TÖLLINMÄKI

Kirj..

F. E. Sillanpää

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Töllinmäki.
Talvista taivalta.
Lelu.
Päiväkirjan lehti.
Taistelu elämisestä eli Viimeinen lihamatka.
Huhtikuinen tanssiyö.
Talon tytär.
Viimeinen näytös.
Taavetti Pietilän omaisuus.
Nestori.
Pakinoita:
  Vanha leikkele.
  Muuan lähimmäiseni.
  Leikkuumuistoja.
  Käräjät.
  Piiat ja rengit.
  Joulu.
  Lukusijat.
  Värsy saunan ylistysvirteen.
  Pääsiäisaamu.
  Pirtti.
  Ensi lumen alakuloisuus.

TÖLLINMÄKI.

Sillanpään töllin Kierikkalan myllykolusta, sen, jossa synnyin ja onnellisimmat vuoteni kasvoin, minun vanhempani myivät niihin aikoihin, kun minä rupesin käymään Tampereella lyseota. Siten heidän tarinansa siellä päättyi samaan aikaan kuin minun varsinainen lapsuuteni.

Kymmenen vuoden vanhana minä aloin määräävästi vaikuttaa heidän vaiheisiinsa ja kohtaloonsa. Samoihin aikoihin he olivat ruvenneet pitämään pientä kauppaa pirttinsä nurkassa: sokeria, kahvia, tupakkaa, jauhoja ja kankaita. Kun minä jouduin kansakouluun etäiseen Haukijärven kylään, seurasivat isä ja äiti pian perässä ja aloittivat siellä kaupan pidon. Kaiken varalta isäni kumminkin säilytti Sillanpään hallussaan ja olla huhki siellä yksinään usein pitkiä aikoja tehden asumuksen töitä ja rakennellen uutta pirttiä, joka sitten valmiiksi hakattuna tuotiin Haukijärvelle. Silloin vasta hän myi Sillanpään…

Haukijärven uutiskansakoulu oli vuokrattuna Suojan talon suuressa, hiukan horjahtaneessa pirtissä. Talossa oli muuten suuri määrä kaiken näköistä rakennusröppöstä ja jossakin niiden seassa oli myös pieni kamari, jossa me kolmisin asuimme, keitimme ja kaupitsimme. Kun talo sitten tarvitsi tämän kamarin, muutimme saunakamariin, joka oli vieläkin pienempi. Pian sitten kumminkin päästiin uuteen omaan rakennukseen kauniiseen mäen lappeeseen ja saatiin ruveta sen ympärille istuttelemaan monivuotisia kukkia ja koristepensaita, jotka siellä vielä nytkin kahdenkymmenen vuoden kuluttua vehmaina rehoittavat. Se oli haukijärveläistä elämää. Kesäisen kasviston tavaton lajirunsaus on sieltä pysyvin muistoni. Myös istuin kallioisella istuimella riippakoivun alla ja tein runoa ensimmäiselle armaalleni, josta ei mitään tullut… Minun ollessani kahdeksannella luokalla vanhempani vihdoin myivät sikäläisen asuntonsa ja ostivat pienen mökin täältä päin, tuosta Kemijärven töllimäestä. Se mökki oli sittemmin minun elämässäni varsin tärkeitten vaiheitten keskuksena ja kiintopisteenä. Siellä olen ajatellut ratkaisevimmat ajatukseni, siellä olen raskaassa sisäisessä taistelussa lysähtänyt syvimpään epätoivoon ja siellä ovat ensimmäiset voiton riemut mieltäni avartaneet.

Tuossa mökissä ei juuri muuta ollut kuin välttämättömät neljä seinää vanhempieni siihen tullessa. Ei ollut edes oikeata pihamaata; talon karja hamuili nurkissa ja jätti jälkiään kynnysalle. Nuo samat neljä seinää siellä vieläkin ovat entistä. Kaikki muu: muurit, pirtinperäkamari, porstua konttuureineen, sauna, kaivo, kellari, sähkövalo, omenapuut, marjapensaat, rehevät koristekasvit — kaikki se on isävainaani ja äitini hankkimaa. Minun hankkimaani on ainoastaan se kuusama, joka kasvaa pirtin takana ison kiven kupeessa. Nyppäsin sen kerran korttelin mittaisena paljaasta mäestä, palatessani Hirvelästä tietyiltä asioilta. Se unohtui minulta siihen kiven juureen sen paremmin istuttamatta, mutta on itsekseen juurtunut ja kasvanut jo miehen mittaiseksi. Oli otettu hyvällä onnella…

Tuo mökki oli kotinani koko nuoren-miehen aikani. Saavuin sinne uutuuden täsmällinen ylioppilaslakki päässäni eräänä kesäkuun iltana 1908 koivikon ollessa vehmaimmillaan ja tuhansien ruohojen kukkiessa mökkien vaiheilla. Kauluksista ja kengistä vapauduttuani minä annoin lakkini vilkahdella haassa ja kallioilla, kiertelin ja kaartelin, jouduin pienelle katveiselle lähteelle. Maistoin vettä ja imin tajuuni täältä etäämpää mökkikunnan pienoisromantiikkaa. Tapasin Kuuselan Mikon, jonka muistin lapsuudestani — täältä ei ollut pitkä Sillanpäähän. Vanha, suopea Mikko ja hänen tupansa ja aittansa tuhansine pienoiskohtineen hymyilivät hauskalle nuorukaiselle, jonka suvun ja synnyn he perinpohjin tiesivät ja joka nyt oli palannut kouluistaan. Tervehtelimme yli veräjän. Meidän mökissä aukeni ovi, äiti seisoi kynnyksellä ja huuteli meitä molempia kahville. Sen suloinen lemu tuntui jo pihamaalla mennessämme.

Näin kaunis oli tuloni Töllinmäkeen — mutta minulta vaadittiin vielä viiden vuoden opiskelu, ennen kuin kelpasin sinne lopullisesti. Menin pois ja vietin kesäni kauniissa kartanoissa, kauniitten ja vieraanvaraisten nuorten joukoissa, paljoakaan muistelematta isääni ja äitiäni, jotka elivät Töllinmäessä. Talvet Helsingissä, siellä vielä vähemmän muistaen… Kerran tuli ylitseni suuri masennuksen aalto, en voinut kulkea torin yli, vaan oli hapuiltava seinustoita pitkin. Pakenin Töllinmäkeen, mutta en antautunut sille, elin kuoleman tuskassa, niinkuin unessa… Kunnes toivuin sen verran, että jaksoin uudestaan lähteä hoippumaan taannoisille teilleni, ensin hiljaa ja arkaillen, mutta sitten yhä varmemmin tarttuakseni kiinni tuohon elämänmuotoon, jossa kukkivat työ, nautinto ja kipu.

Sieltä minä sitten lopullisesti saavuin kotiin jouluaattoiltana 1913. Kello oli jo kahdeksan, mutta vielä ehdin vihtomaan — oli odoteltu minua näin tavattoman myöhäiseen. Astuin tuohon pieneen saunaan, jossa sittemmin olen pitänyt niin monta hiljaista hartaushetkeä. Istuen yksinäni tavattoman pienessä parvessa, selkä lattialle päin, kuuntelin löylyn kohinaa, joka sitten muuttui kihinäksi, pirahteli lopulta tuskin kuultavina pikkuääninä ja vihdoin raukeni kuumaksi äänettömyydeksi. Siinä sopi ajatella päättynyttä vaellustaan, aloitella tilintekoa. Siinä hiipi toveriksi miehen oma oleellisin itseys, mieleen palautui etäinen onnellinen lapsuus, ei minään muistoina, vaan suoranaisena olotilana. Lämpenevä ruumiskin tuntui palautuvan puhtaaseen poikatilaansa, tuohon, kun saunasta juostiin suoraan sänkyyn vällyjen alle ja kykerryttiin sinne siihen asentoon, jossa jokaisen ihmisen maailmassa on ollut paras olla: noina hiljaisina ajattomina viikkoinaan ennen syntymistään…

Tajusin selvemmin kuin vielä muutama tunti sitten, että vuosia kestänyt poikaretkeily nyt oli lopullisesti päättynyt, että miehuus lähestyi minua tämän kautta. Minut oli perinyt takaisin tämä pieni elämä, jonka henki tiiveimpänä tuntui tässä jouluaaton löylyssä. Siinä jo ikäänkuin aukenivat nähtävikseni ne elämänvoimat, jotka koko ajan olivat minua odottaneet ja nyt pääsivät alkamaan muokkauksensa.

Päivät lähtivät kulumaan. Isäni oli tällöin jo rakentanut pirtin perään sen pienen kamarikopin, joka nyt tuli minun asuttavakseni. Siellä oli sänky, pöytä, tuoli ja tavaralaatikoista tehty kirjahylly, johon sovitin luonnontieteelliset kurssikirjani. Sängyn päässä istuen minun sopi kirjoitella pöydän kulmalla. Toisesta ikkunasta näin koivikon juuripuolen, toisesta Riihimäen mökin nurkat: kuinka Palosen vanha Kalle siellä kyhkylöi tai Kuuselan Rustaava meni pellon piennarta sepälle päin. Opin vähitellen tietämään, kuinka ystävyys- ja vihollissuhteet kulloinkin kehittyivät mäen asukkaitten kesken, tunsin heidän ruohostus- ja leipomisrettelönsä, tiesin lehmien poikimiset ja vaimojen kirkkoonottamiset. Elämä oli suloisen hiljaista ja tavattoman pientä. Päivät alkoivat pidentyä, minä oleilin yksin kotona niinkuin muinen pikkupoikana, kun isä ja äiti olivat asioillaan. Istuin pirtin puolella punaisessa keinutuolissa kuunnellen kellon käyntiä ja nauttien maaliskuun auringosta, joka hymyili lattiassa, sängyn päädyssä ja päänaluisen röttiraidissa. Niinkuin jalo viini valuivat siinä ihan hermoihini tekeillä olevan kirjoituksen aiheet ja näköalat, pienistä kuusiruutuisista ikkunoista virtasi silmiini oikea, äsken löydetty elämä. Tuli sunnuntai ja ilma väreili piikojen ja renkien iltaretkiä… Kevään edetessä rastaat alkoivat iltaisin laulaa aidan takana Raukolan haassa ja kahvia paahdettaessa voitiin käry huoleti päästää ovesta pihalle; sieltä ei enää tullut kylmää. Viehättäviä, herkkiä kosketuksia Sillanpään ajoilta — Haukijärveltä ei ollut jäänyt mitään muistoa. Ei enää pidetty kauppaakaan; oltiin vanhoja, köyhiä mäkitupalaisia.

Viisas ja itsetietoinen nuorukainen asuskeli nyt Töllinmäessä Pransin ja Miinan tykönä: se oli heidän poikansa. Kun suvi lämpeni, laitoin minä itselleni makuun kamarin seinustalle kyhättyyn heinäsuojaan. Siellä olin öisin riippumaton — oli suloista, että minulla ei ollut kelloa ja että taivas ei ilmoittanut yötä tulevankaan. Kun pirtissä oli menty maata ja sieltä kuului vain seinäkellon käynti, käytin minä sitä seuraavia hetkiä monella tavalla. Tavallisesti lähdin kävelylle. Kuljin nukkuvien asumusten ohi maantielle, käännyin tienhaarassa oikealle, kuljin kaksi kilometriä seuraavaan tienhaaraan, jossa taas käännyin vasemmalle, edelleen muutamia kilometrejä ja taas vasemmalle, kunnes olin lähtökohdassani, pienillä sievillä poluilla ja lopulta makuusuojani ovella. Kello löi kolme seinällään pirtin sisäpuolella ja koivikko oli täynnä punaisia säteitä. Heinät kahisivat raidin läpi korvaani tuhansia pikkuasioita, kun uni tuli.

Oli taas ehtoo, jo syvemmällä suvessa. Istuin latoni kynnyksellä, pirtissäkin vielä valvottiin. Piennarpolkua myöden lähestyy kaksi herraa. Tunnen heidät kyllä, he ovat salmen rannalta tuolta hakamaitten takaa. Katselen heitä ja he minua jo kauempaa kuin heidän sopii tervehtiä. Tulevat ja asettuvat koivujen alle ruohon vehmauteen ja yrittävät hiljakseen puhella sopivia iltapuheita. Mutta lopulta tulee esiin pääasiakin: se on kahdenlitran pullo punaista nestettä, joka toisella on kainalossaan. Me voimme hyvin mennä pirttiinkin, sillä toisella herroista on talo ja hän nauttii sen vuoksi arvonantoa isäni puolelta. Äiti nousee ketterästi sängystään, saa päällensä alushameen ja sitten kahvipannun tulelle.

Ja kesäkuun yö on vaalea ja tunnit kuluvat. Pieni akkuna on auki koivikkoon päin; mieli täynnä runoilijan innoitusta minä, suuni sopertaessa jotakin yhtä-ja-samaa, tuijotan liikkumattomiin sydänyön lehvistöihin. Tämä on Töllinmäki ja minä olen sen poika… Isä ja äiti ovat jo menneet sänkyihinsä, nesteen pinta pullossa on sangen alhaalla. Mitä? yksi vieraistakin on jo lähtenyt — koska se tapahtui? — Aikoja se jo lähti, urahtaa äiti sängystään hiukan syyttävällä äänellä — hän on valvoskellut ja kuullut paljon ihmeellisiä asioita. Mekin lähdemme ja näemme variksia ihan pirtin nurkalla, jossa ei niitä koskaan ole päivällä. Maantielle tultuamme näemme myös auringon kovin oudolla paikalla, joessa soluvat tukkipuut loistavat aivan ihmeellisellä tavalla. Päätän joskus kirjoittaa auringosta, että sen kasvoilla on iloinen ankaruus…

Sitten minä herään yhdessä oudossa kesäisessä kamarissa peiton alla saman miehen vieressä, jonka kanssa »illalla» lähdin kotoa. Sängyn vieressä seisoo isäni ja ravistelee minua jalasta. Minä totean, että aamu vieläkin on aikaisehko ja ajattelen, että isän on täytynyt puhutella jotakuta talon väestä, jonka taas on täytynyt nähdä meidän tulomme tänne. Sitä paitsi hän jo on kulkenut pitkähkön matkan. — Nouse ylös, jupisee hän kiukkuisesti ja puhuu paperista, joka lankeaa. Minä muistan jo — se on Siintolan äijän kanssa, eikä se lankea, vaan menee tänään protestiin. Siintolan äijä on jo meillä odottamassa minua.

Toverini makaa sääret paljaina heräämättä ja pöydällä on vallan vieras pullo, jossa on nöyryyttävän paljon ainetta. — Niin, mehän kävimme tuosta talosta sitä lisää tahtomassa ja saimmekin.

Pää läikkyen alan juosta kotiin päin saadakseni jotain kaulaani ja ehtiäkseni aamulaivassa Tampereelle, jonne arvelen Siintolan äijän minun lähettävän paperia pelastamaan. Aikaisemmissa aamutöissään häärivät ihmiset näkevät minun menoni ja arvattavasti myös jälkeen jäävän isäni — ovat tietysti jo nähneet hänen tulonsakin. Mutta minä poika olen hiukan kiukkuinen: pirujako minä huolin yhdestä paperista, jos niikseen tulee. Tavoitan lyödä lauluksi, mutta tuossa on Siintola. Hän on jo menossa laivalle, hän tulee mukaan. — Ei, hän menee vain sinne ja sinne asti, mutta joudu nyt pian, laiva tulee. Ettäs ehdit kaupunkiin, kyllä minä rahat annan.

Tulen kotipihaan, pirtin läpi kamariin, saan kaulaani mitä kaipaan ja ihanan kahvikupin jälkeen syöksyn jo takaisin äskeisille teilleni. Uskollinen seinäkello osoitti, että vielä ehdin, jos kiirettä pidän. Isäni tulee vastaan ja sanoo jotain tiukasti moittivaa. Minä annan takaisin hämmästyttävän raa'asti, niinkuin kävisin häntä kurkusta kiinni. Kuulen kuinka hän seisahtuu ja päästää hirvittävän ulvahduksen, ennen kuulemattoman. Mikä toikaan sellaiset sanat suuhuni?

Mutta laivarannassa seisoskelee Siintola simseteissään niinkuin minäkin. Vanhan ryyppymiehen viisaus kuvastuu hänen hymyssään. Tampereelle hän toki tulee hänkin, oli minulle vain sanonut puoliväliin jäävänsä. Sillä jos minä olisin äsken kuullut, että hän kaupunkiin asti menee, olisin minä voinut kotona nukahtaa luottaen siihen, että hän hoitaa asian.

Laiva tulee kiusoittavan virkeänä tyhmine matkustajanaamoineen. Onneksi on keulasalongissa minun mittani vapaata penkkiä. Antaa koneen jyskyttää, tutuissa laitureissa panna »pakkia» ja seisahtaa. Sinne jäi poika sänkyynsä nukkumaan, minun on toista — ja mitä sanoinkaan sille äijälle, isälleni… No, kaupunkipa on edessä.

Niin saattoi elämä johdatella makuusuojani kynnykseltä. Toisina iltoina taas tapasin vaelluksillani nuorukaisia, jotka menivät tansseihin. Liityin sellaiseen nuoreen sällimieheen, Siintolan ojuriin tai Raukolan päiväläiseen. Vilkkaasti kävellen ja matalalla äänellä supattaen puhelimme tytöistä, isännistä ja töistä. Taas jäi Töllinmäki näkymättömiin lehviensä taakse — iltamat on siellä ja siellä. Perille tullessa erosimme tanssin pyörteissä. Kerran tällaisella retkellä näin aivan nuoren kauniin tytön, joka ei tanssinut. Minä kiskoin hänet puoliväkisin penkiltä kainalooni ja vein tanssiin; hän oli niin tottumaton, että hän soiton tahdin mukaan koko ajan puserteli kättäni. Hän oli ihastuttavan nuori ja hiukan hymyileväinen. Minä en luopunut hänestä enää, — enkä luovu niin kauan kuin elän.

Tämä kaikki tapahtui ensimmäisenä kesänäni Töllinmäessä. Olin silloin päältä nähden varsin epäilyttävä olento, mutta omassa mielessäni läikkyi iloinen varmuus. Siihenastiset nuoruusvuodet olivat äkkiä siirtyneet etäälle, olemattomiin: en katsellut enää taakseni, vaan suoraan selvään eteenpäin. Kesät 1915 ja 16 ovat minulle voimakkaan yksilöitymisen, yleensä miestymisen aikoja. Silloin valmistui »Elämä ja aurinko», jonka luonnonnäyt ja lemmenhurma noina kesinä ovat ryöpynneet tekijänsä hermojen läpi. Töllinmäen vehmaat koivikot pesivine lintuineen ja ketojen lukemattomat kukkapälvekkeet hyönteisineen silloin hengittivät tekijän tajuntaan uudelleen sitä hartautta, minkä Myllykolu jo kaksikymmentä vuotta sitten oli alkuun herättänyt. Paljon rikkaampana vain sen nyt koin: olin itse se renki, joka silloisina suviöinä kohtaili tyttöään Sillanpään kamarissa…

Vuodet kuluivat — niistä olen jo kirjoittanut monta kaunista tarinaa.

Tuo pienoisromanttinen kylänlaita pysyi minulle omana ja läheisenä vielä sittenkin, kun jo olin sieltä muuttanut — en enää kauaksi. Niiden kesäkuiden hieno heiteen lemu on kadonnut, saattaa elämä jo välillä käydä sulottomaksi tuijotukseksi… Sellaisina hetkinä lähdin pienelle kävelyretkelle Töllinmäkeen, jossa tapasin vanhukset noissa iki tutuissa pikku askareissaan. Viime vuosina oli minun menestykseni heitä paljon elähdyttänyt; leppoisa perhehenki vallitsi tuvassa, kun minä pirtin keinutuolissa hiljalleen nyökkyen kertoilin, mimmoisia terveisiä ja tuomisia minun jo puhumaan oppinut esikoiseni kulloinkin oli Taatalle ja Mummulle lähettänyt. Kauniilla säällä menimme sinne kaikki, koko perhe. Lapset saivat kaivaa »leikikseen» kaikki vuosikymmeniä säilyneet pikku aartehistot, jommoinen mylläys ei missään muussa tapauksessa olisi tullut kysymykseen. Väsyttyään he nukahtivat Mummun sänkyyn. Jos ilma sattui viilenemään, saatiin lähdettäissä lisävaatetta ja jos kuljetusvehkeistä joku naula tai rengas oli pudonnut, nousi Taata hiljallensa hyräillen penkomaan paikkojaan. Ja aina lopulta tarvittava löytyi, jollei yhdestä niin toisesta vanhasta tuohisesta seinäkaapin pimennoista.

Oli niinkuin elämäntaistelu olisi ollut leudompaa niin kauan kuin siten saatoin retkeillä vanhempieni majalle. Vanha Sillanpään aikainen poikatunne melkein kasvoi noina vuosina. Heikentyneillä jaloillaan Taata tulla köpitti Töllinmäestä meidän luoksemme; jotain asiaa oli olevinaan. Hän ei niin paljon välittänyt meidän seurastamme, istui ulkona kivellä tai hirrellä ja katseli mietteliäänä eloa ja olikkeita.

Kevättalvella 1921 alkoi sitten hiljalleen enteillä se, mitä emme tahtoneet ajatella; tuo rauhallinen pikku piste Töllinmäen laidassa alkoi saada tunnelmaansa tummempaa väriä. Isäni heikkeni vakavasti. Häntä vaivasi pitkällinen yskä, joka tärveli unen, jalat ajettuivat ja rinta kävi raskaasti. Kesän koittaessa onnistuttiin tarmokkailla ja hyvin valituilla hoitotavoilla palauttamaan ränstynyt ruumis jokseenkin ennalleen, niin että hän sai vielä hiljalleen liikuskellen uumoilla sen kesän elämää — ja nähdä kolmannen lapsen-lapsensa. Mutta syyskoleuden alkaessa uudistui keväällinen tapaus. Se torjuttiin entisillä keinoilla, mutta uudistui jälleen kuukauden päästä, kunnes lopun läheisyys oli ilmeinen.

Minun retkeni Töllinmäkeen tihenivät noina viikkoina ja tulivat sisällöltään toisenlaisiksi. Lähestyessäni asumusta koetin ulkoa päin päädyistä ja akkunaruuduista lukea, joko sisällä oli tullut tai juuri tulemassa se, mikä tuleva oli, ja kun aamuyöstä kävelin tuttua tietä oman perheeni luo Vanajaan, täyttivät mieleni ennen kokemattomat ajatukset ja kysymykset.

Joulukuun viidennen päivän iltana minä en aikonut lähteä Töllinmäkeen, olin väsynyt ja kaipasin rauhallista unta. Mutta kun ilta kului pitemmälle, en saanutkaan lepoa, oli lähdettävä. Ja hyvä oli, että lähdin, sillä sen yön jälkeen ei isäni enää minun unijärjestystäni häirinnyt. Mutta minulla oli vielä tilaisuus toisten nukkuessa keinutuolissa istuen katsella hänen laajaa, paljasta päälakeaan, jonka takaisissa aivoissa elämä vielä parin tunnin ajan kuljetti viimeisiä vaisuja ajatuksiaan. Lempeänä kuvitelmana painui tajuuni se seitsenkymmenvuotinen perspektiivi, joka tuossa nyt oli päättymäisillään. Mitä olivatkaan nuo sammuvat aivot ajatelleet vain minustakin neljänkymmenen vuoden kuluessa, siitä en enää saa tarkempaa selkoa. Tuo mies, joka syntyi Kauvatsalla juuri tämäntapaisessa mökissä vuonna 1851…

Kahden aikaan aamuyöstä minä sitten palailin viimeiseltä retkeltäni Töllinmäestä vanhempieni luota. Malperin ja Riihimäen välillä maantiellä pysähdyin puolihimmeässä yössä katsomaan tuota kohdalla olevaa mökkiä, johon hiljalleen jäähtyvä isäni nyt oli jäänyt yksin kotimieheksi. Äiti ja diakonissasisar olivat menneet Kuuselaan lopuksi yötä.

Vaistomaisesti, mitään harkitsematta otin siinä äänettömällä tiellä lakin päästäni ja lausuin sanattoman, siunaavan hyvästijätön mökille ja isävainaalleni. Nuoruudelleni…

TALVISTA TAIVALTA.

Kirjoitan tätä tunnelmakuvausta helmikuun ensimmäisenä päivänä kolmen, neljän aikoihin. Aurinko paistaa. Aamulla oli sumua ja tahmeata lumisadetta, mutta nyt näyttäytyy ylätaivaalla se neitseellinen, ikuinen kevätsini, jonka sydäntalven hämyissä olin unohtanut. Saa olla kulunut synkkä aika mimmoista hän lienee ollutkin; miten olen mahtanut lähimmäisteni kanssa riidellä ja tuskitella ja miten itsekseni kuoleman läheisyyttä tunnustella — nyt on kevättalvi. Huomenna on kynttilänpäivä, siitä on kolme Mattiin ja Matista neljä Maariaan… Vanha äitini sen äsken juuri toisti, kun olin' hänen kamarissaan. Se on ainoa talon huoneista, johon talvinen iltapäivän aurinko suoranaisesti sopii. Istuin ikitutussa keinutuolissa, kun mummu itse hiukan väsähtäneenä makasi sängyllään. Aurinko paistoi hänen ohimoonsa, hän sulki silmänsä ja oli aivan hiljaa. Mielikuva yksilön elämän sammumisesta tuli siinä ihan kutsumatta, mutta se oli pikemmin viehättävä kuin kauhistava. Pitkä elämä oli väikkyvinään siinä seinällä hänen päänsä kohdalla auringon tekemässä akkunan kultakuviossa. Milloin aurinko tahtoo, hymyilee maan päällä kaikki, mitä siinä on. Suuri salaisuus pyrkii syvyydestä pinnalle. Odotettu, kauan poissa piillyt aurinko voi otollisella hetkellä ilmestyessään tehdä ihmeen täällä pohjoisessa. Saa tulla vielä sumuja ja pyryjä — ja kai tuleekin — mutta kevät on jo tietoisuudessani.

Minulla oli aihe, joka kuukauden päivät on mieltäni vaivannut, vähäpätöinen, mutta piinallinen. Meikäläisen olo pyrkii noina pimeinä päivinä — jos muulloinkin — muodostumaan hiukan epäterveeksi elämän katselemiseksi. Eihän ole silloin tekemistä muuta kuin tuijotella olevaiseen, olla aamusta iltaan ja melkeinpä illasta aamuun alttiina vastaanottamaan noita lukemattomia luonteita ja juonteita, jotka huutavat ilmituloaan ja joihin luulee läkähtyvänsä, kun ei satu löytämään niille vapauttavaa johdetta. Mitään sellaista ei ilmennyt tuon jähmeän päivän tapauksissa, jotka nyt muistaen tuntuvat yhtä raikkailta kuin jokin lapsuudesta mieleen jäänyt päiväkautinen itkujakso — nyt kun aurinko parin tunnin aikana tällä paikkakunnalla paljastaa uudet yhä toistuvat aikeensa.

Tuo päivä oli yksi noita joulun ja uudenvuoden välisiä arkipäiviä, joilla aina on oma puolijuhlallinen sävynsä. Joulukuuset ovat silloin vielä pirteissä, sahdit ovat väkevimmillään ja ruokapöydällä näkyy joulun jälkiä. Töitä tehdään vain sen verran kuin on välttämätöntä: karjalle ruokaa ja maidot meijeriin. Ovelat mökkiläiset pitävät puutalkoita; isännät ovat tällöin leppoisalla tuulella ja päästävät mielellään renkinsä noihin remuisiin kesteihin, sillaikaa kun he itse emäntineen lähtevät jonnekin tuttaviin kyläilemään, viettämään pikkupyhän kiireetöntä ehtoohetkeä… Niin elävät ne kunnon ihmiset, joilla on arkea enemmän kuin juhlaa. Toista on meikäläisen, joka usein joutuu kaipaamaan arkea.

Olin iltapäivällä tutkistellut intialaisen sadhun Sundar Singhin saarnoja. Mieleni oli täysin rauennut niiden hurmaavaan tehoon. Tuo totinen ja väkevä ihmishenki, joka yli kolmesataamiljoonaisen kansan uumenista on nykypäiville noussut, siirsi sivu sivulta oman vähäisen ja alttiin henkeni hirvittävän kauas sen jokapäiväisestä arkiasenteesta, joka sekin pyrkii rasittavasti etääntymään pienen ympäröivän maakylän hengestä. Kristuskysymys tunkeutui sisäiseen yksilövaltakuntaani, ikäänkuin uhaten siinä hetkessä polttaa kaiken siellä olevan ja tälle nimeltä tunnetulle minälle kallisarvoisen hepenen ja voidakseen hetkessä täyttää sen jollakin häikäisevällä ja tälle minälle tuiki tuntemattomalla… Ne moninaiset ajatuskiehkurat, joita olin tuon kysymyksen ympärille muilta saanut ja itse rakennellut, ne nyt pyörähtelivät avuttomina sinne tänne, niinkuin jokin hienosteleva loruilija syvemmän elämäntragiikan edessä. Ne ikäänkuin hiipivät pois polttamista pakoon. Ja tuo häikäisevä ja tuntematon ei hyväksy hepenien salaista piiloittelua; se tahtoo ne polttaa ennenkuin voi itse asettua niiden tilalle.

Laskin painetun kirjan pois, — lukemaani en voinut laskea. Se humisi päässäni, kun katselin ihmisiä, jotka liikkuivat ulkona taivasalla, toiset omalla kartanollani, toiset etäisillä teillä. Iltapäivä hievahti hämäräksi… On aina tiedossa iltaretki ja sillä taattu tarkoitus: lähden kirkolle postin hakuun. Hankaluus on vain siinä, etten voi käyttää jäätietä. Se ei taida vielä kannattaa. On ensin yritettävä veneellä salmen yli jäälohkareitten välitse. Niinkuin asiani olisi hyvinkin tärkeä…

Mutkitteleva polku johtaa salmen rannasta ylös valtatielle. Siinä menee hämyssä edelläni mies — minä tunnenkin sen, se on Ville, vanhapoika, jonka elämäkertaan sisältyy surunvoittoista huumoria. Hänellä on saha ja kirves toisessa kädessä ja täysinäinen maitokannu toisessa. Tiedän hyvin hänen retkensä, voin kuulemattakin tarkalleen kertoa hänen päivänsä tapaukset. Hän on ollut meijerillä puita pilkkomassa — se urakka lyötiin huutokaupassa Villelle, vaikka olikin kilvoittelijoita. Sitten hän on ostanut talosta maitoa ja on nyt menossa kortteeriinsa, suuren aution huvilan pieneen renkipirttiin, jossa hän asuskelee yksinään niinkuin urkopakana. Astellessaan siinä edelläni Ville puhelee suopeasti, toimittaa minulle asioitaan. Yritämme oikaista pienen lahdenperukan yli — siinä on ainakin matalaa, kävipä miten tahansa. Ville putoaa, menee suolivyötään myöten, maito kaatuu, ylös päästyään putoaa vielä kerran, kunnes hiipien pelastumme parin sylen päähän kovalle maalle. Vesi hölkkyy Villen saappaissa, kun tallustamme eteenpäin. Hämy sakenee, on kohtalainen pakkanen. Ville menee sinne autioon huvilaan lämmittämättömään pirttiinsä ja minä jatkan matkaani. Sakea hiljaisuus jumisee korvissani. Matkani pitää päin pohjoista. Tajuan väkevästi tämän hiljaisen, laajan pimeyden, jolle emme mitään voi.

Äänekäs luikkaisu kuuluu takaani, pitkästä ahteesta. Se on ihmisen ääntä, mutta se kuulostaa ilkeän jylhältä — ääntäjä on juopunut. Seisahdan ja tarkkaan: kuuluu onneksi olevan hevosmies, valjaat kalisevat juoksun tahdissa. Hevosmies pelkää maantiellä tuntematonta jalkamiestä enemmän kuin päinvastoin: hevosmies ei nouse reestänsä tappamaan jalkamiestä, mutta jalkamies voi kyllä lyödä ohi ajavaa hevosmiestä. Hevosmiehellä on lämpöisemmät vaatteet ja enemmän rahaa kuin jalankulkijalla… Nyt se laskettaa ohitseni.

— Ehtoota, kuuluu reestä kesken laulua pitkäkarvaisen lakin alta sillä äänellä, kuin olisi mies kourannut asetta ja sanonut: »Älä mökötä.»

Laulu jatkui taas uhkaavana mylvintänä. Mutta hevonen meni menoaan alamäkeä ja minä tunsin mieleni keventyvän, kun välimatka nopeasti piteni. Ei kuulunut uusia tulijoita. Korvissani jumisi hiljaisuus hiukan kiihkeämmin. Mielessäni käväisi hyvin äkisti sellainen harhakuva, että pimeään ilmaan nyt juuri on valumassa jotain myrkkyä, joka vie kaikilta olennoilta järjen ja lopulta tukahduttaa. Täällä olen minä ja kotona ovat toiset… Astuin yhä eteenpäin.

Myötämäki loppui notkoon ja pieneen siltaan. Siitä alkoi vastamäki. Kun olin päässyt sen puolitiehen, seisoi keskellä tietä hevonen rekineen ja reen vieressä viivytteli mies, hiukan holahtaen. Niinkuin pimeydestä siinnyt kummitus, joka äsken oli mylvien kiitänyt ohitseni, mutta jota en lopultakaan voinut välttää. Oli selvää, että tuo minulle nimetön olento tahallaan oli jättäytynyt minua odottamaan. Oli siksi pimeä, etten voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta jostain sieltä päin uhosi raaka hengitys. Tahtomattanikin huomasin kuinka sisäinen suhteeni tuohon olentoon pyrki yhä tuttavallisempaan vireeseen, mitä lähemmäksi häntä pakosta astuin.

Hän sanoi nyt uudestaan ehtoota ja kysyi, yhä tarpeettoman karskilla äänellä, minne olin menossa.

— Tonne vaan kirkonkylään, vastasin minä paikkakunnan murteella. Ylläni oli vahva sarkatakki ja tallukkaat jalassani. Hän tutki vielä mistä olin kotoisin ja käski sitten reen kannoille.

— On hauskempi mennä toi mettämatka — vaikkei sitä kaikkien miesten kanssa sen puolesta ole väärti mettämaille lähteä — kirosana — tähän aikaan tiedä, koska saa puukon sisäänsä, vaikka — kirosana — ei mun kanssani sen puolesta yhden parane — kirosana — sen saa tietää, että jos mua meinaa pestä — kirosana — niin täytyy ensi laakin oitis luonata, toistaminen ei mun kanssani parane.

— Kai mar sitä reisumiehen nykyään pitää olla varoillansa, puhelin minä hyvänsuovalla äänellä. Vaikkei näillä paikoin juuri ole pahoja tehty. Minun pitikin mennä jäätä myöden, mutta tuolla juuri yksi mies putosi — — —

— Ei sitä tiedä — kirosana — minkämoisia sitä maantiellä treffaa, mutta sen minä sanon, — kirosana — ja taas samaa vakuutusta, ettei hänen kanssansa parane.

— Mistäs päin te olette kotoisin?

Hän vastasi yhdellä sanalla niinkuin sivumennen. Samassa loppui peltoalue ja tie sukelsi vahvaan synkkään metsään. Minä seisoin rauhallisesti kannoilla, niin että hän reessä istuen selällään tunsi minun käteni reen selustan varassa. Taas alkoi sama vakuuttelu yhä karheampien kirosanojen höystämänä, käsi upposi samalla palttoon povitaskuun ja veti sieltä esiin mahtavan mauserin.

— Kun minä tästä päästän, niin — kirosana — se on laaki ja vainaa.

— Pankaa pois nyt vaan, ettei tule vahinkoa.

— Ei sieltä lähde mitään vasten minun tahtoani, mutta kyllä oitis jos tarvitaan.

Koetin vakuuttaa, ettei hän ainakaan minun kanssani sitä tarvinnut ja samalla johdatella puhetta muihin asioihin. Hän vastaili haluttomasti tai jätti vallan vastaamatta. Sen sijaan hän äkkiä mylvähti tuohon samaan lauluun, jonka äsken olin kuullut kauempaa, erottamatta sanoja. Nyt kuulin nekin, ja ne olivat aivan siivot, melkeinpä hentomieliset. Ääni vain oli kauhea. Kun hän siitä vaikeni, aloin tiedustella mistä kylästä hän oli kotoisin. Kaikeksi onneksi tunsin sieltä muutamia työmiehiä ja saatoin edelleen tiedustella heidän olojaan. Tiesinpä yhdellä olleen morsiamenakin sen ja sen. Näillä jutuilla päästiin metsätaival loppuun, tuli asutumpaa maata. Samalla karskilla äänellään hän sitten toimitteli omia olojaan. Hän teki lahtikauppaa, osti elukoita, teurasti ja veti lihat Tampereelle. Pääsihän siinä joskus vähän nuolaisemaankin — oli hänellä nytkin sentään kolmatta tuhatta taskussa — mutta kyllä siinä tietämistäkin on. Kun ma nyt pääsen puolen yön aikaan kotiin, niin aamulla aikaisin pitkin maakuntaa elikolta ostamaan, ja kun ehtoolla pääsee taas kotiin, niin oitis lahtaamaan ja yöllä kolmen aikaan reisulle. Ja hevonen ja vuosi siinä menee, joka kevät saa ostaa uuden, kun vanha menee talven mittaan nahkaksi.

Lähestyttiin jo kirkonkylää, asutus tiheni, tie tuli valoisammaksi. Kauppiaan ja leipurin nurkat olivat täynnä Tampereelta palaavia hevosia. Mies pysäytti ja alkoi tarkastella, olisiko tuttua, jonka seuraan voisi jättäytyä. Ainoa kyytipalkka, johon hän olisi tyytynyt, olisi ollut ryyppy, mutta hän tiesi aivan oikein, ettei minulla sitä ollut. Siinä hän minusta hukkui, painui vähäpätöiseksi reisumieheksi kymmenien joukkoon. Näin siinä hänen kasvonsakin saamatta niistä kumminkaan minkäänlaista käsitystä — muuta kuin, että nenä, silmät ja leuka olivat tavallisilla paikoillaan.

Sundar Singhin aukomat näköalat suurine kysymyksineen pyrkivät tuon äskeisen taitse taas mieleeni.

Seisoin postikonttorin seinustalla yksinäni ja kuuntelin postia odottavan nuorison erisävyistä elämänpitoa. Sillalta päin lähestyy potkukelkkaa työntävä nainen. Yhä selvemmin näen ja jo kuulenkin: potkukelkassa on peittoihin käärittynä lapsi, minulle tutun ikäinen. Kasvot sinertävät, hengitys korisee. Hätäisesti vaimo irroittaa käärön kelkasta; he menevät lääkärin vastaanottopuolelle, jonne vähän päästä ilmestyy tuli. Ajattelen minuutteja, jotka kuluvat lapsen kamppaillessa, kenties se juuri tällä hetkellä noiden lamppujen valossa tuolla kuristuu — ja yö on edessä, vaimolla pitkä pimeä matka kotiin tuon pienen olennon kanssa, ehkäpä ruumiin. Kuluu hetkinen, nuoriso meluaa raitilla, äskeinen mies on löytänyt kaverin; äänekkäästi huutaen reestä rekeen he painuvat pimeyteen uusia vaarallisia metsätaipaleita kohden. Vaimo tulee kiireesti ulos lääkärin luota ilman lastaan, kiiruhtaa apteekkia kohden. Arvaan asian: kurkkumätä — seerumiruiske. Koriseva lapsi on siellä nyt kahdenkesken lääkärin kanssa, joka varmaan on torunut vaimoa siitä, että tämä tuli liian myöhään.

Postikonttori avataan. Omituisen huumeen vallassa kulkeudun teuhaavan nuorison puristuksessa jakeluaukolle, saan saatavani ja pääsen palaamaan kotiin päin. Minua kauhisti tuo äsken kulkemani metsätaival; painuin rantaan ja varovasti tunnustellen hiivin jäälle, joka täällä virrattomassa vedessä tuntui kyllin vahvalta. Jäljettömällä, melkein lumettomalla tasapinnalla oli kävely suloista ja sai olla varma siitä, ettei ketään tullut perässä eikä vastaan. Sivuuttaessani erään niemekkeen, näin kaakossa puitten välissä punaisen liekin, jota huumeessani ensin hätkähdin. Sieltä nousi jokseenkin nopeasti taakse päin kenollaan oleva puolikuu. Hyvin hienoja lumihiutaleita putoili. Aivojeni tuskallinen päivän saalis ikäänkuin keveni ja painui syvemmälle, vanhoihin varastoihin. Mieleni kiintyi vapaaseen avaruuteen, kuun tuolle puolen. Sinne tuijottaessani huomasin lausuneeni aivan naiivin rukouksen tuon sairaan lapsen puolesta, joka tälläkin hetkellä oli jossakin. En osannut kuvitella sitä kuolleeksi enkä eläväksi, kuvittelin sen vain valoon ja vapauteen.

Tämä tapahtui joulukuun viimeisinä päivinä. Siitä on kulunut jo neljänäkymmentä päivää ja yötä, joina olen taistellut aivan toisellaisen aiheen kanssa, tämän ollessa tiellä. Herkkä mieli voi jo nähdä hiljaista valon lisääntymistä, valon ja lämmön, jotka laajentavat, koroittavat ja tasoittavat kaiken, mitä on ja tapahtuu.

LELU.

Tunnen olevani velkaa tämän pienen surullisen elämäkerran. Se on lapsekasta, kenties hentomielistäkin tarinaa, mutta minun on myönnettävä, että hartaasti tavoittelen noita kumpaakin mielenvirettä: nautin niinkuin hyvästä kylvystä, milloin voin saavuttaa lapsekkaan hentomielisyyden, niin etteivät järkevyys ja voima — mukamas tärkeätkin hyväkkäät — ole siinä sivussa irvistämässä. Pienen pieni koirani Lelu hankki lyhyenä elinaikanaan minulle muutamia sellaisia hetkiä.

En tunne tarkoin sen syntyperää. Lankoni tehtaan työmies oli sen hankkinut jostain mökkösestä, jommoisia tehdaskylässä on pian sanoen lukemattomia. Tiet ja polut kiemurtelevat pitkin harjun rinnettä, niillä vilisee likaisia, turmeltuvia lapsia ja takkuisia rakkeja… Lelu oli silkinhieno, musta pallero, täyteläinen, lyhytjalkainen tallukka, mahtui taskuun vielä silloin, kun se emon alta suoraan tuotiin lankoni kamariin. Heillä oli pieni ahdas kamari hellalaitteineen, yksi lapsi ja toinen tulemaisillaan. Vaimo, järkevä ja toimelias ihminen, oli alusta alkaen koiranpenikkaa vastaan — oli siinä ahdingossa tekemistä ihmistenkin siivosta, ettei enää eläimiä olisi tarvittu. Näin hän suopeasti moitiskeli miestään silloinkin, kun me jo olimme tuota pentua hakemassa. Meidän oli näet ruvennut tekemään sitä mieli, kun se oli niin harvinaisen pieni ja muutenkin soma. Meidän hienosti puettu lapsemme oli mukana ja katseli rauhallisesti ja ikäänkuin ylempää, kuinka hänen köyhälistöluokkaan kuuluva pieni serkkunsa taisteli koiran luovuttamista vastaan. Kolmivuotias hermostunut poikalapsi, joka parin viikon ajan oli pentua raastanut ja riepoittanut, huusi katkerasti, kun isä, lempeällä äänellä suostutellen, yritti panna sitä torikoppaan. Isä oli yhtä liikutettu, hankki välillä koventuakin ja tuli lopulta sanattomaksi, kunnes me muut hoksasimme ratkaisun:

»Ei viedä koirua, ei viedä — annetaan koirun olla.»

Ja kun sitten lapsi pujahti pihalle itkunsa jätteitä haihduttelemaan, pistettiin pentu koppaan ja koppa jonnekin piiloon, josta meidän sopi se lähteissä pojan huomaamatta ottaa. Lelua ei kuulunut kotiin sinä iltana eikä seuraavanakaan ja sitä seuraavana sitä ei enää muistettu. Ja kun poika sitten kuukauden päästä vanhempiensa kanssa kävi meillä, oli sitä vastassa jo vallan toinen koira.

Silloin oli kevät, suvi juuri vakiintumassa. Meidän oli helppo hoidella Lelua ja opastaa sitä tavoille; se vietti päiviään lasten kanssa ruohistossa mälliköiden. Päivä paistoi kuumasti sen mustaan turkkiin, siro kieli kaarellaan se suu auki vohottain katseli terhakalla naamallaan, niinkuin olisi alinomaa tahtonut päästä selville pienten toveriensa oikullisista aikeista. Lelu kasvoi — sen minkä kasvoi, sillä pienuushan sillä oli tärkein ominaisuus.

Ja pieneksi pallukaksi se jäi. Paikkakuntalaiset oppivat sen pian tuntemaan ja suhtautuivat siihen kukin luonteensa mukaan. Toiset menivät ohi hyväillen ja maanitellen, puhelivat sille itselleen sen karvan kiillosta ja somasta pienuudesta. Hevosta ajava talonsälli huusi perässä tulevalle kaverilleen: »Katto vaan ettei toi peto syä sua». Perässä tuleva alkoi huitoa ohjanperillä ja teeskennellä pelkoa — yleensä me alusta alkaen pelkäsimme Lelua pahimmin juuri sällimiehiltä, sillä ne ovat vaarallisimpia kaikelle, jonka sievyyden ne huomaavat: mitäpä varten jotain sievää olisi olemassa, ellei siitä jollakin tavoin nautittaisi. Kun Lelu sitten kerran yhtäkkiä katosi, niin saivatkin sällit suoralta kädeltä syyn. Tietysti se haukkumisellaan oli häirinnyt niiden iltaretkiä — se kun oli niin kovin tarkka — ja pian kai saisimme nähdä sen turkin jonkun Jussin tai Jassin lakkina.

»Niin se on ku’ semmonen vanhanaikanen klasikoira, josta ennen maailmassa konjakkia ryypättiin», sanoivat äijämiehet. Koko elämänsä ajan Lelu levitti ympärillensä huumorin säteilyä. Kun tuli syksy, alkoi oikein erikoinen humoristinen kausi, jonka kuluessa meillä itsekullakin oli tilaisuus jaloon kilvoitteluun sutkausten sakeudessa. Tuolla pikku eläväisellä oli myöskin sukupuoli ja se oli sitä laatua, että suuria uroskoiran roikaleita alkoi ilmestyä talon nurkkiin. Maa jäätyi, satoi lunta ja tuli pakkasia. Ja yhä istua kökötti vieraita tuiki tuntemattomia koiria — niitä taisi olla Kurua ja Kiukaista myöten — tunnista tuntiin, päivästä päivään, aamuvartiosta ehtoohetkeen ja toisinpäin, sateella ja tuulella, pyryllä ja pakkasella, istui odottamassa, milloin tuo neitseellinen musta kipene pääsisi omin valloin ulkosalle. Lapset saivat vapaan vainoamistavan tuohon vieraaseen roikkaan nähden, ja he nakkelivat puolet talon polttopuuvarastosta pitkin peltoja niitä hätyytellessään. Nöyrästi väistyi kookas uros vartiopaikaltaan, koska koivuinen klapu heittämänä polvenkorkuisen miehen tylysti vonkaisi sen korvissa. Mutta pianpa nähtiin sama otus taas äskeisellä paikallansa.

Se kesti viikkonsa ja loppui. Lelu juosta naputti entiseen tapaan, ja kun siltä tutkivasti tiedusteltiin erästä tärkeätä asiaa, niin pani se päänsä kallelleen ja sen sirkeistä silmistä puhui kaikkein puhtain omatunto. Salaperäisyyden verho oli syvemmällä. Mutta se mikä oli verhon sisällä alkoi kumminkin pian näyttäytyä; nisät paisuivat ja liikunto tuli laimeammaksi. Ja joulun tienoissa sain minä yhä useammin vastailla seikkaperäisiin ja ennakkoluulottomiin kysymyksiin, joita esitti eräs viidennellä oleva ihmisenalku. Pyhät menivät ruokineen ja muine ohjelmineen ja tammikuun puolivälissä eräänä iltana sitten sattui vakavia asioita. Kaikeksi onneksi lapset silloin jo olivat ehtineet makuulle; heidän mielikuvitukselleen jäi riittävästi työtä niistä välttelevistä tiedoista, joita heille sittemmin annettiin.

Lelu parka makasi pitkällään ja valitti, me katselimme sitä seisaaltamme ja valittelimme mukana. Pentu oli tietysti kovin suuri, kuinkas siitä pieni olisi tullut sellaisten hotkojen kanssa. Voi Lelu parkaa… Minä lähdin pois ja jätin naisväen vuoteen viereen. Kun puolen tunnin päästä jälleen tulin, oli asia kehittynyt jo niin pitkälle, että pennun pää näkyi, kuollut, suuri vaaleanruskea pää. Mutta sen pitemmälle se ei meidän avullamme kehittynytkään. Me hikoilimme tuskasta ja yrityksistä, suurikokoinen ja roteva piikatyttö taisi itkeäkin, ja yön tunnit kuluivat puolille. Silloin me jätimme sen oman onnensa nojaan. Olin liian veltto ryhtyäkseni tappamaan Lelua.

Ja aamuun se oli selvinnyt. Sen vieressä matolla oli kuollut pentu, jota vain hiukan suurempi emo yhä intohimoisesti nuoli. Siinä oli pieni elämän pyöräys; kaikki solut ja kudokset oli luonto tuhlannut tuota puolinaista nuolemisen iloa varten, jonka kokematon emo otti täydestä. Likaämpäri oli pian perivä tuon sammuneen soluyhtymän. Aivan riittävä pohja samoille kysymyksille, joita »suuremmissa» yhteyksissä on tapana asettaa…

Lelun huumoriin oli nyt tullut pieni hento sivupiirre, joka säilyi viikkokauden, kun sen nisät hiukan ajettuivat. Lapsilla oli pieni punainen kumikoira, jonka selässä oli soiva reikä; kun sitä pusersi vatsasta niin se soi. Tätä leikkikalua Lelu nyt kantoi suussaan samalla vihaisesti luimistellen kahden puolensa. Kun ei kukaan nähnyt, vei se sen viereensä matolle ja asetteli osavasti turponeille nisilleen. Huolestuneen näköisenä se läähätti, kun ihmiset menivät viereen nauramaan. — Voi voi sitä äitiparkaa, kun nyt tuommoisellakin lapsella koettaa mieltänsä tyydyttää…

Sitten ei olekaan Lelusta enää muuta kerrottavaa kuin sen viimeinen elinpäivä, eikä meillä siitäkään ole juuri mitään tietoja. Mutta sen päivän elämykset ovat sittenkin jääneet omituisen ilkeinä minun mieleeni — alkuaan vallan muista syistä; Lelun katoaminen tuli vain niinkuin kukaksi kruunuun.

Olimme eläneet herttaisten mielikuvien vallassa ja tehneet somia suunnitelmia. Kun esikoisemme maaliskuussa täyttää viisi vuotta, pidetään lasten tanssiaiset. Kutsutaan kaikki paikkakunnan pieniväki, ne saavat leikkiä pirtissä ja niille tarjotaan jotain hyvää, Sellainen oikea ja säännöllinen seurustelu hienoine juhlatuntuineen vaikuttaa kehittävästi sekä meidän että muiden lapsiin, se jää sellaiseksi varhaiseksi ja kauniiksi muistoksi… No niin — määräpäiväksi sitä ei ehditty saada kuntoon, mutta auttoi se viikkoa jälkeenkin päin.

Kutsut lähetettiin ja juhlien edellisenä iltana lähdin minä, isä itse, kirkonkylään noutamaan erinäisiä leivoksia ja makeisia. Minun kävi vain puolittain niinkuin Nummisuutarin Iivarin; ostin näet selkäreppuni täyteen tavaraa enkä hukannut niitä. En luovuttanut niitä edes selästäni koko seuraavana yönä, vaan nukuin erään nuoren miehen sängyssä muutamia tunteja laukku selässä, nuori mies selkäni takana. Minun oli näet tarkoitus poiketa vain hiukan lepuuttamaan jalkaani tuohon ylen tuttuun paikkaan, jonka kantavieraaksi noina aikoina olin joutunut. Minulla oli huonot asiat ja ne saattoivat minut noina köyhimpinä vuosinani monenlaisiin seuroihin.

Aamulla oli siis pussi yhä selässäni ja minusta tuntui siltä kuin olisin makuuttanut itseään päivän pientä sankaritarta tuossa tupakansavuisessa pöksässä kahden juopuneen miehen puristuksessa. Sankaritarta, joka oli paneva ylleen ihka uuden kauniin kolttinsa, mutta odotti sitä ennen kotiin Pappaa ja hänen tuomisiaan. Oli kärsivällisesti odottanut eilisillan myöhäiseen, kunnes uni petti. Ja nyt oli kello kymmenen tänä päivänä, jona piti leikittämän kauniita, muistoon jääviä leikkejä…

Synkästi hymyillen astuin keittiöön, luovutin laukkuni ja etenin mitään sanomatta toisiin huoneisiin. Lapset kohtelivat minua ystävällisesti, pyrkivät syliin ja laskivat kättä kaulalle. Olinpa kuitenkin, herran kiitos, taas kotona. Mitä on kello? Jo kaksitoista. Kolmen aikaan niitä rupeaa tulemaan. Päivä vaan on niin sekava ja omituisen enteilevä — eilen illallahan minä noille asioille lähdin. Minusta tuntui, että talo ei ollut ollenkaan valmis noitten pikkuvieraitten tulla.

Eikä se ollutkaan — missä sitten lieneekin vika piillyt. Lapsia tuli niinkuin jollekin koulutunnille, talollisten, mökkiläisten ja ammattilaisten lapsia paremmissa vaatteissaan ja kasvot maireassa hymyssä. Ne yrittivät liikuskella pirtissä omin päinsä ja pienen emäntänsä opastamina, mutta arkaa ja saamatonta se oli. Minä, itse setä, en paljoa saanut olleeksi siellä. Minua kiusasi niinkuin jonkinlainen lyönnin jälkikajo. Päivä ei päässyt aamulliselta asteeltaan vaikka ilta hämärtyi. Mieltäni käänsi ellottava sääli viisivuotiasta lasta kohtaan, joka uudessa puvussaan koetti olla onnellisen ja viehkeän näköinen. Kun hänellä nyt kerran oli ne kauan puhutut ja hartaasti odotetut tanssit.

Kaikki mikä menee huonosti, alkaa lopulta mennä vieläkin huonommin. Joukkoon oli joutunut muuan hiukan liian iso vieras, jota jostain syystä pidettiin lasten kirjoissa. Hän lienee jo aikaisemmin yritellyt tyttökoulua, mutta olikin sitten joutunut takaisin kansakouluun, kun hänen vanhempansa saivat toimen tällä paikkakunnalla. Tämä neidinalku siellä sitten kuului ottaneen johdon käsiinsä ja pian eroitti korvani »heilaa», »kultaa» ja »hulivilipoikaa». Tuo kuhiseva joukko eri-ikäisiä tylleröitä »meni» pian parasta rytkypiiriä. Olin erinomaisen tyytyväinen, kun lapseni vihdoin pääsivät vieraistaan ja olivat yksinään omassa kodissaan. Synkkä, luonnoton päivä ja ilta, jolla ei ollut mitään luonnollisia suhteita taaksepäin eikä eteenpäin…

Ehkä joku sanoi siinä lapsijoukon lähdettyä, että missähän Lelu on ollut koko ehtoopäivän. Ehkäpä sitä huudeltiinkin ja kun ei mitään kuulunut, arveltiin sen olevan eräässä tutussa naapurimökissä, johon se joskus ennenkin oli jäänyt yöksi. Minä en tiennyt mistään muusta kuin levosta. Uni oli minulle vastenmielistä, mutta valvominen vieläkin vastenmielisempää. Ei olisi ollut hullumpaa nukkua vaikka iäksi.

Seuraavana päivänä Lelua tiedusteltiin lähipaikoista. Mitä useampi kieltävä vastaus saatiin, sitä varmempia oltiin olevinaan, ettei se kaukana ole. Lausuttiin syvällä vakuutuksella sellainenkin lohdutus, että kyllä se jossain on. Minä olin niinkuin astia, joka särkymisen jäleltä on miten kuten taas kopisteltu ehjäksi, mutta on vielä tyhjä, menetettyään kaiken sisältönsä. Liikuin, hengitin ja ajattelin — siinä elämykset. Että tuho oli tullut Lelulle, siitä olin aivan varma, melkeinpä kiitollinen. Tarkkailin vain salavihkaa lapsiani, että olisiko niiden kohdalla vielä jotain tulemaa odotettavissa, vai päästiinkö lastentanssiaisista sillä, mitä oli sattunut. Suloista olisi ollut tietää, että joku luonnonturma oli tuon pienen olennon vienyt. Ainoa mikä minua kalvoi, oli epäilys, että joku ihmisolento oli sen surmannut. Muistelin varmasti nähneeni sen eilen iltapäivällä juosta raputtaneen tietä tuonne päin, ja että minulla muka oli ollut jokin tiedoton pahaolo sitä nähdessäni. Jos se on jonkun sällihummerin työtä, niin minun kidutukseni on jatkuva pitkälle…

Kevät eteni tuttuine suloineen, keskipäivisin pirtti jo lämpeni auringosta. Hanget rappeutuivat; niiden kauneudessa oli aamuin ja illoin hiukan eleeginen sävy. Nyttemmin kuudennella oleva tyttölapsi toisti silloin tällöin: »Silloin kun olivat minun tanssiaiseni —». Silloin tällöin myös itsekukin meistä unohtui ikkunaan katselemaan etäisille, mustuville teille. Joku huusi pirtistä: »Nyt tuolla jäällä menee juuri semmoinen koira kuin Lelu» — ja sitten kaikki katsomaan ja arvelemaan. Oli jo kulunut kolmatta viikkoa Lelun katoamisesta. Minä olin tutkistellut ympäristöä ja pannut sanomalehteen ilmoituksen, jossa luvattiin naurettavan korkea palkinto kadonneen löytämisestä. Minulle oli elämän kysymys, oliko sen tappanut joku ihminen? Kaivo nyt kyllä oli semmoinen kuin se oli, kehyksetön, aukko vain laudoilla peitetty ja niistäkin oli piika syksyllä jättänyt yhden pois lakatessaan siitä vettä ottamasta. Siitä Lelu kyllä olisi mahtunut, mutta — pohjassa oli ehjä kaunis jää. (Niinkuin se ei sen vuoksi olisi voinut siellä olla! Mutta minä toivoin löytäväni ihmisen, joka oli sen tappanut.)

Ja toivorikkaat näkemykset tulivat yhä kiihkeämmiksi. Meidän ohi rantaa pitkin meni muuan hylätty tie, jota joskus talvella oli vain vähän aikaa tilapäisesti käytetty. Eräänä raukeana iltapäivänä juosta lipitti sitä pitkin pieni musta koira. Emäntä huomasi sen ja toivon riemu tulvahti hänen ylitsensä. »Voi voi katsokaa nyt, kuinka se raukka on väsynyt.» Samassa hän jo oli pihalla innokkaasti huutamassa ja maanittelemassa. Vähältä piti, etten minäkin jo langennut toivoon. Vieras koira kumminkin juosta lötkötti talon ohi kääntäen vain hiukan päätään innokasta huutajaa kohden. Sen jälkeen ei Lelua enää »nähty».

Minä olin sitten jälleen kirkolla viimeisillä jääkeleillä, tällä kertaa aamupäivällä. Istuin kyllä taaskin saman nuoren miehen asunnossa ja niinikään laukku selässäni. Olin nauttinut vain hiukan spriitä kahvin kanssa ja ääneni oli vallan selkeä, kun menin puhelimeen vastaamaan. Kotoa vain emäntä pyysi tuomaan kauppiaalta vielä jotakin, jonka hän oli lähteissäni unohtanut.

— Jo Lelukin löytyi, sanoi hän sitten.

— Mistä?

— Kaivosta. Samuli löysi.

— Vai niin.

— Kai sinä tulet kotiin piakkoin?

— Kyllä, minä lähden heti.

Hänen äänensä oli tällä kertaa asiallinen ja suopea, vaikka hän ei pitänyt siitä, että minä poikkeilin tuon nuorenmiehen kortteeriin.

Olin sen verran elähtynyt, että jäällä tullessani hyräilin hyvin korkeassa diskantissa taivaan täyteistä päivänvaloa kohti. Oli melkein kuuma, sulava jäälakeus piti hiljaista sihinää. — Elämän tarina, mietin minä kurkottaen päätäni yhä kimeämpään hyräilyyn. Sellainen kokoon kiertyvä tarina elämä ja oleminen on… Kun vaan osaisi sen kerran oikein ihmisille kuvata.

Suuri onni oli tullut osakseni tänä ihanana huhtikuun päivänä. Minun oli kovasti ikävä Lelua, mutta se oli sellaista miellyttävää nautinnollista ikävää. Lelu oli kuollut inhimillisen hulttiomuuden uhrina, ei inhimillisen ilkeyden, niinkuin minun synkkä pohjaminäni oli olettanut ja melkein toivonut.

Lelu sai maata siinä kivijalan vieressä siihen asti, kunnes maa suli. Siinä sitä katseltiin — kuinka se näytti pitkältä nyt ja kuinka sillä oli pienet verisirkumat lepoon pysähtyneissä tutuissa suupielissä. Lapset eivät itkeneet. Eivät aluksi edes silloin, kun me sitten sitä hautasimme. Minä tahdoin kumminkin, että he kokisivat liikutuksen — ja sanoin jotain.

— Sinne Lelu nyt pannaan.

— Mammuuko se siellä? kysyi nuorempi.

— Mammuu, eikä nouse koskaan enää.

Silloin vanhempi poistui muutaman sylen päähän ja jäi sinne seisomaan pää pois päin kumartuneena. Nuoremman silmät vettyivät siinä katsellessa.

PÄIVÄKIRJAN LEHTI.

Tämä joulukuun 16 päivä 1924 — tällä kertaa nuorimman, muutaman tunnin ikäisen lapseni syntymäpäivä — on aamustaan alkaen ollut minulle voimakkaan tunteen päivä. Toivon hartaasti, että aikojen kuluttua voin suullisesti pakista tästä päivästä tuohon tavanomaiseen, keveään ja hiukan humoristiseen tapaan, jota käytetään selostaessa menneitä voitettuja vaikeuksia. Tällä hetkellä aukoo mielikuvitukseni yhtä kerkeästi näköaloja synkkään kuin valoisaankin päin. Sanotaan, että päiväkirjamuoto on kirjailijalle helpoin. Se voi sitä ollakin — mutta varmasti sillä on omat vaikeutensa. Ennenkuin ihminen voi sanoa, mitä hän todella tuntee, on hänen käytävä taistelu, jota ei jokamies voittajana läpäise.

Päivä on ollut tavallinen kostea ja puolipimeä joulukuun päivä. Olen ollut työssä, josta saan palkkaa, istunut huoneessa, jonka akkunasta näen tallatun pihan vanhoine puutarhoineen ja monine portaineen. Siellä liikuskelevat minun lapseni toisten samanikäisten seurassa, joista en tiedä keitä ovat — en tunne vielä kunnollisesti heidän vanhempiaan — ei ole aikaa tuttavoida, kun käy työssä. Mutta minusta tuntuu siltä kuin minun lapseni olisivat siellä liikaa, niinkuin olisivat ne maanpakoon häätyneitä, joita joko säälitään tai vierotaan.

Päälläni pauhaa tehdas — kirjatehdas, joka hiljaisista kammioista välittää hiljaisten ja näkymättömien taistelujen tulokset toisiin hiljaisiin kammioihin: tekijöiltä lukijoille. Siinä pauhinassa on minulla yksi piiskuinen kohta hoidettavanani, on tuoli istuakseni ja pöytä kyynärvartteni nojata.

Ja tuolla, noitten akkunoitten takana on minun väkeni ja talouteni sijoitettuna. Se ei hallitse siellä muuta kuin seinien, kattojen ja lattiain rajoittamaa ilmapiiriä, josta maksan vuokraa — ei pihoja eikä polkuja, niinkuin vielä taannoin maakylässä omilla mannuilla. Asumme kaupungissa ja minä käyn työssä.

Lukemattomia kertoja olen tämän päivän mittaan katsellut työpaikkani ikkunasta siihen ikiomaan, jonka takana väkeni asuu. Koko aamuruokavälin minä jo katselin ja odotin merkkiä. Kun tulin aamiaiselle, kello yksitoista, menin muitten huoneitten läpi suoraan siihen huoneeseen, jossa tiesin lasteni äidin oleskelevan. Siellä hän istui sängyllä laimean ja odottelevan näköisenä, seuranaan nuorin, vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen, jonka kiltteyttä hän väsyneellä äänellä kiitteli. — »Joskus se vaan pyytää 'tyllin', mutta kun huomaa, että hänen on siinä epämukava olla, niin taas menee lattialle… Toiset ovatkin olleet pihalla — joku siellä jo tönäsi pojan nurin, mutta ei ollut sentään sattunut.»

— Entä omat asiasi?

— Hiljallensa muistuttelee, mutta ei vielä mitään kiirettä ole.

Söin aamiaiseni, lepäsin ja menin taas työhöni katselemaan suuresta akkunasta pihaa, lapsia, erinäisiä portaita, outojen ja puolituttujen ihmisten liikuntoja tehtaan pihamaalla, vetisen sumeata joulukuun päivää — ja ennen muuta erästä ikkunaa pihan toisella puolella, mistä odotin merkkiä. Tein ja olin tekevinäni työtä, joka ei aina tuntunut työltä: suomensin saksalaista juttua, jota tarvitsin jonkin vapaaksi jääneen palstan päähän; hain kuvaa johonkin epämääräiseen tarkoitukseen, mylläsin tuntikaupalla vanhojen ulkomaalaisten lehtien suunnattomia röykkiöitä. Ympärilläni toisia miehiä kasvot vakavina tehden ja miettien jotakin, minkä perille en vielä ollut päässyt. Ja kaiken ympärillä koneitten pauhina — ja tuolla pihan laidassa muuan akkuna ja sen takana minun ihmiseni ja esineeni, joiden kotoiset piirteet olivat olleet varmoja ja lämpöisiä toisissa tutummissa oloissa.

Päivä kuluu jollakin vauhdilla, joka on minusta riippumaton; on enää puoli tuntia työaikaa. Nyt ilmestyi ihminen ikkunaan, seisoo siinä ja liikuttaa hiukan verhoa. On taas hiljaa ja sitten taas liikuttaa. Nousen tuoliltani ja menen tämän oman akkunani ääreen. Nyt hän viittasi kädelläänkin. Hän näki minun poistuvan akkunasta ja sitten hetken päästä tulevan pihalle tavallisesta ovestani rauhallisesti ja hätäilemättä. Sitten minä taas katosin hänen näkyvistään — hän sai kuulla ovien käynnin, lähestyvät askeleeni, kun sivuutin muun väkeni — ja vihdoin katsoimme toisiamme levollisesti silmiin. Puhuimme välttämättömät puheet ja sitten lähdimme. Keveästi ja sivumennen äiti hyväili nuorinta lastaan. Sillä on ilkeä yskä keväällisen hingun jäleltä ja luuston kehittyminenkin on hiukan epäilyttävällä kannalla, vaikka sen taudin nimeä ei oikein ole tahdottu tunnustaa.

Me vanhemmat menimme katua pitkin tiettyyn suuntaan ja aikaisemmin syntynyt lapsilauma jäi sinne kahden naisihmisen kanssa noihin äsken saatuihin suojiin. Tällainen siis taaskin oli se vaellus, jota kohden kuukausia on kuljettu — kuukausia, jotka ovat sisältäneet runsaasti sitä, mitä avioelämä sisältää: tuskaa ja riemua, hymyä ja kyyneliä.

Minä palaan yksinäni, vastenmielinen jännitys olennossani yhä lisääntyy. Minusta tuntuu siltä kuin tapahtuisi nyt jo parhaillaan jotain pahaa, jota minä vaan en kykene näkemään. Katua rientäessäni painuvat pikkukaupungin harvat liikkujat entistäkin vieraammiksi — on kuin joku aistimistani olisi turtunut ja tajuaisin heitä vain puolittain. Oli vahvimmillaan tuo epämääräinen tuskanpaine, jonka monet tuntevat.

Nousin samoja portaita kuin äsken; nyt niillä vaan oli paljon pimeämpi. Kaiketi senvuoksi koneitten kiihkeä älytön sätkytys oli kuuluvinaan mahtavampana, se ikäänkuin hätyytti minua sisälle asti.

Lapset olivat kaikki yhdellä taholla, nuorin hiukan itkeskellen jakkaralla istuvan »tädin» sylissä. Toiset taas olivat ikäänkuin liian vilkkaita; minua ärsytti, etteivät ne tajunneet tilanteen vakavuutta. Menin niiden ohi jonnekin ja palasin taas. Istuin myöhästyneeseen ruokapöytään ja söin näön vuoksi.

En enää muista, kuinka lopulta tulin tajunneeksi, että nuorimman silmät eivät auenneet. Se nojasi päätänsä hoitajan rintaan, valitteli ja puheli joitain senikäisen sanoja. Se huusi minua, kun kuuli ääneni, kurotti käsiään tyhjään ilmaan ja itki. Otin sen syliini ja kävelin. Silmät eivät auenneet.

Tuohon vasempaan silmään sitä oli toinen lähinnä vanhempi äsken hiukan tyrkännyt, mutta ei sen pitänyt niin sattua. Hermostuneena minä kuljen lapsi sylissä ja moitin: kun ei nyt senvertaa voida katsoa, etteivät veisi toisiltaan silmiä nyt tällä aikaa, kun äitikin on poissa. Se on loukkaavaa puhetta, he ovat kyllä katsoneet. Kuulen kaikenlaista selitystä, jota mieleni ei ota vastaan: että se jo syödessäkin samalla lailla porasi silmät kiinni, mutta sitten ne taas aukenivat. Kysyn, oliko se ennen sitä tyrkkäystä, ja saan vastauksen, jota en oivalla; kysyn hetken päästä uudestaan, enkä vieläkään tiedä kuinka ja koska kaikki tapahtui. Kuljin lapsi sylissä. — Oli tämäkin nyt taas! hoki suuni, mutta mielessäni paisui jokin käsittämätön tarmo. Minä ikäänkuin tunsin, kuinka ympärilläni kaikkein tiiviimmässä nykyhetkessä ja yhä lähempänä vaani jotakin, jota minä en ollut näkevinäni. Se ikäänkuin sieppasi minulta joka silmänräpäyksessä pois jotain ja katsoi alta päin, enkö jo huomaa. Mutta minä pidin kiinni tarmostani. — Mitä on kello? Jo neljättä tuntia on äiti ollut siellä, jonne hänet saatoin. — Ja sylissäni olevan lapsen asia kiiti omaa vauhtiaan. Tyrkkäysjuttu oli vähäpätöinen; tämä oli jotain muuta, jonka aika oli tullut. Lapsen huulet pinnistyivät oudosti ulospäin niinkuin vanhan mummon, ja pää oli hiukan hervoton…

Pelkäsin lääkäriä, kun hän tuli, sillä ymmärsin kyllä itsekin asian. Teki melkein mieleni pidättää hänen kättään, kun hän hapuili vielä hiukan auki olevaa päälaen aukkoa. Lapselle pantiin kuumahko kääre, tunnin päästä sitä oli määrä muuttaa. — Se voi saada yöllä kouristuksen, sanoi lääkäri ja antoi ohjeet siltä varalta.

On lopultakin tullut kunnollisesti yö. Äidillä on terve poika siellä, missä hän on. Iloinen ja ystävällinen ääni on sen äsken minulle ilmoittanut. Äskeinen nuorin, nyt siis lähinnä nuorin, makaa lämpöisessä kääreessä ja näyttää rauhoittuvan. Ehkä tästä vielä aletaan elää — kun nyt päästäisiin aamuun asti.

Vihdoin viimein minäkin asetun makuulle, yksinäni salin sohvalle. Jännittynyt epämääräinen tarmo on vielä jälellä, unen tulo viipyy. Tuijotan huoneen ilmaan, johon ulkoa katulampusta leviää heikko himmerrys. Huomaan, että käteni ovat ristissä rintani päällä ja että hiljalleen lause lauseelta käyn läpi Isämeidän rukousta. Kuinka suuri ja yksinkertainen sen sisältö onkaan ja kuinka helposti se soveltuu minun, vanhan materialistin ja monistin katsomuksiin ja näköaloihin… Muovailen siinä seuraavat mietelauseet: Olen materialisti, aineen tunnustaja, mutta niin lapsellinen en ole, että kuvittelisin tietäväni ja tuntevani kaiken, mikä ainetta koskee. En usko ylenluonnollisiin, mutta tekisin itseni naurettavaksi, jos kuvittelisin ihmisen joskus pääsevän kaiken sen perille, mikä on luonnollista.

Tässä odottelen unta jaksaakseni aamulla mennä työhön. Kolmen metrin päässä minusta, kadulla seinän takana viivyskelee pari ihmistä; sieltä kuuluu naisen naljailevaa kikatusta ja hiukan humaltuneen miesäänen maanittelevaa supatusta. Varpaillani hiipien käyn katsomassa, kuinka voi sairas lapseni. Kun se hengittää jo rauhallisesti eikä tunnu kuumalta, riisun siltä hiljaa kääreen, palaan takaisin vuoteeseeni ja ryhdyn uudelleen erittelemään Isämeidän rukousta ja tutkimaan, kuinka se soveltuu minun maailman- ja elämänkatsomukseeni. Akkunan takaa ovat naljailijat jo kadonneet. Ajaton hiljainen yö vallitsee.

TAISTELU ELÄMISESTÄ

eli

Viimeinen lihamatka.

1.

Kirrenmaassa noustiin aikaisin tänäkin helmikuun pakkasaamuna. Ei se mitään outoa senpuolesta ollut. Suuremman ja vanhemmankin talollisen on oltava aamusta pystyssä, jos hän aikoo talossaan pysyä ja lastensa omaisuutta lisätä. Omaisuus, omaisuus, se humisee suurena ja valtavana aatteena, synkkänä ja kiroiluttavana, joskus riemastuttavana, talojen ja tönöjen yllä. Täytyy tienata, että elää ja saa omaisuutta. On hyvä, että saa omaisuutta itsellensä, kaikessa hiljaisuudessa ja joka käänteessä keinoja tarkaten, mutta yhtä tärkeätä on, että toinen ei saa tai että saa sitä toiselta pois. Tällä paikkakunnalla, tässä maailmassa tienataan yhteensä se mikä tienataan ja on omaisuutta se kuin sitä on — kysytään vain kuka tienaa enemmän ja kellä on enemmän. Lait ja asetukset — kyllähän tavallinen mies ymmärtää, että ne ovat tarpeelliset. Ne ovat siinä sivussa jonkinlaisena kolmantena mahtina ihmisen ja maailman välillä. Maailma, se on kaikki nuo omaan pihaankin näkyvät maat ja mannut väkineen ja metkuineen, tehdas paperinajoineen, lahtikaupat ja viinapelit. Ihminen, se on Kirrenmaan Vihtori, joka pääsi tähän asumukseen naimisen kautta ja sitten haki itsenäisyyden. — Mutta lait ja asetukset, ne ovat sellaista isoa ja lapsekkaan vihaista, josta ei tiedä kuka niiden takana oikein on ja joita on ikäänkuin maanitellen kierrettävä.

Sellaista on oleminen, tuo salaperäinen juttu, joka joskus jollain paluumatkalla hiukan aatteluttaa, noin ikään panee silmät töllöttämään hevosen hännän juureen, kunnes hevonen pysähtyy, jolloin käsi nykäisee ja kurkku ärähtää — ja sitten tuntuu tympeältä jatkaa samaa töllötystä, kun hevonen pysähtyikin luonnolliselle asialle. Ehtoo tulee ja täytyy vielä tappaa se mulli.

Sen joulukuun yön jälkeen, jona poliisi hävitti Kirrenmaasta viinavehkeet [katso kokoelmasta »Maan tasalta» kappaletta »Talvinen turtumus»], on Vihtorilla ollut kaikenlaista muuta tienaamisen keinoa, ajoja ja vähin lahtikauppaa. Tuli talonäijänkin kanssa kinoja sen sakkosumman osittamisesta. Se pirun möhömaha oli saanut vihiä siitä pullosta, joka säilyi taikinapuntussa ja jonka Vihtori oli myynyt tehtaanpomolle joulunpyhinä. Tuli oikein aika selkkaus, kun äijä sanoi Vihtorille, että sinä olet myynyt mun viinani ja Vihtori sanoi, että mennään poliisin puheille. Oli onneksi ehtinyt jo sentään Vihtorille maksaa sen kaksi kolmannesta sakosta, minkä oli ottanut vastuullensa silloin, kun Vihtori sen rojuhommiin ensin rupesi. Mutta välit olivat rikki ja Kirrenmaan Vihtorin elämä muutenkin vähän lamassa.

Tässä jälkeen joulun hän oli ruvennut yrittelemään lahtikauppoja ja joskus päässyt hiukan vetäisemäänkin niillä. Oli kyllä työlästä kilvoitella vanhojen kokeneitten karjahuijarien kanssa; ne osasivat ostaa ja ihmiset myivät niille mieluummin. Joskus sattui, että kun Kirrenmaa oli luvannut mullista kahdeksansataa ja räntyn takaisin, niin otti Reileen Kassu sen paria viikkoa myöhemmin seitsemällä ja puolella ränttyineen päivineen. Kerran vain oli Vihtoria luonnistanut oikein hyvin ja senkin kaupan tähden hän vainusi pikemmin tulleensa naurunalaiseksi kuin saavuttaneensa arvonantoa. Hän oli saanut puolihonkkelilta Kutinperän Jussilta lehmän semmoisella hinnalla, että pisti siitä Tampereella omaan pussiinsa seitsemättäsataa markkaa. Jussia naurettiin ja joku liuhupartainen asiain tarkkailija puhua jaskutteli, että semmoisen kaupan voivat kunnanmiehet purkaa. — Kyllä kai, kun sen kaupan oli tehnyt tavallinen köyhä mies, eikä joku rahoillaan leveilevä ammattisaksa.

Teurastamisen taidon oli Vihtori oppinut sattumalta — tai oikeammin tullut huomaamaan, että hän siihen pystyy. He olivat kerran ostaneet elikon jostain korpimaasta ja kuljettivat sitä kärryjen perään kytkettynä kotia kohden. Oli syksy ja maa kovalla roudalla, minkä vuoksi eläimen jalat lienevät kävelystä heltyneet — niin sitä ainakin jälkeen päin selitettiin. Se alkoi puolimatkassa vikuroida. Vihtori oli perillä saanut hiukan väkevää päähänsä ja kun akka siinä vieressä vielä höpötti, ärtyi hän elukkaan silmittömästi. Lehmä heittäytyi makuulle routaiseen tiehen, mies ärjyi ja löi sitä, hevonen säikkyi ja kiskoi kiskomistaan, jolloin eläin silmät pullollaan ähkyen ja ölisten laahautui mukana. Aliina voivotti: kun ei ole ketään, joka tuota hullua edes hillitsisi… tapa äläkä rääkkää. — Niin tapankin, huusi Vihtori ja löi eläintä niin, että se meni tainnoksiin… Eihän siinä enää muuta ollut tekemistä kuin kurkut poikki, että lihat edes sai.

Tämä miehen vihan ilmaus maksoi Kirrenmaan pariskunnalle aika summan, sillä elukka oli nuorehko ja aikaisin kantava. Mutta siitä oli se hyöty, että Vihtori innostui teurastamiseen, ja Kutinperän Jussin lehmä korvasi joka tapauksessa rahallisen vahingon. — — —

Oman mullinsa lihoja Kirrenmaan Vihtori tänäkin varhaisena helmikuun pakkasaamuna lähti Tampereelle saattamaan. Hän oli sen jo eilen tappanut ja tehnyt työksi; kuorma odotti valmiiksi köytettynä tallin solassa. Kun hän monta kuppia kahvia juotuaan nyt tuli kuorman viereen, tunsi hänen leppoisa aamumielensä jonkinlaista lapsekasta kiintymystä tuota kuormassa olevaa ruhoa kohtaan. Oli turvallista ja tukevaa, kun näin sai nauttia elikostansa kaiken edun. Ei tarvinnut antaa kaiken maailman haalareille välittäjäisiä.

Aamu oli tähtikirkas ja kuun viimeinen vaihe loi maisemaan hienon himmeän valohäivän. Lumi narisi kiukkuisesti jalaksen alla ja pakkasilma puristi silmiä ja sieraimia. Oma kylä nukkui vielä kokonansa; ei valon tuikkua eikä savun häivähdystä näkynyt mistään. Yksinäisellä ajajalla oli sellainen hieno tunne, että nyt voisi jossakin mutkassa tekaista jotain sellaista, josta ei saataisi selkoa… Vaikka toisekseen — kyllähän kylä sen tietäisi, että minä tänä aamuna aikaisin liikkeellä olin… Mutta sittenkin oli kovin viehättävää ajaa nukkuvan paikkakunnan läpi, noiden erilaisten talonäijien ja heidän olikkeittensa ohi. Ne olivat ikäänkuin turvattomina siinä tarkan silmän pideltävissä. Oli niinkuin olisi sittenkin saanut niistä hituisen itselleen, kun pääsi niitä näin varkain katselemaan.

Tuossa pytingissä se nukkua röhöttää Huikun äijäkin, entinen oman talon äijä — Vihtori oli näkevinään, kuinka sen maha on lötköllään siellä sängyssä sen vieressä. Ja kaikki Huikan äijän monet metkut — kuinka se asuu taloaan täällä ja Tampereella, kuinka mahdottomasti se trokasi niinä hyvinä vuosina, kuinka se tekee metsäkauppoja ja suuria urakoita — kaiken sen Vihtori nyt häiriytymättä näki siinä edessään. Siitä kertoivat navetan sillat, aitat ja pytingin kuistit kalveassa aamukuutamossa. — Pieniä sille ovat semmoiset viina-afäärit kuin ne taannoiset minun kanssani — ja siksi toiseksi: eihän nyt enää omankeittoinen kannatakaan, kun ulkolaista on ruvennut saamaan niin mahdottoman halvalla. On ne urakoita nekin, kun kymmenenkin tuhatta litraa mies menettää eikä ole siitä millänsäkään. Semmoisiin sitä pitäisi päästä — ja kaikenlaisiin kauppoihin, niinkuin tuo Huikun äijäkin. Kirrenmaan Vihtorin aamuraikas mielikuvitus kiihtyy: hän arvioi omaisuuttaan ja kuinka paljon se on kasvanut siitä kun hän Kirrenmaahan tuli, se kasvaa vieläkin — tällä lahtikaupalla; täytyy lähteä oikein kiertämään korpimaita, kyllä sieltä mullikkaa lähtee vielä minullekin, suurina karjoina niitä minäkin vielä Tampereelle vien, niinkuin Reileen Kassu… Ja hän näki itsensä vain maantiellä matkalla Tampereelle ja sieltä takaisin, sellaisena äänekkäänä karjakauppiaana, jota ihailtiin ja varottiin, ja reessään hän noilla matkoilla näki muutakin, piilossa heinien alla, astioita. — Ei, ei meillä polteta kotona enää, ei se kannata. Ja hänen mieltänsä etoivat ne tähänastisetkin keitokset.

Musta oli astellut hiljalleen Huikun nurkissa ja oli nyt tulossa ahteeseen, joka kylän vainioilta lasketti jäälle. Siitä ahteesta, juuri tuosta noin, oli Huikun äijä kerran löydetty puolikuolleena, housut kintuissa lakittomin päin. Silloin oli kylä sen päivän odotellut Huikun äijän kuolemaa, mutta vironnut oli iltapuolella, kun hierottiin viinalla sisältä ja ulkoa. Se oli kapinan jälkeisenä talvena, juuri parhaana trokausaikana… Kuolema — silläkin lailla se voi tulla. Kirrenmaan silmä tuijotti hevosen hännän juureen ja aatos kulki kummallisia teitä. Tuntui ihan siltä, kuin Huikun äijä todella olisi silloin kuollut ja tämä sen myöhempi eläminen ja Vihtorin kanssa riitaantuminenkin olisi vain jonkinlaista unta. — Minäkin kuolen, olen jo yli neljänkymmenen — ja Aliina kuolee ja lapset.

Sitä kiireempi on — Musta sai nykäisyn ja käskevän urahduksen. — Minun omaisuuteni, se on semmoinen niin, ja vielä on tienattava, tienattava. Kuolema — se on sinne kirkkoon päin ja pappeihin, joille maksetaan palkkaa äyrityksen mukaan ja sitten vielä manttaalista eriksensä jyviä. Se on sitä semmoista, joka kiukuttaa työmiestä, kun noin ikään sakissa seisoskellaan, työhousut hiukan rutkullaan, kintereet kaarellaan ja hartiat rysyssä, poltellaan ja syljeskellään asiallisia sylkyjä… Mutta kuoleman lähestyessä on kumminkin saatava Herran ehtoollinen, silloin kun urakat ja tienaamiset eivät enää tule kysymykseen. Kun riski työmies huohottaa sängyssä ja ämmän äänellä vastaa nuoren puhdasposkisen papin kysymyksiin, mies, joka vielä taannoin joi sahtia ja söi sian läskiä, teki petonkitöitä ja elätti ämmää ja sille tekemiään mukuloita. Silloin on papin aika ja siltä varalta sen pitää olla. Eivätkä vanhat vauraat talolliset juuri koskaan kiukuttelekaan pappeja vastaan, vaan pitävät niitä erinomaisessakin arvossa, ajaa könöttävät taativehkeillään pyhänä kirkkoon ja järjestävät taloihinsa raamatunselityksiä. Ja kun joku viheliäinen mökinäijä on kuoleman kielissä, tulee sellainen talollinen isännän käppyrä kuiskuttelemaan hänen korvaansa jumalansanaa, tshäh… Ja kyllähän ne pirut sitä hartaudesta tekevät, vaikka sanotaan, että ne vaan kirkkoa kannattavat työkansan pimittämiseksi. Herrat sillä lailla tekevät — pilkkaavat ryyppyseuroissaan jumalansanaa pahemmin kuin ikänä maailmansällit, mutta maksavat kumminkin kalliit kirkonmaksut. Ja siksi toiseksi — ei suinkaan, jumaliste, tänaikaista työmiestä pappien pakinoilla pimitetä. Jollei olisi sitä kuoleman edellä käypää imelää heltymistä, niin ei suinkaan työkansa pappeja olisi tähänkään asti elättänyt, saati enää nyt. Sitä se on, kun elämä on semmoista kuin se on: että pitää tienata, mutta ei oikein tiedä mitä varten. — Noh, siinä!

Kirrenmaan Vihtori tuli kirkolle, jossa virran vuoksi oli noustava jäältä kylään. Siinä nuo pitkät jäämietteetkin katkesivat. Kotikulmakunta oli jäänyt kauas taakse, täällä olivat jo ison maailman ilveet. Täällä sai reisumies katsoa eteensä, ettei päästy jymähyttämään. Täällä oli kulussa sälliä jos jonkin moista. Ei tosin näin aamupuhteella ollut erikoisempaa hulinaa, mutta ehtoolla paluumatkalla sai pitää varansa. Silloin saattoi syöttöpaikassa helposti kadota hevosloimi tai riimunvarsi ja metsätaipaleella saattoi saada vantiksilleen kulkumiehen, jonka puukko oli höllässä tupessa.

Muitakin kaupunkiin pyrkijöitä näkyi kirkonkylässä. Pitkäksi roikaksi lyöttäytyen ja toinen toisiaan silmäillen miehet laskettivat kylästä jälleen jäälle virran petollista alajuoksua kaukaa kaartaen.

2.

Kirrenmaan Vihtori on myynyt mullinsa ja saanut siitä hyvät hinnat. Jokin sininenäinen ylösostaja, jonka nimeä hän ei vielä tiennyt, oli tehnyt kaupat ja sitten oli viety lihat halliin, jossa ne oli ottanut vastaan ja maksanut hänelle niinikään outo nuori mies, suustansa aika mohlike. Oli hiukan epäilyttänyt koko se sakki, mutta rahat olivat selviä seteleitä ja muutenkin olivat makeilleet. Ryyppyjä olivat tarjonneet ja herramaisempi oli puukollaan kietaissut kappaleen raakaa lihaa mullin reidestä, syönyt ja kehoittanut isäntääkin syömään. Mutta Vihtorilla oli ryypätessään koko ajan lähtö mielessä. Hän piti silmänsä auki — jos tässä juottamalla aiotaan miestä pestä, korttipeleihin tai muihin metkuihin huijata, niin petytte. Ja penniäkään menettämättä pääsi Vihtori rekeensä ja kadulle, siitä Patterin ahteelle ja Pispalaan. Hän ajoi lujasti; täällä esikaupungissa saattoi vielä vaara vaania, voi olla sakki vartoomassa, kun toiset ensin kaupungissa ovat viinalla valmiiksi pehmittäneet.

Mitään ei kumminkaan näkynyt ja tie sai vähitellen tavallisen talvehtoisen sävynsä. Oli viehättävää lojua reessä, hiljalleen laulaa jonotella jotain nuorenmiehen aikaista tanssilaulua ja kuvitella, kuinka hirveällä tavalla hän olisi Pispalassa nutistanut päällekävijät, jos niitä olisi ollut. Viinan lämpö virtasi suonissa ja täällä sopi päästää hyvä olo valloilleen. Päivän laskiessa oli pakkanen kiristynyt, oli varmaan tulossa talven kylmin yö, josta jälkeen päin puheltaessa sopi sanoa että minä olin silloin tulossa Tampereelta ja kuka ties kuinka olisi käynyt, jollen olisi lähteissäni vähän lääkinnyt. Siltä ja siltä sain ja kyllä kai niillä oli meininki juottaa sitä oikein täyteen asti ja sitten tehdä puhdasta, mutta minä sanoin, että ei pojat…

Maalaismiehen, joka on lunastanut torppansa itsenäiseksi ja saanut sen jo maksuunkin, ei missään elämänsä tilassa voi olla parempi kuin noin ikään kaupungista palaillessa, taskussa hyvä mullin hinta ja päässä hieno nousuhumala. Tunkkainen kotipirtti, rasittunut ämmä, ärtyisät mukulat — hän omistaa ne kaikki, mutta ne eivät ole tässä hänen piinanaan. Kaikki kuvitellut ja valmiiksi juonitellut tienestit luontuvat siinä hyvin mahdollisiksi, ihan niinkuin kaikki olisi jo tienattua. Mieli hersyy helläksi ja kiitolliseksi ja se ohjaksen nykäisy jonka hevonen silloin tällöin tuntee suupielissään, on pikemminkin hyväilyksi tarkoitettu. — Vihtori Kirrenmaa… on sekin että sakotetaan näistä viina-asioista, niinkuin tämä nyt olisi jokin rikos tämä minun oloni tällä hetkellä. Koska minun tämän parempi voisi olla?

»Hausk’ oli poian tanssutella toisen morsianta vaan…»

Hän oli aamulla virkeästi ajatellut kirkkoa ja pappeja ja kaikkea sitä. Nytkin ajatus hiljalleen lekotteli siellä päin, mutta paljon leppoisampana. Kuinka suloista olisikaan elää vauraana tukevana talollisena, kun rahoja noin ikään on sekä kotona että pankissa. Huoli siitä kuinka paljon niitä on, eihän talollinen semmoisilla isottele — niinkuin työmiesrumppi, kun kerran eläissään saa tuhatmarkkasen, niin sitäkös pöhnäpäissä näyttelemään. Talollinen ottaa lompakostaan silloin kun tarvitsee ja piirongin laatikkoon vie saadessaan. Elelee viikkonsa tassuttelee ja pyhänä menee kirkkoon. Ja siinä haaveellisessa tuijotuksessaan ja laulun joninassaan Kirrenmaan äijä käsitti, mitä siihen tarvitaan, että voi sillä tavalla ottaa kirkon, papit ja kaiken sen: siihen tarvitaan lompakko ja piirongin laatikko, joita sopii leppoisasti käsitellä viikosta viikkoon, vuodesta vuoteen, isästä poikaan, aina silloin kun tarve tulee. Kun semmoinen mies hankkii kuolemaan, niin on hänen hauska olla papin kanssa. Kun toimet on tehty ja emäntä tuo kahvia, niin on niinkuin sairaskin olisi aikalailla virkeämpi. Ja sitten parin viikon päästä on hautajaisissakin hauskaa. Siellä on rovastikin ja porisee isäntien kanssa sähkön hankkimisesta, maidon rasvaprosentista ja maapähkinäkakuista. Lämpöisissä, hyvin reilatuissa ja maalatuissa kamareissa…

Kirrenmaan Vihtorin mieltä karmaisi omituisesti, kun hän siinä ohessa ajatteli tavallista työsälliä — ja itseään. Huimaavat näköalat olivat aukenevinaan jossakin edessä päin ja alhaalla päin, työsällien ja, talollisten maailmat, ja hän itse oli ikäänkuin unohtunut pois molemmista. Hän oli jo sivuuttanut puolimatkan; humala alkoi laskea. Kun hän riuhtaisi hiukan ruumistaan, tuntui siinä vilunväreitä ja hevonen oli yltä päältä kuurassa. Nälkäkin oli. Hän nousi kävelemään, ajattelematta enää mitään. Reki narisi ja tähdet tuikkivat vihaisesti. Perässä näkyi tulevan hevonen ja kaksi miestä, mutta eivät pyrkineet ohitse. Oltiin jo sentään tutuilla mailla, olivatpa keitä hyvänsä. Mikä piru niillä oli reessäänkin? Kilpa-ajorattaat.

Ne olivat outoja, nuorehkoja miehiä, yllä muhkeat turkit, jalassa sirot varsisaappaat. Kumma oli, että sellaisilla tarkeni tässä ilmassa. Mutta iloisia tuntuivat olevan, puhe kävi soreasti ja vilkkaasti.

Yleisellä valtatiellä liikkuu kaikenlaista kulkijaa. On ensinnäkin junalta palaavia herroja, jotka vahvoilla hevosillaan ajavat täyttä ravia koko paripenikulmaisen matkan; juosten puuskuttaa hevonen hangessakin ajaessaan pitkien rahtijonojen ohi. Kuski ja herra könöttävät kumpikin yhtä liikkumattomina tyylikkäässä reessä — tekeepä pörhölakkinen kuski melkein komeamman vaikutuksen. Hän istuu korkeammalla ja sitäpaitsi on kadehdittavaa hallita nyrkeillään välkkyväkylkisen syöttilään menoa. Reen perässä istuvalla herralla on hiukan hapan ja kyllästynyt ilme, kun hänen näköaistimensa osuu noihin erilaisiin kulkijoihin, joiden ohi he ajavat. Siinä on palaavia paperin vetäjiä tyhjine lamuskoineen, viisikintoista hevosta jonossa, ja ne pojat eivät väisty tieltä tuumaakaan, eivät edestä eivätkä takaa päin. Jossain istuu kolme miestä samoilla lamuskoiUa, kaksi tiuhtiointa hevosta perässä, toisaalla taas kolme muuta kävelee yhdessä ryhmässä. Pari nuorempaa miestä kisailee. Yksillä lamuskoilla istuu vällyihin muurautuneena joku herran näköinen joka tahtoo käyttää halpaa kyytiä, ja perimmäisellä lamuskalla kököttää synkännäköinen akka, tyhjä potkukelkka sidottuna lamuskan kaiteesen. Sellaista on jäätiellä tuossa viiden kuuden korvissa, junalta palaavia ja paperimiehiä. Heistä on jäänyt kauaksi kaksi hämärän näköistä reisusälliä pussit selässä keveissä vaatteissa. Mistä he tulevat ja minne menevät ei tiedä kenkään ja jos kysyy, niin ei ole luottamista vastaukseen. Jonkun ajan voi tie pitkän matkan olla aivan tyhjänä. Sitten sitä ajelee parkkumivaatteinen talonisäntä täyteläisellä laiskahkolla hevosellaan. Sitten kaksi potkukelkkamiestä villapaidat höyryten — he ovat painaneet kaupungista asti, jossa ovat työssä. Moni heidät nähdessään tietää keitä he ovat, minne menevät ja mistä tulevat, tietävätpä vielä, millaisissa töissäkin he ovat Tampereella olleet ja kuinka kauan. Sitten tulee Kinenmaan Vihtori Mustansa kanssa. Häneen on liittynyt pari kilpa-ajokoijaria. He ovat hiukan herrastunutta ja sievistynyttä talollissäätyä. Vaatetus on hyvää ja kallista, mutta kädet ovat suuret ja vahvanahkaiset, sillä he tekevät työtäkin silloin tällöin huvikseen, terveydekseen. Hevosensa ainakin ruokkivat ja sukivat. He ovat kotoisin toisesta pitäjästä ja ovat menossa huomisiin kilpa-ajoihin kolmanteen pitäjään. — Kas, kas, Kirrenmaa saa niiltä ryyppyjä varsin ahkeraan.

Talvinen valtatie on ympäröivän inhimillisen yhteiskunnan pienoisnäytös. Pimeä ilta syvenee talviseksi yöksi; kuu viipyy. Teiltä loppuu joukkokulku, tie lepää; se ikäänkuin huokaisee, niinkuin vanhahko hiestynyt juhta pilttuussaan, kun tallin ovi on sulkeutunut ja ihmisen askel lakannut kuulumasta… Jos joku vielä tiellä liikkuu, on se yksilö, joka voimakkaasti kokee lepäävän tien tunnelman: jauhemaisen sohjon täyttämistä kuopista uhoo päättyneen päivän raaka sisältö; lapsellinen rauha ulottuu tuikkiviin tähtiin asti. Joku palaa kirkonkylästä pikku hiprakassa ja lystikkäästi myristen tuijottelee itseään ja maailmaa tältä kannalta. Lääkäriä viedään, kätilöä tuodaan.

Mutta äskeisten joukkokulkijain kohtalot jatkuvat yksilöiksi muuttuneina mitkä missäkin varjossa. Eivätkä nuo varjopaikat aina ole kaukanakaan. Kirrenmaakin… tuo itsenäistyneen torpparin äijänruumis, se ei tällä hetkellä enää ole »suuresta merkityksestä» — kuten hän itse parhaissa lahtariasenteissaan kauppoja hieroessaan tapasi sanoa. Sielu yksin rimpuilee, niinkuin hentonahkainen, kovin avuton eläin, joka on joutunut johonkin henkipyytelyksiin. Hiljaisuus on hänenkin ympärillään. Hänen vierähdettyään reestä jokseenkin samoilla paikoilla, mistä kerran Huikun äijä löydettiin, on Musta tallustellut kotiin. Kilpa-ajajain puheen hölinä on sekin häipynyt kuulumattomiin. Siellä ne jossain uusissa matkan vaiheissa ravistelevat päitään äijälle, joka imi puhdasta mahansa täyteen.

Sielun syvimpään pohjaan ei myrkky vaikuta, se höllyttää vain vuosien likakerrostumat, puhdas lapsi jää. On mieltä ellottavaa kuvitella kaivavansa esiin pientä jaloa kipunàa lantavuoren alta; tuntuu melkein siltä, ettei siellä ollutta jalokiveä enää kukaan voi rintaansa ripustaa. Mutta kun hakija sitten pesee sekä itsensä että jalokiven vaikkapa puhtaalla spriillä, niin ovat ne puhtaat ja on niitä, jotka väittävät jalokiven tulleen vaan entistä hohtavammaksi. Tavallinen Kirrenmaan Vihtori parkkumihousuineen ja kaulapartoineen, se on yksi asia. Viaton kapalolapsi, joka on laskettu selälleen hangelle, se on toinen asia — se itkee ensin, kunnes sen sammuva silmä katselee kirkkainta tähteä eikä se enää tunne jäätymistään.

Kilpa-ajokoijarit juottivat äijälle puhdasta virolaista, jota tämä ei miksikään huomannut, kun aine oli kylmää ja häntä itseäänkin hiukan vilutti. Tai ehkä he antoivat ensimmäiset ryypyt omasta miedonnetusta pullostaan, mutta rupesivat sitten sitä säästämään ja antoivat mieluummin sekoittamatonta, jota heillä oli enemmänkin. Hiukan ilkeältä heistä tuntui, kun he tienhaarassa erosivat Kirrenmaasta. Eivät he niin paljoa äijästä itsestään, mutta voi tulla mitä tahansa jälkiselkkauksia.

Kirrenmaan maallinen matka oli tällöin jo kokonaan Mustan vallassa, hän itse retkotti reessä käsivarsi ulkona rempallaan. Veri kiersi vielä suonissa ja ajatus koetti pitää kiinni nykyhetkestä: ettei vaan nukkuisi ennenkuin kotona. Ei nyt ollut puutetta eikä ponnistusta, ei tienaamista eikä rikastumista, nyt oli vain pelkkä olemassaolo.

Kun hän sitten ahteen käänteessä putosi reestä, niin hän vielä tajusi senkin, vaikkei kyennyt nousemaan. Ja hyvä oli olla siinäkin. Hänhän oli juonut toisten pullosta, ei tässä ole isoa sakon vaaraa. Mennyt päivä oli pitkä ja kaunis kuin elämä, hän on tukeva ja tanakka talollinen, ei mitään häneltä enää puutu. Hän on lämpöisessä kulmakamarissa, rovasti on äsken lähtenyt. On emäntä ja lapset… Ei hän enää ajele Tampereella. Jalassa lämpöiset huopatossut hän katselee ikkunasta kirkkaaseen pakkaseen. — — —

Tuli aika kohina Kirrenmaahan myöhään sen päivän iltana, kun Musta oli astellut tyhjänä pihaan. Oli Aliinan vaikea jättää huonoa väkeään yksin kotiin. Jättää ne kumminkin täytyi ja lähteä, sadan pahan aavistuksen ilkeästi liehiessä mieltä ja tuntoa. Löydettyään Vihtorin ranta-ahteesta Aliina juoksi Huikulle, jonne ruumiskin vietiin virvoiteltavaksi. Turhia olivat yritykset. Puolen yön aikana siirrettiin ruumis kotiin ja vietiin siellä puodiin.

Aliina arveli, ettei hän sinä yönä ollenkaan nukkuisi. Hän oikaisi kumminkin sängylle ja kun hän viiden aikaan havahtui nuorimman lapsen kitinään, huomasi hän sittenkin nukahtaneensa. Saatuaan lapsen rauhoittumaan, hän silmäsi ulos ja näki kuun kapean sirpin kaakkoisella taivaalla, Tampereella päin. Sama loppukuun suikale, ehkä juuri hiukan vahvempana, siellä oli näkynyt vuorokausi sitten, eilen aamulla Vihtorin lähtiessä.

HUHTIKUINEN TANSSIYÖ.

Haansivun Iivari on tavallinen reimakas nuorimies, tuommoinen, jonka olemuksessa on pikku hiukkasen sälliin vivahtavaa, mutta jonka elämänpohja ylempää katsoen sentään on vanhahkoa lajia. Kun hänen kookkaan vaaleanverisen olemuksensa näkee maisemassa joko arkipäivänä työssä tai pyhäehtoopuolella muuten liikuskelemassa, ei se herätä mitään erikoista tunnetta vakiintuneessa, iän kopiinnuttamassa yhteiskunnan jäsenessä, jommoinen myös saattaa tiellä liikuskella. Haansivun Iippo — jonka tämä paikkakunta on nähnyt pienenä poraavan, isompana onkivan, sitten jo juovan sahtia, tanssivan ja saattelevan tyttöjä; joka ei tunnusta köyhyyttä eikä kuvittele rikastumista, mutta on aikansa tasalla nakkipelissä ja tuntipalkoissa. On oikeastaan vaikea aloittaa semmoista kertomusta, jossa hän esiintyy — kuten tässä myöhemmin.

Mutta hämärtyvä, huokaileva, enteilevä huhtikuun iltapuoli on aina täynnä alkavia ja päättyviä kertomuksia. Niitä näkee, kuulee ja tuntee kaikkialla, istuipa sitten hentomielisen piikatytön tavoin ikkunan pielessä katselemassa yhtä paljon omiin sisimpiinsä kuin hämyiselle tielle, tai liikkui ulkosalla mennen jonnekin. Yhtenä tiettynä kevätehtoona, kun ei enää ole talvi eikä vielä suvi, mutta hämärä tienoo kumminkin kuhisee tuhanten tapausten äänetöntä menoa ja odotusta; pienten tapausten, jotka pitkän kirkkaan sunnuntaipäivän jälkeen ikäänkuin kiiruhtavat paikoilleen, toden teolla alkamaan, jatkumaan ja päättymään, iltahämärän ja yön suojassa.

Voi sattua tämmöisenä yönä, että iltapuolella pisartelee vettä, mutta aamun sarastaessa maa taas kahertuu hienoon routaan.

Pietilä, Mikkola, Yrjölä ja Jaakkola ovat kyläkunnan pieniä taloja, peltojen ja painanteitten eroittamia, vanhojen teitten yhdistämiä. Niiden töitä tekevät osittain omat väet, osittain rengit ja piiat ja näiden ohessa päiväläiset, joita saadaan mökeistä. Monet nykyajan mökkiläisnuorisosta eivät enää rupea vakinaiseen palvelukseen, vaan pitäen kotimökkiä asuntonaan käyvät työssä siellä, missä parhaiten maksetaan, joskus muilla paikkakunnillakin. Niinkuin Haansivunkin Iivari. Senkin löytää pyhäsin kotoaan, pienestä lämpöisestä pirtistä, jossa hän paitahihasillaan sängyllä loikoen puhelee isänsä, vanhan karhean jörrikän kanssa paikkakunnan töistä ja muista olikkeista ennenkuin lähtee tavallisille vaelluksilleen kylille. Mökissä vallitsee yleensä rauha ja sopusointu, mutta voi siellä sattua pieni karahduskin, niinkuin nyt juuri tänä ehtoopuolena. Haansivun Tilta, Iivarin äiti, keitti pesän suussa väkevää kahvia ja alkoi siinä pannua kannatellessaan puhella hiukan viittailemalla Siljasta, Pietilän piikatytöstä, niinkuin olisi tahtonut jollain tavoin tuikkia jotain esiin Iivarista. Poika ei puhunut siihen isosti mitään, mutta ei se hänestä senpuolesta pahaltakaan tuntunut. Hänen sopi siitä sängyltään katsella Pietilään vievää tietä. Lepäilevä miehinen ajatus tavoitteli huvikseen Siljaa sieltä tien takaa Pietilän talon hengestä. Hän oli tuntevinaan, kuinka tyttö siellä suuntailee pyhäillan tavallisia tapahtumia kohden, istuu ehkä yksinään Pietilän pakarituvassa, ikkunan pielessä. Tämä oli leppoisaa ja viehättävää eikä hän paljoakaan kuunnellut äitinsä pakinaa. Mutta sitten korvat kuulivat jotakin, joka katkaisi mielialan ja äiti varmaan katsomattakin huomasi hänen lievän nolostumisensa. Mitä se muija siellä oikein toimitti? Että joku oli tällä aikaa käynyt — Ja itse Vihtori, vanha äijä, joka ei juuri puutu ajatuksella eikä sanalla pojan enempää kuin akankaan asioihin, puhuu peräsängyltään pari hämmästyttävää lausetta: että semmoisia on paras varoa, niistä saa tähän aikaan nätistä maksettavia. Pieni mutta hyvin ponteva vihanpihaus värähtää äijän äänessä, eikä ole oikein selvää, kehen se kohdistuu. — — —

Pietilän piikatyttö Silja oli todella jäänyt yksinään pakaritupaan. Hän istui ikkunan pielessä ja aprikoi asioitaan. Olihan hänen mentävä illalla tanssiin, ei sopinut poiskaan jäädä, mutta ajattelemista siinä menossa kumminkin oli. Hän oli saanut jo puolisen tuntia siinä rauhassa istuskella ja katsella tuttua maisemaa, eikä paljoa puuttunut, etteivät maiseman viivat hiukan tanssineet hänen silmissään: niihin pyrki kosteutta. Hänen pieni talvesta jatkunut lemmenasiansa piti omaa kuohuntaansa. Tässä oivallisessa yksinäisyydessä tuntui Iivari nyt ihmeellisen vieraalta olennolta. Hän ikäänkuin näki Iivarin jossain oudossa asennossa toisten joukossa; näki hänestä vain ääriviivat, ei tuttuja silmäteriä eikä suun hymyä. ₉

Iivari oli ollut poissa paikkakunnalta parin viikon ajan. Hän oli kyllä puhellut lähdöstään, mutta ei ollut sitä varmemmin ilmoittanut, ennen kuin Silja muilta sai kuulla hänen menneen. Silja kaipasi häntä ensin, mutta sitten hänestä alkoi tuntua jollakin tavoin somalta tämä erossa olo. Hän pysyi iltasin tarkasti kotona tai korkeintaan käväisi jossain semmoisessa paikassa, johon ei sisältynyt mitään tavallista nuorison iltahuvia. Hän teeskeli ahkerammin käsitöitä, vieläpä sellaisia, joista häntä sopi hiukan kiusotella. Vielä nytkin muistaessa saivat nuo kiusottelut hienon viehättävän hohteen, kun yksinäisyydessä saattoi arkailematta päästää tajuntaansa kiusottelun pohjana olleet pienet salaiset tosiasiat. Sillä olihan niissä perää, olihan Iivari olemassa ja hän Silja myös. Ihmiset olivat sen asian tienneet heti kun hiukankin oli jotain tietämistä. Siitä ikäänkuin jäi jälki silmiin, kasvoihin ja koko olemukseen; taisi jäädä tanhuan ilmaankin, missä joskus aamuyöllä oli toisiaan lähennellen seisoskellut kaksi nuorta ihmishaamua.

Silja ei aavistanut Iivarin paluuta, mutta tänä aamuna hän sai kuulla, että Iivari oli yön kuluessa ilmestynyt kotimökilleen, ja että tänä iltana oli tanssit Yrjölässä. Minkä ihmeen vuoksi nuo asiat nyt tällä tavalla kiihdyttivät? Mieleen pyrki väkisin sellainen toivorikas kuvitelma, ettei Iivari sentään olisikaan palannut. Silloin olisi suloista olla tanssipaikalla noin vaan muuten ja saatuaan täyden varmuuden siitä, ettei Iivaria ollut, palata yksinään ennen tanssin loppua kotiin.

Herätyskellon naksutus kuului isännän kamarista raolleen jääneestä ovesta. Se ikäänkuin toisti yhtä ja samaa sanaa, ja kun Silja hetkeksi jäi sitä kuuntelemaan, niin hän huomasi, että kellon naksutus otti osaa tuohon hänen aprikointiinsa. Se yritti omalla tavallaan selittää sitä, ja samalla hiipi Siljan mieleen jotain vastenmielistä ja torjuttavaa. Sehän oli ollut ja mennyt ja minkäs minä sille voin, talon vieraalle. Eihän kehdannut ruveta keskellä yötä apua huutamaan — ja tulihan emäntä parahiksi kun apua ehkä olisi tarvinnut. Ja sehän matkusti pois seuraavana aamuna eikä koko asiaa ollut nähnyt muut kuin emäntä, eikä suinkaan nyt hän ruvennut semmoisia levittämään talon sukulaisesta. Koko asia oli Siljan mielestä niinkuin sellainen uni, jota ei ilkeä kenellekään kertoa, ei oikein itselleenkään, vaan heti herättyään koettaa unohduttaa sen päivän tapauksiin.

Niinkuin jotain kosketusta väistäen Silja nousi seisoalleen ja koetti olla tajuamatta isännän kamarista kuuluvaa naksutusta. Lähdön hetki läheni yhä ja Iivarin kuva tuli yhä jäykemmäksi ja vieraammaksi ja samalla ikäänkuin vaativammaksi. Mitä minä teen? Hän silmäsi ulos tielle päin. Niinkuin toisen ihmisen tahdolla hän suoritti nopeasti lähtövalmistuksensa ja oli ennen pitkää menossa. Hän ei miettinyt sitä ollenkaan, mutta hän tiesi poikkeavansa Haansivun mökille, jossa hän ei ikänä ollut käynyt. — — —

Kun Haansivun äijä oli sanoa ärähyttänyt nuo oudot sanansa, oltiin matalassa pirtissä hetkinen ääneti, kunnes Iivari kysäisi yhtäkaikkisella äänellä paremmin niinkuin Tiltalta, äidiltään:

— Keitä siellä sitten on käynyt?

— Se ronkio sieltä yhtenä yönä oli ajettu — niinniin, isännän veli, tukkipäällikkö mikähän lie. Isäntä itse oli kaupungissa ja sillaikaa se oli reisullansa poikennut sinne yöksi ja kaiketi jo ehtoolla vehkeillyt, koska emäntä sen sitten kolmatta käydessä oli ajanut pois Siljan vierestä kamarin puolelle.

— No mitäs Silja sanoi?

— Höh, mitäs se.

Ei Iivarilla ole mitään erityistä kiirettä lähtöön, mutta lähteekin hän sentään siitä. Hän vetelee hiljakseen uutuuden kankeat saappaat jalkaansa, kävellä naristelee niillä lattialla, nojaa akkunan päälliseen ja katselee ulos, käy vielä kaapilla haukkaamassa pari suupalaa leipää ja suolalihaa ja vasta sitten poistuu ovesta. Menee junkii tietä pitkin — pyhäillan tavallinen ilmiö. Noin niitä lähtee sieltä täältä palatakseen joskus aamupuolella, takanaan senkertaiset tanssit ja tappelut, koko pyhäyön kiihkeä sisältö, harmaan arkiolon riehakas katkaisu.

Iivari ei ehtinyt huomata Siljan tuloa. — — —

Pienestä alusta tanssi vähitellen kasvaa oikeaksi humuksi. Ensin se loppuviikolla enteilee hiukan epäiltävänä huhuna, jonka alkuunpanijasta ei ole tietoa. Talon isäntäväkikin saattaa kuulla koko asian ulkoa päin ja ruveta ihmettelemään, kuka sellaista on sanonut, että meillä pyhänä tanssitaan. Ei minulta kumminkaan ole kukaan tanssipirttiä tilannut.

Mutta kun sitten pyhäehtoo hämärtyy, alkaa taloon hiljalleen ilmestyä ihmisiä. No, nehän ovat kaikki tuttuja ja istuskelevat siivosti penkillä; eihän niitä mitenkään voi karkoittaa. Yhä uusia tulee, jollakulla on jo hanurikin. Sitä siinä hiukan koetellaan, noin muuten vaan kielten sointia. Hieno hillitty polkan liverrys virtailee, pari tyttöä uunin luota lähtee yhdessä lattialle. Hanuri rohkaistuu, tanssi on täydessä käynnissä.

Vasta tunnin tai parin päästä näyttäytyy ovensuussa sellaisia päitä, joita silmätään hiukan pitempään. Vai niin, vai on tuokin tullut. Näkyy olevan hiukan päissään; pidetäänpä silmällä.

Tanssi on niinkuin jokin suuri elävä olento, jonka menoa tanssiva joukko ei voi määrätä. Joskus se kelpo tavalla hämmentää tai kiihdyttää nuorten ihmisten pieniä kohtalontapaisia.

Iivari oli lähtenyt aikaisemmin kuin Silja, mutta tanssipaikalle hän tuli tuntia myöhemmin. Silja oli mennyt suoraan Haansivun mökille, jossa hän ei kauankaan viipynyt, kun Iivari ei enää ollut kotona. Töin tuskin hän siellä sai selville, olikokaan Iivari edes kotomaissa. Tilta vain puhahteli pahantuulisesti ja vanha Vihtori oli nukkuvinaan sängyllä.

— Onkohan se mennyt Yrjölään päin? kysyi Silja.

— Mistä minä sen tiedän, vaikka olis menny tukkimettiä ostaan, tiuskasi
Tilta riuhtaisten samalla uhkaavasti vahvoja hartioitaan.

Kun Silja oli päässyt mökistä tielle, kuuli hän takanaan tirskahduksia ja näki kääntyessään pari tuttua kylän tyttöä käsikädessä tulevan tänne päin. Ne eivät erikoisesti kiiruhtaneet, ja Silja puolestaan epäröi, jäisikö odottamaan. — Tukkimettiä, se tiedetään… Iivari oli jossakin yhä uhkaavampana. Mitähän näistä tansseista tulee? Mitä, koko yöstä tulee? Minähän olen jo tässä tiellä niinkuin kaikkien katseltavana. Lempi ja Iita näkivät minun tulevan Haansivusta…

— Vanhaa Tiltaako Silja kävi katsomassa, kyselivät tytöt teennäisen ystävällisesti.

Tanssi oli täydessä käynnissä, kun he kahdeksan aikaan saapuivat perille. Iivaria ei ollut sielläkään, mutta jokin sitkeä ja vastenmielinen seikka pidätti kumminkin Siljaa Yrjölän muurinnurkassa. Joku vieraampi poika tuli häntä silloin tällöin pyytämään. Hän tanssi niinkuin toistaitoinen, jalat ikäänkuin joka askeleella pyysivät neuvoa, miten olisi mentävä.

Kun Silja sitten kymmenettä käydessä huomasi Iivarin ovenpuolessa, niin hän hätkähti. Sen silmissä välkähti lievä humalan kiilu, se oli ollut täällä jo jonkun aikaa, mutta pysytellyt varjossa. Näkyi naljailevan Lempin ja Iitan kanssa, ja kun Silja sitten jättäytyi tanssista siihen lähelle seisomaan, kuuli hän selvästi Iivarin sanovan: »Se kävi kysymässä, olisko Haansivun Vihtorille tukkimettiä. Eks sinä sitä tiedä, että se on ruvennu Aalströmin puulaakiin taikka Ruusenlöövinkö se oli… Silja, kumpaako sinä olet ruvennu?»

Molemmat tytötkin kääntyivät katsomaan Siljaan. Siljan jäykistyneet silmät osuivat Iivariin ja sitten hän siirtyi muurin taakse. Hän koetti nyt vain löytää soveliasta hetkeä poistuakseen. Sellainen tulikin kun huvipostia alettiin jakaa: silloin oli kaikkien huomio kiintynyt yhteen kohtaan, eikä kukaan tosiaan huomannut Siljan lähtöä. Kun jaon jälkeen lunastamatta jääneet huvikirjeet myytiin huutokaupalla, huusi muuan sälli Silja Koivistolle osoitetun kirjeen. Se lojui sitten lopun yötä Yrjölän muurin otsalla asianmukaisesti lisäiltynä. Sen alkuperäinen teksti oli kuulunut näin: »Minkäsmoisia hintoja Ruusenlöövi ny maksaa niistä puista, joita hakataan Pietilän pakarissa? Olis hauskaa tehdä seuraakin patrunessan kanssa, mutta minä lähden kanssa tästä tukkimettiin. Että morjes ny sitten vaan toivoo eräs vaan ei paras.»

Huhtikuun pyhäyö on täynnä alkavia ja päättyviä pieniä kertomuksia. Sellainen yö on niin monivivahteinen, että vaikka iltapuolesta on pisarrellut vettä, saattaa aamulla maa olla hienossa roudassa ja vesien rannat ohuessa jäähileessä. Siitä eivät kumminkaan kärsi mehukkaat pajunkukat eikä muukaan alkava kevätelämä. Västäräkki vain on hiukan kangistunut, kun se päivän ensi säteissä pyristelee puhtaita höyheniään Pietilän sikoläävän harjalla, eikä pelkää tanssista koteutuvaa piikaa.

Jos Iivarilta oli kulunut aikaa tanssiin mennessä, oli Siljalta sitä kulunut palatessa. Hän oli istunut pensaikossa lähellä Haansivua, ehkä hienokseen jotain korjausta toivoen. Hän oli itkenyt itkunsa, kun lopulta kuuli Iivarin hiljaisen möyrynnän. Hän sai siitä piilostaan nähdä sen kasvotkin aivan läheltä. Ne olivat humalan ja uhman raaistamat, väsyneet ja Siljalle täysin vieraat. Vapautuneena, melkein onnellisena hän meni kotiin ja ryhtyi muuttamaan työvaatteita ylleen.

TALON TYTÄR.

Selma Koljaasta ja hänen luonteensa laadusta erehtyivät monet ihmiset, rakkaudenjanoiset nuorukaiset ihan järjestään. Hänen ulkonaisessa olemuksessaan oli melkoinen määrä sellaista »kypsää maailmannaista», jonka silmien »raukeasta antaumuksesta» eräät runoilijat rakentelevat sonetteja. Oli vallan käsittämätöntä, ettei hän ollut joutunut naimisiin tai etteivät pitäjän rouvat tienneet hänestä näissä suhteissa mitään ihan varmaa. Hänen väreistään, koruistaan ja tanssistaan uhkui hillitty naisellinen vetovoima, ikäänkuin jokin luonnon kokooma lataus, jonka vaikutusta hänen itsensä ei tarvinnut ollenkaan järjestellä… Kerran yksissä tanssiaisissa sattui somasti: Siellä oli paljonkin rouvia tyttärineen ja muine suojatteineen ja eräällä lihavalla, korealla ja rikkaalla kauppiaanrouvalla oli myös tyttärensä varma sulhanen mukanaan, vähävarainen, tutkintojaan lukeva maisteri, joka enimmäkseen oleskelikin jo kauppiaan luona. Kun poika oli köyhä, suhtautui rouvapiiri jalolla myötätunnolla tähän asiaan. Kun Elma tanssi sulhasensa kanssa, kumartuivat rouvat toisiaan kohden niin että liivit natisivat ja iskivät sitten silmää kauppiaan rouvalle. — Mutta nyt kävi niin, että rouva — ja rouvat — huomasivat hyvin pestyn Elman kulta- ja briljanttiesineineen istuvan kauan aikaa paikoillaan, eikä sulhasta näkynyt missään, — kunnes —. Eikös — eikös ilmestynytkin ulkoa ja itsensä Selma Koljaan kanssa. Ja lähtivät heti tanssimaan. — Voi sinua maisteri, luultu viattomuus, minkäs teit! Kauppiaanrouva tuli kirsikanpunaiseksi, viittasi Elmalle ja lähti ovea kohden kireäkenkäisillä jaloillaan lyhyeen tepsuttaen ja kaikki laitteet kiukkuisesti hytkyen. Kahdeksantoistavuotias pulloposkinen Elma, joka ei sulhasasioista muuta ymmärtänyt kuin minkä äiti häntä olemaan opetti, seurasi mukana ja oven vaiheille muodostui tableau. Vihdoin joku ystävällinen rouva lähestyi tanssivaa paria ja sanoi maisterille, että rouva Litukka lähtee. Rouva Litukka ei ollut tulevaa vävyään näkevinään ja oli kotimatkallakin ihan kuuro, kun maisteri hänelle vakuutteli, että neiti Koljas itse oli häntä vaatinut ulos kävelemään.

Tanssipaikalla, kun hätääntynyt maisteri oli jättämässä Selma Koljaan, oli Ilmari Salonen jo häntä ottamassa. Hänen ei tarvinnut itselleen vakuuttaa, ettei hän tuommoisista juonittelutapauksista mitään välittänyt. Hän tanssi tyynenä ja onnellisena aamuun asti ja ajoi sitten veljensä ja nuoremman sisarensa kanssa hyvällä hevosella ja hyvillä ajoneuvoilla, auringon jo paistaessa, kotiin Koljaalle.

Itse Koljaan talo näkyy monelle taholle; moni maantienkulkija on sitä katsellut ja tietää sen nimen, vaikkei ole ikänä siellä käynyt. Sen muhkealle rakennusryhmälle muodostuu kesäisestä maisemasta aina soma tausta, katselipa sitä mistä päin tahansa. Jos on äsken satanut ja sitten paistaa päivä, näkyvät sen punaiset katot ja vaaleat seinät erikoisen eloisina kastuneitten lehvistöjcn ja valkoisten jälkipilvien täyttämässä luonnontaulussa. Joku köyhä ylioppilas — joku toinen kuin se maisteri — on polkupyörämatkalla ilman päämäärää, vain iästä johtuvan kaipauksen ohjaamana. Hän kääntyy valtatieltä Koljaalle päin; sieltä pääsee kyllä edelleen, jälleen samalle valtatielle toisten talojen ohitse ja välitse. Hän tuntee ainakin ulkonäöltä Selma Koljaan, ja samoin Vienon, nuoremman tyttären, joka vielä käy koulua. Hän tuntee ne ja hänen melankolista retkeilymieltään ravitsevat pehmeät mielikuvat, jotka liikkuvat vanhan ja vauraan talon ilmavissa suojissa. Hän tuntee myös Urho Koljaan, lääketieteen kandidaatin, mutta ei häntäkään niin hyvin, että voisi poiketa. Hän ei näe ketään liikkeellä, portin yli katsoen näyttävät punaruusut ja pääportaan villiviinit jollakin tavoin epäystävällisiltä.. Hän menee edelleen ja näkee rakennusten taustalla suunnattomien kiiltoleppien möyheän paljouden, joka rajoittuu järven rantaan. Ylioppilas poistuu omine kesäisine mietteineen…

Niin jatkuvat pienet tapahtumat kesän pitkinä päivinä, miljoonat solut varttuvat ja värähtelevät kukissa ja ihmissieluissa täyttäen ilman tuoksuilla, väreillä ja muulla sanattomalla sisällöllään. Jossain talon piirin ulkopuolella kasvavat laajat pellot viljaa, heinää ja juurikasveja; alsikeapilan tuoksu tuntuu, kohta se kaadetaan. Mutta talon yläkerran päätyikkunassa leyhyttää tuuli hentoa siniraitaista verhoa pyyhkäisten sen lopulta ulkopuolelle riippumaan. Sen takaa ilmestyy täyteläinen naiskäsivarsi ja kohlii verhon takaisin sisälle. Sama käsivarsi tavoittaa edelleen auki olevaa puoliskoa ja silloin näkyy pitemmältä uhkeata naisvartaloa; näkyy tummahko pää, violettia vaatetusta, kaulalla ja ranteella hiukan kultaa. Selma Koljas sulki ikkunan, hänen värinsä näkyivät hetkisen vaalean rakennuksen päätyikkunassa. Sekin oli pieni tapaus kesäisen kylläisessä talon hengessä, juuri sellainen tapaus, jota kuljeksiva ylioppilas kuvitteli pääsevänsä näkemään, kun hän matkallaan kiersi Koljaan kautta.

Tänään on muuten Koljaalla hiukan niinkuin juhlan jälkeä. Vieno Koljas täytti kuusitoista vuotta toissapäivänä, eikä Selma ole vieläkään oikein osannut luopua juhlamielestään, vaikka talossa muuten jo kaikki on palautunut arkikannalleen. Viimeiset vieraat, niiden mukana veli Urhokin, lähtivät tänä aamuna, samoin kokki ja hänen apulaisensa. Keittiössä tuntui taas tavallisten arkiruokain tuoksu ja keittäjä liikuskeli tavalliseen tapaansa silmäillen joutohetkenä unikirjaa ja välillä taivaan pilviä. Vieno itse oli painunut lapsuuden aikaiseen nukkemajaansa puiston kolkkaan ja vietti siellä tuntikausia. Niin oli taas hyvää aikaa vanhassa vakiintuneessa talossa uneliaana heinäkuun iltapäivänä.

Selma Koljas tunsi sen hyvin, kun hän hetkiseksi istahti tänne vieraskamarin nojatuoliin: aikaa oli, mutta se kului kumminkin. — Nyt on Vieno kuusitoistavuotias neitonen — minä itse olen kahdenkymmenen kahdeksan. Mitä se sisältää? Että olen nähnyt niin monta kesää, että kahden vuoden päästä alkaa neljäs kymmen. Että minun on kovin hyvä olla… Voinko minä täällä koskaan tulla vanhaksi? En tunne voivani.

Näin hän ajatteli melkein selvin sanoin. Sitten ajatus jatkui epämääräisempänä, mieli ikäänkuin paljasteli erinäisiä tilanteita sanomatta niistä mitään. Pohjasävelenä oli se tunne, ettei hänen ruumiiltaan eikä sielultaan täällä Koljaalla koskaan voi puuttua mitään: ei kauneutta, ei rak — — mutta juuri siinä tunteessa oli sittenkin pieni puutteen sävy: puuttui sitä, että olisi puuttunut jotain.

Niinpä — vaikka Vienon neitojuhlat jo olivat ohi — vanhempi sisar tietämättään vielä odotti niiltä jotakin. Hänellähän oli talon emännyys ja hänen olisi sopinut iloita siitä, että juhla onnistui. Mutta näinä jälkipäivinä hän kumminkin kuljeskeli pitkin huoneita ja luuli melkein laiminlyövänsä talouden. Juhlat ikäänkuin olivat loppuneet kesken, jokin osa niiden sisällöstä oli jäänyt pois. Selma Koljas hyräili vanhaa valssin säveltä ja oli muistelevinaan jotain tanssierää, jota ei näissä tanssiaisissa ollutkaan. Voimakas unelma sai melkein eletyn arvon. Se oli tapahtuvinaan juuri näissä tanssiaisissa, tummana ja lämpimänä heinäkuun yönä, puiston perimmässä sopessa, tanssiyön keskivaiheilla… Se kasvoi ja edistyi yön kuluessa niinkuin jokin improvisoitu soitanto, joka alkaessaan ei tiedä mitä aarteita etenevä hetki tuo. Aarteet ovat tiedottomina mahdollisuuksina olemassa, lukemattomat entiset hetket ovat niitä sieluun keränneet. Kunnes ne pienin entein lopulta ilmenevät, niinkuin monet luonnon hienoimmat seikat.

Heinäkuu on kaunis ja yltäkylläinen, mutta ihminen, tietäen elonsa lyhyyden, näkee siinä alakuloisuuden aiheita; katsoessaan luonnon heinäkuuhun, voi hän vavahtaen todeta oman heinäkuunsa. Selma Koljaan kohtalaisen onnen runsaudessa piili heinäkuun tuntua. Niin kuluvat vuodet, niin tulee lapsista nuorisoa, noin vilja vahvistuu ja alkaa tuleentua. Minä en vahvistu enää — mutta kuinka minä tuleennun? Minä kuolen kerran…

Saman valssin säveljaksot olivat hyräilyssä toistumistaan toistuneet, kunnes ne vaikenivat tähän ajatukseen, joka ikäänkuin pilkisti esiin painuvan iltapäivän kauniista pilvikuvioista. Pilvien lomiin ikäänkuin sisältyivät nuo monet onnelliset hetket ja tapaukset, ne olivat kaikki sinne tänäpäivänä erikoisesti kokoontuneet. Pilvien muodot ennustivat nyt jo iltapäivällä erikoisen ihanaa iltaa. Tuntui kuin jokin onnellinen erikoistapaus olisi lähestymässä. Selma Koljas vaistosi sen hyvin. Aina juhlista alkaen oli jotain erikoista ollut kypsymässä, miellyttävä levottomuus oli liikkunut hänen terveessä sielusssaan. Niinkuin olisi jokin pitkällinen, koko elettävälle elämälle ratkaiseva seikka ollut selviämässä uuteen vaiheeseen, jota ei nyt enää voinut välttää. Jokin kaipasi syntymistään. Muuan nuori ihminen, rakas toveri, oli piakkoin saapuva tänne, näihin huoneisiin. — Häntäkö minä näin kaipaisin ja olisin kaivannut? En tiedä, mutta suloista olisi, jos niin olisi — että, se olisi niin tuttua ja että se olisi näin ihanan pitkälle säästynyt.

Tämmöisenä heinäkuun päivänä saattoi Koljaalla helposti käydä niin, että vieras, joka tuli sisälle pääovesta, ei alakerran väljissä suojissa tavannut muuta kuin talon kotoisen hengen, joka kylläkin vietteli avonaisista ovista astumaan peremmälle ja heti täytti tutun vieraan mielen hyvillä muistoilla. Vasemmalle aukeni laakea sali vihertävine väreineen. Ei tarvinnut arkailla, sinne sopi kyllä astua omin lupinsakin ja mennä salista edelleen sen takana oleviin kamareihin, katsoa näköalaa, jonka oli ennenkin nähnyt, tarkata kaappikellon astuntaa, jossa yhä toistui sama viehättävä sana, hypistää pöydälle unohtunutta naiskäsityötä, silmätä flyygelillä avoinna olevaa nuottia. Ei tullut ketään, vieras sai tuntea tajuntansa virittyvän tähän hyvään oloon.

Tuo käsityö oli tulijalle kallisarvoinen, sillä siitä hän tiesi että oli kotosalla se, jonka pitikin olla ja juuri näissä olosuhteissa, jotka hän oli ennakolta oikein vaistonnut. Hän ei ollut tullut äskeisiin tansseihin, ei ollut muka ehtinyt, mutta tuli nyt kolmantena päivänä, kun juhla oli tyyntynyt miellyttävän alakuloiseksi jälkitunnelmaksi. Niinpä hän nyt lähti onnellisena yläkertaan ja lähestyi aivan oikeata ovea. Se aukeni ennenkuin tulija ehti koputtaa ja hänen katseensa osui odottamatta aivan läheltä toiseen katseeseen. Hyvin selvä inhimillinen lemmentunne paljastui ja eli lyhyen koettelemuksensa hetken tyvenenä väreilevänä heinäkuun iltapäivänä, kun kaikki talon väki oli poissa työmaillaan ja vain tämä tytär löytyi täältä yläkerran huoneesta.

Selma Koljas piteli siinä oven aukeamassa Ilmari Salosen, häntä kolmea vuotta nuoremman miehen kättä ja tietämättään odotti, että toinen olisi syleillyt häntä, syleillyt ja viipynyt siinä kauan, täällä ystävällisen rakennuksen etäisessä suojassa. Ilmari liittyisi tästä hetkestä Koljaaseen, täyteläinen elämä saisi rakkaan lisän ja jatkuisi tämän kesän kautta seuraaviin kesiin, puistojen ja vainioiden kasvaessa; olisi niinkuin olisi aina ollut, niinkuin tämä hetki itse tapauksena olisi etäistä unta: näin jatkuen ikuisena kaipauksen täyttymisenä.

Miehen aistimet ilmaisivat kaiken hänen sydämellensä, jota voimakas sykähdys tuntui hetkellisesti uuvuttavan. Hänen miehiset vaistonsa vastasivat heti omalla tavallaan tähän kallisarvoiseen varmuuteen. Hänen kätensä irtosi naisen kädestä ja hän pyrki hyvin asiallisesti sisälle huoneeseen päin, jonne nainen ei näyttänyt haluavan häntä seurata. Ja niin siirryttiin auttamattomasti sanoihin, jotka — vaikka olisivat puhdasta kultaa olleet — tässä tapauksessa olivat mahdottomia. — No, missäs kuusitoistias on? Millaista oli juhlissa? Näin jälestä päin on hauskempi tulla — (kaikkein onnettomin lause, joka ilmitulollaan rikkoi oman armaan sisältönsä.)

— Istu nyt vaikka täälläkin, minä menen vähän katsomaan alas.

— Ei, kuule, neuvo minulle pesuvettä.

— Täällä on vieraskamarissa — tänne saatkin asettua.

Miehestä tuntui kuin olisi hän juuri tullut tietoiseksi eräästä elämänsä vaiheesta, joka jo kauan oli jatkunut. Olihan hän aina luullut tietäneensä sen, mitä ei yksikään toinen ihminen tiennyt: että Selma Koljas oli hänen omansa. Mutta tältä hetkeltä hän ei ollut osannut näin paljoa odottaa. Nytkö siis, nytkö se oli Selmassa kypsynyt? Nytkö oli kukka auennut, tänä kesänä, tänä päivänä, tänä hetkenä. Kullakin kukalla on aikansa ja ihanaa on odottaa, kunnes se itse aukeaa. Yksi kukka aukeaa vain kerran eläissään.

Selma Koljaalla oli äsken ollut yhtä merkillinen elämänsä hetki. Mutta nyt hänen tajunnassaan oli kaikki omituisesti seisahtunut ja ikäänkuin lievästi sumentunut, kun hän laskeutui alakertaan emännyytensä toimiin. Kun Ilmari ensin ilmestyi hänen eteensä siinä ovenaukeamassa, tuntui siltä kuin hän yhä olisi yksin, yhä vaan suloisemmin yksin täällä kotoisen rakennuksen turvallisuudessa. Nyt tuntui jo olevan muitakin ihmisiä. Hänen ei ollut paha olla eikä hän tuntenut mitään pettymystä, mutta kumminkin hän huoahti avatessaan ruokasalin kaappia. Tarjoilun järjestäminen tuntui niin kummalliselta tällä kertaa. Mikä nyt oli tullut? Oliko vieras muuttunut epämieluisaksi? Ei suinkaan. Selma Koljas, tämä onnellinen ja kadehdittu nainen, ei osannut sitä järkeillä, mutta niin oli käynyt, että kaipaus, kun se nyt sattumalta oli tullut korkeimmilleen, oli saman tien poistunut ilman täyttymystä.

Vieras oli yhäkin kovin mieluisa, mutta vieras hän oli. Peseydyttyään tuli vieraskin alas. He joivat ruokasalissa kahden kesken kahvia ja puhelivat hyvin kotoisesti ja tuttavallisesti yhtä ja toista. Lopulta tuli siihen isäntäkin peltokierroksiltaan. Keskustelu muuttui vähitellen isännän ja vieraan väliseksi, vieras selitteli hartaasti aikeitaan ja saavutuksiaan, joista hän tiesi tässä iloittavan niinkuin omaisen onnesta — Selmakin sai siinä hääriessään kuulla nämä miesten pakinat, sai mielellään kuulla, että hänen äsken saavuttamansa armas oli mies muussakin kuin rakkaudessa. Vieno ilmestyi vasta illallispöytään ja alkoi tapansa mukaan kiusotellen veikistellä vieraalle. Vanha tuttu koljaalainen illallissävy hämärtyvässä ruokasalissa, jossa siellä täällä istuskellen viivähdettiin vielä hetkinen aterian jälkeenkin, kunnes ensin poistuivat tytöt vuorotellen ja lopulta sanoi vieraskin isännälle hyvää-yötä.

Kun Selma Koljas yläkerrassa astui huoneeseensa, tunsi hän kätensä irtautuvan ovesta ennenkuin ovi oli tullut aivan kiinni. Sitten hän meni akkunan ääreen katselemaan maisemaa.

Muutaman minuutin kuluttua nousi portaita myöten ylähalliin se, jonka sieltä sopikin nousta. Ylös päästyään pysähtyi niin, että sopi oven raosta nähdä tänne. Sitten lähti tulemaan, hiljaa ja hienosti.

Nythän se tulee, nyt se on kiertävä käsivartensa. Saliinko tehdä sen, saliinko? Hän tunsi sallivansa ja tiesi samalla, että tämä oli oleva ainoa, joka sen sai tehdä, vaikka turhaan hänkin. Jotakin hyvin hienoa ja kallisarvoista oli mennyt; oli mennyt semmoista, joka ei koskaan ollut tullutkaan — eikä enää tule.

Ilmari Salonen luuli käsittävänsä naista joka suhteessa, mutta tänä iltana hän ei käsittänyt. Hän rakasti ja kunnioitti naista yleensä ja monet hyvät naiset hiljaisesti pitivät hänestä. Selma Koljasta hän oli aina salaisesti ajatellut ja omakseen tarkoittanut, ja kun hän nyt myöhäisessä heinäkuun hämärässä nousi noita hallin portaita, niin hän aikaisemman kohtauksen perusteella tunsi käyvänsä elämänsä hienointa hetkeä kohti. Sekä sisäiset että ulkonaiset olosuhteet olivat sellaiset, joissa kaikki inhimillinen jalostuu…

Näissä olosuhteissa hän syleili tuttua rakasta naista, joka raukeasti hymyillen salli sen tapahtua — vanhan ystävyyden ja kauniin illan vuoksi, kuten hän sanoi. Sillä samoin kuin toinen oli ruvennut puhumaan päivällä, niin rupesi toinen nyt. Tämä puhelu oli kyllä joustavampaa ja kauniimpaa, mutta sisälsi kumminkin vain sanoja tämäkin.

Mitään sorasointua ei tullut eivätkä puheet antaneet toiselle aihetta ehdottomaan pettymykseen. Mutta ei tullut juhlaakaan. Oli hyväntahtoinen viipyvä arki-ilta, sellainen kaunis heinäkuinen iltayö, joita eletään kauniissa vanhoissa kartanoissa, joissa säädyt, suvut ja sukupolvet ovat varttuneet ja vaihtuneet, syntyneet ja sammuneet, jättäen kukin näkymättömän osan omista unelmistaan ovien ja ikkunoiden ilmeisiin, lehvistöjen ja käytävien viivoihin.

Kun Selma Koljas myöhään yöllä yksinään riisuutui ja laskeutui levolle, tunsi hän vanhentumisen alkaneen. Mutta uneliaanakin hän ihmetteli, kuinka laimeasti tämä tietoisuus häneen vaikutti.

VIIMEINEN NÄYTÖS.

Tämä tapahtui joulukuussa 1921, siis lähes neljä vuotta itse päänäytösten jälkeen.

Kolmannen adventin lauantaina mainittuna vuonna illalla kahdeksan tienoissa palasi Suojasen Tilta parka juuri kylästä saunasta kahden isomman lapsensa kanssa. Ilta oli varsin tavallinen ja köyhä leskivaimo lapsineen oli päältä nähden myös tavallisessa tilassaan. Saunamatkallaan he eivät olleet edes vaihtaneet paitaa: joulu, kristikunnan suurin juhla, oli lähestymässä, täytyi siksi yrittää säilyttää vähät riepunsa puhtaina… Jos vaimo siinä mennessään jotain ajatteli, niin koski se hänen nuorinta lastaan, pientä vaivaista, joka makasi kotona sairaana eikä päässyt edes saunan armeliaaseen löylyyn. Ei se sinne sänkyyn paljoa pyytänyt, mutta surkeata oli, kun ei sitäkään vähää voinut antaa. Ei millään lailla sitä saanut edes kylään saunaan. Kun ei ollut itsellä —

Mökkiä lähestyessään tuntui siltä kuin olisi vanha Tilta katsellut sairasta pikku Tiltuaan jostain eri oloista käsin, ikäänkuin väsyneen samean sielunsa lävitse.

Siinä he hämyssä mennä kyökyttävät lyhyttä matkaansa, pojat edellä aikamiehen saappaissa paarustaen, milloin edeten, milloin jättäytyen, Tilta itse perässä tasaisesti tallustaen — niinkuin kolme erikokoista myttyä lumisella tiellä. He ovat todellisia köyhiä. He kuuluvat läheisesti tähän pieneen kyyristyneeseen kyläkuntaan, mutta jossain suhteessa he kumminkin ovat sen tutun ihmispiirin ulkopuolella: heitä ei kadehdi kukaan, se on heidän ratkaiseva erikoisuutensa kylän kiinteässä pienoiselämässä. Hulikaanipoikaset eivät kiusaa Suojaskaa ja lapsia, niinkuin he joskus kiusaavat jonkin talon kitupiikkiä hallitusväkeä. Naiset eivät kadehdi Suojaskan uutta vaatetta, sillä se ei ole uusi, vaan joltakulta saatu pienen palveluksen palkaksi. Kylän emäntien tajussa Tilta on varsin ehjätyylinen köyhä vaimo lapsineen. Kun olisivat kaikki köyhät semmoisia, niin olisivat maailmassa monet asiat toisin; ei tulisi kapinoita ja melskeitä. Sen ovat emännät aina sanoneet — ja heille tuottaa viihdyttävää tyydytystä pistäytyä silloin tällöin Tiltan mökille ja viedä jotain esiliinansa alla. Kristillisyys ei ole niinkään pelkkää suupuhetta talonpoikaisen kansan keskuudessa.

Mietiskelijällekin voi Suojasen Tilta lapsineen olla opettavainen lähtökohta olevaisen, lähinnä ihmiselämän tarkoituksen tutkinnassa. Siinä tarkoituksen selittelyketju helposti piirtyy ympyrän kehäksi. Ja sen pitkällinen kiertäminen pyörryttää, kuten tietty.

Mökki ei muuten ole Tiltan; se on kunnan oma ja joutunut siksi saman tien kuin moni muukin mökki: viimeinen asukas on saanut vaivaisapua. Mutta ei Tilta niitä ajattele — ei liioin niitä myrskyjä, jotka kohta neljä vuotta sitten vyöryivät hänen laimeajärkisen päänsä yli. Olihan hänellä silloin ollut mieskin, joka sai palkkaa, ja tavallinen köyhänkansan perhetalous. Mies meni, lähti pökerryksissään turhanpäiten valkokaartia pakoon ja sille tielle jäi. Köyhyys oli siihen asti ollut kireätä, joskus riitaista kamppailua pienin palkoin. Siitä se oli vähitellen lientynyt leppoisaksi vaivaisuudeksi, joka pyyhki pois monta entistä näkökohtaa.

Nyt oli vaan se tyttö kipeänä ja köyhä vaimo oli sen johdosta havainnut kahtaalle käypiä mietteitä vaisussa sielussaan. Hän tiesi, että uskovaisen aina lopuksi kävi hyvin, ja hän tiesi myös, mitä uskovaisen vaimon, varsinkin köyhän, tuli ajatella ja toivoa sairaaseen pikkulapseen nähden. Hän oli sen kyllä kuullut tälläkin kertaa muhevilta talonemänniltä, kun nämä kyökeissään kaatelivat Suojaskalle ohrakahvia. — Se on aina paras, kun lapsi pääsee nuorena pois, sen sanoi kukin emäntä sillä tavalla kuin olisi se hänen oma syvällinen ja kalliisti ostettu elämänviisautensa, jonka hän hyvänä ihmisenä ihan ilmaiseksi neuvoi sen tarpeessa olevalle, tuntien turpeassa ruumiissaan, kuinka sellainen puhe oli Herralle otollinen.

Kyllähän se tosi oli, kyllähän Tilta parka sen tajusi. Mutta hänellä oli semmoinen vaistomus, että hän oli vähän niinkuin liian köyhä täydesti omaksuakseen semmoista parempien kristittyjen kantaa; että sellainen olisi ollut niinkuin emäntien rinnalle pyrkimistä. Kun on oikein köyhä, niin on vähän vaikea olla oikein uskovainenkaan — enempää kuin oikein säästäväinenkään. Ja niin kävi, että kun sairas pikku Tiltu sai pahemman kouristuskohtauksen, niin poloinen äiti huusi tuskassaan Jumalaa pelastamaan lasta ja ajatus hapuili joitakin salaisia lupauksia lapsen lunnaiksi. Hän tajusi hämärästi, että köyhyys merkitsi sairaalle pikkulapselle enemmän kuin hänelle itselleen, ja muutamia kyyneleitä vierähti veltolle poskelle — niinkuin huonokin maa joskus työntää kauniin kukkalajin.

Joskus nämä hengelliset kilvoitukset tuntuivat Tiltasta kovin rasittavilta — silloin hän kaipasi entisiä aikoja, jolloin hänessäkin oli ollut enemmän raisua akkaa. Pyrki jollakin tavoin tympeästi vaivaamaan tämä kristillinen mieli ja sen palkinnoksi tipahtelevat onnen sattumat ja parempiosaisten laupiaat antimet. Tänäkin saunailtana hän oli saanut emännältä runsaan avun, suuren kappaleen savustettua sianlihaa. Eikä se vielä jouluapua ollut tarkoittanut näin varhain.

Tuommoinen odottamaton onni ei tiedä hyvää — ja pianpa tämä myötämaa alkoikin näyttää tapojaan. Se vei hetkisen iloista kyytiä, mutta alhaalla iski pieleen niin että kerrakseen tärskähti.

Niemiskä oli jäänyt pikku Tiltun kanssa siksi aikaa kuin Suojaska oli poikien kanssa saunassa. Se oli siinä lähimpänä ja joutilaampi, ei Suojaska muuten Niemiskää erikoisesti suosinut, eikä olisi pitemmäksi aikaa sentään huonoakaan kotiansa sen haltuun uskonut.

Niin — ja kuinka olikaan — eikös nytkin kuulunut puhelu jo kauaksi tielle. Ei se Tiltun kanssa tuolla tavalla paasaa, joku vieras sinne jo on kerinnyt sen kumppaniksi. Suojasen Tilta kävi oudon nopeasti mielessään läpi kaiken mitä hänellä kotona oli ja missä paikoissa. Pirttiä lähestyttäessä hän komensi pojat olemaan aivan hiljaa ja kiiruhti itse edellä porstuaan.

Mitä — mitä ihmettä siellä Eevertti vainaasta kohistiin?

Kyökissä istui vieras nainen. Naisen täytyi kyllä nähdä ja ymmärtää, että tulijat, Tilta lapsinensa, olivat tämän asumuksen ihmisiä, mutta hän ei näyttänyt paljoakaan siitä piittaavan. Hän näytti pikemminkin odottavan, että Tilta olisi ruvennut häntä lähentelemään, kyselemään joitakin tiettyjä asioita. Tai niinkuin olisi vieras vaatinut vastausta johonkin tiettyyn kysymykseen, jota ei kannattanut edes tässä sanoa.

Suojaska pimitti lihakappalettaan jonnekin hyllyn kätköön ja hääri muutenkin hiukan hätääntyneenä. Mitäs hän nyt tässä tuttavoimaan — ei hän. — Vai niin, että olette täällä puhuneet tärkeitä asioita, kyllä-mar täällä hyvä rauha ollut on. Olette tainneet puhemiehinä hääriä. — Kuinka Tiltu on ollut? kysyi hän sitten vakavammin Niemiskältä.

Mutta vieras ei alunkaan antautunut sellaiseen keveään tapaan. Hänen olennostaan uhosi jotakin jylhää, joka näille ihmisille oikeastaan oli tuttua, vaikka parahiksi juuri olikin mielistä poistumassa. Että saattoi jossakussa se senaikainen kuumuus vielä olla tuossa mitassa; sellaista havaitessaan nuo aikaisin talttuneet mökinvaimot vavahtivat melkein samalla lailla kuin odottamatta kuullessaan jonain sunnuntaina kylältä kiväärinlaukauksen. Kävi ilmi, että vieras nainen tiesi paljon asioita, suuria ja salaisia. Hän puheli tosin säästellen, mutta samalla ikäänkuin lievästi ärtyneenä. Moni kohta hänen puheestaan jäi vaimoilta kokonaan käsittämättä, eivätkä nämä uskaltaneet oikein paljoa kyselläkään, kun heidän pieninkin kysäisynsä näytti vieraan mielestä olevan kovin typerä. Suuren myrskyn pieni jälkipyörre oli äkisti noussut näkyviin tässä kovin matalassa majassa.

Se suuri asia, joka siinä nyt iltaa myöten alkoi selvätä — kun ei vieras näyttänyt aikovankaan poistua — oli, että Suojanen eli, mutta oli kurjissa dioissa eikä päässyt tulemaan kotiin, jollei täältä päin autettu. Niin suoraan ja yksinkertaisesti sitä ei kyllä sanottu koko iltana, mutta parin tunnin kuluessa joutui Suojaskan mieli kuitenkin sen johosta hämminkiin, joka oli paljon ankarampi kuin Suojasen lähtiessä silloin pakoyönä. Tuo outo asia kasvoi esiin monista ärtyneistä vuorosanoista.

— Onko se sitten siellä Venäjällä?

— No ei suinkaan se myös Suomessa ole.

— Eikö se sitten vankilassa kuollutkaan?

— Hm — ja vieraan pää vaappui äkäisesti, kuten toivottomalle tyhmyydelle ainakin.

Suojaska oli tosiaan hämmentynyt, kuinkapa muutenkaan. Ensin hän hämmentyi uutisesta ja sitten hän hämmentyi omasta itsestään. Tuo ihmeellinen viestintuoja siirtyi ikäänkuin sivummaksi ja esiin astui itse Suojanen, hänen miehensä. Kun asia useita iltatunteja oli kihelmöinyt hänen päässään, alkoi hänestä tuntua siltä, että Suojanen juuri nyt on väsynein askelin lähestymässä tätä hänen nykyistä tönöään — Suojanen, Eevertti, se mies… Kuinka sitten taas ruvetaan olemaan? Ei voinut, ei voinut Suojaska mitään sille, että tuo mielikuva oli melkein tukahduttava. Olipa tämä nyt tulema. Jyrkkä elämänmuutos tulee eikä osaa tyhmä pää arvata, minkälainen se muutos oikein on oleva. Siinä oli Niemiskä, mutta eipäs sille mitään tapahtunut, se sai elää elämäänsä eteenpäin. Nieminen oli ammuttu Sopperon mäessä, Niemiskä oli itse käynyt katsomassa ruumista, ja Virtanen kun oli pakkotöissä, oli sen hevosellansa sieltä vienyt hautaan yhtäaikaa kuin Malmioskankin.

Suojaska katsoi Niemiskään niinkuin apua pyytäen, mutta mitäs se, jonka mies varmasti oli mennyttä. Se näytti vain ikäänkuin iloitsevan, ettei ollut Suojaskan asemassa. Suojaska itki, mutta itkun syy oli kovin epäselvä.

— On tainnut tulla senkin mamman elämänkumppani petettyä. On moni punanen toveri, jonka olen kotiin toimittanut, löytänyt akkansa valkosten heilana.

Siitä sai Suojaskan hätääntynyt mieli kiinnepisteen. Ei ollut hänessä sitä vikaa, ei sen varjoakaan. Sopi tulla sanomaan sen, joka tiesi. Suojaska uhosi ja Niemiskä katseli pihalle: sen maine oli siinä kohden hiukan tummunut. Mutta mikäs hätä sillä oli siinäkään, ei sen mies tule niitä selvityksiä saamaan eikä sen elämän juoksua järkyttämään. Ja hyvin se on muutenkin osannut elämänsä asettaa; ei ole saanut perillistäkään…

Suojaska ei sinä iltana perästäkään saanut oikeata täyttä tolkkua ei itsestään, ei vieraastaan eikä asiastaan. Hän hermostui yhä enemmän, kun näki öljyn pinnan lampussa tavattomasti alentuneen ylimääräisen polton tähden. Hän ymmärsi, että vieraalle olisi tarjottava jotakin syötävää, muisti äsken saamansa läskinkappaleen, ja että mies, kun sieltä pian nälkäisenä saapuu, tarvitsee sen paremmin kuin tuo ihminen. Syödessään leipää, silakkaa ja piimää sanoikin vieras:

— On sitä toisten punasten lesket, joiden miehiä olen kotiin toimittanut, hyvinkin pärjänneet. On monella ollut lihaa ja voitakin.

— Kai sitä on, kun ei pidä väliä, millä lailla hankkii. Kyllä on tuollakin muijalla, joka tästä äsken lähti.

— Niin, mutta sen mies on kai täällä ammuttu, sanoi nainen väsyneesti.

Suojaska ei ymmärtänyt, mitä sillä asialla oli toimeentulon kanssa tekemistä. Vieras oli kaikin puolin ihmeellinen, mutta ihmeelliset sillä olivat asiatkin. Siitä se vain yhäti puhui, kuinka hän oli miehiä kotiin toimittanut — sielläkin Ahlaisis sen ja sen ja sen ja sen Suodenniemelt sen ja sen, kun jo luultiin luittenkin lahonneen, kun niin olivat lahtarit kironneet… Kun Suojaska valitteli yösijan kehnoutta, niin se ilmaisi, että olisihan tästä voinut mennä parempiinkin, katseli akkunasta pimeään yöhön ja kysyi siinä selkä päin sen äskeisen vaimon, sen Niemiskän asuntoa. Tänne hän kumminkin Suojaskan pyynnöstä jäi, oikaisten enempää kysymättä ja synkästi huokaisten kyökin lattialle hellan viereen. Suojaska toi sentään oman tyynynsä hänen päänsä alle ja mytisti vanhan palttoorisan itselleen. Pikku Tiltu parka siinä vielä hiukan kitisi. Pojat olivat akkojen paasatessa jo aikoja nukkuneet.

Kun lamppu oli sammutettu, oli samalla tämä ihmeellinen ja sekava iltakohtaus päättynyt, vain sen vaikutelmat mojoivat Suojasen Tiltan kiihtyneissä aivoissa. Vihtomastahan hän oli palannut ja siihen oli tämmöistä sattunut ennen kuin pääsi makuulle… Muutenhan nämä hetket ennen unen tuloa ovat köyhän yksinkertaisen akan parhaat. Lähestyvä uni merkitsee ainakin pientä aselepoa siinä sodassa, jota hänen niinkuin meidän muittenkin on kunkin kohdallansa ikuisesti käytävä. Ja kun ihmisen on paras olla, ratkeavat ristiriidatkin parhaiten, mielikuvat sikiävät ja kutoutuvat yhteen viehättäväksi, hyvin lapselliseksi tarinaksi, jota joulukuun pimeänä yönä lukitussa, tutun lämpöisessä mökissä ei mikään häiritse.

Oli sittenkin hyvä, että Eevertti pääsi kotiin; ehkä päästään taas jonkinmoiseen alkuun. Ehkä kuolee tuo tyttökin — vaimo säpsähti tätä ajatusta, mutta ajatteli sen kummiinkin urheasti loppuun asti — ja pojat osaa isä paremmin kasvattaa… Aamulla minä ryhdyn asiaan oikein selvällä järjellä, kyllä minä jostain saan tuon ihmisen mukaan senverran, että Eevertti kotiin pääsee ja tarkenee… Siellä se kuuluu vielä huokailevan kyökin lattialla. Eikö tule uni senkään. Mikähän sekin oikein on.

Siellä vieras tosiaan huokasi hellan vieressä kyökin lattialla, kiristi kasvojaan pimeässä ja kirosi äänettömästi. Että tulikin tällaiseen könsään poikettua, josta ei kumminkaan mitään kostu. Oli viimeaikoina ruvennut näin iltaisin, milloin milläkin sijalla lojuessa, muutenkin kaikki asiat niin pirullisesti vaivaamaan: oli ikäänkuin selvästi menossa sinne päin minne Pransi jo oli joutunut, linnaan, vankilaan… Mikä piru ihmisen tuo tänne maailmaan ja panee tämmöistäkin elämää elämään? Kaikki muut ihmiset, olivatpa mitä puolta tai puoluetta hyvänsä, köyhiä tai rikkaita, häijyjä tai hurskaita, kaikki ne inhoittivat sielua ja mieltä tässä unta yrittäessä. Ja kun akka tuolla kamarin puolella lampaan äänellään sopotti ja tyynnytteli kouristuksessa kippuroivaa mukulaansa ja kun tuli mieleen, mitä ehtoolla tuli tuossa alotettua, niin sähähti synkän naissielun uumenista: hyi helvetti, ja hänen teki mielensä nousta ja lähteä niinkuin jotakin tiettyä päämäärää kohden, talvisen yön pimeyteen, jonnekin, niin, selvä se: hirteen…

Ei kumminkaan lähtenyt. Uni tuli — heille kaikille.

Aamulla oltiin vähän niinkuin kohmelossa iltaisten puhelujen jäleltä, mutta muuten oli Suojaska kyllä selvillä tehtävistään. Heti noustuaan hän lähti jonnekin ja viipyi poissa parisen tuntia. Sillaikaa oli mökkiin kokoontunut lukuisia akkoja niinkuin alkuasukaskylässä ainakin ja siinä ehdittiin lausua yksi ja toinen arvelu ja arvostelu menneistä, nykyisistä ja tulevista ajoista. Niistä tulisi kyllä kirjoitettuna kookas kirja. Pikkuinen heikkohermoinen Tiltu parka, saatuaan ympärilleen niin paljon vieraita päitä ja ärsyttävää löpinää, oli äidin poissa ollessa menehtymäisillään, niin että pojat juoksivat jo i kauas häntä vastaan huutaen: »Äiti, tulkaa pian, Tiltu kuolee.»

Ei Tiltu kumminkaan siihen kuollut; se rauhoittui päästyään äitinsä syliin. Äiti olikin erinomaisella tuulella, jonka syy paljastui hiukan myöhemmin. Hän moitiskeli naisia siitä, etteivät olleet ymmärtäneet itselleen kahvia keittää, kyllä-mar he hänen paikkansa tiesivät. Ja sitten oli kaikki yhteistä lempeyttä ja laupeutta, asia tiedettiin ja ymmärrettiin ja kaiken keskuksena oli Suojaska, hän, joka ei köyhänäkään ollut pettänyt poissaolevaa miestänsä. Vaikka huoneessa oli sairas pikkulapsi, sai keskustelu yhä iloisemman sävyn. Monissa yhtaikaa lausutuissa vuorosanoissa vivahteli onnellisimpien kapinapäivien henki. Kaksin vartain siinä jo kudottiin Suojaselle käsineitä niistä langoista, jotka emännät olivat Suojaskalle lahjoittaneet lasten sukkia varten. Hiljainen tyly kilpailu syntyi siitä, kenen käsissä vartaat sukkelimmin hyppivät.

Vieras yksin oli vähä-ääninen. Tämä touhu näytti häntä jollakin tavoin kiusaavan, hän katseli kovin usein akkunasta tielle, niinkuin olisi jo mielellään lähtenyt. Kun käsineet vihdoin valmistuivat, sanoi hän hiukan happamesti, ettei sieltä kyllä pelkillä tumpuilla tänne asti tulla, mutta olivat ne jotain nekin. Raha kumminkin olisi parasta. Siinäpä sai nyt Suojaska ilmaista, että oli hänellä sitäkin. Mielissään hän kekkalehti, että on sitä maailmassa sentään vielä ihmisiäkin, ja todistukseksi siitä hän antoi vieraalle kolmekymmentä markkaa. Yhteisen hurman vallassa antoi vanha Siroska vielä viisi markkaa, Heinoska kaksi markkaa, Mäkiskä juoksahti kotoaan hakemassa markan ja niin edespäin, kunnes vieraalla oli neljäkymmentä markkaa ja tumput. Niemiskältä ei liiennyt mitään, vaikka sillä kyllä oli olemista ja muuten oli olevinaan Tiltan hyvä naapuri. Mutta ei »sattunut» nyt olemaan.

Viimeksi toi Suojaska sen eilisen lihapalansa, kikkasi siitä »pienen kirpilän tolle huonolle», tarkoittaen Tiltua, ja antoi sen sitten Eevertille vietäväksi ynnä pari leipää tuloeväiksi. Olisi Suojaska antanut tallukkaatkin, mutta niitä ei vieras suostunut ottamaan.

Vieras katseli jo yhä ahnaammin tielle päin ja sujutti asiat niin, että tuossa tuokiossa pääsi lähtemään. Jouluksi oli Suojasen määrä varmasti olla kotona.

Niin oli Suojaska hyvine ja vähemmän hyvine naapureineen lopullisesti päässyt tuosta suuren myrskyn pienestä jälkipyörteestä, joka oli tullut niin odottamatta ja mennyt, ennenkuin päät kerkisivät vähääkään selviämään.

Olihan siinä selviämistäkin sitten jälestäpäin, kun oli tullut lainattua sekin kolmekymmentä markkaa. Lapset eivät saaneet sukkia, niiden laihat jalat palelivat tahmeissa räteissään, kun he kulkea paarustivat hienokseen pyytelemässä jouluapua. Nenät sinersivät ja suuret silmät seisoivat totisina ja pakkasen kostuttamina, kun emännät tilavissa kyökeissään tullen ja mennen soimailivat lasten äitiä sattuneesta kommelluksesta…

Ja juuri jouluaattoehtoona, kun Suojaska poikineen taas tuli taloon vihtomaan, alkoi viurunaamainen renkipoika jonottavalla äänellä lukea pitäjän lehdestä uutista: »Ovela petkuttaja on joulun alla liikuskellut näillä paikoin. On narraillut punaisten leskiltä rahaa ja tavaraa luvaten toimittaa heidän muka Venäjälle paenneet miehensä jouluksi kotiin. Hyvinkin koo-koomillisia tapauksia kerrotaan veijarin matkoilta. Sietää olla varuillaan tuommoisten kulkijain suhteen ja toimittaa heidät viranomaisten haltuun.»

Suojaskan mökissä oli pikkuinen Tiltu yhä huonona.

Äiti ratkesi rajuun itkuun puristaessaan sitä syliinsä myöhemmin illalla, kun joulurauha taas oli astunut hänenkin matalaan majaansa.

TAAVETTI PIETILÄN OMAISUUS.

Koomillinen murhenäytelmä ei suinkaan ole mikään ristiriitainen käsite; siitä on lukemattomia todistuksia. Yksi sellainen on Pietilän vanhan isännän kuolintauti ja kuolinkamppailu, joka tapahtui tuolla vanhalla perintötilalla eräänä kauniina aamupäivänä viime toukokuussa. Läsnä olivat hyllyväruumiinen, matalapäinen emäntä, kolme poikaa ja yksi tytär. Myös oli talossa hyvin juhlallisella asialla muuan Iita niminen nainen, joka toista vuotta sitten oli ollut siellä palveluksessa. — Mutta ensin on kuvattava puitteet…

Talo on seissyt mäellään, sen isäntä on nuoresta miehestä monien pikku luottamustoimien ja edistymisien kautta vähitellen tullut vanhaksi, emäntä lihonut, perilliset kasvaneet — vuosikymmenet ovat siten kuluneet. Niittokoneet, puimakoneet, sähkövalot, kaikki tavalliset nykyaikaiset laitteet ovat ilmestyneet aikoinaan. Niitä ei ole erikoisesti haluttu, mutta kun aika on tullut, on ne hankittu ja ne ovat hyvin täyttäneet käytännölliset tarkoituksensa. Samoin ovat lapset käyneet sekä kansakoulun että kansanopiston, vajassa on polkupyöriä, käydään iltamissa — kaikki oivallisina todistuksina siitä, ettei niillä ole niin tavatonta vaikutusta omistajiensa henkiseen tasoon, kuin joskus luulotellaan. Tasaisesti ja harkiten on eletty ja rikastuttu. Rikastuminen ei tosin ole mitään uutta eikä sitä erityisesti ajatella; hiljaisena jatkuvana elämän johteena se juontuu etäisten vaarien ja heidän naimamatkojensa ajoilta. Varallisuus on ollut viljaa, metsää ja rahaa, karjaa ja kalustoa ja tavallista jumalansanan arvossa pitämistä, hyviä ja luonnollisia naimisia. Joku hyvä isohko kauppakin on sattunut kerran miespolvessa. Semmoinen voi olla sekä henkisesti että aineellisesti hyvin siunauksellinen: isäntä sattuu tekemään sen juuri niihin aikoihin, jolloin pojat eivät vielä itse kykene sitä harkitsemaan, mutta ymmärtävät hyvin, kun ulkopuoliset sitä hiukan kateillen kehuskelevat; niin kasvaa pojissa ihan huomaamatta kunnioitus isäänsä kohtaan, samalla kuin he itsekin kasvavat ja menestyvät ja heillä on pitkän iän luonnolliset edellytykset. Rippikoulussa, iltamissa, suojeluskunnassa he ovat Pietilän poikia, kyllä heidät tunnetaan… He osaavat tehdä työtä ja — totta totisesti — he osaavat olla tarkkoja pennillekin. Tietysti aivan toisella tavalla kuin äijä ja emäntä — onhan nykyään kaikenlaisia huveja ja muita rientoja — mutta eivät ne pojat niissä pudota markkaansa joka rasiaan, jota nenän alla helistetään. Iivarilla nyt pikkuisen on humuhommia, mutta eivät ne kalliiksi tule nekään.

Viisitoista vuotta sitten paloi Pietilän talo. Sehän, vakuutuksesta huolimatta, oli melkoinen vahinko. Mutta se oli kumminkin jonkinlainen juhlavahinko, semmoinen, josta talo nousee vain entistä ehompana. Pidettiin komeat talkoot, joissa ei puuttunut ruokaa eikä juomaa, ja yhdessä päivässä tulivat hirret siihen rakennukseen, joka nyt hohtaa komeana ja keltaisena.

Niin on tämän Taavetti Pietilän isännyys vahvana höysteisenä vuona virrannut luonnollista loppupuoltaan kohden. Aikanaan rupesi yskittämään ja käynti hidastumaan, mutta hyvin hän vielä jaksoi valvoa sahan rakennustyöt.

Oli helposti arvattavissa, että saha rakennettiin keskimmäistä poikaa Iivaria varten; vanhimmalle kaiketi aiottiin kantatilaa ja nuorin havitteli jonnekin kotivävyksi. Saha-alueelle rakennettiin myös melkoisen komea asuinrakennus Iivaria varten, jonka tiedettiin olevan kihloissa Marttilan tyttären kanssa. Saha-alue kaikkinensa oli jo erityisellä kauppakirjalla siirretty Iivarille.

Koko tässä sahahommassa oli kyllä alun perin olevinaan hiukan niinkuin jotain liiallista. Jonkun naapurin läsnä ollessa emäntä puhua nassutteli, että siinä oli liiaksi kaikenlaisia kuitteja ja muita papereita — »kun ei meilän o semmosiin totuttu» — mutta isäntä sanoi silmät hymyn tirrissä: »Jaa pelkäät, että jos käy niinkuin Kauppis-Kallenkin». Naurahdettiin yhdessä — yksi sellainen saha sai vieriä törmältä järveen, eikä Pietilä siitä hievahtanut. Mutta oikeata työn teettämisen ryhtiä ei kumminkaan tullut, ei isään eikä poikaan, ei tullut sitä nautinnollista menestymisen kiihkoa, joka olisi ollut niin tuiki tarpeellinen. Molemmat kyllä tekivät työtä eikä äijä millään tavoin hellittänyt. Mutta Iivari saattoi juuri kiihkeimpänä aikana lähteä pyhäiltana huveihin ja palata aamupuolella. Ylösnousun aikana maanantaiaamuna katsoi äijä makaavaan poikaan ilkeällä silmäyksellä ja mutisi. Poika vastasi unisesti venytellen, ettei tässä osannut niin kovasti rehkiä — tiesi kuka siitä tulokset korjaa. Tämä outoon aikaan sattunut ja oudolla äänellä lausuttu sananvaihto lienee kumminkin johtanut kauppakirjojen tekoon.

Rakennustyöt edistyivät kyllä hyvin, saha valmistui ja alkoi toimia. Mutta jotkut muut asiat edistyivät myös, ja kun Iivari Pietilä kevätkäräjissä oli saanut lainhuudon sahatilaansa, tuomittiin hänelle seuraavissa käräjissä lapseneläke koko sen nykyaikaisessa laadussa ja laajuudessa.

Eläkkeen hakija oli Iita Kulmala, joka asianomaisena aikana oli ollut Pietilässä palveluksessa, mutta haasteen tullessa jo oli turvallisen ajan ja matkan päässä Pietilän isännästä, emännästä ja heidän pojistaan. Mitkään halveksivat haukkumiset eivät siis tulleet kysymykseen, vaan oli asia otettava rauhallisesti pääsemättömänä tosiasiana. Ja niinkuin vanha Taavetti ei sahan rakennusaikoinakaan ollut herpaantunut, niin hän se nytkin asian vuoksi varsinaiset taistelut taisteli. Vastassa oli asia, eikä joku Iita — Pietilän äijä ei olisi osannut sanoa, oliko Iitan lapsi poika vai tyttö, vielä vähemmän mikä sen nimi oli. Eikä vain yksi asia. Kiirehditty kauppakirjain teko oli ollut hänen luontoansa vastaan, hän oli silloin vainunnut siinä marttilaisten meininkejä. Mutta se oli sillä kertaa tuntunut välttämättömältä uhraukselta, koska poika hinnalla millä hyvänsä oli saatava pysymään asiassa mukana — ja se olikin sen jälkeen ollut hiukan niinkuin innostuvinaan. Mutta siinä nyt oltiin. Nyt oli juuri tuo huudatettu kauppakirja pahimpana ilkkumassa. Siinähän oli, mistä otti, jos se piikalotko sattui voittamaan ja sen sikiö elämään.

Käräjäjuttu kyllä hoidettiin niin hyvin kuin rahalla voitiin. Asianajaja pani parastansa ja pari kesällistä ojurisälliä kustannettiin matkojen takaa vannomaan, että heilläkin oli ollut jotain tekemistä tytön kanssa. Lykkäystä pyydettiin, mutta sitä ei myönnetty, koska asia oli tullut täydellisesti toteennäytetyksi. Ja niin lankesi tuomio, jonka rahamäärä yhteensä summattuna olisi tehnyt hyvän matkan neljättäkymmentä tuhatta. Ja kun vanha Taavetti Pietilä käräjäpäivän ehtoona sitä laskeskeli, huomasi hän olevansa kykenemätön summaa täysin tarkasti arvioimaan. Kun nimittäin otti huomioon korot ja korkojen korot ja sitäpaitsi ajan pituuden, joka teki muutenkin laskelmat mahdottomiksi. Tiesi millaisia lakeja sillä välin säädetään ja kuinka rahan arvo nousee. Sata tuhatta sen sai sanoa olevan, jollei tahtonut laskelmissaan pettyä.

On varmaa, että vanhan Taavetti Pietilän varsinainen kuolinvaellus alkoi noina iltoina ja öinä, vaikka hän päivisin liikkui kohtalaisen reippaasti ja oli huomattavasti visumpi kuin ennen. — Se yrittää vielä saada kokoon sen, minkä poika on hupaillut, sanoivat ne, jotka eivät muuta tiedä kuin minkä hölpöttävät. Olihan selvää, että Pietilän talo sen tuomion kyllä kesti — ja Iivarin osastahan se poissa oli — mutta yhtä selvää oli, että miehen ja vaimon, jotka parhaan ikänsä ovat yhdessä eläneet ja omaisuutta keränneet, täytyi tällaisissa kohdissa ja koettelemuksissa silmänluonnista toisensa ymmärtää. Ja tämä ymmärtämys osoitetaan paraiten silloin kun vanha mökin äijä tulee pyytämään joitakin lahoja hirrenloppuja sieltä autiosta torpasta, vaikkapa työtä vastaan. — Ei, ne tarvitaan kyllä ittekin — ja mitä niitten äijien työstä on? Ei muuta kuin anna ruokaa kolmasti päivässä siitä, että hakkaavat kuorman hakoja. Niissä semmoisissa toimivat kyllä isiltä perityt terveet vaistot, mutta tämä pääasia — se vaati kiinteätä miettimistä. Pitikö mennä hoviin? — sekin oli kaksipäinen asia. Tuomio ei luultavasti siellä muuttuisi, mutta ajan voittaminen voi joskus olla suurinta voittoa. Jotainhan oli mietittävä ja kokoon saatava, eihän käynyt sanominen jaa ja aamen semmoisessa asiassa. Ja miettimiseen tarvittiin aikaa. Siis oli valitettava. Siis valitettiin.

Väsähtänyt matala odottelu vallitsi noina kuukausina talon tuulettamattomissa huoneissa. Joskus isä Taavetti yritti puhua pojan kanssa niinkuin ainakin mies miehen kanssa vakavasta asiasta. Mutta niinpian kuin poika yritti jotain huomauttaa, sähähti isä matalasti ja alaleuan kulmahampaat tulivat näkyviin leukapielistä. Olisiko pitänyt yrittää sovintoa ja maksaa kerta kaikkiaan joku summa? Ei, jos sattui se mukula kuolemaan tai tuomio hovissa muuttumaan, niin rahat pysyivät siellä. Odottaa siis vain.

Seurasi öitä ja päiviä, viikkoja ja kuukausia, joina vanha Pietilän Taavetti ajatteli, valvoi ja riutui. Sahan hoito oli heikkoa. Ei kannattanut enää häristä pojalle maanantaiaamujen makuista, ja itse ei jaksanut. Joskus Iivari herrasteli jo keskelläkin viikkoa ja taisi vehkeillä viina-asioissa useammin kuin ennen. Jonain sellaisena yönä, kun poika jälleen oli poissa, ja isä valvoi siinä kuorsaavan emännän selän takana, tuli vanhan miehen mieleen asioita, etäisiä kuin houreita ja niin tympeitä, että niistä tuntui lähtevän jonkinlainen löyhkä: ne tulivat hänen omilta nuorenmiehen päiviltään… Kun hän vuosikymmenien kuluessa iltasin sängyssä oli lukenut ehtoorukouksensa, niin mistä kaikesta hän olikaan siinä tietämättään tullut Jumalaa kiittäneeksi.

Joulun korvissa äijä kerran ilman esipuheita ärähti Iivarille:

— Kai sen sahan kanssa jotakin on tehtävä.

Ja sen kanssa tehtiin. Monena pyhäkauden ehtoona oli Pietilän äijän ja hänen perillistensä poskilla tahmea puna niiden neuvottelujen johdosta, joita kamarissa oli käyty. Kamarin ulkopuolella he olivat tavallista vaiteliaampia, mutta tulihan kumminkin lopulta ilmi — olihan siinä todistajiakin tarvittu — että Iivari oli luovuttanut saha-alueen rakennuksineen ja kaikkine etuineen vähäpätöisestä hinnasta alaikäiselle sisarelleen Martalle. Ei ollut erikoisen vaikea huomata tämän tempun tarkoitusta.

Näytti siltä kuin Iivarin hummarioireet olisivat tästä vain lisääntyneet. Hän piti oritta ja kulki kilpa-ajoista toisiin seitsemissä pitäjissä. Milloin hänen vormusaappaansa kieppuivat kotipuolen iltamissa, oli hänen ilmeessään tuo humumiehille ominainen vivahdus, joka toisia viehättää ja toisia inhoittaa, iästä ja mielenlaadusta riippuen. Jonkinlainen röyhkeä ennakkoilme kaikkea sitä vastaan, mitä tiedettiin ja oltiin tietävinään.

Vanha Pietilä heikkeni, sen näki kuka tahansa, ja kevään lähestyessä oli ilmeistä, että siitä oli tuleva hänen viimeisensä. Ehkäpä Pietilää nyt kohtaisivat kukkuramitoin ne koettelemukset, joilta se niin kauan oli säilynyt. Eikä tämä ollut mitään tulipalon tapaista juhlakoettelemusta, jommoinen isännän kuolema muuten kyllä saattoi olla.

Sairaan isännän kanssa seurusteli paraiten vanhin poika Martti, talon perillinen. Iivari ja nuorin poika Niilo karttelivat hänen valittelujaan ja perikuntaa koskevia tuskittelujaan. Martta — sahanomistaja, kuten häntä iltamapiireissä nimiteltiin — liikkui pikku järkevänä ja naisellisena, niinkuin alati säilytellen pieniä lupaavia elämänkokemuksiaan. Kaikki he olivat jo valmiiksi eläytyneet isänsä kuolemaan ja tunsivat juhlallista, paisuvaa virkeyttä ajatellessaan lähestyviä selvittelyjä, joissa kullakin oli omat etunsa valvottavina, sanansa sanottavina. Martan olosta näki selvästi, että hän niihin nähden piti itseään varsin tärkeänä tekijänä, ja ettei hän erikoisesti pitänyt mielessään sitä rahamäärää, joka hiljaisissa puheissa oli sahan todelliseksi arvoksi sovittu, silloin kuin kauppakirjoihin pantiin tuo mitätön summa… Pietilän Martalla oli äidin peruma pehmeät, pyöreät kasvot ja ruma tylppänenä, mutta hänen vaatteensa olivat hyvää kangasta, hän oli kansanopiston käynyt, puhdas ja varakas. Hänen olemukseensa sopi hyvin teennäinen, mairea puhetapa ja hymy, jota paksut kiiluvat ylähampaat tehostivat. Noin terveesti nousee suomalainen rahvas taannoisesta raa'ahkosta talonpoikaisuudestaan siistimpään nykyaikaisuuteen. Martalla oli tanssipaikoilla kyllä tanssittajia ja saatolle pyrkijöitä, hyviäkin. Oli uskomattoman nuoria miehiä, jotka osasivat ajatella sitä Martan sahajuttua varsin kypsästi: että kun kerran kauppa on laillisesti tehty ja huudatettu, niin — se on maksettu mikä maksettu — ja äijän ja emännän kuoltua lohkee Pietilästä silti vielä samanlainen osuus, kuin muillekin.

Näitä asioitapa juuri huononeva sairaskin tuskitteli. Useita kertoja hän vaati Martan luokseen ja koetti vakuuttaa tälle, että saha kaikin mokomin oli perinnönjaossa otettava täydestä kohtuusarvostaan. Martta vaan hiukan äkäili ja sanoi, ettei hän ensinkään ollut pyytänyt sellaisiin temppuihin ryhdyttäväksi ja toisekseen hän voi kyllä mennä Kulmalan Iitalle selittämään koko asian ja sitten purkaa kaupat Iivarin kanssa.

— Sinä olet alaikäinen; se olen minä, joka sinun kaupoistasi määrään, sanoi isä.

— No määrätkää sitten, mitä siitä minulle aina paasaatte.

Tällainen keskustelu tapahtui silloin kun ei mitään kuolonkamppailun oireita vielä ollut näyttäytynyt. Myös Martin, vanhimman pojan, isä usein kutsui puheillensa. Tämän kanssa ei kumminkaan syntynyt kunnon keskustelua muusta kuin talon töistä ja jonkun verran naapurien hankkeista. Äijä ymmärsi sen minkä Marttikin ja tiesi myös, ettei Martti missään tapauksessa ryhtyisi häntä neuvomaan. Ettei nyt oltaisi ihan puhumattakaan sanoi äijä jossain vaitiolon kohdassa:

—: Kyllä on, kun semmoisen omaisuuden sillä lailla menettää.

— On se.

— Tietkös, käykö se siellä Marttilassa vielä?

— Kai se sielläkin joskus poikkee.

Sitten äijä taas jäi itsekseen mietiskelemään.

— Jäähän omaisuus kyllä tällä lailla sukuun, vaikka Iivarista tyhjä tulisikin. Mutta siinä on sittenkin yksi asia, jonka se asianajaja kyllä hoksaisi. Ne voivat vaatia Iivarin konkurssivalalle, ja sen se poika kyllä voisi tehdä… Ooh, kuinka tuo mielikuva valanteosta karmaisee sisuksia ja ikäänkuin nielaisee Iivarin jonnekin… Ei, ei semmoisia valoja… Ei siinä mikään auta, kyllä se nainen omansa ottaa, niin ja niin paljon se on, ja maksa sitä sitten koko aika, kun oman ämmän mukulatkin jo kasvavat… Ööh — ja minä kuolen — kuolen. Kun minä edes eläisin.

— Tai kun kuolisi se —

Vanha Pietilän Taavetti tuijotti tuohon puolittaiseen toivomukseensa omituisen rauhallisesti, melkein viehättyneenä. Hän melkein hymyili sille omituiselle piilosillaololle, joka tapahtui hänen sielussaan. Hän ikäänkuin kokeeksi toivoi kuolemaa tuolle lapselle, jota kukaan koko talon väestä ei koskaan ollut nähnyt. Mutta samalla hän kumminkin syvimmässään piti tuon toiveen jonkinlaisen liekanuoran päässä ja varautui tempaamaan sen takaisin, jos se uhkaisi toteutua.

Ulkona huuteli jo kuovi, se kuului pirtin kautta, jossa akkuna oli avattu. Saattoi kuvitella, että navetan ovetkin olivat auki ja että sieltä kuului kytkyellä olevan karjan liikehtiminen… On kauhistavaa nähdä herääviä toiveita sen, jolla ei niitä itsellään ole.

Pietilän emäntä on kyllä harras jumalinen, mutta hänellä on pieni lihava pää, joka eräissä tapauksissa väsyy uskomattoman vähästä. Asianlaita on niin, että hän ei voi nukkumatta kuunnella mitään semmoista puhetta, johon hän ei itse saa ottaa osaa. Koskipa »seliitys» mitä tahansa — joko autuaaksi tulemista uskon kautta tai rasvaprosentin mukaista rehuyksikkömäärää — kun Pietilän emäntä oli kuunnellut sitä kolme minuuttia niin hän hossasi, jopa kuorsahtikin, jollei puhuja sattunut pitämään jotain puhetaidollista vaitioloa, jolloin Pietilän emäntä heräsi että töyssähti.

Vähän samaan tapaan kävi nytkin, kun nuori armovuoden saarnaaja toukokuisena perjantai-iltana yritti saada Pietilän vanhasta isännästä irti välttämättömiä jumaluusopillisia totuuksia voidakseen antaa hänelle ehtoollisen. Pastorin pitkän ja perinpohjaisen selvittelyn aikana työn ja huolien rasittama emäntä nukkui mitä suloisinta unta. Kun pastori sitten vihdoin viimein teki isännälle jonkun kysymyksen, johon vastaukseksi tuli jotain tolkutonta, syntyi epätoivoinen vaitiolo ja emäntä heräsi.

— En minä voi tälle vanhukselle Herran Ehtoollista antaa, sanoi pastori.

— Jaa — mutta ku se juuri sitä niin kovasti pyysi ja vartosi. Eikö pastori sentään antasi, kyllä meilän pastorin vaivat palkitaan.

— Jumala ne palkitsee, hyvä emäntä, mutta tämä vanhus ei nyt ymmärrä sakramentin merkitystä. Tuskin hän voisi sitä edes ulkonaisesti nauttia.

— Kyllä se voi — Taavetti, jaksatko sinä?

Isäntä teki jonkun nousua tarkoittavan eleen, mutta pastori kiiruhti ehkäisemään.

— Pyhä sakramentti ei ole tarkoitettu miksikään päänaluseksi, jolle sitten voisi rauhassa nukahtaa. Joka ei voi sitä nauttia niinkuin — — —

— Olispa provasti vainaa elänyt, niin ei tämmöistä olisi tullut, voivotti emäntä. Kohta oli hän täydessä itkussa, jonka seasta kuului vuoroin tiukkaa moitetta ja nöyrää valitusta… »ja jos pyylettäsiin ilman, mutta kun reilusti maksetaan ja…» Äkkiä sekaantui tähän voivotukseen nuoren papin äänekäs palava rukous, jossa hän pyysi Herraa kääntämään kasvonsa näiden vaivaisten syntisten puoleen, »että heidän silmänsä aukenisivat näkemään, että Sinun armosi ei ole tämän maailman tavaralla ostettavissa… ja auta minua, Sinun kokematonta palvelijaasi, neuvo minulle tie, jota minun nyt on kulkeminen…»

Silloin kohotti vanha isäntä päätänsä, loi katseen, josta ilmeni, että hän täysin tajusi tilanteen tuskallisuuden ja sanoi sitten huohottaen:

»Minä uskon, auta minun epäuskoani.»

Tämän käsitti nuori pappi merkiksi ja kehoitukseksi ja hän antoi sairaalle Ehtoollisen. Emännän oli tällöin oltava seisaallaan, joten hänkin pysyi valveilla. Ja tapahtui aivan niin kuin emäntä oli pastorille ennustanut: isäntä virkistyi huomattavasti. Hän jo puheli pastorille varsin asiallisesti myös maallisista huolistaan; myöskin siitä, mikä oli hänen sairautensa ja kaiken muunkin vaivan ja vaikeuksien ja kauppojen ja käräjien alku ja loppu, hänen suuri vastustajansa tässä taistelussa, se lapsi…

— Ja se ei ole minun, minä sanon sen, kyllä minä siellä olin, mutta en siihen aikaan.

Sairas oli taas mennyt hetkellisesti sekaisin.

Pastorin mentyä emäntä tuli pirttiin, niinkuin olisi savuisesta saunasta astunut ulkoilmaan. Siellä istui kuppari Viinu, joka oli poikennut taloon ensinnäkin saadakseen tietoja isännän voinnista ja — sitten oli hänellä muuan suuri uutinen, huulten ja nenäpielten ilmeistä päättäen varsin ilahuttava.

Kulmalan Iitan lapsi oli kuollut tänä aamuna.

Olisi kohtuutonta tuomita Pietilän emäntää siitä, että hänen mielensä tulvahti vilpitöntä riemua täyteen. — Onko se vissiin totta? hän kysäsi. — No kun-ma näin, kun Välimäki arkkua teki, kuppari vastasi.

Iivari ei ollut kotosalla, mutta Martta ja toiset pojat, jotka olivat uutisen kuulleet, nousivat istuimiltaan ja kävelivät mikä minnekin, pikku hommiinsa, asioilleen. Heille tuli ikäänkuin tarve olla erillään toisistaan.

Mutta Viinun vei emäntä isännän kamariin sairasta katsomaan. Tarjottiin väkevää, hyvää kahvia, josta isäntäkin melkoisesti virkistyi. Ilta oli kaikin puolin erittäin juhlallinen, varhaiskevään puolihämärä, tuskin tarvittiin enää tulta. Kuppari Viinu ei ollut eläissään juonut kahvia Pietilän isännänkamarissa. Nyt se saattoi hyvin tapahtua. Emäntä tunsi tykönänsä, että isännän heikontunut taju sen kyllä ymmärsi. Hän sanoi siinä sitten ystävällisellä äänellä Viinun suuren uutisen ja Viinu piti pientä puhetta kristilliseltä kannalta. Näkyi selvästi, että isäntä ymmärsi asian oikein eikä enää sekoittanut sitä oman nuoruutensa hämäriin muisteluksiin.

Hän ei puhunut mitään, mutta hän ikäänkuin lysähti raskaaseen lepoon. Vanha väsynyt henki kaipasikin lepoa seuraavan aamun lopputaistelua varten.

Siitä tulikin sangen vaikea. Monet tekijät takertuivat siinä yhteen, eikä edellisehtoon laupias kajo millään tavoin ulottunut taistelua vaimentamaan. Yön raukea lepo näytti vain sitä varten vahvistaneen hänen voimiaan, että ruumiillinen vaiva ja hengellinen ahdistus paremmin olisivat häneen tehonneet. Tuntikausia kestivät tuskat ja tolkuttomat puheet. Hän huusi pappiakin eikä tajunnut, että pappi jo oli käynyt ja tehnyt tehtävänsä. Hän puhui yhtaikaa Iitan lapsesta ja jonkun Miinan lapsesta, josta viimemainitusta kukaan ei saanut selkoa — nähtävästi siis taas joitakin entisten aikojen houreita.

— Ottakaa mun omaisuuteni — ottakaa — kyllä se siihen piisaa — Martti talon saa — Iivari sahan — ja Niilo ja Martta rahat tasan. — Ja se lapsihan on kuollut? lisäsi hän sitten aivan eri äänellä ja katsoen laajentunein silmin toisten ohi ovelle päin. Toisetkin käänsivät katseensa sinne ja olivat pudota polvilleen, sillä siellä seisoi Iita, jota he eivät olleet nähneet sitten kuin tämä oli talosta lähtenyt. Hän oli tullut ensin pirttiin, mutta kun siellä ei ollut ketään, niin oli kävellyt siihen kamarin ovelle. Isäntä huomasi toisten ällistyksen ja omituisen kaamea hymyily levisi hänen kasvoilleen.

— Kyllä minä sentään vielä ihmiset tunnen, paremmin kuin te. — Käy Iita, istumaan, lisäsi hän sitten ihmeellisen ystävällisesti. Sitten hän laskeutui levolle ja makasi koko seuraavien puhelujen ajan aivan rauhallisena, melkein hymy huulilla.

— Niin, kyllä lapsi on kuollut, mutta nyt se olisi haudattava, puhui Iita tyynesti, ja sitä minä juuri lähdinkin kuulemaan, että mitä lapsen isä siihen sanoo. Minulla ei ole rahaa — että otatko sinä Iivari osaa…?

Iitan kova luonto särähti tässä hiukan rikki, mutta hän jaksoi kumminkin lisätä: — Kylläs sen tiedät, ettet sinä siitä mihinkään pääse.

— Ei minulla ole mitään tekemistä, sopersi punoittava Iivari — ja sitten alkoi emäntä, alkoi ja jatkoi. Siinä saivat kuulla kunniansa Iita ja Iitan suku, Iitan todistajat ja heidän sukunsa, Iitan asianajaja, kunnan lastenvalvoja ja hänen sukunsa ja vihdoin Pietilän oma asianajaja ja kaikki asianajajat.

— Ja Martan saha on, ei Iivarilla mitään ole…

— Juu, Martan se on ja Martalta sitä ei oteta.

Äänestä kuului, että Martta piti nimenomaan tätä tilaisuutta erikoisen sopivana tuodakseen julki sen, mitä hänestä oli epäiltykin. Tuosta lauseesta tulvahti esiin paljon asioita näille, jotka hyvin ymmärsivät: Martan orastavat naima-aikeet, hänen nuori urhea yrittäväisyytensä; hänellä on kyllä oleva omaisuutta tässä maailmassa. Asiain painopiste ei enää ollut Iitassa eikä hänen kuolleessa lapsessaan, ei sairaassa isännässä, joka näytti silmät kiinni mutta hymysuin kuuntelevan tätä keskustelua voidakseen sitten sanoa painavan loppusanansa. Sen hän sitten sanoikin, mutta ensin sanoi Iivari Martalle matalalla kotoisen vihaisella äänellä:

— Älä jumaliste kenkkuile. Niinkö se sovittiin…?

Ei siinä tullut yhden Iitan läsnäolo lukuun, kun sahoista oli kysymys.
Kuulkoon ja tietköön — yönsä muualla viettänyt, hiukan kohmeloinen
Iivari näytti uhkaavalta. Silloin puuttui taas emäntä asiaan, alkoi
uudelleen häväistä Iitaa ja huusi lopulta:

— Mene matkaasi täältä, lutka!

— No, no, älkää nyt, älkää nyt, höpötti laupiasluontoinen Martti, joka hänkin tulevan isännyytensä aikana varmaan on pitävä omaisuuden koossa, mutta joka tuskin kykenee sitä lisäämään. — Älkää nyt isää…

Kaikki käänsivät nyt huomionsa vuoteeseen. Mitä isäntä sanoisi? Tuli hetkiseksi hiljaisuus.

Tuli täydellinen hiljaisuus, sillä vanha isäntä ei hengittänyt enää.

No niin — kolmen kuukauden kuluessa on lakimääräisesti keskusteltava Pietilän omaisuudesta paljon seikkaperäisemmin kuin oli mahdollista noissa väkinäisesti esiin purkautuneissa vuorosanoissa — kun vanhan isännän luultiin lepäilevän ja kuuntelevan. Niinkuin lepäilikin. Ja kenties kuuntelikin.

Koko jännityksestä on enää pingollaan oikeastaan vain se nyöri: että jääkö saha Martalle tuosta mitättömästä hinnasta ja sen lisäksi osuus pesän muuhun omaisuuteen. Silloin hänestä tosiaan tulisi sellainen tyttö, ettei niitä ole joka oksalla. Miljoonaa lähentelisi omaisuus.

Mitä lapseneläkkeeseen tulee, niin joutuu Iivari tietysti maksamaan eläkkeen niiltä kuukausilta, jotka lapsi eli, ynnä lisäksi sen syntymästä ja kuolemasta johtuneet menot — tai osansa niistä. Ei siinä auta, vaikka mentäisiin keisariin, kun kerran todistajat ovat vannoneet. Ja jos tekee itsensä tyhjäksi, niin voidaan vaatia ensin konkurssivalalle ja sitten työ tuomiolle.

NESTORI.

Hän oli isäni veli, minun setäni. Hän ei itse voinut mitään sille, että oli sen näköinen kuin oli: kuhmuluinen, suurileukainen, pahasti lenkkajalka ja ikäänkuin täydellisyyden vuoksi vielä rukon repimä. Hänessä ei silti ollut sitä jäyhää, tummaa jylhyyttä, joka saattaa tehdä semmoisen rumilaan mielenkiintoiseksi, ei liioin ovelaa veijaria. Ei hän ruikutellutkaan eikä vedonnut ihmisten armeliaisuuteen. Jonkinlaista renkiasennetta hän hiukan tavoitteli; hän oli näet siinä virassa ikänsä kaiken ja sanottiin häntä sen talon Nestoriksi, jossa hän kulloinkin palveli. Parina viimeisenä vuotena sen renkiyden laita kyllä oli vähän niin ja näin: Nestori ränstyi ja työmailla tuppasi tulemaan noloja tulemia; nuori renkinuija nauraa rähätti ja isäntää tympäisi. Nestori oleili sitten jossakin talossa jonkinlaisena kotimiehenä, mutta eihän se voinut pitkältä jatkua; Nestori horisi ja ämmät horisivat; sellaista pientä kahnausta. Ja kivulloisuuskin lisääntyi. Olisi tarvinnut aina olla lehmänlämmin maito, ei se separeerattua saanut syötyä. Olo hölleni höllenemistään, Nestori »kyläili» siellä ja täällä, kävi hierottamassa itseään ja saattoi kiireenä heinäaikana istuskella päiväkauden isäni mökillä. Isäni eli silloin myös viimeistä kesäänsä ja varmaankin Nestori tunsi jonkinlaista riuduttavaa nautintoa siitä, ettei »velipoikakaan» enää ollut pitkäikäinen. Sellaisia hiljaisia, pikku juhlallisia istuskeluja päivänpaisteessa pihapenkillä. Oltiinhan sentään saman ammoisen äitivainaan lapsia ja aina oleiltu hiukan samoilla päin, vaikka kumpikin oli kokenut omat kovansa ja hyvänsä omilla tahoillaan.

Sellaista hiljaista, hiukan noloa painumista se oli Nestorin viimeinen kesä. Olihan sen päätepiste vallan selvänä edessä, mutta sitä oli vastenmielistä ajatella, ainakin minun, hänen veljensäpojan, joka kylläkin olin herrasmies ja päältä nähden ehkä tulin hyvinkin toimeen. Nestori myyskenteli pikku hiljaa vähiä kapineitaan, mitä hänellä oli, ja muutakin — meillekin sen perunakylvönsä — koetti lenkutella tutuilla teillä ja mitenkuten pitää varjoa vieressään; osti joskus lypsävältä mökin muijalta lämpöisen maitolitran ja niin edespäin, kunnes — edessä olivat ne vaivaistalolla vietetyt viikot, jotka johtivat hautausmaahan. Jonkinlainen auttamaton viimeinen häväistys, jonka jälkeen ei toki tarvinnut enää tulla tutuille kyläteille rehjuamaan.

Olihan hänellä jo joltinenkin ikä, luullakseni viisikymmentä yksi vuotta, mutta minun mielestäni hän ei koskaan ollut sen nuorempi — eikä vanhempi. Muistan hänet hyvin lapsuudestani asti. Hän oli ainoa ontuva paikkakunnalla ja hänen ontumisensa oli aivan erikoista laatua. Jo varhain tulin tietämään, että hän oli pudonnut Ollilan riihenparsilta ja siinä saanut vikansa: oli kovissa poltteissa maannut aikansa, kenties kuljetettu jonkun äijän tykönäkin, kunnes toipui jalkeilleen ja saattoi jatkaa renkiyttään lenkkajalkana. Vasta isona miehenä näin hänet kerran alastomana eikä se näky ollut erikoisen ilahuttava. Reisiluu oli lähtenyt jäseneltään lonkkanivelestä ja jäänyt ja rustottunut siihen lonkan sivuun törrölleen. Toinen jalka oli näin tullut huomattavasti lyhemmäksi. Nestori ei kävellessään kumminkaan kallistanut ruumistansa, vaan piti tervettä jalkaansa aina polvesta koukussa ja hiukan ulkoviistossa. Sanottiin, että hän oli oikea peto kävelemään, kun kova kiire tuli — tulipaloon tai muuhun semmoiseen. Ja milloin tavalliset kunnialliset vaistot käskivät miestä jonnekin rientämään, silloin Nestori lähti eikä hankkinut, ei liioin palkkioita ajatellut. Hän vain ikäänkuin keräili varastoon sellaisia vakavia ja tukalia tapauksia, joissa hänkin oli ollut mukana ja jotain merkinnyt — ainakin sen verran, että sai kertoa, mitä hän oli sanonut ja mitä toinen oli sitten siihen sanonut.

Oli hyvin kuvaava se selitys, jonka muuan äskettäin meidän sukuumme tullut naishenkilö antoi ensi tapaamisestaan Nestorin kanssa. Jonain nahkeana ja kuuttomana talviehtoona — noin kun ylen tuttukin polku on häirääntyvinään jalan alta, mutta on sitä viehättävämpää taas se tavoittaa ja siten vihdoinkin läpäistä tuo parinsadan metrin taival — niin oli häntäkin vetänyt pikku kyläilylle; oli ollut jotain asian varjoa Heinoselle, sukulaismökkiin. Heinoska hääri askareissaan ja lapset nuhjailivat tavalliseen tapaansa, oli hiukan savua, valaistus himmeähkö — mutta tämän lisäksi istui matalalla muuripenkillä mies, joka oli niin ruma, että se tätä nuorta naisihmistä väkisinkin nauratti. Sillä ei nähtävästi ollut ollenkaan ylähampaita, koska alaleuka hampaineen ikäänkuin haeskeli paikkaansa ja pyrki kovasti ulkonemaan. Hiukset olivat pystyyn leikatut ja harittavat, koko pää muistutti niitä päitä, joita Kallela on laittanut «Seitsemän veljeksen» päällykseen. Nuori naisvieras katseli nimilasta ja hymyili jokaiselle sanalle, minkä tämä keskustelun rakoon lausui. Mutta kuinka siinä sitten juttu kehittyi niin, että tuo muuripenkin vieras joutui puhumaan pitemmältä — ja samalla lakkasi tyyten naurattamasta. Asia oli kyllä kuultu: muuan piikatyttö siellä jossain oli saanut lapsen ja kuollut siihen leikkiin kauheitten kärsimysten jälkeen, joiden todistajana tuo mies oli ollut. Eikä vain todistajana: hän oli toiminut myös. Oli ensin yökauden ajanut takaa kätilöä ja vihdoin sen löytänytkin, oli sitten ollut apuna ja tukena itse toimituksessa, joka oli hirvittävä, kun ei saatu lääkäriä, että olisi voitu nukuttaa. Ja vihdoin kuolinkamppailuissa ja sitten arkun haussa ja arkkuun panossa ja kirkolle viennissä… »Ne olivat sitten, jumalantähden, kamalia öitä — että kun ihminen sentään kestää semmoista niinkin kauan.»

Kun mies vihdoin lähti, kysyi nuori naisvieras Heinoskalta, kuka se semmoinen oli.

— Etkö sinä sitä tuntenut? Se oli meidän Eemelin eno ja teidän Eemelin setä. Nestori, vanhan Sillanpään veli.

* * * * *

Kun minä olin pikkupoika, niin että juuri muistan, oli Nestorilla itselläänkin pieniä lemmen oireita, jotka varsin sopivalla tavalla päättyivät siihen, että morsian kuoli rintatautiin. Se oli Ketsiian Santra; hän teki ompelutyötä ja asui äitinsä ja veljiensä yhteisessä mökissä eikä tiettävästi ollut muitten kanssa seuraa pitänyt kuin nyt sitten ehkä jonkun verran tämän Nestorin kanssa. Muistan, että minun kotonani pidettiin itse asiaa naurettavana, mutta morkkailtiin sitä, että »Ketsiian joukko» imee Nestorilta hervottomalta kaikki, mitä tämä itsestään irti saa. Oltiin tietävinään, että Nestori sinne osteli kahveita ja vehnäsiä ja kerran Santralle upean pukukankaan. »Ja kun itse on niin että riekale lyö toista riekaletta», sanottiin meillä. Tosiasia kumminkin lienee, että Santra silloin tällöin korjaili Nestorin vaatteita; mutta Nestorin antimet pysyivät tietysti »joukon» hyvinä Santran kuoltua.

Harvoin kai samassa poikueessa on kahta niin erilaista veljeä kuin minun isäni ja Nestori. Isäni oli jokseenkin osava käsistään; hän teki itselleen pirtin ja pirttiin kalut ja kapineet. Nestorin tekemä kirvesvarsi oli säälittävä nähdä. Isälläni oli terve ja vankka taloudellinen vaisto, Nestori-paralla ei siitä tainnut olla paljon tietoa. Isäni maistoi koko miehuuden ikänsä, mutta oli aina ehdoton herra viinan yli. Kun Nestori sai kaksi ryyppyä, oli hän rääsy sielun ja pian myös ruumiin puolesta. Pieniähän ne olivat Nestorin elämän mittasuhteet, mutta täytyy sanoa, että hän niihin nähden oli myös joltinenkin juoppo ja lisäksi päissään ikävä ja vetelä irvisuu. Sieltä lapsuudestani häämöittää muuan runtuviikon päivä, jona Nestori poikkesi meille vain näyttääkseen, että oli saanut ryypyn ja kulauksen sahtia. Isäni ei ollut kotona ja ennen pitkää oli äitini ja Nestorin välillä aika sanaharkka. Pian ja puhtaasti äitini selvitti vookerinsa pirtistä pihalle, jossa ottelu jatkui matkan päästä. Nestori kulkeutui läheiselle kylätielle ja sai siellä jonkun ohikulkevan pyssymiehen pysähtymään puheillensa. Tällä oli pari ammuttua oravaa ja kun äitini vielä vähän antoi kuulua, kohotti Nestori oravanraatoja korkealle ja sanoi: »Tunge nyt nämäkin sinne suuhusi, että hiukan tukkiintuisi.» Pyssymies ja minä kuuntelimme. Ei tuommoinen sanaharkka muuten ollut niin kovin vaarallinen. Luullakseni samalla runtuviikolla Nestori jo oli meillä isäni pyynnöstä silppuja tekemässä. Tai yritti olla, sillä jo aamuruokavälillä hän syöksi sormensa silppuloukun terään ja työ oli keskeytettävä. Sellaista se tahtoi olla Nestorin kanssa: kun on koheli niin on koheli.

Nestori kuului kumminkin tuohon huittislaiseen hapatukseen, jota kuluneina vuosikymmeninä on tunkeutunut ja levinnyt tänne hämäläisalueelle, ja olen taipuvainen sanomaan, että se oli ainoa kunnia, mikä hänellä elämässään oli. Sillä suurimmaksi osaksihan nuo siirtolaiset ovat olleet pontevaa väkeä ja pystyviä työntekijöitä. Täkäläiset kyllä matkivat heidän leveätä puhetapaansa ja ylväilevää luonnettaan, mutta valitsevat heidät kumminkin viipymättä johto- ja lautakuntiinsa… Nuo sen puoleiset ovat muuten täällä vieraalla maalla kaikki keskenään sukua: kun sieltä joku tulee tänne päin, käy hän kaikkien »alamaalaisten» luona ja sukulaisuudet tutkitaan ja löydetään, vaikka siihen menisi puoli päivää… Ja täkäläiset kävivät siellä: Huittisissa, Kauvatsalla, Kokemäellä — eikä ollut puutetta kyläpaikoista eikä suunavauksista, olipa vierailija tai vastaanottaja ken tahansa, isäntä tai renkiₜ köyhä tai rikas. On lämmittävää ajatella, että Nestori parkakin parhaina vuosinaan ainakin kerran kesässä sai nauttia noista suurenmoisista vierailuista, joiden luonteen omasta nuoruudestani hyvin muistan. Siellähän eleli mäkituvassaan meidän mummu, Nestorin ynnä muiden äiti, kunnes kahdeksankymmenen kolmen vuotiaana hirtti itsensä.

Mitäpä Nestorista juuri sen enempää — loppu tuli kerrottua jo alussa.

Nestori oli vanhan renkipolven edustaja, tosin sen kaikkein heikoimpia, mutta vähässään kylläkin uskollinen. Kun talo sahautti tukkejaan omalla sahallaan, niin eipäs saanut miestä melomaan kylmään tulvaveteen repsikkasillan juureen, ei saanut muita kuin Nestorin. Hän uurasti lenkkajalkoineen kuin mieletön, sai sunnuntaina isännän kahdesta viinaryypystä ylpeän juopumuksen, jonka toten saattoi väsyneesti puhua lässytellä koko päivän. Samalla sai hän myös kuolintautinsa: köhinän rintaansa ja säryn jäseniinsä. Samoihin aikoihin kuin Nestori näin alkoi vakavammin riutua, hävisi myös se sääty ja yhteiskunnallinen laitos, johon hän oli kuulunut. Reisusälli, kulkeva maailmanhummeri, työnsi paikallisen renkimiehen syrjään. Nestori yritteli olossaan kaikenlaisia muunnoksia, joiden seuraaminen hienokseen hiveli minun olemukseni kyynillisiä puolia. Hänhän oli yli kolmekymmentä vuotta palvellut saman kellon kuulumilla, harvoin taloa muuttaen. Kokonaan hukansyöpänä hän eli ainoastaan pari kuukautta… Niin no — ehkeivät nuo talot olleet velvollisia häntä hautaan hoitamaan — ehkä se olisi paremmin ollut minun velvollisuuteni. Mutta minun asiani eivät siihen aikaan, suhteellisesti ottaen, olleet rahtuakaan paremmat kuin arvoisan setäni. Kun hän tarjosi perunakylvöään, lupasin minä kyllä siitä sangen korkean hinnan, mutta en voinut maksaa ennenkuin silloin ja silloin — enkä sitten kumminkaan silloinkaan kaikkea. Hän oli arka karhuamaan, mutta minä voin kumminkin iloita, että velka tuli maksetuksi, korkoineen. Tapasin Nestorin viimeisen kerran kirkonkylän raitilla. Huohotellen hän siinä käyskenteli ja taskusta näkyi apteekkipullo; hän oli köyhänkirjalla käynyt lääkärissä. Katsoin reseptiä — niinpä niin: Phosph. codeic., Lig. chlorat. morphic. tarvittiinpa vain latinan kieltä Nestorinkin vuoksi. Hän puhui vähän, katsoi sivuun ja kyyneleet kierähtivät tomuiseen ruohoon. Ikävä oli elämää; kukaties vaikka Santraa olisi muistellut… Siinä ja siinä talossa hän nyt vielä majaili, mutta ei suinkaan hän siellä kauan ole.

Olin juuri diskontannut vekselin, joten minulla oli rahaa. Maksoin Nestorille pulskasti velkani, sanoin hyvästi ja annoin hyviä neuvoja sairauden suhteen.

Vaivaistalolta kyllä sitten puhelimella ilmoitettiin minulle Nestorin kuolemasta — jos niinkuin tahtoisin toimittaa hänelle hiukan parempaa hautausta. Vastaukseni oli kielteinen ja hyvin viileä. — Theh, minä äännähdin laskeissani torven pois. Niin veristä pilkkaa en sentään ruvennut omasta sedästäni tekemään.

PAKINOITA

VANHA LEIKKELE.

Synkän masennuksen hetkellä ne tulivat käteeni, tukku vanhoja unohtuneita pakinaleikkeleitä. Otsakkeet ja painoasu tervehtivät silmääni tutusti ja ikäänkuin kainostellen: että tällaista olet kerran vakavan ja hartaan innoituksen vallassa valmistanut — kelvanneeko enää?

Edessäni on siis se viehättävä, mutta kovin harvinainen tapaus, että voin itse nauttia siitä, mitä olen kirjoittanut, nauttia samalla tavalla kuin tiedän ystävieni nauttivan: osuvasta sanasta ja viehkeästä rytmistä, jotka luovat herkän ja hartaan tunnelman tai kirpeän ja tehokkaan ajatuksen. Pienoinen lohdutuksen pisara tipahtaa kituvaan sieluuni, kun totean, että minunnimiseni mies kerran on kirjoittanut näinkin somasti.

»… Koetan 'vangita' kaikkea sitä» mitä näen: suunnattomia klorofyllimääriä, pilviä ja pilvilinnoja, lahtia ja niemiä, taloja ja tönöjä, meijeriä maitokuskeineen, tukkilauttoja lauluineen (jotka valitettavasti eivät ole painokuntoisia), onkivia lapsia, ryyppiviä isäntiä, mylviviä sällejä, riihen käytävällä 'Nuorta mylläriä' harjoittelevia nuorisoseuralaisia: lyhyesti kesää ja kesävieraita, niinkuin sitäkin tohtoria ja pohjankävijää, joka juhannusaattona tulla pyörähti tänne ja valvotti minua molemmat yöt päivän kirkkauteen asti, polttaen ikuista palturiaan, puhumatta silti palturia; vielä lyhyemmin ja pateettisemmin: elämää. Kuvittelen käyttäväni näihin sunnuntaiaamut, aikaisehkot… Ja lupaan, että seuraavat tulevat tätä ensimmäistä parempia.

Sillä nyt minä olen vähän niinkuin naapurini Järvisen vanha Vihtori, mainio ojankaivaja ja halkomies, talutettaisiin ruhtinaallisen ruokapöydän ääreen: en tiedä oikein mihin kahmaisisin. Tuli alumpana mainituksi ruispelto. Se on nyt kauneuden kannalta parhaillaan. Mahtavana merenä se ympäröi pienen sahapräiskän, joka lautatapuleineen on tunkeutunut vehmaimpaan rantapiittaan ja on savuineen ja aaloppeineen melkeinpä herttainen täplä siinä vaalean sinisen ja tummanvihreän vaiheilla. Vesistön vastarinteellä ruismeri aallotessaan kiehtoa kuin kottaraisen siipi ja peittää huppukuuruun automobiilin, joka on puolimatkassa kiidättäessään hienoa ja kaunista kuormaansa peräpohjalaiselta kesämatkalta takaisin kotiin, johonkin Etelä-Suomen vehmaaseen kartanoon. Siinä se kaartuu ohi ja tyylikkäät naiset luovat ylevän silmäyksen asianmukaisissa varallisuussuhteissa elävään kirjailijaan, joka jalkaisin tallustaa kotiin osuuskaupasta, repussaan kahvia, sokeria, uumanauhaa, nisujauhoja, ongenkoukkuja ja tupakkia… Jonain päivänä ruis heilimöi, koska poudat kerran ovat alkaneet. Silloin ovat koiranputket ruispeltojen rantatörmissä ehtineet täyteen kukkaan ja sekoittavat tuoksuaan heiteen makeaan tuoksuun. Se pitää kokea ymmärtääkseen oikein kirjailijanaapurini runoa, jonka hän julkaisi pari vuotta sitten ja jonka otsikko ja ensimmäinen säe kuuluivat: 'Ruispeltoon nukkumaan mä kaipaan öin'. Kuulin joidenkin runottomien sielujen häntä siitä takana päin pilkkailevan — että sellainen kaipaus muka kylläkin voi tulla ihmiseen jossakin vississä tilassa, jos hän silloin sattuu olemaan ruispellon lähettyvillä, ja tulla niin voimakkaana, että se asianomaiselta paljoakaan kysymättä itse toteuttaa itsensä;, mutta että herääminen sellaisesta ruispellon unesta muka on vähemmän tavoiteltava tilanne.

Omasta puolestani ymmärsin runon hyvin. Ei ole noin suoralta kädeltä saatavissa sen somempaa piilopaikkaa kuin täyteen vehmauteensa ehtinyt ruis. Vaon pohjaa kävellen tuntee päänsä päällä kirkkauttaan kihelmöivän avaruuden ja kahden puolen leviää salaperäinen korsimetsä, jonka mittasuhteet herkistynyt silmä helposti suurentaa. Istut pientareelle ja havaitset olevasi vieläkin syvemmällä kukkivien kärsämöitten ja muitten ruohojen raossa. Nyt saa soida kotona telefooni, nyt saa saapua vieras kyselemään asiaa, jota et ole saanut toimitetuksi. Sinä istut ja katselet pellon multakokkaretta, jossa keksit värikästä pienoissammalta. Tahtomattasi katsot kasvoista kasvoihin pientä kukkasta, joka siinä muuttuu joukko-olennosta yksilöksi. Hajamielisenä taitat yhden ja toteat, kukan rakenteen siitepölyineen ja sikiäimineen. Vaivut keveään poutafilosofiaan: noin on juuri tuossakin kukassa kaikki suonet ja osat paikoillaan omassa hienoudessaan, niinkuin pahimman jätkän ruumiissa hermot ja muut kudokset. Tuosta kukasta tuli sattumalta merkkikukka: sinä katselit sitä näin pitkän tuokion. Miljoonia niitä kasvaa ja kuolee kenenkään katselematta, vaikka kaikilla pitäisi olla oikeus tulla samoin huomatuiksi. Mutta kaikkihan ne huomaa Jumala yhtaikaa. Panteismi…

Katsot pitkin ojauomaa. Alhaalla se aukenee päin poutaista vettä, katkeamaton pienoislaineitten saatto kiiruhtaa siitä ohi tunnista tuntiin. Minnekäkö menevät? Hakevat tarkoitustaan tietysti. Luulevat sen olevan milloin tällä rannalla, milloin tuolla. Joskus jylhällä säällä joutuvat epätoivoon, mutta näin poudalla lipittävät kevyesti, niinkuin… Ylhäällä päättyy ojauoma kylätiehen. Siellä mennä köröttää ukko ja akka vieterirattaillaan palaten kirkosta. Pyörien hillitty jyry alkaa kuulua, koko laitos vierii ojan kohdan ohi ja jyrisee edelleen samaan suuntaan kuin laineet alapäässä tuolla ja kaiketi samoilla asioillakin…»

Sitten tulee toisia, kokonainen nauhallinen näitä hetkien helmiä. Olkootkin lasihelmiä — lyöttäydyn lapseksi ja leikin niillä kuin aito päärlyillä.

On hauskaa, että on joskus tullut tehtyä kirjallisuutta itseäänkin varten.

MUUAN LÄHIMMÄISENI.

Olen sitä mieltä, että vanha ystäväni ja kylänmieheni — ja jo isävainaani ystävä — Lauttarin Priiti on saavuttanut sellaisen iän ja ansiomäärän, että hänet voidaan julkisessa kirjallisuudessa esitellä ja käsitellä. Monet vanhat ja nuoretkin kepsuttelijat ovat saavuttaneet sellaisen kunnian paljoa vähemmällä. Priiti on läpikotaisin kunnon mies eikä hänellä liene muuta vihollista kuin se vanha röttelö kapitalistis-militaristinen yhteiskunta, joka sinä useinmainittuna kevännä pisti hänet kymmeneksi päiväksi paikalliseen vankileiriin kaiken maailman hampparien ja rutupunikkien seuraan. Minusta se oli törkeätä enkä lakannut nilvimästä esikuntaherroja tämän johdosta, ennenkuin he vapauttivat Priitin ja hän pääsi takaisin lautalleen ja sai kouraansa tutun vetolusan.

Priiti on kohta seitsemissä kymmenissä, eikä hänessä ole muuta vikaa kuin huonontuneet jalat ja pakinoitsijan kannalta se, että hän elää ja voi loppu iäkseen suuttua minulle leppymättömästi tämän kirjoituksen johdosta. Hän ei ymmärrä sitä, että monet, joita hän pitää ylevinä ja isoina rikkaina, iltarukouksen asemesta haaveilevat joskus saavansa kuvansa ja monet tekonsa sanomalehteen, edes tuohon »Kyrön Sanomaan». Toivottavasti Liisa, joka on kirjallisissa asioissa Priitiä valistuneempi, pitää minun puoltani silloin kun tätä luetaan.

Priiti peri virkunsa Jussilta, joka historiallisena merkkihenkilönä saakoon myöskin mainintansa, varsinkin kun olen vanhoista ristikirjoista havainnut, että hän ja hänen Eevansa olivat äitini sylikummeina. Ennen Jussia kuletteli jalkaväkeä veneellä yli joen joku herrantapainen, josta Kaupin kampreeti piti huolta ja hakkasi hänet kerran niinkuin pahankurisen oriin, kun »herra» oli rantalepikossa ahdistellut naisia, niin että avunhuuto oli kuulunut kolmeen kylään. Laitilan ja Kaupin silloiset herrat laittoivat Jussille pirtin ja lautan. Talolliset maksoivat lauttauspalkan viljassa kappa- ja vuosikaupalla, muut viisi penniä matkasta. Jussi oli paha juoppo ja menetti päissään liikuntakykynsä. Jollei Eeva silloin sattunut olemaan kotona, katseli Jussi herttaisesti pirtin ikkunasta, kuinka kulkijat kiukuttelivat lautturia odotellessaan. Pranseini vainaa, vihainen jahtivouti ja köyhän kansan kauhistus, joka osasi ruotsia, vieläpä kreikkaakin, haukkui kerran Jussia siitä, että oli saanut muka puolen tuntia odotella. »Ho — vai puolen tuntia», vastasi Jussi, »minä olen sinua varronnut jo neljättäkymmentä aastaikaa ja ny' vasta tulet laapit.»

Priiti tuli, osti pirtin ja viran, ja hoiti edeltäjänsä hautaan asti. Hän oli silloin jo läpäissyt romanttisimman nuoruutensa, jonka vaiheista hän kertoi minulle eräänä poutapäivänä, kun lautan puomilla istuen katselimme salakoitten peliä eikä ollut kiirettä kummallakaan. Tuo muuten juro mies muisteli lämpimästi nuoruutensa aikoja, renkinä olojaan, lemmenilojaan, jotka muuttuivat murheiksi, kuten usein sattuu, määritteli minulle tarkoin isävainaansa pirtin paikan ja molempien vanhempiensa sukuperän. Oli kuin olisin lukenut jotain Daudet'n novellia, kun niitä kuuntelin. Nuorukaisena, silloin kun veri tykytti nykyistä lämpimämpänä, oli hänellä kerran ollut iloista asiaa Helsinkiinkin. Viivytteli siellä jonkun aikaa, mutta ei tullut mitään asiasta eikä ansiosta. Meni sieltä Turkuun ja joutui vosikkarengiksi, jossa toimessa oli kaksi viikkoa: toiset vosikat polttivat hänet sieltä pois hänen liiallisen ahkeruutensa ja tunnollisuutensa tähden. Ei Priiti seisotellut torien kulmissa, vaan ajeli ympäri kaupunkia, nyppi kaikki kyydit ja toi isännälle kaksi vertaa kuin toiset rengit. Isäntä olisikin vallan väkisin hänet pitänyt, mutta ei, Priiti tuli takaisin nuoruutensa retkeltä tänne syntymämailleen ja murahti nykyisekseen.

Siinä on salmen rannalla hänen pirttinsä ja kaikki läheiset puut ovat hänen istuttamiaan aljopuita. Hän istutteli niitä silloin, kun lauttaa vedettiin vitsaköydellä, kun ei salmen rannalla vielä ollut meijeriä eikä salmessa höyrylaivoja, jolloin maailma lyhyesti sanoen oli kaikin puolin nykyistään parempi. Köysi on sen jälkeen ollut hampusta, sitten rautaketjua ja nykyään se on vaijerin tapainen. Kerran kulki salmessa kaksi lauttaa rinnatusten, kun meijeri yritti omalla lautallaan päästä halvemmalla. Mutta kerran idyllisinä aikoina istutetut puut kasvavat pirtin ympärillä yhä vehmaammiksi istuttajan harmaantuessa ja pirtin peräakkunan kohdalla heijuu ajan mustaksi patinoima puulintu, lastusiipinen, veistelty silloin, kun vanhin tyttö oli pikkuinen; ja akkunalla määrätyllä paikallaan sijaitsee vielä vanhempi puupiippu, jonka pesänä on pystypäinen makaava leijona silmineen hampaineen ja lyhyt varsi lähtien hännän alta. Se on hänen appivainaansa tekemä.

Siellä Priiti rauhallisina välihetkinään, — tuossa iltapuolella, kun meijeri kumahtelee tyhjyyttään eikä laivan aika vielä ole lähellä, — siellä hän pilkkoo puita tai häärii muuta häärimistään jurona ja hiukan äreänä. Mutta on kaksi olentoryhmää, joille ei hänen liene kuultu ärähtävän: lapset ja eläimet. Ei hän pahimmallakaan säällä hermostu, jos hänen on lähdettävä noutamaan yli kerjäläispoikaa tai harhautunutta valittavaa koiraa. Eikä mene pienikään lapsi yli salmen saamatta osakseen juron ystävällistä puhuttelua. Ja pienet veitikat vainuavat tuossa vanhassa jörrikässä läheisensä, jonka ystävällisyys ei ole tavanomaista pintamakeilua. Kun Priiti ensi kerran kävi minun nykyisessä huushollissani tuomassa lahjaksi samanlaista puulintua kuin hänellä itselläänkin on, kuulin sisälle tullessani lasten kamarista kohonnutta mekastusta ja löysin sieltä Lautturin Priitin esiinkannettujen leluröykkiöitten keskeltä laskettelemassa kirkkaan vikerryksen joukkoon möyheän suopeita lausahduksiaan.

Mutta kun vesistö syksyllä jäätyy, silloin tulee esiin synkkä kuva Alfred Jokisesta (se on hänen nimensä kirjoissa ja kansissa). Tehtaan murtajalaiva ahtaa kulkiessaan salmen täyteen jäälohkareita, samalla kuin se katkaisee luonnolliset jäätiet. Salmen yli on yritettävä ja silloin vanha Jokinen kiroo ja möyryää, kun hän kekseillä ja hangilla yrittää syteä lautallensa kulkuväylää. Siinä voi mennä tunti jopa kaksikin, jotka tuo vanha mies saa viettää ponnistellen jäisellä lautalla kosteassa joen hengessä. Silloin tulee karheana möykynä esiin hänen patoutunut vastenmielisyytensä nykyisiä järjestelyjä kohtaan. 'Kyllä he, — keleet, niitä yhteisiä miljoonia semmoisiin tuuppii, jossa ei niitä tarvittaisi — kaiketi maailman huijarien ilmaan ammuskeltavaksi, mutta ei anneta tarpeellisiin, että tähänkin jotakin huojennusta saataisiin.' Näin Jokisen Priiti kekseineen ja kankineen jäälohkareiden puserruksessa läähättää, ja joka ei hänen synkkää purkaustaan ymmärrä, sille voidaan paljon muutakin anteeksi antaa. Jokisen Priitin paras poika, jossa ei milloinkaan nähty pienimpiäkään huligaanin oireita, kuoli nälkään vankileirillä. Jos minulla olisi samanlaisia kokemuksia, tulisivat ne varmasti mieleeni tuollaisella syystalvisella lauttamatkalla. Kaikki yritykset tehtaan velvoittamiseksi jollakin tavoin lieventämään talvilaivaliikenteellään Priitille ja maakunnalle aiheuttamaansa viheliäisyyttä on lakiin perustumattomina hylätty.

Priiti on poliittisesti masentunut, hänen jyrkässä suorassa mielessään on melkoinen määrä »ressentimentiä» melkeinpä kaikkiin suuntiin. Hänen työväenyhdistyksensä, jonka jokaisessa kokouksessa hän ennen kapinaa hartaana ja rehtinä käydä pieksusi, lienee kapinasta alkaen mennyt kokonaan hulinaksi. Hänen nykyiset lauttavehkeensä ovat kelvottomat eikä uusia pystytä laittamaan. On sen vuoksi niinkuin saisi säväyksen vanhoista hyvistä ajoista, kun sattuu poikkeamaan tuohon somaan pirttiin juhannuksen korvissa. Nurkat ja pielet ovat lehditettyinä, Priiti on yksin jäätyään nukahtanut sängylle; voit puoliavoimesta ovesta päästä sisälle hänen huomaamattaan. Vanha mustunut seinäkello mittaa salaperäistä aikaa seinien kuvapaperien, puulinnun ja leijonapiipun kuunnellessa. Leijonan pysty pää julistaa terhakasti Priitin appivainaan muistoa, niinkuin tämä pakina kerran jossain arkistojen kätköissä on julistava Priitin muistoa.

LEIKKUUMUISTOJA.

Se suvellinen ruis on jo aikoja sitten leikattu; se tapahtui melko vauhdikkaasti, minkä hyvin ymmärsin, kun herraskävelyllä ollessani satuin istahtamaan pellon pientarelle. Isäntä tuli viereeni, nykäisi suuren tonkan suulta kannen ja kaatoi sen tonkasta täyteen kuohuvaa sahtia. Kun olin juonut sitä muutamia pitkiä kulauksia, pikku hyönteisiä ja heinän helpeitä syrjään puhallellen, alkoi leikkuuväen sirpinkahina kuulua korvaani erikoisen miellyttävänä, semmoisena kuin kaupunkilaisrunoilijat väittävät sen ainakin kuulevansa. Vanha oivallinen kilpahenki näytti hehkuvan neljän sarkajoukkueen kesken. Siinä oli yksi talon sarka, kaksi oli tavallisia päiväpalkkalaisia, kenties joukossa joku Manta, joka leikkasi talvellisia puutalkoitaan vastaan, ja Miina, joka teki perunakylvöpäiväänsä, mutta neljäs oli Niemisen sarka. Nieminen on kyllä jo itsenäinen, mutta sillä on viisi päivää jotain surkastunutta taksvärkin muistoa jostakin lisälaitumesta, jota se ei ole saanut lunastaa. Ja se on sitten kiusalla hankkinut kaiken maailman parhaat leikkaajat: oma tytär ja poika, Iita ja Vihtori, ja lisäksi Poutalan Ansu ja Selkeen Iivari. Nieminen itse kyästelee, imeskellen piikin aikaa, että »tuppaavat vanhan miehen vallan nääntämään». Niemisen joukko on juuri pääsemäisillään kaksi sarkaa toisista edelle, he lähestyvät isäntää ja minua. Komea Iita neito, kaksikymmenvuotias, kookas ja päivettynyt »aukaisee rintaa», leikkaa pitkälti edellä saran yläsyrjää ja kun pääsee saran päähän, leikkaa vielä päänkin auki saran koko leveydeltä, niinkuin esileikkaajalle kuuluu. Ehtii vielä istahtaa pientarelle, erikseen, vaiteliaana, niinkuin anastaisi pienen haaveiluhetken kesken kuumaa työtä. Vasta kun muukin joukkue on ehtinyt perille, saapuu Iitakin raukeasti astellen sahtitonkalle. Sanotaan sen pitävän yhtä tuon Iivarin kanssa…

Minusta ei tässä kumminkaan ole enää oikeata leikkuutunnelmaa, muuta kuin nimeksi. Nuorempana pidin itseäni joltisenakin leikkaajana ja olen ollut mukana kuusikymmenhenkisessä leikkuuväessä, josta suurin osa oli verontekijöitä. Siinä riiteli kaksi tunnetta tuon joukon hengessä. Toinen oli se, että oltiin tekemässä työtä toisen hyväksi — vain sitä varten, että sitten oli lupa sieltä kotoa leikata oma ruis, itse kynnetty ja kylvetty. Toinen oli alkuperäinen työn ilo, joka tuommoisissa oloissa kauniina päivänä tulee pakostakin vallitsevaksi, pyyhkien pois myöhemmin kehittyneen itsekkään laskelmavaiston. Sehän oli sittenkin kuin kaikkien omaa tämä työ, johon joka vuosi samat joukot palasivat. Tuommoisen suuren, hehkuvan ja iloisen leikkuuväen keskellä oli isäntä, viljan omistaja jokseenkin vähäpätöinen olento. Ei siinä ollut hänellä mitään sanomista, sillä työtä tehtiin paljon ja reilusti. Isäntä saattoi miten kuten pelastaa asemansa vain hankkimalla väelle erikoisia sielun ja ruumiin herkkuja, kahvia nisusen kanssa, sahtia ja illaksi pelimannin. Ja hän osoittikin niissä hänen luonteelleen vallan outoa auliutta.

Viimeksi olin vakavammin mukana vuosien 1917 ja 18 leikkuupelloilla. Kummallakin kerralla oli oma vahva tunnelmansa — Klion katse oli kohdistunut meihin pahanpäiväisiin korrenkatkojiin ja sotkenut sisäisen työvireemme ilkeään epäsointuun. Minulla oli sarkatovereina kolme pahanpäiväistä akkaa ja kumminkin me pidimme päänahat koko päivän, vaikka joukossa oli lukuisasti tunnettuja leikkaajia. He eivät suinkaan kadehtineet meidän voittoamme, ja minun täytyy myöntää, että itsekin sitä pikemmin häpesin: ajatella nyt herrasmiestä kolmen uloskuluneen ämmän tukimiehenä ja näillä ensimmäisenä tottuneessa työjoukossa. Silloin oli isännässä poikaa, sillä hänellä oli vanha ja vankka moraalinen oikeus äänettömään vihaansa. Sirppejä hiottiin tuntikaupalla ja mököttäen madeltiin sitten elon syrjään. Isäntä ei sanonut mitään, hän vaan kyästeli keveästi kolmen saran leikkuun — kahta pidetään tavallisesti sangen tiukkana työnä. Kahvia ja sahtia kyllä oli, mutta ne eivät tehonneet, niitä maisteltiin kuin halveksien. Isännän jäykkä vaiteliaisuus esti ilmiriidan puhkeamasta. Illalla oli muutama kapanala jälellä, kun pulskin leikkaaja akkoineen seisahti ja muut heidän perässään; isäntä vaan äkäisenä kyästeli. »Kello on kuus», sanoivat seisojat. Maailman luonnollisin ja ikivanhain työtraditsioonien mukainen asia olisi ollut, että tuo pätkä olisi leikattu ja saatu kamppiaiset, ajettu jänis naapurin rukiiseen j.n.e. Koko tuo aikuisien lapseksi tuleminen, joka on raatajan elämän parhaita mehuja. Mutta tässä ei lapsetettu. »Ei tämä ole mitään huvia sille, jonka on sitä vielä huomennakin tehtävä.» Minä kolmine akkoineni aioin urheasti taistella ajan tuulahduksia vastaan ja mennä katkaisemaan tuon naurettavan jäännöksen. Mutta silloin ärjäisi isäntä: »Sinne ei mennä, kun minä sen sanon. Niemelällä on vielä päiviä jälellä, saatte tulla huomenna leikkaamaan sen. Siinä on päivän tinki.»

Mitä kauneimpana elopäivän iltana me astelimme kukin tahollemme tajunnassa ankea aavistus siitä kuumemmasta elonleikkuusta, joka suoritettiin seuraavana talvena.

Niinpä niin leikkailtiin sitten taas rukiistakin eloa samoilla pelloilla seuraavana elonaikana. Edellisvuoden oppositsioonin johtaja makasi mullan alla kuulanreikä silmien välissä ja hänen leskensä istui Hämeenlinnassa, josta lähetteli isännälle nöyriä avunpyyntöjä. Joukossa oli nyt muutamia pikkupäiväläisiä, pari pakkotyöläistä ja nuo kolme akkaa, joihin historian kulku ei näyttänyt koskevan. He pitivät senkin vietävän rivoa suuta koko päivän ilmituoden sisä- ja ulkopoliittiset katsomuksensa ovelan filosofisessa muodossa, jonka perusteella heitä oli mahdoton laskea minkään väriseen kaartiin. He parhaiten tulkitsivat pellolla vallinneen mielialani. Mitään pingoittunutta vihan vivahdusta ei ollut, oltiin niinkuin puoli joutilaita konkurssintehneitä, jotka eivät tiedä miten päivänsä elelisivät. Ei ollut kilvan henkeä, ei liioin teknokraatin eikä sapotaasinkaan. Tehdä naljattiin ja työ sujui erinomaisen kohtalaisesti.

Tällä tämänsuvisella ruispellolla näytti vanha Nieminen hiukan yrittelevän entistä leikkuuhenkeä. Vauhti kyllä saatiin, mutta jotakin oli poissa. Niemisen komea Iita oli tunnelman päätekijä — peruste siis aivan toinen kuin työnilo. Ja jos silläkin vielä on tuossa varma sulhanen, niin siihenhän se menee koko komeus. Ensimmäisen lapsensa mukana se jo saa myös ensimmäiset ryppynsä, menettää vartalonsa joustavuuden ja hiustensa kiillon, kuten muutkin raatajain vaimot.

Illan kamppiaistansseissa se kyllä vielä keikkui ylväänä ja itsetietoisena, vastaili herttaisen teennäisesti, kun häntä tanssittaessani puhuttelin. Oli siellä muuan nuorempikin ylioppilas, jolla näytti olevan tuliset aikeet Iitan suhteen. Siis sievä ylioppilasnovelli, jommoisia itse kirjoittelin 10-luvulla, jolloin ei minullakaan elotansseissa ollut muuta huollettavaa kuin kukkani ja kravattini. Nyt holhoilin siellä lapsiani, jotka kieppuivat mukana etenkin piiriä tanssittaessa.

KÄRÄJÄT.

Olin tässä viikolla käräjillä useanakin päivänä. Käräjätalo on lähellä ja tuomarit tuttuja, tulee mentyä sinne joka kerta. Olen myös paljon käytetty testamentintekijä ja saan senvuoksi usein emäntineni käydä vannomassa, että asianomaiset aviopuolisot todellakin ovat olleet täydellä järjellään piirtäessään puumerkkinsä jälkisäädöksensä alle ja että he ovat sen tehneet omasta vapaasta tahdostaan. Ankaranlainen asianhaara kylläkin mennä vannomaan niin suhteellisia seikkoja.

Olen myöskin itse täysi tuomari. Olen vannonut hirmuisen valan, pitkän ja mutkikkaan, »että minä tuomaritoimessani» — en menettele niin ja niin, vaan »tuomitsen omantuntoni ja Ruotsin lakien mukaan», en juorua mitään, mitä oikeudessa suljettujen ovien takana tietooni saan, ynnä paljon muuta. Tämä tapahtui eräillä välikäräjillä, jonne olin suoraan halkometsästä tepastellut. Lautakunta sattui olemaan kovasti vajalukuinen, ja kun vihdoin oli koossa välttämätön määrä kansan oikeudentunnon edustajia ja juttu piti esiin huudettaman, nousi muuan herastuomari tuomioistuimeltaan ja ilmoitti, että toinen asiallinen on hänen täysi orpanansa. Nyt oltiin uudessa pulassa. Vähäväkisen tuomioistuimen katseet kiintyivät nyt minuun. Minulta kysyttiin, olenko kaksikymmentä yksi vuotta täyttänyt, puhdasmaineinen tämän paikkakunnan asukas. Kumarrettuani lausui nuori auskultantti juhlallisesti: »Astukaa vannomaan tuomarivala.» Ja sen tehtyäni: »Ottakaa paikkanne lautakunnassa.» — Kerran olin myös memorialistina. Puheenjohtajaksi en ole vielä joutunut.

Jos jutussa koko käsittelyn ajan kuultaa »alta» jokin toinen juttu, jota ei tahdota päästää esille, on jutun seuraaminen melkein kuin pientä näytelmää. Tuossa nyt astuu esiin kaksi vankkaa talollista, joista toinen syyttää toista näpistelystä. Luetaan poliisitutkintopöytäkirja, »pidetty allamainitussa asiassa», ja siitä ilmenee, että vastaajan pellolta on löydetty neljä heinäseivästä, jotka on tunnettu kantajan omiksi. Tällaista tavaraa on kummallakin asiapuolella itsellään sadottain, eikä sitä paitsi voida näyttää, että vastaaja olisi niitä kantajan pellolta ottanut. Nahkapäätös, kulut kuitataan. Mutta juttukamarissa tuomion jälkeen on aika sanasota; uhataan vahvasti, ettei se tähän pysähdy. Ehkei pysähdykään, mutta siitä olen varma, että alkuperäisestä pääasiasta ei koskaan tulla käräjiin, mikähän sitten lieneekään ollut.

Tuossa haetaan lapselle eläkettä. Muuan akka todistaa, että vastaaja kerran on tullut kantajan kotiin ja »esiintynyt siellä kuin sulhasmies». Siinä kaikki. Todistajia on kumminkin toistakymmentä, joista osa merkitään pöytäkirjaan plus minus nolla, mutta suurin osa todistaa vahvasti eräästä toisesta nuorukaisesta, joka tällä hetkellä kävelee reippaana jossakin muualla. Jos kantaja olisi syyttänyt häntä, olisi tuomio pudonnut, että paukahtanut. Vastaajan asiamies paljastaakin lopuksi ytimen ilmoittaen, että kantajan pitäisi piakkoin mennä naimisiin tuon kolmannen kanssa, mutta yrittävät he näin mukavasti saada esikoiselleen eläkkeen tältä syyttömältä. Tuntuu vastenmieliseltä kuuntelijastakin, kun huomaa myötätuntonsa kääntyvän pois onnettoman äidin puolelta. Niin käy minun aina silloin, kun todistajain joukosta ilmoittautuu toisia »sulhasia».

Sitten tulivat ne Petuksen perän suuret ristijäiset, joissa Alarikki Aitamurto oli sanonut Urpaanus Urolan akkaa trulliksi. Käsittelyn aikana panin merkille Suomen kansan verrattoman uudenaikaisuuden, kun ei todistajista kukaan ollut tietävinään, mikä trulli on. Ei edes talon vaari siitä tiennyt, ei ollut kuulemma koskaan nähnyt. Lautakunta hymyili mielevästi: eihän siitä ole kuin pari vuotta, kun tässä pitäjässä vielä paastonaikaisena yönä käytiin jonkun talon navetassa lampaitten päitä keritsemässä. Asiasta tuli kumminkin selko ja Alarikki sai sakkonsa ja kulunsa ja tämän kaksiosaisen rikosdraaman toinen näytös pääsi alkamaan. Sillä nyt huusi konstaapeli korkealla äänellä esiin seuraavan jutun: Aitamurto vastaan Urola, jolloin asiallisina tulivat saapuville äskeinen kantaja nyt vastaajana ja vastaaja kantajana ja Kihlakunnanoikeus katsoi selville käyneen, että tämä nykyinen vastaaja oli usein mainituissa ristiäisissä nimittänyt tuota toista vastaaja-kantajaa kuolasuuksi ynnä vielä joksikin muuksi, jonka hänen asiamiehensä kuiskaten saneli pöytäkirjaan, arvatenkin senkin vuoksi, että käräjiä seuraamassa oli myös muuan nuori ja hehkeä naisauskultantti; ja harkitsi K.O. oikeaksi julistaa saman tuomion kuin äsken, vain asiallisten nimiä vaihtaen. Ne olivat ne ristiäiset.

Näiden roskajuttujen jälkeen tuli esille asia, jossa minun iäkäs virkaveljeni esiintyi arvonsa mukaisella eleganssilla. Sama isäntä, joka ahdisti naapuriaan niistä heinäseipäistä, oli toimittanut runoilijalle yhden hehdon ruisjauhoja, jotka tämä oli unohtanut maksaa (sellaiset unohtamiset eivät valitettavasti liene harvinaisia laulajain säädyssä). Runoilija tuli esiin paljaspäisenä ja silmissä vihainen ja ovela koirankuri, myönsi nimensä ja ilmoitti urhoollisesti ammattinsa ja onnistui hänen pitkässä ja sujuvassa, paikoitellen runomuotoisessa puolustuspuheessaan aukoa näköaloja vähän joka suuntaan. Tuli siinä mainittua, että hän oli poliisille myöntänyt jauhot tilanneensa, johon runoilija vastasi, että se on sillä tavalla, että jos saan sanoa, että kun osansa ovat ottaneet tuomari ja papit, niin tahdon vielä kirkastella kantoherran napit, että kun —

— Tukkikaa nyt se runosuoni, tai tässä tulee toinen peli, huudahti tuomari. Kahvitunnilla sitten kuuntelemme runoutta.

Runoilija sai maksaa rukiit ja käräjäkulut, minkä kuultuaan hän lausui: »Se on oikein, minä halusinkin vaan, että asiaa täällä suuremmalla joukolla vähän katseltiin.» Minkä jälkeen hän maksoi käteisellä kaikki ja oikeus nousi kahville unohtamatta kutsua vieraikseen meitä molempia runoilijoita ja saaden vastalahjaksi kuulla muutamia metrejä vanhemman virkaveljen lyriikkaa.

PIIAT JA RENGIT.

Muuan vanha ja kuihtumassa oleva maalaiselämän muoto tuulahti tänään vastaani kaikessa lämmössään ja tärkeydessään. Oikea aika sen muistelemiseen olisi kylläkin vasta kuukauden päästä, runtuviikolla, mutta kun se ei kumminkaan enää pääse silloinkaan oikeaan loistoonsa, niin on yhtä sopivaa puuttua sen oireisiin, jotka muodostavat asian jännityspuolen. Tai ovat muodostaneet — nykyään niillä on enää vain kehitysopillinen mielenkiinto. Inhimillinen elämä on elimistön kaltainen, jonka mitään osaa ei voida yhtäkkiä hävittää. Siitä jää pitemmäksi aikaa jonkinlainen surkastuma eli nidimentti.

Niinpä nytkin nämä ämmät, joiden ynnä heidän kahvipannunsa pariin äsken jouduin, olivat täydessä hohteessaan tästä paikallissosiaalisesta kysymyksestä. Vanha pestausaika alkaa olla kiivaimmillaan. Mihin muuttaa Fanni? Onko Iita kotona, vai meneekö Keskiselle? Iivari on lähettänyt Alasen pestin takaisin. Sitä ja sitä on kysytty sinne ja sinne. Vanhatkin piikain välittäjät, jotka eivät enää pääse kunnolla liikkumaan, elpyvät ainakin tarkasti seuraamaan tuota puolisalaista hommaa, joka ennen tuotti heille monet uutiskakot ja lihakäpälät. Vaikka nykyajan palvelijat useimmiten ovatkin tulona ja menona, kuukausikauppoineen, eivätkä tällä koneellistumisen aikakaudella yritäkään ylläpitää säätynsä vanhaa mahtavuutta, tuntuu se kumminkin vielä ilmassa tässä syys- ja marraskuitten vaiheessa. Isännät ja emännät tulevat jonkun verran levottomiksi ja piikatytöt samassa suhteessa itsetietoisiksi, sillä monet kuukausipalkkalaisetkin noudattavat jonkinlaista vuosijärjestystä.

Kehityksen kiihtynyttä tempoa kuvaa hyvin se seikka, että minun ikäiseni mies jo vallan hyvin voi esiintyä entisten maalaisolojen muistelijana. Noin kolmekymmentä vuotia sitten olivat asiat riittävästi toisin kuin nyt. Elämällä oli eri puolensa ja suuntansa, mutta ne kävivät suorissa ja selvissä linjoissa. Meidän pitäjässä oli kolmenlaisia ihmisiä: oli herroja, talonpoikia ja trasuelikansaa (trasu = ryysy). Herrat edustivat hengellistä valtaa (provasti) ja maallista valta (vallesmanni) — lisäksi joukko nappiherroja. Talonpojat ja trasuelikansa muodostivat yhdessä yhteisen kansan, sen materiaalin, jossa herrat enemmän tai vähemmän rehellisesti opereerasivat. Trasuelikansan valiojoukkoa olivat oivallisesti rengit ja piiat, joita tuotti vankka ja vakiintunut torpparikunta. Huligaani, hummeri, humu, sälli j.n.e. olivat tuiki tuntemattomia nimityksiä.

Meidän vanha palkollissäätymme, jonka oikeudet ja etenkin velvollisuudet 1865 vuoden palkollissääntö tarkemmin määritteli, ehti parhaana aikanaan luoda varmat perintätapansa. Lain mukaanhan palkolliset olivat jokseenkin täydellisiä orjia (isännällä oli valta antaa ruumiillisia kuritusta piialle 14:n ja rengille 18:n vuoden ikään asti) ja niinpä kävi tarpeelliseksi löytää sellainen ote, joka suojeli luontaista itsetietoisuutta pahemmilta kolhuilta. Vankka renki, joka »teki työnsä ja puri suitsensa», osasi olla herrana talossa, jos juopotteleva isäntä yöllä kotiin tullessaan alkoi märistä ja kiusata hyväluontoista emäntää. Jos palveluspaikka oli onneton, ruoka ja kohtelu huonoa, niin oli ohjeena lause: »mies on vuoden vaikka aitavitsana». Keskenvuotinen lähtö oli harvinaista, monivuotinen palvelus tavallista. Oivallinen kuvaus tuollaisesta klassillisesta palkollissuhteesta on Kyösti Vilkunan novelli »Rovasti ja renki». Sen tapaukset on toistettu monta kertaa ja rovastin osaa ovat näytelleet lukemattomat rehdit isäntämiehet.

Mutta kun palkollinen kerran muutti, oli siinä paljon tunnelmallista juhlallisuutta. Asiaan kuului, että uusi palveluspaikka pidettiin salassa niin pitkälle kuin mahdollista. Kauppaa välittävillä akoilla oli omastakin puolestaan täysi syy salaperäisyyteen: heidän ei kannattanut rikkoa välejään sen isäntäväen kanssa, jonka palvelijan he viettelivät muuttamaan. Ollakseen varma asiastaan, vaati uusi isäntä pestin antaessaan muuttokirjan vanhasta paikasta, ja sen pyytäminen teki välit hiukan juhlallisiksi. Jos salaperäisyyden verho tällöin kesti läpäisemättä muuttopäivän iltaan asti, jolloin uuden paikan isäntä ajoi pihaan parhailla kirkkorattaillaan, joille nopeasti sälytettiin lähtijän kirstu tai kaappi, niin silloin oli palkollisen korkein hetki. Uteleville lapsille hän mielenlaatunsa mukaan vastaili joko tylysti viisastellen tai hentomielisesti vetistellen: yhdenkin vuoden elämä perheen kiinteässä yhteydessä, sen töissä, huolissa ja iloissa, pyhänä ja arkena, luo jo siteitä, joiden katkominen aiheuttaa jonkinlaisen sielullisen vastavaikutuksen. Karjapiika tuntee ainakin lehmät, niiden nimet ja tavat, renki samoin hevoset, ja kun uudessa paikassa vuoden mittaan tulee puhe eläimistä, vetoaa hän mielellään noihin edellisvuosien tuttavuuksiin, joiden erinomaisuuksia hän huomaamattaan suurentelee.

Vanha runtuviikko tuntui aikoinaan kautta maaseudun, varsinkin sen pieneläjäpuolella. Muistan hyvästi nuo päivät lapsuuteni kotimökistä, kuinka me töllikulman tenavatkin koetimme eläytyä samaan tunnelmaan. Meitä auttoivat siihen juhlavaatteissaan kuljeskelevat palkolliset, joilla oli vahvasti rahaa ja vehnästä. Kun sellainen vieras poikkesi mökkiin, pani hän äidin keittämään kahvia ja siihen kestiin hän auliisti kutsui myös laukkuhousuisen pikkupojan, joka puolestaan tuossa uljaassa rengissä näki oman tulevaisuutensa, lapsellisen romantiikan värittämänä.

Palvelijasuhde on sen jälkeen höltynyt ja laimentunut sekä maalla että varsinkin — aikakauslehtien novellistiikasta päättäen — kaupungeissa. Maalla alkoi rappeutunut talolliskulttuuri ensin suosia maantieltä poikkeilevia nälkiintyneitä jätkiä, joita sai melkein mahakaupalla pitää siksi kunnes ruokaantuivat ja taas lähtivät. Hyvät rengit katosivat maailmasta. Maaseudullakin alkoi kehittyä sällisääty, joka sitten vuonna tuhat yhdeksänsataa kahdeksantoista poikkesi taloihin muillekin asioille kuin työn hakuun.

JOULU.

Taas — taaskin lausutaan lukemattomia kertoja ja mitä erilaisimpien seikkojen yhteydessä tuo soma pikku sana, joka lapsissa herättää riemua, keski-ikäisissä salattua vakavuutta ja vanhoissa leppeätä resignatsionia.

Joulu — joulu on lähellä, tuo salaperäinen, jossa kuten kaikissa inhimillisissä juhlahetkissä, sen toivominen ja sen muisteleminen ovat olennaisempia kuin itse sen nykyhetkinen esilläolo. Juhla on aatosta korkein — se sana tarkoittanee etupäässä joulujuhlaa. Jouluaaton iltahämyn laskiessa, touhukkaimman aren ja korkeimman juhlan rajamailla, siinä joulun henki sanoo ihmisen hengelle parhaat sanottavansa. Hetkistä myöhemmin eletään jo joulun pyhiä, hyvin syöneinä, lämpöisissä huoneissa ja yrittäen peleillä ja leikeillä tehdä juhlan kirpoamista luontevammaksi. Samoin sisäisin oirein vaelletaan aikaiseen joulukirkkoon, johon matkaan liittyy iloisia, joskus vaarallisiakin traditsioneja.

Olen hiukan päässyt näkemään erilaisia jouluja, ja käsitykseni on, että joulu oikeastaan on mökkien juhla — mikä kyllä osaksi voi johtua siitä, että olen parhaat jouluni viettänyt mökissä. Herrasväen joululla on hyvin onnistuakseen melkoisia vaikeuksia voitettavana. Jos mökin mies, vaimo tai lapsi joskus sattumalta pääsee oikein leveästi näkemään herrasväen huoneet ja heidän ruokapöytänsä, niin tulee hän helposti tulkinneeksi näkemänsä sanomalla, että niin siellä oli kuin jouluna. Huoneet ovat aina siistit ja kiiltävät ja päivälliseen kuuluu kaksi lämmintä ruokalajia, jotka nautitaan eri asein. Eihän siihen saa joulua muualle kuin joulukuuseen ja lahjakoriin, jonka senkin sisältö »tilauslistojen» nojalla usein on ennakolta tuttu. Jouluvirren veisaaminenkin lienee meikäläisissä valistuneissa herrasväissä harvinainen; korkeintaan voi sattua, että mamma laulaa jonkun kauniin laulun itse pianolla säestäen.

Kuinka paljon tehokkaampia ovatkaan joulutunnelman tekijät mökissä, jossa asuu ukko ja akka ja kuusivuotias kunnanhoidokki, Mari-vainaan tyttö, josta he saavat sata markkaa kuussa. Pirtin laattia on pesty, seinistä on viety kaikki arkiset ryysyt ja runsut pois, lamppu kiilloitettu ja täytetty öljyllä, pahnat tuotu levitetty keskilaattialle. Vaikkei pärettä enää käytetä muuksi kuin sytykkeeksi, on Mikolla kumminkin tapana 'joulun edellä tehdä niitä koko talvea varten ja asetella ne pirtin orsille kauniisiin ristikkoihin nokisen katon peitoksi. Himmeli on pöydän päällä ja pesän suusta lehahtaa likokalan tuoksu saunasta palaajia vastaan. Maija, Marin tyttö, saa yllensä sen esiliinan, jonka koulun rouva hänelle lahjoitti, ja niin on joulu astunut Mikon majaan ja täyttänyt sen hengellänsä. Syödään, Mikko ja Miina niiltä kahdelta ruskettuneelta posliinilautaselta, jotka asumuksessa ovat ja joita vain jouluna käytetään, pikku Maija kahvitassilla. Kun saunassa vastoin tavallisuutta nyt on käyty ennen ateriaa, on heidän kasvoillaan verevä juhlakiilto ja hiljaisessa puhelussa ovat sanat suopeita. Niitä osoitetaan Maijallekin, joka siinä unohtaa kaikki vuoden mittaan saamansa tukistukset ja muut kolhut ja luulee nyt olevansa vallan varma siitä, ettei hänen tammikuussa tarvitse muuttaa toiseen paikkaan, vaan että Mikko hänet edelleenkin pitää. Varmaankin kunnan miehet lisäävät kuukausirahaan sen viisikolmatta markkaa, minkä Mikko sanoo vaativansa.

Aterian jälkeen Maija saa lukea kertomuksen siitä joululehdestä, joka hänellekin kansakoulun kuusijuhlassa annettiin, kun opettajalle oli tullut yksi kappale yli tilauksen. Kello tulee kahdeksan, käy jo yhdeksättä, mutta makuulle ei kiirehditä. Maija ehtii lukea lehdestänsä vielä runonkin, kunnes Mikko alkaa itsekseen veisailla, jolloin lasta rupeaa nukuttamaan. Hän oikenee pahnoille puolipukeissaan ja huomaa juuri unen tullessa muistavansa äitivainaataan, jolla ei ollut oikeata kotia. Mikko ja Miina ovat tavattoman paljon suurempia ja voimallisempia kuin äiti-vainaa…

Aamulla herää Maijakin ylen aikaisin Mikon ja Miinan jutteluun. Silmät aukenevat ja katse kohdistuu lamppuun, jossa öljyn pinta on yön tietämiin kovasti laskenut. Ulkoa tieltä kuuluu kellojen kilinää. Maija kavahtaa istualleen, jolloin Mikko ja Miina vasta huomaavat hänen heräämisensä ja sanovat: — Kattos vauvaa — mikä sinunkin jo hereille tyrkkäsi.

Joulukirkkoon ei mennä — sinne jäätymään ja ihmisten hevosten jalkoihin. Ikäänkuin tämän perusteluiksi juttelee Mikko pesää virittäessään taas saman jutun kuin viime jouluaamunakin; muutamasta ovelasta akasta, joka jo pari kolme kertaa on laittautunut niin, että joulukirkosta palaajat hullumaisissa kilpa-ajoissaan ovat ajaneet hänet kumoon ja sitten perinyt ajajilta nätit hyvitykset. Mahtoiko viis’kymmentä markkaa piisata Ojanperälläkään toissa jouluna.

Niin siinä sitten laimea joulupäivän aamu valkenee. Maijaa alkaa uudestaan unettaa ja kun hän toistamiseen herää, on suuri päivä ja lamppu sammutettu. Siinä jo palataan kirkosta. Maija vetää tallukkaat jalkaansa ja livahtaa pihalle töllistelemään talvista aamupäivää. Sitten pirttiin syömään — sitä on nyt syömistä vaikka miten paljon, ja vasta Tapanina saattaa hän pikku rikkomuksestaan kuulla uhkauksen, ettei enää saa toista joulua täällä olla. Silloin puhellaan kylään tulleelle naapurille, että tuskin ne sitä viittäkolmatta markkaa lisäävätkään eikä tuommoista hounapirjoa viitsi muutenkaan pitää.

Lapsi osaa siihen hymyillä ja nauttien kauniista esiliinastaan aprikoi mielessään, että hän ainakin sen saa viedä mukanaan uuteen paikkaan. Pyhien, pikkupyhien, uudenvuoden, loppiaisen ja Nuutin kautta joulu soluu pois, mutia voimakkaasti koettu joulutunnelma jää pysyvänä jälkenä köyhän lapsen mieleen.

LUKUSIJAT.

Kun on mennyt loppiainen, sen jälkeinen Nuuti ja vielä Nuutin nuppi, jolloin sahtitynnyrien viimeisetkin hiivat ja kanahkat nuristellaan — silloin alkavat härkäviikot ja läpileivät. Elämä saa tuon tukevan ja hiukan samean sydäntalvisen sävyn, jota luonnehtivat parkkumivaatteet, tallukkaat, lannan ja puitten ajot. Saattaa mennä viikkoja niin, ettei talossa tapahdu mitään mainittavaa. Mökkiläisillä on puuhuolensa, muutamilla hiukan elatushuoliakin, sillä sivukulmilla tyrehtyy noina hiljaisina viikkoina myös päiväläisten kysyntä, ellei satu paikkakunnalle isompaa tukinhakkuuta. Pikkutalollinen ei tällöin juuri tarvitse muuta kuin alaikäisen »pehtoorin» omaksi avukseen. No, ainahan sentään kelpaa äijän kakkuli hakotukin viereen näreitä naputtelemaan. Se työ ei runno miehen luita eikä rasita isännän kukkaroa.

Noina viikkoina loppiaisesta Maarianpäivään on kyläläisillä oikeastaan vain yksi kunnollinen juhla, sen nimi on tällä kulmakunnalla lukusijat eli tukkajuhlat. Viimemainittu nimitys avaa näköaloja vuosisatojen kulttuurihistoriaan ja kelpaisi alkujohteeksi kahdellekin mainiolle kynämiehelle: Gunnar Suolahdelle ja Sakari Pälsille. Tiesi vaikka olisivat käyttäneetkin. Joka tapauksessa ovat lukusijat mitä tyypillisintä »vanhaa ja katoavaa», ainakin minun näköpiirissäni. Olin tässä pari vuotta sitten kutsuttuna päivällisvieraana naapurilahkon lukusijoilla. Varsinainen kuulustelu oli jo päättynyt kun tulin pirttiin: oltiin »kysymyksissä». Rovasti käveli hiljalleen edestakaisin avoimella keskilaattialla kehitellen jotain luterilaisen uskonopin alaa ja silloin tällöin esittäen jonkin kysymyksen, johon luontevasti sopi vastata pitkän katkismuksen sanoilla. Panin merkille, että kaikki vastaukset tulivat kolmelta neljältä naisihmiseltä. Kunnollista miehistä vastaajaa ei pirtissä olisi ollutkaan — minä sivistyneenä herrana pidin tietysti suuni kiinni. Enkä missään tapauksessa olisi kyennytkään siihen, mihin nuo viisaspäiset tytön pallukat. Siitä on nyt kaksikymmentä neljä aastaikaa, kun viimeksi olin näistä asioista piukalla paikalla.

Kaikki kävi ikivanhassa järjestyksessä, vaikka lukusijaväki oli huvennut kouralliseen vaimoja ja lapsia. Ei aivan ainoata talon eikä töllin isäntää ollut saapuvilla; ei edes siitä talosta, jonka olisi ollut vuoro ottaa lukusijat ja kiertokoulu seuraavana vuotena. Omin päinsä ja naisten kainosti säestäessä rovasti hoiti yksin koko tuon jälkikeskustelun, joka ennen maailmassa saattoi sukeutua hyvinkin vilkkaaksi, jopa kiivaaksi. Papit ovat koettaneet seurakuntalaisille vihjailla, ettei heitä lukusijoilla pahoin kohdeltaisi, mutta poissa pysyvät äijät. Mikä sitten lienee syynä, sillä kun rovasti teki tuon polvesta polveen kuullun lukusijakysymyksen: onko kristillisen elämän kannalta mitään muistuttamista tässä lukulahkossa? niin ei siihenkään mitään vastausta kuulunut. Pidettyään lyhyen päättäjäispuheen ja lukkarin veisattua lähtivät kirkonmiehet kahville salin puolelle, jonne muitakin kutsuttuja vieraita vähitellen alkoi saapua. Akat lapsineen hiiviskelivät kotiin päin: mitään yleistä lukuväen trahteerausta ei ollut. Minä oleskelin vielä tyhjässä pirtissä, jonka tunnelman pyydystäminen on minulla intohimona. Kunnes renkipojat parin naapurikaverinsa kanssa tulivat ja ottivat puheillaan, paperosseillaan ja ruumiinliikunnoillaan takaisin ne pirttioikeutensa, jotka tuon vanhan maalaisjuhlan varjo oli heiltä hetkeksi riistänyt.

Toista olivat toki ennen lukusijatkin. Kun ne tulivat taloon yhtä monen vuoden päästä kuin kylässä oli savuja, kannatti ne pitää kunniallisesti; ylhäiset ja alhaiset syötettiin ja juotettiin yllin kyllin. Talo humisi silloin täynnä väkeä ja Utterin pastori oli silmät killellään väkevästä viinasta ja sahdista, kun hän luetti kahta Ruotsin vallan aikuisia vaaria, joiden iästä ei kukaan tiennyt, mutta arveltiin, että he selkäpuolelta olivat sadan vanhoja ja kummaltakin kyljellä vähintäin kuudenkymmenen. Toinen oli talon eläkevaari, toinen ruotivaari. Kuulustelussa ei vanhuksilta mitään heltinyt, ei sisältä eikä ulkoa. Vihdoin sanoi Utteri:

— Preistataast Herran rukoust. Lue sää talon kantataar ensist.

Pienet silmät räpyttivät kiihkeästi kahden puolen kopiintinutta nenänsankaa, mutta ääntä ei kuulunut.

— No koit sää ruotivaivane ny onneas, kehoitti Utteri toista vaaria.

Ruotivaari teki jättiläisponnistuksia ja ilmoille tulikin hiljaista mutinaa: »Herran rukous on aivan tarpeellinen… Herran rukous on aivan tarpeellinen…»

— Tiätä toi toinen eres, ett se on tarpellinen, mut sää et tiär jos stä tarvitaankan, sanoi Utteri ja lähetti äijät nurkkaan.

Suomen kansan on auttavasta lukutaidostaan kiittäminen kaiketi yksinomaan luterilaista kirkkoaan. Laajoille piireille on aikojen kuluessa hyvä lukutaito merkinnyt samaa kuin hyvä kristillisyys: hyvä lukutaito edellytti näet ahkeraa lukemista, toisin sanoen Jumalan sanan viljelemistä. Minusta sopisi niiden, jotka nyt menevät pappilaan ilmoittamaan kirkosta eroamistaan, omasta ja monien esi-isäpolviensa puolesta lausua kirkolle kiitos tuosta taidosta, jota vailla he tuskin olisivat tätäkään askeltaan ottaneet. Kirkkoherroilla voisi omasta puolestaan kenties myös olla yhtä ja toista sekä kiitettävää että anteeksi pyydettävää tuossa tilaisuudessa. Pienet molemminpuoliset kohteliaisuudet eivät mielestäni olisi liikaa silloin, kun seitsemän-, kahdeksansataa vuotia kestäneet suhteet katkaistaan. Kummallakaan asiapuolella ei liene perusteltua syytä mihinkään kopeiluun. Viat ja ansiot voidaan nähdäkseni vallan hyvin molemminpuolisesti kuitata.

VÄRSY SAUNAN YLISTYSVIRTEEN.

Onpa kerrankin taas oikein semmoinen talvinen sunnuntaipäivä, jommoisten luulin jo maailmasta loppuneen oman lapsuuteni mukana. Mielen täyttää jo aamusta alkaen tuo ihana epähistoriallinen tunne, ettei aika pidä kiirettä. Kuinka kauan lie jo kestänyt talvea ja edessä on toinen mokoma. Talvi on hyvä ja mukava semmoisena kuin on: pirttinsä akkunapielestä katseleva maalaisäijä tuntee tällaisena pitkänjoutilaana pyhäpäivänä uppoavansa turvalliseen ajattomuuteen, jossa ilma, maa ja taivas ovat yksinkertaisesti hänen tovereitaan eivätkä aseta mitään turhanpäiväisiä kysymyksiä. Hänellä on ruokaa itselleen ja eläimilleen, lapset ja muu talon väki ovat terveinä. Muori korkeintaan on hiukan huonovointinen, mutta sekin on pikemmin luontevaa kuin erikoista.

Ulkona vallitsee hiljainen leuto lumisade, joka oivallisesti tehostaa sunnuntain tunnelmaa. Nuorimmat lapset nukahtavat päiväuneen isojen sängyille ja vanhin hakee omasta alotteestaan aapisensa. Kun aurinko ei ollenkaan näyttäydy, on koko päivä olevinaan yhtä aamua, vaikka kirkonaika jo on ohi.

Otan kalossit sukkieni päälle, naapukan päähäni ja lähden takkisillani pihalle tölläilemään. Samanlainen on talvinen sunnuntai täältä kuin lasin läpikin. Yritän kuulla lumihiutaleen putoamista hihalleni. Mutta minä vain näen sen hienon hataran kiderakenteen, kun se siinä luhistuu ja lopulta sulaa. Siinä kehittyy sama miete kuin suvellisella pientarella: niitä putoo näkyvissäni lukemattomia, mutta tämän yhden minä havaitsen. On kuin olisi tapahtumassa samanlainen äänetön käyminen pääluuni sisäpuolella kuin sen ulkopuolella.

Sauna saa huomioni vuoron. Muistan, että se eilen ehtoolla oli tavallista kuumempi ja on varmaan vielä nytkin varsin lämmin. Seisoskelen edelleen, kunnes — meidän isännän nähdään menevän saunallensa päin. Salaperäisiä ja arvaamattomia ovat isäntien retket.

Oikeastaan on tuo harvojen huomaama ja aivan erikoinen nautinnon laji — saunan jälkilämmin — nautittava yöllä pyhää vastaan, muutamia tunteja varsinaisen vihdonnan jälkeen. Koko talo on jo mennyt makuulle, kaikki nuo terveet ja huolettomat ihmiset, jotka elävät isännän huoltavan valtikan alla. Isäntä itse ei jostain syystä ole saanut unta; se on olevinaan jotain särkyä, mitä lie mojotusta rintaluissa, mutta hän aavistaa kumminkin itse, etteivät siihen auta kaappirohdot. Hän tarkkaa vielä varmemmaksi, että kaikki nukkuvat, ettei ole mihinkään jäänyt tulen vaaraa, korjaa hiukan lasten peitteitä ja liukuu sitten äänen kuulumatta kyökin ovesta ulos pakkasöiseen kuutamoon.

Nyt on lääkintä alullaan. Hän, neljänkymmenen vuotias isäntämies ja kunnanvaltuuston jäsen, on yksin kartanollaan kuutamohaaveilulla, toteaa paikkakunnan yleisen nukkumisen ja elää väkevästi sellaisia kuutamotilanteita, joita on joskus kokenut tai lukenut. Juuri tämmöisenä yönähän se Matti oli menossa perunanvarkaisiin, kun näki vieressään Heikkilän emäntävainaan haamun liukuvan hangella rautanaula hiussykerössä. Hänestä tuntuu siltä kuin tuon kertomuksen tekijä seisoisi hänen vieressään valtavan voimakkaana, kerran eläneenä miehenhahmona ja tahtoisi sanoa jotain. Haaveilija katsahtaa taakseen suureen rakennukseen, jonka varjossa hän vielä seisoo, ja tekee hiljaisen nopean tilin siellä nukkuville läheisilleen. — Hyvin ovat asiat, ei ole mitään pysyväistä pahaa…

Sitten hän kävelee saunalleen. Ääniä välttäen hän hiipii sisälle ja kohtaa ikkuna-aukon venähtäneen kuutamokuvion pesän edessä ja kiukaan otsikossa. Koko huonekin on melko valoisa. Hän tarkastelee itsekseen seinähirsiä ja varauksia, muistaa niitä kirvesmiehiä, jotka tämän kokkasivat ja olivat tyytyväisiä, kun isäntä hyvin palkitsi heidän huonon urakkansa. Sitten hän kiipee parvelle ja oikaisee sinne hehkeään, vielä hiukan hiostavaan lämpöön.

Arvokas isäntämies on aivan yksinään, ei ainoatakaan »tärkeätä» asiaa ole hänen lähettyvillään. Elämä ja kuolema, koti ja maailma ovat täsmälleen yhden arvoisia siinä puolivaloisalla saunan lavolla. Hän ummistaa silmänsä ja on nukkuvinaan…

Nyt on vain tavallinen talvinen sunnuntaipäivä, kun minä pujahdin saunani parveen. Mutta tässäkin valossa vielä lämpimät saunanseinät sulkevat ulkopuolelleen kaiken, mikä on pyrkinyt tärkeydellään häiritsemään. Nuo seinien ja soppien pienoiskohdat ovat leppoisampia nyt kuin yöllä, mutta omaa harrasta ja harmoonista kieltään ne haastavat nytkin. Ja lasin takana on hiljainen kevättalvinen lumisade. Pianhan jo on kynttilänpäivä.

Lapset ovat saaneet vihiä olostani ja tulla kolistelevat tänne. Posket punoittaen ja ulkoilmalta tuoksuen he palttoineen kiipeevät lavolle, missä eilen ehtoolla elämöivät löylyssä. On somaa nähdä kuinka tunnelma tarttuu heihinkin. He riisuvat päällysvaatteensa parvensyrjälle ja istuvat sitten minun molemmin puolin hiljaa kuin kirkossa.

Kunnes luonnollinen, aina elävä toiminnan tarve saa voiton. Pian huomataan ne välineet, jotka tässä olossa ovat saatavissa. Saippuapalloja ei ole puhallettu sitten kuin viime suvena, mutta nytpä keksitään ikkunalta saippuaa, saavin laidalta löylykippo ja saavista tilkka haaleata vettä. Olkia on parvella. Ja pian läikehtivät ylhäällä lavolla tiukkojen katseitten ja pullistuvien poskien hallitsemina kaikkeuden värikkäät vertauskuvat.

Isän ja lasten hetket kuluvat. Kunnes palvelustyttö meidät löytää ja ilmoittaa äänekkäästi, että pihaan on ajanut vieraita kaksi hevoskuormaa…

PÄÄSIÄISAAMU.

Muistan hyvin pääsiäisaamut noin parikymmentä vuotta sitten ja ajattelen kaihomielin sitä minunnimistäni nuorukaista, joka silloin nousi varhain ylös ja vaelteli yksinään, päivän noustessa, kallioiselle mäelle korkeimman kiven päälle. Häntä ei ajanut mikään esi-isien auringonpalvelu, eikä hän muistanut kirjoihin vietyjä pääsiäisaamun menoja. Mutta kevätaamun tuoksu hiveli hänen hehkeätä ihoaan ja sieraimiaan, joita tämän maailman pölyt ja sauhut eivät vielä olleet turruttaneet. Maan ja ilman tuhannet aamuseikat tuntuivat hänestä siltä, ettei kukaan ollut niitä koskaan näin tajunnut, ja kun hän näki auringon liekehtivän syrjän, puhui se hänelle läheisen menneisyyden ja etäisen tulevaisuuden rajatonta runoa. Menneisyys ei herättänyt kaihoa; se oli pieni ja lähellä oleva sydämen aarre ja se vain kiihoitti mielikuvitusta tulevaisuuteen, joka oli olevinaan niinkuin noitten näkyväisten aamun rantojen toimivaa valtaamista, paljoa laajempaa vain.

Mutta näköaloja on katseltava kaukaa, että ne olisivat kauniita. Jos lähtee ja vaeltaa keskelle sitä metsää, jonka siintävää latvaviivaa on korkealta kiveltänsä ihaillut, voi siellä puitten juurelta löytää löyhkäävän rämeen. Kaukaa nähdyn kauneuden alkutekijät voivat itsessänsä olla rumia ja myrkyllisiä.

Ja äskeinen seisontapaikka näkyy tänne naavaisten puitten välistä, nyt aamun kultaamana korkeudessaan. Eikä ole mitään järkeä lähteä pyrkimään sinne takaisin. Lumo katoaa kaikesta, mitä lähestyy ja aamu muuttuu salaa päiväksi; ympärillä on elämän räme, joka melussaankin voi olla hirvittävän äänetön.

Samanniminen mies herää nykyisinä pääsiäisaamuinaan eikä kiiruhda nousemaan. Hänen olonsa on unen jäljeltä raikkaimmillaan, koska hän juhlan vuoksi on saanut herätä luonnollisesti, ei kenenkään herättämänä. Hän katselee aamua vuoteestaan ja ajattelee tutun ajatuksen: että maapallolla on vain yksi aamu, joka jatkuvasti kiertää sen pintaa, määräajoin kiitäen tämänkin paikan yli. Me laskemme kierrokset ja sovimme, että kun niin ja niin mones kierros tulee, on se Pääsiäisaamu. Tämä on nyt se… Aurinko paistaa vuorten kukkuloille, jotka voivat olla korkeita — mutta jos pistäydyt hiukan etäämmälle avaruuteen, näet maan ääriviivan pyöristyvän tasaiseksi kaareksi kuin herkimmällä harpilla piirrettynä. Kun olet siinä missä olet, olet maan pinnalla ja parhain näköalasi on avaruuteen päin. Vanha tuttu, väreiltään jo hiukan kauhtunut ja kärpästen pilkuttama maapallon pienoiskuva hymyilee ylhäällä kaapin päältä vuoteessa viipyvän omistajansa silmään. Akkunan ylimmästä ruudusta osuu auringon kultainen aamuläikkä sen pintaan.

Tuommoinen aamuloikominen ei ole terveellistä, siitä ovat kaikki kasvattajat yksimielisiä. Siihen liittyy helposti uinailuja, jotka eivät ole edullisia ihmisen työlle ja kutsumukselle, vaan hämmentävät sitä. Aikamiehenkin silmät painuvat siinä rakoselleen ja lopulta vallan kiinni ja hän on nykyisilläänkin vielä olevinaan nuorukainen, joka tänä pääsiäisaamuna seisoo erämaan kivellä ja katselee näköalaa, joka oikeastaan ei ole ala, koska sillä ei ole ääriä. Sillä kivi, jolla hän seisoo, on tämä vähäinen maa, ja se mitä hän katselee, on olevainen kaikkinensa yli ajan, paikan ja aineen rajojen. Ja taas on entisyys, niinkuin poikasella taannoin, pieni ja lähellä oleva, hiukan ujostuttava sydämen aarre, ja tulevaisuus tuon rajattoman ja rannattoman toimivaa valtaamista, voimallista, riemullista tahtomista. On suloista, kun voi tahtoa ja kaikkein suloisinta, kun ei tiedä mitä tahtoo. Raikkaat tuulenhenget puhaltavat tämänkin kivelläseisojan aamutajuun — kunnes hän havahtuu ja toteaa aamu-uinailujen turmiollisuuden kavutessaan alas maa-ilmaan, jossa pitää tietää mitä tahtoo.

PIRTTI.

Vanhassa maalaispirtissä noustaan aikaisehkoon. Talli ja navetta vaativat ihmiseltä askareensa. Suurus syödään ennen työhön menoa. Mutta ehtoollisten roskien lakaiseminen jää siksi myöhäiseen, että emäntä ehtii siitä muistuttaa piikaa: on harmillista kraatarin tähden, kun hänen täytyy aamusta työskennellä siivottomassa pirtissä.

Eikä pirtti ennen tuota aamulakaisua pääsekään täyteen kunniaansa. Vasta sitten kun ovi piian jälkeen on humahtanut kiinni ja auringon punakeltaiset aamukiilut kaikkialla kylässä syttyneet, silloin on pirtti päiväkunnossaan.

Tammikuun aurinko nousee ja paistaa asettuneille hangille. Se herättää sisällä istujan huomion viskaamalla hänen eteensä laattialle ja muurinkulmaan tuon monista runotuotteista tunnetun, ilmaiseksi saadun ihanan kultaläikän, jonka muoto riippuu asianomaisen huoneen ikkunanpuitteista ja verhoista. Vanha kunniallinen maalaispirtti, jossa on ikkunoita kolmella seinällä — sellainen huone on tämmöisenä tammikuun aurinkopäivänä aamusta alkaen täynnä toivorikkainta tunnelmaa. Pyhien aikana ovat rekikelit lopultakin vakiintuneet ja talon talviajot päässeet virkeään vauhtiin. Pirtin valtava muuri otsikolla lojuvine kissoineen ja sitä vastapäätä peräseinällä käyskentelevä kello, ne hallitsevat päiväsydämen pirttiä säteillen sen ilmaan varmaa ja vahvaa perintötalon henkeä. Kuljetaan kevättä kohden. Pirtin päivittäiset tapaukset saattavat olla samat nyt kuin marraskuussa, mutta nuo auringon kultaamat pölyhiukkaset antavat niille kumminkin toisen äänilajin.

Päivä on jo pitkällä, kun kuistilla narisee ja kuuluu kuinka luudalla ropsitaan lunta tallukkaista. Askeleet lähestyvät, ovi hyörähtää. Sarantapuolella riippuva vanha moukari aloittaa monesti päivässä uudistuvan passiivisen nousunsa, nytkähdellen sen mukaan, kuinka sisään pyrkivä poikanen jaksaa ovenrakoa suurentaa, painaakseen sitten vahvasti vuoratun ja naulatun oven jälleen vihaisesti kiinni. Siinä on mökin poika läkkikannuineen.

Poika ei näe pirtissä ketään, mutta sanoo sittenkin päivää; se kuuluu melkein pirtille enemmän kuin ihmisille (niinpä jos on tavattu talon ihminen jo pihalla ja hänen seurassaan saavutaan pirttiin, sanotaan kumminkin päivää pirtille). Poika on tullut emännältä piimää kokemaan. Mutta emäntä ei ole pirtissä eikä poika lähde häntä hakemaan, vaan istuu penkille. Ei ole pojalla kiirettä; tämä on hänen tämänpäiväinen työnsä. Ellei emäntä satu tulemaan pirttiin tunnin päästä, niin kai hän kumminkin joskus tulee…

Jo tulee taas joku, ei ulkoa, vaan pakarista päin. Se on kraatari, paitahihasillaan ja silmilasit otsalla. Katsoo siinä mennessään poikaa ja sanookin jonkun sanan, menee sitten etäälle pirtin peräikkunan ääreen, jossa hänellä on työmaansa. Vaitiolo jatkuu.

Kunnes puolen tunnin päästä kraatari kysyy, mitä pojalla on asiaa.
Poika kohentautuu hiukan penkillä ja sanoo:

— Emännälle mulla vaan olis.

— Emäntä on pakarissa, mene sinne.

Poika ei sano mitään ja vaitiolo jatkuu taas. Kissa herää, kiskottelee, hyppää alas ja ravistelee hetkisen käpäliään ennenkuin menee ovelle. Se menee sinne parahiksi, pirttiin tuleva emäntä joutuu avaamaan sille oven. Emännälle sanoo poika vielä erikseen päivää, mutta ei puhu asiaansa, ennenkuin emäntä parilla matalalla sanalla on sitä kysäissyt. Emäntä menee ulos vastaamatta mitään, mutta poika jää yhä odottamaan, kunnes hetken päästä emäntä raottaa uudelleen pirtin ovea ja sanoo siitä: — Tule saamaan.

Samassa oven avauksessa on kissa taas tullut sisälle ja kiiruhtaa nyt vähääkään hankkimatta äskeiselle makuupaikalleen. Kraatari antaa neulansa levätä ja katselee, kuinka poika mennä paarustaa kannuineen pakkaspäivän tietä. On jo ehtoopuoli. Suuressa yksinäisessä huoneessa mietteliäs kraatari aistoilee ja uumoilee kaikenlaisia asioita. Hyvin mielellään hän hämyn alkaessa ryhtyy pieneen välipuuhaan: tekemään tulta pirtin pesään.

Kohta on pirtin ehtookausi täydessä käynnissä. Miehet ovat raskaasti kopistellen saapuneet ajosta pirtille tuoden muassaan karheata ulkotyön tuoksua, virkeätä lannan ja pihkan lemua, jöreätä rupattelua harmittomine kirosanoineen. Ovi saa seistä hetkisen selkoselällään, kun renki raastaa sisään tuoreita aisapuita ja omalla oikeudellaan antaa niitten häikäilemättä jymähtää keskilaattialle. Kissa, kraatari ja seinäkello, pirtin päiväiset henget, painuvat hetkeksi taka-alalle. Kissan on parasta siellä pysyäkin, sillä jos se miessakissa joutuu huomion esineeksi, ei se milloinkaan ole sille itselle mieluista.

Kraatari pitää kyllä puolensa. Se voi vastata riettaimpaankin renkijuttuun vielä paremmalla jutulla, jonka mehu solahtaa paljoa joustavammin. Kun alaikäinen renkipoika on laskettanut sellaista paksua sotkua, jossa ei ole oikeata pilan makua, nutistaa kraatari hänet armotta parilla sanalla, jotka kuultuaan koko pirtti räjähtää sellaiseen nauruun, että emäntäkin kiiruhtaa katsomaan, mitä erinomaista täällä enää tapahtuikaan. Sitä ei ruveta hänelle selittämään, ja emäntä kahlaillen roskissa, poistuu taas, käskien mennessään ehtoolliselle.

Isäntä on koko ajan istunut mukana ja sallii leikin hipoa rohkeimpiakin rajoja, kunhan se ei koske muutamia määrättyjä, kaikkein vaistoamia elämän perusvakavuuksia. Kun kellon viisari on saavuttanut vissin kohtansa, nupahtaa hän lyhyesti pojille, että on mentävä ehtootalliin. Se on merkki ehtoollisen pirttituokion päättymisestä. Pirtti jää taas hetkiseksi noitten kolmen hengen haltuun, ja kun miehet palaavat tallista, ei uutta juttua enää aleta. On maatapanon aika. Kukaan ei satu lähtemään yöjalkaan.

Pian kaikki nukkuvat, kraatari ja kissa niinkuin miehetkin. Kello yksin valvoo mittaillen sydänyön tunteja, joita ei kukaan noista äskeisistä ole toteamassa. Ovia ei ole lukittu. Vanha, miespolvien takainen honkahuone suojelee itseään ja asukkaitaan omalla arvokkuudellaan. Jos turvaton kulkija jonkun tavattoman asianhaaran tähden joutuu sinne noina hetkinä poikkeamaan, on sen täyteläinen lämmin ja leveä penkki hänen käytettävinään.

ENSI LUMEN ALAKULOISUUS.

Ulkona pihalla tapahtuu jatkuva luonnonliike, joka on siitä erikoinen, että se luo hiljaisuutta. On vaikea nimittää sitä millään uudella tavalla — se on vain tyyni lumisade. Se tehoo kumminkin nyt kuten monesti ennen ja minuun, kuten moneen muuhun runoilijaan, tehoo lasin ruutujen läpi tänne sisällekin. Sekä asiallisesti että runollisesti se vaimentaa kaiketi melun, tulee tyven ja jollakin tavoin lämminkin ruumiissa, sielussa ja mielen katselmuksissa.

Olen väsynyt, rasittunut, menehtymistä vailla — en tahtoisi sitä valittaa, mutta se on hirveän totta. Älkää siis pilkatko minua kun pyydän, että saisin vähän levätä noiden hiljaisten hahtuvien lumoissa. Syvän rauhan näin yllättäen asettuessa sieluun ja mieleen tuntee parhaiten, kuinka inhoitlavan suuri on ollut — ja on, kun taas tästä havahdun — tuo rauhattomuus, joka pitkälti jatkuneena vihdoin on muuttunut normaalitilaksi. Minkä pienen hirviöaikakauden peittääkään allensa tämäkin ensimmäinen lumisade. Ja minkä aikakauden se aloittaa…

Mutta nyt on vain tuo tehostettu hiljaisuus hahtuvain putoillessa, lyhykäinen rajahetki kahden kauden välillä… Ja mikäpä minua siitä auttaisi nyt enempi kuin muulloinkaan — ja varsinkaan nyt: koko tajuntani palaa entisiin aikoihin, noihin vuosilukuihin, joiden näkeminen nyt jo tuo mieleeni vanhan tupa-almanakan tuoksun. Olen lynkäpäisilläni akkunan ääressä nyt, kuten joskus silloin, annan silmieni harittaa niin että näen vain hiutaleet… Voi sinua, vuosiluku, oletko ehkä 1895, kuinka kaukana ovat sinun marraskuiset tapauksesi ja tunnelmasi. Kuinka ollenkaan on mahdollista, että olen näin kaukana sinusta ja kumminkin yhä elossa.

Pieni salomaan pirtti myöhäisenä syyspäivänä. Runtuviikko on jo ohi, nuo matalat, vettä tihkuvat päivät, jolloin oli kuraa tiellä ja närhit rääkyivät riihten luona. Ilma on kylmä, maa kopiintunut, taivaalla jylhän mustan sinertäviä pilviä, joista voisi odottaa kiukkuisinta salamaa. Kuusessa tirskahtaa orava, mättäällä happanevat varsissaan viimeiset puolukat. Mökin ainoan pojan ei tarvitse näitä asioita harrastaa enempi kuin hiljaista hengitystään, ne ovat siinä pellonaidan takana ja hän on sattumalta sisällä akkunan takana. Hänen yllään on paita, sarsihousut liiveineen ja takki, sukat ja pienoiset varsisaappaat. Ei ole hänellä hätää; hän on syönyt leipää ja piimää, ja vaikka pilvet ovat synkät, ei niistä enää voi tulla salamaa.

Poika unelmoi ja ikäänkuin odottelee, tietämättä mitä. Hänen takanaan on hiljainen pirtti; mustunut lattia kiiltää lakaisun jäleltä, pesän edessä on puusylys, muurin otsikolla kissa. Kello käy. Sen kaiken hän hyvin tietää. Pitkä alakuloinen hengenveto tulkitsee sen.

Nyt urahti kissa. Mutta poika ei käännä päätään, sillä hänen tajunsa on samalla hetkellä omaksumaisillaan tuon tuolta jylhän sinertävästä ilmasta. Yksinäinen hiutale tuli jo äsken, yhdessä ilman kohdassa alaspäin mutkitellen. Tai varmaankin mitä jo tuli monissa paikoissa, sillä nyt niitä tulee paljon ja suurentuen ja hiljaisuutta kiihdyttäen. Nyt näkee ja ymmärtää, että ne tulevat taivaasta. Poika juoksee pihalle kuullakseen läheltä niiden kuiskutuksen. Hän, poika, on ollut kaikkiaan vasta seitsemän pientä vuotia tämän maailman elossa, mutia hyvin hän jo tietää, että tämän nimi on talvi.

Hiutaleet istahtavat kädelle ja hihalle. Ne ovat kuin juuri hiukan salaperäisiä virkeitä eläviä, ei vaarallisia. Yksi sellainen katoaa pian, mutta se ei tunnu kuolemalta — toinen tulee heti sijaan, se on vain sellainen pieni temppu, jonka ne kaikki tekevät, yhtenä joukkona telmien ja raikkaasti huohottaen. Ja kun katsoo ylemmäs, on niitä kaikkialla, koko ilma on pelkkää niitten virtailua. Niitä suistuu avoimeen suuhunkin, kun silmä koettaa tirkistää, kuinka korkealla niitä voi nähdä. Ne tulevat taivaasta, eivätkä ne missään hyppää minkään rajan yli. Se on sillä hetkellä kaikki yhtä taivaan ilmaa siihen pojan ympärille asti.

Joen kohina kuuluu entistä selvempänä ja Jokelassa, naapurissa, paukahtaa ovi. Kas, Jokela on vallan kadonnut näkyvistä. Kannatellen keveitä lämpöisiä lumihahtuvia vaatteissaan poika lähtee joelle ja sieltä Jokelaan, kyläilemään, vanhaan hiljaiseen asumukseen. — — —

Mökkien ikkunoitten penkit ja puitteet olivat lasihiestä lahonneet — niiden ikirauhoittava lemu täytti mieleni vielä kun heräsin nykyhetken ahdinkoon ja levottomuuteen, maalilla kalsennetun ikkunapuitteen vieressä. Pienenä lohdutuksena tunkeutui siihen polvieni väliin poika, jonka ihosta uhosi äsken sataneen ensi lumen tuoksu yhtyneenä tuohon aivan erikoiseen, hiukan tervalta vivahtavaan poikaihon tuoksuun. Hän auttoi minua vielä hetkeksi — »tietämisen tuskasi pois».