The Project Gutenberg eBook of Kuningatar Dragan rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtalo Historiallinen romaani erään hoviherran muistiinpanojen mukaan, by Victor von Falk

Yön synkät varjot leviävät yli valkovaahtoisen Saven, joka vyöryttää laineitaan serbialaisten valtakunnan ja unkarilaisten maan välillä. Virran toisella puolella kohoaa itävaltalais-unkarilainen Semlinin linnoitus, toisella puolen Belgradin kalliolle rakennetut uhmaavat muurit, joilla serbialaiset kanunat aukaisevat tulikitansa jokaista kohti, joka vaan linnanpäällikön luvatta uskaltaa astua rajajoen yli. Myrskytuuli, jommoinen noissa seuduin jotenkin usein puhaltaa, nostaa Saven veden korkeiksi aalloiksi ja ulvoo laajalla tasangolla. Mutta myrskyssä ja aallokossa ponnistelee eteenpäin tottuneen käden ohjaama venhe, joka noin neljännestunti sitten lähti vesille Semlinin rannasta.

Venheessä seisoo korkeakasvuinen mies pitkään vaippaan kääriytyneenä, päähine pään yli vedettynä; miehen kasvot ovat kalpeat, mutta piirteet ovat jännitetyt, ja suuret säihkyvät silmät näyttävät katseellaan lävistävän synkän pimeyden. Hän suuntaa omituisen, surumielisen, mutta samalla vihastuneen katseensa kiviseen jättiläiskotkaan, joka levittää siipensä serbialaisen kuninkaan linnan, Belgradin konakin yli.

— Hyvä herra, tämä on aivan mahdotonta, lausuu vaivoin vanha peränpitäjä, sillävälin kuin hänen poikansa hoitaa airoja. — Te olette tosin maksanut meille hyvät rahat, jotta veisimme Teidät yön pimeydessä Saven yli, mutta… näettehän itsekin, kuinka laineet meitä narrailevat; ja muutamien minuuttien kuluttua olemme joutuneet siihen paikkaan, jota kutsutaan Mustaksi pyörteeksi, ja silloin…

— Anna tänne mela! vastasi vaippaan kääriytynyt mies äänellä, joka tuntui olevan tottunut käskemään. — Enemmän kuin sata kertaa olen ohjannut venheen Mustan pyörteen läpi; jo poikana suoritin tuon uhkarohkean teon, ja tänään — epäilisinkö tänä yönä tehdä samoin! Kuule mies, jos vaan tietäisit, mistä nyt on kysymys, niin mielelläsi panisit minun tähteni henkesi alttiiksi, sillä olethan sinäkin isä, joka rakastat poikaasi.

Kumea ääni kuuluu joen pohjasta, venhe asettuu hetkeksi kyljelleen, ja vanha laivuri ristii silmiään; mutta jopa on vaippamies sysännyt hänet syrjään perätuhdolta ja asettunut hänen paikalleen.

— Enemmän vauhtia airoihin! huutaa uusi perämies, voittaen äänellään yksin myrskyn ulvonnankin. — Elää tahi kuolla — se on minulle yhdentekevää, kunhan vaan voin pelastaa perheeni kunnian…

Ha, sinä sokaistu, minä estän sinut heittämästä kruunuasi julkealle letukalle!

Isä ja poika katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Kuka olikaan se nuorukainen, joka tänä yönä saapui Semliniin ja tarjosi kymmenen itävaltalaista tukaattia sille, joka veisi hänet virran yli?… Vieläpä hän puhui kruunusta!… Olisikohan hän mielenvikainen?

Venheen tempasi nyt äärettömän suuri laine, paiskaten sen keskelle pyörrettä; mutta perämies masensi väkevällä käsivarrellaan laineen raivon, ja kohta oli venhe taas tyynemmillä vesillä.

— Kas noin, nyt se on tehty! sanoi vaippaan kääriytynyt mies, kohauttaen pilkallisesti olkapäitään. — Paljasta lapsenleikkiä, juuri niinkuin jo Teille ennakolta sanoin. Asetu nyt takaisin perä tuhdolle, ukko! Viiden minuutin kuluttua olemme Serbian rannalla.

Ja taas oikaisi hän vartalonsa, taas katsahti hän Belgradiin päin. Silloin toi tuuli soiton säveleitä hänen korviinsa, rajun riemun säveleitä.

— Soittoa Belgradissa?! sanoi hän kummastuneena. — Minkätähden häiritään rauhallisten ihmisten yölepoa?

— Herra, vastasi laivuri, huomenna tuo Serbian kuningas Aleksanteri kotiinsa nuoren morsiamensa ja antaa maalle kuningattaren, sentähden tänään soittoniekat virittävät säveleitään pääkaupungin kaikissa sopissa ja nurkissa.

- Kyllä minä panen tuon helvetinmusiikin vaikenemaan, sanoi vaippaan kääriytynyt mies uhkaavasti. Sitte ojensi hän kätensä osoittaen käskevällä liikkeellä pientä lahdelmaa, joka avautui Serbian rannalla kahden kallion välissä.

— Hyvä herra, sinne emme uskalla soutaa, vastasi vanhus. — Meidän täytyy laskea tullihuoneen kohdalle, sillä siellä tulee kaikkien muukalaisten näyttää passinsa.

— Tee niinkuin käsken! sanoi muukalainen hallitsijan äänellä. — Ohjaa sinne, sanon minä, ja jos elämä on Teille rakasta, niin teette Te niinkuin minä tahdon!

Venemiehet kauhistuivat, mutta eivät uskaltaneet vastustaa vastenmielisen matkustajan tahtoa. Muutamien minuttien kuluttua oli venhe pienen poukaman pohjassa ja vieras hyppäsi maihin.

Hetkeksi nojautui hän rantakalliota vastaan, väristys valtasi hänen komean vartalonsa, ja silmänsä saivat ikäänkuin kyynelkiillon.

— Sinua, kotiseutuni, minä tervehdin! sanoi hän vapisevalla äänellä. — Enpä luullut, että vielä kerran saisin astua tälle maalle. Mutta pyhä velvollisuus, isän suhde kadotettuun poikaansa, vie minut takaisin Serbiaan… Oi, vaietkaa siis te äänet, jotka vaan petollisesti imartelette! Mistä sitte iloitsit, sinä Serbian sokaistu kansa? Tiedättekö te kuninkaanlinnan ilotulet, mitä te valaisette? Lokaan ja häpeään sinut vedetään, oi Serbia, sillä sinun kuninkaasi ottaa tänään puolisokseen…

Näiden sanojen kaikuessa säkenöi äkkiä kiväärinpiippuja miestä vastaan; ikäänkuin maasta nousi hänen eteensä kuusi kuninkaallisen kaartin miestä, ja nuori, parraton upseeri suuntasi samassa miekkansa kärjen vaippamiehen rintaa kohti.

— Teillä ei ollut mitään oikeutta nousta täällä maihin, hyvä herra, sanoi upseeri korskealla äänellä. — Seuratkaa heti vahtipaikalle, Te olette vangittu!

— Ota sinä heti miekkasi rinnaltani, Nicodem Lunjevica, sanoi vaippamies käskevällä äänellä ja kiristi kiukusta hampaitansa. — Minä voisin helposti katkaista sinun kiiltävän miekkasi; takaisin — uskallappas vaan koskea minuun… sinä, kuningatar letkun veli!

Nuori upseeri hoiperteli taaksepäin, kasvot hämmästyksestä vääristyneinä, samassa kuin hän myrkyllisellä, vihaisella katseellaan koetti tähystellä päähinettä. Mutta ennenkuin nuori luutnantti oli kerinnyt raivoaan osottaa, oli tuo suuri mies itse vetänyt päähineen syrjään, oikaisi vartalonsa ja sanoi majesteettisella äänellä:

— Emme tässä rupea ilveilemään, Nicodem Lunjevica, tiedä sinä, kenenkä kanssa puhut: minä olen kuningas Milan, minä olen tullut tänne repimään rikki sen viekoituksen verkon, johon sisaresi pitää poikaani kiedottuna.

— Kuningas Milan! — kyllä minä nyt tiedän, mitä on tehtävä… Sotilaat,
kuningas on käskenyt ampumaan tuon miehen — osoittaen miekallaan
Milania — niin pian kuin hän laskee jalkansa Serbian maalle. —
Tähdätkää!… Lauaiskaa!

Kalsketta kuului kivääreistä — sitte seurasi syvä, miltei juhlallinen hiljaisuus.

— Nähkääs nyt, Nicodem Lunjevica, sanoi hän ylpeästi ja rinta ilosta paisuen, — vielä ei löydy yhtään serbialaista sotilasta, joka olisi valmis kuulallaan lävistämään Milan kuninkaan rinnan. Kiitos Teille, ystäväni, serbialaiset veljeni, Te olette vaan täyttäneet velvollisuutenne, vielä on yksi Obrenovitsch tässä maassa turvallinen, suokoon Jumala, että aina niin olisi!

— Mitä täällä on tekeillä? Mies, puettuna serbialaisen everstin kullankirjailtuun univormuun, näyttäytyi äkkiä.

— Eversti Maschin! huudahti Nicodem Lunjevica, astuen päällikkönsä eteen. — Minä tahdon täten ilmottaa, että nämä sotamiehet eivät ole totelleet minun käskyäni, kun ovat kieltäytyneet ampumasta tätä muukalaista, joka hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä heti olisi muserrettava, jos hän näyttäytyisi Belgradissa.

Eversti Maschin astui muutamia askeleita lähemmäksi; mutta tuskin oli hänen katseensa suuntautunut kuninkaaseen, joka seisoi siinä levollisena ja hymyillen, kun hän kääntyi sotamiesten puoleen ja sanoi jyrkällä äänellä:

— Viekää luutnantti Lunjevica heti putkaan, jossa hänen tulee viettää yönsä; hän on suuresti väärinkäsittänyt kuninkaan käskyn… Herra luutnantti, miekkanne!

Nicodem pusersi huuliansa, ja kevytmielisen elämän kalventama naamansa kalpeni vielä enemmän; mutta eversti Maschin tempasi miekan hänen kädestään ja huusi hänelle ukkosen äänellä:

— Kyllä, me puhumme siitä sitte lähemmin, sähisi Lunjevica kiristäen hampaitansa. Kyllä minä Teidät muistan, eversti Maschin!… Ha, ha! Joskin minä nyt hetkeksi olen voimaton, niin on kuningas siltä pian saava tietää, että Te olette hänen vihamiehensä!

Samassa ojensi kuningas Milan kätensä eversti Maschinia kohti, joka kiihkeästi tarttui niihin ja vaipui polvilleen kuninkaansa eteen.

— Terve, kuningas Milan! huudahti hän — Voi mikä onni, että Te tulitte tänne! Ehkäpä vielä on aikaa pelastaa tuo onneton, sokaistu kuningas, vapauttaa hänet kauniista haltijattarestansa, joka pitää häntä verkossaan. Meillä tosin on vain muutamia tuntia aikaa, sillä huomenna — huomenna tapahtuvat vihkijäiset.

— Minä olen tullut tekemään ne mitättömiksi, sanoi Milan kuningas kiivaasti. — Älkäämme siis menettäkö aikaa, eversti Maschin! Minä tiesin, että Te odottaisitte minua täällä. Viekää minut mitä pikemmin konakkiin! Minulla on vielä hallussani salaisen oven avain ja minä olen ilmestyvä poikani eteen yhtä äkkiä ja odottamatta, kuin nousisin maasta. Silloin, jos Jumala niin suo, olen avaava hänen silmänsä, jottei hän sokeana syöksyisi perikatoon.

Molemmat miehet kulkivat kiertoteitä kaupunkia kohti, keskeyttäen tuon tuostakin puheensa.

— Tuo nainen, joka huomenna aikoo temmata itselleen Serbian kruunun, oli siis todellakin veljenne, insinööri Maschinin vaimo?

— Kyllä, hän oli hänen vaimonsa, vastasi eversti Maschin kumealla äänellä. — Hän oli lumonnut veljeni samalla tavoin, kuin hän nyt on tehnyt kuninkaan mielettömäksi. Minä olen vihannut häntä ensi hetkestä saakka, mutta turhaan varotin minä veljeäni — hän ei tahtonut minua kuulla, tuo onneton, hän sai myöskin hengellään maksaa tottelemattomuutensa.

— Hengellään maksaa? Ymmärränkö Teitä oikein, eversti? Te luulette siis…

— Minä en luule mitään — minä tiedän, kuningas Milan. Minun veljeni kuoli äkkiä kukkeimmassa ijässään; hän sekoitti miehellensä maljan, tuo kaunis, pirullinen Draga; mies joi ja — kuoli heti perästä. Kahdeksan päivää myöhemmin esiintyy leski hovinaisena kuningattaren luona ja asuu konakissa, tänään on hän kuningas Aleksanterin morsian, ja huomenna on hän oleva hänen puolisonsa — kuningatar.

— Mutta tämän päivän ja huomisen välillä on vielä puoli yötä, vastasi Milan tanakalla äänellä. — Tahdon saada selville, eikö minulla enää ole mitään vaikutusta poikaani, onko Mellakoitsija naisen onnistunut varastaa koko hänen sydämensä minulta… Ja nyt hyvästi, eversti Maschin; anna minun yksin kulkea puiston läpi. En minä kauemmin tahdo saattaa Teitä vaaraan. — Ha, ha! Tämä on kuin unennäköä: kuningas Milanin, joka kerran oli mahtava tässä maassa, täytyy nyt vapaana kuin lintu hiipiä palatsiinsa. Voi, miksi lahjoitinkaan pois kruununi! Pelkäänpä, että olen sen antanut kunnottomalle.

— Jumala suojelkoon Teitä matkallanne, kuningas Milan! sanoi eversti Maschin liikutettuna. — Tällä hetkellä on Serbian onni Teidän käsissänne!

Jo oli Milan ojentanut hänelle kätensä jäähyväisiksi ja astui eteenpäin puiston läpi, missä jok'ikinen puu, jok'ikinen pensas ja tienmutka muistutti häntä menneestä ajasta, jolloin hän oli kuningas.

Tosin oli hän itsekin ottanut monta harha-askelta, tehnyt monta turmiollista erehdystä. Tämän puiston käytävillä oli hän kävellyt kauniin kuningattarensa Natalian rinnalla; mutta, oi, sitte luopunut hänestä, elämänsä hyvästä enkelistä. Tämä oli alkuna loppuun, tämä oli maksanut hänelle hänen kruununsa menettämisen. Kuinka usein olikaan hän salaisesti katunut näitä synkeitä hetkiä, kuinka monta kyyneltä vuodattanut hukkaan menneen elämänsä tähden.

Mutta joskin nyt kaikki oli ehdottomasti menetetty, niin tahtoi hän kumminkin antaa pojallensa kokemuksen neuvoja ja suojella häntä samallaisesta kohtalosta.

Ah! — Tuossa oli jo konakki hänen edessänsä… siellä näkyi pieni puutarhan portti, jonka läpi hän aikoi puutarhaan… hänen tarvitsi vain kiertää suuret ruusupensaat, ja sitte…

Hiljaisin askelin kiersi Milan ruusupensaikon, mutta oi! — mikä liikuttava kuva näyttäytyi hänelle! Kuun hopeavalkoisen hohteen valaisemana lepäsi siellä nuori, ihastuttava tyttö suullaan penkillä ja itki katkerasti.

Nuori tyttö oli kumminkin kuullut lähestyvän hiljaiset askeleet, sillä hän nosti päätään ja katseli ympärilleen rajuin hämmästynein katsein. Sitte kohotti hän ylpeästi ihanien, kullankeltaisten kiharoiden verhoamaa päätään ja koetti peittää kasvonsa hunnulla.

Mutta jo oli Milan tarttunut nuoren tytön vapiseviin käsiin ja huudahti syvästi liikutetulla äänellä:

— Genia von Sandorf! Taivaan Jumala, paronitar, Tekö täällä? Miksi ette ole vanhempienne luonna Wienissä?

— Kuningas Milan! kuiskasi tuo rakastettava olento, taistellen silminnähtävästi pyörtymistä vastaan.

— Ah, minä hyvin ymmärrän, miksi sinä olet täällä, sinä lapsi, lapsi parka, sanoi kuningas lempeällä äänellä, sääliväisesti, — minä tiedän, että sinä olet häntä rakastanut, eikä hän vastannut sinun puhdasta, kainoa lempeäsi. Niin, rakas Genia parka, me molemmat olemme hänet kadottaneet, jos Dragan onnistuu huomenna päästä hänen vaimokseen.

— Oi, elä halveksi minua, kuninkaani, rukoili Genia kyynelten tukahuttamalla äänellä, katsellen Milania ihmeen ihanilla, sinisillä silmillään. — Minä olen paennut vanhempieni luota. Vielä kerran tahdoin heittäytyä hänen jalkainsa juureen, vielä kerran, vielä kerran tahdoin muistuttaa häntä niistä unohtumattomista hetkistä, jolloin hän vannoi minulle rakkauttaan. Mutta Jumalani, mikään halpa oma etu ei täytä rintaani, minä päinvastoin tahtoisin vapauttaa hänet valastaan, hän olkoon vapaa ja älköön enää itseänsä nuhdellen ajatelko Genia parkaa, vaan valitkoon puolisokseen jonkun Europan ruhtinaantyttären, eikä kurjaa olentoa, joka ei sydämestään häntä rakasta, vaan ainoastaan tahtoo tyydyttää rajatonta kunnianhimoaan.

Sillä minä aavistan, että tämä nainen, on tuottava hänelle onnettomuutta ja turmiota; aavistan, että hän kokonaan joutuu perikatoon tuon naisen puolisona.

— Tämän aavistuksen on Jumala sinulle antanut, tyttö, huudahti kuningas, ja tämä aavistus on hirvittävällä tavalla toteutuva. Mutta, ehkenpä ei vielä ole liiaksi myöhäistä, jatkoi Milan liikutettuna. — Minä olen tullut vapauttamaan poikani tästä naishirviöstä, ja sinä… Oi, tule mukaani, tyttö, sillä mikä ei onnistu isälle, sen voi ehkä rakkaus toimittaa.

Minä vien sinut palatsiin; minä kätken sinut sinne ja käsken sinun esiintymään vasta sitte kuin minun ääneni kaikuu kuulematta. Tule, tule mukaani, tyttö! Kun sekä hänen isänsä että rakastettunsa kolkuttavat hänen sydäntänsä, kuinka voisi hän enää vastustaa! Ha, vielä et ole voittanut, Draga Maschin, vielä et ole Serbian kuningatar! Tämän enkelin on Jumala itse minulle lähettänyt, olkaamme liittolaisia.

Ja kuningas veti vapisevan Genian pois mukaansa melkein vastoin hänen tahtoansa; kalpeana ja tahdottomana riippui tyttö hänen käsivarressaan. Vähitellen myöskin lakkasivat kyyneleet ja hänen kauniissa kasvoissaan kuvastui ylevä tietoisuus siitä, että Jumala oli kutsunut hänet pelastamaan serbialaisten kuninkaan ja irroittamaan hänet niistä kahleista, joilla tuo lumoava nainen oli hänet kietonut.

TOINEN LUKU.

Kuules, linnan kello löi juuri kolme, kohta sarastaa onnemme päivä; oi, jospa aika olisi jo käsissä!

Kaunis, mustakiharainen nainen, jota verhosi kalleilla pitseillä reunustettu yöpuku, heittäytyi nuoren kuninkaan rintaa vastaan ja kietoi hänet ihanan pyöreillä käsivarsillaan.

— Niin, sinä olet oikeassa, Draga, huudahti kuningas Aleksanteri, likistäen häntä hellästi itseensä, — nyt on meidän onnemme päivä, joka sarastaa tuolla kaukana idässä; tänään on sinusta tuleva minun vaimoni, Serbian kuningatar ja uuden Obrenovitschien suvun kantaäiti.

Mutta etkö tahdo mennä huoneisiisi, Draga, olen varma siitä, ettet enää kauemmin voi unta vastustaa.

— Ei, anna minun viipyä luonasi! pyysi Draga innokkaasti. — Tiedäthän, että olet antanut minulle luvan tänä yönä viipyä läheisyydessäsi. Oikein vapisen peljätessäni, että sinulle jotakin pahaa tänä yönä tapahtuu, sillä tiedäthän hyvin, Aleksanteri, etteivät ihmiset soisi minulle onnea kuulua sinulle.

Ihmiset ovat niin ilkeitä, että he pikemmin näkisivät, että me eroaisimme. Kuinka paljon pahaa he ovatkaan puhuneet sinulle minusta, mitä inhottavia valheita kokoon kehränneet! Mutta sinä tiedät kyllä, ettei Draga voi sinulle valhetella; kun katsot silmiini, niin näet samalla sydämeeni.

— Niin, Draga, minä uskon sinua, sanoi Aleksanteri vakavasti ja painolla, upottaen katseensa hänen tummiin, hehkuviin silmiinsä. — Minä uskon, mitä minulle vakuutat, että tähän asti olet ollut ainoastaan yhden miehen, insinööri Maschinin oma, jonka vaimoksi jouduit, kun kotisi köyhyys sinua siihen pakotti. Oi, oikeinpa tulen hulluksi, ajatellessani, että olet voinut olla toisen miehen oma! Draga, Draga vanno minulle kallis vala, ettet koskaan ole rakastanut ketään muuta kuin minua.

Mustakiharainen nainen vaipui polvilleen, ojensi juhlallisesti ylös oikean kätensä, ja hänen kalpeat huulensa sammaltivat heikolla äänellä:

— Minä vannon sinulle, Aleksanteri, että sinä, kuninkaani, herrani, olet ensimäinen ja ainoa, jota minä olen rakastanut ja että aina tulet sellaisena pysymään — aina ja ikuisesti viimeiseen hengenvetooni saakka.

— Silloin minäkin vannon sinulle, Draga, huudahti nuori kuningas intohimoisella, liikutuksen valtaamalla äänellä, tarttuen kauniin naisen käsiin ja kiihkeästi painaen häntä itseensä, että minäkin olen pysyvä sinulle uskollisena ja että vain kuolema voi meidät erottaa, nainen, minä rakastan sinua mielettömästi; sinä olet sydämessäni sytyttänyt intohimon, josta minulla ei ole ennen ollut vähintäkään aavistusta. Oi, suutele minua, Draga, suutele minua, anna huulesi levätä minun huulillani.

Draga veti hänet korkealle kumpuilevaa poveansa vastaan ja painoi huulensa hänen huuliinsa. Aleksanterin hento, heikko vartalo vapisi rajun intohimon vallassa, jonka tuo paha hengetär hänessä sytytti.

Yht'äkkiä vetäytyi Draga takaisin rakastajansa syleilystä ja hänen peljästynyt katseensa kääntyi silkkiseen esirippuun päin, joka verhosi kuninkaan huoneen ovea. Kuului kolme kumeata lyöntiä; ne kaikuivat kauheilta.

— Elä pelkää, rakkaani! sanoi Aleksanteri nauraen. — Minä tiedän, kuka sen oven takana seisoo. Tiedä sitte, Draga, jatkoi kuningas, tarttuen hänen käsiinsä, kauniisiin, kapeisiin käsiin, jotka olivat pelosta jähmettyneet — Obrenovitschin suvussa vallitsee se vanha tapa, että jokainen kuningas yöllä ennen avioliittoaan paljastuttaa itselleen tulevaisuutensa salaisuudet.

Munkki, joka on ainakin sata vuotta vanha, saapuu silloin aina Kruschedolin luostarista Belgradin konakkiin hallitsijansa ratkaisevimpana hetkenä ennustamaan tälle, mitä hänellä on tulevalta puolisoltaan odotettavana.

Sinä vapiset, Draga, pelkäätkö katsoa tulevaisuuteen? Minä kyllä tunnen itseni rohkeaksi kuulemaan munkin povausta.

Pimeästä käytävästä tuli hitaasti astuen huoneeseen ijän köyristämä vartalo, ruskeaan kaapuun verhottuna, keppiinsä nojaten.

— Sinä olet minua kutsunut, kuningas Aleksanteri, kaikui ruskeasta päähineestä, joka melkein kokonaan kätki miehen kasvot, — haluatko minulta kuulla, mitä Kruschedolin pyhillä kirjoilla on sinulle julistamista?

— Puhu, kunnianarvoinen isä! vastasi Aleksanteri, kiiruhtaen Dragan viereen ja häntä rauhoittaakseen kietoi käsivartensa hänen vyötäisensä ympäri. — Sano, mikä odottaa minua sen rakastetun naisen rinnalla, jonka minä muutamien tuntien kuluttua olen tekevä elämäntoverikseni?

— Synkkään vaippaan on ihmisen tulevaisuus verhottu, kuului käheästi hurskaan luostariveljen huulilta, onnellisia ne, jotka eivät koske tähän huntuun sitä kohottaaksensa, sillä kohtalolla on usein ihmiselle valmiina peljättävä tulevaisuus. Vielä kerran kysyn minä sinulta. Serbian kuningas, tahdotko oppia tuntemaan tulevaisuuttasi?

Peljättävinä kaikuivat sanat huoneessa. Draga vetäytyi väristen kuninkaan puoleen, joka hänkin kalpeni.

— Minä en pelkää mitään, huudahti Aleksanteri, minä olen Obrenovitschin sukua, serbialainen kansani rakastaa minua, ja minun sydämeni rakastettu ei ole minua pettävä. Mitä pahaa sitte voisi tulevaisuus tuoda minulle?

Silloin horjui munkki, sauvaansa nojaten, muutamia askeleita kuningasta kohti, löi kepillään kolme kertaa lattiaan ja sanoi kovalla äänellä varottaen:

— Luovu tästä naisesta, Serbian kuningas, hän tuottaa sinulle vaan häpeää ja kuolemaa!

— Sinä valehtelet, munkki! huudahti hän. — Sinun pyhät kirjasi ovat vääriä, minä en sinua usko.

— Ei, elä usko häntä, rakkaani! pyysi Draga kiihkeästi. — Usko vaan omaa sydäntäsi! Me tulemme onnellisiksi!

— Onnelliseksi liukkaan letukan kanssa! kajahti äkkiä aivan muuttuneella äänellä munkin huulilta, ja samassa oikasihe kumartunut vartalo melkoisen korkealle, ruskea kaapu putosi hänen hartioiltaan, sauva lensi sivulle, ja Aleksanterin ja Dragan hämmästyneiden katseiden edessä seisoi kuningas Milan.

— Oh, se oli siis Kruschedolin luostarin munkki, onnettomuuden korppi, joka noin kauhealla tavalla iski kyntensä meihin! Ha, ha! Saatoinhan minä uskoa, että tuo myrkky vuotaisi samasta lähteestä, joka aina on vihamielisyyttä tulvinut meidän ylitsemme!

— Vie tuo pois! sanoi Milan majesteetillisella, käskevällä äänellä, en tahdo puhua tuon naisen läsnäollessa. Elä epäile, Aleksanteri! Minä, sinun isäsi, olen tullut puhumaan kanssasi viimeisen, ratkaisevan sanan.

Kuningas vaipui kokoon; hän tuskin uskalsi katsoa Milanin suuriin, läpitunkeviin silmiin, eikä hän myöskään uskaltanut katsoa Dragaan. Vapisevin äänin sanoi hän hänelle, melkein rukoilevaisesti ja orjamaisesti:

— Minä pyydän, Draga, mene huoneisiisi; en tahdo saattaa sinua loukkausten alaiseksi; mene, pyydän sydämellisesti, mene!

— Kuningas pyytää! pilkkasi Milan nauraen. — Serbian kuningas rukoilee leski Draga Maschinia ikäänkuin poika, joka tahtoo lepyttää hänen erhetyksistä suuttunutta äitiänsä!

— Ulos! kajahti nyt korskeasti Milanin huulilta. Pois kasvojeni edestä, nainen, taikka… taikka…

Milan oli tätä sanoessaan tullut aivan Dragan lähelle ja vaikeni ainoastaan antaakseen silmäystensä puhua, mutta näissä oudoissa, salaperäisissä silmäyksissä näytti piilevän uhkaus, joka masensi vieläpä tuon uhmailevan naisen.

Tämän silmät suuntasivat myrkyllisen katseen harmaantuneeseen kuninkaaseen, sitte veti hän Aleksanterin mukanaan, ja kuiskasi hänelle oven takana:

— Valitse nyt tämän miehen ja minun välilläni! Valitse Serbian kuningas minun tuottamani ilon ja isällisen vitsan välillä. Osota nyt rakkauttasi ja uskoasi, kuningas Aleksanteri!

Näin sanoen kiiruhti hän pakoon, mutta kyllin kauaksi kerittyään, ikäänkuin matkalla huoneisiinsa, juoksi hän toisen oven eteen, joka johti käytävään, löi sen sisäpuolelta niin kovasti kiinni, että kaikui laajalti kerroksessa, ja hiipi sitte hiljaa kuin villikissa takaisin sille ovelle, jonka takana molemmat miehet puhuivat, jotenka hän saattoi kuulla kaikki mitä he sanoivat.

Minuutin ajan oli kaikki hiljaista; isä ja poika seisoivat vastakkain; silloin kuuli Draga kuningas Milanin äänen sanovan:

— Vielä kerran olen tullut sinua varottamaan, Aleksanteri. Kerran lahjotin sinulle valtaistuimen ja painoin vapaaehtoisesti kruunun päähäsi. Tämän lahjan palkinnoksi olet tehnyt elämäni minulle kiroukseksi, kotoni olet minulta riistänyt. Tämän kaiken olen kumminkin antanut sinulle anteeksi. Mutta että nyt tahdot vetää Obrenovitschin nimen lokaan, että nyt valmistaudut Belgradin kuninkaanlinnaan tuomaan naista, joka on ajettava halvimmankin porvarin ovelta, sitä… sitä en ikinä voi sinulle anteeksi antaa. Semmoisesta teosta täytyy minun kirota sinua esi-isiesi, Serbian, synnyinmaani nimessä.

— Taas tuo vanha ruikutus! vastasi Aleksanteri pilkallisesti kohauttaen olkapäitään. — Sinä laulat sitä minulle turhaan, isä, sillä minä olen valinnut Dragan, koska minä häntä rakastan, ja kuninkaan rakkaus jalostuttaa häntä.

— Nainen voi vajota niin alas, poikani, ettei edes kuninkaan rakkauskaan kykene häntä kohottamaan.

— Ah, sinä häpäiset minun morsiantani, joka muutamien minuuttien kuluttua on tuleva minun vaimokseni!

— Minä häpäisen leskirouva Maschinia, jonka sievät seikkailut ovat kaupungissa yleisenä puheenaineena.

— Kaikki on valhetta! huusi nuori mies, vihasta vavisten. — Uskotko sinä siis kaikkea, mitä tuo nainen kuiskaa korviisi? Hän rakastaa sinua! Oi, mitenkä hän rakastaisi, jolla ei ole enää sydäntä rinnassa, sillä sen hän on menettänyt, ja Europassa löytyy satoja miehiä, jotka voisivat näyttää sinulle kappaleen tuosta kurjasta sydämestä.

Mutta, tässä on jo kylläksi varotuksia! Valitse nyt, Aleksanteri, valitse, sillä sinä seisot tienhaarassa. Jos huomena viet tämän naisen kirkkoon, niin suodaan sinulle vaan lyhyt hetkellinen nautinto, unelma, joka raukalle saattaa tuntua suloiselta; mutta hirmuiseksi, Aleksanteri, muuttuu kaikki, kun unestasi heräjät.

Minun silmissäni aukenee tulevaisuutesi verho, minä näen, minä kuulen, koska isän sureva henki, joka huolehtii poikansa tulevaisuudesta, näkee tulevaisuuteen:

Tämä, palatsi muuttuu rajun taistelun näyttämöksi, verta vuotaa pitkin tämän talon portaita kadulle saakka ja kauheina lätäköinä yli koko Serbian. Minä näen ruumiita, Aleksanteri, ja muserretun kruunun, ja Obrenovitschin viimeinen jälkeläinen vaipuu maahan omien maamiestensä iskuja jakaessa.

Aleksanteri horjui. Hetkeksi yritti hän kaatua — mutta sitte oikasi hän itsensä pystyyn, ja äänessä vastenmielinen sointu, huudahti hän:

— Tämän lienet sanonut minulle viimeisen kerran! Ha, sinä joka olet johtanut Serbian perikadon partaalle, sinä, kuningas, jota ulkomaa sormellansa osottaa! Pois kasvojeni edestä! Minä käsken! Elä minua ärsytä, Milan, muutoin… täytyy minun sinulle osottaa, että minä olen kuningas!

— Hyvä, minä menen, vastasi Milan, mutta taakseni jätän paljasta häviötä ja perikatoa! Mutta… jollet tarkkaa isäsi ääntä, ehkäpä kumminkin puhtaan rakkauden äänen onnistuu tulla paremmin kuulluksi… Tule esiin, sinä, joka nuoruuden päivinä olit hänen hyvä enkelinsä — Genia von Sandorf, anna sydämesi puhua hänen sydämelleen!

Ennen mainitusta pimeästä käytävästä, joka sijaitsi tapettioven takana, näytti ilmestyvän enkelimäinen olento, ihana ja viaton. Hän lankesi polvilleen Aleksanterin eteen, ja kädet rukoilevasti häntä kohden ojennettuina kyynelsilmin lausui sydämellistä rakkautta hehkuen Genia:

— Serbian Aleksanteri, halvan tytön rakkaus puhuu sinulle sydämeni sisimmästä. Oi, kuule sitä, eläkä halveksi sitä ääntä, joka rukoilee, ettet välittäisi tuosta naisesta, joka on johtava sinut perikatoon! Minä vannon sinulle, että jos hän olisi kunnioitustasi ansaitseva nainen, oi kuningas — silloin en olisi koskaan uskaltanut astua eteesi, silloin olisin haudannut tuskani syvimpään yksinäisyyteen. — Mutta nyt sinä tulet onnettomaksi, Sascha [Aleksanterin venäjänkielinen nimitys], sillä… hän ei voi sinua rakastaa. Mutta minä — minä olen rakastanut sinua itseni tähden; nähdäkseni sinut onnellisena on minun ainoa toivomukseni. Sascha, Sascha, hylkää elämäsi paha henki, muutoin olet hukassa!

Mutta ennenkuin Aleksanteri kerkesi vastata, lensi ovi auki ja sisään syöksyi — Draga säihkyvin silmin.

— Polvillaan siis paronitar Genia von Sandorf kerjää miehen suosiota? sanoi hän kiihkeästi purevalla ivalla. — Tuon näköiset siis ovat ne tytöt, jotka kehuvat viattomuuttaan ja puhtauttaan! Ha, ha! Eipä ole kuningas Milan asiata hullummin ajatellut!… Tuo tyttö on siis ollut entinen rakastajattaresi? sanoi hän kysyvällä äänellä Aleksanterille, joka seisoi siinä kalpeana ja tuijotti häneen jähmettyneillä silmillään. — No, minä en tahdo sinua tehdä uskottomaksi. Hyvästi — minua et näe koskaan enää!

Oi, Draga tunsi liiankin hyvin tuon onnettoman, että Aleksanterille olisi mahdotonta raastaa itsensä irti siitä viekoituksen verkosta, johon hän oli kietoutunut.

— Draga, pysähdy, Dragani! huusi hän. — Oi, elä minua jätä! Olen jo valinnut, olen jo kauvan sitte tehnyt päätökseni. Minulla ei enää ole isää eikä nuoruuden ystävätärtä, yhtä vähän kuin minulla on äitiäkään. Sinä olet minulle kaikki, sinä olet minun kuningattareni!

Hän kietoi käsivartensa Dragan ympäri ja piti hänestä kiinni. Kauniin vartalonsa Draga sitte painoi Aleksanteria vastaan niin lujasti, että hänen hehkunsa virtasi tämän suoniin.

— Nouse pystyyn, Genia von Sandorf, huudahti Milan ja nosti kauniin tytön lattialta. — Sinun silmiesi ei tule enää nähdä tuota vihattua, inhottavata näytelmää! Lähtekäämme talosta, jonka häviön jumalat ovat päättäneet!… Tuo Jumalan hylkäämä raukka on antautunut naiselle, joka on voittanut hänet itse pirun opettamilla vehkeillään… Obrenovitschin suvun kruunun on kohtalo tuominnut häpeään ja alennukseen!… Niin olekin sinä sitte kirottu, sinä lahonneen rungon viimeinen vesa, hävitköön se sinun mukanasi! Niin sinä olet sen tahtonut.

Tukien puolipyörtynyttä Geniata kiiruhti Milan ulos huoneesta samalla vauhdilla, millä hän jo kuuli kattoparrujen ryskivän, merkiksi että ne olivat jo alas syöksymäisillään, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan verihöyryistä ja kaikkia jähmettävästä kauhusta, joka kulki läpi rakennuksen huoneiden.

KOLMAS LUKU.

Kuningas Milan ja Genia tuskin sanaakaan vaihtoivat, kiiruhtaessaan ulos konakista. Vasta sitte kun he seisoivat Saven rannalla, pienessä kallioiden ympäröimässä lahdelmassa, missä laivuri venheineen odotti Milanin palausta, keskeytti Genia tuskan täyttämän hiljaisuutensa.

— Aleksanteri on siis hukassa? sanoi hän nyyhkyttäen ja kysyvällä äänellä; eikö sitte hänelle löydy mitään pelastusta?

— Ehkäpä vielä yksi… yksi ainoa, vastasi Milan, ja hänen kauniitten kasvojensa yli, joita koristi paksut, mustat viikset, lankesi synkkä varjo.

— Aion käyttää epätoivoista keinoa, sillä sen kautta annan oman kunniani alttiiksi. Mutta, mikäpä isä kysyy kunniaansa, kun hän voi suojella poikaansa sanomattomasta onnettomuudesta? Kuule, Genia! Sinut on kaitselmus valinnut kuninkaan pelastajaksi! Ota tämä kirje — kuningas otti vapisevin käsin povitaskustaan sinetillä lukitun kirjeen ja piti sitä korkealle kohotetussa kädessään — ja kun Aleksanteri huomenna ajaa Draga Maschinin kanssa tuomiokirkkoon, asetu silloin vaunujen tielle, viskaa kirje ja huuda: "Lue tämä, ennenkuin tulet tuon naisen puolisoksi!"

— Jos hän avaa kirjeen, ennenkuin on astunut alttarin eteen, niin ei hän voi ottaa Dragaa kuningattarekseen. Sillä tämä kirjoitus sisältää hirvittävän salaisuuden.

— Salaisuuden! — Oi Jumalani, ettekö voi puhua siitä minulle, kuningas
Milan?

— En, Genia! jatkoi Milan, samassa kuin tumma punastus peitti hänen kasvonsa. Löytyy salaisuuksia, lapsukaiseni, joita semmoisen nuoren tytön kuin sinä olet, ei tule tietää. Sinun täytyy luottaa minuun, Genia. Minä sanon sinulle kumminkin vielä kerran, että tämä kirje antaa Dragalle kauhean iskun; se musertaa hänet varmemmin kuin mikään muu.

Syvästi kiihoittuneella miehellä näytti olevan vaikea hengittää, hän peitti silmänsä kädellään ja kuiskasi:

— Sentähden… sentähden etten tahtonut punastua poikani edessä, sentähden että tällä salaisuudella ikiajoiksi kuolettaisin senkin vähän rakkauden, mikä Aleksanterilla vielä saattaa olla minuun.

Kumminkin, vaikkapa niinkin kävisi! Ennemmin menetän poikani kuin näkisin tuon naisen Serbian valtaistuimella!

— Hyvästi nyt, lapseni! Kun olet täyttänyt tehtäväsi, niin käännä piammiten selkäsi tälle onnettomalle maalle! Vanhempiesi täytyy nyt olla kovasti levottomia sinun tähtesi.

— Niin, kyllä he todella ovat, vastasi Genia, samalla kuin hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä — Minä pakenin kotoani eräänä iltana, jolloin vanhempani olivat oopperassa. En mitenkään enää voinut kestää sitä ajatusta, että Aleksanteri tulisi onnettomaksi. Mutta huomenna olen palaava omieni luokse!

Silloin otti kuningas Milan suloisen tytön pään hiljakseen käsiensä väliin ja painoi keveän suudelman Genian puhtaalle, valkoiselle otsalle.

— Monta naista olen eläessäni suudellut, sanoi hän nähtävästi liikutettuna, — mutta en ketään samalla kunnioituksella ja arvonannolla kuin sinua, neitonen — voi hyvin!

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Milan venheeseen ja huusi laivurille:

— Työnnä vesille! Vie minut takaisin Itävallan onnelliselle rannalle! Jää hyvästi, Serbiani, minua et enää koskaan ole näkevä! Jospa ei koskaan toteutuisi se kirous, joka lepää ylitsesi, oi maa, sinä, jonka oma kuninkaasi pettää — letukan tähden!

Kauvan seisoi Genia rannalla ja katsoi etenevää venhettä. Sitte kätki hän Milanin antaman kirjeen povelleen ja kulki kiirreimmiten pimeän peittämiä Belgradin katuja takaisin siihen majataloon, jossa hän oli ottanut asuntonsa.

Paljon ei hänellä ollut rahoja mukanaan. Hänen säästölaatikkonsa, jonka hän tätä tarkotusta vasten oli tyhjentänyt, ei sallinut hänen asua suuremmassa majatalossa.

"Zum Bojaren" niminen ravintola, missä hänellä oli pieni huone, oli hyvin yksinkertainen. Se sijaitsi Tonavalle johtavan kaupunginportin ulkopuolella.

Kuu Genia kolkutti majatalon portille, päästäkseen sisään, näyttäytyi pieni, kyttyrähartiainen mies lyhty kädessä. Tuo oli ravintoloitsija itse, juutalainen Moses Mandelblüt.

Tämä heitti epäilevän silmäyksen Geniaan, näytti sitte hänelle tulta jyrkillä portailla, mutisten harmaassa parrassaan:

— Neiti tulee myöhään kotiin. No, eihän se minua liikuta. Mutta mielelläni näkisin, että vieraani olisivat luotettavaa väkeä.

Genia ei vastannut. Kun hän vihdoinkin pääsi köyhästi sisustettuun huoneeseensa, hengähti hän vapaasti, ikäänkuin olisi päässyt raskaasta taakasta.

Juutalaisella ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli kreivitär.
Majatalon kirjassa luettiin vaan Genia Sandorf, jonka vuoksi
Mandelblüt varmaankin arveli, että hän oli tullut Belgradiin etsimään
kamarineitsyeen tahi puotiapulaisen paikkaa.

Genia ei sytyttänyt kynttilää, sillä kuu loisti huoneeseen ja valaisi sen, jotenka siellä suoriutui ilman valoa.

Hän astui ikkunan luokse, katsellen alas leveätä Tonavata, johon juuri näillä paikoin yhtyi Saven vesi, kulkien merelle saakka.

Äkkiä havaitsi Genia suuren, tumman olennon kulkevan pitkin jokirantaa ja lähestyvän taloa.

Nyt mies pysähtyi ja löi hiljakseen käsiään kolmasti yhteen. Silloin kuuli Genia, kuinka aivan hänen huoneensa vieressä ikkuna avautui — joku esine viskattiin ilmeisesti tuosta ikkunasta alas maahan; mies laski jalkansa esineen päälle ja sitte —

Genia peräytyi kauhistuneena taaksepäin, sillä hän näki, kuinka mies kohosi ikäänkuin ilmassa yhä korkeammalle, kunnes oli aivan hänen ikkunansa vieressä.

Kaksi kättä ojennettiin sisäpuolelta tulevata kohti. Nähtävästi hänet vedettiin viereisen huoneen ikkunasta sisään, sillä mies oli äkkiä hävinnyt.

— Nuoraportaat! lausui hämmästynyt tyttö itsekseen. — Jumalani, täällä on… ryöväreitä… rosvoja! Ei, ei, tuo merkitsee jotakin muuta, jotakin kauheampaa. Oi Jumalani, ensi kerran elämässäni täytyy minun nyt salaa kuunnella, sillä minusta tuntuu, kuin voisi estää hirvittävän teon.

Genia riisui kengät jaloistaan, hiipi sitte seinän viereen, joka tämän tapaisessa majatalossa tavallisuuden mukaan oli laudoista, jotka olivat niin huonosti toisiinsa liitetyt, että Genia polvillaan saattoi nähdä melkein koko viereisen huoneen.

Täten näki hän ihmeekseen kolmetoista upseeria, joukossa harmaapartaisiakin, ahavoituine kasvoineen, istuvan pöydän ympärillä.

He juuri tervehtivät uutta tulokasta, jolla vaippansa alla oli kullankirjailtu univormu.

— Tervetuloa meille, eversti Maschin! huusivat muut upseerit. — Sano, mitenkä ovat asiat? Onko kuningas Milan saavuttanut tarkotuksensa? Onnistuiko hänen taivuttaa poikansa sydän, niin että tämä luopui tuosta häpeämättömästä naisesta, niinkuin hänen kuninkaallinen asemansa vaatii?

Kaikki toivo on nyt mennyttä! sanoi Maschin kumealla äänellä. —
Huomenna on Serbia perinpohjin häväisty, huomenna ottaa Aleksanteri
Dragan puolisokseen.

— Entäs kuningas Milan? kysyi vähän hintelämpi mies, jolla oli suuret, mustat viikset. Hänen nimensä oli kapteeni Mischitsch.

— Kuningas Milan on äskettäin lähtenyt Serbiasta Saven yli Semliniin. Kiittämätön poikansa on karkottanut hänet. Milan saattaa tuntea itsensä onnelliseksi, ettei ole tarvinnut tutustua Serbian vankiloihin.

— Niinmuodoin on Draga Maschinin tuomio langennut! huudahti Maschin, vetäen esiin revolverinsa.

— Etpäs sinä, ystäväni, vastasi Mischitsch. — Sitä kunniaa ei vaan saa noin ilman muuta anastaa. Heittäkäämme arpaa siitä, kenenkä tulee huomenna tappaa kuningatar.

— Niin, heitetäänpä arpaa! sanoivat toisetkin puoliääneen. — Nyt ainoastaan nopea toiminta voi suojella meitä häväistykseltä!

— Onko puhe ainoastaan Dragasta? kysyi kiihkeästi nuori, kaunis upseeri, joka istui pöydän päässä, nuorin koko joukossa, tuskinpa vanhempi kuin itse kuningas, joka silloin oli 23 vuotias. — Miksi säästäisimme kuningasta? Hän ei ole koskaan saattava Serbiaa onnelliseksi. Löytyyhän arvokkaampiakin miehiä hänen sijalleen.

— Kuningasta? sanoivat jyrkästi monet miehet yhteen ääneen. — Kirottu olkoon se, joka koskee kuninkaaseen! Hänen persoonansa on pyhä.

— Miksi tappaisimme kuninkaan? kysyi eversti Maschin. — Onhan hän vielä nuori; tuo musta noita-akka on vietellyt hänet helvetin konsteillaan, joilla hän ennen sokaisi veliparkani. En koskaan käyttäisi kättäni kuninkaan murhaan. Kun Draga kerran on poissa, on Aleksanteri kyllä hänet pian unhottava. Mutta, heitetään arpaa! Luutnantti Stefan Naumovitsch, sekoittakaa arvat lakissanne.

Nuori upseeri, joka vast'ikään puhui kuninkaankin tappamisesta, repäsi kolmetoista lehteä muistikirjastaan ja kirjotti yhdelle niistä muutamia sanoja. Sitte kääri hän kokoon arvat ja heitti ne univormulakkiinsa.

— Sen joka vetää lipun, johon olen kirjottanut sanat: "Alas Belgradin letukka!" sen tulee tappaa Draga Maschin huomenna, kun tämä ajaa tuomiokirkkoon.

Ei yksikään sana tuosta kamalasta neuvottelusta jäänyt Genian kuulematta. Hän tunsi, että otsansa oli tuskan hiestä kostunut, hän tunsi pian tukehtuvansa. Ja kumminkaan ei hän liikahtanut paikaltaan, vaan painautui vielä lähemmäksi seinää, jottei yksikään liike jäisi näkemättä, yksikään tavu kuulematta siitä, mitä nyt viereisessä huoneessa tapahtui.

Kuka, kuka vetäisi nyt turmiota tuottavan arvan? Joskin hänen juonensa onnistuisi, joskin hän tappaisi Draga Maschinin… niin olisi hän kumminkin mennyttä miestä! Hänet telotettaisiin murhaajana, eikä kuningaskaan surressaan rakastettunsa kuolemaa armahtaisi.

Ja kummallista. Genia ei voinut selittää, mistä johtui, että yht'äkkiä yksi ainoa ajatus täytti hänen sielunsa, miksi hän lähetti Jumalan tykö juuri tuon rukouksen — ettei vaan hän siksi tulisi, tuo kaunis, nuori upseeri mustine kiharoineen ja pitkine, silkkimäisine kulmakarvoineen, ettei vaan Stefan Naumovitsch! Tämähän oli vielä niin nuori. —

Oi — nyt he vetivät arpaa; toinen toisensa perästä pisti kätensä lakkiin.

— Jätä vähintäänkin yksi arpa minullekin! huudahti Stefan Naumovitsch hilpeästi nauraen. — Minä en tahdo lähteä täältä tyhjin käsin. Minulla on yhtä suuri oikeus kuolla isänmaan puolesta.

Paperin ratinata kuului, sitte minuutin hiljaisuus, — kuumeentapaista jännitystä — sitte näki Genia, kuinka Stefan Naumovitsch kalpeni, kuinka hän molemmin käsin puristi rintaansa ja huudahti:

— Draga Maschin, Serbian onnettomuus, on huomenna kukistuva minun kädelläni!

Genia tunsi, kuinka sydäntänsä kouristi, hän tunsi tuskaa, jota ei koskaan ennen elämässään ollut tuntenut; ei edes silloin, kun hän sai tietää, että lapsuutensa leikkitoveri oli mennyt kihloihin Dragan kanssa, hän näin paljon kärsinyt.

Hän oikaisi itsensä. Hänestä tuntui kuin täytyisi huutaa kovalla äänellä: "Älä tee sitä, Stefan Naumovitsch, älä tee sitä! Kuolema väijyy tielläsi!"

Jo sammui tuli viereisessä huoneessa. Sitte putosivat nuoraportaat alas ikkunasta, ja toinen olento toisensa perästä liukui alas huojuvia tikapuita myöten.

— Hyvästi, hyvästi! sanoi Naumovitsch, joka yksin oli jäänyt huoneeseen, katoaville liittolaisilleen.

Minä järjestän täällä kaikki, jottei mikään voisi ilmaista salaista kokoustamme. Menkää vaan, minä tulen perästä!

— Hän on yksin, ajatteli Genia, — voi-, jos voisin varottaa häntä! Mutta enhän minä uskalla. Hän tappaisi minut, jos antaisin hänen tietää, että tunnen hänen salaisuutensa.

Hän meni ikkunan luoksi. Ainakin hän tahtoi nähdä, kuinka Naumovitsch viimeiseksi luisui rappusia alas ja poistui Tonavan rantaäyräälle.

Nyt — nyt viimeinen mies astui ulos ja, seisten tikapuiden horjuvilla nappuloilla katseli varovaisesti joka taholle, ollakseen siitä varma, ettei kukaan häntä huomannut.

Ei, ilma oli puhdasta. Hän laskeutui hitaasti, askel askeleelta. Silloin äkkiä pamahti laukaus ja seuraavassa silmänräpäyksessä huusi joku ääni:

Vahtisotamies syöksyi esiin. Mutta jo oli Stefan Naumovitsch kiivennyt takaisin ja hypännyt ikkunasta sisään. Genia kuuli, kuinka hän sen paiskasi kiinni niin, että ruudut tärisivät ja muutamat vieläpä menivät kappaleiksi.

Seuraavassa hetkessä avasi hän oven, joka johti portaille. Nähtävästi hän aikoi paeta sitä tietä.

Mutta jo kuului portailta korskeita ääniä. Vahtikunnan johtaja huusi juutalaiselle Mandelblütille, että varas oleskeli talossa. Juutalainen, joka hyvin tunsi salaliiton, vakuutti kunniasanallaan, ettei se ollut mahdollista. Hän koetti saada sotamiehet poistumaan. Mutta korpraali oli itsepäinen ja vaati, että talo olisi tutkittava.

Silloin kolkutettiin äkkiä Genian ovelle. Hän vaipui kauhusta alas, kuullessaan äänen sanovan:

— Olkaa armelias! Kuka ikinä asuu tässä huoneessa, laskekoon minut sisään, että saan piilottautua! Minua ajetaan takaa!

Genia lykkäsi rahisevin käsin oven salvan syrjään. Nuori upseeri horjahti hänen huoneeseensa.

NELJÄS LUKU.

Kummastuksella katseli nuori upseeri tytön suloisiin silmiin, joita ympäröitsi kullankeltaiset kutrit; hän oli näkevinänsä taivaallisen olennon.

Stefan Naumovitsch käsitti kumminkin, ettei hänellä ollut aikaa tuhlata. Rappusten edessä koetti Mandelblüt edelleen vakuuttaa vahtipäällikköä siitä, ettei mikään rosvo ollut talossa. Mutta sotilas vaati yhtä päätä itsepintaisesti saada tutkia kaikki huoneet.

— Voitteko antaa minulle anteeksi, hyvä neiti, sanoi Stefan puoliääneen ja koettaen tyvenesti puhua, — että minä tällä tavoin tunkeuduin Teidän huoneeseenne? Jumala on minun todistajani, etten muuta voinut tehdä. Jos minut täällä keksitään, ilman että minä voin tyydyttävästi tehdä selkoa, miksi täällä olen, niin ruvetaan minua epäilemään, jo silloin on minun mahdotonta vapautua syytöksestä. Neiti, minä vetoan Teidän ihmisrakkauteenne, pelastakaa minut… kätkekää minut!

— Jumalani, mihinkä voisin Teidät piilottaa! vastasi Genia. — Tässä viheliäisessä huoneessa ei edes ole kaappia, kaikkialla Teidät keksitään, ja kumminkin… vapisen minä Teidän henkenne tähden, sillä… Genia vaikeni; vieno puna peitti hänen poskensa.

— Te siis säälitte minua? huudahti Stefan kuiskaavalla, melkeinpä onnellisella äänellä. — Silloin… silloin en enää pelkää vaaraa! Kyynel tunkeutuu silmäänne… minä kiitän Teitä, neitiseni tuosta kyyneleestä, kiitän sanomattomasti.

Näin sanoen tarttui Stefan hänen käteensä ja vei sen huulilleen. Genia salli sen… hän oli näkevinään unta.

— Jopas vihdoin, sanoi korskea ääni oven ulkopuolia. — Tässä huoneessa hänen täytyy olla tahi viereisessä.

— Ajajat ovat jo täällä! sanoi Genia tuskallisesti. — Nyt… nyt ei minulla ole muuta tehtävää! Ei, älkää peljätkö, herra luutnantti, he eivät pääse Teille pahaa tekemään; minä kyllä todistan heille, että Teillä on täysi oikeus oleskella täällä.

Päättäväisesti meni Genia ovelle ja avatessaan salvan kuiskasi hän
Naumovitschille:

— Ottakaa vaippa yltänne ja… miekka! Istuutukaa vuoteen reunalle, mutta ette saa vastustaa minua, vaikka kuulisitte minun mitä hyvänsä sanovan!

Ovi avautui. Ensimäinen, joka kynnyksellä näyttäytyi, oli Mandelblüt, joka piti savuttavaa lamppua kädessään; hänen ryppyinen naamansa oli huolestuneen näköinen, ja hänen jäsenensä vapisivat, sillä hän pelkäsi, että nyt tulisi ilmi, että hän oli vuokrannut huoneensa salaliittolaisille, ja kun hän näki Stefan Naumovitschin istuvan vuoteen reunalla, oli hän vähällä kauhusta viskata lampun lattialle.

Vahtipäällikkö, parrakas korpraali, meni Genian luokse ja mittaili häntä kiireestä kantapäähän saakka synkällä, uhkaavalla katseellaan. Hänen takanansa taas täyttivät sotamiehet pyssyineen oven aukon.

Mandelblüt piti lamppua siten, että valo hetkeksi saattoi langeta ainoastaan Genian hennolle vartalolle; korpraali ei vielä ollut huomannut Naumovitschia.

— Kukako minä olen? — Herrasnainen, niinkuin näette, vastasi Genia lujasti, ja minä vaadin, että minua sellaisena kohdellaan.

— Tässä ne ovat! vastasi Genia ja ojensi vahtipäällikölle kastetodistuksensa, jonka hän kotoa paetessaan, varovaisesti kyllä, oli ottanut mukaansa.

— Mitä hittoa! Oletteko te paronitar Eugenie von Sandorf? huudahti hämmästynyt sotilas. — Silloin varmaankin olisitte ylhäinen nainen. Mutta mitä Teillä sitte on tekemistä tässä huonomaineisessa ravintolassa juutalaisen Mandelblütin luona. Ei Teidän arvoisten henkilöiden ole tapana täällä asustaa.

— En luule, herra korpraali, vastasi Genia, olevani velvollinen tekemään Teille tiliä siitä, miksi olen valinnut juuri tämän ravintolan ennen muita. Kumminkin… sulhaseni on vastaava tähän kysymykseen paremmin kuin minä.

Näin sanoen otti hän lampun Mandelblütin kädestä, kohotti sen korkealle ja antoi valon langeta nuoren upseerin vartalolle.

— Kas, sotamies… upseeri? Herra luutnantti, pahoittaa mieltäni, mutta tiedättehän että se on minun velvollisuuteni vahtipäällikkönä: Teidän nimenne!

Viehkeä puna peitti rakastettavan tytön posket; sitte lähestyi hän korpraalia ja kuiskasi vapisevin äänin hänen korvaansa:

— Kuulittehan juuri, herra korpraali, että luutnantti Stefan Naumovitsch on minun sulhaseni. Mutta minun vanhempani vastustavat meidän liittoamme, ja sentähden johti ikävöimisemme meidät tänne.

— Vai on asia sitä laatua, puhkesi korpraali sanomaan hämillään nauraen, siinä tapauksessa ei minulla ole mitään kysyttävää. Siis rakastunut pari… suokaa anteeksi herra luutnantti, että häiritsin Teitä. Hitto ties, missä murtovaras asustaa, jonka me näimme tänne ryömivän; olinpa vähällä ampua hänet, kun hän seisoi nuoraportailla. Mutta kaikki tapahtui niin äkkiä. Herra luutnantti, suokaa anteeksi… mutta, mitä on tapahtunut! Näyttää siltä kuin vasemmasta poskestanne vuotaisi verta!

Todellakin siitä vuoti verta, mitättömästä naarmusta, sillä luutnantin kasvoa oli hipaissut se kuula, jonka korpraali lähetti luultua murtovarasta kohti.

— Kyllä, hän se oli, huudahti Genia äkkiä, nähdessään, että Stefan loi katseensa alas, kykenemättä kysymykseen vastata.

— Minä itse viskasin hänelle nuoraportaat; herra Mandelblütin, isännän nimittäin ei pitänyt saada vähintäkään vihiä sulhasmiehen käynnistä, isäntä kyllä antaa minulle anteeksi, vaikka täten olen talossa kääntänyt kaikki ylös alaisin.

— Hyvin kernaasti, neitiseni, vakuutti Mandelblüt, jonka sydämmeltä nyt oli vierinyt sadannaulan painoinen kivi, ja salaisuudessa rukoili Jumalaa siunaamaan Geniaa.

— No, miksi ei voisi sietää nuorta paria, joka rakastaa toisiansa, suutelee ja hyväilee! Tietääkös korpraali, luulen, ettei meillä enää ole täällä mitään tekemistä; lähdetäänpäs alas saliin ja juodaan noiden nuorten rakastuneiden malja.

— Aivan niin! huudahti korpraali. — Toivottavasti Te ette vihastu, herra luutnantti… Koko kään… nös, mars!… Meillä ei täällä enää ole mitään tekemistä.

Sotamiehet kiiruhtivat kalisevine kivääreilleen rappusia alas;
Mandelblütit ja korpraali vetäytyivät kunnioittavasti taaksepäin, ja
Genia kiiruhti ovelle sekä sulki taas salvan.

Mutta kun hänen näin oli onnistunut pelastaa nuori upseeri, loppuivat hänen voimansa, hän rupesi horjumaan, ja varmaankin hän olisi vaipunut maahan, ellei Stefan olisi kiiruhtanut ja tukenut häntä. Minutin ajan lepäsi Genia hänen sylissään, pää hänen olkapäällään ja keveästi painoi luutnantti tyttöä rintaansa vastaan.

Stefan painoi päänsä alas, katsoi Genian kyynelillä täyttyneihin silmiin ja kuiskasi:

— Genia von Sandorf, Te olette tehnyt minulle palveluksen, jota kokonaisen elämän kiitollisuus ei voisi korvata. En tiedä, kuinka pitkä eloni aika on oleva; mutta olkoon se lyhyt tahi pitkä — en koskaan, koskaan ole unhottava, mitä Te nyt olette minun hyväkseni tehnyt.

— Minä olen Teille uhrannut kunniani, puhkesi Genia sanomaan keveästi vapisevalla äänellä ja samalla pääsi hänen silmistään kyyneltulva, ja hän sanoi vieläkin kerran:

— Älkää itkekö, Genia, pyysi Stefan. — Voi, jos minun suotaisi suudella pois nuo kyyneleet Teidän poskiltanne. Mutta ei, ei, minä en saa uneksia mitään onnea, minä en saa Teidän sydämmestänne etsiä vastakaikua niille tunteille, jotka tällä hetkellä syöksyvät rinnastani, minä en saa sitä tehdä, sillä — pian taas upottaisin Teidät syvään suruun, kun minä olen menossa kohtaamaan suurta vaaraa. — Genia, jatkoi nuori luutnantti kumealla äänellä, jo muutamia minuttia olen toivonut tuota vaaraa, sitä ikävöinyt, sillä se toisi minulle tilaisuuden kostaa siitä rikoksellisesta pilasta, jota eräs nainen kerran on tehnyt minun sydämelleni. Nyt — nyt pelkään tätä vaaraa, sillä nyt näyttää elämä taas olevan elämisen arvoista, kaikki on edessäni taas niin auringonpaisteista, onneni olen löytänyt, ja minä…

Tässä hän keskeytti, ikäänkuin ilma olisi keuhkoista loppunut, veti kätensä irti Genian käsistä, vaivutti päänsä alas rinnalleen ja seisoi siinä kuin mies, joka odottaa joka hetki, että pyövelin piilu on pään irrottava muusta ruumiista.

Kyynelverhon läpi katseli Genia kaunista, onnetonta miestä. Hän kyllä tiesi, mikä vaara miestä uhkasi, ja sittekin täytyi hänen huultensa pysyä suljettuna; hän ei edes uskaltanut varottaa häntä, ei edes pyytää, ettei vaan mies heittäytyisi hurjaan, mielettömään vaaraan, hänen täytyi vaieta. Ja kumminkin hän tunsi, että mielellään olisi uhrannut oman henkensä miehensä pelastamiseksi.

— Kaitselmus pitää kauheata leikkiä kanssani! sanoi Naumovitsch. — Mutta, minä nyt kerta olen tuomittu suorittamaan siinä osani, sitä nyt ei voida muuttaa. Ennenkuin poistun, sallikaa minun kumminkin, Genia von Sandorf, vielä kerran puhua Teille, — ehkä viimeisen kerran; kuvailkaa mielessänne, että kuoleva Teille puhuu, mies, joka hyvin tietää, että hänen hautansa jo avattuna häntä odottaa, mutta joka toki vielä kerran — viimeisen kerran — tahtoisi painaa onnensa kukan sydämelleen. Genia, Te olette tullut minulle rakkaaksi — ei, ei, tuo sana on liian heikko, liian voimaton — minä rakastan sinua, Genia, minä rakastan sinua… en koskaan, niin kauan kuin sydän lyö rinnassani, ole sinua unhottava. Mutta sinä, tyttöseni, unhota minut, pyyhi pois nimeni muistostasi äläkä sano kenellekään — kuuletko, älä kenellekään, — että olet nähnyt Stefan Naumovitschin. Ehkä on vaarallista huomenna mainita tätä nimeä Belgradissa; kiellä siis tuntevasi sen, jos sinulta sitä kysyttäisiin, jos ehkä kerran vaaditaan kertomaan, mitä tänä yönä olet saanut tietää! — Vielä kumminkin kerran tahdon suudella rakkaita käsiäsi, se on minulle onnea tuottava, ja onnea minä juuri huomenna mitä enimmin tarvitsen… onnea ja — menestystä henkeni pelastukseksi.

Genia koetti vetää kätensä hänen käsistään, mutta ei kyennyt, hän tunsi, kuinka Stefan painoi hehkuvan suudelman hänen kädelleen. Silloin hän horjui, mutta seuraavassa hetkessä sulki Stefan Genian syliinsä painaen huulensa hänen huuliansa vastaan sekä kuiskasi intohimon tukahuttamalla äänellä:

— Jää hyvästi… jää hyvästi! Sinun kuvasi sydämessäni tahdon kuolla, jos sen nyt täytyy tapahtua!

Naumovitsch heitti sitten vaipan hartioilleen, tempasi miekkansa ja syöksyi ulos huoneesta. Vielä muutaman silmänräpäyksen näki Genia hänen siron vartalonsa ovessa, mutta kuuli sitte kuinka hänen askeltensa ääni lopulta kokonaan raukesi.

Silloin vaipui Genia alas vuoteen reunalle ja nyt virtasivat hänen kyyneleensä vapaasti, hänen niitä koettamatta pidättää; hänestä tuntui hyvältä itkeä eikä hän voinut itselleen vastata kysymykseen, itkikö hän kuningas Aleksanterin valitettavata kohtaloa, kun tämä tuhlasi sydämensä pyhimmät tunteet arvottomalle, vai koskivatko kyyneleensä juuri poistunutta, joka itse oli vihkinyt itsensä kuolemaan, koska hänet oli valittu tappamaan tuo kunnoton Draga.

Genia oli yhtenä ainoana päivänä kokenut liian paljon, ja tunteiden liiallisuus saattoi hänet sanomattoman väsyneeksi, hän vaipui vuoteelleen, ja tuskin oli hän riisuutunut, kun uni hänet valtasi.

Mutta vielä unissakin raivosivat myrskyt hänen sielussaan, sillä hirvittävät unet vaivasivat häntä. Hän näki Stefan Naumovitschin kahleissa, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän huutanut Stefanin nimeä rautaristikolla varustetun ikkunan takana.

Genia koetti murtaa ne muurit, joiden takana Stefan nääntyi, mutta ei kyennyt, ja tuon tuostakin kajahti ivallinen nauru hänen korvissansa; tämän päästi Draga, kaunis Draga Maschin, joka huomenna oli tuleva Serbian kuningattareksi.

Jumalan kiitos, hän oli vaan nähnyt unta; hän oli vielä huoneessaan "Zum Bojaren" ravintolassa, aurinko säteili huoneeseen, oli päivä — ratkaisun päivä — kaksinkertainen ratkaisu!

Geniasta tuntui, kuin jos niin hyvin serbialaiskuninkaan kohtalo kuin
Stefanin henki olisi riippunut hänen toimenpiteistään.

Sillä Aleksanterin päätöksen hän ehkä saattoi tehdä tyhjäksi, olihan Milanin kirje hänen povellaan, ja tämän kirjeen piti entisen kuninkaan vakuutuksen mukaan vaikuttaa kuin lumouskeinon tuohon hurmaantuneeseen.

Niin, tämän kirjeen hän, Jumalan kiitos, vielä omisti, sitä ei häneltä nukkuessa riistetty; se kirje piti hänen heittää kuninkaan jalkojen eteen, kun tämä ajoi tuomiokirkkoon.

Mutta Stefan… Oi Jumala, mitenkä Genia voisi pelastaa hänet joutumasta naisen murhaajaksi ja ehkäpä täten omaksi murhaajakseen!…

Ha, mikä ajatus. Tuossa, tuossa oli pelastus; ainoastaan siten voisi hän torjua onnettomuuden. Hän kirjottaisi hänelle, että kaikki olisi saatu ilmi, että Stefanin täytyisi paeta, paeta pois Belgradista mitä pikemmin. Stefan uskoisi häntä eikä uskaltaisi suorittaa kauheata aiettansa.

Taivaan Jumalan kiitos, hän oli keksinyt oikean keinon: Seuraavassa silmänräpäyksessä antoi hän kynän liukua paperilla ja kirjoitti:

"Kaikki on ilmi tullut, Stefan Naumovitsch; pakene, ennenkuin on myöhäistä! Samassa hetkessä kuin revolverilla tähtäät Dragaa, tulet vangituksi. Tiedetään, että on olemassa salaliitto Dragan henkeä vastaan, että sinä olet siinä osallisena samoinkuin eversti Masebin ja kapteeni Mischitsch y.m.; tiedetään, että Teillä viime yönä on ollut kokous 'Zum Bojaren' ravintolassa ja että sinun osaksesi on langennut tappaa Serbian paha hengetär.

Sinä onneton, rakkaus ja ystävyys vaativat sinun pelastamaan henkesi ja lähtemään Belgradista. Jumala olkoon sinulle armollinen, Stefan Naumovitsch; sinun puolestasi rukoilee tänään

Vielä kerran luki Genia ne rivit, jotka hän oli kirjoittanut ikäänkuin sydänverellänsä, sitte pisti hän lipun kuoreen ja kätki senkin samaan paikkaan, missä Milaninkin kirje oli kätkettynä — lähelle sydäntänsä.

Ja nyt, ulos kaupungille! sanoi hän itsekseen — minä etsin hänet ihmistungoksesta, tuomiokirkon läheisyydestä täytyy minun löytää hänet. Minä pistän kirjeen hänen käteensä, ennenkuin hän edes kerkiää huomata, kuka hänelle tämän varotuksen antaa, ja johtakoon sitte Jumala hänen ajatuksensa oikeaan, niin ettei hän itse tee eikä hänelle tehdä mitään pahaa!

VIIDES LUKU.

Tuomiokirkon edustalla tungeskeli ihmisjoukkoja huolestuttavalla tavalla. Koko Serbian kansa oli saapunut viettämään kuninkaansa vihkiäisiä, suurissa parvissa nähtiin serbialaisia talonpoikia kansallispuvuissaan nauhoilla ja kukilla koristettuina, sillä heistä oli aivan yhdentekevää, mitä hovissa tahi pääkaupungissa sanottiin Draga Maschinista; kuningas oli sitä paitsi antanut levittää miljoonia julistuksia, joissa hän ilmoittaa: "Minä otan puolisokseni kansan tyttären — kukaan muu ei voi tulla kuningattareksi kuin Serbian nainen."

Tämä julistus oli pannut yksinkertaisten talonpoikien sydämet sykkimään, ja riemuissaan olivat he nyt tulleet pääkaupunkiin odottamaan kuninkaan vaunujen tuloa.

Genia tuskin saattoi tunkeutua kansanjoukon läpi. Hän etsi yhtä päätä silmillään sitä, jonka hän nyt ensin tahtoi pelastaa; vasta sitte voisi hän ajatella Aleksanterin parasta. Mutta voi, ei missään näkynyt Stefan Naumovitschia.

Kaikessa tapauksessa oli hänellä kirje käsillä pistääkseen sen Naumovitschin käteen, kirje, jonka hän oli sydänverellään kirjoittanut ja kyynelillään kostuttanut. Tämän kirjeen hän nyt otti poveltaan, samoinkuin Milaninkin antaman.

Mutta kunhan hän nyt vaan ei vaihtaisi kirjeitä, siitä olisi kauheita seurauksia! Ei, ei, sen kirjeen, jonka Milan hänen kauttansa lähetti Aleksanterille pistäisi hän takaisin povelleen, toista taas pitäisi hän niin lujasti kädessään, ettei mikään sitä häneltä voisi riistää.

Tarkkaavasti vertasi tyttö molempia kirjeitä; silloin — oi, mikä se oli! — kanuunan laukaus, toinen, kolmas… Genia kauhistui, mutta seuraavassa hetkessä oikasi hän itsensä, pisti toisen kirjeen povelleen, ja toisen hameensa taskuun… ja tämän toisen tuli Stefan Naumovitschin saada.

Kanuunan jyske merkitsi ainoastaan, että kuningas Aleksanteri morsiamineen oli tällä hetkellä lähtenyt huoneistaan, metropoliitan, ylemmän papiston ja loistavan hovin seuraamana mennäkseen tuomiokirkkoon.

Genia kuuli, kuinka läsnä olevat tätä toisilleen kertoivat; ei siis enää ollut aikaa tuhlata, olihan hänen määrä heittää toinen kirje Aleksanterin vaunuihin. Ja Stefan Naumovitschia ei näkynyt missään — ei missään!

Oi — helpotuksen huokaus pääsi nuoren paronittaren huulilta, kun hän aivan niiden rappusten vieressä, jotka johtivat tuomiokirkkoon, näki Stefanin seisovan komea univormu yllä ja hänen takanansa kaartin osasto, jonka komentajana Stefan nähtävästi oli.

— Kaikkivaltias Jumala, minä kiitän sinua, kuiskasi Genia läähättäen. — Ennätinpäs minä sittekin ajoissa hänen luokseen… pois, pois hänen luokseen!

Nyt Genia kiihkeästi tunkeutui eteenpäin; ympärillä olevat katsoivat häneen ja ihmettelivät kaunottaren tunkeutumista. Mutta kunnioittavasti he väistyivät syrjään, sillä hänen käytöksessään oli jotakin ylevää, joka voitti sydämet ja taivutti mielet.

Jo seisoi hän aivan Stefanin takana, joka ei kumminkaan häntä nähnyt; mutta Genia — hän näki liiankin hyvin, että pienestä nahkalaukusta, joka Stefanilla oli kupeellaan, pisti esiin revolverin pää. Käden käänteellä saattoi Naumovitsch temmata aseen, kun kuningaspari oli hänen läheisyydessänsä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Draga astuisi ylös rappusia, hän sitte…

Ei, ei, tämä ei saisi tapahtua! Äkkiä tarttui Genia takaapäin nuoren upseerin käteen ja painoi siihen kirjeen — juoksi sitte pois ja hävisi väkijoukkoon, ennenkuin Stefan edes oli päässyt selville siitä, kuka noin salaperäisesti oli hänelle kirjeen pistänyt.

Mutta nyt ei Genia tuhlannut aikaa; raskas taakka oli pudonnut hänen sydämeltään, sillä hän tiesi, ettei kauhea murhayritys nyt voisi tapahtua.

Ei, Stefan Naumovitsch lukisi kirjeen, hän ajattelisi, että kaikki olisi tiedossa, hän pakenisi ja pelastuisi jonnekin — kauas Belgradin ulkopuolelle.

Leveiden rappusten edustalla jo seisoivat katetut kuninkaalliset vaunut, niiden edessä kuusivaljakko kullankirjailtuine koristeineen ja sitte etempänä taas ratsasti uljaita keihäsmiehiä reippailla hevosillaan; niitä johti Nicodem Lunjevica, joka pyyhkäsi edes takaisin mustalla oriillaan, jaellen käskyjä, pitäen kulkuetta järjestyksessä.

Rappusten molemmin puolin oli asettunut santarmirykmentti, joka rauhan aikana oleskelee Turkin rajalla, suuria, voimakkaita miehiä, vuoren uroita, jotka joka hetki ovat valmiit uhraamaan verensä ja henkensä Serbian kuninkaan puolesta.

Samassa hetkessä kuin Genia hengästyneenä saapui linnan rappusille, avattiin konakin portit selälleen, kuoripojat lauloivat, jotka hitaasti kulkivat eteenpäin, käsissään pyhää savua tuoksuavia hopeamaljoja, sitte vyöryi alas rappusia kirjava pilvi pappeja karmosiininpunasissa puvuissaan, tuli hovikunta, herroja ja naisia juhla-asuissaan; nämä järjestyivät molemmin puolin, sirottivat kukkasia rappusille, joita purppuramatto peitti, ja sitte…

Rummun lyöntiä, torven toitotusta, onnittelun riemuhuutoja ja sen lisäksi korvia huumaavia kanuunanlaukauksia. Niin ilmestyivät Aleksanteri ja Draga — kuninkaallinen morsiuspari. — Niin, kaunis oli Draga, ylpeä ja kaunis kärpännahkalla reunustetussa puvussaan, joka saattoi hänen rehevän muotonsa edukseen esiintymään; purppuravaippa riippui hänen olkapäiltään peittäen suuren osan jättiläislaahustinta, mustissa kiharoissa kiilsi kapea kultainen otsanauha ja aaltoilevalla, ylpeällä, kunnianhimon täyttämällä rinnalla säkenöivät timantit.

Hiukan kalvistuneet huulet värähtelivät tuskin huomattavasti, ne näyttivät kuiskaavan: "Päämäärässä! — päämäärässä! Korkealla valta-istuimella — nyt olen minä kuninkaan puoliso!"

Ja juuri nyt, ajatteli Genia, olen minä pelastanut sinun henkesi; sillä ellen olisi varottanut Stefan Naumovitschia, niin muutamien minuuttien kuluttua sinun ruumiisi lepäisi henkitoreissaan tuomiokirkon rappusilla. Mutta mikä sinä olet minusta, et vielä ole Serbian kuningatar! Ja äkillisellä liikkeellä veti hän povestaan sen kirjeen, jonka kuningas Milan oli hänelle jättänyt viimeisenä, epätoivoisena keinona, ja samassa hetkessä kuin Aleksanteri ja Draga nousivat vaunuihin, heitti hän kirjeen suuressa kaaressa niihin ja huusi kovalla äänellä:

— Lue tämä, kuningas Aleksanteri, niin ei Draga Maschin koskaan ole tuleva sinun puolisoksesi!

Genian huuto oli musiikin pauhatessa jäänyt kuulemattomaksi. Mutta Draga oli kaikkea tarkastavilla silmäyksillään huomannut paperin, kun se putosi hänen jalkojensa juureen; äkkiä hän kumartui ja otti kirjeen.

Hän ehkä aavisti, että tuo oli viimeinen varotus, minkä kuningas Milan oli antanut toimittaa pojalleen, jonka tähden häntä pelotti, sillä hän tunsi Milanin salaisuuden. Vapisevin käsin avasi hän kuoren ja suuntasi silmänsä kirjeessä muutamiin harvoihin riveihin, silloin — äkillinen kalpeneminen, nykäys taaksepäin kauhusta ja huudahdus — sitte tarttui Draga kuningas Aleksanterin käteen ja veti hänet aivan kiinni itseensä.

— Kas tässä, lue! sammalti Draga. — Salaliitto minun henkeäni vastaan — Naumovitsch, Mischitsch, Maschin — matkalla kirkkoon aikovat he murhata minut! Nicodem, veljeni, kuule, mitä kuninkaalla on sinulle sanomista!

Aleksanteri oli harhailevin katsein lukenut kirjeen; pani sen sitte kokoon ja jätti Dragalle. Sitte hän oikasihe ja sanoi hiljaa Nicodemille:

— Stefan Naumovitsch… hän seisoo tuomiokirkon rappusten vieressä — mene heti ja vie hänet vangittuna linnoituksen johonkin kellariin, samoin eversti Maschin, Mischitsch — lyö ne rautoihin — sitte kaikki muut vihkimisen jälkeen.

- Luota minuun, kuninkaallinen lankoni, minä kyllä täsmälleen toimitan sinun käskysi… — Ha, Stefan Naumovitsch, tuskinpa hänen olisi saattanut paremmin käydä; eversti Maschin — olenhan minä sanonut, että hän saisi minulta palkkansa — ajakaa hitaasti kirkkoon, sillä väliin kaikki toimitetaan.

Hitaasti lähtivät kuninkaalliset vaunut liikkeelle, kulkien moninkertaisten rivien välitse, jotka innostunut väkijoukko muodosti.

Aleksanteri istui kalpeana mietteissään, mutta Draga hymyillen kumarteli joka puolelle; hänestä ei suinkaan saattanut huomata, että hän muutamia minuuttia sitte oli saanut kuulla kuolemantuomionsa.

Genia von Sandorf oli kiireimmän kautta rientänyt takaisin tuomiokirkolle saadakseen selville, oliko Stefan Naumovitsch noudattanut hänen varotustaan. Armollinen Jumala, tuossa onneton vielä seisoi! Tämä siis ei vielä ollut lukenut hänen kirjettänsä tai arveli ehkä, että varotus oli oikeudeton? — Mitäpä Genia nyt tekisi, puhuttelisiko häntä? — kuninkaalliset vaunut jo lähestyivät — vielä kerran raivasi Genia itselleen tietä joukon lävitse, päästäkseen tuon uljaan upseerin puheille — jo oli hän tullut aivan lähelle, niin että melkein kosketti, kun…

Kauhun kirkahdus pääsi Genian rinnasta, sillä jotakin hirvittävätä tapahtui hänen silmiensä edessä.

Hiestä valuvalla oriillaan karahutti Nicodem Lunjevica esiin väkijoukon läpi, joka pelokkaasti ja yllätettynä väistyi syrjään, kun huomattiin Dragan veli ja nähtiin, että häntä seurasi ratsain kymmenen santarmia.

— Takaisin, takaisin! huusivat santarmit, ja joukko hajaantui silmänräpäyksessä!

Nicodem Lunjevica tempasi revolverin taskustaan ja tähtäsi sillä Stefan Naumovitschia. Nuorella upseerilla ei ollut edes aikaa vetäytyä taaksepäin tahi ääntä päästää, ennenkuin viisi poliisimiestä takaapäin heittäytyi hänen kimppuunsa, veti hänen kätensä taaksepäin, pani hänet käsirautoihin, vieläpä joku tarttui häntä niskaan, puristaen kuin ruuvipenkissä.

— Nyt olet vangittu, Stefan Naumovitsch, ärjäsi Nicodem Lunjevica hänelle. — Hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä vangitsen sinut valtiopetoksesta! Laahatkaa hänet mukananne ja heittäkää linnoituksen kellariin!

Genia seisoi siinä kivettyneenä. Ei yksikään sana päässyt hänen huuliltaan ja hänen suuret, hehkuvat silmänsä tuijottivat Stefanin kuolonkalpeisiin kasvoihin, joissa ei kuvastunut yhtään pelvon eli kauhun ilmettä, vaan ainoastaan syvä suru.

Kansanjoukon äkkiä valtasi liikutus, ja kuului napinaa, johon vieläpä talonpojatkin yhtyivät, vaikka kuninkaan puolta pitivät.

Että avonaisella kadulla vangittiin upseeri, että häntä kohdeltiin kuin villieläintä, se tosin ei ollut mitään ennen kuulumatonta Belgradin kadulla, mutta että juuri muutamia minuuttia ennen kuninkaan vihkiäisiä harjoitettiin noin hirveätä, se katkeroitti rauhallisimmatkin kansalaiset.

— Mitä on sitte tuo nuori upseeri tehnyt pahaa, koska häntä kohdellaan kuin suurta pahantekijää?

— Ja heitetään sitte hänet linnoituksen maanalaiseen koppiin? Ehkäpä hän on viaton — ehkä voipi hän puolustautua? — Ei, me emme tahdo, että tänä juhlapäivänä, kuninkaan hääpäivänä ihminen tutkimatta viskataan vankilan luolaan! Päästäkää hänet, santarmit, hän on Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin upseeri, hän ei ole mikään karkuri, joka heti olisi pantava lukon ja salvan taakse!

— Päästäkää hänet vapaaksi, vapaaksi! huudettiin koko torilla. —
Ottakaa pois hänen kahleensa, kuninkaamme hääpäivä on häväisty!

Ihmislaine vyöryi äkkiä sille paikalle, missä santarmit pitivät Stefan Naumovitschia vangittuna, ja Genia von Sandorf pani kätensä ristiin, rukoillen Jumalaa, että kansa Stefanin pelastaisi.

— Takaisin, te Belgradin kansalaiset! huusi Nicodem Lunjevica, istuen tanakasti hevosen seljässä ja piirtäen miekallaan kaaren, ikäänkuin merkiksi, että tämän rajan sisäpuolelle ei kenenkään sovi tulla. — Takaisin, te ette tiedä, mitä tämä hylkiö on tehnyt. Hän on vaaninut korkean kuningattaremme Dragan henkeä, hän aikoi murhata kuningattaren, kun tämä kuninkaan rinnalla nousisi tuomiokirkon rappusia. Kauhea salaliitto on tullut ilmi, joka tarkottaa kuningattaren hengen riistämistä. Jumala ei kumminkaan suonut tuon ilkityön tapahtua, sillä tuntematon käsi on juuri heittänyt kuningattaren vaunuihin kirjeen, missä vehkeet paljastetaan ja Stefan Naumovitsch ilmaistaan peljättävän murhatyön toimeenpanijana.

Kauhun kiljahdus seurasi näitä sanoja, niin sydäntäsärkevä ja kimeä, että se kuului vieläpä keskellä melua, joka selityksen johdosta syntyi.

Genia oli huudon päästänyt — totuus oli häneen iskenyt kuin salama. Hänhän oli syössyt Stefanin turmioon, kun oli heittänyt tälle tulevan kirjeen kuningattaren vaunuihin. Näin ollen täytyi Milanin salaperäisen kirjeen olla Naumovitschin taskussa.

Geniasta tuntui, kuin tulisi mielipuoleksi, kaikki veri tulvasi sydämeen ja pannen oman henkensä alttiiksi Stefanin hyväksi, hän raivasi tietä väkijoukon läpi, huutaen:

- Ja vaikka todella olisikin niin, että Stefan Naumovitsch olisi vannonut kukistavansa Draga Maschinin, kuka teistä, serbialaiset, silti häntä siitä moittisi? Hän ei tahtonut lähettää kuulaansa kuningattaren sydämeen, vaan sen petollisen naisen sydämeen, joka on villinnyt teidän kuninkaanne ja kiivennyt valtaistuimelle, syöstäkseen Serbian onnettomuuteen. Sankari on Stefan Naumovitsch eikä salamurhaaja! Alas kuningatar Draga! Joka tahtoo pysyä vapaana serbialaisena, hän riistäköön Stefan Naumovitschin tyranniuden palkkapalvelijain käsistä!

— Kuka on tuo tyttö? Vangitkaa hänet, heti linnaan! huusi Nicodem Lunjevica, vaahtoen raivosta. — Hän on mielipuoli, joka on tehtävä vaarattomaksi!

Silloin koetti Stefan Naumovitsch murtaa käsirautansa, sillä nyt hän tunsi Genian, kun oli nähnyt hänet, kuullut hänen äänensä, suloisen, kauniin tytön äänen, joka jo viime yönä oli täyttänyt hänen rintansa kainolla, puhtaalla rakkaudella, hän tahtoi kiiruhtaa Geniaa auttamaan, ja se santarmi, joka häntä piti kiinni, sai semmoisen iskun, että lensi sivulle.

— Pelasta itsesi, Genia! huusi Stefan Naumovitsch juosten hänen luoksensa. — Hyvästi, minä kiitän sinua, mutta ajattele toki omaa henkeäsi, joka on tuhat kertaa kalliimpi kuin minun. — Ha, kurja raukka. — Nicodem, se oli — Dragan veljelle arvonmukaista!

Miekan isku oli ylhäältäpäin sattunut Stefan Naumovitschin päähän, joka ehdottomasti olisi haljennut, ellei miekka olisi sattunut lappeelleen.

Kumminkin haavasta heti suihkui punanen verivirta, ja heikolla, vapisevalla äänellä lausuen: "Genia, Genia, minä rakastan sinua!" kaatui Stefan Naumovitsch tajutonna maahan.

— Verta, verta! huudettiin kumeasti väkijoukossa. — Tämä ei mitään hyvää merkitse, ne häät, joita tänään vietetään, eivät voi onnea tuottaa!

— Mies on tappanut hänet! Stefan, Stefan! Voi, enkö sitte enää milloinkaan saa nähdä sinua? Tämä epätoivon huuto pääsi Genian rinnasta, joka tahtoi heittäytyä rakastettunsa yli, mutta silloin äkkiä kaksi väkevää käsivartta tarttui Geniaan, joka temmattiin taaksepäin väkijoukkoon — ja seuraavassa hetkessä oli Geniä suojassa santarmin raaoilta käsiltä, kadonnut ihmismereen, joka sulki hänet syliinsä kuin myöskin hänen pelastajansa.

Pyörtynyt Stefan Naumovitsch kannettiin pois, tuhannet sääliväiset silmät seurasivat häntä, sillä hyvin tunnettiin se kohtalo, joka häntä odotti.

Belgradin kasematit, nuo hirvittävät kellarikuopat. … Tiedettiin, että ainoastaan muutama harva niistä, jotka olivat vaeltaneet tuota pimeätä tietä, oli päässyt takaisin päivän valoon.

Mutta väkijoukolla ei ollut aikaa mietiskellä. Sillä tuskin olivat santarmit saaliineen hävinneet näkyvistä, kun Ruhtinas Michaelin kadulta kaikui yleinen huuto:

- He tulevat… he tulevat!… Terve kuningas Aleksanteri!… Terve kuningatar Draga!

KUUDES LUKU.

Tori kaikui väestön riemuhuudoista, kukkaissade lankesi niistä ikkunoista, joiden alatse kuninkaalliset vaunut kulkivat, ja Ruhtinas-Michaelin kadun kulmassa odottivat kuningasparia Belgradin kauneimmat naiset ja nuoret tytöt, jotka serbialaisten naisten nimessä ojensivat Dragalle morsiamen kukkaisvihkon.

Tuomiokirkon kellot alkoivat soida, kuorot virittivät Serbian kansallislaulun, samalla kuin tuomiokirkon rappusia ylös vyöryi juhlakulkue; täällä odotti metropoliitta, kreikkalais-katoolisen kirkon harmaantunut ylipaimen.

Dragan kauneus sokaisi kansan silmät, ja kun hän kuninkaan rinnalla kulki ylpeänä ja viehättävänä, löytyi tuskin ketään, joka ei olisi käsittänyt, miksi kuningas niin innokkaasti tahtoi omistaa tuon kauniin, mustakiharaisen lesken.

Ja kumminkin vapisi Draga sisimmässään, ja morsiushuntunsa takaa heitti hän kerta toisensa perästä aran silmäyksen sivullepäin. Vaikka hänellä olikin enää vain lyhyt matka alttarille ja valtaistuimelle — niin pelkäsi hän yhtäkaikki, että ratkaisevana hetkenä joku näkymätön käsi saattaisi musertaa hänen onnensa.

Juhlallinen hiljaisuus kumminkin vastaanotti hänet ja kuningas Aleksanterin temppelissä. Korkeimmat henkilöt juhlapukuisine naisineen, jotka parisilaispuvuissaan muodostivat ikäänkuin silkki-, sametti- ja pitsimeren, josta kallisarvoisimmat timantit ja jalokivet kimaltelivat, asettuivat paikoilleen.

Aleksanteri ja Draga seisoivat jo alttarin edessä; urkulehterillä oleva kuoro kajahutti juhlahymnin, ja mahtavasti aaltoilivat urkujen säveleet laajassa, korkeassa temppelissä.

Nyt alkoi metropoliitta puhua; syvällä vakavuudella ja ihmeellisellä rohkeudella oli hän valinnut saarnatekstinsä.

Kääntyen Dragan puoleen puhui hän näiden raamatun sanojen johdosta:
"Ensimäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimäisiksi."

Ja nyt, kuningas, Serbian Aleksanteri, Obrenovitschin poika, sanoi metropoliitta, kääntyen kuninkaan puoleen — nyt minä kysyn sinulta: oletko valinnut hänet, joka vierelläsi seisoo, aviopuolisoksesi koko elinajaksesi, tahdotko hänen kanssansa jakaa ilot ja surut ja kuninkaallisen valtasi ja ihanuutesi — tahdotko korottaa Draga Lunjevican, Maschinin lesken, serbialaisten kuningattareksi?

— Jaa, jaa, sen minä tahdon! huusi kuningas, ja kuin riemuhuuto syöksyivät nämä sanat hänen huuliltansa, tunkeutuen läpi temppelin aina etäisimpiin nurkkiin saakka.

- Ja sinä, kuningatar Draga, jatkoi metropoliitta juhlallisen vakavalla äänellä, pitäen ikäänkuin manaten kätensä kauniin naisen pään yli levitettyinä, — tahdotko tulla Serbian kelpo kuningattareksi, tämän kansan totiseksi äidiksi, herrasi ja miehesi, kuningas Aleksanterin, Obrenovitschin pojan, uskolliseksi vaimoksi?

Draga kohotti päätään, ja raju, pohjaton kunnianhimo, sanomaton voitonriemu ja melkeinpä kamala ilo leimahteli hänen silmistään, kun hän kovalla, lujalla äänellä lausui:

— Jaa, minä tahdon tulla Serbian hyväksi kuningattareksi, tämän kansan äidiksi, herrani ja kuninkaani uskolliseksi vaimoksi, ja niinkuin minä olen kansan parista kohonnut, niin olen minä myöskin muistava kansan kärsimyksiä ja hätää.

Näiden sanojen kaikuessa pauhasi riemumyrsky temppelissä, sillä nuo olivat sanoja, joita lujasti uskottiin, mutta kumminkin ne olivat vain paljaita sanoja — ei mitään muuta kuin kunnianhimoisen naisen kevyt lupaus, jonka tuo teki kansaa mielistelläksensä.

— Niin siis kruunaan sinut Serbian kuningattareksi, huudahti metropoliitta, ja purpuranpunaiselta samettityynyltä, jonka toinen pappi hänelle ojensi, otti hän ensin kuninkaan kruunun.

Tämän korkeimman vallan merkin asetti metropoliitta Aleksanterin päähän, jonka tämä nöyrästi taivutti alas Jumalan palvelijan edessä. Mutta katso — kruunu ei sovellukaan Aleksanterin päähän, ja kun Aleksanteri nyt taas nostaa päätänsä, horjuu vallan loistava merkki, joka olisi vieläpä päästä pudonnut, ellei Draga olisi siihen kädellään lujasti tarttunut.

— Serbialaiset ovat sinulle kruunun antaneet, Aleksanterini, sanoi
Draga puoliääneen, — mutta minä kiinnitän sen lujasti päähäsi.

Ja voimakkaasti painoi hän kruunuu kuninkaan päähän, ja — nyt se pysyi päässä. [Historiallisesti totta.]

Nyt lähestyi hovipoika Aleksanteria, sininen silkkityyny kädessään, polvistui hänen edessään ja ojensi hänelle otsakoristeen, joka loistossaan todella ei ollut kruunua huonompi.

Ja kuningas kiinnitti koristeen keveästi Dragan päähän, jonka mustissa kiharoissa se näytti kultanauhalta, sekä sanoi hellällä, sydämellisellä äänellä:

— Minä kruunaan sinut, sinä kaunis serbialaiskuningatar Draga; ja minä olen suojeleva päässäsi olevaa kruunua.

Kuninkaallinen morsiuspari polvistui sen jälkeen alttarin rappusilla, metropoliitta luki liikutuksesta väräjävällä äänellä siunauksen heidän ylitsensä, samalla kuin urkujen vieno sävel säesti hänen sanojansa.

Temppelin ulkopuolella julistivat kanunanlaukaukset, jotka vyöryivät Saven ja Tonavan yli kauvas Itävallan kentille, että serbialaiskuningas nyt oli saanut puolisonsa.

Mutta Aleksanteri ja Draga lähtivät ulos temppelistä. Ulkona tuomiokirkon rappusilla pysähtyi Aleksanteri, kietoi käsivartensa vaimonsa rehevän vartalon ympäri ja huusi kovalla äänellä, niin että raikui laajalla alalla:

— Katsokaas, serbialaiset, tämä on teidän kuningattarenne! Terve, kolmasti terve kuningatar Draga, jonka minä vapaasta tahdostani olen valinnut sydämeni toivomuksen mukaan vapaan serbialaiskansan parista!

Vaunut saapuivat, joiden tuli viedä kuningaspari takaisin palatsiin. Draga, joka säteili autuaallista onnea ja tällä hetkellä epäilemättä oli maailman ylpein ja onnellisin nainen, lähestyi juuri vaunuja, kun heikko, vapiseva ääni äkkiä hänen läheisyydessään rukoili:

— Armahtakaa! Antakaa minulle leipää, korkea rouva! Minä kuolen nälkään! Kuningatar kääntyi sivullepäin ja näki — läpinääntyneen, ryysyisen tytön polvistuvan kädet ristissä häntä kohden ojennettuina.

Mustakiharainen, mutta huonosti hoidettu tukka ympäröitsi lapsen pieniä, kalpeita kasvoja, joihin köyhyys ja hätä jo olivat kerinneet painaa leimansa.

— Jesuksen tähden, rouva kuningatar, minun on nälkä! toisti lapsi vielä kerran. — Jos annat minulle pienen kappaleen leipää, niin saat tämän sormuksen, joka on sormessani.

Näin sanoen lapsi ojensi pienen, laihan kätensä, ja sormessa oli kapea kultasormus, jossa loisti sininen päärly.

Huomatessaan sormuksen, Draga yht'äkkiä säpsähti, keveä huudahdus pääsi hänen huuliltansa, ja sitte hän pyörtyneenä vaipui kuninkaan syliin.

Aleksanteri nosti nuoren vaimonsa vaunuihin ja sanoi käskevällä äänellä ajurille:

— Aja mitä pikemmin konakkiin! Tämän kohtauksen olivat vain ani harvat huomanneet; lapsi, sormus sormessaan, oli vielä polvillaan ja katseli suurilla, peljästyneillä silmillään kuninkaallisia vaunuja, jotka nopeasti kiitivät pois paikalta.

SEITSEMÄS LUKU.

Stefan Naumovitsch oli heitetty inhottavaan vankiluolaan, jommoisia löytyy Tonavan vedenpinnan alapuolella ja jotka ovat jo tehneet Belgradin linnoituksen historiassa kuuluisaksi. Stefan Naumovitsch tunsi tämän historian. Se on kirjoitettu verellä ja kauhulla, täynnä hirmutöitä ja murhia, ja sillä aikaa kun tuo kaunis, onneton upseeri lepäsi selällään kylmällä lattialla, pää verisenä siitä haavasta, minkä Nicodem Limjevica salakavalasti oli hänelle antanut, mutta vielä suuremmat tuskat sydämessä, jonka Genian kuva täytti, risteilivät hänen mielessään muistot niistä veritöistä, jotka liittyivät Belgradin linnoitukseen.

Siinä kopissa, missä hän nyt lepäsi, oli kenties kerran onneton Kara Mustapha, turkkilainen suurvisiiri, nääntynyt, hän, joka herransa, kiittämättömän sulttaani Soliman II:n käskystä kuristettiin kuoliaaksi, koska oli Wienin edustalla kärsinyt häpeällisen tappion.

Stefan Naumovitschistä tuntui kuin olisi nähnyt Kara Mustaphan ilkeästi vääristyneet kasvot sukeltavan esiin pimeydestä tuijottavin silmin ja verikalpein huulin, joidenka viimeiset liikkeet sammaltivat kirousta keisarilliselle murhaajalleen.

Stefan Naumovitsch muisti sitte, että Belgradin parhaimman torin varrella kohosi palatsimainen, suuremmoinen rakennus.

Tämän rakennuksen omisti kerran suuri kauppias, jonka oli onnistunut viisaalla keinottelulla koota melkoinen omaisuus.

Mutta hän ei ollut Obrenovitschien ystävä. Sentähden hänet eräänä yönä vangittiin ja pantiin linnoitukseen. Neljä viikkoa annettiin hänen täällä nääntyä ja nälkääntyä. Häntä kidutettiin mitä ilkeimmällä tavalla, ja lopulta hänet pakotettiin allekirjottamaan sopimuksen.

Häneltä vaadittiin, että hänen tuli valtiolle luovuttaa komea talonsa ja lisäksi kaksi kolmatta osaa omaisuudestaan. Sillä ehdolla hänet vapautettaisiin. Todellakin hän allekirjoitti sopimuksen.

Kaksikymmentä neljä tuntia myöhemmin oli hän ruumiina. Sanottiin, että hän vankilassa oli kuollut johonkin vatsatautiin. Niin aina sanottiin, kun myrkky oli tehnyt tehtävänsä.

Tuolin oli malja, jossa vanginvartija oli hänelle tuonut lientä. Vieressä oli leipäpalanen. Vielä ei hän ollut kumpaankaan koskenut. Mutta nälkä tietysti pakottaisi hänen kumpastakin nauttimaan ja silloin voi — silloin alkaisi hänen vatsatautinsa, ja seuraavana päivänä kerrottaisiin Belgradissa, että hän oli tautiin kuollut.

— Ja nyt, juuri nyt täytyy minun menehtyä! huokaili nuori upseeri, koskettaen vapisevalla kädellään mustaan veren tahraamaan tukkaansa, — nyt kun juuri elämä on minulle suloista, nyt, kun olen nähnyt Genian ja oppinut tuntemaan totista rakkautta!

Oi Genia, unelmieni enkeli, sinä suloinen tyttö, oletko itkevä kohtaloani, oletko kyyneleitä vuodattava ajatellessasi Stefan Naumovitschia? Jos tietäisin, että niin tekisit, silloin tyvenenä kuolisin…

Hän pisti käden taskuunsa — oli nimittäin otettu pois käsiraudat — ottaaksensa nenäliinansa, sillä pyyhkiäkseen kosteat silmänsä.

— Kummallista! sanoi hän. — Tuon kirjeen tuntematon pisti käteeni, kun seisoin tuomiokirkon rappusilla odottamassa vihattua naista.

Varovasti avasi hän kuoren ja otti siitä paperiarkin. Luettuaan siinä olevan kirjoituksen, Stefan äkkiä säpsähti, silmät selällään ja niissä kuvastui tavaton hämmästys.

— Varmaankin on erehdys tapahtunut, on tarkotettu aivan toista henkilöä! lausui Stefan pelokkaalla äänellään.

Vai tahtoiko se henkilö, joka kirjeen jätti, antaa minulle aseen taistelussani Dragaa vastaan?

Haa, mikä paljastus! Kuinka sallimus näyttää minulle tuon peljättävän salaisuuden, hirmujen kuilun. Oikein kauhistun sitä ajatellessani, enkä uskoisi sitä todeksi. Ja kumminkin, onhan se hänen käsialansa, jonka jo olen monta tuhatta kertaa nähnyt. Niin kirjoittaa ainoastaan kuningas Milan — ei kukaan muu kuin hän. Taivaan Jumala, onko se sitten sinun tahtosi, että minä Stefan Naumovitsch saisin sen tietää.

Ja vielä kerran nuori mies heitti epävarman katseen paperiin ja ikäänkuin ahmien nieli sen muutamat harvat rivit.

Sitten asettui syvä surumielisyys hänen huulilleen. Huokaus tunkihe hänen rinnastaan — ja hän huusi, kohottaessaan kirjeen ja katsellen sitä kuin jotakin ilmestystä:

— Miksi en saanut tietää tuota salaisuutta kymmenen tuntia aikaisemmin, miksi en avannut kirjettä, kun se pistettiin käteeni?

Minulla oli revolverini valmiina lähettämään kuulan Dragan sydämeen. Mutta tämä kirje, nämä muutamat rivit, tämä peljättävä salaisuus olisi tuhat kertaa varmemmin kohdannut häntä sydämeen kuin kuula, vaikka itse saatana olisi sen ampunut.

Tämä kirje olisi minun kädessäni muuttunut miekaksi, jolla olisin katkaissut kaikki ne siteet, jotka yhdistävät Aleksanterin ja Dragan, vaikka nuo siteet olisivat kovimmasta teräksestä taotut!

Stefan Naumovitsch vaikeni yht'äkkiä ja piilotti taas kiireesti kirjeen povelleen, sillä eriskummallinen ääni kohtasi hänen korvaansa.

Hän luuli kuulevansa kolkutusta, joka aina keskeytyen säännöllisesti uudistui.

Hän otaksui heti, että viereiseen koppiin oli tuotu joku hänen ystävistänsä, joku liittoutuneista, joka oli kuullut hänen äänensä ja tahtoi asettua yhteyteen hänen kanssansa.

Stefan Naumovitsch sentähden meni aivan seinän viereen ja löi siihen avaimellaan, joka hänellä oli takin taskussansa.

Naputukset nyt kuuluivat yhä selvemmiltä. Siitä päätti Stefan, että senpuolinen seinä ei ollut varsin paksu. Ehkenpä olivat nämä molemmat kopit ennen olleet yhtenä suurempana huoneena.

— Stefan — Stefan Naumovitsch, oletko sinä siellä? kuuli hän äänen sanovan, jonka hän heti tunsi.

— Olen, eversti! huudahti Stefan matalalla, mutta kumminkin selvästi kuuluvalla äänellä, — Te siis kuulette minun ääneni, niinkuin minä Teidän?

— Kyllä kuulen, Stefan! Onneton ystävä parka, siis on sinuakin kohdannut se kohtalo, minkä paha henki on meille valmistanut! Missä sinut vangittiin?

— Tuomiokirkon edustalla, viisi minuuttia ennenkuin aioin vapauttaa Serbian häpeätahrastaan. Nuolen nopeudella käytiin minun kimppuuni, olin aivan voimaton, en mitään kyennyt tekemään.

— Kätketty ei ole unhotettu! vastasi Maschin, ja Stefan saattoi hänen äänensä soinnusta päättää hänen hillityn raivonsa voiman. — Mitä me emme voi tehdä, se on toisten toimitettava. Sillä meidän, Stefan Naumovitsch, täytyy nyt tehdä tili elämästämme.

— Oi Jumala, luuletteko sitte, ett'ei meitä edes aseteta tuomioistuimen eteen?

— Me saamme yhden ainoan tuomarin, sanoi hän sitte, — ja tämän nimi on oleva kuningatar Draga, ja mitä meidän on odottaminen tältä tuomarilta, sen kyllä voit arvata.

— Niin, kuolemaa, ja todennäköisesti sangen tuskallista kuolemaa. Mutta mitäpä se tekee! — Mehän kuolemme Serbian puolesta! — Kumminkin eräs asia minua kiusaa, Stefan, ja sen ajatteleminen tahtoo tehdä minut aivan mielipuoleksi. Sen ajatuksen täytyy sinuakin vaivata.

Sano minulle, kuka on meidät ilmiantanut, kuka meistä kolmestatoista, jotka tunsimme salaisuuden, on tullut konnaksi? Vaikeata on asiata muutoin selittää. Jonkun on täytynyt pettää toiset.

— Ei, ei koskaan, sanoi Stefan Naumovitsch kovalla äänellä ja osottaen äänellään jaloa vakaumusta, — sitä en mitenkään voi uskoa! Ehkäpä on juutalainen Mandelblüt, "Zum Bojaren" ravintolan isäntä sen tehnyt.

— Ei, sitä hän kyllä varoi! keskeytti äkkiä eversti Maschin. — Hän tiesi, ettei hän hetkeäkään saattanut olla varma hengestään. Mutta siitä huolimatta tiesi Mandelblüt ainoastaan, että meillä oli kokous hänen ravintolassansa jonkun salaliiton takia; mutta ei hän kumminkaan tietänyt sen toimeenpanemisen aikaa eikä paikkaa — Oletko vielä siellä Stefan, kuuletko minua?

— Kyllä kuulen, vastasi Stefan, — minulla on keino Serbian pelastamiseksi, jos vaan sitä voisimme käyttää…

Tietäkää nimittäin, että tilaisuus on tuonut käsiini kirjeen, joka sisältää hirvittävän salaisuuden.

Se, joka toimittaa tämän Kirjeen kuningas Aleksanterin luettavaksi, vapauttaa hänet ikipäiviksi Draga Maschinista.

— Se kirje ei saa jäädä sinun koppiisi, sanoi Maschin ratkaisevalla äänellä ja hetkeäkään miettimättä. — Kuule, Stefan Naumovitsch, meidät on kuolemaan vihitty, siitä saat olla vakuutettu. Joka kerta kun vaan koppini oven sarana narahtaa, luulen että pyövelit tulevat luokseni taikka oikeammin sanoen murhaajani.

Jos ei vielä ole sinua tutkittu ja otettu kaikki mitä sinulla on taskussasi, niinkuin minulle tehtiin, niin kyllä sinut ruumiina tutkitaan. Koeta siis heti päästä kirjeestä, joka saattaa Serbiaa hyödyttää.

— Mitenkä sitte voisin lähettää sen ulos maailmaan, kysyi Stefan — Enhän minä voi asettua yhteyteen kenenkään kristityn sielun kanssa, sillä me olemme n.k. turkkilaiskopeissa, jotka ovat aivan Tonavassa kiinni, niin ettei koskaan kukaan ihminen voi kulkea ikkunamme ohitse.

— Sen kyllä tiedän, ja juuri siihen perustan tuumani. Eikö sinulla ole mitään rasiata, mihin voisit kirjeen pistää?

— Onhan minulla tulitikkulaatikko, vastasi Stefan puoli minuuttia mietittyään.

— Ei se kelpaa, se kulkee veden pinnalla, ja mikä narri hyvänsä voi sen siitä onkia. Täytyy olla jotakin raskaampaa, joka painuu pohjaan.

— Oivallista! sanoi Stefan. — Hopeainen paperossikoteloni; se on aivan tiivis, siihen ei pääse pisaraakaan vettä. Sillä minä ymmärrän Teidän tarkotuksenne, Te tahdotte, että tämä kirje on upotettava Tonavaan.

— Juuri sitä tahdon. Jos kaitselmus tahtoisi, että me jäisimme eloon, niin me tunnemme sen paikan, mihin olet kotelon viskannut. Jos taas kuolemme, niin täytyy meidän jättää se sen sattumuksen varaan, että kalastaja, joka tähän laskee verkkonsa, nostaa tämän merkillisen löydön päivänvaloon. Silloin voi sattua, että hän on serbialainen, jolla on sydän oikealla paikallaan, ja kaikki käy sitte toivomuksemme mukaan. Kas niin. Stefan, tee niinkuin sanon!

Stefan otti esille sikarikotelonsa, tyhjensi sen sisustan, muutamia turkkilaisia paperossia, pisti siihen kirjeen ja painoi kannen lujasti kiinni.

— Mene nyt akkunan luokse; rautatankojen välitse kyllä voit heittää kotelon. Lue itseksesi rukous Serbian pelastukseksi ja hyvän asian menestykseksi ja anna sitte kotelon pudota veteen!

Stefan teki niin kuin hänen korkea-arvoisempi ystävänsä oli hänelle sanonut. Edessä oli mahtava virta, jonka laineille tähtikirkkaan kesäisen kuutamoyön varjot olivat laskeutuneet.

Stefan, jonka oli onnistunut saada kapea kätensä rautaristikkojen välitse, heilutteli hetkisen hopeakoteloaan ristikon ulkopuolella, sitä vielä päästämättä ja jättämättä kallisarvoista kirjoitusta aaltojen uhriksi.

Ajatustulva pauhasi hänen aivoissansa… Kukapa toisi tuon kotelon taas päivän valoon, kuka sen avaisi, kenenkä silmät kohtaisivat nuo rivit, jotka kuningatar Dragalle olisivat niin turmiota tuottavat?

Olisikohan hänelle itselleen suotu vielä kerran nähdä tuo kotelo, joka nyt Stefanin mielestä oli kallisarvoisin aarre, mikä Serbiassa kätkeytyi, tuhat kertaa kallisarvoisempi kuin juvelien koristama kuningaskruunu. Vai jäisikö kotelo ikipäiviksi Tonavan pohjalle, ahtolan asujamille, samoin kuin hän itse lepää maan kolkkoon hautaansa?

— Sinulle, kohtalo, huudahti nuori upseeri, jätän minä tämän arvoituksen parhaan neuvosi mukaan ratkaistavaksi! Ja jo oli hän avaamaisillaan kätensä antaakseen salaisuuden painua pohjaan, kun äkkiä — rautaiset sormet tarttuivat hänen oikean kätensä ranteeseen, puristaen hänen kättänsä niin kovasti, ettei hän kyennyt kättänsä avaamaan eikä koteloa viskaamaan.

Stefan hämmästyi tästä varsin odottamattomasta teosta niin kovin, ettei minuuttiin kyennyt sanaakaan lausumaan, yhtään ääntä päästämään. Suurilla silmillä hän ristikkoakkunan läpi katsoi kasvoihin, joita ei ollut koskaan ennen nähnyt, mutta jotka hänestä kumminkin näyttivät niin tutuilta, kuin jos jossakin olisi nähnyt nuo piirteet kuvattuina.

Ne olivat erään miehen laihat, ahavoittuneet, rohkeat kasvot, joita ympäröi musta kokoparta ja varjosti rehevät kiharat.

Keveästi kaareutunut nenä antoi näille kasvoille uskaliaisuuden ja rohkeuden ilmeen, ja huulien ympärillä, jotka tulivat näkyviin mustien viiksien alta, leijaili ylpeä, pilkallinen hymy.

Mies seisoi pienessä kepeässä venheessä, jommoisia etenkin albaanilaiset käyttävät virralla ja voivat niitä soutaen saavuttaa tavattoman nopeuden.

Myöskin miehen puku, jota Stefan nyt kuutamossa tarkasteli, osotti, että mustapartainen mies oli vuoren poika. Puku oli monivärinen, eikä vyöltä myöskään puuttunut kadjaaria, käyrää puukkoa, jota albaanilaiset ymmärtävät käyttää erittäin taitavasti peljättävänä aseena vastustajiansa vastaan.

— Mitä aiot tehdä, onneton? sanoi mustapartainen mies heläjävällä äänellä. — Miksi viskaat hopeakotelosi Tonavaan? Joko teet testamenttisi? Luulenpa todellakin sinun tekevän, koska olet tuossa kirotussa kopissa. Valitse minut sitte perijäksesi!

— Päästä käteni! huusi Stefan närkästyneenä. — Mies tahdotte olla ja kumminkin hyökkäätte avuttoman vangin kimppuun!

— Etkö kuolemaa pelkää? Kysyi mies läpitunkevin katsein, sen sijaan että olisi kysymykseen vastannut. — Monta kertaa ennenkin olen venheelläni kulkenut tämän Belgradin linnoituksen ohi, ja näiden ristikko-akkunain takaa olen kuullut monta epätoivon huutoa ja itkua, arkaa voivotusta ja valitusta; mutta sellaista, joka tyynenä katsoo kuolemata silmiin, en tähän saakka tällä paikkaa ole kohdannut.

— Siis olen minä ensimäinen sellainen, vastasi Stefan melkeinpä halveksivalla äänellä. — Pelkureita löytyy kylliksi, mutta ainoastaan ani harvoja miehiä. Mutta sinä annat nyt minun varmaankin olla rauhassa, sillä et todellakaan näytä miltään pikku varkaalta, joka välittäisit muutaman markan voitosta.

— Ei, en todellakaan, vastasi albaanilainen kummallisesti hymyillen. — Mutta en kumminkaan voi kärsiä sitä, että heität hopeakotelosi virtaan, sillä otaksun, että se sisältää jonkun salaisuuden. Kuinka tahtoisit siitä muutoin päästä!

Näin sanoen oikasihe vuoren poika voimakkaalla, äkillisellä liikkeellä, niin että venhe oli vähällä kaatua; hänen silmistään leimahti raju liekki, ja äänensä kuului terävältä ja kovalta, kun hän vastasi:

— En vielä koskaan ole ilmaissut salaisuutta, minkä kuoleva on minulle uskonut, ja kun sinä olet sellainen, niin nyt myöskin saat tietää, kenen kanssa olet tekemisissä: Minä olen Demeter Banjaluki, n.k. "Mustien vuorten ryöväri."

Stefan teki vaistomaisen liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut vetää kätensä takaisin, mutta tämä oli ryövärin rautakourassa kuin ruuvipuristimessa. Onneton vanki kalpeni, mutta sitte taas veri virtasi hänen poskiinsa, ja iloisella äänellä hän sanoi:

— Oletko Demeter Banjaluki, Mustien vuorten ryöväri? Haa, siinä tapauksessa olet juuri se mies, jota kaikista enin tarvitsen. Sinut on yhteiskunnasta ulos sysätty, oikeuden palvelijat ajavat sinua takaa, sen hyvin tiedän, ja palkinto on määrätty sinun päästäsi. Mutta ne, jotka sinut tuntevat, ylistävät urhoollisuuttasi ja uskollisuuttasi ystävää kohtaan.

No hyvä, ota tämä hopeakotelo mukaasi vuorillesi ja vanno minulle, että uskollisesti olet sen säilyttävä, kunnes Stefan Naumovitsch kerran vaatii sen takaisin. Mutta jollen saisi palata elävien joukkoon, niin jätä tämän kotelon sisällys kuningas Aleksanterille!

Jos sen teet, niin olet Serbialle osottanut palveluksen, joka on pahojen tekojesi vastapainona, ja kerran olet Jumalan, ikuisen tuomarin edessä seisova puhtaana, kaikista synneistä vapaana.

Demeter Banjaluki, minä kysyn sinulta: tahdotko tehdä tämän valan? Ajattele, että kuoleva rukoilee sinua täyttämään hänen viimeisen tahtonsa.

Albaanilainen nosti ylös vapaan vasemman kätensä valaa vannoakseen; vakavalla, juhlallisella äänellä hän sanoi:

— Stefan Naumovitsch, minä vannon säilyttäväni tämän hopeakotelon, kunnes sinä sen takaisin vaadit. Mutta, jos kuulen puhuttavan kuolemastasi, niin jätän sen kuningas Aleksanterille. Koirat nuolkoot vertani ja raatokotkat repikööt ruumiini, jos valani rikon!

— Ota se siis ja pakene aarteinesi, niin pian kuin venheesi sinut kerkiää kuljettaa!

Tämän sanottuansa päästi Stefan kotelon kädestänsä. Ryöväri otti sen taitavalla kädenliikkeellä ja kätki sen povelleen, punasen paitansa alle.

— Hyvästi sitte, Stefan Naumovitsch, sanoi Demeter Banjaluki, lämpimästi puristaen koppivangin kättä. — Huomispäivän yönä ja kahdeksana seuraavana yönä kuljen minä venheelläni samaa tietä näiden akkunain alatse. Jos silloin vielä elät, niin puhuttele minua!

Laukaus pamahti, kuula lensi yli ryövärin vasemman olkapään ja putosi veteen.

— Kas vaan, se koski minua, huudahti Demeter Banjaluki; — ovat varmaankin nähneet minut tuolta tornin huipulta ja luulevat, että olen tullut sinua pelastamaan. Ikäänkuin olisi helppo asia murtaa jättiläismuurit tahi viilata poikki rautatankoja. Mutta, minun täytyy pois, en uskalla odottaa yhtä kuulaa lisäksi, se saattaisi paremmin sattua. Jää siis hyvästi, ja Jeesus vieköön sielusi Jumalan tykö.

KAHDEKSAS LUKU.

Ryövärin kasvot hävisivät akkunasta, Stefan kuuli airon loiskimista, ja nopeasti kiiti venhe pitkin vankilan muuria, katon räystään alla hakien suojaa kuulilta, jotka mahdollisesti vielä lähetettiin hänen peräänsä.

— Luulen nyt valinneeni parhaimman mahdollisen tien, mutisi Stefan itsekseen, vetäytyen takaisin koppiinsa — Demeter Banjaluki on kyllä näyttäytyvä varmemmaksi kuin Tonava, joka ikipäiviksi olisi kätkenyt kotelon hiekkaan tahi vienyt sen mukanaan merelle. Kaikessa tapauksessa olen minä, jos elää suodaan, helpommin saava sen takaisin… Taivaan Jumala, mitä tuo on?… Muurin takana, eversti Maschinin kopissa, ääniä… hätähuutoa… voi, siellä tapahtunee jotakin peljättävää!

— Stefan… Stefan Naumovitsch! huusi eversti Maschin niin kovalla äänellä, että Stefan melkeinpä luuli hänen olevan samassa kopissa. — Ne ovat täällä!… Ne ovat luonani, Stefan Naumovitsch! Ne ovat nyt tulleet!

— Ketkä?… Mitkä? huusi Stefan painaen itseänsä niin lujasti muuria vastaan, kuin tahtoisi ruumiillaan sen murtaa. — Kuka siellä on, everstini?

— Murhaajia!… Voi, kuningatar Draga on nopea toiminnassaan!… Mitä te tahdotte, letukan palkkaamat verikoirat? kuuli Stefan everstin huutavan, ja muutamien minuttien kuluttua: Kolme miestä yhtä vastaan… Oi, se on pelkurimaista! Onko kuningatar jo maksanut teille syntirahat!… Silmukka! Minut siis on kuristettava… Katalata…

Käheä, sydäntäsärkevä huuto seurasi näitä sanoja. Stefan raapi sormillaan muurin rakoja ja koetti repiä ulos kivet, sillä hän tahtoi auttaa päällikköään taikka myöskin kuolla hänen kanssansa; sillä miksi hän vielä eläisi tässä peljättävässä kuopassa, missä kuolema häntä väijyy joka nurkassa, — niin, kuolla hänen kanssansa; sillä mitä hyödyttää raastaa sormet verisiksi, jollei kumminkaan kykene irrottamaan noita kirotuita kiviä, ja nyt…

— Jää hyvästi, Stefan, ystäväni, jää hyvästi! kaikui nyt Stefanin korvissa ja kuului käheästi koriseva ääni. — Toisessa maailmassa näemme toisemme… Kirottu ole sinä, purppuraan puettu letukka!… Sinun kruunuusi on tarttunut häpeä ja kauhu…

- Hellittäkää, te konnat, hellittäkää! huusi Stefan raivostuneena. — Jos te olette ihmisiä, joilla ruumiissa on inhimillisiä tunteita, niin älkää ryhtykö tuohon häpeällisimpään, katalimpaan tekoon, mitä maan päällä voi ajatella! Eihän tämä mies ole teille koskaan pahaa tehnyt ja yhtäkaikki tahdotte hänet tappaa.

— Pidä sinä huolta itsestäsi, kohta on sinun vuorosi, vastasi yksi murhaajista, ja tämän jälkeen seurasi kumea jymähdys, tuskallinen korahdus.

Sitte kuuli Stefan, kuinka jotakin ruumista laahattiin pitkin kivilattiaa, ovi avattiin ja taas suljettiin, ja sitte oli kaikki kuolon hiljaista Belgradin hirvittävimmässä vankilassa. —

Stefan purskahti katkeraan itkuun ja vaipui lattialle; hän ei hävennyt kuumia kyyneleitänsä.

Ne koskivat hänen ystävätään, päällikköä, mutta samalla myöskin onnetonta maata, missä noin raukkamainen ja häijy verityö saattoi tapahtua. Sillä Stefan ei epäillyt, että nuo pedot olivat kuristaneet hänen ystävä parkansa ja että he paraillaan kaivoivat saaliinsa maahan, johonkin vankilan nurkkaan… tahi ehkäpä viskasivat Tonavaan.

Oi, hänet valtasi palava levottomuus, hän melkeinpä toivoi, että kurjat pyövelit heti tulisivat, kuristamaan hänetkin niinkuin eversti Maschinin.

Miksi pitäisi hänen, Stefanin, yhä vaan kärsiä, miksi ilveillä tyhjillä toivomuksilla, joihin heikko niin mielellään takertuu sielunsa koko jälellä olevalla voimalla?

Ei, ei, jospa loppu jo tulisi!… Ennemmin kuolema kuin olla kauemmin hirmuisten sieluntuskien kiduttamana!

— Voi… oliko hän kuolemata turhaan kutsunut? Tuliko se… tuliko se jo tällä hetkellä?…

Askeleita kuului, jotka ovea lähenivät, vankilan päällikön avaimet kalisivat, ovi avautui — lyhdyn valo valaisi kopin, ja sitte ääni lausui:

— Tirehtori olkoon hyvä ja poistukoon! En pelkää viipyä yksin hänen luonansa. Jos teitä tarvitsen, niin teitä huudan.

Nämä sanat kuullessansa Stefan säpsähti ja nykähytti ruumistansa, ikäänkuin piiskan isku olisi häneen sattunut. Hän kavahti sitte pystyyn sen verran, että jäi polvilleen.

Sitte hänen käsivartensa lensivät levälleen, kun hän oli näkevinään ikäänkuin taivaallisen näyn.

Rehevän kaunis nainen, kietoutunut pitkään vaippaan, läpinäkymätön huntu silmillä, oli astunut hänen koppiinsa ja seisoi selkä rautaovea vastaan.

Naisen ei tarvinnut huntua kohottaa…! Naumovitsch tunsi tämän äänen tuhansien joukossa, hän oli kuullut sitä kylliksi usein, vielä oli se kerran kuiskannut hänen korvaansa suloisia rakkauden sanoja.

Mutta oliko Stefan sitte mieletön, saattoiko hän todellakin uskoa, että tuo nainen uskaltaisi astua alas hänen koppiinsa, pelkäämättä surman iskua?

Haa, jos se oli sama nainen, niin todisti se ainakin, että hän oli yhtä rohkea kuin turmeltunut sielunsa ja ruumiinsa puolesta.

— Minä se olen, lausui hunnullinen nainen. — Et näe mitään utukuvaa edessäsi, minä se olen, kuningatar Draga, jota kerran nimitit omaksi Dragaksesi. Viimeiset sanat lausuttiin varovasti kuiskaavalla äänellä.

Samalla huntu poistui silmiltä ja Dragan kalpeat, lumoavan kauniit kasvot tulivat näkyviin.

Vanki nousi seisoalleen; tuon naisen edessä ei hän tahtonut polveansa notkistaa, ei häntä jumaloidaksensa eikä armoa rukoillaksensa, jota kumminkin Draga ehkä luuli.

— Mitä on sinulla tekemistä täällä minun vankilassani? kysyi nuori upseeri kylmästi torjuvalla äänellä, mittaillen Serbian kaunista kuningatarta halveksivalla katseella. — Miksi olet hiipinyt pois kuninkaallisen rakastajasi vierestä, sen onnellisen miehen jonka olet lumonnut, hiipinyt pois hääjuhlasta, missä imartelijasi ja muut luontokappaleet osottavat sinulle kunnioitustasi? Tahdotko nauttia minun kurjuudestani? Ei, minä en ole mikään kurja raukka, sillä kärsin Serbian ja kostoni tähden!

Mitä sitte olen tehnyt ansaitakseni sinun kostosi, Stefan Naumovitsch? Olenhan kerran sinua rakastanut, ja sinä lepäsit jalkojeni juuressa; mutta sitte kuningas minuun mielistyi, häntä en voinut vastustaa, hän on kaikkien meidän herramme, hänen tehtävänänsä on ainoastaan käskeä.

Käskeä? toisti Draga tuskan täyttämällä kysyvällä äänellä. — Ei sydäntäni, joka yhä vielä kätkee suloisen salaisuutensa. Vanno minulle, Stefan Naumovitsch, ettet koskaan nosta kättäsi kuningas Aleksanteria etkä minua vastaan, ja vielä tänä yönä olet vapaa, niin totta kuin minä olen Draga, Serbian kuningatar.

— Niin totta kuin kruunu kerran on putoava päästäsi ja pääsi samalla kertaa, vastasi Stefan, yhtä totta on, että taas olen kohottava käteni sinua vastaan, Draga Maschin, jos kerran pääsen vapaaksi.

Draga säpsähti, kun kuuli entisen nimensä; mutta se rakkaus, jota hän tunsi nuorta upseeria kohtaan, lannisti hänen ylpeytensä ja piti vieläpä hänen ylpeytensäkin aisoissa.

— Minä tiedän, miksi minulle noin puhut, huudahti Draga pilkallisella, voitosta varmalla hymyilyllä. — Sinä rakastat toista.

No, minä annan sinulle vielä vaikeamman iskun, minä irroitan tuon rakkauden sydämestäsi, niin että inholla rupeat ajattelemaan entistä rakastajatartasi.

— Kyllä hänet tunnen, ja sydäntäni särkee, kun kuulen tuon puhtaan nimen sinun huuliltasi.

— Puhtaanko nimen! toisti Draga pilkallisesti nauraen. — Pidätkö petturin nimeä puhtaana?…

Stefan Naumovitsch hoiperteli taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut piiskan iskun; peljättävä aavistus täytti tällä hetkellä hänen sielunsa.

Kumminkin torjui hän tämän aavistuksen rakkauden koko voimalla, joka tahtoo suojella tyttöä jo yksistään epäluulon varjosta.

— Genia von Sandorf vietti edellisen yön "Zum Bojaren" ravintolassa, jatkoi Draga, kaivaen katseensa nuoren upseerin silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut tunkeutua hänen sielunsa syvimpään pohjaan. — Samassa talossa pidettiin teidän salaiset kokouksenne.

Ainoastaan Genia von Sandorf saattoi kuulla teidän keskustelunne; hän on sen tehnyt, ja hän on teidät ilmi antanut.

Tässä näet kirjeen, minkä hän heitti kuninkaan vaunuihin, kun olimme menossa tuomiokirkkoon.

Mieletön, joka halveksit kuningattaren rakkautta vakoojan tähden, joka on saattanut teidät kaikki perikatoon.

— Taivaan Jumala! huusi hän murtuneella äänellä. — Tahdotko siis riistää minulta kaikki, viimeisenkin — viimeisen, mikä näytti minusta jalolta ja kauniilta? Genia petturi!

Häntäkö minun on siitä kiittäminen, että täällä vankilassa näännyn, että eversti Maschin mätänee jossakin haudan komerossa, että muut ystävät ehkä ovat yhtä kurjia kuin minä? —

Oi, olinpa mieletön narri, uskoessani, että täällä viheliäisessä maailmassa löytyisi enkeli! Ei, pahoja henkiä olette te kaikki, te naiset, ja voi sitä miestä, joka antaa teidän enkelinaamojenne pettää itseänsä!

— Niinpä siis Stefan palaja entiseen rakkauteesi! kuiskasi hänen korvaansa Draga.

Kunnialla olen sinut koristava. Rikkaus ja onni tulevat sinun osaksesi, sillä nyt voin antaa sinulle runsain käsin.

Hänen ruumiinsa suloinen tuoksu ympäröi Stefania, ja todellakin oli vanki paralle houkuttelevaista ett'ei ainoastaan päästä vapaaksi, vaan samalla tulla kuningattaren suosikiksi, salaiseksi rakastajaksi, joka häneltä saisi kaikki.

Oi, Stefan tunsi, että viekotuksen raivottaret voimakkaasti raivosivat hänen sydämessänsä.

Sortuisiko hän nyt kiusaukseen? Myisikö sydämensä ja kätensä Dragalle ilkeän voiton tähden? —

Ei, hetkisen vaan kesti taistelua ristiriitaisten tunteitten välillä hänen rinnassansa, ja sitte oli hän tehnyt päätöksensä. Hitaasti hän oikasihe, kasvot kalpeina kuin kuolema, silmät kiiluen kuin kuumeessa.

— Turhaan, Draga Maschin, huusi hän kuningattarelle, heität kultaisen verkkosi minua pyydystääksesi… Ehkä olen mieletön, joka annan etusijan tuskalliselle kuolemalle onnen ja loiston rinnalla; mutta… minä olen serbialainen ja rakastan isänmaatani.

Kumminkin, minäkin kerran rakastin sinua, Draga, siihen aikaan kuin luulin, että olisit arvossa pidetty nainen. Nyt tiedän enemmän. Ruumiisi olet kuninkaalle myynyt kullan ja kunnian tähden.

Istukin sitte valtaistuimellasi, pukeudu purppuraan, peilaile vallassa ja ihanuudessa; mutta sydämesi, kuningatar Draga, on jäävä yksin ja rakkaudesta tyhjäksi. Sillä tuota kurjaa letukkaa, joka valtaistuimella istuu — ha, ha, häntäkö sinä rakastaisit, sinä, joka tarvitset miehen tukea, hänen kestävyyttä, rautaista päättäväisyyttä! Ei, ei, Draga, olet tunteva itsesi onnettomaksi sielusi sisimmässä, ja juuri sitä toivon, sen olet Serbian vuoksi täydellisesti ansainnut.

— Onko tuo siis viimeinen sanasi, Stefan Naumovitsch? Sinä siis minua halveksit?

— Uskalikko, tuo sana tuottaa sinulle kuoleman! Mieletön, etkö tiedä, että yksi ainoa viittaus minun puoleltani on kylläksi tuomaan murhaajat tänne, kuristamaan sinut, niinkuin ne…

— Niinkuin ne kuristivat ystäväni, keskeytti Stefan, syvästi läähättäen — eversti Maschinin, entisen lankosi, Draga. Hän ei saanut elää, koska tiesi sinusta liian paljon, koska olisi voinut kertoa, kuinka sinun puolisosi…

— Kylläksi! huusi kuningatar Draga kirkuvalla äänellä. — Polvillesi, vasalli, seisotko kuningattaresi edessä!

Pää taaksepäin heitettynä seisoi Draga Naumovitschin edessä; rinta paisui kuninkaallista suuruutta, ja suuret silmät hehkuivat käskevää mahtavuutta.

Voi, Stefanin täytyi tällä hetkellä tunnustaa itsekseen, että tuo olisi todellakin maailman toivottavin nainen, jollei hänen sielunsa olisi turmeltunut, tuhansien syntien saastuttama.

— Ei, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar Draga, vetäytyen hitaasti ovea kohden. — Sinä et ole kuoleva, et vielä, sillä toivon, että vielä maltat mielesi. Jollet sitä tee, niin et polvillasi kunnioita minua kuningattarenasi ja sydämesi morsiamena, silloin täytyy sinun tässä kopissa nääntyä hirvittävällä tavalla. Tässä kopissa tulet kuin elävältä haudatuksi, ja kun sitte vuosikymmenien kuluttua vankilasi avaa porttinsa sinulle, silloin horjut päivän valoon harmaapäisenä ja kokoon kyyristyneenä — vanhuksena — voimattomana, jota kuningatar Dragan ei enää tarvitse peljätä. — Jää hyvästi, koeta vielä malttaa mielesi, ystäväni!

Seuraavassa hetkessä narisi rautaoven saranat, kuin unikuva oli Draga kadonnut, ja Stefan Naumovitsch tarttui molemmin käsin haavottuneeseen, kuumaan päähänsä ja huusi:

— Ei, ei, se ei ole totta, minä en ole vuosikymmeniä nääntyvä näiden säälimättömien kiviseinien välissä, sillä se hetki on tuleva, jolloin vankilani avautuu, kun Serbia on vapaa, ja silloin — silloin ei ole Dragaa olemassa.

YHDEKSÄS LUKU.

Naisen voimakkaat käsivarret olivat viime hetkessä temmanneet Genian kansanjoukosta tuomiokirkon edustalla, kun tuo onneton tyttö oli vähällä joutua santarmien käsiin.

Genia ei tietänyt, kuinka asia tapahtui; hänet temmattiin vastustamattomalla voimalla, ja hän kuuli tuon tuostakin lempeän äänen kuiskaavan korvaansa:

— Lapsi parka, miksi uhraudut hyödyttömästi? Seuraa minua, niin olet turvassa!

Genia, joka oli vähällä pyörtyä, saattoi vasta sitte selvitä, kun huomasi olevansa kahden hevosen vetämillä rattailla, jotka Belgradista etenivät.

Näissä vaunuissa istui hän serbialaisen maalaisnaisen vieressä, voimakkaan naisen, jommoisia kasvaa ainoastaan Balkanin auringon alla vuoriston raikkaassa ilmassa.

Nainen avarassa, punarantuisessa hameessaan, jota koristivat mustat samettiliivit valkoisissa hihoissaan, päähine päässä, näytti hyvinvoipaiselta. Samoin mies, joka istui matalalla ajurin penkillä, hilpeästi läiskytellen piiskaansa; hän tietenkin oli tuon maalaisnaisen aviomies.

— Seuraa meitä, lapsukaiseni, eläkä pelkää, sanoi yksinkertainen talonpoikaisnainen, kääntyen Genian puoleen. — Elä itke! Meillä saat asua, niin kauan kuin sinua haluttaa.

Olet kovasti ajattelematon lapsi, kun et pidä itsestäsi parempaa huolta. Riippui vaan hiuskarvasta, ettet joutunut poliisin käsiin. — No, minä kyllä asian ymmärrän. Tuo kaunis, nuori upseeri, joka vangittiin, epäilemättä omisti sydämesi. — Näetkös, heti kun tulin tätä ajatelleeksi, oli päätökseni tehty, että sinut pelastaisin. Minä tunkeuduin sinun luoksesi, ja luulenpa että oikealla ajalla tempasin sinut vainuavien koirien käsistä.

— Ketä te sitte olette, hyvät ihmiset, kysyi Genia hiljaisella äänellä, — te, jotka noin otatte osaa kohtalooni, te, joita minun on kiittäminen henkeni pelastuksesta?

Nämät sanat kuullessaan katsahti ajuri ystävällisesti nauraen Geniaan ja sanoi:

— Ketäkö me olemme? — Minä olen Jovan Radac, ja tuo toinen on minun vaimoni Karla; ja tuolta maissipellosta pistää jo esiin muutamia taloja, missä me asumme.

Muutamien minuttien kuluttua pysähtyivät rattaat, ja Genia astui uusien ystäviensä seurassa pieneen, siistiin serbialaiseen talonpoikaistaloon, joka selvästi oli hyvin hoidettu ja puhui hyvinvoinnista.

Oivallinen väki ravitsi häntä maidolla, leivällä, juustolla ja sianlihalla, ja sillä aikaa kuin hän kyynelten vallassa itki, — sillä hänen sydämensä vuoti verta, kun Stefan Naumovitsch johtui mieleen — laittoi Karla hänelle vuoteen vinttikamarissa.

— Nyt pitää sinun laskeutua levolle, lapseni, sanoi hänelle emäntä, kun Genia oli syönyt, — muutoin sairastut. Taivaan Jumala, sinähän olet niin pelästynyt, että yhtäpäätä itket. Nuku, lapseni, huomenna puhutaan asiasta enemmän!

Genia tunsi itsekin, että hänen tuli koettaa nukkumalla unhottaa asiat ainakin hetkiseksi…

Oi, tässä talossa tunsi hän itsensä vihdoinkin turvalliseksi, jota hän ei ollut tuntenut siitä hetkestä lähtien, kun tuli Belgradiin.

Hän riisuutui ja painoi ruumiinsa valkoisen lakanan peittämälle vuoteelle; mutta ennenkuin hän ummisti silmänsä, pani hän kätensä ristiin ja rukoili kiihkeästi Jumalaa onnettoman vangin Stefan Naumovitschin puolesta.

Hänen huoneensa kohdalla, joka oli Tonavaan päin, istui alakerrassa vielä Jovan Radac vaimoineen lampun ääressä.

Karla nojasi väsyneenä ja suutuksissaan päätänsä käteen, ja Jovan tuijotti haluttomana ja synkkänä raamattuun, joka oli hänen edessänsä levällään.

- Niin, sanoinhan sinulle heti, Karla, vastasi nuori talonpoika vaimonsa johonkin muistutukseen, — etten tahtoisi matkustaa Belgradiin katsomaan naamiohuveja… Nyt hän on jo kumminkin päässyt niin pitkälle, tuo ylpeä Draga, että hän on tullut Serbian kuningattareksi.

— No niin, huonoa on alku, ja huonosti tämä loppuu, nuoren upseerin Stefan Naumovitschin ovat lyöneet rautoihin; kukapa tietää, eikö muitakin ole vangittu? Minua suuresti huolestuttaa eversti Maschinin, meidän isäntämme ja hyväntekijämme asema, sillä hän on aina ollut Naumovitschin hyvä ystävä.

— Jumalan pyhä äiti, ylistetty olkoon sinun nimesi! sanoi Karla ja teki ristinmerkin. — Suojele sinä eversti Maschinia! Mitäpä meistä olisi tullut, ellei hän veljensä kuoleman jälkeen olisi jättänyt tätä taloa meidän haltuumme! Seitsemän vuotta olit sinä uskollisesti palvellut insinööri Maschinia ajurina ja palvelijana; silloin kuin hän vielä oli naimaton eikä ollut saanut tuota onnetonta päähänpistoa valita Draga vaimokseen, seurasit sinä häntä hänen matkoillaan ja kestit hänen kanssansa monet vaarat.

Ja vielä jälkeenkinpäin pysyit sinä hänelle uskollisena, vaikka Draga teki hänen kotonsa helvetiksi. Ja sitte hän kuoli, nuori mies parka, niin äkkiä, ettei sitä asiata tänäkään päivänä vielä voida selittää…

— Eikö voi selittää? keskeytti Jovan äkkiä vaimonsa puheen käheällä äänellä. — Jovan Radac voi asian selittää, ja jos hän uskaltaisi puhua, niin, suojelijani pyhän Johanneksen kautta, tuo nainen ei enää istuisi kuninkaan palatsissa, vaan Serbian syvimmässä vankilakopissa. Mutta eihän maailmassa näy olevan mitään oikeutta!

— Ei, ei mitään oikeutta, sanoi siihen Karla. — Sillä tuskin oli oivallinen isäntäsi ummistanut silmänsä, kun Draga ajoi sinut pois talosta kuin koiran ja sen perästä ei hän ole rahtuakaan kysynyt, kykenetkö elättämään itsesi vai et.

— Niin, mihinkä minä sitte olisin ryhtynyt? sanoi Jovan katkeruutta äänessänsä, nousten ylös ja käveli edes takaisin huoneessa. — Minä olisin saanut antautua sotamieheksi ja viettää oikeata koiranelämätä, jollei isäntä vainajani veli, oivallinen eversti Maschin, olisi lahjottanut minulle tätä taloa.

— Avatkaa, avatkaa! kuului samassa kuin kiihkeätä koputusta ikkunalle —
Jovan — Karla, avatkaa, hyvät ihmiset!

— Armollinen Jumala! huusi Karla ja hypähti tuolilta. — Sehän on everstin ääni, hyväntekijämme, vaikka se kuuluu kuin haudasta!

— Avatkaa, jos tahdotte pelastaa henkeni! ähkyi ääni ulkoa — Eversti
Maschin kolkuttaa.

Heti juoksi Jovan, kauhistuen kamalasti äänestä, ovelle; sysäsi salvan syrjään ja löi oven auki selälleen.

Myöskin Karla kiiruhti hyväntekijäänsä vastaan; mutta kumpikin he kauhusta hoipertelivat taaksepäin, sillä heitä kohtasi hirvittävä näky.

Oven aukossa seisoi mies, ryysyiset vaatteet vettä vuotaen, kasvot sinisinä ajettuneina, tukka epäjärjestyksessä, parta harmaana, silmät tuijottaen kuopistansa.

Mutta hirmuisinta oli että miehellä, jolla oli eversti Maschinin vääristyneet piirteet, oli silmukka kaulassa ja pitkä nuora viisti perässä.

Tämä sana pääsi äkkiä everstin huulilta, joka sitte tajutonna kaatui eteisen lattialle.

Mutta Jovan ja Karla eivät enempää kysyneet. He syöksyivät miehen luokse, nostivat hänet lattialta ja kantoivat penkille suuren avonaisen takan ääreen. Sitte otti Jovan linkkuveitsensä ja katkaisi ensin nuoran, joka oli kiedottu onnettoman kaulan ympärille.

Tästä oli kohta hyvät seuraukset. Eversti rupesi hengittämään, ja kun Karla oli kaatanut hänen suuhunsa lasillisen paloviinaa, saivat kasvot takaisin luonnollisen värinsä. Eversti Maschin avasi silmänsä.

— Oi, todellakin se on meidän hyvä isäntämme? nyyhkytti Karla ja heittäytyi hänen jalkojensa juureen. — Mistä sitte tulette tuossa kauheassa tilassa.

— Tonavasta… haudasta, vastasi Maschin, nousten Jovanin avulla pystyyn ja nojaten takkaa vastaan.

— Niin, haudasta minä tulen, ystäväni. Ylistetty olkoon Jumalan äiti, sillä hän on ihmeellisellä tavalla suojellut minua.

— Ylistetty olkoon hän ikuisesti! sanoi emäntä hurskaasti. — Mutta, herrani, kuinka jouduitte sitte Tonavaan? Mitä merkitsee sitte tuo nuora, joka oli kaulassanne, ikäänkuin teidät olisi tahdottu kuristaa?

— Ikäänkuin olisi tahdottu kuristaa! toisti eversti katkeralla äänellä. — No, eikö minut sitte ole kuristettu? Eivätkö murhaajat vieläkin usko, että hyvin ovat työnsä suorittaneet? Ja kun he katsoivat minun olevan kuolleena, heittivät minut Tonavaan.

Mutta huonosti työnsä sittekin olivat suorittaneet, eivät huomanneet, että nappi, joka oli kaulukseni sisäpuolella, sattui joutumaan kaulan ja silmukan väliin, estäen kuolemani. Vedessä tulin tajuihini ja rupesin uimaan.

Nyt taistelin kaikin voimin kuolemata vastaan. Jo olin jättänyt kaikki toiveet ja ruumiini rupesi väkisin vaipumaan joen pohjaan, kun huomasin valon pilkuttavan teidän lampustanne.

Minä tunsin teidän talonne, ja toivon kipinä silloin syttyi rinnassani. Viimeinen hirveä ponnistus — laahasin itseni maihin… teidän ovellenne ja olin — hyvien ihmisten luona.

— Ihmisten luona, herra eversti — vakuutti Jovan syvästi liikutettuna, — jotka teitä rakastavat ja kernaasti panisivat henkensä alttiiksi teidän pelastamiseksi.

— Oi herrani, mitäpä teistä nyt tulee, huudahti Karla. — Teitä nyt ajetaan takaa, en tiedä, mihinkä teidät kätkisimme.

— Minä en todellakaan tahdo saattaa teitä vaaraan minun tähteni, te siivot, rehelliset ihmiset! vastasi eversti. — Nyt minä vaan tahtoisin teillä levätä yöni. Huomenna sitte aion valepukuun puettuna lähteä maailmaan. Aion paeta Itävaltaan, Wienissä on minulla paljonkin ystäviä, jotka ottavat minut vastaan avosylin.

Mutta nyt, Karla, vie minut ylös kamariin, jossa aina on vuode valmiina vieraita varten! Tahtoisin nyt mennä levolle.

— Herra, sanoi vihdoin talonpoika, siellä nukkuu jo eräs vieras. Se on tyttö, jonka vaimoni pelasti Belgradissa, juuri kuin santarmit yrittivät vangita hänet. Tyttö juoksi juuri Stefan Naumovitschin luokse, nähtävästi hänet vapauttaakseen.

— Nähtävästi… vapauttaakseen? sanoi eversti vastenmielisellä äänellä, rypistäen kulmakarvojaan. — Tiedättekö sitte, että tuo tyttö todellakin tahtoi vapauttaa Stefan Naumovitschin? Kuka hän muutoin on?

— Me emme ole kysyneet hänen nimeänsä, vastasi Karla. — Tiedättehän, että serbialainen vieraanvaraisuus käskee meidän niin tekemään. Me annamme mielellämme vieraalle leipää, suolaa ja vuoteen, ja vieras sanokoon nimensä, jos tahtoo, jollei — niin hän poistuu tuntemattomana, levättyänsä.

— Varsin kaunis tapa, sanoi eversti Maschin, — mutta tässä tapauksessa jotenkin epäkäytännöllinen. Meidän päivinämme, jolloin paljon löytyy petosta ja uskottomuutta, täytyy tietää, kenen kanssa on tekemisissä, enkä minä voi oleskella talossa, jossa löytyy ihminen, jota en oikein tunne ja johon en oikein voi luottaa.

Siinä lepäsi nuori tyttö suloisessa unessa, pää ristissä olevilla käsivarsilla.

Syvä, säännöllinen hengitys kohotti ja laski hänen rintaansa. Punaiset huulet olivat puoleksi avoinna, ja tuntui kuin hän unissaan olisi kuiskannut rakastetun nimen.

Nähdessään tämän ihmeellisen näyn, ei emäntä raskiniut tyttöä herättää.

— Ehkäpä hänen vaatteistaan löydän paperin, joka voi everstille selvittää hänen nimensä.

Hiljalleen hän nosti tuolilla riippuvata hametta ja havaitsi pian taskusta kukkaron, jonka hän antoi eversti Maschinille.

— Hän nukkuu, sanoi Karla lempeällä äänellä, — en tahtonut häntä herättää. Mutta ehkäpä kukkarosta löydätte jotakin, joka selvittää hänen nimensä.

— Paronitar Genia von Sandorf! Onhan se tunnettu aatelissuku, joka muistaakseni asuu Wienissä. Aivan oikein! Kas tuossa on myöskin itävaltalainen raha! Paronitar von Sandorf on siis teidän vieraananne. No, minä ajattelen, ettei tuo tyttö ole minulle vaarallinen, jotenka voimme vaaratta mennä levolle.

Kohta sen jälkeen sammutettiin lamppu Jovan Raclacin talossa. Isäntä ja emäntä asettuivat keittiöön nukkumaan, annettuaan hyväntekijälleen leveän vuoteensa. Ja sen kauhean kohtelun jälkeen, jota eversti Belgradissa oli saanut kokea, olikin pehmeä vuode hänelle parasta, mitä saattoi tulla hänen osaksensa.

Jovan seisoi hänen vuoteensa vieressä ja osotti serbialaista talonpojan pukua.

— Herra, teidän täytyy paeta, sanoi Jovan, — ja mitä pikemmin. Olen kuullut ihmisten Belgradissa puhuvan, että koko maassa etsitään salaliiton tehneitä. Sentähden täytyy teidän heti paeta pelastuaksenne.

Eversti Maschin puki heti ylleen ne vaatteet, jotka Jovan hänelle osotti, ja käski tämän heti polttamaan tuon kuluneen, rääsyisen univormun.

— Ja nyt tahtoisin hiukan syödä, lisäsi hän, — sitte koetan päästä
Saven yli Semliniin.

— Kyllä se käy hyvin päinsä, arveli Jovan, samassa kuin Karola astui huoneeseen, lausuen "hyvää huomenta!" ja laittoi sitte arvokkaalle vieraalleen aamiaisen pöydälle. — Minä soudan Semliniin, kaloja kaupitsemaan, ja te voitte painautua venheen pohjalle. Minä peitän teidät sitte oljilla, ja sillä tavalla te toivottavasti vältätte vainukoirat.

— Entäs neiti von Sandorf? kysyi eversti Maschin, istuutuen pöydän ääreen ja ryypäten lämmintä maitoa. — Kuinka on hänen laitansa?

— Oi, tuo lapsi parka vielä nukkuu. — Ajattelin, että antaa lapsen nukkua! Kukapa tietää, mitä huolia ja suruja hän näin voi unhottaa!

- Sanokaa hänelle minulta terveisiä! vastasi eversti Maschin. — Sanokaa hänelle… Kas, mitä kuulen? Rummun lyöntiä! Suuri ihmisjoukko vyöryy alas Tonavan satamaan… Herra Jumala, etsivätkö he minua!… Jovan, Jovan! Nopeasti… kätkekää minut… muutoin olen minä auttamattomasti hukassa!

— Istukaa hiljaa! sanoi Jovan, joka oli mennyt ikkunan luokse ja varovasti tarkasteli uutimien lomitse alas tielle päin. — Minä en luule, että everstiä etsitään rummun lyönnillä ja torven toitotuksella. Muuta se merkitsee.

Ulkopuolella rämisi rumpu satamassa, torvi antoi merkin, joka kehotti levollisuuteen ja sitte tuli hiljaista.

Kolme ihmistä, jotka seisoivat kuumeentapaisesti henkeänsä pidättäen uutimien takana, kuuli silloin kuuluttajan kovalla äänellä huutavan:

— Hänen kuninkaallisen majesteettinsa, Serbian Aleksanterin nimessä! Häpeällinen salaliitto on tullut ilmi. Kurjat ihmiset ovat liittoutuneet vainuakseen rakkaan kuningattaremme Dragan henkeä.

Mutta Jumala on tahtonut, etteivät heidän häijyt aikeensa ole saaneet toteutua. Oikealla ajalla on hänen majesteettiansa kuningatarta kirjeellä varotettu, jonka muuan nuori tyttö heitti hänen vaunuihinsa, kun kuningaspari oli menossa tuomiokirkkoon.

Kuningatar tahtoo nyt kiittää tätä tyttöä, pelastajaansa, ja kuninkaallisesti häntä palkita siitä suuresta palveluksesta, jonka hän täten on tehnyt kuningasperheelle ja koko maalle. Sentähden nyt koko maassa etsitään Genia von Sandorfia ja kehoitetaan ilmoittautumaan Belgradin kuninkaan palatsissa, vastaanottamaan sitä kunniaa ja rikkautta, minkä kuningattaren kiitollisuus on hänelle määrännyt.

Uudelleen rämisi rumpu ja torvi toitotti, mutta talonpojan tuvassa kaikui kolme kauhun huutoa, kolme vihan purkausta.

— Kuulitteko oikein sen nimen, jonka mies ulkona huusi? kysyi eversti Maschin käheästi ja kasvot valkeina kuin liitu. — Kuulinko oikein… vai oliko se erehdys? — Eikö hän sanonut ..

"Genia von Sandorf", huusi taas kuuluttaja, "kehotetaan ilmottautumaan Belgradin kuninkaallisessa linnassa itse kukin, joka voi antaa valaistusta siihen, missä kuningattaren pelastaja oleskelee, kehotetaan mitä pikemmin ilmottamaan siitä kuningattaren ylihovimestarille ja saa runsaan palkinnon. Kauvan eläköön hänen majesteettinsa Serbian kuningas Aleksanteri, kauvan eläköön hänen majesteettinsa kuningatar Draga! Jumala suokoon heille pitkän ja onnellisen hallituksen!"

Uudelleen kuului rummun kumea pärinä ja torven kimeä toitotus, sitte taas kuuluttajan ääni ja heidän takanansa vyöryi ihmisjoukko.

— Hän se on! huudahti eversti Maschin, katsoen tuimasti Jovaniin ja Karlaan. — Hän on petturi, joka on saattanut meidät kaikki onnettomiksi. Ja häntä te pidätte huoneessanne.!

— Oi, herra, vastasi Jovan, lyöden nyrkkinsä pöytään, niin että tämä oli haljeta, — jos olisimme aavistaneet, että tämä tyttö oli petturi, niin olisimme hänet ennemmin hukuttaneet Tonavaan kuten kissanpojan, siinä paikassa, missä virta on syvin.

— No, mikä ei ole tapahtunut, se voi vielä tapahtua! sanoi Karla, ja hänen silmänsä, jotka aikaisemmin leppeästi katselivat nukkuvata Geniata, säihkyivät nyt vihaa ja inhoa. — Se, joka on hyväntekijämme turmioon syössyt, on meidän verivihollisemme, ja serbialainen tappaa vihollisensa, missä ikänänsä hänet kohtaa!

— Jaa, hänen täytyy kuolla, tuon petturin! huudahti eversti Maschin, kulkien suurin askelin edestakaisin huoneessa. — Minulla on velvollisuuksia itseäni kohtaan, onnetonta ystävääni Stefan Naumovitschia kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita Draga, tuo hirviö kuningasistuimella, jahtaa kuin villieläimiä. Hyvästi Jovan, hyvästi Karla, minä kyllä yksinäni pyrin Saven ylitse, jos vaan saan käyttää sinun venhettäsi. Teidät jätän sillä toivomuksella, että muserratte petturin, joka on tuolla vinttikamarissa.

Tuo tyttö luuli varmaankin tulevansa onnelliseksi, kun syöksi rehellisiä, isänmaatansa rakastavia ihmisiä onnettomuuteen ja turmioon! Mutta hän on havaitseva, että on väärin laskenut, nyt päinvastoin hänelle hauta avautuu. Hyvästi! Minä en tahdo tietää, millä tavoin hän on kuoleva, mutta kuolla hänen täytyy, Jovan, sillä muutoin et ole Serbian ystävä etkä minun!

Eversti Maschin ei odottanut vastausta. Hän painoi leveälierisen hatun syvälle päähänsä, otti tukevan kepin käteensä ja kiiruhti ulos.

Akkunasta näki talonpoika vaimoineen, kuinka hän juoksi venheelle, irrotti sen rannasta ja souti Tonavata pitkin ylös Saven suulle.

Jovan ja Karla neuvottelivat nyt kuiskaten, vetäytyen keittiöön, huoneeseen, missä heitä kaikista vähimmin kuultaisiin.

— Hän on ansainnut kuoleman, sanoi Jovan, se on selvä, ja ainoastaan siksi, että hyväntekijämme niin tahtoo, täytyy meidän toimittaa tuo tyttö pois tieltä! Mutta on toki hirveä asia, kylmäverisesti ottaa ihminen hengiltä, vieläpä tyttö.

— Kas kuinka te miehet sentään aina olette heikkoja, vastasi Karla heti. — Onko hän jo sokaissut sinutkin enkelimäisellä ulkomuodollaan! Näetkös, Jovan, vielä tunti sitte olisin tuon tytön tähden mennyt vaikka tuleen. Ja kun hän nukkui edessäni silmät ummessa, hymyily ruusuisilla huulillansa, sanoin minä itsekseni: Kuin Jumalan enkeli olet sinä tänne maan päälle laskeutunut, ollaksesi ihmisparkojen loistavana esikuvana.

Mutta juuri siitä syystä vihaan häntä nyt sitä enemmän. Elä ole raukkamainen, Jovan, tehdään yhdessä loppu tästä surkeudesta!

— Olethan juuri kuullut, että hänellä on hyvin suuri arvo hovissa. Kuningatar tahtoo palkita hänet, ja jos vaan tiedoksi tulee, että me olemme hänet tappaneet, niin olemme hukassa.

Emme tapa häntä täällä kotona, vaan tuolla vuorilla. Laitamme kuntoon suukapulan ja vahvan nuoran, sitte hyökkäämme hänen kimppuunsa hänen nukkuessansa ja viemme sidottuna vuorille.

— Mitä tahdot hänelle siellä tehdä? Elä vaan, Jumalan tähden, vuodata verta!

— Äh, vastasi Karla. — Emmehän me itse tarvitse häntä tappaa, vaan jätämme hänet susien ja nälän tapettavaksi, taikka villimehiläisten syötäväksi, joita runsaasti vuorilla löytyy. Sidomme hänet puuhun, niin ettei voi juosta tiehensä ja jätämme hänet sitte oman onnensa nojaan.

— Se on hyvä keino, sanoi talonpoika päättävästi. — Sinä olet viekas, kekseliäs nainen, sinä Karla. Reippaasti vaan toimeen! Hyväntekijämme on oleva meihin tyytyväinen.

Vinttikamarissa, johon aurinko paistoi, vuodattaen kirkasta valoansa
Genian vuoteelle, tämä juuri heräsi.

Hänen täytyi hetkisen miettiä, missä oikeastaan oli, ja kun eilispäivän hirveät tapaukset vähitellen tulivat hänen sielussansa todellisuudeksi, levitti hän käsivartensa ikäänkuin toivorikkaana ja huudahti, raskaitten kyynelten poskille valuessa:

— Stefan Naumovitsch parka! Millainen on sinun yösi ollut? Oi, minä olen nukkunut pehmeällä vuoteellani, mutta sinä kivilattialla kopissasi! Minä olen levännyt hyvien ihmisten suojassa, mutta sinun untasi ovat varmaankin murhaajat häirinneet, ja tällä hetkellä ehket enää olekaan elävitten joukossa.

— Kuuletko, Karla? kuiskasi talonpoika, joka vaimoineen seisoi Genian oven edessä kuunnellen — Hän ei itsekään sitä kiellä, hän on todellakin hänet pettänyt!

— Hän on alhainen letukka, kuiskasi Karla inholla, — tee hyvä työ,
Jovan, — Jumalalle otollinen työ!

— Ei, hän ei ole sitä salvannut. Ilmeisesti on hän meillä tuntenut itsensä turvalliseksi; sen parempi, sitä helpompi meillä on käydä hänen kimppuunsa.

Genia nousi vuoteelta vähääkään aavistamatta, että oven ulkopuolella turmio väijyi. Hän pakotti itsensä olemaan tyvenenä, mutta antoi tällä hetkellä itsellensä lupauksen, ettei ennen jättäisi Serbiata kuin olisi saanut varmuutta Stefan Naumovitschin kohtalosta. Ehkäpä vielä olisi mahdollista pelastaa hänet. Siinä tapauksessa hän käyttäisi kaikki voimansa, pelastaaksensa hänet niistä kahleista, joilla kurja kuningatar oli hänet antanut sitoa; oman henkensä hän mielellään uhraisi…

— Jumalan tähden… mitä tämä merkitsee? sammalti Genia peljästyneenä, vavisten koko ruumiissansa, samassa kuin hän tempasi peitteen ja kääri sen ympärilleen. — Mitä te tahdotte?… Miksi minuun niin kauheasti tuijotatte?… Haa, nuo eivät olekaan samoja ihmisiä, jotka eilen näin… Kuinka olette yöllä noin muuttuneet? Herra Jumala, mitä pahaa olen sitte tehnyt?

— Muista Stefan Naumovitschia! huusi Karla hänen korvaansa. Muista eversti Maschinia ja muita, jotka olet turmioon syössyt, sinä kirottu saksalainen! Sinun täytyy kuolla!

Onneton tyttö ei kyennyt sanaakaan lausumaan, Stefan Naumovitschin nimi kokonaan sulki hänen huulensa, sillä tunto sanoi, että hän hirvittävän erehdyksensä kautta oli Stefanille valmistanut perikadon. Mutta ei hänelle annettu aikaa puolustautua, vaikka hän olisi tahtonutkin, sillä Karla jo kävi häneen käsiksi.

Voimakas talonpoikaisnainen sysäsi tuon hennon olennon taaksepäin, niin että tämä joutui selälleen vuoteen reunaa vastaan.

Minuuttia myöhemmin oli kaikki tehty. Genian kädet ja jalat oli sidottu ja suuhun pantu kapula, joka esti häntä päästämästä heikointakin hätähuutoa.

Serbialaisnainen kumartui hänen ylitsensä ja kaivoi katseensa Genian silmiin, jotka olivat täynnä kyyneleitä.

— Nyt saat hengelläsi maksaa, mitä olet Serbiata vastaan rikkonut. Me viemme sinut ulos Mustille vuorille, sidomme sinut puuhun ja sitte saavat sudet sinut raadella ja villimehiläiset pistää sinua niin, että menetät järkesi ja lopulta menehdyt. Siten rankaisee serbialainen petturin.

- Minä kuolen, oli hänen viimeinen ajatuksensa, samoinkuin Stefan on kuollut, ja onnellista se onkin, sillä mitäpä on elämä minulle enää ilman häntä!

KYMMENES LUKU.

Rahaa, sisar kulta… tänne rahaa! Kun on kerran kuningattaren veli, niin täytyy olla taskut täynnä rahaa.

Nicodem Lunjevica se oli, joka lausui nämä sanat sisarelleen Dragalle, heidän yhdessä kävellessään puistossa, joka oli kuninkaallisen linnan takana.

— Siinä on 5,000 guldenia, sanoi hän. — Siinä on kaikki, mitä minulla tällä hetkellä on. Vannon, ett'ei minulla itselläni ole enempää.

— Ohoh, sinulla… Serbian kuningattarella, jonka ei tarvitse muuta kuin ottaa molemmin käsin vaikka miljooneja…

— Kyllä minä otankin, veliseni, se on varma, vastasi Draga ja ivahymy väreili hänen huulillaan. — Mutta minun täytyy menetellä varovasti, täytyy hankkia ensin ystäviä itselleni ja näytellä kuninkaalle alistuvaisen ja kunnioittavan osaa.

Eipä ollut todellakaan helppoa ylläpitää mainetta, että olin hieno nainen, kun se tomppeli jätti minut leskeksi. Minulla ei ollut muuta kuin kaksi tyhjää kättä ja jos olisin kuullut äitini ja sisareni neuvoja, niin olisin myynyt itseni parista frangista.

Mutta minä olin viisaampi, kuin kaikki muut yhteensä. Minä tiesin, että se päivä oli tuleva, jolloin Aleksanteri tekisi minut kuningattareksi! Ja se päivä on nyt tullut, minä olen tullut päämaaliini.

— Niin, nyt olet sinä, tuhat tulimmaista, tullut päämaaliisi! vastasi Nicodem ja heitti papyrossinsa maahan. — Enkös minä ole uskollisesti sinua auttanut, häh? Hyvät työt ansaitsevat aina palkkansa…

— No, olenhan minäkin kohottanut sinut vahtimestarista luutnantiksi ihan kädenkäänteessä! tokasi Draga. — Olenhan aina noudattanut mielitekojasi ja täyttänyt taskusi rahoilla.

— Velkojani ahdistelevat minua nyt, juutalaiset, joilta olen lainannut, tahtovat nyt omansa takaisin, kun sinusta on tullut kuningatar; olen jo tarpeeksi syöttänyt heitä kauniilla lupauksilla, ja nyt tarvitsen satatuhatta frangia.

Draga seisoi hetken hiljaa ja mietti itsekseen. Hänen silmänsä olivat kiinni, rintansa aaltoili sisällisestä liikutuksesta; näytti siltä, että hän tällä hetkellä taisteli itsensä kanssa ja aikoi tehdä jonkun suuren päätöksen.

— Mennään tuonne kioskiin! kuiskasi hän veljelleen. — Minun täytyy puhua yksin sinun kanssasi, ett'ei kukaan saa kuulla, mitä minulla on sanottavaa; täällä saattaisi olla kuuntelija jonkun puun takana, mutta tuolla kioskissa saamme olla huoletta.

Draga ja Nicodem astuivat nyt pieneen turkkilaiseen kioskiin. Se oli siinä vielä niiltä ajoilta, kun maa kuului turkkilaisille, ja kun ei siinä ollut ikkunoita, sillä valo tuli himmeäksi hiotusta lasista katossa, niin oli se omiansa salaisille keskusteluille.

Draga istuutui heti tultuaan turkkilaiselle sohvalle, Nicodem jäi seisomaan sisarensa eteen, miekkaansa nojaten. Hän katsoi odottavasti sisareen, sillä hän huomasi, että tämän mieli oli kuumeen tapaisessa kuohussa.

— Veli, sai Draga sanotuksi ja hänen äänensä kuului vaan kuiskaukselta tuossa pienessä huoneessa, tänään tahdon ensi kerran osoittaa sinulle, että pidän sinua parhaimpana ystävistäni, tahdon uskoa sinulle salaisuuden, jonka tietää vaan kaksi henkeä, minä ja se mies, jota se koskee.

Mutta, ennenkuin puhun, täytyy sinun vannoa vala, ett'eivät huulesi koskaan aukene salaisuuttani ilmaisemaan.

— Pitääkö minun sitte todellakin vannoa? kysyi Nicodem. No niin, kunniani kautta, sieluni autuuden kautta pidän salaisuutesi ikuisesti haudattuna syvällä sydämessäni.

— Olin aivan köyhä, kun tuo ihminen kuoli, jonka kanssa äitini hommasi minut yhteen — saadakseen ehkä muutaman kolikan, jolla voisi ostaa viinaa itselleen, sillä tiedäthän, Nicodem, että äitimme oli auttamattomasti juoppouteen vaipunut…

— Oli, keskeytti Nicodem sisarensa ivallisella äänellä — sano pikemmin, että hän on…

— Hiljaa, Jumalan tähden, hiljaa! huudahti Draga ja ojensi rukoillen kätensä edessään seisovaa Nicodemia kohti. — Äitimme on kuollut — hänen täytyy olla meille kuollut. Oi, ei koskaan olisi kuningas voinut ottaa minua puolisokseen, jos emme jo ennakolta olisi kaikkialle levittäneet sitä tietoa, että eukko oli kuollut.

— Mutta sitä ei hän nyt kuitenkaan ole, sanoi Nicodem. Irtolaisnaisena kulkee hän ympäri Serbiaa ja kuka tietää, missä kapakassa hän nytkin makaa pöydän alla, viinaan kuolemaisillaan.

— Niin, mitä se meitä liikuttaa! sanoi Draga kylmästi ja sydämettömästi. Tämä nainen ei ole enää olemassa minulle ja vaikka hän jossain syrjäkapakassa kertoisi, että hän on kuningatar Dragan äiti, niin sanoisin hänelle vasten silmiä, että hän valehtelee ja antaisin hänet mielivikaisena sulkea hullujenhuoneeseen.

Äänettömällä nyökkäyksellä osoitti Nicodem hyväksyvänsä tämän tuuman.
Sen sijaan sanoi hän, kierrellen vaaleanpunaisia viiksiään:

— Niin, elämäni salaisuuden! kuiskasi Draga. — Ei kukaan voi aavistaa, kuinka se on kiusannut minua aina siitä päivästä lähtien kuin se tapahtui, ja vielä tälläkin hetkellä se minua tuskittaa. Olin rutiköyhäksi tullut mieheni kuoleman jälkeen, mutta minulla oli onnea. Kuningatar Natalia sai kuulla hätäni. Hän oli hyväsydäminen, ja kun eräänä päivänä polvistuin hänen edessänsä, hänen kirkkoon mennessä ja ojensin hänelle anomuskirjan, keskusteli hän minun kanssani pitemmän aikaa. Ja lähdettyään hänen luotansa, sain nimityksen hänen hovinaisekseen…

— Sinua ei silloin vähän kadehdittu, rakas sisar, sanoi Nicodem, sillä silloinhan elämänurasi alkoi.

— Silloin alkoi myöskin minun tuskani, vastasi Draga, ja hänen tummat silmänsä leimusivat. — Minä vannon sinulle veliseni, että kun tulin hoviin, olin vielä — neitsyt. Niin, katso vaan minuun kummastuneena, leski ja kumminkin neitsyt! Sillä en koskaan ollut Maschinin todellinen vaimo, en koskaan ollut hänen kanssaan lähemmässä yhteydessä. Sentähden olinkin säilyttänyt neitseellisen kauneuteni, enkä koskaan ollut niin toivottu, kuin hän — ensikerran minut näki.

— Kuka? kysyi Nicodem, kumartuen sisarensa puoleen. Draga avasi huulensa, tahtoi puhua, mutta ei saanut sanaakaan suusta, väristys valtasi hänen ruumiinsa, hän hypähtyi äkkiä, katseli tutkivin silmin ympärilleen kioskissa, ja heittäytyen veljensä syliin sai hän vaan vaivoin sanotuksi:

— En uskalla nimeä mainita — tästä ainoasta sanasta riippuu Dragan koko onni — voi minua, jos Aleksanteri joskus saisi salaisuuteni tietää, jos nyt, juuri nyt petturi kuulisi meidän puheemme…

— Ei täällä ole ketään petturia! vastasi Nicodem, antaen silmäystensä kulkea kioskin yli. — Puhu siis, sisar, täällä sinua kuulee ainoastaan Jumala ja minä, sinun uskollinen veljesi!

Huokaus kohosi Dragan rinnasta, sitte hän punastui, sillä ne muistot, jotka samalla heräsivät hänen sielussansa, saattoivat häpeän punan hehkumaan hänen poskillansa.

— Minä olen pettänyt kuningatar Natalian, joka oli minun hyväntekijäni, lausui hän murtuneella äänellä, katseensa lattiaan luoden. — Olen palkinnut hänet kiittämättömyydellä, mutta taivaan Jumala on todistajani, etten muuta voinut tehdä. — Täällä kioskissa, seitsemän vuotta sitten — tällä sohvalla istuin haaveksien kirjaa lukien, ja ulkona puistossa lepäsi heinäkuun viileys… silloin yhtäkkiä ovi avautui, ja mies astui sisään — hän huomaa minut, näkee minun olevan yksinäni, hän päästää riemuhuudon, ja seuraavana hetkenä on hän kietonut käsivartensa ympärilleni ja suudelmillaan melkeinpä tukehuttanut minut ja silloin — silloin olin kuningas Milanin rakastajatar.

Draga vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa sen tyynyihin. Vieläpä tunnoton Nicodem seisoi siinä minutin hämmästyneenä, mutta sitte hänen sinisiin silmiinsä tuli viekas ilme, ja hän tukahutti hymyilyn.

— Vapauta minut, veljeni, jatkoi Draga, — kertomasta, mitä sitte tapahtui. No niin, suhteeni kuninkaaseen ei jäänyt ilman seurausta. Pysyttelin kätkössä, niin kauan kuin mahdollista, sitte sanoin, että minun täytyi lähteä kotiin hoitamaan sairasta äitiäni, jätin hovin ja syvimmässä salaisuudessa synnytin tytön. Annoin hänelle nimeksi — Milana.

— Toivottavasti hän kuoli? kysyi Nicodem. — Sillä tosiaankin tuo tyttö voisi tuottaa sinulle koko joukon ikävyyksiä.

— Ei hän kuollut, enkä minä antanut hänen kuolla, vastasi Draga. — Minä rakastin sitä, sillä minä olin sen tuskalla synnyttänyt, minä rakastin tuota pientä olentoa, sillä minä sanoin itselleni: Kun tulen vanhaksi, eikä minulla enää ole yhtään ystävää, kun kaikki luopuvat minusta, silloin — silloin tahdon olla äitinä, lapseni rakkaudessa tahdon peilailla, hänen iloisessa puheessansa ja naurussansa etsiä lohdutusta, silloin tahdon alkaa uutta elämätä, kunniallista, parempaa elämää.

Niin ei kumminkaan saanut tapahtua. Turhamainen sydämeni ei tyytynyt lastenkamarin hiljaiseen riemuun. Istuessani pienen olennon kätkyeen ääressä, kuulin valssin hurmaavia säveleitä, joita ehkä juuri silloin kaikui hovin saleissa, näin komeita herroja, hovin upeuden ja kaiken ihanuuden. Tuo veti minut takaisin sinne, missä parhaimmat voittoni saavuttaisin, ja — minä jätin äitimme toimeksi, hänen, joka yksin tiesi salaisuuteni, lähettää lapsi jonnekin maalle hyvien ihmisten hoidettavaksi. Minä lupasin hoidosta suorittaa oikein ruhtinaallisen palkkion.

En koskaan ole sitä hetkeä unhottava, jatkoi Draga hellällä äänellä, joka oli hänessä jotakin varsin harvinaista, — kun otin lapseltani jäähyväiset. Minä hyväilin ja suutelin sitä ja sidoin sen kaulalle silkkinauhan, johon kiinnitin kultasormuksen sinisine päärlyineen, saman sormuksen, jota lapsena ollessani olin pitänyt. Sitte annoin äitimme matkustaa lapsen mukana ja palasin itse hoviin.

Äiti vakuutti minulle sittemmin, että oli hankkinut lapselle hyvän kodin, kumminkaan ei hän tahtonut sanoa, minnekkä oli lapsen vienyt, vaan väitti, että hänen täytyi sormet ristinkuvalla vannoa talonväelle, ettei kenellekään ihmiselle ilmaisisi heidän nimeänsä, sillä he tahtoivat kasvattaa lasta omanansa. Ne rahat, jotka äidille annoin, tuskin koskaan ovat tulleet kasvatti vanhempain käsiin, vaan minä aavistan, että äiti on ne juonut suuhunsa. Kuningas Milanille sanoin, että lapsi oli kuollut.

— No, etkö sitte koskaan enää ole kuullut lapsesta? kysyi Nicodem. —
Sehän oikeastaan olisi paras ratkaisu.

— Niin, ehkä se olisi ollut parasta, vastasi Draga, pyyhkien silmiään. — Ja minä jo luulin, että tuo pieni olento tosiaankin oli löytänyt oikean kotinsa taivaassa, missä orvoilla lapsilla on paras olla. Niin minä luulin, Nicodem, eilispäivään saakka, jolloin vihkimiseni tapahtui.

Tämän sanoessaan hypähti Draga sohvalta, meni aivan veljensä lähelle, pani molemmat käsivartensa hänen hartioilleen, katsoen häneen epävarmasti ja sieluntuska silmissä hän jatkoi: Eilen — näin minä lapseni jälleen. Se äkkiä polvistui edessäni, kun kuninkaan rinnalla astuin tuomiokirkosta, Serbian otsakoriste kulmillani ja kuninkaan sormus sormessani. Hän rukoili minulta leipäpalasta, minä käännyin ympäri — voi kauheata, sehän oli oma lapseni, joka polvistuen kohotti pienen kätensä minua kohti ja antoi pienen sormuksen sinisine päärlyineen hohtaa loisteella, joka koski sydämeeni tavattoman kipeästi. Oi, ilman tuota sormustakin olisin lapseni tuntenut. Sillä hänellä on minun piirteeni ja puhuu minun äänelläni, ja minun rinnassani alkoi sydän rajusti sykkiä, kaikki vereni tunkeutui sydämeen, enkä minä tietänyt, tulisinko mielipuoleksi pelosta vai sulkisinko lapsen syliini. Kohta musteni silmissäni, minä pyörryin ja tajuttomana vaivuin kuninkaan syliin.

Ja nyt, veljeni, rukoilen minä sinua, jatkoi Draga, kohottaen veljeänsä kohti ristiin pannut kätensä, — vapauta minut tuosta hirveästä kuumeesta, joka yöt päivät minua vaivaa, kun tiedän, että lapseni vielä elää. Sen täytynee vielä olla Belgradissa, se ehkä kaduilla harhailee. — Veliseni, hae se käsiisi ja kun olet sen löytänyt, niin…

— Ja kun minä olen sen löytänyt, kysyi Nicodem viekkaasti, — mitä sitte… kaunis kuningatar?

— Kätke se sitte, minä kyllä päätän mitä lapselle teemme, vastasi Draga.

— Hyvä, sanoi Nicodem, — minä kyllä vapautan sinut lapsesta, voit luottaa minuun täydellisesti, mutta ilman palkkaa ei tehdä mitään työtä! Kuuleppas, sisar kulta, tässä on minulla oivallinen tilaisuus kerta kaikkiaan päästä pulasta — maksa minulle 500,000 frangia, silloin et tarvitse lastasi pelätä.

Draga otti askeleen taaksepäin. Hän rypisti kulmakarvojaan ja niiden alta hän heitti veljeensä musertavan katseen.

— Vai sentähden olet minun antanut paljastaa salaisuuteni! huudahti hän kiukusta vapisevalla äänellä. — Siksi vannoit minulle valasi, — että nyt pitäisit minua ruuvipenkissä! Pois tyköäni, sinä ilkeä konna!

— Kuningattaren veljenä voin myöskin sallia olevani konna, nauroi nuori upseeri hänelle vasten naamaa. Muutoin, sisar kulta, älkäämme kauemmin riidelkö. Minä tarvitsen 500,000 frangia, pieni ranskalainen nainen on näet pannut pääni pyörälle. Ja tuo suloinen olento tahtoo — kultaa. Jollet maksa puolta miljoonaa, minkä tarvitsen, niin kyllä saan sen kuningas Aleksanterilta; en tarvitse muuta, kuin kerron hänelle pienen hauskan jutun hänen kuninkaallisesta isästänsä ja kauniista Draga nimisestä hovinaisesta…

— Sinä katala! huusi Draga. — Tahdotko nyt hävittää sen, minkä vaivalla olen rakentanut? Mieletön, sinähän hävität oman onnesi!

— Mahdollista, vastasi Nicodem, kevytmielisesti kohauttaen olkapäitänsä, — mutta 500,000 frangia minä tarvitsen — ja sinun pitää ne minulle hankkia, sisar kulta.

— Armeliaisuutta, Nicodem! huusi Draga ja väänteli käsiään — Minä en voi sinulle antaa rahoja, vaikka tahtoisin. Elä meitä molempia perikatoon syökse! En mitenkään uskalla puhua Aleksanterin kanssa tuommoisesta summasta — en ainakaan nyt, kun vasta on toinen päivä naimisemme jälkeen. Etkö siis älyä, että minulta pyydät mahdottomia!

— Ei mikään ole mahdotonta, kun vaan kuningatar sen tahtoo, jatkoi Nicodem, äänessä taipumaton uhma. — Minä annan sinulle hyvän neuvon, kuiskasi hän Dragan korvaan. — Päätä vaan, niin omistat miljoonia! Muutoin pitäähän sinun käsittää, että taskusi tulee olla mynttiä täynnä, jotta olisit varma kuninkaallisen hovin kaikkien olentojen uskollisuudesta. Kullalla heidät kaikki saadaan ostetuiksi. Sirottele siis kultaa ympärillesi, sisar kulta, niin kyllä sitte myös kultaa ansaitset.

— Sirottele kultaa ympärillesi? — Jaa, olisihan oivallista, jos sen voisin tehdä, kuiskasi Draga, mutta en nyt älyä yhtään keinoa, miten kultaa haltuuni saisin.

— Etkö nähnyt Aleksanterin päässä ihanata kruunua, sanoi Nicodem kuiskaten, — silloin kun Aleksanteri seisoi alttarin edessä? — Minä vannon sinulle, etten hetkeksikään kääntänyt katsettani tuosta kruunusta, en nähnyt mitään muuta kuin juveleja, rubineja, sahreja, ametisteja, — oi, mikä suunnaton rikkaus! Ja silloin minä ajattelin — tuhat tulimaista, mitä varten siinä juuri tarvitaan oikeita kiviä. Voi sitä rahan paljoutta, mikä saataisiin, jos noiden oikeiden kivien sijaan pantaisiin väärät! —

— Sinä olet suuri lurjus, Nicodem! huudahti Draga vavisten, mutta samalla myöskin ahneus leimahti hänen silmissänsä. — Niin, sinä olet oikeassa, vääriä kiviä oikeiden sijaan! Mutta, missä saadaan tuo työ tehdyksi? Ei ainakaan täällä, sillä silloin tulisimme kiikkiin. — Mitä sanoitkaan, Nicodem? — Haa, tuon tuuman on itse paholainen päähäsi pannut! Me muutamme Serbian kuningaskruunun rahaksi ja niillä me lahjomme Belgradin ja koko Serbian!

— Nyt sinusta pidän, sisar, huudahti Nicodem inhottavasti nauraen. — Ja jos olet viisas, niin ryhdymme heti toimeen!

— Minä jätän sinulle kruunun, vaikkapa minun täytyisi varastaa se Aleksanterin päästä, mutta se on hyvässä säilyssä, valtaistuinhuoneen rautakaapissa, johon yksin Aleksanterilla on avain, ja se on hänellä aina mukanansa.

— Sinun täytyy se varastaa ja sitte jättää kruunu minulle! Missä odotan sinua?

— Hyvä, ja niin pian kuin Serbian ihana kruunu on käsissäni, vien sen Wieniin. Siellä irroitan kivet ja annan taitavan kultasepän yöllä kiinnittää väärät mutta oikeat — ne muutan minä rahaksi ja annan ne kaikki sinulle, lukuunottamatta puolta miljoonaa, jotka sinun pitää minulle antaa.

- Oikeinpa vapisen ajatellessani, että matkalla joku voi sinulta kruunun varastaa, sanoi Draga. Mitä tietä aiot matkustaa?

— Minä matkustan Budapestin kautta Wieniin ja koko matkalla en jätä vierestäni kruunua, jota aion säilyttää nahkalaukussani. Ha, ha, tahtoisinpa nähdä, uskaltaako joku riistää sen minulta.

Tuskin oli hän nämä sanat sanonut, kun Draga äkkiä säpsähti. Hän tarttui lujasti kiinni Nicodemiin ja katseli tuskallisesti tutkistellen ympäri huonetta.

— Ei mitään, oi, ei se ole mitään! vastasi Draga. — Minä luulin vaan, — kiihottuneet hermoni vaan minulle uskottelivat. Olin kuulevinani pilkkanaurua.

— Taisin itse nauraa, vastasi Nicodem. Kaikessa tapauksessa voit olla aivan tyyni. Olemmehan täällä aivan yksin. Siis — keskiyönä odotan sinua täällä, sisar kulta.

— No, entäs lapsi sitte? kysyi häneltä Draga. — Kuinka on käypä pikku
Milanan, tuon synnin ja tuskan lapsen?

— Siitä kyllä otan selvän ennen lähtöäni; ei ollenkaan ole Belgradissa vaikeata päästä lasten jälille, jotka orpoina vetelehtivät kaduilla ja saavat kerjuulla elättää henkensä. Kun vaan saan lapsen käsiini, vien sen mukanani Wieniin, ja siellä kyllä siitä pääsen erilleni, niin ettet enää tarvitse kuulla lapsesta puhuttavan.

— Hyvästi sitte, veljeni! sanoi Draga. — On jo aika palata kuninkaan luokse. Hän minua kiihkeästi rakastaa, sentähden hän myöhemmin täyttää jok'ikisen toivomukseni, jonka hän lukee silmistäni. — Minä en pelkää mitään, Nicodem, me seisomme lujalla pohjalla, niin lujalla, etteivät Mustat vuoret voi lujemmin seistä! Pysy minulle uskollisena, niin olet kaikki saavuttava, mitä ihminen voi täällä maailmassa voittaa.

Draga puristi vielä kerran hänen kättänsä, vaikkapa hiukan vastahakoisesti, sillä hän muisti äkkiä, kuinka tuo kurja oli uhannut ilmaista hänen salaisuutensa. Seuraavassa hetkessä oli hän lähtenyt kioskista. Nicodem, joka vielä viipyi hetkisen, kierteli tyytyväisenä viiksiänsä ja sytyttäen paperossia hän mutisi:

— Todellakin nyt saan viettää ihania päiviä kauniissa keisarikaupungissa sinisen Tonavan varrella! Pikku Ninette, kaunis ranskattareni, joka jo parin viikon ajan on täällä Belgradissa majaillut, lentää, kohta kaulaani ihastuksesta, kun hänelle kerron, että hän nyt on saava kaikki, mitä ikänä haluaa.

Ja ole vaan tyven, pikku sisar, ole vaan tyven. Nuo puoli miljoonaa frangia on vasta alkua. Minä kyllä vielä monta kertaa olen iskevä suontasi, kunnes ei enää pisaratakaan verta lähde. Nyt on minulla sinut kynsissäni, salaisuudellasi olet heittäytynyt minun valtaani! — Mitä hän sanoikaan lähtiessään? Kaikki olen saavuttava, "kaikki, mitä ihminen voi täällä maailmassa voittaa!" Ha, ha, miksi en minä voisi tulla Serbian kuninkaaksi, kun Aleksanteri, tuo kurja, ei enää ole olemassa?…

Jaa, tuo on päämääräni, johon Dragan täytyy minut kohottaa! — Nicodem
I… Eläköön Serbian tuleva kuningas — hurraa!

Näissä kunnianhimoisissa aikeissa lähti Dragan yhtävertainen veli kioskista, joka nyt oli aivan autio ja tyhjä.

Eksynyt mehiläinen surisi huoneessa turhaan pyrkien ulos vapauteen. Villit köynnösruusut, jotka kiemurtelivat lasisen katon ylitse, nostivat ikäänkuin kuunnellakseen pieniä vaaleanpunaisia kukkapäitään.

Mutta ei, — vielä toinenkin ääni kuului, ääni kuten petoeläimen, joka on kauvan ollut vankeudessa, vapautuu kahleista ja nousee ylös — ja tuolta sohvan alta tulee näkyviin ihmisen pää, kasvonpiirteet terävät ja rohkeat, tukka ja parta mustat, hoikka miehekäs ruumis ryömii esiin piilostaan, jossa se on liikkumatonna maannut useita tunteja. Hän venyttää itseään, ja kalpeat huulensa vetäytyvät pilkkanauruun.

Ruskea, miehekäs nyrkki tarttuu miekan kahvaan, jota kantaa albanialaispukuun puettu mies ja terävä ääni lausuu:

— Serbian kruunu! — Ei, et sinä vielä ole tuhlannut sen raha-arvoa. — Tuhat kertaa ennemmin saa se sitte joutua minun — Demeter Banjalukin — käsiin!…

YHDESTOISTA LUKU.

Synkkinä kohoavat vuorten mustat kalliot Serbian ikivanhoissa tammimetsissä kuin mykät vahdit, valmiina musertamaan jokaisen, joka vaan uskaltaisi tehdä väkivaltaa tuolle pyhälle puulle.

Yö levittää synkän vaippansa yli jylhärotkoisen maiseman. Tuulenpuuska suhisee puiden oksissa — on kuin suuri huokaus tunkeutuisi metsän syvyydestä.

Kuu kätkeytyy pilvien taakse, jotka äärettömän peitteen tavoin riippuvat repaleisina taivaalta. Ei yksikään tähti loista, ja vain joskus lammikossa säkenöi virvatuli, tanssien suon ylitse ja häviten.

Tuolla synkässä vuorimetsässä nojautuu puuta vasten — Genia von Sandorf. Hänen kalpeat kasvonsa on kärsimys rumentanut, suuret silmät puhuvat sanomatonta sieluntuskaa. Hän nytkähtelee pelosta, kun sisilisko hypähtää kuivilla lehdillä tahi orava kiitää ylös puuhun aivan hänen vieressänsä.

Ikivanha tammi, jonka rosoista runkoa vastaan kaunis, nuori tyttö lepää, kumartaa Genian pään ylitse ikäänkuin surevia oksiansa.

Vanha tammi on ollut hirveän ilkityön todistajana, se on itsekin siihen saanut ottaa osaa. Sen on täytynyt nähdä kuinka Jovan ja Karla eversti Maschinin toimesta kostivat luullulle petturille, sillä tammeen oli tyttö sidottu kolmenkertaisilla kahleilla.

Hänen käsivartensa ovat pitkin runkoa kurotetut, mutta kädet ovat kumminkin nuoralla toisiinsa sidotut. Myöskin ovat jalat tammeen sidotut ja sitäpaitsi ihmiset ilkeydessään sitoivat vyötäryksen tammeen vahvalla nuoralla.

Turhaan oli Genia rukoillut Jovaa ja Karlaa irrottamaan hänet, mutta hän tuskin oli kyennyt sanaakaan sanomaan.

— Petturi, oli Jovan hänelle huutanut, parempaa kohtaloa et ole ansainnut! Karla taas sylki häntä silmiin ja halveksien lähti hänen luotansa.

Ja kumminkaan he eivät olleet huonoja ihmisiä, he vaan arvelivat toimivansa kuin rehelliset, oikeat serbialaiset ainakin, kun olivat siitä vakuutettuja, että tuo suloinen olento oli häväissyt Serbian kunniata ja syössyt eversti Maschinin ja muut upseerit, jotka eilen vangittiin, turmioon.

Nuo peljättävät ihmiset poistuivat ja jättivät Genian metsän synkkään yksinäisyyteen ja kaikkiin vuoriseudun kauhuihin, jotka päivällä kätkeytyvät puiden taakse, väijyvät kallioiden onkaloissa, mutta öisin kuljeskelevat aavemaisina olennoina.

Kaksitoista pitkää tuntia oli Genia ristillään kitunut, on nimittäin hänelle lohduttavaista saada verrata kärsimyksiään Vapahtajan kärsimyksiin, joka hänkin oli syyttömänä ristinpuulla kärsinyt. Niin luuli Geniakin kuolevansa.

Turhaan hän vielä kerran koetti irrottaa kahleitansa, mutta oi, ne ovat siksi vahvat, ettei hän heikoilla voimillansa kykene vapautumaan ja odottaa vaan kuolemata.

— Oi, jospa kuolema tulisi minut vapauttamaan! uikuttaa hän. — Mitä sanonkaan! Ei, rakas Jumala, vapauta Stefan ja anna minun kuolla hänen puolestansa! Ja kumminkin tahtoisin niin mielelläni kuolla, jatkoi hän, samalla kuin kyyneleet pusertuivat hänen silmistänsä, — elää todistaakseni syyttömyyteni, sillä minä en tahdo, että Genia von Sandorfin nimi ikuisesti kirouksella mainitaan. Jo tahtoisin seistä niiden ihmisten edessä, jotka ovat minut petturiksi leimanneet. Voi, minkä kauhean laudanpalasen sitoivat selkääni! Miks'et myrskytuuli irrota sitä, miks'et poista minusta häpeän tahraa.

Laudanpalasen? — Jova ja Karla olivat hänen selkäänsä sitoneet laudanpalasen ja siihen kirjottaneet:

"Noin kuolee Serbian petturi, noin kuolee kuningatar Dragan elukka!
Kirottu olkoon Genia von Sandorf — hän on kohtalonsa ansainnut.

Joka tämän ruumiin tapaa, kulkekoon ohitse rukousta lukematta,
jättämättä häntä maan haltuun!

Monta monituista kertaa oli Genia koettanut irrottaa tuota häpeällistä taulua.

Nytkin hän painoi päänsä alas ja koetti hampaillaan tavottaa nuoraa, sen poikki purrakseen ja siten pudottaakseen taulun maahan.

Mutta Jovan Radac oli kyllä huolta pitänyt siitä, että tämä oli mahdotonta, ja epätoivossa nyyhkyttäen täytyi Genian taaskin luopua yrityksestänsä. Tässä tilassa lensivät hänen ajatuksensa vanhempainsa kotiin.

— Oi Jumala, mitä hän oli tehnyt? Eikö hän itsessään tehnyt muuta rikosta vanhempiaan kohtaan, kun hän äänettömänä, salaa hiipi pois heidän luotansa. Vain pienen kirjelapun oli hän jättänyt jälkeensä, pyytäen siinä, ettei isä eikä äiti olisi huolissaan hänen kohtalostaan. Hän kyllä palaisi, kun oli täyttänyt aiotun tehtävänsä.

Mutta, millä kauhulla täyttyisi heidän sydämet, jos he vaan aavistaisivat, miksi heidän rakkaan lapsensa kohtalo oli muodostunut! —

Ollessaan puuhun sidottuna oli Genia yhtämittaa huutanut apua. Mutta, kukapa olisi häntä täällä kuullut? Kuuleppas! — Kovaa haukuntaa kuuluu kallion takaa, jonka hän aivan selvästi voi erottaa koko alastomuudessansa. Ei mitenkään koira voinut noin haukkua. Susi noin haukkui, ruskea susi, joka vieläkin oleskelee Serbian metsissä ja hämärässä jättää luolansa, lähteäksensä saalista etsimään.

Veri hyytyi Genian suonissa, ja hiukset yrittivät pöyristyä, kun hän huomasi jättiläismäisen suden katselevan pelokkailla silmillään ja sitte suurin hyppäyksin juoksevan takaisin metsään.

— Taivaan Jumala, elä anna suden raadella minua, rukoili Genia tuskasta mielettömänä. — Hän kuuli pensaissa ratisevan. Ehkäpä tunkeutui susi sitä tietä, ehkäpä se vainui saalistansa. Ehkäpä —

— Kaikkivaltias Jumala, huudahti hän, nähdessään suden punertavat silmät suuntautuvan häntä kohden, sillä suden suippo pää pistäytyi nyt esiin pensaista, jotka olivat ainoastaan kymmenen askeleen päässä.

Varovasti katsoi susi häneen tullakseen vakuutetuksi, saattoiko uhri puolustautua, sillä pedot ovat samalla suuria pelkureita, pelkäävät keppiä yhtä paljon kuin miekkaa tahi kuulaa.

Mutta, voi, Genia ei kyennyt puolustautua, sillä kädet ja jalat olivat sidotut, ja hän oli auttamattomasti jätetty oman onnensa nojaan.

Laiha, takkuinen eläin kohottautui kyykkyasennostaan. Se tuli häntä kohden ja teki puun ympäri yhä ahtaampia kierroksia.

Genia tunsi, kuinka tuskan hiki tihkui otsasta, kuinka jalat vapisivat ja jo puutuneet käsivarret värähtelivät. Ja yhtä kaikki hän vielä kerran epätoivon koko voimalla yritti katkaista nuorat. Sillä hän tahtoi paeta, pelastautua uuden vihollisen kynsistä…

Mutta juuri kuin susi aikoi hyökätä hänen kimppuunsa, terävillä hampaillaan puremaan poikki hänen kurkkunsa, kaikui äkkiä ihmisääni pensaikosta, ja samassa silmänräpäyksessä viskautui peto syrjään ja pakeni pelokkaana.

— Ihmisiä, ihmisiä! riemuitsi Genia sydämessänsä. — Vihdoinkin tulee apu! Sinä taivaan hyvä Jumala, minä kiitän sinua, ettet ole hyljännyt lastasi, kääntänyt kasvojasi tyköäni!

Nyt minut vapautetaan, ja minä tulen pelastetuksi, jotta taas vuorostani voin pelastaa Stefan Naumovitschin.

Pensaat väistyivät tieltä, ja pieni mies, pitkään vaippaan puettu, esiintyi.

Jo tahtoi Genia rukoilla häneltä apua, kun äkkiä ajatus antoi hänelle paremman neuvon.

Olikohan tuo hyvä ihminen? Tahtoiko tuo todellakin häntä auttaa epäitsekkäästä vai vaatisiko jälkeenpäin avustansa hirvittävän palkan?

Sekuntia myöhemmin hengitti hän taas vapaammin, sillä hän näki, että tuo mies ei ollut yksin, vaan talutti pientä lasta, ja missä lapsi on mukana, siellä — niin arveli Genia — ei inhimillinen kehnous voi vehkeillä, silloin vaan lempeät rakkauden tunteet vallitsevat.

Sillä kukapa ei lasta rakastaisi, ja kukapa sen nähden tahtoisi tehdä halpamielisesti?

Kuuvalo, joka nyt pilkisti puiden lehtien lomitse, salli Genian jotenkin hyvin havaita molemmat olennot.

Mitäpä mies aikoi tehdä lapselle metsässä? Miksi oli hän tuonut lapsen mukanaan tähän autioon seutuun?

Genia pidätti henkeänsä, ettei ilmaisisi itseänsä, hän painautui vieläkin lähemmäksi tammea, ettei vaan näyttäytyisi kuunvalossa.

Mies kulki hänen ohitsensa, lapsi noin viidentoista askeleen päässä.
Kaikeksi onneksi ei mies Geniata huomannut.

Genia saattoi nähdä ainoastaan miehen kasvon piirteet sivulta päin.
Kasvot olivat nuorekkaat, vaaleitten viiksien koristamat.

Samassa silmänräpäyksessä kun he kulkivat Genian ohitse, kuuli tämä, kuinka lapsi sanoi miehelle:

— Minnekkä viet minut? Emmekö vielä ole saapuneet äidin luokse?
Lupasithan viedä minut äidin luokse!

— Tuonne kalliolle meidän ensin täytyy tulla, vastasi mies, äänessään vastenmielinen sointu. — Sitte olet äitisi luona.

Sanat kuuluivat niin pilkallisilta miehen huulilta. Eikä hän arvellut ensimäistä kertaa kuulevansa tuota ääntä.

Hän tiesi vieläpä aivan varmasti kuulleensa tuon ylpeän äänenpainon. Mutta missä — missä? Tällä hetkellä oli hänen mahdotonta sitä muistaa, hetkellä, jolloin raju mielenliikutus täytti hänen rintansa.

Että mies oli valheen lausunut, siitä oli Genia heti vakuutettu, sillä kallion takana ei ollut yhtään ihmisasuntoa, missä tytön äiti olisi asunut.

Genia näki, kuinka mies nousi ylös kalliota lapsen kanssa. Hän luuli ensin, että mies taas laskeutuisi kallion toiselle puolelle, mutta kalliolle hän jäikin seisomaan.

Kuu pilkisti pilvien takaa ja valaisi aavemaisella, kalpealla valollaan kamalata, synkkää kalliota ja miehen sekä lapsen piirteet selvästi kuvastuivat tummalla pohjalla. Tuuli ikäänkuin nyyhkytti ja valitteli puiden oksissa ja lehdissä.

Genia tunsi rajua tuskaa sydämessänsä, häneen ei koskenut enää oma kohtalonsa, vaan tuon pienen tytön, joka kalliolla seisoi oudon miehen vieressä. Pöyristys valtasi hänen mielensä. Hän ei tietänyt miksi, mutta yht'äkkiä hän rukoili Jumalaa sydämessänsä, auttamaan tuota lasta ja armahtamaan.

Seuraavien minuuttien kuluessa täytyi hänen aavistustensa toteutua. Hän näki nimittäin, kuinka mies äkkiä tarttui tytön molempiin käsiin ja pakotti hänen laskeutumaan polvilleen.

— Polvillesi! sanoi mies käskevällä äänellä peljästyneelle lapselle, joka kauhusta ei kyennyt sanaakaan virkkamaan. — Rukoile nyt viimeinen rukouksesi, sillä sinun täytyy kuolla!

— Armelias Jumala! kuiskasi Genia. Tuo peto, kurja aikoo murhata suojattoman lapsen! Voiko ihminen katalampaa tekoa tehdä!

— Ja miksi minun täytyy kuolla? kysyi pikku tyttö vapisevalla äänellä, enhän minä mitään pahaa ole tehnyt.

— Elä kysy! ärjäsi mies. Sinun täytyy kuolla, koska olet toisten tiellä. Ei tässä tarvita pitkiä puheita, saat kuulan otsaasi ja sitten sysään sinut alas kalliolta. Laskeudu polvillesi aivan kallion reunalle, tuonne ulommaksi!

Tuskasta väristen ryömi lapsi parka, jonka suloiset, mustien kiharoiden ympäröimät kasvot Genia nyt aivan selvästi saattoi erottaa, kallion jyrkimmälle reunalle, yhä heittäen aran katseensa murhaajaan, joka oli heittänyt vaipan päältänsä. Voi, tuo mies ei ollutkaan tavallinen kuljeksiva ryöväri, vaan upseeri.

Äkkiä älysi Genia, missä hän oli aikaisemmin nähnyt nuo ylpeät, julkeat kasvot vaaleanpunaisine viiksineen.

Tuo oli sama upseeri, joka mustalla oriilla oli ajaa karauttanut tuomiokirkolle, Stefan Naumovitschia vangitsemaan. — Hän oli Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, ja sama mies aikoi nyt tehdä lapsenmurhan! Tuon lapsen laita mahtaa olla hyvin kummallista, arveli Genia.

Genia kuuli revolverin hanan napsahtavan kohotessa ja näki murha-aseen suuntautuvan lapsen otsaa kohden. Saattoi olla varma siitä, että kuula kyllä lopettaisi lapsen päivät.

Enhän minä ole mitään pahaa tehnyt! huusi hän toistamiseen. — Minä pyysin sinulta vaan palasen leipää, sillä minun oli nälkä. Ja sinä sen sijaan kysyit, mistä sormuksen olin saanut, joka minulla oli sormessani. Sanoinhan minä, etten sitä ole varastanut, vaan on se minulla ollut niinkauvan kuin muistan. Voi, elä tapa minua, rakas upseeri, elä tapa minua!

Nicodem Lunjevica ei vastannut lapsen sydäntäsärkevään rukoukseen.
Vielä sekunti, ja tuo ilkityö olisi ollut valmis.

Genia joutui kokonaan tunteittensa valtaan, omaa kuolemataan pelkäämättä hän huusi kovalla äänellä, joka hirvittävänä kaikui synkässä metsässä:

— Varo, Nicodem Lunjevica, ei edes sisarensa purppura kykene peittämään tuota viatonta verta, joka takertuu käsiisi! Varo, sillä joka lapsen murhaa, on kirottu.

Silloin vaipui Nicodemin käsi, joka juuri oli ollut valmiina laukaisemaan. Hän katseli arasti ympärilleen ja juoksi sitte kiireimmän kautta kallion toiselle puolelle ja hävisi nopeampaan kuin Genia edes saattoi ajatella olevansa onnellinen, kun oli ihmishengen pelastanut, hän, joka itse oli avuton, puuhun sidottuna, oli saavuttanut loistavan voiton pimeyden vallasta.

Lapsi oli vielä polvillaan, hän ei vielä ollut selvillä siitä, mitenkä peljättävä murhamies äkkiä oli hävinnyt.

Lapsi piti kumminkin yhä vielä kätensä ristissä ja katseli taivasta kohden, missä — Genia oli näkevinään siinä Jumalan antaman merkin — ystävällinen, kirkas tähti näyttäytyi.

KAHDESTOISTA LUKU.

Lapsi, lapsi! huusi nyt Genia ilosta vapisevalla äänellä, antaessaan sille niin ystävällisen ja hellän soinnin kuin mahdollista, ettei vaan peljättäisi pienokaista. — Lapsi, tule tänne, tule tänne, minä odotan sinua!

Pikku tyttö nousi ylös ja katseli ympärilleen. Hän nähtävästi ei voinut kuulla, mistä ystävällinen ääni kuului.

— Kuka minua huutaa? kysyi tyttö. — Hyvät, siivot ihmisetkö? Oi, täällä metsässä on niin synkkää ja kalliot ovat jyrkät.

Astu varovasti alas, suloinen lapsi! kehotti häntä Genia hellästi kuin äiti. Elä putoa! Tule tänne, täällä minä olen tässä puussa.

Pikku tyttö oli kulkenut Genian ääntä kohden. Hän oli poistunut kalliolta ja kiireesti hän nyt hiipi tummien jättiläispuiden ohitse sille paikalle, missä Genia oli.

— Täällä, täällä olen! Oi Jumalani, sinä olet pelastettu, lapsukaiseni, ainakin kaikkein pahimmasta.

Kummastuneena katseli lapsi Geniata, jonka hän näki nojaavan puuta vastaan eikä ymmärtänyt, että Genia oli sidottu. Vähääkään arastelematta hiipi tyttö hänen puoleensa.

— Sinä siis minua huusit? — Näitkö, kuinka ilkeä mies tahtoi minut tappaa, ampua kuoliaaksi.

— Hiljaa nyt, lapsi? Emme vielä ole vaarasta päässeet, hän voi tulla takaisin. Voi, en voi syleillä sinua, olen sidottu.

— Kun en voi, vastasi Genia. — Katsoppas, kuinka käsivarteni ja jalkani ovat puun runkoon sidotut.

Lapset, jotka saavat pitää itsestänsä huolta, ovat tavallisesti paljoa käytännöllisempiä kuin ne, jotka ovat äitinsä hemmottelemia.

— Ehkäpä minä voin auttaa, huudahti pikku tyttö. Onhan minulla taskussa pieni veitsi, jolla leipää leikkaan. Ole hyvin hiljaa liikkumatonna, niin koetan nuoran katkaista.

Kuusivuotias lapsi meni puunrungon taakse, ja Genia tunsi kohta tuon pikku olennon käsien liikuttavan hänen käsiänsä.

— Nuora on niin kovaa, valitti lapsi, ja veitsi tylsä. Mutta odota! Ehkäpä paremmin onnistun hampaillani. Tiedä, että minulla on vahvat terävät hampaat, se johtuu siitä, että syön kovaa leipää…

— Nyt olet vapaa, nuora on jo poikki. Koetappas liikuttaa käsivarsiasi, niin saat nähdä… Kas vaan, kuinka se onnistuu. Ja nyt irrotan jalkasi.

Parin minuutin kuluttua oli Genia vapaa, sillä lapsen oli onnistunut avata solmut. Mutta nyt Genia kaatui maahan, sillä pitkällinen tuska oli voimat kokonaan lamauttanut.

Genia lepäsi siinä hetken liikkumattomana ja lapsi istuutui hänen viereensä, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi häneen vilpittömästi.

— Lapsi parka! sanoi Genia, vetäen pienokaisen lähemmäksi ja otti syliinsä. — Eikö sinulla ole vanhempia?

— Tarkotat varmaankin, onko minulla isä ja äiti? — Ei, niitä ei minulla koskaan ole ollut:

— Ei koskaan! — Geniata puistatti. Olento, jota ei isän silmä ole koskaan katsellut, jonka kiharoita äidin käsi ei ole koskaan hyväillyt — voi kuinka surkuteltava olikaan tuollainen köyhä, hyljätty ihmislapsi!

— Ja missä olet tähän saakka asunut? kysyi hän edelleen. — Jonkun luona on sinun kuitenkin täytynyt olla. Kuka antoi sinulle ruokaa, missä talossa oli vuoteesi?

— Vanha rouva antoi minun syödä sitä ruokaa, mitä hänelle kerjäsin. Mutta hän löi minua myöskin. Ja sitte joi hän niin paljon viinaa, että kerran hän jäi ojaan makaamaan maantien viereen, ja minä huusin, että hän nousisi ylös, mutta hän ei vaan kuullut puhettani.

— Ehkäpä oli hän kuollut! huudahti Genia peljästyneenä. Olisit mennyt hakemaan ihmisiä avuksi.

— Sen hän oli kieltänyt. En koskaan uskaltanut huutaa ihmisiä avuksi, kun hän oli juovuksissa ja kaatui, sillä hän sanoi, että ihmiset veisivät hänet työhuoneelle, jonnekka hän ei millään ehdolla halunnut. Kun hän jäi ojaan makaamaan, olimme matkalla Belgradiin. Hän sanoi, että minut siellä otettaisiin hyvin vastaan, siellä saisin kauniit vaatteet ja saisin ajaa vaunuissa, sitä varten lähti hän minua sinne viemään. Ja silloin ajattelin, että jos en heti pääsisi Belgradiin, annettaisiin vaatteet jollekin muulle lapselle, ja toinen tyttö saisi vaunuissa ajaa. Sen vuoksi juoksin heti tieheni ja annoin eukon ojassa maata.

— Siellä kuljeskelin yhtä mittaa ja kerjäsin, kunnes tuo häijy mies tuli ja sanoi, että veisi minut äitini luokse, otti minut mukaansa metsään, ja tuolla kalliolla hän tahtoi —

— Niin, siitä et tarvitse puhua, minä näin kaikki. Kiitos Jumalan, että hän pelasti sinut tuon miehen kynsistä.

Mutta sanoppas, eikö vanhalla rouvalla ollut mitään nimeä? Oliko hän sinun äitisi?

— Minun äitini? Ei, minä aina kutsuin häntä eukoksi ja muuta nimeä ei hän koskaan suvainnut. Minä en hänestä koskaan pitänyt enkä ole ollenkaan pahoillani siitä, että hän nyt ehkä lepää haudassa. Emmehän nyt mene hänen luoksensa. Olen ennemmin sinun luonasi, sinä olet niin kaunis ja niin kiltti.

Lapsi nojautui hellästi Geniaa vastaan, vavisten ajatellessaan, että ehkä taas täytyisi hänestä erota.

— Niin, sinun pitää pysyä luonani! huudahti Genia ja painoi suudelman hänen otsalleen. — Mutta joskaan eukolla ei ollut mitään nimeä, tahi sinä et sitä tuntenut, niin on kai sinulla joku nimi?

— Nimeni on Milana, vastasi tyttö. — Eikös monella Serbian tytöllä ole sama nimi, onhan se sievä nimi?

Tämän kuullessaan heitti tyttö pienet käsivartensa pelastajansa ympäri, ikäänkuin olisi tietänyt, että hänen oli Geniata kiittäminen hengestään.

— Tule sitte! huudahti nuori paronitar. — Meidän täytyy lähteä, koettaa päästä tästä hirveästä metsästä ja löytää joku ihmisasunto. Täällä on niin kamalata. Ojenna minulle kätesi, Milana!

Mutta kun lapsen piti ojentaa Genialle kätensä, osotti se sen sijaan
Genian selkää ja lausui:

Ellei olisi ollut niin pimeä vanhojen tammien alla, olisi pikku Milana huomannut, että polttava puna kohosi hänen pelastajansa poskille. Nopealla liikkeellä tempasi Genia taulun irti ja viskasi sen metsikköön.

— Tule! huusi hän sitte lapselle melkeinpä ankaralla äänellä. — Löytyy ilkeitä ihmisiä täällä maailmassa. Sen olet jo saanut kokea ja minä myös.

He vaelsivat sitte yhdessä metsän läpi. Genia haki polkua, mutta ei voinut semmoista löytää. Tuntui kuin metsä ei ollenkaan olisi tahtonut loppua ja että vanhat puujättiläiset eivät olisi tahtoneet päästää tyttöä eikä lasta käsistään. Yhä uusia jättiläisiä kohtasi heitä ja seutu tuli yhä epätasaisemmaksi, yhä kallioisemmaksi, peljättävämmäksi.

Metsäpuro syöksyi alas pitkin vuoren seinämää ja vuodatti sisällyksensä kapeaan uomaan. Tätä pitkin he kulkivat.

— Helvetti on ainoastaan siellä, missä löytyy ilkeitä ihmisiä, vastasi nuori paronitar. — Elä pelkää! Etkö näe, että tähti, joka tuolla ylhäällä loisti kauhusi hetkellä, vieläkin meitä seuraa…? Tule vaan mukanani solaan, Jumala on meitä oikein johdattava.

Niin he sitten menivät kallioiden väliseen solaan. Mutta tuskin he olivat muutamia minuutteja kulkeneet tuota synkkää polkua, kun äkkiä, ikäänkuin maasta nousten, useita rajunnäköisiä miehiä seisoi heidän edessänsä. Kiväärien piiput säkenöivät, eräs mies tähtäsi ja huusi korskeasti:

— Ryöväreitä! huokaili Genia vapisevalla äänellä. Oi, Jumala, tuo vielä puuttui.

— Saatte kernaasti tutkia vaatteeni, mutta ette löydä mitään arvokasta esinettä. Ja yksistään murhanhimosta ette toki meitä tappane. —

— Miehet neuvottelivat hetkisen. He puhuivat kieltä, joka ei tuntunut olevan serbiankieltä, ehkäpä se oli jotakin mongerrusta, jonka itse olivat keksineet, etteivät vieraat ihmiset heitä ymmärtäisi. Sitte sanoi yksi heistä:

— Vie heidät kapteenin luokse. Hän saa määrätä, mitä me niillä teemme!
Kaikessa tapauksessa täytyy meidän olla varovaisia ja välttää yllätystä.

— Neiti, sanoi sitte sama mies, vielä nuori ja päivettynyt, Genialle, — me emme ole mitään murhaajia, jotka vaan huvin vuoksi tapamme; siitä ei kapteenimme olisi mielissään.

— Mutta me emme voi päästää teitä vapaaksi, kun kerta olette tulleet piilopaikkaamme. Nyt sidotaan teidän silmänne ja viedään teidät kapteenin luokse.

Näin sanoen veti hän taskustaan mustan silkkihuivin, sitoen sen Genian silmille, joka ei myöskään vastustellut.

— Teidän kapteeninne ei liene enemmän kuin ihminen, sanoi Genia. — Ehkä on hän joku isä, ja silloin hän varmaankin meitä säälii. — No hyvä, viekää minut hänen luoksensa, minä tahdon puhua hänen kanssansa. Mutta mikä on hänen nimensä?

— Mikäkö hänen nimensä? huudahti nuori ryöväri, ja hänen äänessään oli ihastuksen kaikua. Hänen nimellään on Serbiassa peljättävä sointi, ja Belgradin äidit peljättävät hänen nimellään lapsiansa nukkumaan. Kapteenimme on nimeltään Banjaluki eli Mustien vuorten hallitsija.

KOLMASTOISTA LUKU.

Nuori ryöväri otti pikku Milanan käsivarrelleen ja ojensi toisen kätensä Genialle.

— Elkää mitään peljätkö, neitiseni! sanoi hän kohteliaasti, jommoista ei olisi tuommoiselta mieheltä odottanut. — Meillä on jotenkin vaivalloinen tie kuljettavana, mutta johdan teitä varmasti.

Genia tunsi itsensä pois laahatuksi. Hänen sydämensä löi alussa tuskallisesti, sillä hän luuli, että uusi, hirvittävä kohtalo häntä odotti ja hän pelkäsi oudon miehen läheisyyttä.

Tuo rosvo kumminkin piti hyvin varovasti hänen kädestänsä ja kohteli häntä niin sääliväisesti, että hän kohta vapautui kaikesta tuskasta.

Kallioiden yli meni heidän tiensä yhä kauvemmaksi. Genia luuli kävelleensä neljännestuntia, kun saattaja hänelle äkkiä sanoi:

— Nyt pitää meidän astua rappusia alas. Astukaa varovasti porras portaalta. Ne ovat kallioon hakatut ja jotenkin kapeat. Pienokaisesta, joka on käsivarrellani, kyllä vastaan. Minä menen edeltä, jotta voin ottaa teidät kiinni, jos sattuisitte putoamaan.

Laskeutuminen alkoi. Kun Genia ei voinut mitään nähdä mustan siteen lävitse, täytyi hänen kulkea mitä suurimmalla varovaisuudella. Hän ensin koetteli jalkaterällään, mihin tulisi astua, ja sitte hän veti toisen jalan perästä, tuntiessaan, että seisoi varmalla pohjalla.

Ryöväri johti laskeutumista rohkaisevin sanoin. Geniasta tuntui, kuin astuisi syvälle maan sisään. Tuon tuostakin tuntui silmissä vähän valoisammalta, heikko hohto, leimuava valo tunkeutui siteen lävitse, ja pihkaisen puun haju tunkeutui nenään. Nähtävästi oli kallion seinämiin pistetty sytytettyjä päreitä, valaisemaan vaarallista tietä.

Kylmä ilma löi vastaan, ja juhlallinen hiljaisuus, joka alhaalla vallitsi, ilmaisi parhaiten, että nyt oltiin syvällä maan sisässä.

— Nyt ovat kallioportaat takanamme! huudahti nuori mies. — Nyt, neiti, antakaa tänne kätenne, niin pian olemme päämäärässämme perillä.

Taas kuljettiin eteenpäin ja tuntui Geniasta, kuin olisi nuori mies kuljettanut häntä sokkelossa, ristiin rastiin, ehkäpä aivan tahallisesti eksyttääksensä.

Yht'äkkiä hän pysähtyi ja otti pois siteen. Genia nyt havaitsi olevansa maanalaisessa luolassa, jonka katosta riippui vuotokiviä. Pisaroita putosikin tuon tuostakin ja jokainen auttoi muodostamaan osaksi katosta riippuvan pitkän, kapean kiven, osaksi toisen, lyhemmän, paksumman, joka nousi luolan pohjasta, mutta jotka jälkimmäiset olivat mukavuuden vuoksi enimmäkseen poishakatut tahi muodostetut tuoleiksi ja pöydiksi.

Vuotokivien muodostaman kahden pilarin väliin oli tämän maanalaisen asumuksen merkillinen asukas kiinnittänyt kirjavan esiripun.

Saattaja työnsi esiripun syrjään, ja heti jäi Genia liikkumattomaksi, huudahtaen ihmettelystä ja ihastuksesta.

Genia näki kuvan, jommoista vaan saduissa esitetään, ihmeen loistoisan kuvan.

Luola, joka siihen saakka oli ollut pitkä ja kapea, laajeni suureksi saliksi, jonka upea kaari veti vertoja mille temppeliholville hyvänsä. Kattoa kannatti kaksitoista pilaria, joista ei yksikään ollut vähemmän kuin kaksikymmentä metriä korkea. Soihtujen valossa, jotka olivat pilareihin kiinnitetyt ja levittivät punertavaa valoansa maanalaisessa luolassa, kimaltelivat kiteytyneet pisarat kuin miljoonat hohtokivet. Mahtavan salin sivuille oli luonto muodostanut pienempiä huoneita: nämä näyttivät etempänä olevien soihtujen valossa punasinerviltä.

Muutoin oli tämä merkillinen asumus myöskin sisustettu ylöllisyyttä lähenevällä huolellisuudella.

Turkkilaiseen malliin seisoi siellä täällä sohvia, joiden yli oli levitetty karhunnahkoja. Keskellä seisoi suuri ympyriäinen pöytä, kootakseen kaikki ryövärit sen ympärillä aterioitsemaan ja juominkeihin. Pilareille oli ripustettu vaakunoita ja voitonmerkkejä, ja seiniä koristivat kirjavat turkkilaismatot.

Eräällä sohvalla lepäsi mustapartainen mies, jonka Genia heti otaksui kapteeniksi. Liikkeessä, minkä tämä teki noustessaan, ynnä ylpeässä katseessaan ilmeni runsaasti mahtavuudentuntoa ynnä itsetajuntaa.

— Kenet olet tuonut luokseni, Aza? kysyi rosvopäällikkö, kun hän päätänsä pudistaen katseli tyttöä ja lasta. — Te näytte saaneen ihmeellisen saaliin.

— Säälikää meitä, kapteeni! sanoi Genia heittäytyen polvilleen Demeter Banjalukin eteen. — Mielelläni antaisin sinulle kaikki, mitä minulla on, mutta taskuni ovat tyhjät. Omituisen sattuman kautta jouduin metsään. Tapasin siellä tämän harhaantuneen lapsen ja päätin hakea ihmisasunnon saadakseni suojaa yöllä, jolloin sinun väkesi sai minut kiinni. Meistä ei teillä voi olla mitään hyötyä — antakaa meille vaan vapautemme.

— Te aioitte hakea ihmisasunnon? sanoi hän nauraen. — Täällä vuoristossa olisitte saaneet kauan kuljeskella, ennenkuin olisitte sellaisen löytäneet, sillä laajalta, niin kauvas kuin tämä metsä ulottuu, ei löydy pienintäkään majaa, lukuunottamatta vanhaa jahtilinnaa, joka on kuninkaan, ja sinne te ette olisi voineet päästä.

Me emme kumminkaan tee teille mitään pahaa, olkaa rauhallisia ja levätkää, sillä teidän täytynee olla sangen väsyneitä noin pitkän vaelluksen perästä. Kuules, Aza, mene noutamaan viiniä ja leipää, jotta Demeter Banjaluki voi näyttää vieraanvaraisuuttaan serbialaiseen tapaan.

Nuori rosvo toi, mitä pyydettiin, ja Geniaa ei tarvinnut monta kertaa käskeä. Istuutuen pöydän ääreen, joka oli keskellä salia, söi hän yhdessä Milanan kanssa leipää ja kylmää lihaa sekä joi viiniä päälle.

Rosvopäällikkö oli asettunut aivan Geniaa vastapäätä, mutta tämän syödessä hän ei sanaakaan virkkanut. Myöskään hän ei hetkeksikään lakannut katselemasta Genian ihastuttavia piirteitä, ja niin usein kuin tämä oli lasin tyhjentänyt, kaatoi Banjaluki lisää ja pyysi melkeinpä surunvoittoisesti valitellen:

Voimakas viini, jota Milana ensi kertaa elämässään nautti, sulki pian hänen silmänsä ja lapsi nukahti pöytää vasten, pää painuen ristissä oleville käsivarsille.

Myöskin tunsi Genia itsensä sangen väsyneeksi ja pyysi rosvokapteenin vetäytymään syrjään.

— Kas tässä! sanoi päällikkö, viitaten erästä ovea, joka näkyi vuotokiviseinässä. Sitte hän avasi oven, ja Genia näki varsin hyvin sisustetun huoneen, missä oli tila karhuntaljoineen ja pehmeine patjoineen.

— Nuku rauhassa, kuin jos nukkuisit Abrahamin helmassa, sanoi Genialle Banjaluki. — Täällä olet hyvässä säilyssä ja kun taas näemme toisemme, niin saat huoleti lähteä matkallesi. — Usko minua, ryövärin asunnossa voi usein paljoa turvallisemmin sulkea silmänsä kuin Serbian kuninkaan linnassa. Kukapa tietää, lisäsi hän nauraen, nukkuuko kuningatar Draga tänä yönä niin makeasti ja häiritsemättä kuin sinä.

— Kiitos, vastasi Genia, ojentaen päällikölle kätensä. Jo ensi hetkestä tunsin sinuun luottamusta, mielelläni ja kiitollisuudella vastaanotan vieraanvaraisen tarjouksesi. Hyvää yötä!

Näin sanoen meni Genia, Milana käsivarrellaan, kalliokamariin, ja
Banjaluki sulki perästä oven.

Minutiksi jäi hän seisomaan suljetun oven eteen. Hän ei kuunnellut, mutta näytti vaipuneen syviin ajatuksiin.

Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnan yli, ja rajuuden ja synkän päättäväisyyden jok'ikinen jälki oli hänen kasvoistansa kadonnut. Hänen piirteensä olivat päinvastoin saaneet lauhkean, haaveilevan ilmeen.

— Merkillistä! kuiskasi hän itsekseen. — Noin monen vuoden kuluttua — voiko se olla mahdollista?… Ei, ei voi olla — kuolonhiljaista on täällä sydämessäni; se ei voi kauvemmin rakastaa — kerran, eikä koskaan enää.

Äkillisellä, päättäväisellä liikkeellä kiskasi hän itsensä irti uneksivasta sureksimisestaan.

— Ota minulle pukuvarastosta aatelispuku, ynnä kaikki mitä siihen kuuluu. Samalla kuin pukeudun, mene ylös satuloimaan kaksi parasta hevosta. Itsesi tulee sinun ottaa lakeijan puku ja valmistua mukaani lähtemään.

— Kyllä, poikani, vastasi Banjaluki. — Ja se saalis, jonka huomenna viemme kotiimme, on pitkiksi ajoiksi huolemme lopettava. —

Mutta mene nyt, elä kysy pitemmältä! Tiedäthän, että aina vastenmielisesti vastaan uteliaisiin kysymyksiin. Kiiruhda, poikani, meillä ei ole aikaa kadottaa.

Kohta senjälkeen hän taas tuli näkyviin, tuoden herransa eteen useita pukineita.

Tämä riisui albanialaispukunsa ja pukeutui sen sijaan loistavaan pukuun, jota parempaa Belgradin etevinkään räätäli ei olisi kyennyt valmistamaan.

Demeterin notkea, komea vartalo teki nyt oivallisen vaikutuksen. Ja kun hän sitte painoi uusimuotisen hatun mustakiharaiseen päähänsä ja hitaasti veti silohansikkaat käteensä, niin ei kukaan ihminen olisi voinut aavistaa, että edessä seisoi Mustien vuorten rosvo, mies, jonka päästä hallitus oli luvannut kalliin hinnan, koska hän rohkeilla hyökkäyksillä ja kaikenmoisilla rikoksellisilla toimilla oli poliisia ja maan lakeja uhmaillut.

Ettei viranomaisten ollut onnistunut vangita Demeter Banjalukia, siihen oli helposti ymmärrettävät syynsä.

Väestö ei tukenut poliisin ponnistuksia tuon miehen vangitsemiseksi. Päinvastoin — Demeter Banjaluki saattoi suurella varmuudella siihen luottaa, että jokaisen köyhän mielien majassa, etenkin jokaisen talonpojan ja paimenen talossa, saisi osakseen ystävällistä kohtelua ja turvallisen piilopaikan.

Hän oli myöskin köyhien ystävä ja suojelija ja ainoastaan rikkaiden ruoska, jotka väärällä tavalla olivat omaisuutensa hankkineet, ja sellaisia löytyy kyllälti Serbiassa.

Sillä aikaa oli myöskin Aza päättänyt pukeutumisensa ja esiintyi nyt lakeijan ratsupuvussa niinkuin ylhäisen herran palvelija ainakin.

— Laajat nahkahousut soveltuivat mainiosti kastanjanruskeeseen tukkaan ja miellyttävään ulkomuotoon nähden.

Keltaiset saappaat säkenöivine kannuksineen sopivat jalkoihin kuin valetut, ja sininen frakkimainen takki kiiltävine hopeanappeineen näytti varsin somalta.

Demeter Banjaluki käski saattajansa odottaa vielä hetkisen ja meni sivuhuoneeseen noutamaan oivallisia aseita.

Olipa sillä monellaisia aseita: mitä uusimpia kivääreitä, pistooleita ja revolvereita, osaksi hopealla silattuja, osaksi norsunluulla koristettuja. Miekkoja ja sapeleita, tikareita — kaikellaisia murha-aseita oli Demeter koonnut, eikä ollut vähän ylpeä kokoelmastansa, sillä suurimmaksi osaksi oli hän aseensa voittanut rehellisessä taistelussa, ottanut ne voitetuilta vastustajilta.

Mutta Banjaluki otti nyt mukaansa hadjaarin, jonka kätki takkinsa alle. Tätä asetta hän parhaiten ymmärsi käyttää ja se saattoi tulla hänen vihollisillensa kaikista peljättävimmäksi. Tätä asetta käyttäen hän saattoi yhdellä ainoalla liikkeellä repiä vastustajansa ruumiin auki alhaalta ylös rintaa myöten, niin että vastustajan ehdottomasti täytyi maahan vajota.

Sitte hän meni pienelle kaapille, jonka avasi pienellä avaimella, otti esille yhden vähäisistä pulloista, jotka olivat täytetyt valkoisella, vaaleanvihreällä tahi ruusunpunaisella nesteellä, pullon, joka ei ollut suurempi kuin sormustin, ja pisti sen taskuunsa.

Tämän hän käski seuraamaan, jonka jälkeen molemmat nousivat kallioon hakatuita portaita myöten, jotka johtivat vuoressa olevaan käytävään, minne Banjalukin ryövärijoukko oli kokoontunut.

Banjaluki viittasi luokseen harmaapartaisen vanhan miehen ja sanoi hänelle kuiskaten:

— Mahommed, alhaalla asunnossani oleskelee nuori, vaaleaverinen tyttö ja pieni lapsi. Sinä vastaat minulle siitä, ettei poissaollessani hiuskarvaakaan häviä heidän päästänsä. Sinä annat niille, mitä haluavat, ja huolehdit siitä, ettei niiltä mitään puutu. —

Jos tyttö tahtoo poistua, niin anna hänen ymmärtää, ettei se käy päinsä, ennenkuin olen palannut. Muutoin toivottavasti palaan viimeistäänkin huomisaamuna. — Pidä joukko kurissa eläkä lähde luolasta! — Aza! Taluta tänne hevoset!

Kapteeni otti vielä kerran kädenliikkeellä jäähyväiset tovereiltansa ja ratsasti tiehensä.

Aza pysyttelihe aivan hänen perässänsä. He ratsastivat useita tunteja sanaakaan keskenänsä vaihtamatta.

— Kyllä, pääkaupunkiin, vastasi Demeter. — Viemme hevosemme "Zum Bojaren" majatalon talliin. Mandelblüt juutalaiseen voin täysin luottaa. Itse me lähdemme rautatien asemalle. Kuulitko, eikö tuomiokirkon kello lyönyt yksitoista? Keskiyönä täytyy meidän olla asemalla.

— Ole varovainen, kapteeni, pyysi Aza. — Tiedäthän, että päästäsi on luvattu hyvä hinta, ja Belgradin poliisi…

— On sokea ja kuuro, milloin vaan Demeter Banjaluki niin tahtoo! keskeytti häntä rosvopäällikkö käden liikkeellä. — Elä pelkää, minulle ei mitään pahaa tapahdu, mutta minä olen tänä yönä lyövä elämäni suurimman valtin pöytään, riistän kruunun, jota kuningas vielä eilen tuomiokirkossa päässään kantoi. Jaa, Serbian säteilevä kuningaskruunu on oleva — minun!

Ikäänkuin tuon ylpeän ajatuksen kiihottamana lensi musta ori tietä pitkin, niin että Aza tuskin perässä pysyi.

Suorana, ryhdikkäänä istui Demeter Banjaluki satulassansa ja katseli yli Belgradin terävillä silmillään, ikäänkuin olisi lähtenyt Serbian pääkaupunkia vallottamaan.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Sinä olet siis aivan varma asiastasi, Benjamino? Sinä seurasit kuningatarta, kun hän hääpidoista lähti ja hävisi melkein koko tunnin ajaksi?

Kuningas Aleksanteri pakottautui näyttäytymään tyvenenä, tehdessään tämän kysymyksen kamaripalvelijalleen, joka makuuhuoneessa juuri oli kuninkaan yöpuvun kuntoon laittanut. Mutta se suurimmassa määrässä kiihtynyt ääni, jolla tämä lausuttiin, ilmaisi aivan päinvastaista, siitä saattoi päättää, että nuoren hallitsijan sielussa raivosi kärsimysten myrsky.

— Teidän majesteettinne, vastasi Benjamino, nuori italialainen, tuskin kuningasta vanhempi, johon Aleksanteri kerran Italianmatkallaan oli mieltynyt, — teidän majesteettinne, sieluni autuuden kautta vannon, että se on totta. Minä hiivin kuningattaren perässä ja näin hänen katoavan pienen portin taakse, joka johtaa linnoitukseen.

— Haa, linnoitukseen — ja mitä hän sieltä etsi? Kuningatar, joka hääpäivänänsä varastautuu puolisonsa sivulta — on sekin varsin merkillistä! Mutta ehkäpä hyvä sydämensä siihen pakotti, ehkäpä hän tahtoi onnettomille viedä lohdutusta ja apua?

— Kaikille onnettomille, jotka linnoituksessa nääntyvät — se ei kumminkaan ole ajateltavissa! jatkoi Benjamino, merkitsevä hymyily viekkailla kasvoillaan. — Mutta että hänellä oli asiata jollekin vangille — se on varmaa.

Aleksanteri tempasi kamaripalvelijalta silkkisen yötakin ja viskasi sen lattialle. Sitte tarttui hän Benjaminoon, veti hänet luoksensa ja kaivaen katseensa kamaripalvelijansa silmiin, huusi hänelle:

— Sinä puhut arvoituksilla, Benjamino! Varo itseäsi, kuningas ei
tarvitse ratkaista arvoituksia, hänelle ei saa mitään olla salattuna.
Sinä tiedät enemmän kuin tahdot sanoa. Niin sano sitte: ketä puolisoni
Draga tuona iltana kävi maakuopassa tapaamassa?

— Teidän majesteettinne, sanoi italialainen, heittäytyen kuninkaansa jalkojen eteen, — tiedän kyllä, että tällä hetkellä ehkä kadotan hyvän herrani armon. Mutta minä vannon, että ainoastaan uskollisuuteni kuningastani kohtaan pakotti minua hiipimään kuningattaren perässä. Kuulin, muurin syvennykseen kätkeytyneenä, kuinka hän käski vankilanpäällikön avata sen kopin, missä Stefan Naumovitsch oli suljettuna.

— Stefan Naumovitsch? mutisi kuningas, ja hänen kulmakarvansa rypistyivät onnettomuutta aavistaen… — Sama Naumovitsch, joka eilen vainusi kuningattaren henkeä, valtionkavaltaja, joka tahtoi hänet tappaa? — Ei, ei, sinun on täytynyt erehtyä, Benjamino, hänen luoksensa saattoi kuningatar kaikista vähimmin pyrkiä, hänelle ei mitenkään ole voinut armoansa osottaa.

— Armoansa osottaa! toisti italialainen, joka yhä vielä oli polvillaan.
— Sitä ei kuningatar aikonutkaan. Päinvastoin pyysi kuningatar Stefan
Naumovitschilta jotakin, joka jotenkin paljon muistutti armoa.

Kuningas Aleksanterin silmät, jotka vissinä hetkinä kamalasti leimahtelivat, saivat nyt jähmettyneen ja kalsean ilmeen.

Hän puri alahuultaan, niin että se vuoti verta, vavistus kulki hänen ruumiissaan ja sitte sanoi hän kumeasti:

— Rakkaus, kuninkaallinen herrani, huudahti Benjamino, ja juoksi pois etsimään suojaa herransa peljättäviltä vihan puuskilta, sillä hän tiesi, että Aleksanteri semmoisina hetkinä saattoi vieläpä tehdä väkivaltaa.

Aleksanteri päästi muutamia katkonaisia ääniä, horjui ja vaipui nojatuoliin.

Minutin hän siinä istui, kuin lamautunut, kykenemättä tehdä yhtäkään liikettä; kaksi suurta kyyneltä tunkihe hänen silmistänsä ja valui hitaasti pitkin poskia.

— Ulos! — Ulos, sinä elukka, minä tahdon olla yksin! komensi hän äkkiä Benjaminoa. — Odota ulkona etuhuoneessa, kunnes sinut kutsun! Kuningatar — missä on kuningatar?

— Hänen majesteettinsa kuningatar on juuri mennyt levolle, vastasi
Benjamino ja hävisi ovesta.

— On mennyt levolle ja odottaa epäilemättä minua, huokasi Aleksanteri itsekseen, kun hän nyt näki olevansa yksin. — Hän odottaa minua, sulkeaksensa minut syliinsä ja ihastuttaaksensa minut suudelmillaan.

Oi, mitäpä en antaisi, jos vaan tietäisin, että nuo huulet eivät koskaan ole suudelleet kenenkään muun suuta kuin minun… Minä rakastan tuota naista, rakastan Dragaa aivan mielettömästi. Mutta minä tahdon yksin hänet omistaa, ei ainoastaan nyt ja tulevaisuudessa — ei, hänen menneisyytensäkin on oleva minun — ainoastaan silloin voin tuntea itseni onnelliseksi hänen rinnallansa.

Hän löi käsillään kasvoihinsa ja vapisi kuin lapsi, jolta on kielletty suurimman ja hartaimman toivomuksen täyttäminen, ja joka ei ymmärrä, miksi niin on tapahtunut.

— Hän on minulle vannonut, jatkoi Aleksateri itsekseen puhellen, nousten seisoalleen ja kävellen lakkaamatta edestakaisin huoneessa, — vannonut minulle pyhän valan, ettei hän koskaan varsinaisessa merkityksessä ollut Maschinin vaimo, että minä olen hänen ensimäinen miehensä — ensimäinen! — Oi, mikä autuus on tuossa sanassa, jos vaan voisin siihen luottaa! Mutta epäilys asuu sielussani, se kiusaa minua, kiduttaa minua, raastaa minun sydäntäni. Voi, antaisin vaikka kruununi, ja kaiken valtani ja loistoni mukana, mielelläni olisin kerjäläinen tahi vaatimaton työmies, jolla ei olisi muuta mistä elää, kuin kättensä työ, jos vaan tietäisin, että tuo nainen ei ole ketään muuta rakastanut kuin minua, ettei kukaan ennen minua ole häntä rakastanut!

Mustasukkaisuus pani hänet vapisemaan, ikäänkuin horkka eli vilutauti olisi puistattanut. Raju halu kutsua puhdas sielu omaksensa, saada painaa suunsa puhtaisiin huuliin, levätä siveällä povella, täytti tuon miehen jonkunmoisella mielettömyydellä.

— Mutta miksi itseäni noin kidutan, puhkesi hän sanomaan. — Pelkurimainen raukka, mikä olen, miksi sitte minulla ei ole koskaan ollut rohkeutta hankkia asioista täyttä varmuutta! Tunnenpa toki keinon, joka heti antaa minulle totuudesta täyden selvityksen. Miksi pelkään sitä keinoa käyttää? Ei, vielä tänä yönä olen totuuden tietävä!

Kuningas työnsi syrjään silkkisen verhon ja meni työhuoneeseensa. Hän istuutui kirjoituspöytänsä viereen ja kirjotti paperille seuraavat sanat:

Herra poliisitirehtori! Seuratkaa heti kamaripalvelija Benjaminoa palatsiin. Ottakaa mukaanne Belgradin tiedonantorekisteri, nide M, kirjain B. Pitäkää tämä kutsu kaikilta salassa, sitä käskee teidän

ALEKSANTERI.

Kuningas Aleksanteri oli taas mennyt makuuhuoneeseen ja huusi
Benjaminon etuhuoneesta.

— Mene heti ja vie tämä kirje poliisitirehtori Lazarille, jätä se hänen omaan käteensä ja odota hänen vastaustansa! Jos hän seuraa mukana, joka todennäköisesti on tapahtuva, niin vie hänet pienen tapettioven kautta työhuoneeseeni. Siellä hän odottakoon minua. — Mene! — Elä odota Benjamino!

Kamaripalvelija palasi; kuningas pani kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi häneen pitkällä tutkivalla silmäyksellä.

— Oletko oikein uskollinen minulle, Benjamino? kysyi hän melkeinpä rukoilevalla äänellä. — Ole minulle uskollinen; löytyy niin vähän ihmisiä, jotka semmoisia ovat. Kuningas harvoin löytää uskollisen sydämen. — Minä olen sinua runsaasti palkitseva, Benjamino, jollet minua koskaan petä.

— Kuninkaallinen herrani, sanoi kamaripalvelija, — te tiedätte, että minä olin valitettava olento, kun minut löysitte. Te armahditte minua — kuinka voisin sen koskaan unhottaa? Henkeni olen uhraava kuninkaani puolesta.

— Nojaa, niin kaikki sanovat. Tulevaisuus on osottava, kuinka paljon totta tarkotat. Mene nyt ja täytä käskyni!

Kun kamaripalvelija oli mennyt, otti Aleksanteri kynttilän ja meni suuren peilin eteen, joka oli makuuhuoneen seinällä.

Täällä hän painoi nappulata ja peili kääntyi ympäri — peilin tarkotuksena oli vaan peittää kiertoportaat, jotka kuninkaan makuuhuoneesta johtivat yläpuolella olevaan huoneeseen.

Aleksanteri seisoi minuutin hiljaa portaiden juuressa ja koetti hillitä intohimoa, joka näytti häntä hallitsevan.

Sitte astui hän hitaasti portaita ylös. Tultuaan niiden korkeimmalle astuimelle, löi hän hiljakseen ovelle, joka sisästäpäin avautui.

Tämä huone oli sisustettu mitä ylellisimmin: silkkitapetit, ihmeellisiä kuvapatsaita, esittäen jumalattaria alastomassa kauneudessansa, komeat huonekalut, pulleat sohvat, taivaansinen ympäröimä vuode — kaikki oli kuin lumottu Dragaa varten.

Kaikkein ihaninta tässä ympäristössä oli kumminkin kuningatar itse, joka juuri oli levolle menemäisillään.

Hänen ihanaa vartaloansa verhosi ainoastaan pitsien koristama kepeä silkkinen yöpuku.

Oivallinen, ihmeteltävän pitkä tukka oli hajallaan, valuen kuin juokseva mustapuu Dragan päästä yli olkapäiden ja kupeiden jalkoihin saakka.

— Kuninkaani, huudahti kaunotar, juosten Aleksanteria vastaan ja painoi häntä itseensä — oletko nyt vihdoinkin tullut? Sinä olet tänään antanut minun varsin kauvan odottaa, rakkaani, ja minun on niin vaikeata odottaa.

Draga painoi huulensa hänen huuliansa vastaan, suuteli hänen silmiänsä, poskia ja käsiä, vei hänet hyväillen sohvalle sekä vaipui huokaillen hänen viereensä.

— Sinä olet hajamielinen, kuninkaani, sanoi Draga hetkisen kuluttua. Mitä sinä ajattelet? Surutko synkistävät sielusi? Oi, anna minun ottaa osaa niihin, olenhan minä sinun saattajasi läpi elämän, ja oikeutenani on kantaa puolet sinun kärsimyksistäsi. Miks'et suutele minua samalla tulisuudella, johon eilen olin vähällä menehtyä? Oi, kuinka suloista on tempautua tuollaisiin tunteisiin — suutele minua, Aleksanteri, toivon, että saisin kuolla suudelmasi minun huulillani.

— Minä olen alakuloinen, sanoi hän, — niinkuin aina, kun minun täytyy allekirjottaa kuolemantuomio.

— Kuolemantuomio? — Sinä, Aleksanterini, — tänään, juuri tänään toisena hääpäivänäni? — Siitä olisi sinut tosiaankin pitänyt säästää.

— Asia on kiireellistä laatua, oikeusministeri tahtoi siitä pikaisen päätöksen, sanoi kuningas hitaasti, samassa kuin Draga tutkivin silmin häntä katseli. — Kysymys on tuosta kurjasta, joka tavotteli Dragani henkeä, lurjus Stefan Naumovitschista; — oi, miksi noin säpsähdät?

— Minäkö? — minä säpsähdin, koska minuun kovasti koski, vastasi Draga, nopeasti malttaen mielensä, että kuninkaani hetkellä, jolloin hän voisi tuntea itsensä äärettömän onnelliseksi ja tuhat kertaa enemmän tehdä toisen ihmisen onnelliseksi, lisäsi hän haikeasti katsoen, ajattelee niin synkkiä asioita kuin kuolemantuomiota.

Ja sinä luulet sitte — Dragan ääni tuli tutkivaksi ja ikäänkuin hapuilevaksi, koska hän samalla heitti käsivartensa kuninkaan ympäri ja painautui häntä vasten — sinä luulet todellakin, että tuon, mikä hänen nimensä onkaan — tuon Stefan Naumovitschin todellakin täytyy kuolla?

— Tahtoisitko, että hänet armahtaisin? kysyi Aleksanteri hitaasti kääntäen kasvonsa hänen puoleensa. — Ajatteleppas: Jollei onnellinen sattuma olisi sinua pelastanut, niin tuo kurja olisi ampunut revolverinkuulan keskelle sydäntäsi!

— Juuri sentähden, että asia minua koskee, huudahti Draga, — en minä tahtoisi, että mestaus tapahtuisi. Se ehkä synnyttäisi Serbiassa pahaa verta. Parempi olisi siis sanoa: Kuningatar, joka nyt on niin onnellinen, on vaatinut, että kuningas käyttäisi ihanata armahtamisoikeuttansa. — Pyydän senvuoksi, kallis Aleksanteri, anna tuon raukan elää, nääntyköön hän kernaasti vankilassa kymmenen, kaksikymmentä vuotta — niin, koko elämänsä, se merkitsee vähemmän, mutta elä verta vuodata.

Tuskin oli Draga lausunut nämä sanat, ennenkuin Aleksanteri tarttui hänen käsiinsä ja käheällä huudolla veti hänet ylös sohvalta.

— Aleksanteri, rakkaani — mitä sinä teet? huusi Draga. — Miten on laitasi — millä olen sinua loukannut?

— Tunnusta, Draga, sanoi Aleksanteri hampaittensa välitse, terävällä ja vihaisella äänellä, että olet rakastanut häntä, tämä Stefan Naumovitsch hän oli — sinun rakastajasi, ja siksi rukoilet hänen puolestasi, siksi tahdot, että hänen pitää elää!

Sitte hän päästi remakan naurun, ja hänen erinomainen tyyneytensä vaikutti kuninkaaseen niin suuressa määrässä, että tämä päästi hänen kätensä vapaiksi.

— Ilkeä ihminen! huudahti Draga. — Kuinka voi sinulla olla sydäntä minua noin säikyttää! Tunneppas, kuinka sydämmeni tykyttää — niin, tunneppas vaan! Tämä sydän on yksistään sinun eikä ole koskaan sykkinyt kenellekään muulle.

— Draga, Dragani, puhkesi Aleksanteri vapisevalla äänellä ja intohimon vimmassa sanomaan, — anna anteeksi, että häväisin sinua. Minä — minä rakastan sinua siinä määrässä, että olen mustasukkainen menneisyydellesi — ja jok'ikiselle, jolle vaan olet vähäisintäkin suosiota osottanut. — Oi, anna minun suudella itseäsi, painaudu minua vastaan, rakas vaimoni, ja minä tahdon — kas, tuo arpi oikeanpuolisessa olkapäässäsi! — sano minulle: kuka sinua niin suuteli, että tuo arpi syntyi! — Totuus esiin vaan, sillä minä olen sinun herrasi ja kuninkaasi!

Kuningattaren vasemmassa olkapäässä oli todellakin pieni arpi, jonka syynä epäilemättä ei ollut naarmua eikä sysäystä.

— Tämä arpi! sanoi Draga, kadottamatta mielenmalttiansa. — Kyllä kuninkaani, lasna ollessani kaaduin kerran rautaista hellaa vastaan, ja siitä ajasta lähtien olen kantanut tuota arpea muistona. — Mutta minä näen, että sinä tänä yönä vaan koetat hakea syytä minuun suuttuaksesi; huomenna ehkä olet paremmalla tuulella — hyvää yötä, kuninkaani! Jumala sinua suojelkoon ja Serbiata, sillä aikaa kuin nukut!

— Draga, huudahti Aleksanteri, sinä ajat minut pois, sinä käännyt minusta! — Kuinka nyt ovat asiat, Draga, oma Dragani, sinä itket?

— Eikö minulla sitte ole syytä itkeä, sanoi Draga nyyhkyttäen — nähdessäni, että olen kadottanut kuninkaallisen herrani luottamuksen? Otitko minut vaimoksesi ainoastaan tappaaksesi minut epäluulolla? Oi, jospa minut pikemmin olisit jättänyt köyhyyteeni ja yksinäisyyteeni — voi, kuinka onneton olen, minä kuningatar parka!

Mutta sitte hän kumartui, suuteli Dragan niskaa ja pyysi häneltä sydämmellisesti anteeksi hellimmillä sanoilla, mitä saattoi löytää.

Mutta kului pitkä aika, ennenkuin hän sai nähdä vaimonsa kauniit kasvot ja hymyilyn hänen silmissänsä.

— Oletko antanut minulle anteeksi, Draga? kysyi Aleksanteri levottomasti, heittäytyen hänen jalkojensa juureen. — En koskaan, sen vannon sinulle, en koskaan enää ole mieltäsi pahottava. Mustasukkaisuuteni riistän sydämestäni, kuuletko, — minä uskon sinua, Dragani, minä vannon, että uskon sinua.

— Sinun täytyy antaa minulle todistus siitä, vastasi hän lujalla äänellä. — En ollenkaan välitä kelvottomasta Stefan Naumovitschistä, hän on kuoleman ansainnut. Mutta en tahdo, että hän kuolee; hän nääntyköön vankilassa ja kerran on hän minulta armoa rukoileva.

— Sen lupaan, vastasi kuningas epäröimättä, ja heti veti hän hänet taas rintaansa vasten.

Silloin äkkiä johtui Aleksanterin mieleen, että oli kutsunut luokseen poliisipäällikön ja hellästi vapautuen Dragan syleilystä hän sanoi:

— Hetkeksi täytyy sinun suoda anteeksi, mutta minä olen pakotettu tarkastamaan muutamia tärkeitä asiakirjoja. Oi, me kuninkaat emme koskaan saa olla rauhassa; meitä vaivataan elämämme autuaallisimpinakin hetkinä, emme koskaan kuulu itsellemme, vaan aina kansallemme. Jää hyvin, rakkaani; jätä minulle pieni vapaa paikka sydämessäsi, kohta olen taas luonasi.

Kuningas poistui ja laskeutui kiertoportaita, mutta tuskin oli peiliovi hänen jälessään sulkeutunut, ennenkuin Draga levottomasti haali kokoon tukkansa, sitoi sen päänsä yli ja kiinnitti kultakammalla.

— Heikko ihminen, joka kohta on oleva minun orjani, kuiskasi hän itsekseen. — Tällä kertaa kumminkin tunnen itseni kiitolliseksi hänen mustasukkaisuudestansa, sillä se pakotti hänen puhumaan Stefan Naumovitschistä, ja silloin sain häneltä viekkaasti Stefanin armahtamisen; muussa tapauksessa olisi hän allekirjoittanut hänen kuolemantuomionsa, ja minä ehkä en olisi saanut siitä mitään tietää, ennenkuin se olisi ollut toimeenpantu.

Mutta nyt — kuningas ei niin pian palaja; sentähden — toimitan heti
Nicodemille kruunun!

Aleksanteri oli kumminkin palannut makuuhuoneeseensa. Täällä nim. Benjamino oli hänelle ilmottanut, että poliisipäällikkö oli viereisessä huoneessa.

Kuningas veti yötakkinsa silkkinuorat kireämmälle, järjesti sitte vähän tukkaansa ja astui alentuvaisen näköisenä työhuoneeseensa.

— Teidän majesteettinne on käskenyt minun tänne tulemaan, sanoi Lazar alamaisella äänellä, — eikä mikään yön hetki ole liian myöhäinen, kun kuninkaan palvelemisesta on kysymys.

Aleksanteri oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen sirotekoiselle tuolille ja sanoi, viitaten paksuun asiakirjasiteeseen, joka oli hänen edessänsä:

— Kyllä, tein niinkuin teidän majesteettinne käski, toin M. siteen. Tiedonantorekisteriä on pidetty mitä suurimmalla huolellisuudella, sitä minä yksin hoidan, eikä kenenkään muun silmä kuin minun ole saanut sitä lukea.

— No, kuinkas on asian laita?… Ovatko sitte nämä asiakirjat ehdottomasti totuuden mukaiset? kysyi kuningas.

— Luulen minulla olevan syytä, teidän majesteettinne, olla ylpeä tästä työstäni. Kaikkien niiden Belgradin asukasten nimet, jotka yleensä voivat tulla kysymykseen, ovat tähän kirjotetut, he ovat, niin sanoakseni, tähän kirjaan valokuvatut. Olen tutkituttanut heidän entisyyttänsä ja tarkoin vaarinottanut heidän nykyisiä olojansa. Jos kuninkaani tahtoo tulla tuntemaan jonkun henkilön entistä elämätä, niin olkaa hyvä ja sanokaa vaan minulle henkilön nimi, ja teidän majesteettinne voi omin silmin tulla vakuutetuksi siitä, että tiedonantorekisteri antaa täysin luotettavan vastauksen.

— Ehkä! sanoi Aleksanteri muutaman minuutin epäiltyänsä. — Hyvä, Lazar, hae — Draga Maschinin nimi.

Lazar säpsähti ja hänen piirteensä saivat oudon ilmeen; ja syvästi kumartaen hän sanoi:

— Sekin nimi löytyy minun kirjassani; ja minä aijoin jonakin päivänä pyytää teidän majesteettinne lupaa saada rekisteristä poistaa kysym. olevat lehdet, sillä Serbian kuningattaresta ei tämä kirja saa antaa mitään tietoja. Mutta tunnen itseni onnelliseksi, voidessani vielä näyttää nämä lehdet — tässä ne ovat.

Helposti ja paljon etsimättä oli Lazar avannut kirjan siltä kohtaa, mihin oli kirjotettu: "Leski Draga Maschin, syntyisin Lunjevica."

Kuningas Aleksanteri varjosti kädellä silmiänsä, koskei hän tahtonut
Lazarille ilmaista sielunliikutusta, joka silmissä kuvastui.

Hän vapisi levottomuudesta, sillä hän pelkäsi näistä lehdistä löytävänsä jotakin, joka yhdellä iskulla veisi häneltä koko hänen onnensa.

Mutta kun Lazarin ääni kohtasi hänen korvansa, tuntui kuin sentnerin paino olisi sydämeltä vierähtänyt.

— Tässä kirjassa, sanoi poliisipäällikkö mielistellen, — löytyy tuskin yhtään lehteä, joka voi osottaa niin paljon hyvettä, todellista naisellisuutta ja sydämen hyvyyttä kuin nämä.

— Todellakin, puhkesi kuningas sanomaan ilosta väräjävällä äänellä, jonka jälkeen rupesi innokkaasti lukemaan.

Hän tiesi liiankin hyvin, että hän itse muutamia päiviä sitten Dragan toimesta oli poistanut tästä kirjasta kolme lehteä ja sitten kiinnittänyt toisia niiden sijaan.

Mutta kuningas Aleksanteri ei huomannut, että kiinnitetyt lehdet olivat väriltään valkoisempia kuin kirjan muut lehdet, jotka jo olivat alkaneet kellastua. Hän siis suurimmalla innolla luki, sisäisellä tyytyväisyydellä ja salaisella riemulla, sillä niillä lehdillä ylistettiin Draga Maschinia naisten malliksi, jonka entinen elämä ei kyennyt yhtään ainoata tahraa osottamaan.

— Minä olen teihin tyytyväinen, poliisitirehtori Lazar, sanoi kuningas; te näytte pitävän tiedonantorekisteriä erinomaisen tarkasti, tyydyttävällä ja totuutta vastaavalla tavalla. Kas tässä, ottakaa kirja taas mukaanne, ja pyydän, ettette anna kenenkään saada vihiä tästä yöllisestä kuulustelusta.

— Teidän majesteettinne, huudahti Lazar, — kuninkaani salaisuudet ovat minulle kallisarvoisia esineitä, jotka lukitsen sieluni sisimpään soppeen.

Lazar ojensi samalla ulos kätensä kirjaa ottaakseen, jonka kuningas oli hänelle lykännyt; mutta samassa silmänräpäyksessä kuin hänen piti se ottaa, pani Aleksanteri vieläkin kerran kätensä sen päälle.

— Odottakaa hetkisen, Lazar! huudahti hän. — Samalla kun kirja on luonani, olisi erittäin hyvä ottaa selkoa vielä yhdestä henkilöstä. Tämähän on side M? M:n jälkeen tulee N. Niinkuin näkyy, on kirjassa osa sitäkin kirjainta.

Olkaa siis hyvä, herra poliisitirehtori, ja hakekaa minulle nimi Stefan
Naumovitsch!

Lazar kalpeni ja seisoi liikkumattomana. Mutta kuningas huusi hänelle melkeinpä ankaralla äänellä:

— Ettekö kuullut käskyäni, herra poliisitirehtori? Minä tahdon nähdä lehden: "Stefan Naumovitsch."

Lazar alkoi kirjaa selailla. Tätä selailua kesti jotenkin kauvan, kunnes vihdoin avautui lehti, jonka yläsyrjässä luettiin Stefan Naumovitsch.

Kuningas oikein ahmimalla luki kirjan sisällön. Hänen päähänsä oli pujahtanut, että jos Naumovitsch koskaan oli ollut suhteessa Dragaan, niin täytynee se olla tässä merkitty, jos Belgradin salapoliisin kotkansilmät todellakin kykenisivät tunkeutua kaikkialle, keksiä suurimmatkin salaisuudet.

Aluksi luki hän jotakin välinpitämättömästi, sillä kirjaan oli merkitty, että Naumovitsch oli syntyjään serbialainen, rikkaan tilanomistajan poika, että hän oli kadettina mennyt Nischin sotakouluun, missä oli moitteettomasti käyttäytynyt sekä sitte tutkinnon suoritettuaan astunut kuninkaalliseen kaartiin. Älykkääksi, ajattelevaiseksi ja rauhalliseksi upseeriksi kutsui häntä tiedonantorekisteri.

"Helmikuun 7 p:nä 1901 Stefan Naumovitsch näyttää joutuneen huonoon seuraan, hän näkyy usein öisin häviävän leski Draga Maschinin asuntoon, ja eilen huomasi poliisimies Cyrill, että hän vasta kuuden aikana aamulla lähti sieltä. Häntä lukuunottamatta ei ketään muuta ollut lesken luona."

Kuningas Aleksanteri vaipui tuoliinsa. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi, ja käsi lensi hermostuneesti sinne tänne turmiota tuottavalla paperilla.

— Hyvä on, Lazar, ähkyi hän. — Teidän kirjanne on todellakin erittäin huvittava — erittäin seikkaperäinen. Mutta — minä tahtoisin antaa teille aineksia uudeksi osastoksi Stefan Naumovitschin tilillä, loppupäätökseksi, Lazar — kas tässä se on!

Kuningas tempasi kirjearkin, ja kirjotti siihen vapisevalla kädellä muutamia rivejä, joiden alle hän sitte piirsi nimensä. Sitte hän nousi pystyyn ja jätti paperin Lazarille sanoen:

— Hae heti käsiin linnanpäällikkö! Tämä käsky on viipymättä toimitettava; sitä ei millään ehdolla peruuteta. — Mene nyt, Lazar, minä luotan teidän uskollisuuteenne!

Sillä aikaa kuin kuningas lausui nämä sanat, oli Lazar katsahtanut paperiin, ja hän näytti hämmästyneeltä.

— Teidän majesteettinne! sanoi hän. — Te käskette että — jo tänä yönä — eikä mitään armoa?

— Ei mitään armoa! huudahti Aleksanteri. — Millä oikeudella sitä kysytte? Olenko sitte armosta kirjottanut? — Verellä olen kirjottanut.

— Niin, verellä, teidän majesteettinne, vastasi Lazar, joka tunsi väristyksen ruumiissaan, — verellä, jonka tulee jo tänä yönä vuotaa, jo muutamien harvojen hetkien kuluttua. Minä menen viemään linnanpäällikölle tämän käskyn. Eikö pitäisi lähteä pappia hakemaan…

Aleksanteri kumminkin heitti häneen katseen, joka sulki hänen suunsa ja pakotti hänen mitä pikemmin vetäytymään syrjään.

— Lazar — Lazar! huusi kuningas hänen perästänsä. — Muistakaa parhaimmat ampujat — sano se linnanpäällikölle — kaksitoista miestä — on katsottava, että hän jo ensimäisen yhteislaukauksen jälkeen suistuu kuolleena maahan.

Tuskin oli kuningas jäänyt yksin, kun hän taas kiiruhti kirjoituspöydän ääreen; kiinnitti silmänsä vielä auki olevaan tiedonantorekisteriin ja pusersi muutamia sanoja tuijottavin silmin.

— Koko yön — aina kello 6:teen aamulla — ja yksin — ha, ha! Ja hän on valehdellut — arpi — selvää on, että se on himon muistomerkki, ja Stefan Naumovitsch on ollut…

Raju huuto tunkihe äkkiä kuninkaan rinnasta, huuto, joka tuntui osottavan jotakin kauheata; sitte alkoi Aleksanterin pieni vartalo horjua, ja kohta makasi hän pehmeällä matolla, joka peitti lattian.

Kumea kaatuminen matolle ja käheä huuto, minkä kuningas päästi, samassa kuin vaahto juoksi suusta ja silmät hirveällä tavalla vääristyivät, oli kuulunut ylös Dragan makuuhuoneeseen.

Hän senvuoksi kiiruhti kiertoportaita alas ja astui huoneeseen, samassa kuin kamaripalvelija, joka samoin omalla tahollaan oli kuullut epäilyttävän äänen.

He havaitsivat kuninkaan ruumiin nytkähtelevän, ikäänkuin olisi ollut kuolemaisillaan.

Näky oli Dragasta niin hirvittävä ja kamala, että kaikki veri tunkeutui sydämeen, ja hän seisoi siinä kivettyneenä.

— Mitä tämä merkitsee? sammalti hän. — Benjamino — kuningas — tuokaa lääkäri — lääkäri!

— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! sanoi Benjamino äkkiä. — Älkää Jumalan tähden sanoko mitään, antakaa sähkökellon olla käyttämättä! Kuningas on käskenyt, että kun hän sattuu saamaan tällaisen kohtauksen, ei kukaan ihminen saa astua siihen huoneeseen, missä hän silloin makaa.

— Tuo ei siis ole ensimäinen kerta? kysyi Draga äkkiä. Sinä olet siis ennenkin nähnyt kuningasta tuon hirvittävän taudin kohtaavan? Myönnä se minulle ja luota minun suosiooni!

— Se on langettavantaudin kohtaus, sanoi kamaripalvelija. — Sitä kuningas on potenut nuoruudestaan saakka. Minun täytyy kumminkin pitää se salassa — oi, minä rukoilen teidän majesteettianne, älkää pettäkö minua!

Tuommoisen miehen käsiin hän siis oli jättänyt tulevaisuutensa onnen. —
Oi, kuinka kauhealta kuningas näytti. Draga kääntyi pois.

— No, jos nyt on kuninkaan tahto, sanoi Draga kylmästi — että hänen tautinsa on pysyvä salaisuutena, niin pidä se visusti salassa, Benjamino. Vie kuningas nukkumaan ja vartioi häntä huolellisesti, ja kun hän taas toipuu, niin älä puhu hänelle, että olen hänet tuossa tilassa nähnyt. — Hyvää yötä!

— Ja tuommoiseen mieheen olen nyt sidottu koko elinajakseni! sanoi hän ähkyen. — Oi Jumalani, on varsin vaikeata olla kuningatar. Ja se jota rakastan, on vankilassa, kuoleman uhkaamana, töin tuskin onnistui minun täksi yöksi pelastaa hänen henkensä. — Oi, Stefan, miksi hylkäsit minut, mikset kuullut minun rukouksiani ja antanut minun vapauttaa itsesi pyövelin kynsistä — miksi?

Hän äkkiä vaikeni. Silmänsä kääntyivät pieneen pöytään päin, jolla oli paljo esineitä. Tuon pöydän ääressä oli Aleksanteri varmaankin riisuutunut.

Tässä oli nimittäin kukkaro ja kultasormukseen sidottuna avain, joka näytti olevan hyvin taidokkaasti tehty.

— Avain! huudahti Draga. — Juuri sitä avainta etsin, sillä se avaa salaisen kaapin, missä kruunua säilytetään. Kuningas lepää tajutonna sohvalla — tilaisuus on otollinen. Ei, veli Nicodem, et tarvitse turhaan odottaa — kohta tuon sinulle Serbian kruunun! Nyt tahi ei koskaan…

VIIDESTOISTA LUKU.

Nopealla liikkeellä tempasi Draga avaimen ja kätki sen vapisevaan käteensä. Varovasti hän sitte katsoi ympärilleen; nähdäkseen, olisiko joku voinut häntä huomata.

Aänetönnä hiipi Draga ulos kuninkaan makuuhuoneesta ja meni käytävää pitkin.

Rikoksentekijän tavoin hän katsoi ympärilleen. Mutta kaikki oli hiljaista, konakissa jo kaikki nukkuivat, joten hän rauhassa ja varmasti saattoi kulkea rikoksellista tietään.

Kohta oli hän käytävän päässä tavannut oven. Ja nyt hän taas meni muutamien huoneiden läpi, kunnes seisoi huoneessa, joka oli merkillinen siitä, että sen eräällä sivulla oli rautainen ovi.

Tämän oven takana, sen Draga tiesi, löytyi Serbian kruunu y.m. kalleuksia, jotka kuuluivat kuningasperheeseen ja ainoastaan erityisissä juhlatiloissa, tulivat käytäntöön.

Rautaristikolla varustetun ikkunan lävitse, joka oli kadulle päin, tulvasi sisään kuuvalo. Siinä oli tarpeeksi valoa, niin että Draga ei enempää tarvinnut rikoksellista tointansa varten.

Hän pisti avaimen rautaoven lukkoon. Mutta hänen kätensä vapisi niin kovin, että hänen ensin täytyi levähtää hetkinen, ennenkuin saattoi avaimen oikein asettaa. — Kun tämä oli onnistunut, väänsi hän kiireesti ja ovi aukeni.

Muurissa tuli näkyviin syvennys, ja Dragan silmissä säkenöi kalliita jalokiviä, jotka kimaltelivat vitjoista ja risteistä, korvarenkaita y.m. — Obrenovitschien perhe-aarteita. —

— Ja vaikkapa kaiken tuon anastaisin, sanoi Draga uhmaillen itsekseen, kukapa minua siltä kykenisi rosvoksi nimittämään? Eikös tuo ole nyt minun omaisuuttani? Enkö samalla hetkellä ole sitä hankkinut, kun antauduin tuolle miehelle — ilman rakkautta? — Mutta ei, ei, en yhtään noista koristeista halua, ainoastaan tämän tahdon juuri nyt. —

Näin sanoen pani hän kätensä ruskealle lippaalle, jonka kulmat olivat teräskiskoilla varustetut.

Nopeasti asetti hän sen lattialle, sulki rautaoven ja kätki avaimen povelleen.

— Kuningatar, joka varastaa kuninkaansa kruunun! mutisi Draga pilkallisesti. — Jaa, tuo ei paljoa merkitse; — katsokoon, ettei kukaan muu ota hänen kruunuansa. Se olisi hullumpaa.

Linnankello oli juuri lyömäisillään; Dragan pään yläpuolella surisi ja suhisi palkeissa, sitte jyrisi kello kahtatoista — oli keskiyö.

— Aivanpa viime hetkessä! kuiskasi Draga. — Nicodem on jo kauvan minua kioskissa odottanut, sinne täytyy minun kiiruhtaa, ettei hän vain jäisi junasta, jolla hänen tulee matkustaa.

Draga kiiruhti huoneesta, laahaten raskasta lipasta; sen sisältävät miljoonat, painoivat hänet melkeinpä maahan.

Päiden varjossa kuningatar hiipi eteenpäin, viedäkseen saaliinsa turvallisuuteen.

Kun hän sitä lähestyi astui Nicodem ulos häntä vastaan ja kysyi kiihtyneenä:

Pyydän vaan, Nicodem, että menettelisit varovaisesti. Kolmen päivän kuluttua täytyy kruunun olla takaisin Belgradissa. Ja jos annat vaihtaa oikeat kivet vääriin, niin katso vaan, että nuo taidokkaasti sovitetaan aukkoihin!

— Elä siitä ole huolissasi, sisar kulta, sanoi nuori upseeri, ojentaen ahnaasti vapisevat kätensä kallisarvoista kapinetta ottaakseen. — Ei kuningas eikä kukaan muukaan ole huomaava, että Serbian kruunu on arvossa menettänyt pari miljoonaa. Se on säteilevä yhtä paljon tekokivillään kuin oikeilla. Annas tänne vaan! Ja nyt hyvästi! sillä minulla ei ole aikaa tuhlata.

Vaununi odottavat minua puiston portilla. Voi hyvin ja ole — huoleti. Kolmen päivän kuluttua näemme taas toisemme. Ja silloin on kruunu tekokivineen taas oleva kuninkaan aarrekammiossa.

Pelaanpa todellakin korkeata peliä. Ja voi minua, jos sen menetän! mutisi hän.

Mutta Nicodem on oikeassa; minä tarvitsen rahaa, paljon rahaa, sillä hovissa on elukoita, jotka minun täytyy ostaa.

Velkojanikin ahdistavat minua. Ne velat, jotka leski Maschin on tehnyt, täytyy kuningatar Dragan niin pian kuin mahdollista hommata maksetuiksi.

Tämä kaikki on minulle mahdollista niin pian kuin Nicodem antaa minulle rahat Wienistä.

Kuinka kaunis on kesäyö! huudahti hän. — Loistavat kuoriaiset parveilevat pensaissa, kuu valaa hopeita puiden lehdille, kukat tuoksuavat kuin unessa.

— Oi, tämä yö on kuin luotu rakkaudelle! Ja minä, — hän levitti kätensä, kuin tahtoisi hän syleillä näkymätöntä rakastajaa ja vetää hänet puoleensa — ja minä, kuningatar, olen niin köyhä rakkaudesta, kun ehkä köyhin kerjäläinen Belgradissa, hiipii sydämen puoleen, joka on hänen omansa!

Oi Stefan — Stefan Naumovitsch, mikset vaella nyt kanssani puistossa, mikset istu vierelläni tuolla penkillä, nojaten päätäsi minun päähäni ja poskeasi minun poskeeni — se olisi kuninkaallista ihanuutta, eikä tämä kurja purppura, jonka hankin itselleni!

Siksi kulki hän syvemmälle puistoon ja tuli paikalle, jossa ei ollut koskaan ennen ollut.

Taivas täynnä tähtiä levisi hänen yläpuolella, ja kuu saattoi häntä tiellä.

Avonaisella paikalla, korkeiden puiden ympäröimänä, näki hän kaksi sotamiestä, jotka olivat hautaa kaivamassa. Salaman nopeudella vetäytyi Draga puiden taakse.

Siellä hän kumminkin seisahtui, ja paksun puunrungon takana kuuli hän, mitä molemmat sotamiehet sanoivat toisilleen. — Minä luulen, toveri, sanoi toinen, — että nyt täytyy taas jonkun raukan ajatella lähtöänsä. Tuhat tulimaista, tässä maassa tosiaankin pidetään kovaa kiirettä, ja niin salaperäisesti — keskellä yötä! Minua häntä säälittää, vaikka en ollenkaan tiedä, kuka se on.

— Mitä se sinua liikuttaa? vastasi toinen sotamies. — Päällikkö on käskenyt meidän kaivamaan haudan ja sen me teemme emmekä tarvitse kysyä, kuka siinä tulee lepäämään. Ehkäpä se on joku liittoutuneista, joka hääjuhlien aikana ahdisteli kuningattaren henkeä.

— Kuningatar on tosiaankin kaunis nainen, sanoi toinen sotamies. — Olisipa hauska tietää, voiko hän tuntea itsensä onnelliseksi kuninkaan kanssa?

— Kyllä, eiköhän mahtane! sanoi toinen nauraen, työntäessänsä lapion maahan. — Kuninkaan kanssa jakaa hän kruunun, ja jonkun toisen kanssa, josta hän paremmin pitää, jakaa hän sydämen. Muistathan toveri, kuinka heidän on tapana laulaa kotona vuorilla.

Draga seisoi, uskaltamatta tuskin vetää henkeänsä. Hän ei itse tietänyt, mistä se johtui, mutta hänen silmänsä äkkiä kostuivat, ja kaksi suurta kyyneltä juoksi pitkin poskia.

Silloin hän kuuli askeleita, ja puiden takana esiintyi avonaisella paikalla ilmiö, joka saattoi jääkylmän väristyksen kulkemaan hänen selkänsä läpi.

Pimeästä puiden lomitse esiintyi nimittäin kaksitoista sotamiestä, jotka kantoivat kiväärejä hartioillaan ja joita upseeri johti.

Ne olivat jaetut kahteen osastoon ja niiden välissä kulki mies, pää pystyssä, kasvot kuolon kalpeina ja syvän surun valtaamina.

Tuo huuto tukahtui kumminkin, sillä hän ei kyennyt saamaan yhtään sanaa huuliltaan. Puoleksi tajuttomana nojasi hän puun runkoa vastaan, joka häneltä salasi sen paikan, jolla sotamiehet seisoivat vankineen. Hän tunsi itsensä melkeinpä pyörtyvän.

Stefan Naumovitsch! sanoi upseeri nyt vangille. Asettukaa tämän haudan reunalle. Minun täytyy ilmottaa teille, että teidät ammutaan, hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä, joka äsken on saapunut linnanpäällikölle.

- Ammutaan! kuului Stefanin huulilta. — Ainakin saan toki kuolla kuten rehellinen sotilas. Se on enemmän kuin olin odottanut.

Mutta nämä kahleet otatte kai pois, toveri? Ettehän tahtone, että minun täytyy kuolla kahleissa!

Upseeri viittasi vaieten, kaksi sotilasta astui esiin ja vapautti
Stefanin raskaista kahleista, jotka kolkosti kalisten putosivat maahan.

Vastustamaton voima veti häntä haudalle, hän tahtoi rientää Stefanin vierelle, tahtoi kietoa kätensä hänen ympärilleen, suojella häntä luodeilta omalla ruumiillaan, estää heitä toimeenpanemasta veristä kuolemantuomiota; mutta — hän ei uskaltanut. —

Kuninkaan käsky — kuinka saattoi hän ajatella estää sitä, mitä kuningas itse oli käskenyt toimeenpanna.

— Hän on pettänyt minut! sähisi Draga hampaittensa välissä, hänen kasvonsa vääristyivät ja saivat kostonhimoisen ilmeen.

— Hän tappaa minun oman rakastettuni, vaikka hän on vakuuttanut minulle, että Stefan Naumovitsch saa elää. —

Ha, ha, niin vähän arvoa on siis kuninkaan sanalla, niin vähän puolison valalla!

Ah, koko elämäsi tuskalla ja piinalla saat minulle maksaa, Aleksanteri, sen veren, joka tässä vuodatetaan!

Hän tarttui molemmin käsin puuhun kiinni, ja painoi hehkuvat kasvonsa sen kovaa, rosoista kuorta vasten, hän pelkäsi itseänsä, hän pelkäsi, että rakkaus hänen sielussaan voittaisi järjen ja johtaisi hänet tekoihin, joita hän sitte saisi katkerasti katua.

Aleksanteri ei antaisi hänelle koskaan anteeksi, jos hän äkkiä astuisi sotamiesten eteen pelastamaan Stefania.

Hän oli heikkouteen asti hyväntahtoinen, mutta voi sitä, joka loukkasi hänen turhamaisuuttaan!

- Aika on tullut! sanoi upseeri — Laittautukaa kuntoon, toveri! Suokaa anteeksi, että minun täytyy lausua ratkaiseva sana, joka katkaisee teidän elämänlankanne. Mutta, tiedättehän — virkani —

- Ei sanaakaan enää, toveri! Minä tunnen teidän velvollisuutenne, se on lahjomaton. Mutta jos tahdotte tehdä minulle viimeisen palveluksen, niin antakaa minulle papyrossi ja antakaa sitte vielä aikaa, että ehdin polttaa sen!

- Se on vasten minun määräyksiäni, toveri, mutta — enhän olisi ihminen, joll'en täyttäisi tätä teidän viimeistä vaatimatonta pyyntöänne. Olkaa hyvä ja ottakaa!

Mietteissään katsoi hän sinisiä savupilviä, jotka kiertelivät ylös hänen päänsä yli.

Tämä palaa niin pian, tämä papyrossi! sanoi hän puoliääneen itsekseen.
Kun se on loppunut, niin silloin minun elämänikin loppuu.

Ei mikään kynä kykene kuvaamaan, mitä Draga kärsi näiden muutamien minuuttien aikana.

Oi, mitä olisikaan hän antanut, jos olisi voinut saada tälle papyrossille voiman, ettei se olisi koskaan palanut loppuun!

Mutta hän ihaili myöskin Stefanin sankarimaisuutta ja kylmäverisyyttä, jolla katsoi vasten kuolemaa.

Ja tuolla ylhäällä palatsissa makasi toinen kiemurrellen kouristusten vallassa, se raukka, joka nyt uskalsi ottaa tällaisen miehen elämän.

- Kolme savua vielä, toveri, sitte olen valmis, sanoi Stefan — kolme savua ja sitte — hautaan!

Hekin näyttivät synkiltä ja vastahakoisilta, mutta täytyihän heidän tehdä velvollisuutensa.

Nyt, koska vaan haluatte, toveri, sanoi Stefan, heittäen papyrossin jäännökset taaksensa hautaan. — Tuhkaa, ei muuta kuin tomua, samaa, joksi minäkin tulen muutamien sekuntien perästä.

— Enkö saa sitoa teidän silmiänne, toveri? kysyi upseeri ottaen nenäliinan taskustaan.

— Ei, viimeisen kerran tahdon vielä katsella maailman kauneutta — oi, sehän on niin kaunis, niin ihmeellisen kaunis!

Tämä taivas tähtiä täynnä, kuu tuolla ylhäällä niin lempeänä ja puhtaana ja puu tuolla lehtipuvussaan ja — kasvot — ei, ei, se on näköhäiriö, minä en tahdo heittää siihen viimeistä katsettani, — ennemmin ummistan silmäni — tätä en toki tahdo katsella — Dragan vietteleväisiä, viekkaita kasvoja!

— Katsokaa nyt, kyllä on parempi, että annatte minun sitoa silmänne, sanoi upseeri, astuen hänen luokseen.

— Niin — parempi, myönsi Stefan — mutta antakaa minulle liina, että saan sen itse sitoa — no, nyt se on tehty.

Ja kun hän seisoi siinä sidotuin silmin, väreili hymy hänen huulillaan ja hän kuiskasi hiljaa, hyvin hiljaa:

— Nyt näen vaan ne suloiset enkelinkasvot, joissa kaikki maailman kauneus yhdistyy, sinun piirteesi Geniani! Hyvästi sinä, joka petit minut, nyt kuolen minä sinun tähtesi! Minun pitäisi vihata sinua, ja sittenkin — minä en voi.

Oi Genia, miksi teit minulle näin! minä kuolisin mielelläni, jos et juuri sinä olisi kaivanut hautaani!

Draga oli hiipinyt lähemmä kulkien puusta puuhun: hän oli nyt tullut aivan lähelle hautaa, josta kostean lämpimän mullan haju löi häntä vastaan.

Hänen täytyi katsella tätä kauhistuttavaa näkyä, hänen täytyi, — vastustamaton voima pakotti hänet siihen.

- Jumalan nimeen siis! huusi upseeri, joka oli komentamassa. — Me olemme vaan toimeenpanevat kädet, joiden täytyy sokeasti totella — aseisiin! sotilaat — ojentakaa!

Kiväärit kohosivat, niiden ääni synnytti Dragassa väristyksen, joka kävi läpi luiden ja ytimien!

Vielä silmänräpäys, ja se olisi tapahtunut, kaksitoista kuulaa olisi silloin lävistänyt Stefanin rinnan — mutta…

— Seis! kuului silloin käskevä ääni, levoton ja kiihkeä. — Seis, elkää ampuko! — Alas kiväärit! Minä, kuningas, käsken sen.

Se oli kuningas, joka äkkiä ilmestyi sille paikalle, jossa hirvittävä toimitus tapahtui.

Hänet nähdessään laskivat sotamiehet heti kiväärinsä. Komentava upseeri seisoi kuin kiinikasvaneena maassa miekankärki alaspäin.

Mutta Stefan Naumovitsch ei nähnyt kuningasta; musta side esti häntä siitä. Ja olihan hän jo sanonut jäähyväiset maailmalle, niin ett'ei hän ollut kuullut kuninkaan sanoja, jotka olivat pelastaneet hänen elämänsä.

— Miksi ette jatka? huudahti Stefan Naumovitsch, miksi ette ammu? Oi
Jumala, elkää toki kiusatko minua, antakaa loppua!

Myöskin Draga, joka ei hetkeksikään ollut kääntänyt katsettaan kauhun paikasta, tunsi heti kuninkaan, sillä kuu valaisi hänen vartalonsa hopeavalollaan.

Häneltä pääsi heikko huudahdus, sillä hän ei voinut käsittää, mikä oli tuonut Aleksanterin tänne.

Ah, pakotettiinko hänet vielä kerran katsomaan tätä maailmaa, jonka hän oli jättämäisillään?

— Missä minä olen? änkytti hän, tarttuen päähänsä molemmin käsin. —
Mitä on sitte tapahtunut?

Minähän elän, minä elän, ja tuossa — oi, kuningas — kuningas
Aleksanteri!

— Niin, kuningas, vastasi Aleksanteri vaikealla äänellä — joka tahtoo puhua kanssasi, Stefan Naumovitsch — joka on keskellä yötä jättänyt kuninkaallisen palatsinsa, riistääkseen sinut hirvittävästä kohtalosta.

— Herra upseeri, jättäkää heti sotilainenne tämä puisto, viekää joukkonne takaisin linnoitukseen!

— Minä otan nyt vangin teiltä ja pidän huolta, ettei hän pääse karkuun, lisäsi kuningas pidätetyllä naurulla.

Upseeri tervehti, sitte antoi hän joukolleen käskyn ja minuuttia myöhemmin etenivät sotamiehet puiden taakse.

Stefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hän nähnyt unta. Tuossa seisoi hän äsken avatun haudan reunalla, joka oli häntä varten tehty, johon hänen olisi pitänyt syöksyä sitte kuin ne kaksitoista kuulaa olisivat hänet lävistäneet. Edessään näki hän kuninkaan yhtä kalpeana kuin tavallisesti, hän oli kuullut kuninkaan puhuvan — taivaan Jumala, eihän tämä voinut merkitä mitään pahaa, sillä kun kuningas tulee jonkun ihmisen luo, joka on joutunut pyövelin käsiin, silloin voi tämä kuningas tuoda vaan armoa, armoa, eikä mitään muuta kuin armoa!

Uudestaan kysyi hän itseltään, mikä oli niin äkkiä muuttanut
Aleksanterin mielen.

Hän hiipi yhä lähemmäs, hyvin lähelle, niin että hän voi kuulla joka sanan, jonka kuningas sanoi Stefanille.

— Stefan Naumovitsch, huudahti Aleksanteri, minä olen tänä yönä allekirjoittanut sinun kuolemantuomiosi ja käskenyt heti sen toimeenpanemaan.

Sinä olet todella ansainnut kuoleman. Mutta, minä lahjoitan sinulle elämän, sillä nyt vasta tiedän minä, että minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, eikä kukaan voi sanoa, että kuningas Aleksanteri on kiittämätön.

Vai etkö ehkä ole sama Stefan Naumovitsch, jatkoi kuningas hetken perästä, jonka ajalla hän ehkä oli odottanut vastausta Stefanin huulilta, jota ei kumminkaan tullut — etkö ole sama Naumovitsch, joka kerran manöövereillä Nischin lähellä heittäytyi erään mielipuolen yli, joka kohotti tikarin minua kohti?

— Minä olen sama Naumovitsch! vastasi nuori upseeri. — Ja minulla on vielä rinnassani arpi muistona mielipuolen tikarinpistosta.

Sillä kertaa pelastin sinun elämäsi, kuningas Aleksanteri! Jos olisin tiennyt, mitä tulevaisuus kätki helmassaan, en olisi välittänyt tuosta mielipuolesta.

Aleksanteri säpsähti, hänen kulmakarvansa rypistyivät ja hän katsoi synkästi Naumovitschiin.

- Nyt tiedät, kuningas Alexander, missä asemassa olemme toisiimme, jatkoi Naumovitsch. — Kutsu nyt takasin sotilaat ja käske heidän uudestaan ojentaa kiväärinsä minua kohti ja lävistää sydämeni!

Minä tiedän, että olen menettänyt elämäni, mutta siitä minä en välitä.

— Sinä olet tahtonut ottaa hengiltä vaimoni, kuningattaren, vihaatko häntä sitte niin kovin? Onko minun Dragani tehnyt sinulle niin paljon pahaa, loukannut sinua niin suuresti, että olet päättänyt tappaa hänet?

- Kuningatar ei ole koskaan loukannut minua, vastasi Naumovitsch lujalla äänellä — minä en vaan koskaan voi antaa hänelle anteeksi, että hän on tullut Serbian kuningattareksi!

Sinä erehdyt, Stefan Naumovitsch, kuten moni muukin! Minun Dragani tekee teidät kaikki onnellisiksi, sillä hän ansaitsee saada ylhäisimmän paikan maassa, hän on täysin arvokas olemaan minun puolisoni!

Sinä et tunne häntä; vieläpä arvostelet häntä väärin. Hänen vihollisensa, jotka eivät soisi hänen kantavan Serbian kruunua minun rinnallani, levittävät koko maassa hävyttömiä syytöksiä häntä kohtaan.

Mutta ei puhuta nyt siitä, Stefan Naumovitsch! Sano minulle sen sijaan: vihaatko minuakin?

Vastaukseksi tähän kysymykseen laski Stefan Naumovitsch kätensä sydämelleen ja nostaen toisen kätensä ylös kuten valaa tehdäkseen, sanoi hän juhlallisesti ja sydämellisesti:

- Sinua, kuningas Aleksanteri, olen rakastanut. Rakastan sinua vieläkin ja Jumala taivaassa on todistajani, että odotin sinusta vaan parasta.

Luulin sinun parantavan ne haavat, joita toiset kuninkaat olivat tuottaneet tälle onnettomalle maalle. Luulin sinun antavan Serbialle levon ja rauhan kuten muillakin kansoilla on.

- Ja kuka on sinulle sitte sanonut, Stefan Naumovitsch, ettei tämä yhä ole aikomukseni, kuten se on aina ollut?

Jumalan, joka tällä hetkellä katsoo alas puoleemme ja kuulee, mitä kuningas ja alamainen keskustelevat, kaiken sen nimessä, mikä on pyhää sinulle ja minulle, vannon minä, että rakastan Serbiaa niin suuresti, kuin poika koskaan on rakastanut äitiänsä, että minusta tulee hyvä ja oikeudentuntoinen hallitsija ja ettei mikään, ei mikään voi estää minua siitä.

- Ei edes kuningatar Dragakaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Ei edes se nainenkaan, jonka olet valinnut vaimoksesi, kuningas Aleksanteri? Minä pelkään, että hän kääntää hyvän pahaksi, että hän —

- Kas niin, ei sanaakaan enää hänestä nyt! — Minä rakastan Dragaa. Sinulle tahdon tällä hetkellä sanoa, että minä rakastan häntä, niin minä suorastaan jumaloin häntä. Mutta minä musertaisin hänet, jos hän asettuisi minun ja Serbian onnen väliin.

Silloin notkisti Stefan Naumovitsch polvensa kuninkaan edessä ja hurmaantuneena, kuten mies, joka rakastaa isänmaataan enemmän kuin mitään muuta, huudahti hän:

- Terve, Aleksanteri Obrenovitsch, Serbian kuningas. Jos hän pitää sen sanan, jonka hän tällä hetkellä on luvannut, silloin loistaa hänen nimensä kerran historian lehdillä ikuisilla, kultakirjaimilla kirjotettuna:

Ja nyt, kuningas Aleksanteri, määrää minun suhteeni, mitä tahdot! —
Elämäni on sinun kädessäsi!

Saat viskata sen pois, peittää sen tähän hautaan, joka oli minulle määrätty, — mutta jos tahdot antaa minulle elämän, niin on se omistettu sinun palvelukseesi tästä hetkestä lähtien! Eikä kukaan sinun ympäristössäsi ole kuninkaalleen uskollisempi kuin minä. Stefan Naumovitsch nousi.

- Niin, sen tahdon minä! huudahti Aleksanteri, ojentaen hänelle kätensä. Lyö kättä Stefan Naumovitsch! Sinä pelastit kerran elämäni — tänään pelastan minä sinun. Me olemme kuitit, ja nyt saamme molemmat kilpailla siitä, kumpi ensiksi taas voi tehdä toisen velallisekseen.

Tulin tänne aikeessa korottaa sinut, antaa sinulle maailman ja ihmisten edessä näkyväinen merkki kiitollisuudestani. Olkoon menneeksi, Stefan Naumovitsch, minä näytän sinulle, kuinka vihollisesta tehdään ystävä.

Minä nimitän sinut täten ajutantikseni ja ylennän sinut samalla kapteeniksi.

Sinä asut luonani konakissa, nukut saman katon alla kuin minäkin. Ovi minun makuuhuoneeseeni on avoinna sinulle. Mutta minä tiedän, ett'et sinä koskaan astu sen kynnyksen yli minulle kuolemata ja turmiota tuodaksesi. Sinä ennemmin tahdot kuolla tällä kynnyksellä kuin lasket murhaajan luokseni!

— Niinpä Jumala minua rangaiskoon, jos milloinkaan petän luottamuksesi! huudahti Stefan Naumovitsch vilpittömästi. — Joo, minä olen makuuhuoneesi kynnystä vartioitseva, ja rinnallasi olen seisova, kun sua vaara uhkaa!

Omalla ruumiillani olen sinua suojeleva, niinkauvan kuin valasi pidät. Ja jos minä rikon omani, niin taivaan Herra, joka on minun valani kuullut ja kostaa jok'ikisen väärän valan, antakoon minun menehtyä, sillä silloin en parempaa palkkaa ansaitsisi.

Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että sillä hetkellä olivat puhuneet ennustuksen sanoja.

Mutta samassa kuin kuningas voimakkaasti puristi Stefan Naumovitschin kättä, säpsähti nuori upseeri.

Mitä hän sitte oli tehnyt! Minnekkä oli hän antanut sen ihastuksen, jonka Aleksanterin sanat olivat herättäneet hänen uskollisessa serbialaissydämessänsä, itseänsä johtaa.

Hän tulisi kuninkaan ajutantiksi, asuisi saman katon alla kuin hän, olisi alituisesti hänen kanssansa kuninkaallisessa palatsissa!

Tämähän olisi samaa kuin joka päivä, joka hetki nähdä silmäinsä edessä se nainen, jota hän kerran oli rakastanut, mutta jota hän nyt vihasi ja halveksi! Eikö se merkinnyt, että hän myöskin suojelisi tuota naista! Naumovitschinhan tuli vastata hänenkin hengestänsä, hänen turvallisuudestansa!

Mutta Draga nauroi, kun kuuli hänen sanansa. Nyt oli Naumovitsch, tuo kaunis, kiihkeästi haluttu mies hänen omansa, eikä mikään maailman mahti erottaisi heitä.

Hänen puolisonsa vei Naumovitschin hänen verkkoonsa — nyt oli Aleksanterin syy, jos Draga antoi nyt intohimollensa vapaat ohjakset, jos hän pakotti Stefan Naumovitschin alas jalkainsa juureen ja teki hänet rakkaudellaan onnelliseksi. Sillä vaarallista on leikkiä tulen kanssa. Mutta kuningas oli itse heittänyt tulikekäleen omaan taloonsa.

KUUDESTOISTA LUKU.

Komealla silkkisohvalla ylellisellä komeudella sisustetussa huoneessa
Belgradissa makasi nuori tyttö. Näki heti, että hän ei ollut syntynyt
Serbian auringon alla, sillä jokainen liike, joissa oli tavaton sulous,
todisti hänen olevan pariisittaren.

Hän oli oppinut tuntemaan hänet Monte Carlossa ja heti alussa oli hän ilmoittanut olevansa pariisilainen ilotyttö, joka enimmän tarjoavalle antoi kauneutensa, rakkautensa ja sulonsa.

Ninette antoi juuri todistuksen siitä, että ilotytölläkin voi olla sydän. Nicodemille se ei kuitenkaan sykkinyt, vaan eräälle toiselle.

Tuon toisen kanssa oli Ninette tullut Monte Carloon. Hänen seurassaan oli hän, ennenkuin teki Nicodemin tuttavuutta, viettänyt neljä suloista viikkoa pelipankin läheisyydessä, kunnes vihdoin tuli käänne.

Nicodem oli nähnyt Ninetten käsikädessä pitkän englantilaisen kanssa, jolla oli vaalea parta ja englantilaisen harmaan siniset silmät.

Tämä mies oli pelannut kuin mielipuoli, hän näytti saaneen päähänsä, että hänen piti tyhjentää pankki. Mutta onni kääntyi hänestä ja eräänä päivänä seisoi hän siinä, eikä ollut hänellä muuta kuin kaksi tyhjää kättä — samana yönä tuli Ninette hyrkäten siihen huoneeseen, hotellissa, jossa Nicodem Lunjevica asui sekä huusi hänelle, vääntäen epätoivoissaan käsiään: Armahtakaa! Auttakaa minua, että löytäisin mieheni, joka äsken pakeni täältä ja sanoi heittäytyvänsä järveen!

Nicodem Lunjevica ei tietysti antanut mennä oivallisen tilaisuuden voittaakseen tuon kauniin naisen suosion, ja hänen seurassaan haki hän tunnollisesti Monte Carlon rannan ja puiston, mutta englantilaisesta ei näkynyt muita jälkiä kuin takki, joka oli viskattu eräälle kivelle rannalla, ja silloin oli tietysti selvä, että Albionin poika oli todellakin hakenut kuolemansa aalloissa.

Nyt oli Ninette puoliksi leski. Hän oli surupuvussa ja itki rakastajaansa. Mutta lopuksi hän antoi Nicodemin lohduttaa itseänsä, ja kun tämä tarjoutui ottamaan hänet mukaansa Belgradiin ja siellä sisustamaan komean kerroksen sekä vannoi, että vastakin pitäisi hänestä huolta, ei Ninette odottanut muita pyyntöjä, vaan muitta mutkitta riisui kokonaan surupuvun, verhoutui vaaleampiin väreihin ja tuli Nicodemin rakastajattareksi.

Siitä lähtien oleskeli hän Belgradissa. Hänellä ei todellakaan ollut syytä valittaa Nicodemista. Tämä oli häneen korviaan myöten rakastunut ja antoi hänelle kaikkea, mitä ikinä vaan halusi.

Mutta ei voisi kuvailla mielessään, mitä kaikkea hänen näöltään viattomat silmänsä halusivat. Milloin hän halusi oman talon, milloin komeita huonekaluja, milloin omat hevoset ajoneuvoineen, milloin uuden koristeen — sanalla sanoen, nämä silmät eivät koskaan lakanneet uutta toivomasta, ja hyvä Nicodem sattui saamaan velkoja siitä huolimatta, että oli kuningattaren veli, ja hänen sisarensa astui juuri kreivin aikaan Serbian valtaistuimelle.

Mutta tänä iltana oli hän riemuiten ilmoittanut Ninettelle, että hän pian vapautuisi kaikista veloistansa ja sitä paitsi hän vielä saisi sievoisen summan käytettäväkseen. Nicodem oli kertonut, että hänen oli onnistunut saada sisarensa jättämään hänelle Serbian kuningaskruunun ja oli ilmottanut Ninettelle, että hänellä oli aikomus vaihtaa Wienissä kruunun oikeat hohtokivet vääriin.

Nicodem oli luvannut hänelle käydä vielä kerran yöllä hänen luonansa, ennenkuin lähtisi Wienin matkalle, ja Ninette istui juuri häntä odottamassa. Ninette tahtoi oikein syvältä osottaa Nicodemille mieltymystään, ettei tämä vaan unhottaisi häntä Wienin kauniiden tyttöjen luona ollessansa.

Oi Parisi — sinä kaunis, unohtumaton kaupunki, joka johtuu joka rivillä mieleen, kuinka tuskallisesti hän nyt kaipasi sen iloja!

Kun Nicodem Lunjevica saisi rahoja, silloin pitäisi hänen ottaa hänet mukaansa Parisiin ja Ninette uneksi jo pientä komeata ravintolaa jonkun puistokadun varrella, ja sitä, kuinka hänelle juhlittaisiin, kun näyttäytyisi Serbian kuningattaren veljen seurassa. Tuskinpa luulisi olevan totta, että pikku Ninette olisi kiivennyt noin korkealle, hänethän tunnettiin Parisissa niiltä ajoilta, kun hän oli kuorilaulajattarena eräässä pienessä teaatterista, jossa hänellä ei juuri ollut erikoisempaa menestystä — ah, hänen entiset teaatteritoverinsa melkeinpä menehtyivät kateudesta, kun saisivat nähdä Nicodemin sirossa upseerinunivormussaan ja hänen rinnallaan Ninetten, koristettuna rakastajansa ostamilla koristeilla, sittenkuin ensin oli puhdistanut serbialaisen kuningaskruunun.

— Mutta tuossahan mies jo tuleekin, huudahti vilkas ranskatar äkkiä, heittäessään kirjan syrjään ja hypähtäen sohvalta.

Sillä sen ikkunan alapuolella, jonka edustalla sijaitsi taloon kuuluva puutarha, kuului käsien läiskytystä, joka tavallisesti merkitsi sitä, että Nicodem oli saapunut.

— Sinäkö siellä, Nicodem? Miksi et tule tänne ylös? Onko sinulla niin kiirettä, rakkaani?

— Hitto vieköön rakkaan Nicodemisi! vastasi hänelle alhaaltapäin kirkas ääni. — Täällä on mies, jolla on sinun rakkauteesi suuremmat oikeudet.

Tämän äänen kuullessansa säpsähti Ninette, ei suinkaan pelästyneenä ja hämmästyneenä, vaan sen sijaan iloissaan.

— Harry — Harry, oletko sinä todellakin siellä? huusi hän ollenkaan yrittämättä hillitä ääntänsä. — Kaikkivaltias Jumala, sinä et siis olekaan kuollut, et heittäytynytkään mereen? Oi, Harry Raven on tuolla alhaalla, minun Harryni!

— Kiiruhda ja päästä minut sisään, minulla on syytä välttää kaikkea yhteensattumista poliisin kanssa! sanoi ääni kiireesti. — Tahdon ensin tulla varmuuteen siitä, uskaltaisinko tulla asuntoosi, kenenkään näkemättä.

— Palvelijat jo nukkuvat, antoi Ninette vastaukseksi. — Minä viskaan alas avaimen sinulle, odota Harry — vain minutti — oi, sinä ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut, — kas tässä, ota kiinni avain — kas, kun otti sen oikein ilmasta, ha, ha, ha! — tuolla on ovi. Kiiruhda heti luokseni, mieleni oikein ikävästä palaa.

Mies hävisi nyt taloon ja parin minuutin kuluttua avautui hitaasti ja varovaisesti se ovi, joka johti Ninetten huoneeseen, ja pienikokoinen jäntevä mies hiipi hiljakseen huoneeseen.

Ninetten rakastaja ei tosin näyttänyt luottamusta herättävältä, hän oli melkeinpä köyhästi puettu ja näytti menneeltä mieheltä, jonka viime aikoina oli ollut taisteleminen puutteita ja huolia vastaan.

Sen lisäksi kantoi hän kädessänsä hyvin kulunutta matkalaukkua. Mutta Ninette juoksi häntä vastaan, heitti käsivartensa hänen ympärinsä ja suuteli häntä sydämellisesti.

— Voi, sinä rakas veitikka! huusi hän. — Kuinka saattoi sinulla olla sydäntä panna minut sellaiseen tuskaan! - Totisesti en sinua oikein ole surrut. Arvelen, että vielä olet näkevä jäljet niistä kyynelistä, joita sinun tähtesi olen itkenyt. Mutta — mitäpä minulle lopulta muuta jäi jälelle, kuin antaa Nicodem Lunjevican lohduttaa itseäni, sillä — elä pane pahaksesi, Harry — jätit minut kerrassaan pulaan, et maksanut edes ravintolan laskua.

— Ha, ha, tiesinhän minä, että joku toinen maksaisi minun puolestani, sanoi englantilainen nauraen, asettaessaan matkalaukkunsa tuolille. — Pikku Ninette kyllä ymmärtää selviytyä, sanoin itsekseni. Mutta näetkös, minun täytyi kadota, täytyi saada se luulo, että olin kuollut, sillä tiedätkös, minä olin Monte Carlossa kovasti nylkenyt kaikki, joihin pelipankissa tutustuin, kaikilta olin rahaa lainannut, ja kun minulla ei ollut halua myöhemmin maksaa velkojani, syöksyin aivan yksinkertaisesti mereen, s.o. asetin takkini kivelle ja luikin tieheni.

— Suoraa päätä kauniista Parisistamme, vastasi Harry Raven. — Siellä juuri sain kuulla, että olit Belgradissa. Tuhat tulimaista, kuinka onni sinua on potkinut, sinähän olet pyydystänyt kuningattaren veljen! — Kuuleppas, kanaseni, siitä lähtee meille sievoset summat. Tietysti edeskinpäin pysyttelet hyvissä väleissä.

— Kaikki mitä vaan haluat — kaikki olen tekevä hyväksesi, Harry! Mutta Jumalan tähden, meidän täytyy olla varovaisia, sillä Nicodem voi tulla tänne millä hetkellä hyvänsä.

— Kirottu! Ja minä kun kuvittelin mielessäni, että voisimme olla häiritsemättä ainakin tunnin. Sill minulla on jotakin, josta minun on sinulle puhuttava: tässä matkalaukussa on jotakin, josta kaikessa tapauksessa meidän on hetimiten päästävä. En ole uskaltanut viskata pois matkalaukkuani, peljäten, että saatettaisiin minua silmällä pitää.

Mutta eiköhän sinulla täällä ole jotakin paikkaa, minne toistaiseksi voisi kätkeä matkalaukun sisällyksen.

— Onko sinulla siellä sitte jotakin niin hirveätä? kysyi Ninette, katsoen hämmästyneenä vanhaan matkalaukkuun. — Eikös siellä ole vaatteesi? — Voi, mies parka, — näyttää siltä kuin sinulla ei olisi muita vaatteita kuin ne, mitkä nyt ovat ylläsi!

— Siinä olet aivan oikeassa, enkä minä kumminkaan tule aivan tyhjin käsin — katsoppas vaan, minulla on rahoja, kanaseni, pari tuhatta itävaltalaista guldenia, ei mitään vääriä seteleitä, vaan aivan oikeita! —

— Harry, mistä nuo rahat olet saanut? Oletko kenties käyttänyt jotakin tilaisuutta hyväksesi? — Ah, minä tunnen sinun taitavuutesi, eihän sinua ilman aikoja kutsutakkaan Lontoossa taskuvarkaitten kuninkaaksi.

— Tällä kertaa olen tehnyt jotakin enemmän kuin tavallinen taskuvaras, vastasi Harry, samassa kuin hänen kevytmielisyydestä veltot kasvonpiirteensä värisivät mielenliikutuksesta ja saivat ilmeen, joka osotti jotakin kauheata, epämääräistä parrattomassa naamassa. — Kas tässä, kohta käsität, miksi minun täytyy pian hävittää tämä matkalaukku!

Näin sanoen otti hän pienen avaimen taskustansa, vei Ninetten tuolille ja avasi matkalaukun.

Samassa hetkessä kuin laukku avattiin, kirkasi Ninette ja hoiperteli taaksepäin. Jok'ikinen veripisara pakeni hänen poskiltansa, ja hän alkoi kiivaasti vapista.

— Ihmisen pää! huudahti Ninette sitte melkein vaan huulillansa, sillä kurkku kiristyi kauhusta. — Taivaan Jumala, Harry — mitä olet tehnyt? Sinä olet —

— Niin, minä en enää voinut kestää kurjaa elantoani! sai Raven sanotuksi. — Se oli epätoivon teko. Mutta tilaisuus oli otollinen. Minä matkustin tänne Parisista Wienin kautta, ja rautatien asemalla tutustuin vanhaan herraan, joka sanoi hänkin Belgradiin matkustavansa. Hän valitteli minulle, että vaikka oli rikas mies, hänen perheensä sai kumminkin onnettomuutta kokea. Hänen ainoa lapsensa tuotti hänelle paljon surua.

Silloin ajattelin itsekseni; tuolla miehellä on varmaankin mukana pullea lompakko, jonka tulisi olla minun. Ja vaikka oli minulle vaikeata, ostin kumminkin toisen luokan piletin Wienistä—Belgradiin ja astuin samaan vaunuun kuin tuntematon.

No, sitte matkalla se tapahtui. Kuljimme juuri tiheän metsän läpi. Silloin hyökkäsin hänen kimppuunsa, hän ei itseään juuri puolustanut, kauhu lamautti hänet, ja minä sain kuristaa hänet, ilman että hän päästi sanaakaan. Sitte otin hänen arvoesineensä ja peittääkseni kaikki jäljet, sain sen päähänpiston, että leikkasin häneltä pään poikki ja heitin ruumiin ulos vaunun akkunasta. Pään sitävastoin piilotin tähän matkalaukkuun. Ymmärräthän Ninette, että tuo oli oivallinen keksintö, sillä vaikkapa ruumis löydetäänkin, ei koskaan saada selville kuka mies on ollut, eikä kukaan voi tulla siihen käsitykseen, että minä, joka kumminkin nähtiin asemalla miehen seurassa, olisin hänet murhannut.

— Harry, se on oivallista! huudahti Ninette. — No niin, eihän ole varsin helppoa päästä elämänsä läpi, kun ei lasna ole ollut kultakätkyttä siinä maataksensa vain murhataksensa.

— Ha, ha, ompa sinulla hermoja, pikku Ninette! Rauhoitu, tämä on ensimmäinen ja viimeinen murha, minkä olen tehnyt, mutta minun täytyy kohota köyhyydestäni, sillä minä en voisi kauvempaa kestää kerjäläisenä kuljeskelemista.

Sanoppas nyt, mitä päällä teemme? Kaivammeko sen tuonne puutarhaan… Armelias Jumala, piiloudu, Harry… pian makuuhuoneeseen sängyn alle!… Kuulen askeleita, Nicodem Lunjevica tulee.

Kaunis Ninette avasi nyt sivuoven, Harry Raven tempasi matkalaukkunsa ja pakeni sen kanssa makuuhuoneeseen, jonka melkein kokonaan täytti kahden hengen maattava sänky, yläpuolella silkkinen verho. Tämän sängyn alle ryömi hän ja veti matkalaukun perässänsä.

Sen hän teki viime silmänräpäyksessä, sillä Nicodem Lunjevica jo astui sisään. Kädessään hänellä oli ruskea, teräskiskoilla varustettu lipas, jonka sisarensa oli hänelle puoli tuntia sitten jättänyt.

Nicodem oli puettu siviilipukuun, laaja matkavaippa peitti hänen vartalonsa, ja päässä oli hänellä pieni matkalakki.

— Heti tänne suudelma, Ninette kulta, sanoi Nicodem; — minulla ei ole pitkää aikaa menettää. Mutta minä en voinut lähteä sinun luotasi ennenkuin saan vielä kerran sulkea sinut syliini, sinä herttainen hurmaava pikku vaimoni. Elä nyt sure liian paljon kun olen poissa, — kuuletko, ja ole minulle uskollinen? — Katso suoraan silmiini — oi, kun katsot minua tuollaisilla silmillä, niin vapisen ajatellessani, että minun täytyy olla poissa luotasi kolme, neljä päivää. Sillä, kun mies katsoo noihin silmiin, niin —

— Ei kukaan mies katso näihin silmiin, huudahti Ninette puoleksi suuttuneella, puoleksi leikillisellä äänellä. — Minä olen suljettuna näihin huoneisiin, en astu jalkaanikaan kadulle, minä ajattelen vaan rakasta Nicodemiani, minä leskiparka.

Hän hyväili häntä käsillään, silmillään, povellaan, koko hoikalla, mutta täyteläisellä vartalollaan, eikä Nicodem väsynyt painamasta huuliaan ranskattaren pienelle punaiselle suulle.

- Valitettavasti en voi antaa sinulle enempää, sanoi hän — mutta kun tulen takaisin, niin — siihen voit luottaa — saat uida kullassa. Sitte saat kaikkea, mitä sydämesi halajaa.

- Minun sydämeni halajaa vaan sinua, vakuutti Ninette — mutta uskotko todellakin Nicodem, että saat paljon rahaa Wienistä?

Sitä sanoessaan piti hän kättään ruskealla nahkalippaalla, jonka hän oli pannut samalle tuolille, jossa äsken oli ollut Ravenin huono kapsäkki hirvittävine sisältöineen, ja lausui hiljaisella, mutta terävällä ja helposti kuultavalla äänellä.

- Minkä arvoisen luulet oikeastaan tämän lippaan olevan? Ei, ei, elä koetakaan arvata, et voisi kumminkaan arvata sinnepäinkään. Serbian kuningaskruunu lukemattomine hohto- ja jalokivineen on tässä lippaassa, sisareni on antanut sen minulle, jotta Wienissä saan vaihtaa alkuperäiset kivet väärennettyihin. Niillä ansaitaan miljooneja, Draga ja minä jaamme ne, ja minun pikku Ninetteni saa myöskin osansa siitä. — Mikä sinulla on, Ninette? Sinähän vapiset, miksi hiivit niin pelokkaana minua lähelle? — Kuinka on laitasi, miksi itket? —

Ranskatar kietoi pehmoiset käsivartensa Nicodemin kaulan ympäri ja painoi nyyhkyttäen pikku päänsä hänen rintaansa vasten. Ei tarvinne sanoa, että tämä nyyhkytys oli vaan erinomaisesti mietityn tuuman tulos, sillä Ninette voi, milloin halutti, vuodattaa niin paljon kyyneliä kuin tahtoi ja teeskennellä vaikka kuinka suurta mielenliikutusta.

- Minä vapisen, niin, sinä olet oikeassa, minä vapisen, huudahti hän. Matkustatko Belgradista Wieniin kruunun kanssa, joka on useiden miljoonain arvoinen? — Oi, maailmassa on niin paljon ilkeitä ihmisiä, sinulta ryöstetään kruunu, sinut tapetaan.

- Mitä ajattelet? huudahti Nicodem Lunjevica. — Ei kukaan aavista, että tämä lipas sisältää Serbian kuningaskruunun ja sitte — ei ole niinkään helppoa voittaa, Nicodem Lunjevicaa tahi vetää häntä nenästä.

— On kait sinulla ainakin joku ase mukanasi, minä tarkoitan joku ase, jolla voit oikein puolustaa itseäsi?

Nicodem säpsähti: hän vei ehdottomasti kädet taskuunsa, mutta veti ne tyhjinä takaisin.

- Tuhat tulimmaista, olet ihan oikeassa, Ninette pieni! — puhkesi hän lausumaan. Olin kyllä varomaton, kun en edes varustanut revolveria itselleni, ei minulla ole edes tikariakaan.

- Vähän se sinua hyödyttäisi! sanoi Ninette huolissaan. — Ei, minä vaadin sinua, Nicodem, hanki nyt itsellesi revolveri, niin paljon aikaa on sinulla kyllä, että ehdit hyvissä ajoin asemalle, ennenkuin juna lähtee. — Oma rakkaani, — en voi elää ilman sinua, ja jos sinulle sattuisi joku onnettomuus matkalla, niin olisi se minun loppuni.

- No niin, sanoi Nicodem päättävällä äänellä, anna minulle sitte se pieni taskurevolveri, jonka äskettäin annoin sinulle; se on elfenluinen, kallisarvoinen kapine, niin pieni, että sen voi pistää melkein liivinsä taskuun, ja kuitenkin on se hyvin vaarallinen, sillä se on ladattu viidellä patruunalla, mokomakin pahanen.

- Oi Jumalani, huudahti Ninette, kuinka ikävää: enkö ole sitte kertonut sinulle, että minun täytyi lähettää revolveri takaisin asetehtaaseen, joka lähetti sen sinulle. Ajatteles, kun koeammunnassa puutarhassa meni lukko rikki.

- Niin, onpa se todellakin hyvin ikävää, sillä jos sinulla olisi ollut revolveri täällä, niin olisit säästänyt minulta vaivan hankkia, toinen. Niin, sitte ei minulla ole muuta tehtävää, kuin juosta alas palvelijain kerrokseen ja asestaa itseni palvelijain revolvereilla no, neljännestunti on minulla vielä aikaa, lisäsi hän, heittäen silmäyksen kelloonsa — siinä ajassa olen jo takaisin, pikku Ninette, lisäsi hän vakavalla äänellä, joka oli muutoin hyvin harvinaista hänessä, — minä jätän lippaan tänne, vartioi sitä hyvin, rakas pikku tyttöni, elä päästä sitä näkyvistäsi, sillä sinä tiedät, mistä on kysymys ja mitä se sisältää.

- Minun luonani on Serbian kruunu hyvässä tallessa, sanoi ranskatar — mene sinä vaan ja tule takaisin niin pian kuin mahdollista revolverinesi! Oi, olisin toivonut, että sisaresi olisi uskonut tämän vaikean tehtävän jollekin toiselle ja että sinä Nicodem olisit saanut olla luonani nyt — juuri nyt — minä suren itseni kuoliaaksi ikävästä.

Nicodem painoi hänet kiireesti rintaansa vasten, sitte riensi hän ulos revolvoria hakemaan. Jo minuutin kuluttua kuului ääni hänen askeleistaan häviävän puutarhaan, ja Ninette, joka oli hiipinyt ikkunaan ja piiloutuneena uutimen taa, katsoi hänen jälkeensä, tuli pian vakuutetuksi, että hän oli todellakin tullut kadulle ja kulki sitä pitkin.

- Sinä olet viekas nainen. Ninette! sanoi hän. Me kaksi sovimme yhteen kuin kaksi omenaa, jotka ovat kasvaneet samalla oksalla. Katso minua, Ninette, sama ajatus, joka minun aivoni täyttää, on juuri kulkenut läpi, sinun kauniin pääsi. Kruunu…

— On kuuluva meille, sanoi Ninette hampaittensa takaa — sinulle ja minulle ja sitte Harry, tulemme me onnellisiksi! Tämän kruunun saat sinä Parisissa, Lontoossa, New-Yorkissa tai jossain muussa maailman kaupungissa muuttaa rahaksi, kun ensin olet ottanut pois kivet ja sulattanut kullan — me tulemme miljoonien omistajiksi, Harry, ja — hyvästi Nicodem Lunjevica, potku hänelle tällä pienellä jalalla, mutta sinä saat jalan, säären, ruumiin — kaikki kaikki, koko Ninetten.

Ranskatar vapisi tämän kovan intohimon purkauksessa, ja rajusti heittäytyi hän vaalean, tanakan miehen rintaa vasten. Tämä tarttui hänen vyötäisiinsä molemmin käsin, nosti Ninetten korkealle lattiasta, niin että hän puolen minuutin ajan liiteli vapaana ilmassa, pyörähti sitte kantapäällään hänen kanssansa, laski hänet alas syliinsä ja suuteli häntä kantaen häntä käsivarsillaan kuin lasta ja painoi hänet rintaansa vasten.

- Päästä minut — päästä minut, Harry, sinähän tukehdutat minut suuteloillasi eikä meillä nyt ole aikaa helliin hyväilyihin, sitte, sitte kun Serbian kruunu on tehnyt meidät onnellisiksi. Nyt täytyy meidän tarttua työhön, muutamien minuuttien kuluttua on tuo turhamainen lavertelija taas täällä.

Kuumeentapaisella kiireellä avasivat he ruskean nahkalippaan, jossa kruunu oli.

- Pikku hupakko, löytyykö lukkoa, jota ei Harry Raven olisi avannut, silloin kun on tahtonut? Ha, ha, englantilainen rikospoliisi tietää parhaiten, että Raven valmistaa hienoimmat tiirikat, joita löytyy, ja tässä on minulla kokonainen kokoelma sellaisia. — Ei se, — eikä se — tuhat tulimmaista, sepä on konstikas lukko, mutta sen täytyy ahtaa perään — ahah, tuossa on avain, jolla on n.s. turkkilaisparta — se sopii, se ottaa kiinni, se avaa lukon — ah, sulje silmäsi, Ninette, sulje silmäsi, sanon sinulle, sillä sinä tulisit sokeaksi, jos näkisit kaiken tämän ihanuuden! Niin, siinä oli pahantekijäin silmäin edessä ikivanha Serbian kruunu, ikivanha, pyhä otsakoriste, joka antoi kuninkaallisen loiston jo Stefan Duschanin päälle, hänen, joka oli suurin kaikista Serbian hallitsijoista. [Stefan Duschan hallitsi 1336-1355. Vuonna 1346 otti hän keisarin arvonimen ja kruunautti itsensä.]

Julkeasti, ahnaasti tarttui Harry Raven kruunuun, nosti sen ylös punaiselta samettityynyltä ja pani sen nauraen päähänsä.

Taskuvarkaiden kuninkaallakin täytyy olla kruunu sanoi hän. — Ha, ha, varkaita olemme me — kaikki, enkä minä taida olla pahin kruunatuista varkaista.

- Minä pyydän, sanoi äkkiä Ninette, joka ihmetellen oli katsonut häneen, äänessä jonkunmoinen levottomuus — lopettakaamme tämä — minä kätken kruunun — sänkyyni.

- Sänkyysi? Ei, armaani. Mutta täällä minun matkalaukussani on se hyvässä tallessa, ja sen hirmuinen sisältö, joka minutkin panee vapisemaan ja josta mielelläni tahtoisin luopua — haa, mikä oiva ajatus — Nicodem Lunjevica, se tomppeli, saa kantaa verisen ihmisenpään Wieniin, katsokoon hän siellä, kuinka pääsee siitä erilleen.

Noin sekunnin kuluessa oli Harry Raven avannut kuluneen matkalaukkunsa, hän tarttui tuon poikkileikatun pään paksuun harmaaseen tukkaan ja veti sen ylös, niin että se silmänräpäyksen ajan viivähti kruunu lippaan kohdalla.

Musta veripisara pusertui eräästä suonesta ja tipahti punaiselle samettityynylle.

- Pane lipas kiinni, Harry, ähkyi Ninette, joka oli peittänyt kasvonsa käsillään. — Oi, nuo silmät — sinun onnettoman uhrisi silmät, kuinka lasimaiset ja kuinka nuhdellen ne tuijottavat minua! Ja hänen huulensa — eikö näytä siltä; kuin syvä suru puhuisi näiltä sinertävän vaaleilta huulilta! Pane se lippaaseen ja sulje se taas, joll'et tahdo, että minä menen tainnoksiin.

Nuolennopeudella laski Harry ihmispään samettityynylle, löi kannen kiinni ja ymmärsi nyt taidokkaalla avaimellaan panna lippaan niin hyvin lukkoon, ettei terävinkään silmä huomannut, että se minuutti sitte oli ollut auki.

Mutta kruunun kätki hän kuluneeseen matkalaukkuunsa. Ja tuskin oli se tehty, ennenkuin Nicodem Lunjevican askeleet kuuluivat puutarhassa.

Kuningattaren veli astui sisään kovalla kiireellä ja sanoi ottaen revolverin takkinsa taskusta.

- Nyt, oma Ninetteni, voit olla aivan tyyni, sillä nyt ei voi kukaan tehdä pahaa sinun Nicodemillesi. Tällä revolverilla voin varjella itseäni kuutta miestä vastaan, jos vaaditaan. Ja nyt, yksi suudelma vielä, ja sitte — hyvästi, me tapaamme kolmen päivän perästä.

Hän otti lippaan käteensä takkinsa alle ja riensi ovelle. Mutta hän jäi seisomaan kynnykselle ja huudahti:

- Hyvänen aika, olinpa melkein unohtaa jotakin, joka on aina välttämätöntä matkalla. Rakkaani, en löytänyt tohveleita kotoani; mutta yhdet ovat täällä sinun sänkysi alla; minä menen ottamaan ne sieltä, jotta saisin jotain mukavuutta vaunussa.

Ninette oli pyörtymäisillään; vaikkakin hän oli rohkea ja kylmäverinen, niin ajatus, että Lunjevica kumartuisi alas ottamaan tohveleita sängyn alta, teki hänet melkein mielettömäksi. Hän värisi sen rakkaan miehen puolesta, joka oli sängyn alla, ja vapisi ajatellessaan, että pitäisi menettää ne sädehtivät jalokivet, jotka koristivat kuningaskruunua.

Nicodem oli jo sänkykamarissa ja oli laskeutunut polvilleen katsoakseen sängyn alle, missä tohvelit olivat, mutta silloin repäisi Ninette hänet ylös ja painoi tuskasta sykkivää sydäntänsä vastaan.

- Ei, lupaa minulle Nicodem, lupaa minulle, sanoi hän raukeasti, ettet pane maata tänä yönä! Oi, niin pian kuin olet nukkunut, voidaan tulla ryöstämään kruunu sinulta ja tappaa sinut, sitä minun sydämeni aavistaa. Ja siksi — minä tahdon nyt kerran olla oikein julma sinulle — siksi et saa ottaa tohveleita mukaasi, Nicodem. Rakas, rakas Nicodem, tottele nyt tämä ainoa kerta pikku Ninetteäsi, joka niin sydämellisesti sinua rakastaa ja tahtoo varjella sinua kaikesta pahasta!

- Oikeastaan vaadit sinä minulta hyvin paljon, sanoi hän. Mutta ehkä olet oikeassa, ehkä se on parempi, etten anna johtaa itseäni kiusaukseen, enkä sulje ollenkaan silmiäni tänä yönä. — Hyvästi siis viimeisen kerran, oma Ninetteni, ja ole uskollinen!

- Uskollinen kuolemaan asti! huudahti Ninette painolla kuten hyvä näyttelijä ainakin. — Tervetuloa takasin ja Jumala suojelkoon sinua, rakas Nicodem!

Tuskin oli ovi sulkeutunut nuoren upseerin jälkeen, ennenkuin hän vaipui sängylleen istumaan ja huusi painaen kädet rintaansa vasten:

- Harry — Harry, tule tänne syleiltäväkseni! Oi se olisi ollut hirmuista, jos hän olisi keksinyt sinut!

- Se oli onni meille, että hän luopui tohveleistaan, sanoi vaivalla englantilainen, joka oli pakkautunut pois epämukavasta asemastaan ja jonka oikea käsi piti tiukasti kiinni tikarin kahvasta. Näetkös, Ninette, tämä oli minulla jo valmiina häntä vastaanottamaan ja jos hän olisi pistänyt päänsä sängyn alle, olisin minä samalla hetkellä leikannut hänen kaulavaltimonsa tällä veitsellä. Sillä ihmisellä on enemmän onnea kuin ymmärrystä.

Mutta nyt emme enää ajattele Nicodem Lunjevicaa! jatkoi englantilainen aivan toisella äänellä. — Nyt olemme me yksin ja meillä on kolme kokonaista päivää saadaksemme oikein nauttia toistemme seurasta. Sitte katoan minä Belgradista ja vaihdan meidän kruunumme puhtaaseen rahaan. — Oh, kuinka saappaani puristavat; Ninette kulta, joudu pian ja anna minulle sen kunnon Nicodemin tohvelit! Tuolla näkyy riippuvan hänen silkkinen yötakkinsa. Nyt laitan vähän mukavaa itselleni, toivon, että hänellä on hienoja sikarejakin jossain.

Sikareja, viiniä, ruokaa — mitä vaan tahdot! huudahti Ninette. Ja hän palveli julmaa rakastajaansa sellaisella hellyydellä, että se olisi ollut kunniaksi parhaalle vaimolle, kietoi hänen ympärilleen silkkisen yönutun, laskeutui polvilleen hänen eteensä, pannakseen hänen jalkaansa pehmeät tohvelit ja kantoi hänelle ruokaa ja juomaa. Ja toisiaan hyväillessään nauroivat he sille tyhmeliinille, Nicodem Lunjevicalle, joka kruunun asemasta vartioi matkallaan ihmispäätä.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kun Nicodem Lunjevica saapui asemalle ja hyppäsi pois rattailta, jotka olivat hänen sinne tuoneet, oli hänellä töin tuskin aikaa ostaa pilettiä ja juosta asemasillalle, sillä juna oli juuri lähdössä.

Konduktööri juoksi kiireesti avaamaan ensi luokan vaunua, ainoata, joka oli junassa, ja Nicodem Lunjevica riensi siihen kallisarvoinen lipas kädessään.

Hän oli oikeastaan ajatellut hankkia yksinäisen vaunun, sillä hän pelkäsi jokaista matkakumppania ja tahtoi olla yksin aarteinensa.

Tuskin oli hän vaipunut istumaan punaisella sametilla päällystetyille tyynyille ja asettanut lippaan vierelleen, kun veturi lähti liikkeelle.

Kaikki oli tapahtunut niin pian, ettei NicodemilLa ollut ollenkaan aikaa katsella ympärilleen vaunussa.

Kun hän nyt teki sen, huomasi hän katossa olevan kaasulampun valossa, ettei ollut yksin, että vaunussa oli toinenkin herra.

Se oli komeasti puettu, mustapartainen mies, jolla oli ylhäiset kasvot; tämä oli painautunut vaunun toiseen nurkkaan ja näytti nukkuvan, ainakin piti hän silmänsä kiinni.

Matkakumppanin persoona huvitti tietysti Lunjevicaa suuresti ja kaikessa hiljaisuudessa koetti hän saada selville, oliko tuon miehen puolelta mitään peljättävää.

Hänen matkakumppaninsa näytti tosin hyvin uljaalta, näyttipä omaavan Herkuleen ruumiinrakennuksen, mutta Nicodem Lunjevica kuului siihen joukkoon, jotka luulevat, että ryövärin ja murhaajan täytyy välttämättömästi olla villiytyneen näköisen, huolettomasti puetun, sanalla sanoen osottaa ulkomuodossaankin olevansa vaarallinen henkilö.

Mutta mustapartainen herra hänen vaunussaan ei suinkaan tehnyt sellaista vaikutusta, hänen hieno pukunsakin vaikutti jo niin rauhoittavasti Nicodemiin, että hän helpotuksesta huokaisten sanoi itsekseen:

— No, Jumalan kiitos, tuo herra näyttää kuuluvan meidän piireihimme, hänen päältänsäkin jo näkyy, että hän on ylhäinen mies.

Rehellinen Lunjevica katsoi näet itsekin kuuluvansa niiden kymmenentuhannen joukkoon.

Hän ei enää muistanut, että hänen juoppo äitinsä oli antanut usein hänen mennä sänkyyn tyhjällä vatsalla ja että hänet kerran, kansakoulua käydessään, oli opettaja lähettänyt kotiin ja kieltänyt tulemasta kouluun, ennenkuin vaatteet olivat puhtaat ja paikatut.

Nicodem Lunjevica työnsi ruskean lippaan kallisarvoisine sisältöineen samettisohvan nurkkaan.

Hän istuutui sen viereen, niin että ruumiillaan suojasi lipasta, pani kätensä sen päälle ja nojasi päänsä kättä vastaan.

Juna mennä pauhasi lakeuksien läpi, jotka tällä puolella olivat Belgradin rajalla, lensi läpi ketojen ja metsien, kulki kolisten rautasiltojen yli ja alamäkeä eräässä ihmeen kauniissa laaksossa alempana, yhä suuremmalla ja suuremmalla nopeudella.

Nicodem yhä vaan tarkasteli naapuriaan ja ihmetteli, mitä kansallisuutta hän mahtoi olla.

Hän päätti vihdoin puhutella häntä voidakseen hänen kielestään päättää hänen kansallisuutensa.

- Anteeksi, herra, sanoi hän hänelle, ottaen sikarikotelonsa — pahaksi onneksi unohdin tulitikut kotiin, tahtoisitteko olla niin hyvä ja antaa minulle tulitikun?

Näillä sanoilla ojensi hän Nicodemille hopeaisen tulitikkulaatikon ja sytyttäessään sikaria sanoi hän itsekseen:

- Hän puhuu erittäin hyvin serbiaa, hän näyttää olevan täältä syntyisin.

Muuten näyttää minusta, kuin olisin joskus ennenkin nähnyt nuo kasvot, nuo terävät, tarmokkaat piirteet, mutta en voi muistaa milloin.

- Ehkä tekin haluatte sikarin? kysyi hän vieraalta, tarjoten kohteliaasti sikarikoteloansa.

Pian oli vaunu täysi sinisiä, hyvälle tuoksuavia savupilviä, jotka virtasivat sikareista.

- Matkustatteko tekin Budapestiin? kysyi nyt Lunjevica vieraalta, koettaen siten päästä puheen alkuun.

- Oh en, vastasi tämä — minä en matkusta niin kauas, minä astun ulos jo seuraavalla asemalla.

Sitte ette ainakaan tee pitkää matkaa, arvattavasti on teillä asioita toimitettavana Nischissä?

- Niin mutta — suonette anteeksi hämmästykseni, hyvä herra, — täytyyhän teidän matkallanne olla joku tarkotus.

- Niin, ja vielä hyvin tärkeä tarkotus, vastasi vieras, pudistaen tuhkaa sikaristaan. — On kysymys miljooneista.

Mustapartaisen herrankin huulilla väreili hymy, kun hän yhtä tyynennäköisenä kuin tähänkin asti, vastasi:

- Minulla itselläni ei ole mitään tekemistä näiden miljoonien kanssa, mutta minä tahdon saattaa ne varmaan paikkaan eräälle toiselle.

- Eräälle toiselle — ah, minä ymmärrän, nämä miljoonat ovat varmaan vaarassa, eikö niin, ja te olette nyt lähtenyt pelastamaan niitä ystävällenne.

- Aivan oikein, hyvä herra, nyt löitte te ihan naulan kohdalle. Minä tahdon pelastaa ystävälleni nämä miljoonat, jotka ovat vaarassa kadota.

- Tuhat tulimaista, sittenhän täytyy ystävänne olla upporikas mies, huudahti Nicodem.

- Kyllä, siihen voitte luottaa, vastasi vieras — hän on Serbian rikkain mies.

- Oh, pardon, herraseni! sanoi Lunjevica nauraen. — Rikkain mies
Serbiassa on kai kuningas Aleksanteri.

- Silloin olemme samaa mieltä, Serbian rikkain mies on kuningas
Aleksanteri ja juuri hänelle pelastan minä nämä miljoonat!

Nicodem nosti hitaasti päätänsä ja tuijotti vieraaseen, joka näytti joka minuutti käyvän yhä selittämättömämmäksi.

- Minä en ymmärrä teitä, herrani, sanoi hän matalalla äänellä. — Oletteko ehkä kuningas Aleksanterilta saanut käskyn varjella näitä miljooneja, joiden sanotte olevan vaarassa?

- Niin, niin juuri. Tämän toimen olen saanut Serbian kuninkaalta Aleksanterilta, koska eräs henkilö hänen läheisyydessään, johon hänellä oli kaikista suurin luottamus, on hyvin julkeasti uskaltanut varastaa ne häneltä.

Mutta kun nyt kuningas ei voi nostaa melua tästä asiasta, ettei häpäisisi erästä hänen läheisyydessään olevaa henkilöä, niin on hän käskenyt minua kaikessa hiljaisuudessa korjaamaan asian ja siitä syystä olen minä samassa vaunussa kuin te Nicodem Lunjevica!

Tuskin oli mustapartainen vieras samalla tyyneydellä kuin tähänkin asti lausunut nämä sanat, kun Nicodem kavahti pystyyn kuin käärmeen pistämään.

Nuolennopeudella vei hän oikean kätensä takintaskuun, jossa hänen revolverinsa oli.

Mutta samalla hetkellä, jolloin hän aikoi vetää revolverin, välähti vieraan kädessä häntä vastaan revolveri, jonka tämä oli vielä nopeammin vetänyt esille.

Ja äänellä, joka kaikui horjumattoman uhkaavalta, huusi mustapartainen hänelle:

- Elkää tehkö mitään epäilyttäviä liikkeitä, Nicodem Lunjevica. Hänen majesteettinsa Serbian kuninkaan Aleksanterin nimessä vaadin minä teiltä takaisin varastetun kruunun! Teidän sisarenne on tunnustanut kaikki ja kuningas on siitä syystä antanut hänelle anteeksi. Mutta minulle, salapoliisillensa, jonka olosta kuninkaallisessa linnassa ei kukaan Belgradissa tiedä, ei edes kuningatar Dragakaan, minulle on hän antanut määräyksen vainota kuningaskruunun ryöstäjää ja ottaa häneltä saalis pois. Te näette, herra Lunjevica, että yritykseni on minullekin hyvin onnistunut!

Ähkyen vaipui hän takaisin samettityynyille ja tuijotti kokonaisen minuutin mustapartaiseen mieheen voimatta saada sanaakaan suustansa.

- Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa, jatkoi mies tyynesti. — Hänen majesteettinsa kuningas on käskenyt minun ilmoittaa teille, että hän sisarenne tähden tahtoo antaa teille anteeksi sen mitä on tapahtunut, jos te itse, herättämättä minkäänlaista huomiota ja tekemättä vaikeuksia, jätätte kruunun minulle.

Te lähdette minun seurassani heti junasta Nischissä ja ilmoitatte itsenne heti ylipäällikölle siellä, hän antaa teille telegraafiteitse saamansa määräyksen, että teidän on oltava arestissa huoneissanne. Tämän kotiarestin voitte suorittaa ylipäällikön kodissa, hänestä se on suuri kunnia, kun saa pitää vieraanaan kuningattaren veljeä.

Koko jutusta ei siinä tapauksessa ole teille vaikeampia seurauksia. Kuningas voi korkeintaan puoleksi tai koko vuodeksi erottaa teidät hovista.

Mutta jos te teette pienintäkään vastarintaa minulle, niin on minun käsketty kohtelemaan teitä kuten halpamaista rikoksentekijää.

Nyt voitte valita, Nicodem Lunjevica, minä annan teille minuutin mietintöajan.

Nuori upseeri oli epätoivon partaalla, hirmuinen kohtalo uhkasi häntä, ainakin oli se häntä hipaissut.

Kuningas Aleksanteri tiesi siis kruunun varkaudesta, Draga oli itse tunnustanut ottaneensa sen.

Oi — ei pitäisi koskaan luottaa naiseen, ei vaikka se olisi oma sisar! He ovat kaikki heikkoja ja epäluotettavia, eivätkä sovi ollenkaan ajamaan suuria asioita.

Mutta kuinka oli kuningas Aleksanteri voinut saada niin pian tiedon varkaudesta? Sitä ei Nicodem voinut saada selville. Mutta siinä asiassahan oli tuhansia seikkoja ja mahdollisuuksia, joita hän ei tällä hetkellä voinut nähdä.

Mutta ei suinkaan hän voinut millään tavoin epäillä mustapartaisen sanojen totuutta. Sillä jo se seikka, että vieras tiesi kruunun varkaudesta, oli vakuutuksena Nicodemille, että joka sana hänen suustansa oli totta.

Hän ei siis enää miettinyt. Ehdotus, jonka kuninkaallinen lanko teki hänelle, oli täysin hyväksyttävä.

Nischissä ilmoittautuisi hän ylipäällikön luona kotiarestiin: eihän se kestäisi monta päivää, sillä varmaan se onnistuisi hänen sisarelleen pian taas tyynnyttää kuningas, eikä hänen karkoituksensa kestäisi sitte niin kauan.

Ja mitä se sitte itse asiassa merkitsi! sanoi Nicodem itsekseen, kiertäen taas häikäilemättömästi punaisia viiksiänsä. — Karkoitukseni ajaksi matkustan kai Pariisiin pikku Ninetteni kanssa ja huvittelen siellä oikein sydämeni pohjasta. Sillä aikaa joutuu koko juttu unohduksiin.

- Herrani, sanoi hän mustapartaiselle salapoliisille, minä olen päättänyt suostua lankoni ehdotukseen. Tässä lippaassa on kruunu, olkaa hyvä ja ottakaa se, tai ehkä te ensin tahdotte tulla vakuutetuksi sanojeni totuudesta — siinä tapauksessa olen valmis avaamaan lippaan.

- Oh ei, ei se sentään ole tarpeellista, vastasi mustapartainen — minä olen varma asiastani. Samalla hetkellä kun te astuitte vaunuun, tiesin minä, että Serbian kuningaskruunu oli tässä lippaassa. Minä otan sen siis huostaani hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä ja pyydän vaan, että annatte minulle lippaan avaimenkin.

- Tässä se on, sanoi upseeri, ottaen liivintaskusta pienen taidokkaasti tehdyn avaimen. — Oi, hyvä herra, ette kai sentään pitäne minua tavallisena varkaana, mutta kun niitä löytyy monellaisia seikkoja ja asianhaaroja. — Minä vakuutan teille, että olen toiminut vaan sisareni, hänen majesteettinsa kuningattaren käskystä.

- Minä tiedän kaikki, vastasi vieras ivallisella hymyllä. — Minä tiedän enemmänkin, kuin luulette. Minä tiedän esimerkiksi sen, että teillä oli neuvottelu sisarenne kanssa turkkilaisessa kioskissa konakin puutarhassa; vielä tiedän senkin, että kruunun ryöstämistuuma läksi teistä, herra Lunjevica — mutta, nämähän ovat vaan sivuseikkoja. — Hänen majesteettinsa on kaikessa tapauksessa tyytyväinen minuun, kun minä varhain huomisaamuna lasken kruunun hänen jalkainsa juureen, ja minä vakuutan teille, että sitä vastaisuudessa paremmin vartioidaan.

Näin sanoen otti mustapartainen lippaan, asetti sen vierelleen sohvalle ja johti nyt keskustelun muihin asioihin ja sen teki hän niin tyynellä ja luonnollisella tavalla, kuin ei mitään merkillistä olisi heidän välillään tapahtunut.

Siitä syystä oli Nicodemin pakko jatkaa keskustelua tuon hirmuisen ihmisen kanssa, vaikka hän sisällisesti raivosi.

Varmaankin oli tämä vastenmielinen mustapartainen salapoliisi kuunnellut hänen ja Dragan keskustelua ja sitte tietysti ilmaissut kaikki kuninkaalle.

Mutta kuka oli sitte tämä mies, jota hän ei koskaan ollut nähnyt kuninkaallisessa hovissa?

Kuningas piti siis yksityistä salapoliisia, kenenkään, kuningattarenkaan siitä tietämättä.

- Sallikaa minun, herra Nicodem Lanjevica, sanoi mustapartainen teeskennellyn kohteliaasti, — sanoa teille hyvästi. Minä lähden junassa tunnin perästä Belgradiin viemään kruunun kuninkaalle.

Mitä teillä itsellänne on tehtävää, sen tiedätte. Minä varoitan teitä kuitenkin vielä kerran, vastustamasta kuninkaan käskyä, — se olisi teidän perikatonne!

- Minä menen ilmoittamaan itseni linnanpäällikölle, mutisi Nicodem. Sitte kumarsi hän pelottavalle miehelle, joka oli vetänyt niin paksun viivan hänen tuumiensa ja aikeittensa yli, ja astui sitte ensimäisenä ulos vaunusta.

Mustapartaisella ei näyttänyt olevan erityisen kiirettä. Hyvin tyynesti astui hän hitain askelin alas vaunusta ja meni, kallisarvoinen lipas kädessään ensi luokan odotussaliin, jossa hän tilasi itselleen hyvän aterian sekä kupin teetä, jonka hän nautti hyvällä ruokahalulla.

Ja samalla kun Nicodem, sielussaan raivoten, happamen näköisenä meni hakemaan linnanpäällikön asuntoa, söi mustapartainen varhaisena aamuhetkenä oivallisen aamiaisen ja oli juuri lopettanut syöntinsä, kun aika oli hänen lähteä junaan, joka vei hänet Belgradiin.

Ollessaan yksin komeasti sisustetussa ensiluokan vaunussa, sai hän kovan naurunpuuskauksen ja sanoi sitte itsekseen.

- Sehän onnistui sinulle mainiosti, Demeter Banjaluki, ha ha ha — sinä olet kohonnut jo kuningas Aleksanterin yksityiseksi salapoliisiksi. Mutta pääasia on, että minun onnistui toteuttaa tuumani ilman verenvuodatusta, vaikka kyllä tuo Lunjevica lurjus olisi ansainnut jonkun muistonaarmun!

Mutta minä luulen kyllä, että se raivo, joka täyttää hänet ja joka käy kerrassaan hirmuiseksi, kun hän saa kuulla, että hän on petetty ja että hän erittäin kohteliaalla tavalla on jättänyt kruunun minulle, on oleva hänelle kylliksi suuri rangaistus.

En koskaan, jatkoi Demeter Banjaluki yksinpuheluaan, ole tehnyt ryöstöä, jossa olisi niin vähän kuin tässä, tarvinnut peljätä seurauksia.

Nicodem Lunjevica on kolme päivää Nischissä ja viipyy siellä ehkä edelleen kolme päivää, joll'ei hän saa kirjettä sisarelta tai kuninkaalta.

Silloin kyllästyy hän asiaan ja palaa Belgradiin, päästäkseen yhteyteen Dragan kanssa. Ha ha, missähän lienee Serbian kuningaskruunu? Hävinnyt, rikottu, sen jalokivet ryöstetyt, eikä kukaan voi sanoa, kuka on rikoksen tekijä.

Hän on kadonnut, kuninkaan yksityinen salapoliisi, hän on kuin maahan vajonnut, ja maa nieleekin hänet, sanan täydessä merkityksessä.

Sillä niin pian kuin minä tulen Belgradiin, riennän minä heti takasin luolaani, minä tahdon näyttää kuningaskruunua tovereilleni, ja sitte he taas luulevat, että Demeter Banjaluki on liitossa itse saatanan kanssa.

Ja nuori tyttökin, joka eilisillasta asti on ollut vieraanani, saa nähdä sädehtivän kuningaskruunun.

Suojelushenkeni, pyhän Demetriuksen nimessä, miksi täytyy minun aina ajatella tuota hurmaavaa olentoa sinisine, viattomine silmineen. Onkohan hän ehkä lumonnut minut?

Ei, ei Demeterin sydän ei voi enää rakastaa, sinne ei pääse mikään hellempi tunne naista kohtaan, se on kuollut, ainakin kaikille hellemmille tunteille, jota ihmiset sanovat rakkaudeksi.

Juna pysähtyi Belgradissa. Demeter Banjaluki otti lippaan käteensä ja astui ulos.

Asemalla seisoi Aza komeassa punaisessa puvussaan. Hän tervehti herraansa kunnioittaen ja otti heti lippaan häneltä. Jokaisen, joka näki heidät, täytyi uskoa, että tässä oli joku hieno herra tullut matkalta ja häntä oli palvelija vastaanottamassa.

Vaihtamatta sanaakaan Azan kanssa ja ylpeällä, itsetietoisella ryhdillä kulki mustain vuorten ryöväri ulos asemahuoneesta ja hävisi palvelijoineen ihmisjoukkoon kaduilla ja kujilla, jotka olivat asemahuoneen ympärillä.

- Oletko vienyt hevoset juutalaisen Mandelblütin luo kuten käskin? kysyi hän Azalta.

- Hyvä, tuo ne sitte tänne, minä odotan sinua tällä paikalla. Me emme vietä yötä Belgradissa, vaan palaamme heti maanalaiseen asuntoomme.

Neljännestunnin kuluttua, jolla aikaa Banjaluki seisoi odottaen samalla paikalla lipas kädessään, ilman että yövartijoita taikka santarmeja oli ohi kulkenut, tuli Aza ratsastaen hevosilla.

Nopeasti hyppäsi Banjaluki juoksijansa satulaan ja sitoi lippaan niin tiukasti kiinni, ettei hän millään tavoin olisi voinut pudottaa sitä. Sitte lähtivät ryövärien hevoset liikkeeseen.

Nopeassa ravissa ratsastettiin Bolgasin leiriä kohti, ryövärien vuorenrotkoon.

Vanha ryöväri, jolle hän oli antanut määräyksen olla hänen sijaisensa, ilmoitti, että kaikki oli kunnossa.

- On jo noussut ylös, vastasi ukko. — Hän on jo kysynyt sinua, herra, ja kuultuaan, ettet sinä ollut kotona, pyysi hän saada lähteä luolasta, minkä minä tietysti kielsin.

- Kuules ukko, huudahti nyt Banjaluki — kokoa kaikki toverimme luolaan, sillä minulla on jotain ilmoitettavaa teille, te saatte nähdä jotakin, jota ette ole koskaan ennen nähnyt.

Nämä sanat lausuttuaan, astui hän alas vuoren portaita ja seisoi pian suuressa vuorisalissa.

Samassa kun hän astui saliin, avautui erään sivuhuoneen ovi ja Genia von Sandorf astui ulos.

Vaikka nuori tyttö oli maannut hyvin koko yön, näytti hän kuitenkin kalpealta. Pidätetty tuska näkyi hänen kasvoillaan ja ilmeni katseessaan.

- Oi, mikä onni, että saan vielä nähdä sinut kapteeni, huudahti hän, huomattuaan Banjalukin. — Minä jo pelkäsin, että tulisit olemaan kauvan poissa ja että väkesi, joka ei tiennyt sinun aikeestasi minun suhteeni, pitäisi minua täällä ja kohtelisi kuten vankia.

- Sinä et suinkaan ole vanki, vastasi hänelle mustain vuorten herra, ihastuksella katsellen hänen kasvojensa puhtaita piirteitä ja koko hänen vartaloansa — sinä olet vapaa ja voit mennä, minne haluat.

- Minä tiedän, Genia von Sandorf, ettet sinä petä minua, sinä et ole niin kiittämätön, että ilmoittaisit hänen vainoojillensa ja vihamiehillensä sen miehen, joka on tänä yönä osoittanut sinulle vierasvaraisuutta.

- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, huudahti Genia, ei se koskaan johdu mieleenikään. Sinä armahdit minua, kun avuttomana jouduin sinun miestesi käsiin ja sinä olet käyttäytynyt minua kohtaan kuten gentlemanni, Demeter Banjaluki, enkä koskaan petä sinun luottamustasi.

Mutta päästä minut nyt lapsen kanssa vapauteen. Minä palaan kotiin vanhempieni luo, jotka levottomina ikävöiden minua odottavat Wienissä, isäni luo, joka rakastaa minua, tytärtänsä, enemmän kuin mitään muuta ja on varmaan hyvin levoton minun tähteni.

Minä otan pikku Milanan mukaani, sillä minä tiedän, että vanhempani eivät aja pois lasta, vaan pitävät hänet rakkaana ja antavat minun kasvattaa hänet, kuin olisi hän oma lapseni.

- Sinä olet jalo tyttö, Genia von Sandorf, huudahti Demeter Banjaluki — ja minä sanoisin, että sinulle täytyy käydä oikein, oikein hyvin elämässä, jos minä uskoisin löytyvän oikeuden mukaista palkintoa siitä hyvästä mitä me teemme.

Mutta ennenkuin eroat minusta, niin syö aamiainen seurassani, sillä tie Belgradiin on pitkä ja joskin se on turvallinen päivällä, niin tekee se kuitenkin sinulle hyvää, että syöt vahvan aterian, ennenkuin lähdet vaeltamaan.

Samassa alkoivat toisetkin miehet saapua luolaan ja Demeter Banjaluki käski heidän kattaa pöytään hyvä aamiainen niin pian kuin mahdollista.

Siitä syystä istuutuivat he suuren pöydän ympärille, pikari kulki miehestä mieheen, oivallisen teen tuoksu täytti maanalaisen huoneen ja pöydässä oli mitä hienoimmat ja voimakkaimmat ruokalajit.

Genia oli tuonut kamarista pikku Milanan. Lapsi oli iloinen eikä peljännyt ollenkaan näitä vieraita miehiä, söi rohkeasti ja Geniakin söi ja joi, sillä hän tiesi, että täällä annettiin mielellään ja hyvästä sydämestä.

- Viekää pois ruuat! käski nyt kapteeni. — Pyyhkikää pöytä hyvin ja pankaa siihen pehmeä, paksu liina.

Kun käsky oli täytetty, asetti hän keskelle pöytää lippaan, joka tähän asti oli ollut hänen jalkojensa juuressa.

- Tuhat tulimmaista, kapteeni, huudahti eräs miehistä — sinä näytät saaneen hyvän saaliin — mitä siinä lippaassa on? Kultaa, seteleitä, hopeatavaroita vai koristeita?

Sinä teet meidät todellakin uteliaiksi, kapteeni, sillä niin salaperäisellä tavalla et ole koskaan ennen näyttänyt meille saalistasi.

- Kultaa, seteleitä, hopeatavaroita vai koristeita! sanoi Banjaluki halveksien. — Tänä yönä en ole vaivannut itseäni sellaisilla pikkutavaroilla. Mutta, te saatte pian nähdä, mitä tämä lipas sisältää, kun vaan saan lukon auki. Kruunu se on, runsaasti koristettu hohtokivillä, safiireilla, ametisteilla, rubiineilla ja apaaleilla, kallisarvoisilla helmillä ja sisältää niin paljon kultaa, että ihminen tuskin voi kantaa sitä.

Tämä kruunu on miljoonien arvoinen ja jos tahdotte tietää, kuka sitä on kantanut, niin sanon teille, että vaan muutamia päiviä sitte koristi tämä kruunu Aleksanterin päätä, kun hän Draga Maschinin rinnalla seisoi alttarin edessä kirkossa.

- Serbian kuningaskruunu! huudahtivat ryövärit ja katsoivat Banjalukiin osaksi epäillen osaksi pelon ja ihmettelyn sekaisilla katseilla.

Tosin olivat he tottuneet siihen, ettei mikään ollut heidän kapteenilleen mahdotonta, hän oli heille jo näyttänyt sellaisia esimerkkejä taitavuudestaan, että he olivat värisseet ja hämmästyneet, hän oli jo tehnyt tekoja, joita toiset eivät edes voineet ajatella mahdollisiksi ja ne olivat kumminkin onnistuneet hänelle.

Mutta sen mitä hän tänään väitti tehneensä, pitivät he kuitenkin mahdottomana.

Hän oli ryöstänyt Serbian kuningaskruunun?! Eikö tätä sitte säilytetä vahvain lukkojen ja telkien takana, eikö sitä sotamiehet vartioinneet.

Kuinka voi ihminen tunkeutua siihen huoneeseen, jossa kruunua säilytettiin ja murtaa ne ovet, joiden takana se oli?

Demeterin katse kulki miehestä mieheen, hän nautti, nähdessään sen hämmästyksen, joka kuvastui kaikkien kasvoilta.

- Ei tämä asia ole sentään kaikista pahimpia, kuten ehkä ensi näkemältä näyttää, sanoi hän sitte nauraen. Ja minä vannon, ettei veripisaraakaan ole tämän tähden vuodatettu, ettei yksikään ihminen ole saanut naarmuakaan.

Hiukan viekkautta vaan tarvittiin. Minähän olen aina sanonut teille, että viekkaus on paljon parempi ja vaikuttavampi ase kuin väkivalta ja nyt tahdon minä avata tämän lippaan teille, se käsi, joka on joukossamme puhtain, nostakoon kruunun, jotta kaikki saamme ihailla sitä.

Genia von Sandorf, tahdotteko olla niin hyvä ja nostaa ylös tämän kruunun? Pistäkää kätenne lippaaseen ja antakaa vanhan serbialaiskansan kruunun säteillä ja loistaa silmäimme edessä.

Demeter oli tätä sanoessaan ottanut taskustaan avaimen, jonka Nicodem
Lunjevica niin hyväntahtoisesti oli hänelle antanut.

Hän koetti avainta lukkoon, se kääntyi helposti ja puoli minuuttia myöhemmin nostettiin lippaan kansi.

- Tulkaa nyt tänne, kaunis Genia, huudahti Demeter riemuiten. — Teidän kätenne ovat kyllin arvokkaat kruunuun koskemaan, samoinkuin teidän päänne olisi arvokas sitä kantamaan.

- Minä tahdon tehdä teille mieliksi, Demeter Banjaluki, vastasi Genia, — vaikka minun täytyy tunnustaa, että minä vilpittömästi surkuttelen, että Serbian kuningaskruunu on joutunut teidän käsiinne.

— Oh kuka tietää, jos tämä kruunu on paremmassa tallessa minun käsissäni. Kun kerran on kruunu, niin täytyy pitää huolta, ettei sitä varasteta pois yhtenä kauniina yönä.

Raaka nauru seurasi näitä sanoja. Ryövärit tunkeutuivat lähemmä pöytää, jokainen tahtoi olla ensimäisenä näkemässä loistavaa kuningaskruunua ja hohtokivien, rubiinien ja muiden lukemattomien jalokivien loistoa, tahtoi olla ensimäisenä ihailemassa sitä aarretta, jonka tämä lipas sisälsi.

Genia von Sandorf sulki silmänsä, sillä hän tunsi, että kyyneleet eivät olleet kaukana.

Niin pitkälle oli siis Serbiassa menty, ettei kruunukaan ollut enää turvattu kuninkaan palatsissa ja niin voimaton oli tämä kuningas, ettei hän voinut edes suojella tätä valtansa loistavaa merkkiä.

Mutta hän ei tahtonut suuttua Demeteriin, hän ei tahtonut olla kiittämätön.

Mutta ennenkuin hän sen teki, tuli hän heittäneeksi silmäyksen lippaaseen ja samassa päästi hän kauhun huudon, tuijotti hetkisen eteensä kuin mielipuoli ja vaipui sitten pyörtyneenä luolan pohjalle.

Verinen ihmisen pää, kuolon runtelema, katsoi häntä vastaan; siinä oli kaksi lasimaista, sammunutta silmää.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Belgradin kuninkaan palatsin ikkunat olivat kirkkaasti valaistut ja heittivät loistavan valon pitkin Ruhtinas Mikaelin katua, jota myöten yhtä mittaa vieri ajopelejä, jotka pysähtyivät konakin edustalle, jättivät siihen kallisarvoisen sisältönsä ja menivät taas tiehensä.

Kauas keskikaupungille saattoi kuulla musiikin iloiset säveleet, torvien törinän, viulujen humun ja huilujen soinnun.

Tämän juhlan, joka vähän liian aikaiseen alotti huvikauden, liittivät Aleksanteri ja Draga vihkiäistensä jälkijuhlaksi, kun heidän oli pitänyt viettää vihkiäiset murhayrityksen tähden ainoastaan lähimpiensä piirissä.

Mutta tänä iltana näytettiin koko kuninkaallinen loisto ja rikkaus, jolla hovi niin mielellään komeili, ja joka oli mitä räikeimpänä vastakohtana maassa vallitsevalle köyhyydelle ja kurjuudelle.

Porvaristoa rasittivat raskaat verot. Heidän oli ollut pakko maksaa ne — maksaa siitä vähästä, mitä heillä oli ja kuningas Milan oli mässännyt ne rakastajattariensa kanssa tai heittänyt muiden oikkujensa tyydykkeeksi.

Koko maassa oli yleinen mielipide, että kuningas Aleksanteri hoiti raha-asioita ehdottomasti paremmin ja säästäväisemmin.

Hänellä oli sydäntä alamaisiaan kohtaan, siitä ei ollut kuin yksi mieli, vahinko vaan, että häntä ympäröivät henkilöt, jotka eivät esittäneet hänelle oloja sellaisina kuin ne olivat, ja siitä syystä olivat serbialaiset kauvan rukoilleet Jumalaa, että hän antaisi kuningas Aleksanterille vaimon, joka voisi avata hänen silmänsä näkemään maan todellisen tilan, ne kieltäymykset, joita monen perheen täytyi kestää: moni heistä oli vajonnut köyhyyteen aina siihen määrään, että heidän oli täytynyt tarttua kerjuusauvaan.

Ja nyt alkoi kuninkaallinen avioliitto juhlalla, josta kerrottiin, että se tulisi maksamaan satoja tuhansia francia.

Sanomalehdet olivat kauan ennakolta kertoneet juhlasta ja niissä oli saatu lukea, että suuria tilauksia oli juhlaa varten tehty Wienistä.

Kuningatar Draga oli tilannut kallisarvoisia pukuja Wienin muotikaupoista ja illallinen oli tilattu kuuluisalta Wienin ravintoloitsijalta.

Ruokalajeja kuletettiin ylimääräisellä junalla Wienistä Belgradiin, kaksi kokkia seurasi junassa mukana, heidän toimenaan oli asian ymmärtävällä tavalla lämmittää ruokalajit kuninkaallisessa keittiössä Belgradissa ja tarjota vieraille. [Historiallisesti tosi. Tässä mainittu Wienin ravintoloitsija oli kuuluisa Sacher.]

Draga tahtoi tarjota jotain erinomaista Serbian aatelistolle, joka oli kutsuttu juhlaan. Hän tahtoi sokaista heidät loistolla ja ulkonaisella komeudella sitä suuremmasta syystä, kun aateli oli hänen suhteensa asettunut jokseenkin vihamieliselle kannalle ja hän aina pyrki olemaan heidän vertaisensa.

Ja kuitenkin oli jokainen ollut ylpeä saadessaan kuninkaan ja kuningattaren kutsun.

Maan kaikista osista riensivät ylhäiset kunnioittamaan kuningatar
Dragaa, sillä hän oli myöskin juhlan kuningatar.

Suuri hovisali oli täynnä naamioituja, jotka kirjavissa, loistavissa puvuissaan, häikäisevässä sähkövalossa, joka loisti yli koko laajan aitauksilla koristetun salin, muodostivat vaikuttavan ja samalla häikäisevän kuvan mitä loistavimmissa väreissä.

Puvun, niin kuului kuningattaren käsky, täytyi ehdottomasti olla serbialaisen.

Ainoastaan serbialainen kansallispuku taikka joku puku, joka sitä muistutti, oli sallittu. Ja olivatpa maan kauniimmat tyttäret todellakin hurmaavia komeissa puvuissaan, joita punaiset, keltaiset ja vihreät nauhat koristivat.

Siellä esiintyi serbialaisia porvari tyttöjä menneeltä vuosisadalta, serbialaisia maalaisvaimoja, serbialaisia tanssijattaria, jotka heiluttivat tamburiinia, miehet taas esiintyivät serbialaisina sotilaina, talonpoikina, porvareina, paimenina ja merimiehinä.

Eräs paimen serbialaisessa puvussa nojasi suuren sisäänkäytävän oven pieltä vasten ja katseli jokseenkin synkkämielisen näköisenä naamioitujen joukkoa.

Hänellä oli puolinaamio kasvoillaan, sillä vasta puoliyön aikaan otettaisiin naamiot pois.

Mutta hänen poskiensa pehmeät muodot, hänen häikäisevän valkoinen kaulansa ja hienot kätensä ilmaisivat, että tämän puvun kantaja oli kaunis, nuori mies.

Sitä enemmän ihailtiin häntä, kun ei hän ainoatakaan kertaa lähestynyt kauniita naisia eikä pyytänyt heitä tanssiin.

Äkkiä ilmestyi hänen viereensä kerjäläismunkki, joka kuului serbialaiseen munkkikuntaan "Kristuksen viisi haavaa."

- Jesus olkoon kanssasi, poikani! puhutteli kerjäläismunkki nuorta paimenta. Sinä näytät olevan maailman lapsi, mutta sittenkin pidän sinusta. Oletko myöskin tunnustanut jo syntisi tässä elämässä?

- Koska en ole mitään syntejä tehnyt, kunnianarvoisa isä, vastasi paimen, kevyesti nauraen, — niin ei minulla ole mitään tunnustamistakaan.

- Mitä sinä sanot? Etkö ole tehnyt mitään syntiä? Näetkös, kun sanot siten, olet tehnyt itsesi osalliseksi myöskin valheen syntiin, huudahti innokkaasti munkki, jolla oli niinikään naamio kasvoilla. Muuten saat kyllä sovittaa, mitä olet rikkonut; seuraa minua pieneen kabinettiin, siellä voit tunnustaa minulle!

- Mene, ja anna minun olla, kunnianarvoisa isä, huudahti nuori paimen, jonka äänessä oli poiskäskevä sävy. Minä en tosiaankaan ole siinä mielentilassa, että voisin ottaa osaa tuommoisiin kujeihin, eikä minusta ole oikein, että pyhä rippi tehdään sellaisen hulluttelun esineeksi.

Nuori paimen hätkähti, sivunaamion raosta heitti hän levottoman silmäyksen ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut tulla vakuutetuksi, ett'eivät ympärillä seisojat olleet kuulleet munkin sanoja. Mutta sitten ei hän vitkastellut, vaan meni kiiruusti erästä pientä huonetta kohti, joka oli juhlasalin vieressä ja silkkiverholla siitä eroitettu.

- Me olemme yksin, sanoi nuori paimen. — Näytä nyt minulle oikeat kasvosi, munkki! — Jumalan nimessä, sinun äänesi tuntuu tutulta, jos olet se, miksi sinua luulen, niin — silloin tapahtuu ihmeitä ja merkkejä, silloin kääntyvät kuolleet haudoissansa ja maailman viimeinen päivä on lähellä.

Samassa repäisi munkki naamion pois ja kasvot, jotka tulivat näkyviin, olivat — översti Maschin'in.

Översti oli uhrannut koko partansa, hänen kasvonsa olivat sileiksi ajetut ja harmaa tukkakin oli lyhyeksi leikattu, niin että hänen paras ystävänsä ei olisi tuntenut häntä.

- Seuraa minun esimerkkiäni, Stefan Naumovitsch, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä — ota sinäkin naamio pois, ainakin se, joka sinulla on päällimäisenä, toinen, jonka olet sitonut sielusi eteen, ei paljon hyödytä minun silmissäni, sillä minä tunnen sinut nyt, Stefan Naumovitsch, ja tiedän, että sinä olet pettänyt meidät kaikki.

Hän irroitti puolinaamion nauhat ja näytti nyt ystävälle kasvonsa, jotka olivat tummien kiharoiden ympäröimät.

- Ystäväni — översti, puhkesi Naumovitsch lausumaan, ojentaen hänelle molemmat kätensä — oletteko se todellakin te, vai onko se teidän henkenne. Pyhä Jumala, minä surin, minä itkin teitä kuolleena, sillä minä kuulin, kuinka murhaajat ahdistivat teitä ja luulin teidän jo kauvan maanneen kuristettuna Tonavan pohjassa.

- Siitä, ettei minun niin käynyt, vastasi Maschin käheällä äänellä, on minun yksinomaan kiittäminen mielenmalttiani ja Jumalan hyvyyttä.

Mutta vielä enemmän kiitän minä Jumalaa siitä, että hän siten vapautti minut vankeudesta ja etten lupaukseni rikkomisella enkä uskottomuudella saanut takaisin vapauttani, kuten sinä, Stefan Naumovitsch.

- Kuinka, minä? huudahti Stefan — Jumalan tähden, te teette väärin minulle, Maschin. Mutta, ennenkuin pitemmältä puhumme, niin kuulkaa minua!

Onneton, kuinka uskallatte astua kuninkaalliseen linnaan? Kuningatar vihaa teitä, sen tiedän, kaikista kuolevaisista olette te pahin vihollinen hänelle; jos teidät huomataan täällä — niin ette enää toista kertaa pääse murhaajain käsistä, ette enää ihmeenkään kautta vältä kuolemaa.

Siksi pyydän yhä vielä, peittäkää uudestaan kasvonne ja poistukaa täältä!

Kääntäkää selkänne kuninkaan palatsille, toisessa paikassa voimme kokoontua, sanoa toisillemme, mitä meillä on sanottavaa, mutta ei täällä, jossa teidät joka hetki voidaan huomata.

- Minä ymmärrän, sanoi Maschin, heittäen Stefaniin halveksivan katseen — sinä tahdot päästä minusta niin pian kuin mahdollista. Ei ole tietysti mieluisaa tavata ystävä, jota vastaan on käyttäytynyt kuin konna.

Nuori upseeri lyyhistyi kokoon, hän teki kädellään liikkeen, kuin olisi hän tahtonut tarttua miekkaan, mutta muisti sitte, ettei se ollut hänellä paimen puvun mukana.

- Mitä nyt olette sanonut minulle, sanoi Stefan hampaat puristettuina, sen häväistyksen, jonka olette heittänyt vasten kasvojani ja joka on minua äärettömästi pahoittanut, Maschin, sen annan teille anteeksi entisen ystävyytemme takia. Mutta niin hirvittävästi ette uskalla enää häväistä minua. Kunnia on ystävyyden yläpuolella, muistakaa se!

- Kunnia! sanoi Maschin nauraen, samalla kun hänen kätensä, vihasta vapisten, liukuivat pitkin hänen ruskean munkkikaapunsa poimuja. — Puhutko sinä vielä kunniasta, Stefan Naumovitsch? Ha, luopio, hyvän, jalon asian pettäjä, sinä olet menettänyt kunniasi, sinä olet viskannut sen lokaan ja polkenut sen jalkaisi alle.

Stefan horjui taapäin, puna hänen kasvoillaan muuttui tuhkanharmaaksi kalpeudeksi.

- Jumalani, huudahti hän, nyt vasta ymmärrän minä teidät, te halveksitte minua, koska minusta on tullut — kuninkaan ajutantti.

- Kuninkaan ajutantti — kapteeni — kuningatar Dragan suosikki! pilkkasi
Maschin äänellä, joka viilsi Stefanin sydäntä. — Mitä vielä haluat?

Oh, odota vaan, kyllä sinä kohoat korkeammallekin suosiossa. Paina vaan hyvin hellästi tuota kuninkaallista naikkosta rintaasi vasten, niin saat kyllä mitä tahdot. Minä näen sinut tulevaisuudessa koristettuna kaikilla tähdillä, joita Serbian kuninkaalla on poisannettavia.

Mutta kuta kirkkaammin nämä tähdet loistavat, sitä selvemmin näkyy sinulla myöskin poltinmerkki otsassasi, Stefan Naumovitsch, ja jokainen tosiserbialainen osottaa sinua sormellaan.

Stefan luuli tukehtuvansa kuullessaan nämä sanat, joista jokainen oli hävittävä isku hänen kunnialleen.

Hän syöksyi oviverhoja kohti, avasi ne ja katsoi, jos kuuntelijoita oli läheisyydessä, sillä Belgradin hovissa täytyi aina olla varuillaan.

- Kuule minua Maschin, huudahti hän — eläkä käänny pois. Sinun velvollisuutesi on kuulla minun puolustustani sen jälkeen kuin sinä olet minua kohti heittänyt niin hirmuisen syytöksen.

Niin, minusta on tullut kuninkaan ajutantti. Minulla on kapteenin arvo ja minua odottavat vielä suuremmat nimitykset. Luuletteko, onneton, että minusta siltä on tullut kuningatar Dragan ystävä?

Tässä vannon minä entisen ystävyytemme nimessä, ettei Dragalla ole koko maassa katkerampaa vihollista kuin minä. Juuri siitä syystä, että minä olen hänen vihollisensa, hyväksyin kiitollisuudella kuningas Aleksanterin esityksen, nimittää minut ajutantiksensa.

Muisto eräästä palveluksesta, jonka minä kerran hänelle tein, sai hänet osottamaan minulle kiitollisuuttansa.

Silloin, sillä hetkellä, jolloin kuningas niin huomattavalla tavalla korotti minut, joka olin jättänyt jo kaikki elon toiveet, leimahti minussa ajatus, että tämä oli Jumalan työtä ja minä sanoin itsekseni:

"Jos kuningatar Draga on tullut kuningas Aleksanterin pahaksi hengeksi ja Serbian onnettomuudeksi, niin minä, Stefan Naumovitsch, tahdon olla kuninkaan hyvä enkeli ja tämän onnettoman maan pelastaja."

Översti Maschin levitti käsivartensa ja huusi kokonaan muuttuneella äänellä:

- Voitko antaa minulle anteeksi, Stefan Naumovitsch? Niin, minä olen tehnyt sinulle hyvin väärin, minä olen ollut liian hätäinen, kun luulin sinun tulleen uskottomaksi meidän hyvälle asiallemme.

Salli minun syleillä sinua, salli minun painaa sinua rintaani vasten, sinä kunnon mies. Sinä olet ainoa meistä, joka olet ymmärtänyt kulkea oikeata tietä.

Hänelle teki niin äärettömän hyvää, kun vihdoinkin sai nähdä ainoan todellisen rehellisen ihmisen, kun häntä täällä hovissa ympäröivät vaan elukat, teeskentelijät ja onnenonkijat, jotka kaikki tahtovat vaan lämmitellä itseään kuninkaallisen auringon loistossa.

Molemmat ystävät syleilivät kauvan toisiaan. Sitte puristi översti
Maschin lämpimästi nuoren upseerin kättä.

- Niin, sinä olet oikeassa, Stefan Naumovitsch, väkivallalla ei tällä hetkellä voida mitään tehdä, murha olisi nyt hyödytöntä verenvuodatusta.

Ei — hänen silmänsä pitää avattaman näkemään, että hän on turhaan pannut rakkautensa, että hän tuhlaa sen arvottomalle.

Sinun tulee avata hänen silmänsä, Naumovitsch, pysy paikallasi, koeta kaikkia keinoja, masenna Draga joko rakkaudella tai vihalla — meistä on sama millä. Mutta pidä vaan huolta siitä, ettei hän saa liian kauvan nauttia kuninkaan suosiota.

Mutta niille muille, jotka lähettivät minut sanomaan sinulle, että he tuomitsevat sinua, heille tahdon minä huutaa:

"Kumartakaa Stefan Naumovitschille, sillä hän on suurin sankari meistä kaikista! Me olemme väistyneet paikaltamme, me olemme paenneet. Mutta hän on jäänyt ja on raivannut itselleen tien valtaistuimen luo ja tällä tiellä on menestys voitettava."

Vielä kerran puristi hän Stefan Naumovitschin kättä ja sitoi sitte naamion uudestaan kasvoilleen. Stefan otti niinikään omansa.

- Hyvästi, Stefan! kuiskasi översti Maschin. — Minun toimeni täällä on loppunut ja nyt minä menen.

Mutta minä jään sinun läheisyyteesi. Jos tarvitset minua, niin käänny juutalaisen Mandelblütin puoleen. Hän tietää, missä minä olen.

Fanfaarien toitotus voitti Maschinin viimeiset sanat. Munkiksi puettu mies nosti uhaten kätensä ja sanoi:

- Nämä torvet ilmoittavat kuninkaan ja kuningattaren tulon — päästä minut ulos! Minun täytyy vielä kerran nähdä hänet. Elä pelkää, kyllä minä osaan hillitä itseni ja olla aivan tyyni, vaikka hän kulkisi ihan ohitseni, tuo kirottu nainen, joka teki veljeni onnettomaksi ja joka on kerrassaan hävittänyt koko perheeni.

Kerran on tuleva päivä, kuningatar Draga, jolloin sinulta on ryöstetty kaikki tämä kuninkaallinen koreus — silloin olet köyhempi, tuhat kertaa köyhempi kuin koskaan ennen!

Molemmat miehet siirsivät oviverhon syrjään ja astuivat uudestaan suureen juhlasaliin.

Naamioitujen joukko oli väistynyt syrjään ja muodosti pitkän jonon, joka ulottui aina valtaistuimelle asti, joka melkein katosi kukkien ja keinotekoisten puiden peittoon, niin että se muistutti lehtimajaa.

Juhlallisessa saatossa kulkivat kuningas ja kuningatar tätä valtaistuinta kohti.

Erityinen torvensoittajien osasto muinaisserbialaisissa puvuissa marssi heidän edessään. Sitte tuli kaksitoista lasta, kuusi tyttöä ja kuusi poikaa ylhäisimmistä perheistä; he olivat puetut kaikki serbialaisiin kansallispukuihin ja sirottivat kukkia kuningasparin tielle.

Aleksanteri ja Draga esiintyivät serbialaisissa kansallispuvuissa ja kuningatar näytti hurmaavalta väljässä, poimutetussa puvussaan, joka kevyesti ja vapaasti laskeusi hänen vartalolleen.

Hartioilta sekä rinnasta ja selästä levisivät kolmiväriset, kirjaillut serbialaiset nauhat alas jalkoihin asti; hänen tuuhea musta tukkansa oli koristettu helmillä ja rahoilla. Avaroista, alasriippuvista hihoista loistivat valkoiset käsivarret ja kun hän ne nosti ylös, liukuivat hihat alas olkapäille, niin että paljaat käsivarret tulivat kokonaan näkyviin. Kuningaskin näytti komealta serbialaisessa puvussaan. Hän esitti bojaaria kuudenneltatoista vuosisadalta.

Sivullaan kantoi hän turkkilasta lyhyttä koukkusapelia, jonka kahva oli runsaasti jalokivillä koristettu.

Tuskin olivat kuningas ja kuningatar istuutuneet kukilla koristetulle valtaistuimelle, ennenkuin kaikkein huulilta kaikui ihastuksen huuto: "Eläköön kuningas ja kuningatar!"

— Pidättäkää hänet! Elkää päästäkö häntä sisälle! Hänhän on mielipuoli!

— Päästäkää minut! huusi kimakka naisen ääni. — Missä on kuningas? Jos vielä löytyy oikeutta täällä Serbiassa, niin minä tahdon sitä. Minun täytyy saada sitä! Takasin, sanon minä! Kuka uskaltaa tehdä väkivaltaa tytölle, joka tahtoo kostaa isänsä murhan?

Nuori tyttö, jonka puku jo ilmaisi, ettei hän kuulunut juhlaan kutsuttuun seuraan, tunkeutui kiihkeästi esille. Lakeijat väistyivät syrjään.

Löytyy sellaista kärsimystä, joka aseittakin osaa raivata tiensä, löytyy suru niin syvä ja epätoivoinen, että se karkoittaa ihmiset läheisyydestään.

Kalmankalpeat huulet vapisivat tuskasta ja hänen suurista silmistään näkyi epätoivo, jota ei edes kyynelkään lieventänyt.

Nuori tyttö sai pelkällä ulkomuodollaan raivatuksi itselleen yhä leveämmän tien keskellä naamioittujen vilinää, kunnes hän vihdoin seisoi kukkaisistuimen luona, jossa kuningaspari oli ottanut paikkansa.

- Kuningas — missä on kuningas? änkytti tyttö vielä kerran sydäntä särkevällä äänellä.

Vaatteet riippuivat repaleina hänen hoikan neitseellisen vartalonsa ympärillä.

Sen näki, että hän oli kulkenut pitkän matkan, pensasten ja ryteikköjen läpi, yli soiden ja rämeiden.

Mutta näistä kalpeista kasvoista loisti epätoivon tarmokkaisuus, joka ei anna säikyttää itseään.

- Genia von Sandorf! kuiskasi hän itsekseen, mutta kyllin kuuluvasti, jotta Draga voi sen kuulla.

- Kuka on tehnyt meille tämän! huusi hän vihasta vapisevalla äänellä. — Kuka on tuonut tämän kurjuuden kuvan meidän eteemme? Ehkä tämä on joku ilveily, joka kuuluu juhlaan? Kuka on päästänyt sisälle tämän tytön, hovimarsalkka?

- Anteeksi, teidän majesteettinne! Sen mukaan, mitä nyt olen saanut kuulla, on tämä tyttö päästetty juhlasaliin, kun luultiin, että se oli joku suosionosotus kansalta, luultiin, että —.

- Luultiin! puuttui Draga terävästi vanhuksen puheeseen, — täytyy tietää, hovimarsalkka! Täytyy panna puolta enemmän vartijoita, ja jokainen, joka ei täytä velvollisuuttaan, rangaistaan heti ankarasti.

Hän oli kauan sitte tullut selville siitä, että hänen palveluksensa konakissa oli loppunut, sillä hänen ei ollut onnistunut päästä kuningatar Dragan suosioon.

Hän oli jo ollut siellä kuningas Milanin aikana ja oli kyllästynyt toimeensa.

Herrat ja naiset piirittivät valtaistuimen, kuin olisi ollut kysymyksessä suojella sitä tuolta heikolta, onnettomalta tytöltä.

Kaikkein kasvoilla luettiin vastenmielisyyttä ja kiukkua siitä, että kaunis juhla oli häiritty noin ikävällä kohtauksella.

— Mitä tahdot, Genia von Sandorf? Mikä vie sinut tänne, ja kuinka uskallat esiintyä edessämme tuollaisessa puvussa?

— Tiedäthän, ettei kukaan muu kuin sinä olisi uskaltanut noin tehdä, että kuningas antaa sinulle paljon anteeksi, kun hän muistaa nuoruutensa päiviä, jolloin sinä olit hänen leikkitoverinsa.

Rajulla katseella katsahti Genia kuninkaaseen, ja kova katkera nauru tunkeutui äkkiä hänen huuliltansa.

— Nuoruuden päiviä, huudahti hän — ne ovat kaukana — ja ne eivät koskaan palaja!

Kun on nuori, luulee, toivoo, että kukin ihminen olisi hyvä ja jalo. Mutta kun kerran voi nähdä selvästi — silloin katsahtaa taaksepäin menneeseen, sillä elämä on häijyyden kuilu.

— Lausu lyhyeen ajatuksesi, Genia von Sandorf! keskeytti häntä kuningas. — Sano meille, mitä haluat, sillä selvää on, että olet tullut tänne jotakin pyytämään.

Olet kai joutunut pahaan pulaan. Joku aavistamaton onnettomuus nähtävästi on sinua kohdannut ja tehnyt sinut rutiköyhäksi. No hyvä, me ryhdymme sellaisiin toimiin, ettet tarvitse kärsiä hätää.

Kuninkaan näin sanottua, heitti onneton nuori tyttö ynseästi ja ylpeästi päänsä taaksepäin.

— Minä en ole tullut tänne, kuningas Aleksanteri, pyytämään sinulta mitään lahjaa — ei, minä vaadin sinulta oikeutta, kuuletko, minä vaadin sitä, koska sinä olet kuningas, joka on velvollinen valvomaan lakien noudattamista.

Eikä ainoastaan lakien noudattamista, jatkoi Genia sanojansa kovasti korottaen, jotka tulvivat hänen huuliltansa, niin että kuolon hiljaisuus vallitsi suuressa salissa ja ainoastaan Genian puhe siellä kaikui. — Sinun, Aleksanteri, on myöskin rangaistava niitä, jotka lakien pyhyyttä loukkaavat.

— Mitä on sinulle sitte tapahtunut? kysyi Aleksanteri. — Mitä vääryyttä on sinulle tehty, lapsi parka?

Kuningas puhui äänellä, joka ilmaisi jonkummoista sääliväisyyttä, ystävällistä osanottoa.

Hän ehkä ajatteli niitä aikoja, jolloin hän leikki Genian kanssa auringonpaisteisessa puutarhassa.

— Hyvä, Genia von Sandorf, jatkoi kuningas, havaitsematta sitä synkkää katsetta, jonka Draga häneen loi pitkien kulmakarvojensa alta. — Oikein olet tehnyt siinä, että olet kuningasta tullut tapaamaan, ystäväni? Jos vääryyttä on tapahtunut minun valtakunnassani, niin ole varma siitä, että sen korvaamme. Puhu, Genia!

— Sinä kysyt minulta, oi kuningas, onko minulle vääryyttä tapahtunut, sanoi Genia. — Minut on tehty surkuteltavammaksi kaikista olennoista!

On otettu hengiltä ihminen, joka tähän saakka on minulle ollut rakkainta koko maailmassa, ihminen, johon olen katsonut lapsellisella kiitollisuudella ja ihailulla!

Aleksanteri — ei, tällä hetkellä en voi sinua kutsua kuninkaakseni, vaikkapa tietäisin, että sen tähden saisin kärsiä kuoleman — sinä olet myöskin tuntenut ja rakastanut häntä, sillä tuhansia kertoja on hän hellästi silittänyt otsasi kiharoita ja antanut sinulle hyviä opetuksia.

Minun isäni on kuollut — sinun omassa valtakunnassasi on hän tullut murhatuksi!

Kostoa, kuningas Aleksanteri! Kosta minun isäni puolesta, puhkesi Genia sanomaan ja lankesi polvilleen.

Kukkaisvaltaistuimen edessä hän nyt lepäsi, liikuttavan kauniina ja ihastuttavana, vaikka olikin ryysyinen ja syvän surun valtaama.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kaikki vieraat seisoivat äänettöminä ja katsoivat vuoroon kummastellen, vuoroon säälien polvistuvaa tyttöä.

Kuningas Aleksanteri istui mietteissään valtaistuimellaan. Kuningatar
Draga hänen vieressään katsoi vihaa säihkyvillä silmillä Geniaan.

Äkkiä, ennenkuin Draga oli kerinnyt ehkäistä, nousi Aleksanteri, laskeutui valtaistuimen portaita ja lähestyi Geniata.

— Lapsi parkani, sanoi hän, turhaan koettaen nostaa häntä lattialta, — tyynny. Usko minua, kaikki mitä voidaan, on tehtävä isäsi murhaajan kiinniottamiseksi.

Polisitirehtori Lazar, mitä te tiedätte tästä rikoksesta? Vai olisiko mahdollista, ettette siitä mitään tiedä?

Noin puolen tunnin matkan päässä Belgradista, kun lännestäpäin tuleva juna menee tunnetun tunnelin lävitse, löysi ratavahti pari päivää sitten päättömän ruumiin.

Se oli vanhemman miehen ruumis, ilmeisesti matkustajan, joka kulki itämaan pikajunalla.

Mies oli hienosti puettu, mutta taskuista ei löydetty rahakukkaroa eikä lompakkoa.

Myöskin puuttui kello ja sormukset, joka todistaa, että tässä on tapahtunut ryöstömurha.

Muutamien paperien ja käyntikorttien avulla, jotka taskuista tavattiin, on kumminkin voitu määrätä, kuka henkilö oli. Hän oli kreivi von Sandorf, ja tämä tyttö on, jolleivät silmäni liiaksi erehdy, hänen tyttärensä, neiti Genia von Sandorf. Murhattu on siis hänen isänsä.

Kun kaikkien katseet olivat tähän asti olleet jonkummoisella katkeruudella kiinnitetyt onnettomaan tyttöparkaan ja häntä oli moitittu siitä, että oli sillä tavoin tunkeutunut sisälle ja häirinnyt juhlailoa, niin alettiin nyt, kun kuultiin, että hän oli kreivin tytär, lausua yleistä myötätuntoisuutta häntä kohtaan.

- Poliisitirehtori Lazar, huudahti kuningas — seuratkaa minua kabinettiin, ja sinäkin, Genia von Sandorf tulet mukaan. Minä aion mitä ankarimmin tutkia tämän asian! Minä tahdon, että teidän pitää olla turvallisia minun maassani.

Rikkaan, joka matkustaa pikajunan samettityynyillä, pitää saada kiitää Serbian läpi yhtä turvallisena kuin köyhän, joka väsyneenä kulkee pölyisillä maanteillä.

Sillä kaikkien yläpuolella on laki ja minä olen lain kuninkaallinen suojelija.

Hyväksymisen muminaa kuului läpi salin. Sellaisilla sanoilla voitti kuningas Aleksanteri alamaisensa, niin usein kuin hän antoi kuulla äänensä.

Kuningas meni edellä. Genia seurasi häntä epäröiden. Myöskin Lazar liikahti.

Mutta nämä kolme henkilöä eivät vielä ehtineet ovelle, joka vei toisiin huoneisiin, ennenkuin Draga nousi päättäväisesti, astui kiireesti alas valtaistuimen portaita ja ilmestyi kohta kuninkaan rinnalle.

- Salli, puolisoni, sanoi hän, minunkin olla läsnä tässä harvinaisessa tutkinnossa. Minusta olisi toivottavaa, että sinä kutsuisit muitakin herroja. Kaikissa tapauksissa olisi tarpeen, että sinä tekisit tämän julkisuudessa.

Ja sitte, kuiskasi Draga kuninkaan korvaan, on tämän tytön olento minusta niin kummallinen, hänen mielenliikutuksensa niin vastenmielinen. Sinä tiedät itsekin, että Serbian kuningas ei voi olla kyllin varovainen.

Stefan Naumovitsch oli seurannut kohtausta kuninkaan juhlasalissa sellaisella kiihkolla, kuin olisi hänen oma kohtalonsa ollut kysymyksessä.

Nyt näki hän siis uudestaan sen viehättävän tytön, joka oli vallannut hänen sydämensä.

Mutta Stefan Naumovitsch tukahutti ne hellät tunteet, jotka tahtoivat puhjeta hänen sielussaan.

Hän muisti, että tämä tyttö oli pettänyt hänet ja hänen toverinsa ja katkera kauna syntyi hänen sydämessään ja tukahutti kaiken myötätuntoisuuden.

Draga istui samettinojatuoliin. Kuningas otti paikan kirjoituspöytänsä vieressä. Genia jäi seisomaan hänen eteensä, mutta Lazar ja Naumovitsch asettuivat oven eteen.

- Teidän käsityksenne mukaan, poliisipäällikkö Lazar, on tässä siis kysymys ryöstömurhasta? Mitä tietoja olette tähän asti saanut murhaajasta? kysyi kuningas.

- Teidän majesteettinne, vastasi Lazar, astuen pari askelta, minä annoin heti kuulustella kaikki epäilyttävät henkilöt, jotka oleskelevat pääkaupungissa — ja mehän tunnemme heidät melkein kaikki, sillä me pidämme heistä tarkan kirjanpidon.

Minä olen käskenyt tiedustella, missä he olivat kysymyksessä olevana yönä.

Mutta minun täytyy tunnustaa, teidän majesteettinne, että minun ponnistukseni ovat tähän asti hyvin huonosti onnistuneet.

Ei kenenkään epäillyistä ole huomattu näinä päivinä käyttävän suurempia rahasummia, eikä kukaan ollut sinä yönä matkustanut itäisellä pikajunalla.

- Eikö murhaaja voinut mennä ulos ikkunasta junan kulkiessa tunnelissa? kysyi kuningas.

- Se on mahdotonta teidän majesteettinne, juuri sentähden, että on kysymys itäisestä pikajunasta. Se menee näet niin suurella nopeudella, että jos joku uskaltaa tehdä sellaista koetta, on hän ehdottomasti kuoleman oma.

- Murhaaja oli siis teidän käsityksenne mukaan uhrinsa kanssa yhdessä vaunussa?

- Niin, sen luulen varmaan. Ja kun kreivi tietysti on matkustanut ensi luokan vaunussa, niin on murhaajan täytynyt pukeutua valepukuun, jotta hän näyttäisi ylhäiseltä matkustajalta.

- Sinä kuulet, Genia von Sandorf, kääntyi nyt Aleksanteri entisen leikkitoverinsa puoleen, että minun poliisipäällikköni on jo ryhtynyt toimeen saadakseen murhaajan kiinni.

Sinä saat täydellä luottamuksella jättää meidän huostaamme tämän asian, joka on sinulle tuottanut niin surulliset seuraukset. Sinulle tapahtuu oikeus, lapseni!

Palaa sinä vaan rauhassa äitisi luo Wieniin ja odota meiltä varmoja tietoja, jotka saat heti, kun päästään vähänkään murhaajan jäljille.

- Odota? sai Genia vaivalla sanotuksi. — Kosto ei voi odottaa. Ei, minä en lähde Serbiasta ennenkuin hyvän, rakkaan isäni murha on kostettu.

Vanno minulle, kuningas Aleksanteri, ettet sinä väsy ainakaan pyrkimyksessäsi minua auttaa!

- Tällä tytöllä on merkillinen puhetapa, lausui nyt kuningatar Draga — mutta kuulustelu ei ole vielä loppunut.

Minä luulen näet, että pian saamme valoa tähän asiaan, kun Genia von Sandorf sanoo meille, kuinka hän on saanut tiedon siitä, että hänen isänsä on murhattu ja missä hän on viimeaikoina oleksinut.

Tällä hetkellä vavahti Genia, kuin olisi jääkylmä käsi tarttunut hänen sydämensä ympäri. Laupias Jumala, sitä hän ei ollut ollenkaan ajatellut rientäessään ryövärien luolasta kuninkaan luo konakiin, häntä kun ajoi hehkuva halu saada kostaa isänsä murha.

Demeter Banjaluki ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että hän pyytäisi kuninkaan apua.

Hän oli vannonut Genialle, ettei hän lepäisi ennenkuin murhaaja oli löydetty, ja sitte saisi hän nähdä, kuinka Demeter Banjaluki rankaisee niin raa'an rikoksen.

Hän tahtoi todistaa kuninkaalle, millainen tila nyt oli Serbiassa, ettei edes rauhassa voinut kulkea kaduilla, että muukalaisen, joka astui kuningas Aleksanterin maalle, täytyi heittää henkensä, jos vaan ensimäinen vastaantulija murhamies niin tahtoi.

Salaisuudessa oli hän hiipinyt pois rosvojen luolasta. Hän ei ollut kysellyt Demeter Banjalukia eikä pikku Milanaa, jonka tiesi olevan täysin turvattuna ryövärien luona.

Koko päivän oli hän vaeltanut vuoren poluilla ja maantiellä, kunnes illalla saapui Belgradiin; siitä puhuminen, kuinka hän oli saanut murhan selville ja missä hän oli oleskellut, olisi ollut Demeterin ilmiantamista.

— Ettekö tahdo olla hyvä ja vastata minulle? kuuli hän Dragan äänen vielä kerran kaikuvan korvissansa.

— Kuinka olette murhasta saanut selvän ja missä olette viime aikoina oleskellut?

Saattoiko hän pettää Demeter Banjalukin? Uskalsiko hän sanoa, että se oli hän joka luullen saaneensa Serbian kuningaskruunun saaliiksensa todellisuudessa oli tuonut Genian isän pään.

Ei, Genia tunsi liiankin hyvin, ettei hän millään ehdolla voisi mainita
Demeter Banjalukin nimeä.

Olisihan ollut hänelle varsin helppoa keksiä joku juttu, joka olisi ollut vastauksena kuningattaren kysymykseen.

Mutta siihen oli Genia liian ylpeä. Vaikeneminen oli ainoa mitä hän taisi tehdä.

— Vaikenetteko te? sanoi Draga, ja kuningattaren piirteet saivat yhä enemmän eloa, samassa kuin viekas hymy näyttäytyi hänen huulillansa.

— Rakas lapseni, tiedättekö sitte, että sen täytynee tuntua varsin merkilliseltä. Puhukaa siis. Kuningas tahtoo tietää totuuden.

— Sano Genia, sanoi nyt Aleksanteri, nousten tuoliltaan ja astuen tytön luokse, joka siinä seisoi äänettömänä. — Missä sinä olet ollut? Kuka ilmoitti sinulle tuon hirveän tiedon, että isäsi oli murhattu.

Hänen rintansa kohosi ja laskeutui ja silmät täyttyivät kyynelillä. Hän tahtoi puhua, mutta ei voinut. Syvä tuska ja ahdistus valtasi hänet. Hän katsahti Dragan silmiin ja näki ne vihan täyttämiksi.

- Koskapa tämä tyttö vaikenee, niin on hän mitä suurimmassa määrässä epäluulon alainen, ehkäpä on itse murhaan osallinen!

Hänet täytyy viedä vankeuteen, kuningas Aleksanteri! Vankilassa hän kyllä avaa suunsa ja tunnustaa meille koko totuuden.

Kun Genia kuuli nämä sanat luuli hän, että häntä uhattiin vankeudella, kun hänelle selvisi että hän sitkeällä vaitiolollaan oli tehnyt itsensä epäluulonalaiseksi tuohon hirmuiseen verityöhön, oman isänsä murhaan, silloin puhkesi hän suonenvedontapaiseen itkuun.

- Luuletteko todellakin, että minä olen murhannut isäni? — Minä — isäni, jota niin sydämestäni rakastan? — Ha, kuinka huono te itse olettekaan, kun luulette tyttären voivan tehdä sellaisen rikoksen! Ei, edes pienimmässä porvarikodissakaan voisi syntyä sellainen ajatus, kuin täällä kuninkaan linnassa.

Ja sinä — sinä olet ensiksi lausunut sen, huusi Genia vihlovalla äänellä, syösten Dragan eteen ja tarttuen hänen käsiinsä. — Vaimo, kuinka musta onkaan sinun oma sielusi, kun luulet, että lapsi voisi tappaa oman isänsä eli tietäisi murhasta, eikä sitä koettaisi estää!

Niin, nyt voin minä käsittää, mitä minulle on sanottu sinusta, nimittäin, että olet mennyt ylpeänä oman äitisi ohi, etkä ole ollut tuntevinasi häntä, kun hän on juopuneena kaatunut sinun kotisi portaille.

Genia parka, nämä sanat, jotka hän lausui inhon ja häpeäntunteen huumaamana, saattoivat nyt hänet perikatoon.

Muisto äidistä, joka monta kertaa oli juopuneena horjunut pitkin Belgradin katuja, jonka hän useat kerrat oli löytänyt makaamassa katukivillä oman porttinsa edessä tai tyttärensä portilla siihen aikaan, kun tämän nimi vielä oli rouva Maschin, tuo muisto oli vähällä viedä hänen järkensä.

Tässä tapauksessa löytyy ainoastaan kaksi selitystä hänen esiintymiseensä; joko on hänen järkensä selvä ja silloin ei löydy yhtään vankilaa kylliksi syvää, johon hänet olisi sysättävä, ettei hän koskaan — koskaan enää näkisi päivän valoa, taikka on hänen järkensä seonnut — jota enin olen taipuisa uskomaan ja toivon; jota minun täytyy otaksua, — silloin kuuluu hän hulluinhuoneeseen, ja — sen porttien tulee jo tänään hänelle avautua.

Oi, mitäpä ei olisi Stefan Naumovitsch antanut, jos hän nyt olisi voinut kiiruhtaa rakastetun luoksi, sulkea hänet syliinsä ja suojella häntä kuningattaren raivolta.

Tuskin saattoi Stefan pysyä hiljaa, vastustamaton voima veti hänet
Genian luo.

Mutta sitte muisti hän, että tämä ei ollut enää sama Genia, jonka hän kerran, eräänä elämänsä huumaavana hetkenä, oli oppinut tuntemaan. — Tämä oli petturi. Tämä tyttö olisi kylmäverisesti tahtonut jättää hänet ja hänen ystävänsä pyövelille. Ja hänestä tuntui melkein lohduttavalta kuningattaren mielipide, että hän oli mielenvikainen.

- Niin, minä luulen todellakin, sanoi kuningas Aleksanteri, — että onneton on tullut mielipuoleksi surusta ja kauhusta. Hänelle täytyy antaa tarpeellista hoitoa.

Mutta häntä täytyy kohdella hyvyydellä, minun oma henkilääkärini saa tutkia hänet ja ryhtyä tarpeellisiin keinoihin hänen parantamisekseen.

- Minä pyydän sinua, kallis puolisoni, sanoi nyt Draga — jätä minulle tämä asia! On erittäin tärkeätä, että sinä menet takaisin vieraittemme luo. Tämä tyttö ei saa häiritä meidän kaunista juhlaamme — mene, kuninkaani, ja rauhoita vieraitamme, mutta minä jätän onnettoman hoitajallensa.

- Minä toivon, oma Dragani, että sinä teet hänelle kaikki, mikä voi
antaa hänelle takaisin henkisen terveyden, sanoi kuningas. — No niin —
Stefan Naumovitsch, tule minun kanssani takaisin tanssisaliin! Teidät,
Lazar, jätän tänne, että voitte olla puolisolleni apuna.

Kuningas suuteli Dragan kättä. Hän näki kyyneleitä hänen silmissään, sillä tämä näyttelijätär osasi aina vuodattaa kyyneleitä silloin kun luuli niiden vaikuttavan.

Nyt tahtoi hän liikuttaa kuninkaan sydäntä, tahtoi näyttää hänelle, että Genia oli syvästi häntä loukannut.

- Itketkö, Dragani? kuiskasi kuningas, kietoen hellästi kätensä hänen ympärilleen. — Ah, minä ymmärrän, että ne ovat säälin kyyneleitä, joita sinä vuodatat, ajatellessasi Genia von Sandorfin kohtaloa.

Mutta minä toivon, että se on vaan ohimenevää hermojen kiihotusta, jota tämä surkuteltava tyttö kärsii.

Meidän velvollisuutemme on laittaa niin, että hän tulee taas terveeksi. Vielä kerran, Draga, tee kaikki, mitä voit, että hän pääsee niin pian kuin mahdollista tästä onnettomasta mielentilasta.

Näillä sanoilla poistui kuningas, ja Stefan Naumovitsch seurasi häntä heitettyään pitkän katseen onnettomaan olentoon.

Vaan vastahakoisesti seurasi hän kuningasta. Hän olisi antanut paljon, jos hän olisi uskaltanut jäädä katsomaan, kuinka Genian kohtalo nyt ratkaistiin.

Hän ei ollenkaan pitänyt siitä, että kuningatar ja Lazar jäivät yksin hänen kanssansa, sillä hän oli Dragan silmistä lukenut leppymättömän vihan Geniaa kohtaan. Ja mitä tuli poliisipäällikköön, niin tunsi Stefan Naumovitsch hänet liian hyvin. Hän oli Dragan uskollinen kätyri ja tekisi kaikki, mitä ikinä kuningatar käskisi.

Muutamia sekunteja myöhemmin oli ovi sulkeutunut Aleksanterin ja Stefanin jälkeen ja Genia jäi yksin kuningattaren ja poliisipäällikön kanssa.

- Alas, polvillesi! käski äkkiä Draga terävällä äänellä ja meni aivan lähelle Geniaa.

Ja kun onneton tyttö viivähti silmänräpäyksen, ennenkuin totteli hänen käskyänsä, tarttui Draga hänen ranteeseensa ja pakotti hänet vastustamattomalla voimalla laskeutumaan polvilleen eteensä.

- Kuningattarelle täytyy notkistaa polvet! huudahti Draga — noin… noin tahdon minä nähdä sinut ja vielä syvemmälle alennan sinut, aina alas häpeän kuiluun.

Genia katsoi kuningattaren kasvoja, jotka olivat raivosta vääristyneet.
Nyt vasta selveni hänelle, että hänen asemansa oli hirmuinen.

Tältä Dragalta ei hänen varmaan tarvinnut odottaa sääliväisyyttä. Tämä nainen vihasi häntä, sillä — hän oli vihkiäistensä edellisenä yönä vavissut hänen tähtensä ja sitä ei Draga antanut hänelle koskaan anteeksi.

- Jesuksen laupeuden tähden, huusi Genia — mitä olen minä tehnyt? Olenko minä loukannut teitä, kuningatar Draga? — Oi, Jumalani, minä en tiedä itsekään, kuinka nuo onnettomat sanat pääsivät huuliltani. Minä pyydän anteeksi, sillä minä näen nyt, ett'ei minulla ollut oikeutta koskettaa teidän menneisyyttänne. Sanoohan jokaisen oma sydän, että meidän velvollisuutemme on levittää verho menneisyyden yli, kun toinen on päättänyt, ettei hän sitä enää ajattele.

- Sinun katumuksesi tulee liian myöhään, sanoi Draga. — Minä tunnen ja näen sinun aikeesi, Genia von Sandorf, sinä tahdot alentaa minut kuninkaan silmissä, sinähän olet kerran rakastanut häntä, rakastat ehkä vieläkin.

- Minä rakastan häntä, huudahti Genia, kuten rakastetaan ystävää, veljeä, en muutoin. Oi Jumala, minun sydämeni — kuuluu — — —

- Sinä valehtelet, huusi Draga. — Kuinka voin minä odottaakaan, että sinä sanoisit minulle totuuden. Mutta, nyt olet sinä minun vallassani, ymmärrätkö, Genia von Sandorf, kuningatar Dragan vallassa, ja Jumalan nimessä — sinä saat tuntea, mitä se tahtoo sanoa.;

Kiireesti nousi Genia ylös. Vapisevin käsin pyyhki hän pois kasvoiltaan hiukset, jotka olivat pudonneet alas otsalle.

- Minä olen tehnyt, mitä sydämeni käski minun tekemään! sanoi Genia. — Minä olen pyytänyt teiltä anteeksi, kuningatar Draga, sillä näen, että minä olen erehtynyt. — Antakaa minun nyt mennä tieheni, sillä teillä ei ole oikeutta pidättää minua.

Muuten olen varmasti päättänyt jo tänään lähteä Belgradista. Minä menen takaisin äitini luo — oi äiti parka — sinulla ei ole ehkä vielä aavistustakaan siitä hirvittävästä tappiosta, jonka olet kärsinyt. Sinä itket, — etkä löydä lohdutusta! Mutta minun kyyneleeni sekaantuvat sinun kyyneliisi.

Genia horjui ovea kohti. Mutta hän ei ollut sinne vielä saapunut, kun
Draga äkkiä sanoi terävällä, käskevällä äänellä:

- Sulkekaa hänen tiensä, Lazar, sillä tämä tyttö on minun vankini.
Hän on vaarallinen hullu, ja samoin kuin hän tänään sai aikaan melun
kuninkaan palatsissa, niin voisi hän tehdä vielä suurempaa vahinkoa
Belgradissa, jos hän pääsisi vapaaksi.

- Poliisipäällikkö Lazar, jatkoi Draga, minä jätän teille tämän tytön, tehkää hänen kanssansa mitä parhaiten näette, mutta pitäkää vaan tarkasti huolta siitä, että tuo kurja ei saa vapauttaan takaisin.

Parasta olisi, jos sulkisitte hänet hullujen huoneeseen. Muuten en anna teille tässä suhteessa mitään määräyksiä.

Näitä sanoja lausuessaan katsoi kuningatar merkitsevästi poliisipäällikköön.

Lazar nyökäytti päätään ja samalla kun kasvonsa vääntyivät ilkeään nauruun, mutisi hän:

- Teidän majesteettinne tulee olemaan tyytyväinen minuun. Tämä tyttö ei ole enää kenenkään tiellä. Ennen pitkää on hän oleva aivan vaaraton.

Oi kuinka hän nyt katui, että oli ollenkaan astunut konakiin, tähän taloon, jossa ei kammottu väkivaltaa, hänestä tuntui, kuin olisi ilmakin ollut täynnä rikoksia.

Genia koetti irtaantua hänen käsistään, mutta kauhu, jota hän tunsi, vei häneltä sekä puhe- että vastustuskyvyn, kun pyöveli kuiskasi nyt hänen korvaansa:

- Varo vaan, ett'et huuda, pikku kyyhkynen! Jos sen teet, panen suukapulan suusi eteen! Poliisipäällikkö Lazar on jo monta kertaa tehnyt nöyriksi sellaisia kuin sinä.

Eteenpäin, mars — seuraa minua, eläkä vastustele! No, miksi seisot siinä ja töllistelet kuningatarta?

- Ja tämä on sinun tahtosi, kuningatar Draga? kuului Genian huulilta ja hän katsoi kuningattareen tuijottavilla silmillään. — Sinä annat viedä minut pois, kuin olisin minä tehnyt rikoksen!

Mitä on teille sitte minun kanssani tekemistä, millä oikeudella te minua ahdistatte?

Minä en ole sinun alamaisesi, kuningatar Draga, minä olen itävaltalainen ja voi sinua ja sinun kätyreitäsi, jos minun avunhuutoni pääsevät kuuluviin siitä vankeudesta, johon minut heitätte.

Silloin tulen minä vapaaksi ennenkuin luulettekaan, ja te — te saatte maksaa rikoksenne, kun olette vanginneet Itävallan tyttären.

- Hän puhuu vaan mielenhäiriössä, huusi Draga, — viekää hänet hullujen huoneeseen, Lazar!

- Anteeksi, teidän majesteettinne, vastasi poliisipäällikkö — mutta minä en pidä häntä mielenvikaisena; hän on vaan olevinaan.

Minä tiedän erään paikan, joka on sopivampi hänelle, ja jossa kyllä osataan vakuuttaa hänelle, että on vaarallista loukata kuningatarta. Minä vien hänet ojennuslaitokseen, harmaaseen luostariin, kuten sitä kutsutaan täällä Belgradissa.

Mutta kuningatar meni kiireesti Lazarin luo, laski kätensä hänen olalleen ja kuiskasi hänelle:

- Te olette oivallinen, kykenevä mies, Lazar! Minä pidän huolta, että kuningas palkitsee teidät.

Niin, ojennuslaitokseen tuo kurja olento! Siellä saa hän kovassa työssä miettiä, mikä eroitus kuitenkin on olemassa hänen, kerjäläisen, ja minun kuningattaren välillä.

Viekää hänet pois minun silmäini edestä, minä en tahdo enää nähdä häntä! Mutta minä aina tavan takaa kuulustelen, kuinka hän on edistynyt katumuksessaan ja nöyryydessään — langenneiden naisten joukossa harmaassa luostarissa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä laahasi poliisipäällikkö onnettoman mukanaan.

Kuningatar avasi itse pienen tapettioven, josta poliisipäällikkö vei pois vankinsa.

Sitte veti hän hänet mukanaan alas eräitä kiertoportaita. Eikä kauan viipynyt, ennenkun hän oli konakin pihalla, jossa peitetyt vaunut olivat odottamassa.

Poliisipäällikkö piti nämä vaunut aina valmiina, sillä vangitsemiset eivät olleet konakissa harvinaisia.

Poliisipäällikkö antoi lyhyen merkin vihellyspillillään ja heti ajoivat vaunut esille.

Genia oli pyörtymäisillään, hän tiesi, että kaikki oli mennyttä, sillä ojennuslaitoksessa ei hän voinut elää, siellä saattoi hän vaan kuolla.

Oi, inho, suru ja murhe tappaisivat hänet, eikä kukaan, ei edes hänen oma äitinsäkään saisi koskaan tietää, minne hän oli joutunut.

Poliisipäällikkö työnsi uhrinsa vaunuun. Hän huusi kuskille muutamia sanoja. Eräästä porttikäytävästä vierivät vaunut ulos kadulle.

Poliisipäällikkö painoi erästä, vieteriä ja heti putosivat rautaverhot ikkunain eteen.

Syvä pimeys ympäröi häntä vaunussa ja yhä vaan tunsi hän Lazarin käden puristavan hänen käsivarttaan.

Tämä ei lausunut sanaakaan koko matkalla, mutta hänen viekkaat silmänsä loistivat pimeässä ja nämä silmät katsoivat Geniaan sellaisella ilmeellä, että hän värisi.

Nyt toivoi hän jo melkein olevansa määränpäässä, niin hirmuiselta kuin se tuntuikin — ojennuslaitoksessa.

Vihdoinkin pysähtyivät ne, verhot kierrettiin ylös, toisen sivuoven luukku avattiin ja Lazar huusi luoksensa kaksi voimakkaannäköistä naista, jotka uteliaasti kurkistivat sisään.

- Minulla on mukana muuan letukka, ottakaa se huostaanne ja tehkää nöyräksi.

Tässä talossa on moni jo oppinut rukoilemaan ja työtä tekemään.
Katsokaa, että johdatte tämänkin oikealle tielle.

Pilkkanaurulla tarttuivat molemmat naiset Geniaan ja raastoivat hänet ulos vaunusta.

He laahasivat onnettoman, joka nyt todella oli mielipuolisuuden rajalla, ylös kivirappuja erään oven kautta huoneeseen, ja tuo onneton, puoliksi tiedoton tyttö kuuli, kuinka raskaat portin ovet kadulle päin lyötiin lukkoon kovalla räminällä.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Stefan Naumovitsch seisoi eräässä juhlasalin nurkassa ja katseli välinpitämättömänä kirjavaa elämää siellä, mutta koko ajan oli hänen edessään sen onnettoman tytön kuva, jonka hän äsken oli jättänyt. Hän ei voinut unohtaa Geniaa. Ja nyt kun hän rauhassa keräili muistoonsa tämän illan tapahtumia, kun hän taas, vaikka vaan muistossa, näki edessään Genian kalpeat kasvot, hänen epätoivonsa ja rohkeuden, jolla hän puhutteli kuningatarta, kysyi hän itseltään kerta toisensa perästä:

Mitä olisikaan hän antanut, jos hän olisi voinut hankkia itselleen varmuuden tästä, sillä sisäinen ääni sanoi hänelle:

Elä usko sitä. Stefan Naumovitsch, niin paljon eivät ihmiskasvot voi valehdella.

Nuori upseeri ei voinut koota ajatuksiaan. Hän kulki juhlasalin läpi ulos puutarhaan, sillä hän tarvitsi ilmaa ja yksinäisyyttä.

Raitis ilma jäähdyttäisi hänen kuumaa otsaansa, yksinäisyys, tuudittaisi lepoon kuohuvat aallot hänen rinnassaan.

Kun Stefan komeassa serbialaisessa paimenpuvussaan kulki juhlasalin läpi, seurasivat naisten katseet ihastuksella tuota kaunisvartaloista miestä.

Siellä ei ollut ketään, joka ei mielellään olisi tanssinut hänen kanssaan, eikä kukaan voinut ymmärtää, miksi kuninkaan kaunis ajutantti, joka lyhyessä ajassa oli tullut Belgradilaisten suosikiksi, pysyttelihe poissa kaikista huvituksista.

Mutta varsinkin seurasi häntä kaksi mustaa silmää, jotka olivat tähdätyt häneen, kuin tenhovoimalla vetää hänet luokseen, ja näissä silmissä leimahti viha, kun Stefan vastusti niiden tenho voimaa ja tyynenä poistui salista.

Nuori upseeri meni alas portaita, jotka veivät puutarhaan ja pian oli hän kuun valaisemain puiden alla, jotka kuten uskolliset vahdit tällä puolen varjostivat konakia.

- Onko hän petturi? kuiskasi Stefan. — Onko hän todellakin? Kuka se olikaan, joka minulle tämän kuiskasi?

Mutta miksi ei kuningatar antanut minun lukea tätä kirjettä? Miksi piti hän sitä päänsä päällä?

Totta kyllä, että nuori kreivinna näyttää syylliseltä, hän oli ainoa, joka sinä yönä olisi voinut kuunnella meitä, mutta tarvitseekohan hänen silti meitä pettää?

Ha, ha, tänään on hän juuri osottanut, ettei hän osota minkäänlaista ystävyyttä kuningattareeseen.

Ja vaikka hän niin tekisikin, niin — vihaa Draga tätä tyttöä, siitä ei ole epäilemistäkään.

Mutta olisiko hän voinut vihata ja vainota sitä, joka on pelastanut hänet kuoleman varasta?

Oi, minä onnetonhan tunnustin hänelle aivan avonaisesti, että toista rakastan — kuinka helposti saattoi Draga käsittää, että tuo toinen oli Genia von Sandorf.

Sielussani on sekasorto, jota on mahdotonta selvittää. Sen vain tiedän, että tuota tyttöä rakastan, enkä voi häntä koskaan unhottaa.

Stefan asettui penkille, jonka takana kohosi marmoripatsas. Siinä oli kuvattuna Amor nuoli jousen jänteellä.

— Sinä olet petollinen, uskoton jumala! huudahti nuori upseeri, katsoessaan kiviseen rakkaudenjumalaan. — Sinä pidät ilkeätä peliä ihmissydänten kanssa.

Miksi kerran veit tämän tytön minun tielleni, miksi tämän rakkauden vuodatit sydämeeni, kun minä vain onnettomaksi sen kautta tulen? — Niin vastaa siis minulle, Amori, onko Genia viaton? — Onko hän petturi?

— Sellainen hän on — hän on pettänyt sinut, Stefan Naumovitsch, kaikui täyteläinen ääni patsaan takaa. — Hän ei ansaitse, että sinä kauvemmin häntä ajattelet.

Tähän saakka oli Naumovitsch välttänyt yksinäistä yhteensattumista
Dragan kanssa.

Vaikka hän nyt asui saman katon alla oli hän kumminkin aina osannut niin menetellä, ettei Draga päässyt koskaan lähenemään.

Hän vihasi Dragaa, inhosi häntä yhä enemmän, eikä hetkeksikään unhottanut, miksi oli ruvennut kuninkaan ajutantiksi, nimittäin vartioimaan Dragaa ja muuttamaan kaikki sen pahan, minkä Draga tuotti, hyväksi — sitä varten oli hän konakissa.

Ja nyt — nyt hän näki Dragan äkkiä seisovan edessänsä, tässä yksinäisessä puistossa, paikassa, joka täysin oli uteliailta katseilta suojattu.

Dragan on täytynyt häntä ajaa takaa, sillä ei sattuma häntä suinkaan tänne johtanut, vaan ilmeisesti hänen oma tahtonsa.

— Ole varuillasi! Stefan, ajatteli nuori upseeri. — Hillitse himojasi, jotka kaunotar koettaa sinussa herättää! Älä koskaan unohda, että hän on Serbian paha hengetär, isänmaasi vihollinen.

— Täältä siis pitää sinua etsiä, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar nuhtelevaisesti, mennessään aivan hänen viereensä. — Kaunis paimen pitää yksinäisyydestä — hän uneksii paimentytöstänsä. Tuo on tosiaankin sangen romantillista, rakas Naumovitsch, mutta samalla epäkäytännöllistä.

Sellainen kansa on vaarallista, joka välttää seurahuveja. Ja Belgradin hovissa täytyy välttää kaikkea, joka saattaa epäluuloja herättää.

Stefan, lausui kuningatar lempeällä, sydämellisellä äänellä, — Stefan, miksi olet minulle niin vieras! Mitä olen tehnyt herättääkseni sinun vihaasi? Miksi olet Dragallesi noin vihainen?

— Minun Dragani? toisti Stefan, ääni kauhusta vapisten. — Älkää unhottako, hyvä rouva, että te olette toisen vaimo, ja että tuo toinen on kuningas!

— Anna minulle käsivartesi, Stefan! Menkäämme vähän kauvemmaksi puistoon! pyysi Draga. — Minulla on sinulle jotain sanomista. Oi, jo kauvan olen tuntenut ahdistusta sydämessäni, kun minulla ei ole ollut tilaisuutta puolustautua sinun edessäsi.

Mutta se suotuisa tilaisuus, joka tänään tarjoutuu, ei ole jätettävä käyttämättä.

Minä luulottelin hänelle, että päätäni särki, jonka vuoksi pyysin päästä huoneeseeni.

Rakas Stefan, elä hylkää rukoustani! Tämä on ainoa, ensimäinen rukous, minkä pitkistä ajoista sinulta rukoilen.

Draga katsahti samalla häneen ihmeen leimuavilla silmillä, joista ilmeni syvä intohimo, niin paljon sisällistä hellyyttä, ettei Stefan kyennyt vastustamaan hänen toivomustansa.

Stefan ojensi Dragalle käsivartensa, ja he menivät yhdessä yhä syvemmälle puistoon.

— Minä tiedän, Stefan, puhkesi Draga lyhyen äänettömyyden perästä sanomaan, — että sinä kiroot minua, koska minusta on tullut Serbian kuningatar. Minä vakuutan sinulle kumminkin kunniasanalla, että pyrkimykseni ainoastaan on tehdä tämä maa onnelliseksi.

Aleksanteri on heikko raukka. Hänellä ei ole yhtään suurta ajatusta, vielä vähemmän hän kykenee semmoista toteuttamaan.

Jos hän vaimokseen olisi ottanut jonkun prinsessan, — niin saat olla varma siitä, että Serbia olisi mennyt perikatoon.

Minä sitävastoin ohjaan häntä. Minä vaikutan häneen, ja sinä ystävinesi saatte tilaisuuden havaita, että minä rakastan Serbiata.

— Sitä ei kumminkaan vielä ole paljon huomattu, kuningatar Draga! vastasi Stefan. — Mitäpä on tähän saakka tapahtunut —

— Tähän saakka, keskeytti häntä Draga, — mitäpä tähän saakka olisi voitu tehdä? Eikö minun kaikkein ensiksi pitänyt hankkia kuninkaan luottamus puolelleni?

Mutta nyt on se minulla. Ja minä lupaan sinulle pyhästi, Stefan, että minä teen kaikki, mitä kehoitat minun tekemään.

Minä noudatan pienintäkin viittaustasi ja jos tahtoisit, niin voisit sinä hallita Serbiaa minun kauttani!

Sillä sinua yksin minä rakastan, Stefan Naumovitsch, lisäsi hän, pysähtyi ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen — sinulle yksin kuuluu sydämeni. Kaikkien ajatusteni esine olet vaan sinä! Oi, elä katso minua niin epäillen! Suutele minua, kuten kerran suutelit Dragaasi.

Hän hiipi hellästi hänen luokseen, kietoi pehmoiset käsivartensa hänen kaulansa ympäri. Hän oli niin kaunis, niin hurmaava tällä hetkellä, että kuka mies tahansa olisi langennut.

Mutta Stefan Naumovitsch oli vannonut itsekseen valan, ettei hän koskaan enää antaisi Dragan viehätysvoiman itseään vietellä.

Hän tiesi, että tässä uhkeassa rinnassa asui huono, turmeltunut sielu, ja ettei hän saisi luottaa Dragan vakuutuksiin, ei edes hänen valaansakaan.

Lempeällä väkivallalla vapautui hän Dragan syleilystä ja astui askeleen taapäin.

Hän ei saisi loukata kuningatarta, sillä hän tahtoi pysytellä kuninkaan rinnalla, ollakseen tämän totinen ystävä.

- Kuningatar Draga, sen mikä kerran on ollut meidän välillämme, täytyy ijäksi olla haudattu!

Sillä jos te olisitte ollut se, mitä minun sieluni ikävöi ja luuli teissä löytävänsä, silloin olisitte te luopunut kruunusta ja olisitte tyytynyt vaatimattomampaan kohtaloon elämässä.

Ehkä olisitte sitte ollut onnellisempikin. Mutta, sen onnenhan voi tulevaisuus teille suoda.

- Sinä olet minun tulevaisuuteni! huudahti Draga ja ojentaen rukoillen kätensä häntä kohti ja heittäen häneen rukoilevan silmäyksen, jatkoi hän: Stefan, minä en voi elää ilman sinun rakkauttasi! Oi, jos sinä tietäisit, millaiset tuskat repivät sydäntäni, kun ajattelen, että sinä aina olet minua niin lähellä, enkä minä kumminkaan saa vallita sinua!

Stefan, minä teen sinut niin onnelliseksi, kuin nainen ikinä voi tehdä miehen.

- Minä pyydän, teidän majesteettänne, sanoi hän ja äänensä kaikui hiukan epävarmalta — sallikaa minun viedä teidät takaisin linnaan!

Teidän poissaolonne huomattaisiin, enkä minä mistään hinnasta tahtoisi saattaa häpeää kuningas Aleksanterille.

- Ei, elä petä minua, Stefan, keskeytti hänet kuningatar melkein terävällä äänellä. — Sinä et suinkaan kysy Aleksanteria!

Hän ei ole ystäväsi, hänestä ei koskaan tule sinun rehellistä ystävääsi, sillä hän ei ylipäänsä rakasta ketään muuta ihmistä, kuin itseänsä.

Se on jotain muuta, joka äkkiä on tullut meidän väliimme jotain, jota en voi oikein sanoin selittää ja jota vaan aavistan.

Mutta sinä olet mies ja sinulla täytyy olla rohkeutta sanomaan minulle, millaiset sinun tunteesi ovat?

Rakastatko sinä tätä Genia von Sandorfia, onko hän ryöstänyt minulta sinun sydämesi?

Hitaasti loi Stefan silmänsä alas ja katsoi maahan, jonka kuutamo peitti hopean valkoiseen verhoon.

- Sinä et vastaa minulle! huusi intohimoinen nainen. — No, sitte tiedän minä jo tarpeeksi. Millä on hän sinut vanginnut? Millä taikavoimalla on hän voinut kääntää sinun sydämesi minusta? Tuo kurja, joka petti sinut, joka piti petollista peliä sinun kanssasi.

Nyt taikka ei koskaan näytti hetki olevan otollinen. Hän tahtoi urkkia koko totuuden ja tietää sen, joka täytti hänen sielunsa niin monella kysymyksellä.

- Draga, huudahti hän vapisevalla äänellä ja meni aivan lähelle häntä — minä vannotan sinua, sano minulle koko totuus! Onko se ihan totta, että Genia petti minut ja ystäväni? Onko hän se, joka varoitti sinua ja kuningasta?

- Mitähän se hyödyttäisi, jos vastaisin sinulle: kyllä, se on totta, hän on pettänyt teidät? Sinä et ehkä uskoisi, mitä sanoisin. Mutta kysy kuninkaalta itseltään, kysy häneltä, epäilemättä vastaa hän sinulle. Hän on omin silmin lukenut kirjeen, jossa Genia von Sandorf ilmaisee sinut, översti Maschinin ja Mistitschin, mainiten teidät salaliittolaisiksi, jotka vainositte minun henkeäni.

Nyt näet, kuinka hyvin tämä tyttö ansaitsee sinun rakkautesi! jatkoi Draga ivallisella äänellä, kun hän näki, että Stefan Naumovitsch painoi päänsä, kuin olisi hän saanut iskun keskelle sydäntään. — Unohda hänet, halveksi häntä! Karkoita kaikki ajatukset hänen suhteensa!

Täällä minun sylissäni avautuu sinulle autuuden taivas. Elä hylkää sitä, Stefan Naumovitsch! Sillä, Jumalan nimessä, minä olen tehnyt itselleni lupauksen olla hyvä ja tehdä Serbia onnelliseksi.

Uudelleen tahtoi Draga vetää hänet luokseen ja uudelleen kietoi hän kätensä Naumovitschin hoikan vartalon ympäri.

- No, kuule sitte koko totuus, Draga! Minä en voi rakastaa sinua, sillä sinä olet jo kuulunut toiselle. Ei sille miehelle, jonka kanssa nyt olet vihitty.

Sillä ennenkuin sinä tulit Aleksanterin puolisoksi, olit sinä kuningas Milanin rakastajatar, ja se se on, Draga Maschin, joka ikuisesti eroittaa minut sinusta!

Käheä huuto kuului Dragan huulilta, kun hän kuuli, että Stefan Naumovitsch tiesi hänen salaisuutensa, hänen elämänsä hirmuisen salaisuuden.

Hän horjui takaperin erästä puunrunkoa vastaan, muutoin olisi hän ehkä vaipunut maahan.

— Sinä tiedät — sinä tiedät — änkytti hän. — Sinä tiedät sen, onneton!
Kuka on uskonut sinulle tämän salaisuuden?

- Minä en ainoastaan tunne sinun salaisuuttasi, vastasi Stefan, tunkien terävän katseensa Dragan silmiin — minulla on todistuskin siihen!

- Mutta minulla on se kuitenkin, Milanin itsensä kirjoittama! huudahti nuori upseeri. — Ja nyt tiedät, Draga Maschin, että sinun nuolesi eivät minua haavoita, ei rakkautesi eikä vihasi.

Ja tehkäämme nyt loppu molemmin puolin! Minä olen kuninkaan rinnalla niin kauan kun minua haluttaa. Minä suojelen häntä, ettei hän tee mitään pahaa eikä kärsi sellaista!

Minä olen sinun läheisyydessäsi, Draga, ja voi sinua, jos sinä koetat viekotella Aleksanterin heikkoa luonnetta pahoille teille!

Samana päivänä, jolloin sinä yrität tehdä jotakin Serbian vapautta ja sen laillisia asetuksia vastaan, samana päivänä saa kuningas Aleksanteri tietää, että sinä olet ollut Milanin rakastajatar.

Ja usko minua, Aleksanterin heikkous voi antaa sinulle kaikki anteeksi, mutta ei tätä!

Jos minä avaan hänen silmänsä ja annan hänen nähdä tämän hirmuisen salaisuuden, niin hyljää hän sinut ja sinä saat palata entiseen mitättömyyteesi, josta sinä kiemailullasi olet kohonnut!

Kun Stefan Naumovitsch oli lausunut nämä sanat, jotka näyttivät sattuvan häneen hirmuisella painolla, oli Draga melkein maahan vaipunut.

Nyt ojentausi hän kumminkin suoraksi, jokainen hermo oli jännityksessä, hänen silmänsä säkenöivät ja hillitön intohimo raivosi hänen rinnassaan.

- Se on siis sotaa, jota sinä minulle tarjoat, Stefan Naumovitsch! huudahti hän. — Ystäväksi et tahdo kuningatartasi etkä rakastajaksi, vaan viholliseksi.

Ha, Stefan Naumovitsch, ajattele toki, mitä teet! Sillä tämän sodan meidän välillämme täytyy tulla hirmuiseksi, siitä tulee samalla sota kuningatar Dragan ja Serbian onnen välillä!

- Minä en pelkää sitä taistelua! huudahti Stefan. — Ja nyt, kuningatar, on teidän aika palata! Minun seurastani varmaan kieltäydytte. Tuossa menee tie takasin linnaan, — puolisonne luo!

- Minä menen, sanoi Draga äänellä, joka ilmaisi, että kyyneleet olivat tulossa, mutta että hänen sisässään raivosi viha. — Minä menen! Mutta ennenkuin jätän sinut, Stefan Naumovitsch, niin saat kuulla jotakin: sinä tulet katumaan tätä hetkeä, sinä itket katkeria kyyneleitä, että sysäsit minut pois!

Tarmokkaat luonteet asettuvat yläpuolelle sen, mikä on ollut ja ihmisen onni alkaa aina vasta silloin, kun se on alkanut hänelle kuulua.

Mutta minä tiedän, sinä tahdot neitosen. Ha, ha, no, sinä löydät hänet, sen neitosen! Ehkä tulet onnellisemmaksi hänen kanssansa, kuin mitä olisit ollut minun kanssani!

Stefan Naumovitsch katsoi kysyvästi hänen jälkeensä. Mikähän uhkaus olikaan hänen viimeisissä sanoissaan, jotka kuuluivat niin arvoituksen tapaisilta? Mistä neitosesta hän mahtoi puhua? Geniastako?

Pyhä Jumala, nyt tuntuivat omantunnon vaivat kaksinkerroin vaikeammilta, kun ei hän ollut tehnyt mitään sen rakkaan tytön puolesta, jonka hän jätti yksin kuningattaren ja inhottavan Lazaren kanssa!

Hän ei todellakaan uskonut kuningattaresta mitään hyvää, hän pelkäsi, että Draga voi saattaa Genialle hirmuisen kohtalon.

Stefan ei palannut heti linnaan, vaan kulki edelleen yksinäistä tietä puiston läpi.

Hän ei paljoa välittänyt siitä, mitä oli tapahtunut hänen ja Dragan välillä.

Päinvastoin, hänen sydämensä tuntui keveämmältä sitte kun hän oli antanut Dragalle tuon avomielisen selityksen.

Jo kauan oli hän huomannut, että Draga oli halukkain silmin seurannut häntä ja hän oli vaan hakenut tilaisuutta saada hänelle tunnustaa raju hillitön intohimonsa ja uudelleen tarjota hänelle ystävyyttään.

Taistelua, oli Draga sanonut. No niin, parempi rehellinen taistelu kuin huono rauha.

Mutta Genia — mitä Geniasta oli tullut? Kerta toisensa perästä palasi tuo levostuttava kysymys Stefanin sieluun, eikä hän kumminkaan kyennyt siihen vastaamaan. Hän ei myöskään salannut itseltänsä, että hänelle tulisi sangen vaikeaksi kuulla nuoren tytön kohtalosta, sillä ainoastaan kaksi ihmistä siitä tiesi, nimittäin Draga ja Lazar, ja nämä kyllä varoivat, ettei vaan valonsäde tunkisi siihen pimeyteen, joka verhosi Genian kohtaloa.

Stefan Naumovitsch pysähtyi, kun nämät sanat lapsellisella äänenpainolla lausuttuina, kohtasivat hänen korvaansa.

Hän luuli uneksivansa, sillä hän näki äkkiä edessänsä nuoren tytön, joka tuskin vielä oli kuuttatoista vuotta vanhempi, puoleksi lapsi, puoleksi neitsyt, kasvot ihastuttavat kuin madonnalla.

Nuori tyttö näytti olevan hienosti puettu. Kädessä oli hänellä siro nahkainen matkalaukku. "Rakas paimen!" oli tyttö sanonut. Naumovitschin täytyi ensin ajatella, mistä johtui, että tyttö nimitti häntä paimeneksi.

Mutta silloin havaitsi hän olevansa naamiopuvussa, eikä vieras tietysti voinut aavistaa, ettei hän ollut todellinen paimen.

Tyttö oli äkkiä tullut näkyviin sivukäytävältä. Kuka oli tuo tyttö?
Mistä hän tuli? Miksi kysyi hän tietä linnaan?

— Rakas paimen, ettekö haluaisi ansaita jonkun pennin? kysyi tyttö
Serbian kielellä. Kas tässä on, jos viette minut linnaan!

Näin sanoen painoi tyttö nuoren upseerin käteen frangin kappaleen, ja kuninkaan ajutantti ällistyi siinä määrässä, ettei ollenkaan aikonut jättää rahaa takaisin.

— Kiiruhtakaa nyt! Ette ollenkaan voi ajatella, rakas paimen, kuinka kiire minulla on linnaan.

Onko sinne hyvin pitkä matka? Minä olen kovasti väsynyt! Mutta minä tulenkin pitkän matkan päästä!

— Kuinka olette tullut tänne puistoon, neiti? kysyi Stefan. — Miksi juuri täältäpäin koetatte linnaan päästä?

— Joo, asia on kokonainen pitkä juttu! huudahti nuori nainen, ja ihastuttava hymyily väreili hänen terveillä rusohuulillaan. — Teille voin sen kertoakin. Kuulkaa sitte! Minä olen — karannut.

— Minä olen karannut! huudahti nuori tyttö ja nauroi samassa niin hillittömästi, että pieni lintu, joka istui oksalla ja nukkui, pelästyen lensi tiehensä. —

— Olen karannut rouva Lourionin luota! Ettekö häntä tunne! Kuinkapa hänet tuntisittekaan, te serbialainen paimen! Ha, ha, ha.

Muutoin voitte olla varsin tyytyväinen, kun teillä ei ole kunnia häntä tuntea.

Hän on vanha eukko, harmaahapsinen ja taitaa hirveän paljon engelskaa ja ranskaa, mutta on muutoin hyvin ikävä.

Ja nyt tahdon teille kertoa, kuka rouva Lourion on. Hänellä on hieno kasvatuskoulu Wienissä, Raatihuoneenkadun varrella, ja siellä oleskelu maksaa kauhean paljon. Mutta luuletteko, että siellä minuuttiakaan viihdyin?

Minun piti juuri oppia saksaa, ranskaa ja engelskaa esteettömästi. Sitä varten lähetti sisareni minut kasvatuskouluun. Hänen mielestään tuli nuoren tytön käydä tuommoista koulua, löytääkseen onnensa.

Minäkin olisin mielelläni jäänyt rouva Lourionin luokse, sillä siellä oli monta kelpo tyttöä, joiden tuttava olin.

Kymmenen kirjettä olen sisarelleni kirjottanut, että hän antaisi minun palata kotiin. Tahtoisin minäkin hiukan nähdä hänen suuruuttaan, kunniataan ja ihanuuttaan.

Mutta niin kauvan en voinut odottaa. Tein asiasta pikaisen lopun. Otin mukaani välttämättömintä, tietysti kaikessa salaisuudessa, ettei rouva mitään huomannut.

Kaksi laitoksessa olevaa ystävääni lainasi minulle matkarahat, ja sitte matkustin junalla Wienistä ja saavuin tänä iltana Belgradiin.

Ja voitteko ajatella, rakas paimen, että kun olin Belgradin asemalla, ei minulla kukkarossa ollut edes sen vertaa, että olisin voinut ottaa issikan. Se raha, minkä teille annoin, oli viimeinen.

Stefan piti rahaa vielä kädessänsä, sillä hän tahtoi pitää sen muistona tuolta ihastuttavalta luonnonlapselta, joka edessänsä seisoi.

— Mitäpä minulla oli muuta tehtävää, jatkoi nuori tyttö, joka reippaasti kulki Stefanin rinnalla, — kuin jalan lähteä rautatieasemalta?

Oi, minä tunnen sangen hyvin tien asemalta linnaan! Mutta kun ilta oli kaunis, päätin kulkea puiston kautta.

Mutta minä kuljin liiaksi ajatuksissani, jotenka eksyin, ja olen nyt iloinen, kun teidät tapasin.

Sanokaas minulle, oletteko kuninkaan palveluksessa? Paimennatteko ehkä kuninkaan lampaita?

— Olipa vahinko, sanoi nuori tyttö. — Jos olisitte ollut kuninkaan palveluksessa, olisin saanut nähdä teidät vielä toisen kerran ja puhella kanssanne. No, jääköön se sattuman varaan. Mutta tuossahan näenkin linnan! Kylläpä siellä näyttää olevan paljo valoa!

Varmaankin siellä juhlitaan. Onko siellä joka ilta juhlia? Siellä linnassa on varmaankin oikein hauskaa.

— Aiotteko siis jäädä linnaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Te varmaankin toivotte saavanne hänen majesteettinsa kuningattaren luona paikan kamarineitsyenä tahi sentapaisena?

— Kamarineitsyenä — ha, ha, ha — kamarineitsyenä, näytänkö siltä? No, minä en juuri tahdo lausua pahaa kamarineitsyeistä. Niiden joukossa on usein varsin suloisia tyttöjä. Mutta minä olen Helene Lunjevica, kuningattaren sisar!

Tuo viaton olento oli siis Dragan sisar! Nyt Stefan muisti nähneensä
Dragan luona valokuvan, joka paljon muistutti tuota tyttöä.

— Neitiseni, sanoi hän kovalla mielenliikutuksella, — minä tosin olen vaan tietämätön paimen parka, mutta uskallanko antaa teille kumminkin hyvän neuvon?

— Tietysti sen saatte tehdä! Sanotaanhan, että paimenet ovat hyvin älykkäitä, kun heillä paimentaessaan on paljon aikaa miettimiseen.

— Minä sanon vaan sen, minkä sydämeni käskee, jatkoi Stefan — ja siksi annan teille tämän neuvon: Helene Lunjevica, matkustakaa mitä pikemmin takaisin Wieniin!

Menkää rouva Lourionin luokse tahi jonnekin muuanne, mutta älkää jääkö tähän taloon! Täällä ette tule saavuttamaan sitä onnellisuutta, mitä toivotte.

Stefan vaikeni. Hän huomasi sanoneensa liian paljon, millään ehdolla hän ei olisi tahtonut alentaa Dragaa tämän sisaren silmissä.

Hetkisen Stefan mietti, ilmaisisiko kuka oli, mutta hän piti parempana vastakin olla vaan Helenen "rakas paimen."

Mutta varoittaa aikoi hän häntä — varoittaa tästä synnin ja viettelyksen pesästä, johon tuo suloinen lapsi oli astumaisillaan.

- No, rakas paimen, täytyykö meidän nyt erota? kuuli Stefan hänen sanovan. — No niin, hyvästi sitte, ja kiitoksia paljon siitä suuresta palveluksesta, jota olette minulle osottanut!

- Neiti, sanoi Stefan hiukan vaivaloisesti, — se palvelus, jonka nyt teille tein, oli hyvin vähäinen ja mitätön.

Mutta minä tahtoisin tehdä teille toisen palveluksen, sanoa teille jotakin, joka olisi ehkä teille hyödyksi.

Neiti Lunjevica! Te aiotte Belgradin hoviin. Mutta tietäkää, että siellä tarvitaan paljon lujuutta, lujaa luonnetta ja paljon rohkeutta, voidakseen välttää tulemasta huonoksi ihmiseksi.

— Hovielämä on täynnä huvituksia, jatkoi Naumovitsch. Mutta älkää antako loiston sokaista itseänne, älkää kuunnelko imartelijoita ja ennen kaikkia — älkää luottako kehenkään, ei edes — — —

Stefan vaikeni, sillä hänelle oli kumminkin vastenmielistä häiritä hänen lapsellista luottamustansa sisareensa.

- … Mutta sen verran tahdon kumminkin sanoa, jatkoi hän, jos joskus ystäviä tarvitsette, niin muistakaa paimenta. Luottakaa minuun! Minä olen oleva teidän läheisyydessänne.

Näin sanoen, puristi Stefan tytön pientä kättä, kumarsi syvään ja vetäytyi takaisin puistoon.

Ajatteleeko hän myöskin minua? Voi, hän oikein saattoi sydämeni ahtaalle, lisäsi Helene huokaillen. — Olin iloinnut saadakseni asua kuninkaan palatsissa ja nyt —

Hän on niin viisas ja samalla niin kaunis, hän on kohonnut niin korkealle, ettei kukaan voine häntä pettää, tahi että hän kärsisi mitään ilkiöitä läheisyydessään.

Ja kuitenkin — mitä paimen on minulle sanonut, sen olen muistava, olen pitävä silmät auki ja sydämeni puhtaana.

Tämän sanottuansa, nousi hän rappusia ylös, jotka johtivat konakin portille ja oli pian hävinnyt sen sisäpuolelle.

Seuraavana päivänä, kun kuningas Aleksanteri, ajutanttinsa seuraamana oli aikeessa lähteä ratsastamaan, käski Draga puolisonsa hetkeksi tulemaan ylös hänen luoksensa saliin, joka oli nurmiportaitten puolella.

Stefan Naumovitsch, joka seurasi kuningasta, seisoi taampana, mutta tunsi heti tuon ihastuttavan olennon, jonka edellisenä iltana oli puistossa kohdannut.

— Tervetullut, rakas Helene. Taloni on aina oleva teidän tyyssijanne.
Minä rakastan jokaista, joka on lähellä kallista Dragaani.

Mutta, mitä näen — tehän ette ollenkaan ole toistenne näköisiä, vaikka kauniita olette molemmat, ei tosiaankaan luulisi teitä sisariksi.

— Kyllä kai, Aleksanteri, annat anteeksi, että sisareni noin äkkiä hiipi tänne linnaan? huudahti Draga nauraen. Ajatteleppas vaan, että pahankurinen Helene on karannut Wienin pensionistansa, tulee luokseni ja sanoo, että minua on niin ikävöinnyt, ettei ole rauhaa saanut.

— Sinulla ei siis ole mitään sitä vastaan, että Helene jää meille linnaan?

— Minä en ainoastaan salli sitä, vaan vieläpä toivon kaikesta sydämestäni.

Mutta tahdon esittää teille ajutanttini, — Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin kapteeni.

Stefan oli lähestynyt nuorta tyttöä ja tervehti häntä säädetyllä tavalla, mutta Helene heti ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.

— Minua ilahuttaa, että saan tulla teidät tuntemaan, herra kapteeni, sanoi Helene, ja koska te olette lankoni ajutantti, niin täytyy teidän luvata minulle, että aina valvotte, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu.

Mutta Helene vaikeni, pitäen kättänsä yhä vielä nuoren upseerin kädessä ja katsoen häneen kummastunein katsein.

Kuinka saattaa kaksi ihmistä noin olla toistensa näköisiä, paimen, jonka eilen oli puistossa kohdannut ja josta hän koko yön oli uneksinut, ja tuo kaunis, kuninkaan korkeata suosiota nauttiva upseeri.

— Suokaa anteeksi, sanoi Helene punastuen, ja vetäen pois kätensä, onko teillä ehkä joku veli, joka on paimen?

— Suokaa anteeksi, sanoi Draga, sisareni on hiukan hajamielinen ja pikku tyhmeliini.

Lapsi parka on tähän saakka elänyt mitä suurimmassa hiljaisuudessa rouva Lourionin oivallisessa kasvatuslaitoksessa Wienissä, mutta nyt hän pääsi suureen maailmaan.

— Mitä minulla tässä olisi anteeksi annettavata, vastasi Stefan Dragaan katsomatta, mutta sen sijaan yhä tarkastaen Heleneä.

Helene meni ikkunan luo ja katsoi täältä, kuinka kuningas ja Stefan nousivat ratsujensa selkään.

— Ihmeellistä! kuiskasi hän. — Jollen hyvin tietäisi, että hän on lankoni ajutantti, niin uskoisin hänen olevan saman paimenen, joka eilen varotti minua hovista ja sen varjopuolista.

Ihmeellistä on myöskin, jatkoi hän — että niin komealta kuin hän näyttääkin kullankirjaillussa puvussaan, tuo Stefan Naumovitsch, niin kumminkin pidin hänestä enemmän paimenpuvussaan. Mutta, ei, ei, hän se ei ollutkaan, vaan aivan toinen. Tahtoisinpa tietää, saanko tuota toista koskaan nähdä? — Mutta siksi katselen Stefan Naumovitschia ja kuvittelen mielessäni, että hän juuri oli eilinen paimeneni.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Kaukana Saven ja Tonavan yhtymäkohdan alapuolella noin kahden tunnin rautatiematkan päässä Belgradista laajenee Tonava hirveäksi järveksi.

Siellä täällä kohoaa sinisestä vedenpinnasta pieniä saaria, muistuttaen uteliaita lapsenpäitä.

Yksi niistä on vähän korkeampi kuin toiset ja katsoo hymyillen pienempiä sisariaan.

Se on epäilemättä kaunein, ja — sillä on menneisyys, jota toiset saaret tuskin voivat vaatia itselleen.

Että sillä todellakin on sellainen menneisyys, todistaa eräs hyvin vanha raunio, joka kohoaa puiden keskestä, sen tuuheiden oksien ympäröimänä.

Se on vanha torni, joka on seisonut siinä monta vuosisataa, mutta on nyt hyvin rappeutunut.

Tätä nimeä käyttävät ne, jotka ylipäänsä vielä jotain tietävät vanhan tornin olemassa olosta, sillä vaikka sillä kerran on ollut hyvin tärkeä tehtävä maan historiassa, niin on se joutunut vähitellen unohduksiin sen hirmuisen tapauksen jälkeen, joka siellä kerran tapahtui.

Se tapaus, joka on eroittamattomassa yhteydessä saaren historian kanssa, oli niin hirmuista laatua, että Belgradin ja läheisten kylien asukkaat ovat karttaneet koskaan astua saarelle.

He ovat myös antaneet saarelle nimen sellaisen, joka todistaa, ettei se ole hyvässä maineessa. Sitä kutsutaan näet "kuolleitten saareksi."

Tätä saarta kohti kulki venhe 28 p. Syysk. 1900, juuri kun aurinko oli laskemaisillaan ja viimeisillä säteillään valaisi Tonavan sinisen veden.

He näyttivät olevan kaksi serbialaista matonkauppiasta, ainakin päättäen niistä suurista mattopaaluista, jotka olivat venheessä.

Mies noin 38 á 40 vuotias, jolla oli musta kokoparta, istui ruorissa, jota hän hoiti suurella taidolla, sillä eipä ollut todellakaan helppo tehtävä ohjata täällä venettä pyörteiden läpi.

- Nyt on vaan muutamia minuuttia, sanoi nuorempi mies, katsoen ilosta loistavin kasvoin saarta kohti — ennenkuin olemme rannassa. Sitte saatte taas nähdä sen, jota sydämenne on niin kauvan ikävöinnyt ja jonka seurasta teidän on niin kauan pitänyt olla poissa.

- Niin, niin, mutisi mustapartainen liikutuksesta kostein silmin — minä saan nähdä rakkaan lapseni ja painaa hänet rintaani vasten.

Jos nyt tätä sanoessaan mustapartaisella oli kyyneleet silmissä, niin loisti hänen nuoren seuralaisensa katseessa kummallinen kiilto.

Hänenkin sydämensä näytti rajattomasti haluavan päästä maihin, mutta hän ei näyttänyt ollenkaan kuten päällikkönsä miettivän sitä, oliko hänellä oikeutta astua saarelle, vai ei.

- Aza! lausui mustapartainen, Aza, ystäväni, poikani, sillä minä rakastan sinua, kuin olisit oma poikani — minä varoitan sinua, ettet unohda sitä valaa, jonka vannoit minulle. Tällä saarella en minä ole sinulle muuta, kuin herra Demeter.

Jumalan tähden, Aza, elä unohda sitä, ettei hän aavista mitään, eikä saa aavistaa mitään, ja että se olisi kuolemani, jos hän joskus saisi tietää, että…

Mustapartainen painoi päänsä rintaa vasten ja vaipui surulliseen mietiskelyyn.

— Älä ole siitä levoton, herra. Minä kyllä tiedän, mitä sanon, eikä kukaan houkuttelisi minulta salaisuutta.

Kun molemmat miehet noin puhuivat, oli venhe päässyt kuohuista, se liukui nyt tyynemmille vesille ja pyrki pieneen lahdelmaan, joka oli ikäänkuin hyvä luonnollinen satama.

Äkkiä kaikui heikko, kitisevä ääni venheen pohjalta. Se tunkeutui maton alta, joka oli Demeterin jaloissa.

Siellä oli siis joku elävä olento, sillä kirjava matto sysättiin nyt syrjään ja pienen tytön kiharainen pää pisti esiin.

— Kas, pikku Milana! huudahti herra Demeter. — Oletko nyt kyllin nukkunut? Jaa, lapseni, nyt olemme perillä, kohta pääset kiltin rouvan luokse, josta puhuin sinun kanssasi; silloin saat kauniin sisareni ja tällä saarella saat leikkiä, tanssia ja olla iloinen. Tämän saaren annan sinulle nyt kotopaikaksi, ja täällä saat alati olla suojelukseni alaisena.

— Mutta missä on Genia? kysyi pikku Milana surullisen näköisenä. —
Miksi on hän lähtenyt luotani? Minä tahdon, että hän tulisi takaisin
Milanan luokse, hän oli niin kiltti.

— Genia, sanoi herra Demeter jonkummoisella mieliharmilla — hän ei enää tahdo meistä tietää. Hän karkasi luotamme ja palasi Belgradiin, vaikka minä häntä varoitin astumasta kaupungin kaduille.

Demeter nosti Milanan venheestä ja auttoi sitte Azaa kätkemään venheen pajupensaisiin, jotka kasvoivat läheisyydessä, ulottaen pitkät, taipuisat oksansa yli vedenpinnan.

— Kuinka kaikki täällä on juhlallisen hiljaista, sanoi Aza. — Kunhan vaan eivät jo olisi menneet levolle. Cyrilla äiti mielellään menee nukkumaan aikaseen ja nousee ylös samaan aikaan kuin kanat.

Tuskin oli Aza lausunut nämä sanat, kun koiran haukuntaa kuului pensaikon takaa.

Sitte tunkeutui suuri, notkea, musta olento pajupensaista, ja perästä syöksyi jättiläismäinen koira miehiä kohti, ilmeisesti hyökätäkseen niiden päälle.

Mutta äkkiä seisoi koira hiljaa, heti iloisesti haukkuen ja hyppäsi
Demeterin jalkojen juureen.

Koira puristi suuren, suipon päänsä mustapartaisen miehen jalkojen väliin, ikäänkuin olisi tahtonut suudella hänen jalkojansa.

Mutta sitte ojentautui uskollinen eläin pitkin pituuttaan, nosti käpälänsä Demeterin olkapäille ja rupesi nuolemaan ja hyväilemään hänen kasvojansa.

— Oivallinen Barkas, sanoi Demeter koiralle, — sinäpäs aina olet varuillasi!

— Hän kiiruhtaa ilmoittamaan naisille meidän tuloamme, sanoi Demeter hymyillen. — Tule, kiiruhtakaamme, Aza, ettemme tule liian myöhään perässä. Molemmat miehet ottivat nyt Milanan väliinsä ja menivät saarelle päin.

He kulkivat varjoisan metsikön lävitse sekä yli kukkaisniityn, sitte melooni-istutusten ohitse ja tulivat lopulta kukka-istutusten luo.

Mikä satumainen kukkaisloisto! Ruusuja, hyasintteja y.m. kasveja kukki ja tuoksui kaikkialla. Mihin vaan silmä katsahti, näki se tavattoman väriloiston.

Mutta nyt me olemme perillä. Tuossa on pieni maja, jonka omin käsin olen rakentanut.

Demeter äkkiä vaikeni ja jäi liikkumattomana seisomaan, samassa kuin vavistus valtasi koko hänen ruumiinsa.

Pienen majan ovi, joka melkein katosi viiniköynnöksiin, oli avautunut ja portailla näyttäytyi kaksi naista.

Toinen oli nuori tyttö eikä juuri saattanut olla vanhempi kuin kuusitoista vuotta. Pienikasvuisena ja hentona, mutta ei kumminkaan vailla jonkun verran täyteläisyyttä, oli Sylvalla hienot, soikeat kasvot. Silmissä oli sineä, jommoista tapaa vaan vuoristojärvissä.

Päästä valui alas sinisenmusta tukka. Sylvan suurin kauneus oli kuitenkin neitseellisyyden ja viattomuuden hohde, joka hänen kasvoillaan lepäsi ja muistutti väräjävätä auringon loistetta.

Nuoren tytön takana näkyi harmaahapsisen naisen karkeatekoinen, leveäharteinen vartalo, naisen, joka saattoi olla noin viisikymmentä vuotta ijältään.

Niinhyvin Sylva kuin vanhus olivat puetut kotikutoisiin vaatteisiin, jotka muistuttivat roomalaisia toogoja ja joita ainoastaan uuman kohdalla kannatti kapea, punanen vyö.

Nähdessään lapsensa, levitti Demeter käsivartensa. Mielenliikutuksesta hän ei kyennyt sanaakaan sanomaan.

— Isä, rakas isä, sinäkö olet? huudahti Sylva, heittäytyen hänen rinnalleen. — Vihdoin viimeinkin saan sinut taas nähdä, rakas, rakas pappa!

— Lapsukaiseni, rakas lapseni! sammalti Demeter, painaen häntä rintaansa vastaan. Voi kuinka olen iloinen, kun taas saan pitää sinua sylissäni.

Cyrilla oli sillä välin syleillyt poikaansa ja ojensi nyt Demeterille kätensä.

Samassa kääntyi niinhyvin Cyrillan kuin Sylvan katseet pikku Milanaan, joka arastellen vierasta ympäristöä oli vetäytynyt takaisin ja seisoi siinä yksin kädet ristissä.

— Se on pieni sisar, jonka olen tuonut sinulle mukanani, vastasi Demeter. — Se on hyljätty lapsi parka, jolla ei ole isää eikä äitiä, ja olisi menehtynyt, jollei sattumalta olisi joutunut minun käsiini.

Äiti Cyrilla, armahtakaa pikku Milanaa ja minä luulen, että hän on teille tuottava iloa, jos tahdotte kasvattaa häntä, niinkuin olette Sylvaa kasvattanut. Ja sinun, Sylva, tulee rakastaa häntä kuin sisarta.

Oi, herra Jumala, tämähän on enemmän kuin rohkeimmissa unelmissani olin luullut omistavani.

Pikku Milana, minä pidän sinusta jo tavattoman paljon. Tule tänne — minun täytyy suudella sinua! — Tahdotko tulla sisarekseni?

Tätä sanoessaan nosti Sylva Milanaa. Lapsi heitti pienet käsivartensa hänen ympärilleen ja painautui hellästi häntä vastaan.

Kaikki nyt astuivat pieneen majaan, missä äiti Cyrilla oli kasvattanut
Sylvaa ja poikaansa Azaa.

Demeter asettui pöydän ääreen, sillä aikaa kuin Cyrilla ja Sylva kiiruhtivat illallista valmistamaan. Aza tahtoi hiipiä perässä, mutta Demeter kutsui hänet takaisin.

— Aza, sanoi hän, — minä tunnen jonkummoista pelkoa, joka ehkä on aivan perusteeton, mutta josta kumminkaan en tahdo päästä. Pelkään näet, että meitä joku on seurannut tahi meidät nähnyt, kun nousimme maihin.

Tiedäthän, etten paljoa välitä turvallisuudestani, yhtä päätä antaudun vaaroihin. Mutta niin pian kuin astun tähän saareen, missä ne ihmiset asuvat, jotka minulle ovat rakkaimmat maailmassa, silloin tulen araksi ja pelkuriksi. Sillä minä ajattelen, että jos minut tavattaisiin täällä, en ainoastaan minä, vaan myöskin äitisi Cyrilla ja tyttäreni Sylva olisivat hukassa.

— Jos joku olisi meitä seurannut, sanoi Aza kiihkeästi, silmät säihkyen nuorta rohkeutta, — silloin — puolustautuisimme viimeiseen hengenvetoon saakka. Eihän meiltä aseita puutu — onhan niitä tuolla Janitschartornissa yltä kyllä.

— Hiljaa, käski Demeter, — ei sanaakaan Janitschartornista, eikä siitä, mitä sinne on kätketty!

Se on salaisuus, poikani, jota et saa päästää huuliltasi — kumminkin toivon, että sinulla on siitä oleva hyötyä, että tiedät tämän salaisuuden.

Lähde nyt matkalle. — Barkas seuratkoon mukana — ja kulje ympäri saarta. Katso metsäänkin, tullaksesi erityisesti vakuutetuksi, onko venhe paikoillaan ja voimmeko olla täysin turvallisia!

Kun kapteeni käski, silloin tiesi Aza liiankin hyvin, että hänen tuli vaan sokeasti totella.

— Kuinka sydämeni rajusti lyöpi! mutisi Demeter itsekseen. — Mitä sitte tahdot, mieletön sydän, joka et muutoin tunne mitään pelkoa!

Niin, sinä tiedät, että täällä on suurin rikkauteni, jota on suojeltava ja säilytettävä.

Ei, Jumala ei voi olla niin julma, että hän antaisi vakoovan silmän minua seurata, kun saarelle astun.

Kaikkialla muualla vangitkoot minut, laahatkoot vankilaan, vaikka teloituspaikalle, jos niin käy. Mutta silloin — tahdon kuolla kaukana täältä eikä koskaan ole maine minun häpeällisestä kuolemastani tunkeutuva Sylvani korviin.

Sillä hän ei ole koskaan saava tietää, mitä veriammattia hänen isänsä toimittaa. Muutoin hän minua halveksisi, ja se olisi minulle kauheampaa kuin kuolema.

Äkkiä kuuli hän kepeitä askeleita takanansa, nuoren naisen pää katsahti häneen ja piiloutui hänen kiharoihinsa.

— Pikku pappa, miksi olet noin mietteissäsi? huudahti Sylva. — Odota vielä hiukan, niin Cyrilla muori kohta valmistaa lempiruokasi.

— Rakas lapseni, sanoi Demeter, tarttuen hänen käsiinsä, viedäksensä ne hänen huulillensa, — kuinka onnellinen olisin, jos aina saisin olla luonasi!

- No, miks'et sitte ainaiseksi jää tänne? Mikä sinut sitte niin pian täältä karkottaa, joka kerta kuin tänne tulet?

Raha-asiat! vastaat sinä vaan, kun sinulta kysyn, yhä vaan nuo inhottavat raha-asiat!

Aika oli syödä illallista. Demeter asettui pöydän ääreen. Ruokana oli taikinassa paistettua lampaanlihaa, joka on serbialainen kansallisruoka.

Lisäksi joivat he punaviiniä, joka oli kasvanut Adrianmeren vuorenrinteillä. Ja hilpeästi keskustellen kului aterian aika, niin että rypyt Demeterin otsalta melkein häipyivät. Cyrilla katsoi jonkummoisella ylpeydellä Azaan ja Sylvaan, jotka kerran yhtä aikaa olivat maanneet hänen rinnallansa.

— Ja te, herra Demeter, kysyi Cyrilla äiti, ettekö tekin tahdo mennä ulos hetkeksi.

— En, vastasi Demeter, — mutta minä tahdon mennä hänen luoksensa — minä tahdon nähdä hänet!

— Herra Demeter, pyysi Cyrilla muori hiljaa, — miksi taas kiihoitutatte itseänne häntä näkemällä? Jättäkää kuolleet rauhaan — katselkaa tytärtänne, hänessä on hän ylös noussut, semmoinen hänkin eläissään oli, eloa ja onnellisuutta uhkuen.

— Ei, niin usein kuin tulen tälle saarelle, tulen kuolleitten luokse yhtä kernaasti kuin elävien.

Seuratkaa minua, äiti Cyrilla. Minulla on myös jotakin teille sanottavaa, johon emme tarvitse ketään todistajia!

Tuolla Janitschartornissa voimme olla varmat siitä, etteivät lapset meitä kuule.

Cyrilla muori huokaili, sitte toi hän keittiöön pienen lyhdyn, sytytti ja otti ruosteisen avaimen.

Takaportin kautta, joka keittiöstä johti pieneen kasvitarhaan, he katosivat ja kulkivat polkua myöten korkeiden pensaitten lomitse, niin etteivät lapset heitä nähneet.

Cyrilla muori avasi raudoitetun oven, ja he kiipesivät kiertoportaita myöten ylös torniin.

Kaikkein korkeimmalla kohdalla oli rautaovi, joka vielä kokonaan oli vastustanut hävityksen voimia.

Demeter kiiruhti pyöreään tornihuoneeseen, jonka akkunasta kuu levitti aavemaista valoansa. Keskellä lattiata oli ruumisarkku jalustalla.

Arkku oli valmistettu mustasta puusta ja sitä verhosi joukko kuivettuneita kukkia.

— Kukas muu kuin minä! Eikä muu täällä käy kuin minä. Demeter otti muutaman askeleen eteenpäin ja tuijotti synkästi arkkuun.

— Eatima! ähkyi hän itkun melkein tukahuttamalla äänellä. Rakas vaimoni, Sylvanin äiti, jonka kerran raivouden kohtauksessa olen tappanut. En koskaan voi sinua unhottaa! Alati on rikokseni uhrin näkeminen kalvava sydäntäni.

Pitkän ajan seisoi hän arkun ääressä synkkiin ajatuksiin ja itsensä nuhtelemiseen vaipuneena.

Cyrilla katseli häntä äänetönnä surullisin katsein. Lopuksi Demeter huokasi syvään ja kääntyi pois.

— Tule, menkäämme! lausui hän väsyneellä äänellä. Ja taas kulkivat he portaita myöten ja takasin puutarhan lävitse.

Turkkilainen sireenipensas oli tällä saarella kasvanut niin suureksi ja voimakkaaksi, että sen kukkivat, tuoksuvat oksat riippuivat laajassa piirissä maata kohden.

Ne muodostivat katoksen, jonka alla istui kuin lehtimajassa. Ja rungon ympärille oli Cyrilla laittanut yksinkertaisen penkin, jossa hänen oli tapana istua Sylvan kanssa hämärässä.

Tuskin oli kumminkin Demeter ja hänen seuraajansa lähestyneet tätä salaisen keskustelun paikkaa, ennenkuin Cyrilla tarttui Demeterin käsivarteen ja tempasi hänet takaisin.

Demeter pysähtyi. Hän vei toisen kätensä silmien yli, ikäänkuin olisi tahtonut selvemmin nähdä, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut käsittää sitä kuvaa, joka siinä näyttäytyi hänen katseilleen.

Eikä kumminkaan tuo ollut mitään ihmeellistä tällä paradiisimaisella saarella. Sillä siinä oli kuva kahdesta rakkautta janovasta sydämestä, jotka juuri olivat toisensa löytäneet.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Aza oli ottanut Sylvan kädet omiinsa ja painoi ne rintaansa vastaan. Hän kumarsi päänsä nuoren tytön puoleen ja katsoi häntä syvälle silmiin. Demeter ja Cyrilla kuulivat myöskin, mitä hän sanoi. Se oli tuota vanhaa rakkauden laulua, jota nuorukainen aina ihmisen luomisesta saakka oli neitoselle laulanut, joka oli hänen sydämensä voittanut.

— Sinä suloinen kukkani, kuulivat he Azan sanovan, — tiedätkö mitä rakkaus on?

Rakkaus on lahja, jonka jumalat ovat ihmiselle antaneet ja jota paitse maailma olisi autio ja tyhjä.

Oi, Sylva, sinun tähtesi luopuisin vaikka taivaan autuudesta. Sano,
Sylva, rakastatko minua?

— Kyllä, minä rakastan sinua. Aza, vastasi tyttö, — sinähän olet minun veljeni.

— Veljeni? — Mutta minä kysyn sinulta, rakastatko minua enemmän kuin veljeä?

— Enemmän? — Mitä tarkoitat? Voiko sitte ihmistä rakastaa enemmän kuin omaa veljeä?

— Mutta nyt hän on jo kylläksi sekottanut tytön pään, huudahti hän itsekseen. — Oi tuota ilkiötä, kun haaveilee tuossa tähdistä ja kukkasista! — Ei, siitä on tehtävä loppu!

Aza katsoi melkein närkästyneenä äitiinsä, joka proosallisella muistutuksella karkotti koko runollisuuden.

— Kas tässä, mitä kaislikosta löysin, lausui Aza, ottaen esille pienen rasian, jonka ojensi Demeterille.

— Siinä on liinainen lappu, johon varmaankin on jotakin kirjotettuna, mutta jota en voi lukea, lisäsi hän välinpitämättömänä.

Demeter otti rasian ja avasi sen. Rasiassa oli likainen liinavaatteen kappale, peitetty punaisilla veriviivoilla.

Demeter katsoa tuijotti vaatelappuun. Siinä oli kirjotettuna nähtävästi vereen kastetulla tikulla:

— Aza — Aza, sanoi Demeter kiivaasti, — laita venhe kuntoon, meidän täytyy lähteä — me lähdemme saarelta jo tänä yönä, vielä tällä tunnilla.

— Lähdetkö jo täältä, pappa? Tuskin olen kerinnyt lausua sinut tervetulleeksi! Oi, rakas, pikku pappa, viivy vielä — edes tämä yksi yö!

Sylva heittäytyi isänsä rintaa vasten. Hän painoi hellästi lasta itseensä ja vastasi liikutettuna:

— Ei, Sylvani, jos tietäisit mistä on kysymys, niin et varmaankaan yrittäisi minua pidättää. Minä tunnen tämän Genia von Sandorfin ja vakuutan sinulle pyhästi, ettei löydy rakastettavampaa olentoa kuin hän, sinua, tyttäreni ehkä lukuunottamatta.

Näyttää siltä, että hänelle on tehty väkivaltaa, inhottavalla rikoksella on hänet houkuteltu asumukseen, jonka nimeäkään sinun ei pitäisi tuntea. Sillä minä tunnen tämän talon, siellä ruoskalla ihmisiä koetetaan pakottaa tottelevaisuuteen ja alamaisuuteen.

Ha, Genia von Sandorf kuritushuoneessa! — Suutele minua, lapseni, minulla ei ole minuuttiakaan menetettävänä.

— Jää, Demeter vielä sananen — yksi ainoa! huudahti Cyrilla, ottaen häntä kädestä ja vetäen sivuhuoneeseen, jonka oven hän salpasi.

— Demeter, pyysi Cyrilla sitte hiljaisella äänellä, älkää antautuko vaaraan! Kuinka, te aiotte lähteä Belgradiin, uskallatte tunkeutua kuritushuoneeseen? Miten aiotte sitte menetellä.

Ettekö tiedä, että teitä vakoillaan, että sadat poliisit teitä jahtaavat? Te ette voi pelastaa onnetonta tyttöä, vaan syöksette sen sijaan itsenne perikatoon.

— Jaa, vaikka niin kävisikin, sanoi Demeter kiihkeästi, kääntäen vaatelapun hitaasti kokoon ja pistäen sen taskuunsa, — niin en tässä tapauksessa kumminkaan epäilisi täyttää velvollisuuttani.

Kaitselmus on saattanut minut Genia von Sandorfin läheiseen tuttavuuteen, ja hän on sen arvoinen, että kannattaa ryhtyä mitä suurimpiin ponnistuksiin hänen pelastamiseksi.

Voi hyvin, äiti Cyrilla. Älä pidätä minua, ainakaan tällä kertaa! Siksi kuin palajan saarelle, suojele lastani kaikesta pahasta!

Sitte puristi hän äiti Cyrillan kättä ja otti jäähyväiset Sylvalta, jota hän hellästi suuteli.

— Pidä myöskin hyvää huolta Milanasta, sanoi Demeter kiireesti, ikäänkuin äkkiä olisi häntä muistanut, — älä anna hänen mennä liian lähelle virtaa.

Demeter kiiruhti talosta. Äiti Cyrilla ja Sylva kiiruhtivat perässä, mutta eivät enää voineet saavuttaa.

He vain näkivät, kuinka Demeter hypähti venheeseen, ja muutamia minuuttia myöhemmin oli hän jo kaukana Tonavan aalloilla.

Mutta Cyrilla seisoi vielä rannalla, kääntämättä hänestä katsettansa. Hän löi käsivartensa ristiin rinnan yli, silmiinsä leimahti omituinen ilme ja huulet liikahtelivat kuin hiljaiseen rukoukseen.

— Kylläpä hänellä nyt on kiire! kuiskasi hän itsekseen. Niin kiirettä hänellä ei ole ollut koskaan ennen ei edes silloinkaan, kun luuli poliisien jo olevan hänen jälillänsä, — ja tuo kaikki vaan erään tytön tähden.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Eikö häntä siis voi käskeä menemään? kysyi Draga ranskalaiselta kamarirouvaltaan, nimeltä Dubois. — Pyytääkö hän saada puhutella minua, ja tahtoo ainoastaan minulle sanoa nimensä? — Teidän majesteettinne, vastasi kamarirouva, nyt hän jo tänään kolmannen kerran näyttäytyy konakissa. Hän näyttää hyvin ylhäiseltä ja on syvässä surupuvussa. Luullakseni on hän muukalainen ja tahtoisi jättää teille jonkun anomuksen.

— Hyvä, rouva Dubois, — tuokaa vieras tänne. Helene sisareni on oleva saapuvilla siltä varalta, että jotakin tapahtuisi.

— Oi, teidän majesteettinne, nainen ei mitenkään ole sen näköinen, että hänellä olisi murhayritys mielessä.

Rouva Dubois poistui, ja nauraen kääntyi Draga nuoren sisarensa puoleen, joka istui akkunan ääressä, ommellen jotakin.

— Lyönpä vetoa, että surupukuinen nainen on pistänyt toisenkin kultarahan rouva Dubois'n kouraan, muutoin ei tämä olisi häntä niin lämpimästi puolustanut.

No, yhtä hyvä, minun täytyy näyttää alentuvaiselta ja osaaottavaiselta kuningattarelta.

— Mutta miksi vain näyttää semmoiselta? kysyi Helene, nostaen päätään työstään. — Miksi et tahtoisi toden teolla olla Serbian äiti? — Voi, kuinka ihanata pitäisi olla auttaa ja lohduttaa kaikkia kärsiviä ja onnettomia.

— Sinä olet vielä liian nuori, vastasi Draga kylmällä äänellä, — muutoin tietäisit, että ihmiset useimmiten eivät ansaitse armoa eikä armollisuutta. Karaise ajoissa pehmeätä sydäntäsi, muuten se vaan tuottaa sinulle kärsimyksiä. — Hiljaa! Tuossa jo vieras tulee.

Rouva Dubois avasi oven ja antoi naisen astua sisälle, joka ensi katseella herätti vieläpä Dragassakin jonkummoista kunnioitusta.

Tuo korkea, mustiin puettu vartalo, tuo jalo pää, jota koristi yksinkertainen musta päähine, pitkä suruharso, kalpeat, huolestuneet kasvot vaikuttivat yksin Dragaankin.

Dragalla olikin tarpeeksi terävä silmä näkemään, että edessänsä seisoi ylhäisten piirien nainen.

— Te pyysitte puheille, rouva? sanoi Draga, viitaten keveällä käden liikkeellä, että vieras astuisi lähemmäksi. — Mitä sitte minulta toivotte?

— Onneton äiti seisoo teidän edessänne, te Serbian kuningatar, sanoi surupukuinen nainen — rouva, jota kohtalo oli kovin kourin pidellyt. —

Minulla oli puoliso, jota koko maailma rakasti ja kunnioitti, ja tytär, joka kukoisti nuoruuden kauneudessaan.

Oi, kuningatar, älkää luulko, että tytärtäni mikään häpeällinen syy ajoi saattamaan vanhemmillensa tätä tuskaa.

Ei, minä vannon sen teille; olen siitä täysin vakuutettu. Lastani johti jalo päätös, jonka hän luuli voivansa toteuttaa.

Puolisoni ja minä hämmästyimme luonnollisesti kuullessamme, että ainoa lapsemme oli uskaltanut lähteä yksin maailmaan, ja kun me saimme tietää, että tyttäremme jäljet veivät Serbiaan, lähti puolisoni Belgradiin lastamme etsimään.

Minä jäin Wieniin odottamaan matkan tulosta, valmiina antamaan anteeksi tyttärelleni, vaikka mitä olisi tapahtunut.

Mutta kaikki tiedot jäivät puolisoltani tulematta. Joka päivä odotin häneltä kirjettä, mutta sitä vaan ei saapunut.

Täkäläinen poliisi ilmoitti minulle, että puolisoni matkalla Belgradiin, lähellä pääkaupunkia, oli tullut murhatuksi itämaan pikajunan vaunussa.

Draga säpsähti. Hetkeksi hän sulki silmänsä, hän tiesi liiankin hyvin, kuka nyt edessänsä seisoi.

Tuo surupukuinen nainen ei ollut kukaan muu kuin kreivitär von Sandorf, Genian äiti, ja hän tuli nyt vaatimaan lastansa, kuulemaan miten Genian oli käynyt.

Uskalsiko hän tunnustaa, että hän, mustasukkaisuudesta vihasta oli antanut sulkea Genian kuritushuoneeseen, ja että viatonta lasta nyt ympäröivät langenneet naiset, jotka myöskin olivat tuossa hirveässä kuritushuoneessa vangittuina.

Mutta Draga pian malttoi mielensä. Kreivitär von Sandorfin ei tulisi millään muotoa saada tietää, miten Genian oli käynyt.

— Jatkakaa, rouva! sanoi Draga. — Teidän kohtalonne on tosiaankin sangen surkuteltava ja sydämeni vuotaa verta, sääliväisyydestä teitä kohtaan.

— Oi, arvasinhan sen, huudahti kreivitär kyyneleissä, — että te ette minulta sääliväisyyttänne kieltäisi, teidän majesteettinne! Minä kiitän teitä lohduttavista sanoistanne.

Mutta en edes vielä ole sanonut, kuka olen. Minä olen kreivitär von
Sandorf, ja tyttäreni Genian kohtalo on tuonut minut tänne.

Puolisoni olen menettänyt, häntä en enää koskaan näe. Mutta minne on tyttäreni joutunut?

Jo olen koko Belgradin tutkinut, mutta ei kukaan kyennyt hänestä tietoja antamaan.

Hänet on kyllä nähty, sillä olen saanut selville, että hän yhden yön on asunut "Zum Bojaren" ravintolassa. Sieltä hän kumminkin lähti saman päivän aamuna kuin teidän majesteettinne tuli Serbian kuningattareksi, sen jälkeen Genia katosi.

Lähdin sitte poliisipäällikkö Lazarin luokse, pyytäen hänen toimittamaan tutkimuksia. Mutta hän vaan kohautti olkapäitänsä ja arveli, ettei Belgradissa välitettäisi ottaa selkoa muukalaisesta, jolla Serbiassa ei ollut mitään tekemistä.

Ja tuo herra huomautti minulle jotakin niin kauheata, että olen liian ylpeä toistamaan sitä teidän majesteetillenne.

Hän arveli, että tyttäreni varmaankin — oi, miksi olen leski, miksi ei minulla ole ketään, joka voisi kostaa tuolle miehelle niistä sanoista, — oli alkanut kevytmielistä elämää, ja kuka tiesi, minkä miehen kanssa hän nyt eleli jossakin Serbian salaisessa sopessa.

Tuskin oli kreivitär kyyneleistä ja häpeästä punastuen saanut sanotuksi nämät sanat, kun Helene, joka siihen saakka oli äänetönnä istunut ompeluksensa ääressä, viskasi hienon työnsä syrjään ja kiiruhti kreivittären luokse.

- Rouva kreivitär, huudahti hän kyynelten vallassa, minä vannon teille, älkää uskoko sanaakaan siitä, mitä tuo poliisipäällikkö sanoo.

Ei, älkää enää itkekö rouva, te tulette löytämään lapsenne, eihän hän ole voinut maan alle vajota.

— Kiitos, rakastettava prinsessa! huudahti kreivitär, lämpimästi puristaen Helenen käsiä. Teidän sananne tekivät sydämelleni oikein hyvää. Ja että te puolustitte lastani, se on minulle parhaimpana vakuutena siitä, että tuo kurja mies valehteli minulle vasten silmiä.

— Minä tietysti, keskeytti Draga kiihkeästi, en voi olla antamatta poliisille ankaria nuhteita. Minä kutsun poliisipäällikön luokseni, puolustautumaan. Jollei hän kykene, niin tulette te saamaan hyvitystä rouvaseni.

Muutoin tulee teidän tyynenä jäädä Belgradiin, se on ainoa neuvo, minkä voin antaa. Minä panen koko poliisikunnan liikkeelle ja annan sen etsiä teidän tytärtänne.

— Tuhannen kiitosta, teidän majesteettinne, tästä teidän lausunnostanne, sanoi kreivitär von Sandorf suurella innolla. Ja hän, joka ei koskaan nöyrtynyt kenenkään ihmisen edessä, kumartui syvään kuningatar Dragan edessä, vieden hänen kätensä huulilleen.

— Minä palajan nyt majatalooni, — siellä odotan sitä tietoa, minkä teidän majesteettinne suvaitsee minulle lähettää.

— Siinä teette oikein ja viisaasti, rouva kreivitär. Mutta missä majatalossa te asutte?

Vielä kerran, teidän majesteettinne, kiitos puheille pääsystä, jonka minulle suvaitsitte antaa!

Ja te, rakas prinsessani, voikaa hyvin! Ehkäpä vielä näemme toisemme. Mutta jollei se tapahtuisi, niin ajatelkaa minua, niinkuin naista, jolle te raskaana hetkenä olette tehnyt paljon hyvää ja joka teille siksi on äärettömän kiitollinen.

Kreivitär von Sandorf kumarsi syvään kuningattarelle, puristi Helenen kättä ja kulki horjuen ulos.

Nyt kun oli sisarensa kanssa yksin, ei Helene kyennyt kauvemmin pidättämään kyyneleitänsä, hän nyyhkytti ääneen ja huusi:

— Oi Jumalani, minulla ei ollut aavistustakaan, että löytyi niin surullisia ja onnettomia ihmisiä! — Sisar, rakas sisar, minä pyydän, minä vannotan sinua, tee kaikki voitavasi, pyyhkiäksesi tuon naisparan kyyneleet! Ajattele toki, hän rakastaa lastansa ja on yksin maailmassa!

— Kyllä, todellakin tahdon tehdä kaikki tämän äidin lohduttamiseksi, huudahti Draga. — Heti puhun asiasta poliisipäällikkö Lazarin kanssa.

Kuningatar lähti pukuhuoneeseensa, missä telefooni aina oli hänen käytettävänänsä.

Mutta ennenkuin hän astui koneen ääreen, koetti hän saada selville, mitä nyt oli tekeminen.

— Hän ei saa kauvemmin olla Belgradissa, sanoi Draga itsekseen. — Muutoin voisi joku tapahtuma ilmaista, että olen toimittanut Genian kuritushuoneeseen.

Kreivitär von Sandorf on ylhäinen itävaltalainen; epäilemättä Itävallan lähettiläs häntä heti auttaisi, — ja minua syytettäisiin väkivallan teosta, jos koko totuus tiedettäisiin. Tämä ei saa koskaan tapahtua, sentähden tulee tytön kadota, hänet on lähetettävä hyvin kauas Belgradista, sinne, mistä äidinkään silmä häntä ei ole koskaan löytävä.

Dragan kauniit kasvot saivat taas julman ilmeen, joka kuvasti hänen sielunsa sisintä, ja lähestyessään nyt telefoonia, sanoi hän, ikäänkuin olisi täytynyt itsensä edessä puolustaa päätöstänsä:

— Jaa, hänen täytyy kadota, sillä kuningas ei voi unhottaa nuoruutensa leikkitoveria.

Kymmenen, jopa kaksikymmentä kertaa on kuningas jo kysynyt, kuinka
Genian on käynyt, sen jälkeen kuin hän äkkiä näyttäytyi hovissa.

Minä olen sanonut kuninkaalle, että olen toimittanut hänet hulluinhuoneeseen, missä hän nauttii parasta ja huolellisinta hoitoa, ja että lääkärit ovat minulle vakuuttaneet, että hän ehdottomasti paranee. Mitähän, jos Aleksanteri saisi selville, että olen hänelle valehdellut.

Ei, se ei saa koskaan tapahtua. Genia von Sandorf ei saa enää jäädä
Belgradiin, minä olen valmistava hänelle ansaitsemansa kohtalon.

Päättävällä liikkeellä työnsi kuningatar esiripun syrjään, joka verhosi pukuhuoneen ovea.

— Nyt, Genia von Sandorf, mutisi Draga, tarttuen telefoonitorveen, nyt lausun kuolemantuomiosi, jo tällä käden liikkeellä olet telotettu.

Ha, ha, onpa ihanata olla kuningatar, sillä sellaisilla on valta kohottaa ihmisiä, mutta myöskin heitä alentaa, vieläpä paiskata heidät elämän pimeimpiin kuiluihin.

— Kuningatar puhuu. Haluaa puhutella poliisipäällikkö Lazaria. Yhdistäkää hänelle ja pidättäkää koko palvelus-telefooniväki koneista, sillä aikaa kun minä puhun. Te vastaatte siitä, ettei kukaan kuuntele keskustelujani poliisipäällikön kanssa.

— Teidän majesteettinne, vastasi ääni keskusasemalta, — teidän käskyjänne täsmälleen noudatetaan. Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, poliisipäällikölle heti ilmoitetaan.

Draga seisoi telefoonin ääressä, minuutti oli hänelle pitkä, hän ei saisi rauhaa, ennenkuin olisi vaarattomaksi tehnyt tytön, joka ei koskaan elämässään ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan oli ainoastaan tahtonut varottaa Aleksanteria ottamasta puolisokseen naista, joka ei ansainnut kuninkaan rakkautta.

Minuutti kului hitaasti, mutta eihän tarvita kuin miljonasosa sekuntia, jotta kohtalo voisi ihmisten aikeet tehdä tyhjiksi, olkoon, että kysymys oli vaikkapa jonkun kuningattaren koston tuumista.

Me viemme hänet sitä varten poliisipäällikkö Lazarin työhuoneeseen, joka sijaitsi suuressa, komeassa talossa, Belgradin kauneimmassa osassa.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Lazar Petkovitsch, tuo oli poliisipäällikön varsinainen nimi, oli erittäin huonolla tuulella. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, edessään ne raportit, joita poliisiasiamiehet hänelle aina jakoivat tarkastettaviksi.

— Ei mitään — ei yhtään mitään! sanoi hän suuttuneena, pannen toisen kaistaleen toisen perästä sivulle. — Ei kerrassaan mitään, murhaaja jää edelleen ilmi saamatta, ja kumminkin kysyy kuningas minulta joka päivä, eikä minun ole onnistunut saada selville kreivi Sebastian Sandorfin murhaajaa. Kun minun taas eilen täytyi antaa kuninkaalle kieltävä vastaus, näin minä vihan pilviä kohoavan hänen otsalleen.

Kirottua, minä ehkä kaadun päälleni tuon päättömän ruumiin ylitse, minä, joka tähän saakka niin hyvin olen arvossa ylennyt.

Kun ajattelen tähän asti kuljettua taivalta — ha, ha, Lazar
Petrovitsch, olisipa kohtalon ivaa, jos päätön mies minut lannistaisi.

Tuhannen turkkia! — olen kahden tulen välissä. Kuningas vaatii minulta, että saan murhaajan ilmi ja kuningatar toivoo hartaasti, ettei todellista murhaajaa koskaan ilmisaataisi!

Kuningatar tahtoo uhrata tytön, jonka hänen käskystään vein kuritushuoneeseen. Enkä minä voi Genia von Sandorfia unhottaa. Milloinkaan en ole nähnyt kauniimpaa naista. — Se tyttö on minun saatava.

— Mutta ei tuossa vielä kaikki, mikä ajatuksiani vaivaa, jatkoi Lazar yksinpuheluaan, nousten tuoliltaan; kädet selän takana kulki edes takaisin työhuoneessaan.

Serbiata kohtaa yhtä mittaa salaperäiset rikokset, rosvoukset, ja kumminkin tiedämme, kuka niiden toimeenpanija on, Demeter Banjaluki, jota kansa kutsuu Mustien vuorten ryöväriksi.

Minä tiedän, että yhdellä iskulla pääsisin toiveitteni perille, jos minun onnistuisi tehdä tuo rosvo vaarattomaksi.

Kuningas silloin minut heti ottaisi armeijaansa, antaisi kenraalin arvon, jonka tuhat kertaa mieluummin ottaisin kuin olisin Belgradin poliisipäällikkönä.

Mutta yhtä hyvin voisin kuvitella mielessäni tarttuvani lentävän kotkan siipiin, kuin vangitsevani Demeter Banjalukin.

Tuo mies on samalla kaikkialla eikä missään. Tiedetään, että hän joukkoineen oleskelee Belgradin läheisissä metsissä; hänet on lukemattomia kertoja nähty, häntä on ajettu takaa; mutta aina kun on luultu, että mies on satimessa, on hän hävinnyt, ikäänkuin maa olisi hänet niellyt.

Mielelläni näkisinkin, että maa todellakin hänet nielisi! Hänen kuolemastaan olisi minulla suurta hyötyä! — Kenestä on kysymys? Kuka siellä?

Mies, joka oli vasta viikon ajan ollut Lazarin palveluksessa, ei ollut kukaan muu kuin Harry Raven.

Ninetten ei todellakaan ollut vaikeata Nicodemin suosituksella hankkia paikka Harrylle Belgradissa.

Ninette oli kertonut kuningattaren veljelle, että Heinrich Rabe — niin oli nyt hänen nimensä — oli kunniallisen puusepän poika, joka pienessä saksalaisessa kaupungissa oli asunut vastapäätä Ninetten vanhempien asuntoa ja kerran pelastanut Ninetten suuresta vaarasta.

Olihan tuossa Nicodemille tarpeeksi syytä Ravenia suositella, jonka ulkomuotokin Nicodemia miellytti.

Nicodem oli asiasta puhunut sisarelleen, joka muitta mutkitta käski Lazarin ottaa miehen kirjurikseen. Raven olikin herrallensa suureksi hyödyksi.

Tämän oli Lazarkin pian älynnyt, kun saksalainen istui hänen odotushuoneessaan, ottaen vastaan kävijöitä, sekä ilmoitti ne poliisipäällikölle tahi käski menemään.

Harry Raven tietysti taisi oivallisesti englanninkieltä, joka oli hänen äidinkielensä, mutta puhui myöskin siksi hyvin saksaa, että uskalsi ottaa saksalaisen nimen, samoin ranskankieltä sujuvasti.

Hän ei myöskään ollut vailla sivistystä, ja ainoastaan rajaton kevytmielisyys oli johtanut hänet, joka oli hyvästä perheestä, rikoksen poluille.

Muutoin älysi Harry pian, että hän poliisipäällikön lähimpänä miehenä saattoi hankkia melkoisia etuja, jonka tähden hän ahkeroitsi kaikessa miellyttää Lazar Petrovitschia.

Mutta tällä kertaa näytti hänen päällikkönsä olevan erittäin epäsuosiollinen.

— Te ette saa ilman muuta tuolla tavoin astua huoneeseeni, Rabe, huusi päällikkö hänelle. — Te minut hermostutatte. No, mistä sitte on kysymys?

— Minä vaan tahtoisin ilmoittaa, että ulkona on juutalainen, nimeltä Mandelblüt, jolla kuuluu olevan erittäin tärkeästä asiasta puhuttava herra poliisimestarin kanssa.

— Juutalainen Mandelblüt, huudahti Lazar, — hänet voitte laskea sisään. Häntä ei saa kieltää koskaan tulemasta, hän kuuluu salapoliisiemme joukkoon. Hänellä tosin on "Zum Bojaren" ravintola, mutta tuo toimi on hänellä vaan kylttinä. Todellisuudessa me olemme hänet palkanneet, ja hän on meille aina antanut luotettavia tietoja. — Tuokaa hänet sisään.

Minuuttia myöhemmin avautui ovi uudestaan, ja sisään hiipi juutalainen Mandelblüt, jolla, kuten useimmilla muilla samanuskolaisilla oli yllänsä pitkä kauhtana ja harmaassa päässänsä pieni, musta samettilakki.

Lazar edelleen hääräsi papereinensa eikä näyttänyt huomaavan juutalaisen läsnäoloa.

Tällaiseen vastaanottoon oli Mandelblüt jo ennestään tottunut, eikä myöskään ollut toimeton. Katseillaan ahmi hän suorastaan joka paperia, joka oli poliisipäällikön pöydällä ja koetti, hyvät silmät kun oli, urkkia Belgradin poliisin salaisuuksia.

- Jahaa, siinäpä te nyt taas olette! sanoi Lazar, vihdoin kääntyen ympäri. — Te teette siis taas meille kunnian käynnillänne. Tulkaa lähemmä! Arvattavasti on teillä jotain tärkeää ilmoitettavana.

Peijakkaan Mandelblüt, te nostatte kuukausittain kolmesataa francia, ettekä kuitenkaan tee mitään!

Sen sijaan teette te tyhmyyksiä, te annatte huoneet ravintolassanne salaliittolaisille, joiden tarkoitus on ottaa kuningas ja kuningatar hengiltä.

- Jumala minua rangaiskoon, huudahti Mandelblüt, jos minä vaan tiesin
mitään siitä, että noilla upseereilla oli niin hirmuiset tuumat!
Luuletteko minua niin tyhmäksi, että itse pistäisin pääni ansaan?
Mitä hyötyä minulla olisi ollut, jos he olisivat tappaneet kuninkaan?
Olisiko siitä ehkä voinut tulla rahaa?

- No, se on hyvä, vastasi Lazar. — Sinä vanha veijari, minä tunnen sinut. Mutta pian nyt ulos se, mitä sinun sydämelläsi on?

- Herra poliisipäällikkö, alkoi juutalainen, tullen aivan kirjoituspöydän ääreen ja kumartui niin syvään Lazarin edessä, että tämä otti äkkiä hyvänhajuisen nenäliinan ja pyyhki sillä nenäänsä, — te muistatte varmaan, että määräsitte minun pitämään silmällä erästä henkilöä, joka on lähellä hänen majesteettiaan kuningatarta, minä tarkoitan herra Nicodem Lunjevicaa. Mutta sanokaa herra poliisipäällikkö, ennenkuin menen pitemmälle, voimmeko olla vapaasti täällä, eikö uusi kirjuri tuolla ulkona voi kuulla meitä? — Minä en tiedä, mutta se mies ei minua miellytä.

- Ei miellytä teitä! sanoi Lazar ivallisesti. — No, minua miellyttää hän sitä enemmän.

Hän on hyvin sopiva mies ja sitäpaitsi hyväluontoinen. Minä vakuutan teille, Mandelblüt, hän on niin hyväluontoinen, että minä suorastaan pidän häntä tyhmänä.

- Minäkin pitäisin häntä tyhmänä, jollei minusta tuntuisi, kuin olisin nähnyt hänet ennen jossain hyvin epäilyttävänä henkilönä.

Minä tarkoitan, että olen nähnyt hänet Englannissa — hei, siinä se nyt on! Onko uusi kirjuri englantilainen?

— Oh, mitä voitte kuvitellakaan! Heinrich Rabe on hänen nimensä ja se on saksalainen nimi! Mutta — koska aiotte puhua Nicodem Lunjevicasta, niin on hyvä, että kuiskaatte sanottavanne, sillä hän se juuri on suosittanut uutta kirjuriani ja hankkinut hänelle paikan minun luonani.

— Ah, pikku neiti Ninette, huudahti Mandelblüt. — Hän on oikea Belgradin kaunistus! Ja meidän teollisuudellamme ja kauppiaillamme on syytä olla luutnantille kiitollisia siitä, että hän on hankkinut tuon pikku ranskattaren tänne Serbian pääkaupunkiin.

- Joo nähkääs, hänen kauttaan tulee paljon rahaa liikkeeseen kansan keskuuteen. Hän heittelee niitä molemmin käsin. Hän maksaa sen, mitä tavarastaan pyytää, eikä tingi vähääkään.

Mutta minun mielestäni, jatkoi Mandelblüt — maksaa herra Nicodem hänen tuttavuudestaan liian paljon ja minä luulen, että hänellä pian on enemmän velkoja kuin hiuksia päässä.

— Niin, sen kai te itse parhaiten tiedätte, sanoi Lazar, ottaen papyrossin ja sytyttäen sen. — Elkää nyt ollenkaan teeskennelkö, Mandelblüt, minä tiedän, että kuningattaren veli käy usein teidän luonanne ja että hän on aina hyvin tyytyväisen näköinen, kun hän tulee sieltä pois. — Kuinka monta tuhatta on hän teille velkaa?

- Jumala minua varjelkoon! Ei puolta tuhattakaan, huudahti Mandelblüt. — Kuinka voisinkaan minä suostua lainaamaan rahaa kuningattaren veljelle?

— Miksi ette lainaisi juuri hänelle! kysyi Lazar ihmeissään. — Hän nyt ainakin lienee varma?

— No niin, varma — on hän kyllä, herra Lunjevica. Sillä — jollei hän voi maksaa, niin voi kuningas Aleksanteri sen tehdä — joka kai maksaa ne velat, joita hän tekee — mutta — ajatelkaahan toki, herra poliisipäällikkö, mitä minä sitte tekisin, jos kuningattaren veli eräänä kauniina päivänä sanoisi: Minä olen velkaa juutalaiselle Mandelblütille 10,000 francia — huomenna täytyy minun maksaa ne.

Tämän päivän ja huomispäivän välillä on yö ja sinä yönä voi tapahtua äärettömän paljon.

- Ajatanko minä hänet ulos. Belgradista vai heitänkö hänet vankeuteen — minä olen kuninkaan lanko — hän on juutalainen Mandelblüt, minua uskotaan ennemmin, se tahtoo sanoa häntä, kuningatar Dragan veljeä!

— No, asiaan siis, mitä on teillä sanottavaa? Kysymys on juuri herra Nicodem Lunjevicasta, kuiskasi Mandelblüt tuttavallisesti poliisipäällikölle. — Se on hyvin kummallinen asia. — Herra poliisipäällikkö, tunnetteko kuninkaallista metsävahtia Szaboa — täällä Belgradissa kutsutaan häntä myöskin Tonavan metsän jättiläiseksi?

- Niin, hänet tunnen kyllä. Hän on Tonavan varrella olevain metsäin ylin kaitsija ja on etevä metsästäjä.

Kuningas Milan kutsui hänet tänne Unkarista ja asetti hänet tänne. Hän palvelee nyt poikaa yhtä uskollisesti kuin hän ennen palveli isää.

— Hän juo, sanotte te! sanoi juutalainen. — Suokaa anteeksi, nyt ryyppää hän — hän ei enää tahdo juoda!

Kun hän tulee, täytyy minun heti asettaa hänen eteensä kolme pulloa unkarilaista viiniä. Ne tyhjentää hän ja antaa minullekin lasin. Sitte alkaa hän juoda olutta ja paloviinaa.

Kun hän sitte tuli vähän voiteeseen, kertoi hän minulle jutun, ja minä katson velvollisuudekseni ilmoittaa sen teille, herra poliisipäällikkö. Sillä se koskee herra Nicodem Lunjevicaa ja minä luulen, että hänellä on nyt uusi rakastajatar kiikarissa.

Olette varmaan huomannut, herra poliisipäällikkö, että herra Lunjevica on viime aikoina usein käynyt jahdilla metsissä oikeanpuolisilla Tonavan rannoilla.

Metsävahti tarjoutui seuraamaan häntä, mutta hän sanoi menevänsä yksin, kun se oli hänestä hauskempaa.

Szabo oli levoton, että joku onnettomuus tapahtuisi kuningattaren veljelle, sillä metsässä on karhuja ja susia — ja niin meni hän hänen perässään.

Yht'äkkiä näkee hän herra Lunjevican pysähtyvän ja ampuvan, vaikkei lähellä näkynyt minkäänlaista otusta.

Aha, ajatteli Szabo, hän ampuu, että minä luulisin hänen metsästävän.
Mitä on hänellä sitte metsässä tehtävää, kun ei hän metsästä?

Tämän sai Szabo pian tietää. Sillä herra Nicodem meni alas rantaan, jossa hän otti kiikarin, teki sen pitemmäksi ja pitemmäksi, piti silmänsä edessä ja katsoi vastapäätä olevaan "Kuolleitten saareen", jossa Janitschartornin rauniot kohoavat.

- Luuletteko niin, sanoi juutalainen välinpitämättömästi nauraen — niin minäkin olen luullut.

Szabo, joka oli piilottautunut pensaiden taa rannalla, odotti aivan tyynenä, sanoen itsekseen! Sinä saat nähdä, mitä tulee tapahtumaan, mitä se kuningattaren veli tahtoo katsella kiikarilla.

Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin nuori tyttö tuli toisella puolen olevalle rannalle, katsoi ympärilleen joka suunnalle, kuin olisi hän tahtonut tulla vakuutetuksi, ettei kukaan nähnyt häntä, sitte heitti hän pois hameensa — ja, loiskis, heittäytyi veteen, jossa hän pulikoi kuin kala aaltojen leikkiessä hänen mustilla kutrillaan ja hänen valkoinen ruumiinsa sukelsi ylös vedestä kuin — kuinkas se Szabo taas sanoikaan? — kuin lummekukka.

Metsävahti vannoi kuolemansa kautta, ettei hän koskaan ollut nähnyt kauniimpaa tyttöä.

- Nyt on tarpeeksi! keskeytti hänet Lazar, jonka veri tämän kertomuksen aikana oli kiivaasti kuohunut ja ääni saanut epävarman soinnun — minä olen teille hyvin kiitollinen, Mandelblüt, kun niin pian annoitte minulle tämän tiedon.

Jahaa, Nicodem Lunjevica hommailee jo uutta! Hm, sitte ovat Ninetten osakkeet alenemassa.

Kaikessa tapauksessa otan minä asiasta paremman selon, sillä jos korkean herrasväen intohimot ovat mukana pelissä, niin silloin ovat he toisen taskussa!

- Niin, todellakin, aivan kuin taskussa! sanoi Mandelblüt, taputtaen kädellään housunsa taskua, kuin olisivat kaikki kuninkaalliset olleet siellä. — Herra Lazar, te olette todellakin viekas mies!

Joka mies ei ainakaan olisi päässyt niin pitkälle kuin te! Teillä on ollut vasta erinomainen onni!

Kun minä ajattelen, mitä te alussa olitte — minähän tunsin jo teidän isänne —

- Hiljaa! kiljasi Lazar hänelle. — Jos vielä sanotte sanankaan, niin annan viedä teidät arestiin!

Te ette ole koskaan tuntenut minua, te ette tiedä mitään minusta, me emme ole koskaan ennen tavanneet toisiamme! —

- Minä pyydän tuhannesti anteeksi, mutta minulla on saatavaa kahden kuukauden palkka, 300 francia kuussa, jotka olen saapa siitä, että palvelen poliisia.

Alhaalla kassassa eivät tahdo antaa minulle rahoja. He puhuvat jostain salaisesta tilistä, jolle ne rahat pitää viedä kirjoissa.

- Hyvä! Minä menen itse hakemaan rahoja teille, odottakaa täällä! Mutta minä tahdon ensin panna paperit lukon taa, sillä teidän päähänne voisi pälkähtää mennä niitä tutkimaan.

- No, sitte voin minä ehkä jättää teidät yksin tänne, jatkoi Lazar — mutta kuitti täytyy teidän antaa minulle — minä kirjoitan sen.

Hän kirjoitti tunnustuksen ja lykkäsi paperin Mandelblütille, että hän kirjoittaisi nimensä alle.

Tämä otti kynän käteensä, mutta samassa kun hänen piti panna nimensä kuitin alle, huudahti hän:

- Mitä tämä sitte on, jota tähän on kirjoitettu? — Mandelblüt saa 600 lyöntiä?

- Ha, ha, sainpas sinut kiini, veijari! sanoi Lazar nauraen. — Sinähän väitit, ettet osaa lukea etkä kirjoittaa! Todellakaan ei minulla olisi halua heittää sinua vankilaan.

— Jumalan tähden, älkää sitä tehkö! Olenhan minä kumminkin teidän uskollinen palvelijanne! Mitäpä saisitte aikaan ilman Mandelblütia?

Nauraen kokosi Lazar paperit, lukitsi ne pöytälaatikkoon ja nousi pöydän äärestä sanoen:

— Minä en teiltä kuittia tarvitse. — Odottakaa minua täällä! Minä palaan heti.

— Jo taas poissa, sanoi Lazar suuttuneena, kierrellen viiksiänsä. — Aivan oikein, nyt on päivällisen aika, hän on varmaankin mennyt ravintolaan syömään. Katsokaa Mandelblüt, ettei kukaan tule huoneeseeni!

Sitte sulki Lazar oven jälkeensä ja Mandelblüt, joka siellä nöyränä seisoi, harmaahapsinen pää rintaansa vastaan, kuunteli poliisipäällikön askeleita, tämän mennessä alakerran virkahuoneeseen vieviä portaita.

— Minä vihaan tuota lurjusta, mutisi Mandelblüt, heittäen myrkyllisen katseen Lazarin jälkeen. Hän on antanut kastaa itsensä, tuo kurja elukka! —

Ha, ha, Lazar Petrovitsch, et pitänyt Petrovitschin nimestä, se muka ei ollut sinulle tarpeeksi hyvä! Sinä jätit sen pois ja nimität itseäsi ylpeästi ja vihaisesti "Lazar."

Jos tahtoisin, voisin tehdä sinut onnettomaksi. Mutta minä en tahdo. Ja vaikkapa antaisit minulle 50,000 francia, niin et kumminkaan koskaan saisi minulta tietää, mitenkä saisit Demeter Banjalukin kynsiisi.

— Joo, hän on todellinen aatelismies, maksaa minulle hyvin ja kohtelee minua siivosti. Ja niin kauvan kuin Mandelblüt on hengissä, saattaa tuo rohkea rosvo turvallisesti liikkua Belgradissa ja voi —

Mitä hittoa tuo oli? — Kuka soittaa? — Mitä tahdotaan? — Kas, sehän vaan on telefooni! — Voi kuin säikähdin.

— No, koskei ketään muuta ole täällä, sanoi Mandelblüt itsekseen, katsellen ympärilleen, — niin täytyy kai minun mennä ja sanoa, ettei poliisipäällikkö ole saapuvilla.

— Tekö olette, poliisipäällikkö Lazar? kuului naisen ääni koneessa lausuvan. — Onko teille ilmoitettu, että minä, kuningatar, tahdon puhua kanssanne?

— Kuningatar? sanoi Mandelblüt itsekseen ällistyneenä, samassa kuin ilon väristys tuntui hänen ruumiissansa. — Kuningatar Draga — sinä olet todellakin onnen poika, Mandelblüt — näin hyvää tilaisuutta ei minulla toki koskaan ole ollut tulla tuntemaan mitä salaisuuksia kuningattarella ja Lazarilla on keskenään.

Mandelblüt oikasihe pitkin pituuttaan, otti arvokkaan ilmeen, ikäänkuin kuningatar olisi hänet nähnyt, ja huusi teeskennellyllä äänellä:

- Teidän majesteettinne nöyrin palvelija, poliisipäällikkö Lazar seisoo koneen ääressä.

— Minäkö yksin — teidän majesteettinne, minä olen yksin, sanoi
Mandelblüt, joka vähällä oli ruveta puhumaan juutalaismurrettansa.

— Minulla on teille tärkeätä ilmoitettavana, kaikui nyt Mandelblütin korvassa. — Te tiedätte ehkä jo, että kreivitär von Sandorf on tullut Belgradiin ja asettunut Hôtel de Parisiin asumaan.

- "Kreivitär Sandorf?" ajatteli Mandelblüt. — Sen nimen kai kyllä tunnen! Niinhän oli sen nuoren tytön nimi, joka asui yön luonani "Zum Bojaren" ravintolassa.

— Kyllä, teidän majesteettinne, minä seison tässä ja kuulen jokaisen sanan, minkä teidän majesteettinne suvaitsee minulle sanoa. Kyllä minä tiedän, että kreivitär asuu täällä Hôtel de Parisissa.

— No, voitteko ajatella, Lazar, miksi kreivitär on tullut tänne. Joo, ainoastaan etsimään lastansa.

— Mutta hän ei saa lastansa löytää, huusi Draga niin kovalla äänellä, että Mandelblüt säikähtyneenä heilahti koneesta taaksepäin. — Siitä meidän molempain, Lazar, tulee huolehtia, sillä muutoin olisi sekä teille että minulle kauheita seurauksia siitä, jos kuningas saisi tietää, että olemme vieneet Genia von Sandorfin kuritushuoneeseen hulluinhuoneen asemasta, johon minä kuninkaalle vakuutin tytön toimittavani.

"Ahaa, siis kuritushuoneeseen!" ajatteli Mandelblüt. "Eipä ole hullumpi saalis! Ja äiti etsii tytärtänsä. Rahaa, helisevää mynttiä!"

— Lazar, tyttö ei saa hetkeksikään jäädä kuritushuoneeseen, jatkoi kuningatar innokkaasti. — Sentähden käsken minä, että te annatte tuoda Genia von Sandorfin kuritushuoneesta tänä iltana, heti kun hämärtää.

Minä telefoneeraan itse kuritushuoneen hoitajattarelle ja käsken hänen jättämään Genia von Sandorfin sille, joka tänä iltana hoitajattaren luokse saapuu ja lausuu hänelle tunnussanan: "Päätön mies."

— Jaa, teidän majesteettinne, vastasi Mandelblüt, hetkeäkään epäillen.
— Tunnussana on: "Päätön mies." Mutta mitä pitää minun sitte tehdä
Genia von Sandorfille?

— Merkillistä, kuinka teidän äänenne, Lazar, kuuluu telefoonissa muuttuneelta. Luulisi todellakin puhuvansa aivan toisen henkilön kanssa.

"Jumala varjelkoon minua!" mutisi Mandelblüt itsekseen, kääntäen kasvonsa pois telefoonista. Jos hän vain saisi tietää asian todellisen laidan, niin olisin hukassa.

— Kunhan vaan teidän majesteettinne suvaitsee käskeä, mitä Genia von
Sandorfin kanssa on tehtävä.

— Puhukaa hiljemmin, Lazar, minäkin hiljennän ääntäni mahdollisuuden mukaan. Mutta toivottavasti kumminkin kuulette, mitä sanon.

- Taaskin "Kuolleitten saari!" mutisi Mandelblüt. Sitte sanoi hän kovemmalla äänellä:

— Kyllä, teidän majesteettinne, tarkoitatte kai tuota turkkilaisten aikuista rauniota?

— Aivan oikein. Viekää tyttö sinne! Saarella ei ole yhtään ihmistä, siksipä ei johdu kenenkään mieleen, että Genia von Sandorf olisi tuonne torniin suljettu. Antakaa hänelle luotettava vartija, ihminen, johon ehdottomasti voitte luottaa, ja pitäkää sitte Genia siellä niin kauvan vangittuna, kunnes olen kerinnyt lähemmin määrätä!

— Niinkuin teidän majesteettinne käskee. Genia von Sandorf suljetaan jo huomenna vanhaan torniin.

— Minä kiitän teitä, Lazar, toimikaa niin nopeaan ja varovasti kuin mahdollista ja pitäkää ennen kaikkia asiamme salassa, niin on virkauranne oleva loistava.

— Minä olen ja pysyn teidän majesteettinne tottelevaisimpana palvelijana, vakuutti Mandelblüt, useampia kertoja kumarrellen telefoonin edessä.

Sitte kuuli hän lyhyen soiton ja kone oli suljettu, kuningatar oli siis puhelimen edestä poistunut.

Mandelblüt myöskin kiireimmiten jätti puhelimen, sillä hän oli kuulevinansa Lazarin askeleita rappusilta. Mutta hänen oli vaikea pidättää iloansa.

— Tuo on salaisuus, mutisi hän itsekseen, — josta tulee mynttiä. Pääni oikein tahtoo mennä sekaisin, sillä en oikein tiedä, mitä nyt tekisin.

Ahah, vanha kreivitär Sandorf etsii lastansa ja äiti on varmaankin valmis maksamaan mitä hyvänsä lapsensa löytäjälle.

— Tässä on teille kuusisataa frangia, sanoi hän juutalaiselle, viskaten setelit pöydälle. — Tosiaankin harmittaa joka kerta kun suoritan teidän palkkanne, sillä mitä teiltä ennen kaikkia odotan, Mandelblüt, sitä ette koskaan täytä.

— Ja mitä sitte on teidän ylhäisyytenne minulta odottanut, jos rohkenen tehdä tällaisen kysymyksen.

— Jumala on todistajani, huudahti Mandelblüt, äänessä mitä viattomin sointi, että se päivä, jolloin tuon toivomukseni voisin täyttää, olisi elämäni ihanin.

Mutta kuinka voi teidän ylhäisyytenne uskoa, että voisin tämän vaikean asian toimittaa. Enhän minä edes tiedä, kuka Mustien vuorten rosvo oikeastaan on ja missä hän asustaa!

— Kas, älkääpäs teeskennelkö, hyvä ystävä, sanoi Lazar. — Minä tiedän, että te toimitte saman peitteen alla kuin tuo rosvo, ainakin on minulla syytä sitä uskoa. Sillä löytyy ihmisiä, jotka luulevat nähneensä rosvon menneen kerran "Zum Bojaren" ravintolaan.

— Ja jos hän nyt todellakin on luonani ollut — voinko sitte nähdä päältäpäin, mitä väkeä mikin on?

— Minä olen jo teille sanonut, että panen teitä varten pöydälle kymmenen tuhatta frangia silloin, kuin jätätte minulle Demeter Banjalukin.

— Kymmenen tuhatta frangia? — Hirveän suuri summa! mutisi Mandelblüt. — Eikö teidän ylhäisyytenne luule, että minulla on halua ansaita noin suurta summaa?

Mutta minä en tunne Demeter Banjalukia, ja sitä paitsi… on hän kauhea ihminen. Jos hän sitte huomaisi, että minä aion pettää hänet, niin sysäisi hän tikarin rintaani aivan selkääni myöten.

— Sen hän tietysti tekisi, sanoi poliisipäällikkö nauraen. — Te ette myöskään saa olla niin järjetön, että annatte hänen sitä huomata. Mutta menkää nyt, minulla on yhtä toista tekemistä. —

— Eikä täällä ole mitään tapahtunut? Eikö kukaan ole kolkuttanut ovelle?

— Kolkuttanut ovelle? Ei sinnepäinkään, täällä on ollut hiljaista kuin kirkossa.

Ehkäpä teidän ylhäisyytenne nyt sallii minun vetäytyä pois. Tänään on minulla todellakin ollut erinomainen onni, että minulla on ollut kunnia edustaa teidän ylhäisyyttänne. Minä olen ja pysyn teidän ylhäisyytenne uskollisimpana palvelijana Mandelblüt.

Näin sanoen oli juutalainen vetäytynyt ovelle. Hän vielä kerran kumarsi ja hävisi sitte, riemuitseva ilme liiaksi mehevillä huulillansa.

Hänen ilmoituksensa tänään oli huvittava ja ehkä suurestakin merkityksestä.

Vai niin, Nicodem Lunjevica on kyllästynyt pikku Ninetteen ja katselee toista rakastajatarta ja tätä toista etsii hän "Kuolleitten saarelta."

Ah, tässä on salaisuuksia, joista minun täytyy ottaa selko! Ehkäpä voin siten tehdä pikku ranskattarelle palveluksen, vapauttamalla hänet kilpailijastaan. Siinä tapauksessa hän kyllä lahjoittaa minulle rakkautensa, josta hän tähän asti on ollut niin kitsas.

Mutta olenpa, peijakas vieköön, tehnyt tänään tarpeeksi työtä! Nyt lähden Hôtel de Parisiin syömään päivällistä ja sitte —

Se lienee ollut hyvin mieluisa matka, jonka poliisipäällikkö aikoi tehdä päivällisen jälkeen, sillä hänen suunsa vääntyi suloiseen hymyyn.

Hän painoi virkalakin päähänsä, asetti miekan vyölleen ja lähti ulos virkahuoneestaan, jonka hän huolellisesti lukitsi.

Kun hän tuli odotushuoneeseen, istui Heinrich Rabe, hänen kirjurinsa, yhä vielä pöytänsä vieressä, eikä katsonut ylöskään niistä papereista, joita hän oli kirjoittamassa.

- Kuten herra poliisipäällikkö käskee, sanoi Heinrich Rabe, nousten ylös tuoliltaan ja kumartaen. — Jos jotain tärkeätä tapahtuisi, niin on se kai herra poliisipäällikön tahto, että minä lähetän siitä tiedon teille kotiinne.

- Tietysti, kuten tavallista, vastasi Lazar. — Illalla tulette te luokseni tuomaan annetut raportit.

A propos, Rabe, lisäsi poliisipäällikkö, näittehän juutalaisen Mandelblütin, joka äsken oli luonani? Minun täytyy antaa pitää silmällä sitä junkkaria, niin ettei hän itse sitä huomaa. Hän on "Zum Bojaren" isäntä.

Te pukeudutte valepukuun ja vietätte illan ravintolassa. Minä maksan tietysti teidän kustannuksenne. Varsinkin tahtoisin tietää, jos eräs mustapartainen, pitkä ja hoikka mies oleskelee siellä ja jos häntä pidetään vieraana.

Uusi kirjuri näytti joutuvan hämilleen. Hän punastui kuin koulupoika, joka tavataan jossain pahuuden teossa.

- Anteeksi, herra poliisipäällikkö, änkytti hän — mutta valepuku. — Minä en todellakaan tiedä, kuinka voin sellaiseen ryhtyä. Aina olen aivan tottumaton niissä asioissa, kun en koskaan ennen ole ollut poliisin palveluksessa.

- Ettekö? Te ette siis voi teeskennellä, sanoi Lazar. — No niin, saammepahan tästä puhua sitte tuonnempana. Ruvetkaa nyt taas työhönne! Hyvästi!

Kun Lazar juoksi alas poliisikamarin portaita, nauroi hän tyytyväisenä ja mutisi:

- Herra Lunjevican suositus oli todellakin sattuva! Tämä Heinrich Rabe ei tule koskaan olemaan vaarallinen minulle! Ei hän osaa edes teeskennellä, eikä pukeutua valepukuun.

Niin, näinhän minä sen heti jo päältäpäin, että hän on tyhmä raukka — eikä mitään muuta.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Jos syystä voisi jotakin paikkaa maailmassa nimittää "maalliseksi helvetiksi", niin ansaitsisi Belgradin kuritushuone ensi sijassa tämän nimen. Ehkä johtui tämä siitä, että se rakennus, mihin Serbian langenneet naiset suljettiin, niin pian kuin olivat tehneet jonkun lain rikoksen, muinoin oli ollut luostari.

Ystävälliset, hyväntahtoiset nunnat olivat siinä asuneet ja toimittaneet paljon hyvää samoissa huoneissa, missä nyt kauhu ja kyyneleet, valitus ja epätoivo vallitsevat.

Myöhemmin olivat nunnat jostakin syystä sieltä muuttaneet, valtio oli rakennuksen ostanut, ja ne kopit, joissa ennen rukouksia taivaaseen kohotettiin, olivat nyt muutetut vankikopeiksi, joissa enimmäkseen kaikui kirouksia yötä päivää, sekä koston huutoja.

Kun tässä laitoksessa oli ainoastaan naisia, niin oli sen johtokin naiselle uskottu.

Tämä seikka oli ehkä lähimpänä syynä siihen, että vangit saivat kauheasti kärsiä.

Kuritushuoneen n.k. johtajattarena oli muuan ylhäinen nainen, nimeltä
Mascha Gurki.

Hänen mies vainajansa oli ollut kenraali, jonka vuoksi johtajatar oli tunnettu kenraalskan nimellä.

Kenraalska Mascha Gurki istui huoneessansa vanhanaikaisen, leveän ja korkean tammisen kirjoituspöydän ääressä, ja hänen edessänsä seisoi Genia von Sandorf, jonka johtajatar juuri oli luokseen kutsunut.

Genialla oli yllänsä langenneille naisille määrätty harmaa puku; mutta tuossakin karkeassa rumassa puvussaan oli hän kaunis.

Tosin saattoi hänen kasvoistansa huomata, että hän viime aikoina oli paljon itkenyt. Silmillä oli läpinäkyvä hohde ja huulilla värähteli äänetön valitus.

Kenraalska suuntasi terävät silmänsä nuoreen tyttöön. Hän ei voinut Geniata kärsiä ja oli vihannut häntä jo ensi hetkestä, ei muusta syystä kuin siitä, että Genia oli nuori ja kaunis, sillä kenraalska ei voinut unhottaa, että itsekin aikoinaan oli ollut nuori ja kaunis ja näytellyt jotakin osaa maailmassa.

— Rakas tyttö, teistä valitetaan, sanoi kenraalska kovalla, tylyllä äänellä. — Te kuulutte sanoneen työhuoneessa, että teidät on tuotu tänne hyvin ylhäisen henkilön käskystä, jonka nimeä en edes teille rohkene mainita.

Te väitätte yhä, että olette viaton. Tämä ärsyttää toisia vankeja, tekee ne vastahakoisiksi ja saattaa johtaa kapinaan.

— Minä en vielä kertaakaan ole elämässäni valhetellut, vastasi Genia ylpeästi, — ja jos olen väittänyt, että minut on tänne kuningattaren käskystä tuotu, niin sanoin vaan puhtaan totuuden.

— Kurja olento, huudahti kenraalska, äkkiä nousten tuoliltaan, — kuinka uskallatte lausua kuningattaremme korkean nimen?

Teidät on tänne tuotu, koska olette viettänyt irstasta elämätä. Te ette ole parempi te, kuin mikä muu letukka hyvänsä, joka täällä oleskelee.

Koettakaa saavuttaa päällyshenkilöittenne suosiota, menkää itseenne, katukaa ja rukoilkaa ennen kaikkia, rukoilkaa, niin teitäkin kerran suositetaan armoa saamaan, ja te parantuneena pääsette tästä talosta.

— Minä en koskaan ole täältä pääsevä, vastasi Genia, koettaen pidättää kyyneleitänsä, — sillä minä tunnen, että minun täytyy täällä kuolla.

Minua kohdellaan sydämettömästi ja väärin, ja kaikki, mitä tässä talossa kärsin, ei ole mitään siihen verraten, että minut on syyttä tänne tuotu, että olen mielivallan uhri.

Ei, minä en ole sellainen kuin muut, minä olen tyttö, jolla on kunniansa tallella ja joka, ennenkuin astuin tämän talon kynnyksen yli, en tietänyt mitään siitä inhottavasta, mitä täällä näen.

Minä toivon, rouva kenraalska, jatkoi Genia lujalla äänellä, että minun ainakin sallittaisiin kirjoittaa ja lähettää kirje äidilleni. Tämä on oikeus, jota ette saa minulta kieltää.

— Te puhutte minulle äänellä, joka ei minua ollenkaan miellytä. Tuhannen, tässä talossa ei sovi liikoja toivoa. Sitä paitse en ole saanut tehtäväkseni sallia teille tuommoisia oikeuksia.

Palatkaa nyt vartijan kanssa, joka ulkona työhuoneessa odottaa, olkaa ahkera, kuuliainen ja nöyrä, siihen teitä kehotan.

Genia antoi syvästi huoaten päänsä vaipua rinnalleen ja hiipi sitten ovea kohti.

Samassa kuului kolkutusta ovelle, ovi avautui, ja suuri, harmaapäinen mies, puettuna porvarin jotenkin kuluneeseen pukuun, astui sisään.

— Minulla on kunnia, rouva kenraalska, sanoi hän, nähtävästi huomaamatta, että Genia peljästyneenä peräytyi taaksepäin, sillä hän häpesi, niin usein kuin joku mies näki hänet tässä talossa. — Minulla on kunnia esittää itseni teille: Ignaz Balzer Wienistä on minun nimeni, minä olen kauppias, se merkitsee, että minä kaupitsen kaikkea, millä vaan voin rahaa ansaita.

Nyt olen kuullut, että tässä laitoksessa vangit valmistavat erinomaisia olkikenkiä.

Minä ostan miten paljon hyvänsä, maksan aina korkeita hintoja ja aina käteisellä rahalla — aina puhtaassa rahassa, se lankee itsestään.

Minä maksan kaksikymmentä prosenttia enemmän kuin ne, joille ennen olette myyneet laitoksen tuotteita.

— Mutta, hyvä herra, huudahti kenraalska närkästyneenä, — kuinka tällä tavoin voitte ilmoittamatta tunkeutua tänne? — Miksi ette ole edeltäpäin ilmoittautunut?

— Pyydän anteeksi, jatkoi mies — mutta minulla ei ole korkeita ajatuksia ilmoittamisesta. Joka paljon kysyy, saa monta vastausta, hyvän liikemiehen pitää ymmärtää tunkeutua kaikkialle. Älkää panko pahaksenne, kyllä pian sovitaan.

Kas, tuo taitaa olla joku täällä olevista letukoista. Ha, ha, he ovat kaikki aikaisemmin pitäneet hauskaa elämää ja täytyy heidän nyt siitä maksaa sakkoa. Jaa, ei aina tanssita ruusuilla elämän läpi. Mutta kaunis hän on — tosiaankin sangen kaunis.

— Herra Balzer, minun täytyy pyytää teitä päästämästä tuollaisia muistutuksia, huudahti kenraalska. — Tässä talossa ei olo mitään kauneutta, ainoastaan katumusta ja parannuksentekoa.

Menkää! huudahti hän sitte närkästyneenä, kääntyen Genian puoleen. — Miksi tässä vielä seisotte ja miksi tuota herraa niin tutkivasti tähystelette?

Mutta Genia ei mennyt. Mies, joka noin äkkiä oli tunkeutunut kenraalskan vastaanottohuoneeseen, oli hänelle aivan vieras, häntä ei Genia ollut koskaan ennen nähnyt.

Mutta kaksi sanaa, jotka mies oli lausunut, teki hänet Genialle tavattoman tärkeäksi. Hän oli sanonut olevansa Wienistä?

Oi, tuo mies tuli Wienistä, keisarikaupungista Tonavan varrelta, siitä kaupungista, missä Genian rakastettu äiti asui ja missä hänet yleensä tunnettiin. Nyt tahi ei koskaan tahtoi hän käyttää tilaisuutta hyväkseen, ilmoittaakseen surullisen kohtalonsa maailmalle.

Hän hyvin tiesi, että hän täten panisi kaikki alttiiksi, että hän ärsyttäisi johtajattaren raivoisaan vihaan.

Kumminkin — tuota ainoata tilaisuutta, jonka sattuma hänelle tarjosi, ei hänen pitäisi jättää käyttämättä.

— Oi, hyvä herra, huudahti Genia syvällä liikutuksella ja kovasti vapisevalla äänellä, äkkiä astuen Ignaz Balzerin luokse ja ojentaen ristiin pannut kätensä häntä kohden, — tehän tulette Wienistä? Pelastakaa minut! Minä olen kreivitär Genia von Sandorf; Wienissä asuu äitini. Sanokaa hänelle, että minut on tuotu tänne. —

Kenraalska syöksyi raivostuneena Genian päälle nyrkit pystyssä ja viskasi hänet menemään, niin että tyttöparka hoiperteli ovea kohti.

Sinä, joka kadulta pyydystettiin, ulos! — Ei, ei takaisin työhuoneeseen! Vartija — vartija tänne päin. Tulkaa tänne ja laahatkaa hänet alas pimeään koppiin! Siellä tulee hänen istua kahdeksan päivää vedellä ja leivällä.

Oi, nuo naiset, joka hetkeä he käyttävät hyväkseen paetakseen, taas miesten pariin päästäkseen ja minua mustentaakseen — minua, joka kumminkin saan vastata kaikesta! Minulla on kerrassaan raskas toimi!

Naisvartija, jäntevä, vahvarakenteinen oli tullut sisään. Hän heti iski kyntensä Geniaan ja veti hänet perässänsä, vaikka tuo onneton vielä koetti irtautua hänestä ja kiiruhtaa Ignaz Balzerin luokse.

Wienin kauppias lienee kumminkin ollut merkillinen henkilö. Sillä samassa kuin kenraalska hyökkäsi Genian päälle lyöden nyrkillään hänen rintaansa ja viskasi hänen taaksepäin, säpsähti hän, ja hänen muutoin uniset silmänsä säkenöivät.

Hänen vartalonsa kumartui, ikäänkuin olisi ollut aikeessa hyökätä raivostuneen naisen kimppuun ja yhdellä nyrkin iskulla lyödä hänet lattiaan. Mutta hän kumminkin oikasihe, pannen käsivarret ristiin rinnan ylitse ja seisoi siinä sitten kuin kivettynyt.

Hän näki Genian rukoilevaiset silmät, kuuli hänen avunhuutonsa, kun raaka vartija iski häntä niskaan, painoi häntä ja veti ovelle.

Mutta Wienin kauppias oli tullut tänne kauppoja tekemään, hyviä kauppoja, ja siksi katsoi hän olevan edullisinta, ettei sekaantuisi toisten ihmisten asioihin, jotka itsessään eivät häntä liikuttaneet.

Kun ovi oli suljettu Genian ja vartijan takana, lausui kenraalska väsyneellä äänellä:

— Näettekös, hyvä herra, niin täällä käy päivä päivän perästä, paljastaan mieliharmia ja nöyryytystä. Oi, jospa vaan tietäisin jonkun toisen paikan, niin olisin jo aikoja sitten jättänyt tämän kiittämättömän toimen.

Ennen kaikkea, pyydän teiltä kumminkin, herra Balzer, ettette usko sanaakaan siitä, mitä tuo tyttö sanoi. Mitä hän väittikään? Hänkö kreivitär? Genia von Sandorf? —

Ha, ha, hänellä on aivan toinen nimi ja on hän viettänyt häpeällistä elämää. Monet upseerit ovat hänen tähtensä ampuneet itsensä, sitte vaipui hän yhä syvemmälle, kunnes joutui poliisin käsiin ja tuotiin tänne.

— Mitä suurimmassa määrässä, vastasi Balzer syvällä rintaäänellä, joka osoitti varmaa vakuutusta. — Yhteiskunnan on vapauduttava tuollaisista vahingollisista kasvannaisista.

Mutta puhukaamme nyt, rouva kenraalska, kaupoistamme. Siitä on tuleva meille kummallekin hyötyä, siliä — herra Ignaz Balzer kumartui viekkaan näköisenä alas johtajattaren puoleen — minä olen taipuvainen joka frangista, minkä ansaitsen, luovuttamaan kymmen sentiimiä teille, ja lopuksi siitä tulee aika sievoinen summa.

Ja jotta huomaisitte minun näin todellakin tarkoittavan, suvaitsen täten jättää teille viisisataa frangia pieneksi ennakkomaksuksi tavarasta.

Näin sanoen oli herra Balzer povitaskustansa ottanut esille lompakkonsa ja antoi viisisatamarkkasen liukua kenraalskan käteen, joka keveästi huoaten otti sen vastaan.

— Eikö ole kauheata, että täytyy turvautua tällaisiin pieniin sivutuloihin? huudahti kenraalska, teeskennellen ja päivitellen. — Mutta mitä pitää tehdä? Täytyy ajatella vanhoja päiviään.

— Haluaisitteko näyttää minulle huoneet, missä olkikengät valmistetaan? jatkoi Balzer. — Näettekö, rouva! kenraalska, minä tahtoisin saada suunnilleen selville, kuinka paljon laitos kykenee niitä tuottamaan.

— Siitä on minulla oleva suurta huvia, herra Balzer. — Olkaa hyvä ja seuratkaa mukana.

Oi, te tulette näkemään kauhistuttavia, hyljättyjä olentoja. Minä tiedän, että niiden näkeminen on teille paljon mielipahaa tuottava.

— Paljon pahaa, vakuutti Balzer. — Mutta mitäpä ei tee hyvän kaupan vuoksi?

He lähtivät yhdessä kenraalskan vastaanottohuoneesta ja kulkivat ympäri koko taloa.

Herra Balzer oli hyvin tiedonhaluinen mies. Kaikki tahtoi hän nähdä, ja yksityiskohtia myöten hän otti kaikki selville.

Ennen kaikkia tuntui hän olevan siitä hämmästynyt, että niin monet naiset — niitä oli useita satoja — eivät koskaan uskaltaneet tehdä kapinaa.

— Jos nuo liittoutuisivat, kuiskasi hän hoitajattarelle, heidän ollessa suuressa työhuoneessa, jossa vangit naisvartiain valvonnan alla valmistivat olkikenkiä — niin silloinhan he teidät kerrassaan teloittaisivat.

Minun täytyy tunnustaa, että olen vähän peloissani, minä olen yleensä pelkuriluontoinen.

- Oh, mitä ajattelette, herra Balzer! vastasi kenraalska, — meillä on seitsemäntoista naisvartijaa ja sitte vielä yksikolmatta miespuolista.

Lienette kai myöskin huomannut, että alhaalla pihassa on vartijajoukko, johon kuuluu joka päivä neljätoista sotamiestä. Nämä valvovat uloskäytävää ladatuin kiväärein.

Ikkunat ovat häkillä varustetut, ovet ovat raudasta ja varmemmaksi vakuudeksi päästetään joka ilta irti useita suuria koiria, jotka ehdottomasti repisivät kappaleiksi jokaisen, joka kutsumatta koettaisi tänne tunkeutua.

Herra Balzer löi tämän kuullessaan kädet kasvoihinsa, kuin olisi hän niihin tahtonut painaa kasvojensa ilmeen.

Se oli pettymyksen ja tuskallisen raivon ilme, joka kuvastui hänen piirteissään. Mutta hän ehätti kohta vakuuttamaan, että hänen levottomuutensa on nyt ohi.

- Mennään nyt takasin minun vastaanottohuoneeseeni, sanoi kenraalska —
Nyt päätetään kauppa ja ehkäpä teemme samalla kauppakontrahdin.

- Juuri niin, kenraalska, vastasi herra Balzer. — Te olette todellakin erittäin tarmokas nainen. Sellaisesta minä pidän.

Pikaista kosimista ei kenenkään ole vielä tarvinnut katua ja pikaisesti päätetty kauppa on aina ollut edullinen molemmille puolille. — Ha, ha, me olemme kuin luodut toisillemme, kenraalska.

Niin pian kuin kenraalska ja kauppias tulivat vastaanottohuoneeseen, istuutui kenraalska kirjoituspöytänsä ääreen.

- Minä pidän teistä, herra Balzer, sanoi hän, — ja luulen, että meistä tulee vielä ystävät.

Ainakin olen hyvin halukas myömään teille edullisilla ehdoilla kaikki vankien työt.

Minä annan teille listan, josta voitte nähdä, mitä ja kuinka paljon kutakin lajia valmistetaan meidän laitoksessamme ja —

Miksi sitte häiritsette minua? Mitä haluatte? Nämä kenraalskan sanat koskivat erästä naisvartijata, joka tuli huoneeseen kirje kädessä ja jäi seisomaan odottavaan asemaan.

— Tämän kirjeen, sanoi nainen, on yksityinen sanansaattaja juuri jättänyt kenraalskalle tuotavaksi, ja tuoja käski minun nimenomaan jättämään kirjeen omakätisesti kenraalskalle.

Kenraalska oli näin sanoen ottanut kirjeen vartijan kädestä, ja samassa kun hän kohotti kirjeen, nähdäkseen keneltä se oli, näki herra Balzer, että kirje oli takapuolelta varustettu suurella sinetillä, jossa oli kruunun kuva.

Myöskin kenraalska tuli sinetin nähdessään kovaan mielenliikutukseen, sillä hän katseli kirjettä todellisella hartaudella ja syvällä kunnioituksella.

Sitte hän avasi kuoren pienellä terävällä veitsellä, joka oli kirjoituspöydällä, ja veti kuoresta kokoon käännetyn paperin, josta huoneeseen tuoksui hyvää hajua.

— Minun täytyy pyytää anteeksi, sanoi hän hymyillen kauppiaalle, odottakaa vain muutamia minuttia. — Tämä on erinomaisen tärkeä kirje, jonka korkea henkilö on minulle lähettänyt. Sallitteko minun sen lukea?

— Mutta, olkaa hyvä, huudahti Balzer rakastettavalla äänellä. — Olkaa hyvä, älkää antako minun häiritä itseänne!

Kenraalska kohotti siis kirjeen ja kun hän oli pitkänäköinen, niinkuin vanhemmat ihmiset tavallisesti ovat, piti hän kirjettä jotenkin kaukana itsestään.

Herra Balzer kumminkin huvitteli, vetelemällä partaansa, mutta todellisuudessa suuntasi hän silmänsä kirjettä kohden. Salainen toivomus näytti täyttävän hänen mielensä.

Jos hän todellisuudessa olisi ollut herra Balzer, niin olisi hänelle kirjeen sisältö ollut aivan yhdentekevä, mutta se hän ei ollutkaan, vaan mies, jonka nimi oli koko Serbiassa tunnettu ja peljätty.

Tuo harmaapäinen mies ei ollutkaan kukaan muu kuin Demeter Banjaluki,
Mustien vuorten rosvo.

Demeter Banjaluki melkeinpä jo oli epätoivoissaan uhkarohkean aikeensa onnistumisesta, kun äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että tuo kirje mahdollisesti koski Genian kohtaloa.

Mitäpä hän ei olisi antanut, jos hänen olisi ollut mahdollista asettua kenraalskan taakse ja hänen olkapäänsä yli heittää silmäyksen kirjeeseen, joka suuressa määrässä herätti hänen huomiotansa. Oi, mitäs tuo oli!

Demeter kohautti hiukan ja heitti nopean, tutkivan silmäyksen peiliin, joka riippui kenraalskan takana.

Demeter Banjaluki ymmärsi oivallisesti lukea peilikirjoitusta. Tuon miehen tietysti oli täytynyt kaikkea oppia, hänen täytyi kaikkea ymmärtää, josta saattoi hänen vaarallisessa ammatissaan olla hyötyä. Joka sekunti täytyi hänen olla altis mitä vaarallisimpiin yllätyksiin, ja siksipä oli hän opiskellut vähän itsekutakin asiata, välttääkseen vainoojiaan ja saadakseen selville ihmisten salaisuudet.

Demeter luki peilistä niinkuin kirjaa, vaikka kirjaimet peilissä olivatkin väärinpäin ja oikealta vasemmalle. Kenraalska ei vielä ollut päässyt kirjeen päähän, kun Demeter jo osasi sen ulkoa. Ja kumminkin toisti hän itsekseen joka sanan, ettei millään muotoa unhottaisi yhtään tavua.

Demeter Banjalukin täytyi pusertaa huulensa yhteen, jottei päästäisi remakkata naurua, sillä nyt hän tiesi, ettei valepukunsa ollut turha. Kirje kuului nimittäin seuraavasti:

Vanki Genia von Sandorf ei saa kauvemmin jäädä teidän luoksenne. Eräät syyt vaikuttavat, että hänet on sieltä vietävä ja siirrettävä entistä ankarampaan säilytyspaikkaan.

Tänä iltana saapuu teidän luoksenne henkilö ottamaan Genia von
Sandorfia. Tämä henkilö on lausuva teille tunnussanaksi: "Päätön mies."

Tuolle henkilölle on teidän viipymättä jätettävä Genia von Sandorf, ei
kumminkaan vankipuvussa, vaan yksinkertaisessa mustassa puvussa.

Minä vakuutan teille, kenraalska, kaikkein korkeinta suosiotani, jos
tarkoin noudatatte tätä määräystänne."

Tämä kirje oli ilman allekirjoitusta, mutta sen täytyi tulla mahtavalta ja vaikutusvaltaiselta taholta, koska kenraalska katseli kirjettä todellisella hartaudella.

- Päätön mies, ajatteli Demeter Banjaluki. — Joo, se mies, joka tänä iltana tulee Geniata noutamaan, tulee päästänsä lyhemmäksi, niin totta kuin minä olen Banjaluki.

Hyvä oli, että kenraalskan silmät vielä olivat kirjeeseen kiintyneet, sillä muutoin olisi hän huomannut sen liekin, joka silloin ilmestyi Wienin kauppiaan muutoin uneliaisiin silmiin.

- Minä ajattelen, että on parasta, sanoi Demeter, nousten tuoliltaan, — että tulen takaisin jonakin toisena päivänä, sillä rouva kenraaalska näyttää tänään saaneen tärkeitä asioita toimitettavaksi.

— Siinä olette oikeassa, herra Balzer, vastasi kuritushuoneen hoitajatar. — Silloin voisimme kaikessa rauhassa puhella kaupoistamme, ja olenpa vakuutettu siitä, että tulemme hyvään tulokseen.

— Erittäin hyvään tulokseen! huudahti herra Balzer tyytyväisenä hieroen käsiänsä. —

— Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne. Näin sanoen otti Balzer lakkinsa ja keppinsä ja vetäytyi pois.

Kun hän oli poistunut ja ovi sulkeutunut hänen takanansa, kääri kenraalska kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti pöytälaatikkoon.

- Siis "päätön mies" on tämän illan tunnussana. Hyvä, se joka lausuu minulle nämä sanat, saa ottaa tytön haltuunsa.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Rouva von Sandorf, Genian äiti, oli puoliksi lohdutettuna palannut
Hôtel de Paris'iin ja vetäytynyt huoneisiinsa.

Draga oli lähettänyt hänet luotaan tyhjillä lupauksilla. Hän oli aivan yksinkertaisesti vakuuttanut hänelle, että poliisi tekisi kaikki voitavansa löytääksensä Genian.

Hänhän oli jo tehnyt Belgradin poliisipäällikön tuttavuutta, kurjan ja julkean Lazar Petrovitschin, joka oli vaan tehnyt pilkkaa onnettomasta naisesta.

Eikä siinä kylliksi. Tuo kurja oli ollut vielä niin raaka, että oli solvannut hänen tyttärensä kunniaa.

- Oi Jumalani, kuinka kurjia ihmiset sentään ovat, huokasi kreivitär von Sandorf ja vaipui tuolille istumaan. — Minä olen nyt oppinut näkemään, etten ennen, silloin kun mieheni vielä eli, ollenkaan tuntenut maailmaa sellaisena kuin se on.

Kuumat kyyneleet vierivät onnettoman rouvan silmistä hänen ajatellessaan kuollutta puolisoaan ja hän heittäytyi nyyhkyttäen sohvan nurkkaan.

Kuinka kauvan kreivitär siinä makasi synkissä mietteissään, ei hän itsekään tiennyt, mutta heräsi tästä syvän alakuloisuuden tilasta siihen, että ovelle kevyesti naputettiin.

- Anteeksi, kreivitär, jos häiritsen, sanoi palvelija — mutta ulkona on eräs henkilö, joka haluaa puhutella kreivitärtä, ja — minä en tiedä, päästänkö hänet sisälle. —

- Kuka se on? kysyi kreivitär lempeällä äänellä. Ehkä on se joku onneton, joka tahtoo pyytää minulta almua?

- Ei suinkaan, kreivitär! vastasi palvelija. — Minä tunnen miehen, se on juutalainen nimeltä Mandelblüt, jolla on viidennen luokan ravintola Belgradissa. Hänestä ei puhuta juuri hyvää tässä kaupungissa.

- Ja hän tahtoo puhua kanssani? sanoi kreivitär suuresti ihmeissään. — Etteköhän ole sittenkin erehtynyt, sillä minä en voi ajatellakaan, mitä hän tahtoo.

- Erehdys on tässä mahdoton, kreivitär. Muuten juutalainen pyysi kovin, että minä hänet ilmoittaisin.

- Tiedättehän, että minä olen tullut Belgradiin etsimään kadonnutta lapsiparkaani.

Siksi täytyy minun puhua jokaisen kanssa, joka tulee tielleni. Ehkä tämä mies voi antaa minulle viittauksen, mistä voin hakea lastani.

Ei suinkaan hän lienee mikään vaarallinen mies, minä tarkoitan — ei suinkaan häntä ole syytetty koskaan väkivallan teosta?

— Mandelblütiä? — Ei, ei mistään semmoisesta. Minun mielestäni hän on hyvin pelkuri! Muuten olen minä aina lähellä tuolla korridoorissa.

Kreivittären kehoituksesta avautui ovi hiukkasen ja sisään pujahti juutalainen Mandelblüt, pistäen ensin päänsä ja sitte koko ruumiinsa sisälle.

Hänellä oli paras silkkikauhtanansa yllään ja olipa hänellä tänään lakkikin kädessä, vaikka hänellä vielä oli pieni musta, samettinen patalakki päässä.

— Pyydän tuhat kertaa anteeksi, rouva kreivitär, sanoi hän, yhtä mittaa kumartaen, — mutta en koskaan olisi ottanut tätä vapaisuutta, jollei minua mitä tärkein asia olisi ajanut tänne.

— Aivan niin, rouva kreivitär. Mandelblüt on nimeni, isäni nimi oli myöskin Mandelblüt, perheemme on suuri, täytyy minun sanoa ja minulla on veli Wienissä. —

— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä ja sanokaa asianne, keskeytti kreivitär.
— Mitä liikettä harjotatte Belgradissa?

— Herra Jumala, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt, — mitäkö liikettä harjoitan?

Kaikellaista, mutta aivan erityisesti on minulla "Zum Bojaren" ravintola tulolähteenäni.

— "Zum Bojaren" ravintola! huudahti äkkiä kreivitär muuttuneella äänellä. — Siellä ravintolassahan asui — vastatkaa suoraan, Mandelblüt, eikö teidän ravintolassanne asunut yönä ennen kuningas Aleksanterin vihkiäisiä Draga Maschinin kanssa nuori tyttö nimeltä Genia von Sandorf?

— Aivan oikein, rouva kreivitär! Teidän tyttärenne asettui ravintolaan asumaan, ja voinpa vannoa, ettei hänelle minun ravintolassani tapahtunut mitään pahaa.

Mutta senjälkeen ei teidän tyttärenne enää saapunut takaisin ravintolaan, ja siitä lähtien —

— On Genia kadonnut! keskeytti kreivitär von Sandorf, voimatta hallita mielenliikutustaan, vaan nyyhkytti kovaäänisesti.

— Älkää itkekö, rouva! sanoi Mandelblüt, kuullessaan kreivittären hillittömästi nyyhkyttävän. — Kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Tehän olette tulleet tänne Belgradiin etsimään tytärtänne.

Hyvä rouva, te olette hänet löytävä! Minä, Mandelblüt, sanon sen teille, ja kun Mandelblüt on sanonut sanan, on se yhtä hyvä kuin jos joku toinen jo olisi saman asian suorittanut.

— Niin, rouva kreivitär, on olemassa salaisuuksia, joita ei edes rahalla voi suorittaa.

— Minä tiedän! huudahti kreivitär. — Jos vaan siitä on kysymys, oi, kyllä kohta olemme yksimielisiä.

Puhukaamme nyt suoraan, herra Mandelblüt! — tulkaa lähemmäksi, niin ettei ulkona kuulla, mitä me puhumme.

— Samaa mieltä olen minäkin, sanoi juutalainen. — Minä kuulen palvelijan yhtä päätä kulkevan käytävässä edes takaisin. Miksi pitäisi hänen tietää, mistä me puhumme?

— Sanokaas minulle nyt, mitä teillä on kerrottavaa ja kuinka paljon te vaaditte?

— Viisituhatta frangia minä vaadin, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt päättävästi. — Mutta, kun olette minulle maksanut sen summan, niin silloin saattekin tyttärenne syliinne, niin totta kuin minä olen rehellinen mies.

Kreivitär rupesi kiivaasti vapisemaan eikä kyennyt tuskin sanaakaan sanomaan. Hän meni kirjoituspöydän ääreen, missä hän säilytti kaikki puhtaat rahat ja muut arvoesineet, jotka oli ottanut mukaansa Belgradiin. Hän avasi erään laatikon ja otti sieltä lompakon.

— Viisituhatta frangia te vaaditte, huudahti hän. — Olkoon niin, ne heti saatte, mutta sitte teidän täytyykin olla minulle avullinen tuomaan tyttäreni syliini.

— Rouva kreivitär, huudahti juutalainen, katse yhtä mittaa rahoihin kiintyneenä, — valmistautukaa kauheata asiata kuulemaan! Minä en sille mitään voi, mutta minun täytyy se sanoa — teidän tyttärenne oleskelee nykyään kuritus — Jumala varjelkoon minua — se on minulle liian vaikeata sanoa, mutta minun täytyy — hän on nyt —

— Mies, älä anna minun kauvempaa maata kidutuspenkillä? huudahti kreivitär vapisevalla äänellä.

— Missä on Genia, missä saattaa hän olla? Armollinen Jumala, minä tuskin enää kykenen kestämään kaikkia koetuksia ja mielenliikutuksia, joita minulle olet pannut!

— Ne loppuvat, rouva kreivitär, luottakaa siihen, sillä tänä iltana saatte taas tyttärenne Genian luoksenne. Tällä hetkellä on hän tosin kuritushuoneella. Kun Mandelblüt oli lausunut nämä sanat, katseli hän kreivitärtä aroilla silmillä.

Mutta se vaikutus, minkä Mandelblüt oli odottanut, nimittäin kauhea tuska ja häpeän purkaus, jäi tulematta siitä yksinkertaisesta syystä, että kreivitär ei käsittänyt, mitä "kuritushuoneella" tarkoitettiin, ainakaan kun samalla oli Geniasta kysymys.

— Ahaa, minä huomaan, ett'ette oikein tunne Belgradia! huudahti juutalainen — Ojennuslaitos, kreivitär, on jotain hirmuista, sitä kutsutaan myöskin Harmaaksi linnaksi ja siihen taloon teljetään kaikki huonot ja langenneet naiset Serbiassa.

- Langenneiden naisten joukossa, lausui hän vapisevalla äänellä — minun Geniani! — Oi Jumala, minun puhdas tyttöni, joka vielä muutamia viikkoja sitte oli kaikkien ylpeys ja ilo. Hänkö ojennuslaitokseen!

Kreivitär riensi hänen luoksensa, sillä se teki hänelle melkein hyvää löytää edes tässä miehessä henkilö, joka tunsi Genian ja saattoi todistaa, ettei hänen tyttäressään ollut mitään pahaa.

- Tehän olette tuntenut Genian, sanoi hän kyynelissään — hän on asunut teidän talossanne, sanokaa itse, oletteko koskaan nähnyt puhtaampaa ja viattomampaa tyttöä?

Miksi te vaikenette? Miksi ette puhu? Laupias Jumala, miksi katsotte niin jäykästi minuun?

— Neiti Genialla oli todellakin eräänä yönä nuori mies luonansa. — Ymmärtäähän tuon hyvin, nuori tyttö tahtoo mennä naimisiin, ja hän ehkä ajatteli, että herra Stefan Naumovitsch oli otettava. Tämä on todellakin pulska mies, se on kateudenkin tunnustettava. Ja niinpä neiti Genia avasi hänelle ovensa, koskapahan he asuivat seinä seinän vieressä ravintolassa. —

Kauhun huuto pääsi kreivittären huulilta ja hänen kasvonsa tulivat kuolonkalpeiksi.

— Te valehtelette, Mandelblüt! Se ei ole totta! Tyttäreni ei mitenkään ollut sinä yönä miehen seurassa!

— Kreivitär, jollette minua usko, niin kysykää häneltä itseltään! Mies on täällä vielä, hänen nimensä on Stefan Naumovitsch ja on kuninkaan ajutantti.

Minä ja vartijapäällikkö tulimme huoneeseen, ja silloin istui Naumovitsch neiti Genian vieressä vuoteella. Ja neiti Genia selitti itse Naumovitschia rakastavansa.

— Muutoin! Mikä ihme se on, jos kaksi nuorta ihmistä rakastaa toisiansa. Mutta pääasia. Teidän lapsenne on kuritushuoneessa. Hänet on sieltä pelastettava. Ja sentähden olen minä tullut tänne ilmoittamaan, mitenkä hänet voisitte saada sieltä ulos.

— Puhukaa, hyvä herra! sammalti kreivitär, levottomuudesta pidättäen henkeänsä.

— Minä olen tänään, jatkoi Mandelblüt — kuullut telefoonikeskustelun, jossa muuan henkilö, jota en lähemmin uskalla mainita, oli poliisipäällikön kanssa.

Poliisipäällikkö Lazarin asemasta seisoin minä telefoonin ääressä. Kysymyksessä oleva henkilö alkoi silloin puhua Geniasta ja antoi poliisipäällikölle kauhean käskyn, nim. heittää tyttärenne torniin, missä hän ei enää saisi nähdä päivän valoa.

Ei kukaan ihminen asu sillä saarella, missä torni on, tahi oikeammin sanoen, ei kukaan sanota siellä asuvan.

Ja niin antoi sama henkilö käskyn — että minä, s.o. poliisipäällikkö
Lazar, jonka kanssa hän luuli puhuvansa, menisin tänä iltana ottamaan
Genia von Sandorfin kuritushuoneesta.

Siihen vaan tarvitaan, että henkilö, joka ilmoittautuu johtajattarelle, kuiskaa hänelle salaisen tunnussanan, niin neiti kohta jätetään hakijalle.

Täten oli Mandelblüt päättänyt puheensa ja suuntasi nyt silmänsä hillittömällä himolla viiteen tuhanteen frangiin, jotka vielä olivat pöydällä.

Kreivitär meni tyvenesti kirjoituspöydän ääreen, otti pari seteleistä ja ojensi ne Mandelblütille sanoen:

Mutta kuka on tuova Genian kuritushuoneesta, kun ottaa lausuakseen johtajattarelle tunnussanan?

— Kuka, huudahti Mandelblüt? — aina se, joka kysyy. Ajattelen, että te rouva kreivitär itse menette, ettehän tarvitse sanoa, että olette tytön äiti, jos se teistä tuntuu pahalta. Te sanotte aivan yksinkertaisesti: Päätön mies, niin kaikki käy, niin kuin teille olen sanonut. Minä tahdon itse olla päätön mies, ellei kaikki nimenomaan tapahdu tällä tavalla. Tänä iltana on tyttärenne vapaa ja te matkustatte hänen kanssansa Wieniin ja koko juttu on unhotettu.

- Menkää nyt tiehenne! kuiskasi kreivitär von Sandorf, mielenliikutuksesta läpiväsyneenä. — Poistukaa ja jättäkää minulle kaikki muu tehtävä.

Jos minun onnistuu pelastaa tyttäreni, niin voitte te täältä minun luotani noutaa jälellä olevat kolme tuhatta frangia. Te kaiketi luotatte minuun?

— Ettäkö luotan kreivittäreen! — Sepä vasta kysymys. Nuo kolmetuhatta frangia ovat yhtä hyvässä säilyssä täällä kuin minun luonani.

Ja täten ei minulla enää ole muuta tehtävää, kuin toivoa teille rehellisesti kaikkea hyvää. Jos vastedes tarvitsette Mandelblütia, niin muistakaa, että hänet tavataan "Zum Bojaren" ravintolassa!

Kreivitär ainoastaan teki käden liikkeen sanoakseen jäähyväiset, ja
Mandelblüt vetäytyi takaisin ovelle.

Mutta ennenkuin hän sinne asti oli saapunut, kuuli hän nimensä vielä kerran huudettavan.

— Herra Mandelblüt, vielä yksi kysymys, sanoi kreivitär. — Mikä olikaan sen miehen nimi, jonka kanssa tyttäreni — oi Jumalani, en uskalla sitä sanoa! — havaittiin olleen tuona yönä?

— Stefan Naumovitsch on hänen nimensä, rouva kreivitär. — Hän on nuori, komea upseeri, luullakseni myöskin hyvästä perheestä. Tätä nykyä on hän hänen majesteettinsa kuninkaan ajutanttina.

Yhtä monta kertaa kumartaen kuin sisään tullessa, poistui Mandelblüt ja vihdoinkin oli kreivitär yksin.

Mandelblüt lähtikin sopivaan aikaan, sillä kreivitär ei enää kyennyt hallitsemaan itseänsä. Hän puhkesi itkemään, nojautuen sohvan kulmaan. Hän itki sitä, että oma lapsensa oli joutunut viettelijän uhriksi.

Sillä vanha kreivitär ei hetkeäkään epäillyt, että Stefan Naumovitsch pani liikkeelle kaikki keinonsa, joilla kokenut mies saattaa viattoman tytön pään panna pyörälle.

Kuinka muutoin olisi ollut mahdollista, että Genia yöllä olisi avannut hänelle ovensa.

— Minä en voi sitä uskoa, en voi sitä käsittää! huudahti kovasti koeteltu kreivitär, yhä käsiänsä väännellen. — Mutta kumminkin — tuota ei juutalainen ole voinut itsestään keksiä; hän oli niin varma asiastansa. —

— Hänet on vapautettava, tuo onneton eksynyt, vapautettava hirveästä talosta, missä hän voi ainoastaan syvemmälle vaipua.

Mutta en minä tahdo viedä häntä pois; se mies, joka on hänet onnettomuuteen syössyt, pelastakoon hänet myöskin. Sillä jos hän on vähemmässäkään määrässä rehellinen, niin on hän toki noudattava, minun kehoitustani, vievä Genian kuritushuoneesta ja ottava hänet vaimoksensa.

Jollei hän tahdo, silloin — silloin on Genialle parempi, että menehtyy tuossa hirveässä talossa.

Loukkautuneen äidin koko ylpeys näyttäytyi noissa sanoissa. Puhdas, tahraamaton nimi oli ollut aina hänen suvussansa suurin pyhyys, ja tuon nimen näki hän nyt tahratuksi, häväistyksi.

Muutamia minuuttia myöhemmin istui vanha kreivitär kirjoituspöytänsä ääressä ja antoi vapisevalla kädellään kynän liukua paperilla. Hän kirjoitti Stefan Naumovitschille.

"Hyvä herra! Yönä ennen kuningasparin vihkiäisiä, asuitte te yhdessä tytön kanssa, joka siihen saakka oli ollut siveellinen ja kunniallinen. Tuo tyttö nääntyy nyt hirveässä vankeudessa, hänet on viety kuritushuoneeseen. Voiko teidän omatuntonne jättää teidät rauhaan, hyvä herra? Eikö teidän ole itsellenne sanottava, että te olette hänet noin kauvaksi saattaneet. No hyvä, taivas tarjoo nyt teille tilaisuuden tehdä kaikki taas hyväksi.

"Ne, jotka ovat tytön lähettäneet kuritushuoneeseen, ovat antaneet laitoksen johtajattarelle käskyn tänä iltana jättää tyttö sille henkilölle, joka lausuu tunnussanan: 'Päätön mies.'

"Hyvä herra! Genia von Sandorfilla ei ole enää maailmassa ketään ihmistä, joka hänestä välittää, hän on nyt yksin ja hyljätty. Epäilemättä te tänä iltana tuon salaperäisen tunnussanan avulla vapautatte tyttö kauheasta ympäristöstänsä? Ja kun te olette vapauttaneet Genian, voitteko olla silloin niin julma ja sydämetön, että hylkäätte uhrinne ja jätätte hänet avuttomana kadulle?

"Tehän olette ihminen, joka varmaankaan ette tahdo, että ikuinen tuomari teidät kerran työntää luotansa. Tekin epäilemättä toivotte pitkää, onnellista elämää. —

"Onneton äidin kirous lepää teidän ylitsenne, jos laiminlyötte tämän ainoan tilaisuuden Genian vapauttamiseen. Samalla sanokaa Genia von Sandorfille, ettei hän koskaan saa astua äitinsä eteen muutoin kuin teidän laillisesti vihittynä vaimonanne. Siihen saakka hylkää äidinsydän arvottoman ja on koettava unhoittaa hänet."

Näiden rivien alle, jotka vanha rouva kirjoitti tuhansin kyynelin, samalla kun hän tuon tuostakin jätti kynän kädestänsä, kun epätoivon tuska valtasi hänet, piirsi hän vihdoin vakavalla kädellä: Kreivitär von Sandorf.

Vielä kerran tarkkaavasti luettuansa kirjeen, pisti hän sen kuoreen ja varusti osoitteella: Stefan Naumovitsch, H. M. Serbian kuninkaan ajutantti.

— Nyt vaan on kysymys siitä, sanoi kreivitär itsekseen, — miten kirje saataisiin varmasti ja salaisuudessa Naumovitschin käsiin.

Minä kyllä uskallan jättää kirjeen jollekin viejälle, en kumminkaan Serbian postilaitokselle, sillä sanotaan, että siinä on salainen osasto, missä hovin virkamiehille ja valtiollisille henkilöille menevät kirjeet salaisuudessa avataan ja luetaan.

Oi Jumalani, miten nyt menettelisin? Aika kiirehtää, jo on puolipäivä enkä minä uskalla odottaa siksi kuin aurinko on laskenut, sillä silloin on tyttäreni hukassa.

No niin, minun täytyy keksiä joku kepponen: Pukeudun valepukuun, haen
Stefan Naumovitschin käsiini ja annan hänelle tämän kirjeen.

Sitte valitsi kreivitär kaikkein huonoimmat vaatteet, mitä hänellä oli mukanansa, repi ne tahallansa tahrasi niitä hiukan, laittoi harmaan tukkansa epäjärjestykseen, niin että suortuva lankesi hänen kasvoillensa, leikkasi kenkänsä rikki ja koetti muutoinkin näyttää niin köyhältä ja kurjalta kuin mahdollista.

Sitte otti hän pienen punotun korin käsivarrelleen, kätki sinne kirjeen ja hiipi ulos Hôtel de Parisista niin huomaamatta kuin mahdollista ja lähti konaakiin päin.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Stefan Naumovitsch kulki pitkin kuninkaallisen puiston varjoisia käytäviä juuri silloin kuin aurinko edellämainittuna päivänä oli noussut korkeimmilleen ja sen säteet kultasivat puiden latvoja ja pian hän oli tullut semmoiselle paikalle, johon hän ei koskaan astunut ilman kauheata väristystä, jota ainoastaan ne ihmiset kokevat, jotka joskus ovat olleet niin lähellä kuolemata, että ovat huomanneet sen jäistä tuulahdusta.

Oi, tuossa oli paikka, missä keskellä viheriäisyyttä maa oli tullut paljastetuksi ja ikäänkuin uudestaan luoduksi.

Kuninkaan ajutantti katseli paikkaa omituisella katseella ja syvällä mielenliikutuksella.

Täällä oli lyhyt aika sitten se hauta kaivettu, joka oli ollut hänelle määrätty, täällä oli hän seisonut musta side silmillä ja kaksitoista ladattua kivääriä oli tähdätty hänen rintaansa vastaan, täällä oli hän joka hetki kuolemaa odottanut.

Silloin oli kuningas äkkiä esiintynyt, nimittänyt hänet ajutantiksensa ja tarjonnut hänelle ystävyyttänsä. Mikä muutos hänen kohtalossansa!

Stefan vapisi, ajatellessaan, kuinka helposti olisi voinut sattua, että kuningas olisi puoli minuuttia myöhästynyt. Silloin olisi ollut kuninkaalle myöhäistä osottaa kiitollisuuttansa Stefanille siitä, että tämä kerran oli pelastanut hänen henkensä.

Muuten ei Stefan katunut ollenkaan, että oli tarttunut Aleksanterin ojennettuun käteen.

Sillä kuningas oli tähän asti pitänyt sanansa, kohteli häntä ystävänänsä ja uskoi hänelle melkein kaikki sekä valtiolliset että yksityiset asiansa.

Tällä tavoin oli Stefan aina selvillä Dragan toimista ja paljon pahaa, jota tuo kaunis, pirullinen kuningatar oli aikonut panna toimeen, oli hän salaisuudessa muuttanut hyväksi.

Aleksanteri oli heikko luonne, joka aina otti vaikutuksia siltä, jota hän kuunteli.

Mutta Stefan Naumovitsch ei näyttänyt tulleen tälle paikalle antautuakseen tarkastelemaan ihmiskohtalojen vaiheita, päinvastoin näytti hänen tulollaan tänne puutarhaan olevan varma syy, sillä hän katseli tähystellen ympärilleen ja — kas, saman puun takaa, jonka vieressä Draga silloin seisoi ja levottomin silmin seurasi valmistustoimia, astui nyt mies.

Edessään oli vihreä nahkaesiliina, harmaa puku, pitkävartiset saappaat.
Harmaa tukka ja parta olivat lyhyiksi leikatut.

- Ystäväni Maschin, huudahti Stefan ja riensi entistä everstiään vastaan — tulethan vihdoinkin!

- Minä löysin kirjeesi puun kolosta, joka on postikonttorinamme ja tulin täsmälleen.

- Niin, kun minun täytyy olla varovainen, vastasi Maschin sydämellisesti puristaen Stefanin kättä. — Minähän olen vielä maanpakolainen, tai oikeastaan kuollut mies, sillä tuolla konakissa luullaan, että pyöveli on tehnyt hyvän työn ja että minä jo aikoja olen maannut Tonavan pohjassa.

Sentähden en uskalla esiintyä, näetkös, poikani — en uskalla näyttäytyä kellenkään.

- Ja missä sinä oikeastaan piileskelet? kysyi Stefan, kun hän yhdessä ystävänsä kanssa painui syvemmälle puiden väliin. — Et edes minullekaan ole tähän asti antanut osoitettasi.

- En, sitä en ole tehnyt, kun en oikeastaan tahtonut, että kukaan sitä tietäisi. Mutta sinä olet poikkeus.

Niin tiedä siis, että eräs kunnon ihminen, johon minä voin aivan kokonaan luottaa, on ottanut minut taloonsa. Tunnetko vanhan kuninkaallisen hevosenkengittäjän, mestari Zornin?

- Ahaa, saksalaisen, joka oli palveluksessa jo kuningas Milanin aikana! huudahti Stefan. — Tietysti minä hänet tunnen.

Jokainen Belgradin lapsi tuntee hänet. Eihän löydy muita asiantuntevia hänen alallaan kuin hän. Siksi onkin hän välttämätön hovissa, koko kuninkaallinen talli on hänen katsantonsa alla.

- No niin, minä olen mestari Zornin ensimäinen mies, vastasi Maschin — se tahtoo sanoa, sillä arvonimellä asun minä, hänen talossaan.

Kerrassaan rehellistä väkeä, nuo Zornit, sekä ukko että hänen tyttärensä Klärchen, joka äidin kuoltua on hoitanut taloa!

Sinä tiedät, että he asuvat Natalienstrassella. Tuo vanhanaikuinen talo on hänen omansa. Siinä on tarpeeksi tilaa meille; minulla on hyvin kaunis huone asuttavanani ja saan nauttia mitä jalointa ja hienotunteisinta vierasvaraisuutta.

- Tuntuu kuin kivi putoaisi sydämeltäni, vastasi Stefan — kun nyt tiedän, että sinä olet hyvässä turvassa.

Hovista ei minulla juuri ole paljon uutta sanottavaa, korkeintaan se, että eräs kuningattaren sisar on tullut sinne; minä luulen, että hän on hänen nuorin sisarensa ja nimensä on Helena.

- Minä tunnen hänet, vastasi Maschin — hän on aina ollut hyvä lapsi ja lienee vielä tälläkin hetkellä siivo tyttö.

Mutta mitä tuosta onnettomasta lapsesta tulee, kun hän vielä jonkun aikaa on elänyt Belgradin hovissa? Sisarensa Dragan johdon alla täytyy hänen pian langeta.

- Se olisi hirmuista! huudahti Stefan. — Ehkä sitä voi estää, minä aion kaikessa tapauksessa pitää Helenaa silmällä.

- Mutta elä vaan katso liian syvälle hänen silmiinsä! huudahti Maschin, rypistäen vähän epäillen tuuheita kulmakarvojaan. — Muuten tulee sinusta lopulta vielä Dragan lanko ja minä voin omasta kokemuksestani sanoa, ettet sinä saa niittää kunniaa ja iloa.

- Tiedätkö, tuo Nicodem Lunjevica, joka viettää Belgradissa niin häpeällistä elämää jalkavaimonsa, ranskalaisen Ninetten kanssa, oli äsken Zornin talossa kengityttämässä hevostaan, ja minä toimitin työn, sillä minä autan sellaisessa toimessa, etten herättäisi epäilyksiä.

Kun minä raskaalla vasarallani aioin lyödä eläimen kaviota — Lunjevica seisoi vaan kolmen askeleen päässä minusta — niin totisesti olin kiusauksessa antaa vasaran suhista hänen päänsä päälle ja lyödä sen hänen tyhjään kalloonsa.

- Elä Jumalan tähden tee mitään ajattelemattomasti, Maschin, eläkä tarpeettomasti vuodata verta!

Mitä tuon heittiön kuolema Serbiaa auttaisi! Hän ei tule ollenkaan kysymykseen.

- Tiedätkö sen niin varmaan? kysyi Maschin. — Minä erehdyn suuresti, jollei Draga kohota veljeään korkeammille kunniapaikoille.

Kokeneiden miesten, joilla on kykyä, täytyy väistyä syrjään, jättääkseen paikkansa tuolle Nicodem hylkiölle.

- Se on hyvin surullista, mutta sille emme tällä hetkellä voi mitään, vastasi Stefan. — Nyt on tehtävä havaintoja ja tyvenesti odotettava. Jos kuningatar kerran asian ajaa liian kauvaksi, niin silloin mekin ymmärrämme toimia.

— Minä pelkään, että silloin on oleva liian myöhäistä, mutisi Maschin. — Etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että Dragalla on aivan erityinen keino kerta kaikkiaan tehdä itsensä kuninkaalle välttämättömäksi, eikä ainoastaan kuninkaalle, vaan myöskin koko maalle?

— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Stefan. — Minä en sinua ymmärrä, ystäväni.

Minkä keinon hän sitte omistaa, kerta kaikkiaan välttääkseen kotonansa ratkaisevaa tapausta?

Sillä jos Aleksanterin huumaus kerran on ohi, kukapa tietää, eikö silloin voi joku toinen tulla, joka nostaa Dragan satulasta, ja silloin ei kuningas ajattelisi kauvan, vaan tahtoisi mitä pikemmin hänestä erota.

— Hyvä, varsin hyvä, lausumasi ajatus ei ollenkaan ole hullumpaa, puhkesi Maschin sanomaan. — Ja muutoin — eihän Aleksanteri vielä toden teolla koskaan ole rakastanut. Niin, kukapa tietää, eikö hän voisi tuntea todellista rakkautta, jos hänen eteensä vietäisiin kaunis, siveä ja jalo tyttö, joka syntyperäänsäkin nähden olisi hänen arvoinen?

Mutta näetkös, poikani, Maschin pisti tätä sanoessansa käsivartensa Stefanin käsivarren alle ja käveli hänen kanssansa alas käytävää pitkin, — samalla kuin Draga lahjoittaa kuninkaalle lapsen, varsinkin jos se on poika, prinssi, on kuningatarta mahdoton kukistaa. Voi silloin sinua, Serbia parka, silloin olet ikipäiviksi kadotettu!

Mutta hänen täytyi antaa Maschinille oikeutta. Samassa hetkessä kuin Draga tulisi äidiksi, lahjoittaisi maalle kruununprinssin, kuninkaalle perillisen ja Obrenovitschin perheelle uuden vesan, ei mikään voima maailmassa kykenisi irroittamaan Aleksanteria Dragasta, silloin kuningattaren päässä kruunu istuisi entistä lujemmin.

— Minä tosin en luule, jatkoi Maschin, että Draga kykenee lapsen synnyttämään, sillä avioliittonsa veljeni kanssa oli lapseton.

Se olisi todellakin kovin isku, mikä meitä voisi kohdata, jos hän jonakin päivänä tulisi äidiksi.

— Mutta mitäs tuolla eukolla on täällä tekemistä, joka äkkiä pujahti esiin pensaikosta?

— Näyttää olevan kerjäläisnainen, vastasi Stefan Naumovitsch, kääntyessään vanhaan naiseen päin, joka seisoi nöyrässä asemassa ja ilmeisesti tahtoi molemmilta miehiltä pyytää almua.

— Odota, Stefan Naumovitsch, huusi Maschin hänelle, kun kuninkaan ajutantti tahtoi kiiruhtaa antaakseen kerjäläiselle rahan, — anna minunkin puolestani jotakin!

— Stefan Naumovitsch, mutisi kerjäläinen, vavisten koko ruumiissansa. —
Hän se siis on, jota minä etsin.

— Armollinen herra, antakaa minulle joku penni! kuiskasi hän, kun
Stefan oli tullut lähemmäksi. — Antakaa vanhalle eukolle joku penni!

— Ja te, Stefan Naumovitsch, ottakaa tämä, sanoi samalla kerjäläisnainen ja painoi hänen käteensä kirjeen, jonka hän sitä ennen oli kopastansa ottanut. — Lukekaa tämä ja toimikaa niinkuin omatuntonne käskee!

Ennenkuin Stefan vielä oli ehtinyt toipua siitä vaikutuksesta, jonka nuo salaperäiset sanat tekivät häneen, oli vanha nainen kerinnyt pujahtaa pensaikkoon, ja Stefan kuuli vaan hiljaista ryskettä naisen kadotessa.

Kun Maschin saapui ystävänsä luokse, havaitsi hän Stefanin seisovan kalpeana ja kovassa mielenliikutuksessa.

— Mitä tämä on? kysyi Maschin. — Näyttää aivan siltä kuin olisit kummituksen nähnyt, ja sinulla on kirje kädessä?

— Kerjäläisnainen? — huudahti Maschin. — Siinä tapauksessa ei hän sellainen ollutkaan.

Avaa heti kirje, niin katsotaan mitä se sisältää! Ole varuillasi, Stefan, sillä minä epäilen, että kaiken takana, joka sinulle tapahtuu, on joku Dragan virittämä ansa.

— Ei, ei, sinä erehdyt, ystäväni, vastasi Stefan äkkiä. — Dragan ja minun välini on selvä, meillä ei ole enää mitään keskenämme tekemistä. Minä en luule, että hän enää milloinkaan asettuu tielleni. Mutta sinä olet oikeassa, tuollaiset salaperäiset kirjeet ovat heti luettavat ja sitte kappaleiksi revittävät, ettei kukaan niitä löytäisi.

Ei, mutta katsohan, kuinka hienoa käsiala on aivan kuin joku ylhäinen nainen olisi kirjoittanut nimen Stefan Naumovitsch, ajutantti H.M. Serbian kuinkaan hovissa.

Saadakseen suojaa auringolta menivät ystävykset vanhan puun varjoon ja molemmat lukivat yht'aikaa sitä kirjettä, jonka Stefan niin salaperäisellä tavalla oli saanut käteensä.

Ei koskaan vielä ollut eversti Maschin nähnyt ystäväänsä niin hämmentyneenä, niin murtuneena kuin tällä hetkellä.

- Ystäväni, sanoi Maschin — minä en voi mitenkään ymmärtää, kuinka tämä ilmoitus niin masentaa sinut.

Asia on sitäpaitse hyvin salaperäinen. Genia von Sandorf — peijakas — eikös se ole sama tyttö, joka ilmiantoi meidät? Niin, aivan oikein, nyt muistan ihan hyvin tuon nimen. Kuningatar antoi toitottaa sitä yli koko maan ja kehui, että Genia von Sandorf saisi ruhtinaallisen palkinnon, jos hän ilmoittaisi itsensä.

Mutta hän — oi, hän ei siis olekkaan kuollut? Ja minä kun luulin, että petturi oli jo saanut sen rangaistuksen, jonka hän hyvin oli ansainnut!

Hän elää siis ja on nykyään kuritushuoneessa. Minä sinun sijassasi repisin aivan yksinkertaisesti kirjeen kappaleiksi ja uskottelisin itselleni, etten koskaan ole nähnyt häntä.

Minä tiedän, että sinulla on hellä ja tunteellinen sydän, rakas Stefan, mutta tämä tyttö ei ole ansainnut muuta, kuin meidän vihamme ja ylenkatseemme, mutta ei ollenkaan osanottoamme.

- Ei, tuhat kertaa ei, huudahti Stefan, kiivaasti puistaen ystävänsä kättä — sinä erehdyt, Maschin! Niin totta kuin Jumala on taivaassa, niin erehdyt, sillä Genia von Sandorfilla ei voi olla syytä siinä asiassa.

Hän tosin näyttää syylliseltä ja itse kuningatar on ilosta loistavin silmin vakuuttanut minulle, että Genia von Sandorf on meidät ilmiantanut.

Mutta juuri siitä syystä, että kuningatar on sen minulle sanonut, juuri siitä syystä, että Draga näytti minulle kirjeen, jota hän ei antanut minun lukea, vaan piti etäällä silmistäni, juuri siitä syystä, Maschin, en voi uskoa, että Genia von Sandorf olisi petturi.

- Mutta kuka on sitte meidät ilmiantanut? huudahti Maschin. — Ainoastaan kaksi henkilöä voi tulla kysymykseen: juutalainen Mandelblüt ja Genia von Sandorf.

- Kuulehan, Maschin, mitä minulla on sanottavaa! sanoi Stefan ja kiersi melkein hellästi kätensä niin paljon vanhemman ystävän kaulan ympäri. — Sinä et ole koskaan nähnyt häntä, sinä et ole katsonut tämän tytön silmiin.

Jos olisit sen tehnyt, niin tietäisit, että Genia von Sandorf ei voi olla petturi.

- Kas kuinka sinä häntä puolustat! huudahti Maschin. — Kuinka poskesi punottavat ja silmäsi loistavat!

- Niin, minä rakastan häntä, huudahti nuori upseeri punastuen, äänessä rakastavan sydämen kaiho. - Niin, minä rakastan häntä, Maschin, ja siitä syystä olen myöskin vakuutettu, että hän on viaton. Mutta minulla on syytäkin häntä rakastaa, sillä häntä on minun kiittäminen hengestäni.

- Kyllä, ystäväni, sillä ilman tätä tyttöä olisi minut vangittu sinä yönä, jolloin me kokoonnuimme juutalaisen Mandelblütin ravintolassa, ja kun minulla oli kaikki paperit, jotka koskivat salaliittoa, niin olisitte myöskin te kaikki olleet mennyttä kalua.

Nyt kertoi Stefan everstille, kuinka Genia päästi hänet huoneeseensa ja kuinka Genia pani itsensä alttiiksi hänen tähtensä vartijajoukon päällikön edessä, panipa vielä oman kunniansakin alttiiksi epäilysten tähden, sillä hän ilmoitti Stefanin olevan sulhasensa, jonka hän oli yölliseen aikaan päästänyt luoksensa.

- Jos asia on sillä tavoin, sanoi hän Stefanin lopetettua — niin — olenpa itsekin melkein vakuutettu, ettei Genia ole petturi ja että tämä on vaan Dragan kepponen, jolla hän tahtoo ehkä asettaa tämän tytön epäedulliseen asemaan meidän silmissämme.

Kuningatar vihaa ehkä Genia von Sandorfla ja tahtoo kukistaa hänet. Tässä tarjoutui nyt hänelle hyvin varma keino. Hän laski arvattavasti, että me kostaisimme sille, joka meidät ilmaisi, ja siitä syystä kuulutti hän ympäri maan, että Genia von Sandorf oli keksinyt salaliiton ja kirjeellä varoittanut kuningatarta.

- Kuinka sen asian laita nyt lieneekään, lausui Stefan ja hyppäsi ylös penkiltä, niin en minä viivyttele mennessäni häntä puolustamaan.

Olipa se todellakin helvetillinen keksintö, jonka vain Draga voi ajatella ja Lazar panna toimeen!

- Kuinka, luuletko, että Genia on viety kuritushuoneeseen Dragan toimesta? kysyi Maschin.

Nyt kertoi Stefan kiireesti ja lyhyesti ystävälleen tapahtumista naamiaishuveissa.

- Ah, sittenhän on kaikki selvää! huudahti Maschin. Sen sijaan, että olisi vienyt hänet mielisairaalaan, on tuo Lazar roisto epäilemättä vienyt nuoren tytön kuritushuoneeseen.

Niin Stefan, joka tapauksessa on meidän velvollisuutemme tässä näytellä pelastavan kohtalon osaa.

Genia on pelastettava jo tänä iltana, ja minä — minä autan sinua,
Stefan, sillä kokonaan vaaratta ei kai tuosta asiasta selvitä.

— Kiitos, Maschin, minä luotan apuusi, lausui Stefan. — Jos kerran olemme Genian vapauttaneet, niin katso hänen silmiinsä ja hänen omasta suustansa olet kuuleva, onko hän meidät pettänyt vai ei.

Sillä tavoin katkaisemme solmun miekoillamme ja pääsemme aika askeleen
Dragan jäljille.

Kaikissa tapauksissa on merkillinen se kirje, jonka Genian äiti minulle kirjoittaa. Hän kirjeessään minua puhuttelee äänellä, joka minua itsessään syvästi loukkaa.

Hän näkyy luulevan, että hänen tyttärensä ja minun välillä tapahtui jotakin tuona yönä, jonka kautta Genian on täytynyt ainaiseksi kadottaa naisellinen arvonsa äidin silmissä.

- No, mitä Geniaan tulee, niin kyllä kai se asia saadaan pian järjestetyksi, huudahti Maschin. — Onhan meidän helppoa todistaa hänen äidillensä, että Stefan Naumovitsch on kuninkaallinen mies, joka ei väärinkäytä tytön luottamusta. Mutta voi hyvin nyt, tänä iltana taas tapaamme toisemme, yhdessä mennäksemme kuritushuoneelle, Geniata salaperäisellä tunnussanalla vapauttamaan.

— Ja missä tapaamme toisemme? kysyi Stefan. Mihinkä aikaan tapaamme toisemme?

Kello yhdeksän tänä iltana menet sinä kuritushuoneelle ja ilmoitat itsesi n.s. kenraalskalle — muutoin on hänkin peto, jota jo kauvan olen pitänyt silmällä, yksi Dragan kätyreistä, joka täytyy ennen taikka myöhemmin toimittaa pois maailmasta.

Minä odotan siis sinua Zornin talon edustalla, mutta ei pääkäytävän luona Natalienstrassella, vaan pienen puutarhaportin luona, joka vie virralle.

- Minä tulen, vastasi Stefan. — Yksi ajatus tekee minut kumminkin levottomaksi. Minne viemme Genian sitte kun olemme saaneet hänet ulos?

Hänen täytyy sitte varmaan elää muutamia päiviä, jollei viikkojakin mitä suurimmassa hiljaisuudessa, sillä hänen vainoojansa tietysti raivostuvat, nähdessään, että heidän ilkeä aikeensa ei onnistunut.

- Siihen löydämme kyllä keinon, arveli Maschin, silittäen harmaata kokopartaansa. — Minä puhun ukko Zornin ja Klärchenin kanssa, eikö olisi mahdollista, että he muutamaksi ajaksi voisivat ottaa Genian taloonsa ja piilottaa hänet.

Hyvästi siis, poikani, tänä iltana tavataan. Elä unohda kello 8 puutarhan portin luona.

Maschin puristi Stefanin kättä ja riensi sitte pensasten taa ja oli pian kadonnut näkyvistä.

Stefan Naumovitsch luki vielä kerran kirjeen tarkasti ja hänen kasvonsa synkistyivät.

- Se on selvää, mutisi hän itsekseen — että Genian äiti pitää minua heittiönä, joka on vietellyt hänen tyttärensä ja sitte avuttomana hyljännyt hänet.

Ei, kreivitär, pian saatte tietää, että Stefan Naumovitsch on rehellinen mies, että hän rakastaa teidän Geniaanne ja pyytää teiltä häntä vaimoksensa.

Odottakaa vaan, pian puhutte minulle toisella tavoin, ilolla te syleilette minua, vävyänne, kun Genia ja minä — ehkä jo tänä iltana pyydämme teidän siunaustanne.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Katetut vaunut lähestyivät kuritushuonetta, kun Belgradissa Pyhän Mikaelin kirkon kello löi yhdeksän. Syysilta oli pimeä. Vielä edelliseen päivään saakka oli mitä kaunein ja valoisin päivä vallinnut koko Serbiassa. Mutta nyt oli äkkiä synkkiä pilviä kohonnut etelässä, ja Adrian mereltä puhalsi vinkuva tuuli yli maan.

Belgradissa oli mitä kamalin ilma, niin että mielihyvällä pysyttelihe huoneessa. Mutta kaksi miestä, jotka olivat katetuissa vaunuissa, jotka nyt kuritushuonetta lähestyivät, oli kumminkin uskaltaneet lähteä ulos.

He kun olivat lähteneet pelastamaan hädässä olevata viatonta olentoa, vapauttaakseen hänet alentavasta ja peljättävästä ympäristöstä.

Jälkimäinen oli siksi päiväksi pannut pois työpukunsa, ainakin oli lampaannahka poissa. Muutoin oli hän kokonaan vaippaan kääriytynyt, samoin kuin Stefan Naumovitsch, ainoastaan sillä eroituksella, että jälkimäisellä oli upseerin vaippa.

Stefan Naumovitsch oli nimittäin päättänyt, ettei kuritushuoneen johtajattarelta salaisi, kuka Genian veisi pois. Stefan ajatteli, että hän esiintyessään kenraalskan edessä komeassa virkapuvussaan, täten kohtaisi sitä enemmän vastustusta. Muutoin luotti hän täydellisesti siihen, että tunnuslause riittäisi muitta mutkitta pelastamaan Genian hänen käsiinsä.

Vaunut pysähtyivät tiheän kastanjaryhmän alle. Stefan ja eversti
Maschin astuivat vaunusta.

— Tässä meidän on erottava, ystäväni, sanoi Stefan. — Tuolla on inhottava rakennus, joka muuriensa sisäpuolella kätkee niin paljon viheliäisyyttä ja kurjuutta, niin paljon valitusta ja kauhua.

Sinä odotat minua täällä, ja samassa kuin minä tulen ulos Genian kanssa, avaat sinä vaunujen oven ja autat minua nostamaan tytön niihin. Hyppäämme perässä ja sitte kuljemme täyttä vauhtia.

— Tapahtukoon niin, vastasi Maschin. — Minä pysähdyn vaunujen ääreen. Älä muutoin unhoita, mitä olemme sopineet. Jos sisällä joutuisit satimeen, niin anna hopeapillin kaikua, minä tulen heti avuksesi poikani, luota siihen.

— Voimmeko myöskin täysin luottaa ajuriin? kysyi hän hiljaisella äänellä. — Sinä, joka olet vaunut hankkinut, voit minulle tarkalleen sanoa, kuka ajuri on?

— Kuka hän on? vastasi Maschin. — No niin, kun minulta noin suoraan kysyt, niin täytyy minun kai puhua sinulle siitä.

Hän on vanha Zorn, hevosenkengittäjä, jolle olen salaisuutemme uskonut. Tuskin olin hänelle siitä puhunut, niin hän ojensi kätensä minua kohti ja sanoi: "Jos on kysymyksessä pelastaa viaton tyttö kuritushuoneesta, niin olen mukana. Minä jätän omat vaununi tuollaista yritystä varten ja ajan itse hevosia."

Kun Stefan tämän kuuli, kiiruhti hän takaisin vaunuihin ja ojensi kätensä ajurille, jonka kasvoista ei juuri paljon näkynyt, sillä hän oli vetänyt pussikauluksen silmilleen.

— Antakaa minun tervehtää teitä, herra Zorn, huudahti Stefan. — Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, että olette ojentanut minulle avuliaan kätenne.

— Ei mitään kiittämistä, Stefan Naumovitsch, vastasi ukko Zorn, nostaessaan parratonta päätään ja katsoen Stefaniin hyväntahtoisilla, mutta kumminkin terävillä silmillään. — Onhan ihmisen velvollisuus vapauttaa tyttöparka, joka on viattomasti suljettu kirottuun kuritushuoneeseen. Muutoin olen mukana kaikessa, kun on kysymys tehdä Dragan joku aikomus tyhjäksi.

— Älkäämme menettäkö aikaa, varoitti Maschin. — Muutoin voisi joku toinen henkilö tulla tiellemme, jonka ehkä Draga erityisesti on tänne lähettänyt.

Stefan Naumovitsch säpsähti. Se ajatus, että Genia voisi häneltä mennä hukkaan, ja uudestaan joutua Dragan kynsiin, riitti Stefania aikeessaan kiiruhtamaan. Hän vielä kerran puristi Maschinin kättä ja kääntyi sitte mennäkseen. Samassa hän kumminkin veti Maschinin puoleensa ja kuiskasi hänen korvaansa:

- Lupaa minulle, ystäväni, että jos minulle nyt sattuisi jotakin onnetonta — en tiedä, mutta sydämeni on täynnä pelokasta aavistusta — niin pidä huolta Geniasta, älä pidä häntä petturina, älä luule hänestä pahaa, ole hänelle veljenä, isänä, jollen minä enää kykenisi mitään hänen hyväksensä tekemään.

Sovita hänet äitinsä kanssa ja vanno vanhalle kreivittärelle minun nimessäni, että Genian ja minun välilläni ei koskaan ole tapahtunut sellaista, josta tuo suloinen tyttö tarvitsisi punastua. Ei, jalo on rakkautemme ollut, jaloa ja puhdasta tähän hetkeen saakka, ja sellaisena on se pysyvä, jos Jumala niin tahtoo.

— Minä vannon sinulle, Stefan Naumovitsch, vastasi Maschin vakavalla ja juhlallisella äänellä, — että minä joka tapauksessa olen täyttävä sinun tahtosi.

Molemmat ystävät katsoivat vielä kerran toistensa silmiin, sitte kiiruhti Stefan eteenpäin.

Vaununikkunan läpi saattoi hän alati pitää kuritushuoneen porttia silmällä, ja hän selvästi saattoi nähdä, milloin Stefan ja Genia tulisivat ulos portista.

Sillä aikaa Stefan nousi käytävän ovelle johtavia rappusia ja soitti sitte kelloa.

Salpa työntyi syrjään ja hän ilmoitti ovenvartijalle tahtovansa puhutella johtajatarta.

— Ei tämä riitä, hyvä herra, vastasi vartijanainen, — minun täytyy myöskin tietää, mitä teillä on asiata, ainakin täytyy minun tuntea teidän nimenne.

— Tämän saa kenraalska kuulla ainoastaan minun omasta suustani. Sanokaa hänelle, että täällä on se mies, joka lausuu tunnussanan.

Tämän jälkeen päästi vartija hänet sisään, ja Maschin saattoi paikaltansa selvästi huomata, että ovi sulkeutui hänen ystävänsä selän takana.

Samalla kuin tämä nyt tapahtui n.k. maanpuolella, s.o. sillä puolella kuritushuonetta, missä Tonava ei sivu juossut, seisoi alhaalla mahtavan virran rannalla kaksi miestä korkeitten pajupensaitten suojassa.

— Ole nyt varuillasi, sanoi Demeter seuraajalleen, nojaten kivääriänsä vastaan. — Sinä ilmoitit minulle äskettäin, että katetut vaunut lähestyivät kuritushuonetta.

— Kyllä, kapteeni, vastasi Aza. — Vaunut ajoivat kastanjaryhmän alle, joka sijaitsi noin sata askelta kuritushuoneelta, ja siinä ne pysähtyivät. Minä juoksin heti takaisin tänne ilmoittamaan, mitä olin nähnyt.

— Hyvä, Aza, sinä olet täyttänyt velvollisuutesi, minä olen nyt täyttävä omani. Kuuleppas, poika, me hiivimme nyt esiin pitkin Tonavan rantaa ja lähestymme kuritushuonetta toiselta puolelta. Sillä tavoin tulemme lähemmäksi pääovelle johtavia kiviportaita. Portaiden keskikohdalla kadun toisella puolella on korkea pensas. Täällä piiloudumme, sieltä tähystelen miestä.

- Hän on, jatkoi Banjaluki itsekseen miettien, — menevä Genian kanssa kuritushuoneesta, hän on vievä hänet vaunuihin, tuo koira, joka kuningatar Dragan käskystä tahtoi viedä tytön pois, syöstäkseen hänet perikatoon. Mutta Demeter Banjaluki valvoo ja on varma kuulastansa. Ha, ha, kaitselmus ei suinkaan huvin vuoksi antanut minun lukea peilikirjoitusta, josta sain tietää, että Genia tänään vietäisiin kuritushuoneesta. Kuningatar Draga on pitävä huolta siitä, että hänen lähettinsä toimittaa hänen käskynsä, ehkäpä tuo on hänen kätyrinsä Lazar, ehkäpä joku toinen — yhdentekevä, kuulani on hänestä veren vuodattava.

Kun sinä näet miehen kaatuvan, Aza, niin syökset heti Genian luokse, otat hänet syliisi ja kannat hänet alas venheeseen. Minä suojaan selkääsi, ja tuo on tehtävämme vaikein osa, sillä ilmeisesti ei lurjus ole yksin saapunut, vaunuissa kyllä on muita samantapaisia. Mutta varokoot itseänsä. — Demeter Banjalukin kivääristä puhutaan koko Serbiassa vain nimellä "keskellä sydäntä"; joka joutuu ampumamatkani päähän, hän on kuoleman oma. Minä olen vannonut vieväni Genian pois tuosta kauhun pesästä, vannonut pelastavani hänet. Ja Mustien vuorten ritari pitää valansa.

Molemmat miehet kulkivat nyt rakennuksen ympäri. Tämän he tekivät mitä suurimmalla varovaisuudella. Kummallakin oli kiväärinsä käsissään. Sitä paitsi olivat he myöskin tikareilla varustetut. Nyt olivat he tulleet rakennuksen kulman taakse. Heidän tuli nyt kulkea kadun poikki, kenenkään näkemättä, sillä pensaikko, jonka taakse he tahtoivat piiloutua, oli tien toisella puolella.

— Niin kiireesti kuin mahdollista! kuiskasi Demeter seuraajalleen. —
Kumarru, niinkuin minä teen!

Näin sanoen kumartui rosvo niin alas, että melkein näytti ryömivän maata pitkin, samassa kuin hän kiireimmiten kulki kadun poikki.

Aza pysyttelihe aivan kapteenin takana, ja tuskin kului puolta minuttia, kun molemmat olivat pensaston takana, joka heidät kokonaan suojasi. Sieltä he hyvin saattoivat nähdä kuritushuoneen portille.

Demeter piti kiväärinsä valmiina. Hän pisti kiväärinpiipun hiljalleen lehdistön läpi ja suuntasi sen porttia kohden.

— Jumalan tähden, kapteeni, elä ammu harhaan! kuiskasi Aza hänelle. —
Varo, ettei kuulasi lävistä sen sydäntä, jonka sinä tahdot pelastaa.

— Mieletön poika! mutisi Demeter. — Olenko sitte ansainnut jotakin sellaista, kuin kuulla sinun epäilevän taitavuuttani? Etkö ole satoja kertoja nähnyt minun paljo pitempien matkojen päästä satuttavan maaliin? Ammuinhan aivan korttiässän sydämeen, kun korttia pidit kahden sadan askeleen päässä!

— Oi kapteeni, sydäntäni niin ahdistaa! vastasi Aza. Minä pelkään yhä,
että tänään joku onnettomuus tapahtuu. Jospa taas olisimme saarella!
Sillä sinähän aiot viedä Genian, kun olet hänet pelastanut, äiti
Cyrillan ja Sylvan luokse?

— Tietysti, poikani, vastasi Demeter, — minä vien hänet kätköön, missä tyttö parka voi ruumiin ja sielun puolesta voimistua.

Minä pelkään, että tuo on oleva hänelle varsin tarpeellista, sillä tuossa kirotussa talossa on häntä kylläksi kidutettu ja kiusattu, niin että hän nyt on kaikin puolin sairas.

Mutta hiljaa, älkäämme puhuko enää! Näetkö nuo vaunut? Älä unhoita, Aza, että sieltä voi vihollisia saapua, ja niin pian kuin olet heittänyt käsivartesi Genian ympäri, juokse, minkä käpälät kestää.

Stefan Naumovitsch oli sillä aikaa viety huoneeseen, missä kenraalska mitä suurimmalla ystävyydellä otti hänet vastaan.

Kun Stefan astui sisään ja kenraalska näki, että hän oli virkapuvussa, tiesi hän heti, että tuon miehen oli kuningatar lähettänyt.

— Terve tuloa, hyvä herra, lausui Mascha Gurki, kenraalska, hänelle, mennen Stefania vastaanottamaan. — Luulen jo tietäväni teidän asianne.

— Kysymys on Genia von Sandorfista! vastasi Stefan Naumovitsch lujalla äänellä. — Minulla on kuningattaren käsky noutaa nuori tyttö kuritushuoneesta. Älkää sentähden vitkastelko, vaan jättäkää tyttö minulle.

— Hän on jo valmis, vastasi kenraalska. — Mutta teidän on minulle sanottava tunnuslause. Siitä riippuu, jätänkö Genian teille, vai en.

Silloin meni Stefan pari askelta lähemmäksi tuota inhoittavata naista ja kuiskasi hänelle: Päätön mies!

— Oikein! sanoi kenraalska. — Teidät on se henkilö lähettänyt, jonka käskyjä minun on täysin noudattaminen. Sanokaa hänelle, että minä olen kaikki tekevä, ansaitakseni hänen suosiotansa.

Tällä hetkellä oli Stefan enemmän kuin koskaan vakuutettu siitä, että ainoastaan kuningatar saattoi pitää Geniata tuossa kauheassa talossa vangittuna, tuossa maailman helvetissä.

Sillä se kohteliaisuus, jota kenraalska osoitti, hänen harrastuksensa tehdä sen henkilön mieliksi, jonka käskyjä hän nyt luuli noudattavansa, osoitti päivän selvästi, että kuningattaresta oli kysymys.

— Älkää menettäkö aikaa, rouva! sanoi Stefan. — Olkaa hyvä ja jättäkää minulle nyt tyttö!

— Heti! Heti! Onko teillä sitte niin kiire, hyvä herra? kysyi johtajatar. — Te näytte olevan kuninkaan lähimpään ympäristöön kuuluva upseeri.

— Ja kun te nyt täältä noudatte Genia von Sandorfin, niin tiedätte kai mitä tytölle aiotaan tehdä.

— Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minun puolestani sille henkilölle, joka teidät on lähettänyt, jatkoi kenraalska, että tämä Genia von Sandorf on käyttäytynyt minun talossani kuin ynseä, uppiniskainen ja röyhkeä olento, jolla alati oli kyyneleet silmissä ja raivo sydämessä. Enkä minä ole voinut tehdä häntä vähääkään nöyremmäksi tahi siivommaksi. Älkää unhoittako kertoa tätä tuolle henkilölle!

Stefanin täytyi tehdä väkivaltaa itselleen, ettei raivostuisi ja karkaisi kenraalskan kurkkuun, sillä hän oli vakuutettu kenraalskan jok'ikisen sanan valheellisuudesta.

Genia ynseä, röyhkeä, uppiniskainen? Hän nähtävästi oli vastustanut sitä väkivaltaa, mitä hänelle kuritushuoneessa tehtiin. —

Stefan sentähden päätti, että vielä kerran inhottavan johtajattaren tekisi vaarattomaksi, niin pian kuin sopiva aika oli tullut.

— Nyt, herra, voitte saada Genian haltuunne! sanoi kenraalska. — Pyydän vain parin minuutin kärsivällisyyttä.

Pian palasi kenraalska, mukanaan Genia tummassa puvussa, joka ahtaasti peitti hänen vartalonsa neitseelliset muodot.

Kirjoituspöydän itäpuolella riippuvan lampun valo sattui Genian kalpeihin tuskan täyttämiin kasvoihin.

Oi mikä kärsimys ilmeni noissa kasvoissa, mikä sanomaton tuska! Ja kuinka hänen suloiset silmänsä arasti katselivat, mikä ääretön kauhu niistä loisti!

Stefan vetäytyi vielä kappaleen syrjään, jottei Genian katse heti häneen kääntyisi, sillä hän pelkäsi, että Genia hänet nähdessään päästäisi huudon ja sen kautta ilmaisisi, että he jo tunsivat toisensa.

Ja tämä ei millään muotoa saisi tapahtua, sillä siinä tapauksessa pelastaminen voisi viime hetkessä tulla mahdottomaksi. Genia ei häntä todella nähnytkään.

Oi Jumalani, enkö vielä ole kylliksi kärsinyt! Mitä uutta kauhistusta saan taas kärsiä, mitkä uudet tuskat minua nyt odottavat? Jumalani, usein olen tässä talossa toivonut kuolemata ja tuntenut inhoa kaikkea kohtaan, joka minua täällä on ympäröinnyt. Mutta nyt, kun minulle salaperäisesti kuiskataan: sinua odotetaan toisessa paikassa — nyt olen valmis pyytämään, että te rouva kenraalska annatte minun jäädä tänne.

— Minulla ei ole valtaa määrätä sinun kohtalostasi, Genia von Sandorf, vastasi kenraalska tylysti, vaan toinen henkilö, joka on minun yläpuolellani.

Tämä herra on tullut viemään sinut täältä. Seuraa häntä! Hän kyllä ymmärtää jokaista paon yritystä estää. Eikö niin, hyvä herra, teettehän sen?

Stefan Naumovitsch astui esiin. Hän horjui — hän tuskin kykeni pysymään jaloillaan. Nyt kohtasivat hänen ja Genian katseet toisensa. Genia avasi kyyneleistä turvonneet silmänsä, katsoaksensa, kuka hänet ottaisi mukaansa. Silloin —

Huuto pääsi Genian huulilta. Hän nojasi oven pieltä vastaan ja yritti vaipua lattialle.

— Mikä tyttöä vaivaa? huudahti kenraalska, ja Stefan näki nyt kauhulla hänen silmissänsä leimauksen, ikäänkuin epäluulon ilmeen. — Tunnetteko tuon tytön?

— En vähintäkään! Emme koskaan ole toisiamme nähneet! vastasi Stefan lujalla äänellä. — Hän kai pelästyi, nähdessään, että minä olen mies, jonka käsistä hän ei pääse pakenemaan.

Genia oli hänet tuntenut. Tuossahan hänen edessänsä seisoi se mies, jonka kuvan hän oli sydämeensä kätkenyt siitä hetkestä, kuin hänet ensi kerran oli nähnyt. Siinä seisoi rakastettu, jonka tähden hän oikeastaan oli kärsinyt niin julmasti, niin rajattomasti — ja kumminkin tähän saakka kärsimykset kestänyt!

Oi, Genia ei ollut voinut hävittää hänen rakastettua kuvaansa sydämestään, vaikka hän sen tuhansia kertoja oli tässä talossa itselleen vakuuttanut, että hän oli tullut kuningatar Dragan välikappaleeksi, hän joka kerran oli salaliitossa Dragaa vastaan ja ilolla oli sitoutunut tämän tappamaan — hänestä oli tullut kuninkaan ajutantti ja kantoi nyt kuninkaan takkia.

Kaikesta tuosta huolimatta ei Genia kumminkaan ole kyennyt Stefania vihaamaan, vaan rakasti häntä vielä, rakasti sanomattomasti ja neitseellisen sydämen koko halulla.

— Rouva kenraalska, sanoi Stefan, kääntyen harmaahapsisen naisen puoleen, joka ilolla näki kauhun, mikä näkyi Genian vallanneen, — minun täytyy pyytää, että annatte minun muutaman minuutin olla hänen kanssaan kahden kesken. Minulla on hänelle sanottava käsky, jonka minun lähettäjäni on määrännyt. Se sisältää vaan muutamia sanoja, mutta luulen, että ne riittävät häntä nöyryyttämään.

Stefan antoi tahallansa äänelleen kovan ja raa'an soinnun, ja hän ihmetteli kuinka hän itse saattoikaan näin menetellä sitä vastaan, jota hän mielellään olisi puhutellut mitä hellimmillä sanoilla. Mutta nythän oli kysymyksessä viedä kenraalska harhaan, jottei koko pelastamisyritys joutuisi vaaranalaiseksi.

— Minä jätän teidät yksin, sanoi kenraalska — mutta olkaa varuillanne, älkää tuon naisen antako hurmata itseänne! Muistakaa, herra, että te täällä olette kuritushuoneessa, ja tuollaisilla naisilla, joita täällä on, kyllä aina on keinonsa ja konstinsa kietoa miehet verkkoonsa.

Onneton tyttöparka, jota nämä sanat syvästi loukkasivat, peitti käsillä kasvonsa, samassa kuin leimuava puna kohosi hänen poskiinsa.

Oi, tulla noin häväistyksi juuri Stefanin edessä, sitä ei Genia kauvemmin voinut kestää, hänestä tuntui kuin tahtoisi hän kadottaa järkensä.

Ja kumminkin oli hänelle rakasta saada olla Stefanin kanssa kahden kesken, johdattaa hänen mieleensä sen yön, jolloin Genia hänen henkensä pelasti.

— Älkää olko levoton minun tähteni, rouva, sanoi Stefan kenraalskalle. — Minuun eivät mitkään naisten viekotukset pysty. Tuo nainen tuossa ei voi minua lumota kauniilla silmillään eikä neitseellisellä vartalollaan eikä hellillä sanoillaan, joita hän ehkä yrittää kuiskaamaan korvaani. Se henkilö, joka minut on tänne lähettänyt, tietää liiankin hyvin, että noituuden nuolet eivät tähän mieheen tartu.

— Oivallista, lausui kenraalska, — kyllä te olette mies paikallaan. Oi, tuo nainen on kerrassaan vaarallinen. Vieläpä yritti tehdä erään wieniläiskauppiaan tuttavuutta, joka minun luonani kävi liikeasioissa, mutta minä huomasin tuon hyvissä ajoin ja annoin viedä hänet pois huoneestani.

Genia tyytyi heittämään halveksivan silmäyksen parjaajaansa. Miksipä hän olisikaan puolustautunut? Tässä talossa ei kumminkaan kukaan olisi uskonut häntä, ja Stefan —?

Oi, kun Stefan olisi yksin hänen kanssansa, silloin hän, Genia, sanoisi hänelle kaikki. Eihän ollut mahdollista, että Stefan, joka hellästi oli häntä tuona yönä kohdellut, joka silloin oli hänelle vannonut olevansa hänelle koko elämänsä ajan kiitollinen, että Stefan nyt olisi hänen surulliselle kohtalolleen kokonaan tunteeton.

Stefan katsoi myöskin tarkkaan, että kenraalska oli sulkenut oven mennessään, mutta ei voinut kumminkaan uskoa olevansa kokonaan suojattu. Päinvastoin Stefan otaksui, että jossakin seinässä oli pieni reikä, mistä kenraalska saattoi nähdä huoneeseen. Stefan päätti sentähden olla hyvin varovainen.

— Kylläpä hän on röyhkeä, ajatteli Genia, — sama mies, joka tuona yönä hellästi vei käteni huulilleen. Ihmeellistä, kuinka ihmiset kumminkin voivat muuttua?

— Genia von Sandorf, kuule, mitä minulla on sanottavana! huusi hän kovalla, tylyllä äänellä. — Minulla on teille ilmoitus tehtävänä, joka on sinut kauhulla täyttävä. Mutta kun tämä ilmoitus tulee korkeassa asemassa olevalta henkilöltä, niin ei kukaan muu saa sitä kuulla kuin sinä. Minä sen vuoksi kuiskaan sen korvaasi; mutta vielä kerran varoitan sinua, älä pyörry, kun saat kuulla tuon kauhean sanoman.

Mikä ääni, mikä sävel, ja kuinka kiukkuisesti hänen silmänsä säkenöivät, ja sanat, jotka hänen piti kuiskata hänen korvaansa, mitähän ne sisältäisivät? Mitä saattoivat ne muuta olla kuin ilkeyksiä, kauhuja, uusi rangaistus, jonka Draga oli keksinyt, tuo kostonhimoinen, vihattu kuningatar.

— Niin kuule sitte, jatkoi Stefan käheällä äänellä, joka kuului niin raa'alta ja julmalta, kuin jos hän olisi kirouksen lausunut.

Sitte kumartui hän aivan lähelle tytön korvaa, ja huulillansa melkein sitä koskettaen kuiskasi hän sydämellisillä, suoraan sydämestä pulppuavilla sanoilla:

— Genia, minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, minä tahdon pelastaa sinut! Älä usko sanaakaan siitä, mitä täällä olen sanonut, sen sanoin vaan, johdattaakseni harhaan tuon kurjan inhottavan naisen, joka epäilemättä nyt pitää meitä silmällä. Anna vastustamatta tehdä sinulle, mitä minä vaadin! Tule minun kanssani, ja muutamien minuuttien kuluttua olemme tämän talon ulkopuolella, ja silloin, Geniani, kuulumme toisillemme ikuisesti!

Geniasta tuntui kuin äkillinen, valoisa uni olisi laskeutunut hänen ylitsensä. Hän painoi kätensä sydäntänsä vastaan, hän pelkäsi, että sydän pakahtuisi valtaavasta ihastuksesta. Hän katsahti ylöspäin, ja kun hänen silmänsä kohtasivat Stefanin katseen, kuvastui siinä niin sydämellinen ja uskollinen rakkaus, ett'ei hän enää voinut epäillä, että Stefan Naumovitsch kuului hänelle, ja oli tullut häntä pelastamaan.

- Minä olen sinun, kuiskasi Genia hänelle. — Minä rakastan sinua ja olisin jo aikoja murtunut täällä, joll'ei rakkaus sinuun olisi pitänyt minua pystyssä. Mutta sano minulle, kuinka oli sinun mahdollista tulla tänne?

— Hiljaa, elä kysy mitään, ei täällä, sitte saat tietää kaikki, kuiskasi Stefan hänelle. — Huuda kauhusta, lyö kädet kasvoillesi, valita, ponnistele vastaan silloin kun minä tahdon viedä sinut pois. Meidän täytyy sokaista kenraalskan silmät.

Genia ymmärsi, että tämä oli tarpeellista ja vaikka hän oli aivan tottumaton kujeilemaan, niin huomasi hän sen heti olevan välttämätöntä, että hän rupeisi näyttelijäksi, vaikkakin vaan muutamiksi minuuteiksi.

— Oi Jumalani, huusi hän, onko se totta! Ei, se ei voi olla totta, ei sitä, ei sitä!

Kyyneleet tulivat todellakin sydämestä, mutta kun johtajatar, joka itse asiassa seisoi ja katseli huoneeseen seinässä olevasta reijästä, tyytyväisenä hieroi laihoja käsiään, luullen tytön olevan kauhuissaan Stefanin ilmoituksen tähden, vuosivat Genian silmistä ilon kyyneleet, joita hänen sydämensä tällä hetkellä oli täynnä.

Hänen huuliltaan oli Genia kuullut, että hän rakasti Geniaa, joka nyt unhotti kaikki koettelemukset ja vaikeudet, jotka olivat hänen takanaan.

Stefan rakasti häntä, Stefan ottaisi hänet vaimoksensa ja oli tullut hakemaan häntä sieltä.

Kenraalska tuli uudestaan huoneeseen. Hänen kavalat silmänsä tarkastivat tyttöraukkaa, joka istui ja itki kokonaan masentuneena.

- Niin, nähkääs, kaunis Genia von Sandorf, huudahti hän pilkallisesti. — Meidän talossamme ei kaikki ole aina ollut mieliksenne, kaikista on teillä ollut jotain valittamista.

Saa nähdä, viihdyttekö siellä, minne teidät nyt viedään, paremmin kuin täällä.

- Oi, antakaa minun jäädä tänne, kenraalska, huudahti Genia kyyneltynein kasvoin. — Nyt näen minä paremmin, millaista täällä oli. Pelastakaa minut tuon miehen käsistä, niin minä vastaisuudessa aina tottelen teitä!

- Teidän katumuksenne tulee liian myöhään, sanoi kenraalska. — Minä en voi enää muuttaa teidän kohtaloanne. Ja nyt menkää Jumalan nimeen, Genia von Sandorf, ja kestäkää se kohtalo, joka teille on sallittu!

Genia nousi ylös polviltaan ja painoi nenäliinan vasten kyyneleisiä silmiään, sillä hän pelkäsi, että jos kenraalska olisi nähnyt hänen katseensa, olisi tuo inhottava ihminen heti lukenut niistä hänen sydämensä ilon.

- Kas niin, seuratkaa minua! kehoitti häntä Stefan uudestaan ankaralla äänellä. — Antakaa minulle kätenne! Minä voisin vangita teidät, minulla on oikeus panna teidät käsirautoihin, mutta minä luovun siitä, jos lupaatte, ett'ette yritä paeta.

- Kyllä, minä lupaan sen, sanoi Genia väsyneellä äänellä ojentaen hänelle kätensä.

Jos kenraalskalla olisi ollut aavistustakaan siitä, miten mielellään Genia laski sormensa hänen käteensä, niin ei hän varmaan olisi suvainnut, että Stefan ja Genia noin ilman mitään läksivät huoneesta.

Kiireesti vei Stefan rakkaansa portaita alas. Vielä ei hän ollut turvassa. Vasta sitte, kun hän istui Genian kanssa vaunuissa, joita uskollinen Maschin piti valmiina, tunsi hän olevansa turvassa.

Mutta hän ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään iloa kuiskata hänen korvaansa helliä sanoja.

Vastaukseksi kiertyi hänen käsivartensa lujemmin Genian vyötäisille ja hän painoi hänet hellästi rintaansa vasten.

Hänen täytyi taistella vastaan, ettei jo täällä painanut huuliaan
Genian huulille.

Naumovitsch heitti viimeisen silmäyksen ylös portaita — hän ei nähnyt enää kenraalskaa.

Tämä oli varmaan vetäytynyt huoneisiinsa, riemuiten siitä ajatuksesta, että Genia oli heitetty hirmuisen kohtalon käsiin: häpeään ja turmioon.

Stefanin käsi oli niin lujasti kiedottu Genian ympäri, että hän voi aivan hyvin tuntea hänen vartalonsa muodon.

- Minä olen sinun! Ota minut mukaasi yksinäisyyteen, jossa minä saan olla omasi!

Stefan pysähtyi, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi syvälle hänen silmiinsä.

Kimakka huuto, joka äkkiä kuului heidän takanansa, irroitti heidät toisistaan.

Eräästä sivuovesta, joka vei käytävään, oli kenraalska huomaamatta tullut ulos, mutta äkkiä säpsähtänyt nähdessään nuo molemmat niin hellässä suhteessa.

- Petosta! huusi hän, jotta portaat kaikuivat. — Petosta! Tänne sotamiehet! Ottakaa kiinni! — Viekää hänet takaisin koppiin! — He eivät saa päästä pakoon!

— Takaisin! jyrisi Stefanin ääni hänen ottaessaan revolverinsa ja tähdätessään kenraalskaa. — Vielä sana — ja minä ammun sinut!

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Stefan juoksi Genian kanssa portaita alas pitäen aina revolveria ojennettuna kenraalskaa kohti, joka pelosta ei uskaltanut ääntä päästää.

Ovia avattiin ja sulettiin, juostiin ja kysyttiin toisiltaan, mikä oli kysymyksessä, äkkiä ilmestyi tulta, joka heitti valonsa pitkin portaita, joista Stefan ja Genia pakenivat.

Jos portinvartija tuolla alhaalla oli kuullut kenraalskan huudon, niin olivat he mennyttä. Sillä silloin olisi ovi lukossa, eivätkä he pääsisi vaunuihin.

Tuossa tulikin vaimo, joka vartioi uloskäytävällä, häntä vastaan. — Hän oli kuullut kenraalskan sanat.

- Takasin, minä en päästä teitä ulos! Apua, apua! Missä ovat vartioivat sotilaat?

Nainen oli juuri aikeessa painaa sähköjohtoa vahtihuoneeseen, kun
Stefan heittäytyi hänen päällensä.

Kun hän siinä vääntelihe, tarttui Stefan vasemmalla kädellään hänen kurkkuunsa, niin ettei hän voinut huutaa ja asetti oikealla kädellään revolverin hänen ohimolleen.

- Anna avain tänne, sanoi Stefan uhkaavasti — muuten olet viidessä minuutissa kuollut!

- He tulevat, he tulevat tänne! sanoi Genia kiihkeästi hänen takanaan.
— Minut viedään! Stefan auta!

Voimakkaalla kädellä katkaisi hän nauhan ja kimposi ylös, pitäen avainta toisessa ja revolveria toisessa kädessään.

Nyt asetti hän avaimen lukkoon ja seuraavassa sekunnissa avautui portti heille.

Viileä yötuuli löi heitä vastaan, myrsky ulvoi ja syvä pimeys ympäröi heidät. Mutta tämä ei merkinnyt mitään Stefanille, hänhän oli pelastanut rakkaansa — sillä tältä puolen porttia ei kenraalska heitä enää saavuttanut.

- Elä pelkää mitään, kuiskasi hän hänelle — nyt olemme pelastetut! Antaa kenraalskan raivota niin paljon kuin tahtoo, siitä emme välitä, me olemme vapaat, vapaat!

Samalla kun Stefan astui ulos portista, oli pensasten takaa äkkiä välähtänyt ja laukaus kuului.

Stefan horjui ja kumartui eteenpäin. Genia kietoi kätensä hänen ympärilleen, mutta ei kyennyt pitämään häntä pystyssä. Hän vaipui maahan.

- Genia, Genia, kuiskasi Stefan yhä hiljaisemmalla äänellä. — Minä olen mennyttä miestä.

- Genia raukka, etkö sitte voi aavistaa koko totuutta? Luoti sattui minuun. Se on sydämessä. — Kaikki mustenee silmissäni. — Genia, suutele minua, ennenkuin kuolen.

Vapisevin käsin avasi Genia hänen takkinsa. Se oli läpiammuttu ja hänen loistavassa, kullalla kirjaillussa univormussaan oli sydämen kohdalla reikä, joka oli luodin synnyttämä.

Geniasta tuntui, kuin mielipuolisuuden varjot olisivat laskeutuneet hänen ylitsensä. — Tästä pienestä aukosta oli luoti mennyt hänen sydämeensä ja — verta, verta, verta!

Samalla kun hänen avunhuutonsa kaikui, tunsi hän kaksi kättä kietoutuvan ympärilleen ja väkisin repivän häntä ylös maasta.

- Elä pelkää, kaunis Genia! kuiskasi ääni hänelle. — Minä toimin erään henkilön käskystä, joka tahtoo pelastaa teidät.

- Tahtoo pelastaa minut! Voi sitä pelastajaa! Stefanin luona tahdon olla — oman rakkaani!

Mutta Aza — sillä hän se oli, joka Demeter Banjalukin käskystä piti Geniaa käsivarsillaan — ei välittänyt tytön sydäntäsärkevästä valituksesta, vaan kantoi hänet pois.

Genia koetti epätoivon vimmalla irtautua hänen syleilystään, mutta nuori mies oli liian vahva ja sen lisäksi tiesi hän, että hänen täytyi ehdottomasti täyttää Banjalukin käsky.

Hän puristi siis Geniaa yhä lujemmin, niin ettei hän voinut liikuttaa käsiään ja kantoi hänet kuten lapsen Tonavalle päin.

Aza käänti päätänsä ja näki miehen, joka tähtäsi häntä kohti revolverilla.

Silmänräpäyksen epäröi hän, kuinka tekisi vastarintaa. Mutta epäröimistä kesti vaan silmänräpäys, sillä seuraavassa tuokiossa sanoi hän itsekseen:

"Demeter Banjaluki on käskenyt, että minun tulee kantaa Genia veneeseen. Hän ampukoon minut — minun velvollisuuteni on tehdä, mitä kapteeni on käskenyt."

Mutta samassa kuului huuto, joka ei tullut Azan, Genian eikä Stefanin huulilta, vaan eversti Maschinin. Hän se oli, joka ampui Azaa.

Vaunuissa, joissa hän oli odottanut Stefania, oli hänen ollut mahdollista pitää silmällä kenraalskan talon porttia.

Hän oli nähnyt Stefanin ja Genian ilmestyvän portille. Hän toivoi jo, että kaikki oli käynyt onnellisesti, mutta silloin kuuli hän äkkiä laukauksen ja näki Stefanin vaipuvan kadulle.

Silloin ei hän voinut enää jäädä vaunuihin, vaan juoksi ulos, otti revolverin käteensä ja tuli juuri parhaiksi näkemään, kuinka Aza kantoi pois turvatonta tyttöä.

Silloin hän ei enää miettinyt. Hän ei voinut ymmärtää, miksi mies valtasi Genian, mutta hän luuli edessään olevan jonkun kuningattaren kätyrin.

Hän painoi revolveria, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hänen sormensa painoi liipasinta, sai hän kiväärinvarresta semmoisen iskun käsivarteensa, että se putosi alas aivan herpautuneena.

Samassa näki eversti Maschin pitkän, voimakkaan miehen sukeltavan eteensä, miehen, joka oli tarumaisessa puvussa. Hänen silmänsä säkenöivät kamalasti ja hänen mustan parran ympäröimillä kasvoillaan paloi kaksi punaista pilkkua, jotka olivat ankaran mielenliikutuksen merkkinä.

- Olipa onni sinulle, huusi mustapartainen hänelle, ettet satuttanut häneen! Sillä jos luotisi olisi sattunut, niin olisin minä lyönyt sinut kuin koiran.

- Takasin, sanon minä, eläkä yritäkään seurata häntä! Sillä tiedä, että minä olen Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryövärikuningas.

Tuo hirmuinen nimi ei ollut vaikutustaan tekemättä itse eversti
Maschiniinkaan. Hänkin kauhistui sitä hetkeksi.

- Demeter Banjaluki! änkytti hän ihmetellen, Mustien vuorten ryöväripäällikkö.

Tuo kauhea nimi ei voinut olla tekemättä vaikutustansa vieläpä eversti
Maschiniin.

— Demeter Banjaluki! päästi hän kummastuneena, tuijottaen häneen. Samassa hän unhotti kovan tuskan, minkä isku hänessä oli synnyttänyt. — Armelias Jumala, tuo rosvo, jota Serbian poliisi niin innokkaasti on etsinyt — täällä? Mitä syytä oli hänellä sekaantua tähän asiaan? Miksi oli hän Stefanin vihamies? Miksi hänen kuulansa oli sattunut tuohon onnettomaan?

Demeter Banjaluki ei näyttänyt ollenkaan kiirehtivän pakenemaan, tehtyänsä hirvittävän verityön. Pitäen ladattua kivääriä edessänsä, sanoi hän eversti Maschinille:

— Jos te olette sen miehen ystävä, joka makaa tuossa portaitten edessä, niin tietäkää, että Demeter Banjaluki on kaatanut hänet, koska mies on ollut Dragan kurja välikappale ja hänen käskystänsä on tahtonut viedä turvattoman, viattoman tytön häpeään ja perikatoon.

Banjaluki ei siis ollutkaan itsessään Stefanin vihamies, vaan oli oikeastaan tahtonut toimittaa samaa kuin Stefankin, mutta erehdyksestä oli luullut Stefanin olevan Dragan kätyrinä. Nyt ei kumminkaan ollut aikaa antautua selityksiin.

— Pitäkää huolta kuolleesta ystävästänne! lausui Banjaluki ylpeästi ja kylmästi. — Ja jos ihmiset Belgradissa kysyvät, miksi Banjaluki tämän verityön teki, niin sanokaa, että kuollut mies on ollut kuningatar Dragan kätyri, ja samalla tavalla Banjaluki ampuu jokaisen, joka antautuu Dragan palvelukseen.

Sitte kääntyi Banjaluki pois ja hävisi nuolen nopeudella pois Tonavaan päin. —

Eversti Maschin heräsi ikäänkuin kiusallisesta unesta. Hän vei kätensä silmilleen, sillä hän luuli, ettei tämä ollutkaan todellisuutta. Nyt hän kumminkin muisti, että velvollisuutensa oli antaa haavoitetulle ystävälle apua. Hän vaan pelkäsi, että apu tulisi liian myöhään.

Siinä makasi Stefan Naumovitsch liikkumattomana verissään, ja verta yhtä mittaa pulppusi rinnasta olevasta haavasta. Eversti Maschin pelkäsi, että Banjaluki oli ollut aivan oikeassa, kun käski hänen pitää huolta ystävänsä ruumiista.

— Hän elää! huusi ukko Zorn everstille, kun tämä saapui kaatuneen luokse. Sydän vielä tykyttää, ja siksi on meillä vielä toivoa.

- Viekäämme hänet heti vaunuihin! sanoi eversti, täytyy viedä hänet heti lääkärin luokse.

Molemmat tarttuivat varovasti haavoittuneeseen, nostivat hänet hitaasti ylös ja kantoivat verityöpaikalta.

Ylhäällä kuritushuoneen pääportille oli kokoontunut suuri joukko mies- ja naisvartijoita, mutta nähdessään, että verta vuoti, olivat he liiaksi arkoja sekaantumaan taisteluun.

Kenraaiska, joka suurella tyytyväisyydellä oli nähnyt, että Stefan kaatui, käski väkensä peräytyä ja sulkea portin.

Siten ei kukaan estänyt eversti Maschinia ja ukko Zornia ottamasta haavoittunutta mukaansa.

He kantoivat hänet vaunujen luo, nostivat niihin ja panivat hänet makaamaan leveälle istuimelle.

Eversti Maschin istuutui vastapäätä häntä ja vanha hevosenkengittäjä kiipesi kuskipenkille.

- Me viemme hänet meille! sanoi ukko Zorn päättävällä äänellä everstille. Jos miesparkaa voi vielä auttaa, niin suojelemme me ja hoidamme häntä, kuin olisi hän perheemme jäsen.

- Kunnon mies, mutisi eversti Maschin itsekseen, mutta ukko Zorn ei enää kuullut tätä kiitosta, sillä hän oli jo istuutunut kuskipenkille.

Heidän ajaessaan yön pimeydessä pitkin Belgradin katuja, kumartui eversti Maschin katselemaan ystävänsä kalpeita kasvoja ja mietti turhaan sitä, kuinka kaikki oli voinut tapahtua.

Hän ajatteli vaan rakastettuaan. Omaa tuskaansa ja vaaranalaista tilaansa ei hän muistanut.

Eversti Maschinilla ei kuitenkaan ollut sydäntä sanoa hänelle koko totuutta, että Genia oli Mustain vuorten ryövärin käsissä.

- Äitinsä luona, valehteli Maschin. — Hänen äitinsä tuli näet odottamatta paikalle, ja Genia heittäytyi heti äitinsä syliin. Molemmat naiset nousivat sitte vaunuihin ja ajoivat kiireesti pois.

- Äitinsä luona — no, sitte on kaikki hyvin, sanoi hän ja lisäsi pitkän vaitiolon jälkeen:

- Ennenkuin kuolet? Tuhat tulimaista, poikaseni, elä nyt heti puhu sellaisista asioista! huudahti eversti Maschin ja koetti näyttää niin huolettomalta ja iloiselta kuin mahdollista. — Luuletko sitte olevasi ensimäinen, joka noin odottamatta on saanut kappaleen lyijyä rintaansa?

Sen tohtori pian vetää ulos. — Mitäs hän muutoin tekisi oivallisilla koneillaan?

Parin päivän perästä tulet sinä taas terveeksi ja reippaaksi ukko
Zornin luona ja kiltti Klärchen'in hoidolla sinä pian paranet.

- Entä Genia? Hän tulee kai luokseni? kysyi Stefan Naumovitsch uudestaan sairaan tavallisella itsepäisyydellä.

- Hän tulee luoksesi, vastasi Maschin. — Tietysti tulee hän luoksesi, ei suinkaan hän sinua hylkää.

- Ei, ei, hän ei hylkää minua. Mutta se oli omituista, että hän jätti minut niin pian, kuiskasi hän itsekseen.

Vaunut vierivät yhä edelleen ja pitkään aikaan ei ystävysten välillä vaihdettu sanaakaan; hiljaisuuden vaunuissa katkaisi ainoastaan silloin tällöin Stefan Naumovitschin valitus, kun vaunut kovemmin heilahtivat.

- Maschin, kallis ystäväni, sanoi viimein Stefan — kuka oli se mies, jonka luoti kaatoi minut maahan.

- Ei, ei tietenkään, vastasi Maschin — se oli vieras, jota minä en tuntenut.

Hän pakeni heti tehtyään kurjan työnsä, sillä eipä ole todellakaan konsti väijyksistä ampua ihmistä, joka ei ajattele vaaraa.

- Sillä miehellä on kuitenkin täytynyt olla joku syy sellaiseen tekoon, jatkoi Stefan Naumovitsch.

- Joku syy? No niin, siinä tapauksessa ei se ainakaan ollut mikään hyvä syy.

Mutta elä puhu niin paljon, Stefan, se tekee sinulle pahaa ja liikuttaa mieltäsi liian paljon?

- No, minä vaikenen sitte, kuiskasi Naumovitsch. — Mutta yksi asia täytyy minun sanoa sinulle, ystäväni. — Hovissa eivät saa millään ehdolla tietää, miksi olen haavoitettu. En tahdo nyt heti sanoa kuolettavasti haavoitettu, ehkä saan jäädä elämään.

Meidän täytyy miettiä joku syy, joka luonnollisella tavalla selittää minun tilani.

- Sellainen selitys on helposti löydetty, vakuutti eversti Maschin. —
Me sanomme vaan, että sinä olet kaksintaistelussa haavoitettu.

- Niin, se on hyvä, hyvin hyvä, vastasi Naumovitsch. — Ja kenen kanssa olen minä sitte taistellut?

- Kenen kanssa? — Voihan sanoa, että sinä olet taistellut minun kanssani! Se antaa sinulle suuren laakerin Dragan silmissä, sillä jos sinä olet minun viholliseni, niin täytyy sinun olla hänen ystävänsä. Ja sinunhan täytyy teeskennellä olevasi hänen ystävänsä, jos sinä aiot läheltä pitää silmällä tätä kavalata naista, joka on oikeastaan syypää koko onnettomuuteen.

Sillä niin totta kuin Jumala löytyy, ei hänellä ole oikeutta sulkea
Geniaa kuritushuoneeseen.

- Näitkö sinä Geniaa? huudahti Stefan Naumovitsch. Oi, ystäväni, vaikka minun täytyisikin nyt kuolla, eroaisin onnellisena miehenä tästä maailmasta! Sillä Genia rakastaa minua.

Kun Stefan Naumovitsch oli lausunut nämä sanat, meni hän tajuttomaksi, mikä johtui suuresta verenhukasta.

Mutta samalla pysähtyivät vaunutkin ukko Zornin pienelle portille, joka johti alas Tonavalle.

Muutamia minuuttia myöhemmin makasi Stefan Naumovitsch pehmeässä, leveässä sängyssä ja tumma tytön pää kumartui haavoitetun puoleen samalla kun kaksi kirkasta silmät osanottavasti tarkasti häntä.

— Jaa, kaksintaistelu, lapseni, vastasi ukko Zorn, riisuen vaippansa. — Koska hän on meidän ystävämme eversti Maschinin ystävä, olen minä tuonut hänet luoksemme, voidaksemme häntä täällä hoitaa ja pelastaa kuolemasta.

— Oi, isä, minä tahdon sangen mielelläni, huudahti nuori tyttö. — Jospa vaan lääkäri pian tulisi!

Hän tarkasti ja tutki huolellisesti Stefan Naumovitschia, ravisti päätänsä, kohautti olkapäitään ja sanoi, että leikkaus on toimitettava kuulan poistamiseksi.

— Henkiin? Toivottavasti. Tällä hetkellä en kumminkaan voi sanoa mitään varmaa, kun en vielä tiedä mitä elimiä kuula on haavoittanut. Mutta toivottomalta ei näytä.

— Hän on kapteeni Stefan Naumovitsch, hänen majesteettinsa kuninkaan ajutantti, vastasi ukko Zorn.

— Milloinkahan ihmiset pääsevät siitä harhaluulosta, että kunnia on verellä pestävä?

Ainoastaan eversti Maschin oli leikkauksessa saapuvilla ja avusti lääkäriä. Ukko Zorn ja Klärchen oleskelivat viereisessä huoneessa.

Vihdoinkin, hyvin myöhään levottomasti odottaville avautui ovi ja eversti Maschin astui sieltä ilosta säteillen.

— Hän on elävä! huudahti hän molemmille ystävillensä. — Lääkäri sanoi sen minulle nyt juuri. Haava ei olekaan niin vaarallinen kuin ensimmältä näytti, päinvastoin verrattain vaaraton, sillä ei sydän eikä keuhkot ole vahingoittuneet.

Ukko Zorn seurasi everstiä sairashuoneeseen, missä sairas lepäsi levollisena silmät auki.

Zorn ei voinut kyllä sitä ihmetellä, että autuaallinen hohde säteili sairaan silmistä, mutta jos hän olisi voinut kuulla, mitä haavoittunut tällä hetkellä kuiskasi itsekseen, niin olisi hän heti tietänyt, mistä lähteestä ilo pulppusi.

Niin, minä tahdon elää, minun täytyy elää, sillä minä rakastan ja minua rakastetaan! Milloinka olisi elämä ollut minulle rakkaampaa!

KOLMASKYMMENES LUKU.

Kovasta vastarinnasta huolimatta oli Aza kantanut venheeseen Genian, joka tuskin tiesi mitä hänelle tehtiin.

Hän piti vielä kiinni Geniasta heidän astuessaan pieneen alukseen, sillä hän pelkäsi, että Genia heittäytyisi Tonavan aaltoihin rajussa epätoivossaan, jota Aza ei voinut ymmärtää.

- Ihmeellistä, mikä hänelle on tullut? kysyi Aza itseltään. — Olemmehan me pelastaneet hänet kuritushuoneesta, olemme voittaneet hänen vastustajansa ja kuitenkin hän vaan nyyhkyttää ja itkee, vääntelee käsiänsä ja on epätoivoissaan, kuin olisi hän joutunut suurimpaan onnettomuuteen.

Jumalan kiitos, tuollahan tulee kapteeni! Nyt olen minä ainakin vapaa edesvastuustani.

Demeter Banjaluki tuli juosten alas venheelle, hyppäsi siihen ja käski
Azan laittaa venhe kuntoon.

Sitte kumartui hän Genian puoleen, joka istui tuhtolaudalla, kädet kasvojen edessä ja veti ne pois hellästi.

- No, Genia von Sandorf, huudahti hän ja hänen tuliset kasvonsa näyttivät tahtovan niellä hänen olentonsa — etkö ole tyytyväinen tekooni? Sinä saat uskoa, ettei ollut mikään helppo asia saada sinut Dragan kynsistä, ja siksi täytyi verta vuodattaa sinun tähtesi, tyttö. Mutta parempi sekin, että tässä vuodatti vertansa eräs Dragan kätyreistä, joka ei ehkä ollut yhden ruutipanoksenkaan arvoinen, kuin että sinut olisi viety uuteen, vielä hirmuisempaan paikkaan.

Kun ryövärin ääni kuului Genian korvaan säpsähti hän, tuijotti Demeter
Banjalukiin silmät suurina ja päästi kimakan huudon.

- Genia, mikä sinun on? kysyi Banjaluki hämillään. — Miksi itket? Miksi et kiitä minua? Etkö olekaan iloissasi, että pääsit taas vapaaksi?

Et suinkaan viihtynyt kuritushuoneessa niin hyvin, että haluaisit sinne takaisin?

- Demeter Banjaluki, huudahti Genia, tarttui ryövärin käsiin ja katsoi häntä vakavasti silmiin. — Ei, ei se ole mahdollista — sinä et ole voinut tappaa häntä, et?

- Ketä? Kestä sinä puhut, Genia? änkytti Demeter Banjaluki hämmästyneenä.

- Siitä miehestä, jonka kädet olivat ympärilläni, kun juoksimme sen hirmuisen talon portaita alas, miehestä, johon sinun luotisi äkkiä sattui.

- Vai niin, sinä tarkoitat sitä lurjusta, joka tahtoi viedä sinut pois, Genia? vastasi Banjaluki. — Luoti sattui hyvin, vai mitä? Luulen, että se meni keskelle sydäntä. Se olikin aimo laukaus, jommoisen ainoastaan Demeter Banjaluki voi ampua, "keskelle sydäntä" kiväärillään, kuten minun kivääriäni kutsutaan koko Serbiassa.

- Se olit siis sinä. Demeter Banjaluki? kuului nyt onnettoman tytön huulilta. — Sinun luotisi se oli, joka lensi hänen uskolliseen sydämeensä, hävittäen, kuolettaen jokaisen toiveen, joka sitoi hänet ja minut yhteen.

Miksi et antanut minun pitää sitä ainoata sydäntä maan päällä, joka sykki minulle?

Yhdellä ainoalla loikkauksella hyppäsi hän samassa venheen laidan yli maihin, eikä kukaan ojentanut kättään hänen jälkeensä.

Moitteita, hirmuisen syytöksen Genian huulilta, ja kaikki tämä koski häntä, häntä joka kuitenkin oli miettinyt kaikki niin hyvin ja toimittanut kaikki niin tarmokkaasti ja harkiten!

Hän, joka oli ampunut kerran juuri samassa hetkessä, kun tämä aikoi viedä Genian vielä syvempään turmioon.

— Genia! huudahti äkkiä Banjaluki, joka samaten hyppäsi venheestä ja kiiruhti hänen luokseen rannalle. Genia, tyttöni, kuule minua! — Minä vannon, että mitä parhaimmat, jaloimmat aikeet ovat minut tuoneet tänne. Minä kuulin sinun hätäsi, epätoivosi. Minä sain tietää, että sinua pidettiin kuritushuoneessa suljettuna, ja heti minä päätin sinut vapauttaa. Ei, ei, älä katso minuun jähmettyneillä, lasimaisilla silmilläsi! Minä en voi sitä katsetta kestää. Peruuta julmat sanasi, jotka juuri lausuit!

— Ja kuka sitte tappoi Stefan Naumovitschin? huudahti Genia epätoivoissaan lyöden käsillään kasvoihin. — Kuka riisti minulta rakkaani? Kuka ampui väijyksistä? Kenen kuula satutti siihen sydämeen, joka kuuluu minulle? Jaa, se olit sinä, Mustien vuorten ryöväri, sinä eikä kukaan muu! Oi, kirottu olkoon sinun kätesi, joka kiväärin liipasinta kosketti, kirottu olkoon sinun ampumataitosi, kirottu sinä itse!

— Vait, onneton, kuule minua! Anna minulle ainakin tilaisuutta puolustautua. Näetkös, minä tulin tänne Azan kanssa sinua pelastamaan. Me piilottauduimme pensaikkoon ja päätimme ampua sen kurjan, minkä kuningatar lähetti ottamaan sinut kuritushuoneesta, niin pian kuin tuo mies vaan näyttäytyisi. Minä en tietänyt, kuka mies olisi, minä en häntä tuntenut, enkä koskaan ennen ole häntä nähnyt. Minä en nytkään häntä tarkemmin katsonut. Minulle oli kylläksi tietää, että kuningatar Draga oli hänet lähettänyt sinua anastamaan. Minä tahdoin temmata sinut hänen käsistänsä, ja sentähden täytyi sen miehen kuolla.

— No, kuule sitte, Demeter Banjaluki! sanoi Genia, kyyneleihin heltyen. Mies, joka vei minut kuritushuoneesta, ei ollut sellainen ihminen, joka tahtoi minut syöstä perikatoon, vaan Stefan Naumovitsch, jonka kanssa olen kihloissa, jolle tahdoin antautua koko elinajakseni, hän, jota rakastin, joka minulle hyvää tarkoitti. — Oi, hän oli jalo ja uskollinen ihminen.

Stefan Naumovitsch! Kun Banjaluki nyt kuuli tuota nimeä mainittavan ja kykeni käsittämään asian, oltuaan sitä ennen niin hämillään, ettei käsittänyt, mitä hänelle sanottiin, niin hän säpsähti, ikäänkuin sisällisesti olisi kovaa tuskaa tuntenut..

— Stefan Naumovitsch? ähkyi hän. — Minä tunnen hänet! Jaa, jaa, sinä olet oikeassa, Genia, hän oli jalo ihminen! Hän on kuningatar Dragan vihamies, vaikka onkin ajutanttina kuningas Aleksanterin palveluksessa. Minä olen kerran häntä puhutellut, kun hän Dragan petomaisuuden uhrina nääntyi vankilassa. Ja hänet olen minä tappanut! Jaa, sinä olet oikeassa, tyttö, kiroo minua, inhoo minua! Sillä Jumala tietäköön, ettei hän ole minun pikaisuuteni ja malttamattomuuteni ensimäinen uhri.

Kauhea oli nyt epätoivo, joka Banjalukin valtasi. Kyyneleitä tulvi hänen silmistänsä ja valui mustalle parralle, ensin kostuttaen kalpeat posket.

Aza katsoa tuijotti arasti herraansa ja ystäväänsä. Sellaisena ei hän ennen ollut nähnyt kapteeniansa, Demeter Banjalukia! Kukapa rosvojoukosta olisi koskaan voinut kuvitella mielessänsä, että tuolla miehellä oli kyyneleitä? Demeterin rehellinen tuska tarkoitti Geniata, joka nyt tiesi, että Stefan oli kaatunut hirveän erehdyksen johdosta, että Mustien vuorten ryövärillä ei mitenkään ollut aikomusta häntä tappaa, jos hän vain vähääkään olisi aavistanut, ketä hän ampui.

Genia meni Demeter Banjalukin luokse. Vapisevalla kädellään siveli hän hiljalleen ruskeita, ahavoituneita käsiä, joilla Banjaluki peitti kasvonsa.

— Hillitse kyyneleitäsi, Demeter Banjaluki! sanoi hän lempeällä, oman itkunsa puoleksi tukahuttamalla äänellä. — Jumala ei ole sinua tuomitseva. Hän katsoo ihmissydämeen ja on eroittava hyvän pahasta. Minä puolestani annan sinulle anteeksi, että olet minulta rakastettuni riistänyt ja kuulallasi musertanut tulevaisuuteni sirpaleiksi.

Ja nyt, hyvästi, Demeter Banjaluki! Minä kiiruhdan takaisin Stefanin luokse, jolle kuulun elämässä ja kuolemassa.

Demeter katsoi synkkänä hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän äkkiä Azan puoleen ja sanoi:

Kiirein askelin palasi Genia sille paikalle, missä Stefan oli kaatunut.
Genian sydän oli murtunut, hänen silmissänsä ei enää ollut kyyneleitä.
Mutta hän tahtoi kumminkin nähdä Stefanin ruumiin, tahtoi suudella
hänen kalpeata otsaansa.

Oi, hän ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, että Stefan otettaisiin häneltä ijäksi! Hän ei voinut ajatellakaan maailmaa ilman häntä.

Nyt ilmestyivät hänen eteensä yht'äkkiä kuritushuoneen harmaat muurit. Ja tuolla — tuolla näki hän kiviportaat, joita myöten oli rientänyt alas niin iloisena ja toivorikkaana Stefanin rinnalla, silloin kun valo välähti yht'äkkiä pensasten takaa ja luoti sattui armaan rintaan.

Mutta hän ei nähnyt ruumista, vaikka olisi kuinka hakenut. Se oli poissa ja ainoastaan verilätäkkö ilmaisi paikan, jossa Stefan oli maannut ja jossa hän, sitä ei Genia ollenkaan epäillyt, oli vetänyt viimeisen henkäyksensä.

— Niin on minulta siis ryöstetty hänen ruumiinsakin! valitti Genia ja vaipui verilätäkön viereen. — He eivät ole jättäneet minulle mitään, ei mitään muuta kuin muiston. Oi, tätä ei voi kukaan ihminen repiä minun sydämestäni, se pysyy minulla ikuisesti. Kaikki voitte te ryöstää minulta, te ilkeät, kurjat ihmiset, oman elämäni voitte te ryöstää minulta, mutta Stefanin ja sen rakkauden muisto, joka on meidät yhdistänyt, elää minun sielussani siksi kun kerran kadotan oman elämäni. Niin, tässä rakkaani sydänverta katsellessa, jatkoi masennettu tyttö, pistäen vapisevan kätensä vereen ja pitäen sitä pystyssä ikäänkuin vannoen — tässä lupaan minä sinulle, etten koskaan anna rakkauden toiseen mieheen päästä sydämeeni.

Taas seisoi hän yksin ja hyljättynä, turvattomana. Sen lisäksi tiesi hän ne vaarat, joihin kaunis ja viaton tyttö voi joutua Serbiassa.

— Ei, pois — pois tästä maasta, kaikui hänen sisässään selvä, varoittava ääni. — Ei ole hukattava minuuttiakaan, pois täältä ja kotiin äidin luo!

Äiti! Oi, nyt kun hän oli niin onneton, kuvastui hänen eteensä äidin kuva, mitä hellimmän rakkauden loisteessa. Äitihän tarvitsi häntä niin hyvin, nyt kun puoliso oli häneltä viety. Oi, liian kauan oli hän epäillyt rientää äitinsä luo lohduttamaan häntä suuressa surussaan.

- Kuinka onneton hän nyt lieneekään, sanoi Genia itsekseen — kun häneltä on ryöstetty rakas puoliso niin hirvittävällä tavalla.

Nyt hän todella tarvitsee lastaan, olisi hyvin väärin, jos nyt viipyisin täällä kauvemmin, kun kerran olen vapaa. Minulla ei tosin ole rahaa, en voi ostaa edes pilettiä Wieniin, mutta — löytyyhän Belgradissa Itävallan konsuli, hän ei suinkaan kieltäne minulta apuansa. Niin, hänen puoleensa käännyn minä ja jo tänä päivänä lähetän minä sähkösanoman äidilleni ja ilmoitan hänelle, että tulen Wieniin.

Näin sanottuaan nousi hän, — järjesteli hiukan hiuksiansa sekä valmistui lähtemään Belgradiin, mennäkseen heti Itävallan konsulin luo. Hän tahtoi pyrkiä hänen suojaansa eikä epäillyt, ettei sitä hänelle annettaisi.

Mutta oi kun hänen oli vaikeata erota siltä paikalta, jossa Stefan oli ollut, siltä paikalta, joka vielä oli hänen verensä peittämä.

Hänen verensä! — Niin, tuossa tippui se hitaasti maahan, joka niin ahnaasti nieli sitä, kuin olisi se ollut kallista palsamia.

Mutta tuolla — mikä se on, joka liehuu tuulessa? Se oli valkoinen lehti, veren tahraama.

Genia otti ylös paperin, jonka tuuli tahtoi lakaista pois mukanaan. Reuna oli vaan veren tahraama. Kirjoitus oli selvää ja Genia näki heti, että se oli kirje.

Hän piti sitä lähellä silmiään, sillä nythän oli yö, mutta hän näki kuitenkin lukea.

Äkkiä horjui hän, hänen kätensä vapisivat, silmät ammottuivat ja saivat kauhun tapaisen ilmeen.

Ei, ei, tämä ei ollut Stefanin käsialaa ja kuitenkin tunsi Genia sen.
Satoja kertoja elämässään oli hän sen nähnyt.

Nyt käänsi hän lehteä. Laupias Jumala, siinähän oli hänen äitinsä nimikirjoitus, jonka hän veripilkkujen keskellä näki kirjeen alla!

Myrsky ulvoi onnettoman naisen ympärillä, joka nyt oli tehnyt uuden hirvittävän havainnon, havainnon, joka veisi häneltä viimeisenkin elämän halun, joka veisi häneltä viimeisenkin toivon — äidin sydämen, lapsuuden kodin!

Äidin hylkäämä! Pyhä Jumala, mitä lienee äiti ajatellutkaan hänestä? Kun hän tuona yönä oli suojellut Stefan Naumovitschia ja avannut hänelle ovensa, oli äiti valmis uskomaan — sama äiti, joka ei koskaan ollut lausunut hänelle sanaakaan, joka hänen puhtaassa sielussaan olisi synnyttänyt kevytmielisyyden siementäkään, tämä sama äiti uskoi nyt, että hän —

Syvä katkeruus täytti tytön sielun. Nyt näytti hänestä, että koko maailma olisi hyljännyt hänet, sillä ei kukaan uskonut enää häntä, ei oma äitinsäkään.

Stefan, hänen rakkaansa oli kuollut, ja äiti — hän kääntyi pois tyttärestään kuten — kuten — niin, Genia lausui todellakin murtuneella äänellä sanan, tuijottaen harmaata taloa, josta hän äsken oli paennut — kuten langenneesta naisesta, kuten sellaisesta, jota syystä pidettiin tuossa talossa. Ei, sitä hän ei ole voinut uskoa, mielipuolisuuden kamala verho oli varmaan kietoutunut äidin muutoin niin selvän järjen.

- Minun täytyy mennä hänen luoksensa, huudahti Genia — minun täytyy katsoa hänen silmiinsä ja täytyy pakoittaa hänet katsomaan omiin silmiini. Ja jos hän ei enää voi lukea, mitä minun silmissäni on kirjoitettuna, niin — oi, mitä arvoa on sitte enää maailmalla ja elämällä — sitte osaan kyllä hankkia itselleni levon ja rauhan. Mutta minä en osaa erota täältä ennenkuin olen päässyt selvyyteen äitini kanssa. Hänen täytyy kuulla minua ja kyyneltulvalla täytyy hänen pyytää minulta anteeksi se vääryys, jonka hän on tehnyt minulle tässä kirjeessä.

Vapisevin käsin avasi Genia vielä kerran kirjeen, ja luki sen. Mutta kyyneleet pimensivät hänen silmänsä, hän tuskia saattoi lukea sitä.

Kuinka kirjoittikaan hänen äitinsä: — Minun tyttäreni ei tule koskaan enää silmieni eteen, jos ette te Stefan Naumovitsch tuo häntä luokseni laillisena vaimonanne.

Kuolleet eivät nouse todistamaan elävien eteen. — Oi äiti, äiti, itse olet sulkenut minulta tien sydämeesi! Mutta ei, vielä tahtoi Genia tehdä viimeisen kokeen.

Äitihän oli Belgradissa, se selvisi kirjeestä, päivämäärän alle oli äiti kirjoittanut: Hôtel de Paris. Siellä asuu siis äiti.

Hän tahtoi rientää äitinsä luo tekemään viimeistä koetta voittaakseen takaisin äidin sydämen.

Genia heitti vielä viimeisen silmäyksen Stefanin viattomasti vuodatettuun vereen, silmäyksen, jossa oli kokonainen maailma tuskaa täynnä.

Sitte riensi hän pois kaupunkia kohti, tuota hirmuista kaupunkia, jossa hän oli kärsinyt niin paljon. Myrsky melkein kantoi hänet Belgradia kohti. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hän oli kuuro ja sokea kaikelle, mikä hänen ympärillään oli. Hän tunsi vaan sen myrskyn, joka riehui hänen omassa sielussaan verrattomalla voimalla.

- Stefanini kuollut ja äitini on minut kironnut, mutisi hän. Sitte nauroi hän, mutta se oli sydäntäsärkevää, kamalata naurua, joka tunkeutui hänen huuliltansa.

Ihmiset, joiden ohi hän riensi, katsoivat hänen jälkeensä ja pudistivat päätään. He pitivät kai häntä mielipuolena, joka oli päässyt ulos hullujen huoneesta.

Nyt oli hän Hôtel de Paris'in edustalla, joka on Belgradin komeimpia rakennuksia.

Epäillen jäi hän seisomaan portille, painaen kädet kovasti sykkivää sydäntään vasten.

Ratkaiseva hetki oli tullut. Muutamien minuuttien kuluttua seisoisi hän äitinsä edessä.

Eihän hänellä ollut ketään, joka olisi todistanut hänen puolestaan. Päinvastoin puhui kaikki häntä vastaan. Sillä nyt muisti hän, että juutalainen ja vartijaston päällikkö olivat nähneet Stefanin hänen huoneessaan ja ihmisethän olivat niin ilkeitä, että uskoivat mielellään mitä pahinta lähimmäisistään.

Jos ihmiset tuomitsivat häntä, jos he kaikki epäilivät häntä, jos he kaikki luulivat hänen olevan Stetanin rakastajan, niin täytyi äidin kumminkin luottaa lapseensa.

- Ja hän luottaa minuun! huudahti Genia heittäen päätään taapäin ja tarttuen molemmin käsin tukkaansa, joka kiireesti kulkiessa oli joutunut epäkuntoon. — Niin, hän luottaa minuun, — kuolleen isäni tähden tekee hän sen.

Oi, jos hän nyt vaan eläisi, niin olisi kaikki taas hyvin. Isä ei koskaan epäillyt tyttöään, sillä mies on väkevä sekä rakkaudessaan että luottamuksessaan, nainen vaan on horjuva surussaan.

Hän meni sisälle pääkäytävästä ja oli Hôtel de Parisin eteisessä. Se oli erittäin komeasti sisustettu ja siellä juoksi palvelijoita, kyyppareita ja vieraita edes takasin.

Genia ei voinut oikein puhuakaan, hän änkytti hiljaa: Minä tahdon — minä pyydän — voisinko saada puhua kreivitär von Sandorfin kanssa?

- Kreivitär von Sandorfin? vastasi ovenvartija. — Niin, hän asuu, tietääkseni tässä Hôtellissa. — Odottakaa hetkisen, minä tahdon —

- Ah, kreivitär von Sandorf — ei, lapseni, hänen kanssaan ette voi enää puhua, sillä hän matkusti kaksi tuntia sitte itäisellä pikajunalla.

Samassa silmänräpäyksessä kuului huuto komean Hôtellin eteisessä. Genia makasi pyörtyneenä lattialla.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Viimeiset kauniit syyspäivät olivat houkutelleet Serbian kuningasparin vieraisille huvilinnaansa Tapschidermetsässä siellä pannakseen toimeen suuren syysjahdin, joka oli joka vuonna suuri ja ilolla odotettu tapaus hovissa ja niissä ylhäisissä piireissä, jotka olivat saaneet kutsun tähän jahtiin.

Draga, joka innokkaasti käytti jokaista tilaisuutta kootakseen ympärilleen Serbian aatelin ja nauttiakseen sen jäsenten suosiosta, oli tällä hetkellä ryhtynyt erityisiin toimiin tehdäkseen jahdin niin loistavaksi kuin mahdollista.

Sentähden on nyt vilkas elämä Tapschidermetsässä, tässä ihanassa metsässä, joka on noin viiden kilometrin päässä Belgradista, ja jossa muutoin rauha ja yksinäisyys vallitsee. Siellä vilisi nyt hovimiehiä, metsästäjiä ja kuninkaan vieraita, jotka olivat majoitetut pikku huviloihin, mitkä seppeleen tavoin ympäröivät kuninkaallista huvilinnaa.

Ensimäisinä päivinä tyydyttiin metsästämään pienempää riistaa. Oli kaarrettu suuri joukko jäniksiä, ammuttu erilaisia lintuja ja lopuksi oli ajettu vuohipeurojakin pyssyn kantaman päähän.

Mutta tänään, kahdeksantena metsästyspäivänä, oli se suuri päivä, jolla
Tapschidermetsästys joka vuosi päättyi.

Vaikka Tapschidermetsä on niin viljelty ja ulottuu aivan kuninkaallisen huvilinnan läheisyyteen, saa tämä ääretön metsä kuitenkin melkein aarniometsän luonteen, kun siinä kauemmin harhailee ja siellä oleksii todellakin sekä karhuja että susia ja muitakin vaarallisia petoeläimiä näkee siellä usein.

Kuninkaallinen metsästys oli alkanut ja oli täydessä käynnissä. Aleksanteri ja Draga ratsastivat yhdessä. Heidän jälkeensä tuli joukko metsästäjiä ja sitte seurasi loistava ratsaskulkue aatelisia ja korkeampia upseereja.

Kuningatar Draga oli hurmaavan näköinen. Hän itse vertasi itseään
Dianaan ja tämä vertaus oli todellakin hyvin sattuva.

Hänen korkea, hoikka ja täyteläinen vartalonsa oli verhottu viheriään metsästyspukuun, jossa selvästi tulivat näkyviin rinnan ja olkapäiden muodot, se oli vyötäisten kohdalta ruumista myöten, mutta sileä ja putosi sitte syvissä laskoksissa alas jalkoihin saakka, joita peittivät mustat ratsastussaappaat hopeakannuksilla.

Kiharassa, tummassa tukassa oli kuningattarella pieni hattu, jossa liehui kaksi komeata strutsin höyhentä. Kädessä oli hänellä pieni, siro, erittäin hyvin tehty tussari ja lantioilta riippui metsästyspuukko simpukankuorikotelossa sekä elfenluinen pikari.

Kuningatar ratsasti komealla päistäriköllä ja kuninkaalla oli musta hevonen.

Aleksanteri näytti myös komealta metsästyspuvussaan, vaikkei hän pitänyt metsästyksestä sen itsensä vuoksi. Hänellä oli tapana sanoa, ettei hän voinut ymmärtää, mitä huvia ihmisillä oli siitä, että ampuivat viatonta eläintä.

Oli ratsastettu kaksi tuntia tapaamatta karhua, jonka jäljille metsästäjät olivat päässeet.

Kuninkaan ja kuningattaren rinnalla ratsasti nuori luutnantti Nicodem
Lunjevica. Heidän ajaessaan eteenpäin pitkin metsätietä, kääntyi
Aleksanteri äkkiä tämän puoleen.

- Kuinka on Stefan Naumovitschin laita, josta pyysin teidän ottamaan selkoa? kysyi hän.

- Lääkäri, joka häntä hoitaa ja joka veti luodin haavasta heti kaksintaistelun jälkeen, on onnistunut niin hyvin, että herra Stefan Naumovitsch on huomattavasti paranemaan päin. Hän on jo liikkeelläkin, vastasi Nicodem.

Parin viikon perästä pääsee hän taas virkaansa hoitamaan teidän majesteettinne luona.

- Se ilahuttaa minua sanomattomasti! huudahti Aleksanteri teeskentelemättömällä ilolla — minä jo vapisin tämän kelpo miehen tähden.

- Eikö sitte ole saatu selville, mistä tuo onneton kaksintaistelu oikeastaan johtui? kysyi Draga, joka siitä lähtien kuin Stefan Naumovitschin nimeä mainittiin, oli taistellut punastumistaan vastaan. — Nicodem, sinähän tiedät tavallisesti, mitä Belgradissa tapahtuu, etkö sitte ole saanut tietää, kenen kanssa Stefan Naumovitsch taisteli ja mistä syystä?

- Minun täytyy todellakin tunnustaa, rakas sisareni, vastasi Nicodem, heittäen Dragaan ivallisen katseen, etten minä kaikista ponnistuksista huolimatta ole saanut mitään tietää.

Sanotaan, että kaksintaistelu on tapahtunut Tonavan varrella, kuritushuoneen luona. Stefan Naumovitsch oli sitte laahannut itseään tämän talon portille asti, josta hänet löydettiin.

Hän itse sanoo varmasti saaneensa luodin kaksintaistelussa, mutta vastustajaansa ei hän tahdo nimittää ja yhtä vähän tiedän minä sitäkään, miksi kaksintaistelu oikeastaan tapahtui.

- No, minä arvelen, huudahti Draga — että tässä voidaan tehdä sama kysymys, jonka teki kerran kuuluisa valtiomies: Missä on nainen?

Eikö Stefan Naumovitschilla ole edes ollut rakastajaa, jolle hän olisi ehkä mustasukkainen?

Kuningas näytti tuimalta ja löi hevostaan aivan aiheettomasti ratsupiiskallaan.

- Kyllähän siitä on puhuttu, vastasi Nicodem ivallisesti, että Stefan
Naumovitschilla oli rakastaja, mutta siitä on jo kauan aikaa.

Rakastaja on muutoin nyt naimisissa ja sanotaan, että Naumovitsch on kokonaan vetäytynyt pois seuraelämästä.

Tätä sanoessaan katsoi Nicodem terävästi sisareensa sivulta päin ja vaikka Dragan silmät olivat kiinnitetyt hevosen hoikkaan kaulaan, niin tunsi hän kuitenkin, että Nicodem katsoi häneen ja tumma puna nousi hänen poskilleen.

Hän oli hyvin ymmärtänyt Nicodemin tarkoituksen. Hän tiesi, että Nicodem tarkoitti häntä itseään Stefanin rakastajana, joka nyt oli naimisissa, jonka kautta kerran olemassa ollut suhde oli katkaistu.

Tämän keskustelun aikana oli lähestytty erästä seutua, joka oli täynnä vuorenrotkoja, joista kohosi oikeita puujättiläisiä, joita eivät kuuden miehen yhdistetyt sylet kyenneet syleilemään.

- Teidän majesteettinne, huudahti hän, kumartuen satulassaan kuninkaan edessä — tuon luolan, jonka nuo kaksi vuoren lohkaretta muodostavat, joiden päällä on kolmas, ovat minun metsästäjäni merkinneet karhujen pesäksi.

Uskallan siis ehdottaa, että piirittäisimme tämän paikan ja koettaisimme sitte houkutella karhut luolastaan.

Jos teidän majesteettinne hyväksyy ehdotukseni, niin voimme sen heti panna täytäntöön.

- Tietysti, rakas ystävä, vastasi Aleksanteri. — Kun nyt kerran karhuja metsästetään, niin olen sinun kanssasi aivan yhtä mieltä.

Koko seurue asetettiin laajaan piiriin kallioiden ympärille. Jokaiselle teroitettiin, että piti oltaman varuillaan, eikä saisi hetkeksikään kääntää silmiään vuorenrotkosta, vaan seistä hiljaa valmiina ampumaan.

Kuningas, Draga ja Nicodem Lunjevica jäivät istumaan hevosiensa selkään, jonkun matkan päässä toisistaan.

Puiden tiheiden oksain välitse, jotka levisivät kallion yli, tunkeutuivat syksyauringon säteet, heittäen heikon, väräjävän valon.

Suuri hämminki, metsästysinto oli vallannut jokaisen ja hovin naiset ja herrat sekä upseerit saattoivat tuskin odottaa karhunjahdin tärisyttävää näytelmää.

Ylijahtimestari oli sillävälin saanut kaikki valmiiksi ja nyt alettiin ahdistaa karhuperhettä.

- Kaikki tulee riippumaan siitä, huusi parooni Granzow kovalla äänellä, jotta jokainen saattoi häntä kuulla — jos voimme ajaa karhun pesästään.

Tietysti ei voida ajatella, että joku meistä uskaltaa sinne lähteä, sillä ei ole ketään, joka panisi nahkansa alttiiksi. Siksi täytyy meidän ajatella toista keinoa, joka voisi häiritä karhuperhettä rauhallisessa olossaan.

— Me koetamme ajaa ne savulla pesästänsä, huudahti Nicodem Lunjevica, — se on paras keino.

Sitte antoi hän väellensä käskyn laittaa korkean läjän kuivia halkoja, oksia ja risuja luolan käytävän eteen, valaa ne öljyllä ja sytyttää tuleen.

Metsästysseurue vetäytyi nyt hiukan syrjään, he muodostivat suuremman piirin, sillä kun liekit leimusivat, levisi mustan harmaa savu, joka rasitti keuhkoja ja silmiä.

Draga innostui innostumistansa, päinvastoin kuin mikä oli kuningas
Aleksanterin laita, jota tämä näytelmä näytti varsin vähän huvittavan.

- Minä toivon, sanoi Draga innostuneena, että joku karhuista hyökkää päälleni!

Onpa toki ihana ajatus, että ihminen, joka ruumiin voimiltaan ei vedä vertoja tuollaiselle pedolle, kumminkin kykenee sen pitemmän matkan päästä tappamaan.

— Mutta jos nyt käsi vapisee? sanoi kuningas Dragalle, jota hän tuskin saattoi eroittaa välissä olevan savupatsaan tähden.

— Vapisee? — Minun käteni ei koskaan vapise, kun otan eläimen hengiltä.
Se ei edes vapisisi, jos minä —

Hän ei lausunut ajatustansa kokonaan, vaan puri huulet yhteen, kuin jos jo olisi liian paljon sanonut, liiaksi paljastanut luonteensa kuninkaalle.

— Missäkö minä olen, rakas ystävä, etkö sitte minua enää näe. Minä aina näen kuninkaani, vaikkapa hän olisi syvimmässä —

Mörinä kuului, joka pani jok'ikisen sydämen vapisemaan ja Draga oli heti ääneti.

— Karhut — karhut! huusi Nicodem Lunjevica voitonvarmana. — Nyt ne tulevat — katsokaa, tulta, tulta!

Laukaukset pamahteli ja tummanpunaisia liekkiä kohosi savumerestä, joka tahtoi kaikki pimentää. Ainoastaan salamat, joita singahteli pensaitten takaa metsästäjien pyssyistä, synnyttivät siellä täällä vahvemman valaistuksen.

Ja tuossa kamalassa valossa näkyi joukko tummia, kömpelöitä olennoita tunkeutuvan luolan suusta.

Tuliliekkien yli ne juoksivat ulvoen ja täyttivät metsän hirveillä äänillä, ja sitte nähtiin siellä täällä muodottomien, paksujen päiden pistävän esiin, veristen silmien säkenöivän ja punaisten kielien riippuvan pitkällä leukapielistä.

Ylijahtimestari oli erehtynyt. Siinä ei ollutkaan yksi ainoa karhu, vaan kokonainen karhuperhe, joka syöksyi ulos luolasta.

— Käykää päälle vaan! huusi Nicodem Lunjevica. — Siinä on sinulle, sen peto! — Kas, ei se pystynytkään! — Tuossa — tuossa! — Pitäkää varanne, Granzow, karhut käyvät teidän kimppuunne.

Silloin näki Draga terävillä silmillään, että hevosen ja miehen peto kaatoi allensa.

Metsästysseurue hajaantui eikä kukaan ajatellut auttaa onnetonta, joka makasi pedon alla ja välttämättömästi joutuisi pedon saaliiksi.

Kuka tuo onneton oli, sitä ei edes Draga silloin kyennyt eroittamaan. Mutta rohkea kun oli, pysähtyi hän yksin paikalle, kun kaikki muut pakenivat.

Hän kannusti hevostansa ja lensi onnettomuuspaikalle. Draga näki nyt, mitä kauheata tässä tapahtui. Siinä makasi ylijahtimestari Granzow maassa. Karhut olivat iskeneet kyntensä hevosen kurkkuun. Granzow oli lentänyt satulasta ja makasi nyt muutaman metrin päässä siitä paikasta, missä karhu repi hevosta.

Onneton ylijahtimestari ei uskaltanut nousta pystyyn, peljäten herättävänsä karhujen huomiota. Ehkä olikin parasta, että hän hetkisen makasi liikkumattomana, sillä paitsi jättiläismäistä naaraskarhua näkyi luolan suulla vielä neljä muuta karhua, ja viisi karhua ajoi pakenevata metsästysseuruetta takaa.

Karhut, joitten ylijahtimestari oli luullut olevan varsin pieniä ja nuoria, olivat jo monen vuoden vanhoja ja kylliksi vanhoja hyökkäämään ihmisten päälle sekä asettumaan kiivaaseen vastarintaan.

Aukon läheisyydessä ei ollut ketään muuta ihmistä näkyvissä kuin Draga ja Granzow.

Draga ei menettänyt aikaa. Hän tähtäsi ja laukasi. Vaikka hän ampui erittäin tarkasti, kohtasi hänen kuulansa kumminkin vain karhun selkää eikä ollut kuolettava.

— Paetkaa, teidän majesteettinne, paetkaa! huusi Granzow Dragalie. — Se on naaraskarhu, vaarallisin kaikista.

Mutta pako oli liian myöhäistä. Dragan täytyi valmistautua taisteluun naaraskarhun kanssa. Sillä kun karhu huomasi uuden vastustajansa, jätti se heti rauhaan kuolleen hevosen, jonka veristä lihaa se par'aikaa himokkaasti nieleskeli, ja hyökkäsi hirvittävästi kiljuen kuningattaren hevosta vastaan.

Dragalla ei enää ollut yhtään latinkia tussarissaan. Hän sen sijaan veti esiin metsästyspuukkonsa, valmiina puolustautumaan viimeiseen hengenvetoon saakka. Mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä hevosensa kauhun valtaamana ja nähdessään karhun veriset silmät lähti pakenemaan. Draga ei kyennyt arkaa hevosta hillitsemään, vaan hänen täytyi kestää sitä, että hevonen vei hänet mukanansa yhä syvemmälle metsään.

Mutta naaraskarhu ei hellittänyt, vaan ajoi häntä takaa itsepintaisuudella, joka on noille petoeläimille omituista, kun ne kerran ovat saaneet päähänpiston ahdistaa ihmistä.

Se oli ratsastusta elämästä ja kuolemasta, niin vielä enemmän — se oli kuoleman ratsastusta.

Draga katsahti ympärilleen, lentäessään hevosen selässä. Vielä oli hänen ja karhun välimatka jotenkin suuri, jotenka Draga vielä toivoi pääsevänsä pedon kynsistä, sillä hänen hevosensa oli nopeajuoksuinen ja juoksi entistä nopeammin kuoleman kauhussa. Mutta naaraskarhu juoksi uskomattoman nopeasti ja ketterästi kömpelöstä vartalostansa huolimatta.

Suurta vaaraa oli Dragalla jättiläisrungoista, joita hän sivuutti niin läheltä, että luuli tulevansa niitä vastaan heitetyksi ja muserretuksi. Vaadittiin todellakin suurta taitoa hevosen ohjaamiseen, kun tämä tuli liiaksi lähelle puiden runkoja tahi kallion särmää.

Toisessa kädessään piti hän jahtipuukkoa valmiina iskemään, toisessa piti hän ohjaksia ja ohjasi tottelevaista hevosta.

Kerta toisensa perästä kuuli hän naaraskarhun ulvonnan takanaan. Draga kuuli pedon raskaan hyppäyksen alla maan tärisevän, hän huomasi vaistomaisesti, vaikkei ympäri kääntynytkään, että välimatka hänen ja hänen peljättävän vihollisensa välillä yhä enemmän väheni, sillä hänen juoksijansa voimat vähenivät vähenemistään.

— Kiiruhda, huusi hän hevoselleen. — Sinä olet hukassa ja minäkin, jos karhu meidät saavuttaa. Voi, hän luuli hevosen sillä hetkellä ymmärtävän ihmisen puhetta, ja siltä näyttikin, sillä kasvaneilla voimilla juoksi hevonen eteenpäin, lensi kuin tuulen siivillä. Minne? — sitä ei Draga tietänyt. Hän ratsasti jonkummoisen aarniometsän läpi, pitkin suon reunaa ja metsäpuroa, ja hevonen juoksi jokaisen esteen ylitse. Tuossa jo sitte avautui hänen eteensä hauta, enemmän kuin kaksi metriä leveä.

— Ylitse! huusi Draga hevoselleen ja kannusti sitä. Jalo eläin nousi takajaloilleen — sekunnin se häälyi kuin ilmassa. — Dragasta tuntui, kuin jos maa olisi hänen jalkainsa alla vaipunut, mutta kohta sen jälkeen koskettivat hevosen kaviot taas pehmeätä maata haudan toisella puolella, ja yhä rajummin mentiin eteenpäin, sillä naaraskarhukin oli uskaltanut ottaa saman vaarallisen hyppäyksen ja juoksi sitte hevosen perässä, jonka koko ruumis vapisi.

Hevonen eksyi yhä kauvemmaksi jylhään metsään. Siellä ei näkynyt tietä, ei mitään polkua, ei mitään taloa. Tuskinpa auringonsäteet saattoivat tunkeutua jättiläispuiden oksien läpi. — Nyt — Draga kääntyi ympäri ja huomasi kauhukseen, että karhu enää oli hänestä vaan kahdenkymmenen askeleen päässä.

Hevosen voimat olivat tyhjentyneet, karhun sitä vastoin näyttivät vahvistuneen, sitä myöten kuin se näytti tulevan uhriansa lähemmäksi.

— Mikä hirmuinen kuolema kuningattarelle! ajatteli Draga. — Ja kaikki — kaikki minut hylkäävät! — Nuo kurjat pelkurit, ei kukaan niistä ole minua seurannut! Eivät edes merkkiä anna minulle jahtitorvella!

— Armelias Jumala, nyt minun täytyy kuolla! Peljättävä väristys oli vähällä heittää Dragan satulasta. Samassa vaipui hevonen polvilleen, se oli kaatunut hypätessään jonkun esteen ylitse ja makasi nyt maassa vaistomaisesti nytkähdellen.

Kaikeksi onneksi oli Draga pysytellyt satulassa, ja tottunut ratsastaja kun oli, tempasi hän heti jalkansa jalustimista irti, hyppäsi hevosen seljästä ja asettui maahan.

Hän ei paennut, sillä hän tiesi, ettei pakomatka jalkaisin ollenkaan onnistuisi. Sen sijaan hän asettui mikäli mahdollista hevosen suojaan, veti esiin jahtipuukkonsa ja odotti pedon hyökkäystä. Nyt hänellä oli enää vain yksi ainoa pelastumisen mahdollisuus, syöstä puukko karhun sydämeen. Jos hän siihen kykenisi, olisi hän ehkä pelastunut! Jos taas tuo isku ei onnistuisi, silloin olisi hän ehdottomasti hukassa.

Karhu pysähtyi ainoastaan viiden askeleen päähän Dragasta, hevonen ainoastaan oli välissä, ja tuo onneton eläin oli siinä liikkumattomana kuin kuolemaan tuomittu.

Karhun veriset silmät näyttivät kauhistuttavilta, samoin avonainen kita, josta riippui läähättävä kieli, ja vastenmielinen hengitys huurusi kidasta.

Dragan kauniit, kalpeat piirteet olivat kovasti jännitetyt. Niissä ei silloin näkynyt vähääkään pelkoa, vaan päin vastoin rajua päättäväisyyttä.

Karhu tuijotti minuutin ajan uhriansa kamala hehku silmissään. Sitte päästi se rajun ulvonnan ja hyökkäsi Dragan päälle.

Mutta kuningatar heittäytyi niin ketterästi sivulle, että karhu töytäsi hänen ohitsensa lyöden hänet maahan kömpelöllä ruumiillaan.

- Sinä tai minä! kuului kuningattaren huulilta ja sitte työnsi hän koko voimallaan.

Hänen sapelinsa ei tunkeutunut karhun sydämeen, sillä käpälällään löi se aseen hänen kädestään.

Siinä pedon kynnet haavoittivat Dragan kättä, ja viimeinen, minkä tämä näki, oli joukko suuria, punaisia veripisaroita, jotka haavoittuneesta kädestä putosivat maahan.

Sitte musteni kaikki Dragan silmissä. Hän vaipui maahan, eikä tiennyt edes, oliko se hänen heikkoutensa, joka veti häntä alaspäin, vai oliko karhu muodottomalla ruumiillaan saanut hänet kumoon.

Mutta hän tiesi nyt hyvin hyvästi, että hän makasi maassa ja että karhu seisoi kumartuneena hänen ylitsensä.

Draga näki kuinka karhun oikea käpälä kohosi ylös, sitte äkkiä laskeutuakseen alas hänen rinnalleen.

Karhu päästi kumean mörinän. Seuraavassa silmänräpäyksessä horjui se kuin juopunut.

Sitte taas laukaus, taas luoti suhisi karhun rintaan ja Dragan voittaja vaipui maahan sivulle ja kiemurteli siinä kuolontuskissa.

Draga hyppäsi ylös, mutta vaipui taas kohta maahan, sillä nyt, kun kuoleman vaara oli ohi, kun hirvittävä mielenliikutus näytti nousseen yli rajojen, nyt pettivät voimat ja toisen kerran makasi hän karhun vieressä maassa.

Hän näki kauniit pojan kasvot kumartuvan puoleensa ja kaksi tummaa silmää, jotka olivat erittäin hellästi ja säälivästi häneen kiinnitetyt.

- Oletko nyt herännyt horroksestasi, kaunis rouva? kuuli hän soinnukkaan pojan äänen kysyvän. — Minä olin niin levoton, kun luulin tulleeni liian myöhään. Mutta, Jumalan kiitos, se veri, jonka näen sinun vaatteillasi, tulee vaan tuosta haavasta sinun kädessäsi, ja se ei paljoa merkitse.

Draga nousi hitaasti istualleen ja katseli ympärilleen. Hänen täytyi palauttaa muistoonsa kaikki viimeisten tuntien tapahtumat, voidakseen päästä selville siitä, ettei kaikki, mitä hän näki ympärillään, ollut vaan unta.

Hän näki hevosensa hyvin säilyneenä seisovan lähellä erästä puuta ja syövän. Hän näki myöskin pojan, joka oli polvillaan hänen vieressään.

Mutta missä oli sitte hänen pelastajansa, missä oli metsästäjä, joka oli ampunut ratkaisevat laukaukset, jotka olivat lopettaneet hirmuisen taistelun hänen ja karhun välillä?

- Sano minulle, rakas lapseni, sanoi Draga pojalle. — Kuka oli sinun seurassasi, kun tulit tänne?

- Tietysti, aivan yksin, vastasi poika, nauroi ja näytti kaksi komeata hammasriviä.

- Mutta jonkun on täytynyt ampua kaksi laukausta karhuun ja oikeita mestarilaukauksia. Minä luulen, että toinen kävi päähän, toinen sydämeen.

Oh, ei tämä ollut ensimäinen, jonka minä ammuin, sen saatte uskoa. Muuten ei siitä kannata puhua, eikä se paljoa merkitse sille, joka aina kävelee metsässä ampumassa.

Dragan hämmästys tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Koko pojan esiintyminen ja olento, hänen puhetapansa, kaikki, mikä hänessä oli ylhäistä ja ylpeää samoinkuin koko hänen ulkomuotonsa teki syvän vaikutuksen häneen.

Hänen nuori pelastajansa oli nuorukaisijän kynnyksellä ja saattoi olla noin neljäntoista ikäinen.

Hän kantoi mustakiharaisen päänsä ylpeästi ja itsetietoisesti, kasvot olivat hienot ja osoittivat kukoistavaa terveyttä.

Lisäksi tuli vielä se, että pojalla oli omituinen puku. Hänen lakkinsa ja housunsa, jotka ulottuivat vaan polviin asti, olivat säämyskänahasta. Takin yläreunassa näkyi valkoinen paidankaulus, joka nähtävästi oli kototekoista pellavakangasta.

Jalat olivat polvesta lähtien paljaat, joten ruskeat sääret tulivat näkyviin. Jaloissa oli matalat kengät keltaisesta nahasta.

- Tule nyt! huusi poika kuningattarelle. Tästä on vaan muutamia askelia äidin luo. Oi, kuinka hän tulee iloiseksi, kun kerron hänelle, että olen pelastanut sinun elämäsi! Sillä niin se on, kaunis rouva, että minä todellakin olen pelastanut sinut.

- Niin, sen olet sinä tehnyt, ystäväni, huudahti kuningatar. — Ja sinä saat siitä kuninkaallisen palkinnon. Tiedätkö, kuka minä olen?

- Kuka sinä olet? Ei, kuinka minä sen tietäisin, enhän minä koskaan tapaa muita ihmisiä! Mutta minä olen kuullut, että Serbian kuningas, nimittäin nykyinen kuningas, on täällä metsässä, ja voin melkein lyödä vetoa, että sinä olet jonkun metsästäjän vaimo, tai ehkä olet kerrassaan joku hovinainen.

— Niin, ehkä kerrassaan joku hovinainen! Se on oikein arvattu, sanoi kuningatar iloisesti ja nousi ylös. — Niin, tule kanssani äitisi luo. Mutta hevonen täytyy meidän ottaa mukaamme.

- Sitä kuletan minä ohjaksista, vastasi poika. — Oi, kuinka kaunis eläin! Juuri sellaisen hevosen tahtoisin itselleni. Olen niin usein pyytänyt äitiä ostamaan minulle hevosen, jatkoi hän sitte poikamaisesti laverrellen, mutta hän katsoo, että se on liian kallis minulle.

Äiti on köyhä, näetkös. Ja ajattele, hän ei kuitenkaan tahdo, että lähtisin maailmaan rahoja ansaitsemaan! Oi, jos minä vaan saisin tahtoni läpi, niin ei kauan kuluisi, ennenkuin hänellä olisi rahaa niin paljon, ettei tietäisi, mitä niillä tekisi. Niin, minä kyllä osaisin ansaita rahoja!

Mutta — äiti on ehkä oikeassa, kun hän sanoo, että minun täytyy säästää voimiani. Äiti sanoo aina että kohtalo on pannut minun hartioilleni raskaan ja vaikean tehtävän tulevaisuudessa ja että minä kerran vielä tarvitsen sekä henkiset että ruumiilliset voimani.

— Soo! sanoi Draga ihmetellen. Ja minkä tehtävän on äitisi sitte määrännyt sinulle?

Poika katsoi häneen riemuiten suurilla, mustilla silmillään. Hänen notkea vartalonsa näytti kasvavan, ja hänen kasvoissaan ilmeni jotakin, jota voimme verrata vaan ylpeään, kuninkaalliseen aurinkoon, kun se tunkeutuu esiin pilvien lomasta. Sitte vastasi hän:

Kuningatar astui ällistyneenä pari askelta taapäin ja nojasi erästä puuta vasten syvään hengittäen. Hän otaksui, että pojan sanat olivat joko hänen lapsellisen mielikuvituksensa tuote, eli olivat ne ehkä hänellä semmoisena piintyneenä ajatuksena, joka tavallisesti päättyy täydelliseen hulluuteen.

Kuitenkin sattuivat nämä sanat suoraan hänen sydämeensä, sillä hän oli juuri viime päivinä usein ajatellut:

Ja nyt tapasi hän täällä keskellä metsää pojan, joka aivan kylmäverisesti, mutta samalla täydellisellä, vakuutuksella sanoi hänelle:

- Oikein, poikani! huudahti hän vaivaloisesti. — Etpä todellakaan pane itsellesi pientä päämaalia! Sinä et tahdo olla vähempää kuin kuningas ja vieläpä kuningas tässä maassa, tässä kauniissa Serbiassa tahdot sinä hallita!

Mutta tiedätkö myös, että täytyy olla kuninkaaksi syntynyt? Ainoastaan se voi tulla täällä kuninkaaksi, joka on prinssiksi syntynyt.

- Minä olenkin prinssi, vastasi hänen nuori pelastajansa samalla varmuudella kuin ennenkin.

— Poika parka, sinä olet ehkä kerjäläisprinssi, kaunis metsän prinssi, mutta et sellainen prinssi, jonka päässä tulee kruunu olemaan.

- Minulla on jo kruunu, vaikk'et sinä sitä näe, huudahti poika. — Kysy vaan äidiltä, ja hän kyllä sanoo niinkuin asia on, että kaikki ihmiset, jotka joskus salaa tulevat luoksemme metsään, kutsuvat minua vaan teidän kuninkaalliseksi korkeudeksenne.

- Kuinkahan lieneekään oikein tämän pojan laita, jonka tapaan täällä metsässä ja jota kaikki ihmiset kutsuvat kuninkaalliseksi korkeudeksi?

- Mikäkö on nimeni. Niin, sen saat sinä tietää, kun olet niin kaunis ja minä pidän sinusta. Muutoin on äitini kieltänyt minua mainitsemasta nimeäni, samoinkuin hän pitää minua erillään kaikista ihmisistä ja arvelee sen olevan parasta minulle, että ihmiset oppivat tuntemaan minut vasta sillä hetkellä, kun kruunu pannaan päähäni.

- Äitisi siis arvelee, että sellainen hetki on kerran tuleva, huudahti Draga, eikä voinut itsekään ymmärtää, miksi jääkylmä väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.

- Äitini ei sitä vaan usko, vaan hän tietää sen. Minäkin sen tiedän ja moni muu. Nykyään on nimeni Milan Obrenovitsch, mutta kun olen saanut kruunun päähäni, kutsutaan minua kuningas Milaniksi.

Kuullessaan tämän pojan vastauksen, tuntui Dragasta, kuin kaatuisivat metsän jättiläispuut hänen päällensä ja musertaisivat hänet allensa. Hänestä tuntui paljon pahemmalta kuin silloin, kun naaraskarhu nosti käpälänsä lyödäkseen sen hänen rintaansa. Hänestä tuntui, kuin jääkylmä käsi olisi tarttunut hänen sydämensä ympäri.

Oliko se todellakin totta, mitä Serbiassa kuiskailtiin, että Milanilla oli paitse Aleksanteria vielä toinenkin poika, joka oli syntynyt hänelle laillisessa avioliitossa kauniin, ylhäisen naisen kanssa? Oliko tämän pojan nimi todellakin Milan? Elikö hän vielä? Seisooko hän nyt tuossa hänen edessään ruumiillisessa muodossa? Oliko se tämä poika, tämä kaunis, ylpeä poika, jota kuningattaren oli kiittäminen elämästään?

Niin, silloin ei hän todellakaan syyttä nimittänyt itseään Serbian tulevaksi kuninkaaksi.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

- Mikä on sinun äitisi nimi? kysyi Draga kulkiessaan metsässä eteenpäin, poika taluttaen hevosta ohjaksista.

Draga painoi molemmat kätensä sydäntänsä vastaan. Hän pusersi huulet vastakkain, jottei päästäisi huutoa. Nyt hän tiesi tarpeeksi. Hän tiesi kaikki. Liiankin usein oli hän tuosta naisesta kuullut puhuttavan.

Kauan aikaa, ennenkuin Milan oli Dragan vietellyt, oli hän maannut rouva Kristicin, sotaministerinsä rouvan jalkain juuressa.

Milanin tähden oli Ada hyljännyt puolisonsa. Sitte oli hän äkkiä hävinnyt eikä hänestä sitte kuultu koskaan sen enempää.

Silloin tällöin kuultiin kumminkin joskus juteltavan siitä, että kuningas yhä vielä rakasti Ada Kristiciä ja että hänellä hänen kanssaan oli poika, jota hän tuhat kertaa enemmän rakasti kuin heikkoa Aleksanteria.

Talo näkyi puitten lomitse. Siinä oli pieni jahtimestarin asunto, jahtilinna, jos niin tahtoo, se oli kivestä tehty, jonka vuoksi se olikin vuosisatoja välttänyt häiriöitä. Mutta nyt katosivat kivimuurit melkein murattiköynnösten alle. Koko talo osoitti hylkäämistä ja yksinäisyyttä. Ja että tämän talon asukkaat eivät ajatelleet saavansa vieraita, selvisi siitäkin, että he eivät edes olleet raivanneet tietä aarniometsän läpi, joka taloa ympäröitsi. Päinvastoin näyttivät viheriäiset villiruusupensaat talon ympärillä saavan kasvaa mielin määrin.

Mutta nuori Milan tarttui Dragan käteen ja veti hänet perässään. Hän tunsi aukon, joka oli pensaikossa niin leveä, että he hevosineen juuri saattoivat tunkeutua läpi.

Tuskin oli hän tämän lausunut, kun ovi avautui ja olento astui siitä ulos, jonka näkeminen pani Dragan sydämen pamppailemaan. Kuinka paljon ylhäistä kauneutta, arvokkaisuutta ja syvää, itseänsä uhrautuvaa surua ilmeni tässä olennossa!

Aivan mustiin puettuna seisoi Ada Kristic siinä kehyksessä, jonka rakennus muodosti. Vielä oli hänen tukkansa kiiltävän musta, mutta se oli sileäksi kammattu, jakaus keskellä. Ainoastaan ohimojen kohdalla näkyi harmaantunut kihara kiiltävässä, mustassa tukassa.

Kasvot eivät vielä olleet saaneet yhtään ainoata ryppyä tahi vakoa. Ainoastaan silmien ympärillä liehui harmaa huntu, joka teki ihmeelliset mustat silmät entistä kauniimmiksi.

Tällä kertaa Adan silmissä kuvastui mitä suurin hämmästys. Ilmeisellä epäluulolla katsoi hän Dragaan, jonka käsi vielä lepäsi Milanin kädessä.

— Kaunis nainen, jonka hengen olen pelastanut, vastasi Milan ujostelematta. — Tuolla metsässä, missä suuret tammet seisovat, tiedäthän, makasi suuri karhu, jonka ammuin samassa hetkessä kuin se yritti tämän naisen repiä kappaleiksi.

- Elä nyt suutu minuun, äiti, siitä mitä olen tehnyt! Hän oli nyt irroittanut kätensä ja juossut äitinsä luokse, jonka sulki syliinsä.

Draga oli sillä välin tullut lähemmäksi. Hän tervehti Adaa hymyilyllä, jonka tuli ilmaista mitä suurinta ystävyyttä.

— Jaa, arvoisa rouva, sanoi Draga, — minä olen teidän pojallenne äärettömän kiitollinen. Ilman hänen tuloansa olisin nyt tuolla metsässä kuolleena, pedon raatelemana.

Käteeni sain karhun kanssa taistellessa mitättömän haavan, mutta tuon tähden en päättänyt seurata poikaanne, vaan toivossa saada lausua ihailuni tuosta uljaasta pojasta, jonka te täällä metsän yksinäisyydessä olette kasvattanut.

— Elkää puhuko niin kovalla äänellä, sanoi Ada huolestuneena, hän ei ole tottunut ylistyksiin, joita hänen ei tule koskaan kuulla.

Mutta tulkaa nyt sisään, rouva, niin sidon teidän haavanne, jos sallitte, ja levätkää meillä, mutta sitte lähtekää taas mitä pikemmin. Tätä pyydän, en suinkaan vieraanvaraisuuden puutteessa, vaan teidän oman etunne kannalta, rouva. Ei ole hyvä kauan viipyä minun talossani. Ne, jotka täällä käyvät, voivat eräällä taholla joutua epäluulon alaisiksi.

— Todellakin, hyvä rouva? huudahti Draga, seuratessaan Adaa ja tämän poikaa saliin. — Olisikohan semmoisia ihmisiä, jotka teille eivät edes soisi tätä yksinkertaista kotia?

- Oi ei, niin kateellisia ihmisiä ei toki ole. Ada Kristic ei vastannut näihin sanoihin. Hän avasi pienen seinäkaapin ja otti sieltä esille useita eri pulloja ja liinannöyhtyä, jolla sitoi haavan.

— Ei, hyvä rouva, teidän ystävälliset kätenne ovat nyt kokonaan poistaneet tuskan. Sitte rouva Kristic otti esille pullon jonka avasi, ja maljan ja asetti ne Dragan eteen.

Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että malja oli kultainen ja että kuninkaallinen vaakuna sitä koristi. Taaskin tunsi Draga sisuksensa kuohuvan ja hänen täytyi sulkea silmänsä, jottei osottaisi, millä silmäyksellä hän katseli sitä naista, joka kuninkaanpojan oli synnyttänyt.

— Juokaa, hyvä rouva! sanoi rouva Kristic, täyttäin maljan punaviinillä. — Jospa tämä viini teille maistuisi ja antaisi voimaa — sitä toivon sydämeni pohjasta.

Draga tarttui maljaan ja oli juuri viemäisillään sen huulilleen, kun huomasi Milanin, joka huoneen nurkassa seisoi, puhdistaen kivääriänsä.

Ei, tuon äidin ei tule olla yhtä onnellinen kuin nyt juuri siksi, että hän on äiti.

Nopea päätös — kauhea päätös ja Dragalta ei puuttunut välikappaletta aikeensa toteuttamiseen. Hänellä oli se aina mukanansa, sillä ilman sitä ei hän koskaan lähtenyt linnasta.

— Hyvä rouva, sanoi Draga, ja hänen äänensä kaikui lempeältä ja melkeinpä ystävälliseltä. — Minä kiitän teitä hyvyytenne osoituksesta. Ette suinkaan pane pahaksenne, jos pyydän teiltä vielä yhtä asiata?

— En, päinvastoin! Minä mielelläni täytän teidän toivomuksenne, jos vaan voin, vastasi kuningas Milanin puoliso, sillä hän se oli koskapahan Milan Nataliasta erottuaan oli mennyt morganatiseen, s.o. salaiseen avioliitoon hänen kanssansa, joka sanotaan tapahtuneen Lontoossa.

— Tämä viini tosin on ihanasti tuoksuvaa, sanoi Draga, — mutta kun nyt olen vielä peljästyksissä, en uskalla viiniä juoda, se nousisi päähän. Mutta vastalypsetty maito maistuisi minusta erinomaiselta.

— Minulla ei tosin nyt ole sellaista maitoa, sanoi Ada, mutta voinhan mennä lehmää lypsämään.

— Oi, kovasti mieltäni pahoittaa, että minun tähteni kärsitte noin paljon vaivaa. Parempi on, että poistun ja kuljen metsän läpi pieneen huvilaan, missä asun.

— Oletteko ehkä joku kuningattaren hovinainen? kysyi rouva Kristic.
— Olen kuullut, että kuningas Aleksanteri nyt hovineen oleskelee
Tapschidermetsässä.

— Ei, niin onnellinen en todellakaan ole, että olisin kuningattaren hovinainen, vastasi Draga äkkiä. — Minä olen jahtiin komennetun metsämiehen vaimo, ja sattumalta sai mieheni luvan ottaa minut mukaansa. Valitettavasti vaan olin vähällä saada huvin hengelläni maksaa. Naaraskarhu minua vainosi, ja varmasti olisin joutunut sen saaliiksi, ellei teidän poikanne rohkeudellansa olisi minua pelastanut.

— Poikani, reipas poikani! huudahti rouva Kristic syvästi liikutettuna.
— Mikä kaunis ajatus, että jo nuorena olet pelastanut ihmishengen.

Kumminkin, sanoi hän, jälleen kääntyen Dragan puoleen, — koska te olette ottanut osaa hovijahtiin, niin on teillä myöskin ollut tilaisuutta nähdä kuningatarta läheltä. Onko totta, että hän on niin kaunis kuin kerrotaan?

— Kaunis? vastasi Draga. — Jaa, niin ihmiset sanovat. — Mutta yhtä varmaa on, että Draga on hyvin vallanhimoinen. — Sinä suuri Jumala, onko siinä ihmettelemistä? Jonka kohtalo kansan syvistä riveistä on kohottanut noin korkealle, kuinka olisi mahdollista, että se ei onnestansa hurmaantuisi? — Väitetään myöskin, että kuningatar olisi hyvin kunnianhimoinen. — Ettekö ole kuullut siitä puhuttavan?

— Yksinäisyydessäni en saa semmoista kuulla, hyvä rouva, vastasi Ada. — Mutta olkoon kuinka hyvänsä, kuningas kumminkin rakastaa puolisotaan ja tuntee itsensä onnelliseksi, ja silloin ei kenelläkään serbialaisella ole oikeutta häntä moittia tahi olla vihamielinen kuningattarelle siitä, ettei hän kehdossaan kuningattareksi syntynyt.

— Pidä nyt, poikaseni, rouvalle seuraa niin hyvin kuin kykenet. — Vasta neljännestunnin kuluttua olen lypsämisen lopettanut. Suonette kai anteeksi, että jätän teidät yksin?

Koko ajan kuin Draga oli äidin kanssa puhellut, oli poika kirkas hohde silmissään, edellistä katsellut. Viehättävä metsästäjänainen veti häntä vastustamattomasti puoleensa.

— Nyt lähdette pian meiltä, sanoi poika surullisena, — ja minä — minä ehkä en saa teitä koskaan enää nähdä.

— Mutta miks'ette? vastasi Draga. — Tehän voitte käydä minun luonani, ja minä tunnen itseni onnelliseksi, jos sen teette. — Mielelläni tahdon jälleen nähdä pelastajani.

— Siitä ei mitään tule, vastasi Milan päättävästi, — sillä minun äitini ei salli minun astua vieraaseen taloon. Hän pelkää, että minulle siellä jotakin pahaa tapahtuisi.

— Tuohan on aivan liikaa varovaisuutta! Te olette kylliksi vanha mielestäni, voidaksenne itse määrätä toimenne.

Draga tahtoi tällä kylvää pahan siemenen hänen sieluunsa, tahtoi huomaamatta tehdä hänet äidillensä tottelemattomaksi.

— Minä en koskaan juo viiniä, vastasi hän, ottaen askeleen taaksepäin.
— Äitini väittää, että viini: turmelee ihmissielun.

— Päinvastoin! — Viini kohottaa sielun! huudahti hän. — Teidän äitinne ei tule saada tästä tietää. — Olkaa nyt vain tämä kerta äidillenne tottelematon! — Minun tähteni, Milan!

Näin sanoen upotti Draga hehkuvat silmänsä pojan silmiin niin että tämä vapisi. Samalla tavoin täytyy kaniinin vavista, kun siihen sattuu silmäys käärmeen vihertävistä silmistä, se ei voi paeta ja on auttamattomasti kuoleman oma.

Samoin masentui Milaninkin vastustus Dragan lumoavassa läheisyydessä, josta hän ei päässyt.

— No, minä juon sitte, sanoi kuninkaanpoika epävarmalla äänellä. — Te sitä tahdotte — siksi minä sen teen, siksi täytyy minun se tehdä.

— Kiitos! kuiskasi Draga, kädellään sivellen pojan tummia kiharoita. — Tämä pää on seppeleellä koristettava. — Oi, ystäväni, tuossa näen tammen ikkunan edessä! Kiiruhtakaa, katkaiskaa muutamia oksia, niin minä sidon seppeleen! Mies, tuleva sankari ansaitsee seppeleen!

Milanille ei tätä tarvittu sanoa kahta kertaa — siinä määrässä oli hänet lumonnut nainen, jonka näkeminen saattoi hänen kokonaan unhottamaan äitinsä.

Milan kiiruhti ulos huoneesta, ja puolta minuuttia myöhemmin näki Draga hänen jo kiipeevän tammeen, Draga vetäytyi ikkunan luota. Hänen silmissään säkenöi mielenliikutus.

— Sen tulee tapahtua! Serbiassa ei saa olla tulevata kuningasta, ellen minä ole sitä synnyttänyt, jos toiveeni siinä suhteessa eivät koskaan toteudu, niin Serbian kuninkaan kumminkin täytyy olla minun valitsema.

Näin sanoen, otti hän sormestansa paksun kultasormuksen, jota koristi kallis smaragdi. Se peitti kapselin täynnä voimakasta myrkkyä.

— Minä täytin sen myrkyllä, mutisi hän, kun vannoin tulevani Serbian kuningattareksi tahi — kuolevani.

Jos Aleksanteri olisi minut hyljännyt, silloin olisin ottanut myrkkyä. Mutta nyt seison valtani kukkulalla, ja pidän huolta siitä, ettei kukaan muu sinne kiipee kuin se, jonka minä itse valitsen.

Kas, nyt hän laskeutuu puusta ja nauraen kääntelee tammenoksiaan. —
Jaa, naura sinä vaan, kuninkaanpoika.

Kohta on hymyily huuliltasi häviävä, ja purpuran asemesta saat kääreliinan!

Draga piti sormusta maljan yläpuolella. Vähäinen nykäisy vieteriin, niin sormuksen kotelosta tippui pisara kerrallaan viiniin.

— Kas, todellakin jo palannut? kysyi Draga, kääntyen ympäri, samassa kuin hän pisti sormuksen sormeensa.

Draga äkkiä tempasi oksien lehdet, sitoi ne toisiinsa ja antoi niille seppeleen muodon.

— Oi, hyvä rouva, huudahti Milan, — jos joskus ystävätä tarvitsette, niin muistakaa poikaa, joka asuu Tapschidermetsän jahtimestarin asunnossa. Silloin minä ehkä olen mieheksi kasvanut. Ja kun minusta tulee kuningas, silloin tulkaa minun luokseni pyytämään jotakin armonosotusta.

Näitten lapsellisten sanojen, joissa suloinen uni kuvastui ja jotka samalla ilmaisivat jaloa sielua, on täytynyt syvästi liikuttaa jokaisen ihmisen sydäntä; ei edes Draga voinut olla niistä jotakin vaikutusta ottamatta, mutta ne eivät häntä kuitenkaan siinä määrässä liikuttaneet, että hän olisi mustasta aikeestaan luopunut.

— Ei, ei! ajatteli Draga, katsellen jäykillä, kylmillä silmillään kaunista poikaa, joka molemmin käsin painoi seppeleen lujemmin päähänsä. — Sinun täytyy kuolla, sillä sinusta on minulla vastaisuudessa vaaraa!

Tällä hetkellä ei Draga edes ajatellut sitä, että hän nyt oikeastaan tahtoi murhata oman lapsensa veljen, sillä ei ainoastaan kaunis Ada Kristic ollut lahjoittanut Milanille lasta, vaan Draga itse, vaikkei hän tahtonut omaa lastansa kasvattaa, niinkuin muut äidit, vaan päinvastoin oli koettanut saada omankin lapsensa hengiltä.

— Ja nyt, nuori kuninkaani, huudahti Draga, tarttuen maljaan ja kohottaen sen, juokaamme nyt teidän tulevaisuutenne malja!

— Onnea, kuninkaani! huudahti murhaaja. — Minä sekoitan teille tämän juoman!

Näin sanoen kosketti Draga huulillansa maljan reunaa, mutta varoi, ettei saanut pisaratakaan suuhunsa. — Ja nyt Milan, juo minun maljani! huudahti Draga.

— Milan — Milan, tule ulos minua auttamaan! huusi silloin äiti ulkoa pihalta. — Auta minua, poikani maitoastioita kantamaan.

— Tuollainen on siis se sankari, joka on Serbialle luova suuren tulevaisuuden! Ei, ystäväni, ensiksi teidän täytyy tyhjentää malja tulevan kuninkaallisen kunnianne hyväksi ja sitte vasta voitte ajatella, että teillä myöskin on äiti.

Draga siis ei ainoastaan koettanut saada poikaa myrkkyä ottamaan, joka turmelisi hänen ruumiinsa, vaan hän oli jo myöskin myrkyttänyt hänen sielunsa.

Milan ei enää kauvemmin kuunnellut äitinsä ääntä. Hän otti kultamaljan ja vei sen huulilleen. — Minä en nimeäsi tunne, kaunis metsästäjä, huudahti poika, mutta tämän maljan minä tyhjennän sinun kunniaksesi ja ystävyytemme muistoksi.

Kultamaljan säteilevän reunan yli kohosivat pojan silmät Dragaa kohti. Sitte poika pani oikean kätensä sydämelleen, samassa kuin hän vasemmalla vei maljan huulilleen, ja tulinen viini, johon kuolemaa ja turmiota oli sekoitettu, valui kurkusta alas.

— Minä tulen, rakas äiti, minä tulen! Oi, sinä saat nähdä, mikä ihana koriste minulla on tukassani.

Näin sanoen, juoksi nuori Milan ovea kohti, mutta jo matkalla hän äkkiä tunsi väsymystä.

— Kyllä, kyllä minä tulen, mammakulta! huusi hän vielä kerran. — Älä mitenkään yksin nosta raskasta maitoastiata! Minä tulen auttamaan. — Oi, Jumalani, mikä minua vaivaa? sammalti hän, samassa kuin kuolonkalpeiksi muuttuivat hänen nuoruutta ja terveyttä uhkuvat poskensa. — Minusta tuntuu — minä voin pahoin — minä luulen, että olen saanut —

Hän horjui. Draga seisoi siinä ja katseli, mutta ei edes kättä ojentanut poikaa tukeaksensa. Kylmästi ja säälimättömästi antoi hän pojan kaatua lattialle, aivan jalkainsa juureen.

— Oi, Jumalani, minä luulen kuolevani! huudahti nuori Milan, painaen käsillään rintaansa vastaan.

— Voi, kuinka pahalta tuntuu! Polttaa kamalasti tässä paikassa, missä sydän tykyttää. Huutakaa äitiä, olkaa niin hyvä, hän — ei — ei äitiä — hän voisi peljästyä! jatkoi hän lapsellisella äänellä, mutta te — Jumalani, pitääkö minun sitte kuolla! Mustenee silmissäni.

— Kuolla! huudahti Draga, kumartuen hänen ylitsensä. — Sinä et koskaan saavuta päämaaliasi. Sinusta ei enää ole vaaraa ei Aleksanteri Obrenovitschille, ei minulle eikä sille, joka minun armostani tulee kuninkaaksi.

— Oi Jumala, ähkyi poika, — kuinka te olette kauhean näköinen! Olenko teille pahaa tehnyt? Ammuinhan minä karhun. Eikö minun kuulani sattunut? Miksi sitte minuun noin äkkiä suututte?

— Kuole, Milan Obrenovitsch! kuiskasi Draga hänelle. — Sinä olet elämäsi päämäärän saavuttanut. Täältä sinut viedään metsään ja kaivetaan sinulle siellä hauta. Ha, haa, nyt kerron sinulle, kuka minä olen.

Jos ijankaikkisuudessa joku sinulta kysyy, kuka sinut, nuoren tammen, kaatoi, niin sano: Sen teki Draga, jonka edessä jokaisen täytyy kuolla, joka voi hänelle tulla vaaralliseksi.

Sitte Draga hyökkäsi ulos ovesta ja sulki sen hiljaa, äänettömästi. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että myrkky muutamien minuuttien kuluttua riistäisi pojalta hengen. Siksi hän sydämessään riemuiten lähti talosta, missä hyvät ihmiset olivat hänet vieraanvaraisesta vastaanottaneet, mutta johon hän oli kuolemaa ja kauhua kylvänyt.

Muutamien minuuttien kuluttua oli hän hävinnyt metsään, kiirehtien hakemaan tietä, joka johti Tapschiderin huvilinnaan.

Rouva Ada Kristic sillä aikaa turhaan odotti poikaansa. Hän suuresti ihmetteli, ettei poika tullut, sillä hän oli siihen tottunut, että poika heti juoksi auttamaan, kun nimensä kuuli.

— Ihmeellistä, onko hän siinä määrässä antautunut vieraan kanssa keskusteluun, että unhoittaa oman äitinsä? sanoi äiti, katkera tunne rinnassaan. Siitä on minun selko otettava.

Ada kiiruhti pihalta eteiseen ja lähestyi salin ovea, missä oli Dragan vastaanottanut ja jättänyt hänet yksin pojan kanssa. Mutta kun hän ojensi kätensä ovea avatakseen, jäi hän äkkiä seisomaan kuin jähmettynyt, kuolon kalpeana, sillä kamala ääni kuului hänen korvissaan, vikisevä ääni, jommoinen kaikuu ainoastaan kuolevan huulilta.

— Poikani, poikani! huusi rouva Ada, Milan, rakas lapseni — mikä sinun? Äiti horjui, hänen molemmat kätensä lankesivat oven rivalle ja ovi avautui.

— Lapseni, lapseni! huusi Ada äänellä, jossa ilmeni koko se ääretön tuska, minkä vapiseva äidinsydän voi tuntea kuolleen lapsensa tähden, ja Ada heittäytyi polvilleen poikansa viereen. — Poikani, voi minua, vieras on hänet tappanut. Tuo vieras nainen oli palkattu murhaaja!

Onnettoman äidin pää vaipui poikansa rinnalle. Adan silmät sulkeutuivat, hän kadotti tajuntansa.

Kohta hän kumminkin tointui, sillä mikä äiti siinä määrässä menettäisi tajunsa, kun on lapsen hengestä kysymys.

Kun hän avasi silmänsä ja nojasi poikansa rintaa vastaan, noustakseen pystyyn, tunsi hän että poikansa sydän vielä tykytti.

Toivo, pelko, epäilys ja usko risteilivät äidin sydämessä. Hän nousi ja ojensi kätensä taivasta kohden.

— Oi Jumala, hyvä Jumala ja isä! huudahti hän. — Enkö vielä ole kylliksi kärsinyt? Älä toki ota minulta viimeistä, ainoata, minkä omistan. Auta minua, taivaan Jumala, että voisin poikani pelastaa! Anna hänen elää itselleni iloksi ja Serbian onneksi!

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

- Kuuletko kellojen kilinän? Nyt taaskin väärinkäytetään noita taivaan ääniä surkeaan tarkoitukseen.

Näin sanoen astui eversti Maschin huoneeseen Zornin talossa, jossa Stefan Naumovitsch asui siitä lähtien kuin hänet sinne oli tajuttomana kannettu.

Nuori upseeri oli hämmästyttävän lyhyessä ajassa tointunut haavastaan ja saattoi jo olla pystyssä. Ainoastaan hänen kalpeat kasvonsa vielä ilmaisivat, kuinka lähellä hän oli ollut haudan reunaa.

— Mitä tarkoitat, puhuessasi Belgradin kelloista? kysyi Stefan. — Ne soivat todennäköisesti iltamessuun.

— Iltamessu on aikoja sitte pidetty, vastasi Maschin, riisuen laajan viittansa, johon hän kaupunkiretkillänsä oli ollut kääriytyneenä. — Ei, tänään on kysymys aivan toisellaisesta jumalanpalveluksesta, kuninkaan käskystä pääkaupungin asukkaat tulvivat kirkkoon.

Mene ikkunan luokse ja katso kadulle, niin voit nähdä tuhansien ihmisten menevän tuomiokirkkoon. Tänään näet pidetään kiitosjumalanpalvelus kuningattaren ihmeellisen pelastumisen johdosta hengenvaarasta.

— Perustuuko karhunjahti, josta äskettäin luin sanomalehdissä, todellisuuteen? Minun täytyy myöntää, että pidin sitä taitavasti sepitettynä valheena, jolla Draga vielä kerran tahtoi tehdä itsensä kuuluisaksi.

— Jaa, hän on todellakin ikäänkuin vanha näyttelijä, vastasi Maschin, joka asettui pöydän ääreen ystäväänsä vastapäätä. — Reklaami voittaa kaikki, ja vähä väliä semmoista pannaan toimeen. Mutta karhunjahtijuttu on tosi. Minä vastikään istuin ravintolassa saman pöydän ääressä kuin eräs metsästäjä, joka myöskin oli ottanut osaa karhunjahtiin, ja hän puhui siitä minulle, joka juuri olin lukenut jutun sanomalehdestä. Oli todellakin valitettavaa, ettei karhu asiataan paremmin toimittanut. Siinä tapauksessa karhu olisi ansainnut tulla täytetyksi ja asetetuksi kansallismuseoon näytteille ikiajoiksi, sillä se karhu olisi todellakin vapauttanut Serbian Jumalan vitsasta.

— Uuden aiheen? — Luulin, että vanha kyllä riittäisi. Onhan tuo nainen riistänyt minulta veljeni. Mutta olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, hän oli mies ja on itse syypää kohtaloonsa. Miksi veljeni sitte piti olla Dragaan niin ihastunut, kun tämä ei häntä kumminkaan rakastanut! Mutta näetkös, ystäväni, meidän isänmaamme on sydämelläni. Muutoin on muitakin vihan syitä. Sinä, Stefan, et vielä tiedä kaikkea mitä tuo vihattu nainen äsken on tehnyt. Tähän saakka en sitä ole tahtonut sinulle sanoa. Se tapahtui kolme päivää sitten. Eversti Mistic —

— Jumalan tähden, kuinka on meidän ystävämme Misticin laita? huudahti
Stefan.

— Hän pakeni Itävaltaan, kun hankkeemme kuningattaren henkeä vastaan tehtiin mitättömäksi, jatkoi Maschin synkkänä, — ja minä toivoin, että hän pysyväisesti oli pelastettu. Mutta meitä serbialaisia vaivaa se kirous, ettemme voi elää isänmaamme ulkopuolella, me aina kotiin palajamme. No niin, myöskin Mistic tuli takaisin. Hän tahtoi käydä tervehtimässä vanhaa äitiänsä Schabatzissa, koska hän oli kuullut kerrottavan, että äitinsä oli kuolemaisillaan. Ja niin olikin. Vanha rouva kamppaili kuoleman kanssa. Kun hän sai nähdä poikansa, loisti ilo hänen silmistänsä ja hän kuiskasi:

— Nyt minä kuolen mielelläni, sillä minun käteni saa levätä sinun kädessäsi, poikani.

Silloin äkkiä kaksi santarmia tunkeutui siihen huoneeseen, missä Mistic oli, hänet riistettiin äitinsä kuolinvuoteelta, pantiin kahleisiin ja vietiin Belgradiin.

— Entä kuningas, kysyi Stefan, — eikö hän antanut armon käydä oikeudesta?

— Kuningas! huudahti Maschin halveksivasti olkapäitään kohauttaen. — Onko kuninkaalla omassa maassansa vielä jotakin sanomista? Dragahan täällä hallitsee ja laatii lait tahi oikeammin polkee ne jalkoihinsa.

Kuningas tahtoi sopia Misticin kanssa, esitti hänelle lempeällä äänellä, kuinka väärin hän oli tehnyt ja päätti näillä sanoilla:

- Minä tiedän, Mistic, että te olette urhoollinen soturi, ja jos te olette valmis pyytämään puolisoltani, kuningattarelta anteeksi, niin olen minäkin puolestani valmis teille anteeksi antamaan. Tässä tapauksessa saatte entisen arvonne takaisin, ja kaikki unhotetaan.

- No, mitä Mistic tähän vastasi? kysyi Stefan. Ei suinkaan hän ollut niin mieletön, että hylkäsi kuninkaallisen tarjouksen? Tiedäthän Maschin, että meidän tehtävämme on saada entiset asemamme takaisin, sillä ainoastaan siten voimme oikein valvoa Serbian kohtalota ja työskennellä sen menestykseksi.

— Samaa sanoi itselleen myöskin Mistic, vastasi Maschin, — sillä hän antoi kuninkaan tietää, että hän tahtoi pyytää kuningattarelta anteeksi.

Aleksanteri lähetti heti Dragaa hakemaan. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin kuningatar tuli, mutta vihdoinkin astui hän sisään. Ylpeänä hän astui Misticiä vastaan. Mistic meni häntä vastaan, tervehti sotilaalliseen tapaan ja odotti, että kuningatar ensimäiset sanat kuultuaan kohteliaasti puuttuisi hänen puheeseensa. Mutta kaukana siitä, sellainen jalomielisyys ei sovi Dragalle. Päinvastoin, tuskin oli Mistic alkanut puhua, kun Draga keskeytti häntä sanoen:

"Ei niin, eversti Mistic, jos tahdotte voittaa kuningattarenne anteeksiantamuksen, niin lankeatte polvillenne ja suutelette minun hameeni liepeitä."

— Ja tiedätkö, mitä Mistic vastasi? kysyi Maschin, samoin kiivastuneena. — Joo, hän sanoi:

"Hameenlievettä mielelläni suutelisin, kuningatar Draga, vaikka se olisi navettapiian, mutta en niin kauvan kuin sitä kunnoton nainen kantaa."

Stefan Naumovitsch päästi helpotuksen huokauksen, vaikka hän hyvin saattoi ajatella, kuinka kauheasti Draga rankaisisi nämä Misticin urheat sanat.

- Kuningas antoi heti viedä Misticin pois. Hänet vietiin Nischin linnoitukseen, ja siellä hänet kaikkein sotamiesten läsnäollessa eilen alennettiin halvaksi sotamieheksi. Häneltä riistettiin kaluunat, katkaistiin sapeli ja hänet tuomittiin kolmetoista vuotta palvelemaan halpana sotamiehenä armeijassa, hänet, jolle armeija on suuressa kiitollisuuden velassa, hänet, jonka voidaan sanoa uudistaneen meidän tykkiväkemme.

Läsnäolevat sotamiehet purivat hampaitaan, nähdessään tämän häpeän tapahtuvan ja heidän tuli samalla huutaa: "Eläköön kuningas Aleksanteri, eläköön kuningatar Draga!", kun onneton voimattomana kaatui maahan tätä kauheata häpeätä kestäessään.

— Oi, kuningattaren mitta on täysi! raivosi Maschin ja löi nyrkkinsä pöytään. — Jospa vaan tietäisin jonkun keinon, millä saisin Dragan hengiltä, jospa saisin tulla tuon naisen murhaajaksi.

— Murhaajaksi? vastasi Stefan, kohauttaen olkapäitään. — Mielestäni se olisi liian korkea hinta semmoisesta kuin Draga. Mutta hyvä todellakin olisi päästä hänestä. Toivon, että voisimme viedä hänet ja piilottaa jonnekin maailmaan, niin ettei hän koskaan enää löytäisi takaisin Serbiaan, ei ainakaan pääsisi kuninkaan luokse.

Samalla kuului keveä koputus ovelle. Molemmat miehet vaikenivat. Ovi avautui ja Klärchen ja Zorn astuivat sisään.

— Suokaa anteeksi, jos häiritsen, sanoi Klärchen. — Mutta ulkona on mies, joka tahtoo puhutella teitä, herra Stefan Naumovitsch. Mies ei tahtonut minulle sanoa nimeänsä, pyysi vaan innokkaasti, että hänet ilmottaisin.

— Ole varovainen, Stefan! sanoi Maschin varottaen, elä ota vastaan ketä hyvänsä! Lähetä miehelle terveisiä ja sano, että otat hänet vastaan, jos hän Klärchenin kautta voi sanoa sinulle jonkun sanan, jotta voit päästä miehestä selville.

— Oivallista! Olkaa hyvä ja sanokaa miehelle semmoiset terveiset kuin eversti Maschin esitti.

— Sen kyllä teen, vastasi Klärchen punastuen. Hän meni ja kun ovi oli hänen jälkeensä sulkeutunut, tarttui Maschin ystävänsä käteen, veti hänet luokseen ja sanoi:

— Sinä ehkä et ole itse huomannut, mutta minä kyllä, että tyttö on sinuun suuresti kiintynyt. Tämä on sitä valitettavampaa, kuin muuan kelpo mies jo on pyytänyt hänen kättänsä, nimittäin mestari Zornin ensimäinen sälli, Georg Eder.

— Jos asia on sillä kannalla, vastasi Stefan hiukan surullisena, — silloin täytyy minun todellakin lähteä täältä mitä pikemmin. Minä toivon herttaiselle Klärchenille kaikkea onnea ja luulen, että Georg Eder on kuin luotu tekemään hänet onnelliseksi. Ovi avautui ja Klärchen astui uudestaan sisään.

— Vieras mies, sanoi hän kummallisella mielen liikutuksella, on lausunut yhden ainoan sanan ja väittää, että hänet on heti päästettävä teidän puheillenne, herra Stefan Naumovitsch. Se sana on tytön nimi ja kuuluu: Genia!

— Tuokaa vieras heti tänne! lausui Stefan kiihkeästi. — Genia, sanoi hän. Siis on hän hyvin tervetullut. Hänet otan vastaan avoimin sylin, olkoonpa kuka tahansa, jos hän vaan voi tuoda minulle tietoja Geniasta.

Äkkiä kääntyi tyttö pois hänestä ja riensi ulos huoneesta, kuin olisi hän paennut jotakin.

Puoli minuuttia myöhemmin kuulivat Stefan ja Maschin askeleita etumaisesta huoneesta. Sitte näkyi oven raossa pitkä olento avaraan vaippaan puettuna, hattu painettuna alas otsalle.

— Kuka olette, herrani? kysyi Stefan. Te olette ikäänkuin tunnussanananne käyttäneet minulle hyvin kallisarvoista nimeä ja tämä nimi on heti avannut oven teille.

Mies otti hitaasti hatun päästään, jota kaunisti musta tukka ja parta.
Itse kasvot olivat kalpeat ja hänen silmissään oli omituinen kiilto.

- Todellakin, huudahti Stefan — nuo kasvot olen nähnyt kerran ennen, mutta silloin kulkivat ne ohitseni, kuten varjo.

- Sinä olet nähnyt minut, Stefan Naumovitsch, syvimmässä hädässäsi. Sinä annoit silloin minun huostaani erään kalleuden. Minä olen säilyttänyt sitä ja annan sen nyt sinulle takaisin.

Kun mustapartainen oli lausunut nämä sanat, pisti hän käden taskuunsa ja veti sieltä pienen, kiiltävän esineen.

- Paperossikoteloni! huudahti Stefan liikutettuna ja riensi ojennetuin käsin vierasta kohti, päästäkseen niin pian kuin mahdollista varmuuteen tuosta tärkeästä esineestä.

- Taivaan Jumala, sehän on sama kotelo, jonka sillä kertaa jätin Demeter Banjalukille, joka esti minua heittämästä sitä Tonavaan! Te, muukalainen, siis olette sama mies? Jaa, nyt minä taas teidät tunnen — te olette Demeter Banjaluki.

— Jaa, minä olen sama mies, vastasi Demeter — jota kutsutaan mustien vuorten ryöväriksi tahi myöskin Serbian vitsaukseksi. Te kyllä olette minusta kuullut, Stefan Naumovitsch, mutta te näette, että minäkin voin olla rehellinen. Minä jätän nyt takaisin tämän kotelon, ja vakuutan teille kunniasanalla, etten sitä ole avannut, niin kauvan kuin se on ollut minun hallussani.

— Kiitos siitä, huudahti Stefan, ojentaen kätensä serbialaista kohden, joka oli vapaa kuin lintu. Te olette käyttäytynyt kuin rehellinen mies ainakin. Sanokaa, millä voin teitä palkita, sillä te olette minulle ja minun suurelle asialleni tehnyt tärkeän palveluksen sillä, että te olette minulle kotelon koskematta jättänyt.

- Demeter Banjaluki ei pyydä mitään palkkaa, vastasi ryöväri, kaikista vähimmin teiltä Stefan Nauniovitsch.

Päinvastoin olen tullut tänne pyytämään teiltä anteeksi. Sitäpaitse tahdoin saada varmuutta siitä, ett'ette todellakaan ollut vahingoittunut siitä onnettomasta luodista, joka teihin sattui.

- Niin, se oli todellakin vähällä katkaista elämän lankani, vastasi
Stefan. Se oli varma käsi, joka ampui luodin.

Mutta — mitä merkitsee teidän puheenne anteeksi antamisesta, Demeter
Banjaluki!

- Ei, minä en ole hänelle vihainen, vastasi Stefan. — Se oli arvattavasti palkattu mies, jolla poloisella ei ollut muuta keinoa, kuin palvella Dragaa.

- Te erehdytte, Stefan Naumovitsch, se joka ampui luodin teidän rintaanne, ei ollut Dragan palkkaama, hän oli päinvastoin kuningattaren katkera vihollinen.

Hän tahtoi musertaa tämän perkeleelliset aikeet. Hän luuli teidän olevan kuningattaren kätyreitä ja siksi kaatoi hän teidät maahan. Minä — Demeter Banjaluki — olin se, joka erehdyksestä ampui teitä. Nyt, Stefan Naumovitsch, ojentakaa minulle vielä kerran kätenne ja sanokaa, että olette antanut minulle anteeksi!

- Te olette tehnyt ruumiiseeni haavan ja sen annan teille anteeksi kaikesta sydämestäni. Mutta — te olette tehnyt sieluunikin haavan; joka ei koskaan parane, sillä silloin, kun minä vaivuin maahan ja menetin tajuni, katosi minulta myöskin rakkain olento maan päällä. Sen koommin en ole häntä nähnyt ja kuka tietää, saanko enää koskaan häntä nähdä.

Ryöväri tarttui Stefani käteen ja painoi sitä lämpimästi ja sydämellisesti.

- Minä tiedän, kenestä te puhutte, sanoi hän. — Te tarkoitatte Genia von Sandorfia.

En minäkään voi tällä hetkellä sanoa, missä hän on, sillä siitä illasta lähtien olen oleskellut syvällä maan alla, enkä ole välittänyt kenestäkään ihmisestä. Mutta niin totta kuin nimeni on Demeter Banjaluki, koetan ottaa selkoa Genia von Sandorfista. Ja löydettyäni tuon hänet —

- Jos Genia on kadonnut, yhtyi puheeseen Maschin joka oli tähän asti istunut eräässä ikkunakomerossa, niin ettei Demeter ollut häntä huomannut — niin arvaan, että kuningatar Draga on taas pannut kätensä peliin. Sillä kaikki paha, mikä nykyään kohtaa rehellisiä ja oikein ajattelevia ihmisiä, tulee hänestä ja ainoastaan hänestä.

- Minä en tunne teitä, herrani, sanoi Demeter Banjaluki yhteenpuristetuin huulin — mutta ne sanat, jotka juuri lausuitte, tulivat kuin minun sielustani. Tänne kätenne! Minä yhdyn huutoon:

Maschin tarttui äkkiä siihen käteen, jota Demeter piti häntä kohti ojennettuna, samalla kun toivon kipinä välähti hänen silmässään.

- Jos ajattelette sillä tavoin, Demeter Banjaluki, puhkesi hän lausumaan, niin olette juuri se mies, jota etsin. Jos vihaatte kuningatarta — niin oletteko sitte myöskin valmis ottamaan osaa erääseen uhkarohkeaan yritykseen, joka minulla on tekeillä tuota valtaistuimella istuvaa letukkaa kohtaan.

- Kuningas Aleksanteri on heikko, mutta hän ei ole ilkeä, vastasi Maschin. — Kun Draga ei enää olisi hänen sivullansa, olisi hän vapautettu tuosta pahasta hengestä, ja muut voisivat sitte vaikuttaa häneen. Häntä on helppo johtaa ja Serbia olisi ehkä taas onnellinen.

- Se tahtoo sanoa, että kuningatar täytyy toimittaa pois tieltä, jatkoi
Demeter Banjaluki. — Herra, minä en murhaa naista.

Ryöväri peitti tätä sanoessaan kasvonsa. Hän näki ehkä sielunsa silmien edessä kuolleen, tuon onnettoman Fatiman, joka lepäsi Janitschartornissa kuolleitten saaressa.

- En minä ole puhunutkaan murhasta, vastasi Maschin. — Se on viimeinen epätoivoinen teko, jota emme käytä niinkauvan kuin on vähänkin toivoa tehdä Draga vaarattomaksi.

Minä en vainoo hänen henkeänsä, vaan tahtoisin riistää hänet
Aleksanterilta ja piilottaa jonnekin, siksi kuin kuninkaalle on
selvinnyt, että tuo nainen vie hänet harhaan ja lumoaa hänet ja että
Draga on arvoton.

- Dragan riistämisestä kyllä voisi puhua, mutta se herättäisi maailmassa ääretöntä huomiota, jos kuningatar äkkiä häviäisi, lausui Banjaluki.

— Serbiassa on se herättävä riemua, vastasi hänelle Maschin äkkiä. — Ja mitä Euroopa siitä ajattelee, se on meille yhdentekevää. Pääasia on, että yritys onnistuu ja että se tapahtuu siten, että syyllinen pysyy salassa. Ja nyt, Demeter, tehkää päätöksenne! Otatteko toimeksenne riistää Dragan Aleksanterilta.

— Tämä uhkarohkea yritys ei ehkä olisi vaikea toimittaa, varsinkin nyt, kun kuningaspari oleskelee Tapschiderissä, jatkoi Demeter. — Kuningatar tekee puistossa tuon tuostakin kävelymatkoja. Hän on usein yksin tahi ainoastaan yhden hovinaisen seuraamana. Silloin on helppoa viedä hänet, mutta minne, siinäpä kysymys.

— Totta on, vastasi Maschin, — että tuo kysymys ei ole niinkään helppo ratkaista. Jos Serbialla olisi jossakin kaukana meressä saari, joka puolelta kallioriuttojen ympäröimänä, ettei mikään laiva voisi sitä lähestyä, niin siellä saisi kuningatar viettää ikänsä loppupäivät.

— Saari! huudahti Banjaluki hämmästyneenä. — Minä tiedän saaren. Se tosin ei ole meressä, mutta on silti kylläksi yksinäinen ja muista erillään. Tuolla saarella kohoaa vanha torni, missä ihmistä voi pitää vankina, ilman että muut ihmiset siitä saavat selkoa. Tosin tuolla saarella nyt asuu kaksi ihmistä, jotka eivät ansaitse tulla tekemisiin Dragan kanssa, mutta asia voidaan järjestää siten, etteivät nuo ihmiset joudukaan Dragan yhteyteen. Serbia vaatii uhrin — minä olen valmis antamaan sen isänmaalleni. Jaa, se on päätetty ja Janitschartorni Kuolleitten saarella tulkoon hänen vankilakseen.

— Te olette tainnut elämässänne paljon syntiä tehdä, huudahti eversti Maschin, — mutta tämän uuden aatteenne tähden annettakoon teille kaikki anteeksi! Niin, kun Draga kerran on Janitschartorniin suljettu, silloin Serbia vapaasti hengittää, kuin jos raskas kallionlohkare olisi sen rinnalta vierähtänyt.

— Minä luulen kumminkin, että te molemmat erehdytte, sanoi Stefan Naumovitsch. Te kuvittelette tämän yrityksen paljoa helpommaksi kuin mitä se todellisuudessa on. Luuletteko, ettei Dragaa vartioida? Jo yksistään Aleksanterin mustasukkaisuus vaikuttaa sen, että joukko vakoilijoita yhä on Dragan kintereillä, mihin ikinä hän menee, ja että salapoliisit häntä kaikkialla seuraavat. Sillä oivallinen Lazar on kerta kaikkiaan ottanut vastatakseen Dragan turvallisuudesta eikä hän todellakaan säästä mitään ponnistuksia, hyvin toimittaakseen tehtävänsä.

— Luuletteko todellakin, Stefan Naumovitsch, keskeytti rosvo, että minä pelkään Lazarin salapoliiseja? Hyvä, minä todistan teille, että petän ne kaikki. Tässä on käteni sen päälle, että minä kolmen päivän kuluttua olen vienyt pois Dragan ja että hän silloin on Janitschartorniin suljettuna.

— Päätetty! huudahti eversti Maschin. — Ja kun te nyt molemmat olette liittoutuneet syöksemään Dragan häviöön, niin ottakaa minut kolmanneksi liittoonne.

— Niin, sanoi Demeter, kolmen päivän kuluttua, kun yö on tullut, on myöskin Draga oleva Janitschartornissa.

— Mutta jääkö hän sinne myöskin? — Minä puolestani otaksun, että olisi parempi toimittaa hänet pois maasta.

— Antakaa minun pitää huolta siitä asiasta! huudahti Maschin. Meillä on nyt 2 päivä lokakuuta. Yöllä 6:tta päivää vastaan noudan minä Dragan Janitschartornista, ja minulla on ehkä silloin muita henkilöitä mukana, jotka vievät hänet sitte Semliniin ja sieltä — oi, minulla on oivallinen tuuma, hyvät ystävät! Jos yritys ensi silmäyksellä tuntuukin kauhealta, niin ajatelkaa, mitä kaikkea minä olen tuolle naiselle velkaa! Veljeni kuoli äkkiä, että minun täytyy uskoa, että Draga ojensi hänelle kuolinmaljan.

— Kauheata! mutisi Stefan Naumovitsch. — Ja tuo nainen on Serbian kuningatar.

— Sitä hän ei ole enää kauvan oleva, sanoi Maschin uhaten ja hampaitaan kiristellen. Yöllä 6:tta päivää vasten viepi Banjaluki hänet Janitschartorniin. Se on hänen tehtävänsä, jonka hän on ottanut suorittaakseen.

- No, siinä tapauksessa pidän minä muusta huolta, jatkoi Maschin. Minä tunnen ihmisen, joka tätä nykyä oleskelee täällä Belgradissa. Minä olen aina inhonnut tätä miestä, sillä hän harjoittaa ilkeätä ammattia. Hän nimittäin houkuttelee luokseen nuoria tyttöjä ja vie ne huonomaineiseen taloon, jota hän pitää Budapestissä. Koko Itävalta-Unkarin ylhäiset ja kevytmieliset seikkailijat oleskelevat tuossa talossa, missä aina kauneimmat naiset tarjoovat itseänsä. Jos mainittu mies ei rahoilla tahi muilla houkutuksilla saavuta tarkoitustansa tahi jos hän keksii erittäin hurmaavan naisen, josta hyvää voittoa voi toivoa, niin on hän myöskin valmis käyttämään väkivaltaa.

— Oi, mutta ethän kumminkaan ajattele jättää kuningatarta tuon miehen valtaan, keskeytti häntä Stefan, tuolle Budapestin naiskauppiaalle.

— Miksi en? vastasi Maschin. — Mitä hän oli ennen? Serbiassa on todellakin monta aatelismiestä, jotka voisivat kertoa pitkistä öistä, mitkä he ovat uinailleet Dragan syleilyssä, siihen aikaan kun kuningatar vielä oli kotona äitinsä, tuon juopottelijan luona ja moni Parisin kevytmielinen herrasmies voi vielä nauraa parrassaan, kun sanomalehdistä lukee kuningatar Dragasta, jota ennen sai suudella mielensä mukaan, jos vaan halusi maksaa sata markkaa suudelmasta.

— Onko asia sellainen, huudahti Banjaluki, — silloin en käsitä, miksi ei eversti Maschin voisi tuumaansa toteuttaa. Ruvetkaa vaan Budapestin naiskauppiaan kanssa keskusteluihin ja saapukaa hänen kanssaan Kuolleitten saarelle yöllä 5 ja 6 päivän välillä. Rannalla minä itse otan teidät vastaan. Laskekaa venheenne pajujen suojaan, niin kyllä sitte kaikki varsin kepeästi ja mukavasti hommataan.

— Tuuma on kerrassaan pirullinen, huudahti Stefan Naumovitsch — ja minä jo kauhistun sitä ajatellessani. Melkeinpä tunnen sääliväisyyttä tuota kuninkaallista — naikkosta kohtaan, joka nyt syöstään syvään kuiluun. Mutta totta on, että jos Draga yhdenkään yön on viettänyt Budapestin huonomaineisessa talossa, niin ei hän enää voi olla Serbian kuningatar. Ei edes Aleksanteri sallisi, että tuossa talossa yönsä viettänyt nainen kantaisi Serbian kruunua.

Täyttäkää velvollisuutenne, Demeter Banjaluki! Teillä on vaikein tehtävä ratkaistavana. Teidän on vietävä kuningatar Janitschartorniin. Kolme päivää on teillä aikaa tuuman toteuttamiseksi, käyttäkää aikanne hyvin.

— Minä kyllä tiedän aikani oikein käyttää, vastasi Demeter Banjaluki, kasvoillaan ilme, joka osoitti, että tuo mies ei koskaan lupaa sellaista, jota ei ehdottomasti tahtoisi toteuttaa.

Näin sanoen otti Maschin pienestä tammisesta kaapista oljilla ympäröidyn pullon ja kolme lasia, jotka hän täytti punaviinillä. Hän oli juuri vienyt lasin huulilleen, kun ovi lensi selälleen ja kaksi henkilöä, pelon ja vaaran ilme kasvoissaan, syöksyi huoneeseen.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

- Eversti — Stefan Naumovitsch — kuka on se vieras, jonka kanssa nyt joitte? huusi ukko Zorn, syöstessään huoneeseen toisen henkilön kanssa.

— Muuan ystävä, vastasi eversti Maschin vakavalla äänellä, — jota tekin opitte arvossa pitämään, kun olette saaneet kuulla, missä suhteessa me olemme häneen.

— Minä en tahdo mitään kuulla! huusi Zorn. — Me olemme kaikki hukassa — kaikki! Menkää vaan akkunan luokse, niin huomaatte, mistä on kysymys! Poliisi on talomme piirittänyt! Heti on Lazar Petrovitsch itse tuleva ja kolkuttava ovelle sekä vaativa, että hänelle jätän rosvon, joka on täällä — Demeter Banjalukin, Mustien vuorten ryövärin.

Nämä sanat tekivät kolmeen mieheen hirvittävän vaikutuksen. Stefan päästi kauhun huudon, eversti Maschin seisoi siinä kalpeana, mutta Klärchen juoksi isänsä luokse, syleili häntä ja huudahti nyyhkyttäen:

— Elä pelkää, isä, sinulle ei mitään pahaa tapahdu, kunniasi pysyy tahrattomana, sillä minä vannon, ettei sinulla ollut aavistustakaan siitä, minkä miehen herrojen puheille päästin.

Demeter Banjaluki oli ainoa, joka ei näyttänyt olevan levoton. Hän seisoi tyynenä ja maltillisena.

- Jos kysymys on vaan minusta, mestari Zorn, huudahti hän — niin antakaa pelon mennä menojaan ja olkaa huoletta! Niin, minä olen Demeter Banjaluki, teiltä en sitä salaa ja pyydän teiltä anteeksi, että minä, lintujen kirjoissa oleva, tuomittu mies, olen uskaltanut astua teidän taloonne. Mutta yhtä huomaamatta, kun olen hiipinyt tänne, yhtä huomaamatta aion poistuakin.

Samalla hetkellä lyötiin pyssynperällä talon portille ja vahva ääni huusi:

"Lain nimessä, avatkaa! Minä, Belgradin poliisipäällikkö, vaadin päästä sisälle."

- Oh, se on Lazarin ääni, sanoi Banjaluki innokkaasti ja hänen silmänsä salamoivat kuten tiikerin, joka tahtoo hyökätä saaliinsa kimppuun. — Jumalan nimessä, joll'en pelkäisi tahraavani teidän taloanne verellä, mestari Zorn, niin avaisin itse portin tuolle kurjalle ja ampuisin hänet samalla hetkellä, jolloin hän panee jalkansa kynnykselle.

- Mutta sittenhän minä olisin aivan onneton, änkytti Zorn. — Ajatelkaahan, herra, että olen tullut vanhaksi ilman vähintäkään tahraa. Voinhan minä, kuten moni muukin kunniallinen serbialainen, vihata kuningatarta, enkä minä pidä sitä syntinäkään salaisuudessa ottaa osaa liittoihin häntä vastaan, mutta jos tiedettäisiin, että pidän luonani ryöväriä Demeter Banjalukia, maan vaarallisinta rosvoa — niin siitä koituisi minulle ikuinen häpeä. Ja minun toimeentulonikin olisi mennyttä, sillä minä elän työstäni hoviin. Paetkaa siis täältä, vielä on aikaa! Katsokaa onnetonta lapsiraukkaani, joka hänkin kärsisi samasta häpeästä, ja poistukaa.

- Kolme minuuttia annan teille, huusi Lazar Petrovitsch alhaalta kadulta. — Joll'ei porttia ole sitä ennen avattu, niin annan minä väkisin murtaa sen auki. Kuuletteko, mitä sanon teille, mestari Zorn — mestari Zorn!

- Hän huutaa minua! sanoi vapiseva Zorn melkein kauhun lamauttamana. —
Jumala taivaassa, mitä minä vastaan hänelle?

- Pidättäkää häntä pari minuuttia! kuiskasi Demeter Zornille. — Sanokaa, ett'en minä koskaan ole astunut yli teidän kynnyksenne ja sanokaa, ettette tunne minua. Sillä aikaa koetan päästä johonkin turvapaikkaan.

Klärchen auttoi isän ylös tuolilta, jolle tämä oli vaipunut istualleen, vei ikkunan luo ja avasi sen.

- Minä se olen, mestari Zorn, vastasi Lazar Petrovitsch, joka seisoi jalkakäytävällä ja jonka kasvoja valaisi katulyhdyn liekehtivä valo.

- Ah, tekö se olette herra Lazar, vastasi Zorn. — Mistä on kysymys? Millä voin teitä palvella? Onko ehkä joku hevosenne pudottanut kenkänsä? Siinä tapauksessa lähetän luoksenne heti jonkun taitavan apulaiseni.

- Ei, mestari Zorn, vastasi Lazar, — tällä kertaa ei ole kysymys teidän työstänne, vaan koskee tämä enemmän minun alaani.

Teidän talossanne on Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri. Te ette sitä ehkä itse tiedä, mutta minä tiedän varmasti, että hän on hypännyt yli muurin, joka ympäröi puutarhaanne, ja mennyt teidän taloonne.

Minä otaksun, että tämä on tapahtunut teidän selkänne takana ja sen kansalaisvalan ja uskollisuutenne nimessä, jonka olette kuninkaalle vannonut, käsken teitä päästämään meidät sisälle, niin että me saamme ottaa vihollisen käsiimme.

- Herra, vastasi mestari Zorn — minä en tiedä, kuka Demeter Banjaluki on; minun talossani ei ole mitään rosvoa. Muutoin, minä tahdon huomauttaa teille, herra Lazar, että minun taloni on niitä harvoja, joihin poliisi ei saa muitta mutkitta tunkeutua. Minun talollani on vanha etuoikeus siinä suhteessa.

— Tuhannen, kyllä minä sen tiedän, myönsi Lazar närkästyneenä. Luuletteko, että minä muutoin juttelisin teidän kanssanne näin kauan ja ystävällisesti pyytäisin teidän luovuttamaan minulle rosvon, jos minulla olisi suoranainen oikeus murtaa teidän porttinne. Mutta varokaa, mestari Zorn, jos portti vielä on kolme minuuttia suljettuna! Luottakaa siihen, että kuningas on saava tietää, millä tavalla te tuette hänen virkamiehiänsä! Silloin myöskin hovin talli on oleva teiltä ikipäiviksi suljettu.

— Enkös sitä sanonut! mutisi ukko Zorn horjuen takaisin ikkunan luota.
— Tämä yö on oleva minun onnettomuuteni!

- Rauhoitu, pappa! sanoi Klärchen vanhukselle. — Huuda Lazarille, että itse menet alas avaamaan porttia, niin minä sillä aikaa autan Demeter Banjalukia pakenemaan.

Näin sanoen juoksi kaunis tyttö Demeterin luokse, joka edelleen epäröivänä seisoi samassa asemassa ja näytti miettivän, minkä tien hän valitsisi, välttääkseen vainoojiaan, tarttui hänen käteensä ja sanoi hänelle:

— Seuratkaa minua, Demeter Banjaluki! Jos teillä on rohkeutta, niin ette lankea Lazar Petrovitschin käsiin.

— Minä menen itse alas avaamaan, herra, jotta voitte tulla vakuutetuksi siitä, kuinka väärin minulle teette. Mikä häpeä, että rehellisen kansalaisen talon poliisi tuolla tavoin piirittää! Mutta kuningas on totta tosiaan saava tietää, kuinka hänen rehellistä palvelijaansa kohdellaan.

— Se on yhdentekevää, jälestä päin saatte tehdä mitä hyvänsä, huusi Lazar ylpeästi ikkunata kohti. — Avatkaa vaan ja päästäkää meidät sisään!

Sillä välin olivat rosvo ja Klärchen saapuneet ovelle, josta heidän piti mennä ulos. Tässä kumminkin Banjaluki pysähtyi, viittasi Maschinille ja Stefanille ja sanoi:

— Älkää unhottako, illalla 5 ja 6 päivän välillä olen täyttävä velvollisuuteni.

Sitte kiiruhti hän ulos ja katosi Klärchenin kanssa rappusia myöten, jotka johtivat rakennuksen ullakolle.

- Kiitos, kiltti tyttö! kuiskasi Banjaluki Klärchenille, heidän noustessa yhä ylemmäksi. — Sinä olet uhrautunut minun hyväkseni, sitä en ole unhottava. Mitä minulle tänään teet, sen ehkä huomenna sinulle korvaan. Mutta minne tahdot viedä minut?

— Kyllä, jos te olette niin tyhmä, että jäätte sinne, vastasi Klärchen, avatessaan ullakon luukun. Mutta ettekö te ole hyvä hyppäämään?

— Siinä ette erehdy, vastasi Banjaluki. Minä hyppään kuin vuohi toiselta kalliolta toiselle, jos niin vaaditaan.

— No sitte voitte mukavasti hypätä naapurin katolle. Tosin ovat rakennukset jotenkin kaukana toisistaan, mutta teillä on nyt valittavana: joko joutua poliisin kynsiin tahi hypätä.

- Kiiruhtakaa! huusi Klärchen kauhistuneena, sillä hän kuuli että alhaalla vanha portti saranoissaan narisi, hän kuuli raskaita askeleita ja Lazarin huutavan väelleen:

— Hajaantukaa koko taloon! Etsikää kaikki sopet ja nurkat! Menkää ennen kaikkia ullakolle, siellä on rosvojen tapana piilottautua. Ja ettei hän pääsisi katon kautta pakoon, ampukaa hänet heti kun tapaatte. Parempi on, että hän kuolleena joutuu käsiimme kuin että hän kokonaan pujahtaa käsistämme.

— Ne tulevat, ne tulevat! sanoi Klärchen kauheassa epätoivossa. —
Kiiruhtakaa! Ulos katolle, sillä ainoastaan siten voitte pelastua.

— Vielä kerran kiitän teitä, hyvä tyttö, sanoi Banjaluki, puristaen Klärchenin kättä. Selvästi on joku minut ilmiantanut. Mutta paha sen lurjuksen perii, kun vaan saan kuulla hänen nimensä. Niin totta kuin olen Banjaluki on hän kaatuva minun kädestäni.

— Kas nyt, pois mitä pikemmin! He tulevat, ovat portaitten viimeisellä astuimella! ähkyi Klärchen. — Te olette hukassa, jos sekunninkaan vielä viivytte.

Mutta Demeter Banjaluki hyppäsi vanhalle arkulle, josta hän sitte ulottui luukulle. Kohta hän oli sen avannut ja ketteryydellä sekä voimalla, jota parhainkin voimistelija olisi häneltä kadehtinut, veti hän itsensä katolle.

Klärchen painoi kätensä rintaansa vastaan ja huokasi, kuin raskaasta taakasta vapautunut.

— Pelastus? huudahti samalla ääni, josta Klärchen ei tietänyt, mistä se tuli. — Vielä ei sinun rakastajasi ole pelastettu, sinä uskoton.

- Ha, ha, hän pakeni katolle — minä kyllä näin sen, mutta sieltä poliisi ottaa hänet kiinni yhtä varmasti kuin sinua hetkinen sitte rehellisesti rakastin.

Klärchen peräytyi taaksepäin kauhusta huutaen. Vanha tammiarkku natisi ja sen sisästä nousi olento, jonka Klärchen tavallisesti mielellään näki, mutta joka nyt hänessä kauhua herätti. Sieltä ilmestyi Georg Eder, hänen sulhasensa, isänsä ensimäinen sälli. Nyt oli hänellä kaikki selvillä.

Klärchen vapisi, mutta ei enää Banjalukin tahi itsensä tähden, vaan Georg Ederin hengen tähden, sillä nyt Klärchen tiesi, kuka Banjalukin oli ilmiantanut.

- Tunnusta, että olet minut pettänyt ja rakastat tuota rosvoa, huusi hän mustasukkaisuuden vääristämillä kasvoilla. Ha, haa, olenpa viime aikoina ollut huomaavinani, että sydämesi ei enää kuulunut minulle, ja minä narri luulin, että kuninkaan ajutantti, nuori upseeri, jonka isäsi toi tänne vaarallisesti haavottuneena, oli sinussa muutoksen vaikuttanut. Mutta eipäs Stefan Naumovitsch ollutkaan sinun rakastajasi, sillä aikaa kuin kylmästi siedit minun suudelmiani, vaan tuo kurja, jolle ei yksikään tyttö ojentaisi edes pikkusormeaan.

Klärchen seisoi siinä kivettyneenä. Hänellä ei ollut voimaa lausua yhtään ainoata sanaa.

Katolla kuuli hän Banjalukin askeleita, allansa taas portailla poliisien askeleet kaikuivat, ja edessänsä sulhanen syyti hänelle vasten naamaa mitä ilkeimpiä syytöksiä.

— Mutta tänään minä teen tilini Banjalukin kanssa, sanoi nuori mies uhkaavasti, siksi ei hän aikaisemmin ottanut minua hengiltä, vaan antoi minun mennä tavaroitanikaan ryöstämättä, että nyt voisi varastaa minulta tuhat kertaa enemmän.

- Tännepäin, poliisit, tännepäin, Lazar Petrovitsch! — Minä näytän teille, mitä tietä rosvo meni!

Kauhusta huutaen Klärchen syöksyi sulhasensa päälle ja pani molemmat kätensä hänen rintaansa vastaan. Osottaen tällä hetkellä voimaa, jota ei olisi luullut noin hennolla olennolla olevan, painoi hän sulhasensa takaisin arkkuun, lausuen kyynelten tukahuttamalla äänellä:

— Anna anteeksi, Georg, en mitenkään ole voinut toisin tehdä —, minun täytyy muutamiksi minuuteiksi tehdä sinut vaarattomaksi, sillä hänen — hänen ei pidä langeta vainoojiensa käsiin. Jos minua olet rakastanut, niin ole ääneti.

Georg, joka ei odottanut tuollaista hyökkäystä, putosi takaisin arkkuun ja raskas kansi pudota rämähti kiinni.

Klärchen vaipui arkun päälle ja esti kaikin voimin Georg Ederiä pääsemästä vankeudestansa.

Georg Eder ei edes voinut toivoa, että äänensä kuuluisi ihmisten korviin, sillä tuo vanha arkku, joka kenties jo kokonaisen vuosisadan oli seisonut vinnillä hevosenkengittäjän talossa, oli koottu paksuista tammilaudoista, sisältäpäin raudoitettu, niin ettei ääni päässyt seinien läpi.

— Oi Jumalani, mitä olen tehnyt! huudahti Klärchen, painaen vapisevia käsiänsä ohimoitansa vastaan. — Nyt minä varmaankin olen ikipäiviksi katkaissut ne siteet, jotka minut liittivät sulhaseeni, sillä kaiken tämän perästä on mustan epäluulon täytynyt hänessä juurtua.

— Tuo on kuoleman hyppäys. Oi Jumalani, saanko koskaan enää nähdä tytärtäni! Hyvästi, hyvästi, te hellät olennot yksinäisellä saarella! Demeter Banjaluki lähettää teille viimeisen siunauksensa, viimeisen tervehdyksensä.

Puoleksi tajutonna katsoi Klärchen kattoluukusta, kuinka rosvon pää hävisi. Hän kuuli kiivaita askeleita, jommoisia ihminen ottaa hypätäksensä, ja nyt hän oli epäilemättä lentänyt ulos katolta, nyt halki ilman — nyt — Oi, Jumala, salli hänen hyppäyksensä onnistua! kuiskasi tyttö vapisevalla äänellä. — Jumala, minä rukoilen sinua armahtamaan tuota miestä.

Katolla oli nyt kaikki tullut hiljaiseksi. Kuolon huutoa ei ollut kuulunut eikä Klärchen myöskään ollut kuullut mitään kumeata putoamista — kaikki oli äänetöintä ja hiljaista.

Ulkona vinteillä poliisit mellastelivat. Ovi avautui. Poliisipäällikkö Lazar syöksyi sisään, kymmenen salapoliisin seuraamana, joilla itsekullakin oli revolveri kädessä. Myöskin Lazar piti revolveria kädessänsä. Kuuma puna peitti hänen muutoin kalpeat kasvonsa ja silmät säkenöivät.

Kun Lazar syöksyi huoneeseen, ei hän heti nähnyt tyttöä. Hän huusi väellensä:

— Tutkikaa tämäkin huone! Hänen on täytynyt jonnekin piilottautua, koskei häntä ole näkynyt koko talossa. Haa, kuka tuolla on? huudahti Lazar äkkiä pitäen revolverinsa valmiina laukaisemaan. — Tuolla — tuolla arkulla — olento, tyttö!

— Kuka sinä olet, tyttö? kysyi Lazar, epäileväisestä tutkien häntä kiireestä kantapäähän saakka.

— Minä olen talon tytär, vastasi Klärchen ylpeänä nostaen päätään. —
Klara Zorn on minun nimeni.

— Kas, hevosenkengittäjän tytär! huudahti Lazar. Muuan salapoliiseista astui nyt Lazarin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja. Poliisipäällikön katse kohosi heti luukulle, joka johti ylös katolle.

— Se on aina auki, vastasi Klärchen. Me suljemme sen ainoastaan silloin kuin sataa. Raittiin ilman täytyy tunkeutuu vinnille, sentähden, että me usein kuivaamme täällä vaatteita.

— No minä ajattelen, että me myöskin heitämme silmäyksen katolle, sanoi Lazar pilkallisella äänellä. — Joku teistä kiivetköön katolle ja ottakoon selkoa, istuuko rosvo siellä ja nauraa partaansa sillä aikaa kuin me etsimme häntä täällä alhaalla.

Eräs salapoliisi astuikin esiin, sama mies, jonka nimi nyt oli Heinrich
Rabe ja hoiti tavallisesti Lazarin kirjurin virkaa.

Englantilainen — me tiedämme, että tuo oli Harry Ravenin salanimi — oli tänään kumminkin liittynyt joukkoon, joka lähti rosvoa takaa ajamaan.

Äkkiä hyppäsi Rabe arkulle aivan Klärchenin viereen. Sitte hän kiipesi katolle, mutta palasi muutamien minuuttien kuluttua ilmottamaan, ettei katolla ollut yhtään ainoata ihmisolentoa. Mutta Petrovitsch oli jo kauvan sitte kiinnittänyt katseensa arkkuun, jonka päällä Klärchen istui.

— Ettekö nousisi hetkeksi, neiti Zorn? kysyi hän Klärcheniltä. — Tehän olette niin nuori, miksi sitte itsepintaisesti istutte tuolla vanhalla arkulla?

— Minä kuulin melua talossa, vastasi Klärchen, — ja minä niin peljästyin, että jalat rupesivat vapisemaan ja vaivuin tälle arkulle. En nytkään kykene jaloillani seisomaan, herra poliisitirehtööri.

— No, minä tuen teitä! sanoi Lazar, tarttuen Klärchenin käsivarteen, vetääkseen hänet ylös. Nopealla liikkeellä vapautui Klärchen avustajastaan.

— Hellittäkää! huudahti Klärchen. Minä teen niinkuin tahdotte, nousen omin neuvoini.

- Mitä teillä oli täällä tekemistä? Iltasin ei tavallisesti ole ullakolle mitään asiaa.

— Minä — minä — sammalti Klärchen, joka oli sillä mielellä kuin olisi ollut Lazarin verkossa — minä olen — älkää luulko herra poliisipäällikkö, että teillä on oikeutta kuulustella minua kuin jos olisin teidän vankinne. Minä olen vapaan kansalaisen tytär, nuhteeton tyttö, ja minä kieltäydyn vastaamaan teille teoistani ja toimistani.

— Siitä voi tulla teille kallis lysti, sanoi Lazar uhkaavasti. — Poliisille täytyy vastata, kun hän kysyy. Muutoin ette tarvitse mitään sanoa, minä kyllä tulen toimeen ilman teidän apuanne. Onko arkku lukossa?

Jos Lazar avaisi arkun, olisi rosvo hukassa, sillä Georg Eder heti ilmaisisi, mitä tietä Demeter Banjaluki oli kulkenut. Mutta Klärchen ei enää kyennyt estämään poliisipäällikköä.

Lazar jo kumartui ja rupesi arkun kantta auki nyhtämään. Varmaankin hän itsekin luuli, että vanha arkku oli lukossa, mutta nyt hän huomasikin, että kannen saattoi helposti nostaa.

— Herra poliisipäällikkö, huudahti Klärchen äkkiä, nähdessään että Lazar ryhtyi avaamaan arkkua, — teillä ei ole mitään oikeutta tunkeutua meidän salaisuuksiimme. Tässä arkussa on ehkä esineitä, joita teidän ei tule nähdä.

— Poliisilla on oikeus nähdä kaikki, vastasi poliisipäällikkö lyhyesti ja jyrkästi. Poliisin velvollisuus on päinvastoin ottaa kaikesta selkoa.

Peräytykää, Klara Zorn, elkää estäkö meitä kauvemmin virkamme toimituksessa, jollette tahdo tutustua vankilaan!

Klärchen hoiperteli puolikuolleena taaksepäin. Samalla myöskin poliisipäällikkö tempasi kannen auki ja löi sen kovasti seinää vastaan. Salapoliisit päästivät kovan huudon. Petrovitsch itse kohotti revolverinsa ja päästi rajun riemuhuudon:

— Löydetty — antaudu lurjus, jollet tahdo, että ammun sinut heti paikalla!

- Ei, elkää ampuko, herra poliisipäällikkö! huusi mies arkusta, minähän se olen, Georg Eder, joka teille, ilmoitin, että Demeter Banjaluki oleskeli tässä talossa.

- Tuhannen, olin aivan ampua harhaan, mutisi Petrovitsch ja antoi aseen vaipua alas. Mutta sitte hän suuntasi katseensa Georgiin, ja samassa kun tämä nousi pystyyn, surullisesti ja tutkivasti tarkastaen Klärcheniä, kysyi poliisipäällikkö:

— Mutta mistä hitosta se johtuu, että te olette arkussa, Georg Eder?
Miksi sinne piilouduitte?

— Siihen kyllä vastaan, herra poliisipäällikkö, kun ensin olen päässyt arkusta ulos, vastasi nuori hevosenkengittäjä, kiiveten ylös. — Nyt sen saatte tietää.

Samalla kohtasi Klärchenin rukoilevat silmät Georgin silmiä, ja Klärchenin katseessa oli jotakin, jota viimeksimainittu ei voinut vastustaa. Georg oli tuota tyttöä rakastanut, häntä oikeinpa jumaloinnut, uneksinut saavansa hänet kerran vaimokseen. Ainoastaan hänen rajaton intohimonsa ja raju mustasukkaisuus oli tänään vienyt hänet harhaan, johtanut hänet ilmoittamaan poliisipäällikölle, että Demeter Banjaluki oli hevosenkengittäjä Zornin talossa.

Onneton mies oli uskonut ja uskoi vieläkin, että Demeter oli Klärchenin salainen rakastaja ja että hänen oma rakkautensa joutui ilkeästi häpeään.

Mutta nyt, kun Klärchenin silmäys kohtasi hänet, kun hän näki suloisen, rakastetun tytön seisovan siinä kalpeana ja vavisten — nyt hän ei kyennyt tekemään Klärcheniä onnettomaksi.

Jos hän ilmaisisi, että Demeter Banjaluki Klärchenin avulla oli päässyt pakoon — silloin tosin olisi Banjaluki hukassa, mutta samalla myöskin olisi Klärchen rangaistuksen alainen, kun oli auttanut Serbian vaarallisinta rikoksellista pakenemaan.

Ja Georg Eder, joka Klärcheniä rakasti, avaisi hänelle vankilan ovet!
Ei, ei koskaan!

— Älkää pidättäkö meitä kauvemmin, Georg Eder! tiuskasi Lazar hänelle. — Minä vaadin, että te sanotte totuuden. Mistä syystä te olitte arkussa? Sanokaa se heti, muutoin joudutte itsekin epäluulon alaiseksi!

— Herra varjelkoon, herra poliisipäällikkö, sanoi Georg ja loi silmänsä maahan, — ettekö te itse voi ajatella, mikä minut on tänne tuonut, kun myöskin näette mestarin tyttären täällä?

Helpotuksen huokaus pääsi Klärchenin rinnasta, kun hän nämä sanat kuuli. Ne ennustivat hänelle onnea, ilmaisivat, että Georgin sydän taas oli häneen kääntynyt.

— Me molemmat, jatkoi Georg hiljaisella äänellä, olemme jo kauvan toisiamme rakastaneet, mutta vanha mestari ei tahdo kuulla siitä puhuttavan, kun minä olen vain köyhä sälli, jolla ei ole mitään muuta kuin taitonsa ja pari vahvaa käsivartta.

Niin, meillä ei ollut muuta keinoa jälellä kuin kohdata toisemme mestarin selän takana, ja täällä ullakkokamarissa olemme jo usein puhelleet rakkaudestamme ja uskollisuudestamme.

— Ehkäpä on asia sillä kannalla, sanoi tähän Lazar yrmeästi. Mutta ei se vielä selvitä, mitä teillä oli arkussa tekemistä.

— Joo, kun me kuulimme melun, jatkoi Georg, — emme voineet muuta uskoa, kuin että mestari oli saanut tietää salaiset kohtauksemme. Silloin Klärchen rukoili minua, että piilottautuisin. Minä silloin hypähdin tähän arkkuun, ja nyt tiedätte, herra poliisipäällikkö, kuinka on ymmärrettävä, että makasin arkussa kyyristyneenä.

Tämä selitys oli niin yksinkertainen, ettei edes tarkkanäköinen Lazar kyennyt mitään siihen muistuttamaan.

— Minä siis olen tullut häiritsemään kahta rakastunutta, sanoi Lazar nauraen. Sitä en todellakaan olisi tahtonut, sillä en minä ole se mies, joka tahdon estää rakastanutta tyttöä lepäämästä rakastajansa sylissä. Muutoin on meidän jahtimme nyt lopussa. Joko ei rosvo ole ollut täällä talossa ollenkaan ja te, Georg Eder, olette jostakin syystä vienyt meidät harhaan —

— Ei, herra poliisipäällikkö, huudahti nuori seppä äkkiä. — Minä tein, mitä katsoin velvollisuuteni vaativan, mutta mahdollista, että erehdyn. Ehkä oli vaan joku kerjäläinen, joka hyppäsi muurin ylitse, eikä rosvo. Minun asiani oli antaa teille viittauksia, teidän asianne, herra poliisipäällikkö, oli vangita rosvo. Jos tuo nyt ei ole onnistunut, niin ei se ole minun vikani, vaan teidän.

Lazar nieli nämä sanat kirouksella, joka yritti päästä hänen huuliltansa. Hän viittasi salapoliiseillensa, että seuraisivat häntä ja minuuttia myöhemmin kuului taas poliisien askeleita portaissa ja sitte oli kaikki hiljaista.

Ainoastaan Georg ja Klärchen seisoivat nyt ullakolla vastatusten. Ikkunaluukusta loisti kuu ja valaisi molempia leppoisella hopeahohteellansa. Kuu ikäänkuin tahtoi punoa sovittavan valositeen noiden nuorten ympärille, etteivät mitenkään eroaisi kauhean väärinkäsityksen tähden.

— Georg! lausui Klärchen surumielisen kiitollisella äänellä, — Georg, mitä tänään olet minun hyväkseni tehnyt, sitä en koskaan ole unhottava, vaan olen sinulle siitä ikuisesti kiitollinen.

Oi, ojenna minulle kätesi ja usko minua, kun minä sanon, että rakastan yksistään sinua, ja että rakastan sinua ijankaikkisesti. Klärchen koetti tarttua hänen käteensä, mutta Georg työnsi sen takaisin.

— Nyt on kaikki lopussa, välimme on selvä, sanoi hän, pusertaen hampaat yhteen. — Mitä olen nähnyt, sen olen nähnyt! En suinkaan rosvoa säästänyt hänen itsensä tähden, tuota konnaa, joka ansaitsisi nääntyä jossakin vankilan kuopassa tahi päättää juoksunsa hirressä. Enkä sinunkaan tähtesi valehdellut. Ei, minä ajattelin sinun arvoisata, harmaahapsista isääsi. Hänelle en tahtonut saattaa niin suurta tuskaa, mitä olisi tuntenut saadessaan tietää, että tyttärensä olisi vankilassa. Mutta sinä, joka olet myrkyttänyt minun elämäni, jatkoi nuori seppä kiivastuneena, ilman että Klärchen sai tilaisuutta keskeyttää häntä, — sinä joka olet niin kaunis, joka tunnut minusta niin suloiselta, puhtaalta, etkä kumminkaan ole mitään muuta kuin rosvon rakastaja, älä sinä rohkene sanoa minulle enää yhtään sanaa! Siihen ei sinulla myöskään tule olemaan tilaisuutta, sillä vielä tänään lähden isäsi palveluksesta. Kauvas, kauvas minä kuljen, etten enää tarvitse nähdä sinun kasvojasi, jotteivät kauniit silmäsi enää pääsisi minua lumoamaan. Tule onnelliseksi rosvosi sylissä ja unhota sälli parka, jonka olet tehnyt äärettömän onnettomaksi!

Ennenkuin Klärchen oli ehtinyt sanaakaan sanomaan, oli Georg ullakosta hävinnyt. Ääretön jännitys, missä Klärchen oli ollut viidentoista minuutin ajan, puhkesi nyt ja lannisti hänet. Hän kaatui masentuneena vanhan arkun päälle, ja kuumia kyyneleitä tulvi hänen silmistänsä.

— Demeter Banjaluki, minä pelastin sinut, mutta mihinkä hintaan! — Minä uhrasin elämäni onnen sinun vapautesi puolesta, huokaili viaton tyttöparka suonenvedontapaisesti nyyhkien.

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Demeter Banjaluki oli uskaltanut hypätä ja tullut toisen talon katolle. Siellä hän ei kumminkaan uskaltanut viipyä, sillä sieltäkin häntä etsittäisiin. Hänen täytyi sen vuoksi etsiä aukkoa, päästäksensä laskeutumaan. Kymmenen askeleen päässä hänestä olikin suuri kattoluukku, joka oli avoinna. Demeter ryömi siitä sisälle. Heti oli hän asumattomassa ullakkokamarissa, jossa hän tunsi itsensä turvalliseksi. Mutta Demeterillä ei suinkaan ollut mielessä täällä viettää yötään. Hän koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Tästä ei hänelle kumminkaan vaikeuksia syntynyt. Hän otti vaan taskustaan tiirikoita, koetteli kahta kappaletta, löysi kohta sopivan ja ovi aukeni.!

Äänettömin askelin hän sitte kiiruhti rappusia alas, mutta ne ei hänen hämmästyksekseen johtaneetkaan puutarhaan tai kartanolle, niinkuin hän oli toivonut, vaan keittiöön. Vasta sitte kuin Demeter oli tullut siitä vakuutetuksi, ettei keittiössä ollut yhtään ihmistä, uskalsi hän mennä sinne. Sieltä tuli hän upeasti sisustettuun huoneeseen, toiseen ja kolmanteen, mutta sitte hän ei voinut päästä pitemmälle, sillä tämä huone oli ainoastaan oviverholla erotettu viereisestä huoneesta, josta kuului naisen ääni, joka kiivastuneena puhui ja miehen ääni, jonka Banjaluki luuli kerran ennenkin kuulleensa.

Rosvo kyyristyi aivan ovi verhon läheisyyteen ja piilottautui nojatuolin taakse sekä pidätti henkeänsä, ettei tavuakaan menettäisi siitä mitä huoneesta kuuli.

— Sanoppas sitte suoraan, sanoi nuori nainen kiihtyneenä, — että olet minuun kyllästynyt! Minun suudelmani eivät maistu sinulle enää yhtä hyvin kuin ennen, etkä enää halua sulkeutua minun syleilyyni.

— Elä vanno! Minä tiedän kaikki. — Sinä jahtaat toista tyttöä, kuljeksijata, joka oleskelee kaukana Belgradin porttien ulkopuolella ja jonka kohtalo tahi pikemmin saatana on johtanut tiellesi. Ja minä, joka olen sinua uskollisesti rakastanut, luulotellut, ettet koskaan pikku Ninetteäsi hylkäisi.

Nyt oli Banjalukilla selvillä, missä talossa hän oli. Hän oli epäilemättä samassa huvilassa, jossa Dragan veljen Nicodemin ranskalainen rakastajatar asui.

— Minä vannon sinulle, suloinen Ninette, että pysyn uskollisena, huudahti Lunjevica. Olen vain hyvin pikaisesti nähnyt tuon tytön, vieläpä niin pitkän matkan päästä, etten voinut häntä puhutella.

Demeteristä tuntui, että Lunjevica valehteli, sen hän jo kuuli äänestä, mutta Ninette rauhoittui.

— Etkö todellakaan ole häntä edes puhutellut? huudahti Ninette, ilmeisesti kiiruhtaen Nicodemin luokse ja heittäytyen hänen syliinsä. Sinä rakas, ilkeä mies! Vanno minulle, ettet hänen kanssaan ole sanaakaan vaihtanut.

— Suutele minua sitte! huudahti Ninette. — Suutele minua, kuuletko sinä! Ja kirotut olkoot ne huulet, jotka minun jälkeeni koskettavat sinun huuliasi.

Demeter ei voinut selittää, miksi hän tunsi väristystä ruumiissansa, kuullessaan nämä peljättävät sanat. Jos hän olisi voinut aavistaa, että ne koskivat hänen omaa lastansa, tytärtänsä Sylvaa, jota halpamainen Nicodem ajoi takaa, siitä lähtien, kun kerran oli nähnyt hänen uivan, jos Demeter olisi tätä aavistanut, niin olisi kuningattaren veli heti ollut ruumiina, kappaleissa kuin villieläimen raatelemana. Demeter Banjalukin huomio kiintyi pian toiseen asiaan, jota Ninetten ja Lunjevican keskustelu koski.

— Siis me olemme taas sopineet, sanoi Ninette ihastuneena, — nyt sinä jäät minun luokseni, eikö niin? Ensin me syömme illallisen ja sitte —

— Kuinka ikävätä, etten voi jäädä! Tänään ei se ole mahdollista! vastasi Nicodem. Miksi taas katsot minuun noin mustasukkaisena, Ninette! Luulen, että olet peräti valmis repimään silmät päästäni. Mutta ole huoleti! Tätä iltaa en aio viettää minkään tytön seurassa, en kenenkään seurassa. Minun täytyy täyttää velvollisuus, josta en voi päästä.

— Kysymys ei ole mistään sotilaallisesta palveluksesta, vastasi Nicodem, — vaan tehtävästä, jonka sisareni Draga on minulle uskonut. Niinkuin tiedät, sai sisareni morsiuslahjaksi kolmivaljakon ynnä kolme uljasta unkarilaista hevosta. On todellinen nautinto, nähdä noita nopeita, kestäviä oriita. Mutta yhden asian antaja kumminkin unhotti, lähettää ajurin, joka ymmärtäisi noita hevosia hillitä. Tässä pulassa käännyin ystäväni, itävaltalaisen ruhtinas Orloffin puoleen — kyllä kai hänet muistat, Ninette? Sinut esitettiin hänelle Parisissa, pikku Orloffille, joka siihen aikaan näytteli huomattavaa osaa iloisessa elämässä.

— Tietysti minä hänet tunnen! sanoi Ninette, joka poltteli paperossiaan tavalla, joka osotti, että Orloffin nimen mainitseminen oli hänelle vastenmielistä.

— No niin, pikku Orloff, jolle kuvasin pulaamme, oli heti valmis lähettämään minulle yhden ajureistaan, saksalaisen nimeltä Ivan Rykov, ainoan, joka kykenee hevosia ohjaamaan. Tuo mies on nyt matkalla Wienistä Belgradiin ja saapuu tänne tänä iltana. Olen sopinut Orloffin kanssa, että Ivan Rykov heti tulee luokseni, ja sitte minä heti vien hänet Tapschideriin.

Kun Demeter Banjaluki piilopaikastaan kuuli Nicodemin sanat, kurotti hän kaulaansa vielä enemmän, ettei yksikään tavu jäisi kuulematta, ja kuiskasi itsekseen:

— Ivan Rykov Wienistä — ruhtinas Orloff, — oivallista. Minä en tosiaankaan ole luvannut teille, ystäväni Maschin ja Stefan Naumovitsch enempää kuin mitä voin suorittaa. Minä kyllä vien kuningattaren ja suljen hänet Janitschartorniin Kuolleitten saarelle. Sattuma auttaa minua nyt ihmeellisesti.

— Minun täytyy siis vastoin tahtoanikin viettää iltani kotonani, jatkoi Nicodem, — odottaakseni Ivan Rykovin tuloa. Ethän voi häntä kohtaan tulla mustasukkaiseksi, tyttöni. Mitä arvelet, eihän saksalainen ajuri voine tulla minulle vaaralliseksi?

Demeter Banjaluki ei voinut kauvemmin kuulla, mitä Ninette tähän vastasi. Hän näet nousi piilopaikastansa ja kissan äänettömillä askeleilla hiipi salin akkunan luokse. Hän heitti silmäyksen puutarhaan ja mittasi nopeasti välimatkan sinne. Sitte hän kohottautui ikkunalaudalle ja vielä kerran tutkittuaan oliko joku vainooja läheisyydessä, otti hän aika hyppäyksen puutarhaan. Hän tuli puutarhamaalle. Muutamaksi minuutiksi hän jäi siihen, tullakseen siitä vakuutetuksi, oliko joku kuullut kumean jymähdyksen, jonka putoaminen synnytti. Mutta kaikki oli aivan hiljaista.

Hän kuuli ainoastaan enää Nicodemin ja kaunottaren naurun, jotka silkkiverhoilla peitettyjen akkunoiden takana ottivat jäähyväisiä toisiltansa.

Demeter Banjaluki oikasihe pystyyn. Hän juoksi puusta puuhun, kunnes saapui korkealle aitaukselle. Hänelle tietysti oli leikintekoa päästä sen ylitse, ja sitte oli hän huonosti valaistulla kadulla, jolla hän rauhallisesti jatkoi matkaansa.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Demeter Banjaluki lähti Zum Bojaren ravintolaan ja meni sinne sisälle, ei pääkäytävästä, vaan pienestä, matalasta ovesta, joka johti kapealle takapihalle.

Vaunuja, astioita, tynnyreitä, kaikellaista rojua oli koottu tuonne takapihalle, josta toinen ovi johti ravintolaan, toinen talliin. Demeter, joka minutiksi jäi seisomaan vaunun taakse, kuuli kovaäänistä puhetta ravintolasta, jossa tänä iltana tuntui olevan paljon vieraita. Mutta hän ei mennytkään itse ravintolaan, vaan sen sijaan avasi tallin oven ja pujahti sinne. Rosvo näytti olevan siellä kuin kotonaan, sillä juutalaisen Mandelblütin kumpikaan hevonen ei hänen lähestyessä osottanut vähintäkään levottomuutta. Ne hirnuivat varsin tuttavallisesti, kun Demeter niitä taputteli kaulalle.

Kolmas hevonen, korkea, leveäselkäinen raudikko jäi aivan liikkumattomaksi. Se ei kääntänyt päätäänkään, kun Demeter astui sen luokse, ei nostellut jalkojaan eikä hirnunut. Varsin rauhallisena se siinä seisoi, pitäen punaisenkeltaisella harjalla koristettua päätään seimessä ja näytti syövän.

Hitaasti nosti Demeter oikean kätensä ja kosketti kahdella sormella pientä valkoista pilkkua, joka hevosella oli otsassa silmien välissä. Samassa kaikui pieni sähkökello ravintolassa tiskin takana, jossa Mandelblüt seisoi ja par'aikaa täytti vieraitten tilaamia laseja paloviinalla.

Kun juutalainen kuuli kellon kilisevän, säpsähti hän hiukan. Sitte avasi hän oven ja huusi kiihkeästi:

— Salchen, miksi et tule minua auttamaan? En minä kaikkea itse kerkiä. Hevosille on annettava ruokaa ja vieraita on palveltava. Tule Salchen ja auta minua hiukan! Tiskin takana nyt näyttäytyi nuori juutalaisnainen. Hän saattoi olla tuskin kaksikymmenvuotias, ja jokainen olisi luullut häntä Mandelblütin tyttäreksi, mutta hän olikin hänen vaimonsa.

— Salchen — hän on tuolla ulkona! kuiskasi juutalainen hiljaa ja epävarmasti nuorelle rouvallensa. — Ole täällä minun täytyy mennä talliin.

— Onko Demeter täällä? vastasi hän yhtä hiljaa, peljästyneenä, samassa kuin posket peitti hehkuva puna. — Mene kysymään, mitä hän haluaa. Tiedäthän, että Demeter Banjalukin täytyy meidän talossamme saada kaikki, mitä haluaa.

— Minä menen, vastasi Mandelblüt. — Palvele sill'aikaa vieraita! Voi, tuota miestä, se saattaa minut suureen vaaraan, parempi olisi ollut, etten häntä koskaan olisi oppinut tuntemaan.

Mutta tästä huolimatta kiiruhti Moses Mandelblüt kumminkin ulos, kun sähkökello toisen ja kolmannen kerran todisti rosvon saapuneen. Juutalainen painoi päähänsä karvalakin, otti lyhdyn käteensä ja meni takaoven kautta ulos pihalle.

— Kuinka eukko huolehtii siitä, ettei rosmolta vaan mitään puuttuisi, ja sitte hän punastuu korviaan myöten, kun kuulee Demeteristä puhuttavan. Demeter on kerrassaan hurmannut hänet, niinkuin monen muunkin Serbian naisen! Näin mutisi Mandelblüt harmaassa parrassansa, tirkistäen pienillä, kiiluvilla silmillänsä ja, jatkoi sitte:

Mutta voi sinua, Banjaluki, jos väärinkäytät minun vieraanvaraisuuttani, jos — Mutta mitä tuolla puuhaillaan?

Takapihalle menevä ovi avautui. Samassa seisoi Lazar Petrovitsch samojen salapoliisien seuraamana, jotka hänen mukanansa olivat olleet Zornin talossa hämmästyneen ja peljästyneen juutalaisen edessä.

— Oi, teidän ylhäisyytenne on vaivannut itseänsä tänne, sanoi Mandelblüt happamesti, koettaen turhaan salata hämmästystänsä syvällä kumarruksella ja ystävällisellä irvistyksellä. — Mikä suuremmoinen kunnia minun halvalle talolleni!

— Nyt ei mitään kohteliaisuuksia! huusi poliisipäällikkö hänelle. — Mandelblüt, kauhea syytös on tehty teitä vastaan. Arvellaan nähdyn Demeter Banjalukin, Mustien vuorten rosvon, hävinneen teidän taloonne. Yksi salapoliiseistani väittää varmasti nähneensä, kuinka rosvo pujahti teidän pihaanne, kuljettuaan tänne erään talon puutarhasta, jonka katolle hänen on täytynyt rohkeasti hypätä sen naapuritalon katolta, jossa me häntä jo ahdistelimme. Valitettavasti oli salapoliisi yksin, ettei uskaltanut kadulla rosvoa vangita. Täten rosvo sai aikaa piiloutua, mutta toivottavasti hän vielä oleskelee teidän talossanne.

— Minun talossani! Mitä te sanotte? Juutalaisen Mandelblütin luona? sammalti Zum Bojaren ravintolan isäntä, ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat.

- Juuri teidän luonanne! Toivottavasti minä puhun tarpeeksi selvästi! karjasi hänelle poliisipäällikkö. — Kas niin, juutalainen, elkää meitä enää loruillanne pidättäkö! Me tutkimme koko talonne, ja varokaa, jos huomaamme, että te olette täällä Demeter Banjalukia suojellut!

— Tutkitaan koko talo! sanoi Mandelblüt, nielaisten kauhunsa. — Varsin hyvä, teidän ylhäisyytenne, mikä oivallinen ajatus!

Uskallanko pyytää teidän astumaan sisään? Samassa hän osotti ovea, joka johti tarjoiluhuoneeseen. Hän toivoi, että Demeter Banjaluki, jonka ehdottomasti täytyi kuulla melu, sillä välin saisi tilaisuuden pujahtaa ulos tallista ja päästä pakoon.

Mutta Mandelblüt oli erehtynyt laskuissaan. Lazar Petrovitsch viittasi tallin oveen.

— Sieltä me etsimme ensiksi, sanoi poliisipäällikkö, sillä ei ole luultavaa, että rosvo olisi piilottautunut ravintolaan, joka on täynnä väkeä.

— Tallissa? huudahti Mandelblüt ällistyneenä. Siellä ei ole kuin hevosia! Onko koskaan kuultu, että ihminen kätkeytyy talliin? Mutta jos te luulette, että Demeter Banjaluki todellakin on talliin piilottautunut, jatkoi juutalainen yhä kovemmalla äänellä, Banjalukia varottaakseen, niin tutkikaa hiidessä ensin talli!

Yhtään sanaa siitä, mitä takapihalla juteltiin, ei ollutkaan jäänyt Demeteriltä kuulematta. Hän oli selvästi kuullut, kuinka Lazar väkineen oli tunkeutunut takapihalle, eikä Demeter ollut vähintäkään peljännyt. Tallissa oli Belgradin poliisipäälliköllä vielä vaikeampi saada häntä selville kuin Zornin talossa, sillä tallissa oli ryhdytty oivallisiin varokeinoihin.

Demeter Banjaluki ei edes sulkenut tallin ovea. Hän antoi sen päinvastoin olla raollaan, mutta vetäytyi sen hevosen luokse, joka pysyi ihmeellisen liikkumattomana ja hiljaisena. Hevosen toisella sivulla painoi Demeter nappulaa. Silloin avautui hevosen ruumiista osasto, vuoteella varastettu huone. Sillä tuo uljas raudikko muistutti paljon troijalaista hevosta, jonka viekas Odysseys oli valmistanut, auttaakseen kreikkalaisia Troijan valloittamisessa.

Mandelblütin tallissa oleva merkillinen hevonen oli piilopaikkana
Demeterille, niin usein kuin häntä Belgradissa joku vaara uhkasi.

Kun Mandelblüt ei voinut tietää, milloin Banjalukin täytyi pujahtaa hevosen sisään, huolehti hän aina siitä, että hevosen sisässä oli pieni elintarpeilla täytetty kori. Ilmaa sai rosvo pienien, hevosen nahassa olevien reikien kautta, joka oli pingotettu puisen rungon ympärille.

Tuskin oli Demeter pujahtanut piilopaikkaansa ja sulkenut vatsan oven, niin että hevonen ulkoapäin katsoen ei herättänyt vähintäkään epäluuloa, kun Lazar Mandelblütin ja salapoliisien seurassa astui talliin.

— No, teidän ylhäisyytenne, mitä minä sanoin? huudahti Mandelblüt, pitäen lyhtyä korkealla, jotta se valaisi koko tallin.

Sanoinhan minä, että tallissa näkisimme ainoastaan hevosia. Tässä seisovat minun mustat hevoseni ja tuossa on raudikkoni, erittäin hyvätapainen eläin! Nähkääs, teidän ylhäisyytenne, se ei edes liikuta itseään. Näin sanoen juutalainen meni tekohevosen luokse ja taputti sen kaulaa.

— Jos joskus luovun tästä hevosesta, niin en sitä anna kenellekään muulle kuin teidän ylhäisyydellenne. Tuon vertaista hevosta ei ole toista. Luottakaa minuun, että se on varsin merkillinen eläin.

Lazar Petrovitsch katseli raivostuneena ympärilleen. Hän huomasi odotuksissaan pettyneensä, kun ei täältäkään Demeter Banjalukia löytänyt.

Moses Mandelblüt oli siksi juonikas, että oli olevinaan tuosta hämmästyksissään, saadakseen vaan Lazarin mitä pikemmin lähtemään tallista.

Että ravintolassa tutkimisen tulokset olivat yhtä kehnot, lankeaa itsestään, ja noin neljännestunnin kuluttua lähti Lazar juutalaisen talosta siinä varmassa vakuutuksessa, että hänen salapoliisinsa täytyi erehtyä. Mutta Mandelblüt palasi heti talliin. Hän sulki oven perässään, meni täytetyn hevosen luokse ja taputti kolme kertaa sen kuvetta. Kohta avautui ovi, ja Banjaluki hypähti ulos hevosesta.

— Onko hän poissa? kysyi Demeter hyvin halveksivalla äänellä. — Kylläpä on tyhmä mies tuo poliisipäällikkö, kun ei voi erottaa täytettyä hevosta elävästä!

Mutta kuulkaa nyt, Mandelblüt! Hankkikaa minulle nyt hetimiten valepuku, mieluummin sellainen, joka näyttää saksalaiselta. Sitte tarvitsen partaveitsen ja saippuaa ja ajan pois partani.

Mandelblüt oli jo tottunut siihen, ettei sopinut kysyä Banjalukilta, mitä varten hän mitäkin teki. Hän sentähden poistui ja palasi pian, mukanaan kaikki mitä pyydettiin. Hän ripusti peilin tallin seinälle ja piti lyhtyä sillä aikaa kuin Demeter ensin leikkasi mustan leukapartansa ja sitte partaveitsellä ajoi leukansa ja poskensa aivan sileiksi. Rosvolle ei jäänyt muuta kuin mustat viikset, jotka antoivat hänen naamallensa rohkean ja uskaliaan ulkomuodon.

— Tässä se on! vastasi juutalainen. — Tehän tahdoitte jotakin saksalaista. Minun luonani kerran asui rikkaan saksalaisen palvelija, joka joi itsensä humalaan ja möi sitte minulle liverinsä. No, mitä pidätte tästä puvusta kultanauhoineen ja saksalaisesta lakista, jossa on kullattu levy? Koko puku sopii teille kuin valettu.

Demeter riisuutui kiireesti ja pukeutui saksalaiseen liveripukuun, joka sopi hänelle oivallisesti.

— Suuri kiitos, Mandelblüt! huudahti hän, asettaessaan lakin päähänsä. — Jos joskus minua tarvitsette, niin tiedätte, missä minä olen löydettävissä. Te olette minun ystäväni ja minä teidän. Sanokaa terveisiä Salchenille, nuorelle rouvallenne! Mutta olin unhottaa koko asian! Onko Wienin tyttökauppias vielä teillä? Tiedättehän, ketä minä tarkoitan — miestä, joka pitää sitä taloa Wienissä ja vähän väliä tulee Serbiaan, saadakseen tuoretta tavarata kundeillensa?

— Hiljaa! kuiskasi juutalainen rosvolle. — Älkää Jumalan tähden puhuko niin äänekkäästi! Seinillä on korvat. Tiedättehän, että tyttöjen kauppaaminen on ankarasti kielletty ja että tyttökauppiasta nyt entistä kovemmin ahdistetaan. Mutta hän on vielä luonani, ja jos teillä on hänelle joku kauppa esitettävänä, niin — on hänellä taskut täynnä kultarahoja ja seteleitä. Hän aina maksaa puhtaassa rahassa.

— Ennen tahtoisin tulla tuomituksi, kuin antautuisin tekemisiin tuon kapikoiran kanssa, sanoi Demeter närkästyneenä, — mutta minulla on nyt siihen aivan erityinen syy. Pitäköön kumminkin rahansa! Mutta sanokaa hänelle, että hän huomisiltana, kun hämärtää, saapukoon mestari Zornin taloon ja kysyköön Stefan Naumovitschia. Siellä hän on saava tietoja, jotka hänelle ovat mitä suurimmasta arvosta. Älkää unhottako sitä, Mandelblüt! Minä luotan siihen, että te tämän asian toimitatte.

— Luottakaa minuun, sanoi juutalainen. — Ehkäpä minäkin voin siten jotakin ansaita? Mitäs siitä arvelette, Demeter Banjaluki?

— Kyllä tekin siitä jotakin ansaitsette. Mutta älkää saattako tyttökauppiasta, vaan antakaa hänen mennä yksin ja toimia omin päinsä. Ja nyt voikaa hyvin! Minulla on kiire.

Pari minuuttia myöhemmin oli Demeter Banjaluki lähtenyt ravintolasta. Rauhallisena hän nyt kuljeskeli pitkin Belgradin katuja, hän tiesi valepuvussaan olevansa aivan suojattuna. Sitä paitsi parrattomuus muutti hänen ulkomuotonsa siinä määrässä, ettei paras ystävänsäkään olisi häntä tuntenut. Kohta seisoi Demeter kaksikerroksisen talon edessä, joka oli erittäin hienon kadun varrella, ja jossa ensimäisen kerroksen akkunat olivat hyvin valaistuja.

Valepukuinen rosvo soitti kelloa ja kun heti eräs vanhanpuoleinen rouvasihminen tuli ja avasi kysyi Demeter häneltä:

— Suokaa anteeksi, eikö täällä asu nuori upseeri, nimeltä Nicodem
Lunjevica? Hän on hänen majesteettinsa kuningatar Dragan veli.

— Aivan oikein! sanoi vanhus. — Herra luutnantti on teitä jo odottanut.
Te olette varmaankin se saksalainen kuski, joka tänään on tullut
Belgradiin.

— Kyllä! vastasi Demeter ja astui taloon, jonka oven vanhus löi selälleen. Mennen edellä kynttilä kädessä vei nainen hänet portaita myöten ensimäiseen kerrokseen ja huusi sitte kovalla äänellä:

Minuttia myöhemmin oli Demeter upeasti sisustetussa huoneessa, jossa kova parfyymin haju tuoksahti vastaan.

Lunjevica lepäsi turkkilaisella sohvalla, melkein kokonaan sikarisavun peitossa. Vanhus poistui ja Nicodem viittasi armollisesti Demeterin lähemmäksi.

— Tehän olette Ivan Rykov, jonka ystäväni ruhtinas Orloff on tänne lähettänyt? kysyi Nicodem alentuvaisesti.

— Nöyrin palvelijanne, armollisin herra! vastasi Demeter, joka erittäin taitavasti lausui Serbian kieltä saksalaisella äänenpainolla ja tahallisesti väärin, kuten muukalainen ainakin.

Hänen ylhäisyytensä, ruhtinas Orloff sanoi minulle: — "Ivan, matkusta
Belgradiin ystäväni Nicodem Lunjevican palvelukseen!"

Ja minä lähdin heti ensimmäisellä junalla Wienistä. Tässä minä nyt olen! Mitä pitää minun tekemän?

— Teidän tulee astua hyvin ylhäisen naisen palvelukseen! vastasi Nicodem. — Teille maksetaan hyvin ja te tulette voimaan hyvin. Mutta sittenpä luotetaankin teidän uskollisuuteenne ja ennen kaikkea taitavuuteenne.

— Että minä olen uskollinen ja taitava, sen hänen ylhäisyytensä ruhtinas Orloff kyllä tietää. Seitsemän vuotta olen hänellä palvellut. — Osaatte myöskin hillitä rajuja hevosia?

— Silloin te myöskin kykenette ohjaamaan niitä mustia, unkarilaisia hevosia, jotka sisareni kuningatar on saanut lahjaksi, sanoi Lunjevica, nousten sohvaltaan. Sillä, huomatkaa, ystäväni, te pääsette Serbian kuningattaren henkikuskiksi.

— Minä en ottanut mitään mukaani, vastasi Demeter Banjaluki epäröimättä; — sillä ruhtinas Orloff sanoi minulle: "Matkusta!" ja minä matkustin, ilman että minulla oli aikaa tavaroita kokoomaan. Arvelin, että tavaroita lähetettäisin perästäpäin Wienistä.

— Hyvä! Onhan teillä siisti liveri ja muusta minä kyllä pidän huolta. Mitä palkkaanne tulee, niin voitte sen hyvin jättää meidän määrättäväksi. Te tulette olemaan meihin tyytyväinen.

— Minä en vaadi mitään palkkaa, vastasi Banjaluki. — Ruhtinas Orloff maksaa sen minulle.

— Te näytte olevan ruhtinaalle tavattoman uskollinen! huudahti
Lunjevica. — Semmoisesta minä pidän! Eteenpäin siis! Astukaamme
vaunuihin, jotka vievät meidät Tapschideriin. Vaunut odottavat.
Seuratkaa minua.

Ensimäisen luokan ravintolan pihalla seisoivat kahden hevosen vetämät vaunut. Niihin nyt molemmat miehet asettuivat ja sitte sitä mentiin yön selkään Tapschidermetsää kohden. Parin tunnin matkan jälkeen tuli Tapschiderin huvilinna näkyviin hohtaen kuun valossa.

Kun Demeter tämän huomasi, väreili voittoriemu hänen huulillaan ja hyvin hiljaa, niin ettei edessä istuva Nicodem, joka piti ohjaksista, sitä voinut kuulla, kuiskasi hän itsekseen:

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Kaksi päivää näiden tapahtumain jälkeen kohta vuoteelta noustuaan Draga soitti sähkökelloa ja käski kamarineitsyen lähettämään täti Euphemian hänen luoksensa.

Muutettuaan Tapschideriin oli kuningatar nimittäin ottanut täti Euphemian luoksensa. Euphemia ei kumminkaan ollut Dragan oikea täti, vaan kuului kuningattaren miesvainajan, insinööri Maschinin perheeseen.

Eikä Euphemia edes ollut insinööri Maschinin oikea täti; insinööri oli vaan sääliväisyydestä ottanut tuon vanhan köyhän naisen taloonsa, jalosta tunteesta, jonka palkaksi kumminkin maailman tavan mukaan tuli vain häpeällistä kiittämättömyyttä.

Täti Euphemia oli nimittäin ollut Dragan välikappaleena kaikissa niissä siivoissa toimissa, joissa kaunis rouva Maschin oli ollut päähenkilönä. Jaa, vieläpä oli täti neuvonut Dragalle myrkkyjen valmistamisen ja oli opettanut hänelle niiden käyttämisen. Ehkäpä juuri täti valmisti senkin juoman, jonka nautittuaan insinööri Maschin, kuten hänen veljensä, eversti, varmasti väitti, äkkiä kuoli. Ainakin saattoi uskoa tämän syntyvän täti Euphemialta, sillä hän oli näkyjään varsin ruma ja luotaan vieroittava vanha noita-akka.

Tuskin oli kuningatar yllämainittuna aamuna lausunut käskynsä, kun ovi avautui ja täti Euphemia astui sisään. Kun Draga oli tullut kuningattareksi, niin Euphemia kahisi kankeassa silkissä, ja hänen harmaa tukkansa oli pörhistelty aivan viimeisen muodin mukaan, mikä antoi hänelle erittäin hullunkurisen ulkomuodon.

— Kas, johan te olette pystyssä? huudahti täti Euphemia mairittelevalla äänellä, lähestyen sohvaa, jolle Draga oli viehättävässä aamupuvussaan laskeutunut lepäämään, juuri noustuaan kylvystä!

- Kuinka olet tänä yönä nukkunut, kaunis kuningatar? Onko sinulla ollut suloisia unia? Hi, hi, hii, varmaankin olet uneksinut kuninkaastasi, joka sinua niin suuresti rakastaa, kantaa sinua käsillänsä!

— Oi, elä puhu hänestä! keskeytti Draga synkän näköisenä. — Kohta on se aika mennyttä, minkä voin kuninkaan suosiosta ylvästellä!

- Jumala meitä varjelkoon! huudahti täti Euphemia mitä suurimman kauhun vallassa, sillä hän ajatteli kai, että jos Draga menettäisi kuninkaan suosion, niin olisivat hänenkin hyvät päivänsä lopussa.

Ei, ei, sinä erehdyt, armas lapseni! Olethan vielä yhtä kaunis ja näytät yhtä nuorelta kuin monta vuotta sitten. Etkö voi enää hurmata Aleksanteria?

- On olemassa eräs keino, sanoi Draga — joka voi hurmata miestä paljon enemmän kuin naisellinen kauneus ja se on äidinrakkauden näkeminen!

- Ahaa, jos sieltä päin tuulee, sanoi vanha noita nauraen ja nosti nenänsä pystyyn, kuten metsäkoira, joka vainuaa saalista. — Oletko pahoillasi, kun et vielä kanna valtaistuimen perijää sydämesi alla?

- Oh täti, sinä kidutat minua noilla sanoilla! lausui Draga, hypähti kärsimättömänä ylös pehmoiselta sohvalta ja alkoi yöpuvussaan kulkea huoneessa edes takaisin. — Vasta eilen puhuin minä kuninkaan kanssa asiasta.

Minä luin hänen silmistään, että hänen sieluunsa oli jo alakuloisuus hiipinyt ja se voi pian kehittyä vastenmielisyydeksi.

- Ja siitäkö olet pahoillasi? huudahti täti Euphemia ja hänen rumat kasvonsa vääntyivät vielä rumempaan irvistykseen.

Kultalapseni, sinähän voit hyvin pian panna asian oikealle tolalle, jos tahdot! Tule tänne, niin annan minä sinulle hyvän neuvon! Hi, hi, se ei ole ensimäinen, joka on vienyt sinut päämaaliin!

- Ei, ei, sanoi hän liikutetulla äänellä, muista, etten minä ole enää porvarivaimo.

Hän vaikeni ja alkoi kulkea edestakaisin lattialla. Nähtävästi olivat vanhuksen sanat tehneet häneen syvän vaikutuksen.

Kerta toisensa perään kuultiin hänen mutisevan: saksalainen kuski… komea mies…! Hän…

Hämmästyneenä ja melkein loukkautuneena nousi vanha Euphemia ylös ja lähti arvokkaana huoneesta.

- Valjastakaa minun hevoseni! Ivan Rykov saksalainen tulee ajamaan!
Mutta sinä tulet heti takaisin minua pukemaan!

Draga pukeutui ihastuttavaan kesäpukuun joka oli harmaasta läpinäkyvästä silkistä.

Sitte pani hän päähänsä pienen olkihatun, josta riippui harmaa huntu; hän oli juuri lopettanut pukeutumisensa, kun tultiin sanomaan, että vaunut olivat portaiden edessä.

Tämä oli heti puettu hänen päällensä, kun hän oli Nicodemin kanssa tullut Tapschideriin.

Mustatukkaisen miehen jäntevä, ihailtava vartalo näytti erittäin komealta ruumiinmukaisessa puvussaan ja kultanauhoissaan.

Ehdottomasti katsoi kuningatar häneen seistessään muutamien askelien päässä hänestä.

Dragan täytyi myöntää itselleen, että Euphemia ei ollut liioitellut väittäessään, että hän oli komea mies, ja että saksalaisessa oli jotakin, jota eivät naiset voineet vastustaa.

Kalpeat, rohkeat kasvot, joita kaunistivat mustat viikset, notkea, mutta voimakas vartalo, vilkkaat silmät — tämä kaikki teki sen, että Draga jonkunmoisella mielihyvällä suuntasi katseensa mieheen, vaikkei tämä ollutkaan muuta kuin kuski, palvelija, joka Dragan silmissä oli tuskin ihminenkään.

- Ivan Rykov, sanoi hän nyt, mennen lähemmäksi häntä, jotta voimakkaan parfyymin täytyi huomata tuo toinen — teidän tulee tänään näyttää taitoanne.

Luuletteko tyydyttävästi voivanne ohjata unkarilaisia hevosia, niin että minä voin luottaa niihin.

- Minä olen ne lannistanut, teidän majesteettinne! vastasi Rykov varmalla äänellä. Nyt ne tottelevat minun kättäni, ohjasinpa minä niitä miten tahansa. Teidän majesteettinne voi huoletta uskoa itsensä minun huostaani.

- No, sitte teen minä pitemmänkin matkan, sanoi Draga. — Mutta tunnetteko teitä Tapschider-metsässä?

- Anteeksi, teidän majesteettinne, mutta oikea kuski aavistaa vaistomaisesti oikean tien! vastasi valekuski murteellisella Serbian kielellä. — Ehkä teidän majesteettinne tahtoo suunnilleen sanoa, minne teidän majesteettinne haluaa, niin minä kyllä löydän oikean tien.

- Päämaali? vastasi Draga nauraen. — Minun matkallani ei ole tällä kertaa päämaalia eikä tarkoitusta.

- Teidän palvelijanne, teidän majesteettinne! Ennen olin ruhtinas
Orloffin palveluksessa.

- Minä tiedän sen. Veljeni on siitä kertonut. No, jos olette uskollinen ja luotettava, niin löydätte onnenne minun palveluksessani.

- Minä tiedän, että teidän majesteettinne tekee minut hyvin onnelliseksi! vastasi Rykov ja katsoi ylös tulisilla silmillään, sytyttäen tulen Dragan kasvoille.

"Tämä mies ei puhu kuten sivistymätön, raaka ihminen!" ajatteli Draga. "Ehkä on hänellä oma historiansa? Varmaa on, ettei hän aina ole ollut se, miltä nyt näyttää."

Joukko palvelijoita seisoi lähellä tämän keskustelun aikana kuningattaren ja hänen kuskinsa välillä ja monta kateellista katsetta heitettiin Ivan Rykoviin.

Sillä lyhyellä ajalla, jonka hän oli oleskellut Tapschiderissä, oli hän ehtinyt saada jo paljon vihollisia. Mutta niinhän käy kaikille, joiden onnistuu päästä hallitsijain suosioon.

Ivan Rykov näytti kumminkin ottavan asian aivan kylmästi, sillä hän ei edes katsonutkaan palvelijain puoleen.

- Ojentakaa minulle kätenne, Rykov, ja auttakaa minut vaunuihin, ne ovat vähän liian korkeat! sanoi Draga.

Samalla kiinnitti Dragan huomion eräs kuva, joka äkkiä ilmestyi hänen eteensä ja täytti hänen sielunsa ajatuksilla, jotka olivat hänelle aivan uusia.

Puolipimeästä puistosta astui hitaasti kaksi henkilöä, jotka kuiskaten puhuivat keskenään ja näytti siltä, ettei mikään maailmassa voinut heitä niin huvittaa kuin se keskustelu, joka oli käymässä ja joka veti heidät niin lähelle toisiaan.

Aleksanteri kulki Helenan rinnalla niin joustavasti, ettei Draga juuri koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena.

Hänen kasvoissaan oli hellä, uneksiva ilme ja hänen huulillaan sisällisen hyvinvoinnin väre, joka hämmästytti Dragaa.

Helena oli puettu valkoiseen kesäpukuun, joka tosin oli hyvin yksinkertainen, mutta vaatetti häntä hyvin.

Hän oli painanut alas päänsä, jota kastanjanruskeat kiharat ympäröivät ja näytti melkein hartaudella kuuntelevan kuninkaan sanoja.

Vasta sitte, kun molemmat olivat tulleet aivan lähelle Tapschideriä, katsoi Aleksanteri ylös ja heikko huudahdus pääsi hänen huuliltaan.

Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että sisarensa samalla säpsähti ja punastui, kuin olisi hänet keksitty jostain pahasta.

Eikä tuo nuori tyttö ollut kumminkaan mitään tehnyt, josta hänen olisi tarvinnut hävetä tai joka olisi antanut aihetta pienimpäänkään moitteeseen.

Kuningas meni kiireesti puolisonsa luo, tarttui kohteliaasti hänen käteensä ja vei sen huulilleen.

Vaikkei Dragalla tänä aamuna ollut vähintäkään aikomusta ottaa kuningas mukaansa ajelemaan — eihän hänestä olisi ollut mitään hyötyäkään, niin käänsi hän kuitenkin asian toisin päin ja vastasi ärtyisellä äänellä:

- Kun pidit parempana mennä ulos ilman minua, niin, vielä enemmän, toisen seurassa, niin sallitaan kai minun ilman sinuakin lähteä ulos.

- Toisen seurassa? huudahti Aleksanteri. — Sinä unohdat, että tämä toinen on sisaresi! Muuten emme lähteneetkään linnasta yhdessä, lisäsi hän, vaan tapasimme sattumalta puistossa.

- Minä annan täti Euphemian toimeksi, puhisi Draga melkein tylysti, kääntyen sisareensa, että hän pitää sinua silmällä! Ei sitä tavallisesti mennä niin varhain yksin metsään. Mene heti huoneeseesi! Huomaan, että se wieniläinen nainen, jolle sinut uskoin, ei ole likimainkaan antanut sinulle sitä kasvatusta, jota toivoin.

Ja nyt kuninkaani, jatkoi hän hymyillen Aleksanterin puoleen kääntyen, samalla kun Helena seisoi hiljaa ja jäykkänä eikä voinut ymmärtää, mitä pahaa hän oli tehnyt, että sisarensa viha saattoi noin nousta — nyt herrani ja puolisoni, pyydän sinulta vähän lomaa.

Tahdon koetella uusia hevosiani ja samalla nähdä onnistuuko Ivan Rykovin, jonka ruhtinas Orloff ystävällisesti minulle lähetti, kesyttää noita hiukan rajuja hevosia. Hyvästi siis, ystäväni, me tapaamme toisemme aamiaispöydässä.

Tunnin perästä olen tullut takaisin! Siihen asti saat tyytyä tähän suudelmaan.

Ja aivan hoviväen silmäin edessä löi hän kätensä hänen kaulaansa, veti hänet rintaansa vasten ja suuteli, katsoen hänen päänsä ohi Ivan Rykoviin nähdäkseen, minkä vaikutuksen hyväilyt tekivät häneen.

Draga repäsi itsensä irti puolisonsa syleilystä ja seuraavalla hetkellä istui hän jo vaunuissa nojaten hymyillen sen silkkityynyille.

Kuningattaren pään päällitse hoiti hän ohjaksilla hevosia, jotka jo kauvan olivat kärsimättömästi raapineet maata kavioillaan.

Kuningas viittasi puolisolleen ja poisvierivät vaunut katosivat korkeiden puiden taa.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.

Yhä syvemmälle ja syvemmälle painuivat vaunut pimeään metsään. Puiden välissä kehräsivät auringon säteet kultalankojaan.

Syvälle painuivat puiden latvat kuningattaren yli, joskus niinkin syvälle, että hänen täytyi taivuttaa kaunista, ylpeätä päätänsä, etteivät nuo kauniit, viheriät lehdet ottaisi kiinni.

Kaksi tuntia kesti matka ja vaikka Draga alussa oli istunut hiljaa, niin alkoi hän vähitellen jutella Ivan Rykovin kanssa.

Hän antoi hänen kertoa saksalaisesta kotipaikastaan ja sen Rykov teki jonkunmoisella runollisuudella.

Yhä enemmän ja enemmän alkoi hän huvittaa Dragaa, ja kuta enemmän hän miestä tarkasteli, sitä enemmän hänelle selvisi, ettei täti Euphemia ollut antanut hänelle niinkään tyhmää neuvoa.

- Tämä oli ihana matka! huudahti Draga, kun hän taas läheni Tapschiderin huvilinnaa. Tekisipä todellakin mieleni tehdä tämä matka vielä kerran kuutamolla!

Sillä sen täytyy olla vielä ihanamman silloin kun metsä on yksinäinen, kuun ja tähtien valaisema!

- Kuulkaa nyt! Ivan Rykov, kuinka olisi, jos illallisen jälkeen odottaisitte taas minua vaunujen kanssa?

- Teidän majesteettinne tarvitsee vaan käskeä, vastasi saksalainen — ja minä vaan tottelen!

- Hyvä, silloin käsken minä teitä tänä iltana yhdeksän tienoissa olemaan vaunujen kanssa valmiina suurella käytävällä, joka vie linnasta ympyrälle! Kuninkaan ei tarvitse tietää tästä matkasta.

Lähetettyään kuskin pois, meni Draga Aleksanterin luo tämän työhuoneeseen.

Hän löysi hänet istumassa kirjoituspöytänsä ääressä, pää käden varassa ja otsalla kuvastui syvä suru.

- Kuinka on laitasi? kysyi Draga. — Mikä nyt taas tekee sinut noin surulliseksi?

Silloin tarttui Aleksanteri äkkiä vaimonsa käteen, painoi sen rintaansa vasten ja huudahti katsoen ylös puolisoonsa:

- Oi Dragani, miksi et tyynnytä minun tulista haluani, jommoista en ole tuntenut koskaan elämässäni! Miksi et anna minulle perillistä.

Mutta minä olen hullu ihminen! jatkoi kuningas, nousi ylös ja sulki kauniin naisen syliinsä. — Mielelläsi kai sinä karkoittaisit sen surun, jos vaan voisit!

Me emme voi väkisin ottaa siltä sitä, mitä se ei vapaaehtoisesti meille lahjoita.

Mutta, Dragani, me emme saa epäillä, meidän pitää toivoa parasta ja rakastaa toisiamme, rakastaa kuumasti, ettemme jäisi yksin ainiaaksi!

Kun kuningas muutamia minuutteja myöhemmin oli taas huoneessaan ja täti
Euphemia tuli sisälle, juoksi Draga häntä vastaan ja sanoi innokkaasti:

- Nyt minä olen sen päättänyt! Kuningas tahtoo välttämättömästi perillisen — no, hän saakoon sen!

Draga heitti viitan hartioilleen, riensi alas takaportaita ja oli pian suurella käytävällä, jossa vaunut häntä odottivat.

- Yö on kaunis, sanoi hän Ivan Rykoville, nousten ylös vaunuihin. —
Tähdet loistavat ja kuu nousee pian.

Mutta vaikka yö olisi vielä pimeämpi, voi teidän majesteettinne kuitenkin luottaa minuun.

- Eteenpäin siis! käski Draga ja seuraavassa tuokiossa vierivät vaunut metsään.

Näytti siltä, kuin olisi hevosia yllyttänyt sama seikkailunhalu kuin kaunista kuningatartakin, jota ne vetivät.

Puut lensivät ohi. Niistä näytti kasaantuvan yhä taajempi metsä hänen ja Tapschiderin huvilinnan välille.

Järviä pilkisti siellä täällä ja katosi jälleen. Siellä ja täällä oli risti, jonka ohi vaunut kiireesti kiitivät.

Mutta ihmeteltävällä taidolla ohjasi Rykov hevosia, jotka tottelivat jokaista ohjasten nykäystä.

Täällä ei hän ollut koskaan käynyt. Ei koskaan ollut hän ajelumatkoillaan käynyt täällä päin. Sen luuli hän varmasti tietävänsä. Täällä oli hurmaavan yksinäistä.

Ainoastaan kuu, joka kuvastui leveässä joessa, käytti olevan pantu tämän seudun vahdiksi, mutta se oli mykkä vahti, kärsivällinen vahti.

Seuraavalla sekunnilla hyppäsi Ivan alas kuskipenkiltä ja auttoi kuningatarta astumaan alas.

Hän nojasi Rykovin jänteviin käsivarsiin ja antoi melkein nostaa itsensä vaunuista.

- Täällä on ihmeen kaunista, vai mitä! sanoi hän puoliksi kuiskaten ja piti vielä kovasti kiinni hänen käsivarsistaan. — Ja minä luulen todellakin, että me olemme ainoat ihmiset täällä!

- Ihan varmaan, vastasi Rykov. — Ei ole yhtään taloa näkyvissä, ei nouse savu mistään.

Eikö teidän majesteettinne pelkää tällä pimeällä, yksinäisellä paikalla?

- Minäkö? En! Minä en tunne ollenkaan pelkoa, vakuutti Draga. — Ja sittehän olette te, Rykov rinnallani — eikö niin, tehän suojeleisitte minua, te kohtaisitte rohkeasti kaikki vaarat, jotka minua uhkaavat?

- Kiitos näistä sanoista! sanoi Draga, kääntyi häneen päin ja meni aivan lähelle häntä. — Minä pidän teistä, Rykov.

Jos tietäisin, että te olette mies, johon minä voin luottaa, niin olisin hyvin onnellinen!

- Minä olen mies! vastasi hän, joka Tapschiderissä kutsui itseään Ivan Rykoviksi. — Teidän majesteettinne ei ole suinkaan erehtynyt minun suhteeni.

Minä olen ihminen, joka kaikissa oloissa pidän sen valan, jonka olen vannonut.

- Mutta ettehän te ole vannonut minulle mitään valaa, ette vielä ainakaan, vastasi Draga. Mutta, sepä on hurmaava ajatus. Minä otan vastaan teidän Valanne, Rykov! Polvistukaa tässä eteeni ja vannokaa uskollisuuden vala!

Hetkeäkään vitkastelematta polvistui tuo komea, hoikka mies ja nostaen kätensä juhlallisesti ylös ja katsoen tähtiin sanoi hän heleällä äänellään:

- Minä vannon, että olen valalleni uskollinen ja lupaan teille, teidän majesteettinne, että annan täällä metsässä todistuksen uskollisuudestani.

Seuraavalla hetkellä kosketti hän huulillaan hänen otsaansa ja aivan kuin olisi hän odottanut tätä ystävällisyyttä, löi kuski nyt kätensä kuningattaren ympärille ja painoi hänet rintaansa vasten.

- Ohjaa sinä minua, kuiskasi Draga. — Minä seuraan sinua, vaikka minne, minä kuulun sinulle.

Mutta hän piti vasemman kätensä Dragan ympärillä ja tämä käsi oli kuin rautakahle hänen ruumiinsa ympärillä.

Oikealla kädellään osoitti Rykov virtaa, jonka keskeltä näkyi jotain leveää ja tummaa.

- Tuonne pitää meidän mennä! kuiskasi hän kauniille naiselle, jonka rinnassa oli syttynyt voimakas intohimo, niin että hän oli kokonaan miehen vallassa. — Tuolla kaukana on yksinäinen saari.

Tästä rannalta löysin venheen. Anna minun viedä sinut yli tuonne toiselle puolelle!

Häneltä ei varmaankaan puuttunut rohkeutta, mutta hän huomasi nyt, että oli liian äkkiä heittäytynyt vieraan miehen valtaan.

- Vaunut! sanoi hän, äänessä heikko vastarinta, sanoakseen vaan jotakin. — Eikö hevoset mene takaisin kotiin?

- Hevoset seisovat siinä, mihin ne ovat käsketyt seisomaan! vastasi valekuski tyynellä ja varmalla äänellä.

Ne tietävät, että niiden tulee odottaa herraansa. Mehän tulemme takasin parin tunnin perästä.

Sitte vien minä sinut heti takasin linnaan, eikä kukaan saa tietää tämän yön salaisuuksia.

- Eikö kukaan? huudahti Draga epäillen ja syvän liikutuksen vallassa, antaen katseensa upota hänen mustiin silmänsä, kuin tahtoisi hän lukea toisen sisimmän sielun. — Tiedätkö myös, Ivan Rykov, että mies ei voi tehdä häpeällisempää tekoa, kuin että hän pettää naisen, joka on antautunut hänelle?

- Minä tiedän sen ja vannon, etten koskaan petä sitä naista, jonka rakkauden olen saanut.

- Hyvä, ota minut sitte mukaasi! huudahti Draga ja heittäytyi hänen rintaansa vasten.

Tuo venhe kulettaa meidät yli Tonavan pinnan. Minä tulen mukaasi, vaikka se olisi minun turmioni!

Samassa kun venhe joutui virran pyörteeseen ja liukui alas jokea, lensi varis ruohikosta ja häiritsi epämiellyttävällä kirkumisellaan yön hiljaisuutta. Draga säpsähti.

Oi, mihin seikkailuun olikaan hän antautunut! Mitä, jos tämä Ivan Rykov ei ansaitseisikaan hänen luottamustaan! Tai vielä pahempaa, jos hän olisi vaarallinen, ilkeä, halpamainen ihminen, ehkä murhaaja, joka aikoi murhata hänet saadakseen hänen koristeensa, jotka hänellä oli päällään tai hänen kullalla täytetyn kukkaronsa.

Silloin, silloinhan hän olisi hukassa! Sillä venhe keinui jo keskellä virtaa ja aallot kulettivat sitä kiireesti, kuin olisivat ne olleet saksalaisen nöyriä palvelushenkiä, laajan, mustan virran yli saarta kohti.

Venheen pohja karusti jo saaren rantahiekkaa vasten ja Dragan seuralainen kääntyi kuningattaren puoleen sanoen:

- Mikä saari tämä on? kysyi hän. — Eikö täällä todellakaan asu ketään.

- Ei, ei yhtään ihmistä, vakuutti kuningattaren seuraaja. — Muuten en totisesti olisi tuonut teidän majesteettianne tänne.

- Mutta onko se aivan varma? kysyi Draga levottomana. — Ehkä noiden tummien pensasten takana väijyy ryöväreitä, ehkä noiden vanhojen puiden takana on meidän turmiomme?

- Ryöväreitä? vastasi mies hymyillen. — Kuningas Aleksanterin kunniakkaan hallituksen aikana ei kai Serbiassa enää olekaan ryöväreitä.

- Siinä erehdyt, ystäväni, vastasi hänelle Draga, ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Tosin on kuningas Aleksanteri tehnyt paljon hyvää sittekun hän astui isänsä valtaistuimelle, mutta ei hänen ole kuitenkaan onnistunut lopettaa ryöstöjä Serbiassa.

Varsinkin löytyy mies, jonka nimi on pelätty niin laajalla alalla, kuin Serbian kieltä puhutaan, mies, jonka pelkällä nimellä äidit pelottavat lapsiaan.

En ole koskaan nähnyt häntä, enkä tahdokaan, että hän koskaan tulisi tielleni.

Se mahtaa olla hirmuinen ihminen, se Mustain vuorten ryöväri, Demeter
Banjaluki.

Komean miehen kasvoilla heitti kuu loisteensa. Hän oli liikkumaton kuin kuvapatsas.

Mutta seuraavalla hetkellä meni hän lähelle Dragaa, löi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet ylös venheestä.

- Ja etkö sitte luule, kuningatar Draga, kuiskasi hän puoliääneen, että minä voisin suojella Banjalukia vastaan?

Oh, tulisipa hän vaan, niin saisi hän nähdä, että tässä on vastustaja hänen veroisensa!

Sillä minä olen yhtä rohkea kuin tuo Demeter Banjaluki, yhtä vahva kuin hän.

Ennenkuin kuningatar vielä ennätti vastata, oli mies nostanut hänet venheestä ja hyppäsi rannalle pitäen häntä käsivarsillaan.

Hän kantoi Dragaa ja tämä tunsi, kuinka hänen jäntevät käsivartensa kiertyivät hänen ympärilleen ja kykenivät kyllä suojelemaan häntä.

Ne silmäykset, jotka Rykov heitti mustista silmistään, olivat hänestä kyllin voimakkaat sokaisemaan jokaisen, joka tällä hetkellä yrittäisi lähestyä häntä.

Tämä intohimoinen nainen, jossa itsessään oli niin paljon tahdonvoimaa, tunsi olevansa turvassa voimakkaan miehen suojassa ja sai rohkeutta hänen itsetietoisista sanoistaan.

- Minne sinä kannat minut? kuiskasi hän Rykoville, kun tämä juoksi yhä kauvemmas saarelle.

- Sinne, missä saamme olla yksin! Tai ehkä et tahdo olla yksin minun kanssani?

- Tuonne! huudahti hän, osoittaen erästä vanhaa muuria, joka aavemaisena nousi kuutamossa jonkun matkan päässä heistä. — Tuolla voimme olla huoletta.

Siellä ei ole todistajia, ei ihmissilmää, joka meitä huomaa, ei korvaa, joka kuulee kuiskeemme!

Salaisesti myönsi hän itselleen, että tämä oli todellakin uskallettu seikkailu, johon hän oli antautunut.

Hän kuuli epäilyttävää ratinaa, jonka luultavasti sai aikaan joku yöllinen eläin, joka siellä oleksi.

Sen sijaan hiipi hän lähemmä Rykovia ja antoi tämän viedä hänet ylös portaita.

Sen päässä oli ovi, jonka hän taas aukaisi ja nyt he olivat eräässä tornikamarissa, jonka kapeat ikkunat olivat rautaristikolla peitetyt, mikä muistutti vankilaa.

Mutta Rykov ei antanut hänelle aikaa kysymyksiä tekemään, miettimään eli antautumaan synkkäin aavistusten valtaan.

Mutta hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat, hänen verensä ei virrannut suonissa entistään nopeammin.

Unohda, että minä olen sinun hallitsijasi, nyt olen minä vaan nainen, enkä tahdo olla muuta kuin sinun omasi!

- Niin, hän on minun! huudahti vale-saksalainen äkkiä äänellä, joka tunkeutui Dragan korviin kuin pasuunan ääni ja pani hänet värisemään.

Saksalaisen sanat, joita ei enää lausuttu vieraalla murteella, vaan puhtaalla, sujuvalla Serbian kielellä, synnyttivät hänessä kamalan aavistuksen.

Vaikka Draga oli kauhun vallassa, ei hän kumminkaan kadottanut mielenmalttiaan. Hän ei ollut sellainen luonne, joka helposti antautuu.

Minä olen Draga, Serbian kansan kuningatar, kuningas Aleksanterin puoliso, ja voi sinua, Ivan Rykov, kun minä huomenna tulen vapaaksi! Silloin —

- Sinä et pääse huomenna vapaaksi, Draga Maschin! huusi vale-saksalainen hänelle. Ja Serbian kuningattarena olet jo tarpeeksi ollut!

Minun sormeni syhyvät — ne tahtoisivat karata sinun kaulaasi, Draga Maschin, ja äkkiä nousee minussa ajatus, että tekisin Serbialle hyvän työn, jos kuristaisin sinut kaikessa hiljaisuudessa ja hautaisin sinut saarelle.

Mieletön kauhu valtasi hänet, kun hän näki sen suuren miehen säkenöivine silmineen tulevan vastaansa kädet ojossa, kuin aikoisi hän heti panna toimeen hirvittävän uhkauksensa.

Hän putosi polvilleen hänen eteensä, kuin kokonaan toinen, säikähtynyt ihminen ja katsoi vapisten hänen puoleensa, hän, joka vielä hetki sitte oli niin ylpeästi kerskannut olevansa Serbian ylhäisin nainen, jota ei kukaan edes katseillakaan uskaltanut lähestyä.

Mutta seuraavalla hetkellä ojensi mies itsensä suoraksi ja seisoi suorana kuin kynttilä.

Hän hengitti syvään pari kertaa, sitte laskeutui taas jäätävä kylmyys yli koko hänen olentonsa.

- Vapisetko, kun näet olevasi niin lähellä kuolemaa? huudahti hän äänessä halveksimisen sävy. — Ei, elä pelkää en minä tapa sinua.

Minä jätän sinut sellaisen kohtalon käsiin, joka on paljon pahempi kuin kuolema!

Hän koetti pehmittää tämän miehen sydäntä. Olikohan koskaan ollut miehen sydäntä, joka olisi voinut vastustaa hänen kyyneleitään, hänen hyväilevää ääntänsä tai niitä petollisia sanoja, joita hän taisi kuiskata.

— Kuule minua sinä ihmeellinen ihminen! kuiskasi hän, ja kyynel toisensa perästä putosi hänen poskilleen. — Minä en tiedä kuka sinä olet, en tiedä, millä olen ansainnut vihollisuutesi. Sano se minulle! En ole koskaan ennen nähnyt sinua, enkä ole siis voinut tehdä sinulle mitään pahaa.

Mutta olkoon tämä kuka tahansa, niin voi kuningatar Draga hyvittää sen, mitä Draga Maschin on rikkonut.

- Kukako toi minut luoksesi? huudahti kalpea mies nauraen. — Sen teki sinun oma veljesi.

Mutta älä suutu häneen siltä! Se tyhmeliini ei tiennyt mitä teki, sillä minä petin hänet.

Ja tahdotko todellakin tietää, kuka minä olen? No kuule sitte: Puhuit äsken eräästä miehestä, jonka nimi yksistään riitti peloittamaan lapsia, joka pani naiset kauhun valtaan ja miehet vapisemaan, henkilöstä, joka johti ja vallitsi Serbiassa yhtä esteettömästi kuin sinun näin nolosti petetty puolisosi, miehestä, joka on kuningas metsissään, vapauden kuningas, toiminnan kuningas — juuri se mies olen minä, Demeter Banjalukiksi minua kutsutaan, Mustain vuorten ryöväriksi.

Parahtaen painui Draga taaksepäin, kun tämä kammottava nimi kaikui hänen korvissansa.

Hänestä tuntui, että hän oli pyörtymäisillään, mikä ei ollut hänelle vielä koskaan ennen tapahtunut.

Hän pyörtyi! Päänsä vaipui hitaasti alaspäin ja valkoinen otsa kävi kylmään kivilattiaan siinä huoneessa, johon ryöväri oli hänet vienyt.

Kuinka kauan hän sillä tavoin makasi polvillaan paljaalla lattialla, musta tukka hajallaan, sitä ei hän itsekään tiennyt, kun hän taas nousi ylös.

Hän ei uskaltanut katsella ympärilleen. Mutta kun hän vihdoinkin teki sen, oli hän yksin ja ovi oli suljettu.

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Kun hän lähestyi pajupensaita, taipuivat ne kahtia ja miehen pää näyttäytyi kuun valossa, joka juuri tuli näkyviin repaleisten pilvien lomasta.

Se, mikä tässä miehessä enin pisti silmiin, oli, että hänellä ei ollut ollenkaan hiuksia.

Kasvoista pisti esiin pitkä, terävä nenä, joka ehdottomasti muistutti ryöstölinnun nokkaa.

- Kuten tiedätte, Demeter Banjaluki, olen minä aina paikallani, vastasi Matias Sperber, ryömien pajupensaasta ja ojentausi täyteen pituuteensa — kun on kysymys rahojen ansaitsemisesta!

Teidän kanssanne on minun siis tehtävä se kauppa, jonka tähden tulin tänne.

Ne herrat Belgradissa, joiden luo juutalainen Mandelblüt neuvoi minua, eivät sanoneet mitään muuta kuin että minun tänään, hämärän tultua, oli ilmestyttävä tänne kuolleitten saarelle.

- Mutta, kyllä kai ne teille sanoivat, millaisesta kaupasta on kysymys? kysyi Demeter Banjaluki.

- No niin, kyllä he viittailivat siihen suuntaan, että minä täältä saisin kauniin naisen, jonka saisin ottaa mukaani Wieniin.

- Ja kuka se nainen on, joka täällä annetaan teidän käsiinne, ovatko ne herrat siellä Zornin talossa siitä puhuneet?

- Ei sanallakaan! vakuutti naisten kauppias. — Eikähän se minua itse asiassa liikutakaan, kuka hän on ja mikä hänen nimensä on.

- Entä jos ei hän seuraisi teitä vapaaehtoisesti, kysyi Banjaluki — luopuisitteko sitte loistavasta kaupastanne!

Ennenkuin te vastaatte minulle, tahdon sanoa teille, ettette elämässänne ole nähnyt kauniimpaa naista.

- Se kuuluu joltakin! sanoi Sperber ja hieroi käsiään tyytyväisesti myhäillen.

No, jos ei hän seuraa minua vapaaehtoisesti, niin on kyllä keinoja, joilla hänet taivutetaan vastoin tahtoansakin.

Minulla on mukanani kaksi kovakouraista miestä, joihin voin ehdottomasti luottaa.

- Tuhat tulimmaista, saatte uskoa, Demeter Banjaluki, että meitä tyttökauppiaita ahdistetaan nyt kuten verikoiria ja uhataan, että meidän liikkeestämme tehdään loppu.

Se tahtoo sanoa, meidän täytyy olla varovaisempia ja taitavampia kuin koskaan ennen.

- Mutta vaikka kukistaisivat kaikki muut, — Matias Sperberiä eivät ne saa kiinni!

Ne tekevät hyväkseni enemmän kuin tarvitseisikaan ja jos minulle joskus kävisi hullusti, niin järjestävät ne kyllä taas asiani.

Enpä olisi koskaan luullut tällä saarella löytäväni ihmistä, kaikista vähimmän tyttöä eli naista, joka kelpaa minun liikkeeseeni!

- Näettekö tuon vanhan tornin tuolla kaukana? kysyi Demeter Banjaluki.
— Menkää sinne! Ovi on vaan kiinni lykätty ja helposti pääsette sisälle.

Sitte on ylhäällä katon rajassa toinen ovi, ette voi erehtyä, siellä löytyy vaan se ovi.

Tätä sanoessaan jätti ryöväri tyttökauppiaalle sen avaimen, jolla hän oli sulkenut Dragan vankeuteen.

Viekää hänet heti pois saarelta, vielä tällä tunnilla pitää teidän viedä hänet alukseenne, ja sitte menetätte oman nahkanne, jos ette niin pian kuin mahdollista lähde saaliinenne Serbiasta ja pakene Itävaltaan.

Kuinka sitte voitte viedä hänet Wieniin, ilmaisematta itseänne, se on teidän oma asianne.

- Vastarintaa? tirskui Matias Sperber ja veti pitkää nenäänsä. — Ha, ha, sellaista minä en pelkää.

- Elkää olko liian varma, Sperber, jatkoi Demeter Banjaluki — tämä nainen panee kaikki voimansa liikkeelle päästäkseen irti teistä.

- Ha, ha! Silloin sanoisin minä hänelle, että hän on hullu! sanoi Sperber nauraen täyttä kurkkua. — Serbian kuningatar tällä yksinäisellä saarella — ha, ha, se on oivallista!

- Sanokoon hän teille mitä tahansa, houkutelkoon teitä millä tahansa päästämään itseään irti, niin olkaa järkähtämätön, Sperber, muuten syöksette itsenne perikatoon!

Sillä sen minä sanon teille, että samalla kun tämä nainen pääsee vapaaksi, koettaa hän kaikkia keinoja kostaakseen teille, eikä vaan teille, vaan minullekin, joka saatoin hänet teidän käsiinne.

- Siitä asiasta saatte olla huoletta, vakuutti tyttökauppias. — Minun käsistäni ei pääse kukaan, jonka minä kerran olen saanut kynsiini.

- Mutta me emme ole vielä puhuneet siitä, mikä on tärkeintä. Minkä hinnan tahdotte?

Wieniläinen mies otti tätä sanoessaan esille nahkakukkaronsa, jota hän kantoi vitjoissa kaulassaan ja avasi sen, jolloin Demeter näki, että se oli täynnä kirkasta kultaa.

Päinvastoin astui hän inhoten askeleen taapäin ja sanoi tyytymättömällä äänellä:

- Olenko sitte pyytänyt teiltä rahoja? Jumala varjelkoon minua ottamasta penniäkään! Suojelushenkeni nimessä, en penniäkään tahdo käteeni!

Matias Sperber kohautti välinpitämättömästi olkapäitään, pani rahapussinsa kiinni ja pisti takin alle.

- Sen parempi, sanoi hän, sitte säästän minä rahani ja saan tavaran ilmaiseksi.

Teillä on siis nähtävästi muita syitä päästä erillenne tästä naisesta!

Kun joku henkilö ei tahdo maksua siitä, mitä hän tekee, niin tekee hän sen jostain muusta syystä, joka on arvokkaampi kuin raha.

- Olkoon niin! myönsi Demeter. — Mutta minä luulen, että on parasta lopettaa nyt tämä keskustelu.

Minä lähden nyt saarelta, toimikaa reippaasti ja päättävästi Matias
Sperber!

Luuletteko, että tulen toimeen yksin hänen kanssansa, vai otanko miehet mukaani, jotka odottavat minua venheessä tuolla pensasten takana?

Saatte uskoa, että ne ovat reippaita miehiä, joiden kyvystä olen varma; ne ovat tehneet monta hyvää saalista minun kanssani.

- Minä luulen, että on parasta, että ensin yksin koetatte, vastasi
Demeter. — Pankaa suukapula ja sitokaa kädet!

- Oh, se käy kuin tanssi! vastasi Sperber. — Minä en voi kulkea rautatiellä, sillä rautatiematkalla tytöt, joita kuletetaan Serbiasta, — minulla on niitä jo seitsemän kappaletta ansassa — voisivat tulla yhteyteen matkustavaisten kanssa ja siitä voisi tulla ikäviä paljastuksia.

Siksi käytän minä aina Serbiassa pientä höyrylaivaa, jonka vuokraan
Wienistä ja jonka miehistö on vannonut kuuliaisuutta.

Kaupungin lähellä on minulla pieni höyrylaivani, joka näyttää olevan siinä puita lastaamassa, ja kun viranomaiset tulevat laivalle, selitän minä, että olen ostanut puita teidän rikkaista metsistänne.

Ne seitsemän lintua ovat jo laivassa ja kun nyt olen saanut kahdeksannen venheestä höyrylaivaan, silloin nostetaan höyry ja mennään taas virtaa ylös ja — minun tavarani on tallessa.

Mutta ennenkuin eroamme, tahdon sanoa teille vielä viimeisen sanan! Jos elämänne on teille kallis, Matias Sperber, niin elkää tulko enää koskaan tälle saarelle, kun kerran olette lähteneet täältä tämän naisen kanssa!

Sen, joka astuu tälle saarelle, täytyy kuolla Demeter Banjalukin oman käden kautta.

Odottamatta vastausta, juoksi ryöväri pajupensaikkoon ja minuuttia myöhemmin oli hän venheessä, jolla hän ja Draga olivat tulleet saarelle.

- Narri! sanoi hän käheällä äänellänsä. — Minä olisin maksanut hänelle vähintäänkin tuhat frangia, ja nuo hän lykkäsi luotansa!

Näin sanoen kääntyi Matias Sperber ympäri ja meni pajupensasten ohi. Hän kulki sitä taloa kohti, missä Cyrilla muori ja Sylva asuivat ja jonka katon alla Demeter Banjalukin sydämellisesti rakastettu tytär nukkui viattomuuden levollista unta.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Samassa kuin toiselta suunnalta Matias Sperber meni pientä, rauhallista taloa kohti, missä Cyrilla ja Sylva elivät yksinäistä, tyyntä elämätään, liikkui toisella puolen mies samaa päämäärää kohden.

Olikohan vaan metsästysinto ajanut hänet tälle hiljaiselle saarelle, vai oliko se muu halu, joka aiheutti tämän seikkailun?

Muutamia minuutteja sitte oli hän noussut venheestä noin viiden sadan askeleen päässä siitä paikasta, josta Demeter Banjaluki samaan aikaan läksi venheessään.

Varovasti oli hän silloin katsellut ympärilleen joka suunnalle ja vasta sitte kun oli päässyt varmuuteen siitä, ettei yhtään ihmistä ollut läheisyydessä, oli hän hiljaa, kuin peto, hiipinyt eteenpäin vanhojen leppien alla.

Hänen silmänsä, jotka loistivat vastenmielisesti, olivat suunnatut pientä taloa kohti.

Ja vaikka tietäisinkin, että vaara on lähellä, niin en antaisi sen estää itseäni vihdoinkin tulemasta sen suloisen tytön läheisyyteen, jotta näkisin hänet kasvoista kasvoihin.

Tähän asti olen vaan hyvän kiikarini avulla voinut häntä katsella, kun hän on kulkenut rannalla tai kylpenyt.

Oi, minä en saa sitä ajatella, minä en saa uudestaan loihtia sitä kuvaa sieluni silmien eteen!

Ha, ha, olipa se oiva ajatus, kun pistin pienen kirjelapun tälle kaarnan palaselle!

Sillä tavoin sain tietää, ettei saarella ole yhtään miestä, joka voi häntä vartioida.

Kun saaren asukkailla ei ollut mitään pelkoa kuuntelijoista eikä vakoojista, niin ei ikkunan edessä ollut uutimia eikä luukkuja.

Nicodemin ahnaat silmät saivat siis esteettömästi tunkeutua siihen huoneeseen, jossa luonto oli kasvattanut yhden puhtaimmista enkeleistään.

Sillä tässä erittäin yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa oli Sylva uneksinut lapsuuden unelmansa, kasvanut tytöksi ja neidoksi.

Kaikki ne rikkaat kauneuden aarteet, joilla luonto oli hänet lahjonut, olivat kuten unessa langenneet alas Demeter Banjalukin tyttärelle.

Kuukin tunki samaan aikaan katseensa neidon makuuhuoneeseen, sama kuu, joka niin usein lainaa valonsa nuorille sydämille, jotka muutoin eivät voi lähestyä toisiaan.

Tuolla vastapäätä seinän vieressä oli satumaisen kauniisti järjestetty vuode.

Tämän saaren asukkaat näyttivät olevan ihmeellisiä ihmisiä, joilla oli toisellaiset elämäntavat kuin muilla ihmisillä.

Yksinkertaisesta puusta tehty sänky oli peitetty turkkilaisella matolla ja sen päälle oli pantu useita silkkipatjoja.

Tällä vuoteella, jonka Demeter Banjaluki rakkaalla kädellä oli järjestänyt tyttärelleen, uinui Sylva koko neitseellisessä kauneudessaan, peitteenä hieno, valkoinen silkkipeitto, josta hänen tummat kiharansa jyrkästi erosivat.

Hienolla peitolla näkyivät ruumiin hurmaavat muodot niin selvästi, kuin olisi vaan hieno huntu ollut levitetty sen yli, ollen samalla peittävä ja läpinäkyvä.

- Ehkä hän uneksii minusta? kuiskasi Nicodem itsekseen vapisevalla äänellä. — Sillä totta puhuen voin panna pääni pantiksi, että olen ensimäinen mies, joka on astunut tämän nuoren olennon tielle.

Siitä juuri olin hiukan huolissani, jos vanhus nukkuisi samassa huoneessa hänen kanssansa.

- Sylva! huusi hän sitte puoliääneen. — Sylva, herää! Minä se olen metsästäjä, joka on sinulle lähettänyt tervehdyksensä.

Sillä hän levitti kätensä, hänen rintansa kohosi ja uneksiva ääni tunkeutui hänen huuliltaan.

- Oletko vihainen minulle, kaunis Sylvani, että uskalsin näin lähestyä sinua? kysyi Nicodem, viettelijä, joka hyvin tunsi sen kielen, joka löytää tien nuorten, kokemattomain tyttöjen sydämiin.

Mutta jos pidät minusta hiukkasen, jos minun lämpimät rakkauden rukoukseni ovat liikuttaneet sinun sydäntäsi, niin — tule sitte hetkeksi ikkunaan ja anna minun katsella sinun armaita kasvojasi!

Mutta Sylva ei ottanut edes niin paljon aikaa, että olisi pannut sukat ja kengät jalkaansa.

Ehkä hän myös pelkäsi, että äiti Cyrilla, joka nukkui seinä seinässä hänen kanssaan, heräisi, jos hän kulkisi kengät jalassa lattialla.

Niin hiljaa kuin mahdollista hiipi hän ikkunan luo ja avasi sen yhtä viattomasti kuin lapsi, joka ei tiedä, että susi seisoo tuolla ulkona ja tahtoo repiä sen kappaleiksi.

Ja koko hänen sielunsa viattomuus ilmeni siinä huudahduksessa, jolla hän ensin tervehti Nicodemia.

- Tuon näköinenkö sinä siis olet! kuiskasi hän katsoessaan viekkaan miehen kasvoihin, jotka hymyillen häntä tarkastivat. — Sinä olet hyvän näköinen!

- Ja sinä olet hurmaavin olento, jota silmäni koskaan ovat nähneet, vastasi Lunjevica. Sinun rinnallasi täytyy kaiken vaaleta, itse ruusunkin.

- Ja minä myös niitä rakastan, siksi rakastan sinuakin, sinä ruusujen suloinen sisar! vastasi Lunjevica, joka juuri muisti lukeneensa sellaisen lauseen eräästä ranskalaisesta romaanista ja oli hän silloin paljon pitänyt siitä.

- Sinä olet kirjoittanut minulle niin helliä sanoja, jatkoi Sylva, että ne tulivat luokseni kuin tervehdys vieraalta maalta.

- Maailma on sinulle vielä vieras, lapsi raukka, joka olet tuomittu aina asumaan tällä yksinäisellä saarella!

Mutta kerran saat oppia tuntemaan maailmaa, ja kaikki sen ilot ja loiston. Sen vannon sinulle. Oi, minulla on niin paljon sanottavaa sinulle, rakas tyttöni, päästä minut sisälle!

Ja hän oli sennäköinen, kuin aikoisi hän ilmaa Sylvan suostumustakin panna aikeensa toimeen.

Minä olen luvannut äiti Cyrillalle, etten koskaan päästä vierasta ihmistä meidän taloomme. Hän arveli, että se saattaa olla varas.

- Tahdotko sitte ajaa minut pois? huudahti Nicodem teeskennellyn epätoivoisella äänellä. — Oi Sylva, minä olin kuvitellut, kuinka ihanaa olisi, jos joskus saisin laskea käteni sinun vyötäisillesi ja katsoa sinun silmiisi.

- Minä tulen luoksesi neljännestunniksi, sanoi Sylva viivytellen. —
Näetkö tuota vanhaa tornia tuolla?

Tätä sanoessaan osoitti hän Janitschartornia, jonka korkea, turkkilaisen puolikuun koristama kupooli kohosi ikivanhain puiden takana.

- Tuotako rauniota tarkoitat? vastasi Nicodem. — Kyllä sen näen. Mutta mitä sillä tarkoitat?

Siellä on hiljaista, siellä voit sinä sanoa minulle kaikki, jonka katsot välttämättömäksi minulle uskoa.

Sillä pääsee tornin kupoolihuoneeseen. Odota minua siellä! Minä puen ensin päälleni, mutta niin pian kuin se on tehty, tulen heti sinun luoksesi!

Tuolla hiljaisessa tornissa tahtoi tyttö tavata häntä. Oivallista! Tämä oli paljon enemmän, kuin hän oli odottanutkaan.

Sillä tuolla vanhan tornin hiljaisessa kammiossa olisi tyttö hänen omansa, hänen täytyisi olla!

Kun hän sitte kerran oli langennut — haa — silloin pikku karitsa kyllä kesyyntyisi, kuten niin moni muukin!

Sylva vetäytyi pois ikkunasta ja meni hakemaan avainta, joka riippui seinällä muiden joukossa.

- Äiti Cyrilla on oikeastaan kieltänyt minua astumasta torniin, sanoi hän — ja hän on ennustanut, että onnettomuus kohtaa minua, jos joskus olen tottelematon.

Ja kuitenkaan, lisäsi hän vienolla, sydämellisellä äänellä — en voi vastustaa kiusausta pitää käsiäni sinun käsissäsi.

- Kiitos, herttainen tyttö! kuiskasi Nicodem. — Elä nyt ajattele sitä, mitä äiti Cyrilla on sanonut!

Vanhat ihmiset ovat niin konstikkaita ja heidän ennustuksensa eivät ole penninkään arvoiset.

Silloin meni hän pois ikkunasta ja istuutui jakkaralle alkaen panna jalkaansa sukkia ja kenkiä.

- Teenköhän ehkä väärin? kuiskasi hän sitä tehdessään itsekseen. — En, en varmaankaan!

Ehkä hän ei ollut saanut auki tornin ovea tai oli mahdollisesti joku muu vastoinkäyminen tullut?

Mutta se ei ollut metsästäjä, vaan eräs toinen, pitkä laiha mies, jolla oli linnun kasvot ja ilkeät silmät, jotka katsoivat uteliaasti ja ivallisesti häneen.

Nämä Sylvan sanat katosivat puolittain tiheään huiviin, jonka Matias Sperber, tyttökauppias — sillä hän se oli, joka nuolennopeudella oli juossut tytön makuuhuoneeseen — heitti yli onnettoman tytön pään ja hartioiden.

Ryöstölintu ei hyökkää nopeammin saaliinsa kimppuun kuin tämä mies hyökkäsi Sylvan päälle.

Nyt oli hän polvillaan tytön päällä ja tukahutti huivilla hänen valituksensa ja rukouksensa.

Kun hän tuli alas pajupensasten luo, päästi Matias Sperber lyhyen vihellyksen.

- Heti täältä! kuiskasi Matias Sperber. — Onko venhe kunnossa?
Toimittakaa tämä venheeseen ja sitte heti laivaan!

Puoli minuuttia myöhemmin oli onneton Sylva makaamassa venheen pohjalla, jota molemmat miehet soutivat voimakkailla käsillä.

Matias Sperber istui ruorissa ja katsoi alas olentoon, joka makasi hänen jaloissaan ja jonka kasvot vielä olivat huivin peitossa.

Olen nähnyt häntä vaan sekunnin ajan, mutisi hän, mutta sen tiedän, että hän on kaunein tyttö, mitä olen tavannut.

Niin, Demeter Banjaluki, minulla on todellakin syytä olla sinulle erittäin kiitollinen.

Ja vaikka olisit pyytänyt kymmenen tuhatta frangia tästä naisesta, niin olisin maksanut sinulle sen summan, jos vaan olisin ensin saanut nähdä hänet.

Ei kauan viipynyt, ennenkuin pikku venhe pysähtyi erään höyrylaivan sivulle, joka oli ankkurissa Belgradin ulkosatamassa.

Nuoraportaat laskettiin laivasta ja niitä myöten kiipesi Matias Sperber ylös kauniin saaliinsa kanssa ja katosi sen kanssa heti alas kajuutaan.

- Nyt vapautan sinut silkkihuivistasi! huudahti Sperber ja avasi auki huivin, johon Sylvan pää oli ollut käärittynä. — Sillä nyt olet tallessa, tyttö, ja me voimme selittää asian toisillemme.

Vielä sittenkin, kun silkkihuivi oli otettu pois, oli hän puhumattomana hyvän aikaa.

Suurin, kyyneltynein silmin tuijotti hän siihen ilkeään mieheen, jolla oli linnun kasvot, saamatta selville, mitä hänelle oikeastaan oli tehty ja mitä tämä harvinainen ryöstö merkitsi.

- Kuules, pikku kyyhkyseni, sanoi Sperber ja koetti rosoisella kädellään isällisesti taputtaa häntä pään päälle, minkä Sylva kumminkin nopealla liikkeellä esti — muutamain tuntien kuluttua pitää sinun jättää Belgrad.

Näetkös, minä olen noutanut sinut vähäpätöiseltä saareltasi, jotta saisit asua ihanassa, suuressa kaupungissa, komeassa talossa.

Sinä saat ystäviä ja kauniita vaatteita, saat syödä ja juoda hyvää — sanalla sanoen, sinä saat kaikkea, mikä voi tuottaa sinulle iloa.

Tällä hetkellä liikkui hänessä jotakin, joka muistutti, että hän oli isänsä tytär.

Sillä hänet täytti vastustusvoima ja tarmo, ettei hän ollut sellaista koskaan ennen tuntenut.

Minä en tahdo sinun kauniita vaatteitasi, enkä tahdo sinulta ystäviä itselleni.

Kotiin tahdon minä, kotiin saarelleni, äiti Cyrillan luo, ja voi sinua, jos et tee, kuten minä tahdon.

Nuori tyttö huusi nämä sanat teeskentelemätttömän kärsimyksen ja tuskan vallassa.

Hän oli tottunut siihen, että hänen uhrinsa, joita väkisin kuletettiin, alussa puhuivat tähän tapaan, valittivat, uhkasivat, raivosivat, kunnes vihdoin hitaasti, mutta varmasti kadottivat vastustusvoiman, kun näkivät, että kaikki oli turhaa.

- Ja mitä aiot sinä tehdä, rakkaani, vastasi Sperber — jos minä olen kuuro sinun valituksillesi, jos en vie sinua saarellesi, vaan vien mukanani?

- Silloin, huudahti Sylva, ja hänen mustat silmänsä välähtivät omituisella tavalla — kuolen minä.

- Siitäkin asiasta olen pitänyt huolen. Katsoppas vaan ympärillesi täällä kajuutassa!

Täällä ei ole ainoatakaan esinettä, jolla voit vähääkään vahingoittaa itseäsi.

Minä olen liian hyvä ihminen, näetkös, jotta tahtoisin sinulle kärsimyksiä.

- Ja kuitenkin tahdotte te saattaa minulle suurimman tuskan, mitä ihminen koskaan voi minulle tehdä! huusi Sylva itkun tuhahuttamalla äänellä. — Sillä sinä tahdot riistää minut irti niistä, joita rakastan.

Hirmuisesti kostaa hän sinulle, kun hän kerran saa tietää, että sinä olet ryöstänyt hänen tyttärensä, hänen parhaan aarteensa maan päällä!

- No, mikä on sitte isäsi nimi? kysyi Matias Sperber, jonka sisällä heräsi äkkiä epämääräinen epäilys.

- Hänen nimensä on Demeter Banjaluki. — Ja minä olen Sylva, hänen ainoa lapsensa!

Nyt oli hänellä kaikki selvänä ja yksinpä tuo suuri roistokin vapisi ajatuksesta, joka nyt kulki läpi hänen sielunsa.

- Herra Demeter on siis isäsi? jatkoi hän, astui lähemmäksi ja tunki katseensa hänen silmiinsä.

Herra Demeter? Pitkä, hoikka, noin neljänkymmenen vuoden vanha mies, jolla on musta tukka ja terävät silmät sekä pieni arpi vasemmalla puolen otsaa?

- Tunnetko isäni? huudahti Sylva ja tätä sanoessaan heräsi hänen sielussaan jonkunmoinen toivo, että tuo hirmuinen ihminen nyt vapauttaisi hänet. — Jos tunnet hänet, niin et voi tehdä hänelle niin hirveän pahaa, että ryöstät hänen lapsensa.

Jos tunnet hänet, niin tiedät myöskin, että sinun täytyy suuresti pelätä isäni vihaa!

- Pelätä! Niin, se on juuri oikea sana! sanoi Matias Sperber ivallisesti nauraen.

Minä panen pääni pantiksi, että hän on Serbiassa tuhat kertaa enemmän pelätty kuin rakastettu! Sillä sinun isäsi on —

Sillä hänen mielestään oli parempi, ettei tyttö tällä hetkellä tiennyt, mitä hirvittävää tointa hänen isänsä harjoitti.

Tästä tulisi erittäin vaikuttava isku, jolla hän myöhemmin sopivassa tilaisuudessa toivoi saavansa aikaan suuren vaikutuksen.

Sillä voisi hän uhata tyttöä ja tehdä hänet kesyksi, jos Wienissä johtuisi hänen mieleensä ruveta kapinoimaan häntä ja sitä kohtaloa vastaan, johon hän oli aiottu.

Mutta Sylvan poskille levisi vihan puna ja hänen äänessään oli käheä sointu kun hän huusi:

- Elä uskalla häväistä minun isääni, kurja! Sillä isäni on paras ja jaloin mies ihmisten seassa.

- Pahaa? huudahti Sperber ivallisesti. — Oh, minä kyllä pidän varani, etten sano mitään pahaa rakastettavasta herra Demeteristä enkä puhu mitään, joka loukkaisi häntä!

Minulla on päinvastoin syytä olla erittäin kiitollinen hänelle, sillä se oli hän itse, eikä kukaan muu, joka möi sinut minulle!

Mitta oli täysi ja liika vuoti pois. Pyörtyneenä makasi tyttö sieltä yksinäiseltä Tonavan saarelta naisten ryöstäjän jalkojen juuressa.

YHDESVIIDETTÄ LUKU.

Puoli tuntia myöhemmin lähti höyrylaiva Belgradin satamasta ja kulki pitkin Tonavaa. Koneet toimivat vielä jokseenkin kohtuullisella voimalla, sillä kapteeni oli vastannut Matias Sperberille, joka oli kehoittanut häntä kulkemaan täydellä voimalla, että joen monet mutkat ja käänteet sekä erittäinkin monet hiekkapankit vaativat mitä suurinta varovaisuutta.

- Kun kerran olemme päässeet Belgradin näkyvistä, niin voimme kulkea kilpaa tuulen kanssa, vakuutti kapteeni herralleen, — sillä silloin laajenee Tonava taas ja kulkuväylä on syvä. Mutta nyt on paras kulkea hitaasti, jollemme tahdo tarttua pohjaan.

Matias Sperber oli heittänyt ylleen viitan ja kulki kannella edestakaisin ja näytti siltä kuin mies, joka on täyttänyt velvollisuutensa ja omaksi tyytyväisyydekseen tehnyt hyvän kaupan.

Kaikki oli käynyt hyvin, varsinkin toivoi hän erinomaista ansiota
Sylvan vangitsemisesta.

Hänestä tullaan taistelemaan, mutisi hän. Wienin herrat eivät saa silmiään hänestä, kun he kerran ovat nähneet hänet. Ei kukaan ole ollut niin kaunis kuin hän.

- Minä en päästäisi häntä nyt luotani, vaikka minulle tarjottaisiin hänestä kaksikymmentä tuhatta frangia.

Mutta, tuhat tulimmaista, mikähän lienee tuon Demeter Banjalukin saattanut antamaan minulle oman tyttärensä?

Juuri samalla hetkellä, kun hän mainitsi Banjalukin nimen, kuului hänen korviinsa huuto ulkoa laivan sivulta:

Hän säikähti, kun niin äkkiä odottamatta sai kuulla juuri tämän äänen, sillä se ei ollut kenenkään muun kuin sen, jota hän nyt niin innokkaasti ajatteli. Se oli näet Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri, joka puhui.

Silloin näki hän venheen, joka oli niin lähellä höyrylaivaa, että kuohu milloin hyvänsä voivan täyttää sen ja venheessä seisoi mies.

- Minun täytyy tietää, kuinka asia on? huusi ryöväri Sperberille. Siksi olen odottanut teitä tässä paikassa, jossa laivan täytyy kulkea erittäin hitaasti.

Vastatkaa siis, löysittekö hänet siitä vanhasta tornista, kuten sanoin teille?

Nyt selvisi Sperberille, että Demeter Banjaluki ei suinkaan ollut tehnyt sitä hirvittävää rikosta, että olisi syössyt oman tyttärensä paheen syliin.

- Niin, hän on täällä, sen saatte uskoa, ystäväni Banjaluki. — Saatte olla varma siitä, että hän on täällä!

- Niin, minä tiedän, että teillä on hirvittäviä keinoja, joilla pakoitatte heidät kuuliaisuuteen.

Mutta minä olen varma, että hän kertoi teille ihmeellisiä asioita siitä, kuka hän oli. Mitä hän kertoikaan? Kuka sanoi hän olevansa?

- Ha, haa, joo, se oli oiva juttu! sanoi Sperber nauraen. — Ajatelkaahan, sitte kun hän oli koettanut kaikki mahdolliset keinot saadakseen minut päästämään hänet irti, niin väitti hän viimein olevansa teidän ainoa tyttärenne ja että hänen nimensä on Sylva!

- Vai niin, vai siihen viekkauteen hän sitte turvautui! huudahti hän. —
Ha, haa, se on niin hänen näköistään!

- Mutta hän ei voi välttää kohtaloaan! Oh ei! Kahden päivän perästä toivon olevani Wienissä. Ja sitte —

Sitte lykkäsi hän airollaan venheen laivasta, jotta pieni vene kulki pitkän matkaa.

Samassa antoi kapteeni kolme merkkihuutoa savutorven vieressä olevasta piipusta.

Musta savu ja kipinäsade nousi savupiipusta, laivan musta runko kynti nyt suuremmalla voimalla Tonavan aaltoja.

Demeter seisoi suorana venheessään vaikka se keinui laivan aalloissa ja katsoi laivaa.

- Mene rauhassa, kuningatar Draga, mene rauhassa sinä Serbian onnettomuus! Et koskaan tule enää takasin minun isänmaahani.

Minä olen pitänyt valani! Olen vapauttanut Serbian häpeällisestä kuningat…

- Halloo, pois tieltä! Aiotteko törmätä ihmisten päälle tässä keskellä virtaa?

Nämä sanat, jotka lausui ylpeä, käskevä ääni, kiskasivat äkkiä
Demeterin mietteistään.

Silloin näki hän vähän matkan päässä toisen venheen, jota virta kuljetti nopeasti hänen omaansa kohti.

Nyt ei ollut varaa hukata aikaa, hänen täytyi käyttää koko voimansa ja mielenmalttinsa.

Demeter työnsi aironsa pohjaan saadakseen venheensä lykätyksi pitemmälle ja voidakseen siten välttää yhteentörmäystä.

Kyynärpäätään myöten työnsi hän airon veteen saavuttamatta pohjaa ja toinen vene oli jo käsivarren pituuden matkan päässä hänestä.

- Pois tieltä sinä! huusi ylpeä ääni vielä kerran. — Haa, sillä sialla ei ole aavistustakaan, kenen kuolema siitä koituisi, jos tästä nyt tulisi yhteentörmäys!

Ryövärin käsivarret kohosivat, kuin olisi hän vannonut, kasvot tulivat kalmankalpeiksi ja piirteet jäykistyivät.

Se ei ollut kalastajan ääni, jonka täällä oli tapana öiseen aikaan laskea verkkojaan.

Tämä ääni — haa, nyt valaisi kuu toisen miehen kasvot, joka kaikin voimin koetti pitää venhettä etäämpänä ryövärin venheestä, ja nuo kasvot —

Mutta seuraavalla hetkellä pääsi mielipuolen hämmästyksen huuto hänen huuliltaan.

Sillä siinä Nicodem Lunjevican vieressä, jonka hän nyt tunsi aivan hyvin, istui tuhdolla toinenkin olento, kallisarvoiseen vaippaan puettu nainen, jolla oli kalpeat kasvot ja jonka otsalle mustat kiharat putosivat ja nämä kasvot —

Mutta Demeter Banjaluki jäi tähän asentoon vaan muutamiksi minuuteiksi, sillä uudelleen tahtoi hän katsoa sitä kauhistuttavaa näkyä.

Vene, jossa molemmat olennot olivat ja jotka olivat panneet itse Banjalukinkin niin suuren kauhun valtaan, kiiti samalla hänen venheensä ohi niin läheltä, että hän olisi voinut ojentaa kätensä ja tarttua reunaan.

Hän tiesi myöskin, ettei se ollut mikään kummitus, joka oli näyttäytynyt hänelle Tonavan aalloilla yössä ja sumussa.

Mutta se oli todellakin hän, jota Demeter kutsui Serbian onnettomuudeksi, maan pahaksi hengeksi, jonka hän luuli toimittaneensa pois tieltä.

Hän istui tuhdolla venheessä ja asetti juuri ylös tukkaansa, joka oli irtaantunut, sillä aikaa kun veljensä Nicodem souti ja kuletti venhettä niin pian kuin mahdollista.

Mutta Draga ei tuntenut Demeter Banjalukia, sillä tämä oli pannut pois liverinsä, jota piti ollessaan Dragan palveluksessa, eikä Draga ollut nähnyt häntä koskaan muussa puvussa, ja oli sen sijaan pukenut päälleen sen satumaisen puvun, jota hän Mustain vuorten ryövärinä aina kantoi.

Mitä olisikaan Demeter Banjaluki tällä hetkellä antanut, jos airo ei olisi liukunut hänen kädestään!

Olisipa Draga ollut nyt hänen käsissään, niin olisi hän nostanut raskaan airon ja murskannut sillä tuon kurjan naisen pään.

Hän näki, kuinka se törmäsi rantaan, kuinka Draga nousi venheestä, nojautuen veljensä käsivarteen ja hän näki, kuinka nuo molemmat ihmiset, joita hän niin vihasi, katosivat metsän puiden taakse.

Eikös hän ollut sulkenut Dragaa Janitschartorniin? Eikö hän ollut sitte oikein hyvin lukinnut vankilan ovea?

Ja wieniläinen mies — eikö hän ollut äsken vakuuttanut, että hänellä oli mukanaan laivassa nainen Kuolleitten saarelta ja että hän nyt oli matkalla Itävaltaan jättääkseen hänet häpeään ja epätoivoon?

Äkkiä säpsähti ryöväri, kuin olisi jääkylmä rautakoura tarttunut hänen sydämensä ympärille.

Hirvittävä epäilys, jota hän ei uskaltanut loppuun ajatella, ajatus, jonka hän tahtoi sysätä luotaan kuten myrkyllisen käärmeen, oli äkkiä tunkeutunut hänen sieluunsa ja valtasi sen yhä enemmän ja enemmän.

Hän tarttui päähänsä molemmin käsin, päästi huudon ja hyppäsi ylös sellaisella vauhdilla, että vene oli vähällä kaatua.

Demeter Banjaluki alkoi käsillään työskennellä vedessä venheen molemmin puolin ja ne olivatkin vahvat airot, joilla hän kuljetti venheen ulos virran juovasta ja vei sen lähemmäs sitä saarta, jolla tämän yön näytelmä oli näytelty. Sillä sinne tahtoi hän.

Siellä kaukana, harmaiden pajupensasten vieressä tahtoi hän nousta maihin. Vielä kerran tänä yönä tahtoi hän astua saarelle, vapautuakseen epäilyksistään, jotka kalvoivat hänen sieluansa kuten läpi nälkiintynyt peto, sinne tahtoi hän, vapautuakseen ajatuksesta, joka oli piintynyt hänen sieluunsa, päästäkseen siitä hulluudesta, joka raivosi hänen veressään ja aivoissaan, siitä hirvittävästä mielijohteesta, joka seurasi häntä kuin kummitus, jota hän ei uskaltanut katsoa kasvoihin.

Sillä äkkiä oli häneen tullut se hirvittävä ajatus, että tässä täytyi olla joku erehdys.

Demeter ei voinut, vaikka olisi kuinka miettinyt saada näitä seikkoja soveltumaan yhteen.

Mutta — jos nyt vanki, jonka Sperber tällä hetkellä jo oli vienyt Itävallan alueelle, ei ollut valehdellut, jos hän ei todellakaan ollut kuningatar Draga — eikähän hän ollutkaan, koska hän äsken oli nähnyt Dragan kulkevan ohi venheessä veljensä Nicodemin rinnalla — jos tämä onneton uhri todellakin oli puhunut totta, jos hän ei ollutkaan Draga, vaan Sylva, hänen oma tyttärensä —

Demeter löi puristetuilla nyrkeillään ohimoihinsa ja putosi hetkeksi venheeseen.

Muutamien sekuntien kuluttua hyppäsi hän taas ylös ja alkoi uudestaan suonenvedontapaisesti työskennellä vedessä, ja suuret hikikarpalot juoksivat pitkin poskia.

Hän ei edes odottanut siksi kunnes vene kolahti rantaan, vaan hyppäsi siitä, kun se vielä oli syvässä vedessä.

Ja tuskin tunsi hän kovan maan jalkainsa alla, kun alkoi jo juosta, juosta, kuin olisi ollut henkensä vaarassa.

Kuinka surkean vähäpätöiseltä tuntui se hänestä verrattuna siihen arvoitukseen, joka hänen nyt oli ratkaistava, siihen kysymykseen, johon hänen nyt oli saatava vastaus, siihen vahinkoon, joka nyt uhkasi häntä.

Kuten piilopaikastaan hätyytetty tiikeri hyökkäsi Demeter saaren poikki ja suoritti tuon tutun matkan kolmannessa osassa siität ajasta, joka nopealta juoksijalta siihen meni.

Nyt seisoi hän jo sen pienen talon ulkopuolella, jonka hän kerran omin käsin oli rakentanut, sen talon, jonka hän oli valinnut asunnoksi rakkaalle lapselleen ja sille rehelliselle naiselle, jonka oli valinnut lapsensa onnen valvojaksi.

Koko maja oli muuten sen näköinen, kuin ei siellä olisi tapahtunut vähintäkään, joka olisi ollut jostain merkityksestä.

Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei löytynyt mitään, joka pienimmälläkään tavalla olisi tehnyt Demeteriä levottomaksi.

Mutta heti lohdutti hän itseään taas sillä, että Barkas oli ehkä tuntenut herransa askeleet ja pysyi sentähden tyynenä.

Demeter oli juuri aikeessa koputtaa ovelle herättääkseen äiti Cyrillan ja Sylvan, sekä antaakseen heidän tietää, että hän oli täällä — mutta sitte päätti hän kiertää talon ympäri.

Hän ei ollut ennättänyt ottaa kymmentä askelta kun hän äkkiä sai nähdä jotain, joka pani tuon vahvan miehen vapisemaan kuin lapsi.

Jonkun matkan päässä talosta suuren leppäpuun vieressä makasi musta ruumis suorana, liikkumattomana.

- Koira! änkytti Demeter ja säikähdys vei häneltä melkein puhekyvynkin.
— Se on Barkas, onneni uskollinen vartija!

Yhdellä hyppäyksellä oli hän sen mustan esineen luona ja käheällä huudolla heittäytyi hän sen yli.

- Barkas, Barkas, ystäväni, tällaisenako sinut löydän! huudahti Demeter kauhusta vapisevalla äänellä. — Avaa toki silmäsi, Barkas, minä se olen isäntäsi!

Miten sydäntä särkevin katsein katsoo se minuun, kuin tahtoisi se rukoilla apua!

Koira, joka nähtävästi oli kuolemaisillaan, päästi hiljaisen, valittavan äänen.

Se kuului niin surkealta, että kyyneleet tulvivat voimakkaan miehen silmiin, joka oli niin tottunut kuolemaan ja kauhuun.

Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä lakkasivat Demeterin kyyneleet vuotamasta.

Hän työnsi pois luotaan koiran pään, jonka tämä oli ojentanut häntä kohti ja juoksi ylös tuskasta huutaen.

Lapseni — Sylva — laupias Jumala! Ne ovat tappaneet Barkaksen voidakseen sitte viedä pois Sylvan!

Molemmilla nyrkeillään löi hän ovelle, kuin olisi hän tahtonut lyödä sen sisälle.

- Herää, herää, äiti Cyrilla! huusi hän äänellä, joka kaikui yli koko saaren. — Herää, Sylva, näyttäydy, lapseni! Minä se olen, isäsi!

Kun ei hän heti kuullut vastausta sisältä, syöksyi hän koko ruumiinsa painolla ovea kohti, niin että paksut laudat särkyivät ja sirpaleiden lomasta syöksyi hän sisään.

- Äiti Cyrilla, sanoi ryöväri läähättäen, nähdessään vanhuksen — tekö se olette?

- Jumala taivaassa, oletteko kadottanut järkenne, Demeter! vastasi Cyrilla, valaisten kynttilällä, joka oli hänen kädessään, miehen kalpeita, tuskan vääristämiä kasvoja. — Miksi kysytte Sylvaa?

Pois tieltä, jotta pääsen hänen luoksensa! Minun täytyy katsoa, ennenkuin voin uskoa!

Hän sysäsi syrjään pelästyneen mummon ja hyökkäsi ovea kohti tyttärensä makuuhuoneeseen.

Hän viskasi sen selälleen, horjui kynnyksen yli ja kulki silmät suurina, tuijottavina vuodetta kohti.

Äiti Cyrilla, joka oli vavisten jäänyt seisomaan eteiseen, kuuli vaan puoliksi tukahutetun huudon, ja sitte kumean jymähdyksen ja kun hän pahojen aavistusten vallassa riensi Demeterin jälkeen, näki hän hirvittävän näyn.

Hän kiskoi ja repi sitä molemmin käsin, repi rikki silkki peiton, joka oli peittänyt Sylvan hentoja jäseniä.

Hän puri patjoja kuin villipeto ja päästi katkonaisia raivon ja tuskan huutoja, joiden täytyi panna joka sydän vapisemaan.

Hän jatkoi vaan hakemistaan, kuin olisi hän yhä toivonut löytävänsä sieltä sitä, jota sielunsa niin sanomattomasti halusi.

Vaikka oli niin vanha, ei hän ollut vielä koskaan nähnyt ihmiskasvoja, jotka olisivat kuvastaneet niin hirmuista epätoivoa.

- Lapseni! vaikeroi Demeter ja valkoinen vaahto tunki hänen suustaan. —
Tyttäreni! Haa, Cyrilla, missä on lapseni, missä on Sylva?

Kuu äiti Cyrilla ei heti vastannut hänelle, tarttui Demeter äkkiä hänen olkapäihinsä ja puristi häntä, jotta hän oli menehtyä ja luuli pyörtyvänsä.

- Minä tahdon lapseni takaisin! huusi onneton mies, joka tällä hetkellä näytti kokonaan menettäneen järkensä. — Kuuletko, minä tahdon lapseni!

Enkö ole uskonut häntä sinun huostaasi? Etkö vannonut minulle, että pidät hänestä huolta?

- Mutta katso, ikkuna on auki! Siitä on ryövärin täytynyt tunkeutua sisälle.

- Ryövärin? sanoi Demeter Banjaluki niin kamalasti nauraen, että koko talo kaikui, kuin olisi joka nurkka suhissut sitä samaa sanaa, jonka Demeter äsken lausui — Ryöväri?

Ha haa! Sepä olisi todellakin kohtalon ivaa, jonka tuo saatanan kohtalo on minulle toimittanut.

Mutta tämä koira ei tyytynyt kultaan, kuten minä tyhmyydessäni olen aina ollut! Eikä vereen, joka vielä tuntuu tahmealta minun sormissani!

Ei, hän ottaa enemmän, tuhat kertaa enemmän, hän ottaa viattomuuden, nuoren tytön kunnian ja…

Hän ojensihe äkkiä suoraksi ja seisoi siinä silmänräpäyksen, mutta kaatui heti taaksepäin tyhjälle vuoteelle, jossa muutamia tunteja sitte hänen hellästi rakastettu tyttärensä oli levännyt.

Mutta hän oli nainen, jota kohtalo oli jo niin kovasti koetellut, että hänellä tuskin oli enää kyyneleitä jälellä.

Hänellä oli rohkea sydän, joka aina oli valmis lohduttamaan muita heidän syvimmissä kärsimyksissään.

Hän heittäytyi polvilleen Demeterin viereen, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi tarttuen hänen käsiinsä:

Mutta seuraavalla hetkellä horjahti äiti Cyrilla kauhistuneena taapäin, sillä mieletön nauru kaikui Demeterin rinnasta.

- Herra Jumala, hän on tullut hulluksi! mumisi äiti Cyrilla itsekseen ja löi kädet kasvoilleen. Mutta eihän siitä voinut muuta tullakaan.

Ainoa, jota hän todella rakasti maan päällä, ainoa, jonka hän pelasti haaksirikosta on kadotettu, ehkä ainiaaksi.

Minähän itse kielsin sinun hankkimasta sellaista paholaisen kapinetta taloon, ettei ylpeyden henki pääsisi Sylvan sydämeen.

No, sitte menen virran rannalle kun aurinko on noussut ja katson kuvaani vedessä.

Silloin, silloin saan nähdä sen perkeleen, joka on saanut aikaan tämän yön pahat työt!

- Te? Ei, äiti Cyrilla, te ette ollut se, joka syöksi Sylvan turmioon! ähkyi Demeter. — Katso minua, äiti Cyrilla!…

No kuulkaa siis, äiti Cyrilla ja tuomitkaa ja halveksikaa minua sitte tuhat kertaa enemmän, kuin mitä tähän asti olette varmaan salaisuudessa tehnyt!

Minä olen itse keinotellut oman, oman lapseni tämän wieniläisen tyttökauppiaan käsiin!

KAHDESVIIDETTÄ LUKU.

Kuningatar Draga oli yhden sellaisen tapahtuman kautta, joka niin usein tekee tyhjiksi viisasten ja varovaisten ihmisten aikeet, välttänyt sen hirvittävän kohtalon, jonka eversti Maschin, Stefan Naumovitsch ja Demeter Banjaluki olivat hänelle valmistaneet.

Kun Nicodem oli avannut tornin suljetun ulko-oven ja noussut ylös portaita, jotka veivät tornin ylempiin osiin, seisoi hän pian sen oven edessä, johon hänen avaimensa piti sopia Sylvan neuvon mukaan.

Hän oli jo pistänyt avaimen lukkoon, kun hän äkkiä pysähtyi, seisoi hiljaa ja kuunteli.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuulut sisältä kumean äänen, ähkymistä, joka nousee kuolemaisillaan oleva ihmisen rinnasta.

Nicodem Lunjevica oli kevytmielinen, hänellä oli paljon virheitä, mutta rohkeutta häneltä ei puuttunut.

Etemmäs ei Nicodem ehtinyt, sillä silloin kuuli hän mainittavan omaa nimeänsä oven sisäpuolella ja tuo ainoa sana "Nicodem" lausuttiin mitä hirvittävimmän tuskan äänellä, johon oli sekoittunut heikko, vapiseva toivo.

Eikö se ollut hänen sisarensa ääni, joka huusi hänen nimeänsä, hänen sisarensa Dragan?

Nicodem luuli tulleensa hulluksi, kun sellainen ajatus tunkeutuikaan hänen aivoihinsa.

Hulluutta! Kuinka olisi hänen sisarensa, kuningatar, joka tällä hetkellä varmaankin oli Tapschiderin huvilinnassa suuren seurueen ympäröimänä, saattanut tulla tähän kurjaan, vanhaan torniin, jossa vaan rotat ja hiiret asustivat ja johon korkeintaan joku rakastunut saattoi eksyä?

Oven sisäpuolelta kuului lyöntejä — ruumis kaatui raskaasti sitä vasten — sitte kuului ääni, josta hän ei voinut erehtyä ja joka valittavalla äänellä änkytti seuraavat sanat:

- Oletko se sinä, Nicodem? Oletko se sinä, veljeni? Silloin on Jumala lähettänyt sinut tänne!

Ovi avautui — ja huutaen kuin olisi Nicodem pelastanut hänet suuresta kuolon vaarasta, kaatui kuningatar Draga hänen avattuun syliinsä.

Hänet löysi Nicodem tästä vanhasta tornista yksinäisellä saarella ja minkä näköinen hän oli!

Hänen piirteensä olivat vääristyneet, silmät verestivät, hänen musta, kihara tukkansa riippui epäjärjestyksessä otsalla ja hänen puvustaan näkyi, että hän oli laahannut itseään tornikamarin pölyisellä kivilattialla.

Mutta tämä puristausi häneen kiinni, vavisten kuin haavan lehti ja äkkiä veti hän Nicodemin portaita alas, niin ettei hän saanut sanaakaan suustansa.

Vasta sitte, kun he olivat ulkona vapaassa luonnossa, kun yöilma jäähdytti hänen kuumaa otsaansa, kun hän taas näki kuun ja tähdet ja kuuli Tonavan aaltojen solinan, silloin vasta irtautuivat sanat hänen huuliltansa.

Meillä ei ole aikaa hukata! Petos, häpeällinen petos! Sitte saat tietää kaikki!

Mutta vie nyt vaan minut pois tältä saarelta niin pian kuin mahdollista, jollet tahdo, että me molemmat joudumme perikatoon!

Tällä hetkellä unohti Nicodem Lunjevica senkin houkuttelevan seikkailun, joka oli tuonut hänet itsensä, tälle saarelle.

Hän näki näet varsin hyvin, että hänen oma toimeentulonsa ja se ruhtinaallinen elämä, jota hän nyt vietti, riippui sisaren elämästä, vallasta ja vaikutuksesta.

Hänelle ei siis ollut mikään muu niin tärkeätä, kuin ajatus pelastaa sisarensa, jota nähtävästi uhkasi vaara, jota hän tällä hetkellä ei voinut nähdä.

Niin riensivät he poikki pimeän saaren alas rantaan, jossa nuoren upseerin vene oli, se alus, joka oli tuonut hänet saarelle vastapäätä olevalta metsäiseltä rannalta.

Kun Nicodem tahtoi kääntyä sisaren puoleen jollain kysymyksellä, osoitti tämä vaan vastaista rantaa ja hänen kalpeat huulensa huusivat:

- Souda maihin tuonne kauas, pian, pian, jotta joutuisimme niin pian kuin mahdollista pois tältä hirvittävältä saarelta!

Oli vähällä, ettei hän törmännyt yhteen toisen venheen kanssa, jonka hän tapasi keskellä virtaa.

Eiväthän he aavistaneet, kuka se mies oli, joka seisoi venheessään kuin mielipuoli, eikä välittänyt siitä, että laineet veivät hänen venheensä mukanaan.

Nicodem oli iloinen, saatuaan venheensä vieraan ohi ilman yhteentörmäystä ja myötävirtaa saapui hän pian metsäiselle rannalle, joka oli vastapäätä Kuolleitten saarta.

Hänen hermonsa pettivät ehkä ensi kerran hänen elämässään, ja Nicodem Lunjevica, joka jo luuli, että sisarensa oli kuolleena vajonnut maahan sydänhalvauksen tähden, heittäytyi epätoivoissaan hänen viereensä, antoi hänelle mitä hellimpiä lempinimiä ja koetti kaikin tavoin herättää häntä henkiin.

- Luulen, että olen pelastettu! änkytti hän veljensä rinnalla paetessaan metsään. — Oi, veljeni, en koskaan ole ollut niin lähellä turmiota kuin tänä yönä, ja mikä hirmuinen turmio olisi se ollutkaan!

Se kurja ei toiminut omasta puolestaan, vaan oli muiden ostama; tarkoitus oli viedä minut pois ja siten tehdä minut vaarattomaksi, kuten hän lausui!

Se oli Mustain vuorten ryöväri, se oli Demeter Banjaluki, joka vei minut tuolle saarelle, joka nyt häviää takanamme yöhön ja usvaan ja jossa minä olin vankina vanhassa tornissa!

- Demeter Banjaluki? huudahti Nicodem kauhistuneena. — Oi, sisar, sitte saat kiittää onnesi tähteä, että hengissä pääsit siitä seikkailusta. Sillä hän on vaarallisin kaikista ryöväreistä, eikä hän tavallisesti säästä ketään, joka joutuu hänen käsiinsä.

- Jos olisin ollut tekemisissä yksin hänen kanssaan, vastasi Draga, jonka ääni tuli yhä varmemmaksi ja silmät alkoivat saada takaisin entisen kiiltonsa — niin olisin kai keksinyt jonkun keinon saada hänet muihin ajatuksiin.

Mutta se roisto oli niiden palveluksessa, jotka ovat suurempia kuin hän ja jotka pitävät häntä välikappaleenaan. Sitä en epäilekään. Se oli aivan yksinkertaisesti edeltäpäin suunniteltu hyökkäys minua vastaan.

Ei ollut kysymyksessä vähempää, kuin repiä minut pois puolisoni rinnalta ja äärettömän häpeän kautta tehdä minut mahdottomaksi palaamaan Aleksanterin luo Belgradin kuningaspalatsiin, mahdottomaksi enää istumaan Serbian valtaistuimella.

- Eikö sinulla ole sitte aavistustakaan, tai minkäänlaisia otaksumisia, kuka on voinut tehdä sinulle tämän? kysyi Nicodem.

- Otaksumisia? — Ehkä! kuiskasi Draga käheällä äänellä. — Mutta, se ei hyödytä mitään puhua otaksumisia.

Minä tahdon varmuutta! huudahti kuningatar ja puri hammasta, toisella kädellään puristi hän kovasti veljen käsivartta ja toisen nosti hän ylös, kuin aikoisi lyödä jotakin. — Varmuutta minä tahdon, Nicodem, minä tahdon oppia tuntemaan viholliseni!

Minä tahdon tietää, kenen silmätikkuna minä olen ja kellä on ollut uskallusta tehdä tämä!

Tällä hetkellä kuulivat Nicodem ja Draga hevosten hirnuntaa ja kuningatar päästi ilohuudon.

- Ne ovat minun hevoseni, huusi Draga. — Me jätimme ne jonnekin tänne läheisyyteen.

Sillä niillä oivallisilla hevosilla pääsemme Tapschideriin pikemmin kuin millään muulla tavalla.

Draga juoksi niin nopeaan kuin jalat jaksoivat kannattaa, veljen luo, joka eräällä avonaisella paikalla laittoi valjakkoa kuntoon.

Kohta sen jälkeen istuivat Nicodem ja Draga valjakossa. Kuningatar hoiti toisella kädellään ohjaksia, toisella heilutti hän piiskaa hevosten päällä.

Hän osasi ajaa niin hyvin, ettei koko matkalla, tullut pienintäkään onnettomuutta.

Vanhat puut Tapschiderpuistossa katosivat kuin pelästyneet varjot
Dragan ja Nicodemin ohi hämärässä yössä.

Mutta ei se ollut puu, joka herätti hänen huomionsa, vaan eräs olento, joka seisoi siihen nojautuneella.

Puun runkoon oli ripustettu pyhän äidin kuva Jesus-lapsi sylissään, ja
— Draga saattoi tuskin uskoa silmiään — pieni lamppu paloi kuvan alla.

Nyt otti hän hitaasti hatun hiukan harmahtavasta päästään ja vaipui polvilleen.

Mies ei ollut huomannut, että valjakko lähestyi häntä, ei hän kääntänyt päätäänkään katsoakseen ohikulkevia vaunuja.

Hän näytti olevan kokonaan vaipunut rukoukseen ja hartaasti katseli hän kuvaa.

Ainoastaan kolmen sekunnin ajan sai Draga tarkastella tuota pitkää, komeaa, polvillaan olevata miestä.

Mutta kuu, jonka säteet tunkivat tammen vihreiden lehtien välitse, teki polvillaan olevan miehen kasvot kalman kalpeiksi.

Draga vei käden silmilleen. Hän pudisti päätänsä, niin että mustat kiharat kiertyivät kuin käärmeet hänen otsallensa.

- Ei — ei, minä olen varmaan erehtynyt, mutisi hän itsekseen. Olisi mieletöntä ajatella, että Milan julkeisi astua yli maan rajain ja hiipiä Serbian sydämeen, jossa kuningas asuu, hänen poikansa, sama kuningas ja poika, joka on käskenyt, että hänen isänsä on ammuttava kuin hullu koira, jos hän joskus uskaltaa näyttäytyä Serbiassa.

Se oli kai joku muu, joka näytti yhdennäköiseltä. Sillä mitäs Milan tekisi täällä Tapschider-metsässä.

Ehkä. Haa — kun kaikki käy ympäri, niin lienee hän tullut vielä kerran koettamaan, jos saisi kuninkaan irti minusta! Ehkä —

Draga vaikeni äkkiä, sillä valjakko kulki kiireesti vielä erään henkilön ohi, joka seuraavalla hetkellä katosi puiden väliin.

Draga oli aivan oikein nähnyt hänet ja tämä nainen oli myös nähnyt valjakon.

Sillä silmänräpäykseksi oli hän jäänyt seisomaan kuin kivettyneenä ja sitte paennut puiston jättiläispuiden suojaan.

- Ada Kristic — pienen serbialaiskuninkaan äiti! änkytti Draga. — Sen lapsen äiti, jonka minä —

Hän ei uskaltanut palauttaa muistoonsa tätä rikosta, eikä toistaa sitä ajatuksissaan.

Sillä hän värisi kun muisti sen kauniin pojan, jolle hän niin kylmäverisesti ojensi myrkkypikarin.

Ja samassa lensivät Dragan aivoissa yht'aikaa nuo molemmat nimet:
Milan — Ada Kristic. Oi, nyt hän tiesi, mitä asiaa Milanilla oli
Tapschidermetsään.

Kuninkaan linna ei ollut hänen matkansa päämäärä, vaan tämän naisen pikku koti, tämän naisen, joka kerran oli rakastanut häntä, ja joka oli hänen lapsensa äiti.

Ne huolet, jotka Dragan mieltä painoivat kotiin tulonsa tähden, ajoivat kuitenkin pian hänen ajatuksistaan ne molemmat ihmiset, jotka hän tapasi Tapschidermetsässä.

Yhä uudelleen teki hänet levottomaksi se ajatus, että kuningas oli ehkä huomannut hänen poissaolonsa linnasta.

Sillä ei hän koskaan uskaltaisi tunnustaa, mitä oikeastaan oli tapahtunut hänen ja Demeter Banjalukin välillä.

- Juokse alas, Nicodem! huusi hän veljelleen. — Vie hevoset takapihaan ja jätä ne siellä tallirenkien huostaan!

Minä hiivin sen sijaan niin pian kuin voin, huoneisiin. Ehkä onni suosii minua niin, ettei Aleksanteri tapaa minua tänä yönä.

Muutamia kertoja täytyi hänen kuitenkin pysähtyä ja painaa molemmat kädet sydämelleen, sillä se tykytti liian kiivaasti.

Hän koetti tyyntyä, mutta ei hän sittenkään voinut päästä henkiseen tasapainoonsa.

Nyt oli Draga jo joutunut sänkykamarinsa ovelle. Hän väänsi hiljaa lukkoa ja astui sisään.

Sillä keskellä hänen huonettaan, kalpeana ja silmät jäykästi häneen suunnattuina, seisoi — kuningas Aleksanteri, hänen puolisonsa.

Hänestä tuntui, kuin olisi maa avautunut hänen edessään nielläkseen hänet.

Hän tarvitsi kaiken tarmonsa, ettei olisi tällä hetkellä lysähtänyt maahan pelästyksestä.

Hänellä oli yllään 6:nen ratsurykmentin univormu, ratsastussaappaat ja kannukset.

Nähtävästi oli kuningas ollut yöllisellä ratsastusmatkalla. Draga aavisti, mikä tarkoitus sillä oli ollut.

Kuningas oli ollut ulkona ja etsinyt häntä — niin, siitä ei ollut epäilemistäkään.

Hän oli hypännyt ratsunsa selkään ja kulkenut läpi Tapschidermetsän vaimoansa etsimässä.

- Kuninkaani, änkytti vihdoin Draga kun oli vähän saanut hengittää. —
Puolisoni, oi Aleksanteri, puolisoni!

Näin sanoen riensi hän kuninkaan luo ja aikoi heittäytyä hänen syliinsä. Mutta kuningas nosti torjuen kätensä.

- Mistä tulet sinä? änkytti hän tukahutetulla äänellä. — Sinä ymmärrät, että vaimo, joka vasta aamupuoleen tulee kotiin kun ensin salaisesti poistuu sänkykamaristaan, on ainakin velvollinen selittämään, kuinka hän on viettänyt yön, ennenkuin hän saa heittäytyä puolisonsa syliin häntä suudellakseen.

Lausuessaan nämä sanat laski Aleksanteri äkkiä kätensä pöydälle, jossa oli ratsupiiska.

Se antoi myös hänelle äkkiä sen valheen, jota hän niin kauan oli turhaan hakenut, valheen, jolla hän voisi itseään puolustaa.

Ylpeästi ojentaen itsensä suoraksi ja heittäen pois vaippansa, niin että seisoi siinä nyt Aleksanterin edessä viehättävässä puvussaan, jossa ruumiinsa ihanat muodot edullisesti esiintyivät, vastasi hän:

- Nyt en se ole minä, jonka tarvitsee pyytää anteeksi, vaan sinä, kuninkaani!

- Minä? kysyi Aleksanteri hämillään. — Onko se minun syyni, ettet sinä tänä yönä ole ollut huoneissasi, ja että minä turhaan olen sinua hakenut? Ja kuitenkin luulen, että se riippuisi kokonaan sinusta itsestäsi olla kotona eli poissa.

Kuitenkin katsoit parhaaksi salassa poistua palatsista. Sinä olet viettänyt yön sen ulkopuolella.

Vaimo, — hänen vihansa kasvoi joka sekunti ja äänensä vapisi mielenliikutuksesta — vaimolla, joka viettää yhden ainoan yön kodin ulkopuolella miehensä tietämättä, ei ole enää oikeutta vaatia kunnioitusta ja jos hän on kuningatar, on hän menettänyt oikeutensa kruunuun.

- Ja kuningas, vastasi Draga, miettimättä hetkeäkään — joka niin huonosti kuin sinä voi suojella puolisoaan vihollisensa juonia vastaan, joka antaa ovien ja porttien olla auki, jotta he voivat tunkeutua ja viedä pois, vieläpä melkein häväistä hänen vaimonsa — sellainen kuningas ei ole kruunun arvoinen.

Mutta siinä Dragan mittaillessa häntä katseellaan, katseella, joka tavallaan oli voimain koetus heidän molempain välillä, voitti nainen.

- Kuulenko oikein? änkytti Aleksanteri, nojaten kädellään pöydän reunaan, jossa ratsupiiska oli. — Sinä — sinä syytät minua siitä, ett'en ole tarpeeksi sinua suojellut?

- Minä en tullut tänne, huudahti nyt Draga pehmeällä äänellä ja silmänsä täyttyivät kyynelillä — minä en tullut syytämään sinun päällesi syytöksiä.

Mutta kun kaiken sen jälkeen, mitä minä tänä yönä olen kokenut, saa vielä tuollaisen vastaanoton ja nuhteita sekä tuon saman ikuisen epäluottamuksen, joka niin huonosti palkitsee minun uskollisen rakkauteni — ei, ei, sitä en odottanut!

Minä olen väsynyt elämään ja niittämään vaan mustasukkaisuutta ja epäluottamusta, minä olen väsynyt uhraamaan koko elämäni miehelle, joka luottaa enemmän halpamaisiin juoruihin kuin omaan vaimoonsa!

Minä olen väsynyt kantamaan kruunua, joka ei ole minulle muuta kuin ohdakekruunu!

Minä annan sen sinulle takaisin! Ota se — ota se ja anna minun mennä tieheni!

Hänen ensi uhkauksensa mennä pois hänen luotaan vaikutti samalla tavoin kuin aina ja kun hän riensi ovelle, juoksi Aleksanteri hänen jälkeensä, saavutti hänet ovessa ja sulkien sen ruumiillaan sanoi hän:

Sano minulle kaikki, Draga, Jumalan tähden, mitä on sinulle tapahtunut tänä hirmuisena yönä.

Etkö sitte ole omasta vapaasta tahdostasi poistunut linnasta. Onko sinut pakoitettu ulos lähtemään?

- Pakoitettu, huusi Draga — se ei ole oikea sana — on tehty vielä enemmän.

Minut on viekoiteltu täältä viekkaudella ja todellakaan ei se ole sinun ansiosi, kuningas Aleksanteri, että vaimosi voi nyt punastumatta katsoa kasvoihisi, ettei hän ole häväisty, roiston häpäisemä, tai ehkä murhattukin.

Aleksanterin mielenliikutus kasvoi joka minuutti. Hänen hermostumisensa alkoi saada vaarallisen muodon.

Hänen silmänsä sulivat epävarmoiksi, katse hehkuvaksi, läpitunkevaksi ja sitte taas araksi.

Draga pelkäsi jo, että se hirmuinen hermotauti, jota Aleksanteri kärsi, puhkeisi taas.

Nyt oli tullut hänelle otollinen hetki ampumaan myrkytettyjä nuoliaan, tyynnyttämään kuningasta ja samalla käyttämään hyödykseen sitä vaarallista asemaa, jossa hän oli.

- Oh miltä sinä näytät, kallis puolisoni! huudahti hän, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet rintaansa vasten — kuinka silmäsi säkenöivät ja huulesi vapisevat — ei, ei, sinä et saa tulla sairaaksi! Kuule nyt tyynesti, mitä on tapahtunut! Sinähän näet, että onnettomuuden pilvet ovat jo haihtuneet ja nyt, kun me molemmat olemme taas yhdistetyt, en minäkään enää mitään pelkää, nyt tiedän minä, että saamme riemuita vihollistemme tappiosta.

Muistatko sitä saksalaista kuskia, jonka muutamia päiviä sitte otin palvelukseeni?

Niin, mehän tapasimme toisemme, kun sinä sisareni Helenan kanssa olit puistossa kävelemässä.

- Aivan oikein! vastasi kuningas hieman hämmästyneenä, kun Helenan nimeä mainittiin. — Hyvin hyvästi muistan sen.

Pyysin sinua myöskin, ettet lähtisi tuolle matkalle. Mutta sinä olit varmasti päättänyt lähteä.

- Matka menikin ilman mitään ikävyyksiä! vakuutti Draga. — Ainoa tapahtuma oli se, että eräs pyyntökirja viskattiin vaunuuni, kun minä olin Tapschiderpuistossa.

Minä avasin sen ja siinä oli nöyrä rukous eräältä naiselta, joka asuu puistossa.

Hän kirjoitti minulle ja kertoi, että hänellä on sairas lapsi, sekä pyysi minua tekemään jotakin hänen hyväkseen.

Sääliväisyyden liikuttamana käskin kuskin iltasilla illallisen jälkeen odottaa minua ja niin pian kuin mahdollista viedä minut sen köyhän naisen asunnolle, joka oli metsän sisässä.

Matka sinne kesti korkeintaan puoli tuntia ja minä katsoin, että minä, ollen hyväntekeväisyyden palveluksessa voin tehdä tämän kuninkaaltani salaa.

Siinä se kurja roisto tarttui minuun kiinni, laahasi minut erääseen venheeseen, souti minut Tonavan yli erääseen saareen, jossa on vanha torni.

- Vanha torni? huudahti Aleksanteri. — Onko se joku raunio? Se ei voi olla mikään muu kuin Janitschartorni!

- Niin, se se olikin ja sinä voit kuvitella, kuinka minä värisin kauhusta, kun minut äkkiä väkisin laahattiin ylös portaita torniin, ja siellä syöstiin erääseen huoneeseen, joka on ylinnä kupoolin alla!

Mutta kauhuni kasvoi vielä suuremmaksi, kun eteeni astui mies, jonka tunsin, mies, joka vihaa minua enemmän kuin ketään muuta kuolevaista, sillä siitä hetkestä lähtien, kun sinä aloit rakastaa minua, oma Aleksanterini, on hän koettanut eroittaa meitä.

- Ketä sinä tarkoitat? änkytti hän vaivaloisesti: kuka oli se hävytön, joka niin väkivaltaisella tavalla pakotti sinut tapaamaan itseään?

- Tokkohan voin mainita hänen nimeänsä sinulle? huudahti Draga. — Oi, elä pakoita minua siihen, Aleksanteri! Anna minun ennemmin vaieta. Minä säilytän sen nimen ikuisesti salassa omassa rinnassani.

Sillä — sitä miestä et sinä voi rangaista! Hän on ehkä ainoa ihminen, jonka yli sinulla ei ole valtaa, ainoa, jolle sinun täytyy antaa anteeksi, että hän on uskaltanut häväistä sinun vaimoasi.

Silloin puristi Aleksanteri kätensä ja huusi hammasta purren, itsepäisesti kuin lapsi:

Hän on kuoleva, niin totta kuin nimeni on Aleksanteri ja olen Serbian kuningas!

- Onneton! huusi Draga, olet lausunut oman isäsi kuoleman tuomion!
Sillä se oli Milan, joka tuli luokseni Janitschartornissa.

Aleksanteri tuijotti minuutin ajan suoraan eteensä ilmeettömin katsein.
Sitte kävi vavistus läpi hänen ruumiinsa ja hän puhkesi lausumaan:

- Minä vihaan isääni ja tähän asti olen toivonut, että minun serbialaisieni joukossa olisi joku, joka voisi lukea silmistäni sen lausumattoman toiveen, että minä tahdon päästä tuosta toisesta serbialaiskuninkaasta, joka kulkee kaikkialla ja kehuu lahjoittaneensa minulle kruunun, kuten pistetään leikkikalu pojan käteen.

- Jos sinä olet toivonut löytäväsi sellaisen serbialaisen, vastasi Aleksanterin paha henki, niin olet todellakin suuresti pettynyt toiveissasi. Toivo vaan edelleenkin, jatkoi hän ivallisesti, — niin tulee joskus se päivä, jolloin hän ottaa sinulta kruunun, kuten hän sen antoikin!

- Niin, niin kauan kun Milan suvaitsee sallia, ei minuuttiakaan kauempaa. Sillä tiedä, huudahti Draga ja hiipi lähelle Aleksanteria — hänellä on kruununperillinen jo valmiina, isäsi, hän tietää jo pään, jossa hän paljoa mieluummin näkisi Serbian kruunun loistavan kuin sinun päässäsi —

- Se ei ole totta, keskeytti Aleksanteri. — Sen sinä valehtelet, Draga, vielä ei löydy Serbian kruunun perillistä ja jollet sinä laske sitä minun syliini, minun poikanani, minun lapsenani, omana lihanani ja verenäni, niin kuolee Obrenovitschien suku minussa, sen viimeisessä vesassa.

- Niin, sinä luulet sitä, vastasi Draga — mutta sinä erehdyt suuresti. Tuolla metsän takana — hän tarttui kuninkaan käteen ja veti hänet mukanaan avonaisen sänkykamarin ikkunan luo, josta saattoi nähdä puiston puiden tummat latvat — tuolla metsän takana on pieni talo, jossa asuu kaunis nainen. Joku aika sitte asui tässä talossa myöskin nuorukainen, melkein poika vielä, joka kutsui itseään Milaniksi ja väitti kantavansa isänsä nimeä. Mutta hänen äitinsä nimi oli Ada Kristic.

- Ada Kristic, huudahti hän. — Minä tunsin hänet, kun hän vielä oli ministeri Kristicin vaimo. Hänestä tuli isäni rakastajatar, miehensä ajoi hänet luotaan — tuo poika — hänen poikansa — Obrenovitsch — kuninkaallista verta suonissaan — minä — häviö kaikille heille: isä, poika ja äiti — minä tahdon puhua hänen kanssaan — minä kuningas!

Hetken aikaa oltuaan tainnoksissa, heräsi hän taas tuntoihinsa, hirmuinen hymy sinertävillä huulillaan. Hän tarttui Dragan käteen, veti hänet luokseen ja kuiskasi:

- Hanki minulle murhaaja, Draga, isäni murhaaja, minä en tahdo enää kutsua häntä Milan maanpakolaiseksi, vaan hänen nimensä on oleva Milan kuollut, vasta sitte kun hän on kuollut, tunnen minä itseni levolliseksi.

- Sinä tahdot murhaajan? huudahti hän. Tällä hetkellä ei hän enää voinut hallita itseänsä ja koko se vahingonilo, jota hän tunsi saamastaan pirullisesta voitosta, loisti hänen kasvoistaan. — Sinä tahdot murhaajan isällesi?

Draga ei ollut erehtynyt. Se oli todellakin kuningas Milan, jonka hän oli nähnyt polvistuvan vanhan tammen alla ja katsovan ylös Marian kuvaan, joka siinä riippui. Muutama silmänräpäys sen jälkeen kuin hän oli ajanut ohi, kuului naisen ääni muutamien askelten päässä maanpakolaisuuteen ajetusta kuninkaasta. - Milan, oletko todellakin tullut! Niin, tiesinhän minä, etten turhaan tarvitseisi pyytää sinua tulemaan.

Nähdessään tämän naisen, säpsähti Milan. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut langeta polvilleen hänen eteensä, kuten äskettäin Marian kuvan eteen.

Ada Kristic meni kuitenkin heti hänen luoksensa ja sanoi syvästi liikutettuna.

- Kiitos, että tulit, Milan Obrenovitsch! Kiiruhda ja tule kanssani, meillä ei ole aikaa hukata! Kuka tietää, eikö tällä aikaa, kun olen ollut poissa kotoa, joku murhaaja ole hiipinyt sisään ryöstääkseen hengen sinun pojaltasi.

- Murhaaja? huudahti Milan vapisevalla äänellä. Ada, löytyykö todellakin Serbiassa sellaista ihmistä, joka on niin läpi kurja, että hän tahtoisi ryöstää elämän tältä pojalta, tältä viattomalta lapselta, joka varmaankaan ei tietensä ole tehnyt mitään pahaa?

— On, Milan, jo on koetettu myrkyttää oma poikasi! Yksi ainoa hetki, jolloin ensi kerran moneen vuoteen jätin pojan yksinänsä, riitti antamaan murhaajalle tilaisuutta ojentamaan hänelle myrkkyä. Sitte murhaaja pelkurimaisesti pakeni, tavallisuuden mukaan, ja kun palasin huoneeseen, havaitsin poikani makaavan ja taistelevan kuoleman kanssa.

— Sinä puhut murhaajasta? sanoi Milan. — Sano minulle hänen nimensä,
Ada, minä vannotan sinua —

— Elä vannota! keskeytti häntä Ada äkkiä ja kohotti varottaen kätensä. — Et edes sinäkään voi rangaista sitä naista, joka murhata yritti, tuskinpa tahtoisitkaan. Sillä sinäkin tunnet hänet, ja sanotaan — ei, ei, en tahdo toistaa mitä minulle on kuiskattu. Se on liiaksi halpamaista, jotta minun huuleni voisivat sitä asiata ilmaista. Pikemmin uskon, ettei se ole totta, että se on vaan parjausta! Milan, se nainen, joka olisi poikasi tappanut, ellei taivaan Jumala olisi häntä pelastanut, on — Draga, kuningatar Draga, poikasi Aleksanterin vaimo!

Milan päästi puoleksi tukahutetun huudon, jotta linnut, jotka olivat asettuneet läheisiin puihin levolle, säikähtyivät ja alkoivat räpyttää siipiään. Mutta sitte kääntyi Milan ympäri ja ojensi kätensä Tapschideriin päin.

— Kuningatar Draga, sanot sinä? Murhaaja Dragaksi kutsun häntä tästä hetkestä lähtien. Haa, hetki ei vielä ole tullut, sinä saat korvata kaikki mitä pahaa olet tehnyt. Mutta ole vakuutettu siitä, Ada, että kostoni on häntä kohtaava!

Minuuttia myöhemmin menivät kuningas ja kalpea nainen, joka oli hänelle uhrannut koko elämänsä, yhdessä metsän läpi, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin ne olivat saapuneet Tapschiderpuiston yksinäiselle asunnolle. Heikko, väräjävä valonsäde tunkihe ikkunasta ja osoitti heille tien suuntaa. Milan jäi mielenliikutuksen valtaamana hyväksi aikaa seisomaan oven ulkopuolelle. Mutta sitte hän sen avasi ja käsivartensa kietoen Adan ympärille hän astui ovesta sisälle.

— Poikani — hellästi rakastettu poikani! huusi Milan, juosten Adan rinnalla eteisen kivilattiata pitkin työhuoneeseen. — Missä olet sinä, oikea poikani, jonka Jumala on minulle antanut, lohduttaakseen minua kaikista kärsimyksistä joita toinen poikani on minulle tuottanut.

— Milanka! huusi Ada, — Milanka, sydämeni, missä sinä olet? Pappa on täällä — sinun pappasi, jota kauvan olet odottanut! Niin kiiruhda sitte, poikani, hänen syliinsä, anna isäsi siunata itseäsi. Tänään on onnen päivä.

— Ja tätä onnen päivää, Adani, kuiskasi Milan lempeällä äänellä, — on seuraava monta muuta, sillä minä otan nyt teidät mukaani. Me elämme yhdessä, sinä Adani, minä ja meidän poikamme. Mutta, Jumalani, mikä sinua vaivaa, Ada? Miksi minuun niin peljästyneenä katsot. Näin sanoen tahtoi Milan vetää rakastetun naisen syliinsä, häntä lohduttaaksensa, mutta Ada irroittihe, katsoi kuolonkalpeana sisemmän huoneen ovelle, jota poika ei vielä ollut avannut ja huudahti:

Armelias Jumala, hän ei olekaan täällä, Milanka, rakkaani, missä sinä olet?

Samassa kuin epätoivoinen äiti käyttäytyi kuin mieletön ajatellen, että joku onnettomuus oli saattanut poikaa kohdata, katsoi Milan tutkivasti ympärilleen. — Kirje, huudahti hän äkkiä, ja osoitti sormellaan paperia, joka oli pöydällä. — Keneltä se on, Ada? Mutta tuskin oli Ada huomannut kirjoituksen, kun koriseva ääni tunkeutui hänen rinnastansa ja hän vaipui puoleksi tajutonna Milanin syliin.

— Ada! huudahti Milan kauhistuneena. — Kuinka on sinun laitasi? — Tämä kirjoitus —

— Onko hän kirjoittanut! sai kalpea rouva sanotuksi, kuin jos olisi ollut kuolettavasti haavoittunut. — Minun poikani — sinun poikasi — se on ensimäinen ja viimeinen kirje, minkä hän on sinulle ja minulle kirjoittanut.

Hän on karannut — hän on irrottautunut äidin sydämeltä. Nainen on houkutellut hänet ja vietellyt, ainoa nainen, jonka hän on nuoressa elämässään kohdannut, nainen, joka tavotteli hänen henkeään — murhaaja — Draga.

Raivostuneena tempasi Milan kirjeen vapisevan naisen käsistä. Hänen silmänsä harhailivat paperilla ja lukiessansa rupesi hän kiristämään hampaitansa, hänen silmänsä verestyivät, veri nousi hänen päähänsä ja muutti hänen kasvonsa tummanpunaiseksi.

Sanat tunkeutuivat yksitellen hänen huuliltansa, jotka hermostuneesti nytkähtelivät, kun hän luki Milankan kirjeen, minkä tämä oli äidilleen kirjoittanut. Kirje kuului seuraavasti:

"Voi hyvin, suloinen, sydämellisesti rakastettu pikku mamma! Anna minulle anteeksi, että lähden luotasi, mutta jos kauvemmin viipyisin, niin kuolisin. Minun täytyy löytää hänet, minä tahdon nähdä hänet, joka kuin taivaallinen ilmestys asettui tielleni ja taas niin pian katosi. Ja kun hänet olen löytävä, silloin mamma, silloin tuon hänet mukanani luoksesi, silloin on hän yhdessä meidän kanssa asuva, meidän talossamme, ja onnemme on oleva täydellinen. Eikö niin, ethän ole minulle vihainen, äiti kulta, ethän tahdo, että Milanka parkasi tulisi koko elinajakseen onnettomaksi? Yhtä paljon kuin minä elääkseni tarvitsen sinua, yhtä paljon tarvitsen häntä. — Jumala, joka toki on hyvä, on kyllä taas johtava minut sinun syliisi. Rukoile, että tuo pian tapahtuisi, äiti kulta, niin taas näemme toisemme iloisina ja onnellisina. Minä ajatuksissani suutelen kättäsi. Vielä kerran anna anteeksi ilkeälle pojallesi, joka kumminkin jumaloi sinua. Milan."

Hämmästyksestä raivoissaan seisoi Milan liikkumattomana pojan kirje kädessään, samassa kuin hän kietoi käsivartensa pyörtyneen naisen vyötäisten ympärille.

KOLMASVIIDETTÄ LUKU.

Vaikka Draga ei ollut yöllä paljon silmiään sulkenut, niin oli hän kuitenkin heti auringon noustua siinä komeassa puutarhassa, joka kuului Tapschiderin huvilinnaan.

Tällä, niin monessa suhteessa merkillisellä naisella, jonka persoonassa yhdistyivät niin monet edut ja monet hirvittävät intohimot ja synnit, oli tarvittaessa ihmeteltävä voima. Hän voi valvoa monta yötä peräkkäin, kun oli kysymys jostain hänelle tärkeästä asiasta.

Hän kulki kukkaryhmien välissä puutarhassa ja hänen rinnallaan oli se vanha inhottava nainen, joka oli hänen paha henkensä — täti Eufemia.

- No oletko nyt vihdoinkin saanut hänet niin pitkälle! kuiskasi akka kuningattarelle, kun tämä oli puhunut, mitä yöllä oli tapahtunut hänen ja Aleksanterin välillä. — Hän on siis päättänyt antaa murhata isänsä. Mutta siitä tulee vähän vaikea tehtävä, sillä kuningas Milan on Itävallassa ja siellä on hyvät poliisit, joilla on terävä silmä.

- Sinä erehdyt, vastasi Draga. — Milan oleskelee nykyään Serbiassa ja minä olen melkein varma siitä, että hän on meidän huvilinnamme läheisyydessä.

- Ja sen sanot sinä noin tyyneesti, lausui täti Eufemia. — Kyyhkyseni, sinun pitäisi olla varuillasi, sillä minä en luota tuohon Milaniin vähääkään, kun on kysymys sinusta.

- Pyh, minä olen Tapschiderissä hyvässä tallessa. Muuten aiommekin toimia ennen Milania. Voi, jos vaan tuntisin jonkun päättäväisen miehen, johon voisi luottaa!

- Minä ymmärrän, sanoi täti Eufemia ja iski silmää. — Te tahdotte miehen, joka voi tehdä rikoksen. —

Niin, minä tunnen juuri sellaisen, hän on vanha nuoruuden ystäväni, joka ei asu kaukana täältä ja jonka luokse ehtii parissa tunnissa.

- Kuka hän on? huudahti Draga äkkiä. — Oh, täti Eufemia, kuningas on juuri käskenyt minun hankkia hänelle päättävä mies, mutta hänen täytyy olla sopiva ja luotettava ja ennen kaikkia kyllin rohkea tekemään sellainen verityö.

- Juuri sellainen on se, jota tarkoitan. — Niin, hän tekee sen, hänen täytyy se tehdä. Sillä hän on häviön partaalla ja jollei hän jonkun ihmeen kautta pelastu, niin myövät velkojat näinä päivinä hänen linnansa ja ajavat hänet kuin kerjäläisen kadulle.

- Hänen linnansa? — Ei, täti, mies jolla on linna, ei varmaan suostu tappamaan ihmistä.

- Oletko varma siitä? — Minä olen luullut, että sinä kuningattarena olet tullut vielä viekkaammaksi ja tiedät, että huonoimmat ihmiset eivät aina asu hökkeleissä, vaan että niitä siihen sijaan löytyy linnoissa, jotka näyttävät mahtavilta, mutta jotka sisältä ovat niin madon syömiä, että ne jo aikoja sitte olisivat romahtaneet rikki, jollei niitä keinotekoisella tavalla pidettäisi pystyssä.

Kahden tunnin matkan päässä täältä on Zaporan kylässä linna, joka ennen oli komean aatelistilan keskipisteenä. Sen laajoilla niityillä kävi suuret elukkalaumat, talleissa hankasivat hevoset kärsimättömästi kavioitaan ja tahtoivat ulos vapaaseen luontoon, kanat ja hanhet tepastelivat pihalla ja siellä oli lakeijoja ja piikoja herrasväkeä palvelemassa. Itse linnassa oli niin paljon laulua ja tanssia, että isäntäväen rahakukkaroon tuli pian reikä ja sinä tiedät, että sellaista reikää on hyvin vaikea parsia enää umpeen.

Viimeiset linnanherrat Zaporassa olivat jo rutiköyhiä, mutta he koettivat vielä kantaa ulkonaista leimaa. Hän, joka nyt omistaa Zaporan, on juoppo, joka vielä tosin käy aatelismiehestä, mutta ei myöskään haikaile istua huonoimpain talonpoikain kanssa kylän kapakoissa juomassa kunnes niin juopuu, että hänet täytyy kantaa kotiin.

- Siis juomari, sanoi Draga. Mutta minä en luule, että sellaiseen voi luottaa.

- Oh, voit olla huoletta! Herra von Knetzewitsch, sellainen on nimensä, on varma mies.

- Hän on köyhä kuin kirkon rotta ja hän olisi jo aikoja ollut poissa linnastaan, jollei hän monta kertaa olisi pyssy kädessä ajanut pois oikeuden miehiä, kun nämä tulivat linnaan. Sen jälkeen ei ole kukaan uskaltanut tulla häntä niin lähelle, mutta nyt olen kuullut, että huutokauppa pidetään siellä näinä päivinä.

- Zaporan linnan herran kanssa rupean minä liittoon. Minä tarjoan hänelle sievän summan rahaa, jos hän kerran laukaisee kiväärinsä meidän hyväksemme. Mies, joka ei pelkää ampua oikeuden palvelijoita, hän voi kyllä myöskin ampua kuningas Milania.

- Kyllä minä panen asian toimeen, sanoi täti Eufemia. — Sano vaan, kuinka paljon tahdot maksaa! Minä lähden Zaporaan puhumaan Knetzewitschin kanssa. Hän tulee iloiseksi nähdessään minut, sillä hän tunsi minut, kun vielä olin nuori ja kaunis. Nuori ja kaunis! Niin, minäkin olen kerran ollut nuori ja kaunis, Draga, en tosin niin kaunis kuin sinä, mutta kylliksi kaunis, jotta miehet minusta pitivät.

Draga kääntyi inholla pois akasta. Sillä löytyi hetkiä, jolloin hän oikein vihasi täti Eufemiaa.

- Mene nyt, sanoi hän — ja laita niin, että minun aamiaiseni laitetaan siihen lehtimajaan, minä tarkoitan sitä, jota ympäröi villit ruusupensaat, jotka kiertävät ylös muurille!

- Mene vaan! — Tarjoa hänelle satatuhatta guldenia; ne saa hän samalla hetkellä, jolloin ilmoittaa meille Milanin kuoleman! Mutta varo vaan, ettet ilmaise, että minä olen sinut lähettänyt, etkä tietysti myöskään puhu mitään kuninkaasta. Sano Knetzewitschille, että yksityiset syyt pakoittavat sinun kostamaan Milanille!

- Jumala siunatkoon sinua, muruseni! huudahti täti Eufemia, tarttuen Dragan käteen, jonka tämä kuitenkin kiireesti veti pois. — Minä menen, minä sanon Knetzewitschille kaikki. Hän suostuu kyllä ehdotukseen, niin, sen hän kyllä tekee!

Mutta, näetkös, kahdella tyhjällä kädellä ei voi sinne mennä — pieni etumaksu —

- Hyvä, minä annan sinulle kaksikymmentä tuhatta guldenia, vastasi
Draga. Odota minua tunnin perästä huoneessani!

Täti Eufemia poistui nyt ja Draga katsoi vanhuksen jälkeen, kunnes tämä oli kadonnut linnaan. Sitte meni Draga lehtimajaan ja istui eräälle sohvalle uneksimaan rakkaudestaan Stefan Naumovitschiin.

Hänen ensi ajatuksensa lensi Milaniin ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli, että hänen nyt täytyisi seistä puolisonsa isän edessä.

Vala huulillaan oli hän viimeksi eronnut Dragasta. Mitä, jos hän nyt panisi tämän valan toimeen, joka maksaisi hänen elämänsä.

Draga hypähti ylös sohvalta ja riensi käytävälle. Siihen saavuttuaan jäi hän seisomaan kuin kivettyneenä. Muurilla istui ihmisolento kokoon kyyristyneenä.

Ensi hetkessä ei Draga muuta luullut, kuin että hänen aavistuksensa olivat toteutuneet, että se oli Milan, joka yritti kiivetä muurin yli, mutta kun hän kerran katsoi sinne, vaaleni hän tosin, mutta — tiesi kumminkin, ettei hänellä ollut mitään peljättävää sen puolelta, joka muurilla istui.

- Se on poika siitä yksinäisestä talosta metsässä, kuiskasi Draga ja jatkoi: hän elää siis — myrkky, jota hänelle juotin, ei siis ottanutkaan häntä hengiltä! Mutta mitä hän tahtoo? Tuleeko hän ystävänä vai vihollisena? Kivääri, joka on hänen kädessään, näyttää kaikissa tapauksissa vaaralliselta.

Hän aikoi paeta, mutta kun hän kääntyi lähteäkseen pois lehtimajasta, huusi nuorukainen hänelle:

- Oi, elä pakene, kaunis metsästäjä! Vihdoinkin saan siis nähdä sinut taas! Enpä toki turhaan paennut äitini luota enkä turhaan kierrellyt koko yötä täällä metsässä! Minä olen löytänyt sinut! Oi, kuule siis minua, jos sinulla on sydäntä rinnassasi!

Nämä sanat lausuttiin sellaisella hellyydellä, ettei Draga enää voinut olla epätietoinen siitä, mikä oli nuorukaisen tänne tuonut.

- Vallaton poika, huudahti hän, — kuinka uskallat tulla tänne! Etkö sitte tiedä, missä olet, kenen tämä puutarha on?

- Kyllä, se on, vastasi Milanka — sillä hän se todellakin oli, — se on sen miehen, joka nykyään kutsuu itseään Serbian kuninkaaksi. Mutta en minä siitä välitä, sinähän olet tässä puutarhassa, ja minä — minä tulen sinun luoksesi.

Yhdellä hyppäyksellä oli poika alhaalla ja laskeutui heti Dragan jalkain juureen.

- Tiedätkö sitte, että minä rakastan sinua? huudahti hän kiihkeästi ja käänsi kauniit, jalomuotoiset kasvonsa häntä kohti. — Eikö niin, ethän naura, vaikka puhun sinulle rakkaudesta? Oi, minä en ole enää voinut unohtaa sinua sitte kun ensikerran näin sinut. Yhtämittaa olen ajatellut vaan sinua. Ojenna minulle kätesi, kuten teit silloinkin, kun koristit minut tammenlehti seppeleellä. Se oli onnellinen hetki minun elämässäni, eikä se mitään merkitse, että olin vähällä saada maksaa sen hengelläni. Mutta mitäs minä tässä nyt puhun niin mitättömistä asioista! Minähän elän ja olen onnellinen, kun saan katsella sinua!

Anna minun suudella valkoista kättäsi, minä pyydän sinua kaikesta sydämestäni, anna minun suudella sitä!

- Nouse ylös poika! sanoi hän äkkiä. — Tiedätkö, kenen edessä nyt polvistut?

- Niin, sinä olet kuningatar, sen tiedän. Minä tiedän sinusta kaikki, sattuman kautta sain sen tietää, mutta minun silmissäni olet sinä ainoastaan kaunis, viehättävä metsästäjä.

- Ei, minä en lähde enää luotasi! kuiskasi poika itsepintaisesti ja nousi ylös. — Voithan sinä kuningattarena tehdä kaikki, mitä hyväksi näet. Anna äidin tulla hoviisi — ja anna minun olla läheisyydessäsi! Minun äitini on viisas nainen ja palvelee sinua uskollisesti ja nöyrästi ja minä, minä suojelen sinua kaikesta pahasta.

Näin sanoessaan riuhtasi hän komean jahtikiväärin olkapäältään, jossa hän kantoi sitä hihnassa.

Tämä poika, joka niin itsetietoisesti piti kivääriä kädessään ja oli nyt juuri luvannut häntä suojella, hänestä saattoi tulla mitä tervetullein välikappale — hänhän oli Milanin poika. Mikä isku se olisikaan hänen veriviholliselleen Milanille, jos hän saisi surmansa oman poikansa käden kautta.

- Kiiruhda ja tule kanssani lehtimajaan! sanoi hän Milankalle tarttuen tämän käteen. — Minulla on jotain sanottavaa sinulle.

Sinä puhuit äsken tahtovasi suojella minua. — Oi Milanka, minulla on vihollinen, joka uhkaa elämääni, joka ei jätä minua rauhaan, jos sinä voisit suojella minua häntä vastaan, niin olisin kiitollinen.

- Hyvä, no kuule sitte! sanoi Draga ja hänen hävityshankkeensa kasvoi yhä suuremmaksi joka sekunti. — Sinä saat tietää minun veriviholliseni nimen, mutta vanno minulle ensin vala, että sinä murhaat hänet!

- Minä vannon murhaavani hänet! vastasi nuorukainen miettimättä hetkeäkään.

- Mutta elkäämme puhelko täällä! sanoi Draga äkkiä. — Tänne voisi joku tulla aivan odottamatta, eikä se olisi hyvä, pikku sankarini, jos sinut löydettäisiin täältä minun luotani.

- Minä puolestani en ollenkaan pelkää! vastasi Milanka. — Jos nyt Aleksanteri itse tulisi luoksemme tänne lehtimajaan, niin minä polvillani pyytäisin häntä, että saisin olla luonasi. Sano, etkö voi hankkia minulle paikkaa hovissa? Sinähän olet kuitenkin kuningatar! Minä rupean hovipojaksesi eli vahdiksesi, joka yöllä kulkee, edestakaisin sinun sänkykamarisi oven edessä ja minä vannon sinulle, etten hetkeksikään sulje silmiäni pelosta, että joku vihollinen hiipii sinun luoksesi.

- Ah, sepä on ihana ajatus! huudahti Draga ivallisella äänellä. — Sinä minun sänkykamarini kynnyksellä — ei todellakaan hullumpaa! No, minä puhun kuninkaan kanssa siitä asiasta ja varsinkin jos vapautat minut verivihollisestani, niin ei kuninkaalla varmaankaan ole mitään sitä vastaan, että pidän sinut luonani. Hän vielä palkitseekin sinut ja kiinnittää tähden rintaasi.

- Tähden, toisti Milanka epäävällä äänellä. — Sellaista en tarvitse, minä olen itse kerran Serbian kuningas ja silloin kiinnitän rintaani loistavimmat tähdet.

Hän oli vielä aivan lapsi, pikku Milanka. Ihmeellisellä tavalla sekoittui hänen rinnassaan heräävä nuorukaisen rakkaus niihin lapsellisiin tunteisiin, joita äiti oli häneen istuttanut.

- Nyt sanon sinulle veriviholliseni nimen. Sinä olet vannonut minulle, että vapautat minut hänestä ja minä tiedän, että sinä pidät valasi.

Näin sanoen veti Draga hänet mukanaan ja pienen muurissa olevan portin kautta hiipivät he puistoon, joka oli aivan puutarhan vieressä.

Mutta tuskin oli Draga nuoren seuralaisensa kanssa kulkenut tuhatta askelta, kun he saivat nähdä miehen tulevan pitkin sitä käytävää, joka vei linnaan. Nähdessään tämän miehen tuntui hänestä, kuin olisi veri hänen suonissaan jähmettynyt melkein jääksi.

Milan, kuningas Milan! oli hän vähällä huudahtaa, mutta onneksi jaksoi hän pidättää nuo petolliset sanat ennenkuin ne pääsivät hänen huuliltaan.

Se oli todellakin kuningas Milan, joka tuli tiellä ja näytti olevan epätoivon vallassa. Hän oli koko yön etsinyt Tapschiderpuistossa eksynyttä poikaparkaansa, joka oli jättänyt äitinsä ja lähtenyt ajamaan takaa kauneuden aavetta. Suomatta itselleen lepoa taikka rauhaa oli Milan hakenut ja huutanut Milankan nimeä ainakin tuhat kertaa. Mutta hän ei ollut löytänyt jälkeäkään hänestä.

Tuskin oli Draga huomannut kuninkaan, kun hän veti Milankan erääseen pensaikkoon, joka oli tien vieressä.

- Meillä on onni mukana! kuiskasi hän Milankan korvaan. Hän tulee meitä vastaan. Näetkö miestä, joka kulkee tuolla tiellä?

Milanka kurkisti varovaisesti oksien lomasta, joiden takana hän ja
Draga olivat, ja tarkasteli käytävää.

Hän huomasi Milanin, joka tällä hetkellä oli noin sadan askeleen päässä siitä paikasta, jossa hän oli piiloutuneena. Hän näki isänsä, mutta ei tuntenut häntä! Luonnon oma ääni ei puhunut hänen rinnassaan, sillä nuorukainen ei ollut koskaan nähnyt isäänsä.

Hän ei aavistanut, että vaippaan puettu mies, joka siellä kaukana niin murheellisen näköisenä tuli yhä lähemmäs, oli se sama, jota hän niin syvästi rakasti, jota hän jumaloi, jota kohtaan äiti oli hänen nuoreen sydämeensä istuttanut syvän kunnioituksen ja hellän rakkauden.

- Nyt jätän sinut yksin! kuiskasi Draga hänelle ja laski kätensä hänen päänsä päälle. Milanka, rakkaani, sinä tiedät, mitä olen luvannut sinulle. Ole varuillasi ja samassa kun mies kulkee pensasten ohi, niin tähtää sydämeen ja ammu! Elä sitte enää huoli mistään!

Ota sitte vaan selko, että olet osannut oikeaan paikkaan ja ilmoita minulle hänen kuolemansa, niin minä painan sinut sydäntäni vastaan ja sinä saat ainiaaksi jäädä luokseni. Sen vannon sinulle samalla tavoin kuin sinäkin vannoit minulle vapauttavasi minut verivihollisestani.

Nuorukainen katsoi Dragan silmiin ja tunsi hänen läsnäolonsa vaikutuksen. Rajulla liikkeellä kiskasi hän kiväärin hartioiltaan ja sanoi käheästi:

- Minä teen sen — Jumalan nimessä teen minä sen! Tällä miehellä on niin monta hetkeä elettävänä, kuin hän tarvitsee päästäkseen tuon puun luota tähän pensaikon viereen. Ole huoletta minä satutan häneen ja minun luotini lävistää hänen sydämensä.

- Hyvästi siis rakkaani, ja tee asiasi hyvin! kuiskasi Draga ja suuteli häntä. Sitte vetäytyi hän pensaikosta pitemmälle puistoon.

Juopunut hän todella olikin. Se suudelma, jonka Draga oli painanut hänen huulilleen, oli hetkeksi pysäyttänyt hänen sydämensä sykinnän.

NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.

Milanka huomasi, että oli aika laittautua kuntoon. Mies kulki nopein askelin. Vähä väliä pysähtyi hän, katseli ympärilleen, pudisti päätään, kuin ei hän olisi oikein ymmärtänyt jotakin ja sitte tähysteli hän taas kuninkaalliseen linnaan päin.

Hitaasti ja varovasti ojensi hän kiväärin piipun eteenpäin ja tähtäsi lähestyvää Milania. Nuorukaisen sormi kosketti kiväärin lukkoa.

Milanilla ei tietysti ollut aavistustakaan vaarasta, joka häntä uhkasi. Erään puun vieressä, joka oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä pensaikosta, pysähtyi hän, nojautui puun runkoa vasten, lykkäsi hatun takaraivolle ja antoi raittiin aamuilman jäähdyttää kuumaa otsaansa.

Seuraavalla hetkellä välähti pensaikossa salama, laukaus kuului ja harmaansininen savu nousi ylös pensaikosta. Puiston läpi kaikui huuto:

Milan syöksyi maahan. Hän tunsi, että luoti oli sattunut, hän huomasi myös, että veri juoksi pitkin hänen käsivarttaan. Mutta kun hän ojentautui sammalikolle, tunsi hän myös, ettei hän ollut kuolettavasti haavoitettu. Hän olisi voinut vaikka heti nousta ylös ja paeta. Mutta sitä ei Milan ajatellut. Tällä hetkellä täytti hänen sielunsa vaan ajatus saada nähdä se henkilö, joka oli antautunut välikappaleeksi murhaa tekemään. Milan sulki siis silmänsä ja makasi tahallaan liikkumattomana ja ääntä päästämättä, sillä hän laski, että murhaaja tulisi tarkastamaan häntä nähdäkseen oliko kuula tehnyt kuolettavan haavan.

Pensaikko aukeni ja oksien välistä ilmaantui hoikka nuorukainen.
Eteenpäin kumartuneena lähestyi hän liikkumatonta miestä.

Milan, joka yhä piti silmänsä ummessa, ei nähnyt niitä kasvoja, jotka häntä tarkastelivat.

Nyt oli hoikka nuorukainen tullut aivan Milanin viereen. Yhä piti hän kädessään savuavaa kivääriä, jolla hän oli ampunut. Mutta nyt pani hän sen pois, laskeutui polvilleen ja kumartui liikkumattoman olennon puoleen.

- Verta! sanoi hän hiljaa huomattuaan suuren punaisen viirun, joka ulottui Milanin vasemmalta olkapäältä pitkin käsivartta. Minun kuulani osasi kumminkin maaliin, käteni ei vavissut!

Mutta lausuessaan näitä viimeisiä sanoja oli hänen äänensä tullut yhä heikommiksi. Hämmentyneenä tarkasteli nuorukainen sen kasvoja, jonka luuli tappaneensa.

- Merkillistä, mumisi hän — nämä kasvot eivät näytä ollenkaan ilkeän ihmisen kasvoilta. Äiti on monta kertaa sanonut, että ihmisen kasvot ovat sielun peili. Kuinka jalot ovat tämän miehen piirteet! Korkea otsa, mustat silmäripset, vaaleat huulet, joiden ympärillä on niin surullinen piirre — ja toivoisin melkein, ett'en koskaan olisi nähnyt tämän onnettoman kasvoja. Olisin vaan juossut tieheni sitte kun laukaus oli ammuttu, niin pian kuin jalat olisivat kannattaneet. Minun pitää kuunnella, eikö hänen sydämensä lyö, minä katson, jos hengitystä tuntuu hänen rinnassaan, minun pitää — Herran tähden! hänhän elää — hän tarttuu minuun molemmin käsin — hän pitää minua kiinni —

- Niin, hän pitää sinua kiinni, sinä kurja murhaaja! jyrisi Milanin ääni, sillä samassa kun Milanka kumartui alas yli uhrinsa ruumiin, oli Milan molemmin käsin tarttunut onnettoman, soaistun nuorukaisen vyötäisiin.

Milanka koetti irtautua hänen rautakouristaan. Mutta vaikka Milan oli haavoitettu, tarvitsi hän vaan kymmenennen osan voimistaan kukistaakseen nuorukaisen ja heittääkseen hänet maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Milan asettunut polvilleen voitetun rinnan päälle. Hän veti kiireesti tikarin esille. Samassa välähti säilä voitetun pään päällä.

- Kurja roisto! huudahti Milan. Kuka voisi nyt estää minua työntämästä tämä veitsi sinun kirottuun ruumiiseesi ja maksamasta sinulle samalla mitalla. Sinä tahdoit ottaa minun elämäni, ajatteleppas, jos minä nyt ottaisin sinun!

- Niin, tapa minut, sillä sen olen ansainnut. Mutta vie äidilleni viimeinen tervehdykseni! Pyydä häntä antamaan minulle anteeksi, että lähdin hänen luotansa! Sano hänelle, kiltille äidilleni —

Huudahtaen tuskaisesti ja sydäntäsärkevästi heitti Milan veitsen pois kädestään. Hänen kätensä syleilivät poikaa, joka oli hänen allansa, hänen kätensä nostivat pojan päätä ja onnettoman kuninkaan silmät tunkeutuivat niihin hienoihin kasvoihin, jotka äsken olivat uhanneet häntä itseään kuolemalla.

- Äitisi, sanot sinä! huudahti Milan. — Kuka on sitte äitisi — missä hän asuu?

- Milanka! huudahti kuningas syvän liikutuksen vallassa. — Milanka! —
Poikani! — Lapseni, onneton lapsiraukkani — sinäkö se olet — oi Jumala!

Siis olen vihdoinkin sinut löytänyt! Näin sanoen nousi hän ylös, nostaen samalla Milankan maasta.

- Kiiruhda ja tule mukaan! lausui Milan, otti ylös nuorukaisen kiväärin ja ripusti sen terveelle olkapäälleen. — Meillä ei ole aikaa hukata. Äitisi menehtyy ikävästä. Hän vuodattaa kyyneleitä, jotka sinä vaan voit tyynnyttää. Emme täälläkään uskalla olla kauvempaa. Vaara uhkaa meitä molempia. Sinä et aavista, miten ilkeään toimeen sinun nuoruuttasi ja kokemattomuuttasi on käytetty, lapsi raukka! Ja vielä vähemmän aavistat, kuinka sinun palveluksesi olisi palkittu, jos sinun olisi onnistunut panna toimeen se hirvittävä murha.

Milan oli tällä välin kulettanut poikansa mukanaan ja kiiruhti nyt askeleitaan niin että Milanka tuskin saattoi seurata mukana. Kuningas piti oikeata käsivarttaan nuorukaisen ympärillä ja vasen riippui hervottomana sivulla. Mutta Milan ei vielä tuntenut mitään kipua haavasta. Ihastuksella ja surulla tarkasteli hän, rientäessään Milankan rinnalla, tätä kaunista, hoikkaa nuorukaista, jota hän kutsui pojakseen. Hän ei väsynyt tarkastaessaan noita kalpeita kasvoja, jotka olivat niin hienopiirteiset ja ylpeydellä tunnusti Milan itselleen, että tämä nuorukainen oli hänen näköisensä, joka piirre — täydellinen isänsä poika.

Eräällä avonaisella paikalla metsässä, joka oli korkeiden puiden ja pensaitten ympäröimänä, pysähtyi Milan. Heillä ei ollut enää erittäin pitkä matka Adan kotiin.

- Mitä aiot tehdä? huudahti Milanka kauhistuneena, sillä hän ei luullut muuta kuin että mies, jolta hän äsken oli tahtonut ryöstää elämän, nyt kostaisi hänelle. — Aiotko tappaa minut?

- Tappaa sinut! huudahti Milan liikutettuna ja veti nuorukaisen rintaansa vasten. — Etkö sitte aavista, kuka minä olen ja mikä side meidät yhdistää?

Minä olen isäsi, Milanka, sinun oma isäsi, josta äitisi on sinulle laulanut ja kertonut, isäsi, jota hän opetti sinun rakastamaan, isäsi, joka rakastaa sinua, Milanka. Tule sydämelleni, poikani, ja anna huuliltasi kuulua ensimäisen kerran se sana, jota olen ikävöinnyt saada kuulla, tuo pyhä sana: isä! Tulisesti painoi hän Milankan sydämelleen ja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan.

Mutta samassa kun Milan näin teki, huudahti nuorukainen, kuin olisi kuolettava isku häneen käynyt.

- Laupias Jumala, mitä olen minä tehnyt! ähkyi Milanka. Minähän olen tahtonut tulla isäni murhaajaksi! Luoti oli aiottu minun oman isäni sydämeen — ei, ei — elä suutele minua, elä paina minua tuolla tavoin sydämellesi — työnnä minut ennemmin luotasi — polje minut jalkaisi alle kuten myrkyllinen hyönteinen ja halveksi minua — ja — unohda, että minä olen poikasi.

Mutta Milan kumartui hänen puoleensa, silitti lempeästi molemmin käsin hänen päätänsä ja poskiansa ja huudahti, syvästi liikutettuna:

- Niin itke, poikani, itke, mutta olkoon tämä elämäsi ensimäinen suuri suru, myöskin viimeinen.

Minä annan kaikesta sydämestäni sinulle anteeksi. Sillä minä tiedän, että sinut on vietelty, petetty, etkä sinä aavistanut, että se oli isäsi, joka murhaamaan annoit itsesi houkutella. Eikö niin, Milanka, se oli kuningatar, se oli Draga, joka käski sinun toimittaa minut pois tieltä.

- Niin, hän se oli, sanoi nuorukainen epäilemättä. — Oi isä, miksi olet sitte hänen verivihollisensa, miksi tahdot tappaa hänet?

Silloin laski Milan kätensä pojan pään päälle ja lausui juhlallisella äänellä:

- Ja minä vannon sinulle poikani, että tämä nainen, joka sinusta näyttää niin hyvältä, kantaa turmiota sydämessään, että hän on viekas, petollinen, tekopyhä ja rietas. Hän tietää, että sinä olet poikani, eikä hän julmuudessaan kammoa sitäkään, että panisi pojan murhaamaan isänsä. Tämä kyllä riittää avaamaan sinun silmäsi — sano, Milanka, uskotko minua?

- Minä uskon sinua, isä! huudahti nuorukainen kyyneleet silmissä. — Oi, anna minulle anteeksi! Koko elämäni omistan rakastaakseni sinua ja katkerasti katuakseni tätä hetkeä.

Silloin kohotti Milan hänen päätänsä, painoi häntä sydäntänsä vasten ja huudahti, katsoen vakavasti hänen silmiinsä:

- Siis uskon minäkin sinua, Milanka ja tästä hetkestä lähtein emme ole ainoastaan isä ja poika, ei ainoastaan parhaat ystävät, vaan myöskin liittolaiset, jotka ovat vannoneet syöstä alas kuningatar Draga ja antaa Serbialle uusi kuningas, joka paremmin on kruunun arvoinen. — Tiedätkö ehkä kuka tämä uusi kuningas on, Milanka?

Hiljaa, elä puhu sanakaan. Kerran tulee se päivä, jolloin kaikki toiveet, jotka nyt ympäröivät armasta päätäsi, toteutuvat. Ja nyt seuraa minua, elkäämme enää viivytelkö, vaan rientäkäämme lohduttamaan äitiäsi.

- Oi isäni, huudahti nuori Milan, kyynelten valuessa pitkin poskia — kuinka voin katsoa äitiä silmiin, kun olen vuodattanut sinun vertasi?

- Äitisi ei saa koskaan tietää, mitä on tapahtunut sinun ja minun välillä tänä aamuna, huudahti Milan nopeasti. Anna minun pitää siitä huoli! Valhetta täytyy vihata, poikani, mutta joskus on pieni valhe kerrassaan hyvätyö toista kohtaan.

Tämän jälkeen veti hän Milankan mukanaan pois ja pian seisoivat he sen pienen talon edustalla, jossa nuorukainen oli kasvanut. Ovi avautui ja Ada, joka oli jo ikkunasta nähnyt heidän tulevan, hyökkäsi ulos.

Hän sulki vapisevan Milankan syliinsä ja peitti hänet suuteloillaan. Mutta sitte ojensi hän, päästämättä poikaa luotaan, kätensä Milania kohti ja huudahti kyynelten vallassa:

- Tänään olet sinä antanut hänet minulle toisen kerran — jos minulla on jotain anteeksi annettavaa sinulle, niin olkoon kaikki anteeksi annettu. Mutta mitä tämä on? — huusi Ada äkkiä, osottaen kuninkaan vasenta olkapäätä. Sehän on verta! Oletko haavoitettu?

- Se ei mitään merkitse, sanoi Milan — se on itse asiassa vaan pieni naarmu. Kun olimme kotiin tulossa, kannoin Milankan kivääriä ja silloin satuin minä hipaisemaan erästä puun juurta ja sain tämän haavan.

- Minä sidon haavasi ja hoidan sitä, sanoi Ada — Ja sinä viet meidät täältä niin pian kuin mahdollista.

- Minä luulen, vastasi Milan, samassa kun hän, Ada ja poika astuivat arkihuoneeseen, ettei meillä ole ollenkaan aikaa hukata. — Tämän huoneen päällä häilyy onnettomuus ja turmio, kun Draga kerran tietää, että hänen hallitsijansa elää. Jo tänä yönä täytyy meidän lähteä täältä. Minä odotan vaan kahta ystävää, joiden tiedoksi olen ilmoittanut, että haluan heitä tavata täällä, kahta miestä, joiden kanssa täytyy neuvotella Serbian onnesta.

- Ja tuolla tulee kaksi miestä tänne päin — ne ovat talonpoikia, jotka nähtävästi vievät eloja myllyyn, sillä heillä on suuret säkit selässä!

- Poikani, sanoi Milan, katsottuaan ulos ikkunasta — ulkomuoto pettää ja täytyy varoa, ettei siihen luota. Nämä kaksi miestä ovat tosin talonpojiksi pukeutuneet, mutta sen he ovat tehneet voidakseen pettää kuningattaren vakoojia. He ovat itse asiassa Serbian vapauden sankareita, jotka vihaavat kuningatarta yhtä paljon kuin mekin. Nämä kaksi miestä ovat ne, jotka johtavat sinua sitte, kun minua ei ole enää olemassa.

Sitte avasi kuningas oven ja huusi kovalla äänellä ulkona seisoville miehille.

- Tulkaa sisään, tulkaa sisään, ystävät! Olkoon meidän yhtymisemme
Serbian onneksi!

- Serbian onneksi, vastasivat molemmat talonpojat — ja kuolema ja kadotus Dragalle!

Ja tuon yksinäisen talon kynnyksen yli astuivat valepuvussa — eversti
Maschin ja Stefan Naumovitsch.

VIIDESVIIDETTÄ LUKU.

Vaikka oli syyspäivä, paistoi aurinko kuitenkin hehkuvan kuumasti aavalle pihalle, joka kuului serbialaisen aatelismiehen Ratscho Knetzewitschin linnaan.

Kun tuli tähän taloon, tuntui siltä kuin olisi astunut siihen linnaan, jossa prinsessa Ruusunen nukkui vuosisatoja sitte. Linna oli vanha ja rappeutunut. Puutarha, joka yhdeltä puolen oli yhteydessä rakennuksen kanssa, oli viljelemättömän näköinen, jossa rikkaruoho kasvoi vapaasti ja jossa vaan pari pientä maa-alaa ilmaisi, että ihmiskäsi kävi joskus sitä hoitamassa.

Pihalla oli sadottain rikkinäisiä talouskaluja hujan hajan, vaununpyöriä, satuloita, tynnyreitä, kirstuja, huonekaluja, jotka linnan herra oli hylännyt ja ilman muuta viskannut ulos pihalle ja näiden päällitse oli vedetty kaksi pitkää nuoraa, joilla riippui alusvaatteita kuivassa. Eräissä vanhoissa, rikkinäisissä vaunuissa istui suuri kissa auringon paahteessa, koira pisti kopistaan ulos takkuisen päänsä torkkuen ja haukotellen, ainoastaan kanat antoivat vähän vilkkautta ja väriä tähän elottomaan elämään. Kukko pöyhisteli kanojensa edessä tunkiolla, josta eläinparka turhaan koetti hakea korvausta siitä, mitä heille oli jätetty antamatta.

Mutta ei, tuossahan avautui ovi ja ylimmällä portaalla näkyi ihastuttava tyttö. Hänellä oli kädessä täysinäinen vehnävati ja katseltuaan muutaman silmänräpäyksen pilvettömälle taivaalle ja sitte kaukaiseen avaruuteen, kuin olisi hän odottanut, että kangastus näkyisi jossakin, tarttui hän lautaseen ja huusi hopean heleällä äänellä:

- Tipu — tipu! Tulkaa vaan tänne pienet! Ehkäpä tämä on viimeinen ateria, jonka teille annan. Kas niin, syökää vaan kylliksenne, pikku tiput.

- Kuinka kaunista täällä sentään on! huudahti hän puoliääneen, antaen katseensa liitää ympäriinsä ja katsoen varsinkin lähellä olevaa metsää ja vuoren harjannetta, joka pehmeästi kaartuen nousi kohti sinistä taivasta. — Täällä voisi todellakin ihminen olla onnellinen! No, ehkäpä tulee tänne kerran onnellisempi suku. Oi, kyllä tiedän, kenen minä tahtoisin tuoda mukanani tähän linnaan asumaan noissa vanhoissa holvikattoisissa huoneissa! Kyllä tiedän, kenen kanssa minä tuntisin itseni onnelliseksi täällä, oi, niin sanomattoman onnelliseksi.

Ei — ei! lisäsi nuori tyttö kiireesti, istuutuen rikkinäisten vaunujen viereen. — Minä en tahdo enää ajatella häntä! Hän on kuollut minulle, täytyy olla kuollut minulle. Eikö tämä sitte ole koko minun maailmani? Tuskin tiedän, mitä tapahtuu ulkona maailmassa, sitte kun tulin tänne, en tiedä itsekään, millä tavoin. Oi, en olisi ehkä jäänyt tänne, mutta minä vapisen ajatellessani, että täytyy uudestaan lähteä maailmaan ja ihmisten hyörinään. Genia parka, kuinka sinun nyt käy, sinä isätön ja äiditön tyttöraukka, kun täällä on kaikki lopussa?

- Ei ole vielä lopussa! lausui raaka, karkea ääni hänen takanaan. — Ha, haa, vielä minä istun isieni maatilalla ja tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaa ajaa minut pois täältä!

Huudahtaen hyppäsi Genia von Sandorf ylös — sillä hän se on, jonka näemme tuon köyhtyneen aatelistalon pihalla — ja kääntyi ympäri.

Hän seisoi vastapäätä miestä, joka nähtävästi tuli metsästämästä, siltä ainakin näytti puvusta päättäen. Hänen yllään oli paikattu sarkapuku, johon kuului lyhyt nuttu ja kapeat housut sekä karkeat saappaat, jotka ulottuivat niin ylös kuin mahdollista ja auringon ja sateen haalistama nahkalakki, joka näytti koin syömältä. Kädessä oli hänellä jahtikivääri, joka näytti ijän puolesta sopivan yhteen miehen muun puvun kanssa. Mies oli lyhyt ja tanakka, leveäharteinen, niska kuin härällä. Karkeat kasvot, jotka olivat pöhöttyneet ja tummanpunaiset paljosta väkijuomain käyttämisestä, olivat harmaan parran peittämät, joka ulottui alas rintaan saakka.

Tämä mies oli Ratscho Knetzewitsch, aatelismies, joka omisti linnan, puutarhan ja karjapihan. Mutta pellot ja aidat niiden ympärillä eivät enää olleet hänen. Kappale kappaleelta oli ne kaikki otettu häneltä, pelattu tai juotu, sillä hän oli viime aikoihin asti elänyt hyvin hurjasti. Ratscho Knetzewitsch kuului ikivanhaan sukuun. Hän sanoi ylpeästi olevansa vojvoodi, mutta tämä oli kai Knetzewitschien veressä, etteivät he voineet pitää huolta omastaan. He olivat kaikki käyttäneet omaisuuttaan kevytmielisesti ja sitä mukaa oli aina mennyt pois joku osa omaisuudesta, niin että tämä viimeinen Knetzewitsch, joka tällä hetkellä seisoi Genia von Sandorfin edessä, ei ollut paljon muuta kuin kerjäläinen, vaikka hän omisti linnan, puutarhan ja karjapihan.

Me sanoimme, että herra Knetzewitsch oli viime aikoihin asti viettänyt hyvin rajua elämää, jonka pääasiallinen synti oli siinä, että Knetzewitsch oli hirmuisella tavalla antautunut juoppouden uhriksi. Suurimman osan päivästä vietti hän viinikellarissaan. Niin kauan kun oli hereillä, makasi hän siellä tynnyrin vieressä ja joi ja kun hän ei enää voinut juoda, nukkui hän. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin kissa, joka vihdoin aina herätti hänet surkealla naukumisella, kun kissan muutoin olisi pitänyt nääntyä nälkään.

Mutta sitte oli äkkiä tullut muutos Knetzewitschin elämässä. Sattuma oli sen aikaan saanut ja tämä sattuma tuli ihastuttavan olennon muodossa, jotta Knetzewitsch voitaisiin, jos mahdollista, vielä pelastaa, ainakin lykätä tuonnemmaksi hänen häviötään.

Eräänä myrsky-yönä oli Knetzewitsch ollut tavallista selvempänä, mikä muutoin hyvin harvoin tapahtui. Silloin koputettiin hänen ovelleen ja kun hän sen avasi, tuli hän juuri parhaiksi näkemään, kuinka eräs nuori tyttö vaipui portaille ja makasi suorana hänen jalkainsa juuressa. Ratscho Knetzewitsch ei pitänyt naisia juuri suuressa arvossa. Hän arveli, että he vaan estivät rehellistä miestä juomasta ja nauttimasta elämän iloja. Ei se siis ollut tytön kauneus, joka sai hänet hoitamaan tyttöä, kantamaan hänet huoneeseen ja koettamaan kaikin keinoin saada hänet virkoamaan, vaan oli siihen syynä yksistään se seikka ettei kukaan muu ihminen voinut tulla tytön avuksi ja että olisi antanut nuoren tytön aivan yksinkertaisesti maata siinä ovensa edessä, siihen ei hänellä sentään ollut sydäntä.

Mutta kun hän siinä hoiteli Geniata, sillä hän se oli, joka oli väsyneenä vaipunut hänen ovensa eteen, ja virvoitteli häntä etikalla ja jollain vanhalla hajuvedellä, jota löytyi talossa vielä hänen äitinsä ajoilta, kirosi hän kauheasti naisten heikkoutta, kirosi onnettomuuttaan, joka oli tuonut "tuon" hänen niskaansa ja valitteli, että tämmöistä piti tapahtua miehelle, jolla oli parempaakin tehtävää, kuin hoitaa naisväkeä. Eikä hänen onnistunutkaan saada kokonaan Geniata tuntoihinsa, sillä hänen pyörtymyksensä muuttui ankaraksi kuumeeksi. Tämä kuume piti Genia von Sandorfin vuoteessa ummelleen neljä viikkoa ja usein oli tytön elämä vaarassa.

Knetzewitsch hoiti häntä ja ihmetteli itsekin, että hän kykeni sellaiseen ja kun hän oikein ajatteli asiaa, täytyi hänen tunnustaa itselleen, että hän ensi kerran elämässään oli täyttänyt velvollisuutensa. Mutta tämä velvollisuus kävi hänelle päivä päivältä yhä rakkaammaksi ja miellyttävämmäksi ja kun Genia ensi kerran saattoi taas puhua, kun hän tiesi, missä oli ja liikutetulla äänellä kiitti Knetzewitschiä, niin huomasi hän, ettei tämä pieni naisolento ollut ollenkaan paha ja että se oli oikein miellyttävää vaihtelua pitää "tuommoista" talossaan. Mutta täytyy huomata, ettei häntä mitkään hellemmät tunteet vetäneet Genian puoleen. Niitä olisi hän itsekin pitänyt suorastaan naurettavina.

Minä olen vanha apina, oli hänen tapana sanoa, — enkä voi ajatella naista, joka mielistyisi minun punaiseen nenääni tai viihtyisi tässä viinan hajussa. Mutta ystävätä olen aina halunnut ja kun nyt taivas on sen sijaan lähettänyt minulle ystävättären, niin tyydyn häneenkin ja hän saa mielellään olla luonani niin kauan kuin viihtyy.

Genia von Sandorfin täytyi viihtyä aatelismiehen luona, sillä hän ei parhaalla tahdollaankaan tiennyt, minne hän menisi. Palatako Wieniin? Mutta mitä hän siellä sitten tekisi?

Äitinsä luo ei hän uskaltanut mennä, sillä äitihän oli hylännyt hänet tuolla hirmuisella kirjeellä, jonka Genia löysi Stefan Naumovitschin vierestä, kun tämä makasi verissään kuritushuoneen edustalla.

Genia oli liiaksi ylpeä puolustaakseen itseään äidin syytöksiä vastaan, torjuakseen sitä hirvittävää epäilystä, joka tässä kirjeessä oli lausuttu. Mutta niin ei hänellä myöskään ollut kotia eikä sydäntä koko maailmassa, jonka turviin olisi voinut paeta.

Puoli mieletönnä oli hän sinä yönä harhaillut pitkin Belgradin katuja. Sitte oli hän rientänyt ulos kaupungista. Hän oli juossut yhä kauemmas metsään. Hän tahtoi kuolla, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hän oli seisonut monen virran partaalla, taistellut itsensä kanssa ja katsonut kirkkaan veden pohjaan. Monen puun oksaa oli hän tarkastanut ja ajatellut olisiko se kyllin voimakas häntä kantamaan, jos hän repisi kaistaleen hameestaan ja tekisi siitä itselleen nuoran. Sade oli virtana valunut ja kastellut hänet läpimäräksi ja lisäksi vielä nälkä vaivasi. Mutta tuhat kertaa suuremmat olivat ne tuskat, joita hänelle tuotti se ajatus, joka raivosi hänen aivoissaan: Äiti hylännyt — rakastettu kuollut — sillä hän luuli, että Naumovitsch oli kuollut ja tiesi, että Demeter Banjaluki oli se, joka oli ampunut sen turmiota tuottavan luodin. Minne hän nyt menisi? Kun sitte hermokuume oli ohi, valtasi hänet sellainen alakuloisuus ja välinpitämättömyys itsensä suhteen, että hän mielellään hyväksyi sen tarjouksen, jonka Knetzewitsch teki hänelle, jäädä hänen luoksensa ja olla hänen seuranaan tuossa vanhassa rappeutuneessa linnassa.

Siihen aikaan toivoi Genia vielä, että hän voisi mahdollisesti korvata aatelismiehelle sen hyvyyden, jota tämä hänen sairautensa aikana oli osoittanut ottaessaan hoidettavakseen hänen kerrassaan laiminlyödyn taloutensa Genia värisi kulkiessaan Knetzewitschin rinnalla rappeutuneissa huoneissa ja huomatessaan kaiken sen epäjärjestyksen, pölyn ja lian, joka kaikkialla kohtasi hänen silmäänsä.

Kerran olivat huonekalut täällä olleet hienot ja kallisarvoiset. Nyt olivat ne rikkinäiset, kuluneet tai kaatuneet. Uutimien poimut olivat vuosikymmenien pölyn peitossa. Katsoipa hän minne hyvänsä, näki hän vaan hävitystä ja köyhyyttä.

Palvelijaa ei Knetzewitschillä ollut ollut pitkään aikaan. Mistäpä hän olisi ottanut rahoja sellaisen palkkaamiseen? Hänellähän ei ollut minkäänlaisia tuloja ja kun hän ei itse huolehtinut taloudesta, niin kaatui kaikki koko talossa. Genia koetti kuitenkin saada järjestystä tähän sekamelskaan. Vaikka Knetzewitsch oli nimenomaan selittänyt hänelle, ettei hän koskaan elämässään voisi sallia, että Genia likaisi valkoisia käsiään työssä, niin tarttui hän kuitenkin tarmokkaasti työhön.

Hän, nuori kreivitär, jota oli vanhempain kodissa hemmoteltu kuin ruhtinaan lasta, ei kammonut halvintakaan työtä. Hän oli kaikkialla, keittiössä, kellarissa, navetassa, hän antoi kanoille ruokaa ja koetti nyhtää rikkaruohoa puutarhasta. Mutta pian huomasi hän, että aatelismies Ratscho Knetzewitschin maatilaa saattoi verrata ainoastaan tuohon kuuluisaan Augian talliin, jonka puhdistaminen kuului Herkuleen merkillisiin tehtäviin. Ja hän oli vaan tyttöraukka, jolla oli hyvin hyvä tahto, mutta valitettavasti ei hän ollut mikään Herkules.

Lisäksi tuli vielä se seikka, että Knetzewitschistä pian katosi se parannus, joka ensi aikoina oli näyttäytynyt, kun Genia tuli taloon. Ensi viikkoina, jolloin Genia oli talossa, oli aatelismies pitänyt varansa. Silloin sattui, että hän joskus kampasi partaansakin, harjasi vaatteensa ja koetti olla hyödyksi taloudessa. Hän joi niin vähän kuin mahdollista, kävi joskus metsästämässä ja tuli kotiin tuoden mukanaan milloin mitäkin riistaa.

Mutta sitte alkoi taas tulla niitä suuria kirjeitä, joissa oli suuret sinetit, ja näissä kirjeissä lienee ollut jotakin, joka oli erittäin vastenmielistä Ratscho Knetzewitschille. Sillä niin pian kuin sellainen kirje tuli, katsoi Knetzewitsch siihen ilmeettömin silmin, sytytti lyhdyn ja meni sen kanssa alas viinikellariinsa, ikäänkuin hän ei missään muualla olisi voinut lukea kirjoitusta yhtä hyvin kuin kellarissa, joka oli niin turmiota tuottava koko hänen elämälleen.

Kun hän sitte taas näyttäytyi, huomasi Genia kauhulla, että hän oli juonut hirveän paljon. Hänen silmänsä olivat silloin jäykät, ja vaikka hän koetti olla kohtelias Genialle, kuten aatelismiehelle kuuluu, pääsi hänen huuliltaan kuitenkin silloin tällöin sanoja, jotka panivat nuoren tytön kauhistumaan.

Seuraavana päivänä pyysi hän aina anteeksi, mitä oli edellisenä rikkonut ja vakuutti kyynelsilmin, että hän oli juonut vaan noiden kirottujen surujen tähden.

Genia tiesi kyllä hyvin, kuinka huonot hänen isällisen ystävänsä asiat olivat. Hänen velkansa olivat jo kauan sitte kasvaneet yli korvien. Velkojat olivat vaatineet linnan myytäväksi pakkohuutokaupalla.

Knetzewitschillä oli Belgradissa nuoruuden ystävä, joka oli asianajaja. Tämä oli tehnyt kaikki, saadakseen huutokaupan lykätyksi, ja hänen oli onnistunutkin kaikenmoisilla kiertelemisillä oikeuden edessä viivyttää yhä kauvemman tätä ratkaisevaa tapausta.

Mutta muutamia päiviä sitte oli tullut kirje asianajajalta Knetzewitschille, jossa selitettiin, että nyt oli mahdotonta enää tehdä mitään hänen hyväkseen ja että hänen oli valmistuttuva mitä pikemmin vastaanottamaan oikeuden palvelijoita.

Eräänä aamuna istui taas herra Knetzewitsch synkissä mietteissä, kun pihalta kuului vaunujen kolinaa. Genia katsoi ulos ikkunasta ja huudahti ihmeissään:

Siitä oli hyvin kauvan, kun Ratscho Knetzewitsch oli ketään vastaanottanut. Ei sovi siis kovasti tuomita häntä, jos hän käyttäytyikin kömpelösti tätä hyvin puettua naista kohtaan, jota hän ei todellakaan tuntenut.

Ei, hän ei häntä tuntenut. Hän ei voinut millään muotoa muistaa, missä hän olisi ennen nähnyt nämä kasvot. Eikä hänellä sentään ollut kovinkaan paljon vanhoja tuttavia, sillä hyvin harvojen kanssa oli hän ollut tuttavuudessa elämänsä aikana.

- Rouva, sanoi hän, tehtyään muutamia kumarruksia, jotka olivat todellakin kaikkea muuta kuin kauniita, — minä en tiedä, minä en tunne —

- Ettekö enää tunne täti Eufemiaa? Minähän olin hyvä ystävä teidän äitinne kanssa lausui nainen.

- Täti Eufemia! huudahti Knetzewitsch. — Kyllä, nyt minä muistan — aivan oikein, äitini hyvä ystävä. Te toitte meille aina karamelleja Belgradista ja me huvittelimme itseämme sillä, että nipistelimme teitä pohkeisiin, teillä oli näet sellaiset siihen aikaan.

- Oi, teidän äitinne oli niin kiltti ja rakastettava! huudahti täti Eufemia, sillä hän se todellakin oli, joka oli tullut tänne keskustelun johdosta Dragan kanssa. — Minä en koskaan voi häntä unhottaa.

- Niin, minun kiltti äitini! mutisi Knetzewitsch ja puristi pari kyyneltä vedenharmaista silmistään, sillä kuten kaikilla juomareilla, oli hänellä kyyneleet hyvin lähellä.

- Ja juuri siitä syystä, kun tulin ajatelleeksi teidän kilttiä äitiänne, rakas Ratscho, jatkoi Eufemia, olen minä tullut tänne. Kuulin näet, että te olette hyvin vaikeissa oloissa.

- Oletteko kuullut siitä puhuttavan? huudahti Knetzewitsch. — Onko se tieto jo levinnyt kaikkialle? Niin, ikävä kyllä, minun maatilani myydään pakkohuutokaupalla, se tahtoo sanoa linna ja puutarha, ainoat, mitkä minulla on jälellä.

- Joku, jolle te sen sijaan voisitte tehdä vastapalveluksen. Ei mikään ole mahdotonta, kuten tiedätte.

- Vastapalveluksen? Millaisen vastapalveluksen minä voisin tehdä toiselle ihmiselle, vastasi Knetzewitsch olkapäitään kohauttaen. — Minä en enää kelpaa mihinkään.

Tämä oli kerrassaan liikuttava tunnustus. Mutta hän ei todellakaan luullut enää voivansa mitään toimittaa. Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä, ei koskaan oppinut mitään, ei koskaan mitään harrastanut. Hänestä se oli itsessään ihan luonnollista, että hänelle kerran niin kävisi, kuin nyt oli käynyt.

Silloin meni täti Eufemia hänen luoksensa, laski kätensä hänen olkapäilleen ja veti hänet luokseen.

- Niin, aivan niinkuin sanoin, jatkoi täti Eufemia. — Ja että näkisitte, etten minä laske leikkiä, niin näette tässä kaksikymmentä tuhatta frangia. Nämä saatte heti etumaksuna, jos sitoudutte tekemään erään työn. Tässä näette ne! Hei, pidättekö niistä? Katsokaas, kuinka ne kimaltelevat ja säkenöivät, kuule, kuinka ne helisevät! Kaikki nämä kuuluvat teille, jos vaan sanotte "jaa"!

Knetzewitsch katsoi siihen ja kyyristyi kokoon käheästi huudahtaen. Siinä oli kultaa, punaista, rahaksi lyötyä kultaa, joka kiilteli häntä vastaan, niin paljoa kultaa ei hän ollut nähnyt moneen vuoteen.

- Oh, Jumala varjelkoon! mutisi Knetzewitsch. Mistä te tulette, jolla on niin paljon kultaa?

- Mistä minä tulen, on teille yhdentekevä, vastasi Eufemia. — Pääasia on, että tarkasti kuuntelette, mitä minulla on sanottavaa. Eräällä henkilöllä, jota en tahdo ilmoittaa, on vihollinen. Tämä on niin vastenmielinen hänelle, ettei hän voi elää rauhassa niin kauan kuin tämä vihollinen hengittää samaa ilmaa kuin hän. Hän tarvitsee siis varman ja luotettavan miehen, joka voi väijyä vihollista ja ampua luodin hänen selkäänsä niin että se menee sydämeen. Hän luulee, että te, herra Knetzewitsch, olette juuri se mies, jota hän tarvitsee. Satatuhatta frangia tästä työstä, kaksikymmentä tuhatta heti, jäännös sitte työn tehtyä. Molemmin puolisen vaitiolon lupaan minä meidän puolestamme ja tuloja tuottavan viran parin vuoden päästä, kun asia on ehtinyt unohtua, eikä sitä kukaan enää ajattele.

Knetzewitschiä vilusti ja hiotti vuoron perään. Hänellä oli samallainen tunne kuin juotuaan liian paljon ja liian väkevää viiniä.

Mutta täti Eufemia pudisti laukun sisällön pöydälle, jonka viereen hän itse istuutui ja sanoi kylmällä äänellä.

- Päättäkää nyt, Ratscho Knetzewitsch! Tahdotteko yhdellä kertaa tulla rikkaaksi mieheksi ja elää mukavasti, tarvitsematta huolia huomispäivästä, vai annatteko omaisuutenne, linnanne, puutarhanne ja kaikki mitä teillä on, mennä vasaran alle pakkohuutokaupassa ja itsenne ajaa kerjäläisenä ulos kadulle?

- Kerjäläisenä! änkytti aatelismies ja hänen kasvonsa vääntyivät. — Kerjäläisenä! Niin, niin! kerjäläiseksi minä tulisin. Minulta puuttuisi leipää — viinistä puhumattakaan — ja minun täytyisi paleltua talvella!

- Te kuolette nälkään, Ratscho Knetzewitsch, jos ette suostu ehdotukseeni, kuiskasi Eufemia, kun hän näki, että aatelismies alkoi horjua. Ottakaa nyt, kun teille tarjotaan, sellaista onnea ei enää teille koskaan tarjota!

Ja siitä on teidän vaan minua kiittäminen. Satoja henkilöitä löytyisi, jotka olisivat halukkaita heti ansaitsemaan nämä rahat ja, mitä sanon minä — tuhansia muita! Ettekö siis aavista, kuka se on, joka antaa teille tämän tehtävän? Ettekö todellakaan aavista? Ettekö tiedä, mikä toimi minulla on nykyään?

- Minä tiedän, minä tiedän! mutisi Knetzewitsch. Te olette kuningatar
Dragan luona.

- Niin kenelläkäs muulla luulette olevan niin paljon rahaa pois antaa? Sellaista voi vain kuningatar tehdä! Ei kukaan voi niin helposti luopua rahoistaan kuin hän. Peijakas, vieläkö sitte epäilette? No, sitte haen minä kai jonkun toisen, jolle ei tarvitse tuhlata niin paljon sanoja.

Mutta samalla kun Eufemia aikoi pyyhkäistä kultarahat takaisin laukkuunsa, heittäytyi Knetzewitsch ulvoen kuten susi pöydän yli, laski vapisevat kätensä kultarahojen päälle ja tuijotti Eufemiaan vedenharmailla silmillään.

- Ettehän vaan aikone viedä rahojani! huudahti Eufemia, vapisten joka jäsenessään.

- Viedä niitä teiltä? Enhän toki, en minä sentään ryöväri ole! — Ei, minä tahdon ansaita, rehellisesti ansaita nämä rahat — tehän sanoitte, että niitä on kaksikymmentätuhatta frangia. Ha, haa, sanoinko "rehellisesti"? No niin, saattaahan se niinkin olla! — Luoti, sanoitte te, miehen sydämeen, joka on jonkun vihollinen. Miksi pitää sitte ihmisillä olla vihollisia? Me tarvitsemme rauhaa Serbiassa, rauhaa! — Minä teen sen, minä teen sen — niin, sen minä teen. Sanokaa te terveisiä sille, joka teidät lähetti, että Ratscho Knetzewitsch ei ole mikään heikko raukka. Tuhat tulimmaista, pelkuri en ole koskaan ollut! Minä teen sen, se on päätetty!

Ja pääasia oli todellakin päätetty. Sillä mitä sitte keskusteltiin Eufemian ja Knetzewitschin välillä, oli vaan sivuasioita, joka koski aikaa ja tapaa, miten rikos oli tehtävä.

- Tapschiderpuistossa voitte hänet tavata, ilmoitti Eufemia, salaisesti iloiten, että hänen tuumansa oli niin hyvin onnistunut. — Te tapaatte hänet varmasti sen yksinäisen talon läheisyydessä — tiedättehän, mitä taloa tarkoitan, se ei ole kaukana veritammesta — siellä tapaatte hänet varmimmin ja voitte parhaiten tähdätä.

Mutta ei hän ollut vielä maininnut edes sen nimeä, joka oli uhriksi tuleva. Se oli vaikeinta hänelle. Hän pelkäsi, että Knetzewitsch vielä viime minuutissa peräytyisi kuullessaan, että oli kysymys kuningas Milanista. Jokainen serbialainen oli näet enemmän tai vähemmän kiintynyt pois ajettuun kuninkaaseen, joka, vaikka olikin ollut kevytmielinen, oli kuitenkin tuottanut maalle onnea ja siunausta ja oli tehnyt Serbian hyväksi enemmän kuin kukaan muu hallitsija ennen häntä.

- Ja kuka hän sitte on? kysyi Knetzewitsch synkän näköisenä laskien kultarahoja.

- Kuka hän on? lausui Eufemia vaivaloisesti. Kukas se on, joka tahtoo hävittää Serbian, sano? Kuka on kuninkaan pahin vihollinen? Kuka tahtoo ryöstää häneltä kruunun, jonka hän kerran itse pani kuninkaan päähän?

- Niin, hän se on! Hän on Serbian pettäjä, sanon minä teille, hän tahtoo keinotella Serbian Itävallan käsiin, sehän on päätetty asia. Ja jos sanon teille kaikki samalla kertaa, niin tiedä, että se on hän, joka oikeastaan on syyllinen siihen, että teidän perheenne on käynyt niin huonosti.

Hän antoi kerran heittää teidän isoisänne vankeuteen jollain tekosyyllä, joka oli tietysti tekaistu. Ja sitte uhkasi hän häntä sillä, että hän mestauttaisi hänet, jollei hän antaisi Milanille puolta omaisuuttaan.

Knetzewitsch ei tosin muistanut koskaan kuulleensa sanaakaan tästä jutusta, mutta hänen viinin himmentämä järkensä oli niin vähän vastustuskykyinen, että uskoi tämän kömpelön valheen.

- Jos asiat ovat sillä tavoin? huudahti hän, heittäen päätänsä taaksepäin ja koettaen saada kiillottomiin silmiinsä päättäväisen ilmeen. — No, silloin — silloin minä kyllä osaan tähdätä oikeaan paikkaan.

Sanokaa kuninkaalle, että Ratscho Knetzewitsch on uskollinen ja luotettava alamainen ja että hän pitää velvollisuutenaan vapauttaa hänet vihollisistaan. Mutta hän ei saa unohtaa jälellä olevia kahdeksaakymmentä tuhatta frangia!

- Samana päivänä, jolloin Milanin ruumis löydetään, vastasi Eufemia — maksetaan teille rahat.

- Hyvä, oikein hyvä! Mutta kuulkaa nyt, vielä yksi asia! Kuinka sitte käy, jos minä — kuinka minä nyt sanoisin — jos kuninkaallinen tuomio lankeaa Milanin hyväksi ja minut pannaan kiinni? Silloin vedetään minut oikeuteen, tietysti. Mitä minä sitte sanon, kun minut viedään tuomarin eteen?

- Aivan oikein! Siitä täytyy meidän keskustella! Mutta se asia on hyvin yksinkertainen. Te tunnustatte kaikki, mutta väitätte ampuneenne Milanin sentähden, että hän on tehnyt vääryyttä teidän isoisällenne.

- Mutta silloinhan minut tuomitaan! Sitä parempi! Teidät tuomitaankin heti kuolemaan. Mutta yöllä ennen mestausta, tai jo sitä ennenkin, antaa kuningas avata teidän vankilanne ja te saatte paeta. Sitte voitte mennä vähän ulkomaille, katselkaa Parisia, Lontoota ja Wieniä, kaikki hyvin kauniita kaupunkeja, joissa teillä on hyvin hauskaa ja joissa on oivallista viiniä.

Ja sitte palaatte te jonkun ajan kuluttua aivan hiljaisesti kotiin
Serbiaan hyvinvoipana kapitalistina. Ymmärrättekö, Ratscho
Knetzewitsch?

- Minä ymmärrän, minä ymmärrän, vastasi hän, vaikka hänen aivoissaan vallitsi sellainen pimeys, ettei niihin päässyt ainoakaan selvä ajatus.

- Me olemme siis yhtä mieltä, sanoi nyt täti Eufemia päättävällä äänellä. — Eikä minun tietysti tarvitse sanoa, että ennen kaikkia on syvä hiljaisuus tarpeen. Tehkää asianne hyvin ja sitte ei teidän tarvitse huolehtia mistään muusta.

- Ja koska sen täytyy tapahtua? kysyi Knetzewitsch. — Mieluummin näkisin, että se tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.

- Sen täytyy tapahtua jo tänään! vastasi Eufemia innokkaasti. — Meillä ei ole aikaa hukata, sillä hyvin helposti voi tapahtua, että Milan mitä pikemmin lähtee pois Tapschiderpuistosta, vieläpä Serbiastakin. Parasta olisi kai tänään pimeän tultua.

- Pimeän tultua, toisti aatelismies. Yön pimeys sopiikin juuri sellaisille toimille. Peijakas, enpä ole vielä koskaan tappanut ihmistä, en matoakaan, jollei se ole ollut aivan tarpeellista, enkä jänistäkään olisi ampunut, jollei nälkä olisi siihen pakottanut.

- Oletteko saanut jo tunnon vaivoja, sanoi Eufemia ivallisesti — silloin on kai parasta, että otan rahani takasin. — Minä pidän siinä tapauksessa rahat ja te hyvän omantunnon.

- Ah — jos ei nyt olisi kysymys isieni linnasta, niin en tosiaankaan sitä tekisi. Mutta nyt ei ole muuta vaalia! Ja kääntyen vanhan Eufemian puoleen, jatkoi hän:

- Menkää nainen ja sanokaa sille, joka teidät lähetti, että huomenna varhain, kun aurinko on noussut, ei hän enää tarvitse pelätä vihollistaan. Knetzewitsch täyttää velvollisuutensa.

Mutta hän — tuo toinen joka, niin totta kuin Jumala on taivaassa, on enemmän syyllinen vuodatettuun vereen kuin minä, hän pitäköön myös huolta siitä, että minä saan kahdeksankymmentä frangiani sitte kun se on tapahtunut! Sillä minä tarvitsen paljon rahaa ja paljon viiniä tyynnyttääkseni omaatuntoani.

- Rahoja ei tule puuttumaan! sanoi ilkeä nainen nauraen. — Sillä, joka minun lähetti on rahoja liiaksikin. Ja nyt — hyvästi! Mutta ennenkun jätän teidät, niin vannokaa äitinne nimessä, joka nyt lepää haudassa, että te huomenna teette tämän työn!

- Äiti parka, mutisi Knetzewitsch itsekseen — pitääkö minun vielä vannoakin. Mutta sama se; kun kerran on murhan aikeissa, niin ei saa olla niin tarkka valankaan suhteen. Minä vannon!

Nyt oli Eufemia saanut sen mitä tahtoi. Hän tiesi, ettei aatelismies söisi sanaansa, että hän kaikissa tapauksissa pitäisi valansa.

Kiireesti sanoi hän hyvästi, eikä Knetzewitsch mennyt saattamaan häntä portaille.

Muutama minuutti sen jälkeen vierivät vaunut pois — ja tuo kelvoton nainen ojentihe mukavasti silkkityynyille niissä vaunuissa, jotka veivät hänet takaisin huvilinnaan.

KUUDESVIIDETTÄ LUKU.

Oli yö — pimeä, kolkko yö oli seurannut kaunista syyspäivää. Yksinäisessä talossa Tapschiderpuistossa paloi lamppu huolellisesti eteen vedettyjen paksujen uutimien takana. Erään pöydän vieressä, jossa oli aterian jäännökset, istui Ada Kristic. Hän oli pannut kätensä pojan ympärille ja painoi häntä hellästi sydämelleen eikä väsynyt tarkastellessaan häntä hellin katsein, ikäänkuin ei hän voisi käsittää, että hän todellakin oli saanut poikansa takaisin.

Levottomana kulki kuningas Milan edes takasin lattialla. Vähä väliä katsoi hän kelloonsa, meni ikkunan luo, kohotti hiukan uudinta ja katsoi metsätielle, joka kulki talon ohi.

- Kello on viittä minuuttia vailla kaksi, sanoi hän sitte äänellä, joka selvästi ilmaisi hänen mielenliikutuksensa. — Kohta valkenee päivä ja silloin on pakomme mahdoton, ainakin tänä päivänä ja kuka tietää, voimmeko olla turvassa täällä vielä tämän päivän. Ja Maschin lupasi kuitenkin minulle olla täällä vaunujen kanssa puoliyön aikana.

- Mutta ajattele nyt, vastasi Ada, että tie Tapschiderin ja Belgradin välillä on hyvin pitkä ja sitte täytyy eversti Maschin'in ensin hakea meille sopivat ajoneuvot. Oi Milan, sydämeni tuntuu niin raskaalta, kun ajattelen, että minun täytyy jättää tämä talo, jossa olen asunut niin kauan ja jossa pikku Milankani on kasvanut! Onko meidän siis todellakin välttämätöntä paeta?

- Ja sellaisen kysymyksen teet sinä, Ada! huudahti Milan, istuutuen hänen viereensä. — Eikö sitte Maschin itse ole vakuuttanut sinulle, että kuningatar tietää kaikki? Hän tietää, että Milanka elää, mutta hän tietää myös, että minä olen Serbiassa ja otaksuu, että olen Tapschiderpuistossa sinun luonasi, Ada. Usko minua, tällä hetkellä on murhaaja jo lähtenyt minua etsimään. Olenpa luullut näkeväni epäiltävän henkilön hiipivän täällä läheisyydessä.

- Mutta itsehän vakuutit, että erehdyit, isä! huudahti Milanka. — Se oli sinun oma varjosi, sanoit sinä, joka lankesi tielle. Oh, jos vaan olisit antanut minun mennä, kuten pyysin, pyssy kädessä katsomaan, oliko todellista vaaraa lähellä! Ole varma siitä, että ensimäinen vakooja, jonka olisin kohdannut, olisi saanut luodin aivoihinsa, niin että hän olisi varmaan lakannut vaanimasta rehellisten ihmisten toimia.

- Ei, ei, lapseni! huudahti Ada levottomana. — Sinä pysyt meidän luonamme, sinä et saa enää mennä ulos yksin ennenkuin olemme kääntäneet selkämme tälle metsälle. Niin, minä näen sen nyt, ettemme voi olla täällä kauempaa. Meidän täytyy niin pian kuin mahdollista päästä pois täältä.

- Se tulee tapahtumaan jo tänä yönä, vastasi Milan. — Kaikesta olen sopinut ystäväni, eversti Maschinin kanssa ja hän on luvannut viedä teidät varmaan paikkaan. Kostantinopolissa asuu eräs uskollinen ystäväni, jolle olen kerran tehnyt suuren palveluksen. Se on sulttaanin suurvisiiri — olet kai pannut talteen sen kirjeen, Ada, jonka sinun tulee jättää hänelle minulta.

- Kirje on täällä povessani — ja saat olla varma siitä, etten jätä sitä kellekään muulle kuin suurvisiirille. Mutta oletko myöskin varma siitä, että tuo turkkilainen, joka on eri uskoa kuin me, ottaa meidät ystävällisesti vastaan?

- Siitä olen aivan varma, sanoi Milan — Murat Bey on kelpo mies. Uskokoon hän mitä tahansa, Kristusta tai Muhamettia, niin tulee hän olemaan sinulle, kallis Adani, uskollinen ystävä ja pojalleni toinen isä.

- Ja miksi et tahdo seurata meitä Turkin maalle? Oi, tule mukaan, pyysi
Ada — siellä tulemme niin onnellisiksi!

- Rakas vaimoni, kuinka mielelläni, oi, kuinka mielelläni seuraisin teitä, huudahti Milan — mutta minä en voi, en saa sitä tehdä. Suuret, tärkeät asiat estävät minua siitä. Minun täytyy palata Wieniin, siellä on nykyään minun paikkani. Eikö niin Ada, uskothan, että sydämeni vuotaa verta, kun en voi seurata teitä.

Ada laski kätensä hänen käteensä ja katsoi hurskailla silmillään uskollisesti ja luottavasti häneen.

- Isä, kysyi Milanka, nousten ylös ja mennen Milanin luo — miksi lähetit Stefan Naumovitschin heti pois, miksi kehoitit häntä heti palaamaan kuninkaalliseen hoviin?

- Sen selitän sinulle, sanoi Milan — sillä sinä ihmettelit kyllä sitä, etten pidättänyt luonani tätä miestä, joka on arvokkaimpia ystäviäni. Stefan Naumovitsch on meille kaikista tärkein henkilö, sillä hänellä on nykyään kuningas Aleksanterin luottamus. Me tarvitsemme miehen, joka on mukana hovin elämässä. Ainoastaan sellainen voi nähdä Dragan suunnitelmat ja aikeet, ainoastaan hän voi joskus saada aikaan sen, että yksi ja toinen niistä hirmutöistä, joita Draga niin mielellään panee toimeen, tulee vielä viime hetkessä estetyksi. Siitä syystä en tahdo asettaa Stefan Naumovitschin henkeä vaaranalaiseksi. Jos hänet olisi löydetty tästä talosta, jos olisi huomattu, että hän seurustelee minun kanssani, maanpakolaisen, jota kuningas vihaa enemmän kuin ketään muuta vihollistaan, vaikka hänen on minua kiittäminen elämästään — niin olisi Stefan Naumovitsch ollut mennyttä miestä.

Kerran on kuningas jo lahjoittanut hänelle elämän, kun Stefan Naumovitsch oli jo niin lähellä kuolemaa, että hän oli jo kuulevinaan sen jääkylmäin siipien suhinan — toista kertaa ei Aleksanteri antaisi armon käydä oikeudesta. Ei, Stefan Naumovitschiä ei saa kukaan löytää minun rinnaltani, sentähden neuvoin häntä menemään takasin huvilinnaan. Siellä voi hän pitää Dragaa silmällä ja ilmoittaa minulle niin pian kuin vakava vaara minua uhkaa. Mutta eversti Maschinin toimeksi olen antanut palata Belgradiin hankkimaan sieltä vaunuja. Näillä vaunuilla matkustamme pääkaupunkiin, jossa voimme pysähtyä muutamia päiviä seppä Zornin talossa, jossa ollaan minun puolellani, siellä viivymme siksi kunnes saamme tietää, mihin toimiin Draga aikoo ryhtyä. Sitte pakenette te valepuvussa Konstantinopoliin ja minä palaan Wieniin.

- Vaunut ovat täällä, huudahti Milanka äkkiä ja riensi ikkunan luo. —
Se on eversti Maschin, joka tulee meitä hakemaan.

Oi, elä itke, äiti kulta, jatkoi sitte poika — vaikka sinun täytyy sanoa hyvästi kauniille, tyynelle kodillemme. Minä vannon sinulle tällä juhlallisella hetkellä, että minä, sinun poikasi, kerran tuon sinut takasin Serbiaan. Silloin kutsutaan sinua kuninkaan äidiksi ja kaikki kunnioittavat ja rakastavat sinua. Ja tämän talon lahjoitan sitte sinulle ja kun väsyn niistä huolista, joita minulla on, huolehtiessani kansani parasta, silloin pakenemme tänne ja ajattelemme tätä hetkeä, jolloin me molemmat emme olleet muuta kuin kodittomia pakolaisia.

- Kodittomia pakolaisia, toisti Ada kyyneleet silmissä. — Oi poikani, se on paha, katkera, kova sana.

Kuului koputus ulko-ovelle ja kun Milan varovasti avasi, astui eversti Maschin sisään. Hän oli pukeutunut kuskin pukuun, piti piiskaa kädessään ja päässä oli hattu, joka osaksi peitti kasvot.

- Sinä olet viipynyt kauvan, eversti Maschin, sanoi Milan hiukan moittien. — Olet tehnyt minut levottomaksi.

- Jää tähän käytävään! kuiskasi eversti Maschin hänelle. — Nuo molemmat tuolla sisällä eivät tarvitse kuulla, mitä minulla on sanottavaa sinulle. Minun oli pakko kulkea kiertoteitä, kun minun jälkiäni seurattiin.

- Jälkiäsi seurattiin, hyvä Jumala, silloinhan sinut on tunnettu ja ennen kaikkia on nähty aikeesi!

- Niin, sen luulen, sanoi Maschin, joka kohotti hattuaan ja nenäliinalla kuivasi otsaansa. — Varsinkin eräs ratsastaja oli yhtämittaa kintereilläni. Mutta minä johdin ne kumminkin harhaan, sillä minä ajoin kuin paholainen ja ajoin sellaiselle tielle, jossa heidän vihdoinkin täytyi kadottaa minut näkyvistään.

- Sitä en luule, mutta ajattelen, että on parasta kiirehtiä. Laittakaa niin, että joudutte täältä pois niin pian kuin mahdollista, siinä on kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa! Sinä tiedät, kuninkaani, että koko sielullani rakastan sinua, mutta juuri siitä syystä en haluaisi tänä yönä tulla ammutuksi, sillä luulen, että voin olla sinulle ja pojalle hyödyksi.

- Me olemme kunnossa, vastasi Milan — ja voimme heti lähteä matkalle.
Odottakaa meitä ulkona — vaunut ovat kai lähellä taloa?

- Anna sen käydä nopeaan, hyvin nopeaan! jos onni on meille suotuisa, niin olemme päivän koittaessa Belgradissa.

Maschin katosi heti ulos ovesta ja kiipesi kuskipukille, jonka edessä kaksi juoksijaa kärsimättömästi löi kavioitaan maahan.

- Nyt on sinulle aika tullut, Ada, erota kodistasi. Elä tee eroa liian vaikeaksi minulle eläkä itsellesikään. Voimia, rohkeutta ja kestävyyttä tarvitaan, jos mieli paon onnistua.

- Minä olen valmis, sanoi Ada, väkisin pidättäen kyyneleitään, sillä hän ei voinut saada selville sitä, miksi hänen sydäntään niin ahdisti.

Tule, poikani! sanoi hän äänellä, jota koetti saada niin varmaksi kuin mahdollista. — Tule ja menkäämme muukalaisten joukkoon! Mutta sinä olet oikeassa, kerran me vielä palaamme, jos Jumala niin tahtoo.

Poika kietoi kätensä itkevän äidin ympärille, sillä Ada ei voinut enää hillitä itseään, hän antoi kyynelten vapaasti vuotaa ja veti pojan mukanaan.

Kun he olivat tulleet ulko-ovelle, pyysi Milan häntä viipymään vielä hetken. Hän avasi oven raolleen ja huusi puoliääneen ulos:

- Eversti, onko ilma puhdas? Katso ympärillesi ja tunnustele vielä kerran, onko mitään vaaraa uhkaamassa!

- Minä en voi nähdä mitään epäiltävää. Tule vaan heti tänne! Vaunujen oven olen jo avannut, hiivi vaunuihin ja sitte matkalle niin pian kuin mahdollista!

Milan astui ensin ulos. Hän kietoi takin tiukasti ympärilleen ja veti hatun syvemmälle otsalle. Hänen takanaan seisoivat vielä Ada ja Milanka odottaen kutsua.

Milan katseli ympärilleen. Hänen oikea kätensä, joka oli takin taskussa, tarttui revolveriin. Hän oli varmasti päättänyt, että jos tällä hetkellä joku Dragan palkatuista murhaajista näyttäytyisi, niin hän koettaisi ehtiä edelle ja ampua hänet empimättä.

Yö oli pimeä. Kuu piilottautui pilvien taa. Pensasten päällä, joita kasvoi molemmin puolin metsätietä talon lähellä, oli harmaa usva, jota oli kohonnut maasta.

- Tulkaa rakkaani! huudahti Milan, kääntyen ja ojentaen kätensä Adaa kohti. Tämä irtautui hiljaa Milankan syleilystä ja meni muutamia askelia rakasta miestänsä kohti.

Silloin peräytyi hän äkkiä taapäin, kuin olisi hän nähnyt myrkyllisen käärmeen, joka vaani tuolla pensaikossa, mutta sitte heittäytyi hän Milanin päälle, tarttui kiinni häneen ja tunki hänet väkisin vaunuihin.

Milan oli arvelematta heittänyt kumoon Adan, kuin olisi hän siten tahtonut suojella häntä tuntemattomalta vaaralta, vaikka hän oli vakuutettu, että tämä vaara koski vaan häntä itseään.

Mutta se oli liian myöhään. Ruudin savu kietoi hetkeksi kaikki, vaunut, hevoset ja ihmiset. Mutta tämän sumun läpi kuului heikko ääni:

- Minut on murhattu — minä kuolen — pelasta minut, Milan — pelasta minut!

Huudahtaen heittäytyi Milan hänen eteensä, joka makasi hänen jalkainsa juuressa. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt kietoa käsiään hänen ympärilleen, ennenkuin tumma olento juoksi pensaikosta.

Vielä kerran kuului laukaus. — Milan huudahti, sillä hän oli haavoitettu ja luoti oli sattunut juuri samaan paikkaan, johon Milankan luoti oli raapaissut, nimittäin vasempaan olkapäähän.

Milan kaatui selälleen. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta seuraavassa tuokiossa oli hän taas jaloillaan. Hänet valtasi mieletön raivo tuota kurjaa murhaajaa kohtaan, joka oli, kuten hän luuli, tappanut hänen rakkaan vaimonsa. Ei, se roisto ei pääse kostamatta. Tuolla juoksi hän pensaikkoon. Mutta Milan oli nähnyt hänet ja silmänräpäyksessä oli hän miehen jälessä. Nyt alkoi hurja ajo. Murhaajalla oli vielä kivääri kädessään, mutta hän ei nähtävästi uskaltanut ampua kolmatta laukausta tai ei kiväärissä sitte ollut enää mitään jälellä. Hän juoksi niin kiireesti, kuin jalat kannattivat. Hän ryntäsi metsän läpi ja hänen takanaan Milan, välittämättä verestä, joka juoksi haavasta olkapäässä. Milan vei taskuunsa oikean kätensä, ainoan, mitä hän nyt saattoi liikuttaa, ottaakseen sieltä revolverinsa. Mutta hän huomasi nyt, että takki oli varmaankin jäänyt siihen paikkaan, johon hän kaatui, ja että ase oli ollut takin taskussa. Mutta ei tämäkään seikka voinut estää Milania ajamasta murhaajaa. Hän juoksi, vaikka väsymys lisääntyi joka hetki, juoksi yli kantojen ja hautojen, hän tunkeutui läpi pensasten ja pysyi aina murhaajan kintereillä. Mutta äkkiä tunsi Milan pyörrytystä, maailma musteni hänen silmissään ja hän tunsi, että oli vähällä mennä tainnoksiin.

Ja tuo roisto, joka oli antautunut yrittämään murhata hänet ja hänen Adansa, pääsisikö tuo nyt rankaisematta, saisiko hän Judaksen palkan, joka epäilemättä oli häntä odottamassa Tapschiderpuiston huvilinnassa? Ei, ja tuhat kertaa ei! Ennemmin panisi Milan liikkeelle aivan viimeisetkin voimansa, ennemmin hän —

Silloin syöksyi maanpakoon ajettu kuningas äkkiä maahan, kuin olisi salama häneen iskenyt. Sokeassa innossaan ei hän ollut huomannut kantoa, joka oli polulla. Siihen kompastui hän ja kaatui, ollen äärettömän heikko, ei hän voinut pitää itseään pystyssä ja makasi nyt liikkumattomana maassa.

Murhaaja oli kuullut kuninkaan huudon, kun tämä kaatui. Hän seisoi hiljaa hetkisen ja käänsi päätänsä. Parilla rajulla harppauksella oli hän kuninkaan luona, joka makasi maassa voimatta nousta ylös, eikä ollut hänellä kuin yksi käsi puolustuksekseen ja sekin aseeton.

Milan näki murhaajan tulevan yhä lähemmäksi. Hän valmistausi tekemään murhaavaa iskua sillä tuo leveäharteinen mies heilutti kivääriä päänsä päällä ja oli nähtävästi aikeessa pyssyn perällä musertaa onnettoman kuninkaan pää.

- Takasin, karjui Milan. — Oletko serbialainen ja tahdot sittenkin tappaa kuninkaasi? Minä olen Milan, joka on kerran ollut mahtavin mies tässä maassa.

- Jos olet Milan, niin olet juuri oikea mies! löpersi toinen, jonka kieli ei tahtonut oikein totella paljon viinin nauttimisen tähden. — Ha, haa, jos olet Milan, niin täytyy sinun kuolla.

- Ja miksi tahdot sitte tappaa minut? kysyi kuningas kohottaen hiukan yläruumistaan ja nostaen torjuen oikean kätensä. — Olenko koskaan tehnyt sinulle pahaa?

Onko sinulla ollut syytä valittaa minun tähteni? Olenko ryöstänyt sinulta jotakin, varastanut sinulta, olenko kirjoittanut jonkun tuomion, jonka kautta sinulle olisi pahaa tapahtunut? Niin sano sitte, ihminen, olkoonpa kuinka tahansa ja lienetpä kuka tahansa, niin vannon sinulle, että jos voit todistaa minulle, että sinulla on syytä olla vihoissasi minulle, niin minä kumarran pääni ja otan vastustamatta sinun murhaavan iskusi.

- Sinä et ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa, minkä itse tiedän, änkytti murhaaja laskematta alas kivääriä. — Mutta hän tahtoo sitä — hän tahtoo myöskin sitä — he tahtovat molemmat ja siitä syystä täytyy sinun — hiiteen. Mutta sinut täytyy minun tehdä mykäksi — siitähän minä saan maksunkin!

- Sinä saat maksun! huudahti Milan. — Kurja, etkö edes häpeä puhua, että aiot hävittää ihmiselämän halpamaisen voiton vuoksi? Kuka sano minulle, kuka on ostanut sinut tekemään tätä inhottavaa rikosta? Kenen käsi on sinulle maksanut veren hinnan?

Käheä, mieletön nauru tunkeutui miehen huulilta. - Ha, haa, niin kysytään lapsilta! sanoi hän. — Minua ei ollenkaan haluta ruveta sinulle vastaamaan. Mutta koska olet Milan ja olet ennen ollut kuningas, niin sallin sinun rukoilla lyhyen rukouksen. Sillä aikaa lataan minä kiväärini ja tällä kertaa tiedän kyllä osaavani paremmin. Saatana tietäköön, miksi käteni molemmilla ensi kerroilla vapisi niin hirveästi.

Milan näki, kuinka hän latasi kivääriä. Hän koetti monta kertaa nousta ylös maasta — mutta ei voinut. Verenvuodon tuottama heikkous oli liian suuri. Milan ei voinut rukoilla murhaajalta henkeään, siihen oli hän liian ylpeä. Ei, ennen tahtoisi hän kuolla. Ammu nyt, mutta satuta oikein! sanoi Milan. — Minä en tahdo estää sinua ansaitsemasta rahojasi.

Milan tunsi jo kylmän raudan ohimoillaan ja avasi silmänsä heittääkseen viimeisen silmäyksen tähtiin, jotka kimmelsivät puiden oksien välistä.

SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.

Kaksi kättä tarttui murhaajan kivääriin. Turhaan koetti tämä saada käsiään irti aseesta. Hän teki kerrassaan epätoivoisia yrityksiä, mutta joko hänen kätensä olivat liian heikot paljosta juonnista tai oli se lujuus, joka hänen oli voitettava, aivan yliluonnollista laatua.

-Täältäkö sinut siis löydän, Ratscho Knetzewitsch, kuului naisen ääni sanovan. — Minun aavistukseni eivät siis pettäneet! Sinä olet myynyt sielusi rahasta, sinä olet vaihtanut kunniasi halpaan mammonaan! Murhaaja — murhaaja, päästä uhrisi!

Vaikka Ratscho Knetzewitsch oli kellarissaan juonut niin paljon makeata viiniä, että hän tuskin saattoi pysyä jaloillaan ja vaikka se kiihtynyt mielentila, jossa hän oli, oli osaltaan vaikuttanut sen, että hän oli aivan juovuksissa, niin olivat nämä sanat kuitenkin omansa edes hiukan häntä selvittämään. Hän päästi kiväärin, joka jäi sen käsiin, joka piti kiinni varresta.

- Genia — Genia! sanoi hän vaivaloisesti, katsoen ylös nuoreen tyttöön, jonka kalpeita kasvoja kuu valaisi ja jotka sen kautta tulivat yhä kalpeammiksi. — Genia, oletko se todellakin sinä, joka olet tullut minua pelastamaan tällä epätoivon hetkellä?

- Niin, minä se olen, kuningas Milan, vastasi Genia lujalla äänellä. Nyt en voi kuitenkaan selittää sinulle, mikä minut on tuonut tämän miehen luo. Hän ei ole vielä voitettu! Katso, kuinka hänen silmänsä hehkuvat, kuinka hän vapisee mielenliikutuksesta, kuinka hän tuijottaa sinuun kuin petoeläimeen, joka aikoo hyökätä uhrinsa kimppuun. Elä kuitenkaan pelkää, kuningas Milan, sillä tämä mies ei voi enää vahingoittaa sinua. Minä vannon sinulle, että ennen lasken sen luodin, joka on tämän kiväärin piipussa, hänen omaan sydämeensä, kuin että hän saa katkaista hiustakaan sinun päästäsi. Ja kohta näyttäytyivät Genian sanat tosiksi, ettei Ratscho Knetzewitsch suinkaan ollut vielä voitettu. Hän ulvoi niin että se kuului ympäri metsän.

- Takasin, tyttö, huusi hän. — Anna minun toimittaa tämä asia! Satatuhatta frangia, ymmärrätkö, Genia! — Ne täytyy minun ansaita, jos aion pysyä aatelismiehenä. — Ja sinä, sinä tulet vaimokseni, ja minä puen sinut silkkiin ja samettiin ja sinä saat kultavitjat ja sinusta tulee Zaporan linnan rouva, mutta tämän miehen veren täytyy ensiksi vuotaa! Tänne kiväärini, tyttö! Ainoastaan sinä ja minä tiedämme tästä asiasta, ja me — me vaikenemme!

Näin sanoen aikoi hän hyökätä Genian kimppuun, ryöstääkseen häneltä kiväärin. Mutta tyttö juoksi muutamia askelia takaperin, asetti kiväärin poskeaan vasten ja huusi äänellä, jossa oli muutakin kuin pelkkä uhkaus:

- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! — Varo itseäsi minulta! Minä voisin unohtaa, että olet pelastanut henkeni ja ottanut minut huoneeseesi, kun minä sairaana ja väsyneenä vaivuin sinun ovesi eteen. — Varo itseäsi — minun luotini lävistää sydämesi!

Milan koetti tällä hetkellä nousta ylös hyökätäkseen murhaajan niskaan, mutta oi — hän lienee kaatuessaan puun kannon yli saanut suonenvenähdyksen, tai oli jalka kerrassaan poikki. Siihen tuli lisäksi se heikkous, jonka veren vuoto tuotti. Hän ei voinut nousta muuta kuin istualleen ja sitte kaatui hän takasin maahan.

- Niin, minä aavistin juuri tätä, jatkoi Genia, kun sinä salassa poistuit kotoa nukutettuasi omatuntosi viinikellarissasi.

Minä luin juuri silmistäsi kamalan aikeesi. Minä olen kerta toisensa perään kysynyt itseltäni, kuka antoi sinulle kultarahat ja setelit. Minä tiesin, ettei se voinut olla ystävä, joka antoi sinulle tämän avun, vaan täytyi sen olla vihollinen. Siksi seurasinkin sinua, kun poistuit kotoasi. Mutta Tapschiderissä jouduin pois jäliltäsi ja löysin sinut vasta aivan äsken. Pakene nyt, onneton! lopetti Genia intohimoisella kiihkeydellä lausutun puheensa. — Pakene, niin kauas kun jalkasi voivat sinua kannattaa! Tämä mies antaa armon käydä oikeudesta eikä vedä sinua maallisten tuomarien eteen. Minäkin pidän tämän asian salassa, mutta meidän tiemme käyvät tästälähin eri suuntiin. Mieletön, luulitko voivasi ostaa minut sadalla tuhannella frangilla? Vaikka panisit miljooneja, niin, vaikka koko maailman aarteet minun eteeni ja vaikka olisit nuori ja kaunis sen sijaan että nyt olet vanha ja ruma, niin ei Genia von Sandorf kumminkaan koskaan kuuluisi sinulle!

- Ei koskaan! ulvoi Knetzewitsch. — Ha, haa, saammepa nähdä, mitä sinulla on sanottavaa, kyyhkyseni, kun minulla on tähti rinnassa ja kuningas on nimittänyt minut salaneuvokseksensa ja minulla on niin paljon rahaa, että sinä saat aina ajaa katetuissa vaunuissa! Tuhat tulimmaista, sinä et siis tahdo antaa minulle kivääriäni takasin! Hyvä, en minä sitä tarvitsekaan, tämä vie minut varmemmin perille.

Kauhukseen huomasi nyt Genia, että hän veti samalla esille suuren puukon, jonka terä välähti kuutamossa.

- Kuole, Milan Obrenovitsch! huusi Ratscho Knetzewitsch ja pitäen puukkoa korkealla hyökkäsi maassa makaavaa, aseetonta miestä kohti. — Minä olen vannonut ja minä pidän valani. Minä olen Zaporan linnan herra ja aion olla edeskinpäin.

Lausuessaan nämä sanat, oli hän heittäytynyt polvilleen Milanin viereen. Hänen karkea, kömpelö vasen kätensä tarttui maanpakoon ajetun kuninkaan kurkkuun, ja turhaan koetti kuningas saada likaista kättä pois kaulastaan.

Oikealla kädellään heilutti Ratscho Knetzewitsch puukkoa päänsä päällä ja näytti hakevan paikkaa kuninkaan rinnassa, johon saattoi tunkea veitsen.

Genia puristi vielä kovemmin kiväärinsä perää. Hän katsoi vielä kerran taivaaseen päin. Pelottava taistelu riehui hänen sielussaan. Hän ei ollut vielä koskaan vuodattanut verta, ei koskaan tehnyt yhdellekään ihmiselle pahaa ja nyt — nyt pitäisi hänen ampua maahan tämä mies, joka kerran oli tehnyt hänelle hyvää, ampua hänet, kuten hullun koiran. Niin, hän tekisi sen, sillä senhän täytyi tapahtua. Antaisiko hän kuningasmurhan tapahtua silmäinsä edessä, koettamatta estää sitä ainoalla tavalla, millä voi?

- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! huusi hän. Takasin, muuten olet hukassa, sillä ennenkuin sinä työnnät veitsen Milanin rintaan, tekee minun luotini lopun sinusta.

- Ha, haa, nauroi murhaaja käheästi. — Ammu sinä vaan — Genia von Sandorf — se on vaan viaton leikkikalu, joka on kädessäsi. Sillä minä en ladannut kivääriä, näetkö. Tuossa kiväärinpiipussa ei ole luotia, joka voisi tehdä minulle jotain pahaa.

Genia painoi lukkoa, hana painui alas, mutta juopon sanat näyttäytyivät tosiksi. Kivääri oli todellakin lataamaton.

- Ole nyt viisas, pikkuruiseni! löpersi Ratscho Knetzewitsch, joka piti yhä Milania maassa ja heilutti puukkoa päänsä päällä. — Ole viisas, kuuletko! — Meitähän on vaan sinä ja minä, jotka tiedämme, että verta on vuotanut täällä Tapschidermetsässä. Eikä tämä ole ensimäinen veri, joka on täällä vuotanut. Tuolla jossain kauempana on tammi, joka voi kertoa, että kerran erään toisen Obrenowitschin veri on vuotanut täällä. Ja hän oli paljon parempi mies kuin tämä, joka minulla on tässä ja jonka minä nyt —

Ratscho Knetzewitsch sysäsi puukkonsa, mutta samassa silmänräpäyksessä päästi hän tuskan ulvonnan. Hänen kättänsä lyötiin ryhmysauvalla. Veitsi putosi hänen kädestään. Samassa kun Ratscho Knetzewitsch tahtoi heittäytyä taapäin, tarttui kymmenen kättä kiinni häneen ja pidättivät häntä.

Eräästä pensaikosta oli äkkiä kymmenen ratsastajaa hyökännyt esiin. Heillä oli kuninkaallisen santarmiväen puku. Tämä osasto on melkein yksinomaan kokoonpantu albaanialaisista. Mutta tämän poliisipatrullin johtaja ei ollut albaanialainen. Hänellä oli kuninkaallisen henkivartioväen komea puku. Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren veli.

- Ottakaa kiinni tuo kurja murhaaja! huusi Lunjevica lujalla äänellä. —
Sitokaa hänet, niin ettei hän tällä hetkellä voi lausua sanaakaan!

Niin pian kuin Nicodem oli lausunut nämä sanat, hyppäsi hän itse alas hevosensa selästä ja lähestyi Milania, joka yhä makasi maassa eikä tiennyt, oliko tämä kaikki, mikä hänen ympärillään tapahtui, unta vai hirveätä todellisuutta. Milanista tuntui, kuin olisivat ajatukset menneet sekasin. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta taisteli vielä heikosti pyörtymystä vastaan.

Silloin kumartui Nicodem Lunjevica hänen puoleensa — sama Nicodem, joka iltaa ennen sisaren vihkimistä Aleksanterin kanssa oli käskenyt, että Milan ammuttaisiin. Mutta kuinka erilaiselta kuului nyt nuoren upseerin ääni, kun hän puhui Milanille:

- Teidän majesteettinne, nouskaa ylös te olette nyt aivan turvattu! Minä olen saanut käskyn pitää huolta siitä, että teidät hyvästi suojattuna ja kaikella sillä kunnialla, joka teille tulee, saatetaan rajalle.

Milan ei uskonut korviaan kuullessaan nämä sanat. Hän oli siis tehnyt väärin poikaa kohtaan — ja myöskin Dragaa, tuota kauhistavaa naista kohtaan, kun hän oli heistä molemmista luullut, että he olivat suunnitelleet häpeällisen salaliiton häntä vastaan. Mutta kuinka sopi tämä sitte yhteen murhaajan sanain kanssa, kun hän juuri äsken oli päästänyt huuliltaan, että hänet oli ostettu sadalla tuhannella frangilla murhaamaan Milan.

- Nicodem Lunjevica, vastasi Milan heikolla äänellä — minä kiitän teidän tarjouksestanne saattaa minut rajalle. Minä annan teille kunniasanani, että heti lähden sinne. Jos tahdotte vaan toimittaa hevosen minun käytettäväkseni — luulen, että sitte kyllä itsekin pääsen Belgradiin.

- Vahvistakaa itsenne ennen kaikkia viiniryypyllä, teidän majesteettinne! sanoi nuori upseeri, ojentaen hänelle kenttäpullonsa. Oi, te olette haavoitettu! Teidän haavanne on heti sidottava, sillä se on hänen majesteettinsa kuninkaan ankarin käsky, että kaikki on tehtävä teidän kalliin elämänne säilyttämiseksi.

- Kalliin elämän, änkytti Milan. — Selittäkää minulle, kuinka poikani, kuningas, saattoi tietää, että minua vastaan aiottiin tehdä murhayritys tänä yönä ja tällä tunnilla!

- Sen selitän heti teidän majesteetillenne, vastasi Nicodem Lunjevica. — Tiedettiin, että te oleskelitte Serbiassa. Salaiset poliisit, joiden tehtävänä on pitää silmällä maanpakolaisia, antoivat kuninkaalle heti tiedon, että te olitte tulleet rajan yli. Myöskin tiedettiin, että te oleskelitte Tapschidermetsässä. Hänen majesteettinsa kuningas Aleksanteri oli silloin hyvin levoton, että teidän vihollisenne onnistuisi ehkä löytää teidät ja — ahdistaa teidän kallisarvoista henkeänne. Sentähden käski hän minun tämän valitun poliisipatrullin etunenässä kiertämään täällä puistossa ja pitämään huolta, ettei mitään pahaa teille tapahtuisi. Valitettavasti olemme tulleet liian myöhään. Me olemme jo ennenkin nähneet tämän ihmisen kiertelevän ympäriinsä täällä puistossa kiväärinsä kanssa, mutta me kadotimme hänet näkyvistä juuri kuin olimme saamaisillamme hänet kiinni. Nyt tiedätte, teidän majesteettinne, jatkoi Nicodem Lunjevica — kuinka me jouduimme tänne juuri sopivaan aikaan. Se ei ollenkaan riippunut sattumasta, vaan oli seuraus hänen majesteettinsa kuninkaan huolenpidosta.

Kuninkaan huulet vetäytyivät hymyyn, josta näkyi selvästi, että hän epäili Nicodemin sanoja, mutta kuitenkin vastasi hän:

- Jos asia on sillä tavoin, niin viekää minun kiitokseni hänen majesteetillensa kuninkaalle! Itse on hän tosin ennen käskenyt joukkojensa heti ampua minut, kun minä vaan näyttäydyn Serbiassa. Mutta tänään on hän pitänyt huolta siitä, ettei murhaaja voisi toimittaa verityötänsä. Siitä huomaan minä, lopetti Milan ivallisesti hymyillen, että hänen majesteettinsa Serbian kuningas pidättää omille uskollisille sotilailleen oikeuden tappaa hänen isänsä.

Nicodem kohautti olkapäitään ja kääntyi sitte erään albaanialaisen santarmin puoleen sekä käski hänen auttaa häntä ylös satulaan.

Minuuttia myöhemmin istui Milan satulassa. Ne tuskat, joita hän kärsi vasemmassa olkapäässään, panivat hänet melkein raivoihinsa, mutta hän puristi kovasti huulensa yhteen, sillä ei hän olisi mistään hinnasta maailmassa tahtonut Nicodemin kuulevan tuskan ääntä hänen huuliltansa. Myöskään ei hän tällä hetkellä ajatellut niin paljon itseään kuin sitä rakasta naista, jonka kohtalosta hän oli aivan tietämätön, Adaa, joka yksinäisessä talossa Tapscbiderpuistossa oli maannut hänen jalkainsa juuressa — murhaajan luodin ampumana.

Ajatellessaan rakasta vaimoaan tuli Milan haltioihinsa. Hän painoi kannukset hevosen kupeisiin, eikä hän tällä hetkellä ajatellut edes sitäkään, joka muutamia minuutteja sitte oli pelastanut hänen elämänsä, Genian, joka muuten oli paennut pensasten taa nähdessään ratsastajain esiintyvän näyttämölle, niin että Milan ei voinut nähdä häntä.

- Hyvästi, Nicodem Lunjevica! huusi Milan nuorelle upseerille. — Sanokaa Serbian kuninkaalle terveisiä minulta ja sanokaa, ettei hänen tule rangaista ainoastaan tätä miestä, joka on uskaltanut uhata hänen isänsä henkeä, ei ainoastaan murhaajaa, vaan myöskin sitä, joka on palkannut tämän kurjan raukan murhaa tekemään! Ja jollei teidän kuninkaallisella langollanne mahdollisesti olisi selvillä, mistä oikea murhaaja on haettava, niin tekisi kuningas viisaasti, jos heittäisi silmäyksen puolisonsa kasvoihin. Ehkä voi hän sitte kuningatar Dragan kasvoista lukea, kuka on oikeastaan ollut syyllinen.

- Niin, ratsasta sinä tiehesi, mutisi Nicodem hampaittensa välistä — sinä et kuitenkaan vältä kohtaloasi! Mutta Draga oli oikeassa antaessaan minulle tämän tehtävän.

"Jos murhaajan onnistuu ensi laukauksella tappaa, ja Milan on sitte kerta kaikkiaan pois tieltä, niin elä sure sitä, veli Nicodem", sanoi hän minulle, "vaan vie santarmisi syrjään siitä paikasta ja palaa tänne heidän kanssansa! Mutta jos näet, että se Knetzewitsch tollo on vaan vahingoittanut uhriansa, niin että kuningas siitä huolimatta kykenee antamaan selitystä, niin ota murhaaja kiinni ja kohtele häntä niinkuin sellaista on kohdeltava!" Ha, haa, sinä minun kaunis sisareni olet kavala! Minä pelkään, että hänelle käy hyvin huonosti, tuolle miehelle, joka makaa tuolla sidottuna kapula suun edessä. Miksi pitikin hänen ampua niin huonosti! Sen, joka aikoo murhata, täytyy myöskin olla varma luodistaan.

Lunjevica nousi hevosensa selkään, tehtyään itsekseen tämän viisaan päätöksen. Sitte kääntyi hän seuralaistensa puoleen ja sanoi heille.

- Nostakaa ylös vanki ja sitokoon joku teistä hänet eteensä kiinni hevoseen! Me viemme tämän ihmisen ensiksi Tapschiderin huvilinnaan, sillä hänen majesteettinsa kuningas pitää varmaan itse ensimäisen kuulustelun hänen kanssansa.

Sillä aikaa oli Ratscho Knetzewitschin kädet ja jalat sidottu ja hän makasi maassa paksu kapula suussa. Siinä maatessaan oli hän kokonaan humalastaan päässyt. Nyt oli hän ihan selvä. Mutta tämä tila oli hänelle verrattoman kauhun tila.

- Mitä tämä sitte merkitsee? kysyi hän itseltään siinä maatessaan, voimatta ääntä päästää tai tehdä yhtään liikettä. Kuningas on palkannut minut murhaamaan isänsä ja äkkiä syöksyvät kuninkaalliset santarmit esiin, hyökkäävät päällesi ja kohtelevat sinua kuin olisit kuninkaan pahin vihollinen? Oi, tämä täytyy olla erehdys, erehdys alusta loppuun asti! Tämä upseeri on toiminut ilman määräystä. Ha, haa, hänelle käy vielä huonosti, kun hän astuu kuninkaan eteen ja ilmottaa mitä on tapahtunut!

Ratscho Knetzewitsch koetti yhä saada pois kahleita päältänsä tai ainakin kapula suustansa, niin että hän voisi puhua erikseen tuon upseerin kanssa. Hänen vedenharmaat silmänsä aukesivat selälleen ja tulivat äärettömän suuriksi, kun hän näki, että patrullin johtaja antoi hevosen Milanin käytettäväksi ja kuuli, että hän kutsui häntä "teidän majesteettinne", näki, että hän ojensi hänelle kenttäpullonsa ja antoi ilman muuta luvan poistua.

Tämähän on suorastaan kujeilua kaikki tyynni ajatteli Knetzewitsch.
— Minä uskallan kymmenen yhtä vastaan, että olen liian tyhmä
ymmärtääkseni sitä. No niin, kylläpähän asia selviää, kun tullaan
Tapschideriin!

Hän ei ollenkaan vastustellut, kun kaksi santarmia nosti hänet ja sitoi kiinni toiseen hevoseen ja tekivät sen vielä niin, että pää riippui toisella puolella ja jalat toisella. Mutta samassa kun patrulli oli aikeessa lähteä liikkeelle, hyökkäsi pensaikosta esille eräs olento ja huusi hätäisellä äänellä:

- Pysähtykää — vielä silmänräpäys, herra upseeri, minun täytyy puhua kanssanne — minulla on teille eräs ilmoitus tehtävä.

Nicodem Lunjevica hämmästyi nähdessään kauniin tytön äkkiä seisovan edessään. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin heittää silmäys häneen tunteakseen Genian. Hän oli mieltynyt Geniaan jo kauan sitte, kun tämä esiintyi kuninkaan edessä naamiaisissa, jotka pidettiin Belgradin konakissa.

- Oi, neitini, huudahti nyt Nicodem kohteliaalla äänellä, kevyesti kumartaen satulassaan — minä luulen, että minulla on kunnia tuntea teidät, kreivinna Genia von Sandorf, jollen aivan suuresti erehdy!

Nyt vasta tiesi Genia, kenen kanssa hän oli tekemisissä, nyt vasta tunsi hän Nicodem Lunjevican, kun kuun säteet laskeusivat hänen kalpeille kasvoilleen, samoille kasvoille, jotka hän kerran oli nähnyt murhahalun vääristäminä, kun Nicodem seisoi valmiina heittämään pikku Milanan jyrkänteeltä alas kuiluun.

Jos maan päällä löytyi ihmistä, jota Genia kammosi, niin oli se tämä nuori upseeri ja kun hän nyt äkkiä näki hänet edessään, kysyi Genia itseltään, eikö olisi parasta paeta. Mutta ei, se mikä oli saattanut hänet astumaan ulos piilostaan, oli niin jalo toivomus, ettei Genia seuraavassa silmänräpäyksessä enää ajatellutkaan itseään.

- Herra upseeri, sanoi Genia vapisevalla äänellä — jos tunnette minut — ja te olette aivan oikein lausunut minun nimeni — niin uskotte minut sellaiseksi, joka ei voi valehdella. Minä vannon teille, että tämä onneton, jonka olette löytänyt tekemässä hirmuista rikosta, joka muuten ei tullut täytäntöön, on harhaan viety mies parka, joka ei ole vastuunalainen teoistaan. Ainakin tahdon tehdä teille tärkeän ilmoituksen, herra upseeri, jolla pitäisi tutkinnossa olla suuri merkitys. Tämä mies on ostettu tätä murhaa tekemään, ostettu kullalla, jonka olen nähnyt omilla silmilläni. Eilen ei tällä miehellä ollut murhan ajatustakaan. Silloin tuli aivan odottamatta eräs vanha nainen, joka kauan keskusteli hänen kanssansa, ja sen keskustelun jälkeen Ratscho Knetzewitsch — se on vankinne nimi — kykeni estämään linnansa myönnin pakkohuutokaupalla, sillä hän sai noin kaksikymmentätuhatta frangia.

- Todellakin, neitiseni, sanoi Nicodem, ja merkillinen hymyily väreili hänen huulillaan; hän astui hitaasti alas hevosen selästä ja meni Genian luo — teidän ilmoituksenne ovat erittäin tärkeät. Ne kiinnittävät minun huomiotani siihen määrään, että minun täytyy teiltä pyytää, että toistatte kaikki, mitä tiedätte, hänen majesteetillensa kuninkaalle, sillä arvaatte kai, että hän panee toimeen mitä tarkimman tutkimuksen, kun on kysymys hänen omasta isästään.

Genia otti askeleen taapäin. Hän pelästyi. Hänen sielussaan nousi ajatus, että hän pani itsensä, äärettömän suureen vaaraan.

- Minä pyydän teiltä sitä, jatkoi Nicodem, eikä Genialta jäänyt huomaamatta, että tuo kevytmielinen mies tarkasteli hänen vartaloansa, kuin olisi hän tahtonut niellä hänet — niin minä suorastaan vaadin neitiseni, että te seuraatte minua Tapschiderlinnaan.

- Minä! huudahti Genia. — Ei, en koskaan astu jalkaani linnaan. Yhden ainoan kerran eläissäni olen kääntynyt Serbian kuninkaan puoleen häneltä oikeutta pyytämään. Minä uskalsin sen tehdä, kun luulin, että hän oli ystäväni ja kuningas, joka suojelee lakia. Mutta mikä oli kohtaloni, kun astuin jalkani Belgradin konakin muurien sisäpuolelle? Minut otettiin kiinni, vietiin erääseen hirmuiseen paikkaan ja kaikki tämä tapahtui sisarenne, kuningatar Dragan toimesta! Häntäkö lähtisin vielä tapaamaan! Luuletteko, että minulla on vielä niin paljon luottamusta Serbian kuningaspariin, että minä hakisin heiltä oikeutta? Ei, herrani, sitä ette voi pyytää minulta! Se, joka kerran on niin pettynyt kuin minä, sillä ei ole halua enää —

Huudahdus lopetti Genian sanat, sillä Nicodem oli odottanut niin kauan, että tyttö olisi ehtinyt puhua loppuun. Hän hyökkäsi tytön kimppuun ja tarttui häneen kiinni.

- Jos et suosiolla seuraa minua Tapschiderin linnaan, huudahti hän — niin vien sinut väkisin! Ha, haa, kaksi vankia yhden sijasta! Sillä se, joka pyytää murhaajalle armoa, Genia von Sandorf, on enemmän tai vähemmän osallinen rikoksessa, ja tässä suhteessa täytyy tulla tutkimus, oletko todellakin viaton, kuten olet olevinasi, siihen rikokseen, jonka tämä roisto oli vähällä tehdä.

Genia koetti riistää itsensä irti hänen käsistään. Mutta Nicodem oli jo santarmien avulla heittänyt hänet hevosen selkään, ja ennenkuin Genia ehti selvittää ajatuksiaan, istui hän satulassa Nicodemin edessä.

Toisella kädellään piti Nicodem uhristaan kiinni ja toisella hoiti hän ohjaksia.

KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.

- Kyllä, minä toin hänet tänne, kädet ja jalat sidottuina — sinä voit heti nähdä hänet edessäsi, sisar, jos niin tahdot.

Tämä keskustelu tapahtui päivän noustessa Tapschiderin linnassa. Siinä oli Draga ja hänen veljensä Nicodem, joka oli hyvin kiihtyneenä lausuessaan nämä sanat.

Kuningatar ei ollut koko yönä nukkunut silmän täyttä. Tiesihän hän, että murhaaja harhaili Tapschiderpuistossa uhriaan etsimässä, murhaaja, jonka hän itse oli palkannut poistamaan pois tieltä hänen vaarallisimman vihollisensa, kuningas Milanin.

Pölyisenä tuon pitkän ja nopean matkan jälkeen seisoi Nicodem Lunjevica kuninkaallisen sisarensa edessä. Mutta hänessä ei näkynyt väsymyksen jälkeäkään. Päinvastoin. Silmissään oli terävä kiilto ja huulillaan asui hymy, joka vaan joskus katosi hienojen, vaaleiden viiksien taa.

- Hän elää siis! jatkoi Draga, nojaten toisella kädellään pieneen pöytään ja vieden toisen otsalleen, kuin tahtoisi hän koota ajatuksiaan. — Meidän tuumamme ei siis ole onnistunut. Onko se ihminen sitte kuolematon, onko hän haavoittamaton, kuten Siegfried ja Akilles?

- Oi, rakas sisar, puuttui Nicodem hänen puheeseensa — jos ei tällä kertaa onnistunut, niin onnistuu se toisella kertaa. Milan ei voi ajanpitkään meitä välttää ja koska vertasit häntä Akilles'iin, niin suotakoon minun huomauttaa, että tuo kreikkalainen sankari, sen mukaan, mitä hänestä tiedetään, oli arka kantapäästään. Milanillakin on kyllä Akilleen kantapäänsä.

- Joo, sillä tarkoitan, vastasi nuori upseeri, kiertäen viiksiään, että minun mielestäni et sinä ole alkanut oikeasta päästä. Sellainen tapa on kömpelö tähän maailman aikaan, kun palkataan murhaaja ja käsketään hänen ensi tilaisuudessa hyökkäämään uhrinsa kimppuun. Ei, meidän päivinämme, sisar kulta, otetaan viholliselta henki aivan toisella tavalla, niin että kukaan ei sitä huomaa. Käytetään hyväksi jotakin kysymyksessä olevan henkilön heikkoutta ja siihen kaivetaan mitä suurimmalla varmuudella myrkytetty tikari, melkein samalla tavoin kuin elefantin jahdissa täytyy tarkkaan tähdätä erääseen paikkaan silmien luona, jos mieli saavuttaa tarkoitusta. Etkä suinkaan sinä kieltäne, rakas sisar, ettei Milanillakin ole heikkoutensa — vieläpä suuretkin heikkoudet — ja jos vaan olisit käynyt johonkin näistä, niin olisi hän kyllä näyttäytynyt kuolevaiseksi. — Ja sitte. — Elä nyt pahastu siitä, mitä sanon, pikku sisar, mutta luulin toki sinun olevan viekkaamman. En koskaan olisi voinut uskoa, että sinä rupeaisit tekemisiin sellaisen miehen kuin Knetzewitschin kanssa, tuommoisen naudan kanssa, ja sittenkin näytti hänessä olevan jonkunmoinen varmuus.

- Tietäähän tuon! vastasi Draga. — Hän luulee kai pääsevänsä kaikesta rangaistuksesta. Onko hän täällä linnassa?

- Kyllä, minä annoin teljetä hänet tänne, vastasi Nicodem, — sillä arvelin, että sinä tai kuningas antaisitte panna toimeen kuulustelun hänen kanssansa. Olen myöskin tuonut mukanani naisvangin.

- Naisvangin? huudahti Draga kummastuneena. Mutta mitä olet nyt oikein tehnyt, Nicodem! Eihän löytynyt ketään, joka tunsi Knetzewitschin rikoksen. Hänellä ei siis ole voinut olla ketään kanssarikollista. Kenen nyt lienetkin vanginnut, niin on hän kaikessa tapauksessa syytön.

- Saattaa niin olla, rakas sisar, vastasi Nicodem — mutta minä pyydän sinulta tässä suhteessa erästä rakkauden osoitusta. Minunkin pitää saada osani asiasta.

Draga rypisti kulmakarvojaan ja katsoi terävästi veljeä silmiin.
Mitähän veli nyt tahtoi häneltä; ehkäpä rahoja, joita hän aina pyysi.

Samassa avautui ovi ja kuningas Aleksanteri astui sisään. Hänkin näytti siltä, että oli valvonut koko yön. Uni oli kai paennut hänestä, kun hän tiesi, että murhaaja kulki sinä yönä vaanimassa hänen oman isänsä elämää, että tämä murhaaja oli maksettu hänen omilla rahoillaan.

- Eikö vielä mitään tietoja? kysyi kuningas, tultuaan kuningattaren huoneeseen. — Oi, Nicodem, mitä tietoja sinä tuot meille? — Minä näen päältäsi, että sinulla on uutinen ilmoitettavana.

Draga oli neuvonut veljeään, että tämän piti ehdottomasti näytellä hänen puolisonsa edessä tietämättömän osaa, ikäänkuin hänellä ei olisi aavistustakaan, että kuningas tiesi asian.

Nicodem tervehti kunnioittavasti kuningasta, teki kasvonsa surullisen näköisiksi ja sanoi:

- Teidän majesteettinne, minulla on hirmuinen ilmoitus teille. Tapschiderpuistossa on näet tapahtunut kauhistuttava rikos. Joku kurja lienee saanut tietää, että kuningas Milan oleskelee nykyään Serbiassa. Teidän majesteettinne isällä on valitettavasti monta vihollista tässä maassa, joita hänen ei aivan virheetön hallituksensa on hänelle tuottanut. — Mutta sitä en kuitenkaan olisi luullut mahdolliseksi, että löytyisi henkilö, joka uskaltaisi uhata hänen elämäänsä, joka on kuninkaan isä.

- Elä koetakaan pettää itseäsi eläkä minua! sanoi Aleksanteri kiivaalla äänellä. — Jätä teeskentely sikseen ja sano lyhyesti — osasiko hän oikeaan paikkaan? Eikö niin, nyt ei ole enää kuningas Milania. Minä — minä kannan Serbian kruunua eikä löydy ketään, jolla on oikeus sitä minulta ryöstää!

- Jumala varjelkoon ja suojelkoon minun kuningastani, huudahti Nicodem Lunjevica — ja loistakoon kruunu vielä kauvan aikaa hänen päässänsä Serbian onneksi ja menestykseksi! Mutta murhaaja, joka oli väijymässä kuningas Milania, ei onnistunut täyttämään rikoksellista aiettaan. Käsi vapisi, kun hän tähtäsi kuninkaan kallista päätä.

- Se tollo! huudahti kuningas samalla kun hänen kalpeat kasvonsa muuttuivat harmaan vehreiksi ja hänen silmänsä osoittivat sitä pettymyksen tunnetta, joka tällä hetkellä täytti hänen sielunsa. — Eikö hän ollenkaan osannut, eikö edes haavoittanut pahasti?

- Aleksanteri, huudahti Draga ja riensi puolisonsa luo häntä syleilemään. — Mitä merkillisiä sanoja sinä lausuit? Iloitse toki ennemmin, että murhaajan luoti ei ole sattunut isääsi! Toimita kiitosjumalanpalvelukset kaikkiin kirkkoihin, sähkötä ympäri maailmaa, että sinä aiot mitä ankarimmin rangaista murhaajan.

- Rangaista — minä — murhaajan? huudahti Aleksanteri, joka ei tällä hetkellä ollut oikein tajuissaan ja jota kuumeen väreet pudistivat. — Ha, haa — oikein hauskaa — todellakin — minä rankaisen murhaajaa, jonka itse olen palkannut!

Draga vaihtoi nopean silmäyksen veljensä kanssa, silmäyksen, joka näytti sanovan, että oli hyvin arveluttavaa uskoa salaisuuksia henkilölle, joka henkisesti oli niin heikko.

- Elä kuuntele häntä, veljeni! huusi sitte Draga, joka ei Nicodeminkaan edessä tahtonut synnyttää mitään epäilystä siitä, että Aleksanteri ennakolta tiesi murhayrityksestä — näethän sinä, että kuningas on sairas — hänellä on kuume ja hän hourailee, tänne täytyy tuoda lääkäreitä!

Mutta Aleksanteri ojentihe suoraksi koko voimallaan ja kuiskasi kumealla äänellä!

- Minä — tiedän kaikki — mutta minä en saa siitä mitään tietää — olet oikeassa, oma Dragani. Täytyy soittaa kaikilla kirkkojen kelloilla koko Serbiassa. Kansan täytyy langeta polvilleen ja kiittää ja ylistää Jumalaa, että hän on varjellut kuninkaan isää. Kaikissa tapauksessa täytyy näytellä kansan edessä. Ehkä olisi myös hyvä panna toimeen juhlia — ja murhaaja — niin, missä on murhaaja — hän saa kovasti tuntea minun vihaani. Kuinka — minun oman isänikö hän tahtoi ampua, se koira. Minä hakkautan hänet kappaleiksi — minä, kuningas, maan ensimäinen tuomari!

Nicodem Lunjevica meni pois toimittamaan kuninkaan käskyä. Kulkiessaan sisarensa ohi sanoi hän tälle:

- Elä huoli puhua mitään siitä toisesta vangista, joka oli mukanani! Se on asia, jonka me selvitämme keskenämme.

Tuskin oli ovi sulkeutunut kuningattaren veljen jälkeen, ennenkuin Draga riensi Aleksanterin luo, ojensi rukoillen kätensä häntä kohti ja huudahti:

- Aleksanteri, tahdotko syöstä meidät molemmat turmioon? Hillitsehän toki itseäsi, ei kukaan saa tietää, että sinä olet edeltäpäin tiennyt murhasta. Oi Jumalani, sehän olisi sinun valtasi loppu! Milan on vielä niin rakastettu Serbiassa, että omat alamaisesi nousisivat kapinaan sinua vastaan.

- Nousisivat kapinaan! huudahti Aleksanteri, hänen silmänsä pyörivät rajusti ja valkeat huulensa vapisivat. — Kuka uskaltaa nousta kapinaan kuningastansa vastaan? He kuolkoot, he kuolkoot kaikki, kaikki tyyni! Oh, minä näytän heille, että minulla on vielä valta. Minä tiedän olevani kapinoitsijain ympäröimänä —

- Laupias Jumala, aiotko tulla ihan hulluksi! huudahti Draga. — Olenhan minä luonasi, etkö tunne minua? Minä se olen, Draga, vaimosi. — Eikö niin, luotathan sinä minuun, uskothan minua? Jos sen teet, niin vannon sinulle, ettei löydy ainoatakaan, joka ajatteleisi ryöstää kruunua sinulta. Toimita pois tuo murhaaja, elä vedä häntä oikeuden eteen, vältä julkista oikeudenkäyntiä. Sinä et saa antaa mennä niin pitkälle, että Knetzewitsch alkaa puhua. Sinähän olet kuningas ja voit tuomita. Muutamissa minuuteissa voi kaikki olla toimitettu.

Dragan kosketus teki erinomaisen vaikutuksen kuninkaaseen. Oli, kuin olisi Aleksanterin kuume äkkiä mennyt tiehensä. Hän pyyhkäsi kädellään silmiään, kuin olisi hän tahtonut ajaa pois ilkeän unen.

- Mitä sinä sanot? kysyi hän väsyneesti. — Ettäkö minä en vetäisi murhaajaa oikeuden eteen? Ei, rakas Dragani, sehän olisi hulluinta, mitä voin tehdä. Ratscho Knetzewitsch on aatelismies, tiemmä. Hänellä on sukulaisia, ja vaikk'eivät he tähän asti olisi mitään välittäneet hänestä, niin kyllä kai he nyt näyttäytyisivät, nostaisivat melun ja tahtoisivat tietää, mitä hänestä on tullut. Täytyy heti sähköttää Belgradiin, että tuomarit kokoontuvat tänne Tapschideriin. Täällä langetetaan tuomio. Ole huoletta, rakas lapsi, minä tunnen nämä tuomarit, eivät he ole muuta kuin lahjoja ottavia roistoja, jotka taipuvat minun tahtoni alle. He eivät langeta Knetzewitschille muuta tuomiota kuin sen, minkä lukevat minun silmistäni.

Aleksanteri kääntyi kiireesti ja vaipui nojatuoliin, joka oli
papereilla peitetyn pöydän ääressä. Ovi oli todellakin avautunut.
Kahden santarmin vartioimana, kädet taakse sidottuina astui
Knetzewitsch Nicodemin seuraamana.

Kuningas viittasi. Vanki tuotiin hänen eteensä niin että tämä jäi seisomaan noin viiden askeleen päähän kuninkaasta.

Ratscho parka oli ehtinyt tulla aivan selväksi. Rajussa ratsastuksessa olivat viinin höyryt haihtuneet ja hän katseli ympärilleen jokseenkin raittiilla silmillä.

Tuolla istui kuningas. Tuo kaunis nainen oli epäilemättä kuningatar. Hyvä, oikein hyvä, heitä hän juuri tarvitsikin täällä. He tiesivät, ettei häntä rangaistaisi. Hehän olivat luvanneet hänelle täyden vapauden kaikesta rangaistuksesta ja lisäksi vielä suuren palkinnon.

Aleksanteri painoi päätään käsiinsä. Hän katsoi kauan Ratscho
Knetzewitschiin. Sitte sanoi hän hiukan epävarmalla äänellä:

- Tietysti minä sen tiesin, teidän majesteettinne! Kuka nyt ei tuntisi Serbiassa kuningas Milania? Hänen kuvansahan on vielä joka talon seinällä. Ja sitte sanottiin minulle, että hän oleskelee Tapschidermetsässä.

- Kuka on sinulle sitä sanonut? oli Aleksanteri kysymäisillään, mutta salainen silmäys, jonka Draga häneen heitti, sulki hänen suunsa ja vasta pitkän vaitiolon jälkeen avasi Aleksanteri suunsa toiseen kysymykseen.

- Onko kuningas Milan tehnyt sinulle joskus pahaa? Voitko väittää, että hän olisi kohdellut sinua väärin tai julmasti?

Minun suojelushenkeni, pyhä Nikarius, on todistajani, vakuutti Ratscho rehellisesti, ettei minulla koskaan ennen koko elämässäni ole ollut mitään tekemistä kuningas Milanin kanssa. Oi minä, — oliko hän ehkä jonkun kerran Zaporassa — ainoastaan siellä voi hän tavata minua. Mutta jos hän olisi tullut sinne, olisin tarjonnut hänelle pullon hyvää viiniä.

- Tuo mies on, joko hullu, huudahti Draga, — tai häpeämättömin lurjus, mikä milloinkaan on seisonut tuomarin edessä!

Sitte meni hän aivan lähelle Knetzewitschiä ja katsoi häneen terävästi säkenöivillä silmillään.

Tämän katseen edessä loi Knetzewitsch ehdottomasti silmänsä alas. Tämä valtaavan kaunis nainen teki häneen syvän vaikutuksen.

- Ratscho Knetzewitsch, huudahti kuningatar terävällä äänellä — tunnusta nyt totuus — miksi tahdoit sinä murhata kuningas Milanin? Mutta puhu totta, ihminen, sillä ajattele, että sinä seisot tämän maan korkeimman tuomarin edessä, joka pitää sinun elämääsi kädessään!

- Miksikö minä tahdoin tappaa kuningas Milanin? kertasi hän. Pyydän anteeksi, teidän majesteettiinne, mutta minä tahtoisin itse hyvin mielelläni tietää, miksi minun oikeastaan piti tappaa hänet. Mutta sen saan minä tietää ainoastaan teiltä ja hänen majesteetiltansa kuninkaalta. Sillä te — te molemmat olitte juuri ne, jotka käskitte asiamiehenne sanoa minulle: "Ratscho Knetzewitsch, tapa Milan!" ja minä latasin kiväärini ja läksin ulos ampumaan häntä.

- Hävytön valehtelija, huudahti Draga kimakalla äänellä — nyt näen sinut läpi! Kuninkaan viholliset ovat ostaneet sinut lausumaan tämän valheen. Mutta kuninkaani, todista sinä kaikelle kansalle, että sinä olet paljon korkeammalla näitä epäluuloja! Sinäkö olisit palkannut hänet murhaamaan oman isäsi! Oi, kuinka alas ihminen voi vaipua halpamaisuudessa ja kurjuudessa! Löytyy vaan yksi lohdutus kaikessa tässä, ja se on, ettei yksikään serbialainen ole uskova tätä ihmistä, joka on uskaltanut ampua Obrenowitschiä.

- Tämä hirmuinen syytös pitää tutkittaman, minä teen sen tyhjäksi yhdellä ainoalla sanalla. Ne tuomarit, jotka minä itse olen asettanut, koko minun kansani saa tietää, mistä tämä kurja on minua syyttänyt. Sitten täytyy heidän tuomita minun ja hänen välillä. Nicodem, lähetä heti sähkösanoma, että korkeimman tuomioistuimen jäsenet tulevat tänne! Poistukaa nyt, santarmit, sillä minä tahdon tehdä pari kysymystä tälle miehelle erikseen. Minä koetan saada tätä paatunutta rikoksentekijää vielä totuuden tielle, ennenkuin tuomioistuimen jäsenet saapuvat.

Dragan viittauksesta poistui Nicodemkin lähettääkseen sähkösanoman
Belgradiin. Draga tutki, olivatko kaikki ovet hyvin suljetut. Vasta
sitte, kun oli saanut varmuutta siitä, meni hän takasin Ratscho
Knetzewitschin luo, laski kätensä hänen olkapäällensä ja sanoi hänelle:

- Sinä olet tosin toimittanut asiasi huonosti, Ratscho Knetzewitsch, mutta sinä olet kaikissa tapauksissa osoittanut hyvää tahtoa.

- Ha, haa, enkös tiennyt, että teidän majesteettinne tulisi olemaan tyytyväinen minuun! sanoi juomari mielettömästi nauraen. — Eikös niin, Ratscho Knetzewitsch on mies, joka pitää sanansa! Mutta niiden sadan tuhannen laita taitaa olla hyvin huonosti. Niitä en taida saadakaan? Mutta eihän se ollut minun syyni, etten osannut paremmin. Silloin oli niin pimeä, että tuskin eteensä näki. Mutta olisin minä sittenkin tehnyt tehtäväni, jos ei santarmit olisi tulleet.

- Mitä niihin sataan tuhanteen tulee, vastasi Draga — niin ette te niitä menetä. Teidät asetetaan nyt tuomioistuimen eteen ja silloin täytyy teidän käyttäytyä viisaasti, kuuletteko, hyvin viisaasti. Teidän täytyy ottaa päällenne kaikki tyyni. Katuvaisena — ymmärtäkää minua oikein, näennäisesti katuvaisena — täytyy teidän tunnustaa, että olette vihannut kuningas Milania, kun hän kerran on tehnyt vääryyttä teidän isoisällenne.

- Ha, haa, tuo vanha isoisän juttuko minun pitää taas lämmittää ja tarjota heille! huudahti aatelismies. — No niin, kernaasti minun puolestani. Minun isäni ei tosin koskaan kärsinyt vääryyttä, hän oli aika roisto, joka teki lopun perheen omaisuudesta, mutta jos minä voin sillä jotakin hyödyttää, niin puhun suuresta rakkaudestani isoisääni kohtaan ja sanon, ettei sieluni olisi ennen saanut rauhaa, ennenkuin olisin rangaissut Milania siitä pahasta, jota hän ukolle teki.

- Niin, se on hyvä! huudahti Aleksanteri. — Tunnustakaa tuomioistuimelle peittelemättä ja juhlallisesti, että minun viholliseni — eihän teidän tarvitse sanoa, ketä ne olivat — olivat viekoitelleet teitä tekemään väärän ilmiannon ja syyttämään minua, mutta että teidän kuitenkin lopulta täytyy pysyä totuudessa ja sitte tuotte esille sen, mitä kuningatar on teille sanonut, kuuletteko, sana sanalta!

- Sana sanalta, vastasi Knetzewitsch. — Minun on tosin aina ollut vaikea oppia mitään, mutta kyllä minä ymmärrän lausua sanani oikein.

Ja sitte — tuomitaan minut kai kovaan rangaistukseen, jollei kerrassaan kuolemaan. Ja minä voin kai luottaa siihen, että minut jo ensi yönä päästetään ulos jostain takaovesta?

- Vankilan ovi avataan teille, elkää sitä peljätkö, sanoi Draga. — Ja kun kerran olette päässyt vankeudesta, ei teidän tarvitse enää huolehtia koko elämässänne.

Näistä sanoista tuli Ratscho niin liikutetuksi, että hän kumartui suutelemaan kuningattaren käsiä.

- Tuhansia kiitoksia, teidän majesteettinne! mutisi hän liikutettuna. — Tiesinhän minä, ettette liian kovin tuomitseisi minua tuon tyhmyyden takia. Tahto oli hyvä ja sehän on aina pääasia. Niin, äitivainajani — Jumala siunatkoon hänen luunsa ja antakoon hänen kuolemattoman sielunsa olla autuaitten asunnoissa — sanoi aina minulle, että minun pitäisi aina seurustella vaan hienojen ihmisten kanssa. Kuta korkeammalla he ovat, sitä parempi sinulle! Siis ei mitään huolia enää, kun olen päässyt ulos vankeudesta! Oh, siitä tulee hauskaa elämää ja sitte saan minä kaikkea, mitä tarvitsen.

- Kaikkea, vakuutti Draga ivallisella katseella, jonka jälkeen hän äkkiä kääntyi ympäri, sillä hän voi tuskin pidättää nauruansa.

Kuningas soitti hopeakelloa, joka oli kirjoituspöydällä. Hän käski sisäänastuvan santarmin viedä Knetzewitsch vankeuteen ja siellä vartioida häntä tarkasti.

- Sitä ei tarvita! huudahti Knetzewitsch iloisella äänellä. — Minä en todellakaan yritäkään paeta. Silloinhan minä olisin mitä suurin tyhmeliini, eikä meidän perheessämme ole koskaan löytynyt tyhmeliinejä.

Hymy huulilla antoi tuo tökerö viedä itsensä pois, sillä hän luotti niihin sanoihin, joita kuningatar oli sanonut ajattelematta, että niillä oli kaksinainen tarkoitus.

YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.

Kuninkaallinen huvilinna Tapschider on aivan uudenaikainen rakennus, eikä sitä rakennettaessa suinkaan ajateltu, että sinne laitettaisiin vankila. Mutta jälkeenpäin oli huomattu välttämättömäksi, että siellä tulisi olla ainakin yksi vankila. Silloin oli tätä tarkoitusta varten laitettu kuntoon eräs kellari. Siellä oli useita koppeja, joissa vallitsi täydellinen pimeys ja joissa kukaan ei voinut asua pitempää aikaa. Mutta ei oltu myöskään laskettu, että näitä arestihuoneita saattoi käyttää säilytyshuoneiksi vaarallisimmille rikoksentekijöille. Alkuaan olivat ne olleet aiotut vaan pari päivää säilyttämään jotakin huolimatonta tai uppiniskaista vahtisotamiestä eli hovilakeijaa.

Mutta tänä päivänä oli kahdessa näistä kopeista vankeja, jotka eivät kuuluneet linnan vartiostoon eikä palvelusväkeen ja jotka olivat vartioiden mielestä vaarallisia rikoksentekijöitä.

Toisessa kopissa istui herra Ratscho Knetzewitsch jakkaralla ja nojasi päätä käsiinsä. Hän sulki silmänsä vähä väliä ja koetti nukkua.

Mutta viereisessä kopissa makasi Genia von Sandorf kokoonkyyristyneenä eräässä nurkassa ja itki hiljaa. Hänen kyyneleensä virtasivat sitä runsaammin kun hän tiesi olevansa aivan syytön. Yhä enemmän ja enemmän surullisena mietti Genia, mitä lähin tulevaisuus oli mukanaan tuova. Se seikka teki hänet erityisen levottomaksi, että Nicodem Lunjevica oli tuonut hänet tänne. Hän oli lukenut Nicodemin katseen ja ymmärtänyt, että hänen kauneutensa oli vaikuttanut häneen ja jos hän olisikin epäillyt tätä asiaa, niin olisivat ne Lunjevican sanat, joita hän oli hänelle ratsastaessa kuiskannut, poistaneet viimeisenkin epäilyksen. Genia vapisi ajatellessaan, että hänen piti vielä tavata Nicodemia. Mutta vielä suurempi tuska valtasi hänet, kun hän ajatteli, että vielä kerran tulisi tekemisiin Dragan kanssa. Tämä nainen näytti hänestä olevan Jumalan ruoska, joka oli taivaasta lähetetty Serbiaan kurittamaan tätä onnetonta maata jostain synnistä, jonka se oli tehnyt. Jokainen kuningattaren sana, jokainen katse oli herättänyt Genian sielussa syvän inhon häntä kohtaan. Hän häpesi sukupuolensa vuoksi, kun Dragakin oli nainen. Hän tiesi hyvin Dragan kevytmielisyyden, hänen rikoksellisuutensa, aavisti hänen olevan tunnottoman naisen ja ne riittivät antamaan hänelle täydellisen kuvan Dragan luonteesta.

Tuolla kopin oven ulkopuolella kulki vahti edestakasin yksitoikkoisessa tahdissa. Vähä väliä kuuli hän kiväärin räminän. Sitte oli taas kaikki hiljaa. Hämähäkki laskeutui lankaansa myöten alas katosta siihen koppiin, jossa Genia nääntyi ja putosi suoraan alas hänen polvilleen. Mutta eläimen kosketus ei pelottanut Geniata, vaikka hän muutoin kammosi hämähäkkejä. Nykyisessä yksinäisyydessään teki se hänelle melkein hyvää nähdä ja tarkastella pikku eläintä, kuinka se kosketettuaan häntä heti riensi lankaa ylöspäin ja alkoi sitte kutoa verkkoansa.

Äkkiä kuuli Genia rykäistävän, sitte haukotuksen ja vihdoin kuuli hän selvästi sanat:

- Kirotun ikävää täällä on! Mieluummin olisin suonut, että olisivat heti langettaneet tuomion, niin olisi näytelmä ollut lopussa ja minä olisin päässyt takasin Zaporaan.

Genia hypähti ylös. Hän tiesi nyt, että onneton Ratscho Knetzewitsch oli aivan hänen vieressänsä ja että heitä eroitti vaan ohut lautaseinä. Genia naputti hiljaa tähän seinään, sillä hän tahtoi kaikella muotoa päästä yhteyteen Knetzewitschin kanssa, hänen täytyi kuulla, mitä tämä ajatteli kohtalostaan.

Mutta viipyi jokseenkin kauan, ennenkuin aatelismies käsitti, että hänen vankilansa seinän takana nääntyi olento, joka tahtoi vaihtaa muutamia sanoja hänen kanssansa.

Vihdoinkin vastasi hän koputuksiin ja kysyi välinpitämättömällä äänellä:

- Kuka siellä koputtaa? Onko täällä muitakin vankeja? Ehkä voimme puhua hetkisen keskenämme, sillä aika kuluu täällä hirveän hitaasti.

- Minä se olen Ratscho Knetzewitsch, vastasi nuori tyttö. — Minä olen
Genia von Sandorf.

- Suojelushenkeni, pyhän Nikosiuksen nimessä, olipa tämä aika hämmästys! kuultiin aatelismiehen huudahtavan. — Tekö se todellakin olette, Genia? Oh, sepä on uskollisuutta, verratonta alttiutta! Oletteko seurannut minua tänne vankilaankin? Oi, se panee minut melkein itkemään liikutuksesta.

- Vapaaehtoisesti en ole seurannut teitä tänne, herra Knetzewitsch, vastasi Genia. — Minut on laahattu tänne ilman jumalallista ja inhimillistä oikeutta. Minua syytetään osallisuudesta teidän rikokseenne.

- Ha, haa, teitä syytetään sellaisesta asiasta! Oh, kuinka hullua! Kuka sitä on sanonut?

- Kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica, se upseeri, joka yllätti meidät molemmat metsässä.

- Kuningattaren veli? Ah, sitte on kaikki hyvin! Se kaunis, nuori upseeri oli siis kuningatar Dragan veli?

- Niin, olisihan minun pitänyt arvatakin, että hän lähetti vaan uskollisimman ystävänsä tuomaan meitä tänne.

- Oi, herra Knetzewitsch, minä pyydän teitä kaikesta sydämestäni, elkää ajatelko niin tyynesti tulevaa kohtaloanne. Teidän edessänne on jotakin kauheaa. Minä aavistan, minä tunnen sen.

- Luuletteko sitä todellakin, rakas Genia? kysyi Knetzewitsch aivan tyynesti. — No, silloin voin minä vakuuttaa teille, että kaikki tulee käymään kuin tanssi. Minut viedään jo tänään korkeimman tuomioistuimen eteen, joka on minun tähteni sähköteitse kutsuttu Belgradista.

- Ja tuomioistuin tuomitsee teidät! sanoi Genia. Se on hyvin mahdollista, melkeinpä varmaa! — Se tuomitsee teidät pitkään vankeusrangaistukseen. Ettekö vapise siitä ajatuksesta, herra von Knetzewitsch.

- Päinvastoin! Minusta on ajatus aivan erinomainen, vakuutti aatelismies. — Murhayrityksestä saadaan Serbiassa toisinaan aina kaksikymmentä vuotta rangaistustyötä. Mutta jos onni on oikea, niin tuomitaan minut heti kuolemaan.

- Jos Serbiassa löytyisi monta ihmistä, joilla olisi ymmärrys niin tallella kuin minulla, niin saisi kuningas olla ylpeä alamaisistaan. Niin, rakas Genia, minut tuomitaan kuolemaan. Määrätäänpä vielä toimituspäiväkin. Mutta minä annan teille kunniasanani, että minä siitä huolimatta muutamien päivien kuluttua istun taas levossa ja rauhassa rakkaassa Zaporassani ja menen vierailemaan rakkaaseen viinikellariini. Niin, ainoa, mistä voin valittaa täällä, on se, että antavat minun nähdä täällä janoa niin kauheasti. Tuonne ovat panneet vesiruukun minua varten. Suuri Jumala, niin vähän tuntevat ihmiset toisten tarpeita.

Vettä! Olisipa se edes jotain laimeata viiniä, niin voisin ainakin sammuttaa janoani sillä. Mutta vettä!

- Kuulkaa nyt minua tarkasti, herra von Knetzewitsch! kuului Genian kopista. — Minä huomaan, että te riiputte kiinni lohdutuksesta, joka on kaikkea muuta kuin oikeutettua. Te näytte luulevan, että tämä kaikki on vaan ilveilyä, että teidät tuomitaan vaan muodon vuoksi. Oi, elkää uskoko sitä! Teille löytyy vaan yksi pelastus, yksi ainoa, ja jos te sen hylkäätte, niin olette kuoleva, ehkä jo ennenkuin aurinko menee mailleen.

- Rakas aurinko, niin, vastasi aatelismies — minä pidin aina niin paljon siitä, kun se minua lämmitti istuessani Zaporan linnan portailla. Päivällisen aikaan minä aina mieluimmin otin ruokaleponi. Mutta mitä minun tuomiooni tulee, niin voitte olla siitä huoletta, Genia. Vaikka minut tuomittaisiin kuolemaan kolme kertaa, niin elän minä sittenkin vielä kolme-neljäkymmentä vuotta, jollei Jumalalla ole mitään sitä vastaan ja hän lähetä minulle jotain vaarallista tautia. Enkä muuten pelkääkään sellaista, sillä meillä Knetzewitscheillä on oivallinen ruumiinrakennus, me olemme oikeita karhuja.

- Te päätätte päivänne hirsipuussa, herra Ratscho! huudahti Genia itkien. — Te pelastatte itsenne ainoastaan sen kautta, että tuomioistuimen edessä teette täydellisen tunnustuksen ja kerrotte kaikki, mitä tiedätte.

- Jos minä tuomioistuimen edessä kertoisin kaikki, mitä tiedän, niin ei oikeudenkäynti koskaan loppuisi, vakuutti Knetzewitsch. — Sillä minä tiedän hyvin paljon, pikku Genia.

- Ohoh, sitä en toki tee, siitä en lausu sanaakaan! vastasi hän. — Ja minä pyydän teitäkin, Genia, että jos teiltä kysytään, niin ette mitään puhu rahoista, joita minä niin äkkiä sain, ettekä myöskään sen vanhan naisen käynnistä. Hyvin kai arvaatte, kuinka asian laita on, mutta nyt on pantava kieli hampaiden eteen. Jos minä vastaan tuomioistuimelle niinkuin muutamat henkilöt tahtovat, niin ei minulta tule mitään puuttumaan, rakas Genia. Minusta tulee hyvinvoipa, ehkä kerrassaan rikas mies ja voin sitte elää mukavasti levossa ja rauhassa. Oi, sitte tahdon minä jakaa rikkauteni teidän kanssanne, rakas Genia! Minä vannon teille, että teillä on minun vaimonani oleva hyvät päivät, en koskaan kiellä teiltä mitään ja aina —

- Jo riittää, herra von Knetzewitsch! huudahti Genia surullisella äänellä. — Minä näen, että on mahdotonta saada teitä toisiin ajatuksiin. Mutta ajatelkaa minua, kun kaikki on ohi, kun teille on lausuttu tuomionne ja teidät viedään mestauspaikalle ja muistakaa, että minä ennustin teille, että teidät häpeällisesti petetään luottaessanne niin lapsellisesti heidän lupauksiinsa. Ne, jotka houkuttelivat tähän rikokseen, uhraavat teidät kylmäverisesti ja ajattelevat vaan itsensä pelastamista.

Tämän sanottuaan vetäytyi Genia takasin seinästä ja istuutui taas nyyhkien takasin nurkkaansa. Nyt näki hän koko sen valheiden verkon, johon Draga oli pyydystänyt tuon mitään aavistamattoman aatelismiehen. Mutta Genia ei voinut ajatella, että Aleksanterikin tiesi asiasta. Hän piti häntä tosin heikkona luonteena, mutta ei hän olisi koskaan luullut hänen olevan niin halpamaisen, että antaisi suostumuksensa isän murhaan ja sitte tuomitseisi kuolemaan sen, jota hän oli käyttänyt häpeällisen rikoksen toimeenpanossa.

Ratscho koetti tosin vielä muutamia kertoja alottaa puhetta Genian kanssa, mutta tämä vastasi vaan lyhyesti. Genia näki, ett'ei häntä voinut enää pelastaa.

- No, joko se nyt tapahtuu? kuuli hän aatelismiehen kysyvän. Joko Belgradin tuomarit ovat täällä? Hyvä! Kuta pikemmin tulee loppu, sitä parempi! Kysykööt he vaan minulta, kyllä minä vastaan. Sitte kuuli Genia ovea taas kiinni pantavan. Kun hän muutamia minuutteja myöhemmin koputti seinään ja huusi Knetzewitschin nimeä, ei kukaan vastannut. Hän oli siis pois viety. Hän seisoi jo tuomioistuimen edessä. Genia odotti, että häntäkin tultaisiin hakemaan. Hän luuli varmasti, että hän joutuisi tuomioistuimen eteen ja teki sen päätöksen, ettei mikään voisi estää häntä totuutta puhumasta. Hän puhuisi oikeuden edessä siitä salaperäisestä ja äkillisestä vierailusta, jonka se vanha nainen teki Zaporaan. Jos ei Ratscho pysyisi totuudessa, niin tekisi hän kaikki, saadakseen tuomioistuimen vakuutetuksi, että Ratscho Knetzewitsch oli ollut vaan välikappale mahtavamman kädessä.

Mutta nyt tahdomme seurata Ratscho Knetzewitschiä tuomiosaliin, sillä sellainen oli kaikessa kiiruussa tehty huvilinnaan. Ensi kerroksessa oli suuri, komeasti sisustettu huone, jota tavallisesti käytettiin vaan silloin, kun linnassa oli tanssiaiset eli suurempi vastaanotto. Mutta nyt oli suurimmassa kiireessä asetettu sinne mustalla liinalla peitetty pöytä, tuoleja tuomioistuimen jäsenille ja puupenkki, jolla syytetyt saivat istua. Ratscho Knetzewitsch istui siellä aivan tyynenä, niin, kerrassaan hyvällä tuulella. Hän tervehti tuomioistuimen jäseniä ja katseli sitte tarkasti ympäri koko salin. Nähtyään kuningas Aleksanterin ja kuningatar Dragan eräässä sivuaitiossa, nyökäytti hän tyytyväisesti päätään ja mutisi:

- Kaikki käy kuin tanssi. Tuolla he jo istuvat kuulemassa, suoritanko minä hyvin tehtäväni. Ehkä hänellä on jo taskussaan ne 80,000 frangia, jotka minä siinä tapauksessa saan. Ha, haa, nuo tuomarit ovat kuitenkin aika tyhmeliinejä! Nyt tulevat he asianalkaen Belgradista ja vaivaavat hirmuisesti päätänsä tällä asialla, mutta sanoivatpa he mitä tahansa, niin olen minä aina oikeassa. Minä saan rahani ja vapauteni ja sillä hyvä!

Kuulustelun kestäessä kadotti Ratscho kuitenkin osan hyvästä tuulestaan, sillä tuomioistuimen presidentti otti hänet ankaraan ristikuulusteluun. Hänen oli helppo saada Knetzewitsch sanomaan itseään vastaan. Mutta kaikesta tästä huolimatta pysyi aatelismies väitteessänsä, että Milan oli kerran loukannut hänen isoisäänsä ja siksi oli hän vannonut tappavansa kuninkaan. Kun hän nyt sattumalta oli saanut kuulla, että Milan oleskeli Tapschiderpuistossa, niin oli hän katsonut, että niin hyvää tilaisuutta täytyi käyttää.

- No, ja sitte menin minä viinikellariin, kertoi Ratscho hyväsydämisesti — ja siellä join minä kunnes tulin rohkeaksi. Sitte otin jahtikiväärini ja menin ulos metsään ja siellä etsin Milania ja löysin hänet. Ja sitte — no niin, mitä sitte tapahtui, sen te tiedätte, hyvät herrat. Minä en valitettavasti ampunut oikein hyvin. Se ei olekaan mikään pikku asia ampua ihmistä. Se on ihan toista kuin tähdätä jotain eläintä.

Tuomarit pudistivat päitään. Sillä tavoin eivät he olleet vielä koskaan kuulleet puhuvan ihmisen, joka odotti kuolemantuomiotaan.

- Eräs santarmi, joka vangitsi teidät — kääntyi presidentti nyt syytetyn puoleen — on vähää ennen tämän istunnon alkamista ilmoittanut minulle, että te olette tehnyt hirvittävän syytöksen hänen majesteettiansa kuningasta kohtaan. Te kuulutte nimittäin väittäneen, että hän oli palkannut teidät tekemään tämän murhan.

- Väitinkö todellakin sellaista? sanoi Ratscho ja kohautti olkapäitään. — Siinä tapauksessa näette, hyvät herrat, että minä olin silloin joko humalassa tai olin minä aivan sekasin onnettomuudesta. Minä rakastan ja pidän arvossa hänen majesteettiansa kuningasta ja toivon, että hän vielä hyvin kauvan saisi hallita Serbian onneksi. Ei koskaan johtuisi mieleenikään selvällä päällä lausua sellaisia syytöksiä rakkaan kuninkaani persoonaa kohtaan. Päinvastoin. Minä väitän täten juhlallisesti, että se ajatus syntyi päässäni aivan yht'äkkiä ja että läksin kotoa mainitsematta siitä sanaakaan kellekään ihmiselle. Kysykää vaan neiti Genia von Sandorfilta! Hän kyllä puhuu teille, että minä olen vanha poika, joka en seurustele kenenkään kanssa, kaikkein vähimmin kuninkaani kanssa ja että minä otin kiväärini yhtä tyyneesti, kuin minun on tapana ottaa; kun aion lähteä ulos metsästämään.

- Tietysti. Minä löysin hänet eräänä päivänä oveni edessä, jossa hän makasi pyörtyneenä. Silloin otin minä hänet hoitooni ja kun hän taas parani, tahtoi hän jäädä luokseni. Ei hänellä ole ollut erittäin lihavat päivät minun luonani, tuskin ruokaa, eikä mitään palkkaa. Mutta se oli se sama, neiti Genia von Sandorf viihtyi kuitenkin talossani. Mutta tämän kaiken voi hän itsekin sanoa teille. Hänhän on täällä.

- Ei, ei suinkaan! vastasi syytetty mitä levollisimmalla äänellä. — Hänetkin vangittiin. Väitettiin, että hän oli osallinen minun rikokseeni. Minun ei kai tarvitse mainita eikä kunniasanallani vakuuttaa, ettei tämä väitös ole muuta kuin tyhjää puhetta. Yhtä hyvin voisi sanoa, että kuu on auttanut minua ampuessani kuningas Milania, sillä se katsoi minua, kun tein rikokseni.

- Onko teillä jotain sanottavaa, herra upseeri? kysyi presidentti Nicodem Lunjevicalta, joka vastaajan viime sanojen johdosta oli noussut ylös.

- Minä tekisin sen huomautuksen, vastasi Nicodem, että vastaaja on nähtävästi vielä juovuksissa. Se olin minä, joka vangitsin rikollisen samassa silmänräpäyksessä kun hän aikoi tällä puukolla tappaa kuningas Milanin, joka verenvuodon tähden, joka aiheutui ampumahaavasta, oli vajonnut maahan. — Tässä on veitsi, minä panen sen tähän teidän eteenne, herrat tuomioistuimen jäsenet. Mutta erityisesti huomautan siitä, että minä olin ensimäinen näytelmäpaikalla, mutta Genia von Sandorfista en nähnyt enkä kuullut mitään. Vastaajan väite, että Genia von Sandorf on täällä linnassa perustuu joko valheeseen, eli on se lähtenyt hänen viinin himmentämistä aivoistaan.

- Te tunnustatte siis varmasti, jatkoi tuomioistuimen presidentti vastaajaan kääntyen — ettei kukaan ole palkannut teitä tähän rikokseen, ettei teitä ole ostettu rahoilla ja erityisesti, ettei mitkään valtiolliset syyt ole olleet vaikuttamassa, kun te kiväärillänne ahdistitte kuningas Milania.

- Valtiolliset syyt? huudahti Ratscho Knetzewitsch kysyvästi. — Herra presidentti, sellaisia en minä tunnekaan. Minä olen aatelismies ja elän sellaisena linnassani Zaporassa, enkä ole koskaan vaivannut päätäni politiikalla. Niin, kun oli jotain juotavaa ja kun saattoi huuhtoa alas politiikan samalla tavoin kuin nieltiin hienot konjakkiryypyt, mutta muutoin — Herra presidentti, Serbian kansassa ei verikoston tunne ole vielä aivan kuollut ja kun ei saada oikeutta tuomioistuimen edessä, niin täytyy itse ottaa se.

- Minä arvelen, että asia on selvä, sanoi presidentti muille tuomioistuimen jäsenille. — Sen tunnustuksen, jonka syytetty on tehnyt, täytyy, hyvät herrat, määrätä teidän tuomionne tässä suhteessa, aivan nimenomaan on vastaaja lausunut, että hän on toiminut vaan omasta alotteestaan, omassa asiassaan. Valitettavasti on niin, että verikosto ei ole vielä kokonaan poisjuuritettu Serbiasta. Minä ajattelen, hyvät herrat, että sen jälkeen, mitä nyt olemme kuulleet, voimme me vetäytyä erillemme tuomiota langettamaan ja arvelen, ettei siitä ole keskuudessamme muuta kuin yksi mielipide.

Tätä sanoessaan vilkasi presidentti vastapäätä olevaan aitioon, jossa kuningas ja kuningatar istuivat, kuin olisi hän tahtonut kuninkaallisen parin silmistä lukea, hyväksyisikö he tämän heille niin vastenmielisen asian pikaisen suorittamisen. Muiden kolmentoista tuomarin joukossa ei ollut näet ainoatakaan, joka ei ollut varmasti vakuutettu siitä, että tässä oli kysymyksessä valtiollinen murhayritys, mutta jokainen heistä oli myöskin vakuutettu siitä, että Ratscho Knetzewitsch oli tuomittava kuten tavallinen rikoksentekijä, kuten mies, joka on antautunut kostonhimonsa palvelukseen ja että ainoastaan sillä tavoin oli kuninkaan kiitos saatavissa. Ja kuninkaan kiitollisuushan tässä lopulta oli pääasia, joka ilmenisi tähtien, virkaylennysten, nimitysten, vieläpä rahalahjojenkin muodossa, joita Aleksanteri joskus jakeli alamaisilleen vahvistaakseen heidän "uskollisuuttaan". Mutta tämä uskollisuus ei ollut pohjaltaan muuta kuin uskottomuutta, häpeällistä, rikoksellista uskottomuutta sille valalle, jonka nämä tuomarit olivat vannoneet, että he tuomitseisivat oikein ja puolueettomasti, että he tuomitseisivat ylhäisen ja alhaisen saman lain mukaan ja etteivät he kellekään ihmiselle maan päällä tekisi tiliä tuomiostaan, vaan ainoastaan kaikkivaltiaalle Jumalalle, korkeimmalle tuomarille taivaassa.

Tuomioistuimen jäsenet vastasivat presidentille pään nyökkäyksellä. He olivat jo alkaneet nousta ylös vetäytyäkseen pois, kun äkkiä yksi heistä — se oli nuorin näistä vanhoista miehistä — nousi ylös ja sanoi:

- Anteeksi! herrat virkatoverit. Ei ole mahdollista, että käymme nyt jo päätöstä tekemään, emmehän ole vielä kuulleet ketään puolustajaakaan. Kuka on kutsuttu syytettyä puolustamaan? — Sillä Serbian laissa säädetään, että ketään syytettyä ei saa tuomita ilman että joku asianajaja eli ainakin joku mies kansasta joka on täyttänyt viisikymmentä vuotta, on tuomioistuimen edessä puolustanut hänen asiaansa.

Korkean tuomioistuimen jäsenet katsoivat hyvin hämillään toisiinsa, tuomarit kohottivat olkapäitään, presidentti pudisti päätään ja heitti toivottoman katseen kuninkaaseen.

Tällä Serbian suurella, oikeutta rakastavalla kuninkaalla oli kyllä ollut hyvin kiire kutsua tuomareita langettaakseen tuomio tuon onnettoman yli, joka luottava hymy huulillaan seisoi siinä tyynenä, mutta hän ei ollut ajatellut, että hänen lain mukaan täytyi antaa hänelle myöskin puolustaja. Aleksanteri olikin oikeastaan ajatellut toimeenpanna oikeudellisen huvinäytelmän, jotta kukaan ei sitte voisi nostaa kättä häntä vastaan, osoittaa häntä ja sanoa:

- Katsokaa tuota kuningasta — hänellä oli niin kiire mestauttamaan isänsä murhaaja, jotta tämä ei voisi puhua.

- Tuhat tulimaista, sitä en ollut ollenkaan ajatellut! kuiskasi Aleksanteri Dragalle sivellen hermostuneesti kädellään punaisella sametilla päällystettyä aition koristekilpeä. — Kun on voitu hankkia 13 roistoa tuomareiksi, niin olisi kai voitu löytää asianajajakin, joka olisi yhtä taipuvainen kuin nämä muut.

Dragakin pelästyi kovin. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut, että se näytelmä, jonka hän niin oivallisesti oli näyttämölle asettanut, keskeytyisi sellaisella tavalla. Oh, ettei hän ollut sitä ajatellut, että hän oli unohtanut sen asian. — Hän kuiskasi muutamia sanoja veljensä Nicodemin korvaan, joka seisoi aition vieressä.

Tämä riensi presidentin luo ja ilmoitti hänelle, mitä sisar äsken oli sanonut.

Presidentti ojentihe suoraksi, asetti sileäksi ajellut kasvonsa ystävällisen näköisiksi ja sanoi Knetzewitschille:

- Syytetty, te olette tunnustanut, ja rehellisen, katuvaisen tunnustuksenne kautta olette saanut meidät suopeiksi. Ettekö olisi suostuvainen luopumaan puolustajasta, jonka laki teille myöntää?

Ratscho Knetzewitsch teki kädellään kankean liikkeen, kuin olisi hän ajanut pois kärpäsen.

- Herra presidentti, vastasi hän sitte, — mitä minulla on puolustajan kanssa tekemistä? Asiahan on selvä — minä olen tahtonut ampua kuningas Milanin ja siksi olen minä rikollinen, murhaaja ja otan tuomioni aivan tyyneesti vastaan. Eihän minulla ole mitään toivottavaa, puolustaja on ainoastaan sillä, joka toivoo vapahdusta. Tehkää kanssani mitä tahdotte, mutta antakaa sen käydä pian — hyvin pian! Jos olemme selvillä puolessa tunnissa, niin on minulla paras aika syödä illallista kopissani.

- Vastaaja on siis luopunut edusta käyttää puolustajaa, sanoi presidentti. — Minä otan tämän pöytäkirjaan ja lopetan täten.

- Oh ei, herra presidentti, keskeytti silloin sama tuomari, joka herätti eloon kysymyksen asianajajasta. — Minä en voi suostua siihen, että me ilman muuta poistumme tämän vastaajan selityksen perusteella. Minä vaadin, että tänne kutsutaan puolustaja Belgradista ja että toimitus tämän tähden lykätään huomiseksi.

Presidentti heitti siihen tuomioistuimen jäseneen, joka oli lausunut nämä miehekkäät sanat hyvin vihaisen katseen ja samoin kuningas Aleksanteri ja Draga tuijottivat häneen raivoisina.

- Kuka on tuo ihminen? kysyi Draga liikutetulla äänellä veljeltään.
Mikä on hänen nimensä — tunnetko häntä?

- Se on entinen asianajaja, vastasi Nicodem kiireesti kuiskaten — joka on muutamilla kirjoituksilla hankkinut itselleen nimen Serbiassa. Hänet on äskettäin nimitetty korkeimman tuomioistuimen jäseneksi. Hänen nimensä on Avakumovitsch.

- Avakumovitsch! sanoi Draga hampaittensa välistä. — Sen nimen minä kyllä muistan.

- Hänet täytyy panna viralta, mutisi kuningas. — Avakumovitsch on viimeisen kerran istunut korkeimman tuomioistuimen jäsenenä, hän näyttää olevan vaarallinen ihminen.

- Vaarallinen! — Niin pitkälle oli siis Serbian kuningas jo tullut, että hän piti sitä miestä vaarallisena, joka puolusti lakia ja oikeutta isänmaassaan.

Avakumovitsch oli sillä välin avannut lakikirjan ja osoitti nyt presidentille yhtä kohtaa siinä.

Kumartuneena Avakumovitschin kanssa lakikirjan yli kuiskasi presidentti äkkiä tälle mustapartaiselle, paljon nuoremmalle miehelle:

- Avakumovitsch, tahdotteko siis turmella koko tulevaisuutenne? Saatanako teitä riivaa, kun te tässä rupeatte näyttelemään tunnollisen osaa? Miksi viivytätte toimitusta niin pitkälle, ettekö näe, että kuningas on kärsimätön ja tahtoo saada asian loppuun?

- Vaikka kuningas olisi kuinka kärsimätön, niin ei se vaikuta mitään tähän asiaan, joka loukkaa lain pyhyyttä. Herra presidentti, kun minä vannoin valani tulla hyväksi tuomariksi, niin en tehnyt mielessäni sitä äänetöntä myönnytystä, etten olisi hyvä tuomari, silloin kun on kysymys kuninkaasta.

- Se tulee teidän turmioksenne, Avakumovitsch, kuiskasi presidentti. —
Minä varoitan teitä. Ottakaa lausuntonne takasin!

- Se olisi Serbian häviö, jos sellainen lausunto peruutettaisiin, sillä silloin ei olisi enää oikeutta tässä maassa, sanoi Avakumovitsch. — Minä pysyn lujasti kiinni vaatimuksessani, että toimitus on lykättävä siksi kuin puolustaja on läsnä. Ja minä vaadin teitä, herra presidentti, tekemään ne kolme tavallista kysymystä näille kokoontuneille, jos täällä löytyy ketään, joka tahtoo ruveta puolustamaan onnetonta vastaajaa.

- Kuka täällä nyt voisi sitä tehdä? vastasi presidentti ivallisesti nauraen, samalla kun hän hermostuneesti sysäsi kultasankaiset silmälasinsa otsalle. — Eihän täällä ole edes kuulijoitakaan joiden joukosta puolustaja voisi astua. Täällä olemme vaan me, kuningaspari, santarmit ja syytetty. — Ette kai kuvittele, että joku santarmeista tuolla rupeaisi puolustajaksi.

- Minä kuvittelen vaan, herra presidentti, sanoi Avakumovitsch, kääntyen pois, kuin olisi hän tuntenut inhoa, — että tämä on oikeussali, eikä mikään teaatteri, mutta siltä emme saa toimia mielemme mukaan, vaan täytyy meidän tehdä, mitä lain puustavi käskee.

Avakumovitsch palasi paikoilleen, mutta presidentti, joka tiesi, että hänen täytyi täyttää tuomarin velvollisuudet, nousi ylös ja huusi:

- Löytyykö täällä tässä huoneessa ketään miestä yli viidenkymmenen vuoden ikäistä, tai asianajajaa, jolla on laillinen oikeus käyttää vastaajan puhevaltaa, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu tämän korkean tuomioistuimen edessä puolustamaan Ratscho Knetzewitschiä, joka on syytetty murhayrityksestä kuningas Milania vastaan? Hän ilmoittakoon itsensä.

Presidentti teki toisen kerran saman kysymyksen ja huusi: hän ilmoittakoon itsensä!

Kuului hiljaista naurua. Se oli kuningatar Draga, joka nauroi viuhkansa takana. Ajatus, että täällä Tapschiderin huvilinnassa löytyisi puolustaja Ratscho Knetzewitschille, tuntui hänestä naurettavalta.

- Minä puolustan salamurhaaja Ratscho Knetzewitschiä! kuului samassa kumea ääni salin suurelta ovelta, ääni, jonka kaiku teki saman vaikutuksen, kuin jos salama olisi iskenyt kokoushuoneeseen.

Kaikkien kasvot kääntyivät ovelle. Siellä seisoi mies, jota kukaan ei tuntenut. Hän oli komea ukko, puettu mustaan pukuun. Kasvot, jotka olivat kalman kalpeat, tulivat ehkä vielä kalpeammiksi valkoisen, pitkän parran vaikutuksesta, joka ulottui alas keskelle miehen rintaa ja niiden hopeavalkoisten hiusten, jotka valuivat alas olkapäille. Vartalo oli samalla puoleensa vetävä ja vaikuttava. Tämä mies näytti olevan miehen muodossa siintyvä oikeus, tuomarin perikuva. Hitain, arvokkain askelin tuli hän lähemmäksi.

Tällä hetkellä vallitsi salissa hiljaisuus, joka muistutti hiljaisuutta katoolisessa kirkossa ennen rippileivän nostamista. Ukko seisoi nyt niiden portaiden edessä, jotka veivät tuomarin pöydän luo, hän kumarsi ja sanoi kirkkaasti kaikuvalla äänellä:

- Te kysytte, jos täällä löytyy puolustajaa, herra presidentti. Teidän kysymyksenne tunkeutui minun korvaani. Minä olen mies, joka tunnen lain ja olen valmis asettumaan oikeuden ja totuuden puolelle, missä vaan tilaisuus siihen tarjoutuu ja heikkoja puolustamaan. Niille, jotka maassa makaavat täytyy ojentaa auttava käsi ja kuten eräässä vanhassa itämaalaisessa kaskussa sanotaan: "Sinun pitää panna aita katollesi, jotta horjuva ei putoa alas", niin täytyy meidänkin olla valmiit ympäröimään laki aidalla, jottei kukaan horjahtaisi häpeän, kuoleman, taikka vankeuden kuiluun. No niin, herra presidentti, minä selitän olevani valmis puolustamaan Ratscho Knetzewitschiä.

- Kuka on tuo ihminen? kuiskasi Draga kuninkaalle. — Oletko koskaan ennen nähnyt häntä?

- En koskaan, vastasi Aleksanteri vapisevalla äänellä siirtyen lähemmä Dragaa. Minä en ole koskaan ennen häntä nähnyt — ja kuitenkin — on hänen äänensä niin tuttu! Mutta minusta tuntuu, kuin ei hän olisi ollenkaan ihminen, vaan kuolleista noussut.

- Hulluutta, vastasi Draga ylenkatseellisesti. — Ei löydy mitään yliluonnollista, kaikki täällä maan päällä on inhimillistä ja samoin tuokin tuolla, joka ilmestyy tänne kutsumatta, on ihminen.

- Mikä on teidän nimenne? kysyi presidentti, joka oli tarkastellut tuota pitkää, mahtavaa miestä ihmettelevin mutta myöskin vihaisin katsein.

- Nimenikö? vastasi vieras. — Minä olen serbialainen ja arvelen, että on kylliksi kun minun annetaan puolustaa syytettyä. Siinä laissa, jonka isämme ovat kirjoittaneet, ostettuaan verellä itsensä vapaiksi turkkilaisista, seisoo nimenomaan kirjoitettuna: "Jokainen serbialainen on sovelias suojelemaan lakia, jokainen serbialainen on velvollinen sitä suojelemaan." Siinä ei ole ollenkaan kysymys mistään nimestä, siinä on kylliksi, että on serbialainen.

- Tämä mies on oikeassa! huudahti Avakumovitsch. — Meillä ei ole oikeutta tiedustella hänen nimeänsä.

Presidentti heitti melkein avuttoman silmäyksen kuninkaaseen, kuin tahtoisi hän hakea sieltä apua. Mutta Aleksanterilla ei ollut minkäänlaista neuvoa annettavana. Sen sijaan kuiskasi hän vaimolleen:

- Mitä sinä arvelet, Draga, annanko minä vangita tuon valkohapsisen veijarin, joka niin odottamatta tunkeutui tänne häiritsemään toimitusta, annanko mestata hänet vai toimitanko vankeuteen, josta hän vasta vuosien perästä pääsee vapaaksi?

- Jos sen teet, niin olet mennyttä, vastasi Draga puolisolleen. — Sinä olet kuningas, sinun täytyy ainakin näön vuoksi suojella lakia. Anna ukon olla, hän näyttää olevan vanha jörö, haaveksija, eikä sellainen väki ole koskaan vaarallista.

- Mutta kuinka hän on voinut saada tietoa tästä oikeuden käynnistä? kysyi kuningas epävarmalla äänellä. — Kuinka se on mahdollista, että hän niin äkkiä ilmestyy tänne Tapschideriin ja miksi ei hän tahtonut sanoa nimeään.

- Kaikki nämä ovat kysymyksiä, kuiskasi Draga — joihin voimme vastata sitte, kun istunto on lopussa. Anna sinä valkopäisen puhua! Vaikka hän olisi itse oikeus omassa persoonassaan ja vaikka hän tekisi jokaisen kirjaimen laissa eläväksi, niin että ne muuttuisivat olennoiksi ja alkaisivat puhua ja huutaa kovasti syytetyn eduksi — niin Ratscho Knetzewitsch tuomitaan kaikissa tapauksissa, häntä ei pelasta Jumalakaan.

Silloin taivutti kuningas myöntävästi päätänsä ja heti sen jälkeen antoi korkeimman tuomioistuimen presidentti seuraavan päätöksen:

- Kuka lienettekään, vieras — niin olette kuitenkin serbialainen ja teidän oikeuttanne ei tahdota loukata. Minä en tiedä, onko tämä oikeusasia teille tuttu?

- Seisoisinko muuten täällä? vastasi puhuteltu. Minä olen tullut tänne saattamaan totuuden päivän valoon, jos totuudella on vielä jotakin arvoa Serbiassa.

- Hyvä, jatkoi presidentti — pankaa kätenne, kuten on määrätty, tälle ristille ja vannokaa, että te puolustatte ainoastaan luvallisilla keinoilla ja että te puolustatte syytettyä ainoastaan siinä määrässä, kuin olette vakuutettu hänen syyttömyydestänsä.

Varmoin askelin kulki komea mies ylös portaita, jotka veivät tuomarin pöydän luo. Tämän keskellä, oli risti, jossa oli hopeainen Vapahtajan kuva.

- Pankaa oikea kätenne Vapahtajan pään päälle, — vasen rinnallenne! —
No, miksi viivyttelette?

Vieras oli melkein yliluonnollisella voimalla koettanut nostaa vasenta kättään, mutta hän ei voinut. Hän puristi huuliansa, kuin täytyisi hänen kärsiä sanomatonta tuskaa. Hän sulki silmänsä, kuin ei hän olisi tahtonut tuomareille näyttää, että hänen katseessaan oli tuskan ilme, joka nähtävästi ei ollut henkistä laatua, vaan näytti olevan kokonaan ruumiillista tuskaa.

- Minä en voi, vastasi ukko kumealla äänellä. — Suokaa anteeksi ja tyytykää siihen, että panen oikean käteni pään päälle. Vasen käteni on — minä olen vanha mies, kuten näette, jo monta vuotta sitte lamautui käteni halvauksesta.

Ainoastaan heikko sääliväisyyden ääni kuului näiden sanojen johdosta. — Avakumovitsch sen lausui. Muut katsoivat kylmästi vahingonilolla vieraaseen, jota kohtaan he kaikki tunsivat vihaa, kun hän väliintulemisellaan sai sen aikaan, että oikeudenkäynti ei niin pian loppunut, kuin laskettu oli.

- Jos niin on asian laita, sanoi presidentti, — niin täytyy kai minun tyytyä siihen, että te vannotte ainoastaan oikealla kädellä.

- Sitte on se asia tehty, huudahti ukko, laskien oikean kätensä hopeakuvalle ja sitte jatkoi hän kovalla äänellä:

Minä vannon ainoastaan laillisilla keinoilla puolustavani, etten poikkea totuudesta ja puolustan syytettyä ainoastaan siinä määrässä kuin olen vakuutettu hänen syyttömyydestään. Tämän lupaan minä Jumalan nimessä. Amen!

- Amen! kuului kuin mumina pitkin tuomarien riviä ja Amen! kuului kuninkaallisesta aitiosta, mutta tämä viime mainittu kuului ivalliselta, sillä se tuli Dragan huulilta.

Vaikkakin tämän toimituksen aikana oli kuumeentapainen liike ollut salissa, löytyi siellä kuitenkin eräs henkilö, joka seisoi aivan välinpitämättömänä kaikesta mitä tapahtui, ikäänkuin asia ei olisi vähääkään häntä koskenut, se henkilö oli Ratscho Knetzewitsch. Hän katseli jonkunmoisella mielihyvällä komeata vierasta ukkoa, joka oli niin äkkiä ilmestynyt häntä puolustamaan. Mutta itse asiassa suututti häntä ukon esiintyminen. Mitä peijakasta hän täällä teki, miksi veti hän juttua pitemmälle kuin tarvitsi. Juurikuin hän olisi tarvinnut puolustajaa! Tuomarit saivat kyllä tuomita hänet kuolemaan tai kidutuspenkille. Ha, haa, eihän hänellä ollut mitään sen kanssa tekemistä. Olivathan kuningas ja kuningatar luvanneet hänelle, että vankilanportit avattaisiin hänelle yöllä ja että hän saisi tulevaisuudessa viettää huoletonta elämää. Silloinhan hän ei tarvitse mitään puolustajaa eikä asianajajaa — tyhmyyksiä!

Ukko asettui valan tehtyään Knetzewitschen rinnalle, mutta ei lausunut hänelle sanaakaan. Hän ei näyttänyt tarvitsevan minkäänlaisia selityksiä, vaan näytti jo tietävän kaikki aivan kuin olisi hän ollut läsnä rikosta tehdessä.

- Siis alamme toimituksen uudestaan, sanoi presidentti. — Liian kauan on sitä jo viivytelty. Vieras, mitä teillä on sanottavaa tämän miehen hyväksi? Silloin vanhan miehen silmät välähtivät, silloin nosti hän varoittaen oikean kätensä ja huusi kaikuvalla äänellä tuomioistuimelle:

- Se mies, jonka näette tuossa edessänne, herrat tuomioistuimen jäsenet, ei ole mikään rikollinen, hän on yksinkertainen mies, jonka aivot ovat alkohoolihöyryjen hämmentämät, eikä hän kykene huomaamaan tekojensa merkitystä. Tämän miehen sielussa ei se kammottava aije ole syntynyt, ei, se kylvettiin hänen puiseen sydämeensä ja siellä, missä mikään vilja ei voi kasvaa, siellä ottaa rikkaruoho juurta paremmin kuin lihavammassa maassa. Minä väitän täten ja tuon todistuksia siitä, että tämä mies on viekoiteltu ja lahjottu tappamaan kuningas Milan.

Aleksanteri kävi vielä kalpeammaksi kuin mitä hän jo ennestään oli ollut. Hermostunut levottomuus alkoi saada hänessä valtaa.

Draga tarttui puolisonsa oikeaan käteen ja veti hänet vielä lähemmä itseään.

- Hiljaa, istu vaan hiljaa, Aleksanteri! kuiskasi Draga hänelle. Anna sinä hänen vaan puhua, ei hänellä ole kuitenkaan todistuksia.

- Jos oikein ymmärrän teitä, herra puolustaja, sanoi presidentti ukolle — niin tahdotte tuolla viittauksellanne sanoa, että Ratscho Knetzewitschillä on ollut kanssarikollisia?

- Kaksi kanssarikollista, vastasi puolustaja viipymättä ja hänen silmänsä kulkivat hitaasti kuninkaalliseen aitioon pysähtyen tarkastamaan Dragan ja Aleksanterin kasvoja.

- Kaksi kanssarikollista! alkoi presidentti uudelleen, nykien hermostuneesti kultasankasia silmälasejaan. — Minä toivon, herra puolustaja, ettette ole tullut lausumaan tänne tyhjiä lauseita. Sanokaa kanssarikollisten nimet ja todistakaa meille, mistä syystä muut henkilöt olisivat olleet osallisina Milanin murhassa?

- Juuri sen aion minä tehdä, siksi seison tässä. Mitäs syytä Ratscho Knetzewitschillä olisi ollut väijyä kuningas Milanin henkeä? Hän väittää tehneensä rikoksen, kun kuningas Milan kerran on tehnyt vääryyttä hänen isoisälleen. Tämä ei ole totta! Ratscho Knetzewitschin isoisä oli kevytmielinen ihminen. Tuhlattuaan omaisuutensa kääntyi hän kuningas Milanin puoleen rukouksella, että tämä ei antaisi hänen kokonaan vaipua kurjuuteen, vaan maksaisi hänen velkansa, jotta linna, joka oli vuosisatoja ollut Knetzewitschin perheen hallussa, ei menisi vasaran alle. Ja kuningas Milan, joka tiesi, että Knetzewitschit kuuluivat hienoon perheeseen ja muisti, että eräs Knetzewitsch kerran oli tehnyt hänen esi-isilleen suuria palveluksia, maksoi miehen velat omista rahoistaan ja tuli sitte miehen hyväntekijäksi. Elämänsä loppuun asti pysyi vanha Knetzewitsch Milanille kiitollisena. Tämä kiitollisuus on tullut ilmi monessa kirjeessä, joita syytetyn isoisä on kirjoittanut kuningas Milanille. — Jos tahdotte saada varmuutta sanojeni totuudesta, niin käskekää, että arkisto tutkitaan! Sieltä löydätte eräästä osastosta, joka on merkitty sanoilla "Kuningas Milanin yksityiskirjevaihto" ne kirjeet, joista äsken puhuin. Täten olen todistanut teille, hyvät herrat, jatkoi salaperäinen asianajaja, välittämättä vähääkään tuomarein hämmästyneistä katseista — että asia, jonka Ratscho Knetzewitsch on ilmoittanut murhayrityksensä syyksi, ei ole tosi, eikä pidä paikkaansa. Tämä mies valehtelee, valehtelee tietensä, mutta hän valehtelee samalla kuten lapsi, jota on käsketty valehtelemaan. Hänelle on luvattu suuri palkinto, satatuhatta frangia, jonka hän saisi niin pian kuin hän on murhannut kuningas Milanin. Satatuhatta frangia on kuitenkin liian paljon maksettu miehestä, joka on tehnyt Serbian suureksi ja jota kohtaan monta tuhatta sydäntä tässä maassa täyttyy rakkaudella ja kiitollisuudella.

- Se ei kuulu tähän! muistutti presidentti — Serbian on suuruudestaan kiittäminen nykyistä kuningastaan Aleksanteria.

- Emme me, herra presidentti, vastasi puolustaja — saa ruveta väittelemään tästä asiasta. Historia tulee tuomitsemaan sen, kuka on Serbian suuruuden perustanut.

- Kapinoitsija! sähisi Aleksanteri aitiossaan ja Dragan täytyi pidättää puolisoaan, sillä tämä oli aikeessa heittää saliin käsky, että vieras oli vangittava.

- Tahdotko sinä turmella kaikki tyyni? kuiskasi Draga. — Istu hiljaa ja anna heidän jutella mitä haluavat! Jos Serbiassa aletaan puhua, että sinä olet vastustanut vapaata puolustusta, niin ei sinuun enää luoteta. Anna sinä hänen vapaasti puhua loppuun asti! Sinä saat nähdä, että Ratscho Knetzewitsch kyllä tuomitaan.

- Koettakaamme nyt päästä loppuun tässä asiassa! kehoitti presidentti.
— Te olette puhunut kanssarikollisista — mainitkaa heidän nimensä!

- Te saatte kyllä aikanaan kuulla nimet, sanoi salaperäinen asianajaja äänellä, joka, kuten ukkosilma, ilmoitti hirmuisen rajuilman puhkeamista.

Tuolla, tuolla he istuvat, tuossa purppuralla verhotussa aitiossa, jonka päällä kullattu kruunu prameilee, tuolla istuu hän ja kutsuu itseään teidän hallitsijaksenne — se on kuningas, joka on käskenyt, että hänen oma isänsä on murhattava, ja kuninkaan vaimo se on, joka synnytti hänessä sen luonnottoman ajatuksen!

Tuomioistuimen jäsenet hyppäsivät paikoiltaan hämmentyneen näköisinä.
Ei edes Dragakaan voinut enää pidättää itseään, vaan huusi saliin:

- Alas kapinoitsija! Kuolema hänelle, hän on meidän vihollistemme ostama! Kuninkaan tahtoo hän halventaa tämän oman kansain silmäin edessä, ja minut, tämän kansan hyväntekijän, tahtoo hän vetää lokaan. Lyökää hänet rautoihin ja heittäkää vankeuteen!

- Ei vankeuteen, huusi Aleksanteri — hänet on heti tuomittava samalla kertaa kun tuo toinenkin murhaaja! Mestauslavalle heidät molemmat, minun täytyy nähdä heidän verensä vuotavan!

Santarmit, jotka tähän asti olivat seisseet salin ovella, juoksivat esille ja hyökkäsivät ukon luo, joka oli lähtenyt puolustajapaikaltaan.

Mutta samalla kun oikeuden palvelijat ojensivat kätensä häntä kohti, repäisi hän äkkiä oikealla kädellään pois valkoisen tukan ja parran ja —

- Milan, isäni, huudahti Aleksanteri. — Ha, haa, hän itse — hän on lausunut minun tuomioni!

Kuului kumea jysähdys. Kuningas oli kaatunut aitionsa lattialle ja mennyt tainnoksiin.

Mutta Draga heittäytyi Aleksanterin yli, ei auttaakseen häntä ylös, vaan tuskasta vavisten syleilläkseen häntä, sillä ei hän koko maailmassa peljännyt ketään ihmistä niin paljon kuin tätä miestä, joka nyt nopein askelin riensi aitiota kohti. Sillä santarmit eivät olleet uskaltaneet koskeakaan häntä. — Yksi silmäys noista kuninkaallisista silmistä oli ollut kylliksi peräyttämään oikeuden palvelijat. He muistivat kerran vannoneensa uskollisuutta tälle miehelle ja tämä vaikutti vielä heihin siinä määrässä, että he eivät voineet rikkoa sitä, eivät edes senkään käskystä, joka nyt oli heidän kuninkaansa.

Ei kukaan uskaltanut paikaltaan liikahtaa. Arkoina vetäytyivät he takasin, ei kukaan heistä rientänyt Aleksanterin avuksi. Ei kukaan ojentanut kättänsä pidättääkseen Milania, vaikka hänen asentonsa oli nyt uhkaava.

- Murhaaja! huusi Milan kovalla äänellä aitioon ja hänen katseensa tunkeutui Dragan silmiin. Murhaaja purppurassa ja kruunu päässä! Teillekin tulee kerran tuomion hetki, ja silloin — silloin saatte te molemmat maksaa, mitä olette nyt minulle tehnyt! Sinä Aleksanteri olet palkannut murhaajan ottamaan hengen omalta isältäsi — rikos, jolla ei ole vertaa! Ja sinussa, sinä kunniaton nainen, sinussa se helvetillinen ajatus ensin syntyi ja sinä annoit sille maallisen muodon! Kirottu olkoon muistosi, häpeään joutunut Obrenovitsch, kirottu olkoon jokainen sinua koskeva ajatus! Ja jos ei sinua kukista vaimosi ilkeys, ei oma heikkoutesi eikä se eläimellinen luonne, joka asuu teissä molemmissa, niin täytyy isän kirouksen teidät kukistaa, jos kerran löytyy Jumala taivaassa eikä hän vielä kokonaan ole hyljännyt Serbiaa.

Kuten ukkosen jyrinä, kuten pasuunain kaiku tuomiopäivänä, kuuluivat Milanin sanat läpi salin ja hänen vartalonsa kohosi kuten säkenöiväin salamain ympäröimänä siinä tulipunaisessa valossa, jonka laskevan auringon säteet heittivät saliin.

Lausuttuaan nämä sanat meni kuningas äkkiä ovea kohti. Vielä kerran heitti hän silmäyksen turmeltuneeseen poikaansa ja Dragan vääntyneisiin kasvoihin ja — katosi.

VIIDESKYMMENES LUKU.

- Onko hän vielä täällä? kuiskasi hän murtuneella äänellä Dragan korvaan. — Elä nosta kättäsi häntä kohti, elköönkä kukaan vaan seuratko häntä! Ah, hän on oikeassa, isän murha on hirmuisin kaikista rikoksista, mitä ihminen voi tehdä. Ei, elä katso minua niin hirmuisesti! Minä en ole mikään raukka. Minä voin tehdä suuria päätöksiä. Mutta ottaa sen elämä, joka on antanut minulle omani — sitä en toki voi.

- Hän ei ole mikään mies! mutisi Draga. — Jos hän olisi mies, käyttäisi hän tilaisuutta, joka nyt tarjoutuu ja tekisi kerta kaikkiaan tilinsä selväksi Milanin kanssa. Ja minulle, minulle heitti hän nuo hirmuiset sanat vasten kasvoja tuomioistuimen jäsenten ja santarmien edessä, eikä kukaan, ei kukaan vastustanut häntä! — Ah, Milan on saatava pois tieltä! Jos ei se ole tapahtunut tänään, niin täytyy sen tapahtua huomenna.

Aleksanteri oli kulkenut aition rintakilven luo. Hän loi arkailevan katseensa lain valvojia kohti, jotka olivat kokoontuneet mustan pöydän ympärille.

- Laittakaa niin, että oikeudenkäynti päättyy! Minä käsken sen! huusi
hän tuomioistuimien jäsenille. — Te olette nyt kuulleet puolustajan.
Menkää ulos ja sanokaa jokaiselle, joka tahtoo kuulla, että Serbian
Aleksanteri ei ole kieltänyt puolustajaa isänsä murhaajalta!

- Syytetty, sanoi tuomioistuimen presidentti Knetzewitschille — onko teillä eduksenne muuta mainittavaa?

- Ei vähääkään, armollinen herra, vastasi Knetzewitsch, joka tyytyväisen näköisenä heitti katseen kuninkaaseen, kun tämä oli vaatinut tuomareita tuomitsemaan häntä.

Kauan eläköön hänen majesteettinsa kuningas! Tehän olette kuullut, mitä hän tahtoo. Tapahtukoon niinkuin kuningas tahtoo! Amen.

Presidentti antoi merkin ja tuomarit vetäytyivät heti viereiseen huoneeseen keskustelemaan tuomiosta. Tähän meni jokseenkin kauan aikaa. Vähä väliä kuului Avakumovitschin liikutettu ääni; hän koetti huomauttaa tovereilleen, että oli mahdotonta langettaa kuolemantuomio. Mutta mitä voi yksi kahtatoista vastaan.

Knetzewitsch oli erittäin tyynellä mielellä sen ajan, kun keskustelua kesti. Joskus johtui hänen mieleensä, että hän oli nälkäinen ja arveli, mitä mahtoi saada illalliseksi, kun hän pääsi takaisin koppiin.

- Huomenna on sitte parempaa! mutisi hän itsekseen ja siveli tyytyväisenä partaansa.

Ha, haa, minä tässä sittenkin teen parhaan kaupan! Satatuhatta frangia ei ole mikään pieni summa, eikä kuningas kai kitsastele kunniamerkinkään suhteen. Niin, kun on kuningas takanaan ja hänen majesteettinsa kuningatar ystävättärenä, niin silloin voi uskaltaa kaikkea. Mutta enemmän minä kuitenkin pitäisin siitä, jos olisin nyt jo yksinäisellä maatilallani. Peijakas tietää, mitä nuo oppineet herrat ajattelevat, mutta ne näyttävät kaikki niin vastenmielisiltä. Milan, se kunnon ukko, koetti kaikin keinoin vierittää pois syytä minun hartioiltani! Sitä olisi vaan puuttunut, että tuomioistuin olisi kiinnittänyt huomiota hänen lausuntoonsa! Minunhan täytyy tulla tuomituksi, jotta koko näytelmä sitte päättyisi oikealla tavalla. Aivan kuin Belgradin kansallisteaatterissa, jossa minä olin kerran katsomassa erästä roskakappaletta, aivan kuin teaatterissa.

Ovi avautui ja tuomarit astuivat uudestaan saliin ja menivät paikoilleen. Presidentti yksin jäi seisomaan. Hän katsoi kauan aikaa ristiinnaulitun kuvaa, ikäänkuin hänen täytyisi koota ajatuksiaan. Sitte ilmoitti hän kovalla ja kaikuvalla äänellä tuomion. — Samassa kun hän alkoi puhua, vedettiin purppura esirippu kuninkaallisen aition edestä vähän syrjään ja Dragan kalpeat kasvot suurine, säteilevine silmineen, tulivat näkyviin.

- Korkein tuomioistuin on tehnyt yksimielisen päätöksen! huudahti presidentti. Se on asiata käsitellessään tullut siihen loppupäätökseen, että aatelismies Ratscho Knetzewitsch Zaporasta, on tehnyt itsensä syylliseksi murhayritykseen kuningasta vastaan.

Ratscho Knetzewitsch teki kumarruksen kuin olisi hän tahtonut kiittää tuomioistuimen hyvää tarkoittavaa päätöstä.

- Vaikka syytetty ei ole onnistunut yrityksessään — kaikeksi onneksi saattoi tämän estää kuningattaren veli, yhtä urhoollinen kuin varovainenkin kapteeni Nicodem Lunjevica —, niin katsoi tuomioistuin kuitenkin välttämättömäksi mitä ankarimmin rangaista sellaista luonteen ilkeyttä, jonka tämä murhayritys paljastaa, jotta siten annettaisiin pelottava esimerkki niille, jotka mahdollisesti vastaisuudessa tahtoisivat uhata jotakuta kuninkaallisen perheen jäsentä. Siitä syystä on korkein tuomioistuin tuominnut Ratscho Knetzewitschin hirtettäväksi.

- Hyvä! pääsi samassa Knetzewitschin huulilta, samalla kun hän vilkasi kuninkaalliseen aitioon.

- Tuomioistuin on edelleen päättänyt, ettei tässä tilaisuudessa vaivata hänen majesteettiansa kuningasta millään armon anomuksilla, kun tuomioistuimen jäsenet kunnon serbialaisina ja uskollisina alamaisina eivät voi hyväksyä armahdusta tälle paatuneelle rikoksentekijälle. Ratscho Knetzewitsch, te olette nyt kuullut, millainen teidän kohtalonne on. Rukoilkaa Jumalaa ja katukaa vilpittömästi rikostanne, sekä valmistautukaa kärsimään kuolema hirsipuussa.

Ratscho vilkasi viekkaasti presidenttiin, johon hänen katseensa oli kiintynyt. Sitte antoi hän vastustelematta viedä itsensä pois. Hän seurasi santarmeja itsetietoisen näköisenä, kuten ihminen, joka kuvittelee erinomaisella tavalla toimittaneensa jonkun hänelle uskotun työn.

Hänet vietiin koppiinsa. Tuskin oli hän tullut sinne ja tuskin oli ovi suljettu hänen jälkeensä, kun hän kuuli hiljaista koputusta seinään, joka eroitti hänen koppinsa Genian kopista.

- Ah, tekö se olette Genia? huudahti Knetzewitsch pulskasti. — Se kesti jokseenkin kauan, vai mitä? Teitä eivät he tahtoneet ollenkaan kuulustaa, mutta tuloshan olisi ollut kaikissa tapauksissa sama.

- Jumalan tähden, Ratscho Knetzewitsch, mitä ovat he tehneet teille koko tällä ajalla? Missä olette te ollut?

- Minä olen ollut oikeuden edessä! vastasi aatelismies ylpeästi. — Niin, Belgradin korkein tuomioistuin on tullut Tapschideriin, ja se on tapahtunut yksistään minun tähteni. Ne eivät olleetkaan mitään tavallisia tuomareita, sen saatte uskoa, vaan kaikista korkeimmat koko maassa.

- Puolustitteko itseänne, sanoitteko suoraan totuuden niinkuin se on, selitittekö heille, että teitä oli koetettu lahjoa?

- Päinvastoin, vastasi Knetzewitsch — minä tein sen heille niin helpoksi kuin mahdollista. Minä tunnustin kaikki, mistä minua syytettiin ja isoisä vainajani näytteli suurta osaa oikeuden käynnissä. No, antakoon hän anteeksi, että käytin väärin hänen nimeänsä, jos hän tällä hetkellä katsoo taivaasta alas tänne minun puoleeni. Isoisä toivoo tietysti onnea pojanpojalleen, eikä hän suinkaan kieltäne minulta niitä sataa tuhatta frangia, jotka tänään olen ansainnut.

- Ratscho Knetzewitsch, mihin päätökseen tuli tuomioistuin? kysyi hän. Oi, elkää salatko minulta mitään, sanokaa minulle kaikki! Minä tarkoitan vaan teidän parastanne. Tällä hetkellä ei löydy Serbiassa yhtään olentoa, joka huolehtii teidän kohtalostanne niin paljon kuin minä.

- Minä tiedän sen, vastasi Knetzewitsch, tyytyväisesti hymyillen — ja minä toivon myös, että te tulette järkiinne, kaunis Genia, ettekä kieltäydy jakamasta kanssani niitä sataatuhatta frangia, jotka kuningas maksaa minulle.

- Onneton, puhukaa nyt itsestänne, eikä minusta! Elkää ajatelko tulevaisuutta, joka on edessänne niin hämäränä! Kuinka oikeudenkäynti tapahtui, millainen oli tuomioistuimen päätös?

- He tuomitsivat minut tietysti kuolemaan, vastasi Knetzewitsch — minut hirtetään. Ha, haa, ne tyhmät tuomarit! Jos ei ketään heistä hirtetä ennen minua, niin voivat he ylistää itseään onnellisiksi.

- Kuolemaan tuomittu! kuului kuin kaiku Genian huulilta. Langettivatko he niin kovan tuomion! — Ja sille voitte te nauraa! Ja niin tyynesti te puhutte lopustanne!

- Minun lopustani? Siitä ette tarvitse olla huolissanne, rakas Genia. Kerran kai minunkin elämäni loppuu, sillä täytyyhän kaikkien ihmisten ennemmin taikka myöhemmin nostaa leukansa ylöspäin. Mutta vielä kerran toivon minä saavani juoda pikarini pohjaan ja vihdoin, tultuani yhdeksänkymmenen vanhaksi, onnellisena ja Jumalan tahtoon alistuen nukkuvani ikuiseen uneen lepotuolissani Zaporassa — tiedättehän, mitä tuolia minä tarkoitan, se on päällystetty silkkiripsillä.

- Te erehdytte, onneton ihminen! huusi Genia hänelle. — Te ette tunne niitä, joiden kanssa olette tehnyt hirvittävän sopimuksenne! Te ette voi jäädä eloon, sillä te voisitte olla vaarallinen heille. Kuningatar Draga ei jätä mitään keskeneräiseksi, hän tekee kaikki täydellisesti, ja se tahtoo tässä tapauksessa sanoa sitä, että te kuolette hirsipuussa, Ratscho Knetzewitsch! Niin totta kuin minä toivon kerran tulevani autuaaksi, niin on tämä teidän kuolemaksenne.

- Minun kuolemakseni? huudahti Knetzewitsch ääneensä nauraen. — Te ette voi siis saada pois päästänne sitä ajatusta, että minä olen mennyt mies? Hiljaa, nyt tulee juuri vanginvartija tuomaan illallista. Ette voi kuvitella, Genia, kuinka nälkäinen minä olen ja kuinka hyvältä ruoka maistuisi, vaikkei se olisi niin hyvääkään.

Puoli minuuttia sen jälkeen kuin Knetzewitsch oli lausunut nämä sanat, avautui hänen koppinsa ovi, mutta vanginvartijan sijasta astui synkän näköinen mies, jota seurasi kaksi muuta miestä, jotka olivat hyvin vastenmielisen näköiset.

Hän, joka nyt astui köyhtyneen aatelismiehen luo oli pitkä ja laiha. Hitaasti meni hän Ratscho Knetzewitschin luo, katsoen häneen terävästi pienillä, mustilla silmillään.

Tuo vie minut varmaan nyt jo pois kopistani, ajatteli Knetzewitsch ja kevyesti kumartaen kysyi hän häneltä:

- Uskallanko kysyä — kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Se on hyvin ystävällisesti tehty, hyvä herra, että tulette luokseni tänne koppiin.

Käheä nauru tunkeutui pyövelin huulilta. Sitte laski hän kätensä Knetzewitschin olkapäälle ja sanoi, kuin olisi lukenut ulkoa opittua läksyä.

- Minä olen Belgradin pyöveli, Ratscho Knetzewitsch. Minun tehtäväni on nyt ottaa teidät huostaani, sillä korkein tuomioistuin on tuominnut teidät hirtettäväksi ja minä olen saanut käskyn panna tämä tuomio heti täytäntöön.

Aatelismies kalpeni, kuullessaan nämä sanat. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan tunsi hän pelkoa. Sitte naurahti hän, raapi korvallistaan ja sanoi:

- Ahaa, minä ymmärrän, Belgradin pyöveli! Vai niin, te viette varmaan minut pois tästä kopista?

- Hirttopaikalle? Oivallista! Ja missä on tämä hirttopaikka, jos uskallan kysyä?

- Ei erittäin kaukana täältä, eräässä syrjäisessä paikassa
Tapschiderpuistossa.

- Ja nämä ovat kai teidän apulaisianne? kysyi Knetzewitsch, osoittaen molempia miehiä.

- Ne ovat minun renkejäni. Elkää nyt tehkö asiaa kovin vaikeaksi, näyttäkää, että olette oikea serbialainen ja ymmärrätte kuolla kuten mies.

- Minä toivon vielä saavani tilaisuuden näyttää teille, vastasi
Knetzewitsch — että minä olen kerrassaan kunnon mies.

- Kääntäkää alas paidan kaulus! Teidän tukkanne ei ole erittäin pitkä, siitä ei ole mitään estettä. Minä en vangitse teitä, sillä toivon, että te ette tee mitään tarpeettomia pakoyrityksiä. Muuten seisoo tuolla ulkopuolella sotamiehiä, jotka liittyvät seuraamme. Heidän kiväärinsä ovat ladatut ja jos te tekisitte jotain —

- Hyvä ystävä, sanoi Knetzewitsch, tuttavallisesti lyöden häntä olkapäälle — ette kai te ole mikään narri? Miksi minä yrittäisin paeta? Ei, se ei johdu mieleenikään. Minä olen iloinen kun pääsen pois tästä kopista, enkä enää toivo mitään muuta kuin että toverini, nimittäin se nuori nainen, joka oleskelee viereisessä kopissa, saisi seurata mukana.

- Hänestä ei ole minulla mitään määräyksiä, vastasi pyöveli. —
Laittakaa nyt vaan itsenne kuntoon ja seuratkaa minua!

- Minä olen valmis. Tosin olisin mielelläni tahtonut syödä ensin illallista. Mutta voinhan sen syödä sittekin.

- No, kiiruhtakaa nyt! ärjyi pyöveli hänelle ankaralla äänellä ja Knetzewitsch tunsi, että hänen niskaansa tartuttiin ja hänet laahattiin ulos kopista.

Pyövelin kädet pitivät Knetzewitschin niskaa kuin pihdissä samalla kun molemmat rengit tarttuivat hänen käsiinsä ja siten laahasivat onnettoman mukanaan.

- Kujetta kaikki tyyni! sanoi Ratscho Knetzewitsch itsekseen. Mutta miehet näyttelevät todellakin osansa erinomaisesti, he käyttäytyvät aivan kuin todellakin veisivät minut mestauspaikalle. Mutta kuningas on tietysti käskenyt, että niin täytyy olla — minä koetan parhaani mukaan mukautua kaikkeen.

Ei pyövelilläkään ollut syytä valittaa Knetzewitschin käytöstä. Ei koskaan ennen ollut kukaan kuolemaan tuomittu antanut niin tyynesti viedä itseään mestauspaikalle. Ei koskaan ennen ollut hän nähnyt ihmistä, joka olisi niin vähän ajatellut edessänsä olevaa kuolemaa, kuin Knetzewitsch.

Kun he olivat tulleet ulos ja päässeet pihan yli alkoi Knetzewitsch hyräillä jotakin laulua ja huomautti, että syksy-yö oli todellakin hurmaava, kuu loisti täydessä valossaan, koko taivas oli tähtiä täynnä ja Tapschiderpuiston ilma erinomainen. —

- Nyt vihdoinkin, ajatteli Knetzewitsch — nyt ei se kai enää kauan viivy, ennenkuin he päästävät minut. Olihan tämä itse asiassa ollut hauska seikkailu.

Ha, haa, kyllä minä usein vielä tänä talvena nauran sille, kun istun itsekseni uunin edessä sänkykamarissani Zaporassa.

He olivat jo kulkeneet viiden minuutin ajan, eikä Ratschon toiveet tahtoneet täyttyä. Yhä kauemmas kulettivat häntä pyöveli ja tämän avustajat.

Yht'äkkiä pysähtyivät he. He olivat pienen puron reunalla, jossa vesi hitaasti juoksi. Suuret vesikasvit levittivät lehtiänsä puron yli ja niiden verevän vihreä väri muistutti ihanata niittyä. Aivan syvänteen vieressä sillä puolen, jossa pyövelit ja Knetzewitsch olivat, oli iso tammi. Sen oksat ulottuivat vihreän vedenpinnan yli, kuten siunaavan käden sormet.

- Minä arvelen, sanoi Knetzewitsch nähdessään, että pyöveli pysähtyi — että meidän nyt täytyy sanoa hyvästit toisillemme.

Te olette todellakin tehnyt asianne hyvin, enkä minä voi muuta kuin lausua täydellisen tyytyväisyyteni siitä. Hyvästi siis, ja —

Mutta samalla huomasi Knetzewitsch, että eräs pyövelin apulaisista kiipesi tammeen ja alkoi siihen oksaan, joka ulottui pitemmälle veteen, kiinnittää nuoraa.

- Mitäs tuo tahtoo sanoa? kysyi Knetzewitsch nauraen, nähdessään nuo synkät valmistukset. — Aiotteko todellakin hirttää jonkun tänne — eihän nyt sentään tarvitse mennä niin pitkälle ilveilyssä, että siihen ripustetaan ruumis roikkumaan. Aiotteko panna vaatteetkin sen päälle? Ha, haa, olisipa se todellakin mukava temppu, mutta siinä tapauksessa — täytynee minun olla tavallaan kuollut maailmalle!

- Te ette ole ainoastaan "tavallaan" kuollut, Ratscho Knetzewitsch, sanoi pyöveli — vaan parin minuutin kuluttua riiputte te tuossa puussa, voimatta liikahtaakaan. Te tulette sitte ruumiiksi.

- Minä! huudahti Knetzewitsch, ottaen muutamia askelia taapäin. — Minä — tarkoitatteko — ajatteletteko — Kuolema ja kadotus, ettehän aikone tappaa minua?

- Hänen majesteettinsa kuninkaan käsky, korkeimman tuomioistuimen päätös! vastasi pyöveli kohottaen olkapäitään. Minä annan teille vielä kolme minuuttia aikaa valmistaa itseänne kuolemaan. — Rukoilkaa nyt viimeinen rukouksenne!

Tällä hetkellä putosi kuin kalvo onnettoman aatelismiehen silmistä, hänen, joka oli elänyt täydellisessä tietämättömyydessä. Jokainen veripisara pakeni Ratschon kasvoista, hänen huulensa tulivat sinertävän näköisiksi. Kuoleman kauhu kuvastui kaikissa hänen piirteissään ja hänen silmissään oli pelottavan jäykkä ilme.

- Tämä on murha! huusi Ratscho Knetzewitsch murtuneella äänellä. — Tämä on konnamainen murha, sillä se on vastoin meidän sopimustamme. Tämän maan kuningas on vannonut, että hän palkitsee minut, jos minä —

- Jos vielä kerran mainitsette kuninkaan nimeä, niin lyhennän teiltä nekin kolme minuuttia. Kiirehtikää ja toimittakaa rukouksenne, sillä meillä on kiire takasin Belgradiin.

Silloin vaipui Ratscho polvillensa. Oli kuin olisi hän saanut halvauksen. Niin äkkiä vaipui hän polvilleen, ettei hän ehtinyt edes panna käsiään ristiin, vielä vähemmän järjestää ajatuksiaan rukoukseen. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, jotka juoksijat pitkin poskia. Hän alkoi nyyhkyttää kuin lapsi.

- Oi Genia, rakas, hyvä Genia — huudahti Knetzewitsch itkien ja valittaen — oi, jos olisin kuunnellut sinua, kun sanoit, että he pettävät minut! Oi, mitä pahaa olen sitte heille tehnyt? Jumala taivaassa on todistajani, etten ole ajatellut mitään pahaa, ennenkuin he tulivat häiritsemään minun rauhallista, tyyntä elämääni. Ja nyt, nyt olen minä murhannut, jotta minut vuorostani murhattaisiin, minä olen vuodattanut verta ja nyt minun oma vereni vuodatetaan. Armoa, armoa! Minä en tahdo kuolla — oi, tämä ei ole totta, tämä on vaan ilkeätä unta! Herättäkää minut, minä tahdon olla valveilla — herättäkää minut — herättäkää minut!

Onneton repi hiuksiaan, partaansa, nenäänsä, sillä hän luuli, että kaikki oli vaan ilkeätä unta.

Mutta pyöveli riuhtasi hänet pian irti tästä ajatuksesta. Hän laahasi Knetzewitschin tammen luo. Sill'aikaa yksi apulaisista taivutti alas erästä oksaa niin pitkälle, että siihen kiinnitetty silmukka juuri ja juuri ylettyi Knetzewitschin päähän, sitte pantiin nuora hänen päänsä yli ja samassa se pyövelirenki, joka istui ylhäällä puussa, päästi oksan irti ja ollen taipuvainen ja notkea kimposi se ylös ja veti Ratscho Knetzewitschin ruumiin mukanaan. Knetzewitsch tukehtui oman ruumiinsa painosta.

YHDESKUUDETTA LUKU.

Genia oli viettänyt kopissaan ikävän yön. Oma kohtalonsa ei häntä niin suuressa määrässä surettanut. Ei, hän ajatteli Ratscho Knetzewitschiä! Hän oli näet vakuutettu siitä, että kaikki hänen aavistuksensa, jotka koskivat Knetzewitschiä, olivat toteutumaisillaan. Hän oli kuullut, että pyöveli apulaisineen oli vienyt hänet pois kopista eikä Ratscho ollut sitte tullut takasin. Genia aavisti, että aatelismies oli nyt kuollut.

Nauraen oli onneton poistunut kopista, yhä vaan luottaen siihen sopimukseen, joka oli tehty kuninkaan ja kuningattaren kanssa. Hän ei ollut tahtonut kuulla Genian varoituksia, hän oli joutunut turmioon tämän lapsellisen luottamuksensa tähden.

Genia pysyttelihe valveella koko yön toivoen saavansa kuulla Ratschon askelia eli hänen ääntänsä. Mutta viereisessä kopissa oli kaikki hiljaa. Vihdoin oli Genia vaipunut kuumeentapaiseen uneen. Hän heräsi siihen, että hänen koppinsa ovi avattiin. Hän hengitti helpotuksesta nähdessään, että se oli vaan vanginvartija, joka astui sisään. Tällä oli lyhty kädessä ja näytti hän vakavammalta kuin tavallisesti.

- Tulkaa minun kanssani, neiti! sanoi vanha mies, Minun toimekseni on annettu viedä teidät ensimäiseen kuulusteluun.

- Kello on puoli yhdeksän illalla, vastasi mies, mutta siitä ei välitetä, kun tahdotaan saada vangilta jotain tietää.

Genia pani itsensä kuntoon. Hän seurasi ukkoa, joka vei hänet ylös portaita ja sitte kulki hänen kanssaan pitkin pitkää käytävää.

- Onkohan se Belgradin tuomari, joka panee toimeen kuulustelun? arveli Genia, joka oli hyvin tyytyväinen, että nyt vihdoinkin sai puhua. Hän päätti myös sanoa kaikki, mitä tiesi; vaikkakin Ratscho Knetzewitsch nyt ehkä oli jo kuollut, niin tahtoi hän ainakin pestä hänen muistonsa niin puhtaaksi kuin mahdollista. Hän sanoisi heille, että Ratscho oli lahjottu tekemään tämä häpeällinen rikos, joka hänen nyt täytyi elämillään maksaa.

- Tuomari Belgradista, vastasi vanha mies — niin — Belgradista hän on hm —

Vanha mies vaikeni äkkiä ja katsoi Geniaan sivulta osanottavaisen ja epäilevän näköisenä. Sitte osoitti hän kapeaa himmeästi valaistua porrasta, joka nähtävästi johti talon ylempään kerrokseen.

- Tuonne ylös pitää meidän mennä, sanoi hän ja kun Genia mielellään seurasi häntä, ojenti hän vielä kerran kätensä ja osoitti ovea joka nyt tuli näkyviin portaiden alapäässä.

- Minäkö — en, en minä odota. Siitä ei ole minulle mitään sanottu. —
Päinvastoin, minä —

Uudestaan keskeytti hän puheensa ja kun Genia kysyvästi katsoi häneen suurilla silmillään, tarttui hän hänen käteensä ja kuiskasi hänelle:

- Pysykää vaan urhoollisena! — Minä ajattelen, että niillä on mielessä jotain pahaa teitä vastaan. Enempää en uskalla sanoa. Minä olen vanha mies ja tiedän, että hienojen herrasväkien palveluksessa saa nähdä ja kuulla yhtä ja toista, jota ei hyväksy, mutta kuitenkin täytyy vaieta.

Näin sanoen avasi vanha sotamies oven ja työnsi Genian kynnyksen yli. Nuori tyttö teki liikkeen, kuin olisi hän tahtonut seurata ukkoa, kun tämä vetäytyi taapäin, kuin olisi hän pelännyt jäädä siihen huoneeseen, jossa nyt oli. Mutta silloin kuuli hän, kuinka avain ulkopuolelta väännettiin lukkoon ja hän huomasi heti, että vanha mies oli saanut käskyn siten estää pakoa hänen puoleltaan.

Genia jäi ovelle seisomaan. Hän painoi päänsä alas ja koetti taistella mielenliikutustaan vastaan. Hän koetti voittaa äkkiä heränneen epäilyksen ja pelvon, että tämän kuulustelun laita ei tainnut olla aivan oikein.

Hän katsoi ylös ja huomasi olevansa komeasti sisustetussa huoneessa. Kirjoituspöydän ääressä huomasi hän nyt vasta hoikan miehen, jonka kasvot olivat kumartuneet kirjaan päin. Se oli epäilemättä tuomari.

Geniasta tuntui, kuin ei puhujan ääni olisi hänelle aivan outo.
Mutta hän kai erehtyi. Missäpä olisi hän voinut ennen kuulla tätä
tuomaria, joka ehkä erityisesti tätä tarkoitusta varten oli matkustanut
Belgradista.

Hitaasti astui Genia kirjoituspöydän luo. Mutta samassa kun hän astui sinne, pääsi häneltä huuto ja hän horjahti taapäin. Hänen kasvonsa saivat kauhun ilmeen. Väristys puistatti hänen ruumistansa.

Hän, joka sanoi itseään tuomariksi, jonka piti pitää kuulustelua hänen kanssaan suljettujen ovien takana, oli niin pian kuin Genia tuli hänen näkyviinsä, noussut tuoliltaan, ja samassa tunsi Genia hänet. — Se oli Nicodem Lunjevica.

Kauhu, joka hänet valtasi, oli niin suuri, että hän menetti hetkeksi puhelahjansa ja jäi kuin halvattu seisomaan paikoilleen, voimatta liikahtaa. Mutta mitäs se olisi hyödyttänyt, vaikka hän olisi voinutkin panna jalkansa liikkeelle. Ovihan oli lukittu ulkopuolelta. Tuo kurja oli kyllä pitänyt huolta siitä, ett'ei hän pääsisi hänen käsistään.

Nicodem katsoi vaieten häneen minuutin ajan, mielihyvällä sivellen vaaleita viiksiään.

- Minä näen, että te olette hämillänne, kaunis Genia! sanoi hän sitte äänellä, jonka ystävällinen sointu ei voinut poistaa Genian pelkoa nykyisen asemansa suhteen.

Mutta siihen ei teillä todellakaan ole syytä, sillä minä katson teidän parastanne. Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa!

- Minä en tahdo kuulla mitään, huusi Genia. — Minulle sanottiin, että minut viedään tuomarin eteen ja sellaista en ollenkaan pelkää.

- Mutta minua te pelkäätte? kysyi Lunjevica nauraen. — Eikö niin, minua te pelkäätte?

- Niin, minä pelkään teitä! vastasi Genia. — Minä pelkään teitä enemmän kuin ketään muuta ihmistä tähän asti.

- Mutta enhän minä ole ollenkaan niin hirmuinen! vakuutti Nicodem
Lunjevica innokkaasti ja meni vielä askeleen lähemmä Geniaa. —
Päinvastoin minä kohta näytän teille, että olen teidän ystävänne.

Teidät on sekotettu ilkeään juttuun, Genia von Sandorf. Se Ratscho Knetzewitsch, joka muutoin nyt on hirtetty, on vähää ennen kuolemaansa tunnustanut, että se olitte te, joka hänessä synnytitte ajatuksen murhata kuningas Milan. Ei, ei, elkäähän nyt noin kiivastuko!

Tiedänhän minä, että hän valehteli. Mutta löytyy muita, jotka uskovat asian ja jotka ovat päättäneet, että tämän rikoksen alkuunpanijan täytyy tuntea koko lain kovuus.

- Sitte saatte tappaa minut! huudahti Genia. — Viekää minut hirsipuuhun, mestauslavalle! Mutta päästäkää minut tästä niin pian kuin mahdollista.

- Tappaa teidät? lausui Nicodem äänellä, joka oli täynnä intohimoa. — Oi, sehän olisi mitä suurin rikos luontoa vastaan! Olisiko luonto tuhlannut kaiken voimansa ja muodostanut sellaisen enkelin ainoastaan sitä varten, että ihmiset armottomasti ennen aikojaan hävittäisivät tämän ihanan luoman? Ei, kaunis Genia, sinun täytyy elää, ja minä — minä pelastan sinut! —

- Pelastatte minut? Ei, te ette varmaankaan tahdo pelastaa minua, te tahdotte vaan hävittää minut.

- Se on totta, jatkoi Nicodem, — että ainoastaan kuoleman voi saada ilmaiseksi, ja jos minä nyt teen jotakin sinun hyväksesi, kaunis Genia, niin täytyy sinun antaa joku korvaus siitä. Sinun täytyy osoittaa kiitollisuutta. Se on nyt sillä tavoin, että minä olen ihastunut sinuun ja minä haluan sinun suuteloitasi. Tule tänne aarteeni, täällä olemme rauhassa. Minä olen pitänyt huolta siitä, ettei meitä kukaan häiritse tässä syrjäisessä huoneessa. — Minä tahdon —

Näin sanoen oli hän tullut yhä lähemmäs häntä. Hän löi kätensä Genian ympärille. Mutta kun hän aikoi painaa Geniata rintaansa vasten, riuhtasi tämä itsensä irti ja huusi kimakalla äänellä:

- Antakaa minun olla rauhassa! Te olette konna, huono ihminen! Ettehän te olekaan mikään aatelismies! Muuten ette noin halpamaisella tavalla käyttäisi hyväksenne tyttöraukan hädänalaista asemaa. Päästäkää minut, muutoin huudan minä apua ja olkaa varma siitä, että tämän katon alla löytyy ainakin yksi kunnon ihminen, joka tahtoo suojella hätään joutunutta tyttöä.

- Turhaan koetat sinä päästä käsistäni. Minä olen ryhtynyt niin oivallisiin varovaisuuskeinoihin, ettet sinä tällä kertaa pääse pakoon. Peijakkaan tyttö! Elä nyt konstaile niin kauheasti! Mitä se tekee, jos sinä tänään suot minulle hauskan hetken? Siten ostat sinä elämäsi ja vapautesi, sillä Nicodem Lunjevica ei ole mies, joka tahtoo suosiota ilmaiseksi.

- Pyh, ovathan kauniit kreivinkin tyttäret luodut rakastamaan! jatkoi
Nicodem. — Muuten vannon minä sinulle mitä ankarinta vaitioloa.
Minä olen tottunut maailman tapoihin ja tiedän kyllä, mikä on
velvollisuuteni. —

Hän tarttui Genian käsiin. Mutta tämä riuhtasi itsensä taapäin. Minuutin ajan kesti taistelu ja jäi ratkaisematta, mutta vihdoin onnistui Genian repiä itsensä irti Nicodemista ja seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi hän ikkunan luo. Koska hänen oli mahdoton paeta lukitusta ovesta, niin oli hän varmasti päättänyt ennen heittäytyä ikkunasta ulos kuin sallia sen hirvittävän tapahtua, jonka hän saattoi aivan hyvin lukea Nicodemin luonnottoman suurista silmistä ja vääristyneistä kasvoista.

- Mieletön! huusi kuningattaren veli hänelle. — Aiotko sitte ottaa hengen itseltäsi?

Mutta Genia oli jo joutunut ikkunan luo. Hän nykäisi kädellään ja ikkunan puoliskot avautuivat.

- Näetkö, Nicodem Lunjevica, huusi Genia hypättyään ikkunalaudalle. — Genia von Sandorf kuolee ennemmin kuin antautuu miehelle, jota hän ei rakasta! Olen jo etsinyt kuolemaa päästäkseni pois elämän loasta.

Nicodem otti muutamia askelia ikkunata kohti temmatakseen hänet pois siitä. Mutta Genia oli päättäväisesti hypännyt. Hän kaatui — löi päänsä jotain vastaan — mutta hän makasi pehmeällä nurmikentällä. Hän nousi ylös. Kuten mielipuoli juoksi hän puiston puiden suojaan, jossa toivoi olevansa turvassa. Häh pakeni niin nopeasti kuin jalat saattoivat kannattaa, yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään. Vasta sitte kun oli juossut noin viisi minuuttia, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen. Silmänräpäyksessä huomasi hän, että takaa-ajajia ei ollut jälessä. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään. Vaikkei hän kuullut mitään epäilyttävää, pelkäsi hän, että Nicodem seurasi häntä ja siksi jatkoi hän vaan matkaansa. Niin juoksi hän kuin mieletön puiston läpi, kunnes tunsi, että voimat olivat lopussa.

KAHDESKUUDETTA LUKU.

Oli juhlallinen ilta Wienin suuressa musiikkipuistossa ja huvittelupaikassa, Praternissa eräänä sunnuntai-iltana syksyllä. Kuten tavallista oli suuri puisto kansaa täynnä. Kalliimmissa ravintoloissa seuranaisia, upseereja, taiteilijoita, liikemiehiä. Olutmyymälöissä ja kapakoissa porvareita ja yksinkertaista kansaa. Ja pensasten ja puiden suojaan oli kerääntynyt kauppiasperheitä lapsineen, jotka huvittelivat ja söivät mukana tuoduista ruokakoreista.

Musiikki soi, sähkölamput ja värilliset lyhdyt loistivat, ilotulitusauringot ja raketit räiskyivät ja paukkuivat, posetiivit vinkuivat, ilveilijät ja voimistelijat näyttivät konstejansa, hurraahuutoja kaikui, lapset huusivat, koirat haukkuivat, poliisit vihelsivät, lauluja laulettiin ja kaiken tämän yli kuului sotilasmusiikin toitotus ja bassorumpujen jyrinä.

Eräällä syrjäisellä käytävällä kulki nuori mies. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha, erittäin komeasti puettu, hienot, kalpeat kasvot ja mustat viikset. Hän kulki yhä etemmäs pitkin yksinäisiä käytäviä. Hitaasti, välinpitämättömästi kulki hän eteenpäin kuten unelmiinsa vaipuneena. Äkkiä siirtyi hänen huomionsa nuoreen naiseen, joka istui allapäin eräällä penkillä. Se oli nuori tyttö tuskin kahdenkymmenen vuoden vanha. Se mikä enin herätti Nicodemin huomiota, oli mitä suurin alakuloisuus ja epätoivo, joka ilmeni koko hänen olennossaan. Hän piti päätänsä käsien varassa, kuin olisi hän itkenyt. Uteliaana lähestyi Nicodem häntä. Samassa kun hän tuli naisen luo, nosti tämä päätänsä ja katsoi häneen surullisin, kyyneltynein silmin.

Nuori mies säpsähti. Hän pysähtyi äkkiä, kuin olisi mitä odottamattomin hämmästys hänet vallannut. Eikä se ollut ihmeellistäkään. Sillä penkillä istuvassa naisessa oli mies, joka ei ollut kukaan muu kuin kuningatar Dragan veli, Nicodem Lunjevica, äkkiä tuntenut — Sylvan Kuolleitten saarelta. Yhtä mittaa oli tämä ollut hänen ajatuksissaan sitte sen yön, jolloin hän tapasi tytön saarella ja löysi sisarensa torniin teljettynä. Draga oli lähettänyt hänet salaisille asioille Wieniin. Ja nyt, suuren kaupungin keskessä Praternin käytävällä löysi hän kauniin tytön Kuolemansaarelta.

Nuori tyttö katsoi ylös. Alussa ei hän tuntenut tuossa komeassa miehessä entistä tuttavaansa. Mutta, kuta enemmän hän katsoi häntä, sitä selvemmin heräsi muisto hänen sielussaan. Ja hän kuiskasi hämillään:

Nicodem alkoi kysellä Sylvalta, kuinka hän oli tänne joutunut. Mutta tyttö ei ollut halukas kertomaan, hän vastasi vaan lyhyesti ja yksikantaan kaikkiin hänen innokkaisiin kysymyksiinsä.

Sylva parka ei tahtonut puhua, kuinka Matias Sperber oli hänet ryöstänyt, vienyt pahamaineiseen paikkaan, josta hänen kuitenkin oli seuraavana päivänä onnistunut paeta.

Ainoa, minkä hän ilmoitti oli se, että hän muutamia päiviä oli oleskellut Wienissä ilman ainoatakaan tuttavaa, ilman ystäviä, ilman rahaa, aivan yksinään ja hyljättynä.

Nicodem lupasi hänelle pitää huolta kaikesta. Hän vei hänet pois puistosta, huusi ajurin rattaat ja pani hänet niihin istumaan.

Tahdottomana seurasi Sylva mukana. Hän oli vailla vastustuskykyä, väsynyt, nälkäinen ja epätoivoinen.

Nicodem vei hänet erään rouva Mülfingerin luo, jonka hän tunsi vanhastaan, jonka talosta hän hyyräsi muutamia huoneita.

Ja Sylva antoi sen tapahtua. Tuskin oli hänellä muuta vaalia. Muuten luotti hän Nicodemiin. Hän rakasti metsästäjäänsä.

Rouva Mülfingerin talossa asuivat Nicodem ja Sylva sitte muutamia päiviä. He sanoivat olevansa mies ja vaimo. Sylva ei huomannut mitään pahaa tässä suhteessa. Hän ei edes sitä tiennyt, että oli synti kuulua miehelle ilman kirkon siunausta. Hän luuli, että niin täytyi olla, kuin oli ja olihan hänen elämänsä niin suloista, niin täynnä päivänpaistetta. Kaikki arvelut, jotka hänessä kohta syntyivät, oli Nicodem suudellut pois ja lyönyt leikiksi.

Nicodem osasi erinomaisesti keskellä suurta Wieniä pitää, Sylvaa yhtä yksinään kuin olisi hän ollut saarellansa. Ainoa henkilö, jota Sylva nykyään tapasi oli rouva Mülfinger, talon emäntä. Ja tämä, joka tietysti tunsi koko suhteen ja tiesi myös, kuka Nicodem oli, varoi avaamasta petetyn tyttöraukan silmiä, sillä hän oli saanut, vaiteliaisuudestaan runsaan palkinnon.

Silloin tällöin menivät, Nicodem ja Sylva kävelylle, jolloin tavallisesti mentiin Praternille. Mutta ei näilläkään matkoilla tullut Sylva tuntemaan yhtään ihmistä. Eikä hän heitä kaivannutkaan. Päinvastoin olisi hän ollut tyytymätön, jos Nicodem olisi häirinnyt heidän herttaista yhdessä oloaan tuomalla hänen luokseen tuttaviaan. Ja kun Nicodem kerran puhui, että hänellä oli Wienissä ystäviä, joita hänen täytyi tavata, pyysi Sylva häntä hartaasti, että hän jättäisi sen tekemättä ja pysyisi hänen luonaan.

Saarestansa puhui Sylva vaan yhtenään. Hän huomasi, että hänen onnensa tulisi täydelliseksi vasta sitte, kun isä oli antanut heille siunauksensa tai kun he molemmat olivat tulleet miehenä ja vaimona asumaan saarelle Tonavan keskellä.

Siten kului neljä viikkoa. Tähän asti oli Nicodem ollut joka ilta kotona. Mutta neljän viikon kuluttua, kun Nicodem oli läpikäynyt kaikki onnellisuuden asteet, alkoi hän uudestaan ikävöidä suureen seuraan, iloiseen ja rajuun elämään. Sylvan lempeä kauneus ei voinut enää häntä kahlehtia. Sitäpaitse oli hän saanut kirjeitä, joissa hänen sisarensa Draga vaati häntä palaamaan Serbiaan. Hovi oli taas muuttanut Tapschideristä Belgradiin ja siellä oli hänen läsnäolonsa välttämätön. Ja sitte kirjoitti Draga, että kuningas oli useita kertoja kysynyt häntä ja näyttänyt olevan hyvin tyytymätön, että hän oli niin kauan viipynyt ulkomailla.

"Minä tiedän" jatkoi Draga, "että joku rakkauden seikkailu pidättää sinua Wienissä, ja sen suon sinulle hyvin mielelläni. Mutta minä tarvitsen sinua täällä. Elä siis enää viivyttele, vaan tule viimeistään kahdeksan päivän kuluttua. Elä menetä kuninkaan suosiota, sillä silloin eivät voi koskaan toteutua ne suuret asiat, joita minulla on sinun kanssasi ja jotka ovat vielä tulevaisuuden helmassa!"

Tämän kirjeen sai Nicodem poste restante. Hän lähetti rouva Mülfingerin sitä noutamaan. Luettuaan ei hän polttanut sitä, kuten hänen olisi pitänyt tehdä, vaan säilytti sen. Hänen mielestään oli kirjeellä erityinen arvo, sillä siinä oli lupaus hänen kuninkaalliselta sisareltaan. Hän pani sen kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka avain oli hänen huostassaan.

Kahdeksan päivän kuluttua olisi hän siis taas Belgradissa. Hän ei uskaltanut vastustaa Dragan käskyjä, sillä olivathan ne samalla kuninkaan. Sen tiesi hän. Hänen läsnäolonsa Belgradissa oli välttämätön myöskin hänen sotilasvirkansa vuoksi. Hänelle oli tosin annettu kolmen kuukauden virkavapaus. Eihän kuninkaan langolta voinut sellaista kieltää. Mutta hänen lankonsa kuningas ei varmaankaan siihen suostuisi, jos hän kuulisi sen. Entäs hovijuhlat, jotka nyt alkoivat Belgradissa, tanssiaiset — kuinkas ne voisivat onnistua ilman Nicodem Lunjevicaa, joka aina sellaisissa tilaisuuksissa oli päähenkilönä!

Muuten alkoi Nicodem lopulta ikävystyä pikku Sylvansa seuraan, kuten hän nimitti Sylvaa kahden kesken. Ainainen päivänpaiste on arvotonta, ainainen kuutamo alkaa ajan pitkään kyllästyttää, sanoi hän itsekseen, jos eivät aurinko ja kuu vaihtele keskenään, käy se lopulta sietämättömäksi. Ja onnettomuuden lisäksi tapasi hän eräänä päivänä ystävänsä, kreivi Belaryn.

- Yhäkö vaan pikku serbiattaren kahleissa? kysyi häneltä Belary. — Tuhat tulimmaista, Nicodem, ethän ole koskaan ennen pysynyt niin kauan yhdessä kiinni.

- Mutta hänpä onkin kerrassaan hurmaava! vastasi Nicodem. — Te kadehtisitte minua, jos tietäisitte, kuinka herttainen hän on.

- Aivan oikein, vastasi Belary — mutta kyllä kai sinä joskus näyttäydyt jokkeyklubin pelipöydän ääressä.

Peliä Nicodem varsinkin kaipasi, tuota rajua kiihotusta, joka panee veren rajusti juoksemaan suonissa ja tekee ruumiin vuoron kuumaksi, vuoron kylmäksi. Tämä ainoa sana riitti vetämään Nicodemin, joka oli intohimoinen pelaaja, tuon paholaisen valtaan, joka ennen taikka myöhemmin hävittää jokaisen, joka kerran on joutunut sen kynsiin.

- Me olemme jo kauan sinua odottaneet, jatkoi Belary. — Siellä on tätä nykyä pari nuorukaista, joilla on taskut täynnä rahaa, puolalaisia kreivejä, jotka sietävät vähäisen suonenlyönnin. Mitä, jos tulisit tänä iltana pelaamaan baccaratia?

Nicodem mietti hetkisen, mutta sitte lupasi hän tulla. Ja sinä iltana tunsi, Sylva ensimäisen pettymyksensä. Hän oli iloinnut ajatellessaan, että saisi viettää illan yhdessä Nicodemin kanssa.

Hän oli itse järjestänyt illallisen ja valmistanut rouva Mülfingerin keittiössä serbialaisen kansallisruuan, josta hän tiesi Nicodemin pitävän. Pöydälle oli hän asettanut kukkavihon, jonka oli itse noutanut kukkakaupasta.

- Rakas lapseni, sanoi Nicodem hänelle, — minusta on ikävää, mutta me emme ole yhdessä tänä iltana.

- Tietysti ilman sinua, sinä pikku, tyhmä Sylva! Olenhan sanonut sinulle, että minulla on Wienissä ystäviä. Minä en voi enää laiminlyödä heitä, ei sitä en todellakaan voi. Sitä eivät he koskaan antaisi anteeksi. Minun täytyy edes kerran käydä heitä katsomassa.

Sylva ei sanonut sanaakaan. Ei hän ollut vihainen Nicodemille, mutta hän oli pahoillaan, kun ilta oli niin kaunis ja hänen piti olla yksin. Hän suuteli Nicodemia sydämellisesti sanoessaan hänelle hyvästi ja istui sitte yksinään pöydässä ja monta kyyneltä valui hänen silmistään kun hän siinä söi serbialaista kansallisruokaa. Hän ei sulkenut silmiään koko yönä. Hän kuuli kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen ja joka minuutti luuli hän Nicodemin tulevan. Tämä olisi varmaan iloinen nähdessään hänen vielä valvovan!

Mutta tunti kului toisensa jälkeen. Yö oli ohi, harmaana ja ikävänä valkeni aamu ja valo heitti vaaleat säteensä ikkunauutimien läpi, mutta Nicodem ei ollut vielä tullut kotiin.

- Hänellä lienee hyvin hauska ystäviensä luona, ajatteli Sylva — ja minä kun luulin olevani yhtä välttämätön hänelle, kuin hän minulle. Mutta ei minulla ole syytä olla vihainen hänelle. Hänhän on mies ja mies ei ehkä voi rakastaa samalla tavoin kuin nainen. Vihdoin noin 6:den tienoossa aamulla kuuli Sylva Nicodemin askeleet etumaisesta huoneesta ja kohta sen jälkeen astui hän sisään. Kun Sylva sanoi hänelle hyvää huomenta, tuli hän melkein vihaiseksi.

- Miksi sinä et nuku? huusi hän. — Minä luulen, että on viisaampaa nukkua kuin valvoa koko yö. Vai aiotko ruveta minua soimaamaan? No niin, niinhän naiset aina käyttäytyvät — heti tulee melu, jos joskus myöhästyy hiukan. Mutta minä sanon sinulle, etten ole ollenkaan tottunut kotiripityksiin! Ja sinä saat olla varma siitä, etten kärsisi sellaisia! Muuten olen hirmuisen väsynyt. Nukkukaamme siis! Hän pisti kädet housun taskuihin ja veteli sieltä suuria setelitukkuja ja kultarahoja, jotka hän huolettomasti heitti pöydälle. Tämän tehtyään riisui hän pois vaatteensa, heittäytyi sänkyyn ja nukkui, koskemattakaan Sylvan huulia, sanomatta hänelle ystävällistä sanaakaan. Tällainen käytös loukkasi Sylvaa. Mutta hän pidätti kaikki katkeruuden tunteet. Hiljaa nousi hän vuoteeltaan ja meni Nicodemin luo, kumartui hänen puoleensa ja kuunteli hänen säännöllistä hengitystänsä sekä painoi hiljaa ja varovasti huulensa Nicodemin otsalle, silmille ja suulle ja vasta sitte kun hän siten oli suudellut häntä yhtä puhtaasti kuin hänen muutoin oli tapana rukoilla, meni hän takasin vuoteelleen ja nukkui heti.

Seuraava aamu ei tuottanut Sylvalle minkäänlaista lohdutusta, päinvastoin uutta kärsimystä.

Heti aamiaispöydässä ilmoitti hänelle Nicodem, että hänellä oli ollut hirmuisen hauskaa ystäviensä luona ja että hänen oli täytynyt luvata heille tulla illalla takasin. Eikä se valhetta ollutkaan. Hänellä oli todellakin ollut hauskaa Jockeyklubissa. Hän oli kaikkien pelitaidon sääntöjen mukaan kerrassaan tyhjentänyt puolalaisten kreivien taskut, hänellä oli ollut onni baccaratissa ja voittanut suuren rahasumman. Tietysti oli hänen täytynyt luvata korvausta ja se piti annettaman seuraavana yönä.

Samalla tavoin kävi päivä toisensa perästä. Joka ilta meni hän ulos ja palasi vasta päivän koittaessa seuraavana aamuna. Ja Sylva sai olla yksin kotona koko yön. Tämän olisi hän vielä voinut kestää. Mutta Nicodem nukkui nyt melkein koko päivän, ja kun hän vihdoin nousi ylös, valitti hän tavallisesti päänsärkyä ja oli hyvin välinpitämätön Sylvan suhteen, eikä tämä voinut enää tehdä mitään hänen mielikseen. Tällaisissa oloissa sai tyttöparka kärsiä kauheasti. Monta kertaa oli hän vähällä pyytää Nicodemia kääntämään taas rakkautensa hänen puoleensa ja olemaan häntä kohtaan samallainen kuin ennenkin. Mutta hänessä oli paljon ylpeyttä, jonka hän oli perinyt isältään. Hän ei voinut saada tätä rukousta huuliltaan. Jos ei hän rakasta minua itseni vuoksi, sanoi hän itsekseen, — niin eivät minun rukoukseni voi saada häntä siihen. Minä en kerjää rakkautta. Mutta hyvin onnettomaksi teki hänet se välinpitämättömyys, jota Nicodem alkoi osoittaa häntä kohtaan. Sylvan suuteloihin vastasi hän vaan hyvin kylmästi ja lyhyesti. Hän ei ymmärtänyt Sylvan sydämen lämmintä kaipausta, sitä kaipausta, jonka hän vasta oli herättänyt eloon.

Hänellä näytti nyt olevan muita huvituksia, joita Sylva ei voinut käsittää. Ensi päivinä oli hän aina tullut kotiin taskut täynnä rahoja ja silloin voi hänen kanssaan jotenkuten tulla toimeen seuraavana päivänä. Silloin hän toki nauroi ja laski leikkiäkin. Mutta eräänä päivänä tuli hän kotiin kalpeana ja hajamielisenä. Hän ei enää tyhjentänyt taskujansa, sillä niissä ei ollut mitään, ja seuraavana päivänä alkoi hän valittaa ja arvostella muutamia menoja, joita Sylva oli tehnyt ja joiden hän väitti olleen aivan tarpeettomia.

- Rakas lapseni, sanoi hän Sylvalle — sinun täytyy oppia säästämään. Et
suinkaan sinä luule, että minulla on kaivo, josta voi rahoja ammentaa?
Minä näen, että sinä olet taas ostanut koko joukon tarpeetonta tavaraa.
Sellaiset maksavat enemmän rahaa, kuin mitä minulla on sinulle antaa.

- Anna anteeksi, sanoi Sylva arastellen, — mutta muistat kai sinä, että minä, kun sinä vapautit minut tuosta talosta, en ottanut mukaani muuta kuin ne vaatteet, jotka silloin olivat päälläni. Sinä vakuutit minulle silloin, että mieluimmin tahdoit minut sellaisenaan kuin olin, köyhänä miellyttäisin sinua enimmän. Mutta enhän voinut aina olla sellaisessa puvussa. Ainakin täytyi minun hankkia itselleni kaikista välttämättömintä ja siksi pyysin rouva Mülfingerin ostamaan minulle yhtä ja toista.

- No niin, hyvä on. En minä tahdo juuri sitäkään väittää, että sinä olisit tuhlaavainen. — Muita minulla on ollut huono onni, näetkö. Minä olen niin — minä olen antautunut afääreihin, jotka eivät ole onnistuneet ja kuten sanottu, täytyy meidän lähimmässä tulevaisuudessa olla säästäväisiä.

Siten kuluivat seuraavat päivät. Sylva itki paljon, ollessaan yksin. Mutta rakastetulleen ei hän näyttänyt kyyneleitään. Päinvastoin koetti hän hänen läheisyydessään olla yhtä iloinen ja tyyni kuin tavallisesti. Ja hän koetti tehdä toivottomat, ikävät illat niin hauskoiksi kuin mahdollista. Rouva Mülfingerillä oli kirjoja ja sanomalehtiä ja niitä sai Sylva lainata. Suurella innolla oli hän opetellut Saksan kieltä Wieniin tultuaan ja koetti nyt saksaa lukemalla täydentää tietojansa. Siitä syystä luki hän mielellään saksalaisia kirjoja.

Eräänä iltana Nicodemin mentyä ulos istui hän selaillen erästä lehteä, jonka hän oli saanut lainaksi rouva Mülfingeriltä. Sieltä löysi hän "Oikeusasioiden" joukosta kertomuksen, joka antoi hänelle paljon miettimisen aihetta. Siinä puhuttiin eräästä hyvin nuoresta vaimosta, joka oli tappanut miehensä.

Tämä tuntui Sylvasta niin äärettömältä rikokselta, että hän oli vähällä heittää sanomalehden luotaan, ett'ei hänen tarvitsisi lähemmin tutustua tuohon hirmuiseen asiaan. Mutta vihdoin voitti uteliaisuus hänen vastenmielisyytensä, ja hän luki edelleen.

Kysymyksessä oleva onneton nuori vaimo parka ansaitsee oikeastaan mitä suurinta sääliä. Ja jury oli tuominnutkin hänet hyvin lieventäväin asianhaarain tähden varsin lievään rangaistukseen. Sillä hänen miehensä oli ollut poissa hänen luotaan valehdellen olevansa tärkeillä matkoilla. Mutta sillä aikaa oli hän elänyt yhdessä muiden naisten kanssa ja kun hänen vaimonsa sai kuulla tämän, oli hän ottanut revolverin ja ampunut uskottoman kuoliaaksi.

- Oi Jumalani, sanoi Sylva itsekseen ja antoi sanomalehden pudota polvilleen, löytyykö todellakin maailmassa sellaista uskottomuutta? Voiko kukaan pettää rakkaimman olennon maailmassa, sen, jolle on vannonut uskollisuutta? Ja kuinka olikaan se nuori vaimo lausunut puheessaan jurylle?

"Minä tahdoin näyttää esimerkin. Minä tahdoin kerran näyttää miehille, ett'eivät he rankaisematta saa loukata meidän naisellista kunniaamme eikä tallata sitä jalkojensa alle. Siksi tapoin minä hänet."

Löytyy siis paljon miehiä, jotka tekevät samoin? Oi Jumala, mitä jos
Nicodem —

Hän ei uskaltanut ajatella loppuun, hän koetti karkoittaa sen pois mielestään. Mutta sitä ei voinut enää karkoittaa. Ja kun mustasukkaisuus kerran oli päässyt Sylvan sieluun, joutui se mitä tulisimman tuskan ja epäilyksen valtaan. Lakkaamatta täytyi hänen ajatella siinä yksin istuessaan, voisiko Nicodem tehdä saman halpamaisen työn, kuin se mies, josta hän oli lukenut sanomalehdessä. Ja jos niin olisi — mitä hän silloin tekisi? Tekisikö hän ehkä samalla tavalla, kuin se nuori vaimo, joka oli tarttunut revolveriin kostaakseen loukattua kunniaansa, joka oli tehnyt hirvittävän verityön rangaistakseen sitä miestä, joka niin rikollisella tavalla oli leikkinyt hänen elämänsä onnen kanssa.

- Minä en tiedä, kuinka silloin tekisin, sanoi Sylva itsekseen, — mutta yhden seikan tiedän aivan varmaan, sen että minun elämäni onni olisi lopussa, lopussa minun luottamukseni ihmisiin. Oi ei, ei, Nicodem ei voisi koskaan tehdä sillä tavoin, hänhän on sanonut rakastavansa minua — ja eikö hän ole vapauttanut minua tuosta hirmuisesta talosta ja sillä antanut minulle parhaan todistuksen, että minä olen kallisarvoinen hänen sydämelleen?

Siten koetti Sylva itse poistaa mustasukkaisuuden sydämestään, mutta se ei hänelle onnistunut.

Oi, kun moni nainen saa viettää koko yön yksinään, niin silloin joka tunti, joka minuutti, joka sekunti tuo pettyneelle raukalle uusia hirmuisia kuvia. Sylva pani maata, mutta ei voinut silmiään sulkea. Tuhansia ajatuksia risteili hänen rinnassaan ja jokainen ajatus astui kuin kummitus hänen sielunsa silmäin eteen.

Puolipäivän tienoossa tuli Nicodem vihdoin kotiin. Sylva pelästyi nähdessään hänen kasvonsa. Hän oli kalmankalpea, vaalea, kihara tukkansa riippui suortuina otsalla. Hän näytti siltä, ett'ei ollut sulkenut silmiään koko yönä. Kulmakarvat olivat synkästi rypistetyt, katseessa oli jotakin arkailevaa, hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä ärtymystä. Kun Sylva riensi häntä suutelemaan, työnsi hän hänet pois melkein raa'asti.

- Ei kiitos, ei ole ruokahalua. Minä tahdon nukkua, siinä kaikki! Mutta kuule, herätä minut kaikella muotoa täsmälleen kello 6 iltapäivällä, sitten minun täytyy — mennä pois.

- Mitäs sinulla on sen kanssa tekemistä? Tarvitseeko minun tehdä tiliä sinulle siitä, minne minä menen? Muuten saat mielelläsi tietää sen. Eräällä ystävälläni on tänään suuri juhla, jossa minun täytyy olla mukana, se on syntymäpäiväjuhla ja hänelle ei voi lähettää kieltoa.

Sylva ei vastannut mitään, mutta hänen päätöksensä oli tehty. Hän tahtoi saada varmuutta, varmuutta vaikka mistä hinnasta. Ja sill'aikaa kun Nicodem pani maata viereiseen huoneeseen, teki hän päätöksensä valmiiksi. Hätä tekee ihmisen kekseliääksi. Sylva, jolla ei ollut aavistustakaan teeskentelystä ja valepuvusta, päätti aivan yksinkertaisesti illalla seurata Nicodemia. Hänen täytyi ottaa selville, minne tämä meni. Hän tahtoi tulla tuntemaan tämän ystävän talon, hän tahtoi ainakin saada varmuutta, oliko Nicodem jonkun naisen luona ollessaan poissa kotoa. Hänellä ei tosin ollut valepukua, mutta siitä huolimatta toivoi hän huomaamatta voivansa seurata Nicodemia. Kohtalo olikin hänelle siinä suhteessa suosiollinen, sillä rouva Mülfingerin piti sinä iltana mennä teaatteriin joten hän ei voinut pitää silmällä Sylvaa, kun tämä lähti ulos. Muutoin olisi rouva Mülfinger varmaan estänyt häntä siitä.

Hän herätti Nicodemin määrätyllä ajalla kello 6 ja antoi hänelle syötävää. Sitte peseytyi ja pukeutui Nicodem ja sanoi Sylvalle hellät jäähyväiset. Lieneekö hän lukenut Sylvan silmistä epäilystä, ett'ei heidän suhteensa ollut enää sama kuin ennen — lyhyesti, hän tahtoi tyynnyttää Sylvaa, painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja sanoi:

- Pian tulee taas kaikki hyväksi, kallis Sylvani, nyt en minä enää pahoita sinun mieltäsi, tänään vaan menen minä pois ja tämä on viimeinen kerta. — Elä ole levoton, jos en tule kotiin ennenkuin aamupuoleen. Hän meni ja puoli minuuttia myöhemmin jätti Sylvakin kodin sekä riensi niin pian kuin jalat jaksoivat, alas portaita ja meni ulos kadulle. Hän joutui juuri parhaaseen aikaan nähdäkseen, mitä tietä Nicodem oli mennyt. Sylva riensi hänen jälkeensä. Ilta oli otollinen yritykselle; oli pimeä, ainoastaan tähdet, kuu ja kaasulyhtyjen valo saattoivat ilmaista häntä, mutta hän oli vetänyt tiheän hunnun kasvoillensa, oli ottanut takin, jota Nicodem ei vielä ollut nähnyt. Eikähän Nicodem ollutkaan viime aikoina juuri paljon välittänyt hänestä ja hänen asioistaan. Maa oli kuurassa. Selvästi kuuli Sylva edessään kiiruhtavan Nicodemin askeleet. Nyt kääntyi hän eräässä kadunkulmassa. Sylva pysähtyi ja tarkasti häntä. Siinä oli ajuriasema, kuudet ajurin rattaat olivat siinä valmiina. Ajurit seisoivat yhdessä ryhmässä ja puhelivat keskenään kovalla äänellä.

- Tahtooko armollinen herra ajaa? huusivat kaikki ajurit kuin yhdestä suusta nähdessään Nicodemin. Kuten edeltäpäin tehdystä suostumuksesta riensivät kaikki paikoilleen.

- Niin, Jockeyklubiin! kuuli Sylva Nicodemin vastaavan. Sitte näki hän, kuinka Nicodem nousi rattaille ja heittäytyi huolimattomasti taaksepäin. Ajuri veti kiireesti peiton hevoselta, tarttui ohjaksiin ja ajoi tiehensä.

- Jockeyklubiin? toisti hän kuiskaten. — Onko se hänen ystävänsä nimi? — Jockeyklubb, mitä se merkitsee — mikä on klubi? Sanan Jockey oli hän kyllä kuullut ennen. Hänen isänä oli kertonut hänelle, kuinka suuremmissa kaupungeissa pidettiin kilpa-ajoja ja että jockeyt istuivat hevosten selässä ja syöksivät esiin rajulla vauhdilla. Mutta klubb-sanan yhteyteen ei hän ollut koskaan kuullut kenenkään panevan sanaa "jockey". Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen päätöksensä tehty. Hän läksi nurkalta, meni erään ajurin luo ja sanoi hänelle:

- Tehkää hyvin, armollinen rouva, ja nouskaa vaan vaunuihin! sanoi ajuri. — Te tahdotte siis mennä Jockeyklubiin — vai niin — sinne ajoi äsken eräs herra.

Sylva ei vastannut, nousi vaan vaunuihin. Mutta ajuri heitti sivulta epäilevän katseen häneen, raapi korvallistaan ja sanoi hänelle:

- Tässä on! vastasi Sylva, ottaen kukkarostaan vaaditun summan. —
Ajakaa vaan, kuuletteko, elkää vitkastelko!

- Sen täytyy olla sokea, joka ei huomaisi, kuinka tämä asia oikein on. Hän tahtoo tietysti kurkistaa vähän sen hienon herran kortteihin, joka ajoi äsken tästä. Ahaa, pieni näytelmä rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta näytellään nyt Jockeyklubissa! Ehkä siitä saadaan lukea huomispäivän lehdissä. No, minulle se on se ja sama. Silloinhan tulee minunkin nimeni sanomalehteen, ehkäpä valokuvanikin.

Minuuttia myöhemmin vierivät rattaat, joihin Sylva oli noussut, nopeasti pitkin kivitettyä katua. Ennenkuin Sylva oli vielä ehtinyt tehdä varmaa päätöstä, kuinka hän käyttäytyisi, pysähtyivät vaunut hiljaa erään komean talon edustalle Albrechtplatsilla.

Koko talo oli valaistu. Silkkiuutimien välistä tunkeutuivat monen sadan sähkölampun säteet alas lumiselle kadulle. Vähä väliä näki Sylva, joka oli mennyt vastaiselle puolelle katua, olennoita menevän ikkunoiden ohi.

Tämä oli siis Jockeyklubi, tämä talo — tämä hieno talo, ja täällä seurusteli Nicodem, vaikka oli vakuuttanut hänelle olevansa vaan yksinkertainen metsästäjä ja aina oli varoittanut häntä olemaan säästäväinen. Hän seisoi siinä ainakin neljännestunnin ajan eikä voinut päättää, mitä tekisi. Mutta sitte rohkaisi hän äkkiä mielensä, meni päättäväisesti porttia kohti ja soitti.

KOLMASKUUDETTA LUKU.

Heti avattiin portti ja komeasti puettu ovenvartija tuli häntä vastaan.
Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän, että nainen oli hänen edessään.
Vähän huolettomasti nosti hän kullalla kirjailtua lakkiaan ja kysyi:

- Luna on mieheni nimi, sanoi Sylva. — Hän aikoi täällä tavata ystäviään.

- Luna — Luna, kertasi ovenvartija ja pudisti päätään. — Minä en tosin tunne niin tarkkaan kaikkien niiden herrain nimiä, jotka täällä seurustelevat, mutta Luna, — ei, minä olen varma ett'en koskaan ennen ole kuullut sitä nimeä. Mutta ehkä herra on pelisalissa. Siinä tapauksessa saisi armollinen rouva nousta silmänräpäykseksi ylös parvelle katsomaan, jos hän olisi vieraiden joukossa salissa.

Ovenvartija huusi palvelijan ja käski hänen viedä armollinen rouva pelisalin parvelle.

Ei koskaan elämässään ollut Sylva nähnyt sellaista komeutta, joka nyt aukeni hänen eteensä. Jo eteinen palmuryhmineen, seinämaalauksineen, huoneet silkkipäällyksisine kaluineen, mitkä kaikki ilmaisivat mitä suurinta ylellisyyttä, herätti hänen ihmettelyään.

Mutta kun palvelija nousi ylös himmeästi valaistuja portaita, avasi pienen oven ja antoi hänen nousta parvelle, ja kun hän nyt katsoi alas suureen saliin, joka oli yhtenä valomerenä ja jossa istui ylhäisiä herroja vihreiden pöytäin ääressä, silloin seisoi Sylva hetken liikkumattomana. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, että hänen puolisonsa, hänen Nicodeminsa, metsästäjä Serbiasta, saattoi löytyä tässä hienossa seurassa. Oliko hänellä niin ylhäisiä ystäviä? Mutta ainoastaan hetken aikaa vaivasivat häntä sellaiset ajatukset. Sitte kumartui hän kaiteen yli ja katsoi tutkien alas saliin. Hän etsi, — etsi koko sydämensä kaiholla, hän tahtoi löytää rakkaansa ja pian olikin hän hänet löytänyt.

Niin, tuolla — tuolla alhaalla keskellä salia istui Nicodem. — Mutta ei, hän erehtyi kai — ei suinkaan se ollut hän. Ne olivat hänen kasvonsa, jotka hän näki siellä alhaalla, hänen kasvonsa punertavine viiksineen ja hänen hoikka vartalonsa, mutta — laupias Jumala! — tuolla herrallahan ei ollut sitä yksinkertaista, mustaa pukua, joka Nicodemilla oli ollut lähtiessään hänen luotaan! Tämä oli kuitenkin niin Nicodemin näköinen, että tämän nimi oli jo Sylvan huulilla, mutta tuo herrahan oli puettu loistavaan kullalla kirjailtuun pukuun ja hänen rinnassaan komeili useita tähtiä, jotka olivat hohtokivillä koristetut.

Nicodem — Nicodem Luna!? Oliko se hän? Eikö se ollut hän? Yhä vaan tuijotti nuori nainen alas saliin ja katseli sen nuoren miehen kasvoja, joka oli niin innostunut peliin tuolla viheriäisen pöydän ääressä. Hän tiesi, että hän oli lukemattomia kertoja peittänyt suuteloillaan nämä kasvot, mutta katsoessaan tuota kullalla kirjailtua pukua, sanoi hän itsekseen, ett'ei se voinut olla mahdollista, että tämä mies, tämä upseeri oli hänen oma Nicodeminsa, hänen puolisonsa, joka oli Serbiassa ollut vaan yksinkertainen metsästäjä, joka kulki metsissä Tonavan varrella ja siellä oli tullut tuntemaan hänet. Hän tuli lähemmä aivan parvekkeen reunaan, kunnes oli niin lähellä Nicodemia kuin mahdollista.

Nicodem istui yhdessä kolmen muun herran kanssa ja oli syventynyt kortteihinsa. Onni ei näyttänyt olevan hänelle suosiollinen, sillä Sylva huomasi, kuinka muut pyyhkäsivät puolelleen ne rahat, jotka äsken olivat olleet hänen edessään, ja nyt — nyt otti hän vapisevin käsin lompakkonsa, heitti nimikortin pöydälle, kirjoitti siihen muutamia riviä ja heitti sen eräälle pelaajalle.

- Minä luulen, että tämä on riittävä vakuutus, kuuli Sylva upseerin sanovan. — Minun nimeni on kai riittävänä takauksena summasta, vai mitä — ja kolmen päivän perästä maksan minä velkani!

Tämä ääni — Sylva tarttui suonenvedontapaisesti molemmin käsin parvekkeen reunaan, painaen läähättävää rintaansa sen päällä olevaa pehmeää samettityynyä vasten. Tämä ääni — hän ei ollut erehtynyt, se oli Nicodem. Joskin kasvonpiirteet olisivat voineet panna hänet epäilemään siitä, oliko se Nicodem, kun yhtäläisyyttä eri henkilöiden kesken on niin paljon olemassa, joka helposti voi toisen eksyttää, niin ääni oli kumminkin sama, joka niin usein oli laulanut hänelle rakkauden suloisia lauluja, ei, tätä ääntä ei voinut olla kellään muulla — se oli hänen! Ja nyt nousi epäilys nuoren naisen sielussa. Nicodem ei siis ollutkaan mikään köyhä metsästäjä, kuten oli sanonut hänelle, hän oli upseeri! Hän seurusteli ylhäisten ja rikkaiden kanssa, jotka rahan sijasta tyytyivät hänen sanaansa, kun hänen oli heille maksaminen velkansa! Mutta sittehän ei Nicodem ollut puhunut hänelle totta, hän oli valehdellut ja pettänyt hänet! Ja miksi? Mitä oli hän tarkoittanut tällä häpeällisellä petoksella? Eikö Sylva olisi rakastanut häntä yhtä paljon jos hän olisi ollut korkea-arvoinen mies?

Sylva ei ollut koskaan kysynyt häneltä: "Kuka sinä olet?" — Hän oli vaan rakastanut häntä.

Ei, Sylva ei voinut enää kestää. Kaikki ne tuskat, jotka täyttivät hänen sielunsa, kaikki se arkaileva pelko, joka oli vallannut hänet, koko se kauhu, joka hiipi hänen jäseniinsä — puhkesi nyt huutoon.

- Nicodem — oma Nicodemini! huusi hän, kumartuen kaiteen yli. — Nicodem — kuule minua! Minä se olen, vaimosi!

Huuto kaikui salin läpi. Herrat hyppäsivät ylös pelipöydästä ja kortit heitettiin syrjään. Kaikkien katseet kohosivat ylöspäin ja hakivat sitä, joka oli päästänyt tämän pelottavan huudon. Ehkä se oli juuri Nicodem, joka ensiksi hänet huomasi. Sillä Sylva näki, kuinka Nicodemin katse kiintyi häneen ja kuinka kalpeaksi hän tuli, kalpeaksi kuin ruumis.

Rajun mielenliikutuksen vallassa oli hän heittänyt taaksepäin hunnun ja hänen kauniit kasvonsa näyttivät miellyttävän muita herroja.

- Nicodem! huusi Sylva vielä kerran, ojentaen epätoivoisesti käsiään nuorta upseeria kohti. — Nicodem, tule luokseni, minun täytyy puhua kanssasi!

Silloin näki Sylva, kuinka vihainen katse välähti Nicodemin silmissä. Kreivi Svelary meni Nicodemin luo, siveli viiksiään ja sanoi ystävälleen:

- Sehän on viehättävä tyttö Matias Sperberin talosta! Sinähän olet tehnyt hänet aivan hassuksi! Juokseeko hän nyt perässäsi tännekin! Laita vaan niin, että tyttö, tulee mukanasi täältä, jos tahdot säilyttää tuota pikku lintua. Muuten se pian sinulta siepataan.

Nicodem hyökkäsi ulos salista. Minuutti sen jälkeen ilmestyi palvelija parvelle ja sanoi Sylvalle:

- No miksi ei hän tule itse noutamaan minua? huudahti Sylva, jonka ylpeyttä suuresti loukkasi se, että Nicodem pani palvelijan häntä kutsumaan.

Palvelija kulki hänen edellänsä ja vei hänet muutamien huoneiden läpi pieneen kamariin. Täällä seisoi Nicodem Lunjevica loistavassa puvussaan. Mutta Sylva tuskin tunsi häntä enää. Hänen kasvoissaan ei ollut enää jälkeäkään rakkaudesta eikä siitä hellyydestä, jolla Nicodem oli ennen häntä kohdellut. Hänen kasvonsa olivat kuin jäätyneet. Silmät vaan säkenöivät, mutta ne eivät suinkaan ennustaneet hyvää.

- Sulje ovi! sanoi Nicodem käheällä äänellä Sylvalle, kun tämä oli tullut sisälle ja aikoi rientää häntä kohti. Sylva kääntyi hitaasti, sulki oven ja jäi seisomaan kynnyksen sisäpuolelle.

- Sinäkö se siis olet! sanoi hän hampaittensa välistä. Ja sinä olet todellakin ollut kylliksi julkea ja seurannut minua! Vakoilijanko minä siis kuletinkin talooni! Ja minä kun luulin saavani palvelijan! Ha, haa, olenpa oikea narri, kun pistin käteni sellaisiin nokkosiin! Sinä olet tehnyt, minut naurunalaiseksi ystävieni silmissä, olet syvästi loukannut minua. Mutta minähän saarnaan kuuroille korville! Olenhan jo kauan huomannut, kuinka hauska sinä olet. Tavoista ja hienotunteisuudesta ei sinulla ole aavistustakaan. Muutoin et olisi ottanut tätä askelta, askelta, joka ijäksi meidät eroittaa!

Sylva kohotti epätoivoisesti kätensä häntä kohti - ja katsoi häneen rakkauden ja kaihon silmillä.

- Nicodem, kuiskasi hän nyyhkyttäen, sillä hän ei voinut enää vastustaa häntä. — Nicodem, minä en voinut kestää kauempaa. Minun täytyi saada varmuutta. Minua vaivasi se ajatus, ett'et sinä enää rakastanut minua, että sinä ehkä lepäsit toisen sylissä ollessasi poissa minun luotani. Jos olisin tiennyt, että sinä todellakin olit ystävien luona, en olisi koskaan tullut tänne! Anna anteeksi Nicodem! Minä lupaan, että tästälähin tottelen sinua, lupaan, että teen kaikki, kaikki, mitä ikinä haluat.

- Liian myöhään! kuului säälimätön vastaus vaalean miehen huulilta. — Aivan liian myöhään! Nyt olet tehnyt tyhmyyden ja itse saat kantaa sen seuraukset!

Nicodem oli itse asiassa erittäin iloinen, että ero oli tullut tällä tavoin. Jonakuna päivänä olisi hänen kumminkin pitänyt antaa Sylvalle eropassi. Sillä hänen täytyi lähteä takasin Serbiaan eikä hänellä ollut vähääkään halua ottaa Sylvaa takasin kotimaahansa. Silloin olisi eron hetkellä tullut vastenmielisiä selityksiä. Joka tapauksessa olisi oikeus jäänyt Sylvan puolelle, joka nyt hänen käsityksensä mukaan oli itse menettänyt oikeutensa. Nicodem meni siis suoraan asiaan. Hän tahtoi kerta kaikkiaan tehdä lopun kaikesta yhteydestä tämän tytön kanssa. Eikä tämä juttu maksaisi hänelle enempää kuin pienen summan rahaa ja hän tiesi hyvin, ett'eivät Sylvan vaatimukset olleet suuret.

Sylva seisoi vielä ja katsoi hänen loistavaa univormuaan ja niitä koreita tähtiä, jotka komeilivat hänen rinnallaan. Juuri tämä komeus pelotti häntä ja pani hänet salassa vapisemaan.

- Nicodem, sanoi hän hiljaa — minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua, selitä minulle —

- Selitä minulle, kuinka se on mahdollista, että sinä, yksinkertainen metsästäjä Serbiasta, voit olla niin ylhäisten herrojen seurassa? Tämä talohan on niin hienosti ja kallisarvoisesti sisustettu, ja minä luulen, että ainoastaan rikkaat ja aateliset herrat saavat tulla tänne sisälle.

- Siinä olet oikeassa. Näetkös, typykkäni, juuri siitä syystä olenkin täällä!

- Sinä — sinä Nicodem Luna? Laupias Jumala, kuka sinä sitten olet? Miksi olet salannut minulta oikean nimesi? Miksi et ole sanonut minulle, että olet ylhäinen mies?

- Siitä syystä, että sinun rinnallasi voin minä elää ainoastaan inkognito? vastasi Nicodem halveksien.

- Ha, haa, en muistanut, että olet syntynyt sivistymättömistä vanhemmista ja ettet sitte ole saanut mitään oppia. Joo, näetkös, inkognito kutsutaan sitä, kun joku syystä tai toisesta on pakoitettu salaamaan oikea nimensä ja ottaa toisen. Mutta jos välttämättömästi tahdot tietää, kuka minä olen — no niin, saathan sinä sen kuitenkin tietää tässä talossa, ett'ei nimeni ole Nicodem Luna ja ett'en ole yksinkertainen metsästäjä, kuten sinulle vakuutin, vaan olen minä Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli ja Serbian kuninkaan Aleksanterin lanko.

Nicodem oli pelännyt, että siitä syntyisi hirmuinen raivon kohtaus, kun Sylva saisi tämän tietää, sillä silloinhan hänelle selvenisi, kuinka syvälle Nicodem oli hänet alentanut. Mutta — hän oli erehtynyt! Sylva meni häntä vielä lähemmä, katsoi häneen suloisilla silmillään, jotka uivat kyynelissä. Mutta hymy leikki hänen huulillaan ja hän sanoi äänellä, jossa ilmeni totuus ja rehellisyys:

- Oi, kuinka iloinen olen, että sinä olet niin korkealla! Olen niin onnellinen, että sallimus on vienyt sinut niin loistavalle paikalle! Nyt, Nicodem, olen vielä ylpeämpi sinun rakkaudestasi, vaikk'en valitettavasti voi rakastaa sinua enempää kuin ennen. Sillä minä olen ensi hetkestä asti rakastanut sinua enemmän kuin kukaan nainen voi tehdä.

Hän ei siis vieläkään aavistanut, minkä kuilun partaalla hän kulki! Hän ei tahtonut vielä uskoa, että tämä mies oli ottanut hänet leikkikalukseen ja että hän oli aikeessa heittää pois tämä leikkikalu, kun oli väsynyt siihen.

Mutta Nicodem tahtoi tehdä asiasta lopun. Hän halusi päästä niin pian kuin mahdollista takasin peliin, sillä, peijakas vieköön, tänäänkin oli hänellä ollut huono onni, ja nyt tahtoi hän vihdoinkin voittaa takasin panoksensa, jotka hän edellisenä yönä säännöllisesti oli menettänyt.

- Kun sinä nyt siis tiedät, kuka minä olen, alkoi hän uudestaan, ottaen askeleen taapäin — niin voit itse nähdä, Sylva, ett'emme enää voi elää yhdessä.

- Miksi? kysyi Sylva. — Eikö sinulla siis kuningatar Dragan veljenä ole toimintavapautta? Etkö voi valita puolisoasi oman sydämesi mukaan? Vie minut sisaresi luo, ja minä koetan kaikin tavoin ansaita hänen rakkautensa ja kunnioituksensa. Minä lupaan sinulle, että teen kaikki, mitä hänen silmistään voin lukea hänen haluavan. Ja minä toivon, että hän sitte on tyytyväinen sinun vaaliisi. Ja hän pitää sinua onnellisena, kun olet löytänyt vaimon, joka rakastaa sinua niin rajattomasti.

- Sinä kuvittelet todellakin tuon kaiken hirmuisen yksinkertaiseksi, sanoi hän huolettomasti — mutta minä voin vakuuttaa sinulle, ett'en saisi olla minuuttiakaan enää upseerina ja että sisareni kerrassaan kääntäisi minulle selkänsä, jos pyytäisin häntä tervehtimään sinua kälynään.

- Olenko minä sitte tehnyt jotain pahaa? Voitko todistaa, että olen tehnyt jonkun rikoksen? Enkö ole aivan tahtomattani tullut tuohon viheliäiseen paikkaan? Ei, varmaankaan ei sisaresi suutu sinuun siitä, että sinä minua rakastat.

- Hänen on peijakkaan vaikea käsittää asioita! sanoi Nicodem itsekseen.
— Minun täytyy hyökätä vahvemmilla aseilla.

Mutta nyt ei olekaan kysymys ainoastaan tästä, jatkoi Nicodem, joka nyt päätti ryhtyä kaikista arkaluontoisimpaan keinoon — vaikka sinä olisit aatelissukuakin, pikku Sylva, niin en voi salata sinulta, että rakkauteni sinuun on loppunut. Meidän välimme täytyy katketa. Nyt se on ohi!

- Ohi! toisti Sylva vapisevin huulin, tuijottaen Nicodemiin, kuin olisi hänet herätetty unesta, eikä olisi vielä oikein valveilla.

- Niin, se on ohi! Minä palaan näinä päivinä Serbiaan, jatkoi Nicodem, joka oli erittäin iloinen, että Sylva näennäisesti niin tyynenä oli kuunnellut hänen viimeiset selityksensä. — Ja mitä sinuun tulee, niin voit jäädä tänne eli mennä tiehesi, miten vaan haluat. Kuitenkin neuvoisin sinua jäämään Wieniin, sillä täällä on sinulla aina tilaisuus viettää erittäin mukavaa, hauskaa elämää. Tiedätkös mitä, ehkä voin tehdä vielä jotakin hyväksesi. Minä esittelen sinut eräälle ystävälleni.

Sylva ei väräyttänyt kulmiaankaan. Hänen kasvoissaan tapahtui muutos, sillä ennen olivat ne olleet kuin kivettyneet. Mutta nyt käsitti hän sen, mitä ei vielä vähää ennen ollut voinut ymmärtää. Hän käsitti täydellisesti kaiken sen, mikä oli ollut oikeutettua sen nuoren rouvan teossa, josta hän oli lukenut sanomalehdessä.

Jos Sylva olisi noudattanut ensimäistä sisällistä kehoitusta, niin olisi hän kohta juossut tiehensä sanomatta sanaakaan tuolle kurjalle, olisi juossut niin pian kuin jalat kannattivat. Mutta minne? Se olisi ollut yhdentekevä.

Löytyy eräs laji epätoivoa, joka ei enää kysy päämaalia eikä keinoja ja tämän nuoren tytön kurjuus oli joutunut sille asteelle, että se meni epätoivonkin rajan yli. Minuutin ajan tuijotti hän Nicodemiin voimatta lausua sanaakaan. Merkillistä, hän oli pitänyt Nicodemia niin kauniina, oli rakastanut häntä kaikesta sydämestänsä. Ja kuitenkin — kuitenkin näyttivät hänen kasvonsa nyt Sylvan mielestä inhottavilta ja vääristyneiltä! Hän ei voinut itsekään käsittää, kuinka oli voinut rakastaa tätä miestä. Eikä hän kuitenkaan poistunut, yhä seisoi hän kuin kiinni kasvaneena samalla paikalla. Tällä hetkellä muisti hän ensi kerran erään pyhän velvollisuuden, jonka luonto oli hänelle antanut. Hän ajatteli sitä olentoa, jota kantoi sydämensä alla, sitä pientä ihmisolentoa, jota hän ei vielä ollut nähnyt, jonka hän vaan tunsi ja jota niin äärettömästi rakasti.

Nicodem ei vielä tiennyt siitä taivaallisesta siteestä, joka oli kierretty heidän molempain välille ja joka ainakin Sylvalle näytti olevan mahdoton katkaista. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmaista tämä salaisuus Nicodemille, huomauttaa hänelle, kuinka lujasti hän oli yhdistetty Sylvaan ja silloin hän varmaan näkisi hänet taas jalkainsa juuressa ja kuulisi hänen katuvaisen rukouksensa.

- Sinä et siis enää minua rakasta, Nicodem! huudahti Sylva. — Ei, ei, minä tiedän sen, sinä et rakasta minua, sinä olet itse äsken sanonut minulle kylmin, sydämettömin sanoin. Mutta etkö sitte rakasta lastasikaan?

Sylva laski varmasti, että kysymys tekisi hänet aivan tolkuttomaksi, että tämä ilmoitus tekisi tyhjäksi kaikki, mitä heidän välillään oli tapahtunut, mutta hän erehtyi, hän ei ollut vielä laskenut Nicodemin ilkeyden syvyyttä.

- Lastani! huudahti hän. — Ovatko asiat sillä tavoin? Sinä olet — sinä luulet — oh, rakkaani, ethän suinkaan luule, että minä otan todesta tämän sinun ilmoituksesi.

- Tuhat tulimaista, elä nyt edes itke noin kovasti! Tahdotko välttämättömästi, että muidenkin ihmisten pitää kuulla? Siivot ihmiset sopivat sellaiset asiat keskenään. Näetkös lapseni, jos olet järkevä, niin olen minä aina sinun hyvä ystäväsi, joka ei hylkää sinua. Katsos, ota tämä rahakukkaro! Ei siinä tosin ole niin kovin paljoa, sillä minulla on ollut pari päivää kirotun huono onni pelissä, mutta rahat riittävät ainakin vuodeksi suojelemaan sinua hädästä. Kun olet synnyttänyt lapsen, niin ilmoita minulle siitä! Minä en aijo jättää sinua, vaan annan apua. Näin sanoen pudotti hän kukkaron Sylvan polvelle. Onneton nuori nainen hyppäsi tämän kuullessaan ylös ja viskasi luotaan ruskean, seteleillä täytetyn kukkaron, kuin olisi se ollut inhottava, likainen tai myrkyllinen eläin ja huusi, tehden rajun liikkeen:

"Jo riittää, jo on tarpeeksi häpeää, häväistystä ja valhetta! Ole kirottu, kurja olento, kirottu kuolemaan saakka! Minä en rakasta sinua enää, ei, minä en rakasta sinua! Minä vihaan sinua, vihaan sinua enemmän kuin kukaan nainen ennen minua. Me näemme vielä toisemme, Nicodem Lunjevica, me näemme toisemme sellaisella hetkellä, jolloin sinä saat minulle tehdä tiliä siitä, mitä sinä olet tehnyt minulle! Sen, että sinä nyt työnnät minut pois luotasi, häpäiset minua, sen annan sinulle vielä anteeksi, mutta että olet teeskennellyt rakkautta minua kohtaan, että olet kietonut kätesi ympärilleni ja vetänyt minua sydämellesi, sitä en anna sinulle anteeksi, sentähden aion kerran astua sinun eteesi, kun koston hetki on lyönyt! Minä menen, Nicodem Lunjevica, jatkoi Sylva vihasta vapisevalla äänellä, samalla kun hänen hento vartalonsa kohosi vielä korkeammalle ja jännitetyt silmänsä loistivat kamalasti, — minä menen, mutta minä tulen vielä kerran luoksesi — ja jos en sitä tekisi, jos kuolema tulisi sillä hetkellä, jolloin minä synnytän lapseni — sinun lapsesi maailmaan, niin ole varma, että kostaja ei jää tulematta, kostaja sellainen, joka rankaisee kamalan rikoksesi silloin kun vähimmän odotat ja aavistat. Hyvästi, sinä sydämetön mies, rakkaudeton mies, mies, joka kylmäverisesti olet leikkinyt pyhimpäin tunteiden kanssa, joita ihmissydämessä asuu. Hyvästi, ja vaikka Jumala antaisikin sinulle anteeksi sen, mitä minulle olet tehnyt, niin en minä, vietelty, onneton Sylva, anna koskaan sinulle anteeksi."

Nämä sanat lausuttuaan hyökkäsi Sylva ulos huoneesta. Hän ei katsonut ympärilleen, riensi vaan kiireesti alas himmeästi valaistuja portaita. Hänestä tuntui, kuin olisivat talon muurit syösseet hänen päällensä. Pois — kauas pois! se oli ainoa ajatus, joka täytti hänen mielensä. Hän joutui kadulle, kulki pitkän matkaa, harhaillen ympäriinsä keskellä yötä ilman päämaalia, ilman mitään tarkoitusta. Ne, jotka tulivat häntä vastaan, luulivat kai, että hän oli mielipuoli, joka oli karannut hullujen huoneesta, kun hän horjui eteenpäin silmät kyyneleitä vuotaen, kuolon kalpeus kauniilla kasvoillaan. Muutamat herrat koettivat pidättää häntä, tahtoivat häntä puhutella, mutta Sylva repi itsensä irti heistä, syöksyi eteenpäin ja katosi ensimäisessä kadunkulmassa.

Minne — minne aiot sinä mennä, onneton raukka! Kuinka olisi Sylva voinut vastata tähän kysymykseen. Eihän hän tiennyt itsekään, minne hän nyt pakenisi häpeäänsä pakoon. Hän hiipi kuin otus vieraassa, tuntemattomassa metsässä, jolla ei ole koloakaan, mihin piilottautua ja joka pelkää, että metsästäjä seisoo joka puun takana. Hänellä ei ollut enää kotia, ei missään löytynyt hänelle paikkaa, jossa olisi voinut pysähtyä ja levähtää.

NELJÄSKUUDELTA LUKU.

Reki kiiti eteenpäin unkarilaisella pustalla [pusta = aro.]. Se oli postireki, jota ajoi mitä viehättävin postiljooni, — Genia von Sandorf.

Hypättyään ikkunasta oli hän kulkenut monta päivää ja yötä pitkin maanteitä päästäkseen Serbiasta Unkarin kautta Wieniin. Eräänä iltana oli hän tunnottomana vaipunut maahan erään pienen kylän luona Buda-Pestin lähellä. Eräs postinkulettajan joukko löysi hänet ja otti mukaansa. Ja kun heidän renkinsä karkasi, päätti Genia, ollakseen joksikin hyödyksi, pukeutua miehen vaatteisiin ja niin tuli hänestä — heidän nuori postiljooninsa. Ja nyt istui hän kuskipenkillä, läiskyttäen piiskaansa hevosille.

Oli kylmä talviyö. Miljoonia tähtiä loisti tummalla taivaalla aivan kuin olisi nyt ollut näiden seutujen ihana elokuun yö. Kuu vaelsi hiljalleen rataansa ja peitti lumivalkean pustan sinivalkealla valolla, joka pani lumen säteilemään kuin jalokivet ja antoi joka esineelle satumaisen valaistuksen.

Postireessä oli yksi ainoa mies, joka näytti olevan rauhallinen kauppamatkustaja. Hän näytti muuten nukkuvan. Reestä ei kuulunut mitään ääntä ja kun Genia kerran katsoi pienestä lasiruudusta reen sisälle, näki hän, että kauppias Naumann istui taapäin nojautuneena eräässä reen nurkassa silmät kiinni, ja hurskas nunna nukkui istuallaan toisessa nurkassa. Hän oli nähtävästi lukenut rukouksensa ennen maatapanoaan, sillä rukouskirja oli vielä avoinna hänen polvillaan.

Geniakin alkoi hiukan väsyä, mutta hän voitti unen. Hän tiesi, ettei hän saanut nukkua. Ei, postiljoonin täytyi pitää silmänsä auki! Vaikka matkustajat antautuvatkin unelmiensa valtaan — niin on postiljooni kuitenkin vastuunalainen niistä, joita hän kuljettaa. Mutta pian hävisi kaikki väsymyksen tunne. Genian silmät tulivat taas kirkkaiksi. Talviyö oli hänestä kaunis, se elähytti hänen sieluansa. Niin kauan kun hän oli rouva Minkan, postimestarin rouvan luona hänen ummehtuneessa huoneessaan, oli häntä vaivannut kuin jonkunmoinen painajainen. Jokin levottomuus oli häntä siellä vallannut. Mutta nyt täällä äärettömällä arolla, nyt laajeni hänen rintansa ja — oliko se pakkanen vai vapauden tunne, joka sen teki — hänen verensä alkoi sykkiä voimakkaammin suonissa, se tuli vilkkaammaksi ja voimakkaammaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän taas onnellinen kuten ennen.

Onnellinen? Voikohan hän olla onnellinen, kun Stefan ei ollut hänen luonaan, Stefan Naumovitsch, se mies, jota hän rakasti, se mies, jonka tähden hän kärsi tätä ääretöntä tuskaa, joka täytti hänen elämänsä? Oi, hän oli niin kaukana! Mitä olisikaan hän antanut — tämä ajatus tuli äkkiä hänen eteensä ja hyväili hänen sieluansa kuin länsituulen puhallus keväällä — jos Stefan nyt olisi hänen luonansa ja hän saisi istua hänen rinnallansa reessä. Jos siten saisi matkustaa rinnatusten kauas, kauas pois, aina maailman ääriin saakka! Se olisi todellakin onnea!

Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka lähellä Stefan oli, eihän hän tiennyt, että Stefan oli tällä hetkellä reessä, vaikka naamion peittämänä, jonka läpi Genia ei voinut nähdä.

Tämä kauppamatkustajaksi tekeytynyt oli näet Stefan Naumovitsch, jonka piti kuningas Aleksanterin käskystä matkustaa Wieniin tarjotakseen kuningas Milanille sovintoa ja pyytääkseen häntä palaamaan Serbiaan. Genia oli erehtynyt luullessaan, että tämä matkustaja nukkui. Tosin istui Stefan Naumovitsch silmät kiinni, mutta hän ei voinut nukkua. Melkein koko matkan oli hänen sielunsa ollut alituisessa jännityksessä. Toisinaan oli se ollut ilon, toisinaan surun vallassa.

Iloinen oli hän toivoessaan, että vihdoinkin kaikki tulisi taas hyväksi Serbiassa, kun hänen toimenaan nyt oli kutsua kuningas Milan maahansa, viedä pojan pyyntö isälleen ja siten raivata tietä sovintoon entisen ja nykyisen kuninkaan välillä, mikä epäilemättä olisi suureksi siunaukseksi koko onnettomalle Serbialle. Mutta surullinen tunne valtasi Stefanin, kun hän ajatteli Geniaa. Missä oli hän?

Surullinen tunne valtasi Stefanin sydämen, kun hän ajatteli Geniaa. Missä olihan? Missä oli hänen rakas tyttönsä, jolle hän oli omistanut sydämensä korkeimmat, puhtaimmat tunteet. Mutta häntäkin lähestyi mielikuvitus, ihmisten suuri lohduttaja ja hänkin ajatteli, kuinka ihanata olisi kiitää Genian kanssa läpi Unkarin pustan. Hän katsoi hurskasta nunnaa rinnallaan, vanhaa, inhottavaa nunnaa, joka oli niin vastenmielinen matkatoveri, ja hän ajatteli, kuinka toisellaista olisi, jos nyt Genia istuisi hänen sijallaan. Kuinka olisikaan hän pitänyt hänen käsiään omissaan, kuinka hellästi olisi hän puristanut tytön hienoja sormia, kuinka ottaisi hän hänet syliinsä, painaisi hänen pienen päänsä rintaansa vasten, ja silloin — silloin saisivat hevoset juosta niin nopeaan kuin tahtoisivat, vaikka maailman ääriin! Se olisi todellakin onnea!

Mutta vihdoin vaipui Stefan Naumovitsch uneen. Luonto ei antanut pahottaa itseään, se vaati osansa ja uni laskeutui hänen ylitsensä. Ihmeellistä, unessa yhtyi hänen henkisten silmäinsä edessä kaksi henkilöä yhdeksi — Genia ja nuori postiljooni, jonka kasvot hän oli pimeässä vilahdukselta nähnyt. Se oli kai tuo ihmeellinen yhtäläisyys nuoren postiljoonin ja Genian välillä, joka synnytti tämän unen.

Kuinka kauvan hän tällä tavoin makasi ei hän itsekään tiennyt, mutta äkkiä herätti hänet huuto, aivan hänen korvansa vieressä, joka repäisi hänet unestaan. Samalla kuuli hän särkyneen lasin helinän ja näki, että lasiruutu lähinnä kuskilautaa oli lyöty rikki ulkoapäin.

Stefan Naumovitschin ensi ajatus oli, että joku onnettomuus oli tapahtunut, sitte ajatteli hän ryöväreitä, jotka eivät ole niinkään harvinaisia Unkarin arolla ja tarttui nahkalippaaseen, joka hänellä oli takin alla vasemmalla sivulla ja jossa oli komea revolveri. Mutta heti sai hän tietää, että häntä häntä uhkasi vielä vakavampi vaara, sillä postiljooni huusi hänelle:

Stefan Naumovitsch ei olisi ollut serbialainen, varsinkin kun oli tehnyt pitkiä matkoja Serbian ja Unkarin läpi, jollei hän olisi tiennyt, että tämä ilmoitus sisälsi suuren vaaran. Kesän aikana eivät sudet paljoa merkitse Unkarin arolla, sillä silloin on kaikkialla runsaasti ravintoa. Korkeintaan tekevät ne silloin tällöin hyökkäyksen lammaslaumaan, eivätkä paimen ja hänen koiransa kykene estämään niitä kantamasta pois ja syömästä paria lihavata lammasta. Mutta ihmisiin eivät ne silloin uskalla kajota, siihen ovat ne liian arkoja ja ryhmysauvalla varustettu poikanen voi kesän aikana ajaa ne pakoon.

Mutta toista on talvella. Lumi peittää lakeudet, ja tuon äärettömän kääriliinan alla on kaikki haudattuna. Sudella on nälkä, se ei löydä mitään syötävää. Silloin käy tämä aron pelottava ryöväri tuhat kertaa hirmuisemmaksi, kuten ihminen, jonka epätoivo pakottaa murhaajaksi. Suurissa laumoissa kiitävät ne silloin yli aron, päästäen lyhyitä huudahduksia, jotka jo kaukaa varoittavat ja pelottavat matkustajaa. Voi sitä ihmistä, jonka susi silloin saavuttaa, hän on ehdottomasti hukassa, sillä pedot panemat liikkeelle kaikki voimansa, ettei saalis pääsisi heidän käsistään. Ne osoittavat takaa ajaessaan sellaista tarmoa, joka on todellakin pelottava. Joka vuosi joutuu arolla joukko ihmisiä susien uhriksi, eikä heistä sitte muuta löydetä, kuin jyrsittyjä luita. Niin, meneepä susien verenhimo niinkin pitkälle, että ne usein uskaltavat ihmisasunnoillekin ja monen köyhän majatalon isäntä ja vieraat ovat joutuneet susilauman uhriksi.

Genia oli hyvään aikaan älynnyt takaa-ajajat. Ainoastaan se seikka, että oli pysynyt valveilla, teki hänelle mahdolliseksi ilmoittaa matkustajille vaarasta ja itse ryhtyä valmistaviin toimiin. Hänkin oli ensin kuullut niiden käheän huudon, mutta kun ei hän niin tarkkaan tuntenut pustaa, oli hän luullut, että jossain läheisyydessä oli ihmisasunto ja että uskollinen talonkoira oli säikähtänyt hevosten kulkusia ja alkanut haukkua. Sitte oli hän nähnyt ensin tumman ruumiin liikkuvan valkoisella lumipeitteellä, ruumiin, joka äärettömällä nopeudella riensi eteenpäin rekeä kohti. Taas oli hän luullut, että se oli koira ja oli tarttunut ruoskan varteen. Mutta äkkiä oli hän huomannut, että kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä samallaista pitkää, laihaa, harmaanruskeaa ruumista tuli näkyviin reen takana. Niin monta koiraa ei mitenkään voinut löytyä talon läheisyydessä. Sitte tunsi hän tuulen mukana petoeläimen hajun ja nyt tiesi Genia kyllä hyvin, mitä hänellä oli pelättävänä. Tuskassaan ei hän tiennyt muuta keinoa kuin herättää kauppamatkustaja reessä. Tämä oli mies ja kykeni auttamaan häntä taistelussa susia vastaan, sillä Genia oli varma siitä, että hänen oli varustautuminen taisteluun. Vielä oli hän kappaleen matkaa susia edellä, mutta nämä tulivat äärettömällä nopeudella yhä lähemmä ja lähemmä. Ne riensivät kuin varjot yli valkoisen lumipeitteen, niillä näytti kerrassaan olevan siivet, niin hirmuisella vauhdilla lyheni matka reen ja ahnaiden petojen välillä. Nyt alkoivat hevosetkin käydä levottomiksi. Nämä jalot eläimet tunsivat verivihollisen olevan lähellä. Hevonen tietää, että sen on vaikea välttää susia, jos ne kerran sitä hätyyttävät. Löytyy vain yksi keino, jolla eläinparka voi pelastua, nimittäin se, että se juoksee nopeammin kuin aron hyeena. Ja se on mahdollista ainoastaan silloin, kun on tekemisissä ainoastaan muutamain susien kanssa.

- Sudet ajavat meitä! huusi Genia vielä kerran, kun Stefan Naumovitsch ei heti vastannut. — Mitä me teemme pelastaaksemme itsemme?

Nyt käsitti Stefan kaikki tyynni ja nopealla liikkeellä veti hän revolverin kotelosta.

- Meidän täytyy puolustaa itseämme, vastasi hän pienestä särkyneestä ikkunasta. — Kuinka monta sutta siellä on?

- Minä en voi sitä niin varmaan sanoa, mutta luulen, että niitä on noin kolmekymmentä.

- Kolmekymmentä sutta! Se on paljo! Mutta ei saa menettää rohkeutta.
Onko siellä sijaa teidän rinnallanne kuskilaudalla?

- Sitte tulen minä heti luoksenne, sanoi Stefan. — Reen sisästä en voisi ampua niin varmasti. Pysäyttäkää hetkeksi, jotta voin hypätä ylös!

- Mutta tämä pysähdys voi tulla vaaralliseksi meille, vastusti Genia. — Jos menetämme puoli minuuttia niin se merkitsee samaa kuin menettää kolmas osa siitä välimatkasta, joka on meidän ja susien välillä.

- Sitä ei voi auttaa, vastasi Stefan. — Pysäyttäkää, minä en menetä turhaan sekuntiakaan.

Tällöin näytti nunna heränneen. Hän katsoi pelokkaasti huntunsa takaa ja huusi vapisevalla äänellä:

- Mistä on kysymys, miksi pysähdyimme? Laupias Jumala, ei suinkaan täällä ole ryöväreitä!

- Susia, huudahti nunna äänellä, joka selvästi ilmaisi, ettei hänellä ollut ollenkaan kiire lähtemään maallisesta olotilasta taivaalliseen kotiinsa. — Susia, pyhä isä taivaassa, me olemme hukassa! Pelasta minut, pelasta minut, minä en saa kuolla!

- Elkää olko epätoivoinen, sisar, vastasi Stefan hymyillen. — Me teemme ainakin parastamme, postiljooni ja minä. Pysykää te vaan aivan tyyneesti reessä, minä nousen kuskilaudalle, jotta voin tehokkaammin pitää susia kaukana ja ajaa ne pakoon.

Näin sanoen avasi hän reen oven, pujahti siitä ulos ja neljännes minuutissa oli hän istuutunut Genian rinnalle kuskilaudalle.

Vaikka kaikki oli tapahtunut mitä suurimmassa kiireessä, oli Genian pelko toteutunut, sillä paljon oli lyhennyt matka hevosten ja susien välillä. Ja näytti siltä, kuin olisivat pedot huomanneet tämän, sillä niiden ulvonta, joka nyt viilsi läpi hiljaisen yön, kuului riemuitsevalta, se oli kuin verenjanoinen voittohuuto.

Merkillistä, nämä molemmat ihmiset olivat äsken uneksineet istuvansa toistensa rinnalla ja rientävänsä hurjaa vauhtia eteenpäin yli äärettömän tasangon. Ja nyt — nyt oli heidän unelmansa toteutunut, eivätkä he siitä tienneet. Ei, he eivät aavistaneet, nämä ihmiset, jotka istuivat aivan lähetysten, pelon ja kauhun vallassa, että he vihdoinkin olivat tulleet yhteen. He antoivat kalliimpien hetkien, jotka Jumala oli heille lahjoittanut, mennä käyttämättöminä ohi. Mutta vaikka he olisivatkin olleet tietoisia siitä, että Jumala oli taas johtanut heidät yhteen, niin eivät he kuitenkaan olisi voineet näiden minuuttien aikana antautua hellyyden osoituksiin. Vaara uhkasi heitä. Stefan painoi valeparran lujemmin leukaan ja poskille. Sitte kääntyi hän ja katsoi taaksensa ja sivuille. Näin tarkastettuaan koko aseman tuli hän huomaamaan, että se oli pelottava.

Kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi koko lumilakeuden hopeavalollaan, näki hän selvästi, että siellä oli äärettömän suuri joukko aron susia, jotka ajoivat rekeä sellaisella sitkeydellä, joka on juuri sudelle omituista, kun se, nälän ahdistamana, vainuaa saalista ja panee viimeisetkin voimansa saadakseen jonkun aterian.

Kuinka hirmuisilta näyttivät nämä ruskean harmaat pedot! Kuinka rajusti ne hyökkäsivät eteenpäin reen takana, ottivat suuria hyppyjä ja näyttivät tahtovan juosta kilpaa hevosten kanssa! Eräs jättiläissusi, joka näytti olevan joukon johtaja, juoksi etumaisena. Se näytti tällä hetkellä olevan noin kahdensadan askeleen päässä reestä.

- Kuulkaa nyt postiljooni, mitä minä sanon! sanoi Stefan Genialle. — Kaikki tulee nyt riippumaan meidän hevostemme nopeudesta. Luuletteko, että hevoset voivat kestää?

Genia ei ollut tähän asti paljoa välittänyt tallista eikä hevosista sinä aikana kun oli ollut postimestarin rouvan tykönä. Mutta olihan rouva Minka vakuuttanut hänelle, että ne olivat oivallisia eläimiä. Sentähden vastasi hän:

- Niin, ja onhan meillä neljä hevosta reen edessä, jatkoi Stefan miettiväisenä. — Ne juoksevat kyllä niin kauan, että sudet lopulta väsyvät. Tosin ovat aron sudet tunnetut siitä, etteivät väsy niin pian, eivätkä ne tahdo millään ehdolla luopua saaliistaan. Mutta meillä ei ole muuta tehtävää kuin toivoa. Sanokaahan minulle, postiljooni, emmeköhän voisi päästä johonkin majataloon? Löytyy kai joku paikka, johon voimme pelastua?

Tämä kysymys pani Genian hämilleen. Hän ei ollenkaan tuntenut pustaa, eikä ollut koskaan sen läpi matkustanut. Mutta hän muisteli kerran kuulleensa talonpojan kertovan, että hänen täytyi ajaa koko yö ennenkuin vihdoin tuli majataloon, jossa hän tavallisesti antoi hevosten ja matkustajain hiukan levähtää, ja itse nautti aamiaisen.

- Majataloon, sanoi Genia epävarmalla äänellä — kyllä kai se tahtoo sanoa, me tulemme ensimäiseen taloon päivän koittaessa.

- Päivän koittaessa! Siihen on vielä kauan! huudahti Stefan kauhistuneena. Sitte otti hän kellonsa, heitti siihen nopean silmäyksen ja huomasi, että kello oli kolme aamulla.

Mutta aamu oli ainoastaan ajanlaskun mukaan. Todellisuudessa oli siihen vielä kauan aikaa. Tällä hetkellä oli vielä täysikuu taivaalla ja kaikki tähdet loistivat.

Vasta auringon noustessa vetäytyvät nämä sudet luoliinsa eikä vielä voinut sitä ajatellakaan.

- Kello on kolme, mutisi Stefan, huokasi ja pani kellon liivin taskuun. — Luulen, ettemme voi toivoa auringon nousevan ennenkuin kuuden tienossa. Siihen olisi siis vielä kolme tuntia. Mutta niin kauan voivat hevosemme tuskin kestää.

Oletteko joskus ennen olleet tällaisessa seikkailussa? kysyi Stefan sitte, katsoen syrjästä päin naapuriinsa.

- En koskaan, vastasi Genia. Minä en ole koskaan ennen ollut tekemisissä susien kanssa.

- Mutta olettehan postimestarin poika, vai kuinka? Olette kai useinkin kulettanut postia Buda-Pestiin?

Jos ei juuri tällä hetkellä olisi pilvi kulkenut kuun ohi, joten tuli jokseenkin pimeä, olisi Stefan nähnyt tumman punan, joka nousi postiljoonin poskille. Sillä Genia punastui ajatellessaan, että hänen nyt täytyi valehdella. Mutta mitä voi hän muuta tehdä? Hänen täytyi jatkaa näyttelemistään, ja postimestarin rouvan tähdenkin täytyi hänen tehdä se. Muuten olisi hän saattanut tälle paljon ikävyyttä.

- Ja minun nimeni on Anton Naumann, vastasi nuori upseeri. — Kas niin, nyt tunnemme toisemme. Tämä on hyvin omituinen esittely, kun on melkein kuolema silmäin edessä.

- Kuolema silmäin edessä? Niin vaaralliseksi katsoi siis matkustaja heidän asemansa.

Stefan oli säpsähtänyt kuullessaan sen huudon, joka pääsi Genian huulilta. Hän muisti äkkiä, että hän kerran ennenkin oli kuullut samallaisen huudon. Se oli silloin kun hän oli Genian kanssa "Zum Bojaren" ravintolahuoneessa ja poliisi löi ovelle tahtoen päästä sisälle. Merkillistä! Ei ainoastaan tämän nuoren postinkulettajan kasvot vaan äänen sointukin muistutti hänen armaasta, kadonneesta Geniastaan.

Stefan ei saanut ajatella loppuun tätä ajatusta, sillä samassa löi
Genia hevosia ja huudahti säikähtyneenä.

- Susi — herra, näettekö, että tuo jättiläissusi oli vähällä hypätä hevosen päälle. Ja samassa antoi hän ruoskan suhista hevosen kohdalla, josta syystä eläin, joka ei ollut tottunut sellaiseen kohteluun, lähti vielä raivokkaammin juoksemaan ja veti toverinsa mukanaan.

Se oli matkustajain onneksi, sillä sen kautta pääsivät he taas hiukan edelle.

- Hyvin vanhanaikainen ase, sanoi Stefan heitettyään siihen silmäyksen.
— Sillä ette paljo saa aikaan. Mutta minä olen paremmin varustettu.

Näin sanoen veti hän esille ameriikkalaisen Colt-revolverin, jossa oli viisi panosta.

- Näettekö, sanoi hän — tällä voin ampua viisi laukausta aivan perätysten. Ladatkaa kuitenkin aseenne sillä minä luulen, että meidän täytyy valmistautua taisteluun.

Taistelu susien kanssa näytti nyt olevankin välttämätön, sillä jo muutamain sekuntien kuluttua ilmestyivät eläimet hevosten rinnalle. Sudet näyttivät olevan äärimäisyyteen asti raivostuneet, kun eivät päässeet hevosiin käsiksi. Mutta hevoset vapisivat niin pian kun sudet tulivat niiden läheisyyteen. Heidät valtasi samallainen kauhu, jonka joka eläin tuntee, kun voimakkaampi vihollinen on lähellä.

- Minä luulen, sanoi Genia, että tekisimme parhaiten, jos ampuisimme tuon suuren suden. Ainakin pääsisimme siitä vapaaksi.

- Ei, sanoi Stefan, minä en ammu, ennenkuin se on aivan välttämätöntä. Sillä jos kerran olemme alkaneet ampua, niin saamme olla varmat, että petojen raivo tulee kymmenkertaiseksi ja niiden nopeus puolta suuremmaksi. Siten pääsisimme tosin hiukan edelle siksi aikaa kun sudet repisivät ja söisivät kaatuneen toverinsa. Mutta se ei paljoa auttaisi. Ei, minä olen yhä sitä mieltä, että hevosten nopeudessa on meidän pelastuksemme.

Sill'aikaa kiiti reki eteenpäin yli lumi-aavikon. Tuntui melkein siltä, kuin ei se olisi koskenutkaan maata, sellaisella nopeudella lensi se eteenpäin. Kuolontuskan kiduttamat hevoset ponnistivat viimeisetkin voimansa päästäkseen susia pakoon. Mutta pustan sudet hyökkäsivät samoin sellaisella voimalla, kuin olisivat pahat henget niitä ajaneet, ja kammottavalta kuului niiden ilo-ulvonta, kun ne huomasivat tulleensa ajajia lähemmä.

- Eikä missään taloa näkyvissä, josta voisimme toivoa turvaa! mutisi Stefan, jonka tutkiva katse harhaili yli lakeuden. — Oi, tämä pusta on paljon pahempi kuin valtameri; siellä voi toki silloin tällöin kohdata jonkun laivan, jonka purjeen tai savun haaksirikkoinen saa nähdä.

- Me voimme kuitenkin pitää itseämme onnellisina, vastasi Genia, että meillä on edes kuutamo. Tämä ajo olisi paljon hirmuisempi pimeässä!

- Päinvastoin, vastasi Stefan, silloin voisimme toivoa, että pedot eivät meitä näkisi. Ei, nyt täytyy meidän vapautua tuosta roistosta. Kas, nyt on se tarttunut takimaiseen hevoseen — nyt on se jo etumaisen hevosen vieressä ja koettaa hypätä ja tarttua sen kurkkuun!

Stefan kohotti revolveria. Hän tähtäsi ja samassa kun susi taas koetti iskeä terävät hampaansa hevoseen kiinni, välähti revolveri, laukaus kuului ja ammuttuna syöksyi peto maahan. Hevoset juoksivat kuoliaaksi ammutun eläimen yli, vapisten pelosta. Mutta pakenevien takaa kuului kolmikymmenkertainen ulvonta. Sudet repivät kuolleen toverin kerrassaan kappaleiksi ja vahvimmat heistä varasivat itselleen parhaat palat.

Täten pääsivät pakolaiset taas hiukan edelle. Mutta se oli vaan hyvin vähän ja pian olivat sudet taas kintereillä. Sillä tuskin olivat ne saaneet nielaistuksi ne lihapalat, jotka niiden oli onnistunut anastaa, ennenkuin kaksinkertaisella vauhdilla alkoivat ajaa rekeä. Päästyään kerran veren makuun, tahtoivat ne lisää, nyt alkoivat ne haluta ihmisverta.

Tehdäkseen hämmennyksen täydelliseksi, käyttäytyi hurskas nunna reessä siten, että luuli hänen tulleen hulluksi. Vasta Stefanin revolverin laukaus oli tehnyt hänelle selväksi vaaran suuruuden. Vasta nyt tiesi hän oikein, mistä oli kysymys. Hän alkoi reessä huutaa, itkeä, ulvoa ja valittaa, eikä ne sanat, jotka hän päästi, suinkaan kuuluneet hurskailta, pikemmin kuuluivat ne suden ulvonnalta. Hän kirosi Jumalaa ja ihmisiä.

- Voi, jos en olisi suostunut lähtemään näin vaivaloiselle matkalle! Minä olen hyväntahtoisuuteni uhri. Hän, joka lähetti minut tähän vaaraan, istuu nyt kauniisti palatsissaan ja minä — minun täytyy tällä hirmuisella arolla joutua susien saaliiksi!

- Palatsissaan!? sanoi Stefan kysyen postiljoonille. Hurskaalla nunnalla näyttää olevan erittäin ylhäisiä tuttavuuksia.

- Hän tarkoittaa kai johtajatartaan, joka on määrännyt hänet matkustamaan Buda-Pestiin. Ja palatsilla tarkoittaa hän arvattavasti luostaria, jossa johtajatar on turvassa. Luostarithan ovat tässä maassa rakennetut palatsin muotoon.

- Minä en tahdo kuolla! kuului yhä reestä. Minä en tahdo kuolla! Postiljooni, ampukaa, ampukaa petoja! Ampukaa ne kaikki tyyni! Teidän täytyy pelastaa minut! Minä en ole maksanut rahojani, jotta joutuisin täällä susien syötäväksi! Kääntykää! Ajakaa takaisin kotiin! Eikö täällä ole mitään taloa läheisyydestä? Missä on poliisi? Taivaan Jumala, tuo susien ulvonta tekee minut hulluksi!

- No tyyntykäähän toki hiukan! huusi Stefan hänelle rikotusta ikkunasta. — Mehän olemme samassa vaarassa kuin tekin!

- Oivallinen lausunto nunnan suusta! huomautti Stefan, joka pelottavasta asemasta huolimatta ei voinut pidättää nauruaan. — Siitä nähdään, minkä arvoinen ulkonainen hurskaus todellisuudessa on. Vakavina hetkinä, varsinkin kun elämä on kysymyksessä, hajoaa saippuakupla.

Mutta nyt ei ollut Stefanilla ja Genialla enää aikaa välittää nunnan ulvonnasta, valituksista ja raivosta, sillä vaara kasvoi joka silmänräpäys. Muutamat sudet olivat päässeet reen luokse, ne piirittivät sen ja koettivat estää hevosia juoksemasta. Muutamat hyppäsivät rekeä vastenkin, tarttuivat portaaseen, joka johti kuskilaudalle ja antoivat siten laahata itseään mukana. Genia löi ruoskalla ympäriinsä ja antoi monelle sudelle läimäyksen juuri kun tämä aikoi hypätä jonkun hevosen päälle. Susi juoksi silloin pois, kuten pelkuri koira ja hevonen oli hetkeksi välttänyt vaaran.

Genia oli sopinut seuralaisensa kanssa, ett'ei tämä ampuisi ennenkuin se olisi aivan välttämätöntä. Mutta sekin hetki tuli.

- Nyt ei auta muu, meidän täytyy käyttää ampuma-aseitamme. Tähdätkää hyvin, Ferencz! Pitäkää sutta tarkasti silmällä ja säästäkää patrooneja, sillä me tarvitsemme ne kaikki! Suokoon Jumala, että meillä olisi niitä paljon enemmän, kuin mitä meillä on! Oletteko valmis?

- Odottakaa hetkisen! vastasi Genia, laski ruoskan vierelleen, otti kaksinkertaisen pistoolinsa ja asettui ampumaan.

Genia olisi voinut kertoa, että hän isänsä puutarhassa oli usein ampunut maaliin ja että isä oli usein leikillään sanonut, että hän ampui paremmin kuin joku keisarillinen ampuja.

- Kaikki on siis selvänä! Me tähtäämme noita molempia petoja, jotka näyttävät kiusaavan etumaisia hevosia — te ammutte oikeanpuolista, minä vasemmanpuolista. Yks' kaks' kolme!…

Kaksi laukausta pamahti. Mutta Stefan oli tällä kertaa ampunut syrjään. Hänen luotinsa oli lentänyt suoraan yli suden pään. Genia sitävastoin oli varmalla kädellä kaatanut vihollisensa. Kuului käheä huuto ja susi syöksyi suin päin maahan.

- Nyt hevosta selkään! käski Stefan. — Tästä saamme taas hiukan huoahdusaikaa.

Genian ei tarvinnut ollenkaan lyödä hevosia. Ne juoksivat niin paljon kuin voivat pelastaakseen oman elämänsä. Hevoset tiesivät hyvin hyvästi, että sitte vasta heille kävisi huonosti, jos he päästäisivät sudet päällensä.

Stefan ja Genia ampuivat lakkaamatta ja varsinkin nuoren upseerin colt-revolveri sai aikaan ihmeellisen hävityksen susilaumassa. Mutta he olivat tähän asti pitäneet susien lukua pienempänä. Niitä oli enemmän kuin kolmekymmentä. Heistä näkyi siltä, kuin ei vainoojien luku ollenkaan vähenisi. Muutamat sudet ottivat oikeita jättiläishyppyjä, kuin olisivat ne tahtoneet hypätä reen katolle ja Genia, joka oli heittänyt nopean silmäyksen ylöspäin, huomasi kauhulla, että erään suden oli onnistunut kiivetä reen päälle. Hän oli vähällä mennä tainnoksiin kauhusta. Pedon avoimesta kidasta kävi ulos niin hirmuinen löyhkä, että hänen oli melkein mahdoton sietää sitä. Hän näki suden veristävät silmät, terävät hampaat, punaisen, nälkäisen kielen — tuon hirmuisen näyn vaikutuksesta oli hän vähällä pudota kuskilaudalta. Hän tahtoi huutaa, mutta ei voinut. Hän ei voinut huomauttaa Stefania tästä suuresta vaarasta, sillä tämä oli juuri ottamassa henkeä eräältä sudelta, joka oli hypännyt erään oikeanpuoleisen hevosen selkään. Päälle päätteeksi oli hänen pistoolinsa lataamaton, eikä sitä tällä hetkellä voinut ladata. Susi katsoi häneen ilkeästi ja viekkaasti. Se oli käden pituuden matkan hänestä. Ensi hyökkäyksellä saattoi se päästä häneen kiinni ja repiä hänet palasiksi.

Mutta siitä huolimatta ei Genia kokonaan menettänyt malttiaan. Hän otti patruunan ja pisti toiseen pistoolin piippuun. Sitte suuntasi hän pyssyn niin, että luodin, joka aina sattui oikeaan, täytyi mennä keskelle suden kitaa. Tämä oli vielä samassa odottavassa asemassa. Genia laukaisi. Samassa hyppäsi susi, heittäytyi alas reen katolta ja hyökkäsi suoraan nuoren valepukuisen tytön kimppuun. Genia ei ollut kai sattunut oikeaan, hänen kätensä oli kai vapissut ja siten oli hän ampunut harhaan. Genia tunsi uuden voimakkaan hyökkäyksen, joka oli vähällä pudottaa hänet alas istuimelta. Hän olisi epäilemättä pudonnut alas kuskilaudalta keskelle ulvovaa susilaumaa, joka heti olisi repinyt hänet kappaleiksi, joll'ei eräs satunnainen seikka olisi estänyt tuota hirmuista tapahtumaa.

Nahkainen jalkapeite, joka oli pingoitettu polvien päälle suojelemaan alaruumista lumelta ja sateelta, ylettyi ylös vyötäisille saakka ja kun nyt susi heittäytyi hänen ylitsensä ja hän kaatui suulleen, piti jalkapeite häntä ylhäällä, niin että ainoastaan pää ja yläruumis olivat eteenpäin kumartuneet. Siitä huolimatta olisi hän kuitenkin ollut hukassa, jollei susi olisi hyökännyt liian suurella voimalla. Tämä voima oli niin suuri, että peto lensi eteenpäin Genian yli, putosi hevosten väliin ja joutui reen alle, joka kiiti suden ruumiin yli.

Tällä hetkellä oli Genia siis pelastettu. Mutta yhden suden sijasta tuli nyt kymmenen, jotka tahtoivat Geniaa saaliikseen. Pedot huomasivat, että ihmisruumis oli ollut lähempänä heitä kuin ennen. Ne juoksivat repiäkseen kokonaan tämän ruumiin pois reestä.

Nyt vasta huomasi tämä, kuinka hirmuisessa vaarassa nuori postiljooni oli ja heti päätti Stefan panna oman elämänsä uhriksi toverin tähden, jonka kanssa hän tähän asti oli jakanut kaikki vaarat. Hän laukaisi revolverinsa viisi kertaa perätysten.

Täten kaatoi hän maahan kaksi sutta, pelästytti toiset sudet ja tarttui samalla Genian riippuvaan ruumiiseen. Hän kierti kätensä hänen ympärilleen ja veti hänen yläruumistaan vähitellen ylöspäin, kunnes hänen päänsä vähitellen tuli Stefanin oman pään tasalle.

- Minun on teitä kiittäminen hengestäni, huudahti Genia. — Oi, miten hirmuisesta kuoleman vaarasta te minut pelastitte. Nyt olisivat sudet jo repineet minut palasiksi, jos ette te olisi tullut avukseni!

Kului jonkun aikaa, ennenkuin Stefan Naumovitsch saattoi vastata nuorelle postiljoonille.

Stefan tuijotti häneen ihmettelevin katsein, sitte siveli hän kädellä silmiään ja pudisti päätään.

Ei, ei, se ei voi olla niin, mutisi hän itsekseen, se on vaan erehdys — se on vaan muisto, joka synnyttää minussa niin outoja ajatuksia. Sitte kääntyi hän Geniaan ja vastasi hänelle:

- Kuinka voitte panna mitättömälle asialle niin suuren merkityksen? Olihan se velvollisuuteni ja te olisitte varmaan tehnyt minulle samalla tavoin.

- Aivan varmaan, herrani, sanoi nuori tyttö, joka kuullessaan hänen äänensä, vuorostaan säpsähti. — Mutta minulla ei olisi ollut voimaa eikä mielenmalttia niin pian tulla teidän avuksenne.

Mutta tämä olikin kaikki, mitä hän ennätti sanoa, sillä sudet vaativat taas kaiken hänen huomionsa.

Hevosten oli nyt juostava yli pienen kukkulan, joita on arolla siellä täällä. Eläimet eivät mitenkään voineet juosta tässä mäessä yhtä nopeaan kuin ennen ja sitäpaitse olivat ne kovin rasittuneet. Ne hiljensivät siitä syystä vauhtiansa, mutta se näytti tulevan niiden turmioksi. Sillä tuskin olivat sudet, jotka eivät nytkään näyttäneet ollenkaan menettäneen notkeuttaan, huomanneet tämän, kun ne uskalsivat tehdä uuden hyökkäyksen.

Stefanin ja Genian kuulat tappoivat monta sutta. Mutta tällä kertaa eivät ne voineet estää, että kaksi jättiläissutta heittäytyi erään hevosen päälle. Genian huulilta pääsi kauhun huuto. Hevonen syöksyi kumoon, ja pitkä, hirnuva kuolonhuuto, jonka se päästi, ilmaisi, että sudet olivat jo verisessä työssään. Ne olivat lyöneet hevosen kurkkuun, eräs niistä oli terävillä hampaillaan repinyt valtasuonen hevosen kaulassa ja ahnaasti nuoli se nyt punaista verta, joka purskui kuolinhaavasta. Hätyytetty hevonen oli kaatuessaan vetänyt mukanaan toisenkin hevosen, joka juoksi sen rinnalla eikä tätäkään voitu enää pelastaa. Stefan ampui tosin revolverillaan kuoliaaksi vielä kaksi sutta, mutta niitä jäi vielä kylliksi paljon jälelle, jotta ne saattoivat tehdä matkustajain aseman pelottavan vakavaksi.

- Nyt tai ei koskaan meille ehkä onnistuu pelastua, sanoi Stefan Genialle. Sudet ovat repimässä molempia hevosia. Meillä on siis kaksi vahingoittumatonsa hevosta jälellä. Jos meidän onnistuu päästä irti kuolleista hevosista ja jatkaa matkaamme näillä molemmilla, niin pääsemme hyvän matkaa edelle.

- Mutta, sanoi Genia — päästäksemme irti kaatuneista hevosista täytyy meidän hypätä alas kuskilaudalta. Meidän täytyy katkaista hihnat ja siitä voisi helposti koitua sen surma, joka uskaltaisi mennä sitä tekemään.

Stefan oli silmänräpäyksen ajatuksiinsa vaipuneena, sitte pudisti hän päättäväisesti päätänsä.

- Sama se, sanoi hän — meidän täytyy koettaa, vaikk'ei se onnistuisikaan. Sillä jos emme tee tätä koetta, niin olemme varmasti hukassa. Jos meidän taas onnistuu päästä irti kuolleista hevosista, niin on meillä ainakin mahdollisuus pelastua. Mutta ette te, ystäväni, tee tätä uhkarohkeata tekoa, sanoi Stefan liikutetulla äänellä — te olette nuori ja elämä on edessänne — minä olen meistä vanhempi, minun velvollisuuteni on panna elämäni alttiiksi.

Näin sanoen nousi hän, heitti takasin jalkapeitteen ja laittautui hyppäämään alas kuskilaudalta.

Silloin valtasi Genian äkkiä ihmeellinen tunne. Hän ei voinut saada selville, miksi hänen sydämensä kutistui kokoon, miksi hän äkkiä tunsi sellaista tuskaa ajatellessaan, että tämä rohkea mies, joka oli pelastanut hänen oman elämänsä, nyt menettäisi oman elämänsä, jonka tähden hänen koko ruumiinsa vapisi. Ehdottomasti ojensi hän kätensä, tarttui sen miehen käteen, joka oli nimittänyt itseään Anton Naumann'iksi ja huusi rukoilevalla äänellä:

- Ei, elkää tehkö sitä, sehän olisi Jumalan kiusaamista. Minä pyydän teitä, kuolkaamme ennemmin kaikki yhdessä, — kaikkityyni! Teillä ei ole mitään velvollisuutta uhrautua meidän tähtemme, eikä teillä ole siihen oikeuttakaan! Minä pyydän teitä, elkää menkö!

Taas säpsähti Stefan Naumovitsch, taas katsoi hän nuoreen postiljooniin liikutettuna, tutkien, kuin ei hän olisi voinut tunkeutua ulos ajatusten sekamelskasta, joka tällä hetkellä täytti hänen sielunsa, mutta sitte huudahti hän kiireesti:

- Ei, sen täytyy tapahtua. — Kuulkaa, Ferencz, sen täytyy tapahtua!
Onko teillä veistä mukananne?

Genia vei käden laukkuun, joka riippui sivulla postitorven alla ja otti sieltä heti suuren veitsen.

- Se on terävä, sanoi Stefan, joka tunnusteli terää — se on hyvä siihen tarkoitukseen ja kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa:

- Heti kun minä olen hypännyt alas, pidätte te minun revolveriani valmiina, se on ladattu. Pitäkää sillä petoja kaukana minusta! Minä kiiruhdan, sillä jokainen minuutti, jonka menetän, voisi aiheuttaa kuolemani.

Veitsi kädessä hyppäsi Stefan sitte reestä. Kaikeksi onneksi olivat sudet syömässä hevosia, joten ne eivät huomanneet häntä. Hän lähestyi niin kiireesti kuin mahdollista hihnoja, joilla oli sidottu etumaiset hevoset takimaisiin ja leikkasi ne poikki.

Tuskasta vapisten katseli Genia hänen jokaista liikettään. Siinä teki hän ensiksi sen havainnon, että tällä kauppiaalla oli harvinaisen jalorakenteinen vartalo, että hän oli hoikka ja hyvä ryhtinen, ei ollenkaan kauppiaan näköinen, joka kulkee etukumarassa huoliensa painamana, hänen käytöksessään oli jotain niin tavattoman ylhäistä, jotain aatelista, kerrassaan sotilaallista. Ja hänestä näytti melkein siltä, kuin ei se yksinkertainen, porvarillinen takki, joka oli Anton Naumannin yllä, olisi tehty hänelle, vaan että loistava sotilaspuku olisi paljon paremmin sopinut tähän kauniiseen vartaloon.

Naumovitsch kääntyi ympäri kiivetäkseen takasin kuskilaudalle. Hän oli iloinen siitä, että kaikki oli mennyt niin onnellisesti.

Silloin, samalla hetkellä, jolloin hän jo oli asettanut jalkansa portaalle ja oli aikeessa nousta ylös, päästi hän läpitunkevan huudon. Eräs susi oli takaapäin hypännyt hänen selkäänsä ja oli juuri iskemässä hampaitaan hänen niskaansa. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen oli Naumovitschin henki vaarassa, sillä nyt laukaisi Genia viisi kertaa perätysten ja viiden kuulan lävistämänä syöksyi peto takaperin ja kieritteli maassa verissään.

- Nyt olemme kuitit! huudahti Naumovitsch samalla kun hän, vähän kalpeampana kuin ennen, istuutui Genian rinnalle kuskilaudalle — nyt olette te pelastanut elämäni. Minä en kiitä teitä sanoilla, nuori ystäväni, sillä sanat eivät paljon merkitse tällaisessa tapauksessa, mutta — me molemmat tulemme muistamaan tämän yön ja sen muistot sitovat katkeamattoman siteen välillemme!

Näin sanoen ojensi hän Genialle kätensä — tämä laski kätensä hänen käteensä. Silmänräpäyksen istuivat he siinä käsi kädessä ja katsoivat liikutettuina toistensa silmiin. Mutta nyt ei ollut aikaa hukata. Naumovitsch tarttui itse ohjaksiin ja osoitti heti olevansa oivallinen kuski. Molemmat hevoset, jotka vielä olivat reen edessä, juoksivat rajusti. — Naumovitsch oli laskenut aivan oikein. Sillä reki pääsi huomattavasti eteenpäin, kun sudet jäivät syömään ateriaansa. Ne söivät kylliksensä kaatuneiden hevosten punaista lihaa ja Genia hengitti jo helpommin kuin olisi hän päässyt kauheista tuskista, silloin — teki hän sen havainnon, että sudet olivat lähteneet uudestaan takaa ajamaan. Tämä takaa-ajo tuli vielä kiivaammaksi kuin ennen. Saatuaan verta maistaa, olivat sudet joutuneet raivoihinsa ja sen lisäksi saaneet voimia ja kestävyyttä. Ne eivät tahtoneet, kuten näytti, päästää käsistään inhimillistä saalistaan ja koettivat kaikin tavoin päästä lähelle rekeä. Niin jatkui rajua ajoa kuutamossa keskellä yötä, elämän ja kuoleman ajoa. Yhä lähemmä tulivat sudet, uudelleen kokoontuivat vaaran pimeät pilvet pakenevien pään päälle, uudelleen muuttuivat Stefanin piirteet vakaviksi ja Genian suloisissa kasvoissa kuvastui kuoleman pelko.

- Tuolla — tuolla! huusi hän, osoittaen toisella kädellään erästä kaukana olevaa pistettä — Näettekö tuolla — talo — majatalo!

Stefan kohotti päätään, hänen piirteensä selkisivät, sillä todellakin näkyi tuolla kaukana talo, joka ei ollut maalaistalo, ehkä oli se neljännespenikulman päässä, aivan yksin arolla, kuten unohdettuna tien vieressä, mataloita kuusia ympärillä, talo, joka kuutamossa näytti melkein aaveentapaiselta.

Mutta vaikka Stefan ja Genia olisivat tienneetkin, että talo oli asumaton, olisivat he koettaneet kaikin tavoin päästä sinne. Sillä heidän takanaan oli kuolema — tuskallinen, julma kuolema.

- Eteenpäin, kiltit hevoseni! huusi Genia. — Kestävyyttä, nyt täytyy pelastaa teidät ja meidät!

Hän kiihoitti hevosia samalla kun Stefan höllitti ohjaksia. Hevoset olivat ymmärtäneet, mistä oli kysymys ja he ponnistivat viimeisetkin voimansa. Reki näytti tällä hetkellä venheeltä, jota myrskytuuli kulettaa yli aaltojen, mutta vielä enemmän oli se ilmapallon näköinen, joka kulkee ilmassa korkealla maasta. He tulivat yhä lähemmä majataloa. He eivät tosin nähneet sieltä mitään valoa, joka olisi ystävällisesti loistanut heitä vastaan, ei ketään ihmistä, joka olisi voinut ottaa heitä vastaan ja sanoa heidät tervetulleiksi, eivät he kuulleet mitään ääntä, hiljaa, yksinään ja hyljättynä oli talo siinä keskellä pustaa. Mutta se oli kaikissa tapauksissa talo, jota muurit ympäröivät ja jossa oli katto suojana, talo, jossa he voivat tuntea itsensä turvatuiksi.

Sudet olivat nyt melkein saavuttamaisillaan reen. Pedot näyttivät ymmärtävän, että heidän uhrinsa olivat pääsemässä pakoon. Ne kokosivat voimansa viimeiseen hyökkäykseen. Ne nykivät jo hevosten jalkoja ja ainoastaan Genian tarmokkaat ruoskan iskut pedoille antoivat hevosille vähän huoahdusaikaa. Reki kiiti nyt mäkeä alas ja matkustajat voivat selvästi nähdä majatalon. Ilokseen huomasivat he, että suuri portti oli selki seljällään.

Tällä hetkellä eivät ollenkaan ajatelleet, että tämä oikeastaan oli omituinen seikka, mikä tavallisissa oloissa olisi pannut heidät epäilemään. Eihän missään taloissa ole portit auki keskellä yötä. Mutta ketäs täällä tarvitsi pelätä näin kaukana arolla? Eihän siellä ollut varkaita pelättävänä, tuskinpa niitä oli pitkän matkan päässäkään.

- Niin, jos meidän vaan onnistuu sulkea suuri portti, ennenkuin sudet ehtivät saada meidät kiinni, vastasi Stefan. — Mutta luulen, että muutamat hyvin tähdätyt laukaukset voivat muutamiksi minuuteiksi pitää niitä kaukana ja niitä minuutteja täytyy meidän käyttää hyväksemme.

Stefanin revolveri pamahti, luodit suhisivat susien ympärillä ja tappoivat yhden niistä samalla kun reki kiireesti suhahti portista majatalon pihalle.

- Alas kuskilaudalta, portti kiinni jälkeemme! huusi Stefan
Naumovitsch, joka oli jo hypännyt maahan.

Genia seurasi häntä niin kiireesti kuin voi, ja molemmat juoksivat suurelle portille.

VIIDESKUUDETTA LUKU.

Portit lyötiin kiini ja Stefan kiiruhti työntämään eteen raskasta rautatankoa, joka oli kiini toisessa portin puoliskossa. Sitte heitti hän tutkivan silmäyksen muureille. Nämä olivat tosin muutamin paikoin käyneet huonoiksi, mutta ne olivat sentään tarpeeksi korkeat, jotta saattoivat pitää susia loitolla.

Sitte horjui Stefan takasin portilta, sillä hän tunsi nyt, että hänenkin voimansa olivat pettämäisillään.

Reki oli keskellä pihaa, edessä valjastetut hevoset; nämä läpiväsyneet eläinparatkaan eivät toivoneet muuta kuin päästä lepoon.

Mutta miten oli nuoren postiljoonin käynyt? Vihdoin huomasi Stefan Naumovitsch nuoren matkatoverinsa, joka oli niin urhoollisesti auttanut häntä taistelussa susia vastaan.

- Oiva nuorukainen! sanoi Stefan itsekseen. — Todellakin on hän suuri sankari, hän ei ole pelännyt silmänräpäystäkään ja vaikkakin hän olisi kärsinyt todellisia kuolontuskia, ei hän ole niitä näyttänyt, vaan on toiminut, kuten minä itsekin olisin tehnyt. Minun täytyy toki lausua hänelle muutamia sanoja kiitokseksi, minun täytyy puristaa hänen kättänsä, tuota niin ihmeen pehmoista kättä.

Hitaasti meni Stefan Genian luo, joka vielä seisoi liikkumattomana pihalla. Mutta ennenkuin Stefan ennätti lausua hänelle sanaakaan, syöksyi tämä ääntä päästämättä maahan ja makasi suorana hänen jalkainsa juuressa.

- Hän on pyörtynyt! huudahti Stefan kauhistuneena kumartuen maassa makaavan ruumiin puoleen. — Eipä se todellakaan ole ihmeellistä, sillä minäkin olin vähällä mennä tainnoksiin, kun vaara oli ohi. Ja minä, lisäsi hän itsekseen, olen kumminkin mies ja sotilas!

Nuoren miehen laita on huonosti. No, minä menen hakemaan vettä hänelle, vielä parempi, jos saan viiniä, niin tulee hän kai pian tuntoihinsa. Mutta hurskaalla sisarella näyttää olevan vahvemmat hermot, sanoi Stefan Naumovitsch nähdessään, kuinka reen ovi avattiin ja vanha nunna hyppäsi ulos.

- Olemmeko turvassa nyt? olivat hänen ensimäiset sanansa. — Olemmeko onnellisesti päässeet vaarasta? Oi, herrani, se oli hirmuinen yö.

- Niin, se oli todellakin hirmuinen yö, vastasi Stefan, joka vaan puoliksi kääntyi nunnan puoleen, sillä hänen mieltään kiinnittivät ainoastaan nuo kauniit, kalpeat kasvot, jotka hän näki kuutamossa jalkainsa juuressa.

Ei paljoa puuttunut, ett'emme menettäneet kaikkia hevosiamme ja ett'eivät pedot meitä kaikkia repineet palasiksi.

- Niin, se on ennen kuulumatonta, vakuutti nunna. — Minä valitan ihan varmaan viranomaisille. Täällähän voi henkensä menettää. Mutta olkaa hyvä, herrani, ja hankkikaa minulle lasi vettä ja sitte sänky.

- Kyllä, mutta ettekö näe, vastasi Stefan, — että minun huolenani on ennen kaikkia herättää henkiin tämä postiljooni parka, joka makaa tässä pyörtyneenä. Olisittepa vaan nähnyt, kuinka urhoollisesti hän taisteli meidän puolestamme, niin varmaan ymmärtäisitte, ett'en minä nyt voi jättää häntä.

- Menkää, hyvä herra, puhuttelemaan talon väkeä, pyysi hurskas sisar vähän suopeammalla äänellä, niin minä sill'aikaa vartioin nuorta miestä. Hän on vaan pyörtynyt ja on taas pian jaloillaan. Muuten pitäisi tuon pikku veijarin vähän hävetä. On olevinaan mies ja pyörtyy tuolla tavoin.

- Hurskaalla sisarella ei näy olevan rukouksistaan huolimatta paljon sydäntä, ja kiitollisuutta tuntee hän varmaan vielä vähemmän. Hänen pitäisi kuitenkin muistaa, että hän ainoastaan postiljoonin urhoollisuuden ja ehkäpä myös minun toimeni kautta on välttänyt kuoleman. Mutta tällä hurskaalla naisella ei ole sanaakaan kiitokseksi, hän ajattelee vaan itseänsä. Hän näyttää olevan oikea egoisti, joka ei paljoa välitä lähimmäisistään.

Siitä huolimatta ei Stefan voinut eikä tahtonut laiminlyödä sitä kohteliaisuutta, jota mies on velvollinen osoittamaan naiselle. Hän lupasi mennä sisälle ja pyytää lasin viiniä, jos hurskas sisar jäisi siksi aikaa pyörtyneen luo ja auttaisi häntä siinä, missä voi.

- Te olette varmaan perehtynyt sairaan hoitoon, sanoi hän nunnalle.
Tehkää siis hänelle kaikki, mitä voitte.

Näin sanoen kääntyi Stefan ja meni, noustuaan muutamia portaita, eräälle ovelle, joka vei sisälle. Hän koputti ovelle, mutta sisällä oli kaikki hiljaa ja vaikka hän useita kertoja uudisti koputuksensa, ei avattu ikkunaa, eikä kuulunut ihmisääntä.

- Mitäs tämä tahtoo sanoa? mutisi Stefan. — Kun kaikki käy ympäri, niin ei taida ovikaan olla lukossa.

Eikä se ollutkaan, vaan avautui helposti, kun Stefan kovasti painoi salpaa. — Hän astui sisälle. Siellä oli syvä pimeys kaikkialla. Mutta avattuaan vielä yhden oven, tuli hän huoneeseen, jota kuu valaisi. Tämä oli aivan tyhjä ja jos Stefan katsoi minne tahansa, ei hän nähnyt muuta kuin paljaita seiniä.

- Hyvä Jumala, tämäkö on nyt koko ilo! huudahti Stefan alakuloisena. — Luulee tulevansa ihmisten luo ja löytääkin hyljätyn talon, josta näyttää tulevan hyvin huono yösija. Kuinka vanhalta ja ränsistyneeltä täällä näyttää. Siitä on varmaan hyvin kauvan, kun ihmiset ovat astuneet näillä lahonneilla lattioilla. Seinät eivät näytä enää olevan vedenpitäviä ja ikkunoista on lumi tuiskunnut sisään peittäen lattiat tuuman paksuudelta.

Sitte huomasi hän tulisijan, joka oli niinikään rappeutuneessa kunnossa, eikä tuhassa ollut tietysti vähintäkään hehkua.

- Sama se, sanoi Stefan Naumovitsch, tarkastettuaan perinpohjin koko rappeutuneen talon — minä kannan tänne sen poikaparan. Täällä saa hän ainakin jossain määrin suojaa pakkasta vastaan ja tuolla on vähän olkia, joista voi laittaa hänelle sijan. Se hurskas sisar on vaan epämiellyttävä vastus, mutta häntäkään ei sovi jättää oman onnensa nojaan. Onnettomuudessahan täytyy aina olla yksimielisiä.

Muutamia minuutteja myöhemmin oli Stefan Naumovitsch uudestaan pihalla ja ilmoitti nunnalle mitä oli löytänyt talosta.

Tämä alkoi uudestaan loppumattoman moite- ja valitusvirren, mutta
Stefan keskeytti hänet ankarasti:

- Lopettakaahan toki tuo hävytön valitus! Teidän täytyy mukautua kohtaloonne ja saatte olla varma siitä, että tämä meidän avuton asemamme ei kestä kauempaa kuin huomisaamuun. Silloin voimme taas lähteä tästä talosta.

Sudet eivät tee meille pahaa päivällä. Ainoastaan yöllä uskaltavat ne hiipiä esille piilopaikastaan. Ensi yöhön mennessä olemme kyllä löytäneet jonkun asutun majatalon, ja viimeisellä asemalla ennen Buda-Pestiä vietämme seuraavan yön. Minä saan kyllä nuoren postiljoonin toipumaan tähän niin pian kun herää tainnoksistaan. Ihmisraukka, kuinka hänen laitansa on, eikö hän ole tullut vielä tuntoihinsa?

- Ei, vastasi nunna — hän ei liikuta jäsentäkään, hänen hengityksensä näyttää lakanneen.

Näin sanoen nosti hän liikkumattoman ruumiin maasta ja kantoi sisälle.
Hurskas sisar seurasi perässä.

- Täällä täytyy meidän laittaa niin mukavaa kuin mahdollista, sanoi Stefan, kun he olivat päässeet sisälle. Tuossa on olkia, siihen voitte itsenne ojentaa.

Tätä ei tarvinnut sanoa hurskaalle sisarelle kahta kertaa. Hän raapi kokoon parhaat oljet, mitkä näki ja heittäytyi ähkyen pitkälleen, kääri pitkän, mustan kaapun ympärilleen ja käänsi kasvot seinään päin, voidakseen nukkua niin pian kuin mahdollista.

- Oivallinen sydän, sanoi Stefan ivallisesti. Sairasparasta ei hän välitä mitään. Mutta sitä enemmän ajattelen minä häntä ja pidän hänestä huolta. Sitte laskeutui hän polvilleen postiljoonin viereen, katseli häntä tarkkaan ja kuiskasi.

- En koskaan ole nähnyt jalompia kasvoja. Kuinka ihmeellisesti, nämä kasvot vetävät minua puoleensa! Nytkin, vaikka silmät ovat kiinni, näen minä yhtäläisyyden, joka jo ensi hetkestä minua viehätti ja samalla niin tuskallisesti vihloi. Genia, niin Genia, ne ovat aivan hänen kasvonsa. Oh, kuinka voi kaksi ihmistä olla niin yhdennäköiset!

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän pidätti, sillä hän katsoi, ett'ei hänellä ollut oikeutta antautua muistojensa valtaan. Ennen kaikkea piti hänen ajatella, kuinka saisi sairaan henkiin.

- Takki auki! sanoi Stefan itsekseen. — Se on ensimäinen tehtävä ja sitte herää hän kyllä henkiin.

Hän avasi napit postiljoonin takista, avasi takin auki ja tarttui paitaan avatakseen senkin, niin että rinta tuli vapaaksi vaatteiden painosta.

Mutta silloin tapahtui jotain merkillistä. Stefan Naumovitsch kiskaisi kätensä takaisin, kuin olisi hän saanut sähköiskun, hänen silmänsä laajenivat ja saivat omituisen loisteen.

- Onkos tämä unta? Jumala taivaassa, tämä nuori postiljooni ei ole sitä, mitä näyttää olevan! Hän on tyttö, kuiskasi hän.

Stefan Naumovitschille oli se aivan selittämätöntä. Hän ei voinut käsittää, mikä oli saattanut Genian postiljooniksi pukeutuneena tekemään matkan aron yli. Mutta sama se, hänelle oli kylliksi tietää, että se oli Genia.

Tieto siitä teki hänet niin onnelliseksi, ett'ei hän voinut pitkään aikaan tehdä muuta, kuin antaa katseensa levätä noilla rakkailla kasvoilla, jotka nyt alkoivat saada elon punaa. Stefan näki, että Genia pian heräisi tunnottomuudestaan. Kiireesti, mutta varovasti pani hän takin kiinni.

Samassa avasi Genia silmänsä. Hän loi katseensa ihmetellen ja säikähtyneenä mieheen, joka oli polvillaan hänen vieressään. Hän näytti koettavan saada selville, kuinka oli tähän asemaan joutunut ja mistä se tuli, että hän oli sillä tavoin maassa aivan tuntemattomassa ympäristössä. Mutta pian sai hän muistonsa takaisin, ja huudahtaen hyppäsi hän ylös ja seisoi pystyssä.

Omituista kyllä, oli hänen ensi ajatuksensa se, että hänen valepukunsa takaa oli ehkä huomattu todellisuus sill'aikaa kun hän makasi tunnottomana maassa. Hieno puna peitti hänen kasvonsa, kun hän ajatteli, ett'ei ollut muutamien minuuttien aikana itse voinut vartioida salaisuuttaan.

Mutta Stefan Naumovitsch päätti pakottaa hänet itsensä tunnustamaan, että oli Genia ja että oli valepuvussa. Sentähden kysyi hän ystävällisellä äänellä:

- No, nuori ystäväni, onko nyt parempi? Te pyörryitte, kun vaara oli ohi, mutta sehän on aivan luonnollista. Nyt voitte kumminkin tyyntyä. Me olemme tosin täällä vaan pienessä, rappeutuneessa majatalossa, mutta susista olemme vihdoinkin päässeet erillemme. Kun aamu taas koittaa, jätämme tämän ikävän paikan ja jatkamme matkaamme.

- Entä hevoset? kysyi Genia, joka heti ajatteli velvollisuuttaan pitää huolta herransa omaisuudesta.

- Ne seisovat kyllä tuolla pihalla, mutta me toimitamme ne heti katon alle, sillä tässä näkyy löytyvän tallikin, joka on rakennettu yhteen talon kanssa. Teillä on kai mukananne ruokaa hevosille?

- Kyllä, sitä on kyllä mukana, vastasi Genia. — Ja nyt annatte kai minulle anteeksi, jos heti lähden täyttämään velvollisuuttani siinä suhteessa.

- Niin, se on oikein, lausui Stefan — niin täytyy hyvän postiljoonin ajatella, ensin hevoset ja sitte hän itse.

Genia otti muutamia askelia ovea kohti, mutta tuskin oli hän vielä päässyt sen luo, ennenkuin hän äkkiä tunsi jonkun kietovan kätensä hänen ympärilleen ja vetävän häntä rajusti sykkivää sydäntänsä vastaan.

- Pois teeskentely! huudahti Stefan liikutetulla äänellä, samalla kun hän lempeällä väkivallalla repäisi postiljoonin hatun hänen päästänsä ja heitti sen maahan. — Luuletko todellakin, että sinä voit enää ilvehtiä rakkauden tarkkain silmäin edessä? Minä näin heti, että sinä olit valepukuinen tyttö ja rakastan sinua kaikesta sydämestäni.

Hän piti Geniaa niin kovasti kiinni, ett'ei tämä voinut kiskoa itseänsä irti hänen käsistään, vaikka hän koetti sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Genia rupesi pelkäämään ja änkytti melkein raivoissaan:

- Herra, jos te todellakin olette huomannut salaisuuteni, niin on se hyvin epäritarillisesti tehty, että käytätte hyväksenne minun hädänalaista asemaani! Päästäkää minut, tai meille käy huonosti molemmille.

Mutta Stefan päätti panna hänet koetukselle, vaikka hän oli jo varma asiastaan, ett'ei Genia antaisi rakkauttaan tuntemattomalle.

- Kuule tyttö, mitä minulla on sanottavaa sinulle! sanoi hän päästäen Genian käsistään, mutta pitäen kumminkin hänen käsiänsä omissaan. — Minä olen kauppias Wienistä ja lisään vielä, että olen rikas kauppias. Minulla on kaunis talo Wienissä, enkä ole vielä koskaan sitonut itseäni mihinkään naiseen, vielä on sydämeni vapaa valitsemaan sen, minkä sydämeni käskee.

- Olkaa hyvä ja päästäkää minun käteni! pyysi Genia vapisten. — Ja jos olette kunniallinen ja hienotunteinen mies, niin ette puhu mitään siitä, mitä näitte.

- Näetkös tyttö, jatkoi Stefan — kohtalo kulettaa ihmiset yhteen. Minä puolestani en olisi koskaan voinut uneksiakaan, että minä tällä matkallani Wieniin löytäisin kohtaloni. Sillä sen minä sanon sinulle, että sinä olet minun kohtaloni ja minä olen oppinut rakastamaan sinua. Muuten olemme taistelleet toistemme rinnalla yhteisessä vaarassa ja sellainenkin yhdistää ihmisiä lujemmin toisiinsa. Jos sinä siis voit rakastaa minua hiukan, niin anna minulle kätesi takasin ja tule vaimokseni!

Nyt repi Genia itsensä irti hänestä ja otti muutamia askelia taapäin päättävästi ojentaen vartalonsa.

- Te olette puhunut minulle rehellisesti ja avonaisesti, herra, huudahti hän sitte liikutetulla äänellä. — Minä koetan myös puhua yhtä rehellisesti ja avonaisesti teille. Minäkin tahdon uskoa, että te olette kunniallinen ihminen, joka ei tahdo syöstä viatonta tyttöä turmioon. Mutta kuitenkaan en voi vastata teidän rakkauteenne. Minä vakuutan teille, ett'en voi sitä, vaikka olisitte kymmenen kertaa rikkaampi kuin olette ja vaikka olisin teille sata kertaa suuremmassa kiitollisuuden velassa henkeni pelastuksesta, kuin nyt olen.

- Oh, siinä suhteessa olemme kuitit! huudahti Stefan. — Minä olen pelastanut sinun elämäsi ja sinä minun. Meillä ei ole toisillemme mitään velkaa. — Varmaa on, ett'en minä, ilman teidän tarmokasta apuanne, olisi voinut pelastua susien kynsistä ja ilman teitä makaisin nyt rikkirevittynä arolla, jatkoi Genia. Mutta vaikka tietäisinkin, että tämä on nyt kohtaloni, niin en voi kuitenkaan rakastaa teitä, herra, ei, minä en voi koskaan sitä tehdä!

- Ja miksi et, miksi et voi rakastaa minua? kysyi Naumovitsch, joka olisi mieluimmin juossut Genian luo ja suudellut häntä. — Etkö siis ollenkaan pidä minusta, vai ehkä on sinulla, kun kaikki käy ympäri, jo sulhanen?

Tämän kysymyksen kuullessaan alkoi Genia kiivaasti vapista ja hänen päänsä painui rajusti aaltoilevaa rintaa vasten.

- Ahaa, nyt näen, että osasin ihan naulan päähän, huudahti Naumovitsch.
— Eikö niin, etkö ole jo antanut pois sydäntäsi?

- Kyllä, herra, sydämeni ei ole enää omani, vastasi Genia surullisella äänellä. — Ja vaikka rakkauteni on onneton, niin täyttää se koko sydämeni. Se on oleva rikkauteni, elämäni koko sisältö, aina viimeiseen hengenvetooni asti.

- Ja miksi ei rakkautesi ole antanut sinulle onnea? kysyi Stefan liikutetulla äänellä. — Minä en ainakaan voi kuvitella, että maailmassa löytyisi miestä, joka ei pitäisi itseänsä onnellisena omistaessaan noin komean ja hurmaavan tytön rakkauden.

- Ah herra, se on liian pitkä ja surullinen tarina, jotta sitä voisin teille kertoa, huudahti Genia. — Minä pyydän teitä, säästäkää minua uudelleen repimästä auki tätä aina verta vuotavaa haavaa!

- Onko se unkarilainen, jota rakastat? kysyi Stefan Naumovitsch kiireesti. — Onko hän köyhä mies? Kun minä nyt kerran pidän niin paljon sinusta, voisin ehkä auttaa teitä, jotta voisitte mennä naimisiin.

- Ei, herra, meitä ei voi auttaa kukaan maan päällä, ehk'ei Jumalakaan taivaassa. Se on vanha juttu sydämestä, joka antautuu toiselle ja tämä sydän —. Ah, se on paljon parempi, että vaikenen, olkaa hyvä ja päästäkää minut, jotta minun ei tarvitse enää puhua tästä, joll'ette tahdo, että minun täytyy sulaa kyyneliin.

- No, jos minä nyt sanoisin sinulle, sanoi Stefan äkkiä muuttuneella äänellä, — että minä — voin pyyhkiä sinun kyyneleesi!

- Entä jos minä nyt sanoisin sinulle sen nimen, jolle olet pyhittänyt koko elämäsi, jolle kuuluu jokainen sydämesi lyönti, kuten hänenkin kuuluu sinulle!

Harvinaisen aavistuksen valtaamana seisoi Genia kuten kiveksi muuttuneena. Äkkiä huudahti hän rajusti, ojensi torjuen molemmat vapisevat kätensä ja huudahti:

- Herra, ette tekään ole se, joka näytätte olevan! Teidän äänenne kuului niin tutulta joka kerta, kun kuulin teidän puhuvan. Herra, armahtakaa minua, elkää leikkikö enää kanssani! Kuka olette ja mitä tahdotte minulta? Oi herra, säälikää minua!

Silloin ei Stefan Naumovitsch voinut kestää. Nopealla liikkeellä repi hän pois irtonaisen parran, heitti pois valetukan ja ojensi itsensä. Hän oli taas hoikka upseeri, siinä seisoi Stefan Naumovitsch Genian edessä.

- Stefan! huusi hän sellaisella äänellä, kuin olisi sydän tahtonut irtaantua juuriltaan — Stefan — sinä — sinäkö se olet! Oh, tämä on liikaa!

Näin sanoen horjui hän, kuin olisi hän taas pyörtymäisillään, jonka tähden Stefan juoksi hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä. Hän painoi Genian pään hellästi rintaansa vasten ja painoi huulensa hänen huuliinsa. Huokaus nousi Genian rinnasta. Mutta äkkiä riuhtasi hän itsensä irti Stefanin syleilystä ja riensi ikäänkuin paeten ikkunan luo. Tässä ikkunassa ei ollut ollenkaan lasia, eikä se ollut myöskään suljettu minkäänlaisella rautahäkillä. Sammal ja köynnöskasvit kasvoivat paljailla muurin seinämillä.

- Genia! huudahti Stefan vapisevalla äänellä, kaihoten ojentaen kätensä hänen puoleensa. — Genia, armaani, miksi pakenet minua?

- Ja miksi houkuttelet minua, Stefan Naumovitsch? vastasi Genia äänellä, joka tuntui hänestä itsestään niin vieraalta, ett'ei hän tuntenut sitä omakseen. — Miksi tahdot tehdä minut vielä kurjemmaksi, kuin jo olet tehnyt minut?

- Minäkö tehnyt sinut kurjaksi — oi Jumalani, tyttö, jos niin on asian laita, niin ei se ole ollut minun syyni, sillä minä — minä olen aina rakastanut sinua ja uskollisesti, ikävöiden odottanut sitä hetkeä, jolloin minun suotaisiin sinua nähdä, sulkea sinut syliini ja sanoa sinulle, että olet minulle rakkain maailmassa, Genia von Sandorf, ja että sinun täytyy tulla omakseni, minun rakkaaksi vaimokseni.

- Sinä valehtelet Stefan Naumovitsch! huudahti hän sitte. Minua sinä et tahdo vaimoksesi. Oi, minä olen liian halpa, jotta sinä korottaisit minut vertaiseksesi! Toiselle olet sinä tarjonnut nimesi, hänen rinnallaan tahdot sinä kulkea läpi elämän, hänelle puhut sinä rakkaudesta, hänen kättänsä sinä pyydät. Mene siis ja notkista polvesi tuon toisen jalkain juuressa, jatkoi Genia, äänessä kamala sointu, käskevästi viitaten kädellään. — Mene ja ole uskollinen hänelle ja vietä hänen rinnallaan onnellista elämää! Unohda onneton Genia parka ja unohda, että löytyy tyttö, joka sinun tähtesi on kadottanut äitinsä rakkauden ja vanhempainsa kodin, tyttö, joka rakkautensa tähden sinuun on tullut kodittomaksi! Unohda, että maan päällä löytyy Genia von Sandorfia ja nauti kylliksi tuon toisen suuteloista ja siitä rikkaudesta ja vallasta, jonka hän sinulle antaa! Sillä se — se on kuitenkin lopullinen päämääräsi Stefan Naumovitsch, sinä tahdot tulla mahtavaksi tämän avioliiton kautta. Ha, haa, ehkäpä ovat katseesi suunnatut jo Serbian kuningaskruunuun, ehkä uneksit jo kruunusta, joka kerran on koristava päätäsi. Hyvä, viimeinen toivomukseni sinun suhteesi on tämä: Elköön tämä kruunu tulko sinulle orjantappurakruunuksi, elköötkä ne kyyneleet, joita minä sinun tähtesi vuodatan, polttako sinua kuin hehkuvat hiilet!

Tuskin oli Genia lausunut nämä sanat, kun hän hyppäsi ikkunalaudalle. Siinä näki Stefan hänet vielä muutamien sekuntien ajan ja kun hän katseli tuota viehättävää vartaloa kädet ristissä ja silmät taivaaseen luotuina, tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi niitä mestarien veistämiä kuvapatsaita, jotka esittävät rukoilevia enkeleitä.

- Genia! huusi Stefan äänellä, joka kuului rukoilevalta ja samalla vakuuttavalta. — Genia, jää luokseni! Se ei ole totta. Minä olen rakastanut vaan sinua, en ketään muuta kuin sinua, Genia —

Genia oli äkkiä kadonnut ikkunasta. Hän oli hypännyt alas ikkunalaudalta, joka ei ollutkaan erittäin korkealla, ja Stefan, joka syöksyi ikkunan luo ja kumartui pitkälle häntä katsoakseen, näki, kuinka armas tyttö lensi pimeään yöhön, joka vielä peitti aron mustilla siivillään.

Masentuneena vaipui Stefan tuolille, joka oli ikkunan vieressä. Tässä istui hän kuitenkin ainoastaan muutamia sekunteja, mutta tällä lyhyellä ajalla lensi tuhansia ajatuksia hänen aivoissaan. Oliko tämä kaikki vaan pahaa unta, vai oliko se todellakin Genia, joka sillä tavoin oli lausunut hänelle sanoja, joiden sisällön hän vaan puoliksi ymmärsi? Oliko hänen puheessaan ylipäänsä mitään ajatusta, vai oliko se vaan sairaalloisen mielikuvituksen tuotetta? Kuinka — eikö Genia ollut puhunut, että hän rakasti toista? Toista, — hän, joka oli niin uskollisesti kantanut Genian kuvaa sydämessään ja joka niin monena unettomana yönä oli ikävöiden ojentanut käsiänsä hänen sielunsa silmissä väikkyvää Genian kuvaa kohti. Ja kuka olisi sitte tämä toinen? Hän puhui jostakin, joka voisi tuoda mukanansa valtaa ja rikkautta! Turhaan vaivasi Stefan päätänsä, sillä hänelle kävi, kuten niin monasti muutenkin elämässä tapahtuu, sitä, mikä oli lähinnä, ei hän ajatellut, nimittäin että Genia olisi voinut viitata hänen kuninkaan puolesta tekemäänsä kosintaan Helene Lunjevicalle. Mutta olihan Stefan hänelle kuitenkin puhunut rakkaudesta!

Hän kävi muistossaan läpi viimeisten viikkojen ja kuukausien tapahtumat, eikä muistanut minuuttia, ei sekuntiakaan, jolloin hän olisi ajatellut toista tyttöä. Se oli siis kokonaan erehdys, jonka nojalla Genia repi itsensä irti hänestä, hylkäsi hänen rakkautensa ja pakeni häntä kuin jotakin rikoksellista. Stefan luuli menettävänsä järkensä, kun ei hän voinut löytää selitystä Genian käytökselle. Mutta tällä hetkellä ei hän vielä tuntenut koko sitä tuskaa, jonka hän sitte tunsi Genian kadotettuaan, sillä hän luuli pian löytävänsä hänet. Ehkä oli hän vaan piilottautunut talon läheisyyteen! Ehk'ei hän ollut juossut niin kauas arolle! Eihän ollut mahdollistakaan, että hän olisi voinut mennä kauas. Ollen yksin ja jalkasin, ei hän voinut harhailla niin kauas tällä hirvittävällä unkarilaisella lakeudella, jonka kauhut hän tänä yönä oli oppinut hyvin tuntemaan. Ainoastaan epätoivoinen ihminen, sellainen, joka kulki itsemurhan aikeissa, saattoi tehdä sellaista. Sillä hän saisi vaeltaa penikulman toisensa jälkeen, päivästä päivään tapaamatta vierasvaraista taloa. Tällä lumen peittämällä lakeudella ei ollut mitään suojapaikkaa, ei ruokaa eikä juomaa ollut siellä saatavana, ei mitään, mitä ihminen tarvitsee voidakseen elää. Ja että Genia olisi voinut antautua sellaiseen vaaraan, sitä ei Stefan voinut uskoa.

Hän riensi ulos huoneesta ja alkoi etsiä Geniaa läheisyydestä. Hän huusi häntä nimeltään pimeässä, huusi kaikilla rakkauden hellillä nimillä, mutta — vastausta ei kuulunut — kaikki oli hiljaa, juhlallisen hiljaa hänen ympärillään.

Etsittyään ja huudettuaan häntä pitkän aikaa, koettaen tehdä kaikki, mitä ikinä ihminen voi, kääntyi hän toivottomana takasin vanhaan, yksinäiseen majataloon.

Genia oli ja pysyi poissa. Hän oli paennut kauas, kauas arolle, ja nyt saattoi olla jo monen peninkulman matka hänen ja Stefanin välillä. Stefan värisi ja hikoili ajatellessaan kaikkia niitä vaaroja, joihin rakas tyttö saattoi joutua. Hänestä tuntui, kuin olisi hän nyt vasta kadottanut Genian, kuin tulisi hänen nyt vasta surra häntä kuolleena siitä hetkestä lähtien, jolloin Genia vapaaehtoisesti oli repinyt itsensä irti hänestä. Sillä siihen asti oli hän ainakin toivonut, että Genia oli elossa ja rakasti häntä, mutta nyt — vaikka hän välttäisikin kaikki aron vaarat, vaikka hän tulisikin elävänä tuolta lumilakeudelta, niin ei se Stefania hyödyttäisi. Olihan Genia sanonut hänelle ikuiset hyvästit, oli antanut takasin hänen sydämensä ja rakkautensa ja ottanut omansa pois.

Syvän toivottomuuden tunne valtasi Stefan Naumovitschin. Hän vaipui kiviportaille, jotka veivät majatalon ulko-ovelle. Pää käden varassa katseli hän kuun valaisemaa maisemaa.

Sill'aikaa kun tämä lyhyt, mutta sisältörikas näytelmä näyteltiin rakastavaisten kesken, nousi hurskas nunna vuoteeltaan heti Genian paettua ja Stefanin lähdettyä huoneesta. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet ja asentonsa muistutti petoeläintä, joka valmistuu hyökkäykseen. Valkoinen huivi, joka muutoin peitti kasvojen alaosan, oli luiskahtanut alas ja paljasti vanhat, ryppyiset ja inhottavat kasvot. Näiden kasvojen lihakset olivat äärimmäisyyteen asti jännitetyt ja viheriän harmaat silmät välähtivät kamalasti, kun tuo ilkeä akka kuiskasi käheästi:

- Tärkeitä salaisuuksia — ha, haa, sepä oli hyvä saada tietää! Tuo valepukuinen kauppias on siis Stefan Naumovitsch ja postiljooni on hänen rakastajansa, Genia von Sandorf. Siitä täytyy minun puhua kuningatar Dragalle, sillä — nyt olemme saaneet selville, ketä tuo kaunis Stefan Naumovitsch rakastaa. Mutta miksi on tämä Genia von Sandorf pukeutunut postiljooniksi? Mutta ottakoon kuningatar Draga itse siitä selvän. Hänellä on kylliksi palkattuja urkkijoita, joiden avulla hän kyllä pääsee asian perille. Mutta se, mikä minusta on paljon tärkeämpi kuin Stefanin rakkausjuttu, josta Draga yksin voi olla hiukan huvitettu, sillä hän oli korviaan myöten rakastunut nuoreen upseeriin, on kysymys:

- Mitä on Stefan Naumovitschilla tekemistä Wienissä ja miksi menee hän sinne valepuvussa? Onko hän lähtenyt Belgradista, vaikk'ei hänellä ole lomaa? Mutta voihan kuningas antaa hänelle kuinka pitkän loman tahansa, sillä hän on kerrassaan ihastunut kauniiseen ajutanttiinsa. Kuningas on varmaan itse lähettänyt hänet, niin, niin se on varmaa. Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin ottaa selko, miksi kuningas on lähettänyt ajutanttinsa Wieniin, ajatteli täti Eufemia.

Sillä, kuten lukija jo lienee arvannut — nunna oli Dragan vanha täti. Draga oli näet lähettänyt hänet Wieniin siinä erinomaisessa tarkoituksessa, että hän määrätyn ajan kuluttua hankkisi Dragalle vastasyntyneen lapsen, jonka Draga voisi ilmoittaa omakseen. Hän oli jo uskotellut kuningas Aleksanterille ja koko maailmalle, olevansa raskaana ja siksi täytyi hänen, kun synnyttämisen aika oli lähellä, hankkia vastasyntynyt lapsi, jonka voisi näyttää omanaan.

Tällä hetkellä kuuli Eufemia Stefanin askeleiden lähestyvän huoneen ovea. Kiireesti veti hän valkoisen huivin uudelleen kasvojensa eteen, niin että ainoastaan silmät ja otsan alaosa jäivät näkyviin. Hän avasi rukouskirjan, katsoi siihen tarkkaavasti kuin olisi hän lukenut.

- No, mitä sanotte, herrani, eikö ole aamu vielä? kysyi hän Stefanilta, joka astui sisään pää rintaa vasten, syvän surun ilme kasvoissa. — Aurinko nousee kai pian, vai mitä?

- Aurinko? vastasi Stefan hämmästyneenä. — Kyllä kai, aurinko — nouseeko se vielä joskus — vai emmekö saa koskaan, koskaan enää nähdä sitä. Jättääkö se meidät ikuiseen pimeyteen — oi Jumala, sitä en minä tiedä!

- Yöllinen kauhu näyttää hämmentäneen teitä vähän, sanoi Eufemia. — Tyyntykää ja ajatelkaa vaan, kuinka voisimme mitä pikemmin päästä pois tästä kurjasta pesästä. Teidän täytyy myöntää, että tässä ei ole kovin hauskaa viipyä kauempaa, kuin on aivan välttämätöntä.

- Kyllä, sen myönnän mielelläni, hurskas sisar, sanoi Stefan. — Mutta meidän on vaikea päästä täältä.

- Kuinka niin? Miksi ei postiljooni voi valjastaa hevosia ja viedä meitä edelleen niin pian kun aurinko taas valaisee lumikenttää.

Stefan tuijotti nunnaan kuin ei hän olisi voinut ymmärtää hänen sanojensa tarkoitusta.

- Hyvänen aika, siitä nuoresta miehestä tietysti, joka kuljetti meidät tänne, sanoi Eufemia ivallisesti, sillä hänelle oli jonkunmoinen nautinto kiusata Stefania sillä, että muistutti hänelle Geniasta, olihan hän kuullut jokaikisen sanan, joita rakastavaiset olivat keskenänsä puhuneet ja hän tiesi hyvin hyvästi, että Genia oli paennut arolle.

- Se postiljooni, joka lähetti meidät tänne, sanoi Stefan — niin, aivan oikein, se oli postiljooni, vaikka — tosin — kuitenkin — niin, sitähän ette te tiedä.

— Niin, asia on semmoinen, ett'ei meillä ole enää postiljoonia, selitti
Stefan vihdoin kursailematta.

- Onko hän jättänyt meidät? kysyi Eufemia, näköään kiivastuneena. —
Kuinka saattoi hän olla niin hävytön, se lurjus?

- Tyyntykää, hurskas sisar! huudahti Stefan innokkaasti. — Minä pidän huolta, että saamme jatkaa matkaamme. Antakaa nyt hevosten levätä hetkinen, niin minä laitan taas reen kuntoon heti kun auringon ensi säteet kultaavat aron. Vaikka en tunnekaan tietä niin tarkkaan, niin luotan kuitenkin siihen, että hevoset yksinkin löytävät tien, koska ne ovat satoja kertoja tehneet saman matkan ennen. Siis, sanoi Stefan, ottaen liivintaskusta kellon ja katsoen siihen — tunnin perästä lähdemme.

Hurskas sisar nyökäytti päätään myöntävästi. Sitte kyyristyi hän takasin nurkkaan ja alkoi lukea rukouskirjaansa.

Stefan seisoi yhä sen ikkunan luona, josta Genia oli hypännyt ulos ja tuijotti arolle, sillä hänestä tuntui, että rakastettunsa rupesi katumaan, palaisi hänen luoksensa ja pyytäisi anteeksi kaiken sen pahan, mitä oli tehnyt hänelle.

Mutta Geniaa ei näkynyt. Sen sijaan alkoi aamu sarastaa, ajaen pois harmaanvalkoisen usvan, joka peitti aron, aamu, joka punasi taivaanrannan ja sitte kultasi koko seudun.

- Nyt on aamu! sanoi Stefan. — On parasta ettemme tuhlaa aikaa, vaan lähdemme heti!

Hevoset tunsivat, että niitä ohjasi taitava käsi ja juoksivat täyttä laukkaa. Mutta heidän rientäessään eteenpäin ja jättäessään taakseen aution talon arolla, kääntyi Stefan yhtämittaa taakseen katsomaan, hän etsi, toivoen koko sielunsa kaiholla, että joku ihme tapahtuisi ja Genia äkkiä ilmestyisi hänen eteensä.

KUUDESKUUDETTA LUKU.

Samana aamuna päivän koittaessa seisoi Sylva, Demeter Banjalukin tytär, Tonavan rannalla ja katsoi veteen, joka pauhasi hänen jalkainsa juuressa.

Tonava! Oi, sehän oli hänen kotimaansa, hänen synnyinmaansa joki! Olihan se ollut keskellä Tonavaa se onnellinen saari, jolla hän oli viettänyt kauniin, rauhallisen lapsuutensa, se saari, jolla hän oli ollut niin onnellinen! Tämä saari oli ollut hänen paratiisinsa, sillä niin kauan kun hän oli siellä, ei hänellä ollut aavistustakaan ihmisten synneistä. Hänen elämänsä siellä oli ollut kuin yksi ainoa ihana kesäpäivä. Ja Tonavaa oli hän aina niin suuresti rakastanut! Sen rannalla oli hän leikkinyt, sen aalloissa oli hän kylpenyt, hän oli uinut kilpaa kalojen kanssa ja niistä simpukoista, joita Tonava heitti saaren rannalle, oli hän valmistanut pieniä, sieviä koristeita.

Niin, sellaista oli ollut ennen — nyt oli vaan muisto jäljellä! Sillä ei hän koskaan enää tulisi näkemään lapsuutensa saarta. Ei, ei hän uskaltaisi koskaan synnin ja häpeän tahraamana astua äiti Cyrillan eikä isänsä eteen.

Koko tämän kamalan yön oli hän, sittekun Nicodem Lunjevica niin raa'alla tavalla oli ajanut hänet luotaan, harhaillut ympäriinsä tuon jättiläiskaupungin kaduilla, kunnes vihdoin aamulla löysi itsensä Pratern'issa. Mutta ei tämä puistokaan syksypuvussaan antanut hänelle rauhaa. Hän näki kaikki harmaana. Puut ojensivat paljaita oksiaan kuin suuria, aavemaisia kynsiä ja Sylvasta tuntui, kuin olisivat nämä kynnet häntä tavoitelleet. Mutta hän ei antanut itseänsä pidättää, ei pahan eikä hyvän. Hän tahtoi paeta sinne, missä hän parhaiten luuli levon löytävänsä — kuolemassa. Silloin oli hän äkkiä huomannut edessään Tonavan pinnan. Hän seisoi erään niemen nenässä ja katseli edessään olevaa ääretöntä virtaa. Hänestä oli se rakas, melkein tyynnyttävä ajatus, että Tonavan aallot kuljettaisivat pois hänen ruumiinsa. Ehkäpä veisivät ne sen synnyinmaan rannalle, ehkä tuolle rakkaalle saarelle. Niin, kuolla hän tahtoi, kuolla mistä hinnasta tahansa. Ei hän enää ajatellut edes sitä pikku olentoakaan, jota kantoi sydämensä alla ja jonka tähden hän oli velvollinen elämään. Hän lankesi polvilleen — ei rukoillakseen, sillä ei hänellä ollut syntejä sovitettavia eikä mitään Jumalalta anteeksi pyydettävää, sillä se, mitä hän oli tehnyt, oli lähtenyt syvästä vakaumuksesta, ett'ei se voinut olla toisin. Hän oli antautunut Nicodem Lunjevicalle. Mutta nyt oli hän herännyt. Uni oli ohi ja minne hän katsoikin, tuijotti kauhu ja kurjuus häntä vastaan. Kuolla — se näytti hänestä olevan hyvin helppoa, eikä hän tuntenut pienintäkään kuoleman pelkoa. Aallot houkuttelivat häntä, ne tuntuivat huutavan häntä, oli kuin olisivat ne ojentaneet kätensä häntä kohti. Oi, kuinka suloisesti hän nukkuisi niiden pehmoisessa sylissä!

Hän ajatteli kyllä isäänsä ja niitä huolia, joita hänelle saattaisi, kun ei hän koskaan enää palaisi kotiin saarelle, mutta — paljon suurempihan isän suru olisi, jos hän kerran seisoisi isän edessä ja tämä saisi tietää, kuinka hänen oli käynyt. Jos ylimalkaan vielä löytyisi jotakin, joka voisi pitää häntä kiinni elämässä, niin olisi se ajatus, miten kostaa tuo kurja viettelijä, jonka käsiin hän oli joutunut, Nicodem Lunjevican kosto, joka oli valehdellut hänelle ja pettänyt hänet, heittääkseen sitte vihdoin kylmästi ja sydämettömästi pois luotaan.

Hänen siinä seisoessaan ja katsellessaan vuoroon taivaaseen, vuoroon Tonavan aaltoihin, tuli häneen se ajatus, että hänen piti jättää maailmalle ilmoitus itsestään — ehkä sallimus lähettäisi kostajan hänen sijaansa.

Hän otti taskustaan pienen muistokirjansa, joka oli lahja Nicodemilta.
Siitä repäisi hän lehden ja kirjotti Serbian kielellä seuraavat rivit:

"Jos Jumala sallii tämän lehden joutua jonkun serbialaisen käsiin, niin täyttäköön hän kuolevan kansalaisnaisen viimeisen toivomuksen. Minut on petetty ja syösty häpeään. Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, on tullut elämäni pahaksi hengeksi. Hän on sydämettömästi syössyt minut luotaan ja ajanut kuolemaan. Vanhan serbialaisen tavan mukaan ei hän voi välttää verikostoa. Löytyy mies, joka sen toimittaa, kun tämä lehti vaan jätetään hänen käsiinsä. Herra Demeter on hänen nimensä ja Kuolleitten saarella Tonavassa, lähellä Belgradia on hänen kotinsa. On kysyttävä vaan äiti Cyrillaa. Antakaa sitte isälleni, herra Demeterille tämä lehti, ja sitte ei Nicodem Lunjevica enää kauan kehu konnan töillään. Viekää myös onnettomalle isälleni viimeinen tervehdykseni ja sanokaa hänelle, että minä sorruin ensimäisen rakkauteni tähden. — Antakoon hän minulle anteeksi — se oli kevät-unelma.

"Tervehtikää myös äiti Cyrillaa ja Azaa, kasvatusveljeäni, rukoilkoot he puolestani. — Ah, jospa olisi mahdollista ryöstää Tonavalta minun ruumiini ja haudata se saarelle, siihen paikkaan, jossa ne kolme suurta sypressiä seisoo!"

Monta kyyneltä oli vuotanut Sylvan silmistä hänen tätä kirjottaessaan, pudonnut kuin tuskan sinetti paperille, jolle hän uskoi viimeisen huokauksensa ja viimeisen rukouksensa.

Nyt oli vaan asetettava tämä kirjoitus niin, että se saattoi joutua ihmisten käsiin luettavassa kunnossa.

- Minä heitän sen Tonavaan, sanoi Sylva itsekseen — virta vie sen mukanaan. Ehkä menee se aina Belgradiin asti ja minä luulen, että jos pistän paperin tähän pieneen pulloon, niin ei se niin pian vajoa.

Samassa otti hän taskustaan pienen hajuvesipullon. Senkin oli Nicodem hänelle lahjoittanut. Katkera hymy väreili hänen huulillaan, kun hän ajatteli, että kaikki Nicodemin lahjat muuttuivat hänen syyttäjikseen. Hän tyhjensi jäännöksen pullon sisällöstä käteensä ja hieroi sillä kuumaa otsaansa. Sitte kääri hän paperin kokoon, pisti sen huolellisesti pulloon ja pani korkin hyvästi suulle. Hän meni niemen äärimäiseen kärkeen ja heitti pullon kauas virtaan. Hän piti tarkasti silmällä, kuinka se putosi veteen ja kuinka virta sitä kuljetti.

Tätä katsellessa täytti hänen sydämensä surullinen kaihon tunne, sillä hän näki, että pullo läksi kulkemaan itäänpäin, kotia kohti, hänen rakkaaseen synnyinmaahansa, jota hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää. Mutta oi, minkä hän sille voi, että nyt oli Wienissä sen sijaan, että olisi ollut yksinäisellä, rauhallisella saarellansa!

Aurinko repi rikki viimeisetkin usvahunnut, jotka tähän asti olivat sitä estäneet ilmoittamasta maalle, että uusi päivä oli jo koittanut. Wienin kellot alkoivat lähettää säveliään yli jättiläiskaupungin, Stefanin kirkontornista soitettiin aamun tuloa. Kirkas ja kaunis oli se syyspäivä, jona Sylva valmisti itseään kuolemaan. Ja pian olivatkin hänen valmistuksensa tehdyt sitä matkaa varten, jolta ei koskaan palata.

Vielä kerran katsahti hän keisarikaupunkia, joka lepää sinisen Tonavan varrella, näki auringon säteiden kimaltelevan Wienin talojen katoilla, näki ristin Stefanin kirkontornin huipussa, ja silmät vakavasti luotuna ristiin, vapahduksen merkkiin, kulki hän hitaasti veteen, joutui yhä kauemmas ja kauemmas, yhä syvemmälle ja syvemmälle — kuten sellainen, joka ei enää kuulu tähän maailmaan — kuten kuoleman morsian. Ja aallot loiskivat ja leikkivät hänen kauniin ruumiinsa ympärillä, ne hiipivät häntä kohti niin hellästi hyväillen, kuin tahtoisivat ne vakuuttaa hänelle, ett'ei kuolema ollut ollenkaan niin katkera, että päinvastoin oli suloista kuolla, kun ei maailmassa ole enää ketään, jota rakastaa. Vesi nousi jo olkapäihin asti, vielä piti hän kätensä veden yläpuolella, vielä olisi hän yhdellä ainoalla päättävällä liikkeellä voinut pelastaa itsensä, varsinkin kun oli oivallinen uimari. Mutta nyt, nyt putosi Tonavan pohja äkkiä alaspäin. Nyt avautui yksi niitä hirmuisia syvyyksiä, joista Tonavan joki on niin rikas, kuilu, johon Sylva nuolennopeudella katosi. Vesi löi hänen päänsä yli.

Vielä kerran puikahti kaunis tytönpää vedenpinnan yläpuolelle, mustat kiharat uivat silmänräpäyksen ajan veden pinnalla, laineiden valkoisessa kuohussa — sitte — —

Pieni venhe kiiti pitkin Tonavaa. Yksinäinen mies istui siinä ja souti.
Hän oli pitkä, leveäharteinen, komeasti puettu mies. Hän ei ollut
mitään huomannut siitä näytelmästä, joka tapahtui Tonavan aalloilla.
Mutta äkkiä kuuli hän huudon:

- Hyvästi Serbia, synnyinmaani! Jumala siunatkoon sinua, en näe enää koskaan sinua!

Mies venheessä säpsähti, jotta pieni alus, jossa hän istui, oli vähällä kaatua. Tuo ainoa sana Serbia näytti salaman tavoin lyöneen häntä. Heti käänsi hän venheen ja alkoi soutaa niin kiivaasti, että vesi vaahtosi. Pieni venhe lensi kuin tuulen kantamana siihen paikkaan, jossa ihmisolento taisteli aaltojen kanssa.

Mies venheessä oli nyt huomannut, että eräs nainen tai nuori tyttö oli vedessä ja taisteli viimeistä, epätoivoista taisteluaan kuoleman kanssa. Ja tämä tyttö oli nähtävästi päästänyt tuon huudon, joka niin suuresti vaikutti komeasti puettuun herraan.

Nyt oli hän saapunut paikalle. Airot heitettiin venheeseen. Hän kumartui pitkälle yli venheen laidan ja ojensi kätensä tarttuakseen hukkuvaan. Ensin sai hän kiinni tytön silkin pehmoisesta tukasta, sitte tarttui hän käsivarteen ja nosti hänet hiukan ylös vedestä.

- Päästäkää minut, Jumalan tähden päästäkää minut! Minä tahdon kuolla.

- Itsemurha siis! lausui mies — Ei, ja tuhat kertaa ei, se ei saa tapahtua! Sinä olet liian nuori, tyttö, sinä olet liian kaunis! Minä en sitä salli, että sinä menet pois maailmasta.

Näin sanoen nosti hän tytön vedestä vastustamattomalla voimalla ja vaikka tämä vastusti pelastajaansa, oli hän pian venheessä ja mies laittoi hänet siihen pitkälleen niin hyvin kuin voi. Silkkityynyn, jolla hän itse oli istunut, pisti hän hänen päänsä alle. Sitte oli hän polvillaan tytön vieressä venheen keinuessa aalloilla ja koetti kaikin tavoin lohduttaa nyyhkivää tyttöä.

- Tiedättekö neiti, että te olitte aikeessa tehdä suurimman synnin, mitä ihminen voi tehdä?

- Synninkö? Ei — ei, se ei ole totta! Se ei voi olla mikään synti, jos heittää pois elämänsä, kun se on tullut taakaksi.

- Kenen kuolevaisen luulette voivan kehua sillä, ettei elämä olisi ollut hänelle taakkana? vastasi mies, jonka säälivä katse oli kiinnitetty kauniiseen nuoreen olentoon, jonka hän oli pelastanut tavallista kamalammasta kuolemasta.

- Neiti, te olette niin nuori ja nuoret ihmiset luulevat aina, kun joku onnettomuus heitä kohtaa, että he ovat ainoat, jotka kärsivät. Mutta katsokaa esimerkiksi minua! Minä olen mies, jonka hartioilla on niin raskas onnettomuuksien taakka, että tuskinpa kellään kuolevaisella on ollut sellaista. Mutta ei koskaan ole se ajatus tullut mieleeni, että heittäisin pois onnettoman elämäni. Muuten en eräästä toisestakaan syystä sallisi, että te tekisitte itsemurhan. Minä olen tavallani vastuunalainen teistä, neiti, sillä minä olen samaa kansallisuutta kuin tekin. Tehän olette serbialainen?

- Kyllä, herra, vastasi tyttö vähän tyyneempänä. — Minä olen syntynyt
Serbiassa.

- Te luulette? Ettekö sitte tiedä sitä aivan varmaan? Kuka on isänne, onneton? Oi, jos teillä on vanhempia, niin olisitte varmaan tehnyt hyvin väärin heitä kohtaan, jos he joskus olisivat saaneet tietää, millä tavoin te lopetitte elämänne! Sillä ei mikään ole tuskallisempaa vanhempain sydämelle, kuin se, että lapsi, jonka he ovat kasvattaneet, vapaaehtoisesti lopettaa elämänsä.

- Hänen nimensä on Demeter ja hän on mattokauppias. Mutta hän ei asu
Belgradissa, vaan eräällä saarella Tonavassa lähellä kaupunkia.

Siellä eräs hyväntahtoinen rouva, jota kutsuin äidiksi, on minut kasvattanut.

- No, te pääsette takasin isänne ja sen hyväntahtoisen rouvan luo! lohdutteli häntä vieras. — Siitä pidän minä huolta! Ja jos teillä ei ole tarpeeksi rahaa matkaa varten, niin annan minä mielelläni tarvittavan summan. Tarjoukseni ei kai loukkaa teitä millään tavoin, neiti?

- Kuinka voisi teidän jalomielisyytenne minua loukata? vastasi Sylva.
Mutta minä en koskaan palaja Serbiaan. Minä en voi, minä en uskalla!
Minä en uskalla koskaan mennä isäni silmäin eteen. Oi, elkää udelko —
elkää kysykö syytä! Minä olen hyljätty olento!

Tätä sanoessaan oli hän noussut istualleen. Kuumat kyyneleet vierivät hänen silmistään, noista kauniista, avomielisistä silmistä, joihin mies katsoi ihmetellen, mutta samalla säälien.

- Vanha juttu! mutisi hän itsekseen. — Nähtävästi vietelty, hyljätty ja sitte — niin, sitte katsoo tämä surkuteltu olento, että hänen täytyy kuolemalla sovittaa hetken nautinto.

Nopealla liikkeellä tarttui hän nyt Sylvan käsiin, puristi ne lämpimiksi omissaan ja sanoi äänellä, jonka täytyi herättää tytössä luottamusta.

- Puhukaa te minulle aivan ujostelematta. Minähän voisin olla teidän isänne, niin suuri erotus on teidän ja minun ijässäni. Teidän jutussanne on mies mukana, eikö niin?

- Kyllä herra, hän oli serbialainen! huudahti Sylva valittaen ja itkien. — Mies, jonka tähden olisin elämäni uhrannut, niin paljon minä häntä rakastin. Oi herra, jospa tietäisitte, kuinka häpeällisesti minut on petetty! Ei, ei, minulle ei löydy muuta lohdutusta kuin kuolema! Jos olisitte antanut minun olla, niin olisi nyt kaikki ohi, eikä minun tarvitseisi aina ajatella, että olen onnettomin olento maan päällä ja että teen onnettomaksi toisenkin olennon, jota kannan sydämeni alla.

- Onko jo menty niin pitkälle, huudahti vieras, äänessä mitä syvin surkuttelu — silloin on laitanne todellakin huonosti! Mutta senkin voi voittaa! Ettekö huomaa, kuinka huonosti aioitte tehdä? Te aioitte tappaa lapsenne, jota vielä kannatte sydämenne alla. Mutta teillä on vielä vähemmän oikeutta tappaa sitä kuin itseänne. Sillä te olette jo vastuunalainen tämän pienen, näkymättömän olennon elämästä. Muuten pidän huolta siitä, että se kurja, joka on teidät vietellyt ja hyljännyt, asetetaan vastuunalaiseksi rikoksestaan. Ainakin täytyy hänen auttaa teitä lapsenne kasvatuksessa, edellyttäen, että hän omaa tarpeelliset varat.

- Luulen, että hän on rikas, vastasi Sylva. — Mutta minä en tahdo mitään häneltä. Minä kauhistuisin jo nähdessänikin niitä rahoja, jotka tulisivat häneltä! Ei, ennen tahdon tehdä työtä varhaisesta aamusta myöhään iltaan — tehdä työtä niin, että veri tiukkuu kynsien alta! Oi herra, jos minun täytyy elää, niin hankkikaa minulle työtä, jotain tehtävää! Minä olen ahkera, uskollinen ja nöyrä, kun minun ei vaan tarvitse ottaa mitään häneltä.

- Sanokaa minulle ainakin, mikä hänen nimensä on? Ei, elkää nyt pelästykö! Kyllä minä ymmärrän, että tahdotte säästää häntä väärän kunniatunnon tähden. Mutta tässä se ei ole paikallaan neitini! Siis, mikä on hänen nimensä?

- Niin, te olette oikeassa, herra, minä en voi pitää sitä salassa. No, siinä tapauksessa tahdon sanoa teille, mikä hänen nimensä on! Jos olette serbialainen — ja serbialainenhan te olettekin, kun puhutte rakasta äidinkieltäni niin kauniisti, niin puhtaasti — kun siis olette serbialainen, niin olette jo monta kertaa kuullut tätä nimeä mainittavan. Ehkä olette nähneet nimen sanomalehdissäkin. Se on nimi, joka nyt tunnetaan koko Serbiassa. Kuningattarella, joka hallitsee tässä onnettomassa maassa, oli sama nimi tyttönä ollessaan.

- Kuningatar Dragallako? änkytti vieras käheällä äänellä. — Puhutteko siitä naisesta, jonka kuningas Aleksanteri on nainut?

- Kyllä. Hän, joka houkutteli minut pois kotoani, joka imarteluilla ja hyväilyillä hankki rakkauteni, syöstäkseen minut sitte epätoivon mustaan kuiluun — hän on kuningatar Dragan veli ja nimensä on Nicodem Lunjevica!

Tämä nimi teki vieraaseen kerrassaan kamalan vaikutuksen. Hänen kasvonsa vääristyivät. Kalpeille kasvoilleen leimahti punaisia pilkkuja ja silmänsä säkenöivät.

- Nicodem Lunjevica! änkytti hän käheällä äänellä — Nicodem Lunjevica! Siis jäsen tuosta hienosta perheestä, joka näyttää tulleen maailmaan levittääkseen kaikkialla ympärilleen kauhua ja epätoivoa, missä he vaan ovat mukana. Nyt, jatkoi vieras — nyt katson itseni vielä enemmän velvoitetuksi pitämään teistä huolta. Sillä ne haavat, jotka joka tämän perheen jäsen saattaa Serbian kansalle, täytyy minun parantaa. Ah, minä toivoisin, että minun olisi suotu parantaa kaikki ne haavat, jotka minun Serbia parkani saa osakseen heidän puoleltaan!

Mies venheessä vapisi lausuessaan nämä sanat. Hän puristi kätensä ohimoita vastaan ja tuijotti veteen kasvoissa kamala ilme.

- Antakaa anteeksi! sanoi Sylva hiljaa. Minä en aavistanut, että tämä nimi koskisi teihin niin kovasti. Muuten en olisi sitä maininnut.

- Ei, lapseni, te olette tehnyt aivan oikein mainitsemalla minulle sen roiston nimen. Ja nyt luottamus luottamusta vastaan. Te saatte tietää, kuka pelastajanne on. Teidän täytyykin se tietää, sillä te jäätte minun luokseni! Eikö niin, seuraattehan minua kotiini, joka minulla on täällä Wienissä? Te puhuitte äsken, että tahdotte jotakin tointa. No niin, minä tarjoan teille sitä. Minä annan teille tilaisuuden muutamien kuukausien aikana ansaita pienen summan, joka sitte auttaa teitä vaikean hetkenne yli ja tekee teille mahdolliseksi alussa hoitaa lapsiraukkaanne.

- Oi, hyvä herra, sanoi Sylva liikutettuna, kuinka kiitollinen minä olen! Sanokaa minulle, mikä on nimenne, jotta saan tietää ketä minun on kiittäminen pelastuksestani ja ketä tästälähin saan sanoa isännäkseni!

- Sinullekin on minun nimeni tuttu, lapseni, sanoi mies — sitä en ollenkaan epäile. Jos olet hyvä serbialainen, niin olet usein sulkenut sen nimen rukouksiisi. Vanhempasi ovat varmaan kertoneet sinulle, että Serbiassa oli kerran mies, joka hallitsi koko kansaa, he olivat hänen alamaisiansa ja hän heidän kuninkaansa. Hän suojeli heitä, hän piti heistä huolta, kuten isä lapsistaan.

Silloin nurjat olot pakoittivat hänen jättämään valta pojalleen, ja katso, tuosta muinoin niin mahtavasta miehestä tuli koditon pakolainen. Sillä oma poika ajoi pois isän, uusi kuningas ajoi vanhan pois maasta.

Sylva nousi ylös. Hän ojensi kätensä kalpeata miestä kohti. Mutta arkana vetäytyi hän takasin, kun tämä aikoi tarttua hänen käsiinsä.

- Ei niin — ei niin! huudahti hän äkkiä liikutetulla äänellä. — Jolleivät aavistukseni petä, niin olette te — laupias Jumala, voisiko se olla mahdollista, että te olisitte se mies, josta isäni niin monena talvi-iltana ja niin monena kesäyönä on minulle kertonut, se mies, jota jokainen serbialainen rakastaa, jonka puolesta hän rukoilee ja itkee! Niin, niin, — te olette sama henkilö, sillä isäni näytti kerran hänen kuvaansa ja teillä on samat piirteet. Hyvä, täällä vieraassa maassa, kuoleman kuilun partaalla kannan teille kunnioitukseni, serbialainen nainen ainoalle todelliselle ja suurelle kuninkaalle! Terve, kuningas Milan, terve! Sinua tervehtii onneton, orjuuteen joutunut Serbiasi, minun, tyttärensä kautta!

Sylva oli langennut polvilleen. Mutta kalpea mies seisoi siinä pää pystyssä. Kaksi suurta kyyneltä vieri pitkin hänen poskiansa. Yhden kerran elämässään oli hän vielä saanut vastaanottaa kunnioituksen ja se oli hänestä arvokkaampi kuin kaikki myrskyiset mielenosoitukset, jotka ennen olivat hänen ympärillään pauhanneet, enemmän kuin jos tuhansiin nouseva kansanjoukko olisi riemuiten huutanut hänen nimeänsä.

Sillä hänestä tuntui, kuin tämän viehättävän, vietellyn tyttöraukan muodossa olisi koko hänen Serbiansa tullut hänen luoksensa, vielä kerran antaakseen hänelle kuninkaan nimen, jolla oli hänen korvissaan niin huumaava kaiku.

SEITSEMÄSKUUDETTA LUKU.

Kahdeksan päivää oli Sylva ollut kuningas Milanin palveluksessa. Tällä oli Johannesgassen varrella Wienissä vuokrattuna asunto erään komean talon ensimäisessä kerroksessa. Siihen kuului kuusi huonetta, joista neljä oli Johannesgassen varrella ja kaksi pihan puolella. Huonekalut olivat kyllä kallisarvoiset, mutta heti näki, että sieltä puuttui hyvin paljon sellaista, joka tekee kodin miellyttäväksi ja hauskaksi. Sieltä puuttui naisen järjestävää kättä ja kuningas itse oli tullut niin välinpitämättömäksi kaiken kotoisen hauskuuden suhteen, ettei se häntä paljoa surettanut. Hän oleskeli enimmäkseen eräässä suuressa pihanpuoleisessa huoneessa, jonka hän oli valinnut työhuoneekseen, kun ei sinne kuulunut melu kadulta. Täällä oli hänen pieni kirjastonsa, kirjotuspöytä, rautainen kassakaappi ja ne muutamat muistot, jotka Milan oli ottanut mukaansa paetessaan Belgradista.

Se, joka luuli kassakaapissa olevan aarteita, erehtyi suuresti. Tässä kaapissa oli kaikkea muuta kuin rahoja. Siellä säilytti Milan muutamia papereita, jotka olivat hänelle suuresta merkityksestä, perhekirjeitä sekä kirjevaihdon, jonka Milan ei olisi sallinut joutua vierasten käsiin.

Mutta rahoja — niin, niitä ei entisellä Serbian kuninkaalla ollut kosolta. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tuloja Serbiasta ja oli siis sanan täydessä merkityksessä köyhä mies.

Että hän sellaisissa olosuhteissa kykeni elämään jotenkuten ihmisten tavoin ja voi vielä pysyä pystyssä, siitä oli hänen kiittäminen ainoastaan erästä omituista, seikkaa, jota ei Milan itsekään voinut oikein selittää. Siinä suhteessa täytyi hänen tyytyä otaksumisiin.

Hän luuli kuitenkin arvanneensa, kuinka asian laita oli ja oli melkein vakuutettu, että oli arvannut oikein.

Jokaisen kuun ensimäisenä päivänä ilmestyi näet entisen Serbian kuninkaan luo kirjeenkantaja ja jätti hänelle paksun kirjeen, jossa oli sisällä 5000 frangia. Kirje tuli Parisista ja sisälsi paitsi rahoja kortin, johon oli kirjotettu:

"Maastaan karkoitetulle kuninkaalle ja onnettomalle isälle — uskolliselta ystävältä!"

Näillä rahalähetyksillä oli Milan nyt elänyt kolmen vuoden ajan. Ne eivät koskaan jääneet tulematta, eikä ne koskaan tulleet päivääkään myöhempään. Lyönnilleen kello 12 jokaisen kuun ensimäisenä päivänä saattoi hän mitä suurimmalla varmuudella sanoa, että kirjeenkantaja ilmestyisi rahojen kanssa. Jos hän oli esim. matkoilla Parisissa, niin toi hänelle rahat ranskalainen postinkantaja, Lontoossa taas englantilainen. Olipa hän missä tahansa, saattoi hän varmuudella odottaa tätä summaa, ikäänkuin jossakin olisi ollut hänen nimelleen sijoitettu pääoma, jonka korot hänelle lähetettiin.

Mutta kuka oli tämä salaperäinen ystävä, joka niin uhraavalla tavalla piti huolta kuningas Milanista?

Milan oli aluksi epäröiden ottanut rahat vastaan, sillä hän ei voinut ollenkaan ymmärtää, kuka oikeastaan kykeni tekemään niin suuren uhrauksen hänen hyväkseen.

Melkein puolen vuoden, ajan oli hän ollut siinä iloisessa toivossa, että se oli Aleksanteri, hänen poikansa, joka sillä tavoin tahtoi jossain määrin sovittaa sen vääryyden, jonka oli tehnyt isälleen. Varmaan lähetti hän tämän summan vaimonsa tietämättä, joka tietysti olisi estänyt puolisoansa antamasta isälle mitään apua.

Mutta eräänä päivänä kuuli Milan varmalta taholta, ettei mitään sentapaista kirjettä ollut koskaan lähetetty Serbiasta ja ettei myöskään mikään pankkiiri ollut saanut kuninkaalta määräystä kuukausittain lähettää sitä summaa.

Nyt kääntyivät Milanin otaksumiset toiseen henkilöosa, jonka hän varmasti luuli olevan sen salaperäisen lähettäjän.

Kuka oli sitte tuo ystävä, jolta hän saattoi odottaa niin suurta jalomielisyyttä? Ja kuka ystävä oli muuten sellaisessa rahallisessa asemassa, että saattoi niin tunnollisesti pitää huolta hänen toimeentulostaan?

Se ei voinut olla kukaan muu kuin — Itävallan keisari Frans Josef, tuo jalomielinen hallitsija, joka ei voi nähdä puutetta, koettamatta niin pitkältä kuin voi, poistaa sitä, hän, joka on itse hyvyys, kun on kysymyksessä köyhäin auttaminen — se ei voinut olla kukaan muu kuin hän.

Sillä paitse sitä seikkaa, että keisari Frans Josef oli ollut kyllin jalomielinen salliessaan Milanin oleskella hänen maassaan ja että hän joka tilaisuudessa oli osoittanut huomaavaisuutta ystävänsä, entisen Serbian kuninkaan suhteen, oli keisari Frans Josefilla myöskin varoja sillä tavoin noudattaa sydämensä ääntä. Onhan tunnettu asia, että hän on lähinnä rikkain mies Euroopassa.

Siitä syystä luuli Milan, että se oli keisari, joka niin hienotunteisella tavalla teki hänelle mahdolliseksi elää sopivalla tavalla. Sillä jollei noita salaperäisiä rahalähetyksiä olisi tullut, niin ei Milanilla olisi ollut muuta keinoa kuin ampua luoti otsaansa voidakseen päästä hädästä ja suruista.

Mutta tälläkin melkoisella summalla täytyi hänen elää hyvin niukasti. Jos hän olisi saanut kaikki käyttää omaksi hyväkseen, niin olisi hän kuudellakymmenellä tuhannella frangilla vuodessa voinut elää säätynsä mukaisesti.

Mutta valitettavasti oli Milan entisinä aikoina hoitanut huonosti raha-asioitaan. Hän oli tehnyt suuria velkoja ja tyydyttääkseen jossain määrin velkojiaan, täytyi hänen nyt tukkia monta reikää, niin että suurin osa niistä viidestä tuhannesta frangista kuukaudessa meni vanhojen velkojen maksuun. Siitä syystä täytyi entisen kuninkaan talouden olla hyvin yksinkertaista. Ja yksinkertaista se olikin. Kuningas oli, ennenkuin otti Sylvan palvelukseensa, asunut yksin vanhan kamaripalvelijansa Tonion kanssa. Tämä vanha mies oli ollut hänen palveluksessaan jo kolmekymmentä vuotta. Hän oli tuntenut Milanin jo poikana, ollessaan palveluksessa tämän isän luona ja ennen olisi hän antanut tappaa itsensä kuin eronnut kuningas Milanista.

Kuninkaan ateriat tuotiin eräästä ensi luokan ravintolasta, vaikka ne eivät tietysti olleet niin hienot kuin ne, joihin kuningas oli tottunut.

Kuningas oli ennen ollut pelaaja — tunnollinen historiankirjoittaja ei voi olla mainitsematta, että Milan ennen aivan liiallisella tavalla oli antautunut pelihimon valtaan — mutta nyt ei hän uskaltanut ottaa korttia käteensä peläten menettävänsä suuremman summan, mikä olisi vielä enemmän vähentänyt hänen tulojansa.

Milanin rakkausseikkailut, joista ennen niin paljon puhuttiin, olivat jo kauan sitte olleet aivan lopussa. Tämä oli tapahtunut ei ainoastaan köyhyyden tähden, vaan myös siitä syystä, että hänen tunteissaan oli tapahtunut täydellinen muutos.

Hänen kirjoituspöytänsä kohdalla riippui kuva. Se oli verhottu mustalla suruharsolla. Ainoastaan joskus, kun hän joutui muistojen valtaan, kohotti hän harsoa kuvan edestä.

Oi, silloin tiesi hän, miksi hän ei tuntenut enää vetovoimaa kenenkään naisen puoleen, silloin hänelle myöskin selkeni, että vanhat pikku synnit olivat oikeastaan olleet suuria syntejä ja hän katui niitä nyt — katui syvästi ja vilpittömästi.

Sentähden katsoi kuningas, ettei hänellä ollut enää oikeutta ottaa osaa huveihin, joita hän ennen oli rakastanut, hänen ei omasta mielestään sopinut enää elää kuninkaan tavoin, vaan kuten yksinkertainen porvari.

Itse asiassa olikin hän vieraantunut maailmasta. Hänen täytyi nyt kieltää itseltään ylellisyys puvuissakin, jota hän ennen oli kovin rakastanut ja tavallisesti kävi kuningas yksinkertaisessa mustassa kävelytakissa, ilman mitään erikoisuutta puvussa.

Ne, jotka tapasivat kuninkaan kadulla, eivät aavistaneet, että tuo yhä vielä komea mies, joka riensi heidän ohitsensa oli ennen ollut kuningas, miljoonien ihmisten hallitsija.

Kaiken tämän olisi Milan kantanut tyynellä mielellä. Yksi asia oli vaan raskaana hänen sydämellään ja suretti häntä suuresti. Hän oli tottunut antamaan täysin käsin. Hänen anteliaisuutensa oli tullut sananparreksi silloin kun hänellä vielä oli käytettävänä suurempia summia. Jokaiselle pyytävälle oli hänen korvansa aina avoinna. Kuningas oli ollut liiankin heikko siinä suhteessa ja usein oli hänen anteliaisuuttansa käytetty väärin. Ja juuri ne, joita hän oli auttanut, olivat myöhemmin tulleet hänen vihollisiksensa. Mutta niinhän käy aina tässä maailmassa.

Siitä huolimatta teki Milan paljon hyvää ja siihen aikaan oli Wienissä monta perhettä, joita kuningas auttoi. Mutta, kuten sanottu, hänen täytyi nyt tässä suhteessa pysyä määrätyissä rajoissa. Hän ei voinut, kuten ennen, antautua hyvän sydämensä ohjattavaksi ja se suretti häntä.

Sylva oli, kuten kuningas lupasi, saanut turvapaikan hänen luonaan, eikä hän nyt enää valittanut, että Milan oli pelastanut hänet Tonavan aalloista. Hänellä oli pieni huone kokonaan omassa hallussaan. Hänen työnsä oli hyvin helppoa. Hänen piti pitää talous jonkummoisessa kunnossa, pitää huonekalut pölystä vapaina ja sievästi puettuna avata ovi, kun joku soitti. Hän oli pian hyvissä väleissä vanhan kamaripalvelija Tonion kanssa. Ukko kunnioitti onnetonta olentoa, josta herransa oli hänelle kertonut niin paljon kuin hänen tarvitsi tietää ja monena iltana kun Milan oli mennyt ulos tai istui työhuoneessa kirjoihinsa syventyneenä, istuivat Tonio ja Sylva yhdessä avarassa keittiössä ja puhelivat keskenänsä puoliääneen. Ukkohan oli myöskin serbialainen ja kun hän kertoi siitä Serbiasta, joka ennen oli ollut, Milanin loistoajasta, siitä ajasta, jolloin kuningatar Natalia vielä loisti Belgradin hovissa nuoruutensa kauneudessa ja loistossa, niin Sylva kuunteli tarkkaavasti ja usein vuodatti hän salaa kyyneleitä ajatellessaan maanpakoon ajetun kuninkaan nykyistä kohtaloa.

Ankara talvimyrsky raivosi Wienin kaduilla. Talvi oli kova. Sanottiin myrskyn tulevan arolta ja sitte jatkavan kulkuansa ylös pohjoiseen.

Kuningas Milan istui kamiinin ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Äkkiä kuului kellon kilinää. Milan säpsähti.

- Kuka tulee? huudahti hän. — Kuka voi se olla? Kuka voisi tulla luokseni näin tavattomalla ajalla? Niitähän on niin vähän, voipi sanoa, ettei ketään, jotka minun luokseni tulevat. — Mutta — ehkä on se joku köyhä, joka tahtoo pyytää apua.

Tonio avaa — minä kuulen hänen puhuvan kovalla äänellä. Se on siis todellakin joku vieras.

Muutamia minuutteja myöhemmin koputettiin työhuoneen ovelle. Kuningas avasi ja kamaripalvelija seisoi hänen edessään.

- Kuka se on? keskeytti hänet kuningas. — Minä kuulin sinun puhuvan jonkun vieraan kanssa.

- Herra, ulkona on joku kaupunginpalvelija, joka sanoo, että hänellä on tärkeitä asioita ilmoitettavana. Minä olen sanonut hänelle, että te ette ota vastaan ketään, mutta hän ei tahdo lähteä pois. Hän on vanha mies, tukka ja parta valkoinen.

- Anna hänen tulla sisään, vastasi kuningas. — Nyt, kun ei minulla enään ole valtaa, ei minun ainakaan tarvitse pelätä murhaajia. Se ei voi olla mikään murhayrityksen tekijä.

Tonio nyökäytti hyväksyvästi päätään. Sitte riensi hän ulos ja kohta senjälkeen ilmestyi ovelle harmaapartainen, kumaraharteinen mies. Hän oli puettu Wienin kaupunginpalvelijan pukuun. Punaista lakkia piti hän kädessään, sininen pusero punaisine kauluksineen peitti yläruumiin, jalassa oli vanhat, kuluneet housut ja saappaat näyttivät yhtä epäilyttäviltä. Rinnassa oli messinkilevy, jossa oli numero 377.

- Teillä on asiata minulle, sanoi kuningas kaupunginpalvelijalle. —
Toimittakaa asianne, ukkoseni, kas tässä lantti vaivastanne.

Näin sanoen oli kuningas ottanut rahakukkaronsa, mutta hänen sieltä katsellessaan pientä rahaa, sanoi kaupunginpalvelija nöyrällä äänellä:

- Anteeksi, herra, mutta se, mitä minulla on ilmoitettavana, voidaan toimittaa vaan kahdenkesken. Minua on nimenomaan varoitettu puhumasta kolmannen henkilön läsnäollessa.

Näin sanoen kääntyi hän ja katsoi Tonioon, joka oli jäänyt seisomaan ovelle.

Tämä ei tietysti tahtonut mielellään jättää isäntäänsä kahdenkesken vieraan kanssa.

- Siis salainen asia! huomautti Milan, puristaen päätään. — Olkoon menneeksi! — Poistu, Tonio, niin, — mene sinä vaan! Tuo ukko ei tee minulle mitään pahaa! Ja tiedäthän sinä, että minulla on aina ladattu revolveri käsillä. Eihän kenenkään maksa vaivaa asettua minun vihamiehekseni.

- Ei, olkaa varma, herra, vakuutti vanha kaupunginpalvelija, etten minä ole tullut tekemään teille mitään pahaa. Minä pyydän vaan, että kuuntelette, mitä minulla on sanottavaa ja sitte menen minä tieheni.

- No, nyt olemme siis yksin, ukko. Mutta puhukaa lyhyesti asianne, sillä minun aikani on rajoitettu.

- Se, mitä minulla on sanottavaa teille, kuningas Milan, huudahti kaupunginpalvelija äkkiä aivan eri äänellä, ei ole sanottu lyhyessä ajassa. Teidän täytyy myöntää minulle pitempi aika.

Tätä sanoessaan oli ukko ojentautunut suoraksi, niin että hän tuli pitemmäksi kuin Milan.

Kun kuningas huomasi tämän muutoksen, kääntyi hän kirjoituspöytään päin ja ojensi kätensä tarttuakseen revolveriin, joka oli pöydällä.

- Antakaa aseen olla, kuningas Milan! Sillä niin totta kuin löytyy Jumala taivaassa, niin totta on myöskin, että olen tullut luoksenne mitä rauhallisimmissa aikeissa. Katsokaa, nyt näytän teille oikeat kasvoni ja vielä kerran vakuutan, että olen tullut luoksenne ystävänä.

Pois lensi valkoinen parta, pois valetukka, joka tällä väärällä kaupunginpalvelijalla oli ollut!

Kasvot, jotka eivät enää olleet nuoret ja joita ympäröi valkoinen tukka ja kaunisti pienet viikset, tulivat näkyviin.

Kuningas Milan tuijotti vieraaseen ammottavin silmin, joissa ilmeni ääretön hämmästys. Sitte sanoi hän epäröiden:

- Se, jota vähimmän kaikista luulin näkeväni, seisoo edessäni. Vai ettekö ole Pietari Karageorgevitsch?

Tässä seisoi kaksi miestä, jotka kaiken ikänsä olivat olleet verivihollisia, kaksi miestä, joiden välillä vallitsi viha, joka ei ollut syntynyt heidän välillään, vaan oli alkanut jo heidän esi-isiensä kesken.

Mutta tämä viha oli aikojen kuluessa kasvanut yhä suuremmaksi, kuten käärme kasvaa, kuta enemmän saalista se ahmii.

Siitä huolimatta olivat he tulleet tuntemaan toisensa poikasina, nuorukaisina olivat he olleet yhdessä ja silloin olivat he olleet valmiit tappamaan toisensa. Silloin astuivat he toisiansa vastaan uhkaavina ja usein näytti siltä, kuin syntyisi heidän välillään verinen taistelu.

Mutta sitä ei kuitenkaan syntynyt ja se riippui kai yksinomaan siitä asianhaarasta, että kohtalo oli aikasin erottanut toisistaan nämä molemmat miehet.

Kuningas oli näet Parisissa tavannut Pietari Karageorgevitschin. He olivat silloin molemmat ylioppilaita ja kävivät Parisin korkeakoulua. He tapasivat toisensa luentosaleissa.

Toinen kuuli, että se kaunis nuorukainen, joka siellä opiskeli, oli Obrenovitsch, nimeltä Milan. Toinen taas sai kuulla, että se pitkä, hoikka nuorukainen, joka niin ahkeraan kävi professorien luennoilla, oli nimeltään Pietari Karageorgevitsch.

Silloin tiesivät he molemmat tarpeeksi. He tiesivät, etteivät koskaan voineet tulla ystäviksi, vaan täytyi heidän olla vihamiehiä, niin oli kirjoitettu kohtalon kirjassa. Obrenovitsch ja Karageorgevitsch, se oli sama kuin tuli ja vesi, kevät ja talvi, auringonpaiste ja musta yö. Obrenovitsch ja Karageorgevitsch, se merkitsi taistelua elämästä ja kuolemasta.

Sitte Parisin aikojen eivät he olleet tavanneet toisiansa. Pietari Karageorgevitsch oli ollut maanpakolainen, joka ei saanut astua Serbian alueelle. Mutta kohtalo oli valinnut Milanin nousemaan valtaistuimelle. Hänet oli kutsuttu kotiin ja asetettu kruunu hänen nuoreen päähänsä. Monta vuotta oli hän hallinnut onnellisesti, mutta sitten oli hänkin saanut kokea onnen vaihtelevaisuutta.

Pietari Karageorgevitsch, toisti Milan vielä kerran. — Te — te — ei, se on erehdys, se ei ole mahdollista, että se olette todellakin te!

- Kyllä se minä olen, Milan Obrenovitsch, vastasi Pietari syvällä bassoäänellä — ja Jumala on todistajani, etten minä tule tekemään teille mitään pahaa. Ei, minä tulen teidän luoksenne siitä syystä, että te olette onneton ja minä tahdon ojentaa teille auttavan käden.

- Teidän auttavan kätenne! toisti Milan epäillen. Onko koskaan joku Karageorgevitsch auttanut Obrenovitschiä? Jos Karageorgevitsch ja Obrenovitsch tapaisivat toisensa syvän kuilun partaalla, niin katsoisivat he kumpikin, että nyt oli aika tullut, jolloin toinen oli syöstävä kuiluun. Ei löydy niin leveätä tietä, jolla he molemmat voisivat tyyneesti kulkea toistensa ohi. Ei, Pietari Karageorgevitsch, lienette tullut missä tarkoituksessa tahansa, niin ei se voi olla muu kuin vihamielinen.

- Niin, vihamielinen se on, mutta ei teitä kohtaan, vastasi Pietari epäröimättä. Minä vannon teille vielä kerran, Milan, Serbian onnen nimessä, joka meille molemmille on pyhä, sen rakkaan maan nimessä, johon emme kumpikaan saa astua, että olen tullut luoksenne ystävänä.

- Minä en unohda, että olen serbialainen, sanoi Milan tyyneesti — ja serbialaisen ensimäinen käsky kuuluu:

"Elä kiellä väsyneeltä istuinta ja kumartakoon vieraanvaraisuus sinun kynnykselläsi."

Ja nyt, Pietari Karageorgevitsch, istukaa alas, ja niin kauan kun olette minun talossani, olette turvassa, siitä annan kuninkaallisen sanani pantiksi.

- Minä kiitän teitä, Milan Obrenovitsch, sanoi Pietari, siirsi tuolin lähemmä Milania ja istuutui siihen. — Siis kuulkaa, mitä minulla on sanottavaa teille. Jo sekin seikka, että tulin tänne valepuvussa, todistaa teille, etten salli, että keskustelumme tulee muiden tietoon. Päinvastoin täytyy minun pyytää teitä noudattamaan mitä ankarinta vaitioloa sen suhteen, mitä minä teille ilmoitan. Että minä ylipäänsä ilmoitan teille aikeistani, todistaa jo sekin, etten minä mielessäni kanna mitään viekkautta teitä kohtaan.

- Puhukaa! sanoi Milan varmalla äänellä. — Minä lupaan teille, että vaikenen.

- Kyllä, sen annan. Mutta elkää nyt kiusatko minua kidutuspenkillä, vaan sanokaa, löytyykö asiaa, joka voisi meille molemmille olla yhteinen, jonka voisimme yhteisesti suorittaa!

Milan hyppäsi ylös tuoliltaan. Hänen silmänsä välähtelivät, hänen kalpeat kasvonsa punastuivat ja saivat eloa.

Pietari Karageorgevitsch oli nyt lausunut tunnuslauseen ja Milanin täytyi innostua.

"Viha Dragaa kohtaan", se oli sotahuuto, ja se, joka vaati häntä ottamaan osaa siihen taisteluun, sai olla varma siitä, että hän oli valmis yöllä ja päivällä, pahassa ja hyvässä.

- Minä näen ilokseni, jatkoi Peter Karageorgevitsch — että ne muutamat sanat, jotka äsken lausuin, sattuivat teidän sydämeenne. Mitä voisivat ne muuta tehdäkään? Tietäkää siis Milan, jatkoi hän kovemmalla äänellä, — että tyytymättömyys hiipii pitkin Belgradin katuja, pitkin teitä ja polkuja yli koko Serbian. Tyytymättömyys vaanii joka oven takana ja tyytymättömänä ovat nekin, joiden on kuningas Aleksanteria ja Dragaa kiittäminen kohoamisestaan.

Nyt, sen tunnustan avonaisesti, on tilaisuus suotuisampi Karageorgevitscheille kuin koskaan ennen, jälleen uudistamaan perheensä muinaisen loiston. Minua vaaditaan takasin Serbiaan: tuhannet ihmiset ojentavat kätensä minua kohti ja monet äänet kaikuvat korvissani!

"Pietari Karageorgevitsch, tule ja ole meidän kuninkaamme ja jatka vanhoja tapoja, joilla perheesi kerran teki meidät onnellisiksi! Tule esi-isiesi kaltaiseksi, yhtä urhoolliseksi ja hyväksi kuin hekin. Tule samallaiseksi kuin kuningas Kara Georg, niin me ilolla tervehdimme sinua!"

- Niinkö on asiat! lausui hän tukahutetulla äänellä. — Minä juuri aavistin, että siihen se menisi. Ovatko siis jumalat todellakin päättäneet, että Obrenovitschien valta on loppuva. Ei, Pietari Karageorgevitsch, vielä ei olla niin pitkällä ja jos Jumala niin tahtoo, ei koskaan siihen tullakaan.

- Siihen se menee, elkää epäilkö sitä! huudahti Pietari. — Minulta puuttuu vaan yksi, yksi ainoa, ja kun tämä on rinnallani, on kaikki voitettu. Tämä ainoa olet sinä, kuningas Milan.

- Minä — minä, laupias Jumala, minäkö! — Pietari Karageorgevitsch, oletko tullut hulluksi? Minä, Obrenovitsch, minäkö sytyttäisin omin käsin palamaan sen suuren temppelin, jonka esi-isäni kerran rakensivat? Haa, silloinhan olisin halpamaisempi kuin Herostratus, joka kerran sytytti tuleen Dianan temppelin Efesossa, ihanimman kaikista muinaisajan rakennuksista. Tämä temppeli oli tehty vaan puusta ja kivestä ja koristettu kullalla, hopealla ja jalokivillä, mutta minun perheeni suuruus on rakennettu verellä ja kirotut olkoot ne kädet, jotka hävittävät tämän pyhän rakennuksen!

Milan oli puhunut tempaavalla innolla ja ihastuksella, mutta Pietari Karageorgevitsch oli varmaan valmistunut sellaiseen. Hän ei kulmiaankaan väräyttänyt ja selvästi huomasi, että karkoitetun kuninkaan sanat eivät tehneet häneen mitään vaikutusta.

- Se on teille kunniaksi, Milan, sanoi Pietari sittekun kuningas oli lopettanut ja astunut askeleen taapäin. — Niin, se on todellakin teille kunniaksi, että rakastatte perhettänne niin suuresti ja koko sydämellänne pidätte kiinni sen kunniasta varsinkin kun yksi sen perheen jäsenistä on kohdellut teitä niin häpeällisesti. Mutta ajatelkaa itseänne, ajatelkaa epätoivoista asemaanne! Minä tiedän, että te olette niukoissa oloissa, te taistelette jokapäiväisen toimeentulon huolissa; velkojanne ahdistavat teitä ja jollei eräs tuntematon hyväntekijä lähettäisi teille kuukausittain viidentuhannen frangin apurahaa, niin olisitte jo kauan sitte nääntynyt.

- Kuinka te tiedätte, että minä otan vastaan näitä salaperäisiä rahalähetyksiä? kysyi hän — kuka on teille ilmaissut tämän salaisuuden?

Mutta minä en tahdo kieltää, että niin on todellakin asianlaita, jatkoi kuningas ylpeästi. — Löytyy todellakin eräs jalo hyväntekijä, joka on koko tämän surullisen ajan pitänyt minua pystyssä. Pojaltani en saa mitään, enkä minä ottaisikaan häneltä mitään. Ennen kerjäisin leipäni sääliväisten ihmisten ovella. Mutta keisari Frans Josef lähettää minulle joka kuukausi rahakirjeen, joka sisältää niin paljon, kuin minun pieniin tarpeisiini menee, ettei minun tarvitse tehdä velkaa. Minä en pyydä enempää ja olen hyvin kiitollinen jalolle, armolliselle hallitsijalle.

- Keisari Frans Josef on häiritsijäin esikuva ja jalo mies, vastasi Pietari vilpittömällä kunnioituksella. — Mutta te erehdytte, Milan, sillä se ei ole hän, joka auttaa teitä rahoilla.

- Eikö hän, eikö todellakaan hän? kysyi Milan hämillään. — Silloin en tunne ketään ihmistä maan päällä, joka voisi tuntea niin suurta ystävyyttä minua kohtaan, että hän tahtoisi kantaa minulle sellaisen uhrin, silloin on kaikki minulle täydellinen arvoitus.

- Minkä minä kuitenkin kykenen selvittämään, vastasi Pietari Karageorgevitsch, ottaen lompakon sinisen puseronsa alta. Katsokaa, jatkoi hän — tämä lompakko sisältää postikuitit kaikista niistä rahalähetyksistä, jotka viime vuosina ovat teille saapuneet. Minä se olen, joka koko ajan seisoin teidän rinnallanne, minä Pietari Karageorgevitsch, ennen verivihollinen, nyt ystävä.

Milan ei ojentanut kättään ottaakseen lompakkoa. Hän ei voinut. Kuten kivettyneenä seisoi hän kalpean miehen edessä, joka tyynesti katsoi häneen.

Hän oli sanonut sanottavansa niin yksinkertaisesti ja luonnollisella äänellä, ettei voinut olla epäilystäkään niiden todenperäisyydestä. Eikä hän varmaankaan ollut tullut nöyryyttämään Milania.

Mutta joka veripisara oli kadonnut karkoitetun kuninkaan kasvoilta.
Äkkiä suli hänen jäykkyytensä kuumiin kyyneliin.

- Olenko siis jo joutunut niin pitkälle! huudahti Milan. Olenko ottanut armoleipäni viholliseni kädestä Karageorgevitschiltä, jonka kanssa olen tähän asti taistellut monta kymmentä vuotta. Minusta on siis tullut kerjäläinen, jonka täytyy elää almuista! Mutta Jumala on todistajani, ettei minulla ole ollut aavistustakaan, että nämä rahat ovat tulleet teiltä. Jos olisin sitä aavistanut, olisin ennen kuollut nälkään jossakin kadunkulmassa, kuin ottanut teiltä ainoatakaan rahalähetystä. Ei, Pietari Karageorgevitsch, te olette, minä tahdon uskoa sen, lähettänyt minulle tämän avun hyvästä sydämestä ja siinä vakuutuksessa, että minä sen tarvitsin. Mutta teidän ei olisi pitänyt niin syvästi minua nöyryyttää! Te olette pakoittanut minut kiittämään teitä ja se on Obrenovitschille vaikea tehtävä, kun sen täytyy sanoa Karageorgevitschille.

- Teidän ei tarvitse ollenkaan kiittää minua, huudahti Pietari. — Ehkä olisitte te tehnyt samalla tavalla, jos minä olisin ollut sellaisessa asemassa. Ja sitä, mitä nyt aion teille esittää, ei mitenkään saa katsoa jonkummoiseksi korvausvaatimukseksi siitä, mitä minä olen teille tehnyt, sillä minä sitoudun tässä vast'edeskin auttamaan teitä, Milan, vaikkakin hylkäisitte pyyntöni.

Sanoin teille äsken, että suuri tyytymättömyys on koko Serbiassa teidän poikanne hallitukseen. Varsinkin on sellainen asianlaita sotilaspiireissä, jotka syvästi häpeävät sitä, että heillä on kuningas, joka on antanut heille kuningattareksi melkein yleisen naisen. Ette ehkä ole lukenut viimeisiä Serbian sanomalehtiä? Niin, eikä teidän tarvitse niitä lukea saadaksenne tietää sen, sillä tänään puhuu siitä myöskin "Neue Freie Presse" täällä Wienissä.

Hän otti kysymyksessä olevan lehden pöydältä ja avasi sen synkän näköisenä. Innokkaasti osoitti hän erästä lihavilla kirjaimilla painettua sähkösanomaa.

- Minä en voi, änkytti Milan, kaikki vilisee silmissäni. Sanokaa te minulle, mitä lehdessä seisoo.

"Varmalta taholta saamiemme tietojen mukaan odottaa Serbian kuningatar viiden kuukauden perästä perillistä. Belgradin hovissa vallitsee yleinen ilo. Koko maa ottaa siihen osaa, sillä nyt toivotaan saatavan tähän asti niin odotettu kruunun perillinen."

Epäselvästi ääntäen vaipui Milan tuolille kirjoituspöydän viereen. Hän kätki kasvot käsiinsä ja minuutin aikana ei kuulunut huoneessa mitään ääntä.

- Se oli kovin isku, mikä minua saattoi kohdata, huudahti Milan, nostaen kasvonsa Pietariin päin. — Tähän asti olen toki toivonut, että tuo inhottava olento ei voisi antaa elämää lapselle. Mutta ei, ei tätäkään ääretöntä tuskaa ole taivas minulta säästänyt. Tuosta kirotusta helmasta lähtee olento, joka kantaa Obrenovitschin nimeä, heikkouden ja synnin, verenhimon ja perkeleellisen viekkauden jälkeläinen.

- Tämä lapsi ei ole vielä syntynyt, huudahti Pietari ja heitti lehden lattialle. — Vielä voitte te estää, ettei tämä lapsi synny maailmaan valtaistuimelle. Yhtykää minuun ja Aleksanteri on heti pantu pois hallituksesta. Sitte synnyttäköön Draga poikansa, eikä hän tule koskaan istumaan Serbian valtaistuimella. On pidettävä huolta, ettei tämä poika koskaan tule kenenkään serbialaisen näkyviin.

- Jumala teitä siunatkoon, sillä te olette tehnyt päätöksenne Serbian onneksi.

- Niin, mutta en sillä tavoin kuin te tarkoitatte. Minä en koskaan voi auttaa ketään kaivamaan maata poikani jalkain alta. Ryöstää kruunu hänen päästään ja heittää hänet maailman halveksittavaksi, sitä en voi. Sillä joskaan en enää voi olla Serbian kuningas, niin en koskaan lakkaa olemasta isä. Ei, en koskaan ota osaa mihinkään liittoihin, joiden tarkoituksena on poikani häviö. Mutta te, Pietari Karageorgevitsch, olkaa varuillanne! Serbian maa ei ole vielä kyllin valmis sille kylvölle, jonka aiotte siihen kylvää. Siellä rakastetaan vielä liian paljon Obrenovitscheja, olipa heidän nimensä sitte Aleksanteri tai Milan.

- Voinko luottaa siihen, kysyi hän tutkien, että kaikki, mitä tässä olen sanonut, jää meidän välillemme?

- Minä olen jo antanut sanani, että vaikenen ja minä pidän sen, vastasi Milan. Minä en edes varoita poikaanikaan, mutta minä pyydän teitä, luopukaa aikeistanne! Jos Jumala tahtoo, että teistä tulee kuningas, niin kruunaa hän teidät siksi eikä teidän tarvitse tehdä mitään sen hyväksi! Tämä on viimeinen kehoitukseni teille ja nyt vielä viimeinen pyyntö:

- Nyt, kun tiedän, mistä lähteestä se kulta vuotaa, jota olen saanut joka kuukausi, en voi sitä vastaan ottaa. Lopettakaa siis lähetyksenne, elkääkä enää välittäkö siitä, kuinka minun käy, vaan jättäkää minut oman onneni nojaan. — Se ei käy päinsä, että Obrenovitsch elää Karageorgevitschin armosta.

Silloin astui Pietari Karageorgevitsch aivan lähelle Milania, ojensi hänelle sydämellisesti kätensä ja sanoi liikutetulla äänellä:

- Kun tulin luoksenne, toivoin kyllä saavani teidät liittolaisekseni, mutta minun täytyy kuitenkin kunnioittaa teidän vakaumustanne. Te olette puhunut minulle kuin mies ja minä olen kuunnellut kuin mies, mitä teillä on ollut sanottavaa.

Tämän sanottuaan kääntyi Pietari mennäkseen pois, asetettuaan ensin päähänsä peruukin ja valeparran kasvoillensa, mutta tultuaan ovelle seisoi hän hetken hiljaa pää alaspäin kuin ajatuksiinsa vaipuneena.

- Mitä ajattelette, Pietari Karageorgevitsch? kysyi Milan. — Jos ehkä voin jollain tavoin auttaa teitä, niin mielelläni teen kaikki, mitä voin, kun vaan ei ole kysymys pojastani.

- Minä ajattelen, sanoi Pietari — jos nytkään uskotte, mitä olen sanonut teille; vai luuletteko, että minä tahdon vetää teidät puolelleni ja siksi olen tehnyt teille väärän ilmoituksen.

- Te ette ole ennenkään koskaan valehdellut minulle, Pietari, ettekä ole nytkään sitä tehnyt, sanoi Milan aivan yksinkertaisesti.

Minä varoitan teitä, niin, minä pyydän teitä varomaan henkeänne, ettei se murhaaja saa työtänsä tehdyksi, joka tällä hetkellä on matkalla tänne, — se murhaaja, jonka kuningas Aleksanteri on tänne lähettänyt — toimittamaan teidät pois päiviltä!

- Ehkä ei niin paljon poikanne, kuin Draga. Velvollisuuteni on lausua teille koko totuus! Tietäkää siis, että minä vakoojien kautta pidän silmällä Belgradin hovia. Konakissa ja Tapschiderin huvilinnassa ei tapahdu mitään, jota minä en tiedä. Siten olen saanut tietää, että kuningas Aleksanteri aikoo lähettää luoksenne miehen, jonka tehtävänä on lähestyä teitä jonkunmoisen ystävyyden varjossa. Mutta todellisuudessa on tällä miehellä varattuna myrkkyä, jonka hän antaa teidän nautittavaksenne sopivassa tilaisuudessa.

Milan tuijotti Pietariin, kuin ei hän vielä uskoisi tuota hirmuista ilmoitusta.

- Minustakin tuntuu mahdottomalta, että poika voi olla niin paatunut, ettei hän kammoa sellaista hirmutyötä. Siitä syystä annoin väkeni tarkasti ottaa vaarin tapahtumista Belgradin hovissa. Nyt olen kuullut, että murhaaja on noin viisi päivää sitte lähtenyt Wieniin. Kuule tarkasti, mitä minä sanon, kuningas Milan!

Hän ei käyttänyt rautatietä, vaikka hän tätä tietä olisi ehtinyt Wieniin kolmannessa osassa siitä ajasta, minkä hän nyt tarvitsee, matkustaessaan postireessä Unkarin pustan kautta. Hän ei tietysti tahtonut, että hänen matkansa Belgradista tulisi tunnetuksi, jotta hänen persoonaansa ei sitte pantaisi yhteyteen teidän äkillisen kuolemanne kanssa. Mutta olen saanut tietää vielä enemmän.

Sitä kurjaa murhaajaa, joka on matkalle tänne panemaan toimeen Dragan käskyä, seuraa henkilö, joka on minulle riittävänä todistuksena siitä, että konnantyö on vireillä — se on kuningatar Dragan täti, Eufemia, vanha nainen, jonka syyksi täytyy lukea monta Dragan pahoista juonista.

- Täti Eufemia? huudahti Milan vapisevalla äänellä — minä tunnen hänet! —

- Ettekö nyt huomaa kuningattaren vehkeitä? Hän tarvitsee henkilön, joka pitää murhaajaa silmällä tämän oleskellessa Wienissä, ja — siihen oli täti Eufemia hänen mielestään kuin valettu. Kaikki, mikä tapahtuu salassa, on epäilyttävää, jatkoi Pietari pitkän vaitiolon jälkeen. — Epäilyttävää on myös, kuin ihmiset eivät uskalla näyttää oikeata muotoansa, vaan esiintyvät milloin missäkin muodossa.

No niin — se, joka kuninkaan käskystä astuu teidän eteenne tarjoomaan teille sovintoa, on kätkenyt itsensä erään kauppias Naumannin nimen alle — sillä nimellä on hän ainakin Semlin Hôtellin matkustajain kirjassa. Samoin on täti Eufemia katsonut parhaaksi olla näyttämättä, kuka hän todella on. Hän on matkustanut nunnan puvussa ja sanoo kuuluvansa kartusiaaninunnain luostariin. Se on väärää peliä, Milan, ja väärinpelaajain suhteen täytyy olla varuillaan.

- Onko asianlaita todellakin sellainen? Silloin olisi todellakin ollut paljon parempi, että olisin jo aikoja sitte tehnyt lopun elämästäni. Oma poikaniko tahtoo sen nyt lyhentää — ei, ei, ei hän, hänen päässään ei tämä alhainen ajatus ole syntynyt! — Draga on istuttanut sen häneen, eikä sillä raukalla ole ollut voimaa halveksien hyljätä sellaista ehdotusta! Kaikissa tapauksissa olen teille kiitollinen varoituksestanne, minä panen sen sydämelleni. Minä olen varoillani ja jos kuninkaan apulainen tulee luokseni, niin otan hänet vastaan asianmukaisella tavalla.

Mutta odottakaa! Ovatko vakoojanne Belgradissa sanoneet myöskin sen miehen nimen, joka on antautunut niin halpamaiseen tekoon? Onko hän serbialainen? Tuskinpa luulisin, että Serbian pojissa löytyy sellaista, joka vainoaisi minun henkeäni.

- Hän on serbialainen, vastasi Pietari kolkolla äänellä — ja minä luulen, että te hyvin tunnette hänet. Hänen nimensä on Stefan Naumovitsch, ja on hän nykyään kuningas Aleksanterin ajutantti, vaikka oli ennen tämän pahimpia vastustajia.

- Hänkö! änkytti onneton kuningas. — Häneltä olisin kaikista vähimmän odottanut sellaista. Hän oli ystäväni, minä olin läheisessä yhteydessä hänen kanssansa ja olin kirjevaihdossa hänen kanssaan!

- Mitäs se todistaa? keskeytti hänet Pietari Karageorgevitsch. — Se tukee vaan minun väitettäni. Tietysti ei kuningas Aleksanteri voinut lähettää sellaista, jonka te heti alussa tietäisitte viholliseksenne. Sellaista ihmistä epäillään, eikä edes maisteta, mitä hän asettaa syötäväksemme.

Mitä taas Stefan Naumovitschiin tulee, niin tiesivät Aleksanteri ja Draga kyllä hyvin, että te ottaisitte hänet ystävällisesti vastaan ja ett'ette hänet nähdessänne heti epäilisi, että hän oli tullut aikeessa ryöstää teidän henkenne.

- Stefan Naumovitsch! toisti Milan uudestaan. — Että sen piti olla juuri hän! Eikö siis todellakaan löydy enää todellista ystävyyttä ja onko valhetta jokainen sana, jonka ihmiset lausuvat?

- Siltä se melkein näyttää, vastasi Pietari Karageorgevitsch alakuloisena ja surullisena. — Täytyy tottua siihen ajatukseen, että kaikki ihmiset ovat syntisiä. Ehkä emme mekään ole parempia kuin kaikki muut, mutta me tahdomme ainakin pyrkiä siihen.

- Nyt tunnen mieleni kevyemmäksi, kuningas Milan, kun olen saanut antaa teille tämän varoituksen, sillä se olisi koskenut syvälle sieluuni, jos minulle olisi tultu sanomaan, että te sorruitte kuningattaren vehkeiden takia. Mutta hyvästi nyt! Minä olen puhunut teille kuin mies — ottakaa varteen varoitukseni.

Vielä kerran puristi Pietari Milanin kättä. Sitte riensi hän ovea kohti, jonka taakse katosi. Milan seisoi keskellä huonetta. Hänen kasvonsa olivat saaneet jäykän ilmeen.

- Se oli todellakin vaikea hetki, huudahti hän mielenliikutuksen tukahduttamalla äänellä — vaikea kolminkertaisessa merkityksessä.

Pietari Karageorgevitsch tulee luokseni, koettaen saada minun myötävaikutustani poikani häviöön. Minä saan tietää, että Pietari Karageorgevitsch on niiden rahojen salaperäinen lähettäjä, joita joka kuukausi olen saanut vastaanottaa, niiden rahojen, joilla tähän asti olen kokonaan tullut toimeen ja joihin en tästälähin aio koskea.

Ja Pietari Karageorgevitsch ilmoittaa minulle, että poikani on palkannut murhaajan minua varten ja että tämä murhaaja on — Stefan Naumovitsch! Oi, tämä oli todellakin hirmuinen hetki, joka heittää varjonsa koko tulevaan elämääni. Mutta minähän olen kokenut niin paljon hirmuista, ettei tämäkään isku voi kukistaa minua. Ei, ei, minä en tahdo kukistua, olenhan vannonut valan itsekseni, että katkaisen myrkytetyn kärjen kaikista niistä nuolista, jotka tulevat Belgradista ja halveksien heitän ne luotani.

Mikä nyt on, Tonio? Tuletko ilmoittamaan minulle, että vanha kaupungin palvelija on mennyt tiehensä?

- Niin, herra, sanoi ukko syvään kumartaen — kaupungin palvelija on mennyt. Mutta — minä ilmoitan samalla toisen vieraan. Merkillistä, näyttää siltä, kun emme tänä iltana saisi ollenkaan lepoa, teidän majesteettinne!

- Kyllä, teidän majesteettinne, sanoi hän, — mutta tällä kertaa luulen varmaan, että käynti tuottaa teille paljon iloa. Minä tiedän, että hän on tervetullut, te otatte hänet vastaan avoimin sylin.

Milanilta pääsi huuto ja hän tuli jos mahdollista vielä kalpeammaksi
Ovessa seisoi matkapukuun puettuna korkeakasvuinen, hoikka mies —
Stefan Naumovitsch.

KAHDEKSASKUUDETTA LUKU.

Stefan Naumovitsch oli siis saapunut Wieniin. Hän oli päässyt matkansa perille ja seisoi nyt kuningas Milanin edessä. Mutta ennenkuin me käymme kuvaamaan keskustelua heidän välillään, täytyy meidän mennä hiukan taapäin ajassa siihen hetkeen, jolloin Stefan Naumovitsch löysi jälleen Genian yksinäisessä majatalossa Unkarin pustalla ja sitte heti taas hänet kadotti. Hän oli kadottanut Genian tuon Genian onnettoman luulon tähden, että Stefan oli ryöstänyt häneltä rakkautensa ja antanut Helena Lunjevicalle, Genia oli näet eräänä päivänä konakin puutarhassa salaa kuullut Stefanin puhuvan Helenalle rakkaudesta, mutta ei ollut kuullut, että Stefan oli puhunut vaan kuningas Aleksanterin puolesta.

Genia oli antanut hänelle vaan hämäriä viittauksia ennenkuin syöksi pimeyteen. Jos Stefan olisi aavistanut, että hänen keskustelunsa Helena Lunjevican kanssa oli syynä siihen, että hänen rakkaansa repi itsensä irti hänestä, että Genia piti häntä uskottomana eikä enää luottanut hänen rakkauteensa vaan mieluummin uskoi itsensä aron susille kuin hänelle, silloin olisi hän varmaan kironnut sitä hetkeä, jolloin hän sai kuningas Aleksanterilta käskyn hänen puolestaan pyytää Helenan kättä. Sillä se oli juuri tämä onneton käsky, joka oli syynä kaikkeen. Mutta sitä ei Stefan tiennyt ja sitä käsittämättömämmältä ja tuskallisemmalta oli hänestä sentähden tuntunut Genian päätös ikuiseksi erota hänestä.

Mutta niin oli kuitenkin tapahtunut ja vaikka Stefan oli melkein koko yön harhaillut ympäriinsä arolla, kuitenkin pysytellen itseään majatalon läheisyydessä, huutaen Geniata nimeltään ja hakien häntä silmillään, huomasi hän kuitenkin, kun aamu koitti, että oli ainiaaksi kadottanut hänet. Stefan huomasi, ettei hän tällä hetkellä voinut tehdä mitään. Samalla johtui hänen mieleensä, että hänen piti päästä Wieniin niin pian kuin mahdollista, viemään Milanille kuningas Aleksanterin pyyntöä, sitä pyyntöä, joka tuotti Stefan Naumovitsch paralle niin suurta iloa.

Hän oli sydämestään iloinen, sillä hän toivoi voivansa taivuttaa Milanin palaamaan hänen kanssansa Serbiaan ja sydämessään oli hänellä tieto siitä, että hän oli sovittava välittäjä isän ja pojan välillä, kahden miehen välillä, joista toinen oli tehnyt niin paljon maansa hyväksi ja toinen niin hyvin tarvitsi ymmärtäväisen neuvonantajan rinnallaan.

Siitä syystä oli Stefan jatkanut matkaansa sillä postireellä, jota Genia oli ennen ohjannut. Nyt ajoi Stefan itse ja nunna istui sen sisällä. Heidän välillään ei vaihdettu monta sanaa matkan kestäessä.

Itse asiassa Stefan katseli nunnia myötätuntoisuudella, sillä hänen käsityksensä mukaan työskentelivät he ihmiskunnan hyväksi hoitamalla sairaita.

Mutta tämä nunna — ei, hänen omituinen, suljettu, melkein epäystävällinen tapansa, iva, jolla hän puhui, muutamat silmäykset, jotka välähtivät hänen silmistään, tämä kaikki oli tehnyt hänet vastenmieliseksi Stefanille, niin että tämä vältti puhua tai vaihtaa ajatuksia hänen kanssansa. Hän tunsi helpotusta nähdessään vihdoin edessään Buda-Pestin tornit ja hän täällä pääsi erilleen nunnasta. Sillä täältä piti Stefanin jatkoi matkaansa rautateitse. Stefan sanoi hyvin kylmästi hyvästit naiskumppanilleen eikä välittänyt siunauksestakaan, jonka nunna olisi hänelle antanut-.

Postitalon edustalla, johon hän oli ajanut postireen, viskautui hän niin pian kuin mahdollista ajurin rekeen ja käski ajurin ajaa Hôtel Hungarinaan.

Mutta Stefan Naumovitsch olisi suuresti hämmästynyt, eikä hänestä olisi suinkaan ollut hauskaa, jos olisi kuullut, että viiden minuutin kuluttua nunnakin otti ajoneuvot ja huusi ajurille:

Noin kymmenen minuutin kuluttua oli nunna tuon komean Hôtellin edustalla, joka täydellä syyllä nauttii eurooppalaista mainetta. Ovenvartija avasi vaunun oven ja auttoi vanhaa nunnaa sieltä ulos.

- Minä jään tänne vaan huomisaamuun, sanoi nunna. — Olkaa hyvä ja antakaa minulle vaan pienempi huone.

- Kyllä, vastasi ovenvartija. — Meillä on kyllä halpojakin huoneita, mutta valitettavasti ovat ne kaikki otetut. Yhden huoneen voisin antaa teille, sen ikkuna on Tonavalle päin, mutta ne huoneet ovat vähän kalliimpia.

- Tuleeko kukaan asumaan minun huoneeni viereisessä huoneessa? — Minä en mielelläni tahtoisi naapureita.

- Siinäkään suhteessa en valitettavasti voi palvella teitä, vastasi ovenvartija, — sillä juuri nyt saapui eräs kauppias, eräs herra Anton Naumann, joka on itselleen pyytänyt kaksi Tonavan puoleista huonetta, ja se huone, jonka minä voisin antaa teidän käytettäväksenne, on hänen huoneensa vieressä. Luulen voivani vakuuttaa, että rouvan naapuri on hyvin hiljainen henkilö. Muuten ei meidän Hôtellissa sallita minkäänlaista melua.

Ovenvartija ei ollut huomannut, kuinka iloisesti ja ilkeästi nunnan silmät välähtivät kun hän kuuli, että Anton Naumannin huoneet olivat aivan hänen huoneensa vieressä.

Nunna nousi heti senjälkeen hissiin ja oli heti komeasti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunasta oli ihana näköala Tonavan yli. Tämän toisella puolella näki hän vanhan Ofenin, joka kohosi kuten uhkailevana muistona niiltä ajoilta, jolloin turkkilaisilla oli vielä valtansa Tonavan toisella puolella.

Hurskas nunna riensi panemaan oven lukkoon Jeanin mentyä, joka oli kantanut hänen tavaransa huoneeseen. Sitte otti hän päähineen päästään ja täti Eufemian kasvot näkyivät selvästi sähkövalossa.

- Oivallista, mutisi hän mennessään seinän luo, joka eroitti hänen huoneensa Stefan Naumovitschin huoneista ja laski korvansa seinää vasten — nyt voin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Minä matkustan Wieniin hankkimaan sitä lasta, jota Draga tarvitsee ja samalla pidän silmällä tätä Stefan Naumovitschia, joka on tullut Wieniin kuninkaan käskystä raivaamaan tietä sovintoon Milanin kanssa. Ha, haa se narri luulee todellakin, että Draga sallisi tuon vanhan itsepäisen jörön palaavan Serbiaan. Ehkä pitämään häntä silmällä ja estämään kaikkea, mitä Draga tahtoo. Eihän toki, niin tyhmä ei hän toki ole. Oh, miten minä säikähdin, kun Draga ilmoitti minulle tämän tuuman!

"Oi, mitä olet tehnyt, Draginja! huudahdin minä kuultuani vaan hänen ensimäiset sanansa. — Oletko todellakin suostunut siihen, että Milan saa tulla takasin Serbiaan? No, sitte saat heti hakea nuoran, johon itsesi hirtät, sillä Milan saa pian sinut epätoivoon. Sinun valtasi on nyt lopussa. Rakas Draginja, kuinka saatoit suostua sellaiseen!"

"Niin, minä olin hirmuisen tyhmä, täti, enkä voi antaa itselleni anteeksi, että suostuin Aleksanterin ehdotukseen kysymättä ensin sinulta neuvoa. Mutta mitä me nyt teemme? Stefan Naumovitsch on jo saanut kuninkaan käskyn ja matkustaa huomenna varhain."

- Mitä on tehtävä? vastasin minä. — "Draginja, meidän täytyy tehdä tyhjäksi kuninkaan tuuma, meidän täytyy tehdä niin, ettei Milan palaja."

"Voisiko se olla mahdollista? Milan tarttuu epäilemättä siihen käteen, jonka kuningas hänelle ojentaa. Hän tarttuu siihen ilolla, sillä koko hänen sydämensä riippuu kiinni Serbiassa ja se päivä olisi iloisin päivä hänen elämässään, jolloin hän saisi palata maahansa."

"Kyllä, sen aion tehdä", vastasin minä — sillä edellytyksellä, että sinä annat suostumuksesi siihen, mitä minä aion tehdä."

No, ja minun Draginjani antoi suostumuksensa, ja nyt — ha, haa, nyt ei kuningas Milan koskaan enää näe Serbiata, sen minä takaan.

Ja täällä — täällä Buda-Pestissä täytyy sen tapahtua, jatkoi Eufemia pienen vaitiolon perästä, jonka kestäessä hän ivahymy ohuilla huulillaan katsoi seinään, joka eroitti hänet Stefan Naumovitschista. — Minä olen tarkkaan neuvonut Dragaa, mitä hänen tulee tehdä — pian täytyy niiden miesten tulla, jotka Draga on tänne lähettänyt. Ha, haa, niitä isänmaan ystäviä, jotka eivät aavista, että kulkevat vaan minun asioillani! Peijakas — luulenpa, että he ovat jo täällä — askeleita alhaalla — koputusta Stefanin ovella — ei, minä en erehdy — he ovat siellä!

Samassa painautui Eufemia niin lähelle seinää, kuin olisi hän tahtonut painaa siihen kuvan omasta laihasta ruumiistaan. Eikä hän ollutkaan erehtynyt. Juuri tällä hetkellä tuli Stefanin luo vieraita, joiden käynti tulisi olemaan mitä suurimmasta merkityksestä kuningas Milanille, tai, sanokaamme se heti suoraan, kerrassaan onnettomasta merkityksestä.

Stefan oli heittänyt naamionsa niihin vaunuihin, joilla ajoi postiasemalta Hôtel Hungarinaan. Täällä Buda-Pestissä ei hän sitä enää tarvinnut.

Oli ilta, hänen pöytänsä kohdalla paloi sähkölamppu ja heitti miellyttävän, valkoisen valon komeasti sisustettuun huoneeseen. Stefan oli sytyttänyt sikarinsa ja seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ikkunan vieressä katsellen yli rakkaan Tonavan Ofenin vanhaa kuninkaan linnaa, joka loisti kuin kummitus kuutamossa.

Hôtellin edustalla liikkui Buda-Pestin hieno maailma, joka näytti olevan omiaan vetämään nuorta miestä puoleensa. Mutta Stefan oli päättänyt viettää illan kotona. Buda-Pestin huvit eivät voineet häntä huumata. Hän meni pois ikkunan luota ja istuutui sohvan nurkkaan. Hän nojasi päätään taapäin ja kun hän siinä miettiväisenä katseli sinisiä savupilviä, jotka läksivät sikarista, näytti hänestä, kuin olisi savupilvistä pilkistänyt hänen rakkaan Geniansa kasvot, hänen suloiset piirteensä, joita hän ei kylliksi voinut katsella.

Äkkiä kuuli Stefan ovelle koputettavan. Hän nousi ylös ja avasi. Hänen hämmästyksekseen astui sisään ovenvartija.

- Anteeksi, herrani, — mutta vaan muutama sana, sanoi hän kumartaen kohteliaasti.

- Anteeksi, tehän olette kirjoittanut nimenne matkustajain kirjaan
Anton Naumanniksi — eikö niin?

- Mutta meillä on syytä otaksua, että olette käyttänyt salanimeä. Elkää nyt vaan ymmärtäkö minua väärin, hyvä herra! Me tiedämme näet aivan hyvin, ettette ole mikään poliisin takaa ajama rikoksellinen ja ettette ole ottanut toista nimeä johtaaksenne asianomaisia harhaan. Löytyyhän usein valtiollisia syitä, jotka pakoittavat sellaisiin toimiin. Mutta tehän olette — Serbian kuninkaan ajutantti, te olette kapteeni Stefan Naumovitsch, vai mitä?

- Kyllä, mutta kuinka te sen tiedätte? huudahti hän sitte. — Koska te nyt kerran olette lausunut nimeni, niin en tahdo kieltää, että olen Stefan Naumovitsch. Mutta, minä en voi ollenkaan ymmärtää, kuinka olette voineet saada sen selville!

- Hyvin yksinkertaisella tavalla, vastasi ovenvartija ystävällisesti. — Tuolla alakäytävällä seisoo näet serbialainen lähetystö, joka haluaa puhua teidän kanssanne, keskustella kapteeni Stefan Naumovitschin kanssa ja tämän lähetystön johtaja on nimenomaan uskonut minulle, että herra kapteeni on nähtävästi Hôtellin kirjaan merkinnyt nimensä Anton Naumanniksi.

- Mitä, serbialainen lähetystö tahtoo puhua minun kanssani ja kuka on sen johtaja?

Stefanilta pääsi hämmästyksen huudahdus, sillä se ei ollut kukaan muu kuin hänen ystävänsä översti Maschin, joka nyt tuli hänen luoksensa.

- Maschin, sinäkö Buda-Pestissä! Rakkaani, mitä tämä merkitsee? Ja minkä näköinen olet! Sinulla on taas sotilaspuku — ja rinnassasi — tämä tähti! Sitä en ole sinulla koskaan ennen nähnyt! Taitaa olla se uusi Dragan ritarimerkki?

- Niin, kallis ystäväni, sanoi Maschin sydämellisesti pudistaen ystävänsä kättä ja vetäen häntä vasten rintaansa — ajat muuttuvat, näetkös, ja samalla muuttuu, kuten tietty, myöskin ihmisten ulkomuoto. Mutta lyhyesti sanoen, jatkoi översti ovenvartijan poistuttua, — seison tässä lähetystön etunenässä ja olemme tulleet onnittelemaan sinua siihen tehtävään, jonka kuningas on sinulle uskonut.

- Tiedätkö siis sinäkin, mitä tämä tehtävä tarkoittaa? Sano minulle, Maschin, mitä on Belgradissa tapahtunut minun lähdettyäni? Kaikki on minulle selittämätön arvoitus.

- Johon minä kuitenkin heti annan sinulle selityksen, vastasi översti Maschin, vetäen Stefanin vierelleen sohvaan. — Kuningashan on antanut sinulle toimeksi kutsua Milan takasin isänmaahansa.

- Niin, sen on kuningas Aleksanteri tehnyt ja kuningatar Dragan nimenomaisella suostumuksella, niin, vieläpä hänen kehoituksestaankin. Samana päivänä, jolloin sinä läksit, sain minä kuninkaallisessa pikapostissa kuninkaan omakätisen kirjeen, jossa hän käski minun pyytää pääsyä hänen luoksensa ja takasi minulle täyden turvallisuuden. Kirje oli kirjoitettu niin lämpimästi, se sisälsi niin monta vakuutusta hänen kunniansa nimessä, että minä heti ensi hetkessä tiesin, ettei ollut kysymys mistään salajuonista ja että minä turvallisesti saatoin lähteä konakiin.

Sen minä teinkin. Kuningas otti minut vastaan erittäin ystävällisesti, ojensi minulle kätensä ja tarjosi täyden sovinnon.

"Nyt tulee maahan toiset ajat", sanoi hän minulle, "kuningas Milan tulee takasin ja hallitsee vastaisuudessa yhdessä minun kanssani, tai on ainakin se, joka seisoo lähinnä minun valtaistuintani, on neuvonantajani ja auttajani pyrkimyksissäni tehdä Serbia onnelliseksi. Ei, elkää katsoko minuun noin ihmetellen, noin epäillen!" jatkoi kuningas. "Asia on todellakin niinkuin sanoin. Ja paras vakuutus, jonka voin antaa teille aikeestani kutsua Milan tänne, on se, että olen määrännyt ystävänne, Stefan Naumovitschin matkustamaan Wieniin ja esittämään isälleni sovintotarjoukseni.

"Mitä sanoo teidän majesteettinne", huudahdin minä, "onko Stefan
Naumovitsch matkalla Wieniin? Jumalani, jospa todellakin niin olisi —"

"Niin se on", vastasi kuningas, ja sitte kertoi hän minulle, että sinä olit ottanut valepuvun, ettet herättäisi huomiota matkalla, ja että matkustit Anton Naumannin nimellä."

Voit helposti arvata miltä minusta tuntui, kun näin tämän naisen, joka oli tehnyt meidät kaikki onnettomiksi ja jonka tiesin olevan veriviholliseni. Tällä hetkellä ajattelin salajuonta ja luulin, että nyt minut vangitaan. Mutta taas minä erehdyin. Olin tehnyt väärin kuningasta ja kuningatarta kohtaan, siliä molemmat pysyivät siinä vakuutuksessa, jonka olivat minulle antaneet. Draga huomasi kyllä, että minä säpsähdin hänet nähdessäni, mutta hän tuli iloisesti minua vastaan, ojensi kätensä ja sanoi:

"Kaikki on unohdettu ja annettu anteeksi, översti Maschin. Kuningas Milanin palatessa Serbiaan palaa rauha maahan ja me saamme monta hyvää ystävää." Ja siihenhän me vaan pyrimmekin. Jos kuningas Milan olisi jo kauan sitte täyttänyt tämän meidän ainoan vaatimuksemme, niin olisimme olleet hänen uskollisia ystäviään, hänen liittolaisiaan sen sijaan, että meidän nyt on täytynyt olla hänen vastustajiaan. Niin, sillä hinnalla olisimme ottaneet Dragan kaupan päällisiksi sillä jos Milan palajaa Serbiaan, niin on Dragan vaikutus puoliksi vähennetty, silloin ei hän ainakaan tule enää niin vaaralliseksi maalle, kuin hän on tähän asti ollut.

Mutta seuraavassa hetkessä tuntui minusta, se täytyy sanoa, muutos kuninkaan ja kuningattaren mielentilassa uskomattomalta, eikä epäilys tahtonut minusta lähteä.

"Te ette näy vielä oikein luottavan meihin, översti Maschin, no, voittehan itse hankkia varmuutta siitä, että Stefan Naumovitsch on todella matkustanut kutsumaan Milania Serbiaan. Ottakaa mukaanne kaikki ystävänne, joiden sydämet vielä sykkivät Milanille ja matkustakaa rautateitse Buda-Pestiin. Sinne joudutte ennen Naumovitschia, joka kulkee postikyydillä. Kaikissa tapauksissa tapaatte hänet Unkarin pääkaupungissa".

"Teidän majesteettinne", vastasin minä, "jos minä ottaisin mukaani kaikki ystäväni, joiden sydämet sykkivät Milanille, niin täytyisi minun ottaa koko Serbia mukaani."

Kuningas nauroi sydämellisesti minun vastaukselleni ja sanoi olevansa iloinen, että hänen isänsä on niin tervetullut maahan.

"Minunkin luokseni on hän tervetullut!" huudahti hän. "Ja minä voin tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin hän Naumovitschin rinnalla tulee takasin. Mutta ei kuningattarellakaan ole pahoja aikeita hänen suhteensa. Rakas Maschin, kuinka olisi, jos te muodostaisitte lähetystön, joka matkustaisi Buda-Pestiin ja Serbian nimessä vakuuttaisi Naumovitschille, että Milan on sydämellisesti tervetullut maahan?"

Tämä ajatus sai kohta vastakaikua sielussani. Minä vakuutin kuninkaalle ja kuningattarelle, että kutsuisin kokoon joukon arvokkaita miehiä, jotka heti olisivat valmiit siinä tarkoituksessa seuraamaan minua Buda-Pestiin.

"Ja silloin tulette te matkustamaan, toivon minä, minun 6:nen jalkaväkirykmenttini puvussa, jota te ennen kannoitte niin suurella kunnialla ja jonka minä suureksi surukseni näin teidän heittävän pois."

Näin sanoen astui kuningas kirjoituspöytänsä luo ja otti siitä paperin, jonka ojensi minulle. Se oli se paperi, jonka kautta minut jälleen asetettiin entiselle paikalleni armeijassa. Samalla nimitettiin minut asiakirjassa ritariksi Dragan ritarikunnassa.

Enhän voinut sellaisissa oloissa hyljätä nimitystä. Tosin tuntui minulta vastenmieliseltä rinnassani kantaa tätä ristiä, jossa on sellaisen naisen kuva. Sillä vaikka olenkin sopinut kuningattaren ja kuninkaan kanssa Milanin vuoksi, niin tunnen Dragaa kohtaan yhtä vähän ystävyyttä ja myötätuntoisuutta kuin ennenkin. Minä en koskaan voi tulla ystäväksi tämän naisen kanssa. Hänen ja minun välillä on liian suuri kuilu, jonka yli minä en voi koskaan mennä. Ja se kuilu on minun veliraukkani hauta. Mutta mitä ei uhraisi isänmaan alttarille, varsinkin kun on niin harras isänmaan ystävä kuin minä! Minä olen tarttunut Dragan käteen, olen puristanut sitä ja suostunut hänen ehdotukseensa. Ja siksi, rakas Stefan, näet sinä minut nyt tässä kahdentoista arvokkaan serbialaisen etunenässä ja jos sallit, niin annan heidän astua sisään. He ovat kaikki vanhoja tuttuja sinulle, useimmat ovat ystäviäsikin.

Stefan voi tuskin hillitä hämmästystään, kuullessaan Maschinin kertomuksen. Mutta kun Maschin oli lopettanut, syleili hän ystäväänsä ja painoi hänet tulisesti rintaansa vasten.

- Tämä on oikea onnen päivä, sanoi hän — sillä se antaa ensiksikin minulle todistuksen Aleksanterin hyvästä tahdosta tehdä sovinto isänsä kanssa ja toiseksi suo minulle ilon nähdä sinut, rakas Maschin, jälleen entisessä asemassasi siinä armeijassa, jota ennen innolla johdit ja jonka suurella surulla jätit. Nyt ei sinun enää tarvitse piiloutua valepukuun. Olet nyt taas vapaa mies ja luulen, että kuningas Aleksanterista tulee ystäväsi ja suosijasi. Sillä katso, hän on tullut minunkin ystäväkseni, vaikka hänen oli annettava minulle anteeksi suuri rikos — minähän nostin käteni hänen sydämellisesti rakastettua Dragaansa kohti.

- Onko se siis todellakin totta, huudahti Maschin, — että sinä täältä matkustat Wieniin ja siellä haet käsiin kuningas Milanin?

- Kyllä se on aivan totta, vastasi Stefan. — Kuningas on käskenyt minun koettaa saada aikaan sovinto hänen ja hänen isänsä välillä ja minun rinnallani palaa Milan Serbiaan. Anna anteeksi Maschin, etten ilmoittanut sinulle tästä, mutta minulle tuli niin kiire lähtö, ettei minulla ollut aikaa edes kirjettä kirjoittaa.

- Valitettavasti en voi sitä tehdä, vastasi Maschin jonkun ajan mietittyään. — Sinä sanoit äsken minua vapaaksi mieheksi, mutta päinvastoin olen nyt enemmän sidottu kuin äsken. Minä olen nyt uudestaan 6:nen rykmentin päällikkö ja sellaisena on minulla velvollisuuksia, joihin täytyy tarttua täydellä todella. Ei, samaan aikaan kun sinä huomenna pikajunalla matkustat Wieniin, käännyn minä takasin Belgradiin. Mutta nyt emme saa enää antaa odottaa niiden arvon miesten, jotka ovat meihin liittyneet. Minä huudan heidät sisälle, Stefan. Sinä otat kai heidät vastaan, kuten he ansaitsevat?

- Niin, sanoi hän itsekseen — toiset kauniimmat ja paremmat ajat ovat nyt tulossa Serbialle, ajat, joista minä olen uneksinut, kuten poika uneksii kultalinnasta kun hän on uinahtanut satukirjansa päälle.

Milan takasin Serbiaan! Se merkitsee sitä, että tyytyväisyys ja rauha palaavat takasin isänmaahani!

Ovi avattiin ja kaksitoistamiehisen lähetystön etunenässä astui sisään översti Maschin. Niin, siinä oli pelkkiä tuttuja kasvoja, jotka nyt tulivat Stefania vastaan, siinä oli vaan ystäviä, jotka tulivat hänen luoksensa, joista hän tiesi, että he tunsivat samaa rakkautta isänmaata kohtaan kuin hänkin, että heidän pyrkimyksensä oli tehdä Serbia onnelliseksi. Heidän joukossaan oli useita upseereja sekä muutamia professoreja ja arvokkaita kauppiaita.

- Tervetulleet, sydämellisesti tervetulleet! huudahti hän. — Minä tiedän, ystäväni, että te tulette saamaan varmuutta siihen huhuun, joka on tullut korviinne ja jota ette tahdo uskoa. Mutta se on totta, tuo hirmuinen aika on lopussa, isä ja poika eivät enää ole toistensa vihamiehiä, sovinto kuningas Milanin ja kuningas Aleksanterin välillä on lähellä. Minä vien Milanille hänen poikansa katuvaisen rukouksen, että hän palaisi Serbiaan ja vastaisuudessa ottaisi osaa hallitushuoliin. Tämä on minun ilmoitettava kuningas Milanille sekä kuningatar Dragan että kuningas Aleksanterin nimessä.

Iloinen murina kuului miesjoukosta, kun he kuulivat nämät sanat. Silloin astui heidän joukostaan pitkä, nuori mies, jonka tummat kiharat putosivat otsalle. Hän oli Avakumovitsch, korkeimman tuomioistuimen jäsen, jonka jo tulimme tuntemaan merkillisessä oikeudenkäynnissä onnetonta Knetzewitschiä vastaan. Silloin oli Avakumovitsch ainoa, joka vaati, että oikeudenkäynnin piti tapahtua aivan lain mukaisesti. Hän oli nyt se, joka puhui lähetystön puolesta. Hänellä oli kädessä soikea, kapea ja komea lipas, varastettu hopealukolla.

- Kapteeni Stefan Naumovitsch, otti Avakumovitsch puheeksi, - minä puhun nyt kaksitoistamiehisen lähetystön nimessä, joka seisoo tässä teidän edessänne. Kohtalo on valinnut sinut toimittamaan yhden tärkeimmistä tehtävistä, joita tähän asti on Serbian historiassa jollekin annettu. Sinusta on tullut kuninkaan lähettiläs, rauhan ja sovinnon sanansaattaja. Sinun persoonasi on meille takeena siitä, että sinä täydellisesti ja oikealla tavalla toimitat tehtäväsi ja että sinun todellakin onnistuu liittää heidän molemminpuoliseen sovintoon kuninkaallisen isän ja kuninkaallisen pojan välillä.

Avakumovitsch vaikeni hetkeksi, painoi erästä vieteriä ja heti kimposi lippaan kansi auki.

Suureksi hämmästyksekseen näki Stefan Naumovitsch sametille asetetun hienosti hiotun pullon ja sen vieressä kullalla koristeltu pikari samallaisesta hiotusta lasista.

- Stefan Naumovitsch, alkoi uudelleen tuomari Avakumovitsch — sinä näet tämän pullon, jonka tässä sinulle ojennan. Sen jalo sisältö on aiottu kuningas Milanille ja sinulle samalla hetkellä, jolloin kuningas Milan päättää sopia poikansa kanssa. Saakoon tämä sovinto sinettinsä siten, että tyhjennätte lasin serbialaista viiniä vanhain vojvoodien tapaan. Tämä pullo sisältää viiniä vanhasta Kruchedalin luostarista, mutta rypäleet ovat kuitenkin kasvaneet Serbian maassa. Tämä kuuluisa viini on tulista kuin serbialaisveri. Viini tekee hyvää, kuten onni Serbialle, kun kuningas Milan on tullut sinne takasin. Viini on suloista kuten katse serbiattaren kauniissa, hurmaavissa silmissä. Juo tätä viiniä tästä pikarista yhdessä kuninkaan kanssa heti kuin sovinto on päätetty, juo isänmaan ja Obrenovitschin huoneen sekä sen onnen hyväksi, joka vastaisuudessa odottaa kaikkia Serbian alamaisia!

- Kuningas Milanin nimessä, sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä — ja samalla hänen majesteettinsa kuningas Aleksanterin nimessä otan minä vastaan tämän pullon ja pikarin, josta sovinnon malja juodaan. - Minä säilytän tätä lipasta kuten aarretta, kunnes olen vienyt sen Wieniin ja pullo ja pikari ovat täyttäneet tehtävänsä. Ja minä pyydän kuningas Milania juomaan tätä viiniä tästä pikarista myöskin niiden kahdentoista isänmaan ystävän menestykseksi, jotka ovat tänne tulleet tuomaan hänelle Serbian onnittelut, niiden kahdentoista miehen, jotka ovat pysyneet hänelle uskollisina.

Stefan katseli vielä kerran pulloa ja lasia. Sitte pani hän lippaan kiinni ja asetti sen sähkölampun alle.

- Ja nyt, ystäväni, sanoi hän lähetystön jäsenille, — pyydän teitä kaikesta sydämestäni tulemaan kanssani pienelle illalliselle, joka on heti valmiina alhaalla Hôtellin ruokasalissa. Huomenna varhain eroaa tiemme eri haaroille, minä matkustan Wieniin ja te takasin Serbiaan. Käyttäkäämme siis näitä yöhetkiä ollaksemme yhdessä vanhaan serbialaiseen tapaan s.t.s. täydet lasit kädessä!

Neljännes tuntia myöhemmin menivät herrat alas Hôtel Hungarinan ruokasaliin, jossa oli Stefanin käskystä suuri pöytä katettuna.

Ei tarvitse sanoa, että tämän pöydän ympärillä oli ilo ylimmillään ja että varsinkin monta maljaa juotiin Serbian, kuningas Milanin ja Aleksanterin onneksi. Kemuja kesti melkein koko yö.

YHDEKSÄSKUUDETTA LUKU.

Arvoisa täti Eufemia oli kuullut jok'ikisen sanan, joka lausuttiin Stefan Naumovitschin huoneessa. Seinät eri huoneiden välillä hotelleissa ovat tavallisesti hyvin ohuet ja samoin oli asianlaita niinkin hienossa hotellissa kuin Hôtel Hungarinassa. Sitäpaitse oli puhuttu jokseenkin kovalla äänellä ja tästä kaikesta seurasi, että täti Eufemia olisi voinut melkein sanalleen toistaa kaikki, mitä oli sanottu. Siten oli hän kuullut senkin, että Avakumovitsch kaksitoistamiehisen lähetystön nimessä oli jättänyt Stefan Naumovitschille lippaan, sisältävä pullon serbialaista viiniä sekä pikarin ja samalla pyytänyt häntä tästä pikarista tarjoomaan sovintomaljan Milanille.

Niin pian kun äänet vaikenivat Stefan Naumovitschin huoneessa, siirtyi täti Eufemia pois seinän luota.

Ulkona oli yö verhonnut koko kaupungin ja nyt oli tullut aivan pimeä. Mutta siitä huolimatta seisoi täti Eufemia ikkunan luona ja tuijotti yöhön, kuin tahtoisi hän tummista, synkistä pilvistä hakea jotakin, jota ei voinut löytää omasta itsestään.

Äkkiä kääntyi hän pois ikkunasta, painoi sähkölampun nappulaa, kumartui vanhan matkalaukkunsa yli, joka hänellä oli ollut mukana matkustaissa arolla ja otti sieltä pienen pullon. Hän piti sitä valoa vasten ja katseli sen vaalean viheriää sisältöä.

- Kymmenen tippaa on tarpeeksi, mutisi hän, — niiden vaikutus on varma. Ha, haa, molemmat samalla kertaa! Minun Draginjani pääsee ihan vapaaksi tuosta Milanista, joka on hänelle kaikista vaarallisin! Ja tuo toinen, tuo nuori kaunis mies, joka myöskin juo pikarista — tuhat tulimmaista, häntä vastaan ei minulla oikeastaan ole mitään, sillä hän ei ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa. Mutta hän on nuori. Miksi pitää hänen sitte olla nuori ja minun näin vanha? Minä en voi tulla toimeen nuorten kanssa ja minusta on erinomaisen hauskaa kukistaa nuori mies elämänsä kukassa! Ja parempi onkin, jos Stefan Naumovitsch katoaa, eikä koskaan palaja Belgradiin. — Se on siis päätetty asia, heidän täytyy kuolla molempain, ja nyt — heti tahdon ryhtyä valmistaviin toimiin. Luulen, että ilma on nyt puhdas.

Hän sammutti sähkövalon huoneessaan. Sitte haparoi hän pimeässä ovea,
avasi sen hiljaa ja meni sitte ulos kirkkaasti valaistuun käytävään.
Muutamia minuutteja myöhemmin seisoi hän sen oven edessä, joka vei
Stefan Naumovitschin huoneisiin.

- Oivallista, mutisi vanha nainen, silti ovi avautui kun hän sitä vähän painoi. — Kuinka varomaton se kuninkaallinen ajutantti on, ei hän lukitse edes oveaankaan!

Hän hiipi huoneeseen ja hänen viekkaat silmänsä huomasivat heti hopeahelaisen lippaan, joka oli vielä pöydällä, johon Stefan Naumovitsch oli sen asettanut. Huoneessa paloi vielä sähkölamppu, jota Stefan ei ollut sammuttanut ulos lähtiessään ja tämän valossa kumartui Eufemia nyt lippaan yli, koettaen avata sitä. Mutta kului useita minuutteja, ennenkuin hän vihdoin löysi sen vieterin, joka pani koneiston liikkeelle. Ah, siinä oli nyt se viheriä, hiottu pullo hänen edessään samettityynyllä ja sen vieressä kullalla koristettu pokaali, oikea taideteos.

Eufemia otti pullon hyvin varovasti, sillä hänen täytyi varoa, ettei millään tavalla vahingoittaisi sitä. Hitaasti veti hän korkin pois, laski sen varovasti pöydälle ja hengitti sisäänsä sitä suloista tuoksua, joka viinistä tuli.

- Vanhaa viiniä Kruchadalin luostarista! mutisi hän, josta Belgradissa sanottiin, että hän usein oli viinistä juovuksissa.

Oh, kuinka se tuoksuaa! Se menee päähän, luulen ma. Odota sinä vaan, kuningas Milan, minä sekoitan sinun viinisi, jotta se tulee vielä tulisemmaksi, niin tuliseksi, että se kerrassaan sinut polttaa.

Hän otti taskustaan, myrkkypullon, jonka ennen oli ottanut matkalaukusta, väänsi sen lasitulppaa ja tiputti sitä vaaleanviheriää nestettä viinipulloon. Tällä tavoin tiputti hän myrkkyä kalliiseen viiniin, myrkkyä kuningas Milanille aiottuun sovintojuomaan, myrkkyä tähän rakkauden juomaan!

Rikos oli tehty! Eufemia oli tarkkaan laskenut kymmenen tippaa, jotka tiputti viiniin. Hän tiesi, että tämä myrkkymäärä riitti tappamaan kaksikymmentä ihmistä, jos he sitä juovat. Tämän myrkyn vaikutus oli varma.

Myrkyn sekoittaja laittoi kaikki taas paikoilleen ja sulki lippaan huolellisesti. Sitte hiipi hän ulos Stefanin huoneesta ja oli heti omassaan. Kammottava tuuma oli täydellisesti onnistunut.

KUUDESKYMMENES LUKU.

Kun kuningas ensin huomasi Stefan Naumovitschin ovessa, hämmästyi hän suuresti.

- Laupias Jumala, Stefan Naumovitsch. — Pietari Karageorgevitsch, joka vaan muutamia minuutteja sitte seisoi hänen edessään, oli lausunut juuri tämän nimen. Hän oli vakuuttanut Milanille, että Stefan oli se murhaaja, joka oli palkattu häntä varten, ainakin oli hän se, jonka tehtävänä oli houkutella hänet Belgradiin.

Milan oli suuttuen torjunut pois tämän Pietari Karageorgevitschin väitteen. Mutta nythän näytti se ennustus olevan toteutumaisillaan! Stefan Naumovitsch seisoi siinä kynnyksellä ja odotti tervehdystä. Mutta Milanin täytyi ensin tointua hämmästyksestään, ennenkuin voi lausua sanaakaan.

Vihdoin onnistui hänen sen verran voittaa itsensä, että meni hitaasti
Stefania vastaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

- Tervetultua luokseni, Stefan Naumovitsch! En olisi voinut uneksiakaan, että jo tänä iltana saisin nähdä sinut.

Stefan tarttui kuninkaan käteen ja vei sen kunnioittavasti huulilleen. Sitte lankesi hän polvilleen Milanin eteen ja huusi riemuitsevalla äänellä:

- Suosiollisella hetkellä näet sinä minut, herrani ja kuninkaani! Sillä minä tuon sinulle hyvän sanoman! Ohi on nyt arvoton taistelu isän ja pojan välillä, loppunut on vihollisuus niiden miesten välillä, joiden käsissä on Serbian onni ja vastoinkäymiset! Yksi ainoa sana teidän majesteettinne huulilta ja Serbia on taas onnellinen maa. Pilvet hajaantuvat sen taivaalta ja aurinko paistaa elähyttävästi Serbian onnelliselle tasangolle.

- Nouse ylös, Stefan Naumovitsch, huudahti Milan hämmästyneenä — minä en ymmärrä sinua! Sinun puheessasi on kaksinainen ajatus. Mutta sano minulle ensin, miksi olet persoonallisesti tullut Wieniin, Stefan Naumovitsch? Oliko sinulla niin tärkeitä asioita ilmoitettavana minulle, ettet voinut niitä kirjeessä mainita?

- Kyllä, tämä on tärkein asia, mikä milloinkaan on minun toimitettavanani ollut, vastasi Stefan, nousten ylös. — Minä en seiso teidän edessänne omasta tahdostani, vaan olen minä poikanne lähettiläs!

- Poikani — kuningas Aleksanterinko? sanoi Milan hämmästyneellä äänellä ja hänen kulmakarvansa rypistyivät epäilevästi kokoon. — Sinä tiedät, ettei enää ole olemassa yhteyttä minun ja hänen välillään, jota kerran kutsuin pojakseni. Mies, joka ajoi minut pois maasta, kun olin lahjoittanut hänelle kruununi, ihminen, joka käski sotamiestensä ampua minut maahan kuten hullun koiran, jos vielä joskus uskaltaisin astua maan rajain yli — hänellä ei sen jälkeen ole ollut mitään sanottavaa minulle, enkä luule, että hänellä nytkään on ollut todellista tarvetta ilmoittaa minulle mitään.

- Oi, kuninkaani, huudahti Stefan murheellisena — karkoittakaa nyt kaikki epäilys sielustanne! Paljon on Serbiassa muuttunut ja Jumalalle olkoon kiitos ja ylistys, kaikki on kääntynyt parhaaksi. Meidän nuori kuninkaamme on tullut huomaamaan, että hän on kohdellut isäänsä huonosti. Hänelle on selvinnyt, että hänen kätensä ovat liian heikot valtiota ohjaamaan ja että siihen tarvitaan voimakkaampaa kättä — teidän kättänne, kuninkaani!

Siitä syystä on kuningas Aleksanteri päättänyt minun kauttani tarjota teille sovintoa, niin, enemmän kuin sitä — minä olen saanut hänen majesteettinsa kuninkaan nimenomaisen käskyn pyytää teitä, että antaisitte hänelle anteeksi kaikki, mitä pahaa hän on teille tehnyt, että unohtaisitte sen, ettei hän aina ole elänyt teidän mieliksenne. Kuningas Aleksanteri huomaa, että hän on velvollinen osoittamaan teille kiitollisuutta ja kuuliaisuutta ja siinä määrässä kuin kuninkaat muita tottelevat, on hän vastaisuudessa taivuttava päänsä teidän edessänne. Ei kukaan seiso lähempänä hänen valtaistuintaan kuin te. Te tulette vaikuttamaan kaikkiin hänen tekoihinsa. Ja tämä ei ole ainoastaan kuninkaan tahto, jatkoi Stefan kovemmalla äänellä — vaan se on samalla kuningatar Dragankin tahto!

- Kuningatar Draga! sanoi hän yhteen puristettujen hampaittensa välistä. — Puhutko sinä siitä naisesta, joka on osannut keinotella itsensä konakiin, siitä katunaisesta, joka vaihtelun vuoksi tahtoi koettaa elää yhdessä nuoren kuninkaan kanssa?

- Oi, minä pyydän teitä, kuninkaani, huudahti äkkiä Stefan — jättäkää tuollaiset huomautukset! Ne eivät voi suuresti jouduttaa sovintoa. Mutta minä voin täydellä todella vakuuttaa teille, ja toivon, että kuninkaani uskoo minua, uskollisinta kaikista niistä, jotka ovat pysyneet hänelle uskollisina, että konakissa mitä innokkaimmin toivotaan saada niin pian kuin mahdollista lausua teidän majesteettinne tervetulleeksi sinne, ja yhtä vilpitön on tämä toivo kuninkaalla kuin kuningattarellakin.

Mutta he eivät ole ainoat, jatkoi Stefan, kun Milan tuli miettiväiseksi, — jotka ilolla odottavat teidän tuloanne. Koko Serbia pyytää teitä yhdistäen rukouksensa minun rukouksiini.

- Kuule minua, Stefan Naumovitsch, lausui nyt kuningas Milan, laskien molemmat kätensä tämän hartioille ja katsoen häneen tutkivin katsein — minä tiedän, ettet sinä ole mikään valehtelija etkä petturi. Mutta, Stefan Naumovitsch raukka, sinut on tehty petturiksi, he ovat osanneet voittaa sinut asian puolelle, jota ei todellakaan olisi voitu antaa parempiin käsiin ja hän, joka sen teki, tiesi edeltäkäsin, että hänen täytyi käyttää sinua, jos hän ylipäänsä toivoi jotakin tulosta. Mutta minä sanon sinulle, Stefan Naumovitsch, että uneksija on ihmiselämä, mutta ihmiselämä on myös unelma. Minun elämäni on ilkeätä unta, enkä minä koskaan siitä herää. Ja se sanoma, jonka minulle nyt tuot, ei ole muuta kuin uusi saippuakupla, joka nousee minun sieluni silmäin eteen ja menee heti rikki kun todellisuuden väkevä tuuli siihen sattuu. Ja sen täytyy siihen sattua, Stefan Naumovitsch, se tuuli sattuu siihen nyt, tällä hetkellä. Minä, kuningas Milan, sanon sinulle, että sinua on käytetty aseena houkuttelemaan minua ansaan. Elä usko kuningas Aleksanterin aikeita, vielä vähemmän tuon naisen vakuutuksia, joka nimittää itseänsä kuningatar Dragaksi! Molemmat ovat he sopineet, että minut houkutellaan rajan yli, jotta sitte voisivat kukistaa minut. Ei, pysy hiljaa vaan, Stefan Naumovitsch, kuule heti paikalla, mitä minulla on sanottavaa! Minä vakuutan sinulle vielä kerran, ettei sinulla ole mitään tekemistä tämän uuden rikoksen kanssa, mutta sinä olet tietämättäsi sen toimeenpanija!

Minä en tiedä, mitä aikeita heillä on konakissa. Minä en tiedä, aiotaanko minut heti heittää vankeuteen, niin pian kun olen astunut jalkani Serbian alueelle, vai onko heillä siellä jo myrkky valmiina, joka sekoitetaan heti minun ruokaani. Mutta sen tiedän varmasti, että kuningas Aleksanterin ja minun välillä ei ole enää sovintoa eikä keskinäistä ymmärrystä! Siitä syystä, Stefan Naumovitsch, palaa Serbiaan ja sano sille, jota kerran kutsuin pojakseni, että samalla hetkellä, jolloin hän lähettää pois tuon katunaisen, jolle hän on antanut nimensä, samalla hetkellä näkee hän taas minut, isänsä, samalla hetkellä minä taas näyttäydyn Belgradissa, en, tullakseni hänen kanssaan hallitsemaan, vaan ollakseni hänen toimekas, kuuliainen palvelijansa! Niin kauan kun joku kuningatar Draga kantaa valtikkaa Belgradin konakissa, ei minua siellä nähdä! Tervehdi kaikkia muita, jotka minua rakastavat!

- Kaikkia muita! huudahti Stefan. — Oi, kuinka he surevat, kun saavat kuulla tämän! Aina Buda-Pestiin asti seurasi minua kaksitoista kunnon serbialaista. He antoivat minun toimekseni, että minun piti yhdistää heidän rukouksensa kuninkaan ja kuningattaren rukouksiin. He jättivät minulle kunnialahjankin kuninkaalle vietäväksi, pullon viiniä, joka on kasvanut Serbian vuorilla ja valmistettu kuuluisassa vanhassa Kruchedolin luostarissa. Sen tahtoisin jättää kuninkaalleni ja kallisarvoisesta pokaalista, joka on pullon vieressä hopeahelaisessa lippaassa, pitäisi kuninkaan juoda sovintomalja. Minä tahdon toimittaa ainakin tämän tehtäväni ja ojentaa teille, kuningas Milan, pullo ja pikari.

Näin sanoen riensi nuori upseeri ulos ja toi etumaisesta huoneesta lippaan, jonka oli sinne jättänyt.

- Hienoa työtä! sanoi Milan, nauraen katsellen lipasta. — Ja tässä, todellakin kallisarvoinen pikari ja pullo serbialaista viiniä! No niin, Stefan Naumovitsch, sano niille, jotka sinun kauttasi lähettävät minulle tämän lahjan, että olen sen vastaanottanut ja kiitän heitä siitä. — Ja turhaan et sinä ole kulettanut tätä viiniä. Me juomme sitä, Stefan Naumovitsch, ja vaikka ei olekaan sovintomalja, jonka tyhjennämme, sillä minä en usko mitään sovintoa tulevan, niin löytyy toki monta ihanaa asiaa, joiden hyväksi voimme juoda maljan.

Kas niin, avaa pullo ja täytä pikari minulle! Ensimäinen malja on Serbian onneksi, toinen Obrenovitschien suvun, että se vapautuisi niistä, jotka sitä, nyt häpäisevät. Kolmas — Dragan häviö, ettei hän enää saisi olla Serbian pahana henkenä! niin, avaa pullo! jatkoi Milan. — Joudu, Stefan Naumovitsch, minä haluan maistaa serbialaista tuliviiniä, jota minun on niin kauan pitänyt kieltää itseltäni. Minua haluttaa myöskin juoda nuo kolme maljaa, ja minä sanon sinulle, Stefan Naumovitsch, että kolmas ei suinkaan ole huonoin.

No, joko olet valmis? — Pullo on nyt auki, näen mä. Kaadapa siis, ole minun juomalaskijani, Stefan Naumovitsch! Minulla ei nyt ole muita. Mutta ei minulla voisi ollakaan rakkaampaa juomalaskijaa kuin sinä, sinä uskollinen, komea, kannon mies, jota aina olen kaikesta sydämestäni rakastanut!

Se oli muinoisten aikojen Milan, joka nyt puhui, hän, jonka sydän aina oli kielen käressä ja aina oli tulvillaan helliä tunteita. Ja sitä tulta, mikä loisti hänen silmistään, sitä nuoruuden punaa, joka hohti hänen poskillaan! Hänen vartalonsa ikäänkuin kasvoi ja näytti se tällä hetkellä todellakin kuninkaalliselta! Niin, niin, se oli kuningas Milan menneiltä ajoilta, sama kuningas, joka ei koskaan hyljännyt kenenkään pyyntöä, joka oli tottunut antamaan täysin kourin ja täysin määrin nauttimaan elämästä!

Stefan Naumovitsch oli täyttänyt pikarin ääriään myöten. Hän nosti sen niin korkealle kuin taisi. Kultanen viini säteili viheriän lasin läpi lampun valossa.

- Oi, jospa voisin antaa tälle viinille lumousvoiman, huudahti Stefan, — jotta se antaisi minun herralleni ja kuninkaalleni pitkän ja onnellisen elämän! Mutta, sehän on Serbia! Sanotaan, että siinä on omituinen tulisuus. Näyttäköön se nyt todeksi tämän väitteen. Tässä minä ojennan viinien kuningasta serbialaisten kuninkaalle.

Milan otti pikarin nuoren upseerin kädestä, painoi toisen käden sydämelleen ja nosti toisella pikaria.

Kukoistakoon Serbia, kasvakoon Serbia suureksi, kestäköön Serbia vuosituhansia!

- Toinen malja on Obrenovitschien suvulle, jatkoi hän heti sen jälkeen — jalolle suvulle, joka on niin läheisesti liittynyt Serbian historiaan! Tulkoon kerran Obrenovitsch, joka tekee serbialaiset niin onnellisiksi kuin he ansaitsevat. Minä olen tahtonut sitä tehdä — minä olen koettanut tehdä sitä — mutta oi, tällä hetkellä tunnen, etten ole koskaan täyttänyt tehtävääni! Eläköön Obrenovitschien suku kaikkina aikoina! Sille juon toisen maljani! —

- Oh, miten erinomaista viiniä! huudahti hän sitte. — Se hehkuu kuin tuli suonissani! Se panee sydämeni sykkimään nopeammin, niin rajusti, kuin olisin vasta seitsentoista vuotias ja kuin olisi tämä se päivä, jolloin Serbian kruunu asetettiin päähäni! Täällä lienee hyvin kuuma tässä huoneessa. Avataan ikkuna hiukan! Viini on voimakasta, Stefan Naumovitsch, mutta hyvää se on — hyvin hyvää! Kuinkas voisikaan se olla muuta? Onhan se kasvanut Serbian vuorilla!

Kuningas riensi ikkunan luo ja avasi sen molemmat puolikkaat. Syvin henkäyksin veti hän raitista yöilmaa, joka virtasi häntä vastaan.

- Sallikaa minun nyt, kuninkaani, huudahti Stefan — juoda jaloimman, parhaimman kuninkaan malja! Niin puhdas kuin tämä viini, niin kirkas kuin se, niin voimakas kuin se, olkoon tästälähin teidän elämänne. Terve, kuningas Milan, terve Serbia ja alas Draga ja hänen joukkonsa!

Mutta samassa kun hänen piti juoda viini, kuului äkkiä hänen korvaansa käheä huuto ja pikari kiskaistiin hänen huuliltaan.

Lasisirpaleiden helinä — ja se kallis, kullalla koristeltu lasipokaali oli palasina lattialla ja viini juoksi matolle, joka ahnaasti imi sitä itseensä.

- Laupias Jumala, kuninkaani, mitä tämä merkitsee? änkytti nuori kapteeni ja otti muutamia askelia taapäin. — Minkälainen te olette!

- Elä juo! huusi kuningas käheästi. — Viini on myrkytettyä! Minä olen juonut kuolon juomani!

Kasvot vääristyneinä ja nähtävästi mitä hirveimmissä tuskissa vaipui
Miian ähkyen sohvalle.

Kauhistuneena riensi Stefan lääkäriä kutsumaan. Mutta ennenkuin tämä saapui, oli kuningas Milan kovissa tuskissa ystävän käsivarrella vetänyt viimeisen henkäyksensä.

Muutamia päiviä sen jälkeen tapahtui hautaus asianmukaisella loistolla ja komeudella.

Kun kuolinilmoitus saapui Serbiaan, suri koko kansa. Mutta kuningatar Draga hymyili. Myrkytetty nuoli, jonka hän oli ampunut, oli osannut maaliin. Yksi hänen enin peljättyjä vihollisiaan oli poissa. Kohta sai hän vielä uutta riemun aihetta.

YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Pienessä, yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa, joka sijaitsi hyyrykasarmissa, Tonavakadun varrella Belgradissa, oli eräänä auringonpaisteisena päivänä, joku aika viimeksi kuvattujen tapahtumain jälkeen, yksinäinen nuori tyttö.

Hän istui kumartuneena pöydän ääressä, jossa oli ompelurasia ja muutamia vaatepalasia. Se kappale — pieni, soma lapsen paita — jota hän oli ommellut, oli pudonnut lattialle. Hän istui pää käden varassa, syviin ajatuksiin vaipuneena.

Hän ei ollut kuullut mitään. Koputettiin vielä kerran. Silloin nosti hän päätänsä.

- Astukaa sisään, huusi hän pehmeällä äänellä. Sisään astui kaksi naista, toinen nuori ja kaunis, toinen vanha ja ruma. Ne olivat kuningatar Draga ja hänen seuranaisensa, täti Eufemia.

- Te näette siis, lapseni, lausui viimemainittu, että olen pitänyt sanani. Tässä on se ylhäinen nainen, joka tähän asti on ollut teidän hyväntekijänne ja on vastakin, jos pysytte lupauksessanne.

Näin sanoen osotti täti Eufemia kuningatarta, joka uteliain silmäyksin tarkasti nuoren tytön vartaloa ja näytti kerrassaan tahtovan niellä sen.

- Oi hyvä rouva, kuinka voin kiittää teitä kaikesta siitä hyvästä, jota olette minulle tehnyt, huudahti nuori tyttö tarttuen kuningattaren käsiin. Mitä olisi minusta tullutkaan, jos ette te olisi armahtanut minua! Minun on yksistään teitä kiittäminen siitä, ettei minun tarvitse kadulla synnyttää lastani. Oi rouva, minä pyydän kaikesta sydämestäni, elkää vetäkö pois käsiänne, elkääkä ajatelko pahaa minusta, vaikka —

- Jo riittää! huudahti kuningatar, nousi ylös ja silitteli kädellään hellästi onnettoman päätä. — Uskollinen ystäväni — kuningatar osoitti näin sanoen täti Eufemiaa — on kertonut minulle kaikki. Minä tiedän, että te olette joutunut häpeällisen rikoksen uhriksi! Mutta miksi ette sano viettelijänne nimeä? Miksi ette ole edes tädilleni, joka kuitenkin on antanut teille todistuksen, että voitte avata hälle sydämenne, kertaakaan maininnut sen ihmisen nimeä? Se olisi kuitenkin hyvä, lapseni, jos voitaisiin asettaa hänet vastaamaan rikoksestaan.

- Sitä minä juuri en tahdo! huudahti petetty. — Minä vihaan sitä miestä yhtä paljon kuin ennen olen häntä rakastanut. Mutta minä en tahdo ilmaista hänen nimeänsä ihmisten halveksittavaksi, en ainakaan nyt, ennenkuin hetki on tullut, jolloin minä asetan hänet vastaamaan teoistaan! Ja jos minä en silloin enää ole olemassa, niin tekee sen toinen.

- Ah, teidän isänne on siis elossa. Missä hän on? Arvattavasti
Serbiassa, tehän olette serbialainen?

- Minä en tiedä jos hän tällä hetkellä on siellä. Mutta yhden seikan tiedän varsin hyvin. Jos minä uskaltaisin astua hänen eteensä ja tunnustaa rikokseni, niin täyttäisi hänen sielunsa siitä hetkestä lähtien vaan yksi ainoa ajatus, viettelijäni kosto!

- Teidän nimennehän on Sylva. Miksi ette tahdo sanoa meille toistakin nimeänne, sukunimeänne?

- Rouva, sen täytyy ikuisesti pysyä salassa! Ettekö ymmärrä, etten minä tahdo häpeällä tahrata isäni nimeä? Oi, minä olen hyljätty, häväisty!

- Mutta syy ei ole teidän, vastasi kuningatar lempeällä äänellä, jota hän osasi niin oivallisesti käyttää silloin kuin se sopi hänen aikeilleen. — Se, mikä nyt on teille tapahtunut, voi yhtä hyvin tapahtua kelle kunnialliselle tytölle tahansa. Me olemme nyt kerran sellaisia, ettemme voi olla rakastamatta ja kun rakastaa, luottaa siihen, jota rakastaa. Mutta ikävä kyllä käytetään niin usein väärin tätä meidän luottamustamme. Se on kai naisen kohtalo sellainen! Ja nyt asiaan, lapseni! Istukaa viereeni tähän sohvalle. Kuvitelkaa, että puhutte sisarenne, uskollisen ystävänne kanssa. Katsokaa minua. Ettekö voi luottaa minuun?

Sylva — sillä se oli todellakin Nicodemin uhri, jonka löydämme tässä rappeutuneessa hyyrykasarmissa Tonavakadun varrella — kohotti suuret silmänsä ja katsoi Dragaan.

— Te olette niin kaunis, rouva, änkytti Sylva hiukan hämmentyneenä. —
Niin kaunis, ett'en koskaan ole nähnyt kauniimpaa naista.

Tämä kysymys nosti heikon punan Sylvan poskille. Sitte loi hän silmänsä alas ja äkkiä kiilsi hänen silkin pehmeissä silmäripsissään kaksi suurta kyyneltä, jotka hitaasti vierivät poskia alas.

— Minun lapseni, vastasi hän sitte kyynelten tukahuttamalla äänellä — näkee päivän valon noin kolmen kuukauden kuluttua. Tarkalleen en sitä tiedä, sillä minä en ymmärrä sellaisia asioita. Oi, rouva, mieluimmin olisin niistä puhumatta! huudahti Sylva äkkiä nyyhkyttäen. — Häpeä on vähällä tappaa minut!

Ja te tiedätte, jatkoi sitte kuningatar hiljaisella, mutta kuitenkin läpitunkevalla äänellä — että minä olen valmis ottamaan teidän lapsiraukkanne?

- Minä tiedän sen, rouva Eufemia on sanonut sen minulle. Mutta ajatus, että minun täytyisi erota lapsestani, tekee minut melkein mielipuoleksi.

- Lapseni, — sehän on kaikista paras teille itsellenne, vastasi Draga. — Jos tahdotte olla hyvä äiti lapsellenne, niin ette tahdo sitä kanssanne kurjuutta kärsimään.

- Mutta minähän olen valmis tekemään työtä lapseni edestä, vaikka käsieni pitäisi olla liikkeessä varhaisesta aamusta myöhään iltaan! huudahti onneton, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään. — Ei mikään työ ole minulle liian vaikeaa lapseni tähden!

- Työ? huudahti käheästi täti Eufemia. — Ha, haa, niin sanovat he kaikki! Mutta nyt on huonot ajat, teidän pitää tietämän, ettei ole helppo saada työtä! Ja muuten, mitä olette oppinutkaan? Ette mitään, rakkaani, ette kerrassa mitään! Eräänä kauniina päivänä seisoisitte te kadulla lapsinenne, ettekä tietäisi, mistä saisitte leipäpalan, jolla tyydyttäisitte lapsenne nälkää! Mutta mitäs tästä nyt kannattaa puhua? Sehän on päätetty asia, tiemmä. Muistakaa vaan, millaisena löysin teidät Wienissä. Te haitte palvelustytön paikkaa. Mutta kukapa olisi ottanut teidät sellaisessa tilassa? Silloin sattumalta tapasin teidät eräässä palvelijatoimistossa. Heti ymmärsin, miten teidän asianne olivat. Mutta minä säälin teitä ja ehdotin, että seuraisitte minua Serbiaan odottamaan lapsenne syntymistä. No, enkö ole pitänyt sanaani, sanokaa? Enkö ole siitä lähtien pitänyt huolta teistä, enkö ole antanut teille, mitä tämä hyväntahtoinen rouva on antanut teitä varten?

- Oi rouva, kaikki on totta! Olette pitänyt minusta huolta, kuin olisitte ollut äitini!

- Mutta kuitenkin olen sen tehnyt ainoastaan yhdellä ehdolla, jota pyydän teidän muistamaan. Meidän välillä sovittiin, että te jättäisitte lapsenne tälle rouvalle, joka on niin runsaasti auttanut teitä rahoilla.

- Epätoivossani suostuin siihen ehtoon, vastasi Sylva ja kuumat kyyneleet vierivät hänen poskillaan. Eihän minulla ollut muuta neuvoa, ellen olisi jäänyt kadulle kuolemaan! Oi, onnettomuus heilutti silloin toisen kerran vasaraansa pääni päällä. Minä olin erään ylhäisen herran talossa, jonka nimeä en myöskään tahdo mainita, mutta jonka te tuntisitte jos lausuisin teille hänen nimensä. Tämä herra oli ystävällinen minua kohtaan. Hän kunnioitti minua ja kohteli rakkaudella. Hän lupasi antaa minulle apuansa sitte kun hetkeni tulisi.

- No, ja miksi ei tämä ylhäinen herra pitänyt lupaustansa? kysyi täti
Eufemia myrkyllisesti.

- Sentähden, että hän äkkiä kuoli! vastasi Sylva ja muistaessaan Milanin hirmuista kuolemaa löi hän kädet kasvoilleen ja alkoi katkerasti itkeä.

- Kuolemalle ei ole lääkettä, vastasi Eufemia. — Minä uskon kyllä, mitä kerrotte, mutta se hyväntahtoinen herra, jonka luona te asuitte, on nyt kuollut ja haudattu. Antakaa hänen levätä rauhassa! Nyt on teidän huolehdittava niistä olosuhteista, joissa nykyään olette. Päättäkää siis! Aiotteko pitää lupauksenne? Tahdotteko jättää lapsenne meille, sittekun se on syntynyt maailmaan?

- Kuulkaa minua, lapseni! sanoi kuningatar ystävällisellä äänellä. — Minä selitän teille, miksi minä mielelläni tahtoisin teidän lapsenne! Näettekö, minä elän mitä onnellisimmassa avioliitossa mieheni kanssa. Minulla on erinomainen puoliso, mutta taivas ei ole lahjoittanut minulle lasta. Meistä tuntuu yksinäiseltä suuressa, kauniissa kodissamme. Mikä on siis lähinnä, kuin, että otamme teidän lapsenne omaksemme? Semmoistahan tapahtuu joka päivä, eikö niin? Olisinhan minä voinut kääntyä löytölasten huoneeseen, jossa löytyy niin monta hyljättyä pikkuraukkaa, ja minulle olisi ilman muuta annettu lapsi. Mutta sitä minä en tahtonut. En semmoista lasta, jonka äitiä en tunne, tahtonut painaa rintaani vasten, vaan juuri teidän lapsenne, sillä minä tunnen teidät, rakas Sylva ja täti Eufemia on puhunut minulle teistä niin kaunista ja liikuttavaa. Minä lupaan teille pyhästi, että lapsenne on tuleva hyvin onnelliseksi! Siltä ei puutu mitään, mitä rikkaus voi sille antaa ja hän saa mitä parhaimman kasvatuksen. Te itse voitte silloin tällöin tulla vakuutetuksi siitä, että ainoastaan se, mikä on parasta, on kylliksi hyvää teidän lapsellenne. Siitä syystä täytyy teidän olla hyvin huono äiti, jos aiotte asettua lapsenne onnen tielle.

- Ei — ei, sitä en minä tahdo, änkytti Sylva epätoivoisena. — Näenhän minä, että minun lapseni tähden täytyy mukautua teidän toivomukseenne. Mitäs minä voisinkaan tarjota sille, hyljätty raukka? Enhän minä voi ottaa lasta mukaani sille synkälle tielle, jota tulen vaeltamaan, voidakseni kostaa sille miehelle, joka on tehnyt minut onnettomaksi, joka on tallannut pyhimmät ja parhaat tunteeni jalkainsa alle! Sillä lapsen täytyy elää valossa, sekoittamattoman ilon valossa, eikä vihan ja koston pimeydessä.

- Oivallisesti puhuttu! Ne sanat on Jumala itse antanut teille! huudahti Draga. — Eikö niin, me olemme siis yksimieliset? Kolme kuukautta, tai siksi kun lapsi syntyy, olette te täällä. Teiltä ei tietysti puutu mitään. Minä annan teille vielä runsaamman arvon, kuin tähän asti.

- Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, vastasi Sylva, — mutta mitä te tähän asti olette antanut minulle, on aivan riittävä, minä en tahdo enempää.

- Kuinka vaatimaton hän on tuo ihastuttava pikkunen! sanoi kuningatar
ihailevalla äänellä tädilleen, joka myöskin hieroi ryhmyisiä käsiänsä.
— Sitä mitä olette minulle hänestä kertonut, ei ole mitään liioiteltua!
Minä olen todellakin erinomaisesti mielissäni!

- Tiesinhän minä, että te tulisitte iloiseksi? tirskui ilkeä myrkynsekoittaja. — Hi, hi, täti Eufemialla on terävät silmät, sen sanon, eivätkä ne ole tälläkään kertaa pettyneet!

- Niin pian kun lapsi on syntynyt maailmaan, jatkoi Draga — viedään se täältä ja kannetaan minun luokseni. Mutta teille annetaan se rahasumma, joka on luvattu. Kuinka paljon se taas olikaan, rakas täti? Eikös se ollut kymmenen — —

- Viisituhatta frangia se oli, huudahti vanhus nopeasti. — Elkää nyt vaan erehtykö, rakas veljentyttäreni, viisituhatta frangia lupasin minä hänelle ja ne saa hän joka centimin.

- Minä en tarvitse rahoja, huudahti Sylva. — Minä luovun niistä. Oi ei, rouva, elkää antako minulle rahoja, sillä silloin tuntuisi minusta, kuin olisin myönyt lapseni!

- Elkää sanoko niin, rakkaani! Teidän täytyy ottaa rahat, sillä ne ovat teille tarpeen sillä koston tiellä, jota te tulette vaeltamaan. Uskokaa te minua, joka tunnen maailman paremmin kuin te, rahoja tarvitaan jos aiotaan sotaa käydä ja se taistelu, jota te aiotte käydä lapsenne uskottoman isän kanssa, ei ole muuta kuin sota! Mutta niin pian kuin taas olette terve, täytyy teidän kolmeksi vuodeksi lähteä maasta. Täti Eufemia on kai sanonut sen teille, vai mitä?

- Kolme vuotta, mutisi Sylva, — oi, se on hyvin pitkä aika! Enkä minä koko sillä ajalla saa nähdä lastani, sitä rakasta olentoa, joka on omaa lihaani ja vertani, niin, enemmänkin, minun tuskani ja sieluni! Enkö minä kertaakaan näiden kolmen vuoden aikana saa painaa sitä rintaani vasten?

- Ei, sehän on aivan luonnollista! huudahti kuningatar kiireesti. — Lapsen täytyy tottua pitämään minua äitinään. Jos te nyt tulisitte lapsen ja minun väliin, niin ei lapsi koskaan voisi tietää, kuka oikeastaan on sen äiti, oletteko se te vai minäkö se olen! — Mutta kun ne kolme vuotta ovat kuluneet, niin saatte asettua tänne Belgradiin asumaan, minä itse autan teitä kodin järjestämisessä ja sitten sallitaan teidän joka sunnuntai tavata lastanne. Oi, kuinka siitä tulee hauskaa! huudahti kuningatar teeskennellen. — Me asetamme pienokaisen keskellemme ja vuorotellen suutelemme ja hyväilemme sitä! Eikö niin, se on ihmeen hauskaa!

- Niin, se on hauskaa! kuiskasi Sylva kyynelissään painaen kädet rintaansa vasten, kun rajusti myrskyävä sydän aaltoili kovasti.

- Siis olemme selvillä, rakas lapseni, sanoi kuningatar, tarttuen uudestaan Sylvan käsiin. — Ja minä toivon vaan kaikesta sydämestäni, että teidän vaikea hetkenne olisi ohi. Minä suutelen teitä otsalle, tuottakoon se suudelma teille onnea! Hyvästi, te ette nyt saa enää minua nähdä. Tämä kunnianarvoisa nainen, minun tätini Eufemia muodostaa teille yhdyssiteen meidän välillämme, samoin kuin hän tähänkin asti on ollut. Hyvästi!

- Hyvästi, rouva! sanoi Sylva vapisevalla äänellä, kumartaen Dragalle. — Oi, kuulkaa vielä onnettoman viimeinen rukous! Olkaa hyvä äiti lapsiraukalleni, varjelkaa ja suojelkaa sitä kaikelta pahalta ja kun lapseni voi ajatella ja käsittää, mitä sanotaan, niin kertokaa hänelle äitiraukasta, jonka täytyi antaa pois rakkaimpansa, kun ei hänellä ollut muuta keinoa! Opettakaa lastani rukoilemaan ja liittäkää hänen rukouksiinsa minunkin nimeni!

Sylva ei voinut enää sanoa mitään. Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä ja hän joutui semmoisen tuskan valtaan, että horjui sängyn luo ja vaipui sen eteen polvilleen, kätkien tyynyihin kyyneleiset kasvonsa.

Draga viittasi vanhalle seuralaiselleen, että heidän oli nyt poistuminen. Täti Eufemia heitti pilkallisen katseen onnettomaan naiseen. Sitte seurasi hän Dragaa, joka oli ehtinyt ovesta ulos.

KAHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

- Tehän olette herra Devrient Parisista? Tämän kysymyksen teki Draga pitkälle, hoikalle miehelle, jonka kasvoja ympäröi Pariisin muodin mukaan niin sanottu Boulangerparta, kokoparta, joka poskilla oli leikattu hyvin lyhyeksi ja suippeni leuan alla. Hän oli Dragan sähköteitse kutsuma leikkaaja kuuluisasta naisten räätäliliikkeestä Parisissa. Serbian kuningaspari aikoi ennen pitkää lähteä vierailulle keisari Frans Josefin luo Wieniin ja tätä matkaa varten oli Draga ryhtynyt suuremmoisiin valmistuksiin, voidakseen näyttäytyä edukseen niin loistavasti kuin mahdollista. Itävallan hovinaiset saisivat nähdä, että Serbian kuninkaan puoliso ymmärsi pukeutua ja käyttäytyä kuten kuningatar.

Siitä syystä oli muotitaiteilija Worthista kutsuttu. Tämä herra, joka nyt seisoi kuningattaren edessä hänen omassa huoneessaan, oli erittäin komea. Hänen käsissään säteili useita hohtokivisormuksia ja sen huomasi, että hän hoiti käsiään erityisellä huolella.

- Teidän majesteettinne palvelukseksi, vastasi puhuteltu. — Devrient on nimeni ja minulla on kunnia olla ensimäinen leikkaaja Worthin liikkeessä Parisissa. Olen tullut Belgradiin teidän majesteettinne toivomuksesta, keskustelemaan teidän majesteettinne kanssa puvuista, joita on valmistettava.

- Sydämellisesti tervetullut, rakas Devrient, vastasi kuningatar Draga sillä hurmaavalla herttaisuudella, jota hän ymmärsi käyttää, kun tahtoi erityisesti voittaa jonkun henkilön puolelleen. — Minä odotin teitä oikeastaan jo eilen.

- Anteeksi, teidän majesteettinne! Mutta minä olen tullut tänne niin kiireesti kuin mahdollista. Herra Worth kehoitti minua tosin kiiruhtamaan, mutta minä tahdoin näyttää teidän majesteetillenne erityisen kauniita malleja ja niitä saadakseni täytyi minun uhrata kaksikymmentäneljä tuntia.

- Kyllä, teidän majesteettinne, tässä ne ovat, vastasi Devrient, avaten komean lippaan, josta otti useita pieniä vaatemalleja.

Kas tässä, teidän majesteettinne, sanoi hän, puku tästä crépe de chine kankaasta näyttäisi erinomaisen komealta. Jos siihen vielä lisäksi ajattelemme manttelin himmeän keltaisesta silkistä, niin luulen, että teidän majesteettinne saisi erinomaisen puvun, joka olisi sopiva suuriin juhlatilaisuuksiin.

- Rakas Devrient, sanoi Draga — ennenkuin puhumme pitemmältä, täytyy minun huomauttaa teille erästä seikkaa, joka on hyvin tärkeä.

Kuten tiedätte, Draga punastui hiukan, sillä sitäkin osasi hän — odottaa Serbia suurta tapahtumaa. Jos Jumala suo, lahjoitan minä kuninkaalle prinssin.

- Ah, teidän majesteettinne, huudahti leikkaaja, kumartaen syvään — sallikaa minun jo edeltäpäin lausua onnitteluni tätä suurta tapausta varten. Varmaan koko maa ottaa sen ilolla vastaan ja ulkomaillakin synnyttää tämä riemu mitä iloisinta vastakaikua.

- Minä tiedän, sanoi Draga — mutta kun tässä on kysymys pukujen hankinnasta, niin on tarpeellista, että te erityisesti otatte tämän huomioon.

- Jos teidän majesteettinne sallisi minun tehdä ehdotuksen, niin kääntäisin teidän majesteettinne huomion nykyään niin pidettyyn reformipukuun. Se ei ole ainoastaan komea, vaan ehkä myöskin sellainen, joka parhaiten soveltuu teidän nykyisessä tilassanne. Muuten, lisäsi Devrient, mittaillen tuntijan katseilla kuningattaren vartaloa — vakuutan minä teidän majesteetillenne, ettei vartalo ole vähääkään kadottanut suloisesta sopusoinnustaan, ei todellakaan, ei vähääkään!

- Todellako? huudahti Draga. — Niin, minä en olekaan vielä niin kovin pitkälle kehittyneessä tilassa. Minä luulen, että olemme yhtä mieltä siinä, että puvut istuvat hyvin, nimittäin niin, ettei esiintymiseni menetä loistoaan.

- Löytyy vartaloita, teidän majesteettinne, jotka eivät koskaan menetä kauneuttaan! Teidän majesteetillanne on juuri sellainen vartalo.

Draga kumarsi mielissään päätänsä. Ranskalainen miellytti häntä. Ah, miten erilailla pariisilainen sentään lausui ajatuksensa kömpelöön serbialaiseen verrattuna!

- Mutta antakaa minun nyt nähdä mallejanne! Oi, ne ovat loistavia, kerrassaan hurmaavia! Näettekö, puku tästä violetin värisestä indialaisesta silkkikankaasta sopisi minulle erinomaisesti.

- Teidän majesteettinne osoittaa valinnassaan harvinaista makua! Niin, se on totta, tämä puku pukisi teidän majesteettinne erinomaisesti.

Kuningatar tutki useita pukuja, pani muutamia syrjään, otti sitte taskustaan luettelon ja kääntyi kauppahuone Worthin asiamiehen puoleen.

- Minä tarvitsen seuraavia pukuja, sanoi hän, lukien luettelostaan, — matkapuku, puku suuria päivällisiä varten, jotka pidetään meidän kunniaksemme, toinen puku juhlanäytäntöön keisarillisessa oopperassa ja sitte vielä puku suureen paraadiin. Tällä puvulla täytyy tietysti olla sotilaallinen vivahdus. Sitte vielä puku jahtia varten, joka arvattavasti toimeenpannaan ja johon minä ehdottomasti otan osaa, ja vihdoin puku suuriin päivällisiin keisarin kesäpalatsissa, johon liittyy myöskin suuri puutarhajuhla. Kaikki nämä puvut täytyy olla maukkaasti laitettu.

Devrient oli ottanut esille muistiinpanokirjan, johon hän kirjoitti ahkeraan, kuningattaren aivan tyyneesti tilatessa pukuja, jotka nousivat puoleen miljoonaan frangiin. Tämä summa ei suinkaan ole liioiteltu. "Räätälien kuninkaalta", kuten Worthia Parisissa kutsutaan, ei saada ollenkaan pukua alle kahdenkymmenentuhannen frangin. Mutta Draga tahtoi pukuja, jollaisia ei vielä kellään kuningattarella ollut ollut.

- Sitte on minulla vielä eräs hyvin alkuperäinen aate, lausui kuningatar, nojaten taapäin pehmeässä nojatuolissaan, pistäen veikeästi pikku jalkansa näkyviin. — On hyvin mahdollista, että hänen majesteettinsa keisari pyytää meidät huvimatkalle Tonavalle. Siinä tapauksessa sopisi meripuku oivallisesti. Mutta siinä täytyy olla oikeita helmiä, ainakin liivissä.

- Oikeita helmiä? Niinpä niin, teidän majesteettinne? Mutta jos nyt emme niin pian voi hankkia sellaisia?

- Silloin lähetätte sukeltajia mereen niitä noutamaan! huudahti Draga taas nauraen. — Mutta oikeita helmiä minä tahdon! Se ei saa olla mahdotonta, rakas Dervient, saattehan runsaan maksun.

- Sen me tiedämme, teidän majesteettinne, ja tiedämme myöskin asianmukaisesti panna arvoa sille, että saamme työskennellä Serbian kuningashuoneen hyväksi. Me valmistamme myöskin kaikki nämä puvut kaikkein parhaista aineista.

- Ja pian täytyy teidän työskennellä! huudahti Draga. — Kaikki nämä puvut täytyy olla valmiina kolmen viikon kuluttua.

- Pankaa kaksisataa naista työhön! Sen täytyy olla mahdollista! Kuningattaren tahdolla ei saa olla esteitä! Herra Devrient, minä toivon, että te otatte sen huomioon.

- Minä huomaan sen täydellisesti, teidän majesteettinne! Puvut ovat valmiit kolmen viikon kuluttua.

- Mitä laskuun tulee, jatkoi Draga, niin olen valmis etukäteen maksamaan puolet summasta, eli oikeammin sanoen, maksamaan etukäteen.

- Teidän majesteettinne, Worthin firma ei tarvitse etumaksua. Lasku liitetään vaatteiden mukaan ja on maksettava tavallisen ajan, kuukauden kuluessa. Mutta minä pyydän, päästäkää minut puhumasta teidän majesteettinne kanssa näistä asioista. Minä käännyn tässä suhteessa hovimarsalkan puoleen. Ja nyt —

- Pääasia, teidän majesteettinne! Minun täytyy ottaa oikeat mitat. Ehkä teidän majesteettinne suvaitsee sallia minun ottaa nämä mitat teidän majesteettinne kaikkein korkeimmasta vartalosta.

- Voitte hyvin arvata, rakas Devrient, sanoi hän, että se on minusta vähän vastenmielistä, varsinkin siinä tilassa, jossa nyt olen. Enkö voi päästä tuosta mitan otosta? Olettehan te jo valmistanut niin monta pukua minulle. Arvaan, että teillä on minun mittani.

- On kyllä, teidän majesteettinne! Teidän mittanne on merkitty Italian kuningattaren mitan rinnalle.

- Ah, sepä on huvittavaa! Olkaa nyt hiukan epähieno, rakas Devrient! Onko hänen majesteettinsa Italian kuningattaren uuman mitta pienempi kuin minun? No niin, täytyyhän sen olla pienemmän, sillä Italian kuningatar on muutamia vuosia nuorempi kuin minä.

Nopea hymy, joka kuitenkin heti katosi vaaleiden viiksien taa, väreili ranskalaisen huulilla. Hän vastasi tyyneesti ja vakavasti:

- Hänen majesteettinsa Italian kuningatar on tosin kaksi centimetriä hoikempi uumalta. Mutta tämän eron tasoittaa täydellisesti teidän majesteettinne korkea rinta, jolla on kerrassaan ihmeteltävä mitta ja on uuman kanssa niin sopusointuisessa suhteessa, että sen täytyy hurmata jokaista miestä.

- Todellakin, rakas Devrient? kysyi kuningatar tuttavallisesti. Tämä mies tuntui hänestä joka hetki yhä miellyttävämmältä.

- No, antakaa minun sitte päästä siitä ikävästä mitan otosta. Minä pyydän teitä, rakas Devrient!

Draga lausui tämän rukouksen hellällä äänellä. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi Devrientia hurmaavin silmin.

Mutta tällä kertaa ei hän näyttänyt peräytyvän! Hän kohotti vaan olkapäitään ja sanoi:

- Teidän majesteettinne, jos se riippuisi minusta, niin en tietysti silmänräpäystäkään vaivaisi teidän majesteettianne. Mutta Worthin firmalla on periaatteena ottaa jokaiselle uudelle puvulle uusi mitta. Se onkin aivan välttämätöntä, jos mieli toimittaa jotakin täydellistä. Meidän pukumme ovat taideteoksia ja taideteosten suhteen täytyy noudattaa mitä suurinta huolellisuutta. Taidemaalari, joka nerokkaalla tavalla loihtii kuvan kankaalle, on pakoitettu ensin ryhtymään valmistaviin toimiin sirkkelin ja viivottimen avulla. Nämä nyt ovat kerran semmoisia teknillisiä välttämättömyyksiä, joita ei sovi jättää sivuun. Sentähden pyydän minä teidän majesteettianne nöyrästi sallimaan minua ottaa kysymyksessä olevat mitat.

- Olkoon sitte niin, sanoi Draga, mutta sallitte kai, että lähetän noutamaan tätiäni ja annan hänen olla läsnä mitan otossa.

Draga painoi sähkökellon nappulaa ja käski kamarineidin ilmoittaa täti Eufemialle, että kuningatar halusi hänen olevan läsnä kuningattaren omassa huoneessa.

Muutamia minuutteja myöhemmin pujahti täti Eufemian laiha vartalo ovesta sisälle. Epäluuloisin katsein tarkasteli hän kaunista, pitkää ja hoikkaa miestä, joka seisoi kuningattaren edessä.

- Se on herra Devrient, ensimäinen leikkaaja kuuluisassa naisten räätäliliikkeessä Worth Parisissa, sanoi Draga sisäänastuvalle. — Minä tahtoisin nyt pyytää sinua, täti, jäämään sisälle niin kauaksi, kun herra Devrient ottaa mittaa minusta niitä uusia pukuja varten, joita minä tarvitsen matkallani Wieniin. Siis, alkakaa, herra Devrient.

- Uusia pukuja! huudahti täti Eufemia mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, sillä vaikka olikin niin vanha ja inhottava, piti hän kuitenkin koreista vaatteista. — Tuossahan on kankaan mallejakin.

Mitä olet nyt päättänyt ottaa, Draginja? Ahaa, tuota indialaista silkkikangasta! Oivallista! Etkö luule, että se sopisi minullekin erittäin hyvin?

- Siitä saamme sitte puhua, täti! sanoi Draga. — Olkaa hyvä ja alkakaa, herra Devrient!

- Minä olen hyvin onneton, että minun täytyy vielä pahoittaa teidän majesteettinne mieltä, sanoi räätäli uudestaan kumartaen. Mutta mahdotonta on ottaa mittaa hameen päältä. Jos sen tekisin, tulisi siitä vaan hutiloimista. Teidän majesteettinne täytyy siitä syystä olla hyvä ja ottaa hame päältään ja, jos tarve vaatii, kureliivikin.

- Mitä, kureliivikin! huudahti kuningatar melkein suuttuneena. — Sitä ette ole koskaan ennen vaatinut minulta mittaa ottaessa!

- En, se on totta, teidän majesteettinne. Mutta tämä on uusi menettelytapa, Worthin uusi järjestelmä, joka nykyään kaikkialla herättää sellaista huomiota. Ja varsinkin, kun teidän majesteettinne haluaa reformipukuja, joiden kanssa ei käytetä ollenkaan kureliiviä, on ehdottomasti tarpeen, että minä mittaan itse ruumiin. Muuten voi teidän majesteettinne täydellisesti luottaa minun vaitiolooni.

Draga katsoi kysyvästi täti Eufemiaan. Tämä lähestyi häntä, kohotti teräviä olkapäitään ja kuiskasi hänelle:

- Miksi epäilet sinä kyyhkyseni? Sellaiset henkilöt kuin naisten räätälit ja kähertäjät eivät ole laskettavat miesten joukkoon.

- Ei sentähden. Mutta ajattele, minä olen ihan hoikka vartaloltani ja hän voisi huomata —

- Hän? Pyh, mitä se meitä liikuttaa! Hän on iloinen vaan, kun saa toimittaa tehtävänsä. Ei, elä nyt enää epäile, Draginja! Anna hänen ottaa mitta ja laita niin, että hän matkustaa täältä niin pian kuin mahdollista.

- Jos en minä voi päästä vähemmällä, huudahti Draga, kääntyen Devrientin puoleen — niin täytyy minun kai riisuutua. Mutta minä en tahdo kutsua kamarineitiäni. Rakas täti, sinä autat kai minua riisuutuessa?

Dragalla oli hurmaavan kaunis vartalo ja kun hän nyt oli irroittanut kureliivin ja yläruumis sai luonnollisen muotonsa, niin olisivat kuvanveistäjän katseet ihastuneina viivähtäneet voimakkaasti aaltoilevassa povessa, valkoisilla, pyöreillä käsivarsilla, jotka liittyivät olkapäihin, kuin olisivat olleet veistetyt marmorilohkareesta.

- Ja joutukaa nyt toimeen, herra Devrient! sanoi hän. — Mutta vielä kerran teroitan teihin mitä ankarinta vaitioloa. Ei hänen majesteettinsa kuningaskaan saa koskaan tietää, että minä olen antanut ottaa mittaa tällä tavoin. Sillä nähkääs, kuningas on mustasukkainen jokaiselle, joka tulee lähelleni.

Devrient ei näyttänyt ollenkaan välittävän tästä huomautuksesta. Mutta hän oli astunut askeleen taapäin ja hänen silmänsä mittailivat kuningattaren vartaloa. Hitaasti antoi hän katseensa liukua alas kasvoista yli rinnan ja sitte pitkin koko uuminta. Sitte meni hän sivulle tarkastaakseen siltäkin puolen. - No, oletteko nyt kylliksi minua katsellut? kysyi Draga hymyillen. — Minä pyydän teitä, antakaa minun heti päästä tästä kiusallisesta asemasta! Ottakaa mittanne!

Worth firman ensimäinen leikkaaja otti metrimitan ja alkoi mitata kuningattaren vartaloa. Samalla merkitsi hän innokkaasti muistikirjaansa. Äkkiä heitti hän pois lyijykynän ja sanoi kuningattarelle.

- Olisiko mahdollista saada yhdet alusliivit sellaiset yksinkertaiset valkoiset alusliivit, joita tavallisesti käytetään pukeutuessa. Minä pyytäisin teidän majesteettianne silmänräpäyksen ajaksi ottamaan semmoiset päällensä, kun minä välttämättömästi tarvitsen.

- Alusliivit? Mutta olenhan sanonut teille, herra Devrient, etten minä tahdo kutsua kamarineitiäni. —

- Rakas täti, sinun täytyy olla kiltti ja mennä vaatekomerosta ottamaan minun liivini! Siellä on niitä koko joukko.

Täti Eufemia meni. Draga vetäytyi muutamia askelia etemmä. Devrient seisoi kumartuneena muistokirjansa yli, joka oli pöydällä. Hänen otsansa rypistyi syviin poimuihin. Silmänsä olivat melkein ummessa, mutta luomien alta välähti merkillisiä salamoita.

- Herra Devrient, kuului hänen takanaan kuningattaren ääni. — Saanko nyt pukeutua?

- Niin, tehkää se, kuningatar Draga, sillä nyt olen nähnyt sen, mitä tahdoinkin nähdä ja minä olen aivan varma asiastani.

Näin sanoen kääntyi hän ympäri ja seisoi äkkiä suorana kuningattaren edessä. Hän ei ollut enää nöyrä naisten räätäli, vaan ylpeä, vakava mies.

- Mitä tahdoitte nähdä? huudahti Draga kysyvällä äänellä. — Herra
Devrient, se kuuluu hyvin kummalliselta. Mitä se merkitsee?

- Minä en hetkeäkään pidä teitä epätietoisena siitä, vastasi Devrient aivan muuttuneella äänellä, jossa oli syvä sointu. — Minä tahdoin nähdä, oliko todellakin mahdollista, että kuningatar saattoi ruveta harjoittamaan niin ääretöntä petosta, jota ei tähän asti kukaan kruunattu henkilö ole tehnyt. Mutta minä olen saanut todistuksen siitä. Niin, rouvani, petos on tekeillä, mutta se ei tule koskaan käytäntöön!

Draga hämmästyi. Hän seisoi silmät seljällään. Silmäterät suurenivat ja hän kiinnitti kauhuisen katseensa Worth firman ensimäiseen leikkaajaan. Mutta sitte muuttui hänen kauhunsa mielettömäksi raivoksi, verrattomaksi uhkaukseksi.

- Herrani, huudahti hän käheästi, nyt olette lausunut minulle sanoja, joista saatan arvella, että olette tullut hulluksi.

- Minäkö? Oh ei, rouvani, minulla on kyllä järkeni jälellä, enkä ole koskaan tullut tutkimukseni perille niin tyyneesti ja varmasti kuin nyt. Ja tänään olen aivan varma etten ole erehtynyt. Rouva, te pelaatte vaarallista peliä miehenne sydämellä ja kansanne toiveilla! Te ette koskaan anna maallenne prinssiä, Obrenovitschin suvulle jälkeläistä, ettekä miehellenne poikaa!

KOLMASSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Draga horjui taapäin, päästäen huudon. Ranskalainen juoksi ovelle, jonka taa täti Eufemia oli kadonnut ja väänsi oven lukkoon.

- Rouva, sanoi hän samalla äänellä kuin ennenkin — olkaa hyvä ja pukeutukaa. Sitten ilmoitan teille muutamia asioita.

Mutta Draga ei kyennyt noudattamaan hänen kehoitustaan. Kätensä riippuivat lamautuneina kupeilla. Hän ei kyennyt sormeaankaan liikuttamaan. Melkein avuttomana katseli hän ympärilleen.

- Tässä on aamupukunne! sanoi ranskalainen, ojentaen sen hänelle. — Olkaa hyvä ja heittäkää se yllenne. Minun ei sovi enää olla täällä, kun olette tuollaisessa asussa. Tämän sanoi hän sellaisen miehen äänellä, joka on tottunut antamaan käskyjä.

Vavistus kävi läpi Dragan ruumiin, kun Devrient ojensi hänelle aamupuvun. Mutta sitte antoi hän sen solahtaa päällensä ja piti sitä vapisevin käsin kiinni rinnan kohdalta. Samalla mietti hän, kuin olisi hänellä nyt ollut aikaa ajatella. Rajaton raivo valtasi hänet, vaikkei hän voinut käsittää, mitä tuo äkillinen muutos miehen käytöksessä saattoi merkitä. Hän lienee kuitenkin aavistanut, että myrskypilvi oli hänen päänsä päällä, pilvi, joka oli ennen pitkää laukaiseva hävittävät iskunsa.

Ranskalainen seisoi siinä tyynenä ja liikkumatonna kädet rinnan yli ristissä.

- Suvaitseeko teidän majesteettinne kuulla minua? Minä koetan puhua tyyneesti ja asiallisesti.

Silloin heitti Draga, jossa vastustuskyky taas heräsi, uhkaavan silmäyksen vieraaseen ja sanoi:

- Ennenkuin puhutte mitään, niin sanokaa, kuka olette. Sillä te ette kuulu Worth firmaan, sen ymmärrän nyt. Kuka olette ja miksi olette tullut tänne?

- Minä olen professori Devrient Charlot, spesialisti naisten taudeissa. Muuten luulen olevani tiedemies, jonka nimi on tunnettu kaikkien tieteen harjoittajien joukossa. Olen myöskin kirjoittanut muutamia merkittäviä teoksia, jotka tosin ovat teille tuntemattomat, mutta joita lääkärit pitänevät hyvinkin tärkeinä tieteelle.

- Professori naisten taudeissa! huudahti Draga hämmästyneenä. Mikä antoi aihetta teille tulia tänne?

- Minä olen rientänyt tänne, vastasi tiedemies aivan tyyneesti, Itävallan keisarin kehoituksesta. Hän tahtoi vihdoinkin päästä varmuuteen, oliko noissa ympäriinsä levinneissä huhuissa perää, hän tahtoi tietää, olitteko te kuningatar vai petturi, ennenkuin hän avasi palatsinsa teille.

Tällä hetkellä näki Draga, että hänen ylpeä valherakennuksensa oli romahtanut rikki, vaikka hän oli sen niin huolellisesti pannut kokoon. Hän näki sirpaleet jalkainsa juuressa ja kylmän väreet kävivät läpi hänen ruumiinsa. Hänestä tuntui, kuin täytyisi hänen hyökätä tuon vieraan miehen päälle ja kuristaa hänet. Hän piti huuliaan tiiviisti puristettuina, ettei olisi huutanut. Sillä tämä mies oli voittanut hänet petoksella, hän oli ymmärtänyt tutkia hänet niin, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä. Sen, mitä hän niin kauan oli salannut, sen kallisarvoisen salaisuuden, jota hän oli niin hyvin säilyttänyt, sen tiesi nyt kolmas, Itävallan keisarin valtuutettu asiamies. Oi, silloinhan saisi keisarikin sen tietää, ettei Serbialla ollut toivoa saada valtaistuimen perijää, että hän oli näytellyt valheellista osaa. Keisarin täytyisi halveksia häntä ja vielä enemmän, kun hänen salaisuutensa tulisi yleisesti tunnetuksi — - eiköhän sitä voisi välttää, — niin hänet asetettaisiin koko maailman pilkan ja ivan esineeksi, hänet, joka oli niin ylpeä ja kunniahimoinen! Mieluimmin olisi hän heti huutanut apua ja hetkisen ajattelikin hän todella, eikö olisi viisainta kutsua sinne palvelija ja panettaa tuo julkea ihminen vankeuteen, josta hän tuskin pois pääsisi, mutta väkivalta ei olisi tässä hyödyttänyt, tässä täytyi käyttää muita keinoja. Hän löi kädet kasvoilleen, vaipui nojatuoliinsa ja alkoi nyyhkyttää. Hän odotti, että Charlot rientäisi hänen luoksensa tyynnyttämään häntä, mutta sitä ei tapahtunut. Marmorikuva ei olisi voinut olla tunteettomampi kuin hän.

- Ettekö siis vähääkään välitä minun tuskastani? kysyi hän, antaen kätensä vaipua alas ja näyttäen hänelle kyyneleisiä kasvojaan.

- Oi, te ette tiedä, miksi minä itken. Minä itken sitä, että annoin pettää itseni, sillä en koskaan ennen ole näyttäytynyt sellaisessa puvussa vieraalle miehelle.

- Pyydän anteeksi, jos uskallan epäillä sitä. Ennenkuin tulin tänne, olin tilaisuudessa lukemaan pienen kirjan, joka oli painettu kirjoituskonetyylillä. Siinä oli tarkka kuvaus teidän elämästänne, syntymästänne siihen hetkeen, jolloin tulitte kuningattareksi. Kenen toimesta se on tullut ulos, sitä en tiedä. Mutta että se sisältää varmoja totuuksia, sen tiedän varmaan. Se on lähetetty kaikille kruunatuille hallitsijoille ja minäkin sain yhden kappaleen, jotta voisin täydellisesti oppia tuntemaan teitä, ennenkuin persoonallisesti tulin ottamaan teistä selkoa. Siinä kirjassa on niin häpeällisiä juttuja teistä — suokaa anteeksi sanani, rouva — mutta kaikki on niin todenmukaista, etten voi uskoa teidän sanojanne. — Jos olisin tullut tänne lääkärinä, jos olisin esitellyt itseni professoriksi, niin ei minua olisi otettu vastaan, minun ei olisi koskaan sallittu toimittaa tutkimusta. Siitä syystä ilmoitin itseni Worth firman edustajaksi, sillä olin vakuutettu, että ranskalainen naisten räätäli, joka on saanut sivistyksensä Parisissa, hienoimman maun kaupungissa, helpoimmin pääsisi kuningattaren luo.

- Mitä aiotte nyt tehdä, herra? kysyi Draga väsyneesti, katsoen professoriin kuten koulutyttö, joka on tavattu jostain tyhmyydestä.

- Rouva, te ette tarvitse enää olla epätietoinen siitä, mitä minä nyt aion tehdä, vastasi vakava mies. Minä en saa mitään salata, en mitään kaunistella. Hänen majesteettinsa keisari on antanut minulle määräyksen, että jos huhu teidän raskaudentilastanne ei ole tosi, niin on minun avattava myöskin kuningas Aleksanterin silmät, jotta hän saa tietää, että kaikki hänen toiveensa ovat turhat.

Dragan rinnasta nousi syvä huokaus. Hän näki vehkeensä paljastettuina, näki, että hänet oli syösty korkeudesta mitä syvimpään kuiluun. Ajatus, että kuningas saisi tietää hänen äärettömän petoksensa, teki hänet melkein mielipuoleksi. Hän pelkäsi, ettei Aleksanteri koskaan antaisi anteeksi, sillä sokeinkaan rakkaus ei voi sietää, että tämän rakkauden esine on halpamainen petturi. Entä sitte ihmiset, maailma ja, hallitsijat?

Oh, Dragasta tuntui, kuin kuulisi hän tällä hetkellä naurua, joka kaikui yhdestä maailman reunasta toiseen. Hänestä tuntui kuin kuulisi hän nimen Draga lausuttavan ivalla ja pilkalla. Ei Draga kuningatar, vaan Draga petturi olisi hänen nimensä tästälähin oleva. Ja tämän piti tapahtua hänelle nyt — hän joka äsken oli luullut seisovansa niin korkealla yli kaikkien muiden maan päällä, hän, joka oli valmistunut viettämään sellaisia voittoja keisarin hovissa, hän, joka oli rakentanut tuon ylpeän rakennuksen petoksillaan, vehkeillään ja rakkausjutuillaan. Kaikki turhaan! Turhaan oli hän antautunut tuolle Aleksanterille, jota hän kammosi. Hänenkin hetkensä oli tullut ja hän lakkaisi olemasta kuningatar Draga. Sillä hän tunsi Aleksanterin. Hän tiesi, ettei Aleksanteri koskaan antaisi hänelle anteeksi varsinkaan tätä petosta, kuinkahan mielettömästi hän käyttäytyisikään kuullessaan tämän, hän vaahtoaisi raivosta ja hyökkäisi häntä vastaan repiäkseen hänet kappaleiksi.

Silmänräpäyksen ajatteli Draga paeta kiireesti konakista. Jos hän kokoaisi kalleutensa ja lähtisi konakista niin pian kuin mahdollista, jos hän jättäisi unelman olla kuningatar, jättäisi taakseen kuninkaallisen nimen loiston. Sillä äärettömällä omaisuudella, jonka hän oli koonnut ja pannut varmaan talteen eri pankkeihin, saattoi hän Parisissa näytellä loistavaa osaa. Hänestä saattoi tulla kuninkaallinen rakastaja, jolta ei varmaan koskaan puuttuisi ihailijoita! Silloin olisi hän vihdoinkin vapaa, eläisi loistavassa Parisissa, eikä hänen tarvitseisi enää olla yhdessä Aleksanterin kanssa.

Mutta silmänräpäyksen vaan ajatteli Draga pakoa. Sitte nousi vastustusvoima hänessä uudelleen. Hän ei ollut niitä luonteita, jotka pian kadottavat rohkeutensa ja päästävät käsistään edun, jonka ovat voittaneet. Niin, vielä seisoi hän suorana, vielä oli hän Draga, Serbian kuningatar, vielä oli hän se kaunis, viettelevä nainen, joka kokonaan hallitsi Aleksanterin. Hän oli Aleksanterille välttämätön, ettei tämä kokonaan vajoaisi henkiseen tylsyyteen. Hyvä, hän tahtoi siis taistella vihollisensa kanssa elämästä ja kuolemasta. Mutta etupäässä tahtoi hän poistaa uhkaavan vaaran, koettaa viimeistä keinoa, joka hänellä oli jälellä, ettei häväistysjuttu tulisi tunnetuksi. Tällä hetkellä löytyi vaan yksi ainoa ihminen maan päällä, joka tiesi hänen salaisuutensa, yksi ainoa, joka oli nähnyt hänen läpitsensä, yksi ainoa, joka sanallaan saattoi syöstä hänet kurjuuteen. Tuolla seisoi hän, tuo pitkä hoikka mies, jolla oli läpitunkeva katse ja miellyttävät kasvonpiirteet. —

Tämä näki, että Dragan silmät olivat tähdätyt häneen, rukoillen, kerjäten, jotta hän armeliaisuudesta saisi hiukankaan rakkautta. Hänenkin aistinsa alkoivat sekaantua ja hän tunsi käyvänsä heikoksi.

Silloin sai Devrient Charlot apua muistolta, joka on niin usein ihmisen uskollinen suojelija. Kun ihminen nykyisyydessä kadottaa hämärän polun, niin menneisyys lähettää auringonvälähdyksen hälventämään nykyisyyden usvaa. Yht'äkkiä kaikki kirkastuu ja valkenee ympärillämme ja me tiedämme, mitä meidän tulee kulkea, ett'emme horjahtaisi alas kuiluun.

Omituinen oli se muisto, joka tällä ratkaisevalla hetkellä äkkiä valaisi Charlotille oikean tien. Hän näki itsensä ylioppilaana Parisissa. Oli talvi ilta, tavattoman kylmä lämpimässä Ranskassa. Kaduilla paloi tuli, joiden ympärillä paleltuneet ihmisparat parveilivat suurissa joukoissa. Kiireesti riensi hän Pont-Neuf sillan yli päästäkseen kotiin asuntoonsa, köyhään pikku huoneeseensa ylioppilasten korttelissa Quartier Latinissa. Ah, ei ollut hänelläkään paljoa taskussa. Sillä vähällä, mitä hänellä oli, täytyi hänen ostaa itselleen illallista ja sitte odotti emäntä häntä poimiakseen häneltä viimeisetkin lantit, sillä ei hän koskaan antanut hänen olla hyyrystä velkaa kauempaa kuin illasta toiseen. Hän oli ehtinyt Pont-Neuf sillan päähän ja näki jo suuren lyhdyn sieltä loistavan lumipyryn läpi, kun äkkiä ääni kuului hänen takanansa: Armahtakaa, herra, armahtakaa, minä olen niin hirmuisen nälkäinen!

Devrient Charlot pysähtyi. Hänen edessään seisoi hento olento, tyttö resuisessa kesäpuvussa, joka ei voinut suojella häntä purevalta pakkaselta, tyttö, jonka kalpeat, mutta kuitenkin suloiset kasvot olivat mustain kiharain ympäröimät. Devrient Charlot näki heti, että siinä oli kadun lapsi, yksi niitä tuhansia olentoja, joilla ei lopulta ole muuta keinoa kuin kuolla nälkään jossain kadunkulmassa tai lämmittää ruumistaan synnin loassa. Nähdessään nuoren tytön, valtasi ylioppilaan syvä sääli. Peijakas, miksi ei hän ollut rikas, miksi ei hän voinut aivan yksinkertaisesti pistää kättä taskuun ja antaa tytölle niin paljon, ettei hänen ainakaan olisi tarvinnut paleltua. Mutta oi, hänellä oli niin vähän ja sitäkin odotti emäntä saadakseen.

- Säälikää minua, herra, pyysi tyttö vielä kerran. — Minä en ole syönyt mitään koko päivänä.

- No, seuraa sitte minua! sanoi Devrient äkkiä päättävällä äänellä. — Minulla ei tosin ole tarpeeksi yhdellekään, mutta luulen, että se riittää paremmin kahdelle. Sillä sanotaanhan: Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

Tyttö seurasi häntä. Ei hän kysynyt, minne toinen hänet vei, hän näytti olevan tottunut olemaan kohtalon leikkipallona. Charlot vei hänet asuntoonsa ja ensi kerran uskalsi hän vastata tiukasti emännälleen. Odottakaa! huusi hän ankaralla äänellä emännälle. — Te saatte kyllä kurjat penninne sitte kun minä suvaitsen ne antaa! Ja sitte paiskasi hän oven kiinni aivan hänen nenänsä edessä ja pisti sen reekeliin.

Tyttö oli kyyristynyt lämpimän kamiinin viereen ja kun sen hehkuva valo lankesi hänen kasvoilleen ja vartalolleen, silloin vasta näki hän, kuinka kaunis, kuinka hurmaava hän oli.

Sirkka uunin vieressä, kuiskasi nuori ylioppilas ja silitti hellästi hänen päätänsä. Sitte juoksi hän ulos, toi vielä enemmän ruokaa läheisestä ravintolasta ja antoi hänen syödä itse tarjoten hänelle. Tyttö söi ja joi ahneesti, eikä väistänyt katsettaan hänestä. Ne olivat kiitollisuuden silmäyksiä. Se, joka on asunut Parisissa, tietää, kuinka nämä tytöt ymmärtävät muuttaa kiitollisuuden tunteet rakkaudeksi. Tyttö rakasti häntä, se näytti hänestä olevan aivan luonnollista. Seuraavana aamuna ei Charlot ajanut häntä ulos ovesta, vaan painoi hänet vielä kerran sydämelleen ja kuiskasi hänelle:

Ja tyttö jäi. Ja Quartier latin oli saanut lisää yhden parin, jota ei mikään pappi ollut vihkinyt, jota ei ollut merkitty mihinkään maistraatin kirjoihin. Siten tulivat he olemaan yhdessä ja tätä suhdetta kesti kokonaista kaksi vuotta. He elivät hauskasti yhdessä kuten kaksi lintua metsässä, hyväilivät, lensivät oksalta oksalle ja hakivat ravintonsa, mistä saivat.

Devrient Charlotilla oli onni. Hän sai muutamia yksityistunteja, joista hyvin maksettiin ja siten saattoi hän pukea ja ruokkia hyvin ystävänsä. Siitä tyttö piti. Kuten hemmoteltu kissa venytteli hän itseään sohvalla siinä huoneessa, jossa he asuivat. Tuntimäärät saattoi hän istua kamiinin vieressä "Sirkka" polvellaan tai pelata korttia hänen kanssaan. Pari toveria tuli silloin tällöin heidän luokseen ja silloin oli hauska. Pikkuinen piti siitä ja oli iloinen ja vallaton. Mutta sitte tulivat koettelemukset. Devrientin täytyi lopettaa opiskelut, hänen täytyi suorittaa tutkintonsa ja hän hautautui kirjoihin.

- Jahaa, sinä luet? Ja sill'aikaa pitää minulla olla ikävä. Ei, sitä en minä kestä!

Pari kertaa antoi hän tytön riuhtaista kirjat hänen kädestään. Niin, jopa tyttö kerran polttikin muutamia kirjoja heittämällä ne kaminiin. Mutta Devrient oli vakava mies ja hän jatkoi lukujaan rautaisella tarmolla. Hän tahtoi suorittaa tutkintonsa. Ylioppilaselämän piti loppua. Hän tahtoi päästä Quartier latinista toiseen kaupungin osaan, jossa elämää katsotaan vakavammalta kannalta. Mutta kun hän ajatteli Sirkkaansa, kutistui hänen sydämensä kokoon. Ei, se oli aivan selvää, hän ei voinut erota tytöstä. Miksi olisi se ollut tarpeellistakaan? Kunhan hän ensin suoritti tutkintonsa, niin onnistuisi hän kyllä lääkärinä. Mutta tyttö ei odottanut kunniallista elämää. Ehk'ei hänellä ollut ollenkaan taipumusta siihen. Eräänä päivänä riiteli hän Charlot'in kanssa ja sitte meni tiehensä. Rikas teurastaja, joka asui lähellä, oli huomannut tytön ja saattoi tarjota tytölle enemmän kuin köyhä ylioppilas. Tyttö kulki hänen kanssaan kilpa-ajoissa ja huvittelihe hänen seurassaan teaattereissa, kunnes eräänä kauniina päivänä lensi pois hänen luotaan. Mihin? Devrient ei sitä tiennyt. Siihen aikaan oli hänen opintonsa jo henkensä vaarassa. Hän sairastui hermokuumeeseen, josta virkosi vasta puolen vuoden perästä. Hänellä oli Sirkan kuva sydämessä. Mutta hän ei tahtonut joutua häviöön yhden naisen tähden. Kunnialla suoritti hän tutkintonsa ja tuli lääkäriksi. Loistava ura oli hänen edessään. Kauan ei kestänyt ennenkuin hänen tutkintonsa gynekologian, lastenpäästön alalla tekivät hänet laajalta kuuluisaksi. Hänet nimitettiin professoriksi ja tuli hän ensimäiseksi spesialistiksi naistautien alalla. Hän olisi voinut tehdä loistavia naimiskauppoja, hienoimmat talot avasivat ovensa hänelle, rikkaimmat perheet olisivat antaneet tyttärensä hänelle, jos vaan olisi pyytänyt jotakuta heistä vaimokseen. Mutta hän ei tahtonut ketään heistä. Hän eli yhä ylioppilasunelmassaan. Päivän työstä päästyään, tehtyään leikkauksia ja annettuaan määräyksiä ja saatuaan niistä loistavat maksot, vetäytyi hän takasin työhuoneeseensa ja tuijotti kamiiniin. Hänestä tuntui kuin istuisi Sirkka vielä kyyristyneenä sen vieressä yksinkertaisessa puvussaan nakerrellen valkoisilla hampaillaan niitä pähkinöitä, joita hän oli tuonut tytölle. Hän ei voinut unohtaa häntä, vaikka hän kuinka olisi sitä koettanut. Tytön muisto seurasi häntä läpi hänen loistavan elämänsä ja teki sen synkäksi.

Samalla hetkellä, jolloin uhkea, kaunis kuningatar rukoillen katsoi häneen — ilmestyi Sirkka raukan kuva äkkiä Devrient Charlotin henkisten silmäin eteen ja lumous, jonka viettelevä nainen oli aikaansaanut, oli poissa.

Nopealla liikkeellä vapautti Charlot itsensä kiusauksesta ja lausui ankarasti:

- Minun suhteeni ovat kaikki viettelemiskeinot turhat, kuningatar Draga! Minä en rakasta teitä! Minä inhoon teitä. Minä huomaan selvästi teidän tarkoituksenne. Luuletteko todellakin, että minä panisin kunniani teidän rakkautenne vastineeksi? Te tahdotte tehdä minut kanssarikolliseksenne, jotten minä sitte enää voisi puhua. Te erehdytte, rouva. Muutamien minuuttien kuluttua tietää sen kuningas Aleksanteri, tuo surkuteltava mies saa tietää, että hänen vaimonsa on häpeällisesti pettänyt hänet ja ettei hän voi edes toivoakaan saada pitää omaa lastaan käsivarsillaan.

Huuto pääsi Dragan huulilta. Hänen kasvonsa vääristyivät, sormet koukistuivat, kuin tahtoisivat ne repiä silmät ulos ranskalaisen lääkärin päästä.

Mutta Oharlot oli jo ehtinyt ovelle. Heittäen vielä halveksivan silmäyksen intohimosta ja vihasta puolimielettömään naiseen, syöksi hän ulos kuningattaren huoneesta.

NELJÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Raivon vallassa oli Draga heittäytynyt matolle, kun professori jätti hänet. Hän oli melkein mieletön, eikä enää tiennyt, mitä teki. Hän kaivoi kätensä syvälle pehmoiseen Smyrna mattoon, hänen ruumiinsa kiemurteli suonenvedossa ja epäselviä ääniä pääsi hänen huuliltaan.

Se oli täti Eufemia, joka huusi viereisessä huoneessa ja löi lukitulle ovelle.

Mutta kuningatar ei kiihtyneessä tilassaan kuullut uskollisen neuvonantajansa ääntä. Kyyneleet valuivat hänen silmistään ja kaikki mitä hän saattoi sanoa, olivat sanat:

- Draga, jos et avaa, niin minä otan kirveen ja hakkaan oven rikki! huusi Eufemia. — Onneton, oletko menettänyt järkesi? Eihän mitään ole menetetty, päinvastoin, — kaikki on voitettu. Avaa vaan minulle!

Nyt nousi Draga vihdoin ylös lattialta. Hän oli paljon muuttunut tämän viimeisen neljännestunnin kuluessa. Silmät näyttivät olevan syvissä kuopissa, tummat renkaat olivat niiden ympärillä. Kuinka oli käynyt hänen ylpeän ryhtinsä? Kuten kuolemaantuomittu lähestyy mestauslavaa, samoin laahasi hän nyt itseään, ovelle.

- Ole huoletta, Draga, kyllä minä teen kaikki taas hyväksi. Avaa sinä vaan, sydänkäpyni, niin pian saat nähdä, että tätisi on nyt, kuten aina ennenkin keksinyt oikean tien.

Koneellisesti väänsi Draga oven lukkoa, se avautui ja Eufemia hyökkäsi sisään. Hänkin oli kalpea ja harmaanvehreistä silmistä loisti raivo.

- Se kurja! Se roisto! huusi hän vaipuen tuolille istumaan. — Voi sentään, ettemme voineet nähdä sen vakoojan aikeita! Mutta minä en alusta alkaen tahtonut, että sinä olisit riisuutunut hänen edessään. Hän näytteli osansa liian hyvin, se oli aivan luonnollista, että hän sinut petti, ja nyt —

- Nyt on kaikki ohi, Eufemia, keskeytti Draga, asettuen Eufemian eteen, kädet rinnan päällä ristissä. — Nyt olen ollut Serbian kuningattarena niin kauan kun minun osalleni on suotu. Pane tavarasi kokoon ja matkusta pois täältä, kuuluu nyt tästä puoleen.

- Ha haa, niin pitkälle ei ole vielä tultu! Kukahan voisi ajaa sinut ulos konakista.

- Kuka? toisti Draga ja nauroi katkerasti. — Se tietysti, jolla on siihen oikeus — Aleksanteri, puolisoni.

- Aleksanteri, hän, joka on korviaan myöten sinuun rakastunut, hän, jonka sinä saat tekemään mitä tahdot, kun vaan hiukan silität hänen päätänsä. — Ei, aarteeni, niin huonosti ei ole asiat.

- Kuulin, kaikkityyni! Minä vakuutan sinulle, etten voinut pysyä hiljaa, niin raivoissani olin, enkä kuitenkaan uskaltanut huutaa, sillä silloin olisi syntynyt suuri melu ja kaikki palvelijat olisivat hyökänneet tänne.

- Sinä kuulit siis senkin, että minä koetin kaikin keinoin saada sitä miestä puolelleni?

- Minä kuulin senkin. Hän on jäästä, tuo ranskalainen, tai on hänellä kivi sydämen sijalla, muuten ei hän olisi voinut pysyä tunteettomana.

- Ja nyt Eufemia, huudahti Draga — anna minulle nyt joku neuvo! Sinä tiedät mitä meillä on odotettavana — muutamien minuuttien perästä on kuningas täällä. Oi Jumala, luulen jo kuulevani hänen askeltensa rajun jyskeen, kun hän myrskyten tulee huoneeseen! Sinä tunnet Aleksanterin ja tiedät, että hän on peto. Ja sinä saat tietää, että hän on aina ollut minusta vastenmielinen. Nyt loukkaa se suuressa määrässä hänen ylpeyttänsä, kun hän saa tietää, että minä olen pettänyt hänet. Hän häväisee minut, hän lyö minua — kuuletko, täti Eufemia, hän lyö minua — sillä kun hän raivostuu, niin on tuo muutoin niin pelkurimainen ihminen pedon kaltainen.

- Totta, ihan totta, sanoi täti — minäkin arvaan, että se on oleva seurauksena. Mutta, rakas lapsi, pääasiahan on, että sinä saat jäädä konakiin.

- Juuri sitä luulen minä mahdottomaksi. Hän varmaan toimittaa niin, että minun on lähteminen konakista. Hän kutsuu oppineet tuomarinsa ja sattuneesta syystä vaatii eroa minusta. Luuletko, että sitä häneltä kielletään, häneltä, joka itse tekee lait, joka vahvistaa ne ja jonka nimessä tapahtuu koko Serbian lainlaadinta? Ei, Jumala varjelkoon, hänen joukkonsa tietysti nyökäyttää päätänsä ja — Draga ei ole enää Serbian kuningatar! Mutta ennemmin kuin alistun mihinkään sellaiseen, tapan minä itseni! Oi, rakas täti Eufemia, anna minulle kaikella muotoa myrkkyä, sitä samaa, joka otti hengen kuningas Milanistakin! Minä otan sitä aivan tyyneesti, sillä olen väsynyt taistelemaan kauempaa, minä tahdon kuolla — minä tahdon ainakin kuningattarena astua hautaani!

- Minua ihan pelottaa, kun kuulen sinun puhuvan tuolla tavoin, sanoi Eufemia, pyyhkien pari teeskenneltyä kyyneltä. — Sinä tahdot myrkkyä — hi, hi, pikku aarteeni, silloin on minun apteekissani parempaa juomaa, joka meille hyvin sopii. Anna minun vaan tehdä, kuten tahdon, ja minä vakuutan sinulle pyhästi, että sinä pääset onnellisesti tästäkin pälkähästä. Kaikissa vaaroissa, jotka meitä kohtaavat, on mietittävä, miten parhaiten voi niistä päästä. Mutta kuule nyt, mitä minä sanon, aika on kallista. Kohta on Aleksanteri täällä ja silloin tulee hirvittävä näytelmä. Tällä pienellä pöydällä seisoo parin minuutin perästä vesilasi. Keksi joku tekosyy, jotta saat kuninkaan juomaan sitä vettä! Laita vaan niin, että hän juo pari kulausta, niin olemme molemmat pelastetut.

- Täti, huudahti kuningatar säikähtyneenä — et suinkaan aio tappaa kuningasta — antaa hänelle myrkkyä! Onneton ihminen, silloinhan olisimme molemmat hukassa, sillä — meidän vihollisemme eivät saisi rauhaa, ennenkuin olisivat saaneet selville syyn kuninkaan äkilliseen kuolemaan! Muistathan, kuinka silloin kerran meitä syytettiin, kun mieheni Maschin kuoli niin äkkiä! Ja jollei kauneuteni olisi silloin vaikuttanut niin edullisesti tutkijatuomariin, niin olisimme nyt molemmat —

- Hiljaa, elä puhu siitä! Tässä talossa tulee hermostuneeksi — minä puolestani olen jo hermostunut. Ah, en minä ajattele kuninkaan murhaamista, sehän olisi kerrassaan mieletöntä! Niin kauan kun Aleksanteri elää, pysyt sinä konakissa Serbian kuningattarena, mutta jos hän silmänsä sulkee ainiaaksi, niin on se ihanuus lopussa. Minä olen suorapuheinen, kuten näet, mutta kahden sellaisen ystävättären kuin me olemme, täytyy olla avomielisiä toisilleen.

- Niin, täti, sanoi kuningatar, olkaamme rehellisiä toisillemme — mutta mitä yhteyttä on tällä tuon vesilasin kanssa?

- Siinä ei ole mitään vaarallista, sanoi Eufemia ja veti suunsa ilkeään nauruun — on vaan vähän lääkettä kuumeen aikaansaamiseksi. Niin pian kun kuningas on juonut tätä vettä, lyyhistyy hän kokoon ja kohta alkaa nousta kova kuume, joka kestää ehkä kahdeksan päivää. Ja tällä ajalla näyttelet sinä uhrautuvan, surevan puolison osaa. Sinä et väisty hänen viereltään, sinä teet itsesi uudestaan hänelle välttämättömäksi ja hän luulee, että hän on sinua kiittäminen elämästään. Ja hänen siinä maatessaan annat sinä hänen ymmärtää, että olet kokonaan toiminut hänen hyväksensä. Sinä tahdoit antaa hänelle kruununprinssin ja kun ei hän voinut antaa sinulle sellaista, niin tahdoit ottaa sen mistä löysit.

Tuskin oli täti Eufemia lausunut nämä sanat, kun äkkiä kuului lähestyviä askeleita.

- Elä jätä minua yksin! vaikeroi Draga. — Oi, nyt on liian myöhäistä, nyt et enää voi laittaa sitä juomaa!

- Kyllä, sen minä kyllä teen, sanoi Eufemia oven takaa — se on minun asiani. Pidätä häntä, elä vastusta häntä, elä ärsytä häntä — kuuletko?

Eufemia ei ehtinyt täydelleen lopettaa ajatustaan, kun jo ovi avautui ja hänellä oli tuskin aikaa kadota pienestä ovesta, joka vei hänen huoneeseensa.

Kuningas Aleksanteri seisoi etumaisen huoneen avonaisessa ovessa. Hänen kasvonsa olivat kuin kiveen hakatut ja hän koetti nähtävästi olla tyyneen näköinen. Hänen tapansa oli, ettei hän heti kuohunut, vaan kun hän tahtoi hyökätä jonkun kimppuun, niin yllätti hän hänet keskustelun keskellä.

- Ah, siinähän sinä olet, rakas Dragani, sanoi hän käheästi ja tuli hitaasti lähemmäs. — No, joko olet järjestänyt pukuasiasi?

- Elä koeta pettää minua! huudahti Draga, jota juuri tällainen tapa ärsytti äärimäisyyteen asti. — Minä tiedän, mikä tuo sinut luokseni!

- Ha, sinä tiedät — sinä tiedät! änkytti Aleksanteri, katsoen häneen tuijottavin silmin. Ne tuijottavat silmät sanoivat Dragalle kaikki. Tämä arka kuningas oli varmaan juonut itsensä humalaan, ennenkuin lähti hänen luoksensa. Oikeastaan ei Draga voinut moittia häntä siitä, sillä hänhän oli itse vienyt Aleksanterin alkohoolin kiroukseen. Hänhän piti itse huolta siitä, että Aleksanterin aivot olivat aina sekasin viinin höyrystä. Hän juotti hänelle varsin mitä väkevimpiä juomia kiihoittaakseen hänen väheneviä voimiaan. Samoin tahtoi hän, että kuningas niin vähän kuin mahdollista käyttäisi järkeänsä, sillä — kun kuningas on juovuksissa, niin hallitsee kuningatar. [Historiallisesti tosi. On todistettu, että Draga vietteli Aleksanterin juoppouteen. Hallituksensa viime vuosina lienee hän harvoin ollut selvänä.]

Arvattavasti oli hän nyt tyhjentänyt pullon samppanjaa. Hänen kasvonsa olivat tummanpunaset, silmät elottomat ja kun hän vielä seisoi oven vieressä, horjui hän kuin olisi kova tuuli puhaltanut hänen ylitsensä.

- Sinä tiedät sen siis, jatkoi Aleksanteri raa'alla äänellä, nykien hermostuneesti sormillaan univormunsa kaulusta, kuin olisi se puristanut, — sinä tiedät sen jo! — Sitä parempi, silloin ei minun tarvitse kierrellä. Silloin voin heti heittää sinulle vasten silmiä sen sanan, joka parhaiten sinulle sopii —

Draga kivahti ylös, sillä hän ei sietänyt sitä, että tämä tylsä mies häväisi häntä, tämä mies, jota hän halveksi ja katsoi yli olkansa, jolle hän heitti rakkautensa, kuten almun.

- Petturi, sanot sinä! huudahti hän. — Niin — petturiksi olen tullut sinun rinnallasi. Sinä olet opettanut minut valehtelemaan, ja sinä petät itse kansasi!

Aleksanteri hyökkäsi Dragaa kohti, tarttui molemmin käsin hänen kaulaansa ja puristi kaikin voimin, niin että Draga kaatui kumoon.

- Ei, sinä et saa enää elää, sähisi kuningas hampaittensa välissä, sinä olet häväissyt minut kansani silmissä — sinä katunainen — sinä petturi — joka olet ottanut maksoa rakkaudestasi — oi, minä — ininä —

Se oli juuri paras sana, minkä hän saattoi keksiä. Se vaikutti kuninkaaseen kuten ruoskan isku ja saattoi hänet ainakin hetkeksi taas järkiinsä.

Eikä Draga suinkaan lausunut kuiskaamalla näitä sanoja, vaan hän huusi sen, jotta viereisessä huoneessa olisi helposti voinut kuulla joka sanan, jos joku palvelijoista olisi siellä ollut. Asia ei kumminkaan ollut niin, sen Draga tiesi vallan hyvin.

- Kuinka uskallat sinä, huudahti Aleksanteri läähättäen, — kuinka uskallat sinä muistuttaa minua siitä asiasta! Sinullahan on myös osasi siinä! Etkö se ollut sinä, joka satoja kertoja kuiskasit korvaani:

- Mutta nyt syytän minä sinua isäsi murhaajaksi, huusi Draga, rajulla liikkeellä osoittaen kuningasta. Kiellä, jos voit! Minulla on todistuksia ja usko minua, minä näytän niitä tarvittaessa.

- Pysy asiassa! keskeytti hänet Aleksanteri raa'alla äänellä. — Sinä olet vienyt minut harhaan, olet pettänyt minut, olet tehnyt tyhjiksi kauneimmat toiveeni! Sinä siis valehtelit, kun minulle kuvasit niitä kärsimyksiä, joita tuo alkava uusi elämä sinulle saattoi — niin, sinä olet todellakin kurja näyttelijä, mutta sinä et näytä temppujasi näyttämöllä, vaan ulkona elämässä. Mutta minä en tahdo enää olla yhdessä näyttelijän kanssa — ulos täältä, ulos kadulle, jollet tahdo, että kutsun tänne palvelijat ja heitätän sinut ulos.

Draga pani käsivartensa rinnalle ristiin. Tyynenä seisoi hän siinä ja katsoi vihamielisin silmin kuningasta.

- Mitä, etkö ole ymmärtänyt minua? Sinun pitää mennä, kuuletko! — Minä en tarvitse sinua enää — minä olen kyllästynyt sinuun! Sinä olet häväissyt minut, huusi kuningas, juosten huoneessa edes takasin kuten villipeto häkissään ja lyöden huonekaluja rikki. — Jos en olisi saanut sinua nähdä, niin olisin nyt onnellisempi ja kansani rakastama. Mutta siitä hetkestä lähtien, kun sinä tulit silmäini eteen, on onnettomuus minua seurannut. Oi sinä paha henki, sinun näkemisesi myrkyttää elämäni. Ehkä tahdot rahoja — niin, sehän onkin luonnollista, että katunainen tahtoo maksoa. Kas tässä — ota!

Tätä sanoessaan oli hän kiskaissut taskustaan rahakukkaron, jonka nyt heitti pöydälle. Samassa repäistiin ovi auki ja täti Eufemia astui sisälle kädessä komea pieni tarjotin, jossa oli lasi.

- Jumalan tähden, mitä täällä on tapahtunut? huusi hän puoliääneen säikähtyneenä. — Palvelijat juoksevat tänne joka suunnalta! — Teidän majesteettinne, minä vannotan teitä, tyyntykää!

- Ahaa, tuossahan on se vanha akka! huusi kuningas. Tuossa lattialla on rahoja, ottakaa ne!

- Teidän majesteettinne, minä olen syytön! huudahti Eufemia koettaen näyttää loukkautuneelta. — Mutta minä pyydän, elkää panko enää kallista elämäänne vaaralle alttiiksi! Te olette niin kalpea, teidän majesteettinne! Ajatelkaa, että terveytenne on heikko. — Juokaa edes hiukan tätä virkistävää lähdevettä!

- Myrkkyä! huusi hänelle kuningas murhaavalla äänellä, heittäen häneen ivallisen ja epäilevän katseen. — Onko sinulla jo minullekin myrkky valmiina? Onko se samaa, jota laitoit isälleni? Ha, haa, me tunnemme sinun konstisi!

- Ja tuota sanoo hän minulle! valitti Eufemia. — Siinä on kiitos uskollisesta palveluksesta! Mutta, kuninkaani erehtyy julmasti. Ja todistukseksi siitä, että olen viaton, tyhjennän minä itse tämän lasin.

Mutta samassa tunsi kuningas, että hänen vanha kipunsa oli palaamaisillaan, että se hirmuinen suonenveto uhkasi taas häntä. Hän tunsi sen siitä, että kuuma verivirta syöksi hänen päähänsä ja ennusti taudin lähestymistä.

- Anna tänne, änkytti hän. Ah, virkistävää, hyvin suloista! Nyt tunnen itseni paremmaksi. Tällä hetkellä ei huomattu juoman pahoja seurauksia.

- Kuule nyt minua, Aleksanteri, sanoi Draga ja meni lähemmä kun hän oli hiukan tyyntynyt. Minä huomaan, ettemme voi olla yhdessä kauempaa. Niin, minä olen pettänyt sinut. Mutta — miksi tein minä sen? Voidaanhan tehdä rikoksia jaloistakin syistä ja niin totta kuin löytyy Jumala taivaassa, rikoin minä ainoastaan rakkaudesta sinuun!

- Rakkaudesta minuun, änkytti Aleksanteri. — Se ei ole totta, sinä et ole koskaan rakastanut minua, sinä et ole voinut rakastaa minua, muutoin et olisi paljastanut minua kansani silmissä. Joka kerjäläinen voi kehua omistavansa lapsen, mutta minä — minä olen vaan uneksinut lapsesta!

- No, eikös se ollut kaunis unelma ja eikö olisi ollut ihanaa, jos tämä unelma olisi toteutunut? Näetkö Aleksanteri, Obrenovitschien suku kuolee sinun kanssasi — sitä minä juuri tahdoin estää! Kun nyt ei taivas lahjoittanut minulle lasta sinun rinnallasi, niin oli aikomukseni laskea syliisi vieras lapsi. Mitä pahaa siinä olisi ollut, jos tämä lapsi ei olisi ollut kuninkaallista sukua — kuningas oli kumminkin valinnut sen omakseen? — Ei kukaan olisi tiennyt siitä mitään. Vasta myöhempään olisin ilmaissut salaisuuteni sinulle ja sinä olisit antanut minulle anteeksi, kun kerran olisit mieltynyt lapseen. Serbian kuningasistuimelle olisi kasvanut nuorukainen, jota et olisi tarvinnut hävetä.

- Jos asia on sillä tavoin, niin ehkä se on lieventävänä asianhaarana. Niin, minä uskon sinua, rakkaudesta minuun tuli sinusta petturi. Mutta — tuomiotani en voi muuttaa! Arvoni ja säätyni, kuninkaallinen arvokkaisuuteni vaatii, että eroan sinusta, joka olet tehnyt minut pilkan esineeksi. Sinun täytyy lähteä pois, Draga, pois minun luotani! Asetu Parisiin, Lontooseen tai Wieniin, mihin parhaiten haluat, eikä sinulta tule rahoja puuttumaan. Minä maksan sinulle eläkkeen, jolla voit elää säätysi mukaan. Mutta pois täytyy sinun lähteä — jo tänään täytyy sinun lähteä konakista. Oh, tuota hermotautia! jatkoi kuningas hieroen otsaansa. — Ruumiissani käy kuumia ja kylmiä väreitä. — Luulen, että saan kuumeen.

Eufemia iski silmää kuningattarelle. Tiesihän hän, että kuningas saisi kuumeen, kovan kuumeen, sillä hän oli valanut tulta kuninkaan vereen.

- Ja hyvästi nyt, minä en tahdo enää nähdä sinua, sanoi Aleksanteri. Minä olen rakastanut sinua, Draga, sinä olet ollut välttämätön minulle, sen myönnän kernaasti. Mutta — tämä päivä eroittaa meidät ainiaaksi toisistamme. Hyvästi! Väsyneesti antoi kuningas hänelle kätensä. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ovelle, juoksi Draga hänen jälkeensä ja lankesi polvilleen hänen jalkainsa juureen.

- Anna minulle ainakin anteeksi, sanoi hän kyynelissään — ja sano minulle vielä kerran, että olet rakastanut minua — oi, kuinka hyvää tekevät minulle nuo sanat — ne otan mukaani maanpakolaisuuteeni ja kun tulen niin onnettomaksi, ettei kukaan nainen ole vielä ollut ennen minua, niin on lohdutuksenani ajatus: Aleksanteri on rakastanut sinua, sinä olit kerran onnellinen!

Silloin vaipui kuninkaan pää rintaa vasten, vaivoin pidätti hän kyyneleitään.

- On rakastanut, sanoi hän tukahutetulla äänellä — niin, paljon — paljon olen rakastanut sinua, enemmän kuin kukaan muu. Minä tulen kaipaamaan sinua. Mutta — olkoon niin, sen täytyy olla niin. Hyvästi, Draga, sinun unelmasi on loppunut. — Oi, näitä helvetin tuskia, ne halkaisevat aivoni! — Lähetä hakemaan henkilääkäriäni, minä olen sairas — hyvin sairas!

Hän horjui ulos ovesta. Eufemia ehätti Dragan luo nähdessään, että hän aikoi seurata kuningasta. Tähän asti, mutta ei edemmäs! — Mestarillisesti olet näytellyt osasi. Mutta odota nyt, mitä tulee tapahtumaan! Muutamien tuntien kuluttua kutsutaan sinut kuninkaan sairasvuoteelle ja jos ei sinua kutsuta, niin on sinulla kuitenkin oikeutettu paikka hänen rinnallaan, sillä vielä olet sinä kuningatar. Saat nähdä Draga, että kahdeksan päivän kuluttua olet taas valtasi kukkulalla, silloin olet taas Aleksanterin rakas puoliso.

Eufemia ei ollut erehtynyt. Hänen laskunsa olivat oikeat. Jo samana päivänä sairastui kuningas kovasti. Hän houraili. Lääkäri sanoi sen olevan vaikean hermokuumeen. Sairas heittelihe vuoteellaan ja päästi rajuja kirouksia, toisinaan valitti hän ja rukoili. Draga asettui hänen vuoteensa viereen. Hän käski pois kaikki muut. Hän kieltäytyi käyttämästä palkattua sairaanhoitajaa. Draga ja kuninkaan henkilääkäri hoitivat häntä yksin, eikä hän väsynyt muuttamasta kylmiä kääreitä kuninkaan kuumaan päähän ja antamasta hänelle rauhoittavaa lääkettä, kunnes kuningas vihdoin sai lepoa ja kuume alkoi antautua. Kun Aleksanteri heräsi tainnostilastaan ja tuli jälleen tuntoihinsa, ei hän enää, kun Draga istui hänen rinnallaan, ajatellut, että Draga oli tuottanut hänelle suurimman häväistyksen, mikä kuningasta voi kohdata. Hän piti häntä kiinni vapisevin käsin ja pyysi hartaasti, ettei Draga häntä jättäisi.

- Mutta sinä olet sysännyt minut pois luotasi ja minä vakuutan sinulle, että menen tieheni, ennenkuin sinä uudestaan minua käsket. Mutta niin kauan, kun olit kuolon vaarassa, en voinut mennä luotasi ja jättää sinua yksin. Mutta nyt et sinä minua enää tarvitse.

Tämän sanottuaan tahtoi hän irroittaa kätensä pois kuninkaan kädestä. Mutta tämä pyysi ja kerjäsi ja nöyrtyi hänen edessään. Itkien vannoi kuningas, ettei voinut elää ilman häntä.

Draga oli liian viisas myöntyäkseen heti. Hän täytti kuninkaan toivomukset siinä määrässä kuin hän selitti olevansa valmis jäämään hänen luoksensa, kunnes hän on tullut aivan terveeksi. Mutta joka päivä ja hetki uudisti kuningas rukouksensa kunnes Draga vihdoin suostui.

- Jos tahdot pitää minut kaikkine virheineni ja etuineni, niin jään luoksesi ja olen uskollinen puolisosi. Mutta samalla panen sen ehdon, ettet sinä koskaan enää mainitse sitä, mitä on tapahtunut meidän välillämme. Jos minä kuulen sinun sanallakaan siitä mainitsevan, menen kohta pois luotasi.

Tuhansin valoin lupasi Aleksanteri hänelle sen, niin, vieläpä tuo heikko mies pyysi Dragalta anteeksikin. Ja Draga oli todellakin niin jalomielinen, että — antoi hänelle anteeksi.

VIIDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Kun professori Charlot oli suorittanut tehtävänsä konakissa, paljastanut Dragan petoksen ja järkähtämättömän tyyneesti antanut tästä kertomuksen Itävallan keisarille, meni hän Hôtelliinsa. Keskusteltuaan siellä isännän kanssa kaikellaisista asioista sai hän myös tietää, että eräs nuori ranskatar makasi huonona sairaana Belgradissa. Isäntä kertoi hänen historiansakin. Hän on nuori parisilaisnainen, sanoi hän. Hän on varmaan viettänyt huonoa elämää ja joutui vihdoin erään tunnottoman miehen käsiin, joka ei ole kukaan muu kuin Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, josta varmaan olette kuullut puhuttavan.

- Kyllä, vastasi professori. — Ja kaikki mitä minä olen kuullut hänestä, on minussa synnyttänyt vaan syvää vastenmielisyyttä. Näyttää siltä, kuin olisi hänen käytöksensä vielä huonompi kuin sisarensa Dragan.

Viimemainittu ainakin teeskentelee harrastavansa Serbian kansan parasta, mutta veli pilkkaa kansalaisia vasten kasvoja. Rautatiematkalla kerrottiin minulle semmoisia juttuja hänestä, että minun täytyy pitää häntä täydellisenä hylkiönä. Hän luottaa tietysti sisaren suureen vaikutukseen. Hän tuhlaa niitä rahoja, joita Draga puristaa kansalta ja antaa hänelle.

- Se Nicodem toi hänet tänne mukanaan, jatkoi isäntä kertomustaan. He asuivat komeasti sisustetussa huvilassa Belgradissa. Mutta eräänä kauniina päivänä kyllästyi Nicodem häneen ja ajoi armottomasti ulos kadulle. Ehkä hänen sairautensa oli syynä tähän päätökseen, sillä tyttö sairastaa keuhkotautia. Kaikissa tapauksissa kohtelee hän tyttöä kuten konna. No, onko professorilla vielä halua käydä sairasparkaa katsomassa?

- Koska on kysymys langenneesta naisesta, niin pidän minä velvollisuutenani koettaa auttaa häntä.

Isäntä soitti ja käski, että yhdet Hôtellin vaunuista oli tuotava esille. Muutamia minuutteja sen jälkeen oli Charlot matkalla. Astuessaan siihen kurjaan taloon, jossa sairas asui, valtasi hänet vastenmielinen tunne ja hän muisti ehdottomasti sitä aikaa, jolloin hän itse oli köyhä, kun hänen usein täytyi mennä nälkäisenä maata ja jo ylioppilaana taistella elämän kovuutta vastaan. Siihen aikaan oli hän pitänyt itseään onnellisena, kun sai asua Quartier latinin hyyrykasarmissa jossain pienessä sopessa, joissa ylioppilaat niin hyvin viihtyvät. Silmät puoliksi ummessa nousi hän portinvartijan neuvon mukaan ylös lahonneita portaita. Hän muisti sitä aikaa, jolloin asui pienessä kamarissa yhdessä tytön kanssa Pont-neuf sillalta.

Sehän on ihmeellistä, etten minä voi unohtaa menneitä asioita. Sillä menneisyys on kuollut ja hän, joka teki menneisyyden muistorikkaaksi, on kai myöskin kuollut."

Hän oli ehtinyt ylimpään kerrokseen ja luki tarkkaavasti ovien numeroita kunnes vihdoin löysi portinvartijan ilmoittaman numeron. Hän koputti ovelle ja kuuli heikosti vastattavan: "Sisään." Hän oli kuulevinaan samalla heikkoa nyyhkytystä. Hän avasi oven ja astui sisään. Hän oli hyvin kurjassa huoneessa ja näki edessään likaisen vuoteen. Tyynyllä oli mustien kiharain ympäröimä pää. Hehkuvan punaiset posket loistivat häntä vastaan ja nyt avautui kaksi väsynyttä silmää, joiden kiilto ilmaisi hänelle, että tässä oli kuoleva sairas.

- Elä pelästy, lapseni, sanoi Charlot, laski hattunsa resuiselle olkituolille. Ja hän, kokenut lääkäri, joka näki jo kuoleman ojentavan uhkaavia käsiään sairasta tyttöä kohti, kumartui kuolevan yli, kuin olisi hän tahtonut tutkia häntä. Mutta äkkiä horjahti hän taapäin. Hämmästys kuvastui hänen kasvoissaan. Ja sairaskin nosti nopeasti päätänsä hiukan tyynyltä. Kaksi kuihtunutta kättä ojennettiin Charlotia kohti. Mutta sitte vaipui väsynyt takasin vuoteelle ja kalpeilta huulilta kuuluivat nuo tuskin kuuluvat sanat:

- Oi Jumala, kuinka kaunis on tämä unelma! Saanko siis vielä kerran nähdä sinua! Ei, en koskaan ole voinut unohtaa sinua, sinä nuoruuteni kaunein muisto. Devrient! Niin, niin! Sinä se olet, joka seisot edessäni, enkä minä ole enää sairas, vai mitä? Ei, nuori ja voimakas ja onnellinen olen minä. Sillä minä olen siinä pienessä kamarissa Quartier latinissa yhdessä sinun kanssasi, rakkaani, siellä, missä vietimme niin monta iloista hetkeä. Oi, sehän on vaan unelma ja vielä — viimeinen.

- Ei, se ei ole mikään unelma, Ninette! lausui Charlot, vaipuen istumaan rikkinäiselle tuolille.

Se ei ole mikään unelma, Ninette! Me näemme toisemme vihdoinkin taas!
Pitkien, pitkien vuosien perästä olen kuitenkin vihdoin löytänyt sinut.
Oi, onneton, millaisena?

Charlot puristi kovasti hänen molemmat kätensä omiensa väliin. Hänen katseensa vajosi tytön silmiin, jotka ammottavina vielä kerran tahtoivat katsella nuoruuden rakastettua.

- Devrient! huusi hän vapisevalla äänellä, joka kaikui kuin harpun kielen heikoin sointu. — Onko se siis totta? Oletko sinä luonani?

- Niin, Jumala on tahtonut, että me vielä kerran näkisimme toisemme. Oi Ninette! Mitä on sinusta sitte tullut? Sinä et ole enää se iloinen tyttö, joka sulostutti minun nuoruuteni. Sirkkani, joka valaisi pienen, pimeän kamarini onnen auringolla.

- Sirkka! kuiskasi sairas ja kaksi suurta kyyneltä herui hänen silmistään vierien pitkin kuihtuneita poskia. Mutta sitten joutui hän tavattoman mielenliikutuksen valtaan. Kuumeessaan nosti hän päänsä tyynyltä, joten joutui istuvaan asentoon. Epätoivoisena repi hän tukkaansa hiljaa mutisten itsekseen.

- Minä en ole sinun Sirkkasi! Mene, kiiruhda, pakene pois tämän huoneen saastaisesta ilmasta! Etkö sitte tiedä, mikä minä olen? — Kurja raukka minä olen! Niin, niin — minä olen langennut nainen, joka rahasta myy rakkautensa — jos sitä voi rakkaudeksi sanoa! Kysy vaan pikku Ninetteä, parisitarta, kuten minua kutsutaan! Silloin sinulle kyllä kerrotaan, että hän on sen roiston, Nicodem Lunjevican rakastajatar ja että tämä oli niin halpamainen, ettei enää tuntenut häntä, kun tämä salaisesti hiipivä tauti tuli minuun.

- Minä tiedän kaikki! huudahti Charlot, syvästi liikutettuna. Mutta minä en syytä sinua, minä en tuomitse sinua, oma nuoruuden toverini. Olisin hyvin onnellinen, jos voisin viedä sinut siihen pieneen kammioon Parisissa! Mutta se on liian myöhäistä! sanoi hän ja kyyneleet vierivät pitkin poskia.

- Niin, siellä pienessä kamarissa, jossa oli kukalliset uutimet — etkö muista, me ostimme ne niillä ensimäisillä rahoilla, jotka sait miljonääriltä — siellä tulisin minä uudestaan terveeksi, niiden kukkaruukkujen takana, jotka ikkunaa koristavat. Minä hankin niitä kotiin — leukoijia sinun syntymäpäiväksesi ja ruusuja nimipäiväksi, ja hyasintteja toit sinä itse jouluaattona. Oi, kuinka suloisesti, kuinka hauskasti elimme me yhdessä! Mutta kaikki on nyt mennyttä, kadonnut, kuten rakkauskin menee menojaan!

Kiusallinen yskä ei sallinut hänen enää puhua ja pudisti koko hänen kuihtunutta ruumistansa. Hän, joka makasi siinä vuoteella oli vaan joukko luita, jotka pysyivät koossa hänen elämän toivostaan ja liikkuivat kuoleman pelosta. Kuuluisalle lääkärille sanoi yksi ainoa silmäys, että kaikki lääkärintaito oli tässä turha, että kuolema seisoi jo ulkona uhriaan odottamassa. Eikä se kauan odottaisi ulkona, pian hiipisi se yli kynnyksen. Pannen viimeisetkin voimansa sanoi hän:

- Elä mene pois luotani! — Etkö enää pidä minusta? — Ennen aikaan pidit sinä kumminkin minua kauniina!

- Minä olen aina pitänyt sinua kauniina, vastasi professori. Sitte pakoitti hän itsensä valhettelemaan ja lisäsi: — Ja sinä olet vielä kaunis. Tosin olet muuttunut hiukan. Mutta sinä olet kuitenkin aina minun Sirkkani!

Charlot kumartui sairaan yli. Hän kuunteli hänen hengitystään ja koetteli valtasuonta. — Mutta se, mitä hän tunsi, ei ollut suinkaan lohduttavaa laatua. Ninetten ei tarvitseisi enää kauan kärsiä, oli ainoa lohdutus.

- Tulenko vielä terveeksi? Saanko elää? kysyi levottomasti kuoleva, tarttuen molemmin käsin hänen käteensä. Oi, kevät tekee minulle hyvää, sen täytyy tulla. Eihän aina voi talveakaan kestää ja sitte — matkustamme me Italiaan! — Sinne, jossa on kukkia keskellä talvea, jossa ei siis ole talvea — sinä ja minä! Tiedätkö Devrient, jatkoi hän hetken kuluttua, ja Charlot epäili, oliko hän täydellä järjellä — minä ostan itselleni samallaisen hameen kuin minulla oli silloin, kun asuimme pienessä kamarissamme Parisissa. Muistatko vielä, minkänäköinen se oli — se himmeän keltainen, jossa oli pieniä heleitä ruusuja! Sinä pidit siitä niin paljon, kun sunnuntaisin menimme ulos maalle kävelemään.

Uusi yskänpuuskaus, pelottavampi kuin edellinen, yllätti hänet.
Kalpeille huulille ilmestyi veristä vaahtoa.

- Oi Jumala, ähkyi hän, antaen päänsä uudestaan vajota tyynylle, — minusta täällä on niin kylmä! — Minua paleltaa! — Italiassa on lämmin, vai mitä?

- Ei enää palella? — Oi, sinun sylissäsi oli niin lämmin, niin suloinen olla! Oi, jos en koskaan olisi tullut tuntemaan sitä toista, en koskaan nähnyt häntä!

— Sitä kurjaa! Sinua yksin olen rakastanut Devrient, en koskaan ketään muuta! — Mutta, minä olin niin huono, niin huono — —

Haa, ilmaa! Minä tukehdun! — Devrient! — Missä sinä olet? Täällä on niin pimeä!

"Se on kuolema!" ajatteli lääkäri ja hän, joka oli nähnyt kaikki hävittävän kuoleman tuhansissa eri muodoissa, vapisi sitä hirmuista hetkeä, jolloin hänen nuoruuden ystävättärensä kuolisi. Ninetten pää oli vaipunut tyynylle. Hänen silmänsä sammuivat. Kalvo levisi niiden päälle. Auki olevaa suu haki ilmaa, mutta keuhkot olivat poissa! Silloin pulpahti verivirta hänen suustaan. — Viimeinen henkäys — ja kaikki oli ohi.

Professori nousi ylös. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Hän sulki ne lasimaiset silmät ja hyväili hänen otsaansa.

- Nuku rauhassa, Sirkka! — Paljon olet sinä rakastanut! Sentähden annetaan sinulle taivaassakin paljon anteeksi.

KUUDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Charlot poistui pää kumarassa ummehtuneesta kuolinhuoneesta. Hän kulki hitaasti pitkin käytävää ja aikoi juuri astua portaita alas, kun kuuli äänen, jonka hän lääkärinä hyvin ymmärsi. Se oli tuskan tukahutettua huutoa, jonkun sairaan, joka kärsi hirmuisia tuskia.

"Luulen, että tässä talossa löytyy vielä toinenkin sairas. Eiköhän liene totta tosiaankin. Tämä talo näyttää olevan oikea sairashuone!" Ja kun sama ääni vielä toisen kerran kuului hänen korvaansa, päätti hän heti ottaa selkoa, kuka se oli, joka kärsi niin kovia tuskia. Tuon oven takana kuuli hän naisen valittavan. Hän koputti hiljaa ovelle. Mutta kun ei kukaan huutanut "Sisään!", niin avasi hän itse oven, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovelle, sillä hänen silmänsä näkivät kuvan, jommoista tuo paljon kokenut lääkäri ei ollut vielä ennen nähnyt. Vuoteellaan, jonka hän tuskissaan oli pannut sekaisin makasi nuori, kaunis nainen — melkein vielä lapsi. Hän oli täydessä puvussa, mutta lääkäri näki heti, mitä tässä oli tekeillä. Nuori nainen oli juuri antamassa elämää lapselle. Eikä ollut ketään, joka olisi voinut onnetonta auttaa. Devrient oli kyllä Ranskan etevin spesialisti naistautien alalla, mutta kokemattomampikin olisi heti huomannut, että pikainen apu oli tässä tarpeen, muutoin olisivat äiti ja lapsi hukassa. Hän heitti nopeasti takin päältään ja meni vuoteen luo. Ja muutamia minuutteja sen jälkeen makasi kaunis, pulska poika äidin rinnalla. Hän katsoi lääkäriin hyvin kiitollisen näköisenä, sillä puhua ei hän voinut, siihen oli hän liian heikko.

- Elkää nyt enää peljätkö, nuori rouva, sanoi Charlot, pyyhkien nenäliinalla hikihelmiä otsaltaan. Nyt on kaikki vaara ohi ja minä toivotan teille onnea sille kauniille tehtävälle, jonka luonto on teille antanut. Sillä nyt olette äiti. Se on ihanin ja kaunein tehtävä, mitä nainen voi saada. Mutta sanokaa minulle, mikä on nimenne?

- Entä puolisonne, missä hän on — lapsen isä? Nainen katsoi häneen tuijottavin silmin. Hän huomasi, että pelko ja häpeä kuvastui noissa kasvoissa.

"Vanha juttu siis!" ajatteli Charlot miehestä, joka heittää ulos verkkonsa ja pyydystää naisen ja tyydytettyään rajun himonsa, menee edelleen ja jättää naisen yksin kantamaan taakkaansa.

- Te tekisitte hyvin lasta ja itseänne kohtaan, sanoi hän nuorelle äidille, joka hellästi painoi lasta rintaansa vasten ja ihastunein katsein sitä tarkasteli jos ilmaisisitte sen miehen nimen. Te tarvitsette apua ja mies ehkä kykenisi sitä antamaan.

- Hän on — vastasi Sylva — mutta se on totta, minä olen päättänyt, ett'en koskaan anna sen nimen tulla huuliltani.

- Tämä teidän jalomielisyytenne perustuu aivan väärään jalomielisyyteen! alkoi Charlot, joka oli vetänyt tuolin sängyn luo ja istui sen vieressä. — Te tahdotte säästää häntä, kun ette tahdo vahingoittaa hänen asemaansa yhteiskunnassa. Mutta välittiköhän hän teistä? Ei, sitä hän ei suinkaan tehnyt!

- Oletteko myöskin ajatellut, että teette väärin lastanne kohtaan, kun ette ilmaise sen konnan nimeä. Ensiksikin ei lapsenne koskaan tule kantamaan kunniallista nimeä, kun taas muussa tapauksessa isä voitaisiin pakottaa antamaan lapselle nimensä. Ja toiseksi, mitä tulee teidän lapsiraukastanne, jos te kuolette? Minä en saa salata teiltä sitä totuutta, että joka kerta kun joku lapsi syntyy, on äidin henki vaarassa. Ei, ei! Elkää nyt peljästykö! Minä en suinkaan tahdo peloittaa teitä. Tässä tapauksessa on melkein kaikki vaara ohi — sillä minä tulin, Jumalan kiitos oikeaan aikaan. Kymmenen päivän perästä voitte taas nousta ylös ja silloin vasta te kukoistatte voimakkaana ja kauniina. Mutta jos saatte kuumeen aivan odottamatta, ette voi mennä siitä läpi, eikä tiedetä, kuka isä on, kuinka hirmuiseksi tuleekaan silloin lapsen kohtalo? Se viedään löytölastenhuoneeseen, jossa se varmaan ei saa parhainta kasvatusta.

Näiden sanojen aikana näytti väristys käyvän läpi Sylvan ruumiin. Kauan taisteli hän itsensä kanssa. Hänen rintansa nousi ja laski kiivaasta hengityksestä.

- Jotta teillä olisi luottamusta minuun, tahdon sanoa nimeni. Minä olen Devrient Charlot, lääkäri Parisista. Kas niin, puhukaa nyt! Sanokaa minulle vapaasti ja ujostelematta sen miehen nimi, jolle olette antautunut! Onko hän täällä Belgradissa?

- Kyllä hän asuu Belgradissa! huudahti Sylva, joka lääkärin viimeisen selityksen johdosta katsoi häneen alakuloisena ja oli nähtävästi alkanut arvella, pitikö hänen noudattaa Charlotin neuvoa vai ei.

- Siis Belgradissa! Sanotte kai myöskin minulle konnan nimen ja talon numeron, jossa häntä voi tavata?

- Niin, se on upseeri. Oi Jumala! Jos voisitte kuvitella miten hän on valehdellut ja pettänyt minua! Se mies, jolle minä luottavaisesti antauduin ja joka niin sydämettömästi sysäsi minua luotaan, on Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli!

- Nicodem Lunjevica! huudahti Charlot täynnä ihmettelyä ja raivoa. Onko siis helvetti oksentanut nämä ihmiset hävittämään kaikki ne olennot, jotka tulevat heidän kanssansa tekemisiin! Tänään, muutamia minuutteja sitten olen kuullut saman nimen kuolevan nuoren naisen huulilta. Siinäkin oli hän näytellyt konnan osaa, niin, siinäkin oli hän sysännyt luotaan naisen, jonka oli vietellyt, ja joka luottavassa rakkaudessa oli antautunut hänelle. Tätä tyttöä kohtaan oli hän tehnyt hyvin väärin. Sillä vaikka Ninette olikin langennut nainen, niin oli Nicodem kuitenkin kuljettanut hänet Serbiaan. Hänen olisi ainakin pitänyt pitää huolta tytöstä. Mutta se, mitä hän tässä oli tehnyt — sillä hän, joka nyt makasi Charlotin edessä, oli puhdas nainen, vaikka olikin äiti — se oli äärettömän paljon alhaisempi teko, se oli kamala rikos, konnantyö. Tohtori Charlot ojensi itsensä suoraksi. Häntä halutti puhua muutamia sanoja sen roiston kanssa ja voi häntä, jollei hän anna perään.

- Minä kiitän teitä, lapseni, vastasi Charlot ojentaen Sylvalle kätensä — että tottelitte minun neuvoani. Luottakaa, että minä kyllä hankin teille oikeuden. Täytyy pitää huolta siitä, että pikku poikanne oppii tuntemaan isänsäkin, joka niin alhaisella tavalla jätti teidät yksin tuskinenne. Sillä teidän luonanne ei ollut ketään vaikealla hetkellänne.

- Oi, ei kukaan, ei kukaan auttanut minua! vakuutti Sylva. — Kun tuskat tulivat, tahdoin syöksyä alas portaita. Mutta minun täytyi kiireesti kääntyä takasin, joll'en tahtonut antaa lapseni syntyä tielle. Minä huusin, minä valitin — silloin himmensi pyörtymys minun järkeni ja kun heräsin — oli lapsi, nähnyt päivän valon.

- Niin, minä en tullut, Jumalan kiitos, liian myöhään ja minä aion edelleenkin pitää teistä huolta, sanoi Charlot. Kas tässä, ottakaa nyt nämä! jatkoi hän ottaen kukkarostaan viisi kultarahaa, jotka laski tuolille. — Sitäpaitse lähetän portinvartijan vaimon teidän luoksenne. Hän hoitaa teitä ja sitte tulen huomenna teitä katsomaan. Minä en lähde vielä aivan heti Belgradista, sillä minulla on vielä tärkeä asia suoritettavana.

- Kuinka voin minä kiittää teitä, herrani? Sitä en tiedä! sanoi nyyhkyttäen nuori äiti. — Mutta sydämeni on kiitollisuutta täynnä teitä kohtaan. Jos te puhutte hänen kanssansa, niin sanokaa hänelle, että minä puolestani en tahdo mitään häneltä. Joka penni, jonka häneltä saisin, polttaisi kättäni. Mutta hän pitäköön huolta, ettei lapseni kasva isättömänä. Oi, minä olin vähällä tehdä jotain hyvin pahaa, olin vähällä myydä lapseni vieraalle.

- Eräs hyvin komeasti puettu nainen, jonka mukana oli toinen, vanhempi, selitti minulle olevansa valmis ottamaan lapsen. Hän sanoi itse olevansa lapseton eikä ollut hänellä toivoakaan sellaista saada ja siitä syystä tahtoi hän ottaa lapsen omakseen jotta se olisi ilona sekä hänelle, että hänen miehelleen.

- Ylhäinen nainen? Haa, nyt ymmärrän kaikki! Oliko hänellä musta tukka ja seurassaan vanhempi ruma nainen.

- Luulen tuntevani, vastasi Charlot. — Mutta siitä myöhemmin! Nyt täytyy minun mennä. Niin pian kuin olen saanut jotakin ratkaisevaa tietoa, niin pian kuin hän sanoo olevansa valmis täyttämään velvollisuutensa, olen minä taas luonanne. Hyvästi!

Hän riensi liikutettuna alas portaita. Hänen sielussaan raivosi hirmuinen viha. Hänen täytyi hakea käsiin se kevytmielinen viettelijä, hän aikoi nöyryyttää tämän, kuten oli nöyryyttänyt sisaren, hän aikoi repiä naamion hänen teeskenteleviltä kasvoiltaan.

"Hieno pari todellakin!" mutisi hän mennessään portailla. "Sisar petturi — veli konna! Ja nuo uskaltavat näytellä pääosaa Serbiassa! Eipä ole todellakaan liian aikaista, jos tuo perhe lakaistaan pois maan päältä!"

Ankara viha raivosi Charlotin sielussa. Mutta ehdittyään ulos tuli hän ajatelleeksi, että hänen ehdottomasti täytyi ensin hakea hoitaja Sylva paralle.

Lääkäri sai taas voiton hänessä. Vanha, likainen nainen tuli häntä vastaan. Se oli portinvartija Devrient antoi hänelle hiukan rahaa ja vaimo lupasi käydä katsomassa Sylvaa.

- Minulla on tosin hirveän paljon työtä, sanoi nainen, mutta sitä suloista enkeliä ei myöskään saa jättää hoidotta. Jos olisin vaan aavistanutkaan, että hän oli jo niin pitkällä, olisin kyllä käynyt häntä katsomassa.

- Pitäkää te vaan huolta, ettei hänen tarvitse olla mitään vailla. Huomenna tulen minä takasin katsomaan, oletteko täyttänyt velvollisuutenne. Mutta pitäkää siellä niin siistiä kuin mahdollista! käski Charlot. — Sitä vaadin teiltä ankarasti. Silmäys portinvartijan likaisiin käsiin vahvisti täydellisesti tämän kehoituksen. Välittämättä vaimon kiitoksista meni Charlot ulos kadulle. Siellä mietti hän, minne ensin johtaisi askeleensa.

- Kuulkaahan, huusi hän ajurilleen — tiedättekö niissä kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica asuu?

- Tiedän kyllä, vastasi ajuri. — Olen kuljettanut armollista herraa useita kertoja. Olkaa hyvä ja nouskaa ylös, minä kyllä vien herran kuningattaren veljen luo.

Kun Charlot oli sitte vaunuissa ja nojasi taaksepäin tyynyjä vasten, mietti hän itsekseen, kuinka hänen oli menetteleminen.

"Yksinkertaisin keino olisi", sanoi hän itsekseen — "mennä suoraan asiaan ja huomauttaa hänelle velvollisuuksistaan. Mitä Ninette parkaan tulee, ei hän voi tehdä mitään Ninetten hyväksi. Hänet on kunniallisesti haudattava, mutta sitä minä en usko sille roistolle. Mutta hänen toinen uhrinsa, Sylva parka! Hänelle täytyi Lunjevican antaa kunniansa takasin ja voi häntä, jos hän kieltää! Oi, minä tuskin tunnen enää itseäni! En ole koskaan elämässäni vihannut ja kuitenkin vihaan sitä miestä, vaikken häntä tunnekkaan. Hän mahtaa olla läpeensä turmeltunut heittiö, joka on yhdellä kertaa ryöstänyt kahdelta naiselta heidän elämänsä onnen."

Vaunut pysähtyivät nyt juuri sen talon edustalle, jossa Ninette ennen oli asunut.

SEITSEMÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Nicodem ei ollut pitänyt edes välttämättömänä muuttaa asuntoa. Tuntematta vähääkään omantunnonvaivoja viihtyi hän hyvin hyvästi niissä huoneissa, joissa Ninette parka oli ennen hallinnut kuten kuningatar.

Charlot ilmoitutti itsensä Nicodemille mainitsematta nimeänsä. Hän käski aivan yksinkertaisesti sanoa hänelle, että eräs herra halusi puhua hänen kanssansa. Hänet käskettiin sisälle ja vietiin Nicodemin työhuoneeseen, jossa ei arvattavasti tehty muuta kuin luettiin huonoja romaaneja, poltettiin väkeviä sikareja ja pelattiin joskus kortteja ystäväin kanssa.

Nicodemin silmät repesivät, kun hän näki pitkän hoikan miehen astuvan eteensä.

"Mitähän tuolla on täällä tekemistä?" ajatteli hän itsekseen, mutta kun oli usein ollut pakoitettu ottamaan vastaan väkeä, jotka pyysivät hänen suositustaan kuningattarelle, niin luuli hän, että tämäkin herra oli hakenut hänet pyytääkseen samallaista apua. Nousematta ylös istualtaan ja ottamatta edes sikaria suustaan, teki Nicodem vieraalle seuraavat kysymykset:

- Mitä te haluatte? Sanokaa, mitä tahdotte? Mutta sanokaa lyhyesti, sillä minun aikani on rajoitettu!

- Mutta kuitenkin uskallan minä hetkeksi ottaa teidän aikaanne. Olen tullut tänne selvittämään erästä tärkeätä asiaa.

"Peijakas, lieneeköhän hänellä joku minun vekseleitäni?" kysyi Nicodem itsekseen. Samalla tuli hän kohteliaammaksi ja pyysi Charlotin istumaan.

- Kiitos, vastasi ranskalainen, mutta minä seison mieluummin. Sitäpaitse riippuu se kokonaan teistä itsestänne, tuleeko tämä asia pian päätetyksi vai kestääkö kauemman.

- Ettekö sitte tahdo sanoa nimeänne? Kenen kanssa minulla on kunnia puhua, kysyi serbialainen.

- Devrient Charlot, lääkäri Parisista! Ja tehän olette herra Nicodem
Lunjevica, vai kuinka?

- Hyvä! Olen teille kiitollinen, että muistutitte minulle olevanne upseeri. Ja minä pyydän teitä myös muistamaan tämän seikan meidän tulevan keskustelumme aikana!

- Herrani! Te suvaitsette kietoutua salaperäiseen verhoon! alkoi Nicodem ivallisella äänellä karistaen tuhkaa sikaristaan. — Mikä on tuonut teidät luokseni? Peijakas! Mitä te tahdotte?

- Minä tulen tänne yhden elävän ja yhden kuolleen puolesta! vastasi
Charlot tyyneesti.

Nicodem alkoi uskoa, että hän oli tekemisissä mielipuolen kanssa ja katsahti kirjoituspöydälle, jossa oli pistoolilaatikko. Eihän sitä voinut niin varmaan tietää, ehkäpä tuossa oli joku, joka tahtoi ampua hänet, kun hän oli kuningattaren veli.

- Ensin puhumme siitä kuolleesta, alkoi Charlot puhuen jäätävän kylmästi. — Hän oli onneton. Hän luotti teihin ja te olette turmellut hänen elämänsä. Kun keuhkotauti alkoi häntä kiduttaa, niin sysäsitte hänet sydämettömästi luotanne, välittämättä hänestä sen enempää. — Minä puhun nimittäin Ninettestä.

- Ninette on kuollut! huusi hän kovalla äänellä. Hän kuoli mitä suurimmassa köyhyydessä, kosteassa kamarissa samalla kun te lepäsitte silkkipatjoilla ja poltitte turkkilaisia sikareja, samalla kun te piehtaroitte ylöllisyydessänne ei onnettomalla ollut edes niin paljoa, että olisi voinut lähettää apteekista ottamaan lääkkeitä. Jos ei sääliväiset ihmiset olisi tavanneet häntä, olisi hän kuollut nälkään.

Nicodemin kasvot eivät värähtäneetkään. Ninette oli kuollut. Se ei merkinnyt hänelle muuta kuin, että hänen lääkärinsä oli taas ollut oikeassa. Sillä tämä, joka samalla oli kuningattaren henkilääkäri, oli tutkinut tytön Nicodemin käskystä ja ilmoittanut, että tyttö oli saanut keuhkotaudin.

- Vai niin, pikku Ninette on siis loppunut! Oh, miten se pahoittaa mieltäni! Hän oli viehättävä nainen, sen täytyy itse kateudenkin myöntää. Mutta kun hän nyt kerran on kuollut, niin ei hänelle voi enää tehdä mitään.

- Ei, se on totta, vastasi Devrient. — Minä en ole tullutkaan tänne vaatimaan hänelle mitään apua. Sitä ei teidän tarvitse peljätä. Enkä myöskään pyydä teitä maksamaan hyljätyn rakastajanne hautauskustannuksia. Sillä tätä viimeistä kunnianosotusta en antaisi muille millään ehdolla — minä tunsin Ninetten jo ennen aikaan. Kun ilmoitin teille Ninetten kuolemasta, niin tapahtui se vaan sentähden, että näkisin, minkä vaikutuksen se ilmoitus tekisi teihin, lausui Charlot halveksien.

- Minä varoitan teitä puhumasta minulle loukkaavasti. Minä olen kuningattaren veli, pauhasi Nicodem.

- Jos te nyt olette kuningattaren veli, ja sehän te valitettavasti olette, tai oikeammin sanoen, valitettavasti istuu teidän sisarenne Serbian valtaistuimella, jatkoi Charlot korottaen ääntänsä, niin olisi teidän pitänyt käyttäytyä kuten aatelismies eikä kuten kurja, itsekäs olento.

Kuten käärmeen pistämänä kavahti Nicodem ylös sohvalta. Jokainen veripisara oli kadonnut hänen kasvoiltaan, jotta ne olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi.

- Te lausuitte nyt sanan, jonka saatte maksaa, sähisi Nicodem, kiehuen vihasta.

- Niin, koettakaa vaan sitä! vastasi Charlot, ojentautuen suoraksi. — Minä en tosin ole mikään tappelija, mutta voin kyllä puolustaa itseäni, jos päälleni hyökätään. Tämä oli sanottu kuolleen puolesta! Nyt tulee elävän vuoro. Mitä siihen elävään tulee, niin ette ole käyttäytynyt häntä kohtaan kuten sivistynyt mies, vaan kuten roisto!

- Kuulla, jatkoi Charlot ja asettui vihasta raivoavan miehen eteen, kun tämä aikoi hypätä kirjoituspöydän luo revolveria ottamaan. — Minä tahdon, että kuulette minua ja siitä syystä täytyy teidän nyt kuulla minua! lausui Charlot lujalla äänellä, joka teki voimakkaan vaikutuksen Nicodemiin. Tämä jäi ehdottomasti seisomaan ja tuijotti lääkäriin.

Eräänä päivänä opitte te tuntemaan tytön, jonka kauneus pisti silmäänne ja joka antautui teille. Kun sitten huomasitte, että suhteenne häneen tuotti luonnollisia seurauksia, työnsitte tämänkin onnettoman sydämettömästi luotanne. Nyt voin teille ilmottaa, että tämä tyttö, Sylva, on synnyttänyt maailmaan pojan. Tämäkin uhrinne on mitä kurjimmassa olosuhteissa, jatkoi Charlot. Jos en olisi sattumalta tullut hänen avukseen, olisi Sylva parka saanut hengellään maksaa pojan syntymisen. Mutta minun onnistui pelastaa sekä hänet että lapsi. Jos te siis tahdotte voittaa takasin itsekunnioituksenne, sillä arvelen, että teidän on täytynyt se kadottaa ajatellessanne kuinka huonosti olette käyttäytynyt näitä molempia onnettomia naisia kohtaan, niin vaadin teitä —

- Te vaaditte minua? sähisi Nicodem hammasta purren. — Millä oikeudella? Oletteko ehkä sukua Sylvalle?

- Raukka! vastasi Charlot, äänessä mitä syvin ylenkatse. — Niin, minä olen hänelle sukua, sillä kaikki ihmiset ovat veljiä ja sisaria. Muuten vaadin minä teiltä erään asian, jonka myöntäminen on hyödyksi teille itsellenne. Sillä jollette huomispäivän mennessä täytä vaatimuksiani, niin lyön teitä vasten kasvoja sotamiestenne rintaman edessä. Luottakaa siihen, että minä teen, mitä lupaan, päinvastoin kuin sellaiset, jotka lupaavat, pitämättä ollenkaan lupauksiaan.

Tällävälin oli Nicodem hiukan päässyt tajuunsa. Hän oli saanut takasin julkeutensa ja päätti nyt perinpohjin masentaa vastustajansa.

- Te olette hävytön, mieletön ihminen! Te olette loukannut minua ja siitä syystä täytyy teidän antaa hyvitystä.

- Minä tappelen teidän kanssanne pistoolilla, sillä kaksintaistelu pistooleilla viiden askeleen päästä on ainoa sopiva keino miehille, jotka vihaavat toisiaan, kuten me.

- Minä suostun niihin ehtoihin! huudahti Nicodem Lunjevica. — Me taistelemme siis pistooleilla. Olisinpa tahtonut mennä vielä askeleen pitemmälle ja ehdottaa ameriikkalaista kaksintaistelua.

- Ikävä kyllä en voi siihen suostua, vastasi Charlot hymyillen — sillä minä katson, että elämä, on niin vakava asia, etten voi antaa pelin ratkaista sen kohtaloa. Pelissä voi tulla petostakin ja huomaatte kyllä, herra kapteeni, ettei minulla ole vähääkään halua menettää elämääni petoksen kautta.

- Me päätämme siis suorittaa tavallisen kaksintaistelun pistooleilla, olkaa hyvä ja hakekaa itsellenne sekundantti.

Jos ehkä olette outo Belgradissa, niin voin toimittaa jonkun tovereistani teille.

- Kiitän tarjouksesta — mutta luulen kyllä, että löydän sekundantin itselleni.

- Soo — no sitä parempi. Minä hankin lääkärin. Nyt ei siis ole muuta tehtävää kuin määrätä, milloin ja missä kaksintaistelu tulee tapahtumaan. Teidän on ehkä jouduttava pois Belgradista?

- Kyllä, minulla on hyvin kiire. Olisin kiitollinen, jos laittaisitte niin, että kaksintaistelu tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.

- Huomenna varhain auringon noustessa, vastasi Nicodem Lunjevica — kasarmin ratsastushuoneessa.

- Ei, vastasi Devrient Charlot — kasarmin ratsastushuoneessa emme me taistele. Jos minä nyt kuolen, niin tahdon mielelläni vetää viimeisen henkäykseni Jumalan vapaassa luonnossa. Ehkäpä sammuvat silmäni juuri silloin näkisivät auringon nousun ja kun niin paljon pidän siitä näytelmästä, niin olisi se hyvä elämän loppu.

- Minä en ajattele mitään siitä asiasta, herra kapteeni, minä pyydän teitä vaan ehdottamaan toista paikkaa.

- Hyvä — jossain Tapschidermetsässä. Se alkaa heti Belgradin takana ja siellä on puuryhmä, jota kutsutaan Ketunluolaksi.

- No, me tapaamme siis toisemme Ketunluolassa auringon noustessa, sanoi
Charlot.

- Kello viisi Ketunluolassa! huusi Nicodem ja ilkeä voiton hymy väreili hänen ohuilla huulillaan. Hän oli melkein varma siitä, että hän pääsisi voittajana tästä kaksintaistelusta. Hänhän oli toverien kesken tunnettu parhaaksi pistoolilla ampujaksi.

- Minulla on paljon työtä tänä yönä, sanoi Charlot, sillä minun täytyy kirjoittaa pitkä raportti.

- Ei — se raportti, josta minä puhun, tarkoittaa teidän sisartanne,
Serbian kuningatarta.

- Niin, juuri häntä — teidän kuninkaallista sisartanne, sanoi Devrient Charlot peittelemättömällä ivalla — ja jos tahdotte tietää, mikä raportti se on, jota kirjoitan, niin kysykää vaan sisareltanne. Sanokaa hänelle vaan, että te huomenna varhain, kello 5 aamulla taistelette Ketunluolassa Tapschidermetsässä Worth firman edustajan kanssa, niin hän ehkä antaa teille joitakuita hauskoja tietoja. Ja vielä toisenkin asian tahtoisin sanoa teille, herra kapteeni. Jos minä kaatuisin, niin älkää huoliko laskea seppelettä arkulleni, vaan käyttäkää ne rahat ennemmin omalle poikaraukallenne, joka makaisi nyt surkeassa tilassa, joll'eivät hyvät ihmiset olisi häntä armahtaneet.

Lausuttuaan nämä sanat meni Charlot ulos huoneesta hyvästiä sanomatta ja löi oven kiinni takanaan.

- Olipa se soma juttu! sanoi hän itsekseen mennessään portaita alas. — Todellakin, enpä olisi voinut uneksiakaan, että joutuisin kaksintaisteluun täällä Belgradissa. Olen melkein varma, että se heittiö ampuu minut. Mutta eihän sille asialle mitään voi. Niiden loukkausten jälkeen, jotka minä suoraan heitin hänelle vasten kasvoja, ei hänellä kai ollut muuta keinoa kuin vaatia minut kaksintaisteluun.

KAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Aamu koitti. Taivaan ranta punotti, mutta pilvet estivät aurinkoa näyttäytymästä. Tapschidermetsän laitaan pysähtyivät komeat vaunut. Kaksi henkilöä astui niistä ulos antaen kuskille käskyn pysyä paikallaan ja odottaa. Sen jälkeen astuivat he puiden alle. Heitä oli kaksi upseeria, jotka olivat huolettomasti heittäneet takkinsa hartioille. Toinen heistä oli päätä lyhempi toista. Tämä näytti hyvin hienolta. Hän kulki varmoin askelin silloin tällöin kiertäen pieniä viiksiänsä. He eivät puhelleet keskenään ennenkuin olivat joutuneet pitkälle metsään. Silloin katseli pienempi upseeri ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut saada varmuutta, ettei ketään ollut puiden takana, joka olisi voinut kuulla hänen sanojansa, jonka jälkeen hän sanoi puoliääneen:

- Oletko sinä varma luodistasi, Nicodem? Sinun täytyy tappaa hänet, se roisto ei saa enää jäädä eloon. Tässä ei ole yksistään kysymys siitä loukkauksesta, jonka hän on lausunut sinulle, vaan hän on myöskin minun veriviholliseni — minun, sisaresi!

- Jumalan tähden, elä huuda niin kovasti, kuiskasi Nicodem kuningattaren korvaan, sillä se oli todellakin hän, joka oli pukeutunut upseeriksi voidakseen olla läsnä kaksintaistelussa. — Ajattele, jos saataisiin tietää, että Serbian kuningatar piilee tässä upseerin univormussa.

- Kukahan sen saisi tietää? kysyi Draga nauraen. Kenen päähänhän pistäisi se ajatus, että minä olen täällä Tapschidermetsässä ollakseni — sinun sekundanttisi kaksintaistelussa? Mutta minä tahdon, näetkös, omin silmin saada varmuutta siitä, että sinun kuulasi sattuu tuohon vakoojaan, minä tahdon nähdä hänen kuolevan — oi, sinä et tiedä, kuinka kovasti se mies on loukannut minua!

- Niin, tiedätkö, rakas sisar, että minäkin olen oikeastaan hyvin vihainen sinulle, sanoi Nicodem, ottaen sikarin ja sytyttäen sen. Sinä olet pelannut uhkapeliä ja jos kuningas antaa sinulle tämän petoksen anteeksi, niin voit sanoa, että sinulla on onni.

- Hän antaa sen anteeksi, ole varma siitä! Nykyään makaa hän kotona kuumeessa.

- Jospa hän vaan siitä taudistaan vielä paraneisi, sanoi Nicodem, seuraten silmillään sinisiä savupilviä, jotka läksivät sikarista — muutoin on meidän osamme loppuun näytelty Serbiassa. Minä en tahdo salata sinulta, että kaikkialla kuohuu. Minä sanon sinulle, että nuo serbialaiset riiviöt vihaavat meitä; mieluimmin he ruoskilla ajaisivat meidät pois maasta.

- Jollemme vaan me heiluta ruoskia heidän päänsä päällä, huudahti Draga. — Mutta elä pelkää Nicodem, meidän osamme ei ole vielä pitkään aikaan näytelty Serbiassa. Minä pysyn Serbian kuningattarena ja sinä — oh, Nicodem, pidä vaan yhtä minun kanssani ja sinä — sinä näyttelet sellaisen osan tässä komediassa, että olet varmaan tyytyväinen.

- Niin, sitä toivon, sisar kulta, sanoi Nicodem huolettomasti. — Minä toivon, että sinä pidät, mitä olet luvannut minulle.

- Hyvänen aika, sinulla on sisar kulta, sellainen muisto, joka ei mielellään kätke vastenmielisiä asioita. Etkö sitte muista, että minä uhkasin kuninkaalle paljastaa sinun elämäsi ja mitä silloin minulle lupasit, jollen sitä tekisi? Sinä sanoit: Ole hiljaa, Nicodem, sinä pääset Serbian kuninkaaksi!

- Niin, nyt muistan, että sanoin sen, myönsi Draga. — Mutta kuten tiedät, ei se ole yksistään minusta riippuva, eikä se myöskään riipu yksistään kuninkaan tahdosta —

- Hiljaa — minä kuulen askeleita! keskeytti Draga. — Minä luulen, että he tulevat.

- Pysy hiukan varjossa, kuiskasi hänelle Nicodem, ja puhu niin vähän kuin mahdollista! Ei — se onkin henkilääkäri, joka nyt tulee, minä olen hänet kutsunut tänne.

- Ei hänkään saa tuntea minua, sanoi Draga. — Mutta minä luulen olevani aivan tuntematon. Tämä parta tekee valepukuni täydelliseksi.

Tuskin oli henkilääkäri tervehtinyt Nicodemia ja puristanut Dragan kättä, joka esitettiin hänelle luutnantti Sternoviksi, ennenkuin Devrient Charlot ja hänen seuraajansa tulivat näkyviin.

Vastustajat tervehtivät toisiaan hyvin kylmästi. Charlot hipaisi vaan sivumennen hattuaan ja hänen sekundanttinsa, Itävallan lähettiläs vältti tarttumasta Nicodemin ojennettuun käteen.

- Minä arvelen, sanoi Nicodem, — ettemme tuhlaa aikaa, vaan käymme kohta toimeen. Eihän sekundanteillakaan ole mitään keskusteltavaa, kun ehdot ovat jo edeltäpäin tarkasti määrätyt. Tässä on minun pistoolilaatikkoni. Olkaa hyvät ja tutkikaa aseet, — ne ovat jo ladatut!

- Onko teillä vielä mitään sanottavaa minulle, rakas Charlot? kysyi hänen sekundanttinsa. — Pitääkö minun, jos onnettomuus kohtaa teitä, ilmoittaa siitä kellekään?

- Te lähetätte vaan sähkösanoman minun klinikkaani, sanoi Charlot, siinä on kaikki mitä tarvitaan. Minä en jätä jälkeeni ketään, jota kuolemani erityisesti surettaisi. Testamenttini on jo kauan sitte ollut valmiina Parisissa ja siinä sanotaan, mitä omaisuudellani on tehtävä. Sitäpaitse pyydän teitä viemään lämpimät terveiseni puolisollenne. — Siinä kaikki, mitä minulla on teiltä pyydettävää.

Draga ojensi nyt kasvot poiskäännettyinä pistoolit Charlotille, joka niitä tarkasti katseli.

Siinä oli kaksi erittäin komeata asetta, uusinta rakennetta, eikä niiden suhteen ollut mitään toivomisen varaa.

- Yksi sana vielä, hyvät herrat, huusi Charlotin sekundantti. Te olette sopineet eräästä ehdosta, joka ei ole kaksintaistelun sääntöjen mukaista. Pistooleilla ei taistella viiden askeleen päästä, se on aivan yksinkertaisesti murha! Ettekö suostuisi siihen, että muuttaisimme sopimuksen niin, että välimatkaksi tulisi kaksikymmentä askelta, oikeudella kolme kertaa astua eteenpäin?

- Minä puolestani jätän kaiken tuon vastustajani päätettäväksi, vastasi
Charlot. Minulle se on aivan yhdentekevä.

- Mutta minä vaadin, että mitataan viiden askeleen matka! huudahti Nicodem. — Tuo herra on niin julmasti minua loukannut, että minun täytyy ehdottomasti saada hyvitystä — tai saakoon hän, paitsi sitä, että on loukannut minua, vielä murhan omalletunnolleen.

- Sellaista ette te ainakaan tarvitse, lausui Charlot, — sillä eräässä kurjassa kamarissa makaa jo se uhri, jonka te olette murhannut. Mutta — me kaksi olemme jo puhuneet tarpeeksi keskenämme.

- Kas niin, nyt se on tehty! — Minä asetun tähän ja vastustajani tuohon, sanoi Charlot.

Molemmat taistelijat asettuivat paikoilleen. Henkilääkäri vetäytyi kauemmas taapäin ja kuningatar meni myös niin kauas sivulle taapäin, että joutui pois ampumalinjalta.

Eräässä kallioiden aukeamassa, jota hätäisesti katsoen ei voinut huomata, näkyivät kasvot, joita ympäröi musta parta ja kaksi suurta silmää tähysteli näitä miehiä, jotka leppymättöminä seisoivat vastatusten.

- Tahdotteko olla hyvä ja johtaa! sanoi kuningatar Itävallan lähettiläälle.

- Sovinto ei siis ole mahdollinen? kysyi hän. — Viimeisen kerran teen tämän kysymyksen herroille.

Pistoolit kohotettiin. Selvästi huomasi, että Nicodem tähtäsi suoraan vastustajansa sydämeen. Hänen katseessaan kuvastui kylmä sydämettömyys. Kauhukseen huomasi Charlotin sekundantti, ettei tällä ollut aavistustakaan pistoolin käyttämisestä. Hän piti sitä samalla tavalla kuin jokainen muukin järkevä ihminen olisi pitänyt, mutta muutamasta liikkeestä, jonka Charlot teki, huomasi hänen sekundanttinsa, että hän oli aivan tottumaton pistoolia käsittelemään. Ainakaan ei hän usein ollut ottanut sitä käteensä.

"Charlot parka", ajatteli hänen sekundanttinsa, — "sinun kohtalosi on varma." Sitte pani hän silmänsä kiinni ja huusi kolme!

Kaksi laukausta pamahti samalla kertaa. Hirvittävästi kiersi niiden kaiku läpi metsän. Tuntui kuin olisivat Ketunluolan vanhat kalliot vapisseet. Kun ruudin savu oli hälvennyt, nähtiin molemmat taistelijat seisovan suorana. Molemmat olivat ampuneet harhaan. Nicodem oli ampunut aivan vihollisensa pään ohi. Samoin oli ranskalaisen lääkärin luoti lentänyt avaruuteen. Nicodemin otsalle paisui vihan suoni.

- Minä en tiedä, mitä se merkitsee, sanoi hän vihaisella äänellä, — mutta samalla hetkellä, kun minä tähtäsin ja laukasin, lensi suuri kivi minun käsivarteeni. Se teki käteni epävarmaksi.

- Kivi? huudahti kuningatar, joka oli rientänyt esille. — Se on mahdotonta! Kuka sen olisi viskannut? Eihän täällä löydy ketään, joka olisi voinut sitä tehdä.

- Ehkä se oli joku terho, joka putosi alas, sanoi hän, sillä hän seisoi erään tammen luona.

Pistoolit ladattiin uudelleen. Kun sekundantti ojensi Charlotille aseen, kuiskasi hän tälle:

- Eihän minun toimeni ole ollutkaan saattaa muille haavoja, vaan on minun toimeni sen sijaan parantaa niitä, vastasi tohtori. Mutta teidän pitäisi nähdä minun ompelevan kiinni haavaa! Sitä ymmärrän minä paremmin.

Uudelleen kohottivat vastustajat aseet toisiansa vastaan, uudelleen laski Itävallan lähettiläs:

- Yks' — kaks — mutta hän ei ehtinyt sanoa "kolme"! kun Nicodem äkkiä horjahti, samalla päästäen pistoolin kädestään vasemmalla kädellään tarttuen oikeaan käsivarteensa. Eräästä käsivarren haavasta tippui muutamia veripisaroita maahan.

- Petosta! huusi Nicodem. — Ranskalainen ampui, ennenkuin komentosana oli lausuttu.

- Te erehdytte, herra kapteeni, sanoi Charlotin sekundantti. — Minä voin vannoa, että professorin pistooli ei ole tyhjä. Emmehän ole kuulleet pamaustakaan. Ja katsokaa tänne, sanoi sekundantti ottaen pistoolin professorilta ja ojentaen sen Nicodemille — patrooni on vielä paikoillaan!

- Mutta minä olen haavoitettu, valitti Nicodem — sitä ette ainakaan mahtane epäillä — kas tuossa — näettekö verta? Oi tätä tuskaa — tämä on kerrassaan sietämätöntä!

- Niin te olette todellakin haavoitettu, vakuutti Charlotin sekundantti. — Mutta jos te ette ole ampunut itseänne — ja sehän ei ole mahdollista — niin — niin on täytynyt tapahtua ihmeitä!

- Minä luulen, että ennen kaikkia olisi välttämätöntä, herra kapteeni, että te antaisitte sitoa haavanne niin pian kuin mahdollista. Siinä on todellakin kolme haulia käsivarressa! Se nyt ei ole tosin mikään vaikea haava, mutta kaksintaistelun jatkamisesta ei voi ajatellakaan.

- Minä en voi liikuttaa kättäni, se on niin kipeä, huusi Nicodem Lunjevica. — Mutta mistä ne haulit tulivat? En minä eikä minun vastustajani ole ampunut sellaisilla, sillä meidän pistoolimme ovat ladatut luodeilla?

- Tässä on jälellä vaan se mahdollisuus, lausui Itävallan lähettiläs, — että nämä haulit ovat tulleet toiselta suunnalta. Epäilemättä on joku vieras henkilö kulkenut ohi, ehkä joku metsästäjä. Hän on ehkä nähnyt jäniksen juoksevan tien yli, ampunut ja pahaksi onneksi sattunut teihin, herra kapteeni.

- Taitaa niin olla, vastasi Nicodem Lunjevica. Mutta jos tätä kaksintaistelua ei voida lopettaa tänään, niin toivon minä — hän katsoi Charlotiin, - että tämä herra ei matkusta Belgradista ennenkuin hän on tavalla tai toisella antanut minulle hyvityksen!

- Herrat eivät siis tahdo sopia? kysyi Itävallan lähettiläs. — Eikö vielä nytkään, kun tämä vaarallinen kaksintaistelu on ihmeellisellä tavalla päättynyt?

- Sovintoa ei tässä suhteessa voi tulla kysymykseen, huudahti Charlot nopeasti, ja Nicodem, jonka haavat lääkäri oli nyt sitonut, kääntyi ylpeästi pois.

- Siis me poistumme, sanoi Nicodem, jonka jälkeen hän kääntyi sisareensa ja sanoi hänelle:

Tule, hyvä toveri. Anna minun nojata olkapäähäsi, sillä minä olen heikontunut verenvuodosta. — Mutta juokaamme punasta burgundilaista — se antaa uutta verta.

Muutamia minuutteja senjälkeen olivat Lunjevica ja hänen seuralaisensa kadonneet. Kylmän näköisinä sanoivat he hyvästit toisilleen. Itävallan lähettiläs meni Charlotin luo, tarttui iloisesti hänen käteensä ja sanoi:

- Tohtori, minä onnittelen teitä kaikesta sydämestäni. Todellakin ovat korkeammat voimat olleet teidän apunanne, muutoin en minä voi selittää sitä, mitä täällä on tapahtunut.

Charlot nyökäytti päätään myöntävästi ja molemmat herrat menivät metsäpolkua päästäkseen odottaviin ajoneuvoihin. He olivat jo nousseet niihin ja kuski valmistausi antamaan hevosille lähtömerkkiä, kun Charlot äkkiä huudahti:

- Minä olen kadottanut sikarikoteloni. Se putosi varmaankin Ketunluolaan! Kotelo on kallisarvoinen muisto, minun täytyy hakea se käsiini.

- Odottakaa, rakas tohtori, minä tulen mukaan, sanoi Itävallan lähettiläs. Mutta ranskalainen lääkäri ei siihen suostunut, vaan sanoi.

- Rakas ystävä, jääkää te vaan vaunuihin! Minä juoksen pian
Ketunluolaan ja vähemmässä kuin viidessä minuutissa olen taas täällä.

Vastausta odottamatta juoksi Charlot takasin metsään. Hän meni Ketunluolaan päin, mutta tultuaan siihen paikkaan, jossa tuo omituinen kaksintaistelu oli tapahtunut, ei hän katsonut maahan, vaan tähysteli tarkkaavasti ympärilleen. Hän meni kallion seinän luo ja tutki sitä tarkasti sekä mutisi hiljaa itsekseen:

- Se ei suinkaan ollut mikään sattuma, jollakulla on täytynyt olla hyötyä kaksintaistelun estämisestä. Ne haulit antavat minulle paljon miettimisen aihetta. Mutta kukahan voisi tässä maassa, jossa minulla ei tietääkseni ole yhtään tuttavaa, olla niin hyvä ystävä minulle, että hän on noin voimakkaasti voinut suojella minun henkeäni. Sillä sen tiedän varmaan, että elämäni olisi mennyttä, jos kaksintaistelua olisi jatkettu. Ei, sellaista ystävää ei minulla ole täällä.

- Kuinka voitte sen niin varmaan tietää? kuului samassa syvä miehenääni hänen takanaan. Kun hän hämmästyneenä kääntyi ympäri, seisoi harvinainen ilmiö, kuten maasta kohonneena, hänen edessään.

YHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.

Charlot näki komean, hoikan, mutta voimakkaan näköisen vartalon seisovan edessään. Hän katsoi kalpeisiin kasvoihin, joita ympäröi musta, kiiltävä parta. Kaksi suurta, harvinaisen loistavaa silmää katseli häntä ja huulilla leikki omituinen hymy. Tuntemattoman miehen hymy oli omiansa jossain määrin synnyttämään pelkoa Charlotissa. Hänellä oli puoliksi kansallinen, puoliksi satumainen puku. Mutta siinä ei ollut kumminkaan mitään teaatterimaista ja koko miehen olennossa oli syvä, surumielinen totisuus. Mutta hiukan levottomaksi teki Charlotin se seikka, että vieraan kädessä oli pieni pyssy ja hänen vyöllään näytti olevan monta tikaria ja pistoolia.

- Te epäilitte äsken, hyvä herra, sanoi mustapartainen vieras, sittekun he jonkun aikaa olivat toisiaan tarkastelleet — ettei teillä ollut yhtään ystävää Serbiassa. Mutta minä tahtoisin mielelläni osoittaa teille vastakohdan. Minä olen ainakin nyt tehnyt teille pienen hyväntyön, sillä minä lähetin omasta kivääristäni muutamia haulia herra Lunjevican käsivarteen.

- Tekö se siis olitte, joka teitte niin nopean lopun kaksintaistelusta? huudahti Charlot. — Hyvä herra, minä en tiedä, pitääkö minun olla teille kiitollinen, sillä siten olette vaan saanut aikaan sen, että minun täytyy oleskella Belgradissa kauemman kuin muuten olisin tarvinnut, eikä se suinkaan ole hauskaa minusta.

- Herra, vastasi mustapartainen — jos en minä olisi ampunut, niin olisitte te ainiaaksi jäänyt Belgradiin, siitä saatte olla varma. Teistä olisi tullut Belgradin kansalainen, sillä teille olisi annettu täällä kappale maata.

- Niin, te olisitte nyt jo kuollut, vakuutti vieras. Minä huomasin, ettei teillä ollut aavistustakaan ampumisesta, kun taas Lunjevica ampuu erittäin hyvin pistoolilla. Mutta minä en tahtonut, että teidät olisi ammuttu, hyvä herra, ja siitä syystä rohkenin minä sekaantua kohtalon töihin. Ette suinkaan ole minulle siitä vihainen?

- Ei, en millään muotoa! huudahti ranskalainen oppinut. — Se olisi hyvin kiittämättömästi tehty, jollen minä lausuisi tunnustustani siitä, mitä te olette tehnyt. Mutta kun minä en tiedä, kuinka teitä kiitän, niin tyydyn puristamaan teidän kättänne. Kas tässä on minun käteni.

- Antakaa sen olla! sanoi hän aivan lyhyesti. — Te ette ole minulle kiitollisuuden velassa, sillä minä olen tehnyt vaan sen, mitä jokainen muukin olisi minun sijassani tehnyt estääkseen tätä kurjaa tekoa. — Kaikista tärkeintä on minulle tietää, että teidän vastustajanne on Nicodem Lunjevica kuningatar Dragan veli, enin vihattu mies koko tässä maassa, ylpeä tyhjäntoimittaja, joka häpeällisellä elämällään tekee Dragan hallituksen vielä enemmän vihatuksi kuin se muuten olisi. Mutta jos nyt saisin antaa teille hyvän neuvon, niin varoitan teitä, ettette tuntiakaan enää viivy Belgradissa. Minä olen hyvin hyvästi nähnyt, millä silmillä Nicodem Lunjevica teitä katselee. Ne ovat vihan silmäyksiä. Se kurja on yhtä roistomainen kuin arkakin ja koska te nyt näytte ärsyttäneen hänet, niin tulee hän käyttämään kaikkia keinoja tehdäkseen teidät vaarattomaksi. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. Te olette hankkinut itsellenne vielä paljon vaarallisemman vihollisen, kuningatar Dragakin tahtoo nähdä teidän sydänverenne vuotavan.

- Kuinka te voitte sen tietää? huudahti Charlot hämillään. — Te olette itse asiassa oikeassa, kuningatar vihaa minua ja hänellä on syytä siihen, mutta kuinka olette saanut sen tietää?

- Luuletteko, että hän muuten olisi valepuvussa ollut tässä kaksintaistelussa? kysyi vieras.

- Peijakas, ette suinkaan tahtone väittää, että se nuori luutnantti, joka oli Lunjevican sekundanttina —

- Oli kuningatar Draga, täydensi mustapartainen mies. — Niin, hän se juuri oli, eikä kukaan muu. Mutta jos kuningatar niin varhain aamulla lähtee konakista ollakseen valepuvussa läsnä tässä kaksintaistelussa, niin täytyy hänellä olla siihen vakavat syyt. Hän tahtoi nähtävästi omin silmin katsoa, kuinka hänen kelpo veljensä ampui teidät kuoliaaksi, mikä toisin sanoen on todistuksena siitä, että kuningatar on huvitettu teidän kuolemastanne.

- Olen pahoillani, etten voi seurata teidän neuvoanne, sanoi Charlot, — sillä minä olen luvannut Nicodem Lunjevicalle jäädä Belgradiin, siksi kunnes kunnian asia on selvitetty.

- Se oli vaan ansa, joka teille viritettiin! huudahti mustapartainen. — Minä kehoitan teitä vielä kerran: paetkaa täältä niin pian kuin mahdollista! Ei kukaan voi varjella teitä kuningattaren ja hänen veljensä kostolta! Nämä kaksi ihmistä ovat nykyään kaikkivaltiaat Serbiassa. Meillä ei ole kuningasta, sillä Aleksanteri ei itse hallitse. Hänen puolisollansa on hallituksen ohjat, kaikki mitä hän tahtoo, ajaa hän läpi. Kuningas panee vaan teidän nimenne sellaiseen punaiseen paperiin, joka sisältää vangitsemiskäskyn ja teidät vangitaan heti, oliskelittepa te missä tahansa ja heitetään vankeuteen, josta ei Jumalakaan voi teitä vapauttaa. Tai ehkä he turvautuvat salamurhaan — kuinka voitte suojella itseänne sellaiselta? Herra, minä sanon teille, paetkaa — ennenkuin on liian myöhäistä!

- Minä en voi paeta, vastasi Charlot — vaikka minä kyllä huomaan, että teidän varoituksenne on varteen otettava, mutta Belgradissa löytyy eräs olento, joka tarvitsee minua. Se on onneton nuori nainen, jonka tuo Lunjevica on syössyt turmioon.

- Kyllä, vastasi ranskalainen professori. — Mutta minä vakuutan teille, etten minä ole ollenkaan rakastunut siihen naiseen. En ole koskaan ennen nähnyt häntä ja minä tulin aivan sattuman kautta hänen luoksensa. Minä olin eräässä talossa Tonavankadun varrella, kuulin surkeata valitusta, avasin oven ja olin nuoren, hurmaavan kauniin naisen edessä, joka oli synnyttämäisillään lasta. Minä autoin onnetonta, pelastin hänen ja lapsen hengen ja kuulin, että Nicodem Lunjevica oli vietellyt tyttöparan. Hän on sen lapsen isä, jonka hän nyt äitinensä on jättänyt hätään ja kurjuuteen. Tämä liikutti minua siihen määrään, että minä menin hänen luoksensa ja sanoin hänelle vasten kasvoja, että hän oli roisto ja muistutin hänelle, ettei unohtaisi Jumalan kostavaa vanhurskautta, vaan pitäisi huolta onnettomasta.

- Ja vastaukseksi haastoi hän teidät kaksintaisteluun, sanoi vieras. Hän laski juuri, että hän oli taitava pistoolilla ampuja ja että hän ampuisi luodin teidän sydämeenne.

- Kyllä hän sen niin laski, sanoi Charlot — ja varmaan olisi se niin käynytkin, jos ette te olisi saanut tuota oivallista ajatusta ampua muutamia luoteja hänen käsivarteensa — vielä kerran kiitän minä teitä kaikesta sydämestäni.

- Teillä ei ole ollenkaan syytä kiittää minua, vastasi vieras, liikutettuna katsoen ranskalaiseen lääkäriin. — Näettekös, kohtalo on sen niin määrännyt, että me ihmiset olemme toistemme pyöveleitä tai enkeleitä. Te olitte enkeli sitä onnetonta kohtaan, jonka kuningattaren veli oli vietellyt, ja minä no, minäkin olen ollut hiukan enkeli teitä kohtaan, niin että se on nyt tasattu — teillä ei ole mitään syytä kiittää minua. Sekö nuori nainen Tonavankadun varrella pidättää teitä Belgradissa? Te aiotte kai pitää huolta siitä raukasta.

- Niin on aikomukseni, vastasi Devrient Charlot. — Minä en tahdo lähteä
Belgradista ennenkuin tiedän, ettei hänen tarvitse kärsiä kurjuutta.

- Te tulitte tänne Itävallan lähettilään seurassa, miksi ette antanut hänen toimekseen pitää huolta hyljätystä tyttöraukasta?

- Sentähden, ettei se ole jokaisen asia pitää huolta naisesta, joka on onnettomuuteen langennut sillä tavalla. Löytyy ennakkoluuloja. Suurinkin hyväntekijä on fariseus, kun on kysymys vapaasta rakkaudesta, kun on, kuten tässä, kysymys kauniista, onnettomasta tytöstä, joka ei ole tehnyt muuta syntiä kuin että on luottavasti antautunut miehelle.

- Hyvä, minä tahdon tehdä teille ehdotuksen, sanoi mustapartainen mies. Mitä, jos antaisitte minun toimekseni pitää huolta siitä onnettomasta nuoresta naisesta?

- Teille — enhän minä tunne teitä, hyvä herra. Te olette tosin hyväntekijäni, mutta te olette minulle niin tuntematon, että tekisin hyvin ajattelemattomasti, jos minä ilman muuta jättäisin tyttöparan teille.

- Te voitte täydellisesti luottaa minuun! huudahti vieras. — Minä olen mies, joka on jo kaukana rakkauden houreista. Intohimojenkin yli olen jo päässyt. Mutta miksi tahdotte estää minua jonkun kerran tekemästä hyvää? Ehkäpä olen jo eläessäni tehnyt niin paljon pahaa, että nyt tunnen halua näytellä hyväntekijän osaa, missä siihen tilaisuus ilmaantuu. Ei, ei ainoastaan näytellä vaan olla hyväntekijä, hyvä herra. Sitä tahdon minä ainakin olla sille hyljätylle raukalle Tonavankadun varrella.

- Oletteko myöskin kyllin rikas? kysyi Charlot — voidaksenne antaa tarpeellista apua onnettomalle. Minä voisin kyllä antaa teille pienen summan, joka minulla nykyään on —

Charlot oli pistänyt käden taskuun ottaakseen rahakukkaronsa, mutta vieras esti hänet.

- Antakaa rahain olla! sanoi hän. — Minä en tarvitse rahoja. Minä olen rikas, hyvin rikas ja minulla on aina niin paljon kuin tarvitsen, ja jos tahtoisin omistaa miljooneja, niin olisi minulla huomenna ne käsissäni.

- Minun maatilani ulottuvat yli koko Serbian, varsinkin on niitä metsäseuduissa. Minun kassakaappini ovat kaikkialla — minun ei tarvitse kuin avata ne ja ottaa mitä tarvitsen. Minulla on monta tuhatta alamaista ja jos minä panen niille veron, niin täytyy heidän napisematta maksaa.

- Silloin — huudahti Charlot — te olette joko hyvin ylhäinen mies tai ryöväri!

- Me jätämme ratkaisematta sen, mikä minä olen, sanoi vieras hymyillen. — Otaksukaa, että olen ylhäinen mies ja samalla ryöväri — sellaista voi joskus tapahtua. Muuten lupaan teille vielä kerran, että minä otan pitääkseni huolta siitä onnettomasta naisesta, että minä suojelen häntä samalla tavoin kuin tekin olette tehnyt. Mutta luvatkaa te puolestanne, että muutamien tuntien kuluttua matkustatte Belgradista. Hankkikaa itsellenne valepuku, sillä voi olla mahdollista, että teidät koetetaan vangita samalla hetkellä, jolloin olette aikeessa matkustaa. — Kaikessa tapauksessa, olkaa niin varovainen kuin mahdollista. Minä puolestani menen jo tänään sen äitiparan luo katsomaan, mitä voisin tehdä hänelle ja lapselle.

- Herrani, kuka lienettekään, niin olette toiminut jalosti minua kohtaan! Varmaankaan te ette hylkää sitä nuorta naista, jonka minä täten uskon teidän hoitoonne. Häneltä puuttuu kaikkea. Hän asuu likasessa talossa, viheliäisessä, pienessä kamarissa.

- Hän on saanut minulta pari kultarahaa, mutta ne eivät riitä kauan, kun on ostettava ruoka ja juoma sekä kalliit lääkkeet.

- Entä lapsi — sillä ei ole edes nimeäkään! Kurja isä kieltäytyi antamasta sille nimeänsä.

- Lapsi saa nimen, olkaa varma! huudahti vieras. — Ja mitä tulee Nicodem Lunjevicaan, niin selvitän minä asian hänen kanssansa. Luulen olevani vähän tottuneempi käsittelemään pistoolia, kuin te.

- Kun te noilla hauleilla olette tehnyt mestarikokeenne, niin jätän täydellä luottamuksella teidän tehtäväksenne selvittää asiat Nicodem Lunjevican kanssa, sanoi Devrient Charlot hymyillen. — Vastatkaa kuitenkin yhteen kysymykseen: Miksi otatte hoitaaksenne onnetonta? — Ettehän häntä tunnekaan. Onko se todellakin ainoaltaan teidän halunne tehdä hyvää?

Silloin levisi vakava totisuuden verho mustapartaisen miehen kasvoille.
Sitte vastasi hän tuskasta vapisevalla äänellä:

- Herrani, minä olen mies, jota on kohdannut kova onnettomuus. Sinä päivänä, jolloin se tapahtui, jolloin se henkilö, joka oli minulla rakkain koko maailmassa, äkkiä katosi niin etten minä löytänyt hänestä jälkeäkään, silloin sanoin minä itsekseni:

"Sinä olet tähän asti ollut vaan huono ihminen, ja siitä syystä on Jumala rangaissut sinua. Paremmaksi et voi enää tulla, sillä kaikki tiet ovat sinulta suletut, niin ettet voi astua enää hyveen tietä. Mutta koeta ainakin punnita jokainen huono teko, jonka olet tehnyt, kymmenellä hyvällä työllä!" Näettekö, herrani, siitä päivästä lähtien olen minä koettanut levittää onnea ja siunausta askeleilleni. Minussa toteutuu sananlasku, että vasemman käden ei tarvitse tietää, mitä oikea tekee.

- Nyt ymmärrän teitä, huudahti Charlot — ja täydellä luottamuksella jätän teidän huostaanne vietellyn tyttöraukan. Mutta teille, herra, sanon nyt hyvästi Minä en arvattavasti näe teitä koskaan enää tässä elämässä, sentähden en tahtoisi lähteä luotanne tietämättä edes nimeänne. Minä en toivo mitään muuta kuin että kerran tulisin tilaisuuteen maksamaan teille, mitä nyt olette minulle tehnyt. Minä olen jonkun verran kuuluisa lääkäri, mutta minun vaikutusalani ei ole täällä, vaan Parisissa. Parisi ja Belgradi ovat tosin kaukana toisistaan, mutta mitä merkitsee välimatka kohtalolle, joka yhdistää ihmiset keskenään. Voivathan vuoretkin yhtyä, jos Jumala panee ne liikkeeseen, kuinka paljon paremmin siis ihmiset! Mutta ennenkuin uudestaan näemme toisemme, tahtoisin mielelläni kiitollisuudella ja ystävyydellä ajatella teitä, siitä syystä pyydän vielä kerran: Sanokaa minulle, mikä on nimenne!

- Mikä on nimeni, sanoi vieras hymy huulillaan, no niin, minä en salaa sitä teiltä, mutta — teidän pitää luvata minulle, ettette parhaalle ystävällennekään ilmaise, että nyt olette minut tavannut.

Sitte tarttui vieras ranskalaisen professorin käteen, veti hänet luoksensa ja kuiskasi:

SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.

Siinä vaatimattomassa kamarissa, jossa Sylva asui, istui hän suorana vuoteellaan imettäen lastaan. Mikä autuus se olikaan hänelle, kun hän sai puristaa pienokaista, jonka oli synnyttänyt, rintaansa vasten, istua ja katsella, kuinka innokkaasti pieni kansalainen imi itseensä elämän lähteen sisältöä.

- Sinä minun rakas onnenpoikani! kuiskasi hän. — Sinä minun hurmaava, pikku rakas onnenpoikani!

Kun poika imi, ei Sylva väsynyt kumartumasta ja suutelemasta sitä, painamasta huuliaan sen päähän, jota peitti untuvantapainen hieno, tummankeltainen tukka. Muuten ei Sylva tuntenut olevansa erittäin yksinäinen ja hyljätty. Se jalo ranskalainen lääkäri, joka niin uskollisesti oli häntä auttanut oli luvannut tulla takasin. Mistä kultarahoista, joita lääkäri oli hänelle antanut, oli hänellä enää yksi jälellä. Sylva ei tuntenut maailmaa, oli epäkäytännöllinen, eikä ymmärtänyt pitää kiinni rahoista. Siten oli ahne portinvartija helposti voinut ottaa ne häneltä. Kaikilla mahdollisilla tekosyillä hankkia aivan välttämättömiä kapineita, joista Sylva ei nähnyt vilahdustakaan, oli inhottava nainen osannut varastaa häneltä ne muutamat kultarahat, jotka Charlot oli hänelle antanut. Mutta Sylva ei siitä paljoa välittänyt. Olihan Jumala tähän asti auttanut häntä, sen hän kyllä tekisi tästälähinkin, ajatteli hän.

Ovi avautui ja portinvartija astui sisään. - No, poika imee! sanoi hän, osoittaen pikku poikaa. — Niin, tuolla ei totisesti ole mitään hätää. Mutta luulenpa, että poika on jo saanut kyllikseen. Antakaa se tänne, niin panen sen takasin koriinsa, pikku sänkyynsä!

- Ei, ei, huudahti Sylva, — antakaa hänen olla! Minä tahdon itse panna hänet koriinsa.

- Kylläpä te olette kummallinen! sanoi vanhus nauraen. — Te ette salli toisien koskeakaan lasta! No niin, tiedänhän minä, millaista se on. Alussa ollaan ihan hullu tuommoisen pikku raukan kanssa, mutta sitte niihin pian väsytään.

- Ei, en koskaan, en koskaan minä väsy pikku vauvaani! vakuutti Sylva varmasti. — Minä rakastan poikaani aina yhtä paljon kuin nyt.

- Niin, niinhän te nyt sanotte. Mutta odottakaahan niin saatte nähdä, miten paljon huolta tuommoisesta pikku vesasta on! Minulla on ollut kaksitoista lasta, mutta missä ne nyt ovat? Ne ovat menneet avaraan maailmaan jokainen omaan suuntaansa, eivätkä he välitä mitään äidistään. Siinä on kiitos kaikista vaivoista.

- Minä pyydän, elkää puhuko tuolla tavoin! huudahti Sylva kärsimättömästi. — Minä en tahdo kuulla sitä. Minä olen onnellinen lapseni kanssa, enkä tahdo, että kukaan tulee häiritsemään minun onneani. Mitä muuten tahdotte minulta?

- Soo, vai ei ole enää kuin yksi! No niin, se kiltti herra, joka on tähän asti pitänyt teistä huolta, tulee takasin ja antaa lisää. Mutta antakaa nyt tänne se kultaraha, sillä juutalainen Mandelblüt, joka omistaa tämän talon, ei tahdo enää odottaa vuokraa. Tiedättehän, että olette vielä velkaa siitä?

Vanhus valhetteli, niin, hän petti Sylvaa mitä ilkeimmällä tavalla, sillä täti Eufemia oli maksanut vuokran ihan täsmälleen. Eikä juutalainen Mandelblüt tahtonutkaan hyyryä, hän oli tyytyväinen siihen, mitä oli saanut.

Mutta portinvartija tiesi, että Sylva ei voinut kieltää ja otti häneltä viimeisenkin kultarahan.

- Oi Jumala, mitä minusta sitte tulee, kun annan tämän viimeisenkin rahani! Millä minä sitte maksan välttämättömiä menojani.

- Kas niin, elkää nyt niin surko, sanoi portinvartija merkillisesti hymyillen, ottaen kultarahan Sylvan kädestä antaen sen liukua taskuunsa.

Kuten sanottu, tohtori tulee takasin. Ja te saatte olla hiukan rakastettava häntä kohtaan kun tulette terveeksi; sitte saatte maksaa hänelle, mitä hän nyt on tehnyt teille.

- Kuinka minä voisin sen tehdä? vastasi Sylva. — Minähän olen niin köyhä, etten koskaan voi antaa sille ylhäiselle herralle, mitä hän on puolestani maksanut.

- Ettekö te voi — pikku raukka! sanoi inhottava akka ivallisesti hymyillen pannen kädet lantioilleen. — Ah se, joka on niin hyvännäköinen kuin te, voi tehdä hyvin paljon sellaiselle herralle. Minä en ainakaan pudottaisi kyyneltäkään, jos olisin teidän sijassanne.

Vanhus vaikeni ja katsoi oikeanpuoliseen seinään päin. Sen takaa kuului melua. Kuului miesten askeleita ja ääniä, sitte laskettiin jotakin lattialle.

- Oi Jumala, mitä siellä tapahtuu, tuolla sisällä? huudahti Sylva. — Äsken oli siellä niin hiljaista — ja nyt — nyt on sinne tullut paljon ihmisiä.

- Hänelle, jolla oli keuhkotauti, tiemmä, ja joka tänään viedään talosta! Hän kuuluu saavan hienot hautajaiset, mutta aluksi viedään hänet ruumishuoneeseen.

- Keuhkotautinen? huudahti Sylva. — Ah, häntä en ole ajatellutkaan!
En tiennyt edes, että hän oli sairaskaan. Kuka oli hän oikeastaan? Oi
Jumala, onko se ihmisraukka kuollut? Oliko hän vanha?

- Ei, hän oli nuori ja kaunis, vastasi portinvartija. — Kukako hän oli? Niin, hän oli ranskalainen. Ja hauskaa elämää hän on pitänyt, se on totta. Se kai olikin syynä siihen, että hän kuoli niin nuorena.

- Kyllä hän oli hyvin kipeä ja kyllä kai hän on paljon kärsinytkin viime aikoina. No, nythän se on ohi. — Jumala olkoon hänen sieluparalleen armollinen.

- Ei, nyt täytyy minun mennä tieheni! huudahti portinvartija äkkiä. — Minä tahdon nähdä arkun ja sitte keitän minä tänään lampaanlihaa, eikä se saa palaa pohjaan.

Akka meni vihdoinkin tiehensä Sylvan viimeinen raha taskussaan ja juuri kun hän tuli käytävään, tuli neljä miestä ulos kantaen onnettoman Ninetten ruumisarkkua olkapäillään.

Portinvartija pani heti kätensä ristiin ja alkoi rukoilla. Mutta äkkiä huudahti hän ja juoksi kiireesti niiden ohi, jotka kantoivat ruumisarkkua.

- Minun lampaanlihani palaa! — huudahti hän. — Minä tunnen tänne asti, kuinka se haisee palaneelta! Siirtykää, että pääsen nostamaan pataa pois tulelta.

Kaikeksi onneksi tuli portinvartija kuitenkin oikeaan aikaan, jotta ehti pelastaa rakkaan lampaanlihansa. Hän kaatoi vettä pataan ja asetti sen sitte niin, että tuli ei käynyt niin kovasti padan alla.

Juuri kun hän oli tässä toimessa, kuuli hän äkkiä takanaan äänen, joka kysyi:

Eukko kääntyi ympäri ja kapusta kädessä katsoi hän pitkään mustapartaiseen mieheen, joka näytti tilanomistajalta, ainakin suuremmalta vuokraajalta. Hän oli puettu karkeaan takkiin, ruumiinmukaisiin ratsastushousuihin, karkeisiin saappaisiin ja kädessä oli ratsupiiska. Portin edessä kadulla hirnui hevonen, joka nähtävästi oli kuljettanut hänet tänne.

- Minä tahtoisin teiltä vähän tietoja, vastasi mies. — Eikös tässä talossa asu nuori nainen, joka on aivan äsken tullut äidiksi?

- Vai niin, te aiotte sinne? sanoi portinvartija tyytyväisesti hymyillen. — Niin, aivan oikein, hän asuu täällä ylhäällä numero 34.

Mutta mustapartainen mies ei poistunut. Hän seisoi paikallaan, siveli miettivästi partaansa ja kysyi edelleen:

- Eihän hänellä ole minkäänlaisia tuloja, vai mitä? Eikös hän ole köyhä?

- Niin, hyvä Jumala, köyhä hän on, vastasi portinvartija. Jos ei hän olisi köyhä, niin ei hän asuisikaan tässä talossa! Täällä ei asu muuta kuin köyhää väkeä. Mutta hän on niin kaunis, ja siitä syystä luulen minä, että hänen käy vielä hyvin tässä maailmassa.

- Numero 34 siis, sanoi vieras. — Hyvä, minä menen hänen luoksensa. Ehkä voin minä tehdä jotakin tämän naisen hyväksi. Minä tulen erään herran käskystä.

- Sen minä arvasinkin! Täällä oli eräs herra, joka oli niin ystävällinen häntä kohtaan. Hän oli varmaan lääkäri, ellen erehdy.

- Aivan oikein, lääkäri. Mutta sanokaa minulle, hyvä rouva, onko se nuori nainen ottanut vastaan muita herroja paitse tuota lääkäriä? Minä tarkoitan tietysti jo kauemman aikaa sitte.

- Oh, mitä te ajattelette? huudahti portinvartija. — Hänhän on niin puhdas ja viaton! Herrajumala, hän on melkein lapsi.

Tämä ilmoitus näytti tyydyttävän vierasta. Hän teki päällään myöntävän nyökäyksen. Sitte sanoi hän portinvartijalle hyvästi ja nousi ylös puuportaita.

- Laupeuden työ! mutisi hän itsekseen noustessaan ylös portaita. — Ne, jotka vapistuksella ja hampaiden kiristyksellä lausuvat nimen Demeter Banjaluki, eivät varmaankaan pitäisi sitä mahdollisena, että mustain vuorten pelottava ryöväri on aikeessa auttaa köyhää, nuorta tyttöä, jota hän ei edes tunnekaan! Mutta minä annoin ranskalaiselle lupaukseni, että pitäisin huolta tyttöparasta ja Demeter Banjaluki pitää sanansa.

Hän oli tullut ylimpään käytävään. Hän katseli ympärilleen ja huomasi heti numeron 34.

- Hän asuu siis tässä! sanoi hän itsekseen. — Portinvartija näyttää olevan oikeassa siinä, mitä sanoi, että tässä talossa vallitsee suurin köyhyys. Ah, kohta on samallaista koko Serbiassa! Jos ne siellä konakissa jatkavat siihen suuntaan kuin ovat alkaneet, niin ei koko Serbiasta tule muuta kuin suuri vaivaiskartano, jossa viimeinen kynttilä on pian loppuun palanut ja jossa ei ole leipäpalaakaan jälellä. Ja kuitenkin tuomitaan ryöväreitä, jotka eivät tee muuta kuin jakavat rikkaiden aarteita köyhille.

Demeter Banjaluki koputti ovelle. Sisällä kuului arka ääni: Astukaa sisään!

Aurinko, joka valaisi huonetta pienestä ikkunasta, häikäisi hänen silmiään, niin että hänen täytyi kädellä varjostaa silmiään.

Hän näki ihmeen kauniin nuoren naisen makaavan sängyssä. Nainen oli vetänyt peitteen niin korkealle, että se peitti osan kasvojakin. Sitte näki hän pienessä korissa, joka oli tyynyjä täynnä, pienen, vastasyntyneen lapsen, jolla ei vielä ollut aavistustakaan maailmasta. Tämän nähdessään valtasi Demeter Banjalukin syvä suru. Oi, olihan hänellä kerran ollut lapsi! Kuinka intohimoisesti, sydämellisesti hän oli sitä rakastanut, ja nyt? Myrsky oli kulkenut läpi hänen elämänsä ja katkaissut sekä vienyt mukanaan rakkaimman kukan hänen puutarhastaan. Jumala yksin tietää, missä hän nyt oli!

- Anteeksi, sanoi Demeter Banjaluki lempeästi — mutta minä tulen tänne herra Charlotin käskystä, jonka te kai tunnette. Hänen itsensä oli pakko äkkiä matkustaa Belgradista ja hän jätti minun toimekseni pitää huolta teistä. Sillä en tahdo, että te kuolisitte. Minä aion sentähden pitää huolta teistä ja teidän —

Sanat vaikenivat äkkiä ylpeän, mustapartaisen miehen huulilta. Puhuessaan oli hän lähestynyt sänkyä. Katseensa kiinnitti hän sängyssä lepäävään olentoon.

Silloin, silloin oli äkkiä, kuin olisi hänen äänensä sekunti sekunnilta hiljennyt, kuin olisi joka veripisara paennut hänen poskiltaan, kuin olisi ryövärin komea vartalo muuttunut kiveksi ja nimetön kauhu kuvastui hänen kasvoillaan.

Mutta nuori nainen oli myös noussut sängyssä istualleen. Hän tuijotti vieraaseen mieheen ammottavin silmin, jotka olivat täynnä epämääräistä pelkoa ja sydämellistä rakkautta.

- Isä! huusi sitte nuori äiti ja ojensi kätensä häntä kohti. — Isä, sinäkö se olet? Oi isä, Jumala itse on sinut lähettänyt luokseni!

- Sylva! sai Demeter Banjaluki vaivoin sanotuksi ja riensi sängyn luo. — Sylva, lapseni, tyttäreni! Sinut, kauan kaivatun, sinut, sinut löydän nyt vihdoinkin.

- Niin, isä, minä se olen! änkytti Sylva kyynelissään tarttuen miehen käteen molemmin käsin. — Minä olen sinun lapsesi, sinun tyttäresi, sinun Sylvasi, joka kerran asui siellä yksinäisellä saarella, mutta vietiin pois sieltä ja häpeällisesti petettiin. Oi isä, isä, jos tietäisit, kuinka hirmuisen julmia ihmiset ovat olleet minua kohtaan, mikä ääretön rikos on tehty minua kohtaan! Oi isä, minä menehdyn häpeästä, kun katson sinua! — Ei isä, elä katso minuun noin kamalasti! Oi isä, sinä muserrat minut sillä katseellasi.

- Kevytmielinen letukka! huusi Demeter Banjaluki. — Sellaisenako sinut löydän!

Hän nousi ylös ja heitti päänsä taaksepäin. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja sormensa koukistuivat, kuin olisi hän tahtonut tarttua korkealle, aina taivaaseen asti ja repiä sen alas, kun hänen oli täytynyt nähdä tällainen hetki. Ah, me emme voi sanoa, mitkä rajut, mielettömät ajatukset raivosivat tällä hetkellä Demeter Banjalukin sielussa ja panivat hänen aivonsa hehkumaan helvetin tulessa! Ulkonainen muutos hänessä oli kerrassaan hirmuinen. Hänen kasvonsa vääristyivät ja tulivat melkein eläimellisiksi, silmät tuijottivat Sylvaan ja näistä silmistä säkenöi ääretön viha ja raivo kaunista, onnetonta, nuorta naista kohtaan.

- Ja tämä — tämä on minun lapseni! huusi Demeter kimeällä äänellä, joka muistutti raju-ilman ulvontaa. — Onko tämä minun Sylvani, jota olen hoitanut ja vaalinut? Haa, kurja olento, missä on viattomuutesi, missä neitseytesi? Tunnusta, puhu! Sinä seurasit intohimoista veijaria, hänen tähtensä hylkäsit sinä isäsi, joka on elänyt vaan sinulle, sen isän, joka sinun tähtesi vapisi, tehdäkseen sinut rikkaaksi ja onnelliseksi ja nostaakseen sinut yli kaikkien muiden ihmisten, joka tuli sinun tähtesi — —

Sellainenko oli lopulta minun elämäni unelma! — Tuossa ovat onneni sirpaleet. "Sylva" — haa, mitä toiveita liittyikään siihen nimeen! "Sylva" kuten rukous tuli se nimi huuliltani. "Sylva" — niin usein kuin sen nimen lausuin, tunsin itseni hurskaaksi; korkeimmat, pyhimmät tunteet liikkuivat minussa silloin kun lausuin sen nimen. Ja nyt, — kadulle heitettynä on nyt onneni, hurskauteni on muuttunut kylmäveriseksi pilkaksi ja ainoa, mitä vielä tunnen rinnassani, kun lausun nimen Sylva, on inhon tunne.

- Isä, sinä tapat minut, huusi Sylva. — Etkö tahdo ensin kuulla minun selitystäni?

- Mitä se hyödyttäisi! Vastaa minulle vaan yhteen kysymykseen, jonka teen sinulle ja minä tiedän tarpeeksi.

- Käyttikö hän väkivaltaa, heittikö hän sinut maahan, pitikö hän käsiäsi kiinni vai huumasiko hän sinut makealla juomalla, olitko häväisty, kun heräsit? Vastaa tähän kysymykseen! Minä en tahdo kuulla mitään muuta ja vaikka voisit puhua enkelin kielellä ja laulaa satakielen äänellä, niin en tahdo kuulla mitään muuta kuin vastauksen tähän kysymykseen: Käyttikö hän väkivaltaa?

Hehkuva puna lensi Sylvan kasvoille, hän painoi päänsä, jotta otsa kosketti peittoa ja kyynelten keskeltä kuului heikko vastaus:

Silloin hyökkäsi Demeter hänen päällensä, hänen suonikas nyrkkinsä häilyi sekunnin ajan Sylvan pään päällä. Näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut musertaa Sylvan yhdellä ainoalla iskulla.

- Hän ei siis käyttänyt väkivaltaa, sanoi hän sitte, hilliten itsensä ja horjuen pois sängyn luota. Sinä heittäysit siis vapaaehtoisesti rakastajasi syliin? Eikö niin, sinä olit jo syntiin valmis, kun hän kuiskasi siitä sinun korvaasi? Ha, haa, mitä minä sanon? Ethän sinä olisi ollut ainoa nainen, joka ensiksi kuiskaa synnistä miehen korvaan!

Ehkä olet sinä itse vietellyt hänet? Haa, puhu sitte, minä tahdon tietää kaikki!

Sylva nosti uudestaan päänsä hiukan tyynyltä ja katsoi arastelevin silmin raivosta vapisevaa miestä.

- Hän ei käyttänyt väkivaltaa, isä, vastasi hän sitte. — Mutta niin totta kuin löytyy Jumala taivaassa, niin totta kuin uskomme Vapahtajaan, viekkaus, viekkaus se teki minut siksi, mikä olen.

- Viekkaus? — Sen sinä valhettelet! Viekkaudella ei voida vangita naisen sydäntä, sillä nainen yksin on viekas.

- Mutta se oli sittenkin viekkaus! Väkivallalla vietiin minut pois yksinäiseltä saarelta. Oi isä, minä jouduin naisten kauppiaan käsiin!

- Naisten kauppiaan, aivan oikein — se ei ainakaan ole mikään valhe, sillä sen tiedän minä itse. Se oli se kurja — mutta, nimi ei kuulu asiaan, minä en tahdo lausua hänen nimeänsä, minä vihaan häntä. Sinut vietiin siis naisten kauppaajan käsiin ja hän vei sinut huonomaineiseen taloon. Siellä tuli luoksesi herroja, ei yksi, vaan monta ja he maksoivat sinulle?

- Ei isä, sillä minä vannoin, että tappaisin itseni, jos vaan ainoakaan niistä kurjista, jotka siellä kävivät, koskettaisi minua sormellaankaan.

- Sen sinä vannoit? Ah, muistitpa toki olevasi Demeterin tytär! Eihän toki veren ääni ollut kokonaan sinussa vaiennut, ei, ei aivan kokonaan.

- Sitte isä, pelastettiin minut, vapautettiin ihmiskauppiaan käsistä ja vietiin pois hänen huoneestaan.

- Pelastettiin? keskeytti ryöväri. — Oi sano minulle sen nimi, joka sinut pelasti, minä tahdon tulla hänen orjaksensa! Sano mikä on sen ihmisen nimi, joka vapautti sinut ihmiskauppiaan kynsistä?

- Se ei ollut mikään jalo ihminen, isä, valitti Sylva, ja kyyneleet vierivät pitkin poskia. — Oi, parempi, monta kertaa parempi olisi ollut, jos hän olisi jättänyt minut siihen hirvittävään taloon. Siellä olisin löytänyt kuoleman, mutta hän, hän vei minut uudestaan elämään vihkiäkseen minut häpeälle, hän syöksi minut lampeen, jossa minun täytyi menehtyä.

Tämä pelastus — Sylva puhui nyt hyvin kiireesti, sillä hänestä tuntui, kuin ei hän saisi kadottaa minuuttiakaan, että isä saisi tietää kaikki — tämä pelastus oli vaan ilveilyä, petosta, mietittyä petosta, jotta minut saataisiin sitä varmemmin perikatoon. Kuinka saatoin olla rakastamatta sitä miestä, jota pidin pelastajanani? Oi, ja olinhan minä jo nähnyt hänet, siellä kaukana, meidän saaremme rannalta. Kaunis hän oli, ainakin minusta, jalolta hän näytti, ainakin minun silmissäni. Ja kun hän vei minut pois siitä pahamaineisesta talosta ja sanoi minulle, että jäisin hänen luoksensa, kunnes hän saattoi viedä minut takasin vanhempieni luo, silloin — Jumala on todistajani — ei minussa ollut vähintäkään epäilystä pahasta.

Demeter ei vastannut, hän seisoi vaan ja puri alahuultansa, josta jo vuoti verta. Hänen sormensa kyntivät vakoja partaan. Hänen mustat silmänsä olivat tähdätyt lattiaan ja välistä katsoi hän tyttäreensä, kuin tahtoisi hän repiä sanat hänen huuliltaan, ennenkuin hän vielä oli lausunut ne.

- Ilveilyä siis, sanoi hän hampaittensa välistä — ihmeellistä, mutta ehkei mahdotonta. Ehkä se ei ole valhetta, satua, jota minulle kerrot. Sillä löytyy todella miehiä, jotka suunnittelevat merkillisiä ilveilyjä, kun tahtovat hurmata naisen. No, mitä sitte tapahtui, minne vei hän sinut?

- Hän otti minut mukaansa pieneen asumukseen Wienissä ja vannoi minulle kalliin valan, että olisin hänen vaimonsa Jumalan edessä.

- Jumalan edessä! — Jumala ei vihi aviopareja. Mutta minä uskon sinua, sillä kurjain viettelijäin on tapana siten sanoa uhreilleen.

- Siis Serbiassa! Kirottu olkoon Serbian maa, joka on kantanut sitä kurjaa miestä. Ja sitte — eikö niin Sylva, sitte tapahtui, kuten tavallisesti sellaisissa tapauksissa. Eräänä kauniina päivänä oli hän kylmä sinua kohtaan, hänen suudelmansa olivat jääkylmiä ja syleilynsä välinpitämättömiä. Hän ei hyväillyt sinua enää, vaan antoi sinun hyväillä itseään.

- Oi isä, juuri niin se oli, huudahti Sylva nyyhkyttäen. — Sinä tunnet maailman.

- Niin, valitettavasti minä tunnen liian hyvin tämän kylmäverisen, intohimoisen maailman! Ja sitte jätti hän sinut, jäi pois eräänä päivänä, eikä tullut enää takasin.

- Ei, niin ei se ollut. Mutta minussa oli syntynyt epäilys, minä seurasin häntä hänen salaisilla teillänsä ja näin hänen menevän komeaan, valosta säteilevään taloon.

Tämä talo oli hieno klubi, jossa vaan rikkaimmat ja ylhäisimmät yhtyivät, ja siellä, siellä näin minä, että se mies, joka oli vannonut tekevänsä minut vaimoksensa, että hän —

Sylva vaikeni äkkiä, väristys näytti käyvän läpi hänen ruumiinsa. Hän heittäytyi takaisin tyynylle ja puristi kätensä suuta vasten, kuin tahtoisi hän estää itseään puhumasta.

Mutta Demeter kumartui alas hänen puoleensa, repäisi pois kädet hänen huuliltaan ja sanoi hammasta purren:

- Hänen nimensä! Haa, nainen, sinä et sano minulle miehen nimeä, sillä sinä rakastat häntä vielä! Mutta varo sinä vaan leikkimästä minun kanssani! Etkö tiedä, että ainoa lohdutus haavoitetulle on kosto? Minä tahdon kostaa ja siitä syystä tahdon tietää nimen. Kiiruhda, mikä on miehen nimi, joka on näytellyt niin hirmuista ilveilyä kanssasi? Mikä on sen pedon nimi, joka on syönyt itsensä kylläiseksi lihalla minun lihastani ja juonut verta minun verestäni? Mikä on sen heittiön nimi, jonka kuva makaa tässä korissa?

- Isä, jos puhut pahaa minun lapsestani, niin en voi enää rakastaa sinua, huusi Sylva. — Kaikki saat sinä sanoa minulle, minä kärsin kaikista hirmuisintakin, koeta tappaa minut ja minä rakastan sinua sittenkin kuolinhetkelläni, mutta elä häpäise lastani, poikaani.

- Hän on minun lapseni, minun lapseni! nyyhkytti Sylva, koettaen vapautua isänsä käsistä. — Minä rakastan tätä lasta ja rakastan sitä aina, sillä minä olen hänen äitinsä. Eihän se viaton olento voi sille mitään, että hän on tullut maailmaan synnin kautta, että hänen on petosta kiittäminen elämästään! Jos hänellä on todellakin isänsä piirteet, niin eikö Jumala ole painanut leimaansa meihin kaikkiin? Emmekö ole kaikki hänen lapsiansa? Isä, elä vaan tee tälle pienelle olennolle mitään pahaa, ei sanoilla eikä töillä!

- Kuule minua! sanoi Demeter kuohuen. — Paina mieleesi jokainen sanani, sillä sinä et vielä tunne minua, Sylva, etkä tiedä, kuka minä olen, muuten tietäisit, että minä pidän sanani. Sano minulle sen miehen nimi, joka on tehnyt sekä sinut että minut onnettomaksi, sillä jos et sitä sano tai jos valehtelet tällä hetkellä, niin on tämä lapsi kuoleva.

- Sinä tahdot siis, että sen pitää kuolla! huusi Demeter, nosti lapsen korista ja piti sitä päänsä päällä. — Minä hävitän joko isän tai pojan, ratkaisu on sinun omassa kädessäsi, Sylva — valitse nyt!

- Minä pyydän sinua kaikesta sydämestäni, isä, elä tee pienelle mitään pahaa — pane hänet takasin tyynylle. No, koska minun täytyy sanoa sinulle viettelijän nimi, niin teen minä sen. Se mies, joka niin sydämettömästi sysäsi minut luotaan, kun kyllästyi minuun, on Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli.

Demeterin huulilta pääsi vapiseva ääni, joka kuului pedon kiljunnalta.
Sitte löi hän kädet kasvoilleen ja purskahti vihdoin kamalaan nauruun.

- Vuotaako sitte kaikki maailman myrkky tästä lähteestä, nousevatko kaikki Serbian myrkylliset käärmeet tästä lokarapakosta, onko todellakin avautunut uusi Vesuvius, joka lopulta nielee laajaan kitaansa koko Serbian? Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, tuo viekas roisto, jota vihataan tässä maassa kuten ruttoa, tuo intohimoisen sisarensa kätyri, hän on raa'alla kädellään repinyt minun onneni, ryöstänyt minulta rakkaimman, mitä omistan maan päällä. Mutta nyt on mittanne täysi, te seikkailijat valtaistuimella.

Tähän hetkeen asti olette te saaneet olla rauhassa, jatkoi Banjaluki, niin tähän asti olette te saaneet olla rauhassa, elää ilossa ja riemussa, kun ei kukaan ole voinut nähdä teidän läpitsenne, te kurjat Serbian onnen ryövärit, sillä tähän asti ovat vastustajanne Serbiassa olleet hyväntahtoisia, se tahtoo sanoa kansaa, joka huokaa ja toivoo, mutta ei koskaan kykene tekemään mitään täydellä todella.

Mutta nyt, kuninkaallinen roskajoukko, nyt olette saaneet vihollisen, joka osaa tähdätä keskelle sydäntänne, tässä seisoo vastustaja, joka alkaa taistelun teitä vastaan elämästä ja kuolemasta, täällä heittää hän sotahansikkaan vasten kasvojanne. Täällä nousee tiellenne este, johon te kompastutte, täällä on se kallio, joka musertaen kaatuu päällenne. Nicodem Lunjevica, kuningatar Draga, se on aivan sama. Ja näihin kuuluu tämä kuningas raukka, tämä puolihullu mies, joka hallitsee konakissa. Minä otan ne kaikki samalla kertaa ja syöksen heidät korkealta istuimeltaan, minä, Demeter Banjaluki, mustain vuorien ryöväri.

Ah, nyt oli hän lausunut sen sanan, jota hän niin huolellisesti oli salannut lapseltaan koko ajan. Ylenmääräisessä tuskassaan oli se tunnustus päässyt hänen huuliltaan. Hän vaikeni hämmästyneenä. Hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut ottaa takasin sen sanan ja kätkeä sen sanan takasin sydämeensä. Mutta nyt se oli liian myöhäistä.

Sylva oli sen huomannut. Hän tarttui molemmin käsin sydämeensä ja kaatui takasin tyynylle. Harvinainen muutos oli tapahtunut hänen kasvoissaan, muutos, joka täytti Demeterin kauhulla.

Se oli liian paljon, nuori sydän ei ollut voinut kestää sitä myrskyä, joka näiden viimeisten minuuttien aikana oli hyökännyt hänen päällensä, viimeinen isku oli ollut kuolinisku.

Sylva ei voinut kestää sitä ajatusta, että hänen isänsä, jota hän niin paljon rakasti, oli Demeter Banjaluki, se ryöväri, jonka edessä koko Serbia vapisi, jonka pahat teot kerta toisensa perästä panivat koko maailman kiihkoon, se mies, josta Nicodem Lunjevica oli niin usein puhunut hänelle Wienissä ja jota hän oli kutsunut ryöväriksi, roistoksi.

Hän ei mennyt tainnoksiin, mutta jotakin vielä pahempaa oli hänessä tapahtunut. Jokainen veripisara oli hävinnyt hänen poskiltaan, hänen silmänsä näyttivät sammuvan.

- Lapseni, lapseni! huusi Demeter ja heittäytyi polvilleen sängyn viereen. — Sylva, tyttäreni, puhuhan toki, sano että annat minulle anteeksi! Oi Jumala, mitä olen minä tehnyt, onneton? Minä olen tappanut oman tyttäreni! Hän kuolee, auttakaa, minun Sylvani kuolee!

Hän aikoi nousta ylös, mutta Sylva tarttui hänen käteensä viimeisillä voimilla, mitä hänellä vielä oli jälellä.

- Ei niin, isä, sanoi hän hiljaa — elä kutsu tänne lääkäriä, sillä se ei mitään hyödytä. Minä tunnen, että minun täytyy kuolla — täällä rinnassa on jotakin mennyt rikki. Ei, isä, elä itke, elä sure, minä en ollenkaan pelkää kuolemaa.

- Ei, ei, sinä et saa kuolla! huusi Demeter nyyhkyttäen. — Oi, anna minun lämmittää sinun rakkaita käsiäsi! Ne ovat niin kylmät, niin kylmät.

Demeter heittäytyi tyttärensä yli, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä, kuin olisi hän suuteloillaan voinut valaa häneen uutta elämää. Mutta kauhukseen huomasi hän, että Sylva tuli joka minuutti yhä väsyneemmäksi. Hän kuuli hänen sydämensä lyövän kuumeentapaisesti. Siten lyö ainoastaan se sydän, joka valmistautuu ikuiseen lepoon.

Sylva oli pitänyt silmänsä kiinni, mutta nyt avasi hän ne uudestaan ja surullisesti katsoi hän isäänsä.

- Kaikki kaikki, lapseni, tahdon tehdä sinun tähtesi. Oi Jumala, minähän olen tullut sinun murhaajaksesi!

Kerran tapoin minä rajussa innossani äitisi ja sinut, sinut olen minä tänään murhannut varomattomuudellani! Voitko antaa minulle anteeksi, tyttäreni?

- Kyllä, isä, minä annan sinulle anteeksi kaikesta sydämestäni. Eihän minulla ole mitään sinulle anteeksi annettavaa, sinullahan on anteeksi antamista. Anna minulle lapsi vielä kerran, isä… pian, pian! Minä tahdon vielä kerran painaa sitä rintaani vastaan… Lapsi, isä, heti… ennenkuin on liian myöhäistä.

- Oi minun rakas lapseni! kuului Sylvan huulilta. — Voi, että minun nyt täytyy lähteä pois luotasi. Kuka sinua nyt suojelee, kun ei minua enää ole? Kuka sinua kasvattaa ja opettaa sinulle hyvää? Kuka suojelee ja hoitaa sinua, kun ei äitiäsi enää ole olemassa.

- Minä kasvatan hänet, Sylva, huudahti Demeter. — Niin totta kuin on Jumala taivaassa, pidän minä huolta sinun lapsestasi. Siitä tulee minulle kallein olento maan päällä, minä olen kaikki sinun pojallesi, äitinä ja isänä, rikkaaksi ja mahtavaksi teen minä hänet, sen vannon sinulle.

- Ota sitte pikku Fortunat, minä annan sen sinulle lapseni, isä, minä tiedän, että hän on sinun luonasi hyvässä tallessa.

- Lapseni, rakas lapseni! huudahti hän. — Hyvästi — äitisi menee pois luotasi. Minä pidän sinusta kaukana kaiken pahan, ruman, huonon ja vaarallisen ja minä olen luonasi siksi kuin Jumala kerran tuo sinut minun luokseni kotiin.

Demeter otti lapsen, painoi sen rintaansa vasten, suuteli ja laski sen sitte takasin tyynylle.

YHDESKAHDEKSATTA LUKU.

Sylvan elämä pakeni pois kuten puro, joka juoksee metsäorvokkien läpi, mutta sitte, äkkiä katoaa maahan, eikä enää koskaan tule näkyviin toisessa paikassa. Yhä kiivaammaksi kävi hänen hengityksensä, kuume kohosi, sydän parka löi yhä nopeammin.

Epätietoisena istui Demeter Banjaluki sängyn vieressä ja näki lapsensa kuolevan. Oi, hän ei voinut tehdä mitään ryöstääkseen kuolemalta uhrin, tuo muutoin niin voimakas mies, joka ei tavallisesti päästänyt käsistään mitään, joka oli hänelle arvokasta.

Mutta kuolema oli vielä mahtavampi sankari kuin hän. Sitä ei hän koskaan voittanut. Sen kalpean kummituksen edessä täytyi jättiläisvoimaisen Banjalukinkin alistua.

Sitte vavahti hän äkkiä. Hänen silmiensä yli levisi ikäänkuin verho. Tämä ihana tähti himmeni; hiljaa, jäykkänä makasi siinä nyt kaunis nuori nainen, puoliksi vielä lapsi ja jo elämälle kypsynyt viettelyksen uhri.

Kun Demeter huomasi, että Sylva oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, heittäytyi hän rajattoman surun vallassa hänen ylitsensä. Hän suuteli silmiä, poskia ja suuta, hän kasteli hänet kyynelillään. Mutta oi, kuollutta ei voinut enää eloon herättää. Autuaallinen rauha oli levinnyt kauniille piirteille ja siinä maatessaan kuoleman saaliina, ijankaikkisuudelle vihittynä, näytti Sylva raukka puhtaalta neitseeltä.

- Onneton lapsiraukkani! huudahti Demeter, mutta kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.

Tuskin olit ehtinyt katsahtaa maailmaan, ennenkuin suljit silmäsi; sinä et tahtonut nähdä sen hirmuisuutta. Mutta minä kostan puolestasi. Sillä vaikka sinulta on ryöstetty kaikki, kunnia, kauneus, nuoruus ja elämä, niin eivät he kuitenkaan voi ryöstää sinulta isäsi rakkautta. Sinut on murhattu — murhattu!

Ja ihmiset tahtovat teloittaa minut, kun minä metsässä väijyn rikasta koronkiskuria ja jos ei hän hyvällä jätä minulle rahapussiaan, tapan hänet. Jos santarmit saavat minut kiinni, niin tuomitaan minut kuolemaan ja hirsipuussa saan minä riippua.

Mutta mitä ylhäiset tekevät, jotka nautinnon himossa viettelevät herkkäuskoisia tyttöjä, raastavat ne synnin lokaan ja vihdoin syöksevät hautaan kun heidän nautintonsa on täysi, sellaista ei kosteta. Ei, ylhäiset murhaajat saavat kulkea rankaisemattomina ja uskaltavatpa vielä julkeasti kehuakin rikoksellaan, ja se ei tapahdu yksistään Serbiassa, vaan kaikkialla. Ja sellaista sanovat ihmiset oikeudeksi. Ja tämä lapsi, joka on syntynyt saamatta kantaa isänsä nimeä, tämä lapsi, joka, jollei minua olisi ollut, olisi saanut onnettomana maata kylmillä kivillä ulkona kadulla, josta ehkä olisi tullut varas, pahantekijä, missä on se asianajaja, joka olisi ottanut puolustaakseen tätä pikku raukkaa?

Jos hän vastaisuudessa tulisi tuntemaan oikean isänsä ja tunkisi veitsensä tämän rintaan sanoen: "Kas tästä saat kiitokseksi siitä, että olet tehnyt minut siksi mikä olen!" niin olisivat sadat kädet valmiit laahaamaan kurjan raukan vankeuteen ja sieltä hirsipuuhun. Mutta velvollisuutensa unohtanut isä, joka tallaa kaikista pyhimmän käskyn jalkainsa alle, eikä ollenkaan välitä lapsestaan, hän joka pitää kemuja täysien pöytien ääressä samalla kun hänen onneton lapsensa näkee nälkää ja vilua, hänelle ei tehdä mitään. Sillä hän on hieno ja rangaistuksesta vapaa.

Mutta vielä löytyy toki yksi tuomari Serbiassa. Hän on hirmuinen tuomari, sillä hänen tuomionsa ovat veriset, ja voi sitä, jolle hän langettaa sellaisen tuomion, hän ei voi välttää kuulemaa. Tämä tuomari on Demeter Banjaluki; hän osaa noudattaa oikeutta.

Usein olen ollut tuomarina vieraissa asioissa, ollut leskien ja isättömäin kostaja, joiden oikeuksia on petetty, mutta tänään tahdon olla tuomari asiassa, joka koskee minua itseäni. — Ole rauhassa lapseni! Sinulle tapahtuu oikeus, vaikka se tuleekin myöhään. Ole kirottu, sinä julkea naisten ajaja! Kolminkerroin kiroan sinut sen jälkeen kun tämä kalpea tyttö on sinun tähtesi vaipunut kuoleman kuiluun. Jokaisesta suudelmasta, jonka olet ryöstänyt viattomilta huulilta, jokaisesta teeskennellystä syleilystä toimitan minä sinulle uusia tuskia. Mutta en yksin sinulle, vaan myöskin niille, joiden kätyri sinä olet, niille, jotka ovat antaneet sinulle niin huonoja neuvoja, heidänkin päällensä olkoon kiroukseni ja heilukoon uhkaava perikato. Hävitköön koko se perhe, johon sinä riemuiten aiot päästä jäseneksi! Tätä minun kiroustani et sinäkään voi välttää. Minä tunsin erään miehen, joka jo usein on tarjonnut minulle ystävyyttään, vaikka olen sen tähän asti hyljännyt syystä, että eräs Obrenovitsch on tehnyt minulle hyvää.

Mutta nyt! — Sinä kuollut lapsiraukkani, sinä päästit minut velvollisuudestani. Hävitköön koko Obrenovitschin perhe! Sen sijaan nouset sinä, Pietari Karageorgevitsch, valtaistuimelle. Sillä minä, mustain vuorten kuningas, panen kruunun sinun päähäsi. —

Kova mielenliikutus oli vallannut mustapartaisen miehen ja sen vallassa tuli hän ilmaisseeksi salaisimman salaisuutensa aivan kuten kuuma lähde ruiskuttaa vettänsä pilviä kohti.

- Pietari Karageorgevitsch, minä olen sinun! jatkoi Demeter. — Ja sinä osaat panna arvoa minun voimalleni. Minä toimitan sinulle uljasta väkeä ja lähetän ne saarnaamaan sinun hyvyyttäsi samalla kun he halventavat Aleksanteria. Sillä tavoin synnytän minä rovion, jolla nykyinen kuningashuone poltetaan tuhaksi ja sen tuhkan sirotan minä kaikille ilmansuunnille.

Nuku rauhassa, rakas lapsiraukkani, jatkoi Demeter, meni vielä kerran sängyn luo ja kumartui Sylvan yli! Sinä saat kuolinuhrin, jommoista ei vielä kukaan ihminen ole saanut. Kokonainen hallitusvalta syöksyy kokoon sinun ruumiisi päälle, sinun haudallasi menee kokonainen ruhtinashuone sirpaleiksi sinä päivänä, jolloin ei ole enää Aleksanteria eikä Dragaa, eikä Nicodem Lunjevicaa, joka nyt jo suunnittelee tulevansa Serbian kuninkaaksi.

Sinä päivänä, jolloin se kurja kaatuu kuoliaana maahan, olet sinä kostettu, lapseni. Silloin saat sinä nukkua rauhassa haudassasi.

Demeter kumartui alas ja suuteli vielä kerran kuolleen kylmää otsaa. Mutta sitte tuli hän äkkiä miettiväiseksi. Antaisiko hän vieraan käden kosketella ruumista, kuka pitäisi huolta hautauksesta! Ei, itse saattaisi hän hänet viimeiseen leposijaansa. Hän tiesi, missä se on. Siellä saisi nukkua rauhassa. Sitä paikkaa oli hän rakastanut, siellä oli hän tuntenut olevansa kotona.

Hän ei enää miettinyt. Hän nosti lapsen pienestä korista ja kietoi vaipan sen ympärille. Sitte kääri hän kuolleen siihen valkoiseen peittoon, joka oli ollut Sylvan peitteenä. Ja sitte kantoi hän pois heidät molemmat. Hän hiipi kuten varas alas portaita, hän pidätti henkeä kulkiessaan portinvartijan huoneen ohi, tuli vihdoin ulos kadulle ja juoksi sitte niin pian kuin voi alas Tonavan rannalle. Kun hän oli tullut eräälle avonaiselle paikalle, päästi hän kimeän vihellyksen. Heti pilkisti Azan pää ruohikosta.

- Onko vene kunnossa? kysyi Demeter kiinnittämättä huomiota Azan hienoon moitteeseen.

- Se on kunnossa. Se on täällä rantaan kiinnitettynä. Demeter Banjaluki juoksi heti alas venheeseen ja niin pian kuin Aza oli tullut myös sinne, käski hän lykätä venheen ulos.

Aza teki kuten oli käsketty ja pian liukui pikku vene ulos keskelle virtaa. Tässä rupesi Aza lepäämään ja sanoi katsoen kysyvästi Demeteriin.

- Ei varastettua tavaraa ainakaan! vastasi Demeter, vaivoin, pidättäen kyyneleitään. — Siinä on jotakin, jonka olen rehellisesti ansainnut. Vie minut Kuolleitten saarelle!

— Siellä et ole ollut sitte tuon kauhun yön, jolloin Sylva katosi. Minäkin olen sen jälkeen karttanut saarta ja äitinikin on muuttanut sieltä pois. Siellä ei löydy enää ketään, joka tekee paikan meille rakkaaksi.

- No, siitä syystä viemme sinne jonkun, joka sen tekee taas meille rakkaaksi. Kuolleitten saarelle saat sinä soutaa, sanon minä, ja sitte — ei enää mitään kysymyksiä.

Aza tiesi, ettei maksanut vaivaa enää kysellä, kun kapteeni puhui sillä äänellä. Hän antoi siis airojen taas halkoa vettä ja pikku vene liukui nuolen nopeudella peilikirkkaalla pinnalla. Kauan ei viipynyt ennenkuin he olivat saapuneet pikku saarelle, joka verrattain vähä aikaa sitte oli täydellisen sielunrauhan tyyssijana.

- Sinä unohdat toisen käärön, kapteeni! sanoi jälkimäinen. — Sen pikku nyytin jätit venheeseen.

- Tahallani, vastasi Demeter, painaen hellästi suurempaa esinettä rintaansa vasten. — Kiiruhda ja seuraa minua!

Aurinko oli juuri mailleen menemässä. Se valoi ruusuhohteen Tonavan pinnalle ja näytti suutelevan joka puun lehteä lausuakseen sille hyvää yötä.

Aza seurasi Demeteriä pudistaen päätänsä. Hänen oli mahdoton käsittää kapteeninsa tarkoitusta ja kaikista vähimmän sitä seikkaa, että Demeter tänään niin äkkiä läksi taas saarelle, jota hän oli välttänyt aina Sylvan katoamisesta asti.

Hän oli kulkenut eteenpäin pitkin rantaa. Rannalla veden rajassa kasvoi kolme sypressiä, joiden alimmat oksat riippuivat vedessä. Tämä paikka oli hiljainen, synkkä ja yksinäinen.

- Mitä nyt, kapteeni? kysyi Aza, kun näki, että Demeter hiljaa ja varovasti laski kuormansa maahan.

- Mene siihen huoneeseen, jossa äiti Cyrilla kerran asui ja tuo tänne lapio. Hän on varmaan jättänyt tänne työkalujaan, joten sinä sen kai sieltä löydät.

- Tahdotko, että kaivan kuopan tai, kuten me sanomme ryövärien kielellä, koetamme saada myyrän kiinni? Saaliisi lienee hyvin arvokas, koska sinun täytyy kaivaa se maahan?

- Kyllä, poikani, vastasi Demeter kumealla äänellä, — se on niin arvokas, että minun täytyy piiloittaa se ihmisten ahnailta käsiltä syvälle maahan.

- Tee hauta, käski häntä Demeter Banjaluki, — kuusi jalkaa pitkä, kolme jalkaa leveä ja kuusi jalkaa syvä.

- Juuri niin se onkin — mutta kiiruhda nyt — tähdet alkavat jo näyttäytyä taivaalla.

Aza työnsi lapion maahan. Hän ei tiennyt, miksi kylmät väristykset kävivät läpi hänen ruumiinsa, tai miksi hänen yhä täytyi ajatella, että tämä oli samallaista kuin jos hän kaivaisi hautaa ruumiille.

Demeter Banjaluki oli istuutunut sen valkoisen käärön viereen, jonka oli tuonut venheestä. Hän nojasi päänsä käsien varaan ja katsoi miettiväisenä maahan.

- Ei, odota — siitä pidän minä huolen. Onko sinulla nuoraa? Niin, tuossahan riippuu nuoraa vyössäsi — anna se tänne.

- Mutta ennenkuin laskemme tämän ihanan aarteen maan helmaan, jatkoi hän, sittekun Aza oli antanut hänelle nuoran, — niin tahdon vielä kerran katsella sitä.

Aza, minä aion tässä jättää maan omaksi parhaimman, mitä elämässäni olen omistanut, minä annan sille sen, mikä on minulle kalliimpi kuin kaikki maailman aarteet. Sinäkin itket, poika raukkani, itket kuumia kyyneleitä, kun saat nähdä mitä tämä turve peittää ikuisesti. Katso siis, kenelle olet haudan kaivanut.

Aza tuijotti hämillään ja kauhistuneena liikkumatonta, suloista olentoa, joka makasi hänen edessään kukkien keskellä nurmella. Sitte huusi hän rajun tuskan vallassa:

- Hän on kuollut luonnollisen kuoleman, sanoi Banjaluki kumealla äänellä — synnytettyään lapsen. Mutta lapsen isä on oikea murhaaja, sillä Sylvan sydän särkyi tuskasta hänen tähtensä. Minä olen vannonut, Aza, kostavani murhaajalle lapseni puolesta ja toivon, että saan luottaa sinun apuusi siinä asiassa.

- Kapteeni, minä uhraan koko elämäni, huudahti hän, — hävittääkseni sen tunnottoman roiston, joka on vietellyt Sylvan. Sano minulle hänen nimensä ja saat olla varma, että huomenna isken minä veitseni hänen kylkeensä.

- En tänään enkä huomennakaan sano minä hänen nimeänsä, sen saat sinä tietää myöhemmin. Mutta sinä et saa tehdä mitään, joka voi turmella oman kostoni. Sinä tyhmeliini, luuletko sinä, että sellainen ihminen on rangaistu sillä, että veitsi työnnetään hänen ruumiiseensa! — Silloinhan hän on kuollut ja kuolema on sama kuin lepo ja rauha hänelle. Mutta sitä se kurja ei saa. Minä ajan häntä edessäni läpi elämäni koston ruoskalla ja jokainen ruoskan isku menee syvälle hänen lihaansa.

Aza polvistui ja otti äänettömät hyvästit rakkaaltansa. Sillä hän oli rakastanut Sylvaa koko kahdenkymmenen vuotensa rakkaudella. Hän oli jumaioinnut Sylvaa ja lahjoittanut hänelle kauneimman ruusun elämänsä puutarhasta.

- Sylva — Sylva raukka huokasi hän — niin nuori ja sinun täytyi jo kuolla! Niin kaunis ja kuitenkin täytyi sinun kadota siihen yöhön, jota ei päivä enään seuraa! — Oi Sylva — tässä sinun ruumiisi ääressä tunnen minä, että elämä on minulle sietämätön.

- Nouse ylös, on aika käydä toimeen! sanoi Demeter Banjaluki, kevyesti koskettaen Azan olkapäätä. Sitte nosti hän ylös kuolleen lapsensa, kääri taas huolellisesti valkoiseen peittoon, sitoi nuoran hengettömän ruumiin ympäri ja antoi sen hitaasti vajota syvyyteen.

- Minä en voi rukoilla sinun haudallasi, sanoi mustain vuorten ryöväri murtuneella äänellä, — sillä olen kauan sitte unohtanut rukoukseni. Eikä Jumalakaan kuulisi rukoustani, sillä minä olen hyljätty. Mutta parempi kuin rukous on kostonvala sen varalle, joka on ryöstänyt elämäsi.

Siis kuulkaa minua, te ikuiset tähdet, sinä, puhdas kuu, kuule minun valani! Minä en suo itselleni lepoa enkä rauhaa, ennenkuin olen maksanut sille roistolle, mitä hän on rikkonut sinua vastaan, Sylva! Häntä, hänen sisartaan ja Serbian kuningasta vastaan vannon minä käyväni sotaa niin kauan kun veripisara juoksee heidän suonissaan!

- Nyt tiedät sinä, Aza, kuka hänet on tappanut — se on kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica. Haa, minä en aikonut sanoa sinulle sitä vihattua nimeä, mutta kiehuva vihani toi sen minun huulilleni. Pane mieleesi nimi, Aza, elä anna ajan myrskytuulten puhaltaa sitä pois mielestäsi! Minä voisin kuolla, luoti voisi sattua minuun taistelussa, santarmit voisivat väijyä minua ja vetää mestauslavalle, silloin Aza, silloin täytyy sinun tulla minun vihani ja kostoni perijäksi! Elä unohda, että vaikka olisit kuinka paljon tehnyt syntiä, poikani, niin kaikki ne tuhannet ja taas tuhannet pahat työt, joita sinä olet minun palveluksessani tehnyt, kaikki antaa Jumala sinulle anteeksi sen koston tähden, jonka sinä toimitat meidän rakastettumme pyövelille!

- Minä tulen sinun perijäksesi, Demeter Banjaluki, huudahti Aza — sinun kostosi ei mene hautaan sinun itsesi kanssa.

- Hyvä, haudatkaamme siis rakas kuolleemme! Tähdet ovat pysähtyneet radoillansa taivaalla, maailman kauneus on mennyt ja viattomuus on paennut maan päältä! Kaikkialla on yö, syvä yö! Luokaamme multa takasin hänen ruumiinsa päälle, jotta se tulisi maaksi, kuten se maasta tullutkin on. Mutta tässä tomumajassa, lausui Demeter vuodattaen kuumia kyyneleitä — asui sielu niin kaunis ja puhdas, Aza, ettet sinä koskaan löydä sen vertaa! Se oli kukan sielu, täytetty suloisimmalla tuoksulla, tähti sielu, jolla oli vieno loisto — se oli liian suuri, liian jalo, ja puhdas asuakseen ihmisrinnassa!

Sitte kumartui Demeter alas ja suurten kyynelten valuessa pitkin poskia kokosi hän molemmin käsin multaa ja antoi sen hiljaa liukua sormien välistä ruumiin päälle. Aza seurasi esimerkkiä. Siinä hautauksessa ei ollut loistoa ja komeutta eikä kuitenkaan tähdet olleet koskaan ihanimmin loistaneet Serbian yli ja miljoonittain oli niitä nytkin Sylvan yksinkertaisissa hautajaisissa kuollutta suremassa.

Vihdoin oli hauta ummessa ja kuollut kadonnut. Demeter ja Aza laittoivat kummun haudalle ja alkoivat kaunistaa sitä kukilla, joita tuhansittain kasvoi saarella.

- Haudattu, lausui Demeter ontolla äänellä, — Sylva minun sanomattomasti rakastettu lapseni, on haudattu.

Ja nyt, äidin haudalta lapsen kehdolle! jatkoi syvästi liikutettu mies. — Takasin venheeseen, Aza! Sinä et vielä tiedä, että meillä on tuossa Sylvan lapsi. Viekäämme se äiti Cyrillan luo, hän saa kasvattaa lapsen, kuten hän ennen kasvatti Sylvan. Parempaa kasvatusäitiä ei lapsi koskaan voi saada.

Vielä kerran kumartui Demeter syvälle rakkaan tyttärensä hautakummulle, vielä kerran kostutti hän kukkia kyynelillään. Mutta sitte tunki hän väkisin kyyneleet takasin ja ojensi itsensä huudahtaen:

- Pois arka tuska! Tästä hetkestä kuulun minä vaan sinulle, sinä synkkä kosto!

Demeter otti lapsen ja antoi sen maata käsivarsillaan, Aza souti ja yhä kauemmas poistui vene Kuolleitten saarelta, pienestä yksinäisestä paratiisista keskellä Tonavaa.

Mutta molemmat miehet katsoivat saarta kohti niin kauan kun voivat nähdä vanhoja sypressejä — nukkuihan niiden varjossa kallein olento, minkä he omistivat maan päällä.

KAHDESKAHDEKSATTA LUKU.

Genia oli viime aikoina löytänyt pakopaikan Kruschedolin luostarissa. Mutta sinne ei hän voinut ijäkseen jäädä. Sitäpaitse veti sydän häntä takasin Belgradiin, jossa hän saattoi tavata Stefan Naumovitschia. Eräänä kauniina päivänä läksi Genia siis rautatienasemalle, jonne oli neljän tunnin matka. Sieltä piti hänen sitte jatkaa matkaa rautateitse Belgradiin. Päivä oli ihana ja kun Genia oli Kruschedolissa saanut kyllikseen levätä, teki kävely ulkona raittiissa ilmassa hänelle erittäin hyvää. Eikä hän pelännyt mitään. Hänen siten kulkiessaan eteenpäin metsän läpi, kuuli hän äkkiä takanaan äänen, joka huusi hänelle:

- Halloo — kuuleeko hän, pikku neitsyt, elkää menkö niin nopeaan, antakaa minun seurata mukana!

Genia katsahti hämmästyneenä ympärilleen. Kuka se oli, joka huusi hänelle täällä metsässä? Olikohan täällä ryöväreitä? Pian huomasi hän kuitenkin takanaan pienen eukon. Tämä ei ollut näöltään juuri miellyttävä eikä luotettava. Tuntuipa Geniasta siltä, kuin ei hän olisi koskaan ennen nähnyt resuisempaa ihmistä, kuin se, joka nyt tuli hänen takanaan. Hän ei ollut mustalainen, vaikka hän kyllä monessa suhteessa muistutti sellaista. Hän oli vanha, noin vähän yli kuudenkymmenen vuoden, mutta synnillinen elämä oli tehnyt hänet paljon vanhemman näköiseksi. Hän oli juoppo, sen näki selvästi pienen paksun eukon kuparinvärisistä kasvoista. Tukka riippui kasvoilla pitkissä harmaissa suortuvissa. Toisessa kädessä oli hänellä pieni pullo ja toisessa keppi. Silmät olivat, kuten kaikilla juopoilla vetiset ja arkailevat.

- Halloo! huusi akka vielä kerran. — Annatteko minun tulla seurassanne? Ei ole hyvä mennä yksin metsän läpi. Hänen äänensä oli käheä. Vaikkei Genia ollut ollenkaan seuraa vailla, kaikista vähimmän sellaista seuraa, pysähtyi hän ja antoi akan tulla luoksensa. Sillä hän luuli, että akka oli sairas ja heikko ja tarvitsi ehkä, hänen apuansa. Heikko hän olikin itse asiassa, se vanhus. Häntä vaivasi ilkeä yskä ja tuskin voi hän hengittää.

- Oi, minä en jaksa enää! valitti hän tultuaan lähelle Geniaa. — Minun täytyy istuutua tähän puun rungolle lepäämään. Rakas lapsi, te olette kadehdittava, sillä te olette vielä nuori ja kaunis — niin, sitä on sanonut moni mies, että minä olin — ah — minun täytyy ottaa vähän lääkettäni, muuten menehdyn minä! — Ilmaa! — Ilmaa! — Minä tukehdun!

Hän otti pullon taskustaan. Siinä näytti olevan paloviinaa lääkkeen sijasta, sillä kun hän otti korkin pois, tuli pullosta ilkeä haju, joka saattoi Genian ottamaan muutamia askelia taapäin. Vanhus joi, kuin olisi juonut vettä.

- Ah, se tekee hyvää — se on minun ainoa pelastukseni, kun vaiva tulee päälleni. Kun rintani alkaa vinkua ja röhistä, niin otan vähän lääkettäni, ja silloin menee se kohta ohi. Ja kun tämä lääke ei enää auta, niin tulee loppu — silloin on vaan hauta jälellä.

- Mikä sen nimi on, kysyt sinä, puluseni. Jos välttämättömästi tahdot sen tietää, niin on se paloviinaa. Ehkä sinäkin tahdot ryypyn? Niin, elä estele! Se maistaa hyvältä, sen saat uskoa ja sitä tahtoo vaan lisää, kun kerran on saanut maistaa sitä tavaraa.

- Pelkäätkö sitä? Luuletko, että se kuumentaa liiaksi vertasi, niin että alat liiaksi pitää miesväestä?

Se kohta pitää kyllä paikkansa. Mutta minun lääkkeelläni on sekin etu, että kun on juonut sitä, niin tuntee itsensä taas nuoreksi. Silloin on valmis tekemään paljon asioita, joita ei uskoisi harmaahapsisesta ihmisestä. Sitä tahtoo hypätä, juosta ja tanssia. Mutta odotahan puluseni, jatkoi inhottava nainen, pannen korkin pullon suulle — vielä sinäkin kerran turvaudut tähän lääkkeeseen. Siihen tulemme kaikki, kun nuoruus on kerran mennyt menojaan.

Mummo vaikeni nyt hetkeksi pistäen pullon taskuunsa. Sitte rykäsi hän ja jatkoi:

- Olet oikeassa, tunnissa sinne kyllä ehtii. Meillä on hyvää aikaa ja tulemme sinne paljon ennen kuin juna tulee. Matkustatko sinäkin junalla?

- Belgradiin? Kas vaan! — Sehän on juuri minun tieni. Sinne minäkin menen. No, sitte voimme olla toisillemme seurana. On hyvä, ettei matkalla ole yksin. Tahdotko palan leipää ja läskiä? Tästä saat molempia.

Sillä aikaa oli hän toisesta taskustaan ottanut leipää ja läskiä ja alkoi, sittekun Genia oli kieltäytynyt ottamasta, hampaattomilla ikenillään mutustaa leipää ja läskiä.

- Belgrad on kaunis kaupunki, sanoi hän syödessään — suuri kaupunki,
Serbian pääkaupunki. Niin, kyllä minä sen pesän tunnen perin pohjin!
Siellä taitaa nykyään olla kaunis kuningatar.

- Kuningatar Draga, sanoi eukko ja nauroi. — Vai niin, onko hänen nimensä kuningatar Draga. Tiedätkö, minusta tuntuu se niin hullulta, että hänen nimensä on kuningatar Draga. Ja eikös hän ole syntyisin Lunjevica?

- Minä tunnen hyvin vähän hänen perhettään, mutta se, mitä olen kuullut, ei ole juuri hyvää.

- Ei juuri hyvää? Hänen vanhempansa olivat kai huonompaa väkeä? Sanokaa minulle, eikö Dragalla ollut äiti, joka joi paljon?

- Kyllä, luulen kuulleeni jotain sellaista, vastasi Genia. Mutta siitä ei saa puhua. Se, joka Serbiassa panettelee kuningasta tai kuningatarta, heitetään heti vankeuteen ja minä neuvoisin teitä, ettette päästäisi mitään sellaista huuliltanne, jollette tahdo tehdä vankilan kanssa tuttavuutta.

- Tuttavuutta — minäkö tekisin vankilan kanssa tuttavuutta? Sinä voit olla aivan huoletta, puluseni, että minä tulen aivan toiseen paikkaan kuin vankilaan. Voiko konakissa asua mukavasti?

- Soo, onko siellä myös tarpeeksi paloviinaa? Sillä, näetkös, se on minun lääkettäni — minulla on niin kirottuja poltteita vatsassa — ne täytyy heti lopettaa!

- Teidän ei pitäisi juoda niin paljon, sanoi Genia — te saatte vielä halvauksen.

- Halvauksen? Ha, haa, siinä kylässä, jossa minä tähän asti olen asunut, varoitti kirkkoherra minua aina, ja tiedätkö, kaksi viikkoa sitte, kun hän seisoi alttarilla, kaatui hän ja kuoli. Hän ei juonut koskaan muuta kuin vettä ja minä — minä elän yhä! Niin, jos hän olisi käyttänyt minun lääkettäni, niin olisi hänkin elänyt. Hän oli tyhmeliini, tietysti. Mutta oikeastaan olen minä hyvin kiitollinen hänelle, jatkoi mummo hetken perästä, jolla ajalla hän uudestaan haki pullosta lohdutusta — sillä hänhän oli ensimäinen, joka antoi minulla tämän sanomalehden. Tästä sain lukea, että — eukko vaikeni äkkiä ja katsoi epäillen Geniaa. Hän oli nähtävästi ollut ilmoittamaisillaan jotakin, mutta malttoi mielensä ja keskeytti puheensa, peläten, että vieras käyttäisi hänen ilmoitustaan omaksi hyväkseen.

Kuningas Aleksanteri taitaa olla hyvin rakastunut kuningattareensa, vai mitä? alkoi hän uudelleen. — Hän ei taida olla oikein viisas, on minulle sanottu ja se taitaa olla kuningatar joka ohjaa.

- Niin, kyllä se on melkein sillä tavalla, vastasi Genia. — Mutta hullu ei kuningas ole, hän on vaan hyvin hermostunut, liiaksi rasittunut.

- Hän on hirmuinen nainen, tuo Draga sanoi mummo nauraen. — Sitä en olisi koskaan uskonut hänestä. Mutta eihän sitä koskaan voi tietää mitä ihmisestä tulee. No, eikös Dragalla ole veli, jonka nimi on Nicodem, mitä hänestä on tullut?

- Hän on kapteeni ja sanotaan, että hänet kohta nimitetään vallanperijäksi Aleksanterin jälkeen.

- Vallanperijäksi? Nicodem? Se lurjus, joka aina mieluimmin piehtaroi loassa. No niin, miksikäs ei hän voisi siksi tulla.

- Tehän puhutte, kuin olisitte hyvä tuttu Lunjevican perheessä? Olette kai palvellut heillä?

Eukko rupesi kovasti nauramaan, joka sai linnutkin läheisistä puista lentämään tiehensä.

- Juuri niin! huudahti hän. — Niin todellakin olen minä palvellut Lunjevican perheessä. Mutta niinhän se aina käy tässä maailmassa, kun on tullut vanhaksi, niin ajetaan portista ulos. Ha, haa, sepä oli hauskaa, niin, minä olen palvellut heillä.

- Eiköhän mennä eteenpäin nyt, sanoi Genia. — Jos tahdotte tulla rautatienasemalle, niin täytyy teidän pysyä mukana. Nouskaa ylös nyt!

Mummo nousi ylös, sieppasi käteensä likasen nyyttinsä, joka hänellä oli ollut kädessä, ja jatkoi vaellustaan Genian rinnalla.

Genia pysyttelihe muutamain askelten päässä hänestä, sillä se ilkeä haju, joka tuli eukon suusta, löi melkein huumaavasti vasten hänen kasvojaan.

- Te olette siis tähän asti asunut unkarilaisessa kylässä? kysyi Genia, päästäkseen jollain tavoin puheeseen vanhuksen kanssa. Missä se kylä on?

- Aivan Kruschedolin takana, vastasi eukko. — Siihen kuuluu vaan pari kurjaa tölliä ja sitte on siinä kirkkokin tietysti.

- Milläkö olen elänyt, vastasi vanhus — niin, sitä en tiedä oikeastaan itsekään. Mutta viinaa minulla on aina ollut niin paljon kuin olen tahtonut. Ja sehän on pääasia.

- Mutta miksi läksitte kylästä? kysyi Genia. Minä en tahdo olla utelias enkä tunkeileva, mutta minua ihmetyttää, että teidän ikäisenne ihminen lähtee niin pitkälle matkalle.

- Niin, näetkös, kultaseni, sanoi inhottava vanhus, nauraen rumasti — siitä ei puhuta mitään. Jos ei löytyisi eräitä sanomalehtiä, niin asuisin minä varmaan vielä unkarilaisessa kylässäni, enkä olisi ajatellutkaan kömpiä pikku pesästäni ulos maailmaan. Mutta minä otan taas ryypyn, se virkistää. Ottakaa tekin! Olettehan jo kylliksi niellyt pölyä, ja se täytyy huuhtoa alas.

Vanhus oli uudestaan ottanut pullonsa ja otti siitä "vahvistusryypyn". Sitte ojensi hän pullon Genialle, joka kuitenkin nopealla liikkeellä torjui sen pois luotaan.

Sitte kulkivat he edelleen. He olivat jo kauan aikaa sitte tulleet ulos metsästä ja kulkivat pitkin maantietä, joka kierteli kahden kivirivin välissä.

- Niin, ne sanomalehdet! alkoi taas akka. — Ha, haa, onpa se hauskaa, kun on sellaisia olemassa, sillä niistä saa tietää kaikki, silloin ei mitään voi pitää salassa. Minun mielestäni tuommoinen lehti on kuin vanha akka, joka juttelee kaikki eikä voi mitään pitää salassa. Sanokaa, oletteko kuullut puhuttavan, että nykyään hallitsee Serbiassa kaunis kuningatar, jonka nimi on Draga?

- Kyllä minä olen kuullut siitä puhuttavan, vastasi Genia. — Mutta te ette ensi kertaa lausu minulle sitä nimeä. — Mitä teillä on sitte sen kuningattaren kanssa tekemistä?

- Joo, minä luin hänestä sanomalehdissä ja silloin päätin jättää kylän ja lähteä Belgradiin. Ha, haa, olisinhan hullu, jos jäisin siihen likaiseen, inhottavaan kylään, kun saan asua palatsissa, olla puettuna silkkiin ja samettiin ja juoda viinaa ja hienoja liköörejä — oh, se maistaa joltakin se.

- Niin, kuningatar Dragan luo aion minä matkustaa! Ha, haa, repeävätkö silmäsi ikäänkuin ihmettelisit, olenko tervetullut vai en? Niin, se on se sama, näetkös, jos minun tuloni on hänelle mieluinen tai ei, hänen täytyy sittenkin ottaa minut vastaan. Minä saan nukkua silkkipatjoilla, minä en enää ole halveksittu kerjäläinen, vaan saan parhaat palat syödäkseni. Vartija kulkee mukanani kivääri olalla. Ha, haa, minä näen juuri nuo kankeat miehet konakin edustalla seisovan edessäni ja jos minua haluttaa annan minä tulla ne huoneeseeni ja silloin niiden pitää marssia edessäni yks kaks, yks kaks, kiväärit olalle! Ja sitte annan minä ne juoda niin paljon kuin tahtovat. Niin, — siitäpä tulee oikea ilo. Ja sitte kun minä kerran paneudun kuolemaan — ha, haa! Neljä viikkoa sitte olisivat he varmaan puristaneet minut neljän laudan väliin ja pistäneet jonnekin kuten kuolleen koiran. Mutta nyt — tuhat tulimmaista! — nyt tulee ruumissaattoni olemaan suuremmoinen! Vahinko vaan, etten itse voi sitä nähdä — en tiedä, mitä antaisin, jos saisin sen nähdä. Minut viedään hautaan lasivaunussa, hopea-arkussa, koko Belgradi puetaan mustiin ja lasilyhdyt palavat keskellä päivää. Niin, niiden täytyy palaa, minä pidän siitä erityisesti huolta. Minä näin kerran sellaiset hautajaiset. Se oli silloin kun ruhtinas Mikael vietiin hautaan. Se oli ihmeellistä! Niin minutkin haudataan, juuri niin!

Genia katsoi eukkoa sivultapäin. Hänen toverinsa oli varmaan hullu. Viinapullon liian ahkera käyttäminen oli vaikuttanut hänessä viinahulluuden ja hän jutteli sellaisia asioita, joista ei Genia parhaalla tahdollaankaan voinut viisastua.

Hänestä alkoi tuntua kamalalta olla enää yhdessä eukon kanssa, sillä tämä alkoi nauraa itsekseen, tanssi pari askelta, seisoi taas hiljaa ja otti sitte viinapullon esille, hyväili sitä ja ryyppäsi aika siemauksen.

Nyt saattoi nähdä, että eukko oli nauttinut liika paljon. Hän horjui ja hengitti syvään ja raskaasti.

Kun Genia oli tullut niin lähelle asemaa, että saattoi nähdä sen jokseenkin hyvin, huomasi hän, että siellä oli hyvin paljon väkeä.

Tämä tuntui hänestä kummalliselta. Sillä asemalla, joka oli melkein
Unkarin pustalla, ei ollut tavallisesti juuri paljon matkustavaisia.
Mutta tänään seisoi vaunuja ja hienoja ajoneuvoja aseman käytävän
edessäkin ja koreita lakeijoja juoksi sinne tänne.

- No, nyt olemme täällä, sanoi vanhus. — Nyt lähdemme Belgradiin. Mutta mehän matkustamme yhdessä, kultaseni.

- Tietysti, olemmehan tulleet niin lähelle toisiamme, ettemme noin ilman muuta voi erota.

- Kukako on antanut rahat, vastasi vanhus, — oh, ne antoivat kaikki. Kun saivat kuulla puhuttavan minun jutustani, niin kokosivat he matkarahoja minulle, toinen pani guldenin, toinen pari kreuzeniä.

Genia meni nyt portista asemasillalle ja vanhus seurasi perässä. Nuori tyttö häpesi seuralaistaan. Hänestä oli kerrassaan tuskallista, että hänet nähtiin samassa seurassa naisen kanssa, joka ei voinut edes jaloillaan seistä. Mutta toiselta puolen ei hän voinut noin ilman mitään sanoa hänelle, ettei hän enää tahtonut olla hänen seurassaan.

Hän salli sen, että vanhus asettui hänen viereensä pilettiluukun eteen ja pyysi samalla kun hänkin pilettiä Belgradiin.

- Mutta sitte täytyy teidän kiirehtiä, jos tahdotte seurata mukana, sanoi lipun myyjä Genialle. — Juna seisoo jo oikeilla raiteilla ja lähtee tänään täsmälleen, sillä siinä on ylhäisiä matkustajia.

Kun Genia kuuli nämä sanat, huusi hän seuralaiselleen, että heidän piti kiirehtiä ja riensi itse asemasillalle.

- Tuo kirottu hengenahdistus, valitti hän, — se tulee aina silloin, kun minun enin pitäisi hengittää. Hyvänen aika, odottakaahan, minä tulen heti perästä. — Ah, tuossa on juna. — Mutta peijakas, mitäs tämä on?

Ovi, joka vei asemahuoneesta sillalle, avattiin äkkiä. Sitte levitettiin leveä käytävämatto, joka ulottui komeasti laitettuun vaunuun. Myöskin portaat, jotka veivät vaunuun, olivat maton peittämät. Ja nyt astui upseerin takkiin puettu herra asemasillalle kulettaen kainalossaan hienosti puettua naista. Genia ei näistä sen enempää välittänyt, sillä hän ei tahtonut mistään hinnasta jäädä pois junasta, kun hänen siinä tapauksessa olisi pitänyt viettää yönsä pienellä yksinäisellä asemalla.

Siitä syystä hyppäsi hän kiireesti erääseen vaunuun ja vasta sitte, kun oli sisällä ja oli vetänyt oven kiinni perässään, meni hän takasin ikkunan luo katselemaan sitä omituista näytelmää, joka tapahtui asemasillalla.

- Draga, kuningatar Draga! huudahti Genia äkkiä. — Oi Jumala, hän itse ja kuningas Aleksanteri on mukana! Ne olivat siis tätä seuruetta, joista piletin myyjä puhui.

Nyt selvisi kaikki hänelle. Olihan hän kuullut, että Aleksanteri ja Draga olivat olleet luostarissa. Ja nyt tapasi hän heidät täällä, Draga ja Aleksanteri olivat lähdössä samalla junalla kuin hänkin.

Mutta mitäs tämä oli? Vanhus, jonka seurassa hän oli kulkenut asemalle, seisoi yhä sillalla kuten noiduttu eikä näyttäytynyt haluavan mennä pois kuninkaan ja kuningattaren tieltä. Eräs virkamies tuli ja pyysi häntä väistymään. Mutta akka lykkäsi virkamiehen pois luotaan. Samassa hyökkäsi hän kuningasta ja kuningatarta vastaan ja huusi käheällä äänellä, joka kuului yli koko asemasillan.

Kuului huuto. Se oli päässyt kuningattaren huulilta. Genia näki Dragan kalman kalpeana horjuvan taapäin. Näytti siltä kuin tuo muutoin niin ylpeä nainen nyt olisi pyörtymäisillään.

Mutta kuningas, arkana kuten ainakin ja eläen alituisessa pelossa, että häntä vastaan tahdottiin tehdä murhayritys oli juossut syrjään.

KOLMASKAHDEKSATTA LUKU.

- Niin, etkö tunne minua, Draga, rakkaani? huusi juopunut vanhus. — Minähän olen pikku äitisi! Hi, hi, sinä luulit kai minun olevan jo kuolleen, luulit kai, että madot jo kestailivat ruumiini päällä. Mutta näetkös, tässä seison ilmielävänä edessäsi. No, syleile nyt minua, tyttäreni, ja paina minua rintaasi vasten!

- Laittakaa niin, että tuo mieletön nainen tulee pois täältä! käski
Draga. — Pois tieltä! Minä en tunne häntä.

Sanotaan, että juopuneet voivat osoittaa tavatonta voimaa niin kauan kun juopumus kestää. Niin oli tämänkin vanhan naisen laita.

Hän löi nyrkillään erästä lakeijaa rintaan niin, että tämä horjui taapäin. Toisesta pääsi hän siten erilleen, että pudisti hänet pois, kuin olisi hän ollut kärpänen. Kolmatta sylki hän vasten silmiä, jotta tämä kauhistuneena pakeni ja neljäs ei enää uskaltanut tarttua raivoavaan naiseen.

- Ha, haa, te kullalla koristetut roistot! Kuinka uskallatte nostaa kättänne kuningattarenne äitiä vastaan? Kunnioitusta minulle, sillä minä olen kuningattaren äiti! Tässä on se, joka on synnyttänyt hänet maailmaan! Ahaa, tämä on kai sinun puolisosi, kuningas, luulen ma! Tule syliini, poikani, minä tahdon siunata sinua, minä olen äitisi!

- Mitä tuo nainen tahtoo? kysyi Aleksanteri hämillään. — Mistä hän puhuu?

- Tässä meidän edessämme on mielipuoli, vastasi Draga. — Tämä onneton vaimoparka on vietävä hullujen huoneeseen. Mutta laittakaa vaan niin, ettei hän enää ole tiellämme, sillä minä en katso häneen, hän on niin vastenmielinen.

Näin sanoen tahtoi Draga rientää hänen ohitsensa. Mutta samassa syleili eukko häntä ja puristi niin kovasti rintaansa vasten, ettei kuningatar voinut tehdä vastarintaa.

- Mitä sanot sinä, kiittämätön olento? sähisi vanhus. — Et tahdo enää tunnustaa minua äidiksesi, luulen ma? Minä sanon sinulle, kuinka usein olen istunut myöhään yöhön ja parsinut sinun sukkiasi? Vai kerronko miehellesi, että sinulla on ollut jo monta ennen häntä. —

- Hiljaa! kuiskasi Draga vanhukselle. — Sinä saat rahaa niin paljon kuin tahdot! Mutta päästä minut nyt irti! Minun täytyy kieltää sinut!

- Sinun täytyy kieltää minut! Mutta minä en ollenkaan tahdo, että sinä kiellät minut. Minä tahdon, että sinä kutsut minua äidiksesi! Tässä kaiken kansan edessä tulee sinun tunnustaa, että minä olen äitisi! Minä olen vanha äiti Lunjevica, sen tietää koko maailma. Oi, että minun piti tämä nähdä! Oma tyttäreni ei tahdo tuntea minua! Se kiittämätön olento, se katunainen! Ah, minä en voi enää pidättää kyyneleitäni, minun täytyy itkeä! Sillä minä tunnen olevani niin kovin onneton!

Hänen humaluutensa sai nyt toisen muodon. Viha muuttui sydäntäsärkeväksi hellyydeksi, jota usein näkee juopuneissa. Silloin itkevät he kaikista, valittavat kohtaloansa ja kerrassaan sulavat kyyneliin, kunnes vihdoin heikkous voittaa. Mutta heikkouden tilaan oli tässä vielä pitkältä. Tällä hetkellä oli rouva Lunjevican terveys mitä parhain. Hän tosin itki, mutta samalla kirosi ja haukkui, niin että kuningatar kauhistuneena pakeni pois. Hänen oli vihdoinkin onnistunut kiskoa itsensä irti äidistänsä. Lakeijat olivat taas tulleet ja pitivät vanhusta kiinni, joten kuningas ja kuningatar pääsivät vaunuun.

Siellä oli asemapäällikkö parhaassa virkapuvussaan odottamassa. Hän nosti kuningattaren vaunuun ja siinä kuiskasi Draga hänen korvaansa.

- Antakaa heti lähtömerkki! Minun täytyy päästä pois täältä! Ja tuon mielipuolen panette te kiinni ja jätätte viranomaisten huostaan, jotka kyllä pitävät huolta siitä, että hänet viedään hullujen huoneeseen.

Kuningas ja kuningatar istuivat vaunuissa, Draga melkein tajuttomana vaipuneena samettisohvalle.

- Oliko se todellakin mielipuoli, joka sinua puhutteli? kysyi kuningas.
Kuinka voi tuo nainen sellaista ajatella, että hän on sinun äitisi?

- Elä kysy minulta! vastasi Draga kärsimättömästi ankaralla äänellä. — Enhän minä sille mitään voi, jos joku juopunut saa sen päähänpiston, että tahtoo näytellä äitini osaa. Minun äitini on kuollut. Minulla on hänen kuolintodistuksensakin.

Samassa suljettiin vaunun ovi. Asemapäällikkö vetäytyi syvästi kumartaen takasin.

- Voi, jos nyt edes Nicodem olisi täällä! kuiskasi Draga itsekseen. —
Mutta hän on äkkiä kadonnut — hän on yksin palannut Belgradiin.

- Niin, sen hän on tehnyt, rakkaani, vastasi kuningas — ja minä voin ilmoittaa sinulle, ettei Nicodem matkustanut yksin. Sanotaan, että pieni herttainen rouva on mennyt hänen kanssansa. Kuka tämä rouva on, sitä en minä saanut tietää. No, voimmehan suoda hänelle vähän iloa! Kun on kysymys kauniista naisesta, täytyy olla suvaitsevainen.

Asemapäällikkö oli antanut lähtömerkin. Kuului kolme kimakkaa vihellystä. Silloin juoksi äkkiä vielä eräs henkilö asemasillalle ja vaihtoi kiihtyneen näköisenä muutamia sanoja asemapäällikön kanssa. Se oli Stefan Naumovitsch, joka oli ollut vähällä jäädä pienelle asemalle. Hän, joka oli kuninkaan ajutantti, oli lähettänyt kuninkaallisten tavaroita Belgradiin. Kun ei hän nyt voinut tietää, että juna ainakin kymmenen minuuttia aikaisemmin kuin tavallisesti lähtisi asemalta, niin ei hän ollut pitänyt erityisen kiirettä. Nyt näki hän kuitenkin, että juna oli vähällä lähteä liikkeelle, kun hän vielä seisoi asemasillalla. Mutta hän teki nopean päätöksen ja juoksi ensimäiseen vaunuun, mihin pääsi, kiskaisi oven auki ja pujahti vaunuun.

Mutta juna ei vielä päässyt lähtemään, ennenkuin uusi häiriö tapahtui. Juopunut ei ollut ennen huomannut, että Draga koetti päästä häntä pakoon, ennenkuin hän aivan raivostuneena hyökkäsi junan luo ja hyppäsi portaalle sekä piti molemmin käsin kiinni messinkirivasta, joka pisti ulos vaunun oven reunasta.

Mutta juna oli jo lähtenyt liikkeeseen. Veturi oli päästänyt kolme kimeää vihellystä. Se puhisi ja sähisi, ja kun veturinkuljettaja antoi heti lähteä täydellä höyryllä, kuten on tapana, kun on kuninkaallisia matkustajia, niin riensi juna pois vimmattua vauhtia.

Draga oli kauhistuneena noussut ylös ja meni ikkunan luo. Hänen äitinsä veristävät, punaiset kasvot irvistivät häntä vastaan.

- Ah, tuossa on taas se hullu! huudahti kuningas. Jumala taivaassa, mihin menemme! Emmehän voi antaa hänen joutua turmioonkaan.

- Tyttöseni — sydänkäpyseni — puluseni! huusi akka. — Minä tahdon hyväillä ja suudella sinua, avaa minulle.

Olenhan minä äitisi. Olen kantanut sinua sydämeni alla. Muistatko, kuinka ensimäisen kerran menin sinun kanssasi kouluun? Silloin siunasin minä sinua. Siunaukseni onkin tuottanut hedelmiä. Sinä olet löytänyt kuninkaan, joka on tehnyt sinut puolisoksensa.

- Takasin! huusi hän Aleksanterille. — Mitä meillä on tekemistä naisen kanssa tuolla ulkona? Hän on mielipuoli ja meille on aivan yhdentekevä, missä hän kuolee.

Aleksanteri jäykistyi ja katsoi Dragaan kysyvästi. Hän oli tämän naisen huulilta kuullut paljon, joka näytti hänestä selittämättömältä. Se, mitä hän nyt kuuli, värisytti häntä, ja ehkä hän nyt ensi kerran pelästyi elämänkumppaniansa, jonka oli valinnut.

Vanhus horjui edes takasin portaalla. Mutta hän piti itseään kiinni ihmeteltävällä voimalla. Hän lienee kuitenkin huomannut, että hänen vastustuskykynsä oli loppumaisillaan, sillä hän huusi kimeällä, sydäntäsärkevällä äänellä:

- Avaahan toki minulle! Tahdotko todellakin syöstä minut turmioon?
Muserretaanko minut maahan? Leikkaavatko pyörät minut palasiksi?
Avaahan toki! Minä en enää kestä!

Draga seisoi sisäpuolella ja katsoi säälimättä äitiänsä. Siinä julmassa sielussa ei ollut sääliä. Vaikka hän tiesi, että se todellakin oli hänen äitinsä, joka seisoi siellä ulkona ja pyysi häntä päästämään sisälle, niin toivoi hän juuri sitä, että vanhus joutuisi turmioon. Sehän oli paras keino hänelle päästä kerta kaikkiaan erilleen äidistä.

- Annatko sitte minun kuolla? huusi äiti Lunjevica kimeällä äänellä — Pitääkö minun joutua turmioon? Draga — Draginja — muista, että sinä aina olet ollut minun lempilapseni! Avaa nyt — auta minua — armahda minua! Minä en voi enää pysyä kiinni! Niin, tuolla kaukana näen muurin — minä muserran pääni siihen! Hm, kuinka kovasti tuuli painaa minun kupeeseeni! — Draga, avaa, avaa!

Mutta kuninkaallinen nainen seisoi siinä kuin marmoripatsas. Hän ei lausunut ainoaakaan lohdutuksen sanaa.

- Draga, huudahti Aleksanteri ja tuli vaimonsa luo. — Armahda toki eukkoa! Vaikka hän onkin hullu, vaikka onkin loukannut sinua sillä, että sanoo olevansa sinun äitisi, niin on hän kaikissa tapauksissa ihminen. —

Tämän sanottuaan koetti kuningas työntää Dragan sivulle, avatakseen vaunun oven. Mutta Draga ojensi käskevästi kätensä ja huusi:

- Takasin Aleksanteri — mitä meillä on tekemistä tämän mielettömän naisen kanssa?

- Draga, minä en ymmärrä sinua, huudahti Aleksanteri hämmästyneenä. En totisesti, ensi kertaa yhdessä olomme aikana olet sinä minusta käsittämätön. Kuka voisi olla niin julma?

- Julma! Etkö sinä sitte huomaa, että minä olen ainoastaan viisas? sanoi Draga nopeasti.

- Viisas? — Sitäkö sanot viisaudeksi, Draga, kun annetaan ihminen joutua turmioon, tämä nainen —

Aleksanteri horjui taapäin. Silmänräpäykseksi peitti hän kasvonsa käsillään, mutta mutisi sitte ikäänkuin itsekseen:

- Niin, minun äitini, jota pidimme kuolleena, vastasi Draga. — Me luulimme, että hän oli hukkunut Tonavaan.

- Sinun äitisi, toisti kuningas vielä kerran, — tämä maankiertäjä, joka haisee viinalle jo pitkän matkan päästä, hän, äitisi?

- No niin, olenhan jo sanonut sinulle, että hän on on nainen, joka on synnyttänyt minut maailmaan. Mutta mitä se tekee? Velvoittaako se minut johonkin? Olihan sinullakin isä, ja sinä annoit kuitenkin suostumuksesi siihen, että —

- Vaikene, Jumalan tähden, vaikene! keskeytti hänet kuningas käheällä äänellä ja hänen jäykkä katseensa kulki joka suunnalle vaunussa, kuin olisi hän pelännyt, että jossain oli joku kuuntelija kätkössä. — Elä muistuta minulle sitä asiata! Minun isäni — niin, silloin oli politiikka kysymyksessä, minun täytyi toimia siten, jos tahdoin olla Serbian kuninkaana, mutta tämä nainen —

- Voi tulla vaarallisemmaksi meille, kuin mitä kuningas Milan oli, keskeytti Draga matalalla, mutta hyvin terävällä äänellä. — Sinä olet hetkellinen, Aleksanteri, siitä syystä täytyy minun avata sinun silmäsi ja ajatella sinun edestäsi. Tahdotko siis, että tämä juoppo, tämä rääsyihin kääritty, rappiolle joutunut maankiertäjä tulee kanssamme Belgradiin? Tahdotko nähdä hänet suurella torilla tai konakin edustalla? — Ha, haa, silloin asettuu hän sinne ja huutaa kovalla äänellä:

— Murhaajat, tahdotteko siis, että minun pitää kuolla? Haa, minä tulen sisään — vaikka minä —

Samassa särettiin ikkunan ruutu ja Draga hypähti taapäin, ettei lasin sirpaleet löisi häntä vasten kasvoja. Sillä epätoivoissaan oli vanhus irroittanut toisen kätensä messinkikahvasta ja lyönyt sisään ikkunan ruudun.

- Suuri Jumala, huudahti kuningas, mitä tästä tulee, jos me nyt tulemme jollekin asemalle? Silloin nähdään hänet ja moititaan meitä, että me olemme tahallamme tahtoneet hänen kuolemaansa.

- Vielä on pitkä matka asemalle, vastasi Draga kylmäverisesti. — Minä ajattelen, että meidän täytyy nyt toimia päättävästi. Mene edemmäs, Aleksanteri ja anna minun tehdä, kuten tahdon! Istu tuolla nurkassa, sulje silmäsi, eläkä välitä siitä, mitä tulee tapahtumaan.

- Mitä sinä aiot sitte tehdä? kysyi Aleksanteri huulet valkeina. —
Draga sinä aiot —

- Tehdä samaa, mitä sinä olet tehnyt Milanille. Niin, eikö se ole aivan samaa, jos minä annan tämän naisen lopettaa päivänsä junan pyörien alla, tai jos minä annan hänelle myrkkyä, aivan samallaista myrkkyä, joka vei Milanin hengen?

- Vaikene! käski kuningas. — Miksi manaat sinä aina esille elämäni hirmuisimman aaveen? Aiotko hankkia uuden painajaisen minun kaulaani? Tuleeko tämäkin nainen seisomaan uhkaavana edessäni unettomina öinäni?

- Takasin, kuuletko! huusi Draga. — Tämä on viimeinen minuutti! Sen täytyy tapahtua — muista se!

- Se on merkkinä, että asema on aivan lähellä. Minä en tahdo, että kansa täällä Serbiassa saa halveksien katsoa minuun ja se tulee halveksimaan minua, jos se oppii tuntemaan tämän naisen. Minä en tahdo, että tämä nainen vetää minut tomuun, josta olen noussut ylös. Minä en tahdo, että mitään varjoa lankeaa minun suuruudelleni ja komeudelleni ja että Eurooppa uudelleen saa syytä pilkata minua ja osoittaa minua sormellaan alhaisen säätyni tähden. Jos rakastat minua, Aleksanteri, niin käänny poispäin, eläkä välitä minusta!

Se oli se taikasana, jolla hän aina voitti heikkohermoisen, intohimojensa kahleisiin vangitun kuninkaan.

Aleksanteri horjui taapäin. Ähkyen vaipui hän samettityynylle ja löi kädet kasvoillensa.

- Tee kuten tahdot, sanoi kuningas huoaten — minä — minä en sinusta välitä. Mutta tee se pian — pian, jottei sitä kukaan ehdi huomata. Oi, minä vapisen ajatellessani, että joku voisi todistaa, että me olemme aikaansaaneet tämän murhan.

Ilohuuto kuului ulkoa. Sillä onneton äiti ei voinut muuta kuin uskoa, että tyttären sydän oli vihdoinkin heltynyt, että hänen pelastuksensa hetki oli tullut ja että Draga ojentaisi kätensä hänelle vetääkseen hänet vaunuun.

- Se kuninkaallinen nainen, jolle olet antanut elämän ja jota kerran olet kantanut sydämesi alla, se nainen ei tunne sääliä. Voimakkaampi kuin mitkään muut tunteet, jotka muuten asuvat ihmisrinnassa, on hänessä kunniahimo, polttava, kuluttava kunniahimo, jota hänen on kiittäminen siitä, että hänen päässänsä on kruunu.

- Minä tulen, vastasi eukko — mutta minä pelkään putoavani. Tue sinä minua, tyttäreni! Oi, se olisi hirmuista, jos minä nyt, viime hetkellä horjahtaisin ja kaatuisin.

- Oh, et, ethän toki — elä pelkää, mamma, minä pidän kyllä sinusta kiinni, sanoi tuo viekas, teeskentelevä nainen. — Mutta minä en voi kumartua niin alas. Ojenna minulle kätesi, niin tartun siihen samassa kun sinä hellität kätesi ovenrivasta.

- Teetkö sen todellakin? kysyi vanhus. — Oh, minä vapisen niin hirmuisesti! Kas niin, tartu kovasti käteeni, pidä kovemmin — kiitos vaan! Nyt, nyt päästän toisen irti. — Jos ei juna vaan menisi niin kovaa vauhtia, minä menetän vähällä järkeni. Mutta tiedänhän minä, että pidät minusta kiinni, Draga — teethän sen?

- No sitte Jumalan nimeen. — Ah, sinä kirottu, sinähän päästät minut irti —

Myrskytuuli, joka syntyi pauhaavan junan kovasta vauhdista, toi nämä sanat Dragan korvaan.

Samassa kun eukko irroitti kätensä kaidepuusta, vetäsi Dragakin kätensä pois, jolla oli pitänyt kiinni äidin toisesta ranteesta. Vanha nainen kaatui takaperin portaalta alas ja samassa joutui hänen jalkansa erääseen pyörään, tämä veti hänet junan alle ja kohisten ja puhkuen kulki pitkä juna onnettoman naisen yli. Mutta Draga veti oven kiinni ja vaipui sitte väsyneenä samettityynylle.

- Nyt se on tehty, huokasi hän, mutta se ei ollut säälin huokaus, joka tunkeutui hänen rinnastaan, vaan pikemmin helpotuksen huokaus, kuin olisi hän nyt, suorittanut suuren työn. — Niin, Aleksanteri, nyt olemme aivan samallaiset. Hän istuutui heikkohermoisen kuninkaan viereen, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet lähemmä itseään.

Niin, nyt olemme toistemme arvoiset, sinä olet murhannut isäsi ja minä äitini.

- Kyllä, kyllä, huudahti hän — minä suutelen sinua, minä teen kaikki, mitä tahdot, mutta sitte vasta, kun olemme päässeet aseman ohi. — Kuuletko, nyt viheltää veturi! Olipa todellakin paras aika toimia niin päättävästi.

- Kuollut — tietysti on hän kuollut, sillä juna on mennyt hänen ylitsensä, sen on täytynyt mennä yli, ja sinä tiedät, että pikajunan teräspyörät ovat parempia teloittajia kuin ne, jotka olet palkannut telottajain toimiin Belgradissa. Se olisi muuten oivallinen tapa tappaa pahantekijöitä, kun ne pantaisiin sidottuina raiteille ja annettaisiin pikajunan kulkea yli. Silloin ei tarvittaisi ketään toimittamaan tuota veristä työtä ja sitte olisi se ihan varma kuolema. Näetkös Aleksanteri, kuinka suosiollinen kohtalo on meille. Eikö ollut erinomaista, että mummo ei tavannut meitä Belgradissa, vaan Kruschedolissa? Ei kukaan saa nyt tietää, mitä juopuneesta naisesta on tullut. Kruschedolista läksi hän elävänä ja kun hän hyppäsi portaalle — mikä on silloin luonnollisempaa, kuin että hän on aivan itsestään syössyt sieltä alas, että tuuli on hänet riuhtaissut alas ja heittänyt pyöräin alle. Kukahan uskaltaisi siitä epäilläkään kuningatarta?

- Ei kukaan, ei kukaan! vastasi kuningas huoaten. — Mutta minua vilustaa niin hirmuisesti, ja nyt tulee vielä uusi aave seisomaan silmieni edessä niin kauan kun elän! Unettomina öinäni näen minä edessäni sekä Milanin, että tuon akan. — Ah, Draga, lämmitä minua!

Draga puristi hänen päänsä rintaansa vasten ja piti häntä kiinni molemmin käsin.

Juna hiljensi kulkuaan ja asema tuli näkyviin. — Mutta ruumis oli jäänyt radalle.

NELJÄSKAHDEKSATTA LUKU.

Ruumis? Oliko sitte tuo inhottava akka, joka täydellä syyllä nimitti itseään Dragan äidiksi, todella kuollut? Oliko kuningatar saavuttanut tarkoituksensa? Eikö vanhus voinut enää todistaa häntä vastaan, nousta hänen syyttäjäkseen ja huutaa:

- Minä olen Dragan äiti, minä olen synnyttänyt Serbian kuningattaren. —
Hän on tahtonut tappaa minut.

Ja oliko rikos tehty ilman todistajia? Oliko, paitse Jumalan silmää, joka näkee kaikki, mitä täällä maan päällä tapahtuu, joka tunkeutuu salaisimpaankin soppeen, oliko mikään ihmissilmä nähnyt murhatyötä?

Genia oli nähnyt kaikki ja vielä eräs toinenkin — Stefan Naumovitsch!
Sillä nämä kaksi oli kohtalo tuonut yhteen hyvin ihmeellisellä tavalla.

Lukijamme muistavat kyllä, että me jo kuvasimme, kuinka Stefan Naumovitsch viime minuutissa, kun juna läksi liikkeelle, hyökkäsi junasillalle, kiskasi erään vaunun oven auki ja katosi sisälle. Se ei ollut se vaunu, joka oli aiottu kuninkaan ajutantille, se oli aivan yksinkertaisesti kolmannen luokan vaunu. Mutta siihen oli jo ennen Genia mennyt sisälle.

Stefan ei ensin huomannut tyttöä. Se sysäys, jonka hän sai hypätessään vaunuun juuri silloin kun juna läksi liikkeelle, oli niin kova että hän puoliksi tiedottomana vaipui sohvalle. Hän sulki silmänsä, sillä hän ajatteli, mikä hirvittävä vaara häntä oli uhannut ja kuinka lähellä kuolemaa hän oli ollut.

Silloin tunsi hän äkkiä, kuinka kaksi pehmoista kättä tarttui hänen käsiinsä. Sitte kumartui joku vartalo hänen ylitsensä ja seuraavassa silmänräpäyksessä painettiin kaksi huulta hänen huulillensa. Hänestä tuntui, kuin näkisi hän unta. Niin, se ei voinut olla muuta kuin unta, siitä oli Stefan varma. Hänestä tuntui kuin kuulisi hän rakkaan äänen kuiskaavan hänelle:

- Stefan, minä se olen — sinun Geniasi syleilee sinua; — Jumalalle olkoon kiitos, että löysin sinut!

Ei, ei, se ei voinut olla muuta kuin unta, sitä ei hän epäillytkään. Hän piti yhä silmiänsä kiinni. Mutta vaistomaisesti kietoi hän käsivartensa tytön ympäri ja painoi häntä rintaansa vasten. — Hän arveli, että se oli unta — ihanaa unta.

- Stefan, oma Stefanini! kuiskasi Genia niin hiljaa, kuin olisi hän todellakin ollut henki. — Katso minua, anna minun nähdä rakkaat silmäsi! Se olen todellakin minä, sinun Geniasi! Oi Stefan, mikä ilo, mikä autuus saada olla yhdessä sinun kanssasi! Vihdoinkin olemme yhdistetyt, nyt ei mikään maailmassa voi meitä eroittaa.

Hän hyppäsi ylös sohvalta, piti hänen käsiään omissaan ja katsoi syvälle hänen silmiinsä, ja ilo, jota ei sanoin voida kertoa, ilo, jota vaan se tuntee, jonka on, kuten Stefanin, tehnyt onnelliseksi todellinen rakkaus, täytti hänen rintansa.

- Genia, huudahti hän ja kietoi kätensä hänen ympärilleen sekä veti hänen pienen päänsä rintaansa vasten, — se olet sinä — anna minun suudella sinua, anna minun hyväillä sinua! — Oi, nyt olen saanut sinut takasin! Sinä et ole kuollut, sinä et ole ainiaaksi minulta riistetty, me olemme taas yhdistetyt. Oi Genia, sanat ovat niin köyhiä, ne eivät kykene ilmaisemaan sitä, mitä me nyt tunnemme! Mutta sen minä tiedän, etten nyt päästä luotani onneani. Sinä pysyt luonani, me menemme naimisiin ja sitte pakenemme Serbiasta toiseen maahan, niin pian kuin mahdollista. Jossain löydämme kyllä nurkan, jossa — voimme kätkeä rakkautemme niiltä, jotka sitä meiltä kadehtivat. Genia sano, että se olet sinä, ettet ole mikään valepukuinen henki! Mutta, ei, minähän tunnen sinun huulesi omiani vasten, ne ovat lämpimät. Sinun suudelmasi ovat valaneet uutta elämää minun suoniini. — Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, että olen sinut jälleen löytänyt!

He istuivat vieretysten penkillä. Stefan piti kättään Genian ympärillä ja Genia kertoi hänelle kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut.

Suuri Jumala, eräs vanha nainen seisoo tuolla ulkona vaunun portaalla. Hän ponnistelee nähtävästi päästäkseen vaunuun, mutta ovea näytään pidettävän kiinni.

- Ah, minä tunnen sen naisen, huudahti Genia. — Minä kuulin hänen kimeän huutonsa Kruschedolin asemalla! — Tiedätkö, kuka hän on? Ei enempää eikä vähempää kuin kuningatar Dragan äiti!

- Hänen äitinsä? huudahti Stefan. — Hänet täytyy meidän pelastaa, ei ainoastaan sentähden, että se on velvollisuutemme ihmisinä, vaan myöskin sentähden, että me tämän, hänen äitinsä kautta tuotamme Dragalle kuolinhaavan. Serbialaiset saavat nähdä, mistä rapakosta Draga on noussut, millainen hänellä on äiti! Ei mikään tee kansaan sellaista vaikutusta kuin se, että näytämme kansalle hänen äitinsä. Mutta ennenkuin Stefan oli ehtinyt avata vaunun oven, oli hirmutyö jo tapahtunut.

Stefan ja Genia näkivät ikkunastaan, kuinka kuningatar syöksi alas oman äitinsä huimaa vauhtia kulkevan vaunun portaalta.

- Murha — häpeällinen murha! huudahti Stefan. — Murha, jonka vertaista tuskin on nähty! Kuningatar Draga on kohonnut rikoksen korkeimmalle huipulla, hän on murhannut oman äitinsä.

Genia oli puoliksi voimattomana vaipunut takasin penkille ja istui siinä koko ruumis vapisten. Stefanin täytyi tyynnyttää ja lohduttaa häntä. Muuten näki hän, ettei sillä hetkellä voinut mitään tehdä. Vanhus oli mennyttä, se oli selvä.

Mutta oliko todellakin niin? — Ei, vielä ei hän ollut kuollut, vielä ei hän ollut vetänyt viimeistä henkäystään.

Tosin oli juna kulkenut hänen ylitsensä ja katkaissut hänen molemmat jalkansa. Tämä oli hirmuinen, ehkä kuolemantuottava tapaturma, mutta siitä ei seurannut heti kuolema.

Vanhus makasi korkeassa ruohikossa ja valitti sittekun juna oli mennyt ohi. Hän oli herännyt horrostilastaan, hän tiesi, mitä oli tapahtunut. Hän kiertelihe tuskissaan, hän koetti useita kertoja saada kätensä viedyksi siihen ruumiin paikkaan, jossa jalat olivat kerran olleet. Mutta hän ei voinut ulottaa kättänsä niin pitkälle.

- Apua, apua! huusi hän. — Oi, minun pitää kuolla — kirottu tytär, sinä olet tappanut minut! Haa, jospa saisin edes syyttää sinua jonkun edessä! Oi, missä on viinapulloni, se voisi hetkeksi vielä pidentää kurjaa elämääni, vahvistaisi minua hiukan.

Ja akalla oli todellakin vielä niin ihmeteltävän paljon voimaa, että hän saattoi viedä kätensä hameen taskuun. Pullo oli vielä kokonaan. Akalla oli vielä voimaa ottaa korkki suulta ja asettaa pullo huulilleen. Hän imi viinaa sisäänsä, kuin olisi se ollut elämän nestettä, imi sitä suurin siemauksin ja siitä oli se seuraus, että hän hetkeksi sai tajuntansa.

Silloin kuului äkkiä juoksevan hevosen kavion kapse. Ratsastaja tuli näkyviin. Hän pysäytti hevosensa, sillä ähkyvä ääni kuului hänen korviinsa.

Hän katseli ympärilleen, mutta ei voinut heti huomata verissään makaavaa akkaa. Mutta nyt, nyt huomasi hän hänet ja kauhusta huutaen hypähti hän satulasta.

Ahaa, nyt ymmärrän minä kaikki! Hän on mitä hirmuisimmalla tavalla loukkaantunut, sillä hän on joutunut junan pyöräin alle.

Hän voitti sen vastenmielisyyden, jonka vanha juoppo synnyttää joka ihmisessä ja nosti hiukan hänen päätänsä.

- Mitä teille on tapahtunut? huudahti hän. — Sanokaa minulle, mitä teille on tapahtunut! Mitä voin minä teille tehdä? Pelkään, ettei tässä voi mitään tehdä — te olette kadotettu.

- Niin, minä olen kadotettu, läähätti akka. — Mutta ennenkuin kuolen — yksi sana — yksi ainoa. — Minä tahdon — minä — minä sanon teille murhaajani nimen.

- Murhaajanne? Se ei siis olekaan satunnaista, että olette joutunut tähän raiteille makaamaan ja että juna on kulkenut ylitsenne?

- Satunnaista — ha, haa, oma lapseni on sen tehnyt — oma tyttäreni — se ilkeä — se kiittämätön.

- Te varmaan hourailette! Kuinka saattaisi olla mahdollista, että teidän oma lapsenne, oma tyttärenne — miettikää, ennenkuin heitätte sellaista syytöstä, sillä se saattaisi tuottaa hirmuisia seurauksia teidän lapsellenne.

- Minun lapselleni — oh, koston salama on hänet kohtaava, tuon kuninkaallisen pedon! Minä tunsin hänet, hän riensi vaunuun, joka läksi Kruschedolista, mutta minä en tahtonut päästää häntä. Minä hyppäsin hänen vaununsa portaalle, minä suoritin koko matkan Kruschedolista tänne asti seisoen portaalla ja pidin kiinni kaidetangosta, joka oli vaunun sisäänkäytävän vieressä. Ja sisällä vaunussa olivat tyttäreni ja se mies, jonka kanssa hän on naimisissa. Ah, ettehän te tiedä, ketä he ovat — no, minä sanon sen teille.

Ne, joista puhun, ovat kuningatar Draga ja Serbian kuningas Aleksanteri. Näettekös, herra, he ovat minun lapsiani — rakkaita, herttaisia lapsiani, eikö niin, jotka murhaavat oman äitinsä. Ja mistä syystä? Sehän on selvää, että he tahtovat raivata minut pois tieltä, kun häpeävät minua! Hyi sentään — että hävetään omaa äitiänsä — se on niin hirmuinen rikos, että pelkkä ajatuskin on saattanut syntyä vaan Dragan aivoissa.

- Draga! huudahti hämmästyneenä parrakas vieras. — Nainen, te lausuitte nyt nimen, joka ei varmaan voi olla missään yhteydessä teidän kanssanne. Vai tahdotteko ehkä väittää, että kuningatar Draga —

- Hän on tyttäreni, ähkyi kuoleva käheällä äänellä, — niin, minun tyttäreni, sanon vielä kerran, sillä nimeni on Lunjevica!

Nuori mies, joka oli polvillaan kuolevan vieressä, näytti pitävän kaikkea, mitä onneton nainen tähän asti oli hänelle sanonut, pelkkänä kuolevan houreena.

No, minä tahdon uskoa, että nimenne on se, mutta sillä ei vielä ole todistettu, että te olette kuningatar Dragan äiti.

- Ei vielä todistettu? änkytti eukko. — No, tunnustelkaa sitte taskujani — sieltä löydätte muutamia papereita, josta näkyy selvästi, että minä olen Dragan äiti — Dragan kastetodistus — omat avioliittopaperini. Kaikki löytyy siellä. — Oi sinä kirottu tytär, joka murhasit oman äitisi! Sillä minä kuolen, sen tunnen minä — minä kuolen nyt! Ah herra, säälikää minua ja antakaa pulloni! Ryyppy on sentään parasta maailmassa. Mutta se ylhäinen ratsastaja sillä ylhäinen hän oli epäilemättä — otti oman kenttäpullonsa ja asetti sen kuolevan huulille. Tämä joi melkein hengähtämättä kunnes pullo oli tyhjä. Sitte veti hän syvään henkeä ja huudahti heikolla äänellä:

- Ah, se oli hyvää! Luulenpa todellakin, että se oli oikeata ranskalaista konjakkia!

Hi, hii, enpä ole vielä unohtanut erotusta paremman ja huonomman tavaran välillä. Kun ei vaan olisi noita hirmuisia tuskia. Kirvelee ja polttaa niin hirmuisesti. Mutta minne ovat jalkani joutuneet?

Vieras voitti vastenmielisyytensä, sillä ei suinkaan ollut houkuttelevaa kosketella akan vaatteita, mutta ne paperit, jotka hänellä mahdollisesti oli mukanaan, näyttivät olevan hänelle suuresta arvosta. Hän aukaisi akan hameen liivin. Sitte vei hän varovasti kätensä sen alle eikä kauan viipynyt ennenkuin hän veti sieltä muutamia kellastuneita ja likasia papereita. Hän heitti silmäyksen niiden sisältöön ja väri hänen poskillaan muuttui.

Vaimo, kuinka olette tullut tänne, mitä on teille oikeastaan tapahtunut? Tehän olette ollut kuolleitten kirjoissa ja usein on tyttärenne teeskennellen surua kertonut teistä, niin, vuodattipa hän kyyneleitäkin puhuessaan äidistään.

- Minä olen ollut kuolleitten kirjoissa — sen minä uskonkin. Oi herra, minä tunnen, että minun pitää kiirehtiä, jos mieli ehtiä kertoa teille koko elämäkertani. Sillä minä en enää voi hengittää niin syvään. Silmissäni alkaa kaikki musteta ja sitte on niin kylmä — niin kylmä! Antakaa minulle pullo vielä kerran, se lämmittää, kun se tulee alas vatsaan.

Hän kostutti suutaan niillä pisaroilla, jotka vielä olivat pullossa jälellä. Hieno konjakki vahvisti häntä ja antoi voimia.

- Minua on pidetty kuolleena, sanoi hän — no, no sen minä kyllä uskon. Enhän tiedä itsekään kuinka tulin pois Belgradista. Se oli kesäilta, — minä kuljin ja join silloin tällöin ja sitte kaaduin minä kerran äkkiä maahan ja jäin siihen makaamaan. Kun taas heräsin, olin minä metsässä. Mustalaisia seisoi ympärilläni, maankulkijoita ja ne antoivat taas minulle juotavaa ja kun minulla oli niin hyvä heidän luonansa, niin jäin heidän seuraansa. Monta vuotta kuljeskelin minä sitte mustalaisten kanssa.

Se oli hauskaa elämää, sen sanon. Minä tulin välistä kuin nuoreksi taas, enkä välittänyt mitään siitä, mitä kotona tapahtui. No, mitäpäs se olisi hyödyttänytkään. — Draga oli ollut jo kauan aikaa lentokykyinen ja hän ymmärsi hyvin hyvästi, mitä kauniin tytön on tehtävä, joka aikoo päästä eteenpäin maailmassa. Hän oli mennyt naimisiin insinöörin, sen Maschinin kanssa, jottei hän enää minua tarvinnut. Ja Nicodem, hirtehinen oli kiusannut minua tarpeekseen, hänestä sai tulla mitä hyvänsä — minä en hänestä välittänyt vähääkään. Minä olen aina luullut, ettei hänestä tulisi muuta kuin varas ja monta kertaa ennustin hänelle, että hän saisi loppunsa kuritushuoneessa. Nyt on kai hänkin hieno herra. Niin, kaikki ovat he ylhäisiä ja minun täytyy menehtyä täällä, kuolla kuten koiran.

Ratsastaja oli kyllä huomannut, ettei tässä ollut enää mitään tehtävää, ettei maksanut vaivaa panna edes käärettäkään hänelle. Sen mukaan, mitä hän saattoi nähdä, oli eukolla tuskin neljännestuntia jälellä.

- Sanokaa minulle, sanoi nyt ratsastaja, pannen huolellisesti paperit kokoon ja pistäen ne povitaskuunsa — kuinka se hirmuinen onnettomuus tapahtui tänään?

- Olenhan sen jo sanonut teille. Kruschedolissa sain äkkiä nähdä hänet, mutta minä tiesin jo ennakolta, että hän oli muuttunut kuningattareksi.

Kapakassa, siinä unkarilaisessa kylässä, jossa olen viime vuosina asunut, sillä tuo ikuinen kierteleminen mustalaisten kanssa kävi lopulta ikäväksi, ja siitä syystä jäin minä eräänä kauniina päivänä kylään, niin, siellä näytettiin minulle eräänä päivänä sanomalehteä. Siinä oli painettuna, että kuningatar Draga, joka oli insinööri Maschinin leski ja jonka nimi ennen oli ollut Draga Lunjevica — no niin, hänestä oli siinä jotakin, mutta sehän ei kuulu tähän. Silloin oli päätökseni tehty. Tuhat tulimaista, miksi piti minun elää loassa ja köyhyydessä, kun tyttäreni oli Serbian kuningatar? Sanokaa itse, enkö tehnyt oikein, kun läksin hänen luokseen ja eikö minulla ollut syytä toivoa, että tyttäreni ottaisi minut ystävällisesti vastaan? Kaikki olisi käynytkin toisin, jos olisin tullut suoraan Belgradiin. Mutta nyt tapasin hänet äkkiä Kruschedolin asemalla. Tietysti juoksin minä avoimin sylin häntä vastaan. Minä luulin tietysti, että pieni sokeritokkani heti puristaisi minut rintaansa vasten, ja kutsuisi minua pikku äidiksensä. Kyllä kai — siitä tuli ihan toista.

Mitä tuo mielipuoli tahtoo? huusi hän ja lakeijat hyökkäsivät päälleni ja tahtoivat laahata minut pois. Mutta minä näytin miehille, että vielä oli minulla voimaa ruumiissani. Ne lensivät jokainen omalle suunnalleen. Kuitenkin oli tyttäreni juossut jo vaunuun ja hänen miehensä seurasi häntä, sillä kuningaskin oli siellä.

Ha, haa, onpa se narrimainen kuningas, joka hankkii itselleen sellaisen vaimon, huonompaa ei hän olisi voinut mistään löytää. No niin, hänelle olisin minä kertonut kauniita juttuja, millaista elämää hän piti jo kuudentoista vanhana, mutta sehän on asia, joka ei kuulu minuun.

Kun näin, että Draga tahtoi paeta minua, niin päätin pakottaa Dragan tunnustamaan minut äidiksensä. Minä hyppäsin portaalle ja pidin molemmin käsiä kiinni messinkirivasta. Mutta samassa lähti junakin liikkeelle ja minulta meni sekä kuulo että näkö, kun seisoin siinä vaunun ulkopuolella, tuuli ja pöly löi vasten kasvojani ja pyöräin hirmuinen kohina kaikui korvissani. Minä rukoilin häntä päästämään minut sisälle. Mutta tyttäreni seisoi vaan ikkunan sisäpuolella ja tuijotti minuun — ah, siinä katseessa oli myrkkyä. Jos hän olisi edes antanut seistä minun ulkona, niin olisin päässyt seuraavalle asemalle, mutta kas, sitä hän ei juuri tahtonutkaan. — Äkkiä avasi hän oven ja sanoi minulle:

Minä ojensin hänelle käteni ja päästin käteni rivasta ja silloin — lykkäsi hän rintaani ja niin — tapahtui se. Minä putosin pyöräin alle, mutta ainoastaan siten, että ne kulkivat jalkaini yli. Sitä ei kestänyt kuin sekunnin ajan ja sitte oli juna jo pitkän matkan päässä. — Herra, minä tiedän, että minun täytyy kuolla ja minä saan kyllä tekemistä siellä, minne joudun, ennenkuin pääsen selville synneistäni, ja minun täytyy luottaa armollisen tuomarin laupeuteen, mutta tuon kiittämättömän tyttäreni, joka on murhannut oman äitinsä, hänet saan nähdä siellä ylhäällä, ja silloin saan huutaa hänen korvaansa, jotta taivas ja helvetti kaikuu:

Vanhus oli änkyttänyt nämä viime sanat kankealla kielellä ja ratsastaja näki, että pian oli loppu käsissä.

- Jos olette uskovainen kristitty, sanoi hän — niin pankaa kätenne ristiin ja rukoilkaa viimeisen rukouksenne!

- Ha, haa, mitähän minä rukoilisin? Minä en ole viime vuosina rukoillut muuta kuin pulloani. Antakaa minulle konjakkiryyppy, se on paljon parempi!

- Minun kenttäpullossani ei ole enää mitään, sanoi hän. — Olettehan jo juonut joka pisaran. Enkä enää antaisikaan teille, jos olisikin. Minä en ole pappi, mutta kuolinhetkellä on jokaisella kristityllä oikeus olla toisen rippi-isänä. Jos siis tahdotte keventää sydäntänne, niin sanokaa vaan, mikä se on, joka painaa omaatuntoanne, uskokaa minulle kaikki ja minä tahdon ainakin rukoilla edestänne.

- Minä voisin kyllä uskoa teille jotakin, mutisi vanhus — mutta — No, mitäs se tekee, minä olen jo kauan sitte lakannut punastumasta ja joskin nyt se, mitä minä aion teille sanoa, näyttää, että minä olen huono nainen, niin ei se mitään merkitse. — Draga luulee olevansa isänsä tyttö, mutta niin ei ole asianlaita. Mutta eräänä päivänä, kun olin yksin kotona, tuli eräs kiertävä korintekijä luokseni. Hän oli tosin likainen, mutta — hän oli kaunis se ruskea veijari. No niin, minä otin hänet luokseni ja annoin ruokaa. Sitte tuli hän usein meille, kun ukko oli poissa ja sen voin vakuuttaa valallani, että yhdeksän kuukautta sen jälkeen kun korintekijä tuli luokseni, syntyi Draga. Ei hänen tarvitse pitää suuria ajatuksia itsestään. Serbian kuningatar ei ole mikään Lunjevica, hänen suonissaan virtaa mustalaisverta.

Nuori ratsastaja nyökäytti päätään. Hän ei ollut ainoa, joka tiesi, että Dragan suonissa virtasi mustalaisveri.

Se ilmoitus, jonka vanhus nyt teki, ratsastajalle, oli ainoa järkevä ajatus, mitä hän ilmaisi täällä maan päällä. Hän alkoi nyt hourailla.

- Viinaa, huusi hän — tänne viinaa! — Minä olen kuningattaren äiti. — Tyhmeliinit, onko tuo kuningattaren viinaa, luuletteko? — Tulkaa, tanssitaanko mustalaiset! — Hi, hi, korintekijä on taas täällä. — Tahdotko nähdä tyttäresi? Mene Belgradin konakiin ja ole oikein kohtelias, niin ehkä saat myydyksi jonkun korin!

Oh, miten rätisee ja puhkuu, ne ovat junan pyörät — minne jalkani joutuivat?

Kirottu tyttö, anna minun jalkani takasin. Se Nicodem lurjus on varas, hän on vienyt kukkaroni! — Kas niin mustalaiset, soittakaa vaan. — Tanssitaan. — Saattaahan sitä tanssia ilman jalkojakin!

Ratsastaja pani kätensä ristiin ja rukoili mummon sijasta. Vakavana ja surullisena katsoi hän siihen ihmisen jäännökseen, joka vapisten makasi hänen edessään, joka kiemurteli itseään ja josta joka sekunti elämänneste vuoti ulos.

- Hän on pettänyt sinut, kuningas, huusi vanhus vielä kerran kimeällä äänellä, — hän on katunainen — sen sanon minä sinulle, minä, hänen äitinsä! —

Ei, mutta katsokaahan noita pieniä sieviä hiiriä, jotka juoksevat tänne! — Ei, ei. Ne ovat elefantteja, näen minä. Hm, pelastakaa minut, pelastakaa minut! — Suojelkaa minua pedoilta, muutoin tallaavat ne minut kuoliaaksi. — Pois kruunu, se ei ole tehty sinulle! — Korintekijä on isäsi. — Viinaa, viinaa!

Ne olivat viimeiset sanat. Väristys kävi läpi silvotun remmiin. Sitte sammuivat silmät. Vanhus oli kuollut.

Sillätavoin loppuu kuningattaren äiti, huudahti nuori ratsastaja. No niin, minä vien hänen ruumiinsa Belgradiin.

- Hallitsijani, Pietari Karageorgevitsch, tule olemaan tyytyväinen minuun, jos minä hyvin suoritan työni ja näytän tämän ruumiin Serbian kansalle.

Hän otti peiton hevosensa selästä, kääri siihen silvotun ruumiin ja sitoi sen satulaan. Sitte hyppäsi hän hevosen selkään, kannusti hevostansa ja ratsasti pois.

Matka vei Serbian rajaa kohti — Belgradiin. Sinne tahtoi hän viedä
Dragan äidin ruumiin.

Ratsastaja ei ollut kukaan muu kuin Pietari Karageorgevitschin sihteeri, Obrenovitschin kuningashuoneen vaarallisin vihollinen.

VIIDESKAHDEKSATTA LUKU.

Konakin suuren portin ulkopuolella oli tänä varhaisena aamuna kertynyt suuri joukko ihmisiä. Siellä oli jotain hirmuista katseltavana. Ne, jotka seisoivat siinä ja tuijottivat portille, eivät tahtoneet silmiään uskoa, he tahtoivat pitää sitä pelkkänä näköhäiriönä.

Portilla riippui eräässä koukussa ihmisen ruumis ilman jalkoja — vanhan naisen ruumis.

Mutta siinä ei vielä ollut kaikki. Se mikä ehkä enimmän ihmetytti joukkoa oli se, että tuon silvotun ruumiin rinnassa oli suuri paperilippu, jossa oli Serbian kielellä kirjoitettuna:

Kuningatar Dragan äiti, jonka murhasi Serbian kuningatar Draga rautatiematkalla Kruschedolista Belgradiin.

Katsojat värisivät nähdessään tuon muodottoman ruumiin, jonka kasvot olivat pahasti vääntyneet, he värisivät, kun näkivät ne veristävät, lasi maiset silmät.

Olikohan se nukke? Oliko ehkä joku kuninkaan vihollinen tehnyt sellaista pilaa?

Muutamat rohkeat miehet astuivat lähemmä, tunnustelivat ruumista ja huomasivat, että se oli oikea ihmisruumis. Kansa nousi sanomattomaan kiihkoon. Sanoma siitä, mitä oli tapahtunut, näytti levinneen kuten kulovalkea kaikille kaupungin kaduille, sillä joka suunnalta tulvaili väkeä ja ihmisjoukot konakin ulkopuolella kasvoivat tuhansiin.

Kuningas ja kuningatar olivat tänäpäivänä nousseet ylös tavattoman aikaiseen. He olivat Dragan sänkykamarissa, sillä sen jälkeen kun he olivat palanneet Kruschedolista, ei kuningasta saatu millään ehdolla nukkumaan yksinään. Ei rakkaus, vaan vapiseva pelko ajoi hänet vaimonsa luo. Ne olivat hirmuisia öitä, jolloin Draga turhaan koetti poistaa kuninkaan pelkoa ja tuskaa. Turhaan koetti hän kaikkia konstejansa, kaikkea sulouttansa, ja vasta aamupuoleen vaipui kuningas unen horroksiin.

Edellisenä iltana oli kuningas tavattoman pian nukkunut hänen käsivarrelleen, joten kuningaspari oli herännyt varhain. Juuri kun he olivat aikeessa pukeutua, kuuli Draga kaukaista solinaa, joka tuli alhaalta kadulta.

Tuolla alhaalla varmaan jotain tapahtuu, sanoi hän Aleksanterille. —
Mene vähän syrjempään, niin minä nostan uudinta ja katson mitä se on.

Tuskin oli Draga heittänyt silmäyksen kadulle, ennenkuin hän pelästyneenä peräytyi takasin.

- Suuri Jumala, mitä tämä merkitsee! Ääretön ihmisjoukko seisoo tuolla alhaalla, monta tuhatta ihmistä. Ja kaikki katsovat he palatsiin päin ja kurottavat kaulaansa. Minusta näyttää kuin olisi heidän kasvoillaan raivon ja vihan ilmaus.

- Oi Jumala, ähkyi hän, — mahtaako kansa — ehkä he aikovat hyökätä palatsiin! — Missä on vahti? — Missä on ajutanttini? Minä tahdon päästä turvapaikkaan, he eivät saa löytää minua, he tappavat minut!

- No tyynnyhän, Aleksanteri, kehoitti Draga puolisoansa. Mutta hänenkin äänensä kuului epävarmalta ja värisi kauhusta. — Mitä sinä ajattelet? — Vallankumousta? — Kuka voisi nousta meitä vastaan? Emmekö ole tehneet kaikki vihollisemme voimattomiksi, emmekö ole pitäneet huolta, että kaikki ainekset, jotka olisivat voineet tulla meille vaarallisiksi, on ajettu pois Serbiasta? Ja vaikka olisi kysymys pienestä kapinasta, kuinka helppoa on heti kukistaa se, yksi ainoa käsky ja sinun sotilaasi ryntäävät kansaa vastaan ja ampuvat sen alas!

- Minun sotilaani? Minä en luota enää mihinkään, mutisi Aleksanteri katsoen lattiaan tuijottavin silmin. — He ovat kaikki viekkaita, kaikki uskottomia! Minä en voi enää luottaa sotilaihini, sen olen tiennyt jo kauan aikaa sitte.

- Pyh, niitä on vaan muutamia levottomia, jotka ovat uskottomia, vastasi Draga — enemmistö upseereista on sinulle uskollinen. Mutta muuten pitää meidän tehdä loppu tästä tiedottomuuden tilasta.

Äkkiä heitti hän pitseillä koristetun aamutakin valkoisille olkapäilleen ja pani sen kiinni uhkealle rinnalleen. Sitte soitti hän. Kamaripalvelija Benjamino tuli sisälle.

- Mitä merkitsee ihmisjoukko alhaalla kadulla konakin edustalla? kysyi kuningatar levottomalla äänellä. — Onko jokin onnettomuus tapahtunut, vai — mitä he tahtovat?

- Teidän majesteettinne, minä en ole huomannut mitään. Minä toimin juuri sisällä hänen majesteettinsa kuninkaan työhuoneessa, sillä teidän majesteettinne tietää, ettei kukaan muu kuin minä saa järjestää kirjoituspöytää.

- Tuo hänet tänne, sanoi kuningatar. — Sano hänelle, että hänen majesteettinsa kuningas tahtoo välttämättömästi puhua hänen kanssansa.

Minuuttia myöhemmin tuli sisälle Stefan Naumovitsch. Hänen raskaisiin virkavelvollisuuksiinsa kuului, että hänen piti nukkua kuninkaan etuhuoneessa.

Sinne laitettiin hänelle joka yöksi vuode, eikä hän saanut koskaan mennä nukkumaan ilman, ettei hänellä ollut ladattu revolveri ja miekka vieressään.

- Mitä teidän majesteettinne käskee? kysyi Stefan Naumovitsch tehden kunniaa kuninkaalle, mutta Dragaan heitti hän vaan pikaisen katseen.

- Herra majori, huudahti kuningatar — oletteko huomannut kansajoukkoa, joka seisoo konakin ulkopuolella?

Stefan Naumovitsch ei todellakaan ollut vielä nähnyt sitä. Kun Benjamino tuli hänen jälessänsä, oli hän juuri syömässä aamiaista ulkona puutarhan puoleisella parvekkeella.

- En, teidän majesteettinne, vastasi hän, — minä en tiedä mistään väkijoukosta konakin ulkopuolella.

- Katsokaa sitte kadulle, huudahti kuningatar ivallisella äänellä — niin näette, että jotain hyvin tärkeätä on tapahtunut teidän huomaamattanne. Olkaa hyvä ja nostakaa uudinta, niin näette.

Kiemailevalla liikkeellä nosti Draga itse uutimen ylös eikä Stefan voinut olla menemättä häntä niin lähelle, että tunsi hänen täyteläisen käsivartensa nykäisevän omaansa.

- Onpa se sentään hyvin merkillistä, sanoi Draga ajutantille, — ettei teillä, herra majori, ole aavistustakaan siitä, että konaki on melkein piiritystilassa. Me olimme kuitenkin siinä vakaumuksessa, että te piditte huolta meidän turvallisuudestamme — kuningas menee levolle siinä uskossa, että häntä suojelee ja vartioitsee se, johon hänellä on suuri luottamus.

- Minä en usko, sanoi Stefan Naumovitsch, — että tässä on kysymys kuninkaan turvallisuudesta. Sen sijaan luulen, että joku paljon pienempi syy on houkutellut väkeä tänne. — Mutta minä hankin heti tiedon, mitä se merkitsee.

Myöskin Benjamino oli lähtenyt huoneesta — kuningas ja kuningatar olivat yksin.

- Minusta näyttää että Stefan Naumovitsch käy yhä huolimattomammaksi toimessaan, sanoi Draga. — Ehkä olisi syytä että hankkisit toisen ajutantin. Muuten tahtoisin ehdottaa sinulle, että hankkisit uuden palveluskunnan, kuninkaallisen linnan komennuskunnan.

Tämän komentajan alle olisi järjestetty koko palveluskunta ja hänen olisi pidettävä huoli meidän turvallisuudestamme, palatsivahtikin veisaisi hänen käskynsä alla.

- Stefan on uskollinen, huudahti Aleksanteri lujalla äänellä — minä en ole koskaan huomannut, että hän olisi vähintäkään laiminlyönyt tehtäviään. Mutta minä tiedän hyvin hyvästi, ett'et sinä tule toimeen hänen kanssansa. Sinulla on milloin yhtä milloin toista muistuttamista.

Draga kääntyi äkisti pois. Hän ei tahtonut antaa kuninkaan nähdä kasvojansa eikä sitä ivallista hymyä, joka niissä kuvastui.

Ha, haa, tuolla kuninkaallisella narrilla ei ollut aavistustakaan, että hän moitti Naumovitschia, vaan eksyttääkseen kuningasta ja että hänellä sentähden oli aina jotain muistuttamista! Hän ei olisi mistään hinnasta suostunut siihen, että Stefan Naumovitsch olisi tullut pois konakista. Hänhän oli koko sydämensä intohimolla vielä kiintynyt kauniiseen, nuoreen upseeriin. Yhä vielä toivoi hän, että hänen lopulta onnistuisi vietellä hänet ja että hän kerran näkisi Stefanin jalkainsa juuressa.

Mutta hän tahtoi huomautuksellaan saavuttaa toisen maalin ja se tuli kohta ilmi.

- Minulla on muuten tiedossa eräs henkilö, joka sopisi konakin päälliköksi, sanoi Draga. — Tosin on kysymyksessä oleva henkilö nykyään toisessa, ei vähemmän tärkeässä toimessa, mutta nämä molemmat velvollisuudet voidaan yhdistää.

- Poliisitirehtööristämme Heinrich Rabesta, miehestä, joka jo on osottautunut uskolliseksi ja luotettavaksi vaaran hetkellä.

- Minä en voi kärsiä tuota Heinrich Rabea, huudahti kuningas — minä en voi sitä oikein selittää, mutta minulla on vastenmielisyys häntä kohtaan. Hänellä ei ole poliisipäällikön silmät, vaan rikoksellisen.

- Ah, sinä näet sitte kaikkialla kummituksia! Ole varuillasi
Aleksanteri, voit helposti saada vielä vainoomisraivon.

- No, eikös minua kyllä vainota? huudahti kuningas, hyppäsi ylös tuoliltaan ja kulki levottomana huoneessa edes takasin. — Eikö minua ajeta kuin villiä eläintä? Ah, minä väsyn kohta tähän kuninkaana olemiseen ja jos minulle nyt esitettäisiin luopumisehdotus, niin kirjoittaisinpa totisesti sen alle. Kuinka onnellista olisi asua jossain schweitsiläiskylässä tai kaukaisella yksinäisellä saarella. Ah, Draga, muuttakaamme jollekin saarelle, siellä voimme olla onnellisia — ei täällä, jossa velvollisuudet painavat meitä maahan!

- Minulla ei ole ollenkaan halua asua yksinäisellä saarella, sanoi Draga, nenäkkäästi. — Minä pysyn paikoillani, vaikka sinä olisitkin niin heikko, että jättäisit sen. Minä pysyn, minä kestän! Minä olen Serbian kuningatar, enkä koskaan suostu luopumaan kruunusta. — Mutta minä kuulen askeleita, Naumovitsch on jo täällä. Hän antaa meille selityksen, miksi tuo töllistelevä joukko seisoo konakin edessä ja tuijottaa ikkunoihin, kuin olisi jotain hirmuista tapahtunut.

- Teidän majesteettinne, vastasi ajutantti, kääntyen yksinomaan kuninkaan puoleen — jotain hirmuista on tapahtunut ja se on melkein arvoitus, kuinka se on voinut tapahtua.

- Puhu, huusi kuningas, tuskaa täynnä — mitä on tapahtunut? Oi, minä tiesin hyvin, että onnettomuus uhkasi minua, sen olen tuntenut useita päiviä, jo silloin, kun olin Kruschedolissa. Jumala taivaassa, eiväthän vaan aikone hyökätä konakiin?

- Minä pyydän teidän majesteettianne tyyntymään, vastasi Stefan nopeasti. — Teidän majesteettinne henki ei ole ollenkaan vaarassa. Mutta hirmuinen häväistys on tapahtunut. Tuonne palatsin portille on tänä yönä ripustettu silvottu ruumis — naisen yläruumis, jonka jalat ovat jonkun hirmuisen onnettomuuden kautta luultavasti katkenneet ja ruumiin rintaan on kiinnitetty paperipalanen, johon on kirjoitettu sanoja, joita minä en tahdo kertoa.

Draga oli tullut kalpeammaksi kuin ruumis. Kuningas seisoi ikäänkuin kivettyneenä. Molemmat katsoivat jäykästi Stefan Naumovitschiin, heidän kasvoissaan oli tuskan ilme.

- Kuinka voi olla mahdollista, Stefan Naumovitsch, huudahti kuningatar, että sellainen rikos on tehty yöllä? Missä oli sitten portinvartija? Sen mukaan kuin minä tiedän, seisoo portin ulkopuolella yön aikana aina kaksi sotamiestä.

- Se onkin juuri ihmeellisintä tässä asiassa, vastasi ajutantti. — Minä olen ottanut selkoa asiasta ja olen saanut tietää, että vahtia on muutettu määrätyllä tavalla. Siitä huolimatta eivät sotamiehet sano mitään nähneensä.

- Käskeekö teidän majesteettinne kertomaan ne sanat, vaatiiko teidän majesteettinne sen nimenomaan?

"Kuningatar Dragan äiti, jonka murhasi oma tyttärensä rautatiematkalla
Kruschedolin ja Belgradin välillä!"

- Se on hävytöntä! huusi Draga. — Sen ovat vihamieheni tehneet! He ovat hankkineet itselleen jonkun maankiertäjän ruumiin ja nyt syyttävät he minua äärettömästä rikoksesta alentaakseen minua kansani silmissä.

- Käskeekö teidän majesteettinne minua ottamaan ruumiin alas portilta ja viemään sen varmaan paikkaan? kysyi Stefan Naumovitsch.

- Niin, sen käskemme, huudahti Draga kiireesti. — Mutta minä luulen, että ehkä olisi parasta heti vakuuttaa kansalle, että tässä ei ole kysymys minun äidistäni. Herra majori, olkaa hyvä ja seuratkaa minua alas konakin edustalle, minä aion kaiken kansan edessä ottaa ruumiin tarkastuksen alaiseksi ja antaa tarpeelliset selitykset.

Hämmästyneenä katsoi Stefan kuningattareen. Oliko todellakin mahdollista, että hän saattoi tehdä sen? Voiko hänen kylmäverinen rohkeutensa ulottua niin pitkälle, että hän voi asettua murhatun ruumiin eteen ja kieltää, ettei se ollut hänen äitinsä? Eikö murhaaja, nähdessään tuon silvotun ruumiin, tuntisi pistoa omassatunnossaan ja vaipuisi tiedottomana maahan?

- Draga, huudahti kuningas, aiotko todellakin mennä? Aiotko näyttäytyä kansan joukolle? Oi Jumala, jos he syytävät sinulle haukkumasanoja, ajattele, jos he tappavat sinut!

Draga mittaili miestään kiireestä kantapäähän katseella, joka oli niin halveksiva, ettei sitä voi sanoin kuvata.

- Minun päälleni ei hyökätä, minua ei pilkata, minua ei tapeta! huudahti hän sitte. — Minä en ole mikään heikko luonne, enkä pelkää vähääkään noita narreja, jotka ovat kokoontuneet tuonne ulos. Minä annan sinulle heti todistuksen, että tuo kansan joukko on verrattava lehteen, jonka tuuli panee liikkeeseen ja kysymys on vaan siitä, tuleeko tuuli pohjoisesta vai etelästä. Lehden täytyy totella sitä.

Välittämättä vähääkään Stefan Naumavitschin läsnäolosta, heitti hän aamutakin päältään, jonka oli tilapäisesti viskannut hartioilleen, ja otti esille päiväpukunsa. Hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän siitä, että hän sitä tehdessään paljasti ihanan, pyöreän povensa, kauniit käsivarret ja ruusuisen niskan. Päinvastoin, kaunis kuningatar tahtoi vielä kerran näyttää Stefanille sulojansa. Hän toivoi näet, että ne tekisivät vaikutuksen häneen. Mutta Stefan ei suonut hänelle sitä iloa. Hän käänsi pois päänsä. Hän meni ikkunan luo, nosti uutimen hiukan ylös ja huomasi, että väkijoukko minuutti minuutilta kasvoi ja kävi yhä levottomammaksi. Kuului jo yksityisiä huutoja, jotka kaikuivat ylös konakin ikkunoihin, pilkkahuutoja, raivon ilmauksia, joita lausuttiin kuningasparille.

Ei Dragakaan voinut olla kuulematta näitä huutoja. Hän riensi täydentämään pukunsa ja pani jo kiinni liivin nappeja.

- Kas niin, nyt olen valmis! sanoi hän Stefan Naumovitschille. — Jos teitä haluttaa, herra majori, niin olkaa hyvä ja seuratkaa minua! Tai ehkei teillä ole rohkeutta näyttäytyä minun rinnallani kansan edessä? lisäsi hän pilkallisesti.

- Minullako? vastasi Stefan järkähtämättömän tyyneesti. — Tämän asian tähden ei minun tarvitse ollenkaan pelätä. Sillä minulla ei ole mitään pelkäämistä kansan puolelta. Menkäämme, teidän majesteettinne, jos te suvaitsette.

- Etkö aio ottaa mukaasi mitään asetta? huudahti Aleksanteri tällä hetkellä.

Ota mukaasi revolveri! lisäsi hän mielettömästi hymyillen. — Sillä jos he hyökkäävät päällesi, täytyy sinun voida puolustaa itseäsi.

- En mitään, en kerrassaan mitään ota minä mukaani, vastasi Draga. — Minulla on oma aseeni ja se riittää. Kansa on kurjaa roskaa, ei mitään muuta.

KUUDESKAHDEKSATTA LUKU.

Kiireesti riensi Draga ulos huoneesta, niin kiireesti, että Stefan Naumovitsch tuskin saattoi pysyä perässä. Hän riensi useiden huoneiden läpi ja tuli vihdoin eräälle portaalle, joka vei alas eteiseen.

Keskellä portaita pysähtyi hän äkkiä ja kääntyi Stefan Naumovitschiin päin, joka hämmästyneenä katsoi häneen, kun ei hän voinut ymmärtää, miksi kuningatar niin äkkiä pysähtyi.

- Jos nyt todellakin päälleni hyökättäisiin, jos minua häväistäisiin? kysyi hän ja tuli niin lähelle Stefania, että hänen kuuma henkäyksensä melkein kosketti Stefanin poskia. — Suojelisitteko minua silloin, Stefan Naumovitsch?

- Teidän majesteettinne, vastasi hän tyyneesti — minä tekisin velvollisuuteni.

- Ha, haa, te puhutte yhtä hämärästi ja kaksimielisesti kuin Delfin orakeli. Mutta minä tahdon tietää, mitä minulla on odotettavana teidän puoleltanne. Vielä kerran kysyn teiltä, Stefan Naumovitsch, suojelisitteko minua? Suojelisitteko omalla ruumiillanne minun ruumistani? Heittäytyisittekö kansaa vastaan jos se tulisi päälleni?

- Sen tekisin, teidän majesteettinne, jos tulisi kysymykseen, että nainen joutuisi parinkymmenen tai sadan miehen käsiin. Sellaista en minä kärsisi miehenä enkä upseerina.

- Ah, minä ymmärrän — te ette suojelisi minua kuningattarena, vaan naisena.

- Stefan! huudahti hän äkkiä hellällä äänellä ja ennenkuin Stefan voi sitä estää, oli hän tarttunut hänen käsiinsä. — Stefan, miksi olette niin kylmä minulle? Onko sitte niin mahdotonta antaa anteeksi? Mitä pahaa olen minä tehnyt sinulle, jatkoi hän yhä suuremman intohimon vallassa ja puhutteli häntä tuolla tuttavallisella "sinä" sanalla, kuten vanhoina, jo kauan sitte unohtuneina aikoina. — Enkö ole tehnyt sinua onnelliseksi?

- Joka ihmisen elämässä on aika, vastasi Stefan kylmästi — jolloin luulee olevansa autuas, mutta kun silmät sitte avautuvat, niin silloin tietää, ettei se ollut autuutta, ei edes onneakaan, vaan ainoastaan hurmaustila.

- Ja vaikka se nyt olikin hurmaustila, jatkoi Draga — niin eikö se ollut kaunis, ihana hurmaustila? Oi, minä tahtoisin uneksia koko elämäni sellaisessa tilassa! Stefan, Stefan, sinä voisit saattaa minut sellaiseen tilaan. Ojenna minulle kätesi ja sano, että olet taas ystäväni! Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa — jos olen rikkonut kuningattarena, niin siitä saa historia tuomita, sinulla ei ole oikeutta, Stefan, tuomita minua siinä suhteessa! Mutta naisena en varmaankaan ole rikkonut missään, joka koskisi sinun onneasi.

- Madame, jos tahdotte suorittaa tehtävänne ja astua kansan eteen, niin arvelen, että on paras aika tehdä se nyt. Kuulkaa, äänet käyvät yhä kovemmiksi ja kiivaammiksi. Kansa huutaa ja raivoo. Elkää antako mennä niin pitkälle, että kansa anastaa sen silvotun ruumiin. Sehän lienee teidän asianne toimittaa se pois niin pian kuin mahdollista.

- Minun asiani? Mitä minulla on ruumiin kanssa tekemistä? sanoi Draga halveksien.

- Minä tarkoitan, madame, että teillä on syytä niin pian kuin mahdollista toimittaa se pois näkyvistä, vastasi Stefan, katsoen häneen ankarasti. — Elkää unohtako, että minä matkustin samalla junalla kuin teidän majesteettinne Kruschedolista Belgradiin ja että minä olin lähinnä sitä vaunua, jossa teidän majesteettinne matkusti. Me emme saa enää millään muotoa viipyä, meidän täytyy mennä.

Nyt tiesi Draga, että Stefan Naumovitsch oli nähnyt enemmän kuin oli tarpeellista. Nyt oli hänelle selvinnyt, ettei rikos kuitenkaan ollut jäänyt ilman todistajia.

- Minä luulen, vastasi Stefan — ettei minulla hänen majesteettinsa kuninkaan ajutanttina ole velvollisuutta ojentaa kättäni teidän majesteetillenne.

Sinä tiedät hyvin, että minä ikävöin sinua, että minun öitteni unet kuuluvat sinulle, että koko maan päällä löydy miestä, jota minä niin mielettömästi halajan kuin sinua! Mutta sinä olet kylmä ja tunteeton. Sinä et näe minun kärsimyksiäni, et tahdo nähdä niitä.

- Teidän majesteettinne, minä luulen, että he koettavat painaa sisälle palatsin portin, nyt on meidän välttämätön mennä.

Draga hyökkäsi portaita alas. Stefan seurasi häntä. Helpotuksen huokaus kohosi hänen rinnastaan. Oi, kuinka hän iloitsi siitä, että oli voittanut itsensä.

He olivat tulleet pihalle. Draga pysähtyi ja viittasi Stefania tulemaan luoksensa.

- Herra ajutantti, sanoi hän uudestaan alentuvalla äänellä joka oli täydellinen vastakohta sille hellälle äänelle, jolla hän ennen oli Stefania puhutellut, — ottakaa suojelusvahti mukaan. Käskekää noita sotamiehiä seuraamaan meitä.

Hän osoitti sotamiehiä, joilla oli juuri pihalla vahtihuoneensa. He olivat tietysti heti tarttuneet aseisiin, kun kuningatar tuli pihalle.

- Kuuden miehen vartijakunta, komensi Stefan Naumovitsch — seuraa perässäni. Te jäätte portille ja odotatte minun viittaustani! Onko teillä kiväärit ladattuina, miehet?

- Hyvä, liittykää sitte meihin. Pitkän käytävän kautta menivät he nyt pääportille. Se avattiin äkkiä ja kuningatar astui hetkeäkään miettimättä ulos portaalle, joka oli avoimelle paikalle päin.

Väkijoukko ei uskonut silmiään nähdessään äkkiä Dragan edessään, kuningattaren, jolle he äsken olivat kirouksensa lausuneet. Eikä Draga ollut pannut edes hattua päähänsä. Hän tuli ulos palatsista kuin joku tavallinen talon rouva, niin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti puettu ja sitte vielä niin kaunis.

Joukko vetäytyi ehdottomasti takasin. Se antoi sijaa Dragalle ja Stefan Naumovitschille. Mutta Draga jäi seisomaan ylös portaalle, joka vei alas pääportilta. Hän oli heittänyt nopean silmäyksen silvottuun ruumiiseen ja hän värisi tuntiessaan äitinsä kuolleet jäännökset.

Mutta hän oli siksi vahva, ettei antanut kenenkään huomata sitä musertavaa vaikutusta, jonka tämä näky häneen teki.

Äkkiä, ennenkuin Draga oli ehtinyt vielä suutaan avata, kuului kimeä vihellys. Se tuli tuhansilta huulilta ja nyt kaikui hänen korviinsa myöskin huuto:

- Alas murhaaja! Hän on murhannut äitinsä! Kuinka on tämän ruumiin laita? Me tahdomme saada selitystä siihen. Alas Draga, Serbian kuningatar!

Draga kuuli huudon hyvin hyvästi eikä se jäänyt Stefanilta huomaamatta, että hänen povensa nousi ja laski kiivaasti.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ojentautui Draga päättävästi suoraksi ja huusi korkealla äänellä:

- Kuulkaa minua, Belgradin asukkaat! Minä aion puhua teille. Mutta kuulkaahan toki, ystävät! Mitä, löytyykö todellakin teidän seassanne väkeä, joka olisi niin epäkohteliasta, ettei antaisi naisen saada puheenvuoroa?

Silloin tuli esille mies, joka nähtävästi kuului parempaan kansanluokkaan. Hän osoitti kepillään ruumista ja kysyi ankaralla äänellä:

- Kuinka on tämän ruumiin laita? Mitä merkitsee kirjoitus, joka on onnettoman rinnassa? Onko totta, että tämä on teidän äitinne ruumis?

Te tiedätte, jatkoi hän, sittekun väki oli hiukan tyyntynyt — etten koskaan ole salannut sitä, kuka olen ollut, ennenkuin kuningas teki minut onnelliseksi. Mikä olin minä silloin. Samallainen kuin tekin. Minä olen kuulunut kansaan, minä olen kansan lapsi ja siitä olen ylpeä! Teidän keskuudestanne olen minä noussut. Te seurasitte minua portille asti joka johtaa tähän palatsiin, kun kuningas ojensi minulle kätensä. Ja nyt tulette te samalle portille ja vaaditte minua tilille. Minä voisin ajattaa teidät pois, sillä minun käytettävänäni on vielä niin paljon sotamiehiä, että ne voivat estää tuollaisia kansanjoukkoja kokoontumasta, jos minä vaan tahtoisin. Mutta Jumala varjelkoon minua, että minä komentaisin sotamiehiä ampumaan tämän kaupungin asukkaita, poikia ampumaan isiänsä, veljiä veljiänsä! Ei, sellaista ei teidän tarvitse koskaan odottaa minun puoleltani. Meidän sotamiehemme ovat aiotut isänmaata puolustamaan eikä kuningasperhettä kansaa vastaan.

- Se on oikeata puhetta! arveli muuan hyvinvoipa teurastaja, joka seisoi toisen käsityöläisen rinnalla. — Se täytyy tunnustaa.

- Ja miten kaunis hän on, kuiskasi eräs ylioppilas naapurilleen.
Me saamme ylpeillä siitä, että meillä on niin kaunis kuningatar.
Väitetään, että hän on Euroopan kaunein nainen.

- Miten kuninkaallisen arvokkaasti seisoo hän tuossa edessämme, kuiskasi eräs kauppias toiselle. — Kuningatar kiireestä kantapäähän!

- Niin, hän on todellakin pian perehtynyt osaansa. Kuningas tiesi kyllä, miksi valitsi hänet.

- Tahdotteko siis kuulla kansan tytärtä? huudahti Draga. — Minä tahdon puhua teille. Mutta sanokaa minulle ensin, jos te sitä tahdotte, niin jatkan minä sitte puhettani.

- Me tahdomme kuulla häntä — me tahdomme tietää, mitä hänellä on sanottavaa — puhukaa — puhukaa — kuului joka suunnalta.

- Niin, mutta jos minä puhun, niin täytyy teidän olla hiljaa, ystäväni! sanoi hän hurmaavasti hymyillen. — Nähkääs, minä olen vaan nainen, minun ääneni ei ole niin vahva ja minä tahdon, että jokainen teistä kuulisi minun ääneni, nekin, jotka seisovat kadun kulmassa. Eikä ainoastaan teidän korviinne, vaan sydämiinnekin täytyy minun ääneni kuulua. Oi, jos minulle olisi suotu, että ääneni saisi tunkeutua teidän sydämiinne, niin olisin hyvin onnellinen.

- Bravo, bravo! Meidän sydämemme ovat avoinna. Kuningatar puhuu!
Kuulkaamme Dragaa!

Tuhannet äänet huusivat näitä sanoja ja tuhannet kuulivat kuningattaren puhetta. Draga heitti hymyillen silmäyksen Stefan Naumovitschiin, kuin olisi hän tahtonut sanoa:

- Näetkö, miten taitava leijonankesyttäjä minä olen? Minä osaan olla oivallisesti villipetojen kanssa. Ja hiljaisuus, juhlallinen hiljaisuus vallitsi äkkiä ihmisten täyttämällä torilla.

Ylhäällä konakin ensimäisessä kerroksessa oli uutimet vedetty pois ikkunain edestä. Siellä seisoi kuningas Aleksanteri erään pitsiuutimen takana. Hän katsoi vaan salavihkaa avoimelle paikalle. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta, että hänen puolisonsa näkeminen teki ihmeellisen vaikutuksen kansaan.

- Belgradin porvarit, huusi nyt Draga kovalla äänellä — ei, siten en tahdo puhutella teitä, ystävät, veljet, kuulkaa minua! Sillä te olette kaikki minun veljiäni, heimolaisiani. Minä olen vojvoodin tytär ja me polveudumme kaikki vanhoista esi-isistämme, joka kerran asutti Serbian. Me olemme kaikki saman perheen lapsia. Siitä syystä uskallan puhua teille, millainen minä olen. Te tiedätte, että minä olen noussut yhteiskunnan alimmista kerroksista, suurimmasta köyhyydestä. Sitä en minä häpeä. Herra Jumala, emmehän voi kaikki syntyä rikkaiksi, monen täytyy kärsiä puutetta tässä maailmassa. Sitä olen minäkin saanut kokea, ystäväni, minä olen saanut kurjuuden kanssa taistella lapsuudessani, uskokaa se! Sillä usein oli äidin kotona nälkä parhaana mausteena. Äitini — oi ystäväni, ettekö näe niitä kuumia kyyneleitä, jotka tunkeutuvat silmistäni, kun puhun äidistäni! Minä rakastin häntä niin paljon kuin lapsi konsanaan voi äitiään rakastaa. Ja siitä syystä särkee se sydäntäni, kun näen, kuinka halpamaisen ilkeästi on käytetty juuri äitini nimeä tarkoituksessa antaa isku minulle. Sillä minä en saa enää salata sitä teiltä, että minulla on monta vihamiestä. Nämä hiipivät ympäri pimeydessä ja kammoovat valoa, he ovat vannoneet kukistavansa minut, kun Jumala on ollut minulle armollinen ja valinnut minut kuninkaan kumppaniksi läpi elämän, kun minä saan jakaa Aleksanterin surut, jotka usein ovat raskaammat, veljeni, kuin teidän surunne. Sentähden vainotaan minua. Minulle ei anneta lepoa yöllä eikä päivällä. Minun päästäni tahdotaan riistää kruunu, juurikuin kruunu olisi niin suuri onni. Oi ystävät, te ette voi aavistaa kuinka raskaalta se tuntuu päässä! Ainoastaan kuningasten suurelle kuninkaalle on kruunu kevyt. Maan ruhtinaille on kruunu usein lahja, jonka jumalat ovat heille vihassaan antaneet. Minun viholliseni ovat jo monella tavalla koettaneet alentaa minua kansan silmissä. He ovat levittäneet parjauksia ja huhuja, jotka todellakin ovat hävyttömiä. He ovat kertoneet minusta, että minä olen nuoruudessani ollut kevytmielinen ja huono nainen. No niin, minä en kiellä, etten minä nuoruudessani ollut sellainen, kuin minun olisi pitänyt olla. Mutta pistäkää kätenne omaan poveenne, te rouvat ja tytöt, jotka seisotte tässä ympärilläni! Löytyykö joukossanne ketään, joka voi sanoa, ettei hän ole jonkun kerran elämässään rikkonut? Me ihmiset teemme kaikki syntiä! Mutta syntieni joukossa ei oikeastaan ole ainoatakaan, jota minun tarvitseisi hävetä.

Minä olin porvaristyttö. Menin naimisiin porvarin kanssa. Kuolema repäisi pois puolison rinnaltani ja minä annoin käteni toiselle. Se ei ole minun syyni, että tämä sattui olemaan Serbian kuningas. Minä vannon teille, veljet ja ystävät, jotka seisotte tässä ympärilläni, että vaikka Aleksanteri olisi ollut tavallinen työmies, olisin yhtä mielelläni seurannut häntä alttarille. Sillä minä rakastin häntä ja rakastan vieläkin ja ainoa pyrkimykseni on tehdä hänen elämänsä iloiseksi ja hauskaksi, tehdä hänet onnelliseksi; sitä pyydän Jumalalta joka päivä.

Myöntymyksen sorina kävi läpi kansanjoukon. Draga oli voittanut kansan sydämet. Mutta tänään tahtoi hän saada täydellisen voiton, hän tahtoi yhdellä lyönnillä tulla yleisesti suosituksi Belgradissa ja pääkaupungista leviäisi suosio yli koko maan.

- Niin, viholliseni ovat jo monella tavoin koettaneet vahingoittaa minua muissa Euroopan hoveissa, mikä on ollut hyvin haitallista meidän maallemme ja sen politiikalle. Oi, miten monta kyyneltä olen jo vuodattanut noiden ilkeiden ihmisten tähden! Jos he edes avomielisesti tulisivat ja selittäisivät minulle: "Me emme tahdo sinua kuningattareksemme!" Silloin laskisin kohtaloni Jumalan käteen ja jos hän lähettäisi minut täältä, niin menisin tyyneesti tieheni. Minä vetäytyisin mitä syvimpään hiljaisuuteen ja jättäisin Serbian. Sillä ylempänä omaa onneani on sen maan onni, jossa olen syntynyt, rakkaan isänmaani onni ja menestys.

- Eläköön kuningatar Draga! huusivat muutamat äänet kauempaa väkijoukosta. — Se on hyvin puhuttu!

Varsinkin oli siellä muutamia nuoria miehiä, jotka ihastuksella huusivat Dragan nimeä. Heidät oli kuningatar voittanut puolelleen yksinomaan suloudellaan. Sillä nuoriso antaa aina kukoistavan ulkomuodon viedä itseään harhaan eikä välitä, vaikka sen valkoisen poven alla sattuisi olemaan musta sielu.

- Mutta mitä minulle tänään on tehty, jatkoi Draga, ja hänen äänensä oli melkein kyynelten tukahuttama ja hän osasi panna siihen valittavan, sydäntäsärkevän väreen — se — se on halpamaisin tapa, millä naista koskaan on häväisty. On otettu silvottu ruumis - en tiedä mistä, arvattavasti rauhalliselta hautausmaalta — ja viety palatsiin sekä ripustettu tähän portille. Ettekö nyt huomaa, ystäväni, että se on vaan ansa, jonka viholliseni ovat keksineet nostaakseen teidät minua vastaan? He tahtovat repiä kuningattaren ja kansan erilleen, sillä he ovat kateellisia, että olemme tähän asti rakastaneet toisiamme. Väitetään, että tämä silvottu ruumis on äitini. Ettekö huomaa tämän väitteen mahdottomuutta. Äitini on kuollut jo monta vuotta sitte, hän lepää levossa ja rauhassa hautausmaalla. Minä itken häntä vilpittömästi, minä kaipaan ja suren häntä jokapäivä. Sillä suurin iloni olisi, jos Jumala olisi antanut äitini elää. Ja väittävät he yht'äkkiä löytäneensä äitini ruumiin, vaikka hänen on jo kauan sitte täytynyt muuttua tomuksi, jos hän vaan on tavallisten luonnonlakien alainen. Ah, ystäväni, he tahtovat leimata minut murhaajaksi teidän silmissänne. Uskotteko te sitä? Langettakaa tuomionne ja minä alistun sen alle. Jos joukossanne löytyy täällä yhtäkään, joka sanoo minulle vasten kasvoja, että minä olen murhaaja, niin lähden täältä, enkä enää koskaan näyttäydy silmäinne edessä. Mutta ennenkuin langetatte tuomionne, niin kuulkaa minua vielä!

Nähkääs, minä tahdon antaa teille todistuksen, että omatuntoni on puhdas. Te tiedätte, että murhaaja, paatuneinkin, joka esiintyy röyhkeästi, kylmästi ja tyyneesti tuomarin edessä, muuttaa väriä, kun hänet viedään kylmenneen uhrinsa eteen, hänen kasvonsa vääristyvät, eikä hän voi ojentaa kättään, eikä panna ruumiille niitä sormia, joilla hän ennen on vannonut olevansa viaton. Katsokaas, ystävät, minä teen sen puhtaalla omallatunnolla.

Draga astui portaita alas ja asettui seisomaan sen hirmuisen ruumiin viereen. Nopealla liikkeellä nosti hän kätensä ja laski kaksi ensimäistä sormeansa murhatun naisen rinnalle.

Tuolla avaralla kentällä konakin edustalla vallitsi niin syvä hiljaisuus, että olisi kuullut nuppineulan putoavan maahan. Kaikkien silmät olivat suunnatut kuninkaalliseen naiseen, joka nyt jossain määrin huusi itselleen Jumalan tuomiota.

Stefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hänen pitänyt epäillä omaa järkeänsä. Oliko todellakin mahdollista, että ihminen saattoi siihen määrään teeskennellä? Voiko löytyä naista, joka oli niin julkea ja kylmäverinen, kuin tämä Draga, joka nyt aivan tyyneesti kosketti äitinsä ruumista, jonka hän kuitenkin todellisuudessa oli murhannut?

Mutta uskaltaisiko hän kohottaa ääntänsä ja syyttää Dragaa tästä murhasta? Yksi ainoa katse tähän kansajoukkoon sanoi hänelle, että he olisivat repineet hänet palasiksi, jos hän olisi ruvennut syyttämään Dragaa. Ei, paljastuksen hetki ei vielä ollut tullut, ratkaiseva hetki ei ollut vielä sisällä, se hetki, jolloin naamari revitään tämän kauniin, kuninkaallisen teeskentelijän kasvoilta. Nykyään ei voinut muuta kuin purra hammasta ja vaieta, sekä niellä harminsa.

- Oletteko nyt vakuutetut minun viattomuudestani, veljet? huudahti Draga. — Näettekö, että ruumiista ei ole alkanut veri vuotaa, Jumalan tuomio on minut vapauttanut ja minä vannon teille, etten minä tunne tätä naista. Minä en ole koskaan nähnyt häntä, enkä ole koskaan ollut missään tekemisessä hänen kanssansa.

Stefan Naumovitschiä värisytti, kun hän kuuli tämän väärän valan. Draga kielsi oman äitinsä, mutta sitä paitse teki hän väärän valan salatakseen rikoksensa. Ja kansa oli vakuutettu. Vielä kerran sai naisellinen kauneus riemuita, vielä kerran oli se tuottanut voiton.

- Kauan eläköön kuningatar Draga! huudettiin joka suunnalta. Hattuja heilui ilmassa ja joukko läiskytti käsiään juuri kuin se olisi ollut teaatterissa. Ja olihan se todellakin teaatterisankaritar, joka oli tässä näytellyt, täynnä valhetta ja petosta, täynnä kauhua ja inhottavaa ilkeyttä.

Draga näki ympäristöllään pelkkiä intoilijoita. Varsinkin nuoret miehet ja ylioppilaat riemuitsivat. Ennenkuin hän voi estää sitä, olivat he eläköön huutojen kaikuessa nostaneet hänet hartioilleen ja kantoivat edes takasin portin edustalla.

Kuningas seisoi ylhäällä ikkunassa ja nauroi. Hän hengitti helpotuksesta, sillä nyt tiesi hän, ettei hänen enää tarvinnut pelätä mitään, vaan että hänen puolisonsa päinvastoin oli hankkinut hänelle ihanan, loistavan voiton. Tänä aamuna oli hän kerrassaan riemuinnut vihollisistaan.

- Päästäkää minut, veljet, huusi Draga niille nuorille miehille, jotka olivat nostaneet hänet ylös maasta — minä kiitän teitä niin suuresta rakkaudesta, minä palkitsen sen kaikesta sydämestäni, mutta minä pyydän teitä nyt päästämään minut, sillä velvollisuuteni kutsuvat minua takasin kuninkaallisen puolisoni luo. Hän tarvitsee uskollisen ystävän ja neuvonantajan, hoitajan sairaudessaan. Eikö niin, ettehän tahdo, että minä laiminlöisin velvollisuuksiani.

Nämä sanat saivat aikaan uuden suosion purkauksen ja jyriseväin eläköön huutojen kaikuessa vetäytyi Draga takasin.

- No, Stefan Naumovitsch, huudahti hän — sinä näet, että minulla yhä on valta sydämien yli, miksi ei minulla ole valtaa sinun ylitsesi? Sinä näet, kuinka kansa täällä Serbiassa jumaloitsee minua, miksi et sinä sitte tahdo jakaa minun onneani? Sillä niin totta kuin Jumala on, tarvitsee minun sanoa vaan yksi sana, ja sinä olet kansan kruunattu herra!

- Minäkö? huudahti Stefan — Siitä Jumala varjelkoon, minä en hae kansan suosiota.

- Kuule minua, sanoi tuo intohimosta vapiseva nainen, tarttui Stefanin käsiin ja veti tämän niin lähelle itseään, että hänen huulensa melkein koskettivat Stefanin huulia ja aaltoileva rintansa oli Stefanin rintaa vasten — kuule minua ja hylkää minut sitte vielä kerran, jos voit. Sinä tiedät, että kuningas katselee itselleen kruununperijää, kun ei hänellä sitä ole. Hän on jo ajatellut nimittää veljeni Nicodem Lunjevican perijäkseen. Jos lausun sanankaan, niin ei kukaan ihminen enää välitä Nicodemista. Hänen toiveensa saavat jäädä sikseen.

Mutta jos lausun sanankaan lisää, niin kääntää kuningas katseensa ajutanttimsa, ritarilliseen Stefan Naumovitschiin. Miksi ei hän, joka kuuluu vanhaan aateliseen, serbialaiseen perheeseen, voisi tulla Serbian kuninkaaksi? Ja silloin, Stefan Naumovitsch, lisäsi Draga painautuen vapisten häntä vasten, vaikka Stefan koetti pidättää häntä kaukana itsestään — silloin olet sinä kuningas ja minä sinun puolisosi — ja me molemmat yhdessä — oi, me voisimme luoda vaikka kokonaisen maailman, jos me olisimme yhdistetyt. Nämä eivät ole mitään tulevaisuuden unelmia, lisäsi hän sitten — ne voivat toteutua pian, hyvin pian, sillä kuningas on sairas, hän voisi tulla yhä sairaammaksi, kuihtua ja kuolla.

- Jo riittää, keskeytti hänet Stefan Naumovitsch, — minä olen kuullut tarpeeksi ja minä sanon teille kerta kaikkiaan, että minä halveksien hylkäisin Serbian kuningaskruunun, vaikka sitä minulle tarjottaisiinkin. Sillä se kruunu on häväisty, madame, häväisty teidän kauttanne, sillä se on verellä tahrattu, eikä sen heleän punainen väri voi sitä peittää.

Sitäpaitse toivon minä kuninkaalle pitkää ja onnellista ikää ja vaikka päättäisinkin astua Obrenovitschien istuimelle, niin tietäisin toisen, joka paremmin sopisi kuningattarekseni, toisen, joka silloin tulisi vaimokseni.

Tämä oli minulla teille sanottavana ja nyt pyydän minä, ettette enää koske kättäni.

SEITSEMÄSKAHDEKSATTA LUKU.

Noin kolmen neljännestunnin matkan päässä Belgradista oli maantien vieressä pieni ravintola. Se oli ränsistynyt yksinkertainen talo, päreillä katettu ja sen matkustajan, joka sinne tuli, täytyi luopua kaikista mukavuuden vaatimuksista. Se teki kerrassaan surkean vaikutuksen luhistuneine seinineen, jotka osoittivat, että rakennuksella oli jo ikää.

Siitä huolimatta näytti ravintolaan usein tulevan vieraita Belgradista, sillä nyt, kun pimeä oli tullut, lähestyi useita henkilöitä, yksityisiä tai kahden tai kolmen hengen ryhmissä, jotka kaikki kulkivat ravintolan ovea kohti.

Ei näyttänyt olevan oikein puhdas omatunto näillä miehillä, jotka olivat puetut pitkiin viittoihin, jotka täydellisesti peittivät heidän vaatteensa, sillä he katsoivat vähä väliä taakseen, kuin olisivat tahtoneet nähdä, ettei kukaan asiaan kuulumaton ollut heidän kintereillään.

Tultuaan ravintolan luo, koputtivat he erityisellä tavalla portille. Silloin otettiin salpa oven edestä, valoviiru lankesi maantielle, kun miehiä päästettiin sisään ja kiireesti ovi taas sulettiin heidän jälkeensä.

Noin kahdeksan tienoossa illalla oli parikymmentä miestä kokoontunut erääseen huoneeseen ravintolassa. Pöydät oli pantu yhteen, niin että ne muodostivat yhden ainoan suuren pöydän ja sen ääreen asettuivat miehet. He puhelivat vähän keskenänsä ja näyttivät siltä, että jotain merkillistä oli odotettavissa ja heidän katseensa kääntyivät vähä väliä oveen päin aina kun se avautui ja joku astui sisään.

Viimeksi tuli korkeakasvunen mies, joka oli niin ikään kääritty pitkään viittaan ja pehmeä huopahattu syvällä päässä.

Hänen ilmestyessään kulki kuiskaus suusta suuhun ja selvästi saattoi kuulla nimen "översti Maschin."

Se oli todellakin översti Maschin, Dragan lanko, joka nyt heitti viitan päältään ja seisoi siinä loistavassa univormussaan. Nopealla liikkeellä kiskasi hän hatun päästään, sitte meni hän peremmälle, tervehti kädenpuristuksella melkein jokaista ja istuutui eräälle tuolille, joka oli häntä varten asetettu pöydän viereen. Näyttiin odottaneen vaan översti Maschinia, sillä nyt tuli syvä hiljaisuus ja kaikkien katseet kääntyivät tähän mieheen. Hän nousi, löi veitsellä lautaseen ja antoi merkin vaieta.

Ei kukaan lausunut sanaakaan. Isäntä, joka näytti talonpojalta ja jonka kasvot olivat hyvin viekkaan näköiset, seisoi oven suussa. Hänen puoleensa kääntyi nyt översti.

- Kuten herra översti käskee, kuului vastaus. Näistä sanoista saattoi huomata, että isäntä oli ennen ollut sotamies. Hän olikin ennen ollut överstin rykmentissä korpraalina ja vasta rykmentistä erottuaan oli hän nainut talonpoikaisnaisen, jolla oli tämä ravintola ja siten oli hän joutunut ravintolan isännäksi.

- Sano minulle Ivanovitsch, jatkoi översti — voimmeko myöskin häiritsemättä puhua kaikesta, mitä meillä on neuvoteltavana — eikö meidän tarvitse pelätä mitään?

- Ei vähääkään, herra översti, vastasi Ivanovitsch seisten jäykkänä — kaikki on kuten tuleekin olla. Ei kukaan aavista, että herrat ovat tulleet tänne.

- Ei, herra översti, huoneessa on toinenkin ovi ja se menee meidän sänkykamariimme.

- Ei, herra översti, sänkykamariin ei ole eri käytävää — tämä on ainoa.

- Sitä parempi, huudahti översti — siis voi vaara uhata meitä ainoastaan siten, että joku tunkeutuu sisään ikkunasta.

- Se on hyvä, vastasi översti Maschin — muuten luotan minä täydellisesti sinuun. Sinä tiedät, että tänään keskustellaan sinun talossasi asioista, jotka maksaisivat sinun ja meidän kaikkien elämän, jos tieto niistä tulisi ennen aikaansa yleisön korviin. Minä toivon, ettet sinä lausu sanaakaan siitä, mitä täällä saat kuulla ja nähdä.

- Mitä teihin tulee, hyvät herrat, jotka olette tulleet tänne minun kutsumuksestani, jatkoi översti Maschin, antaen katseensa kulkea kaikkien läsnäolijoiden yli — niin en tahdo tuhlata sanaakaan siihen, että teidän täytyy noudattaa mitä ankarinta vaitioloa kaikesta mitä täällä keskustellaan. Ei yksikään pää istu täällä tuvassa, jos tyranni saa kuulla meidän toimistamme. Te tiedätte kai mitä minä tarkoitan sanalla "tyranni." Te tiedätte, ettei tämä ole ensimäinen kerta, kun olemme kokoontuneet, mutta kun emme voi rauhassa kokoontua Belgradiin, olen hakenut tämän ravintolan, kun olen tullut tuntemaan Ivanovitschin mieheksi, johon voi täydellisesti luottaa. Hän on ennen ollut sotamies ja sellaisena osoittautunut luotettavaksi ja minä olen varma, että ennen antaisi hän teloittaa itsensä, kuin pettäisi ketään meistä.

- Niin, ystäväni, viime hetkessä olen kutsunut teidät tähän kokoukseen. Serbia on perikatonsa partaalla, sen tiedämme kaikki ja minun ei tarvitse teille kuvata, mihin onnettomuuteen maamme on joutunut, kun sille on koittanut häpeän aika. Sen valtaistuimella istuu hallitsija, joka on joko mielipuoli tai kurjin ihminen maan päällä. Me tahdomme toivoa, että ensimäinen otaksuminen on oikea, sillä silloin ei hän ainakaan olisi häväissyt niitä, joiden edessä esi-isämme ovat kumartaneet päänsä ja joiden edestä isämme ovat vuodattaneet veressä tappelutantereella.

Niin, mielipuoli — se on paras arvostelu Serbian Aleksanterista, sillä ainoastaan mielipuolen ei tarvitse tehdä tiliä töistään. Voi Serbian Aleksanteria, jos me vaatisimme häntä tilille. Hän ei voisi tehdä meille minkäänlaista tiliä, sillä hänen elämänsä on sitä laatua, ettei siitä voi vastata. Hän on ojentanut kätensä langenneelle naiselle, langenneen naisen antaa hän neuvoa itseään, langenneen naisen käsiin on hän laskenut Serbian kohtalon, langennut nainen on täyttänyt kaikki virkamiespaikat ja hallinnut maata. Te ystäväni, kuulutte kaikki sotilassäätyyn, minä tervehdin tässä vaan vanhoja ystäviä ja tovereita, minä lausun teidät tervetulleiksi kunnian kentälle. Sillä minä luulen, että te tiedätte kaikki, ettekä epäile sitä, että jos meidän onnistuu vapauttaa Serbia, jos meidän onnistuu pestä Serbia tästä langenneesta naisesta ja siitä loasta, joka hänessä on — niin meitä kunnioitetaan — silloin tiedetään, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme serbialaisina, sen kansan jäseninä, joka ylpeydellä voi näyttäytyä Euroopassa, mutta jonka nyt täytyy silmät maahan luotuina hiipiä toisten kansojen välissä. Ja kuinka on tähän tultu? Sallikaa minun tehdä siinä suhteessa pieni katsaus.

Te tiedätte, että tämän Aleksanterin isä kerran oli Serbian kuningas. Minä en tahdo sanoa monta sanaa Milanista, me tunnemme hänen ansionsa, mutta myöskin hänen virheensä. Nämä viimemainitut tuottivat hänen lankeemuksensa. Maa ei voinut enää pitää häntä, sillä se olisi joutunut velkoihin, joita se ei ollenkaan olisi kyennyt maksamaan.

Me hengitimme kuten painajaisesta vapautuneina kun Milan päätti panna kruunun poikansa päähän, jättää hallitustaakan nuoremman hartioille, pojan, jonka hän luuli perineen isän hyvät ominaisuudet ja olevan oikean Obrenovitschin.

Mutta me huomasimme pettyneemme näissä toiveissa. Nuori kuningas oli turhamainen, hänen järkensä ja käsityskantansa antoivat paljon toivomisen varaa, mutta vasta sitte kun hän antoi sydämensä arvottomalle naiselle, jonka nimeä en tahdo mainitakaan — silloin sai jokainen isänmaan ystävä silmänsä auki ja heille selvisi se tosiasia, että Serbia tulisi Aleksanterin aikana vielä onnettomammaksi kuin se oli ollut Milanin hallitessa. Oi, kuinka mielellään olisi tahdottu kutsua Milan takasin, mutta poika nousi isää vastaan ja uhkasi ammuttaa hänet, jos hän uskaltaisi astua rajan yli.

- Hyi — hyi! kuului suuttuneita huutoja kokoontuneiden joukosta. — Se on hävytöntä, alhaista!

- Niin, hävytöntä ja alhaista on se todellakin, jatkoi översti. — Minä olen omilla korvillani kuullut kuninkaan sanovan, että hän ajaisi Milanin kuin hullun koiran ulos maasta, jos hän uskaltaisi astua rajan yli. Mutta kun Milan kuitenkin teki sen, kun hän yön pimeydessä kulki Saven yli ja tuli Serbian rannalle, niin — vein minä itse hänet konakiin, sillä silloin oli varotettava kuningasta ja koetettava pidättää häntä ottamasta puolisokseen langennutta naista. Valitettavasti ei tämä onnistunut, vaikka Milan pani kaikki voimansa liikkeelle. Aleksanteri ja Draga, tuo kirottu nainen, olivat liian kovasti toisiinsa kiintyneet, epäpuhdas, halveksittava rakkaus — ei, minä en tahdo väärin käyttää tätä kaunista sanaa — inhottava intohimo sitoi hänet Dragaan. Minä ilmaisen teille surullisia salaisuuksia, ystävät, mutta tänään pitää vihdoinkin totuus lausuttaman, totuuden, paljastuksen päivä on tullut — antakaa minun siis puhua ja kuunnelkaa te! Maa on kauhistuttavassa tilassa. Suuri joukko talonpoikia on ajettu kodeistansa, kun eivät ole voineet maksaa korkeita veroja. Teollisuus on lamautunut, kun kaikkialla on asetettu vaikeuksia sen tielle. Ei tehdä muuta kuin rasitetaan kauppiaita uusilla veroilla. Se joka voi maksaa, saa asua Belgradissa — mutta se joka on siinä onnettomassa asemassa, ettei voi maksaa, sillä ei ole mitään, eikä koskaan voi saada mitään — hänen täytyy olla köyhänä. Mitä meihin upseereihin tulee, niin on kuningas aina osoittanut olevansa hyvin vastenmielinen kaikille sotilaille. Hyvin vastenmielisesti pukeutuu hän sotilaspukuun, silloin vaan, kun on aivan pakotettu siihen. Ja se on kuitenkin sama puku, johon meidän tulee ylpeillen pukeutua, kun se on kunink. majesteetin ja kruunun puku, sama puku, jonka kuningas ja isänmaa ovat meille antaneet. Kuningas epäilee meitä, sillä hän tietää, etteivät upseerit häntä rakasta. Ehkä hän aavistaa, että he vihaavat häntä — mutta yhtä seikkaa hän ei tiedä, nimittäin sitä, että me aiomme syöstä hänet alas ja selittää kansalle, että kuningas ja hänen Dragansa ovat ruttopaise, joka ei enää saa olla vaivaamassa Serbian kansaa, vaan että me leikkaamme sen pois.

Tahdon muutamilla esimerkeillä valaista, millainen kuningatar Serbiassa on ja pyydän muutamiksi minuuteiksi teidän huomiotanne.

Översti Maschinin ei olisi tarvinnut lausua tätä pyyntöä kuulijoilleen, joiden katseet olivat kuin naulatut häneen ja jotka ihastuneina kuuntelivat hänen puhettansa. Joka sanasta leimahti vihan liekki ja pitääkseen vireillä tätä pyhää tulta olivat nämä kaksikymmentä upseeria saapuneet yksinäiseen ravintolaan maantien vieressä.

- Mitä tämä Draga oli, ennenkuin tuli Serbian kuningattareksi, sen tiedätte kaikki, ystäväni. Hän oli Serbian kaunein nainen, se täytyy itse kateudenkin tunnustaa, mutta rehellisimmänkin täytyy hänestä sanoa, että hän oli kurjin, halveksittavin nainen. Hän on perheestä, jonka suku on yhä huonontunut. Veri, joka hänen suonissaan virtaa on rikollista verta. Äiti oli juoppo, jonka miehellä ei ollut vähääkään siveellistä vakavuutta ja joka nähtävästi vaimonsa kautta tuli vielä huonommaksi, kuin mitä luonnostaan oli. Dragan äiti on todistettavasti harjoittanut parittamista ja kun tytär tuli täysikasvuiseksi, niin piti äiti kohta huolta siitä, että tytär sai tilaisuuden näyttäytyä oikeassa valossaan.

Siihen aikaan ei Draga ollut vielä niin läpi huono, vaan hän koetti saada miehen, joka kykeni pitämään hänestä huolta ja valitettavasti lankesi hänen vaalinsa veljeeni. Te myöntänette, ettei tähän asti ole tästä avioliitosta sanaakaan päässyt huuliltani. Minä en tahdo naulata veljeni nimeä häpeäpaaluun. Mutta tänään täytyy minun puhua siitä, sillä tänään täytyy teidän tietää kaikki, teillä on oikeus tietää kaikki. No niin, veljeni oli nuori insinööri, jolla oli loistava tulevaisuus edessään. Silloin tuli hän onnettomuudekseen tuntemaan Draga Lunjevican. Hän rakastui, enkä sitä ihmettelekään, sillä Draga oli niin kaunis, monastihan ovat miehet, jotka ovat olleet paljon korkeammissa asemissa kuin veljeni, joutuneet kauniin naisen ansaan. Kun sitte veljeni eräänä päivänä ilmoitti minulle, että hän aikoi naida Draga Lunjevican, huokasin minä syvään ja sanoin:

"Siinä taas yksi, joka tekee tyhmyyden!" Mutta Draga osasi niin vaikuttaa, että hän meni kihloihin Dragan kanssa eräänä toukokuun 1 päivänä ja saman kuun 28 päivänä olivat he jo naimissa. Hän oli pyytänyt minua sulhaspojaksensa, enkä minä voinut kieltää hänen pyyntöänsä ja siten tulin minä seisomaan hänen rinnallaan kirkossa. Minä olin myös pakosta mukana hääkemuissa, jotka pidettiin Lunjevican perheen asunnossa. Hyvät herrat, ei koskaan mene mielestäni muisto näistä kemuista, sillä ne olivat niin perin arvottomat. Lunjevican perhe oli pannut parastaan, jotta se voisi esiintyä entisessä loistossaan. He olivat räätäleiltä ja suutareilta ynnä muilta lainaelleet ja kerjänneet kaikkea, mitä pitoihin tarvittiin. Pöytä oli juhlallisesti katettu, esille pannut ruokalajit eivät jättäneet mitään toivomisen varaa, eikä myöskään juomat, joita löytyi suuret määrät. Mutta kauan ei kestänyt ennenkuin rouva Lunjevica oli juonut paljon enemmän kuin sieti. Hän alkoi meluta ja laulaa ja käyttäytyi erittäin sopimattomasti pöydässä. Hänen tyttärensäkin lienee juonut enemmän samppanjaa kuin morsian saa juoda. Oli kerrassaan inhottavaa nähdä, kuinka hän pöydässä alinomaa hyväili ja suuteli veljeäni. Lisäksi alkoi Nicodem Lunjevica, joka jo nuorena oli ollut ylen röyhkeä, kinastella erään vieraan kanssa. Se veijari tarttui lopulta vieraaseen ja heitti hänet ulos.

"Oi Jumalani, sanoin minä itsekseni, mitähän joukkoa tämä on, johon veljeni on joutunut!"

Mutta todellisuus voitti kaikki pahat aavistukseni. Avioliitto muodostui suloisen kuherruskuukauden jälkeen hyvin onnettomaksi. Pian selvisi minulle, että Draga oli ottanut veljeni vaan keinottelun tarkoituksessa. Hän oli tahtonut vaan saada toimeentulon. Mutta hänen vaatimuksensa eivät olleet vähäiset. Hän tahtoi näytellä hienoa naista, käydä silkissä ja muissa kalliissa vaatteissa sekä esiintyä teaattereissa ja konserteissa. Useita kertoja kääntyi veljeni minun puoleeni pyytäen lainaksi suurempia summia. Minä lainasinkin muutamia kertoja, mutta vihdoin selitin veljelleni suoraan, etten enää lainaisi hänelle mitään, kun en halunnut katsella kuinka minunkin rahani heitettiin ulos ikkunasta. Tämän jälkeen vetäytyi veljeni erilleen minusta ja Dragan kiukku täydensi hävitystyön. Hän rikkoi ne siteet, jotka yhdistivät meitä veljeksiä. Minä en enää astunut veljeni kynnyksen yli ja se oli minulle hyvin mieluista, sillä nyt ei minun ainakaan tarvinnut katsella sitä inhottavaa näytelmää, jota siellä näyteltiin. Valitettavasti en kuitenkaan voinut estää, että minulle kerrottiin siitä. Minä sain hyvin pian kuulla, että Draga oli uskoton veljelleni. Minä koetin yllättää Dragaa, voidakseni sitte vapauttaa veljeni tämän naisen pauloista, mutta Draga oli liian viekas — se ei onnistunut minulle.

Siten kului kaksi vuotta. Veliraukastani kuulin vaan ikävyyksiä. Jos tapasin hänet kadulla ja tervehdin kiireesti, niin vakuutti hän aina olevansa hyvin onnellinen, mutta hänen kalpeat, surkastuneet kasvonsa todistivat minulle, että hän valehteli.

Kerran herätettiin minut keskellä yötä siten, että ovikello eteisessä soi kiivaasti. Kun palvelija avasi, seisoi ulkona sanantuoja veljeni talosta ja käski hänen heti herättää minut, sillä minun pitäisi tulla veljeni luo niin pian kuin mahdollista.

Tietysti noudatin heti tätä kutsua ja pitkien aikojen perästä astuin nyt ensi kerran veljeni taloon.

Rouva Draga oli mitä suurimman epätoivon vallassa, väänteli käsiään, itki ja valitti. Sellaisena tuli hän minua vastaan ja ilmoitti, että veljeni oli kuolemaisillaan. Ja kun sitte näin veljeni makaavan sängyssään, silloin selvisi minulle heti, että hän oli mennyttä miestä, sillä kuolema oli jo painanut leimansa hänen kasvoilleen. Hän tunsi vielä minut, ja kun kumarruin alas hänen puoleensa ja syleilin häntä hellästi, kuiskasi hän minulle yhden ainoan sanan, jota en sitte enää koskaan voinut unohtaa. Se sana oli: "Myrkytetty!"

Niin, veljeni oli myös myrkytetty, vaikkei sitä ole koskaan voitu todistaa. Nautittuaan kalaa, jonka Draga pani hänen eteensä, oli hän sairastunut, ja myrkky lienee vaikuttanut hyvin nopeaan, sillä hän oli heti joutunut siihen tilaan, jossa minä hänet löysin.

Veljeni kuoli minun syliini. Draga käyttäytyi kuin mielipuoli. Hänen kyyneleensä valuivat virtana ja hän vakuutti, ettei hän koskaan enää voinut rakastaa toista miestä, sillä tämä oli ainoa, joka ymmärsi häntä.

Minä olin kuuro hänen valituksilleen. Katsoin häntä synkästi silmiin ja kysyin kuinka hänen miehensä sairaus oli alkanut. Niin pian kun taas olin omassa asunnossani, istuuduin heti ja kirjoitin ilmiannon yleiselle syyttäjälle ja panin siihen alle koko nimeni. Tässä ilmiannossa syytin Dragaa, veljeni leskeä siitä, että hän oli tuottanut puolisolleen kuoleman, nähtävästi myrkyllä. Minä vaadin yleistä syyttäjää lykkäämään hautausta ja antamaan avata ruumis jotta sisälmyksistä mahdollisesti voitaisiin löytää myrkkyä.

Seuraavana päivänä vein itse ilmiannon toimistoon ja jätin sen sinne. Yleinen syyttäjä on siis saanut sen, siitä ei ole epäilemistä. Tästä huolimatta ei hautausta lykätty ja kun seuraavana päivänä valitin siitä, vastattiin minulle, että ruumis oli tutkittu, mutta ei oltu mitään löydetty, joka olisi voinut oikeuttaa toivottuun toimenpiteeseen.

Te näette nyt, hyvät herrat, että Dragalla oli jo siihen aikaan ylhäisiä herroja takanaan. Minä en tahdo syyttää ketään, mutta hänellä lienee ollut mahtava suojelija. Sillä yleinen syyttäjä oli henkilö, johon en luule Dragan voineen suoranaisesti vaikuttaa. Pikemmin luulen, että jo siihen aikaan hyvin korkea herra on pitänyt suojelevaa kättään hänen päällään. Niin täytyi minun siis kärsiä sitä ajatusta, että veliraukkani oli murhattu ja ettei minun ollut onnistunut edes rangaista murhaajaa.

Jonkun aikaa mietin kostoa. Ajattelin ensin ampua Dragan, mutta sitte sanoin minä itselleni, että olisi hullua tämän langenneen naisen tähden itse astua mestauslavalle. Kuitenkin lohdutin itseäni sillä ajatuksella, ettei hän ainakaan voi päästä rangaistuksetta. Dragan tulevaisuus näytti minusta hyvin synkältä. Ja sittenkin erehdyin minä perin pohjin, sillä tapahtui juuri päin vastoin.

Tämän naisen tulevaisuus tuli loistavaksi, sillä vaikka hän leskenä oloaikanansa, joka ei ollut pitkä — eli kerrassaan huonosti, vaikka koko Belgradissa tiedettiin, että hänen kotonaan vietettiin yöllisiä juominkeja ja vaikka minä voin todistaa, että Dragalla oli suhde toverini Stefan Naumovitschin kanssa, joka muuten oli kunnon mies ja hyvä toveri, niin tapahtui kuitenkin uskomattomia.

Tämä viettelevä nainen ei vajonnut köyhyyteen eikä kurjuuteen, vaan nousi ylös, kuten meteoori ja tuli Serbian kuningattareksi. Tiedetään, että kuningatar Natalia oli mukana siinä pelissä. Hän ei silloin aavistanut, että hän siten saattoi Aleksanterin ja Serbian perikatoon. Jos hän olisi sen aavistanut, olisi hän ennemmin panettanut Dragan kahleisiin kuin antanut hänen tulla hoviin, sillä kuningatar Natalia on aina kaikesta sydämestään rakastanut Serbiaa ja hän oli nainen, josta Serbia saattoi olla ylpeä.

Myöntymyksen hyminä kulki ympäri pöydän. - Siten oli Draga tullut kuningattareksi, jatkoi innokas syyttäjä, jonka ääni tämän merkillisen syytöksen aikana vapisi vilpittömästä, jalosta vihasta — ja vielä kerran piti tuon onnettoman naisen saada tilaisuus loistavalla tavalla korvata huono menneisyytensä. Sillä se, joka pääsee valtaan, voi käyttää valtaansa sekä hyvään että pahaan. Jos hän olisi ollut hyvä kuningatar, niin olisimme voineet antaa hänelle anteeksi, vaikkei hän ollut hyvä nainen. Mutta sen sijaan tuli hänestä yhä huonompi kuningatar kuin mitä hän oli naisena ollut.

Ensi hetkestä, minkä hän oli Serbian konakissa, oli hänen innokkain pyrkimyksensä vieroittaa kuningas kansastaan ja ennen kaikkia irroittaa hänet niistä, jotka olivat tähän asti tehneet hänelle hyvää. Mitä suurimmalla kekseliäisyydellä osasi hän saada aikaan vihollisuutta Aleksanterin ja Milanin välillä. Poika, joka ennen oli rakastanut isäänsä, alkoi pian vihata häntä ja hän antoi houkutella itsensä ajamaan isä maanpakoon, kun Draga sitä tahtoi.

Ja kun sitte loukkauskivi oli saatu pois tieltä, — sillä Milan oli itse asiassa ainoa ihminen, jota Draga pelkäsi, kun hänen oli tapana esiintyä jyrkästi ja varmasti häntä vastaan — nyt ei kuningatar enää välittänyt mistään, vaan teki kaikkea mitä tahtoi ja näki hyväksi. Hän eroitti kaikki itsenäiset ja kunnan miehet viroistaan ja pani heidän sijaansa omia kätyreitään, miehiä, jotka eivät vähääkään sopineet sellaisiin toimiin. Mutta heillä oli hänen silmissään se etu, että mielellään palvelivat Dragaa ja tekivät kaikki, mitä hän käski.

Pian tunsi koko Serbia, että tämä kuningatar sydämettömästi heilutti ruoskaa heidän päänsä päällä. Kansan täytyi maksaa veroja, se on selvää, muutoin ei valtio voi pysyä pystyssä, mutta voi sitä valtiota, joka sydämettömästi vaatii veroja nääntyneiltä alamaisiltaan, se hävittää itse perustan, jolla se seisoo, se ryöstää maalta sen parhaat voimat.

Tämän ovat Draga ja Aleksanteri tehneet, he ovat saattaneet Serbian horjuvalle pohjalle ja syösseet sen turmioon, he ovat sanan täydessä merkityksessä hävittäneet maan.

Ja täytyyköhän minun kertoa teille, ystävät, niistä onnettomista uhreista, jotka nääntyvät vankiloissa? jatkoi översti Maschin lyhyen vaitiolon jälkeen. Ei, ei varmaan! Te kuulette näiden nyyhkytykset, heidän kirouksensa ja kimeät huutonsa, te kuulette ne, mutta ette voi antaa onnettomille mitään apua, sillä ne rautaportit ovat suljetut, jotka Draga on asettanut heidän vankiloittensa eteen, liian paljo on kätyreitä, jotka niitä vartioivat.

Sallikaa minun kertoa teille ainoastaan yksi tapaus, joka on omiaan näyttämään, millainen oikeus nykyään vallitsee Serbiassa. Vähän aikaa sitte, tuskin on siitä kulunut kolmea kuukautta, tarjottiin kuninkaallisessa pöydässä pasteija. [Tässä kerromme historiallisen tosiasian.] Kuningas on hyvin ihastunut tähän pasteijaan, ja siitä syystä ei hän jaksanut odottaa, vaan maistoi sitä ennenkuin hovipalvelija oli, kuten tavallista, sitä ensin maistanut. Sillä Aleksanteri pelkää aina myrkkyä kuten kaikki muutkin tyrannit. Hän ei tunne olevansa varma omassa talossaan. Hän ei luota palvelijoihinsa ja joka viinikulauksessa, jonka hän juo, joka leipäpalassa luulee hän ottavansa myrkkyä. Mutta pasteija maistoi hänestä niin hyvältä, että hän arvelematta alkoi syödä sitä. Koko hovi nautti nähdessään millä halulla kuningas söi pasteijaa. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi alkoi kuningas äkkiä tuntea pahoinvointia. Tähän pahoinvointiin oli luonnolliset syynsä, sillä kuningas oli ahneudessaan syönyt sitä liian paljon, kun se vielä oli liian kuurnaa.

Mutta tuskin oli kuningas tuntenut tuskia, ennenkuin hän kalmankalpeana kavahti pystyyn ja huudahti:

Heti käski kuningatar Draga, joka sellaisissa tilaisuuksissa aina tahtoo näyttää suurta hellyyttä kuningasta kohtaan, jota hän itse aina pettää, heti käski hän siis, että koko kyökkiväestö oli vangittava. Hän antoi viedä kyökkipäällikön, pasteijan tekijän ja erään kyökkipojan, joka niinikään oli ottanut osaa pasteijan tekoon, omaan kamariinsa ja pani siellä kuulustelun toimeen. Kyökkipäällikkö ja pasteijan tekijä todistivat selvästi, ettei heillä ollut ollut mitään tekemistä pasteijan kanssa ja niin tuli koko syy onnettoman kyökkipojan niskoille, seitsentoista vuotiaan pojan, joka varmaan ei itse olisi voinut valmistaa pasteijaa.

Kyökkipoika tuomittiin heti kuolemaan. Hänet vietiin erääseen linnoituksen vallihautaan ja siellä ammuttiin hänet, vaikka raukka yhä vakuutti viattomuuttaan ja vannoi kyyneleet silmissä, että hän rakasti kuningasta ja ettei hän koskaan ajatellutkaan myrkyttää häntä.

Syvä liikutus valtasi kuulijat. Muutamat hyppäsivät ylös paikoiltaan, toiset taas huusivat:

- Minä puolestani väitän, jatkoi Maschin, — että se on tavallista Serbiassa, sillä maassa, jossa tuomioistuimet ovat menettäneet merkityksensä, jossa harjoitetaan kabinetti tuomiota, jossa tuomio-oikeus on langenneen naisen käsissä, sellaisessa maassa, hyvät ystävät, ei mikään kummastuta. Tämä kyökkipoika raukka ei varmaan ole ainoa, jolta Draga on ottanut hengen. Minä voisin istua tässä ja kertoa teille huomis-aamuun saakka niistä onnettomista, joita hän on salaisesti vangituttanut ja tuomiotta murhauttanut. Kuka muuten on enää varma Serbiassa? Kuka voi enää, kun hän illalla panee levolle, nukkua siinä varmassa vakaumuksessa, että hän aamulla saa rauhassa herätä? Ei kukaan meistä, ei kukaan koko Serbiassa!

Ja tässä annan minä kaikua Ceterum canuo huutoni. Mutta tämä kehoitus ei koske Kartagon hävitystä, vaan kohdistuu huutoon:

"Alas Serbian Draga, alas Aleksanteri, maahan Obrenovitschin valta!" Uusi kuningas tulkoon, uusi mies, joka osaa parantaa ne haavat, jotka viimeinen Obrenovitsch on maalle tuottanut. Ja miestä on tervehdittävä huiluilla ja harpuilla, sellaisen miehen voimakkaalla kädenlyönnillä, joka sanoo:

Nämä puhujan viimeiset sanat herättivät kuulijoissa äärettömän ihastuksen. Kaikki olivat nousseet ylös paikoiltaan ja kun översti Maschin nyt lopetti, niin kahdestakymmenestä kurkusta nousi huuto:

- Alas Aleksanteri, pois peto Draga, maahan vanha hallitus, eläköön
Serbia — Zivio Serbia liberata!

Eräs kookas mies, jolla oli edullinen ulkomuoto, meni Maschinin luo, ojensi hänelle molemmat kätensä ja huudahti liikutettuna:

- Tämän kokouksen nimessä, jonka te olette kutsuneet kokoon, lausun minä ainoa teistä, jolla ei ole sotilaspukua, teille kiitoksemme niistä kauniista ja suurista sanoista, joita olette lausunut, översti Maschin. Minä, Avakumovitsch, joka kuulun tuomarikuntaan, selitän olevani valmis tulemaan kanssanne minne vaan viette meidät. Serbian armeijan tulee taistella ja voittaa, sen tulee suojella maan rauhaa ja poistaa kaikki viholliset, jotka voivat uhata Serbian rauhaa ja onnea. No, siis lähtekäämme vihollista vastaan, hän on vaarallisin, mikä milloinkaan on Serbiata uhannut. Vaikka tämä vihollinen nyt on kuningas, niin ei se muuta asiata. Hän kaatukoon, sillä hän on ollut kurja kuningas ja Draga kuolkoon, sillä hän on tuhat kertaa ansainnut kuoleman.

Kaikki kokoontuivat riemuiten Avakumovitschin ympärille. Sitä pidettiin hyvin tärkeänä, että hän oli mukana salaliitossa, sillä tiedettiin, että tämä mies nautti suurta kunnioitusta Serbian kansalaisten keskuudessa ja että hän oli ainoa tuomari Serbiassa, joka oli säilyttänyt nimensä tahrattomana, sillä hän ei ollut koskaan taipunut Dragan tahdon alle ja hänen tuomionsa olivat olleet todistuksena siitä, ettei hän taipunut kenenkään tahdon alle, noudatti vaan sitä suurta jumalallista oikeutta, jonka täytyy loistaa joka maassa kuten säteilevän tähden, muutoin peittää maan syvä pimeys.

- Istukaamme, ystävät, sanoi översti Maschin, — neuvotelkaamme, mitä meidän nyt on tehtävä!

"Me tahdomme toimintaa, sanoja on jo kylliksi vaihdettu", huudan minä teille nyt suuren saksalaisen runoilijan kanssa. Sanoille Draga ja hänen joukkonsa nauraa, mutta toiminnan edessä he tulevat vapisemaan. Ennenkuin käymme neuvottelemaan, tahdon lopuksi kertoa teille vielä yhden tosiasian, joka täyttää teidät kauhulla ja on omiansa vakuuttamaan teille, että nyt on paras aika päättävästi toimia.

Taas oli huoneessa hiljaista ja kaikki odottavat katseet olivat tähdätyt puhujaan.

- Te tunnette toverimme, Stefan Naumovitschin, te tiedätte, että hän meidän myöntymyksellämme toimi kuninkaan ajutanttina. Meillä täytyy näet hovissa olla mies, joka aina pitää silmällä Dragaa ja meidän täytyy olla hyvin kiitollisia Stefan Naumovitschille, että hän teki meille tämän palveluksen. Mutta Stefan Naumovitschin edullinen ulkomuoto ja hänen rakastettava luonteensa tekivät syvän vaikutuksen kuningatar Dragaan. Hän tahtoi uudelleen solmia ne hellät siteet, jotka kerran olivat sitoneet heidät yhteen. Sanalla sanoen, hän tahtoi Stefanin rakastajakseen eikä Stefan tahtonut enää kuulla puhuttavankaan siitä, sillä hänen sydämessään oli erään tytön kuva, jota hän vilpittömästi rakasti ja jolle hän oli uskollinen, tyttö, joka oli hienosta itävaltalaisesta perheestä, mutta joutui onnettomien olosuhteiden takia Serbiaan. Täällä oli hänen pakko yksinkertaisena palvelijana ansaita leipänsä voidakseen pysyä hengissä. Mutta joka paikasta osasi Draga tunkea hänet pois, sillä kuningatar näki hänessä kilpailijansa. Hirmuisia olivat ne kärsimykset, jotka Draga hänelle tuotti. Tuskin ajetaan petoeläintä niin sydämettömästi kuin tätä Genia von Sandorfia.

Mutta Jumala ei tahtonut, että Genian piti joutua vihollisensa uhriksi. Hän yhdisti uudestaan tytön Stefaniin ja nämä molemmat päättivät mennä avioliittoon Lontoossa. Siellä luulivat he, olisi heidät voitu vihkiä ilman muita esteitä, sillä se näytti mahdottomalle Serbiassa. Stefan Naumovitsch jätti muutamaksi ajaksi paikkansa konakissa ja matkusti Genian kanssa ulkomaille.

Vielä matkallakin vainosi häntä kuningatar Draga, sillä tämä koetti kaikin keinoin saada takasin Serbiaan se mies, jota hän rakasti, ja kun ei se voinut hyvällä tapahtua, niin käytti hän väkivaltaa. Näissä toimissa auttoi häntä orjallisesti Belgradin nykyinen poliisipäällikkö.

Tällä hetkellä olivat läsnäolijat hyvin liikutetun näköisiä, kiroukset kävivät kovaäänisiksi, nyrkkiä puristettiin ja heilutettiin uhkaavasti ilmassa.

- Minä näen, ystävät, sanoi översti Maschin, että te ajattelette Belgradin nykyisestä poliisipäälliköstä samalla tavoin kuin minäkin. Tämä Heinrich Rabe on huonoin kaikista Dragan kätyreistä. Hän voi silmää räpäyttämättä panna toimeen kaikki Dragan verituomiot. Hän voi tehdä mitä rikoksellisempia suunnitelmia, hän on lautasennuolija ja kurjin mies maailmassa, muuten mies, jonka menneisyys on hämärään verhottu, josta ei edes tiedetä, mistä hän on tullut, tai mikä hän on ennen ollut. Niin, minä voin kernaasti sanoa sen teille ystävät, että minä olen eräältä suunnalta vaatinut tietoja hänestä, niiden pitäisi pian olla täällä ja kun ne ovat tulleet, niin saamme kuulla, kenen käsiin on annettu korkein poliisivalta Serbiassa. Mutta minä en tahdo puhua asioista, jotka eivät ole vielä kypsyneitä. Palatkaamme siis toverimme Stefan Naumovitschin onnettomaan kohtaloon. Budapestissä, missä hän yhdessä Genian kanssa asui eräässä tunnetussa Hôtellissa, tehtiin murhayritys toverimme morsianta vastaan. Mutta se ei onnistunut ja Stefan Naunovitsch ja Genia saivat jatkaa matkaansa Wieniin. Mutta mitä tapahtui Wienissä, jossa Stefanin olisi luullut olevan turvassa ja arvattavasti olisi ollutkin, jollei Draga olisi käyttänyt pirullista viekkautta saadakseen Stefan valtaansa. Jollain tekosyyllä sai hän Stefanin menemään Serbian lähettilään asuntoon, ja se on Serbian aluetta. Täällä vangittiin Stefan ja vietiin kahleissa Serbiaan.

- Konnamaista! huudettiin ympäri pöydän ja miehet nousivat paikoiltaan.
Sitä emme voi kärsiä. Sen saa hän maksaa! Alas Draga, alas Aleksanteri!
Me vapautamme Stefan Naumovitschin! Missä vankilassa hän kituu?

- Sitä en minä voi nyt sanoa teille, sanoi översti Maschin. — Mutta minä otaksun, että hän on linnoituksessa.

Melu oli niin kova, että isäntä Ivanovitsch meni översti Maschinin luo ja huomautti häntä siitä, että melu saattoi kuulua maantielle ja se olisi vaarallista. Översti Maschin koetti tyynnyttää tovereitaan ja kohta oli taas hiljaista, jotta översti saattoi uudelleen alkaa puhettaan.

- Ystävät, sanoi hän — kun nyt alamme neuvotella siitä, millä tavoin meidän on tehtävä loppu nykyisestä vallasta, täytyy meidän myöskin ottaa huomioon toverimme Stefan Naumovitschin kohtalo. Me emme saa ryhtyä mihinkään ennenkuin olemme varmat ettemme syökse häntä perikatoon heti kun alamme oman toimintamme. Onhan syytä pelätä, että Draga nähdessään meidän häntä ahdistavan, kostaa Stefan Naumovitschille. Stefan on turvaton vanki, eikä hän voisi torjua sitä tikarin pistoa, joka hänen rintaansa tähdätään.

Ja nyt neuvotteluun, ystävät, palatkaa kaikki paikoillenne, keskustelkaamme levossa ja rauhassa Serbian kohtalosta. Sillä emme saa salata itseltämme, että tällä hetkellä on tämän maan kohtalo meidän käsissämme.

KAHDEKSASKAHDEKSATTA LUKU.

- Pyydän anteeksi, että minä uskallan käyttää puheenvuoroa tässä kokouksessa, jossa niin monta vanhempaa ja kokeneempaa miestä istuu, mutta översti Maschin on äsken puhunut niistä aseista, joita me kannamme. Nämä olemme saaneet kuninkaalta ja kun otimme ne vastaan, teimme pyhän valan, että käyttäisimme niitä suojellaksemme kuningasta ja hänen kunniaksensa. Saammeko nyt tähdätä nämä samat aseet kuningasta vastaan? Saammeko rikkoa sen valan, jonka olemme vannoneet?

- Minä olen sinulle kiitoksen velassa, luutnantti Popoff, että toit ilmi tämän ajatuksen, sanoi översti Maschin — voisi todellakin näyttää siltä kuin olisimme valapattoja, kun taistelemme kuningasta vastaan hänen omilla aseillaan, mutta niin ei ole asianlaita, ystäväni. Sillä kun lupasimme kuninkaalle käyttää aseita hänen puolustuksekseen, niin oli hän jo kauan sitä ennen vannonut meille valan, että hänestä tulee hyvä ja oikeamielinen kuningas, isänmaan isä ja että hän on valmis uhraamaan elämänsä ja omaisuutensa meidän tähtemme, alamaistensa tähden, jos niin vaaditaan. Ja onko hän pitänyt tämän valansa? Ei, ei yhtä tuntiakaan koko hallituksensa aikana. Hänestä on tullut valapatto ja siten olemme mekin päässeet valastamme. Tämän tahdon sinulle vastata, luutnantti Popoff.

- Olen nyt päällikköni suusta kuullut, että minä epäilyksettä uskallan rikkoa sen valan, jonka sotilaana olen vannonut. Siitä syystä minä myös rikon sen.

- Siitä olemme siis yhtä mieltä, hyvät ystävät, sanoi översti Maschin, — että Aleksanteri ja Draga ovat poistettavat. Meillä ei siis ole muuta tehtävää kuin ratkaista, kuinka perusteellisesti tämä poistaminen on tapahtuva. Meillä on tässä suhteessa kaksi tietä valittavana. Joko — översti Maschinin ääni sai kovemman soinnun, — pakotamme me Aleksanterin kirjoittamaan luopumus anomuksen alle ja ajamme hänet maasta kaikiksi ajoiksi ja kiellämme astumasta Serbian rajan yli sekä teemme Dragalle samoin, tai —

Översti hengitti syvään. Hän katsoi ympäri piiriä kuin tahtoisi hän edeltäpäin saada varmuutta, minkä vaikutuksen hänen seuraavat sanansa tekisivät kokoontuneihin. Sitte sanoi hän syvällä ja soinnukkaalla äänellä:

- Tai myös täytyy Aleksanteri ja Draga tappaa, sillä silloin ovat he vaarattomimmat.

Hiljaisuus seurasi näitä sanoja. — Vaikka kaikki ne miehet, jotka olivat kokoontuneet, olivat vakuutetut siitä, että tyrannin ja tuon halpamaisen Dragan kuolema pelastaisi kerrassaan Serbian onnettomuuksista ja perikadosta, niin ei kukaan läsnäolevista uskaltanut lausua kuolemantuomiota.

Sellaisissa tapauksissa ei kukaan tahdo olla ensimäinen. Sillä eipä ole todellakaan lasten leikkiä tuomita kruunattu pää kuolemaan, vaikkakin hallitsija olisi tehnyt itsensä kuinka syylliseksi.

- Minä luulen, että meidän täytyy eroittaa kaksi asiata toisistaan, nimittäin Aleksanterin ja Dragan kohtalo. Tätä Dragaa kohtaan, jota me kutsumme Belgradin ruoskaksi, ei meillä minun tietääkseni ole mitään velvollisuuksia. Hän ei voi vaatia mitään sääliä meidän puoleltamme, eikä meillä ole velvollisuutta menetellä sääliväisesti häntä kohtaan. Kylmäverisesti on hän valanut myrkkyä Serbian kansaan, myrkkyä, jonka seurauksista meidän kansamme vielä kauan tulee kärsimään. Miksi emme tekisi samoin hänen kanssansa. Sitäpaitse voimme ainoastaan silloin tuntea olevamme turvatut Dragalta kun hän makaa kalpeana, kylmänä ja hengettömänä, edessämme. Ajakaa se nainen maailman ääriin, ajakaa hänet pohjoisnavalle jossa jäävuoret koskettavat taivasta huipuillansa, ajakaa hänet Afrikan erämaihin, joiden hiekka on sulamaisillaan auringon hehkuvista suuteloista ja minä sanon teille, että Draga palajaa jonakuna päivänä uudelleen saattaakseen Serbian turmioon.

Draga kuolkoon, sillä hän on kuoleman ansainnut! Draga kuolkoon! —
Meidän velvollisuutemme Serbiaa kohtaan on tappaa hänet!

- Draga kuolkoon! huusi översti Maschin. — Rehellinen Avakumovitsch on lausunut oikean sanan — hän kuolkoon meidän tikariemme pistoista!

- Draga kuolkoon! huusivat liittoutuneet ja näytti siltä, kuin olisivat he olleet sekasin. Miehet syleilivät toisiansa. He syleilivät toisiansa. He suutelivat toisiansa ja puristivat toistensa kättä, he onnittelivat toisiansa siitä että ratkaiseva sana todellakin — todellakin oli lausuttu. Mutta översti Maschin tarttui Avakumovitschin käteen ja sanoi hänelle liikutettuna:

- Avakumovitsch, sen sanan vuoksi jonka te nyt niin rohkeasti lausuitte, sen ajatuksen tähden, jonka ennemmin kuin muut serbialaiset olette puhunut sanoiksi, nostavat tulevat sukupolvet teille muistopatsaan ja teidän nimenne on kuolematon Serbiassa. Sillä te olette lausunut ajatuksen, joka oli kätketty koko kansan rinnassa, ja sitä ei kansa koskaan unohda. Se, joka kansan silmistä osaa lukea sen sisälliset ajatukset, on mies.

- Jatkakaamme, keskeytti Avakumovitsch vakavasti. Dragan kohtalo oli helposti ratkaistu. Sen ilkiön täytyy kärsiä kuolema, se on selvä. Mutta — vaikeampaa on ratkaista Aleksanterin kohtalo. Että hänkin on ansainnut kuoleman, on aivan selvä, hyvät ystävät. Hän on pettänyt kansansa ja myönyt maansa kurjalle naiselle, hän on häväissyt meidät kaikki ja tehnyt Serbian koko maailman pilkan esineeksi. Ehkä olisi hänellekin parempi, ettei hänen tarvitsisi elää lankeemuksensa yli. Hänellä ei ole sitä siveellistä voimaa, että voisi onnettomuudessakin olla kuningas. Hän vaipuisi halveksituksi raukaksi ja panisi vastaisuudessakin Serbian pilkan esineeksi. Lisäksi on hän hyvin sairas, joten hänellä ei ole pitkää elämän aikaa jälellä. Tässä suhteessa on minulla hyvin hyvät tiedot ja voin teille ilmoittaa, että Aleksanterilla on parantumaton tauti. Tämän ei välttämättömästi tarvitse tuottaa kuolemaa, mutta hyvin todennäköistä on, että täydellinen mielenvikaisuus voi hyvin pian puhjeta esiin. Ehkä olisi suuri palvelus, jos tappaisi sellaisen ihmisen, enkä kuitenkaan ole aivan varma hänen suhteensa. Sillä hän on sittenkin Obrenovitsch, ja Obrenovitschin suku oli meille kerran rakas ja kallis.

Milankin kaikkine virheineen oli hyvin lähellä sydämiämme. Hän oli ystävämme ja Serbia on hänelle kiitollisuuden velassa. Hän teki maamme suureksi valtiollisessa suhteessa. Viisaudellaan osasi hän hankkia sille arvokkaan aseman Balkanin kansain joukossa. Samoin oli kuningatar Natalia, Aleksanterin äiti meille kallis, niin kauan kun hän oli keskuudessamme. Hän on jalo nainen ja hänen sydämensä tuntisi suurta surua, jos hän saisi kuulla, että omat alamaisensa ovat murhanneet Aleksanterin, vaikkakin hän jo kauan aikaa on ollut erillään epäluuloisesta pojastaan.

Aleksanteri joutuu ainoastaan viime hädässä oman ymmärtämättömyytensä uhriksi.

Tässä anomuksessa pitää hänen sanoa luopuvansa kaikesta vallasta Serbiassa, juhlallisesti luopua kruunusta ja sitoutua sotaväen saattamana kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua lähtemään maasta.

- Hyvä, sanokaamme siis kolmen tunnin kuluttua, jatkoi Avakumovitsch. —
Tässä ajassa ehditään kyllä viedä Aleksanteri Saven yli ja jättää hänet
Unkarin rannalle.

Siinä paperissa täytyy hänen vielä luvata, ettei hän koskaan yritäkään palata Serbiaan, eikä pyydä muita kansoja avukseen Serbiata vastaan ja vihdoin täytyy hänen allekirjoituksellaan sitoutua Serbian kansalliskassaan jättämään kaikki ne rahat, jotka ovat konakissa, sekä vähentämättöminä antamaan Serbian kansalle ne, jotka hänen ja Dragan nimessä ovat säilytetyt Englannin pankissa, Credit Lyonnais'issa ja New-Yorkin kansallispankissa.

- Meillä on täydellinen oikeus asettaa nämä vaatimukset, jatkoi Avakumovitsch — sillä kaikki nämä rahat ovat otetut Serbian kansan taskuista. Nämä rahat on Draga ryöstänyt ja ne nousevat moneen miljoonaan. Mitä hän on kansalta puristanut, varastanut ja ryöstänyt, kaikki on hän koonnut ulkomaille ja ne tulee meidän saada takasin.

- Me tahdomme takasin joka centimin, huusi eräs vanha tykkiväen upseeri. — Se on meiltä varastettu ja meillä on siitä syystä oikeus ottaa se takasin.

- Samoin, jatkoi Avakumovitsch — tulevat kaikki kuninkaalliset tilat valtion omaisuudeksi, kruununtilojen tulot lankeevat valtiokassalle. Kaikki kalleudet, jotka konakissa löytyvät samoin kuin kaikki kulta- ja hopea-astiat, koko konakia sisustus sekä itse konaki, kaikki on valtion omaisuutta!

- Minä yhdyn täydellisesti Avakumovitschin esitykseen, sanoi översti Maschin. — Sillä tavoin panemme Aleksanterin kohtalon hänen omaan käteensä. Jos hän ilman muuta kirjoittaa sen paperin alle, jonka asetamme hänen eteensä, niin pelastaa hän siten kurjan elämänsä, mutta jollei hän sitä allekirjoita, mitä silloin tapahtuu, ystävät?

- Kuka ottaa hänet hengiltä? kysyi Maschin. — Oletteko sitä ajatellut, ystävät? Sillä helpompi on lausua kuolemantuomiota kuin panna sitä toimeen. Kuka tarjoutuu vapaaehtoisesti murhaamaan Aleksanterin?

Mutta nyt nousi ylös nuori luutnantti Popoff, joka ennen oli esittänyt kysymyksen valan pyhyydestä ja huudahti varmalla äänellä:

- Kun tiedän, että on päätetty asia, että Aleksanteri on kuoleva ja että toverit ovat kanssani yhtä mieltä siinä, niin tahdon ottaa hänet hengiltä.

- Niin, sinä saat ampua hänet, toveri, vastasi översti Maschin. — Muuten et sinä tule olemaan yksin. Kuitenkin täytyy meidän päättää kuka ampuu ensi laukauksen.

- Sen teen minä! sanoi Popoff, näyttämättä erityisempää mielenliikutusta.

- Mitä Dragaan tulee, jatkoi översti Maschin — niin otan minä hänet osalleni. Minulla on maksettava hänelle vanha velka, tehtävä tili hänen kanssansa. Te tiedätte, että hän on myrkyttänyt veljeni. Minä tahdon kostaa hänen kuolemansa ja siitä syystä pyydän teiltä:

- Hän kuuluu sinulle! vastasi Avakumovitsch kaikkien toisten puolesta, jotka jo edeltäpäin olivat lausuneet hyväksymisensä överstin pyyntöön nyökäyttämällä päätään.

- Muuten, jatkoi Maschin — ei minulla ole mitään sitä vastaan, että te annatte hänelle uuden iskun, jos minun luotini ei häntä tappaisi. Mitä Dragaan tulee, ei se merkitse mitään, jos hän tulisi vähän kärsimäänkin, hän saa päinvastoin kärsiä kaikki kuoleman kauhut. Elkää nyt pitäkö minua julmana, toverit, vaikka sanon näin, mutta kun on kysymys tästä naisesta, on julmuus juuri paikallaan, kaikki sääli häntä kohtaan on mielettömyyttä.

Ja nyt on meidän puhuttava eräästä seikasta, joka ei ole vähemmän tärkeä. Me olemme tuominneet Dragan kuolemaan, mahdollisesti myös Aleksanterin, mutta nämä eivät ole ainoat, jotka ovat tulleet Serbiassa vaarallisiksi.

- Niin, juuri hänestä puhun minä, vastasi Maschin — ja luulen, ettei teidän joukossanne ole ketään, joka vastustaa minua, jos väitän, että tämä Nicodem Lunjevica on ansainnut kuoleman yhtä hyvin kuin sisarensakin.

Me serbialaiset, jotka olemme tulleet tänne yön pimeydessä neuvottelemaan isänmaamme pelastuksesta tehdäksemme lopun Obrenovitschien vallasta, repiäksemme pois Obrenovitschit ja kaikki, jotka pitävät heidän kanssansa yhtä, me vannomme Jumalan kaikki tietävän ja kaikkivaltiaan nimessä juhlallisen valan, jonka ennen olemme ajatelleet, että me empimättä panemme elämämme, omaisuutemme ja veremme alttiiksi täyttääksemme tämän aikeemme. Me lupaamme juhlallisesti hävittää tämän tyrannimaisen sikiön, jotta uusi, onnellisempi aika Serbialle koittaisi. Me vannomme, että me, kunnes toinen arvokkaampi mies nousee Serbian valtaistuimelle, seisomme suojelusvahtina sen ympärillä yleisen järjestyksen vuoksi, jotta ei mitään pahaa ja vahinkoa Serbialle tulisi. Me vannomme edelleen, ettemme kellekään ilmaise sitä päätöstä, jonka tällä juhlallisella hetkellä olemme tehneet ja valallamme vahvistaneet. Me vannomme pitävämme sen salassa, kunnes kapinan kellot kaikuvat yli maan, mutta että silloin taistelemme viimeiseen asti. Valapatto ja kurja raukka olkoon se, joka rikkoo tämän valan, omat ystävät ja toverit saavat hänet tappaa!

Lopuksi vannomme, että me yhdessä kannamme kaikki ne seuraukset, jotka voivat tästä meidän päätöksestämme ja toimistamme johtua, että myöskin vastaisuudessa pysymme yhdessä yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta! — Tämän me vannomme oikeuden ja vapauden nimessä sekä Jumalan nimessä, joka tuomitsee pahan ja siunaa hyvän. Me vannomme sen Jumalan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän nimessä! —

Sittekun he olivat tehneet tämän juhlallisen valan, ojensivat he kättä toisilleen, syleilivät ja suutelivat toisiaan.

- Ystävät, sanoi nyt översti Maschin, jonka silmissä kiilui syvän liikutuksen kyyneleitä — siitä ajasta jolloin toteutamme aikeemme, annan minä teille tiedon. Lähtekää nyt pois tästä talosta ja menkää takasin rykmenttiinne! Muistakaa aina, että pääasia on voittaa uusia puoltajia. Mutta toimikaa siinä suhteessa hyvin varovaisesti! Koettakaa voittaa puolellenne toisia upseereja! Sotamiehille ilmoitamme vasta viime minuutissa, mistä on kysymys ja kuinka vakava meidän aikeemme on.

Mutta te, Avakumovitsch, joka ehdottomasti olette sopivin siihen, valmistakaa kaikki, mitä uusi hallitus tarvitsee. Ei hetkeäkään saa anarkiia olla maassa vallalla. Kaikki täytyy käydä tavallisessa järjestyksessä ja aivan tyyneesti. Ennen kaikkia täytyy ryöstönhaluisia estää käyttämästä hyväkseen yleistä levottomuutta ja tekemästä ryöstöjä.

- Minä valmistan kaikki, vastasi Avakumovitsch ja aamulla murhayön jälkeen kutsutaan skuptschina koolle tekemään uusia päätöksiä. Luottakaa minuun tässä suhteessa.

- Ivanovitsch, avaa ovi! käski översti Maschin. Toinen toisensa jälkeen hiipiköön ulos huoneesta! Varokaa kulkemasta ryhmissä maantiellä ja varsinkin täytyy varoa, ettette mene kuin yksitellen korkeintaan kaksi yhdessä Belgradiin. Hyvästi ystävät, hyvästi! Tämä on ollut suuri historiallinen hetki. Ottakaa sydämiinne muisto tästä, jotta tästä hetkestä kasvaisi Serbian tulevaisuus kuten voimakas, vihreä puu, joka kantaa ihania hedelmiä!

Ivanovitsch oli avannut oven. Toinen toisensa perästä läksivät he talosta. Viimeiset, jotka niinikään menivät maantielle, olivat Maschin ja Avakumovitsch.

- Oletteko myöskin varma siitä, översti, kysyi Avakumovitsch, kun he hitaasti kulkivat eteenpäin, ettei petturia ole ollut joukossamme tänään? Sillä hirmuista olisi, jos näiden ihmisten joukossa, jotka tänään ovat vannoneet uskollisuuden valan, löytyisi ainoakaan, joka rikkoisi valansa. Silloin olisimme kaikki hukassa.

- Minä olen varma siitä, ettei joukossamme löydy petturia, vastasi
Maschin. — Ei kukaan voi muuten suojella itseään petosta vastaan.
Petturi on kuten käärme, jota elätetään omassa povessa.

Miehet keskustelivat matalalla äänellä, kunnes tulivat Belgradiin. Kaupungin portin ulkopuolella sanoivat he toisilleen hyvästi ja ojentaen kätensä, katsoivat vakavasti toisiaan silmiin.

- Hyvää yötä, Avakumovitsch, sanoi översti Maschin liikutettuna. — Minä ainakin saan hyvän yön. Sillä monen vuoden odotuksen jälkeen toteutuu vihdoinkin minun unelmani, vihdoinkin saan sen koston, jota olen uneksinut, saan kostaa Dragalle, veljeni murhaajalle.

Lausuttuaan nämä sanat kääri översti Maschin viitan ympärilleen ja meni pois.

YHDEKSÄSKAHDEKSATTA LUKU.

Kun Stefan Naumovitsch oli Dragan juonien kautta narrattu Serbian lähettilään Hôtelliin Wienissä, siellä otettu vangiksi ja sitte vankina viety Belgradiin, istui Genia tuskaisena ja epäröivänä huoneessaan Hôtel Metropolissa ja mietti, mitä tekisi, kun ei Stefan tullut hänen luoksensa.

Epäilemättä olisi se ollut parasta. Mutta eihän hän tiennyt olisiko Stefan hyväksynyt sellaista toimenpidettä. Ehkä ei hän olisi tahtonut olla missään tekemisissä poliisin kanssa. Ehkä pelkäsi, että Itävallan poliisi oli saanut Serbian poliisilta tietoja hänestä ja siitä syystä pani esteen hänen tiellensä. Ja mihin oli joutanut Charlot, pariisilainen professori, jonka hän oli tavannut matkalla Belgradista Wieniin! Hänen poissaolonsa oli Genialle vielä selittämättömämpi kuin Stefanin. Sillä viimemainitun suhteen saattoi hän peljätä, että hän oli ehkä joutunut johonkin ansaan, jonka Draga oli pannut hänen tiellensä. Mutta professori — eihän häntä vainottu! Miksi ei hän tullut takasin?

Kun Genia vielä istui ja mietti tätä, kuuli hän äkkiä askeleita käytävässä ja ne tuntuivat lähestyvän ovea.

Ilosta huutaen hyppäsi hän ylös. Hän luuli, että se oli Stefan, joka tuli. Ovi avattiin ja sisään astui Charlot. Professori näytti väsyneeltä, kuin ei hän olisi koko yönä silmää ummistanut. Mutta nähdessään Genian huudahti hän iloisesti.

- Mikä onni, että löydän teidät täältä, Genia! Minä jo pelkäsin, että teille oli jotain pahaa tapahtunut. Te olette odottanut minua, eikö niin? Mutta parhaalla tahdollakaan en voinut päästä ennemmin. Ennenkuin puhun edelleen, kysyn teiltä kuitenkin — missä on Stefan? Eikö hän ole täällä?

- Ei, vastasi Genia liikutettuna. — Stefan ei ole ollut kotona koko yönä. Levottomuuteni kasvaa minuutti minuutilta. Jokin onnettomuus on varmaan hänelle tapahtunut ja se onnettomuus on tullut vaan Dragan puolelta.

- Minä otan selkoa Stefanista, vastasi professori. — Luottakaa minuun, rakas Genia!

- Ja miksi ette te tullut, herra professori? kysyi nuori tyttö. — Mikä esti teitä tulemasta luokseni? Minä istuin melkein koko yön Praternissa ja odotin teitä.

- Koko yön? Oi, miksi ette jättänyt sovittua yhtymäpaikkaa, kun näitte, etten minä tullut. Kuulkaa minua Genia, minä kerron teille, kuinka minulle kävi eilen, kun läksin Praternista etsimään Stefania. Minä kuljin läpi suuren käytävän Praternille, jonka vieressä on myöskin tuo onneton sukeltajan koppi. En missään nähnyt Stefania. Minä menin eräälle sivukäytävälle. Etsin häntä sieltä ja äkkiä huomasin olevani eräässä puistokäytävässä, jonka katkaisi ajotie. Kun minä siinä katselin ympärilleni nähdäkseni, enkä mistään löytänyt Stefania, lähestyi minua vanha nainen. Hän oli hyvin hienosti puettu ja erityisesti pisti hänessä silmään tuo ylhäinen, yksinkertainen hienous, jota ilokseen katselee. Muuten ei hän näyttänyt olevan yksin Praternilla, sillä noin kahdenkymmenen askeleen päässä tulivat komeat vaunut hitaasti kuten vanhuskin käveli. Minä arvasin, että vaunut olivat tämän vanhan naisen. Hän oli nähtävästi noussut niistä hiukan kävelemään.

Nainen oli noin viiden askeleen päässä minusta. Minä menin syrjään antaakseni hänen kulkea ohi. Silloin huomasin minä äkkiä, että hän horjui. Minä näin, että hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi. Päivänvarjo putosi hänen kädestään. Hän vei molemmat kädet sydämelleen ja huudahti. Minä riensin hänen luoksensa ja tulin juuri parhaaseen aikaan tukemaan häntä. Muuten olisi hän kaatunut maahan. Minä kannoin hänet eräälle penkille. Kuski hyppäsi alas istuimeltaan ja riensi meidän luoksemme.

Minä olin siis kreivinnan kanssa tekemisissä. Nyt tein minä, mitä lääkärinä voin tehdä. Minä avasin hänen liivinsä ja koetin kuulla sydämen lyöntiä, mutta huomasin heti, että hänen laitansa oli hyvin huonosti. Hengitys oli hyvin heikkoa ja sydän ei liikkunut juuri ollenkaan. Hän joutui sellaiseen tilaan, joka on tavallista kuoleman edellä.

Saadakseen sydäntä toimimaan olisi täytynyt panna lämpimiä kääreitä sydämelle. Mutta minulla ei ollut lämpimiä kääreitä käsillä. Mitä piti minun tehdä? Silloin johtui mieleeni, ettei voinut olla pitkä matka johonkin ravintolaan. Otin aivan yksinkertaisesti naisen syliini, nostin hänet vaunuihin ja käskin ajurin ajaa niin nopeasti kuin mahdollista lähimpään ravintolaan. Sitä ei tarvinnut sanoa hänelle kahta kertaa. Hän löi hevosia niin että eläinparat lienevät ihmetelleet, miksi niitä nyt niin pahoin pideltiin ja pian vierivät vaunut sieltä pois.

Mutta kun tulimme lähimpään ravintolaan, oli nainen jo kuollut minun syliini.

Yksi ainoa sana tuli hänen huuliltaan ja sitä sanaa toisti hän ainakin kymmenen kertaa. Ehkä se oli pikemmin pieni ajatus, joka syvästi liikutti minua. Oi, minun täytyy sanoa sen teille, Genia, vaikka sydämeni vuotaa verta sitä tehdessäni. Mutta minä pyydän teitä, elkää menettäkö rohkeuttanne, kestäkää tyyneesti suurin suru, joka teitä voi kohdata tässä elämässä!

- Jumala taivaassa, kuka se oli, joka kuoli teidän syliinne, Charlot? huudahti Genia. — Te puhuitte äsken niin juhlallisella ja säälivällä äänellä — ei, elkää pitäkö minua enää tietämättömyydessä, vaan sanokaa minulle kaikki — se oli —

- Teidän äitinne, sanoi lääkäri liikutettuna ja hänen äänensä painosta saattoi helposti kuulla, kuinka vaikea hänen oli ilmoittaa nuorelle tytölle tämä hirmuinen totuus.

- Äitini! huusi Genia. — Äiti raukkani — on kuollut, enkä minä saanut pyytää häneltä anteeksi!

Genia horjui ja vaipui tuolille, mutta hän ei mennyt tainnoksiin, hän päinvastoin taisteli rohkeasti sitä heikkoutta vastaan, joka uhkasi hänet vallata.

- Kas niin, tyyntykää, rakas Genia, huudahti Charlot syvästi liikutettuna. — Minä voin lohduttaa teitä sillä, että äitinne ei lähtenyt luotanne vihaisella mielellä, vaan kuoli antaen anteeksi. Teitä koskivat hänen viimeiset sanansa, ne olivat hänen viimeisen ajatuksensa esine, ja minä luulen, ettei vainajalla ollut muuta toivetta, kuin sopia kanssanne, saada ottaa takasin ne sanat, jotka oli teille sanonut!

- Sehän on jo kauan sitte unohdettu! huudahti Genia. Kuolema tasaa kaikki sellaiset, se sovittaa kaikki, se antaa rauhaa! Mutta oi, herra professori, te ette voi ymmärtää, kuinka pahalta tuntuu täällä sydämessä, etten enää saa nähdä äitiäni. Ja nyt saan nähdä hänet kylmänä, kalpeana ja kuolleena.

Kuumat kyyneleet valuivat hänen silmistään, hän painoi molemmat kätensä otsalleen. Siten istui hän liikkumattomana hetken aikaa ja ranskalainen ei uskaltanut keskeyttää hiljaisuutta tai häiritä hänen tuskaansa.

- Herra professori, te seuraatte minua kai äitini ruumiin luo, sillä nyt on minun paikkani hänen vierellänsä. Minä saatan hänet viimeiseen leposijaansa, kun ensin olen suudellut hänen kylmää kättänsä.

- Kyllä tietysti, rakas Genia, huudahti Charlot — tulen minä kanssanne äitinne luo ja vaikka heti, jos tahdotte. Minä olen vienyt kotiin äitinne ruumiin ja pitänyt huolta, että hänet on asetettu arkkuun arvonsa mukaisella tavalla.

- Oi, elkäämme enää viipykö hetkeäkään, huudahti Genia — vaan menkäämme kotiin äidin luo! Siitä kodista läksin minä kerran aavistamatta, että maailmassa oli vaaroja, aikoen pelastaa lapsuuden toverini, Serbian kuninkaan Dragan pauloista. Minun aikeeni oli hyvä, mutta Jumala on huonosti palkinnut minua. — Kuitenkaan en tahdo moittia häntä — onhan hän vienyt minut ja Stefanin yhteen ja se on paras palkinto, mitä milloinkaan voin saada. Mutta kun silloin jätin vanhempaini kodin, niin ei minulla ollut aavistustakaan, että niin surullisissa olosuhteissa palasin tänne.

- Tiedättekö myöskin, rakas Genia, jatkoi Charlot hetken perästä, että äitinne kuolema on toisessakin suhteessa teille tärkeästä merkityksestä? Äitinne kuoleman johdosta tulette te nimittäin perimään kreivillisen omaisuuden. Vielä olen varma siitä, että äitinne on jättänyt testamentin teidän hyväksenne. Mutta kaikissa tapauksissa täytyy teidän saada se osa siitä, joka teille laillisesti tulee.

Professori tarjosi hänelle kätensä ja vei hänet ulos huoneesta. Hôtellin edustalla otti hän ajurin, eikä kauan viipynyt, ennenkuin nämä pysähtyivät erään talon edustalle, jonka nähdessään Genia uudestaan purskahti itkuun. Se oli hänen lapsuuden kotinsa. Charlotin täytyi tukea Geniaa, kun hän astui vaunuista ja meni hänen kanssaan portaita ylös. Hän vei Genian siihen huoneeseen, jossa kreivitär Sandorfin ruumis oli. Arkku oli jo tuotu ja ruumis pantu siihen. Palvelijat olivat kaunistaneet arkun kukkasilla, sillä he olivat rakastaneet hyvää emäntäänsä.

Genia riensi arkun luo. Hän heittäytyi nyyhkien ruumiin yli, syleili sitä ja sanoi kuolleelle:

- Tässä minä nyt olen, minä olen tullut takasin! — — Oi, avaa vielä kerran silmäsi, niin että saan nähdä ne rakkaat tähdet, jotka aina ovat loistaneet minulle elämäni yössä — sano yksi ainoa sana minulle! — Oi, miksi et avaa noita kalpeita huuliasi? Ovatko ne unohtaneet rakkauden kielen? Puhu nyt toki, sano yksi ainoa sana "Genia"!

Mutta huulet olivat kiinni, silmät eivät avautuneet. Jäykkänä makasi kuollut siinä, kasvot keltaisina, sisäänpainuneina, silmät sammuneina, hänen ylitsensä oli levinnyt autuas rauha. Genia kumartui ja painoi suudelman kuolleen otsalle. Sitte painoi hän kylmiä käsiäkin huulillensa.

- Oi, suudelmani ei voi herättää häntä eloon! huudahti hän valittavalla äänellä. — Hänet on otettu pois minulta. Mutta rauhallisista kasvoistasi näen, että — sinä olet kuollut sovinnollisella mielellä.

- Niin, sen hän on tehnyt — sanoi professori — sen voin minä todistaa, Genia. Mutta antakaa nyt kuolleen maata rauhassa! Tulkaa kanssani, menkäämme viereiseen huoneeseen, niin saamme siellä puhella enemmän.

Genia ei tahtonut voida lähteä pois äidin ruumiin vierestä. Sitte meni hän tohtoriin nojaten viereiseen huoneeseen, mutta sinne tultuaan purskahti hän uudestaan itkemään. Se oli hänen äitinsä kamari. Siellä oli kreivitär Sandorf usein istunut ja hän — Genia — oli leikkinyt hänen jalkainsa juuressa. Ja täällä näki hän kaikki olevan samallaisessa kunnossa kuin lapsuudessaankin. Tuossa oli tuoli, jolla äiti mieluimmin istui, ja tuossa se pieni palli, jolla Genia lapsena oli niin usein istunut kyyrysillään, tuossa kirjoituspöytä, jonka ääressä äidin oli ollut tapana istua ja kirjoittaa kirjeitään, kirjoituspöydän yläpuolella —

- Isäni — isäni! huusi Genia ja katsoi kuvaa, joka leveissä, kullatuissa puitteissa riippui pöydän kohdalla ja jonka ympärillä oli kukkakiehkura.

Sitte vaipui Genia istualleen kirjoitustuolille ja nojasi päänsä kättä vasten.

- Niin, tässä on kirjoituspöytä, jonka ääressä hän aina istui, sanoi hän. — Laatikoihin kätki hän tavallisesti kirjeensä. Katsotaanpas, ehkä hänellä on vielä tallessa ne kirjeet, joita minä kirjoitin hänelle lapsena, ollessani ulkona maatilalla, kun hän oli vielä kaupungissa.

Tätä sanoessaan oli Genia avannut pöytälaatikon, jossa oli joukko vanhoja, kellastuneita papereita. Äkkiä keksi hän kirjepakan, joka näytti olevan myöhäisemmiltä ajoilta. Ainakin oli paperi vielä valkoista ja kirjeet olivat huolellisesti sidotut sinisellä nauhalla. Joka kirje oli eri kotelossa ja kun Genia avasi nauhan ja katsoi ensimäistä kirjettä, pääsi häneltä heikko huudahdus. Sitte ojensi hän vapisevin käsin kirjekuoren tohtorille ja sanoi väsyneesti:

- Kas tässä, lukekaa, Charlot, — voitteko arvata, kelle hän on kirjoittanut nämä kirjeet? Niin, minulle, jok'ainoa on kirjoitettu minulle! Hänellä oli siis halu puhella kanssani, vuodattaa sydämensä minulle. Kun hän tiesi minun olevan vieraassa maassa, kirjoitti hän kuitenkin minulle, — ah, kirjeitä, joita minä en voinut saada, kun ei hän tiennyt osoitettani!

Ja sitte alkoi hän lukea kirjeitä toista toisensa jälkeen. Charlot ei häntä häirinnyt, vaan vetäytyi taapäin erääseen nurkkaan ikkunan vieressä ja tuijotti alas kadulle. Vähä väliä kuuli hän Genian nyyhkyttävän ja sitte hiljaa itkevän. Sitte mutisi hän taas:

- Oi Jumala, kuinka mielelläni annan sinulle anteeksi, äiti, eihän minulla ole mitään anteeksi antamista.

Tässä kirjeessä oli näet kreivitär Sandorf pyytänyt tyttäreltään anteeksi, kun hän niin ajattelematta oli hyljännyt tyttärensä. Kaikista näistä kirjeistä hehkui lämmin äidin rakkaus. Mistä ilmeni se ikävä, jota ijäkäs äiti tunsi muistellessaan lastansa sekä hänen epätoivonsa kun ei voinut löytää Geniata.

Hetken perästä ojensi Genia itsensä suoraksi. Hän näytti tyyntyneen, näyttipä melkein iloiselta.

- Näettekö, tohtori, sanoi hän professori Charlotille — nyt en itke enää, nyt olen tyyni. Minä tiedän, että äiti on antanut minulle anteeksi, hän on huomannut tehneensä väärin minua kohtaan, hän tiesi, etten minä ollut huono nainen, että hänen tyttärensä ei voinut olla huono ja hän on pitänyt minua kuten ennenkin tyttärenään. Se kirous, jonka hän kerran heitti minulle, on nyt otettu pois. Ylpeänä voin taas nostaa päätäni. Ja nyt, tohtori, on minulla vaan yksi ainoa pyyntö — minä tahdon, minun täytyy löytää Stefan. Luuletteko todellakin, että häntä pidetään vangittuna? Jos niin on, niin voi se olla ainoastaan Draga, joka on vallannut hänet.

- Voi olla mahdollista, että Draga on vallannut hänet, mutta Draga ei voi tehdä hänelle mitään pahaa. Ennen kaikkea olen vakuutettu siitä, että hänen toiveensa ei toteudu, sillä Stefan ei mene enää hänen syliinsä, hän kuuluu kokonaan teille, Genia! — — —

Kolmen seuraavan päivän kuluessa, antoi Genia hakea Stefania ympäri koko Wienin, mutta tuloksitta. Mahdotonta oli löytää jälkeäkään kadonneesta. Se oli Genialle onneksi, että hänellä oli vielä muita velvollisuuksia, nimittäin äidin hautaaminen. Se tapahtui eräänä kirkkaana ja kauniina kevätpäivänä. Genia ajoi lähinnä ruumisvaunujen perässä ja pitkä jono vaunuja tuli jälestä. Kaikki vanhat perheen ystävät ja tuttavat olivat tulleet osottamaan kreivitär Sandorfille viimeistä kunnioitustaan.

Alkoi jo hämärtää, kun Genia palasi äitinsä haudalta, tietysti professori Charlotin seurassa, joka näinä päivinä ei väistynyt hänen rinnaltaan.

Genia astui taloon, joka yhä kuului hänelle. — Oli löydetty testamentti, josta näkyi, että kaikki mitä Sandorfin perhe oli omistanut, tulisi nyt heidän ainoalle perilliselleen, Genialle.

Tämän testamentin oli jo isä tehnyt, eikä äiti ollut tehnyt siihen mitään muutoksia.

- Näettekö tohtori, nyt olen rikas, sanoi Genia — nyt on minulla omaisuus, jota miljoonat ihmiset kadehtivat — ja kuitenkin olen köyhä, sillä minulta on otettu Stefan. Minä en enää epäile, että hänet on ryöstetty minulta, hänet on viety Serbiaan ja siitä syystä on velvollisuuteni seurata häntä sinne!

- Serbiaan? huudahti Charlot säikähtyneenä. — Oi ei — elkää sitä tehkö, minä varoitan teitä siitä.

- Mutta minä en nyt tottele teidän varoitustanne, Charlot, tällä kertaa täytyy minun toimia sydämeni mukaan. Kun Stefan on Serbiassa, niin on minunkin paikkani siellä, täytyy minunkin antautua suurten vaarain alaiseksi. Missä hän on — siellä tahdon minäkin olla, sillä me olemme yksi — yksi ruumis ja yksi sielu. Minä ja'an hänen kohtalonsa, olkoon se sitte kuolema eli kadotus eli — autuas onni!

Silloin näki Charlot, ettei hän voinut estää Geniata matkustamasta
Serbiaan. Ihaillen katsoi hän Geniaan ja sanoi:

- Niin, te olette oikeassa — teidän täytyy palata Serbiaan, teidän täytyy hakea rakkaanne, antakoon Jumala siihen siunauksensa.

KAHDEKSASKYMMENES LUKU.

Oli ilta. Översti Maschinin kirjoituspöydällä paloi lamppu ja sen ääressä istuivat översti ja Avakumovitsch. He katselivat joitakin papereita.

- Se on siis jo täydessä käynnissä, sanoi översti Maschin, nojaten taapäin tuolissaan ikäänkuin huoahtaakseen ponnistustensa jälkeen. — Nämä kopiot ovat aiotut kaikille Serbian kaupungeille, näen minä.

- Minä olen itse ne laatinut, vastasi Avakumovitsch — ja minä toivon, että ne tekevät toivotun vaikutuksen. Julistusten tarkoitus on herättää maaseudut välinpitämättömyydestään. Pääkaupunki se on, jonka aina täytyy panna alkuun, kun on jotain suurta kysymyksessä. Maaseudut seuraavat vähitellen perässä. Mutta ennen kaikkia olen pitänyt huolta siitä, että tämä kaikkien liittolaisten allekirjoituksella varustettu julistus tulee kaikille upseereille maaseudulla. Jokaisen upseerin maaseudulla tulee tietää, että vapautuksen hetki on lyönyt. Me jätämme jokaisen upseerin päätettäväksi, jos hän tahtoo heti rientää Belgradiin ottamaan osaa suureen vapautustyöhön.

- Maaseuduiltakin on tullut suotuisia ilmoituksia, sanoi Maschin, avaten pienen laatikon ja ottaen sieltä muutamia kirjeitä. — Näettekö, herra Avakumovitsch, kaikilta Serbian seuduilta kerrotaan, että upseerit kärsimättömyydellä odottavat sitä hetkeä, jolloin saavat pudistaa päältään vihatun ikeen. He takaavat sotilaansa ja siten voi toivoa, että täydellinen rauha vallitsee kaikissa valtakunnan kaupungeissa, kun panemme kuninkaan viralta ja poistamme Dragan pois tieltä. Yksi ainoa kaupunki tuottaa minulle surua ja siihen juuri olin niin varmasti luottanut.

- Se on Nischin linnoitus, vastasi kysytty rypistäen huolestuneena otsaansa. — Teidän tulee tietää, Avakumovitsch, että Nischillä on hyvin vahva linnoitus, vielä vahvempi kuin Belgradilla. Siitä syystä käännyin ensin toverien puoleen Nischissä ja kirjoitin heille, että minä, luottaen heidän kunniaansa, tahdoin tehdä heille erään tärkeän esityksen.

- Mitä te ajattelette, kuinka minä olisin unhottanut valaa, jonka vannoimme! Ei, minä tein vaan muutamia viittauksia siihen suuntaan, että tyrannivaltaa ei voinut enää sietää ja että meillä oli häpeäksi palvella sellaisen kuningattaren kuin Dragan alla. Muista linnoituksista on tullut myöntyvät kirjelmät, mutta toverit Nischissä vastasivat hyvin vältellen, joka merkitsee, etteivät he ole samaa mieltä kuin me.

- Mitä hirmuisimmat, sillä ei ole mahdotonta, että siitä johtuu sisäinen sota Serbiassa. Sillä jos Nisch pysyy kuninkaalle uskollisena, niin on vihollinen selässämme. Aleksanteri voi hyvin helposti kirjoittaa luopumisanomuksen alle. Mutta hänen ei tarvitse muuta kuin paeta Nischiin, asettua joukkojen etunenään ja toimia päättävästi, niin voi hän valloittaa Belgradin takasin ja aseiden avulla saada herruuden uudelleen.

- Niin, se on paha asia, vastasi Avakumovitsch — mutta se ei saa estää meitä toteuttamasta tuumaamme. Se on siis päätetty asia, ensi yönä tunkeudumme konakiin.

- Niin, ensi yönä, vastasi översti Maschin kumealla äänellä. — Minä olen päättänyt niiden upseerien ja salaliittolaisten etunenässä, jotka ovat meihin liittyneet, tunkeutua linnan pihaan. Sitä ei minulta kielletä, sillä se on meidän rykmenttimme, joka sinä päivänä pitää vahtia. Jos kerran pääsemme linnan pihalle, niin on meidän helppo tulla itse linnaan. Silloin tunkeudumme Aleksanterin ja Dragan sänkykamariin ja pakotamme kuninkaan luopumaan kruunusta.

- Hänelle käy, kuten olemme vannoneet, vastasi översti päättävällä äänellä. Muistattehan, mitä päätimme, Avakumovitsch?

- Vangitaan samana yönä asunnossaan ja heti ammutaan. Minä annan hänen kuolla sotilaan kuoleman, kun hän kuitenkin on kapteeni ja se on yksinkertaisin ja nopein keino päästä hänestä erilleen. Hänet viedään aivan yksinkertaisesti puistoon ja siellä ammutaan.

- No niin, tähän asti on kaikki käynyt hyvin, sanoi Avakumovitsch. Pääasia on, että tuumamme ei tule ilmi ja ajatus, että niin voisi käydä, tekee minut toisinaan hyvin levottomaksi. Tiedättehän, rakas ystäväni Maschin, että kun kaksikymmentä henkilöä tietää jonkun salaisuuden, niin täytyy aina peljätä, että se ennemmin tai myöhemmin tulee ilmi.

- Te unohdatte kuitenkin, että nämä kaksikymmentä miestä ovat kunnollisia miehiä. Heissä ei ole ainoatakaan roistoa, siitä olen aivan varma.

Samassa kuului kevyt koputus ovelle. Kun översti meni ulos kysymään palvelijalta mitä hän tahtoi, sanoi tämä, että eräs työmies halusi puhutella överstiä.

- Eräs työmies — nyt? kysyi översti ihmeissään. — Minä en ole häntä tänne kutsunut. Mitä hän tahtoo?

Översti meni kiireesti huoneeseen, heitti pyyhinliinan kirjeiden päälle, jotka olivat pöydällä ja ilmoitti Avakumovitschille vieraan tulosta.

- Kun ei se vaan olisi vakooja, vastasi tämä. — Ah, toivoisinpa, että olisimme jo määrän päässä, että koko tämä homma olisi jo takanamme, sillä minä pelkään aina vaan vakoilua.

- Oh, te näette kaikki liian mustana, vastasi översti Maschin. — Petosta ei teidän tarvitse ollenkaan pelätä, sen toistan vielä kerran, ja —

Hän vaikeni äkkiä sillä lyhyesti koputettuaan ovelle astui pitkä ja hoikka mies huoneeseen. Hänellä oli harmahtavat mustat viikset, kalpea iho ja suuret, tummat, sielukkaat silmät.

Tämän miehen tavaton kauneus teki syvän vaikutuksen tässä yksinkertaisessa työmiehen puvussakin.

Työmies, joka oli puettu puna ja valkoraitaiseen puseroon, tummiin polvihousuihin ja piti kädessään hattua, heitti tutkivan silmäyksen Avakumovitschiin.

- Ah, minä näen, että teillä on jotain ilmoitettavaa minulle kahden kesken, sanoi översti. Puhukaa te vaan, tätä miestä ei teidän tarvitse peljätä.

- Ettekö sitte tunne minua, herra översti? kysyi työmies. — Miettikää vaan, niin muistatte kyllä, missä olette nähnyt minut ennen! Seppä Zornin talossa, tiemmä.

Silloin vavahti Maschin, sillä nyt selvisi hänelle äkkiä, kuka hänen edessään seisoi.

- Niin tietysti, muuten en olisi uskaltanut astua tähän taloon, ehkä en uskaltaisi olla Belgradissakaan, sillä santarmit pitävät minua kovasti silmällä, vastasi tumma mies. Mutta jos epäilette, etten ole se mies, joksi luulette, niin voin antaa useita todistuksia siitä, että minä todellakin olen Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri.

- Demeter Banjaluki, huudahti Maschin ja tarttui heti miehen käteen. — Sydämellisesti tervetullut, sillä kun tulette luokseni, niin voi teillä olla vaan hyviä sanomia minulle. Juuri tänään olen paljon ajatellut teitä. Totisesti tarvitsisin paljon teidän apuanne!

- Kaikki tyyni, tahtoisin vaan, ettei kuningaspari niistä jo tietäisi.
Nythän vihdoinkin koittaa vapauden päivä ja samalla tilintekopäivä
Dragalle. Kuinka minä riemuitsin, kun kuulin siitä puhuttavan.
Mutta nyt tulen luoksenne tuoden hämmästyttävän ilmoituksen. Olkaa
varuillanne, översti Maschin, sillä teidät voidaan vangita jo tänä yönä.

- Ei, ei vielä tiedetä, mutta teidän täytyy olla varuillanne. Te olitte hiukan varomattomia. Kuinka voitte te petturille puhua niin tyyneesti kaikki asiat?

- Niin, minä en tiedä, jos tunnustatte sen miehen joukkoonne kuuluvaksi, mutta hän oli läsnä kun teitte päätöksenne. Se oli sama mies, jonka talossa te olitte — Ivanovitsch.

- Oi, sitä aavistinkin! valitti Avakumovitsch. — Nyt on kaikki, kaikki hukassa! Yksi ainoa petturi riittää hävittämään kahdenkymmenen rehellisen miehen päätöksen.

- Ivanovitschko petturi? huudahti översti Maschin. Ei, minä en tahdo, en voi sitä uskoa. Se mies on sotamiehenä palvellut minun komennettavani monta vuotta. Minä olin niin varma, että hänen luonansa olisimme olleet parhaassa turvassa.

- Mutta sittenkin olette pettynyt oikein perin pohjin, vastasi Demeter Banjaluki — sillä Ivanovitsch on oikea konna. Hän ja hänen vaimonsa ovat antaneet teidän sanoa kaikki mitä sydämellänne on ollut mutta tehneet sen päätöksen, että kertovat kaikki kuningasparille, sillä he toivovat saavansa suuren palkinnon.

- Demeter Banjaluki, te olette tullut tänne kuten meidän pelastava enkelimme, huudahti översti Maschin. — Kertokaa minulle kaikki! Kuinka olette saanut tietää Ivanovitschin konnantöistä? Tiedättekö kuinka pitkälle he ovat tulleet sen suhteen? Sanokaa minulle kaikki, sillä tuhat kertaa parempi on tietää olevansa suuressa vaarassa kuin olla aivan tietämätön siitä.

- Anteeksi, että istuudun, olen tullut pitkän matkan juoksujalassa, sillä minuutit ovat tärkeitä. Niin Ivanovitsch on konna ja se on hän aina ollut. Hän on pettänyt teidät översti Maschin ja jos häneltä puuttui ilkeyttä, niin on vaimolla sitä. Mutta sattuma teki, että minä sain tietoa heidän aikeistaan ja näin se tapahtui.

Ivanovitschilla on nuori vaimo. Hän on kahdenkymmenen vanha, kun mies taas on noin kolmenkymmenen viiden. Kuten tunnettu, on nuorella vaimolla usein ikävä vanhan miehen seurassa ja hän hakee huvituksia. Tämän huvin on hän löytänyt erään minun mieheni seurassa. Tämän nuorukaisen nimi on Aza. Minä en ole välittänyt, vaikka hän iltasin on mennyt Ivanovitschin ravintolaan. Varsinkin meni hän silloin kun isäntä oli poissa, saadakseen tehdä rouvan tuttavuutta. Tälle Azalle on nyt rouva Ivanovitsch kertonut kaikki. Hän on sanonut, että he tulevat kohta hyvin rikkaiksi, sillä hän tietää suuren salaisuuden, jolla hän voi ansaita paljon rahaa.

Aza ei ollut tyhmä ja hän kysyi heti mikä se salaisuus oli. Silloin kertoi rouva, että hänen miehensä talossa oli kaksikymmentä salaliittolaista pitänyt kokousta. Ja kun Aza oli itsepäinen ja kyseli enemmän, niin nimitti hän useimpain osanottajain nimetkin. Erään översti Maschinin ja Avakumovitschin sanoi hän olevan kapinallisten johtajia, joilla ei ollut pienimmät aikeet kuin pakoittaa kuningas luopumaan kruunusta ja murhata kuningatar. Hän oli kuullut jok'ikisen sanan, joka kokouksessa lausuttiin, sillä hän oli johtanut putken seinän läpi siihen huoneeseen, jossa liittolaiset kokoontuivat. Se putki oli hänellä kuulotorvena eikä yksikään sana jäänyt häneltä kuulematta.

- Ja Ivanovitsch aikoo antaa meidät ilmi? huudahti översti Maschin kauhistuneena.

- Niin, kyllä hän aikoo sen tehdä, mutta se on toinen asia, pääseekö hän tilaisuuteen sitä tekemään.

- Millä tavoin aikoo hän panna petoksensa toimeen! Onko hän jo siitä selvillä?

- Kyllä hän on. Huomenna aikoo hän mennä kuningattaren luo ja kertoa hänelle kaikki yksityiskohtiaan myöten. Hän ja vaimonsa toivovat saavansa suuren rahasumman ja kun ovat sen saaneet, aikovat he matkustaa Ameriikkaan saadakseen siellä rauhassa nauttia onnestaan.

- Mutta minä annan kunniasanani, että he saavat nauttia onnestaan aivan toisessa paikassa, sillä minä olen valmis ottamaan heidät huostaani. Minä tahdon nimittäin, että teidän aikeenne täytyy onnistua, minä tahdon, että Serbian täytyy tulla vapaaksi ja siitä syystä tahdon minä auttaa teitä.

- Kiitos teille — huudahti översti Maschin, että oikeaan aikaan ilmoititte meille tämän asian! Hän aikoo siis huomisaamuna päästä kuningattaren puheille. Mutta silloin on meidän pakko toimia päättäväisesti.

- Jättäkää vaan ihan huoletta tämä Ivanovitsch ja hänen vaimonsa minulle, sanoi hän. Luottakaa siinä suhteessa kokonaan minuun.

Petturi ei pääse aikeittensa perille ja minulle tekee oikein hyvää, kun saan toimittaa pois tieltä tuommoisen kurjan joukon. Tietysti, sen sanon edeltäkäsin, ei tämä voi tapahtua ilman väkivaltaa. Mutta ihmishenki enemmän tai vähemmän ei paljoa merkitse, kun on kysymyksessä kansan onni.

- Ei suinkaan, vastasi översti Maschin. — Toimikaa te, Demeter Banjaluki, kuten sydämenne parhaiten käskee. Hän on ansainnut kuoleman, sekä hän, että hänen vaimonsa ja minä vähän välitän siitä, kuinka tuolle kunnon pariskunnalle käy. Mutta se on ole minulle hyvänä opetuksena vastaisuudessa, ettei saa luottaa näennäiseen yksinkertaisuuteen.

- Hän aikoo siis huomenna puhua kuningattaren kanssa, puuttui
Avakumovitsch puheeseen. — Sittenhän teidän täytyy toimia jo tänä yönä,
Demeter Banjaluki.

- Niin aionkin, vastasi ryöväri. — Minä olen jo päättänyt toverini Azan kanssa yhtyä sovitulla paikalla, jotta hän voisi olla apunani. Mutta minulla on vielä yksi sana teille sanottavana, översti Maschin. Teidän täytyy täyttää eräs pyyntö, jonka minä teille teen. Se on tavallaan maksu, jonka vaadin siitä, että teen petturin vaarattomaksi.

- Te saatte, mitä vaan tahdotte, vastasi översti Maschin. — Ehkä tarvitsette jonkun rahasumman? Sanokaa, Demeter Banjaluki ja se maksetaan heti.

- Rahaa, huudahti hän — koska on Demeter Banjaluki pyytänyt rahaa ihmiselämästä? Ei, rahasta en tee sellaista palvelusta. Rahaa on minulla kylliksi, niin paljon kuin tahdon. Kaikki Serbian rahat ovat käytettävinäni, jos vaan tahdon. Ei, översti Maschin, minä tahdon jotain aivan toista. Te aiotto huomenna tunkeutua konakiin, niin olen ainakin kuullut sanottavan. Antakaa minun olla mukana. Minullakin on pieni lasku selvittämättä Dragan kanssa. Sitäpaitse voin minä siinä olla teille apuna. No, miksi epäilette, översti Maschin, miksi ette vastaa minulle? Sillä tavoinko te täytätte minun pyyntöni?

- Elkää panko pahaksenne, Demeter Banjaluki, sanoi Avakumovitsch ja meni ryövärin luo — mutta muistakaa, että meidän ennen kaikkia tulee koettaa pitää asiamme puhtaana. Jos nyt jälestäpäin sellainen huhu leviäisi, että ryöväri on ollut apunamme tyrannia kukistamassa, niin saisi asia ehkä huonon valon maailman silmissä.

- Minä ymmärrän, änkytti hän, ja huomaan myös, että te olette tavallanne oikeassa. Demeter Banjaluki ei saa siis ottaa osaa mihinkään suureen tekoon, joka maailmaa hurmaa, se oikeus on häneltä kokonaan kielletty. Se pahoittaa mieltäni, että puhuitte minulle sillä tavalla, mutta minä pidän kunniassa teidän rehellisyyttänne. No niin, suorittakaa sitte tehtävänne ilman minua. Mutta minä aion olla teidän läheisyydessänne. Voisi tulla hetki, jolloin tarvitsette minua.

- Me voisimme hyvin hyvästi käyttää teidän tarjoamaanne apua, sanoi översti Maschin — jos te autatte meitä eräässä erityisessä kohdassa.

- No, kuulkaa sitte, mitä minulla on sanottavaa, sanoi Maschin — ja luulen, ettei minun tarvitse lausua muuta kuin nimi, niin herättää se teissä ihastusta. Tehän tunnette Stefan Naumovitschin, vai mitä?

- Josko minä hänet tunnen? huudahti Demeter Banjaluki. — Hän on luotettava, kunnon mies, rohkea mies hän on ystäväni.

- Tiedättekö myöskin, että Stefan Naumovitsch on jonkun aikaa ollut kadoksissa? jatkoi översti Maschin. — Hän vangittiin Wienissä Serbian lähettilään Hôtellissa. Sitte vietiin hänet epäilemättä takasin Serbiaan, vaikka ei minulla ole siihen mitään todistuksia. Mutta minä olen melkein varma siitä, että Draga pitää Stefan Naumovitschia vankina jossain paikassa, josta me emme vei ilman apua häntä pelastaa. Jos teidän onnistuu, Demeter Banjaluki, ratkaista se arvoitus, minne Draga on vienyt vankinsa, missä hän pitää häntä, niin olette ansainnut meidän kaikkien kiitollisuuden, ja silloin olette hankkinut itsellenne paljon suuremman oikeuden meidän kiitollisuuteemme kuin jos olisitte sysännyt tikarin kuninkaallisen porton rintaan.

- Stefan Naumovitsch vangittuna, huudahti Demeter liikutettuna — Dragan käsissä! Häntä täytyy minun mennä auttamaan! Kiitos, översti Maschin, että uskotte minun mennä auttamaan! Kiitos, översti Maschin, että uskotte minulle tämän tehtävän. Luottakaa minuun, että minä teen kaikki, mitä voin. Mutta luulen, että minun täytyy tässäkin suhteessa toimia nopeaan, sillä jos kapina syntyy ja Stefan on silloin vielä Dragan kynsissä, niin voi se peto kostaa Stefanille sen pahan, mitä muut ovat hänelle tuottaneet.

- Sitä minäkin pelkään ja siitä syystä vannotan teitä, Demeter
Banjaluki, että toimitte niin nopeaan kuin mahdollista.

- Minä en menetä minuuttiakaan, vastasi ryöväri. — Te ette voi antaa minulle vähintäkään vihiä, ette tiedä jälkiäkään, joista voisi löytää Stefanin. No niin, sitte aion minä itse etsiä ne jäljet. Draga pitää hänet vangittuna jossain vankilassa. — Mutta ehkä se ei olekkaan kun kaikki käy ympäri, mikään vankila. Sillä hän rakastaa Stefan Naumovitschia ja siitä syystä on hän varmaan tehnyt vankeuden hänelle niin helpoksi kuin mahdollista.

- Sitä minäkin arvelen, sanoi översti Maschin. — Draga koettaa nyt väkisin pakoittaa Stefanin rakastamaan itseään, kun on huomannut, ettei hänen suloutensa ole tehnyt mitään vaikutusta Stefaniin.

Demeter oli uudestaan tarttunut lakkiinsa, jonka oli laskenut pois kädestään. Hän ojensi nyt kätensä översti Maschinille ja Avakumovitschille ja sanoi heille hyvästi.

- Ensin Ivanovitsch petturi, sanoi hän ja riensi ovelle, ja sitte
Stefanin vapautus. Te saatte pian kuulla minusta.

Demeter kiiruhti ulos. Pian oli hän alhaalla kadulla ja kulki nopein askelin katsomatta ympärilleen. Hänenhän täytyi aina peljätä takaa-ajajia ja siitä syystä täytyi hänen olla varovainen. Demeter suuntasi kulkunsa "Zum Bojaren" ravintolaan. Siellä oli hän päättänyt yhtyä Azan kanssa. Siinä ravintolassa oli hän turvattu, sen tiesi hän, sillä Mandelblüt kuului hänen uskottujensa joukkoon. Kun hän astui sisälle, ei hän voinut mistään löytää Azaa, jonka tähden hän kääntyi Mandelblütin puoleen kysyen:

- No, sitte odotan minä kai häntä. Antakaa minulle kuitenkin lasi viiniä. Onko mitään epäilyttävää ilmaantunut?

- Epäilyttävää, vastasi Mandelblüt. Mitä epäilyttävää se voisi olla?
Kaikki on nykyään epäilyttävää. Sen sanon minä teille, Demeter
Banjaluki, että rumia asioita on tekeillä.

- Mitä te tarkoitatte, kysyi Demeter, joka hyvin hyvästi tiesi, mihin Mandelblüt tahtoi tulla. Mutta hän tahtoi nähdä, miten paljon Mandelblüt tiesi.

- Kuiskaillaan, että jotain on tekeillä. Salaliitto, mitäpä minä tietäisin? Niin paljon voin vaan sanoa teille, että salaliittolaisten täytyy olla varuillaan, sillä jos herra Rabe saa heidät käsiinsä, niin vääntää hän heiltä niskat nurin.

- Kuinka tiedätte te kaikki nuo asiat? kysyi Demeter Banjaluki. —
Oletteko jossain yhteydessä konakin kanssa? Sepä olisi vähän hauskaa.

- En juuri konakin kanssa, vastasi Mandelblüt. — Mutta tiedättehän, että minä käyn poliisin luona ja siellä kuullaan ja nähdään kaikellaisia asioita.

- Hän ei ole ilmoittanut minulle mitään, mutta minä olin yksinäni hänen huoneessansa muutamia minuutteja. Siellä oli pöytä ja pöydällä oli paperi. Ja silloin kysyin minä itseltäni, miksi pöytä oli siellä ja miksi pöydällä oli paperi? Ja silloin ajattelin minä, tuossa paperissa on jotain kirjoitettuna. Minä menin siis pöydän luo ja luin mitä paperiin oli kirjoitettuna.

- Joo, siinä oli käsky kuninkaalta, että seuraavain kahdeksan päivän kuluttua piti poliisivoimaa konakin ympärillä vahvistettaman, sen ympärille piti vedettämän kolminkertainen ketju.

- Mutta sehän todistaa vaan sitä, että kuningas pelkää, keskeytti Demeter Banjaluki, — mutta ei sitä, että mitään salaliittoa olisi olemassa. Kuka voisi sellaiseen ryhtyä? Ei suinkaan kukaan ole niin hullu, että tarjoaa itseään kaupaksi torilla.

Mandelblüt oli tuonut pullon viiniä ja hän istuutui Demeterin viereen pöydän ääreen.

- Minä tahdon sanoa teille jotakin, Demeter Banjaluki, sanoi juutalainen, kun ryöväri täytti molemmat lasit. Se tulee, sillä sen täytyy tulla. Muistakaa, että Mandelblüt on sen sanonut. Kuningatar on toiminut Serbiassa liian konnamaisesti. Täällä on köyhyys ja missä on köyhyys, siellä on myöskin tyytymättömyys. Mihin ne ihmisparat joutuvat, kun ei heillä ole suuhun pantavaa. Heidän täytyy ottaa se väkisin.

- Mutta kuningas voi hätätilassa panna väkivaltaa vastaan aseet, poliisit, sotamiehet ja kanuunat.

- Rakas herra Demeter, te olette hyvin viisas mies, mutta minä, Mandelblüt, sanon teille, että kun kokonainen kansa nousee kapinaan, niin silloin sietää kyllä pyytää Jumalan varjelusta, sillä silloin ei auta aseet eikä kanuunat. Minä suuresti pelkään, että kuljemme levottomia aikoja kohti ja olen jo ajatellut myydä tämän "Zum Bojaren", jotta saisin kaikki rahaksi muutetuksi ja sitte häviäisin täältä.

Tällä hetkellä avattiin ovi ja Aza astui sisään. Demeter heitti häneen pikaisen silmäyksen ja näki kohta, että tällä oli jotain hyvin tärkeätä ilmoitettavana. Mutta hän ei heti päässyt erilleen juutalaisesta. Tämä tervehti Azaa ja alkoi uudestaan jutella. Vihdoin veti Demeter kukkaronsa esille ja heitti pari frangia pöydälle Mandelblütille ja antoi Azalle merkin, että tämän tuli seurata häntä. Kun he olivat tulleet ulos, tahtoi Aza heti ruveta puhumaan, mutta Demeter kuiskasi hänelle:

- Ei täällä, menkäämme tuonne edemmäs, siellä saat sinä kertoa minulle kaikki, mitä tiedät, täällä voisi joku kuunnella.

- Kapteeni, huudahti Aza, kun hän ja Demeter olivat tulleet erääseen kapeaan kujaan — koko ruumiini vapisee. Salaliittolaiset ovat hukassa, ja tällä hetkellä ovat he mennyttä kalua.

- Mitä peijakasta sinä puhut? sanoi Demeter. — Mutta sinähän sanoit vaimon kertoneen sinulle, että hänen miehensä, menee vasta huomisaamuna kuningattaren luo.

- Niin, niin hän sanoikin minulle, mutta kun tulin hänen luokseen tänä päivänä. — Jumala on todistajani, että minun täytyi pakoittaa itseäni näyttämään ystävälliseltä häntä kohtaan — kun tänään menin hänen luoksensa ja hän taas kiusasi minua hyväilyillään, silloin kuiskasi hän minulle:

Tiedätkö rosvopoika, että tänään saamme olla aivan yksiksemme, sillä mieheni ei ole kotona ja jos olet kiltti niin jäät luokseni koko yöksi.

Matkustanut pois, vastasi hän nauraen — niin, hän on matkustanut kultamaahan. Sillä kun hän huomisaamuna tulee takasin on hänellä koko joukko kultarahoja ja seteleitä mukanaan.

Minä säikähdin kun kuulin hänen puhuvan sillä tavoin. Mutta minä hillitsin itseni, painoin häntä hellästi rintaani vasten ja sanoin hänelle:

Siihen saat luottaa, poikani, vastasi hän minulle ja painoi huulensa suulleni niin kovasti, että tuskin voin nähdä tai kuulla. — Sinulle tulee kyllä hyvä olla. Tiedätkö, kun ukko ja minä sitte lähdemme Ameriikkaan, niin saat sinä tulla mukana. Minä annan sinulle rahaa, jotta saat lunastaa piletin. Ivanovitsch ei tietysti saa aavistaa mitään. Laivassa teet sinä tuttavuuttamme, siellähän tehdään paljon uusia tuttavuuksia.

Oh, sehän olisi ihanaa, huudahdin minä. Mutta minä en kuitenkaan usko, että se käy sillä tavalla. Te ette saa niin paljon rahaa kuin luulette. Muutoin ei se, jota aiotte puhua kuningattarelle, taida olla niin tärkeätä.

Sitä et sinä ymmärrä, poikaseni, vastasi hän. — Minä vakuutan sinulle, että se, mitä mieheni nyt kertoo kuningattarelle, koskee yhtä hyvin kuninkaan kuin kuningattarenkin elämää ja vielä muutamain muidenkin.

Niin hän ensin ajatteli, mutta minä en tiedä, miksi hän äkkiä tuli niin levottomaksi ja luuli, että jotain tulisi väliin, niin että hän joutuisi liian myöhään ja siitä syystä meni hän nyt. Muuten minä en ollenkaan ymmärrä häntä. Sittekun hän sai päähänsä pettää salaliittolaiset, ei hän ole sama mieskään kuin ennen. Sillä ennen oli hän mies, joka ei peljännyt Jumalaa eikä paholaista, mutta nyt, nyt näkee hän kummituksia joka nurkassa ja luulee, että murhaaja on joka oven takana. Mutta se tulee kai vaan siitä, että hän pelkää översti Maschinia.

"Jos översti Maschin saa tietää", sanoi hän minulle — "että minä aion pettää hänet, niin vetää hän miekkansa ja pistää sen läpitseni, eikä sinunkaan elämäsi ole yhtään sen kalliimpi, jos kerrot tästä muille." Tänä iltana istui hän tuossa pöydän ääressä ja söi ja minä annoin hänelle kananpoikasta ja salaattia ja sanoin:

Kas niin, syö nyt! Tätä kannattaa meidän kyllä syödä, kun pian tulemme rikkaiksi. Mutta hän vaan huokasi, eikä koskenutkaan sitä harvinaista ruokaa. Hän joi vaan viinaa, otti monta ryyppyä jotta saisi rohkeutta. Äkkiä hyppäsi hän ylös pöydästä, löi nyrkin pöytään ja huusi.

Minä teen sen, minä teen sen heti! Minä en odota huomiseen! Minä menen heti konakiin ja pyydän saada puhua kuningattaren kanssa. Minä asetan kyllä niin, että minut päästetään kuningattaren puheille. Minun täytyy päästä tästä painosta — ja rahat, palkkani täytyy minun saada, muutoin ei käy hyvin.

Siinä olet sinä oikeassa, sanoin minä hänelle. Se mikä on tapahtuva, tapahtukoon mieluimmin heti, niin on se sitte tehty. Isoäitini tapana oli aina sanoa, ettei pidä jättää huomispäivään sitä, minkä voi tänään tehdä. Mutta tiedätkö, poikaseni, minä vahvistin häntä hänen aikeessaan mennä heti ilmiantamaan salaliittolaiset.

Sanottuaan tämän, tahtoi nainen vetää minut luokseen, mutta minun onnistui kiskoa itseni irti hänestä ja minä sanoin:

- Tuhat tulimaista, huudahti Demeter Banjaluki — sinä et kai antanut millään tavoin naamiosi pudota nyt jo? Et kai millään tavoin herättänyt hänessä epäilyä?

- Oh, pidinhän minä toki varani, vastasi Aza. Minä annoin hänelle
päinvastoin varman vakuutuksen, että tulisin takasin hänen luokseen.
Minä olin tulevinani iloiseksi siitä, että sain seurata häntä
Ameriikkaan ja sanoin hänelle:

Minä lähden heti laittamaan itseäni matkalle, sillä jos te huomenna lähdette Belgradista, niin täytyy minun heti seurata perässä, jos mieli meidän matkustaa samassa laivassa. Siihen ei mene kauan aikaa ennenkuin olen saanut tavarani kuntoon ja tunnin perästä olen taas luonasi.

Hän taputti käsiään ja piti sitä ihmeen hauskana. Mutta mitä pitää minun nyt tehdä? Tunnin perästä pitäisi minun varmaan lähteä takasin, hän ei voisi kauempaa olla ilman minua. Kirottu olkoon tuo petollinen konna, lopetti Aza puheensa. — Vielä kerran otan minä hänet syliini, mutta sillä tahdon vaan puristaa Judaksen sielun hänen ruumiistaan.

Demeter katseli miettiväisenä katukiviä. Äkkiä heitti hän päänsä ylös ja sanoi: Nyt, Aza, täytyy meidän toimia reippaasti ja päättävästi. Ehkä tulemme liian myöhään, ehkä on se Ivanovitsch lurjus jo konakissa kuningattaren edessä ilmaisemassa salaliittoa, jättääkseen tuon kuninkaallisen katunaisen käsiin Serbian parhaat miehet.

Mutta ehkä on vielä aikaa! Ehkä voimme vielä estää Ivanovitschin ja
Dragan yhtymästä. Sen saamme nähdä. — Seuraa minua, Aza!

YHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.

- Me palaamme "Zum Bojaren" ravintolaan, vastasi Demeter — minulla on siellä jotain tehtävää.

Mandelblüt oli tietysti ihmeissään, kun molemmat miehet, jotka äsken olivat lähteneet, nyt tulivat takasin.

- Mandelblüt, sanoi Demeter — tulkaa hiukan tänne, minua täytyy puhua kanssanne.

- Jumalan tähden, mitä aiotte tehdä Demeter Banjaluki? valitti Mandelblüt. — Te viette meidät turmioon. Kun te pyydätte valepukua, niin tiedän minä kyllä, mitä kello on.

- Luulen, että se on lyönyt, sillä kyllä kai te nyt murtaudutte jonnekin ja huomenna saadaan kuulla siitä suuresta ryöstöstä, joka on tapahtunut Belgrad'issa ja kaikki ihmiset alkavat taas puhua Demeter Banjalukista. No niin, se menee niin kauan kun se menee. Mutta jos poliisi saa tietää, että minä olen antanut teille valepuvun —

- Kas niin, elkää nyt siinä enää lörpötelkö! keskeytti hänet Demeter
Banjaluki polkien jalkaa. — Tee kuten käsken!

Mandelblüt meni kerrassaan kokoon. Hän ei uskaltanut vastustaa Banjalukin tahtoa, sillä hän tiesi liian hyvin, että oli aivan riippuva ryöväristä ja että tämä yhdellä ainoalla sanalla saattoi tehdä hänet onnettomaksi.

Hän antoi siis molemmille miehille viittauksen ja sitte astuivat he hänen kanssansa puuportaita ylös yksinäiseen kerrokseen. Täällä avasi Mandelblüt erään oven ja antoi heidän astua huoneeseen. Tämä muistutti vaatekauppiaan puotia, jossa varsinkin myydään käytetyitä vaatteita. Seinillä riippui pukuja kaiken värisiä ja kuosisia, sotilaan pukuja, sanalla sanoen kaikkia, mitä tavallisesti löytyy naamiaispukuhuoneessa. Näitä kaikkia tarvitsi Mandelblüt vieraillensa, sillä Demeter Banjaluki ei suinkaan ollut ainoa ryöväri, joka kävi "Zum Bojarissa" Mandelblüthän oli koko Serbiassa tunnettu suurimmaksi rosvojen suosijaksi ja rosvot tulivat ja menivät talossa kuten kotonaan, veivät hänelle tavaroita, maksattivat itselleen etukäteen ja jos he tarvitsivat valepukua salaisiin yrityksiinsä, niin antoi Mandelblüt pukuhuoneensa heidän käytettäväkseen.

- Millä voin teitä palvella, Demeter Banjaluki? kysyi nyt juutalainen.
— Mitä tahdotte, univormunko?

Minulla on komeita univormuja. Tai ehkä tahdotte munkinkaapun?
Sellainen parhaiten peittää ja sen saa pikemmin pois viskatuksi.
Sanokaa vaan, mitä tahdotte, minulla on kaikkea.

- Minä toivon täältä löytäväni kaikkea, mitä tarvitsen, vastasi Banjaluki — sillä hirmuista olisi, jos ei sinulla olisi sitä. Anna minulle hovipalvelijan puku!

- Hovipalvelijan puku! vastasi juutalainen. — Kyllä sen voitte saada, Demeter Banjaluki. Siitä ei ole monta päivää, kun täällä oli eräs henkilö konakista tuomassa sellaista. En tiedä, oliko se kamaripalvelija vai hovilakeija. Siellä konakissa eletään rajusti, sen saatte uskoa. Yhä tahtoo väki siellä uusia pukuja ja sanovat, että vanhat ovat käyneet huonoiksi. Mutta he kantavat ne tänne minulle ja minä maksan niistä kauniit summat.

- Se ei ole ollenkaan ihmeellistä, vastasi Demeter Banjaluki. — Kun kaikki muutkin konakissa varastavat, miksi ei palvelijat sitä tekisi? Millainen herra, sellainen palvelija, sanotaan. Mutta joudu nyt, näytä minulle pukua!

Mandelblüt meni vanhan arkun luo, jossa oli kallisarvoisempia pukuja, veti ulos erään laatikon ja otti sieltä tummanvehreän univormun, joka oli koristeltu kullatuilla napeilla ja nauhoilla.

- Tässä on takki, sanoi hän, laskien sen Demeterin käsivarrelle — tässä on silkkijakku, tässä polvihousut. Sukat ja kengät on minulla myös. Minulla on kaikkea — aina olen minä valmis auttamaan kanssaihmistä pulasta. No mitäs tuolle pitäisi olla? kysyi hän osoittaen Azaa.

- Anna hänelle poliisin puku, sellainen, jota poliisit täällä
Belgradissa käyttävät, sanoi Demeter päättävällä äänellä.

- Poliisikonstaapelin puku! Ha, haa, sellaisen voitte helposti saada, sillä minulla on niitä paljon varastossa.

- No, entäs sitte? sanoi juutalainen. Ei sitä yksin konakissa varasteta, vaan koko Belgradissa. Toinen korppi ei puhkase toisen silmää.

Vielä kerran meni hän arkun luo ja otti sieltä melkein uuden poliisin puvun, jonka ojensi Azalle.

Miehet alkoivat nyt pukeutua. Se oli pian tehty eikä kauvan viipynyt ennenkuin Demeter seisoi siinä hovilakeijan komeassa puvussa ja Aza oli poliisina. - Nyt tarvitsen vielä peruukeja sanoi Demeter, ainakin minä. Aza voi olla ilman, sillä hänen päähineensä peittää tukan. Mutta millainen peruukki otetaan?

Demeter katsoi hetken aikaa kasvojaan peilissä. Hänellä ei enää ollut mustaa partaa, vaan oli sileäksi ajeltu, joten hänen ei tarvinnut peittää muuta kuin tukan.

- Anna minulle tumman punainen peruukki, sanoi hän. — Luulen, että sellainen parhaiten muuttaa muotoni.

Mandelblüt toi sen mitä oli pyydetty ja Demeter kiinnitti huolellisesti peruukin päähänsä.

- Painaako se? kysyi juutalainen. — Ehkä se on liian pieni teidän päähänne?

- Oh ei, kyllä se pysyy, hyvä se on. Pääasia on, ettei se putoa. Nyt tarvitaan vaan viitta peittämään hovipalvelijan pukua, sillä minä en tahdo, että sitä nähdään kadulla.

Viittakin otettiin esille, eikä Demeter lausunut sanaakaan kiitokseksi. Azan seurassa meni hän nyt kiireesti ravintolasta ja heidän mennessään eteenpäin antoi Demeter seuraavan käskyn:

- Kuule poikani, mitä nyt sanon sinulle, minä menen konakiin ja viivyn siellä korkeintaan puoli tuntia, ehkä tulen ennenkin. Kun tulen takasin on mukanani mies. Tämä mies on petturi Ivanovitsch.

- Ivanovitsch? — Jumala taivaassa, kapteeni, ette kai aio häntä tuoda pois konakista?

- Kyllä, jos vaan on mahdollista saada hänet sieltä ulos, jos ei hän jo ole kuningattaren edessä. Siinä tapauksessa olisi yritykseni hyödytön.

- Sinä menet ystävällisesti häntä vastaan ja vakuutat hänelle, että menet hänen kanssaan poliisipäällikkö Raben luo, kuten tämä on käskenyt sinun tehdä. Mutta muuten et sinä tiedä, mitä Rabella on hänelle sanottavaa.

- Kuljet sinä edes takasin portin edessä aivan kuin olet nähnyt poliisien tekevän.

- Niin vastaat hänelle empimättä, että sinut on äskettäin otettu poliisiksi ja ettet sinä väisty paikaltasi. Niin, rakas ystävä, me pelaamme korkeata peliä ja meidän täytyy lyödä hyvät kortit, jos aiomme voittaa.

- Sinä voit luottaa minuun, kapteeni. Kaikki tapahtuu, kuten olet sanonut minulle.

Tämän keskustelun aikana olivat he ehtineet konakin luo. Oli pimeä. Ainoastaan konakin sisäänkäytävän edessä paloi kaasulyhty. Nopealla liikkeellä heitti Demeter Banjaluki viitan päältään ja juoksi ylös viettävää kenttää, joka vei konakin portille. Täällä seisoi kaksi vahtia, mutta he antoivat ilman muuta tuon luullun hovilakeijan astua sisään. Nyt oli Demeter eteisessä. Hän meni jokseenkin hitaasti ylös himmeästi valaistuja portaita. Mutta nyt piti hänen saada tietää, mihin huoneeseen Ivanovitsch oli viety, jos tämä oli jo näyttäytynyt konakissa.

Kun Demeter tuli ensimäiseen kerrokseen, kulki eräs vanha lakeija vihaisen näköisenä hänen ohitsensa.

- Anteeksi, rakas toveri, sanoi Demeter ja asettui tyyneesti hänen eteensä, mutta täällä taitaa nykyään olla eräs Ivanovitsch niminen mies, joka on pyytänyt päästä kuningattaren puheille.

- Kyllä täällä on, vastasi ukko, katsellen ihmeissään Demeteriin. — Mutta kukas te olette? Mitä teillä on täällä tekemistä? Kuulutteko kuninkaalliseen palvelusväkeen?

- Kyllä, vastasi Demeter. — Minun toimeni alkoi tänä aamuna. Tähän asti olen palvellut kuninkaallisessa linnassa Nischissä. Mutta minä en siellä viihtynyt, minä tahdoin pääkaupunkiin ja siitä syystä jätin anomuksen, että minut muutettaisiin Belgradiin.

- Kyllä, kuten näette, rakas virkaveli. Mutta olkaa nyt niin hyvä ja neuvokaa minulle, missä voin tavata sen Ivanovitschin. Minun täytyy nimittäin heti puhua hänen kanssansa.

- Ah, hänen majesteetiltaan kuninkaalta. — Saattaa niin olla. —
Menkää sitte vaan kuningattaren etuhuoneeseen, niin löydätte sieltä
Ivanovitschin.

- Anteeksi, mutta te unhotatte, että minä en ole vielä perehtynyt täällä linnassa. Missä on sitte etuhuone?

- Kiitos, rakas virkaveli, kiitos vaan! Minä toivon, että meistä pian tulee hyvät ystävät. Olen jo kuullut, että teillä on määräävä asema palvelusväen keskuudessa, lisäsi Demeter — ja minusta olisi oikein hauskaa päästä teidän suosioonne.

Vanha palvelija kumarsi suojelevan näköisenä päätänsä ja mutisi jotain, joka näytti merkitsevän samaa kuin:

- Tämä oli vaikeinta, sanoi Demeter itsekseen ja meni niin kiireesti kuin mahdollista ylös toiseen kerrokseen. — Mutta se tieto piti minun saada.

Se tyhmeliini ei kaikeksi onneksi epäillyt ollenkaan ja nyt on vaan kysymys siitä, onko Ivanovitsch jo sisällä kuningattaren luona vai ei.

Nyt avasi Demeter Banjaluki päättävästi oven kuningattaren etuhuoneeseen. Hän tunsi itse, kuinka sydämensä löi kovasti. Sillä nyt piti koko salaliiton menestys ja samalla Serbian kohtalo ratkaistaman. Jos vaan kuningatar oli nyt etuhuoneessa keskustelemassa Ivanovitschin kanssa, niin oli kaikki hukassa. Mutta jos Ivanovitsch oli yksin, niin —

Nähdessään petturin täytyi Demeter Banjalukin oikein hillitä itseään, sillä hänellä oli hyvä halu yhdellä hypyllä heittäytyä hänen päällensä ja lyödä hänet lattiaan. Mutta se ei saanut tapahtua, sillä pieninkin huuto Ivanovitschin puolelta olisi pilannut kaikki ja syössyt Banjalukin itsensä perikatoon. Hän päätti siis näytellä osansa loppuun asti.

Ivanovitsch seisoi keskellä huonetta. Hän ei nähtävästi uskaltanut istuutua silkillä päällystetyille tuoleille. Ivanovitsch teki syvän kumarruksen, kun hovilakeija astui sisään. Demeter meni hänen luoksensa, otti ylpeän ryhdin ja kysyi, puhuen nenäänsä:

- No, silloin on minun ilmoitettava teille, että hänen majesteettinsa kuningatar ei voi ottaa teitä vastaan nyt heti, ennenkuin olette hankkinut poliisilta pääsyoikeuden.

- Pääsy oikeuden? Mitä se tahtoo sanoa? kysyi Ivanovitsch. — Jumalan tähden, sanokaa, ei suinkaan se ole mitään vaarallista?

- Ei toki! Teidän pitää sanoa herra poliisipäällikölle, kuka olette, missä asutte, ja mitä tahdotte hänen majesteetiltaan. Huomaatte kai, ettei tänne saa juosta noin vaan joka mies puhumaan kuningattaren kanssa. Jos sellainen olisi sallittua, niin voisi vaikka murhamies hiipiä tänne linnaan.

- Murhamies, sehän olisi hirmuista! huudahti Ivanovitsch. Hallitkoot ja eläkööt heidän majesteettinsa vielä monta, monta vuotta! Se on minun toivomukseni, hyvä herra. Uskokaa minua, että hartain toivoni on se, ja olen tullut tänne juuri varoittamaan heidän majesteettejansa.

- Elkää minulle sitä kertoko, keskeytti hänet Demeter kuivasti. — Kaiken tuon saatte kertoa poliisipäällikölle. Mutta seuratkaa nyt vaan heti minua! Meillä ei ole aikaa hukata. Tuolla portilla odottaa teitä poliisi.

- Poliisi? Poliisiko odottaa minua? huudahti Ivanovitsch vavisten. Ei suinkaan hän aikone panna minua kiinni?

- Kas niin, elkää nyt näyttäytykö tyhmemmältä kuin olette! Olenhan jo sanonut teille, että kysymys on vaan siitä, että teidän on poliisipäällikölle sanottava kuka olette. Eteenpäin siis!

- Anteeksi herra, minä olen palvelijanne, vakuutti Ivanovitsch. — Te ette voi arvata, kuinka paljon minä rakastan kuningasparia. Mutta he ovatkin niin hyviä. Kuka voisi olla heitä rakastamatta?

Kun Ivanovitsch näin jutteli, oli Demeter hitaasti kulettanut hänet ovelle ja tunki hänet siitä ulos.

Hän hengitti syvään saatuaan Ivanovitschin ulos käytävään. Sillä nyt oli ainakin tällä hetkellä tehty mahdottomaksi kuningattaren yhtyminen petturin kanssa.

- Elkää sanoko täällä mitään, sanoi hän Ivanovitschille — vaan seuratkaa minua portaita alas.

Demeter juoksi portaissa niin kiireesti, että Ivanovitsch tuskin ehti seurata perässä. He kulkivat eteisen läpi. Ovenvartija avasi oven ja portilla seisovan, vahdin ohi riensivät he ulos kadulle. Siellä näki Demeter Azan seisovan poliisin puvussa.

- Näettekö, sanoi hän Ivanovitschille — tuossa on poliisi, joka seuraa teitä.

Hän meni Ivanovitschin kanssa Azan luo, joka heti tuli heitä vastaan ja kysyi komentavalla äänellä:

- Hänen pitää heti seurata meitä poliisipäällikön luo. Kiitoksia paljon. Kas niin, nyt on kaikki selvillä! Nyt voimme lähteä. Herra Ivanovitsch, te kuljette kai meidän välissämme?

- Minusta on hyvin hauskaa saada kulkea herrojen keskellä, sanoi petturi hiukan epävarmalla äänellä. — Minulla on suuri kunnia kulkea Belgradin kaduilla niin eteväin miesten seurassa. Toivoisin vaan, että tuttavani näkisivät minut tässä seurassa.

He kulkivat reippaasti eteenpäin. Vähä väliä heitti Demeter silmäyksen petturiin. Kuumeentapainen jännitys kuvastui petturin kasvoissa. Hän ei näyttänyt olevan oikein hyvällä tuulella. Hän oli luullut, että olisi paljon helpompi puhua kuningattaren kanssa ja nyt ihmetteli hän sitä, miksi hänen ensin piti ilmoittaa itsensä poliisille.

Oli ilta ja Demeter kulki varsin vähemmän valaistuja katuja. Nyt tuli poliisitoimisto näkyviin ja osoittaen sitä sanoi Demeter Ivanovitschille:

Poliisitoimistorakennuksen edessä oli puisto, jossa kasvoi jokseenkin korkeita puita. Heidän täytyi kulkea tämän puiston läpi, tullakseen poliisitoimistoon. Päivällä oli puistossa paljon väkeä, mutta yöllä oli se jokseenkin autio. Täälläkin oli, kuten monessa muussakin paikassa Belgradissa, niukka valaistus, ja kun ei ollut kuutamokaan, niin oli puisto puoli pimeä.

- Mutta emmehän tällä tavalla tule pääkäytävälle, sanoi Ivanovitsch. —
Sinnehän menee tie tuon toisen kadun kautta.

- Me menemme sisälle takatietä, vakuutti Demeter Banjaluki. —
Kiiruhtakaa vaan ystäväni! Tehän tahdotte pian olla taas konakissa.
Kuningatar odottaa teitä.

- Oi herra, jos tietäisitte, mikä suuri salaisuus minulla on ilmoitettavana kuningattarelle!

- Vai niin, onko se sitte niin suuri salaisuus? kysyi Banjaluki hymyillen kun he yhdessä astuivat puistoon ja hitaasti kulkivat sen läpi. — Ettekö voi meillekin ilmoittaa sitä salaisuutta?

- Niin, miksi en voisi sitä tehdä? vastasi Ivanovitsch. — Tehän rakastatte myöskin kuningatarta. Niin, ajatelkaa nyt, kun on tehty pirullinen salaliitto kuningasparia vastaan. Huomenna puoliyön aikana aikovat he tunkeutua konakiin. Mutta minä tiedän kaikkien salaliittolaisten nimet. Ha, haa, kaikki nimet tunnen minä ja minun taskussani on luettelo kaikista ja sen luettelon aion minä suurimmassa alamaisuudessa antaa hänen majesteetilleen kuningattarelle. No, mitä luulette nyt, ettekö usko, että minä saan runsaan palkinnon?

- Kyllä minä sen uskon, Ivanovitsch! sanoi Demeter Banjaluki äkkiä aivan toisella äänellä. — Ja sen saatte nyt heti paikalla.

Aza ymmärsi kapteeninsa tarkoituksen. Nuolennopeudella tarttui hän käsin Ivanovitschin kaulaan ja puristi sitä niin kovasti, että hän oli kuin rautapihdissä. Hyökkäys oli tapahtunut niin äkkiä, että Ivanovitschilla ei ollut aikaa edes huutamaankaan. Hänen kasvonsa muuttuivat hirmuisesti ja saivat mitä suurimman kauhun ilmeen.

- Vie hänet pois tuohon puuhun! käski Demeter Banjaluki osoitti erästä hoikkaa tammea.

Aza laahasi puun luo petturin, joka epätoivon rohkeudella vastusteli. Sillä välin oli Demeter Banjaluki ottanut taskustaan nuoran, jonka sitoi silmukkaan. Ei koskaan ennen ollut hänestä ollut niin helppoa kuin nyt ryöstää ihmiseltä elämä. Sillä olihan tämä petturi tuhat kertaa ansainnut kuoleman. Tämä Ivanovitsch oli läpeensä konna. Hänen täytyi kadota maan päältä.

Kun he olivat tulleet puun luo, käski Demeter nuorta toveriaan pitämään konnaa oikein kiinni, että ennemmin kuristaisi hänet yhdellä kertaa kuin päästäisi pois käsistään. Sitte kiipesi hän puuhun ja kiinnitti nuoran erääseen oksaan, jotta silmukka riippui alhaalla. Nyt hyppäsi Demeter alas, tarttui Ivanovitschin jalkoihin ja käski Azan nostaa yläruumista, jotta pää tulisi silmukkaan.

- Nyt, hyvä ystäväni Ivanovitsch, sanoi Demeter, voit ilmoittaa salaisuutesi madoille. Sinä hävytön roisto, joka tahdoit pettää kunnon miehet! Minä toivoisin, että sinulla olisi kymmenen elämää jotta saisin ne ottaa sinulta kaikki tyyni.

- Armoa! huusi Ivanovitsch korahtelevalla äänellä. — Minä olen — minä en puhu mitään!

- Et puhu mitään — niin, sitä sinä et tee ystäväni, sanoi Demeter Banjaluki ja nauroi. — Siihen voit luottaa. — No. Aza, joko olet saanut hänet tarpeeksi korkealle? Toimittakaamme hänet pian pois tieltä! Me puristamme hänestä ulos viimeisenkin ilman, mikä hänessä vielä on.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Ivanovitschin pää silmukassa. Tosin koetti hän, vetämällä pään olkapäiden väliin tehdä Demeterin aietta vaikeammaksi, mutta koe ei onnistunut. Demeter tarttui konnan polviin ja heittäytyi sitte itse maahan niin, että murhattavan ruumis venähti.

Näin sanoen hyppäsi Demeter hiukan taapäin ja kohta välähti tikari hänen kädessään.

Aza hyökkäsi heti tuon oksasta riippuvan miehen kimppuun, joka vielä eli. Hän tutki kaikki hänen taskunsa. Hän otti pois paperit eikä unohtanut tutkia, oliko rahojakin taskuissa.

- Nyt se on selvä, kapteeni, sanoi hän. — Anna nyt hänelle viimeinen isku. Se veijari potkii, sitä on niin vaikea katsella.

- Oh, kyllä tässä vielä on aikaa, sanoi Demeter. — Sinä tiedät, Aza, etten minä muutoin voi nähdä ihmisen kärsivän ja että minä aina tapan tuottamatta tarpeettomia tuskia. Mutta tälle pedolle suon kärsimykset kaikesta sydämestäni. Sillä maan päällä ei löydy kurjempaa olentoa kuin petturi on. Aina Judaksen ajoista asti ovat nuo roistot olleet häväistyjä ja sysättyjä muiden ihmisten yhteydestä.

Ivanovitschin ammottavasta suusta kuului koriseva ääni. Demeter hyökkäsi heti petturin kimppuun ja työnsi tikarin vartta myöten sydämeen. Nyt se oli tehty. Ivanovitsch oli kuollut. Häntä ei salaliittolaisten tarvinnut enää peljätä.

- Onko täällä ketään, joka huomasi meitä? kysyi Demeter Banjaluki.
Katso ympärillesi, Aza!

- Kaikki on hiljaa, kapteeni. Silloin veti Demeter hitaasti tikarin
Ivanovitschin rinnasta, pyyhki sen takkiinsa ja pisti takasin tuppeen.

- Siinä on mies, sanoi hän. — Nyt tulee vaimon vuoro. — Eteenpäin, Aza, nyt hänen luoksensa.

- Mitä yksinkertaisimmalla tavalle. Me leikkaamme vaan hänen kaulansa poikki. Et suinkaan sinä sääli häntä, Aza.

- Minäkö? Minä katson ihan tyyneesti, kun hän kuolee. Hän on jo kauan ollut minusta vastenmielinen.

KAHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Nämä kaksi miestä menivät Belgradista niin kiireesti kuin mahdollista ja puolituntia myöhemmin olivat he yksinäisen ravintolan edessä maantien varrella.

Oli pimeä. Ainoastaan yhteen ikkunaan oli uskoton vaimo asettanut kynttilän osoittaakseen Azalle, että hän odotti häntä.

- Naputa ikkunaan ja pyydä häntä avaamaan. Tietysti menemme sitte molemmat sisälle, sanoi Demeter. - Tuo nainen saa tänä yönä olla kahden miehen seurassa yhden sijasta. Mutta siitä ei suinkaan ole mitään iloa hänelle, vaan —

Aza oli mennyt jo ikkunan luo, kun Demeter seisoi sivulla seinää vasten. Aza koputti, eikä kauan viipynyt ennenkuin ikkuna avattiin ja naisen ääni kysyi hiljaa:

- Minä se olen, ystäväni, vastasi Aza, joka niinikään pysyttelihe varjossa, niin että valo ei käynyt hänen kasvoihinsa.

- Odota, voit säästää itseltäsi vaivan astua ovelle, vastasi Aza. — Astu syrjään hiukan! Minä tulen, luoksesi aivan yksinkertaisesti ikkunasta.

- Ha, haa, ikkunasta — aivan oikein, niinhän kaikki rakastajat tekevät! sanoi uskoton vaimo nauraa tirskuen.

Sitä valaisi vaan pieni yölamppu. Demeter Banjaluki paneutui lattialle ja antoi Azan mennä yksin sängyn luo.

- Kiiruhda, sanoi nainen hänelle. — Ukkoa ei ole vielä kuulunut. Hän ei kai tule kotiin ennenkuin huomenna.

- Eikö tule huomennakaan? Mitä tarkoitat? Niin, niin, hänenhän piti lähettää sana minulle.

- Mitä sinä sanot? Olet niin muuttunut, et ole ollenkaan niin hellä, kuin tavallisesti. Miten on sitte mieheni laita? Oletko tavannut häntä Belgradissa?

- Ja mitä olet sitte puhunut hänen kanssansa? — Jumalan tähden, et suinkaan ole sanonut mitään.

- Minä en ole sanonut hänelle mitään, olen vaan ripustanut hänet puuhun riippumaan.

- Oletko hirttänyt hänet? Oletko sinä hullu? Murha tulee ilmi ja silloin syytetään minua, että olen yllyttänyt sinua siihen.

- Oh ei, sinua ei syytetä mistään, sanoi Aza aivan tyyneesti. Sillä näetkös, kultaseni, sinä saat nyt mennä miehesi jälkeen. Minä ja ystäväni, joka on mukanani, aiomme tappaa sinut.

Ja tuskin oli Aza lausunut nämä sanat, ennenkuin hyökkäsi sängyn luo. Huutaen nousi nainen ylös sängystä ja kun hän sai nähdä Demeter Banjalukin, tuli hän ikäänkuin halvatuksi, eikä kyennyt lausumaan sanaakaan.

- Niin, nyt olette saanut vieraita, jotka kelpaavat, sanoi Demeter
Banjaluki, joka niinikään meni sängyn luo.

- Demeter Banjalukista, änkytti uskoton nainen, siitä suuresta ryöväristä, Mustain vuorten hallitsijasta.

- Aivan niin, se olen juuri minä, vastasi Demeter. — Mutta nyt en ole tullut tänne ryövärinä, vaan kostajana. Minä olen nyt päättänyt auttaa salaliittolaisia, jotka huomenna aikovat murhata kuningasparin.

- Mutta enhän minä ole tehnyt sinulle mitään pahaa, ulvoi nainen. — Ota kaikki rahat, jotka löydät tästä talosta. Ne ovat sinun. Mutta anna minun elää!

- Rahat otan minä, mutta että antaisin sinun elää — ei, se ei käy päinsä. Sen, joka pettää rehelliset ihmiset, täytyy olla valmis kärsimään rangaistus, kuten Judas kerran templissä sai loppunsa.

Sitte antoi Demeter Banjaluki Azalle viittauksen, ja tämä heittäytyi naisen päälle. Mutta hän puolusti itseään paljon tarmokkaammin kuin mies, hän raapi ja puri ja huusi kimeällä äänellä apua.

- Odota, minä autan sinua, huusi Demeter — minä pidän häntä. Hän iski molemmin käsin kiinni naiseen ja piti häntä sängyssä.

Aza asetti veitsen hänen kaulaansa. Hän veti kerran veitsellä ja kaula meni poikki toisesta korvasta toiseen. Miehet hyppäsivät takaperin, ettei veri olisi heitä tahrannut. He eivät viitsineet paljon katsoakaan häntä. Muuten ei hänen tarvinnut kauan kärsiä. Pian oli hän taistelunsa taistellut ja jo muutamani minuuttien perästä saattoi Demeter sanoa Azalle:

- Nyt ei salaliittolaisilla ole enää mitään peljättävää. Huomenna tähän aikaa on Serbia vapaa! Ne rahat, jotka löydät tästä talosta, ovat sinun, jatkoi hän. Etsi mistä löydät, minä en tahdo estää sinua.

Tätä ei tarvinnut Azalle sanoa kahta kertaa. Hän tutki perinpohjin koko talon ja onnistui hänen löytää uunista se paikka, jossa Ivanovitsch ja hänen vaimonsa säilyttivät rahojaan. Sieltä löysi hän enemmän kuin viisituhatta frangia, jotka Aza häikäilemättä omisti.

- Olet oikeassa, vastasi Demeter. — Siitä syystä onkin paras, että sytytämme tuleen koko roskan.

Tämä uusi ajatus antoi heille paljon työtä, sillä heidän täytyi mennä hakemaan keittiöstä öljyä ja kaataa sitä kaikille esineille sänkykamarissa.

Muihinkin huoneisiin kaadettiin öljyä, ja lopuksi pinosivat he puita sängylle, jossa ruumis makasi. Kun se oli tehty, käski Demeter toverinsa panna kaikki palamaan. Heti lainehtivat liekit sängyn yli ja levisivät äärettömällä nopeudella yli koko huoneen, jotta Demeterin ja Azan täytyi kiireesti paeta ikkunasta ulos jos mieli elävänä päästä pois savusta. Demeter sulki ikkunan ulkoapäin ja miehet poistuivat paikalta. Kun he olivat kulkeneet noin neljännestunnin ajan, pysähtyi Banjaluki ja sanoi Azalle:

- Katso taaksesi, niin saat nähdä, että hävitystyö on täydessä käynnissä. Näetkö, liekit jo lyövät katolle. Kun he lähestyivät Belgradia, tapasivat he palopaikalle rientävän palokunnan.

- Niin, menkää te vaan, huusi Demeter ivaten palosotamiehille — te tulette kuitenkin liian myöhään. Kun olette perillä, niin ei siellä ole mitään pelastamista. Ainoa, mitä voitte löytää huomenna, kun tuhka on ehtinyt jäähtyä on ihmisen palaneet luut.

- Sinä palajat toisten luo, tiedäthän missä he ovat. Sano ystävillemme, etteivät he saa nähdä minua tänään eikä huomenna. Minulla on täällä Belgradissa tärkeitä asioita. Tapahtukoonpa mitä tahansa, tulkoonpa korviinne mitä uutisia tahansa, niin saatte vaan lyhyesti pysyä metsässä. Teille on yhdentekevä, kuka kantaa Serbian kruunua.

Demeter puolestaan riensi niin kiireesti kuin voi översti Maschinin asunnolle. Ovi oli vaan kiinni painettu, joka todisti, että häntä oli kauan odotettu. Hän astui kiireesti sisälle. Hän löysi todellakin överstin vielä istumassa Avakumovitschin kanssa kirjoituspöytänsä ääressä, kumartuneina paperien ja suunnitelman yli.

- No, mitä on sinulla ilmoitettavaa, Demeter Banjaluki? huusi översti ryövärille.

- Ainoastaan hyviä uutisia, vastasi Demeter Banjaluki. — Petturi ja hänen vaimonsa ovat kuolleet.

- Kuolleet! Silloin olet todellakin suorittanut asiasi pian ja hyvin, sanoi översti, vaikka häntä värisytti. Mutta sitte antoi hän Demeter Banjalukin kertoa itselleen, kuinka molemmat petturit olivat kuolleet.

Molemmat miehet vapisivat, kun saivat kuulla, kuinka lähellä Ivanovitsch oli ollut ilmoittamaisillaan heidän aikeensa kuningattarelle. Demeter sai paljon ylistystä osakseen. Miehet olivat onnellisia ja översti huudahti hurmaantuneena:

- Kun huomenna tähän aikaan myrskykello soi, kun ei huomenna ole enää tyranneja olemassa, niin olet se sinä, Demeter Banjaluki, joka ehkä olet tehnyt suurimman työn siihen, että vapauden lippu liehuu Serbiassa ja että uusi aika koittaa meidän kovasti koetellulle isänmaallemme. Ja kun ei sinua enää ole olemassa täällä maan päällä, Demeter Banjaluki, kun — toivon siihen vielä olevan kauvan — tuolla haudan toisella puolella kerran langetetaan tuomion sinun töistäsi, niin on se, jonka tänä yönä olet tehnyt Serbian pelastukseksi, painava paljon vaa'assa hyvien töittesi puolella. Minä toivon, että vaaka on silloin tasalla ja että sinulle annetaan anteeksi se paha, mitä olet tehnyt.

KOLMASYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Se salaperäinen, Serbian historiassa niin merkillinen yö oli tullut.
Oli lämmin, kaunis kesäkuun ilta.

Kuninkaallinen perhe oli päättänyt syödä ulkona suurella palkongilla.
Komeasti katetun pöydän ääressä istuivat kuningas, kuningatar ja
Nicodem Lunjevica.

Kuningas oli hyvällä tuulella ja puheliaampi kuin tavallisesti ja kun illallinen oli syöty, käski kuningas tuoda virkistävän boolin. Lasit täytettiin ja hyvällä halulla maisteli kuningas virkistävää mansikkajuomaa.

- Niin, lanko Nicodem, sanoi hän — minä en aio enää hallita kuin pari vuotta. Sitte lasken hallitusohjat sinun käsiisi. Minä puolestani vetäydyn sitte takasin yksityiselämään. Me muutamme Parisiin, jotta voisimme siellä vapaina kaikista huolista viettää jälellä olevat päivämme. Ja kun olet tullut kuninkaaksi, jatkoi Aleksanteri — niin ajattele minun neuvoani, Nicodem Lunjevica, elä ole liian hyvä, se ei kelpaa hallitsijalle.

- Minä pidän aina sinun neuvosi mielessäni, kuninkaallinen lanko, vastasi Nicodem. — Sinun ei tarvitse peljätä, että minä pilaan sinun serbialaisesi. Sinä et ole ollut lähimainkaan niin ankara kuin olisi pitänyt.

Aleksanteri ei vastannut. Hän katsoi ylös taivaalle, jossa oli lukemattomia tähtiä.

- Oi, mikä ihana yö tämä on! huudahti kuningas. — Minä voisin istua täällä vaikka huomisaamuun asti. Ja kaupunki tuolla alhaalla on niin tyyni ja rauhallinen! Ei, mutta katsokaahan tuonne alas! Näin kirkkaalla ilmalla voi nähdä aina virralle asti. Ei ole kuin muutamia kulkijoita kaduilla. Ja sitte tahdotaan väittää, että täällä Serbiassa ollaan niin tyytymättömiä minun hallitukseeni! Olen kuitenkin kuullut sanottavan, että kaikilla näillä ihmisillä on hyvä olla. Mutta ne kiittämättömät tahtovat tietysti, että heillä olisi vielä paremmin. — Kuka se on? Siitä huoneesta, joka vei palkongille, kuului askeleita. Seuraavassa silmänräpäyksessä avattiin lasiovi ja lakeija ilmoitti, että poliisipäällikkö Rabe pyysi keskustelua erään tärkeän asian johdosta.

- Rabe, sitä parempi, hän voi tulla ulos palkongille. Minuuttia myöhemmin näyttäytyi Rabe ja teki syvän kumarruksen.

- Hyvä iltaa, rakas Rabe, sanoi Aleksanteri hänelle. — Istukaa alas!
Tulette juuri parhaaseen aikaan tyhjentämään tämän lasin.

- Ja minä sekoitan itse teidän lasinne, sanoi Draga ja täytti suuren pokaalin.

- Teidän majesteettinne ovat minulle liian hyväntahtoisia. Mutta velvollisuus ennen kaikkia, ja siitä syystä täytyy minun ilmoittaa teidän majesteeteillenne eräs asia, ennenkuin istuudun samaan pöytään kuninkaan ja kuningattaren kanssa.

- Mistä on kysymys? kysyi kuningas hiukan suuttuneena. Jos teillä on mitään sellaista sanottavaa, minulle, joka kiihoittaa hermojani, niin on parasta lykätä se huomiseksi.

- Ei, tänään täytyy sen tapahtua. On kysymys teidän majesteettinne turvallisuudesta. Minä pelkään nimittäin, lisäsi Rabe hiljaa — että olemme murrosajassa.

- Varmaankin aiotaan hyökätä teidän majesteettienne päälle ja pakoittaa kuningas jonkummoiseen myönnytykseen.

- Hyökätä minun päälleni! Kukahan sitä uskaltaisi, Rabe? Ei, te näette kaikki liian synkässä valossa, mutta minä annan sen teille anteeksi, tehän teette sen minun hyväkseni.

- Suokoon Jumala, huokasi Rabe, — että epäilykseni olisivat perusteettomat! Mutta minä luulen, ettei niin sittenkään ole asianlaita. Niin, vielä enemmän, minä tunnen, että minulla on todistuksia siihen, että pelkoni ei ole perätön.

- Tänä aamuna, sanoi Rabe, löydettiin eräästä puistosta eräältä julkiselta paikalta Belgradissa miehen ruumis, jonka tuntematon käsi oli murhannut. Tämä mies oli hirtetty tammeen ja tikarinpistolla oli lävistetty hänen sydämensä. Kun ruumis tutkittiin, olivat taskut tyhjät, niissä ei ollut mitään. Mutta murhatun paidassa oli nimi Ivanovitsch ja on hänellä ravintola lähellä Belgradia. Minä tahdoin välttämättömästi saada tarkempia tietoja tästä Ivanovitschista. Mutta kun minä olin siinä toimessa, ilmoitettiin minulle, että viime yönä, siis samana, jolloin Ivanovitsch murhattiin, oli hänen talonsa pantu palamaan. Palokunta koetti sammuttaa tulta. Muutamat rohkeat miehet tunkeutuivat palavaan taloon ja löysivät sieltä Ivanovitschin vaimon niinikään kuolleena makaavan kurkku poikki leikattuna.

- Tuohan on hyvin tavallinen murhajuttu, vastasi Aleksanteri — eihän se mitään todista.

- Minä pyydän teidän majesteettianne kuulemaan minua vielä muutamia minuutteja, vastasi poliisipäällikkö. — Minä esitän heti johtopäätökseni teidän majesteetillenne. Tämä Ivanovitsch, sen olen saanut selville, on palvellut korpraalina siinä rykmentissä, joka on översti Maschinin komennettavana. Nyt sanotaan viime aikoina nähdyn översti Maschinin usein käyvän Ivanovitschin ravintolassa. Kun minä tutkin niitä esineitä, jotka kannettiin ulos palavasta talosta, joutui käsiini eräs risti ja kun minä sitä käänsin, huomasin puuristin jalassa muutamia sanoja kaiverrettuina. Nämä sanat kuuluivat:

"Valapatto olkoon se, joka rikkoo sen valan, jonka on vannonut tämän pyhän kuvan vieressä."

Siitä teen sen johtopäätöksen, että Ivanovitschin ravintolassa on ollut salaliitto, joka on ehkä tarkoittanut teidän majesteettinne henkeä. Mutta Ivanovitsch ja hänen vaimonsa murhattiin, kun he tiesivät liian paljon ja ehkä näyttivät aikovan ilmaista koko asian. Olen vielä saanut selville, että sama Ivanovitsch on toissayönä ollut konakissa ja pyytänyt puhua teidän majesteettinne kanssa. Mutta silloin houkuteltiin hän puistoon ja tapettiin.

Aleksanteri tuli vuoron punaiseksi, vuoron valkoiseksi, levottomuus ajoi hänet ylös tuolilta.

- Seuratkaa minua huoneeseen, sanoi hän poliisipäällikölle. — Siellä saamme puhua pitemmältä. Täällä voisi joku kuulla meitä.

Draga, Nicodem ja poliisipäällikkö seurasivat kuningasta tämän työhuoneeseen.

- Te olette kertomuksellanne hirmuisesti pelottanut minua, Rabe, sanoi kuningas Aleksanteri. — Sillä jos salaliitto todellakin on niin pitkällä, niin en minä enää ole varma hengestäni.

- Me suojelemme teidän majesteettinne henkeä omillamme, vastasi poliisipäällikkö. — Mutta minä pyydän vaan teidän majesteettianne noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta ensi yönä.

- Teidän majesteettinne, sellaisista ihmisistä täytyy uskoa mitä pahinta. Mutta minä olen jo keksinyt keinon suojella teidän majesteettinne persoonaa tulevana yönä. Minä kehoitan teidän majesteettianne yhdessä kuningattaren kanssa valepuvussa lähtemään konakista.

Aleksanterilla ei näyttänyt olevan mitään tätä ehdotusta vastaan, mutta
Draga pani kohta vastaan.

- Ei mikään voima maailmassa saa minua pois täältä! sanoi hän. Mitä meidän vihollisemme sitte sanovat, jos pakenemme täältä? Elä sinä pelkää niitä murhanhaluisia roistoja, sillä jos he nyt todellakin tulisivat, niin usko minua, ettei kukaan heistä koske sinuun eikä minuun, he eivät sitä uskalla tehdä.

- Jos kuningatar katsoo, että on parempi jäädä konakiin, sanoi Aleksanteri, — niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Ja olemmehan me muuten jokseenkin turvatut täällä. Tunnettehan meidän uuden sänkykamarin oven salaisuuden, joka on ollut käytännössä noin kuukauden ajan, lisäsi kuningas matalammalla äänellä. — Te tiedätte, että ne ovat kaksinkertaiset ovet ja että molempain ovien väliin on pantu dynamiittia! Jos nyt joku sellainen pyytäisi päästä sisään, jonka puolelta meidän olisi pelättävä jotain vaaraa, niin ei meidän tarvitse muuta kuin painaa sähkönappulaa. Dynamiitti särkee silloin oven ja se, joka seisoo oven ulkopuolella musertuu ehdottomasti.

- Minä uskallan ylpeydellä väittää, teidän majesteettinne, vastasi Rabe itsetietoisesti, että se olen minä, joka olen keksinyt ja määrännyt sen oven laitettavaksi. Tosin siitä on hiukan turvaa, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, ettei olla usean henkilön kanssa tekemisissä.

- Kuinka voisi niitä tulla monta? keskeytti Draga puhujan. — Murhaajien täytyy kulkea kahden pihan läpi ja molemmat ovat sotamiehillä varustetut. Nämä eivät tosin ole vahtihuoneissa, mutta ensi melun kuultua kutsuttaisiin vahtisotamiehet heti kiväriin.

- Niin, se on totta, vastasi Rabe hiukan hämillään. Minä en todellakaan voi ajatella, kuinka se voisi murhaajille olla mahdollista tunkeutua kuninkaalliseen sänkykamariin!

- Suuremman varmuuden vuoksi pyydän teitäkin, rakas Rabe, olemaan tämän yön konakissa.

Rabe kalpeni, hänestä ei tämä käsky ollut ollenkaan mieluinen. Mutta hän kumarsi kuninkaalle ja vakuutti olevansa valmis siihen. Tällä hetkellä kirosi hän sitä pakkoa, johon virka hänet velvoitti.

- No, entäs sinä, Nicodem lanko, sanoi Aleksanteri Lunjevicalle. —
Mitäs sinä sanoisit, jos pyytäisin sinuakin jäämään yöksi konakiin.

- Minuako? änkytti Lunjevica. — Minä pyydän, että kuninkaallinen lankoni vapauttaa minut siitä, sillä minä olen, olen todellakin luvannut ystävilleni tavata heitä 12 tienossa, enkä minä voi olla sieltä poissa.

Mutta mitä Nicodemiin tulee, niin ei se ollut pelko, joka pani hänet hylkäämään kuninkaan ehdotuksen. Hän ei edes ajatellutkaan, että mitään ikävää voisi sattua sinä yönä.

- Me emme tarvitse veljeäni, sanoi Draga, joka heti näki, etteivät ne olleet ystävät, jotka odottivat häntä, vaan että se oli nähtävästi joku sievä ja rakastettava ystävätär.

Mitäs nämä suuremmoiset valmistukset muuten hyödyttävät? huudahti Draga. Tämä yö menee yhtä tyyneesti kuin muutkin yöt ja minä olen aivan varma siitä, että kun aamulla heräämme ja istumme aamiaispöydässä, niin nauramme molemmat sydämen pohjasta tälle tarpeettomalle pelollemme.

- No, mene sitte, Nicodem, sanoi Aleksanteri. — Me tahdomme nyt vetäytyä huoneisiimme. Sinä olet oikeassa, huomenna nauramme kaikelle.

- Huomenna nauramme sille, sanoi Nicodem hymyillen. — Eikä vaan huomenna, vaan ylihuomenna ja kaikkina muina päivinä koko ikämme.

Sitte meni hän kuninkaallisen sisarensa luo, tarttui hänen käteensä ja painoi siihen kunnioittavan suudelman. Kuninkaalliselta langoltakin otti hän sydämelliset jäähyväiset ja ojensi Rabelle alentuvasti kätensä.

Draga oli oikein arvannut otaksuessaan, että Nicodemilla olisi joku suostuttu yhtymys sinä yönä. Se oli eräs Belgradin nuori kaunis rouva nimeltä Sarolta, jonka luo Nicodem läksi. Tämä rouva asui eräässä komeassa talossa Bogargassen varrella, jossa hän saattoi olla ihan rauhassa. Sinne oli hän kutsunut Nicodemin viimeistään 11 aikaan. Nicodem Lunjevica ei olisi mistään hinnasta luopunut siitä huvista ja oli pienellä kortilla ilmoittanut Saroltalle, että hän tulisi määrättyyn aikaan. Hän oli nyt matkalla Bogargasselle. Upseerin viittaan kääriytyneenä kulki hän pää ylpeästi pystyssä pitkin katuja eikä välittänyt, vaikka kannuksien ja katukiviä nakkaavan sapelin kolina kuului kauas. Hän ei nähnyt, että eräs tumma olento aina seurasi häntä. Näöstä päättäen oli se kerjäläinen, joka hiipi pitkin seiniä.

Tämä olento pysyttelihe Nicodem Lunjevican takana, kunnes oli tullut Bogargassella olevan talon luo. Hän odotti kadun toisella puolella kunnes portti oli mennyt kiinni Nicodemin takana. Mutta silloin ojensi hän itsensä suoraksi ja riensi kiireesti sieltä pois. Kerjäläinen ei ollut kukaan muu kuin Demeter Banjaluki. Hän oli luvannut ottaa selkoa, mihin Nicodem sinä yönä menisi, jotta hänet sitte voitaisiin löytää. Ja kun Demeter sitte kiiruhti översti Maschinin asuntoon ja astui siihen huoneeseen, jossa salaliittolaiset istuivat, huudahti hän:

- Hyvät herrat, Nicodem Lunjevica on satimessa. Hän on erään komean rouvan luona, nimeltä Sarolta, ja minä tiedän, ettei hän elävänä sieltä palaa.

- Kuinka te sen tiedätte, Demeter Banjaluki, että Nicodem jää niin kauaksi Saroltan luo?

- Niin, hyvät herrat, se on hyvin yksinkertainen asia. Minä olen kehoittanut Saroltaa houkuttelemaan kuningattaren veli satimeen, jotta minä varmasti voisin saada hänet käsiini.

- Kyllä, hän on onneton olento, vastasi Demeter. Hän oli kerran rikkaan unkarilaisen kreivin puoliso. Nicodem vietteli hänet ja otti luokseen Belgradiin ja kun sitte väsyi häneen, niin hylkäsi. Onneton harhaili avuttomana Belgradissa. Hän ei voinut ansaita elatustaan ja oli vihdoin aikeessa heittäytyä Saveen, kun minä viime minuutissa pelastin hänet. Hän uskoi minulle kohtalonsa ja vakuutti, että hänellä oli vaan yksi ainoa toive, voida kostaa Nicodem Lunjevicalle. No niin, minä hankin hänelle tilaisuuden siihen. Vuokrasin hänelle komean asunnon, toimitin hevoset ja ajopelit, ostin komeita vaatteita, jotta hän ennemmin tai myöhemmin voisi houkutella Nicodemin satimeen.

Tänään luulee Nicodem löytävänsä autuuden, mutta sen sijaan odottaa häntä kuolema.

Översti Maschin puristi kiitollisena Banjalukin kättä ja katsoi sitte kelloansa.

- Mitä kello on? kysyi hän juhlallisella äänellä. — Verratkaamme kelloja.

- Seitsemän minuutin perästä on se neljännestä vailla kaksitoista kuului vastaus salaliittolaisten piiristä.

- Hyvä, siis lähdemme seitsemän minuutin perästä, komensi översti Maschin. — Laittakaa aseenne kuntoon, ystävät, ja muistakaa vielä kerran, että sen, minkä nyt teette, tapahtuu isänmaan hyväksi. Neljännestä vailla kaksitoista lähdemme tästä talosta ja yhdymme tovereihin, jotka odottavat meitä linnan puistossa. Viittä minuuttia vailla kaksitoista tunkeudumme konakiin ja kun kellot Belgradissa ilmoittavat, että keskiyö on tullut, niin Serbian Aleksanteri ja Draga ovat vetäneet viimeisen henkäyksensä.

NELJÄSYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Kuningas säpsähti unessaan. Mutta hän oli niin uninen, että Dragan täytyi ravistaa häntä olkapäistä ennenkuin hän oikein selvisi.

- Aleksanteri, huusi Draga — etkö kuule! He tulevat — murhaajat ovat täällä. Oi, Heinrich Rabe oli sittenkin oikeassa!

- Murhaajat? sanoi kuningas vapisevin huulin tuskin kyeten puhumaan. —
Mitä sinä sanot? — Murhaajat?

- Etkö kuule melua, ampumista ja tappelua pihalta? Aleksanteri, meidän täytyy paeta! Oi, jospa olisin jo kauan sitte lähtenyt pois tästä kurjasta, kirotusta maasta! Nyt on se ehkä liian myöhäistä.

- Peijakas, voithan kutsua kamaripalvelijasi, jos tarvitset apua! sanoi hän raa'alla äänellä.

Sillä tällä hetkellä lakkasi Draga olemasta kuningatar ja muuttui siksi, mikä oli ennen ollut, halpamainen, raaka nainen, jonka povessa asui eläimelliset tunteet.

Kuului aseiden kalinaa. Nyt ammuttiin taas laukaus. Nyt hyökkäsi useita henkilöitä portaita ylös.

- He tulevat — minä olen kadotettu — he tappavat minut! valitti Aleksanteri. — Oi Jumala — auta minua — auta minua, minä en voi nousta ylös!

Silloin kuultiin lyötävän ovelle nyrkeillä tai jaloilla — sitä ei voinut niin tarkkaan eroittaa millä.

- Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne — kapina! Enkö minä ollut oikeassa kun sanoin, että salaliitto on olemassa?

- Ah, se on Rabe! Tulkaa tänne, auttakaa, suojelkaa meitä, pelastakaa meidät!

Draga oli rientänyt ovelle. Hän aikoi avata sen, mutta silloin seisoi kuningas jo hänen vieressään.

- Minä kiellän sinua avaamasta ovea, huusi hän. — Kuuletko, minä kiellän sinua!

- Se saattaa olla joku ansa, kuiskasi kuningas hänelle. Me emme avaa. Minulla on parempi keino, jolla voimme itseämme suojella. Muistathan dynamiitin! Samalla hetkellä, jolloin he kaikki seisovat oven ulkopuolella, vedän minä sytytyslangasta, ja silloin — haa — silloin lentävät he kaikki ilmaan! Vielä olen minä Serbian kuningas, vielä seisoo valtaistuimeni suorana, vielä olemme me elossa. Ei, elä vapise, Draga! — Missä on revolverini? — Missä on sapelini?

- Haa, he tulevat yhä lähemmäs! — Niitä tuntuu olevan monta! Etkö kuule askeleita? Meillä on vaan yksi keino pelastua: pako. Tule kanssani — seuraa minua!

Draga muisti nyt, että kiertoportaat veivät siihen huoneeseen, jossa Stefan Naumovitsch oli vangittuna. Mutta sen huoneen ikkunoissahan oli rautaristikot. Siinä ei myöskään ollut muuta uloskäytävää, kuin se, joka vei kiertoportaille. Hän oli erityisesti laitattanut huoneen sillä tavoin estääkseen Stefania pakenemasta.

- Ei, ei, se ei käy päinsä! ähkyi hän ja jäi seisomaan vaatekammioon vievän oven eteen. — Meillä ei ole mitään pakenemisen mahdollisuutta.

- Ikkunasta? Tämä huonehan on toisessa kerroksessa. Ja mistä sinä muuten tiedät vaikka osa salaliittolaisia olisi ikkunan alla vahdissa.

Aleksanteri juoksi kuin mielipuoli ympäri huonetta. Hänellä oli miekka toisessa kädessä ja revolveri toisessa. Mutta hänellä ei ollut muuta kuin paita päällään ja sellaisessa asussa ei hän tehnyt juuri mahtavaa vaikutusta.

- Draga — Draga! kuiskasi hän. — Ota sinä revolveri! — Ammu sinä, kun he tulevat sisälle! — Minun käteni vapisee niin hirmuisesti.

- Sinä olet kurja pelkuri! huusi Draga hänelle. — Sinä olet pahin raukka, mitä koskaan olen nähnyt. Ah, miksi heitin minä itseni sinulle! Kuinka onnellinen olisin ollut, jos en olisi koskaan sinua nähnyt? Mitä olen nyt sillä voittanut, että tulin Serbian kuningattareksi? Olisinhan sen sijaan voinut elää huolettomana ja onnellisena Parisissa.

Silloin puhkesi Draga hillittömään nauruun, joka tällä hetkellä kuului hirmuiselta.

- Minäkö rakastanut sinua! huudahti hän sitte. — Sinä olet minusta aina ollut vastenmielisin ihminen maan päällä! Tomppeli, luuletko todellakin, että voit herättää kenessäkään naisessa rakkautta? Mene pois luotani, elä koske minua, anna minun olla!

- Haa, nainen — sinä se olet, joka olet vetänyt minut alas! sanoi Aleksanteri kuohahtaen, voimatta kumminkaan nostaa kättänsäkään sanojensa vahvikkeeksi. — Aina siitä asti kuin minut vihittiin sinuun, on minua halveksittu Serbiassa. Eipä se tosiaankaan ole suotta, kun sanotaan, että minä olen mennyt naimisiin Serbian katunaisen kanssa. Haa, nyt taistellaan jo etuhuoneessa! — Kuuletko, Heinrich Rabea vaaditaan avaamaan ovi.

Niin olikin todellisuudessa. Salaliittolaiset olivat osanneet väkisin tunkeutua konakin ulko- ja sisäportin läpi ja olivat nyt kuninkaallisen sänkykamarin ulkopuolella. Täällä seisoi vapiseva olento, josta näki, että hän oli kovassa kuoleman pelossa.

- Seis — kuka sinä olet? Puhu! käski häntä översti Maschin, joka ei puolipimeässä heti tuntenut miestä.

- Minä olen teidän ystäviänne, vastasi ääni, josta selvästi kuuli, että se tuli tuskan murtamasta sydämestä. — Minä olen odottanut teitä tässä, sillä minä tiesin kaikki ja tahdoin raivata teille tietä.

- Ah, minä luulen, että se on tuo keikarimainen Heinrich Rabe, huudahti översti Maschin, Belgradin poliisipäällikkö!

- Aivan oikein, översti Maschin! Belgradin poliisipäällikkö, kuninkaan pahin vihollinen — niin, niin, se tahtoo sanoa — salassa. Oi, miten minä vihaan tuota Dragaa! Eläköön tasavalta! Eläköön salaliitto!

- Kaikista ihmisistä, joita Serbiassa löytyy, on tätä kaikista vähimmän säästettävä. Katsokaa, hän nukkuu kuninkaan etuhuoneessa suojellakseen häntä ja nyt koettaa hän kuitenkin asettua meidän puolellemme. Mutta minä luulen, hyvät herrat, että me kiitämme sellaisesta seurasta.

- Mitä se tahtoo sanoa — mitä se merkitsee? änkytti Rabe. Ette kai te aio — ah, enhän minä tahdo estää teitä, minä olen samaa mieltä kuin tekin. Minäkin —

- Elä koeta saada meitä toisiin ajatuksiin! keskeytti hänet Maschin. Sinun täytyy kuolla, ystäväni! Levitä käsivartesi, jotta luodit varmemmin sattuisivat!

- Apua, apua! huusi Rabe tällä hetkellä ja heittäytyi ovea vasten, joka vei kuninkaalliseen sänkykamariin. — Teidän majesteettinne, minut tahdotaan tappaa!

- Pois tieltä, minä ammun tuon roiston! huudahti Maschin. — Minä en aio tuhlata monta laukausta häneen, yksi luoti saa riittää.

Maschin laukaisi. Hänen luotinsa sattui Raben sydänalaan. Se lävisti ruumiin ja meni oveen. Onnettomuudeksi sattui kuula siihen oveen, jossa se ennen mainittu dynamiitti oli. Ja nyt — kuului hirmuinen rätinä, joka tuntui panevan koko talon perustukset huojumaan, liekkiä, hirsiä, sirpaleita, ja sitte — kuului kuolon korahdus — kuoleva makasi Maschinin jalkain juuressa. Se oli nuori luutnantti Popoff, joka oli uskaltanut liian kauas, ainoa salaliittolainen, joka tänä veriyönä sai surmansa.

Mutta Heinrich Rabenkin ruumis oli mennyt pieniksi palasiksi. Hän oli tarttunut kiinni oveen ja hänet oli dynamiitti ensiksi murskannut.

Samalla hetkellä, jolloin räjähdys tapahtui, pakenivat kuningas ja kuningatar sänkykamarista vaatekammioon. He olivat yöpuvuissaan, molemmat vapisivat tuskasta ja kylmästä kuin olisi ollut keskitalvi. Dragalla oli vielä siksi päättäväisyyttä ja ajatuskykyä, että sulki oven jälkeensä, niin että he hetkeksi ainakin olivat turvatut. Mutta oi, kuinka kauan. Salaliittolaiset, jotka olivat osanneet avata niin monta ovea, eivät varmaan pysähtyisi tämän edessä.

Kuningas oli puoliksi tajuttomana vaipunut eräälle tuolille. Draga seisoi muutamia askelia hänestä kädet rinnan päällä ristissä.

- Tämä on loppu — mutisi hän — tämä on koko ihanuuden loppu! Ha, haa, missä on nyt kruunusi, kuningas Aleksanteri? Mutta tämä on oikein sinulle, olenhan aina sanonut, että sinä olet raukka, joka ei osaa esiintyä kyllin tarmokkaasti. Tiedätkö, ketä murhaajat ovat? kysyi hän mennen lähemmäs Aleksanteria.

- Upseerien! huudahti Draga. — Eikä ne kurjat ajattele, että ovat vannoneet valan. Ah, pääsisinpä vaan tämän yön ohi ja olisipa minulla vielä ohjat käsissä, niin näyttäisin minä heille. Ne roistot, he tahtovat olla upseereja, mutta ovat petoja, valapattoisia petoja! He ovat vannoneet suojelevansa kuningasta ja nyt tunkeutuvat he keskellä yötä linnaan.

- Mitä se hyödyttää tuo valitus ja moittiminen? Meidän täytyy tyyntyä, jotta voimme puhua ja vastata heille. Minä pyydän sinua elä esiinny ylpeästi heitä kohtaan. Viekkaudella voimme voittaa heidät, muutoin emme elä tämän yön yli.

- He ovat jo tuolla, huudahti Draga. — Kuuletko, kuinka he raivoovat sänkykamarissa ja hakevat meitä?

- Missä on Serbian kuningas? kuului raaka ääni sänkykamarista. — Onko hän hereillä? Hänhän nukkuu muuten aina. Ainoastaan silloin kun tahtoo tehdä maalle jotakin pahaa, herää hän.

- Ja missä on Serbian katunainen? kuului toinen raaka ääni. — Missä hän on? Tulkaa esille, vai oletteko menneet piiloon sängyn alle?

Hän oli nyt kalmankalpea, joka veripisara oli paennut hänen poskiltaan, sillä hän oli tuntenut lankonsa, översti Maschinin äänen. Siltä mieheltä ei hän voinut odottaa armoa eikä sääliä, hän oli liian syvästi loukannut häntä.

- Aleksanteri, huusi hän äkkiä ja vaipui hänen jalkainsa juureen,
Aleksanteri!

- Suojele minua heiltä, Aleksanteri, he tahtovat tappaa minut! Usko minua, nuo miehet ovat tulleet tänne vaan minua tappamaan. Sinulle eivät he tee mitään pahaa, sillä sinussa näkevät he aina kuninkaan, mutta minua, minua he vainoovat.

Ja Aleksanteri, jota Draga aina moitti niin heikoksi ja pelkuriksi, laski kätensä hänen päänsä päälle ja sanoi:

- Elä pelkää, Draga, minä suojelen sinua. Sinä olet minun vaimoni, minun kuningattareni, ja päästäkseen sinun luoksesi täytyy heidän kulkea minun ruumiini yli.

Nämä sanat eivät näyttäneet paljoakaan häntä lohduttavan, vaan hiipi hän, pelosta vapisten, vielä lähemmäs kuningasta.

- He ovat paenneet! huusi Maschin ulkopuolella. — Mutta he eivät voi olla kaukana. Tuon tapettioven takana täytyy niiden olla. Ja seuraavassa tuokiossa löi hän nyrkillä ovelle ja huusi:

- Elä piiloudu, Serbian kuningas, jos et ole pelkuri, vaan avaa ovi ja astu tuomariesi eteen.

- Mitä pitää minun tekemän? kysyi kuningas. Avaammeko me, vai annammeko heidän särkeä oven?

He kuulivat salaliittolaisten äänet, he kuulivat kirveen iskut ja äkkiä meni ovi sirpaleiksi ja salaliittolaiset hyppäsivät niiden yli huoneeseen.

- Täällä he ovat, täällä ovat molemmat — sekä kuningas että hänen jalkavaimonsa! huudahti Maschin. Olipa hauskaa, että löysimme heidät!

Aleksanteri oli asettunut Dragan eteen seisomaan ja peitti hänet omalla vartalollaan. Hän ojensi itsensä niin suoraksi, ettei Draga ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena ja hänen äänensä kuului varmalta kun hän huudahti:

- Tämä talo ei ole enää mikään kuninkaallinen linna, vastasi hänelle översti Maschin. Tämä on kansallisomaisuutta.

- Te, ketä te olette. Te olette upseereja, minun alamaisiani, minun palvelijoitani.

- Elkää erehtykö todellisuuden suhteen, teidän majesteettinne, vastasi Maschin. — Teidän asemanne on hirvittävän vakava. Kuulkaa tyyneesti, mitä minulla on sanottavaa, niin saatte ainakin tilaisuuden pelastaa elämänne.

- Mitä saan kuulla teiltä? Te tunkeudutte tänne väkisin. — Onko se sopiva keino esittää toivomuksiaan kuninkaallensa?

- Ehkä te ette enää ole meidän kuninkaamme, vastasi Maschin, ottaen paperin taskustaan. — Lukekaa tämä, kuningas Aleksanteri ja kirjoittakaa sitte alle!

Aleksanteri otti paperin ja tuijotti siihen kirjoitettuihin riveihin. Puna ja kalpeus vaihtelivat hänen kasvoillaan ja käsi, joka piti paperia, vapisi kovasti.

- Minä en ymmärrä, mitä te tahdotte, sanoi hän. Kehoitatteko minua kirjoittamaan tämän paperin alle, jossa on ehdotettu minun vallasta luopumistani? Pyydättekö minulta, että lakkaisin olemasta kuningas?

- Niin, sitä pyydämme! huusivat kaikki yhdestä suusta. Koska te olette arvoton olemaan Serbian kuningas, lisäsi översti Maschin, arvoton hallitsemaan tätä maata. Kerran rakastimme me teitä Aleksanteri, sillä te olette kuitenkin Obrenovitsch, ja te olitte nuori mies, josta me toivoimme, että hän tätä maata rakastaen ohjaisi hallitusta. Mutta te olette tehnyt toiveemme turhiksi, te olette tehnyt kansanne onnettomaksi. Mutta nyt ei ole enää kysymys teidän persoonastanne, vaan kansan hyvinvoinnista. Teillä ei siis ole muuta keinoa, Serbian Aleksanteri, kuin juhlallisesti luopua kruunusta. Tänä yönä täytyy teidän lähteä Serbiasta. Teidät viedään Saven yli. Itävallassa saatte sitte viettää jälellä olevat päivänne. Samalla täytyy teidän jättää kaikki, mitä olette ryöstänyt kansalta, kaikki ne rahat, jotka olette haalinut kokoon ja vääryydellä kiristänyt kansalta.

- Silloin olette te kuoleman oma, vastasi Maschin. — Minä varoitan teitä, Serbian Aleksanteri, ettette vaan kieltäytyisi. Sillä tässä seisoo miehiä, jotka ovat varmasti päättäneet tänä yönä antaa Serbian kohtalolle toisen käänteen. Tämä maa on tarpeeksi huoannut ja vapissut teidän valtikkanne alla, kansan elinvoimat ovat imetyt ytimeen asti. Siitä syystä täytyy meidän katsella toista kuningasta.

- Emme, Skuptschina tulee sen päättämään, kuka tulee Serbian kuninkaaksi. Me tahdomme vaan poistaa maasta sen mätähaavan, jonka nimi on kuningas Aleksanteri.

- Lyhyesti sanoen siis, huudahti Aleksanteri, — aiotte te murhata minut, jos en luovu kruunusta?

Syvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Sitte vastasi översti Maschin lujalla äänellä.

- Niin, sen aiomme tehdä, sen olemme varmasti päättäneet, sen olemme toisillemme vannoneet.

- Mutta olettehan minullekin vannoneet valan silloin kun tulitte upseereiksi. Ettekö muista, että silloin vannoitte valan suojellaksenne minua?

- Ehkä tekomme näyttää uskottomalta, mutta me odotamme tyyneesti maailman tuomiota. Meillä ei ole muuta tehtävää, tämä on pelkkä hätäkeino.

- No niin, huudahti kuningas — minä olen valmis allekirjoittamaan. Niin, olenpa todellakin, sillä ei se ole enää ilo minulle olla sellaisen kansan kuninkaana, joka toimii niin uskottomasti minua vastaan. Ulkomailla haen itselleni kodin siellä voimme me, Draga ja minä, elää onnellisina.

- Eikö hän seuraa minua? Kysykää vaan häneltä, niin saatte kuulla, tahtooko hän erota minusta.

- Se olisi hyödytön kysymys, sillä Dragalla ei ole enää mitään päätösvaltaa, hän on tuomittu kuolemaan. Samat upseerit, jotka ovat vannoneet pakoittavansa teidät luopumaan kruunusta, ovat myöskin vannoneet tappavansa myrkyttäjä Dragan.

Draga huudahti. Hän heittäytyi kuninkaan syliin ja tämä veti hänet lähemmäs itseään.

- Kuulkaa, sanoi kuningas — minä kirjoitan tämän paperin alle, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että te ette koske Dragaan, vaan annatte hänen seurata minua.

- Hänen tuomionsa on jo langetettu. Minun vallassani ei ole, eikä näidenkään upseerien, jotka seisovat tässä, muuttaa sitä.

- Sitte käännyn minä näiden toisten puoleen. Tehän olette upseereita, joista sanotaan, että he ovat ritarillisia.

- No, lausui kuningas hampaittensa välistä, — niin en minäkään koskaan kirjoita minkään paperin alle. Minä heitän sen kappaleet teidän jalkainne eteen.

- Varo itseäsi, kuningas Aleksanteri! huudahti översti Maschin varoittaen. — Sinä olet hukassa, jos sen teet!

Mutta kuningas oli jo repinyt paperin palasiksi ja heitti ne halveksivalla liikkeellä upseerijoukkoon.

- Takasin, hän on langettanut oman tuomionsa! Antakaa tilaa, hänen täytyy kaatua.

- Hyvästi vaimoni, huudahti Aleksanteri — hyvästi! Anna minulle vielä suutelo, sitte täytyy meidän kuolla!

Samassa pamahti useita laukauksia. Ei tiedetä, kuka ampui ensi laukauksen. Mutta se sattui, se ensi kuula ja samoin muutkin, jotka ammuttiin Aleksanteria kohti.

Heikosti valittaen vaipui kuningas kokoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä makasi hän suorana Dragan jalkain juuressa. Verta juoksi eräästä haavasta rinnassa, useasta haavasta, päässä ja muistakin haavoista ruumiissa.

"Kuninkaan ruumis oli luotien lävistämä kuin seula", kertoi sitte eräs salaliittolaisista. "Surkeata oli nähdä, kun hänet ammuttiin kuten hullu koira."

VIIDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.

- Tyranni on kuollut! huusi översti Maschin hurmaantuneena. — Serbia, sinä olet pelastettu, tyranni on kuollut!

- Tyranni on kuollut! kaikui koko käytävässä ja huuto kulki yhä kauemmas ja kauemmas saaden kaikkialla ihastuneen vastakaiun.

- Serbian Aleksanteri on kuollut! Maa on pelastettu. Eläköön kansa, huudettiin kaikkialla ja ne, jotka kuulivat tämän huudon, kantoivat sitä yhä kauemmas ja kauemmas yli koko kaupungin. Mutta vielä ei ollut vapautustyö täydellinen, vaikka kuningas oli tehty vaarattomaksi. Vielä kerran nousi hän vasemmalle kyynäspäälleen, puristi nyrkkiin oikean kätensä ja sähisi:

Mutta sitte himmenivät hänen aivonsa, hän meni tainnoksiin ja ainoastaan muutamia sanoja tunkeutui hänen huuliltaan.

- Isä — murhaaja — elä tuomitse minua Jumala. Minä olen viaton — se oli — se oli nainen. Niin, nainen, johon minut yhdistit!

Ei, ei, elä vedä minua perikatoon, minä en tahdo kuolla, kruunu — isä — äiti — anna anteeksi.

Ja sanat anna anteeksi, huulillaan kuoli Serbian kuningas Aleksanteri. Hän oli pahimpia itsevaltiaita mikä koskaan on istunut Euroopan valtaistuimella. Hän ei koskaan tuntenut kansansa rakkauden tarvetta. Hänellä ei ollut edes se selvillä, että hän kantoi kruunua kansankin armosta eikä yksin Jumalan armosta. Hän eli kuin tyranni ja kuoli kuin tyranni.

Mutta Draga itse eli vielä, hän eli ja painautui erääseen pukuhuoneen nurkkaan kuolontuskasta vapisten, kasvot hirmuisesti vääristyneinä mitä ilkeimmän kurjuuden kuvana, huolimatta siitä kauneudesta, jota hänessä vielä oli jälellä.

Draga oli tähän asti pitänyt mahdottomana, että salaliittolaiset olisivat voineet tehdä kuninkaalle mitään pahaa ja siitä syystä luuli hän, että he lopulta säästäisivät häntäkin. Mutta kuningas makasi nyt kuolleena veren tahraamana lattialla. Nyt ei ollut enää kuningasta. Nyt tiesi hän, että hänenkin vuoronsa tuli, nyt tiesi hän, että hänen täytyi kuolla.

- Ulos, ystävät! huusi nyt översti Maschin käskevällä äänellä. — Muistakaa, että olette jättänyt sen naisen minulle. Minä pyydän teitä, jättäkää minut yksin hänen kanssansa. Minulla on sanottavana hänelle muutamia sanoja, viimeiset, jotka hän saa kuulla täällä maan päällä. Mutta pitäkää itsenne valmiina, pysähtykää oven viereen, niin, että voitte ottaa osaa minun kostooni, kun minä kutsun teitä.

- Draga Lunjevica, sanoi Maschin kolkolla äänellä — se hetki on tullut, josta kerran puhuin sinulle, jota silloin sinulle ennustin. Silloin pilkkasit sinä minua, nauroit vasten silmiä ja sanoit minulle:

"Kun sinä jo kauan olet kukistunut, loistan minä vielä onnessani, minua palvellaan, minua ihaillaan." Nyt näet, Draga, kuinka sinua palvellaan ja ihaillaan. Sinä olet enin vihattu nainen koko Serbiassa, joka ihminen sinua halveksii ja maan parhaat miehet ovat tuominneet sinut kuolemaan. No, Draga, valmista nyt ottamaan kuolinisku! Sinun veressäsi jäähdytän minä sen koston, jonka kerran vannoin toimittavani sinulle seisoessani veljeni kuolinvuoteen ääressä, veljeni, jonka sinä häpeällisesti tapoit — myrkyllä.

Näin sanoen tarttui hän äkkiä Dragan niskaan ja sysäsi hänet voimakkaasti lattiaan.

Översti Maschin veti tikarinsa. Sen sysäsi hän Dragan rintaan, niin, että se painui vartta myöten hänen poveensa.

- Haa, huuda sinä, sanoi Maschin, ojentuen taas suoraksi — huuda niin paljon kuin tahdot! Tässä talossa ei ole enää apua sinulle, eikä koko kaupungissa, ei koko maassa, sillä kaikki kiroovat sinua.

Se näytelmä, joka nyt seurasi, on liian hirmuinen kuvattavaksi. Kaikki hyökkäsivät Dragan päälle ja syöksivät tikarit hänen rintaansa. Veri juoksi virtanaan ja kuitenkin hän vielä eli.

- Ei vielä kuollut! huusi Maschin. — Ei, sinulla ei saa olla syytä kutsua minua säälimättömäksi. Minä suon sinulle suurimman armon, minkä nyt voin antaa sinulle, kuoliniskun, säälivän luodin, joka tekee lopun sinun kurjasta elämästäsi.

Hän asetti revolverin Dragan ohimolle. Mutta vielä oli tuossa hirmuisesti raadellussa ruumiissa niin paljon elinvoimaa jälellä, että Draga huudahti:

- Elämä on kaunis ainoastaan silloin, huudahti översti Maschin melkein juhlallisella äänellä — kun se on rehellinen ja sillä on hyvä tarkoitus. Mutta sinä olet vienyt Serbian perikadon partaalle. Sinun elämäsi on hukkaan mennyt, se on kirouksena miljoonille ihmisille.

- Hän on kuollut! huusi översti Maschin. — Riemuitkoon kaikki maa, sillä nyt on kaatunut se paha henki, joka uhkasi Serbian vapautta! Uusi elämä, uusi onni koittaa nyt meille!

Hurmaantuneina heittäytyivät salaliittolaiset toistensa syliin ja suutelivat toisiansa itkien ja onnitellen.

Kaksikymmentä kättä oli heti valmiina nostamaan kuninkaan ja Dragan ruumiita.

- Heittäkää ne ulos kadulle! Syökööt korpit tai koirat ne, se ei meitä liikuta!

Monta upseeria kantoi kiireesti ruumiit palkongille, joka oli sänkykamarin ulkopuolella ja ulottui kadulle. Ensin nostivat he kuninkaan ruumiin ja heittivät kaiteen yli kadulle. Sitte lensi Dragan ruumis samaa tietä.

KUUDESYHDEKSÄTTÄ LUKU.

Samana yönä, jolloin Serbian Aleksanteri ja Draga niin hirmuisella tavalla murhattiin, otettiin hengiltä myöskin Nicodem Lunjevica, yksi aikansa hirmuisimpia ilmiöitä.

Hän luuli sinä yönä saavansa levätä Saroltan sylissä. Sarolta ottikin hänet vastaan hurmaavassa puvussa. Hän heittäytyi Nicodemin syliin ja suuteli häntä hellästi. Mutta tuskin he olivat ehtineet hyväillä toisiansa, kun talon portti äkkiä jyrisi ja kun ei se heti avautunut, lyötiin portti sisään ja salaliittolaiset tunkeutuivat sisälle. Nicodem haki revolverinsa, mutta hänelle ei annettu aikaa sitä käyttää. Ennenkuin hän ehti siihen tarttua oli jo hyökätty hänen päällensä ja hänet vangittu.

- Kurjat, mitä uskallatte tehdä, oletteko tulleet mielettömiksi? Enkö minä ole kuningattaren veli, enkö minä ole vallanperijä? huusi Nicodem.

- Nyt ei ole enää kuningatarta, sisaresi makaa murskattuna kadulla konakin ulkopuolella lankosi rinnalla. Kuningas ja kuningatar ovat molemmat kuolleet!

Silloin tiesi Nicodem, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut ja meidän täytyy rehellisesti myöntää, ettei hän suinkaan pelkurimaisesti mennyt kuolemaan. Tyyneenä ja vastarintaa tekemättä antoi hän viedä itsensä ulos kadulle, asettui lyhtypylvään viereen ja huudahti:

- Ampukaa sitte, koirat, mutta tähdätkää ainakin varmasti. Näytelmä on loppunut, se oli todellakin kappale, joka huvitti minua suuresti. Nyt jälestäpäin maksan minä pääsymaksun.

Mutta vielä on eräs henkilö, joka sinä yönä sai surmansa. Se oli arvoisa täti Eufemia. Melun säikyttämänä harhaili hän ympäriinsä konakissa. Hän päätti vihdoin pelastua erään takaportaan kautta. Mutta hädissään astui hän harhaan ja syöksyi päälleen alas portaita.

Niska musertui ja hän jäi makaamaan aliselle portaalle. Hänkin oli saanut rangaistuksensa.

Nyt on Serbia Pietari Karageorgevitschissa saanut oikeamielisen kuninkaan, joka kykenee parantamaan ne monet haavat, jotka Draga on maalle tuottanut, edellyttäen, että hän saa rauhassa sitä tehdä. Hän on eroittanut virastaan kuningas Aleksanterin murhaajat, tosin vasta sitte kun eurooppalaiset vallat hänet siihen pakoittivat.

Yksi onnellinen pari löytyy sentään Serbiassa, nimittäin Stefan
Naumovitsch ja hänen Geniansa. He olivat vihdoin löytäneet toisensa ja
olivat yhdistetyt molemminpuolisessa rakkaudessa. He asuvat kauniissa
Wienissä, samassa talossa, joka kuului Genian vanhemmille ja jonka nyt
Genia omistaa.

Jos kävelee Wienin Praternissa, niin voi kauniina päivinä kello 3:men ja 5:den välillä nähdä kauniit ajoneuvot, joissa istuu nuori pari, joka herättää huomiota kauneudellaan ja terävä katsoja voi heti huomata, että siinä on kaksi onnellista ihmistä.

Ne ovat Stefan Naumovitsch ja Genia, jotka ovat kunnioitetut ja suositut Wienin parhaissa piireissä. Sillä heidän elämäntarinansa tunnetaan ja tiedetään, että Serbian pahahenki on raivoissaan heitäkin vainonnut, mutta että he eivät langenneet Dragan uhriksi, sillä Jumala suojeli heitä uskollisen rakkautensa tähden.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINGATAR DRAGAN RAKKAUSSEIKKAILUT JA KUNINGAS ALEKSANTERIN ONNETON KOHTALO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.