ei, ei, Myra kulta, ei huolita puhua siitä! Minä olen lopen kyllästynyt kuulemaan koko K.L.:stä puhuttavankaan. Minä melkein toivon, että olisin mennyt mukaan, kun Verg ensi kertaa ehdotti sitä. Silloin se olisi ollut tehty. Ja minä olisin kenties sen tehnyt tänään, ellei komitea olisi ollut niin röyhkeä minulle, mutta jumal'auta, niin kauan kuin minä olen vapaa ja riippumaton Amerikan kansal — — —» »Nyt, Georgie, puhut aivan kuin se saksalainen talonmies.» »Vai niin, teinkö niin, jahaa, no sitten minä en puhu ollenkaan.» Hän ikävöi sinä iltana Tanis Judiquea ja olisi toivonut vahvistusta tämän sympatiasta. Kun koko perhe oli mennyt makuuhuoneisiin, pääsi hän niin pitkälle, että soitti taloon, missä Tanis asui, mutta hermostui, ja kun portinvartija vastasi, sanoi hän kiivaasti: »Se ei ollut mitään, minä soitan myöhemmin» ja pani kuulotorven pois. 5. Jos Babbitt vielä saattoi olla hiukan epävarma siitä, että Gunch oli karttanut häntä, niin ei ollut juuri mitään epäilyn mahdollisuutta seuraavana aamuna William Washington Eathorneen nähden. Ajaessaan konttoriin Babbitt saavutti Eathornen automobiilin, missä suuri pankkiiri istui kalpeana ja juhlallisena ajajansa takana. Babbitt huiskutti kättä ja huusi: »Hyvää huomenta!» Eathorne katsoi miettiväisenä häneen, epäröi ja nyökäytti sitten päätään halveksivammin kuin jos olisi ollut tervehdykseen lainkaan vastaamatta. Babbittin kumppani ja appi tuli konttoriin kello kymmenen: »Georgie, mikä se juttu on, kun sanotaan, että sinä olisit antanut jonkin hävyttömän vastauksen eversti Snow'lle, että et tahdo mennä K.L.:ään. Mitä perhanoita sinä oikein meinaat tehdä? Ajaako firman vararikkoon? Et kai sinä luule, että ne pääpomot aikovat sietää, että sinä petät heidät ja menet siihen 'ennakkoluulottomaan' roskajoukkoon, johon nyt viime aikoina kuulut liittyneen.» »Häh, saakeli, Henry T., joku on syöttänyt sinulle silkkaa valetta! Ei ole mitään sen pahempaa kuin sellaiset salaliitot, jotka tahtovat estää ihmisiä olemasta laajanäköisiä. Tämä on vapaa maa, kuule, mies voi tehdä juuri mitä tahtoo.» »Ei se ole mikään salaliitto! Kuka sitä on semmoiseksi sanonut? Mutta jos ihmiset alkavat epäillä, että sinä olet ajattelematon ja epävarma, niin et kai kuvittele heidän tahtovan tehdä kauppoja sinun kanssasi, vai mitä? Pieni huhu siitä, että sinä olet alkanut konstailla, tekisi enemmän vahinkoa firmalle kuin kaikki salaliitot ja juonet, joita joku hullu romaaninkirjoittaja voi keksiä koko kuun kaikkina pyhinä.» Samana iltapäivänä, kun vanha luotettava Conrad Lyte, tuo lystikäs saituri Conrad Lyte, ilmestyi, ja Babbitt ehdotti, että hän ostaisi tontin uudesta asuntokorttelista Dorchesteristä, sanoi Lyte äkkiä, liian äkkiä: »Ei, ei, minä en ryhdy mihinkään uuteen juuri nyt.» Viikkoa myöhemmin Babbitt sai Henry Thompsonin välityksellä tietää, että Raitiotieyhtiön hallinto suunnitteli uutta kiinteistökaappausta ja että Sanders, Torrey & Wing eikä Babbitt & Thompson saisi asian hoitaakseen. »Minä arvaan, että Jake Offutt alkaa mennä puuhun, kun kuulee, mitä ihmiset sinusta puhuvat. Jakehan on varma vanha kaveri, mutta hän on varmaan neuvonut raitiotiehallintoa kääntymään jonkun toisen agentin puoleen. Georgie, sinun täytyy tehdä jotakin», sanoi Thompson huolestuneena, ja samassa Babbitt suostui. Kaikki oli vain joutavaa pötyä, ja ihmiset arvostelivat häntä aina väärin, mutta kuitenkin hän päätti mennä Kansalaisliittoon ensi kerran, kun häneltä kysyttäisiin, ja hän odotti ärtyisänä ja levottomana. Häneltä ei kysytty. Hänestä ei välitetty. Hänellä ei ollut rohkeutta mennä Liittoon ja pyytää päästä jäseneksi, ja hän yritti kurjaa kerskuntaa, että hänen oli muka onnistunut vetää koko kaupunkia nenästä, mutta ettei kukaan voi komentaa, miten hänen oli ajateltava ja toimittava. Ei mikään tehnyt häneen niin ilkeää vaikutusta kuin se, että verraton pikakirjoittaja miss McGoun äkkiä jätti hänet, vaikka esittikin ihan päteviä syitä — hän tarvitsi jonkin ajan lepoa, hänen sisarensa oli sairas, hän ei ehkä voisi tehdä työtä puoleen vuoteen. Babbitt oli tyytymätön hänen seuraajaansa, miss Havstadiin, — mikä miss Havstadin etunimi oli, ei kukaan konttorissa saanut koskaan tietää — tuntui uskomattomalta, että hänellä oli mitään etunimeä, ihailijaa, puuteriviuhkaa tai ruoansulatusta. Hän oli niin persoonaton, tämä hintelä, kalpea, nuori ruotsalainen tyttö, että tuntui mahdottomalta ajatella hänen menevän tavalliseen kotiin syömään tavallista kauravelliä. Hän oli hyvin rasvattu ja kiilloitettu kone ja hänet olisi pitänyt joka ilta tomuttaa ja lukita pulpettiinsa pitkien ja terävien lyijykynien mukana. Hän pikakirjoitti nopeasti, hänen konekirjoituksensa oli täydellistä. Mutta Babbitt tuli hermostuneeksi, kun hänen piti työskennellä hänen kanssaan. Tyttö sai Babbittin tuntemaan itsensä kömpelöksi näyttämällä hänen parhaiden jokapäiväisten juttujensa aikana lempeän ymmärtämättömältä. Babbitt toivoi, että miss McGoun tulisi takaisin, ja ajatteli jo kirjoittaa hänelle. Silloin hän sai kuulla, että miss McGoun viikkoa lähtönsä jälkeen oli mennyt hänen vaarallisten kilpailijainsa Sanders, Torrey & Wingin palvelukseen. Hän ei ainoastaan pahastunut; hän pelästyi. »Minkätähden hän sitten muutti?» mietti hän levottomana. »Oliko hänellä ennakkotuntua, että minun liikkeeni on menossa nurin — — ja Torreyhan sai sen raitiovälityksen? Rotat — uppoavat alukset.» Harmaa pelko asui nyt alati hänen rinnallaan. Hän tarkkasi Fritz Veilingeriä, nuorta agenttia, ja mietti, mahtoiko tämäkin jättää hänet. Joka päivä hän kuvitteli, että häntä syrjäytettiin. Hän pani merkille, että häntä ei pyydetty puhumaan Kauppiasyhdistyksen vuosipäivällisillä. Kun Orville Jones piti suuret pokeri-illalliset, eikä häntä kutsuttu, oli hän varma, että se oli tarkoitettu nolaukseksi. Hän pelkäsi mennä syömään lunchia Atleettikerhoon ja pelkäsi olla menemättä. Hän luuli, että hän vakoiltiin, että hänestä kuiskailtiin, kun hän lähti pöydästä. Kaikkialla hän kuuli kuiskausten sihinää: asiakkaittensa konttoreissa, pankissa, kun hän teki jonkin talletuksen, omassa kodissaan. Hän ihmetteli ihmettelemästä päästyään, mitä hänestä mahdettiin puhua. Koko päivän hän kuuli heidän kummastelevan: »Babbitt! No, mutta sehän on täydellinen anarkisti! Täytyy tosiaan ihmetellä hänen rohkeuttansa; ruveta liberaaliksi ja elää oman päänsä mukaan! Mutta hän on vaarallinen ja häntä tulee pitää silmällä.» Hän oli niin hermostunut, että kun hän jossakin kadunkulmassa tapasi kaksi tuttavaa, jotka seisoivat ja puhelivat — kuiskailivat — hän hätkähti ja saapasti ohi kuin kiinnisaatu koulupoika. Kun hän näki naapurinsa Howard Littlefieldin ja Orville Jonesin yhdessä, katsahti hän heihin, meni sisään karttaakseen heidän vakoiluansa onnettomana ja varmasti uskoen, että he olivat kuiskailleet — juonitelleet — kuiskailleet. Hänen pelossaan oli kuitenkin uhmaa. Hän tunsi itsensä itsepäiseksi; joskus hän katsoi olevansa oikea miesten mies, yhtä rohkea kuin Seneca Doane. Välistä hän aikoi mennä Doanen luo ja sanoa tälle, mikä anarkisti hän oli, mutta ei koskaan tullut aikomusta pitemmälle. Mutta kuullessaan hiljaisia kuiskauksia ympärillään hän yhtä usein valitti: »Herra Jumala, mitä olen tehnyt? Vähän peuhannut Konttikunnan kanssa ja antanut Clarence Drumille hiukan nenälle siitä, että hän oli sellainen ääretön bluffi. Minua ei kukaan voi moittia siitä, että minä morkkaisin ihmisiä ja koettaisin pakolla tyrkyttää heihin aatteitani.» Hän ei kestänyt jännitystä. Ennen pitkää hän tunnusti kernaasti tahtovansa paeta takaisin siihen turvalliseen oloon, jossa hän oli kuin muutkin, edellyttäen, että löytyisi siivo ja kunniallinen paluutie, mutta — hän ei tahtonut suinkaan tulla takaisin ajetuksi, hän ei tahtonut, vannoi hän, nielaista nöyryytystä. Ainoastaan kiivaissa otteluissa vaimon kanssa tämä pelko pääsi pinnalle. Myra valitti, että hän tuntui hermostuneelta, eikä ymmärtänyt, miksei Babbitt tahtoisi piipahtaa Littlefieldien luo. Babbitt koetti, mutta ei osannut selittää hänelle kapinallisuutensa ja sen rangaistuksen hämärää suhdetta. Ja ilman Paulin ja Tanisin seuraa ei hänellä ollut ketään uskottua. »Herra Jumala, Tinka on ainoa ystävä, joka minulla enää on», huokasi hän, jäi lapseen seuraan ja leikki seurapeliä hänen kanssaan koko illan. Hän aikoi mennä vankilaan tapaamaan Paulia, mutta vaikka sai tältä lyhyen kortin joka viikko, hän ajatteli Paulia kuin vainajaa. Tanisia hänen oli ikävä. »Minä ajattelin olevani muhkea ja riippumaton, kun jätin Tanisin, mutta minä tarvitsen häntä. Hyvä Jumala, kuinka minä tarvitsen häntä!» kiivaili hän. »Myra ei yksinkertaisesti saata ymmärtää. Ainoa elämä, jota hän voi ajatella, on suoriutuminen olemalla ihan samanlainen kuin kaikki muut. Mutta Tanis sanoisi minulle, että minä olen oikeassa.» Niin hän antoi perään ja meni eräänä iltana myöhään Tanisin luo. Hän ei ollut uskaltanut toivoa sitä, mutta Tanis oli kotona ja yksin. Mutta hän ei ollut Tanis. Hän oli kohtelias nainen, jonka kulmakarvat olivat korkealla, jonka aseena oli jäätävä kylmyys ja joka oli Tanisin näköinen. Hän sanoi: »Jaa, Georgie, mikäs on?» niin tyynellä ja välinpitämättömällä äänenpainolla, että Babbitt lähti tiehensä kuin ruoskittuna. Ensimmäinen lohdutus tuli Tediltä ja Eunice Littlefieldiltä. He pyrähtivät sisään eräänä iltana, kun Ted oli kotona yliopistosta, ja Ted nauroi: »Mitä minä kuulen Euneltä, pappa? Hän sanoi, että hänen pappansa sanoo sinun saaneen aikaan saakelinmoisen jyryn puolustamalla Seneca Doanea! Mainiota! Anna niiden vaan levittää silmiänsä, ravista heitä, tämä vanha kaupunki nukkuu!» Ja Eunice pyrähti Babbittin polvelle, suuteli häntä, painoi polkkapäänsä hänen kaulaansa vasten ja kuherteli: »Minusta sinä olet hurjan paljon hauskempi kuin Howard. Mistä se johtuu, että Howard on sellainen vanha jääränpää? Miehellä on hyvä sydän ja hän on todellakin äärettömän lahjakas, mutta hänessä ei koskaan ole mitään vauhtia, vaikka minä kuinka koettaisin. Etkö luule, että voisimme tehdä mitään hänen hyväkseen?» »Mutta Eunice, onko tuo nyt tapa puhua isästäsi?», sanoi Babbitt parhaalla Floral Heights-sävyllä, mutta oli onnellinen ensimmäistä kertaa viikkokausiin, näki itsensä vapaamielisyyden veteraanina ja nuoren polven lojaalisuuden tukemana. He menivät ulos ryöstämään jääkaappia. Babbitt sanoi vahingoniloisena: »Jos äitisi yllättäisi meidät täällä, niin saisimme siipeemme kaikki kolme!» Ja Eunice tuli äidilliseksi ja vatkasi heille hirveän määrän munia ja selitti mietiskelevän abbedissan tavalla: »Jaa, sen hitto tietäköön, minkä vuoksi naisasianainen niinkuin minäkin yhä jatkaa näiden miesten hemmottelemista!» Näin virkistyneenä Babbitt oli häikäilemätön tavatessaan Sheldon Smeethin, N.M.K.Y:n pedagogisen osaston johtajan ja Chatham-Road-kirkon kuoron johtajan, joka toisella kostealla kädellään tarttui Babbittin paksuun kämmeneen ja saneli: »Veli Babbitt, me emme ole nähneet teitä usein kirkossa viime aikoina. Minä tiedän, että teillä on paljon puuhaa, mutta te ette saa unohtaa rakkaita ystäviänne vanhassa Kirkkokodissa.» Babbitt ravisti itsensä irti lemmekkäästä otteesta — Sheldyn tapana oli pitää toisen kättä kauan — ja mörisi: »No jaa, luultavasti voitte hoitaa liikettä siellä ilman minua! Ikävä kyllä, Smeeth, minun täytyy lähteä. Hyvästi!» Mutta jälkeenpäin hän huokasi: »Jos tuolla valkoisella madolla oli rohkeutta koettaa vetää minua takaisin Vanhaan Kirkkokotiin, niin on myöskin Pyhän Liigan täytynyt puhella minusta paljon.» Babbitt kuuli heidän kuiskaavan — kuiskaavan — tohtori John Jennison Drew'n, Cholmondeley Frinkin, vieläpä William Washington Eathornenkin. Itsenäisyys tippui pois hänestä, ja hän vaelteli yksin kaduilla peläten ihmisten kyynillisiä silmiä ja kuiskausten alituista sihinää. KOLMASNELJÄTTÄ LUKU. 1. Makuulle mentäessä Babbitt koetti selittää vaimolleen, kuinka epämiellyttävä Sheldon Smeeth oli, mutta Myra vastasi ainoastaan: »Hänellä on niin kaunis ääni, niin sielukas. Minusta sinun ei pitäisi puhua hänestä tuolla tavalla vain senvuoksi, ettet ymmärrä musiikkia.» Silloin Babbitt katsoi häntä kuin ventovierasta, tuijotti kylmästi tuota pulleaa, paksukäsivartista, huolimatonta naista ja ihmetteli, kuinka tuo mokoma oli milloinkaan tänne joutunut. Käännellessään itseään sinne tänne viluisella vuoteellaan, hän ajatteli Tanista. Oli ollut mieletöntä hylätä Tanis. Ihmisellä täytyy olla joku, jonka kanssa todella voi puhua, hän — niin, hän halkeaisi, jos jäisi edelleen ajattelemaan asioita ihan yksinänsä. Ja Myra! Ei maksa vaivaa toivoakaan, että hän ymmärtäisi! No, ei kannata kauempaa karttaa ratkaisua. Sehän olisi helkkarin häpeällistä, jos aviopuolisot liukuisivat pois toisistaan kaikkien näiden vuosien jälkeen, perhanan häpeällistä, mutta mikään ei enää voisi saattaa heitä yhteen niin kauan kuin hän kieltäytyi antamasta Zenithin pakottaa häntä tottelemaan sen käskyjä — ja hän aikoi, hitto soi, katsoa, ettei kukaan pakota häntä mihinkään eikä houkuttele eikä myöskään petä. Hän heräsi kello kolme erään automobiilin häiritsemänä ja tallusti sängystään juomaan vettä. Kulkiessaan makuukamarin läpi hän kuuli vaimonsa voihkivan. Hänen kaunansa Myraa vastaan oli menettänyt kovuutensa unisessa pimeydessä ja hän kysyi levottomasti: »Mikä sinun on, kultaseni?» »Minun tekee niin kipeää — tästä kupeesta —-ah — ikäänkuin minua repeilisi.» »Ripulia! Jos minä annan sinulle vähän bikarbonaattia.» »Minä en luule — — —että se auttaa, minä tunsin niin omituiseksi itseni eilen illalla ja koko päivän eilen ja sitten — ai meni se ohi ja minä nukuin ja — — — tuo auto herätti minut.» Hänen äänensä kamppaili kuin laiva myrskyssä. Babbitt tuli levottomaksi. »On paras, että minä soitan tohtorille.» »Ei, ei! Se menee kyllä ohi. Mutta ehkä sinä voit antaa minulle jääpussin.» Babbitt meni kylpyhuoneeseen noutamaan jääpussia ja keittiöön noutamaan jäätä. Hän tunsi itsensä dramaattiseksi yöllisellä retkellään, mutta hakatessaan jääkappaletta tikarimaisella aseella hän oli maltillinen, luotettava ja vakava; ja muinainen ystävyys kuului hänen äänestään, kun hän asetti jääpussia paikoilleen ja murisi: »Kas niin, kas niin, nyt tulee parempi.» Hän palasi vuoteeseensa, mutta ei saanut unta. Hän kuuli Myran jälleen voihkivan. Heti hän oli taas ylhäällä ja lohdutti häntä: »Koskeeko vielä, kultaseni?» »Koskee, minua ikäänkuin kourii enkä minä voi nukkua.» Myran ääni oli heikko. Babbitt tunsi, kuinka Myra pelkäsi tohtoreita ja heidän tuomioitaan, eikä sanonut mitään, mutta hiipi alas natisevia portaita, soitti tohtori Earl Pattenille ja odotti väristen, koettaen unisin silmin lukea erästä kuvalehteä, kunnes kuuli tohtorin autonäänen. Tohtori oli nuorekas ja ammattimaisen reipas. Hän tuli sisään niinkuin olisi ollut keskipäivä. »No, George, vähän pahoinvointia, vai mitä, miten hänen laitansa nyt on?» sanoi hän reippaasti heittäen päällysnuttunsa hilpeästi tuolille ja lämmittäen käsiään lämpöjohdossa. Hän otti talossa komennon. Babbitt tunsi olevansa viraltapantu ja mitätön, kun saattoi tohtoria makuukamariin, ja tohtori vastasi nauraen: »Oo, vain vähän vatsapurua!» kun Verona katsoi ovesta sisään ja huolestuneena kysyi: »Mikä on, pappa, mikä on?» Mrs. Babbittille tohtori sanoi ystävällisen leikkisästi: »Tuntuuko ilkeältä vatsassa? Minä annan teille jotakin, että saatte nukkua, ja luultavasti te tunnette voivanne paremmin huomenaamulla. Minä olen täällä heti aamiaisen jälkeen.» Mutta Babbittille, joka seisoi vaanimassa alahallissa, tohtori huokasi: »Tuo tunne hänen vatsassaan ei ole oikein hyvä. Se on kankea ja tulehtunut. Häneltähän ei ole leikattu umpisuolta, vai kuinka Hm — no jaa — ei ole syytä olla levoton, Minä tulen niin pian kuin voin aamulla, ja siihen saakka hän saa nukkua. Minä olen antanut hänelle ruiskeen. Hyvää yötä!» Silloin tempasi Babbittin pimeä myrsky. Silmänräpäyksessä muuttuivat kaikki vihaiset ajatukset, jotka olivat häntä vallinneet, ja henkiset vaikeudet, joiden kanssa hän oli kamppaillut, merkityksettömiksi ja naurettavan mitättömiksi ikivanhojen ja valtavien todellisuuksien, vakiintuneiden ja perinnäisten todellisuuksien: sairauden ja uhkaavan kuoleman, pitkän yön ja avion tuhanten erottamattomasti yhteenpunoutuneiden säikeiden rinnalla. Babbitt hiipi takaisin Myran luo. Kun Myra vaipui morfiinin kuumaan horrokseen, istui Babbitt hänen vuoreensa laidalla ja piti häntä kädestä, ja ensimmäistä kertaa moniin viikkoihin oli Myran käsi luottavaisena hänen kädessään. Babbitt otti ylleen kylpykaapunsa ja kirjavan sänkypeiton ja istui nojatuoliin. Makuukamari oli synkeä puolihämärässä, joka muutti uutimet väijyviksi ryöväreiksi, pukupöydän keskiaikaiseksi rosvolinnaksi. Huoneessa oli ihovoiteen, alusvaatteiden ja unen tuoksua. Hän torkahti ja heräsi, torkahti ja heräsi sata kertaa. Hän kuuli Myran liikahtavan ja huokaavan unessa, ajatteli, eikö löytyisi mitään, mikä voisi äkkiä ja reippaasti auttaa, ja ennenkuin oli oikein saanut ajatustansa selville, hän nukahti kirvelevin jäsenin. Yö oli äärettömän pitkä. Kun päivä sarasti ja odotus tuntui olevan lopussa, nukahti hän taas ja suuttui siitä, että hänet oli tavattu nukkuvana vartiopaikallaan, kun Verona tuli sisään ja huolissaan kysyi: »Mitä tämä oikein on, pappa?» Hänen vaimonsa oli valveilla ja makasi kasvot harmaina ja elottomina aamun valossa, mutta nyt ei Babbitt verrannut häntä Tanisiin; Myra ei vain ollut nainen, jota verrataan toisiin naisiin, vaan hänen oma itsensä, ja vaikka hän saattoikin moittia ja torua häntä, niin hän teki sen vain ikäänkuin olisi moittinut ja torunut itseänsä, mielenkiintoisesti, ilman ylimielisyyttä ja ilman toivoa voida muuttua tai mitään todellista halua muuttaa — ikuista perusolemusta. Veronaa kohtaan hän oli taas isällinen ja päättävä. Hän rauhoitti Tinkaa, joka tyydyttävällä tavalla tehosti hetken jännitystä itkemällä. Hän määräsi aikaisen aamiaisen ja olisi mielellään katsonut sanomalehteä ja tunsi itsensä jollakin tavoin sankarilliseksi ja hyödylliseksi olemalla siihen katsomatta. Mutta jäljellä oli vielä hitaasti kuluvia odotuksen tunteja ilman minkäänlaista sankaruuden sävyä, ennenkuin tohtori Patten tuli sisään. »Minä en näe mitään varsinaista muutosta», sanoi Patten, »minä palaan yhdentoista aikaan, ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan otan luultavasti mukaani toisen maailmankuulun puoskarin neuvottelua varten, vain varmuuden vuoksi. Nyt George, ei sinulla ole mitään tekemistä. Minä käsken Veronaa pitämään jääpussia päällä — on kyllä hyvä pitää sitä päällä — ja sinun on paras mennä konttoriisi sen sijaan, että kuljet tässä hänen ympärillään ja näytät siltä kuin itse olisit potilas. Aviomiesten hermot! Hurjan paljon hysteerisemmät kuin naisten. Heidän pitää aina pistää nokkansa väliin ja anastaa itsellensä koko sairaanaolon kunnia, kun heidän vaimonsa ovat sairaita. Juo nyt kuppi kahvia ja livistä tiehesi!» Tämä pilkka pudotti Babbittin alas yläilmoista. Hän ajoi konttoriin, koetti sanella kirjeitä, koetti soittaa puhelimessa ja unohti, kenelle soitti, ennenkuin oli saanut vastauksen. Neljännestä yli kymmenen hän ajoi takaisin kotiin. Kun hän pääsi ulos keskustan tungoksesta ja sai vauhtia autoonsa, oli hänen kasvoillaan yhtä julmat rypyt kuin tragedian naamarissa. »Miksi sinä tulit takaisin, kultaseni? Minä luulen melkein, että tunnen itseni vähän paremmaksi. Minä käskin Veronan mennä konttoriinsa. Teinkö pahasti, kun tulin sairaaksi?» Babbitt ymmärsi, että Myra odotti hyväilyä, ja täytti ilomielin odotuksen. He olivat harvinaisen onnellisia, kun Babbitt kuuli tohtori Pattenin auton äänen. Hän katsoi ulos ikkunasta, hän pelästyi. Pattenin seurassa oli kärsimätön herra, jolla oli tuuhea musta tukka ja husaariviikset — tohtori A. J. Dilling, kirurgi. Babbitt vapisi huolesta, koetti salata sitä ja riensi ovelle. Tohtori Patten puhui tavattoman keveään sävyyn: »Minä en tahdo tehdä sinua levottomaksi, rakas ystävä, mutta ajattelin, että ehkä olisi hyvä, jos tohtori Dilling tutkisi häntä.» Hän teki Dillingiä kohti kunnioitusta osoittavan liikkeen. Dilling nyökäytti päätään kankeasti ja astui ylös portaita. Babbitt käveli epätoivoisena edestakaisin arkihuoneessa. Paitsi lasten syntyessä ei perheessä ollut koskaan tapahtunut mitään suurempaa operatiota, ja hänestä oli kirurgia samalla kertaa ihme ja kauhistuttava inhoittavuus. Mutta kun Dilling ja Patten tulivat alas jälleen, tiesi hän, että kaikki oli hyvin, ja oli vähällä purskahtaa nauruun, sillä molemmat herrat olivat ihan niinkuin parrakkaat tohtorit eräässä operetissa, kun he seisoivat ja hykertelivät käsiään ja näyttivät hassunkurisen tietoviisailta. Tohtori Dilling puhui: »Ikävä kyllä, rakas ystävä, se on akuutti umpisuolen tulehdus. Meidän täytyy leikata. Se on tietysti sinun määrättävä, mutta ei voi olla epäilystäkään siitä, mitä on tehtävä.» Babbitt ei käsittänyt asian koko laajuutta. Hän sanoi: »Niin, me voimme saada hänet kuntoon parin päivän kuluttua, arvelen minä. Tedin pitäisi tulla kotiin yliopistosta, jos jotakin tapahtuisi.» Tohtori Dilling mörisi: »Ei, ellet tahdo, että vatsakalvontulehdus tulee lisäksi, on leikkaus tehtävä heti paikalla. Minä neuvon sitä mitä vakavimmin. Jos suostut, niin soitan St. Maryn ambulanssin heti, ja sitten hän on leikkauspöydällä jo miltei puolen tunnin kuluttua. »Minä — — — minä — — — tietysti sinä parhaiten tiedät, mitä — — — mutta hyvä Jumala, ihminen, enhän minä voi saada hänen vaatteitaan kuntoon kahdessa sekunnissa, kyllähän sen ymmärrät, ja hänen tilassaan, niin väsynyt ja heikko — —» »Nakkaa vaan hänen hiusharjansa ja kampansa ja hammasharjansa johonkin laukkuun. Siinä kaikki, mitä hän pariin päivään tarvitsee», sanoi tohtori Dilling ja meni puhelimen luo. Babbitt riensi epätoivoisena ylös portaita. Hän lähetti säikähtyneen Tinkan pois huoneesta. Hän sanoi hilpeästi vaimolleen: »Niin, kultaseni, tohtori arvelee, että on paras, että tehdään pieni leikkaus ja päästään siitä samalla. Kestää vain pari minuuttia — se ei ole puoliksikaan niin vakavaa kuin synnytys — — — ja sitten sinä olet terve tuossa paikassa!» Myra puristi hänen kättänsä niin että sormiin koski. Hän sanoi lapsen tavoin: »Minua peloittaa — — — mennä pimeyteen ihan yksinäni!» Hänen silmissään ei ollut enää tervettä, tyyntä katsetta, ne olivat rukoilevat ja pelästyneet. »Viivytkö sinä minun luonani, kultani? Eihän sinun vain tarvitse mennä konttoriin nyt? Etkö sinä voisi saattaa minua sairaalaan? Etkö voisi tulla tervehtimään minua tänä iltana — — — jos kaikki käy hyvin? Eihän sinun kaiketi tarvitse mennä pois tänä iltana, sano?» Babbitt oli polvillaan vuoteen vieressä. Myran heikolla kädellään silittäessä hänen tukkaansa hän nyyhkytti, suuteli hänen paitansa hihaa ja vakuutti: »Oma tyttöni, minähän rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä olen ollut ikäänkuin hiukan hermostunut liikeasioista ja kaikesta mahdollisesta, mutta se on ihan ohi nyt. Ja minä olen taas sinun luonasi.» »Onko niin todellakin? George, minä ajattelin, kun tässä makasin, että kenties — olisi hyvä, jos minä nyt niinkuin liukuisin pois. Minä ajattelin, tokkohan kukaan todella tarvitsee minua? Tai kaipaisi minua? Ajattelin, mitä hyötyä siitä on, että elän, kun alan tulla niin tuhmaksi ja rumaksi — — —» »Ah, senkin pikku humbuugi! Ojentaa haavia, kun minun pitäisi rientää pakkaamaan sinun laukkuasi! Minä tietenkin, minä, olen nuori ja kaunis ja oikea kyläkeikari ja — — —» Hän ei voinut jatkaa. Hän nyyhkytti taas; ja katkonaisin, mutisevin sanoin he löysivät toisensa jälleen. Pakatessaan Babbitt oli ihmeellisen selvä ja nopea ajatuksiltaan. Nyt ei enää tulisi olemaan mitään hurjasteluiltoja, sen hän ymmärsi. Hän myönsi, että tulisi niitä kaipaamaan. Vähän nyrpeänä hän ajatteli, että hän nyt oli viimeistä kertaa hurjastellut, ennenkuin antautui keski-iän masentavan lamaannuksen tilaan. »No niin», ja hän irvisti veitikkamaisesti, »olipahan peijakkaan hauskaa, niin kauan kuin sitä kesti.» Ja — — — paljonkohan leikkaus maksaisi? »Minun olisi pitänyt selvittää se asia Dillingin kanssa ensin, mutta ei perhana, minä en välitä siitä, kuinka paljon se maksaa.» Ambulanssiauto oli oven edessä. Kesken kaikkea surua joutui Babbitt ihmettelemään kaikkia sen teknillisiä täydellisyyksiä, assistenttien ystävällisiä, taitavia otteita, kun he nostivat mrs. Babbittin paareille ja kantoivat hänet alas. Ambulanssi oli kookas miellyttävä, vernissattu, valkoinen esine. Mrs. Babbitt vaikeroi: »Minä pelkään sitä, se on aivan kuin ruumisvaunut, aivan kuin vietäisiin ruumisvaunuun, minä tahdon, että sinä jäät luokseni. »Minä istun ihan likellä ajajan vieressä», lupasi Babbitt. »Ei, minä tahdon sinut sisään luokseni!» Assistenteilta Myra kysyi: »Eikö hän voi istua sisässä?» »Kyllä, vallan hyvin, siellä on sisällä mukava tuoli», sanoi vanhempi assistentti ammattiylpeyden ilmein. Babbitt istui hänen viereensä tähän pyörivään kojuun, jossa oli vuode, tuoli, tehokas sähkölämmitysjohto ja aivan käsittämätön almanakka, tyttö, joka söi kirsikoita, ja yritteliään sekatavarakauppiaan nimi; mutta kun hän heilautti kättään toivottomassa hilpeydessä, kosketti se lämpöjohtoa ja hän parkaisi: »Ai Jeesus!» »Ei, mutta George Babbitt, minä en tahdo kuulla sinun kiroavan ja noituvan ja herjaavan!» »Tiedän, olen hurjan pahoillani, mutta — — — piru vieköön, kuinka pahasti minä poltin itseäni, saakeli, kuinka se kirvelee, se kirvelee niin vietävästi. Tuo kirottu lämpöjohto on kuuma kuin — — — se on kuuma kuin — — — se on kuuma kuin Helvetin sarana. Katso, näethän jäljet.» Ja kun he niin ajoivat St. Maryn sairaalaan, missä hoitajattaret jo asettelivat esiin instrumentteja leikkausta varten Myran elämän pelastamiseksi, oli Myra se, joka lohdutti Babbittia ja suuteli laikkaa lievittääkseen tuskaa, ja vaikka Babbitt koetti olla karski ja miehekäs, antoi hän perään ja oli iloinen, että häntä lohduteltiin kuin pientä vauvaa. Ambulanssi vieri sairaalan porttiholvista sisään, ja tuossa tuokiossa hän oli supistettu nollaksi tässä lukemattomien linoleumpermantoisten hallien sikermässä ja näki avoimia ovia, joista näkyi vanhoja vaimoja istumassa vuoteilla, hissin, nukutushuoneen, nuoren assistentin, joka halveksi aviomiehiä. Hän sai luvan suudella vaimoansa, hän näki laihan nuoren hoitajattaren asettavan nukutusnaamarin Myran suulle ja nenälle, häntä pöyristytti imelä ja petollinen haju; sitten ajettiin hänet ulos ja hän istui eräällä korkealla tuolilla jossakin laboratoriossa puolihuumauksissa, ikävöiden saada nähdä vaimoansa vielä kerran, saada vakuuttaa, että oli aina rakastanut häntä eikä koskaan sekuntiakaan rakastanut ketään muuta tai edes vilkaissutkaan kehenkään muuhun. Laboratoriossa hän ei ollut tietoinen mistään muusta kuin että siellä oli eräs esine hajoamistilassa ja että sitä säilytettiin kellertävää spriitä sisältävässä pullossa. Se sai hänet melkein voimaan pahoin, mutta hän ei voinut siirtää silmiänsä siitä pois. Hän ajatteli enemmän sitä kuin omaa odotustansa, ja hänen ajatuksensa harhailivat tylsinä ylt'ympäri, alati palatakseen inhoittavaan pulloon. Päästäkseen sitä näkemästä hän aukaisi oikealla olevan oven toivoen löytävänsä järjellisen ja asianmukaisen konttorin. Hän ymmärsi katsovansa leikkaushuoneeseen. Yhdellä silmäyksellä hän näki tohtori Dillingin, outona valkoisessa nutussa ja pää kääreissä kumartuneena metallipöydän yli, jossa oli ruuveja ja pyöriä, ja sitten hoitajattaria, jotka pitivät kulhoja ja pumpulitukkoja, ja erään kääreissä olevan olennon, vain elottoman leuan ja valkoisen möhkäleen, jonka keskessä näkyi nelikulmio väritöntä ihoa ja siinä ammottava haava, josta riippui rykelmä pihtejä kuin kiinni imeytyneitä parasiitteja. Hän sulki kiiruusti oven. Voihan olla, että hänen pelästynyt katumuksensa viime yönä ja tänä aamuna ei ollut syöpynyt erittäin syvälle, mutta tämä kaiken inhimillisen hävittäminen Myrasta, joka oli ollut niin liikuttavan inhimillinen, järkytti hänen sisintänsä, ja istuessaan taas laboratorion korkealla tuolilla hän vannoi uskollisuutta vaimolleen — Zenithille — liikkeelleen — Propagandakerholle — jokaiselle uskonkappaleelle kaikkien oikeauskoisten joukossa. Sitten tuli eräs sairaanhoitajatar: »Nyt se on tehty. Leikkaus on täysin onnistunut. Hän tulee aivan terveeksi. Hän herää pian, ja silloin saatte tavata hänet.» Babbitt näki vaimonsa makaamassa kummallisella kaltevalla vuoteella. Myran kasvoissa oli epäterve keltainen väri, mutta hänen siniset huulensa liikkuivat hiljaa. Vasta sitten Babbitt todellakin uskoi, että Myra eli. Tämä mutisi jotakin. Babbitt kumartui ja kuuli hänen huokaavan: »On vaikeaa saada oikeaa siirappia pannukakkuun.» Babbitt nauroi herkeämättä, säteili hoitajattarelle ja sanoi ylpeästi: »Voitteko ajatella, että hän puhuu siirapista. Saakeli soikoon, minä menen ja tilaan sata litraa Vermontista.» 2. Seitsemäntoista päivän kuluttua hän pääsi sairaalasta. Babbitt kävi häntä tervehtimässä joka iltapäivä, ja pitkien keskusteluittensa aikana he lipuivat vähitellen takaisin muinoiseen kumppanuuteensa. Kerran hän kosketti viittaamalla suhdettansa Tanisiin ja Konttikuntaan, ja Myra oli järkytetty ajatellessaan, että huono nainen oli saanut kiedotuksi pauloihinsa hänen George-raukkansa. Jos hän joskus oli epäillyt naapureitansa ja oikeauskoisten eteviä ominaisuuksia, niin nyt hän oli vakuutettu. »Eipä saatu nähdä», huomautti hän, »Seneca Doanen tuovan kukkia ja tulevan juttelemaan Muijan kanssa!» Mutta mrs. Howard Littlefield tuli sairaalaan tuoden kiitettyä viinihyytelöänsä (joka oli tehty oikeasta viinistä); Orville Jones tuhlasi tuntimääriä valitakseen sellaisia kirjoja, joista mrs. Babbitt piti — kauniita rakkaustarinoita New Yorkin miljonäärityttäristä ja Wyomingin cowboysta; Louetta Swanson kutoi heleän toipilasröijyn; Sidney Finkelstein ja hänen pieni hilpeä ruskeasilmäinen vaimonsa valitsivat kauneimman yöpaidan Parcher & Steinin koko varastosta. Kaikki hänen ystävänsä lakkasivat kuiskuttelemasta hänestä, epäilemästä häntä. Atleettikerhossa kysyttiin joka päivä, kuinka Myra voi. Kerhon jäsenet, joiden nimeäkään Babbitt ei tuntenut, pysähtyivät kysyäkseen: »Kuinka vaimonne laita on?» Babbitt tunsi liukuvansa synkeiltä ylängöiltä laakson herttaiseen lämpimään ilmapiiriin. Eräänä aamupäivänä Verg Gunch ehdotti: »Aiotko olla sairaalassa kuuden aikaan, vaimoni ja minä ajattelimme käväistä siellä.» Ja he käväisivät. Gunch oli niin humoristinen, että mrs. Babbitt sanoi hänen täytyvän lakata naurattamasta häntä, sillä haavaan tosiaan koski. Kun he kulkivat hallin läpi, sanoi Gunch herttaisesti: »Kuule sinä, George, vanha ystävä, sinä olit tässä jokin aika sitten tyytymätön johonkin. Minä en tiedä, minkä vuoksi, eikä se kuulu minuun, mutta nyt sinä tunnut olevan hilpeä ja virkeä jälleen, ja etkö sinä nyt tule mukaan Kansalaisliittoon, vanha jassi? Meillä on helkkarin hauskaa siellä, ja me tarvitsemme sinun neuvojasi.» Silloin Babbitt suostui, melkein itkemäisillään ilosta, että vikiteltiin eikä pakotettu, että sai lakata taistelemasta, että sai paeta rivistä tarvitsematta vahingoittaa hyvää ajatusta itsestänsä, ja hän heitti lopullisesti hiiteen kaikki kumoukselliset ajatuksensa. Hän taputti Gunchia olalle, ja seuraavana päivänä hän tuli Kansalaisliiton jäseneksi. Kahden viikon kuluttua ei kukaan Liitossa ollut jyrkempi, varmempi Seneca Doanen pahuudesta, ammattiyhdistysten rikollisuudesta, immigration vaaroista ja golfpelin, moraalin ja talletustilien iloista kuin George F. Babbitt. NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU. 1. Kansalaisliitto oli levinnyt yli koko maan, mutta missään se ei ollut niin toimelias ja suurta arvoa nauttiva kuin Zenithin kaltaisissa kauppakaupungeissa, joiden asukasmäärä oli joitakin satojatuhansia ja joista useimmat — vaikka ei kaikki — olivat sisämaassa, taustanaan viljavainioita ja kaivoksia ja pikkukaupunkeja, jotka olivat riippuvaisia niistä kiinnityslainojen ja pöytätapojen, taiteen, yhteiskuntafilosofian ja hattumuotien nojalla. Useimmat Zenithin menestykselliset porvarit kuuluivat liittoon. He eivät kaikki olleet niinsanottua oikeauskoisten liikemiesten luokkaa. Näiden voimamiesten, näiden varallisuuden kauppiasten ohella kuuluivat siihen ylimykset, t. s. ne miehet, jotka olivat rikkaita tai olivat olleet rikkaita jo useita miespolvia: pankkien ja tehtaiden johtajat, maanomistajat, lainopilliset neuvonantajat, muodissa olevat lääkärit ja ne muutamat nuoret ukkelit, jotka eivät lainkaan tehneet työtä, vaan vastoin luontoansa asuen Zenithissä keräilivät porsliineja ja alkupainoksia ikäänkuin olisivat olleet Pariisissa. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että työläisluokat oli pidettävä alallaan, ja kaikki ymmärsivät, ettei Amerikan Demokratia sisältänyt mitään yhdenvertaisuutta rikkaudessa, mutta sensijaan vaati tervettä yhdenmukaisuutta ajatuksissa, vaatetuksessa, maalauksessa, moraalissa ja sanavarastossa. Tässä he olivat yhtäläisiä minkä tahansa muun maan vallitsevan luokan kanssa, varsinkin Suur-Britannian, mutta erilaisia siinä, että olivat voimakkaampia ja että todellakin pyrkivät luomaan sitä sovinnaista muotokuntaa, jota kaikki luokat kaikkialla toivovat, mutta jonka halunsa toteuttamista he tavallisesti epäilivät. Kansalaisliiton pisin taistelu taisteltiin »Open Shopia» vastaan — mikä pohjimmaltaan oli taistelua ammattiyhdistyslaitosta vastaan. Tämän rinnalla kävi amerikkalaistuttamisliike, sen iltaluennot englanninkielessä ja historiassa ja kansantaloudessa ja jokapäiväiset sanomalehtiartikkelit, jotta vastatulleet muukalaiset oppisivat tuntemaan nuhteettoman ja aitoamerikkalaisen työriitojen ratkaisutavan: että työläisten piti luottaa työnantajiinsa ja rakastaa heitä. Liitto oli jalomielistäkin anteliaampi osoittaessaan hyväksymistään toisille järjestöille, jotka edistivät sen omia pyrkimyksiä. Se auttoi N.M.K.Y:tä kahdensadantuhannen dollarin lainan hankkimisessa uutta rakennusta varten. Babbitt, Vergil Gunch, Sidney Finkelstein ja vieläpä Charles McKelveykin puhuivat elävien kuvien katsomoyleisölle, mikä suuri vaikutus »vanhalla kunnon N.M.K.Y:llä» oli ollut heidän omassa elämässään, se kun oli opastanut heitä miehekkääseen kristillisyyteen; ja harmaapäinen ja mahtava eversti Rutherford Snow, _Asianajajalehden_ omistaja, kuvattiin puristamassa Sheldon Smeethin kättä N.M.K.Y:ssä. On kyllä totta, että jälkeenpäin, kun Smeeth sipisi: »Teidän pitää tulla johonkin rukouskokoukseemme», eversti huusi: »Mitä pirua minä siellä tekisin? Onhan minulla oma baarini», mutta ei katsottu olevan syytä painattaa sitä sanomalehtiin. Liitto oli suuriarvoinen Amerikkalaiselle Legionalle, kun muutamat pienet ja ryhdittömät lehdet arvostelivat tätä Sodan veteraanien järjestöä. Eräänä iltana ryösti joukko nuorukaisia Zenithin sosialistien päämajan, poltti sen paperit, pieksi konttorihenkilökuntaa ja nakkasi pulpetit ilman muuta ulos ikkunoista. Kaikki sanomalehdet _Asianajajalehteä_ ja _Asianajajan Iltalehteä_ lukuunottamatta pitivät tätä arvokasta, mutta kenties hiukan hätäistä tekoa Amerikkalaisen Legionan toimenpanemana. Silloin meni patrulli Kansalaisliitosta petollisten lehtien toimituspaikkoihin ilmoittaen, ettei kukaan entinen sotilas mitenkään ole voinut tehdä semmoista tekoa, ja toimittajat ymmärsivät etunsa ja lakkasivat asiaa penkomasta. Kun Zenithin ainoa tunnontarkka pääsi vankilasta, ja oikeus ja vanhurskaus karkoittivat hänet kaupungista, mainitsivat sanomalehdet, että sen oli tehnyt »joukko tuntematonta roskaväkeä.» 2. Kaikkiin Kansalaisliiton tekoihin ja voittoihin otti Babbitt osaa saavuttaen jälleen täydellisesti itsekunnioituksen, tyyneyden ja ystäviensä rakkauden. Mutta hän alkoi mukista: »Saakeli soikoon, minä olen tehnyt omalta osaltani kyllin paljon kaupungin puhdistamiseksi. Täytyy hoitaa omiakin asioitaan. Minäpä taidan vähän niinkuin hellätä tätä K. L.-touhua nyt.» Hän oli palannut kirkkoon, niinkuin oli palannut Propagandakerhoon. Olipa vielä nielaissut sen vaahtointoisen tervehdyksen, jolla Sheldon Smeeth vastaanotti hänet. Hän oli levoton siitä, että hän tyytymättömyytensä aikana kenties oli saattanut lunastuksensa vaaraan. Hän ei ollut ihan varma siitä oliko tavoiteltavaa taivasta olemassa, mutta tohtori John Jennison Drew sanoi olevan, eikä Babbitt tahtonut poistaa mitään mahdollisuuksia. Eräänä iltana, sattuessaan tohtori Drew'n kirkkoherranvirkatalon kohdalle, hän meni vaistomaisesti sisään ja tapasi tohtorin tämän kirjoitushuoneessa. »Silmänräpäys — minulla on juuri puhelinkeskustelu», sanoi tohtori Drew liikemiessävyyn ja jatkoi sitten toraisasti puhelimeen: »Halloo — halloo! Onko Berkey & Hannis? Täällä kirkkoherra Drew. Missä hemmetissä teillä on ensi pyhän ohjelman korrehtuuri? Mitä? Se pitää lähettää tänne. Jaa, ei se auta, vaikka olisitte sairaita joka sorkka! Minun täytyy saada se tänä iltana. Ottakaa pikalähetti ja toimittakaa se tänne silmänräpäyksessä!» Hän kääntyi äänensä tarmokasta sävyä muuttamatta: »No, veli Babbitt, mitä voin tehdä teidän hyväksenne?» »Minä olisin vain kysynyt — — — Minä sanon heti, kuinka asia on, mestari! Joku aika sitten minä tuota niinkuin hiukan veltostuin. Otin drinkin tai pari ja niin poispäin. Minä haluaisin kysyä: 'Miten käy, jos lopettaa kaiken sensemmoisen ja taas ottaa järjen hännästä kiinni?' Saako sittenkin, hm, tuota noin, niin sanoakseni, sakkoja siitä sitten tuonnempana?» Kirkkoherra Drew oli äkkiä kiinnostunut. »Entä hm, veli, — — ne muutkin sensemmoiset? Naiset?» »Ei, oikeastaan, saattaa kyllä sanoa, oikeastaan ei ensinkään.» »Älkää empikö puhua minulle, veli! Sitä vartenhan minä olen täällä. Onko tullut oltua yöretkillä? Puristeltua tyttöjä autossa?» Paimenensilmät kiiluivat. »Ei — ei —» »Odottakaa, niin saatte nähdä. Tänne tulee neljännestunnin kuluttua lähetystö yhdistyksestä 'Älkää saattako kieltolakia pilkanalaiseksi', ja neljännestä yli yhdeksän toinen lähetystö 'Synnytystarkastuksen vastustus-unionista'.» Hän katsoi hätäisesti kelloaan. »Mutta minä voin nipistää siitä viisi minuuttia ja rukoilla teidän kanssanne. Polvistukaa tuolinne viereen, veli. Älkää ujostelko etsiä Jumalan johtoa.» Babbittia kismitti, ja hänen teki mielensä mennä tiehensä, mutta tohtori Drew oli jo lusahtanut permannolle kirjoitustuolinsa viereen, ja hänen äänensä oli muuttunut karheasta liikesävystä pauhuintoisen tuttavalliseksi synnin ja Kaikkivaltiaan kanssa. Babbitt polvistui myöskin Drew'n rehkiessä hänen synnissään. »Oi, Herra, sinä näet tässä meidän veljemme, jota moninaiset kiusaukset ovat eksyttäneet. Oi, Taivaallinen Isä, tee hänen sydämensä puhtaaksi, niin puhtaaksi kuin pienen lapsen. Oi, anna hänen jälleen tuntea miehekkään rohkeuden iloa siitä, että pystyy luopumaan pahasta — -—» Sheldon Smeeth tuli huoneeseen hyppyjalassa. Nähdessään nuo molemmat miehet hän myhäili, taputti Babbittia anteeksiantavasti olalle ja polvistui hänen viereensä pitäen käsivarttaan hänen ympärillään ja antaen lisää voimaa tohtori Drew'n rukouksille voihkimalla: »Niin, Herra! Auta veljeämme, Herra!» Vaikka koettikin pitää silmiänsä kiinni, kurkisti Babbitt kuitenkin sormiensa välistä ja näki pastorin katsovan kelloansa lopettaessaan rukoustansa riemuisalla: »Salli hänen aina epäröimättä tulla meidän luoksemme saamaan neuvoa ja hellää huolta ja anna hänen ymmärtää, että kirkko voi taluttaa häntä niinkuin pientä lasta.» Tohtori Drew hypähti pystyyn, mulkoillen silmillään siihen suuntaan, missä taivaan arvellaan olevan, pisti kellon taskuunsa ja kysyi: »Onko lähetystö jo tullut, Sheldy?» »On. Se odottaa eteisessä», vastasi Sheldy samalla reippaalla äänellä ja lisäsi sitten hyväilevästi Babbittille: »Veli, jos se auttaisi teitä, tulen hirveän mielelläni teidän kanssanne viereiseen huoneeseen rukoilemaan sillä välin kuin tohtori Drew ottaa vastaan. »Älkää saattako kieltolakia pilkanalaiseksi» -yhdistyksen veljiä. »Ei — ei — kiitos — minulla ei ole aikaa!» huusi Babbitt ja säntäsi ovelle. Sen päivän jälkeen nähtiin hänet usein Chatham-Roadin presbyteriaanisessa kirkossa, mutta tarina kertoo, että hän karttoi puristaa kirkkoherran kättä ovella. 3. Joskin Babbittin siveellinen selkäranka oli niskoittelusta niin heikentynyt, ettei häneen ollut täysin luottamista Kansalaisliiton vaativammissa sotatoimissa ja ettei hän myöskään antanut oikein arvoa kirkolle, niin hän kuitenkin ilmeisesti iloitsi palatessaan nautintoihinsa kotonaan ja Atleettikerhossa, Propagandakerhossa ja Hirvissä. Verona ja Kenneth Escott menivät vihdoin monen epäröinnin jälkeen naimisiin Häissä oli Babbitt yhtä huolellisesti puettu kuin Verona; hän kiristi itsensä siihen smokingiin, joka hänellä oli teekutsuissa kolmesti vuodessa, ja kun Verona ja Kenneth olivat ajaneet pois limousinessä, palasi hän kotiin tuntien jonkinlaista helpotusta, riisui smokinginsa, istuutui nostaen kenkien puristamat jalkansa sohvalle ja ajatteli, että hänen vaimonsa ja hän saivat seurusteluhuoneen nyt omaan haltuunsa ja pääsivät kuulemasta, kuinka Verona ja Kenneth keskustelivat hienostunein ja akateemisin lauseparsin minimipalkoista ja Dramaattisesta liitosta. Mutta ei edes tämä rauhaan vaipuminen ollut niin lohdullista kuin hänen pääsynsä takaisin Propagandakerhon suosikkien joukkoon. 4. Puheenjohtaja Willis Ijams aloitti tämän Propagandakerhon lunchin seisomalla ääneti ja tuijottamalla heihin niin onnettoman näköisenä, että he pelkäsivät hänen aikovan ilmoittaa jonkun kerhokumppanin kuolleen. Sitten hän lausui hitaasti ja vakavasti: »Pojat, minun on ilmoitettava teille aivan kauheaa, hirveää, joka koskee erästä meidän kerhomme omista jäsenistä.» Useat propagandistit, niiden joukossa Babbitt, näyttivät huolestuneilta. »Eräs sala-avaimen ritari, luotettava ystäväni, teki hiljakkoin matkan valtiomme pohjoisosiin, ja eräässä kaupungissa, jossa eräs määrätty propagandisti eli poika-aikansa, hän sai ilmi jotakin, mitä ei enää käy pitäminen salassa. Lyhyesti sanoen, hän sai ilmi erään miehen sisimmän luonteen, miehen, jonka olemme ottaneet vastaan oikeauskoisena ja omana miehenämme. Hyvät herrat, minä en voi luottaa siihen, että ääneni saattaisi sen lausua, senvuoksi olen sen kirjoittanut.» Hän paljasti suuren, mustan taulun, ja siihen oli suunnattoman suurilla kirjaimilla piirretty tarina: George Fasansbee Babbitt — Oi kauhua! Propagandistit hurrasivat, nauroivat, itkivät, nakkelivat leipäpaloilla Babbittia, huusivat: »Puhu! Puhu! Oi kauhua!» Puheenjohtaja jatkoi: »Tämä, hyvät herrat, on se kamala asia, jonka Georgie Babbitt on salannut meiltä koko näiden vuosien ajan, joina me luulimme hänen nimensä olevan vain yksinkertaisesti George F. Nyt minä vaadin, että te, kukin vuorollaan, sanotte, mitä mikin on luullut tämän F:sn merkinneen.» Siinä esitettiin sikermä F:kirjaimella alkavia sanoja, joiden merkitys ei ollut Babbittille maireinen. Heidän solvauksiensa hyvätuulisuudesta Babbitt ymmärsi, että hänet oli otettu heidän piiriinsä jälleen, ja hän nousi onnellisena: »Pojat, minun täytyy se tunnustaa. Minulla ei ole koskaan ollut rannekelloa enkä ole jakanut nimeäni keskeltä kahtia, mutta minä tunnustan, että toinen ristimänimeni on Fasansbee. Ainoa puolustukseni on, että vanha pappani — vaikka hän muuten oli ihan viisas ja kiva rökittämään lähimmäisiänsä shakkipelissä — antoi minulle nimen perhelääkärimme, vanhan tohtori Ambrosius Fasansbeen mukaan. Minä pyydän anteeksi, pojat. Tulen pitämään huolta, että seuraavassa painoksessa kirjaa 'Mikä — sinun — nimesi — taas — olikaan' saan nimekseni jotakin todella käytännöllistä — jotakin, joka tuntuu tyylikkäältä ja on samalla kuitenkin muhkeaa ja miehekästä — jotakin lyhyesti sanoen, sentapaista kuin tuo hieno vanha nimi, joka on niin hyvin tunnettu joka talossa — tuo rohkea ja melkein häikäisevä nimi, Willis Jimsjams Ijams!» Hän ymmärsi hurraahuudoista olevansa jälleen turvallisella pohjalla ja kerhon mielen mukainen ja tiesi, ettei hän enää tulisi saattamaan turvallisuuttansa ja nauttimaansa suosiota vaaraan eksymällä pois »Kaikkien oikeauskoisten» laumasta. 5. Henry Thompson säntäsi konttoriin ja huusi: »George! Suuria uutisia! Jake Offutt sanoo, että Raitioryhmä on tyytymätön Sanders, Torrey & Wingin tapaan hoitaa heidän viime yritystään ja taas valmis keinottelemaan meidän kanssamme!» Babbitt näki tyydytyksekseen, että hänen kapinansa viimeinenkin haava oli parantunut, mutta kotimatkalla hän tunsi sielunsa pohjalla ahdistavia ajatuksia, jotka eivät koskaan olleet tehneet häntä heikoksi siihen aikaan, jolloin hän kamppaili niinkuin kaikki muutkin. Hän havaitsi, ettei suoraan sanoen pitänyt raitioherroja ihan kunniallisina. »No, hän toimittaa vielä tämän asian heille, mutta niin pian kuin suinkin mahdollista, kenties niin pian kuin Henry Thompson on kuollut, hän katkaisee kaikki suhteensa heihin. Hän oli kahdeksanviidettä ikäinen, kahdentoista vuoden kuluttua hän olisi kuusikymmenvuotias, hän tahtoo jättää maineeltaan tahrattoman liikkeen lastenlapsille. Yhteistoiminta raitiotieyhtiön kanssa on tosin tavattoman tuottavaa, ja asioita täytyy katsoa käytännölliseltä kannalta, mutta — — —» Hän väänteli itseään aivan onnettomana. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa raitiotieherroille, mitä hän heistä ajattelee. »Hm, mutta hän ei voi tehdä sitä vielä. Jos hän nyt taas rikkoo välinsä heidän kanssaan, niin he saattavat murskata hänet. Mutta — —» Hän oli tietoinen siitä, että hänen elämänuransa näytti hämärältä. Hän mietti, mitä tekisi tulevaisuudessa. Hän oli vielä nuori; olivatko kaikki seikkailut lopussa? Hän tunsi joutuneensa vangiksi juuri samaan verkkoon, josta oli paennut niin hurjasti, ja olihan suorastaan kohtalon ivaa, että hänet oli saatu iloitsemaan vangiksijoutumisestaan. »He ovat peitonneet minua ja pahasti ovatkin!» vaikersi hän. Talo oli rauhaisa tänä iltana, ja hän pelasi pelin besikkiä vaimonsa kanssa. Hän sanoi suuttuneena kiusaajalle, että tyytyy viettämään aikansa vanhalla hyvällä tavalla. Seuraavana päivänä hän meni raitiotieyhtiön asiamiehen luo, ja he laativat suunnitelman, miten tonttien salainen osto Evanston Roadin varrelta järjestetään. Mutta ajaessaan sitten konttoriinsa hän ajatteli: »Minä hoidan ja suunnittelen asioitani oman mieleni mukaan — — — kunhan luovun varsinaisesta liiketoiminnasta.» 6. Ted oli tullut Yliopistosta kotiin pyhäksi. Vaikka hän ei enää puhunut mekaniikasta eikä lausunut mielipidettään opettajista, ei hän silti tuntunut olevan entistään ihastuneempi tiedekuntaansa, ja hänen suurimpana harrastuksenaan oli hänen langaton puhelinkojeensa. Lauantai-iltana hän meni Eunice Littlefieldin kanssa eräisiin tanssiaisiin Devon Woodsiin. Babbitt näki vilahdukselta tytön, kun tämä hyppäsi autoon, hehkeän punainen iltavaippa ohuen vaaleasilkkisen hameen yllä. He eivät olleet palanneet vielä, kun Babbittit kello puoli kaksitoista menivät maata. Unettavana, äärettömän myöhäisenä hetkenä Babbitt heräsi puhelimensoittoon ja kömpi äreissään alas portaita. Se oli Howard Littlefield: »George, Euny ei ole tullut vielä kotiin. Onko Ted?» »Ei — ainakin hänen ovensa on auki — — —» »Heidän pitäisi olla kotona. Eunice sanoi, että tanssi päättyy keho kaksitoista. Mikä niiden nimi taas olikaan, joiden luo heidän piti mennä?» »Sitä en totta tosiaan tiedä, Howard. Se oli joku Tedin luokkatoveri Devon Woodsissa. En tiedä, mitä tehdä. Odota, minä käyn kysymässä Myralta, tietääkö hän heidän nimeään.» Babbitt väänsi valon Tedin huoneeseen. Se oli yksinkertainen nuoren pojan huone, epäjärjestyksessä oleva pesupöytä, risaisia kirjoja, koululippu, urheiluryhmien valokuvia. Ted ei ollut siellä. Mrs. Babbitt sanoi herättämisestä ärtyisänä, ettei hän tiennyt Tedin isäntäväen nimeä, että nyt oli sangen myöhä, että Howard Littlefield oli aika aasi ja että häntä nukutti. Mutta hän makasi valveilla ja oli levoton, kun taas Babbittin onnistui makuukomerossaan vähitellen jälleen saada unen päästä kiinni kesken hänen hiljaa ja lakkaamatta satavia huomautuksiaan. Päivänkoitteessa Babbitt heräsi siihen, että hänen vaimonsa ravisti häntä ja huusi: »George! George!» jonkinlainen kauhu äänessään. »Mi — mi — mikä on?» »Tule pian katsomaan. Ole hiljaa!» Hän opasti häntä hallin läpi Tedin ovelle ja työnsi sen hiljaa auki. Kuluneella ruskealla matolla hän näki rykelmän vaaleanpunaisia alusvaatteita ja suuressa siveässä nojatuolissa tytön tanssikengän. Ja tyynyillä lepäsi kaksi unista päätä — Tedin ja Eunicen. Ted heräsi hymyten ja mutisi, äänessään epävarma uhka: »Hyvää huomenta! Sallikaa minun esittää vaimoni, mrs. Theodore Eunice Littlefield Babbitt.» »Herra Jumala!» huudahti Babbitt, ja hänen vaimonsa taas parkaisi säikähtyneenä: »Oletteko te olleet — —» »Meidät vihittiin eilen illalla. Pikku vaimoni! Nouse istumaan ja sano koreasti hyvää huomenta anopille.» Mutta Eunice peitti hartiansa ja viehättävän, pörröisen päänsä tyynyn alle. Kello yhdeksän kokoontui seurusteluhuoneeseen Tedin ja Eunicen ympärille mr. ja mrs. George Babbitt, tohtori ja mrs. Howard Littlefield, mr. ja mrs. Kenneth Escott, mr. ja mrs. Henry T. Thompson ja Tinka Babbitt, joka oli inkvisition ainoa tyytyväinen jäsen. Huone oli täynnä sanojen raesadetta: »Heidän iällään — —», »Pitäisi julistaa laittomaksi — —», »Eihän semmoista ole kuultu — —», »Vika on sekä heidän — — —», »Sitä ei saa panna sanomalehtiin — —», »Pitäisi lähettää takaisin kouluun — — —», »Johonkin täytyy heti ryhtyä, ja uskokaa pois— —», »Piru soikoon, ellei kunnollinen, vanhanaikainen selkäs — — —» Pahin kaikista oli Verona: _»Ted!_ Meidän _täytyy_ keksiä joku tapa saadaksemme sinut _ymmärtämään,_ kuinka hirvittävän _vakavaa_ tämä on, sen sijaan, että seisot siinä _töllistämässä_ tuo tuhma _virnistys_ naamassa!» Ted alkoi niskuroida. »Älä helkkarissa, etkö muka itse mennyt naimisiin?» »Se on ihan eri asia.» »On totisesti. Eun ja minun yhdistämiseen ei tosiaan tarvittu varppia ja keloja!» »Nyt, nuori mies, saa lörpötys loppua», komensi vanha Henry Thompson. »Kuule nyt minua!» »Kuule vaariasi!» sanoi Verona. »Niin, kuule vaariasi!» sanoi mrs. Babbitt. »Ted, kuule mr. Thompsonia!» sanoi Howard Littlefield. »Saakeli soikoon, minähän tässä _kuulen!»_ huusi Ted. »Mutta nyt minäkin puolestani sanon teille jotakin, joka sorkalle! Minua alkaa kyllästyttää vainajana-olo tässä hautauspuheessa! Jos te tahdotte tappaa jonkun, niin tappakaa pappi, joka meidät vihki! Kuulkaa, se perhana nylki minulta viisi dollaria, ja minulla oli kaiken kaikkiaan vain kuusi dollaria, kuusi dollaria ja kaksi senttiä. Minä alan kyllästyä siihen, että minulle kaikki rähisee!» Uusi ääni, jyrisevä, käskevä, vyöryi huoneessa. Se oli Babbittin. »Aivan niin: tähän asiaan sekaantuu liian moni! Ole sinä rauhassa, Rona. Howardilla ja minulla on vielä joltisestikin voimaa jäljellä, ja me osaamme rähistä ja reuhata itse. Ted, tulehan saliin, niin puhutaan asiasta!» Kun he olivat salissa, ja ovi oli visusti kiinni, meni Babbitt poikansa luo, pani molemmat kätensä hänen hartioilleen ja sanoi: »Sinä olet enemmän tai vähemmän oikeassa. Ne pärpättävät liiaksi kaikki. Mitä sinä nyt aiot tehdä, poikani?» »Isä, sinä, aiotko sinä tosiaan ruveta hyväksi?» »No, minä — — Muistatko, kun kerran sanoit, että me olemme perheen miehet ja että meidän pitäisi vetää yhtä köyttä? Siihen suostun mielihyvällä. En tarkoita, etten katso tätä asiaa vakavaksi. Nykyaikana on nuoren miehen tiellä niin paljon vaikeuksia, etten juuri voi sanoa hyväksyväni aikaisia avioliittoja. Mutta parempaa tyttöä kuin Eunice et olisi voinut saada, ja minun nähdäkseni voi Littlefield onnitella itseään saadessaan Babbittin vävykseen! Mutta mihin sinä aiot ryhtyä? Sinä voisit tietysti jatkaa Yliopistossa edelleenkin ja kun olet valmis — — —» »Isä, minä en jaksa enää. Se voisi ehkä sopia joillekin. Ehkä minunkin joskus tekee mieleni takaisin. Mutta nyt haluan insinööriksi. Luullakseni minusta voi tulla hyvä keksijä. Eräs ukkeli tarjoaa minulle tehtaassaan kaksikymmentä dollaria viikossa jo nyt.» »No niin — —» Babbitt käveli lattialla hitaasti, raskaasti; hän näytti hiukan vanhalta. »Minä olen aina toivonut, että sinä ottaisit akateemisen tutkinnon.» Hän asteli mietiskellen taas lattian yli. »Mutta minä en ole koskaan — — — Älä taivaan nimessä kerro sitä äidillesi, muuten hän kynii minulta nekin muutamat karvat, joita minulla vielä on päässäni; mutta oikeastaan en minä koskaan koko elämässäni ole saanut tehdä ainoatakaan asiaa niinkuin itse olisin halunnut! Enkä voi sanoa aikaansaaneeni enempää kuin että juuri olen suoriutunut. Olen saanut tehdyksi noin neljännestuuman sadan kyynärän mahdollisuudesta. No, ehkä sinä pääset pitemmälle. En tiedä. Mutta minä tunnen tosiaan hiukan erikoista iloa siitä, että sinä tiesit, mitä tahdoit, ja teit sen. Nuo tuolla koettavat reistailla ja kesyttää sinua. Sano heille, että menkööt hiiteen! Minä olen sinun puolellasi. Mene tehtaaseen, jos tahdot! Älä sinä perhettä pelkää! Äläkä koko Zenithiä! Älä myöskään itseäsi, niinkuin minä. Eteenpäin, poikani! Maailma on sinun!» Käsivarret toistensa olalla marssivat perheen miehet seurusteluhuoneeseen kohtaamaan perheen hyökkäystä. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BABBITT: TARINA AMERIKKALAISESTA MIEHESTÄ, HÄNEN PERHEESTÄÄN JA AINOASTA YSTÄVYYDESTÄÄN *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.