AATELISPESÄ

Kirj.

I. Turgenjeff

Venäjän kielestä suomentaneet

Ä. Grg ja O. Wuorinen

Porissa, Adolf Allardt, 1888.

I.

Kirkas kevätpäivä läheni jo iltaansa, pienet sinertävät pilven hattarat olivat korkealla, selkeän taivaan ladella ja näytti juuri kuin ne olisivat liikahtamatta siirtyneet sen sisimpään sinervään.

Läänin kaupunki O——n syrjäkadun varrella sijaitsevassa, hyvästi raketun kartanon avatun ikkunan ääressä (se oli v. 1842), istui kaksi naista: toinen viidenkymmenen, toinen jo vanha ämmä, lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäinen.

Ensimainitun nimi oli Maria Dmitrijevna Kalifin, Hänen miehensä, virasta eronnut läänin prokurori, aikoinansa tunnettu asioitsija — mies hyvin rivakka, sanansa pitävä, kiukkuinen ja itsepäinen — oli kuollut noin kymmenen vuotta takaperin, Hän oli saanut kohtuullisen kasvatuksen, kävi yliopistoa, vaan kun oli syntynyt köyhistä vanhemmista, niin ymmärsi hän jo nuorena täytyvänsä itse itselleen raivata tien tulevaisuutensa perustukseen. Hän ei näöltänsä ollut ruma, oli viisas ja jos milloin halusi, kohteliaskin: Maria Dmitrijevna (syntyisin Pestov) tuli hänelle naimisiin rakkaudesta; hän kadotti vanhempansa lapsuudessaan, sitten hän eleli useampia vuosia Moskovassa, kasvatusopistossa, sieltä palattuaan eli hän viidenkymmenen virstan päässä O——sta syntymäkylässään Pokrovskissa, tätin, ja vanhemman veljensä kanssa. Tämä veli kohteli pahoin tätiä sekä sisartaan, vaan muutettuaan Pietariin, virkatoimeen, teki äkillinen kuolema lopun hänen elämästään. Maria Dmitrijevna peri Pokrovskin kylän, vaan ei hän siinä kauan saanut elää: toisena vuonna, naimiseen tultuansa Kalitinin kanssa, joka muutamassa päivässä oli masentanut hänen sydämensä, oli Pokrovski vaihdettu toiseen hyödyllisempään, mutta puistottomaan ja rumempaan maatilaan; samaan aikaan osti Kalitin kartanon O——n kaupungissa, johon asettui vaimoinensa asumaan ainaiseksi. Kartanoon kuului suuri puisto, joka ulottui kaupungin ulkopuolelle aina niittyihin saakka. Kalitin, joka ei suvainnut maalaiselämän hiljaisuutta, osti tämän kartanon tarkoituksella, joka on yhtä pitävä kuin sanat: "nyt pysytään täällä". Mielessään muisteli Dmitrijevna monta kertaa kaunista Pokrovskiansa iloisine seuroineen, leveine niittyineen, viheriöine peltoineen; mutta hän ei millään tavalla vastustanut miestään, vaan hyväksyi ehdottomasti hänen viisautensa ja kokemuksensa. Mutta kun Kalitin kuoli, viisitoista vuotta oltuansa naimisissa, jättäen jälkeensä pojan ja kaksi tytärtä, niin oli Maria Dmitrijevna jo niin tottunut kaupungin elämään, että ei enää halunnut muuttaa.

Nuoruudessaan Maria Dmitrijevnaa, vaalean verevä kun oli, pidettiin kauniina; eikä hän nytkään, viidenkymmenen ikäisenä, ollut kauneutta vailla, vaikka kasvonsa olivat hieman liiaksi pullistuneet. Hän oli enemmän tunteellinen kuin hyvä, sekä oli säilyttänyt vanhoihin päiviinsä saakka kasvatuslaitoksessa saamansa tavat; hän hemmoitteli itseään, närkästyi pikaan ja vieläpä toisinaan itki kun ei kaikki mennyt hänen mielensä mukaan: vaan oli erittäinkin hellä ja hyvä jos kaikki kävi hänen tahtoansa myöten eikä kukaan häntä vastustanut. Hänen kartanonsa oli komeimpia kaupungissa; omaisuutensa suuri, enimmäkseen enempi miehensä hankkimaa, kuin perintöomaisuutta. Molemmat tyttäret elivät hänen luonaan; poikansa oli kasvatettavana eräässä laitoksessa, mikä oli parhaimpia Pietarissa.

Vanhus, joka istui Maria Dmitrijevnan kanssa ikkunan luona, oli sama täti, hänen isänsä sisar, jonka kanssa oli viettänyt useampia yksinäisiä vuosia Pokrovskissa. Hänen nimensä oli Marfa Timofejevna Pestov. Hän oli tunnettu ivallisuudestaan ja luonteensa omituisuudesta, hän sanoi totuuden aina vasten silmiä kaikille sekä käytti itseään niukemmissakin rahavaroissa ollen niinkuin olisi omannut tuhansia. Hän ei kärsiä voinut Kalitin vainajaa, ja niin kohta kun Maria Dmitrijevna meni tälle naimisiin, muutti hän omaan kyläänsä, jossa vietti kymmenen vuotta erään talonpojan savu-tuvassa. Maria Dmitrijevna pelkäsi häntä. Musta-hiuksinen, terävä-katseinen vielä vanhuudessaankin, suipponenäinen, astui joutuisasti pitäen vartalonsa suorana, puhui sukkelaan sekä selvästi hienolla ja sointuvalla äänellä; Maria Timofejevna vaatetti itsensä valkoiseen tanukkaan ja saman väriseen kohtuun.

— Mitä se? kysyi hän äkkiä Maria Dmitrijevnalta. Mitä huokaat muoriseni?

— Niin vaan, äänsi tämä. Kuinka ihmeelliset pilvet!

— Onko sinun sääli niitä, vai mitä?

Maria Dmitrijevna ei vastannut.

— Missähän Gedeonovski on, kun ei sitä kuulu? sanoi Marfa Timofejevna sukkelasti liikutellen neulomapuikkojaan (hän kutoi suurta villaista huivia), huokailishan kanssasi, — tahi sitten valehtelisi jotain.

— Kuinka te aina ankarasti tuomitsette häntä! Sergei Petrovitsch on kunnioitettava mies.

— Kunnioitettava! sanoi ämmä nuhtelevaisesti.

— Ja kuinka hän oli miesvainajalleni nöyrä! sanoi Maria Dmitrijevna; muistellessaan häntä tulee hän aina rauhattomaksi.

— Tietysti! kun hän korvistaan tuli liasta ylös vedetyksi Kalitinin avulla, mutisi Marfa Timofejevna liikutellen vielä kiivaammin neulomapuikkojaan.

— Katsoo niin sievänä miehenä, alkoi hän uudestaan, koko pää on harmaassa, mutta minkä suustaan laskee, on se joko valhetta tahi panettelua. Vielä on valtioneuvos! Ja päälliseksi papin poika!

— Ken synnittä on, tätiseni? Kyllähän hänessä se heikkous on. Sergei Petrovitsch ei mitään kasvatusta ole saanut, eikä osaa ranskaa; vaan sanokaa mitä tahdotte, hän on miellyttävä mies.

— Tietysti, kun hän aina nuolee sinun käsiäsi. Ranskaa ei haasta, — onpa asia! En minä itsekään mikään kiitettävä ole ranskan kielitaidossa. Parasta olisi jos ei hän puhuisi mitään kieltä: eihän toki valehteleisi. Siinähän susi missä mainitaan, sanoi Marfa Timofejevna, katsahdettuaan ulos ikkunasta. Tuolla hän tulee, sinun miellyttävä miehesi. On pitkä kuin nälkäkurki!

Maria Dmitrijevna korjasi hiuskiharoitaan. Marfa Timofejevna katsahti häneen ivallisesti.

— Mitä, oliko siellä harmaa hiuskarva, muoriseni? Toru Palaschaa. Missä hänen silmänsä ovat?

— Te täti olette aina… äännähti Maria Dmitrijevna harmistuneena, ja alkoi rummuttaa tuolin selkäintä sormillaan.

— Sergei Petrovitsch Gedeonovski! vingahti punaposkinen palveluspoika, astuen ovesta sisään.

II.

Sisään astui mies, suurta kasvua, yllä puhdas nuttu, lyhykäiset housut, harmaat säämiskähansikkaat kädessä sekä kaksi liinaa kaulassa — musta päällä, valkoinen alla. Hän oli hyvin siistin näköinen, aina kauneista kasvoistaan sekä sileäksi suituista aivenistaan kaunattomiin, narisemattomiin saappaihin saakka. Hän kumarsi ensin talonemännälle, sitte Marfa Timofejevnalle ja, vedettyään huolellisesti hansikkaat käsistään, astui Maria Dmitrijevnan luo. Suudeltuaann sen kättä kunnioittavasti kaksi kertaa peräkkäin, istui hän levollisesti nojatuoliin ja hieroi hymyillen sormiensa päitä.

— Onko Elisabet Mihailovna terve? kysyi hän.

— On, vastasi Maria Dmitrijevna; hän on puistossa.

— Entä Helena Mihailovna?

— Leena on myös puistossa. Eikö kuulu mitään uutisia?

— Miks’ei kuulu, miks’ei kuulu, sanoi vieras, silmiään räpyttäen ja vetäen huulensa yhteen. Hm…! uutinen on, ja vieläpä ihmeellinen: Feodor Ivanitsch Lavretski on tullut.

— Fedja! huudahti Marfa Timofejevna. Kunhan sinä et taas valehtelisi, vaariseni!

— Enpä niinkään, minä näin hänet omilla silmilläni.

— No, sehän ei vielä mikään todistus ole.

— Hyvin on lihonut, pitkitti Gedeonovski, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan Marfa Timofejevnan huomautusta, hartioista on tullut paljoa leveämmäksi ja posket hehkuu punaisina.

— Lihonut, äännähti Maria Dmitrijevna, kummastellen, mikä häntä voisi lihottaa?

— Sepä se, sanoi Gedeonovski, toinen hänen sijassaan häpeäisi silmiänsä näyttää ihmisille.

— Kuinka niin? keskeytti Marfa Timofejevna; mitä juorua se on? Ihminen on saapunut syntymäseuduilleen; — mihinkä hänen olisi pitänyt mennä teidän mielestänne? Aivan kuin hän olisi syypää johonkin!

— Uskallan sanoa teille, rouvaseni, että mies on aina syypää kun vaimo itsensä pahoin käyttää.

— Sinä, vaariseni, haastat niin sentähden, kun et itse ole nainut mies.
— Gedeonovski naurahti väkinäisesti.

— Tohdinko olla utelias, kysyi hän hetkisen vaiti oltua, kenelle tuota sievää kaulahuivia kudotaan?

Marfa Timofejevna katsahti pikaisesti häneen.

— Se kudotaan sille, vastasi hän, joka ei milloinkaan panettele, ei viekastele, ei laittele juoruja, jos senlainen ihminen löytyy maan päällä. Fedjan minä tunnen hyvästi; hän on ainoastaan siinä syypää, että hemmoitteli liiaksi vaimoaan. Kyllä hän nai rakkaudesta, mutta niistä rakkausnaimisista ei tahdo milloinkaan mitään hyvää tulla, lisäsi ämmä katsahdettuaan kieroon Maria Dmitrijevnaan, ja nousi ylös. Ja nyt, vaariseni, hiero hampaitasi kehen tahdot, vaikka minuun; minä lähden pois, en tahdo häiritä sinua. Sen sanottuaan läksi hän pois.

— Hän on aina senlainen, sanoi Maria Dmitrijevna silmillään seuraten tätiänsä, aina!

— Hänen ikänsä… mitäs tehdä! huomautti Gedeonovski. Hän suvaitsi sanoa: joka ei viekastele. Mutta kuka nykyään ei viekastele? se on jo senlainen aikakausi. Eräs ystävistäni, hyvin kunnioitettava, ja sanonpa teille, suuriarvoinenkin mies, sanoi että: tähän aikaan, muka, kanakin viekkaasti lähestyy jyvää — aina vaan tavoittaen kuinka saisi syrjästä kiinni. Kun minä vaan katson teihin, rouvaseni, niin näen aina teidän hyvänsävyisyytenne; antakaapa teidän lumenvalkoinen kätösenne.

Maria Dmitrijevna myhähti hiukan ja tarjosi hänelle pullean kätensä. Gedeonovski kumartui ja suuteli rouvan kättä, tämä vuorostaan veti nojatuolinsa likemmä häntä, kyyristyi hiukan ja kysyi puoliääneensä:

— Te olette nähneet hänet? Todellakin — onko hau terve, iloinen?

— Kyllä hän on iloinen, kuiskasi Gedeonovski»

— Ettekö ole kuulleet missä hänen vaimonsa nyt on?

-— Viime aikoina hän oli Pariisissa; nyt hän kuuluu muuttaneen Italian valtakuntaan.

— Se on oikein kauheaa — Fedjan asema; en tiedä kuinka hän voi kestää. Tosin, tapahtuuhan onnettomuuksia muidenkin kanssa: mutta hänen, voi sanoa, on ympäri Euroopan ilmaistu.

Gedeonovski huoahti.

— Niin, niin! Sanotaan hänen sekä näyttelijöiden että taiteilijoiden, ja mitenkä niitä heidän kielellään kutsutaan? salonkileijonien ja muitten petojen kanssa seuraa pitäneen. Aivan häpynsä kadottanut…

— Hyvin, hyvin sääli, surkutteli Maria Dmitrijevna. Sukua myöten: hän on minulle, tiedättehän Sergei Petrovitsch, orpana kolmannessa polvessa.

— Kuinkas sitten! Enkö minä kaikkea tietäisi mikä teidän sukuunne koskee? Mitä te!

— Tuleeko hän meillä käymään, — mitä luulette?

— Luultavasti; mutta toisekseen, hän kuuluu kiirehtivän maatilallensa.

Maria Dmitrijevna nosti silmänsä taivasta kohti.

— Ah, Sergei Petrovitsch, Sergei Petrovitsch, kun oikein ajattelee, niin kyllä meidän naisten täytyy hyvin varovasti käyttäytyä.

— Naisissa on ero, Maria Dmitrijevna. Onnettomuudeksi on senlaisia — ajatuksiltaan häilyväisiä… ja missä i’ässä myös ovat; ei tavatkaan aina ole pienuudesta kiihotettuja (Sergei Petrovitsch otti taskustaan ruudullisen, sinisen nenäliinan ja alkoi sitä levitellä). Senlaisia naisia tosin on (Sergei Petrovitsch pyyhki vuoroon silmiänsä nenäliinan kulmalla). Mutta yleensä sanoen, jos ajattelee, niin on… Tavaton pöly kaupungissa, päätti hän.

— Maman, maman, huudahti, huoneesen juosten, noin yhdentoista vuotias, sorea tyttö,. Wladimir Nikolajevitsch ratsastaa meille!

Maria Dmitrijevna nousi; Sergei Petrovitsch nousi myöskin ja kumarsi. — Nöyrin tervehdykseni Helena Mihailovna, sanoi hän, kunnioituksen tunteesta käyden nurkkaan istumaan ja niistäen pitkää, säännöllistä nenäänsä.

— Kuinka hänellä on miellyttävä hevonen! pitkitti tyttö. Hän oli juuri takaportin luona, sanoi minulle ja Liisalle, että siinä paikassa ajaa portaiden eteen.

Kuului kavioiden kopsetta; sorea ratsastaja kauniin raudikon selässä, ilmestyi kadulle, hän seisahdutti hevosensa avonaisen ikkunan eteen.

III..

— Hyvää päivää, Maria Dmitrijevna! huudahti ratsastaja sointuvalla kauniilla äänellä. Miltä teistä näyttää ostokkaani?

Maria Dmitrijevna meni ikkunan luo.

— Hyvää päivää, Waldemar! Ah, kuinka kaunis hevonen! Keltä te ostitte sen?

— Rakennusmestarilta… Kalliin otti rosvo.

— Mikä sen nimi on?

— Orland… Se on niin yksinkertainen nimi; minä tahdon muuttaa sen… Eh bien, eh bien, mon garçon… Kuinka se on levoton!

Hevonen korskui, polki vuoroon jalkojansa ja käänteli vaahtoista turpaansa.

— Leena, silittäkää sitä, älkää pelätkö…

Tyttö ojensi kätensä ulos ikkunasta, mutta Orland nousi äkkiä kahdelle jalalle ja hyppäsi syrjään. Ratsastaja ei kadottanut tasapainoansa, vaan puristihe kovemmin satulaansa, lyöden hevosta ratsuvitsalla kaulaan ja huolimatta sen syrjäilemisistä asetti sen taas ikkunan eteen.

— Prenes garde, prenes garde [Varokaa, varokaa], saneli Maria Dmitrijevna.

— Leena, hyväilkää sitä, sanoi ratsastaja; en minä anna sen vallastella.

Tyttö ojensi taas kätensä ja kosketti arasti Orlandin väriseviä sieraimia, vaikka se lakkaamatta liikahteli ja jäyteli kuolaimia.

— Bravo! huudahti Maria Dmitrijevna; nyt laskeutukaa alas ja tulkaa sisään.

Ratsastaja käänsi taitavasti hevosensa, kannusti sitä ja ajoi pihalle tasaista ravia. Hetken kuluttua juoksi hän etehisestä saliin, heilutellen ratsuvitsaa; samassa ilmaantui toisen oven kynnyksellä pitkä, solakka, mustatukkainen, yhdeksäntoista vuotias tyttö, — se oli Maria Dmitrijevnan vanhin tytär, Liisa.

IV.

Nuori mies, jonka kanssa lukija juuri tutustui, oli nimeltään Wladimir Nikolajevitsch Panschin. Hän palveli Pietarissa, erityisluottamustoimiston virkamiehenä sisäasiain ministeristössä. O—n kaupunkiin oli hän saapunut täyttämään valtion väliaikaisia asioita ja oli maaherran, kenraali Sonnenbergin määräyksen alainen, jolle hän oli hiukan sukuakin. Panschinin isä oli virasta eronnut vararytmestari ja tunnettu peluri, hänellä oli hyvin viekkaat silmät, rypistyneet kasvot ja hermo-vetoiset huulet, hän vietti koko ikänsä ylimysten parissa, kävi englantilaisklubeissa molemmissa pääkaupungeissa sekä oli tunnettu sukkelaksi, ei suuresti luotettavaksi, mutta lempeäksi ja sydämelliseksi mieheksi. Katsomatta koko hänen sukkeluuttaan, oli hän melkein aina, kerjuuden rajalla, jättäen ainoalle pojalleen pienen, epäjärjestyksessä olevan omaisuuden. Mutta sentähden hän, tavallansa, piti huolta poikainsa kasvatuksesta: Wladimir Nikolajevitsch puhui ranskaa kiitettävästi, engelskaa hyvin, saksaa huonosti. Niin se pitää ollakin: kunnollisen ihmisen on häpeä hyvin puhua saksaa; mutta pistää väliin germanialainen sana, muutamissa, etenkin hullunkurisissa, tapauksissa — on luvallista: c’est même très chic [sehän on oikein somasti], kuten Pietarin pariisilaiset sanovat.

Viidentoista vuotiaana osasi Wladimir Nikolajevitsch jo häikäilemättä astua mihinkä vierashuoneesen hyvänsä, miellyttävästi siellä pyörähdellä ja myös lähteä tiehensä. Panschinin isä hankki pojalleen paljon kannatusta; sekoittaen kortteja kahden pelurin välissä tahi jonkun onnistuneen pellolle ajon jälkeen, ei hän unhoittanut mainita muutamaa sanaa "Wolotjkastaan" jollekin mahtavalle sekä samassa kauppapeliä harrastavalle henkilölle. Omasta puolestaan taas Wladimir Nikolajevitsch, yliopistossa ollessaan, jossa hän sai todellisen ylioppilaan arvon, tutustui muutamien tuttujen nuorten miesten kanssa, joten hän tuli vastaan otetuksi ylhäisimmissä piireissä. Mielellään hän tulikin suosituksi joka paikassa; hän oli näöltään sievä, hyvin vapaakäytöksinen, hauska, aina terves ja kaikkeen valmis; missä tarvittiin — kohtelias, missä voi — nenäkäs, hyvä seurakumppani, un charmant garçon. Omatakeinen piiri aukeni hänen edessään. Panschin ymmärsi pian ylhäisten opin salaisuudet; hän osasi tunkeutua todellisella kunnioituksella sen sääntöihin, osasi puolipilkallisella arvoisuudella juoruilla ja oli arvostelevinaan kaikkea vakavuutta turhamaisuudeksi, — tanssi oivallisesti sekä vaatetti itsensä englantilaiseen tapaan. Lyhyessä ajassa tuli hän Pietarissa tunnetuksi taitavaksi ja herttaiseksi nuoreksi mieheksi. Panschin oli todellakin taitava, ei yhtään huonompi isäänsä missään kohden; — hänellä oli myös hyvät luonnonlahjat. Hänelle onnistui kaikki: hän lauloi herttaisesti, piirusti hyvästi, kirjoitti runoja ja näytteli jokseenkin onnistuneesti. Hän oli kaikkiaan kahdeksankolmatta vuotias, vaikka oli jo kamarijunkkari ja omasi kohtalaisen viran. Panschin luotti lujasti itseensä, viisauteensa, terävään järkeensä; hän kulki eteenpäin rohkeasti ja iloisesti, täydessä riennossa, joten elämänsä oli kuin voilla voideltu. Hän oli tottunut miellyttämään kaikkia, vanhoja ja nuoria, sekä luuloitteli tuntevansa ihmisiä, etenkin naisia, joiden joka päiväiset heikkoudet hän hyvin tunsikin. Niin kuin mies, joka ei ole ihannetta vailla, tunsi hän itsessään hehkua sekä jonkunlaista viehätystä ja riemastusta, sallien itsellensä poikkeuksia säännöistä: häärien juomingeissa, tehden tuttavuuksia epätietoisten henkilöiden kanssa, sekä yleensäkin käytti hän itseänsä yksinkertaisesti ja vapaasti, tämä uskalias, reipas nuorukainen ei voinut milloinkaan unhoittaa itseänsä ja täysin antautua nautintoon. Hänen kunniakseen täytyy mainita, että hän ei milloinkaan ylvästellyt voitoistaan. Maria Dmitrijevnan perheesen tuli hän vastaan otetuksi kohta O——n saavuttuaan, johon perehtyikin pian. Maria Dmitrijevna oli aivan haltioissaan hänestä.

Panschin kumarsi herttaisesti kaikille huoneessa oleville, kätteli Maria Dmitrijevnaa ja Liisaa, ravisteli hiljakseen Gedeonovskia olkapäästä, sekä pyörähtäen kantapäillään tapasi hän Leenaa päästä ja suuteli häntä otsaan.

— Ettekö te pelkää ratsastaa noin rajun hevosen selässä? kysyi Maria
Dmitrijevna häneltä.

— Lauhkea eläinhän se on; mutta minä tunnustan teille mitä pelkään: minä pelkään korttia pelata Sergei Petrovitschin kanssa; eilen Belitsinilla oli hän viedä minulta kukkaronkin.

Gedeonovski naurahti vienolla nöyrällä äänellä: hän tavoitteli tämän nuoren loistavan pietarilaisen virkamiehen ja maaherran lemmikin suosiota. Puhellessaan Maria Dmitrijevnan kanssa huomautti hän usein Panschinin erinomaista taitoa. Miksei häntä ylistäisi? sanoi hän, tavallisesti. Nuori mies, joka on elämän korkeimmalla kukkulalla, senlainen virkamies eikä vähintäkään ylpeyttä. Panschin oli tosin Pietarissakin tunnettu taitavaksi virkamieheksi: työ kiehui hänen käsissään; hän puhui siitä ainoastaan nauraen, kuten ylhäisen henkilön tuleekin, joka ei anna merkitystä vaivoilleen, vaikka on ollut "tekijänä". Päälliköt rakastavat senlaisia käskyläisiä; itse puolestaan oli hän vakuutettu, jos vaan tahtoisi, niin saavuttaisi aikaa myöten ministerin arvon.

— Te näitte hyväksenne sanoa, että minä voitin pelissä teidät, sanoi Gedeonovski, vaan kuka viime viikolla voitti kaksikymmentä ruplaa? ja vielä…

— Pahantekijä, ryöväri, keskeytti Panschin hänet lempeällä, mutta, hieman ylönkatseellisella leväperäisyydellä. Sen enempää häneen huomiotansa kiinnittämättä, astui hän Liisan luo.

— Minä en voinut löytää täältä Oberonin uvertyyria, alkoi hän. Rouva Belitsin kerskasi sanoessaan, että hänellä on koko päätaiteellinen nuottivarasto, — tosiasiallisesti ei hänellä ole muuta kuin valsseja ja polkkia; mutta minä kirjoitin jo Moskovaan, joten viikon perästä tulette saamaan sen. Sepä on soveliasta, pitkitti hau, minä kirjoitin eilen uuden romansin; sanat ovat myös omat sepittämäni. Tahdotteko niin minä laulan sen teille? En tiedä mikä siitä on tullut: rouva. Belitsin sanoi sitä erinomaisen miellyttäväksi, mutta hänen sanansa eivät merkitse mitään, — minä haluaisin kuulla teidän arvosteluanne siitä. Minä luulen, että toiste ehkä on parempi.

— Minkä tähden toiste? sekaantui Maria Dmitrijevna, miks’ ei nyt?

— Hyvä, äänsi Panschin, ihastuttavan suloinen hymy huulillaan, joka ilmausi ja katosi hänellä yhtä sukkelaan, — siirtäen tuolia jalallaan, istui hän pianon ääreen ja otettuaan muutamia yhdysääniä lauloi, selvästi eroittaen sanat, seuraavan romansin:

    Etäällä päällitse taivaan pilvien
              Kuu liitelee;
    Lumoava hohde se meren aaltojen
              Kanss’ siintelee.

    Sä meri vaan olet sydämelleni
              Kuin kirkas kuu,
    Sun tähtes mieleni riehuin riutuvi,
              Tai ilahtuu.

    Mun murtaa lempi ja synkät aattehet,
              Ja ikävyys,
    Vaan näitä tuskia, meri, tuonut et,
              Ei se sun syys’.

Toisen värsyn lauloi Panschin erinomaisella tunnollisuudella ja voimalla; myötäsoitossa kuului laineiden loisketta. Jälkeen sanojen: vaan näitä tuskia, — huo’ahti hän hiukan, loi silmänsä alas ja hiljensi äänensä — morendo. Kun hän oli lopettanut, kiitti Liisa säveltä, Maria Dmitrijevna sanoi: miellyttävä, — mutta Gedeonovski melkein kiljasi: ylistettävä! sekä runo että nuotti molemmat ovat yhtä ylistettävät…! Leena katseli lapsellisella mieltymyksellä laulajaa. Sanalla sanoen kaikki läsnäolijat olivat mieltyneet nuoren runoniekan sepitykseen, mutta vierashuoneen oven takana seisoi vastatullut vanhus, jolle, päättäen hänen tylsistyneiden kasvojensa piirteistä sekä olkapäittensä liikkeistä, ei Panschinin romansi, vaikka muuten hyvin miellyttävä, saattanut sanottavaa ihastusta. Hiukan seisottuaan ja pyhittyään pölyn saappaistansa paksulla nenäliinallaan, rypisti hän silmiään, puristi vihaisena huulensa yhteen, kyyrlsti vielä enemmän muutoinkin jo käyrän selkänsä, hiljalleen astuessaan vierashuoneen ovesta sisään.

— Ah! Kristofer Feodorovitsch, hyvää päivää! huudahti Panschin ensimäiseksi, kiireesti hypähtäen ylös tuolilta. Minä en aavistanutkaan, että te olisitte täällä, — en minä teidän läsnäollessanne olisi mistään hinnasta ruvennut laulamaan romansiani. Minä tiedän, te ette rakasta keveää soittoa.

— En minä kuullut, sanoi sisään tullut, huonolla Venäjän kielellä ja, kumarrettuaan joka suunnalle, seisahtui keskelle lattiaa, hyvin kömpelöön asemaan.

— Te, mr Lemm, sanoi Maria Dmitrijevna, tulitte antamaan soitannon opetusta Liisalle?

— Ei, ei Elisabet Mihailovnalle, vaan Helena Mihailovnalle.

— Vai niin! No, — hyvä. Leena, mene ylös herra Lemmin kanssa.

Ukko: tahtoi lähteä tytön jälestä, mutta Panschin esti hänet.

— Älkää opetuksen jälkeen menkö pois, Kristofer Feodorovitsch, sanoi hän, me soitamme Elisabet Mihailovnan kanssa Beethovenin sonaatin nelikätisesti.

Ukko murahti jotakin nenänsä alta, mutta Panschin pitkitti huonolla
Saksan kielellä:

— Elisabet Mihailovna näytti minulle sepittämänne hengellisen kantaatin, jonka te lahjoititte hänelle, kaunis kappale! Älkää suinkaan luulko, ett’en minä osaa arvostella hengellistä soittoa, — päinvastoin, vaikka se toisinaan onkin surullista, on se kuitenkin hyvin arvoisaa.

Ukko punastui korviansa myöten, ja heittäen Liisaan kieron katseen, kiirehti ulos huoneesta.

Maria Dmitrijevna pyysi Panschinin toistamaan romansiansa; mutta tämä ei tahtonut loukata oppineen saksalaisen korvia, jonka tähden pyysi Liisaa ryhtymään Beethovenin sonaattiin. Maria Dmitrijevna puolestaan huoahti ja pyysi Gedeonovskia puistoon kävelemään. — Minä haluan, sanoi hän, vielä keskustella teidän kanssanne Fedja raukastamme. Gedeonovski tuli hämille, kumarsi, otti kahdella sormella hattunsa ja hansikkaat nurkkapöydältä ja seurasi ulos Maria Dmitrijevnaa. Huoneesen jäivät ainoastaan Panschin ja Liisa: jälkimäinen avasi sonaatin; molemmat istuivat ääneti pianon ääreen. — Ylhäältä kuului heikkoa pianon rämpytystä, jota Leena säestéli vielä taitamattomilla sormillaan.

V.

Kristofer Feodor Gottliéb Lemm oli syntynyt vuonna 1786, Saksin kuningaskunnassa, Hemnizin kaupungissa, köyhistä soittajavanhemmista. Isänsä soitti huilua, äitinsä harppua; itse hän harjoitteli soittoa, kolmella eri soittimella, jo viiden vuoden vanhasta. Kahdeksan vuotiaana jäi hän orvoksi, ja kymmenen vuotisena alkoi hän jo taidollaan ansaita leipänsä. Hän vietti kauan kuleksija-elämää, soitellen joka paikassa — ravintoloissa, markkinoilla, talonpoikaistaloissa, tanssi-iltamissa; viimein onnistui hänen päästä soittokuntaan ja yleni ylenemistään vihdoin johtajan virkaan. Täyttäjä hän oli huono; vaikka kyllä hän soiton tunsi perusteellisesti. Kahdeksannellakolmatta ikävuodellaan muutti hän Venäjälle. Hänet kutsutti luokseen eräs mahtava herra, joka ei itsekään kärsiä voinut soittoa, mutta piti soittokuntaa prameudesta. Lemm oli hänellä noin seitsemän vuotta johtajana, vaan sai lähteä lopulta matkoihinsa tyhjin käsin: herra joutui vararikkoon, tahtoi ensin antaa hänelle velkakirjan, mutta viimein kieltäytyi siitäkin — sanalla sanoen, ei maksanut hänelle kopeekkaakaan. Häntä neuvottiin lähtemään pois; mutta hän ei tahtonut lähteä Venäjältä kotiin kerjäläisenä, siitä suuresta Venäjästä, siitä taiteilijoiden kultamaasta; hän päätti jäädä ja koettaa onneansa. Kahdenkymmenen vuoden ajan oli sitte saksalaisraukka koettanut onneansa: ollen herrasväellä, eläen Moskovassa, sekä pienemmissä lääninkaupungeissa, tuli tuntemaan kurjuuden, kärsi ja kesti kaikki, ponnistellen niin kuin kala vasten jäätä; mutta kotia palajamisen halu ei häntä heittänyt kaiken kerjuudenkaan keskellä; se, se häntä ainoastaan elähdyttikin. Kohtalo ei hänelle ollut lahjoittanut enemmän yhtä kuin toistakaan onnea: 50:n vuotisena, sairaana, kuihtuneena, aika ajoin heikkonakin, täytyi hänen vihdoin asettua ainaiseksi O——n asumaan toivomatta milloinkaan enää pois pääsevänsä vihatusta Venäjän maasta, ainoastaan niin ja näin elättäen itseään opetusta antamalla. Ei hänen ulkomuotonsakaan voinut edistää häntä missään suhteessa. Hän oli pientäkättä mies, kyyryselkäinen, ulospäin vääristyneet sääret ja sisään painunut vatsa, suuret jalat, vaaleansiniset kynnet kovissa, taipumattomissa sormissa, joista kulki paksut suonet pitkin punaisia käsiä; kasvot olivat rypistyneet, posket vaollaan ja huulensa yhteen puristetut, joita hän yhtenään liikutteli ja pureskeli, joten hän vaiteliaisuutensa tähden näytti surkuteltavan äkäisen näköiseltä harmaine hiuksineen, jotka olivat tukkuina hänen korkealla otsallaan; juuri kuin vasta sammuneet hiilet pilkoittivat pienet liikkumattomat silmänsä; astuntansa oli raskas, ja joka askeleella heilutteli hän kömpelötä ruumistaan. Toiset hänen liikkeensä muistuttivat uneliasta tarhapöllön keikuntaa häkissään, joka, vaikka ei mitään näe suurilla, keltasilla, pelosta ja unesta räpyttävillä silmillään, aavistaa että häneen katsotaan. Vanhettunut, lakkaamaton suru oli soittajaraukkaan tehnyt katoamattoman merkkinsä, vääristäen ja rumentaen hänen alkujaan jo epäsäännöllisen vartalonsa; mutta hänessä, joka ei ollut masentunut ensimäisistä suruista ja vastoinkäymisistä, oli jotain niin miellyttävää, rehellistä, jotain niin erikoista koko puolikuihtuneessa olennossa. Backhusin ja Händelin palvelijana, tehtävänsä tuntijana, terävän älyn ja rohkean ajatuksen omaajana, joka on omituista ainoastaan germanialaisella, olisi Lemm aikaa myöten, kukaties, kohonnut kansansa etevimpien sävelniekkojen rinnalle, jos elämä olisi häntä toisin ohjannut; mutta, kuten näkyy, ei hän ollut onnensa tähden alla syntynyt! Hän oli i’ässään paljon kirjoittanut — mutta hänen ei onnistunut nähdä yhtään teoksistansa painettuna ja ulosannettuna: hän ei osannut ryhtyä asiaan käsiksi niin kuin olisi pitänyt, kumartaen tarvittaessa ja puuhaten aikanaan. Kuinka lieneekin, monia aikoja takaperin oli yksi hänen ihailijansa ja ystävänsä, myös saksalainen ja köyhä, ulosantanut kustannuksellaan kaksi hänen sonaattiansa, — mutta nekin olivat jääneet eliöiksi nuottivaraston kellariin; tietymättömiin ja jäljettömiin katosivat, niinkuin joku olisi ne pimeänä yönä heittänyt jokeen. Vihdoin viittasi Lemm kädellään kaikkeen; sitä paitse ottivat vuodetkin omansa: hän vanheni, puutui, niin kuin sormensakin jo olivat puutuneet. Yksin, vanhan piikansa kanssa, jonka hän oli ottanut eläkelaitoksesta (hän oli ikänsä ollut naimaton), eli hän O——n kaupungissa, pikku kartanossa, liki Kalitinin taloa; käveli paljon, luki raamattua ja protestanttilaisia psalmeja, sekä Shakespearea schleswigiläisessä käännöksessä. Hän ei ollut moneen aikaan sepittänyt mitään; mutta kuten näkyy, oli Liisa, hänen paras oppilaansa, osannut saada ukon vireille: hän oli kirjoittanut Liisalle kantaatin, — saman, josta Panschin mainitsi. Tämän kantaatin sanat olivat lainatut psalmeista; muutamat värssyt olivat hänen omia sepittämiänsäkin. Sitä lauloi kaksi kuoroa, — onnellisten ja onnettomain; molemmat ne lopussa liittyivät ja lauloivat yhtenä: "Armollinen Jumala, armahda meitä syntisiä ja varjele meitä kaikista kavaloista ajatuksista ja maallisista toiveista." — Etusivulla oli hyvin säännöllisesti kirjoitettu ja oikeinpa piirustettu: "Ainoastaan uskovaiset ovat autuaat. Hengellinen kantaati. Sepittänyt ja pyhittänyt neiti Elisabet Kalitinille, rakkaalle oppilaallensa, K.T.G. Lemm." Sanat: "ainoastaan uskovaiset ovat autuaat" ja "Elisabet Kalitinille" olivat säteillä ympäröidyt. Alhaalla oli kirjoitettuna: "Teille ainoastaan, für Sie allein". — Senpä tähden Lemm punehtui ja katsahti kieroon Liisaan päin; se koski häneen kovin kipeästi, kun Panschin mainitsi hänen kantaatistaan.

VI.

Panschin alkoi varmasti ja kovaan soittaa sonaatin ensi säveleitä (hän soitti toista kättä), mutta Liisa ei aloittanutkaan omaa osaansa. Panschin keskeytti ja katsahti häneen. Liisan silmät, jotka olivat suoraan häneen luotuina, osoittivat tyytymättömyyttä; huulensa eivät hymyilleet, kasvonsa olivat vakavat, melkein suruiset.

— Mikä teidän on? kysyi Panschin.

— Miksi te ette pitäneet sanaanne? sanoi hän; minä näytin teille Kristofer Feodorovitschin kantaatin sillä välipuheella, että te ette virkkaisi hänelle siitä mitään.

— Antakaa anteeksi, Elisabet Mihailovna, — se soveltui puheeseen.

— Te pahoititte hänen mielensä — ja minunkin. Nyt ei hän enää minuakaan usko.

— Minkä sille tekee, Elisabet Mihailovna! Pienuudestani saakka en ole voinut tasamielisesti katsoa saksalaisiin: aina vaan tekee mieleni ivata niitä.

— Mitä te sanotte, Wladimir Nikolajevitsch! Tämä saksalainen on köyhä, yksinäinen, surun saartama mies — ja teillä ei olo sääli häntä? Tekeekö teidän mielenne ivata raukkaa?

Panschin hämmästyi.

— Te olette oikeassa Elisabet Mihailovna, sanoi hän. Kaikkeen on syypää minun ainainen ajattelemattomuuteni. Ei, älkää puolustako minua; minä tunnen itseni hyvin. Paljon pahaa on ajattelemattomuuteni tehnyt minulle. Siitä olen saanut itsekkäisen nimenkin.

Panschin vaikeni. Aloittipa hän puheen mistä tahansa, lopetti hän sen tavallisesti aina sekoittamalla siihen oman itsensä, se tulikin häneltä miten lieneekin niin herttaisesti, pehmeästi, niin sydämellisesti, aivan kuin tahtomattansa.

— Niinkuin nyt teidän talossannekin, pitkitti hän, äitinne, tietysti, on suosiollinen kohtaani — hän on niin hyvä; te… toisekseen, en minä tiedä teidän ajatustanne itsestäni; mutta siihen sijaan teidän tätinne ei kärsiä voi minua. Luultavasti olen minä loukannut häntä myös jollakin ajattelemattomalla, tyhmällä sanalla. Hän ei minua rakasta, eikö niin?

— Niin, vastasi Liisa, hiukan väkinäisesti, te ette ole hänelle mieliin.

Panschin kuljetti pikaisesti sormiaan painimia myöten, tuskin huomattava hymy huulilla.

— Entä te? sanoi hän, näytönkö minä teistäkin itsekkäiseltä?

— Minä tunnen teitä vielä vähän, huomautti Liisa, mutta en minä teitä itsekkäisenä pidä; päinvastoin, minun tulee olla kiitollinen teille…

— Tiedän, tiedän, mitä te tahdotte sanoa, keskeytti hänet Panschin, uudestaan kulettaen sormiansa pianon painimia myöten, nuoteista, kirjoista, joita minä teille tuon, huonoista piirustuksista, joilla minä koristelen teidän albumianne, ja niin edespäin, ja niin edespäin. Voinhan minä tämän kaiken tehdä — ja kuitenkin olla itsekäs. Tohdin ajatella, ettei minun seurani ikävystytä teitä ja ettette pidä minua huonona henkilönä, mutta kuitenkin otaksutte, että minä — kuinka sanoakseni? — en pistosanallani sääli en isää, en ystävää.

— Te olette hajamielinen ja muistamaton niin kuin kaikki suuren maailman henkilöt, sanoi Liisa, siinä kaikki.

Panschin rypisti kulmakarvojaan.

— Kuulkaa, sanoi hän, älkäämme nyt enään puhuko minusta; käydään soittamaan sonaattiamme. Yhtä vaan pyydän teiltä, lisäsi hän, silittäen nuottikannattimen päällä olevan vihkon lehteä, ajatelkaa minusta mitä tahdotte, sanokaa vaikka itsekkäiseksi — olkoon menneeksi! mutta älkää nimittäkö minua suuren maailman henkilöksi: sitä nimitystä en kärsiä voi… Anch’io sono pittore. Olenhan minäkin taiteilija, vaikka huono, ja että olen huono — tahdon näyttää sen heti käytännöllisyydessä, Alotetaanpas.

— Ehkä alotamme, sanoi Liisa.

Ensimäinen adagio meni hyvin, vaikka Panschin yhtenään hairahteli. Oppimaansa ja omaa sepitystänsä hän kyllä soitti hyvin, mutta uudesta kappaleesta hän tuskin selvän sai. Senpätähden toinen osa sonaatista — joutuisa allegro — ei mennyt häneltä ollenkaan: kahdessa kymmenessä tahdissa jäätyänsä jälkeen pari tahtia, ei hän enää voinut pidättää itseänsä, vaan rupesi nauramaan, ja siirsi tuolinsa pois pianon äärestä.

— Ei! huudahti hän, en voi tänä päivänä soittaa; hyvä ett’ei Lemm meitä kuullut: hän olisi ihan varmaan pyörtynyt.

Liisa nousi, sulki pianon ja kääntyi selin Panschiniin.

— Mitä me rupeamme tekemään? sanoi hän.

— Tunnenpa teidät tuosta kysymyksestä! Te ette mitenkään voi istua kädet ristissä. Mitäs! jos tahdotte niin käykäämme piirustamaan ennen kuin pimenee. Ehkä toinen hengetär — piirustuksen hengetär — mitenkä sitä taas nimitetään? en muista… on minulle suotuisempi. Missä teidän albuminne on? Muistatteko, siellä on maisemani vielä lopettamatta.

Liisa meni toiseen huoneesen hakemaan albumia. Panschin, jäätyänsä yksin, otti taskustaan hienon nenäliinan, jolla hieroi kynsiänsä ja katsahti, noin vaan sivumennen, käsiinsä. Ne olivatkin hänellä hyvin kauniit ja valkoiset; vasemman käden keskisormessa kantoi hän kultasormusta. Liisa tuli takaisin; Panschin istui ikkunan luo ja avasi albumin.

— Ahaa! huudahti hän, minä näen, että olette ruvenneet kopioimaan maisematani — sehän on kauniisti tehty. Oikein hyvä! Ainoastaan tuossa — antakaapa lyijykynää — ei ole kylliksi varjoa. Katsokaa.

Ja Panschin veti muutaman mustan viivan lisää. Hän piirusti aina yhtä ja samaa maisemaa: etumaisena oli suuria tuuheita puita, etäämpänä niitty ja terävästi kohoavia vuoren huippuja taivaan rannalla. Liisa katsoi yli hänen olkapäässä piirustusta.

— Piirustuksessa, niin kuin elämässäkin yleensä, sanoi Panschin, käännellen päätään oikealle ja vasemmalle, on keveys ja rohkeus — ensimäinen asia.

Samassa astui huoneesen Lemm ja, kuivasti kumarrettuaan, tahtoi lähteä pois; mutta Panschin työnsi syrjään albumin ja lyijykynän, käyden hänen eteensä.

— Mihin nyt, rakas Kristofer Feodorovitsch? ettekö jää teetä juomaan?

— Minun pitää lähteä kotiin, sanoi Lemm nurjalla äänellä, päätäni kivistää.

— No, mitä joutavaa, — jääkää. Kiistellään Shakespearesta.

— Päätäni kivistää, toisti ukko.

— Sillä aikaa kun te olitte ylhäällä, alotimme me Beethovenin sonaatin, pitkitti Panschin hymyillen, ottaen ukkoa vyötäräisistä kiini, mutta ei se oikein sujunnut. Ajatelkaa, minä en voinut varmasti ottaa kahta nuottia peräkkäin.

— Parempi olisi teidän sitte ollut soittaa romansinne, huomautti ukko, irrottaen itsensä Panschinista ja lähtien ulos.

Liisa juoksi hänen jälkeensä. Hän tapasi Lemmin porstuassa.

— Kristofer Feodorovitsch, kuulkaa, sanoi hän saksan kielellä, saattaen häntä pihamaan viheriää ruohoa myöten portille saakka, minä olen syypää teidän edessänne — antakaa se minulle anteeksi.

Lemm ei vastannut mitään.

— Minä näytin Wladimir Nikolajevitschille teidän kantaatinne siinä vakuutuksessa, että hän osaa arvostaa sitä, ja niin se, todellakin, hyvin miellytti häntä.

Lemm seisahtui.

— Ei se haittaa, sanoi hän Venäjän kielellä ja lisäsi äidinkielellään, eihän hän voi mitään ymmärtää siitä; ettekö te sitä huomaa? Hän on taiteen-alottelija — siinä kaikki!

— Te ette oikein arvostele häntä, huomautti Liisa, hän ymmärtää kaikki ja voi melkein kaikki itsekin tehdä.

— Kyllä, kaikki toisen numeron, keveää kyhäystä, sukkelaa työtä. Se miellyttää, hän itse miellyttää, ja hänkin on siihen tyytyväinen — siis bravo! Mutta en minä vihainen ole; tämä kantaatti ja minä — me olemme molemmat vanhoja hölmöjä; hiukan minua hävettää, vaan ei se mitään.

— Antakaa minulle anteeksi, Kristofer Feodorovitsch, sai Liisa uudestaan sanoneeksi.

— Ei mitään, ei mitään, toisteli hän Venäjän kielellä, te olette hyvä tyttö… mutta tuolta tulee joku teille. Hyvästi. Te olette oikein hyvä tyttö.

Kaksinkertaisella kiireellä läksi hän astumaan portille, josta juuri tuli vastaan hänelle tuntematon herrasmies, harmaa nuttu yllä ja leveälierinen olkihattu päässä. Kohteliaasti kumarrettuaan tälle (hän kumarsi kaikille tuntemattomille henkilöille O—n kaupungissa; tuttaviaan hän taas väistyi — hän oli ottanut senlaisen tavan itselleen), kiirehti hän portin taa, johon katosi. Vieras katsahti kummastellen hänen jälkeensä ja, huomattuaan Liisan, ohjasi askeleensa suoraan häntä kohti.

VII.

— Te ette tunne minua, sanoi vieras, hattuaan nostaen, mutta minä tunnen teidät, vaikka on jo kulunut kahdeksan vuotta siitä kuin viimeksi näin. Te olitte silloin vielä lapsi. Minä olen Lavretski. Onko äitinne kotona? Voinko häntä tavata?

— Äitini on oleva hyvin iloinen, huomautti Liisa, hän on kuullut jo teidän tulostanne.

— Teidän nimenne, muistaakseni, taitaa olla Elisabet? sanoi Lavretski, nousten portaita ylös.

— Niin.

— Minä muistan teidät hyvin; teillä oli silloin jo senlaiset kasvot, joita ei pikaan unohda; minä toin silloin aina tuomisia teille.

Liisa punehtui ja ajatteli: kuinka hän on kummallinen. Lavretski seisahtui hetkiseksi porstuaan. Liisa astui vierashuoneesen, josta kuului Panschinin ääni ja nauru; hän kertoi Maria Dmitrijevnalle ja Gedeonovskille, jotka olivat jo puistosta palanneet, jotakin kaupungin juorua, jolle itsekin oikein sydämellisesti nauroi. Maria Dmitrijevna kuultuaan Lavretskin nimen hämmästyi ja vaaleni, mutta meni kuitenkin hänelle vastaan.

— Hyvää päivää, hyvää päivää rakas cousiniseni! huudahti hän pitkäveteisellä, ja melkein itkun sekaisella äänellä; kuinka hauska minun on nähdä teitä!

— Hyvää päivää, kallis serkkuseni, sanoi Lavretski, ystävällisesti puristaen hänelle ojennettua kättä. Kuinka Herra on teistä huolta pitänyt?

— Istukaa, istukaa, kallis Feodor Ivanitschini. Ah, kuinka minä olen iloinen! Sallikaa minun ensin esittää teille tyttäreni Liisa…

— Minä esitin jo itseni Elisabet Mihailovnalle, keskeytti Lavretski hänet.

— Herra Panschin… Sergei Petrovitsch Gedeonovski… Istukanhan toki! Katson ja katson teihin, enkä tahdo silmiäni uskoa. Kuinka terveytenne laita on?

— Kuten näette: kukoistaa. Mutta kyllä tekin, serkkuseni — kunhan en karsaasti silmäilisi teitä — ette ole laihtuneet näinä kahdeksana vuotena.

— Tosiaankin, kuinka pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme, äännähti Maria Dmitrijevna surullisesti. Mistä te nyt tulitte? Mihin te jätitte… tahdoin sanoa, keskeytti hän kiireisesti puheensa — tahdoin sanoa, tuletteko täällä kauankin viipymään?

— Minä tulin nyt Berlinistä, sanoi Lavretski, ja huomenna matkustan maatilalleni — luullakseni, kauemmaksikin aikaa.

— Te tulette, tietysti, Lavrikassa asumaan?

— Ei, en minä Lavrikassa tule asumaan; minulla on noin viidenkolmatta virstan päässä tästä tilus; sinne minä asetun elämään.

— Sekö tilus, jonka te peritte Glafira Petrovnalta?

— Juuri sama.

— Mitä te, Feodor Ivanitsch! Teillähän Lavrikassa on niin muhkea kartano!

Lavretski rypisti hieman kulmakarvojaan.

— Niin… mutta onhan minulla sielläkin sievänen rakennus; enkä minä tällä kertaa enempää tarvitse. Ja se paikka on minulle nyt kaikkein sopivin.

Maria Dmitrijevna hämmästyi taas niin, että suoristi vartalonsa, ja laski kätensä riippumaan; Panschin tuli hänelle avuksi ruveten haastamaan Lavretskin kanssa. Maria Dmitrijevna rauhottui, heittäytyen nojatuolin selkäintä vasten ja ainoastaan joskus keskeyttäen puhelevia jollakin sanalla: mutta samalla katsoen vierastansa niin sääliväisesti, niin paljon sanovasti huokaillen ja surullisesti päätänsä liikutellen, että tämä lopulta ei voinut enään pidättää itseänsä, vaan kysyi jokseenkin epäkohteliaasti häneltä: onko hän terve?

— Jumalan kiitos, vastasi Maria Dmitrijevna, kuinka niin?

— Niin vaan, minusta näytti aivan kuin teillä olisi ollut kova kipu.

Maria Dmitrijevna tuli arvoisan ja samalla hiukan loukkaantuneen näköiseksi. — No, jos niin, ajatteli hän, on se minulle yhdentekevä; näyttääpä sinusta, vaariseni, kaikki karisevan niin kuin hanhesta vesi; toinen olisi jo surusta pakahtunut, mutta sinä vielä suurentelet. Maria Dmitrijevna oli kaunistelematon; ääneensä hän puhui selvemmin.

Ei Lavretski suinkaan vivahtanutkaan onnettomuuden uhrille. Hänen punaposkisilta, aitovenäläisiltä kasvoiltaan oikein uhkui aron terveys, vahva, rautainen voimakkuus. Ruumiinrakennuksensa oli säännöllinen, ja vaalea tukkansa lainehti kuin nuorukaisen päässä. Otsansa oli suuri ja valkoinen, nenä vähän liiaksi paksu, huulet säännölliset; ainoastaan hänen sinisissä, verkalleen liikkuvissa ja hieman pullistuneissa silmissään oli huomattavana joko miettiväisyyttä tahi väsymyksen tapaista, ja äänensä sointu oli liian yksitoikkoinen.

Panschin koetti yhä vielä ylläpitää puhetta. Hän oli siirtänyt keskustelun sokerinkeiton hyödyllisyyteen, jonka itsekin vasta äskettäin oli lukenut kahdesta ranskalaisesta kirjoituksesta, kokien rauhallisella taitavuudella selittää niiden sisältöä, kuitenkin mainitsematta niistä sanaakaan.

— Mutta kyllä se on Fedja, kuului viereisen huoneen puoli-avatusta ovesta, Marfa Timofejevnan ääni. Tosiaankin, Fedja! Ja ämmä astui vikkelästi vierashuoneesen. Lavretski ei vielä kerennyt nousta istualtaan kun Marfa Timofejevna jo syleili häntä. Näytäpäs itseäsi, näytäpäs, sanoi hän, koettaen vetää itseänsä etemmä Lavretskin kasvoista. Ohoo! kuinka sinä olet pulska. Vanhennut, mutta ei ensinkään rumennut, ihan totta. No, mitä sinä käsistäni suutelet — suutele itseäni, jos ei ryppyiset poskeni sinua inhoita. Vaan etpä ole tainnut kysyä minusta: onko muka täti vielä elossa? Käsieni päällähän sinä olet syntynyt, mokoma vunukka. No, mutta se nyt on aivan yhdentekevä; missä sinulla olisi ollut aikaa muistella minua! Siinä teit viisaasti, kun tänne saavuit. Mutta kuulehan muoriseni, lisäsi hän, kääntyen Maria Dmitrijevnaan, oletko tarjonnut hänelle jotain?

— En minä mitään tarvitse, kiirehti Lavretski sanomaan.

— No, juohan vaikka teetä, vaariseni. Herra Jumalani! Mistä lie tullutkaan, eikä edes kupillista teetä anneta. Liisa, menepäs toimittamaan, ja sukkelaan. Minä kyllä muistan, pienenä hän oli oikein ahma syömään, ja, luullakseni, ei hän nytkään ateriaa kiellä.

— Tervehdykseni, Marfa Timofejevna, äännähti Panschin, sivulta päin läheten vilpastunutta vanhusta ja syvään kumartaen.

— Suokaa anteeksi, neitiseni, sanoi Marfa Timofejevna, tässä iloissani en ensinkään huomannut teitä. Sinä olet tullut aivan äitikyyhkysi näköiseksi, pitkitti hän, uudestaan kääntyen Lavretskin puoleen, mutta nenä sinulla oli isän ja senlaiseksi se on jäänytkin. No, — ja jäätkö sinä kauaksikin luoksemme?

— Minä lähden huomenna, tätiseni.

— Mihin?

— Wasiljevskiin.

— Huomenna?

— Huomenna.

— No, kun huomenna, niin huomenna. Jumalan nimeen, — itsehän parhaiten asiasi tiedät. Mutta muista tulla hyvästi jättämään. — Ämmä nipisti häntä poskesta. — En minä enään luullut näkeväni sinua; enpä sen vuoksi, että olisin jo valmistellut itseäni kuolemaan; ei — vielähän minussa kenties henkeä riittää kymmeneksi vuodeksi: kaikki me Pestovat vielä elämme; ukko vainajallasi olikin tapana sanoa meitä kaksäkäisiksi; mutta Jumala sinun tiesi, kuinka kauan vielä olisit voinut viipyä ulkomailla. Mutta kyllä sinä olet väkevä, oikein väkevä; vieläkö nostat entiseen tapaasi kymmenen puntaa, yhdellä kädellä? Isä vainajasi, vaikka muutoin olikin, suo anteeksi, joutava, teki siinä hyvin, että otti sveitsiläisen sinua opettamaan; muistatko, kun sinä olit nyrkkisillä hänen kanssaan; kimnastiikiksi, vai miksi sitä sanotaan? No, mutta mitä minä tässä oikein rehentelen; keskeytin ainoastaan herra Panschinin puheen. Mutta, toisekseen ruvetaanpa teetä juomaan; mennäänpäs juomaan tuonne, terrasille; meillä on hyvää kermaa — eikä senlaista kuin teidän Londoneissa ja Pariiseissa. Mennään, mennään, mutta sinä Fedjaseni, anna minulle käsivartesi. Oi! kuinka se sinulla onkin paksu! Sinun kanssasi ei pääse kaatumaan.

Kaikki nousivat ja läksivät teetä juomaan, paitse Gedeonovskia, joka hiljakseen hiipi tiehensä. Koko ajan kun Lavretski puheli talon emännän, Panschinin ja Marfa Timofejevnan kanssa, istui hän nurkassa silmiänsä räpyttäen, huulet höpällään, niin kuin utelias lapsi; hän kiirehti nyt ympäri kaupunkia viemään tietoa uudesta vieraasta.

* * * * *

Samana iltana kello yhdentoista aikaan tapahtui rouva Kalitinin talossa seuraavaa: alhaalla, vierashuoneen kynnyksellä, Wladimir Nikolajevitsch huomattuaan sopivan tilaisuuden hyvästi jättäissään Liisalle ja pitäen häntä kädestä kiini, sanoi: te tiedätte, miksi minä lakkaamatta käyn talossanne; kuka minua täällä viehättää: mitä näistä pitkistä puheista, kun me niinkin ymmärrämme toisemme. Liisa ei vastannut, ei edes hymyillytkään, hieman kulmakarvojaan kohauttaen ja punehtuen loi hän katseensa maahan, kuitenkaan kättänsä irroittamatta; — vaan ylhäällä, Marfa Timofejevnan huoneessa, jota valaisi vanhanaikaisten, mustuneiden pyhäinkuvain edessä palava öljylamppu, istui Lavretski nojatuolissa, kyynäspäät polvien nojassa ja kasvot osaksi käsiin kätkettynä; ämmä seisoi ääneti hänen edessään joskus silittäen hänen hiuksiaan. Toista tuntia vietti hän Marfa Timofejevnan luona jätettyhän hyvästi talonemännälle; hän ei paljon mitään puhunut entiselle, hyvälle ystävättärelleen, eikä tämäkään puolestansa kysellyt… Ja mistä puhella, mitä kysellä? Maria Dmitrijevna ymmärsi niinkin, ottaen osaa kaikkeen hänen suruunsa.

VIII.

Feodor Ivanitsch Lavretski (meidän täytyy pyytää lukijalta lupaa hetkeksi katkaistaksemme kertomuksen juoksua) oli syntyisin vanhasta aatelissuvusta. Lavretski suvun kanta-isä oli muuttanut Preussista Wasili Synkeän ruhtinaskuntaan, jossa hän sai kaksisataa tschetvertiä maata Beshetskin ylängössä. Monet hänen jälkeläisistään olivat kaikenlaisissa viroissa, palvellen ruhtinaita kuuluisina henkilöinä kaukaisissa maakunnissa, mutta ei yksikään heistä kohonnut keskinkertaista korkeampaan virkaan, eikä kukaan heistä ollut suuresti rikastunut. Rikkain ja huomattavin Lavretskeista oli Feodor Ivanitschin iso-isän isä. Andrei, hyvin julma, hävytön, viisas ja kavala mies. Vielä tähän päivään saakka tietää taru kertoa hänen omankäden oikeuksistaan, raivoisista oikuistaan, mielettömästä autiudestaan ja loppumattomista uhrauksistaan. Hän oli paksu vartaloltaan, suuri kasvultaan, kasvonsa olivat mustanverevät, parrattomat ja uneliaat, haastaissa kieli sorahteli; mutta mitä hiljemmin hän puhui, sitä enemmän hänen ympärillään vavistiin. Vaimonkin hän oli löytänyt itselleen oiva-parin. Pulleasilmäinen, kaarevanenäinen, pyöreä, keltakasvoinen, syntyisin mustalainen, riitaisa ja kostonhimoinen, ei mistään kohden huonompi miestään ja, vaikka tämä oli vähällä tappaa hänet, riitelivät he aina. Hän kuoli ennen miestään. Andrein poika Pietari, Feodorin iso-isä, ei ollut isänsä kaltainen: hän oli yksinkertainen aronherra, jokseenkin lellitelty, ärjyjä ja komentaja, äreä, mutta ei vihainen, vieraanvarainen ja koirain suosija. Hänellä oli yli kolmenkymmenen vuoden ikää, kun peri isältään kaksituhatta sielua hyvässä kunnossa, vaan häneltä ne olivat pian menneet, hän antoi liiaksi suuren vallan väelleen ja osaksi hän myös möi omaisuutensa. Niin kuin torakoita alkoi ryömiä joka haaralta tuttuja ja tuntemattomia pikku herroja hänen avaroihin, lämpöisiin ja epäsiisteihin huoneisinsa. Kaikki nämä söivät mitä saivat, mutta vatsan täydeltä, joivat itsensä päihdyksiin saakka ja korjasivat pois luunsa, suun täydeltä ylistellen ja kiittäen hyvänluontoista isäntää: eikä tämäkään, kun sattui olemaan huonolla tuulella, ollut vuorostansa ylistelemättä vieraitaan — lurjuksiksi ja vieraan tavaran ahmaajiksi; vaan heitä hän taas ikävöi. Vaimo Pietari Andreitschilla oli hyvänsävyinen; hän oli nainut tämän naapuriperheestä, isänsä tahdon mukaan, ja sen nimi oli Anna Pavlovna. Hän ei sekoittanut itseänsä minkäänlaisiin asioihin, otti sydämellisesti vastaan vieraita ja rakasti itsekin ajaa ulkona, vaikka puuteroiminen, hänen omien sanojensa mukaan, oli hänestä pahempi kuolemaa. Pannaan sinulle, kertoi hän vanhuudessaan, tappura päähän, hiukset su’itaan ylöspäin, talilla voidellaan, jauhoilla tahrataan, rautaisia neuloja pistetään, — niin että sittemmin ei tahdo pestenkään puhtaaksi tulla; mutta ilman niitä älä menekään vieraisiin — loukkautuvat, — mokoma vaiva! Hän rakasti ratsastamista, oli valmis korttia pelaamaan aamusta iltaan, ja peitteli aina käsillään, jos miehensä sattui lähestymään korttipöytää, kirjoittamansa kopekan voitot, mutta kaikki rahansa ja omaisuutensa oli hän antanut hänelle ehdottomasti käytettäväksi. Heillä oli kaksi lasta: poika Ivan, Féodorin isä, ja tytär Glafira. ivan oli kasvatettavana eräällä vanhalla, rikkaalla tätillä, ruhtinatar Kubenskilla; tämä oli määrännyt hänet perillisekseen (eipä isä muutoin olisi poikaansa hänelle antanutkaan), vaatetti hänen niin kuin nuken, piti häntä varten kaikenlaisia opettajia, valitsi hänelle hoitajaksi entisen ranskalaisen apotin, Jean-Jaeques Rousseaun oppilaan erään mr Courtin de Vaucelles’n, sukkelan ja sivistyneen onnen-etsiän, — oikein, kuten hänen itsensä oli tapana sanoa, fine fleur siirtolaisen, — ja lopetti tämän kaiken sillä, että meni naimisiin tälle fine fleurille, vähää vailla 70:n vuotisena, siirtäen kaiken omaisuutensa hänelle ja vähän sen jälkeen posket maalattuina, aivan vajonneena à la Richelieu ambra löyhkään, neekeripalvelijain, hienojalkaisten koirien ja suurinokkaisten papukaijain ympäröimänä, kuoli Ludvig XV aikaiseen silkkisohvaan, Petito’n tekemä emaljoitu nuuskaraha kädessään; hän kuoli miehensä hylkäämänä; varova herra Kurten katsoi parhaaksi siirtyä Pariisiin ruhtinattaren rahojen kanssa. Ivanilla oli vasta kahdeskymmenes vuosi kun tämä odottamaton isku — (me emme tällä tarkoita ruhtinattaren kuolemaa, vaan hänen avioliittoaan) — kohtasi häntä; hän ei tahtonut enään jäädä tätinsä taloon, jossa, hän rikkaasta perillisestä oli äkkiä muuttunut elätiksi; Pietarin seurapiiri, jossa hän oli kasvanut, sulkeutui hänen edessään; ruveta palvelemaan vaikeissa ja epätietoisissa, alhaisissa viroissa, oli hänestä vastenmielistä (kaikki tämä tapahtui Aleksanderin ensimäisinä hallitusvuosina); hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin siirtyä maalle isänsä luo. Likaiselta, köyhältä, kehnolta näytti hänestä syntymäkotinsa; maaelämän hiljaisuus ja synkkyys loukkasi häntä joka askeleella; kaiho kalvoi häntä; senpätähden talossa kaikki, paitse äitiä, katsoivat karsaasti häneen. Isästä ei ollut mieleen hänen pääkaupungin käytöksensä, vaatetuksensa, hännystakkinsa, kirjansa, flöitinsä, hänen puhtautensa, ne inhoittivat häntä, jonka tähden hän aina torui ja moitti poikaansa. — "Täällä ei mikään ole hänen mielensä mukaan", oli hänen tapana sanoa, "syödessä koneilee, ei ruoka maita, palvelusväen löyhkää, ahdasta, ilmaa ei voi kärsiä, humalikasta ei siedä nähdä, et saa tapella hänen läsnä ollessaan, ei tahdo palvella: heikko näet on terveydeltään; äh, millainen mamselli! Kaikki vaan on siitä, kun Voltteri istuu päässä." Ukko ei kärsiä voinut Voltairea ja vielä vähemmin .. jumalankieltäjätä Diderotia, vaikka ei itse ollut riviäkään lukenut heidän kirjoituksistaan. Eikä Pietari Andreitsch hairahtunutkaan: sillä. Diderot ja Voltaire istuivat hänen poikansa päässä, eikä ainoastaan he yksin, vaan Rousseau, Reguar, Helvetius sekä paljon muitakin heidän kaltaisiansa kirjailijoita — mutta ainoastaan vaan päässä. Entinen Ivan Petrovitschin opettaja, virasta eronnut apotti ja ensyklopedisti, tyytyi siihen, että istutti oppilaaseensa kaiken 18:nen vuosisadan hengen, jota tämä, ei suinkaan ollut vastaanottamatta; se kiihtyi hänessä yhä, kuitenkin menemättä hänen sieluunsa, sekoittumatta vereensä ja kypsymättä varmaksi vakuutukseksi… Ja voiko vaatia vakuutusta nuorukaiselta 50:tä vuotta takaperin, kun me emme vielä nytkään ole sitä saavuttaneet? Vieraat, jotka kävivät Petrovitschin isällä, vieroivat myös häntä; hän puolestaan ylenkatsoi heitä, he taas pelkäsivät häntä; ja sisarensa Glafiran kanssa, joka oli kahtatoista vuotta vanhempi häntä, ei hän sopinut ensinkään. Tämä Glafira oli kummallinen olento: ruma, köyryselkäinen, laiha, sitä paitse oli hänellä suuret avonaiset silmät tiiviinä itsekieltäymystä, hieno, yhteen puristunut suu, sanalla sanoen, kasvoiltaan, ääneltään, kulmikkailta liikunnoiltaan muistutti hän isoäitiänsä, mustalaista, Andrein vaimoa. Ollen itsepäinen, vallanhimoinen, ei hän tahtonut kuulla naimisesta puhuttavankaan. Ivan Petrovitschin takaisin tulo oli hänestä vastoinmielinen; niinkauan kun hän oli ruhtinatar Kubenskin luona, toivoi hän saavansa vähintäinkin puolet isänsä omaisuudesta: itaruudeltaankin oli hän aivan isoäitinsä kaltainen. Sitä paitse kadehti hän veljeänsä; tämä oli niin sivistynyt, puhui niin hyvin ranskaa, oikein Pariisin murteella, silloin kun hän itse osasi tuskin sanoa: "bonjour" ja "koman vu porte vu?" Tosin, vanhempansa eivät tainneet sitäkään, mutta ei se hänen sydäntänsä helpoittanut, Ivan Petrovitsch ei tietänyt mihin lähteä surusta ja kaihosta; vuoden oli hän jotakuinkin viettänyt maalla, mutta sekin tuntui hänestä kymmeneltä. Ainoastaan äitilleen purki hän sydämensä, istuen useat tunnit tämän luona ja kuunnellen hänen lohduttavia puheitaan ja syöden marjahilloa. Olipa muun ohella Anna Pavlovnan palvelustyttöjen joukossa eräs kaunis, kaino, ymmärtäväinen tyttö, jolla oli hienot kasvonpiirteet ja suuret kirkkaat silmät, nimeltään Malanja. Tämä tyttö se ensi hetkestä miellytti Ivan Petrovitschia; hän rakastui siihen, hän mielistyi sen keveään käyntiin, kainoihin vastauksiin, hiljaiseen ääneen ja sydämelliseen hymyyn, päivä päivältä näytti Malanja hänestä h erilaisemmalta. Tämä kiintyi Ivan Petrovitschiin koko sydämellään, niin kuin ainoastaan venäläiset tytöt osaavat kiintyä, ja antautui hänen valtaansa. Herraskartanossa maalla ei mikään asia voi kauan kestää salassa: niinpä kohta tiedettiin jo talossa nuoren herran ja Malanjan suhteista; tieto tästä levisi piakkoin itse Pietari Andreitschinkin korviin. Johonkin muuhun aikaan ei hän luultavasti olisi välittänyt näin vähäpätöisestä seikasta; mutta nyt oli hän jo kauan äkäillyt pojallensa, jonka tähden oli iloinen tälle sattumalle, kun saisi häväistä tätä eriskummallista pietarilaista keikaria. Nousi jyry, huuto ja parku: Malanja lukittiin kellariin; Ivan Petrovitsch kutsuttiin isänsä eteen. Anna Pavlovnakin saapui tähän rymäkkään. Hän koetti lepytellä miestään, mutta tämä ei enään kuullut mitään. Haukkana lensi hän poikansa kimppuun, nuhdellen häntä siveettömyydestä, jumalattomuudesta, teeskentelemisestä; sekä samassa antaen vallan kaikelle harmilleen, joka oli raivonnut ruhtinatar Kubenskia vastaan, haukkui poikaansa loukkaavilla sanoilla. Alussa koki Ivan Petrovitsch olla vakavana ja ääneti, vaan kun isä uhkasi häpeällisellä rangaistuksella, ei hän enää kestänyt. "Jumalankieltäjä Diderot on näyttämöllä, ajatteli hän, vaan annas kun minä lasken sen käytäntöön, niin panen teidät kaikki ihmettelemään." Rauhallisella, tasaisella äänellä, vaikka sisällisesti ravistukseen saakka, joka jäsenessä liikutettuna, ilmoitti Ivan Petrovitsch isälleen, että hän turhaan nuhteleé häntä siveettömyydestä; ja vaikka hän ei aiokaan puhdistautua syyllisyydestä, on hän valmis korjaamaan vikansa, ja vielä sitä mieluisammin, kun tuntee järkensä vaativan rehellisyyttä. nimittäin: hän aikoo naida Malanjan. Sanottuaan nämä sanat, oli Ivan Petrovitsch vastustamatta saavuttanut tarkoituksessa: hän kummastutti Pietari Andreitschin niin, että tämä jäi hetkeksi seisomaan ja vaikeni; mutta hän tointui siitä pian, ja niin kuin olikin oravannahkaisessa lyhyessä turkissaan ja paljaisin jalkoihin vedetyissä töppösissään, syöksyi hän nyrkkineen Ivan Petrovitschin päälle, joka sinä päivänä oli ihan kuin suotta sukinut hiuksensa à la Titus ja vaatettanut itsensä siniseen hännystakkiin, tupsukkaisiin saappaihin ja keikarimaisiin pinteihin hirvennahkahousuihin. Anna Pavlovna huudahti vienolla äänellä ja peitti kasvonsa käsillään, mutta poikansa läksi juoksemaan huoneitten läpi, hyppäsi pihalle ja juoksi jälkeensä katsomatta, kunnes hiljeni isän raskasten askelten töminä ja katkonaiset huudahtukset… Seisahdu, lurjus! huusi hän — odota, kirottu! Ivan Petrovitsch piiloutui naapuritaloon, vaan Pietari Andreitsch kääntyi takaisin hiestä aivan pakahtumaisillaan ja ilmoitti, töintuskin henkeänsä vetäen, kieltävänsä pojaltaan siunauksensa ja perintöoikeuden, käskien polttamaan kaikki hänen löyhät kirjansa ja viemään viivyttelemättä Malanja etäiseen kylään. Löytyi hyviä ihmisiä, jotka ilmoittivat Ivan Petrovitschille tämän kaiken. Häväistynä, suuttuneena vannoi hän kostavansa isälleen, ja samana yönä vartioittuansa talonpoikaisrattaita, joilla kuletettiin Malanjaa, kaappasi hän pois tytön väkivallalla, matkusti likimmäiseen kaupunkiin, jossa heidät vihittiin yhteen. Rahan hän oli saanut naapurilta, humalaiselta merimieheltä, joka, rakasti kaikenlaisia, kuten hän itse sanoi, siveellisiä historioita. Toisena päivänä Ivan Petrovitsch kirjoitti huomattavasti kylmän ja kohteliaan kirjeen isälleen, lähtien itse maataloon, jossa oli eräs hänen orpanansa Dmitri Pestov sisarensa, lukijalle jo tutun, Marfa Timofejevnan kanssa. Hän kertoi heille kaikki, ilmoittaen että hän aikoo matkustaa Pietariin paikkaa etsimään ja pyysi, että he olisivat niin hyvät ja ottaisivat, vaikka vähäksi aikaa, luokseen hänen vaimonsa. Sanoessaan: vaimo, rupesi hän katkerasti itkemään, ja pääkaupunkilaisesta kasvatuksestaan ja filosofiastaan huolimatta nöyrtyi hän alentuvaisesti sukulaistensa edessä ja kumarsi niin että pää tapasi lattiaan. Pestovat olivat sääliväisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä, he suostuivat mielihyvällä hänen pyyntöönsä; hän eli heidän luonaan kolme viikkoa, salaa odotellen vastausta isältä; mutta vastausta ei tullut, eikä voinut tullakaan. Pietari Andreitsch saatuaan tietää poikansa avioliitosta, tuli vuoteen omaksi ja kielsi kaikkien hänen läsnäollessaan mainitsemasta Ivan Petrovitschin nimeä; ainoastaan äiti salaa, miehensä tietämättä, lainasi papilta 500 ruplaa arvopapereissa ja lähetti ne pojalleen, vieläpä hänen vaimolleen lähetti jumalankuvan; kirjoittaa hän ei tohtinut, mutta käski talonpojan, joka jaksoi käydä kuusi penikulmaa päivässä ja nyt oli sanaa viemässä, sanomaan, ettei hän pahoittelisi kovin, sillä ehkä Jumala sallii, niin kaikki kääntyy parhainpäin ja isän viha, leppyy; ja että hänellekin olisi toisenlaisempi miniä ollut paremmin mieleen, mutta kuten näkyy, on se Jumalalta niin sallittu, jonka tähden hän lähettää Malanja Sergejevnalle äidillisen siunauksensa. Väsymätön talonpoika saatuaan ruplan palkinnoksi, pyysi saadakseen nähdä uutta rouvaa, jonka kummi hän oikeastaan oli; suudeltuaan sen kättä, läksi hän kotia päin juoksemaan.

Ivan Petrovitsch matkusti Pietariin keveällä sydämellä. Tietämätön tulevaisuus odotti häntä; kenties uhkasi häntä köyhyys, mutta olihan hän nyt pääsnyt vapaaksi siitä ylönkatsotusta maaelämästä ja mikä tärkein, hän ei ollut ilmaisnut opettajiansa, "laskiessaan käytäntöön" ja toteuttaen todellisuudessa Rousseaun ja Diderotin — La déclaration des droits de l’homme. Täyttämänsä velvollisuuden, voiton ja ylpeyden tunne valtasi hänen sielunsa; eikä ero vaimostansakaan häntä suuresti surettanut; välttämätön eläminen hänen kanssansa olisi ennemmin ehkä hämmästyttänyt häntä. Se teko oli tehty, täytyi ryhtyä toisiin. Pietarissa, vastoin luuloansa, rupesi häntä hyvin vetelemään: ruhtinatar Kubenski, — jonka mr Kurten jo oli hyljännyt, mutta joka ei vielä ollut kuollut — tahtoi jollakin tavalla korvata vikansa nuorelle sukulaiselleen, jonka tähden esitteli hänet kaikille ystävilleen ja lahjoitti hänelle 5,000 ruplaa — melkein viimeiset rahansa, mitä hänellä oli — ja kellon hänen nimipiirroksineen, sievästi sommitellun kehyksen sisällä. Ei kulunut kolmea kuukauttakaan kun hän sai paikan Venäjän lähetystössä Londonissa ja ensimäisellä lähtevällä laivalla (silloin ei vielä ollut aavistustakaan höyrylaivoista) purjehti hän meren taa. Muutamia kuukausia sen jälkeen sai hän kirjeen Pestovilta. Hyvä tilanomista ilmoitti hänelle syntyneen pojan Pokrovskissa 20 päivänä Elokuuta, vuonna 1807, joka ristittiin Feodoriksi, pyhän martyrin Feodor Stratilatin kunniaksi. Suuren heikkoutensa tähden ei Malanja Sergejevna jaksanut kirjoittaa muuta kun jonkun rivin; mutta nämäkin rivit kummastuttivat Ivan Petrovitschin: hän ei tietänyt että Marfa Timofejevna oli opettanut hänen vaimoansa kirjoitustaitoon. Mutta ei Ivan Petrovitsch kauaksi antautunut isällisten tunteidensa valtaan: hän seuraili yhtä senaikaista tunnettua Frinia tahi Laisia (klassilliset nimitykset kukoistivat vielä siihen aikaan), Tilsitin rauha oli juuri siiloin tehty, kaikki kiirehtivät nautintoihin, kaikki pyöri ikäänkuin raivoisassa vihurissa; kaunottaren mustan puhevat silmät panivat hänenkin päänsä pyörälle. Rahaa hänellä oli hyvin niukalta; mutta hän pelasi onnellisesti korttia, teki tuttavuuksia, oli osallisena kaikenlaisissa huvituksissa, sanalla sanoen, purjehti täysissä purjeissa.

IX.

Ukko Lavretski ei pitkään aikaan voinut anteeksi antaa pojalleen hänen naimistansa; jos Ivan Petrovitsch puolen vuoden perästä olisi tullut nöyränä ja heittäynyt hänen jalkainsa juureen, niin olisi hän ehkä antanut hänelle anteeksi, ensin nuhdeltuaan aikalailla ja pelotukseksi koputettuaan kepillä lattiaan; mutta Ivan Petrovitsch oli ulkomailla ja kuten näkyi, ei siitä välittänyt — "Ole vaiti Älä virka!" oli Pietari Andreitschin tapana sanoa vaimolleen, jos tämä yritti lepyttelemään häntä: "hänen, penikan, pitäisi ikänsä rukoileman Jumalaa minun edestäni, ett’en häntä kironnut; isä vainajani olisi omilla käsillään tappanut hänet, heittiön, ja oikein siinä olisi tehnytkin". Anna Pavlovna kuullessaan niin julmia puheita, risti salaa silmänsä. Mitä taas Ivan Petrovitschin vaimoon tulee, niin ei ukko alussa tahtonut kuullakaan hänestä, ja kun Pestov kirjeessään mainitsi hänen miniästään, niin käski hän sanoa, ett’ei tiedä itsellään senlaista olevan, vaan katsoo velvollisuudeksensa ilmoittaa hänelle, että laki kieltää luonansa pitämästä karkulaistyttöjä; mutta, saatuaan tietää, että hänelle on syntynyt pojanpoika, pehmeni ukon sydän, käski paikalla tiedustaa, sairaan terveyttä ja lähetti hänelle, vieraassa nimessä, pienen summan rahaa. Fedja ei vielä ollut täyttänyt vuottakaan, kun Anna Pavlovna sairastui kuolettavaan tautiin. Joku aika ennen kuolemaansa, jaksamatta enää nousta ylös vuoteeltaan, kyyneleet sammuvissa silmissään, ilmoitti hän papin läsnäollessa miehelleen, että haluaa nähdä ja hyvästijättää miniänsä ja siunata poikansapoikaa. Loukkaantunut ukko rauhoitti häntä ja lähetti paikalla omat vaununsa miniää hakemaan, ensi kerran nimittäen häntä Malanja Sergejevnaksi. Tämä saapui poikansa ja Marfa Timofejevnan kanssa, joka ei millään muotoa tahtonut häntä päästää yksin ja oli päättänyt puolustaa häntä kaikilta loukkauksilta. Puolitainnoksissa pelosta astui Malanja Sergejevna Pietari Andreitschin työhuoneesen. Lapsenhoitaja toi hänen jälessään Fedjaa. Pietari Andreitsch katsoi ääneti häneen: Malanja Sergejevna astui hänen luokseen; hänen vapisevat huulensa suutelivat tuskin tuntuvasti hänen kättään.

— No, vastaleivottu aatelitar, sai hän viimein sanoneeksi, hyvää päivää; mennään rouvan luo. Hän nousi ja kumartui Fedjan puoleen; lapsi hymyili ja ojensi hänelle valkoisia kätösiään. Ukko heltyi.

— Oh, äännähti hän, sinä orpo! Olet rukoillut isäsikin edestä; en minä hylkää sinua, linnunpoikaista.

Malanja Sergejevna, tultuaan Anna Pavlovnan makuuhuoneesen, asettui polvilleen oven suuhun. Anna Pavlovna kutsui hänet vuoteensa ääreen, syleili häntä ja siunasi hänen poikansa; sitten käänsi hän sairaudesta kuihtuneet kasvonsa miehensä puoleen, yrittäen puhumaan.

— Tiedän, tiedän, mitä tahdot pyytää, sanoi Pietari Andreitsch, älä huolehdi: Malanja Sergejevna jääpi meille elämään ja Wanjkallekin annan anteeksi hänen tähtensä. Anna Pavlovna sai vaivalla miestään kädestä kiini ja suuteli sitä. Hän kuoli samana iltana.

Pietari Andreitsch piti sanansa. Hän ilmoitti pojalleen, että äitinsä kuolemisen ja Fedja pienokaisen tähden antaa hänelle takaisin siunauksensa, ja jättää Malanja Sergejevnan luoksensa asumaan. Hänelle annettiin kaksi huonetta, ja Pietari Andreitsch esitti hänet parhaimmille vieraillensa väärävartaloiselle brigaderi Skurehinalle ja tämän vaimolle; lahjoitti hänelle kaksi palvelustyttöä ja juoksu-pojan. Marfa Timofejevna jätti hyvästit hänelle: tämä ei kärsiä voinut Glafiraa, ja yhdessä päivässä ehtivät he riidellä jo kokonaista kolme kertaa.

Vaikea ja raskas oli vaimoraukan ensi aikoina; mutta hän rauhoittui ja tottui asemaansa. Ukko tottui myös häneen, vieläpä rupesi häntä suosimaankin, vaikka ei paljon milloinkaan puhellut hänen kanssaan, sillä hellimmilläkin tunteilla ollessaan oli hänellä ikäänkuin vasten tahtoinen ylönkatse häntä kohtaan. Kaikkein enimmin sai Malanja Sergejevna kärsiä Glafiralta. Hän oli jo äitinsä eläessä koettanut saada hiukan kerrassaan talonhoitoa käsiinsä: kaikki, isästä alkaen, tottelivat häntä; hänen tietämättänsä ei sokeripalaakaan saanut koskea; hän olisi ennen ollut valmis kuolemaan, kuin jakanut emännyyttään tämän toisen emännän kanssa, — ja vieläpä minkälaisen emännän kanssa! Veljen naiminen suututti häntä vielä enemmän kuin Pietari Andreitschia: hän oli päättänyt opettaa tätä ilmiötä, joten Malanja Sergejevna jo ensi hetkestä saakka oli hänen orjanansa. Ja kuinka hän olisi voinut vastustaa itsepäistä, kuuluisaa Glafiraa, hän, jolla ei ollut sanan vuoroa, joka oli arka, aina hämmästyvä ja vielä heikko terveydeltäänkin? Ei kulunut ainoatakaan päivää ettei Glafira olisi muistuttanut Malanjaile hänen entisyyttään ja kiitellyt häntä siitä, että sen niin hyvin muistaa. Malanja Sergejevna olisi mielellään sopinut näiden muistutusten ja kiitosten kanssa… mutta Fedja erotettiin hänestä: se hänen mieltään kaikkein enimmin rasitti. Sen syyn nojalla, että hän ei kykene häntä opettamaan, ei häntä laskettu lastansa likikään; Glafira otti sen tehtäväkseen; lapsi oli hänen täydessä vallassansa. Surusta rupesi Malanja Sergejevna kirjeissään rukoilemaan Ivan Petrovitschia saapumaan kotiin mitä pikemmin; itse Ivan Petrovitsch halusi nähdä poikaistaan; mutta kirjoitti aina esteitä olevan, kiitti isäänsä hänen hyvyydestään, lupasi saapua piakkoin — eikä kuitenkaan saapunut. 1812:nes vuosi sai hänen vihdoin palajanaan ulkomailta. Yhtyessään, kuusi vuotisen eron jälkeen, syleilivät isä ja poika toisiansa, sanallakaan muistuttamatta entisistä riidoistaan; vaan silloin olikin muuta ajateltavana; koko Venäjä nousi vihollistansa vastaan, ja he molemmat tunsivat suonissaan juoksevan venäläistä verta. Pietari Andreitsch vaatetti omalla kustannuksellaan koko rykmentin nostoväkeä. Sota loppui, ja vaara oli ohitse; Ivan Petrovitsch ikävystyi taas, halunsa veti häntä ulkomaille, siihen piiriin, jossa hän oli kasvanut ja jossa hän tunsi olevansa kotonaan. Malanja Sergejevna ei voinut häntä pidättää; hänellä oli liian vähän merkitystä Ivan Petrovitschin silmissä. Ei edes hänen hartain toivonsakaan toteutunut: miehensä katsoi soveliaammaksi uskoa Fedjan kasvatuksen Glafiralle. Vaimo raukka ei kestänyt tätä iskua, ei kestänyt eroa toistamiseen: valittamatta kuihtui hän muutamassa päivässä. Koko elinaikanansa ei hän osannut mitään vastustaa, hän ei potkinut tutkaintansa vastaan. Hän ei enää voinut haastaa, haudan varjo peitti jo hänen kasvonsa, mutta niiden juonteet osoittivat, niinkuin ennenkin, kärsivällistä epätietoisuutta, ainaista lempeää vaiteliaisuutta; hän katsoi Glafiraan samanlaisella äänettömällä nöyryydellä kuin Anna Pavlovna kuolinvuoteellaan suudellessaan Pietari Andreitschin kättä, samaten veti hänkin luokseen Glafiran käden suudellen sitä, ja uskoen hänen, Glafiran, huostaan ainoan poikansa. Niin lopetti maallisen elämänsä tämä hiljainen,, hyvä olento, Jumala tiesi miksi pois temmattuna omasta piiristään, ja paikalla hyljättynä, niinkuin irti temmaistu puu heitettynä juuret aurinkoa kohden; samoin kuihtui tämäkin olento jälkeäkään jättämättä, eikä kukaan edes surrutkaan häntä. Tosin surivat häntä hänen piikansa ja vielä Pietari Andreitsch. Ukolta puuttui hänen äänetöntä läsnäoloansa, "Anna anteeksi — hyvästi sydänkäpyseni!" kuiskasi hän, kumartuessaan viimeisen kerran hänen ylitsensä kirkossa. Ukko itki heittäessään kourallisen multaa hänen hautaansa.

Eikä hän itsekään elänyt Malanja Sergejevnan jälkeen muuta kuin vähän yli viiden vuoden. Talvella, vuonna 1819 nukkui hän rauhallisesti kuoleman uneen Moskovassa, johon hän oli muuttanut Glafiran ja poikansapojan kanssa, käskettyään hautaamaan itsensä Anna Pavlovnan ja "Mataschan" viereen. Mukavuudeksensa eleli Ivan Petrovitsch silloin Pariisissa; hän oli saanut eron virastaan jälkeen 1815 vuoden. Saatuaan tietää isänsä kuoleman, päätti hän saapua takaisin Venäjälle. Täytyi ajatella omaisuuden järjestämistä ja Fedjan kasvatusta, kuten Glafira kirjoitti, hän 011 jo täyttänyt kaksitoista vuotta ja on nyt aika todellisesti ryhtyä siihen.

X.

Ivan Petrovitsch saapui Venäjälle englantilaisena: tukkansa oli lyhyeksi leikattu, paitansa, ryhelletty, pitkä herneenvärinen takkinsa oli koristeltu, muotonsa oli happaman näköinen, koko käytöksensä oli jonkin päättäväisen ja rauhallisen tapainen; hän puhui hampaittensa välitse, nauroi soinnutointa naurua, hymy oli kadonnut kasvoiltaan, puhetapansa oli ainoastaan valtiollinen: hän söi verisiä paisteja ja joi portviiniä — kaikki huokui hänessä Iso-Britannialle; hän oli täynnänsä sen henkeä. Mutta kummallinen asia! Muuttuessaan englantilaiseksi oli Ivan Petrovitschista tullut isämnaanrakastaja, ainakin hän itse sanoi itseänsä siksi, vaikka tunsi Venäjää hyvin huonosti, ei säilyttänyt yhtäkään venäläistä tapaa ja puhui venäjän kiellä kovin kummallisesti: tavallisessakin keskustelussa, oli puheensa taipumaton ja laimea, se oli kokonaan gallialaistunut; mutta jos puhe oli jostakin tärkeästä aineesta, niin Ivan Petrovitsch tekeytyi tämän muotoiseksi: "näyttäkäämme uusia kokemuksia itsehartaudesta", "tämä ei sovellu itse luonnon olojen" j.n.e. Ivan Petrovitsch oli tuonut mukanaan muutamia valtiollisia perustus- ja parannus-kaavoja; hän oli tyytymätön kaikkeen mitä ympärillään näki, — erittäinkin järjestelmän (systemin) puute suututti häntä. Puheltuaan sisarensa kanssa, ilmoitti hän tälle aikovansa juurta jaksain uudistaa kaiken, että tästä lähtien on hänellä kaikki menevä uuden järjestelmän mukaan. Glafira Petrovna ei vastannut mitään Ivan Petrovitschille, puristi vaan hampaansa yhteen ja ajatteli: "mihinkähän minä sitten joudun?" — Mutta saavuttuaan maalle veljen ja veljenpojan kanssa, rauhoittui hän pian. Talossa tosin tapahtui uudistuksia: liiat palvelijat ja ruotulaiset ajettiin tiehensä; niiden joukossa saivat kärsiä kaksi ämmääkin, joista toinen — sokea, toinen — halvattu, ja vielä yksi Otschagovin aikuinen raihnainen majuri, jota huomattavan ahneutensa tähden oli syötetty ainoastaan mustalla leivällä ja pavuilla. Samoin tuli käsky ettei enää vastaan ottaa entisiä vieraita: heidät vaihdettiin erääsen vaaleanverevään, kivuliaasen parooniin, hyvin kasvatettuun ja kovin typerään mieheen. Taloon ilmaantui Moskovasta tuodut uudet huonekalut, niinpä sylkyastioita, kelloja, pesupöytiä: murkina oli toisella tapaa pöytään tuotava; viinat ja marjaviinit saivat siirtyä ulkomaisen viinin tieltä; palvelijat vaatetettiin erityispukuihin; sukuvaakunaan lisättiin kirjoitus: "in recto virtus"… [Totuudessa on hyväntekijä.] Mutta Glafiran valtaa ei rajoitettu: kaikki ostokset ja ulosannot olivat hänestä riippuvaiset; ulkomailta tuotu elsassilainen kamariherra koetti vastustaa häntä, vaan kadotti paikkansa, vaikka olikin herransa suosiossa. Mitä taas talouden ja omaisuuden hoitamiseen tulee (Glafira tunkihe näihinkin asioihin), niin, vaikka Ivan Petrovitschin sanain mukaan: olisi pitänyt tähän rikkaläjään puhaltaa uutta henkeä — jäi kaikki entiselleen, ainoastaan maksut siellä täällä suurennettiin ja veroitus tuli raskaammaksi, sekä talonpoikien kiellettiin personallisesti kääntymästä itsensä Ivan Petrovitschin puoleen. Isänmaan rakastaja halveksikin maanmiehiänsä. Ivan Petrovitschin uusi järjestelmä pantiin täydessä voimassa käytäntöön ainoastaan Fedjassa: hänen kasvatuksensa "uudistettiin juurta jaksain", isä otti sen tehtäväkseen.

XI.

Kuten mainittiin, oli Fedja, Ivan Petrovitschin ulkomailta tuloon saakka, kasvatettavana Glafira Petrovnalla. Hän ei vielä ollut kahdeksankaan vuotias kun äitinsä kuoli; hän sai nähdä äitiänsä harvoin, mutta rakastui häneen sanomattomasti: muisto hänestä, hänen vaaleista levollisista kasvoistaan, hänen raukeista katseistaan ja hellistä hyväilyistään painuivat i’äksi Fedjan sydämeen: mutta hän aavisti ainoastaan hiukan äitinsä asemaa tässä talossa; sen hän huomasi, että heidän välillään on juopa, jota äitinsä ei voinut eikä tohtinut poistaa. Isäänsä hän vierasteli, eikä Ivan Petrovitschkaan häntä milloinkaan hyväillyt; isoisä oli toisinaan silitellyt häntä, ottaen käsivarrelleenkin, mutta nimitti häntä hyönteiseksi ja otaksui hänet typeräksi. Malanja Sergejevnan kuoleman jälkeen otti tätinsä hänet oikein koviin kouriin. Fedja pelkäsi häntä, pelkäsi hänen kirkkaita, teräviä silmiänsä ja leikkaavaa ääntään; hän ei tohtinut äännähtääkään Glafiran läsnäollessa; toisinaan jos poikanen hiukan liikahti tuolillaan, niin hän jo sihisi: "mihin? istu paikoillasi". Sunnuntaisittain, jumalanpalveluksen jälkeen, sallittiin hänen leikitellä, se tahtoo sanoa: annettiin hänen käteensä salaperäinen, paksu, erään Maksimovitsch-Ambodikan sepittämä kirja, nimeltään: "Symboolisia tunnusmerkkejä". Tässä kirjassa oli noin tuhatta osaksi salaperäistä kuvaa, yhtä salaperäisine selityksineen viidellä eri kielellä. Kupido paljaalla ja pöhöttyneellä ruumiillaan näytteli tärkeää osaa näissä kuvissa. Yhdellä "Saphran ja Sateenkaari" oli selitys: "tämän vaikutus on suuri"; sitä vastoin toisessa, joka kuvasi Haikaraa, lentävänä sinikukka nokassaan, oli selitys: "Sinullehan kaikki on tietty". — "Kupido ja karhu, nuollen poikaistaan" merkitsivät: "Vähän kerrassaan". Fedja katseli näitä kuvia; hän tunsi niissä joka pienimmänkin pisteen; muutamat niistä, aina yhdet ja samat, herättivät hänessä huomiota ja panivat hänet ajattelemaan, muita kuvia hän ei tuntenut. Kun aika tuli, jolloin hänen piti ruveta oppimaan kieliä ja soitantoa, palkkasi Glafira Petrovna hänelle huotavalla hintaa pyyräsilmäisen ruotsalaisen vanhanpii’an, joka niin ja näin puhui ranskaa ja saksaa, soitti pianoa jotakuinkin ja sitä paitse osasi hyvästi suolata kurkkuja. Tämän opettajan, tatin ja erittäin vanhan toripii’an, Wasiljevnan, seurassa vietti Fedja kokonaista neljä vuotta. Toisinaan hän istui "tunnusmerkkeinensä" nurkassa — istui… ja istui; matalassa, kurenpolven löyhkästä täyttyneessä huoneessa pilkoitti, yksitoikkoisesti ratisten ja ikäänkuin ikävöiden, yksi ainoa talikynttilä, pieni seinäkello naksutti kiirehtien seinällä, hiiri naverteli ja käveli hiipien seinäpaperien välissä, mutta kolme vanhaapiikaa istuivat ääneti kuin pelätit, liikutellen sukkapuikkoja, sormien varjot toisinaan juoksentelivat, toisinaan vapisivat kummallisesti hämärässä, ja kummalliset, yhtä, hämärät ajatukset liikkuivat lapsenkin päässä. Ei kukaan olisi sanonut Fedjaa miellyttäväksi lapseksi; hän oli hyvin kalpea, mutta paksu, ruumis ruma ja kömpelö, — oikea moukka, kuten Glafira Petrovaan oli tapana sanoa; kalpeus tosin olisi pian poistunut jos häntä olisi useammin laskettu ulkoilmaan. Hän oppi tavallisesti, mutta oli usein laiska; hän ei milloinkaan itkenyt; vaan toisinaan valtasi hänet raju itsepäisyys, silloin ei häntä voinut kukaan hillitä. Fedjaa ei kukaan, ympäri olevistansa, miellyttänyt… Onneton se sydän, joka ei nuoruudestansa saakka ole Osannut rakastaa!

Senlaisena tapasi Ivan Petrovitsch poikansa, kun rupesi häneen istuttamaan järjestelmäänsä. — "Ensinnäkin minä tahdon hänestä ihmisen, Un homme, sanoi hän Glafira Petrovnalle: enkä ainoastaan ihmistä, vaan Spartalaisen." Hän pani aikomuksensa käytäntöön ensinnäkin vaatettamalla poikansa skotlantilaiseen malliin; kaksitoistavuotias poika rupesi kävelemään kintut paljaana ja kukonsulka hatussa; ruotsalainen vanhapiika vaihdettiin nuoreen sveitsiläiseen voimistelu-opettajaan; soitto, kuten miehelle muka tarpeeton, jäi syrjään kokonaan; alkeisoppi, kansainvälinen oikeus, mittausoppi, nikkarityö, Jean-Jaques Rousseaun esityksen mukaan, ja vaakunaoppi, kannattamaan ritarillisia tunteita, — siinä opit, joita tulevan "ihmisen" piti oppiman; hänet herätettiin joka aamu kello neljä, kohdeltiin heti kylmällä vedellä ja pakotettiin nuprapatsaan ympäri juoksemaan; syödä hänelle annettiin yhtä lajia ruokaa, kerta päivässä; sai ratsastaa ja ampua; joka sopivassa tilaisuudessa koetteli hän, seuraten isänsä esimerkkiä, tahdonlujuutta, ja, joka ilta kirjoittaen erityiseen kirjaan päivän tapahtumat ja mietteensä; omasta puolestaan taas Ivan Petrovitsch kirjoitti hänelle läksyjä ranskaksi, joissa nimitti häntä mon fils’iksi [ystäväiseni] ja puhutteli häntä vous’iksi [Te]. Venäjän kielellä Fedja isäänsä sinutteli, mutta ei tohtinut istuakaan hänen läsnäollessaan. "Järjestelmä" oli saattanut pojan pois tolalta, tehden sekasotkun hänen päässään; mutta terveydelle uusi elämäntapa vaikutti tuntuvammin: alussa hän sai kuumeen, vaan parattuaan tuli kahta terveemmäksi. Isä oli hänestä ylpeä ja nimitti häntä omalla kummallisella puhetavallaan: luonnon lapsi, keksintöni. Kun Fedja oli täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa, katsoi Ivan Petrovitsch velvollisuudeksensa istuttaa häneen inhoa kauniimpaa sukupuolta kohtaan, — ja nuori Spartalainen, pelko sydämessä, ensi haituvat huulilla, täynnä mehua, voimaa ja verta, koetti jo näyttäytyä väliäpitämättömälle, kylmälle ja äreälle.

Sillä välin kului aika. Ivan Petrovitsch vietti suuremman osan vuodesta Lavrikassa (siten nimitettiin hänen syntymätaloaan), vaan talvella kävi yksin Moskovassa, eli ravintolassa, kävi ahkerasti seuroissa, harrasteli ja täytteli tarkoituksiaan vierashuoneissa, ja enemmän kuin milloinkaan koki olla englantilaisena, väliäpitämättömänä ja valtiollisena henkilönä. Tuli vihdoin vuosi 1825, tuoden mukanaan paljon suruja. Ivan Petrovitschin likeiset tuttavat ja ystävät saivat paljon kovaa kokea. Ivan Petrovitsch kiirehti tiehensä ja sulkeutui Lavrikaansa. Vuoden kuluttua, yhtäkkiä rupesi Ivan Petrovitsch tuntemaan itsensä vanhenevan, heikkonevan ja menehtyvän; terveytensä oli kadonnut. Vapaa-ajattelija — alkoi käydä kirkossa ja teettää sielumessuja; euroopalainen — rupesi kylpemään saunassa, syömään päivällistä kello kaksi, menemään levolle kello yhdeksän, nukkuen vanhan palvelijansa löristessä; valtiollinen henkilö — poltti kaikki kaavansa, vapisi maaherran edessä ja väänteli itseään pitäjän virkamiehen kanssa puhellessa; karaistutahtoinen henkilö — valitti ja nyyhki joka kerta kun häntä kohtasi hourailu, ja hänelle tuotiin lautasellinen kylmää lientä. Glafira Petrovna otti talossa kaikki asiat haltuunsa: taas rupesivat takaovesta käymään työntarkastajat, kylänvanhimmat ja talonpojatkin "vanhan rutiskon" luo — siten häntä talonväki nimitti keskenään; Tämä muutos Ivan Petrovitschissa kauhistutti hänen poikaansa; hänellä oli jo yhdeksästoista vuosi, hän alkoi tajuta ja vapautua siitä ikeestä, joka oli häntä tähän saakka painanut, hän oli huomannut jo ennenkin eroavaisuuden isänsä puheissa ja töissä, hänen laveiden liberaalisten teorioiden ja kuivien pikku seikkojen välillä; mutta ei hän näin äkkinäistä käännöstä odottanut. Täten oli vanhettunut itsekkäinen mies äkkiä paljastunut. Nuori Lavretski varusteli itseään lähteäkseen Moskovan yliopistoon, kun uusi onnettomuus kohtasi Ivan Petrovitschia: hän sokeni, ja aivan auttamattomasti, yhdessä päivässä.

Hän ei luottanut venäläisten lääkärien taitoon, vaan haki lupaa, saadakseen matkustaa ulkomaille. Se kiellettiin. Silloin hän otti mukaan poikansa ja matkusteli kolme vuotta ympäri Venäjän maan, yhdeltä lääkäriltä toiselle, vähän väliä muutellen kaupungista kaupunkiin ja saattaen toivottomuuteen lääkärit, poikansa ja palvelijat vähämielisyydellään ja kärsimättömyydellään. Ihan uupuneena, itkeväisenä ja oikkuisena saapui hän takaisin Lavrikaansa. Nyt oli murhepäivät edessä, kaikki saivat kärsiä siitä. Ivan Petrovitsch oli ääneti ainoastaan syödessä; ei hän milloinkaan ennen syönyt niin paljoa ja ahneesti kuin nyt: muulla ajalla ei hän antanut rauhaa muille eikä itselleen. Hän rukoili, valitti kohtaloansa, moitti itseänsä, politiikiansa, järjestelmäänsä, moitti kaikkea, joilla ennen oli ylpeillyt ja komeillut, ja jota oli pannut pojallensa, esimerkiksi; vakuutti ett’ei usko mitään, ja rukoili uudestaan; hän ei kärsinyt hetkeäkään yksinäisyyttä, vaan vaati ympäröiviänsä istumaan yöt päivät nojatuolinsa ääressä ja huvittamaan itseänsä kertomuksilla, joita kuitenkin lakkaamatta keskeytti, huutamalla: te valehtelette kaikki, — joutavaa lörpötystä!

Erittäinkin sai Glafira Petrovna kärsiä; Ivan Petrovitsch ei voinut ollenkaan tulla toimeen ilman häntä, — hän toimittikin tehtävänsä loppuun saakka, täyttäen sairaan vaatimukset, vaikka monasti ei vastannut tämän kysymyksiin, ennenkuin hetken kuluttua, voidakseen peittää sisällistä kiukkuansa. Siten hän napisi vielä kaksi vuotta ja kuoli ulos vietynä balkonille auringonpaisteesen, ensimäisinä päivinä toukokuuta. "Glascha, Glaschka! lientä, lientä, vanha hup…" sai hänen voimaton kielensä säestetyksi ja lopettamatta viimeistä sanaa oli hän vaiennut ijankaikkisesti. Glafira Petrovna, joka juuri oli ottanut kupin palvelijan kädestä, seisahtui, katsoi veljeänsä silmiin ja tehtyään verkkaan laajan ristimerkin, siirtyi ääneti pois; läsnäollut Feodor Ivanitsch ei virkannut myöskään mitään, nojautui vaan balkonin aitausta vasten ja katsoi kauan hyvänhajuiseen, viheriään ja kevätauringon säteistä kirkastuneesen puistoon. Hän oli nyt kolmenkolmatta vuotias; kuinka sanomattoman nopeaan nämä kolmekolmatta vuotta olivat kuluneet…! Elämä aukeni hänen eteensä.

XII.

Haudattuaan isänsä ja jätettyään talonhoidon ja kirjanpidon tarkastuksen taaskin tämän uskotun Glafira Petrovnan huostaan, matkusti nuori Lavretski Moskovaan, johon häntä veti himmeä, mutta vastustamaton halu. Hän tiesi kasvatuksensa vajavuuden, mutta päätti lujasti täydentää sen. Viimeisinä viitenä vuotena oli hän paljon lukenut sekä nähnyt yhtä ja toista; monet ajatukset olivat vallinneet hänen päässään; usea professori olisi kadehtinut muutamia hänen tietojansa, mutta toisaalta ei hän taas tietänyt sitä, jonka moni koulupoika jo aikoja, sitten tiesi. Lavretski tiesi olevansa jotakin vailla; salaisesti tunsi hän olevansa kummallinen. Pahaa peliä oli englantilainen pelannut poikansa kanssa; oikkuillen kasvatus tuotti hedelmänsä. Monet vuodet oli hän vastustamatta totellut isäänsä; kun hän vihdoin tuli tuntemaan tämän, oli jo myöhään, tavat olivat juurtuneet. Hän et osannut käyttäytyä ihmisten kanssa; kolmenkolmatta vuoden vanhana, hehkuva rakkaus häväistyssä sydämessään, ei hän tohtinut vielä yhtäkään naista katsoa suoraan silmiin. Hänen selvällä ja terveellä, vaikka hiukan sujuamattomalla järjellään, hänen taipumuksellaan itsepäisyyteen, kiukkuun ja laiskuuteen, olisi hänen pitänyt jo lapsesta saakka pääsemän vilkkaasen seuraelämään, sen sijaan kun häntä pidettiin yksinäisyydessä… Nyt koko maailma oli iloisimmillaan, vaan hän pitkitti seisomistaan yhdessä paikassa, sulkeuneena omaan itseensä. Naurettavaa oli hänen i’ässään kantaa ylioppilaanpukua; mutta hän ei pelännyt pilkkaa: tähän kelpasi toki hänen spartalainen kasvatuksensa, tehden hänet välinpitämättömäksi vieraille puheille, — hän pani ylleen hämmästymättä ylioppilaan puvun. Hän meni fysillis-matematiikkiosastoon. Suuri, punaposkinen, parrakas, äänetön kun oli, saattoi hän kummallisen vaikutuksen tovereihinsa; he eivät aavistaneetkaan tämän, leveässä maalaisre’essä säntilleen luennoille saapuvan, totisen miehen takana piilevän melkein lapsen. Hän näytti heidän silmissään eriskummallisen säntilliselle kirjakoille; he eivät tarvinneet häntä eivätkä etsineet hänen seuraansa, hän puolestaan väisti heitä. Kahdessa vuodessa, jotka, hän oli viettänyt yliopistossa, tutustui hän ainoastaan yhden ylioppilaan kanssa, jonka luona hän kävi latinan kieltä oppimassa. Tämä ylioppilas oli omituinen ja runoilija, nimeltään Mihalevitsch; hän mieltyi Lavretskia koko sydämestään ja tuli sattumalta syypääksi erääsen tärkeään käänteesen hänen elämässään.

Kerran teaatterissa (Motschalov oli silloin onnensa kukkulalla, ja Lavretski ei jättänyt ainoatakaan näytelmää katsomatta) näki hän toisen kerroksen loosissa tytön, — ja vaikka ei yksikään nainen sivumennessään ollut liikuttamatta hänen korkeaa sydäntään, niin ei se vielä milloinkaan ollut näin kovin sykkinyt. Nojanneena loosin samettia vastaan oli tyttö liikkumatonna; miellyttävä elävyys liikkui joka piirteessä, hänen mustanverevissä, pyöreissä, kauneissa kasvoissaan; täydellinen järki kuvastui hänen ihanissa silmissään, jotka tarkkaan ja lempeästi katsoivat hienojen kulmakarvojen alta, pikainen hymy säännöllisillä huulilla, pää, kaula ja kädet olivat sievässä asemassa; vaatteuksensa oli erinomaisen kaunis. Hänen vieressään istui kurttuinen ja kellastunut nainen, noin 45 vuoden ikäinen, muotipuku yllä, musta myssy päässä, hymy jännitetyillä, huolehtivan ja tyhjän näköisillä kasvoilla; loosin perällä oli vanha mies: kasvonsa osoittivat tylsistynyttä ylhäisyyttä ja pienet silmänsä jotakin epäilevää etsiskeleväisyyttä, viikset ja poskipartansa olivat maalatut, otsansa oli suuri ja poskensa painuneet, kaikista merkeistä huomattava virastaeronneeksi kenraaliksi. Lavretski ei irrottanut katsettansa tästä tytöstä, joka niin kovin hänen sydämensä oli pannut sykkimään; äkkiä avautui loosin ovi ja sisään astui Mihalevitsch. Hänen ilmestymisensä, joka oli ainoa tuttava Lavretskille koko Moskovassa, tämän tytön seuraan, joka oli hurmannut hänet, näytti Lavretskista merkilliseltä ja kummalliselta. Pitkittäen katsomistaan loosiin, huomasi hän, että kaikki sisällä olevat henkilöt puhuttelivat Mihalevitschia kuten konsanaankin vanhaa tuttavaa. Näytelmä ei enää huvittanut Lavretskia; itse Motschalov, vaikka olikin sinä iltana hyvin onnistunut, ei saattanut häneen tavallista vaikutusta. Eräässä hyvin tärkeässä kohdassa käänsi Lavretski tietämättä katseensa kaunottareen: hän oli aivan eteenpäin kumartunut, poskensa hohtivat; Lavretskin itsepäisen katseen vaikutuksesta, siirsi kaunotar katseensa näyttämöltä, kääntäen sen häntä kohti ja tähystellen häneen… Koko seuraavan yön kuvastautui hänen silmissänsä tämä katse. Purki vihdoinkin ulos itsensä, taidokkaasti ehkäisty hedelmä: hän sekä paloi että vapisi ja läksi toisena päivänä Mihalevitschin luo. Tältä sai hän tietää, että kaunottaren nimi oli Varvara Pavlovna Korobjin; että herra ja rouva, jotka istuivat loosissa, olivat hänen vanhempansa, ja että hän, Mihalevitsch, oli tutustunut heidän kanssaan vuosi takaperin, palvellessaan kreivi N——lla. Suuresti ylistellen puhui isänmaankiihkoilija Varvara Pavlovnasta. Tämä, veliseni, huudahti hän omituisella laulavalla äänellään, tämä tyttö on eriskummallisen nerokas olento, taiteilija, sanan täydessä merkityksessä ja päälliseksi sangen hyvänluontoinen. Huomattuaan Lavretskin kysymyksistä, minkä vaikutuksen Varvara Pavlovna oli tehnyt häneen, tarjoutui hän itse esittelemään häntä Varvara Pavlovnalle, lisäten, että hän on heidän talossaan kuin omainen, että kenraali ei ole ollenkaan ylpeä mies, mutta sanoi äitin olevan niin typerän, — milt’ei vaan riepuja imeksi. Kokonaista viisi päivää kamppaili hän pelkonsa kanssa; kuudentena päivänä puki nuori Spartalainen yllensä uuden uutukaisen univormun ja antautui Mihalevitschin ohjattavaksi; tämä ollen talossa kuin omahinen, tyytyi siihen, että suki hiuksensa, — ja molemmat läksivät Korobjinille.

XIII.

Varvara Pavlovnan isä, Paavali Petrovitsch Korobjin, oli virasta vapautettu kenraali-majuri; koko ikänsä oli hän viettänyt Pietarissa palvellen, nuoruudessaan oli hän tunnettu tanssija ja seuramies, oli köyhyytensä tähden parille kolmelle vähäpätöiselle kenraalille adjutanttina, nai yhden näitten tyttäristä, ottaen myötäjäisiksi viisikolmatta tuhatta ruplaa, oli hienouteen saakka oppinut kaiken tieteen ja palveluksensa salaisuudet; ponnisteli ja pinnisteli ja vihdoin parinkymmenen vuoden kuluttua sai kenraalin viran ja oman rykmenttinsä. Siinä olisi hänen pitänyt levähtää ja nauttia hätäilemättä tulojansa; sen hän oli päättänytkin tehdä, mutta rupesi varomattomasti käyttämään asioitansa: hän keksi näet uuden keinon, laskien käytäntöön valtion rahoja; keino näytti tuottavalta, vaan hän rupesi saidaksi pahaan aikaan: hänen päällensä kielittiin; siitä tuli enemmän kuin sopimaton — tuli paha — juttu. Töintuskin selvisi kenraali tästä jutusta, mutta virka-alansa oli katkennut: hän neuvottiin ottamaan virkaeronsa. Pari vuotta hän vietti vielä Pietarissa, toivoen jonkun siviliviran sattuvan hänelle, mutta sitä ei sattunutkaan; tyttärensä pääsi kasvatuslaitoksesta, menonsa suurenivat päivä päivältä… Sydän pakahtumaisillaan päätti hän muuttaa Moskovaan, halvoille leiville ja vuokrasi Vanhan Tallikadun varrella pienen matalan talon. Niin alkoi hän elää moskovalaisena virasta eronneena kenraalina, tuhlaten 2750 ruplaa vuodessa. Moskova on vierasvarainen kaupunki, se ottaa vastaan sekä hyvät että huonot, vaan kaikista mieluummin kenraaleja; niinpä Paavali Petrovitschin raskas, vaikka ei sotilaan silitystä vailla oleva vartalo alkoi ilmestyä moskovalaisten parhaimmissa vierashuoneissa. Hänen paljas niskansa — ainoastaan muutamine värjättyine karvatukkuineen — ja tahraantunut Annan nauha, riippuvan korpinsulan värisessä kaulaliinassa, tuli yleisesti tunnetuksi kaikille ikävöiville, kalpeille nuorukaisille, jotka murheellisina kävelivät tanssinajan pelipöytien ympäri. Paavali Petrovitsch osasi asettaa itsensä seurassa; hän puhui vähän, mutta entiseen tapaan nenäänsä — tietysti ei kuitenkaan ylhäisempien henkilöiden kanssa; pelasi varovasti korttia, söi muutoin kohtuullisesti, vaan vieraana, ollen kuin kuusi miestä. Hänen vaimostaan ei ole juuri mitään sanottavaa, sen nimi oli Kalliopa Karlovna; vasemmasta silmästä tipahteli usein kyynel, jonka tähden Kalliopa Karlovna (hän oli saksalaista syntyperää) otaksui olevansa tunteellinen nainen. Hän oli aina pelonalaisena, ihan kuin olisi ollut pala kurkussa, vaatetsi itsensä kapeihin samettihameihin, koristelihe myssyllä ja tummilla, ontoilla rannerenkailla. Paavali Petrovitschin ja Kalliopa Karlovnan ainoa tytär Varvara Pavlovna oli äsken täyttänyt seitsemännentoista ikävuotensa, kun pääsi ————n kasvatuslaitoksesta, jossa häntä arvosteltiin ellei ihan ensimäiseksi kaunottareksi, niin ainakin parhaimmaksi oppilaaksi ja soittajaksi, josta oli saanut kiitoslauseenkin: hän ei vielä ollut yhdeksäntoista vuotiaskaan, kun Lavretski näki hänet ensi kerran.

XIV.

Nuoren Spartalaisen jalat yrittivät luikua laskemaan, kun Mihalevitsch saattoi hänet Korobjinin huononpuoleisesti sisustettuun vierashuoneesen ja esitti hänet talonväelle. Mutta kainouden huumaus katosi pian: sillä kenraalilla, paitsi venäläistä hyvänluontoisuuttaan, oli se omituinen ystävällisyys, joka on tavallista kaikilla hiukan tahraantuneilla henkilöillä. Kalliopa Karlovna, tavallisuuttansa vastoin, vilkastui kohta. Mitä taas Varvara Pavlovnaan tulee, käyttäytyi hän hyvin levollisesti, herttaisen ystävällisesti, niin että jokainen hänen läsnäollessaan tunsi olevansa kuin kotonansa; muun ohessa koko hänen hurmastuttavasta vartalostansa, hymyilevistä silmistään, viattomasti soljuvista olkapäistään ja vaaleanpunertavista käsistään, keveästä, mutta samassa hieman raukeasta astunnastaan, itse äänen sointuvasta, pitkäveteisestä, ihastuttavasta helevyydestä, uhkui sanomattoman vienoa, hiipivän tapaista, ihastuttavan kainoa lemua, jotakin senlaista, jota on vaikea kuvata, mutta joka liikuttaa ja herättää, — eikä tietysti kammoa herätä. Lavretski ohjasi puheen teaatteriin, eileniltaiseen näytelmään; Varvara Pavlovna rupesi heti itse haastamaan Motschalovista, rajoittuen ainoastaan huudahduksiin ja syviin huokauksiin, samalla tehden muutamia naisekkaasti läpitunkeuvia huomautuksia hänen näyttelemisensä suhteen. Mihalevitsch mainitsi soitannosta; kursailematta istui hän pianon ääreen ja soitti säännöllisesti muutamia Chopenin masurkkia, jotka silloin alkoivat tulla käytäntöön. Päivällisen hetki oli lähestynyt; Lavretski aikoi lähteä pois, mutta hänet pidätettiin; pöydässä tarjoili kenraali hänelle hyvää lafittiviiniä, jota, palvelija oli saanut ajurin kanssa hakea toiselta puolen Moskovaa, Depren viinikaupasta. Myöhään illalla saapui Lavretski kotiin; hän istui vielä aamuun saakka rakkauden humauksissa, käsillään kasvojansa peitellen. Hänestä näytti, että nyt vasta hän ymmärtää, mitä varten maksaa elää; kaikki hänen edesottamisensa, aikomuksensa, kaikki nämä lorut ja mitättömyydet katosivat kerrassaan; koko hänen sielunsa liittyi yhteen ainoaan tunteesen ja haluun, hän halusi onnea, nautintoa, rakkautta, naisen suloista rakkautta. Siitä päivästä rupesi hän usein käymään Korobjinilla. Puolen vuoden kuluttua ilmoitti hän tunteensa Varvara Pavlovnalle ja tarjosi hänelle kättänsä. Tarjouksensa tuli vastaanotetuksi; sillä kenraali oli jo aikoja sitten, kun Lavretski kävi heillä ensi kerran, kysynyt Mihalevitschilta, kuinka paljon hänellä, Lavretskilla, oli sieluja; Varvara Pavlovna, joka koko kosimisajan ja itse tunnustuksen hetkelläkin säilytti tavallisen hämmästymättömyytensä ja rauhallisuutensa sydämessään, tiesi hyvin sulhasensa rikkauden. Kalliopa Karlovna puolestaan ajatteli: Meine Tochter macht eine schöne Partie [Tyttäreni tekee loistavan naimiskaupan] — ja osti itselleen uuden myssyn.

XV.

Ja niin tuli hänen tarjouksensa vastaanotetuksi, ainoastaan muutamilla välipuheilla. Ensinnäkin täytyi Lavretskin jättää yliopisto; sillä kuka menee naimisiin ylioppilaalle, ja mikä kummallinen ajatus: — rikas tilanhaltija 26 vuoden i’ässä lukee läksyjä aivan kuin koulupoika! Toiseksi, otti Varvara Pavlovna huoleksensa teettää ja ostaa myötäjäiset, valikoida yksin sulhasenkin lahjat. Hänellä oli paljon käytännöllistä kykyä, paljon makua, suuri mieltymys kaikkeen loistavuuteen, ja suuri taito sen hankkimiseen. Tämä taito se kauhistutti Lavretskia, kun hän häiden jälkeen vaimoinensa ja tämän ostamissa sievissä vaunuissa saapui Lavrikkaan. Kuinka kaikki, mikä häntä ympäröi, oli Varvara Pavlovnan ajattelema, puuhaama ja sovittama! Millaisia matkaan sopivia kapineita jokaisessa miellyttävässä nurkassa, millaisia toalettilaatikoita, kahvipannuja, ja kuinka sievästi Varvara Pavlovna joka aamu keitti kahvia! Vaan toisekseen, ei Lavretskilla ollut paljon aikaa katselemisiin: autuaallisena nautti hän onneansa ja antautui siihen kuin lapsi… Hän olikin viaton kuin lapsi, tämä nuori Alkibiades. Senpätähden uhkuikin sanomatonta onnea hänen nuoren vaimonsa olennosta. Saavuttuaan Lavrikkaan keskellä kuumaa kesää, huomasi hän talon pimeäksi ja likaiseksi, palvelijat naurettaviksi ja vanhanaikasiksi, vaan ei katsonut tarpeelliseksi huomauttaa sitä miehelleen. Jos hän olisi päättänyt jäädä Lavrikkaan asumaan, olisi hän laitattanut kaikki uudestaan, arvattavasti kartanosta aikain; mutta ajatus jäädä tähän aron nurkkaan elämään ei tullut kertaakaan hänen päähänsä; hän eli siinä niin kuin teltassa, kestäen sen epämukavuudet ja joskus lystillisesti ivaillen niitä. Marfa Timofejevna tuli tervehtimään kasvattiansa; hän miellytti hyvin Varvara Pavlovnaa, vaan tämä ei miellyttänyt Marfa Timofejevnaa. Glafira Petrovnan kanssa ei nuori emäntä myöskään sopinut; hän olisi muuten kenties antanut tämän olla alallansa, mutta ukko Korobjihin mieli teki kosketella vävynsä asioita: hoitaa näin likeisen sukulaisen omaisuutta, sanoi hän, ei ole häpeäksi kenraalillekaan. Kuten ajatella sopii, eipä Paavali Petrovitsch olisi häikäillyt ottaissaan aivan tuntemattomankaan henkilön omaisuutta hoidettavakseen. Varvara Pavlovna laittoi asiat erinomaisen taitavasti, ilmoittamatta mitään, nähtävästi vajonneena kuherruskuukausiensa onneen, hiljaiseen maalaiselämään, soittoon ja lukemiseen, oli hän vähän kerrassaan saattanut Glafiran niin pitkälle, että tämä eräänä aamuna juoksi kuin vimmattu Lavretskin työhuoneesen heittäen avainkimpun pöydälle, ilmoitti ei enää voivansa hoitaa taloutta ja sanoi aikovansa lähteä pois talosta. Tarpeellisella tavalla valmistettu Lavretski suostui paikalla hänen lähtöönsä. Tätä ei Glafira Petrovna odottanut. "Hyvä, sanoi hän, ja silmänsä pimenivät, minä huomaan olevan tässä talossa liikaa! tiedän kuka minua ajaa pois syntymäkodistani. Mutta muista minun sanani, veljenpoika: et sinäkään rakenna pesääsi mihinkään, ikäsi vaellat. Siinä ennustukseni sinulle!" Samana päivänä matkusti hän omalle maatilallensa, viikon perästä saapui kenraali Korobjin, miellyttävillä sairaanomaisilla katsannoilla ja liikkeillä, ruveten hoitamaan mieltänsä myöten kaikkea omaisuutta.

Syyskuussa vei Varvara Pavlovna miehensä Pietariin. Kaksi talvea he viettivät Pietarissa (kesällä he elivät Tsarskoje-Selossä) valoisassa, kauniissa ja hyvin sisustetussa asunnossa; he tekivät paljon tuttavuuksia keskimäisissä ja vieläpä ylhäisissäkin seurapiireissä, kävivät vieraina ja ottivat vastaan vieraita, antaen loistavia soitanto- ja tanssi-iltamia. Varvara Pavlovna viehätti luoksensa vieraita, niinkuin tuli perhosia. Feodor Ivanitschista ei tänlainen huikenteleva elämä ollut oikein mieliksi. Vaimonsa neuvoi hänen etsimään virkaa; seuraten isänsä esimerkkiä ja omia mielipiteitään ei hän ollut halukas virkaan ryhtymään, mutta tehden Varvara Pavlovnalle mieliksi jäi hän Pietariin. Kohta huomasi Lavretski, ett’ei häntä mikään enään estänyt siirtymästä yksinäisyyteen, ja että hänellä oli kaikkein rauhallisin ja miellyttävin työhuone koko Pietarissa, sekä että huolehtiva vaimo kokee vielä auttaakin häntä siirtymisessään — siitä saakka sujui kaikki hyvin. Hän ryhtyi taas, kuten itse luuli, keskeytyneesen kasvatukseensa, ruveten lukemaan, ja aikoipa vielä oppia englanninkieltäkin. Lystinmoista oli nähdä hänen voimallisen, hartiakkaan vartalonsa ainiaan kyyristyneenä kirjoituspöydän yli, hänen parrakkaisten, pulleudesta punoittavien kasvojensa olevan puoleksi vajonneena sanakirjan lehtiin ja vihkoihin. Aamupuolen päivästä vietti hän työssä, söi halukkaasti päivällisensä (Varvara Pavlovnasta olisi piisannut emäntää vaikka mihin), iltasin astui hän ihastuttavaan ja loistavaan seuraan, joka oli täynnänsä nuoria, iloisia kasvoja — ja tämän hauskan seurapiirin keskuksena oli sama taitava emäntä, hänen vaimonsa. Hän ilahutti Lavretskia synnyttämällä hänelle pojan, vaan pienokainen kuoli kohta; se kuoli keväällä, ja kesällä lääkärien neuvosta vei Lavretski vaimonsa ulkomaille, parannuslähteille. Tällaisen onnettomuuden jälkeen täytyi hänen välttämättömästi haihduttaa ajatuksiansa, ja sen lisäksi vaati terveyskin lämpöisempää ilmanalaa. Kesän ja syksyn he viettivät Saksassa ja Sveitsissä, vaan talveksi, kuten sopi odottaakin, muuttivat Pariisiin. Pariisissa rupesi Varvara Pavlovna taas kukoistamaan niinkuin ruusu, ja osasi yhtä sukkelaan ja taitavasti rakentaa pesänsä kuin Pietarissakin. Asunnon hän löysi erittäin miellyttävän, Pariisin hiljaisen, mutta muodikkaan kadun varrella; miehelleen hän neuloi senlaisen yötakin, ett’ei tämä vielä ollut senlaista nähnytkään; palkkasi itselleen komean sisäpii’an, kiitettävän ruuan laittajan, sievän lakeijan; hankki ihmeteltävät vaunut ja erinomaisen pianon. Ei kulunut viikkoakaan kun hän jo kiirehti yli kadun hartiaviitta yllä, availi päivänvarjoa ja veti hansikkaita käteensä ei yhtään huonommin kuin synnynnäinen parisilaisnainenkaan. Vieraita hän hankki pian. Ensin hänen luonaan kävi ainoastaan venäläisiä, sitten alkoi ilmaantua ranskalaisiakin, erittäin ystävällisiä ja kohteliaita, naimattomia nuoria miehiä, joilla jok’ikisellä oli miellyttävä käytös ja sointuva sukunimi; kaikki he puhuivat sukkelaan ja paljon, kumarsivat sievästi, rypistivät silmiään erinomaisesti; valkeat hampaat kimaltelivat jok’ainoalta purppuraisten huulten takaa, — ja kuinka he hymyilivät! Jokainen heistä toi muassaän ystäviään ja la belle madame de Lavretzki tuli kohta tunnetuksi Chaussée d’Antin’intä Rue de Lille’en saakka. Siihen aikaan (se oli vuonna 1836) ei vielä ollut muistiinpanijoita eikä följetongin kirjoittajia niin paljon, joita nyt kiehuu kaikkialla, aivan kuin muurahaisia hämmennetyssä ke’ossa, vaan silloin jo aikoi Varvara Pavlovnan salongissa ilmaantua eräs mr Jules, ulkomuodoltaan ruma herra, tuntemattomalla alalla työskentelijä, kurja, ja alhainen kuten kaksintaistelijat ja selkäsaunan saaneet henkilöt. Tämä mr Jules inhoitti kovin Varvara Pavlovnaa, mutta hän otti häntä vastaan ainoastaan sentähden, että tämä kirjoiteli kaikenlaisissa sanomalehdissä ja yhtenään mainitsi niissä hänestä, nimittäen häntä, milloin m-me de L——tzki, milloin m-me de ————, cette grande dame russe si distinyuée, qui denieure rue de P…; kertoi koko maailmalle, s.o. muutamalle sadalle tilaajalle, joilla ei ollut minkäänlaista tekemistä m-me de L——tzkin kanssa, kuinka tämä, viisaudeltaan oikea ranskalaisnainen (une vraie françaiee par l’esprit) — tätä suurempaa ylistystä ei ranskalaisilla ole — on herttainen ja sydämellinen, kuinka hän on taitava pianonsoittaja ja kuinka ihmeellisesti hän tanssii valssia (Varvara Pavlovna valssasi, keveässä, liitelevässä vaatteuksessaan, tosiaankin niin, että sai kaikki sydämet taitojensa yli paisumaan…) sanalla sanoen, laski hänestä huhun ympäri maailmaa, ja, mitäs arvelette? onhan tämä toki kutkuttavaa. Neiti Mars oli silloin jo astunut pois näyttämöltä, ja neiti Rachel ei vielä ollut ilmaantunut; mutta siitä huolimatta kävi Varvara Pavlovna ahkerasti teaatterissa. Hän oli ihastunut italialaiseen soittoon, nauroi Odrin raunioissa, haukotteli säännöllisesti ranskalaisissa komedioissa ja itki jossakin rouva Dorvallin esittämässä ylenromantillisessa melodraamassa; mutta mikä tärkein, herra Listz esiintyi pari kertaa hänenkin luonaan ja oli niin herttainen, niin yksinkertainen — mainiosti! Senlaisissa kultaisissa oloissa kului talvi, jonka lopulta Varvara Pavlovna tuli esitetyksi hovissa. Feodor Ivanitsch ei puolestaan myöskään ikävöinyt, vaikka elämä aika-ajoin tuntuikin raskaalta hänen hartioillaan — raskaalta sentähden, että se oli tyhjää. hän luki sanomalehtiä, kävi luennoilla Sorbonne’ssa ja College de France’ssa. seurasi kaikkia valtiolaitoksia, ryhtyi kääntämään erään tunnetun, oppineen kirjailijan teosta mielihaireista. "Minä en kadota aikaani", ajatteli hän, "tämä kaikki on hyödyllistä; mutta ensi talveksi täytyy välttämättömästi kääntyä Venäjälle ja ryhtyä työhön." Vaikea on sanoa, liekö hän selvästi tajunnut mikä oikeastaan olisi hänen työnsä ollut, ja Jumala tiesi, onnistuisiko hänen talveksi päästä Venäjälle; ennenkun hän kerkesi matkustaa vaimonsa kanssa Baden-Badeniin, johon oli aikomus mennä, sattui odottamaton seikka, joka kukisti kaikki hänen toiveensa.

XVI.

Tultuaan kerta Varvara Pavlovnan lukuhuoneesen, hänen poissaollessaan, näki Lavretski lattialla pienen, säännöllisesti kokoontaitetun paperilapun. Hän nosti sen koneentapaisesti, avasi sen samoin ja luki, ranskaksi kirjoitettuna, seuraavaa:

"Rakas enkelini Betty! (minä en mitenkään saata nimittää sinua: Barbe tahi Varvara). Minä odotin turhaan sinua puiston kulmassa; tule huomenna puoli kaksi meidän asuntoomme. Sinun hyvä, paksu ukkosi (ton gros bonhomme de mari) on tavallisesti silloin kiintyneenä kirjoihinsa; me laulamme taas yhtenä teidän runoilija Puskinin (de votre poète Pouskine) sepittämän laulun, jonka sinä minulle opetit: Vanha mies, julma mies? — Tuhannen suuteloa jaloillesi ja kätösillesi. Minä odotan sinua. Ernst."

Ensikerralla luettuaan ei Lavretski ymmärtänyt sen sisältöä; lukipa toistamiseen: päänsä alkoi pyöriä, lattia rupesi liikkumaan hänen jalkainsa alla, kuin laivan kansi pumputtaissa. Hän huudahti, henkensä salpautui, hän rupesi itkemään — kaikki yht’aikaa.

Hän oli ihan mielenviassa. Hän luotti niin sokeasti vaimoonsa; uskottomuutta ei hän osannut aavistaakaan. Tämä Ernst, hänen vaimonsa rakastettava, oli vaaleanverevä, viekistelevä 23 vuotias poika, jolla oli kaareva nenä ja tuskin huomattavat viikset, melkein mitättömin kaikista hänen tuttavistaan. Meni minutteja, kuluipa puoli tuntiakin; Lavretski seisoi yhä, puristellen käsissään murhaavaa paperilappua, ja katsellen mielettömästi lattiaan; ihan kuin himmeän vihurin takaa kuvastihe hänen eteensä vaaleita haamuja; tuskallisesti kylmeni sydän; hänestä näytti, että hän vajoaa, vajoaa — loppumattomasti. Tuttu, keveä silkkihameen kuhina herätti hänet vihdoin tainnoksista; Varvara Pavlovna hattu päässä ja viitta hartioilla oli kiireisesti palannut kävelyltään. Lavretski hämmästyi ja juoksi ulos; hän tunsi tällä haavaa olevansa valmis repimään hänet, lyömään puolikuoliaaksi saakka, oikein moukan tavalla omin käsin kuristamaan hänet. Kummastunut Varvara Pavlovna tahtoi pidättää häntä; hän sai vaan kuiskaisseeksi: Betty, — ja juoksi ulos ovesta.

Lavretski palkkasi vaunut ja käski ajamaan ulos kaupungista. Koko lopun päivää ja seuraavan yön käveli hän, tuon tuostakin seisahdellen ja käsiään yhteen lyöden: välistä oli hän aivan mieletön, toisinaan oli hänestä oikein naurattavaa, melkeinpä lystiä. Aamulla häntä rupesi viluttamaan, hän meni kaupungin ulkopuoliseen huonoon ravintolaan, pyysi itselleen huoneen, ja istui tuolille ikkunan eteen. Suomenvedontapainen haukotus pudistutti häntä. Hän pysyi tuskin pystyssä, ruumiinsa heikkoni, vaikk’ei hän sitä tuntenut, väsymys valtasi; hän istui, katsoi, eikä ymmärtänyt mitään; ei tietänyt mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka oli joutunut yksikseen, jäsenet kankeana, suru mielessä, raskas kivi sydämellään, tähän tyhjään, tuntemattomaan huoneesen; hän ei ymmärtänyt mikä saattoi hänen, Varjan, antautumaan tälle ranskalaiselle, ja mitenkä hän, tietäessään olevansa uskoton, voi pysyä ennellään rauhallisena, hellänä ja olla olevinaan uskollinen hänelle! "En ymmärrä mitään!" kuiskasivat hänen kuivettuneet huulensa. "Kuka minulle nyt voi vakuuttaa ett’ei jo Pietarissa…?" Lopettamatta kysymystään haukotteli hän taas, vavisten ja käyristyen koko ruumiiltaan. Sekä kirkkaat että himmeät muistot raastoivat häntä yhdellä tapaa; hänelle juohtui yht’äkkiä mieleen, että muutama päivä takaperin istui vaimonsa, hänen ja Ernstin läsnä ollessa, pianon ääreen ja lauloi: "Vanha mies, julma mies!" Hän muisti hänen kasvonsa piirteet sillä hetkellä, erikoinen loisto silmissään ja hohto poskillaan, — hän nousi tuoliltaan, aikoen mennä heille sanomaan: "te ivaatte minua turhaan; isoisän isäni jyhmi moukkia kylkiluihin, mutta isoisäni oli itse moukka"; — ja hän olisi ollut valmis tappamaan heidät molemmat. Toisinaan taas hänestä näytti, että tämä kaikki on vaan unta, eikä untakaan vaan pelkkää, utua, minkä ainoastaan ravistaa pois päältään ja katsahtaa… Hän katsahti ympärilleen, vaan niin- kuin haukan kynnet saaliiseen, tunkeutui suru aina vaan syvemmälle hänen sydämeensä. Kaiken muun lopuksi, toivoi Lavretski muutaman kuukauden kuluttua tulevansa isäksi… Mennyt, tuleva aika, kaikki oli myrkytetty. Hän palasi viimeinkin takaisin Pariisiin, asettui erääsen ravintolaan ja lähetti Varvara Pavlovnalle herra Ernstin lapun ja seuraavan kirjeen:

"Tähän yhdistetty paperiliuska selvittää teille kaiken. Samassa sanon teille, ett’en minä tuntenut teitä: te — aina niin säntillinen, pudottelette tänlaisia tärkeitä paperia." (Tätä lausetta valmisteli Lavretski raukka muutaman tunnin ajan). "Minä en voi teitä enään nähdä; toivon että ette tekään halua sitä. Määritän teille 15,000 frankkia vuodessa; enempää en voi antaa. Lähettäkää osoitteenne maalaiskonttooriin. Tehkää mitä parhaaksi näette; eläkää missä haluatte. Toivon teille onnea. Vastausta en tarvitse."

Lavretski kirjoitti vaimolleen että vastausta ei tarvitse… mutta hän odotti, halusi vastausta, selitystä tälle selittämättömälle, salaiselle asialle. Varvara Pavlovna lähetti hänelle samana päivänä pitkän, ranskaksi kirjoitetun kirjeen. Se pani hänet tajuamaan; viimeisetkin epäilyksensä katosivat, hänen tuli häpeä, että oli vielä epäillyt tätä asiaa. Varvara Pavlovna ei puhdistautunutkaan: hän halusi ainoastaan nähdä häntä vielä kerta, rukoili ett’ei Lavretski hylkäisi häntä i’äksi. Kirje oli kylmä ja jännitetty, vaikka siellä täällä näkyi kyynelten pilkkuja. Lavretski myhähti katkerasti ja käski kirjeen tuojan sanomaan, että kaikki on erinomaisen hyvin. Kolmen päivän kuluttua ei häntä enää ollut Pariisissa; hän oli lähtenyt, ei Venäjälle, vaan Italiaan; muuten hänestä oli samantekevä minne meni, kunhan vaan ei kotiin. Hän kirjoitti rahastonsa hoitajalle vaimonsa eläkkeestä, ja käski hänen ottamaan huostaansa talouden hoidon ja kaikki asiat kenraali Korobjinilta, odottamatta hänen tilejänsä, ja toimittaa että hänen ylhäisyytensä korjaisi pois itsensä Lavrikasta; hän kuvaili mielessään poisajetun kenraalin hämmästystä, rauennutta suurellisuutta, ja kaiken surunsa ohella tunsi hän jotain vihantapaista tyytyväisyyttä. Silloin hän pyysi kirjeessään Glafira Petrovnan palaamaan jälleen Lavrikkaan, ja lähetti valtakirjan hänen nimellensä; mutta Glafira Petrovna ei muuttanut Lavrikkaan, ilmoittaen itse sanomalehdissä valtakirjansa kuolettamisen, joka kuitenkin oli ihan turhaa. Elellen Italian pikku kaupungissa, seuraili Lavretski vielä kauan aikaa vaimonsa elämää. Sanomalehdistä sai hän tietää että Varvara Pavlovna oli matkustanut Baden-Badeniin, kuten oli aikonutkin; nimensä alkoi ilmaantua sanomalehtien palstoilla saman mr Julesin allekirjoittamina. Näissä palstoissa huomasi hän, tavallisen ivan läpi ystävällistä sääliväisyyttä; se katkeroitti kovin Feodor Ivanitschin sydäntä. Sitten hän sai tietää, että hänelle oli syntynyt tytär; parin kuukauden kuluttua sai hän ilmoituksen rahastonsa hoitajalta, että Varvara Pavlovna oli vaatinut ensimäisen kolmanneksen palkastaan. Sitten alkoi kuulua aina huonompia ja huonompia tietoja hänestä; viimein ilmestyi sanomalehdissä kertomus eräästä hullunkurisen surullisesta tapauksesta, jossa hänen vaimollansa oli hyvin kadehtimaton osa. Kaikki oli mennyttä: Varvara Pavlovna tuli "kuuluisaksi".

Lavretski ei enään ruvennut seuraamaan häntä; mutta ei hän vielä kohtakaan voinut rauhoittua. Välistä valtasi hänet niin kova ikävä vaimoaan, että melkein olisi anteeksi antanut hänelle, kun vaan olisi saanut kuulla hänen herttaista ääntään, saanut puristaa hänen kättään. Vaan aika kului, eikä suinkaan vaikutuksetta. Hän ei ollut syntynyt kärsijäksi; hänen terve luontonsa vaati oikeuksiansa. Vähitellen selveni hänelle kaikki; itse isku, joka häntä kohtasi, ei hänestä enää näyttänyt odottamattomalta; hän tuli ymmärtämään vaimonsa, — likeisen henkilön tuletkin vasta silloin ymmärtämään, kun olet hänestä erillään. Taas jaksoi hän työskennellä, vaikk’ei suinkaan entisellä halulla; elämän valmistama epäileväisyys sai sijan hänen sydämessään. Hän tuli välinpitämättömäksi kaikkeen. Neljän vuoden kuluttua tunsi hän voivansa lähteä kotipuoleen, — oli valmis tapaamaan omaisiansa. Poikkeamatta Pietariin tai Moskovaan saapui hän O——n kaupunkiin, jossa me erosimme hänestä ja johon pyydämme myöntyväistä lukijaa seuraamaan kanssamme.

XVII.

Edellämainitun päivän seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan astui Lavretski Kalitinin talon kuistiin. Hänelle tuli vastaan Liisa, hattu päässä ja hansikkaat kädessä.

— Mihin nyt? kysyi hän tältä.

— Kirkkoon. Tänään on sunnuntai.

— Käyttekö te kirkossa?

Ääneti, kummastuneena katsahti Liisa häneen.

— Suokaa anteeksi, sai Lavretski sanoneeksi, minä… minä en sitä tarkoittanut, minä tulin teille hyvästijättämään, sillä tunnin perästä matkustan maalle.

— Onko se kaukana täältä? kysyi Liisa.

— Noin viisikolmatta virstaa.

Kynnykselle ilmaantui Leena palvelustytön seuraamana.

— Älkää meitä unhoittako, sanoi Liisa laskeutuen alas portailta.

— Älkää tekään unhoittako minua. Kuulkaa, lisäsi hän, te menette kirkkoon: rukoilkaa siellä minunkin edestäni.

Liisa seisahtui ja kääntyi häneen.

— Hyvä, sanoi hän, katsoen häntä suoraan silmiin, minä rukoilen teidänkin edestänne. Lähdetään, Leena.

Vierashuoneessa tapasi Lavretski Maria Dmitrijevnan yksinään. Hän haisi hajuvesille. Omain sanainsa mukaan kivisti hänellä päätä, kun oli muka rauhattomasti viettänyt yönsä. Hän otti Lavretskin vastaan tavallisella äänettömällä ystävyydellään, muuttuen vähiin kerrassaan puheliaammaksi.

— Eikö totta, kysyi hän, kuinka miellyttävä nuorimies Wladimir
Nikolajevitsch on!

— Kuka se Wladimir Nikolajevitsch on?

— Panschin, se joka eilen oli meillä. Hän mieltyi hyvin teihin: minä ilmoitan salaa teille, mon cher cousin, hän on aivan haltioissaan minun Liisastani. Ja mitä? Hän on hyvää sukua, palvelee oivallisessa paikassa, on nerokas, ja kamarijunkkari, ja jos Jumala niin sallii… olen minä äitinä omasta puolestani hyvin tyytyväinen. Edesvastaus tosin on suuri; tietysti vanhemmistahan lasten onni riippuu, niin sanoakseni: tähän saakka, hyvästikö, huonostiko, olen minä yksin, joka paikassa minä: sekä olen kasvattanut lapseni, opettanut, kaikki vaan minä… nytkin esimerkiksi minä kutsuin rouva Bylysin kautta mamselli…

Maria Dmitrijevna alkoi kertoa huoliansa, ahkeroimisiansa, äitillisiä tunteitaan. Lavretski kuunteli häntä ääneti, pyöritellen hattua käsissään. Hänen kylmä, osaanottamaton katseensa hämmästytti puhelevaa rouvaa.

— Mitä pidätte Liisasta? kysyi hän.

— Elisabet Mihailovna on herttainen tyttö, sanoi Lavretski, nousi istualtaan, kumarsi ja meni Marfa Timofejevnan luo. Maria Dmitrijevna katsoi tyytymättömänä hänen jälkeensä ja ajatteli: aika hyle, hönttö! Nyt minä ymmärrän miksi hänen vaimonsa ei voinut olla hänelle uskollinen.

Marfa Timofejevna istui huoneessaan seurueensa keskellä. Siinä seurueessa oli viisi olentoa, yhtä rakkaat kaikki hänen sydämellensä: paksupäinen, opetettu punatulkku, johon hän oli rakastunut sentähden, että tämä lopetti viheltelemisensä ja veden pärskyttämisen, — pikkunen, arka koira, Roska, — vihainen kissa, Matrossi, — mustanverevä, terävänenäinen, suurisilmäinen, yhdeksänvuotias vilkas Sandra uiminen tyttö, — ja vanha, noin viidenkuudetta vuotias nainen, joka piti yllään valkeaa tanukkaa ja tummaa hametta, nimeltä Nastasja Karpovna Ogarkov. Sandra oli orpo porvaristyttö. Tytön ja Roskan oli Marfa Timofejevna ottanut luokseen sääliväisyydestä: molemmat oli hän löytänyt kadulta; molemmat olivat nääntyneinä ja nälkäisinä, sateessa. Roskaa ei kukaan kaihonnut, mutta Sandralla oli setä, juoppo suutari, jolla ei ollut itsellään mitään syömistä eikä sisarensa tyttärellekään antaa, pänttäsi sitä lestillä päähän; tämä kuitenkin jätti mielellään tytön Marfa Timofejevnan huostaan. Nastasja Karpovnan kanssa oli Marfa Timofejevna tutustunut ollessaan luostarissa Jumalaa rukoilemassa; itse hän astui hänen luokseen (Marfa Timofejevna mieltyi häneen, kuten itse vakuutti, sentähden että tämä osasi niin maukkaasti rukoilla), alkoi puhella hänen kanssaan ja pyysi luokseen teetä juomaan. Siitä päivästä saakka he eivät enää eronneet. Nastasja Karpovna oli iloinen, hiljainen nainen, lapseton leski, syntyisin köyhästä aatelissuvusta; päänsä oli pyöreä, hiuksensa harmaat, kätensä valkoiset ja pehmoiset, kasvonsa lempeät, nenä hiukan epäsäännöllinen; hän kunnioitti Marfa Timofejevnaa, tämä puolestaan rakasti häntä, vaikka joskus ivaili hänen hellää sydäntänsä: hänessä oli heikkous kaikkia nuoria miehiä kohtaan, joiden läsnäollessa hän punehtui korviansa myöten, kuin tyttö, vähäpätöisemmistäkin leikeistä. Koko hänen omaisuutensa oli 1,200 ruplaa arvopapereissa; hän eli Marfa Timofejevnan kustannuksella ja yhdenmukaisesti hänen kanssaan: Marfa Timofejevna ei suinkaan olisi sallinut mitään poikkeusta.

— Ah, Fedja! alkoi hän, tämän nähtyänsä, sinä et eilen illalla nähnytkään minun perhettäni: ihastelehan! Me olimme aikeessa toistamiseen ruveta teetä juomaan pyhän kunniaksi. Kaikkia saat hyväellä: vaan Sandra ei suinkaan anna kiinni itseänsä, ja kissa taas raapasee. Matkustatko sinä tänään?

— Tänään. Lavretski istui matalalle tuolille. Minä jätin hyvästi jo
Maria Dmitrijevnalle. Näin minä Elisabet Mihailovnankin.

— Sano häntä vaan Liisaksi; mikä Mihailovna hän sinulle on? Istu varovasti, muuten säret Sandran tuolin.

— Hän meni päiväsaarnaan, pitkitti Lavretski. Onko hän jumalinen?

— On, hyvinkin jumalinen. Paljon enemmän kuin me sinun kanssasi, Fedja.

— Ettekö te sitte olekaan jumalinen? huomautti Nastasja Karpovna, kuiskaten. Tänään ette aamusaarnaan menneet, mutta iltasaarnaan kuitenkin menette.

— Enpä niinkään, sinä saat mennä yksin: olen laiskistunut, muoriseni, sanoi Marfa Timofejevna, teen juonnilla olen ruvennut liiaksi itseäni lellittelemään. Hän puolestaan sinutteli Nastasja Karpovnaa, vaikka eli hänen kanssaan yhdenmukaisesti, — ei hän muuten olisi ollutkaan Pestovan sukua: kolme Pestovaa oli nimitettynä Ivan Wasiljevitsch Julman synodikirjassa; Marfa Timofejevna tiesi sen.

— Olkaa hyvä, sanokaa minulle, alkoi Lavretski taas, Maria Dmitrijevna puhui minulle äsken siitä… mikä hänen nimensä nyt onkaan…? Panschinista. Mikä herra se on?

— Aika kielilakkari hän on, varjele Jumala! höpisi Marfa Timofejevna, eiköhän ilmoittanut sinulle, salaisuutena muka, millainen sulhanen on onkeen tarttumassa. Lörpöttelisi papinpoikansa kanssa; ei, vielä näkyy vähäksi piisaavan. Mutta eihän siitä vielä mitään olekaan, Jumalan kiitos! vaikka hän jo juttelee.

— Miksi Jumalan kiitos? kysyi Lavretski.

— Siksi, että en pidä pojasta; ja mitäpä hänessä lie ihmettelemistäkään?

— Ettekö pidä hänestä?

— Eihän hän kaikkia voi kahlehtia. Piisaa hänelle sekin, kun Nastasja
Karpovna on häneen rakastunut.

Leskiraukka joutui aivan hämille.

— Mitä te Marfa Timofejevna, ettekö pelkää Jumalaa, huudahti hän, ja kasvonsa ja kaulansa punehtuivat.

— Ja tietäähän veitikka, keskeytti Marfa ’Timofejevna hänet, millä miellyttää häntä: lahjoitti hänelle nuuskarasian. Fedja, pyydähän häneltä nuuskaa haistaaksesi, niin saat nähdä kuinka kaunis se on: kanteen on maalattu ratsastava sotilas. Parempi, muoriseni, älä väitäkään.

Nastasja Karpovna viittoi vaan käsillään.

— Entä Liisa, kysyi Lavretski, miellyttääkö hän Liisaa?

— Kenties! — toisekseen, Jumala hänen tiesi! Vieras sielu, kuten tiedät, on synkkä metsä, ja tytöillä vielä sen synkempi. Tuossa esimerkiksi Sandra — ota hänestä selvä! Miksi hän peitteleikse, siitä saakka kun sinä tulit, eikä mene ulos? Sandra pyrskähti nauramaan ja juoksi ulos, Lavretski nousi istualtaan.

— Kyliä se on niin, sanoi hän katkonaisesti, tyttöjen sydäntä ei voi tajuta.

Hän rupesi hyvästijättelemään.

— Milloin sinua taas saa nähdä? kysyi Marfa Timofejevna.

— Miten sattuu, tätiseni: eihän tästä kaukana olla.

— Sinähän menet Wasiljevskiin. Sinä et tahdo elää Lavrikassa, no, se on oma asiasi; mutta muista käydä äitisi ja isoäitisi haudalla. Sinä olet siellä ulkomailla kerännyt kaikenlaisia tietoja, ja ken tietää, ehkä he haudoissansa tuntevat sinun läsnäolosi. Ja älä suinkaan unhoita, Fedja, teettää sielumessuja Glafira Petrovnalle; tässä sinulle rupla. Ota, ota, minä tahdon puolestani teettää hänelle sielumessun. Eläissänsä en minä häntä rakastanut, mutta ei mitään sanomista, kyllä oli äkäinen. Oli viisas, eikä hän sinuakaan loukannut. Mene nyt Jumalan nimeen, muutoin minä kyllästytän sinua.

Ja Marfa Timofejevna syleili sukulaistaan.

— Mutta Liisa ei Panschinille joudu, älä huolehdikaan, ansaitsee hän toisenmoisen miehen.

— En minä yhtään huolehdikaan, vastasi Lavretski ja meni ulos.

XVIII.

Noin neljän tunnin kuluttua oli hän jo matkalla kotiinsa. Rattaat vierivät joutuisaan pitkin pölyistä maantietä. Pari viikkoa oli jo ollut poutaa; vieno, vaalea sumu laskeusi ilmaan, peittäen vaippaansa kaukaiset metsät, joista löyhkyi palaneen käry. Suunnaton joukko tummia pilvenhattaroita alkoi liikkua, vaaleansinertävällä taivaalla; tuulen vihuri kiiti kuivana, loppumattomana hulmuaa, kuitenkin käryä suuresti hälventämättä. Nojanneena tyynyä vasten ja pannen kätensä ristiin rinnoilleen, katseli Lavretski tuulen synnyttämää vainioitten aaltoa, pitkin sarkojen ruohostuneita pientareita, päivän pilkisteleviä säteitä, tyhmiä vareksia ja harakoita, jotka epäluuloisina syrjästä katselivat ohi vierovia vaunuja; hän katseli virkistyneen aron synkkää tyhjyyttä ja hiljaisuutta, sen ruohostoa, korkeita kunnaita, notkoja kasvavine tammistopensaineen, kirjavia kyliä, nuorteita koivuja — kaikki tämä, jota hän niin moneen aikaan ei ollut nähnyt, tämä venäläinen maisema, vaikutti hänen sydämeensä ihastuttavan, mutta samassa melkein murheellisen tunteen, painoi hänen rintaansa jollakin suloisella painolla! Hänen ajatuksensa liikkuivat verkalleen; niitten suunta oli yhtä himmeä ja sekaantunut, kuin ylhäällä taivasalla liikkuvien hattaroidenkin. Hänelle juohtui mieleen lapsuutensa, äitinsä, hän muisti hänen kuolemansa, kuinka hänet tuotiin äitinsä luo, ja mitenkä tämä puristi hänen päätään rintaansa vasten, kuinka äitinsä yritti hänelle puhumaan, katsahti Glafira Petrovnaan — ja vaikeni. Juohtui hänen mieleensä isänsäkin, ensin reippaana, kaikkeen tyytymättömänä, kajahtelevalla äänellä, sitten sokeana, itkevänä, harmaan partaisena; muisti, kuinka hän kerran ruokapöydässä otettuaan liikoja ryyppyjä ja kaataen kastekkeen pöytäliinalle, äkkiä alkoi nauraa ja räpyttää so’enneita silmiänsä sekä, punehtuen, kertoa onnistumisistaan; muisti Varvara Pavlovnan ja käyristyi, niinkuin äkkinäisen sisällisen taudin saanut ihminen, ja ravisti päätään. Sitten hänen ajatuksensa pysähti Liisaan. "Siinä", ajatteli hän, "astuu taas maailmaan uusi olento. Sievä tyttö, mitähän siitäkin tulee? Onpa hän kauniskin. Vaaleat, nuoret kasvot, silmät ja huulet niin vakavat, katsantonsa, rehellinen ja viaton. Sääli, hän taitaa olla hiukan rakastunut. Pituus paras, astunto keveä ja ääni hiljainen. Minua miellyttää hyvin, kun hän äkkiä seisahtuu, kuuntelee huomiolla hymyilemättä, sitten vaipuu ajatuksiinsa ja heilauttaa, hiuksiansa. Näyttää siltä, että hän miellyttää minua itseäni, Panschin ei häntä ansaitse. Vaan minkä vuoksi hän olisi huono? Toisekseen, mitähän minä siitä huolehdin? Hänkin lähtee samaa tietä, kuin kaikki naiset juoksevat. Paras lie kuu nukun." Ja Lavretski ummisti silmänsä.

Nukkua hän ei kuitenkaan voinut, vaan vaipui matkustuksen äänettömään uinailuun. Entisyyden muistot, yhä vielä, kiirehtimättä nousivat, sulivat hänen sydämessään, sekoittuen ja hämmentyen toisiinsa. Lavretski rupesi, Jumala tiesi miksi, ajattelemaan Robert Piléstä… Ranskan historiasta… siitä, kuinka hän olisi voittanut taistelussa, jos olisi ollut kenraali; hänelle kuvastuivat laukaukset, huudot… Päänsä soljui syrjään, hän avasi silmänsä… Samat kedot, samat aron kuvat: kuluneet hevosten kengät välkähtelivät tuon ainaisen tupruavan pölyn läpi: kyyditsijän keltainen paita, punasine olkatilkkuineen, pullistui tuulen viimasta…. "Kaunisna minä saavun kotipuoleeni!" välähti ajatus Lavretskin päässä; ja hän huudahti: "anna mennä!" kyyristyi päällystakkiinsa ja puristihe likemmä tyynyä. Vaunut jytkähtivät, Lavretski suoristihe ja avasi silmänsä levälleen. Hänen edessään kummulla näkyi pikku kylä, hiukan syrjempänä oli rapistunut herrastalo, suljettuine ikkunaluukkuineen ja kallistuneine kuistineen; portilta saakka yli koko pihamaan kasvoi nokkosia, viheriänä ja tiheänä kuin hamppu; aivan vieressä seisoi tamminen luja vilja-aitta. Tämä oli Wasiljevski.

Ajuri käänsi portille, seisahdutti hevoset; Lavretskin palvelija kohosi ja, aikoen alas hypätä, huusi: hei! Kuului veltto, hiljainen ulvonta, mutta ei tullut koiraakaan tälle huudahdukselle; palvelija aikoi toistamiseen hypätä ja huusi taas: hei! Kuului taaskin heikko ulvonta ja hetken kuluttua ilmestyi pihalle, tiesi hänen mistä, mies, pää lumivalkoinen, Hankki kauhtana yllä, kiidellään karttaen aurinkoa, katsahti hän vaunuihin, löi molemmat kämmenensä reisiin ja jäi hämmästyksissään seisomaan paikalleen, vaan tointui kuitenkin kohta ja tuli porttia avaamaan. Vaunut vierivät pihalle sihisten nokkosissa, ja seisahtuivat kuistin eteen. Valkopäinen mies, näköjään hyvin vikkelä, seisoi jo jalat levällään alimmalla portaalla, auki päästäen peitenahkaa ja suonenvedontapaisesti kohotettuaan sen ylös, auttoi herraansa alas vaunusta, ja suuteli tämän kättä.

— Hyvää päivää, hyvää päivää, ukkoseni, sanoi Lavretski, nimesi taitaa olla Anton? Sinä elät vielä?

Ukko kumarsi ääneti ja juoksi avaimia hakemaan. Sillä aikaa istui kyytimies liikkumatta ja katseli halveksivaisesti lukittuun oveen päin, Lavretskin palvelija, sitten kun oli hypännyt alas istuimeltaan, jäi hämmästyneenä seisomaan, toisella kädellä pidellen kiini istuinsijasta. Ukko toi avaimet, ja ilman mitään tarvetta kyyristyi kuin käärme, ja kohotellen kyynäspäitään, avasi oven, astui syrjään ja kumarsi taas vyötäisiin saakka.

— Nyt siis olen kotona, nyt olen saapunut, ajatteli Lavretski, astuessaan pienoiseen etehiseen; sillä aikaa aukenivat ikkunaluukut ryminällä toinen toisensa jälkeen, ja päivänvalo tunkeusi autioihin suojiin.

XIX.

Pikku talo, johon Lavretski saapui ja jossa Glafira Petrovna kaksi vuotta takaperin kuoli, oli rakennettu menneellä vuosisadalla, vahvasta honkapuusta; näöltään se oli jo rapistunut, mutta voi seistä vielä puolen vuosisataa tahi enemmänkin. Lavretski kävi kaikkien huoneiden läpi ja suureksi rauhattomuudeksi kuihtuneille, pölyisille kärpäsille, joita oli joka, nurkassa, käski avaamaan ikkunat kaikkialla; Glafira Petrovnan kuoltua ei niitä oltu avattu. Kaikki oli talossa kuten ennenkin: vierashuoneen hienojalkaiset, harmaalla vaatteella katetut, nyt jo kuluneet ja painuneet sohvat selvästi muistuttivat Katharinan aikoja; vierashuoneessa myös seisoi emännän rakkain, korkea, suoraselkäiminen nojatuoli, vaan johon tämä ei kertaakaan, eipä vielä vanhuudessaankaan, ollut nojannut selkäänsä. Sivuseinällä riippui vanha, Feodorin isoisän isän, Andrei Lavretskin muotokuva; himmeästi vaan enää häämöittivät tummat, kellahtaneet kasvot, mustuneella ja köyristyneellä alustalla; pienet, äkäiset silmät tuijottivat kuopistaan hiukan turvonneiden luomien alta; mustat, puuteroimattomat hiukset kohosivat harjana painuneen otsan päällä. Kuvan kulmassa riippui pölyinen kukkaisseppele. "Itse Glafira Petrovna suvaitsi palmikoida sen", ilmoitti Anton. Makuuhuoneessa oli matala, kapea sänky, hyvästä, juovikkaasta vaatteesta tehdyn, vanhanaikaisen katoksen alla; koko röykkiö väriltään luopuneita tyynyjä ja pingoitettu, pehmeä peite oli sängyssä, pään kohdalla riippui Pyhän Jumalan-äidin kirkonkäymisen kuva, sama, johon kuoleva, kaikkien unhoittanut vanhapiika viimeisen kerran oli kylmeneviä huuliaan lähentänyt. Puunpalaisista tehty toalettipöytä, vaskisine koristuksineen ja valehtelevine peilineen, kultakehyksissään, seisoi ikkunan luona. Makuuhuoneen vieressä oli pikkuinen rukoushuone, se oli melkein tyhjä, ainoastaan yhdessä nurkassa oli Jumalankuvakaappi; lattialla oli hankaantunut, vahasta likaantunut puumöhkäle, jonka päälle Glafira Petrovna eläissään oli laskenut maalliset kumarruksensa. Anton läksi Lavretskin palvelijan kanssa avaamaan tallia; hänen sijaansa ilmaantui vanha ämmä, melkein yhden ikäinen Antonin kanssa, koko kasvoineen huntuun kääriyneenä; päänsä vapisi, silmänsä olivat typerän näköiset, vaan niistä heijastui vilpittömyyttä pitkällisen palvelemisen nöyryyttä ja samassa jotain kunnioittavaa sääliväisyyttä. Hän tuli ja kätteli Lavretskia, peräytyi ovelle ja odotteli käskyjä. Lavretski ei mitenkään voinut muistaa hänen nimeänsä, eikä hän luullut koskaan nähneensäkään häntä; tuli kuitenkin selville, että hänen niinensä oli Aprakseja; vuotta neljäkymmentä takaperin oli Glafira Petrovna lähettänyt hänet herraskartanosta tänne kanapii’aksi; hän puheli vähän — aivan kun olisi jo järkensä, kadottanut, — mutta katseensa oli terävänlainen. Paitsi näitä kahta vanhusta, ja vielä kolmea Antonin lastenlasten lasta, möhömahaisia poikia, jotka juoksentelivat pitkät paidat yllä, oli talossa yksikätinen tukeva moukka, joka puhuessaan kujerteli kun teiri, vaan ei ollut sopiva mihinkään työhön; hiukan hyödyllisempi häntä oli vanha koira, joka haukkumisellaan tervehti Lavretskia: se oli jo kymmenkunta vuotta kytkettynä paksuun rautaketjuun, joka oli ostettu Glafira Petrovnan käskystä, tämä salli tuskin koiravanhuksen liikkua ja kävellä raskaan taakkansa alla. Tarkastettuaan talon, läksi Lavretski puistoon, johon oli tyytyväinen. Se oli kasvanut täyteen karvikka- ja vapukkamarjapensaita ja viiniköynnöksiä; päivän suojaa siinä oli satavuotisten lehmusten varjossa, jotka suuruudellaan ja oksainsa kummallisella asennolla ihmetyttivät katselijaa; ne olivat liika liki toisiansa istutetut ja joskus — ehkä sata vuotta takaperin — ihmiskäsin hoidetut. Puisto ulottui pieneen lampeen, jonka rannat kasvoivat korkeaa, punertavaa ruokoa. Ihmiskätten työt raukenevat hyvin pian: vaan Glafira Petrovnan istutukset eivät vielä kerenneet metsistyä, vaikka näyttivätkin vaipuneen siihen hiljaiseen uinailuun, joka on omituista kaikkialla, missä vaan ei ole ihmisten rauhatonta touhua. Feodor Ivanitsch käveli myös pitkin kylää; ämmät käsi poskella katselivat häneen asuntojensa kynnyksiltä; miehet kumartelivat loitommalla, lapset pakenivat, vaan koirat haukkuivat välinpitämättömästi. Hänelle tuli vihdoin nälkä; palvelijain ja ruo’anlaittajan oli saapuminen vasta illaksi; eikä ruoka-aineetkaan vielä olleet saapuneet Lavrikasta, siis täytyi kääntyä Antonin puoleen. Anton ryhtyi paikalla puuhaan: kaappasi vanhan kanan, tappoi ja kyni sen; Aprakseja hankasi ja pesi sitä kauan aikaa, niinkuin pyykkiä pestään, ennenkuin pani sen pataan; kun se viho viimeinkin oli kypsynyt, kattoi Anton pöydän, pani lautasien eteen vanhan, mustuneen aplikometallisen, kolmijalkaisen suola-astian ja kapeakantaisen, lasitulppaisen, särmikkäisen pullerin; ilmoitti sitte Lavretskille laulavalla äänellään ruuan olevan pöydässä, — itse asettui hän Lavretskin tuolin taa seisomaan, otti käteensä pienen pöytäliinan, jolla viuhkoi pois ummehtunutta, jotakin kypressipuun hajuista löyhkää. Kun lientä oli syöty, toi Anton hänelle kanan; sen nahka oli täynnä rakkoja ja paksut suonet punoittivat sen molemmissa jaloissa; liha oli vanhaa ja sitkeää, Syötyään, ilmoitti Lavretski haluavansa teetä, jos… "Het’ sillään", keskeytti ukko hänet, ja täytti lupauksensa. Olihan näet hyppysellinen teetä, punaisessa paperissa säilytettynä; löytyipä pikkunen, rätisevä, kuhmuinen samovarikin ja varsin pieniä, juuri kuin kutistuneita, sokeripalaisia. Lavretski joi teetä suuresta kupista; hän muisti vielä lapsuudestaan tämän kupin: siihen oli kuvattuna pelikortteja, siitä joivat ainoastaan vieraat, ja hänkin joi siitä nyt niinkuin vieraana olija. Illaksi saapuivat palvelijatkin; Lavretskin mieli ei tehnyt käydä levolle tätinsä sänkyyn, jonkatähden käski tekemään vuoteen ruokasaliin. Sammutettuaan kynttilän, katseli hän vielä kauan ympärilleen, ajatellen hyvin ikäviä seikkoja; hänet valtasi tunne, joka tavallisesti valtaa joka ihmisen, maatessaan kauan asumattomassa suojassa; hänestä tuntui niin kuin ei tuo häntä ympäröivä pimeys voisi tottua uuteen tulokkaasen ja että itse seinätkin häntä kummastelivat. Viimein hän huo’ahti, veti peitteen päänsä yli ja nukkui. Anton valvoi kaikkein myöhemmin; hän sopotteli kauan Apraksejan kanssa, oihki puoli-ääneensä ja risti silmiänsä; he eivät kumpikaan luulleet herran asettuvan heille Wasiljevskiin asumaan, kun hänellä kerta, hiukan tuonnempana, oli niin hyvä kartano suurine puistoineen; he eivät aavistaneetkaan, että tämä puisto se olikin Lavretskista vastoinmielinen, ja että se herätti hänessä ikäviä muistelmia. Kyllikseen sopoteltuaan Apraksejan kanssa, otti Anton kepin, jolla nalkutteli aitan luona olevaan, jo kauan hylkynä olleesen lautaan; siihen hän nukkui pihamaalle, peittämättä edes harmaata päätään. Toukokuun yö oli tyyni ja hiljainen, — ja ukko nukkui rauhallista, makeaa untaan.

XX.

Seuraavana aamuna heräsi Lavretski tavallisen aikaiseen; puhutteli kylänvanhinta, kävi riihessä, käski päästämään koiran irti kahleistaan, joka hiukan haukahteli ja jäi liikahtamatta paikalleen. Tultuaan huoneihinsa, vaipui hän taas rauhallisiin ajatuksiin, joista ei herännyt koko päivässä. "Nyt minä olen oikein onkalossa", sanoi hän monasti itsekseen, hän istui ikkunan ääressä hievahtamatta ikäänkuin kuunnellen hiljaista elämän rientoa, joka häntä ympäröi aron esteettömillä värähdyksillä. Jossain nokkoisten takana kuuluu viserrys vienon vienolla äänellä; hyttynen toistelee sitä. Viserrys vaikenee, vaan hyttynen jatkaa yhä surinataan; kärpästen tutun, loppumattoman pörinän läpi kuuluu paksun lihakärpäsen hyrinää ja napsuttamista lakeen; kukko lauloi kadulla, kärähdellen venyttäen viimeistä nuottiaan; kuului rattaitten ratinaa ja kylän porttien narinaa. "Mitä?" kuului kimakka naisen ääni. "Ah sinä kultaseni", sanoi Anton käsissään olevalle kaksivuotiaalle tyttöselle, jota hoiteli. "Tuo kaljaa", toisti sama naisen ääni, — ja sitte on kaikki taas haudan hiljaista; ei mikään kolahda, ei ’värähdä; tuuli ei liikuta haavan lehteäkään; pääskyset liitelevät vaienneina toinen toisensa jälkeen maan tasalla, ja tuottavat siten murheen ihmissydämeen. "Nyt minä olen oikein onkalossa", ajattelee Lavretski taas. "Aina ja joka aika on elämä täällä hiljaista ja värähtelemätöntä", ajattelee hän, "Joka astuu sen piiriin — saa masentua: täällä et tarvitse kärsiä rauhattomuutta, täällä ei ole mitään puuhailemista; täällä on sillä onni, joka kulkee omaa uraansa levollisesti, kuten maamies vakoa Ryntäissään". Ja mikä voima kaikkialla, mikä terve elämä tässä äänettömässä hiljaisuudessa! Tuossa ikkunan alla kohotteleikse iso hyönteinen ruo’istosta, kylläinen hämähäkki virittelee verkkoansa sen eteen; tuolla taas vainiolla rukiin tähkät puhkeavat ja kaurakin orastaa, kaikkialla on vihannuus: lehti puussa, ruoho maassa. "Naisen rakkauteen viihtyi paras ikäni", pitkittää Lavretski ajattelemistaan: "minä annan kaihon selvittää itseni, annan sen rauhoittaa, valmistaa minut siksi, että minäkin osuisin levollisesti tehdä työni". Ja hän valmistane! uudestaan kuuntelemaan luonnon hiljaisuutta, mitään odottamatta, — ja kuitenkin yhä odotellen: hiljaisuus ympäröi häntä, verkalleen, rauhaisena vierii aurinko sinitaivaalla ja pilvet vaeltavat hitaasti sen kannella. Samaan aikaan hyöri ja pyöri elämä muualla maailmassa; täällä sama elämä valui kuulumattomana niinkuin vesi sammaltaneessa suossa; aivan iltaan saakka oli Lavretski vaipunut tähän valuvaan elämään; entisyyden suru suli hänen sydämessään, niinkuin keväinen lumi, — ja ihme kyllä! — ei milloinkaan tähän saakka ollut kotipuolensa tuntunut hänestä niin sanomattoman miellyttävältä, kuin nyt.

XXL

Kahden viikon kuluessa oli Lavretski järjestänyt Glafira Petrovnan talon, puhdistanut pihan ja puiston; Lavrikasta tuotiin hänelle mukavia huonekaluja, kaupungista viiniä, kirjoja, sanomalehtiä; talliin ilmaantui hevoset; sanalla sanoen, Lavretski hankki itselleen kaikki tarpeet ja rupesi elämään, tavallansa tilanhaltijana, tavallansa erakkona. Päivänsä kuluivat yksitoikkoisesti; mutta ei hän ikävöinnyt, vaikka ei ketään nähnyt; hän hoiti ahkeraan ja huolellisesti talouttaan, ratsasteli ympäristössä, lueskeli. Oikeastaan ei hän paljoa lueskellut: hänestä oli hauskempi kuunnella Antonin kertomuksia. Tavallisesti istui Lavretski ikkunan edessä poltellen piippua ja juoden kylmää teetä; Anton taas seisoi oven suussa kädet selän takana ja kertoi verkalleen vanhoista ajoista, niistä satumaisista ajoista, jolloin ei kauraa eikä ruista mitattu kapalla, vaan suurilla säkeillä, ja ne maksoivat pari kolme kopekkaa säkki; jolloin vielä joka paikka, yksin kaupungin edustatkin olivat taajana läpipääsemättömänä metsänä, kirveellä koskemattomana korpena. "Vaan nyt", valitti yli kahdeksankymmenvuotias ukko, "on kaikki hakattu, niittyjä on tullut sijaan, ett’ei tahdo päästä ajamaankaan." Samoin kertoi Anton paljon Glafira Petrovnasta: kuinka hän oli ymmärtäväinen ja säästävä; kuinka eräs herra, nuori naapuri tästä, kosi häntä, rupesi usein käymään hänen luonaan, — ja hän suvaitsi aina panna päähänsä uuden pyhäpäiväisen myssyn, sinertävine nauhoineen ja kellertävän silkkisen hameen ylleen; vaan kun sitten suuttui naapuriherraan, epäkohteliaasta kysymyksestä: näinköhän teillä, neitiseni, olisi omaisuuttakin, niin kielsi hänen talossa käymästä; sitten kun hän oli sairaana, käski hän kuolemansa jälkeen joka pienimmänkin rievun esiin tuomaan Feodor Ivanovitschille. Ja Lavretski löysikin kaikki tätinsä perut eheänä, yksin pyhäpäiväisen myssyn, sinisine nauhoineen ja keltaisen silkkihameenkin. Vanhoja papereja ja hauskoja todistuksia, joita Lavretski luuli löytävänsä, ei ollut minkäänlaisia, paitsi erästä vanhaa kirjaa, johon hänen isoisänsä, Pietari Andreitsch, oli kirjoitellut jotakin; muun muassa oli siinä piirrettynä: "Juhla Santpietarin kaupungissa, rauhan johdosta, jonka hänen ylhäisyytensä ruhtinas Aleksander Aleksandrovitsch Prosorovski teki Turkin valtakunnan kanssa",. Ja resepti, jossa oli seuraava huomautus: "Tämän lääkkeen on määrännyt Pyhän Kolminaisuudenkirkon vanhin pappi Feodor Avksentjevitsch, kenraalin rouvalle Praskovja Feodorovna Maltikovalle"; sekä politiikillinen uutinen seuraavaa laatua: "Eipä kuulu nyt ranskalaistiikereistä mitään"; aivan sen alla: "Moskovan sanomissa on sanottu, että herra palkintomajuri Mihail Petrovitsch Kolytsjev on kuollut. Eiköhän se ollut Pietari Wasiljevitsch Kolytsjevan poika?" Lavretski löysi vielä muutamia vanhoja kalentereja ja unikirjoja, sekä salaisen, herra Ambodikin teoksen; paljon muistelmia herättivät hänessä näinä unohdetut, vaan tuttavat "Symbooliset tunnusmerkit". Glafira Petrovnan toalettipöydän laatikon pohjalta löysi Lavretski pienen käärön sidottuna mustalla nauhalla ja suljettuna mustalla lakalla. Käärössä oli vastakkain hänen isänsä muotokuva, hänen vielä ollessaan nuorena — otsalle laskeuneet kauniit kiharat, suuret tummat silmät ja puoliavonainen suu — sekä melkein kulunut, vaaleakasvoinen, valkeassa vaatteuksessa, valkoinen ruusu kädessä, — äitinsä valokuva. Itsestään ei Glafira Petrovna milloinkaan ollut otattanut kuvaa. "Minä, vaariseni, Feodor Ivanitsch", sanoi Anton Lavretskille, "vaikk’en silloin saanut herrastalossa elääkään, muistan teidän isoisän isänne, Andrei Afonasitschin, muistan, — kuinkas sitten: silloin kun hän kuoli oli minulla jo kahdeksastoista vuosi. Kerran minä satuin puistossa hänen vastaansa, niin oikein jäntereet vavahtivat; mutta eihän tuosta mitään: vaan mikä nimeni, ja lähetti hakemaan nenäliinaa. Se oli herra, ei muuta sanomista, ei pelännyt ketään. Senpä tähden, minä ilmoitan teille nyt, teidän isoisän isällänne olikin senlainen laatona — sen oli munkki Afonan vuorella hänelle antanut. Ja sanoi hänelle, nimittäin se munkki: pajari, sinun ylevämielisyydestäsi lahjoitan sinulle tämän; pidä se, äläkä pelkää mitään. Mutta silloin tietysti, vaariseni, millaiset olivat ajat: mitä herran mieleen juohtui, sen tekikin. Tapahtuipa toisinaan, että herroista joku rupesi häntä vastustamaan, niin hän katsahti häneen ja sanoivat vaan: matalalla uiksentelet; — se oli hänen lempisanansa. Ja hän elikin, teidän ikuisesti muistettava, isoisän isänne, pienissä puuhökkeleissä; mutta mitä jälkeensä jätti, mikä joukko hopeaa, kaikenlaista tavaraa, kaikki kartanon alukset olivat täynnä. Hän oli näet isäntä. Juuri se pulleri, jota te suvaitsitte kiittää, oli hänen, siitä hän ryyppäsi viinaa. Vaan tuossa teidän isoisänne, Pietari Andreitsch, vaikka laittoikin kivirakennukset, eipäs osannut omaisuutta koota; kaikki häneltä kävi nurinpäin; ja hän eli huonommin pappaansa, eikä mitään huvituksiakaan osannut itselleen hankkia, vaan rahansa menetti kaikki, ei ollut millä muistellakaan häntä, ei häneltä jäänyt hopealusikkaakaan, vaan kiitos edes Glafira Petrovnalie, että hän osasi puolensa pitää."

— Onko se totta, keskeytti Lavretski hänet, että häntä vanhaksi rauskoksi kutsuttiin?

— Kukapa sen tiesi! huomautti Anton tyytymättömänä.

— Sanokaapa, vaariseni, — päätti ukko kerran kysyä, — missä rouva suvaitsee nykyään oleskella?

— Minä olen erossa vaimostani, sai töin tuskin Lavretski sanotuksi, ole niin hyvä, äläkä enää mainitse häntä.

— Tottelen, huomautti ukko surullisesti.

Kolmen viikon kiiluttua ratsasti Lavretski O——n ja vietti iltansa Kalitinilla. Lemm oli siellä, Lavretski mieltyi häneen. Vaikka hän, isänsä järjestelmän tähden ei osannut soittaa mitään, rakasti hän kuitenkin hyvin soittoa, oikein kunnollista, klassillista soittoa. Panschinia ei sinä iltana ollut Kalitinilla. Maaherra oli lähettänyt hänet johonkin maalle. Liisa soitti yksin ja hyvin säännöllisesti; Lemm vilkastui, kääri paperin torvelle ja löi sillä tahtia. Maria Dmitrijevna katsoi ensin häneen ja nauroi, vaan hetkisen kuluttua meni maata; hänen sanainsa mukaan vaikutti Beethoven liiaksi hänen hermoihinsa. Puolen yön aikaan saattoi Lavretski Lemmin hänen asuntoonsa ja istui vielä kello kolmeen asti hänen luonaan. Lemm puhui paljon; vartalonsa, suoristui, silmänsä suurenivat ja hehkuivat, jopa hiuksetkin kohosivat hänen otsallaan. Pitkään aikaan ei kukaan ollut ottanut osaa hänen kohtaloonsa, mutta Lavretskia näytti huvittavan hänen kertomuksensa, hän kyseli tyystin ja tarkkaan kaikkea. Se liikutti ukkoa; hän lopetti sen sillä, että näytti vieraalle taitonsa, soitti ja vieläpä lauloikin lakastuneella äänellään muutamia katkelmia omista sepityksistään, muun ohella, nuoteille sovittamansa Schillerin balladinkin: Fridolin. Lavretski ylisti häntä, pakoittipa muutamia kappaleita toistamaankin ja lähtiessään kutsui häntä luoksensa vierailemaan muutamaksi päiväksi. Lemm, joka saattoi häntä kadulle saakka, suostui heti ja puristi ystävällisesti hänen kättään; jäätyänsä yksin raikkaassa aamu-ilmaan, katsahti hän ympärilleen, ummisti silmänsä, kyyristyi ja, niinkuin pahan tehnyt, astua hynttyytti huoneensa… "Ich bin doch nicht klug" (minä en ole, oikein viisas) höpisi hän, käyden maata kovaan ja lyhkäiseen sänkyynsä. Hän koetti tekeytyä sairaaksi, kun Lavretski muutaman päivän kuluttua tuli häntä hakemaan; vaan Lavretski tuli hänen huoneesensa ja taivutti ukon mielen. Etenkin liikutti Lemmiä se, että Lavretski ainoastaan hänen tähtensä oli tuotattanut pianon kaupungista maalle. He läksivät yhtenä Kalitinille ja viettivät iltansa siellä, vaan ei läheskään niin hauskasti kuin edellisellä kerralla. Panschin oli siellä, kertoi paljon matkastaan, esitteli hyvin hullunkurisesti näkemiänsä tilanhaltioiden tapoja; Lavretski nauroi, mutta Lemm ei hiiskahtanut nurkastaan, istui ääneti, silloin tällöin varovasti liikutellen ruumistaan, niinkuin hämähäkki, katseli äreästi ja tylsistyneesti ympärilleen, ja elpyi vasta silloin kun Lavretski rupesi hyvästijättelemään. Vielä vaunuissa istuissaankin oli hän äreänä ja laski ruumiinsa aivan myttyyn; mutta hiljainen, lämmin ilma, lauhkea tuuli, lienteät varjot koivun urpujen ja kukkien tuoksu, herttainen loisto kuuttomalta, tähdikkäältä taivaalta, ystävällinen hevosten kopina ja korskunta, kaikki nämä syysyön vastakkaisuudet laskeusivat saksalais-raukan sydämeen, ja hän itse aloitti ensimäiseksi puheen Lavretskin kanssa.

XXII.

Hän puhui soitosta, Liisasta ja taas soitosta. Liisasta puhuissaan, kuului kuin hän olisi venyttänyt sanojaan. Lavretski siirsi puheen hänen sepityksiinsä ja pyysi, puoli leikillä, hänen kirjoittamaan niistä kirjasen.

— Hm, kirjasen! sanoi Lemm, ei, ei se ole voimiani myöten: minulla ei ole enää sitä sukkeluutta, sitä ajatusten vilkkautta, joka on niin välttämätön ooperaa sepittäissä; minä olen jo kadottanut voimani… Vaan jos minä vielä mitä voisin tehdä, niin tyytyisin romansiin; mutta, tietysti, minä haluaisin siihen hyviä sanoja…

Hän vaikeni, istui kauan liikkumatonna ja tähysteli taivasta kohti.

— Esimerkiksi, puhkesi hän vihdoin puhumaan, jotain tähän tapaan: te, tähdet, o, te kirkkahat tähdet…!

Lavretski kääntyi ja katsahti häneen.

— Te, tähdet, kirkkahat tähdet, toisti Lemm… Te katsotte samalla lailla rehellisiin ja kavaloihin… mutta ainoastaan viattomat sielut, tahi jotain sen tapaista… teitä ymmärtävät, ei parempi — teitä rakastavat. Toisekseen en minä ole runoilija, mihin minusta! Mutta jotain tähän tapaan, jotain ylevää.

Lemm työnsi hattunsa takaraivalle; valoisan yön vienossa hämärässä näyttivät kasvonsa vaalenneilta ja nuortuneilta.

— Ja te myös, pitkitti hän yhä, hiljenevällä äänellä, tiedätte ketä rakastaa, ken rakastaa osaa, sentähden että te olette viattomat, te yksin voitte rauhoittaa…. Ei, tämä kaikki ei ole sitä! Minä en ole runoniekka, huomautti hän, mutta jotain tähän tapaan…

— Vahinko ett’en minäkään ole runoilija, sanoi Lavretski.

— Turhia haaveiluita! vastasi Lemm ja vaipui vaunun nurkkaan. Hän ummisti silmänsä, ikäänkuin aikoen nukkua.

Kului hetkinen… Lavretski lähensi korvaansa… "Tähdet, kirkkahat tähdet, on lempi", sopotti ukko.

— Lempi, toisti Lavretski itsekseen, ja vaipui ajatuksiinsa, ja raskaalta tuntui hänen sydämensä tällä hetkellä.

— Miellyttävän soiton te kirjoititte Fridolinille, Kristofer
Feodoritscb, sanoi hän ääneensä, vaan mitä te luulette, rupesiko
Fridolin jo silloin, kun kreivi toi hänet ensikerran kreivinnan eteen,
sitä rakastamaan, vai kuinka?

— Te luulette niin, vastasi Lemm, varmaankin sen tähden, kun kokemus… Hän vaikeni äkkiä, hämmästyi ja käänsi selkänsä Lavretskiin. Lavretski naurahti väkinäisesti, käänsi myös selkänsä häneen ja tähysteli tielle.

Tähdet alkoivat jo himmetä ja taivas vaaleta, kun vaunut seisahtuivat kuistin eteen Wasiljevskissa. Lavretski saattoi vieraansa hänelle määrättyyn huoneesen, tuli itse työhuoneesensa ja istui ikkunan ääreen. Puistossa lauloi yörastas viimeistä säveltään ennen päivän nousua. Lavretski muisti Kalitinin puistossa myös yörastaan laulaneen; muisti hiljaiset liikunnot Liisan silmissä, jotka kääntyivät ikkunaan päin, kuullessaan sen laulua. Hän ajatteli Liisaa ja sydämensä rauhoittui. "Sievä; tyttö", sanoi hän puoli-ääneensä, "te kirkkaat tähdet", lisäsi hän hymyillen ja kävi tyytyväisenä levolle.

Lemm istui vielä myöhään sängyssään, nuottivihko polvilla. Näytti siltä, kuin olisi tuntematon, suloinen sävel ollut tulossa hänelle vierailemaan: hän hehkui rauhattomana’ ja tunsi jo vienot värähdykset sen tulosta… mutta ei jaksanut odottaa sitä.

— En ole runoilija, enkä säveltäjä! mumisi vihdoin… Ja väsynyt päänsä painui raskaasti patjalle.

XXIII.

Toisena aamuna joivat isäntä ja vieras teetä puistossa vanhan lehmuksen alla.

— Taituri! sanoi Lavretski muun ohella, teidän täytyy kohta sepittää juhlallinen kantaati.

— Mitä tilaisuutta varten.

— Entä herra Panschinin ja Liisan häiksi. Ettekö te huomanneet eilen, kuinka hän mielitteli Liisaa? Näyttää siltä, kuin heillä olisi jo kaikki valmiina.

— Sitä ei tapahdu! huudahti Lemm.

— Miksikä ei?

— Siksi, että se on mahdotonta. Toisekseen, lisäsi hän hetkisen kuluttua, maailmassa on kaikki mahdollista. Etenkin teillä Venäjällä.

— Jätämme nyt Venäjän sikseen; vaan mitä pahaa te huomaatte tässä avioliitossa?

— Kaikki on pahaa, kaikki. Elisabet Mihailovna on rehellinen, totinen tyttö, jaloja aatteita täynnä, — vaan hän… hän on tai-teen-aloit-telija, sanalla sanoen.

— Niin mutta rakastaahan Liisa häntä?

Lemm nousi istumasta.

— Ei, hän ei rakasta, se tahtoo sanoa, hän on puhdassydäminen eikä ymmärrä mitä merkitsee: rakastaa. Madam von Kalitin vakuuttaa hänelle, että Panschin on miellyttävä nuorimies, ja hän kuuntelee mitä madam von Kalitin puhuu, sentähden, että hän on vielä aivan lapsi, vaikka onkin jo yhdeksäntoistavuotias: rukoile aamulla, rukoile illalla, onhan sekin sangen ylistettävää; mutta hän ei rakasta häntä. Hän voi rakastaa ainoastaan ihastuttavaa, vaan Panschin ei ole mikään ihastuttava, se tahtoo sanoa, hänen sielunsa ei ole ihastuttava.

Lemm puhui tämän kaiken sujuvasti ja innolla, kävellen edestakaisin, lyhyvin askelin, teepöydän edessä ja tuijottaen maahan.

— Kallis taiturini! huudahti Lavretski äkkiä, minusta näyttää, että te itse olette rakastuneet orpanaani.

Lemm seisahtui.

— Olkaa niin hyvä, alkoi hän vapisevalla äänellä, älkää ivatko minua. En minä mieletön ole: minä katson haudan synkkyyteen, enkä ruusuiseen tulevaisuuteen.

Lavretskin tuli sääli ukkoa; hän pyysi anteeksi tältä. Teen
juotua soitti Lemm hänelle kantaatinsa, ja päivällispöydässä,
Lavretskin alotettua puheen Liisasta, alkoi hän taas puhua hänestä,
Lavretski kuunteli häntä tarkkuudella ja uteliaisuudella.

— Kuinka te luulette, Kristofer Feodoritsch, sanoi hän vihdoin, onhan meillä täällä kaikki järjestyksessä, sekä puistokin täydessä kukoistuksessaan… Emmekö kutsuisi häntä tänne äitineen ja minun vanhan tätini kanssa, — mitä? Onko se teistä mieleen.?

Lemm kumarsi päänsä lautasen yli.

— Kutsukaa, sanoi hän tuskin kuuluvasti.

— Vaan Panschiniahan ei ole tarvis?

— Ei ole tarvis, huomautti ukko, melkein lapsellinen hymy huulillaan.

Kahden päivän kuluttua läksi Lavretski kaupunkiin, Kalitinille.

XXIV.

Hän tapasi kaikki kotona, mutta ei ilmaissut aikomustaan heti; hän halusi puhutella Liisaa kahden kesken. Onni olikin myötäinen: he jäivät kahden vierashuoneesen. He alkoivat puhella; Liisa ehti tottua häneen eikä hän muutoinkaan kainostellut ketään. Lavretski kuunteli, katsoen suoraan silmiin häntä, ja toisteli ajatuksissaan Lemmin sanoja, sekä huomasi ukon olevan oikeassa. Tapahtuu välistä, kun kaksi tuttavaa henkilöä, vaan ei vielä likeisiä ystäviä, puhelevat keskenään, niin lähestyvät he äkkiä, muutaman minutin kuluessa, toisiansa; tämän lähestymisen huomaa paikalla heidän katseistaan, ystävällisistä, hiljaisista myhäilyistään ja kaikista heidän liikkeistään. Juuri tällainen lähestyminen tapailtu. Lavretskin ja Liisan välillä. "Katsos minkälainen sinä oletkin", ajatteli Liisa, ystävällisesti katsoen häneen; "semmoinenkos sinä oletkin", ajatteli taas Lavretski. Sen tähden ei hän yhtään kummeksinutkaan, kun Liisa ilmoitti epäileväisesti hänelle, että jo kauan oli halunnut ilmaista hänelle jotakin, vaan pelkäsi pahoittavansa häntä.

— Älkää pelätkö, puhukaa, sanoi hän, seisahtuen Liisan eteen.

Liisa katsahti häneen kirkkailla silmillänsä.

— Te olette niin hyvä, jatkoi hän, ja ajatteli samassa: "hän on tosiaankin hyvä…" — antakaa minulle anteeksi, minun ei pitäisi puhuman siitä teidän kanssanne ..: mutta mitenkä te voitte… miksi te erositte vaimostanne? Lavretski vavahti, katsoi Liisaan ja istui hänen viereensä.

— Lapseni, alkoi hän, älkää toki satuttako tähän haavaan; vaikka teidän kätenne ovatkin pehmoiset, koskee se minuun kuitenkin.

— Minä tiedän, pitkitti Liisa, aivan kuin ei olisi kuullut hänen puhettaan, hän on syypää, en minä tahdo häntä puolustaakaan; mutta kuinka voi eroittaa sitä, jonka Jumala on yhteen luonut?

— Meidän ajatuksemme, Elisabet Mihailovna, eriävät suuresti tässä kohden, sanoi Lavretski tavallisen kovaan, me emme ymmärrä toisiamme.

Liisa vaaleni; koko ruumiinsa värähteli, mutta hän ei vaiennut.

— Teidän täytyy anteeksi antaa, sanoi hän hiljaa, että teillekin anteeksi annettaisiin.

— Anteeksi antaa! huudahti Lavretski. Teidän pitäisi ensin tietää, kenenkä puolesta pyydätte? Antaa anteeksi tälle naiselle, ottaa hänet uudestaan kattonsa alle, tämä tyhjä, sydämetön olento! Ja kuka teille on sanonut, että hän tahtoo tulla takaisin luokseni? Uskokaa, hän on aivan tyytyväinen kohtaloonsa… Ja mitä joutavista puheista! Hänen nimeänsä ei teidän pidä milloinkaan mainitseman. Te olette siksi liian puhdas, te ette kykene ymmärtämään senlaista olentoa.

— Miksikä loukkauksia! sai Liisa sanoneeksi. Käsien vavistus hiljeni nähtävästi. Te hylkäsitte hänet itse, Feodor Ivanitsch.

— Mutta minä vakuutan teille, sanoi Lavretski kärsimättömällä pikaisuudella, että te ette tunne minkälainen olento hän on!

— Miksikä te naitte hänet sitte? kuiskasi Liisa, ja silmänsä himmenivät.

Lavretski nousi äkkiä tuoliltaan.

— Miksikä minä nain? Minä olin silloin vielä nuori ja kokematon; minä petyin mieltyessäni kiiltävään ulkokuoreen. Minä en tuntenut naisia, en tietänyt mitään. Suokoon Jumala teille onnellisemman avioliiton! mutta uskokaa, ei mitään voi edeltäpäin tietää.

— Minä voin siis samoin olla onneton, vastasi Liisa (äänensä alkoi tulla katkonaiseksi), silloin täytyy nöyrtyä; minä en osaa selittää, vaan jos me emme nöyrry…

Lavretski puristi kätensä ja polki jalkaansa lattiaan.

— Älkää suuttuko, antakaa minulle anteeksi, kiirehti Liisa sanomaan.

Samassa astui huoneesen Maria Dmitrijévna. Liisa nousi ja aikoi lähteä tiehensä.

— Odottakaa, huudahti Lavretski äkkiä hänen jälkeensä. Minulla olisi pyyntö teidän äidillenne ja teille: tehkää hyvin, tulkaa vierailemaan minun uudisasuntooni. Kuten tiedätte olen hankkinut sinne pianon; Lemm oleskelee luonani, ja syreenipuutkin kukkivat nyt; hengitätte siellä maa-ilmaa, ja voitte samana iltana tulla takaisin jos haluatte. Myönnyttekö?

Liisa katsahti äitiinsä, tämä taas aikoi tekeytyä sairaaksi; mutta Lavretski ei antanut hänen ruveta haukottelemaan, vaan suuteli hänen molempia käsiään. Maria Dmitrijevna, joka aina oli herkkä hyväilyille eikä ollenkaan odottanut tältä "hylkeeltä" senlaista kohteliaisuutta, heltyi nyt ja suostui lähtemään. Sillä aikaa kun hän ajatteli minkä päivän määräisi, lähestyi Lavretski Liisaa ja kuiskasi hänelle korvaan: "kiitos hyvä tyttö; minä olen syypää…" Ja Liisan vaaleille poskille nousi vieno häveliäs puna; silmätkin myhähtivät hiukan; tähän saakka oli hän luullut loukanneensa häntä.

— Saako Wladimir Nikolajevitsch tulla meidän kanssamme? kysyi Maria
Dmitrijevna.

— Tietysti, huomautti Lavretski, mutta eiköhän meidän olisi mukavampi olla omassa piirissämme?

— Niin mutta… alkoi Maria Dmitrijevna… vaan kuinka tahdotte, lisäsi hän.

Päätettiin ottaa -mukaan Leena ja Sandra. Marfa Timofejevna kieltäytyi.

— Ei minua haluta, sanoi hän, lähteä vanhoja luitani särkemään; kenties sinulla ei ole missä maatakaan; vaikka, toisekseen, en minä voi nukkua vieraalla vuoteella. Antaa vaan nuorten mennä.

Lavretskin ei enää onnistunut jäädä kahden Liisan kanssa; mutta hän katsoi häneen niin suopeasti, että Liisasta tuntui hyvälle, vaikka hieman häpeä hänellä olikin ja sääli häntä, Hyvästijättäissään puristi Lavretski kovasti hänen kättään: tämä taas jäätyään yksin, vaipui ajatuksiinsa.

XXV.

Kun Lavretski saapui kotiin, oli vierashuoneen kynnyksellä häntä vastassa suuri, laiha mies, jolla oli kulunut sininen takki yllä; kasvonsa olivat ryppyiset, mutta vilkkaan näköiset, partansa oli harmaa ja siivoamaton, nenänsä suuri ja suorehko, silmänsä kivuliaat: se oli Mihalevitsch, hänen entinen ylioppilas-ystävänsä. Lavretski ei tuntenut häntä, vaan kuultuaan hänen nimensä, syleili häntä rajusti. He eivät olleet nähneet toisiansa sitten kuin Moskovassa. Alkoi sataa huudahduksia ja kysymyksiä; astuivat nyt näyttämölle ijanikuiset, unohdetut muistelmat. Kiireisesti poltellen piipun toisensa jälkeen ja juoden teetä, suullisen kerrassaan, kertoi Mihalevitsch Lavretskille omista vaiheistaan, viittoen pitkillä käsillään; niissä ei ollut mitään kiitettävää, onnistumisista elämässään ei hän voinut kerskata, mutta hän nauroi yhä sortuneella hermokkaalla naurullaan. Kuukausi takaperin oli hän saanut paikan konttorissa, eräällä rikkaalla kauppiaalla, noin 300 virstan päässä O——n kaupungista, ja saatuaan tietää Lavretskin palanneen ulkomailta, poikkesi hän tieltä, tullaksensa tervehtimään vanhaa ystävää. Mihalevitsch puhui yhtä kiivaasti kuin nuoruudessaankin, pauhasi ja melusi samalla tavalla. Lavretski yritti huomauttaa hänelle omasta elämästään, mutta Mihalevitsch keskeytti hänet, kiireisesti jupisten: "kuulin veliseni, kuulin, — kuka sitä olisi odottanut?" ja siirsi puheensa paikalla yleisiin mietelmiin. — Minä, veliseni, sanoi hän, täydyn huomenna lähteä; tänä iltana me, suo anteeksi, emme aikaiseen levolle lähde. Minä haluan välttämättömästi tietää, mikä sinä olet, minkälaiset sinulla on ajatukset, miksi sinä olet muuttunut, mitä elämä on sinulle opettanut? Mitä minuun tulee, veliseni, olen minä monessa suhteessa paljon muuttunut: elämän aallot ovat syöksyneet minua murtamaan, — vaan kuka sen on sanonut? — en minä kuitenkaan itse luonnoltani ole rahtuistakaan muuttunut; kuten ennenkin uskon minä hyvään, totuuteen; mutta minä en ainoastaan usko, — minä uskon nyt — uskomalla, uskon. Kuulehan, minä kirjoittelen runoja; runohenkeä niissä tosin ei ole, mutta totuutta. Minä luen sinulle viimeisen runoni: siinä minä olen tuonut esiin minun yliluonnolliset vakuutukseni. Kuule. Mihalevitsch rupesi lukemaan runoansa; se oli tavallisen pitkä ja loppui seuraavilla sanoilla:

    Uusille tunteille altiiksi antauin,
    Aivan kun lapseksi sielultani tulin:
    Poltinpa kaiken, jollenka kumarruin,
    Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin.

Lukiessaan kahta viimeistä värssyä, oli Mihalevitsch vähällä itkeä; hiukan huomattava suonenveto — syvän tunteen merkki — vavahteli hänen leveillä huulillaan, ruma muotonsa kirkastui. Lavretski kuunteli häntä, kuunteli… vastustamisen henki heräsi hänessä: häntä suututti yhä valmis, aina, kiehuva moskovalaisen ylioppilaan juhlallisuus. Ei kulunut neljännes tuntiakaan, kun heidän välillään syttyi riita, yksi niistä loppumattomista riidoista, jotka ovat omituisia ainoastaan venäläisillä. Monivuotisen eron jälkeen, elettyään erilaisissa oloissa ymmärtämättä sekä vieraita että omiakaan ajatuksiaan, tarttuen joka sanaan ja kiistellen tyhjistä sanoista, yltyivät he riitelemään aivan syrjäseikoista, ja riitelivät kuin olisi ollut elämä ja kuolema kysymyksessä: huusivat ja melusivat korkealla äänellä niin että kaikki ihmiset talossa säikähtivät; Lemm parka, joka oli sulkeutunut huoneesensa, sitten kun Mihalevitsch tuli, alkoi kummastella ja hiukan pelätäkin.

— Mitä sinä tämän jälkeen? oletko ihastunut? huusi Mihalevitsch kello yhden aikaan yöllä.

— Ovatko ihastuneet tämän näköisiä? vastasi Lavretski, ne ovat kaikki vaaleita ja kivuliaita, jos tahdot niin minä kohotan sinut toisella kädelläni?

— Jos et ole ihastunut, niin olet epäilijä, se sen pahempi. Mutta millä oikeudella sinä olet epäilijä? Tosin, sinulle ei elämässä onnistunut; se ei ollut sinun vikasi: sinä olet sydämeltäsi kiihkoinen ja rakastavainen, mutta sinut vieroitettiin väkisin naisista: ensimäinen vastaan tuleva nainen oli siis pettävä sinut.

— Pettipä hän sinutkin, huomautti Lavretski äreästi.

— Kyllä, kyllä; minä olin siinä sallimuksen aseena, — vaan toisekseen mitä minä, — sallimusta ei ole; minulla on vanha tapa pulmissa hairahdella. Mutta mitä se todistaa?

— Se todistaa, että kasvatukseni laiminlyötiin.

— Sinä korjaa itsesi! sitä varten olet ihminen, mies; ethän järkeä lainata tarvitse. Mutta olkoon miten tahansa, saapiko, onko luvallista asettaa sitä yleisiin, tunnustettuihin sääntöihin?

— Mihin sääntöihin? keskeytti Lavretski hänet, minä en tunnusta…

— Eipä, ne ovat sinun sääntösi, sinun, keskeytti hänet Mihalevitsch vuorostaan.

— Sinä olet itsekäs, siinä kaikki! ärjyi hän hetken kuluttua, sinä halusit itsenautintoa, sinä halusit onnea elämässäsi, sinä halusit elää ainoastaan itseäsi varten…

— Mikä se itsenautinto on?

— Ja kaikki petti sinut; kaikki vajosi jalkojesi alta.

— Mikä se itsenautinto on, kysyn minä sinulta?

— Ja sen pitikin vajota. Sillä sinä etsit tukea sieltä, missä sitä ei ollut (Mihalevitsch puhui venättä kotipuolensa, Vähä-Venäjän, murteella), sillä sinä rakensit huoneesi soljuvaan hiekkaan…

— Puhu selvemmin, ilman vertauksia, sillä minä en ymmärrä sinua.

— Sillä, — naura ehkä, — sillä sinussa ei ole uskoa, sydämellistä lämpöä; järkesi, aina vaan se kopekan maksava järkesi… sinä olet, säälittävä, takapajulle jäänyt voltairelainen — se sinä olet!

— Kuka, minäkö olen voltairelainen?

— Juuri sinä, ja samanlainen kun isäsi, vaikka et itse sitä savistakaan.

— Tämän jälkeen, huusi Lavretski, olen minä oikeutettu sanomaan, että sinä olet yltiöpäinen.

— Oho! huomautti Mihalevitsch kiivaasti, onnettomuudekseni en millään ansaitse niin korkeaa nimitystä…

— Nyt minä löysin sintille oikean nimen, huusi sama Mihalevitsch kello kolmen aikaan yöllä, et sinä ole epäilijä, et ihastunut, et voltairelainen, sinä olet unikeko. Saamattomat unike’ot loikoovat rauhassa uunilla, eivätkä mitään tee, sen tähden, ett’eivät mitään osaa tehdä; he eivät mitään ajattelekaan, vaan sinä ajatteleva ihminen — ja makaat; sinä voisit tehdä jotakin — etkä sittenkään tee; makaat kylläinen vatsa taivasta kohti ja sanot: niinhän se pitää ollakin, nimittäin maata, sen tähden että kaikki, mitä ihmiset tekevät, kaikki se on sinusta turhaa, hyödytöntä roskaa.

— Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä makaan? sanoi Lavretski, mistä sinä päätät, että minulla on senlaiset ajatukset?

— Syystä, kun te kaikki, koko teikäläinen veljeskunta, pitkitti väsymätön Mihalevitsch, olette lukeneita unikekoja. Te tiedätte mille jalalle saksalainen liikkua, tiedätte, että huonosti on asiat ranskalaisilla, englantilaisilla, — ja teillä, koko teidän kurja tietonne muuttuu ristiriitaisuudeksi, toteuttaen teidän häpeällisen laiskuutenne, teidän säälittävän työttömyytenne, Vieläpä joku ylpeileekin siitä, että minä muka olen kekseliäs — makaan, vaan nuo höntöt raatavat. Niin se on! Vaan vielä meillä on herrasväkeä, — tätä tietysti en sano nimenomaan sinulle, — jotka koko elämänsä i’än viettävät jonkinlaisessa surun horroksessa, totuttavat itseänsä siihen, istuuvat siinä, niin kuin… niin kuin tatti voissa, tempasi Mihalevitsch puheesensa ja nauroi itsekin tälle vertaukselleen. Voi, näitä surun horroksia, niissä on Venäjän kansan häviö! Koko ikänsä yrittelee työhön ruvetaksensa inhoittava unikeko…

— Mitä sinä oikein nuhtelet? äännähti Lavretski vuorostaan. Raataa… työskennellä… Sano edes mitä raataa, äläkä toru, mokoma viisastelija!

— Katsohan mitä mielesi tekee! En minä sitä sinulle sano, veliseni; se pitää jokaisen itsensä tietämän, sanoi "viisastelija" ivallisesti. Tilanomistaja, aatelisherra — eikä tiedä mitä tehdä! Ei ole uskoa, muuten tietäisit; ei ole uskoa, eikä kuntoa.

— Anna edes huo’ata, lempo; anna katsoa ympärilleni, rukoili Lavretski.

— Ei minuttia, ei sekuntia huo’ahdusta! huomautti Mihalevitsch käskeväisellä käden viittauksella. Ei sekuntiakaan! Kuolema ei odota, eikä elämäkään saa odottaa.

— Milloin, ja missä ihmiset ovat tulleet uneliaiksi? huusi hän kello neljän aikaan aamulla, mutta hiukan sortuneella äänellä, meillä! nyt! Venäjällä! kun joka miehen hartioilla on velvollisuus, suuri edesvastaus Jumalan, kansan, oman itsensä edessä! Me makaamme, vaan aika rientää; me makaamme…

— Kuulehan, sanoi Lavretski, minusta näyttää, ett’emme nyt ollenkaan makaa, vaan päinvastoin emme anna muidenkaan maata. Me huudamme kohti kulkkua, kuin kukot. Kuulepas, eiköhän kukkokin jo kolmannesti laulanut.

Tämä huomautus nauratti ja rauhoitti Mihalevitschin. "Huomiseen saakka", sanoi hän tupaten piippuansa tupakkikukkaroon. "Huomiseen saakka", toisti Lavretski. Mutta ystävykset pakinoivat vielä toista tuntia… Ei he enää rähisseet, heidän puheensa oli hiljaista ja sävyisää pakinoimista.

Mihalevitsch läksi toisena päivänä, vaikka Lavretski kaikin tavoin koki pidättää häntä. Feodor Ivanitsch ei onnistunut taivuttaa häntä; mutta puhella hänen kanssaan sai hän kyllikseen. Lavretski sai tietää ettei Mihalevitschilla ollut ainoatakaan kopeekkaa taskussa. Edellisenä päivänä oli jo Lavretski säälien havainnat hänessä köyhyyden tuottamia merkkejä ja tapoja: saappaissa oli väärät kannat, takkinsa takapuolella ei ollut toista nappia, kätensä eivät milloinkaan olleet sormikkaita nähneetkään, hiuksissaan oli untuvia; matkalta, tultuansa ei hän edes pyytänyt vettä pestäkseenkään, ja illallista syödessä söi hän kuin mursu, irroittaen lihaa sormillaan ja kaluten luita vahvoilla mustilla hampaillaan. Lavretski sai tietää niinikään ett’ei hänen palveluksensakaan ollut taattua, kaiken toivonsa oli hän pannut kauppiaasen, joka oli ottanut hänet palvelukseensa ainoastaan sen tähden, että hänellä konttorissaan olisi "sivistynyt mies". Kaikesta tästä ei Mihalevitsch vähintäkään huolinut, eleli vaan itsekseen hourailijana, ihantelijana, runoilijana, sydämellisesti iloiten ja ajatellen ihmiskunnan kohtaloa, omaa kutsumustaan, — eikä yhtään huolehtinut, vaikka huomenna leivän puutteessa olisi nälkään kuollut. Mihalevitsch oli naimaton; mutta oli rakastunut lukemattomia kertoja, kirjoitellen runoja kaikille lemmityilleen; erittäin tulisesti oli hän kuvannut erään salaperäisen, mustakiharaisen "pan’ittaren", puolalaistytön. Huhut tosin kertoivat, että tämä panitar oli muka aivan yksinkertainen juutalaistyttö, jonka useat ratsu-upserit hyvin tunsivat… mutta kun ajattelet — eikös tämäkin ole aivan yhdentekevä?

Lemmin kanssa ei Mihalevitsch sopinut: arkaa saksalaista peloittivat hänen pauhaavat puheensa ja kiihkeät liikkeensä… Kuuromykkä tuntee jo pitkältä matkaa toisen kuuromykän, mutta vankeudessaan välttää häntä — eikä siinä olekaan mitään kummallista: hänellä ei ole mitä jakaa hänen kanssaan, — ei edes toivoakaan.

Ennen lähtöänsä istui Mihalevitsch vielä kanan Lavretskin kanssa, ennusti hänelle kadotuksen, jos ei hän heräisi, rukoili häntä totisesti ryhtymään talonpoikainsa kohtaloa parantamaan, asetti itsensä esimerkiksi, sanoen että hän on puhdistunut surujen ahjossa, — ja sanoi samassa, useampia kertoja, itseään onnelliseksi ihmiseksi, verraten olentoansa taivaan lintuun, laakson liljaan…

— Kaikessa tapauksessa mustaan liljaan, huomautti Lavretski.

— Oho, veliseni, älähän viisastele, sanoi Mihalevitsch hyvänsuopaisesti, vaan paremmin kiitä Jumalaa, että sinunkin suonissasi juoksee puhdasta plebeijiläistä verta. Mutta minä huomaan, että sinä tarvitsisit nyt jonkun puhtaan, taivaallisen olennon, joka vapauttaisi sinut tuosta tunnottomuudesta…

— Kiitos veliseni, sanoi Lavretski, piisaa jo nämä tavalliset olennot.

— Ole vait luulittelija! huudahti Mihalevitsch.

— "Luulettelija", korjasi Lavretski häntä.

— Juuri luulittelija, toisti Mihalevitsch häikäilemättä.

Vielä rattailla istuissaankin, johon hänelle kannettiin litistynyt, keltainen, huomattavan keveä matkalaukku, puhui hän yhä; hän oli kääriytynyt johonkin espanjalaiseen nuttuun, jossa oli päivänpolttama kaulus ja jalopeuran käpälät koukkujen sijasta, hän kertoi aina vaan ajatuksiansa Venäjän kohtalosta ja teki liikkeen mustuneella kädellään ilmassa, ikäänkuin kylväen tulevaa siunausta. Hevoset liikahtivat vihdoin… "Muista minun viimeistä kolme sanaani", huudahti hän, kohottaen ruumistaan rattailla ja pysytelleiden tasapainossa: "uskonto, edistys, inhimillisyys…! Hyvästi!" Lavretski jäi kuistille, yksin tähystellen hänen jälkeensä tielle, siksi kuin rattaat katosivat näkyvistä. "Kenties hän on oikeassa", ajatteli hän palatessaan huoneisinsa: — "ehkä minä olen unikeko". Monet Mihalevitschin sanat olivat jääneet hänen mieleensä, vaikka hän epäili ja vastusteli niitä. Kun vaan ihminen on hyvä, ei häntä kukaan voi vastustaa.

XXVI.

Kahden päivän kuluttua, lupauksensa mukaan, saapui Maria Dmitrijevna tyttärineen Wasiljevskiin. Tytöt juoksivat paikalla puistoon, mutta Maria Dmitrijevna kävi arvokkaasti kaikkien huoneitten läpi ja samoin arvokkaasti kiitti kaikkea. Käyntiänsä Lavretskin luona piti hän suuren alentuvaisuutensa merkkinä, melkeinpä hymyili ystävällisesti, kun Anton ja Aprakseja, vaan talontavan mukaan, kättelivät häntä, ja pyysi heikolla, hönisevällä äänellä teetä juodakseen. Anton suureksi mielikarvaudekseen ei saanut tuoda vierailevalle rouvalle teetä, vaan sen toi Lavretskin kamariherra, valkoiset kudotut sormikkaat käsissä ja joka ei ymmärtänyt mitään järjestystä, kuten ukon oli tapana sanoa. Mutta sen sijaan päivällispöydässä piti Anton puolensa: lujana patsaana seisoi hän Maria Dmitrijevnan tuolin takana, eikä enää kellekään antanut sijaansa. Harvinainen vierasten ilmestyminen Wasiljevskiin sekä liikutti että ihastutti ukkoa: hänestä oli hauskaa nähdä hyvänmaineisen herrasväen pitävän tuttavuutta hänen herransa kanssa. Vaan toisekseen ei hän yksin ollut liikutettu: Lemm oli myös. Hän oli pannut päällensä lyhyen, tupakan-värisen hännystakin, lujasti sitonut kaulaliinansa; hän ryki yhtenään ja antoi tietä sivu meneville; hän näytti niin ystävällisen ja miellyttävän näköiseltä. Lavretski huomasi mielihyväksensä, että hänen ja Liisan väli tuli yhä likeisemmäksi: kun Liisa astui huoneesen, ojensi hän ystävällisesti kättään hänelle. Päivällisen jälkeen otti Lemm esiin hännystakkinsa takataskusta, johon hän taisi jo sata kertaa kättänsä työntää, pienen nuottipaperikäärön ja, ääneti, puristaen huulensa yhteen, pani sen pianon kannelle. Se oli romansi-sävel, jonka hän eilen oli sepittänyt vanhanaikaisille saksalaisille sanoille, joissa oli muistutettu tähdistä. Liisa istui paikalla pianon ääreen ja otti siitä selon… Mutta! sävel kuuluikin hämmentyneeltä ja rumasti jännitetyltä; huomattavasti oli säveltäjä koettanut tavata jotakin syvää, tunteellista, vaan se ei näkynyt onnistuneen: joten ponnistus jäikin paljaaksi ponnistukseksi. Lavretski ja Liisa huoimasivat molemmat sen, ja kyllä Lemm'kin älysi: sanaakaan sanomatta pani hän romansin takaisin taskuunsa, ja kun Liisa esitti sen toistamiseen soittamista, ravisti hän päätään, sanoen miettiväisesti: "nyt se on loppu!" —• kyyristyi, vaikeni ja meni nurkkaan.

Iltapuolella läksivät kaikki ongelle. Puiston takana olevassa lammissa oli paljon ruutanoita ja särkiä. Maria Dmitrijevnalle asetettiin matto ja nojatuoli päivänvarjoon rannalle sekä annettiin paras vapaonki; Anton, kuten vanha, tottunut kalastaja, tarjosi hänelle palvelustansa. Hän pani huolellisesti matoja koukkuun, ravisteli, sylki ja vieläpä itse heitti veteen ongenkin, ylpeästi kumartuen eteenpäin koko ruumiillaan. Maria Dmitrijevna suvaitsi samana päivänä mainita Lavretskille hänestä, seuraavalla ranskalaisella puhetavalla: "il n’y a plus maitenant de ces gens comme ça comme autrefois". [Ei ole enään senlaisia ihmisiä, kuin ennen.] Lemm läksi molempien tyttöjen kanssa aina sululle saakka; Lavretski seisahtui Liisan viereen. Kala nyki nykiniistään, koukussa kimallelevat ruutanat hohtivat auringon paisteessa milloin hopealle, milloin kullalle; tytöt huudahtelivat vähän väliä ihastuksesta; itse Maria Dmitrijevnakin vingahti leppeästi pari kertaa. Harvemmin kaikista nyki Lavretskin ja Liisan onkia; luultavasti sen tähden kun he eivät kiinnittäneet huomiotansa siihen, vaan antoivat kupujensa uida rantaan. Punertava korkea ruohikko liikahteli hiljaan heidän ympärillään, edessään siinsi liikahtamaton veden pinta, ja heidän puheensakin oli hiljaista. Liisa seisoi pienellä lautalla; Lavretski istui alapäin taipuneena oksan latvalla; Liisalla oli yllä valkoinen vaatteus ja valkea vyö vyöllä; olkihattu riippui hänen toisessa kädessään, toisella piteli hän notkeaa onkivapaa. Lavretski katsoi syrjästä hänen hiukan vakaita kasvojaan, korvan taa su'ittuja suortuviaan, Lempeitä poskiaan, jotka hänellä punehtuivat niinkuin lapsella, ja ajatteli: "O, kuinka miellyttävästi sinä seisot tuossa lautallani!" Liisa ei kääntynyt häneen, vaan katsoi veteen, toisinaan silmiänsä tirristellen, toisinaan hymyillen. Läheinen lehmus varjosi heidät molemmat.

— Mutta tiedättekö, alkoi Lavretski puheen, minä olen paljon ajatellut meidän viimeisestä keskustelustamme ja olen tullut siihen päätökseen, että te olette erinomaisen hyvä.

— En minä ollenkaan sillä tarkoituksella… sanoi Liisa ja häpesi.

— Te olette hyvä, toisti Lavretski. Minä olen vaan kirvesveistoa, mutta tunnen, että teitä täytyy kaikkien rakastaman.

Kulmakarvat Liisalla eivät rypistyneet, vaan vavahtivat; se hänelle tapahtui aina, jos kuuli jotain epämiellyttävää.

— Minun oli hyvin sääli Lemmiä tänäpäivänä, otti Lavretski puheeksi, hänen onnistumattoman romansinsa tähden. Olla nuorena taitamattomana — sen vielä kärsii; mutta vanhana kykenemättömänä olo on tukalaa. Ukon on vaikea kestää tällaisia iskuja…! Katsokaa, teillä nykii… Sanotaan, lisäsi Lavretski, että Wladimir Nikolajevitsch on kirjoittanut hyvin miellyttävän romansin.

— Niin, vastasi Liisa, se tosin on lyhyt, mutta kuitenkin sievä.

— Mitenkä teidän mielestänne, kysyi Lavretski, onko hän hyvä soittaja?

— Minusta näyttää, että hänellä on suuri taipumus soittoon; mutta hän ei ole tähän saakka harjoitellut sitä niinkuin tulisi.

— Vai niin. Onko hän hyväkin?

Liisa naurahti ja katsahti Feodor Ivanitschiin.

— Kuinka kummallinen kysymys! huudahti hän, vetäen ylös onkensa ja heittäen sen uudestaan veteen.

— Miksikä kummallinen? Minä kysyn teiltä sitä, kuin vasta seudulle saapunut henkilö ja sukulainen.

— Kuin sukulainen?

— Niin. Taidanhan minä olla… väärän "koivun takaa" teille setä.

— Wladimir Nikolajevitschilla on hyvä sydän, suostui Liisa sanomaan, hän on viisas; maman rakastaa häntä hyvin.

— Rakastatteko tekin häntä?

— Hän on hyväsydäminen mies; miksikä en häntä rakastaisi.

— Vai niin! sanoi Lavretski ja vaikeni. Surun ja ivan sekainen hymy välkähti hänen kasvoillaan. Hänen eroamaton katseensa hämmästytti Liisaa, mutta tämä hymyili sittenkin. — "Suokoon Jumala onnea!" sanoi hän vihdoin puoli-ääneen, ikäänkuin itseksensä, ja käänsi pois katseensa. Liisa punehtui.

— Te hairahdutte, Feodor Ivanitsch, sanoi hän, te ajattelette turhaan… Vaan, eikö teitä miellytä Vladimir Nikolajevitsch? kysyi hän äkkiä..

— Ei.

— Miksi?

— Minusta tuntuu, kuin sydäntä ei hänellä olisikaan.

Hymy katosi Liisan kasvoilta.

— Te olette tottunut ankarasti tuomitsemaan ihmisiä, sanoi hän kotvan vaiti oltua.

— Enpä luule. Mikä oikeus minulla on ankarasti tuomita ihmisiä, kun minä itsekin tarvitsisin hyvää kohtelua? Tahi onko teille tietämätöntä, että ainoastaan joku laiskuri ei naura minua…? Mutta, lisäsi hän, täytittekö lupauksenne?

— Millaisen?

— Rukoilitteko puolestani?

— Rukoilin, ja rukoilen joka päivä. Mutta te, olkaa niin hyvä, ettette puhu siitä niin kevytmielisesti.

Lavretski alkoi uskotella Liisaa, ettei se hänelle päähänkään juolahtanut, että hän suuresti kunnioittaa kaikkia vakuutuksia; sitten hän alkoi puhua uskonnosta, sen merkityksestä ihmiskunnan historiassa, kristillisyyden merkityksestä…

— Kristillisyyttä täytyy olla, alkoi Liisa tuntuvalla ponnistuksella, ei siksi, että tuntisimme autuaallisuutta… vaan siksi, että joka ihmisen on kuoleminen.

Lavretski nosti vaistomaisella ihmettelyllä silmänsä Liisaan ja tapasi hänen katseensa.

— Millaisen sanan te sanoitte! virkkoi hän.

— Se sana ei ole omani, vastasi tämä.

— Ei ole omanne… Mutta miksi te puhuitte kuolemasta?

— En tiedä. Minä ajattelen usein siitä.

— Usein?

— Niin.

— Sitä ei luulisi, nyt teihin katsoessa; teillä on niin iloiset, selkeät kasvot, te hymyilette…

— Niin, minulla on nyt sanomattoman hanska, sanoi Liisa viattomasti.

Lavretskin mieli teki ottaa häntä molemmista käsistä ja puristaa niitä kovasti…

— Liisa, Liisa, huudahti Maria Dmitrijevna tulehan katsomaan millaisen ruutanan minä sain.

— Paikalla, maman, vastasi Liisa ja läksi menemään hänen luokseen, vaan Lavretski jäi istumaan oksallensa. "Minä puhun hänen kanssaan aivan kuin olisin nuori mies", ajatteli hän. Lähtiessään pani Liisa hattunsa oksalle riippumaan; kummallisella, melkein hempeällä tunteella katsahti Lavretski tähän hattuun ja sen rypistyneisiin nauhoihin. Liisa tuli kohta takaisin hänen luokseen ja seisahtui taas lautalle.

— Mistä te päätätte ett'ei Wladimir Nikolajevitschilla ole sydäntä? kysyi hän hetken kuluttua.

— Johan sanoin teille, että minä voin hairahtua; mutta toisekseen, aika on kaikki näyttävä.

Liisa vaipui ajatuksiinsa. Lavretski kertoi hänelle elämästään Wasiljevskissa, Mihalevitschista, Antonista; hän tunsi tarpeen puhella Liisan kanssa, ilmoittaa hänelle ajatuksiansa: tämä kuunteli häntä niin sydämellisesti, niin tarkasti; hänen harvat huomautuksensa ja vakuutuksensa näyttivät Lavretskista herttaisen yksinkertaisilta ja viisailta. Hän sanoi sen hänelle itselleenkin. Liisa kummastui.

— Todellako? sanoi hän, minä olen luullut, että minulla, niinkuin sisäpihallani Nastjallakin, ei ole omia sanoja. Hän sanoi kerta sulhaselleen: sinulla on varmaankin ikävä minun seurassani; sinä kerrot minulle kaikkea hyvää, mutta minulla ei ole omia sanojanikaan.

"Jumalan kiitos!" ajatteli Lavretski.

XXVII.

Sillä välin oli jo iltakin käsissä ja Maria Dmitrijevna ilmoitti haluavansa lähteä kotiin. Tyttöjä saatiin töin tuskin lähtemään lammilta. Lavretski sanoi saattavansa vieraita puolitiehen saakka, ja käski satuloimaan hevosen. Auttaessaan Maria Dmitrijevnaa niihin, muisti hän Lemmin; mutta ukkoa ei löydetty mistään. Hän katosi kohta illallisen jälkeen. Anton paiskasi vaunujen oven kiinni joltisella voimalla hänen edessään, äreästi huutaen: ajuri, ann’ mennä! Vaunut liikahtivat. Takaistuimella istuivat Maria Dmitrijevna ja Liisa; etuistuimella neitoset ja palvelustyttö. Ilta oli tyyni ja lämmin, ikkunat avattiin kummaltakin puolelta. Lavretski ratsasti vaunujen rinnalla Liisan puolitse, pannen kätensä ikkunan pieleen, — hän heitti ohjakset säännöllisesti juoksevan hevosen kaulaan — ja vaihtoi joskus pari kolme sanaa Liisan kanssa. Aurinko oli mennyt mailleen; yö läheni, mutta ilma lämpeni yhä. Maria Dmitrijévna alkoi oitis torkkua; tyttöset ja piika jo nukkuivat. Joutuun ja tasaisesti vierivät vaunut; Liisa kumartui eteenpäin; nouseva kuu valaisi hänen kasvonsa, yöllinen vilvas ilma tuulahteli hänen silmiinsä ja poskiinsa. Hänen oli hyvä olla. Kättänsä nojasi hän ikkunan pieleen Lavretskin käden rinnalle. Lavretskin oli myöskin hyvä olla: hän ratsasti rautaisessa yöilmassa, taukoamatta katsellen nuoria kasvoja, kuunnellen nuorta, helevän kuiskaavaa ääntä, joka ilmaisi yksinkertaisia, jokapäiväisiä asioita; hän ei huomannutkaan ennen kuin oli ajanut puolitietä. Hän ei tahtonut herättää Maria Dmitrijevnaa, vaan puristi hellästi Liisan kättä, sanoen: "nythän olemme ystäviä, eikös niin?" Tämä nyökäytti päätään, Lavretski seisautti hevosensa. Vaunut vierivät eteenpäin hiljaa jyristen; Lavretski läksi astumaan jalkaisin kotiinsa. Kesäyön sulo valtasi hänet; kaikki ympärillänsä näytti niin odottamattoman kummalliselta ja samassa niin vanhan, niin herttaisen tuttavalta; likellä ja kaukaa, — etäälle silmä näkikin, vaikka ei kaikkia tarkoin eroittanut, — kaikki uinaili; nuori, kukoistava elämä kuvastui tässä uinailussa. Lavretskin hevonen astui vilkkaasti, notkutellen ruumistaan oikealle ja vasemmalle; suuri musta varjo kulki sen rinnalla; oli jotakin miellyttävää sen kavioiden kopseessa, jotakin hauskaa ja hupaisaa, huuhkainten huudon seassa. Tähdet tuikahtelivat jonkinlaisen vaalean usman takana; vahva kuutamo valaisi seutua; sen valo siinsi myös ympäri taivaan kantta, laskien savustuneen kullan tapaisia, pilkkuja ohi liiteleviin pilvenhattaroihin; raitis ilma vilpastutti silmät. Lempeästi laskeutuen joka jäseneen, suloisesti vierien rintaan. Lavretski nautti tätä ja iloitsi nautinnostaan. "No! kyllä me vielä elämme, ajatteli hän, ei se aivan loppuun ole meitä kalvanut.." Ei hän kuitenkaan sanonut: kuka tahi mikä… Sitten hän ajatteli Liisaa, näinköhän tuo rakastaa Panschinia; jos Liisa olisi sattunut hänelle vastaan toisissa oloissa, — Jumala tiesi, kuinka olisi käynyt; hän ymmärtää Lemmiä, vaikka Liisalta puuttuu 'omia' sanoja. Eikä sekään ole totta: hänellä on omat sanansa… "Älkää puhuko siitä niin kevytmielisesti", juohtui Lavretskin mieleen. Hän nousi hevosen selkään ja ratsasti kauan pää kumarassa, mutta oikasihe sitten ja sanoi:

    Pultinpa kaiken, jollenka kumarruin;
    Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin…

säppäsi samassa hevostaan ratsuvitsalla ja ratsasti kotiinsa.

Hypättyhän hevosen selästä, katsahti hän viimeisen kerran taakseen hieman myhäillen. Äänetön, lempeä yö peitti kunnaat, laaksot; etäältä sen tuoksuavasta syvyydestä — taivaastako, vaiko maasta, — uhkui hiljaista miellyttävää lämpöä. Lavretski lähetti vielä tervehdyksensä Liisalle ja juoksi kuistiin.

Seuraava päivä oli hyvin ikävä. Aamusta alkaen satoi; Lemm katseli luomiensa alta ja yhä kovemmin ja kovemmin puristi huuliansa yhteen, aivan kuin olisi tehnyt lupauksen, ei niitä koskaan enää avata. Levolle mennessään otti Lavretski mukaansa vuoteelle koko joukon ranskalaisia sanomalehtiä, joista toiset jo pari viikkoa olivat odotelleet avaamista. Hän repäisi siteet pois, katsoi kiireisesti kaikki palstat, joissa ei paljon mitään uutta ollut. Hän oli jo panemaisillaan ne syrjään, kun äkkiä hypähti ylös vuoteeltaan kuin mieletön. Eräässä kertoelmassa ilmoitti, meille jo tuttu, mr Jules lukijoilleen surullisen uutisen: miellyttävä, ihastuttava moskovalainen, kirjoitti hän, yksi muodin ruhtinattarista, parisilaisten salonkien kaunistus, madame de Lavretski on kuollut äkkiä, ja tämä sanoma, ikävä kyllä, aivan varma, saapui nyt vasta hänen, mr Julesin, tietoon. Hän oli — niin hän pitkitti — kuten sanoa sopii, vainajan ystävä…

Lavretski pukeutui, meni puistoon ja käveli melkein aamuun saakka edestakaisin pitkin yhtä ja samaa kujaista.

XXVIII.

Seuraavana aamuna teetä juodessa, pyysi Lemm Lavretskilta hevosia lähteäkseen kaupunkiin. "Minun täytyy jo ryhtyä työhön, se tahtoo sanoa, läksyihin", huomautti ukko, "muutoin tuhlaan täällä turhaan aikani." Lavretski ei vastannut heti hänelle: hän näytti hajamieliseltä. "Hyvä, sanoi hän vihdoin, minä lahden kanssanne." Palvelijain avutta, ähkyen ja äreänä pani Lemm kuntoon pienen matkalippaansa, repi ja poltti useita lehtiä nuottipaperia. Hevoset olivat valmiina. Astuessaan ulos työhuoneestaan pani Lavretski taskuunsa eilisen sanomalehden. Melkein koko matkan olivat Lemm ja Lavretski ääneti: kummallakin olivat omat ajatuksensa, kumpikin olivat tyytyväiset, kun saivat olla häiritsemättä. He erosivat toisistansa jokseenkin kuivasti, vaan sehän sattuu usein ystävien kesken Venäjällä. Lavretski antoi hevosten seisahtua Lemmin asunnon edessä: tämä kömpi ulos vaunuista, otti matkalippaansa ja ojentamatta kättään ystävälleen (hän näet piteli molemmin käsin matkalipasta rintaansa vasten), katsomattakaan häneen, sanoi hänelle venäjänkielellä: hyvästi. Hyvästi, toisti Lavretski ja käski ajuria ajamaan hänen asunnollensa. Hän piti kaikessa tapauksessa varalta asunnon O——n kaupungissa. Kirjoitettuaan muutamia kirjeitä ja syötyään pikaisesti päivällistä, läksi hän Kalitinille. Hän tapasi siellä vierashuoneessa Panschinin yksinään, joka ilmoitti hänelle, että Maria Dmitrijevna tulee heti, ja ryhtyi samassa sydämellisellä kohteliaisuudella puhelemaan hänen kanssaan. Siihen päivään saakka oli Panschin käyttäytynyt Lavretskia kohtaan, ellei juuri ylenkatseellisesti, kumminkin alentuvaisesti; mutta Liisa oli kertonut Panschinille toispäiväisestä matkastaan, sanoen Lavretskia herttaiseksi ja viisaaksi mieheksi; siinä hänelle oli kylliksi: täytyi näet suosittaa "herttainen" mies. Panschin alkoi puheensa kaunistelluilla sanoilla, kuvaten ihastusta, jolla, kuten hän sanoi, koko Maria Dmitrijevnan perhe oli puhunut Wasiljevskista, ja sitten, tavallisuutensa mukaan, sukkelasti siirtyen omaan itseensä, alkoi kertoa omista toimistaan, kehkeytymisestään elämässä, maailmassa ja virassaan; sanoi pari sanaa Venäjän tulevaisuudesta, siitä, kuinka täytyy osata pitää maaherroja pihdissä; samassa lystinmäisesti ivaten itseään ja lisäten, että muun ohessa hänelle uskottiin Pietarissa — "de populariser l'idée du cadastre" [maakirjan kansanmieleiseksi saattaminen]. Hän puhui jokseenkin kauan, — varomattomalla itseensäluottamuksella ratkaisten kaikki vaikeudet ja, niinkuin taiteilija pallojen kanssa, pelasi hän kaikkein tärkeimpien hallinnollisten ja politillisten kysymysten kanssa. Lauselmat: "niin minä tekisin, jos olisin valtiaana"; "te, niinkuin viisas mies ainakin, yhdytte heti minun mielipiteeseni" — eivät poistuneet hänen huuliltaan. Lavretski kuunteli kylmäkiskoisesti Panschinin puheliaisuutta: häntä ei miellyttänyt tämä kaunis, viisas ja väliäpitämättömän-säntillinen nuori mies, sydämellisen hymyinen, kohteliaine äänineen ja tutkivine silmineen. Panschin huomasi kohta, ollen erittäin nokkela tajuamaan toisten ajatukset, että ei saattanut erikoista hauskuutta seuralaisellensa, jonka tähden, kohteliaan syyn nojalla, siirtyi toiseen huoneesen, päättäen itsekseen, että Lavretski voi kenties olla herttainen mies, mutta ei suinkaan puoleensa vetävä, "aigri" ja "en somme", hiukan naurettava. — Maria Dmitrijevna saapui saliin Gedeonovskin seuraamana; sitten tuli Marfa Timofejevna Liisan kanssa ja heidän jälessään muu kotiväki; sittenpä saapui soitannon rakastaja rouva Belitsin, pieni, laiha nainen, jolla oli melkein lapselliset, raukeat, mutta kauniit kasvot, yllään kahiseva musta silkkileninki, kirjava viuhka kädessään ja paksut kultaiset rannerenkaat ranteissa; tuli miehensäkin, punaposkinen, pullakka mies, jolla oli suuret kädet ja jalat, valkoiset silmäripseet, ja alituinen hymy paksuilla huulillaan; vieraillessa ei vaimonsa milloinkaan haastellut hänen kanssaan, vaan kotona, hempeyden hetkinä, nimitti häntä omaksi porsaakseen; Panschin tuli takaisin: kovinpa alkoi kuulua puhetta ja ääntä salista. Lavretskista ei tällainen väen paljous ollut mieleen; etenkin suututti häntä rouva Belitsin, joka vähä väliä katseli häneen nenälasinsa läpi. Hän olisi paikalla lähtenyt pois, jos ei Liisaa olisi ollut: hän halusi sanoa hänelle ainoastaan pari sanaa kahden kesken, mutta ei saanut siihen sopivaa tilaisuutta, jonka tähden oli tyytyväinen, kun sai salaisesti silmäilläkseen häntä; ei vielä milloinkaan hänen mielestään Liisan kasvot olleet niin kunnioitettavat ja herttaiset kuin nyt. Hän istui lähellä rouva Belitsiniä; Tämä liikahti alituisesti tuolillaan, nosteli kapeita hartioitaan, nauroi hemmoitetulla äänellä ja milloin rypisteli kulmiaan, milloin taas avasi silmänsä levälleen. Liisa istui ääneti, katsoi suoraan eikä yhtään nauranut. Emäntä istui korttia pelaamaan Marfa Timofejevnan, Belitsinin ja Gedeonovskin kanssa, joka jälkimäinen pelasi hyvin vitkaan, vähä väliä hairahdellen, räpyttäen silmiään ja pyyhkien nenäliinalla kasvojaan. Panschin tekeytyi alakuloisen näköiseksi, puhui vähän, paljon merkitsevästi ja surullisesti, — aivan kuin epäonnistunut taiteilija, — ja huolimatta rouva Belitsinin pyynnöistä, joka hyvin viekisteli hänen kanssaan, ei suostunut laulamaan romanssiansa: Lavretski oli liika henkilö. Feodor Ivanitsch puhui myös väliin; etenkin Liisaa kummastuttivat hänen kasvoinsapiirteet, kun hän astui huoneesen: Liisa huomasi paikalla, että hänellä oli jotain ilmoitettavaa hänelle, mutta, tietämättänsä syytä, pelkäsi kysyä häneltä sitä. Vihdoin, mennessään toiseen huoneesen teetä kaatamaan, käänsi hän vaistomaisesti päänsä Lavretskin puoleen. Tämä nousi heti ja seurasi häntä.

— Mikä teidän on? sanoi Liisa, pannen teekannua tee-keittiön päälle.

— Oletteko te mitä huomanneet? kysyi vuorostaan Lavretski.

— Te ette ole tänäpäivänä semmoinen, jommoisena teitä tähän saakka olen nähnyt.

Lavretski kumartui yli pöydän.

— Minä tahdoin, alkoi hän, ilmaista teille yhden asian, mutta nyt se näyttää mahdottomalta. Vaan toisekseen, lukekaa tästä palstasta nämä kohdat, jotka ovat lyijykynällä alle merkityt, lisäsi hän, antaen Liisalle mukaansa otetun sanomalehden. Pyydän pitämään sitä salassa, minä tulen teille huomen aamuna.

Liisa hämmästyi… Panschin näyttäytyi oven kynnyksellä: hän pisti sanomalehden taskuunsa.

— Oletteko lukeneet Obermannia, Elisabet Mihailovna? kysyi Panschin miettivästi häneltä.

Liisa vastasi hänelle epäselvästi ja meni ylös omaan huoneesensa: Lavretski meni vierashuoneesen ja lähestyi pelipöytää. Maria Timofejevna, joka oli irroittanut tanukkansa nauhat ja punehtunut, moitti vastapelaajatansa Gedeonovskia, joka, hänen sanainsa mukaan, ei osannut alkuheittoa.

— Näyttää siltä, sanoi hän, että korttia pelata ei olekaan sama, kuin juoruja panna kokoon.

Gedeonovski pitkitti vaan silmiensä räpytystä ja kasvojensa pyyhkimistä. Liisa tuli vierashuoneesen ja istui nurkkaan; Lavretski katsahti häneen, hän katsahti Lavretskiin, — molemmista tuntui niin tukalalta, hän luki Liisan kasvoilta käsittämättömyyden ja jonkin salaisen nuhteen. Vaikka hän kuinka halusi puhella hänen kanssaan, ei hän voinut; jäädä taas yhteen huoneesen hänen kanssansa, niin kuin vieras toisten vieraitten joukossa, oli rasittavaa: hän päätti lähteä pois. Hyvästi jättäissään hänelle, kerkesi hän toistaa huomenna tulevansa, ja lisäsi, että luottaa hänen ystävyyteensä.

— Tulkaa, vastasi tämä, sama käsittämättömyys kasvoillaan.

Lavretskin lähdettyä vilkastui Panschin; hän alkoi antaa neuvoja Gedeonovskille, ivallisen viekistelevästi puhella rouva Belitsinin kanssa ja vihdoin lauloi romansinsa. Mutta Liisan kanssa hän puheli, ja katsoi häneen niinkuin sitä ennenkin: harkitsevaisesti ja surullisesti.

Lavretski ei taaskaan maannut koko yönä. Ei hänellä ollut kaihoa, ei hän ollut rauhaton, hän oli kokonaan tyyntynyt; mutta maata hän ei voinut. Ei hän edes muistellutkaan entisiä aikoja; hän tarkasteli ainoastaan elämätänsä: sydämensä sykki raskaasti, vaan rauhallisesti, tunnit kuluivat, mutta häntä ei nukuttanut. Ajoittain juolahti hänen päähänsä ajatus: "eihän se ole totta, valettahan se on", — ja hän seisahtui taas, nyykäytti päätään ja tarkasteli uudestaan elämätänsä.

XXIX.

Maria Dmitrijevna ei ollut hyvillään, kun Lavretski toisena aamuna tuli hänen luokseen. "Ähä, viehättääkö", ajatteli hän. Maria Dmitrijevna ei hänestä muutoinkaan pitänyt, ja Panschin, jonka vaikutusvallan alainen hän oli, oli edellisenä päivänä hyvin väliapitämättömästi ja viekkaasti ylistellyt Lavretskia. Koska hän ei pitänyt häntä vieraana, eikä katsonut tarpeelliseksi pitää seuraa sukulaisen, melkein oman talon henkilön kanssa, niin ei kulunut puolta tuntiakaan kun Lavretski ja Liisa jo kävelivät puistossa. Leena ja Sandra juoksentelivat muutaman askeleen päässä heistä, ruohostossa.

Liisa oli kuten ainakin rauhallinen, mutta vastoin tavallisuuttaan vaalea. Hän otti taskustaan hienosti taitetun sanomalehden ja ojensi sen Lavretskille.

— Se on kauhistavaa! äännähti hän.

Lavretski ei vastannut mitään.

— Vaan ehk’ei se olekaan totta, lisiisi Liisa.

— Sen tähden pyysinkin teidän pitämään sitä salassa.

Liisa käveli vähän aikaa.

— Sanokaa; alkoi hän, ettekö te ole pahoillanne? Ettekö yhtään?

— Minä en itsekään tiedä, mitä minä tunnen, vastasi Lavretski.

— Mutta rakastittehan te häntä ennen?

— Rakastin.

— Oikeinko sydämellisesti?

— Oikein.

— Ettekö ole pahoillanne hänen kuolemastansa?

— Ei hän nyt minulta kuollut.

— Se on synti, mitä te puhutte… Älkää vihastuko minuun. Te nimititte minua ystäväksenne: ystävällä on oikeus sanoa vaikka mitä. Minusta on oikein peloittavaa… Eilen teidän kasvonne eivät olleet ensinkään hyvän näköiset… Muistatteko, ei kauan sitten, kun te vielä moititte häntä? Ja silloin jo, kenties, ei häntä ollut enää olemassakaan tässä maailmassa. Se on hirmuista. Se on aivan kuin rangaistukseksi teille lähetetty.

Lavretski naurahti katkerasti.

— Te luulette…? Olenhan nyt ehkä vapaa.

Liisa vavahti hieman.

— Älkää puhuko tuolla tavalla. Mitä te teette vapaudellanne? Teidän ei nyt sitä tule ajatella, vaan anteeksi antaa…

— Minä olen jo aikoja sitten hänelle anteeksi antanut, keskeytti
Lavretski hänet, viitaten kädellään.

— Ei, en minä sitä tarkoittanut, sanoi Liisa ja punehtui. Te ette oikein ymmärtäneet minua. Teidän tulee huolehtia siitä, että teillekin anteeksi annettaisiin…

— Keltä minun tulee anteeksi anoa?

— Keltä? — Jumalalta. Kuka voi meitä armahtaa paitsi Jumala?

Lavretski otti häntä kädestä kiini.

— Ah, Elisabet Mihailovna, uskokaa minua, huudahti hän, minä olen niinkin jo kylliksi rangaistu. Minä olen kaikki katunut, uskokaa minua!

— Sitä te ette voi tietää, sanoi Liisa puoliääneensä. Te unohditte, — aivan äskettäin vielä kun me puhelimme, ette tahtoneet hänelle anteeksi antaa.

Kumpikin astuivat ääneti puistokäytävää myöten.

— Entä teidän tyttärenne? kysyi Liisa äkkiä seisahtuen.

Lavretski hämmästyi.

— Älkää huolehtiko! Minä olen jo lähettänyt kirjeet joka paikkaan.
Tyttäreni tulevaisuus on… on… turvattu. Älkää huolehtiko.

Liisa naurahti surullisesti.

— Vaan kyllä te olette oikeassa, jatkoi Lavretski, mitä minä teen vapaudellani? Mitä se hyödyttää minua?

— Milloin te saitte tuon sanomalehden? sanoi Liisa, vastaamatta hänen kysymykseensä.

— Toisena päivänä teidän käyntinne jälkeen.

— Ja ettekö te edes itkeneetkään?

— En. Minä kauhistuin; vaan mistä vuodattaa kyyneleitä? Itkeä mennyttä, — sehän oli minulta jo aikoja sitten haihtunut…! Ei hänen tekonsa minun onneani kukistanut, se näytti minulle vaan, ett’ei sitä koskaan ollutkaan. Mitä siinä olisi ollutkaan itkemistä? Vaan toisekseen, ken tietää? — minä olisin ollut ehkä, enemmin pahoillani, jos se olisi tapahtunut pari viikkoa ennen…

— Pari viikkoa? vastasi Liisa. Mitä siis on voinut tapahtua näinä kahtena viikkona?

Lavretski ei vastannut mitään; silloin Liisa punehtui vielä enemmän entistään.

— Niin, niin, te arvasitte, sanoi Lavretski äkkiä, näiden kahden viikon ajalla olen minä tullut tietämään, mitä on puhdas naisen sielu, ja minun entisyyteni siirtyy aina vaan etemmäs minusta.

Liisa hämmästyi ja meni verkalleen ruohostoon Leenan ja Sandran luo.

— Minä olen tyytyväinen siihen, että näytin teille tämän sanomalehden, sanoi Lavretski astuen hänen jälkiänsä, minä olen jo tottunut avosydämisesti teille ilmoittamaan kaikki, ja toivon, että tekin vastaatte minulle samalla luottamuksella.

— Luuletteko niin? äännähti Liisa ja seisahtui. Siinä tapauksessa täytyisi minun… ei! Se on mahdotonta.

— Mitä se on? Puhukaa, puhukaa.

— Ei, minusta näyttää, ett'ei minun pitäisi… Mutta toisekseen, lisäsi hän ja kääntyi hymyillen Lavretskiin, mikä avosydämisyys se puolinainen on? Tiedättekö? minä sain tänään kirjeen.

— Panschinilta?

— Niin, häneltä… Mistä te sen tiedätte?

— Hän pyytää teidän kättänne?

— Niin, sanoi Liisa ja katsahti suoraan ja vakavasti Lavretskin silmiin.

Lavretski vuorostaan katsahti vakavasti Liisaan.

— No, ja mitä te vastasitte hänelle? sai hän vihdoin kysyneeksi.

— Minä en tiedä mitä vastata, sanoi Liisa ja laski kätensä alas.

— Kuinka niin? Rakastattehan te häntä?

— Niin, minä pidän hänestä; hän taitaa olla hyväsydäminen mies.

— Juuri samaa ja samalla tavalla te sanoitte minulle kolme päivää takaperin. Minä tahdon tietää, rakastatteko te häntä sillä kiihkeellä, tulisella tunteella, jota me olemme tottuneet sanomaan rakkaudeksi?

— Niinkuin te ymmärrätte — en.

— Te ette siis ole häneen rakastuneet?

— En. Tarvitaanko sitä niin välttamättömästi?

— Kuinka?

— Hän on äitistäni mieleen, pitkitti Liisa, hän on hyvä; eikä minulla ole mitään häntä vastaan.

— Mutta kuitenkin te epäilette?

— Niin… ja, ehkä — te, teidän sananne ovat siihen syynä. Muistatteko mitä te kolme päivää takaperin sanoitte? Mutta se on heikkous…

— Voi lapsukaiseni! huudahti Lavretski äkkiä, ja äänensä vapisi, älkää teeskennelkö, älkää sanoko heikkoudeksi sydämenne ääntä, joka ei tahdo antautua ilman rakkautta. Älkää ottako itsellenne niin suurta edesvastausta että otatte miehen, jota ette rakasta ja jolle tahdotte kuulua…

— Minä tottelen, minä en ota mitään edesvastausta, alkoi Liisa…

— Totelkaa sydämenne ääntä; ainoastaan se teille sanoo totuuden, keskeytti Lavretski hänet… Kokemus, järki — se on kaikki turhaa ja mitätöntä! Älkää kieltäkö itseltänne parasta, ainoaa onneanne maan päällä…

— Tekö niin puhutte, Feodor Ivanitsch? Te itse naitte rakkaudesta — ja oletteko te onnellinen?

Lavretski viittasi kädellään.

— Ah, älkää puhuko minusta! Te ette osaa aavistaakaan kaikkea sitä, mitä nuori, kokematon, huonosti kasvatettu poika voi otaksua rakkaudeksi…! Ja vihdoin, miksikä panetella itseään? Minä sanoin äsken teille, että minä en tietänyt onnea… ei! minä, olin onnellinen!

— Minusta näyttää, Feodor Ivauitsch, sanoi Liisa alentaen äänensä (jos hän milloin ei ollut yhtä mieltä puhelevan seuralaisensa kanssa, alensi hän aina äänensä, ja sen lisäksi näytti kovin levottomalta), että onni maan päällä ei ole meistä riippuvainen…

— Meistä, meistä itsestämme, uskokaa minua (hän tarttui Liisan molempiin käsiin; tämä vaaleni ja melkein säikähdyksellä, mutta kuitenkin tarkkuudella katsahti häneen), kun me emme vaan itse pilaa elämätämme. Joillekuille ihmisille voi avioliitto rakkaudesta olla onneton; mutta ei teille, jolla on niin tasainen luonto, — ja puhdas sielu! Minä rukoilen teitä, älkää menkö naimisiin ilman rakkautta, pelkästä velvollisuudentunteesta, nöyryydestä tahi muutoin… Sekin on uskottomuutta, aivan samanlaatuista, ja vieläpä pahempaa. Uskokaa minua, minulla on oikeus puhua niin: minä olen kalliisti saanut maksaa siitä oikeudesta. Ja jos teidän Jumalanne…

Samassa huomasi Lavretski, että Leena ja Sandra seisoivat äänettöminä katsellen kummastellen häneen. Hän päästi Liisan kädet irti kiireisesti sanoen: antakaa anteeksi, ja läksi astumaan taloon päin.

— Yhtä minä pyydän teiltä vaan, sanoi hän, kääntyen Liisaan, älkää suinkaan päättäkö paikalla, odottakaa sitä, mitä teille sanon. Ja jos te ette uskoisikaan minua, jos päättäisittekin mennä avioliittoon järkenne tahdosta, niin siinä tapauksessa, ei ainakaan herra Panschinille: hän ei voi olla teidän miehenne… Eikö totta, lupaattehan olla kiirehtimättä?

Liisa, tahtoi vastata Lavretskille, vaan ei tullut sanoneeksi sanaakaan — ei sen tähden, että olisi päättänyt kiirehtiä, vaan sen tähden, että sydämensä sykki liian kovasti ja pelon tapainen tunne salpasi hänen hengityksensä.

XXX.

Mentyään Kalitinilta, kohtasi Lavretski Panschinin; he kumarsivat kylmästi toisilleen. Lavretski tuli asuntoonsa ja sulkeutui. Hän sai kokea ilmiöitä, joita tähän saakka ei ollut kokenut. Kauanko siitä kun hän oli rauhallisessa horroksessa? kauanko siitä, kuten hän itse sanoi, kun tunsi olleensa oikein onkalossa? Mikä siis muutti hänen asemansa? mikä nosti hänet jälleen? aivan tavallinen, ohipääsemätön, vaikka aina odottamaton tapaus: kuolemako? Juuri sama; mutta hän ei niin paljoa ajatellut vaimonsa kuolemata, omaa vapauttaan, kuin sitä, minkälaisen vastauksen Liisa antaa Panschinille. Hän tunsi, että kolmen päivän ajalla on hän ruvennut aivan toisilla silmillä katselemaan Liisaa; hänelle juohtui mieleen, kuinka hän saapuen kotiin ja ajatellen hänestä yön hiljaisuudessa, sanoi itseksensä: "jos…!" Tämä "jos", jolla hän tarkoitti entisyyttä, mahdotonta, oli nyt toteutunut, vaikka ei kuitenkaan niin, kuten hän oli toivonut — hänelle oli yksi vapaus liiaksi vähän. "Hän tottelee äitiänsä",, ajatteli hän, "hän menee naimisiin Panschinille mutta vaikka kieltäytyykin hänestä, — eikö se ole minulle yhdentekevä?" Käydessään peilin sivu, vilkasi hän siinä sattumalta kasvojansa, ja nostatti hartioitaan.

Päivä kului sukkelaan näissä ajatuksissa, tuli ilta. Lavretski läksi Kalitinille. Hän astui sinne kiireisesti, mutta lähestyessään taloa hidastutti askeleensa. Kuistin edessä seisoi Panschinin vaunut. "No, ajatteli Lavretski, enpä tahdo olla itsekäs", ja astui sisään. Talossa oli kaikki hiljaa, vierashuoneestakaan ei kuulunut mitään; hän avasi oven ja näki Maria Dmitrijevnan pelaavan korttia Panschinin kanssa. Panschin kumarsi hänelle ääneti, vaan talon emäntä huudahti: sepä odottamatonta! — ja rypisti hieman kulmakarvojaan. Lavretski istui hänen luokseen ja rupesi katselemaan hänen lehtiänsä.

— Osaatteko te pikettiä? kysyi hän Lavretskilta jollakin peitetyllä harmilla ja ilmoitti samassa, että oli hävittämäisillään.

Panschin luki yhdeksänkymmentä, alkaen kohteliaasti ottaa tikkejä, huolehtivat ja arvokkaat piirteet kasvoillaan. Luultavasti pelaavat valtiomiehet niin; varmaankin pelasi hän sillä tavalla Pietarissakin, jonkun mahtavan vastustajan kanssa, jolle tahtoi kiinniittää mieleen omaa täysikasvuisuuttaan ja mahtavuuttaan. "Sata yksi, sata kaksi, herttaa, sata kolme", kuului säännöllisesti hänen äänensä, eikä Lavretski voinut ymmärtää mille se värähti: soimaukselleko vaiko itseensä tyytyväisyydelle.

— Saanko tavata Marfa Timofejevnaa? kysyi hän, huomattuaan, että
Panschin vielä suuremmalla kopeudella alkoi korttia se'ata.
Taiteilijasta ei hänessä enään ollut huomattavana varjoakaan jälellä.

-— Luullakseni, saatte, lian on ylhäällä, vastasi Maria Dmitrijevna, — tiedustakaa.

Lavretski läksi ylös. Marfa Timofejevnankin tapasi hän korttia pelaamassa: hän pelasi "mylläriä" Nastasja Karpovnan kanssa. Roska rupesi haukkumaan tulijaa; mutta molemmat ämmät ottivat sydämellisesti hänet vastaan, etenkin Marfa Timofejevna näkyi olevan hyvällä tuulella.

— Ah! Fedja! Tee hyvin,.sanoi hän, istu, vaariseni. Me lopetamme siinä paikassa pelin, lähdötkö marjahilloa? Sandra, tuopas hänelle mansikkahilloa. Etkö tahdo? No, istu sitten niin; mutta älä suinkaan tupakoitse; en voi teidän tupakoitanne kärsiä, ja vieläpä Matroskakin aivastelee siitä.

Lavretski kiirehti sanomaan, ettei ollenkaan halua polttaa tupakkia.

— Olitko alhaalla? jatkoi ämmä, ketä siellä näit? Vieläkö se Panschin siellä kyökkii? Mutta näitkö Liisaa? Et? Hän tahtoi tulla tänne… Tuossa hän tuleekin; siinä susi missä mainitaan.

Liisa astui huoneesen ja, nähtyään Lavretskin, punehtui.

— Minä tulin teille vaan minutiksi, Marfa Timofejevna, alkoi hän…

— Miksikä minutiksi? sanoi tämä. Mitä te kaikki, nuoret tytöt, olette tuonlaisia hätäisiä? Käethän, että minulla on vieras: höpise jotain hänen kanssaan, pidä seuraa.

Liisa istui tuolin reunalle, nosti silmänsä Lavretskiin; hänestä tuntui, että hänen välttämättömästi täytyi antaa hänelle tietää, miten päättyi asia Panschinin kanssa. Mutka mitenkä tehdä se? Hänestä se oli sekä vastahakoista että häpeää. Kauanko siitä kun hän vasta tutustui tämän miehen kanssa, tämän, joka harvoin käy kirkossa ja aivan rauhallisesti kestää vaimonsa kuoleman, — ja nyt hän jo ilmoittaa hänelle salaisuuksiansa… Tosin hän ottaa osaa hänen kohtaloonsa; hän itse uskoo häntä ja tuntee mieltymystä häneen; mutta kuitenkin hänestä on häpeä, aivan kuin vieras olisi astunut hänen neitseelliseen, puhtaaseen kammioonsa.

Marfa Timofejevna tuli hänelle avuksi.

— Jos et sinä rupea häntä hauskuttamaan, sanoi hän, niin kuka häntä raukkaa ratottaa? Minä olen hänelle kovin vanha, hän on minulle liian viisas, vaan Nastasja Karpovnalle hän on liian vanha: hänelle pitäisi olla vaan nuoria miehiä.

— Millä minä voin hauskuttaa Feodor Ivanitschia? sanoi Liisa. Jos hän tahtoo, niin minä soitan pianolla hänelle jotakin, lisäsi hän epätietoisesta.

— Sepä hyvä; sinä olet viisas tyttöseni, sanoi Marfa Timofejevna. Menkää rakkaani alas; kun lopetatte soiton, niin tulkaa sitten ylös; minä näette jäin mylläriksi, on paha mieleni, tahdon päästä siitä.

Liisa nousi. Lavretski Iäksi hänen jälkeensä. Portaita laskeutuessa seisahtui Liisa.

— Totta sanotaan, alkoi hän, että ihmissydän on täynnä vastalauseita. Teidän esimerkkinne olisi pitänyt säikyttää minua, tehdä minut epäuskoiseksi rakkaus-avioliittoihin, mutta minä…

— Te annoitte kieltävän vastauksen? keskeytti Lavretski.

— En; mutta en myöntynytkään. Minä sanoin hänelle kaikki mitä taisin, ja pyysin häntä odottamaan. Oletteko te tyytyväinen? lisäsi hän sukkelasti hymyillen — ja Leveästi koskettaen käsipuita, juoksi hän pois portailta.

— Mitä minä soitan teille? kysyi hän, nostaen pianon kantta.

— Mitä haluatte, vastasi Lavretski ja istui niin että näki häntä suoraan kasvoihin.

Liisa alkoi soittaa, ja katseli kauan kättensä liikkeitä. Hän katsahti vihdoin Lavretskiin ja keskeytti soittonsa: niin lystinmäisiltä ja eriskummallisilta näyttivät hänen kasvonsa.

— Mikä teidän on? kysyi hän.

— Ei mitään, vastasi Lavretski, minun on oikein hyvä olla; minua ilahuttaa nähdä teitä, minä iloitsen teistä, jatkakaa.

— Minusta näyttää, sanoi Liisa hetken perästä, jos hän totisesti minua rakastaisi, ei hän olisi tätä kirjettä kirjoittanut; olisihan hänen pitänyt aavistaman, etten minä nyt voi vastata hänelle.

— Ei se ole tärkeää, sanoi Lavretski, tärkeä on se, että te ette rakasta häntä.

— Heittäkää jo valtaan, mitä tämä tuollainen puhe on! Minulle aaveilee yhä teidän vaimovainajanne, ja tekin peloitatte minua.

— Kuulitteko, Waldemar, kuinka sievästi minun Lisetteni soittaa? sanoi juuri silloin Maria Dmitrijevna Panschinille.

— Kyllä, vastasi Panschin, oikein herttaisesti.

Maria Dmitrijévna katsahti hellyydellä nuoreen vastapelaajaansa; mutta tämä tekeytyi vielä kopeamman ja huolehtivaisemman näköiseksi sekä julisti neljätoista kuningasta.

XXXI.

Lavretski ei ollut enää nuori mies; hän ei voinut kauan pettyä tunteesta, jonka Liisa oli herättänyt hänessä; samana päivänä oli hän vakuutettu siitä, että oli rakastunut Liisaan, Vaan se vakuutus ei tuottanut hänelle suurta iloa. "Eikö minulla nyt, ajatteli hän, kolmenkymmenenviiden vuoden i’ässä ole muuta tekemistä kuin antaa sydämeni taas naisen käsiin? Mutta Liisa ei olekaan sen pari: ei hän vaatisi minulta häpeällisiä uhrauksia; ei hän pakoittaisi minua luopumaan työstäni; hän elähdyttäisi itse minua rehelliseen, ankaraan työntekoon ja me menisimme kumpikin eteenpäin kohti hyvää tarkoitusta. Kyllä, lopetti hän ajatuksensa, kaikki on hyvä, mutta paha on ainoastaan se, että hän ei ensinkään huoli minusta. Ilmanko hän sanoi, että minä olen hänestä peloittava. Vaan eipä hän rakasta Panschiniakaan… Heikko lohdutus!"

Lavretski matkusti Wasiljevskiin; vaan ei voinut neljää päivääkään elää siellä, — hänelle tuli niin ikävä. Häntä rasitti myös odotus: mr Julesin ilmoittama uutinen vaati vakuutusta, vaan hän ei ollut saanut minkäänlaisia kirjeitä. Hän saapui kaupunkiin ja vietti iltansa Kalitinilla. Hänen oli helppo huomata, että Maria Dmitrijevna oli häntä vastustamaan asettunut; mutta hänen onnistui jonkun verran lauhduttaa häntä, hävittämällä hänelle korttipelissä viisitoista ruplaa, — samoin onnistui hänen olla puoli tuntia Liisan kanssa kahden, vaikka äitinsä oli päivää ennen varoittanut häntä rupeamasta liian likeiseen tuttavuuteen henkilön kanssa: "qui est un si grand ridieule" [joka on niin naurettava]. Hän huomasi Liisan muutoksen: hän oli muuttunut ajattelevaisemmaksi, tönii häntä poissa olostaan ja kysyi häneltä — eikö hän lähde huomenna kirkkoon? (seuraava päivä näet oli sunnuntai).

— Tulkaa, sanoi hän, ennen kuin Lavretski ehti vastaamaan, me rukoilemme yhtenä hänen sielunsa rauhan puolesta. Sitten hän lisäsi, ett'ei tiedä mitä tehdä, eikä tiedä onko hänellä oikeutta antaa Panschinin enää odottaa hänen päätöstään.

— Miksikä ei? kysyi Lavretski.

— Siksi, sanoi hän, että alan jo aavistaa minkälaisen vastauksen annan.

Hän sanoi päätänsä kivistävän ja meni ylös huoneesensa, epävakaisesti tarjottuaan sormiensa nenää Lavretskille.

Toisena päivänä meni Lavretski päiväsaarnaan. Liisa oli jo kirkossa, kun hän tuli. Tämä huomasi Lavretskin, vaikka ei kääntynyt häneen päin. Hän rukoili sydämensä pohjasta: hiljaa pilkoittivat hänen silmänsä, hiljaa painui ja kohosi päänsä. Lavretski tunsi hänen rukoilevan itsensäkin puolesta, ja ihana tunne täytti hänen sielunsa. Lavretskista tuntui sekä hyvälle että hiukan häpeälle. Säädyllisesti seisova kansa, tutut kasvot, laulun sulavuus, suitsutuslampun hajuava savu, pitkät vinot auringon säteet, jotka tunkeutuivat ikkunasta sisään, itse seinien ja patsaitten varjot — kaikki puhui hänen sydämelleen. Moneen aikaan ei hän ollut käynyt kirkossa, eikä myöskään rukoillut Jumalaa: ei hän nytkään säestänyt ainoatakaan rukousta, ei edes tehnyt ristinmerkkiäkään, mutta nyt toki hetkeksi, jos ei ruumiillaan, niin koko sielullaan kumartui Jumalan unhoittaja nöyränä maahan. Hän muisti, kuinka hän lapsuudessaan joka kerta kirkossa rukoili siksi, että tunsi ikäänkuin jonkun kostean koskettavan otsaansa; se, ajatteli hän silloin, on suojelusenkeli, joka koskettaa minua ja panee minuun valittujen merkin. Hän katsahti Liisaan… "Sinä saatoit minun tänne, ajatteli hän, kosketa siis minuun, kosketa minun sieluuni". Hän rukoili aina vaan yhtä hiljaa; kasvonsa näyttivät hänestä ihastuttavilta, ja Lavretski heltyi uudestaan, hän pyysi toiselle sielulle — rauhaa, omalle — armoa…

He yhtyivät kirkon etehisessä; Liisa tervehti häntä iloisella ja ystävällisellä komeudella. Aurinko valaisi kirkkaasti nuorta ruohoa kirkon pihamaalla, kirjavia naisten hameita ja huiveja; naapurikirkkojen kellot kajahtelivat korkeudessa; varpuset visertelivät aitojen seipäissä, Lavretski seisoi paljain päin ja hymyili; tuulen hengähdys liipoitteli hänen hiuksiaan ja Liisan hatun nauhoja. Hän auttoi Liisan ynnä mukana olleen Leenan vaunuihin, jakeli rahansa köyhille ja läksi verkalleen astuen kotiinsa.

XXXII.

Tuli raskaat päivät Feodor Ivanitschille. Hän oli lakkaamattomassa kuumeessa. Joka aamu hän kävi postissa, liikutuksella avaten kirjeitä, sanomalehtiä, — eikä missään ollut tietoa, joka olisi vahvistanut tahi vakuuttanut tuon ennen saadun surullisen sanoman todenperäisyyttä. Toisinaan hän tunsi itse itseänsä inhoavan: "mitä minä, — ajatteli hän, — odotan, ihan kuin korppi verta, varmaa tietoa vaimoni kuolemasta!" Kalitinilla hän kävi joka päivä; mutta ei hänellä ollut helpompi sielläkään: emäntä äkäili silminnähtävästi hänelle, otti häntä vastaan ainoastaan armosta; Panschin käyttäytyi häntä kohtaan kaksinkertaisella kohteliaisuudella; Lemm oli muuttunut ihan ihmisvihaajaksi ja tuskin kumarsi hänelle, mutta mikä tärkein: Liisa ikäänkuin karttoi häntä. Jos hän sattui jäämään milloin kahden kesken Lavretskin kanssa, niin entisen luottamuksen sijaan, hän hämmästyi; hän ei tietänyt mitä puhua, ja Lavretski tunsi myös jotain hämmästyksen tapaista. Liisa oli muutamassa päivässä muuttunut aivan toisenlaiseksi: hänen liikkeissään, äänessään, nauraessaankiu oli huomattavana senlainen liikutus, ennen olematon epävarmuus. Maria Dmitrijevna niinkuin todellinen itsekäs olento ei huomannut mitään; mutta Marfa Timofejevna alkoi epäillä lemmikkiänsä. Lavretski nuhteli monasti itseänsä siitä, että oli näyttänyt hänelle sanomalehden: hän ei aavistanutkaan, että hänen henkinen olentonsa olisi voinut vallata tytön puhtaat tunteet. Hän luuli muutoksen Liisassa tapahtuneen sisällisestä taistelusta, epätiedosta: mitä vastata Panschinille? Kerran toi hän Lavretskille kirjan, Walter Scott'in romaanin, jonka hän itse oli pyytänyt häneltä. ** — Oletteko lukeneet sen? kysyi Lavretski.

— En; minä en nyt jouda lukemista ajattelemaan, vastasi hän, aikoen lähteä pois.

— Odottakaa hetkinen; minä en pitkään aikaan ole ollut teidän kanssanne kahden kesken. Näyttää siltä kuin te pelkäisitte minua.

— Pelkään.

— Miksi, sanokaa?

— En tiedä.

Lavretski vaikeni.

— Sanokaapa, alkoi hän, ettekö vielä ole päättäneet?

— Mitä te tahdotte sillä sanoa? kysyi Liisa, silmiänsä lattiasta nostamatta.

— Te ymmärrätte minua…

Liisa punehtui äkkiä.

— Älkää kyselkö minulta mitään, sanoi hän kiihkoisesti, minä en tiedä mitään; minä en itsekään tiedä… Ja samassa hän läksi pois.

Seuraavana päivänä jälkeen puolisen saapui Lavretski Kalitinille ja huomasi siellä kaikki varustukset yösaarnaan. Ruokasalin nurkassa,, neliskulmaiselle pöydälle oli asetettu seinän nojaan pienet jumalankuvat, kultaisissa kehyksissä ja himmeät timantit pyhyyden säteinä. Vanha palvelija, harmaa hännystakki yllä, astui hiljakseen, kenkänsä kantoja kopisuttamatta, yli koko huoneen, asetti kaksi vahakynttilää jumalankuvain eteen, risti silmänsä, kumarsi ja siirtyi hiljalleen ulos. Valaisematon vierashuone oli tyhjä. Lavretski käveli ruokasalissa ja kysyi vihdoin: oliko nyt jonkun nimipäivä? Hänelle vastattiin kuiskaamalla: ei, vaan yösaarna oli pantu toimeen Elisabet Mihailovnan ja Marfa Timofejevnan tahdosta; ja että he olivat halunneet saada tänne ihmeitätekevän jumalankuvan, mutta se oli viety kolmenkymmenen virstan päähän sairaan luo. Kohta saapui muiden hengellisten muassa pappikin, vanha, kaljupäinen mies, kovasti rykäisten etehisessä; naiset saapuivat heti juhlakulussa viereisestä huoneesta hänen siunattavaksensa; Lavretski kumarsi heille ääneti; he kumarsivat hänelle samoin. Pappi seisoi vielä kotvasen, rykäsi ja kysyi hillityllä basso-äänellä:

— Käskettekö aloittamaan?

— Aloittakaa, pyhä isä, vastasi Maria Dmitrijevna.

Hän alkoi vaatettaa itseänsä; kirkko-laulaja messupaita yllä pyysi yksitoikkoisella äänellään tulista hiiltä; alkoi haista pyhälle savulle. Etehisestä syöksyivät pii'at ja miespalvelijat ovensuuhun ja asettuivat yhteen ryhmään. Roska, joka ei milloinkaan liikahtanut ylhäältä, ilmaantui äkkiä ruoka-saliin: sitä ruvettiin ajamaan pois — se säikähti, pyöri ja istui vihdoin lattialle; palvelija otti sen kiini ja vei pois. Jumalanpalvelus alkoi. Lavretski seisahtui nurkkaan; tunteensa olivat kummalliset, melkeinpä surulliset; hän ei itsekään saanut selvää tunteistaan. Maria Dmitrijevna seisoi kaikkein ensimäisenä nojatuolin edessä; hän risti silmänsä leväperäisesti, Oikein herrastavalla — milloin katsahdellen ympärilleen, milloin äkkiä nostaen katseensa ylöspäin: häntä suretti. Marfa Timofejevna näytti olevan huolestunut; Nastasja Karpovna laskeutui maallisiin kumarruksiinsa ja nousi ylös aina jonkinlaisella, hiljaisella ja varovaisella kohinalla; Liisa, niin kuin oli seisahtunut, niin seisoikin liikahtamatta paikallaan; likimäärin voi arvata hänen kasvojensa väreistä, että hän lakkaamatta ja tulisesti rukoili. Suudeltuaan ristiä jumalanpalveluksen loputtua, suuteli hän myös papin suurta, punaista kättä. Maria Dmitrijevna pyysi tätä juomaan teetä; hän riisui päältään kaapunsa, tuli jonkun verran maallikon näköiseksi ja meni naisten kanssa vierashuoneesen. Alkoi keskustelu, vaikka ei mikään vilkas. Pappi joi neljä kupillista teetä, alituisesti pyyhkien kaljua päätään ja kertoipa muun ohella, että kauppias Avaschnikov oli lahjoittanut seitsemän sataa ruplaa kirkon kumpulankultaukseen, ja neuvoi luotettavan lääkkeen pisamien poistamiseksi. Lavretski istui lähellä Liisaa, mutta hän oli ankaran näköinen, melkeinpä vihainen, eikä katsahtanut kertaakaan häneen päin. Näytti siltä, kuin hän olisi päättänyt olla häneen katsomatta; joku kylmä, ylpeä ihastus näytti tällä hetkellä valloittavan Liisan. Lavretski tahtoi hymyillä, tahtoi sanoa jotain hauskaa; mutta sydäntänsä ahdisti, ja hän läksi vihdoin pois jokseenkin nolona… Hän tunsi, että Liisassa oli jotakin, josta hän ei voinut selvää saada.

Toisen kerran taas Lavretskin istuessa vierashuoneessa ja kuunnellen Gedeonovskin hiipiviä, mutta huokailevia puheita, sattui hän kääntämään päätänsä ja huomasi Liisan läpitunkevan tarkan, kysyväisen katseen… Se oli kiinnitettynä häneen, se salaperäinen katse. Koko seuraavan yön ajatteli Lavretski vaan sitä katsetta. Hän ei rakastanut pojan tavoin, ei hän huokaillut kasvojen tähden, eikä Liisa itsekään senlaista tunnetta herättänyt; mutta rakkaus herättää omat kärsimisen joka ikäisessä, — ja hän sai tuntea ne täydelleen.

XXXIII.

Kerran, tavallisuuden mukaan, istui Lavretski Kalitinilla. Tukehduttavan kuuman päivän jälkeen oli tullut ihana ilta, ja vaikka Maria Dmitrijevna inhosikin läpi-vetoa, käski hän kuitenkin avaamaan ovet ja ikkunat puiston puolelta ja ilmoitti samassa, ettei halua korttia pelata, sillä olisihan syntiä istua kortit kädessä tuollaisella ilmalla, jolloin pitää ainoastaan nauttiman luonnon ihanuutta. Yksi vieraista oli Panschin. Illan elähdyttämänä tunsi hän mielessään taiteen kuiskauksia, mutta ollen haluton laulamaan Lavretskin läsnäollessa, ryhtyi hän runouteen: luki hyvin, mutta liian tunteellisesti ja tarpeettomilla hienouksilla, muutamia Lermontovin runoja (silloin ei vielä Puschkin kerennyt toistamiseen tulla käytäntöön) — ja äkkiä, ikäänkuin häveten omia liioittelujaan, alkoi hän tunnetun "Ajatukset" runon johdosta soimata ja parjata uudempaa sukupolvea, eikä myöskään siinä surussa unhoittanut sanoa, kuinka hän kaikki kääntäisi omalla tavallaan, jos valta olisi hänen käsissään. "Venäjä, sanoi hän, on jäänyt jälelle muusta Europasta; se pitää meidän kiini tapaaman. Uskottelevat, että me olemme liiaksi nuoria — se on valhe; ja vielä sen ohessa meillä ei ole muka kekseliäisyyttä! itse Il——v tunnustaa sen, että me emme ole hiirenpyydystäkään keksineet. Arvattavasti täytyy meidän vastoin tahtoammekin lainata muilta. Me sairastamme, sanoo Lermontov — siihen minäkin yhdyn; mutta me olemme sairaat sen tähden, että vasta puoleksi olemme tulleet euroopalaisiksi; millä me olemme loukkautuneet, sillä meidän tulee parantaakin itsemme ('le cadastre' ajatteli Lavretski). Meillä, pitkitti hän, ovat viisaimmat päät — les meilleues têtes — jo aikoja, sitten siitä vakuutetut; kaikki kansat ovat alkujaan samanlaisia; hankittakoon vaan hyviä perustus-laitoksia — niin on asian loppu. Kenties voisi tasaantua nykyisten kansojen oloihin; se on meidän asiamme, meidän… ihan oli vähällä sanoa: valtiollisten henkilöiden! virkamiesten tehtävä; mutta tarpeen sattuessa, älkää huolehtiko: perustuslaitokset kyllä muuttaisivat nämä olot." Maria Dmitrijevna myönnytteli ihastuksella Panschinin puhetta. "Katsos, ajatteli hän, millainen viisas mies luonani vierailee." Liisa nojautui ikkunaa vasten ääneti; Lavretski oli myös vaiti; Maria Timofejevna, joka pelasi korttia nurkassa ystävättärensä kanssa, mutisi jotakin nenänsä alta. Panschin käveli huoneessa edestakaisin puhuen kauniisti, vaan salaisella kiukulla: näytti siltä, kuin hän ei olisi parjannut koko sukupolvea, vaan muutamia hyvästi tunnettuja henkilöitä. Kalitinin puistossa, suuressa syreenipensaassa asui yörastas; sen ensimäiset iltasäveleet kuuluivat kaunopuheliaan puheen välillä; ensimäiset tähdet sytyttelivät tuliansa sinertävällä taivaalla, lehmusten liikkumattomain latvain kohdalla Lavretski nousi ja rupesi vastailemaan Panschinille; syttyi riita. Lavretski puolusti Venäjän nuoruutta ja omantakeisuutta; antoi uhriksi itsensä, koko sukupolvensa, mutta puolusti nuorempaa sukupolvea, heidän vakuutuksiaan ja mielipiteitään; Panschin vastaili äkäisesti ja jyrkästi, sanoen, että viisaitten ihmisten täytyy kaikki uudestaan tehdä, ja yltyi vihdoin niin, että unhoitti kamarijunkkari-arvonsa ja virkamies-asemansa, nimittäen Lavretskia jälkeen jääneeksi tieteilijäksi, vieläpä huomautti — tosin hyvin kaarrellen — hänen epä-asemaansa seurassa.

Lavretski ei suuttunut, ei koroittanut ääntään (hän muisti Mihalevitschin sanoneen häntä myös jälkeen jääneeksi — mutta voltairelaiseksi) — vaan aivan rauhallisesti kumosi hän Panschinin vakuutukset joka kohdassa. Hän näytti toteen hänelle hypähdysten ja perustuksellisten uudistusten mahdottomuuden virkamiesalan itsetunnon korkeudesta, — uudistusten, joiden toteutuminen ei perustu isänmaan tuntemiseen, eikä oikeaan ihanteiden luottamukseen; otti esimerkiksi oman kasvatuksensa, vaati ennen kaikkea kansan oikeuden tunnustamista ja malttia sen edessä, — sitä malttia, jota paitsi rohkeuskaan ei voi vastustaa valhetta; eikä vihdoin kieltäytynyt nuhteesta, että oli kevytmielisesti tuhlannut aikansa ja voimansa.

— Kaikki tämä on hyvä! huudahti viimein harmistunut Panschin, nyt te olette saapuneet Venäjälle, — mitä te ai’otte tehdä?

— Kyntää maata, vastasi Lavretski, ja ahkeroida, kuinka vaan parhaiten sitä kyntää voisi.

— Se on erinomaisen kiitettävää, epäilemättä, vastasi Panschin, minulle on kerrottu, että te olette tehneet jo suuria edistyksiäkin sillä alalla; mutta ajatelkaa, eihän jokainen kykene sillä alalla työskentelemään…

— Une nature poetique, tarttui Maria Dmitrijevna puheesen, — tietysti ei voi kyntää… et puis, te olette Wladimir Nikolajevitsch kutsuttu tekemään kaikki en prand.

Siinä oli jo liiaksi Panschinillekin: hän hämmästyi ja sotki puheensa. Hän koetteli siirtää sitä tähtitaivaan kauneuteen, Schubertin soittoon — ei mikään tahtonut oikein luonnistua; hän lopetti sillä, että pyysi Maria Dmitrijevnaa pelaamaan kanssaan pikettiä. — "Kuinka! tällaisena iltana?" vastasi tämä heikosti; vaan käskipä kuitenkin tuomaan kortit.

Panschin repäsi kerrassaan kuoren pois uudelta korttipakalta, Liisa ja Lavretski, ikäänkuin tuuman perästä nousivat ja asettuivat Marfa. Timofejevnan tuolin taa. Heille molemmille tuli äkkiä niin hyvä olo, että he oikein pelkäsivät jäävänsä kahden kesken, — ja samassa he tunsivat, että tuo viime aikoina rasittava ujosteleminen katosi palaamattomiin. Ämmä nipisti salaa Lavretskia poskesta, viekkaasti silmiänsä räpyttäen ja useampia kertoja päätään heilutellen sanoi kuiskaamalla: "häpäiset viisastelijan, kiitos!" Kaikki hiljeni huoneessa; kuului ainoastaan vahakynttiläin heikkoa rätinää, ja joskus käsien lyöntiä pöytään, huudahduksia tahi voittolukuja, ja laveana aaltona lainehti ikkunoista sisään, yhtenä hallan nostattaman viileyden kanssa, voimakas, helisevä yörastaan laulu.

XXXIV.

Liisa ei virkannut sanaakaan koko Lavretskin ja Panschinin riidan aikana, mutta kuunteli tarkasti ja oli kaikkineen kallistunut Lavretskin puolelle. Politiiki häntä hyvin vähän miellytti; mutta tuo itseensä luottavainen ääni, jolla pietarilainen virkamies puhui (hän ei tähän saakka milloinkaan ollut esiin tuonut itseänsä niin paljon) inhoitti häntä; tämän ylenkatse Venäjää kohtaan lonkkasi häntä. Liisalle ei mieleenkään tullut, että hän on isänmaansa rakastaja; vaan hänen luontonsa soveltui hyvin venäläisten ihmisten kanssa; venäläinen järkiperäisyys ilahutti häntä; aivan kaunistelematta vietti hän monet tunnit äitinsä alueelle kuuluvan kylänvanhimman kanssa, kun tämä kävi kaupungissa, ja puheli hänelle niinkuin vertaiselieen, ilman mitäkään ylhäistä korskaa. Lavretski tunsi tämän kaiken, eikä hän olisikaan ruvennut vastustamaan Panschinia muutoin, kuin ainoastaan Liisan tähden. Keskenään he eivät puhuneet sanaakaan, katseensakin tapasivat harvoin toisiansa; vaan molemmat ymmärsivät, että olivat lähestyneet ystävällisesti toinen toistansa sinä iltana, ymmärsivät, että rakastavat eivätkä rakasta yhtä ja samaa. Yhdessä he vaan erosivat; mutta Liisa toivoi salaisesti voivansa kääntää hänet Jumalan puoleen. He istuivat Marfa Timofejevnan luona ja, kuten näytti, katsoivat pelin kulkua; sitä he tosiaankin katsoivat, — vaan sen ohella paisui sydän kummankin rinnassa, eikä mitään heiltä kadonnut: heitä varten lauloi yörastas, tähdet tuikkivat, ja puutkin suhisivat hiljaa, unen, kesän sekä lämmön tuudittamina. Lavretski antautui tykkänään suloisen tunteensa valtaan ja iloitsi, vaan sana ei osaa kuvata sitä mikä liikkui tytön puhtaassa sielussa: se oli vielä salaisuus hännille itselleenkin; jääköön se siis muidenkin salaisuudeksi. Ei kukaan tiedä, ei kukaan ole nähnyt, eikä milloinkaan tule näkemäänkään, kuinka eloon ja kukoistukseen virkoava siemen itää ja kehittyy maan povessa.

Kello löi kymmenen, Marfa Timofejevna läksi ylös huoneisiinsa Nastasja Karpovnan kanssa; Lavretski ja Liisa kävelivät salin lattialla, seisahtuivat puistoon päin avatun oven eteen, katsahtivat etäiseen pimeyteen, sitten toisiinsa — ja naurahtivat; mielellään olisivat ehkä lähteneet puistoon käsitysten ja puhelleet kylliksensä. He kääntyivät Maria Dmitrijevnan ja Panschinin luo, joilla peliä yhä kesti. Viimeinen "kuningas" loppui vihdoin, ja emäntä nousi ohkien ja ähkien tyynyillä täytetystä nojatuolistaan; Panschin otti hattunsa, suuteli Maria Dmitrijevnan kättä, huomasi että joitakuita onnellisia ei mikään nyt estänyt maata menemästä ja nauttimasta yön rauhaa, jota vastoin hänen täytyi istua aamuun saakka tyhmien paperiensa ääressä, kumarsi kylmästi Liisalle (hän ei mitenkään aavistanut, että vastaukseksi hänen pyynnöllensä Liisa käskee odottamaan, siitäpä hän olikin äkeissään tälle) — ja läksi pois. Lavretski läksi hänen jälessään. Portilla he erosivat; Panschin herätti ajurinsa, pistämällä kepinnenällä häntä niskaan, istui vaunuihin ja ajoi tiehensä. Lavretskin mieli ei tehnyt kotia menemään: hän meni niityille, kaupungin ulkopuolelle. Yö oli hiljainen ja valoisa, vaikka kuutamoa ei ollut; Lavretski käveli kauan hallaisessa ruohostossa: hän osui kapealle polulle; sitä myöten hän läksi astumaan. Se saattoi hänet pitkän aidan luo; siinä oli portti; hän koetti, melkeinpä tietämättänsä, sysätä sitä: se narahti hiukan ja aukeni, aivan kuin se olisi odottanut hänen kätensä kosketusta. Lavretski tuli puistoon, käveli kotvasen lehmuskäytävässä ja seisahtui kummastuneena: hän tunsi olevansa Kalitinin puistossa.

Hän meni paikalla kohti mustaa varjoa, joka laskeutui tiheästä pähkinäpensaasta, seisoi siinä kauan liikkumatonna, ihmetellen ja nostellen hartioitaan.

"Tämä merkinnee jotakin", ajatteli hän.

Kaikki oli hiljaa ympärillä; talosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän astui varovasti eteenpäin. Tuolla, käytävän käännöksessä, näkyi hänelle äkkiä koko talo, mustine varjoineen; ainoastaan kahdessa ikkunassa yläkerroksessa pilkoitti tulta: Liisalla paloi kynttilä vaalean ikkunaverhon takana, ja Marfa Timofejevnan makuuhuoneessa tuikki punertava tuli yölampussa, kajastaen tasaisilta kultaisilta säteiltä, jumalankuvain edessä. Alhaalla balkongilla ammoitti ovi selkkosen selällään. Lavretski istahti puupenkille, tueten ruumistaan käsillään ja katsoen vuoroon avattuun oveen ja Liisan ikkunaan. Kaupungin kello ilmoitti puoliyön; talossa helähtivät pikkukellot myös, lyöden kaksitoista; vartija kalisutti säännöllisesti lautaansa. Lavretski ei mitään ajatellut, ei mitään odottanut; hänestä tuntui hauskalle olla lähellä Liisaa, istua hänen puistossaan penkillä, jossa hänkin on joskus istunut… Tuli katosi Liisan huoneesta.

"Hyvää yötä, rakas tyttöseni", kuiskasi Lavretski, istuen paikallaan hievahtamatta ja irroittamatta katsettaan pimenneestä ikkunasta.

Äkkiä ilmestyi valo yhdessä alakerroksen ikkunassa, siirtyen toiseen, kolmanteen… Joku käveli kynttilä kädessä huoneissa. "Olisikohan se Liisa? Eikö mitä…" Lavretski nousi… Välähti tuttava kajastus, ja vierashuoneesen ilmaantui Liisa. Vaaleassa puvussa, hiuspalmikot hartioillaan, astui hän hiljakseen pöydän luo, kumartui sen yli, asetti kynttilän pöydälle ja etsi jotain; sitten hän käänsi kasvonsa puistoon, läheni avattua ovea, aivan valkoisissaan, keveänä, kauniine vartaloineen, ja seisahtui kynnykselle. Väristys valtasi Lavretskin.

— Liisa! pääsi tuskin kuuluva sana hänen suustaan.

Tämä vavahti ja alkoi katsoa pimeyteen.

— Liisa! toisti Lavretski hiukan kovemmin ja tuli näkyviin varjosta.

Liisa veti säikähtäen pois päänsä ja horjahti takaperin: hän tunsi Lavretskin. Tämä huudahti häntä kolmannen kerran ja ojensi kätensä häntä kohti. Liisa poistui ovesta ja astui puistoon.

— Te? äännähti hän. Tekö täällä?

— Minä… minä… kuulkaa minua, kuiskasi Lavretski, otti häntä kädestä kiirii ja saattoi penkille istumaan.

Liisa astui hänen jälessään vastustamatta; hänen vaaleat kasvonsa, liikkumattomat silmänsä, kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat sanomatonta kummastusta. Lavretski asetti hänet istumaan penkille ja jäi itse seisomaan hänen eteensä.

—. Minä en aikonut tulla tänne, alkoi hän, minut saattoi… Minä… minä… minä rakastan teitä, ilmaisi hän vastentahtoisella kauhulla.

Liisa katsahti pitkällisesti häneen; näytti niin kuin hän nyt vasta; tällä hetkellä olisi ymmärtänyt missä hän oli ja mitä hänen kanssaan tapahtui. Hän yritti nousemaan, mutta ei voinut, vaan jäi paikoilleen ja peitti kasvonsa käsillään.

— Liisa, sanoi Lavretski, Liisa, toisti hän vielä kerta ja laskeusi polvilleen hänen jalkojensa juureen…

Liisan olkapäät alkoivat hieman vavahdella, sormet vaaleissa käsissään kiintyivät lujemmin kasvoihin.

— Mikä teidän on? kysyi Lavretski, ja kuuli hiljaisen itkun. Sydämensä liikahti… Hän ymmärsi mitä nämä kyyneleet merkitsivät. Todellako te rakastatte minua? kuiskasi hän, koskettaen hänen polveansa.

— Nouskaa, sai Liisa sanoneeksi, nouskaa, Feodor Ivanitsch. Mitä me tässä oikein teemme?

Lavretski nousi ja istui hänen viereensä penkille. Hän ei enää itkenyt vaan katsoi Lavretskiin kosteilla silmillään.

— Minua peloittaa; mitä me tässä oikein teemme? toisti hän.

— Minä rakastan teitä, sanoi Lavretski uudestaan, minä olen valmis uhraamaan teille koko elämäni.

Liisa vavahti taas, aivan kuin häntä olisi kauhistuttanut, ja nosti katseensa taivasta kohti.

— Se on kaikki Jumalan vallassa, sanoi hän.

— Mutta te rakastatte minua? Me tulemme onnelliseksi?

Liisa laski silmänsä maahan; Lavretski puristi häntä rintaansa vasten, ja hänen päänsä kallistui Lavretskin olkapäälle… Tämä kumarsi hieman päätään ja kosketti hänen vaaleita huuliaan.

* * * * *

Puolen tunnin kuluttua seisoi Lavretski puiston takaportilla. Se oli jo lukittu ja hänen täytyi hypätä aidan yli. Hän kääntyi kaupunkiin ja käveli sen uinailevia katuja myöten. Odottamaton, suuri ihastuksen tunne valtasi hänen sielunsa; kaikki epäilykset katosivat kerrassaan. "Katoa entinen, himmeä muisto, ajatteli hän, hän rakastaa minua, hän on omani." Äkkiä kuului hänestä kuin ilmassa hänen päänsä päällä soisi jonkunlaisia kummallisia, ihania säveleitä; hän seisahtui: säveleet helähtivät vielä ihanammin; sointuvana, voimakkaana virtana ne vyöryivät, — ja ne näyttivät puhuvan ja laulavan hänen onnestaan. Hän katsahti ympärilleen: säveleet kuuluivat pienen kartanon kahdesta, yläkerran ikkunasta.

— Lemm! huudahti Lavretski ja juoksi ikkunoiden luo. Lemm! Lemm! toisti hän kovasti.

Säveleet vaikenivat, ja ukon vartalo yönutussaan, rinta paljaana ja hapset hajallaan, näyttäytyi ikkunassa.

— Ahaa! sanoi hän arvokkaasti, tekö se olette?

— Kristofer Feodorovitsch, mikä ihastuttava soitto! Jumalan tähden päästäkää minut sisään.

Sanaakaan sanomatta, heitti ukko mahtavalla käden liikunnolla ovensa avaimen hänelle kadulle. Lavretski juoksi nopeasti ylös, astui huoneesen ja aikoi heittäytyä Lemmin syleiltäväksi, mutta tämä osoitti käskeväisesti tuolia, sanoen Venäjän kielellä: "Istukaa ja kuunnelkaa"; itse istui hän pianon ääreen, ylpeän ja ankaran näköisenä vilkaisten ympärilleen, ja alkoi soittonsa. Moneen aikaan ei Lavretski ollut kuullut mitään senlaista: jo ensi säveleen ihana, kiihkoinen sointu valtasi hänen sydämensä; se kajahteli, uhkui murhetta, onnea, suloutta, se kasvoi ja suli; se kosketti kaikkea, mikä maassa on kallista, salaista, pyhää; se uhkui sanomatonta kaihoa ja kohosi taivaisiin.

Lavretski oikasihe ja seisoi hurmaantuneena, vaaleana ihastuksesta. Nämä säveleet ne aivan tunkeusivat hänen vasta rakkauden onnesta vavisneesen sieluunsa; ne uhkuivat itsekin rakkautta. "Toistakaa", kuiskasi hän kun taukosi viimeinen sävel. Ukko heitti häneen haukan katseen, löi kädellä rintaansa ja, sanottuaan kiirehtimättä omalla äitinkielellään: "Jos minä olen suuri soittaja, on tämä minun tekemäni", ja alkoi uudestaan ihastuttavan sävelteoksensa. Huoneessa ei ollut kynttilää; nousevan kuun valo tunkeusi ikkunan syrjästä sisään; heleästi vapisi suloinen ilmakerros; pieni, köyhä huone näytti pyhyyden kammiolle, ja korkealle, huokaillen kohoili hopeaisessa puoli-hämärässä ukon pää. Lavretski tuli hänen luokseen ja syleili häntä. Ensin ei Lemm vastannut hänen syleilykseensä, vaan työnsi häntä luotaan kyynäspäällään; kauan, liikuttamatta jäsentänsäkään, katsoi hän yhtä ankarasti, melkein äreästi, ja äännähti ainoastaan pari kertaa: ahaa! Vihdoin hänen muuttuneet kasvonsa tyyntyivät, leppenivät ja vastaukseksi Lavretskin kiihkoisille toivotuksille, myhähti hän ensin hiukan, vaan sitten heltyi itkemään, heikosti tyrskien kuin lapsi.

— Se on kummallista, sanoi hän, että te juuri nyt tulitte; mutta minä tiedän, tiedän kaikki.

— Te tiedätte kaikki? sanoi Lavretski hämmästyneenä.

— Ettekö te kuulleet minua, vastasi Lemm, ettekö ymmärtäneet, että minä tiedän kaikki?

Lavretski ei voinut aamuun saakka nukkua, hän vietti koko yönsä istuen vuoteellaan. Ei Liisakaan maannut: hän rukoili.

XXXV.

Lukija tietää, kuinka Lavretski kasvoi ja vaurastui; mainitkaamme muutama sana myös Liisan kasvatuksesta. Hän oli täyttänyt jo kymmenennen ikävuotensa, kun isänsä kuoli; mutta tämäkin oli vähän huolta pitänyt Liisan kasvatuksesta. Raskautettuna työstä, aina huolehtiva omaisuutensa suurenemisesta, sydämikkö, kiivas, kärsimätön vaikka olikin, antoi hän kitsastelematta rahaa kasvatus- ja taide-opettajain palkkaamiseksi, vaatteisin ja muihin lastensa turpeisin; hän ei sietänyt, kuten itse sanoi, lellitellä kirkujia, eikä hänellä ollut aikaakaan lellittelyihin: hän työskenteli, puuhaili asioitansa, makasi vähän, pelasi joskus korttia, ja taas työskenteli; hän vertasi itseänsä hevoseen, joka on valjastettu kierremyllyä pyörittämään. "Joutuimpa elämäni luiskahti", sanoi hän kuolinvuoteellaan, katkera hymy kuivuneilla huulillaan. Todellisuudessa ei Maria Dmitrijevna huolehtinut yhtään enempää kuin miehensäkään Liisan kasvatuksesta, vaikka hän kehui Lavretskille että oli yksin kasvattanut lapsensa: hän vaatetti häntä kuin nukkea, silitteli häntä vieraitten aikana ja kutsui häntä korvin kuullen ymmärtäväiseksi ja herttaiseksi — siinä kaikki: laiskaa rouvaa raskautti kaikkinainen huoli. Isän eläessä oli Liisa erään parisilaisen kasvatusopettajan neiti Morón huostassa; vaan isän kuoltua jäi hän Marfa Timofejevnan hoidettavaksi. Marfa Timofejevnan lukija tuntee; vaan neiti Moró oli pikkuinen, heikko, rypistynyt olento, raajansa ja järkensä heikot kuin linnulla. Nuoruudessaan oli hän viettänyt huikentelevaa elämää, vaan vanhuuteensa saakka säilytti hän ainoastaan kaksi himoa — makeisiin ja korttiin. Kun hän milloin oli kylläinen, ei hän pelannut korttia, eikä lörissyt, kasvonsa muuttuivat heti melkein kalman karvaisiksi: tavallisesti hän silloin istui, katsoi, hengitti — ja näkyi aivan selvään, ett'ei minkäänlaista ajatusta liikkunut hänen päässään. Ei häntä voinut sanoa hyvänluontoiseksikaan: vaan eihän linnut hyvänluontoisia tavallisesti olekaan. Kevytmielisesti viettämänsä nuoruutensako tähden, vaiko lapsuudesta hengittämänsä parisilais-ilman takia, — piili hänessä jotain yleistä halpamaista epäilystä, joka tavallisesti tuli ilmi hänen sanoissaan: "tout ça c’est des betises" [kaikki se on vaan tyhmyyttä]. Hän puhui ranskaa säännöttömästi, mutta puhtaalla parisilaisäänteellä, eikä juoruilut eikä oikutellut, — mitä muuta voi vaatiakaan lapsen kasvattajalta? Liisaan hän vaikutti vähän; mutta sitä enemmin vaikutti häneen hoitajansa, Agatja Wlasjevna.

Tämän naisen kohtalo oli merkillinen. Hän oli syntynyt talonpoikaisesta perheestä; 16:sta vuotiaana annettiin hän naimisiin talonpojalle; toisista talonpoikaisista sisaruksistaan erosi hän suuresti. Hänen isänsä oli ollut parikymmentä vuotta kylänvanhimpana, oli koonnut itselleen paljon rahaa, sekä hemmoitteli tytärtään. Hän oli verraton kaunotar, ensimäinen koreilija koko seuduilla, järkevä, puhelias, rohkea. Hänen herransa, Dmitri Pestov, Marfa Dmitrijevnan isä, hiljainen ja sievä mies, näki hänet kerta riihellä, puheli hänen kanssaan ja rakastui silmittömästi häneen. Hän jäi kohta leskeksi; Pestov vaikka olikin nainut mies, otti hänet taloonsa ja vaatetti hänen mitä parhaiten. Agafja tottui kohta uuteen asemaansa, aivan kuin ei milloinkaan olisi toisin elänytkään. Hän lihoi, ihonsakin tuli valkeammaksi; käsivarret, hienojen hihojensa varjossa, pullistuivat kuin kauppiaan rouvalla; tee-keitin oli lakkaamatta pöydällä; hän pukeusi ainoastaan silkkiin ja samettiin sekä makasikin vaan untuvapatjoilla. Vuotta viisi kesti tätä nautintoa, kun Dmitri Pestov kuoli; hänen leskensä, hyvänluontoinen rouva, säälien vainajan muistoa, ei tahtonut käyttäytyä epärehellisesti kilpailijatansa kohtaan, etenkin kuin Agafja aina muisti oikean asemansa; vaan kuitenkin antoi hänet naimisiin karjanhoitajalle ja lähetti pois silmäinsä edestä. Kului noin kolme vuotta. Kerran, helteisenä kesäpäivänä, ajoi rouva karjapihaansa. Agatja tarjosi hänelle juoda hyvää, kylmää kermaa, käytti itseänsä hyvin kainosti ja oli muutoinkin niin siisti ja sievä, iloinen, kaikkeen tyytyvä, että rouva ilmoitti hänelle anteeksi antavansa ja salli hänen käydä talossansa; vaan kuuden kuukauden ajalla mieltyi häneen niin, että otti hänet emäntäpiiaksensa, uskoen kaiken talouden hänen huostaansa, Agafja astui taas voimiinsa, lihoi ja vaikeni; rouva uskoi häntä kaikessa. Niin kului vielä viisi vuotta. Onnettomuus kohtasi toisen kerran Agafjaa. Miehensä, jonka hän oli toimittanut herrasväkensä palvelijaksi, alkoi juoda, jäi tiehensä useaksi päiväksi ja päälle päätteeksi varasti kuusi herrasväen hopealusikkaa ja piiloitti ne — toistaiseksi — vaimonsa vaate-kirstuun. Se saatiin ilmi. Hänet pantiin taas karjanhoitajaksi, vaan Agafja sai toisenlaisen rangaistuksen; talosta häntä tosin ei ajettu pois, mutta emäntäpii'asta muutettiin hän ompelijaksi ja käskettiin tanukan sijasta pitämään huivia. Kaikkien kummastukseksi, otti Agafja vastaan hiljaisella nöyryydellä onnettomuutensa. Hänellä oli silloin yli kolmekymmentä vuotta, lapsensa olivat kaikki kuolleet, eikä miehensäkään enään kauan elänyt, Aika lähestyi, jolloin hänen tuli tehdä parannus: hän teki sen myös. Hän muuttui vaiteliaaksi ja jumaliseksi, kävi jok’ikisessä aamu- ja päiväsaarnassa, lahjoitti pois kaikki hyvät vaatteensa. Viisitoista vuotta vietti hän hiljaisena, rauhallisena, nöyränä, kenenkään kanssa riitelemättä, kaikessa myöten antaen. Jos joku parjasi häntä, kumarsi hän vaan nöyrästi ja kiitti neuvosta. Rouva oli jo aikoja sitten hänelle anteeksi antanut ja ottanut hänen päältään rangaistuksen, vieläpä antoi omasta päästään hänelle tanukankin; mutta hän ei tahtonut sitä pitää — kävi vaan huivi päässä ja mustat vaatteet yllä; vaan rouvan kuoleman jälkeen tuli hän vielä hiljaisemmaksi ja nöyremmäksi. Venäläinen ihminen pelkää ja kiintyy kohta; mutta hänen kunnioitustansa on vaikea saavuttaa: se ei onnistu kohta, eikä kaikille. Kaikki talossa kunnioittivat suuresti Agafjaa; ei kukaan muistellut hänen entisiä virheitänsä, ihan kuin ne olisivat tulleet maahan haudatuksi vanhan herran kanssa yhtenä..

Kalitin, tultuansa Maria Dmitrijevnan mieheksi, tahtoi antaa Agafjalle talon emännyyden; mutta tämä kieltäytyi siitä; Kalitin huudahti hänelle: tämä kumarsi syvään ja meni ulos. Viisas Kalitin ymmärsi ihmisiä; hän ymmärsi Agatjaakin, eikä unhoittanut häntä. Muutettuaan kaupunkiin asumaan, asetti hän Agafjan, tämän omasta suostumuksesta, lapsenhoitajaksi Liisalle, jolla vasta oli viides vuosi.

Liisaa peloittivat ensin uuden hoitajansa totiset ja ankarat kasvot; mutta sitten hän tottui ja rakastui häneen sydämestänsä. Hän oli itsekin hyvin totinen lapsi: kasvojensa piirteet muistuttivat ankaraa ja säännöllistä Kalitinin muotoa; ainoastaan silmänsä eivät olleet isän; niissä ilmaantui tyyni tarkkaavaisuus ja lempeys, joka on harvinaista lapsissa. Nukkien kanssa hän ei viitsinyt leikkiä, nauroi hiljaa ja lyhyesti, käyttäytyi taitavasti. Hän vaipui ajatuksiinsa harvoin, mutta aina todenperästä; ollen hetkisen ääneti, lopetti hän tavallisesti sen sillä, että kääntyi jonkun aikaihmisen puoleen kysymyksellä, joka todisti hänen päänsä työskentelevän uuden vaikeuden kanssa. Hän lopetti aikaiseen sopertamisensa ja puhui jo neljännellä vuodellaan aivan selvästi. Isäänsä hän pelkäsi: tunne äitiinsä oli rajaton, ei hän häntä pelännyt, eikä hyväillyt; vaan toisekseen, ei hän hyväillyt Agafjaakaan, vaikka ainoastaan häntä yksin rakasti. Agafja ei hänestä luopunut. Lystinmoista oli nähdä heitä kahden kesken. Agafja, musta vaatteus yllä, huivi päässä, kasvot laihtuneina, läpikuultavina kuin vaha, mutta aina vielä kauneina ja elokkaina, ja istui tavallisesti suorana, kutoi sukkaa, hänen jalkainsa juuressa, pienellä tuolilla istui Liisa, myös jotakin tehden tahi taitavasti nostaen ylös kirkkaat silmänsä, kuunteli mitä Agafja kertoi; vaan Agafja ei kertonutkaan hänelle satuja: säännöllisellä ja tasaisella äänellä kertoi hän Pyhän Neitsyen, erakkojen, Herran profettain, pyhäin marttyyrien elämästä; kertoi Liisalle kuinka profetat elivät korvessa, kuinka pelastuivat vaaroista, kärsivät nälkää, janoa, — eivätkä pelänneet hallitsijoita, vaan ennustivat Kristuksen tuloa; kuinka heille taivaan linnut leipää toivat, kuinka heitä pedotkin tottelivat; kuinka niissä paikoissa, joissa heidän verensä vuoti, kasvoi kukkasia. "Keltaruusujako?" kysyi kerran Liisa, joka hyvin rakasti kukkasia… Agatja puhui Liisan kanssa arvokkaasti ja nöyrästi, ikäänkuin itse tuntien, ett'ei hänen sopisi mainita niin ylhäisiä ja pyhiä sanoja. Liisa kuunteli häntä — ja Kaikkivaltiaan, Kaikkitietävä!! Jumalan kuva tunkeusi suloisesti hänen sieluunsa, täyttäen sen puhtaalla, ylhäisellä pelolla, ja Kristuskin tuntui hänestä niin likeiselle, tuttavalle, melkein sukulaiselle; Agafja opetti hänet rukoilemaankin. Toisinaan hän herätti Liisan jo aikaiseen päivän noustessa, nopeasti vaatettaen ja vieden hänet salaa aamusaarnaan; Liisa kulki varpaisillaan, tuskin hengittäen, hänen jälessään; kylmyys ja aamun puoli-hämärä, kirkon raittius ja tyhjyys, itse näitten käyntien salaisuus, varovainen tulo takaisin huoneesen, vuoteellensa, — kaikki tämä kielletty sekoitus, salaperäisyys, pyhyys liikutti tyttöä, tunkeutuen hänen sydämensä sisimpään pohjukkaan. Agafja ei milloinkaan eikä ketään tuominnut, ei hän Liisaakaan torunut vallattomuuksista. Jos hän oli johonkin tyytymätön, niin oli hän ääneti; ja Liisa ymmärsi mitä se merkitsi; vilkkaalla lapsen huomaavaisuudellaan ymmärsi hän hyvin milloin Agafja oli tyytymätön muihin — joko Maria Dmitrijevnaan tahi itseensä Kalitiniin. Noin vuotta kolme, hiukan yli oli Liisa Agafjan hoidettavana; neiti Moró tuli hänen sijaansa; mutta kevytmielinen ranskalaisnainen kuivettuneine raajoineen ja tout ça c’est des bétises huudahduksineen — ei voinut Liisan sydämestä ajaa pois hänen rakastettua hoitajaansa: kylvetyt siemenet olivat kovin syvälle juurtuneet. Sen ohella, vaikka Agafja ei enää hoitanut Liisaa, jäi hän taloon ja näki usein kasvattiansa, joka luotti häneen kuten ennenkin.

Marfa Timofejevnan saavuttua Kalitinin taloon, ei Agatja kuitenkaan sopinut hänen kanssaan. Entisen "herrattaren" mahtava käytös ei ollut mieleen kärsimättömälle ja itsepäiselle eukolle. Agafja pyrki päästäkseen rukousmatkalle, eikä enää takaisin tullutkaan. Himmeitä huhuja kulki, että hän olisi sulkeutunut luostariin. Mutta jättämänsä jälki Liisan sydämessä ei haihtunut. Hän kävi entiseen tapaansa päiväsaarnassa, aivan kuin pyhänä, rukoili hartaasti, jollakin pidätetyllä ja häveliäällä innolla, jota Maria Dmitrijevna monasti salaa ihmetteli, ja itse Marfa Timofejevnakin, vaikka ei mitään Liisalta kieltänyt, koetti vähentää hänessä kiihkoa, eikä sallinut hänen tehdä liikoja maallisia kumarruksia: ei se muka vapaasukuiselle ole soveliasta. Liisa oppi hyvästi, se tahtoo sanoa ahkeroiden; erittäin loistavia ominaisuuksia ja taitavaa järkeä ei Jumala ollut hänelle lahjoittanut; vaivatta ei hän mitään oppinut. Hän soitti hyvästi pianolla, mutta ainoastaan Lemm tiesi mitä se hänelle maksoi. Hän luki vähän, hänellä ei ollut "omia sanojaan", vaan oli omat ajatuksensa, ja hän kulki omaa uraansa. Eipä hän muutoin olisi vivahtanutkaan isäänsä: ei tämäkään kysellyt toisilta mitä hänen tulisi tehdä. Siten hän edistyi rauhallisesti, kiirehtimättä, saavuttaen yhdeksännentoista ikävuotensa. Hän oli hyvin kaunis, ehk’ei itse sitä tiennyt. Hänen joka liikkeessään kuvastautui vastentahtoinen, hieman onnistumaton ylhäisyys; äänensä helisi koskemattoman nuoruuden hopealle, vähinkin mieltymyksen tunne nostatti sydämellisen hymyn hänen huulillaan, antaen syvän kajastuksen ja jonkinlaisen salaisen hellyyden hänen kirkastuneille silmilleen. Ollen velvollisuuden tunteen vallassa peläten loukkaavansa — olipa se kuka hyvänsä, hellä- ja hyväsydämisenä rakasti hän kaikkia, eikä ketään erittäin; hän rakasti ainoata Jumalaa autuaallisesti, kainosti, hellästi. Lavretski oli ensimäinen, joka häiritsi hänen hiljaisen sisällisen olentonsa.

Senlainen oli Liisa.

XXXVI.

Seuraavana päivänä, kello kahdentoista aikaan, läksi Lavretski Kalitinille. Tiellä tapasi hän Panschinin, joka ratsasti hänen ohitsensa, hattu aivan silmille vedettynä. Kalitinilla ei Lavretskia otettu vastaan — ensi kerta siitä saakka, kuin hän oli tutustunut heidän kanssaan. Maria Dmitrijevna "lepäsi", niin ilmoitti palvelija; kivisti muka päätä. Marfa Timofejevna ja Elisabet Mihailovna eivät olleet kotona. Lavretski käveli puiston lähellä toivossa tapaavansa Liisan, mutta ei tavannut ketään. Hän tuli kahden tunnin kuluttua, vaan sai saman vastauksen, jonka ohella palvelija katsahti häneen jotensakin epäkohteliaasti. Lavretskista näytti sopimattomalta ilmaantua kolmannen kerran samana päivänä, jonka tähden päätti lähteä Wasiljevskiin, jossa hänellä oli muitakin asioita. Tiellä hän teki kaikenlaisia päätöksiä, toinen toistaan kauniimpia: vaan tätinsä talossa valtasi hänen suru; hän alkoi puheleen Antonin kanssa; ukolla osui olemaan kaikenlaisia ikäviä ajatuksia mielessä. Hän kertoi Lavretskille, kuinka Glafira Petrovna ennen kuolematansa purasi omaa kättänsä, — ja oltuaan hetken ääneti, sanoi huokaillen: "Joka ihminen, herra-vaariseni, on itse itsellensä syötäväksi annettu". Oli jo myöhäinen kun Lavretski läksi takaisin kaupunkiin. Eiliset säveleet kaikuivat hänen korvissaan. Liisan kuva esiytyi hänen sielussaan koko autuaallisessa kirkkaudessaan; hän heltyi ajatellessaan että hän rakastaa häntä, — ja saapui kaupungin kartanoonsa rauhallisena ja onnellisena.

Ensimäiseksi, mikä häntä kummastutti tultuaan etehiseen, oli hajuvesien tuoksu, jota hän ei kärsiä voinut; siinä seisoi myös korkeita kirstuja ja lippaita. Kamariherran kasvot, jotka sattuivat hänen vastaansa, näytti kummallisilta. Antamatta selvitystä kummastuksilleen, astui hän yli vierashuoneen kynnyksen… Hänelle nousi vastaan nojatuolista nainen mustassa silkkipuvussa ja, nostaen patisti nenäliinan kalpeille kasvoilleen, astui muutaman askeleen eteenpäin, kumarsi huolellisesti su'itun, hajuvesistä lemuavan päänsä ja putosi hänen jalkojensa juureen… Siinä vasta hän tunsi hänet; se oli hänen vaimonsa.

Hengityksensä oli salpaantumaisillaan… hän nojautui seinään.

— Feodor, älkää ajako minua pois! sanoi hän Ranskan kielellä; äänensä viilsi kuin veitsellä Lavretskin sydäntä.

Hän katsoi vaimoonsa mielettömänä, ja kuitenkin huomasi hän sen vaalenneen ja lihoneen.

— Feodor! pitkitti tämä, joskus liikutellen silmäluomiansa ja varovasti väännellen ihmeenkauniita käsiään, Feodor, minä olen rikkonut teitä vastaan, kovasti rikkonut, — sanonpa enemmänkin, minä olen pahantekijä; mutta kuulkaa: katumus vaivaa minua, minä olen itse itselleni kuormaksi, minä en enää voinut kestää kohtaloani; minä olen monasti tahtonut tulla teidän luoksenne takaisin, mutta olen pelännyt teidän vihaanne; minä päätin reväistä kaiken yhteyden entisyyteni kanssa… puis, j’ai été si malade, — minä olin kovin sairaana, lisäsi hän, silittäen kädellään poskeaan ja otsaansa, minä käytin hyväkseni levinnyttä huhua kuolemastani, minä hylkäsin kaikki; en pysähtynyt mihinkään, kiirehdin öin päivin tänne; minä epäilin kauan tulenko vai en teidän, minun tuomarini, eteen — paraitre devant vous, mon juge; mutta minä päätin vihdoin, muistaessani teidän ainaisen hyvyytenne, saapua luoksenne; minä sain tietää teidän osoitteenne Moskovassa. Uskokaa, jatkoi hän, hiljaa nousten ylös lattialta ja istuen aivan tuolin kulmalle; minä olen usein ajatellut kuolemaa ja niin paljon rohkeutta olisi minussa ollut, että olisin voinut lopettaa päiväni — oih, elämäni on nyt minulle raskas taakka! — mutta ajatus tyttärestäni, minun Ailastani on pidättänyt minua; hän on täällä, hän makaa tässä viereisessä huoneessa, lapsi raukka! Hän on väsynyt, te saatte nähdä hänet: hän ei kuitenkaan olo rikollinen teitä kohtaan,, mutta minä olen niin onneton, niin onneton! huudahti rouva Lavretski ja purskahti itkemään.

Lavretski tointui vihdoin; hän irtausi seinästä ja kääntyi ovelle päin.

— Te menette? huusi hänen vaimonsa epätoivossa, o, se on hirmuista! Sanomatta minulle ainoata sanaakaan, ainoatakaan nuhdetta… Se ylenkatse tappaa minut, se on hirmuista!

Lavretski seisahtui.

— Mitä te tahdotte kuulla minulta? sanoi hän kolkolla äänellä.

— En mitään, en mitään, tarttui tämä kiireisesti puheesen, minä tiedän, että minulla ei ole oikeutta mitään anoakaan; en minä mieletön ole, uskokaa; minä en toivo, minä en tohdi toivoa teidän anteeksiantamistanne; minä rohkenen vaan rukoilla teitä, että te neuvoisitte minulle, mitä minun tulee tehdä, missä elää? Minä täytän käskynne kuin orja, olkoon se mikä hyvänsä.

— Minulla ei ole mitään käskemistä teille, vastasi Lavretski samalla äänellä, te tiedätte — meidän välimme on loppunut… ja nyt, enemmän kuin milloinkaan. Te voitte elää missä tahdotte; ja jos teille riittää vähäksi teidän eläkkeenne…

— Ah, älkää mainitko tuonlaisia hirmuisia sanoja, keskeytti hänet Varvara Pavlovna, armahtakaa minua vaikka… vaikka tämän enkelin tähden… Ja sanottuaan nämät sanat, juoksi Varvara Pavlovna toiseen huoneesen ja tuli samassa takaisin pieni, hyvin kauniisti vaatetettu tyttönen käsivarrella. Tuuheat ruskeat kiharat putoilivat hänen punehtuneille kasvoilleen ja suurille, mustille, unisille silmilleen; lapsi hymyili, ja tirristeli silmiään tulen valossa, pitäen äitiään kaulasta pullealla kädellään.

— Ada, vois, c’est ton père, sanoi Varvara Pavlovna, siivoten kiharoita pois silmiltä ja kiihkoisesti suudellen häntä, prie le avec moi [Ada, tuossa on isäsi, rakoile häntä minun kanssani.]

— C’est ça, papa? [Onko se isä?] äännähti tyttönen, sorahdellen.

— Oui, mon enfant n’est ce pas, que tu l'aimes? [On, lapsukaiseni, rakastathan sinä häntä, niinhän?]

Sitä ei Lavretski enää kestänyt.

— Missähän murhenäytelmässä juuri tällainen kohtaus on? mutisi hän ja meni ulos.

Varvara Pavlovna seisoi hetken aikaa asemassaan, hiljaan olkapäitään nostaen, sitten vei tytön toiseen huoneesen, riisui ja pani hänet vuoteelle. Itse hän otti kirjan, istui lampun ääreen,, odotteli vielä tunnin ja vihdoin meni itsekin levolle.

— Eh bien, madame? kysyi palvelustyttö, jonka hän oli tuonut mukanaan Parisista, päästäen irti kureliiviä.

— Eh bien Justina, vastasi tämä, hän on hyvin vanhentunut, mutta minusta näyttää, että hän on aina vielä yhtä hyvä. Antakaa minulle hansikkaat yöksi, valmistakaa huomiseksi harmaa leninki; ja muistakaa hankkia lampaan kylkipaistia Adalle… Tosin, niitä on täällä vaikea saada; mutta täytyy koettaa.

— A la guerre, comme à la guerre [Sodassa kuin sodassa], vastasi Justina ja sammutti kynttilän.

XXXVII.

Enemmän kuin pari tuntia kuleksi Lavretski kaupungin katuja. Hänelle juohtui mieleen viettämänsä yö Parisin ympäristössä. Sydämensä oli pakahtua, päänsä oli kuin ontto ja tyhjä, siellä pyörivät aina yhdet ja samat ajatukset, synkät, riitaiset, vihaiset. "Hän elää, hän on täällä", kuiskaa hän yhä kasvavalla kummastuksella. Hän tunsi kadottaneensa Liisan. Sappensa kiehui, liian odottamatta oli tämä isku kohdannut häntä. Kuinka voi hän niin herkästi uskoa sanomalehden valheellista kertomusta, paperiliuskaa? "No, jos minä en olisi uskonut, ajatteli hän, mikä ero siinä olisi ollut? Minä en olisi tietänyt Liisan rakastavan minua; eikä hän olisi sitä itsekään tiennyt." Hän ei voinut saada pois luotaan vaimonsa kuvaa, ääntä, katseita… ja hän kirosi itseänsä, kirosi kaikkea maan päällä.

Väsyneenä tuli hän aamun valetessa Lemmin asunnolle. Hän sai kauan ulkona ryskyttää, vihdoin näyttäytyi ikkunassa ukon pää yömyssyssä, happamena, ryppyisenä, ei vähintäkään enää sen huokaavan totisen pään näköinen, joka neljäkolmatta tuntia takaperin taiteilijamahtavuudessaan katsahti ruhtinaallisesti Lavretskiin.

— Mitä teillä on tarvis? kysyi Lemm, en minä joka ilta voi teille soittaa, minä olen ottanut tikottia sisääni. Mutta varmaankin näyttivät Lavretskin kasvot kummallisilta: ukko nosti kätensä silmiensä varjoksi, katsahti yövieraasensa ja laski hänet sisään.

— Minun vaimoni on tullut, sanoi Lavretski, nosti päätänsä ja äkkiä, tietämättänsä, rupesi nauramaan.

Lemmin kasvot näyttivät kummastuneilta, mutta hän ei edes myhähtänytkään, kääriytyipä vaan lujemmin yötakkiinsa.

— Ettehän te tiedä, pitkitti Lavretski, minä luulin… minä lu’in sanomalehdestä, että vaimoni on kuollut.

— O——o, äskettäinkö te lu'itte? kysyi Lemm.

— Niin, aivan äskettäin.

— O-—o, toisti ukko ja nosti korkealle silmäluomensa. Ja hän saapui?

— Saapui. Hän on nyt luonani, ja minä… minä olen onneton ihminen.

Ja hän naurahti taas.

— Te olette onneton ihminen, toisti ukko pitkänveteisesti.

— Kristofer Feodorovitsch, alkoi Lavretski, otatteko viedäksenne kirjelapun?

— Hm. Saisinko tietää kelle.

— Elisab…

— Ah, — kyllä, kyllä ymmärrän. Hyvä. Milloin se pitäisi viedä.

— Huomenna, mitä aikaisemmin.

— Hm. Voipi lähettää Katrin, minun piikani. Ei, minä lähden itse.

— Ja tuokaa minulle vastaus.

— Ja tuon vastauksen.

Lemm huo’ahti.

— Niin, minun nuori ystäväni; te olette tosiaankin onneton nuorimies,

Lavretski kirjoitti pari sanaa Liisalle: hän ilmoitti vaimonsa tulosta, pyysi saadakseen tavata häntä, — ja heittäytyi kapealle sohvalle kasvot seinään käännettyinä; ukko meni vuoteellensa ja kääntelihe vielä kauan, rykien ja juoden suullisen kerrassaan tikottiansa.

Aamu vaikeni; molemmat nousivat ylös. He katselivat kummallisilla silmillä toisiansa. Lavretskin mieli teki tällä hetkellä murhata itsensä.

Piika Katrin toi heille pahanmakuista kahvia. Kello löi kahdeksan. Lemm pani hatun päähänsä, sanoen aikovansa antaa Kalitinilla opetusta kello yhdeksän, vaan siten sai soveliaan syyn nyt mennäkseen ja meni. Lavretski heittäytyi taas sohvalle ja aivan sydämensä pohjasta kohosi katkera nauru. Hän ajatteli siitä, kuinka vaimonsa ajoi hänet ulos talostaan, hän kuvaili mielessään Liisan asemaa, ummisti silmänsä ja heitteli käsiään yli pään. Viimeinkin tuli Lemm takaisin tuoden hänelle pienen paperi-palan, johon Liisa oli piirtänyt seuraavat sanat: "Tänään me emme voi tavata toisiamme; kenties — huomen’iltana. Hyvästi". Lavretski kiitti kuivanlaisesti ja hajamielisesti Lemmiä ja läksi asuntoonsa.

Hän tapasi vaimonsa eineellä; Ada, pää täynnä paperitötteröjä, valkoinen sininauhainen hame yllään, istui ja söi lampaan kylkipaistia. Varvara Pavlovna nousi heti kun Lavretski astui sisään, ja lähestyi häntä nöyrän näköisenä. Tämä pyysi häntä seuraamaan itseänsä työhuoneesen, lukitsi oven jälessään ja alkoi astua huoneessa edestakaisin; Varvara Pavlovna istui, pani sievästi toisen käden toisensa päälle ja alkoi tarkastaa häntä aina vielä kauneilla, mutta hieman lauhtuneilla silmillään.

Lavretski ei vielä hetikään voinut puhua, hän tunsi ett'ei vallinnut itseänsä; hän huomasi selvästi että Varvara Pavlovna ei yhtään pelännyt häntä, vaan näytti siltä, että on valmis heti tainnoksiin menemään.

— Kuulkaa rouva, alkoi hän viimein, raskaasti hengittäen ja aika ajoin hammasta purren, meillä ei ole mitään kursailemista keskenämme; minä en teidän katumustanne usko; ja vaikka se olisikin todellinen, niin yhdistyä teidän kanssanne uudestaan, elää teidän kanssanne on minulle mahdotonta.

Varvara Pavlovna puristi huulensa yhteen ja tirristi silmiään. "Se on inho, ajatteli hän, siis loppu: minä en enää hänen silmissään ole nainenkaan."

— Se on mahdotonta, toisti Lavretski, pannen kiini takkinsa nappeja. Minä en ymmärrä miksi te juuri tänne suvaitsitte tulla: varmaankin teiltä loppuivat kaikki rahat.

— Voi! te loukkaatte minua, kuiskasi Varvara Pavlovna.

— Olkoonpa se kuinka tahansa — olette te kuitenkin, mielipahakseni, minun vaimoni. Enhän teitä voi ulos ajaa… siis tässä esitykseni: te voitte tänään, jos niin haluatte, lähteä Lavrikkaan, eläkää siellä; kuten tiedätte on siellä hyvä kartano; paitsi eläkettänne tulette samaan vielä, kaikki tarpeenne… tyydyttekö siihen?

Varvara Pavlovna nosti hienon nenäliinansa kasvoilleen.

— Johan minä sanoin teille, äännähti hän, ja huulensa vapisivat hermokkaasti, että minä olen tyytyvä kaikkeen, mitä ikinänsä te suvainnette määrätä minulle; tällä kertaa on minun ainoastaan kysyminen: sallitteko minun ehkä, kiittää teitä jalomielisyydestänne?

— Ilman kiitosta, pyydän teitä, näin on parempi, sanoi Lavretski kiireisesti. Siis, lisäsi hän, lähestyen ovea, minä voin luottaa…

— Huomenna olen Lavrikassa, äännähti Varvara Pavlovna, kunnioittavasti nousten istuimeltaan. Mutta Feodor Ivanitsch… (Feodoriksi ei hän enää häntä nimittänyt).

— Mitä teillä on tarvis?

— Minä tiedän, että en ole vielä millään ansainnut anteeksisaamista; voinko minä ehkä toivoa aikaa myöten…

— Ah, Varvara Pavlovna, keskeytti Lavretski hänet, te olette ymmärtävä nainen, enkä minäkään mikään hassu ole; minä tiedän, että sitä teille ei ole ensinkään tarvis. Minä olen teille anteeksiantanut jo aikoja sitten; mutta meidän välillämme on aina ollut pohjaton juopa.

— Minä osaan nöyrtyä, vastasi Varvara Pavlovna ja kumarsi. En minä ole unhoittanut vikaani; enkä yhtään olisi ihmetellyt jos olisin saanut tietää teidän iloinneen minun kuolemastani — lisäsi hän, ujosti viitaten kädessään sanomalehteen, minkä Lavretski oli pöydälle unhoittanut.

Feodor Ivanitsch vavahti: kertomus oli merkitty lyijykynällä. Varvara Pavlovna katsahti häneen vielä suuremmalla alentuvaisuudella. Hän näytti tällä hetkellä erinomaisen kauniilta. Harmaa parisilainen pukunsa vaatetti kauniisti hänen siron, melkein seitsentoistavuotiaalta näyttävän vartalonsa, hänen sievän hienon kaulansa, jota ympäröi valkea kaulus, tasaisesti kohoileva rinta, kätensä ilman rannerenkaita ja sormuksia, — koko tämä olento, aaltoilevista hiuksista hiukan näkyvään kengänkärkeen saakka, oli niin miellyttävä…

Lavretski heitti häneen kiukkuisen katseen, oli vähällä huudahtaa: brava! vähällä lyödä häntä päälakeen — ja läksi ulos. Tunnin kuluttua matkusti hän jo Wasiljevskiin, vaan kahden tunnin kuluttua käski Varvara Pavlovna tilaamaan parhaat vaunut kaupungista, pani päähänsä yksinkertaisen mustaverhoisen olkihatun ja yllensä sievän levätin, antoi Adan Justinan huostaan ja läksi Kalitinille: tehtyään kysymyksiä palvelijoille, sai hän tietää miehensä käyvän siellä joka päivä.

XXXVIII.

Päivä jona Varvara Pavlovna tuli O——n kaupunkiin oli ikävä Lavretskille, sekä myös raskas Liisalle. Hän ei vielä kerennyt tulla ales tervehtimään äitiänsä, kun kuuli jo kavioitten kopsetta, ja salaisella kauhulla näki hän Panschinin ratsastavan pihalle. "Hän saapui lopullista päätöstä saamaan", ajatteli hän, eikä siinä pettynytkään; pyörähdeltyään vierashuoneessa, pyysi Panschin Liisaa lähtemään kanssansa puistoon ja vaati kohtalonsa ratkaisemista. Liisa kokosi voimansa yhteen ja ilmoitti että ei voi olla hänen vaimonansa. Hän kuunteli puhetta loppuun saakka, seisten syrjittään, hattu vedettynä otsalle; kohteliaasti, mutta muuttuneella äänellä kysyi hän Liisalta: onko se hänen viimeinen sanansa, ja onko hän jollakin antanut aihetta niin suureen muutokseen hänen mielessänsä? sitten painoi hän kätensä silmilleen, huokasi lyhyesti ja katkonaisesti, ja otti sen taas pois kasvoiltaan.

— Minä en tahtonut mennä rikottua tietä, sanoi hän kolkolla äänellä, minä tahdoin saada ystävän sydämeni mukaisen; mutta se ei näy olevan sallittu. Hyvästi, toivo! Hän kumarsi syvään Liisalle ja meni taloon päin.

Liisa toivoi hänen kohta lähtevän pois; mutta hän meni Maria Dmitrijevnan työhuoneesen ja istui siellä melkein tunnin verran. Pois lähtiessään sanoi hän Liisalle: votre mère vous appelle; adieu à jamais… [Äitinne kutsuu teitä; hyvästi ainiaaksi], istui hevosen selkään ja kuistilta saakka antoi sen nelistämällä mennä. Liisa meni Maria Dmitrijevnan luo ja tapasi hänet itkemässä: Panschin oli kertonut hänelle onnettomuutensa.

— Miksi sinä tapoit minun? Miksi sinä tapoit minun? niin alkoi valituksensa toiveissaan pettynyt leski. Ketä sinä oikein tahtoisit? Miks’ei hän sinulle sopisi? Kamarijunkkari! kuuluisa! Hän voisi Pietarissa naida minkä hovineiden hyvänsä. Ja minä, ja minä kuin toivoin! Ja kauanko siitä on, kun sinä häntä kohtaan noin muutuit? Jostakin tämä pilvi on puhallettu, ei se itsestään ole tullut. Eiköhän tuo mullikka? Löysipähan neuvonantajan! — Ja hän, minun herttaiseni, pitkitti Maria Dmitrijevna, kuinka hän on kohtelias, surun saartamanakin kuinka osaanottava. Ei luvannut hyljätä minua. Ah, minä en kestä tätä! Ah, päätäni kivistää kauheasti! Lähetäpäs Palaschka luokseni. Sinä tapat minut, jos et päätöstäsi muuta, — kuuletko? Ja sanottuaan häntä pari kertaa kiittämättömäksi, lähetti Maria Dmitrijevna hänet pois luotaan.

Liisa meni omaan huoneesensa. Hän ei kerennyt vielä levähtää keskusteluistaan Panschinin ja äitinsä kanssa, kun taas ukkonen jyrähti hänen päänsä päällä, ja siltä taholta josta hän sitä kaikkein vähemmin odotti. Maria Timofejevna tuli hänen huoneesensa ja sulki oven jälessään. Kasvonsa olivat vaaleat, tanukka oli syrjittäni päässä, silmänsä paloivat, kädet ja huulet vapisivat. Liisa kummastui: hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt viisasta, ymmärtäväistä tätiään sen näköisenä.

— Miellyttävää, neitiseni, alkoi Marfa Timofejevna vapisevalla ja katkonaisella soperruksella, miellyttävää! Keltä sinä vaan olet oppinut, tyttöparka… Anna minulle vettä; en voi puhua.

— Rauhoittukaa tätiseni; mikä teidän on? sanoi Liisa, antaen hänelle vesilasin. Ettehän te itse, muistaakseni, tahtoneet herra Panschinia.

Marfa Timofejevna pani pois lasin.

— En voi juoda: tärisevät viimeisetkin hampaat pois suustani. Mikä Panschin? Ei tässä Panschin ole kysymyksessä! Vaan sanopa paremmin minulle, kuka sinun on opettanut öisin kohtauksia määräämään — kuka?

Liisa kalpeni.

— Ole niin hyvä, älä yritäkään väittää, jatkoi Marfa Timofejevna. Sandra näki itse kaikki ja sanoi minulle. Minä kielsin hänen puhumasta siitä; eikä Sandra valehtele.

— En minä väitäkään, tätiseni, sanoi Liisa tuskin kuultavasti.

— Aijai! Vai niin, lapsirukka; sinä määräsit kohtauksen hänelle, tuolle vanhalle synti-säkille, tuolle hiipijälle.

— En.

— Kuinka niin?

— Minä menin alas saliin kirjaa ottamaan: hän oli puistossa ja kutsui minua.

— Ja sinä menit? Miellyttävää. Tahi rakastatko sinä häntä, vai mitä?

— Rakastan, vastasi Liisa hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.

— Herranen aika! Hän rakastaa Fedjaa! Marfa Timofejevna tempasi tanukan pois päästään. Nainutta miestä rakastaa! mitä? rakastaa!

— Hän kertoi minulle, alkoi Liisa…

— Mitä hän kertoi sinulle, senkin kottarainen, mitä-ä?

— Hän kertoi minulle, että hänen vaimonsa on kuollut.

Maria Timofejevna risti silmänsä. — Herra armonsa hänelle antakoon! kuiskasi hän, joutava muija oli — olkoon toisin muisteltu. Vai niin; hän on siis leski. Kyllä hän näkyy olevan sukkela. Yhden vaimon kuoletti, ja toiseen käsiksi. Katsos, tyyneessä kala kutee! Mutta kuulehan mitä minä sanon sinulle, tyttöseni: meidän aikoinamme, kun minä olin nuori, saivat tytöt tuonlaisista tekosistaan kalliisti maksaa. Älä siinä suutu minuun, muoriseni; totuudesta suuttuvat ainoastaan hölmöt. Minä en häntä vastaan ottanut tänään. Minä rakastan häntä, mutta tätä tekoa en milloinkaan voi hänelle anteeksi antaa. Katsohan, leski! Anna minulle vettä. Vain lähetit sinä Panschinin pitkällä nenällä takaisin, siinä teit viisaasti; mutta älä istu öisin noiden viettelijäin miesten kanssa; älä pahoita minua vanhusta! Taikka en minä aina hyväile — osaan minä purkaakin… Vain leski!

Marfa Timofejevna meni pois; Liisa istui nurkkaan ja rupesi itkemään. Katkeralta tuntui hänen sielussaan; ei hän ollut ansainnut tänlaista alennusta! Surulliselta tuntui hänestä rakkaus: toisen kerran hän itki jo eilis-illasta asti. Vasta ennätti kehkeytyä hänen sydämessään uusi, odottamaton tunne ja nyt jo koskettelivat vieraat kädet karkeasti hänen sisimpää salaisuuttaan! Häpeälle, katkeralle ja kipeälle tuntui hänestä: mutta ei epäilystäkään, ei pelkoa hänessä ollut, — ja Lavretski tuntui hänestä vielä kalliimmalta. Hän epäili ainoastaan niin kauan kun ei itseänsä ymmärtänyt; mutta kohtauksen jälkeen, jälkeen suudelman — ei hän enää epäillä voinut; hän tiesi rakastavansa — rakastavansa rehellisesti, totisesti, oli kiintynyt lujasti koko elämänsä i’äksi, eikä pelännyt uhkauksia; hän tunsi ett'ei väkivalta tätä yhteyttä voisi eroittaa.

XXXIX.

Maria Dmitrijevna hämmästyi suuresti kun palvelija ilmoitti Varvara Pavlovna Lavretskin tulosta; hän ei oikein tietänyt, ottaisiko vastaan häntä: hän pelkäsi loukkaavansa Feodor Ivanitschia. Vihdoin sai uteliaisuus voiton. Mitäs, ajatteli hän, onhan hänkin sukulainen, ja istuen nojatuoliin, sanoi palvelijalle: kutsu! Kului muutama hetkinen; ovi avautui; Varvara Pavlovna lähestyi nopeasti tuskin kuuluvilla askelilla Maria Dmitrijevnaa ja antamatta hänen nousta nojatuolistaan, melkein notkisti polvensa hänen edessään.

— Kiitoksia, täti, alkoi hän liikutetulla ja hiljaisella äänellä Venäjäksi, kiitoksia; en minä odottanut tänlaista alentuvaisuutta teiltä; te olette hyvä kuin enkeli.

Sanottuaan nämä sanat, tarttui Varvara Pavlovna Maria Dmitrijevnan käteen, puristi sitä hellästi pehmoisten, vaaleansinisten geneveläishansikkaittensa välissä, ja nosti sen kiihkoisesti ruusunpunaisille täyteläisille huulilleen. Maria Dmitrijevna hämmästyi nähdessään näin kauniin, ihastuttavasti vaatetetun naisen melkein jalkainsa juuressa; hän ei tietänyt, kuinka olla: hän tahtoi ottaa pois kätensä, istuttaa hänet viereensä, vieläpä sanoa hänelle jotakin miellyttävää; vihdoin hän nousi ja suuteli Varvara Pavlovnaa sileään ja hyvänhajuiseen otsaan. Varvara Pavlovna heltyi kokonaan tämän suutelon vaikutuksesta.

— Hyvää päivää, bonjour, sanoi Maria Dmitrijevna, tietysti, minä en aavistanut… toisekseen, tietysti, minulla on hauska nähdä tätä. Ymmärrättehän, armaani, — eihän minun ole oltava tuomarina miehen ja vaimon välillä…

— Mieheni on oikeassa, keskeytti hänet Varvara Pavlovna, minä yksin olen kaikkeen syypää.

— Ne ovat hyvin kiitettävät tunteet, vastasi Maria Dmitrijevna, hyvin.
Milloin te saavuitte? Joko te näitte häntä? Istukaahan toki, olkaa hyvä.

— Minä saavuin eilen, vastasi Varvara Pavlovna, kainosti istuen tuolille; minä näin Feodor Ivanitschin ja puhelin hänen kanssaan.

— No! Ja mitä hän?

— Minä pelkäsin odottamattoman tuloni herättävän hänen vihansa, pitkitti Varvara Pavlovna, mutta ei hän kuitenkaan kieltänyt minulta läsnäoloansa.

— Se tahtoo sanoa, hän ei… Niin, niin, ymmärrän, äännähti Maria Dmitrijevna. Hän on vaan päältä nähden hiukan karkea, mutta sydän hänellä on hellä.

— Feodor Ivanitsch ei antanut minulle anteeksi; hän ei tahtonut kuulla minua loppuun asti… Mutta hän oli niin hyvä, että määräsi minulle Lavrikan asuntopaikaksi.

— Vai niin! Se on kaunis maatila!

— Minä lähden sinne jo huomenna, täyttääkseni hänen tahtoansa; mutta minä katsoin velvollisuudekseni ensin käydä teidän luonanne.

— Hyvin, hyvin olen kiitollinen teille siitä, armaani. Sukulaisiansa ei pidä milloinkaan unhoittaman. Vaan tiedättekö, minä ihmettelen, kuinka te puhutte hyvästi Venäjän kieltä. C’est étonnant.

Varvara Pavlovna huokasi raskaasti.

— Minä olen liian kauan elänyt ulkomailla, Maria Dmitrijevna, minä tiedän sen: mutta sydämeni on aina ollut venäläinen, minä en milloinkaan ole unhoittanut isänmaatani.

— Niin, niin; se onkin kaikkein paras. Luullakseni ei Feodor Ivanitsch teitä ollenkaan odottanut… Niin; uskokaa minun kokemustani: la patrie avant tout [Isänmaa ennen kaikkea]. Ah, olkaa niin hyvä ja näyttäkää, mikä kaunis levätti teillä on?

— Pidättekö siitä? Varvara Pavlovna otti kiireisesti sen pois olkapäiltään. Se on aivan yksinkertainen, minä ostin sen madame Baudran’ilta.

— Se näkyy paikalla, että on madame Baudran’ilta… Kuinka kaunis ja mikä maku! Minä olen vakuutettu teidän tuoneen suuren joukon miellyttäviä kapineita mukananne. Minä katselisin niitä mielelläni, jos ei muuta.

— Koko minun toalettini on valmis teidän palvelukseksenne, rakas täti. Jos suvaitsette, voin minä opettaa yhtä ja toista teidän kamarineitsyellenne. Minulla on mukanani palvelustyttö Parisista, — ihmeteltävä ompelijatar.

— Te olette liian hyvä, armaani. Mutta, todellakin, minulla on häpeä…

— Häpeä… toisti Varvara Pavlovna nuhtelevaisesti. Tahdotteko saattaa minua onnelliseksi — menetelkää kanssani, niinkuin omaisuutenne kanssa!

Maria Dmitrijevna oli ihan sulamaisillaan.

— Vous êtes charmante [Te olette ihastuttava], sanoi hän. Miksi te ette ota pois hattua, hansikkaita?

— Kuinka? te sallitte? kysyi Varvara Pavlovna ja keveästi, ikäänkuin kummastuen, löi kätensä yhteen.

— Niin tietysti; syöttehän te kanssamme päivällistä, kuten toivon. Minä… minä esitän teille tyttäreni. Maria Dmitrijevna hämmästyi hiukan. "No! menköön vaikka päin männistöä!" ajatteli hän. Hän on hiukan kipeä tänäpänä.

— O, ma tante, kuinka te olette hyvä! huudahti Varvara Pavlovna ja pyhkäsi nenäliinalla silmiänsä.

Palvelija ilmoitti Gedeonovskin tulon. Vanha kielilakkari astui sisään, kumartuen ja myhähdellen. Maria Dmitrijevna esitti hänet vieraallensa. Ensin hän hämmentyi; mutta Varvara Pavlovna puhui hänen kanssaan niin viekistelevän kohteliaasti, että hänen korviansa rupesi kuumoittamaan ja sepityksensä, panettelunsa, sievistelynsä alkoivat hunajana vuotaa hänen huuliltaan. Varvara Pavlovna kuunteli häntä, hymyili pidätteleväisesti ja yltyi vihdoin itsekin puheliaaksi. Hän kertoi sieväsesti Parisista, matkustuksistaan, Badenista; sai pari kertaa Maria Dmitrijevnan nauramaan ja joka kerta sitten huokaili syvään ja näytti aivan kuin ajatuksissaan olisi nuhdellut itseään sopimattomasta iloisuudestaan; pyysi luvan saadakseen tuoda Adaa heille; otti käsistään hansikkaat ja näytteli sileillä, à la guimare saippualla pestyillä hyppysillään, — kuinka ja missä kannetaan reunustimia, ryschiä, pitsejä, poimuja; lupasi tuoda pullollisen englantilaista Victorian Essence hajuvettä, ja iloitsi lapsen lailla, kun Maria Dmitrijevna suostui vastaan ottamaan sen lahjaksi; rupesi itkemään kertoessaan minkä tunteen hänessä herättivät ensimäiset Venäjän kirkonkellon kajahdukset tullessaan yli rajan: "niin syvästi ne liikuttivat minua, aivan sydämeeni saakka", sanoi hän.

Tällä hetkellä astui Liisa huoneesen.

Aamusta, samasta hetkestä saakka, kun hän kangistuneena kauhistuksesta, luki Lavretskin kirjeen, valmisteli hän itseänsä vastaan ottamaan hänen vaimoansa; hän aavisti tapaavansa hänet. Hän päätti olla karttamatta häntä, rangaistukseksi, kuten hän itse nimitti, häpeällisille toiveilleen. Odottamaton käännös hänen kohtalossaan väristytti häntä hirmuisesti; noissa muutamissa hetkissä oli muotonsa laihtunut; mutta hän ei enää vuodattanut kyyneltäkään. "Asiasta!" sanoi hän itse itselleen, töin tuskin hilliten sydämessään jonkinlaisia katkeria, vihaisia, itseänsäkin peloittavia nytkähdyksiä. "No, täytyy mennä!" ajatteli hän, kun sai kuulla rouva Lavretskin tulosta, ja meni… Hän seisoi kauan aikaa vierashuoneen oven takana ennen kuin päätti avata sen; ja ajatuksella: "minä olen rikkonut häntä vastaan", astui hän yli kynnyksen, pakoittaen itsensä katsomaan häneen ja hymyilemään. Varvara Pavlovna huomattuaan hänen astuneen sisään, meni hänelle vastaan, kumartui hieman hänen edessään, mutta kuitenkin kunnioittavasti. Sallikaa minun esittää itseni teille, sanoi hän hiipivällä äänellä, teidän maman on niin alentuva minua kohtaan, että minä toivon teidänkin olevan… hyväsydämisen. Kun Varvara Pavlovna sanoi tämän viimeisen sanan, oli hänen kasvojensa piirteissä huomattavana viekas hymy, kylmä vaan samassa lempeä katse, koko hänen olentonsa, käsien ja olkapäitten että itse vaatteuksenkin liike — herättivät Liisassa siihen määrään inhoa, että hän ei voinut sanaakaan vastata hänelle, ja ojensi vastoin tahtoansa hänelle kätensäkin. "Tämä neiti vierastaa minua", ajatteli Varvara Pavlovna, kovasti puristaen Liisan kättä ja, käännyttyään Maria Dmitrijevnan puoleen, sanoi puoli-ääneensä: mais elle est delicieuse! [Onhan hän miellyttävä!] Liisa kiivastui hieman: iva, pilkka kuuluivat hänelle tässä ylistyksessä; mutta hän päätti olla uskomatta huomiotansa ja istui ikkunan viereen ompelutelineiden taa. Varvara Pavlovna ei häntä sielläkään jättänyt rauhaan: lähestyi häntä, alkoi kiittää hänen aistiansa, taitoansa… Kovasti ja kipeästi alkoi Liisan sydän tykyttää: hän jaksoi tuskin hillitä rauhattomuuttaan, jaksoi tuskin istua paikallaan. Hänestä näytti, että Varvara Pavlovna tietää kaikki ja nyt salaisesti iloiten pilkkaa häntä. Hänen onnekseen alkoi Gedeonovski puhella Varvara Pavlovnan kanssa ja sai pois hänen huomionsa Liisasta. Hän kumartui telineiden yli ja katsoi salaa Varvara Pavlovnaan. "Tätä naista, ajatteli hän, on hän siis rakastanut." Mutta samassa päätti hän olla ajattelematta Lavretskia: hän pelkäsi kadottavansa tyyneytensä, hän tunsi päätänsä hiljaa huimaavan. Maria Dmitrijevna alkoi puhella soitosta.

— Minä olen kuullut, armaani, alkoi hän, teidän olevan erinomaisen pianon soittajan.

— Minä en ole pitkään aikaan soittanut, vastasi Varvara Pavlovna, hiljalleen istuen pianon taa, ja nopeasti liipaisten painimia sormillaan. Käskettekö?

— Tehkää niin hyvin.

Varvara Pavlovna soitti mestarillisesti loistavan ja vaikean Görtzin etydin. Hänellä oli paljon voimaa ja näppäryyttä.

— Keijukainen! huudahti Gedeonovski.

— Tavatonta! vakuutti Maria Dmitrijevna.

— No, Varvara Pavlovna, tunnustanpa, sano; hän, ensi kertaa nimittäen häntä nimeltään, te hämmästytitte minut; tehän voisitte vaikka konsertteja antaa. Kaupungissamme on soittaja, vanha lystikäs saksalais-ukko, hyvin oppinut mies, joka Liisaa opettaa; hänen te aivan hurmaatte soitollanne.

— Onko Elisabet Mihailovna myös soittaja? kysyi Varvara Pavlovna, hieman kääntäen päätään hänen puoleensa.

— Niin, kyllä hän soittaa tavallisesti ja rakastaa soittoa; mutta mitä se on teidän rinnallanne? Vaan täällä on vielä muuan nuori mies: sen kanssahan teidän pitää tutustuman. Hän on taiteilija hengeltään ja runoileekin erinomaisesti. Hän yksin voi teitä täydelleen arvostella.

— Nuori mies? sanoi Varvara Pavlovna. Millainen hän on? Joku köyhä?

-— Ei suinkaan, ensimäinen seuramies meillä eikä ainoastaan meillä — et à Petersbourg. Kamarijunkkari, ylhäisimmissä piireissä suosittu. Te olette ehkä kuulleet hänestä: Panschin, Wladimir Nikolajevitsch. Hän on täällä valtion uskottuna… tuleva ministeri, huomatkaa!

— Ja on taiteilija?

— Taiteilija hengeltään, ja niin herttainen. Te saatte nähdä hänen.
Hän on täällä olonsa aikana usein käynyt meillä; minä kutsuin häntä
tänä iltana luokseni saapumaan; toivon, että hän saapuu, lisäsi Maria
Dmitrievna kiireisesti huoaten ja salavihkaa katkerasti hymyillen.

Liisa ymmärsi mitä se hymy merkitsi; mutta hän ajatteli aivan toista tällä kertaa.

— Ja nuori? lisäsi Varvara Pavlovna, verkalleen näppäyttäen sormiansa pianoon.

— Kahdeksankolmattavuotias ja mitä onnellisempi ulkomuodoltaan. Un jeune homme accompli, huomatkaa.

— Mallikas nuorukainen, voi sanoa, huomautti Gedeonovski.

Varvara Pavlovna alkoi äkkiä soittaa reipasta Straussin valssia, alottaen sen niin voimakkaasti ja pikaisesti, että Gedeonovski oikein vavahti; aivan keskellä siirtyi hän surulliseen nuottiin ja lopetti soittonsa arialla "Säteistä". Fra poco… hän huomasi, että iloinen soitto ei sovellu hänen asemaansa. Aria "Säteistä", tunteellisemmat kohdat soitettuina voimakkaammin, liikutti kovin Maria Dmitrijevnaa.

— Millainen sydänkäpy, sanoi hän puoliääneensä Gedeonovskille.

— Keijukainen! toisti Gedeonovski ja nosti silmänsä taivasta kohti.

Päivällisen hetki oli lähestynyt. Marfa Timofejevna tuli ylhäältä, kun jo keittoruoka oli pöydällä. Hän käyttäytyi hyvin kuivasti Varvara Pavlovnaa kohtaan, vastaili vaan puolilla sanoilla hänen mielistelyihinsä, eikä katsonut kertaakaan häneen. Varvara Pavlovna huomasi kohta, ett'ei tästä ämmästä selkoa saanut, jonka tähden lopetti puhelemisen hänen kanssansa; vaan sen sijaan oli Maria Dmitrijevna kahta ystävällisempi vierastansa kohtaan: häntä suututti tatin epäkohteliaisuus. Vaan toisekseen, ei Marfa Timofejevna ollut katsomatta yksistään Varvara Pavlovnaan: ei hän katsonut Liisaankaan, vaikka silmänsä niin paloivatkin. Hän istui kuin kivettyneenä, aivan keltaisena, vaaleana, yhteen puristunein huulin — eikä syönyt mitään. Liisa näytti rauhalliselta; ja aivan kuin sydämensä olisi vallannut; kummallinen tunnottomuus, tuomitun tunnottomuus valtasi hänet. Päivällistä syödessä puhui Varvara Pavlovna vähän: aivan kuin hän taas olisi pelästynyt ja tekeytyi sievän, alakuloisen näköiseksi, Gedeonovski yksin koetti ylläpitää puhetta kertomuksillaan, vaikka vähän väliä katsahti pelokkaasti Marfa Timofejevnaan ja aivasteli, — aivastus tapasi hänen joka kerta kun hän Marfa Timofejevnan läsnä ollessa yritti jotakin valehtelemaan, mutta tämä ei häirinnyt häntä, ei keskeyttänyt hänen kertomuksiaan. Päivällisen jälkeen tuli selville, että Varvara Pavlovna rakastaa hyvin pelata preferanssia; Maria Dmitrijevnasta oli tämä niin mieleen, että hän oikein heltyi ja ajatteli itsekseen: "aika hullu mahtaa tuo Feodor Ivanitsch olla: ei osannut tuonlaista naista ymmärtää!"

Hän istui korttia pelaamaan Varvara Pavlovnan ja Gedeonovskin kanssa, vaan Maria Timofejevna vei Liisan muassaan ylös, sanottuaan, että hän on niin sairaan näköinen, kun varmaankin hänen päätänsä kivistää.

— Niin, hänen päätänsä kivistää hirveästi, äännähti Maria Dmitrijevna, kääntyen Varvara Pavlovnan puoleen, ja silmiänsä väännellen. Minulla itselläni on usein senlaisia pistoksia…

— Sanokaapas! vastasi Varvara Pavlovna.

Liisa tuli tatin huoueesen ja voimattomuudessaan laskeusi tuolille istumaan. Marfa Timofejevna katsoi kauan ja ääneti häneen, laskeusi hiljaan polvilleen hänen eteensä ja samoin ääneti, alkoi suudella vuoroon hänen käsiänsä. Liisa kumartui eteenpäin, punehtui ja purskahti itkuun, mutta ei nostanut ylös Marfa Timofejevnaa, eikä ottanut pois käsiänsä: hän tunsi, ett’ei ollut oikeutettu ottamaan pois niitä, ei ollut oikeutettu kieltämään vanhusta ilmaisemasta katumustaan, sääliväisyyttään, pyytämästä anteeksi eilistä torumistaan; ja Marfa Timofejevna ei voinut kylliksensä suudella näitä vaalean vaaleita, hermottomia käsiä ja kuumat kyyneleet vuotivat kummankin silmistä; vaan kissa Matrossi hyrisi leveässä nojatuolissa sukan ja kerän vieressä, korkeahko liekki lampussa liikkui tuskin huomattavasti jumalankuvain edessä, — ja viereisessä huoneessa oven takana seisoi Nastasja Karpovna myös pyyhkien salaa silmiänsä kokoon käärityllä ruudullisella nenäliinallaan.

XL.

Sillä välin alhaalla salissa jatkui yhä korttipeli; Maria Dmitrijevna voitti ja oli hyvällä tuulella. Palvelija astui sisään ja ilmoitti Panschinin tulon.

Maria Dmitrijevna pudotti kortit käsistään ja rupesi vääntelemään ruumistaan nojatuolissa. Varvara Pavlovna katsahti häneen puoli-ivallisesti, vaan käänsi sitten katseensa oveen päin. Sisään astui Panschin musta hännystakki yllä, napitettuna kiini aina kaulaan saakka. "Minun oli vaikea täyttää lupaustani; mutta kuten näette olen täällä": nämä sanat kuvautuivat hänen kasvoillaan, joita vastikään oli partaveitsi sivellyt.

— Mitä te, Voldemar, huudahti Maria Dmitrijevna, olettehan ennen aina edeltä ilmoittamatta tulleet sisään.

Panschin vastasi Maria Dmitrijevnalle ainoastaan katseella, kumarsi hänelle kohteliaasti, mutta ei kätellyt. Hänet esitettiin Varvara Pavlovnalle; hän peräytyi askeleen, kumarsi hänelle samoin kohteliaasti, mutta siveyden ja kunnioituksen heijastuksella, ja istui korttipöydän ääreen. Preferanssi loppui kohta. Panschin kysyi Elisabet Mihailovnaa, ja saatuaan tietää, että hän ei ole oikein terve, ilmaisi mielipahansa; sitten hän alkoi puhella Varvara Pavlovnan kanssa, valtiomiehen tavoin punniten ja tarkastellen joka sanaa, ja kunnioittavasti kuunnellen loppuun saakka tämän vastauksia. Vaan hänen ylpeä valtiomiesäänensä ei vaikuttanut Varvara Pavlovmaan, ei hän edes huomannutkaan sitä. Päinvastoin: iloisella osanotolla katsoi hän häntä kasvoihin, puhui ystävällisesti, ja hienon hienot sieraimensa värähtelivät aivan kuin pidätetystä naurusta. Maria Dmitrijevna alkoi ylistää hänen taitoansa; Panschin kumarsi kohteliaasti, niin paljon kuin kauluksensa sallivat, sanoen että "hän oli siitä jo edeltäkäsin vakuutettu", ja aloitti keskustelun miltei itse Metternichistä. Varvara Pavlovna tirristi puhevia silmiään, sanoen puoliäänensä: "olettehan tekin taiteilija, un ceonfrère", — lisäten vielä hiljemmin: "venez!" — ja nyykäytti päätään pianoon päin. Tämä yksi heitetty sana: venez! vaikutti samassa kuin taikavoima, muuttaen koko Panschinin ulkomuodon. Huolestunut näkönsä katosi; hän myhähti, elpyi, aukasi takkinsa napit, toistaen: "mikä taiteilija minä olen, vaan te, olen minä kuullut, olette todellinen taiteilija" — ja seurasi Varvara Pavlovnaa pianon luo.

— Pakoittakaa hänet laulamaan romansinsa — Kuinka kuu liitelee, — huudahti Maria Dmitrijevna.

— Laulatteko te? sanoi Varvara Pavlovna, heittäen häneen terävän kiireisen katseen. Istukaa.

Panschin rupesi kursailemaan.

— Istukaa, toisti hän, vaativasti koputtaen kädellään tuolin selkäintä.

Tämä istui, rykäsi, veti syrjään kauluksen: ja lauloi romansinsa.

— Charmant, sanoi Varvara Pavlovna, te laulatte hyvin, vous avez du style, toistakaa.

Hän astui toiselle puolelle pianoa ja seisahtui aivan vastapäätä Panschinia. Tämä toisti romansinsa antaen äänensä melodramallisesti värähdellä. Varvara Pavlovna katsoi koko ajan lakkaamatta häneen, kumartuneena kyynäspäillään pianon päälle ja pitäen valkoisia käsiään huuliensa tasalla. Panschin lopetti.

— Charmant, charmante idée — sanoi hän tuntijan arvokkaalla vakuutuksella. Sanokaapa, ettekö te ole kirjoittaneet jotain naisäänelle, mezzo-sopranolle.

— Enhän minä paljon mitään kirjoita, vastasi Panschin, tämän minä olen kirjoittanut, vaan väliaikoina… mutta laulatteko te?

— Laulan.

—’ Oi! laulakaa meille jotakin, pyysi Maria Dmitrijevna.

Varvara Pavlovna pyyhkäisi kädellään pois hiuksensa punoittavilta poskiltaan ja heitti päätään taaksepäin.

— Meidän äänemme täytyy soveltaa yhteen, sanoi hän kääntyen Panschinin puoleen, lauletaan duetti. Onko teille tunnettu Son geloso, tahi Laci darem, tahi Mira la bianca luna?

— Olen minä jo laulanut Mira la bianca luna, vastasi Panschin, mutta olen jo aikoja sitten unhoittanut.

— Ei se haittaa, me harjoittelemme sen puoliääneensä. Laskekaa minua.

Varvara Pavlovna istui pianon ääreen. Panschin asettui hänen viereensä. He lauloivat puoliääneensä duetin, jonka ohella Varvara Pavlovna oikasi häntä useampia kertoja, sitten lauloivat kovasti, lopulta toistaen kaksi kertaa: Mira la bianca lu… u… na. Ääni Varvara Pavlovnalla oli jo kadottanut tuoreutensa, mutta hän ohjasi sitä erinomaisen taitavasti. Panschin aristeli ensin ja lauloi hiukan virheellisesti, mutta sitten yltyi, ja ellei laulanutkaan ihan moitteettomasti, niin liikutti olkapäitään, heilutti koko päätään ja nosti aika ajoin kättänsä, kuin oikea laulaja. Varvara Pavlovna soitti pari kolme Tallbergin kappaletta ja "kertoi" viekistellen ranskalaisen jutelman. Maria Dmitrijevna ei enää tietänyt kuinka osoittaa tyytyväisyyttään; hän tahtoi jo useampia kertoja lähettää Liisaa hakemaan; Gedeonovski ei myöskään löytänyt sanoja ylistykseen, hän heilutteli vaan päätään, — vaan äkkiä rupesi haukottelemaan ja tuskin kerkesi peittää suutaan kädellä. Tämä haukotus ei jäänyt Varvara Pavlovnalta huomaamatta; hän kääntyi äkkiä selin pianoon sanoen: "assez de musique comme ça" [piisatkoon tuonlainen soitto]; ruvetun puhelemaan, ja pani kätensä ristiin. "Oui, assez de musique", toisti Panschin iloisesti ja rupesi hänen kanssaan puhelemaan vilkkaasti ja keveästi Ranskan kielellä. "Aivan kuin parhaammassa Parisin salongissa", ajatteli Maria Dmitrijevna, kuunnellen heidän sukkeloita ja pyörähteleviä juttujaan. Panschinin valtasi täydellinen mielihyvä; silmänsä paloivat ja hän hymyili; ensin hän siveli kädellä kasvojansa, rypisti kulmakarvojaan ja huokaili syvään, kun katseensa tapasi Maria Dmitrijevnan; mutta sitten hän varsin unhoitti hänet ja antautui puoli-ylimyksellisen, puoli-taiteellisen puheen nautintoon. Varvara Pavlovna näytti itsensä suureksi viisaustieteilijäksi: hänellä oli valmis vastaus kaikkeen, ei hän missään seisahtunut, ei mitään epäillyt; se todisti että hän paljon ja usein oli seurustellut kaikensäätyisten viisasten henkilöiden kanssa. Kaikki hänen ajatuksensa, tunteensa liehuivat ympäri Parisia. Panschin siirsi puheen kirjallisuuteen: tuli selville että Varvara Pavlovna samoin kun hänkin, luki ainoastaan ranskalaisia kirjoja: George Sand saattoi hänet harmistumaan, Balzacia hän kunnioitti, vaikka tämä väsytti häntä, Suessä ja Scribessä huomasi hän suuria sydämen-syöjiä, suosi Dumasia, Feuilletia; sydämessään hän suosi kaikkein enemmän Paul de Cok’ia, vaan, tietysti, ei maininnut hänen nimeänsäkään. Totta sanoen, ei häntä kirjallisuus suuresti ensinkään huvittanut. Hyvin taidokkaasti osasi Varvara Pavlovna karttaa kaikkea, mikä olisi muistuttanut hänen asemaansa; puheissaan ei hänellä rakkaudesta ollut varjoakaan: päin vastoin, oli niissä huomattavana ankaruutta nautintoon antaumisesta, ihannetta, nöyryyttä. Panschin vastaili hänelle; puheensa eivät sopineet yhteen… mutta kummallinen asia! — samassa kun hänen huuliltaan virtaili tuomitsevia sanoja, usein yksitoikkoisiakin, oli näitten soinnussa liehittelyä ja helleyttä, ja silmänsä puhuivat…. mutta mitä nämä ihanat silmät puhuivat, — on vaikea päättää; ei suinkaan ankaruutta, vaan epäselvää, makeaa puhetta. Panschin koetti ymmärtää niitten salaista ajatusta, koetti itsekin puhua silmillään, mutta tunsi että siitä ei mitään tullut; hän tunnusti, että Varvara Pavlovna ollen todellinen, ulkomaalainen leijonatar, seisoi korkeammalla häntä, jonka tähden hän ei täydelleen voinut vallitakaan itseään. Varvara Pavlovnalla oli tapana aina puhellessa koskettaa, hiukan puhuteltavansa hihaa; nämä pikaiset kosketukset saattoivat Vladimir Nikolajevitschin hämille. Varvara Pavlovna omasi taidon miellyttää olennollansa kaikkia; ei kulunut kahta tuntiakaan kun Panschinista näytti, että hän on tuntenut hänet jo vuosia, ja Liisa, jota hän kuitenkin rakasti, jolle hän vasta eilen oli tarjonnut kättään, katosi aivankuin sumuun. Tarjottiin teetä; puhe tuli vielä kaunistelemattomammaksi. Maria Dmitrijevna soitti ja käski palvelijan kutsumaan Liisaa alas, jos hänen päänsä olisi terveempi. Panschin kuultuaan Liisaa mainittavan alkoi puhua itseuhrauksista, siitä, kumpi enempi on altis siihen — mieskö vai nainen. Dmitrijevna tuli paikalla rauhattomaksi, alkoi väittää että nainen on siihen alttiimpi, ilmasi, että hän parilla sanalla näyttää sen toteen, hämmentyi ja lopetti väitteensä jollakin kovin onnistumattomalla vertauksella. Varvara Pavlovna otti nuottivihkon, peittäytyi puoleksi sen taa ja, käännyttyään Panschinin puoleen, pureskellen leivoksia, sanoi puoli-ääneensä: "elle n’a pas inventé la poudre, la bonne dame" [Ainoastaan ruutia ei tämä hyvä rouva ole keksinyt]. Panschin oikein säikähtyi ja kummastui Varvara Parkuman uskaliaisuutta; vaan hän ei ymmärtänyt kuinka paljon ylenkatsetta siinä odottamattomassa lauselmassa piili häntä itseänsä kohtaan ja, unhoittaen kaikki Maria Dmitrijevnan hyväilyt ja ystävyyden, unhoittaen päivälliset, joilla hän häntä oli ravinnut, rahat, joita sai häneltä lainaksi, — vastasi hän (onneton!) samalla hymyllä ja äänellä: "je crois bien!" [Minä luulen!]

Varvara Pavlovna heitti häneen ystävällisen katseen ja nousi istuinsijaltaan. Liisa astui sisään; Marfa Timofejevna koetti turhaan estää häntä: hän päätti kestää koetuksen loppuun saakka. Varvara Pavlovna meni hänelle vastaan Panschinin kanssa, jonka kasvot olivat tulleet taas kuten entiselle valtiomiehelle ainakin.

— Kuinka teidän terveytenne on? kysyi hän Liisalta.

— Kiitoksia, minun on nyt parempi olla, vastasi tämä.

— Me olemme täällä hiukan soittaneetkin; vahinko, että te ette kuulleet
Varvara Pavlovnaa. Hän laulaakin erinomaisesti, en artiste consommée.

— Tulkaapa tänne, ma chère, kuului Maria Dmitrijevnan ääni.

Varvara Pavlovna totteli paikalla lapsen nöyryydellä, tuli hänen luokseen ja istui matalalle rahille hänen jalkojensa juureen. Maria Dmitrijevna kutsui hänet luokseen antaakseen vaikka hetkisen tyttärensä ja Panschinin olla, kahden kesken: hän toivoi aina vielä salaisesti Liisan taipuvan. Paitsi sitä, tuli hänen päähänsä ajatus, jonka hän nyt heti tahtoi ilmaista.

— Tiedättekö, kuiskasi hän Varvara Pavlovnalle, minä tahdon koettaa sovittaa teitä miehenne kanssa; en osaa sanoa onnistuvani, mutta koetan, hän, kuten tiedätte, kunnioittaa minua suuresti.

Varvara Pavlovna nosti verkkaan silmänsä Maria Dmitrijevnaan ja pani kätensä kauniisti yhteen.

— Te olisitte pelastajani, ma tante, sanoi hän surullisella äänellä, minä en tiedä miten kiittää teitä kaikista hyväilyistänne; vaan minä olen liiaksi paljon syypää Feodor Ivanitschin suhteen; hän ei voi minulle anteeksi antaa.

— Oletteko te… todellakin… alkoi Maria Dmitrijevna uteliaana…

— Älkää kyselkö minulta, keskeytti hänet Varvara Pavlovna ja tuli hämille. Minä olin nuori, kevytmielinen… Vaan toisekseen, minä en tahdo puolustautua.

— No, mutta kuitenkin, voisihan koettaa. Älkää epäilkö, vastasi Maria Dmitrijevna ja tahtoi nipistää häntä poskesta, vaan katsahdettuaan häntä kasvoihin — säikähti.. "Kaino, kaino, ajatteli hän, — vaan leijonatar todellakin!"

— Te olette sairas, sanoi sillä välin Panschin Liisalle.

— Niin, minä en ole terve.

— Minä ymmärrän teitä, sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. Niin, minä ymmärrän teitä.

— Mitenkä?

— Minä ymmärrän teitä, toisti Panschin painavasti, joka oli aivan ymmällä, eikä tietänyt mitä sanoa.

Liisa hämmästyi, vaan ajatteli sitten: "tietäköön!" Panschin tuli salaperäisen näköiseksi ja vaikeni, ynseänä katsellen ympärilleen.

— Oho, jopa kello taisi lyödä yksitoista, huomautti Maria Dmitrijevna.

Vieraat ymmärsivät huomautuksen ja alkoivat hyvästi jätellä. Varvara Pavlovnan täytyi luvata tulla huomenna päivälliselle ja tuoda mukanaan Ada; Gedeonovski, joka jo vähällä oli nukkua nurkassa istuissaan, lupasi saattaa häntä kotiansa saakka. Panschin kumarsi juhlallisesti kaikille, ja kuistilla autettuaan Varvara Pavlovnan vaunuihin ja puristettuaan hänen kättänsä, huudahti vielä jälkeen: au revoir! Gedeonovski istui Varvara Pavlovnan viereen; tämä hyvitteli häntä koko tien sillä, että ihan kuin suotta asetti aina kenkänsä kären hänen jalalleen; tämä hämmentyi, puhui hänelle sievistelyjä; hän taas puolestaan naureskeli ja heitti ukkoon kiekailevia katseita joka kerta kun lyhdyn valo kadulta lankesi vaunuihin. Oma soittamansa valssi helisi vielä korvissaan, häiriten hänen sisällistä oloansa; olipa hän missä hyvänsä, ei hänen tarvinnut muuta kuin kuvitella mielessään tulituksia, seurasalia, pikaisia pyörteitä soiton säveltäessä, niin jo koko sielunsa kiihtyi, silmänsä tuikkivat kummallisesti, hymy valtaili huulet, jotakin ylhäisensuloista laskeusi koko hänen ruumiiseensa. Saavuttuaan kuistin eteen, hypähti Varvara Pavlovna keveästi ulos vaunuista — ainoastaan leijonattaret osaavat niin hypätä — kääntyi Gedeonovskiin ja rähähti äkkiä heleään nauruun aivan hänen nenänsä alla.

"Sydämellinen nainen, ajatteli valtioneuvos, astuissa kotiinsa, hyvä että minä olen hiljainen mies… mutta mitä hän oikein nauroi?"

Maria Timofejevna vietti koko yönsä Liisan sängyn vieressä.

XLI.

Lavretski vietti puolitoista päivää Wasiljevskissa ja kuleksi melkein koko ajan ympäristöillä. Hän ei voinut kauan olla yhdessä paikassa: suru kalvoi häntä; hän kärsi kovan kohtalonsa katkeraa hivutusta. Hänelle juohtui mieleen tunne, joka valtasi hänen sielunsa toisena päivänä maalle saavuttuansa; muisti silloiset aikomuksensa, eikä voinut ymmärtää itseänsä. Mikä voi reväistä hänet siitä, jonka hän oli tunnustanut velvollisuudeksensa, ainoaksi elintehtäväkseen? Onnen halu — taas onnen halu! — "Kyllä Mihalevitsch on oikeassa", ajatteli hän. — "Sinä tahdoit toistamiseen nauttia onnea elämässä, sanoi hän itselleen, sinä unhoitit että sekin nautinto on ansaitsematon hyvätyö, jos se kerrankin vierailee ihmisellä. Se ei ollut täydellinen, se oli valheellinen, sanot sinä; ilmaise siis oikeutesi täydelliseen, rehelliseen onneen! Katsahda ympärillesi, kenen sinä huomaat olevan autuaallisen, kenen nauttivan onnea? Tuolla ajaa talonpoika heinää niittämään; ehkä hän on tyytyväinen onneensa… Mitäs? tahtoisitko sinä vaihtaa asemaasi hänen kanssaan? Muista äitiäsi: kuinka vähäiset ja mitättömät eikö hänen vaatimuksensa olleet, ja minkä kohtalon hän sai osaksensa? Sinä näyt vaan kehuneen Panschinille kun sanoit tulleesi Venäjälle maata kyntämään; sinä tulit vanhalla i'älläsi vaan juoksentelemaan tyttöjen jälessä. Tuli tieto sinun vapaudestasi, sinä heitit kaikki syrjään, unhoitit kaiken ja juoksit niin kuin poika perhosen jälessä…" Liisan kuva näyttäytyi lakkaamatta hänen ajatustensa keskellä; hän koetti väkivoimalla karkoittaa sitä, samoin kuin toistakin eroamatonta kuvaa, hämmästymättömän kavaloita, kauniita ja inhoittavia kasvonpiirteitä. Ukko Anton huomasi herransa voivan pahoin; huoahdettuaan muutaman kerran oven takana ja vielä kynnykselläkin päätti ukko lähetä häntä, tarjoten hänelle jotakin lämmintä juotavaa. Lavretski suuttui häneen ja käski hänen mennä tiehensä, vaan hetken kuluttua pyysi häneltä anteeksi; mutta se teki Antonin vielä surullisemmaksi. Lavretski ei voinut istua vierashuoneessa: hän aavisti että, isoisän isänsä Andrei katsoo palttinalta halveksivaisesti mitätöntä jälkeläistänsä. — "Ah sinä! matalalla uiksentelet" näyttivät hänen kieristyneet huulensa sanovan. "Näinköhän, ajatteli hän, minä en jaksa hallita itseäni, — pitääkö minun lannistuman tähän… joutavaan?" (Vaarallisesti haavoitetut sodassa sanovat aina haavojaan "joutaviksi". Eihän ihmisen pidä pettämän itseänsä, kun ei se kumminkaan elämäksi ole hänelle). "Tosiaankin, olenko minä mikä poika? No, niin: näin läheltä melkein pitelin käsissäni koko elämäni tulevaista onnea — vaan äkkiä katosi kaikki; vaan niinhän arpajaisissakin — pyörähdä vielä kerta pyörä, niin olisi köyhästä tullut rikas. Kun ei ole sallittu — siinä loppu. Tartun työhön kynsin hampain, ja käsken itseni vaikenemaan; enhän ensi kertaa ota itseäni käsille! Ja miksi minä karkasin, miksi istun tässä piilouneena, niin kuin kamelikurki, joka on piiloittanut päänsä pensaaseen? Peloittava on katsahtaa onnettomuutta silmiin — turha juttu!" — Anton! huudahti hän kovasti, käske valjastaa, rattaat heti. "Niin, ajatteli hän taas, täytyy pakoittaa itsensä vaiteliaisuuteen, pitää ottaa itsensä oikein siilinmuotoisiin rukkasiin…"

Tänlaisilla ajatuksilla koetti Lavretski hyvitellä suruansa; mutta se oli voimakas ja väkevä; ja itse Aprakseja, joka ei vielä niin paljoa järkeänsä ollut kadottanut, kuin tunnettansa, heilutteli päätään ja seurasi häntä silmillään kun hän oli rattaille noussut ajaakseen kaupunkiin. Hevoset juoksivat; hän istui liikkumatonna ja suorana samoin katsoen eteensä tielle.

XLII.

Liisa oli edellisenä päivänä kirjoittanut Lavretskille, että hän tulisi heille illalla; mutta hän poikkesi ensin asuntoonsa. Hän ei tavannut kotona vaimoaan, eikä tytärtään; palvelijoilta sai hän tietää heidän menneen Kalitinille. Tämä tieto kummastutti ja suututti häntä. "Näyttää siltä että Varvara Pavlovna on päättänyt häiritä elämäni", ajatteli hän, kuohuva kiukku sydämessään. Hän alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, vähän väliä potkaisten pois tieltään lasten leikkikaluja, kirjoja, kaikenlaisia naisten tarpeita; hän kutsui Justinan ja käski tämän korjaamaan pois kaiken "rojun". — Oui, monsieur, sanoi hän pidättelevästi, alkaen siivota huonetta, arvokkaasti kumartuen ja antaen joka liikunnolla Lavretskin havaita, että hän pitää häntä harjaamattomana karhuna. Inholla katsahti Lavretski hänen kuluneihin, mutta aina vielä "viekisteleviin", naurattaviin parisilaiskasvoihinsa, hänen valkoisiin manschetteihinsa, silkkiseen esiliinaansa ja keveään tallukkaansa. Lopulta käski hän menemään hänen pois, ja kauan epäiltyään (Varvara Pavlovna ei ollut vielä tullut), päätti lähteä Kalitinille — mutta ei Maria Dmitrijevnalle (hän ei olisi mistään hinnasta astunut samaan vierashuoneesen, jossa hänen vaimonsa oli), vaan Marfa Timofejevnalle; hän muisti että takaportailta pääsee oikopäätä hänen luokseen. Niin Lavretski tekikin. Sattumus auttoi häntä: hän tapasi pihalla Sandran; tämä saattoi hänet Marfa Timofejevnan luo. Tavallisuutta vastoin tapasi hän vanhuksen yksin; hän istui nurkassa, paljain päin, kyyristyneenä, kädet ristissä rinnalla. Nähtyään Lavretskin, joutui ämmä aivan hämille, nousi nopeasti ja alkoi kävellä sinne tänne huoneessa, ikäänkuin etsien tanukkaansa.

— Ah, siinähän sinäkin, siinä, sanoi hän välttäen Lavretskin katsetta ja yhä häärien, no, hyvää päivää. No, mitä? Mitäs tehdä? Missä sinä olit eilen? No, hän on tullut, no, niin. No, pitää niin… jotenkin.

Lavretski istahti tuolille.

— No, istu, istu, jatkoi vanhus. Sinä tulit suoraan ylös? No, niin, tietysti. Mitä? sinä tulit minua tervehtimään? Kiitoksia.

Marfa Timofejevna vaikeni; Lavretski ei tietänyt mitä sanoa hänelle; mutta ämmä ymmärsi hänet.

— Liisa… niin, Liisa oli vastikään tässä, pitkitti Marfa Timofejevna, sitoen ja irti päästäen työpussinsa nauhoja. Hän ei ole oikein terve. Sandra, missä sinä olet? Tule tänne kultaseni, miksi et istua voi? Minunkin päätäni kivistää. Se on varmaankin tuosta mokomasta laulusta ja soitosta.

— Millaisesta laulusta, tätiseni?

— No, kuinkas; täällä ne jo nuo, mitenkä taas te niitä nimitätte, tuetit pantiin toimeen. Ja kaikki vaan italjanskaksi: tschi-tschi ja tscha-tscha, aika harakoita ovatkin. Alkaavat nuottia päästellä niin että oikein sydäntä viileksii. Se on se Panschin, ja vielä sinun… Ja kuinka se kaikki sukkelaan pantiin toimeen: aivan kuin omaiset, kursailematta. Vaan toisekseen, olkoon sanottu: etsiihän koirakin katon suojaa; eihän sentään hunnikolle tarvitse joutua, kunhan ei ihmiset aja.

— Mutta kuitenkin, sanonpa totuuden, en minä tätä olisi odottanut, vastasi Lavretski, siinä oli tarvis paljon uskaliaisuutta.

— Ei Fedjaseni, ei se uskaliaisuutta ole, se on asemansa korjaamista. Vaan Jumala hänen kanssaan! Sanovat että sinä lähetät häntä Lavrikkaan, onko se totta?

— Niin, minä annan sen maatilan Varvara Pavlovnalle.

— Onko rahaa pyytänyt?

— Ei vielä.

— No, ei se pitkälle mene. Vaan nyt vasta minä huomaankin sinut. Oletko terve?

— Terve olen.

— Sandra, huudahti äkkiä Marfa Timofejevna, mene ja sano Elisabet
Mihailovnalle — se tahtoo sanoa, kysy häneltä… onko hän alhaalla?

— Alhaalla on.

— No, niin; niin kysy häneltä: mihin, muka, hän minun kirjani on pannut? kyllä hän tietää.

— Tottelen.

Ämmä alkoi taas hääriä ja availla kaappinsa laatikoita. Lavretski istui liikkumatta paikallaan.

Äkkiä kuului portailta keveitä askelia ja sisään astui Liisa. Lavretski nousi ja kumarsi, Liisa jäi oven suuhun seisomaan.

— Liisa, Liisaseni, alkoi Marfa Timofejevna yhä hommaten, mihin sinä kirjani, kirjan mihin olet pannut.

— Millaisen kirjan, täti?

— Herra Jumala, no kirjan! Vaan toisekseen, enhän minä sinua kutsunut… No, yhdentekevä. Mitä te siellä alhaalla teette? Näet Feodor Ivanitschkin on tullut. Kuinka pääsi laita on?

— Eihän mitä.

— Sinä sanot aina: eihän mitä. Mitä teillä siellä alhaalla tehdään, soitetaanko taas?

— Ei, korttia pelaavat.

— Kaikkia hän näkyy osaavankin. Sandra, minä näen sinun mielesi tekevän puistoon jaloittelemaan. Mene.

— Eikä, Marfa Timofejevna…

— Ole niin hyvä äläkä väitä, mene. Nastasja Karpovna meni puistoon yksin: pidä seuraa hänelle. Tee mieliksi vanhukselle. — Sandra meni. Missä minun tanukkani on? Mihin se oikein on joutunut?

— Antakaa minä etsin, sanoi Liisa.

— Istu, istu, eihän minulta itseltäni vielä jalat ole pudonneet.
Varmaankin se on minulla makuuhuoneessa.

Ja vilkaistuaan sitte Lavretskiin, meni Marfa Timofejevna toiseen huoneesen. Hän jätti ensin välioven auki, mutta kääntyi sitten takaisin ja sulki sen.

Liisa istui nojaten nojatuolin selkäintä vasten ja nosti verkalleen käden kasvoilleen; Lavretski oli entisessä asemassaan.

— Näin meidän täytyi siis tavata toisemme, sanoi Lavretski vihdoin.

Liisa otti käden kasvoiltaan.

— Niin, sanoi hän hiljaa, me tulimme kohta rangaistuksi.

— Rangaistuksi, toisti Lavretski… Mistä te olette rangaistu?

Liisa loi silmänsä häneen. Ei ne kuvastaneet surua eikä rauhattomuutta: ne näyttivät pienemmiltä ja himmeämmiltä, Kasvonsa olivat kalpeat; hieman raollaan olevat huulet olivat myös vaalenneet.

Lavretskin sydän vavahti säälistä ja rakkaudesta.

— Te kirjoititte minulle: kaikki on lopussa, kuiskasi hän, niin, kaikki on lopussa ennenkuin kerkesi aikaakaan.

— Se täytyy kaikki unhoittaa, sanoi Liisa, minä olen iloinen, että te tulitte; minä tahdoin kirjoittaa teille, vaan näin on parempi. Mutta täytyy pikaisesti käyttää hyödyksensä näitä hetkiä. Meille molemmille jääpi jälelle velvollisuus täytettäväksi. Teidän, Feodor Ivanitsch, täytyy sopia vaimonne kanssa.

— Liisa!

— Minä pyydän teiltä sitä; ainoastaan sillä voi sovittaa… kaikki, mitä on ollut. Te ajattelette tarkemmin — ettekä ole kieltävä.

— Jumalan tähden, Liisa, te vaaditte minulta mahdotonta. Minä olen valmis tekemään kaikki mitä käskette; mutta nyt sopia hänen kanssaan…! Minä olen valmis kaikkeen, olen kaikki unhoittanut; mutta enhän minä voi pakoittaa sydäntäni… Ajatelkaa, sehän on kauhistavaa.

— En minä teiltä vaadikaan… sitä, josta te puhutte; älkää eläkö hänen kanssaan, jos te ette voi; mutta sopikaa, vastasi Liisa nostaen kätensä taas kasvoilleen. Muistakaa tytärtänne; tehkää se minun tähteni.

— Hyvä, sanoi Lavretski hampaiden välitse,, sen minä teen; täytän siten velvollisuuteni. Mutta, te — mikä siis teidän velvollisuutenne on?

— Minä tiedän sen.

Lavretski liikahti äkkiä.

— Etteköhän ai’o mennä naimisiin Panschinille? kysyi hän.

Liisa myhähti tuskin huomattavasti.

— Oi, ei! äännähti hän.

— Ah, Liisa, Liisa! huudahti Lavretski; kuinka onnelliset me olisimme voineet olla!

Liisa katsahti taas häneen.

— Nyt te näette itse Feodor Ivanitsch, ett'ei onni riipu meistä, vaan
Jumalasta.

— Niin, sen tähden kun te…

Ovi viereisestä huoneesta avautui ja sisään astui Marfa Timofejevna, tanukka kädessään.

— Tuskin löysin, sanoi hän, seisahtuen Lavretskin ja Liisan väliin. Itse näet olin korjannut. Sitä se vanhuus tekee, koko pula! Vaan toisekseen, eipä se nuoruuskaan ole parempi. Lähdetkö sinä itsekin vaimosi kanssa Lavrikkaan? lisäsi hän, kääntyen Feodor Ivanitschin puoleen.

— Minä? hänen kanssaan Lavrikkaan? En tiedä, lisäsi hän hetken kuluttua.

— Käytkö sinä alhaalla?

— Tänään — en.

— No, hyvä, tee kuin tahdot; vaan sinun, Liisa, pitäisi minun luullakseni mennä alas. Ah, taivaan taatto, minä unhoitin linnulle siemeniä antaa. Vaan varttukaahan, siinä paikassa minä…

Ja Marfa Timofejevna juoksi ulos, tanukkaa päähänsä panematta.

Lavretski astui joutuisaan Liisan luo.

— Liisa, alkoi hän rukoilevalla äänellä, me eroamme i’äksi, sydämeni pakahtuu, — antakaa minulle kätenne hyvästijätöksi.

Liisa nosti päänsä. Hänen väsynyt, melkein sammunut katseensa pysähtyi
Lavretskiin…

— Ei, sanoi hän ja veti takaisin jo ojennetun kätensä, ei Lavretski (ensi kerran nimitti hän vasta häntä sukunimeltään) — en minä anna teille kättäni. Ja miksi? Minä pyydän, menkää etemmäksi luotani. Te tiedätte että minä teitä rakastan… niin, minä rakastan teitä, lisäsi hän katkonaisesti mutta ei… ei.

Ja hän kohotti nenäliinan huulilleen.

— Antakaa minulle vaikka tuo nenäliina.

Ovi narahti… Nenäliina soljui Liisan polvia myöten. Lavretski tempasi sen, ennenkuin se kerkesi pudota lattialle, ja pani povitaskuunsa, käännyttyään tapasi hän Marfa Timofejevnan katseen.

— Liisaseni, äitisi taitaa kutsua sinua, sanoi ämmä.

Liisa nousi heti ja meni pois.

Marfa Timofejevna istui taas nurkkaan. Lavretski aikoi häntä jättää hyvästi.

— Fedja, sanoi tämä äkkiä.

— Mitä, tätiseni?

— Oletko sinä rehellinen mies?

— Mitä?

— Minä kysyn sinulta: oletko sinä rehellinen mies?

— Luullakseni, olen.

— Hm, Mutta annapas kunniasanasi, että olet rehellinen mies.

— Annan. — Mutta mitä te sillä teette?

— Kyllä minä tiedän mitä. Ja sinäkin poikaseni, kun oikein ajattelet, ethän tuhma ole, niin ymmärrät miksi sitä sinulta kysyn. Vaan hyvästi nyt ystäväiseni. Kiitos käymästäsi; mutta antamasi sana muista Fedja, no suutelehan minua. Oh, herttaseni, tiedän, että olosi on tukala; mutta eihän kellään juuri helppoa ole. Mitä, kun minä tässä kadehdin kärpäsiä: kas, ajattelin, niillähän on hyvä maailmassa elää; vaan kun kuulin kerran yöllä kärpäsen valittelevan hämähäkin kynsissä, ei, arvelin, on heilläkin rangaistuksensa. Mitä tehdä, Fedja; mutta antamasi sana muista. Mene, mene.

Lavretski meni ulos takakuistista ja läheni jo porttia… palvelija juoksi hänen jälessään.

— Maria Dmitrijevna käski teitä kutsumaan luoksensa, ilmoitti hän
Lavretskille.

— Sano, veikkonen, että minä en nyt voi… yritti Lavretski sanomaan.

— Kovin käski pyytämään, pakisi palvelija; käski sanomaan, että hän on yksin.

— Onko vieraat pois menneet? kysyi Lavretski.

— Aivan niin, vastasi palvelija ja hölmistyi.

Lavretski nostatti olkapäitään ja läksi palvelijan jälessä.

XLIII.

Maria Dmitrijevna istui yksin työhuoneessaan nojatuolissa, haistellen odekolonia; lasillinen vettä sekoitettuna fleur-d'örance'lla seisoi hänen edessään pöydällä. Hän oli kovin rauhaton ja näytti ikäänkuin pelkäävän jotakin.

Lavretski astui sisään.

— Te halusitte nähdä minua, sanoi hän, kylmänlaisesti kumartaen.

— Niin, vastasi Maria Dmitrijevna ja joi hiukan vettä. Minä sain tietää teidän menneen suoraan tatin luo, jonka tähden käskin kutsumaan teitä luokseni: minulla olisi puhumista teidän kanssanne. Tehkää hyvin, istukaa. — Maria Dmitrijevna muutti hengityksensä. — Te tiedätte, lisäsi hän, vaimonne on saapunut.

— Se on minulle tietty, sanoi Lavretski.

— No niin, se on, minä tahdoin sanoa: hän saapui minun luokseni, ja minä otin hänet vastaan; siinä asia, Feodor Ivanitsch, josta tahdoin keskustella kanssanne. Jumalan kiitos, minä voin sanoa, että olen ansainnut yleisen kunnioituksen, enkä mistään hinnasta tässä maailmassa tee mitään kohtuutonta. Vaikka minä tiesin sen olevan teille mielipahaksi, en minä kuitenkaan, Feodor Ivanitsch, kieltänyt häneltä vastaan ottoani; onhan hän minulle sukulainen — teidän kauttanne: huomatkaa minun asemani, mikä oikeus minulla oli kieltää häntä astumasta talooni, — ajatelkaa?

— Te olette syyttä rauhaton, Maria Dmitrijevna, vastasi Lavretski, te teitte oikein hyvin; en minä yhtään ole suutuksissa teille. Enkä ollenkaan ai’o estää Varvara Pavlovnaa näkemästä tuttaviansa; tänäpäivänä minä en tullut teille sen tähden, kun en tahtonut tavata häntä — siinä kaikki.

— Ah, kuinka hauska minun on kuulla teiltä sitä, Feodor Ivanitsch, huudahti Maria Dmitrijevna, vaan toisekseen, sitä minä olen aina odottanut teidän kunniallisilta tunteiltanne. Ja jos minä olen rauhaton — ei se ole yhtään kummallista: minä olen nainen ja äiti. Vaan teidän puolisonne… tietysti, minä en voi teidän väliänne tuomita, sen minä sanoin hänelle itselleenkin; mutta hän on niin sydämellinen nainen, että hän ei voi herättää muuta kuin mielihyvää.

Lavretski myhähti ja hypitteli hattuaan.

— Ja kuulkaa, Feodor Ivanitsch, mitä minä vielä tahdoin sanoa teille, jatkoi Maria Dmitrijevna hiljakseen lähestyen häntä, jos te näkisitte, kuinka sievästi hän käyttää itseänsä, kuinka hän on kohtelias! — Ihan totta, se on oikein liikuttavaa. Vaan jos te kuulisitte kuinka hän teistä puhuu! Minä, sanoo hän, olen kun olenkin yksin syypää; minä’, sanoo hän, en osannut arvostaa häntä; hän on, sanoo hän, enkeli, eikä ihminen. Ihan totta, niin sanookin: enkeli. Ja miten hän katuu… Jumal'avita, minä en ole sellaista katumusta ennen nähnyt!

— Vaan mitä, Maria Dmitrijevna, sanoi Lavretski; sallikaa minun olla utelias; sanovat Varvara Pavlovnan laulaneen teillä; keskellä katumustaan lauloi, vai miten…?

— Voi, kuinka te ette häpeä noin puhua! Hän lauloi ja soitti ainoastaan tehdäkseen minulle mieliksi, sen tähden kun minä välttämättömästi niin tahdoin, melkein käskin häntä. Minä huomasin hänellä olevan kovan surun, oikein kovan surun; ajattelin että jollakin pitäisi häntä ilahuttaa, — ja vielä kun minä olin kuullut hänellä olevan niin mainion taidon! — Mitä te, Feodor Ivanitsch, hän on ihan riutunut, kysykää vaikka Sergei Petrovitschilta; surun sortama nainen,. tout-à-fait, mitä te?

Lavretski ainoastaan kohotti hartioitaan.

— Ja vielä mikä enkeli se Ada on teillä, oikein kultamuru! — Kuinka hän on herttainen, kuinka viisas; Ranskaa kuinka hyvästi puhuu ja venäjääkin ymmärtää — minua sanoi tätikseen. Ja tiedättekö, semmoista kuin vierastamista, mikä on yleinen hänen ikäisillä lapsilla, ei hänessä ole ensinkään. Hän on niin teidän näköisenne, Feodor Ivanitsch, että oikein ihme. Silmät, kulmakarvat… no, ihan kuin te — aivan teidän kuvanne. Totta sanoen, en minä pieniä lapsia oikein suvaitse; mutta teidän tyttäreenne aivan rakastuin.

— Maria Dmitrijevna, sanoi äkkiä Lavretski, sallikaa minun kysyäkseni, mitä varten te tätä kaikkea suvaitsette juuri minulle kertoa?

— Mitäkö varten? Maria Dmitrijevna haisti taas odekolonia ja ryyppäsi suullisen vettä. Sitä varten, Feodor Ivanitsch, minä haastan teille tätä, että.., olen teille sukulainen, minä otan suuresti osaa teidän kohtaloonne… minä tiedän teillä olevan lempeän sydämen. Kuulkaa minua, mon cousin, — olenhan minä kuitenkin kokenut nainen, enkä rupea tuuleen puhumaan: armahtakaa, armahtakaa teidän vaimoanne. Äkkiä täyttyivät Maria Dmitrijevnan silmät kyyneleillä. Ajatelkaa, nuoruus, kokemattomuus… no ehkä huono esimerkki; ei ollut kenties sellaista äitiä, joka olisi ohjannut häntä oikealle tielle. Armahtakaa häntä, Feodor Ivanitsch, hän on jo kylliksi rangaistu.

Kyyneleet virtailivat pitkin Maria Dmitrijevnan poskia; hän ei niitä pyyhkinyt: hän tahtoi itkeä, Lavretski istui niinkuin kuumien hiilien päällä, "Herra Jumalani, ajatteli hän, mikä tuska tämä on, mikä hirmupäivä tänään minulle vaikeni!"

— Te ette vastaa, alkoi puheensa taas Maria Dmitrijevna, kuinka minun tulee ymmärtää teitä? Voitteko te olla niin kova? Ei, en minä tahdo sitä uskoa. Minä tunnen, että minun sanani vaikuttivat teihin. Feodor Ivanitsch, Jumala palkitkoon teidän hyväntyönne, ja nyt te otatte vastaan vaimonne minun käsistäni…

Lavretski nousi vaistomaisesti tuoliltaan; Maria Dmitrijevna nousi myös, äkkiä pistäytyen verhon taa, ja toi sieltä esiin Varvara Pavlovnan. Kalveana, puolikuolleena, silmät maahan luotuina, näytti hän kieltäyneen omista ajatuksistaan, kaikesta tahdostaan, jättäytyen aivan Maria Dmitrijevnan ohjattavaksi.

Lavretski peräytyi askeleen.

— Te olitte täällä! kiljasi hän.

— Älkää syyttäkö häntä, kiirehti Maria Dmitrijevna sanomaan, hän ei mitenkään tahtonut jäädä, mutta minä käskin ja panin hänet istumaan verhon taa. Hän vakuutti minulle teidän suuttuvan vielä pahemmin; vaan minä en tahtonut häntä kuullakaan; minä tunnen teidät paremmin häntä. Ottakaa siis vastaan vaimonne minun käsistäni; tulkaa Varja, älkää pelätkö, langetkaa miehenne eteen (hän tempasi Varjaa kädestä) — ja minun siunaukseni…

— Odottakaa Maria Dmitrijevna, keskeytti hänet Lavretski hillityllä, mutta ravistettavalla äänellä. Te rakastatte varmaankin tunteellisia kohtauksia (ei Lavretski hairahtunutkaan: kasvatuslaitoksesta saakka oli Maria Dmitrijevna säilyttänyt vielä koko joukon kiihkoa tunteellisiin kohtauksiin); teille on niistä hauskuutta; mutta toisille ne saattavat paljon pahaa. Vaan toisekseen, en minä teidän kanssanne tahdo haastaakaan: tässä näytelmässä ette te ole päähenkilö. Mitä te tahdotte minulta, rouvaseni? lisäsi hän kääntyen vaimoonsa. Enkö minä ole tehnyt teille kaikkea, mitä olen voinut? Älkää väittäkö minulle, että tämä näytelmä ei ole teidän toimeenpanemanne; sitä minä en usko, ja te tiedätte, että minä en teitä voi uskoakaan. Mitä te siis tahdotte? Te olette viisas, ettekä tee mitään ilman tarkoitusta. Täytyyhän teidän itsennekin ymmärtää, että elää teidän kanssanne, niinkuin minä elin ennen, on mahdotonta; ei sen tähden että olisin vihainen teille, vaan minusta on tullut toinen ihminen. Minä sanoin teille sen jo toisena päivänä tulonne jälkeen, ja te itsekin tällä hetkellä olette sydämessänne yhtä mieltä minun kanssani. Mutta te tahdotte kohota yleisessä mielipiteessä; teistä se on vähän, että elätte minun kartanossani, te tahdotte elää minun kanssani yhden katon alla — eikö niin?

— Minä tahdon, että te antaisitte minulle anteeksi, sanoi Varvara
Pavlovna, nostamatta silmiään.

— Hän tahtoo, että te antaisitte hänelle anteeksi, toisti Maria
Dmitrijevna.

— Enkä itseni, vaan Adan tähden, kuiskasi Varvara Pavlovna.

— Eikä itsensä, vaan Adan tähden, matki Maria Dmitrijevna.

— Miellyttävää. Te tahdotte sitä? sai Lavretski tuskin sanotuksi. Hyvä on, minä suostun siihenkin.

Varvara Pavlovna heitti häneen kiireisen katseen, vaan Maria
Dmitrijevna huudahti: No, Jumalan kiitos! ja veti taas Varvara
Pavlovnaa kädestä. Ottakaa nyt vastaan minulta…

— Malttakaa, sanon minä teille, keskeytti hänet Lavretski. Minä suostun elämään teidän kanssanne Varvara Pavlovna, se tahtoo sanoa, minä vien teidät Lavrikkaan ja elän kanssanne niin kauan kuin kärsimystä riittää; se kun loppuu menen muualle — ja käyn joskus vaan luonanne. Te näette, minä en teitä tahdo pettää; mutta älkää vaatiko mitään enempää. Te nauraisitte itsekin, jos minä täyttäisin kunnioitetun sukulaisemme tahdon ja puristaisin teitä sydäntäni vasten, rupeaisin uskottelemaan, että… että entisyyttä ei ole ollutkaan, että poikki hakattu puu vielä rupeaa kukoistamaan. Mutta minä huomaan: täytyy nöyrtyä. Te ette sitä sanaa niin ymmärrä… se on yhdentekevä. Toistan, että rupean kanssanne elämään… tahi ei, sitä minä en voi luvata… Minä yhdistyn kanssanne, rupean sanomaan teitä taas vaimokseni…

— Antakaa hänelle sen päälle toki kätenne, sanoi Maria Dmitrijevna, jonka kyyneleet jo aikaa sitten olivat kuivuneet.

— Minä en ole koskaan pettänyt Varvara Pavlovnaa, vastasi Lavretski, hän uskoo minua nytkin. Minä vien hänet Lavrikkaan, ja muistakaa, Varvara Pavlovna, välipuheemme on katkaistu niin kohta kuin te sieltä lähdette. Ja nyt sallikaa minun poistua.

Hän kumarsi molemmille rouville ja meni kiirehtien ulos.

— Te ette ota häntä kanssanne, huudahti Maria Dmitrijevna hänen jälkeensä… — Antakaa hänen olla, kuiskasi Varvara Pavlovna ja syleili samassa häntä, alkoi kiittää häntä, suudella hänen käsiään, nimittää häntä pelastajakseen.

Maria Dmitrijevna otti alistuvasti vastaan hänen hyväilyksensä; mutta sydämessään hän ei ollut tyytyväinen ei Lavretskiin, ei Varvara Pavlovnaan, eikä tämän valmistamaan näytelmään. Tunteellisuutta näet oli vähän; Varvara Paviovnan olisi pitänyt, hänen ajatuksensa mukaan, langeta miehensä jalkojen juureen.

— Kuinka te ette ymmärtäneet minua; selitteli hän, sanoinhan minä teille; langetkaa.

— Näin on parempi, rakas täti; älkää huolehtiko — kaikki on hyvin, vakuutti Varvara Pavlovna.

— No, ja hänkin on kylmä kuin jääkalikka, huomautti Maria Dmitrijevna. Tosin te ette itkeneet, mutta minähän vuodatin kyyneleitä hänen edessään. Lavrikkaan tahtoo sulkea teidät. Mitäs, — te ette saa minunkaan luokseni tulla? Kaikki miehet ovat tunnottomia, sanoi hän lopuksi ja heilutteli kummeksivaisesti päätään.

— Mutta sen sijaan naiset osaavat pitää arvossa hyväsydämisyyttä ja jalomielisyyttä, sanoi Varvara Pavlovna, hiljalleen laskeutuen polvilleen Maria Dmitrijevnan eteen, syleillen hänen täyteläistä vartaloaan ja painaen kasvojaan häntä vastaan. Nämä kasvot ne hymyilivät salaa, vaan Maria Dmitrijevna vuodatti taas kyyneleitä.

Lavretski tuli kotiinsa, sulkeutui palvelijansa huoneesen, heittäytyi sohvalle ja makasi siinä asemassaan aamuun saakka.

XLIV.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Varhainen kellojen soitto aamukirkkoon ei herättänyt Lavretskia, — hän ei näet ummistanut silmiänsä koko yönä — vaan muistutti hänelle mieleen toista sunnuntaita, jolloin hän Liisan tahdosta meni kirkkoon. Hän nousi kiireesti ylös; mikä lie salainen ääni kuiskuttanut hänelle, että siellä hän tapaa tänäpäivänäkin hänet. Hän meni hiljaan ulos, käskettyään sanomaan Varvara Pavlovnalle, joka vielä makasi, että hän saapuu kotiin päivälliselle, ja läksi sitte pitkillä askelilla sinne, mihin tuo yksitoikkoisen surullinen kellojen soitto kutsui. Hän tuli aikaiseen: kirkko oli melkein tyhjä; lukkari luki virka-paikassaan hetkiä; joskus häiriytyen yskästä, äänensä kaikui tasaisesti, milloin laskeutuen, milloin paisuen. Lavretski asettui liki sisäänkäytävää. Rukoilijat tulivat yksitellen, seisahtuen, ristien silmiänsä ja kumartaen joka suunnalle; askeleensa helisivät tyhjyydessä ja hiljaisuudessa, selvästi kajahdellen laen rajassa. Kuihtunut ämmä, vanha kapotti yllä oli polvillaan Lavretskin edessä ahkerasti rukoillen; hänen hampaaton suunsa, kellastuneet, rypistyneet kasvonsa osoittivat pakoitettua nöyrtymystä; punehtuneet silmänsä katsoivat liikahtamatta ylös pyhimpään jumalankuva-ryhmään; laiha käsi pistäytyi vähän väliä ulos kapotin hihasta tehden maltillisesti suuren, lavean ristinmerkin, Kirkkoon tuli talonpoika, jolla oli murheelliset, uupuneet kasvot ja tuuhea parta; tämä laskeusi paikalla molemmille polvilleen ja alkoi kiireisesti ristiä silmiänsä, heittäen taa päin ja ravistaen päätään joka kumarruksen jälestä. Niin kova suru kuvastautui hänen kasvoillaan ja joka liikkeessä, että Lavretski päätti lähestyä häntä ja kysyä mikä hänen on. Talonpoika säpsähti, pelokkaasti ja totisesti katsahtaen häneen…

"Poika kuoli", sanoi hän pikapuheessa, — ja alkoi uudestaan kumartaa… "Mikä heille voisi korvata kirkon lohdutuksen", ajatteli Lavretski, ja koetti itsekin rukoilla; mutta sydämensä synkistyi, jähmettyi, ja ajatuksensa harhailivat. Hän odotteli aina vielä Liisaa, mutta sepä ei tullut. Kirkkoon tulvasi väkeä, vaan häntä ei näkynyt. Saarna alkoi, pappi oli jo lukenut evankeliumin, soitettiin itse saarnaan; Lavretski siirtyi hiukan eteenpäin — ja näki äkkiä Liisan. Tämä oli tullut ennen häntä, mutta Lavretski ei häntä huomannut; lymynneenä seinän ja pilarin väliin seisoi hän liikkumattomana, ympärilleen vilkumatta. Aivan jumalanpalveluksen loppuun saakka ei Lavretski irroittanut silmiänsä hänestä: hän tahtoi nyt jättää Liisan hyvästi. Kirkkoväki alkoi jo lähteä kotiansa, mutta Liisa seisoi aina vielä; hän odotti Lavretskin pois menoa. Vihdoin teki hän viimeisen ristinmerkin ja läksi, mihinkään katsahtamatta; hänen muassaan oli palvelustyttö. Lavretski läksi ulos hänen jälessään ja tapasi hänen kadulla; Liisa astui hyvin sukkelaan, ja oli laskenut silmiverhon kasvoilleen.

— Hyvää päivää, Elisabet Mihailovna, sanoi hän kovasti, koettaen ääntänsä tehdä ystävälliseksi, saanko luvan saattaa teitä?

Liisa ei vastannut mitään; Lavretski astui hänen vieressään.

— Oletteko te tyytyväinen minuun? kysyi hän Liisalta alentaen ääntään.
Kuulitteko mitä eilen tapahtui?

— Kuulin, kuulin, kuiskasi tämä, se on hyvä. Ja läksi astumaan vielä kiireemmin.

— Te olette siis tyytyväinen?

Liisa nyykäytti ainoastaan päätään.

— Feodor Ivanitsch, alkoi hän rauhallisella, mutta heikolla äänellä, minä tahdoin pyytää teitä: älkää tulko enää meille, matkustakaa mitä pikemmin: me tapaamme jälkeenpäin toisemme, — joskus, ehkä vuoden perästä. Vaan nyt tehkää se minun tähteni; täyttäkää minun pyyntöni Jumalan nimessä.

— Minä olen valmis, Elisabet Mihailovna, teitä kaikessa tottelemaan; mutta pitääkö meidän näin eroaman: ettekö te sano minulle yhtä ainoatakaan sanaa .. J?

— Nyt te astutte minun rinnallani Feodor Ivanitsch… Ja kuitenkin olette jo kaukana, kaukana minusta. Ettekä ainoastaan te, vaan…

— Sanokaa loppuun, minä pyydän teitä! huudahti Lavretski, mitä te tahdoitte sanoa?

— Kenties te saatte kuulla minusta… mutta olkoon miten tahansa, unhoittakaa… ei, älkää unhoittako, muistelkaa joskus minua.

— Minäkö unhoittaisin teidät…

— Piisaa, hyvästi. Älkää tulko jälessäni.

— Liisa, yritti Lavretski sanomaan…

— Hyvästi, hyvästi! toisteli Liisa, vetäen vielä alemmaksi silmiverhon ja lähtien melkein juoksujalkaa eteenpäin.

Lavretski katsoi hänen jälkeensä, ja läksi sitte allapäin astumaan katua takaisin. Hänelle tuli vastaan Lemm, joka astui hattu melkein nenälle vedettynä ja katsoi jalkoihinsa.

He katsahtivat ääneti toinen toiseensa.

— No, mitä sanotte? sai vihdoin Lavretski sanotuksi.

— Mitä minä sanon? vastasi ukko totisena, minä en sano mitään. Kaikki on kuollutta, ja me olemme kuolleet (Alles ist todt und wir sind todt). Oikeallehan teidän on mentävä?

— Oikealle.

— Minun on vasemmalle. Hyvästi!

Seuraavana aamuna matkusti Feodor Ivanitsch vaimoineen Lavrikkaan. Varvara Pavlovna ajoi edellä vaunuissa Adan ja Justinan kanssa; Lavretski ajoi jälessä rattailla. Pikku tyttö ei koko matkalla eronnut vaunujen ikkunasta; hän ihmetteli kaikkea: talonpoikia, ämmiä, tupia, kaivoja, vempeleitä, kulkusia ja varisten paljoutta: Justina otti suuresti osaa tähän ihmettelyyn; Varvara Pavlovna nauroi heidän huomautuksilleen ja huudahduksilleen. Hän oli hyvällä tuulella; lähtiessään O——n kaupungista oli hän puhellut miehensä kanssa.

— Minä ymmärrän teidän asemanne, sanoi hän miehelleen, (ja tämä huomasi kyllä hänen viisaista silmistään, että hän hyvin ymmärsi hänen asemansa), mutta te annatte minulle kuitenkin sen oikeuden, että kanssani on helppo elää; en minä rupea teitä kyllästyttämään, en ahdistelemaan; minä tahdoin ainoastaan saada Adan tulevaisuuden vakuutetuksi; muuta minä en tahdo mitään.

— Nyt te olette saavuttaneet kaikki tarkoituksenne, sanoi Feodor
Ivanitsch.

— Yhtä minä toivon enää: saadakseni ainaiseksi sulkeutua hiljaisuuteen; minä pidän ikäni muistossani hyväntyönne…

— No! piisaa jo, keskeytti hänet Lavretski.

— Sekä osaan kunnioittaa teidän vapauttanne ja rauhaanne, lopetti hän edeltäkäsin valmistamansa puheen.

Lavretski kumarsi hänelle syvään. Varvara Pavlovna ymmärsi, että miehensä kiitti häntä sydämessään.

Seuraavan päivän illalla saapuivat he Lavrikkaan; viikon kuluttua matkusti Lavretski Moskovaan, jättäen vaimolleen viisi tuhatta ruplaa elannoksi, vaan seuraavana päivänä Lavretskin lähdettyä, ilmestyi Lavrikkaan Panschin, jota Varvara Pavlovna oli pyytänyt muistamaan itseänsä yksinäisyydessään. Hän otti hänet vastaan miten parhaiten taisi, ja myöhään yöhön kaikuivat korkeat suojat ja puisto soitosta, laulusta ja iloisista ranskalaisista puheista. Kolme päivää vieraili Panschin Varvara Pavlovnalla; hyvästi jättäissään emännälle puristi hän kovasti tämän kauniita käsiä, luvaten saapua taas — ja täyttäkin lupauksensa.

XLV.

Äitinsä talon toisessa kerroksessa oli Liisalla pieni, siisti, valoisa huone, siinä valkoinen sänky, kukka-astiat ikkunoilla ja nurkissa pieni kirjoituspöytä kirjoineen ja ristiinnaulitun kuva seinällä. Tätä huonetta nimitettiin lapsihuoneeksi; Liisa oli syntynyt siinä. Saavuttuaan kirkosta, jossa Lavretski näki hänet, alkoi hän huolellisemmin kuin muulloin asettaa kaikkea järjestykseen, pyyhki kaikkialla pölyn, tarkasti vihkonsa, ystävättäriensä kirjeet, sitoi nauhalla yhteen ja lukitsi ne laatikkoon, kasteli kukkaset ja kosketteli kädellään joka kukkaa. Kaiken tämän teki hän kiirehtimättä, touhuamatta, joku herttainen huolellisuus kasvoillaan. Hän seisahtui vihdoin keskelle lattiaa, katsahti ympärilleen ja lähestyi pöytää, jonka kohdalla seinällä riippui ristiinnaulitun kuva, laskeusi polvilleen, pani kätensä kasvoilleen ja jäi liikkumattomaksi.

Marfa Timofejevna astui huoneesen ja löysi hänen tässä asemassa. Liisa ei huomannut hänen tuloansa. Vanhus meni varpaisillaan oven taa ja rykäsi muutamia kertoja kuuluvasti. Liisa nousi sukkelaan ja pyyhki silmänsä, joissa kimalteli kirkkaat tipahtamattomat kyyneleet.

— Aha, sinä olet, näen mä, taas puhdistellut luostarikoppelisi, sanoi Marfa Timofejevna, kumartuen erään kukkais-astian puoleen, jossa nuori ruusu kukki. — Kukka se tuoksuu hyvälle!

Liisa katsahti ajattelevasti tätiinsä.

— Millaisen sanan te sanoitte, täti? kuiskasi hän.

— Millaisen sanan, millaisen? tarttui ämmä sukkelasti puheesen. Mitä tahdot sanoa? Se on hirveää, sanoi hän äkkiä ottaen tanukan päästään ja istuen Liisan sänkyyn, se on yli minun voimieni: neljäs päivä jo tänäpäivänä kun minä kiehun kuin kattilassa; en minä enää voi tekeytyä tietämättömäksi — en voi nähdä sinun vaalenevan, kuihtuvan, itkevän, en voi, en voi.

— Mikä teidän on, tätiseni? sanoi Liisa, eihän minulla mitään…

— Eikö mitään, huudahti Marfa Timofejevna, puhu sitä muille, älä minulle! Ei mitään! mutta kuka juuri oli polvillaan? kellä silmäripsit vielä nytkin ovat kosteat kyyneleistä? Ei mitään! Katsahda itse itseäsi, mitä sinä olet tehnyt kasvoillesi, mihin silmäsi ovat joutuneet? — Ei mitään! enkö minä sitten kaikkia tiedäkään?

— Se haihtuu kaikki, tätiseni; antakaa vaan aikaa.

— Haihtuu, mutta milloin haihtuu? Herra Jumala, minun Vapahtajani! rakastuitko sinä nyt niin äärettömästi häneen? Liisaseni, vanha ukkohan hän jo on. No, minä en kiistä, hyvä mies hän on, ei suinkaan puraise; mutta mitä siitä? Kaikki olemme hyviä ihmisiä; eihän maa vielä kiilaksi ole muuttunut, tätä hyvää nyt löytyy aina kylliksi.

— Minä vakuutan teille, että se haihtuu, se on jo haihtunut.

— Kuule Liisaseni, mitä minä sanon sinulle, sanoi äkkiä Marfa Timofejevna, istuttaen Liisan viereensä sänkyyn, milloin korjaillen hänen hiuksiansa, milloin liinaansa. Nyt alussa se näyttää, ett’ei sinun suruasi voi auttaa. Ah, kultaseni, yhdelle kuolemalle ei vaan löydy lääkettä! Sano itsellesi vaan näin: "enkä lannistu suruun, — viis’ hänestä!" niin ihmettelet itsekin, kuinka sukkelasti, hyvästi se haihtuu. Kärsi vaan hiukan.

— Tätiseni, vastasi Liisa, se haihtui jo, kaikki haihtui!

— Haihtui! miten se haihtui! Tuossa sinun nenäsi on tullut teräväksi, ja sinä sanot: haihtui. Kyllä haihtui!

— Se haihtuu, tätiseni, jos te tahdotte vaan auttaa minua, sanoi Liisa tavattoman vilkkaasti ja heittäytyi Marfa Timofejevnan kaulaan.

— Rakas tätiseni, olkaa minun ystävänäni, auttakaa minua, älkää suuttuko minuun, ymmärtäkää minua.

— Mitä niin, mitä niin, tyttöseni? ole niin hyvä, äläkä säikytä minua; minä huudan paikalla, älä katso minuun noin; sano pian, mitä niin?

— Minä… minä tahdon… Liisa kätki kasvonsa Marfa Timofejevnan rintaa vasten… Minä tahdon mennä luostariin, sanoi hän soinnuttomalla äänellä.

Vanhus hypähti vuoteelta.

— Risti silmäsi, kultaseni, Liisaseni, tulehan tuntoosi: mitä sinä, Jumala sinun kanssasi, sai hän vihdoin sanotuksi, käy maata lintuseni, nuku hiukan; se on kaikki unettomuuden seurauksia, sydänkäpyseni.

Liisa nosti päänsä, poskensa hohtivat.

— Ei, tätiseni, sanoi hän, älkää puhuko niin; minä olen päättänyt, olen rukoillut, olen kysynyt neuvoa Jumalalta, kaikki on Jumalalta, kaikki on lopussa, lopussa on elämäni teidän kanssanne. Sellainen läksy ei ollut turhaan; enkä minä ensi kertaa siitä asiasta ajatellut. Onni ei minuun soveltunut; ei silloinkaan, kun minulla oli toivoja siihen, sydämeni on kaiken likistänyt ulos. Minä tiedän kaikki, sekä omat syntini että vieraat, ja kuinka isäni on omaisuutensa koonnut; kaikki minä tiedän. Kaikki tämä täytyy anteeksi pyytää, rukoilla armoa Herralta. Minulla on sääli teitä, äitiäni ja Leenaa; mutta mitä tehdä? minä tunnen, ett’ei elämäni sovellu tähän; minä olen jo kaikelle hyvästi jättänyt, kaikelle talossa kumartanut viimeisen kerran; minua kutsuu jokin; oloni on vaikea, mieleni tekee sulkeutua i’äksi. Älkää pidättäkö minua, älkää pyytäkö, auttakaa minua, tahi minä lähden yksin…

Marfa Timofejevna kuunteli kauhistuksella tyttöä.

"Hän on sairas, hourailee", ajatteli hän, "täytyy lähettää lääkäriä hakemaan; mutta ketä? Kehuihan Gedeonovski tässä eräänä päivänä yhtä; mutta hän valehteiee kaikki — vaan, ehkä tällä kertaa sanoi totta?" Mutta kun tuli vakuutetuksi ett'ei Liisa ollut sairas, eikä houraillut, vaan toisti aina yhtä ja samaa hänen jokaiseen kysymykseensä, niin Marfa Timofejevna pelästyi ja kauhistui aika tavalla. — "Ethän sinä tiedä, lintuseni", alkoi hän viehätellä häntä, "millainen elämä luostareissa on! Sinua, kultaseni, ruvetaan syöttämään liinaöljyllä; alusvaatteetkin annetaan karkeat ja paksut, ja kylmässä pakoitetaan kävelemään; ethän sinä kaikkea tätä voi kestää, Liisaseni. Ne on sinussa kaikki Agafjan jälkiä, hän on saattanut sinut pois tolalta. Hän alkoi elämänsä siitä, että nautti yltäkylläisyyttä; nauti sinäkin vielä elämää. Anna minun ehkä rauhassa kuolla, tee sitten mitä tahdot. Ja kuka sitä vielä on kuullut, että tuon pukin suvun, anna Jumala anteeksi, noitten miesten tähden luostariin mennään? No, jos sinulla niin kovin raskas olo on, niin mene, rukoile pyhimystä, anna viettää jumalanpalvelus, mutta älä pane päällesi mustaa kaapua, voi, taivaan taatto…!"

Ja Marfa Timofejevna alkoi katkerasti itkeä.

Liisa lohdutteli häntä, pyyhki hänen kyyneleitään, itki itsekin, mutta jäi järkähtämättömäksi. Epätoivossaan koetti Marfa Timofejevna uhkaillakin, luvaten ilmaista kaikki äidille… mutta ei sekään auttanut. Ainoastaan vanhuksen kiihkoisten pyyntöjen vuoksi suostui Liisa lykkäämään päätöksensä puoli vuotta eteenpäin; mutta Marfa Timofejevnan täytyi luvata auttavansa häntä ja hankkia siksi Maria Dmitrijevnan suostumus, jos ei hän kuuden kuukauden kuluttua päätöstänsä muuttaisi.

* * * * *

Vastoin lupaustansa — jäädä hiljaisuuteen elämään — muutti Varvara Pavlovna, ensi kylmäin tultua, jotenkin rahallisena, Pietariin asumaan, jossa hän vuokrasi pienen, mutta sievän, Panschinin valikoiman asunnon; tämä oli jo ennen häntä lähtenyt O——n läänistä. Viime aikoina ollessaan O——ssa kadotti Panschin tykkänään Maria Dmitrijevnan suosion; hän lopetti äkkiä siellä käyntinsä, eikä paljon ensinkään poistunut Lavrikasta. Varvara Pavlovna kietoi hänet, kietoi: muulla sanalla ei voi kuvata hänen rajatonta, vastustamatonta anastus-valtaansa Panschinin yli.

Lavretski eli talven Moskovassa, ja keväällä tuli hänen tietoonsa, että Liisa oli sulkeutunut B——n luostariin, yhteen Venäjänmaan etäisimpään ääreen.

Jälki-lause.

Kului kahdeksan vuotta. Tuli taas kevät… Mutta mainitkaamme ensin muutama sana Mihalevitschin, Panschinin ja rouva Lavretskin kohtaloista, — erotkaamme heistä. Pitkällisten kuleksimisten jälkeen vihdoin sai Mihalevitsch oikean paikkansa: hän sai ylitarkastajan viran eräässä valtion laitoksessa. Hän on hyvin tyytyväinen kohtaloonsa, ja kasvattinsa "kunnioittavat" häntä suuresti, vaikka usein matkivat häntä. Panschin on suuresti edistynyt viroissa ja kuroittelee jo ylitirehtörin paikkoja; käypi hiukan kyyryssä: varmaankin kaulaan saamansa Wladimirin risti painaa hänen niskaansa. Virkamies hänessä on ottanut tuntuvan voiton taiteilijasta; hänen yhä vielä nuoret kasvonsa ovat kellastuneet, hiuksensa harvenneet, ei hän enää laula eikä piirusta, vaan kirjailee salaisesti: hän on kirjoittanut iva-näytelmän "sananlasku" muodossa, ja niin kuin kaikki kirjailijat "tuovat" jotain esiin, on hänkin siinä tuonut esiin viekistelijän, jossa "väärän kannon" kautta kuvailee paria kolmea häntä suosivaa naista. Avioliittoon ei hän kuitenkaan ole ruvennut, vaikka useampia sopivia tilaisuuksia olisi ollut: siihen on Varvara Pavlovna syypää. Mitä taas häneen tulee, elää hän entiseen tapaansa Parisissa: Feodor Ivanitsch antoi hänelle nostovekselin, siten välttääkseen toista, odottamatonta yhtymistä. Hän on vanhennut ja tullut paksummaksi, mutta on aina vielä miellyttävä ja sievä. Joka ihmisellä on oma ihanteensa; Varvara Pavlovna löysi myös omansa — hra Dumas-pojan dramallisissa teoksissa. Hän käypi ahkerasti teaterissa, joissa esiytyy näyttämöllä keuhkotautisia ja tunteellisia "kamelioita"; olla rouva Dosehina näyttää hänestä suurimmalle ihmis-onnelle: hän sanoi kerta, ett'ei tyttärellensä tahtoisi sen parempaa kohtaloa. Sopii toivoa, että sallimus vapauttaa neiti Adan moisesta onnesta: punaposkisesta, lihavasta lapsesta on hän muuttunut heikkorintaiseksi, vaaleaksi tytöksi; hermonsa ovat jo piloilla. Varvara Pavlovnan ihastelijoiden lukumäärä on vähennyt, vaan ei sentään loppunut; muutamat hän luultavasti säilyttää ikänsä loppuun saakka. Kaikkein kiihkein viime aikoina oli hänellä eräs Sakurdalo-Skubirnikov, eräs virkaeron saanut kaartilaisviiksinokka, tavattoman lujaruumiinen kahdeksanneljättä vuoden ikäinen mies. Rouva Lavretskin salongin ranskalaiset vieraat nimittivät häntä "le gros taureau de l’Ukraine" [suuri ukrainalainen härkä]. Varvara Pavlovna ei häntä milloinkaan kutsu muoti-iltamiinsa, mutta hän on sittenkin Varvara Pavlovnan täydessä suosiossa.

Ja niin… on kulunut kahdeksan vuotta. Taas tuulahti taivaalta kirkkaan kevään onnea; taas se hymyili maalle ja ihmisille; taas sen hyväilystä alkoi kaikki rehoittaa, rakastaa ja viserrellä. O——n kaupunki on vähän muuttunut näinä kahdeksana vuotena; mutta Maria Dmitrijevnan talo on kuin nuorennut: sen nykyisin maalatut seinät olivat miellyttävän valkoiset, ja avattujen ikkunoiden ruudut punertelivat ja kimallelivat laskeuvan auringon paisteessa: näistä ikkunoista kuului kadulle nuorten, heleitten äänten iloisia, keveitä huudahduksia ja taukoomatonta naurua; koko talossa oli vilkas hyöriminen ja ilo paisui ääriensä yli. Itse talon-emäntä oli jo kauan sitten levännyt haudassa: Maria Dmitrijevna oli kuollut kaksi vuotta Liisan luostariin menon jälkeen; eikä Marfa Timofejevnakaan kauan elänyt veljensä tyttären jälkeen; he lepäsivät vieretysten kaupungin hautausmaassa. Ei Nastasja Karpovnakaan enää ollut elävitten joukossa; uskollinen vanhus kävi useita vuosia joka viikko ystävättärensä haudalla rukoilemassa… Tuli hänenkin aikansa, ja luunsa joutuivat tuoreesen maahan lepäämään. Vaan Maria Dmitrijevnan talo ei tullut vieraisiin käsiin, ei joutunut pois hänen suvultaan, pesä jäi hajoittamatta: Leena, joka oli kasvanut solakaksi, kauniiksi tytöksi, ja hänen sulhasensa — vaaleanverevä husaariupseeri, Maria Dmitrijevnan poika, joka oli nainut Pietarissa, ja nyt keväällä tuli O——n vaimonsa ja tämän, vaaleaposkisen ja kirkassilmäisen sisaren, nuoren kasvatuslaitoksen oppilaan, Sandran kanssa, joka myös on kasvanut ja kaunistunut, — siinä nuoriso, joka puheellaan ja naurullaan elähytti Kalitinin taloa. Kaikki oli siellä muuttunut, kaikki tullut nuorten asujanten mielen mukaan. Kartanon parrattomat poika-nulikat, irvihampaat ja ilveilijät olivat tulleet entisten vakaitten vanhusten sijaan; siellä, jossa ennen Roska käveli taitavana, hyppii nyt kaksi sileäkarvaista koiraa, hullusti peuhaten sohvalla; talliin on hankittu ulkomaalaisia hevosia, pikajuoksijoita, kiihkeitä, vaunuhevosia letitettyine karjoineen, Donin ratsuja; murkinan, päivällisen, illallisen ajat ovat sekaantuneet ja hämmentyneet; tuli, kuten naapurit sanoivat, "ennen-olemattomat järjestykset".

Samana iltana, josta kertomuksemme alkoi, olivat Kalitinin talon asujamet (vanhin heistä, Leenan sulhanen, oli kaikkiaan neljänkolmatta vuotias) hiukan sopimattomassa, mutta päättäen heidän yleisestä naurustaan, heille hyvin hauskassa pelissä käsin: he juoksivat pitkin huoneita toinen toistansa kiini tavoitellen; koirat juoksivat myös ja haukkuivat, ikkunoiden edessä riippuvissa häkeissä kiskoivat kanarialinnut kilpaa tuikkujansa, enentäen heleällä viserryksellään yleistä huutoa ja melua. Tämän leikin kiihkeimmillään ollessa vierivät portin eteen rattaat ja noin viidenviidettä vuoden ikäinen mies, matkavaatteissa,, astui alas, jääden seisomaan kummastuksesta. Hän seisoi hetken aikaa liikkumatonna, heittäen kartanoon tutkivan katseen, sitten hän astui portista sisään ja oli tuokiossa kuistissa. Etehisessä ei häntä vastaan tullut kukaan; vaan äkkiä avautui salin ovi; sieltä juoksi ulos Sandra aivan tulipunaisena, ja samassa hänen jälessään, heleästi huutaen, koko muukin seurue. Kun he näkivät tuntemattoman miehen, seisahtuivat he kaikki ja vaikenivat; mutta he katsoivat häneen leppeästi, eikä heidän nuoret kasvonsa lakanneet hymyilemästä. — Maria Dmitrijevnan poika astui vieraan luo ja kysyi tältä kohteliaasti, mitä hänellä on tarvis?

— Minä olen Lavretski, vastasi vieras.

Ystävällinen huudahdus kuului hänelle vastaukseksi; ei sentähden, että tämä seurue olisi ihastunut kaukaisen, melkein unohdetun sukulaisen tulosta, vaan ainoastaan sen tähden, että se oli valmis meluamaan ja iloitsemaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. He piirittivät samassa Lavretskin: Leena, kuten ainakin vanha tuttava, nimitti itsensä ensimäiseksi ja vakuutti, että vähän tarkemmin katsottuansa, hän olisi ihan varmaan tuntenut hänet, esitti hänelle koko seurueen, nimittäen jokaista, yksin sulhaistaankin, lyhennetyllä nimellä. Koko joukko nyt siirtyi ruokasalin läpi vierashuoneesen. Seinäpaperit olivat kummassakin suojassa uudet, vaan huonekalut entiset; Lavretski tunsi pianon; yksin ompelutelineetkin olivat samat ja samassa asemassa — melkeinpä samalla lopettamattomalla ompeluksella kuin kahdeksan vuotta takaperinkin. Hänet käskettiin istumaan vainajan lempituoliin; kaikki istuivat säädyllisesti hänen ympärillään. Kysymyksiä, huudahtuksia, kertomuksia alkoi sataa keskeytymättä.

— Pitkään aikaan emme ole nähneet teitä, huomautti Leena lapsellisesti, emmekä Varvara Pavlovnaakaan ole nähneet.

— Vieläpä! tarttui veljensä kiireisesti puheesen. Minä vein sinut
Pietariin, vaan Feodor Ivanitsch on elänyt koko ajan maalla.

— Siitä saakka on äitikin jo kuollut.

— Ja Marfa Timofejevna, sanoi Sandra.

— Ja Nastasja Karpovna, huomautti Leena, ja herra Lemm…

— Kuinka? Onko Lemm kuollut? kysyi Lavretski.

— On, vastasi nuori Kalitin, hän matkusti täältä Odessaan; sanotaan jonkun mainitelleen hänet sinne; siellä hän kuolikin.

— Ettekö tiedä, jäikö häneltä mitään sävelteoksia?

— En tiedä; tuskinpa.

Kaikki vaikenivat ja katsahtivat toisiinsa. Surun pilvi peitti hetkeksi kaikki nuorten kasvot.

— Vaan Matroska elää vielä, alkoi äkkiä puheen Leena.

— Ja Gedeonovski elää, lisäsi hänen veljensä.

Gedeonovskin nimeä mainittaessa rähähtivät kaikki yht'aikaa nauramaan.

— Niin, hän elää ja valehtelee kuten ennenkin, jatkoi Maria Dmitrijevnan poika, ajatelkaa, tuo myllääjä (hän osoitti vaimonsa sisareen) pani eilen pippuria hänen nuuska-rasiaansa.

— Kuinka hän aivasteli! huudahti Leena — ja uudestaan kajahti pidätetty nauru.

— Me saimme äskettäin tietoja Liisasta, sanoi nuori Kalitin — ja kaikki hiljeni taas ympärillä, — hänellä on hyvä olla, terveytensäkin alkaa nyt vähän kerrassaan parata.

— Onko hän aina vielä samassa luostarissa? sai Lavretski vaivoin kysyneeksi.

— Aina vielä samassa.

— Kirjoittaako hän teille?

— Ei, ei milloinkaan; me saamme ihmisten kautta tietää.

Tuli äkkiä syvä hiljaisuus; "siinä lensi sivutse hiljainen enkeli", ajattelivat kaikki.

— Ettekö tahdo lähteä puistoon? kääntyi Kalitin Lavretskin puoleen, se on meillä hyvässä kunnossa, vaikka olemme lii'aksi laskeneet sen kasvamaan.

Lavretski läksi puistoon, ja ensimäinen, mikä hänen silmäänsä pisti, oli sama penkki, jossa hän joskus oli Liisan kanssa viettänyt muutamia onnellisia, vaan toistamattomia silmänräpäyksiä; se oli mustunut, vääristynyt; mutta hän tunsi sen, ja hänen sydämensä valtasi tunne, jolle ei ole vertaa suloudessa, ei katkeruudessa, — todellisen kaihon tunne kadonneesta nuoruudesta, onnesta, jonka joskus on omannut. Nuorten kanssa yhtenä astui hän käytävää myöten: lehmukset olivat hiukan vanhenneet ja kasvaneet viimeisinä kahdeksana vuotena, niiden siimekset olivat tulleet tummemmiksi; vaan sen sijaan olivat pensaat kohonneet, vaapukkapensas oli kukoistuksessaan, pähkinäpensas oli ihan umpeen kasvanut, ja kaikkialla lemusi köynnösten, metsän, ruohon ja syreenien tuoksu.

— Tässähän on hyvä leikkiä nelikulmaa, huudahti äkkiä Leena, astuen pienelle, lehmusten ympäröimälle lakeudelle, meitä onkin täsmälleen viisi.

— Unhoititko sinä Feodor Ivanitschin? huomautti veljensä… Taikka etkö sinä lue itseäsi?

Leena punehtui hieman.

— Vieläkö Feodor Ivanitsch voi hänen iässään… alkoi hän.

— Olkaa niin hyvä ja leikitelkää, keskeytti Lavretski hänet kiireisesti, älkää kiinnittäkö huomiotanne minuun. Minusta itsestäni on hauskempi kun tiedän ett'en häiritse teitä. Huomiotanne ette tarvitse ollenkaan kiinnittää minuun; näin vanhalla ukolla on omat ajanvietteensä, joita te ette vielä tiedä ja joita ei mikään huvitus voi korvata, ne ovat: muistelmat.

Nuorukaiset kuuntelivat Lavretskia miellyttävällä ja hiukan naurettavalla kohteliaisuudella, ikäänkuin opettaja olisi heille läksyn lukenut, ja äkkiä juoksivat kaikki pois hänen luotaan lakealle; neljä seisahtui puitten luo, yksi keskelle ja leikki alkoi.

Lavretski kääntyi takaisin huoneesen ja astui ruokasaliin, lähestyi pianoa ja kosketti sormellaan painimia: kuului heikko mutta selvä sävel ja sydämensä alkoi vavista: tällä nuotilla alkoi se paljon vaikuttava soitto, jolla vuosia takaperin, samana onnellisena yönä, Lemm, vainaja Lemm saattoi hänet niin suuresti ihastumaan. Sitten astui Lavretski vierashuoneesen ja viipyi siellä hyvin kauan: tässä huoneessa, jossa hän niin usein oli nähnyt Liisan, kuvastautui paljoa elävämmin hänen eteensä tämän kuva; hänestä näytti että huoneessa oli vielä jotain jälkiä hänen läsnäolostansa; vaan kaiho tuntui yhä raskaalta ja rasittavalta: siihen ei ollut vielä kuolema puhaltanut hiljaisuuttaan. Elihän Liisa vielä jossain kaukana; hän kuvaili mielessään Liisaa luostari-elämässä, eikä tässä himmeässä, kalpeassa, nunnakaapuunsa kääriyneessä, lainehtivien laatona-savupilvien ympäröimässä aaveessa tuntenut ennen rakastamaansa tyttöä. Tuskin Lavretski olisi itseäänkään tuntenut, jos olisi voinut katsahtaa itseensä, niinkuin hän ajatuksissaan katsahti Liisaan. Kahdeksan viimeisen vuoden kuluessa oli hänen elämässään vihdoin tapahtunut muutos, muutos jonka harvat kokevat, vaan jota paitse ei voi jäädä kunnon ihmiseksi elämänsä loppuun; hän taukosi todellakin ajattelemasta omavoittoisia pyrintöjä ja omaa onneaan. Hän rauhoittui, ja — miksikä salata totuutta? — vanheni, eikä ainoastaan muodoltaan ja ruumiiltaan, vaan vanheni sielultaankin; säilyttää sydäntänsä nuorena vanhuuteen saakka, kuten sitä muutamat sanovat, on vaikeaa, jopa mahdotontakin; se ainoastaan voi olla tyytyväinen, joka ei ole kadottanut uskonsa vakavuutta, tahtonsa lujuutta, työhalua. Lavretskilla oli täysi oikeus olla tyytyväinen: hänestä oli tullut kunnon isäntä, oli todellakin oppinut maata kyntämään, eikä ahkeroinut ainoastaan itseänsä varten; hän oli voimiensa mukaan parantanut ja saattanut vakavammalle kannalle talonpoikiensa aseman.

Lavretski meni puistoon, istui hänelle niin tutulle penkille — tällä samalla paikalla, tämän talon edessä, jossa hän viimeisen kerran turhaan tavoitteli onnen maljaa, missä kiehuu ja kimaltelee kultaisen nautinnon neste, — hän, yksinäinen, koditon matkustaja, kuullessaan nuoremman sukupolvensa iloisia huudahduksia, — katsahti takaisin elämäänsä. Kaiho valtasi hänen sydämensä, mutta ei suru, ei mielipaha: hänellä oli syytä sääliin, vaan ei — häpeään. "Huvitelkaa, iloitkaa, kasvakaa te nuoret", ajatteli hän, eikä katkeruutta niissä ajatuksissa ollut; "elämä on teillä edessä, ja helpompi on teidän elämänne olevakin; teidän ei tarvitse, niinkuin meidän, etsiä omaa seuraanne, taistella, kaatua ja nousta keskellä pimeyttä me huolehdimme, kuinka säilyttäisimme itsemme — ja montako meistä on säilynyt! — vaan teidän täytyy askaroida, tehdä työtä, ja tällaisen (vanhan ukon) siunaus olkoon kanssanne. Vaan minun, tämän päivän, näitten tunteitten jälkeen on sanottava teille viimeinen jäähyvästini — ja vaikka surullisenakin, niin toki kadehtimatta, empimättä sanon loppuni tähden, Jumalan kutsumuksen tähden: 'Terve yksinäinen vanhuus! Lähene loppuasi tarpeeton elämä!'"

Lavretski nousi hiljaan, ja hiljaan hän läksi poiskin; häntä ei kukaan huomannut, ei kukaan pidätellyt; iloiset huudahdukset kuuluivat entistään voimakkaammilta puistossa viheriöiden, korkeiden lehmusten varjossa. Lavretski istui rattaille ja käski ajurin ajamaan kotiin, sekä kielsi hevosia kiirehtimästä.

* * * * *

"Entä loppu?" kysynee joku ehkä kyllästymätön lukija. "Miten sitten kävi Lavretskille ja Liisalle?" Mitäpä lieneekään sanomista vielä elävistä, vaan jo maallisista riennoista eronneista ihmisistä, miksipä siis tiedustella heitä? Sanotaan Lavretskin käyneen siellä kaukaisessa luostarissa, johon Liisa sulkeutui, ja nähneen hänet. Käyden pyhimykseltä toiselle, kulki Liisa ohitse tasaisella, sipsuttavalla nunnan astunnalla hyvin liki Lavretskia — vaan ei häneenpäin katsahtanutkaan; häneen kääntyessä ainoastaan silmäripset värähtivät hiukan, ja nunna painoi laihtuneet kasvonsa vielä alemma — ja ristissä olevat sormet, jotka pitelivät rukousnauhaa, puristuivat vielä lujemmin toinen toiseensa. Mitä he ajattelivat, mitä he tunsivat molemmat? Ken tietää? Ken ilmaisee? On sellaisia hetkiä elämässä, sellaisia tunteita… Niihin ei osaa muuta kuin viitata — ja mennä ohitse.