GRANADAN RUUSU

Romaani

Kirj.

Jean Rameau [Laurent Labaigt]

Kodin Lehdelle suomentanut I.P.

Uudessakaupungissa, Vakka-Suomen Kirjapainossa, 1913.

I.

Eräänä tyynenä syyskuun iltana kaivoi nuori munkki hautaa luostarin hautausmaalla. Se oli sama hauta, jota luostarin asukkaat vuorottain olivat kaivaneet ja jossa ensiksi kuoleva munkki saisi levätä Herran rauhassa.

Edellisenä päivänä oli raivonnut myrsky, joka oli täyttänyt haudan puoliksi soralla. Tämän vuoksi oli priori lähettänyt munkin laittamaan hautaa kuntoon.

Munkki oli tummahko, pitkä ja laiha. Kasvonsa ja kätensä olivat tumman pronssin väriset ja mustat silmänsä erittäin lempeät. Hän käytteli verkkaisesti lapiotaan hymyillen itsekseen ihanille unelmille, jotka kuvastuivat hänen kasvoillaan ja otsallaan lempeänä hohteena.

Seitsemään vuoteen ei hän ollut puhunut yhdenkään ihmisen kanssa, sillä munkit saivat puhua vain eläimille ja Jumalalle, ja hänen huulensa olivat vain ilmaisseet seuraavat munkeille sallitut sanat, jotka munkit kuiskasivat toistonsa korvaan:

— Veli, meidän pitää kuoleman!

Ruokanaan oli ollut hapan leipä, vihannekset ja vesi. Hän työskenteli pellolla päivänkoitteesta auringonlaskuun saakka, ja nukkui täydessä puvussaan kovalla vuoteella ne harvat yötunnit, jotka eivät olleet määrätyt käytettäväksi rukoukseen.

Luostari, jossa hän oleskeli, oli nimeltä Notre-Dame de Montségur-en Béarn ja sijaitsi se aurinkoisena seudussa, jossa kirkkaat purot, pyöreät kukkulat ja viheriät laaksot silmää viehättivät. Mutta korkeat muurit ympäröivät luostaria joka sivulta, niin ettei voitu nähdä mitään hymyilevästä ympäristöstä, sillä uskollisen trappistimunkin huomio ei saa kiintyä mihinkään muuhun kuin synkkiin kuviin, kurjuuteen ja köyhyyteen.

Tämä munkki oli puettu käskyläisveljen pukuun, väljään viittaan, joka oli kietaistu ympäri ja sidottu uumilta nahkavyöllä, jalkineina olivat puukengät.

Hänen nimensä oli Lazare tässä luostarissa, jonne hän oli tullut 17 vuoden ijässä. Nyt oli hän 25 vuoden ikäinen ja tuskin muistikaan sitä nimeä, joka hänellä oli ollut muinoisina aikoina, jolloin hän oli rikas poika ja käytettävissään kaikki elämän mukavuudet.

* * * * *

Nuoren miehen työskennellessä hiljaisena kesäiltana haudalla, kajahti naisäänen laulu luostarin läheisyydestä.

Laulu kuului toiselta puolen muurin, joka oli päältä täytetty lasinsiruilla.

Sillä taholla oli suuria, lehteviä, aurinkoa varjostavia puita. Vaistomaisesti heitti munkki lapionsa luotaan ja katseli puita, kuunnellen laulua.

Taivas oli kirkas ja sininen, ei tuulen henkäyskään värähdyttänyt puiden haaroja. Äsken niitettyjen heinäin tuoksu levisi näkymättömiltä niityiltä. Veli Lazare risti kätensä. Laula kuului yhä lähempää. Se kaikui niin heleänä, lempeänä, että varmasti täytyi se olla jonkun onnellisen nuoren tytön, joka käyskenteli siellä puitten varjossa.

Munkki ummisti silmänsä.

Tuossa tuokiossa kuului laulu aivan läheltä. Se puhui rakkauden kieltä:

    Cueillez, cueillez ces roses,
    Mon gentil chevalier…

Munkki kuuli nämä sanat. Laulu lakkasi hetkeksi ja laulajatar puheli muutamia ystävällisiä sanoja mukanaan olevalle koiralle.

Sitten alkoi hän taas:

    Cueillez, cueillez ces roses,
    Et me les apporter!

Laulajattaren kävely kuului muurin toisella puolella ja munkki säpsähti ikäänkuin muuri kukistaisi ja laulajatar sieltä näyttäytyisi hänelle. Sydämensä alkoi lyödä valtavammin ja hänet valtasi ankara kaipuuntunne.

Melkein tietämättään mitä teki meni hän haudan lähellä olevan omenapuun luo, otti siitä omenan ja heitti sen muurin yli salaperäistä laulajatarta kohden. Laulu taukosi heti. Kului muutama minuutti. Lazare kauli jonkun esineen putoavan maahan taaksensa. Hän käänsihe ja huomasi, että se oli omenan puolikas, jonka laulajatar oli heittänyt hänelle takaisin. Munkin silmät loistivat. Muurin takana kuului kevyet askeleet poistamassa. Nuori tyttö oli lähtenyt pakoon, kenties punastus poskillaan…

Vaistomaisesti vei munkki omenapuolikkaan huulilleen.

Mutta äkisti sinkautti hän sen luotaan hautaan, otti jälleen lapionsa ja peitti kielletyn hedelmän maahan.

— Anteeksi, Jumalani! — mutisi hän, samalla kun hän polvistui lämpöiseen maahan.

Ja hän rukoili kauan ettei enää kuulisi tuntemattoman rakkauslaulua, joka yhäkin tuntui kaikuvan hänen korvissaan.

* * * * *

Neljännestunti myöhemmin ohjasi Lazare suuntansa luostarin talliin. Se oli pitkä, harmaa rakennus, punaisen tiilikaton peittämä suurine ovineen.

Sisällä pureskeli härkiä rauhassa ja levossa kiinnitettyinä soimiinsa pitkillä ketjuilla.

Nuoren munkin jalat tuskin jaksoivat liikkua; hänen lävitsensä tuntui käyvän väristyksiä, huulensa vavahtelivat ikäänkuin ne vielä olisivat kosketelleet äskeistä kiellettyä hedelmää, joka oli hautaan piilotettu. Hän aukaisi oven ja astui talliin. Astuttuaan muutamain härkäparien ohi lähestyi hän erästä yksinäistä, joka munkin nähtyään päästi kajahtavan mylvinän.

— Martin, — sanoi veli Lazare pannen kätensä härän niskaan. — Martin, rakas Martinini!

Ja äänensävynsä todisti lämpimintä ystävällisyyttä.

Härkä, jota hän nimitti Martiniksi, oli hänen kodistaan, ja hän oli saanut luvan tuoda sen mukanaan luostariin tullessaan. Martin-nimen oli se saanut siitä, että talonpojat kotiseudullaan nimittävät täten eläintä, joka käy ikeen alla vasemmalla puolen.

— Martin! — toisti hän vielä taputellen eläintä.

Joka kerta kun hänet tapasi jokin mielenliikutus, lähestyi hän härkäänsä puhellen sille mielialojaan, kun oli kielletty ihmisille huoliaan haastelemasta. Siksipä eläin saikin kuulla kuten läheinen uskottu ainakin munkin surut ja ilot tai mitä hänen yksityisessä sydämessään kulloinkin liikkui.

Martin taas puolestaan eli tottunut näihin puheluihin ja hyväilyihin ikäänkuin se olisi niitä ymmärtänyt ja vastasi joskus mylvinnällä joka jäljitteli ihmisellistä huutoa.

— Kuulitko, Martin, laulua? Kuulitko omenan putoamista? Eikös se laulu ollut kaunista? Naiset kotona Chalossessa usein lauloivat sitä.

Ja Lazare kertoi kuuntelijalleen koko seikkailunsa.

Sitä kesti kauan. Kuinka paljon hänellä olikaan puhelemista! Sielussaan oli yhäkin levoton tunne, joka ei ottanut lannistuakseen.

* * * * *

Luostarin kello kajahti illan hiljaisuudessa ja Lazare otti jäähyväiset ystävältään.

— Hyvää yötä, Martin! Lepää päivän koitteeseen asti! Sinä tiedät, että meidän pitää aamulla kyntää Piece-Longueta. Minä tuon heiniä sinulle kello 4.

Munkki taputteli vielä kerran härkäänsä ja riensi kappeliin peläten myöhästyvänsä.

Hän oli tuskin ehtinyt sulkea ovea kun näki luostarin priorin seisovan edessään valkoisessa mekossaan.

Munkki säpsähti. Priori lähestyi.

— Poikani, sanoi hän — sillä prioreilla on oikeus puhua munkeille — sinä rikot luostarin sääntöjä puhuessasi tallissa eläimille. Sinun pitäisi tietää että joskin on sallittu puhua muutamia sanoja niille, on se vaan sitä varten, että voidaan ohjata niitä työssä. Olen jo muistuttanut sinua tästä, vaan sinä et näy huolivan siitä. Minä tulen pakoitetuksi eroittamaan sinut tuosta härästä. Mene ja etsi veli Marc. Ilmoita hänelle, että hän ottaa köyden ja tulee heti alas talliin.

Lazare kalpeni. Veli Marc oli yksi niistä viidestä trappistimunkista, jotka toimivat luostarin hallituksessa ja tässä ominaisuudessaan kävi hän usein läheisessä kylässä myymässä luostarin tuotteita ja ostamassa mitä tarvittiin.

»Martinin» ystävä ohjasi kulkunsa tämän munkin koppiin ja esitti priorin käskyn.

Veli Marc otti silmänräpäyksessä köydenpä meni talliin.

— Mene ja myy tämä sonni herra Dubourdieu’lle Montségurin teurastajalle, — sanoi priori hänelle osittaen Martinia. — Se on aivan liika vanha työhön ja hyvin syötetty kelvatakseen teurastajalle. Vie se heti kylään ja sano herra Dubourdieu’ile, että me huomenna sovimme hänen kanssaan hinnasta.

Ja priori lisäsi, kääntyen Lazaren puoleen:

— Poikani, kello on soinut; lähtekäämme kappeliin rukoilemaan veljien kanssa.

Ja hän lähti astelemaan luostaria kohti, jonne syvän hiljaisuuden vallitessa hiipi pyhät isät valkeissa kauhtanoissaan, veljet ruskeissa kaapuissaan ja novisit siviilipukineissaan.

II

Lazare seurasi prioria. Mutta hänen jalkansa vapisivat ja silmänsä sumenivat. Hänelle täytyi osoittaa paikkansa kappelissa. Hän ei ymmärtänyt mitään jokapäiväisistä rukouksista, ja huulensa vavahtelivat sydämensä ottamatta osaa rukouksiin.

Sydämensä? Se oli jäänyt sinne alas tallin edustalle, jonne hän oli jättänyt Martininsa, rakkaan toverinsa, jonka sarviin veli Marc tällä hetkellä sitoi köyttänsä. Martinin täytyi siis jättää luostari ja vietäisiin teurastamoon — se ainoa, josta hän saattoi vielä pitää.

Veli Lazare kuunteli. Hän koetteli tarkata mitä ulkona pihatossa tapahtui. Härkä meni aivan epäilyttä veli Marcin jälessä. Se poistui, meni ulos suuresta portista ja urkeni pitkin tuntematonta tietä, jossa kaikki outoudet herättivät sen huomiota.

Oih, Martin-raukka, joka muutamain tuntien kuluttua saa surmansa, kaukana voimattomasta isännästään!

Munkki risti kätensä ja pusersi niitä epätoivoisesti.

Munkit jättivät kappelin. Hän seurasi tiedottomana. Ja kun hän tuli pihattoon, katseli hän murtuneena niitä syviä jälkiä, jotka Martin ja kulettajansa olivat santaan jättäneet. Portille saakka hän niitä seurasi. Vaan kello taas soi kutsuen veljiä refektorioon. Lazare oli tyrskähtää itkuun.

Toverit näkivät hänen surunsa ja näyttivät hämmästyvän siitä. Munkilla, jolla on rauha sydämessä, tulee olla hymy huulilla.

* * * * *

Illallisella ei Lazare voinut syödä. Ensi kertaa tuntui hänestä musta luostarileipä vastenmieliseltä ja hän joi ainoastaan vettä. Eräs isä luki kuuluvasti muutamasta hengellisestä kirjasta, mutta Lazare ei kuullut mitään. Vastapäätä häntä valkeaksi kalkitulla seinustalla irvisti luuranko, vieressä seuraava kirjoitus:

»Sinä, joka minua katselet, tulet kerran samanlaiseksi kuin minä!»

Mutta Lazare ei katsellut.

Luettiin yhteisesti rukous. Sitten lähtivät kaikki makuukoppiin nukkuakseen puolen yötä maissiolkivuoteillaan.

Noilla kovilla vuoteilla oli Lazare, sielunsa täynnä hurskaita ajatuksia, makaillut seitsemän vuoden ajan. Nyt ei hän saanut unen siruakaan silmäänsä. Sillä aikaa kun munkit nukkuivat raskaasti puukengät jaloissaan, antoi hän ajatuksensa kiitää lapsuuteensa, muistaen samalla kuolemaan tuomitun Martininsa.

* * * * *

Pohjoisosassa Adourin hedelmällisessä jokilaaksossa oli komea linna, rakennettu joen rannalle ja ympäröity kolmelta sivulta komeilla poppeleilla. Tässä linnassa asui mies vaimoineen nimeltä Hontarrède sekä lapsi, Etienne. Se lapsi oli hän, Lazare, ja mies vaimoineen hänen vanhempansa. Siihen aikaan olivat he kaikki kolme iloisia, onnellisia. He elivät rikkaina ja ylellisyydessä. Mutta sitten tuli Pariisista onnettomuusviesti. Suuri omaisuus oli hävinnyt eräässä liikeromahduksessa. Hänen isänsä, huomattuaan joutuneensa köyhäksi, hirtti itsensä omassa puistossaan. Palvelijat lähetettiin pois, linna myytiin. Äidin poikineen piti muuttaa eräälle myllylle, joka kanini linnan alueisiin, eläen köyhyydessä ja kasvattaen poikaansa suurilla uhrauksilla.

Mutta eräänä kevätyönä kuultiin hirveä jyminä laaksossa. Lumi oli äkisti luisunut vuorilta laaksoon, temmannut kiviä, puita ja siltoja mukaansa ja koko kylä joutui tuhon omaksi ja veden alle. Myllyn se vei mennessään, ja nuori Etienne näki kauhukseen ammuvia nautoja, olkilyhteitä, lautoja, puita uiskentelevan veden valtaan joutuneessa kylässä. Vettä oli jo metrin verran teillä ja yhä se lisääntyi. Itse hän oli jo kaulaansa myöten vedessä, sai erään pöydän käsiinsä ja uiskenteli sen varassa. Äitinsä ja palvelijat sekä karja olivat joutaneet surman omiksi. Seuraavana päivänä löytyi vain Martin erään kiviröykkiön päältä, jonne laineet olivat sen viskanneet soimensa kanssa, johon se oli ollut sidottuna ja jonka turvin se oli pysynyt veden päällä. Silloin oli hän, Lazare, 17-vuotias. Tapahtumaa piti hän Jumalan lähettämänä kostona perheelle joka oli elänyt rikkaudessa, toimettomuudessa ja ylellisyydessä.

* * * * *

Tämä oli syynä siihen, että Etiennestä tuli munkki. Hän oli tahtonut sovittaa vanhempainsa syntejä ja siksi oli valinnut paikan, jossa luostarisäännöt olivat ankarimpia.

Muutamia vuosia novisina oltuaan voi hän epäilemättä päästä kasvatuksensa nojalla pateriksi. Mutta pateri käy valkeissa villavaatteissa, nahkakengissä eikä tee työtä vainiolla, ja Etienne tahtoi ainakin 20 vuotta sovittaa vanhempainsa syntejä kuolemansa jälkeen nauttiakseen ijankaikkista autuutta.

Veli Lazarella oli vielä elossa eräs sukulainenkin, iso-isä François Hontarrède, hyvin rikas ja toimelias viinikauppias, jolla ei ollut muuta sukulaista ja perillistä kuin hän, pojanpoika. Mutta hän oli perinpohjin pappisvastustaja, ja kun hän sai kuulla Etiennen menneen luostariin, ei hän sallinut hänestä puhuttavankaan. Näin ollen oli se yksin vain Martin, jonka nuori munkki omisti. — Vuosien kuluessa oli ystävyys näiden kahden välillä niin varmentunut, että härkä joka kerta munkin lähetessä ojensi kuononsa herransa hyväiltäväksi. Alussa hieno ja pehmoinen Lazaren käsi oli vuosien kuluessa yhä kovettunut ja tullut karkeammaksi, vaan silti sen hyväily oli vaan tullut hempeämmäksi.

* * * * *

Näitä Lazare ajatteli kyyhöttäessään olkivuoteella.

Missä oli nyt Martin-parka? Saisiko hän enää koskaan nähdä sitä? Eikö jo ollut sen veri vuotanut ja henki paennut? Mikä tuska sen silmissä kuvastuikaan surmamiesten iskiessä sitä!

— Martin, sanoi Lazare hiljaa.

Ja hän kohottautui kyynärvarsiansa varaan ikäänkuin näkisi tuon hirmuisen surmanäyn.

Hän liikahtihe äkisti, sillä hän oli kuulevinaan härän ammuvan.

— Ei, minä en voi sallia sitä surmattavan, en voi sallia.

Ja hän kiristi nahkavyötänsä.

Tähän saakka oli hän ollut erimerkiksi kelpaava novisi, säveä ja alistuvainen munkki. Mutta tänä iltana kiehui hänen sisällänsä. Tämä koettelemus oli liika ankara ihmissydämelle. Hän ei voinut jäädä rauhalliseksi tällaisen julmuuden edessä.

— Martin! sanoi hän toistamiseen.

Ja hän purskahti itkuun.

Äkisti tunsi hän hermonsa jännittyvän ja sama voima, joka oli saanut hänen heittämään puusta ottamansa omenan näkymättömälle laulajattarelle, valtasi hänen lihaksensa.

Hän katsoi ympärillensä. Kukaan ei liikahtanut, olivat väsyneet päivän ponnistuksista. Lazare otti puukengät käteensä ja hiipi varpaisiliansa olkivuoteiden välitse. Jo saapui käytävään, saavutti portaat, aukoi useampia ovia ja oli viimein ulkona. Portinvartijan kojun ohi päästyään alkoi kiitää etelään päin, kohti Montséguria.

Muutamain minuuttien kuluttua seisoi hän sen muurin juurella, joka rajoitti luostarin aluetta. Hän luuli muurin toisella puolella olevan vettä, ja varmentuakseen tästä heitti hän kiven muurin ylitse. Se putosi maahan. Ilman vaaratta auttoi siis kiivetä muurin ylitse.

Hän viskasi puukenkänsä samaan suuntaan kuin kiven, kiinnitti kaapunsa ja alkoi kiivetä.

Siinä ei ollutkaan erikoisempia vaikeuksia. Muurissa oli kivenrakoja, eivätkä lasinsirutkaan kyenneet vahinkoa tekemään.

Mutta alastulo oli vaikeampaa. Lazaren täytyi hypätä alas, ja tämän loikkauksen tehtyään jäi hän paikalleen voimatta hievahtaakaan.

* * * * *

Sillä välin oli hän taas kuulevinaan Martinin ammuvan. Ja silloin hän taas sai voimia. Löysi puukenkänsä, kiinnitti ne jalkoihinsa ja lähti matkaan.

Oli pimeä. Voi tuskin 10 metrin päästä mitään eroittaa. Vasemmalta kuului veden lorinaa, joka aiheutui varmaan sillan olemassaolosta. Muurin vierustaa seuraten pääsikin hän sillalle, joka johti joen yli.

Nyt lähti hän etelää kohti rientämään. Hänen täytyi löytää Dubourdieun teurastamo ja pelastaa tavalla tai toisella Martin, joka nyt varmaankin ammui toisten kuolemaan tuomittujen seurassa.

— Minun täytyy pelastaa se! Sallimus varmaan on tuleva avukseni. Sitten palaan luostariin eikä kellään ole aavistustakaan tästä matkastani. Jumala on kyllä anteeksi antava kun oikein rukoilen ja paastoon; voin ottaa vastenmielisimpiä töitä, ja jättäytyi hirveimpäin kidutusten alaiseksi voidakseni vapauttaa sieluni tämän yön rikoksista.

Ja veli Lazare teki ristinmerkin, kun kaukaa näki kellahtavan valon.

Hän saapui kylään.

III

Synkässä kirkontornissa, jonka hahmo kuvastautui harmaata taustaa vastaan, löi kello yksitoista. Munkin puukengät nostattivat heikon kaiun talojen välissä. Ei yhtään ihmistä näkynyt. Koko kylä näytti kuolleelta.

Lazarea huolestutti. Minne hän ohjaisi kulkunsa? Mitä tulisi hänen tehdä? Kuinka voisi hän löytää paikan, jossa Martinia nyt säilytettiin?

Hän koetti lukea osotekilpiä, vaan oli aivan liika pimeä.

Hän käveli pitkin katuja ja seisahti jokaisen kadun kulmassa, vaan yhtään ihmistä ei näkynyt. Muutamasta talosta näki hän valoa akkunasta ja hänen toiveensa heräsi. Mutta hän ei uskaltanut naputtaa akkanaan, sillä hän vavahti ajatustakin, että tulisi pakoitetuksi puhuttelemaan jotakin ihmistä. Siltä, joka ei puhu seitsemään vuoteen, kangistuu jo kielikin. Hän liikuskeli edes ja takaisin, mutta sitten johtui mieleensä, että munkki kaapunsa saattaisi varmaankin pahasti peljästyttää ihmisiä keskiyön aikana, ja hän kiiruhti pois.

Nyt päätti hän kulkea jokaista katua ja tarkastella jokaista tallia sekä huutaa Martinia lukittujen ovien takana. Martin varmasti vastaisi kuultuaan herransa äänen.

Ja niin Lazare alkoi.

— Oletko siellä, Martin, kuiskaili hän jokaisen karjaton oven takana. —
Se olen minä, sinua herrasi, joka etsin sinua.

* * * * *

Siten juoksenteli hän tunnin ajan saamatta vastausta kuiskauksiinsa. Joskus avautui akkunalaukku ja pelästynyt naama vetäytyi kohta piiloon tai haukahti joku äreä koira öiselle matkamiehelle.

Kirkontornin kello löi 12.

Silloin alkoi Lazaren mieli masentua. Oliko jo Martin kuollut?

Vihdoin joutui hän maantielle, jonka varrella talot yhä harvenivat.

— Martin! — sanoi Lazare vielä.

Siten löysi hän erään yksinäisen rakennuksen, jossa oli leveä ovi
Sisältä kuului ketjujen kilinää, josta päättäen se oli karjahuone.

— Martin? hän munkki oven takana.

Heti kuului vastaukseksi ammunta ja toistui kohta useampaan kertaan.

Se oli Martin! Vihdoinkin oli hän sen löytänyt.

Lazare risti kätensä.

— Sinä siis elät. Kuinka olenkaan iloinen että sinut vielä löysin,
Martin.

Ja kyyneleet virtasivat hänen piskilleen.

Martin ojensi kuononsa hyväiltäväksi ystävälleen. Munkki jäi oven taakse aamuun saakka puhellen hellimpiä sanojansa löydetylle toverilleen.

Kello 7 aamulla kun aurinko jo heitti säteitään kosteille kentille, tuli eräs talonpoika tallin luokse.

— Voitteko sanoa minulle, kysyi Lazare, kenen omia nämä eläimet ovat?

— Ne ovat herra Dubourdieun, Montségurin teurastajan, vastasi mies.

— Tahdotteko olla niin hyvä ja neuvoa minulle missä hän asuu?

— Mielelläni. Hän asuu kylässä postikonttorin vieressä.

— Kiitän teitä — vastasi munkki kumartaen. Häntä oudostutti puhua ihmisolennolle.

Lazare lähti kylään. Teurastajan talo oli suljettuna. Lazare kolkutti ovelle. Nuori mies puoliksi avoimin silmin ja punanaamaisena näyttäytyi.

— Onko hra Dubourdieu kotona?

— Se olen minä. Miten voin olla palveluksellenne

Lazare tunsi menevänsä hämilleen. Silmät luotuina maahan hän virkkoi:

— Priori lähetti kai eilisiltana erään suuren, leveäsarvisen härän, nimeltä Martin?

- Kyllä.

— Tahdotteko myydä sen minulle?

— Miksikäs ei.

— Kuinka kalliiksi sen arvostelette?

— En tiedä varmasti, en ole katsonut tarkempaan kun en ollut kotona sitä tuotaessa. Odottakaa hetkinen, kysyn rengiltä.

Hetkisen kuluttua tuli teurastaja takaisin kysyen:

— Prioriko tahtoo ostaa härän takaisin?

— Ei, vaan minä. Olen hyvin kiintynyt härkään, joka kuului minulle ennenkuin tulin munkiksi. Olisin hyvin iloinen, joo ette teurastaisi sitä.

Teurastaja nypelsi leukaansa. Hän muisti, että munkit esiintyvät siviilipuvussa kaupoissa ollessaan. Tässä on kai jotain kieroa puuhaa.

— Puhuin rengin kansaa, sanoi hän. Härkä on oikein hyvä. Pitäisi olla lihava eikä ylen vanha. Hinta tulee 400 frankia.

— Hyvä. Minä ostan sen, vastasi Lazare. Tahdotteko antaa 8 päivän lykkäyksen maksun suorituksessa?

— Oh! … Olen pahoillani, mutta sitä en voi. Ajattelin teurastaa härän jo tänä iltana. Tarvitsen kaksi härkää markkinoiksi ylihuomenna. Näette siis että…

— Kuinka pitkin maksuajan sitten annatte?

— Kuinkako pitkän! En pidä tapanani antaa mitään maksuaikaa. Mutta jos voitte heti maksaa, voin odottaa kello viiteen illalla. Minun on oltava kello 6 teurastimossa.

Veli Lazare oli tullut kalpeaksi.

— Toivoa olevani täällä ennen kello 5, sammalsi hän. Olisin kiitollinen jos pitäisitte härän siksi luonanne.

Hän lähti hitaasti ulos.

Kun hän tuli kadulle, epäili hän pari minuuttia. Jalat eivät tahtoneet kannattaa. Pannen käden silmilleen alkoi hän laahustaa umpimähkään.

Neljäsataa frankia! Kuinka hän voi ne saada tästä kylästä, jossa häntä ei kukaan tuntenut?

Hän harhaili ympäri Montségurin katuja, kääntyi milloin oikealle, milloin vasemmalle tietämättä minne mennä. Välistä kokoontui kadulle väkeä tirkistellen munkkia, joka laahusteli kauhtanassaan kuin kummitus ikään. Kellon lyödessä 10 huomasi hän taas olevansa postikonttorin luona. Silloin sai hän päähänpiston.

Ajatellapa, jos hän lähettäisi sähkösanoman isoisälleen, pappisvihaajalle François Hontarrèdelle? Ehkäpä hän lahjoittaisi nuo 400 frankia Martinin pelastamiseksi.

Lazare aikoi astua konttoriin sisälle kun hän äkisti säikähti. Eihän voinut sähköttää ilman rahaa!

— Minulla ei ole ainoatakaan souta mukanani, sanoi hän surullisesti hymyillen.

Ja hän jatkoi katuvaellustansa.

Jospa hän menisi pormestarin, papin ja kaikkien rikasten luokse? Voisihan heille puhua Martinista. Ehkä joko armelias lainaisi hänelle 400 fr.

Hän katseli ympärillensä ja huokaus pääsi rinnastaan nähdessä sieviä huviloita ja suuria taloja.

Näin miettiessään huomasi hän kauniin linnan puiston ympäröiminä. Tämän oikealla puolella näkyi harmaa muuri, jonka hän kohta tunsi luostarin muuriksi. Lazare huudahti.

— Nämä puut olen nähnyt ennen. Niiden varjossa varmaankin käveli eilen laulaja-tyttö. Sinne puiden juurelle minä heitin omenan.

Toivo kirkasti munkin silmät.

Hän astui nopeammin ohjaten kulkunsa suurien puitten luo.

— Meikeinhän tunnen nuo puut, ajatteli hän. Tunnen sen nuoren tytön kauniin äänen, joka ei voi olla muun kuin hyvän ja armahtavan ihmisen.

Hän kiiruhti yhä kulkuansa. Ja mitä enemmän hän kulki, sitä varmemmaksi hänen luottamuksensa kasvoi tuntemattoman tytön apuun.

— Se ääni on minulle velkaa tämän hyväntyön, ajatteli hän. Eikö hän ollut syynä onnettomuuteeni? Eikö juuri hän houkutellut minua heittämään omenan, jonka johdosta jouduin puhumaan Martinille? Sinä kaunisääninen annoit eilen minulle omenan puolikkaan; etkö tänään halua lainata minulle 400 frankia?

Tie johti metsikön läpi. Äkisti kuuli Lazare luostarikellon soivan kutsuen trappisteja rukoukseen, ja hän heittäytyi maahan rukoillen kaikesta sielustaan. Hän rukoili sen kauniin salaperäisen äänen puolesta, jonka tulisi auttaa Martinia.

Sitten hän nousi, karisti tomun viitastaan ja meni nopeasti jälleen tielle.

— Tahdotteko sanoa minulle mikä tuon puitten takana olevan linnan nimi on? — kysyi hän paimenpojalta, jonka hän tapasi.

— Se on Bontucq-linna.

— Ja kuka asuu siinä?

— Neiti Sartilly.

Hajamielisenä kumarsi Lazare paimenpojalle kuten paterille luostarissa.
Ja hän jatkoi hyvillä mielin matkaansa linnaan.

IV.

Tultuaan pikkusillan yli ja kuljettuaan luostarin muurin sivustaa joutui Lazare linnan aitaukselle. Kohta saapui hän suurelle linnan portille. Vastapäätä tätä porttia ja tielle päin oli leveä platanipuisto lumivalkealla sannalla. Tämä puisto varjostavana ulottui ylös kukkulalle, josta näkyi linnan hahmo. Toisen portin vierellä olevan paviljongin vierellä oli pieni veräjä, arvatenkin palvelusväkeä varten. Tämän käytävän kelloa nyt munkki soitti.

Eräs portinvahti tuli, aukasi ja kysyi hämmästyneenä:

— Mitä te haluatte, rakas veli?

— Tahtoisin puhutella neiti Sartillya, vastasi Lazare.

— Neiti Sartillya itseäänkö?

— Niin, jos se on mahdollista.

— Minä en tiedä ottaako neiti nyt juuri vastaan, mutta ilmoitan joka tapauksessa teidät hänen tädilleen, kreivinna Manzanilille, joka varmaankin ottaa teidät mielihyvin vastaan. Tahdotteko seurata minua?

Ja portinvartija alkoi kävellä platanipuistotietä.

Lazare seurasi alasluoduin silmin. Hän ei uskaltanut katsoa viheriöitä nurmikoita ja kukkalaitteita. Tällainen loisto peljästytti köyhää munkkia, joka vuosikausia oli viettänyt kolkossa ja synkässä luostarissa. Mitä voisi hän tehdäkään tässä vieraassa linnassa? Eikö hänen sinne tunkeutumisensa ollut ennenkuulumatonta tunkeilevaisuutta? Mitä voisi hän sanoa neiti Sartillylle jos häntä saisikin puhutella? Miksi kuvitteli hän juuri tämän linnanneidin laulaneen puistossa? Eikö sellainen neiti pidä itseään korkeassa arvossa? Hänkö heittäisi omenan puolikasta?

Lazarea vavistutti. Askeleensa kävivät yhä hitaisemmiksi ikäänkuin hän tahtoisi kääntyä takaisin. Mutta hän kuuli kellon kirkontornissa lyövän 10, ja ajatus taas siirsihe Martiniin, joka ammuen odotti pelastustaan. Tästä sai hän taas rohkeutta seurata portinvartijaa.

He tulivat linnaan. Aroin katsein huomasi hän suuren päärakennuksen ja kauempana punakattoiset karjatot.

— Olkaa hyvä ja astukaa sisään! — sanoi portinvartija ja avasi oven
Lazarelle. — Minä heti ilmoitan teidät kreivinnalle.

Munkki huomasi olevassa pitkähkössä ja soikeassa huoneessa, joka oli kalustettu korkeilla nahkapäällystuoleilla. Hänen sydämensä löi rajusti. Ennen pitkää näki hän vanhan naisen astuvan sisään, jonka jälkeen palvelija sulki oven hänen jälkeensä. Hän oli pitkä, laiha, miehevän näköinen. Kun hän puhui, huomasi Lazare ilokseen heti, ettei se ollut eilinen ääni. Mikä erehdys olisi ollutkaan luulla tämän ruman, lakastuneen ja epämiellyttävän naisen voivan omata sellaisen äänen mikä oli hänet eilen lumonnut!

Nainen selvästi espanjaksi murtaen virkkoi:

— Istukaa, rakas veli! Te haluatte puhua kanssani?

— Ei, rouva — vastasi munkki viattomasti — tahdon puhua neiti Sartillyn kanssa ja esittää hänelle erään pyynnön.

Vanha kreivinna katsoi tuota merkillistä vierasta suoraan silmiin.
Sitten hän nousi ja sanoi:

— Hyvä, minä ilmoitan sisarentyttärelleni.

Eikä Lazare ymmärtänyt, että hän oli loukannut vanhaa rouvaa.

Hän jäi yksin. Hän risti sormensa. Alkoi suhista korvissa ja esineet näyttivät tanssivan hänen ympäristössään. Ei ikinä ollut hän tällaiseen mielenliikutukseen joutunut, ja hän jo alkoi peljätä pyörtyvänsä linnan hoitajattaren edessä.

Vaan pian hän nousi. Keveitä askeleita kuului, ovi avautui äkisti ja Lazare tunsi huoneeseen jääneen jotain valkoista, kevyttä ilmavaa, joka huojui häntä kohden.

— Tehän tahdoitte puhua minun kanssani? Tässä olen. Istukaa täällä.
Mielelläni kuuntelen Teitä.

Lazare sulki silmänsä puoliksi Se oli ääni! Nuoren munkin huulet tulivat valkeiksi, eikä hän voinut esiin puristaa ainoatakaan sanaa.

Pienoinen valkea olento oli tällä välin istuutunut ja näytti odottavan, liikutellen edestakaisin pienoista jalkaansa, jonka Lazare näki pistävän esiin vaalean leningin alta.

Ääni aloitti uudelleen hieman kärsimättömästi.

— Kuulin teillä olevan jonkun pyynnön esitettävänä minulle. Mitä se koskee? Olen valmistautunut kuuntelemaan.

— Neitiseni — sanoi Lazare, ja hänen äänensä kävi niin heikoksi että se kummastutti häntä itseäänkin — minä en ole kahdeksaan vuoteen puhunut naiselle, ja minä vapisen esiintyessäni teidän edessänne. Olkaa jalomielinen ja antakaa anteeksi että lähestyn teitä! Olen ainoastaan köyhä munkki Montségurin luostarista, enkä liene koskaan elämässäni nähnyt yhtään nuorta neitiä. Mutta minä olen eilisestä alkaen hyvin onneton ja olen yhdeksi päiväksi unohtanut lupaukseni. Neitini, on teidän vallassanne antaa munkkiraukalle, joka tulee vast'edes elämään köyhyydessä ja kieltäymyksissä, ainoa maallinen onni, jota hän vielä voi itsellensä toivoa. Elkää kummastelko, jos minä puhun sekavasti ja käyttäydyn tyhmästi. Se, jonka tahtoisin sanoa, näyttänee teistä hyvin lapselliselta ja te ehkä nauratte sille. Olkaa laupias, neiti Sartilly, elkääkä pitäkö minua kovin tunkeilevana taikka kovin naurettavana! Tahtoisin puhua kanssanne eräistä elukasta, härkäraukasta kotoisin minun kotiseudultani, joka tuli luostariin samaan aikaan minun kanssani ja joka tulisi illalla surmattavaksi ellen satu löytämään jotakuta osaaottavaa olentoa, joka tahtoisi ostaa sen. Se on jo vanha härkä, joka on työskennellyt minun edesmenneitten vanhempaini luona. Ja minä olen kiintynyt siihen. Se herättää minussa kaikkia niitä muistoja, jotka minun sydämelleni ovat rakkaat, ja tuntuu siltä kun tahdottaisiin sen kanssa surmata minun nuoruuteni. Pelastaakseni sen olen minä ollut esimiehilleni tottelematon, minä olen rikkonut järjestyssääntöjä, olen tehnyt raskaita syntejä. Olen paennut luostarista ja viettänyt suurimman osan yöstä etsiessäni härkääni, jonka todella löysinkin muutamasta tallista Montségurissa. Neiti Sartilly, tämä härkä nykyisin kuuluu herra Dubourdieulle, kylän teurastajalle. Se on vahva ja kelvollinen ja osaa työskennellä; se ei potki eikä syö paljoa. Se on hurskas ja säveä kuin lammas niin että lapsikin voisi sitä ajaa. Olkaa armollinen minulle ja sille! Ostakaa se ja pitäkää muutamia päiviä. Ja jos ette ole tyytyväinen sen työskentelyyn, tulen 8 päivän perästä ottamaan sen takaisin, kun isoisälläni, joka on rikas ja jonka toivon taivuttavani, antaa 400 frankit, jotka tarvitaan sen ostamiseen.

Lazare vaikeni. Hän oli hyvin kalpea. Hän ei ollut kertaakaan uskaltanut katsoa nuorta tyttöä, ja hänen sydämensä tuntui lakkaavan sykkimästä. Mutta hän kuuli kevyen, henkimäisen olennon liikkuvan häntä kohden ja ääni sanoi:

— Mieltäni kiinnittää teidän härkänne ja tahdon tehdä tuttavuutta sen kanssa.

Neiti ojensi oikean kätensä ja painoi soittokellon nuppia,

Eräs kamarineiti tuli esille.

— Onko herra Peyroux jo mennyt ulos, kysyi ääni.

— Ei, neiti.

— Pyydä häntä heti tulemaan tänne.

Ja ääni lisäsi selitykseksi:

— Herra Peyroux on minun valtuutettuni. Hän voi tulla kanssanne
Dubourdieun luokse.

Eräs pienoinen herra näyttäytyi.

— Herra Peyroux, olkaa hyvä ja seuratkaa tätä herraa ja ostakaa minun laskuuni se härkä, jonka hän teille näyttää!

Kun Lazare kuuli nämät sanat, tahtoi hän puhua, vaan ei saanut yhtään sanaa kuuluville. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.

— Menkää nyt, rakas veli, sanoi ääni, sekin vähän liikutettuna.
Voitte kiittää minua toisella kertaa.

Ja valkoinen, kevyt, henkimäinen olento katosi kuten kevätpilvi.

V.

Neiti Geneviève de Sartilly oli 19-vuotias. Hän oli hintelä ja vaaleaverinen, vilkkaat sinisilmät ja kiharat hiukset, jotka näyttivät ympäröivän hänen otsaansa kuin kultainen pilvi. Joku kuvanveistäjä tuskin olisi häntä erittäin ihaillut, sillä hänen piirteensä olivat kaukana klassillisista säännöistä. Hänen silmänsä ja suunsa näyttivät hieman liika suurilta, kaulansa liika kapealta ja nenänsä liiaksi pystyltä. Mutta jokainen piirre säteili eloa ja muodosti ilahduttavan kokonaisuuden, joka huoletta olisi voinut kilpailla ylistettyjen kaunottarien kanssa. Jos hänen ruumiillinen olentonsa ei ollut täysin kehittynyt, niin oli hänen sielunsa vielä enemmän kypsymätöin. Bontucq-linnan haltijatar käyttäytyi joskus kuten joku koulutyttö ja teki usein lapsellisuuksia.

Kun hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, saivat kuitenkin hänen silmänsä harvinaisen vakavan ilmeen ja surullinen piirre laskeutui hänen suunsa ympärille. Hänen isänsä, loistava kavaljeeri Lanniosta Bretaguesta, oli viettänyt elämänsä toimettomuudessa vähemmän tai enemmän romanttisissa seikkailuissa ja kuollut 40 vuoden ijässä väsyneenä ruumiillisesti ja henkisesti. Hänen äitinsä, kukoistava espanjatar Wallodolidista, periytynyt keuhkotautisesta perheestä, kuoli nuorena voimatta kestää kaikkia hyljätyn vaimon vaivoja.

Tämä pari oli kuitenkin lähes 4 vuotta ollut hyvin onnellinen. Vaimo oli kaunis ja mies näytti hänelle uskolliselta. Geneviève syntyi ja alkoi pian tulla isäänsä. Eräänä päivänä totesi lääkäri rouva Sartillyssa ensimäiset keuhkotaudin oireet ja neuvoi nuoren parin muuttamaan vähemmän kosteaan seutuun kuin oli Lannion.

Bretagnessa oleva tila myytiin ja tila Bontucq-en-Béarn ostettiin. Vaimo viihtyi oivallisesti Montségurissa, mutta mies katsoi tämän asunnon liian kaukaiseksi akasiapuistoista Boulognen metsissä. Hän oleksi täällä vain metsästysaikoina, jolloin ei katsota soveliaaksi näyttäytyä klubissa.

Kun rouva Sartilly kuoli, ei hänen miehensä vuodattanut kyyneltäkään.
Hänellä ei ollut enää minkäänlaisia tunteita.

Geneviève jäi siten yksin Bontucqin linnaan. Hän oli ainoastaan 12 vuoden vanha. Hänelle asetettiin holhoja, joksi tuli Lorenzo Miraléz, äitinsä nuorempi veli. Eräs varattomaksi joutunut täti, joka oli leski, kreivinna Enriquita Manzanil, muutti luoksensa. Hän oli rouva Sartillyn ja holhojan vanhempi sisar. Tämä pienen Genevièven suojelijatar näytti sotilaalta ja oli taikauskoinen kuin povariakka. Hän oli itsepäinen ja kiivas, kiroillen työväkeä ja purkaen pahaa sisuaan ulkona ahertaville.

Molempain kuolemantapausten pelottamana meni nuori tyttönen harvoin ulos. Hänen tuttavapiirinsä tuli yhä harvemmaksi. Silloin tällöin kävi hänen holhojansa Bontucqissa. Hän oli erään laivayhtiön johtaja ja vaimonsa oli hurmaava parisitar, jonka kauniit silmät olivat hänen lumonneet. Mutta nämäkin vieraat viipyivät Béarnissa vain pari viikkoa paluumatkallaan Luchonista tai Biarritzasta. Yleensä piti Geneviève tapanaan kuljeskella laulaen puistossaan, soittaa, opettaa koiria tai lentävää vauhtia ratsastaa tilusteillään. Pari kolme kosijaa oli pyytänyt jo hänen kättänsä. Mutta jo ajatuskin naimisiin menosta sai hänet kalpenemaan. Muistaen äitinsä kärsimykset hän päätti jäädä naimattomaksi huolimatta siitä metsästyksestä, jonka aiheuttaisivat hänen miljoonansa.

Sellainen oli se kevyt, hilpeä olento, jonka edessä Lazare oli vapissut ja johon hän ei ollut uskaltanut, peläten munkin ankaroita sääntöjä, nostaa katsettaan.

Kertomus härästä, niin yksinkertaisesti kerrottuna ja nuoren munkin kainous oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän tunsi itsensä onnelliseksi saadessaan tehdä hyväntyön.

Hän ajatteli vielä sitä hauskaa seikkailua edellisenä iltana kun hän näkymättömälle munkille heitti omenan puolikkaan. Ehkä hän tuli häirinneeksi pahastikin tuon munkin rauhaa. Mikähän hänet oli oikein tuohon tekoon yllyttänytkään? Geneviève oli katunut tätä koko yön ja tämä hyvätyö hyvin sopi nyt hyvikkeeksi munkille ja hänen härälleen.

Kun kello oli lyönyt 11, jätti neiti Sartilly äkisti vaalean aamupukunsa ja pukeutui kesäpukuun, otti olkihattunsa ja meni terassille. Täällä ojensi hän kiikarinsa Montségurin kylää kohden nähdäkseen jo kaukaa sen härän, jonka vuoksi nuori munkki oli kyyneleitä vuodattanut.

Ennen pitkää hän huomasikin sen sekä munkin ja valtuutetun rahastonhoitajansa. Ja kun ne olivat saapuneet lähemmäksi, kiisi neiti Sartilly portaita alas ottaen kaksi astuinta yhdellä askeleella kuten koulutyttö. Hän meni portille ottaakseen vastaan hemmoitellun härän.

Ilo loisti hänen silmistään, poskensa tulivat hohtaviksi hengästyksestä ja niin pian kuin veli Lazare katsoi häntä arvasi hän että tulisi tuottamaan hänelle paljon vastusta kiinnittäessään katseensa yhtämittaa maahan. Lazare katsoi rahastonhoitajan vääriä sääriä joka ei ollut hänelle kiellettyä!

Genaviève lähestyi Martinia. Nähtyään sen huudahti hän:

— Mutta sehän on erinomaisen kaunis. Sillä on andalusialaiset silmät!

Ja hänen hieno kätösensä silitti eläimen niskaa.

— Pitääkö se sokerista? Eikö? Luuletteko niin? … Ai, sehän on totta — härän, joka tulee luostarista, täytyy pitää rediseistä. Meillä on kyllä retiisejä. Tulkaa tänne!

Hän puheli ja lörpötteli keskeytymättä iloissaan siitä, että jotain sai sanoa kuten lapsi.

Hän meni talliin sanoen härälle:

— Ole hyvä ja seuraa minua, rakas vieras. Näytän sinulle huoneesi.

Hän kumartui ja nyhtäsi kouran täyden ruohoa härälle, joka niitä haistoi ja otti armollisesti vastaan tarjouksen.

— Sillähän on hirmuinen nälkä! huudahti Geneviève. Eläin raukka! Herra Peyroux, menkää pian tallirengin luo ja käskekää hänen tuoda kelpo annos heiniä.

Siten tultiin talliin, jonka hieno sisustus näytti paljon oudoksuttavan luostarin synkässä tallissa seissutta härkää.

— Tämä tässä on Rosinan — aasin — asunto. Toivon härkänne hyvin viihtyvän tässä — sanoi neiti Sartilly. Voimme ostaa sille toverin jotta se saisi seuraa. Ja kun se on kiltisti työskennellyt, saa se 24 pientä tiukua kaulansa ympäri niinkuin kiltit härät minun tätinäkin luona. Onko siten hyvä?

Lazare oli kuin halvautunut. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan että
Martin vanhoilla päivillään voisi saada sellaisen hyväntekijättären.

— Neiti Sartilly, minä en löydä sanoja esittääkseni kiitollisuuttani, mutta minä tulen rukoilemaan puolestanne koko ikäni. Minä palaan luostariin ja tulen luultavasti viettämään siellä loput päivistäni. Mutta kun te olette olleet niin erinomaisen hyvä munkkiraukkaa kohtaan, uskallan minä vielä esittää erään rukouksen. Luostarissa on eräs vastaanottohuone ja joskus saavat vieraat puhua muutaman sanan munkeille, jotka tuntevat. Lähettäkää joku kerta luokseni halvin palvelijanne kertomaan minulle entisestä toveristani. Se tekisi minut niin onnelliseksi! … Jääkää hyvästi, neiti Sartilly! … Hyvästi, Martin!

Lazare taputteli eläintä kuten hän oli monta kertaa ennenkin tehnyt ja peljäten itkuun ratkeavansa kiiruhti hän ulos tallista suoraa päätä linnan portille palatakseen Montségurin luostariin.

VI.

Kello oli lähes kaksitoista. Lazare kiiruhti kulkuansa. Mutta kun hän pääsi lähemmä luostaria sai hän yhä herpaisevamman tunteen.

Todellisuus alkoi yhä selvempänä astua hänen eteensä. Nyt kun Martin oli turvassa, tunsi sen herra lähenevänsä onnettomuutta. Ja muurin juurelle ehdittyänsä tuli hän aivan epätoivoiseksi. Nyt näki hän tekonsa ja sen seuraukset täydessä valaistuksessa…

Hän oli aikonut poistua vain pariksi tunniksi, ja nyt oli mennyt 15 tuntia! Kaikki luonnollisesti olivat huomanneet hänen poistumisensa ja hän luultavastikin tulisi luostarista poisajetuksi.

— Mitähän minusta voisi tulla, ajatteli hän läheten muuria ja aikoen nousta sen yli, kuten ulostullessaankin. Vaan mitä se hyödyttää? Pahentaisi vaan asiaa. Parasta olla rehellinen. Ja hän päätti mennä sisälle suuresta portista.

— Priori odottaa teitä, sanoi hänelle portinvartija.

Lazare ymmärsi.

Hän meni yli pihan. Lukevat munkit, joitten ohi hän kulki, loittonivat hänestä ikäänkuin saastaisesta.

Hän meni sisälle luostarin päärakennukseen. Kappelin oven nähdessään ajatteli hän: »Täällä et enää saa rukoilla». Ja akkunasta nähdessään luostarin puutarhan ja vainioita tuntuivat ne sanovan: »Täällä et saa enää työskennellä.»

Hän astui priorin huoneeseen, sulki silmässä seisoen niin muutamia sekunttia liikkumatta.

Priori istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän käännähti. Ja Lazare risti kätensä.

— Herra Etienne Hontarrède, kas tässä 490 frankin, jotka kuuluvat teille. Mistä ne johtuvat, saatte nähdä tästä kirjasta. Olkaa hyvä ja antakaa kuitti niistä.

Lazare kuuli sanat, ja kun kynä ojennettiin hänelle, kirjoitti hän konemaisesti nimensä vanhalle, kellahtavalle paperille.

— Menkää nyt portinvartijan luo — jatkoi nyt priori. — Siellä saatte vaihtaa munkin puvun tavallisiin vaatteisiinne. Jääkää hyvästi! Jumalan rauha kanssanne!

Silloin tapasi Lazaren lamauttava tunne. Tuntui kuin suonensa olisivat avautuneet ja hiljaa elonsa neste alkanut vuotaa. Hän ei edes koettanutkaan pyytää anteeksi, sillä hän tunsi voimansa tähän puuttuvan. Muutamia tuntia myöhemmin löysi hän itsensä erään tien varrella, jaloissaan saappaat, päässään hattu ja pieni musta kirja kädessään.

Muutamassa taskussaan oli hänellä seteleitä ja pientä rahaa ja toisesta hän löysi rukousnauhan sekä palan mustaa leipää. Silloin ratkesi hän itkuun.

Seuraavan päivän aamuna kun neiti Sartilly tätinsä kanssa palasi messusta, näkivät he kummastuksekseen miehen istumassa aivan liikkumattomana ruohostossa linnan aitauksen ja luostarin muurin välissä.

— Mutta sehän on meidän eilinen munkkimme! — huudahti nuori tyttö.

— Hänellä ei enää olekaan munkin pukuansa, sanoi kreivinna Manzanil.

Molemmat seisahtivat

Heidät huomatessaan oli Lazare noussut.

— Hyvää päivää — sanoi Geneviève. — Miksi olette pukeutuneet tuolla tavalla? Ettekö enää olekaan luostarissa?

— En, neiti Sartilly; eilen minut ajettiin sieltä pois Martinin vuoksi — sammalsi Lazare painaen päänsä alas.

— Ahl — Ja missä olette yönne viettäneet?

— Täällä puitten alla.

— Todellakin. Ja missä aijotte viettää ensi yön?

— Sitä en vielä tiedä.

Nuori neiti katseli häntä muutaman silmänräpäyksen ajan ja virkkoi:

— Tulkaa Bontucqiin, niin katsotaan emmekö voisi jotain tehdä hyväksenne.

Lazare seurasi alistuvana molempia naisia.

— Sanokaa minulle mitä voisitte tehdä? — kysyy Geneviève.

Sanat kuultuaan kirkastui Lazaren otsa ja äkillinen ilo näytti saavan silmiinsä.

— Minä osaan kyntää ja karhita. Osaan leikata viinimarjapensaita ja vehnää myös, korjata maissia ja heiniä, hoitaa härkiä ja hevosia sekä ajaa niitä… Jos te voisitte antaa minulle jotain työtä, mitä hyvänsä jollakin tiluksellanne, niin sitoutuisin hoitamaan toimeni tunnontarkasti ilman mitään palkkaa, kunhan saisin jonkun olkilyhteen maatakseni ja naulan kovaa leipää päivässä syödäkseni.

Tuntia myöhemmin antoi herra Peyroux viikatteen entiselle munkille ja näytti hänelle paikan heinäniityllä.

Millä innolla tarttuikaan Lazare työhönsä! Täysin voimin sinkautteli hän viikatettaan ja päästi fanfarimaisen soiton teroittaessaan asettaan.

Sen työn tehtyään sai hän lapion, jolla sai ryhtyä maata kaivamaan.

Illalla näytettiin hänelle pehmoinen vuode, josta saattoi kuulla Martinin mylvinää. Ja kun yöllä soi luostarin kello kutsuen munkkeja rukoukseen, rukoili Lazare vuoteensa ääressä yhteenliitetyin käsin, suljetuin silmin ja sydän iloa täynnä. Yhä kasvavalla hartaudella hän rukoili ja kiitti nykyisestä onnestaan. Tuntui kuin ristiinnaulittu Kristus ei olisikaan enää vertavuotava, eikä sureva Jumalan äiti lävistetyin sydämin, vaan että jotain valkoista, vapaata, henkimäistä olisi hänen sieluunsa yhtynyt, ikäänkuin hän olisi kuullat suloisen enkelin äänen — kuten nuoren viattoman tytön, hyvän ja armahtavan suoneen hänelle uutta lohtua, mielen auvoa, josta hän ansaitsi hänen koko sielunsa kiitollisuuden.

* * * * *

Päivät vierivät. Lazare oli onnellinen. Hän työskenteli ahkerasti. Hänen nykyinen pakonsa ei vaivannutkaan häntä, kuten oli luullut, eikä hänen katumuksensakaan ollut niin syvä kuin hän oli ajatellut. Luostarin kello öisin ei häntä häirinnyt enää. Jos jokin suru kaivautui vielä menneisyydestä esille, tarttui hän sitä ankarammin moukariinsa käsiksi ja upotti pian surunsa innokkaaseen työhön.

Hän oli melkein keskeytymättä yhdessä Martinin kanssa. Bontucqin isännöitsijä oli ostanut markkinoilta toisen samanlaisen sonnin ja antanut sen Lazaren ajettavaksi, eikä Martin näyttänyt olevan lainkaan mustasukkainen niistä taputteluista, joita myöskin toveri »Jean» sai heidän yhteiseltä herraltaan.

Lazare jatkoi Bontucqissa yhtä kieltäytyvää elämää kuin luostarissakin. Hän ei nauttinut lihaa eikä viiniä, voita eikä rasvaisia ruokalaitteita, vaan salli kuitenkin joskus, ollessaan itseensä ja käytökseensä tyytyväinen, nautinnoksi muutaman omenan.

Alassa oli hän päättänyt kuten luostarissa maata täysissä vaatteissaan, mutta kun hän kuuli palvelusväen laskevan leikkiä hänen liinavaatteistaan, luopui hän tuosta aikeestaan. Oikeauskoiselle munkille on puhtaus synti, sillä sielun puhtauden pitää muodostaa jyrkkä vastakohta paidan puhtaudelle. Lazare luopui pian tästä uskonkappaleesta.

Niinpä hän eräänä päivänä meni kylän markkinoille ja osti sieltä hienot alusvaatteet, koristetut nenäliinat, muodikkaan kaulaliinan ja vieläpä hansikkaatkin. Mutta sovittaakseen tätä turhuussyntiä nukkui hän kaksi yötä paljaalla lattialla.

Työskennellessään lähellä linnaa kuuli hän joskus keveitten askeleitten lähenevän hiekkakäytävällä, ja hän aavisti että se oli neiti Sartilly joka tuli. Silloin tunsi hän herpaantuvassa ja hänen teki mielensä panna kätensä ristiin kuten muinoin ehtoollisleivän sulaessa hänen suussaan.

Nuori tyttö meni melkein päivittäin hänen ohitsensa ja pari kertaa oli hän puhunutkin hänelle. Ensi kerralla kysyäkseen hänen todellista nimeänsä.

— Etienne, — vastasi hän — Etienne Hontarrède.

— No, kuinka me tulemme teitä kutsumaan, Etienneksi vaiko Lazarekseksi?

— Sen nimen, jonka neiti tahtoo antaa, tulen minä pitämään.

— Siinä tapauksessa on se Lazare. Minä pidän siitä enemmän.

Seuraavalla kerralla kysyi neiti Sartilly josko hän viihtyy Bontucqissa.

Ja Lazare vastasi ei voivansa ajatella sen miellyttävämpää elämää.

Muuan päivä tämän jälkeen pyysi Geneviève kantamaan hänen päivänvarjoansa linnaan.

Ja hän tunsi itsensä ylpeäksi tästä tehtävästä.

Kun neiti Sartilly oli puhunut, oli entinen munkki tehnyt omituisen havainnon: häntä oli hävettänyt hänen puukenkänsä, takkinsa, karkeat kätensä ja huonosti leikattu partansa. Ja se oli saattanut hänet surulliseksi.

Eräänä päivänä sanoi neiti Sartilly hänelle:

— Tehän osaatte lukea, eikö totta, Lazare?

— Kyllä, neiti.

— Hyvä. Menkää ylös linnaan ja pyytäkää minulle Lamartinen Méditations.

— Ensimäiset vaiko uudet? — kysyi hän.

— Ah, te olette niinmuodoin kirjallisuuden tuntija! Sitä ette ole minulle sanoneet. Ensimäiset, ensimäiset.

Ja nuori mies poistui nopeasti salatakseen punehtumistaan.

Erään toisen kerran meni Geneviève hänen ohitsensa sininen paperi kädessään.

— Ettekö ole nähneet kreivinna Manzanilin menneen kotiin, herra Lazare?

— En, neiti.

— Se oli ikävää. Minä olen saanut espanjalaisen sähkösanoman ja siinä on eräs sana, jota minä en ymmärrä.

— Ehkä voisin minä olla neidille avuksi?

— Osaatteko siis espanjaa?

— Olen opiskellut sitä.

— Vai niin! Sanokaapa sitten mitä merkitsee »el agradecimento».

— »El agradecimento» luullakseni merkitsee kiitollisuutta.

— Niinpä kyllä, niin sen täytyy ollakin. Aivan oikein, nyt muistan sen. Mutta tehän olette hirvein oppinut! — huudahti nuori tyttö. — Taidatteko vielä muitakin eläviä kieliä?

— Muutamia

— Englantia?

— Ja italiankieltä.

— Ah! …

Genevièven silmät siristyivät ihmetyksestä.

— Miksi ette sitä sanoneet minulle jo heti! Olisin koettanut etsiä teille sopivan paikan Orthesissa tai Paussa.

— Minä pidän yhtä paljon työskentelystä Bontucqissa neiti Sartilly — vastasi Lazare hiljaa.

Hän oli tullut hyvin kalpeaksi.

Mutta samassa tuli kreivinna.

— Minä voin kertoa sinulle suuren uutisen, täti — huudahti Geneviève iloisena. Herra Lazare, joka täällä kylvää nauriita, osaa espanjaa, englantia ja italiankieltä.

— Minä en ole koskaan sitä epäillyt — vastasi kreivinna ivallisesti. Se mies näyttää todellakin oppineelta. Te olette varmaankin olleet jonkun viinikellarin päällysmies, eikö totta?

— En, rouva kreivinna, minulla ei ole ollut sitä kunniaa.

— Sittenpä olette olleet koti- tai tanssinopettajana jossakin linnassa?

— En sitäkään. Mutta minulla on ollut omassa kodissani sekä koti- että tanssinopettaja.

Kreivinna Manzanil oikasihe.

— Kuinka, linnassako? Te? Sepä oli merkillistä. Kertokaa vähän siitä meille!

Silloin kuului narskauksia kaalinpäistä, joita irtipäässeet lehmät söivät Lazaren takana.

— Anteeksi, sanoi entinen munkki ja meni ajamaan lehmiä pois.

Ja kreivinna palasi linnaan päästäen raikuvan naurun.

VII.

Seuraavana päivänä anoi hän päästä leikkaamaan jollekin kaukaiselle pellolle, ja seuraavana päivänä hakkasi hän puita sakeassa metsässä, jossa viipyi aivan iltamyöhään.

Hän pelkäsi kohdata neiti Sartillyä. Joka kerta kuullessaan hänen lähestyvin, poistui hän kauemmas. Kahdeksan päivää meni siten, jolla aikaa hän painautui raskaimpaan työhön ja nautti ainoastaan välttämättömimmän ravinnon. Hän pelkäsi menettäneensä hyväntekijättärensä myötätunnon niin naurettavalla tavalla osottaessaan hyödyttömiä taitojaan ja mainitessaan muinaisista rikkauksistaan. Mikä saikaan hänet puhumaan! Minkä vuoksi hän punastui tuon rikkaan, hienon, nuoren tytön edessä köyhyyttään ja puutteitaan? Jos olisi uskaltanut olisi hän pyytänyt häneltä anteeksi. Hän olisi rukoillut unohtamaan nuo silmänräpäykset ja katsomaan taas hänen päällensä hempeillä silmillään, joitten väriäkään hän ei oikeastaan muistanut, vaan jotka hän aavisti lempeiksi ja ihaniksi kuten yömatkustaja aavistaa nousevan auringon loistoa, jota hän vielä ei ole nähnyt.

Eräänä sunnuntai-aamuna lähti hän messuun Montséguriin. Kun hän tuli kirkkoon, pisti hän oikean kätensä vihkiveteen ja käänsihe, ennenkuin oli tehnyt ristinmerkin, tarjotakseen kylän tavan mukaan vihkivettä sille, joka tuli hänen jälessään. Mutta hän säpsähti. Se oli nuori tyttö, joka tuli hänen jälessään, nuori ja herttainen vaaleine kutriseen ja sinisilmineen. Ja hän kosketti Genevièven sormia, joka otti vihkiveden häneltä. Hänen hempeä hymynsä teki sellaisen vaikutuksen ettei hän nähnyt alttaria eikä kuullut messua, vaan joutui ravistuksen valtaan kuten kuolemaan tuomittu.

* * * * *

Eräänä aurinkoisena lokakuun iltana seuraavalla viikolla, kun kellastuneet lehdet putoilivat hiljaa ruohostoon, valjasti Lazare molemmat härät, Jeanin ja Martinin, vaunujen eteen nostaakseen halkoja, jotka hän edellisenä päivänä kreivittären käskystä oli metsään hakannut. Tämä metsä oli n. 5-600 metrin päässä linnasta.

Lazare oli tuskin ajanut portista, kun kuuli nopeita askeleita takanaan. Hän käänsihe ja huomasi neiti Sartillyn. Hän oli pukeutunut musliinileninkiin, päässään kukilla somisteltu hattu.

— Hyvää päivää, herra Lazare, sanoi neiti. Tehän menette metsään? Aijoin mennä samalle suunnalle. Menen noutamaan tätiäni, joka on vieraisilla erään ystävättärensä luona. Saanko ajaa vaunussa kanssanne?

Hän oli jo molemmin käsin tarttunut vaunun valtaviin tolppiin ja kiepautti itsensä ylös, jolloin hänen toinen pyöreä käsivartensa paljastui.

Lazare oli ihastuksissaan. Hän oli niinmuodoin antanut hänelle anteeksi. Sen hyvin huomasi hänen lempeästä äänensävystään ja ystävällisyydestään. Ja härät näkyivät myös olevan hyvillä mielin, sillä ne menivät suoraa päätä eteenpäin hiljentäen juoksuaan jonkun kuopan tiellä kohdatessaan. Lazare olisi sillä tavoin ajanut vaikka maailman ääreen! Hän puhui vähän, vaan nautti sitä enemmän hiljaisesta onnestaan.

Puut olivat lakastuneet ja muodostivat sopivan taustan hänen mielialalleen. He tulivat lirisevälle lähteelle, josta Geneviève tahtoi juoda. He seisahtivat, ja kun hän oli juonut, otti hän vettä käsillään, ojentaen sen Martinin juotavaksi. Toinen, Jean, ei saanut mitään. Ja Lazare tunsi itseänsä mairiteltavan. Vaunu, johon Geneviève oli taas astunut, lähti uudelleen liikkeelle. Ei yhtään ihmistä näkynyt metsässä, ei yksikään lintu laulanut, ei hyönteinenkään surissut. Ja tämä syvä hiljaisuus miellytti entistä munkkia sanomattomasti.

Mutta pian piti heidän seisahtaa. He tulivat aukealle paikalle, jossa oli kuivia pensaita. Geneviève hyppäsi alas vaunusta ja istuutui eräälle puun kannolle.

Auringonsäteet hyväilivät hänen vaaleita kutriaan, jotka saivat kultahohteen, samalla kun varjo lankesi hänen vaalean keltaisille pikku kengilleen, jotka puoleksi peittyivät ruohoon.

— Kertokaa minulle jotain, herra Lazare! — sanoi neiti Sartilly. — Kertokaa siltä paikkakunnalta, jossa olette syntyneet, jossa olivat vanhempanne, miksi teistä tuli munkki ja kaikki mitä itse lisäksi tahdotte.

Ja Etienne Hontarrède kertoi lapsuudestaan, kotiseudustaan Chalossesta, jossa Adour ja Luy tekevät niin monia mutkia ja lahdelmia. Hän kertoi vanhemmistaan ja heidän surullisesta kuolemastaan, linnastaan ja myllystään, joka niin hirveällä tavalla tuhoutui, Martinin pelastuksesta ja päätöksestään sovittaa vanhempainsa laiminlyömisiä luostariin menemällä, salaamatta mitään ihastuttavalta kuulijaltaan, lopettaen siihen tuttavuuteen, jonka hiljaisesti uskoi onnensa ylimmäksi saavutukseksi, jonka tapaaminen oli aikaisempain vaiheiden vuoksi myöhästynyt tänne saakka — Genevièven, jonka hän katsoi parhaimmaksi ystäväkseen vaikka vielä tuskin häntä tunsikaan.

Neiti Sartilly kuunteli häntä tarkkaavana, ja joskus loistivat hänen silmänsä osaaottavaisuudesta ja huulensa hymyilivät. Sitten puhui hän vuorostaan vanhemmistaan, lapsuudestaan ja Bretagnesta, jossa hänen ensi päivänsä olivat kuluneet. Hän oli tullut hellemmlksi, ja Lazare oli hänelle melkein kiitollinen ettei hän nyt ollut niin iloinen kuin tavallisesti.

Aika kului. Tammien varjot eivät langenneet enää kuin Genevièven kengille, vaan paljon pitemmälle. Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten otti tyttönen sanajalan, jonka pisti Martinin päitsiin. Lazare ei näyttänyt sitä huomaavan.

— Herra Jumala, tuolla tulee täti! — huudahti Geneviève äkisti ja hypähti ylös.

Ja hän kiiti nopeasti paikaltaan notkelmaan.

Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin näyttäytyi hän kreivitär Manzanilin sivulla. Heidän näet täytyi kulkea erään aukean alueen yli. Mutta tällä kertaa ei Geneviève katsonut Lazareen päin. Hän oli kokonaan kiintynyt selittämään tädille, että hänen kellonsa varmaan täytyi olla 25 minuuttia jälessä kun hän myöhästyi eikä ollut lähtenyt ajoissa.

Lazare oli ihastuksissaan tästä selityksestä.

Kun yö tuli, ei hän saanut unen siruakaan silmäänsä.

Seuraa vana päivänä oli hän hyvin hermostunut. Hän ei voinut pysyä hiljaa. Hänellä oli selittämätöin halu puhua ei ainoastaan Martinille vaan vieläpä kukille, kiville, laakson kaiulle ja taivaan piirille. Ainoastaan ihmisten kesken hän oli vaiti.

Isännöitsijä antoi hänelle ohjeita, joita hän ei ymmärtänyt. Hän unohti päivällisenaikaan juottaa härkänsä. Ja kun ylempänä kerrottujen tapahtumain aika saapui, sai hän vastustamattoman halun lähteä metsään tuolle aukealle paikalle. Vähintäkään selitystä antamatta jätti hän tusinan verran tovereitaan, jotka olivat viinisadon korjuussa ja lähti metsään.

Matkalla katsoi hän tarkkaavana jälkeä, jonka eilen ajaessaan oli pyörä tehnyt tiehen. Kun hän saapui lirisevälle lähteelle, sulki hän silmänsä paremmin muistaakseen yksityiskohdat ja joi lähteestä. Sitten meni hän paikalle, jossa Geneviève oli istunut. Ja kuu hän näki ruohossa pari pientä kengän jälkeä, hengähti hän helpotuksesta. Se oli siis totta. Tuossa hän istui. Ei se ollut unta. Siinä hän istui liikkumattomana kuvaillen silmiinsä hänen hahmonsa vieläkin nähdäkseen. Hänen katseensa oli häneen luotuna, ja hän tuli yhä lähemmäksi. Lazare näki, että hänellä oli eilinen pukunsa ja kiharansa loistivat auringonsäteistä. Hän tuli yli aukeaman, aivan suoraan kantoa kohden. Mutta äkisti katosi näky.

— Vai niin, te olette täällä, herra Lazare — huudahti hän hämmästyneenä…

Entinen munkki kavahti ylös. Mitä hän näki, ei ollutkaan kuvittelua vaan neiti Sartilly ilmielävänä.

Hän oli täällä, hän puhuikin hänelle, ja Lazare alkoi poistua allapäin.

Tytön täytyi huomata hänen levottomuutensa. Istuihan hän samalla paikalla kuin eilen neiti itse; ja nuori mies kalpeni ikäänkuin hän olisi ollut tulemaisillaan tajuttomaksi. Olihan hänet nyt tavattu aivan ilmi selvästä teosta!

Mutta Geneviève läheni taas.

— Anteeksi — sopersi hän. — En tietänyt… minä olin kävelyllä… en saattanut aavistaa…

Lazare väistihe horjuvin askelin.

Mutta neitonen tapasi hänet.

— Herra Lazare! — sanoi hän ja äänensä värähti — minä kadun että tulin, jos olen pahoittanut mieltänne. Mutta minulla on jotain sanottavaa teille ja tulin niin iloiseksi nähdessäni teidät.

Sitten käänsihe hän alasluoduin silmin.

— Te olette nyt olleet täällä jo toista kuukautta ja kaikki ovat teihin erittäin tyytyväisiä. Minä tahtoisin, koska en uskalla tarjota teille mitään paikkaa, osoittaa teille kiitollisuuttani. Jos minä tuttavieni välityksellä taikka suoraan tekisin jotain hyväksenne, niin sanokaa vaan, se olisi minulle iloista…

— Siinä tapauksessa pyydän minä teiltä yhtä ainoata asiaa — vastasi Lazare. — Olen huomannut viime aikoina rakastavani elämää liika paljon. Luostarissa oli se meille niin vähän merkityksinen, että olimme tyytyväisiä saadessamme kaivaa omaa hautaamme. Nyt en tiedä missä löydän kuolemani enkä voi kaivaa hautaani. Se työ olisi minulle terveellisempää. Neiti Sartilly, tahdotteko lahjoittaa minulle yhden näistä pienistä puista, jotka kasvavat täällä?

— Mitä varten? Ristiksennekö, herra Lazare? Se ei voi olla täyttä totta! Mitä maksaa vaivaa puhua sellaisista asioista. Se pahoittaa mieltäni.

— Jumala tietää, etten koskaan tahdo tuottaa teille surua. Mutta minä en näe siinä mitään pahaa jos ajattelee kuolemaa. Sanotaanhan, että kun tunnetaan täydellistä onnea, ajatellaan silloin kuolemaa vasten tahtoakin.

Geneviève oli tullut vakavaksi.

— Tulkaa, sanoi hän Lazarelle.

Hän meni metsään, tulien pienelle purolle. Siellä seisoi eräs nuori poppeli, runko suora, lehdet väriseviä. Neiti Sartilly viittasi siihen ja sanoi:

— Tuon puun lahjotun teidän ristipuuksenne.

— Saanko hakata sen?

— Silloin kuin tahdotte.

— Ja kreivinna ei tule siitä mitään sanomaan?

— Ei, se puu on kaksinkertaisesti minun, sillä olen itse sen istuttanut. Ottakaa se, Lazare!

Neiti Sartilly oli lausunut nämä viimeiset sanat harvinaisella äänenpainolla. Silloin uskalsi Lazare ensi kertaa katsoa häntä suoraan silmiin. Mutta hän kääntyi heti poispäin, sillä hän tunsi ihmeellistä pyörtymystä…

— Vai niin, te olette täällä! — huusi äkisti katkera ääni, joka sai molemmat hätkähtämään. — Te etsitte sieniä, sehän on selvää, — jatkoi ääni terävästi. — Minä en ole löytänyt ainoatakaan. Se on naurettavaa! Ei näy olevan ainoatakaan sientä tänä vuonna. Huh, kun alkaa tuntua kylmältä! Emmekö mene sisälle, Geneviève.

VIII.

Täti oli paljon poissa sillä viikolla. Kun hän viimein palasi, oli ilta, ja kun hän sai Genevièven näkyviinsä, huudahti hän:

— Tänään olen tehnyt hyvän työn! Lazare-raukka tulee varmaan iloiseksi.

Samassa meni entinen munkki latojen ohi, ja kreivitär Manzanil huusi hänelle:

— Tulkaa tänne, ystäväni! Minulla on hyvä uutinen ilmoitettavana teille.

Lazare lähestyi.

— Minä olen hankkinut teille toimen Bayonnessa, hyvän toimen suklaatehtailija Nogaron luona. Te tulette pitämiin kirjoja ja hoitamaan kirjevaihtoa, ja kun te taidatte useampia kieliä, tulette saamaan hyvin palkan. Eikö se ole ihanaa? Minä olen onnistanut taivuttamaan Nogaron, joka oli miesvainajani ystävä. Teitä ei kohdella siellä palvelijana, vaan sukulaisena. Ettekä tule siellä ikävystymään, sen lupaan. Biarritzin kaikki kauniit tytöt käyskentelevät ohi konttorin. Ettekös ole onnellinen, te? Eikä ole aikaa hukattava. Herra Nogaro odottaa teitä huomisiltana. Minä seuraan teitä. Se on päätetty.

Geneviève ei sanonut mitään. Lazaren pää vaipui alas.

— Kiitin teitä, rouva kreivinna! — mutisi hän hetken vaitiolon jälkeen.

— Niin, sen te kyllä voitte tehdä! — huudahti espanjatar. — Sellaista paikkaa ei saada joka päivä. Nogaro on suurin suklaatehtailija näillä seuduin. Näettekös, minä pidän teistä siksi, etten salli teidän jäävän maanviljelykseen koko ijäksenne — sellaisilla tiedoilla ja sivistyksellä. On kyllä kaunista kyntää peltoja ja syödä kovaa leipää, mutta voi tehdä parempaakin, kun on saanut sellaisen kasvatuksen kuin te. Jos te Nogaron luona olette säästäväinen, voitte muutamissa vuosissa koota pienen pääoman. Toisekseen on varmaan sillä miellyttävällä myymäläneidllä vähän rahoja, ja kun hänellä varmaankin on aistia, ei hän voi vastustaa teidän tummia silmiänne. Niin, niin, ei tiedä mitä voi tapahtua. Ehkä te lopetatte karamellitehtailijana sievässä myymälässä, joukko suklaata natustelevia lapsia ympärillänne ja muutamia rautatieosakkeita salkussanne! — Enkö tee oikein kiihottaessani häntä hieman ylöspäin, Geneviève?

— Tietysti, — vastasi nuori neiti ilman erityisempää epäilyä.

Ja hän meni nopeasti huoneeseensa, jossa hän viritti laulun toisensa jälkeen äänellä, joka oli jotenkin kirkas.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli taivas heleän kirkas… Lokakuu teki loppua, mutta platanit eivät vielä olleet lehtiään pudottaneet. Ainoastaan akasiat ja poppelit varistelivat kellastuneita lehtiään puistoon.

Oli päätetty, että Lazare ja kreivinna lähtevät klo 2 Bontucqista noustakseen Puyovissa junaan mennäkseen Bayonneen. Ennen matkalle lähtöään tuli Lazaren kuitenkin saada koko puvustonsa uusituksi kelvatakseen suureen konttoriin virkailijaksi.

Klo 8 ajoissa meni Geneviève puistoon tehdäkseen kävelynsä, mutta kun oli jotenkin vahva kaste, otti hän kirjan ja painautui erään kuusen alle, jonka latva oli leikattu päivänvarjon muotoon ja kohotti kruunuaan paljon yli muitten naapuripuitten.

Kreivinna Manzanil oli lähtenyt messuun. Lazare oli ottanut sakset ja alkanut saksita erästä tuomea. Mutta Geneviève ei näyttänyt kuulevan Lazaren saksimista. Hän keskeytti lukunsa ainoastaan silloin tällöin laulaakseen jonkun laulun.

Lazare ei ollut ennen tuntenut itseään niin murheelliseksi.

Hän oli edellisenä iltana laittanut vaatteensa erääseen matkasäkkiin, jonka kreivinna oli hänelle lainannut. Sinne oli hän myös sovittanut rippikoulusta saamansa rukousnauhan, sen leipäpalan, joka hänelle oli luostarista taskuun pistetty ja sanajalan, minkä neiti Sartilly oli muutamia päiviä sitten sovittanut Martinin päitsiin.

Minkä vuoksi hän kuljetti tätä sanajalka-lehteä, kun sen antaja samana päivänä, jolloin hänen oli lähdettävä Bontucqista, lauloi muutamien askelien päässä hänestä huolimatta vähääkään enemmän erosta kuin minkä muun palvelijan lähtiessä tahansa ja joitten nimet unohdettiin kohta heidän poistuttuaan.

Kello löi 9 Montségurin kirkontornissa, ja pohjoisestapäin kuului laaksosta tohinaa. Se oli Bayonne-juna. Mutta Geneviève lauloi yhä.

Lazare kuuli laulun sanat ja tunsi sävelen. Se oli liikuttava ja sanat kuuluivat:

    Cueillez, cueillez des roses,
    Mon gentil cavalier!

Mitkä muistot herättikään tuo laulu! Ilman sitä olisi Lazare vieläkin luostarissa. Hän olisi jatkanut askeettista elämiänsä ja sydämensä olisi kuulunut yksinomaan taivaalle.

    Cueillez, cueillez des roses.
    Et me les apporter!

Lazare seisahtui tuomensa luona. Hän ei voinut enää työskennellä. Päänsä vaipui ja hän huokasi raskaasti. Pian huomasi hän erään omenapuun itsensä ja tytön välillä punaisine omenineen. Ja kuten sinä iltana, jolloin hän kaivoi omaa hautaansa, otti hän omenan ja antoi nuorelle laulajatytölle.

Geneviève katsoi häneen. Hän oli tullut hyvin kalpeaksi.

— Se olitte niinmuodoin Te? — sanoi hän hiljaa. — Minä arvasin sen.

Hän antoi katseensa vaipua alas ja aukaisi taas kirjansa. Hän hengitti raskaasti.

Ja nostamatta katsettaan virkahti hän:

— Te siis matkustatte?

— En, en nyt! — vastasi Lazare. — Sallikaa minun jäädä! Jos ette ole ylenmäärin tyytymätöin minuun, neiti, niin sallikaa minun jäädä linnaan! Jospa tietäisitte… ah, jos tietäisitte!…

Hän vaikeni äkisti. Hän tunsi että hehkuvimmat sanat tahtoivat virrata hänen huuliltaan, mutta hän ei saanut puhua. Hän ojensi kätensä Genevièveä kohti. Mutta hän sulki silmänsä, ravisti hitaasti viehkeaä päätänsä.

— Ei, — sanoi hän.

Ja hänen huulensa tulivat aivan värittömiksi.

— Ei, on parempi että lähdette! … Minä olen tietenkin hyvin tyytyväinen teihin, mutta… Te olette olleet hyvä palvelija… ja kaikki teitä tulevat täällä kaipaamaan… Mutta tätini on oikeassa siinä, ettette voi jäädä enää maanviljelijäksi. Jääkää hyvästi, Lazare!

Ja hän riensi pois.

Kun nyt entinen munkki ei enää nähnyt häntä, pani hän saksensa niitten paikalle, meni talliin Martinin luokse, laskeutui sen puhtaille oljille ja ratkesi itkuun.

Täältä kreivinna Manzanil hänet vihdoin löysi.

— Mitä se tahtoo sanoa? — huusi hän — te olitte täällä ettekä mitään puhunut. Väki on etsinyt teitä neljännestunnin ajan. Nyt täytyy meidän lähteä; minä olen ollut valmiina jo 5 minuuttia. Kas niin, kiiruhtakaa nyt. Muutoin saavumme junalle liika myöhään.

Mutta Lazare ei näyttänyt ymmärtävän. Kreivinna näki hänen punertavat silmänsä ja arvasi hänen itkeneen.

— Ah… vai kyyneliä? Ettehän aikone viedä härkäänne suklaatehtailijalle? Ei, se ei käy päinsä, mutta voimme lähettää sen teille paistina, jos niin tahdotte, sillä siksi se vanha elukka enää kelpaa. Se ei nyt missään tapauksessa saata seurata meitä junalle.

Lazare katsahti ylös ja tunsihe melkein iloiseksi tästä ivallisesta puheesta. Kreivinna siis uskoi hänen kyyneleensä koskevan Martinia, asema oli siis pelastettu.

Ja kun hän pihamaalle tultuaan näki neiti Sartiliyn nousevaa hevosen selkään, ei hän voinut enää pidättää kyyneleitään uudestaan vuotamasta.

— Sangre de Dios! — huudahti kreivinna. — Onpahan tuokin mies!

Ja hän meni suoraan Lazaren eteen.

— Tahdotteko tulla kanssani vai ettekö? — kysyi hän.

— Rouva kreivinna, te tiedätte, etten vainut olla luostarissa ilman Martinia, — vastasi hän, — minä luulen etten voi elää ilman sitä suklaatehtailijan luona. Antakaa anteeksi, mutta minun on mahdotonta lähteä Bayonneen! Tehkää minun ja härkäni kanssa mitä mielitte!

Vanhan naisen silmät salamoivat

— Teidän härkänne ja syöttiläänne pitää tulla teurastetuksi niin pian kuin se on tullut kylliksi lihavaksi! huusi hän vimmastuneena. — Ja mitä teihin itseenne tulee, tulette te ensi tilassa lähetettäväksi kivilouhoksiin Bidachessa. Siksi saatte saksita tuomia ja heti…!

Kreivinna terästi sanojaan vielä muutamilla espanjalaisilla kirosanoilla sekä huusi sisarentyttärelleen, joka oli noussut virkun ratsunsa selkään:

— Geneviève, lähde postikonttoriin Montséguriin ja sähköitä herra
Nogarolle ettei hänen tarvitse meitä odottaa.

— Kyllä täti — vastasi nuori neiti kaukaa.

— Ja heti kuultiin ratsun ravaavan ulos platanipuistosta.

Kun kreivinna oli mennyt tiehensä, kietoi Lazare käsivartensa Martinin kaulaan:

— Kiitos, rakas Martinini! — kuiskasi hän.

IX.

Nyt oli entinen munkki ihastuksissaan. Hän ei lähtisikään Bayonneen! Hänestä ei tulisikaan suklaatehtailijaa. Hän saisi vielä viipyä jonkun aikaa Genevièven läheisyydessä!

Tieto siitä, että piakkoin saisi työskennellä Bidacheen kivilouhimossa ei tietenkään ollut erittäin miellyttävä, mutta tuo paikka ei ollut kaukana Montségurista. Louhimo kuulut neiti Sartillylle, ja kun hän sittenkin olisi vielä neidin palveluksessa, saisi hän joskus häntä vielä nähdä. Ja mitä muuta hän enää toivoisikaan!

Hän katsoi Martinin päälle, joka ojensi ruskean kuononsa saadakseen herraltaan hyväilyn.

Johtui mieleen uhkaus, jonka espanjatar oli lausunut Martinista. Se oli siis ratkaistu. Martin kuolisi muutamain päiväin perästä.

— Martin raukka! — sanoi Lazare, taputtaen eläintä.

Mutta hän tunsi tällöin, ettei se ollutkaan hänelle enää yhtä rakas kuin ennen. Ei hän enää tahtonut sanojaan uskoa Martinille, joita se ei enää viime aikoina ollut kuullutkaan. Ja Martin näytti kohtalonsa tajuavan, sillä sen andalusialaisissa kauniissa silmissä, kuten Geneviève oli sanonut, näkyi tavallista surullisempi ilme.

— Syö, syö edes niin paljon kuin tahdot, vanha toveri! — mumisi Lazare antaen kelpo annoksen maissia.

Silloin näytti härkä ikäänkuin nälkäinen filosofi unohtavan murheensa. Ja hetken perästä se ojensi kuononsa saadakseen soimensa lähellä olevia käypiä viinirouheita.

— Vai niin, sinä haluat saada niitä. — Syö, ystäväni! Et tarvitse kieltää itseltäsi mitään, sinä kuolemaan tuomittu raukka.

Ja eläin ei odottanut toista kehoitusta. Se alkoi ahmia. Ja hetken perästä näyttivät sen silmät erittäin iloisilta.

Lazare otti kirveen, asetti ketjun Martinin kaulaan ja lähti sen kanssa metsään, puhellen:

— Niin, Martin, saat syödä mehevää ruohoa sillä aikaa kun minä hakkaan halkoja. Syö vaikka siksi että halkeat.

Mutta Martin ei odottanut perille pääsyä. Se alkoi tempoa ja ravistella päätänsä heti puistoon päästyä, tehden ilmahyppyjä tuon tuostakin. Se oli kuin poissa järjiltään. Ryntäili puita ja kantoja vastaan tahtoen sarvillaan nostaa niitä juurineen ylös.

— Vanha Martinini, luulen sinun olevan nyt hullun.

Ja Lazare naureskeli viinilypälejätteiden vaikutusta härkään.

He tulivat avonaiselle paikalle metsässä. Lazare sitoi härän kantoon kiinni aukealle ruohopaikalle ja alkoi katsella puuta, jonka kaataisi.

— Hyvästi hetkeksi! — sanoi hän. Huvittele niin hyvin kuin voit, ketjusi on kylliksi pitkä.

Ja elä n alkoi hyppiä ja juoksennella kuten sirkushevonen. Välisti raapi se kynsillään maata, mylvi, puski maata ja kantoja, hyökkäili kärpästen perästä, jotka sitä tapailivat ja lähti laukkaamaan pää pystyssä.

* * * * *

Lazare alkoi työskennellä, käyden käsiksi suurimpaan puuhun jonka oli kaataakseen valinnut. Se oli noin 40 askelta paikasta, johon oli Martinin sitonut.

Siten hakatessaan ja lastujen sinkoillessa ympärilleen kuuli hän äkisti kirkaisun.

Hän käänsihe ja huomasi Genevièven tulevan juosten ja härän hänen perässään.

— Martin! — huusi hän. — Martin!

Ja hän hyökkäsi aukeamalle.

Mutta eläin ei seisahtanut. Se hyökkäsi vimmattua kyytiä tytön jälkeen, joka yhä juoksi henkensä edestä ja kirkui.

Äkisti tarttui hänen jalkansa ratsastuspukuun ja hän kompastui.

— Martin! — huusi Lazare jyrisevällä äänellä. — Herra Jumala!

Hänellä oli vielä kirves kädessä. Hän hyökkäsi pedoksi muuttunutta eläintä kohden antaen voimakkaan iskun sen otsaan ikäänkuin puuhun, jota tahtoi kaataa. Eläimen pää musertui ja aivot räiskähtivät ulos.

— Elkää surmatko sitä! pyysi Geneviève.

Mutta hän näki samassa verivirran ja pyörtyi.

Martin oli vaipunut kumeasti mölisten, jolloin sen henki pakeni. Mutta
Lazare ei sitä katsonut. Hän viskasi kirveen kädestään ja nosti ylös
Genevièven. Hän oli kuolonkalpea vaan ei millään tavoin vahingoittanut.

Härän sarvi oli ennättänyt reväistä ainoastaan hänen ratsastusleninkiänsä. Lazare otti tajuttoman tyttösen käsivarsilleen ja riensi linnaa kohden. Mutta pian pettivät voimansa. Hänen silmissään musteni ja kylmä hiki peitti otsansa. Hän laski Genevièven alas lähteen reunalle, josta Geneviève muutamia päiviä sitten oli antanut vettä Martinille, ja ankara puistatus kiisi läpi ruumiinsa.

— Neiti Sartilly? — sanoi hän läähättäen.

Hän pisti kätensä lähteeseen ja kostutti nuoren tytön ohimoita.

Geneviève aukaisi silmänsä.

— Jumalalle kiitos! Ei se ole mitään. Vain silmänräpäyksellinen pelästys! — huudahti Lazare ja polvistui hänen vierelleen — Kuinka olenkaan iloinen!

— Ja Martin? kysyi hän

— Martinko? — Se on kuollut!

— Tapoitteko sen?

— Kyllä, minä tapoin sen! Minä rakastin teitä! … Ah, antakaa anteeksi… Minähän olen järjiltäni!

Hän ummisti silmänsä, ja hän tunsi henkensä pakenevan.

Mutta hetken päästä tunsi hän pienen käden tarttuvan omaansa ja saman äänen, jonka sinä merkillisenä iltana oli luostarin muurin takana kuullut, sanovan:

— Minäkin rakastan teitä, Lazare!

Silloin huokasi hän raskaasti ikäänkuin koko sielunsa olisi kokoon puristunut.

Sitten alkoi hiljaisuus. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Koko maailma pakeni hänen tajunnastaan.

* * * * *

Mutta pieni käsi pian palasi hänen tietoisuuteensa, sillä se puristi hänen kättänsä. Ja kohta kuuli hän hellän äänen kuiskaavan.

— Minä rakastan teitä, Lazare, ja olen hyvin onnellinen tällä hetkellä, niin onnellinen, ettei minulla ole oikeutta valittaa vaikka vastaisuus kätkisikin osalleni ainoastaan suruja. Onni, jota tunnen, on kylliksi riittääkseen tuleviksikin vuosiksi, ja tästä kaikesta olen teille kiitollinen. Rakastan teitä, ja te olette ensimäinen mies, jolle tahtoisin antaa elämäni. Minä olen teidän, Lazare! Avatkaa silmänne! Katsokaa minua! Katsokaa, kuinka rehellisesti tarkoitan mitä sanon. Olen rakastanut teitä siitä saakka kuin teidät näin, ehkä jo ennenkin, koska minä uskalsin teille heittää sen omenanpuolikkaan tuntematta teitä. En ole koskaan ennen käyttäytynyt sillä tavalla. Ja kun teidät näin salongissani niin kalpeana ja äänenne kuulin liikutuksesta väräjävän, tunsin kohta kiintyväni teihin. Se ei tietenkään ollut vielä rakkautta vaan sympatiaa, joka pian laajeni ja lämpeni rakkaudeksi. Ettekö ole sitä huomanneet? Ettekö huomanneet, kuinka usein minä menin ohitsenne kedoilla ja vainioilla, missä työskentelitte, ja kuinka minä osoitin suosiotani Martinille, kun en sitä voinut teille osoittaa. Muistatteko että annoin Martinille vettä tästä lähteestä; teidän huulillenne ajatuksissani kohotin silloin käteni. Ja sen päivän, jolloin tulin tälle aukealle paikalle ajatellakseni ja muistellakseni paremmin mitä oli edellisenä päivänä tapahtunut? Teilläkin oli sama ajatus kuin minulla ja saavuitte ennen minua! Ja vihdoin aamulla kun lauloin puistossa, huomasitte kai että laulu oli tarttua kurkkuuni? Minunhan täytyi siten johtaa harhaan tätiä, joka on niin epäluuloinen. Sitä paitsi olin itselleni luvannut, etten ilmoita teille tunteitani, mutta minä en voinut enää pitää lupaustani Lazare, ja minä olen siitä niin iloinen… Rakastatko minua kauan? Ei, älä vastaa! Tiedänhän, että sinä rakastat minua tällä hetkellä ja uskot rehellisesti tulevasi aina rakastamaan minua! Kiitän sinua siitä kaikesta sydämestäni, mutta tuo sana »aina» peloittaa minua. Ja kuitenkin voin sanoa sinulle yhden asian: olet äsken tullut luostarista, Lazare, et ole koskaan tuntenut ketään toista naista kuin minut ja et senvuoksi tiedä tarkalleen kuinka kauan tulet rakastamaan minua. Maailmassa on niin paljon kauniita tyttöjä! Ehkäpä, jos minulla olisi ollut sisko, et olisi minusta välittänyt yhtään mitään. Täytyy ajatella kaikkia mahdollisuuksia. Miehen rakkaus on usein hyvin häilyväinen. Olen paljon kokenut, vaikkei sitä luulisi. Isäni oli myös uskonut rakastavansa äitiäni ainaisesti, ja tämä »ainaisuus» kesti vain 4 vuotta. Jospa tietäisit kuinka äitini kärsi viime hetkeensä asti! Lazare, olen vannonut etten koskaan mene naimisiin, mutta minusta tuntuu nyt että en voisikaan pitää valaani. Tahdon tehdä sinulle ehdotuksen: Sinä jätät Bontucqin; se on välttämätöntä useammasta syystä. Sinä lähdet, et Payonneen, vaan Pariisiin. Etsin sinulle hyvän toimen siellä; luulen jo melkein tietäväni sellaisen. Siellä viivyt kaksi vuotta näkemättä minua ja kirjoittamatta minulle, jos mahdollista. Siellä elelet maailmaa kokemassa ja näkemässä, käyt teaattereissa ja klubeissa ja vietät maailmanmiesten iloisia päiviä loistossa ja kiusauksissa. Niin, Lazareni, ja jos sinä näiden kahden vuoden kuluttua et ole unohtanut minua tultuasi niin suuren kaunotarjoukon kosketukseen, jos vielä sittenkin rakastat pientä Genevièveäsi kuten tänään, silloin palaa takaisin Bontucqiin ja minä olen ojentava käteni sinulle kuten nyt teen ja pyytävä pitämään se ikuisesti omanasi. Niin, silloin tulemme mieheksi ja vaimoksi, Lazare, ja luulen, että me tulemme hyvin onnellisiksi. Elä huoli siitä, joskin itken, se on vaan ilosta kun ajattelen takaisin paluutasi, jonka nyt jo näen tapahtuvan. Silloin olet sinä hieno herra valkoisine käsinesi, ja sinä tulet luultavasti rikkaaksi, sillä isoisäsi on tunteva itsensä ylpeäksi sinusta; ja minun sukulaisillani ei ole oleva mitään sitä vastaan että provinsilainen tyttö ottaa miehekseen sellaisen pariisilaisen kuin sinä Ja jos heillä olisikin, en siitä yhtään välitä. Silloin olen 21-vuotias ja voin itse kohtalostani päättää… Jää hyvästi, Lazare! Purista morsiamesi kättä hyvästiksi, ja mene hautaamaan Martin raukka, jota saan kiittää ihanimmasta elämäni hetkestä. Palaan ratsuni luo, jonka sidoin puuhun kiinni, menen kotiini ja sulkeudun huoneeseeni ajatellakseni sinua koko illan, koko yön, koko huomis-päivän ja koko sen ajan, jonka vielä saan elää… Rakastan sinua!

Ja Lazare näki hänen poistuvan hiljaiseen metsään, jossa kellastuneet akasian lehdet hitaasti putoilivat maahan.

* * * * *

Hän ei liikahtanut. Hän viipyi lähteen luona, sillä hän pelkäsi liikahtaessaan joutuvansa ulos siitä loihditusta linnasta jossa hän unelmoi. Hän ummisti silmänsä ja nautti onnestaan.

X.

Eräs lapsi, joka tuli metsästä kantaen selässään halkokuormaa, keskeytti entisen munkin unelmat. Aurinko oli laskeutumaisillaan. Lazare nousi, otti muutamia askeleita aukealle, jolloin mieleensä johtui Martin.

Ja hän käveli paikalle, jossa oli härkänsä tappanut. Siinä lepäsi vanha toveri lävistetyin otsin ja kuono verisenä.

Lazare otti kirveensä, puhdisti sen lirisevässä purossa ja lähti linnaan. Sieltä otti hän lapion ja nyytin, jossa oli vanhoja vaatteita ja palasi takaisin kuolleen eläimen luokse.

Ja hiljaisessa metsässä, jossa Geneviève oli ensimäisen rakkautensa ilmaissut, kalvoi hän haudan nuoruutensa ystävälle, Martin raukalle, josta hän oli niin paljon pitänyt.

Hän teki sen leveän ja syvän, johon vieritti Martinin raskaan maallisen jäännöksen.

Sitten avasi hän vaatekäärönsä, jonka oli mukanaan tuonut. Siinä olivat ne vaatteet, joita entinen munkki oli yllään pitänyt luostarissa ollessaan novisina, ja jotka oli saanut takaisin silloin kun hänet häädettiin luostarista. Nämä vaatteet olivat luostarin tavan mukaan tehdyt kuolleen munkin, joka oli hurskain, kantamasta puvusta jotta siten vainajan hurskaus siirtyisi perintönä nuorelle novisille.

Lazare laski nämä vaatteet nyt Martinin hautaan, jonka täytti mullalla Kun se oli tehty, painoi hän lapionsa varrella ristin pehmeään multaan, kuten on tapana tehdä niille onnettomille vainajille, joilla ei ole oikeutta tulla haudatuksi siunattuun maahan.

Lazare palasi Bontucqiin.

Aurinko oli mennyt mailleen. Eräästä kirkontornista kuului soitto kutsuvan ihmisiä iltarukoukseen. Nuori mies vaipui mietteisiinsä. Hän tunsi haudanneensa jotain itsestään tuonne hiljaiseen metsään.

Tästä päivästä lähtien ei hän tulisi enää puuhailemaan maatöissä.

* * * * *

Kun hän tuli pihalle, näki hän pyörän jäljet puistossa ja Marina, kamarineito, ilmoitti hänelle, että neidin eno ja täti, herra Lorenzo Miralez ja rouvansa Pariisista oli saapunut Bontucqiin iltapäivällä, ollen paluumatkalla Espanjasta.

Sinä iltana säteili linna valoa. Ikkuna suuressa salongissa heitteli leveitä valojuovia kauan yli puoliyön ja valot sytytettiin myöskin vierashuoneeseen ensimäisessä kerroksessa.

Ja Lazare, joka ei saanut vähääkään unta silmäänsä mielenliikutustensa jälkeen, näki kuinka valo loisteli vanhassa talossa, joka tavallisesti oli musta ja synkeä.

Hän ei aavistanut että tässä vierashuoneessa kuiskaten puhuttiin hänestä ja että kohtalonsa siellä ratkaistiin.

* * * * *

Rose-Marie Miralez, Genevièven nuori täti, joka oli saapunut Bontucqiin miehensä kanssa, oli säteilevän kaunis 25-vuotias. Itämaalaiset, jotka voivat paljon ilmaista yhdellä sanalla, olisivat hänestä sanoneet, että Allah ei varmaankaan ollut tyytymätöin sinä päivänä kun hänet loi.

Pitkä, hoikka, suuret tummat silmät ja jumalainen kaula — hän herätti huomiota kaikkialla. Hän oli Pariisissa enimmän ylistetty kaunotar, vaikka siellä kaunis ruumiin muoto ja ihastuttavat kasvot eivät olekaan harvinaisia. Hän oli syntynyt Monceaussa, mutta se nimi, jota hän kantoi, hivuksiensa väri ja tulinen silmäinsä katse osoittivat hänet espanjalaiseksi. Parisittaret kutsuivat häntä »Granadan ruusuksi» ja tämä nimitys oli liika kaunis ellei siihen sisältynyt mitään ilkeyttä. Se merkitsi, että rouva Miralez oli epäilynalaisesta perheestä kotoisin, ja että hänen miehensä oli häneen tutustunut joillakin markkinoilla, jossa hänen kauneutensa oli herättänyt paljon ihastelua.

Tämä oletus eli kuitenkin täydelleen väärä, mutta olisi osunut oikeaan jos se olisi tarkoittanut Rose-Marien äitiä. Rouva Miralez oli erään kuuluisin kaunottaren tytär. Tällä »Granadan ruusun» nimellä oli hän näytellyt itseään suurissa kaupungeissa toisella puolen Pyreneitä. Ja kun tytär oli perinyt äitinsä kukoistuksen, arvelivat parisittaret voivansa antaa hänellekin saman nimen. Itse asiassa eli vielä todellinenkin »Granadan ruusu». Hän oli mennyt naimisiin huomiota ansaitsevan laivavarustajan Maurice Ramszeilhesin kanssa Bordeauxista, ja oli nyt rikas omaten selviä jätteitä aikaisemmasta kauneudestaan.

Rose-Marie, hänen tyttärensä, oli 18 vuoden ijässä mennyt naimisiin Lorenzo Miralezin kanssa, joka silloin oli 32-vuotias. Heillä ei ollut yhtään lasta.

* * * * *

Edelläsanottuna lokakuun iltana meni Genevièven holhoja, väsyneenä matkasta, hyvissä ajoin pieneen kirjaston viereiseen huoneeseen ja paneutui nukkumaan. Vaimonsa, joka asui vierashuoneessa, kutsui palvelijattarensa, joka aina häntä seurasi, ja antoi hänen riisua pukuansa.

Tämä palvelijatar oli Marianan, Bontucqin kamarineidon sisar, nimeltä
Dominica Etcheto. Hän oli reipas ja hyvin kiintynyt emäntäänsä.

Kun Rose-Marien yötoiletti oli valmis, lähetti hän palvelijattarensa pois ja meni vuoteeseensa. Mutta hän näki huoneensa ovea hiljaa avautuvan ja Genevièven astuvan sisälle. Tämä suuteli nuorta kaunista tätiänsä otsalle ja istautui hänen viereensä.

— Sinä olet edelleen yhtä kaunis, Rose-Marie, — sanoi hän hilpeästi — ja kaikki tulevat tietenkin korviaan myöten rakastumaan sinuun. Tiedätkö, että ne, jotka läheisyyteesi joutuvat, ovat hyvin säälitettäviä?

Rouva Miralez hymyili hyväntahtoista hymyänsä, jolla hän neljä tai viisi kertaa päivässä vastasi samanlaisiin ihailijansa kohteliaisuuksiin. Hän suuteli Genevièveä sanoen:

— Ai, ai, pikku tyttöseni! Elä laske leikkiä rakkaudesta. Minusta näyttää siltä kuin sinä itse tulisit tekemään monta onnetonta sillä alalla. Sinä näytät iloiselta ja — sellaiselta kuin itse olisit rakastunut!

— Tahdotko sitä?

— Näepäs vaan! On siis joku! … Kerro, kerro! Ja Geneviève kertoi
Lazaresta.

Hän kertoi kaikki, kuvaillen erikoiskohdat idyllistään. Ja Rose-Marie hymyili, ei kuitenkaan loukkaavasti, puukenkäiselle munkille, joka sonninsa kanssa lumosi linnan haltijattaren. Mutta kun Geneviève antoi hänen ymmärtää, että hän aikoi mennä naimisiin entisen munkin kanssa, tuijotti hän ihmeissään ja sanoi:

— Eläs, todellakin! Ja minä kun luulin, että sinä olit vahvasti päättänyt jäädä naimattomaksi.

— Tulen kentiesi jäämäänkin, rakas täti, ja minä epäilen, että se asia tulee riippumaan sinusta.

— Kuinka niin?

— Sen voin selittää. Minulla on eräs suunnitelma, oivallinen tuuma, jonka saat kuulla. Se johtui eilen mieleeni. Kuule siis, mutta elä kuitenkaan naura sille kovin paljoa, sillä se on minun aivan vakava aikeeni.

— Tiedät, kuinka onneton äitini oli. Olet kuullut monta kertaa kerrottavan. En voi koskaan unohtaa sitä ja sen vuoksi olen itse päättänyt olla avioliittoon menemättä. Täytyy olla hirveätä joutua hyljätyksi lapsineen jo miehensä eläessä. Muistan erään yön, jonka vietin erään portin vierellä. Olin silloin 7-vuotinen. Äiti oli kanssani ja odotti hän isää näyttääkseen hänelle lastaan kun hän tuli jonkun näyttelijättären luota. Sellaisia nähtyään pelkää koko avioliittoa.

— Mutta eiväthän kaikki miehet ole sellaisia.

— Sitä olen juuri ajatellut tällä viikolla. Eikö totta, löytyyhän uskollisiakin miehiä?

— Sen uskon varmasti. Vaan eivät he kanna tiukua ja kaulassaan, niin että heidät varmasti tietäisi eroittaa toisista.

— Kuitenkin sen saa tietää.

— Lapsi!

— Sen voi saada tietää, jos vaivautuu tekemään vakavia kokeita. Sepä juuri onkin tuumani.

— Sinä haluat kokeilla munkkisi kanssa?

— Miksikäs ei?

— Kuinka lapsellinen oletkaan!

— Ymmärrä minua oikein! Tahtoisin jättää hänet ratkaisevan koettelemuksen alaiseksi. Tahtoisin saattaa hänet kosketukseen erään nuoren, kauniin, vastustamattoman naisen kanssa, joka koettaisi saada häntä ihastumaan itseensä.

Rose-Marie tuli tarkkaavaksi.

— Ken hän olisi? — kysyi hän.

— Ken? Etkö sitä arvaa?

— En.

— Kuinka olet kaino. Koeta…

— En minä tiedä.

— Sinä itse, luonnollisesti.

— Minäkö?

— Miksikä et!

— Ah!

— Jos minä pyydän sinulta sitä? Jos minä rakoilen sitä polvillani, Rose-Marie? Sinä olet ystäväni, ja sinä voit koettaa valloittaa minulta sen miehen, jota rakastan.

— Mutta sehän on naurettavaa!

— Minä en pelkää mitään. En voisi tehdä tätä ehdotusta, jos uskoisin
Lazaren voivan pettää minut. Hän tulee jäämään minulle uskolliseksi.

— Oletko varma siitä?

— Melkein. Mutta tahdon kuitenkin vielä varmistuttaa sen itselleni. Jos hän voi vastustaa sinua, voin silloin olla huoletta muista. Voit sen vuoksi panna Lazaren heti koettelemustesi alaiseksi. Hanki hänelle Pariisissa jokin virka jossain ministeriössä tai lähetystössä, ei kuitenkaan kaukana itsestäsi. Hänellä on tulevaisuutta. Hänellä on joukko todistuksia, taitaa useita kieliä eikä ole tyhmä. Hän kuuluu huomattavaan perheeseen ja tulee varmaan kymmenessä vuodessa olemaan miljonääri. Voit tarjota usein aamiaista, jolloin voit koketeerata hänelle. Voin vakuuttaa että se maksaa vaivan. Anna hänen innostua ja auta häntä siinä ellei itse löytäisi itseään. Kirjoita sitten minulle hänen tietämättään. Sinun täytyy luvata kirjoittaa minulle, ja jos hän kurtiseeraa muita naisia, kirjoita siitäkin. Sinun täytyy ilmoittaa minulle kaikki. Lupaatko sen? Anna kätesi sen päälle! Niin, sillä tavalla. Nyt olet luvannut! Hyvä! … Herran poika kuinka sinä olet kiltti!

Ja Geneviève heittäytyi tätinsä syliin.

— Miksikä en lupaisi jos teen siten mieliksesi!

— Sinä olet enkeli!

— Mutta se virka ministeriössä?

— Oh, sehän on pikku seikka sinulle!

— Uskotko sen niin helpoksi?

— Oh, sellaisilla silmillä kuin sinun! … Niitten edessä täytyy ministerien taipua!

— Odotas, minulla on eräs tuuma!

— Oletko keksinyt jotain?

— Niinpä luulen.

— Lazarelle?

— Niin juuri.

— Sopivan paikan?

— Niin sopivan kuin voi ajatella.

— Eikä kaukana teistä?

— Aivan läheisyydessä.

— En lupaa mitään; minun täytyy puhua mieheni kanssa. Voimme puhua asiasta huomenna ja sinä esittele munkkisi minulle!

— Hyvää yötä! Minä rukoilen kauniitten silmiesi puolasta.

— Elä unohdat hänen, — vastasi Rose-Marie ja sammutti lampun.

Ja Geneviève meni yksinäisyyteen ajattelemaan Lazarea, joka taas puolestaan ajatteli häntä.

XI.

Seuraavana aamuna oli neiti Sartilly liikkeessä jo klo 7. Hän lähetti noutamaan herra Peyrouxia ja ilmoitti, että hänen tuli seurata herra Hontarrèdea Pauhun. Hän pani painoa sanaan Hontarrède, antaakseen isännöitsijän ymmärtää, ettei Lazarea tullut enää kohdella kuten tavallista palvelijaa.

Sitten antoi hän matkaa koskevia yksityiskohtaisia määräyksiä, jotka oli yön aikana miettinyt.

Geneviève tahtoi antaa Lazaresta Rose-Marielle edullisen vaikutuksen ensi näkemältä, ja siksi oli Lazare uusittava päästä varpaisiin.

Herra Peyroux ilmoitti neiti Sartillyn määräykset Lazarelle klo 8.
Koski kyyditsi molemmat herrat rautatieasemalle.

Lazare antoi ohjata itseään kuten lapsi. Näytti siltä kuin hän olisi yhä unelmoinut kaunista unta. Hän nousi junaan ajattelematta sitä, että hän viimeisen junamatkansa teki luostariin 7 tai 8 vuotta sitten Kaunista maisemaakaan hän ei huomannut; hänelle oli kylliksi miettiessään Genevièven suloutta.

* * * * *

Paussa menivät herrat englantilaiseen pukuliikkeeseen, jossa nopsat herrat riensivät ottamaan mittaa entisestä munkista. Valmiina oleviin pukuihin puettiin nyt Lazare hienosta paidasta alkaen. Korkea kaulus, vaaleat sheviottihousut, syvästi avartuva liivi ja musta hännystakki silkkisine käänteineen, sininen kesäkravatti, hienot kengät, nahkanväriset käsineet ja muodikas hattu tekivät hänestä hienon herran. Kun Lazare käveli ohi suurien kuvastimien, joutui hän silmäkkäin komean nuoren miehen kanssa. Entinen munkki tuskin tunsi itseään ja hän aikoi kunnioittavasti nostaa hattuaan kuvalle.

* * * * *

Sillä aikaa olivat Rose-Marie ja Geneviève alkaneet jatkaa eilisiltaista keskusteluaan linnassa.

Kaikki oli käynyt oivallisesti. Aamiaisen aikaan olivat naiset puhuneet hra Miralezille, joka näytti halukkaalta taipumaan heidän tuumiinsa.

Kun Lazare klo 5 illalla palasi Bontucqiin gentlemanniksi muuttuneena, riensi neiti Sartilly häntä vastaan, katsellen ylpeydellä häntä ja vieden hänet sisälle.

— Eno, tässä saan esitellä sinulle herra Etienne Hontarrèden, jonka sinä haluat ottaa kirjuriksesi!

Lazare ymmärsi. Neiti Sartilly oli puuhannut hänet herra Miralezin, tuon rikkaan pariisilaisen laivanvarustajan kirjuriksi. Mutta mikään ei häntä enää kummastuttanut.

Hän kumarsi kainosti pienelle herralle, jonka rinta oli sisään painunut ja jolla oli laihat kasvot mustine partoineen.

— Rose-Marie, katso, täällä meidän suojattianne, — jatkoi Geneviève esitellen ystävänsä rouva Miralezille.

Lazare näki edessään nuoren naisen viehkeine vartaloineen ja säteilevän kauniine kasvoineen, joista lempeä silmäpari pitkien mustien silmäripsien ympäröimänä tarkasteli häntä. Hän kumarsi hänelle kuten herrallekin.

— Sinun hempukkasi ei näytä hullummalta, — sanoi Rose-Marie
Genevièvelle kun Lazare oli heidät jättänyt.

— Eihän sen pitäisi sinullekaan olla niin kovin vastenmielinen, eikö totta, sanoi Geneviève kehasemalla.

Vastauksen sijasta »Granadan ruusu» ainoastaan hymyili.

Lorenzo Miralezin täytyi jo kolmin päivän perästä matkustaa Pariisiin, jolloin hänen vaimonsa ja uusi kirjuri oli häntä seuraava.

Matkaile lähtöpäivänä tahtoi Lazare vielä kerta katsella niitä kauniita seutuja, joissa hänen rakkautensa oli herännyt ja jossa hän oli löytänyt itsensä. Kävelyllä ollessaan istahti hän päivän varjon muotoon saksitun kuusen alle, jossa Geneviève oli laulanut edellisellä viikolla, ja täältä näki hän Genevièven nopeasti lähestyvän.

Tänään hän ei laulanut; hänen silmänsä tulvehti kyyneleitä.

— Tulen ottamaan jäähyväisiä sinulta, Lazare! — sanoi hän tukahdutetulla äänellä. Alhaalla rautatien asemalla on niin paljon väkeä, ettemme siellä voi puhua häiritsemättä.

Hän ojensi molemmat kätensä Lazarelle?

— Oletko minuun tyytyväinen? Eikö se ole hyvä toimi, jonka sait?
Tuletko minua vähän kaipaamaan, Lazare?

— Kuinka voisin ilmaista mitä tunnen? — vastasi hän. — Antakaa anteeksi! En ole koskaan rakastanut, ja olen melkein kuin lapsi, joka näkee ympärillään kukkia, päivänpaistetta, puita, lintuja, kaikkea kaunista maan päällä, joka kaikkea ihmettelee ja ihastelee voimatta kuitenkaan sanoa mitään, kosk'ei osaa puhua tahtoisin kuitenkin näyttää teille, kuinka paljon teitä rakastan, neiti Geneviève. Mutta senhän te näette, eikö totta? Minä rakastan teitä kaikesta siitä hyvästä, jota olette minulle tehneet, ja vaikka olisitte tehneet minulle jotain pahaakin, rakastaisin teitä siitä huolimatta yhtä paljon. Tahdotte, että matkustan Pariisiin tullakseni teille kelvolliseksi. Minä matkustan, vaan en kaipauksen ja surun kyyneleitä vuodattamatta. Antakaa se anteeksi! Ne päivät, jotka olen viettänyt linnassanne, ovat elämäni ihanimmat. Vaan minähän palaan takaisin, eikö niin? Varmasti, ja silloin tulemme niin onnellisiksi! … Olen täysin vakuutettu siitä. Minä rakastan teitä enkä tule koskaan rakastamaan ketään toista.

— Olisikohan niin? — kuiskasi hän.

— Varmasti, Geneviève, se tulee niin olemaan. Tulen teitä rakastamaan elämäni viimeiseen hetkeen saakka! Te tiedätte, että nyt puhun totta, ja että nämä sanani tulevat olemaan ohjeenani kaikissa vastaisissa vaiheissani. Oi, Geneviève, ettekö usko rakkauteeni, ettekö luota siihen, että se tulee olemaan muuttumaton kaikkina aikoina?

— Kyllä, Lazare, tunnen sen; me tulemme aina rakastamaan toisiamme, sanoi hän vaaleten.

Ja hän kallisti päänsä sulhonsa rinnalle.

— Hyvästi kahdeksi vuodeksi! — nyyhkytti hän. Anna minulle yksi suudelma!

Hän ummisti silmänsä.

Ja Lazare suuteli Genevièveä, ja tähän lemmensuudelmaan, ensimäiseen jonka hän elämässään antoi, vuodatti hän koko sielunsa.

* * * * *

Muutamia tunteja myöhemmin veivät vaunut herra ja rouva Miralezin, kirjurin ja kamarineidin rautatienasemalle. Neiti Sartilly seurasi heitä. Matkalla istuivat Geneviève ja Lazare ääneti, Rose-Marie ihaili luontoa ja Lorenzo tutkisteli aikataulua.

Kolmen neljännestunnin kuluttaa olivat he rautatien asemalla. Pariisin juna tuli tohisten, jolloin kuihtuneet lehdet tien kummallakin puolen varisivat alas.

Silloin alkoi Genevièveä peloittaa. Hän antoi enonsa ja tätinsä suudella itseään sekä ojensi Lazarelle kylmän vapisevan kätensä.

Hän tulisi niinmuodoin matkustamaan. Hänkö jättäisi hänet kahdeksi vuodeksi? Hän, tuo puhdassydäminen, turmeltumatoin, tulisi elämään suuren maailman pyörteissä, sen turhuuksissa ja viettelyksissä! Voi, miksi oli hän tahtonut tuota! Olisiko hänellä voimia kestää kaikkia kiusauksia? Tulisiko jäämään hänelle uskolliseksi? Mihin vaarallisiin seikkailuihin hän olikaan syössyt poikaparan! Mitä varten surra huomisesta ja tulevaisuudesta, kun nykyisyys on niin ihana?

— Lazare, elä lähde! Minä olin järjiltäni! — tahtoi Geneviève huutaa.

Mutta hän näki ajatuksissaan sen mustan vaunun, jossa äitinsä oli itkenyt eräänä yönä portaiden vierellä kadulla ja hän sai taas rohkeutta. Niin, Lazare matkustakoon! Se on välttämätöntä.

— Hyvästi, kaikki! — huusi hän hermostuneesti heittäen lentosuukkosen matkustajille.

— Tahdotteko ottaa tämän käsilaukkuni, herra Hontarrède? — sanoi
Rose-Marie uudelle kirjurille.

Kyyneleittensä takaa näki Geneviève Lazaren kantavan kauniin pariisittaren laukkua ja nousevan junaan hänen jälestään.

Veturi vihelsi heittäen samalla paksua, mustaa savua valtavina pilvinä.
Ja juna vieri jyristen tiehensä kohti Pariisia.

XII.

Lorenzo Miralez oli 40 vuoden ikäinen mies. Kuiva yskä, joka sai hänet ajattelemaan isänsä ja yhden sisarensa kohtaloa, jotka olivat kuolleet keuhkotautiin, sai joskus poskiinsa punaisia täpliä. Mutta hänen ruskeissa, vähän aroissa silmissään voi nähdä epäluuloa, tavallista sellaisilla miehillä, joilla on kaunis rouva.

Miralez oli rikas. Hän oli perustanut höyrylaivayhtiön, joka harjoitti liikennettä Espanjan ja Portugalin satamain välillä. Useimmat osakkeet olivat hänellä, perustajalla ja tuottivat vuosittain suuria rahoja.

Miralezilla oli konttorit Marseillesissa, Passagesissa ja Barcelonassa. Chateaudun kadun varrella Pariisissa oli hänellä suuri talo, jonka alikerrokseen oli pääkonttori sijoitettu ja jonka yläkerroksissa hänen yksityishuoneistansa olivat. — Vaikka hän olikin pääisännöitsijän toimen jättänyt käsistään saadakseen rauhassa ja levossa eleskellä, oli hänellä sittenkin laaja kirjevaihto. Sairaloisena ollen ei hän kirjevaihtoaan jaksanut oikein itse hoitaa ja tästä syystä oli hän nyt ottanut kirjurikseen sen nuoren miehen, jota vaimonsa ja sisarentyttärensä niin lämpimästi suosittelivat.

Lorenzo oli syntynyt Valladolidissa. Kolmenkymmenen ikäisenä teki hän matkan Granadaan, jossa hän ei kuitenkaan paljoa nähnyt erään nuoren tytön vuoksi, jonka siellä tapasi. Vaivatta sai hän tietää tytön olevan erään vaatimattoman laiva-asioitsijan, ja komean naisen joka tyttöä seurasi, olevan kuuluisan Granadan ruusun. Koko perhe asui Pariisissa. Tyttären silmäin magnetti oli niin tehoava Miraleziin, että jo muutamien kuukausien kuluttua nähtiin soman tytön magnettisilmineen kiintyneen Lorenzon käsivarteen ja nousevan hunnutettuna Saint-Augustikirkon rappuja. Komea äiti itki ilosta. Tytär Rose-Marie, terve ja säteilevä kuin kevätaamu, veti kaikkien ihastuvat katseet itseensä.

Rose-Mariella ei ollut lapsia. Kuitenkin oli hän uskollinen miehelleen, joskaan ei hyveen niin ylpeyden velvoituksesta. Jo ensi päivistä kokoontui ihastelevia joukkoja hänen ympärilleen ja hänen korvansa pian tottuivat rakkaudentunnustuksiin, joita surisi hänen korvissansa kuten mehiläisparvien lentely. Mitä anovia silmäyksiä, mitä huokauksia, mitä ihastelusanoja hän saikaan! Kolmen kuukauden ajalla tunsi hän kaikki rakastuneiden tunnustusmuodot. Hän tiesi, että kun nuori mies klo 11 illalla hänelle esitettiin, tiedusti hän jo klo puoli 12 minä viikon päivänä hänen vastaanottonsa on, ja klo 12 suuntasi hän hehkuvimmat katseensa sitä ennen puhuttuaan musiikista, tenoreista, spiritismistä tai pikku koirista. Tuollainen järjettömyys herätti hänen inhoansa ja aina ympäröivä joukko esti häntä kehenkään erityisesti kiintymästä. Ja vihdoin ei hänellä ollut lainkaan halua tulla miehellensä uskottomaksi. Hänen sydämensä oli levollinen.

Jos hän olisi ollut vähemmän kaunis, olisi vaara kai ollut suurempi. Hänelle tehtyjen rakkaudentunnustusten kävi samoin kuin kukan siemenille, joita yhteen astiaan kylvetään aivan liika paljon: ne tukahuttavat toisensa niin ettei yksikään ehdi niistä kukkaan puhjeta.

Kun rouva Miralez näki että hänen suosionosotuksiaan niin innokkaasti kerjättiin, tuli hän itsekin niitä arvostelemaan varsin korkeiksi. Seurauksena oli, että hän käytti niitä säästävästi. Hän voi siten olla ihastuttava ilman että tarvitsi antaa sydäntänsä koskea. Hän voi pelkän huvin vuoksi herättää intohimoja kuten keisaritaiteilija, joka kerran sytytti Rooman tuleen hankkiakseen vain siten silmänviehätystä.

Vaatimattoman, sairaaloisen Miralezin asema oli vaikea niin paljon mielistellyn ja »hakkaillun» vaimon rinnalla, ja hänen kasvonsa saivat ennen pitkää epäluulon ilmeen, joka ei niitä hetkeksikään jättänyt. Tämä espanjalainen oli epäilemättä mustasukkainen, mutta hän ei sitä näyttänyt. Hän tyytyi ottamaan innokkaasti opetusta miekkailutaidossa ja salli ystäväinsä tietää sen. Hän laitatti puutarhaansa komean miekkailusalin, jossa hän mitteli voimiaan ja taitoaan usein todellisten taiturien kanssa. Muutamain vuosien ahkerain harjoitusten jälkeen käytteli hän säiläänsä suurella taituruudella ja hankki itselleen oikeutetun kuuluisuuden myöskin taitavana ampujana. Granadan ruusun ihailijat eivät tämän vuoksi juuri harventuneet vaan tulivat melkoista varovaisemmiksi.

Semmoinen oli se herrasväki, jonka kotiin vaatimatoin Lazare oli joutunut.

* * * * *

Kun matkustajat olivat saapuneet Chateaudun kadun varrella olevaan taloonsa, antoi herra Miralez viedä sihteerinsä neljänteen kerrokseen, jossa hän sai huostaansa kolme komeasti sisustettua huonetta, työhuoneen, makuu- ja toilettihuoneen. Samalla hän ilmoitti, että aamiaista tuli syödä perheen pöydässä ja että hän sai palkakseen 400 frankkia kuukaudessa. Kaksi yhtiön konttoristia saivat toimekseen tutustuttaa häntä tulevaan työhönsä.

Entinen munkki tunsi itsensä alussa hyvin vähän kotiutuneeksi noiden liikepaperien seurassa, sähkövalossa ja valoisissa lämpimissä saleissa. Pariisin melu viilsi hänen korviansa. Kuinka kaikki nämä ihmiset liikkuivat, ajattelivat ja puhuivat nopeasti. Kuinka kaukana olikaan luostarin hiljaisuus…

— Herra Hontarrède, rahastonhoitaja kysyy teitä puhelimessa.

— Herra Hontarrède, oletteko vastanneet laivanvarustusliikkeelle
Bilbaossa?

— Herra Hontarrède, antakaa näille herroille haluamansa tiedot!

Herra Hontarrède vapisi kuin säikytetty koiranpentu.

Hän kokosi kuitenkin kaiket voimansa. Eikö hänen pitänyt tulla virkuksi ja toimeliaaksi pariisilaiseksi voittaakseen Genevièven omakseen? Hän soitti siis puhelinta, lähetti sähkösanomia ja lyöttäytyi liikeasioihin kaikin voimineen ja sieluineen.

Muutamien viikkojen kuluttua oli hän tutustunut täydelleen liikkeen asioihin. Muutamien kuukausien kuluttua oli hän kadottanut gasconialaisen murteen. Hän puhui nopeasti ja nieli lopputavut. Jos arvoisa Martin olisi elänyt ja kuullut tuon äänen, olisi se varmaan jättänyt siihen vastaamatta.

Rose-Marie ei tällä välin unohtanut Genevièvelle antamaansa lupausta.
Jo muutamien päivien kuluttua asetti hän entisen munkin koetukselle.

Hän katsoi kuitenkin ylellisyydeksi itse jättäytyä tähän leikkiin. Mitä hyödyttäisi hankkia itselleen yksi ihailija lisää? Sitäpaitsi nuori, maalta tullut nuorukainen ei ollut vaikea valloittaa; kaunis kamarineito varmaan siinä täysin onnistuisi.

Rouva Miralezia huvitti tehdä kokonainen suunnitelma kokeilua varten. — Ja kun rahat aina näyttelevät suurta osaa antoi hän kirjurille seuraavan neuvon:

— Herra Hontarrède, teidän pitää mennä tervehtimään isoisäänne Bordeauxiin. Käynti varmaan ilahduttaa vanhusta ja siitä tulisi olemaan teillekin suuri hyöty.

Etienne totteli ja lähti eräänä päivänä Girondeen. Isoisä oli ihastuksissaan. Hän onnitteli nuorta miestä siitä, että oli vaihtanut munkkikaavun konttorifrakkiin ja lupasi tämän ylistettävän teon johdosta 500 frankia kuukaudessa.

Etienne kertoi tämän rouva Miralexille, joka rehellisesti iloitsi tästä.

— No, nytpä on sinulla varoja käydä hullutuksiin, poikaseni, ajatteli hän.

Ja hän ryhtyi toteuttamaan koetteellepanosunnnitelmaansa.

Tässä ohjelmassa oli useampia osastoja.

Rose-Marie tahtoi alkaa vaatimattomasti. Ei tullut säikyttää tätä kunniallista nuorta miestä heittämällä hänet heti huvien pyörteeseen.

Dominica sai niin muodoin tehtävän.

Dominica oli kaunis tyttö. Jos rouva Miralez oli Granadan ruusu, oli Dominica sen tulpaani. Hän oli hyvin tumma, kellahtava iho ja sinimustat hiukset, jotka taidemaalarit pitävät erikoisuutena espanjattarilla. Hänen äitinsä oli ollut Rose-Marien imettäjä, ja hän oli mitä läheisimmin emäntäänsä kiintynyt. Rouva Miralez uskoi hänelle kaikki avaimistaan ihailijainsa kirjeisiin saakka.

— Pikku Dominicani, — sanoi hän eräänä marraskuun päivänä — sinä viet tästedes joka aamu suklaata herra Etiennelle. Sinun tulee olla oikein kohtelias, sen nuoren miehen pää pitää kääntää pyörälle. Sanon kohta minkävuoksi… Sinä kai lupaat olla pettämättä ja kavaltamatta salaisuuttani? … No, hyvä!

Ja Rose-Marie kertoi kamarineidilleen koko Edennen ja Genevièven historian.

— Poika raukka, huudahti Granadan ruusun tulpaani.

Mutta se ei epäilyttänyt alkamasta heti kenttämarssia »poika raukkaa» vastaan.

Hän vei herkullisinta suklaata neljänteen kerrokseen esiintyen komeimmissa pukimissaan.

Mutta parantumatoin Etienne ei lahjoittanut hänelle silmäystäkään, joi vaan varsin levollisena suklaansa.

Sen jälkeen lisäsi Dominica hyökkäyksensä kaksinkertaisiksi. Mutta
Etienne oli mahdoton.

— Sen miehen kanssa ei pääse mihinkään — sanoi Dominica Rose-Marielle.
— Hän ei ole kuten muut.

Rouva Miralez valitti hänen huonoa onneaan ja siirtyi ohjelmansa seuraavaan osastoon.

— Herra Etienne, — sanoi hän eräänä aamuna kirjurille — tehän sallitte, että kutsun teitä aivan lyhyesti Etienneksi? Olkaa hyvä ja ottakaa vaunut ja ajakaa neiti des Islettesin luokse teatteriin Matignonkatu 27; sieltä menette neiti Valbrunin luokse théâtre-françaisin, Rivoliekadun varrella 47; lopulta menette neiti Solangen luo Palais-Royal-teatteriin. Sanokaa heille, että minä lähetin teidät kysymään, minkä palkkion he tahtoisivat, jos tahtoisivat avustaa eräässä iltamassa, jonka aijon järjestää. Teidän tulee tietystikin olla hyvin rakastettava heille.

Kahden tunnin kuluttua palasi Etienne. Rose-Marie tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän, vaan ei voinut löytää pienintäkään puuderin jälkeä moitteettoman siistillä puvulla.

— Hän on teräksestä! — ajatteli hän.

Väittäen ilmoitettujen määrien olevan liian korkeita lähetti hän
Etiennen vielä toisten kuuluisien teaatteritähtien sekä senjälkeen
Opera-Comiquen laulajattarien luokse, joista hän käski vihdoin yhden
kutsumaan.

Iltama oli pidetty.

— Te seuraatte tietysti laulajatarta kotiin meidän vaunussamme, herra Etienne? Se on velvollisuutenne! — sanoi rouva Miralez, ja Etienne totteli palaten heti takaisin.

— Sepä nyt on jäätä, jonka vertaista ei ole olemassa, — ajatteli hän. —
Hän on tuskin puhunut muuta kuin Wagnerista tytön kanssa.

— Laulajattaret eivät kuitenkaan ole ainoita — mietti hän.

Ja eräinä iltana kysyi hän kirjurilta:

— Osaatteko Moulin-Rougeen?

— En, — vastasi entinen munkki viattomasti.

— Oh, sehän on puolustamatonta! … Jos olisitte tunteneet paikan, olisitte tehneet minulle suuren palveluksen.

- Minähän voin sinne silti mennä illalla, jos siitä on jotain hyötyä.

— Tietysti. Lähtekää sinne illalla! Minä lähtisin sinne mielelläni itse, vaan kun en tiedä millaista siellä oikein on, en uskalla. Viipykää siellä loppuun saakka ja syökää illallista että saan tietää millaista ruokaa siellä tarjotaan. Huomisaamuna voitte minulle kertoa kaikki jos ette ole kovin väsyksissä. Hyvää yötä! Hauskaa matkaa.

Etienne lähti Place-Blancheen.

Hän ajatteli luostarin paastoja ja sitä luurankoa, joka hiljaa kuiskasi munkeille: »Sinä, joka minua katselet, olet muutamana päivänä tuleva minun kaltaisekseni!» Ja hän oli näkevinään vaan tuon luurangon Moulin-Rougesin kemuissa. Se oli luuranko, joka tanssi ja itseensä kiinnitti huvihaluisten katselijain silmäykset.

Jos Etienne ei olisi ollut siveellinen, olisi hän sellaiseksi tullut tänä iltana.

Ja rouva Miralezin oli käytävä käsiksi muihin keinoihin.

Herra Etienne on liika viatoin rakastuakseen tanssijattariin. Sen täytyy olla siveellinen nainen, jolla on ainoastaan kolme tai neljä rakastajaa.

Ja hän otti osotekalenterinsa ja merkitsi ristejä melkein jokaiselle sivulle: rouva Blérigny, hyvä! Rouva Gaulincourt, samoin. Ei, sepä onkin nuori vapaaherratar Estieules, joka sopii parhaiten Genevièven sulhaselle. Valitkoon muuten itse heidän joukostaan.

Muutamain päiväin kuluessa oli hän asettanut Etiennen kosketukseen suuren naisjoukon kanssa. Ja Dominica sai tehtäväkseen vakoilla hänen yksityistä kirjevaihtoansa.

Ja pian huomasi hän erään kirjeen olevan osotetun herra Etienne
Hontarrèdelle rouva Desjoyauxin kauniilla käsialalla.

Mutta hän huomasi sen lisäksi että Etienne oli vastauskirjeensä nurkkaan piirustanut suuren ristin, joka osoitti puhtautta entisen munkin aikomuksissa.

— Rouva Desjoyaux-raukka, ajatteli Rose-Marie.

Turhaan hän myöskin huomasi menneen yrityksensä muihin naisiin nähden, joita oli kutsunut Etiennelle pöytäseuraksi. Hän istui ääneti ja tuskin huomasikaan noita sulottaria.

— Se poika ei ole vielä maailmaa nähnyt, — ajatteli hän alkaen jo menettää kärsivällisyytensä.

Ja nyt hän veti esiin viimeiset joukkonsa: nuoret tytöt, joista hän toivoi paljon.

— Herra Etienne ei pidä vanhoista teatterinäyttelijöistä ja hyppijistä. Jos hän jotakin alkaa kurtiseerata, tekee hän sen vakavassa aikomuksessa. Hänet täytyy jättää mammojen ja naimaikäisten tyttärien käsiin.

Hän alkoi puhua yleisesti, että herra Etienne Hontarrède piakkoin tulisi perimään miljoonia ja kuljetteli häntä puolessakymmenessä nuorisotansseissa.

Lazare tanssi kotiljongia ajatellen kaipauksella aikaa, jolloin sai kaivaa omaa hautaansa.

Näissä kemuissa tuli hän seurustelemaan nuorien tyttöjen kanssa, jotka puhuvat alasluoduin silmin, jotka käyttäytyvät ja ovat puetut kuin muotilehtien naiskuvat, jotka ottavat lausuntotunteja oppiakseen lausumaan tunteensa sellaisella äänen painolla kuin ylistetyt näyttelijät. Eikä yksikään laji tehnyt häneen pienintäkään vaikutusta. Niitten naisten kanssa, jotka eivät häntä suorastaan inhottaneet, puhui hän neiti Sartillysta ja ylisteli häntä. Kun rouva Miralez tahtoi häntä leikkiin, jossa suudellaan toisiaan, kieltäytyi hän siitä vetäytyen pois joukosta sillä syyllä, ettei hän tunne sitä leikkiä. Mieluummin olisi hän rouhinut kiviä.

Tulipa kerran hänen luokseen muutaman varattoman tyttären äiti esitellen:

— Herra Hontarrède, Edvige olisi hyvin iloinen jos saisi maalatakseen muotokuvanne. Hän myy taulunsa Lontooseen, tiedätte kai sen? Teistä saisi hän erittäin omaperäisen muotokuvan. Tulkaa, herra Hontarrède, katsomaan hänen atelieriaan ylihuomenna klo 3 tai 4.

Edvigen pyydys huvitti paljon hänen tuttujaan. Hän oli jo maalannut suuren joukon naimaijässä olevia nuoria herroja. Äiti oli aina läsnä ensi kerroilla, mutta sairastui sittemmin. Ja tytär vaihtoi aina silloin kevyen seurustelupuvun päällensä, »koska atelierissa oli niin kuuma».

Etienne kävi atelierissa luvaten tulla istumaan seuraavalla viikolla.

Onneksi kutsuttiin häntä samana päivänä sähkösanomalla Bordeauxiin, hänen isoisänsä François Hontarrède oli kuolemaisillaan.

Kirjuri sai kahdeksan päivän loman ja matkusti heti Girondeen.

Palattuaan pyysi hän heti saada puhui herra Miralezin kanssa tahtoen kysyä hänen neuvoaan tärkeässä asiassa.

— Hyvä! Nyt aikoo hän mennä naimisiin! — ajatteli rouva Miralez. —
Neiti Edvige on onnistunut!

Hän tuli jo levottomaksi Genevièven puolesta kun hänen miehensä tuli rauhoittamaan häntä. Tärkeä asia ei koskenut lainkaan kaunista maalaajatarta, vaan sitä suurta perintöä, joka oli joutunut Etiennelle. Isoisänsä oli hänelle lahjoittanut suurimman osan omaisuuttaan: komean Sargos-linnan lähellä Archachonia Girondessa useine maalaistiluksineen kuin myöskin erään salkun, joka sisälsi arvopapereita noin 800,000 frankia.

Etienne halusi pitää linnan, jossa hän ennen oli viettänyt jotkut loma-aikansa, mutta hän ei ymmärtänyt mitä olisi tehnyt tiluksilla ja arvopapereilla. Niistä hän tahtoi puhua hra Miralezin kanssa.

Neiti Edvigllle oli hän kirjoittanut Sargosista, ettei hän voikaan täyttää lupaustaan olla kuvamallina, perheessä sattuneen kuolemantapauksen vuoksi.

— Hänellä on joka tapauksessa hyvä vainu, — ajatteli Rose-Marie tullen jo varsin toivottomaksi.

Hänen ohjelmansa oli loppunut. Entinen munkki ei ollut huolinut näyttelijättäristä, kauniista rouvista eikä nuorista tytöistä. Pariisin huvit eivät olleet häneen vähääkään tehonneet.

Viimein otti Rose-Marie kynän ja kirjoitti Genevièvelle:

»Rakas Genevièveni!

Sinun munkkisi on jääpalanen. Olen asettanut hänet kiusauksiin, joita ei edes pyhä Antonius olisi voinut vastustaa, mutta hän ei ole taipunut. Minulla oli aivan toisellainen käsitys munkeista. Olen vienyt hänet miellyttävämpäin ja kiehtovimpain ystävättärieni seuraan, vaan ei yhdestäkään ainoasta ole hän välittänyt vähintäkään. Nyt ei ole muuta enää neuvonani kuin käydä itse tuleen. Nyt on jo kesäkuun loppu ja sesonkiaika pian ohi. Lähdemme huvilaamme Saint Kerohieun Bretagnessa, mieheni, äitini, ystäväsi ja minä. Saat olla varma siitä, että minä välistä lähetän mieheni Marseilleen ja äitini Saint-Maloon. Jos sinun munkkisi rakastaa luontoa, niin aijon hänen antaa nauttia siitä minun seurassani. Sanon nyt jäähyväiset ryhtyäkseni taisteluvalmistuksiin.

Sinulle altis Rose-Marie.»

XIV.

Saint-Kerohic on vähän tunnettu paikka Ile-et-Vilainessa, joka on Lamballen ja meren välillä. Parikymmentä harmaata taloa kallellaan olevan kirkkotornin ympärillä muodistavat koko kylän. Siellä täällä taittuvat kalliot muodostavat ikäänkuin maasta esiinpistävän luurangon, — sellaista on maisema. Ainoastaan muutamia laihoja vaivaispuita kasvaa koukistaneina maahan päin ikäänkuin peläten meren hyökkäävän päällensä. Täällä olevaan huvilaansa saapui Miralezin perhe heinäkuun 5 päivänä.

Etiennestä oli maisema erittäin kaunista. Kirkontornista saattoi nähdä kaikille suunnille 25 kilometrin laajuudelta.

Tämä luonnon merkillisyys ei kuitenkaan ollut Rose-Marien tarkoituksena kiinnittää Etiennen huomioon.

Tähän saakka ei rouva Miralez ollut paljonkaan kirjurista välittänyt. Minkä hän oli puhellut hänen kanssaan, oli se tapahtunut osoitellakseen hänelle niitä kiusauksia ja koettelemustilaisuuksia, joita hän oli koettanut keksiä.

Saint-Kerohicissa, jossa ei ollut hänen tavallinen ihailijaparvensa ympärillään, oli hänellä aikaa lähemmin tarkastella Etienneä, ja ennen pitkää selitti hän Dominicalle, että hän oli »oikein kaunis poika».

Ei se siis ollut kovin työlästä alkaa hänelle liehakoida.

* * * * *

Kahdeksan kuukauden olo Pariisissa oli paljon muokannut Etiennen ulkonäköä. Hänen piirteensä olivat hienostuneet, kätensä tulleet valkoisiksi, ei hän enää illat laihakaan, pukunsa oli aina moitteeton, käytöksensä hieno ja sulava.

Hänen tapansakin olivat muuttuneet. Vaikkakin hän piti mieluummin kasvisruu’ista, söi hän muitakin ruokia jottei herättäisi huomiota. Joskus joi hän viiniäkin, vaikkakaan ei likööriä. Kirjeittensä alkuun ei hän enää piirustanut ristiä, ja oli hän nyt, joskaan ei loistava kavaljeeri niin kuitenkin kohtelias ja huomaavainen nuori mies, jonka luontainen rauhallisuus ja häveliäisyys kiinnitti naisia tavallista enempi.

Tällä kertaa ei Rose-Marie pitänyt tarpeellisena tehdä mitään ohjelmaa. Hän totesi peilin edessä, että hänen silmänsä vieläkin olivat kauniit, piirteensä puhtaat, huulensa punaiset, hipiänsä hohtavan hieno, vartalonsa solakka, ja ravistaessaan pitkiä mustia kiharoitansa hymyili hän luottavasti omalle kuvallensa.

— Herra Etienne! — sanoi hän eräänä sateisena iltana — te luette varmaankin mielellänne Legoavésin kirjoja, tahdotteko lukea minulle jonkun noista romaaneista? Minulla on aivan kuolettavan ikävä!

— Minkä romaanin otan luettavaksi, rouva Miralez?

— Se on yhdentekevä! Ottakaa jotain hauskaa, ei kovin pariisilaista, jos se on mahdollista.

— Otanko »Taivaan portti»?

— Niin, lukekaa »Taivaan porttia» minulle!

Ja Etienne luki.

Alussa oli hänen äänensä selkeä ja kirkas, mutta vähitellen teki kirjan sisältö sen yhä hillitymmäksi.

— Se on hauskaa! — huudahti Rose-Marie, nousten. Ja hän siirsihe lähemmäksi lukijaa.

Lazare teki liikkeen.

— Ei, ei, elkää menkö pois! — sanoi nuori rouva. Tulin lähemmäksi sitä vasten että kuulisin paremmin. En tahtoisi hukata yhtään sanaa tuosta kirjasta, josta pidän oikein paljon.

Lukemista jatkui. Mutta kirjan intohimoinen sisältö ja rouva Miralezin hurmaava tuoksu saivat äkisti lukijan lakkaamaan.

— Tahdotteko hieman sokerivettä, herra Etienne? — kysyi rouva. — Vai ette. No, jatkakaa sitten. Ottakaa se viimeinen kohta uudestaan.

Hänellä oli ylenmäärin hauskaa. Entinen munkki punastui kuin nuori tyttö, aivasti ja jatkoi lukemista, niellen puolet sanoista kuten sairas, joka koettaa yhdellä kulauksella tyhjentää hänelle ojennetun lääkeannoksen.

Väittäen että hänen tarvitsee kuulla vielä paremmin kumartui hän lukijan olan yli, niin että Etiennen täytyi huimauksen pelosta kuivata silmiään tuon tuostakin.

Kun luku ei loppunut, pyysi Rose-Marie seisahtamaan hetkiseksi. Kello oli lähes 7, ja kun ulkona oli ilma kirkastunut, halusi hän lähteä kävelylle puutarhaan.

— Tahdotteko tarjota minulle käsivartenne? — sanoi hän. — Pelkään lipeäväni tässä niljakassa.

Etiennen pää vaipui alas ja hän tarjosi kainosti käsivartensa.

Hän tunsi, kuinka rouva nojasi häntä vasten ja hän meni eteenpäin, yhtäpäätä eteenpäin näkemättä mitään kosteassa puutarhassa.

— Elkää menkö niin hurjaa vauhtia, herra Etienne ei niin nopeasti. Mikään metsästäjä ei voisi astua kanssanne samassa tahdissa tuollaisessa vauhdissa.

Ja hän sanan mukaan riippui entisen munkin käsivarressa.

Äkkiä seisahti hän erään kalliokielekkeen juurella, joka varjosti taloa.

— Herra Etienne, tahdotteko tehdä minulle palveluksen? Te voisitte varmaan sen tehdä, sillä teidän kätenne ja sormenne ovat niin pienet ja hienot. Koettakaa panna kiinni kaulusnappini, joka on päässyt niskassa irti.

Rose-Marie asettautui selin paljastaen häikäisevän valkoisen niskansa ja nuori mies ryhtyi urheasti käskettyyn työhön. Tällöin kauniin niskan omistajatar ilokseen tunsi, että hänen kätensä vapisivat.

— Pöytä on katettu, kuultiin samassa Dominican sanovan aivan heidän läheisyydessään.

Ja kirjuri punastui palvelijattaren merkitsevän silmäyksen edessä.

Hän ei syönyt paljonkaan päivällistä, vaan vielä huonompi näytti rouva
Miralezin ruokahalu olevan.

Muutamia päiviä meni.

Hän jätti nuoren miehen rauhaan antaakseen hänen unelmoida, koota ajatuksiaan ja antaakseen aikaa kylvämäinsä rakkaudensiementen itämiselle.

Kun hän oli yksin Etiennen kanssa kallioiden keskellä taikka alhaalla rannalla, antoi hän päinsä vaipua ja tekeytyi surumieliseksi. Välisti puheli hän kohtalon oikusta, joka joskus vie yhteen ihmisiä samalla tavalla kuin meri lykkää rannalle kiviä toisiaan vastaan.

Ja Rose-Marie ihmetteli itsekin, kuinka kevyesti hän voi esittää näitä sentimentalisia sanoja. Hän huokasi luonnollisimmalla tavalla ja olipa vähällä saada kyyneleitä silmiinsä.

Ja Etienne kokoili raakkuja täydessä totuudessa!

Tämä kiusoitti rouva Miralezia, ja hän rypisti kulmakarvojaan, kun hän ajatteli Genevièven ystävää. Hänhän oli kerrassaan epäkohtelias Miksi ei hän ollut jo aivan korviaan myöten ihastunut ja rakastunut häneen? Koko tällä ajalla minkä he olivat olleet kahdenkesken ei hän ollut lahjoittanut ainoatakaan ihastelevaa silmäystä, puhumattakaan odottamastaan rakkaudentunnustuksesta!

Ja Granadan ruusu tekasi mielestään oivallisen petossuunnitelman seuraavaksi, heinäkuun 14 päiväksi.

XV.

Noin 10 kilometriä herra Miralezin huvilasta on eräs saari, jonne voidaan mennä kuivin jaloin pakoveden aikana. Tämä Ile des Marches, kuten saarta nimitetään, tarjoaa matkustajille mieltäkiinnittäviä raunioita ja omituisesti muodostuneita kallioita. Sen ainoina asujamina ovat valkoiset rotat.

Rose-Marie oli käynyt saarella useampia kertoja ja tunsi sen täydellisesti. Hän tahtoi nyt näyttää sitä Etiennelle. Tarkoitusta varten tilasi hän vaunut ja kehoitti äitiään tekemään matka valmistukset pitempää matkaa varten. Dominica seurasi myös mukana.

Kun Miralez ilmaisi aikovansa lähteä huvimatkalle hänkin pyysi
Rose-Marie hänet syrjään, sanoen:

— Ystäväni, sinä olet yskinyt paljon viime päivinä, tulet yhä laihemmaksi ja senvuoksi pitäisi sinun olla varovainen. Meri-ilma ei ole sinulle terveellistä, voit olla siitä vakuutettu. Tekisit viisaammin jos ottaisit kirjan ja asettautuisit puitten varjoon Saint-Jacutissa. Tule nyt syömään aamiaista ja koeta kertakin näyttää hyvää ruokahalua.

Lorenzo ei voinut koskaan kieltää mitään vaimoltaan. Hän lupasi siis olla järkevä ja jäädä pois huvimatkalta.

Aamiaisella tarjottiin hyvää ruokaa ja vielä shampanjaakin.

— Se on kansallisjuhlan vuoksi, selitti Rose-Marie.

Dominica täytti kolme kertaa Etiennen lasin ja rouva Miralez tyhjensi samaten kolmasti lasinsa. Kaikki olivat iloisia. Äiti Stefana — niin kutsuttiin jokapäiväisessä puheessa Rose-Marien äitiä — oli ihastuksissaan ja hänen poskensa olivat punaiset kuin kotimaansa tomaatit. Eikä Rose-Marie ollut koskaan ollut ihastuttavampi.

Tiu’ut kilisivät ja vaunut ajoivat esille. Dominica sai varata eväät, sillä seurue viipyisi ehkä myöhään. Lähtiessään suuteli Rose-Marie miestänsä, sanoen sydämellisesti:

— Hoida nyt itseäsi eläkä mene kovin kauas!

Seuraa lähti matkaan, ja ennen pitkää kuului ihastushuudahtuksia luonnon kauneudesta. Ainoastaan Rose-Marie tutki tarkkaavasti muutamaa taulukkoa pako- ja nousuveden ajoista.

Kun oli huudahdeltu ihastuksesta väsyksiin asti nousi Rose-Marie vaunusta hiekkarannalle huutaen:

— Ken haluaa seurata minua Ile des Marchesille?

— Minä!

— Minä!

- Minä! — vastattiin joka taholta.

Heitä oli nähtävästikin liika paljon, sillä rouva Miralez kääntyi äitinsä puoleen sanoen:

— Tiedät kai, että se on väsyttävä matka?

— Niinkö luulet?

— Niinpä luulenkin, äiti!

Lihava rouva Ramazeilhes oli pian vakuutettu tästä. Ja Dominica ymmärsi heti, ettei hänen sopinut jättää vanhaa rouvaa yksin.

Äiti Stefana ja palvelijatar laskeutuivat rannalle ja Rose-Marie lähti yksin Etiennen kanssa Ile des Marchesille, joka näkyi noin 1600 metrin päässä.

— Ah, unohdin yhden asian! — huudahti Rose-Marie kääntyen takaisin. Ettehän te ole vielä nälissänne? Antakaa minulle eväspussi, minä alan olla sen tarpeessa.

— Aijotko ruokailla saarella? — kysyi rouva Ramazeilhes.

— Miksikäs ei? Siellä kallioitten seassa maistaisi se erinomaiselta.

— Tee kuten tahdot, mutta elä viivy liika kauan; tiedäthän, että vesi nousee. Muutaman tunnin kuluttua on liika myöhäistä palata.

— Ole huoletta! Olemme pian täällä jälleen.

Etienne otti eväspussin ja riensi Rose-Marien jälkeen, joka kiisi eteenpäin kostealla hiekalla kuten koulutyttö.

— Meidän täytyy kiirehtiä, — sanoi hän nuorelle miesseuralaiselleen.

Hän vapisi malttamattomuudesta ja silmänsä loistivat.

He hyppelivät yli pienien purojen kiiruhtaen kalliosaarta kohden. Erästä kalliota vastaan viskautuivat laineet niin että vaahto pärskyi ylös kalliolle.

— Se tekee hyvää, — eikö totta, virkkoi rouva.

Neljännestunnin kuluttua olivat he saarella.

— Nyt se alkaa, — virkkoi Rose-Marie ja nosti pukunsa liepeitä.

Etienne näki hänen pienten jalkainsa kiipeävän kallioille ja hän seurasi niitä ilomielin.

Hän ei ollut enää synkkä munkki, joka sulki silmänsä kaikelle luonnon kauneudelle. Hänen runollinen mielensä nautti kaikesta täysin siemauksin.

Heidän täytyi pujotelleida suuren mustan kiviröykkiön yli, jossa siellä täällä näkyi joku vihertävä turvetäplä. Sitten kulettiin ikäänkuin kiviportaita alas ja tultiin lopulta eräänlaiseen käytävään, jossa villit kalliokielekkeet itkivät hitaasti valuvia suolaisia kyyneleitä.

— Katsokaas tuota! — sanoi Rose-Marie kun hän oli tullut ylös eräälle suurelle, laakealle kivipaadelle.

Ja hän teki liikkeen ikäänkuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.

Etienne ahmi suurenmoisen komeasta taulasta.

— Ah, kuinka se on kaunis! — sanoi hän hiljaa.

— Se ei vielä ole kauniinta. Säästäkää ihasteluanne tuolla oleville kallioille, noille minun sieville pikku paasilleni, joille olen tehnyt rakkaudentunnustukseni joka kerta kun ne olen nähnyt. Ne ovat niin viehkeitä että voisi syödä ne.

Rouva Miralez joutui haltioihinsa. Etienne ei ollut kuullut hänen koskaan puhuvan niin. Hänen ulkoisenkin näkönsä oli jotain toista — säteilevämpi kuin tavallisesti. Häntä katsottuaan olisi nuoren miehen tehnyt mieli sulkea silmänsä hetkeksi kuten kesäpäivänä auringon loistaessa suoraan silmiin. Mikä ihana ilta!

Saaren korkeimmalla huipulla näytti Rose-Marie erään linnoituksen raunioita, vanhoja muureja, jossa sisiliskot luikertelivat notkein liikkein.

Mutta he eivät seisahtaneet täällä. Rouva Miralez kiipesi ylös eräälle kalliokielekkeelle.

Täällä se on, herra Etienne, täällä se on! Kiiruhtakaa!

Saari loppui mustien kalliojonojen riviin näyttäen harhamatkallaan pysähtyneiltä jättiläisiltä. Eräät pitkiä, suoria, toiset lyhyempiä, köyryjä taikka ikäänkuin liikkumattomia ruumiita. Kaikilla oli syvät arvet, ikäänkuin vihamielinen meri olisi käytellyt näkymätöintä miekkaansa niitä vastaan. Muutamat jättiläiset näyttivät olevan pakenemaisillaan, pää kumarassa, toiset taas uhka-asennossa ottaakseen vihollista vastaan taikka hyökkäämäisillään sen jälkeen.

Etienne ja Rose-Marie vaihtoivat silmäyksiä ihastuksesta. He asettuivat vierekkäin eräälle eteenpäin pistävälle kalliokielekkeelle oikein tarkoin katsellakseen niiden omituisia muotoja, joitten yli meri heitteli vaahtoisia laineitaan.

Tuuli vieritteli mahtavia meren laineita ja välisti kuului ikäänkuin kanuunan laukaus jylhistä kallioluolista. Aurinko laskeutuessaan heitteli punahohtoista valoansa kuten mahtavaa hiililiekin hohdetta. Ei nyt enää näkynyt vesipisaroita vaahdon pärskyessä vaan tulen säkeniä ja vähän myöhemmin veripisaroita. Lähellä oleva jättiläispaasi oli saanut korallimaisen kruunun, joka säteili monivivahteisena vaipuvan auringon punahohteessa.

Enenne vaipui tämän ihanuuden katseluun unohtaen kokonaan ajan kulumisen.

Rose-Marie ei varmaankaan ollut yhtä ihastuksissaan ja haltioissaan, sillä hän näytti vähän väliä tarkkaavan kärsimättömänä niitä epäselviä huutoja toiselta rannalta, jotka sieltä tänne saakka kaikuivat, ja kun ne tulivat voimakkaammiksi, puhui hän korkeammilla äänellä vaipuvasta auringosta, pilvistä, kivipaasista ja siten sotkien huudot oman äänensä voimalla.

— Mutta nyt pitäisi meidän täältä palata, — sanoi nuori mies äkisti, kohottautuen. — Vesi nousee kenties jo hyvin pian…

— Ah! katsokaapa tuota venhettä tuolla! Eikö se ole hauskannäköinen? — virkahti Rose-Marie.

Ja pieni venhe kiinnitti hänen huomionsa hetkeksi. Mutta Etienne repäisihe irti tästä katselusta kysyen: — Koska alkaa nousuvesi, rouva Miralez? Luulen, että jos emme halua viettää yötä täällä, niin…

— Ja tuo torni tuolla kaukana, tuolla saarella katsokaapa sitä!

Tornin katseluun meni vielä muutamia silmänräpäyksiä, ja rouva oli ihastuksissaan.

— Luulen että meitä huudetaan! — sanoi kirjuri hätäytyen.

— Eikö mitä! Ne ovat lapsia, jotka kirkuvat uidessaan.

— Oletteko varma siitä?

— Ettekö niitä näe tuolta kahden kallion välistä? Kuinka heikko näkö teillä onkaan! Oletteko likinäköinen?

— En, tietääkseni.

— Ettekö kuitenkin liene? Koettakaapa käyttää minun silmälasiani! Ne ovat n:o 10.

— En minä niillä näe mitään.

— Koettakaapa uudestaan! Ei sitä niin pian näe. Pitäkää lähempänä, näin! … Ettekö vieläkään näe?

Mutta nyt lähti Etienne juoksemaan. Hän riensi raunioille nähdäkseen joko meri oli eroittanut saaren manteresta.

Ja tällä kertaa salli Rose-Marie varsin levollisena hänen juosta.

— Juokse poikaseni, juokse! — hymyili hän. Juoneni on onnistunut ja sinä olet vankinani huomisaamuun saakka. Siitä tulee hauskaa!

Hän otti esille kellonsa.

— Neljännestä vaille yhdeksän.

20 minuutin ajan olemme olleet veden ympäröiminä.

Hetkisen perästä palasi Etienne kauhistuneen näköisenä.

— Se on liian myöhäistä! — huusi hän, kun näki Rose-Marien. Vesi ympäröi saaren joka puolelta.

— Mitä kummia! — huudahti rouva Miralez mitä viattomimmalla tavalla.

— Tulkaa pian, pian! He huutavat meitä toisella rannalla. Ehkä löydämme jonkun keinon pelastuaksemme. Juoskaamme! Muuten jäämme tänne sulkeuksiin. Täällähän ei ole yhtään venhettä.

— Ei, — vastasi Rose-Marie, ei ole venhettä lähempänä kuin Saint
Briacissa.

— Mikä kohtalo!

Hän valitteli, se taulapää!

Mutta Rose-Marie tahtoi mielellään juosta pelastaakseen aseman. Hän tuli saaren korkeimmalle kohdalle. Kaunis, noin 500 metrin leveä viheriä juova eroitti heidät rannalle jääneistä. Siellä heiluttivat naiset rannalla nenäliinoillaan, vähin erin peräytyen kauemmas nousevan veden tieltä.

Siiloin alkoi Rose-Marie ääneensä valittaa.

— Herrajumala! mitä voimme tehdä. Ne onnettomat kalliot! Täällä täytyy nyt viettää yömme. Ihminen unohtaa itsensä niitten keskellä. Niihin pitäisi kiinnittää muistutus: »Muista nousuvesi!»

Näin lörpötellessään juoksi hän hengästyneenä eteenpäin. Äkisti seisahti hän katsoakseen aikatauluaan.

— Ah, se viheliäinen! — huudahti hän äkisti. Se on se, joka tämän tempun teki. Katsokaa herra Etienne! Kahdeksan ja 15 minuuttia alkaa nousuvesi! Katsokaa tätä romua! 8: 15. Näettekö?

— Entä sitten?

— Entäkö sitten? Luulin sen olevan 8: 45. Tämähän näyttää kuin olisi 4. Jos en olisi luullut tätä ykköstä neloseksi, olisimme lähteneet puoli tuntia sitten. Se on tuo huono numero kaikkeen tähän syypää.

— Osaatteko uida, rouva Miralez?

— En tiedä; voinhan koettaa.

Etienne tahtoi heti viskautua veteen.

— Sepä kaunista! Aijotte siis jättää minut yksin tänne?

— Minä kannan teidät, — ehdotti hän. — Olen vakuutettu siitä ettei vettä ole enempi kuin puoli metriä. Koettakaamme!

— Koettakaamme vaan!

Etienne nosti Rose-Marien käsivarsilleen ja juoksi eteenpäin.

— Elkää pudottako minua! — huusi hän.

Hän sulki silmänsä — tämä oli hänestä niin hauskaa.

— Odottakaa kunnes otan hameeni ylös! — sanoi hän nopeasti.

Mutta Etienne astui kainostelematta veteen.

— Oletteko hullu? — huusi rouva Miralez. — Elkää menkö kauemmaksi! Vesi nousee yli päänne! Seisahtukaa!

Ja Etiennen täytyi kääntyä takaisin.

Ja Rose-Marie huusi niin kovasti kuin jaksoi toiselle rannalle:

— Hyvää yötä!

Sitten meni hän aivan levollisena ja iloisena takaisin saaren huipulle.

Ja nyt hän ei voinut enää pidättää iloisuuttaan vaan ratkesi nauruun.

— Eikö teistä ole hauskaa viettää yötä asumattomalla saarella ja leikkiä Robinsonia yksi yökausi?

Etienne seisoi vaiti. Hän näytti levottomuuden eleitä.

Jos pakovesi alkaa neljänneksen yli 8, silloin emme voi jättää saarta ennenkuin klo 3-n ajoissa, päivän koitteessa, — sanoi hän.

— Mitä se tekee?

— Herra Miralez tulee levottomaksi.

Nämä sanat kuultuaan hätkähti Rose-Marie.

— Tuo narri! Kuinka saattaa hän nyt ajatella Miralezia? — sanoi hän aivan hiljaa.

Ja hänen mielensä teki antaa hänelle aika korvatillikka.

XVI.

Alkoi pimetä. Pilvet vaalenivat vähitellen, kevyt sumu alkoi kietoa saarta ja meren laulu alkoi tuntua yhä valittavammalta.

Rouva Ramazeilhes oli poistunut Dominican kanssa rannalta. Voi vielä kuulla ajomiehen ruoskan läiskettä kaukaa jäähyväisiksi. Iltakellonsoittoa kuului jostain kaukaisesta kirkontornista, ja jos rouva Miralez ei olisi ollut luonaan, olisi Etienne aivan varmaan polvistunut rukoukseen.

Hänen seuraajattarensa oli istuutunut raunioiden juurelle, katse suunnattuna taivaan rantaa kohden.

— Tahdotteko antaa minulle anteeksi, herra Etienne? — sanoi hän lempeästi ja siirsihe lähemmäksi.

— Minun tulee teiltä pyytää anteeksi, rouva Miralez. Minä olen ainoa syyllinen.

— Antakaamme siis toisillemme anteeksi ja solmitkaamme rauha, — sanoi hän hymyillen.

Ja hän ojensi valkoisen kätensä, joka hieman vapisi.

He istuivat hetkisen ääneti. Tuuli vaimeni. Ei tuntunut vielä kylmältä ja suuret kivipaadet saattoi vielä eroittaa. Nyt oli vesi noussut vanhain jättiläisten vyötäisiin saakka ja jokainen laine heitteli vaahtoaan heidän hartioilleen. Ensimäiset tähdet alkoivat tuikahdella.

Rose-Marie ravisti päätänsä.

— Ottakaamme asia käytännölliseltä kannalta, herra Etienne! — Luulen että meillä on lihapiirakasta tuolla eväskorissa.

— Yksi lihapiirakas ja pullo viiniä…

— Hyvä! Niinpä syökäämme. Olen niin nälkäinen että voisin nieleskellä kiviä.

Lihapiirakas oli suuri, mutta he söivät sen hyvällä ruokahalulla. Lopulta oli jälellä vain yksi viipale Siitä vetivät he arpaa ja se lankesi Rose-Marielle. Mutta Etiennen täytyi ottaa siitä toinen puoli, sillä hänet pakoitettiin siihen.

Rouva Miralez joi ensin viiniä suunnaten tällöin mustat silmänsä Etienneen ja huolimatta halustaan lörpötellä ja naureskella, tekeytyä iloiseksi ja leikilliseksi, vaipui hän yhä enemmän ajatuksiinsa tällä autiolla saarella seuranaan kaino nuori mies.

Ennen pitkää siirtyivät hänen ajatuksensa Genevièveen, siitä Miraleziin ja edelleen niihin nuoriin miehiin, jotka olivat häntä kohteliaisuuksillaan mielistelleet Pariisissa, Espanjassa ja kaikkialla, missä oli liikkunutkin.

Oli jo täysin pimennyt. Saaria ei enää näkynyt. Ranskan maata ei sumun läpi enää eroittanut.

Rose-Mare katsoi neuvottomana Etienneen tietämättä mitä sanoa, ja Genevièven sulho ummisti silmänsä. Hän tunsi ihmeellistä huimausta ja tajusi Rose-Marien käden laskevan omaansa. Tästä kosketuksesta avasi hän silmänsä ja katsoi tuskaisena häneen.

— Auttakaa minua nousemaan ylös! — sanoi hän. — Tämä ei ole mikään hyvä paikka.

Ja hän poistui pikaisesti ikäänkuin hän olisi jotain peljännyt.

Hän meni vanhoille linnan raunioille eikä näyttäytynyt sieltä enää.

Etienneä värisytti. Hän katsoi muureille, joitten taakse Rose-Marie oli kadonnut. Äkisti heräsi hänessä halu paeta taikka heittäytyä mereen vilvoittelemaan, vaan jätti sen tekemättä.

Hän seurasi rouva Miralezia ja löysi hänet eräästä holvista, jonne hän oli paneutunut maata vuoteelle, jonka lienee jättänyt sinne jokin tullimies tai kalastaja.

— Teitä varmaankin vilustaa? — sanoi hän hiljaa, läheten vitkalleen ikäänkuin jalkansa vastoin tahtoaan olisi häntä vienyt eteenpäin. — Minä lainaan päällystakkini, jonka voitte kääriä ympärillenne. Minä menen muurin toiselle puolelle nukkumaan veden laskeutumiseen saakka.

— Olette oikeassa. Nukkukaamme. Koska tarjoatte päällystakkianne, otan sen kiitollisuudella lämpimikseni.

Etienne kehoitti häntä laskeutumaan vuoteelle ja peitti hänet takillaan.

— Onko Teillä nyt mukavaa? — kysyi hän.

— Varsin mukavaa.

— Eikö enää vilusta?

— Vähän. Tahdotteko vetää takin vähän ylemmä! Niin juuri; nyt se on hyvin. Hyvää yötä! Ojentakaa minulle kätenne! Olette niin kiltti!

— Hyvää yötä! — vastasi Etienne nopeasti.

Ja Rose-Marie näki hänen rientävän pois kompastuen vanhan linnan muurikiviin.

Seurasi hiljaisuus.

Rose-Marie nousi käsivarsilleen ja aukasi silmänsä.

Kuu näytti vaaleata naamaansa pilven raosta. Meren kohinaa kuului joka taholta. Ketään ei liikkunut hänen läheisyydessään.

Hän tunsi olevansa itkuun tyrskähtämäisillään.

Mutta hän ei sitä tahtonut. Hän käännähti ja nieli kyyneleensä

— Niin kauasko siis voin minäkin mennä?

Kyyneleet tunkivat esiin kaikista vastaan ponnisteluista huolimatta.

— Se on kiukku joka minua itkettää! — ajatteli hän. — Ja minulla on todellakin syytä olla vihoissani! Olenkohan minä jo tullut rumaksi? Enhän voi enää tuon poikasen päätä panna pyörälle! Enhän voi saada häntä rakkaudentunnustukselle — minä, Rose-Marie! Ei, se ei ole mahdollista. Näinhän juuri äsken, että hän oli valkea kuten palttina. Jos en olisi lähtenyt pois, olisi hän tuossa tuokiossa heittäytynyt jalkojeni juureen! … Mutta miksi hän oikeastaan meni?

Hän nousi uudestaan kyynärpäittensä nojaan ja hänen silmänsä suurenivat pimeässä.

Hän ravisti päätänsä.

— Ei, ei, se ei ole niin, se ei voi olla niin. Ah, minähän olen järjiltäni.

Ja Rose-Marie taas vaipui mietteisiinsä.

— Mikä herttainen yö! Kuu ei varmaankaan ole koskaan ennen noin selvästi valaissut. Ah, meren humina — se ei ole varmaankaan koskaan ollut ennen tuollaista laulua. Jospa olisin Pariisissa, niin kyllä ihailijani löytäisin! … Ei, en sietäisi heistä ainoatakaan läheisyydessäni!

Hän heittelihe vuoteessa sinne tänne, puristaen kätensä tiukasti yhteen.

Kaukana kuului kirkon kello lyövän.

Äkisti nousi Rose-Marie.

— Mitä se oli? Jokin liikahti hänen läheisyydessään.

Hän otti Etiennen päällystakin ja meni ulos holvista. Horjuvin askelin ohjasi hän kulkunsa kuutamossa eräänlaiseen käytäväholviin.

— Ettekö enää nuku, rouva Miralez? — kuuli hän Etiennen kysyvän.

Hän huudahti säikähdyksestä.

Nuori mies oli noussut ylös.

— Nukutteko täällä? — kysyi rouva.

— Kyllä. Löysin toisen vuodehylyn täällä nurkassa ja siinä oli mukava nukkua! Olin aikeessa lähteä ehdottamaan teille että vaihtaisimme vuoteita, mutta pelkäsin peloittavani teitä.

— Ah, minä en ole voinut nukkua. Siellä mahtaa olla kaikellaisia elukoita tuolla holvissa. Kuulin niiden liikkuvan ja aloin pelätä.

— Tahdotteko jäädä tänne?

— Mielelläni. Mutta älkää menkö pois, ei ainakaan ennen kuin olen nukkunut. Minä niin helposti pelästyn.

Hän otti Etiennen paikan ja koetti kääntää hänelle selkänsä, mutta hän ei voinut sietää sitä asentoa.

Etienne nojasi itseänsä muuria vasten jääden liikkumattomaksi.

Kuu valaisi korkealta. Mahtoi olla puoliyön aika. Useampia kertoja käänsihe rouva Miralez saaden aikaan kolinaa, mutta Etienne istui liikkumatoinna. Hän mahtoi nukkua.

Kuutamo valaisi hänen kauniita kasvojaan ja Rose-Marie näki hänen korkean otsansa, vaaleat kasvonsa, hienot viiksensä, ja ajatteli:

— Niin, Geneviève voi tulla onnelliseksi!

Hänen silmänsä täyttyivät uudestaan kyynelistä ja hän huokasi raskaasti.

Se ei ollut ainoastaan harmista, se oli rakkaudesta, sen tunsi hän nyt Hän oli tahtonut valloittaa tämän miehen leikkiäkseen hänen kanssaan, mutta tämä oli ottanutkin hänen sydämensä. Hän oli itse takertunut siihen paulaan, jonka oli toiselle virittänyt. Hän rakasti Etienneä: hän rakasti mielettömästi, rakasti niin ettei ollut ainoatakaan ihmisiä ennen rakastanut. Ehkäpä rakasti hän häntä juuri siksi, ettei hän ollut kuten muut etsinyt ja rukoillut hänen suosiotaan. Tuo kylmyys oli hänet nyt valloittanut. Tuossa nukkui hän aivan levollisena sillä aikaa kun hän, Rose-Marie, kylvi kyynelissä ja vapisi tuskassaan… Ja he olivat molemmat 25 vuoden ikäiset!

Rose-Marie nousi. Hän katsoi yhä nuorta miestä. Yksikään lihas ei hänen kasvoillaan liikahtanut; silmänsä olivat ummistetut.

— Etienne? — kuiskasi hän hiljaa. — Etienne!

Ja hän tuntui panevan koko sielunsa tähän sanaan.

Nuori mies ei liikahtanut. Hän näytti nukkuvan makeasti.

Silloin kumartui Rose-Marie hiljaa hänen ylitsensä ja suuteli keveästi hänen silmäkulmaansa.

— Ah, tehän ette nukkuneetkaan! — huudahti hän kun näki hänen avaavan silmänsä. — Anteeksi, antakaa anteeksi!

Eikä hänellä ollut enää voimia pidättää kyyneleitään vaan ratkesi itkuun.

Etienne oli noussut. Rose-Marie kuuli hänen hengittävän raskaasti, ikäänkuin olisi tahtonut pidättää sanoja, jotka pyrkivät ulos. Mutta hän ei sanonut mitään; hänen huulensa pysyivät sulettuina. Hän seisoi kankeana ja liikkumatoinna kuin kuvapatsas nuoren naisen edessä.

Ja Rose-Marien nyyhkytykset yhä yltyivät.

— Olen niin onnetoin! sanoi hän. Minä rakastan teitä ja te halveksitte minua!

Hän peitti kasvonsa käsillään ja tahtoi paeta, mutta Etienne pidätti hänet.

— Rose-Marie! — sanoi hän surullisesti — elkää menkö pois! Minä kärsin ja olen onnellinen; en tiedä mitä tunnen ja pelkään että menetän järkeni. Jääkää tänne!

— Rakastatteko siis minua, Etienne, rakastatteko? Se ei siis ole mikään unelma. Oi, en ole koskaan tuntenut sellaista onnea!

Mutta entinen munkki keskeytti hänet ja surunvoittoisella äänellä vastasi hän:

— Minä en rakasta teitä, rouva Miralez. Minä en saa rakastaa teitä! Minä olen voinut kuvitella mielessäni sitä muutaman silmänräpäyksen, mutta se ei saa tapahtua toista kertaa. Te olette kaunis ja lumoatte jokaisen, joka joutuu läheisyyteenne, ja minä pelkäsin muutamia minuuttia etten voisi välttää heidän kohtaloaan. Te voisitte sokaista itse enkelit, jos he ottaisivat ihmismuodon. Mutta jos te olette kaunis, olen minä voimakas, minä en tahdo kukistua! Olen tänä iltana vierellänne tuntenut tuskallisimmat taikka suloisimmat hetket, en tiedä kummatko. Ja nyt elkäämme enää koskaan puhuko rakkaudesta!

— Etienne! — nyyhkytti Rose-Marie.

Hän läheni hitaasti ja tarttui nuoren miehen käteen. — Etienne!

Hän työnsi hänet luotansa sanoen:

— Muistakaa, että olette naimisissa. Te ette ole vapaa.

Hän katsoi nuorta miestä silmät täynnä kyyneleitä.

Ja Etienne poistui nopeasti mennen kuutamon valaisemien raunioiden ohi alas rannalle.

XVII.

Idässä alkoi vaaleta. Vaalean keltainen valojuova näyttäytyi taivaanrannalla. Meri näytti kaukaisemmalta ja tyynemmältä.

— Rose-Marie! — kuului eräs naisääni huutavan rannalla. — Rose-Marie!

Rouva Miralez vavahti.

— Se on äiti — sanoi hän. He tulevat meitä etsimään.

Hän riensi alas Etiennen luo ja näki hänet istumassa veden rajassa kalliokielekkeellä.

— Herra Hontarrède! — sanoi hän. — Äiti tulee meitä etsimään. Nouskaa! Ottakaa hattunne ja päällystakkinne ja unohtakaa, mitä täällä saarella on tänä yönä tapahtunut. Lupaattehan sen? Tehän olette kunniallinen mies ja minä toivon tulevani kunnialliseksi naiseksi täst'edes. Kunnioittakaamme toisiamme koska emme saa rakastaa toisiamme. Ojentakaa minulle kätenne!

Hän kuivasi kyyneleensä ja kiiruhti äitiänsä vastaan.

— Rose-Marie! — huusi ääni jo lähempää.

— Minä tulen! — vastasi rouva Miralez juosten.

Vesi oli nyt kokonaan vetäytynyt takaisin. Rose-Marie tapasi äitinsä saaren rannalla.

— Sellaisen tuskan olet meille tuottanut, sinä varomatoin lapsi! — sanoi vanha rouva syleillen tytärtänsä. Annoit veden salvata itsesi vaikka minä varoitin sinua. Onko sinulla ollut kylmä? Olen tuonut päällysviitan: ota se pian päällesi. Tiedätkö että miehesi on täällä kanssani?

Nämä sanat kuullessaan teki rva Miralez tyytymättömyyttä ilmaisevan eleen.

— Onko hän tullut tänne vaikka hän on niin raihnainen?

— En voinut häntä estää. Hän tahtoi tulla saarelle asti mutta onnistuin pidättämään hänet rannalla.

Etienne tuli nyt eväskorinsa kanssa.

Hän puristi rouva Ramazeilhesin kättä ja sanoi vähän nukahtaneensa.
Aamukylmästä väristen saapuivat he kolmisin mantereen puolelle.

Miralez tuli heitä vastaan. Hänen kasvonsa olivat tuhkan harmaat ja silmänsä täyttyivät ilon kyynelistä. Hän syleili vaimoansa kuiskaten mairittelevia sanoja kuten onnellinen lapsi.

Auringon noustessa pääsivät he kaikki Saint Kerohiciin.

* * * * *

Kun he menivät huvilaan, pisti Miralez kätensä takkinsa taskuun ja huudahti.

— Kuinka olenkaan saattanut unohtaa! Täällä on sinulle kirje, joka tuli eilisiltana.

— Kirje minulle? — sanoi Rose-Mirie.

— Niinpä kyllä. Katso!

Routi Miralez avasi kirjeen mennessään pukeutumishuoneeseensa. Kirje oli Bontucqista ja kuului seuraavasti:

»Sinä annat minun menehtyä ikävään, rakas täti! Sini sanot aikovasi oikein todenperästä virittää ansojasi minun ystävälleni, ja jätit minut sittenkin kahdeksaksi päiväksi virkkamatta mitään. Mitä on tapahtunut? Kuvittelen mielessäni mitä hirmuisimpia asioita. Kirjoita minulle heti ja sano minulle kaikki, kaikki, kuuletko? Tahdon mieluummin kuulla totuuden, millainen lieneekin, kuin elää tässä kauheassa epävarmuudessa.

Geneviève-raukkasi.»

Luettuaan kirjeen meni Rose-Marie huoneeseensa, otti arkin paperia ja kirjoitti seuraavat rivit:

»Rakas Genevièveni! Tyynnyhän toki! Ystäväsi on kunniallisin poika maan päällä ja sinä voit koska tahansa ruveta hänen vaimokseen. Minä vastaan hänestä.

Rose-Marie.»

Rouva Miralez oli juuri soittamaisillaan lähettääkseen kirjeen kun kamarineiti astui huoneeseen.

Dominica näytti olevan erinomaisen hyvällä tuulella ja hänen merkitsevä katseensa ennusti hyviä uutisia.

— Vai niin, sinä halut lörpötellä? — sanoi rouva Miralez. — Olen varma siitä että tahdot tietää kuinka viihdyin saarella, eikö totta?

— Tietysti.

— Ihanaa!

— Luultavasti myöskin herra Etiennestä?

— Sitä en todellakaan tiedä.

— Oh! — ihmetteli Dominica.

Tehdäkseen lopun kamaripalvelijansa kysymyksistä näytti Rose-Marie hänelle kirjettä, jonka hän oli kirjoittanut Genenevièvelle.

— Herra Etienne ei siis ollut aivan rakastettava?

— Ei vähintäkään, rakas Dominicani. Mutta vie nyt tämä kirje postiin niin että se tulee Bontucqiin niin pian kuin mahdollista.

Dominica otti kirjeen ja poistui vastenmielisesti.

Mutta samassa aukeni ovi äkisti ja Etienne hyökkäsi sisälle.

— Rouva Miralez, — sanoi hän hätäisesti — miehenne on tullut tajuttomaksi!

Rose-Marie riensi ulos ja Dominica seurasi häntä. Etienne johti heidät tupakoimishuoneeseen, jossa Miralez oli pyörtynyt. He näkivät hänet sohvalla lepäämässä aivan kalman kalpeana.

— Herra Jumala! Mitä hänellä on? — huokasi Rose-Marie.

Hän kumartui ja otti hänen kätensä omiinsa.

— Lorenzo! — sanoi hän.

Miralez avasi silmänsä, tunsi vaimonsa ja hymyili.

— Lorenzo, oletko sairas?

— En; vilustin vaan itseni aamulla — tunsin sen…

Hänet keskeytti yskänkohtaus, ja hän ojensi kätensä saadakseen nenäliinan, jonka vei huulilleen.

— Verta! — huudahti Rose-Marie. — Nenäliinassasi on verta!

— Anteeksi — tahdoin sen salata sinulta… Olen jo useampia kuukausia…

— Mutta sinun olisi tullut sanoa se heti.

— Mitä se olisi hyödyttänyt?

— Mitäkö olisi hyödyttänyt? Oletkos järjiltäsi? Olisit saanut sopivampaa hoitoa.

— Mitäpä sekään olisi hyödyttänyt? Nyt on minän vuoroni…

— Sinun vuorosi? Mitä se merkitsee?

Ja kun Miralez tahtoi avata suunsa vastatakseen, keskeytti Rose-Marie hänet:

— Hiljaa, vaiti, elä puhu niin!

Hän vapisi kun kääntyi Etiennen puoleen.

— Herra Hontarrède, olkaa hyvä ja sähköttäkää lääkärillemme, toht. Chevrierille Pariisiin. Hänen tulee matkustaa klo puoli 9 junalla ja olla täällä jo tänä iltana. Ja sinä, Dominica, lähetä heti noutamaan jotakin lääkäriä Lamballesta tai mistä hyvänsä.

— Kun Rose-Marie oli jäänyt yksin Lorenzon kanssa, istahti hän sohvalle, sanoen:

— Elä ole levoton, ystäväni. Teemme sinut kyllä terveeksi. Ei se merkitse mitään, siitä olen vakuutettu. Lepää nyt vaan! Panen tämän tyynyn pääsi alle. Onko näin hyvä? Koeta nyt nukkua. Elä puhu! Kun heräät, voit varmaankin jo paremmin.

Hän suuteli miestänsä, mutta sulki heti silmänsä.

Minkä tähden hän teki niin? Oliko se surusta vai…?

Hän nousi tuntien tarvitsevansa jäähdyttää polttavia kasvojansa raikkaassa ilmassa. Synkät ajatukset risteilivät päässään ja sydämensä löi rajusti.

Mutta se ei ollut surusta; se oli malttamattomuudesta.

— Jumalani! — huokasi hän.

Hän kääntihe. Miralez varmaankin nukkui. Hän meni lähemmä, kuunteli.
Miralezin hengitys oli lyhyttä, vaivalloista, kätensä olivat kuumat.

— Hänellä on kuumetta, — ajatteli Rose-Marie.

Ja hän sulki silmänsä uudelleen.

— Hänen kuumeensa tulee kestämään kauan, hän tulee yhä heikommaksi ja kentiesi minä jo tänä syksynä olen vap…

— Sähkösanoma tohtori Chevrierille on lähetetty, — sanoi Etienne, joka siinä silmänräpäyksessä astui sisälle.

Rose-Marie avasi silmänsä, loi ne sihteeriin ja riensi ulos ikäänkuin hän olisi peljännyt jäädä yksin noiden kahden miehen kanssa.

— Minä olen onneton olento, — huokasi hän ja polvistui ristiinnaulitun kuvan eteen huoneessaan.

Ja hän rukoili.

* * * * *

Hän jäi kauaksi polvilleen lukien rukouksia korkealla äänellä ja koetteli lykätä luotaan pahoja ajatuksia, jotka hiipivät häneen. Hän rukoili taivasta parantamaan Miralez, hän lupasi tehdä pyhiinvaellusretken Saint-Anne-d'Aurayhin, jos Lorenzo ei sortuisi perinnölliseen keuhkotautiinsa.

Mutta hänen äänessään oli vilpillinen kaiku. Ja miten paljon hän rukoilikin, kieltäytyi hänen sydämensä ottamaan osaa siihen.

— Sinä tulet leskeksi, tulet vapaaksi! Hän voi silloin mennä kanssasi naimisiin! — sanoi sydän jokaisella lyönnillään.

— Minä tulen hulluksi — huokasi hän.

— Muistatko, mitä hän sanoi yöllä? »Te olette naimisissa; te ette ole vapaa…» Naimisissa?! Muutamain kuukausien jälkeen et enää ole sidottu etkä naimisissa, — kuiskasi yhä ääni hänen sisällänsä.

— Ja Lorenzo pitää minusta niin paljon. Miksi en itkisi häntä? Hän on minulle niin hyvä.

— Ja miksi häitä surisit? — jatkoi kiusaajan ääni. — Eihän se ole todistus hänen hyvyydestään, joskin on ollut sinulle hyvä; hänhän on ollut rikas. Hänen rakkaudestaan et tarvitse olla kiitollinen, sillä sinä olet kaunis. Oletko oikeastaan häntä koskaan rakastanutkaan? Kaipaa vaan sitä, jota rakastat. Hän yksin on kyyneleittäsi arvoinen!

Rose-Marie käveli edes ja takaisin huoneessaan väännellen käsitän ja taistellen houkuttelevaa ääntä vastaan.

— Eikähän se tarvitse olla tappava keuhkotauti; ohimenevä kohtaus vaan, joka pian unohtuu, — ajatteli hän.

Dominica avasi oven.

— Tohtori on täällä.

Rose-Marie palasi tupakoimishuoneeseen.

Hän näki lyhkäsen herran koettelevan Miralezin valtimoa. Hän istahti.
Etienne oli täällä. Tohtori pyysi sairasta ottamaan takin päähänsä ja
Lorenzo näytti laihan selkänsä, josta olisi voinut lukea jokaisen luun.

— Hengittäkää syvään, sanoi lääkäri.

Hän pani korvansa sairaan selkäpuolelle, mutta hän ei ollut pitkälti kuulostanut kun kehoitti ottamaan takin taas päälle. Hän kysyi ruokahalua ja josko sairas öisin hikoili.

— Katarria — selitti lääkäri. — Mutta yleiseen vointiin nähden kehoitan oleskelemaan muutamia kuukausia etelässä, Nizzassa, Archachonissa tai Paussa.

Hän kirjoitti yskää lieventäviä lääkkeitä ja jätti huoneen rouva
Miralezin kanssa.

— En voi salata teiltä, rouva Miralez, että miehenne tila on hyvin vaarallinen, — sanoi lääkäri. Tekisitte viisaammin jos matkustaisitte heti. On ikävää sanos sitä teille, vaan tapani ei ole peittää totuutta ja johtaa harhaan. Täytyy katsoa vaaraa suoraan silmun onnistuakseen sen torjumisessa. Sanon sen välttääkseni epämieluisia yllätyksiä.

— Tulet leskeksi! — kuiskasi taas se entinen ääni voittoisana.

Rose-Marie meni kalpeana ja hoippuen. Hän ei nähnyt mitään. Kaikki pyöri hänen silmissään. Hän meni eteiseen, siitä huoneeseensa, jossa painoi käsillä sydäntään ikäänkuin hilliten sen rajuja lyöntejä.

Kello löi 8.

Rose-Marie painoi soittokellon nappulaa.

Dominica istui huoneeseen.

Rouva Miralez aukaisi suunsa, mutta ei saanut sanaakaan esille.

— Herra Jumala, onko rouva sairas? — huudahti Dominica. — Onko herran elämä vaarassa?

— On. Ja hän antoi päänsä vaipua.

Ja tyyntyneenä tästä palvelijansa erehdyksestä kysyi hän:

— Tuliko kirje lähetetyksi, Dominica?

— Mikä kirje?

— Se jonka äsken annoin nti Sartillylle osotettuna.

— Ai, minä unohdin sen… Se jäi taskuuni.

— Anna se minulle! Voin lisätä siihen muutaman sanan.

Hän otti kirjeen ja antoi Dominican ymmärtää että hän tahtoi jäädä yksin.

Kun palvelustyttö oli poistunut, avasi Rose-Marie nopeasti akkunan, repi kirjeen ja heitti siruset ulos.

— Rakastan häntä liika paljon. Antakoon Jumala anteeksi minulle.

Ja hän heittäytyi taas polvilleen ristiinnaulitun eteen.

— Ohoh, — sanoi Dominica muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin kun hän tapasi paperisirut lentelemässä ympäri.

XVIII.

Pariisista kutsuttu lääkäri oli myös sitä mieltä, että Miralezin tuli lähteä etelään.

Kehoitus ei ollut Miralezille vastenmielinen, hän kun oli jo jonkun verran virkistynyt. Kysymys oli vaan paikasta, jonne muutettaisiin.

— Sargos! Siellähän se on teidän, herra Hontarrède, omistamanne maatila?

— Onko siellä havumetsää?

— Havu- ja korkkipuumetsää.

— Sepä oivallista!

— Kuinka kaukana merestä on talonne? — kysyi lääkäri.

— Noin 30 kilometrin etäisyydessä.

— Voiko talon vuokrat»?

— Ei, herra tohtori, vaan herrasväki Miralez saa sen kyllä käyttääkseen.

— Otamme kiitollisuudella vastaan, rakas Etienneni — sanoi sairas. —
Eikö totta? — lisäsi hän vaimoonsa kääntyen.

Rose-Marie oli ihastuksissaan. Hänen silmänsä sädehtivät.

— Minusta se olisi aivan erinomaista, — vastasi hän. — Mitä pikemmin lähdemme, sitä parempi. Tahdotteko seurata meitä, herra tohtori? Voisimme matkalla ehkä tarvita teitä ja sitäpaitsi voisitte omin silmin nähdä onko paikka sopiva.

— Nyt palaan Pariisiin, vaan sitten kun matkalle lähdette, olen käytettävissänne.

Etienne lähti heti Sargosiin järjestämään sairaan vastaanottoa.

Ja heinäk. 20 päivänä saapuivat Miralezit palvelijoineen La Mothen rautatienasemalle, joka oli lähinnä Sargosiin matkustajille.

Täällä oli Etienne vastaanottamassa suuren omnibusvaunun kanssa, jolla ajettiin Sargos-linnaan.

Rose-Mariesta oli tämä todellinen huvimatka. Kun vaunussa istuessa Etiennen kyynäspää kosketti häntä, katsahti hän ilosta säteillen. Täten olisi hän Etiennen kanssa tahtonet ajaa elämänsä viime hetkeen saakka.

Tohtori piti linnaa ympäröivää havumetsää ja kuivaa ilmanalaa erittäin sopivana sairaalle. Ja Miralez vakuutti pian saavansa terveytensä takaisin, niin virkistäväksi hän tunsi ilmanalan. Hän katsahti vaimoonsa kysäisten:

— Oletko muistanut ottaa mukaan säiläni?

— En, ne jäivät Pariisiin.

— Sepä oli tuhmasti. Olisin jo tänään ampunut pistooleillani ja parin päivän perästä olisin voinut jo miekkaillakin. Kirjoitan kohta ja pyydän ne lähettämään.

Rose-Marie kuunteli hajamielisenä heinäsirkkain sirkutusta.

* * * * *

Sargosin linnassa oli ajanmukaisesti ja komeasti sisustetut huoneustot, joissa edesmennyt Etiennen pappisvihaaja iso-isä tavallisesti unohti liikemaailman huoliaan. Itse linna oli suuri nelineliömäinen, kaksinkertainen ja tornilla varustettu. Se oli rakennettu havumetsän keskellä olevalle kunnaalle.

Linnan itäisellä sivustalla oli viheriäitä nurmikoita, pohjoisesta näkyi pieni sisäjärvi, joka sai vetensä Leyren lisäjoesta. Etelässä ja idässä ympäröitsi linnaa keittiökasvitarhat, joista kohottautui muutamia laihoja omenapuita. Näiden takana oli synkeä ja sankka havumetsä.

Etempänä linnasta oli toiselle kunnaalle rakennettu Kiinalaiskuosinen kioski, johon johti kiemurteleva kävelytie. Toisella kunnaalla oli tuuliviiri, jossa tuuli leikitteli kuin vallatoin poikanen.

Tohtori Chevrier tarkasteli kaikki huoneet ja valikoitsi erään kasvirakennuksen Miralezille. Se oli suuri ja varustettu aistikkailla paviljongeilla. Täällä otti Miralez huoneen alikerroksessa ja palvelijat yläkerroksen. Rose-Marie otti itselleen toisen kerroksen. Etienne ja Dominica jäivät päärakennukseen.

Miralez yritti, aseet saatuaan, miekkailla, vaan siitä hänen oli luovuttava voimattomuuden takia ja tyydyttävä ampumaan maaliin.

Rose-Marie teki pitkiä kävelymatkoja Etiennen seurassa, joka kohteliaasti näytteli hänelle ympäristöä, tehtaita, järviä, hiekkakunnaita y.m. Joskus seurasi heitä Dominica, joka kuitenkin pysytteli jälempänä ollen noukkivinaan kukkasia tai etsivinään oravia puista. Eräänä iltana oli Rose-Marie mennyt vetelään suohon, jolloin Etienne tarjosi kätensä eikä hänellä ollut mitään muistuttamista tarjousta vastaan. Usein puhelivat he vilkkaasti, vaan välisti vaipui Rose-Marie ajatuksiinsa. Koskaan ei hän enää koketeerannut eikä puhunut rakkaudesta. Hän ei ylpeillyt kauneudellaan eikä koettanut sillä viehättää. Hän oli onnellinen saadessaan olla Etiennen läheisyydessä. Joka aamu sitoi hän kanervakukista vihon, jonka Dominica sai asettaa Etiennen huoneeseen.

Kerran olivat he järven rannalla. Etienne meni venheeseen ja jonkin varomattoman liikkeen vuoksi oli kaatumaisillaan venheensä kanssa tottumatoin kun oli sitä hoitelemaan. Sen nähtyään päästi Rose-Marie hätähuudon rientäen rantaan:

— Tulkaa heti maalle elkääkä koskaan enää astuko tähän pieneen venheeseen, — sanoi hän vakavana.

Hän oli hyvin vaalea ja silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Ihmeissään katsoi Etienne hänen päällensä, jolloin heidän katseensa yhtyivät.

Tämän jälkeen ei hän enää mennyt metsään Rose-Marien kanssa. He tapasivat toisiaan ainoastaan ruokaillessa. Mutta joka ilta meni Rose-Marie läheiselle hiekkakunnaalle, josta näki pienoisen valon tuikkivan linnan tornihuoneesta. Kun tämä valo sammui, kääntyi hän huoneeseensa ja rukoili siellä Genevièven ystävän puolesta.

Näinä aikoina saapui useita sähkösanomia Bontucqista. Neiti Sartilly pommitti tätiänsä kysymyksillään: »Mitä teki hän sihteerilleen? Miksi hän ei kirjoittanut kuten ennen?» Nähdessään näitä sähkösanomia puri Rose-Marie kiukusta hampaitaan.

Hänestä alkoi Geneviève tuntua sietämättömältä. Koetteliko se tyttöhupakko todellakin tekeytyä enemmän rakastettavaksi kuin hän, jota kutsuttiin Granadan ruusuksi? Tuo maalaistyttökö voittaisi viehättävimmän pariisittaren?

Se oli sietämätöntä! Ja Rose-Marie kirjoitti välttelevän kirjeen Genevièvelle, että hän oli Miralezin sairauden vuoksi niin rasitettu, ettei hän voinut ajatellakaan mitään kurtiisia. Ja sen jälkeen hän puheli koko päivällisen ajan Genevièvestä. Hän teki sen hermostuneesti. Hän kääntyi sen kestäessä aina Miralezin puoleen ikäänkuin koko keskustelu ei olisi koskenut Etienneä. Hän kertoi neiti Sartillyn isästä, joka mielisairaana oli lopettanut päivänsä 40 vuoden ijässä. Eikö tuollainen sairaus ollut perinnöllistä? Jonkun ajan perästä hän viittasi, ettei Geneviève enää ollutkaan rikas. Bontucqin tila tuotti vähän ja Geneviève tekisi viisaammin jos menisi naimisiin ensimäisen kosijan kanssa, jonka tapaa ja jolla olisi muutamia satoja frankia. Niinikään tuli hän selittäneeksi, ettei Genevièvellä ollut lainkaan äitiä, hän puki itsensä huonosti ja piti hiuslaitetta, joka oli aivan naurettava. Ja sellaisen nenä kuin hänellä on…

Etienne kuunteli ääneti. Ja mustasukkaisuutensa kiihottamana jatkoi hän panetteluaan: Geneviève oli ruma, köyhä ja ennenpitkää tulee kai mielipuoleksi. Mitä saisikaan kärsiä mies, joka hänet naisi?

Ja valloittaakseen rakastamansa miehen tunsi hän itsensä niin voimakkaaksi, ettei tulisi hellittämään ennenkuin voittaisi hänet omakseen. Hän ei säikkyisi käyttää vaikka petosta, vaikka rikosta saadakseen rakkaudelleen omistaa hänet.

— Olenhan kaunis, olenhan rikas! Hän varmasti tulee minua rakastamaan, kun se ei ole enää kiellettyä, sitten kun olen vapaa. Mikä narri olenkaan kun huolehdin ennen aikojaan!

Ja hän alkoi tutkia almanakkaa. Lokakuu, marraskuu — minä päivänä hän tulisi vapaaksi, minä päivänä saisi hän sanoa: olen vapaa, tässä käteni! Mitkä unelmat hän unelmoikaan almanakkansa kanssa kuullessaan Miralezin yskivän yhä heikompana seinän takana!

XIX.

Mutta tämä yskä ei varmaankaan herättänyt samoja kuvitelmia entisessä munkissa, sillä hän sanoi eräänä iltana rouva Miralezille.

— Siitä on jo kauan aikaa kun minä olen mitään kuulumisia saanut neiti Sartillyltä ja olen senvuoksi hyvin levoton. Jos te tahtoisitte antaa minulle lomaa, lähtisin Bontucqiin.

Mutta Rose-Marie ei ollut tähän myöntyväinen. Hän selitti että neiti Sartilly voi varsin hyvin ja olisi sopimatonta jättää hra Miralezia kun hän oli niin heikko. Eikähän työtäkään puuttunut.

Hänen äänensä värisi sanoessaan näitä sanoja, ja estääkseen matkaa Bontucqiin lähetettiin Etienne ensin Bordeauxiin, sitten Pariisiin ja lopulta Marseilleen. Rose-Marie piti huolta siitä, ettei häneltä kiireellisiä töitä puuttunut.

Eräänä aamuna tuli hän Etiennen luo kehoittaen häntä lähtemään lääkärin luokse Archachoniin. Hän lähti heti luvaten palata illalla takaisin. Oli kuuma päivä. Ja Rose-Marie nousi illan hämärtäessä hiekkakukkulalle nähdäkseen vilahduksen junasta joka toisi Etiennen kotiin. Mutta katsahtaessaan kirkasi kauhusta: koko se ilmansuunta oli yhtenä tulimerenä havumetsä oli tulessa.

Rose-Marie tuli linnaan. Hän riensi torniin nähdäkseen paremmin. Näky oli kauhistuttava. Koko metsän pohjoinen osa oli ilmiliekkien vallassa. Ja valtavien savupatsaiden takana leveni tuli hirvellä vauhdilla.

Rose-Marieta värisytti.

— Mutta Etiennen täytyy olla tuolla! — huudahti hän. — Jumalani.

Hän riensi kutsumaan Dominicaa torniin.

— Eikö tie Sargosista La Motheen käy juuri tuolta?

— Tietysti, — vastasi palvelustyttö kauhuissaan nähdessään liekit.

— Etienne on kenties parast'aikaa liekkien keskellä! — huudahti rouva
Miralez. — Rientäkäämme, joutakaamme!

Ja hän hyökkäsi alas palvelijansa seuraamana.

— Kello on neljännestä vailla 9. Etiennen täytyy olla paluumatkalla.

Hän riensi linnasta ja kiiti kylää kohden. Tiellä näki hän säikähtynyttä karjaa pakenemassa tulta villissä laukassa. Rose-Marie juoksi ja Dominica seurasi häntä.

— Vaan minne menemme? — kysyi palvelija äkisti. — Tämä juoksu ei mitään hyödytä. Emme löydä herra Etienneä ja panemme oman henkemme alttiiksi.

Rose-Mirie ei kuullut mitään vaan juoksi kuin mielipuoli. Hän näki kaksi miestä kantavan muutamaa naista, joka näytti kuolleelta. Näyn nähdessään pysähtyi Rose-Marie.

— Ja jos hänet tuodaan tällaisena linnaan? — huudahti hän. — Jos hän on jo loukkaantunut? Käänny pian, Dominica, ole valmis auttamaan häntä. Minä menen katsomaan.

Hän jatkoi matkaansa pitkin tietä La Motheen.

— Minkä tähden minä lähetin hänet tälle tarpeettomalle asialle?
Ajatteles jos hän kuolisi!

Hän riensi kuin henkensä edestä yhä nopeammin. Tummien puitten takana leimahteli silloin tällöin liekkikielekkeitä. Kipunoita sinkoili kuin mehiläisparvia sytyttääkseen uusia roihuja laajassa metsässä.

— Ja jos linna syttyisi tuleen? — sanoi hän ja seisahti. — Niin palakoon ja kaikki mitä siinä on! Mitä minä siitä huolin!

— Etienne! — huusi hän useita kertoja.

Mutta hän näki ainoastaan talonpoikia, jotka pakenivat kuka minnekin. Kaikilla heillä oli kantamuksia, joita halusivat tulesta pelastaa. Säikähtyneet naiset heittelivät akkunoista vuodevaatteita, huonekaluja y.m. tavaroita, joitten yli lammaskatraat hyppelivät määkien ja hätäytyneinä.

Mutta Rose-Marie ei sitäkään nähnyt.

— Ettekö ole nähnyt herra Etienne Hontarrèdeä? — kysyi hän kaikilta ohirientäviltä.

Eikä kukaan ollut häntä nähnyt.

Ja yhä riensi rouva Miralez. Tuli kohisi kuten myrskyisä meri. Silloin tällöin näkyi korkeita tulipatsaita kohoavan kohti korkeutta. Se oli joku tärpättitehdas, jonka liekit saavuttivat. Ja siitä ryntäsi tuli uudella voimilla kohti sankkaa metsää. Ja siinä seisoi Rose-Marie liekkien loisteessa, huutaen:

— Etienne! — yhä tuskaisemmalla äänellä.

Ei kukaan vastannut.

Missä hän mahtoikaan olla? Mihin suuntaan lähtisi häntä etsimään?

Vastaan tulevaa tulimerta väistääkseen kiiruhti hän metsään.

Edessään näki hän kohta ihmisiä juoksentelemassa erään asumuksen ympärillä. Hän riensi sinne. Siellä koetettiin pelastaa parhaimpia talon tavaroita.

Väki äänekkäästi puheli:

— Tämä kaikki on rautatien vika. Veturin kipinöistä tämä tulimeri on syttynyt. Jo kolme kilometriä on metsää palanut. Eikä se sammu ennenkuin hakataan aukeama Gujan-Mestrassa.

Ja Rose-Marie näki eräät paarit, joille asetettiin muuan haavoittunut mies. Hän lähestyi paareja, mutta poliisimies ehkäisi häntä lähenemästä. Mutta pian hän näki paarimiesten kauempana palaavan. Hän tarkasti miehiä. Toinen niistä oli pitkä, solakka, komea.

— Etienne! — huudahti hän.

Etienne siellä olikin. Ja Rose-Marie alkoi rientää lammikon ympäri, joka oli heidän välillään.

— Etienne! — huusi hän toistamiseen. Mutta häntä ei kuultu. Paarimiehet katosivat näkyvistä. Hän riensi lähemmä tulen uhkaamaa taloa ja näki Edennen varjon tulen loimussa.

— Onneton! Mitä teette? — huusi hän hyökäten nuorta miestä kohden. —
Siinä saatte surmanne! Paetkaamme.

Etienne säpsähti tuntiessaan rouva Miralezin.

— Te täällä! — sanoi hän. — Sellainen varomattomuus.

Mutta Rose-Marie oli tarttunut hänen käsipuoleensa ja veti mukanaan.

— Paetkaamme pian, pian! — sanoi hän tuskaisena.

Silloin jätti Etienne paarit ja seurasi häntä. He menivät muutamia silmänräpäyksiä puitten välissä tietämättä oikein minne kulkunsa suuntaisivat. Huomaamattaan tulivat he raivoavaa tulta lähemmäksi ja tulen kielekkeet ahdistivat heitä.

— Teidän pukunne on vahingoittunut, rva Miralez!

— Ei se merkitse mitään!

— Paetkaamme pian, pian!

He löysivät Sargosin tien. Heidän ympärillään oli taas pimeätä.

— Kuinka minä olin peloissani! — sanoi Rose-Marie hiljentäen käyntiään.
— Miksi te asetuitte tuonne?

Ja hänen hermojännityksensä laukesi, hän ratkesi itkuun.

He saapuivat lirisevän puron reunalle.

— Istahtakaamme tähän, — sanoi Rose-Marie. — En jaksa enempää.

Hän laskihe puron reunalle pyytäen Etiennenkin istuutumaan. Eikä enää jaksanut pidättäytyä, vaan tarttui Etiennen käteen, jonka vei huulilleen.

— Etienne! — kuiskasi hän nyyhkyttäen.

Entinen munkki hämmästyi. Hän koetti hiljaa vetää kättänsä pois.

— Miksi siten teette? — sanoi rouva. — Miksi ette nyt tahdo?

Ja tuon »nyt» kuullessaan oli Etienne kuulevinaan Miralezin yskän kihnutusta.

Mutta hän ei ollut kuulevinaan sitä vaan vastasi lempeästi:

— Rouva Miralez, minä sanoin sen jo Ile des Marchesissa.

— Ah, silloin ei ollut kuten nyt, — sanoi hän peittäen kasvonsa
Etiennen olkaa vasten. — Ajatelkaahan vaan!

— Olen sitä ajatellut eikä minusta olosuhteet ole muuttuneet.

— Te olette sokea! Ja te pakoitatte minua sanomaan asioita joista minun täytyy punastua… Etienne, te tiedätte että mieheni on sairas, hyvin sairas… Ettekö voi arvata ajatuksiani…? Tulen pian leskeksi!

Etienneä värisytti ja hän loi katseensa alas.

— Tulen leskeksi, — jatkoi Rose-Marie lämmöllä.

— Miksi en voi sitä teille sanoa? Minä saan oikeuden kuulua teille! Muistan sananne: »Te ette ole vapaa», sanoitte te. Oi, Etienne, minä tulen vapaaksi!

Etienne liikahti.

— Minä tulen vapaaksi — jatkoi hän taas. Tulen parin kolmen kuukauden kuluttua!

— Te, rouva Miralez, — vastasi Etienne, — mutta en minä.

Rose-Marie vavahti ja silmissään kuvastui kauhu kun hän loi ne nuoreen mieheen.

— Olette erehtyneet, — jatkoi Etienne. — Rakastan neiti Sartillyä, senhän tiedätte. En ole koskaan aikonut mennä naimisiin jonkun muun kanssa. Lienevät aistimeni joskus ihastuneet kauneuteenne vaan sydämeni on aina teitä paennut.

— Peto! — huudahti Rose-Marie puristaen päätänsä molemmin käsin. — Te olette peto!

Ja hän alkoi horjuvin askelin laahustaa metsään. Hän tahtoi palata takaisin tulimereen ja heittäytyä liekkeihin.

— Hän ei rakasta minua, hän ei minua rakasta! — voihki hän.

Miksi ei hän voisi heti kuolla? Ah, jospa olisi tuon äsken tietänyt!

Mutta hän kuuli Etiennen rientävän perässään. Hän tunsi Etiennen käden ojentautuvan häntä kohden.

— Anteeksi, Rose-Marie! — sanoi hän. — En tahtonut saattaa teille surua; eihän se ole minun vikani!

— Menkää tiehenne! En tahdo enää nähdä teitä! — sanoi hän läähättäen.

Ja hän lähti juoksemaan. Mutta voimansa pettivät. Hän kaatui puuta vasten ja meni tiedottomaksi. Etienne nosti hänet ylös ja alkoi kantaa häntä Sargosiin.

Katsoessaan nuorta, kaunista naista, joka häntä rakasti, ajatteli entinen munkki:

— Ei, en ole mikään peto; olen mies, ja Jumala tietää kuinka paljon olen kärsinyt.

Hän ponnisti voimiansa ja juoksi linnaa kohden.

— Rose-Marie! — huusi hän vähän päästä.

Mutta kantamansa naisen silmät pysyivät sulettuina.

Hän jatkoi juoksuansa. Kaksi kertaa täytyi hänen levähtää.

Hän saapui linnan portille. Dominica kuuli sen, ja huomasi emäntänsä tiedottomana Etiennen käsivarsilla.

— Onko hän haavoittanut? — huusi hän.

— Ei, hän on vaan pyörtynyt Auttakaa minua ja viekäämme hänet huoneeseensa.

He laskivat Rose-Marien vuoteeseensa. Hän hengitti hiljaa, vaan muuta elonmerkkiä ei voitu huomata.

— Hajusuolaa? Missä on sitä?

— Alhaalla paviljongissa, — vastasi palvelijatar — Rouvan huoneessa kaminin päällä. Hakekaa te, herra Etienne. Sillä aikaa aukaisen hänen pukuansa.

Ja Etienne riensi huoneesta.

XX.

Dominica pisti sormensa veteen, jota tipautti muutamia pisaroita emäntänsä kasvoille. Rose-Marie liikahti.

— Rouva Miralez, herätkää, herätkää! — sanoi palvelijatar. — Te ette ole vahingoittuneet; olette linnassa. Se olen minä, Dominica, joka puhun teille!

Hän riputteli enempi vettä kasvoille ja Rose-Marie aukasi silmänsä.

Dominica huudahti ilosta:

— Jumalan kiitos! Te ette ole vahingoittunut! Kuinka minä olen levoton!

Rose-Marie katsoi ympärillensä kysyen:

— Missä on hän?

— Kuka? Herra Etiennekö? Hän meni paviljongista noutamaan hajusuolaa ja tulee heti takaisin.

— Ei, ei, en tahdo — vastasi rouva kiivaasti. — Hän ei saa tulla tänne!
Ah, Dominica raukka, jospa tietäisit!

Ja kyynelvirran valuessa kertoi Rose-Marie mitä oli tapahtunut.

— Se ei minua kummastuta, arvasin koko joukon asioita, — vastasi hän.
— Sillä miehellä ei ole lainkaan sydäntä. Mutta älkää peljätkö, rouva
Miralez!

Ja Dominica heristi nyrkkiänsä merkitsevästi kohti kasvihuonetta.

— Vai niin, onko asia sitä laatua! — jatkoi hän. — Hän tahtoo mennä naimisiin neiti Sartillyn kanssa… Mutta hän ei ole vielä saanut häntä!

— Hän saa hänet koska vaan tahtoo. Dominica. Nti Sartillyhan häntä aivan jumaloi!

— Jos hän tänään häntä jumaloi, saattaa hän jo huomenna inhota häntä.

— Kuinka niin?

— Sehän on aivan yksinkertaista. Eikö rouva todellakaan ole sitä vielä ajatellut? Rouva on liika hyvä! Minä rouvan sijassa olisin jo aikoja sitten järjestänyt sen asian. Herra Etiennehän sanoi ettei hän ole vapaa. Miksi ei voitaisi toimia niin että hän saa vapautensa? Eihän tarvita enempää kuin kirjoittaa neiti Sartillylle että hän on uskoton hänelle… Mutta nyt kuulen hänen askeleensa. Menen etsimään paperia ja kynän.

— Mitä ajatteletkaan, Dominica — huusi Rose-Marie.

Mutta palvelijatar oli jo poissa.

Etienne samassa tulikin sisään. Kun hän aukaisi oven ja näki rouvan ylhäällä, huudahti hän hämmästyksestä:

— Kuinka olenkaan iloinen että taas olette terve — sanoi hän. — Koetin kiiruhtaa, vaan en löytänyt hajusuoloja ja pelkäsin herättäväni herra Miralezin. Ettekö enää tunne pahoinvointia? Sepä hanskaa! Ei ole muita kuin yksi Sargosissa kuollut, multa haavoittuneita lienee tusinan verran. Junan täytyi kulkea suorastaan liekkien välistä, mutta veturinkuljettaja lisäsi vauhtia niin että suoriuduttiin onnellisesti… Mutta tehän tahtonette levätä, rouva Miralez?

Hän lörpötteli salatakseen hämmästystään ja vähällä piti ettei hän pyytänyt anteeksi, ottanut luota hienoa valkoista kättä omaansa ja vienyt huulilleen.

Mutta rouva Miralez ei virkkanut sanaakaan

Dominica tuli sisälle.

— Jätän teidät nyt — sanoi Etienne. — Ettehän tarvitse minua enää, rouva Miralez? Hyvää yötä!

Hän puristi valkoista kättä hiukan enemmän kuin tavallisesti. Mutta
Rose-Marien käsi oli veltto.

Ja hän kiiruhti huoneesta.

Dominica lähestyi emäntäänsä laskien pöydälle mustepullon, kynän ja paperia.

Rose-Marie hätkähti.

— Ei, ei, se olisi aivan liika ilkeätä — sanoi hän.

— Luuletteko sitten olevan helppoa antaa naisen kärsiä kuten te kärsitte — pisti Dominica kärkkäästi.

— Se mitä ehdotat, ei vähääkään vähentäisi kärsimyksiäni Korkeintaan se voisi estää heidän naimisiin menoansa, mutta sillä en pääsisi hänen vaimokseen. Hän halveksii minua.

— Se on lorua! Hän on ihastunut teihin, vaikka koettaa salata sitä teiltä, se hulttio! Sen konstin hän on oppinut luostarissa. Yksikään mies ei saa lähestyä rouvaa rankaisematta. Ei yksikään! Jos herra Etienne ei olisi ollut munkkina, olisi hän aikoja sitten jättänyt neiti Genevièven mielestään. Mutta hän on varmaankin vannonut jonkun pyhimyksen pään kautta, ja munkki pelkää helvettiä. Hän tulee kyllä ottamaan vahinkonsa takaisin kun saa morsiameltaan lähtöpassit! Se on varma se!

Rose Marie hymyili. Ja sillä aikaa kuu Dominica järjesteli hänen hiuksiaan, virkkoi hän:

— Mutta jos hän alkaisikin minua rakastella, olisi se vaan teeskentelyä, ja tiedät hyvin etten sellaiseen tyydy.

— Teeskentelyä! Eipä niinkään! Voin vakuuttaa, että hän ihailee rouvaa. Tiedän enempi kuin rouva! Jospa rouva olisi nähnyt kuinka hän itki kantaessaan rouvaa!

— Itkikö hän? Oletko varma siitä että hän itki?

— Niinpä itkikin, itki oikein katkerasti, se raukka. Mutta se ei ollut ainoa, jota teki.

— Kerro pian kaikki!

— Hän luuli ettei kukaan häntä nähnyt. Se oli varsin lähellä porttia, ja oli niin pimeä…

— Pian, pian!

— Niin, hän suuteli rouvaa!

— Onko se totta?

— Voin vannoa sen!

Rose-Marien suuret silmät säteilivät ilosta.

— Ah, Dominica, — huokasi hän — olisi sinulta hyvin väärin sanoa sitä ellei se olisi totta.

— Mutta se on totta — varmisti palvelijatar hiukan epäröiden.

Ja hän lisäsi hiljaa:

— Jumalani! anna anteeksi tämä valheeni! Se ilahdutti häntä niin paljon!

— Anna minulle paperia, Dominica, pian, pian!

Ja hän kirjoitti vapisevalla kädellä:

»Rakas Genevièveni!

Minun täytyy yhtäkaikki linnoittaa sinulle, että Etienne on muitten miesten kaltainen, Hänellä on jo muutamia päiviä ollut eräs rakastajatar. Osanottavaisen tervehdyksen lähettää sinulle Rose-Marie.»

— Hyvä! — sanoi Dominica, joka luki tämän yli kirjoittajan olkapään. Pidän huolen siitä että varmasti lähtee huomenna ensi postissa. Kas niin! Uneksikoon rouva suloisia unia!

Kaksi päivää myöhemmin sai rva Miralez seuraavan kirjeen Montségur-en
Béarnista:

»Rakas täti!

Minä en voi uskoa sanaakaan siitä, mitä sinä kirjoitat. Se olisi aivan liika inhottavaa! Lazare ei voi pettää minua! Minun täytyy nähdä se omin silmin ja silloinkin…

Sinua on varmaankin viety harhaan. Sulhoni on kirjoittanut minulle kaksi, kolme taikka neljä kertaa viikossa. Ei voi olla mahdollista että hän rakastaisi toista naista, sillä hänen kirjeensä ovat aina olleet samanlaisia. Tahdon valmistaa sinua siihen ajatukseen, että minä aijon mennä naimisiin hänen kanssansa talven tullen. Lyhennän hänen koettelemisaikaansa puolella. Sen olen jo hänelle kirjoittanut Työskentelen kaikin voimin valmistautuakseni hänen puolisokseen.

Kaikesta huolimatta sinulle altis Geneviève.»

Rouva Miralez tunsi itsensä yllätetyksi.

— Hän ei uskonut minua, — mutisi hän.

Ja hänen silmänsä kävivät levottomiksi. Heti kutsui hän Dominican, jolle luki kirjeen.

— Semmoisia ovat naiset, — huudahti palvelijatar. — Niin kanan kuin heidän mielitiettynsä on uskollinen, näyttävät he kylmiltä, mutta niin pian kuin sanotaan heidän pettävän, silloin syttyvät lemmenliekkiin silmänräpäyksessä.

— Teet oikein filosofeeratessasi, Dominica-raukka. Me olemme menettäneet pelin.

— Eipä suinkaan! Kuinka pian rouva kadottaa rohkeutensa! Meidän täytyy ainoastaan katsoa asiaa joltain toiselta syrjältä, siinä kaikki. Neiti kyllä saattaa olla itsepäinen, mutta hänet voi kyllä saada muuttamaan mielipidettään.

— Kuinka sitten?

— Rouvahan juuri luki, että neiti Geneviève uskoo sulhasensa rakastavan häntä vielä sentähden että saa häneltä rakkautta hehkuvia kirjeitä. Meidän tulee asettaa asia niin, ettei se enää tapahdu… että kirjeet katoavat tiellä! … Kas tässä yksi, joka ei koskaan mene perille!

Tätä sanoessaan otti Dominica kirjeen taskustaan.

— Mitä sinulla on siinä? — kysyi Rose-Marie.

— Eräs kirje.

— Keneltä?

— Neiti Genevièveltä herra Etiennelle. Kirjeenkantaja jätti sen minulle samalla kun kirjeen rouvallekin.

— Ja sinä et ole sitä vielä vienyt?

— Aijoin juuri sen viedä, mutta nyt en sitä teekään.

— Mutta sehän on halpamaista!

— Rouva on kovin ankara.

— Halpamaisia ja tarpeetonta! Herra Etienne voi jo huomenna kirjoittaa
Genevièvelle.

— Sen kyllä tiedän. Mutta kukas se on joka vie kirjeet postiin? Se olen minä. Voin menetellä jokaisen kirjeen kanssa, jonka kirjuri morsiamelleen lähettää, samoin kuin tämän kanssa. Ja jonkun ajan perästä lakkaavat he kirjoittelemasta toisilleen. Neiti uskoo tulleensa petetyksi ja herra uskoo joutuneensa unohduksiin. Olisipa merkillistä ellei jompikumpi antaisi toiselleen matkapassia.

Rose-Marien silmät iskivät tulta.

— Mene tiehesi! — sanoi hän. — Tahdot johtaa minua halpamaiseen ja alentavaan työhön.

— Rouvahan ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Rouva ei ensinkään tarvitse tähän puuttua. Se on minun asiani. Ja kun minä teen kaikki rouvan onneksi, niin on omatuntoni tyyni. Ja teen samalla kaikkien hyväksi: neiti Genevièvelle, joka kerta kuitenkin tuntee pettyneensä nuoren herran suhteen; ja Etiennelle, sillä hän tulee tuhatta kertaa onnellisemmaksi rouvan kanssa, joka on satoja kertoja kauniimpi kuin se mitätön neitonen pystynenineen. Minä kyllä tiedän mikä on minun velvollisuuteni!

— Dominica, sinä olet hirmuisen kaunopuhelias! Mutta tee kuten tahdot. Annan suostumukseni kaikkeen ehdolla, että onnistut. Rakastan häntä niin paljon! Katsos, se on minun ensi rakkauteni!

— Ja se on aina vahva, eikö totta? Lienee vain viimeinen rakkaus sitä hirveämpi!

— Elä leikittele! … Tule, että saan syleillä sinua, pikku noita!

— Sitä juuri toivoinkin… Rouva hyvin tietää että voisin antaa henkeni rouvan puolesta!

* * * * *

Seuraavana aamuna sanoi Dominica Etiennelle:

— Eikö herralla ole mitään postiin viemistä. Minä menen kylään.

— Kyllä. Minulla on tärkeä kirje. Elkää vaan hukatko sitä!

— Herra voi olla huoletta.

Kirje oli osoitetta Genevièvelle ja Dominica luki sen mielihyvin matkalla. Kuinka kauniin kirjeen hän kirjoittikaan morsiamelleen!

— Herran poika, jospa minä osaisia tuolla tavoin! — huokasi espanjalainen palvelijatar.

Ja hän pisti kirjeen taskuunsa vakavasti päättäen käyttää sitä hyödykseen kirjoittaessaan ensi kerran kullalleen, komealle pariisilaiselle lakeijalle.

Neiti Genevièvekin kirjoitti kuin enkeli, sen tuli Dominica huomaamaan kun hän pari päivää myöhemmin luki Bontucqin hallitsijattaren »Lazarelle» kirjoittaman kirjeen.

Siten kului pari päivää, mutta jo elokuun 9 päivänä uskoi Etienne taas kirjeen kamaripalvelijalle. Kirje sisälsi muutamia lempeitä nuhteita: »Oletko unohtanut minut, Geneviève? Mitä voin olettaa? Salaatko minulta jotain? Oletko lakannut minua rakastamasta? Vastaa, vastaa, sillä muuten kadotan järkeni!»

— Sepä käy oivallisesti, riemuitsi Dominica.

Loppuosa kirjeestä kosketteli vaatimuksia, joita Rose-Marie hänelle asetti; ei myöntänyt lomaakaan päästä Montséguriin. Lopuksi hän vakuutti, ettei hän tulisi jäämään perheeseen jos herra Miralez kuolisi.

Dominica pani kirjeen samaan laatikkoon kuin edellisetkin.

Elokuun 12 pnä alkoi Etienne kirjeensä seuraavasti: »Rakastettuni! Sinä et vieläkään ole vastannut ja minä kärsin. Tiedäthän kuinka rakas olet minulle ja millä malttamattomuudella odotan sitä päivää, joka tulee meidät yhdistämään ainaiseksi ja nyt ei enää ole kovin kaukana. Kuinka ihanaa se onkaan kun saa rakastaa toisiaan vapaasti sittenkun niin kauan olemme…»

— Maltas, johtui mieleeni jotain! — huudahti Dominica äkisti ja käänsi lehden.

Hän meni heti näyttämään kirjettä rouva Miralezille. Rose-Marie luki kirjeen alun, joka oli kuten liikekirje kirjoitettu arkin vasemmalle sivulle ja jonka vastaava sivu oli tyhjänä.

— Mitä tahdot minun tämän kanssa tekemään? — kysyi hän.

— Eikö se rouvasta ole hauska kirje? Katsokaahan sitä tarkoin. Alku voi olla kirjoitettu kelle hyvänsä: ei siinä ole mitään mainittu neiti Genevièvestä. Se voisi erinomaisen hyvin olla kirjoitettu rouvalle.

— Entä sitten?

— Rouva voi säästää kirjeen ja käyttää sitä sopivassa tilaisuudessa. Sillä tavoin voidaan neiti Geneviève saada vakuutetuksi uskottomuudestaan; se voisi olla todistuksena!

— Ah!

— Ei rouva tarvitse olla sen vuoksi levotoin. Minä voin hoitaa koko asian. Rouva antaa vaan minulle tähän kirjeeseen kuoren, jonka hän lähetti kirjoittaessaan rouvalle Pariisista taikka Marseillesta. Minä näin sen rouvan kirjoituspöydällä. Minä panen tämän kirjeen siihen kuoreen… Mutta ainoastaan alkuosan, sillä loppupuoli kuuluu neiti Genevièvelle. Panen sitten kirjeen kuorineen pikkuarkkuun kamiinin päälle paviljongissa. Kaikki nuoret tytöt ovat uteliaita ja neiti Geneviève voi sen eräänä kauniina päivänä löytää sieltä. Arvelen näet hänen jonain päivänä saapuvan tänne ja silloin voi hänet kyllä asettaa tilaisuuteen saamaan se käsiinsä. Ja kun hänen epäluulonsa on kerta herätetty, ei hän enää huolikaan herra Etiennen kirjeistä.

— Sinäpä olet pirullinen, Dominica.

— Rouva on väärässä; olen ainoastaan emäntääni kiintynyt, siinä kaikki!

— Se on totta! Sinä olet enkeli. Tee kuten tahdot. Rakastan häntä niin että olen tulla hulluksi.

Seuraavana päivänä tuli Dominica kovin peljätyksissään rouva Miralezin luo.

— Enkö minä jo sanonut, — huudahti hän. — Tässä on kirje, jonka juuri sain sisareltani Marianalta, Bontucqin kamarineidiltä. Hän kirjoittaa jonakin päivinä pääsevänsä Sargosiin! Se on selvää, että neiti Geneviève tahtoo tietää kuinka täällä asiat ovat ja hän aikoo ottaa sisareni mukaansa.

— Mitä meidän tulee tehdä?

— Ennen kaikkea tulee meidän salata kaikki herra Etienneltä ja ottaa selvä siitä koska neiti tänne tulee ollaksemme valmiit.

— Niin, matta Geneviève tuskin tulee ilmoittamaan edeltäkäsin tulostaan.

— Ei, niin tyhmä hän ei ole. Hän tulee luonnollisesti hämmästyttämään rouvaa ja herra Etienneä. Sillä nyt ymmärtää hän, että asia on kipeä. Minä tunnen naiset! Tarvitaan nyt vaan joutavanpäiväinen seikka vakuuttamaan häntä herran uskottomuudesta hänelle rouvan vuoksi.

— Mutta kuinka voimme saada asiasta selvän?

— Neidin tuloajastako? Sisareni kautta. Mariana tulee kyllä ilmoittamaan siitä. Minä kirjoitan hänelle heti.

Ja Dominica kirjoitti:

»Rakas sisareni!

Jos minä ymmärsin viimeisen kirjeesi oikein, niin tulet sinä neiti Sartillyn kanssa pian Sargosiin. Minä en tunne neitisi tarkoituksia, mutta saattaa olla mahdollista että hän tahtoisi hämmästyttää rouva Miralezia. Sinä tiedät kuinka ikävää sellainen on emännälle ja samoin palvelijoille. Pyydän sinua sen vuoksi, niin pian kuin saat tiedon matkasta, kaikessa hiljaisuudessa sähköttämään minulle säästääksemme rouvaa ikävyyksiltä. Hän on nimittäin nyt hyvin levotoin herran sairauden vuoksi. Sinun harras sisaresi

Dominica Etcheto.»

Dominica näytti emännälleen tämän kirjeen ennen sen lähettämistä.

— Onko siinä joitakin kirjoitusvirheitä? Tahtooko rouva katsoa? … Sisareni pian huomaa sellaiset, sillä hän on neljän vuoden ajan pitänyt eräästä opettajasta.

Rose-Marie vakuutti kirjeen olevan moitteettoman ja Dominica lähetti sen.

XXI.

Parin päivän perästä sai Dominica kirkosta tullessaan portinvartijalta sähkösanoman. Hän luki siitä:

 »Neiti Geneviève, kreivinna Manzanil ja minä matkustamme klo 2:n
 junalla ja saavumme Sargosiin klo 5.

Mariana Etcheto».

— Nyt jo! — huudahti Dominica. — Neiti Sartilly on kovin malttamatoin!
Näytinpä tätä rouvalle.

Hän lähti suoraa päätä paviljonkiin.

Ruokasalissa istui Miralez ja Rose-Marie aamiaisella kahden kesken.
Dominica meni hänen viereensä ja hiivitti sähkösanoman hänen käteensä.

Rose-Marie kalpeni. Hän ymmärsi, että sähkösanoma toi ilmoituksen
Genevièven pikaisesta talosta.

— Mikä paperi se on? — kysyi Miralez, joka oli nähnyt Dominican tempun.

— Ei mikään, — vastasi Rose Marie.

Mutta Lorenzo näytti levottomalta, ja tyynnyttääkseen häntä, lisäsi
Rose-Marie:

— Se on luullakseni erään muotiliikkeen tiedonanto. Aivan oikein.

Hän rypisti paperin ja oli heittävinään sen tuleen, mutta Lorenzo näki hänen pitävän, sitä vieläkin kädessään. Ja hänen silmässä näyttivät saaneen kummastelevan ilmeen.

Rose-Marie ei sitä kuitenkaan huomannut vaan nousi pöydästä, antoi
Dominicalle viittauksen ja meni ylös huoneeseensa.

Palvelijatar seurasi parin minuutin kuluttua.

Rouva Miralez oli lukenut sähkösanoman.

— Tänä iltana siis? — sanoi hän vavahtaen.

— Aivan niin. Tänä iltana tahtoo neiti Geneviève yllättää meidät itse teossa.

— Mitä neuvot?

— Että hän saa sen tehdä.

— Hämmästyttää minua yhdessä Etiennen kanssa?

— Tietysti.

— Täydellä todella?

— Se tulee jäämään rouvan omaksi asiaksi. Kunhan vaan neiti Sartilly uskoo olevan sen täyttä totta.

— Niinpä kyllä, se tässä on ainoana keinona saada hänet siihen uskoon… Mutta kälyni tulee myös — sehän on sähkösanomassa.

— Kreivinna Manzanilin otan minä osalleni. Hän ei tule mitään tietämään. Rouva voi olla ylhäällä linnassa herra Etiennen kanssa kun neiti tulee. Hän kysyy luonnollisesti joko herra Hontarrèdea tai rouvaa. Kummassakin tapauksessa neuvon minä hänet torniin. Kreivinna ei varmaankaan huoli vaivautua ylös portaita ja voinhan pyytää sisartani jollain syyllä estämään hänet sinne menemästä. Tiedän hänen inhoavan entistä munkkia eikä hänellä liene halua etsiskellä häntä. Minä voin seurata neitiä ja avata oven naputtamatta; eikö se ole parasta?

— Kyllä, kyllä! Sydämeni jo jyskyttää… Mutta ajatteleppas, jos mieheni saisi sen tietää?

— Keneltä?

— Genevièveltä! Hän voisi pettää minut.

— Elkää sitä uskoko. Se olisi huono teko! ja neiti Geneviève ei tule tekemään sellaista. Hän tulee kärsimään hiljaisuudessa. Ei hän tule kuolevalle enolleen tuottamaan sellaista surua. Hän ei sano mitään, siitä vastaan!

— Totta, että hän on hyvin kiltti, ja minä teen hyvin väärin tuottaessani hänelle surua! Ah, miksi rakastankaan häntä niin ylenmäärin! Mutta hän tulee: korvaamaan sen minulle.

— Luonnollisesti! Mutta koettakaa sitä odottaessanne päästä hänen vaimokseen. Se käy aivan helposti kunhan rouvalla vaan on vähän rohkeutta.

— Sitä minulla on, Dominica! Voisin mennä vaikka tulen läpi tempaistakseni hänet muilta. Oletko pannat kirjeen paikoilleen?

— Olen, koteloon, ja kotelon kirjoituspöydälle, jossa se on hyvästi näkyvissä. Olisipa merkillistä ellei kirje taikka yllätys tekisi vaikutusta.

— Niin, jos nimittäin Etienne ei tiedä Genevièven tulosta. Ei ainakaan sitten tulisi helpoksi, jos hän olisi saanut vihiä siitä.

— Neiti on kyllä varonut tietoa antamasta tulostaan. Hänhän tulee vakoilemaan.

— Joka tapauksessa menen hänen luokseen ottamaan selvää josko hänellä on aavistusta Genevièven tulosta. Anna hattuni ja päivänvarjoni. Rukoilitko oikein todella aamulla puolestani kirkossa?

— Kyllä, rouva voi olla levollinen. Pyhä Neitsyt on kanssamme.

Rose-Marie asetti hatun päähänsä, otti päivänvarjonsa ja lähti.

— Mihin menet? — kysyi hänen miehensä, joka tuli vastaan ruokasalin ovessa.

Hän ei ollut odottanut tätä kohtausta ja säpsähti.

— Menen kioskiin, — vastasi hän. — Aijon nauttia havuntuoksua tunnin tai kaksi. Hyvästi niin kauaksi!

Ja hän tarjosi raikkaan poskensa suudeltavaksi.

Heti ulos ehdittyään ohjasi hän kulkunsa aivan oikein jalkatielle, joka johti kiinalaiselle kioskille. Mutta kun hän luuli jo puiden varjoon joutuneensa ja piiloon kaikkien nähtäviltä, kääntyi hän kanervikossa, meni keittiöpuutarhan vierustaa pitkin, sitten pienen sillan yli sekä lopulta tiheään puistoon, joka viheriän muurin tavoin ulottui pienelle salaovelle.

Se oli lumoava tie ja lisäksi täysin turvallinen. Tämä pieni ovi johti suoraan ylös torniin tarvitsematta kulkea portinvartijan tai muitten asuttujen huoneiden ohi. Ovesta johtavia portaita käytyä ja mentyä erään taideteoksilla somistetun huoneen läpi tarvitsi vain eräs esirippu siirtää syrjään, jolloin pääsi entisen viinikauppiaan yksityishuoneeseen. Ensiksi oli siinä itämaiseen tapaan sisustettu tupakoimishuone, sitten vasemmalla komea makuuhuone ja sen edustalla toalettihuone. Oikealla oli suuri eteishuone, josta alkoivat linnan pääportaat.

Tämä pienessä sievässä huoneustossa asui Etienne. Hän oli järjestänyt tupakoimishuoneen työhuoneekseen. Hän käytti aina pääportaita. Salaovi oli hänelle ollut tarpeeton.

Rouva Miralez riensi tätä salatietä kiihdyksissään ja päättäen näinä muutamina minuutteina valloittaa rakastamansa miehen omakseen.

Sillä aikaa kuin Rose Marie riensi salapolkua, teki herra Miralez suunnitelman. Oltuaan huonevankina pitemmän aikaa päätti hän valmistaa vaimolleen iloisen yllätyksen.

Rose Marien lähdettyä kutsui Lorenzo palvelijansa, pyysi kenkänsä, keppinsä ja hattunsa, otti kaapistaan kukkavihon, jonka oli Pariisista salaa tuottanut ja lähti lämpimästi pukeutuneena kioskiin. Hän aikoi tavata Rose-Marien hiekkakummulla ja antaa hänelle kukkasensa siellä. Kokonaisen vuorokauden oli hän jo edeltäpäin iloinnut tästä.

Hän meni horjuvin askelin ja niin hitaasti että kolmivuotinen lapsi olisi mennyt nopeammin. Hän pelkäsi herättää vaimonsa huomiota ennen aikojaan, tahtoen nauttia hänen hämmästyksestään. Itsekin uskoi hän olevassa terveempi ja iloitsi siitä kuten kuolevatkin voivat parempana hetkenään toivoa vielä paranevansa. Oikeinpa hän oli runollisella tuulella, hän, joka nuorena poikasena oli kirjoitellut rakkausrunoja Barcelonan kauneille tytöille.

— Oh! — sanoi hän äkisti ja seisahti hölmistyneenä. Kioski oli tyhjä.

— Ja kuitenkin hän sanoi tänne tulevansa — mutisi Miralez.

Hän kääntihe. Tarkasteli maata; ei yhtään jälkeä näkynyt.

— Hän kenties vielä tulee, — lohdutti hän itseään.

Ja hän istahti puitten alle kuuntelemaan. Alkoi vilustaa. Parasta lähteä takaisin. Ja hän lähti kipittämään.

Mutta jalkatien alapuolella huomasi hän kosteassa hiekassa pienten kenkien jäljet.

— Hän on tullut tänne saakka, — sanoi Miralez, joka nuorena oli ollut innokas jänisten metsästäjä. — Ottakaamme selvää mille suunnalle hän on paennut.

XXII.

Miralez kääntyi kanervikossa. Täällä katosivat pikkukenkien jäljet Mutta hän löysi ne uudelleen muutamien metrien päässä tuuheiden havupuiden alla, ja näyttivät ne olevan toisistaan kauempina kuin tavallisesti, josta päättäen Rose-Mariella oli ollut kiire.

— Minne on hän mennyt, — mutisi Miralez

Kukkavihko alkoi tuntua yhä raskaammalta hänen keltasenvaaleassa kädessään. Yhä hän seurasi jälkiä, vaimonsa ei voinut enää olla kaukana. Ja jos hän kukkasineen olisi palannut linnaan, olisi palvelija voinut sille nauraa. Hän laahusti jälkiä myöten keittiöpuutarhaan, siitä purolle, jossa näki jälkien kääntyvän puistoon.

— Vai tänne —, sanoi hän ihmetellen.

Eikö hän erehtynyt? Ei, nämä tuoreet jäljet olivat Rose-Marien. Ja puistossa näki hän toisia jälkiä, puoleksi häipyneet edellisen päivän sateista ja menevät päinvastaiseen suuntaan. Rose-Marie oli siis mennyt Etiennen luokse? Kävikö hän siellä useinkin? Miksei hän koskaan puhunut tästä?

Miralez seisahti. Hän näki pienen oven, ja tuntui kuin jokin viiltäisi rinnassaan.

Hän vetäytyi takaperin tahtomatta mennä tuohon torniin. Hän meni takaisin metsään, kätkeytyi tuuhean pensaan taakse ja odotti. Kätensä, joka piteli keppiä, vapisi ja kaulaliinansa lepatti tuulessa. Hän ei tuntenut vilua eikä väsymystä. Hän pidätti hengitystään ja tukahutti yskänsä.

Muutamain minuuttien kuluttua kuuli hän nopeata astuntaa, joka läheni Hän ojensi päätänsä. Aivan oikein — se oli Rose-Marie, joka tuli tornihuoneesta ulos. Miralez säpsähti. Vaimonsa meni aivan hänen ohitsensa, huomaamatta yli puron, kanervikon ja kohti paviljongia.

Sairaan mielen silmät kiiluivat parroittuneista kasvoista. Hänkin lähti kotiinsa. Hän oli saanut voimia niin että ilman välillä lepäämättä suoritti matkan, saapuen muutamia minuutteja myöhemmin kuin Rose-Marie paviljonkiin. Hän piti edelleen kukkavihkoa kädessään. Ruokasalissa kohtasi hän vaimonsa.

Kun Rose-Marie näki hänet, päästi tämä huudahduksen hämmästyksestä.

— Oletko se sinä? Niinmuodoin voit tänään liikkua. Ei, katsopas! valkoisia ruusuja! Ovatko ne minulle, Lorenzo? Kuinka sinä olet kiltti! Sinä etsit kai minua hiekkakummulta. Siellä viivähdin vain pari silmänräpäystä, sillä siellä oli kovin paahtavaa. Menin sitten alas padolle ja nyt olen täällä.

Hän suuteli miestä. Miralez tuli kovin vaaleaksi. Miksi hän valehteli? Hänen käsiään kutitti ikäänkuin olisi mieli tehnyt tarttua hänen kurkkuunsa. Hänen täytyi istuutua, voimat alkoivat jo pettää.

— Se on niinmuodoin totta! — ajatteli hän, — totta! Mutta Rose-Marie antoi hänelle jotain juotavaa.

— Kuinka sinä olet kalpea, — puheli Rose-Marie. — Juo! Muotosi on aivan peloittava. Sinä et saa mennä ulos muutamiin päiviin! Lupaatko sen? Se väsyttää sinua liika paljon. Odota kunnes tulet paremmaksi! Voimasi kyllä palajavat. Elä ole levoton, kärsivällisyyttä!

Ovi avautui ja Etienne astui sisälle. Miralezin tapasi väristys. Kello oli 12. Sihteeri tuli syömään aamiaista.

— Hyvää huomenta, herra Etienne! Kuinka jaksatte tänään? — sanoi
Rose-Marie.

Hän puhui ikäänkuin hän ei olisi tavannut häntä sitten eilisen. Ei mitään merkkiä siitä, että olivat äsken toisiaan tavanneet.

He istautuivat pöytään ja Rose-Marie puheli sihteeriin kääntyen:

— Mitä pidätte mieheni terveydentilasta tänään? Ei oikein hyvä, eikö niin? Hän oli paljon virkeämpi mutta oli varomatoin. Hän meni kioskille saakka sillä aikaa kuin minä kävin padon luona.

Nuo sanat pistelivät kuin tikarin kärjet Miralezia. Tuo nainen siis valehteli hänelle yhtä mittaa. Eikö liene ainakin valehdellut. Useimpia kertoja teki hänen mielensä huutaa tuolle viehkeälle olennolle:

— Elä kiemaile pitemmälle! Se on tarpeetonta! Minä en seisonutkaan kioskilla; näin sinun tulevan tämän miehen huoneesta!

Jospa hän olisi paljastanut nuo molemmat!

— Mutta mitä se hyödyttäisi! Keuhkotautinen raukka, joka näyttelee mustasukkaisen osaa! Naurettavaa! Ja Miralez vaikeni. Eikähän hänellä sitäpaitsi ollut todisteitakaan.

Silloin muisti hän ne siniset paperit, jotka hän oli nähnyt kamarineidon hiivittävän Rose-Marien käteen. Olisiko se kenties jokin todiste? Matta kuinka löytää se? Hän mietti. Vaimonsa oli mennyt huoneeseensa sen salaperäisen paperin saatuansa, joka oli saanut hänet kalpenemaan.

Mutta Miralez voitti kylmäverisyytensä ja päätti etsiä totuuden käsiinsä.

Klo 2,15 lähti Etienne paviljongista. Muutamia minuutteja myöhemmin meni Rose-Marie ulos.

— Lorenzo, menen iltamessuun ja otan Dominican mukaani. — Elä mene ulos. Annan tehdä oikein kelpo roihun sinulle.

Kun Rose-Marie oli jättänyt paviljongin, nousi Miralez.

— Nyt tahdon ottaa selkoa siitä valehteleeko hän todellakin.

Äänettömin askelin hiipi hän portaille. Siitä oli 14 päivää kun hän viimeksi oli ollut ylemmässä kerroksessa. Hänen täytyi levätä portaissa. Hän tahtoi joutua ja ponnisteli kaikki voimansa päästäkseen vaimonsa huoneeseen. Sinne päästyään meni hän kohta akkunaan.

— Niin, tahdon tietää sen!

Akkunasta näki pitkälti puitten latvojen ylitse. Tästä näkyisi jos hän menisi kylään eikä sihteerin luokse.

— Se on hän, tuolla menee hän ja Dominica hänen kanssaan. Kuinka olenkaan onnellinen! — Ja sairaan laihtunut käsi ojentui akkunaa kohti.

Onnen valtaamana istahti hän Rose-Marien kirjoituspöydän ääreen ja risti sormensa ikäänkuin kiittääkseen jumalaansa ja katuakseen epäluulojaan. Hänenkö vaimonsa pettäisi? Mahdotonta! Miksi hän pettäisi kuolevaa rukkaa, jolla ei ole enää monia päiviä jälellä.

Hän itki.

Mutta vakuuttautuakseen täydelleen epäluulonsa aiheettomuudesta alkoi hän etsiä sinistä paperia, joka oli herättänyt hänen huomiotaan. Se oli tietenkin muotiliikkeen ilmoitus kuten hän oli sanonutkin. Mutta hän etsi silti. Epäluulo oli täydelleen todistettava aiheettomaksi. Hän etsi laatikoista, pöydältä. Ei löytynyt. Mutta pienessä kotelossa näki hän valkosen paperin. Se oli kirjekuori osotettu:

»Rouva L. Miralez, Slottet Sargos, Gironde».

— Se on Etiennen käsialaa! — sanoi hän.

Kirjekuori oli leimattu Marseillessa.

Sairaan miehen silmissä musteni. Hän repäisi nopeasti kuoren.

Se sisälsi ainoastaan puoliarkkisen, jossa olivat seuraavat sanat

»Rakastettuni, sinä et ole vastannut minulle ja minä kärsin. Sinä tiedät kuinka rakas sinä olet minulle ja millä kärsimättömyydellä minä odotan sitä päivää joka yhdistää meidät ainiaaksi, ja joka nyt ei enää ole niinkään kaukana. Kuinka onnellisia me tulemmekaan olemaan kun saamme rakastaa toisiamme vapaasti oltuamme niin kauan…»

Jatko oli pois reväisty.

Miralez tunsi salamoivan silmissään.

— Se viheliäinen! — huudahti hän ja nousi.

Kun hän oli ottanut muutamia askeleita vaipui hän alas.

Viiden minuutin ajan hän oli vaivuksissa. Sitten kaikui kirkonkellojen soitto hänen korviinsa. Vähin erin sieluunsa virtasi muisto ja katkeruus huomioittensa vuoksi.

Petetty! Hän hengitti syvään. Hän tahtoi tuntea tämän uuden tuskan koko laajuudessaan.

Hän luki vielä tuosta kirjeestä sanan »Rakastettuni!» ja se tuntui repivän jotain hänen sisällään, jota hän jäi hetkeksi kuulostamaan.

— Kurja! Ja uusi vavistus kävi ruumiinsa lävitse. Hän lähti hiivittäymään takaisin huoneeseensa, asettautuen takkavalkean ääreen.

— Petetty! Rose-Marie ei kuulu enää minulle — huokasi sairas. — Miksi ei hän jaksanut odottaa vielä muutamia kuukausia ja antanut minun kuolla rauhassa.

Ja hän ajatteli vaimonsa ihanuutta, syvää katsettaan, vartalonsa soreutta, kätöstensä pehmeyttä — jotka eivät enää hänelle hyväilyjään jakeleisi.

— Ei, en kuolemanikaan jälkeen! Se on yhtä hirveätä…!

Miralezin muistoon alkoi palata yhtä ja toista sellaista, joka vahvisti tekemäänsä huomiota. Hän muisti yön, jonka Rose-Marie vietti kirjurin kanssa kahden kesken Ile les Marchesilla. Ja sen yön, jolloin tulipalo riehui ja hän oli poissa — petosta kaikki!

— Narri! Sokea narri! Kuinka nuoret petkuttavatkaan sinua — sanoi
Miralez itselleen.

Ankara yskänkohtaus sai hänet joksikin aikaa keskeyttämään ajatusjuoksunsa.

— Nyt tahdonkin elää, nyt täytyy minun elää! Tahdon tappaa heidät.

Hän haki aseitaan. Otti pienen revolverin. Tällä!

Ja hän tarkasteli sitä, latasi, puhdisti.

— Nyt tahdon elää, elää siksi että lopetan heidän elämänsä.

Uusi uhka-ajatus antoi hänelle voimia niin että hän luuli saaneensa jo terveytensä.

Useimmat espanjalaiset ovat mustasukkaisia. Mutta Miralezilla oli siihen syytä jos kellään. Miksi ei hän ollut silloin, kun tunsi keuhkotaudin piston rinnassaan, jo heti ymmärtänyt kaunista uskottoman vaimonsa päätä kohti suunnata tämän aseen suuta? Pitihän hänen ymmärtää kauniin naisen uskollisuus. Ja hän pisti aseen taskuunsa, kutsui palvelijan, tuota konjakkia.

Kello 4,5 aukeni ovi ja Rose-Marie astui sisälle.

Miralez vei kätensä taskuunsa. Katsoi vaimoonsa. Päätöksensä alkoi horjua. Kaikki pyöri silmissään.

— Kuinka jaksat? kysyi Rose-Marie. Näytät reippaammalta… Tiedätkö missä rautatieaikataulu on. Eikö juna kello 5,5 saavu Pausta La Motheen?

— Niinpä luulen, vastasi Miralez ymmärtämättä kysymyksen aihetta.

Ja Rose-Marie jatkoi lörpöttelyään:

— Onko tohtori ollut täällä? Eikö? Ja herra Etienne? Eikö hän ole ollut aamiaisen jälkeen täällä? Ai, niin, hänenhän pitikin työskennellä huoneessaan koko päivä. … Kello vasta onkin 4 ja 5 minuuttia. Menen pukeutumaan tehdäkseni kävelymatkan puistossa. Ilma on niin herttainen.

— Hän menee hänen luoksensa, — ajatteli Miralez.

Ja hän antoi revolverinsa jäädä taskuunsa.

Rose-Marie neuvoi häntä pysymään takka-valkean ääressä eikä siitä liikahtamaan: kätensä olivat niin kovin kylmät. Hän pani omin käsin pari halkoa palamaan ja oikoi pukunsa laskoksia ulosmennessään.

Miralez kuuli hänen askeleensa porraskäytävässä, arvasi hänen pukeutuvan toiseen pukuun, järjestävän mustat kiharansa ja heittävän silmäyksen kuvastimeen, ylpeän ja riemuitsevan: »eikö hän nyt huomaa minut kauniiksi?»

Miralez kalpeni äkisti ja pidätti hengitystään. Rose-Marien askeleet kuuluivat jälleen porraskäytävässä. Ne olivat hyvin nopeat.

— Hän menee hänen luokseen! — sanoi Miralez uudelleen.

Paviljongin ovi avautui. Miralez meni akkanaan, peittäytyi ikkunaverhon suojaan ja tähysti ulos. Hän näki Rose-Marien rientävän puitten välissä linnaa kohti. Sairaan miehen käsi laskeutui taskun. Revolveri oli siellä. Hän otti pitkiä siemauksia konjakkipullosta saadakseen siitä niitä voimia, joita hän nyt tarvitsi. Katsoi sitten kelloaan. Se oli 7 min. vailla 5.

— Kuinka kauan tarvinnen aikaa puutarhan ohi mennäkseni? Pääsenkö sinne koskaan? — Varmasti! Ehkä kuolen liikaponnistuksista ja mielenliikutuksesta, vaan mitäpä siitä! Kuhan vaan perille pääsen, ja jumala on oleva apuani.

Ja hän lähti hiipimään niin nopeasti kuin hänelle oli mahdollista, kumartuen silloin tällöin piiloutuakseen jottei herättäisi syrjäisten huomiota.

XXIII.

Paviljongin jätettyään alkoi Rose-Marie juosta. Hänellä ei ollut aikaa enää vähääkään hukattavaksi. Geneviève tulisi Sargosiin ennen kello puolikuutta. Nyt oli puolen tunnin kuluessa valmistettava kaikki tulevain vuosien onni. Kuinka tulisi hänen käyttäytyä voittaakseen tarkoituksensa? Mitään ei hänellä ollut valmista, vaikka olikin koettanut kaikki miettiä etukäteen valmiiksi.

Genevièven kaunis täti riensi Etiennen luokse.

Etienne kirjoitti.

— Häiritsenkö? — kysyi hän sulkiessaan tupakoimishuoneen oven. — Minulla ei ole mitään lukemista. Mieheni nukkuu ja minä tulin puhelemaan kanssanne. Onko se teitä suututtava keksintö?… Tänään on minun nimipäiväni ja minua huvittaa kiusata ihmisiä. Nyt on teidän vuoronne!

— Tietenkään ei minulle siitä valittamista, — sanoi Etienne kohteliaasti ja pani pikkujakkaran hänen jalkainsa alle.

Ja hän istahti sohvaan häneen viereensä.

— Te työskentelitte? — aloitti rouva Miralez. — Teidän olisi tarvinnut mennä kirkkoon rukoilemaan minulle onnea.

Hän puhui kuten se, joka haluaa sanoa jotakin toista kuin sanansa ilmaisevat.

— Toivon näet, että te toivotte minulle kaikkea hyvää, herra Etienne? jatkoi hän vielä.

— Luonnollisesti! Sitä ette epäillekään.

— Hm — vastasi Rose-Marie katsoen entistä munkkia suoraan silmiin.

Syntyi painostava hiljaisuus.

Yht'äkkiä tunsi Etienne vapisevan käden koskettavan takkiansa.

— Saanko panna kiinni tuon napin? Se on kiusannut minua kaiken aikaa… Ei, ei, elkää vaivautuko! Saan sen kyllä kun otan toisen käteni avukseni.

Ja hän teki sen.

Etienne salli hänen tehdä se mutta punastui samalla.

— Sellainen lapsi te olette! — sanoi hän. — Suudelkaa kättäni! Näen että mielenne hyvinkin tekee.

Mutta nuoren miehen huulet pysyivät suljettuina.

— Ette? — Eikö ole hyvä ottaa vastaan suosionosotuksia?

Rose-Marie nousi ja riensi akkunaan katsoakseen tietä pitkin, joka johti Sargosista La Motheen. Sitten palasi hän takaisia kirjurin viereen.

— Kuulkaa, — sanoi hän pusertaen käsiään. — En ole koskaan rakastanut ketään, en koskaan, kuuletteko sen? Useimmat miehet, joitten kanssa olen tullut kosketukseen, ovat aina tehneet rakkaudentunnustuksensa. Sanon tämän teille sydämeni kyllyydestä niin rehellisesti kuin se on minulle mahdollista, Etienne, sillä nyt… nyt tunnen minä…

Hän vaikeni; sanat eivät tahtoneet tulla ulos huuliltaan. Etienne katseli häntä liikuteltuna.

— Ymmärtäkää minua oikein, — jatkoi hän äkisti. — Koettakaa ymmärtää minua elkääkä antako minun jatkaa! Voisin puhua mielettömyyksiä!

Hän peitti kasvonsa käsillään ja Etienne kuuli hänen nyyhkyttävän.

Silloin lähestyi hän ja laski kätensä Rose-Marien olkapäälle

— Rose Marie, — sanoi hän hiljaa — me emme voi kauemmin viipyä saman katon alla. Meidän täytyy erota ja niin pian kuin mahdollista!

— Ei, ei, — huudahti hän poissa suunniltaan. — Mitä ajattelettekaan? Mekö eroaisimme? Enkä saisi teitä enää nähdä? Ah, Etienne, tulisin hulluksi! Se ei ole mahdollista. Jääkää, jääkää! Kuuletko, et saa lähteä! Oih, häpeän itseäni!

Ja hän poistui muutamia askeleita, mutta vaan asettuakseen oven eteen ettei nuori mies pääsisi ulos. Mutta pian hän oikasihe ja sanoi ylpeästi:

— Herra Hontarrède, voimme puhua affäärimiesten näkökannalta, koska tunteet eivät voi teihin mitään vaikuttaa. Olen 26 vuotias; luulen olevani kaunis; tulen omistamaan kaksi miljoonaa, sillä mieheni on testamentissaan luvannut luovuttaa rikkautensa minulle, ja tulen leskeksi ensi talvena. Punnitkaa asiaa. Mielestäni se maksaa vaivan.

Etienne yhä vaikeni.

— Olette narri! — huudahti hän, heittäen ylhäisen katseen häneen. —
Millä sitten ihastuttaa hän, tuo pikkunen maalaistyttö? Sanokaa se,
olkaa niin hyvä! Suloudellaanko! Ei kannata kehua! Hänen rikkautensako?
Sen laita on samaten! Oh, te olette sokea, hullu tai noiduttu!

Hän puri hampaitaan ja huokasi sitten syvään.

— Etienne, minä rakastan sinua! — sanoi hän valittaen. — Unohda kaikki, mitä olen sanonut, Etienne! Se oli epätoivo ja olin suunniltani! Unohda kaikki ja näe minussa ainoastaan naisraukka, joka kärsii, joka itkee ja joka voisi uhrata henkensäkin sinun edestäsi. Olen mustasukkainen, ymmärrätkö sen? Olen mustasukkainen tuolle Genevièvelle, jota sinä rakastat ja luulen etten eläisi sen päivän jälkeen, jolloin hän tulisi sinun vaimoksesi… Ei, ei elä kuuntele sanojani! Tiedän, etteivät rukoukseni auta vähääkään. Tein väärin, että puhuin rehellisesti, että annoin sinun nähdä suruni, tietää toiveeni. — Olisinko rakastunutkaan sinuun sillä kuumeisella rakkaudella, jos en olisi tiennyt sinun olevan toisen rakastaman! En olisi koskaan luullut voivani puhua näin yhdellekään miehelle… Uskon kuitenkin, että olisin voinut tehdä sinut onnelliseksi! Dominica kertoi minulle, että sinä suutelit minua tuona iltana, jolloin menetin tajuntani. Elä sitä kielläkään! Se teki minut niin onnelliseksi. Tahdotko että annan sinulle yhden suudelman? Erotkaamme sitten, kuten sinä tahdot. Luulen melkein saavani voimia siihen.

Etienne epäili. Tämä intohimoinen naisääni tahtoi panna hänen päänsä sekaisin.

— Ei, — sanoi hän äkisti ja työnsi hänet luotansa. — Menkää tiehenne!

Rouva Miralez oikasihe.

— Te siis ette tahdo mennä naimisiin kanssani? Minun rakkauteni ei teille kelpaa, ehkä se inhoittaa teitä?

Olkaa huoletta, minä voin vihata teitä! Olette tehneet minulle niin häijysti että minun täytyy kostaa!

Hän avusi oven sisähuoneeseen jonne meni ja tähysti ulos. Etienne seurasi häntä säikähtäneenä.

— Mitä tahdotte? — kysyi hän. — Miksi oikeastaan olette tänne tulleet?

Rose-Marie katsoi edelleen tielle. Hänen silmissään välähti: eräs vaunu näkyi siellä alhaalla.

— Mitäkö tahdon? Sen saatte pian tietää! — vastasi Rose-Marie ja vetäytyi takaisin akkunasta. — Olette särkeneet sydämeni ja minä vastaan samalla mitalla! Kun me molemmat olemme haavoitetut, voimme ehkä ymmärtää toisiamme!

Kello osoitti puoli kuutta. Kuului vaunujen jyrinä kartanolla.
Rose-Marie riensi toalettihuoneeseen.

— Avatkaa tämä ovi minulle! — käski hän miehensä kirjuria, estääkseen häntä menemästä akkunaan ja näkemästä neiti Sartillya astumasta vaunusta.

Rouva Miralez riensi toalettihuoneeseen, kaatoi vettä pyyhinliinaan ja kostutti otsaansa. Hänen silmänsä loistivat kuin tuli ja hän hengitti kiihkeästi kuten hermokohtauksen lähestyessä. Etienne pelästyi ja tarttui hänen käsiinsä.

— Anteeksi! — sanoi hän. — Minä voisin ehkä rakastaa teitä ellen olisi kihloissa Genevièven kanssa. Antakaa anteeksi!

Rose-Marie kuunteli. Joku tuli portaissa. Hänen kasvonsa saivat säteilevän ilmeen.

- Viimeisen kerran, Etienne! Tahdotteko että minä tulen teidän omaksenne ainaiseksi? Menettekö naimisiin kanssani kun olen vapaa?

Etienne kätki kasvot käsiinsä voimatta vastata.

— Merkitseekö se ei? — kysyi Rose-Marie. — Onhan se kieltonne? … peruuttamatoin kieltäymyksenne?

— Se merkitsee: ei, — vastasi hän rohkeasti.

Samassa päästi Rose-Marie yhdellä käden käänteellä alas mustat hiuksensa.

— Mitä teettekään! — huudahti Etienne.

Mutta hän ei vastannut. Irti päästetyin hiuksin liiti hän Etiennen huoneen läpi tupakoimishuoneeseen. Sieltä näki hän Genevièven tulevan ylös rappuja Dominican saattamana. Hän tekeytyi yllätetyksi ja pakeni takaisinpäin. Mutta samassa hän oikasihe, ravisti pitkää, komeata tukkaansa ja sanoi:

— Yhdentekevää; olen hänen rakastajattarensa!

Kun hän oli lausunut nämä sanat, vavahti hän. Eräs mies oli huoneessa.

Se oli Lorenzo Miralez, joka oli tullut sinne toista tietä.

— Uh! — huudahti Rose-Marie kauhusta nähdessään hänet. — Ei se ole totta! Ei se ole totta!

Mutta laukaus pamahti. Miralezin revolverin luoti oli sattunut hänen päähänsä.

— Se ei ole totta! — tahtoi hän vielä huudahtaa, mutta punainen verivirta syöksähti hänen huuliensa yli.

Ja hän pakeni alaspainunein päin. Kaikui toinen laukaus linnassa.
Rose-Marie tunsi kovan piston sivussaan.

Tämän äänen kuultua hyökkäsi Etienne huoneeseen. Hän näki Miralezin revolverin ojentuvan itseään vastaan.

— Se ei ole totta! — huusi hän vuorostaan kauhun valtaamana.

Ja hän näki samassa neiti Sartillyn lyövän revolverin enonsa kädestä.

Miralez vaipui hervottomana maahan. Sitten huomasi Etienne kreivinna
Manzanilin, joka valtasi Genevièven ja vei hänet pois.

XXIV.

Kaikki tämä oli tapahtunut vajaan minuutin kuluessa.

Etienne seisoi kuin huumautuneena. Laukaukset, kirkaisut, verenvuoto, äkillinen henkilöiden ilmaantuminen joitten läsnäolosta hänellä ei ollut aavistustakaan, herpasivat häntä. Muutamain minuuttien kuluttua kuuli hän ihmisten kulkevan talossa edes ja takaisin, itkua, kirkunaa. Kohta huomasi hän huoneen lattialla revolverin ja miesolennon, joka lepäsi liikkumattomana kahden palvelijan välissä, jotka kumartuivat olennon ylitse. Tämä näky saattoi hänet järkiinsä ja todellisuuteen. Hän tunsi Miralezin, jonka tuijottava katse oli häneen suunnattu.

Sitten muisti hän Genevièven, morsiamensa, joka kaiken tämän nähtyään nyt varmaankin uskoi hänet uskottomaksi.

— Geneviève! — huudahti hän äkisti ja hyökkäsi portaille. — Se ei ole totta! Se ei ole totta! … Mutta missä hän? Missä…? Mistä voin löytää hänet selittääkseni hänelle…

Hän aikoi rientää ulos, mutta samassa Miralez huusi:

— Elkää päästäkö häntä ulos! Hän tahtoo paeta käsistäni!

Ja kun Etienne tästä huolimatta riensi ulos, huusi Miralez:

— Viheliäinen pelkuri!

Silloin käännähti Etienne takaisin.

— Mitä minulta tahdotte?

— Ja sitä hän vielä kysyy! — huudahti Miralez tavoitellen revolveriansa.

Etienne ymmärsi hänen tarkoituksensa.

— Olette sokaistu, — sanoi hän — ja sen vuoksi annan teille anteeksi. Teillä ei ole mitään minulta vaadittavaa, sillä vannon jumalani kautta, etten ole hiustakaan taivuttanut vaimonne päästä. Tämä kaikki on hirveätä vehkeilyä.

— Viheliäinen pelkuri! — kähisi Miralez. — Te uskallatte kieltää vaikka minulla on todistuksia ja vaikka olen nähnyt. Olette pelkuri! Antakaa revolverini, te toiset!

Sanat olivat palvelijoille, jotka hautelivat spriillä hänen ohimoltansa.

— Enriquita! — huusi hän nähdessään sisarensa astuvan huoneeseen. — Anna tuo minulle, anna revolverini. Vielä on voimaa käsivarressani sen verran että hän saa osansa.

— Lorenzo-raukkani — sirkutteli kreivinna, ottaen revolverin ja pannen sen erääseen laatikkoon.

— Sinäkin! — sanoi Miralez. — Sinäkin uskot tuon viattomuuteen. Mutta minä olen nähnyt vaimoni menevän hänen huoneeseensa. Hän on ollut siellä melkein kaikki päivät. Kostoni on vasta puoleksi toteutettu. Mutta tahdon sen päättää.

Hän otti taskustaan paperin.

— Ota tämä paperi, Enriquita! Säilytä se hyvin! Minähän voin kuolla. Säilytä se ja näytä sillä toteen, että minä olen petetty ja etten ole murhaaja.

— Mikä paperi se on? — kysyi Etienne.

Mutta espanjatar oikasihe:

— Lurjus! Elä koetakaan sitä riistää minulta! Jos ei veljelläni ole voimia käyttää revolveria, on minulla.

— Lorenzo-raukkani! Jättäkäämme tämän miehen talo. Hän tuottaa perheellemme vain kirousta. Astukaa te toiset! Kantakaamme hänet täältä! Jumalani, hän kuolee!

Miralezin voimat olivat tyhjentyneet. Hänet kannettiin tupikoimishuoneen sohvalle.

Miralez vastusteli.

— Ei, elkää viekö pois! Tahdon tulla terveeksi, tahdon kostaa.

— Hirmuista, — mutisi Etienne. — Unohtakaamme viha ja hoitakaamme sairasta.

Hän otti Miralezin Joseph nimisen palvelijan kanssa ja kantoi suureen huoneeseen toisessa kerroksessa. Siellä hänet riisuttiin ja laitettiin lämpöiseen vuoteeseen. Tyhjennettyään ojennetun viinipikarin näytti hän nukahtavan.

— Rouva kreivinna, — sanoi Etienne. — Tulitte tänne neiti Sartillyn kanssa. Sallikaa minun poistua silmänräpäykseksi voidakseni selittää hänelle…

— Se on tarpeetonta, — väitti kreivinna. — Sisarenitytär ei ole enää teidän talossanne eikä tule kohtaamaan teitä! …

— Kuinka? Onko neiti Geneviève matkustanut pois?

— Kyllä, hän on jättänyt tämän talon kamarineitinsä kanssa.

— Herra Jumala! — huudahti Etienne liikutettuna.

— Semmoiset sanat eivät sovi teille! Sitäpaitsi kiellän teitä kenenkään kanssa puhumasta sisarenityttärestä. Ette tule häntä enää koskaan näkemään. Neiti Sartilly on saanut nyt selvästi nähdä millainen olette; minä puolestani olen sen jo kauan tietänyt.

Etienneä hoiperrutti. Tämä oli hänelle liian ankaraa.

— Jos rakastajattarenne kohtalo teitä huolestuttaa, niin rientäkää. Se nainen on vieläkin talossa, vaan ei kuitenkaan kauan, sillä hänkin viedään pois. Voitte kuitenkin vähän lohduttautua. Hän ei ole kuollut; sai kaksi kuulaa, yhden päähänsä ja toisen lantioonsa, mutta hän voitanee pelastaa. Ja nyt pyydän: tämän jälkeen elkää puhuko kanssani! Voitte mennä mihin miellyttää!

Nuori mies lähti ulos vaan kuuli samassa Miralezin huutavan:

— Herra Etienne!

Ja Genevièven sulhanen kääntyi ympäri.

— Mitä tahdotte? — kysyi hän.

Samalla kumartui kreivitär sairaan miehen korvaan kuiskaamaan, että
Etienne aikoi mennä Rose-Marien luokse.

Mustasukkaisuus välähti Miralezin silmissä.

— Minä seisahdan, — sanoi Etienne. — Herra Miralez, surmatkaa minut jos tahdotte, sillä minä kauhistun sitä elämää, joka minulla on enää jälellä, mutta uskokaa kun sanon: luottakaa vaimonne uskollisuuteen! Vannokaa, ettette enää syytä minua ja minä annan revolverinne takaisin.

Miralez ravisti päätänsä:

— Minä voin sen kyllä yksinkin ottaa.

— Antakaa minulle lämmintä viiniä! — sanoi sairas. Hän sai höyryävän viinikupin, jonka kohta tyhjensi.

— Enriquita, mene noutamaan paperia ja kynä; kirjoitan sähkösanoman lääkärilleni Pariisiin. Ja sinä, Joseph, mene heti tilaamaan messu Sargosin kirkkoherralta.

Sen jälkeen kuuli Etienne hänen mutisevan rukouksia että taivas soisi hänelle voimia täyttääkseen kostotyönsä.

— Herrani, — lausui hän Etiennelle — säästyi henkenne kun voimani pettivät. Minä olen loukattu. Jahka vähän paranen voimme taistella pistooleilla 20 askeleen välimatkalta. Siltä matkalta luulen varmasti osaavani maaliin Teiden täytyy olla käytettäviäni.

Ja vihasta kähisten alkoi espanjalainen uudestaan mumista rukouksiaan.

XXV.

Alkoi pimetä. Etienne lähti ulos. Rappukäytävissä oli verta. Hän käveli varpaillaan kuin pelkäisi herättää huomiota. Hän väisti palvelusväkeäkin kuten syyllinen. Käveli puutarhassa, meni paviljongille. Siellä kuuli ääniä. Joseph ja keittäjätär Pauline keskustelivat siellä verisestä tapahtumasta. Etienne asettui ulos kuuntelemaan. Siten sai tietää, että rouva Miralez oli viety, sittenkun Sargosin lääkäri oli hänet sitonut, Testeen tai Archachoon. Lantioonsa saama haava voi olla hengenvaarallinen. Genevièvestä eivät maininneet mitään, tuskin hänen läsnäoloaan lienevät huomanneetkaan. Itsestään kuuli hän sanottavan, että niin komea makupala kuin rouva voi kylläkin miestä miellyttää. Rakastaneet tekevät aina tuhmuuksia, vaan kukapa sentään olisi uskonut että herra tuollaista saa talossa toimeen! Vähällä piti ettei saanut ansionsa mukaan.

Etienne poistui entistäkin kiihtyneempänä. Häntä siis todellakin pidettiin syyllisenä! Ja Geneviève! Hänellekään ei saanut selittää tätä kauheata asiata. Hän varmaan totuuden uskoisi!

— Minun täytyy tavata hänet ja selittää heti kaikki, sekin mitä se onnetoin nainen mielettömässä rakkaudessaan on uskaltanut tehdä — joka uskalsi morsiameni edessä uskotella minua rakastajakseen — kaikki olen kertova ja Geneviève, oma sydämeni lemmitty on minua uskova ja rakastava edelleenkin.

Hän palasi Miralezin ja espanjattaren luo turhaan kuulusteltuaan mainittavan Genevièven nimeä.

— Voin ainakin hänelle sähköttää, sanoi hän itsekseen. Ja aamun koitteessa lähetti hän Bontucqiin sähkösanoman. Muutamien tuntien kaluttua sai hän vastauksen: »vastaanottajaa ei ole tavattu».

Menneet lyhyen onnen päivät muistuivat nyt entisen munkin mieleen. »Niin, Lazare, minä tunnen että aina tulemme rakastamaan toisiamme» — nuo erohetkellä Genevièven lausumat sanat toivat lohtua Etiennen pakahtuvalle sydämelle ja kyynelvirta valahti hänen poskilleen.

— Oi, Genevièveni, missä lienetkin, tunnen että vieläkin voisit minua rakastaa.

Lääkäri saapui ja määräsi virkistäviä lääkkeitä, joitten vaikutuksen huomattuaan Miralez uskoi tulevansa vieläkin terveeksi. Hän nousi ylös, käveli huoneessaan tehden ampumatähtäysasennoita. Ennen viikon loppua luuli hän kykenevänsä kaksintaisteluun.

Mutta jo seuraavana yönä sai hän kuumeen eikä nukkunut koko yössä. Seuraavana päivänä nousi hän vuoteestaan mutta vaipui hervottomana lattialle.

— Onko se niinmuodoin totta, — huokasi hän? Ei, ei, minun täytyy päättää kostoni… Jumalani, auta minua siksi että saan rangaista sen miehen rikoksen!

Hän luuli rukouksensa auttaneen, sillä nyt hän nousi vuoteestaan, hiipii toiseen huoneeseen, otti sieltä revolverinsa uskoen nyt enkelien häntä avustavan. Mutta he pettivät; hän vaipui taas lattialle. Ja nyt uskoi hän päivänsä nopeasti vähenevän.

— Kuolla ilman kostamatta — miksi kitua sitten viime hetkeensä saakka. Parasta laukaista luoti kurkkuunsa. Mutta jos sitä ennen täällä neljän seinän sisällä kostaisikin! Ei maksa vaivaa. Häntä sanottaisiin murhaajaksi ja saisi se viheliäinen vielä myötätuntoa kuoltuaan. Mutta onhan tarkoituksenmukaisempaa että hän surmaa minut! Erinomaista.

Ja kuoleva alkoi tehdä suunnitelmaansa.

XXVI.

Seuraavana päivänä oli Miralez varsin iloisella tuulella. Hän kurkisteli akkunasta ja huomasi Etiennen menevän La Mothea kohti. Heti hiipi hän Etiennen työhuoneeseen, kirjoitti hänen kirjoituskoneellaan kirjeen Sargosin apteekkarille pyytäen vähän kokainia hammassäryn lievikkeeksi, merkiten alle nimen »Etienne Hontarrède». Sen tehtyään jätti hän huoneen. Sitten soitti hän palvelijaa.

— Josef, tässä on kirje, jonka herra Etienne jätti lähtiessään minulle.
Siinä pyytää hän lääkkeitä. Vie se heti apteekkiin.

— Kyllä, herra.

— Odota! Apteekkari antaa sinulle valkoista jauhetta pienessä pullossa tai rasiassa. Se on sinun jätettävä minulle eikä kellekään muille. Etienne sanoi että se on vaarallista myrkkyä.

Josef lähti ja Miralez jäi yksin. Hän soitti toista palvelija, joka sai sytyttää tulen pesään.

Josef palasi tuoden myrkkyannoksen, jonka ojensi Miralezille.

— Viisikymmentä sentigrammaa on kylliksi. Se liukenee kylmään veteen.
Hätätilassa voin lämmityttää veden.

Hän kaatoi paperille kaksi kolmannesta pullon sisällöstä. Sitten otti hän pienen pastillirasian johon kaatoi myrkyn paperilta.

Samassa tuli palvelija huoneeseen. Miralez säikähti ja kätki pikaisesti pullon ja rasian.

— Josef, — sanoi hän — vie herra Etiennen kirjoituspöydälle…

Hän lopetti lauseensa kesken.

— Ei, ei! En tarvitsekaan mitään. Kiitos, Josef!

Hän läheni takkavalkeata voidakseen paremmin ajatella. Pieninkin varomattomuus voisi turmella kaikki. Nyt kuuli hän rouva Manzanilin tulevan ja hän kätki myrkyn taskuunsa.

Sairaan sisar poistui joka aamu muutamiksi tunneiksi sairaan luota. Epäilemättä kävi hän silloin neiti Sartillyn pakopaikassa, jossa hän oli ollut elokuun 15 päivästä lähtien.

— Kuinka jaksat tänään? — kysyi espanjatar sairaalta. — Haluatko jotakin?

— Kyllä, lämmintä viiniä.

— Lääkäri on kieltänyt juomasta sinun enemmän viiniä!

— Tahdon sitä yhtäkaikki; tunnen sen tekevän hyvää… Lämmintä viiniä! Tahdon sen itse valmistaa täällä sisällä. Anna tuoda tänne lamppu ja keitinastia… en tarvitse muuta.

Niin tehtiin.

— Enriquita, tässä on sinulle avain, — sanoi hän hillitysti. — Mene huoneeseeni paviljonkiin. Avain kuuluu kirjoituspöydän laatikoihin. Keskimäisestä löydät nahkaisen salkun papereineen. Tuo se tänne — kiireesti.

Muutamia minuutteja myöhemmin sai hän salkun. Siitä otti hän sinetöidyn kirjekuoren, jonka heitti tuleen.

— Se oli testamenttini, virkkoi hän.

— Mitä nyt! Miksi sen poltit?

— Siksi että olin siinä luovuttanut kaiken omaisuuteni vaimolleni, vaan en hänelle tahdo enää antaa mitään.

— Eikö Rose-Mariella ole toista osaa siitä?

— Ei. Lain mukaan lankeaa omaisuuteni sukulaisilleni.

Espanjatar virkahti:

— Ja sinun sukulaisesi, — sehän on Geneviève ja…

— Ja sinä.

— Ah Lorenzo raukkani!

Ja espanjatar alkoi nyyhkyttää.

Mutta hän pian lakkasi.

— Kiitin sinua, — sanoi hän. — Terveyteni ei ole kehuttava. Toivoakseni tulet sinä perimään minut.

— Jätä nyt minut. Tahdon nukkua.

— Viinisi on lämmintä. Etkö tahdo juoda sitä?

— En vielä. Lähetä herra Etienne luokseni. Tahdon puhua hänen kanssansa. Elä vaan unohda!

— Ole huoletta.

Enriquita poistui varpaisillaan ajatellen miljoonia, jotka kohta saisi käsiinsä.

Yksin jäätyään nousi Miralez, otti kokainipullon ja lähti tupakoimishuoneeseen. Etiennen huoneeseen päästyään tarkasteli hän huonekaluja, piilotti myrkkyä sohvan alle vaikka ensin oli aikonutkin asettaa sitä erääseen laatikkoon. Sitten palasi hän kiireisesti takaisin huoneeseensa. Korvissaan suhisi ja hänen täytyi oikaista vuoteeseensa. Hän kuuli viinin kiehuvan.

— En ole unohtanut mitään — ajatteli sairas — kaikki on järjestyksessä; tarvitsee vain Etiennen tulla.

Nyt otti hän pastillirasian, kouristi sitä vapisevissa käsissään ja kuunteli. Ketään ei kuulunut portaissa Missä mahtoi Etienne viipyä, olisiko Rose-Marien luona? Ja hän tunsi piston sydämessään. Niin, hän on kai rakastajattarensa luona, jonka saisi naida heti kunhan hän kuolisi. Ja hän kadehti niitä barbarisia maita, joissa vaimo poltetaan samalla roviolla kuin kuolleen miehen ruumis.

— Mutta naimisiin he eivät pääse! Suunnitelmani täytyy onnistua.

Ovi aukeni ja Etienne astui huoneeseen.

— Tahdotte puhua kanssani? — sanoi hän.

Miralez pelkäsi katsoa noita kauniita kasvoja, joita Rose-Marie oli varmaankin suudellut.

— Istukaa! — sanoi hän kirjurilleen. — Tahdin kysyi josko… päivän posti sisälsi jotain tärkeämpää… Kuinka olikaan sen höyrylaivan joka tuhoutui… Joko tiedetään kuinka suuri tappio tuli?

— Ei vielä; odotan siitä tietoja.

— Hyvä! Tahdon nyt pyytää teiltä palvelusta. Tahdotteko soittaa?

Etienne painoi sähkönappulaa. Palvelija astui huoneeseen.

— Harjaa päällystakkini, Josef — sanoi Miralez, — aijon lähteä ulos…
Ei, ei, tee se sisällä niin käy pikemmin.

Palvelija alkoi harjata.

— Ja te, herra Etienne, tahdotteko olla hyvä ja kaataa lämmintä viiniä kuppiini?

Miralezin kasvot olivat hirveästi vääntyneet kun hän seurasi sihteerinsä kuuliaista käskynsä täyttämistä.

— Tässä kuppi, — sanoi Miralez. — Kaatakaa kiireesti. Olen janoissani.

Nuori mies otti kapia ja täytti sen viinillä.

— Onko näin hyvin? — kysyi hän ojentaen kupin sairaalle.

— Kyllä, oikein hyvä!

Miralez otti kupin mutta kätensä vapisivat niin että puolet sisällöstä läikkyi.

— Ei tee mitään, — sanoi hän. — Antakaa sokeria! Tahdotteko antaa vielä lusikan. Tuolla kaapissa on eräs.

Sillä aikaa kun Etienne etsi lusikkaa, tyhjensi Miralez pastillirasian sisällön kuppiinsa. Kokaini liukeni äkisti lämpimässä viinissä.

— He eivät nähneet mitään — ajatteli hän ja hampaansa alkoivat kalista.

Kun Etienne toi lusikan näkyi enää vain pari valkeata raetta nesteen pinnalla. Miralez oli peloittavan näköinen. Silmänsä olivat ulos pullistumaisillaan ja hänen vasen kätensä koetti piilottaa siinä olevaa tyhjää myrkkyrasiaa.

— Olette kovin kalpea — sanoi Etienne.

— Se on kylmän syy, — vastasi Miralez. — Viini kyllä lämmittää.

Ja hän joi, yhä joi hätäisesti. Mutta ei unohtanut jättää hieman jälelle kuppiin.

— Kiitos! — sanoi hän Etiennelle. — Kiitos, kiitos! Jos te tahdotte minulta jotain vastapalvelusta, niin tehkää se vaan!

Näitä sanoja kuullessa ilostuivat kirjurin kasvot.

— Teidän täytyy tietää missä neiti Sartilly nykyään on, herra Miralez?

— Sisareni on todellakin kertonut sen minulle.

— Hyvä Te voitte tehdä minulle hyvin jos sanotte minulle mistä voin hänet löytää. Onko hän Bordeauxissa tai Espanjassa?

— Hän on Testessä.

— Minkä kadun varrella?

— Rue Gambetta.

— Ja numero?

— 29 tai 30; en muista kumpiko.

— Kiitos! Otan siitä kyllä selvän. Tulen luonnollisesti takaisin niin pian kuin mahdollista ja olen aina palvelukseksenne.

— Ah, se on nyt tarpeetonta! — ajatteli Miralez joka jo alkoi tuntea myrkyn vaikutusta.

— Viipykää niin kauan kuin tahdotte! Onnellista matkaa! — huusi hän kirjurinsa jälkeen.

Nuo sanat lausuttiin sellaisella äänellä, että Josef säpsähti. Mutta
Etienne kiiti alas portaita.

XXVII.

Etiennen askelten lakattua kuulumasta päästi Miralez valitushuudon.

— Herra jumala! — huudahti palvelija. — Menen heti noutamaan kreivinnan.

— Mene, mene pian, pian — sanoi sairas päästäen uuden valitushuudon.

— Mitä sinulta puuttuu? — kysyi kreivinna Manzanil tultuaan hengästyneenä valittajan luo.

— Mitäkö puuttuu? — En oikein tiedä; minulla on tuskia, kaulaani kirvelee, vatsaani polttelee, on kuin olisin niellyt tulta!

Ja hänen silmänsä katselivat kuppia, joka oli vieressään.

— Mitä olet juonut? — kysyi espanjatar.

— Lämmintä viiniä.

— Eihän se sellaisia tuskia nostata.

— Kupissa on vielä vähän jälellä, — sanoi Miralez.

Rouva Manzanil maistoi kupissa olevaa jäännöstä.

— Se on kauhean kitkerää, — sanoi hän.

— Niin, eikö totta?

— Ken sinulle sitä on antanut?

— Etienne.

— Etienne! — huudahti espanjatar. — Oliko se Etienne? Olenkohan jo järjiltäni! Oletko varma siitä että se oli Etienne?

— Kysy Josefilta!

— Näittekö sen? Voitteko sen vannoa?

— Kyllä näin Etiennen antavan jotain juotavaa.

— Lorenzo, taivas meitä varjelkoon! Se mies on myrkyttänyt sinut!

— Mitä sanot? Myrkyttänytkö? Jumalani! Se on siis myrkky joka polttaa. Niin, sen tunnen nyt! Enriquita, ota se talteesi, anna tutkia viini, siitä kyllä löytyy myrkkyä. Se lurjus! Tahtoi päästä minästä naidakseen Rose-Marien! … Pääni halkeaa… Lääkäri, pappi… juokse, jotta ehdin saada ripin… Riennä! … Ei, kuule, ruumiini pitää leikata… että saadaan tietää minut myrkytetyn Vanno se!

— Minä vannon! Kuole rauhassa; puolestasi kostamme!

Silloin loisti ilonvälähdys Miralezin silmissä. Mutta kokaini alkoi tehdä tehtäväänsä. Hän alkoi menettää tajuntaansa.

— Kuoleeko hän myös? Onhan todistuksia… jäännös kupissa, kirje apteekkarille… Josef näki… Hänenkin täytyy kuolla!

Silmänsä pimenivät. Lääkäri saapui. Miralez hämärästi eroitti häntä.

— Isäni, tahdon ripittää itseni, sanoi hän lääkärille… tahdon tunnustaa… se olen minä itse, joka olen myrk…

Mutta hänen silmänsä hetkeksi selveni. Kauhistuen hän viskasihe vuoteessaan.

— Kuka te olette? … Menkää tiehenne!

Vielä koetti hän häätää lääkäriä, vaan voimansa pettivät. Hän vaan tajusi vahakynttilöitä sytytettävän vuoteensa pääpuoleen.

— Se on lopussa — sanoi lääkäri.

Rouva Manzanil luki korkealla äänellä De profundis. Sitte otti hän kupin, kysyi poliisikamaria ja poistui.

* * * * *

Lähdettyään Miralezin luota riensi Etienne junalle ja saapui Tea teen.

Hän kolkutti n:o 29:ään. Eräs nainen aukasi

— Asuuko neiti Sartilly täällä?

Ei ollut siellä.

Hetki sen jälkeen kolkutti hän n:o 39. Tällä kertaa oli nunna ovessa

— Asuuko neiti Sartilly täällä?

— Hän ei ota vastaan, — virkahti nunna.

Ja ovi sulkeutui hitaasti. — Etienne seisoi kadulla; silmäillen muuria, jotka piirittivät hänen rakastettunsa.

— Enkö enää koskaan saa tavata häntä? Ei, se olisi liian julmaa!

Hän tarkasteli taloa ja huomasi kilven vastapäisen talon seinällä ja astui sisälle.

Onko täällä huonetta vuokrattavana?

— Onpa kyllä, täällä alakerroksessa.

Etienne astui sinne ja näki akkunasta talon n:o 39.

— Mitä tekee hän täällä, — ajatteli Etienne. — Miks'ei hän ota vastaan?

Ovi jäi kiinni. Etienne katseli akkunoihin. Niissä ei näkynyt
Genevièven suloista päätä.

— Eikö hän koskaan mene ulos? — ajatteli hän. — Ainako hän pysyy tuossa vankilassaan?

Alkoi pimetä ja Etiennen piti mennä levolle. Yön aikana mietiskeli
kuinka päästä Genevièven puheille. Seuraava aamu valkeni kirkkaana.
Ja klo 9 naputti Etienne päättävästi n:o 39 ovea. Eräs nunna avasi.
Etienne otti säikähtäneen ilmeen, sanoen nopeasti:

— Voinko tavata neiti Sartillyä? Tulen Sargosista. Hänen holhojansa on minut lähettänyt: on hyvin kiire. — Samalla työnsi hän vakavasti ovea astuen sisälle.

— Tulette kai rouva Manzanilin luvalla? — kysy nunna.

— Tietysti.

— Tehkää hyvin ja istukaa. Ilmoitan neiti Sartillylle.

Enriquita ei ollut vielä sisarentyttärelleen ilmoittanut Miralezin kuolemasta.

— Se siis on viesti enoltani? — sanoi Geneviève nunnalle. — Pyytäkää hänen astumaan sisään!

XXVIII.

— Tahtooko herra seurata minua? Neiti Sartilly on alhaalla puutarhassa.

— Kiitos, — sanoi hän. — Löydän kyllä yksinkin hänet.

Mutta kun Geneviève huomasi hänet, päästi hän huudahduksen. Samalla lähti hän poistumaan sanaakaan sanomatta.

Etienne seurasi häntä.

— Neiti Geneviève! — sanoi hän, ja äänensä ilmaisi kaiken sen kaipauksen, minkä hän pitkänä erossaoloaikanaan oli saanut tuntea. Neiti Geneviève, se on Lazare, se olen minä! Ah, miksi pakenette?

Geneviève yhä poistui nopeasti mitään vastaamatta. Hän tuli rautaportille, avusi sen, meni puutarhaan ja poistui yhä kauemmas metsään.

Mutta Etienne seurasi häntä yhä. Ja Geneviève kuuli entisen munkin askeleet takanaan sekä äänen sanovan:

— Neiti Geneviève, se on Lazare, Lazare. Olkaa armollinen ja kuulkaa vain silmänräpäys.

— Mitä sitten tahdotte? — sanoi hän kääntyen nopeasti ja kiivaasti. — Miksi olette tulleet tänne? — Voiko rouva Miralez ehkä huonommin koska tahdotte huvitella toisella taholla? Se ei ole oikein; sillä tavalla ei ole tapana hylätä naista.

Nuo kovat sanat haavoittivat Etienneä. Ne lausuttuaan ratkesi Geneviève itkuun, peittäen kasvot käsiinsä.

— Menkää tiehenne! — huudahti hän — ettekö näe että vihaan teitä!

Vieläkin koetti hän paeta, mutta kun nyyhkytyksessä yhä taajeni, oli hänen istahdettava kaataneen puun rungolle.

Tässä tapasi hänet Etienne sanoen:

— Suon teille anteeksi, sillä ette voi tietää kuinka väärin teette minulle. Jos nyt vihaatte minua, olette minua rakastanutkin, Geneviève, ja sen rakkauden nimensä pyydän minä muutaman silmänräpäyksen ajan minua kuuntelemaan. Kun olen puhunut, lähden aivan kuuliaisesti tieheni, jos sitä vielä vaaditte; ja jos minua vieläkin vihaatte, sitoudun olemaan tulematta koskaan tiellenne. Neiti Geneviève, rakastan teitä vieläkin, enkä ole koskaan rakastanut toista naista, vannon sen Jumalani kaatui.

Geneviève katsahti ylös, luoden silmänsä entiseen munkkiinsa.

— Jos ette ole rakastanut rouva Miralezia, miksi hän sitten on voinut olla rakastajattarenne?

— Rouva Miralez ei ole ollut rakastajattarenani.

— Olettepa rohkea! … Enkö itse nähnyt hänen tulevan huoneeseenne? Enkö itse kuullut hänen tunnustavan sitä? Eikö hänen miehensä ampunut häntä minun läsnäollessani? Eikö hän olisi tappanut teitä itseännekin, jos en olisi temmannut asetta hänen kädestään?

— Sen kaikki olette kuulleet ja nähneet, neiti Geneviève, mutta jos olisitte kuulleet lisäksi vielä paljoa muuta merkillistä, ette luottaisi silmiinne ettekä korviinne; se on kaikki valhetta! Se oli tulos kauheista juonista! Teitä on tahdottu pettää, riistää teiltä rakkautenne ja estää meidän avioliittomme… Sallikaa minun puhua! Tahdon sanoa teille kaikki. Voitte vihdoinkin kuulla koko totuuden. Aina hirmuisesta elokaan 15 päivästä asti olen odottanut hetkeä, jolloin saisin teidät tavata, selvittää kaikki ja osoittaa teille, että teidän Lazarenne ansaitsee vieläkin arvonantonne. Mitä kiduttavia hetkiä olenkaan saanut viettää siinä onnettomassa talossa, josta minua ei hetkeksikään päästetty poistumaan ja jossa vieläkin odotetaan minua ammuttavaksi. Mutta siitä en välitä. En pelännyt kuolemaani, vaan tahdoin tavata teidät mistä tahansa. Antakaa anteeksi, että minun täytyy tehdä tunnustus luottamuksenne takaisin voittamiseksi. Neiti Geneviève! Rose-Marie rakasti minua, rakasti mielettömästi. Hän oli kevään kuluessa rakastunut minuun. Huomasin sen Saint-Kerohicissa, siinä Bretagnelaisessa kylässä, jossa vietimme muutamia viikkoja Hän sanoi sen minulle eräällä saarella, jolla olimme pakoitetut viettämään yön. Mutta silloin oli hänen rakkautensa puhdas, ja jos miehensä sairaus ei olisi ollut parantumatoin, olisi hän piankin unohtanut minut suuressa maailmassa. Mutta me olimme pakoitetut muuttamaan Sargosiin, ja siellä Rose-Marien rakkaus vaan kasvoi. Se onnetoin! Hän oli eräänä yönä jättäymäisillään liekkeihin pelastaakseen minun henkeni. Säälikää häntä. Geneviève, elkääkä kovin halveksiko. Luulen, ettei hän koskaan ole pettänyt enoanne. Hän on ainoastaan tahtonut mennä naimisiin niin pian kuin olisi päässyt leskeksi. Hän ilmaisi minulle suunnitelmansa ja kysyi josko menisin naimisiin hänen kanssansa. Minä vastasin että te, Geneviève, tulisitte minun vaimokseni ja etten ketään muuta naista tulisi koskaan rakastamaan. Hän tali vimmoihinsa tästä ja on siitä asti koettanut minulle kostaa. Kun hän ei minua saanut myöntymään, koetti hän välillisesti vaikuttaa teihin. Hän koetteli uskotella teille, että minä olisin uskoton teille, ja senvuoksi hän järjesti koko elokaan 15 päivän kohtauksen.

— Kuulostaa silti kuin teillä olisi ollut varsin hyvää aikaa miettiä kaikkea tuota selitystänne. Sitä pahempi ei se ole uskottava; Rose-Marie ei ole houkkio, joka olisi uskaltanut panna henkensä vaaraan valmistaakseen minulle ikäviä yllätyksiä.

— Hän ei mitään vaaraa peljännyt Herra Miralez oli niin sairas, ettei kukaan olisi uskonut hänen voivan kulkea rappuja ylös. Hän ei ollut useampaan päivään ulkona. Kuinka tuli hän vakoilleeksi vaimoaan, sitä en tiedä vielä. Rose-Marie tuli tavallisesti luokseni pientä rappua myöten. Otaksuttavasti hän oli sen joskus nähnyt ja sen johdosta luullut että me petimme häntä. Ja niin uskoo hän vieläkin ehkä viime hetkeensä saakka vaikka koettelin hänelle vakuuttaakin syyttömyyttäni.

— Miksi ette kertoneet tuota kaikkea enolleni?

— Hän olisi siitä kovasti pahastunut, siitä olen varma.

— Sen vuoksi ettei se ole totta.

— Ei, Geneviève, vaan sen tähden, että se olisi ollut hyödytöntä. Kuinka olisin voinut kuolevalle miehelle sanoa: »minä en rakasta vaimoanne, mutta se on totta että hän rakastaa minua ja tahtoo välttämättä päästä minun vaimokseni teidän kuoltuanne!» Se olisi ollut kovin laiha lohdutus.

Geneviève nousihe.

— Te puhutte oivallisesti ja teistä olisi tullut kelvollinen asianajaja. Mutta jos minua vielä rakastitte, miksi ette minulle kirjoittaneet?

— Kirjoitin teille joka päivä.

— Oh, ei maksa vaivaa puhua sellaista!

— Ja te, Geneviève, olitte kokonaan lakanneet minulle kirjoittamasta!

— Se on sentään jo liian paksusti sanottu! Kirjoitinhan aivan epätoivoisia kirjeitä teille!

— Silloin ovat ne varastetut, matkalla siepatut, sillä minä en saanut niitä koskaan!

Nuori tyttö katsoi Etienneä terävästi silmiin.

— Ah, kuinka mielelläni uskoisinkaan teitä! — huudahti hän, äänessään kärsivä väre. — Kuinka voisinkaan uskoa. Jospa tietäisitte…

Hän kätki kasvot käsiinsä ja ratkesi itkuun.

Etienne tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä hiljaa.

— Te uskotte minua, Geneviève, — sanoi hän — ja minä kiitän teitä.

Hän itki vieläkin katkerammin kuultuaan nämä sanat.

— Niin, minun täytyy uskoa teitä, — sanoi hän viimein — vaikka teillä ei ole mitään todisteita. Lazare, minä luotan teihin kaikesta sydämestäni! … Kuinka teidän äänenne on suloinen ja herttainen… Ah, kuinka heikko olenkaan! Minun ei pitäisi tyytyä teidän selityksiinne, minun pitäisi tutkia asiaa — sehän olisi viisainta, eikö totta? Mutta sittenkin luotan teihin; se on niin suloista!

Etiennen silmiin nousi ilon kyyneleet ja häntä väristytti onni, joka valtasi hänet.

— Jospa tietäisitte kuinka paljon olen saanut kärsiä — jatkoi Geneviève — kuinka kauhean pitkiä nämä kuukaudet ovat olleet. Ja lisäksi on se ollut karkausvuosi!

Hän nauroi. Veitikkamainen piirre muinaisuudesta näyttihe vielä.

— Kuinka äärettömästi minä rakastan sinua! — kuiskasi Lazare ja vei tyttönsä kädet huulilleen.

— Oh, herra munkki, tepä edistytte! Tartutte naisen käteen, katsotte häntä silmiin sanotte: »minä rakastan sinua!» Mikä ujostelemattomuus! Luokaa heti silmänne alas ja hävetkää! Silloin voi teitä ainakin — suudella — näin!

Ja nuori tyttö painoi suudelman hänen otsalleen.

Samalla alkoi uudelleen tulvia hänen kyyneleensä.

— Ei, se on enempi kuin minkä jaksan kestää! — huudahti hän. — Koetan olla iloinen mutta se ei onnistu. Minun täytyy itkeä kaikkia niitä kärsimyksiä, joita olen saanut kestää. — Jos hänen miehensä ei onnistunut häntä surmaamaan, niin olen minä jälellä! — lisäsi hän.

Kun hänen vihansa oli asettunut, alkoi hän:

— Niin, hän on kaunis, Granadan ruusu, eikö totta? Sellaiset silmät, sellainen ryhti, sellainen ruumiin muoto! Eikö ollut oivallinen vaalini, hra trappisti?

Ja kun Lazare ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, lisäsi hän:

— Niin, se olin minä, joka olin kehoittanut häntä liehakoimaan sinua!… Niin pitkälle ei luonnollisesti ollut tarkoitus! … Mutta vähän kuitenkin jotta saisin tietää…

— Onko se totta?

— Se on totta. Miehethän ovat niin kummallisia, niitä on lupa panna koetteelle!

— Sinä olet julma! Olisit ansainnut että…

— Oh, ei mitään uhkauksia. Muuten alan minä uuden 12-kuukautisen koetuksen, ja tällä kertaa lähetän minä oikein ruman naisen tiellesi. Mutta älkäämme laskeko leikkiä! Salli minun olla oikein iloinen. Minun täytyy ottaa vahinkoni takaisin.

— Yksitoista kuukautta Bontucqissa sinun härkäsi muisto yksin seuranani ja lohdutuksenani… Tiedätkö että olen istuttanut piilipuun sen haudalle?

— Martinin haudalle?

— Tietysti. Se kasvaa hyvin ja siitä tulee erittäin kaunis puu. Voimme välistä yhtenä käydä sitä katsomassa. Elä naura! Minusta on sen härkäraukan muisto pyhä ja luulenpa melkein rukoilleeni sen puolesta… Niin, Lazare, minulla on jotain sanomista sinulle, minullakin, ja mitä pyydän anteeksi kun minun on tehtävä tunnustus. Asia on hyvin vakava.

Ja puoliksi leikillä, puoliksi vakavana sanoi hän:

— Tahtoisin viettää häitä nyt heti.

— Rakastettuni!

— Niin, näetkös, mielestäni on koetusaika ollut kylliksi pitkä. Sinä voisit kenties lopulta tulla minulle uskottomaksi jos minä asettaisin vielä jonkun vuoden odotuksen. Olen muuten laitoksiini nähden ollut kauan sitten valmis: kolmen viikon kuluttua voi kuulutus olla tehty ja minä ikävöin rouva Hontarrèden nimeä. Ah, se ei olekaan enää yksistään rakkautta, siinä on myös kostonhalua lisänä! Tahdon kiusoittaa Rose-Mariaa, hän voi haljeta kiukustaan. Me käymme joka päivä käsikynkässä häntä tervehtimässä ja sitten näin… suutele minua! … ja näin… kiitos! Minä voin täten näytellä onneani sille hirmuiselle naiselle kunnes hän halkeaa harmista. Niin… se tahtoo sanoa ei… emme näyttäydy ensinkään hänelle… eikä maillekaan. Oletko nähnyt Luchonissa tien varrella erään kalliokielekkeen päälle rakennetun tuvan? Oikea erikoispari voisi asua siinä. Kun ainoistaan vuohet voivat kavuta sinne ylös, täytyy vaimon sitoa köysi miehensä ympäri päästääkseen hänet tuvasta ulos hakemaan ruokavaroja ja vetää taas köydestä ylös… Voimme muuttaa siihen, me kaksi. Tiedustetaan saammeko sen vuokrata! Olenko sinusta narrimainen? Voit antaa sen anteeksi. Se johtuu ilosta kun sain sinut takaisin. En voi enää oikein nähdä enkä kuulla. Pyörryttää… Luulen että kuolen… Minä rakastan sinua… minäkin!

Hän nojasi päätänsä sulhonsa rintaa vasten. Siten astelivat he aurinkoisessa metsässä ja tulivat takaisin puutarhaan, jonka läpi olivat puoli tuntia sitten menneet ja ihmeekseen näki Lazare erään poliisin seisovan portilla.

— Mitä tuo mies tekee täällä, — kysyi hän Genevièveltä.

— Sitä en tiedä — vastasi hän.

Ja he huomasivat toisenkin poliisin, joka näytti piiloutuvan aitauksen taakse.

— Se on hän, — kuultiin naisäänen huuto etempää. — Se on hän. Ottakaa kiinni hänet.

— Tätini! — huudahti Geneviève, joka näki rouva Manzanilin juoksevan luokseen.

Mutta poliisit hyökkäsivät myös esille ja eräs heistä tarttui Etiennen kaulukseen.

— Olettehan herra Etienne Hontarrède? — kysyi hän tarkastaen nuorta miestä.

— Olenpa niinkin. Mitä minusta tahdotte?

— Sen voi tutkintatuomari teille sanoa.

Ja poliisit lähtivät viemään pois Lazarea.

Genevièveä vapisutti.

— Herra jumala, mitä se merkitsee' — huudahti hän.

— Se merkitsee sitä, että sinä täällä kävelit enosi murhaajan kanssa. — vastasi espanjatar.

— Murhaaja? Minä? — huudahti Lazare.

— Veljeni kuoli eilen, — vastasi rouva Manzanil samalla osoittaen Miralezin kirjuria. — Tuo mies on hänet myrkyttänyt; meillä on todisteita siitä, — lisäsi hän.

Etienne päästi epätoivoisen huudahduksen.

— Geneviève! Tätisi on valehdellut! Nämä miehet eivät tiedä mitä tekevät. Vannon pääsi kautta, että olen viatoin. Geneviève, oma Genevièveni, usko minua!

Mutta poliisit veivät hänet pois. Ja estääkseen häntä pakenemasta latasi eräs poliisi revolverinsa. Geneviève vaipui tiedottomana tätinsä syliin.

XXIX.

Tapaus koski juuri onnensa saavuttaneeseen nuoreen tyttöön kuin moukarin isku päähän. Kahden tunnin ajan oli hän kuin halvattuna, voimatta puhua sanaakaan. Julma espanjatar istui hänen luonansa lasketellen mitä julmimpia murhakertomuksia Etiennestä sen sijaan että olisi lohduttanut.

Mutta viimein nousihe Geneviève äkisti nojatuolista, jossa oli levännyt:

— En voi uskoa sellaista halpamaisuutta; olen varma siitä, että herra
Hontarrède on viatoin, — sanoi hän.

— Mutta minä sanon että meillä on todisteita!

— Minkälaisia todisteita?

— Kokonainen joukko! Lorenzon viime sanat; palvelijan todistus että hän näki rikollisen valmistavan myrkkyä; apteekkarin, joka toimitti myrkyn. Ja illalla kun kuollut leikataan, löydetään hänen vatsastaan kokainia — siinä uusi todistus.

- Mitä?

— Kokainia, myrkkyä, jota rikollinen oli ottanut muka hammassärkyynsä.
Olen itse nähnyt kirjeen. Mitä epäilyä siinä? Saat sen itsekin nähdä.

Geneviève epäili vieläkin.

— Vaikka omin silmin olisin nähnyt tämän rikoksen tapahtuvan, en uskosi sittenkään!

— Tuollaista itsepäisyyttä!

— Se on vaan järkevää. Mitä varten herra Hontarrède olisi moista rikosta tehnyt?

— Lapsi! Etkö tiedä, että hän aikoo mennä naimisiin Rose-Marien kanssa?

— Se ei ole totta. Hän ei rakasta häntä, eikä ole koskaan rakastanut.

Rouva Manzinil oikasihe ja ojensi laihat käsivartensa:

— Vai niin, sinä uskot sitä vieläkin!

— Miksi en uskoisi? Sinä otaksut että herra Hontarrède oli rouva
Miralezin rakastaja. Mitä todisteita sinulla siitä?

— Sinä teet lopun kärsivällisyydestäni! Näithän Rose-Marien tulevan ulos sen pedon huoneesta hiukset epäjärjestyksessä, näit enosi hyökkäävän syyllisten päälle!

— Kaikki on ollut petosta! Sinä ja minä, Lorenzo ja Rose-Marie itse olemme erehtyneet. Herra Hontarrède on selittänyt minulle kaikki ne hirveät tapahtumat ja osoittanut viattomuutensa täydellisesti.

— Uskot siis sen lurjuksen puhetta enempi kuin minun? Ja hänen kirjeensä Rose-Marielle? Mitä niistä sanot?

— Hän ei ole mitään rakkauskirjeitä lähettänyt Rose-Marielle.

— Kirje oli minulla ja tahdoin näyttää sinulle, vaan olin pakoitettu antamaan sen tutkintotuomarille.

Geneviève tuli kalpeaksi.

— Oliko se rakkauskirje?

— Täyttä rakkautta, intohimoista, mieletöntä rakkautta! Siinä hän tunnustaa kärsimättömästi odottavansa hetkeä, jolloin pääsisi naimisiin kälyni kanssa. Ja kokaini joudutti. — Olisi merkillistä jos tasavallan presidentti voisi häntä armahtaa!

— Jumalani! Voinko uskoa tuota kaikkea — huudahti Geneviève. Häntä väristytti. Ja viime puolustuksekseen lisäsi hän:

— Ei voi olla mahdollista että herra Hontarrède olisi aikonut mennä naimisiin Rose-Marien kanassa, hän juuri tänä aamuna täällä metsässä kosi minua.

Rouva Manzanil hätkähti.

— Soo-o! — huudahti hän kummissaan ja harmissaan.

— Niin, minun kanssani hän tahtoi mennä naimisiin — sanoi nuori tyttö silmät loistaen. — Se on päätetty. Olemme melkein määränneet hääpäivänkin. Olen kuulevinani vieläkin hänen äänensä korvissani ja tuntevinani suutelonsa kädelläni! Nyt ymmärrät miksi hän ei ole voinut koskaan Rose-Marien kanssa avioliittoa ajatella.

Vanha espanjatar harppasi lattiata pitkin ja piikin ojensi kätensä ylös huutaen:

— Dios mio! Mitä sanotkaan!

— Mitä siitä ihmettelet, — kysyi nuori tyttö pelästyksissään.

— Tänäkö päivänä se lurjus piteli sinun kättäsi?

— Niin kyllä; tuskin kolme tuntia sitten.

— Se viheliäinen konna ymmärtää käyttää aikansa! Rose-Marie ai eilisestä päivästä lähtien omista äyriäkään. Miehensä teki hänet perinnöttömäksi.

— Entä sitten?

— Hontarrède hylkäsi hänet, köyhän ja etsi toisen rikkaamman, sinut.

— Kuinka?

— Sinä pikku hanhi! Sulhasesi ei päästänyt miljoonia käsistänsä. Hän tietää, että enosi rikkaudet kuuluvat minulle ja sinulle. Mutta sellaistahan et sinä ymmärrä. Mutta kyllä tuo »sulhaseni» — ellei nyt pyöveli asettuisi vähin.

Nyt päästi Geneviève hätähuudon, kun asia esitettiin tässä valaistuksessa.

— Se on siis totta kuitenkin! Jumalani, mitä minusta tulee! — Hän painui molemmin käsin sydäntään, joka tuntui pakahtuvan.

* * * * *

Kaksi päivää tämän jälkeen luki rouva Manzanil Genevièvelle eräästä sanomalehdestä kertomuksen murhatapahtumasta, tuosta rakkausdraamasta, jossa pääosaa esitti entinen munkki, ja muutamia päiviä myöhemmin vielä laveamman kuvauksen, jossa oli kerrottu Genevièvenkin rakastaneen munkkia.

Pian saapui kirje Genevièvelle, jossa tuomari kutsui hänet saapuneen oikeuteen todistajaksi.

— Minä! — huudahti Geneviève — minä sanoisin että… Ei, mieluummin pakenen.

Ja hän päätti heti lähteä Testestä. Kamarineiti sai toimekseen heti laittaa tavarat matkakuntoon.

Mutta kun oli matkalle lähdettävä, ei siitä tullutkaan mitään. Hän oli saanut ankaran kuumeen. Lääkärin sairaustodiste lähetettiin oikeuteen.

Lokakuun 2 pnä oli nti Sartilly niin tointunut, että hän voi jättää Testin. Kun hän kuuli sitäpaitsi kaduilla kaupiteltavan sanomalehtiä joissa oli myrkynsekoittajamunkin muotokuva, lähti hän heti matkalle, saapuen Montséguriin pilvisenä syysiltana. Hän ei enää itkenyt, sillä kyyneleensä olivat jo kuivaneet. Tuntui kuin lamaannus olisi vähin erin vallannut koko hänen olentonsa. Mitä tarvitsikaan enää ajatella, mitä toimia? Hänen elämänsä oli kokonaan mennyttä…

Bontucqissa koetti Geneviève sulkeutua huoneisiinsa. Mutta jos sieltä hetkeksikään ulos lähti, muistuttivat kaikki häntä menneistä päivistä. Noita muistoja hän ei jaksanut kantaa, hänen täytyi poistua täältä.

Hän muisti erään syrjäisen nunnaluostarin Espanjassa Elizondon ja Veran välillä, niitten sinertäväin vuorien takana, jotka häämöttivät Bontucqiin. Hän muisti aaveentapaiset nunnat jotka työskentelivät pelloilla ja heti peittivät päänsä mustalla kapusongilla kun joku mies sattui kaukana näyttäytymään. Hänelle, joka rakasti munkkia, sopi juuri tälläinen loppu! Novisi aikansa tuli hänen työskennellä Martinin entisen herran muistoksi ja lopun ijästään tahtoi hän käyttää rukoillakseen Lazaren syntien anteeksisaamiseksi. — Peyroux jäi Bontucqin hoitajaksi ja muutamia palvelijoita eroitettiin, joille Geneviève jakoi koristuksiaan ja muutamia kalleuksiaan. Lokak. 10 pnä leikkautti hän tuuhean, vaalean tukkansa ja hautasi sen itse piilipuun juurelle, joka kasvoi Martin-vainajan haudalla ja lähti Espanjaan matkalle kolmannen luokan vaunussa.

Satoi rankasti kun hän katsoi junan akkunasta tuttuja, muistorikkaita seutuja. Mutta kun oli saavuttu Saint-Jean-de-Luziin, loisti aurinko heittäen säälittä säteitään valtameren laineille. Vähitellen Ranskan raja pakeni vuorien taakse.

Silloin saattoi Geneviève vielä itkeä.

XXX.

Etienne oli tuntenut itsensä mitä masentuneimmaksi kuullessaan kanteen, jonka mukaan hän oli myrkyttänyt Lorenzo Miralezin. Hän vakuutti syyttömyyttään poliisille, tutkintotuomareille ja todistajille. Hänen vakuutuksensa olivat niin uskottavia, että tutkintatuomari usein tuli liikutetuksi niistä eikä muuta toivonut kuin että ne olisivat voidut todistaa. Mutta syytettyä vastata oli suuri määrä vakuuttavia todisteita, niin että kuolemantuomio voitiin aivan epäilemättä niiden nojalla langettaa: hänen nimensä oli sen kirjeen alla, jolla myrkky oli tilattu apteekkarilta, myrkky, joka löydettiin tupakoimishuoneesta ja puolikaskirje Rose Marielle, joka näytti aiheen murhatekoon, palvelijan läsnäolo kun hän antoi juoman Miralezille, samoin yllätys kun tavattiin Rose-Marie hänen luonaan. Rouva Manzanil todisti, että hän oli ollut peloittava maankiertäjä ennen linnaan tuloaan, ja että hän varmaankin tiesi linnassa asuvan vaan kaksi naishenkilöä, joita aikoi tulla ryöväämään, vaan kun neiti Sartilly antoi hänelle 400 frangia, pääsivät he siten varmaan elämänsä kauheimmasta hetkestä.

Vankila-elämä ja sitovat todistukset oikeudessa hänen syyllisyydestään lamauttivat niin, että Etienne alkoi itsekin tuntea syyllisyyttään. Ehkä se oli muisto hänen rakkaudestaan, joka antoi voimaa kieltäytymään tunnustamasta syyllisyyttään, johon tunnustukseen häntä yhtä mittaa kehoitettiin.

Hän koetti ajatella puolustustodistajia, vaan ketään ei voinut keksiä.
Hän sai asianajajan, joka kohta huomasi vaikuttavaksi todistajaksi
Rose-Marien, sairaan lesken. Mutta hän oli vanhempiinsa luona
Barcelonassa ja luultiin hänen saamista haavoista kuolevan.

Tuomioistuin suostui lykkäämään asian tammikuuhun.

Mutta vuosi meni lopuilleen, etkä rouva Miralezista mitään kuultu. Etienne kirjoitti hänelle epätoivoisia kirjeitä, mutta mitään vastausta ei tullut. Vihdoin alkoi Etienne häntä vihata, tuota naista, joka oli vaan onnettomuutta levitellyt ympärilleen ja tahtoi nyt hänetkin jättää pyövelin teloitettavaksi.

Viikot olivat vierineet ja tammikuun 21 päivä oli käsissä. Eräänä aamuna kutsuttiin Etienne kopistaan ja vietiin oikeuden eteen. Kannekirjelmä luettiin. Mutta Etienne kielsi varmasti syyllisyytensä. Hän ei ollut rouva Miralezin rakastaja, hän ei ollut koskaan aikonutkaan mennä hänen kanssansa naimisiin. Oikeuden puheenjohtaja näytti hänelle todistuskappaleita: kirjeen, pullon, kupin, ja virkahti lopuksi:

— Jyry tuomitkoon asian.

- Mutta minä en ole koskaan tätä kirjettä osoittanut rouva Miralezille — huudahti Etienne.

— Kenelle sitten?

— Neiti Sartillylle!

— Oliko kirjekuori myös aijottu neiti Sartillylle?

— Tämä kuori on tavallisen liikekirjeen kuori, jonka lähetin
Marseilles’ista rouva Miralez’ille.

Tämä synnytti ivanaurua kuulijakunnassa. Samoin väite, että rouva Miralez saattoi hiukset hajallaan tulla hänen huoneestaan olematta silti hänen rakastajattarensa.

Etiennen voimat alkoivat pettää. — Todistajat tulivat sisälle. Nyt oli hän saava tuomionsa. Hän muisti Genevièveä, oli näkevinään metsälähteen, jonka reunalla rakastamansa tyttö oli tunnustanut häntä aina rakastavansa, muisti päivänvarjoksi karsitun puun, oli kuulevinaan sen juurella laulun. Ja hän kiitti Luojaansa siitä onnesta, jota oli saanut silloin tuntea.

Samassa laskeutui käsi hänen käsivarrelleen. Hän kääntihe ja näki asianajajansa.

— Rouva Miralez on tullut! — sanoi hän. Hän on lähettänyt korttinsa minulle.

— Herra puheenjohtaja — sanoi asianajaja oikeudelle — pyydän saada lukea juuri saamani kortin: »Rouva Miralez, joka tänä aamuna saapui Bordeaux’iin, pyytää tulla oikeudessa kuulusteltavaksi. Hän voi jättää tärkeitä tietoja oikeudelle ja odottaa eteishuoneessa.

Sanat herättivät liikehtimistä oikeushuoneessa.

— Kaunis rouva Miralez.

— Granadan ruusu!

— Nyt näemme hänet!

Puheenjohtaja vaati hiljaisuutta.

— Tuokaa sisälle rouva Miralez! — sanoi hän vahtimestarille.

XXXI.

Syntyi hälinä, joka yhä lisääntyi. Eräs vahtimestari kehoitti hiljaisuuteen.

Nähtiin laiha, ruma, ontuva nainen, pitkä arpi oikeassa poskessa. Tuotako oli sanottu Granadan ruusuksi? Kaikki olivat hämmästyksissään, ja erään oikeuden jäsenen nähtiin virnistävän.

Etienne tarkasteli naista, jota hän ei voinut heti tuntea rouva Miraleziksi, sillä niin paljon pitkä aikainen sairaus oli häntä muodostellut.

Rouva Miralez arvasi minkä vaikutuksen yleisö oli hänestä saanut ja punehtui, silmänsä täyttyessä kyynelistä. Etienne huomasi kyyneleitten valahtavan ja oli valmis antamaan hänelle anteeksi.

— Rouva Miralez — alkoi puheenjohtaja — teillä on sanan vuoro selittääksenne mitä tiedätte esillä olevasta myrkytysrikoksesta, jonka johdosta miehenne on kuollut ja entinen rakastajanne Etienne Hontarrède joutanut syytettyjen penkille.

Rose-Marieta väristytti kuullessaan nämä ankarat sanat. Hän käsitti, että kaikki täällä olivat hänelle vihamielisiä, pitäen häntä osallisena rikokseen. Kuivattuaan kyyneleensä lausui hän liikutetulla, mutta kuuluvalla äänellä:

— Herra presidentti, Etienne Hontarrède ei ole ollut koskaan minun rakastajani.

Epäluuloinen humahdus kuului oikeussalissa.

— Tunnemme tuon lajin — mutisi eräs nuori asianajaja viiksiään väännellen.

Mutta Rose-Marie jatkoi päättävästi:

— Jos en olisi neljää kuukautta ollut pakoitettu olemaan sairasvuoteella haavain johdosta, jotka sain elokuun 15 päivänä, ei herra Hontarrède olisi ollut syytettynä niin inhoittavasta rikoksesta kuin mistä häntä nyt syytetään. Useamman viikon ajan olen hoippunut elämän ja kuoleman vaiheilla, ollessani vanhempaini luona Barcelonassa. Minulle ei ole ilmoitettu mieheni kuolemasta eikä herra Hontarrèden vangitsemisesta. He pelkäsivät että nämä tiedot olisivat saattaneet henkeni vaaraan. Vasta tammikuun ensi päivänä sain sanomalehdistä tietää, mitä vuoden lopulla Ranskassa oli tapahtunut. Niin pian kuin voin, matkustin Girondeen, jonne saavuin viime viikolla. Ennemmin en voinut tänne saapua, koska minun oli hankittava kaikki ne todisteet, joita oli käytettävissäni näyttääksesi herra Hontarrèden olevan viattoman. Ja nyt, herra presidentti, pyydän saada esittää ne.

Oikeushuoneessa syntyi taas yleistä liikehtimistä. Kaikki olivat hämmästyksissään. Muutamien kasvoilla kuvastui epäluulo, toisilla taas oli myötätunto herännyt.

Nuori leski oli hyvin liikutettu. Hänen vasen kätensä vapisi hermostuksesta, ja oikea vei nenäliinan milloin silmille, milloin taas huulille. Nyt jatkoi hän:

— Herra presidentti, jos joku on rikollinen, olen se minä, eikä herra Hontarrède. Ja koska olen vannonut puhuvani kaikki mitään salaamatta, voitte kuulla kertomukseni. Herra presidentti! Minä en ole ollut koskaan herra Hontarrèden rakastajatar, mutta minä olen rakastanut häntä paljon.

Nyt keskeytyi hänen puheensa nyyhkytykseksi. Moni kuulijoistakin alkoi saada kyynelhelmiä silmiinsä.

— Minä olen rakastanut herra Etienneä paljon — jatkoi taas rouva Miralez — ja minä olen ollut mustasukkainen hänestä. Tiesin, että hän tahtoi mennä naimisiin erään nuoren tytön kanssa, ja tein kaikkeni saadakseni hänet estetyksi tästä avioliitosta. Siinä on rikokseni; siinä se pahatyö, mistä johtuu n.s. »Sargosin draama».

— Tahdon mielelläni uskoa teitä — sanoi puheenjohtaja — mutta eivät pelkät sanat tässä merkitse, vaaditaan todistuksia.

— Niitä on minulla, — sanoi Rose-Marie, ottaen samalla käsipuuhkastaan esille kukkaron. — Mieheni luuloa uskottomuudestani hänelle herätti eräs kirjepuolikas, jonka Lorenzo löysi eräästä rasiastani ja jonka rouva Manzanil on jättänyt oikeudelle. Mutta tuo kirje ei ollut kirjoitettu minulle; se oli aijottu herra Etiennen morsiamelle. Kas tässä jatkoa, joka ei ole tunnettu, ja jossa on oikean kirjeen saajan nimikin. Te näette, hra presidentti, että molemmat kirjeen puoliskot ovat kirjoitetut samalla käsi-alalla ja samalle paperille. Molemmissa ovat kirjaimet samanlaisia: eräs niistä, K, alkaa sillä puoliskolla, jonka jätän nyt teille. Ei voi näin ollen olla mitään epäiltävää asiassa.

Molemmat kirjeenpuoliskot asetettiin vierettäin ja puheenjohtaja luki nyt kirjeen kokonaan ojentaen sen sitten oikeuden toisille jäsenille, jotka vuorostaan siirsivät sen yleiselle syyttäjälle ja edelleen jurylle. — Todistus oli senkin puolesta vakuuttava, kun repeytyneet epätasaisuudet hyvin sopivat yhteen.

Jurymiehet olivat hämmästyksissään, ja sanomalehtimiehet pyysivät kirjettä nähdäkseen.

— Mutta kuinka te olette voineet saada huostaanne tämän kirjeen, jos se ei ollut teille kirjoitettu — kysyi puheenjohtaja.

— Olin antanut kamarineidolleni käskyn keskeyttää hra Hontarrèden kirjevaihdon morsiamensa kanssa.

— Se ei ollut kaunis teko. Mutta jos otaksun selityksenne todeksi, en vielä käsitä minkävuoksi asetitte esille sen kirjeen osan, joka voi syyttää teitä! Aijotteko kuvitella minulle, että tarkoituksenanne oli saattaa se miehenne käsiin?

— Mieheni ei enää voinut poistua huoneestaan eikä kukaan olisi saattanut aavistaa hänen nousevan ylös, niitä portaita myöten, jotka johtivat huoneeseeni. Kirje ei ollut aijottu joutumaan mieheni, vaan Genevièven, herra Etiennen morsiamen käsiin.

— Miksi hänen?

— Siksi ettei hän enää välittäisi hänestä!

— Sepä oli arvotoin teko! — huudahti puheenjohtaja.

— Myönnän sen — vastasi Rose-Marie peittäen nenäliinallaan silmiään — ja kadun kaikesta sydämestäni. Mutta minä rakastin herra Etienneä niin paljon!

Ja taas hän alkoi nyyhkyttää.

— Minä pyydän herroja jurymiehiä huomauttaa, ettei tuo kirje todista yhtään mitään — sanoi syyttäjä — ei edes sitä, ettei todistaja olisi ollut syytetyn rakastajatar. Jos tänä olisikin väärä, olisivat he voineet kirjoittaa toisilleen muita kirjeitä.

— Onko sitten löydetty sellaisia? — kysyi Etiennen asianajaja.

— Onhan mahdollista, että ne ovat hävitetyt, väitti syyttäjä.

— Tietysti; mutta olisi varsin merkillistä perustaa syytettä jonkun olettamiin kirjeisiin, joita ei ole kukaan nähnyt eikä edes kuullut puhuttavan niistä.

— Oliko siinä kaikki, mitä teillä oli sanomista — kysyi puheenjohtaja.

— Ei kaikki, herra presidentti. Luvallanne tahdon todistaa, ettei herra Hontarrède rakastanut minua eikä tahtonut mennä naimisiin kanssani vaan inhosi minua ja halusi muuttaa pois meillä mieheni kuoleman jälkeen.

Rouva Miralez näytti nyt toista Etiennen Genevièvelle kirjoittamaa kirjettä, jota tarkastettiin käsialaa verraten edellisen kirjeen kanssa.

— Tämä on hyvä kyllä, — sanoi puheenjohtaja — mutta löytyy eräs tosiseikka, joka puhuu teitä vastaan, se nimittäin, että teidän nähtiin tulevan elokuun 15 pnä syytetyn huoneesta enemmän kuin epäilyttävässä puvussa! Tapahtuiko sekin tarkoituksessa hämmästyttää nuorta tyttöä?

— Kyllä, herra presidentti.

— Se vastaus oli teiltä varomatoin! Tehän ette tietäneet, milloin neiti Sartilly tulisi Sargosiin. Hänen lähtönsä pidettiin salassa; sen on rouva Manzanil vakuuttanut.

— Rouva Manzanil ja neiti Sartilly uskoivat niin, mutta olin saanut siitä salaisen tiedon Marinalta, Genevièven kamarineidolta. Tämä sähkösanoma todistaa sen!

Rose-Marie näytti sähkösanomia, jonka Dominica oli saanut elok. 15 p:n aamuna.

— Todistuksenne on kylläkin merkillinen — sanoi nyt syyttäjä — ja näkyy siitä mihin te olette pystyneet. Mutta syytettyyn nähden on samantekevää, oliko hän rakastajanne tai vihamiehenne. Kysymys on siitä, onko hän myrkyttänyt miehenne. Myönnättekö vai kiellättekö sen?

Rose Marie vastasi nöyrästi:

— Jos herra Hontarrède ei rakastanut minua, jos hän sittenkin viipyi meillä mieheeni kiintymyksen vuoksi ja avustaakseen hinta, on hyvin vähän luultavaa, että hän olisi myrkyttänyt mieheni. Sanoin jo että olen käyttänyt 8 päivää hankkiakseni todisteita, jotta voidaan vaatia, ja koska nyt on kysymys myrkytyksestä, niin voin ilmoittaa ken se myrkyttäjä oli: se oli mieheni itse. Miralez teki itsemurhan!

Salissa syntyi hälinä, jota kesti pitkän aikaa.

Mutta Rose-Marie jatkoi varmalla äänellä ponnistaen kaiken rohkeutensa:

— Anteeksi, jos sanon koko totuuden. Mieheni lyhensi päiviään panemalla itse myrkyn kupissa olevaan lämpimään viiniin, jonka antoi Hontarrèden itselleen ojentaa.

— Ja miksi olisi hän niin tehnyt? — kysyi presidentti.

— Kostaakseen hänelle, koska luuli hänen olevan minun rakastajani! Olen ottanut selvää asiasta ja voin esittää useampia todistuksia siihen, että mieheni tahtoi surmata herra Etiennen; hän tuli estetyksi siitä elokuun 15 pnä. Muutamia päiviä myöhemmin kun ei uskaltanut häntä ampua noin vaan tavatessaan, vaati hän Etienneä kaksintaisteluun 20 askeleen välimatkalla. Eikä se ollut leikinasia, sillä Lorenzo oli oivallinen ja harjaantunut ampuja, kun taas herra Hontarrède ei ole koskaan laukaissut pistoolia. Mutta mieheni voimat kun vähenivät, nautti hän myrkyn siten, että hänen vaimonsa rakastaja näyttäisi hänet myrkyttäneen.

— Rouva Miralez, ette ole täällä asianajajana, vaan todistajana.
Pysykää tosiasioissa!

— Pyydän anteeksi. — Mutta voinhan todistaa sanani. Sargosin apteekista, josta myytiin kokaini, sain arvokkaita tietoja. Kuje, jolla myrkky tilattiin, oli kirjoituskoneella kirjoitettu ja allekirjoituksena: » Etienne Hontarrède, Sarjos». Se ei ollut Sargos, vaan Sarjos. Apteekkaria oli kummastuttanut virhe. Koska kirje lienee oikeuden asiakirjoissa, lienee oikeuskin sen huomannut.

— Se on oikein, mutta mitä merkitystä sillä olisi? — sanoi presidentti.

— Se todistaa, että kirjoituskoneella kirjoitettu kirje on espanjalaisen kirjoittama, sillä j on espanjan kielen kova g-äänne. — Voin vielä esittää tässä Lorenzon vanhemmilleni kirjoittaman kirjeen, hänen omalla käsialallaan, jossa myös on Sarjos.

— Yleisellä syyttäjällä ei ollut tähän mitään muistutettavaa, ja yleisön joukosta kuului hyväksymishuudahduksia. — Ja Rose-Marie jatkoi:

Vahvistaakseni todistustani olen tuonut mukanani kamarineitini, joka on ollut itse osallisena kirjeiden pidättämisessä ja muissa kertomissani tapahtumissa. Myöskin olen onnistunut saamaan mukaani tänne tohtori Corstalat'in Sargosista. Hän on minulle ollut tuntematoin, mutta hän on kuitenkin kertonut mieheni tunnustaneen hänelle itse surmanneensa itsensä. Molemmat seuralaiseni odottavat eteishuoneessa, jos oikeus haluaa kuulustella heitä.

— Voitte poistua, rouva Miralez — sanoi puheenjohtaja.

Rose-Marien silmät sädehtivät taas, vaikkakin kohta täyttyivät kyynelistä katsahtaessaan Etienneä.

— Ja nyt pyydän herra Hontarrèdeä antamaan minulle anteeksi kaiken sen pahan, jota olen tuottanut…

— Nyyhkytykset keskeyttivät lauseen. Myöskin Etiennen silmissä oli hän nähnyt kyyneleet — kiitollisuudesta ja onnesta.

Rouva Miralezin poistuttua ja muutamia tunteja sen jälkeen kun oikeus oli kuulustellut Dominicaa ja tohtori Corstalat’ia, sai jury vastata kysymykseen: syytön vai syyllinen? — Vastaus oli: »kokonaan syytön».

XXXII.

Samana iltana sai Etienne vapautensa. Suuri yleisöjoukko oikeuspalatsin edustalla osoitti suosiotaan entiselle munkille, joka koetti väkijoukosta etsiä Rose-Marieta. Häntä ei kuitenkaan näkynyt. Nyt olisi Etienne tahtonut tulkita sydämellisen kiitollisuutensa vapauttajalleen. — Kun hän oli aikeissa lähteä asianajajaltaan tiedustelemaan, huomasi hän vaunun, jossa oli kaksi mustapukuista naista.

— Tekö? — huudahti hän.

— Minä se olen — vastasi Rose-Marie. Tungoksesta huolimatta olen koettanut teitä seurata, ja koska nyt viimeinkin olette yksin, saanen lähetä. Annatteko minulle anteeksi — sanoi hän ojentaen kätensä, joka vavahteli.

— Josko annan!

Ja nuori mies suuteli hänen kättään. Mutta Rose-Marie veti kätensä pois.

— Ei, te ette voi vielä antaa kaikkea anteeksi minulle. Ette ole saaneet vielä hyvitystä kaikesta, mitä olen rikkonut. Ette voi kiittää ennen kuin olette tulleet Genevièven puolisoksi!

— Mitä sanotte? — huokasi Etienne. Geneviève raukka! Mitä hänestä lienee tullutkaan? Mitä ajatellee hän Lazarestaan? — En voi enää mitään toivoa siltä taholta, siitä olen vakuutettu.

— Elkää sanoko niin!

— Tiedättekö missä hän nykyään on?

— En. Mutta kun tahdon häneltäkin pyytää anteeksi, voimme yhtenä etsiä hänet, jos sallitte sen. Nouskaa vaunuun ja puhukaamme hänestä!

— Hôtel de Franceen! — sanoi rouva Miralez ajurille.

* * * * *

Vaunun lähdettyä liikkeelle sanoi rouva, jota ennen kutsuttiin Granadan ruusuksi:

— Herra Etienne, en ole enään entisen Rose-Marien näköinen; olen tullut rumaksi, jonka jo näitte oikeussalissa. Mutta sen sijaan olen tullut vakavaksi. En ole vielä tullut täysin terveeksi enkä tiedä jos koskaan tulen. Loppu-elämäni ajan tahdon osottaa teille alttiutta ja ystävyyttä, enkä koskaan enää puhua rakkaudesta teille. Se olisikin jo naurettavaa, oletteko siitä tyytyväinen?

Hän otti nuoren lesken käden omaansa ja piti sen siinä.

Hotelliin päästyä tilasi Etienne hyvän päivällisen, jonka kolmisin söivät hyvällä ruokahalulla.

Dominica oli levoton jouduttuaan sen miehen kanssa silmätyksin, joka oli neljä kuukautta saanut olla vankeudessa hänen tähtensä. Etienne arvasi hänen levottomuutensa syyn ja sanoi hänelle:

— Toivon ettei neiti Dominica kanna mitään kaunaa minua vastaan.

— Ah, herra Etienne — vastasi nuori tyttö. — Jos te joskus tarvitsette jotakuta, joka tahtoisi uhrata elämänsä puolestanne, muistakaa silloin Dominica Etcheto! Nyt kuuluu ruumiini ja sieluni teille.

Tämän sanottuaan ratkesi hän itkuun.

* * * * *

Kahden päivän perästä saapuivat Etienne, Rose-Marie ja Dominica Bontucqiin. Linna oli sulettu. Herra Peyroux ilmoitti, ettei linnassa nykyään asu ketään. Neiti Sartilly oli jo kolme kuukautta sitten matkustanut luostariin Espanjaan.

— Genevièven olen nyt kokonaan kadottanut — huudahti Etienne toivottomana.

— Olettepa lapsellinen — sanoi Rose-Marie. Emmehän asiaa jätä tähän.
Lähdemme heti Puyoviin.

Rose-Marie osti matkakäsikirjan, etsi siitä luostarin nimen, tutki kartasta tien ja osti kohta piletit.

— Matkustammeko Espanjaan? — kysyi Etienne.

— Tietysti. Me kolmisin tuomme Genevièven pois luostarista. Kun olen saanut teidän mieheksi ja hänet vaimoksenne, matkustan Barcelonaan, jossa olen vanhempaini luona niin hiljaa ettette minusta enää mitään kuule.

Matkustajat saapuivat luostarin portille. Entinen munkki joutui ankaran mielenliikutuksen valtaan nähdessään synkeät luostarin muurit.

Hän pyysi murtuneella äänellä tavata neiti Sartillyä. Mutta se häneltä kiellettiin. Hän ei saanut lupaa sanaakaan hänelle lausua, sillä luostarin säännöt sen kielsivät.

- Hyvä, — sanoi Dominica. — Minulla on keino: minä rupean nunnaksi tänne.

— Sinä! — huudahti Rose-Marie.

— Niinpä juuri Luostaritaipumukseni hälvenevät kyllä niin pian kuin olen ehtinyt kohdata neiti Genevièven, selittää hänelle kaikki; hänen sulhonsa syyttömyyden, hänen vapauttamisensa, hänen uskollisuutensa — ja sitten tuon hänet teille! Siinä olen kyllä onnistuva, uskokaa se! Antakaa minulle sanomalehdet, joissa oikeuden käynti selostetaan!

— Olettepa kelpo tyttö — tunnusti Etienne, jonka toivo alkoi jo palata.

Ja Dominica teki kuten oli sanonutkin.

Seuraavana päivänä pääsi hän luostariin. Ja kahdeksantena päivänä jätti hän sen seurassaan eräs hento noviisi, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi, vaan jonka silmät loistivat kyyneleiden takaa rientäessään pitkin kylän katua.

* * * * *

Vaatimattomassa hotellissa Echalarissa tapasi nyt Geneviève Lazarensa. Kihlautuneet olivat niin tunteittensa valtaamina, etteivät hetkeen kumpikaan voineet sanaakaan sanoa. Syleiltyään pitivät he toistensa käsiä.

Rouva Miralez katkasi äänettömyyden. Hän oli laskeutunut polvilleen
Genevièven eteen.

— Anteeksi! — kuiskasi hän liikutetulla, vapisevalla äänellä.

Neiti Sartilly käänsihe ja huomasi edessään entisen kilpailijansa arvekkaat kasvot.

— Anteeksi! — toisti Rose-Marie. — Olen kolmen kuukauden ajan ollut mieletöin, hullu. Unohda se Geneviève! Olethan lukenut sanomalehdistä? Tunnet asiain todellisen laidan. Ole armelias kurjalle tädillesi eläkä häntä kovin ankarasti vihaa! Nyt, kun olen teidät taas yhdistänyt, vetäydyn takaisin, ettekä minua enää tarvitse nähdä. Olen niin onnellinen tietäessäni teidän olevan onnellisia… Hyvästi Etienne! … Hyvästi Geneviève! Minä vakuutan sinulle, ettei sulhosi koskaan ole suudellut minua, ei edes otsalle… Tahdotko nyt antaa minulle yhden suudelman?

Nuori morsian ei voinut pidättää säälin huokausta tunkeutumasta esille. Hän syleili rouva Miralezia. Molemmat he itkivät. Nuori leski oli kalman kalpea.

— Lazare, suutele Rose-Marieta! — sanoi Geneviève sulholleen.

Nämä sanat kuultuaan nousi rouva Miralez. Hän näki sen miehen, jota oli kiihkeimmin rakastanut, lähestyvän; hän tunsi hänen väräjäväin huuliensa koskettavan poskeansa; hän sulki silmänsä ja näytti kuin hän tänä silmänräpäyksenä olisi tuntenut kaiken sen onnen, joka oli hänelle autuuttavana toivona loppu-elämänsä ajaksi.

Rose-Marie ja Dominica lähtivät samana iltana matkalle Barcelonaan.
Lazare ja Geneviève lähtivät taas yhdessä Ranskaan.

Kolme kuukautta myöhemmin vihittiin Etienne Hontarrède Geneviève de Sartillyn kanssa. Häät vietettiin Montségurissa, ja seuraavana päivänä laski nuori rouva kanervakukkavihon Martinin haudalle.

(Loppu.)